[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1645I6MQHTXBFIaQDR7p3Z0vQVpA7oIk-17Q7Tuk8MY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2776,"Sininen kiiltokivi","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"2776-doyle-arthur-conan-sininen-kiiltokivi","2776__Doyle_Arthur_Conan__Sininen_kiiltokivi","Sherlock Holmesin seikkailut II","novelli",[],[],"fi",1892,1933,39144,250967,true,null,[],[],[],"Sherlock Holmes ja tohtori Watson selvittävät sarjaa arvoituksellisia tapauksia Lontoossa. Novellikokoelma sisältää muun muassa kertomukset kadonneesta jalokivestä, salaperäisestä täplikkäästä nauhasta sekä insinöörin kadonneesta peukalosta.","Arthur Conan Doylen 'Sininen kiiltokivi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2776. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SININEN KIILTOKIVI\n\nSherlock Holmesin Seikkailut II\n\n\nKirj.\n\nARTHUR CONAN DOYLE\n\n\nEnglanninkielestä Suomentanut\n\nO. E. J.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Sininen kiiltokivi.\n  II. Kirjava nauha.\n III. Insinöörin peukalo.\n  IV. Kalifornialainen morsian.\n   V. Beryllikruunu.\n  VI. Punertava hiuspalmikko.\n\n\n\n\nI.\n\nSININEN KIILTOKIVI.\n\n\nMenin toisena joulupäivänä heti aamulla tervehtimään ystävääni Sherlock\nHolmesia ja toivottamaan hänelle kaikkea sitä, mitä ystäville siihen\nvuodenaikaan tavallisesti toivotetaan. Hän loikoili leposohvallaan\npunainen aamunuttu yllään, piippuhylly oikealla puolella käden\nulottuvilla ja sohvan vieressä lattialla kasa ryppyisiä ja ilmeisesti\njuuri luettuja aamulehtiä. Toisella puolella oli puutuoli, jonka\nselustan kulmaan oli ripustettu vanhuuttaan kulunut kova huopahattu.\nHuopa oli monessa kohdin murtunut rikki, siinä oli lovia ja kuhmuja,\nmistä päättäen hattu oli jo kauan sitten nähnyt parhaat päivänsä.\nTuolin istuimella oli suurennuslasi ja pienet pihdit, jotka ilmaisivat,\nettä hattu oli asetettu yllämainittuun paikkaan tutkittavaksi.\n\n\"Sinä työskentelet\", sanoin; \"ehkäpä häiritsen sinua.\"\n\n\"Et suinkaan. Olen iloinen saadessani keskustella kanssasi tuloksista,\njoihin olen päässyt. Tämä asia\" — hän viittasi peukalollaan hattua\nkohti — \"on tosin varsin arkipäiväinen, mutta siinä on kohtia,\njotka näyttävät olevan ainakin jonkin verran mielenkiintoisia, jopa\nopettavaisiakin.\"\n\nMinä istuuduin hänen nojatuoliinsa humisevan takkavalkean ääreen\nja lämmittelin käsiäni, sillä ulkona oli niin kylmä, että ikkunat\nolivat kauttaaltaan jääkukkien peitossa. \"Tuolla hattukululla, niin\nvaatimattomalta ja mitättömältä kuin se näyttääkin, on varmaankin oma\nsynkkä tarinansa\", huomautin. \"Se on todennäköisesti avain, joka avaa\nsinulle tien jonkin salaisuuden selvittämiseen ja jonkin rikoksen\nrankaisemiseen.\"\n\n\"Ei, ei\", Holmes vastasi nauraen. \"Nyt ei ole kysymys rikoksesta,\nvaan aivan jokapäiväisestä lystikkäästä pikkutapahtumasta, joita\nsattuu alituisesti, kun muutaman neliöpenikulman alueelle sullotaan\nneljä miljoonaa ihmistä toisiaan tuuppimaan ja tyrkkimään. Sellaisen\nkihisevän lauman keskuudessa tapahtuu kaikkea, mitä yleensä\nvoi tapahtua, asioita, jotka ovat hyvinkin eriskummallisia ja\nhämmästyttäviä, olematta silti rikollisia. Senhän olemme itsekin jo\njoutuneet näkemään.\"\n\n\"Olemme kylläkin. Kokoelmiini viimeksi lisäämissäni kuudessa\ntapauksessa oli kolme, joihin ei sisälly mitään varsinaista rikosta, ei\nainakaan sellaista, josta voisi syyttää tuomioistuimessa.\"\n\n\"Aivan niin. Tarkoitat yritystäni riistää Böömin kuninkaan kirjeet\nIrene Adlerilta, neiti Sutherlandille tehtyä ainoalaatuista kepposta ja\nhalkihuulisen kerjäläisen seikkailua. Omasta puolestani en epäilekään\nsitä, että tämäkin pikku juttu kuuluu samaan viattomaan sarjaan.\nTunnethan Petersonin, kaupunginlähetin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tämä voitonmerkki kuuluu hänelle.\"\n\n\"Onko se hänen hattunsa?\"\n\n\"Ei, hän löysi sen. Omistaja on toistaiseksi tuntematon. Katsellessasi\nsitä pyydän sinua ajattelemaan, ettei se ole vanha ja kolhiintunut\nlinnunpelätin, vaan kiinteätä ajattelua vaativa tehtävä. Mutta ensin\nsaat kuulla, miten se joutui tänne. Se ilmestyi eilen aamulla suuren ja\nlihavan hanhen keralla, joka on todennäköisesti juuri nyt Petersonin\nuunissa paistumassa. Ja kaikki tämä tapahtui näin. Peterson, joka\non, kuten tiedät, erittäin kunnon mies, palaili neljän tienoilla\njouluaamuna pikku kekkereistä. Tallustellessaan kotiinpäin Tottenham\nCourt-roadia pitkin hän näki kaasulyhtyjen valossa pitkän, hoikan\nmiehen, joka kulki hiukan hoiperrellen hänen edellään, valkoinen\nhanhi olkapäällään. Tullessaan sitten Goodge-streetin kulmaan hän\nhuomasi miehen joutuneen kiivaaseen sanakiistaan parin sakilaisen\nkanssa, joista toinen löi häneltä hatun päästä. Mies nosti keppinsä\npuolustautuakseen, mutta heilauttaessaan aseensa päänsä päälle hän\nsattui pahaksi onneksi kolhaisemaan selkänsä takana olleen myymälän\nikkunan säpäleiksi. Peterson oli hyökännyt esiin puolustaakseen\ntuntematonta, mutta mies, säikähtyneenä ikkunan särkymisestä ja\nnähdessään sen lisäksi läheisyydessään virkapukuisen henkilön, joka\nkiiruhti häntä kohti, pudotti hanhensa ja lähti pakoon, häviten\npian näkyvistä Tottenham Court-roadin takana olevien pikkutalojen\nsokkeloihin. Sakilaiset olivat myös suoriutuneet tiehensä Petersonin\nilmestyessä paikalle, joka siis jäi taistelutantereen herraksi\nsaaden korjata saaliikseen tuon hattukulun ja täysin moitteettoman\njouluhanhen.\"\n\n\"Jonka hän tietenkin palautti omistajalleen?\"\n\n\"Siinähän pulma juuri onkin, ystäväiseni. Linnun vasemmassa jalassa\noli tosin pieni paperilappu, johon oli kirjoitettu 'Rouva Henry\nBaker', ja samoin on totta, että hatun vuorissa erottaa nimikirjaimet\n'H.B.', mutta kun kaupungissamme on Bakereita tuhansittain ja Henry\nBakereita sadoittain, niin löytötavaran toimittaminen juuri sille Henry\nBakerille, joka on sen oikea omistaja, ei ole suinkaan helppo tehtävä.\"\n\n\"Mitä Peterson teki?\"\n\n\"Hän toi sekä hatun että hanhen minulle jouluaamuna, tietäen, että\npienetkin tehtävät kiinnostavat minua. Hanhi oli täällä tähän aamuun\nsaakka, mutta kun pakkasesta huolimatta ilmeni, että oli parasta syödä\nse ilman enempää viivyttelyä, annoin löytäjän viedä sen kotiinsa\nsuorittamaan tehtävää, johon se on hanhena määrätty. Sen tuntemattoman\nherran hattu, joka jäi ilman joulupäivällistään, jäi edelleenkin\nhuostaani.\"\n\n\"Eikö hän ole ilmoittanut sanomalehdissä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Millä tavalla aiot sitten saada selville, kuka hän on?\"\n\n\"Vain päätelmiä tekemällä.\"\n\n\"Hänen hatustaanko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Nyt lasket leikkiä. Mitä tuosta vanhasta hattukulusta voisi päätellä?\"\n\n\"Tässä on suurennuslasini. Menettelytapani tiedät. Mitä päätelmiä teet\nmiehen henkilöllisyydestä, joka on käyttänyt tätä hattua?\"\n\nOtin hatun käteeni ja kääntelin sitä melkeinpä vastenmielisesti. Se\noli aivan tavallinen musta ja pyöreä, kova huopahattu, kulunut ja\nkolhiintunut. Siinä oli ollut punainen silkkivuori, mutta nyt se oli\npahasti haalistunut. Valmistajan nimeä ei ollut, mutta vuorin reunasta\nsaattoi erottaa, kuten Holmes oli sanonut, nimikirjaimet \"H.B.\"\nReunassa oli reikä kiinnikenauhaa varten, mutta kuminauha oli poissa.\nMuuten se oli kuhmuinen, hyvin pölyinen ja täynnä pieniä ja suuria\ntahroja, joista näkyvimpiä oli kaikesta päättäen koetettu peitellä\nmusteella.\n\n\"En näe siinä mitään\", murahdin ja ojensin hatun takaisin Holmesille.\n\n\"Päinvastoin, Watson. Sinä näet ihan kaikki, mutta jätä se sanomatta.\nSinä olet liian arka, kun on tehtävä johtopäätöksiä.\"\n\n\"Ole siis hyvä ja sano, mitä näet hatussa.\"\n\nHolmes silmäili hattua hiukan hajamielisen näköisenä, mutta samalla\nkiinteästi. \"Se ehkä ilmaisee vähemmän, kuin mitä se voisi kertoa\", hän\nhuomautti, \"mutta siinä on pari piirrettä, jotka puhuvat varsin selvää\nkieltä, ja muutamia sellaisia, joihin sisältyy vahva todennäköisyys.\nTästä näkee jo sellaisenaan, että sen omistaja on hyvin älykäs mies\nja että hän, oltuaan varakas ja hyvinvoipa, on viimeksi kuluneiden\nkolmen vuoden aikana joutunut vaikeuksiin ja köyhtynyt. Hän on\nasioissaan huolellinen, mutta ei enää niin huolellinen kun varhemmin.\nSe viittaa siveelliseen rappeutumiseen, mikä samoin kuin se, että hän\non köyhtynyt, osoittaa jonkin vahingollisen tekijän ilmestyneen hänen\nelämäänsä. Tarkoitan juoppoutta. Ja se on kenties syynä siihenkin,\nettei hänen vaimonsa enää rakasta häntä.\"\n\n\"Mutta hyvä Holmes!\"\n\n\"Hänellä on kuitenkin vielä jonkin verran itsekunnioitusta\",\nHolmes jatkoi, kiinnittämättä mitään huomiota keskeytykseen!. \"Hän\nelää hiljaista elämää omissa oloissaan, menee harvoin ulos ja on\nkokonaan vieraantunut kaikesta liikunnasta. Hän on keski-ikäinen,\nharmahtavatukkainen mies, joka on pari päivää sitten leikkauttanut\nhiuksensa ja hieronut päähänsä sitruunavoidetta. Nämä ovat\nhuomattavimmat ja tärkeimmät seikat, jotka ilmenevät tästä hatusta.\nSitäpaitsi on jotakuinkin varmaa, ettei hänen asunnossaan ole\nkaasujohtoa.\"\n\n\"Tuo kaikki on tietysti vain kujeilua, Holmes?\"\n\n\"Ei suinkaan. Etkö todellakaan huomaa vielä nytkään, kun olen\nselostanut sinulle päätelmieni tulokset, mitä teitä olen niihin\npäässyt?\"\n\n\"Käsityskykyni on epäilemättä verraten hidas, ja minun täytyy\ntunnustaa, etten kykene seuraamaan ajatustesi kulkua. Mistä esimerkiksi\npäätät, että mies on älykäs?\"\n\nVastauksen asemesta Holmes pani hatun päähänsä. Se painui esteettömästi\naivan nenään saakka. \"Se ilmenee tilavuussuhteista\", hän sanoi.\n\"Täytyyhän niin suurten aivojen myös sisältää jotakin.\"\n\n\"Entä hänen köyhtymisensä?\"\n\n\"Hattu on kolme vuotta vanha. Nuo kummallakin sivulla aivan\nulkosyrjästä hiukan ylöspäin taittuvat ja muuten tasaiset reunat olivat\nsilloin muodissa. Hattu on sitäpaitsi parasta laatua. Katsohan tätä\npaksua silkkinauhaa ja oivallista vuoria. Jos miehellä oli kolme vuotta\nsitten varaa ostaa näin kallis hattu, mutta jos hän ei ole sen jälkeen\nkyennyt hankkimaan uutta sen tilalle, niin onhan selvää, että hän on\nmennyt alaspäin.\"\n\n\"Se on aivan ilmeistä ja uskottavaakin, mutta minkä nojalla teet\npäätelmäsi hänen huolellisuudestaan ja siveellisestä rappeutumisestaan?\"\n\nHolmes naurahti. \"Tämä on huolellisuutta\", hän vastasi ja painoi\nsormensa kohtaan, josta hatun reuna oli lävistetty kiinnitysnauhaa\nvarten. \"Näissä hatuissa ei ole milloinkaan alkuperäisesti tämmöisiä\nvarmistimia, minkä tähden se, että hän antoi laittaa hattuun\nkiinnitysnauhan, todistaa huolellisuutta, koska hän tahtoi siten estää,\nettei tuuli turmelisi tai veisi kokonaan mukanaan hänen päähinettään.\nMutta nähdessämme, että kuminauha on katkennut ja ettei hän ole\nvälittänyt hankkia uutta sen tilalle, meidän on pakko olettaa, että hän\non nyt vähemmän huolellinen kuin varhemmin, mikä taas selvästi viittaa\nsiveelliseen rappeutumiseen. Toiselta puolelta hän on, kuten näet,\nkoettanut salata pahimmat tahrat sivelemällä niiden päälle mustetta,\nmikä on sen merkki, ettei hän ole vielä menettänyt itsekunnioitustaan\naivan kokonaan.\"\n\n\"Kaikki tuo kuulostaa täysin uskottavalta.\"\n\n\"Muut seikat, että hän on keski-ikäinen ja harmahtavatukkainen ja\nettä hän on äskettäin leikkauttanut hiuksensa ja hieronut päähänsä\nsitruunavoidetta, käyvät ilmi, kun tutkii tarkasti vuorin alareunaa.\nSuurennuslasilla näkee siellä täällä pienen pieniä hiuksen päitä,\njotka on katkaistu parturin terävillä saksilla. Ne näyttävät tarttuvan\nhelposti kiinni, ja vuorista lähtee heikko sitruunavoiteen tuoksu.\nTämä pöly ei ole, kuten huomaat, katujen harmahtavaa hiekkapölyä, vaan\nruskeaa ja kevyttä, jota kertyy huoneisiin ja joka osoittaa hatun\nenimmäkseen riippuneen naulassa. Nuo merkit ovat kosteuden tekemiä.\nMies on siis hikoillut kovasti, mistä päättäen hän tuskin voi olla\nhenkilö, joka on paljon liikkeellä.\"\n\n\"Entä hänen vaimonsa — sanoithan hänen lakanneen rakastamasta miestään?\"\n\n\"Hattua ei ole harjattu moneen viikkoon. Jos näen sinun hatussasi, hyvä\nWatson, viikon pölyt koskemattomina ja huomaan, että vaimosi sallii\nsinun mennä ulos sellaisessa kunnossa, niin alan todellakin pelätä,\nettä sinäkin olet menettänyt vaimosi rakkauden.\"\n\n\"Ehkäpä hän ei olekaan naimisissa.\"\n\n\"Hänhän kantoi parhaillaan kotiinsa hanhea, joka oli todennäköisesti\ntarkoitettu rauhan pantiksi hänen vaimolleen. Älä unohda korttia, joka\noli hanhen jalassa.\"\n\n\"Sinulla on aina vastaus valmiina. Mutta mistä ihmeestä tiedät, ettei\nhänen asunnossaan ole kaasujohtoa?\"\n\n\"Yhden tai parikin steariinitahraa voi saada sattumalta, mutta kun\nniitä on kokonaista viisi, voitaneen tuskin epäilläkään sitä, että\npuheenaoleva henkilö joutuu usein pitelemään palavaa kynttilää — hänen\nhuoneensa on todennäköisesti yläkerrassa, johon hän kapuaa illalla,\nhattu toisessa ja vuotava kynttilä toisessa kädessään. Ja oli miten\noli, noita steariinipilkkuja hän ei ole saanut kaasuliekistä. Joko nämä\nselitykset riittävät?\"\n\n\"Olet ajatellut kaikki varsin nerokkaasti ja perusteellisesti\",\nmyönsin hymyillen, \"mutta kun mitään rikosta ei ole tehty, kuten äsken\nitse sanoit, eikä muuta vahinkoa tapahtunut, kuin että mies menetti\nhanhensa, niin tuollainen järkeileminen näyttää aivan turhalta ajan ja\nvoiman haaskaukselta.\"\n\nHolmes aikoi juuri vastata, kun ovi lensi auki ja kaupunginlähetti\nPeterson syöksähti sisään, punaisena, hengästyneenä ja äärimmäisen\ntyhmistyneen näköisenä.\n\n\"Hanhi, herra Holmes! Hanhi!\" hän huohotti.\n\n\"No, mikä sitä vaivaa? Onko se vironnut henkiin ja lentänyt keittiön\nikkunasta ulos?\" Holmes käänsi kylkeä nähdäkseen paremmin miehen\nkiihtyneet kasvot.\n\n\"Katsokaahan tätä, sir! Katsokaahan, mitä vaimoni löysi sen kuvusta!\"\nHän ojensi kätensä ja osoitti kämmenensä keskustassa kirkkaasti\nsädehtivää sinistä kiveä, joka oli melkein pavun kokoinen ja niin\nkuultavan kirkas ja hohtava, että se loisti kuin sähkökipinä miehen\ntummahkolla kämmenellä.\n\nHolmes ponnahti istumaan ja vihelsi pitkään. \"Totta totisesti, sepäs\noli löytö!\" hän huudahti. \"Tiedätte kait, mikä tuo on, Peterson?\"\n\n\"Varmaankin timantti, sir! Jokin jalokivi, sir! Se leikkaa lasia kuin\nvoita.\"\n\n\"Se on enemmän kuin jalokivi. Se on jalokivien jalokivi.\"\n\n\"Eihän suinkaan kreivitär Morcarin sininen kiiltokivi?\" minä huudahdin.\n\n\"Se juuri. Pitäisihän minun tietää, minkälainen se on, kun olen\nviikon ajan joka päivä lukenut siitä ilmoituksen _The Times'istä._\nSe on ehdottomasti ainoa lajiaan ja sen arvo voidaan arvioida vain\nsuunnilleen. Luvattu tuhannen punnan palkinto ei ole varmasti\nkahdeskymmenes osakaan sen kauppahinnasta.\"\n\n\"Tuhat puntaa! Hyvä Jumala!\" Kaupunginlähetti lysähti lähimmälle\ntuolille ja tuijotti vuoroin meihin kumpaankin.\n\n\"Niin, palkinto on tuhat puntaa. Muuten olen jotakuinkin varma, että\nasiaan liittyy tunnesyitä, joiden takia kreivitär on valmis luopumaan\nvaikkapa puolesta omaisuudestaanko, jos kivi toimitetaan hänelle\ntakaisin.\"\n\n\"Se katosi, mikäli muistan oikein, Hotel Cosmopolitanissa.\"\n\n\"Aivan niin, joulukuun kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, siis\ntäsmälleen viisi päivää sitten. Kaasutyömies John Hornerin epäillään\nvarastaneen kiven kreivittären jalokivilippaasta, ja asianhaarat ovat\nniin raskauttavat häntä vastaan, että asia on alistettu piirioikeuteen.\nMuistaakseni minulla on täällä jossakin selostus asian käsittelystä.\"\nHän käänteli sanomalehtiään ja silmäili päivänmääriä. Vihdoin hän\ntaittoi niistä yhden auki, silitti pahimmat rypyt ja luki:\n\n\"Hotel Cosmopolitanissa tapahtunut jalokivivarkaus. Kuulusteltavaksi\ntuotiin John Horner, ikä 26 vuotta, ammatiltaan levyseppä,\nsyytettynä siitä, että hän olisi t.k. 22 päivänä kreivitär Morcarin\njalokivilippaasta varastanut kuuluisan ja kallisarvoisen jalokiven,\njoka tunnetaan nimellä 'sininen kiiltokivi'. Hotellin ylivahtimestari\nJames Ryder kertoi opastaneensa Hornerin samana päivänä, jolloin\nvarkaus tapahtui, kreivitär Morcarin makuuhuoneeseen, jossa Hornerin\npiti juottaa kiinni uunin ristikosta irtautunut tanko. Hän oli hetkisen\nkatsellut Hornerin työskentelyä, mutta sitten hänet oli kutsuttu\nmuualle. Takaisin tullessaan hän ei enää tavannut Horneria, joka oli\npoistunut, mutta lipasto oli sillä aikaa murrettu auki, ja pieni\nsahviaanirasia, jossa, kuten myöhemmin on saatu tietää, kreivitär\nsäilytti aarrettaan, oli tyhjänä yöpöydällä. Ryder ilmoitti heti\nasiasta, ja Horner vangittiin samana iltana, mutta kiveä ei löydetty\nhäneltä itseltään eikä hänen asunnostaankaan. Catherine Cusack,\nkreivittären palvelijatar, kertoi kuulleensa Ryderin säikähtyneen\nhuudahduksen, kun tämä huomasi varkauden, ja kiiruhdettuaan katsomaan\nhän näki kaiken olevan juuri siten kuin edellinen todistaja kertoi.\nTarkastaja Bradstreet, B-osastolta, kertoi Hornerin tehneen\nvangittaessa vimmattua vastarintaa ja vannoneen mitä katkerimmin,\nettä hän oli syytön. Koska pidätetty on ennenkin ollut syytettynä\nvarkaudesta ja tuomittu rangaistukseen, tuomioistuin alisti asian\npiirioikeuden ratkaistavaksi. Horner, joka seurasi käsittelyä\nilmeisesti syvästi järkytettynä, pyörtyi kuullessaan päätöksen ja\nvietiin kantamalla pois istuntosalista.\"\n\n\"Hm! Poliisitutkinnossa ei siis käynyt ilmi sen enempää\",\nHolmes virkkoi miettivästä ja pani pois lehden. \"Meillä on nyt\nratkaistavanamme arvoitus, johon sisältyvä tapahtumien sarja juontaa\nalkunsa tuosta tyhjennetystä jalokivilippaasta ja päättyy Tottenham\nCourt-roadille hanhen kupuun. Äskettäin johtamamme pikku päätelmät\novat, kuten näet, Watson, äkkiä muuttuneet varsin tärkeiksi huomioiksi\nja koko hanhijuttu paljoa vähemmän viattomaksi tapaukseksi, kuin miltä\nse meistä näytti. Kivi on tässä. Se löytyi hanhen kuvusta, ja hanhi\nsaatiin herra Henry Bakerilta, tuon hattukulun omistajalta, johon\nsinun kiusallasi luettelemani tuntomerkit kaikki sopivat, niin että\nmeidän täytyy nyt etsiä hänet käsiimme ja ottaa selville, mitä osaa\nhän on näytellyt tässä asiassa. Ensin kokeilemme yksinkertaisimmilla\nmenetelmillä, joista on epäilemättä paras se, että panemme asianomaisen\nilmoituksen iltalehtiin. Jos se keino jää tuloksettomaksi, niin\nturvaudumme toisiin, joita minulla on aina varastossa.\"\n\n\"Mitä aiot sanoa ilmoituksessa?\"\n\n\"Anna minulle kynä ja tuo paperiliuska. Kas näin: 'Löydetty\nGoodge-streetin kulmasta hanhi ja musta huopahattu. Herra Henry Baker\nsaa ne numerosta 221 Baker-streetiltä, jos hän tulee sinne klo 6.30\ntänä iltana. Siinä se on sanottu lyhyesti ja täsmälleen.\"\n\n\"On kyllä, mutta huomaako hän sitä?\"\n\n\"Voimme olla jotakuinkin varmoja siitä, että hän pitää silmällä\nsanomalehtiä, sillä olihan se tuntuva vahinko köyhälle miehelle.\nIkkunan särkymisestä ja Petersonin ilmestymisestä paikalle hän\nilmeisesti säikähtyi niin suunniltaan, ettei hän ajatellut muuta kuin\npakoa, mutta heti sen jälkeen hän on varmasti katkerasti katunut\narkuuttaan, joka sai hänet luopumaan hanhesta. Ja ellei hän itse\nsatu huomaamaan ilmoitusta, niin hänen ystävänsä ja tuttavansa kyllä\nkertovat siitä hänelle, koska siinä on hänen koko nimensä. Kas tässä,\nPeterson. Viekää tämä ilmoitustoimistoon iltalehtiin pantavaksi.\"\n\n\"Mihin niistä, sir?\"\n\n\"No, siihen kelpaavat esimerkiksi _Globe, Star, Pall Mall, St. James's\nGazette, Evening News, Standard, Echo_ ja muutkin, jotka satutte\nmuistamaan.\"\n\n\"Hyvä on, sir. Entä tämä kivi?\"\n\n\"Niin, sehän on totta. Se saa toistaiseksi jäädä tänne. Kiitos. Ja\nkuulkaahan vielä, Peterson. Ostakaa paluumatkalla hanhi ja tuokaa se\ntänne, sillä meidän täytyy antaa herra Bakerille toinen hanhi sen\ntilalle, joka teillä tänään syödään.\"\n\nKaupunginlähetin mentyä Holmes otti kiven käteensä ja tarkasteli sitä\nvaloa vasten. \"Kaunis kappale\", hän sanoi. \"Katsohan, kuinka se loistaa\nja sädehtii. Se on jo sinänsä sekä syy että päämäärä, johon rikos\nliittyy luonnostaan. Kuten kaikkiin harvinaisempiin kallisarvoisiin\njalokiviin. Ne ovat paholaisen mielisyöttejä ihmisten viettelemiseksi.\nVanhojen kookkaampien jalokivien takia on tehty verinen rikos niiden\njoka särmää kohti. Tämä löydettiin parikymmentä vuotta sitten Amoy-joen\npohjasta Etelä-Kiinasta, ja sen ainutlaatuisuus johtuu siitä, että\nsillä on kiiltokiven kaikki ominaisuudet, paitsi väriä, joka on\npunaisen sijasta sininen. Ihmisten koruna se on siis ollut verraten\nlyhyen ajan, mutta siitä huolimatta sen tarina on jo nyt hyvin synkkä.\nTämän pienen kristallisoituneen hiilisirun takia on tehty kaksi murhaa,\nitsemurha, useampia murtovarkauksia ja turmeltu erään naisen kasvot\nhapolla. Kuka voisi kuvitellakaan, että noin kaunis lelu on tekijä,\njoka passittaa ihmisiä vankiloihin ja hirsipuuhunkin? Nyt lukitsen sen\nkassakaappiini ja ilmoitan kreivittärelle parilla rivillä, että se on\nhallussani.\"\n\n\"Luuletko, että tuo Horner on syytön?\"\n\n\"Sitä en osaa vielä sanoa.\"\n\n\"Entä mitä arvelet Henry Bakerista? Luuletko hänen jotenkin\nsekaantuneen tähän juttuun?\"\n\n\"Hänen suhteensa on paljon todennäköisempää, että hän on aivan syytön.\nHänellä ei ollut todennäköisesti aavistustakaan, että lintu, jota hän\nkanniskeli, oli melkoisesti kallisarvoisempi kuin jos se olisi ollut\nkultaa. Sen saan tietää varsin yksinkertaisella kokeella, jos hän vain\nvastaa ilmoitukseemme.\"\n\n\"Ennen sitä et voi tehdä mitään?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Siinä tapauksessa menen katsomaan potilaitani ja tulen iltapäivällä\nuudelleen mainitsemaasi aikaan saadakseni nähdä tämän sekavan jutun\nratkaisun.\"\n\n\"Olen siitä vain hyvilläni, sillä silloinhan minun ei tarvitse\naterioida yksin. Päivällinen on kello seitsemän, ja ellen erehdy, niin\nsaamme syödä lehtokurppaa. Mutta ottaen huomioon Petersonille sattuneen\nseikkailun minun täytynee pyytää rouva Hudsonia tarkastamaan sen kuvun.\"\n\nViivyin kierroksellani hiukan kauemmin kuin olin laskenut, niin\nettä kello oli hiukan yli puoli seitsemän tullessani takaisin\nBaker-streetille. Lähestyessäni ystäväni asuntoa näin pitkän miehen,\nruudukas skotlantilainen lakki päässä ja leukaan saakka napitettu\npitkätakki yllään, odottavan oven edessä juuri siinä, johon eteisessä\npalava lamppu heitti ikkunasta kirkkaan puoliympyrän. Saapuessani hänen\nluokseen ovi avattiin, ja meidät vietiin yhdessä Holmesin huoneeseen.\n\n\"Herra Henry Baker, otaksun\", Holmes sanoi nousten tuolistaan ja\ntervehtien vierasta luontevasti ja kohteliaasti. \"Olkaa hyvä, herra\nBaker, ja istukaa tänne valkean ääreen. Ulkona on pakkanen, ja minä\nhuomaan, että kesä on teidän verenkierrollenne sopivampi kuin talvi.\nHyvää iltaa, Watson, tulit juuri parahiksi. Onko tämä teidän hattunne,\nherra Baker?\"\n\n\"Kyllä se on minun hattuni, sir.\"\n\nVieraamme oli kookas, hiukan kumaraselkäinen keski-ikäinen mies. Pää\nsuuri ja jykeväpiirteinen, kasvot leveähköt, mutta älykkäät, ja tiheä\npujoparta hiukan harmahtava. Nenään ja poskipäihin keskittynyt heikko\npunerrus samoin kuin tulta kohti ojennetun käden selvä vapiseminen\nosoittivat Holmesin päätelmän hänen elintavoistaan osuneen oikeaan.\nKiiltäväksi kulunut musta pitkätakki oli napitettu ylös saakka ja\nkaulus käännetty pystyyn, eikä laihojen ranteiden ympärillä näkynyt\nmerkkiäkään kalvosimista. Hän puhui hiljaa ja katkonaisesti, valitsi\nhuolellisesti sanansa ja vaikutti yleensä hyvän kasvatuksen saaneelta,\nlukeneelta mieheltä, joka oli joutunut onnettaren epäsuosioon.\n\n\"Olemme pitäneet tavaroitanne täällä pari päivää, odottaen, että\nnäkisimme niistä ilmoituksen lehdissä\", Holmes selitti. \"En voi\nkäsittää, miksi ette ole ilmoittanut.\"\n\nVieraamme naurahti hiukan väkinäisesti. \"Rahaa ei, näettekös, enää\nliikene minun osalleni yhtä runsaasti kuin ennen. Enkä sitäpaitsi\nepäillytkään, etteivätkö ne roikaleet, jotka kävivät kimppuuni, vieneet\nsekä hanhea että hattuani. Sen tähden en huolinut haaskata vähiä\nrahojani turhaan yritykseen saada ne takaisin.\"\n\n\"Eipä tietenkään. Mutta mitä sanotte siitä, että meidän oli pakko syödä\nlintunne?\"\n\n\"Syödä se!\" Vieras oli niin kiihtynyt, että hän kohottautui melkein\nseisaalleen.\n\n\"Niin. Ellemme olisi menetelleet siten, niin siitä ei olisi ollut iloa\nkenellekään muillekaan. Mutta minä otaksun, että tuolla sivupöydällä\noleva toinen hanhi, joka on jotakuinkin tarkalleen yhtä painava ja\naivan tuore, sopii teille yhtä hyvin.\"\n\n\"Sopii, sopii varmasti!\" herra Baker vastasi, huokaisten helpotuksesta.\n\n\"Oman lintunne höyhenet, sääret ja kupu ovat täällä vielä jäljellä,\nniin että jos haluatte — —\"\n\nMieheltä pääsi sydämellinen nauru. \"Voisinhan säilyttää ne seikkailuni\nmuistoina, mutta omasta puolestani en huomaa, että minulla voisi olla\nmitään muuta iloa noista niin äkkiä menettämäni ystävän silvotuista\njäsenistä. Ei, sir. Mieluummin kohdistan teidän luvallanne huomioni\ntuohon oivalliseen lintuun, jonka näen sivupöydällä.\"\n\nHolmes katsahti terävästi minuun ja kohautti olkapäitään.\n\n\"No niin, siinä on hattunne ja tuossa lintunne\", hän sanoi. \"Mutta\nhaluaisin mielelläni tietää, jos sallitte minun kysyä, mistä olitte\nostanut hanhenne. Olen näet hiukan niinkuin lintujen tuntija ja\nparemmin lihotettua hanhea olen harvoin nähnyt.\"\n\n\"Sen ilmaisen varsin kernaasti, sir.\" Herra Baker oli jo noussut ja\nottanut hanhen kainaloonsa. \"Meitä on joitakin ukkoja, joilla on\ntapana joka päivä pistäytyä British Museumin läheisyydessä olevaan\n_Alpha_-nimiseen ravintolaan — työpaikkamme kun on museossa, kuten ehkä\nymmärrätte. Tänä vuonna isäntämme, nimeltä Windigate, perusti sellaisen\nhanhikerhon, että maksamalla pari pennyä viikossa me saisimme kukin\nhanhen jouluksi. Suoritin maksuni säännöllisesti, ja lopun tiedätte\nitse. Olen teille suuresti kiitollinen, sir, sillä skottilainen lakki\nei sovi minunlaiselleni vakavalle ikämiehelle.\" Tehden mahtavan eleen\nhän kumarsi koomillisen juhlallisesti meille kummallekin ja poistui\narvokkaasti.\n\n\"Siinä meni Henry Baker\", Holmes virkkoi suljettuaan oven. \"Olen aivan\nvarma, ettei hän tiedä kerrassaan mitään koko jutusta. Onko sinun\nnälkä, Watson?\"\n\n\"Ei sanottavasti.\"\n\n\"Sitten ehdotan, että muutamme päivällisen illalliseksi ja lähdemme\nseuraamaan näitä jälkiä niin kauan kuin ne ovat vielä lämpimät.\"\n\nUlkona oli pakkanen, minkä tähden otimme talviulsterit yllemme ja\nkiedoimme huivit kaulaamme. Tähdet tuikkivat kirkkaina ja kylminä\npilvettömässä avaruudessa, ja ohikulkijoiden hengitys näkyi\nvalkoisena huuruna, häipyen ilmaan yhtä äkkiä kuin pistoolin suusta\nlennähtävä savuhattara. Askeleemme kajahtelivat äänekkäinä tyynessä\nilmassa kulkiessamme reippaasti lääkärien korttelin kautta ja\nsitten Wimpole-streetiä, Harley-streetiä ja Wigmore-streetiä pitkin\nOxford-streetille. Neljännestunnin kuluttua saavuimme Bloomsburyyn ja\nsamalla myös Alphaan, joka on pieni ravintola erään Holborniin menevän\npikkukadun kulmassa. Holmes raoitti sisempään tarjoiluhuoneeseen\nvievää ovea, astui sisään ja tilasi punakalta, valkoista esiliinaansa\nsivelevältä isännältä kaksi lasia olutta.\n\n\"Jos oluenne maistuu yhtä hyvältä kuin hanhenne, niin se on\nerinomaista\", hän sanoi hymyillen.\n\n\"Kuin minun hanheni!\" isäntä ihmetteli.\n\n\"Niin. Kohtasin puoli tuntia sitten herra Henry Bakerin, joka kuului\nteidän hanhikerhoonne.\"\n\n\"Niinkö? No nyt minä ymmärrän. Mutta, sir, ne eivät olleet minun\nhanhiani.\"\n\n\"Eivätkö? Kenen sitten?\"\n\n\"Ostin niitä kaksi tusinaa eräältä Covent Gardenin kauppiaalta.\"\n\n\"Niinkö! Minulla on paljon tuttavia Covent Gardenissa. Kuka ne myi?\"\n\n\"Breckinridge.\"\n\n\"Vai niin. Häntä en tunne. Terveydeksenne, isäntä, ja menestyköön\nliikkeenne hyvin. Hyvää iltaa.\"\n\n\"Ja nyt herra Breckinridgen puheille\", Holmes sanoi, napittaen\nkiireesti ulsterinsa kadulle päästyämme. \"Muista, Watson, että vaikka\ntämän jutun toisessa päässä on vain tavallinen arkipäiväinen hanhi,\nniin sen toisessa päässä on mies, joka varmasti saa seitsemän vuotta\nkuritushuonetta, ellemme kykene todistamaan hänen syyttömyyttään.\nVoihan olla, että se, mitä nyt saamme ilmi, todistaa hänet yhä\nsitovammin syylliseksi, mutta oli, miten oli, meillä on nyt johtolanka,\njosta poliisilla ei ole aavistustakaan ja jonka vain pelkkä sattuma\ntoimitti käsiimme. Seuratkaamme nyt sitä loppuun saakka. Nenä siis\netelää kohti ja reippaasti eteenpäin, mars!\"\n\nMe kuljimme koko Holbornin halki, poikkesimme sitten Endell-streetille\nja saavuimme vihdoin sokkeloisia syrjäkatuja ja kujia myöten Covent\nGardenin kauppahalliin, josta löysimme helposti Breckinridgen myymälän,\nkoska se oli kauppahallin suurimpia. Sen omistaja, terävänenäinen\nvanhahko mies, jonka pitkät ja kapeat kasvot ja hyvin hoidettu\nposkiparta saivat minut ajattelemaan hevosta, oli juuri ruvennut\nsulkemaan yöksi.\n\n\"Hyvää iltaa. Aika pakkanen tänään\", Holmes tervehti.\n\nKauppias nyökäytti päätään ja katsahti tutkivasti seuralaiseeni.\n\n\"Kaikki hanhet myyty\", Holmes jatkoi, viitaten myymäläpöytään, jonka\nmarmorilaatat olivat aivan tyhjät.\n\n\"Heti aamulla saatte vaikka viisisataa, jos haluatte.\"\n\n\"Silloin en enää tarvitse niitä.\"\n\n\"Tuolla, jossa kaikki liekit vielä palavat, on joitakin jäljellä.\"\n\n\"Niin, mutta minua kehoitettiin kääntymään teidän puoleenne.\"\n\n\"Kuka kehoitti?\"\n\n\"Alphan isäntä.\"\n\n\"Niin, myin hänelle pari tusinaa.\"\n\n\"Ja ne olivat erinomaisia. Mistä olitte saanut ne?\"\n\nSuureksi kummakseni kysymys sai kauppiaan kiukustumaan.\n\n\"Kuulkaas nyt, hyvä herra\", hän sanoi, pää kallellaan ja kädet\nlanteilla, \"mitä te oikeastaan tarkoitatte? Vastatkaa kieräilemättä!\"\n\n\"Mitäpä kieräilemistä tässä olisi. Tahtoisin vain tietää, mistä saitte\nhanhet, jotka myitte Alphaan.\"\n\n\"Mutta sitäpä kun ei sanota! Siinä kuulitte!\"\n\n\"En todellakaan ymmärrä, minkä tähden te noin kiihdytte mokomasta\nasiasta, joka on aivan merkityksetön.\"\n\n\"Kiihdytte! Jos teitä kiusattaisiin niinkuin minua on tänään kiusattu,\nniin totisesti kiihtyisitte itsekin. Kun maksaa täyden hinnan hyvästä\ntavarasta, niin pitäisihän kaupan olla selvä. Mutta mitä vielä! Täällä\nhyppää yhtenään ihmisiä, jotka tiukkaavat: 'Missä hanhet ovat?' ja\n'Kenelle myitte hanhet?' ja 'Mitä hanhet maksavat?' Luulisi melkein,\nettä ne olivat ainoat hanhet koko maailmassa, kun kuulee, mitä hölyä\nniistä pidetään.\"\n\n\"Minua ei liikuta vähääkään, ketä täällä on käynyt ja mitä teiltä on\nkyselty\", Holmes vastasi välinpitämättömästi. \"Ja ellette halua antaa\npyytämääni tietoa, niin se on teidän asianne. Muuten olen aina pitänyt\npuoleni, kun on ollut kysymys linnuista, ja nytkin olen lyönyt viisi\npuntaa vetoa, että hanhi, jota minulle tänään tarjottiin, oli lihotettu\nmaalla.\"\n\n\"Sitten olette menettänyt viitosenne, sillä hanhi oli lihotettu\nkaupungissa\", ilkkui myyjä.\n\n\"Se ei ole totta.\"\n\n\"Onpas!\"\n\n\"Sitä en usko.\"\n\n\"Luuletteko te olevanne parempi lintujen tuntija kuin minä, joka olen\nollut jo pienestä pitäen niiden kanssa tekemisissä? Sanon teille, että\nkaikki Alphaan viedyt hanhet oli lihotettu täällä Lontoossa.\"\n\n\"Teidän on mahdotonta saada minua uskomaan sitä!\"\n\n\"Lyödäänkö vetoa?\"\n\n\"Voitte yhtä hyvin lahjoittaa rahanne minulle ilman muuta, koska tiedän\nolevani oikeassa. Ja opettaakseni teille, ettei pidä olla turhan\nitsepäinen, lyön kuin lyönkin punnan vedon, että lintu oli maalta.\"\n\nKauppias naurahteli vahingoniloisesti. \"Tuo kirjat tänne, Bill\", hän\nkäski.\n\nJuoksupoika kiidätti hänelle ohuen pienenpuoleisen kirjan ja suuren,\nkäytännöstä mustuneen päiväkirjan, jotka kauppias asetti eteensä\npöydälle.\n\n\"No, herra Itsepäinen\", hän sanoi uhittelevasti, \"nyt se nähdään.\nLuulin jo myyneeni hanheni loppuun, mutta ennen kuin suljen, te tulette\nnäkemään, että täällä on vielä yksi jäljellä. Te näette tämän pienen\nkirjan?\"\n\n\"Näen. Entä sitten?\"\n\n\"Tässä on luettelo kaikista niistä, joilta ostan tavarani. Selvää, vai?\nTällä sivulla ovat kaikki maaseudulla asuvat hankkijani, ja nuo nimien\njäljessä olevat numerot osoittavat, millä sivulla heidän tilinsä ovat\npäiväkirjassa. Selvää, vai? Tämä toinen sivu on kirjoitettu puneella,\nkuten näette. Siinä ovat kaupungissa asuvat hankkijani. Katsokaapas\ntuota kolmatta nimeä ylhäältä käsin. Suvaitkaa lukea se ääneen, että\nminäkin kuulen.\"\n\n\"Rouva Oakshott, 117, Brixton-road — 249\", luki Holmes.\n\n\"Aivan niin. Etsikää nyt sama nimi päiväkirjasta.\"\n\nHolmes avasi mainitun sivun. \"Siinähän se on. 'Rouva Oakshott, 117,\nBrixton-road, munia ja lintuja'.\"\n\n\"Mitä siihen on viimeksi merkitty? Suvaitkaa lukea sekin.\"\n\n\"'Joulukuun 22 p. 24 hanhea à 7 shillinkiä 6 penceä.'\"\n\n\"Niin. Juuri niin. Ja heti sen alapuolella?\"\n\n\"'Myydyt herra Windigatelle Alphaan à 12 shillinkiä.'\"\n\n\"Mitä nyt sanotte?\"\n\nHolmes näytti syvästi harmistuneelta. Hän kaivoi punnan taskustaan,\nheitti sen pöydälle ja poistui myymälästä sanaa virkkamatta, kuin\nmies, joka on niin perinpohjin loukkaantunut, ettei löydä sanoja sen\nilmaisemiseksi. Käveltyään parikymmentä metriä hän pysähtyi katulyhdyn\nalle ja alkoi sydämellisesti nauraa omaa hiljaista, äänetöntä nauruaan.\n\n\"Nähdessäsi miehen, jolla on tuollainen poskiparta ja taskussaan\n'Kilparatojen Uutiset', voit olla varma, että hän on valmis vedon\nlyöntiin milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä\", hän selitti. \"Uskallan\nsanoa, etten olisi, vaikka olisin lyönyt hänelle sata puntaa pöytään,\nsaanut niin tarkkoja tietoja, kuin mitä sain houkuttelemalla hänet\nlyömään vetoa, jonka hän tiesi voittavansa. Luulen tutkimuksemme nyt\nlähenevän loppuaan. Tällä kerralla meillä ei ole enää muuta tekemistä\nkuin päättää, menemmekö rouva Oakshottin luo tänä iltana, vai jätämmekö\nsen huomiseen. Tuon muuten varsin kiukustuneen kauppiaan puheista\nilmeni aivan selvästi, ettemme ole ainoat, joita tämä hanhiasia\nläheisesti kiinnostaa, ja minun pitäisi —\"\n\nLause jäi kesken, sillä myymälästä, josta olimme juuri poistuneet,\nalkoi äkkiä kuulua äänekästä mekastusta. Kääntyessämme katsomaan näimme\nmyymälän edessä palavan lampun alla hintelän, terävänenäisen miehen,\njolle ovellaan seisova Breckinridge pui raivoisasti nyrkkiä.\n\n\"Nyt olen saanut tarpeekseni teistä ja hanhistanne!\" hän huusi. \"Menkää\nhelvettiin joka sorkka! Jos tulette vielä kerran kiusaamaan minua,\nusutan koiran kimppuunne! Tuokaa rouva Oakshott tänne, niin vastaan\nhänelle, mutta teidän kanssanne minulla ei ole mitään tekemistä. Vai\nostinko minä hanhet teiltä?\"\n\n\"Ette, ette, mutta yksi niistä oli kuitenkin minun\", penäsi asiakas\nsurkealla äänellä.\n\n\"Kysykää sitä sitten rouva Oakshottilta!\"\n\n\"Hän kehoitti minua kääntymään teidän puoleenne.\"\n\n\"Minun puolestani saatte mennä tiukkaamaan sitä vaikka Preussin\nkeisarilta, jos mielenne tekee. Olen jo kyllästynyt koko juttuun. Ja\nnyt ulos täältä!\" Herra Breckinridge hypähti vimmastuneesti miestä\nkohti, joka lähti kiireesti pakoon.\n\n\"Näyttää siltä, ettei meidän tarvitsekaan mennä Brixton-roadille\",\nHolmes kuiskasi. \"Katsotaanpa, mitä voisimme tehdä tuon miekkosen\nhyväksi.\" Myymälöiden vaiheilla seisoskelevien ryhmien lomitse\npujottautuen Holmes saavutti hänet pian ja kosketti häntä olkapäähän.\nMies pyörähti ympäri ja valahti aivan kalpeaksi, kuten lyhdyn valossa\nnäin.\n\n\"Kuka te olette? Mitä tahdotte?\" hän kysyi ääni vavisten.\n\n\"Suokaa anteeksi\", Holmes sanoi kohteliaasti, \"mutta en voinut\nsille mitään, että kuulin kysymyksen, jonka äsken teitte herra\nBreckinridgelle. Luulen voivani auttaa teitä.\"\n\n\"Tekö? Kuka sitten olette? Ettehän te voi tietää, mistä oikeastaan on\nkysymys.\"\n\n\"Nimeni on Sherlock Holmes, ja minun asiani on tietää, mitä muut eivät\ntiedä.\"\n\n\"Mutta tästä ette voi tietää yhtään mitään.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta minä tiedän ihan kaikki. Te etsitte hanhea,\njonka rouva Oakshott, Brixton-roadilta, myi herra Breckinridgelle, joka\nvuorostaan myi sen Alphan isännälle herra Windigatelle, joka taas myi\nsen kerholleen, johon muiden muassa kuuluu eräs Henry Baker-niminen\nherra.'\n\n\"Ah, hyvä herra, te olette juuri se henkilö, joka minun olisi pitänyt\nheti löytää\", pikku mies huudahti kiivaasti. \"Tuskin kykenen sanoin\nselittämään, kuinka suuresti tämä hanhijuttu kiinnostaa minua.\"\n\nHolmes huusi luokseen ajurin, joka juuri ajoi ohitsemme. \"Siinä\ntapauksessa on rattoisampaa jutella asiasta lämpöisessä huoneessa kuin\nkauppatorilla pakkasen kynsissä. Mutta sallikaa minun kysyä, ennen kuin\nmenemme pidemmälle, ketä minulla on kunnia puhutella.\"\n\nMies epäröi hetkisen. \"Nimeni on John Robinson\", hän sanoi sitten\nkatsahtaen sivulle.\n\n\"Ei, ei, pyydän saada tietää oikean nimenne\", Holmes sanoi lempeästi.\n\"Asioiden selvittäminen henkilön kanssa, joka ei esiinny omalla\nnimellään, on aina hankalaa.\"\n\nMiehen kalpeat kasvot punehtuivat. \"Olkoon sitten menneeksi — oikea\nnimeni on James Ryder.\"\n\n\"Aivan niin. Hotel Cosmopolitanin ylivahtimestari. Nouskaa vaunuihin,\nolkaa hyvä. Hetkisen kuluttua kerron teille kaikki, mitä haluatte\ntietää.\"\n\nMies silmäili meitä sekä pelokkaasti että toiveikkaasti kuten henkilö,\njoka ei ole varma, seisooko hän suuren onnen vai onnettomuuden\nkynnyksellä. Sitten hän nousi vaunuihin, ja puolen tunnin kuluttua\nsaavuimme Baker-streetille. Matkalla ei puhuttu sanakaan, mutta\nseuralaisemme kiihtynyt hengitys ja alituinen käsien nyrkkiin\npuristaminen osoittivat selvästi, kuinka hermostunut ja jännittynyt hän\noli.\n\n\"Perillä ollaan\", Holmes sanoi hilpeästi mennessämme hänen\nhuoneeseensa, \"ja takassa palaa kunnollinen tuli, kuten tällaisella\nilmalla pitääkin. Teillä näyttää olevan kylmä, herra Ryder. Olkaa hyvä\nja käykää istumaan tähän korituoliin, niin otan sillä aikaa tohvelit\njalkaani, ennen kuin ryhdymme selvittämään tätä pikku juttuanne. Kas\nniin! Te siis haluatte tietää, mihin nuo hanhet joutuivat?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Tai oikeammin, mihin hanhi joutui. Minun käsittääkseni kysymys on vain\nyhdestä hanhesta — joka oli muuten valkoinen, paitsi että pyrstössä oli\nmusta juova poikkipäin.\"\n\nRyder aivan vapisi kiihkosta. \"Ah, sir\", hän voihkaisi, \"voitteko\nsanoa, mihin se joutui?\"\n\n\"Tänne.\"\n\n\"Tänne?\"\n\n\"Niin, ja se vasta olikin merkillinen lintu. En lainkaan ihmettele,\nettä olette niin kiinnostunut siihen. Se muni vielä kuoltuaankin —\nkauneimman ja kirkkaimman, sinisen pikku munan, mitä on konsanaan\nnähty. Se on täällä kokoelmissani.\"\n\nMies nousi horjuen seisomaan ja tarttui oikealla kädellään uunin\nreunaan pysyäkseen pystyssä. Holmes avasi kassakaappinsa ja otti\nesiin sinisen kiiltokiven, joka loisti hänen kämmenellään kuin tähti,\nkylmästi, kirkkaasti ja monivivahteisesti. Ryder tuijotti siihen,\nkasvot jäykkinä, tietämättä, pitikö hänen vaatia se haltuunsa, vai\nkieltää tietävänsä mitään siitä.\n\n\"Olette hävinnyt, Ryder\", Holmes sanoi hiljaa. \"Pysykää pystyssä,\nmies, tai muuten horjahdatte tuleen! Auta häntä takaisin tuoliinsa,\nWatson. Hän ei ole kyllin kylmäverinen kyetäkseen suhtautumaan tyynesti\nrikokseensa. Anna hänelle kulaus konjakkia. Sillä lailla! Nyt hän\nalkaa taas näyttää hiukan ihmismäiseltä. Onpa hän todellakin raukka\nmiehekseen!\"\n\nRyder horjahteli ja oli vähällä kaatua, kun tartuin kiinni häneen,\nmutta juotuaan konjakin hän näytti virkoavan ja poskillekin kohosi\nheikko punerrus. Hän istui hiljaa tuolissaan ja katseli pelästyneesti\nsyyttäjäänsä.\n\n\"Tähän asiaan liittyvän tapausketjun renkaat ovat nyt melkein kaikki\nkäsissäni samoin kuin kaikki todistuksetkin, jotka mahdollisesti tulen\ntarvitsemaan, niin että te tuskin voitte kertoa minulle mitään, jota en\njo tietäisi. Mutta joitakin yksityiskohtia tahtoisin kuulla, jotta tämä\npikku juttu tulisi kerta kaikkiaan selvitetyksi. Te olitte tietysti\nkuullut puhuttavan tästä kreivitär Morcarin sinisestä kivestä?\"\n\n\"Catherine Cusack kertoi siitä minulle\", Ryder vastasi sortuneella\näänellä.\n\n\"Jahah, hänen armonsa palvelijatar, ja sitten teidät valtasi himo\nrikastua äkkiä ja helposti, kunnes ette enää jaksanut vastustaa\nkiusausta, johon ovat monet paremmatkin sortuneet, ja kun oli\nvalittava keino aikeenne toteuttamiseksi, ette suinkaan ollut\nturhantarkka lähimmäistenne suhteen. Minusta näyttää, Ryder, että te\nolette pohjaltanne suuri roisto. Te tiesitte, että levyseppä Horner\noli jo aikaisemmin joutunut kiinni samanlaatuisesta asiasta ja että\nepäluulot kohdistuisivat sitä raskaammin häneen. Ja mitä te teitte?\nTe järjestitte niin, että kreivittären huoneessa piti korjata jotakin\n— te ja liittolaisenne Cusack — ja lähetitte hakemaan juuri häntä.\nHänen poistuttuaan te mursitte jalokivilippaan auki, hälytitte poliisin\npaikalle ja annoitte vangita tuon onnettoman miehen. Sitten te — —\"\n\nRyder heittäytyi äkkiä matolle polvilleen Holmesin eteen. \"Jumalan\ntähden, olkaa minulle armollinen!\" hän vaikeroi. \"Ajatelkaa isääni!\nAjatelkaa äitiäni! Heidän sydämensä pakahtuisi. En ole milloinkaan\naikaisemmin rikkonut ketään vastaan. Enkä riko vastakaan. Sen vannon.\nVannon sen käsi raamatulla. Älkää viekö minua oikeuteen! Jumalan\ntähden, älkää!\"\n\n\"Istukaa tuoliinne!\" Holmes käski ankarasti. \"Kyllähän nyt kelpaa\nruikuttaa ja ryömiä polvillaan, mutta ajatelkaa nyt sentään Horner\npoloistakin, joka istuu telkien takana, syytettynä rikoksesta, josta\nhän ei tiedä mitään.\"\n\n\"Minä pakenen, herra Holmes. Poistun maasta kokonaan, sir. Häntä\nvastaan nostettu syyte raukeaa silloin itsestään.\"\n\n\"Hm! Siitä puhumme myöhemmin. Kertokaa meille nyt totuus asian\ntoisesta vaiheesta. Millä tavalla kivi joutui hanhen kupuun ja hanhi\nmyymäläpöydälle? Mutta puhukaa totta, sillä vain siten voitte toivoa\npelastuvanne.\"\n\nRyder sipaisi kielensä kärjellä kuivuneita huuliaan. \"Kerron teille\nasian juuri niinkuin se oli, sir. Kun Horner oli vangittu, katsoin\nolevan turvallisinta toimittaa kiven mahdollisimman pian muualle, sillä\nenhän tiennyt, milloin poliisin päähän saattoi pälkähtää tarkastaa\nminutkin ja huoneeni. Hotellissa ei ollut mitään varmaa kätköpaikkaa,\nminkä tähden lähdin kaupungille muka jotakin asiaa toimittamaan ja\nmenin sisareni luo. Hän on naimisissa Oakshott-nimisen miehen kanssa,\nasuu Brixton-roadilla ja lihottaa ja myy hanhia. Kaikki mieshenkilöt,\njotka kohtasin matkalla sinne, näyttivät silmissäni poliiseilta tai\netsiviltä, ja vaikka sinä iltana oli kireä pakkanen, olin aivan hiestä\nmärkä, ennen kuin pääsin perille. Sisareni tiedusteli, mikä minua\nvaivasi ja miksi olin niin kalpea, mutta minä selitin vain, että\nhotellissa tapahtunut jalokivivarkaus oli järkyttänyt mieleni kokonaan.\nSitten menin takapihalle, jossa sytytin piippuni ja mietin, mitä minun\noli paras tehdä.\n\n\"Minulla oli kerran Maudsley-niminen toveri, joka eksyi huonoille\nteille ja joutui lopuksi Pentonvillen vankilaan, josta hän on pari\nkuukautta sitten päässyt pois. Tavatessamme toisemme tässä tuonnoin\npuhelimme muun muassa varkaiden menettelytavoista yleensä ja varsinkin\nkeinoista, joita varkaat käyttävät saaliinsa rahaksi muuttamiseksi.\nTiesin voivani luottaa häneen, sillä tiedossani on asioita, joista\nvoin milloin hyvänsä saada hänet pahaan pinteeseen, ja niin päätin\nmennä suoraan Kilburniin, jossa hän asuu, ja uskoa koko jutun hänen\nhoitoonsa. Hän saisi huolehtia kiven rahaksi muuttamisesta. Mutta\nmiten saisin kiven turvallisesti sinne saakka? Ajattelin tuskallista\ntaivaltani hotellista sisareni luo. Minut voitaisiin milloin hyvänsä\npidättää ja tarkastaa seurauksella, että kivi löydettäisiin ilman muuta\nliivini taskusta. Seisoin siinä seinää vasten nojaten ja katselin\nhanhia, jotka olivat syömistä kärkkyen kerääntyneet ympärilleni, ja\ntein kaikenlaisia suunnitelmia. Äkkiä olin keksivinäni keinon, jolla\nvetäisin etevintäkin salapoliisia nenästä.\n\n\"Sisareni oli sanonut pari viikkoa sitten, että saisin valita hanhista\nyhden joululahjaksi, ja minä tiesin hänen aina pitävän sanansa. Nyt\noli kaikin puolin sopiva hetki ottaa hanhi ja viedä jalokivi sen\nsisässä Kilburniin. Takapihalla on pieni vaja, jonka taakse ajoin\nlaumasta yhden — suuren, valkoisen hanhen, jonka pyrstössä oli musta\npoikkijuova. Otin sen kiinni, avasin nokan ja työnsin kiven sen nieluun\nniin syvälle kuin sormeni ulottui. Lintu nielaisi, ja minä tunsin kiven\nmenevän hyvää kyytiä sen kurkusta alas. Mutta kun lintu löi koko ajan\nsiivillään ja rimpuili vastaan, niin sisareni tuli ulos katsomaan, mikä\nsiellä oli hätänä, ja kääntyessäni ympäri lintu luiskahti käsistäni ja\nriensi toveriensa luo.\n\n\"'Minkä tähden sinä tuota lintua sillä tavalla retuutit, Jim?' hän\nihmetteli.\n\n\"'Minä vain tunnustelin, mikä niistä on lihavin, kun sanoit, että\nsaisin niistä yhden joululahjaksi.'\n\n\"'Meillä on jo sinulle oma nimikkohanhesi, niin että älä suotta\nvaivaudu', hän sanoi. 'Tuo suuri valkoinen tuolla toisella\npuolella. Sanomme sitä Jimin hanheksi. Minulla on nyt kaikkiaan\nkaksikymmentäkuusi, nimittäin yksi sinulle, yksi meille ja\nkaksikymmentäneljä jälleenmyyjälle.'\n\n\"'Paljon kiitoksia, Maggie, mutta jos sinulle on samantekevää, niin\notan mieluummin tuon, joka oli äsken käsissäni.'\n\n\"'Mutta tuo valkoinen on ainakin pari kiloa painavampi, sillä olemme\nvartavasten lihottaneet sen joululahjaksesi.'\n\n\"'Eihän sillä ole väliä. Tahtoisin mieluimmin tuon, jota äsken\ntunnustelin, ja ottaisin sen heti mukaani.'\n\n\"'Tee niinkuin tahdot', sisareni sanoi siihen hiukan nyrpeästi. 'Minkä\nsitten haluat saada?'\n\n\"'Tuon valkoisen, jolla on musta poikkijuova pyrstössä. Tuossa aivan\nlauman keskellä.'\n\n\"'Hyvä on. Tapa se ja ota mukaasi.'\n\n\"Tein työtä käskettyä, herra Holmes, ja kannoin linnun kainalossani\nKilburniin. Siellä kerroin tuttavalleni, mitä olin tehnyt, ja\nhelpostihan se kävikin, sillä hän on mies, jota ei tarvitse ujostella\ntämmöisissä asioissa. Hän nauroi henkimenokseen, ja sitten otimme\nveitsen ja avasimme hanhen. Sydämeni melkein seisahtui, sillä kivestä\nei näkynyt jälkeäkään; aavistin, että oli tapahtunut kaamea erehdys.\nJätin linnun siihen ja kiiruhdin takaisin sisareni luo ja samaa tietä\ntakapihalle, mutta siellä ei näkynyt enää ainoatakaan hanhea.\n\n\"'Missä linnut ovat, Maggie?' huudahdin.\n\n\"'Viety jälleenmyyjälle.'\n\n\"'Kenelle?'\n\n\"'Breckinridgelle Covent Gardeniin.'\n\n\"'Oliko niiden joukossa toinenkin, jolla oli musta poikkijuova\npyrstössä? Samanlainen kuin se, jonka otin?'\n\n\"'Oli, Jim. Kaksi niin samannäköistä, etten koskaan osannut erottaa\nniitä toisistaan.'\n\n\"Silloin tietysti käsitin ilman muuta, mitä oli tapahtunut, ja riensin\nniin sukkelaan kuin pääsin Breckinridgen luo, mutta hän oli jo myynyt\nne kaikki eikä suostunut ilmaisemaan sanallakaan, mihin ne olivat\njoutuneet. Kuulittehan itsekin äskettäin, millä tavalla hän suhtautuu\nasiaan. Saman vastauksen olen saanut joka kerta. Sisareni pelkää minun\ntulleen hulluksi, ja itse uskon loppujen lopuksi niin käyvänkin. Ja nyt\n— nyt olen kiinnisaatu varas, kaiken senkin menettänyt varas, jonka\ntakia myin kunniani ja hyvän maineeni. Jumala armahtakoon minua!\" Hän\npurskahti hillittömään itkuun ja painoi kasvonsa käsiinsä.\n\nSeurasi pitkä vaitiolo. Holmes naputteli mietteisiinsä vaipuneena\nharvakseen sormillaan pöydän reunaan, ja mies nyyhkytti avuttomasti ja\nlohduttomasti. Vihdoin ystäväni nousi ja kiskaisi oven auki.\n\n\"Menkää tiehenne!\" hän käski.\n\n\"Minäkö, sir? Jumala teitä siunatkoon, sir!\"\n\n\"Ei sanaakaan! Tiehenne täältä!\"\n\nSe riittikin. Mies syöksähti käytävään, mennä rymisti portaita alas,\nlöi ulko-oven kiinni niin että jymähti ja meni menojaan askeleista\npäättäen juoksujalkaa.\n\n\"Asiahan on sillä tavalla, Watson\", Holmes sanoi kurkottautuen\nottamaan piippuaan, \"ettei poliisi ole palkannut minua ottamaan kiinni\npahantekijöitä, joita se ei itse löydä. Jos Horner olisi vaarassa\ntulla tuomituksi, niin asia olisi toisin, mutta Ryder ei ilmaannu\nenää todistamaan häntä vastaan, minkä tähden jutun täytyy raueta.\nVoihan olla, että teen näin menetellen itsekin rikoksen, mutta samalla\nehkä pelastan ihmissielun. Sellaista erehdystä Ryder ei tee enää\nmilloinkaan. Tämän säikähdyksen hän muistaa koko elinaikansa. Mutta\njos lähetämme hänet nyt vankilaan, niin hänestä tulee vankiloiden\nasukki koko elinajakseen. Ja vietämmehän nyt sitäpaitsi juhlaa, johon\nanteeksi antaminen olennaisesti liittyy. Sattuma toi käsiimme niin\nainutlaatuisen ja eriskummallisen tehtävän, että sen ratkaiseminen\nriittää jo sinänsä palkinnoksemme. Saanko vaivata sinua soittamaan\nkelloa, tohtori, niin aloitamme heti toisen tutkimuksen, joka myös\nkohdistuu suurimmalta osaltaan lintuun.\"\n\n\n\n\nII.\n\nKIRJAVA NAUHA.\n\n\nSilmäillessäni muistiinpanojani viimeksi kuluneiden kahdeksan\nvuoden ajalta tapauksista, jotka ovat antaneet minulle tilaisuuden\ntutustua ystäväni Sherlock Holmesin menettelytapoihin ja joita on jo\nlähes yhdeksän kymmentä, näen monta murhenäytelmää, suuren joukon\nainutlaatuisia ja eriskummallisia tapauksia ja muutamia varsin\nhuvittavia seikkailuja, mutta en ainoatakaan, jota voisi sanoa\njokapäiväiseksi. Hän työskenteli enemmän itsensä taidon takia kuin\nrikastuakseen ja kohdisti sentähden huomionsa vain tapauksiin, jotka\njossakin suhteessa poikkesivat tavallisuudesta tai olivat suorastaa\neriskummallisiakin. Kaikista näistä tapauksista muistan erityisesti\nsen, joka koski tunnettua Roylottien perhettä Surreyn Stoke Moranista,\nsillä se voittaa kaikki toiset yksityiskohtiansa eriskummallisuudessa.\nMainitsemani tapaus sattui ystävyytemme alkuaikoina, jolloin asuin\npoikamiehenä hänen luonaan Baker-streetillä. Mahdollisesti olisin\njulkaissut tämän jo varhemmin, ellen olisi silloin, kun tämä\nmurhenäytelmä tapahtui, luvannut vaieta asiasta. Nyt olen vapautunut\nlupauksestani; nainen, jolle sen aikoinaan annoin, kuoli kuukausi\nsitten. Ja ehkäpä on suotavaakin, että asian todellinen kulku nyt\nsaatetaan julkisuuteen, sillä minulla on syytä epäillä, että tohtori\nGrimesby Roylottin kuolemasta on levinnyt huhuja, jotka tekevät asian\nhirveämmäksi, kuin se olikaan.\n\nHerätessäni eräänä aamuna huhtikuun alkupuolella vuonna 1883 huomasin\nHolmesin seisovan vuoteeni vieressä, täysin pukeutuneena. Hän nukkui\ntavallisesti pitkään, ja kun takan reunalla raksuttava kello oli vasta\nneljännestä yli seitsemän, katsahdin häneen kummastuneesti ja hiukan\npaheksuvastikin, koska olin itse säännöllinen tavoissani.\n\n\"Olen pahoillani, Watson, että minun täytyi herättää sinut\", hän sanoi,\n\"mutta se näyttää olevan meidän kaikkien kohtalo tänä aamuna. Rouva\nHudson herätettiin ensin, sitten hän vuorostaan herätti minut, ja nyt\nminä sinut.\"\n\n\"Mikä sitten on hätänä? Onko tuli irti?\"\n\n\"Ei. Asiakas. Tänne näyttää saapuneen nuori nainen, joka on hyvin\nkiihtynyt ja tahtoo välttämättä saada tavata minua. Hän kuuluu nyt\nodottavan olohuoneessamme. Kun nuoret naiset vaeltavat tähän aikaan\naamulla kunnon kaupunkimme kaduilla ja herättelevät uneliaita ihmisiä\nmakeimmasta aamu-unestaan, niin olen jotakuinkin varma, että siihen on\npakottava syy. Tiedän, että tahdot olla mukana alusta alkaen, jos asia\nsattuisi olemaan mielenkiintoinen, minkä tähden harkitsin parhaaksi\nherättää sinut tehdäkseni sen mahdolliseksi.\"\n\n\"En olisi tahtonut millään hinnalla jäädä pois, sen saat uskoa.\"\n\nMinusta ei ollut näet mikään niin mielenkiintoista ja viehättävää\nkuin saada osallistua Holmesin tutkimuksiin, sillä en voinut olla\nihailematta vilpittömästi hänen kykyään johtaa nerokkaita päätelmiä,\njoilla hän ratkaisi selvitettäväkseen ottamansa tehtävät ja jotka\ntehtiin niin nopeasti, että ne näyttivät syntyvän melkeinpä\nvaistoamalla, mutta perustuivat silti pätevälle pohjalle. Pukeuduin\nkäden käänteessä ja seurasin parin minuutin kuluttua ystävääni\nolohuoneeseemme. Mustiin pukeutunut nainen, jonka kasvoja peitti tiheä\nhuntu, nousi ikkunan pielestä astuessamme sisään.\n\n\"Hyvää huomenta\", Holmes tervehti kohteliaasti ja rohkaisevasti. \"Olen\nSherlock Holmes, ja tämä on läheinen ystäväni ja apulaiseni tohtori\nWatson, jonka läsnä ollessa voitte puhua aivan yhtä avoimesti, kuin jos\nolisimme kahden kesken. Olen iloinen, että rouva Hudson on huomannut\nsytyttää valon. Olkaa hyvä ja käykää tänne tulen ääreen, niin pyydän\ntuomaan teille kupin kahvia, sillä näen teidän värisevän.\"\n\n\"En värise sen tähden, että minun olisi vilu\", nainen vastasi hiljaa,\nistuutuen nojatuoliin, johon Holmes oi viitannut.\n\n\"Minkä tähden sitten?\"\n\n\"Pelosta, herra Holmes. Kauhusta.\" Puhuessaan hän nosti hunnun\nkasvoiltaan, ja me näimme, että hän todellakin oli äärimmäisen\nkiihtynyt ja järkytetty. Kasvot olivat harmaat ja väsähtäneet ja katse\nrauhaton ja säikähtänyt kuin ahdistetulla eläimellä. Piirteistä ja\nvartalosta päättäen hän oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta\nilme oli väsynyt ja rasittunut ja tukka oli alkanut harmaantua ennen\naikaansa. Holmes, jonka terävältä katseelta mikään ei pysynyt salassa,\nnäytti toteavan kaiken tämän yhdellä silmäyksellä.\n\n\"Älkää pelätkö\", hän lausui lohduttavasti ja taputti vierasta lempeästi\nkäsivarrelle. \"Me kyllä selvitämme ja käännämme kaikki hyväksi jälleen,\nsiitä olen varma. Näen teidän tulleen junalla tänä aamuna.\"\n\n\"Te siis tunnette minut?\"\n\n\"En, mutta näen paluulipun reunan pistävän esiin vasemman kätenne\nhansikkaasta. Teidän on täytynyt lähteä varhain kotoanne, koska olette\najanut kieseillä pitkän matkan huonoja teitä myöten, ennen kuin\nsaavuitte asemalle.\"\n\nVieras säpsähti huomattavasti ja tuijotti hämmästyneesti ystävääni.\n\n\"Tässä ei ole mitään salaperäistä\", Holmes sanoi hymyillen.\n\"Päällystakkinne vasemmassa hihassa on maanteiltä räiskynyttä likaa\nei sen vähemmässä kuin seitsemässä eri kohdassa. Tahrat ovat vielä\naivan kosteat. Ja vain kiesit panevat lian räiskymään tuolla tavalla\nylöspäin, ja kun tahrat ovat vasemmassa hihassa, niin teidän on\ntäytynyt istua ajomiehen vasemmalla puolella.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa, mihin seikkoihin päätelmänne sitten\nperustunevatkin. Lähdin kotoa ennen kuutta, saavuin Leatherheadin\nasemalle kaksikymmentä minuuttia yli kuusi ja tulin ensimmäisellä\njunalla Waterloon asemalle. Sir, tätä jännitystä en jaksa enää kestää;\ntulen hulluksi, jos tätä jatkuu. Minulla ei ole ketään, johon voisin\nturvautua — ei ketään, sillä se, jonka puoleen voisin kääntyä ja\njoka rakastaa minua, tuskin voi tehdä mitään hyväkseni. Olen kuullut\nteistä, herra Holmes. Rouva Farintosh, jota kerran autoitte hänen\nsuuressa hädässään, on kertonut teistä. Häneltä sain osoitteennekin.\nAh, sir, ettekö usko voivanne auttaa minuakin tai ainakin luoda jonkin\nverran valoa minua ympäröivään pimeyteen? Nyt en kykene palkitsemaan\nvaivojanne, mutta kuukauden tai parin kuluttua menen naimisiin ja saan\nomaisuuteni haltuuni ja silloin osoitan teille, etten ole kiittämätön.\"\n\nHolmes otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen muistikirjan ja selaili\nsitä hetkisen.\n\n\"Farintosh\", hän sanoi miettivästi. \"Aivan niin. Nyt muistan. Kysymys\noli kallisarvoisesta opaalikoristeesta. Siitä on jo niin kauan, että\nluulen sen tapahtuneen jo ennen kuin tutustuin sinuun, Watson. Omasta\npuolestani voin vain sanoa teille, hyvä neiti, että olen onnellinen\nsaadessani koettaa auttaa teitä aivan yhtä alttiisti kuin autoin\nystävätärtännekin. Ja mitä palkkioon tulee, niin tämä ammattini\npalkitsee itse itsensä, mutta henkilökohtaiset kuluni, joita minulle\nmahdollisesti koituu, saatte, jos niin haluatte, korvata minulle\nmilloin teille parhaiten sopii. Ja nyt pyydän teitä selostamaan kaikki,\nmikä voi auttaa meitä saamaan selvän kuvan asiasta.\"\n\n\"Tilanteessa, johon olen nyt joutunut\", vieraamme vastasi, \"on\nvalitettavasti kauheinta juuri se, etten osaa määritellä, mistä pelkoni\njohtuu. Kaikki epäluuloni perustuvat niin pikku seikkoihin, että joku\ntoinen ehkä nauraisi niille. Hänkin, jolta olen lähinnä oikeutettu\npyytämään sekä apua että neuvoja, sanoo kaikkea, mitä kerron hänelle,\nhermostuneen naisen kuvitteluiksi. Hän ei sano sitä tietenkään aivan\nsuoraan, mutta minä luen sen hänen tyynnyttelevistä puheistaan ja\nkarttelevista katseistaan. Teistä, herra Holmes, olen kuullut, että\nteillä on taito nähdä syvälle ihmissydämen moninaiseen pahuuteen.\nTe ehkä osaatte neuvoa, miten minun piti suhtautua vaaroihin, jotka\nvaanivat ympärilläni.\"\n\n\"Pyydän teitä jatkamaan.\"\n\n\"Nimeni on Helen Stoner ja minä asun isäpuolen tohtori Grimesby\nRoylottin luona Stoke Moranissa länsi-Surreyssä. Roylottit ovat\nEnglannin vanhimpia saksilaisia sukuja, ja hän on sukunsa viimeinen\njäsen.\"\n\nHolmes nyökäytti päätään. \"Nimi on tuttu.\"\n\n\"Suku oli aikoinaan Englannin rikkaimpia, ja Stoke Moranin maat\nulottuivat kauas Surreyn rajojen toiselle puolelle, pohjoisessa\nBekshiren ja lännessä Hampshiren alueelle. Mutta viime vuosisadalla\nnäillä rikkauksilla oli neljä eri isäntää, kaikki paheellisia\nja tuhlaavaisia, jotka kukin vuorollaan vähensivät niitä, mutta\nlopulliset vararikon matkaansaattoi holhoojahallituksen aikana\nisäpuoleni isä, joka oli intohimoinen peluri. Jäljelle ei jäänyt\nmuuta kuin sukukartanon kaksisataavuotias päärakennus, joka on\nsekin kiinnitetty kattoa myöten, ja muutamia tynnyrinaloja maata\nsen ympärille. Tämän kaiken aiheuttaja, talon viimeinen todellinen\nisäntä, eli siellä kuolemaansa saakka, ylellisyyteen tottuneen, mutta\npuille paljaille köyhtyneen ylimyksen kurjaa elämää. Kun isäpuoleni,\nhänen ainoa poikansa, huomasi että hänen täytyi itse huolehtia\ntoimeentulostaan, niin hän rupesi opiskelemaan joltakin sukulaiselta\nlainaamillaan varoilla ja valmistui lääkäriksi, minkä jälkeen hän heti\nmuutti Kalkuttaan ja menestyi siellä taitavana ja lujaluonteisena\nerittäin hyvin, kunnes hän kerran, raivostuttuaan silmittömästi\nkodissaan tapahtuneista varkauksista, pieksi alkuasukashovimestarinsa\nkuoliaaksi ja hädin tuskin pelastui kuolemantuomiosta. Kärsittyään\npitkän vankeusrangaistuksen hän palasi Englantiin, synkkänä ja\nkatkeroittuneena.\n\n\"Ollessaan Intiassa tohtori Roylott meni naimisiin äitini, rouva\nStonerin kanssa, joka oli silloin nuori leski. Isämme, kenraalimajuri\nStoner Bengalin tykistöstä, oli kuollut toista vuotta sitten, ja\nminä ja kaksoissisareni Julia olimme vain kahden vuoden ikäiset, kun\näitimme meni uusiin naimisiin. Hänellä oli käytettävänään melkoinen\nomaisuus, korkoja noin tuhat puntaa vuodessa, ja testamentissaan\nhän oli määrännyt, että tohtori Roylott saa vapaasti käyttää näitä\nkorkotuloja niin kauan kuin asuimme hänen luonaan, mutta jos menemme\nnaimisiin, niin hänen on luovutettava niistä vuosittain osa meille.\nPian sen jälkeen kun olimme palanneet Englantiin, äitini kuoli — hän\nsai surmansa Crewen luona tapahtuneessa junaonnettomuudessa. Tohtori\nRoylott luopui silloin aikeestaan asettua lääkäriksi Lontooseen ja\nmuutti syntymäkotiinsa Stoke Moraniin, jossa olemme siitä saakka\nasuneet. Äitimme jättämä perintö riitti hyvin kaikkeen, mitä\ntarvitsimme, eikä maailmassa näyttänyt olevan mitään, joka olisi\nestänyt meitä nauttimasta elämästämme.\n\n\"Mutta isäpuolessamme tapahtui juuri siihen aikaan kaamea muutos. Sen\nsijaan, että hän olisi hankkinut ystäviä ja seurustellut naapurien\nkanssa, jotka ensin olivat vilpittömästi ihastuneita nähdessään Stoke\nMoranissa jälleen isäntänä Roylottien ikivanhan suvun edustajan, hän\nsulkeutui taloonsa ja meni harvoin ulos, joutuen silloinkin aina\nhirveään riitaan jokaisen kanssa, joka osui hänen tielleen.\n\n\"Hillitön, mielenvikaisuutta lähentelevä äkkipikaisuus on hänen\nsuvussaan perinnöllistä, ja mitä isäpuoleeni tulee, niin luulen\nIntian kuuman ilmaston vaikuttaneen häneen siinä suhteessa suorastaan\nturmiollisesti. Häpeällisiä pahoinpitelyjä sattui tämän tästä, pari\nniin vakavaa, että hän sai vastata niistä oikeudessa, ja niin hänestä\ntuli ennen pitkää koko kylän kauhu. Kaikki varovat visusti kohtaamasta\nhäntä, kun hän jolloinkin liikkuu ulkona, sillä hän on tavattoman vahva\nmies ja täysin hillitön suuttuessaan.\n\n\"Viime viikolla hän paiskasi kylän sepän kaidepuun yli jokeen, ja\nvain suorittamalla hyvitykseksi kaikki rahat, jotka kykenin haalimaan\nkokoon, pelastuimme oikeusjutun häpeästä. Hänellä ei ole muita\nystäviä kuin kuljeksivat mustalaiset. Hänen luvallaan nuo kulkurit\naina leiriytyvät taloon vielä kuuluvalle parin kolmen tynnyrinalan\nlaajuiselle alueelle, rikkaruohojen ja pensaiden valtaamalle kentälle,\njoka on sukukartanon maiden viimeinen jäännös. Korvaukseksi hän\nvierailee heidän teltoissaan ja kuljeksii toisinaan viikkomääriä\nheidän mukanaankin. Hän on mieltynyt myös Intian eläimiin, joita\njoku välittäjä toimittaa hänelle. Tällä haavaa; hänellä on jepardi\nja paviaani, jotka kuljeksivat aivan irrallaan ja joita kyläläiset\npelkäävät melkein yhtä paljon kuin niiden isäntääkin.\n\n\"Voitte kaikesta tästä ymmärtää, ettei meillä, sisarellani Julialla\nja minulla, ollut suurtakaan iloa elämästä. Palvelijat eivät pysy\nmeillä, minkä tähden harkitsimme parhaaksi suorittaa itse kaikki\ntaloustehtävät. Hän oli kuollessaan vain kolmenkymmenen vuoden ikäinen,\nmutta hänen tukkansa oli jo alkanut harmaantua, kuten minunkin.\"\n\n\"Sisarenne on siis kuollut?\"\n\n\"Hän kuoli täsmälleen kaksi vuotta sitten, ja juuri hänen kuolemastaan\nhaluaisinkin puhua kanssanne. Tehän ymmärrätte, ottaen huomioon, mitä\nolen elämästämme kertonut, että meillä tuskin oli mitään mahdollisuutta\ntavata ketään omaan yhteiskuntaluokkaamme kuuluvia samanikäisiä\nhenkilöitä. Meillä on kuitenkin täti, äitini naimaton sisar, neiti\nHonoria Westphail, joka asuu lähellä Harrowia ja jonka luo saamme\nsilloin tällöin matkustaa lyhyelle vierailulle. Julia kävi siellä kaksi\nvuotta sitten joulun aikana ja tutustui erääseen meriväen upseeriin,\njonka kanssa meni kihloihin. Kotiin palattuaan hän ilmoitti asiasta\nisäpuolellemme, joka ei millään tavalla vastustanut suunniteltua\navioliittoa, mutta kaksi viikkoa ennen päivää, joka oli määrätty\nhääpäiväksi, tapahtui se hirveä tapaus, joka riisti minulta ainoan\ntukeni ja turvani.\"\n\nHolmes oli tähän saakka istunut velttona tuolissaan, silmät ummessa ja\npää pehmeään pielukseen nojaten, mutta nyt hän hiukan liikahti, raotti\nsilmiään ja katsahti terävästi puhujaan.\n\n\"Pyydän selostamaan yksityiskohdat mahdollisimman tarkasti\", hän\nhuomautti.\n\n\"Se on hyvin helppoa, sillä tuo aika oli minulle niin hirveä, että\npienimmätkin asiat ovat lähtemättömästi syöpyneet mieleeni. Päärakennus\non, kuten sanoin, hyvin vanha ja muuten aivan autio, paitsi toinen\npäätyrakennus, jossa asumme. Makuuhuoneet ovat rakennuksen siinä osassa\nalakerrassa ja muut huoneet niiden yläpuolella. Makuuhuoneet ovat\nvieretysten, ja niihin päästään vain käytävästä, sillä väliseinissä ei\nole ovia. Se huone, joka oli sisareni hallussa, on minun huoneeni ja\ntohtori Roylottin huoneen välissä. Onko selostukseni kyllin selvä?\"\n\n\"Täysin selvä.\"\n\n\"Noiden kolmen huoneen ikkunat ovat puutarhaan päin. Tuona\nkohtalokkaana iltana tohtori Roylott meni aikaisin huoneeseensa, mutta\nei levolle, sillä väkevien intialaisten sikarien tuoksu, joita hän\npolttaa, vaivasi sisartani. Hän tuli sen tähden minun luokseni ja istui\nhuoneessani jonkin aikaa lähenevistä haistaan jutellen. Yhdentoista\naikana hän nousi ja sanoi hyvää yötä, mutta pysähtyi ovelle ja kääntyi\nkatsomaan minuun.\n\n\"'Kuulehan, Helen', hän sanoi, 'oletko milloinkaan kuullut jonkun\nviheltävän täällä keskiyöllä?'\n\n\"'En kertaakaan', vastasin.\n\n\"'Olisiko sinulla ehkä tapana viheltää unissasi?'\n\n\"'Ei varmastikaan. Kuinka niin?'\n\n\"'Koska olen viime öinä aina kolmen ajoissa aamulla kuullut hiljaisen,\nmutta aivan selvän vihellyksen. Nukun herkästi, kuten tiedät, ja se on\njoka kerta herättänyt minut. En tiedä varmasti, mistä se oikeastaan\nkuuluu, puutarhastako, vai viereisestä huoneesta, ja sen tähden päätin\nkysyä, oletko sinä kuullut sitä.'\n\n\"'En ole kuullut mitään. Ehkäpä vihellys kuuluu ulkoa kentältä, jossa\nnuo pahanilkiset mustalaiset taas majailevat.'\n\n\"'Todennäköisesti. Mutta siinä tapauksessa sinunkin olisi pitänyt\nkuulla se.'\n\n\"'Niin, mutta minä nukun paljon sikeämmin kuin sinä.'\n\n\"'No, oli miten oli, sitä ei kannata pohtia sen enempää', hän sanoi\nhymyillen ja painoi oven kiinni. Heti sen jälkeen kuulin hänen\nlukitsevan oman ovensa.\"\n\n\"Oliko teillä aina tapana lukita ovenne yöksi?\" Holmes kysyi.\n\n\"Aina.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Muistaakseni mainitsin, että tohtorilla on talossa jepardi ja\npaviaani. Emme voineet nukkua rauhallisesti ja turvallisesti, ellemme\nlukinneet oviamme.\"\n\n\"Aivan niin. Pyydän teitä jatkamaan.\"\n\n\"Sinä iltana en saanut unta. Minua vaivasi epämääräinen tunne, että\njokin vaara uhkasi meitä. Sisareni ja minä olimme, kuten muistanette,\nkaksoset, ja tehän tiedätte, kuinka herkät ne säikeet ovat, jotka\nsitovat kaksi niin läheistä olentoa toisiinsa. Yö oli myrskyinen.\nTuuli ulvoi ja sade pieksi ikkunoihin. Äkkiä kuulin luonnonvoimien\nriehunnan halki säikähtyneen naisen läpitunkevan kirkaisun. Tunsin\nsisareni äänen. Hypähdin vuoteestani, kietaisin saalin ympärilleni\nja riensin käytävään. Juuri ovea avatessani olin kuulevinani heikon\nvihellyksen, sellaisen, josta sisareni oli puhunut, ja pian senjälkeen\nhelähtävän kolahduksen, kuin olisi pudotettu metalliesine lattialle.\nKiiruhtaessani sisareni ovelle näin sen hitaasti aukenevan. Tuijotin\nsiihen kauhun lamauttamana, tietämättä, mitä sen takaa ilmestyisi.\nKäytävän lampun valossa näin kynnyksellä sisareni. Kasvoilla, jotka\nolivat liidunvalkeat, kuvastui sanomaton kauhu, kädet hapuilivat kuin\napua etsien, ja hän huojui puoleen ja toiseen kuin juopunut. Syöksyin\nhänen luokseen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen, mutta samassa\nhänen polvensa aivan kuin herpaantuivat ja hän lyyhistyi lattialle.\nHän vääntelehti kuin hirveiden tuskien polttaessa, ja kaikki jäsenet\nolivat jäykistyneet kammottavaan kouristukseen. Ensin luulin, ettei\nhän ollut tuntenut minua, mutta kumartuessani hänen puoleensa hän\nkirkaisi äänellä, jota en unohda milloinkaan. 'Hyvä Jumala! Helen! Se\noli nauha! Kirjava nauha!' Hän viittoi sormellaan tohtorin huonetta\nkohti ja tahtoi ilmeisesti sanoa vielä muutakin, mutta sai samassa\nuuden kouristuskohtauksen, joka tukahdutti sanat. Minä kavahdin ylös ja\nhuusin isäpuoltani niin kovasti kuin jaksoin, ja hän tulikin kiireesti\nhuoneestaan yönuttu yllään. Sisareni oli sillä aikaa menettänyt\ntajuntansa, ja vaikka isäpuoleni kaatoi hänen kurkkuunsa paloviinaa ja\nlähetti hakemaan lääkkeitä kylästä, kaikki ponnistukset olivat turhia,\nsillä sisareni kävi yhä heikommaksi ja kuoli tuntoihinsa tulematta.\nSellainen oli rakkaan sisareni kaamea loppu.\"\n\n\"Vain hetkinen\", sanoi Holmes; \"oletteko varma, että kuulitte sekä\nvihellyksen ja tuon helähtävän äänen? Voisitteko vannoa sen?\"\n\n\"Koroner teki minulle saman kysymyksen poliisikuulustelussa.\nVaikutelma, että kuulin ne molemmat, on vieläkin hyvin voimakas, mutta\nvoihan olla, että olen erehtynyt, kun ottaa huomioon silloin raivonneen\nmyrskyn ja sen aiheuttaman melun vanhuuttaan ränsistyneessä talossamme.\"\n\n\"Oliko sisarenne jo riisuutunut?\"\n\n\"Kyllä, hänellä oli yöpuku yllään. Oikeasta kädestä löydettiin\ntulitikun pätkä ja vasemmasta tulitikkulaatikko.\"\n\n\"Mikä osoittaa hänen ottaneen säikähtyessään tulta ja katsoneen\nympärilleen. Tämä on tärkeä kohta. Mihin lopputulokseen koroner tuli?\"\n\n\"Hän tutki tapauksen hyvin huolellisesti, sillä tohtori Roylottista\ntiedetään siellä yleisesti, että hän oli hyvin omituinen mies, mutta\nmitään hyväksyttävää kuolemansyytä hän ei kyennyt löytämään. Minä\ntodistin, että ovi oli ollut lukittu sisäpuolelta ja että ikkunoiden\nraskaat, vanhanaikaiset luukut, jotka suljetaan joka ilta vahvoilla\nrautatangoilla, olivat silloinkin olleet kiinni. Seinät tutkittiin\ntarkasti ja todettiin täysin eheiksi ja lattia tarkastettiin yhtä\nperusteellisesti samalla tuloksella. Takka on avara, mutta vetoaukon\nsuussa on neljä vahvaa poikkirautaa. Näin ollen on aivan varmaa,\nettä sisareni oli yksin huoneessaan. Eikä hänessä sitäpaitsi näkynyt\nminkäänlaisia merkkejä väkivallasta.\"\n\n\"Entä myrkystä?\"\n\n\"Lääkärit tutkivat hänet, mutta eivät löytäneet mitään.\"\n\n\"Minkä te luulette olleen syynä sisar-raukkanne kuolemaan?\"\n\n\"Minä puolestani uskon hänen kuolleen pelkästä säikähdyksestä ja\nmielenjärkytyksestä. Mutta mikä tuon säikähdyksen aiheutti, en voi\nkuvitellakaan.\"\n\n\"Majailiko talon edessä olevalla kentällä silloin mustalaisia?\"\n\n\"Kyllä, niitähän on siellä melkeinpä aina.\"\n\n\"Niinkö. Mitä sitten ajattelette noista sisarenne sanoista, kun hän\npuhui nauhasta — kirjavasta nauhasta?\"\n\n\"Toisinaan olen ollut sitä mieltä, että kaikki oli vain hourailua,\ntoisinaan olen taas ajatellut, että noilla sanoillaan hän ehkä jotenkin\ntarkoitti ihmisiä, ihmisjoukkoa, esimerkiksi juuri noita kentällä\nmajailevia; mustalaisia. Voihan olla, että hänen lausumansa kummallinen\nmääritelmä sai alkunsa mustalaisten kirjavista huiveista, joita monet\nheistä käyttävät päähineinä.\"\n\nHolmes pudisti päätään tavalla, joka osoitti, ettei selitys\nlähimainkaan tyydyttänyt häntä.\n\n\"Me liikumme nyt syvillä vesillä\", hän virkkoi; \"pyydän teitä\njatkamaan.\"\n\n\"Siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, ja elämäni on ollut viime aikoihin\nsaakka yksinäisempää kuin konsanaan. Mutta kuukausi sitten eräs\nrakas ystävä, jonka olen tuntenut jo monta vuotta, kunnioitti minua\npyytämällä kättäni. Hänen nimensä on Armitage — Percy Armitage — sen\nArmitagen nuorempi poika, joka omistaa Crane Waterin lähellä Readingia.\nIsäpuolellani ei ollut mitään sitä vastaan, ja meidät vihitään nyt\nkeväällä. Pari päivää sitten ryhdyttiin korjaamaan rakennuksen\nlänsipäätä, ja kun makuuhuoneeni seinä korjaustöiden takia puhkaistiin,\nminun oli pakko muuttaa juuri siihen huoneeseen, jossa sisareni\nkuoli, ja nukkua samassa vuoteessa, jossa hän nukkui. Kuvitelkaa siis\nkauhuani, kun viime yönä, levätessäni valveilla ja muistellessani hänen\nkaameata kohtaloaan, äkkiä kuulin yön hiljaisuudessa saman hiljaisen\nvihellyksen, joka oli ollut hänen kuolemansa ilmoittaja. Hypähdin\nylös ja sytytin lampun, mutta huoneessa ei näkynyt mitään. Olin liian\njärkytetty mennäkseni uudelleen levolle, minkä tähden pukeuduin ja\nhiivin heti päivän koittaessa ulos, sain hevosen meitä vastapäätä\nolevasta ravintolasta ja ajoin Leatherheadiin, josta olen nyt tänä\naamuna tullut vain tapaamaan teitä ja pyytämään neuvoa.\"\n\n\"Olette menetellyt oikein ja viisaasti\", ystäväni sanoi. \"Mutta\noletteko kertonut minulle kaikki?\"\n\n\"Olen. Kaikki.\"\n\n\"Ette ole, neiti Stoner. Te suojelette isäpuoltanne.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nVastauksen asemesta Holmes kohotti mustaa pitsireunustaa, joka koristi\nvieraamme hihaa ja peitti polvella lepäävän käden. Viisi pientä tummaa\ntäplää, neljän sormen ja peukalon jäljet, näkyi valkeassa ranteessa.\n\n\"Teitä on kohdeltu kovakouraisesti\", Holmes sanoi.\n\nNeiti Stoner punastui ja peitti mustelmille puserretun ranteensa. \"Hän\non raju ja väkivaltainen mies, joka ei ehkä tiedä itsekään, kuinka\nvahva hän on.\"\n\nSeurasi pitkä vaitiolo. Holmes nojasi leukansa käsiinsä ja tuijotti\nräiskyvään takkavalkeaan.\n\n\"Tämä on sangen pulmallinen juttu\", hän virkkoi sitten. \"Siihen\nsisältyy tuhansia yksityiskohtia, jotka tahtoisin tietää, ennen kuin\npäätän, mihin toimenpiteisiin ryhdymme. Mutta nyt emme saa enää hukata\nhetkeäkään. Voisimmeko tarkastaa nuo huoneet isäpuolenne tietämättä,\njos tulemme tänään Stoke Moraniin?\"\n\n\"Hän sanoi pari päivää sitten matkustavansa juuri tänään kaupunkiin\njonkin tärkeän asian takia. Todennäköisesti hän on poissa koko päivän,\nniin ettei siellä pitäisi olla ketään teitä häiritsemässä. Meillä on\nnyt tosin taloudenhoitajatar, mutta hän on niin vanha ja höperö, että\nvoin helposti pitää hänet poissa tieltä.\"\n\n\"Oivallista. Sinulla, Watson, ei ole mitään tätä matkaa vastaan?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Sitten tulemme molemmat. Mitä aiotte itse tehdä?\"\n\n\"On pari asiaa, jotka tahtoisin toimittaa, kun kerran olen kaupungissa.\nMutta minä matkustan kotiin kahdentoista junalla ollakseni siellä\nteidän saapuessanne.\"\n\n\"Voitte odottaa meitä varhain iltapäivällä. Minulla on myös joitakin\npieniä asioita toimitettavinani. Ettekö tahdo jäädä aamiaiselle?\"\n\n\"Kiitän, mutta minun täytyy mennä. Mieleni on jo keveämpi uskottuani\nhuoleni teille. Minä siis odotan toivossa, että näen teidät jälleen\ntänään iltapäivällä.\" Hän laski tiheän mustan huntunsa kasvojensa eteen\nja poistui huoneesta.\n\n\"Mitä sinä, Watson, ajattelet kaikesta tästä?\" Holmes kysyi painautuen\ntuoliinsa.\n\n\"Minusta asia näyttää olevan mitä kaamein ja salaperäisin.\"\n\n\"Kaamea ja salaperäinen riittämiin saakka.\"\n\n\"Ja kuitenkin, jos neiti Stoner on oikeassa siinä, että lattia ja\nseinät ovat eheät ja ettei kukaan ole voinut tunkeutua huoneeseen\novesta, ikkunasta eikä uunin kautta, hänen sisarensa täytyi epäilemättä\nolla yksin kuoleman kohdatessa hänet.\"\n\n\"Mitä on sitten ajateltava noista yöllisistä vihellyksistä ja hänen\nkummallisista sanoistaan?\"\n\n\"Siihen en osaa vastata sitä enkä tätä.\"\n\n\"Jos asetat toistensa yhteyteen nuo vihellykset ja läheisyydessä\nmajailevat mustalaiset, jotka ovat tuttavallisissa väleissä tohtorin\nkanssa; lisäät siihen sen tosiasian, että meillä on pätevät syyt\nuskoa tohtorilla olevan etua tytärpuolensa avioliiton estämisestä, ja\najattelet kuolevan viimeisiä sanoja jostakin kirjavasta nauhasta samoin\nkuin sitä, että neiti Stoner kuuli helähtävän kolahduksen, joka on\nhyvinkin voinut johtua sitä, että jokin ikkunaluukkujen rautasalvoista\nsolahti paikoilleen, niin luulen olevan syytä uskoa, että salaisuus\nvoidaan selvittää seuraamalla näitä viitteitä.\"\n\n\"Mikä on sitten mustalaisten osuus tässä asiassa?\"\n\n\"Siitä minulla ei ole aavistustakaan.\"\n\n\"Minä puolestani näen paljon seikkoja, jotka ovat ristiriidassa tämän\nteorian kanssa.\"\n\n\"Niin minäkin. Ja juuri sen tähden me matkustammekin tänään Stoke\nMoraniin. Tahdon nähdä, ovatko nämä ristiriitaiset kohdat ratkaisevaa\nlaatua, vai voidaanko ne todeta merkityksettömiksi. Mutta mikä\ntulimmainen nyt on hätänä!\"\n\nTämä Holmesin huudahdus johtui siitä, että ovi lensi äkkiä auki\njättiläismäisen miehen tieltä, joka jäi seisomaan kynnykselle. Hänellä\noli korkea silkkihattu, musta, tiukkaan napitettu pitkätakki, polviin\nsaakka ulottuvat nahkasäärystimet ja kädessä tukeva ratsupiiska, niin\nettä puvusta päättäen häntä olisi voinut luulla sekä herrasmieheksi\nettä maanviljelijäksi. Hän oli niin pitkä, että hattu hipoi oven\nkamanaa, ja niin leveä, että hartiat näyttivät täyttävän koko oviaukon.\nLeveät, tuhansien ryppyjen uurtamat ja auringon kellertäviksi paahtamat\nkasvot, joissa kaikki pahat intohimot kuvastuivat, kääntyivät vuoroin\nmeihin kumpaankin, ja syvälle painuneet, veristävät silmät ja ohut,\nvoimakkaasti ulkoneva nenä tekivät hänet vanhan, verenhimoisen\npetolinnun näköiseksi.\n\n\"Kumpi teistä on Holmes?\" tämä ilmestys tiuskaisi. \"Nimi on minun, sir,\nmutta te tiedätte enemmän kuin minä\", Holmes vastasi sävyisästi.\n\n\"Minä olen tohtori Grimesby Roylott Stoke Moranista.\"\n\n\"Niinkö! Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra tohtori\", Holmes sanoi\nkohteliaasti.\n\n\"Ei tule kysymykseenkään. Tytärpuoleni on käynyt täällä. Olen seurannut\nhänen jälkiään. Mitä hän on kertonut teille?\"\n\n\"Tänään on verraten kylmä vuodenaikaan katsoen\", Holmes virkkoi.\n\n\"Mitä hän on sanonut teille?\" vanhus ärjäisi vimmastuneesti.\n\n\"Mutta minä olen kuullut, että kevätkukat ovat silti varsin lupaavia\",\nystäväni jatkoi järkähtämättömän rauhallisesti.\n\n\"Vai niin! Te ette tahdo vastata, niinkö?\" Vieraamme astui askeleen\nlähemmäksi ja heristi piiskaansa. \"Mutta minäpä tunnen teidät, lurjus!\nOlen kuullut teistä ennenkin. Te olette Holmes, joka pistätte nenänne\nkaikkiin asioihin.\"\n\nHolmes hymyili.\n\n\"Holmes, kaiken urkkija!\"\n\nYstäväni hymyili vielä hilpeämmin.\n\n\"Holmes, Scotland-yardin vainukoira!\"\n\nHolmes nauroi sydämellisesti. \"Teitä on sangen hauska kuunnella. Kun\npoistutte, niin sulkekaa ovi, sillä täällä vetää tuntuvasti.\"\n\n\"Lähden vasta sitten kun olen sanonut sanottavani. Älkää sekaantuko\nasioihini. Minä tiedän neiti Stonerin käyneen täällä — seurailin häntä!\nJa minä olen vaarallinen mies, jonka käsiin ei ole hyvä joutua! Näytän\nsen heti!\" Hän harppasi takan luo, sieppasi hiilihangon ja väänsi sen\nluokaksi suurilla ruskeilla kourillaan.\n\n\"Varokaa joutumasta tielleni\", hän puhisi ja meni menojaan paiskattuaan\nhiilihangon lattialle.\n\n\"Kaikesta päättäen sangen miellyttävä ihminen\", Holmes huomautti\nnauraen. \"En ole tosin aivan yhtä kookas, mutta jos hän olisi\nodottanut, olisin näyttänyt, että käsissäni on melkein yhtä paljon\nvoimaa kuin hänelläkin.\" Vielä puhuessaan hän otti hiilihangon\nlattialta ja oikaisi sen suoraksi yhdellä jäntevällä nykäisyliä.\n\n\"Ajattelehan, että hän julkesi sanoa minun kuuluvan viralliseen\npoliisiin! Muuten tämä pikku välikohtaus vain höystää tutkimukseemme\nliittyvää jännitystä. Neiti Stoner menetteli hyvin varomattomasti\npäästäessään tuon hirviön jäljilleen, mutta toivokaamme, ettei hänelle\ntapahdu mitään sen johdosta. Nyt, Watson, pyydän aamiaisen pöytään\nja sitten menen holhousviranomaisten puheille. Toivon saavani sieltä\ntietoja, joista meillä voi olla apua tämän asian selvittämisessä.\"\n\nKello oli lähes yksi, kun Holmes palasi retkeltään. Hänellä oli\nkädessään sininen paperiliuska, täynnä muistiinpanoja ja numeroita.\n\n\"Olen nähnyt tohtorin vaimovainajan testamentin\", hän ilmoitti.\n\"Saadakseni selville sen todellisen merkityksen minun on täytynyt\nlaskea vakuudet, joihin rahat on sijoitettu, nykyisten hintojen mukaan.\nKokonaistulo, joka oli vaimon kuollessa 1,100 puntaa, on nyt vain\n750 puntaa, kun otetaan huomioon, että maanviljelystuotteiden hinnat\novat laskeutuneet. Kumpikin tytär on avioliittoon mentyään oikeutettu\nsaamaan 250 puntaa vuodessa. On siis ilmeistä, että isäpuolelle,\nsille peikolle, olisi jäänyt kaikesta vain rippeet jäljelle, jos\nmolemmat tytöt olisivat menneet naimisiin. Toisenkin avioliitto olisi\nhuomattavasti vähentänyt hänen tulojaan. Tänä aamupäivänä tekemäni\ntyö ei ole ollut turhaa, sillä se on osoittanut, että isäpuolella on\npainavat syyt koettaa tehdä kaikki sellaiset hankkeet tyhjiksi. Ja\nasia on liian vakava enempää viivytettäväksi, semminkin kun tohtori\ntietää meidän kiinnostuneen hänen edesottamisiinsa, niin että jos olet\nvalmis, Watson, otamme ajurin ja ajamme Waterloon asemalle. Olisin\nsamalla hyvin kiitollinen, jos pistäisit revolverisi taskuusi. Hyvä\nkuusipiippuinen on erinomainen puhemies, kun joudutaan tekemisiin\nherrasmiesten kanssa, jotka vetävät teräksisiä hiilihankoja solmuun. Se\nja hammasharja, siinä kaikki, mitä arvelen tarvitsevamme.\"\n\nWaterloon asemalle saavuttuamme ehdimme juuri parahiksi junaan, joka\nkiidätti meidät Leatherheadiin. Siellä vuokrasimme majatalosta hevosen\nja ajoimme noin kuuden kilometrin pituisen taipaleen Surreyn kauneinta\ntietä pitkin. Oli ihana päivä. Kirkas auringonpaiste ja taivaalla pari\nkevyttä pilvenhattaraa. Puihin ja tietä molemmin puolin reunustavaan\npensasaitaan alkoivat ensimmäiset vihreät silmut juuri puhjeta, ja\nilma oli täynnä kostean mullan miellyttävää tuoksua. Minusta ainakin\nnämä kevään suloiset enteet olivat sen synkän tutkimuksen täydellinen\nja omituinen vastakohta, jonka suorittamiseen olimme ryhtyneet.\nYstäväni istui etuistuimella syviin mietteisiin vaipuneena, käsivarret\nristissä, hattu silmillä ja leuka rintaa vasten Äkkiä hän havahtui kuin\nvalveille, taputti minua olkapäälle ja viittasi kädellään niittyjen\npoikki.\n\n\"Katsopas tuonne!\"\n\nHuomioni kiintyi matalahkoon kukkulaan, jonka loivasti viettävää\nrinnettä kaunisti vanha, muhkea puisto. Se tiheni korkeaksi muuriksi\nkukkulan laella, josta vanhan herraskartanon harmaat päädyt ja jyrkkä\nkatto pilkottivat runkojen ja oksien lomitse.\n\n\"Stoke Moran?\" Holmes kysyi.\n\n\"Niin, sir\", vastasi ajaja. \"Sen omistaa tohtori Grimesby Roylott.\"\n\n\"Rakennuksessa suoritetaan parhaillaan pienempiä korjauksia, joiden\ntakia meidän pitää käväistä siellä\", selitti Holmes.\n\n\"Kylä on tuolla\", sanoi ajaja ja osoitti talojen kattoja, jotka\nnäkyivät vasemmalta, \"mutta jos aiotte mennä Stoke Moraniin, niin sinne\npääsee pikemmin niittyjen poikki polkua pitkin, joka alkaa tuosta aidan\ntakaa. Nouskaa aidan yli tuota porrasta myöten, niin näette polun\nmenevän juuri siitä, missä tuo neiti nyt seisoo.\"\n\n\"Siinähän neiti Stoner taitaa ollakin\", Holmes sanoi ja varjosti\nkädellä silmiään. \"Arvelen olevan parasta noudattaa neuvoanne.\"\n\nMe nousimme pois ja maksoimme, ja ajaja lähti ajamaan hyvää vauhtia\ntakaisin Leatherheadiin.\n\n\"Katsoin olevan viisainta uskotella ajomiehellemme, että olemme tulleet\ntänne tiettyä asiaa toimittamaan, joko arkkitehteinä tai muuten\",\nHolmes selitti kavutessamme aidan yli. \"Siitä hänellä ei ole, näet,\nmitään puhumista. Hyvää iltaa, neiti Stoner. Pidimme sanamme, kuten\nnäette.\"\n\nAamullinen asiakkaamme kiiruhti meitä vastaan kasvot ilosta säteillen.\n\"Olen kiihkeästi odottanut teitä\", hän huudahti tervehtiessään meitä.\n\"Kaikki käy mainiosti. Tohtori Roylott on matkustanut kaupunkiin eikä\ntodennäköisesti palaa sieltä ennen kuin illalla.\"\n\n\"Meillä on ollut ilo saada tutustua tohtoriin\", Holmes sanoi ja kertoi\nlyhyesti, mitä oli tapahtunut. Neiti Stoner valahti aivan kalpeaksi.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän huudahti. \"Hän oli siis lähtenyt jälkeeni.\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Hän on niin ovela, etten tunne olevani milloinkaan turvassa häneltä.\nMitä hän nyt sanoo palatessaan?\"\n\n\"Nyt hän saa suojella itseään, sillä voihan käydä, että mies, joka\nnyt seuraa hänen jälkiään, on häntä viekkaampi ja että hän tulee\nhuomaamaan sen. Teidän täytyy lukita ovenne tänä iltana, ja jos\nhän käy väkivaltaiseksi, niin viemme teidät tätinne luo Harrowiin.\nNyt meidän täytyy käyttää aikamme mahdollisimman hyvin, niin että\nolkaa ystävällinen ja viekää meidät heti huoneisiin, jotka meidän on\ntutkittava.\"\n\nRakennus oli tehty harmaista kivistä, joita nyt peitti lyhyt sammal\nsuurina läikkinä. Korkean keskiosan kummallakin puolella oli matalampi\nsivurakennus, jotka kaartuivat ulospäin kuin kravun sakset ja joista\noikeanpuoleinen vaikutti melkein rauniolta, sillä katto oli painunut\npahasti notkolle ja rikkinäisten ikkunoiden tukkeeksi oli naulattu\nkaikenlaisia laudanpätkiä. Keskiosa oli säilynyt hiukan paremmin\nja vasemmanpuoleinen sivurakennus näytti verraten uudenaikaiselta;\nikkunoissa oli uutimet ja varjostimet ja piipuista kohosi parhaillaan\nsinertävä savu, mistä päättäen perhe asui juuri siinä. Päätyseinää\nvasten oli pystytetty joitakin rakennustelineitä ja seinästä oli\nirroitettu kiviä, mutta työmiehiä ei näkynyt meidän vierailumme aikana\nmissään. Holmes käveli verkalleen edestakaisin huonosti hoidetulla\nnurmikolla ja tarkasteli kiinteästi ikkunoiden ulkopuolta.\n\n\"Tuo kuuluu käsittääkseni huoneeseen, jossa te tavallisesti nukutte,\nkeskimmäinen sisarenne huoneeseen ja tuo, joka on lähinnä rakennuksen\nkeskiosaa, tohtorin huoneeseen, eikö niin?\"\n\n\"Aivan niin. Mutta nyt minä nukun keskimmäisessä huoneessa.\"\n\n\"Korjausten takia, kuten ymmärrän. Minun mielestäni päätyseinä\non niin hyvässä kunnossa, ettei sen korjaaminen näytä lainkaan\nvälttämättömältä.\"\n\n\"Se onkin aivan tarpeetonta. Omasta puolestani uskon, että se oli vain\ntekosyy saada minut muuttamaan huoneestani.\"\n\n\"Otaksuma, johon voi sisältyä sangen paljon. Käytävä, josta pääsee\nnoihin kolmeen huoneeseen, on siis tämän kapean sivurakennuksen\ntoisella puolella. Siinä on tietenkin ikkunoita?\"\n\n\"On, mutta hyvin pieniä. Niistä ei voi kukaan päästä sisään.\"\n\n\"Kukaan ei siis voinut tunkeutua huoneisiinne siltä puolelta,\nlukittuanne ovet. Olkaa nyt ystävällinen ja menkää huoneeseenne ja\nsulkekaa ikkunaluukut.\"\n\nNeiti Stoner teki niin, minkä jälkeen Holmes tutki luukut huolellisesti\nja ryhtyi sitten, kaikkia tarjolla olevia keinoja koetellen, avaamaan\nniitä, mutta turhaan; niissä ei ollut ainoatakaan rakoa, josta\nolisi voinut työntää edes ohuen veitsen salpojen alle. Hän tutki\nsuurennuslasillaan tukevista raudoista taotut saranatkin, mutta ne\nolivat täysin eheät ja lujasti kiinni kukin paikallaan. \"Hm!\" murahti\nhän ja siveli miettivästi leukaansa. \"Teoriani oikeaksi todistaminen\nnäyttää käyvän hiukan vaikeaksi. Ikkunoista ei voi kukaan tunkeutua\nsisään, jos luukut on suljettu. Katsokaamme nyt, näkyisikö sisäpuolella\njotakin asiaa valaisevaa.\"\n\nPienestä sivuovesta tulimme valkoiseksi kalkittuun käytävään, johon\nmakuuhuoneiden ovet avautuivat. Holmes ei välittänyt tarkastaa\nhuonetta, joka oli lähinnä päätyä, minkä tähden menimme suoraan\nkeskimmäiseen, siihen, jossa neiti Stoner nyt nukkui ja jossa hänen\nsisarensa oli kuollut. Matalahko ja kodikas pieni huone, toisella\nsivuseinällä suuri avotakka, jollaisia näkee maalla vanhoissa\nkartanoissa. Yhdessä nurkassa oli tummanruskea lipasto, toisessa\nvalkoisella peitteellä verhottu kapea vuode, ja ikkunasta vasemmalle\npienoinen kuvastinpöytä. Nämä ja kaksi pientä korituolia muodostivat\nkoko kaluston, jonka täydennykseksi lattialle oli levitetty\nnelikulmainen matto. Seinälaudoitus oli tammea, niin madonsyömä ja\nvärissään niin tummunut, että se oli varmaankin yhtä vanha kuin itse\ntalokin. Holmes otti toisen tuolin ja istuutui oven suuhun katsomaan\nympärilleen.. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen katseensa, joka\nliukui koko ajan paikasta toiseen, milloin ylös milloin alas, huomasi\nja arvioi pienimmänkin yksityiskohdan.\n\n\"Mihin tuo menee?\" hän kysyi hetkisen kuluttua ja osoitti paksua\nkellonnyöriä, joka riippui vuoteen vieressä niin pitkällä, että tupsu\noli päänalaisella.\n\n\"Taloudenhoitajattaren huoneeseen.\"\n\n\"Se näyttää uudemmalta kuin muut täällä olevat esineet.\"\n\n\"Niin, se asetettiin tuohon vasta pari vuotta sitten.\"\n\n\"Sisarenne pyynnöstä, vai kuinka?\"\n\n\"Ei, en kuullut milloinkaan hänen käyttävän sitä. Kaiken, mitä\ntarvitsimme, haimme aina itse.\"\n\n\"Noin kauniin kellonnyörin asettaminen tänne näyttää siis olleen\ntarpeetonta. Nyt tahtoisin tutkia lattian, jos sallitte.\" Hän painautui\npitkälleen lattialle suurennuslasi kädessään, ryömi nopeasti vuoroin\neteen- vuoroin taaksepäin ja tarkasti huolellisesti kaikki raot. Sitten\nhän tutki seinälaudoituksen yhtä tarkasti ja meni sen jälkeen vuoteen\nluo ja katseli kauan sekä sitä että seinää sen takana. Lopuksi hän\ntarttui kellonnyöriin ja nykäisi voimakkaasti.\n\n\"Mutta sehän on siinä vain näön vuoksi!\" hän huudahti.\n\n\"Eikö se soi?\"\n\n\"Eihän se mene seinää pidemmälle. Tämä oli mielenkiintoinen löytö.\nNäettehän kaikki, että se on kiinnitetty koukkuun juuri tuuletusaukon\nyläpuolelle.\"\n\n\"Kuinka typerää! En ole milloinkaan aikaisemmin huomannut sitä.\"\n\n\"Varsin omituista!\" Holmes mutisi, nykien nyöristä. \"Tässä huoneessa on\npari hyvin kummallista seikkaa. Esimerkiksi tuo tuuletusaukko. Onhan\naivan järjetöntä, että ilmanvaihtolaitteen tekijä puhkaisee sitä varten\ntarvittavan aukon johtamaan toiseen huoneeseen, kun hän olisi samalla\nvaivalla voinut tehdä sen ulkoseinään suoraan raittiiseen ilmaan!\"\n\n\"Sekin on verraten uusi\", neiti Stoner sanoi.\n\n\"Tehtiinkö se samalla, kun kellonnyöri asetettiin paikoilleen?\"\n\n\"Kyllä. Samaan aikaan tehtiin useampia pieniä muutoksia.\"\n\n\"Ne näyttävät olleen erittäin mielenkiintoisia — kuten tuo kellonnyöri,\njoka on siinä vain näön vuoksi, ja tuuletusaukko, jolla ei ole mitään\nvirkaa. Luvallanne, neiti Stoner, siirrymme nyt isäpuolenne huoneeseen\ntutkimustamme jatkamaan.\"\n\nTohtori Roylottin huone oli suurempi kuin se, joka oli hänen\ntytärpuolensa hallussa, mutta yhtä vaatimattomasti kalustettu.\nTelttavuode, pieni puinen kirjahylly täynnä kirjoja, pääasiallisesti\nteknillisiltä aloilta, vuoteen vieressä nojatuoli, tavallinen puutuoli\nsivuseinällä, pyöreä pöytä ja suuri rautainen kassakaappi. Siinä olikin\nkaikki. Holmes käveli hitaasti huoneen ympäri ja tutki sitten joka\nesineen mitä huolellisimmin.\n\n\"Mitä tässä on?\" hän kysyi, koputellen kassakaappia.\n\n\"Isäpuoleni liikepapereita.\"\n\n\"Olette siis nähnyt sen avattuna?\"\n\n\"Vain kerran, joitakin vuosia sitten. Muistan sen olleen täynnä\npapereita.\"\n\n\"Siellä ei ole esimerkiksi kissaa, vai kuinka?\"\n\n\"Ei. Kaikkea teidän päähänne pälkähtääkin!\"\n\n\"Niin, mutta katsokaapa tätä.\" Holmes otti kaapin päältä teevadin,\njossa oli maitoa.\n\n\"Meillä ei ole kissaa. Mutta talossa on jepardi ja paviaani.\"\n\n\"Niin, sehän on totta. Jepardi on tosin iso kissa sekin, mutta sen\nnälkää ei tyydytetä vain teevadillisella maitoa, siitä olen varma.\nOn vielä eräs seikka, josta tahdon päästä varmuuteen.\" Hän kyykistyi\npuutuolin eteen ja tarkasti sen istuimen mitä huolellisimmin.\n\n\"Paljon kiitoksia. Nyt olen valmis\", hän sanoi sitten ja nousi, pistäen\nsuurennuslasin taskuunsa. \"Halloo, täällä on vielä jotakin!\"\n\nHänen huomaamansa esine oli pieni koirapiiska, joka riippui vuoteen\nkulmauksessa. Siima oli kuitenkin solmittu kaksinkerroin siten, että\npäähän oli jäänyt pieni silmukka.\n\n\"Mitä arvelet tästä, Watson?\"\n\n\"Aivan tavallinen koirapiiska. Sitä vain en käsitä, miksi se on\nsolmittu silmukalle.\"\n\n\"Ei siis niinkään tavallinen, vai mitä? Ah, maailma on paha, ja kun\nälykäs mies kohdistaa kykynsä ja lahjansa rikosten suunnitteluun\nja tekemiseen, niin se on kaikista pahinta. Ja nyt, neiti Stoner,\nolen nähnyt tarpeeksi, niin että menkäämme ulos nurmikolle hiukan\nkävelemään.\"\n\nEn ole milloinkaan nähnyt ystäväni kasvoja niin totisina ja hänen\notsaansa niin synkkänä kuin nyt poistuessamme tämän viime tutkimuksemme\nnäyttämöltä. Nurmikenttä käveltiin monta kertaa päästä päähän,\nkummankaan meistä, neiti Stonerin ja minun, tahtomatta häiritä häntä,\nennen kuin hän itse havahtuisi mietteistään.\n\n\"On mitä tärkeintä, neiti Stoner\", hän sanoi vihdoin, \"että joka\nsuhteessa ehdottomasti noudatatte ohjeitani.\"\n\n\"Sen teen varmasti.\"\n\n\"Asia on niin vakava, ettei siinä ole epäröimisen varaa. Henkenne voi\nolla aivan sen varassa, kuinka kuuliainen olette.\"\n\n\"Lupaan tehdä juuri niinkuin sanotte.\"\n\n\"Meidän, tohtori Watsonin ja minun, täytyy saada viettää ensi yö teidän\nhuoneessanne.\"\n\nSekä neiti Stoner ja minä katsoimme häneen hämmästyneesti.\n\n\"Niin, se on välttämätöntä. Sallikaa minun selittää. Otaksun, että tuo\ntuolla on kylän majatalo?\"\n\n\"Kyllä, se on 'Kruunu'.\"\n\n\"Hyvä. Voiko sieltä nähdä ikkunaanne?\"\n\n\"Aivan hyvin.\"\n\n\"Kun isäpuolenne tulee kotiin, teidän täytyy sulkeutua huoneeseenne\nja sanoa syyksi päätänne särkevän. Kuultuanne hänen menneen levolle\nte avaatte ikkunanne luukut ja säpit ja asetatte sytytetyn lampun\nikkunalaudalle merkiksi meille, minkä jälkeen otatte kaikki,\nmitä tarvitsette, ja hiivitte huoneeseen, jossa ennen nukuitte.\nKorjaustöistä huolimatta se lienee vielä niin hyvässä kunnossa, että\nsiellä voi olla yhden yön?\"\n\n\"Voi kyllä.\"\n\n\"Kaikesta muusta pidämme sitten itse huolen.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Vietämme yön huoneessanne ja otamme selville, mistä ne äänet, jotka\nhäiritsevät teitä, johtuvat.\"\n\n\"Minusta näyttää, herra Holmes, että teillä on jo oma mielipiteenne\nasiasta\", sanoi neiti Stoner, pannen kätensä ystäväni käsivarrelle.\n\n\"Kenties on.\"\n\n\"Sanokaa sitten, Jumalan tähden, mikä oli syynä sisareni kuolemaan.\"\n\n\"Puhun mieluummin vasta sitten, kun olen saanut selvemmät todisteet.\"\n\n\"Voittehan ainakin sanoa, onko se käsitykseni oikea, että hän kuoli\njonkinlaisesta äkillisestä säikähdyksestä.\"\n\n\"Ei, sitä en usko. Olen päinvastoin sitä mieltä, että syy oli paljon\nnäkyvämpi ja aineellisempi. Ja nyt meidän täytyy poistua, neiti Stoner,\nsillä jos tohtori Roylott sattuisi tulemaan ja näkisi meidät, niin\nmatkamme olisi turha. Hyvästi ja olkaa nyt urhoollinen, sillä jos\nteette niinkuin olen sanonut, niin saatte turvallisesti luottaa siihen,\nettä me kyllä karkoitamme vaarat, jotka uhkaavat teitä.\"\n\nHolmes ja minä saimme \"Kruunusta\" helposti sekä makuuhuoneen että\nolohuoneen. Huoneet olivat yläkerrassa ja ikkunoihimme näkyi selvästi\nStoke Moranin portti ja asuttu sivurakennus. Hämärän tultua näimme:\ntohtori Roylotin ajavan ohi; istuessaan siinä pikku pojan vieressä,\njoka hoiti ohjaksia, hänen kookas vartalonsa vaikutti todellakin\njättiläismäiseltä. Raskaiden rautaporttien avaaminen oli pojalle jonkin\nverran vaikeata, ja me kuulimme tohtorin käheän ärjymisen ja näimme\nhänen vihan vimmassa heristelevän pojalle nyrkkejään. Vaunut jatkoivat\nmatkaansa, ja hetkisen kuluttua näimme äkkiä valoa ilmestyvän puiden\ntaakse. Talon jossakin olohuoneessa oli sytytetty lamppu.\n\n\"Kuulehan, Watson\", Holmes virkkoi istuessamme huoneessamme, joka kävi\nyhä pimeämmäksi, \"minua todellakin hiukan arveluttaa ottaa sinua mukaan\ntänä iltana. Tehtävä on ilmeisesti varsin vaarallinen.\"\n\n\"Olisiko sinulla apua minusta?\"\n\n\"Läsnäolosi saattaisi olla korvaamaton.\"\n\n\"Sitten tulen tietysti mukaan.\"\n\n\"Olen siitä erittäin kiitollinen.\"\n\n\"Sinä puhuit vaarasta. Olet ilmeisesti nähnyt noissa huoneissa enemmän\nkuin minä.\"\n\n\"En, mutta todennäköisesti olen mennyt päätelmissä hiukan pidemmälle.\nOlen varma, että näit siellä aivan yhtä paljon kuin minäkin.\"\n\n\"En nähnyt mitään muuta mainitsemisen arvoista kuin kellonnyörin, jonka\ntarkoitusta, tunnustan sen suoraan, en voi käsittää.\"\n\n\"Näithän tuuletusaukonkin, eikö niin?\"\n\n\"Näin kyllä, mutta eihän siinä nyt liene mitään erityisemmän tavatonta,\nettä väliseinässä on pieni reikä. Sehän oli niin pieni, että rotta\ntuskin mahtuisi pujottautumaan siitä läpi.\"\n\n\"Tiesin jo ennen kuin saavuimme Stoke Moraniin, että löytäisimme\nilmanvaihtoreiän.\"\n\n\"Hyvä Holmes!\"\n\n\"Niin juuri! Sen tiesin. Neiti Stonerhan mainitsi, kuten muistat,\nettä hänen sisarensa tunsi huoneessaan tohtori Roylottin sikarin\nkäryn. Onhan siis aivan selvää, että huoneiden välillä täytyi jossakin\nolla aukko, josta savu pääsi tunkeutumaan sisään. Ja se, ettei sitä\nlöydetty, kun koroner tutki huoneen, osoittaa sen olevan aivan pienen.\nSiten tulin ajatelleeksi tuulettajaa.\"\n\n\"Mitä pahaa siinä sitten on, että huoneessa on tuulettaja?\"\n\n\"Tässä tapauksessa siihen liittyy omituinen tapahtumien\nyhteensattuminen. Huoneeseen tehdään tuuletusaukko, kellonnyöri\nripustetaan sen yhteyteen, ja nainen, jenka nukkuu vuoteessa sen\nkohdalla, kuolee. Eikö se ole sinusta kummallista?\"\n\n\"Toistaiseksi en huomaa mitään yhteyttä noiden seikkojen välillä.\"\n\n\"Etkö huomannut vuoteessa mitään tavallisuudesta poikkeavaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Se oli naulattu kiinni lattiaan. Oletko ylimalkaan milloinkaan nähnyt,\nettä vuode naulataan kiinni lattiaan?\"\n\n\"Enpä todellakaan ole.\"\n\n\"Vuodetta ei voitu siirtää toiseen paikkaan. Se oli aina samassa\nasennossa tuuletusaukon ja nuoran suhteen, joksi voimme sitä\naivan hyvin sanoa, koska sitä ei ollut konsanaan tarkoitettukaan\nkellonnyöriksi.\"\n\n\"Holmes!\" huudahdin minä. \"Nyt alan hämärästi käsittää, mihin sinä\ntähtäät. Olemme tulleet juuri parahiksi tekemään tyhjäksi ovelan ja\nhirveän rikoksen.\"\n\n\"Ovelan ja hirveän riittämiin saakka. Kun lääkäristä tulee pahantekijä,\nniin hän on kaikista rikollisista pahin. Hän on kylmäverinen ja hänellä\non tietoja. Palmer ja Pritchard olivat etevimpiä ammatissaan. Tämäkin,\njonka kanssa olemme nyt tekemisissä, näyttää osaavan iskeä kohdalleen,\nmutta minä luulen, Watson, että me kykenemme iskemään vieläkin\ntarkemmin. Tämä yö tulee olemaan kyllin kaamea, siitä olen varma, niin\nettä poltelkaamme nyt rauhassa ja ajatelkaamme jotakin muuta niin kauan\nkuin vielä aikaa on.\"\n\nNoin yhdeksän tienoilla puiden välistä pilkottanut valo sammui ja\nkaikki oli pimeätä Stoke Moranin suunnalta. Niin kului pari tuntia\ntoimettomassa odotuksessa, kunnes kellon juuri lyödessä yhtätoista\npuiden takaa pilkahti näkyviin kirkas valopiste.\n\n\"Meidän merkkimme\", Holmes sanoi, kavahtaen ylös, \"tuo näkyy\nkeskimmäisestä ikkunasta.\"\n\nMennessämme ulos Holmes selitti parilla sanalla isännälle, että\nolimme päättäneet mennä tapaamaan erästä tuttavaamme, jonka luona\nmahdollisesti viivymme aamuun saakka. Hetkistä myöhemmin olimme ulkona\npimeällä tiellä kylmässä tuulessa, matkalla pientä kellertävää valoa\nkohti, joka loisti pimeän halki, oppaana vakavalla retkellämme.\n\nPuistoon pääsimme helposti, sillä sen vanha muuri oli monessa\nkohdassa sortunut maahan. Puiden lomitse pujottautuen saavuimme\nsitten onnellisesti nurmikkokentän reunaan, hiivimme sen poikki\nja aioimme juuri ryhtyä kapuamaan sisään ikkunasta, kun lähellä\nolevasta laakeripensaikosta samassa syöksähti esiin hirveän näköinen\nolento, lapsen kokoinen muodoton epäsikiö, joka heittäytyi pitkäkseen\nruohikkoon, vääntelehti siinä hetkisen ja hävisi sitten nopeasti kentän\npoikki pimeyteen.\n\n\"Hyvä Jumala!\" minä kuiskasin; \"näitkö?\"\n\nHolmes oli ensin yhtä säikähtynyt kuin minäkin. Hänen sormensa\npusertuivat käsivarteni ympärille tiukasti kuin ruuvipuristin,\nmutta sitten hän naurahti hiljaa ja kuiskasi korvaani: \"Todellakin\nmiellyttävä perhe. Se oli tohtorin paviaani.\"\n\nOlin kokonaan unohtanut tohtorin omituiset lemmikit. Talossa oli\njepardikin; ehkäpä saisimme tuntea sen kynnet selässämme millä hetkellä\nhyvänsä. Tunnustan rehellisesti, että mieleni oli paljoa keveämpi,\nkun olin, riisuttuani kenkäni Holmesin esimerkkiä seuraten, kiivennyt\nsisään ikkunasta. Hän sulki luukut äänettömästi, siirsi lampun pöydälle\nja silmäili ympärilleen. Kaikki oli entisellään. Hiipien sitten\nluokseni hän kuiskasi korvaani niin hiljaa, että tuskin erotin sanat:\n\n\"Pieninkin risahdus voi tehdä tyhjäksi kaikki.\"\n\nNyökäytin päätäni merkiksi, että olin kuullut.\n\n\"Meidän täytyy istua pimeässä. Lampun valo voi näkyä tuuletusaukosta.\"\n\nMinä nyökkäsin jälleen.\n\n\"Älä nukahda; se voi maksaa henkesi. Ja pidä revolverisi valmiina, ehkä\nsitäkin tarvitaan. Minä istun vuoteen reunalla ja sinä tuossa tuolissa.\"\n\nMinä otin esiin revolverini ja panin sen pöydän kulmalle.\n\nHolmes oli ottanut mukaansa pitkän ohuen kepin, jonka hän nyt asetti\nvuoteelle. Ja kaivettuaan taskustaan tulitikut ja kynttilän pätkän hän\npani nekin vuoteelle kepin viereen. Sitten hän sammutti lampun, ja me\njäimme pimeään.\n\nVoinenkohan konsanaan unohtaa tätä hirveätä yötä? En kuullut\npienintäkään ääntä, en hiljaisinta hengähdystäkään, ja kuitenkin\ntiesin ystäväni istuvan parin askeleen päässä ja tuijottavan pimeään\nyhtä jännittyneesti kuin minäkin. Ikkunaluukut olivat niin tiheät,\nettei huoneeseen päässyt vähintäkään valoa ulkoakaan. Silloin tällöin\nkuulimme jonkin yölinnun kirkaisun puistossa ja kerran kuului aivan\nikkunan alta kuin kissan matalaa ja pitkäveteistä murinaa, josta\ntiesimme, että jepardi todellakin kuljeskeli irrallaan puistossa.\nEtäältä kantautuivat kylän kellon kumeat lyönnit, jotka toistuivat aina\nneljännestunnin kuluttua. Kuinka pitkiä nuo neljännestunnit olivatkaan!\nKello löi kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme, ja me vain istuimme ääneti\nja odotimme, mitä tapahtuisi.\n\nÄkkiä näimme valon pilkahduksen ylhäällä tuuletusaukon suunnalla. Se\nkatosi samassa, mutta huoneeseen levisi heti sen jälkeen voimakas\npalavan öljyn ja kuumentuneen metallin haju. Viereisessä huoneessa oli\nsytytetty salalyhty. Sieltä kuului hiljaista liikettä, mutta sekin\nlakkasi pian; lyhdyn aiheuttama haju vain kävi yhä voimakkaammaksi.\nNäin kului puoli tuntia. Sitten erotin äkkiä omituisen sihisevän äänen,\nkuin jos kiehuvasta kattilasta olisi päästetty höyrysuihku ilmaan.\nSamassa Holmes hypähti vuoteelta, raapaisi tulta ja alkoi kepillään\nhurjasti pieksää kellonnyöriä.\n\n\"Näetkö, Watson?\" hän huusi. \"Näetkö sitä?\"\n\nMutta minä en nähnyt mitään. Samalla kun Holmes raapaisi tulta, kuulin\nselvästi heikon vihellyksen, mutta äkkiä sytytetty valo sokaisi\nväsyneet silmäni niin täydellisesti, että minun oli mahdotonta nähdä,\nmikä se oli, jota hän niin hurjasti pieksi. Sen kuitenkin huomasin,\nettä hän oli kuoleman kalpea ja että hänen ilmeessään kuvastui mitä\nsuurin inho ja kauhu.\n\nHän taukosi lyömästä ja katseli ylös aukkoon, kun samassa yön\nhiljaisuuden halki kajahti kaamein huuto, minkä olen konsanaan kuullut.\nSe koveni ja koveni, siinä oli tuskaa, pelkoa, raivoa ja kauhua,\nkaikki läpitunkevaksi, peloittavaksi hätähuudoksi yhtyneinä. Meille\nkerrottiin, että kylässä ja vielä kauempanakin, pappilassa, oli herätty\ntähän hirveään huutoon. Se jäykisti meidät paikallemme, me kuuntelimme\nsitä tyrmistyneinä, toisiimme tuijottaen, kunnes se vihdoin vaikeni ja\nkuoli pois yön hiljaisuuteen, josta se oli noussutkin.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" minä sopersin.\n\n\"Että kaikki on ohi\", Holmes vastasi. \"Ja ehkäpä se onkin parasta. Ota\nrevolverisi ja menkäämme tohtorin huoneeseen.\"\n\nHän sytytti lampun kalpeana ja totisena ja meni edellä käytävään.\nKoputettuaan oveen kahdesti vastausta saamatta hän painoi lukon kahvan\nalas, veti oven auki ja astui sisään. Minä seurasin aivan kintereillä\nrevolveri vireessä.\n\nEdessämme oli omituinen näky. Pöydällä paloi salalyhty, sulkija\npuolittain avoinna, siitä lähtevän kirkkaan valokeilan taittuessa\nkassakaapin oveen, joka oli raollaan. Pöydän vieressä puutuolilla\nistui tohtori Grimesby Roylott, yllään pitkä harmaa yönuttu ja\npaljaissa jaloissa pehmeät punaiset turkkilaiset tohvelit. Polvilla\noli poikittain sama pitkäsiimainen koirapiiska, jonka olimme nähneet\npäivällä. Pää oli painunut taaksepäin, ja silmät tuijottivat\nkammottavan jäykkinä ja liikkumattomina ylös katon rajaan. Otsalla\nkiilsi omituisen näköinen kellertävä nauha tai vanne, jossa oli\nruskeita täpliä ja joka näytti kiedotun lujasti pään ympärille.\nAstuessamme sisään tohtori ei liikahtanut eikä äännähtänytkään.\n\n\"Nauha! Kirjava nauha!\" Holmes kuiskasi.\n\nMinä astuin lähemmäksi. Samassa alkoi tohtorin kummallinen pääkoriste\nliikkua ja tukan keskeltä nousi näkyviin inhottavan käärmeen suippo pää\nja laajentunut kaula.\n\n\"Suokäärme!\" huudahti Holmes; \"Intian myrkyllisin ja vaarallisin\nkäärme! Hän on kuollut kymmenen sekunnin kuluessa sen jälkeen kun se\npuri häntä. On totta, kun sanotaan, että väkivalta nousee lopuksi\ntekijäänsä vastaan ja että joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse\nsiihen lankeaa. Nyt paiskaamme tuon iljetyksen takaisin omaan pesäänsä\nja sitten toimitamme neiti Stonerin pois täältä ja ilmoitamme\npaikallisille poliisiviranomaisille, mitä on tapahtunut.\"\n\nVielä puhuessaan hän nykäisi koirapiiskan kuolleen polvilta, heitti\nsilmukan käärmeen kaulaan ja nosti matelijan pois harvinaisesta\nlepopaikastaan, joka tässä yhteydessä sai meidät tuntemaan kauhua.\nVieden sitten saaliinsa käsi ojona huoneen poikki hän heitti sen\nkassakaappiin ja löi oven kiinni.\n\nTämä on totuus tohtori Grimesby Roylottin, Stoke Moranin omistajan,\nkuolemasta. Ja minun on oikeastaan tarpeetonta jatkaa tätä\nkertomustani, joka on jo muutenkin venähtänyt liian pitkäksi,\nkuvaamalla, miten me ilmoitimme surulliset uutisemme säikähtyneelle\ntytölle, miten veimme hänet ensimmäisellä aamujunalla kiltin tätinsä\nhoiviin Harrowiin ja miten hitaasti työskentelevä virallinen\ntuomioistuin lopuksi havaitsi oikeaksi julistaa, että tohtori oli\nmenettänyt henkensä käsittelemällä varomattomasti vaarallista eläintä.\nSen vähän, josta en ollut itse vielä oikein selvillä, Holmes kertoi\nseuraavana päivänä kotimatkallamme.\n\n\"Minä olin\", hän sanoi, \"kulkeutunut päätelmissäni aivan harhaan, mikä\nvain osoittaa, hyvä Watson, kuinka vaarallista on tehdä päätelmiä\npuutteellisten seikkojen nojalla. Talon läheisyydessä majailleet\nmustalaiset ja tuo sana 'nauha', jonka kuoleva tyttö-parka oli\nlausunut tietysti vain selittääkseen, mitä hän oli vilahdukselta\nnähnyt sytyttämänsä tulitikun valossa, johtivat minut kokonaan\nharhaan. Mutta siinä tein oikein, ja se onkin ainoa puolustukseni,\nettä tarkistin heti kantani, kun huomasin, että huoneessa olijan\nkimppuun ei voitu päästä ovesta eikä ikkunasta, uhkasipa häntä mikä\nvaara hyvänsä. Huomioni kiintyi melkeinpä heti, kuten olen jo sanonut,\ntuuletusaukkoon ja kellonnyöriin, joka ulottui vuoteeseen saakka, ja\nkun totesin, että nyöri oli siinä vain näön vuoksi ja että vuode oli\nnaulattu kiinni lattiaan, aloin heti epäillä, että nuora oli vain pantu\nsillaksi aukosta vuoteeseen. Ajattelin heti käärmettä, ja kun minulle\noli kerrottu, että tohtori tämän tästä sai eläimiä Intiasta, tunsin\nolevani jotakuinkin varmasti oikeilla jäljillä. Ajatus käyttää myrkkyä,\njota ei voida saada näkyviin minkään kemiallisen kokeen avulla, on\nsellainen, että se helposti nousee itämailla kauan oleskelleen ovelan\nja tunnottoman miehen mieleen. Sellaisen myrkyn nopea teho oli hänen\nkannaltaan myös etu. Koronerin, joka olisi löytänyt myrkkyhampaiden\njättämät jäljet, kaksi mitättömän pientä pilkkua, olisi täytynyt\nolla tavallista tarkkanäköisempi. Sitten ajattelin vihellystä, jonka\nkumpikin sisar oli kuullut, ja minulle selvisi heti, että täytyihän\nhänen kutsua käärme takaisin ennen päivän valkenemista, jolloin uhri\nehkä näkisi sen. Maidon avulla, jonka näimme, hän oli todennäköisesti\nopettanut sen tulemaan luokseen, kun hän kutsui. Sopivaksi\nharkitsemallaan ajalla hän pani sen tuuletusaukkoon, varmana siitä,\nettä se jatkaisi matkaansa nuoraa pitkin ja joutuisi lopuksi vuoteelle.\nSe saattoi purra nukkujaa tai olla purematta. Saattoi mennä kokonainen\nviikkokin käärmeen vieraillessa huoneessa joka yö, sen tekemättä\nhänelle mitään, mutta ennemmin tai myöhemmin hänen täytyi joutua sen\nuhriksi.\n\n\"Tähän lopputulokseen olin tullut jo ennen kuin menimme tohtorin\nhuoneeseen. Tarkastellessani tuolin istuinta huomasin, että hän\nkäytti tuolia portaana, nousi sille seisomaan, mikä oli tietenkin\nvälttämätöntä, koska tuuletusaukko on melkein katon rajassa. Nähtyäni\nsitten kassakaapin, maitovadin ja silmukkapiiskan olin varma asiastani.\nNeiti Stonerin kuulema helähtävä kolahdus johtui ilmeisesti siitä,\nettä hänen isäpuolensa, paiskattuaan käärmeen kaappiin, läimäytti oven\nkiinni. Päästyäni näin pitkälle ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin\nkoetellakseni, olinko oikeassa. Ja ne sinä tiedät. Kuulin käärmeen\nsihisevän, niinkuin sinäkin varmasti kuulit, raapaisin tulta ja kävin\nsen kimppuun.\"\n\n\"Ja ajoit sen takaisin aukkoon.\"\n\n\"Niin perusteellisesti, että se karkasi isäntänsä kimppuun seinän\ntoisella puolella. Jotkut lyönneistäni osuivat siihen, mistä se\nraivostui niin silmittömästi, että se hyökkäsi ensimmäisen näkemänsä\nelävän olennon kimppuun. Sillä tavalla olen epäilemättä välillisesti\nsyypää tohtori Grimesby Roylottin kuolemaan, mutta minun täytyy sanoa,\nettä se tuskin tulee sanottavasti painamaan omaatuntoani.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nINSINÖÖRIN PEUKALO.\n\n\nTapausten joukossa, jotka ystäväni Sherlock Holmes on tutkinut ja\nsuurimmaksi osaksi selvittänytkin sen jälkeen, kun tutustuin häneen,\non vain kaksi, joihin hänen huomionsa kohdistui minun ansiostani,\nnimittäin herra Hatherleyn peukaloon liittynyt seikkailu ja eversti\nWarburtonin mielisairaus. Perinpohjaiselle ja omintakeiselle tutkijalle\nviimeksimainittu ehkä tarjosi enemmän mahdollisuuksia kiinnostavampien\nja arvokkaampien huomioiden tekemiseen, mutta edellisen alkuvaiheet\nolivat niin omituiset ja yksityiskohdat niin järkyttävät, että sen\njulkisuuteen saattaminen lienee juuri niiden takia enemmän suotavaa,\nvaikkakin sen selvittämisessä oli paljoa vähemmän tilaa ystäväni\nvarsinaiselle menettelytavalle, päätelmien johtamiselle, jolla\nhän pääsi niin huomattaviin tuloksiin. Otaksun, että tapaus on jo\nselostettu montakin kertaa sanomalehdissä, mutta puolentoista palstan\npituinen asiallinen ja suppea sanomalehtiselostus ei ole läheskään niin\nmielenkiintoinen kuin seikkaperäinen kertomus, jossa yksityiskohdat\npaljastuvat lukijalle oikeassa järjestyksessään ja asia vähitellen\nselviää sitä mukaa kuin jokainen uusi huomio tuo lopullisen ratkaisun\nyhä lähemmäksi. Puheenaoleva tapaus teki minuun niin syvän vaikutuksen,\nettei se ole vielä nytkään, kahden vuoden kuluttua, sanottavasti\nheikentynyt.\n\nAsiat, jotka nyt aion saattaa julkisuuteen, tapahtuivat kesällä\n1889 melkein heti sen jälkeen, kun olin mennyt naimisiin. Erottuani\narmeijan palveluksesta olin jälleen ruvennut yleislääkäriksi ja\nsamassa yhteydessä lopullisesti jättänyt Holmesinkin yksikseen\nBaker-streetille. Siitä huolimatta kävin jatkuvasti hänen luonaan ja\nsain hänet silloin tällöin luopumaan erakon tottumuksistaan ja tulemaan\nvastavierailulle. Potilaitteni luku oli säännöllisesti kasvanut, ja\nkun asuntoni oli lähellä Paddingtonin asemaa, heidän joukossaan oli\nuseita rautatieläisiäkin. Eräs heistä, jonka olin parantanut vaikeasta\nja pitkällisestä taudista, ylisti väsymättä taitoani ja koetti saada\nkaikki sairaat, joihin hänellä oli vähänkin vaikutusvaltaa, tulemaan\nluokseni.\n\nEräänä aamuna palvelijattaremme koputti oveeni hiukan ennen seitsemää\nja ilmoitti, että vastaanottohuoneessa odotti kaksi miestä, jotka\nolivat tulleet Paddingtonin asemalta. Pukeuduin kiireesti, sillä tiesin\nkokemuksesta, että rautatiellä sattuneet tapaukset olivat aina vakavaa\nlaatua, ja riensin alakertaan. Edellämainitsemani ystävä tuli minua\nvastaan vastaanottohuoneen ovella, jonka hän sulki huolellisesti.\n\n\"Jätin hänet sinne\", hän kuiskasi, viitaten peukalollaan olkansa yli,\n\"hän voi kohtalaisen hyvin\".\n\n\"Mistä on sitten kysymys?\" ihmettelin minä, sillä hänen käytöksestään\nolisi voinut luulla, että oven takana oli joku tavallista merkillisempi\nolento.\n\n\"Uusi potilas\", hän kuiskasi. \"Katsoin parhaaksi lähteä itse tuomaan\nhäntä, ettei hän livahtaisi muualle. Ja siellä hän nyt on hyvässä\ntallessa. Minun täytyy mennä nyt, tohtori, sillä minulla on työni ja\ntoimeni niinkuin teilläkin.\" Samassa hän jo kiiruhti portaita alas,\nuskollinen hankkijani, ennen, kuin edes ehdin kiittää häntä.\n\nPotilas, jonka hän oli tuonut, istui vastaanottohuoneessani pöydän\nvieressä. Nuori herrasmies, korkeintaan kahdenkymmenen viiden vuoden\nikäinen, niinkuin näytti, yllään vaaleahko matkapuku ja toisen käden\nympärillä tiukasti solmittu nenäliina, joka oli täynnä veriläikkiä.\nKasvot olivat kauniit ja miehekkäät, mutta tavattoman kalpeat. Näin\nheti, että hänelle oli tapahtunut jotakin syvästi järkyttävää, jotakin\nniin tyrmistyttävää, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa\npysyäkseen tyynenä.\n\n\"Olen pahoillani, että herätin teidät näin varhain, tohtori\", hän\nsanoi, \"mutta minulle sattui hyvin ikävä tapaturma viime yönä. Saavuin\ntänä aamuna junalla Paddingtonin asemalle ja tiedustellessani sieltä,\nmistä löytäisin lääkärin, eräs kunnon mies toi minut tänne. Annoin\nnimikorttini palvelustytölle, mutta nyt huomaan hänen jättäneen sen\ntuonne sivupöydälle.\"\n\nOtin kortin ja vilkaisin siihen. \"Victor Hatherley, koneinsinööri.\n16 A, Victoria-street (3:s kerros).\" Siinä olivat varhaisen vieraani\nnimi, ammatti ja osoite. \"Valitan, että olette saanut odottaa\", sanoin\nja istuuduin tuoliini. \"Tulette suoraan yölliseltä matkalta, kuten\nymmärrän, ja nehän ovat varsin yksitoikkoisia.\"\n\n\"Minun suhteeni viime yö ei ollut suinkaan yksitoikkoinen\", hän virkkoi\nja alkoi nauraa. Ensin sydämellisemmin, mutta sitten yhä kimeämmin ja\nvihlovammin ja lopuksi miltei huutamalla, koko ruumis vavisten. Kaikki\nlääkärin vaistoni nousivat tuota naurua vastaan.\n\n\"Lopettakaa!\" huudahdin. \"Koettakaa rauhoittua!\" Sitten kaadoin hiukan\nvettä lasiin, jota tarjosin hänelle, mutta turhaan. Hän oli saanut\nhysteerisen kohtauksen, jotka ovat tavallisia suuren ja kiduttavan\njännityksen lauettua. Hetkisen kuluttua hän oli jälleen täysin\nrauhallinen, mutta hengästynyt ja väsähtänyt.\n\n\"Olen käyttäytynyt kuin mikäkin narri!\" hän huohotti.\n\n\"Ette suinkaan. Juokaa tämä!\" Minä kaadoin veteen tilkan konjakkia,\nja hetkisen kuluttua alkoikin heikko puna nousta hänen verettömille\nposkilleen.\n\n\"Sepä teki hyvää\", hän sanoi sitten. \"Ehkä olette nyt ystävällinen,\ntohtori, ja katsotte peukaloani, tai oikeammin paikkaa, jossa se oli.\"\n\nHän kääri auki nenäliinan ja ojensi kätensä minulle. Tiedän, että\nminulla on lujat hermot, mutta siitä huolimatta minua puistatti.\nKädessä oli neljä täysin ehyttä sormea, mutta peukalon kohdalla vain\ntummanpunainen, hyytyneeseen vereen peittynyt haava — peukalo oli\nkatkaistu tai repäisty irti juurta myöten.\n\n\"Hyvä Jumala!\" minä huudahdin; \"niin hirveä haava! Siitä on täytynyt\nvuotaa paljon verta.\"\n\n\"Tulihan sitä. Pyörryin heti ja todennäköisesti olin tajuttomana\npitkän ajan. Kun virkosin, haavasta tuli yhä verta, minkä tähden\nsidoin nenäliinani lujasti ranteen ympärille ja kiersin sen tiukalle\npuukapulalla.\"\n\n\"Oivallista! Teistä olisi pitänyt tulla lääkäri.\"\n\n\"Sehän on teknillinen seikka ja kuuluu niin ollen ammattiini.\"\n\n\"Ase, joka tämän teki, on ollut sekä painava että terävä\", sanoin\ntarkastaessani haavaa. \"Teurastuskirves tai jokin sellainen.\"\n\"Tapaturma, mikäli ymmärrän?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Mitä! Murhayrityskö?\"\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään.\"\n\n\"Sehän oli kauheata.\"\n\nMinä pesin ja puhdistin haavan ja sidoin sen karboliveteen kastetuilla\nsiteillä, joiden väliin sovitin puuvillapehmikkeitä. Potilas puraisi\nsilloin tällöin huultaan, mutta istui muuten aivan hiljaa.\n\n\"Miltä nyt tuntuu?\" kysyin, saatuani työni valmiiksi. \"Oikein hyvältä.\nKonjakkinne ja tuon siteen ansiosta olen nyt kuin toinen mies. Tänne\ntullessani olin varsin huonossa kunnossa, eikä ihmekään, kun ajattelen,\nmitä minulle viime yönä tapahtui.\"\n\n\"Teidän on ehkä parasta olla puhumatta siitä. Se käy ilmeisesti\nhermoillenne.\"\n\n\"Ei enää. Minun täytyy joka tapauksessa ilmoittaa asiasta poliisille,\nja jos minun uskotaan puhuvan totta, niin tulen, näin meidän\nkesken sanoen, olemaan vilpittömästi hämmästynyt. Minulla ei ole\nmitään muuta pätevää todistusta sangen eriskummallisen seikkailuni\ntodenperäisyydestä kuin tämä haava, sillä kaikki muut tietoni asiasta\novat niin epämääräisiä, ettei niillä todisteta mitään. Ja johtolangat,\njotka kykenen antamaan poliisille, jos kertomukseni uskotaan, ovat\nsitä paitsi niin puutteelliset, että on hyvin epävarmaa, päästäänkö\nrikollisiin konsanaan käsiksi.\"\n\n\"Jos asiassa piilee salaisuus, jonka haluatte saada selvitetyksi ja\npaljastetuksi, niin kehoitan lämpimästi teitä käymään ensin ystäväni\nSherlock Holmesin puheilla ennen kuin käännytte virallisen poliisin\npuoleen.\"\n\n\"Olen kuullut hänestä ja olisin hyvin iloinen, jos hän ottaisi asiani\ntutkittavakseen siitä huolimatta, että minun tietysti täytyy ilmoittaa\nasiasta virallisellekin poliisille. Tahtoisitteko antaa minulle\nsuosituksen?\"\n\n\"Enemmänkin. Vien teidät hänen luokseen.\"\n\n\"Kiitän teitä vilpittömästi.\"\n\n\"Otamme hevosen ja ajamme sinne yhdessä. Tulemme juuri parahiksi\naamiaiselle. Luuletteko jaksavanne lähteä?\"\n\n\"Kyllä. En saa rauhaa, ennen kuin olen selostanut seikkailuni.\"\n\n\"Sitten lähetän heti hakemaan hevosta ja käväisen samalla pukeutumassa.\nTulen heti takaisin.\" Kiiruhdin yläkertaan, selitin asian parilla\nsanalla vaimolleni, ja noin viiden minuutin kuluttua istuin uuden\ntuttavani vieressä ajurin rattailla matkalla Baker-streetille.\n\nHolmes istui, kuten olin odottanutkin, työhuoneessaan aamutakki yllään\nja luki _Times'in_ poliisiuutisia, vedellen samalla aamuhaikuja\neilispäivänä kertyneistä piipunperistä, savukkeiden ja sikarien\npätkistä, jotka hän aina huolellisesti purki, sekoitti ja levitti\ntakan reunalle kuivumaan. Hän otti meidät vastaan tapansa mukaan\nvaatimattomasti ja ystävällisesti, pyysi pöytään lisää kinkkua ja munia\nja söi hyvällä ruokahalulla aamiaisensa meidän kanssamme. Noustuamme\npöydästä hän sijoitti potilaani sohvaan, sovitti tyynyn hänen päänsä\ntueksi ja kaatoi hänelle lasiin konjakkia ja hiukan vettä.\n\n\"Huomaa helposti, että teille on tapahtunut jotakin tavatonta, herra\nHatherley\", hän sanoi. \"Levätkää nyt tässä ja olkaa aivan kuin\nkotonanne. Sitten kerrotte meille niin paljon kuin jaksatte, mutta\nlopetatte, kun väsytte, ja maistatte virkistykseksi pikku tilkan\nkonjakkia.\"\n\n\"Suuret kiitokset. Tunnen olevani aivan kuin toinen mies sen jälkeen,\nkun tohtori sitoi haavani, ja tarjoamanne aamiainen on karkoittanut\nkaiken pahoinvoinnin. Sen tähden käynkin heti käsiksi kummalliseen\nseikkailuuni, etten hukkaisi liian paljon kallista aikaanne.\"\n\nHolmes istui velttona nojatuolissaan, tapansa mukaan silmät puolittain\nummessa ja melkeinpä välinpitämättömän näköisenä; ilme, johon hänen\nherpaantumaton valppautensa ja toimelias luonteenlaatunsa peittyivät\nkuin väliverhon taakse. Minä istuin häntä vastapäätä, ja niin me\nkuuntelimme ääneti, kun vieraamme kohta kohdalta selosti meille\neriskummallisen seikkailunsa.\n\n\"Ensinnäkin teidän pitää saada tietää\", hän aloitti, \"että olen\nyksinäinen naimaton mies ja asun Lontoossa täysihoitolassa. Ammatiltani\nolen koneinsinööri, erityisalana pumppu- ja vesivoimakoneet,\njoihin olen täysin perehtynyt palveltuani seitsemän vuotta Venner\nja Mathesonin tunnetussa liikkeessä Greenwichissä. Suoritettuani\nlopullisen valmiustutkinnon kaksi vuotta sitten ja saatuani isä\nparkani kuoltua, mikä sattui samaan aikaan, sievoisen perinnön, minä\npäätin perustaa oman liikkeen ja vuokrasin sitä varten konttorihuoneen\nVictoria-streetiltä.\n\n\"Luulen, että itsenäisen liiketoiminnan aloittaminen ja siinä alkuun\npääseminen on kaikista, jotka ovat siihen ryhtyneet, jotakuinkin\ntyölästä. Minulle se on ollut poikkeuksellisen hankalaa. Kahden vuoden\naikana olen saanut suorittaa vain yhden mitättömän työn ja olla\nkolme kertaa neuvonantajana; siinä on ihan kaikki, mitä liikkeessäni\non tehty. Kaiken kaikkiaan olen ansainnut kaksikymmentä seitsemän\npuntaa ja kymmenen shillinkiä. Pienessä konttorissani olen joka päivä\nodottanut asiakkaita yhdeksästä aamulla neljään iltapäivällä, mutta\nturhaan, ja sen tähden aloin jo masentua ja uskoa, etten saisi työtä\nkonsanaan.\n\n\"Eilen kuitenkin, juuri kun aioin poistua, kirjanpitäjäni tuli\nilmoittamaan, että eteisessä oli asiakas, joka pyysi saada tavata\nminua. Hän ojensi minulle käyntikortinkin, jossa oli nimi 'Eversti\nLysander Stark'. Tämä oli pitkä mies, keskikokoa hiukan pidempi, mutta\ntavattoman laiha. Luulenpa, etten ole milloinkaan varhemmin nähnyt niin\nlaihaa ja hintelää miestä. Hänellä oli luiseva, kapea leuka ja ohut,\nterävä nenä, jonka kummallakin puolella nahka oli kuin pingoitettu\nvahvasti ulkonevien poskiluiden päälle. Tämä laihuus ei näyttänyt\nkuitenkaan olevan hänen suhteensa millään tavalla sairaalloista, vaan\naivan luonnollista, sillä silmät olivat kirkkaat ja eloisat, askel\njoustava ja käytös varmaa ja luontevaa. Puku oli yksinkertainen,\nmutta moitteettoman hieno, ja mikäli osaan arvioida, hän oli noin\nneljänkymmenen vuoden ikäinen.\n\n\"'Herra Hatherley', hän sanoi hiukan saksaksi murtaen, 'teitä on\nsuositeltu minulle ei vain etevänä ammattimiehenä, mutta myös\nhenkilönä, joka osaa vaieta ja pitää salaisuuden omana tietonaan.'\n\n\"Minä kumarsin, yhtä mielissäni kuin kuka hyvänsä nuori mies, jolle\nlausutaan sellaisia kohteliaisuuksia. 'Saanko kysyä, kuka minusta on\nantanut niin hyvän arvostelun?' tiedustelin.\n\n\"'On ehkä parempi, etten ilmaise sitä teille juuri nyt. Mutta sama\nhenkilö ilmoitti, ettei teillä ole ketään omaisia, että olette naimaton\nja että asutte yksin Lontoossa.'\n\n\"'Asia on niinkuin sanotte', vastasin minä, 'mutta suokaa anteeksi,\nkun sanon, etten oikein käsitä, mitä tekemistä näillä seikoilla\non ammattitaitoni kanssa. Otaksuin teidän tulleen luokseni jonkin\nammattiini kuuluvan asian takia.'\n\n\"'Niinkuin tulinkin. Ja te huomaatte pian, että kaikki, mitä sanon,\nkuuluu asiaan. Tarvitsen apuanne ammattimiehenä, mutta ehtona on\ntäydellinen vaiteliaisuus — täydellinen ja _ehdoton_ vaiteliaisuus,\nymmärrättekö? Ja siinä suhteessa voin luonnollisesti odottaa enemmän\nyksinäiseltä mieheltä kuin sellaiselta, jolla on koti ja perhe.'\n\n\"'Jos lupaan vaieta jostakin asiasta', vastasin, 'niin saatte varmasti\nluottaa siihen, että pidän lupaukseni.'\n\n\"Hän katsoi minua koko ajan tiukasti silmiin, ja minusta tuntui, etten\nollut koskaan nähnyt niin epäluuloista ja läpitunkevaa katsetta.\n\n\"'Te siis lupaatte?' hän kysyi lopuksi.\n\n\"'Kyllä, minä lupaan.'\n\n\"'Ehdottomasti vaieta kaikesta jo nyt, sitten kun olette ryhtynyt\ntyöhön, ja sen jälkeenkin? Vaieta niin täydellisesti, ettette edes\nviittaa siihen, ei puheissa eikä kirjeissä?'\n\n\"'Olen jo antanut sanani.'\n\n\"'Hyvä on.' Samassa hän hypähti salamana ovelle ja kurkisti ulos.\nSiellä ei ollut ketään.\n\n\"'Kaikki hyvin', hän sanoi, kiiruhtaen takaisin pöytäni ääreen.\n'Kirjanpitäjät ovat uteliasta joukkoa ja tavallisesti hyvin kärkkäitä\nurkkimaan tietoonsa isäntiensä asioita. Nyt voimme keskustella\nturvallisesti.' Hän siirsi tuoliansa aivan viereeni ja alkoi taas\ntuijottaa minuun synkästi ja tutkivasti.\n\n\"Tuon luurankomaisen miehen kummallinen käytös oli ruvennut tuntumaan\nminusta vastenmieliseltä, melkeinpä kammottavalta, eikä senkään pelko,\nettä menettäisin asiakkaan, voinut pidättää minua ilmaisemasta, että\nkävin kärsimättömäksi.\n\n\"'Pyydän teitä selostamaan asianne, sir', sanoin hänelle, 'sillä\nminulla on niukasti aikaa.' Taivas antakoon minulle anteeksi tuon viime\nlauseen, mutta sanat lipsahtivat huuliltani aivan itsestään.\n\n\"'Mitä sanoisitte viidestäkymmenestä punnasta yhden yön työstä?' hän\nkysyi.\n\n\"'Että se riittää erinomaisen hyvin.'\n\n\"'Sanoin yhden yön työstä, mutta todellisuudessa siihen ei mene\ntuntia enempää. Tahtoisin vain kuulla mielipiteenne hydraulisesta\npuristimesta, joka on joutunut epäkuntoon. Jos näytätte, missä vika on,\nniin korjaamme sen itse käden käänteessä. Mitä arvelette sellaisesta\ntehtävästä?\"\n\n\"'Se näyttää helpolta ja palkkio riittävältä.'\n\n\"'Aivan niin. Tahtoisimme teidän saapuvan tänä iltana viimeisellä\njunalla.'\n\n\"'Minne sitten?'\n\n\"'Eyfordiin Berkshireen. Se on pieni paikkakunta aivan Oxfordshiren\nrajalla noin kahdentoista kilometrin päässä Readingista. Paddingtonin\nasemalta lähtee juna, joka saapuu sinne neljännestä yli yksitoista.'\n\n\"'Hyvä on.'\n\n\"'Tulen hevosella asemalle teitä vastaan.'\n\n\"'Perille on siis vielä jonkin verran matkaa asemalta?'\n\n\"'Eyfordista noin yhdeksän kilometriä. Asumme aivan maaseudun\nsydämessä.'\n\n\"'Todennäköisesti sieltä ei pääse junalla takaisin ennen aamua. Minun\npitänee jäädä sinne yöksi.'\n\n\"'Te voitte aivan hyvin yöpyä meille.'\n\n\"'Se on joka tapauksessa hankalaa. Enkö voisi tulla muuhun aikaan, joka\nolisi minulle sopivampi?'\n\n\"'Olemme harkinneet olevan parasta, että työ suoritetaan yöllä. Sen\ntähden maksammekin teille, nuorelle ja tuntemattomalle miehelle,\npalkkion, jolla voisi saada ammattinne aivan etevimmätkin miehet\nliikkeelle, että kaikki se vaiva, jonka tämä järjestely aiheuttaa\nteille, tulisi hyvitetyksi. Mutta jos haluatte kieltäytyä, niin sehän\non luonnollisesti omassa vallassanne.'\n\n\"Ajattelin noita viittäkymmentä puntaa ja kuinka tervetulleet ne\nolisivat minulle. 'Ei suinkaan', vastasin, 'teen mielihyvällä, mitä\npyydätte. Minusta olisi kuitenkin mieluista saada tietää hiukan\nlähemmin, mitä minun oikeastaan on tehtävä.'\n\n\"'Aivan niin. On luonnollista, että vaatimani vaitiololupaus on tehnyt\nteidät uteliaaksi. Ja mitä minuun tulee, niin tarkoitukseni ei ole\nliioin pakottaa teitä ryhtymään mihinkään, ennen kuin olette täysin\nselvillä asiasta. Voinko luottaa siihen, ettei meitä kuunnella?'\n\n\"'Täydellisesti.'\n\n\"'Tilanne on tämmöinen. Otaksun teidän tietävän, että posliinisavi\non hyvin arvokasta ainetta ja että sitä on löydetty Englannissa vain\nparista paikasta?'\n\n\"'Olen kuullut sanottavan niin.'\n\n\"'Jonkin aikaa sitten ostin pienen — varsin pienen — maatilan, joka\non noin kahden penikulman päässä Readingistä, ja onnekseni huomasin,\nettä eräässä pellossani oli posliinisavea. Tutkiessani löytöäni\nlähemmin totesin kuitenkin, että kerros oli aivan ohut, vain yhdysside\nkahden paljoa vahvemman kerroksen välillä, jotka olivat kumpikin\nvalitettavasti naapurini maalla, toinen palstani vasemmalla ja\ntoinen oikealla puolella. Noilla kunnon ihmisillä ei ollut hämärintä\naavistustakaan siitä, että heillä oli omalla alueellaan aarre,\njota voi verrata kultakaivokseen. Tahdoin luonnollisesti ostaa nuo\nalueet mahdollisimman pian, ennen kuin he itse huomaisivat niiden\narvon, mutta minulla ei ollut, ikävä kyllä, varaa siihen. Sen tähden\nkerroin löydöstäni parille kolmelle luotettavalle ystävälleni, ja he\nehdottivat, että ottaisimme kaikessa hiljaisuudessa talteen omasta\npellostani löytämäni saven, kunnes saamme kokoon niin suuren pääoman,\nettä kykenemme ostamaan viereisetkin alueet. Niin sitten tehtiinkin,\nja voidaksemme työskennellä voimaperäisesti ja tarkoituksenmukaisesti\ntalooni hankittiin hydraulinen puristin. Tämä laite on nyt joutunut\nepäkuntoon, kuten jo mainitsin, minkä tähden tahtoisimme teidän tulevan\nkatsomaan sitä. Olemme tietenkin äärimmäisen arkoja salaisuudestamme,\nja jos saataisiin tietää, että luonamme on käynyt pumppu- ja\nvesivoimakoneiden erikoistuntija, niin se luonnollisesti aiheuttaisi\nuteliaisuutta ja kaikenlaisia tiedusteluja, jotka voisivat johtaa\nsiihen, että salaisuutemme tulisi ilmi. Silloin meillä ei olisi enää\nmitään mahdollisuutta naapurien maiden lunastamiseen, ja kaikki\nsuunnitelmamme menisivät myttyyn. Sen tähden teidän täytyy luvata olla\nmainitsematta kenellekään ihmiselle, että matkustatte tänä iltana\nEyfordiin. Toivon selostaneeni asian riittävän selvästi?'\n\n\"'Täysin selvästi', vastasin minä. 'Eräs kohta jäi kuitenkin hiukan\nhämäräksi. En näet oikein ymmärrä, mitä apua teillä voi olla\nhydraulisesta puristimesta, sillä minun tietääkseni posliinisavea\nkaivetaan aivan samalla tavalla kuin hiekkaa kuopasta.'\n\n\"'Meillä on omat menetelmämme', hän sanoi ylimalkaisesti. 'Savi\npuristetaan kuutioiksi, jotka on sitten helppo kuljettaa pois kenenkään\ntietämättä. Mutta sehän on sivuseikka, joka ei kuulu tähän asiaan.\nNyt olen selostanut teille kaikki, herra Hatherley, ja osoittanut\nluottavani teihin. Odotan siis teitä Eyfordin asemalla tänä iltana\nneljännestä yli yksitoista.'\n\n\"'Tulen varmasti.'\n\n\"'Eikä pienintäkään hiiskausta kenellekään', lisäsi hän nousten ja\nluoden minuun vielä kerran pitkän tutkivan katseen. Sitten hän ojensi\nminulle kylmän ja kostean kätensä ja poistui kiireesti.\n\n\"Kun sitten ajattelin asiaa omassa rauhassani tyynesti ja järkevästi,\nniin tielleni äkkiarvaamatta tipahtanut tehtävä alkoi tuntua minusta\nperäti kummalliselta, kuten hyvin ymmärrätte. Toiselta puolelta olin\ntietenkin iloinen, sillä olihan palkkio ainakin kymmenen kertaa\nsuurempi, kuin jos minua olisi pyydetty itse määräämään hintani, ja\nsaattoihan olla, että tämä tehtävä toisi mukanaan muitakin töitä. Mutta\nasiakkaani sekä ulkonäkö että käytös olivat tehneet minuun syvästi\nvastenmielisen vaikutuksen, eikä hänen kertomuksensa posliinisavesta\nmielestäni liioin riittänyt selittämään, minkä tähden minun piti\nvälttämättä saapua vasta sydänyöllä ja minkä tähden hän oli niin\näärimmäisen huolissaan siitä, etten osaisi vaieta asiasta. Sitten\nkarkoitin kuitenkin mielestäni kaikki nämä epäilykset, söin vankan\nillallisen, aioin Paddingtonin asemalle ja nousin junaan, toteltuani\nkirjaimellisesti määräystä, etten saisi hiiskua asiasta kenellekään.\n\n\"Readingissa minun täytyi nousta junasta ja kävellä toiselle asemalle,\njonne tulin kuitenkin niin ajoissa, että ehdin juuri parahiksi\nviimeiseen junaan, josta sitten jäin hiukan yli yksitoista Eyfordin\npienelle ja puolipimeälle asemalle. Olin ainoa matkustaja, eikä\nlaiturillakaan näkynyt muita kuin uninen asemamies, mutta mentyäni ulos\nportista, näin asiakkaani odottavan asemahuoneen varjossa. Sanomatta\nsanaakaan hän tarttui käsivarteeni ja auttoi minut vaunuihin, joiden\novi oli auki. Päästyämme sisään hän sulki heti ikkunat, naputti\nseinään, ja samassa lähdimme liikkeelle niin nopeasti kuin hevonen\njaksoi juosta.\"\n\n\"Yksikö hevonen?\" kysyi Holmes.\n\n\"Yksi.\"\n\n\"Huomasitteko, minkä värinen se oli?\"\n\n\"Kyllä. Lyhtyjen valossa ehdin nähdä, että se oli tumman ruskea.\"\n\n\"Näyttikö se väsyneeltä vai virkulta?\"\n\n\"Virkku ja kiiltävä.\"\n\n\"Kiitos. Anteeksi, että keskeytin. Olkaa hyvä ja jatkakaa\nmielenkiintoista selostustanne.\"\n\n\"Me ajoimme ainakin tunnin. Eversti Lysander Stark oli sanonut, että\nmatkaa oli vain yhdeksän kilometriä, mutta nopeudesta ja ajoajasta\npäättäen matkaa täytyi olla ainakin puolitoista penikulmaa. Hän\nei virkkanut sanaakaan koko aikana, mutta katsahtaessani silloin\ntällöin sivulleni huomasin hänen tutkivasti tarkastelevan minua.\nTiet eivät näytä olevan sielläpäin kovinkaan hyvässä kunnossa, sillä\nvaunut heilahtelivat ja hyppivät peloittavasti. Koetin kurkistella\nulos ikkunasta nähdäkseni suunnilleen, missä olimme, mutta ruudut\nolivat himmeätä lasia, minkä tähden näin silloin tällöin vain valoja\nvilahtavan ohi. Tein aina väliin jonkin huomautuksen saadakseni\nhiukan vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, mutta eversti vain murahti\njotakin vastaukseksi eikä keskustelusta tullut mitään. Vihdoin tunsin\najoneuvojen poikkeavan kuoppaiselta tieltä sileälle sorakäytävälle,\nja samassa pysähdyimmekin. Eversti Stark hypähti ulos ja veti minut\nkiireesti eteiseen, jonka ovi oli auki edessämme. Astuimme vaunuista\nsuoraan eteishalliin, niin etten ehtinyt nähdä talon ulkopuolta edes\nvilahdukselta. Ovi paukahti kiinni heti kynnyksen yli päästyämme, ja\nsamassa kuulin vaunujen poistuvan.\n\n\"Eteinen oli pilkkopimeä, ja eversti hapuili käsiinsä tulitikkuja, koko\najan itsekseen mutisten. Huoneen toisessa päässä avattiin äkkiä ovi ja\nlattiaan ilmestyi kirkas valojuova. Se leveni, ja näkyviin tuli nainen,\nkädessään lamppu, jota hän piti päänsä yläpuolella kurkottautuen\nsamalla eteenpäin meitä tähystelemään. Näin, että hän oli kaunis ja\nettä hänen pukunsa, joka kimmelsi monivivahteisena lampun valossa,\noli kallisarvoista kangasta. Hän sanoi kysyvästi pari sanaa jollakin\nvieraalla kielellä, ja kun kumppanini murahtivat vastaukseksi jotakin,\njosta en saanut selvää, nainen säpsähti niin rajusti, että lamppu oli\npudota hänen kädestään. Eversti Stark meni hänen luokseen, kuiskasi\npari sanaa ja työnsi hänet takaisin sisään ovesta ja palasi sitten\nminun luokseni, lamppu kädessään.\n\n\"'Ehkä olette ystävällinen ja odotatte hetkisen tässä huoneessa', hän\nlausui ja avasi oven pieneen, yksinkertaisesti sisustettuun huoneeseen,\njossa oli pyöreä pöytä keskellä lattiaa ja urkuharmoni ovensuussa.\nPöydällä näin useita saksalaisia kirjoja. 'Tulen heti takaisin.' Hän\npani lampun harmonin kannelle ja poistui.\n\n\"Silmäilin pöydällä näkemiäni kirjoja, ja vaikka saksankielen taitoni\nonkin hyvin puutteellinen, totesin, että joukossa oli ainakin kaksi\ntieteellistä teosta, kun taas toiset sisälsivät runoutta. Sitten menin\nikkunan luo toivossa, että näkisin edes jotakin ympäristöstä, mutta\nikkuna oli peitetty tiukasti suljetuilla tammiluukuilla. Talossa\noli kummallisen äänetöntä. Käytävästä päin kuului vanhan kellon\ntahdikas käynti, mutta muuten vallitsi kaikkialla kuoleman hiljaisuus.\nEpämääräinen pelon tunne alkoi hiipiä mieleeni. Ketä nämä saksalaiset\nolivat ja mitä he tekivät tässä niin yksinäiseltä vaikuttavassa\npaikassa? Ja missä tämä paikka oli? Olin noin puolentoista penikulman\npäässä Eyfordista ja parin penikulman päässä Readingista, muuta en\ntietänyt, mutta olimmeko ajaneet sieltä pohjoiseen vai etelään,\nitäänkö vai länteen päin, siitä minulla ei ollut aavistustakaan.\nMutta täytyihän tämän säteen sisäpuolella olla sekä Reading että\nmuitakin kaupunkeja, niin että ehkäpä tämä paikka ei ollutkaan niin\nsyrjässä kuin kuvittelin. Ulkona vallitsevasta hiljaisuudesta päättäen\noli kuitenkin varmaa, että olimme maaseudulla. Kävelin edestakaisin\nhuoneessa ja hyräilin hiljaa mieleni virkistykseksi, ajatellen samalla,\nettä luvatut viisikymmentä puntaa olivat hyvin ansaittu palkkio\nkaikesta tästä.\n\n\"Äkkiä, minun kuulematta sitä ennen vähintäkään ääntä, ovi aukeni\nhitaasti. Äsken näkemäni nainen seisoi kynnyksellä lampun kellertävässä\nvalossa pimeää eteistä vasten. Kauniit kasvot olivat kiihtyneet, ja\nminä näin yhdellä silmäyksellä, että hän oli aivan kalpea pelosta, niin\njärkytetty, että minuakin värisytti. Kohottaen sormeaan hän kehoitti\nminua olemaan vaiti ja kuiskasi sitten joitakin sanoja murteellisella\nenglanninkielellä, pälyillen koko ajan taaksensa pimeään kuin\nsäikähtynyt hevonen.\n\n\"'Minä poistuisin', hän kuiskasi, ponnistaen, kuten minusta näytti,\nkaikki voimansa pysyäkseen tyynenä. 'Minä poistuisin. Minä en jäisi\ntänne. Teidän ei ole hyvä jäädä tänne.'\n\n\"'Mutta, hyvä rouva', sanoin minä, 'en ole vielä suorittanut tehtävää,\njota varten tulin tänne. Enhän voi lähteä, ennen kuin olen nähnyt\nkoneen.'\n\n\"'Teidän ei pidä odottaa enää', hän jatkoi. 'Te voitte poistua ovesta,\nkukaan ei estä.' Nähdessään minun hymyilevän ja ravistavan päätäni hän\nei jaksanut enää hillitä levottomuuttaan, vaan astui eteeni käsiään\nväännellen. 'Jumalan tähden', hän kuiskasi, 'menkää, ennenkuin on\nmyöhäistä!'\n\n\"Mutta minä olen luonnostani hiukan itsepäinen ja hyvinkin kärkäs\nryhtymään työhön ja toimeen, varsinkin jos tiellä näyttää olevan\nesteitä. Ajattelin viittäkymmentä puntaani, väsyttävää matkaani ja\nedessäni olevaa yötä, joka näytti vähemmän miellyttävältä. Enkö saisi\nmitään korvausta? Pitikö minun hiipiä tieheni, ennen kuin olin tehnyt\nmitään, ja ilman luvattua palkkiota? Nainenhan saattoi olla vaikka\nmielisairas, mistäpä minä tiesin. Sen tähden, vaikka hänen käytöksensä\noli tehnyt minuun syvemmän vaikutuksen, kuin mitä tahdoin itsekään\nmyöntää, ravistin toistamiseen päätäni ja sanoin, että aioin jäädä\nja suorittaa tehtäväni. Hän näytti aikovan uudistaa pyyntönsä, mutta\nsamassa kuulimme oven sulkeutuvan yläkerrassa ja askelia portaista.\nHän kuunteli hetkisen, teki epätoivoisen eleen ja katosi yhtä äkkiä ja\näänettömästi kuin oli ilmestynytkin.\n\n\"Tulijat olivat eversti Stark ja pieni lihava mies, jonka riippuvaa\nleukaa peitti lyhyt harmahtava parta. Hänet esitettiin minulle, ja\nhänen nimensä oli Ferguson.\n\n\"'Tämä on sihteerini ja työnjohtajani', eversti sanoi. 'Mutta minähän\nsuljin tämän oven äsken poistuessani. Pelkäänpä, että täällä on ollut\nvetoa.'\n\n\"'Päinvastoin', sanoin minä. 'Avasin itse oven, kun huone tuntui niin\nummehtuneelta.'\n\n\"Hän katsahti minuun epäluuloisesti. 'Ehkäpä siirrymme nyt itse\nasiaan', virkkoi hän sitten. 'Minä ja herra Ferguson viemme teidät\nkatsomaan konetta.'\n\n\"'Minun lienee parasta ottaa hattu päähäni?'\n\n\"'Se on tarpeetonta, sillä kone on tässä rakennuksessa.'\n\n\"'Kaivatteko posliinisavea täällä sisällä?'\n\n\"'Ei, ei suinkaan. Täällä se vain puserretaan. Mutta sehän ei kuulu\ntähän! Tehtävänne rajoittuu vain siihen, että tutkitte koneen ja\nsanotte, missä siinä on vika.'\n\n\"Me lähdimme yläkertaan, eversti edellä lamppu kädessään, lihava\ntyönjohtaja hänen kintereillään ja minä viimeisenä. Talo oli vanha ja\nmonisokkeloinen, täynnä käytäviä, kapeita kiertoportaita ja matalia\novia, joiden kynnykset olivat kuluneet syvälle lovelle. Yläkerrassa ei\nollut ainoatakaan mattoa eikä jälkeäkään minkäänlaisesta sisustuksesta,\nrappaus oli siellä täällä pudonnut seiniltä ja kosteus oli tunkeutunut\nlävitse suurina vihreinä läikkinä. Koetin näyttää mahdollisimman\nkylmältä ja välinpitämättömältä, mutta samalla olin valppaasti\nvaruillani seuralaisteni suhteen, sillä en ollut suinkaan unohtanut\nsaamaani varoitusta, vaikka en ollutkaan noudattanut sitä. Ferguson\noli synkkä ja vaitelias mies, mutta siitä vähästä, mitä hän sanoi,\nhuomasin, että hän ainakin oli englantilainen.\n\n\"Eversti Stark seisahtui vihdoin matalan oven eteen, jonka hän avasi.\nSen takana oli pieni nelikulmainen kammio, niin ahdas, että me kolme\ntuskin olisimme mahtuneet sisään yhtä aikaa. Ferguson jäi ulkopuolelle,\nja eversti vei minut sisään.\n\n\"'Olemme nyt', hän virkkoi, 'aivan puristimen sisässä, niin että meidän\nvoisi käydä hyvin huonosti, jos se pantaisiin käyntiin. Puristavan\nmännän taso on näet tässä kattona, ja se painuu monen tonnin voimalla\nlattiaa vasten, joka on metallista. Ulkopuolella on useampia pieniä\nsilintereitä, joista voima jakautuu edelleen moninkertaistuneena,\nkuten tiedätte. Kone käy hyvin, mutta nyt siihen on ilmestynyt\njonkinlaista jäykkyyttä ja sen voimakin on heikentynyt. Ehkäpä olette\nnyt ystävällinen ja katsotte, mikä vika siinä on.'\n\n\"Minä otin lampun ja tarkastin koneen huolellisesti. Se oli todellakin\nharvinaisen suuri ja kykeni varmasti kehittämään tavattoman\npuserruksen, mutta koetellessani vipusimia, joilla sellaisen koneen\nkäynti säännöstellään, kuulin omituista suhisevaa ääntä, josta tiesin\nheti, että jossakin oli vuoto. Vesi pääsi jotenkin imeytymään takaisin\nerääseen sivusilinteriin, ja etsiessäni syytä siihen huomasin, että\nmännän kumitiiviste oli kutistunut kelvottomaksi. Voiman heikentyminen\njohtui ilmeisesti juuri siitä. Selitin asian seuralaisilleni, jotka\nkuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti ja tekivät useita kysymyksiä, miten\nheidän oli meneteltävä saadakseen vian korjatuksi. Sitten menin\npelkästä uteliaisuudesta takaisin koneen puserruskammioon ja katselin\nperusteellisesti ympärilleni. Huomasin heti, että juttu posliinisavesta\noli tekaistu, sillä oli aivan mahdotonta olettaa, että näin voimakas\nkone olisi hankittu vain sitä varten. Kammion seinät olivat puusta,\nmutta permantona oli paksu teräslaatta, jota peitti kauttaaltaan, kuten\nnäin, ryhmyinen metallikerros. Kumartuessani tutkimaan sitä lähemmin,\nnähdäkseni, mitä se oikeastaan oli, kuulin saksankielisen huudahduksen\nja näin ovessa everstin luurankomaiset kasvot.\n\n\"'Mitä te teette siellä?' hän tiuskaisi.\n\n\"Minua suututti, että minut oli houkuteltu taloon jutulla, jossa ei\nollut ilmeisesti vähintäkään perää. 'Ihailen teidän posliinisaveanne',\nvastasin hänelle, 'ja olen sitä mieltä, että voisin todennäköisesti\nantaa teille paljoa parempia neuvoja, jos tietäisin, mihin\ntarkoitukseen konetta todellisuudessa käytetään.'\n\n\"Samassa jo kaduin, että olin vastannut niin äkkipikaisesti. Eversti\nkatsahti minuun tuimasti ja hänen harmaat silmänsä välähtivät\nuhkaavasti.\n\n\"'Hyvä on', hän murahti, 'sen saatte heti nähdä.' Hän peräytyi\nkäytävään ja löi oven lukkoon. Minä syöksyin ovea vasten, väänsin\nkahvasta, revin ja potkin, mutta ovi ei hievahtanutkaan. 'Halloo!'\nhuusin samalla, minkä jaksoin. 'Halloo, eversti! Päästäkää minut ulos!'\n\n\"Ja sitten kuulin äkkiä yön hiljaisuudessa äänen, joka sai sydämeni\nhypähtämään kurkkuuni. Kuulin vipusimien kolahtelevan ja vuotavan\nsilinterin alkavan suhista. Hän oli pannut koneen käyntiin. Lamppu\noli vielä lattialla, johon olin asettanut sen lattiaa tutkiessani,\nja sen valossa näin mustan katon painuvan hitaasti ja nytkähdellen\nalaspäin, lähenevän, kuten itse parhaiten tiesin, sellaisella voimalla,\nettä minuutin kuluttua minusta olisi jäljellä vain muodoton läjä.\nMinä paiskauduin huutaen ovea vasten, raastoin lukon kahvasta ja\nrukoilin everstiä päästämään minut pois, mutta huutoni hukkuivat\nkoneen aiheuttamaan meluun. Katto oli enää vain puolen metrin päässä\nyläpuolellani, niin että nostaessani käteni tunsin sen kovan ryhmyisen\npinnan. Mielessäni välähti ajatus, että puristuksen aiheuttama tuska\nolisi suuresti sen mukainen, mihin asentoon jäisin. Jos makaisin\nkasvoillani, niin paino ruhjoisi ensin selkäni. Minua värisytti, niin\nettä vapisin. Ehkäpä kuolemani olisi helpompi, jos makaisin selälläni,\nmutta oliko minulla rohkeutta katsella tuon mustan kuolettavan laatan\nlaskeutumista päälleni? Se oli jo niin matalalla, etten voinut enää\nseisoa suorana, mutta samassa huomasin jotakin, joka antoi minulle\nvielä pienen toivon pilkahduksen.\n\n\"Kuten jo mainitsin, kammion seinät olivat puusta. Silmäillessäni\nhädässäni vielä kerran ympärilleni näin seinässä ohuen valojuovan,\njoka laajeni yhä leveämmäksi, kunnes seinään ilmestyi nelikulmainen\naukko. Tuskin uskoin silmiäni, että edessäni todellakin oli ovi,\npelastuksen tie kuoleman kidasta. Syöksähdin ulos ja lyyhistyin melkein\ntiedottomana lattialle. Aukko sulkeutui takanani ja heti sen jälkeen\nkuulin ensin lampun helähtävän säpäleiksi ja sitten puristimien\nmetallilaattojen kolahtavan vastatusten. Pelastumiseni oli ollut aivan\nhiuskarvan varassa.\n\n\"Tästä turtumuksestani havahduin siihen, että joku nyki minua kiivaasti\nranteesta. Minä makasin kapeassa käytävässä, jossa oli kivilattia, ja\nvieressäni seisoi, kynttilä kädessään, nainen, joka koetti vetää minua\npystyyn. Sama hyvä ystävä, jonka varoituksen olin niin itsepäisesti\nhylännyt.\n\n\"'Nouskaa! Nouskaa!' hän kuiskasi hätääntyneesti. 'Ne tulevat heti. Ne\nhuomaavat, ettei puristimessa olekaan ketään. Älkää hukatko kallista\naikaa, vaan tulkaa!'\n\n\"Nyt en enää halveksinut hänen neuvojaan. Hoipertelin seisoalleni ja\nkiiruhdin hänen jäljessään käytävään ja kiertoportaita alas leveämpään\nkäytävään, mutta samassa kun pääsimme sinne, kuulimme juoksevia askelia\nja huutoja, joista toiset kuuluivat samasta kerroksesta, jossa olimme,\ntoiset alempaa. Oppaani pysähtyi ja silmäili neuvottomana ympärilleen.\nSitten hän sysäsi oven auki johonkin makuuhuoneeseen, jonka ikkunasta\nkuu paistoi kirkkaasti.\n\n\"'Tämä on ainoa mahdollisuutenne', hän kuiskasi; 'Ikkuna on tosin\nkorkealla, mutta ehkäpä voitte sittenkin hypätä.'\n\n\"Hänen vielä puhuessaan käytävän toiseen päähän ilmestyi valoa,\nja minä näin eversti Starkin syöksyvän sisään lyhty toisessa ja\nteurastuskirveen näköinen ase toisessa kädessään. Minä loikkasin\nhuoneen poikki, tyrkkäsin ikkunan auki ja katsahdin ulos. Kuinka\nrauhalliselta ja kiehtovalta puutarha näyttikään kuutamossa! Maahan ei\nvoinut olla kuin kymmenen metriä. Heilautin itseni ulkopuolelle käsieni\nvaraan riippumaan, mutta en hypännyt vielä, sillä tahdoin kuulla, mitä\npelastajani ja tuon henkeäni himoitsevan roiston välillä tapahtuisi.\nOlin päättänyt, että kääntyisin takaisin auttamaan häntä, jos häntä\npideltäisiin pahoin, kävi miten kävi. Samassa eversti oli jo ovella\nja koetti tunkeutua naisen ohi, mutta tämä takertui kiinni häneen ja\nharasi vastaan.\n\n\"'Fritz! Fritz!' hän huusi englanniksi. 'Muista, mitä lupasit viime\nkerralla! Sinä sanoit, ettei sitä tapahtuisi enää milloinkaan. Hän on\nvaiti! Hän on vaiti!'\n\n\"'Sinä olet järjiltäsi, Elise!' eversti ärjäisi ja koetti päästä irti.\n'Sinä viet meidät turmioon. Hän on nähnyt liian paljon. Päästä minut!'\nHän tyrkkäsi naisen luotaan, hypähti ikkunan ääreen ja iski minua kohti\nraskaalla aseellaan. Riippuen ulkopuolella minä pidin vielä molemmin\nkäsin kiinni ikkunalaudasta, kun isku tuli. Tunsin lamauttavaa kipua,\notteeni heltisi, ja minä putosin puutarhaan.\n\n\"Päätäni huimasi, mutta pudotessani en ollut saanut mitään vammaa, niin\nettä hypähdin heti pystyyn ja juoksin pois pensaiden lomitse minkä\njaloistani pääsin, ymmärtäen, etten ollut vielä turvassa vainoojiltani.\nÄkkiä tunsin kuitenkin herpaisevaa pahoinvointia ja päätäni alkoi\npyörryttää. Katsahdin käteeni, jota pakotti tuskallisesti, ja näin\nsilloin ensimmäisen kerran, että peukaloni oli isketty poikki ja\nettä haavasta vuoti virtanaan verta. Koetin kietoa nenäliinan käteni\nympärille, mutta samassa alkoivat korvani humista ja minä kaaduin\ntajuttomana ruusupensaikkoon.\n\n\"Kuinka kauan makasin siinä, en tiedä, mutta siitä päättäen, että\nkuu oli laskenut ja päivä koitti, kun tulin tuntoihini, minun oli\ntäytynyt olla verraten kauan tajuttomana. Vaatteeni olivat aivan\nkosteat kasteesta ja hihani läpimärkä haavasta vuotaneesta verestä.\nSitä pakotti ja se palautti heti mieleeni yöllisen seikkailuni kaikki\nyksityiskohdat. Hypähdin ylös ajatellen, etten ollut vieläkään\nturvassa, mutta suureksi hämmästyksekseni en nähnyt huvilaa enkä\npuutarhaakaan, kun katselin ympärilleni. Sen sijaan näin aivan\nlähelläni leveän maantien, jota reunustavan pensasaidan kulmauksessa\nolin maannut, ja hiukan kauempana pitkän matalan rakennuksen. Päästyäni\nlähemmäksi totesin, että se oli rautatieasema, sama, jolle olin\nsaapunut edellisenä iltana. Ellei kädessäni olisi ollut tätä kauheata\nhaavaa, olisin melkein uskonut, että kokemani kaameat hetket olivat\nvain pahaa unta.\n\n\"Kuin sumussa saavuin asemalle, jossa tiedustelin aamujunien lähtöä.\nEnsimmäisen Readingiin menevän junan sanottiin lähtevän vajaan tunnin\nkuluttua. Sama asemamies, jonka olin nähnyt edellisenä iltana, oli\nnytkin vuorossa. Tiedustelin, oliko hän kuullut puhuttavan eversti\nLysander Starkista. Nimi oli hänelle outo. Oliko ihan nähnyt vaunuja,\njotka edellisenä iltana odottivat minua? Ei. Oliko läheisyydessä\npoliisiasemaa? Lähin oli noin neljän kilometrin päässä.\n\n\"Matka oli minulle liian pitkä, voimaton ja sairas kun olin. Sen\ntähden päätin odottaa, kunnes pääsisin Lontooseen, ja kääntyä siellä\npoliisin puoleen. Saavuttuani kaupunkiin hiukan yli kuusi menin ensin\nsidottamaan haavani, ja sitten tohtori toi minut ystävällisesti tänne.\nOlen nyt uskonut asiani teille ja olen valmis noudattamaan kaikessa\nohjeitanne.\"\n\nMe istuimme kumpikin hetkisen ääneti. Sitten Holmes nousi ja otti\nhyllyltä paksun niteen, johon hän liimasi sanomalehtileikkeleet.\n\n\"Täällä on ilmoitus, joka kiinnostaa teitä\", hän virkkoi. \"Se oli\nkaikissa lehdissä noin vuosi sitten. Se kuuluu: 'Koneinsinööri Jeremiah\nHayling kadonnut tämän kuun 9 p:nä, ikä 26 vuotta. Poistui asunnostaan\nklo 10 illalla, eikä ole nähty sen jälkeen. Hänellä oli yllään jne.\nArvelen tämän ilmaisevan niin paljon kuin, että everstin kone oli\nsilloin viimeksi korjauksen tarpeessa.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" potilaani huudahti. \"Sehän selittää, mitä tuo nainen\nsanoi.\"\n\n\"Epäilemättä. Eversti on ilmeisesti kylmä ja täysin häikäilemätön mies,\njoka on lujasti päättänyt, ettei mikään saa estää eikä tehdä tyhjäksi\nhänen suunnitelmiaan, yhtä säälimätön, kuin muinaiset merirosvot, jotka\neivät jättäneet ketään henkiin valtaamillaan laivoilla. Mutta nyt\nmeidän täytyy toimia ripeästi, niin että jos jaksatte, menemme heti\nScotland-yardiin ja jatkamme sieltä matkaa Eyfordiin.\"\n\nKolme tuntia myöhemmin istuimme junassa matkalla Readingista mainittuun\nBerkshiren pikku kylään. Sherlock Holmes, insinööri, tarkastaja\nBradstreet Scotland-yardilta, yksi siviilipukuinen konstaapeli ja\nminä. Bradstreet oli levittänyt kartan penkille viereensä ja piirsi\nparhaillaan ympyrää, keskipisteenä Eyford.\n\n\"Kas niin, tämä ympyrä on piirretty kuudentoista kilometrin säteellä\",\nhän virkkoi sitten. \"Paikan, jota etsimme, täytyy olla jossakin tämän\nkehän läheisyydessä. Tehän sanoitte noin kuusitoista kilometriä, sir?\"\n\n\"Niin, matka kesti runsaasti tunnin.\"\n\n\"Ja te otaksutte, että teidät tuotiin takaisin koko tämä matka\nollessanne tajuttomana?\"\n\n\"Sen on täytynyt olla niin. Muistan itsekin hämärästi, että minut\nnostettiin maasta ja kannettiin jonnekin.\"\n\n\"Sitten en ymmärrä\", sanoin minä, \"miksi he eivät täyttäneet aiettaan\nja tappaneet teitä löytäessään teidät puutarhasta. Naisen rukoukset\nehkä vaikuttivat sen verran, ettei roisto enää rohjennut tehdä sitä.\"\n\n\"Tuskinpa. En ole milloinkaan nähnyt niin julmia ja päättäväisiä\nkasvoja.\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä\", keskeytti Bradstreet. \"Saatuani ympyräni nyt\nvalmiiksi toivon vain, että tietäisin, mistä sen kohdasta löydämme nuo\nihmiset.\"\n\n\"Luulen voivani osoittaa sen teille\", Holmes sanoi vaatimattomasti.\n\n\"Onko mielipiteenne jo nyt valmis?\" tarkastaja huudahti. \"Katsotaanpa,\nketkä ovat samaa mieltä kanssanne. Minä puolestani sanon, että paikka\non jossakin etelän suunnalla, koska seutu on sielläpäin harvempaan\nasuttua.\"\n\n\"Ja minä, että se on idässä\", sanoi potilaani.\n\n\"Ja minä, että se on lännessä\", sanoi konstaapeli. \"Sielläpäin on\nuseampia pikku kyliä.\"\n\n\"Ja minä, että se on pohjoisessa\", lisäsin vuorostani, \"koska siellä\nei ole kukkuloita. Potilaani sanoi, ettei hän huomannut matkalla\nainoatakaan mäkeä.\"\n\n\"No jopa jotakin!\" huudahti Bradstreet nauraen. \"Niin monta mieltä kuin\npäätäkin! Olemme jakaneet keskenämme koko kompassin. Keneen te yhdytte,\nherra Holmes?\"\n\n\"Te olette kaikki väärässä.\"\n\n\"Mutta eihän voi olla mahdollista, että me _kaikki_ olemme väärässä.\"\n\n\"Kyllä, ainakin tässä tapauksessa. Minä sanon, että paikka on tuossa.\"\nHän painoi sormensa ympyrän keskukseen. \"Tästä me löydämme heidät.\"\n\n\"Entäs se puolentoista penikulman ajomatka?\" ihmetteli Hatherley.\n\n\"Noin kahdeksan kilometriä sinne ja saman verran takaisin. Mikään ei\nole sen yksinkertaisempaa. Sanoittehan itse, että hevonen oli virkku ja\nkiiltävä, kun nousitte vaunuihin. Miten se voisi olla mahdollista, jos\nsillä olisi ajettu puolitoista penikulmaa huonoja teitä?\"\n\n\"Voihan todellakin olla, että tässä piilee jokin sellainen kepponen\",\nBradstreet huomautti miettivästi. \"Tuon joukon puuhista ei ole muuten\nluonnollisesti epäilystäkään.\"\n\n\"Ei vähintäkään\", vastasi Holmes. \"He ovat vääränrahan tekijöitä\ntavallista laajemmassa mittasuhteessa ja käyttivät konettaan juuri\nsiihen tarkoitukseen.\"\n\n\"Olemme jo kauan tienneet, että jokin ovela joukkue on työssä ja\ntoimessa\", tarkastaja huomautti. \"Vääriä hopearahoja on tuhansittain\nliikkeellä. Jälkiä olemme seuranneet Readingiin saakka, mutta sen\npidemmälle emme ole päässeet. Siellä ne on lakaistu umpeen niin\ntaitavasti, että näkee kaikesta heidän olevan vanhoja tekijöitä.\nMutta tämä onnellinen sattuma todennäköisesti tuo koko joukon suoraan\nkynsiimme.\"\n\nMutta hän erehtyi, sillä näiden pahantekijöiden ei ollut sallittu\njoutua oikeuden käsiin. Saapuessamme Eyfordin asemalle näimme paksun\nsavupatsaan nousevan ilmaan läheltä pienen metsikön takaa.\n\n\"Tulipalo?\" kysyi Bradstreet noustuamme junasta.\n\n\"Niin, sir\", vastasi asemapäällikkö.\n\n\"Milloin se alkoi?\"\n\n\"Kuulin sen alkaneen jo yöllä, ja nyt on koko talo tulessa.\"\n\n\"Kenen talo se on?\"\n\n\"Tohtori Becherin.\"\n\n\"Sanokaahan\", insinööri keskeytti, \"onko tohtori Becher saksalainen ja\nhyvin laiha ja onko hänellä terävä nenä?\"\n\nAsemapäällikkö nauroi sydämellisesti. \"Ei, sir, tohtori Becher\non englantilainen, eikä koko paikkakunnalla ole toista niin\nlihavaa herraa. Mutta hänen luonaan on eräs herrasmies, potilas\nkaikitenkin, joka on ulkomaalainen ja sen näköinen, ettei kunnollinen\nberkshireläinen pihvi tekisi hänelle pahaa.\"\n\nAsemapäällikkö ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun me jo\nkiiruhdimme savupatsasta kohti. Metsikön toisella puolella näimme\nmatalan kunnaan laella suuren valkoiseksi rapatun talon kauttaaltaan\ntulessa ja puutarhassa sen edessä ruiskuja ja palokuntalaisia, jotka\nturhaan koettivat saada tulen riehunnan rajoitetuksi.\n\n\"Siinä se on!\" huudahti Hatherley kiihtyneesti. \"Tuolla on soratie ja\ntuolla ruusupensaat, joiden alla makasin. Ja tuosta toisen kerroksen\nikkunasta minä hyppäsin.\"\n\n\"Te olette ainakin tavallaan kostanut puolestanne\", virkkoi Holmes. \"Ei\nole näet epäilystäkään, etteivätkö kammion puuseinät syttyneet juuri\nteidän lampustanne, kun se särkyi puristimessa, vaikka vainoojanne\neivät huomanneet sitä ajaessaan teitä takaa. Voihan olla, että yölliset\nystävänne ovat täällä saapuvilla, niin että katselkaa kiinteästi\nympärillenne, mutta omasta puolestani luulen heidän olevan jo\npenikulmien päässä.\"\n\nJa Holmes oli oikeassa, sillä tuosta kauniista naisesta,\nväkivaltaisesta saksalaisesta ja vaiteliaasta englantilaisesta ei\nkuultu sen jälkeen hiiskaustakaan. Eräs talonpoika oli varhain samana\naamuna kohdannut ajoneuvot, joissa oli useampia henkilöitä ja joitakin\nsuuria laatikoita ja jotka olivat hyvää kyytiä menossa Readingiin\npäin, mutta siellä karkulaisten jäljet hävisivät niin tyystin, ettei\nHolmeskaan kyennyt saamaan selville, minne ne olivat menneet.\n\nPalokuntalaiset olivat suuresti hämmästyneet nähdessään, mitä kaikkea\ntalo sisälsi, ja varsinkin kun toisen kerroksen eräältä ikkunalta\nlöytyi juuri katkaistu ihmisen peukalo. Myöhään iltapäivällä heidän\nponnistuksensa johtivat vihdoin tulokseen, ja tulen valta vaimeni,\nmutta sitä ennen oli katto jo romahtanut sisään ja koko talo muuttunut\nniin läpeensä hävitetyksi, ettei koneesta, jonka tutkiminen oli käynyt\npotilaalleni niin kalliiksi, ollut jäljellä muuta kuin joitakin\nvääntyneitä silintereitä ja teräsputkia. Eräässä ulkohuoneessa oli\nsuuri varasto nikkeliä ja tinaa, mutta valmiita rahoja ei löytynyt,\nmikä viittaa siihen, että ne todennäköisesti vietiin pois noissa\nsuurissa laatikoissa, joista äsken mainittiin.\n\nMillä tavalla insinöörimme oli joutunut puutarhasta paikkaan, jossa hän\ntuli tuntoihinsa, olisi jäänyt ainiaaksi selvittämättä, ellei pehmeä\nmaa olisi ilmaissut sitä täysin selvästi. Hänet oli ilmeisesti kantanut\npois kaksi henkilöä, joista toisella oli poikkeuksellisen pienet jalat\nja toisella huomattavan suuret. Meistä oli todennäköisintä, että tuo\nvaitelias englantilainen, joka oli nähtävästi rauhallisempi ja vähemmän\nverenhimoinen kuin hänen saksalainen kumppaninsa, oli auttanut naista\nviemään heidän tajuttoman uhrinsa pois vaaran läheisyydestä.\n\n\"Olipa tämäkin kaunis juttu\", insinöörimme sanoi surullisesti, kun\nnousimme junaan palataksemme Lontooseen. \"Olen menettänyt peukaloni.\nOlen menettänyt viidenkymmenen punnan palkkioni. Ja mitä olen saanut\nvastapainoiksi?\"\n\n\"Kokemusta\", Holmes vastasi hymyillen. \"Siitä voi olla välillisesti\npaljon hyötyäkin. Kirjoittamalla seikkailustanne kertomuksen ja\njulkaisemalla sen te olette pian siinä asemassa, että kaikki haluavat\ntutustua teihin.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nKALIFORNIALAINEN MORSIAN.\n\n\nLordi St. Simonin avioliitto ja sen omituinen loppu ovat jo kauan\nsitten lakanneet olemasta puheenaiheena hienostopiireissä, joihin tämä\nkovaosainen sulhanen kuuluu. Uudet häväistysjutut ovat saattaneet\nsen varjoon, ja niiden huvittavammat yksityiskohdat ovat kääntäneet\nhuomion pois tästä neljä vuotta sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä.\nMutta koska minulla on syytä uskoa, ettei asiaa ole kokonaisuudessaan\nmilloinkaan paljastettu suurelle yleisölle, ja kun asian selviäminen on\nhuomattavasti ystäväni Sherlock Holmesin ansiota, niin minusta tuntuu,\nettei hänen kokemuksiaan käsittelevä muistelmakokoelma ole täydellinen\nilman pientä kuvausta tästäkin varsin huomattavasta tapauksesta.\n\nJoitakin viikkoja ennen häitäni, minun vielä asuessani Holmesin luona\nBaker-streetillä, hän tuli eräänä päivänä kotiin iltakävelyltä ja löysi\nkirjoituspöydältään kirjeen. Olin ollut sisällä koko päivän, sillä ilma\noli äkkiä käynyt sateiseksi ja tuuliseksi, ja kuula, jonka olin toiseen\njalkaani häipyneenä tuonut kotiin muistona Afganistanin retkeltäni,\nkiusasi minua ilkeästi ja itsepintaisesti. Lojuen nojatuolissani,\nsääret toisella tuolilla, lueskelin sanomalehtiä, joita oli suuri kasa\nvieressäni, kunnes lopulta sysäsin ne luotani, kylläisenä uutisista, ja\nlepäsin toimettomana katsellen suuria nimikirjaimia, jotka kruunun kera\nkoristivat pöydälle jätettyä kirjekuorta, ihmetellen, kenen ylhäisen\nhenkilön kanssa ystäväni nyt oli kirjeenvaihdossa.\n\n\"Täällä odottaa sinua erittäin hieno kirje\", huomautin, kun Holmes\nastui sisään. \"Aamulla saamasi kirjeet olivat, mikäli muistan oikein,\neräältä kalakauppiaalta ja tullinuuskijalta.\"\n\n\"Niin, kirjeenvaihtoni on todellakin sikäli viehättävä, että se on\nsangen kirjava\", hän vastasi hymyillen, \"ja alemmista piireistä saamani\nkirjeet ovat tavallisesti mielenkiintoisimmat. Tämä näyttää olevan\ntuommoinen ikävä kutsu johonkin hienoon tilaisuuteen, jossa on pakko\njoko ikävystyä tai valehdella.\"\n\nHän mursi sinetin ja silmäili sisällystä.\n\n\"Annahan olla, tämä taitaa sittenkin olla jotakin mielenkiintoista.\"\n\n\"Ei siis mikään kutsukirje?\"\n\n\"Ei. Puhtaasti ammatillinen.\"\n\n\"Ylhäiseltä henkilöltä?\"\n\n\"Englannin vihaisimpia.\"\n\n\"Onnittelen, hyvä Holmes.\"\n\n\"Sanon sinulle vilpittömästi, Watson, että asiakkaani yhteiskunnallinen\nasema merkitsee minulle paljoa vähemmän kuin itse tapaus. Mutta voihan\nolla, että esilläoleva asia osoittautuu suhteellisesti aivan yhtä\nmielenkiintoiseksi. Sinähän olet lukenut lehdet hyvin huolellisesti\nviime aikoina, eikö niin?\"\n\n\"Siltä ainakin näyttää\", myönsin paheksuvasti ja osoitin nurkkaan\nkerääntynyttä korkeata lehtipinoa. \"Ei ole ollut muuta tekemistä.\"\n\n\"Sepä hyvä, sillä nythän voit selostaa yhtä ja toista minullekin. En\nnäet lue milloinkaan muuta kuin poliisiuutiset ja oikeudenkäyntejä\nkoskevat selostukset. Viimeksimainitut ovat aina opettavaisia. Mutta\njos olet tarkasti seurannut päiväntapahtumia, niin olet varmaankin\nlukenut lordi St. Simonista ja hänen haistaan.\"\n\n\"Kyllä, mitä suurimmalla mielenkiinnolla.\"\n\n\"Hyvä. Tämä kirje on lordi St. Simonilta. Luen sen sinulle, ja sitten\nsaat palkkioksi hakea esiin kaikki, mitä noissa lehdissä on kirjoitettu\nasiasta. Hän kirjoittaa:\n\n \"'Herra Sherlock Holmes.\n\n Lordi Backwater on sanonut minulle, että voin täydellisesti luottaa\n arvostelukykyynne ja vaiteliaisuuteenne. Sen tähden olen päättänyt\n tulla luoksenne neuvottelemaan eräästä kiusallisesta tapauksesta, joka\n on sattunut häitteni yhteydessä. Herra Lestrade, Scotland-yardilta, on\n jo ryhtynyt tutkimaan asiaa, mutta hän sanoo, ettei hänellä ole mitään\n vastaan työskennellä yhdessä Teidän kanssanne. Hän on päinvastoin sitä\n mieltä, että ehkä voisitte auttaakin häntä. Minä tulen kello neljä\n iltapäivällä, ja jos Teillä sattuisi olemaan silloin muuta tekemistä,\n niin pyydän siirtämään sen tuonnemmaksi, koska asiani on äärimmäisen\n tärkeä.\n\n                                     Teidän Robert St. Simon.'\n\n\"Kirje on päivätty Grosvenor Mansionissa ja kirjoitettu sulkakynällä.\nJalolle lordille on vielä tapahtunut sellainen onnettomuus, että hän on\ntahrinut oikean pikkusormensa ulkosyrjän musteeseen\", lopetti Holmes\ntaittaen kirjeen kokoon.\n\n\"Hän sanoo tulevansa neljän aikana. Kello on nyt kolme. Hän on täällä\ntunnin kuluttua.\"\n\n\"Sitten minulla on juuri parahiksi aikaa tutustua sinun avullasi\nasiaan. Tarkasta nyt nuo sanomalehdet ja aseta ne päiväjärjestykseen\nsillä aikaa kun katson, kuka meidän asiakkaamme oikeastaan on.\" Hän\notti kookkaan punakantisen niteen uunin vierestä hyllyltä, jossa pH\nkaikenlaisia hakemistoja. \"Tässä hän on.\" Hän istuutui ja pani kirjan\npolvilleen, taitettuaan ensin hiukan sen niskaa avaamansa sivun\nkohdalta.\n\n\"'Robert Walsingham de Vere St. Simon, Balmoralin herttuan toinen\npoika — hm! Vaakuna: Taivaansinisellä pohjalla kolme valkoista\nlumpeenkukkaa mustan poikkiraidan yläpuolella. Syntynyt 1846.'\nNyt siis neljänkymmenen yhden vuoden ikäinen. Jotakuinkin vanha\nsulhasmieheksi. Oli alusmaiden ministerinä viime hallituksessa.\nHerttua, hänen isänsä, oli aikoinaan ulkoasiain ministerinä. He\npolveutuvat Plantagenet-suvusta suoraan alenevassa polvessa ja herttuan\näidin puolelta Tudoreista. Tästä ei paljoakaan viisastu. Minun täytynee\nturvautua sinuun, Watson, saadakseni tietää jotakin, josta meillä on\nhyötyä.\"\n\n\"Puheenaolevien uutisten löytäminen ei ole lainkaan vaikeata\",\nsanoin minä, \"sillä asiahan tapahtui aivan äskettäin ja oli niin\nainutlaatuinen, että kiinnostuin siihen. En huolinut puhua siitä\nsinulle, koska tiesin sinun parhaillaan tutkivan jotakin tapausta.\nEthän pidä siitä, että sinua häiritään silloin muilla asioilla.\"\n\n\"Tarkoitat Grosvenor-squaren huonekaluvaunuihin liittynyttä pikku\njuttua. Se on jo selvitetty — oli todellisuudessa selvä jo alun perin.\nNäytähän minulle etsintäsi tulokset.\"\n\n\"Tämä, jonka onnistuin vielä löytämään, on ensimmäisiä. Se oli _The\nMorning Post'in_ perheuutisissa pari viikkoa sitten. 'Mikäli huhuissa\non perää', sanotaan tässä, 'lienee lordi Robert St. Simonin, Balmoralin\nherttuan toisen pojan, ja neiti Hatty Doranin, herra Aloysius Doranin,\nSan Franciscosta, Kaliforniasta, tyttären, välinen avioliitto päätetty\nasia, ja vietettäneen häät lähitulevaisuudessa.' Siinä kaikki.\n\n\"Lyhyesti ja asiallisesti\", huomautti Holmes ojentaen pitkät hoikat\nsäärensä tulta kohti.\n\n\"Samasta asiasta oli eräässä toisessa lehdessä samalla viikolla hiukan\npidempi uutinen. Tässä se onkin. 'Pian käy välttämättömäksi ryhtyä\nsuojelemaan avioliittomarkkinoita, sillä nykyinen vapaan kaupan\nperiaate ei ole kotimaisille tuotteille sillä alalla suinkaan eduksi.\nSuur-Britanian vanhat ylhäiset kodit joutuvat toinen toisensa jälkeen\nAtlantin takana syntyneiden ja kasvaneiden suloisten serkkujemme\nkäsiin. Saalisten luetteloon, jotka nuo lumoavat valloittajattaret\novat korjanneet huostaansa, on viime viikolla jälleen tehty huomiota\nherättävä merkintä. Lordi St. Simon, jota pienen lemmenjumalan nuolet\neivät ole kyenneet haavoittamaan kahteenkymmeneen vuoteen, on nyt\nlopullisesti ilmoittanut menevänsä avioliittoon neiti Hatty Doranin,\nerään kalifornialaisen miljonäärin tyttären, kanssa. Neiti Doran,\njonka kaunis olemus ja viehättävät kasvot herättivät suurta huomiota\nWestbury Housen juhlallisuuksissa, on isänsä ainoa lapsi, ja yleisesti\npuhutaan, että hänen myötäjäisensä tulevat melkoisesti ylittämään\nkuusinumeroiset luvut. Ja kun on julkinen salaisuus, että Balmoralin\nherttua on viime vuosina ollut pakotettu myymään taulujaan ja kun lordi\nSt. Simonilla ei ole henkilökohtaista omaisuutta, Birchmoorin pientä\nmaatilaa lukuunottamatta, niin on ilmeistä, ettei kalifornialainen\nperijättäremme ole ainoa, jolla on etua tästä liitosta, vaikkakin\nhänestä, tasavallan tyttärestä, sen välityksellä tulee Englannin\nylhäisön huomattu jäsen.'\"\n\n\"Onko vielä muita?\" Holmes tiedusteli haukotellen.\n\n\"Paljonkin. _The Morning Post'issa_ on toinen uutinen, jossa sanotaan,\nettä nuori pari vihitään kaikessa hiljaisuudessa Pyhän Yrjön kirkossa\nHannover-squarella, että tilaisuuteen kutsutaan vain puolikymmentä\nlähintä ystävää ja että seurue ajaa sieltä Lancaster Gatelle taloon,\njonka herra Aloysius Doran on vuokrannut. Kaksi viikkoa myöhemmin —\nsiis viime keskiviikkona — ilmoitetaan sitten lyhyesti, että häät\non vietetty ja että kuherruskuukausi vietetään lordi Backwaterin\nmaatilalla lähellä Petersfieldiä. Siinä kaikki uutiset, jotka näin\nennen morsiamen katoamista.\"\n\n\"Ennen mitä?\" kysyi Holmes kiivaasti.\n\n\"Ennen ladyn katoamista.\"\n\n\"Milloin hän sitten katosi?\"\n\n\"Hääaterialta.\"\n\n\"No jopa jotakin. Asiahan on kiinnostavampi, kuin mitä luulinkaan;\ntodellakin aivan järkyttävä.\"\n\n\"Minustakin se oli tavallista erikoisempi,\"\n\n\"Sattuuhan usein, että jompikumpi asianomainen katoaa ennen vihille\nmenoa ja välistä myös kuherruskuukauden aikana, mutta en muista\nainoatakaan tapausta, jossa toinen olisi lähtenyt matkoihinsa näin\näkkiarvaamatta. Luehan yksityiskohdat.\"\n\n\"Siinä suhteessa on selostus varsin puutteellinen.\"\n\n\"Ehkäpä voimme itse paikata aukot.\"\n\n\"Ne sisältyvät sellaisenaan erääseen eilispäivän aamulehteen\nuutisena, jonka nyt luen sinulle. Otsakkeena on: 'Omituinen tapaus\nylhäisövihkiäisissä.' Sitten seuraa:\n\n\"'Lordi Robert St. Simonin koko suku on äärimmäisen hämmästynyt ja\nloukkaantunut lordin vihkiäisten yhteydessä sattuneiden kummallisten\nja kiusallisten tapausten johdosta. Vihkiminen toimitettiin, kuten\neilispäivän lehdissä lyhyesti mainittiin, toissa päivänä aamulla, mutta\nsiitä lähtien itsepintaisesti liikkuneiden huhujen todenperäisyys on\nvoitu todeta vasta nyt. Ystävien yrityksistä huolimatta, ettei asiasta\ntihkuisi mitään julkisuuteen, yleisön huomio on kohdistunut siihen niin\nvilkkaasti ja läheisesti, ettei tietämättömyyden teeskentely asiasta,\njoka on yleisenä puheenaiheena, ole enää hyväksi.\n\n\"'Vihkiminen toimitettiin kaikessa hiljaisuudessa Pyhän Yrjön kirkossa\nHannover-squarella, ja läsnä olivat vain morsiamen isä herra Aloysius\nDoran, Balmoralin herttuatar, lordi Backmater, lordi Eustace ja lady\nClara St. Simon (sulhasen nuorempi veli ja sisar) sekä lady Alicia\nWhittington. Koko seurue ajoi sitten herra Aloysius Doranin kotiin\nLancaster Gatelle, jossa aamiainen odotti. Joku nainen, jonka nimestä\nei ole tietoa, näyttää matkaansaattaneen siellä jonkin verran häiriötä\nkoettamalla tunkeutua sisään vieraiden jäljessä, väittäen, että\nhänellä oli vaatimuksia lordi St. Simonin suhteen; ja hovimestarin\nonnistui karkoittaa hänet lakeijan avulla vasta sitten, kun nainen\noli toimeenpannut pitkän ja kiusallisen kohtauksen. Morsian, joka oli\nonneksi ehtinyt mennä sisään ennen tätä kiusallista välikohtausta, oli\nkäynyt pöytään toisten mukana, mutta oli sitten valittanut olevansa\npahoinvoipa ja poistunut huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut takaisin,\nlähti isä hakemaan häntä ja sai kuulla palvelijoilta, että nuori\nrouva oli vain käväissyt huoneessaan, ottanut kappansa ja hattunsa\nja kiiruhtanut ulos. Eräs lakeija todisti nähneensä naisen menevän\nulos, johon kuvaus sopi, mutta ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että\nnainen olisi ollut hänen emäntänsä, jonka hän tiesi olevan sisällä\ntoisten seurassa. Päästyään varmuuteen, että tytär oli hävinnyt, herra\nAloysius Doran ilmoitti sulhasen kanssa asiasta heti poliisille, joka\ntodennäköisesti ennen pitkää selvittäneekin tämän varsin omituisen\ntapauksen. Sitä tutkitaan tarmokkaasti, mutta kadonneen morsiamen\nolinpaikasta ei ollut vielä viime yönä mitään tietoa. Liikkeellä on\nkaikenlaisia huhuja, muiden muassa, että poliisi olisi pidättänyt\nnaisen, joka oli toimeenpannut yllämainitun häiritsevän välikohtauksen,\nja että tämä olisi joko mustasukkaisuudesta tai muusta syystä jotenkin\nsekaantunut morsiamen kummalliseen häviämiseen.'\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Eräässä toisessa aamulehdessä on vielä hyvin lyhyt uutinen, mutta\npaljonsanova.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Että neiti Flora Miliar, häiriön matkaansaattaja, on todellakin\npidätetty. Hän näyttää olleen ennen tanssijattarena Allegrossa ja\nseurustelleen joitakin vuosia sulhasen kanssa. Siinä kaikki, mutta\nnythän oletkin jo selvillä tapauksesta — ainakin sen verran, kuin mitä\nsiitä on kerrottu sanomalehdissä.\"\n\n\"Ja se näkyy olevankin poikkeuksellisen mielenkiintoinen tapaus. En\nolisi tahtonut menettää sitä millään hinnalla. Mutta kuulen ovikellon\nsoivan, ja kun kello on pari minuuttia yli neljä, olen varma, että\nylhäinen asiakkaamme on saapunut. Älä ajattelekaan poistua, Watson,\nsillä näen mielelläni, että läsnä on todistaja, joka painaa mieleensä\nkaikki, vaikkapa vain muistini tueksi.\"\n\n\"Lordi Robert St. Simon\", ilmoitti eteispoika avaten oven. Sisään astui\nkalpeahko, miellyttävän ja hienostuneen näköinen kyömynenäinen herra,\njonka ilmeessä oli jotakin väsähtänyttä ja hermostunutta suun ympärillä\nja jonka lujasta avoimesta katseesta näki hänen tottuneen käskemään ja\nnäkemään, että hänen käskyjään myös toteltiin. Hän vaikutti reippaalta,\nmutta ei nuorekkaalta, sillä hän kulki kumarassa ja polvet hiukan\nkoukussa. Ja kun hän otti hatun päästään, näimme, että tukkakin oli\nreunoilta harmaantunut ja ohut päälaella. Puku oli hieno ja melkeinpä\nkeikarimaisen muodikas — korkea kaulus, musta pitkätakki, valkoiset\nliivit, keltaiset hansikkaat, kiiltonahkakengät ja vaaleat säärystimet.\nHän astui hitaasti peremmälle, käännellen päätään oikeaan ja vasempaan\nja kieputtaen oikeassa kädessään nauhaan kiinnitettyjä kultaisia\nsilmälasejaan.\n\n\"Hyvää päivää, lordi St. Simon\", Holmes tervehti nousten ja kumartaen.\n\"Käykää istumaan tähän korituoliin, pyydän. Tämä on ystäväni ja\nammattitoverini, tohtori Watson. Siirtykää hiukan lähemmäksi tulta ja\npuhelkaamme asiasta, jonka takia olette tullut tänne.\"\n\n\"Asia on minulle mitä kiusallisin, kuten ilman muuta ymmärrätte, herra\nHolmes. Minua on syvästi loukattu. Olen varma, että teillä on ennenkin\nollut samanlaisia arkaluontoisia tehtäviä, mutta otaksun, etteivät\naikaisemmat asiakkaanne ole olleet minun yhteiskuntaluokastani.\"\n\n\"Ei, menen arvoasteikossa alaspäin.\"\n\n\"Pyydän anteeksi — alaspäinkö?\"\n\n\"Viime asiakkaani tämmöisissä perheasioissa oli kuningas.\"\n\n\"Niinkö! Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Mikä kuningas?\"\n\n\"Ruotsin kuningas.\"\n\n\"Mitä? Oliko hänenkin vaimonsa kadonnut?\"\n\n\"Tehän ymmärrätte\", Holmes sanoi sävyisästi, \"että kaikki asiakkaani\novat vaiteliaisuuteni suhteen samassa asemassa kuin tekin haluatte\nolla.\"\n\n\"Luonnollisesti! Aivan oikein! Aivan oikein! Pyydän anteeksi. — Mitä\ntähän minun asiaani tulee, olen valmis antamaan teille kaikki tiedot,\njotka voivat auttaa teitä toteamaan, mitä on tapahtunut ja miten.\"\n\n\"Kiitän. Kaiken sen, mitä lehdet ovat kertoneet asiasta, tiedän jo,\nmutta en enempää. Otaksun, että esimerkiksi tämä selostus morsiamen\nkatoamisesta on totuuden mukainen.\"\n\nLordi luki uutisen. \"Mitä tässä kerrotaan, on kaikki totta.\"\n\n\"Mutta sitä pitää huomattavasti täydentää, ennen kuin siitä on\nmitään hyötyä. Luulen pääseväni nopeimmin perille, jos saan kysellä\nyksityiskohdista suoraan teiltä.\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\n\"Milloin kohtasitte neiti Hatty Doranin ensimmäisen kerran?\"\n\n\"Vuosi sitten San Franciscossa,\"\n\n\"Te matkustelitte Yhdysvalloissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Menittekö silloin kihloihin?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Mutta välinne olivat tuttavalliset?\"\n\n\"Hänen seuransa huvitti ja miellytti minua, ja hän kyllä huomasi sen.\"\n\n\"Hänen isänsä on rikas?\"\n\n\"Lännen rikkaimpia miehiä, sanotaan.\"\n\n\"Millä tavalla hän on koonnut omaisuutensa?\"\n\n\"Kaivoksilla. Joitakin vuosia sitten hänellä ei ollut mitään. Sitten\nhän löysi kultaa, rupesi keinottelemaan ja nousi äkkiä pinnalle.\"\n\n\"Entä mikä on oma mielipiteenne hänen tyttärensä — tarkoitan vaimonne —\nluonteesta?\"\n\nLordi pyöritti silmälasejaan hiukan kiivaammin ja tuijotti tuleen.\n\"Vaimoni oli, näettekös, jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ennen\nkuin hänen isänsä rikastui\", lausui hän sitten. \"Hän kasvoi omassa\nvapaudessaan kaivosleireissä ja samoili metsissä ja vuorilla, niin\nettä hänen kasvatuksensa on enemmän luonnosta kuin koulumestarilta\nsaatua. Hän on, kuten me englantilaiset sanomme, oikea rasavilli,\nraju ja vapaa, jota eivät mitkään traditiot kahlehdi. Samalla kiivas\nja äkkipikainenkin — kuohuva tulivuori, olin vähällä sanoa. Päätökset\nkypsyvät silmänräpäyksessä, eikä hän suinkaan arkaile toteuttaa niitä.\nMutta toiselta puolelta olin varma, että hän on pohjaltaan jalo luonne,\nja juuri sen tähden olinkin valmis antamaan hänelle nimen, joka minulla\non kunnia omistaa (hän rykäisi juhlallisesti). Uskon, että hän on\nuhrautuvainen ja että hän inhoaa kaikkea halpamaista ja häpeällistä.\"\n\n\"Onko teillä hänen valokuvansa?\"\n\n\"Otin mukaani tämän.\" Lordi avasi pienen medaljongin, jossa oli\nviehättävän nuoren naisen kuva. Se ei ollut valokuva, vaan norsunluulle\nmaalattu pieni taideteos, jonka tekijä oli saanut loistavasti esiin\nmustan, kimmeltävän tukan, suuret tummat silmät ja hurmaavan suun.\nHolmes katseli kuvaa kauan ja tutkivasti. Sitten hän sulki medaljongin\nja ojensi sen takaisin lordille.\n\n\"Neiti Doran tuli sitten Lontooseen ja tuttavuutenne uusiintui täällä.\"\n\n\"Aivan niin. Hänen isänsä toi hänet tänne syyskauden ajaksi. Kohtasin\nhänet useasti, sitten menin kihloihin hänen kanssaan ja nyt naimisiin.\"\n\n\"Hän toi mukanaan, kuten ymmärrän, melkoiset myötäjäiset?\"\n\n\"Kyllä, varsin kauniit myötäjäiset, mutta ei enempää, kuin mitä\nsuvussani on tapana.\"\n\n\"Ja nämä myötäjäiset jäävät tietenkin teille, koska avioliittonne on jo\ntapahtunut asia?\"\n\n\"Sitä seikkaa en ole todellakaan vielä tiedustellut.\"\n\n\"Näittekö neiti Dorania hääpäivänne edellisenä päivänä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Oliko hän iloinen ja tyytyväinen?\"\n\n\"Iloisempi kuin milloinkaan ennen. Hän jutteli koko ajan, mitä teemme\ntulevaisuudessa.\"\n\n\"Niinkö. Sehän on mielenkiintoista. Entä hääpäivän aamuna?\"\n\n\"Hän oli hyvin virkeä ja reipas — aina toimituksen loppuun saakka.\"\n\n\"Huomasitteko silloin, että hän oli jotenkin muuttunut?\"\n\n\"Silloin näin, totta puhuen, ensimmäisen kerran, että hänellä on hiukan\nkiivas luonteenlaatu. Tapaus on kuitenkin niin mitätön, ettei sitä\nkannata selostaakaan, eikä sillä käsittääkseni ole mitään tekemistä\ntämän asian kanssa.\"\n\n\"Kertokaa se kuitenkin.\"\n\n\"Se oli niin lapsellista. Mennessämme sakaristoon hän pudotti\nkukkavihkonsa. Kuljimme juuri ensimmäisen penkin ohi, ja kukat\nputosivat penkin sisäpuolelle lattialle. Me pysähdyimme, ja herra,\njoka istui penkissä, otti kukat lattialta ja ojensi ne morsiamelleni.\nKukille ei näyttänyt tapahtuneen mitään vahinkoa, mutta kun mainitsin\nsiitä hänelle, sain hyvin lyhyen ja kiivaan vastauksen. Ja ajaessamme\nkotiin hän näytti yhä vieläkin äärimmäisen hermostuneelta.\"\n\n\"Niinkö. Sanoitte, että penkissä istui joku herra. Yleisöä oli siis\njonkin verran läsnä tilaisuudessa?\"\n\n\"Oli kyllä. Sitä ei voi estää, kun kirkko on auki kaikille.\"\n\n\"Mainitsemanne herra ei ollut teidän tuttavianne?\"\n\n\"Ei, sanon häntä herrasmieheksi vain kohteliaisuudesta, mutta\ntodellisuudessa hän näytti tavalliselta kansan mieheltä. Tuskin\nhuomasin häntä. Mutta emmeköhän kulje nyt liian etäällä itse asiasta?\"\n\n\"Lady St. Simon oli siis paljoa vaiteliaampi kirkosta palatessaan kuin\nsinne mennessään. Mitä hän teki saavuttuanne hänen isänsä luo?\"\n\n\"Näin hänen keskustelevan kamarineitinsä kanssa.\"\n\n\"Ja kuka on hänen kamarineitinsä?\"\n\n\"Hänen nimensä on Alice. Hän on amerikkalainen ja tuli emäntänsä mukana\nKaliforniasta.\"\n\n\"Uskottu palvelija, vai kuinka?\"\n\n\"Liiaksikin. Minun mielestäni hänen sallitaan käyttäytyä aivan liian\ntuttavallisesti. Mutta Amerikassahan olot ovat siinä suhteessa\nerilaiset kuin meillä.\"\n\n\"Kuinka kauan hän jutteli tuon Alicen kanssa?\"\n\n\"Vain pari minuuttia. Minua tarvittiin juuri silloin muualla.\"\n\n\"Te ette kuullut heidän keskusteluaan?\"\n\n\"Lady St. Simon sanoi jotakin 'valtauksen anastamisesta'. Hän käyttää\nusein tuommoisia sanoja. En osaa kuvitellakaan, mitä hän mahtoi\ntarkoittaa.\"\n\n\"Amerikkalaisten arkikieli on välistä hyvin kuvaavaa ja sattuvaa. Entä\nmitä vaimonne teki puheltuaan tytön kanssa?\"\n\n\"Hän meni ruokailuhuoneeseen, jossa ateria odotti.\"\n\n\"Veittekö te hänet pöytään?\"\n\n\"En. Hän meni yksin. Hän on sellaisissa seikoissa hyvin itsenäinen.\nIstuttuamme pöydässä noin kymmenen minuuttia hän nousi äkkiä, sopersi\npari sanaa anteeksipyynnöksi ja poistui kiireesti. Eikä tullutkaan\ntakaisin.\"\n\n\"Tuo Alice todistaa, kuten olen ymmärtänyt, että vaimonne meni\nhuoneeseensa, puki ylleen pitkän ulsterin, pani hatun päähänsä ja meni\nulos.\"\n\n\"Aivan niin. Ja hänen nähtiin myöhemmin kävelevän Hyde-parkissa Flora\nMillarin kanssa, joka on nyt pidätettynä ja joka oli samana päivänä\naikaansaanut häiriötä herra Doranin kodissa.\"\n\n\"Jahah. Tahtoisin mielelläni kuulla hiukan lähemmin tästä nuoresta\nnaisesta ja suhteestanne häneen.\"\n\nLordi St. Simon kohautti olkapäitään ja näytti hiukan vaivautuneelta.\n\"Olemme olleet joitakin vuosia tuttavallisissa — voin sanoa, _hyvin_\ntuttavallisissa väleissä. Hän esiintyi ennen Allegrossa. En ole\nkohdellut häntä millään tavalla huonosti, eikä hänellä pitäisi olla\nmitään valittamista minun suhteeni, mutta tehän tiedätte, herra Holmes,\nminkälaisia naiset ovat. Flora oli hyvin herttainen, mutta erittäin\nkuumaverinen, ja oli lämpimästi kiintynyt minuun. Hän kirjoitti\nminulle kauheita kirjeitä kuultuaan, että aioin mennä naimisiin. Syynä\nsiihen, että tahdoin solmia avioliittoni näin kaikessa hiljaisuudessa,\noli totta puhuen juuri se, että pelkäsin hänen tulevan kirkkoon ja\ntoimenpanevan kohtauksen. Hän ilmestyi herra Doranin ovelle heti sen\njälkeen, kun olimme palanneet kirkosta, ja koetti tunkeutua sisään,\npuhuen varsin sopimattomalla tavalla vaimostani, jopa uhkaillenkin\nhäntä, mutta minä olin ottanut huomioon tämänkin mahdollisuuden ja\nantanut tarpeelliset ohjeet palvelijoille, jotka pian karkoittivat\nhänet. Hän oli tyyntynyt huomattuaan, ettei elämöimisestä ollut mitään\nhyötyä.\"\n\n\"Saiko vaimonne tietää kaiken tämän?\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos.\"\n\n\"Mutta hänet nähtiin myöhemmin saman naisen seurassa?\"\n\n\"Niin. Ja herra Lestrade, Scotland-yardilta, sanoo, että juuri se\nseikka näyttää varsin pahalta, sillä voihan olla, että Flora houkutteli\nvaimoni ulos johonkin hirveään ansaan.\"\n\n\"Se voi olla mahdollista.\"\n\n\"Oletteko tekin sitä mieltä?\"\n\n\"Sanoin vain, että se voi olla mahdollista. Mutta teidän mielestänne se\nei ole todennäköistä, vai mitä?\"\n\n\"En usko Floran voivan tehdä pahaa kärpäsellekään.\"\n\n\"Mustasukkaisuus on kuitenkin tekijä, joka voi muuttaa luonteenlaadun.\nMikä on oma mielipiteenne tapahtumasta?\"\n\n\"Oikeastaan tulin kysymään, mitä mieltä te olette siitä, enkä\nesittämään omia olettamuksiani, ja sitä vartenhan olen nyt selostanut\nkaikki yksityiskohdat. Mutta koska kysytte, niin voinhan sanoa, mitä\ntulin heti ajatelleeksi. Eihän ole mahdotonta, etteivätkö avioliiton\naiheuttama jännitys ja tietoisuus tästä melkeinpä ennenkuulumattomasta\nyhteiskunnallisesta noususta ole järkyttäneet vaimoni sielullista\ntasapainoa.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että syynä olisi ollut äkillinen mielenhäiriö?\"\n\n\"Kyllä. Kun ajattelen, että hän on kääntänyt selkänsä, en tahdo sanoa\nminulle, vaan niin paljolle, jota monet ovat turhaan tavoitelleet, en\nlöydä muuta selitystä.\"\n\n\"Senkin selityksen voi ymmärtää\", Holmes virkkoi hymyillen. \"Ja nyt,\nlordi St. Simon, luulen saaneeni kuulla kaikki, mitä tahdoin. Sallikaa\nminun kuitenkin vielä kysyä, istuitteko aamiaispöydässä niin, että\nsaatoitte nähdä ulos ikkunasta.\"\n\n\"Paikkaan, jossa istuimme, näkyi kadun toinen jalkakäytävä ja puisto.\"\n\n\"Sitä ajattelinkin. Nyt minulla ei ole enää mitään syytä viivyttää\nteitä. Ilmoitan teille aikanaan kaikki, mitä saan tietää.\"\n\n\"Niin, jos kykenette selvittämään tämän jutun\", asiakkaamme lisäsi\nnousten tuolistaan.\n\n\"Se on jo selvä.\"\n\n\"Mitä? Kuinka niin?\"\n\n\"Sanoin, että se on jo selvä.\"\n\n\"Missä vaimoni sitten on?\"\n\n\"Se on kysymys, johon hankin hyvin pian vastauksen.\"\n\nLordi St. Simon pudisti päätään. \"Pelkään, että sen, joka kykenee\nvastaamaan siihen, pitää olla viisaampi sekä teitä että minua.\" Hän\nkumarsi vanhanaikaiseni juhlallisesti ja poistui.\n\n\"Lordi oli hyvin kohtelias suodessaan minulle kunnian, että hän asetti\nminun pääni omansa tasolle\", Holmes huomautti nauraen. \"Luulenpa, että\notan viskysoodan ja sikarin tämän ristikuulustelun päättäjäisiksi.\nMielipiteeni asiasta oli jo valmis ennen hänen tuloaan.\"\n\n\"Mutta hyvä Holmes!\"\n\n\"Minulla on muistiinpanoja useista samanlaisista tapauksista, mutta\nniissäkään ei ole tosin ainoatakaan, jossa toiminta olisi ollut näin\nripeätä. Toimittamani kuulustelu vahvisti olettamukseni varmuudeksi.\nKouraantuntuva todistus on usein hyvin vakuuttava, niinkuin\nesimerkiksi, siteeratakseni Thoreau'ta, kun löydät kalan maidosta.\"\n\n\"Mutta minähän olen kuullut kaikki, minkä sinäkin.\"\n\n\"Mutta tiedossasi ei ole muita tapauksia, jotka nyt suuresti auttavat\nminua. Aivan samanlainen tapaus sattui joitakin vuosia sitten\nAberdeenissa ja melkein yhtäläinen Münchenissä heti Ranskan ja Saksan\nvälisen sodan päätyttyä. Kävi näet sillä tavalla — mutta halloo,\nsiinähän Lestrade onkin! Hyvää iltaa, Lestrade! Sivupöydällä on vielä\nlasi ja tuosta laatikosta löydätte sikareita.\"\n\nLestrade, joka kuului viralliseen poliisiin, esiintyi nyt kaikesta\npäättäen merimiehenä, koska hänellä oli yllään väljä lyhyt nuttu,\nkirjava huivi kaulassa ja mustaan öljykankaaseen kiedottu mytty\nkädessä. Tervehdittyään meitä verraten lyhyesti hän istuutui ja sytytti\nottamansa sikarin.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi Holmes iskien minulle silmää. \"Ette näytä oikein\ntyytyväiseltä.\"\n\n\"Enkä olekaan. Pirullinen juttu se lordi St. Simonin naimiskauppa.\nEihän siitä löydä päätä eikä häntää.\"\n\n\"Sehän on merkillistä.\"\n\n\"En ole konsanaan tutkinut sekavampaa asiaa. Kaikki jäljet aivan kuin\nhäviävät hiekkaan sormieni lomitse. Olen ollut liikkeellä koko päivän.\"\n\n\"Ja kastunutkin oikein roimasti\", huomautti Holmes koetellen hänen\nhihaansa.\n\n\"Niin, olen toimittanut naarauksia Serpentinen kanavassa.\"\n\n\"Mitä kummaa te olette sieltä hakenut?\"\n\n\"Lady St. Simonin ruumista.\"\n\nHolmes painautui tuoliinsa ja purskahti kaikuvaan nauruun.\n\n\"Oletteko tutkinut Trafalgar-squaren suihkukaivon altaankin?\" hän kysyi\nsitten.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska teillä on aivan yhtä suuret mahdollisuudet löytää hänet\nsieltäkin.\"\n\nLestrade katsahti häneen kiukkuisesti. \"Oletteko te sitten jo selvillä\nkaikesta?\" hän murahti.\n\n\"Juuri äskettäin sain tietää tapahtuman kaikki yksityiskohdat, ja\nmielipiteeni on valmis.\"\n\n\"Vai niin! Serpentinen kanavalla ei ole siis teidän mielestänne mitään\ntekemistä tämän asian kanssa?\"\n\n\"Todennäköisesti ei.\"\n\n\"Ehkäpä olette sitten ystävällinen ja selitätte, mistä johtuu, että\nlöysimme nämä sieltä.\" Hän avasi käärönsä ja levitti lattialle märän\nja rypistyneen silkkisen morsiusleningin, valkoiset satiinikengät,\nmorsiuskruunun ja hunnun. \"Ja tämän\", lisäsi hän, pannen kiiltävän\nvihkisormuksen kasan päälle. \"Siinä on nyt pieni pähkinä purtavaksenne,\nherra Holmes.\"\n\n\"Niinpä on\", ystäväni myönsi ja puhalsi sikaristaan renkaan ilmaan. \"Te\nsiis löysitte nuo Serpentinestä?\"\n\n\"Ei. Puiston vartija löysi ne melkein sen reunalta. Vaatteet kuuluvat\nrouva St. Simonille, se on jo todettu, ja kun ne kerran olivat siinä,\nniin päättelin, ettei ruumiskaan voi olla kaukana.\"\n\n\"Yhtäläisiä loistavia päätelmiä tekemällä te siis aina otaksutte\nlöytävänne ruumiin asianomaisen henkilön vaatesäiliön läheisyydestä.\nMihin tulokseen toivotte muuten pääsevänne kaikella tällä touhulla?\"\n\n\"Voidakseni todistaa Flora Millarin sekaantuneen hänen katoamiseensa.\"\n\n\"Luulen sen käyvän teille sangen vaikeaksi.\"\n\n\"Vai luulette te niin?\" huudahti Lestrade melkeinpä katkerasti. \"Minä\ntaas pelkään, Holmes, ettei päätelmistänne eikä muusta järkeilystänne\nole tässä tapauksessa mitään käytännöllistä hyötyä. Olette jo nyt\nerehtynyt kaksi kertaa. Tämä puku todistaa Flora Millaria vastaan.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Puvussa on tasku. Taskussa on käyntikorttikotelo. Kotelossa oli\nkirje. Ja se kirje on tässä.\" Hän pani pienen paperiliuskan eteensä\npöydälle. \"Kuulkaa nyt. 'Te kohtaatte minut, kun kaikki on valmista.\nTulkaa heti. F.H.M.' Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että Flora\nMiller on houkutellut rouva St. Simonin ulos jonnekin ja että hänellä\non ollut liittolaisia, jotka ovat sitten pitäneet huolen muusta.\nJuuri tällä kirjeellä, jonka alla on hänen nimikirjaimensa ja joka\nepäilemättä pujotettiin ovella kenenkään huomaamatta hänen käteensä,\nhänet saatiin menemään heidän virittämäänsä ansaan.\"\n\n\"Erinomaista, Lestrade\", Holmes sanoi hymyillen. \"Teillä on todellakin\nhyvä vainu. Antakaahan minunkin katsella tuota kirjettä.\" Hän otti\npaperin ja käänteli sitä hyvin välinpitämättömästi, mutta äkkiä hänen\nilmeensä jännittyi ja hän huudahti mielihyvästä. \"Todellakin hyvin\ntärkeä löytö\", hän sanoi sitten.\n\n\"Te myönnätte sen?\"\n\n\"Äärimmäisen tärkeä. Onnittelen teitä lämpimästi.\"\n\nLestrade nousi, voitostaan suuresti mielissään, ja kumartui katsomaan.\n\"Mutta tehän katselette paperin nurjaa puolta!\" hän huudahti.\n\n\"Päinvastoin. Tämä on oikea puoli.\"\n\n\"Oikeako? Älkää hullutelko! Kirje on kirjoitettu lyijykynällä tälle\npuolelle.\"\n\n\"Ja nämä tälle puolelle tehdyt merkinnät näyttävät kuuluneen hotellin\nlaskuun, mikä syvästi kiinnostaa minua.\"\n\n\"Nuo eivät merkitse mitään. Huomasin sen heti. 'Lokak. 4 p. Huone 8:\naamiainen 2 sh. 6 penceä, cocktail 1 sh., lounas 2 sh., lasi sherryä 8\npenceä'. Merkityksettömiä numeroita, eikä mitään muuta.\"\n\n\"Olen aivan toista mieltä. Ne merkitsevät hyvin paljon. Kirje on myös\nhyvin tärkeä jo allekirjoituksenkin takia, niin että onnittelen vielä\nkerran.\"\n\n\"Nyt tämä ajan haaskaus saa riittää\", Lestrade sanoi ja nousi. \"Minä\nuskon vain tarmokkaaseen työhön, enkä hienoihin teorioihin, joita\nrakennellaan takkavalkean paisteessa. Voikaa hyvin, herra Holmes.\nEhkäpä saamme piankin nähdä, kumpi meistä ensiksi pääsee pohjaan saakka\ntässä asiassa.\" Hän kääri myttynsä kokoon ja meni ovelle.\n\n\"Annan teille pienen vihjauksen, Lestrade\", Holmes sanoi viivytellen,\njuuri kun hänen kilpailijansa avasi oven; \"sanon teille, miten asia\ntodellisuudessa on. Rouva St. Simon on satua. Sellaista henkilöä ei ole\neikä ole koskaan ollutkaan olemassa.\"\n\nLestrade katsoi säälivästi ystävääni. Sitten hän kääntyi minuun päin,\nnaputti kolmesti otsaansa sormellaan, pudisti juhlallisesti päätään ja\nkiiruhti pois.\n\nHän oli tuskin ehtinyt sulkea ovea, kun Holmes nousi ja otti\npäällystakin ylleen. \"Hän ei ollut niinkään väärässä työstä puhuessaan,\nniin että minäkin taidan nyt jättää sinut hetkeksi lehtiesi seuraan,\nhyvä Watson\", sanoi hän.\n\nKello oli yli viiden, kun Holmes lähti, mutta minulla ei ollut aikaa\nikävystyä, sillä tuntia myöhemmin ilmestyi luokseni erään ravintolan\ntarjoilija, suuri matala kori käsivarrellaan. Hän alkoi ilman muuta\npurkaa sen sisällystä, ja hetkisen kuluttua oli koruttoman kotimme\nvaatimattomalle mahonkipöydälle katettu mitä herkullisin kylmä\nillallinen. Siinä oli paljon muun ohella pari peltopyytä, fasaani, mitä\nhoukuttelevin piirakka ja kokonainen ryhmä vanhoja hämähäkinverkoista\ntomuttuneita pulloja. Kun pöytä oli katettu, vieraani hävisi kuin\n\"Tuhannen yhden yön\" henget, sanomatta selitykseksi enempää, kuin että\nkaikki oli jo maksettu ja määrätty lähetettäviksi tähän osoitteeseen.\n\nVähää ennen kello yhdeksää Holmes astui reippaasti huoneeseen. Hän\nnäytti vakavalta, imutta kirkkaasta katseesta näin heti, että hänen\npäätelmänsä olivat osoittautuneet oikeiksi.\n\n\"Illallinen näkyy jo olevan täällä\", hän sanoi hieroen käsiään.\n\n\"Kaikesta päättäen odotat seuraa. Pöytä on katettu viidelle.\"\n\n\"Niin, luulen saavamme vieraita. Kummallista, ettei lordi St. Simon ole\njo tullut. Mutta siinä hän onkin! Kuulen askelia portaista.\"\n\nTulija oli todellakin sama ylhäinen vieras, joka oli aikaisemmin\npäivällä kunnioittanut meitä käynnillään. Hän tuli kiireesti sisään,\nsilmälasit kieppuivat tavallista kiivaammin, ja kasvojen ylhäinen ilme\noli nyt sekä levoton että pelästynyt.\n\n\"Te siis saitte kirjeeni?\" Holmes kysyi.\n\n\"Kyllä, ja minun täytyy tunnustaa, että sen sisällys pani minut aivan\nymmälle. Oletteko todellakin varma, että asia on sillä tavalla?\"\n\n\"Aivan varma.\"\n\nLordi St. Simon vaipui nojatuoliin ja siveli otsaansa.\n\n\"Mitähän herttua sanoo\", hän mutisi, \"saadessaan kuulla, että hänen\nperheensä jäsenelle on tapahtunut tämmöinen nöyryytys?\"\n\n\"Tapaus on pelkkä onnettomuus. En näe siinä mitään nöyryyttävää.\"\n\n\"Te katselette näitä asioita toiselta näkökannalta.\"\n\n\"Minun mielestäni tässä asiassa ei voida syyttää ketään. Neiti Doran\nolisi tuskin voinut menetellä toisin, vaikkakin se, että kaikki\ntapahtui näin odottamatta, on tietysti vähemmän hyväksyttävää.\nÄidittömänä hänellä ei ollut ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut\nhäntä.\"\n\n\"Se oli häväistys, sir — julkinen häväistys\", sanoi lordi naputtaen\nsormillaan pöytään.\n\n\"Tilanne oli tyttö poloiselle niin outo ja odottamaton, että teidän\npitää antaa hänelle anteeksi.\"\n\n\"Minä en anna anteeksi. Olen äärimmäisen närkästynyt, sillä minua on\nkohdeltu häpeällisesti.\"\n\n\"Luulen ovikellon soineen\", sanoi Holmes. \"Aivan niin, portaista kuuluu\naskelia. Ellei minun onnistu nyt saada teitä suhtautumaan asiaan\nleppeämmin, lordi St. Simon, niin nyt saan puhemiehen, jolla ehkä\non parempi menestys.\" Hän avasi oven nuorelle naiselle ja herralle\nja kehoitti heitä käymään sisään. \"Lordi St. Simon, sallikaa minun\nesitellä teille rouva ja herra Francis Hay Moulton. Rouvan lienette\ntavannut ennenkin.\"\n\nNähdessään tulijat asiakkaamme oli hypännyt tuolistaan ja seisoi nyt\nsen vieressä loukatun arvokkuuden kuvana, jäykkänä, katse maassa ja\noikea käsi pitkäntakin aukkoon pistettynä. Nainen meni nopeasti hänen\nluokseen ja ojensi kätensä, mutta hän ei nostanut katsettaan. Se olikin\nehkä parasta, jos hän tahtoi pysyä taipumattomana, sillä naisen ilme\noli niin rukoileva, että sitä olisi ollut vaikea vastustaa.\n\n\"Sinä olet vihainen, Robert\", nainen virkkoi. \"Etkä syyttä, senhän\ntiedän.\"\n\n\"Älä kohdista anteeksipyyntöjäsi minulle\", lordi sanoi katkerasti.\n\n\"Kyllä, sillä tiedän käyttäytyneeni hyvin pahasti sinua kohtaan ja että\nminun olisi pitänyt ilmaista sinulle kaikki, ennen kuin lähdin, mutta\nminä olin niin hermostunut; siitä lähtien, kun näin Frankin olevan\ntäällä, tuskin tiesin, mitä tein tai puhuin. On suorastaan ihmeellistä,\netten pyörtynyt alttarin eteen.\"\n\n\"Teistä olisi ehkä mieluista, rouva Moulton, että minä ja ystäväni\npoistumme odottamaan, kunnes olette selittänyt kaikki.\"\n\n\"Minun mielestäni, jos saan ilmaista kantani\", virkkoi nuoren rouvan\ntuntematon seuralainen, \"tämän asian suhteen on jo oltu liiankin\nsalaperäisiä. Omasta puolestani soisin, että koko Eurooppa ja Amerikka\nsaisivat kuulla, miten se oikeastaan on.\" Hän oli päivänpaahtama,\nhoikka ja jäntevän näköinen mies, jolla oli kapeat älykkäät kasvot ja\nvilkas käytöstapa.\n\n\"Sitten kerron tarinani ilman muuta\", sanoi nuori rouva. \"Frank ja\nminä tutustuimme toisiimme vuonna 1881 McQuiren leirissä Kalliovuorten\nläheisyydessä, jossa isällä oli valtaus. Me menimme kihloihin, mutta\nsitten isä löysi eräänä päivänä antoisan kultasuonen ja rikastui,\nkun taas Frank paran valtaus osoittautui aivan tyhjäksi eikä antanut\nmitään. Kuta enemmän isä rikastui, sitä köyhemmäksi jäi Frank, kunnes\nisä lopulta sanoi, että kihlauksemme oli ollutta ja mennyttä, ja vei\nminut Friscoon. Frank ei tyytynyt siihen, vaan seurasi jäljessäni,\nja isän tietämättä seurustelumme jatkui. Hän olisi raivostunut\nsuunniltaan, jos olisin puhunut siitä, minkä tähden hoidimme asian\nitse. Frank sanoi löytävänsä vielä kultaa hänkin ja vannoi, ettei hän\ntulisi noutamaan minua, ennen kuin oli yhtä rikas kuin isäkin. Ja\nminä lupasin odottaa häntä ja etten menisi naimisiin kenenkään toisen\nkanssa niin kauan kuin hän on elossa. 'Mutta mikä estää meitä menemästä\nnaimisiin nyt heti?' hän sanoi. 'Silloin olen varma sinusta, enkähän\nminä kuitenkaan esitä mitään vaatimuksia sinun suhteesi, ennen kuin\ntulen takaisin.' Sitten me hiukan neuvottelimme, ja kun hän oli jo\njärjestänyt asian, hankkinut papin ja kaikki, niin meidät vihittiin\nheti. Frank lähti etsimään onneaan ja minä menin kotiin.\n\n\"Kun seuraavan kerran kuulin Frankista, hän oli Montanassa, josta\nsiirtyi Arizonaan, ja sitten sain häneltä kirjeen Uudesta Meksikosta.\nJonkin ajan kuluttua näin sanomalehdissä pitkän selostuksen, kuinka\nintiaanit olivat hävittäneet erään kullankaivajain leirin, ja Frankin\nnimen surmansa saaneiden joukossa. Silloin pyörryin ja olin sen jälkeen\nmonta kuukautta kuin sairas. Isä pelkäsi minun kokonaan kuihtuvan pois\nja käytti minua kaikkien Friscon lääkärien luona. Niin meni vuosi\nja enemmänkin, ja kun Frankista ei kuulunut hiiskaustakaan, en enää\nepäillytkään, etteikö hän ollut todellakin kuollut. Sitten lordi St.\nSimon saapui Friscoon, ja me matkustimme Lontooseen, ja avioliitostamme\nsovittiin, ja isä oli hyvin mielissään, mutta minä tunsin koko ajan,\nettei kukaan mies koko maailmassa tulisi konsanaan saamaan omakseen\nsijaa, jonka olin sydämessäni antanut Frank paralleni.\n\n\"Jos olisin mennyt naimisiin lordi St. Simonin kanssa, olisin\nluonnollisesti myös täyttänyt kaikki aviovaimon velvollisuuteni häntä\nkohtaan. Rakkauttamme emme voi käskeä, mutta tekomme voimme määrätä.\nAstuin hänen rinnallaan alttarin eteen siinä mielessä, että koettaisin\nparhaani mukaan olla hänelle hyvä aviopuoliso, mutta voittehan\nkuvitella, miltä minusta tuntui, kun alttarin eteen pysähdyttyäni\nkatsahdin taakseni ja näin Frankin seisovan ensimmäisessä penkissä\nja katsovan minuun. Ensin luulin, että se oli hänen haamunsa, mutta\nkun katsoin uudelleen, näin hänen seisovan samassa paikassa ja aivan\nkuin kysyvän minulta silmillään, olinko iloinen vai pahoillani\nnähdessäni hänet. Ihmettelen, etten pyörtynyt. Papin sanat muuttuivat\nkuin mehiläisten surinaksi ja kaikki näytti rupeavan pyörimään. En\ntiennyt, mitä minun oli tehtävä. Pitikö minun keskeyttää toimitus ja\naikaansaada siten kiusallinen kohtaus kirkossa? Katsahdin jälleen\nFrankiin, ja minusta näytti, että hän aivan kuin luki ajatukseni,\nsillä painaen sormen huulilleen hän kehoitti minua olemaan alallani.\nSitten näin hänen kirjoittavan pienelle paperiliuskalle ja tiesin\nhänen kirjoittavan minulle. Mennessäni toimituksen päätyttyä hänen\nohitseen pudotin kukkavihkoni hänen penkkiinsä, ja ojentaessaan kukat\nminulle takaisin hän samalla pujotti kirjeen käteeni. Siinä oli vain\npari riviä, pyyntö, että tulisin hänen luokseen, kun hän antaa merkin.\nEn epäillyt hetkeäkään, etteikö hän ollut velvollisuuksieni suhteen\nensimmäisellä sijalla, ja niin päätin toimia juuri niinkuin hän tahtoi.\n\n\"Kotiin päästyäni kerroin kaikki palvelijalleni, joka oli tutustunut\nFrankiin Kaliforniassa ja oli aina ollut hänen puolellaan. Käskin hänen\npanna pieneen laukkuun, mitä välttämättä tarvitsin, ja ottaa esiin\npitkän, matkaulsterini, mutta samalla kielsin häntä puhumasta asiasta\nkenellekään. Tiedän, että minun olisi pitänyt ilmaista kaikki lordi St.\nSimonille, mutta minä pelkäsin niin hirveästi hänen äitiään ja muita\nylhäisiä omaisiaan. Päätin karata ensin ja selittää kaikki sen jälteen.\nEn ollut istunut pöydässä kymmentä minuuttia, ennen kuin näin ikkunasta\nFrankin seisovan kadun toisella puolella. Hän viittasi minulle ja\npoistui verkalleen puistoon. Minä pujahdin huoneeseeni, otin tavarani\nja seurasin häntä. Eräs nainen tuli luokseni ja rupesi puhumaan lordi\nSt. Simonista — siitä vähästä, minkä kuulin, olin huomaavinani, että\nhänelläkin oli omat salaisuutensa — mutta minun onnistui päästä\nerilleni hänestä ja pian tavoitin Frankin. Me otimme ajurin ja\najoimme hänen asuntoonsa Gordon-squarelle, ja siellä vietin oikeat\nhääni kaiken odotuksen jälkeen. Frank, jonka intiaanit olivat vieneet\nvankina mukanaan, oli lopulta päässyt pakenemaan ja palannut Friscoon.\nKuultuaan minun matkustaneen Englantiin hän oli lähtenyt jälkeeni ja\nlöysi minut juuri sinä päivänä, jolloin minun piti mennä toistamiseen\navioliittoon.\"\n\n\"Luin sen sanomalehdestä\", selitti amerikkalainen. \"Uutisessa\nmainittiin nimi ja kirkko, mutta ei hänen osoitettaan.\"\n\n\"Sitten neuvottelimme, mitä meidän oli tehtävä, ja Frank oli sitä\nmieltä, että meidän piti tunnustaa kaikki suoraan ja rehellisesti,\nmutta minua hävetti niin, että tahdoin mieluummin lähteä mahdollisimman\nkiireesti tieheni. Vain isälle aioin kirjoittaa pari riviä merkiksi,\nettä olin hengissä. Tuntui niin kauhealta, kun ajattelin kaikkia noita\nlordeja ja ladyjä, jotka istuivat juhlapöydän ympärillä odottaen minua,\njota ei sen koommin kuulunut eikä näkynyt. Frank otti morsiuspukuni,\nettei jälkiäni voitaisi seurata, piilotti kaikki pieneen myttyyn\nja pudotti sen jonnekin, josta sitä ei pitänyt kenenkään löytää.\nTodennäköisesti olisimme huomenna matkustaneet Parisiin, ellei tämä\nkiltti herra Holmes olisi tullut luoksemme tänä iltana — mistä hän\noli saanut tietää olinpaikkamme, en käsitä — ja osoittanut meille\nkohteliaasti, mutta täysin vakuuttavasti, että minä olin väärässä ja\nFrank oikeassa ja että tekisimme vahinkoa vain itsellemme, ellemme\nilmoittaisi omaisilleni, mitä oli tapahtunut. Sitten hän tarjoutui\njärjestämään niin, että saisimme puhutella lordi St. Simonia kahden\nkesken, ja tässä me nyt olemme. Siinä kaikki, Robert. Olen syvästi\npahoillani, jos olen aiheuttanut sinulle harmia, ja toivon, ettet\najattele minusta kovin pahaa.\"\n\nLordi St. Simon, jonka jäykkyys ei ollut hatuistakaan sulanut, oli\nkuunnellut koko ajan kulmat rypyssä ja suu tiukasti kiinni.\n\n\"Suo anteeksi\", hän virkkoi, \"mutta minulla ei ole tapana keskustella\nlähimmistä henkilökohtaisista asioistani kaikkien kuullen.\"\n\n\"Etkö siis tahdo antaa minulle anteeksi? Et ojentaa minulle kättäsi,\nennen kuin menen?\"\n\n\"Kyllä, kernaasti, jos siitä on jotakin iloa sinulle\", lordi vastasi ja\ntarttui kylmästi käteen, joka ojentui häntä kohti.\n\n\"Olin toivonut, että söisitte kanssamme pienen illallisen kaikessa\nystävyydessä\", ehdotti Holmes.\n\n\"Mielestäni pyydätte nyt minulta hiukan liian paljon\", hänen armonsa\nvastasi. \"Minun lienee pakko mukautua siihen, mitä on tapahtunut,\nmutta tuskinpa voitaneen odottaa, että rupeaisin vielä juhlimaankin.\nSen tähden toivotan siis luvallanne teille kaikille hyvää iltaa.\" Hän\nkumarsi kohteliaasti meille kaikille yhteisesti ja poistui arvokkaasti.\n\n\"Sitten toivon, että ainakin te kunnioittaisitte minua läsnäolollanne\",\nsanoi Holmes. \"Amerikkalaisen kohtaaminen on minulle aina ilo, herra\nMoulton, sillä minä kuulun niihin, jotka uskovat, etteivät erään\ntyperän hallitsijan ja ajattelemattoman ministerin kauan sitten tekemät\nerehdykset voi estää jälkeentuleviamme lukeutumasta jonakin päivänä\nsen maailmanvallan kansalaisiin, jota tähtilippu ja Union Jack kerran\nyhdessä hallitsevat.\"\n\n\"Tämä oli hyvin mielenkiintoinen tapaus\", Holmes huomautti vieraitten\nmentyä, \"koska se osoittaa erittäin selvästi, että asia, joka\nensimmältä näyttää aivan selittämättömältä, voikin todellisuudessa\nolla varsin yksinkertainen. Mikään ei olisi voinut näyttää alussa sen\npulmallisemmalta kuin tämä. Mikään muu tapahtumien kulku ei olisi\nvoinut olla niin luonnollinen kuin se, minkä nuori rouva selosti\nmeille, eikä mikään muu ratkaisu taas niin kummallinen, jos katselemme\nasiaa esimerkiksi ystävämme Lestraden näkökannalta.\"\n\n\"Sinä olit siis koko ajan oikeilla jäljillä?\"\n\n\"Alusta saakka. Huomioni kiintyi heti kahteen seikkaan, jotka olivat\naivan ilmeiset. Neiti Doran oli ollut varsin taipuvainen tähän\navioliittoon, jopa menemään vihillekin, mutta juuri kun toimituksen\npiti tapahtua, hän alkoi katua. Samana aamuna oli selvästi tapahtunut\njotakin, joka aiheutti tämän mielenmuutoksen. Mitä se mahtoi olla?\nOllessaan kaupungilla hän ei ollut voinut tavata ketään, sillä hän\noli koko ajan sulhasensa seurassa. Oliko hän ehkä nähnyt jonkun?\nJos niin oli, niin tuon henkilön täytyi olla amerikkalainen, sillä\ntuskinpa kukaan on voinut tulla täällä hänelle niin läheiseksi,\nettä tämän henkilön pelkkä näkeminen saa hänet kokonaan muuttamaan\nkaikki suunnitelmansa, kun ajattelemme, että hän on ollut täällä\nniin lyhyen ajan. Huomaat meidän päässeen, karsimalla pois kaikki\nasiaankuulumattomat seikat, sellaiseen mahdollisuuteen, että hän\non voinut nähdä jonkun amerikkalaisen. Kuka tämä amerikkalainen\nsitten voisi olla ja mistä johtuu, että hänellä on niin suuri\nvaikutusvalta neiti Doraniin? Hän voi olla rakastaja, mutta myös\nhänen miehensä. Neiti Doran on kasvanut naiseksi omintakeisesti\nhurjien ja alkuperäisten tyyppien keskellä poikkeuksellisissa oloissa.\nNiin pitkälle olin päässyt jo ennen, kuin kuulin lordi St. Simonin\nselostuksen. Kun hän kertoi kirkossa näkemästään miehestä, morsiamen\nkäytöksessä tapahtuneesta muutoksesta, niin ilmeisestä kirjeen\nvastaanottamisesta, kuin mikä sisältyy kukkavihkon pudottamiseen,\nmorsiamen ja uskotun palvelijan välisestä keskustelusta, morsiamen\nvarsin kuvaavasta viittauksesta 'valtauksen anastamiseen', mikä\nkullankaivajien kielellä merkitsee toiselle henkilölle kuuluvan\nomaisuuden haltuunottamista, niin käsitin kaikki. Hän oli mennyt\nnäkemänsä miehen luo, ja tämä mies oli joko hänen rakastajansa tai\npuolisonsa — omasta puolestani olin taipuvainen uskomaan, että tämä\nhenkilö oli hänen miehensä.\"\n\n\"Miten ihmeen tavalla löysit heidät?\"\n\n\"Se olisi voinut käydä hyvinkin vaikeaksi, mutta ystävälläni\nLestradella oli käsissään ilmoitus, jonka arvoa hän ei tiennyt.\nNimikirjaimet olivat tietysti äärimmäisen tärkeät, mutta vielä\ntärkeämpää oli saada tietää, että tämä tuntematon oli juuri niinä\npäivinä suorittanut laskunsa Lontoon hienoimmassa hotellissa.\"\n\n\"Mistä näit, että hotelli oli hieno?\"\n\n\"Hinnoista. Vain hienoimmissa ja kalleimmissa hotelleissamme kiskotaan\nvuoteesta kahdeksan shillinkiä ja sherrylasista kahdeksan penceä.\nTarkastaessani sitten erään Northumberland-avenuen varrella olevan\nhotellin vieraskirjaa — järjestyksessä vasta toinen, jossa kävin —\nnäin, että herra Francis Moulton, joka oli saapunut Amerikasta, oli\npoistunut edellisenä päivänä, ja kun silmäilin hänen tiliään, löysin\naivan samat viennit, jotka oli merkitty näkemääni laskuun. Hänelle\nsaapuvat kirjeet piti toimittaa edelleen numeroon 226 Gordon-squarelle,\njohon ajoin siekailematta, ja kun minulla oli niin hyvä onni, että\ntapasin lemmenparin kotosalla, rohkenin antaa heille joitakin isällisiä\nneuvoja ja osoittaa, että heidän oli oman asemansa selvittämiseksi\njoka suhteessa parasta ilmaista kaikki sekä suurelle yleisölle\nettä varsinkin lordi St. Simonille. Kutsuin heidät luokseni hänen\npuheilleen, ja kuten näit, sain hänetkin tulemaan tänne.\"\n\n\"Mutta tulos ei ollut sentään oikein tyydyttävä\", huomautin. \"Hänen\nkäytöksensä ei ollut ystävällistä eikä kohteliastakaan.\"\n\n\"Ah, Watson\", Holmes vastasi hymyillen, \"tuskinpa sinäkään olisit\nerityisemmän ystävällinen ja kohtelias, jos sinultakin vietäisiin\nkaikkien kosimis- ja hääpuuhien jälkeen sekä morsian että suuret\nrikkaudet. Suhtautukaamme lordi St. Simoniin hyvin armeliaasti\nja kiittäkäämme sallimusta, ettemme itse todennäköisesti joudu;\nmilloinkaan samanlaiseen tilanteeseen. Siirrä tuolisi lähemmäksi ja\nojenna minulle viuluni, sillä nyt meillä ei ole enää muuta pohtimista,\nkuin että miten saamme nämä ikävät syksyillat kulumaan.\"\n\n\n\n\nV.\n\nBERYLLIKRUUNU.\n\n\n\"Holmes\", sanoin eräänä aamuna seisoessani ikkunakomerossamme katsellen\nkadulle, \"tuo mies on varmaankin mielisairas. Minusta näyttää, ettei\nhäntä olisi pitänyt päästää yksin kadulle.\"\n\nHolmes nousi rauhallisesti tuolistaan ja kurkisteli, kädet aamutakin\ntaskuissa, olkani yli. Oli kirkas ja kylmä helmikuun aamu ja edellisenä\npäivänä satanut lumi peitti vielä maan kimallellen talviauringossa.\nPitkin Baker-streetiä suuntautuva liikenne oli vellonut sen keskellä\nkatua ruskeaksi sohjuksi, mutta kummallakin puolella jalkakäytävien\nreunoilla se oli vielä yhtä valkoista kuin siihen ilmestyessäänkin.\nHarmaa kivitys oli lakaistu puhtaaksi, mutta oli vieläkin vaarallisen\nliukas, niin että jalankulkijoita oli tavallista vähemmän.\nMetropolitanin asemalta päin ei näkynyt todellakaan olevan tulossa\nmuita kuin tuo herrasmies, jonka omituiseen käyttäytymiseen huomioni\noli kiintynyt.\n\nHän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, kookas, lihavahko ja\nryhdikäs mies, yllään musta pitkätakki, välkkyvä silkkihattu, hienot\nvaaleanharmaat housut ja kenkien päällä ruskeat säärystimet. Kasvot\nolivat päättäväiset ja piirteet jykevät, mutta hän esiintyi tavalla,\njoka oli kaiken hänen olemukseensa liittyvän arvokkuuden täydellinen\nvastakohta, sillä hän juoksi kiivaasti ja teki väliin pikku hyppyjä,\nkuten ainakin mies, joka ei ole tottunut luottamaan jalkoihinsa.\nJuostessaan hän keikutti päätään, huitoi käsiään puoleen ja toiseen ja\nväänteli kasvojaan mitä kummallisimpiin ilmeisiin.\n\n\"Mikä kumma häntä mahtaa vaivata?\" ihmettelin. \"Hän tarkkailee talojen\nnumeroita.\"\n\n\"Luulen hänen tulevan tänne\", virkkoi Holmes hieroen käsiään.\n\n\"Tänne?\"\n\n\"Niin. Olen melkein varma, että hän tahtoo neuvotella kanssani jostakin\nasiasta. Nuo oireet tunnen. Kas noin, juuri niinkuin sanoin.\" Mies\nkiiruhti samassa huohottaen ovellemme ja soitti kelloa, niin että koko\ntalo kaikui.\n\nHetkistä myöhemmin hän istui huoneessamme, yhä huohottaen ja elehtien,\nmutta niin masentuneen ja epätoivoisen näköisenä, että hilpeytemme\nmuuttui heti sääliksi, melkeinpä peloksikin. Hän ei voinut pitkään\naikaan sanoa sanaakaan, vaan huojutti ruumistaan ja repi tukkaansa\naivan kuin hulluksi tulemaisillaan. Hypäten sitten äkkiä pystyyn hän\nalkoi takoa päätään seinään niin rajusti, että riensimme molemmat\nhänen luokseen ja vedimme hänet keskelle huonetta. Holmes painoi\nhänet nojatuoliin, istuutui hänen viereensä ja taputti häntä kädelle,\npuhellen samalla hiljaa ja tyynnyttävästi, minkä taidon hän niin hyvin\nosasi.\n\n\"Te tulitte puhumaan huolistanne minulle, eikö niin? Teillä oli\nkiire, ja kiivas kävely väsyttää. Odottakaa nyt, kunnes olette hiukan\nlevännyt. Sitten kuuntelen mielihyvällä, mitä hyvänsä tahdottekin\nminulle uskoa.\"\n\nMies istui minuutin verran hiljaa ja koetti nähtävästi kaikin voimin\nrauhoittua. Sitten hän kuivasi otsaansa nenäliinalla ja kääntyi meihin\npäin.\n\n\"Luulette varmaankin, että olen hullu?\" hän virkkoi.\n\n\"Näen, että teille on tapahtunut jotakin hyvin ikävää\", Holmes vastasi.\n\n\"Niin on, herra nähköön, ja se on niin kauheata ja tuli niin äkkiä,\nettä pelkään menettäväni järkeni. Julkisen häväistyksen olisin\nkestänyt, vaikka olenkin mies, jonka maineessa ei ole pienintäkään\ntahraa. Yksityisiä koettelemuksia on kaikilla, mutta kun nämä molemmat\nuhkaavat samanaikaisesti ja mitä kauheimmassa muodossa, niin se on\njärkyttänyt mieleni pohjaa myöten. Ja mikä pahinta, asia ei koske vain\nminua. Eräät varsin ylhäiset henkilöt voivat myös joutua kärsimään\nkaikenlaisia ikävyyksiä, ellei minulle sattunutta hirveätä tapausta\nvoida tehdä tekemättömäksi.\"\n\n\"Pyydän teitä nyt rauhoittumaan, sir, ja kertomaan minulle, selvästi ja\ntäsmällisesti, kuka olette ja mitä teille on tapahtunut\", sanoi Holmes.\n\n\"Nimeni lienee teille tuttu\", vieraamme vastasi. \"Olen Alexander\nHolder, Threadneedle-streetillä olevan Holder & Stevenson-pankin\njohtaja.\"\n\nTunsimme nimen hyvin, sillä sen haltija oli Lontoon toiseksi suurimman\nyksityispankin vanhempi osakas ja päämies. Mitä hänelle oli mahtanut\ntapahtua? Mikä oli voinut saattaa niin huomatun ja vaikutusvaltaisen\nhenkilön noin epätoivon partaalle? Odotimme jännittyneinä, kunnes hän\njälleen hiukan levättyään kertoi meille kaikki.\n\n\"Tiedän, että aika on rahaa\", hän aloitti, \"ja sen tähden tulinkin\ntänne niin kiireesti, sitten kun poliisitarkastaja oli kehoittanut\nminua kääntymään teidän puoleenne. Ajoin Baker-streetille maanalaisella\nja loppumatkan tulin jalan, sillä ajurilla pääsee niin hitaasti tässä\nlumisohjussa. Sen tähden olen näin hengästynyt, kun olen tottumaton\ntämmöiseen liikuntoon. Nyt tunnen voivani paremmin ja koetan selostaa\nteille kaikki niin lyhyesti ja selvästi, kuin vain voin.\n\n\"Te tiedätte luonnollisesti sangen hyvin, että pankin menestyminen\nperustuu yhtä paljon rahojen tuottavaan sijoittamiseen kuin\nasiakaspiirin laajentamiseen ja tallettajien luvun lisäämiseen.\nParhaimpia sijoittamistapojamme on lainojen antaminen varmaa ja\nkiistämätöntä vakuutta vastaan. Sillä tavalla olemme ansainneet\nerittäin hyvin varsinkin viime vuosina, ja monelle ylhäiselle perheelle\nolemme lainanneet suuriakin summia tauluja, taideteoksia ja kalleuksia\nvastaan.\n\n\"Istuessani eilen aamulla konttorissani, kirjanpitäjä toi pöydälleni\nkäyntikortin. Säpsähdin nähdessäni nimen, sillä vieras ei ollut kukaan\nmuu kuin — mutta ehkäpä on parasta olla ilmaisematta teille muuta, kuin\nettä hänen nimensä tunnetaan koko maailmassa ja että hän on Englannin\nylhäisimpiä ja huomatuimpia miehiä! Olin tästä kunniasta tavattomasti\nhämmästynyt ja suuresti hyvillänikin, mitä en koettanutkaan salata\nhänen astuessaan sisään, mutta hän kävi kursailematta asiaan tahtoen\nilmeisesti saada sen toimitetuksi mahdollisimman pian.\n\n\"'Herra Holder', hän sanoi, 'olen kuullut teidän lainaavan rahaa.'\n\n\"'Liikkeemme antaa lainoja varmaa vakuutta vastaan', vastasin hänelle.\n\n\"'Minun täytyy välttämättä saada heti viisikymmentä; tuhatta puntaa',\njatkoi hän. 'Voisin luonnollisesti lainata! niin pienen summan vaikka\nkymmenesti ystäviltäni, mutta minusta on mieluisempaa hoitaa tämä\nkaikki tavallisena liikeasiana, sekoittamatta siihen ketään sivullisia\nhenkilöitä. Tehän ymmärrätte, että kiitollisuudenvelkaan joutumista\npitää minun asemassani varoa.\"\n\n\"'Sallikaa minun kysyä, kuinka pitkäksi ajaksi tarvitsette\nmainitsemanne summan?' tiedustelin.\n\n\"'Ensi maanantaina maksan kaikki takaisin samoin kuin koron, minkä\nkatsotte parhaaksi ottaa. Mutta: minun täytyy välttämättä saada rahat\nheti haltuuni.'\n\n\"'Lainaisin mielihyvällä ja ilman enempiä puheita tuon summan omasta\nkukkarostani', sanoin minä, 'ellei tämä rasitus olisi sille juuri\nnyt ylivoimainen. Jos taas annan rahat liikkeen nimessä, niin,\nmenetelläkseni oikein osakastani kohtaan, minun täytyy teidänkin\nsuhteenne; katsoa ja vaatia, että liike saa varman vakuuden\nluovuttamistaan rahoista.'\n\n\"'Juuri siten tahtoisin järjestää asian', sanoi hän ja otti esiin\nnelikulmaisen mustan nahkalippaan. 'Olette varmaankin kuullut\npuhuttavan beryllikruunusta?'\n\n\"'Sehän on valtakunnan aarteiston ihanimpia kalleuksia.'\n\n\"'Aivan niin.' Hän avasi lippaan, ja siinä sädehti, pehmeälle\npunertavalle samettialustalle tuettuna hänen mainitsemansa ihmeellinen\njalokivikoru. 'Siinä on kolmekymmentäyhdeksän suurta berylliä ja\nkultakehyksenkin rahallinen arvo on tavaton. Alimminkin arvioituna\ntämän kruunun arvo olisi pyytämääni summaa kaksi kertaa suurempi. Olen\nvalmis jättämään sen huostaanne vakuudeksi.'\n\n\"Otin lippaan käteeni ja katsahdin sitten hiukan neuvottomana ylhäiseen\nvieraaseeni.\n\n\"'Epäilettekö sen arvoa?' hän kysyi.\n\n\"'En suinkaan. Mutta en tiedä — —'\n\n\"'Onko minulla oikeutta luovuttaa sitä. Siinä suhteessa voitte olla\naivan rauhallinen. En voisi ajatellakaan jättää sitä tänne, ellen olisi\nvarma, että kykenen neljän päivän kuluttua lunastamaan sen takaisin.\nMinun puoleltani tämä on vain muodollisuus. Onko vakuus riittävän hyvä?\"\n\n\"'Erinomainen.'\n\n\"'Ymmärrättehän, herra Holder, että osoitan täten luottavani teihin\ntäydellisesti ja ehdottomasti. En luota vain siihen, että pidätte tämän\nasian visusti omana tietonanne, vaan että ennen kaikkea säilytätte\nkruunun mitä huolellisimmin ja kaikkea varovaisuutta noudattaen,\nsillä minunhan lienee tarpeetonta sanoa, että seurauksena olisi suuri\njulkinen häväistysjuttu, jos sille tapahtuisi jotakin. Pieninkin vamma\nolisi yhtä kohtalokas, kuin jos se häviäisi kokonaan, sillä maailmassa\nei ole muita beryllejä, joilla nämä voitaisiin korvata. Jätän sen\nkuitenkin turvallisesti teidän haltuunne ja tulen maanantaina itse\nhakemaan sitä.'\n\n\"Nähdessäni, että asiakkaallani oli kiire, en jatkanut enää\nkeskustelua, vaan kutsuin kassanhoitajan ja annoin hänelle\nmaksumääräyksen. Jäätyäni jälleen yksin ja katsellessani lipasta, joka\noli edessäni pöydällä, kävin hiukan levottomaksi ajatellessani, kuinka\ntavattoman suureen vastuunalaisuuteen olinkaan nyt antautunut. Koru\noli kansallisomaisuutta, siitä ei ollut epäilystäkään, ja jos sille\ntapahtuisi jotakin, niin seurauksena olisi hirveä häväistysjuttu. Aloin\njo katua, että olin ottanut sen huostaani. Mutta tehtyä ei voinut enää\nsaada tekemättömäksi, minkä tähden lukitsin sen omaan kassakaappiini ja\njatkoin muita töitäni.\n\n\"Kun ilta tuli, minusta tuntui, että niin kallisarvoisen esineen\njättäminen yöksi konttoriin olisi varomatonta. Pankkien kassakaappeihin\non usein murtauduttu, ja niinhän voisi käydä nytkin. Kuinka kauheaan\nasemaan joutuisinkaan silloin! Sen tähden päätin, että veisin lippaan\njoka ilta mukanani kotiin ja toisin sen aamulla takaisin konttoriin,\nniin että se olisi aina käteni ulottuvilla. Näissä mietteissä otin\najurin ja ajoin kotiini! Streathamiin, lipas koko ajan kädessäni, ja\nvasta sitten kun olin päässyt yläkertaan ja lukinnut sen lipastooni,\nsaatoin hengittää rauhallisesti.\n\n\"Nyt kerron ensin kotioloistani ja perhesuhteistani sen verran,\nherra Holmes, että saatte täysin selvän käsityksen tilanteesta.\nTallirenkini ja eteispoikani nukkuvat eri rakennuksessa, niin että\nheidät voidaan sivuuttaa ilman muuta. Minulla on kolme naispalvelijaa,\njotka ovat olleet talossa vuosikausia ja joiden luotettavaisuudesta\nolen aivan varma. Mutta neljäs, Lucy Parr, joka on toinen sisäkkö, on\nollut luonani vain pari kuukautta. Hänellä oli kuitenkin erinomaiset\nsuositukset, ja tehtävänsä hän on hoitanut erittäin hyvin. Hän on\nhyvin kaunis tyttö ja on jo saanut monta ihailijaakin, jotka silloin\ntällöin vetelehtivät taloni vaiheilla. Siihen emme ole olleet oikein\ntyytyväisiä, mutta muuten uskomme, että hän on joka suhteessa\nkunnollinen tyttö.\n\n\"Perheeni on niin pieni, että kaikki, mitä siihen kuuluu, on pian\nkerrottu. Olen leski ja minulla on vain yksi poika, Arthur. Hän on\nollut minulle suuri pettymys, herra Holmes — suuri pettymys. En\nepäilekään, ettenkö saa syyttää kaikesta itseäni. Minulle on sanottu,\nettä olen hemmotellut hänet pilalle. Niinkuin todennäköisesti olenkin.\nKun rakas vaimoni kuoli, kohdistin kaiken rakkauteni häneen. Minun\noli mahdotonta nähdä hänen käyvän hetkeksikään surulliseksi. En ole\nmilloinkaan kieltänyt häneltä mitään. Ehkä olisi ollut parempi meille\nkummallekin, että olisin ollut ankarampi, mutta tarkoituksenahan oli\nmitä parhain.\n\n\"Olin luonnollisesti suunnitellut, että hänestä tulisi seuraajani,\nmutta hänestä ei ole liikemieheksi. Hän on aina ollut raju, itsepäinen\nja oikullinen, enkä minä ole totta puhuen voinut milloinkaan uskoa\nsuurempia summia hänen käsiinsä. Joitakin vuosia sitten hänestä tuli\nerään ylhäisökerhon jäsen, ja kun hän on sinänsä varsin rattoisa nuori\nmies ja käytöksen puolesta hyvinkin miellyttävä, niin hänen ympärilleen\nkerääntyi pian ystäviä, joilla on paksut lompakot eikä huolta mistään.\nHän oppi pelaamaan ja tuhlasi pian suuria summia kilparadoilla; tämän\ntästä hän on tullut luokseni ja pyytänyt saada vuosirahansa etukäteen,\nvoidakseen maksaa pelivelkansa. Hän on monta kertaa koettanut päästä\nnoista vaarallisista kumppaneistaan, mutta sir George Burnwell, jonka\nkanssa hän on paljon seurustellut, on aina saanut hänet palaamaan\ntakaisin.\n\n\"Eikä minua ihmetytäkään, että hän on joutunut sellaisen miehen kuin\nsir Burnwellin lumoihin, sillä tämä on usein käynyt meillä poikani\nkutsumana, ja minäkin olen huomannut, että hänessä on jotakin omituisen\npuoleensavetävää. Hän on Arthuria vanhempi ja maailmanmies sormenpäitä\nmyöten, ollut kaikkialla ja nähnyt kaikki, loistava keskustelija ja\nsitä paitsi erittäin kaunis mies. Mutta kun en ota huomioon hänen\nulkonaisia avujaan, vaan ajattelen häntä omassa rauhassani tyynesti ja\npuolueettomasti, hänen ivallisia huomautuksiaan ja vaanivia katseita,\njoita olen silloin tällöin huomannut hänen luovan ympärilleen, niin\nminusta tuntuu aina, ettei hän ole luotettava. Samaa mieltä on Marykin,\npikku tyttöseni, joka on käsittänyt sen naisen nopealla vaistolla.\n\n\"Nyt on siis jäljellä vain Mary. Hän on velivainajani tytär. Kun\nveljeni kuoli viisi vuotta sitten, ja lapsi jäi aivan orvoksi, otin\nhänet ottotytökseni ja olen siitä saakka pitänyt hänestä aivan yhtä\npaljon, kuin jos hän olisi oma tyttäreni. Hän on kotini aurinko —\nherttainen, kaunis ja sen lisäksi erinomainen taloudenhoitaja, mutta\nsamalla kuitenkin tyyni ja rauhallinen ja niin rakastettava kuin\nnainen voi olla. Hän on oikea käteni. En tiedä, mihin joutuisin ilman\nhäntä. Hän ei ole milloinkaan pahoittanut mieltäni, paitsi yhdessä\nasiassa. Poikani on jo kahdesti kosinut häntä, sillä hän rakastaa Maryä\nlämpimästi, mutta kummallakin kerralla hän on vastannut kieltävästi.\nOlen varma siitä, että Mary, jos kukaan, voisi palauttaa poikani\ntakaisin oikealle tielle ja että heidän avioliittonsa aikaansaisi\ntäydellisen muutoksen hänen elämässään, mutta nyt se on valitettavasti\nmyöhäistä — ainiaaksi liian myöhäistä.\n\n\"Nyt te, herra Holmes, tiedätte, ketä kotipiiriini kuuluu. Niin ollen\nsiirryn itse asiaani ja jatkan murheellista selostustani.\n\n\"Juodessamme samana iltana päivällisen jälkeen kahvia salissamme\nkerroin Arthurille ja Marylle kaikki, mainitsematta kuitenkaan\nasiakkaani nimeä. Lucy Parr, joka oli tuonut kahvin sisään, oli jo\npoistunut, mutta en ole aivan varma, oliko hän myös sulkenut oven.\nMary ja Arthur kyselivät vilkkaasti kaikenlaista haltuuni uskotusta\naarteesta, joka on kuuluisuus, ja pyysivät, että näyttäisin sen heille,\nmutta minusta oli parempi antaa sen olla siellä, missä se oli.\n\n\"'Mihin olet pannut sen?' kysyi Arthur.\n\n\"'Omaan lipastooni.'\n\n\"'Toivonpa totisesti, ettei taloon murtauduta ensi yönä', sanoi hän.\n\n\"'Lukitsin laatikon.'\n\n\"'Ne laatikothan saa auki millä hyvänsä vanhalla avaimella. Poikana\nolen monta kertaa avannut ne vaatesäiliöni avaimella.'\n\n\"Hänellä oli usein tapana kujeilla tuolla tavalla, niin etten\nkiinnittänyt sen enempää huomiota hänen sanoihinsa. Sitten hän tuli\nkanssani huoneeseeni ja näytti hyvin vakavalta.\n\n\"'Kuulehan, isä', hän sanoi katsoen lattiaan, 'voisinko saada\nkaksisataa puntaa?'\n\n\"'Et!' vastasin lyhyesti. 'Olen jo ollut aivan liian antelias siinä\nsuhteessa.'\n\n\"'Olet ollut hyvin kiltti, mutta ellen saa nyt tuota summaa, niin en\nvoi enää konsanaan näyttäytyä kerhossani.'\n\n\"'Sehän olisi erinomainen asia!' ärähdin hänelle.\n\n\"'Niinpä kyllä, mutta ethän tahtone, että minun on erottava sieltä\nmiehenä, joka syö sanansa. Sitä häpeätä en kestäisi. Minun täytyy saada\nrahat, ja ellet sinä anna niitä minulle, niin hankin ne muualta.'\n\n\"Olin suuresti närkästynyt, sillä tämä oli jo kolmas kerta saman\nkuukauden kuluessa, kun hän pyysi rahaa. 'Nyt et saa minulta\npenniäkään!' huudahdin hänelle. Arthur ei sanonut enää sanaakaan, vaan\nkumarsi ja poistui.\n\n\"Hänen mentyään avasin lipastoni ollakseni varma, että kruunu oli\npaikoillaan, ja lukitsin laatikon jälleen. Sitten kävin kaikissa\nhuoneissa katsomassa, että ikkunat ja ovet olivat kiinni — tehtävä,\njonka tavallisesti uskoin Marylle, mutta jonka tahdoin suorittaa\nsinä iltana itse. Tullessani alakertaan näin Maryn seisovan hallin\nsivuikkunan ääressä, jonka hän sulki nähdessään minut.\n\n\"'Kuulehan, isä', hän sanoi, kuten minusta näytti, hiukan epävarmasti,\n'annoitko sinä Lucylle luvan mennä ulos tänä iltana?'\n\n\"'En.'\n\n\"'Hän tuli juuri sisään takaovesta. Hän on tietysti ollut vain\nsivuportilla tapaamassa jotakuta, mutta minusta se ei ole oikein\nsoveliasta. Siitä pitäisi tehdä loppu.'\n\n\"'Sano se hänelle huomenna, tai jos tahdot, niin voinhan minäkin\nhuomauttaa siitä. Ovatko kaikki ovet ja ikkunat nyt varmasti kiinni ja\nlukossa?'\n\n\"'Aivan varmasti, isäni.'\n\n\"'Hyvää yötä sitten.' Minä suutelin häntä ja palasin makuuhuoneeseeni\nja menin levolle.\n\n\"Koetan kertoa teille mahdollisimman tarkasti, mitä vähänkin kuuluu\nasiaan, herra Holmes, mutta siitä huolimatta pyydän teitä heti\nkysymään, jos jokin kohta jäisi hämäräksi.\"\n\n\"Selostuksenne on joka suhteessa erittäin ehyt ja selvä.\"\n\n\"Nyt tulen kertomuksessani kohtaan, jonka tahtoisin saada mitä\nyksityiskohtaisimmin kuvatuksi. En nuku milloinkaan sikeästi, ja kun\nolin sinä iltana koko lailla huolestunut, nukuin tavallista herkemmin.\nNoin kahden aikana aamulla havahduin hiljaiseen kolinaan, mutta se\nlakkasi kuulumasta, ennen kuin olin päässyt täysiä hereille. Mieleeni\njäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että jossakin oli varovasti\nsuljettu ikkuna. Kuuntelin hievahtamatta. Samassa kuulin kauhukseni\nselvästi askeleita viereisestä huoneesta. Nousin vuoteestani pelosta\nvavisten, raotin varovasti ovea ja kurkistin sisään.\n\n\"'Arthur!' huudahdin samassa. 'Sinä roisto! Varas! Kuinka rohkenet\nkajota kruunuun?'\n\n\"Kaasuliekki, jonka olin himmentänyt yöksi, paloi edelleen yhtä\npienenä, ja aivan sen kohdalla seisoi onneton poikani vain paita ja\nhousut yllään, kruunu kädessään. Hän näkyi vääntelevän sitä minkä\njaksoi. Kuullessaan ääneni hän pudotti sen permannolle ja valahti aivan\nkalpeaksi. Sieppasin kruunun lattialta ja katselin sitä. Yksi kultainen\nsakara, joissa on kaikissa kolme berylliä, oli poissa.\n\n\"'Sinä heittiö!' huusin vihan vimmassa. 'Olet turmellut sen! Olet\nhäpäissyt minut ainiaaksi! Missä ovat varastamasi beryllit?'\n\n\"'Varastamani!' tiuskaisi hän.\n\n\"'Niin juuri!' ärjyin ja ravistin häntä olkapäistä.\n\n\"'Siitä ei ole poissa yhtään. Ei voi olla', hän sanoi.\n\n\"'Tästä puuttuu kolme. Ja sinä tiedät, missä ne ovat. Täytyykö minun\nsanoa sinua vielä valehtelijaksikin? Näinhän sinun koettavan vääntää\npoikki toistakin sakaraa!'\n\n\"'Olet antanut minulle jo kyllin monta haukkumanimeä', hän suutahti,\n'ja enempää en aio kuunnella. En puhu enää sanaakaan tästä asiasta,\nkoska loukkaat minua näin silmittömästi. Lähden luotasi jo tänä aamuna\nja koetan tulla toimeen omin voimin.'\n\n\"'Sinä lähdet täältä poliisi vierelläsi!' huusin minä melkein\njärjiltäni mielipahasta ja raivosta. 'Tämä asia tutkitaan pohjaa\nmyöten.'\n\n\"'Mutta minulta et saa mitään!' hän huudahti niin kiivaasti, etten\nolisi uskonut sitä hänestä. 'Jos kutsut poliisin tänne, niin hoitakoon\nsitten poliisi koko jutun, miten parhaiten taitaa!'\n\n\"Koko talo oli nyt herännyt, sillä olin vihassani käynyt yhä\näänekkäämmäksi. Mary riensi ensimmäisenä huoneeseeni ja nähdessään\nkruunun ja Arthurin kasvot hän oivalsi heti asian, kirkaisi ja kaatui\npyörtyneenä lattialle. Lähetin sisäkön hakemaan poliisia ja jätin\nkoko jutun heti viranomaisten hoitoon. Tarkastajan ja konstaapelin\nsaavuttua Arthur kysyi, aionko syyttää häntä varkaudesta. Hän oli koko\najan seisonut ääneti ja synkkänä, käsivarret ristissä. Vastasin, ettei\nasia ollut enää yksityisluontoinen, vaan oli käsiteltävä julkisesti,\nkoska turmeltu kruunu oli kansallisomaisuutta. Olin päättänyt antaa\nasian mennä sekä kuulusteluihin että tuomioistuimeen ilman pienintäkään\npoikkeusta.\n\n\"'Et kait tahtone', hän kysyi, 'että minut pidätetään heti? Jos saisin\npoistua parin minuutin ajaksi, niin siitä olisi hyötyä sekä sinulle\nettä minulle.'\n\n\"'Tietysti voidaksesi karata tai ainakin kätkeä sen, mitä olet\nvarastanut, eikö niin?' Ajatellessani sitten, kuinka hirveään asemaan\nolin joutunut, pyysin häntä muistamaan, ettei nyt ollut kysymys\nvain minun kunniastani, vaan myös eräästä toisesta henkilöstä,\njoka oli minua huimaavasti korkeammalla, ja että seurauksena olisi\nhäväistysjuttu, joka kuohuttaisi mieliä koko maassa. Kaikki tämä\nvältettäisiin, jos hän sanoisi, mihin hän oli pannut puuttuvat kolme\nberylliä.\n\n\"'Asian salaamisesta sinulla ei ole enää mitään hyötyä', huomautin.\n'Sinut on yllätetty itse teosta, eikä tunnustus, olipa se minkälainen\nhyvänsä, voi enää pahentaa asiaasi. Jos nyt teet rikoksesi\nsovittamiseksi sen, mikä sinulle on mahdollista, nimittäin, että sanot,\nmissä beryllit ovat, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi.'\n\n\"'Varatkaa anteeksiantonne niille, jotka tulevat sitä pyytämään', hän\nvastasi kylmästi ja kääntyi poispäin. Käsitin, että minun oli turhaa\npuhua hänelle; sanoillani ei ollut mitään tehoa, ja niinpä minulla\nei ollut enää valinnan varaa. Pyysin tarkastajaa tulemaan sisään ja\nluovutin pojan hänelle. Toimitimme heti perusteellisen etsinnän.\nTarkastimme sekä Arthurin itsensä että hänen huoneensa ja kaikki paikat\nkoko talossa, mihin hän mahdollisesti olisi voinut piilottaa jalokivet,\nmutta niistä ei näkynyt jälkeäkään, eikä onneton poikani suostunut\nsanomaan niistä sanaakaan, vaikka panimme hänet mahdollisimman\nlujalle sekä pyynnöillä että uhkauksilla. Tänä aamuna hänet vietiin\npoliisivankilaan, ja kun olin suorittanut kaikki muodollisuudet,\nkiiruhdin tänne rukoilemaan, että tekin panisitte kaiken taitonne\nliikkeelle asian selvittämiseksi. Minulle näet sanottiin aivan\navoimesti, että viranomaisten tuskin onnistuu päästä mihinkään\ntuloksiin. Kaikki kulut suoritan mielihyvällä. Olen jo luvannut\ntuhannen punnan palkkion beryllien löytäjälle. Hyvä Jumala, mitä minun\non tehtävä! Yhtenä yönä olen menettänyt kunniani, ainoan poikani ja nuo\njalokivet!\"\n\nHän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan ja vaikeroi kuin\nlapsi, jonka mielipaha on käynyt niin ylenpalttiseksi, että sanat\ntukahtuvat.\n\nHolmes istui ääneti ja tuijotti tuleen otsa rypyssä.\n\n\"Käykö teillä paljon vieraita?\" hän kysyi sitten.\n\n\"Vain osakkaani perheineen ja silloin tällöin joku Arthurin ystävä. Sir\nGeorge Burnwell on viime aikoina ollut useasti meillä, mutta muita en\ntällä kerralla muista.\"\n\n\"Oletteko paljon mukana seuraelämässä kotinne ulkopuolella?\"\n\n\"Arthur on. Mary ja minä pysymme kotona. Emme välitä sellaisesta.\"\n\n\"Nuorista tytöistähän se on tavallisesti hauskaa.\"\n\n\"Hän on hiljainen ja hiukan ujokin eikä ole enää niin nuorikaan. Hän on\nkahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen.\"\n\n\"Selostuksestanne päättäen tapaus näyttää olleen hänellekin täydellinen\nyllätys.\"\n\n\"Suorastaan hirveä! Se on koskenut häneen vielä syvemmin kuin minuun.\"\n\n\"Te olette kumpikin sitä mieltä, että poikanne on syyllinen.\"\n\n\"Muuta mahdollisuutta ei ole. Näinhän omin silmin, että hänellä oli\nkruunu käsissään.\"\n\n\"Omasta puolestani en antaisi sille seikalle vielä ratkaisevan\ntodistuksen arvoa. Oliko kruunu kauttaaltaan vahingoittunut?\"\n\n\"Kyllä. Se oli väännetty aivan vinoksi.\"\n\n\"Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että poikanne ehkä koetti oikaista\nsitä?\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon! Te koetatte parhaanne mukaan auttaa meitä\nkumpaakin, mutta se tuskin onnistuu. Mitä tekemistä hänellä oli\nhuoneessani? Ellei hänellä ollut mitään pahaa mielessä, niin minkä\ntähden hän ei sano sitä?\"\n\n\"Aivan niin. Ja mistä johtuu, ettei hän liioin valehtele, jos hän on\nsyyllinen. Hänen vaikenemisensa näyttää viittaavan kummallekin taholle.\nTässä tapauksessa on monta kummallista seikkaa. Mitä mieltä poliisi oli\nmelusta, johon heräsitte?\"\n\n\"Arthurin täytyi tietysti availla ovia, ja he arvelivat kolinan\njohtuneen siitä.\"\n\n\"Todellakin! Mies, joka aikoo tehdä rikoksen, paukuttelee siis ovia,\nniin että koko talo herää. Mitä he sanoivat jalokivien katoamisesta?\"\n\n\"He tutkivat parhaillaan lattioita ja huonekaluja toivoen löytävänsä\nne.\"\n\n\"Onko etsintä ulotettu talon ulkopuolellekin?\"\n\n\"Kyllä. He ovat toimineet koko ajan erittäin tarmokkaasti. Koko\npuutarha on jo tutkittu perin pohjin.\"\n\n\"Hyvä herra Holder, ettekö jo selvästi huomaa, että tämän asian juuret\nimenevät paljoa syvemmälle, kuin niitä te ja poliisi nyt näette?\nTeistä se on aivan selvä juttu, mutta minusta se näyttää harvinaisen\npulmalliselta. Ajatelkaahan, mitä kaikkea teidän mielipiteenne\nedellyttää. Sen mukaan poikanne nousi vuoteestaan, meni ilmitulon\nvaarasta huolimatta huoneeseenne, avasi lipastonne, otti kruunun\nesiin, mursi käsin poikki yhdetä sakaran, poistui jonnekin, kätki\nkolmestakymmenestä yhdeksästä beryllistä niin taitavasti kolme, ettei\nkukaan pysty löytämään niitä, ja palasi, jäljellä olevat kolmekymmentä\nkuusi jalokiveä mukanaan, takaisin huoneeseenne, jossa hänet voitiin\nyllättää milloin hyvänsä! Kysyn, onko kaikki tämä sen näköistä, että se\nvoitaisiin uskoa todeksi?\"\n\n\"Mitä voisin muutakaan ajatella?\" huudahti vieraamme epätoivoisesti.\n\"Jos Arthur on viaton, niin miksi hän ei selitä asiaa?\"\n\n\"Se jää meidän tehtäväksemme\", vastasi Holmes. \"Jos teille sopii, herra\nHolder, niin lähdemme heti yhdessä Streathamiin ja tutustumme hiukan\nlähemmin kaikkiin yksityiskohtiin.\"\n\nYstäväni vaati minua lähtemään mukaan, mihin olin heti valmis, sillä\nvanhan herran epätoivo säälitti minua syvästi ja hänen kertomuksensa\noli sitä paitsi tehnyt minut varsin uteliaaksi. Myönnän, että pojan\nsyyllisyys näytti minusta aivan yhtä selvältä kuin hänen onnettomasta\nisästäänkin, mutta minä luotin niin suuresti Holmesin arvostelukykyyn,\nettä tunsin olevan ainakin hiukan toivoa niin kauan kuin hän ei ollut\ntyytyväinen kuulemaamme selitykseen. Hän istui melkein koko matkan\nääneti syviin mietteisiin vaipuneena, leuka rintaa vasten ja hattu\nsilmillä. Asiakkaamme lohduton mieliala oli hiukan keventynyt. Pieni\ntoivonkipinä, jota Holmes oli välähdyttänyt hänelle, oli vaikuttanut\nniin virkistävästi, että hän silloin tällöin kääntyi puoleeni ja\njutteli liikeasioistaan. Lyhyen rautatiematkan ja pari minuuttia\nkestäneen kävelyn jälkeen saavuimme Fairbankiin, tämän tunnetun\npankkimiehen vaatimattomaan kotiin.\n\nFairbank oli verraten suuri, nelikulmainen valkoinen kivitalo\nmaantiestä hiukan syrjässä. Edessä oli leveä ajotien ympäröimä, nyt\nlumen peittämä ruohokenttä, joka ulottui portille saakka. Oikealla oli\nmatalahko pensasryhmä ja sen takana kauniisti leikatun pensasaidan\nreunustama kapea käytävä, joka vei ajotieltä keittiön ovelle ja jota\npalvelijat ilmeisesti käyttivät. Vasemmalla, varsinaisen pihamaan\nulkopuolella oli kolmas tie, joka meni tallirakennukseen ja jota\nyleisö näkyi käyttävän oikotienä. Holmes erosi meistä oven edessä ja\nkulki rakennuksen ympäri, poikkesi sitten äsken mainitulle keittiöön\nmenevälle käytävälle ja kiersi talon taitse puutarhan läpi tallitielle.\nHän viipyi niin kauan, että herra Holder ja minä menimme sisään ja\nistuuduimme ruokasaliin takan ääreen hänen paluutaan odottamaan.\nIstuessamme siinä vaiti ollen ovi avautui ja nuori neitonen astui\nhuoneeseen. Hän oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli tumma tukka\nja tummat silmät, jotka hänen kalpeutensa sai näyttämään vielä\ntummemmilta. En muista milloinkaan nähneeni niin kalpeita kasvoja.\nHuuletkin olivat aivan verettömät, ja mennessään äänettömin askelin\nhuoneen poikki hänessä oli jotakin niin surullista, niin lohduttoman\ntoivotonta, että hän näytti olevan vielä enemmän järkytetty, kuin\nmitä herra Holder oli ollut saapuessaan aamulla luoksemme. Ja hänessä\nkaikki tämä näkyi sen tähden erittäin selvästi, että hän oli piirteistä\npäättäen lujatahtoinen nainen, jonka piti kyetä hillitsemään itsensä.\nLäsnäolostani välittämättä hän meni setänsä luo ja pani hellästi\nkätensä tämän otsalle.\n\n\"Olethan antanut määräyksen, että Arthur on laskettava vapaaksi, eikö\nniin, isä?\" hän kysyi.\n\n\"En, tyttöseni. Asia on tutkittava perin pohjin.\"\n\n\"Mutta minä olen varma, että hän on syytön. Vaistoni sanoo minulle,\nettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Sinä tulet vielä katumaan\näkkipikaista menettelyäsi.\"\n\n\"Miksi hän ei sitten puhu mitään, jos hän on viaton?\"\n\n\"Kukapa sen tietää. Hän ehkä suuttui siitä, että epäilit häntä.\"\n\n\"Kuinka olisin voinut ajatella muuta nähdessäni kruunun hänen\nkäsissään?\"\n\n\"Hän oli ottanut sen laatikosta vain katsellakseen sitä. Usko minua,\nettä hän on syytön. Jätä asia sikseen. On hirveätä ajatella, että\nArthur on vankilassa.\"\n\n\"En konsanaan, ennen kuin jalokivet ovat löytyneet — aivan mahdotonta,\nMary! Kiintymyksesi Arthuriin estää sinut näkemästä, kuinka kauheaan\nasemaan olen joutunut. Sen sijaan, että jättäisin asian sikseen,\nolen tuonut tänne Lontoosta miehen, joka tutkii asian mahdollisimman\nperusteellisesti.\"\n\n\"Tämänkö herran?\" tyttö kysyi katsoen minuun.\n\n\"Ei, hänen ystävänsä. Hän halusi olla yksin ja on nyt parhaillaan\ntallitiellä.\"\n\n\"Tallitiellä?\" Tyttö kohotti tummia kulmakarvojaan.\n\n\"Mitä hän luulee löytävänsä sieltä? Ah, siinä hän onkin. Uskon ja\ntoivon lämpimästi, sir, että teidän onnistuu saada totuus ilmi. Olen\naivan varma, että Arthur on viaton.\"\n\n\"Olen täydellisesti samaa mieltä ja uskon, kuten tekin, että saamme\ntotuuden ilmi\", Holmes vastasi pyyhkiessään kenkiään kynnysmattoon.\n\"Otaksun, että minulla on kunnia puhutella neiti Mary Holderia.\nSallitteko minun tehdä pari kysymystä?\"\n\n\"Olkaa niin hyvä, sir, jos siitä on jotakin apua tämän kauhean\ntapauksen selvittämiseksi.\"\n\n\"Kuulitteko mitään viime yönä?\"\n\n\"En mitään, ennen kuin heräsin setäni huudahduksiin. Silloin nousin ja\nkiiruhdin hänen luokseen.\"\n\n\"Te suljitte ikkunat ja lukitsitte ovet eilen illalla. Panitteko kaikki\nikkunat hakaan?\"\n\n\"Panin.\"\n\n\"Olivatko ne samalla tavalla kiinni tänä aamuna?\"\n\n\"Olivat.\"\n\n\"Teillä on sisäkkö, jolla on sulhanen. Minulle mainittiin teidän\nhuomauttaneen eilen illalla sedällenne, että tyttö oli käväissyt ulkona\ntapaamassa sulhastaan.\"\n\n\"Aivan niin. Sama tyttö toi eilen iltapäivällä kahvin saliin ja\nmahdollisesti kuuli, kun setä puhui kruunusta.\"\n\n\"Te tarkoitatte, että hän on voinut ilmoittaa siitä sulhaselleen ja\nettä he ovat yhdessä suunnitelleet kaikki.\"\n\n\"Mutta mitä hyötyä meillä on tuollaisista epämääräisistä otaksumista\",\nhuudahti herra Holder kärsimättömästi, \"kun olen jo sanonut, että näin\nkruunun Arthurin käsissä?\"\n\n\"Vain hetkinen, herra Holder. Palaamme siihen aivan pian. Vielä pari\nkysymystä, neiti Holder. Te näitte tytön menevän takaisin sisään\nkeittiön ovesta, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä. Mentyäni katsomaan, oliko keittiön ovi lukittu yöksi, kohtasin\nhänet portaissa. Samalla näin hänen sulhasensakin.\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Kyllä, hän on vihanneskauppias, joka käy meillä melkein joka päivä.\nHänen nimensä on Francis Prosper.\"\n\n\"Hän seisoi ovesta vasemmalle — siis niin kaukana, ettei hän voinut\nylettyä kädellään oveen.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja hänellä on puujalka?\"\n\nNuoren naisen ilmehikkäissä silmissä vilahti aivan kuin pelkoa. \"Tehän\nolette oikea taikuri\", hän sanoi. \"Mistä tiedätte sen?\" Hän hymyili,\nmutta Holmesin laihoilla kasvoilla ei näkynyt hymyn häivettäkään.\n\n\"Nyt menisin mielelläni yläkertaan\", hän sanoi, \"ja sitten menen\ntodennäköisesti jälleen ulos. Mutta on ehkä parasta tutkia alakerran\nikkunat, ennen kuin lähdemme.\"\n\nHän tarkasti nopeasti ikkunan toisensa jälkeen ja pysähtyi lopuksi\neteishallin korkean ikkunan eteen, josta näki tallitielle. Hän\navasi ikkunan ja tutki ikkunalaudan huolellisesti voimakkaalla\nsuurennuslasillaan. \"Nyt siirrymme yläkertaan\", hän sanoi sitten.\n\nHerra Holderin oma huone oli verraten pieni ja vaatimattomasti\nsisustettu. Yhdellä seinällä oli suurehko lipasto, toisella korkea\nkuvastin ja lattialla harmaa matto. Holmes meni heti lipaston luo ja\nkatseli lukkoja tutkivasti.\n\n\"Millä avaimella laatikko avattiin?\" hän kysyi.\n\n\"Sillä, josta poikani puhui — hänen vaatesäiliönsä avaimella.\"\n\n\"Onko se täällä?\"\n\n\"Se on tuossa pöydällä.\"\n\nHolmes otti avaimen ja avasi laatikon.\n\n\"Lukko toimii äänettömästi\", hän sanoi. \"Ei ole lainkaan ihmeellistä,\nettette herännyt, kun laatikko avattiin. Kruunu on arvatenkin tässä\nlippaassa. Meidän! täytyy katsoa sitä.\" Hän avasi lippaan, otti\nkruunun; esille ja pani sen pöydälle. Se oli taideteos, kultaseppien\nammattitaidon loistava näyte, ja siinä jäljellä olevat kolmekymmentä\nkuusi berylliä olivat kauneimmat, mitä olen konsanaan nähnyt. Joka\nsakarassa oli kolme kiveä, ja yksi sakara puuttui kokonaan.\n\n\"Tässä, herra Holder, on aivan samanlainen sakara kuin se, joka on\nmurrettu poikki\", sanoi Holmes. \"Pyydän teitä koettamaan, kykenettekö\nvääntämään sen poikki.\"\n\nIsäntämme peräytyi kauhuissaan pari askelta. \"Ei tule kysymykseenkään!\"\nhän huudahti.\n\n\"Sitten koetan itse.\" Holmes otti kruunun käsiinsä ja väänsi kaikin\nvoimin, mutta tuloksetta. \"Tunnen sen antavan hiukan perään\", hän\nsanoi, pannen kruunun takaisin pöydälle, \"mutta vaikka minulla on\npoikkeuksellisen vahvat sormet, saisin repiä ja vääntää pitkän ajan,\nennen kuin saisin sakaran poikki. Ja mitä tapahtuisi, jos taittaisin\nsen? Taittuessaan metalli paukahtaisi melkeinpä yhtä kovasti kuin\npistooli. Oletteko vieläkin sitä mieltä, että kaikki tämä on tehty vain\nmuutaman metrin päässä vuoteestanne, teidän kuulematta mitään?\"\n\n\"En tiedä, mitä ajattelisin. Kaikki näyttää niin toivottoman synkältä.\"\n\n\"Mutta ehkäpä asia selvenee, kunhan pääsemme hiukan pidemmälle. Vai\nmitä arvelette, neiti Holder?\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, että olen aivan yhtä ymmällä kuin setänikin.\"\n\n\"Pojallanne ei ollut kenkiä eikä tohveleitakaan, kun näitte hänet?\"\n\n\"Hänellä ei ollut yllään muuta kuin paita ja housut.\"\n\n\"Paljon kiitoksia. Tämä tutkimuksemme on ollut erittäin\nmenestyksellinen. Ellei totuutta saada nyt ilmi, niin se on kokonaan\noma vikamme. Teidän luvallanne, herra Holder, menen nyt ulos ja jatkan\ntutkimuksiani siellä.\"\n\nHän tahtoi taaskin työskennellä yksin, sillä tarpeettomista\njalanjäljistä oli vain haittaa, selitti hän. Viivyttyään poissa toista\ntuntia hän palasi, jalat yltäpäältä lumisina ja kasvot entistäkin\ntutkimattomampina.\n\n\"Nyt luulen nähneeni kaikki, mitä täällä on nähtävää, herra Holder\",\nhän sanoi. \"Palaamalla nyt kaupunkiin voin parhaiten palvella teitä.\"\n\n\"Entä beryllit, herra Holmes? Missä ne ovat?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\nHerra Holder väänteli käsiään. \"En näe niitä enää milloinkaan! Entä\npoikani? Onko mitään toivoa hänen suhteensa?\"\n\n\"Mielipiteeni ei ole muuttunut.\"\n\n\"Mitä minun talossani sitten oikeastaan tapahtui viime yönä?\"\n\n\"Jos tulette luokseni Baker-streetille huomenna aamulla yhdeksän ja\nkymmenen välillä, niin ehkäpä voin selittää teille kaikki. Minullahan\non, mikäli olen ymmärtänyt oikein, avoin valtakirja toimia puolestanne\nja oikeus käyttää rahaa sen verran kuin tarvitsen, edellyttäen, että\nminun onnistuu saada jalokivet takaisin. Eikö niin?\"\n\n\"Annan mielelläni vaikka koko omaisuuteni, kunhan vain saan beryllit\ntakaisin.\"\n\n\"Hyvä on. Jatkan tutkimuksiani, kunnes asia on selvä. Voihan olla, että\nminun täytyy käydä täällä vielä kerran ennen iltaa. Hyvästi, herra\nHolder.\"\n\nHuomasin kaikesta, että ystäväni lopullinen mielipide asiasta oli\njo valmis, mutta itse tuloksesta, johon hänen päätelmänsä olivat\njohtaneet, minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan. Kotimatkalla\nkoetin monta kertaa saada hänet puhumaan siitä, mutta hän siirtyi aina\nmuihin asioihin, kunnes lopulta väsyin ja annoin hänen olla rauhassa.\nKello ei ollut vielä kolmeakaan, kun tulimme kotiin. Holmes meni\nkiireesti huoneeseensa ja tuli hetkisen kuluttua takaisin kadulla\nmaleksivaksi joutomieheksi pukeutuneena. Yllään kiiltäväksi kulunut\nhaalistunut takki, jonka kaulus oli käännetty pystyyn, kaulassa\npunainen kaulahuivi ja jaloissa risaiset ja kolhiintuneet kengät, hän\noli tyyppinä täydellinen.\n\n\"Luulenpa, että tämän pitäisi kelvata\", hän virkkoi katsahtaen uunin\nyläpuolella olevaan peiliin. \"Toivoisin sinun voivan lähteä mukaani,\nWatson, mutta tällä! kerralla se ei käyne päinsä. En ole aivan varma,\novatko jäljet, joita nyt seuraan, oikeat, mutta sen saan pian tietää.\nTodennäköisesti palaan jo parin tunnin kuluttua.\" Hän leikkasi\nviipaleen kylmää lihaa sivupöydälle siirretystä paistista, likisti sen\nkahden leipäpalan väliini ja pisti poistuessaan tämän vaatimattoman\naterian taskuunsa.\n\nOlin juuri juonut teeni, kun hän palasi ilmeisesti varsin hyvällä\npäällä, heiluttaen kädessään vanhaa kenkää, jonka hän heitti nurkkaan.\n\n\"Poikkesin sisään vain ohimennen\", hän sanoi, kaataen itselleen teetä.\n\"Lähden taas heti.\"\n\n\"Minne sitten?\"\n\n\"West-endin toiselle puolelle. Ehkä viivyn kauankin poissa, niin että\nälä odota minua illalliselle.\"\n\n\"Miten asia luonnistuu?\"\n\n\"No, koko hyvin. Ei mitään valittamista. Olen jo käynyt toistamiseen\nStreathamissa, mutta sisään en mennyt. Tämä on varsin mielenkiintoinen\ntapaus, ja minä olen oikein hyvilläni, että sain sen tutkittavakseni.\nMutta aika rientää. Tämä epäilyttävä asu riisutaan nyt, sillä minun\ntäytyy kiireesti saada esille korkeasti! kunnioitettu varsinainen\nminäni.\"\n\nNäin hänen käytöksestään, että hänellä oli pätevämmät ja suuremmat syyt\nolla tyytyväinen, kuin mitä hänen sanansa ilmaisivat. Silmät säteilivät\nja poskillekin oli ilmaantunut heikko punerrus. Hän hävisi kiireesti\nhuoneeseensa, ja hetkisen kuluttua kuulin ulko-oven jysähtävän kiinni,\nmistä tiesin hänen lähteneen jatkamaan metsästystään.\n\nOdotin puoliyöhön saakka, mutta kun häntä ei kuulunut, menin levolle.\nOlin tottunut siihen, että hän saattoi olla jälkiä seuratessaan poissa\nuseampia vuorokausiakin. En tiedä, milloin hän oli tullut kotiin,\nmutta aamiaispöytään tullessani hän jo istui kahvikuppinsa ääressä\nsanomalehti kädessään virkeänä ja reippaana.\n\n\"Suonet anteeksi, Watson, etten odottanut sinua\", hän sanoi, \"mutta,\nkuten muistanet, asiakkaamme tulee tänne jo verraten varhain.\"\n\n\"Kellohan onkin jo yli yhdeksän\", vastasin. \"En ollenkaan ihmettelisi,\nvaikkapa hän jo olisi täällä. Olin kuulevinani ovikellon soivan.\"\n\nTulija oli kuin olikin herra Holder. Hän näytti niin muuttuneelta, että\nmiltei pelästyin. Luonnostaan leveät ja täyteläiset kasvot näyttivät\nkuihtuneilta, posket olivat painuneet kuopalle, ja tukkakin näytti\nvivahduksen verran harmaammalta kuin eilen. Hän liikkui väsyneesti\nja askel oli veltto ja laahustava, mikä teki vielä säälittävämmän\nvaikutuksen kuin hänen hillitön epätoivonsa edellisenä aamuna. Hän\nlysähti raskaasti nojatuoliin, jonka siirsin hänelle.\n\n\"Mitä minä olen tehnyt, kun minua näin rangaistaan?\" hän voihkaisi.\n\"Kaksi päivää sitten olin onnellinen ja hyvinvoipa mies, jolla ei ollut\nmitään huolia. Nyt istun tässä hylättynä, orpona ja häväistynä. Minulle\nkasataan murhetta murheen päälle. Veljentyttäreni Mary on jättänyt\nminut.\"\n\n\"Jättänyt teidät?\"\n\n\"Niin. Hänen vuoteessaan ei ole nukuttu viime yönä, huone oli tyhjä ja\neteishallin pöydällä kirje. Sanoin hänelle eilen illalla, en soimaten,\nvaan oman suruni helpottamiseksi, että kaikki olisi hyvin, jos hän\nolisi mennyt naimisiin Arthurin kanssa. Ehkäpä oli ajattelematonta\nsanoa niin. Kirjeessään hän viittaa tuohon huomautukseeni. Hän\nkirjoittaa:\n\n 'Rakas setä.\n\n Tunnen tuottaneeni sinulle surua ja ettei tätä kauheata onnettomuutta\n ehkä olisi konsanaan tapahtunut, jos olisin menetellyt toisin.\n Näin ajatellen en voi koskaan enää olla onnellinen kattosi alla ja\n sentähden tunnen, että minun täytyy jättää sinut ainiaksi. Älä ole\n huolissasi tulevaisuudestani, sillä siitä on jo huolehdittu, äläkä\n suinkaan ryhdy etsimään minua, sillä se on turhaa ja aiheuttaisi vain\n ikävyyksiä minulle. Elämässä ja kuolemassa sinun iäti uskollinen\n\n                                                  Marysi.'\n\n\"Mitä hän mahtaa tarkoittaa tällä kirjeellä, herra Holmes? Aikooko hän\npäättää päivänsä?\"\n\n\"Ei, ei sinnepäinkään. Tämä ratkaisu ehkä onkin paras mahdollinen. Voin\nsanoa, että raskas koettelemuksenne alkaa jo mennä ohi, herra Holder.\"\n\n\"Niinkö, herra Holmes! Te tiedätte jotakin, herra Holmes, te tiedätte\njotakin! Missä beryllit ovat?\"\n\n\"Olisiko tuhat puntaa kappaleelta mielestänne liian suuri hinta?\"\n\n\"Maksan vaikka kymmenentuhatta.\"\n\n\"Se on tarpeetonta. Asia järjestyy kolmellatuhannella. Ja lupaamanne\npieni palkinto sen lisäksi. Onko teillä shekkikirja mukananne? Tässä on\nkynä. Lienee parasta kirjoittaa kerta kaikkiaan neljätuhatta.\"\n\nHämmästyneen näköisenä herra Holder kirjoitti pyydetyn shekin. Holmes\nmeni pöytänsä luo, otti laatikosta pienen kolmikulmaisen kultalevyn,\njossa oli kolme jalokiveä, ja pani sen pöydälle.\n\nAsiakkaamme sieppasi sen käteensä ilosta huudahtaen.\n\n\"Se on löytynyt! Olen pelastettu! Pelastettu!\"\n\nHänen riemunsa oli yhtä hillitöntä kuin aikaisemmin hänen surunsa, ja\nhän painoi beryllit hyväilevästi poveaan vasten.\n\n\"Teillä on, herra Holder, vielä yksi velka maksettavananne\", Holmes\nsanoi melkeinpä ankarasti.\n\n\"Velka!\" Hän tarttui kynään. \"Sanokaa summa, niin maksan sen heti.\"\n\n\"Nyt ei ole kysymys minusta eikä mistään rahavelasta. Tarkoitan\nvain sitä, että te olette velvollinen pyytämään nöyrästi anteeksi\npojaltanne, joka on käyttäytynyt tässä asiassa niin jalosti ja\nmiehekkäästi, että saatte olla ylpeä hänestä. Toivon oman poikani\nkäyttäytyvän samoin, jos minulla jolloinkin on poika.\"\n\n\"Arthur ei siis ollut ottanut niitä?\"\n\n\"Sanoin teille eilen ja toistan sen nyt, että hän on täysin syytön.\"\n\n\"Se on siis aivan varmaa! Kiiruhtakaamme sitten heti ilmoittamaan\nhänelle, että totuus on tullut ilmi.\"\n\n\"Hän tietää sen jo. Menin hänen luokseen heti kun asia oli selvä, ja\nkun huomasin, ettei hän tahtonut sanoa mitään, kerroin itse hänelle\nkaikki. Silloin hän myönsi minun olevan oikeassa ja selitti joitakuita\nkohtia, jotka olivat vielä jääneet jonkin verran hämäriksi. Mutta se\nuutinen, jonka äsken kerroitte, ehkä saa hänet avaamaan suunsa.\"\n\n\"Mutta ilmaiskaa nyt minulle, taivaan tähden, mitä tämä kaikki\noikeastaan merkitsee!\"\n\n\"Sen teen ja samalla selostan, millä tavalla pääsin selville kaikesta.\nMutta sallikaa minun heti ilmoittaa teille eräs asia, jonka kuuleminen\non teistä aivan yhtä raskasta kuin minusta sen kertominen. Sir George\nBurnwell ja veljentyttärenne olivat salaisesti liittolaisia. Ja nyt he\novat paenneet yhdessä.\"\n\n\"Mary! Se ei voi olla mahdollista.\"\n\n\"Se on valitettavasti enemmän kuin mahdollista; se on totta. Te ja\npoikanne ette tuntenut kumpikaan tämän miehen todellista luonnetta,\nkun avasitte hänelle kotinne. Hän on Englannin vaarallisimpia miehiä\n— köyhtynyt ja rappiolle mennyt peluri, häikäilemätön roisto, jolla\nei ole rahtuakaan kunniantuntoa. Veljentyttärenne ei todennäköisesti\ntiennyt sellaisia olevankaan. Kun hän kuiskaili tytölle lemmenvalojaan,\njoita hän on jo jaellut sadoille muille, niin tämä ei voinut muuta\nkuin hurmaantuneena ajatella olevansa ensimmäinen, joka oli saanut\nhänen sydämensä syttymään. Mitä kaikkea hän on sanonut, sen paholainen\nparhaiten tietäköön, mutta lopulta tyttö joutui kokonaan hänen\npauloihinsa ja kävi tapaamassa häntä melkeinpä joka ilta.\"\n\n\"Minä en tahdo, en voi uskoa sitä!\" herra Holder huudahti kasvot\nharmaina.\n\n\"Siispä kerron teille, mitä kodissanne viime yönä tapahtui.\nOtaksuttuaan teidän menneen levolle veljentyttärenne hiipi eteishalliin\nja puheli rakastajansa kanssa sen ikkunan ääressä, joka on talliin\nmenevän tien puolella. Mies oli seisonut ikkunan takana niin kauan,\nettä jäljet olivat painuneet lumen läpi maahan saakka. Tyttö puhui\nhänelle kruunusta, jonka olitte tuonut kotiinne. Roiston kullanhimo\nheräsi, ja hänen tahtoonsa taipuen; tyttö suostui rupeamaan hänen\nkätyrikseen. En epäilekään, etteikö veljentyttärenne rakastanut teitä\nlämpimästi, mutta maailmassa on naisia, joiden sydämestä rakastajan\nlempi hävittää kaikki muut kiintymykset, ja minä luulen, että hän\nkuuluu niihin. Saatuaan ohjeet; hän näki samassa teidän tulevan, minkä\ntähden hän sulki ikkunan nopeasti ja kertoi teille nähneensä sisäkön\ntaas käyneen tapaamassa puujalkaista sulhastaan, mikä oli aivan totta.\n\n\"Poikanne Arthur meni levolle heti sen jälkeen, kun oli käynyt\nluonanne, mutta huolissaan siitä, että oli taas velkautunut kerhossa,\nhän ei saanut unta. Maattuaan valveilla puoleen yöhön saakka hän kuuli\näkkiä hiipiviä askeleita ulkoa käytävästä. Hän nousi, raotti ovea ja\nhämmästyi nähdessään serkkunsa hiipivän varovasti oveanne kohti ja\nmenevän teidän huoneeseenne. Hän kiskaisi nopeasti housut jalkaansa\nja odotti sitten pimeässä nähdäkseen, mitä tämä kaikki oikeastaan\nmerkitsi. Samassa tyttö ilmestyikin jälleen näkyviin, ja käytävän\nlampun valossa poikanne huomasi, että kruunu, josta olitte illalla\npuhunut, oli hänen kädessään. Tyttö meni portaita alas, ja poikanne\nhiipi kauhusta vavisten hänen jälkeensä ja pujahti lopuksi lähellä\noveanne olevien verhojen taakse, josta on hyvä näköala eteishalliin.\nTyttö avasi hiljaa mainitsemani ikkunan, ojensi kruunun jollekin, joka\nseisoi ulkopuolella, sulki ikkunan yhtä hiljaa ja kiiruhti takaisin\nhuoneeseensa melkein hipaisten verhoja, joiden taakse poikanne oli\npiiloutunut.\n\n\"Niin kauan kuin tyttö oli näkyvissä, poikanne ei voinut tehdä\nmitään, sillä muuten hän olisi paljastanut naisen, jota hän\nrakasti, syylliseksi häpeälliseen ja suureen rikokseen. Hän käsitti\ntäydellisesti, kuinka musertavat seuraukset tästä uskomattomasta\ntapauksesta olisi teille ja koko perheelle, ellei hänen onnistuisi\nsaada kruunua takaisin. Heti kun tyttö oli hävinnyt huoneeseensa, hän\nsyöksyi portaita alas, yllään vain paita ja housut ja avojaloin, avasi\neteishallin ikkunan, hyppäsi ulos lumeen ja juoksi rallitielle miehen\njälkeen, jonka hän näki kiiruhtavan poispäin kuutamossa. Sir George\nBurnwell koetti jouduttautua pois, mutta poikanne tavoitti hänet ja sai\nkiinni kruunusta, joka oli toisella vielä kädessään. Kumpikin kiskoi\nomalle taholleen, ja tässä painiskelussa poikanne iski vastustajansa\notsaan haavan toisen silmän yläpuolelle. Sitten kuului terävä\npaukahdus, ja poikanne huomasi kruunun jääneen käteensä. Hän kiiruhti\ntakaisin, sulki ikkunan ja hiipi huoneeseenne. Nähtyään siellä, että\nkruunu oli vääntynyt hänen kiskoessaan sitä vastustajansa käsistä, hän\nryhtyi oikaisemaan sitä, ja juuri silloin te astuitte sisään.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" herra Holder sanoi melkein kuiskaten.\n\n\"Sitten te suututitte hänet soimauksillanne ja loukkaavilla nimillä\nhetkellä, jolloin hän päinvastoin tunsi ansaitsevansa lämpimimmät\nkiitoksenne. Totuutta hän ei voinut sanoa. Jos hän olisi ilmaissut\nkaikki, niin samalla hän olisi ilmiantanut henkilön, joka oli hänelle\nrakas, mutta joka ei suinkaan ansainnut tätä hellävaraisuutta hänen\npuoleltaan. Hän päätti tehdä kaiken voitavansa tämän henkilön\nsuojelemiseksi ja vaikeni.\"\n\n\"Sen tähden Mary siis kirkaisi ja pyörtyi nähdessään kruunun!\" huudahti\nherra Holder. \"Hyvä Jumala, kuinka sokea olenkaan ollut! Ja poikanihan\npyysi, että hänen sallittaisiin poistua pariksi minuutiksi. Hän tahtoi\ntietysti mennä katsomaan, olisiko taittunut sakara jäänyt sinne, jossa\nhe painiskelivat. Kuinka julmasti ja väärin olenkaan kohdellut häntä!\"\n\n\"Saavuttuani teille\", Holmes jatkoi, kiersin heti talon ympäri\nnähdäkseni, olisiko lumessa jälkiä, jotka voisivat auttaa minua.\nTiesin, ettei lunta ollut satanut edellisen illan jälkeen ja että yöllä\nkiihtynyt pakkanen oli jäädyttänyt jäljet pysyväisiksi. Tarkastin\nkeittiöön vievän käytävän, mutta siinä oli kuljettu niin paljon, että\nkaikki jäljet olivat sekoittuneet toisiinsa. Aivan oven vieressä,\nsiitä hiukan vasemmalle, näin kuitenkin naisen seisoneen ja puhelleen\nmiehen kanssa, jonka toisen jalan jättämä jälki, lumeen painunut\npyöreä kolo, osoitti, että hänellä oli puujalka. Samalla näin myös,\nettä kohtaaminen oli äkkiä keskeytynyt, sillä nainen oli kiiruhtanut\nnopeasti takaisin portaille, mikä näkyi siitä, että kenkien kannat\nolivat tehneet paljoa matalamman jäljen kuin kärjet. Puujalka oli\nseisonut hetkisen paikallaan ja poistunut sitten. Otaksuin, että\nsisäkkö, jonka sulhasesta olitte jo kertonut, oli tavannut hänet juuri\nsiinä, ja niin asia olikin. Sitten tutkin puutarhan, mutta löysin vain\nhajanaisia jälkiä sieltä täältä — poliisithan olivat jo käyneet siellä\n— mutta tultuani tallitielle pysähdyin tuijottamaan maahan. Lumeen oli\nkirjoitettu pitkä ja monimutkainen kertomus.\n\n\"Siinä oli vieretysten kahden miehen jäljet. Toisella oli ollut\nkengät, mutta toinen oli, kuten ilokseni totesin, kulkenut avojaloin.\nSelostuksestanne tiesin heti varmasti, että viimeksimainittu oli ollut\npoikanne. Kenkäjalkainen mies oli kävellyt, mutta toinen oli juossut,\nja kun hänen jälkensä olivat siellä täällä painuneet kenkäjalan\njälkien päälle, niin oli selvää, että hän oli juossut tämän jäljessä.\nSeurasin niitä ja totesin niiden menevän eteishallin ikkunan taakse,\njossa kenkäjalka oli odottanut niin kauan, että lumi oli sulanut\nmaahan saakka. Sitten menin jälkien toiseen päähän, joka oli noin\nviidenkymmenen metrin päässä tallitiellä ja jossa näin kenkäjalan\npyörähtäneen ympäri. Lumessa oli liikuttu puoleen ja toiseen, mistä\notaksuin, että siinä oli tapeltu, ja kun sitten näin hiukan edempänä\njoitakuita veripisaroitakin, olin siitä varma. Kenkäjalka oli lähtenyt\npakoon, ja kun hänen jälkiään seuratessani löysin vielä verta, niin\ntiesin, että hän se oli haavoittunut. Seurasin niitä viertotielle\nsaakka, mutta siinä ne hävisivät, sillä tie oli lakaistu aamulla.\n\n\"Täällä sisällä tutkin, niinkuin muistatte, eteishallin ikkunan\nsuurennuslasillani. Huomasin heti, että ikkunasta oli kuljettu.\nIkkunalaudalla näkyi selvästi märän jalan jälki sellaisessa asennossa,\nettä sen oli täytynyt jäädä siihen sisääntultaessa. Silloin minulle\nalkoi selvitä, mitä oli tapahtunut. Joku mies oli odottanut ikkunan\ntakana, joku oli tuonut hänelle kruunun, poikanne oli nähnyt sen, hän\noli kiiruhtanut varkaan perään ja käynyt käsiksi häneen. Kruunusta\noli tapeltu, ja kun kaksi miestä raastoi siitä, minkä jaksoi, niin\nyksi sakara katkesi, vaikkakin se oli niin luja, ettei heistä olisi\nkumpikaan kyennyt yksin taittamaan sitä. Sitten poikanne oli palannut\nsisään, mutta taittunut sakara oli jäänyt varkaan käteen. Tämä kaikki\noli aivan selvää. Jäljellä oli vain kysymys, kuka tuo mies oli ja kuka\noli antanut kruunun hänelle.\n\n\"Vanha sääntöni on se, että kun asiasta erotetaan pois kaikki, mikä on\nsinänsä mahdotonta, niin kaiken sen, mitä jää jäljelle, täytyy olla\ntotta, näyttipä se kuinka uskomattomalta hyvänsä. Tiesin, että te ette\nollut antanut kruunua kenellekään, minkä tähden jäljelle jäivät vain\nveljentyttärenne ja palvelijattaret. Mutta jos tämä välittäjä oli joku\npalvelijattarista, niin minkä tähden poikanne olisi siinä tapauksessa\nottanut kaikki niskoilleen? Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä.\nMutta hän rakasti serkkuaan, ja siinä oli oivallinen selitys, miksi hän\ntahtoi säilyttää hänen salaisuutensa — varsinkin kun tämä salaisuus\noli häpeällinen. Muistaessani sitten, että olitte nähnyt hänet\npuheenaolevan ikkunan ääressä ja että hän pyörtyi nähdessään kruunun,\nolin varana asiasta.\n\n\"Kuka oli hänen rikostoverinsa? Ilmeisesti rakastaja, sillä kukapa muu\nolisi voinut saada hänet unohtamaan teitä kohtaan tuntemansa rakkauden\nja kiitollisuuden. Tiesin, ettei seuraelämä vetänyt teitä puoleensa ja\nettä kodissannekin kävi verraten vähän vieraita. Mutta niiden joukossa\noli sir George Burnwell. Olin jo kauan sitten kuullut, että hänellä oli\ntunnottomana naisten viettelijänä varsin huono maine. Kenkäjalkainen\nmies oli varmasti hän ja puuttuva sakara oli hänen hallussaan. Hän\nkyllä tiesi, että Arthur oli tuntenut hänet, mutta sittenkin hän\nsaattoi kuvitella olevansa turvassa, sillä eihän poikanne voinut sanoa\nsanaakaan, saattamatta teitä kaikkia suurelle häväistykselle alttiiksi.\n\n\"Nyt voitte jo itsekin päätellä, mihin toimenpiteisiin ryhdyin. Menin\ntavalliseksi joutomieheksi pukeutuneena sir Burnwellin kotiin, jossa\nminun onnistui päästä puheisiin hänen palvelijansa kanssa. Sain kuulla,\nettä hänen isäntänsä oli loukannut otsansa edellisenä yönä, ja lopuksi\nostin kuudella shillingillä parin hänen isäntänsä vanhoja kenkiä. Ne\nmukanani matkustin takaisin; Streathamiin, jossa totesin niiden sopivan\njälkiin täsmälleen.\"\n\n\"Eilen illalla näin todellakin tallitiellä jonkun kulkurin\", huomautti\nherra Holder.\n\n\"Aivan niin. Minä siellä liikuskelin. Siellä totesin lopullisesti,\nettä beryllit olivat sir Burnwellilla. Sitten palasin kotiin ja\nmuutin pukua. Tehtäväni vaikein ja arkaluontoisin osa oli vielä\nsuorittamatta. Julkisuutta täytyi karttaa mahdollisimman huolellisesti,\njotta häväistysjuttu vältettäisiin, ja toiselta puolen tiesin niin\npaatuneen ja kokeneen roiston oivaltaneen, että kätemme olivat juuri\nsen tähden täydellisesti sidotut. Menin hänen luokseen, ja ensin hän\nluonnollisesti kielsi kaikki. Sitten selostin hänelle koko tapauksen\nyksityiskohtaisesti sillä seurauksella, että hän muka vimmastui ja\nsieppasi seinältä kumipatukan, mutta minä olin varuillani ja painoin\npistoolin hänen ohimolleen, ennen kuin hän ehti lyödä. Silloin hän\nhiukan pehmeni. Ilmoitin ostavani beryllit, jotka olivat hänen\nhallussaan, ja maksavani tuhat puntaa kappaleelta. Hän raivostui.\n'No voi sun perhana!' hän huudahti, 'ja minä kun myin ne kaikki\nkuudellasadalla!' Luvattuani, etten ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin\nhäntä vastaan, hän lopulta suostui ilmaisemaan, kenelle hän oli myynyt\njalokivet. Riensin sinne viipymättä, ja pitkän tinkimisen jälkeen\nsain ne haltuuni, maksettuani tuhat puntaa kappaleelta. Sitten kävin\nkatsomassa poikaanne, jolle kerroin, että kaikki oli hyvin, ja kun\nkello oli kaksi tänä aamuna, pääsin vihdoin levolle mielestäni varsin\npitkän ja raskaan päivätyön jälkeen.\"\n\n\"Päivätyön jälkeen, joka on pelastanut Englannin suuresta julkisesta\nhäväistysjutusta\", lisäsi herra Holder nousten tuolistaan. \"En löydä\nsanoja kiittääkseni teitä, sir, mutta te tulette huomaamaan, etten\npalkitse vaivojanne kiittämättömyydellä. Taitavuutenne ylittää kaikki,\nmitä minulle on siitä kerrottu. Nyt minun täytyy rientää rakkaan\npoikani luo pyytämään anteeksi hänelle tekemääni vääryyttä. Ja kun\najattelen Mary parkaani, niin sydämeni melkein murtuu. Ette kai tekään\ntiedä, missä hän nyt on?\"\n\n\"Voimme olla jotakuinkin varmat siitä\", Holmes vastasi, \"että hän\non siellä, missä sir George Burnwellkin on. Ja yhtä varmaa on, että\nhänen rikoksensa, olipa se minkälainen hyvänsä, saa pian ankaramman\nrangaistuksen, kuin mikä on kohtuullista.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nPUNERTAVA HIUSPALMIKKO.\n\n\n\"Ihminen, joka rakastaa taidetta itse taiteen vuoksi\", huomautti\nSherlock Holmes sysäten pöydälle _The Daily Telegraph'in_\nilmoitusliitteen, jota hän oli silmäillyt, \"nauttii usein enimmän sen\nvähäpätöisemmistä ja vähemmän silmäänpistävistä näyttäytymisistä.\nOn ollut mieluista, Watson, nähdä sinun oivaltaneen tämän totuuden\nniin elävästi, ettet ole pieniä aikaansaannoksiamme käsitellessäsi,\njoista olet hyväntahtoisesti ja, minun täytyy sanoa, toisinaan hiukan\nkaunistellenkin kirjoittanut selostuksia, kiinnittänyt huomiotasi\nvain niihin moniin kuuluisiin tapauksiin ja huomiota herättäneisiin\noikeudenkäynteihin, joissa olen ollut mukana, vaan melkeinpä\npääasiallisesti sellaisiin, jotka ovat sinänsä olleet varsin mitättömiä\nja jokapäiväisiä, mutta joita tutkiessani olen voinut erinomaisesti\nsoveltaa omaa erikoismenetelmääni, nimittäin pyrkimistä ratkaisuun\njohdonmukaisella ajattelulla ja siten muodostuvilla päätelmillä.\"\n\n\"Siitä huolimatta\", vastasin hymyillen, \"en kykene aivan kokonaan\nkumoamaan kertomusteni johdosta esitettyjä syytöksiä, että tahdon\nherättää huomiota.\"\n\nHolmes otti pihdeillä uunista hiilen ja sytytti pitkän ruusupuisen\npiippunsa, jota hän käytti savipiippunsa asemesta ollessaan\npuhetuulella ja väittelynhaluinen. \"Olet ehkä tehnyt virheen\nkoettaessasi saada kaikkiin kertomuksiisi väriä ja elämää. Sen sijaan\nsinun olisi pitänyt tyytyä siihen, että olisit selostanut vain sen\najattelulla ja huomioiden tekemisellä laaditun johtopäätösten sarjan,\njoka muodostuu syiden ja seurausten välille ja joka on todellisuudessa\nainoa mielenkiintoinen asia näissä kertomuksissa.\"\n\n\"Olen aina antanut niille sijan, joka kuuluu niille, mikäli kykenen\nitse arvostelemaan\", vastasin hiukan jäykästi, sillä tämä ystävässäni\nusein ilmenevä itserakkaus, joka muuten sisältyi varsin voimakkaana\ntekijänä hänen omituiseen luonteeseensa, harmitti minua.\n\n\"Huomautukseni ei johdu itserakkaudesta eikä omahyväisyydestäkään\",\nsanoi hän, vastaten tapansa mukaan enemmän ajatuksiini kuin sanoihini.\n\"Vaatimukseni, ettei taidettani saa millään tavalla kätkeä näkyvistä,\nperustuu siihen, että se on persoonatonta, sellaista, joka ei ole\nminun määrättävissäni. Rikos on yleinen ilmiö, mutta johdonmukainen\najattelu harvinaista. Sen tähden sinunkin pitäisi kohdistaa huomiosi\nensi sijassa tähän viimeksimainitsemaani seikkaan ja vähemmän itse\nrikokseen. Sinä olet kirjoittanut sarjan ajanvietekertomuksia asioista,\njotka olisivat kelvanneet luentokurssin aineistoksi.\"\n\nOli raikas kevätaamu, ja me istuimme aamiaisen syötyämme iloisesti\nloimuavan takkavalkean ääressä vanhassa tutussa huoneessamme\nBaker-streetin varrella. Paksu sumu lainehti likaisenharmaiden\ntalorivien välissä, ja kadun toisella puolella olevat ikkunat\nhäämöttivät mustina, epäselvinä läikkinä kellertävän usvan läpi.\nKatossa palava kaasuliekki valaisi kirkkaasti valkoisen pöytäliinan,\nkiiltävät astiat, veitset, haarukat ja lusikat, sillä ateriaa ei\nollut vielä korjattu pois. Holmes oli ollut ääneti koko aamun ja\nlueskellut sanomalehtien ilmoitussivuja, kunnes hän lopulta, sen\njohdosta ilmeisesti tyytymättömänä, ettei löytänyt, mitä etsi,\nryhtyi läksyttämään minua ja penkomaan kertomuksissani havaitsemiaan\npuutteellisuuksia.\n\n\"Toiselta puolen\", hän jatkoi, tuijotettuaan hetkisen tuleen\npitkää piippuaan imien, \"sinusta tuskin voitaneen sanoa, että\ntahdot herättää huomiota, sillä tapaukset, joihin mielenkiintosi\non ystävällisesti kohdistunut, ovat suurimmaksi osaksi sellaisia,\netteivät ne ole rikoksia siinä merkityksessä kuin laki edellyttää.\nAvunantoni Böhmin kuninkaalle, neiti Mary Sutherlandin seikkailu,\nhalkihuulisen kerjäläisen arvoitus ja kalifornialaisen morsiamen\nkatoamisjuttu ovat kaikki tapauksia, joihin laki ei ulotu. Mutta minä\npelkään, että huomion herättämisen pelkosi on saanut sinut luisumaan\narkipäiväisyyteen.\"\n\n\"Se voi olla mahdollista\", myönsin, \"mutta menettelytavat, joita olen\nkuvannut, ovat olleet uusia ja mielenkiintoisia.\"\n\n\"Luuletko sinä, että puolinukuksissa vaeltava suuri yleisö, joka\nei tunne kankuria hampaista eikä latojaa peukaloista, edes huomaa\nniitä? Mutta vaikkapa kuvauksiisi olisikin päässyt tunkeutumaan\narkipäiväisyyttä, niin enhän voi moittia sinua siitä. Suurten tapausten\najat ovat menneet. Ihminen, ainakin rikollinen ihminen, on menettänyt\nyritteliäisyytensä ja omintakeisuutensa. Minunkin toimintani supistuu\npian hävinneiden lyijykynien takaisin hankkimiseen ja neuvojen\nantamiseeni koulusta päässeille nuorille naisille. Tämä kirje, jonka\nsain tänä aamuna, merkinnee asteikkoni nollapistettä. Lue se!\" Hän\nsysäsi minulle rypistyneen kirjeen.\n\nSe oli lähetetty edellisenä iltana Montague-torin postitoimistosta ja\nkuului:\n\n \"Hyvä herra Holmes!\n\n Tahtoisin erittäin mielelläni kysyä Teiltä neuvoa, otanko vastaan\n minulle tarjotun kotiopettajattaren toimen. Tulen luoksenne huomenna\n aamupäivällä puoli kymmenen, jos Teille sopii.\n\n                                         Kunnioittaen Teidän\n                                           Violet Hunter.\"\n\n\"Tunnetko hänet?\" kysyin.\n\n\"En.\"\n\n\"Kello on nyt puoli yksitoista.\"?\n\n\"Niin, ja siinä hän tuleekin. Kuulin ovikellon soivan.\"\n\n\"Voihan käydä, että asia on mielenkiintoisempi kuin luuletkaan.\nMuistathan sinisen kiiltokiven. Aluksi nauroit koko jutulle, mutta\nsitten siitä kehittyi varsin vakava asia. Nyt voi käydä samoin.\"\n\n\"Toivokaamme niin. Saamme nähdä sen varsin pian, sillä asianomainen\nhenkilö astuu juuri nyt sisään, ellen erehdy vallan pahasti.\"\n\nOvi aukeni, ja nuori nainen tuli huoneeseen. Puku oli yksinkertainen,\nmutta miellyttävä, ja reippaasta käytöksestä näki, että hän oli\ntottunut tulemaan yksin toimeen maailmassa. Kasvot olivat täynnä\nkesakoita, mutta iloiset ja älykkäät.\n\n\"Pyydän vilpittömästi anteeksi, että vaivaan teitä\", hän sanoi\nreippaasti, kun Holmes nousi tervehtimään, \"mutta minulle on tapahtunut\njotakin hyvin kummallista, ja kun minulla ei ole vanhempia eikä\nmuitakaan omaisia, joilta voisin kysyä neuvoa, niin ajattelin, että\nehkäpä te tahtoisitte olla ystävällinen ja sanoa, mitä minun on\ntehtävä.\"\n\n\"Käykää istumaan, neiti Hunter, olkaa niin hyvä. Autan teitä\nmielihyvällä, jos vain voin.\"\n\nHuomasin heti, että uuden asiakkaan käytös ja puhetapa olivat tehneet\nedullisen vaikutuksen Holmesiin, joka loi nyt häneen tutkivan\nyleissilmäyksen ja istuutui sitten tuoliinsa, sovitti sormenpäät\nvastakkain ja valmistautui kuuntelemaan tapansa mukaan silmät\npuolittain ummessa.\n\n\"Olen ollut viisi vuotta opettajattarena eversti Munron perheessä\",\nvieraamme aloitti, \"mutta kaksi kuukautta sitten everstille tarjottiin\nuusi paikka Amerikassa Halifaxissa, jonne hän muutti koko perheensä, ja\nniin jäin ilman paikkaa. Ilmoitin lehdissä ja vastasin ilmoituksiin,\nmutta tuloksetta. Pienet säästöni alkoivat loppua, ja tilanne kärjistyi\nyhä uhkaavammaksi.\n\n\"West-endissä on opettajattaria varten suuri välitystoimisto, nimeltä\n'Westavay', jossa kävin kerran viikossa tiedustelemassa, olisiko\nilmaantunut paikkaa, joka sopisi minulle. Toimiston perustajan nimi\noli Westavay, mutta nyt sitä hoitaa neiti Stoper. Hän istuu pienessä\nsisäkonttorissa suuremman etuhuoneen perillä, jossa paikkojen\ntiedustelijat odottavat ja josta heidät kutsutaan yksitellen neiti\nStoperin puheille.\n\n\"Käydessäni siellä viime viikolla minut vietiin, kuten tavallisesti,\npieneen sisäkonttoriin, mutta neiti Stoper ei ollutkaan siellä yksin.\nPöydän päässä istui harvinaisen lihava vanhempi herrasmies, jonka\nhymyilevät kasvot näyttivät aivankuin valuvan kauluksen päällekin jäi\njoka katsoi minuun melkeinpä kiusallisen tutkivasti. Sitten hän kääntyi\näkkiä neiti Stoperiin päin.\n\n\"'Tämä kelpaa', hän sanoi, 'parempaa en voi pyytääkään. Hän on\nerinomainen! Suurenmoisen hyvä!' Hän oli vilpittömästi ihastunut,\nnauroi ja hykerteli käsiään ja oli niin kiltin ja hyväntahtoisen\nnäköinen, että teki oikein hyvää katsella häntä.\n\n\"'Te etsitte paikkaa, neiti, vai kuinka?' hän kysyi.\n\n\"'Niin, sir.'\n\n\"'Te olette opettajatar?'\n\n\"'Niin, sir.'\n\n\"'Mitä tahdotte palkkaa?'\n\n\"'Viime paikassani eversti Munron luona sain neljä puntaa kuukaudessa.'\n\n\"'Ohoh! Olipa sekin palkka — nälkäpalkka, toden totta!' hän huudahti ja\nnosti kätensä ylös aivan kuin vihastuneena. 'Kuinka voidaan tarjotakaan\nniin kurjaa palkkaa hienolle ja oppineelle naiselle?'\n\n\"'Oppineisuuteni on ehkä pienempi, kuin mitä kuvittelette, sir', sanoin\nhänelle. 'Osaan opettaa vain ranskaa, hiukan saksaa ja niiden lisäksi\nsoittoa, piirustusta ja -\n\n\"'Riittää, riittää!' hän huudahti. 'Mutta osaatteko esiintyä ja\nkäyttäytyä hienon naisen tavoin? Se on pääasia. Muussa tapauksessa\nette ole sovelias opettamaan ja kasvattamaan lasta, joka ehkä tulee\nvielä näyttelemään huomattavaa osaa maansa historiassa. Mutta jos\ntäytätte mainitsemani ehdot, niin eihän kukaan, joka pitää itseään\nherrasmiehenä, voi vaatia teitä hyväksymään kolminumeroista lukua\npienempää palkkaa. Suostun maksamaan teille aluksi sata puntaa\nvuodessa.'\n\n\"'Voitte kuvitella, että minun asemassani tämmöinen tarjous tuntui\nmelkeinpä liian edulliselta ollakseen totta. Hänkin näytti huomanneen,\netten oikein tahtonut uskoa häntä, koska hän sieppasi heti lompakon\ntaskustaan ja kaivoi esiin pankkiosoituksen.'\n\n\"'Tapoihini kuuluu myös', hän sanoi hymyillen mitä herttaisimmin,\nniin että silmät kapenivat kahdeksi viiruksi, 'suorittaa nuorille\nneitosille, joille avaan kotini, pukuvaraston täydentämistä ja\nmatkakuluja varten puoli palkkaa etukäteen.'\n\n\"Minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt niin miellyttävää ja\nhuomaavaista miestä. Ja kun olin jo hiukan velkautunut, niin tämä\nkäsiraha tuli erittäin hyvään tarpeeseen, mutta asia tuntui minusta\nsittenkin jollakin tavalla sen verran omituiselta, että tahdoin tietää\nhiukan enemmän, ennen kuin antaisin lopullisen vastauksen.\n\n\"'Saanko kysyä, missä te asutte, sir?' sanoin.\n\n\"'Hampshiressä. Hurmaava paikka, nimeltä Copper Beeches, jonne on\nWinchesteristä kuusi kilometriä. Seutu on kaunista, hyvä neiti, ja\nvanha taloni mitä viihtyisin.'\n\n\"'Mitä velvollisuuksia minulla tulisi olemaan? Tahtoisin mielelläni\ntietää tehtäväni laadun.'\n\n\"'Otan teidät poikani, pienen kuusivuotiaan rasavillin opettajaksi.\nNäkisittepä vain, kuinka kätevästi hän tappaa torakoita tohvelillani.\nSe käy niin, että vain läiske kuuluu.' Hän nojautui taaksepäin ja\nnauroi, niin että silmät häipyivät kokonaan rasvapoimujen väliin.\n\n\"Kuullessani lapsen ajanvietteestä hämmästyin hiukan, mutta isän\nsydämellinen nauru sai minut sitten ajattelemaan, että hän ehkä laski\nleikkiä.\n\n\"'Tehtäväni tulee siis olemaan yhden lapsen opettaminen?' kysyin\nhäneltä.\n\n\"'On vielä muutakin, on toki, on toki', hän toimitti vilkkaasti.\n'Teidän tulisi myös suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä vaimolleni,\nmitä hän milloinkin haluaa, edellyttäen, etteivät hänen toivomuksensa\nole missään suhteessa mahdottomia. Kävisikö se vaikeaksi?'\n\n\"'Teen mielihyvällä kaiken voitavani.'\n\n\"'Aivan niin. Me olemme vaatimattomia ihmisiä, mutta hyväsydämisiä. Jos\nesimerkiksi pyytäisimme teitä käyttämään pukua, jonka annamme teille,\nniin olisiko teillä mitään sitä vastaan, vai kuinka?'\n\n\"'Ei suinkaan', vastasin melkoisesti hämmästyneenä kysymyksen johdosta.\n\n\"'Ettekä liioin loukkautuisi, jos pyydämme teitä istumaan milloin\nsiellä milloin täällä?'\n\n\"'En, en suinkaan.'\n\n\"'Suostuisitteko myös leikkauttamaan tukkanne ennen meille tuloanne?'\n\n\"Tuskin uskoin korviani. Kuten näette, herra Holmes, minulla on\njokseenkin tuuhea ja kauniskin tukka, jonka hiukan punertava väri on\nvarsin harvinainen, jopa taiteellinenkin, kuten minulle on sanottu.\nEnhän voinut ajatellakaan, että luopuisin siitä noin vain ilman muuta.\n\n\"'Pelkään sen olevan mahdotonta', vastasin.\n\n\"Hän oli koko ajan katsonut minuun kiinteästi pienillä silmillään, ja\nkuullessaan vastaukseni hän synkistyi.\n\n\"'Luulen sen olevan välttämätöntä', hän sanoi. 'Se on, vaimoni\npäähänpistoja, ja tehän tiedätte, hyvä neiti, että naisen päähänpistot\ntäytyy ottaa huomioon. Ette siis suostu leikkauttamaan tukkaanne?'\n\n\"'En, sir aivan mahdotonta, sir', vastasin päättävästi.\n\n\"'Siinä tapauksessa asia saa raueta minun puoleltani. Se oli hyvin\nikävää, sillä muuten olisitte ollut erittäin sovelias. Minun täytynee\npyytää, neiti Stoper saada nähdä vielä joitakin neitosianne.'\n\n\"Liikkeen omistajatar oli koko ajan touhunut papereittensa ääressä,\nmutta katsahti nyt minuun äärimmäisen närkästyneestä. Hän varmaankin\najatteli välityspalkkiota, joka jäisi nyt saamatta.\n\n\"'Haluatteko nimenne jäävän edelleenkin kirjoihin?' hän kysyi.\n\n\"'Kyllä, neiti Stoper.'\n\n\"'Se näyttää oikeastaan olevan tarpeetonta, koska kieltäydytte\nvastaanottamasta tarjousta, joka on mitä edullisin', hän sanoi\nankarasti. 'Ja meidän välityksellämme teille enää tuskin ilmestyy\ntämmöistä tilaisuutta. Hyvästi, neiti Hunter.' Hän soitti kelloa, ja\novipoika avasi minulle oven.\n\n\"Kun tulin asuntooni ja huomasin kaappini olevan tyhjän ja pari kolme\nlaskua pöydällä, aloin ajatella, olinkohan sittenkin menetellyt\ntaitamattomasti. Olkoon, että noilla ihmisillä oli kummallisia\npäähänpistoja ja tapoja ja kaikenlaisia eriskummallisia toivomuksia,\njoita oli toteltava, kun he kerran tarjoutuivat maksamaan riittävän\nsuuren palkkion kaikesta. Vain ani harvat kotiopettajattaret saavat\nEnglannissa sata puntaa vuodessa. Ja mitä hyötyä minulla oikeastaan\noli tukastani? Lyhyt tukka on usein hyvinkin pukeva, ja ehkäpä minä\nolen juuri sellainen tyyppi. Seuraavana päivänä olin jo taipuvainen\nmyöntämään, että olin tehnyt erehdyksen, ja sitä seuraavana olin siitä\nvarma. Olin jo melkein voittanut ylpeyteni ja päättänyt mennä takaisin\nvälitystoimistoon kysymään, oliko paikka vielä vapaa, kun sain kirjeen\nsuoraan siltä lihavalta herralta. Otin kirjeen mukaani, ja se kuuluu:\n\n \"Copper Beeches, lähellä Winohesteriä.\n\n \"'Hyvä neiti Hunter,\n\n Neiti Stoper on hyväntahtoisesti antanut minulle osoitteenne, ja\n nyt tiedustelen täten, olisiko päätöksenne ehkä muuttunut. Vaimoni\n tahtoo, että teidän pitää välttämättä tulla, sillä kuvaukseni teistä\n on suuresti miellyttänyt häntä. Maksamme teille 120 puntaa vuodessa\n korvataksemme kaikki vaivanne, joita pienet oikkumme voivat aiheuttaa\n teille. Mutta ne ovat varsin viatonta laatua. Vaimoni on näet hyvin\n ihastunut erääseen sinivärin vivahdukseen ja tahtoo, että teillä\n olisi aina aamupäivällä sellainen puku. Teidän ei kuitenkaan tarvitse\n käyttää varojanne sen hankkimiseen, koska rakas Alice-tyttäremme, joka\n on nyt Philadelphiassa, jätti tänne juuri sellaisen puvun. Luulen sen\n sopivan hyvin teillekin. Sitten sanoin teille, että voimme pyytää\n teitä istumaan milloin missäkin ja askartelemaan aikanne kuluksi\n milloin mitäkin, ja minun käsittääkseni sen ei pitäisi liioin tuottaa\n teille mitään vaikeuksia. Mitä taas tukkaanne tulee, niin minun on\n todellakin sääli sitä, etenkin kun en voinut olla kiinnittämättä\n huomiotani sen kauneuteen lyhyen keskustelumme aikana, mutta pelkään,\n että minun on pakko pysyä vaatimuksessani, samalla toivoen, että\n lupaamani palkka korvaa senkin menettämisen. Tehtävänne poikani\n opettajana tulee olemaan hyvin helppo. Ehkä tahdotte ainakin koettaa?\n Ilmoittakaa, millä junalla saavutte, niin tulen Winchesteriin teitä\n vastaan.\n\n                                               Kunnioittaen\n                                             Jephro Rucastle.\"\n\n\"Tämän kirjeen sain juuri äskettäin, herra Holmes, ja olen päättänyt\nottaa paikan vastaan. Mutta ajateltuani vielä asiaa katsoin parhaaksi\nalistaa sen teidän harkittavaksenne, ennen kuin annan lopullisen\nvastauksen.\"!\n\n\"Asiahan on selvä, neiti Hunter, koska olette päättänyt hyväksyä\ntarjouksen\", Holmes sanoi hymyillen.\n\n\"Ette siis kehoittaisi minua vastaamaan kieltävästi?\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, että tuskinpa sallisin oman sisareni lähteä sinne.\"\n\n\"Mitähän tässä oikeastaan piilee, herra Holmes?\"\n\n\"Kukapa sen tietää. Mikä on oma mielipiteenne asiasta?\"\n\n\"Minun käsittääkseni on vain yksi selitys. Herra Rucastle näytti\nolevan erittäin kiltti ja hyväntahtoinen mies, mutta hänen vaimonsa\non todennäköisesti mielisairas. Hän salaa sen pelosta, että vaimo\nvietäisiin hullujenhuoneeseen, ja tyydyttää kaikki hänen päähänpistonsa\nja oikkunsa saadakseen hänet pysymään mahdollisimman rauhallisena.\"\n\n\"Varsin uskottava selitys ja toistaiseksi ainoa mahdollinen. Mutta\neihän se ole mikään sovelias paikka nuorelle ja sivistyneelle naiselle.\"\n\n\"Mutta palkka, herra Holmes, palkka!\"\n\n\"Niinpä kyllä, palkka on hyvä — liiankin hyvä. Juuri se panee minut\nhiukan ymmälle. Miksi teille maksetaan sata kaksikymmentä puntaa\nvuodessa, kun opettajattaria saa neljälläkymmenelläkin. Siihen täytyy\nolla erityinen ja painava syy.\"\n\n\"Tänne tullessani ajattelin, että kun kerron teille kaikki, niin asian\nalkuvaiheet ovat jo tiedossanne, jos sattuisin tarvitsemaan apuanne.\nMinusta tuntuisi paljoa turvallisemmalta tietäessäni, että olette\nvalmis auttamaan minua.\"\n\n\"Siihen voitte turvallisesti luottaa. Sanon, etten ole moneen\nkuukauteen kuullut mitään näin mielenkiintoista. Siinä on piirteitä,\njotka ovat aivan uusia, jos epäilette jotakin tai jos teitä uhkaa vaara\n—\"\n\n\"Vaara! Mikä vaara minua voisi uhata?\"\n\nHolmes pudisti päätään. \"Vaara olisi jo torjuttu, jos tietäisimme sen\",\nhän vastasi. \"Olen valmis tulemaan luoksenne mihin aikaan hyvänsä,\npäivällä ja yölläkin. Sähkösanoma riittää.\"\n\n\"Sitten on kaikki hyvin.\" Huolestunut ilme oli hävinnyt, ja hän nousi\nreippaasti tuolistaan. \"Nyt matkustan Hampshireen turvallisella\nmielellä. Kirjoitan heti herra Rucastlelle, uhraan tukkani tänä iltana\nja aamulla varhain lähden Winchesteriin.\" Sanottuaan vielä sydämelliset\nkiitokset Holmesille hän ojensi kätensä meille kummallekin ja poistui.\n\n\"Hän on kaikesta päättäen tyttö, joka kykenee ja on tottunut tulemaan\ntoimeen omin voimin\", huomautin minä, kuunnellessani vieraamme\nreippaita askelia, kun hän meni portaita alas.\n\n\"Ja nyt se taito tulee hänelle hyvään tarpeeseen\", Holmes sanoi\nvakavasti. \"Erehdynpä suuresti, ellemme saa pian kuulla hänestä\njälleen.\"\n\nMeni kuitenkin pari viikkoa, ennen kuin ystäväni ennustus toteutui.\nHuomasin usein ajattelevani reipasta asiakastamme. Mitähän ihmiselämän\nkummallista sivupolkua tämä nuori ja yksinäinen nainen oli mahtanut\njoutua kulkemaan, mietiskelin häntä muistaessani. Poikkeuksellinen\npalkka, kummalliset ehdot, helppo työ, kaikki nämä seikat saivat\najattelemaan, että asiassa oli jotakin omituista. Mutta oliko mies\nihmisystävä vai salajuonia punova roisto, vai oliko vaikuttimena\npelkkä päähänpistojen tyydyttäminen, en voinut sanoa. Holmeskin, kuten\nhuomasin, unohtui usein mietteisiinsä ja saattoi istua toimettomana\npuoli tuntiakin, kulmat rypyssä ja hajamielisen näköisenä, mutta kun\nrupesin puhumaan asiasta, hän vain huitaisi kädellään ilmaan. \"En tiedä\nsiitä mitään!\" hän huudahti kärsimättömästi, \"En voi valaa tiiliä ilman\nsavea.\" Ja kuitenkin hän aina mutisi lopuksi, ettei hän olisi konsanaan\nsallinut oman sisarensa hyväksyä mokomaa paikkaa.\n\nSähkösanoma, jonka sitten saimme, tuli myöhään eräänä iltana, juuri kun\naioin mennä levolle. Holmes oli syventynyt kemiallisiin tutkimuksiin,\nja silloin kävi usein, että löysin hänet aamulla samasta paikasta\nkeitinpullojen ja koeputkien äärestä, johon hän oli illalla jäänyt. Hän\navasi sähkösanoman, katsahti siihen ja heitti sen minulle.\n\n\"Katso, milloin junia menee Winchesteriin\", hän sanoi ja jatkoi\naskarteluaan.\n\nSähkösanoma oli lyhyt ja kiirehtivä. Se kuului:\n\n \"Pyydän saada tavata teitä huomenna Winchesterissä 'Mustan joutsenen'\n hotellissa kello 12. Tulkaa. En tiedä, mitä minun on tehtävä.\n\n                                                   Hunter.\"\n\n\"Lähdetkö mukaan?\" kysyi Holmes katsahtaen minuun.\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Katso sitten, mikä juna sopii parhaiten.\"\n\n\"Yksi lähtee puoli kymmenen ja saapuu Winchesteriin puoli kaksitoista.\"\n\n\"Sehän sopii. Sittenpä taidan lykätä nämä hommat tuonnemmaksi, sillä\nhuomenna meidän pitää olla hyvässä kunnossa.\"\n\nSeuraavana aamuna istuimme junassa matkalla Englannin muinaiseen\npääkaupunkiin. Holmes oli hautautunut aamulehtiin, mutta tultuamme\nHampshireen hän sysäsi ne luotaan ja alkoi katsella ohi kiitäviä\nkauniita maisemia. Oli ihana kevätaamu. Taivas oli kuulakkaan kirkas\nja siellä täällä näkyi pieniä vaaleita pilvenhattaroita. Aurinko\npaistoi kirkkaasti, mutta ilmassa oli vielä virkistävää pakkasen\ntuntua, joka reipastuttaa ja saa toiminnanhalun täyteen vireeseen.\nPienten maalaistalojen punaisia ja harmaita kattoja pilkoitti puiden ja\npensaiden keskeltä, joihin lehti juuri alkoi puhjeta. Niitä näkyi joka\ntaholla, katsoipa minne hyvänsä, aina Aldershotin pyöreille kummuille\nsaakka.\n\n\"Kylläpä täällä on hymyilevää ja kaunista!\" huudahdin minä\nBaker-streetin hämyssä nuutuneen kaupunkilaisen vilpittömällä\nriemastuksella. Holmes vain pudisti päätään.\n\n\"Minunlaiselleni luonteelle nämä tutkimukset, jotka olen ottanut\nerikoisalakseni, vähitellen muodostuvat aivan kuin kiroukseksi\nsiinä suhteessa, etten voi enää katsella asioita muuten kuin niiden\nnäkökulmasta\", selitti hän. \"Sinua noiden pikku talojen sirous ja\nkauneus ilahduttaa, mutta minun silmäni toteaa heti, että ne ovat\nkaukana toisistaan. Katsellessani niitä mieleeni nousee heti ajatus,\nettä niissä voi kenenkään tietämättä tapahtua mitä hyvänsä.\"\n\n\"Eihän toki!\" huudahdin minä. \"Eihän noissa vanhoissa ja kodikkaissa\ntaloissa voine olla sijaa rikoksille.\"\n\n\"Katsellessani niitä tunnen aina kauhua. Tiedän kokemuksestani, Watson,\netteivät Lontoon kurjimmatkaan kujat kykene kilpailemaan synnissä ja\nrikoksissa hymyilevän ja kauniin maaseudun kanssa.\"\n\n\"Minä aivan pelästyn!\"\n\n\"Mutta syy on ilmeinen. Kaupungissa saa yleinen mielipide aikaan paljon\nsellaista, mihin laki ei kykene. Siellä ei ole niin kurjaa paikkaa,\nettei pahoinpidellyn lapsen huuto tai juopuneen elämöiminen herättäisi\nnaapureissa närkästystä ja myötätuntoa, ja järjestysvalta on kaikkialla\nniin lähellä, että yksi sanakin saa sen liikkeelle. Lakitupa on aivan\nrikoksen vieressä. Mutta katso noita peltojensa keskellä kyhjöttäviä\nyksinäisiä taloja. Niiden asukkaat ovat enimmäkseen oppimatonta väkeä,\njotka eivät tiedä laista mitään tai ainakin hyvin vähän. Tuommoisissa\npaikoissa voi tapahtua mitä hyvänsä kaikessa hiljaisuudessa, niissä\nvoidaan harjoittaa helvetillistä julmuutta vuodesta vuoteen,\nkenenkään tietämättä siitä mitään. Jos neiti Hunterin työpaikka olisi\nWinchesterissä, en olisi ollut lainkaan huolissani hänestä, mutta tuo\nkuuden kilometrin matka maaseudulle tekee asian vaaralliseksi. Mutta\njoka tapauksessa on selvää, ettei häntä uhkaa mikään henkilökohtainen\nvaara.\"\n\n\"Ei. Kun hän voi tulla Winchesteriin meitä tapaamaan, niin eihän mikään\nestä häntä tarpeen vaatiessa pakenemastakaan.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Mikähän tässä oikeastaan on takana? Etkö ole sommitellut siihen\nminkäänlaista selitystä?\"\n\n\"Olen laatinut seitsemän eri selitystä, jotka ovat kaikki sikäli\nuskottavia, mitä tiedämme asiasta. Mutta mikä niistä on oikea, sen\nratkaisevat uutiset, jotka epäilemättä odottavat meitä matkamme päässä.\nTuomiokirkon torni näkyykin jo tuolta, niin että saamme pian kuulla,\nmitä neiti Hunterilla on kerrottavanaan.\"\n\n\"Musta joutsen\" on hyvä ja siisti hotelli aivan aseman läheisyydessä,\nja siellä neiti Hunter jo odottikin meitä yksityishuoneessa, jonka\npöydälle oli katettu aamiainen.\n\n\"Olen niin iloinen, että tulitte\", hän sanoi vakavasti. \"Olitte hyvin\nkilttejä, sillä en todellakaan tiedä, mitä minun on tehtävä.\"\n\n\"Kertokaa, mitä teille on tapahtunut.\"\n\n\"Sen teen, mutta minulla on kiire, sillä lupasin herra Rucastlelle\npalata ennen kolmea. Hän ei estellyt matkaani, vaikka en sanonutkaan,\nmille asioille lähdin.\"\n\n\"Selostakaa nyt meille kaikki oikeassa järjestyksessä.\" Holmes oikaisi\npitkät säärensä lähemmäksi tulta ja oli valmis kuuntelemaan.\n\n\"Minun täytyy ensinnäkin sanoa, etteivät herra ja rouva Rucastle ole\nkohdelleet minua millään tavalla huonosti. Mutta minä en ymmärrä heitä,\nja sen tähden tunnen olevani aina levoton ja rauhaton.\"\n\n\"Mitä te ette ymmärrä?\"\n\n\"Heidän käytöstään. Kerron teille kaikki alusta alkaen. Herra Rucastle\noli tullut tänne minua vastaan ja vei minut vaunuillaan kotiinsa Copper\nBeechesiin. Paikka on ihana, mutta itse talo on kaikkea muuta kuin\nkaunis. Suuri nelikulmainen rakennus, joka on ollut joskus valkoinen,\nmutta jonka seinät ovat nyt täynnä tuulten ja myrskyjen syövyttämiä\nläikkiä. Takana ja sivuilla on metsää ja edessä noin sadan metrin\nlevyinen nurmikkorinne, jonka toisena rajana on Southamptoniin menevä\nvaltamaantie. Herra Rucastle omistaa rakennuksen ja sen edessä olevan\nrinteen, mutta takana ja sivuilla oleva metsä kuuluu lordi Southertonin\nalueisiin. Hän ajoi itse ja oli aivan yhtä ystävällinen ja miellyttävä\nkuin tavatessani hänet ensimmäisen kerran ja esitteli minut heti\nperille päästyämme vaimolleen ja pikku pojalleen.\n\n\"Otaksumamme, joka tuntui meistä niin uskottavalta istuessamme\nhuoneessanne Baker-streetillä, ei pidä paikkaansa, herra Holmes.\nRouva Rucastle ei ole mielisairas. Hän on kalpea hiljainen nainen,\nkorkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen, ja niin ollen paljon\nnuorempi miestään, joka on ainakin neljänkymmenen viiden vuoden\nikäinen. Heidän puheistaan olen ymmärtänyt heidän olleen naimisissa\nnoin seitsemän vuotta, ja että hän on ollut sitä ennen leski ja että\naikaisemmassa avioliitossa on ollut vain yksi lapsi, tytär, joka on nyt\nPhiladelphiassa. Ja kun hänen täytyy olla ainakin kaksikymmenvuotias,\nvoin hyvin ymmärtää, ettei hän viihdy kotona nuoren äitipuolensa takia.\n\n\"Rouva Rucastle näyttää olevan henkisestikin aivan yhtä väritön kuin\nulkonaisesti. Vaikutusta, jonka hän teki minuun, on vaikea määritellä.\nSe ei ollut sanottavasti edullinen, mutta ei vastenmielinenkään.\nHän on täydellinen nolla. Huomasin kuitenkin heti, että hän on\nintohimoisesti kiintynyt mieheensä ja pikku poikaansa. Hänen katseensa\nsiirtyy alinomaan toisesta toiseen ja huomaa pienimmätkin toivomukset,\njotka hän koettaa toteuttaa jo ennen, kuin ne lausutaankaan. Herra\nRucastle on häntä kohtaan huomaavainen ja ystävällinen omalla leveällä\ntavallaan, ja yleensä he näyttävät onnelliselta parilta. Ja kuitenkin\ntällä naisella on jokin salainen suru. Hän vaipuu usein ajatuksiinsa\nja näyttää sanomattoman surulliselta. Olen monta kertaa nähnyt hänen\nitkevän. Olen ajatellut, että hänen mieltään ehkä painaa huoli ja\npelko lapsen tulevaisuudesta, sillä en ole milloinkaan nähnyt niin\npilalle hemmoteltua ja ilkeää lasta. Hän on ikäisekseen hento ja pieni\nvarreltaan, kun taas pää on suhteettoman suuri. Hänen elämänsä on joko\nsynkkää ja uhmailevaa jörötystä tai sitten alituista kiukuttelemista,\njoka tämän tästä kiihtyy hillittömäksi suuttumiseksi. Kaikkien\nheikompien olentojen kiusaaminen näyttää olevan ainoa askartelu,\njoka huvittaa häntä, ja hiirien, pikkulintujen ja hyönteisten\npyydystämisessä hän on todella nerokas. Mutta mitäpä hyödyttää puhua\ntuosta ilkiöstä, jolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän asian\nkanssa.\"\n\n\"Tahdon mielelläni kuulla pienimmätkin yksityiskohdat\", huomautti\nHolmes, \"kaikki sellaisetkin, jotka eivät: teidän mielestänne ehkä\nkuulukaan asiaan.\"\n\n\"Koetan selostaa kaikki mahdollisimman tarkasti. Palvelijat\ntekivät minuun varsin vastenmielisen vaikutuksen. Niitä on kaksi,\nToller-niminen vanhempi mies ja hänen vaimonsa. Huomioni kiintyi heti\nheidän käyttäytymiseensä. Mies, jolla on harmahtava tukka, on aivan\nsivistymätön ja löyhkää aina väkijuomille. Olen jo kaksi kertaa nähnyt\nhänet aivan juovuksissa, herra Rucastlen kiinnittämättä asiaan mitään\nhuomiota. Vaimo on pitkä ja happamen näköinen luiseva eukko, yhtä\nvaitelias kuin hänen emäntänsäkin ja näyttää aina tyytymättömältä.\nHe ovat mitä vastenmielisin pariskunta, mutta onneksi vietän päiväni\nenimmäkseen pojan huoneessa ja omassani, jotka ovat vieretysten talon\ntoisessa päässä.\n\n\"Kaksi ensimmäistä päivää olin melkein joutilaana, mutta kolmantena\nrouva Rucastle meni heti aamiaisen jälkeen miehensä luo ja kuiskasi\njotakin tämän korvaan.\n\n\"'Niin, aivan niin', hän sanoi ja kääntyi minuun päin. 'Olemme\nhyvin kiitollisia teille siitä, neiti Hunter, että mukauduitte\ntoivomukseemme ja leikkautitte tukkanne. Vakuutan, ettei se ole\nvaikuttanut ulkonäköönne vähimmälläkään tavalla epäedullisesti. Nyt\ntahtoisimme nähdä, kuinka mainitsemani sininen puku sopii teille. Se on\nhuoneessanne vuoteella, ja jos tahtoisitte nyt pukea sen yllenne, niin\nolisimme kumpikin erittäin kiitollisia.'\n\n\"Puku, jonka näin huoneessani, oli kauniin sininen, mutta juuri se\nvivahdus on hyvin harvinainen. Kangas oli ensiluokkaisen hienoa,\nmutta kaikesta näki, että pukua oli käytetty ennenkin. Se sopi\nerinomaisen hyvin, aivan kuin se olisi tehty minua varten. Herra ja\nrouva Rucastle olivat molemmat niin ihastuneita nähdessään minut,\nettei sillä näyttänyt olevan mitään rajaa, niin haltioituneita, että\nse vaikutti teennäiseltä. He odottivat minua alhaalla salissa, joka\non talon etupuolella ja niin suuri, että se ulottuu päädystä toiseen.\nSiinä kolme korkeaa, lattiaan saakka ulottuvaa ikkunaa. Keskimmäisen\neteen oli asetettu tuoli selin ikkunaan. Minua pyydettiin istumaan\nsiihen, minkä jälkeen herra Rucastle alkoi kertoa mitä hullunkurisimpia\nkaskuja, kävellen koko ajan edestakaisin huoneen toisella sivulla. Ette\nvoi kuvitellakaan, kuinka lystikäs hän oli. Nauroin niin, että olin\nmenehtyä. Mutta hänen vaimonsa, jolla ei ole ilmeisesti rahtuakaan\nhuumorintajua, ei edes hymyillyt, vaan istui koko ajan kädet ristissä,\nsurullisen ja huolestuneen näköisenä. Noin tunnin kuluttua herra\nRucastle huomautti äkkiä, että oli jo aika ryhtyä työhön ja toimeen, ja\nkehoitti minua muuttamaan pukua ja menemään pikku Edwardin luo.\n\n\"Kaikki tämä toistui aivan samalla tavalla kahta päivää myöhemmin.\nMuutin pukua, istuin saman ikkunan ääressä ja nauroin vilpittömästi\nisäntäni kaskuille, joita näytti olevan loppumaton varasto ja jotka hän\nkertoi mestarillisesti. Sitten hän antoi minulle keltakantisen kirjan,\nkäänsi tuolini sivuttain, ettei varjoni olisi edessäni, ja pyysi minua\nlukemaan ääneen. Aloitin erään luvun puolivälistä, mutta kun olin\nlukenut noin kymmenen minuuttia, hän käski äkkiä minun lopettaa, vaikka\nolin keskellä lausetta, ja mennä muuttamaan pukua.\n\n\"Voitte kuvitella, herra Holmes, että uteliaisuuteni heräsi ja että\ntahdoin kernaasti saada tietää, mitä nämä kummalliset teatteriesitykset\noikeastaan merkitsivät. Minun piti välttämättä istua siten, etteivät\nkasvoni näkyneet ikkunaan, sen huomasin olevan heistä hyvin tärkeätä,\nja niinpä minut valtasi kiihkeä halu saada nähdä, mitä takanani\ntapahtui. Käsikuvastimeni oli särkynyt ja siten keksin sen keinon, että\npiilotin seuraavalla kerralla sopivan suuruisen palan nenäliinaani.\nNauraessani sitten taas oikein sydämellisesti nostin käteni muka\nsilmieni eteen, mutta samalla sovitin peilini sellaiseen asentoon, että\nnäin selvästi kaikki, mitä oli takanani. Minun täytyy myöntää, että\npetyin suuresti. En huomannut mitään erityisempää.\n\n\"Mutta se oli vasta ensimmäinen yritys. Kun katsahdin toisen kerran\npieneen kuvastimeeni, näin heti, että maantiellä seisoi pienenpuoleinen\nmies, jolla oli harmaa puku ja leukaparta ja joka näytti tarkastelevan\nminua. Maantiellä liikkuu aina väkeä, mutta hän nojasi aitaan ja\nkatseli herkeämättä taloon päin. Pyyhkäistyäni silmiäni laskin käteni\nalas ja katsahdin rouva Rucastleen, jonka näin tuijottavan minuun hyvin\ntutkivasti. Hän ei virkkanut mitään, mutta hän oli varmasti huomannut,\nettä minulla oli peili kädessäni ja että olin nähnyt maantiellä\nseisovan miehen. Hän nousi heti paikaltaan.\n\n\"'Jephro', hän sanoi, 'tiellä on joku julkea mies, joka tuijottaa neiti\nHunteriin.'\n\n\"'Mahdollisesti joku tuttavanne, neiti Hunter?' herra Rucastle kysyi.\n\n\"'Ei. En tunne ketään täälläpäin.'\n\n\"'No jopa jotakin! Todellakin julkeata! Viitatkaa hänelle, että hänen\npitää mennä tiehensä.'\n\n\"'Eiköhän ole parasta, ettemme välitä hänestä.'\n\n\"'Ei, ei suinkaan! Sitten hän maleksii täällä aina. Olkaa hyvä ja\nkääntykää ympäri ja viitatkaa hänelle näin.'\n\n\"Tein, niinkuin minulle sanottiin, ja samassa rouva Rucastle veti\nkaihtimet ikkunan eteen. Tämä tapahtui noin viikko sitten. En ole sen\nkoommin istunut mainitsemani ikkunan ääressä enkä pukenut ylleni tuota\nsinistä leninkiä. Enkä ole enää liioin nähnyt miestä, johon huomioni\nsilloin kiintyi.\"\n\n\"Jatkakaa, pyydän\", sanoi Holmes. \"Selostuksenne on erittäin\nmielenkiintoinen.\"\n\n\"Pelkään sen vaikuttavan koko lailla hajanaiselta ja etteivät\nselostamani tapahtumat todellisuudessa olekaan minkäänlaisessa\nyhteydessä keskenään. Heti ensimmäisenä päivänä herra Rucastle vei\nminut katsomaan pientä laudoista tehtyä kojua, joka on lähellä keittiön\nportaita. Tullessamme lähemmäksi kuulin ketjun kalinaa ja sitten\nepämääräistä liikehtimistä, aivan kuin suuri eläin olisi liikkunut\nkojussa puoleen ja toiseen.\n\n\"'Katsokaa sisään', herra Rucastle sanoi ja osoitti lautojen väliin\njäänyttä pientä rakoa. 'Eikö se olekin kaunis?'\n\n\"Kurkistin sisään ja näin pimeässä kojussa kaksi hehkuvaa silmää ja\nniiden takana jättiläismäisen ruhon hämärät ääriviivat.\n\n\"'Älkää pelästykö', saattajani sanoi nauraen nähdessään minun\nsäpsähtävän. 'Se on vain Carlo, verikoirani. Minä omistan sen, mutta\nToller, vanha palvelijani, on ainoa, jota se hiukan tottelee. Se saa\nruokaa vain kerran päivässä ja silloinkin niukasti, niin että se on\naina täydessä vireessä. Toller laskee sen irti joka ilta, ja Jumala\nvarjelkoon sitä, joka silloin tunkeutuu alueellemme. Älkää menkö\nmillään ehdolla ulos pimeän tultua, jos henkenne on teille rakas.'\n\n\"Varoitus ei ollut aiheeton, minkä totesin pian sen jälkeen katsoessani\neräänä yönä aivan sattumalta ulos ikkunastani. Oli kaunis kuutamo,\nmelkein yhtä valoisaa kuin päivällä, ja nurmikkorinne hohti kuin hopea.\nKatselin kuin lumottuna kaunista kuutamoyötä, nauttien sen syvästi\nrauhasta, kunnes olin näkevinäni jonkin tumman hahmon liikkuvan aidan\nvarjossa. Hetkisen kuluttua se tuli esiin kirkkaaseen kuutamoon, ja\nsilloin näin, mikä se oli. Jättiläismäinen koira, ainakin vasikan\nkokoinen, jolla oli roikkuvat korvat, peloittavan suuri kuono\nja jäntevät raajat. Se meni hitaasti nurmikon poikki ja hävisi\nnäkyvistäni. Katsellessani tuota kaameata äänetöntä vartijaa tunsin\nmelkeinpä suurempaa kauhua, kuin jos olisin nähnyt murtovarkaan.\n\n\"Nyt kerron teille hyvin omituisen tapauksen, joka sattui minulle\nitselleni. Olin, kuten tiedätte, leikkauttanut tukkani Lontoossa,\nja palmikon olin tallettama matka-arkkuni pohjalle. Eräänä iltana,\npantuani pojan nukkumaan, rupesin aikani kuluksi tutkimaan huonettani\nhiukan lähemmin ja järjestelemään tavaroitani. Huoneessani on vanha\nlipasto, jossa on kolme laatikkoa. Ylimmät olivat auki ja tyhjät, mutta\nalin oli lukittu. Täytin ylimmät liinavaatteillani, mutta kun minulla\noli vielä paljon muutakin tavaraa, niin minua tietysti harmitti, ettei\nkolmaskin ollut käytettävissäni. Sitten ajattelin, että se ehkä oli\nlukittu vain epähuomiossa, minkä tähden otin esiin kaikki avaimeni\nsaadakseni sen auki. Ensimmäinen, jota koetin, sopi lukkoon, ja minä\nvedin laatikon auki. Sekin oli muuten tyhjä, paitsi että pohjalla oli\njotakin. Teidän on aivan mahdotonta arvata, mitä. Minun hiuspalmikkoni!\n\n\"Otin sen käteeni ja katselin sitä. Se oli yhtä paksu ja värikin\noli aivan sama. En tiennyt, mitä minun piti ajatella. Kuinka oli\n_minun_ palmikkoni voinut joutua lipastoon? Vapisevin käsin purin\narkkuni ja löysin palmikkoni sen pohjalta, johon olin sen pannutkin.\nVertasin niitä toisiinsa ja ne olivat aivan samanlaiset. Eikö se ollut\nkummallista? Minun oli mahdotonta löytää minkäänlaista selitystä tähän\narvoitukseen, vaikka olisin vaivannut päätäni kuinka kauan hyvänsä.\nPanin löytämäni palmikon takaisin laatikkoon, enkä puhunut asiasta\nsanaakaan isäntäväelleni, koska olin menetellyt väärin avatessani\nlaatikon, jonka he olivat lukinneet.\n\n\"Minulla on tarkka silmä tekemään huomioita, herra Holmes, eikä\nkestänytkään kauan, ennen kuin olin täysin selvillä huoneiden\njärjestyksestä. Talon kummassakin päässä on pieni sivurakennus.\nTollerit asuvat toisessa, mutta toinen näyttää aivan asumattomalta, ja\nsen ovikin on aina lukittu. Mennessäni eräänä päivänä portaita alas\nnäin kuitenkin herra Rucastlen tulevan juuri tuosta ovesta, avainnippu\nkädessään ja kasvoilla ilme, jota en ollut milloinkaan aikaisemmin\nhuomannut. Hyväntuulisuudesta, johon olin tottunut, ei näkynyt\njälkeäkään. Kasvot olivat purppuranpunaiset, otsa vihasta rypyssä ja\nohimoiden suonet korkealle jännittyneinä. Hän lukitsi oven ja kiiruhti\nohitseni sanaakaan virkkamatta.\n\n\"Uteliaisuuteni heräsi. Ollessani hiukan myöhemmin ulkona oppilaani\nkanssa suuntasin kulkumme niin, että saatoin nähdä mainitun\nsivurakennuksen ikkunat. Niitä oli neljä, kaikki samassa rivissä ja\nkaikki tomuiset ja likaiset. Neljännen edessä oli sitä paitsi luukut.\nHuoneet olivat ilmeisesti autioita ja asumattomia. Kävellessäni siinä\nedestakaisin luoden aina silloin tällöin silmäyksen noihin ikkunoihin,\nherra Rucastle tuli luokseni hymyillen mitä herttaisemmin.\n\n\"'Toivottavasti ette saanut minusta, parahin neiti Hunter, äsken\nsellaista käsitystä, että tarkoitukseni oli olla epäkohtelias, kun\nmenin ohitsenne sanaa sanomatta. Ajattelin liikeasioitani niin\nkiinteästi, että unohdin ympäristöni kokonaan.'\n\n\"Sanoin hänelle, etten ollut lainkaan loukkautunut. 'Kävellessäni\ntässä', lisäsin sitten, 'huomasin juuri, että teillä on tuolla ylhäällä\nuseampia huoneita, joissa ei asu ketään.'\n\n\"Hän säpsähti, huomasin sen selvästi, ja katsoi minuun hämmästyneestä\n\n\"'Harrastan ajankulukseni valokuvausta ja olen järjestänyt sitä varten\npimeän huoneen tuonne ylös', hän selitti. 'Mutta hyvänen aika, kuinka\nteräväsilmäisen nuoren neidin olemmekaan saaneet taloon! Kuka olisi\nuskonut sitä?' Hän sanoi sen leikillisesti ja hymyillen, mutta katse,\njonka hän samalla loi minuun, ei ollut leikillinen, vaan epäluuloinen\nja närkästynyt.\n\n\"Siitä hetkestä alkaen, jolloin oivalsin, että noihin huoneisiin\nliittyi jokin salaisuus, jota ei tahdottu ilmaista! minulle, en\najatellut muuta, kuin että miten pääsisin näkemään ne. Se ei ollut\nenää pelkkää uteliaisuutta, vaikka olenkin luonnostani utelias, vaan\nenemmän kuin velvollisuuden tuntoa. Tunsin, että tekisin hyvän työn,\njos onnistuisin pääsemään tuohon paikkaan. Puhutaan naisen vaistoista.\nEhkäpä tämä tunne oli juuri sitä. Mutta oli miten oli, siitä lähtien\npidin tuota lukittua ovea aina: silmällä, vaanien tilaisuutta päästä\nnäkemään, mitä se kätki.\n\n\"Se tilaisuus ilmaantui vasta eilen. Lienee paikallaan mainita,\nettä olen nähnyt herra Rucastlen lisäksi molempien Tollerienkin\nkäyvän noissa huoneissa. Kerran näin Tollerin tulevan sieltä suuri\nliinavaatesäkki kainalossaan. Hän on viime aikoina juopotellut\nyhtenään. Eilen illalla hän oli taas juovuksissa, ja kun menin\nyläkertaan, näin ovessa avaimen, jonka hän oli epäilemättä unohtanut\nsiihen. Herra ja rouva Rucastle olivat alhaalla ja poika heidän\nluonaan, niin että parempaa tilaisuutta tuskin saattoi toivoakaan.\nKiersin hiljaa avaimen ympäri, työnsin oven auki ja pujahdin sisään.\n\n\"Edessäni oli kapea käytävä, jonka seinät olivat paperoimattomat ja\nlattia ilman mattoa ja jonka toisella seinällä oli vieretysten kolme\novea, joista kaksi oli auki. Tyhjiä, kolkkoja huoneita, toisessa kaksi\nikkunaa ja toisessa yksi, ja kaikki ruudut niin likaiset ja tomuiset,\nettä päivänvalo vain hiukan kuulsi niiden läpi. Keskimmäinen ovi oli\nkiinni, edessä leveä rautatanko, jonka toinen pää oli köytetty seinään\nkiinni ja toinen lukittu tukevaan, seinään lyötyyn renkaaseen. Ovi\noli myös lukossa ja avain poissa. Tämä teljetty ovi oli selvästi\nsen ikkunan kohdalla, jonka edessä oli luukut, mutta huone ei ollut\npimeä, sillä kynnyksen ja oven väliin jääneestä raosta siinsi selvästi\npäivänvalo, mistä päättelin, että huoneessa täytyi olla kattoikkuna.\nSeisoessani käytävässä ja tuijottaessani tuohon synkkään oveen,\nihmetelIen, mitä se mahtoi kätkeä, kuulin sen takaa askeleita ja\nnäin tumman varjon liikkuvan edestakaisin oven alla huomaamani raon\nkohdalla. Sitä eivät rasittuneet hermoni enää kestäneet, herra Holmes.\nMinut valtasi hirveä kauhu. Käännyin ja syöksyin ulos, aivan kuin\nminua olisi ajettu takaa — aivan kuin jokin hirveä käsi olisi ollut\ntarttumaisillaan minuun — suoraan herra Rucastlen syliin, joka odotti\nulkopuolella.\n\n\"'Tekö siellä olette', hän sanoi hymyillen. 'Sitä jo ajattelinkin, kun\nnäin oven olevan auki.'\n\n\"'Pelästyin niin kauheasti!' huohotin minä.\n\n\"'Mutta hyvä kiltti neiti, eihän toki, eihän toki!' — ette voi\nkuvitella, kuinka hellä ja lohduttava hänen äänensä oli — 'ja mitä te\nniin säikähditte, neiti hyvä?'\n\n\"Mutta hänen äänensä oli aivan liian hellivä. Hän liioitteli. Olin aina\nvaruillani hänen suhteensa.\n\n\"'Olin niin hupsu, että menin tuohon tyhjään sivurakennukseen',\nvastasin. 'Mutta siellä on niin autiota ja kolkkoa ja pimeää, että\npelästyin ja tulin kiireesti pois. Siellä on niin painostavan\näänetöntä.'\n\n\"'Eikö muuta?' hän kysyi ja katsoi minuun terävästi.\n\n\"'Kuinka — kuinka niin?' sanoin.\n\n\"'Minkä arvelette olevan syynä siihen, että tämä ovi on aina lukittu?'\n\n\"'Siitä minulla ei ole aavistustakaan.'\n\n\"'Vain sen tähden, ettei se ole asiaankuulumattomia varten.\nYmmärrättekö?' Hän hymyili mitä herttaisimmin.\n\n\"'Jos vain olisin tietänyt — —'\n\n\"'Nyt tiedätte sen. Ja jos vielä kerran rohkenette astua tämän\nkynnyksen yli —' tässä hänen hymynsä muuttui pirulliseksi irvistykseksi\nja hän tuijotti minuun raivosta liekehtivin silmin — 'niin usutan\nkoiran kimppuunne!'\n\n\"Olin niin säikähtynyt, etten tiedä, mitä tein. Todennäköisesti juoksin\nhänen ohitseen huoneeseeni. En muista muuta, kuin että huomasin\nlepääväni vuoteellani joka jäsen vavisten. Sitten muistin teidät, herra\nHolmes. Minun täytyi saada neuvotella kanssanne. Pelkäsin koko taloa,\nisäntää, rouvaa, palvelijoita, vieläpä lastakin. Jos saisin tavata\nteitä, niin kaikki olisi hyvin. Olisinhan luonnollisesti voinut paeta,\nmutta uteliaisuuteni oli melkein yhtä suuri kuin pelkoni. Päätökseni\noli pian valmis. Lähettäisin teille sähkösanoman. Otin hattuni ja\nkappani ja menin lennätintoimistoon, joka on noin puolen kilometrin\npäässä, ja kun tulin kotiin, olin paljon rauhallisempi. Saapuessani\nportille kauhistuin ajatellessani, että entäpä jos koira oli laskettu\nsillä aikaa irti, mutta samassa muistin, että Toller oli tiedottomana\njuovuksissa ja että hän oli ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä\ntuon villipedon luo ja päästää sen irti. Hiivin hiljaa huoneeseeni,\nkohtaamatta ketään, ja lepäsin valveilla puoliyöhön saakka ilosta, että\nsaisin puhua kanssanne. Kukaan ei estellyt, kun tänään pyysin saada;\nkäydä täällä Winchesterissä, mutta minun täytyy olla kotona ennen\nkolmea, sillä herra ja rouva Rucastle menevät vierailulle ja viipyvät\nsiellä koko illan, niin että minun täytyy pitää huolta pojasta. Nyt\nolen kertonut teille kaikki, herra Holmes. Olisin hyvin iloinen, jos\nvoisitte sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee, ja ennen kaikkea,\nmitä minun pitää tehdä.\"\n\nHolmes ja minä olimme kuunnelleet koko ajan mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla. Nyt hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin kädet\nsyvällä taskuissa, synkkänä ja miettiväisenä.\n\n\"Onko Toller vielä juovuksissa?\" hän kysyi sitten.\n\n\"On. Kuulin hänen vaimonsa sanovan rouva Rucastlelle, ettei hänestä ole\nmitään apua.\"\n\n\"Hyvä on. Ja Rucastlet ovat poissa koko illan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Onko talossa kellaria, jossa on vahva lukko?\"\n\n\"Kyllä, viinikellari.\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, neiti Hunter, että olette hoitanut tämän asian\nerittäin hyvin ja käyttäytynyt koko ajan kuin järkevä ja reipas tyttö\nainakin. Luuletteko, että voisitte suorittaa vielä yhden hyvän työn? En\npyytäisi sitä, ellen tietäisi, että olette varsin harvinainen nainen.'\n\n\"Tahdon ainakin koettaa. Mitä minun pitäisi tehdä?'\n\n\"Tulemme Copper Beechesiin kello seitsemän. Rucastlet ovat silloin\nmenneet, ja Toller on toivottavasti edelleenkin niin juovuksissa,\nettei meidän tarvitse välittää hänestä. Jäljellä on siis vain hänen\nvaimonsa, joka voi käydä haitalliseksi. Jos voisitte lähettää hänet\njollekin asialle kellariin ja samalla lukita hänet sinne, niin se olisi\nkorvaamaton apu.\"\n\n\"Sen teen.\"\n\n\"Oivallista. Sitten tutkimme asian perin pohjin. Siihen on\nluonnollisesti vain yksi selitys. Teidät on otettu sinne esittämään\nhenkilöä, jota pidetään vankina tuossa teljetyssä huoneessa. Se\non aivan ilmeistä. Ja tämä vanki on, siitä olen varma, isäntänne\ntytär, neiti Alice Rucastle, jonka sanotaan, mikäli muistan oikein,\nmatkustaneen Amerikkaan. Teidät hyväksyttiin sen tähden, että olette\nhänen kokoisensa ja näköisensä ja että teillä on samanlainen tukka.\nHänen tukkansa on leikattu, mahdollisesti jonkin sairauden takia, ja\nniinpä tekin saitte uhrata omanne. Oli muuten hyvin omituista, että\nhänen palmikkonsa oli jätetty huoneeseen, joka annettiin teille. Se oli\narvatenkin unohtunut sinne. Maantiellä näkemänne mies oli epäilemättä\nhänen ystäviään — mahdollisesti hänen sulhasensa. Hän tunsi tietysti\npuvun, joka tuotiin teille; te olitte hänen ystävänsä näköinen; hän\nnäki teidät aina iloisena ja hilpeänä; ja sitten te viittasitte hänelle\ntorjuvasti. Mitäpä hän saattoi niin ollen muuta ajatella, kuin että\nneiti Rucastle oli täysin onnellinen eikä enää välittänyt hänestä.\nKoira päästetään yöksi irti vain sitä varten, ettei hän pääsisi\ntapaamaan teitä. Kaikki tämä on täysin selvää. Vakavin seikka tässä\njutussa on lapsen luonne.\"\n\n\"Mutta mitä tekemistä sillä on tämän asian kanssa?\" ihmettelin minä.\n\n\"Lääkemiehenä tiedät kokemuksestasi, hyvä Watson, että lapsen\ntaipumuksia selviteltäessä aina tutkitaan vanhempia. Samoin tiedät,\nettä päinvastainen menettely on yhtä pätevä. Olen usein saanut\nvanhempien luonteesta oikean käsityksen vasta sitten kun olen\ntarkkaillut heidän lapsiaan. Tämän lapsen luonteessa ilmenevä julmuus\non luonnotonta, mutta se on hänelle olennaista, koska se viehättää\nhäntä, ja niin ollen se tietää pahaa tuolle tyttö raukalle, joka on nyt\nhänen vanhempiensa armoilla — vanhempien, joilta hän on taipumuksensa\nperinyt. Ajattelin lähinnä hänen hymyilevää isäänsä, mutta voihan olla,\nettä siinä on yhtä paljon äidinkin perintöä.\"\n\n\"Te olette varmasti oikeassa, herra Holmes\", asiakkaamme sanoi. \"Kun\nrupean muistelemaan kaikenlaisia pikkuseikkoja, joihin en ole varhemmin\nkiinnittänyt sen enempää huomiota, tiedän kaiken olevan niinkuin\nsanotte. Oi, älkäämme viivytelkö enää, vaan kiiruhtakaamme auttamaan\ntuota tyttö raukkaa!\"\n\n\"Meidän täytyy toimia hyvin varovaisesti, sillä olemme nyt tekemisissä\novelan miehen kanssa. Ennen seitsemää emme voi tehdä mitään. Silloin\ntulemme luoksenne, ja päästyämme niin pitkälle ei kestä kauan, ennen\nkuin olemme paljastaneet salaisuuden.\"\n\nKello oli täsmälleen seitsemän, kun saavuimme Copper Beechesiin,\njätettyämme hevosemme majataloon, joka oli siinä lähellä. Neiti\nHunter seisoi hymyillen portailla, mutta hänen kuvauksestaan olisimme\nmuutenkin tunteneet paikan taloa ympäröivistä mahtavista puista, joiden\ntummia oksia laskeva aurinko punasi.\n\n\"Onnistuiko se?\" kysyi Holmes.\n\nJostakin alhaalta kuului äänekästä jyskytystä. \"Rouva Toller siellä\nhakkaa kellarin ovea\", neiti Hunter ilmoitti, \"ja hänen miehensä\nkuorsaa keittiön lattialla. Tässä ovat avaimet, jotka otin häneltä.\"\n\n\"Olette todellakin suurenmoinen!\" Holmes huudahti ihastuneesti. \"Menkää\nnyt edellä, niin katsomme, mitä tämän synkän jutun toisessa päässä on.\"\n\nMe nousimme portaita ylös, avasimme erään oven, jonka takana oli\nkapeahko käytävä, ja pysähdyimme oven eteen, joka oli teljetty juuri\nsillä tavalla, kuin neiti Hunter oli kertonut. Holmes katkaisi köyden\nja käänsi salvan sivulle. Sitten hän koetteli eri avaimia lukkoon,\nmutta ovi ei auennut. Sisäpuolelta ei kuulunut risahdustakaan, ja\nHolmesin kasvot synkistyivät.\n\n\"Kunhan emme olisi tulleet liian myöhään\", hän sanoi. \"Taitaa olla\nparasta, neiti Hunter, että jäätte tänne. Nyt, Watson, olkapäät ovea\nvasten, niin saammepa nähdä, emmekö pääse sisään.\"\n\nOvi oli vanha ja ränsistynyt ja rysähti heti auki, kun kävimme\nyhteisvoimin sen kimppuun. Syöksähdimme sisään. Huone oli tyhjä. Oven\nsuussa oli pieni pöytä ja toisella sivuseinämällä kapea telttavuode ja\nkori, jossa oli liinavaatteita.\n\n\"Täällä on jo käyty\", sanoi Holmes. \"Se hyväkäs on arvannut neiti\nHunterin aikeet ja vienyt uhrinsa pois.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Kattoikkunasta. Näemme pian, miten se on tapahtunut.\" Hän tarttui\nkäsillään ikkunan kehykseen ja oli samassa ulkona katolla. \"Täällä on\nkeveät tikapuut päätyä vasten!\" hän huudahti meille. \"Vanki on viety\npois tätä tietä.\"\n\n\"Mutta se on mahdotonta\", vastasi neiti Hunter. \"Tikapuut eivät olleet\nsiinä, kun Rucastlet lähtivät.\"\n\n\"Hän on palannut takaisin. Sanon teille, että hän on ovela ja\nvaarallinen mies. En ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa tulija, jonka\naskeleet kuulen portaista, olisi juuri hän. Lienee parasta, Watson,\nettä varaat pistoolisi saataville.\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt hypätä alas, kun ovelle ilmestyi kookas ja\nlihava mies, paksu keppi kädessään. Neiti Hunter huudahti ja painautui\nseinää vasten nähdessään hänet, mutta Holmes hypähti hänen eteensä.\n\n\"Missä on tyttärenne?\" hän huusi.\n\nMies silmäili tutkivasti ympärilleen ja katsahti sitten avoimeen\nkattoikkunaan.\n\n\"Juuri sitä tahtoisin kysyä teiltä!\" ärjäisi hän. \"Senkin varkaat!\nNuuskijat! Rosvot! Mutta nytpä jouduittekin satimeen! Kyllä minä näytän\nteille!\" Hän pyörähti ympäri ja kiiruhti portaita alas.\n\n\"Hän meni hakemaan koiraa!\" huudahti neiti Hunter.\n\n\"Minulla on revolveri\", sanoin siihen.\n\n\"Meidän pitää lukita pääovi!\" kiljaisi Holmes ja syöksyi edellämme\nportaita alas. Mutta päästyämme eteiseen kuulimme koiran, haukuntaa ja\nsitten hirveän hätähuudon, joka tukahtui kumeaan peloittavaan murinaan.\nEräästä sivuovesta hoiperteli samassa näkyviin punakka vanhempi mies.\n\n\"Joku on päästänyt koiran irti!\" hän huusi. \"Voi hyvä Jumala! Se ei\nole saanut ruokaa kahteen päivään. Sukkelaan, sukkelaan, sillä muuten\ntulemme liian myöhään!\"\n\nHolmes ja minä riensimme ulos ja kaarsimme, Toller hoippuen\nkintereillämme, rakennuksen nurkan ympäri sinnepäin, josta murina\nkuului. Herra Rucastle makasi maassa, ähkien ja riuhtoillen, tavattoman\nsuuren koiran alla, joka oli hampaineen käynyt kiinni hänen kurkkuunsa.\nJuoksin lähemmäksi ja ammuin melkein vierestä pari laukausta suoraan\nkoiran pään läpi. Se lysähti uhrinsa päälle, valkoiset hampaat\nupotettuina niin lujasti herra Rucastlen lihavaan kaulaan, että saimme\nahertaa kauan, ennen kuin ote lopulta heltisi. Herra Rucastle eli\nvielä, mutta oli hirveästi raadeltu. Kannoimme hänet vierashuoneen\nsohvalle, ja lähetettyäni Tollerin, joka oli, nyt kokonaan selvinnyt,\nviemään sanaa hänen vaimolleen, koetin parhaani mukaan lieventää hänen\ntuskiaan. Seisoimme kaikki hänen ympärillään, kun huoneeseen tuli\npitkä, luiseva nainen.\n\n\"Rouva Toller!\" huudahti neiti Hunter.\n\n\"Niin, neiti. Herra Rucastle päästi minut kellarista, ennen kuin hän\nmeni ylös. Voi, neiti, mikä vahinko, ettette sanonut minulle, mitä\naioitte tehdä. Olisin heti ilmoittanut, että se oli tarpeetonta.\"\n\n\"Niinkö!\" virkkoi Holmes, katsoen häneen terävästi. \"Rouva Toller\nnäyttää tietävän tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu.\"\n\n\"Aivan niin, sir, ja minä olen valmis kertomaan kaikki, mitä tiedän.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä, sillä tässä jutussa on monta kohtaa, joista en ole\nvielä selvillä.\"\n\n\"Kyllä ne pian selviävät ja olisivat jo selvinneetkin, jos vain olisin\npäässyt pois kellarista. Jos tästä asiasta tulee oikeusjuttu, niin\nteidän tulee tietää ja muistaa, että olen aina ollut neiti Alicen\nystävä ja ainoa, joka pidin hänen puoltaan tässä talossa.\n\n\"Täällä kotona neiti Alice ei ollut enää koskaan onnellinen sen jälkeen\nkun hänen isänsä meni uusiin naimisiin, ei, ei. Hänet syrjäytettiin\nkokonaan, eikä hänellä ollut milloinkaan mitään sanomista, mutta en\nvoi sanoa, että häntä olisi kohdeltu huonosti. Vasta sitten kun hän\nerään tuttavansa luona tutustui herra Fowleriin, hänen elämänsä muuttui\ntodella onnettomaksi. Olin ymmärtänyt, että neiti Alicella oli omia\nrahoja, äitinsä koko perintö, mutta hän oli niin hiljainen ja sävyisä\nja vaatimaton, ettei hän milloinkaan puhunut niistä, vaan antoi isänsä\nhoitaa kaikki. Herra Rucastle tiesi, ettei tyttö parka voisi hänelle\nmitään, mutta kun kävi ilmi, että neiti Alice voisi mennä naimisiin,\nsaada miehen, joka valvoisi, että hänen vaimolleen luovutettaisiin\nkaikki, mikä hänelle laillisesti kuuluu, niin hän katsoi ajan tulleen\ntukahduttaa kaikki sellaiset puuhat alkuunsa. Hän vaati, että neiti\nAlicen piti allekirjoittaa jokin paperi, joka oikeuttaisi hänet\nkäyttämään tyttärensä rahoja, menipä tämä naimisiin tai ei. Kun neiti\nAlice kieltäytyi, niin isä kiusasi häntä joka tavalla niin hirveästi,\nettä tyttö parka sai lopuksi aivokuumeen ja makasi aivan kuoleman\nrajalla kuusi viikkoa. Sitten hän parani, varjoksi kuihtuneena, ja\nkaunis tukkakin oli täytynyt leikata, mutta hänen ystävänsä, se\nnuori mies, ei välittänyt siitä, vaan rakasti häntä edelleen niin\nuskollisesti, kuin mies konsanaan voi.\"\n\n\"Siitä, mitä olette nyt hyväntahtoisesti kertonut meille\", sanoi\nHolmes, \"ymmärrän kaikki. Lopuksi, kun ei mikään muu auttanut, herra\nRucastle siis turvautui tähän vankina pitämiseen, eikö niin?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Ja toi neiti Hunterin Lontoosta päästäkseen hänen välityksellään\nerilleen tuosta itsepintaisesta herra Fowlerista.\"\n\n\"Aivan niin, sir.\"\n\n\"Mutta herra Fowler ei hellittänyt, vaan piti alituisesti silmällä\ntaloa, ja kohdattuaan teidät hänen onnistui joko puheilla tai rahalla\nsaada teidät uskomaan, että työskentelitte saman asian hyväksi.\"\n\n\"Herra Fowler on aina ollut hyvin ystävällinen, kohtelias ja antelias\nherra\", rouva Toller sanoi juhlallisesti!\n\n\"Ja sillä tavalla hänen onnistui järjestää, ettei miehellänne ollut\nryypyistä puutetta ja että tikapuut olivat heti saatavilla, kun\nisäntäväkenne lähti kyläilemään.\"\n\n\"Aivan niin, sir. Juuri niin se oli.\"\n\n\"Meidän täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi, rouva Toller, että\ntulimme äsken kohdelleeksi teitä niin sopimattomasti, sillä olettehan\nnyt auliisti selittänyt kaikki, mikä olisi muuten jäänyt meille\nhämäräksi! Näen lääkärin ja rouva Rucastlen tulevan tuolla, Watson,\nniin että meidän lienee sopivinta poistua nyt ja ottaa neiti Hunter\nmukaamme, sillä minun käsittääkseni meillä ei ole enää mitään tekemistä\ntäällä.\"\n\nNäin se paljastui tuon synkän talon synkkä salaisuus. Herra Rucastle\ntoipui saamistaan vammoista, mutta oli ainiaaksi murtunut mies,\njolla ei ole elämässään mitään muuta iloa, kuin vaimonsa hellä ja\nuhrautuvainen huolenpito. Heillä on luonaan entiset palvelijansa,\nToller ja hänen vaimonsa, jotka nyt tietävät, ja ehkä tiesivät\nennenkin, niin paljon heidän menneisyydestään, että heidän\nerottamisensa on vaikeata. Herra Fowler ja neiti Rucastle menivät\npakonsa jälkeisenä päivänä naimisiin Southamptonissa, ja herra\nFowlerilla on nyt hyvä ja pysyväinen toimi Mauritius-saarella. Mitä\nneiti Violet Hunteriin tulee, niin hänen suhteensa Holmes tuotti\nminulle melkeinpä pettymyksen, tahtoisin sanoa. Siitä lähtien, jolloin\nhän lakkasi olemasta mielenkiintoisen tapauksen keskipiste, Holmes ei\nole liioin puhunut hänestä. Hän toimii nykyisin erään yksityisen koulun\njohtajattarena Walsallissa, ja minä uskon, että kaikki ovat häneen\nhyvin tyytyväisiä.\n\n\n\n"]