[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3VceMVKvG0inf4AQV3AsdINQtUkv0E5and_bev8VsEA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2777,"Anielka I","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2777-sienkiewicz-henryk-anielka-i","2777__Sienkiewicz_Henryk__Anielka_I",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1891,1913,71313,460819,false,53441,[24],"Poland -- Fiction",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Anielka I\" by Henryk Sienkiewicz is a novel written in the early 20th century. The story introduces the protagonist, Leon Ploszowski, a 35-year-old man reflecting on his life and the philosophical weight of his existence amidst societal expectations and personal aspirations. Set against the backdrop of early 20th-century Europe, the narrative explores themes of identity, social duty, and emotional entanglement.  The opening of the book presents Leon's decision to keep a diary, inspired by his friend Josef Sniatynski's belief in the future significance of personal journals. Through Leon's introspective narration, we learn about his aristocratic background, his father's melancholic past, and his skepticism towards conventional societal roles, particularly regarding marriage and duty. He grapples with the pressures from his aunt to settle down and the complexities of family expectations, particularly focusing on the reintroduction of his cousin Anielka into his life. This sets a stage for Leon's internal conflict regarding his identity and the looming question of whether he can fulfill the expectations placed upon him. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Talvio, Maila",265,"Päiväkirjamuotoinen romaani seuraa varakkaan ja skeptisen Leonin elämää sekä hänen tunteitaan Anielka-nimistä naista kohtaan. Teos tarkastelee sielunelämää, moraalisia valintoja ja elämän tarkoituksen etsintää 1800-luvun lopun Euroopassa.","Henryk Sienkiewiczin 'Anielka I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2777.\nE-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ANIELKA I\n\nKirj.\n\nHenryk Sienkiewicz\n\n\nTekijän luvalla puolankielestä suomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\nAlkuperäinen nimi: Bez Dogmatu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\nRoomassa tammikuun 1 p:nä.\n\nMuutama kuukausi sitte tapasin toverini ja ystäväni Josef\nSniatynskin, joka viime aikoina on noussut niin huomattavalle sijalle\nkirjailijoittemme joukossa. Keskustellessamme kirjallisuudesta sanoi\nhän antavansa tavattoman arvon päiväkirjamuistiinpanoille. Hän\nhuomautti, että ihminen, joka jättää jälkeensä päiväkirjan, olkoon\nse hyvin tai huonosti kirjoitettu, kunhan se vain on vilpitön,\nantaa tuleville psykologeille ja romaanikirjailijoille ei yksin\nkuvan ajastaan, vaan ainoat todelliset ja luotettavat inhimilliset\nasiakirjat. Hän väitti niinikään, että tulevaisuuden romaanimuoto\non oleva yksinomaan päiväkirjan. Vihdoin hän vakuutti, että se joka\npitää päiväkirjaa, samalla tekee työtä yhteiskuntansa hyväksi ja\nansaitsee sen kiitollisuuden.\n\nKoska olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen enkä muista tehneeni\nmitään yhteiskuntani hyväksi, jo senkin takia, että yliopistolukujeni\npäätyttyä, pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta, olen viettänyt\nelämäni ulkomailla; koska lisäksi, huolimatta koko siitä ivasta,\njolla tätä asiaa ajattelen, ja kaikesta skeptillisyydestä, jonka\nläpitunkema olen kuin täyteen imeytynyt sieni ikään — ja tähän\ntunnustukseeni sisältyy koko joukko katkeruutta — olen päättänyt\nruveta pitämään päiväkirjaa. Jos siitä todenteolla tulee hyödyllistä\ntyötä ja jos se todella luetaan minulle ansioksi, niin hankinpahan\nansiota edes sillä tavalla.\n\nMutta minun täytyy kun täytyykin olla täydelleen suora. En ryhdy\ntähän päiväkirjatyöhön yksin korkeampia näkökohtia silmällä pitäen,\nvaan sentähden, että tuuma huvittaa minua. Sniatynski väittää,\nettä kun ihminen kerran tottuu panemaan paperille vaikutelmiaan\nja ajatuksiaan, niin siitä tulee hänen rakkaimpia ajanviettojaan.\nJos sitte osoittautuukin olevan päinvastoin, niin voi päiväkirja\nraukkaani! Pettäisin itseäni, jollen varmasti tietäisi, että se siinä\ntapauksessa katkeaa, kuten liiaksi jännitetty kieli. Minä olen valmis\nkärsimään yhtä toista kanssaihmisteni hyväksi, mutta ikävystyttämään\nitseäni lähimmäisteni takia — sitä en rupea tekemään, sillä siihen\nen pysty!\n\nSensijaan olen päättänyt, etten peräydy ensi vastuksien tullessa;\nkoetan tottua ja mieltyä tähän työhön. Sniatynski toisti\nkeskustelumme kestäessä toistamistaan: \"Älä vaan lankea mihinkään\ntyyliin, älä vaan kirjoita kirjallisesti.\" Tottahan nyt! Ymmärrän\nmainiosti, että jota kuuluisampi kirjailija, sitä vähemmän\nkirjallisesti hän kirjoittaa; mutta minä olen diletantti enkä\nhallitse muotoa. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka usein ajattelevan\nja voimakkaasti tuntevan ihmisen mieleen johtuu, ettei muuta kuin\nkirjoita mitä tunnet ja ajattelet, niin siitä syntyy jotakin\nerinomaista — mutta heti paikalla kun hän ryhtyy työhön, rupeaa hän\nkäyttämään outoja tyylillisiä muotoja ja, vaikka kirjoittaisikin vain\nitseään varten, teennäisiä ja mauttomia puheen käänteitä; ajatus ei\ntahdo valua paperille käsivarren, sormien ja kynän läpi, ja saattaa\nkäydä niinkin, ettei pää johda kynää, vaan kynä päätä ja että tämä\njohdatus on sekä köykäistä ja onttoa että keinotekoista. Sitä pelkään\nitseeni nähden, varsinkin siitä syystä, että jos minulta puuttuukin\nsujuvaa, kuvailevaa kieltä, kirjailijan alkuperäisyyttä j.n.e.,\nniin ainakaan ei minulta puutu aistia ja oma tyylini saattaa alkaa\ninhoittaa minua siinä määrässä, että työ käy minulle suorastaan\nmahdottomaksi. Mutta sen näyttää aika myöhemmin. Aluksi aion varustaa\nitse päiväkirjan lyhyellä elämäkerrallisella johdannolla.\n\nNimeni on Leon Ploszowski, olen, kuten yllä mainitsin,\nkolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Polveudun varakkaasta suvusta,\njoka viime aikoihin asti on säilyttänyt hallussaan tavallista\nsuuremman omaisuutensa. Itse puolestani olen varma, etten tule\nenentämään enkä myöskään hävittämään sukuperintöäni. Asemani\non sellainen, ettei minun tarvitse pyrkiä kiipeämään mihinkään\nkorkeuksiin eikä tavoitella mitään etuja. Mitä taas tulee rahaa\nkysyviin ja rahaa hävittäviin huveihin, niin olen auttamaton\nskeptikko, joka tiedän minkä arvoiset ne ovat, tai toisin sanoen,\njoka tiedän, että ne ovat sangen vähän arvoiset.\n\nÄitini kuoli viikkoa myöhemmin kuin synnyin maailmaan. Isä, joka\nrakasti häntä yli kaiken, vaipui hänen kuoltuaan raskasmielisyyteen.\nHaettuaan taudilleen parannusta Wienissä ei hän enään halunnut palata\nsukutilallemme, koska muistot siellä repivät hänen mieltään, vaan hän\nluovutti Ploszowin sisarelleen, tädilleni, ja muutti v. 1848 Roomaan,\njosta ei yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole liikkunut mihinkään, koska\nei ole tahtonut jättää äidin hautaa. Unohdin nimittäin mainita, että\nhän oli siirtänyt äitini tomun kotimaasta ja kätkenyt sen Campo\nSantoon.\n\nMeillä on Babuinossa oma talo, joka sukukilpemme mukaan kantaa\nnimeä Casa Osoria. Se muistuttaa hiukan museota, koska isä omistaa\nharvinaisia kokoelmia, varsinkin kristinuskon ensi ajoilta. Ne\nmuodostavat muuten pääsisällön hänen elämässään. Nuorena oli hän sekä\nulkonaisten että sisäisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen\nloistava ilmiö. Nimi ja melkoinen omaisuus avasivat hänelle kaikki\ntiet, ja hänen tulevaisuuteensa kiinnitettiin suuria toiveita.\nOlen kuullut sen niiltä, jotka olivat hänen toverejaan Berlinin\nyliopistossa. Siihen aikaan luki hän ahkerasti filosofiaa, ja\nyleisesti luultiin, että hänen nimensä kerran tulisi yhtä kuuluisaksi\nkuin Cieszkowskin, Libeltin [tunnettuja puolalaisia filosofeja]\ny.m. Toverielämä ja kuulumaton menestys naismaailmassa veivät hänet\nsittemmin pois ankarasta tieteellisestä työstä. Salongeissa kantoi\nhän nimeä \"Léon l'Invincible\". Kesken voittojaan ei hän kuitenkaan\nlakannut tutkimasta filosofiaa, ja kaikki odottivat, että hän jonakin\npäivänä julkaisee teoksen, joka tekee hänet kuuluisaksi kautta\nEuropan.\n\nNe toiveet pettivät. Entisestä ulkonaisesta loistosta ei ole jäänyt\nmuuta kuin sen verran, että hänen kasvonsa nyt ovat kauneimpia ja\njaloimpia, mitä eläissäni olen nähnyt. Maalarit ovat samaa mieltä,\nja joku aika sitte sanoi muuan heistä, että vaikeaa olisi ajatella\ntäydellisempää patriisin perikuvaa. Tieteen kannalta katsoen isäni on\nja tulee olemaan hyvin kyvykäs ja hyvin sivistynyt aatelisdiletantti.\nLuulenpa diletanttisuuden jossakin määrin kohtalokkaasti kuuluvan\nPloszowskeille, mutta puutun tähän myöhemmin, kun kuvaan itseäni.\n\nIsäni säilyttää laatikossaan kellastunutta filosofista\nkäsikirjoitusta: \"Kolminaisuudesta.\" Silmäilin läpi käsikirjoituksen,\nja se tuntui minusta ikävältä. Mieleeni on ainoastaan jäänyt,\nettä todellisuudesta oli otettu kolminaisuus: happi, vety ja\ntyppi, ja näitä verrattu yliluonnolliseen kolminaisuuteen, joka\nkristillisyydessä on kiteytynyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen\nkäsitteeksi. Lisäksi oli teoksessa muitakin samankaltaisia\nkolminaisuuden kuvia estetiikan, etiikan ja logiikan alalta.\nKaikki kummallista sekoitusta Hegelin ja mystikkomme Hoenowronskin\nfilosofiasta. Monimutkainen mutta tulokseton ajatusten ponnistus.\nOlen vakuutettu, ettei isäni milloinkaan aio tätä teosta painattaa,\nehkäpä siitä syystä, että spekulatiivinen filosofia hänen mielessään\noli tehnyt haaksirikon jo aikaisemmin kuin muualla.\n\nSyynä tähän haaksirikkoon oli äidin kuolema. Isäni, joka huolimatta\n\"l'invincible\" nimestään ja siitä, että häntä pidettiin sydänten\nvalloittajana, oli tavattoman herkkä ihminen ja suorastaan\njumaloi äitiäni, mahtoi varmaan tehdä filosofialleen joukon\nepätoivoisia kysymyksiä, mutta jäädessään sekä vastausta että lohtua\nvaille, tuntea filosofiansa koko tyhjyyden ja turhuuden elämän\nonnettomuuksien kohdatessa. Mahtoi todella olla tavaton kolaus\nhänen elämässään, kun häneltä samalla haavaa meni kaksi perustusta,\nkun häneltä luhistui sekä sydän että järki. Hän vaipui silloin,\nkuten jo huomautin, raskasmielisyyteen, ja palasi, parannuttuaan,\nuskonnolliseen elämään. Minulle on kerrottu, että hän yhteen aikaan\nrukoili yötä päivää, että hän polvistui kadulla kaikkien kirkkojen\nedustalla ja antautui sellaisiin hartaudenharjoituksiin, että toiset\nRoomassa pitivät häntä mielipuolena, toiset pyhimyksenä.\n\nNähtävästi hän kuitenkin uskonnosta löysi enemmän lohdutusta kuin\nfilosofisista kolmikoistaan, sillä vähitellen hän tyyntyi ja rupesi\nelämään todellisuuselämää. Koko hänen sydämensä tunne kohdistui nyt\nminuun ja hänen esteettinen ja älyllinen harrastuksensa kristinuskon\nensi aikoihin. Hänen vilkas ja lentävä henkensä vaati ravintoa.\nVuoden oltuaan Roomassa alkoi hän harrastaa muinaistiedettä ja\nperehtyikin pian opintojen kautta muinaisaikaan. Abbé Calvi,\nensimäinen opettajani, joka samalla oli erinomainen Rooman tuntija,\nyllytti isää lakkaamatta ikuisen kaupungin tutkimiseen. Muutamia\nvuosia myöhemmin tutustui isäni suureen Rossiin, heistä tuli lopulta\nystävät ja hänen kanssaan vietti isäni päiväkausia katakombeissa.\nHarvinaiset lahjat auttoivat isää piankin saavuttamaan sellaisen\nRooman-tuntemuksen, että hän monasti hämmästytti itse Rossia\ntiedoillaan. Monasti hän myöskin aikoi kirjoittaa, mutta jostakin\nsyystä hän ei milloinkaan tullut lopettaneeksi mitä oli alkanut.\nEhkäpä kokoelmien täydentäminen riisti häneltä kaiken ajan, tai\nvielä luultavampaa on, ettei hän jätä jälkeensä mitään muuta kuin\nkokoelmat, siitä syystä, ettei hän rajoittanut työtään mihinkään\naikakauteen eikä erikoisalaan. Vähitellen alkoi keskiaikainen,\nylimysten Rooma vetää häntä puoleensa yhtä voimakkaasti kuin\nkristinuskon ensi ajat. Jonkun aikaa veivät Colonnat ja Orsinit\nkaiken hänen mielenkiintonsa; sitte hän kääntyi renesanssiin ja\nhurmaantui siitä kokonaan. Kivikirjoituksista, hautapatsaista,\nkristillisen rakennustaiteen ensimäisistä jäännöksistä siirtyi\nhän kaukaisempiin aikoihin, bysanttilaisista kuvista Fiesoleen ja\nGiottoon, ja heistä taas neljännen- ja viidennentoista vuosisadan\nmaalareihin; hän rakastui puuveistoksiin ja kuviin; kokoelmat\nepäilemättä hyötyivät siitä, mutta suuri puolankielinen teos\n\"Kolmesta Roomasta\", josta hän kauvan oli nähnyt unta, siirtyi\ntoteuttamattomien aikomusten maille.\n\nKokoelmiinsa nähden hautoo isä erikoista tuumaa. Hän aikoo\nkuoltuaan lahjoittaa ne Roomalle, sillä ehdolla, että ne\nsijoitettaisiin erinäiseen saliin, jonka päällekirjoituksena olisi\n\"Osorio-Ploszowskien museo\". Tietysti käy kuten hän tahtoo — minua\nkummastuttaa vain, että isä tällä tavalla luulee tekevänsä kansalleen\nsuuremman palveluksen kuin siirtämällä kokoelmat kotimaahan.\n\nSiitä ei ole kauvankaan, kun hän sanoi minulle:\n\n— Näetkö, siellä ei niitä huomaisi kukaan eikä kukaan niistä\nhyötyisi, mutta tänne tulee koko maailma ja jokainen siirtää kansan\nyksityisen jäsenen ansion koko kansan osaksi.\n\nMinun asiani ei ole mennä päättelemään liittyykö tähän ehkä jonkun\nverran synnynnäistä turhamaisuutta, eikö kysymykseen osaltaan vaikuta\ntoivomus, että Ploszowskien nimi pysyisi marmoriin piirrettynä\nikuisessa kaupungissa. Suoraan sanoen arvelen, että niin on. Muuten\nminulle on yhdentekevää minne kokoelmat sijoitetaan.\n\nSensijaan tätini, jonka luo, ohimennen sanoen, näinä päivinä\nmatkustan Varsovaan, joutuu mielikuohuksiin ajatellessaan, että\nkokoelmat jäisivät Roomaan, ja koska tätini on henkilö, jota ei\nmikään maan mahti voisi pidättää lausumasta mitä hän ajattelee, niin\nhän joka kirjeessään isälle suoraan tuo ilmi suuttumuksensa. Muutama\nvuosi sitte kävi hän Roomassa ja riiteli silloin isän kanssa joka\npäivä asiasta. Ehkäpä he olisivat riitaantuneet pahemminkin, jollei\ntätini erinomainen rakkaus minuun olisi hillinnyt hänen kiihkoaan.\n\nTäti on muutamia vuosia vanhempi isääni. Onnettomuuden perästä, joka\nkohtasi häntä, matkusti isä ulkomaille ja otti osalleen perintöön\nkuuluvat rahat, ja tädille jäi perintötila Ploszow. Kolmekymmentä\nvuotta täti sitä on hoitanut ja hoitanut erinomaisesti. Hän on aivan\nharvinainen luonne, sentähden omistan hänelle tässä muutaman sanan.\nKahdenkymmenen vuotiaana oli hän kihloissa nuoren miehen kanssa,\njoka kuoli ulkomailla, juuri kun tätini valmistautui lähtemään hänen\nkanssaan elämän retkelle. Senjälkeen hylkäsi hän kaikki tarjoukset\nja on pysynyt naimattomana. Äitini kuoleman jälkeen seurasi hän isää\nWieniin ja Roomaan, asuen hänen kanssaan muutamia vuosia ja tuhlaten\nhäneen mitä hellintä rakkautta, joka sittemmin on siirtynyt minuun.\nHän on joka suhteessa suuren maailman nainen, hiukan itsevaltias,\nylpeä, suorapuheinen ja varma käytökseltään, jommoiseksi ihminen\ntulee, kun hänellä on varoja ja yhteiskunnallinen asema, mutta\nitse asiassa on hän ruumistettu kunnianarvoisuus ja kunnollisuus.\nKarkean kuoren alla on kultainen, lämmin sydän, joka ei rakasta\nyksin omaisia, isääni, minua ja talon väkiä, vaan ihmisiä yleensä.\nHän on niin täydellinen, etten todella edes tiedä onko se luettava\nhänen ansiokseen, sillä hän ei voisi olla toisellainen. Hänen\nhyväntekeväisyytensä on käynyt sananparreksi. Hän komentaa ukkoja\nja akkoja kuin konstaapeli ja pitää huolta heidän asioistaan kuin\npyhä Vincentius tai Paavali itse. Hän on hyvin uskonnollinen. Hänen\nsieluunsa ei koskaan ole päässyt epäilyksen varjoa. Kaikki hänen\ntekonsa nousevat horjumattomien periaatteiden pohjalta; sentähden\nei hän koskaan epäile tien valinnassa. Samasta syystä hän aina on\ntyyni ja tavattoman onnellinen. Varsovassa sanotaan tätiä hänen\nsuorasukaisuutensa takia \"hyväntekeväisyys-peikoksi\", \"le bourreau\nbienfaisant\".\n\nMuutamat herrat ja varsinkin naiset eivät pidä hänestä, mutta yleensä\nhän kuitenkin elää sovussa ihmisten kanssa.\n\nPloszow sijaitsee likellä Varsovaa, jossa tädillä on oma talo. Siitä\nsyystä asuu hän talvisin kaupungissa. Joka talvi hän niinikään\nkoettaa houkutella minua luokseen naittaakseen minut. Juuri äskettäin\nsain salaperäisen ja kiirehtivän kirjeen, jossa hän kaikin tavoin\ntahtoo minua tulemaan kotiin. Täytyy muuten lähteäkin, sillä en\nmoneen aikaan ole käynyt kotimaassa ja täti kirjoittaa vanhenevansa\nja haluavansa nähdä minua ennen kuolemaansa.\n\nTunnustan, etten aina iloisella mielellä lähde kotiin. Tiedän\ntädin rakkaimmaksi toivomukseksi, että menisin naimisiin, ja joka\nkäynnilläni valmistan hänelle siinä suhteessa katkeran pettymyksen.\nMinä pelästyn, kun ajattelen niin ratkaisevaa tekoa. Senjälkeenhän\nminun täytyisi alkaa elää kuin uutta elämää, ja tähän vanhaankin olen\njo varsin väsynyt. Muuten minun suhteeni tätiinkin on jollakin lailla\npulmallinen. Kuten muinoin isääni hänen tuttavansa, niin tätinikin\nnyt pitää minua erityisen lahjakkaana olentona, jolta sopii odottaa\npaljon. Jos hänet jättää tähän luuloon, on se hänen luottamuksensa\nväärinkäyttämistä; jos taas ilmoittaa hänelle, ettei minulta voi\nodottaa mitään, kaikkein vähimmin suurtekoja, niin menee ennen\naikojaan määräämään tulevaisuuden asioita, jotka joka tapauksessa\novat vain edellytysten varassa, ja antaa samalla vanhukselle todella\niskun vasten kasvoja.\n\nEhkäpä onnettomuudeksi hyvin monet likeiset ystäväni ovat samaa\nmieltä kuin täti. Ja tästä säänkin aihetta siirtyä piirtämään omaa\nkuvaani, joka ei tule olemaan ensinkään helppo asia, koska minä olen\nerinomaisen monimutkainen luonne.\n\nSynnyin maailmaan herkin hermoin, hermoin, joita kokonaisten\nsukupolvien sivistys oli kehittänyt. Lapsuuteni ensi vuosina\nkasvatti minua täti ja hänen lähdettyään Puolaan hoitajatar-bonnit,\nkuten meidän perheessämme on ollut tapana. Koska asuimme Roomassa,\nvieraassa ympäristössä, ja isä tahtoi, että minä hyvin oppisin\näidinkieleni, oli yksi kasvattajattaristani puolalainen. Hän asuu\nvieläkin meillä Babuinossa ja hoitaa taloutta. Isäkin seurusteli\npaljon minun kanssani, varsinkin viidennestä ikävuodestani\nlähtien. Kävin hänen huoneessaan keskustelemassa, ja keskustelumme\nkehittivät minua tavattomasti, jopa ennen aikojaankin. Myöhemmin,\nkun tutkimukset ja muinaistieteelliset löydöt veivät koko isäni\najan, otti hän abbé Calvin opettajakseni. Tämä jo vanha mies\noli harvinaisen herttainen. Ennen kaikkea hän rakasti taidetta.\nLuulen, että hän uskonnonkin tajusi pääasiassa sen kauneuden\nkautta. Museoissa taideteosten edessä tai kuunnellessaan soittoa\nSikstiniläisessä kappelissa saattoi hän unohtaa koko maailman. Hänen\nsyvässä taidehartaudessaan ei kuitenkaan ollut mitään pakanallista,\nsillä se ei johtunut aistillisesta nautinnosta, vaan tunteesta. Abbé\nCalvi rakasti aivan yksinkertaisesti taidetta samalla puhtaalla,\nkirkkaalla rakkaudella, jolla Da Fiesole, Cimabue tai Giotto olivat\nsitä rakastaneet — rakastipa sitä lisäksi aivan nöyrällä mielellä,\nsillä hänellä itsellään ei ollut taiteilijalahjoja. Jota vähemmin hän\nitse taisi, sitä enemmän hän tunsi. En taitaisi sanoa mikä oli hänen\nlempitaiteensa, mutta luulen hänen ennenkaikkea rakastaneen sitä\nsopusointua, joka vastasi hänen sisäistä sopusointuaan.\n\nEn tiedä miksi, mutta aina kun abbé Calvi johtuu mieleeni, näen\nvanhuksen seisomassa Rafaelin pyhän Cecilian edessä, vaipuneena\nkuuntelemaan sfeerien harmoniaa.\n\nIsäni ja abbé Calvin välillä syntyi pian ystävyys, jota\nkesti jälkimäisen kuolemaan asti. Juuri hän lujitti isän\nmuinaistieteellisiä harrastuksia ja yleensä hänen rakkauttaan\nikuiseen kaupunkiin. Sitäpaitsi heitä yhdisti kiintymys minuun.\nMolemmat pitivät minua harvinaisen lahjakkaana lapsena ja Jumala ties\nminkä tulevaisuuden arvoisena. Monasti johtuu mieleeni, että minäkin\nmahdoin olla heille jonkinlainen sointu, jonkinlainen täydennys\nsiihen maailmaan, jossa he asuivat, ja että he rakastivat minua\nehkäpä samallaisin tuntein kuin Roomaa ja sen muinaisjäännöksiä.\n\nTämä ilmapiiri ja ympäristö eivät tietenkään saattaneet olla\ntekemättä minuun vaikutusta. Minua kasvatettiin todella hiukan\nomituisella tavalla. Pääsin abbé Calvin ja usein myöskin isän\nkanssa taulukokoelmiin, museoihin, Rooman ulkopuolelle, huviloihin,\nraunioille ja katakombeihin. Luonnonkauneus vaikutti abbé Calviin\nyhtä voimakkaasti kuin taidekin, ja usein opetti hän minua näkemään\nroomalaisen campagnan runollista alakuloisuutta, hävinneiden\nvesijohtojen sopusuhtaisia kaaria ja viivoja taivasta vastaan,\npinjapuiden piirteiden puhtautta; ennenkuin vielä osasin neljä\nlaskutapaa, osuin taulukokoelmissa oikaisemaan englantilaisia, joiden\npäässä nimet Caracci ja Caravaggio olivat sekaantuneet. Varhain ja\nhelposti opin latinan, sillä italiankieli, jota Roomassa asuvana\npuhuin sujuvasti, helpoitti oppimista. Yhdentoista vanhana lausuin\nitalialaisista ja ulkomaalaisista mestareista mielipiteitä, jotka\nnaivisuudestaan huolimatta saivat abbé Calvin ja isäni hämmästyneinä\nkatsomaan toisiinsa. En pitänyt esimerkiksi Riberasta, sillä hän\noli liian musta ja valkoinen, jonka kautta hän näytti vähän liian\nsynkältä, vaan pidin Carlo Dolcesta — sanalla sanoen: olin isän,\nabbé Calvin ja tuttavapiirimme silmissä ihmelapsi; usein kuulin\nkuinka minua kehuttiin — ja se lisäsi tietenkin turhamaisuuttani.\n\nTällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä hermoni luonnollisesti\nkehittyivät erikoisesti ja saavuttivat kerta kaikkiaan pysyvän\nherkkyyden. Kumma kyllä eivät yllämainitut vaikutukset kuitenkaan\njääneet niin syviksi ja pysyväisiksi kuin olisi odottanut. Sen,\nettei minusta tullut taiteilijaa, voi selittää niin, ettei minulla\nollut lahjoja, vaikka sekä piirustuksen- että soitannonopettajani\nolivat päinvastaista mieltä; mutta se minua monasti on ihmetyttänyt,\netteivät isäni ja abbé Calvi voineet valaa minuun rakkauttaan\ntaiteeseen sellaisena kuin se heillä oli. Vaikuttaako taide minuun?\n— kyllä; tarvitsenko minä sitä? — kyllä niinikään! Mutta he\nrakastivat sitä, minulla on tunteita sitä kohtaan, diletantin\ntunteita. Tarvitsen sitä kaikkinaisten miellyttävien ja runsaiden\nelämänarvojen täydennykseksi. Se kuuluu mieluisiin tarpeisiini, ei\nvälttämättömyyksiini. Ehkäpä en voisi kulkea elämän läpi ilman sitä\n— mutta koko elämää en uhraisi sen takia.\n\nKoska italialaiset koulut yleensä jättävät paljon toivomisen\nvaraa, pani isä minut Metzin kollegioon, jonka läpikäyminen tuotti\nminulle vähän vaivaa, mutta sensijaan kaikki kunniapalkinnot, joita\nsiellä saattoi saada. Vuotta ennen kuin päätin oppikurssin, tosin\nkarkasin Don Carloksen joukkoihin ja kiersin Tristanin osaston\nmukana Pyreneillä kaksi kuukautta. Minut etsittiin Ranskan konsulin\nvälityksellä ja toimitettiin Metziin kärsimään rangaistusta;\nhuomattava kuitenkin on, ettei rangaistus ollut varsin kova,\nsillä sekä isäni että hengelliset johtajat olivat salaa ylpeät\nkarkaamisestani. Lopuksi tutkintojen loistava meno piankin tuotti\nminulle täydellisen anteeksiannon.\n\nToverieni silmissä, joiden mielisuosion sellaisessa koulussa kuin\nMetzin täytyi olla Don Carloksen puolella, minä tietysti olin\nsankari; koska samalla olin koulun ensimäinen oppilas, jouduin\njonkinlaiseen johtaja-asemaan, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt\nkilpailla kanssani asemastani. Vaistomaisesti juurtui minussa\nvakaumus, että myöhemminkin elämän varrella tulisi olemaan\nsamoin. Samaa mieltä olivat opettajat ja toverit; sensijaan useat\nkoulutovereistani, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla kanssani,\nnyt ovat Ranskassa huomattavassa asemassa, mikä kirjallisella, mikä\ntieteellisellä, mikä poliittisella alalla, kun en minä vielä ole\nvalinnut itselleni edes elämänuraa ja kun todella joutuisin pulaan,\njos minun pitäisi valita. Yhteiskunnallinen asemani on erinomainen;\nolen jo perinyt äitini omaisuuden ja perin kerran isäni. Ploszowiakin\ntulen hallitsemaan ja hallitsin sitte koko tätä omaisuutta viisaasti\ntai tyhmästi, niin en missään tapauksessa tule huomattavaksi mieheksi\ntai näyttelemään suurta osaa.\n\nMinusta ei koskaan tule erinomaista isäntää eikä johtajakykyä,\nsen tiedän varmasti, sillä vaikka en mitenkään tahdo laiminlyödä\nvelvollisuuksiani, ei minulla liioin ole halua uhrata niihin koko\nelämääni, siitä yksinkertaisesta syystä, että harrastukseni vetävät\nminua laajemmille aloille.\n\nJoskus teen itselleni kysymyksen: emmekö me Ploszowskit mahda erehtyä\nkyvystämme. Mutta jos niin olisi, jos me itse erehtyisimme —\neiväthän vieraat, välinpitämättömät ihmiset voi erehtyä. Isäni kyllä\non harvinaisen lahjakas. Minä puolestani en halua ruveta pohtimaan\nomia ansioitani — näyttäisi vain tyhmältä itserakkaudelta. Joka\ntapauksessa olen vilpittömästi vakuutettu siitä, että voisin olla\npaljon enemmän kuin olen.\n\nVarsovan yliopistossa (isä ja täti tahtoivat, että minä kävisin\nyliopiston kotimaassa) seurustelin Sniatynskin kanssa. Meillä oli\nmolemmilla kirjallisia harrastuksia ja me koetimme molemmat voimiamme\nsillä alalla. Kaikkien mielestä minä olin ylioppilaana lahjakkaampi\nkuin Sniatynski, mutta varsinkin oli se, mitä kirjoitin silloin,\nparempaa ja lupaavampaa kuin se, mitä Sniatynski sai aikaan. Ja entä\nnyt? Sniatynski on päässyt verraten pitkälle — minä en ole lakannut\nolemasta lupaava herra Ploszowski, josta ihmiset silloin tällöin\npäätään pudistellen sanovat: \"kunpa hän vain ryhtyisi johonkin\".\n\nIhmiset eivät ota lukuun, että täytyy osata tahtoa. Olen monasti\najatellut, että jollei minulla olisi omaisuutta, niin minun olisi\ntäytynytkin ryhtyä johonkin. Varmaan. Täytyisihän minun jollakin\nlailla hankkia leipäni, mutta sisimmässäni olen vakuutettu, etten\nsilloinkaan käyttäisi kahdettakymmenettä osaakaan kyvystäni. Darwinit\nja Bucklet olivat rikasta väkeä; sir John Lubbock on pankkiiri,\nsuurin osa tunnettuja ranskalaisia on aina elänyt ylellisyydessä;\nselvää on siis, että omaisuus ei suinkaan vahingoita, vaan\npäinvastoin edistää joka alalla. Minulle persoonallisesti on se\ntehnyt suuria palveluksia, sillä se on varjellut minua monista\nhairahduksista, joihin köyhyys olisi minut johdattanut. En tahdo\nsanoa, että olisin luonteeltani heikko; toiselta puolen taistelu\nkyllä olisi voinut karaista minua — joka tapauksessa on selvää, että\njota vähemmin kiviä ihminen kohtaa tiellään, sitä helpompi hänen on\nvälttää kompastuksia ja lankeemuksia.\n\nLaiskuutta en myöskään voi syyttää saamattomuudestani. Minun on\nhelppo oppia ja minä olen tiedonhaluinen. Luen paljon ja minulla\non hyvä muisti. Mahdollisesti en pystyisi rautaiseen kestävyyteen,\npitkäaikaiseen, hitaasti edistyvään, kauvas venyvään työhön — mutta\nvastaanottavaisuudenhan juuri pitäisi korvata kestävyyden puutetta.\nEihän sitäpaitsi mikään pakoita minua kirjoittamaan sanakirjoja\nLittrén tapaan. Joka ei voi loistaa alituisesti kuin aurinko, voi\nainakin leimahtaa kuin meteoori. Mutta tähänastista mitättömyyttäni\ntulee varmaan jatkumaan tulevaisuudessakin... Minun tulee paha olla\nja ikävä alkaa vaivata. Lopetan sentähden tältä päivältä.\n\n\nRoomassa tammikuun 10 p:nä.\n\nEilen kuulin ruhtinas Malatestan illanvietossa jonkun lausuvan\nsanat \"l'improductivité slave\", slaavilainen saamattomuus. Tunsin\nlohtua, jota hermosairas mahtaa tuntea, kun lääkäriltä kuulee,\nettä hänen tautinsa oireet ovat tutut ja että monet potevat samaa\ntautia. Totta! totta! paljon minulla on tovereita — en tiedä\nlieneekö koko slaavikunnassa, sillä en tunne heitä — mutta meillä\nPuolassa kuinka paljon heitä lieneekään! Olen koko yön miettinyt\nmääritelmää \"improductivité slave\". Se ei ollut mikään tyhmä mies,\njoka tuon määritelmän teki. Meissä slaaveissa on jotakin sellaista;\nme emme kykene antamaan itsestämme mitä meissä on. Ehkäpä Jumala\nantoi meille jousen ja nuolet, mutta kielsi meiltä kyvyn jännittää\njousta ja lennättää nuolia. Puhuisin tästä mielelläni isän kanssa,\nvarsinkin kun isä pitää tämäntapaisista kysymyksistä, mutta pelkään\nkoskevani arkaan kohtaan. Aion sensijaan päiväkirjassani perinpohjin\npohtia kysymystä. Ehkäpä tämä ratkaisu onkin hyvä, ehkä päiväkirja\nsiitä saakin pääasiallisen arvonsa? Ja mikä onkaan luonnollisempaa\nkuin että kirjoitan siitä, mikä on minua likinnä? Jokainen ihminen\nkantaa povessaan tragediansa. Minun tragediani on Ploszowskien\n\"improductivité\", saamattomuus. Ei ole tapana nykyään paljastaa\nsisintään ihmisille. Ennen vanhaan, kun romantiikka vielä kukki\nsydämissä ja runoudessa, kantoivat ihmiset tragediaansa yllään\nkuin taiteellisesti poimutettua viittaa — nyt sitä kannetaan kuin\nmetsästystakkia paidan alla. Mutta päiväkirja — se on toinen asia:\npäiväkirjassa saa ja täytyy olla vilpitön.\n\n\nRoomassa tammikuun 11 p:nä.\n\nViivyn täällä vielä pari päivää. Käytän sentähden hyväkseni aikaa,\nennenkuin alan kirjoittaa tapahtumia päivästä päivään, ja painun\nvielä kerran menneisyyteen, päästäkseni sitte siitä irti. Kuten\njo ylempänä huomautin, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa laajaa\nautobiografiaa; kuka minä olen ja millainen, sen kyllä elämäni tulee\nosoittamaan. Menneisyyden yksityiskohtainen kuvaaminen olisi minulle\nluonnonvastaista. Se on jonkinlaista ikävää saivartelua: kirjoitetaan\nnumeroja päälletysten, ja lasketaan niitä sitte yhteen. En ole\neläissäni sietänyt neljää laskutapaa, ja ensimäinen niistä on aina\nollut minusta sietämättömin.\n\nMinulla täytyy kuitenkin olla käsitys, vaikkapa aivan ylimalkainen,\nsaadusta summasta, jotta pääsisin jonkun verran selville itsestäni —\njatkan siis yhä yleisin piirtein.\n\nPäätettyäni lukuni yliopistossa kävin läpi maanviljelysopiston\nRanskassa — se meni helposti, vaikka otinkin asian tyynesti,\nkuten sopii henkilön, joka tietää, että hän joutuu tekemisiin\nmaanviljelystyön kanssa, mutta joka samalla tuntee, ettei tuo\ntyö ole hänen tasallaan eikä mitenkään vastaa hänen lahjojaan\nja kunnianhimoaan. Kaksi hyvää saavutin maanviljelysopistossa.\nEnsinnäkin lakkasi maanviljelys olemasta minulle satua, eikä mikä\npehtori hyvänsä pääse pettämään minua pellolla; toiseksi minä\ntehdessäni työtä ulkoilmassa kokosin tuntuvan varaston terveyttä ja\nvoimia, joiden avulla sitte saatoin täydellisesti kestää elämän, jota\nmyöhemmin vietin Parisissa.\n\nSeuraavat vuoteni jaoin Rooman ja Parisin välillä, puhumatta\nlyhyistä käynneistä Varsovassa, jonne täti silloin tällöin sai minut\nhoukutelluksi, osaksi ikävöiden minua, osaksi haluten naittaa minut\njonkun valitsemansa tytön kanssa. Parisi ja sen elämä vetivät minua\nvastustamattomasti puoleensa. Siihen aikaan oli minulla suuret\nluulot itsestäni, minä luotin järkeeni enemmän kuin nyt ja minä\nliikuin sillä varmuudella, minkä riippumaton asema yhteiskunnassa\nantaa ihmiselle — mutta siitä huolimatta näyttelin pian naivia osaa\nmaailman suurella näyttämöllä. Ensinnäkin rakastuin korvia myöten\nneiti Reichenbergiin Comédie françaisesta ja tahdoin ehdottomasti\nmennä naimisiin hänen kanssaan. En kerrokaan mitä tragikoomillisia\nselkkauksia siitä syntyi, sillä nyt nuo tapaukset minua sekä hiukan\nhävettävät että naurattavat. Muutaman kerran jouduin vielä rakkauden\nkilpakentälle ja pidin pelimerkkejä hyvinäkin rahoina. Ranskalainen\nnainen, samoin kuin puolalainenkin, muistuttaa minusta — vaikka\nhän kuuluisi ylhäisimpiin piireihin ja vaikka hän olisi siveäkin,\nkunhan hän vain on nuori — miekkailijaa. Kuten miekkailija tarvitsee\njokapäiväisen harjoitustuntinsa säilyttääkseen kätevyytensä, niin\nnämä naiset tunteen alalla miekkailevat suorastaan harjoituksekseen.\nNuorena miehenä, joka ei ole hullumman näköinen ja joka kuuluu\nylhäisempiin piireihin, kutsuttiin minut usein tuollaisiin\nmiekkailuharjoituksiin. Sieluni yksinkertaisuudessa otin tavan\nvakavalta kannalta ja sain tietysti myöskin monta vakavaa haavaa.\nTosin eivät ne olleet kuolettavia, mutta silti aika kipeitä. Olen\nmuuten vakuutettu siitä, että jokaisen tässä maailmassa täytyy\nsuorittaa veronsa sillekin puolelle elämää. Minun maksuaikani oli\nverraten lyhyt, ja sitte seurasi ajan jakso, jonka voin merkitä\nnimellä \"la revanche\", vastasuoritus. Minä annoin nyt muiden maksaa,\nja jos minua joskus petettiinkin, niin se tapahtui tieteni, tahtoeni.\ntahtoeni.\n\nKoska minulla aina on ollut helppo pääsy kaikkialle, tutustuin\neri piireihin, alkaen legitimistisistä perheistä — jotka minusta\nmuuten olivat ikävät — tuohon nuoreen, arvonimien siunaamaan\nylimystöön asti, jonka Bonapartet ja Orleansit loivat ja joka\nmuodostaa niinsanotun \"suuren maailman\"... jollei juuri Parisissa,\nniin esimerkiksi Nizzassa. Dumas nuorempi, Sardou y.m. kreivit,\nmarkiisit ja prinssit ovat juuri tätä maata: väkeä, joilla ei\nole minkäänlaisia historiallisia perintötapoja, mutta sensijaan\nyllinkyllin rahoja ja arvonimiä ja joiden työnä on nauttiminen.\nNäihin piireihin kuuluu niinikään ylhäinen rahamaailma. Minä liikuin\nkaikkialla pääasiallisesti naisten tähden. Naiset näissä piireissä\novat hienostuneita, hermostuneita ja vailla kaikkia ihanteita, he\nisoovat vaikutuksia ja janoovat nautintoja. Tavallisesti he ovat\nyhtä tärveltyneitä kuin romaanit, joita he lukevat, sillä heidän\nsiveyskäsitteittensä pohjana ei ole uskonto enempää kuin velvoittavat\ntraditsionitkaan. Mutta tuo maailma on silti hyvin loistava.\n\"Miekkailuharjoitukset\" siellä ovat niin pitkät, että niihin\nmenee yöt, päivät ja ne voivat käydä sangen vaarallisiksi, sillä\nflorettia ei ole tapana käyttää. Siellä sain minäkin tuskalliset\nopetukseni, kunnes itse tulin taitavaksi. Mutta osoittaisihan että\nolen turhamainen — tai mikä on vielä pahempaa — että minulla on\nhuono maku, jos rupeaisin kuvaamaan voittojani. Sanon siis vain, että\nkoetin voimieni mukaan ylläpitää isäni nuoruudentraditsioneja.\n\nKuvaamieni piirien alin raja hipaisee muuten suuren n.s.\n\"puolimaailman\" ylintä rajaa, eikä tämä maailma ole ensinkään niin\nvaaraton kuin miltä se ensi katsannolta näyttää — sillä se ei\nainakaan ole arkipäiväinen. Sen kyynillisyydellä on eräänlainen\ntaiteellinen ulkomuoto. Ja jollei tämä maailma höyhentänyt minua\nvarsin pahasti, saan kiittää vain sitä, että jo ennen olin terästänyt\nnokkaani monessa verisessä kahakassa ja saanut aika terävät kynnet.\n\nParisin elämästä puhuessa saattaa sanoa, että ihminen aina uupuneena\npääsee sen myllystä — jos pääsee. Monet, ja niiden joukossa minä,\novat sieltä tuskin päässeet, kun jo palaavat sinne takaisin. Vasta\nmyöhemmin alkaa ihminen käsittää, että hänen voittonsa tällä alalla\novat Pyrrhuksen voittoja. Luonnostaan voimakas ruumiini kesti\nkuitenkin kunnialla, mutta hermoni ovat pilalla.\n\nParisilla on kaikkien muiden elämänkeskustojen rinnalla muuan etu.\nEn tiedä yhtään kaupunkia maailmassa, jossa tieteen, taiteen ja\nkaikkinaisten yleisinhimillisten aatteiden siemenet niin kihisten\nkiertäisivät ilmaa ja niin elinvoimaisina laskeutuisivat ihmisen\nmiehen kuin siellä. Eikä ihminen yksin vaistomaisesti omista\nitselleen uusimpia henkisiä virtauksia, vaan hänen mielipiteistään\nkatoaa samalla yksipuolisuus, ne hioutuvat älyllisiksi ja sivistyvät.\nToistan sanan: sivistyvät, sillä olenhan Italiassa, Saksassa ja\nPuolassa tavannut hyvinkin selkeitä päitä, mutta ne eivät oman\nvalonsa ulkopuolella ole tahtoneet tunnustaa mitään muuta. Nämä\nihmiset ovat saattaneet olla niin ahtaita ja kehittymättömiä, että\nmuiden, jotka tahtoivat säilyttää omat mielipiteensä, on ollut\nsuorastaan mahdoton seurustella heidän kanssaan.\n\nRanskassa, tai oikeammin sanoen Parisissa, ei sellaisia ihmisiä\ntapaa. Kuten nopeasti vierivä virta tekee kivet pyöreiksi hiomalla\nniitä vastatusten, niin elämän virta siellä hioo ja kirkastaa mielet.\nTietysti minäkin kehityin Parisin vaikutusten alaisena. Kykenen nyt\nymmärtämään yhtä toista. En joudu suunniltani, kun kuulen outoja\nmielipiteitä. Ehkäpä tällainen suopeus kaikkinaisiin olotiloihin\nnähden vie välinpitämättömyyteen ja heikentää toimintakykyä, mutta\nsellainen minä kerta kaikkiaan olen.\n\nHenkiset virtaukset tempasivat minut mukaansa ja veivät mennessään.\nJa jos seuraelämä, salongit, budoarit ja klubit anastivatkin\nmelkoisen osan aikaani, eivät ne toki anastaneet sitä kokonaan. Tein\npaljon tuttavuuksia sekä tieteellisissä että taiteellisissa piireissä\nja otin osaa niiden harrastuksiin, tai paremmin sanoen: elän niiden\nelämää vieläkin. Koska olen tiedonhaluinen, luin paljon ja koska\nhelposti opin, saatan sanoa kehittyneeni aika lailla. Elän pääasiassa\nvuosisatani henkisen kehityksen tasalla.\n\nVielä voin kertoa, että olen suuressa määrin itsetajuinen. Monasti\nhaluaisin lähettää hiiteen tuon toisen minäni, joka alituiseen vaanii\nja arvostelee toista — sallimatta sen vapaasti antautua minkään\nvaikutuksen, minkään nautinnon, minkään yrityksen, minkään tunteen,\nminkään riemun, minkään intohimon valtaan. Itsetajunta saattaa olla\nkorkeamman henkisen kehityksen merkki, mutta varmasti se samalla\nsuuressa määrin heikentää välittömyyttämme. Alituisesti kantaa\nmielessään valpasta itsearvostelua on samaa kuin eroittaa sielustaan\nkokonaisuuteen kuuluva osa — ja ottaa vastaan elämän ilmiöt tuolla\nosalla eikä koko sielullaan.\n\nSe käy yhtä työlääksi kuin linnulle lentäminen yhdellä siivellä.\nSitäpaitsi liian kehittynyt itsetajunta hävittää toimintakyvyn.\nJollei Hamlet olisi ollut niin itsetajuinen, olisi hän heti ensi\nnäytöksessä pistänyt kuoliaaksi setänsä ja tyynesti ottanut haltuunsa\nhänen valtaistuimensa.\n\nMitä minuun tulee, niin itsetajunta tosin silloin tällöin suojelee\nminua ja pidättää minua ajattelemattomista teoista, mutta\npaljon enemmän se minua rasittaa ja estää kokoamasta itseäni\nja jakamattomasti antautumasta yhteen tehtävään. Minä kannan\nitsessäni kahta ihmistä, joista toinen alituisesti tarkkaa ja\narvostelee toista, ja toinen elää puolinaista elämää, menettäen\nkaiken päättäväisyytensä. Sekin vaivaa minua, etten voi riisua\ntätä iestä yltäni — sillä sitä myöten kuin henkinen näköpiirini\nlaajenee, terästyy tietysti itsetajuntanikin. Varmaan tulen vielä\nLeon Ploszowskin kuollessa arvostelemaan häntä, vaikka kuume kiehuu\naivoissani.\n\nLienen isältäni perinyt synteettisen mielen, sillä minä pyrin\nyleistyttämään kaikkia ilmiöitä. Tieteistä ei mikään ole kiinnittänyt\nmieltäni siinä määrässä kuin filosofia. Mutta isäni aikana ei\nfilosofia käsittänyt enempää eikä vähempää kuin koko olemisen\nja kaikkeuden piirin, ja se antoi valmiit vastaukset kaikkiin\nkysymyksiin. Meidän päiviemme filosofia tunnustaa toki, ettei sillä\nole yleispätevyyttä, ja supistaa tehtävänsä erinäisiin tietämisen\nhaaroihin. Kun asiaa ajattelen, tekee totisesti mieleni sanoa, että\nihmisjärjelläkin on tragediansa ja että tämä tragedia sai alkunsa\nsamana hetkenä, jolloin ihmisjärki tunnusti voimattomuutensa. Koska\nkirjoitan omaa päiväkirjaani, katson asioita omalta kannaltani.\nEn pidä itseäni ammattifilosofina, sillä kuten jo huomautin, en\nammatiltani ole mitään — mutta olenhan, kuten kaikki ajattelevat\nihmiset, jonkun verran tutkinut uusinta filosofista liikettä, olen\nollut ja olen vieläkin sen vaikutuksen alaisena ja onhan minulla\nniinmuodoin täysi oikeus puhua kaikesta mikä on vaikuttanut älyllisen\nja siveellisen ihmiseni kehitykseen.\n\nLapsuuteni usko, joka vielä aivan eheänä säilyi sielussani kun tulin\nMetzistä, ei kestänyt luonnontieteellisten ja filosofisten kirjojen\nvaikutusta. En ole tullut ateistiksi — en suinkaan! Vanhoina\nhyvinä aikoina turvautui ihminen, kun hän ei tunnustanut henkeä,\nsanaan \"aine\" — ja rauhoittui. Meidän päivinämme ovat ainoastaan\nmaaseutufilosofit tällä vanhentuneella kannalla. Meidän päivinämme\nei filosofia käy langettamaan tuomiota, vaan vastaa senkaltaisiin\nkysymyksiin: \"en tiedä\" — ja tuo \"en tiedä\" syöpyy mieleen. Nykyään\nratkaisee psykologia hyvinkin helposti kaikenkaltaisia sielullisia\nilmiöitä, mutta kun tulee kysymys sielun kuolemattomuudesta, vastaa\nsekin: \"en tiedä\" — ja lisää vastaukseensa: \"en voi tietää\".\n\nJa nyt minä helposti voinkin määritellä sielullisen tilani.\nMäärittely kuuluu: en tiedä, en tiedä! Tuossa ihmisymmärryksen\ntunnustetussa voimattomuudessa juuri on traagillisuus. Sillä ovathan\nnämä kysymykset ihmiselle tavattoman oleelliset ja tärkeät, koska\nhänen henkensä aina vaatimalla tulee vaatimaan niihin vastausta.\nJos tuolla puolen haudan on jotakin ja jotakin iankaikkista, niin\nkäyväthän kaikki onnettomuudet ja tappiot tällä puolen hautaa nollan\narvoisiksi. Niihin saattaa sovittaa Hamletin sanat: \"No, hiis sitten\nmustissa käyköön; minä tahdon sopuli-turkin.\"\n\n\"Minä olen valmis tekemään sovinnon kuoleman kanssa\", sanoo Renan,\n\"kunhan vain tiedän, että siitä on minulle jotakin hyötyä\". Mutta\nfilosofia vastaa: \"en tiedä\".\n\nSillaikaa haparoi ihminen suuressa tuntemattomassa, tuntien vain\nsen, että jos hän voisi kallistaa päänsä jonnekin, niin hänen olisi\nparempi ja rauhallisempi olla. Mutta mitä tehdä? Ruvetako syyttämään\nfilosofiaa siitä, ettei se rakenna järjestelmiä, jotka minä päivänä\nhyvänsä voisivat romahtaa niinkuin korttilinnat, vaan että se on\ntuntenut oman voimattomuutensa ja tutkii ja järjestelee ilmiöitä\nihmisymmärryksen rajojen ulkopuolella. Ei! Arvelen ainoastaan, että\nminulla ja kenellä muulla tahansa on oikeus astua sen eteen ja\nsanoa: minä ihmettelen sinun terävyyttäsi ja kunnioitan erittelysi\ntarkkuutta, mutta sinä olet kaikesta huolimatta tehnyt minut\nonnettomaksi. Sinulla ei ole, kuten itsekin tunnustat, voimaa vastata\nkysymykseen, joka minulle on tärkein — mutta sinulla oli voimaa\ntuhota luottamukseni oppiin, joka antoi minulle sekä ratkaisevan\nettä tyydyttävän ja lempeän vastauksen kysymykseeni. Älä sanokaan,\nettä sallit minun vapaasti uskoa kaikkeen, kosket tuomitse mitään.\nSe ei ole totta! Metodisi, sielusi, koko olentosi on — epäilystä\nja arvostelua. Tuo tieteellinen metodi, epäilyksesi, arvostelusi\novat niin kokonaan syöpyneet sieluuni, että ne ovat muuttuneet\nluonnokseni. Sinä olet kuin helvetinkivellä polttanut minusta pois\nkaikki ne hengen hermot, joilla ihminen uskoo arvostelematta ja\nyksinkertaisesti. Minulla ei nyt, kun tahtoisin uskoa, ole millä\nuskoa. Sinä sallit minun mennä messuun jos haluan, mutta olet\nepäilyksellä myrkyttänyt minut siihen määrään, että olen epäilijä\nsinuunkin nähden, olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden. En\ntiedä, en tiedä, en tiedä! — Ja minä kärsin ja menehdyn tähän\npimeyteen...!\n\n\nRoomassa tammikuun 12 p:nä.\n\nEilen kirjoitin jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Mutta enköhän\nsittenkin osannut kipeään kohtaan sekä omassa sielussani että\nihmissielussa yleensä. Ajoittain suhtaudun aivan kylmästi näihin\nkysymyksiin, mutta ajoittain ne vaivaavat minua armottomasti —\nvarsinkin kun ihminen aina sulkee nämä asiat itseensä. Olisi ehkä\nparas olla niitä ajattelematta, mutta ne ovat niin tärkeitä, ettei\nniitä voi jättää. Sillä tahtoohan ihminen lopullisesti tietää\nmikä häntä odottaa ja miten hänen on järjestäminen elämänsä. Olen\nmonasti koettanut sanoa itselleni: riittää jo! siitä umpisolasta et\npääse — älä siis mene sinne! Minulla on kaikki mitä ihmispetoni\nvoi tarvita ollakseen tyytyväinen ja kylläinen — mutta se ei aina\nriitä. Sanotaan, että slaavilaiset luonnostaan ovat taipuvaisia\nmystillisyyteen ja yliluonnollisuuteen. Olen pannut merkille,\nettä esim. kaikki suuret kirjailijamme ovat päättäneet päivänsä\nmystikkoina. Onko sitte kumma, jos tavalliset kuolevaiset silloin\ntällöin tuskittelevat näiden kysymysten edessä. Minun on puolestani\ntäytynyt ruveta kirjoittamaan, koska sisällinen levottomuus on\npakoittanut minua selvittämään itselleni henkistä tilaani. Sitäpaitsi\nihmisen silloin tällöin täytyy astua tilinteolle itsensä eteen.\nVaikka sielussani asuu tuo suuri \"en tiedä\", noudatan uskonnollisia\ntapoja enkä pidä itseäni teeskentelijänä. Olisin sitä, jollen\nsanoisi: \"en tiedä\", vaan: \"tiedän, ettei ole mitään\". Mutta eihän\nepäilyksemme ole suoranainen kieltäminen: se on paremmin tuskallinen\nja kiduttava pelko siitä, ettei ehkä ole mitään; se on sakea sumu,\njoka ympäröi päätämme, tukahduttaa rintaamme ja peittää meiltä valon.\nNostan siis käteni auringon puoleen, joka ehkä paistaa sumun takana.\nJa arvelen, etten ehkä ole yksinäni tässä tilassa — vaan että monet,\nhyvin monet niistä, jotka sunnuntaisin kulkevat kirkkoon, voisivat\nmahduttaa rukouksensa sanoihin: \"Herra, hajoita sumu!\"\n\nEn saata pysyä kylmänä, kun kirjoitan näistä asioista. Seuraan\nuskonnollisia määräyksiä vielä senkin takia, että _tahdon uskoa_,\nja koska suloinen oppi, jossa olen kasvatettu, panee uskon ehdoksi\narmon, niin odotan armoa. Odotan, että minulle annetaan sieluntila,\njossa voin uskoa yhtä syvästi ja ilman epäilyksen varjoa kuin uskoin\nlapsena. Nämä ovat jalot vaikuttimeni, niihin ei sekaannu mitään edun\ntavoittelua, sillä mukavampaahan minun olisi olla pelkkänä kylläisenä\nja tyytyväisenä eläimenä.\n\nMutta ulkonaiseen uskonnollisuuteeni vaikuttavat jotkut vähemminkin\njalot ja aivan käytännölliset syyt — ja näitä syitä on paljonkin!\nEnsinnä olen tottunut uskonnollisuuteen lapsuudesta asti; sitte on\nmuutamien käskyjen noudattaminen kerta kaikkiaan tullut minulle\ntavaksi; kuten Henrik IV sanoi, että Parisi on messun arvoinen, niin\nsanon minä: \"läheisteni rauha on messun arvoinen\"; ihmiset minun\nseurapiirissäni pitävät yleensä kiinni uskonnollisista menoista, ja\nomatuntoni nousisi vastarintaan ainoastaan siinä tapauksessa, että\nminulla olisi jokin kestävämpi elämän ohje kuin: \"en tiedä\". Vihdoin\nkäyn kirkossa sentähden, että olen kaksinkertainen epäilijä, s.o.\nolen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden.\n\nJa minun on paha olla tässä tilassa. Sieluni laahaa toista siipeään\nmaassa. Vielä pahempi olisi, jos aina ottaisin nämä kysymykset\nniin sydämelleni kuin olen ottanut kirjoittaessani näitä kahta\nviimeistä korttia. Onneksi en tee sitä. Olen jo huomauttanut, että\nminulle tulee välinpitämättömyyden aikoja. Toisinaan tempaa elämä\nminut syliinsä ja vaikka tiedänkin mitä minun on ajatteleminen sen\nhurmasta, heittäydyn kokonaan sen valtoihin — ja silloin ei kysymys:\n\"ollako vai eikö olla?\" merkitse minulle mitään. Kuulumattoman\nsuuri merkitys on tässä suhteessa — ja tätä mieltäkiinnittävää\npuolta on muuten sangen vähän tutkittu — ympäristön suggeroivalla\nvaikutuksella. Parisissa esimerkiksi olen tyynempi, enkä vain\nsentähden, että myllyn pyörinä huumaa minua, että kiehun mukana\nyleisessä kuhinassa, että \"miekkailuharjoitukset\" anastavat sekä\nsieluni että mieleni, vaan sentähden, etteivät ihmiset yleensä vaivaa\npäätään kysymyksillä, vaan elävät ikäänkuin heillä olisi varma\ntietoisuus siitä, että tämän elämän tulee saada kaikki voimamme,\nkoska sen takana on vain kemiallinen prosessi. Ja valtasuoneni alkaa\nlyödä samaan tahtiin maailmankaupungin valtasuonen kanssa, ja minä\nvirityn sen kielten sointuun. Ja olin sitte iloinen tai surullinen,\nmurjomassa maailmaa tai itse murjottavana — joka tapauksessa olen\nverraten tyyni.\n\n\nRooma, Babuino, tammikuun 13 p:nä.\n\nLähtööni on vielä neljättä päivää, joten ennen matkaa voin tarkistaa\nmitä olen sanonut itsestäni.\n\nOlen väsynyt, vaikutuksille altis ja hyvin hermostunut. Itsetuntoni\non, huolellisen kasvatuksen tukemana, lujittunut, ja yleensä saatan\npitää itseäni henkisesti kehittyneenä ihmisenä.\n\nEpäilys, korkeimmilleen kohonnut epäilys tekee kaiken kestävän\nvakaumuksen minussa mahdottomaksi. Katselen, teen huomioita,\narvostelen — ja joskus minusta jo tuntuu, että pääsen kiinni asian\nytimeen, mutta samassa olen taas valmis epäilemään. Suhteestani\nuskontoon olen jo puhunut. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen\nvanhoillinen, kuten ihmisen minun asemassani sopii olla ja senverran\nkuin luontoni sallii. Eihän minun tarvinne sanoa, ettei vanhojen\nolojen säilyttäminen mitenkään ole minulle opinkappale, jota\nei saisi arvostella. Kaukana siitä. Olen toki siksi kehittynyt\nihminen, etten puolueellisesti asetu ylimysvaltaisuuden enempää kuin\nkansanvaltaisuudenkaan puolelle. Sellainen saattaa huvittaa ihmisiä\ntakamailla ja kaukaisissa maailman kolkissa, joihin aatteet muotien\nlailla saapuvat muutamia kymmeniä vuosia liian myöhään. Etuoikeuksien\nlakattua on asia mielestäni ratkaistu, ja jos sitä vielä pohditaan\njossakin, niin ei enään ole kysymys periaatteista, vaan ihmiset\nhaluavat tyydyttää turhamaisuuttaan ja viihdytellä hermojaan. Minä\npuolestani pidän kehittyneistä, herkkähermoisista ihmisistä ja etsin\nheitä mistä ikinä voin.\n\nPidän heistä kuten pidän taideteoksista, kauniista luonnosta ja\nkauniista naisista. Esteettiseltä kannalta katsoen ovat hermoni\nkehittyneet, jopa äärimmilleen herkistyneet. Olen luonnostani\nherkkä, ja kasvatus on edistänyt herkkyyttäni. Tämä esteettinen\nherkkyys tuottaa minulle sekä mielihyvää että harmia, mutta sen\nsuuren palveluksen on se joka tapauksessa minulle tehnyt, että se on\nvarjellut minua kyynillisyydestä, tai saatanpa sanoa turmeluksesta,\nja ollut minulle jonkinlaisena siveellisenä pohjana. Moni teko on\njäänyt tekemättä enemmän sentähden, että se on ollut ruma, kuin\nsentähden, että se on ollut paha. Esteettisistä hermoistani johtuu\nniinikään tunteitteni herkkyys. Lienen jonkun verran turmeltunut,\nmutta sentään kunnon mies, tai totta puhuen elän kuin ilmassa,\nsillä en nojaa minkäänlaisiin opinkappaleihin, en uskonnollisiin\nenkä yhteiskunnallisiin. Ei minulla myöskään ole päämäärää, jolle\npyhittäisin elämäni.\n\nTämän yhteenvedon lopuksi vielä sananen \"lahjoistani\". Isäni, tätini,\ntoverit ja joskus vieraatkin ihmiset pitävät niitä suorastaan\ntavattomina. Myönnän että siinä on jonkun verran perää. Mutta eikö\n\"l'improductivité slave\" tule tekemään turhaksi minuun kiinnitettyjä\ntoiveita? Sen perustuksella mitä tähän asti olen tehnyt, tai\noikeammin: sen perustuksella etten tähän asti ole tehnyt mitään, en\ntoisten enkä itseni hyväksi, sallittaneen minun edellyttää, että niin\ntulee tapahtumaan.\n\nTämän tunnustuksen tekeminen on minulle raskaampaa kuin luulisi.\nIvani maistuu karvaalta, kun se sattuu itseeni. Jumala on muovaillut\nPloszowskit huonosta savesta, koska siinä kaikki niin äkkiä ja\nrehevästi nousee ilmoille, mutta ei kanna hedelmää. Jos minä\ntästä hedelmättömyydestä ja saamattomuudesta huolimatta todella\nolisin nero, niin olisin jonkinlainen nero ilman salkkua, kuten on\nministereitä ilman salkkua.\n\nMäärittely \"nero ilman salkkua\" tuntuu minusta oikealta. Minun täytyy\nhankkia patentti keksinnölleni. Ja taasen turvaudun lohdutukseen:\nen minä yksinäni, Jumala paratkoon, kanna tätä arvonimeä. Meitä on\nlegioona! \"L'improductivité slave\" on ominainen koko rodulle, mutta\n_nero ilman salkkua_ kuuluu meille, narreille Veikselin rannoilla.\nToistan vielä, että meitä on legioona. En tiedä ainoaakaan maailman\nkulmaa, jossa menisi hukkaan niin paljon loistavia kykyjä — jossa ne\ntuottaisivat maailmalle niin kuulumattoman vähän, verrattuna siihen,\nmitä ne voisivat tuottaa.\n\n\nRooma, Babuino, tammikuun 14 p:nä.\n\nToinen kirje tädiltä, jossa kehoitetaan kiirehtimään matkalle.\nLähden, täti kulta, lähden — mutta taivas tietää, että teen\nsen vain sinun tähtesi, sillä muuten jäisin tänne. Isäni ei ole\nterve, ajoittain kankenee koko hänen vasen puolensa. Pyynnöstäni\nhän kyllä kutsui taloon lääkärin, mutta olen varma, että hän on\nsulkenut kaappiin lääkkeet, jotka tämä hänelle määräsi. Hän on\njo vuosikausia tottunut tekemään niin. Kerran avasi hän kaapin\nja sanoi osoittaen pulloja ja rasioita, sekä suuria että pieniä:\n\"Varjelkoon, jos terveinkin ihminen söisi ja joisi nuo, niin ei hän\nkestäisi sitä — saatikka sitte kipeä!\" Näihin asti ei tämä mielipide\nlääketaidosta ole tuottanut isälle haittaa, mutta pelkään kuinka käy\ntulevaisuudessa.\n\nToisena syynä siihen, etten mielelläni lähde matkalle, ovat tädin\naikomukset. Tietysti ne koskevat minun naittamistani. En tiedä onko\ntädillä jo tyttö katsottuna; suokoon Jumala ettei olisi, mutta\naikomuksiaan ei hän salaa. \"Että sellaisesta miehestä kuin sinä (hän\nkirjoittaa) heti syttyy punaisten ja valkeiden ruusujen sota, sen\ntietää edeltäkäsin.\" Mutta minä olen väsynyt enkä halua aiheuttaa\nmitään sotaa, varsinkaan en Henrik VII:n tavoin halua päättää sotaa\n— avioliitolla. En saata sanoa sitä tädille, mutta itselleni\ntunnustan, etten pidä puolattarista. Olen kolmenkymmenenviiden vuoden\nikäinen, olen, kuten jokainen ihminen, joka on elänyt, ehtinyt saada\nkaikkinaisia kokemuksia tunteen alalta, olen joutunut tekemisiin\npuolattarienkin kanssa, ja näiden kokemusten ja tuttavuuksien nojalla\nolen tehnyt sen johtopäätöksen, että puolalainen nainen on kaikista\nmaailman naisista väsyttävin ja vaikeimmin käsiteltävä. En tiedä onko\nhän yleensä siveellisempi kuin ranskattaret tai italiattaret; tiedän\nvain, että hän on paljon pateettisempi. Selkäpiitäni kylmää, kun sitä\najattelen. Minä käsitän, että saattaa kirjoittaa elegian särkyneelle\nruukulle, kun ensi kerran näkee sirpaleet jalkojensa juuressa; mutta\nehtymättömällä paatoksella lausua moneen kertaan elegiaa paikatulle\nruukulle — se likentelee jo operettia. Säälin \"tunteellista\nkuulijaa\", jonka säädyllisyyden nimessä täytyy ottaa asia vakavalta\nkannalta. Kummallisia nuo korkealentoiset, palavamieliset naiset,\njoiden suonissa virtaa kalanveri! Heidän tunteensa eivät ole\nainoastaan terveet, vaan lisäksi alkuperäiset. He rakastuvat tunteen\nmuotoihin eivätkä kysy sisältöä. Tästä syystä et koskaan saata arvata\npuolattaresta mitään etukäteen. Ranskattareen tai italiattareen\nnähden voit, jos olet suorittanut laskusi loogillisesti, olla enemmän\ntai vähemmän varma tuloksista. Puolattareen nähden et vähintäkään!\nJoku on sanonut, että jos mies erehtyy, niin hän väittää, että\nkaksi kertaa kaksi tekee viisi — ja erehdys on korjattavissa.\nMutta kun nainen erehtyy, väittää hän, että kaksi kertaa kaksi\ntekee lampun ja on valmis vaikkapa iskemään päänsä seinään asian\nvahvistukseksi. Puolattaren logiikassa saattaa juuri tapahtua, ettei\nkaksi kertaa kaksi ole neljä, vaan lamppu, rakkaus, viha, kissa,\nkyyneliä, velvollisuuksia, varpunen, ylenkatse — sanalla sanoen: et\nvoi edeltäkäsin arvata mitään, et tehdä mitään laskuja, et ryhtyä\nminkäänlaisiin varokeinoihin. Mahdollisesti kaikki nämä varustukset\nvaikuttavat, että puolattaren kunnia on paremmin suojattu kuin muiden\nnaisten, vaikkapa jo siitäkin syystä, että valloittaja ikävystyy\npahanpäiväisesti. Sen kuitenkin olen huomannut, etteivät nuo\nvallihaudat, paalutukset ja nostosillat, koko tuo tulinen puolustus\ntarkoita yksin vastustajan karkoittamista, vaan myöskin puolustajien\nnautintoa taistelun mielenliikutuksista. Ja sitä en anna anteeksi.\n\nKerran puhuin tästä — tietysti kiertäen, kaartaen mikäli mahdollista\n— hyvin älykkään naisen kanssa, joka oli vain puoleksi puolatar,\nkoska isä oli italialainen. Kuultuaan väitteeni sanoi hän:\n\n— Te katsotte asiaa kuin kettu kyyhkystä. Teitä harmittaa, että\nkyyhkyset tavallisesti asustavat korkealla ja että niillä on\nkantavammat siivet kuin kanoilla. Kaikki mitä te sanotte, lankeaa\npuolattarien eduksi.\n\n— Millä tavalla sitte?\n\n— Sillä tavalla, että jota vastenmielisempi puolatar on toisen\nvaimona, sitä vastustamattomampi hän on omana vaimona.\n\nOlin joutunut umpisolaan enkä voinut vastata. Mahdollisesti minä\njonkun verran katselen kyyhkysiä ketun silmillä. Siitä olen varma,\nettä jos menisin naimisiin ja menisin puolattaren kanssa, niin\nvalitsisin hänet juuri niiden kyyhkysten joukosta, jotka asuvat\nkorkealla, ja juuri valkeiden kyyhkysten joukosta.\n\nOlen kuitenkin kuten kalat, jotka, kun niiltä kysyttiin minkälaisen\nkastikkeen seassa ne halusivat joutua pannuun, vastasivat, etteivät\nensinkään halunneet joutua pannuun. Ja tässä palaan taas moittimaan\nteitä, te rakastettavat puolattareni! Teille merkitsee yleensä\ndraama rakkaudessa enemmän kuin itse rakkaus. Teissä jokaisessa\nasuu kuningatar — ja se tekee teidät niin tuiki toisellaisiksi\nkuin muut naiset; jokainen teistä pitää erikoisena suosion- ja\narmonosoituksena, jos hän sallii rakastaa itseään, yksikään teistä\nei suostu olemaan lisänä ja täydennyksenä miehen elämässä, miehen,\njonka elämällä on toiset päämäärät. Te tahdotte, että me eläisimme\nteitä varten, mutta ette te meitä varten. Tietenkin te rakastatte\nlapsianne enemmän kuin miestänne. Hänen kohtalonsa on olla teidän\nseuralaisenanne. Olen nähnyt sen, olen monasti pannut sen merkille\n— sellaiset te yleensä olette; joku poikkeus saattaa löytyä, kuten\ntimantti hiekasta. Ei, ruhtinattareni — sallikaa minun ihailla\nkaukaa.\n\nTyöntää kerta kaikkiaan toiselle sijalle päämäärät ja ihanteet,\nkaiket päivää palaa suitsutuksena naisen — ja lisäksi oman vaimon —\nalttarilla! Ei, hyvät naiset, se ei riitä miehelle!\n\nTosin itsetarkkaaja minussa heti paikalla on kysymässä: \"Mitä\nparempaa tekemistä sinulle sitte on? mitä aikeita, mitä päämääriä?\nJos kuka, niin olet sinä omiasi suitsutusuhriksi.\"\n\nMutta hitto vieköön! Avioliitto vaatii muuttamaan kaikki elämäntavat,\nluopumaan tottumuksista, mukavuuksista. Yksin totinen ja suuri\nrakkaus saattaa korvata tuon kaiken. Minulle ei se käy. Naimisiinmeno\nvaatii niin satumaisen paljon uskoa naiseen ja tahdon voimaa, etten\nikimaailmassa pysty siihen. Toistan vieläkin: \"en halua joutua\npaistumaan minkäänlaisen kastikkeen sekaan\".\n\n\nVarsovassa tammikuun 21 p:nä.\n\nSaavuin tänne tänään aamulla, mutta koska poikkesin Wieniin, en\ntunne mitään väsymystä. On myöhäinen ilta, hermot eivät salli minun\nnukkua, sentähden istuudun kirjoittamaan. Kirjoittaminen näkyy\ntodella käyvän tavaksi, ja siinä on kieltämättä viehätyksensä. Mikä\nilo talossa tulikaan! ja mikä herttainen olento se täti on! Ilo\nei salli hänenkään nukkua, ja päivälliseksi ei hän syönyt mitään.\nKotona Ploszowissa riitelee hän lakkaamatta isännöitsijänsä herra\nChwastowskin kanssa, joka on hyvin jäykkä mies eikä kärsi mitään\nvastaansanomisia, vaan antaa sanan sanasta. Vasta kun riita yltyy\nsiihen määrään, että ero näyttää välttämättömältä, vaikenee täti ja\nryhtyy syömään suurella ruokahalulla, jopa jonkinlaisella vimmalla.\nTänään hänen täytyi olla moittimatta palvelijoita, joka kaikesta\npäättäen on hänelle välttämätöntä. Hän oli kuitenkin erinomaisella\ntuulella, enkä saata sanoin kuvata millä rakkaudella hän katseli\nminua koko päivällisen ajan. Hänen tuttavansa ovat ruvenneet\nnimittämään minua \"epäjumalaksi\", ja se suututtaa tätiä suuresti.\n\nAavistukseeni ja pelkooni on todella ollut syytä, sillä tädillä ei\nole yksin aikomuksia, vaan hän on jo katsonut tytönkin. Hänellä\non tapana päivällisen jälkeen pitkin askelin mitata permantoa ja\najatella ääneen. Salaperäisyydestä huolimatta, jolla hän koetti\nympäröidä itseään, kuulin seuraavan yksinpuhelun:\n\n— Hän on nuori, komea, rikas, nerokas — olisipa tyttö hullu, jollei\npaikalla rakastuisi.\n\nHuomenna lähdemme tanssiaisiin, jotka herrat panevat toimeen naisten\nkunniaksi. Niistä kuuluu tulevan jotakin varsin loistavaa.\n\n\nVarsovassa tammikuun 25 p:nä.\n\nKoska olen \"homo sapiens\", ikävystyttävät tanssiaiset minua\ntavallisesti; aviomiehenehdokkaana en kärsi niitä, mutta taiteilijana\nminä joskus nautin niistä — tietenkin taiteilijana ilman salkkua.\nKuinka kauniit ovatkaan tuollaiset leveät, valaistut, kukkien\nkoristamat portaat, joita ylös juhlapukuiset naiset nousevat! He\nnäyttävät kaikki silloin niin korkeilta, ja kun seisoo alhaalla ja\nnäkee heidän kulkevan pitkiä pukujaan laahaten, muistuttavat he\nenkeleitä Jaakopin unessa. Minua miellyttää tuo aaltoileva liike,\nvalo, kukkaset, kevyet kankaat, jotka kuin heleä auer verhoavat\nnuoret tytöt; puhumattakaan paljaista kauloista, povista ja\nkäsivarsista, jotka silmän nähden tuntuvat kehittyvän muotoonsa,\njähmettyvän ilman vaikutuksesta ja käyvän kiinteiksi kuin marmori.\nHajuaistini nauttii niinikään. Minä pidän hyvistä hajuvesistä.\n\nTanssiaiset onnistuivat erinomaisesti. Täytyy tunnustaa, että\nStaszewski ymmärtää järjestää. Tulin juhliin yhdessä tädin kanssa,\nmutta kadotin hänet näkyvistäni heti etehisessä, sillä Staszewski\nriensi paikalla tarjoamaan hänelle käsivarttaan. Täti raukka käyttää\nsuurissa vastaanottotilaisuuksissa jonkinlaista kärpännahkaista\nvaippaa, ja häntä sanotaan sen takia \"komeaksi vaippaniekaksi\".\nSaliin astuessani pysähdyin ovelle saadakseni yleissilmäyksen\nihmisvirrasta. Outo liikutus valtaa mielen, kun muutaman vuoden\npoissaolon jälkeen taasen joutuu keskelle kansalaistensa kasvoja.\nMe tunnemme silloin selvästi, että nuo ihmiset ovat meille lähempiä\nolentoja kuin kaikki ne, joita olemme kohdanneet maailmalla, ja\nkuitenkin me samalla tutkimme ja tarkastamme heitä kuin vieraita.\nVarsinkin herättivät naiset huomioni.\n\nSanottakoon mitä tahansa, niin on meidän ylhäisömme hienostunutta\nväkeä. Olkoot kasvot kauniit tai rumat — aina niistä henkii vastaan\nvanha sivistys. Naisten kaulat ja olkapäät toivat, huolimatta\nsiitä, että joskus olivat nuortean pyöreät, mieleeni Sèvren\nporsliiniteokset. Niissä oli jotakin niin taiteellista. Mitä jalkoja\nminä näinkään, mitä käsiä ja mitä käden taipeita! Totta totisesti: me\nemme näyttele europpalaisia, me olemme sitä.\n\nOlin seisonut noin neljännestunnin, miettien minkä noista päistä,\nminkä noista povista täti olikaan mahtanut määrätä minulle. Silloin\ntulivat Sniatynskit. Olin tavannut ystäväni muutamia kuukausia sitte\nRoomassa ja hänen rouvansakin tunsin ennestään. Rouva Sniatynski\nmiellyttää minua, sillä hänellä on erinomaisen suloiset kasvot ja\nsitte hän kuuluu niihin poikkeusnaisiin, jotka eivät anasta miehensä\nelämää itselleen, vaan uhraavat hänelle omansa. Äkkiä livahti\njoukkoomme nuori nainen, joka tervehdittyään rouva Sniatynskiä ojensi\nminulle valkeahansikkaisen kätensä ja virkkoi:\n\n— Etkö tunne minua, Leon?\n\nKysymys pani minut hiukan hämilleni, sillä ensi hetkessä todella en\ntietänyt kuka seisoi edessäni. Rupesin kuitenkin heti puristamaan\nojennettua kättä, nyökyttämään päätä, hymyilemään ja toistelemaan:\n\"Niin, tietysti, aivan oikein!\" kuten ihminen tekee, kun ei tahdo\nnäyttää epäkohteliaalta. Arvelen kuitenkin, että mahdoin olla kuin\npuusta pudonnut, sillä rouva Sniatynski virkkoi nauraen:\n\n— Mutta tepä todella ette näy tuntevan! Anielka P.\n\nVai Anielka! serkkuni! Kumma, etten tuntenut häntä! Näin hänet\nkymmenen tai yksitoista vuotta sitte lyhyessä hameessa. Muistan,\nettä se tapahtui Ploszowin puutarhassa. Hänellä oli punaiset sukat,\nja hyttyset söivät hänen jalkojaan, niin että hän hyppeli kuin nuori\nhevonen. Miten minä saatoinkaan tietää, että tämä nainen, jonka povea\nkoristi orvokkikimppu, jolla oli noin valkoiset hartiat, noin komeat\nkasvot ja tummat silmät, sanalla sanoen: joka oli itse nuoruuden\nkukoistus, saattoi olla silloinen ohutsäärinen västäräkki! Miten\nkaunis hän olikaan! Kotelosta oli totisesti kehittynyt perhonen.\nTervehdin häntä toistamiseen ja mitä sydämellisimmin. Sittemmin,\nkun Sniatynskit jättivät meidät ja hän huomautti tädin ja äitinsä\nlähettäneen hänet noutamaan minua, tarjosin hänelle käsivarteni ja me\nläksimme toiseen päähän salia.\n\nÄkkiä kävi minulle päivänselväksi, että täti aikoi naittaa minulle\nAnielkan! Siinä syy koko salaperäisyyteen ja tähän yllätykseen!\nTäti on aina erittäin paljon pitänyt tuosta tytöstä ja ottanut osaa\nrouva P:n ikuisiin maatilahuoliin. Minua vain ihmetytti, etteivät\nnuo naiset olleet tädin vieraina Varsovassa. En kuitenkaan huolinut\nvaivata päätäni sillä asialla, vaan katselin Anielkaa, joka nyt\nalkoi kiinnittää mieltäni toisella tavalla kuin joku noista muista.\nAstellessamme salin läpi oli minulla yllin kyllin aikaa sekä\npuhumiseen että tarkasteluun. Me menimme toiseen päähän huonetta, ja\ntungos kasvoi kasvamistaan. Nykyisen muodin mukaan ovat hansikkaat\npuolipitkät, joten ne eivät ylety kyynärpäähän asti. Tein ensinnäkin\nsen huomion, että iho Anielkan käsivarressa, joka nojasi minun\nkäsivarteeni, oli tummahko ja että sitä peitti jonkun verran liian\nrunsas haiven. Anielka ei ole tumma, vaikka hän ensi silmäykseltä\ntekee sen vaikutuksen. Hänen hiustensa kiilto on pronssinkarvainen.\nSilmät ovat siniset, vaikka ne tuntuvat tummilta tavattoman pitkien\nripsien alla. Kulmakarvat sensijaan ovat aivan mustat ja todella\nerinomaisen kauniisti kaarevat. Omituista tälle pienelle päälle,\njossa otsa on niin matala, on, että hiukset, silmäripset ja\nkulmakarvat ovat niin tavattoman upeat. Ja tämä upeus tulee näkyviin\nyksin hipiänkin untuvissa, jotka poskilla ovat silkinpehmeät ja aivan\nvaaleat. Tämä kaikki voi aikaa myöten käydä hänen kauneudelleen\nepäedulliseksi, mutta näin nuorella iällä se vain todistaa koko\norganismin voimaa ja runsautta ja tekee, ettei tyttö ole mikään kylmä\nnukke, vaan lämmin, eloisa ja ihastuttava nainen.\n\nEn kiellä, että vaikka hermoni ovatkin käyneet monen tulen läpi\neivätkä ensi hetkessä ala väristä, minä heti paikalla tunsin hänen\ntenhoavan vaikutuksensa. Hän on juuri samaa maata kuin minä.\nTäti, joka — jos on kuullut puhuttavan Darwinista, varmaan pitää\nhäntä turmiollisena ihmisenä — on vaistomaisesti ruvennut hänen\nopetuslapsekseen tunnustamalla luonnollisen valinnan opin. Niin,\ntyttö on samaa maata kuin minä. Tällä kertaa on koukussa oivallinen\nsyötti.\n\nIkäänkuin sähkövirta alkoi vuotaa hänen käsivarsistaan minun\nkäsivarsiini. Huomasin kyllä, että minäkin tein häneen hyvän\nvaikutuksen. Arvosteluni taiteilijana muodostui niinikään\nedulliseksi. Muutamat kasvot ovat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyttä\nmusiikkia tai runoutta. Juuri niihin kuuluvat Anielkan kasvot. Niissä\nei ole mitään arkipäiväistä. Ylimyskodeissa istutetaan tyttöihin\nkainoutta, kuten lapsiin rokkoa, ja Anielkassa on jotakin viatonta,\nmutta samalla tulista. Kumma kokoonpano! Aivan kuin joku sanoisi:\nviaton paholainen.\n\nMuuten arvelen, että Anielka kesken lapsellisuuttaan ehkä on\nhiukan mielisteleväinen. Olen huomannut, että hän täysin tuntee\nhurmausvoimansa. Hän tietää esimerkiksi, että hänen silmäripsensä\novat ihanat, ja sentähden hän yhtämittaa, ilman minkäänlaista syytä,\npäästää ne alas silmilleen. Niinikään hän erinomaisen herttaisesti\nkeikauttaa päätään, katsellessaan puhekumppaniinsa. Alussa hän oli\nhiukan kankea ja arka, mutta hetkisen perästä olimme niin hyvät\nystävät, ettei olisi luullut meidän ikinä, Ploszowin aikojen jälkeen,\nolleen erossa.\n\nTäti on suurenmoinen hajamielisyydessään — mutta varjelkoon\njoutumasta hänen liittolaisekseen! Tuskin olimme Anielkan kanssa\npäässeet sinne, missä naiset olivat, tuskin olin ehtinyt tervehtiä\nhänen äitiään ja lausua hänelle muutaman sanan, kun täti,\nhuomatessaan minun virkeyteni, hänkin kirkastui ja olkapäitään\nkohottaen kääntyi Anielkan äidin puoleen.\n\n— Nuo orvokit sopivat hänelle erinomaisesti! lausui hän ääneen.\n— Taisi olla hyvä ajatus, että he ensi kerran näkivät toisensa\ntanssiaisissa!...\n\nAnielkan äiti kävi kovin hämilleen, Anielka samoin, ja minä käsitin\nnyt minkätähden Anielka ja hänen äitinsä eivät olleet asettuneet\nasumaan tädin taloon. Tuuma oli nähtävästi rouva P:n. Kaikesta\npäättäen he tädin kanssa jo kauvan olivat punoneet suunnitelmiaan.\nArvelen, ettei niitä suorastaan uskottu Anielkalle, mutta naisen\ntarkkanäköisyys sellaisissa asioissa hänelle varmaan oli antanut\naavistuksen niistä.\n\nTehdäkseni lopun yleisestä hämmennyksestä käännyin vihdoin hänen\npuoleensa ja sanoin:\n\n— Tunnustan sinulle jo etukäteen, että tanssin huonosti, mutta koska\nherrat varmaan joka hetki tulevat riistämään sinut seurastani, pyydän\nsinulta yhtä valssia.\n\nVastaukseksi ojensi Anielka minulle tanssivihkonsa ja virkkoi\npäättäväisesti:\n\n— Ota mitä tahdot.\n\nEn halua näytellä mitään nuorasta hypitettävää nukkea enkä palvella\ntoisten tarkoituksia. Päätin sentähden yhdellä iskulla anastaa\nnaisilta johtovallan, otin vihon ja kirjoitin: \"Oletko sinä\nymmärtänyt, että he aikovat naittaa meidät?\"\n\nKun Anielka oli lukenut mitä kirjoitin, muuttuivat hänen kasvonsa ja\nhän kalpeni hiukan. Hetkisen hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt,\nettä ääni pettäisi hänet, tai epäillyt mitä vastaisi. Vihdoin hänen\nihanat silmänripsensä nousivat ja katsellen minua suoraan silmiin hän\nsanoi:\n\n— Olen!\n\nNyt alkoi hän vuorostaan kysellä, tosin ei sanoin, mutta katsein.\nKuten jo sanoin, olin tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja koska\nhän oli aavistanut salaliittoa, olin usein mahtanut olla hänen\nmielessään. Luin selvästi hänen silmistään sanat:\n\n— Tiedän, että äiti ja täti toivovat meidän tutustuvan ja tulevan\nystäviksi. Mitä sitte seuraa, mitä?\n\nVastauksen asemesta kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, painoin\nhäntä kevyesti vastaani ja vein valssiin. Mieleeni johtuivat\n\"miekkailuharjoitukseni\".\n\nMykkä vastaukseni saattoi tuoda jonkun unelman tytön mieleen. Se mitä\nkirjoitin vihkoon, oli jo ehtinyt tehdä häneen vaikutuksen. Mutta\nminä ajattelin: miksen sitte saisi panna häntä unelmoimaan? Missään\ntapauksessa en mene kauvemma kuin tahdon, ja mihin asti hän menee,\nse on hänen asiansa. Anielka tanssii erinomaisesti ja tämän valssin\nhän tanssi juuri kuten naisen tulee, nimittäin unohtaen itsensä ja\nantautuen tanssitoverinsa johdettavaksi. Huomasin, että orvokit hänen\nrinnallaan kohoilivat kiivaammin kuin tanssin hidas tahti saattoi\naiheuttaa. Käsitin, että hänessä alkaa liikkua jotakin. Rakkaus on\nsuorastaan fyysillinen välttämättömyys. Sitä tosin huolellisesti\nkoetetaan tukahuttaa nuorissa tytöissä yhteiskunnan ylemmissä\nkerroksissa, mutta se on ja pysyy silti kukistamattomana. Kun sitte\nsanotaan tytölle: nyt saat rakastaa! — niin tyttö usein kiihkeästi\nkäyttää lupaa hyväkseen.\n\nAnielka odotti nähtävästi, että koska kerran kirjoitin nuo sanat\nhänen vihkoonsa, niin tanssin perästä seuraisi keskustelu asiasta.\nMutta minä vetäydyin tahallani syrjään, jättääkseni hänet odotukseen.\n\nNiinikään minua halutti katsella häntä jonkun matkan päästä. Hän\non kun onkin minun mielimuotoani. Tämäntapaiset naiset vetävät\nminua puoleensa suorastaan magneetin voimalla. Olisipa hän vaan\nkolmenkymmenen ikäinen nainen eikä tuo nuori tyttönen, jota\nnaittamalla naitetaan minulle!\n\n\nVarsovassa tammikuun 30 p:nä.\n\nAnielka ja hänen äitinsä ovat nyt muuttaneet meille. Eilen vietin\nkoko päivän Anielkan kanssa. Hänen sielussaan on useampia lehtiä\nkuin tavallisesti hänen ikäisillään tytöillä. Monet näistä lehdistä\non vasta tulevaisuus kirjoittava täyteen, mutta niihin mahtuu varsin\nkauniita asioita. Hän tuntee ja käsittää kaikki, ja sitte hänen\ntapansa kuunnella on aivan verraton; hän kumartuu jonkun verran\neteenpäin ja avaa viisaat silmänsä selkoisen selälleen puhujaa\nvastaan. Nainen, joka ymmärtää kuuntelemisen taidon, omistaa yhden\nviehätysvoiman lisää, sillä hän mairittelee miesten itserakkautta.\nEn tiedä tajuaako Anielka mitä tekee, vai johtaako häntä ainoastaan\nnaisen onnellinen vaisto. Mahdollisesti pitää hän jokaista sanaani\nniin merkillisenä sentähden, että tädiltä on kuullut niin paljon\nminusta. Jonkun verran mielisteleväinen hän kyllä on. Kun tänään\nkysyin häneltä, mitä hän kaikista mieluimmin tahtoisi, vastasi hän:\n\"Nähdä Rooman!\" Sitte painoi hän alas pitkäripsiset silmäluomensa ja\noli sanomattoman kaunis. Hän näkee selvästi miellyttävänsä minua ja\non siitä onnellinen. Hänen koketteriansa on suloinen, sillä se vuotaa\niloisesta sydämestä, joka haluaa miellyttää valittua sydäntä. Ei ole\nenään vähintäkään syytä epäillä, ettei hänen sydämensä lentäisi minua\nvastaan, kuten yöperhonen tulta kohti. Lapsi raukka on, saatuaan\nvanhempien suostumuksen, rientänyt käyttämään sitä hyväkseen liiankin\nhätäisesti.\n\nMinä teen itselleni kyllä seuraavan kysymyksen: jollet halua mennä\nnaimisiin, niin miksi koetat kaikin tavoin rakastuttaa tyttöä\nitseesi? Mutta minä en halua vastata tuohon kysymykseen. Minun on\nnäin niin hyvä ja rauhallinen olla. Ja totta puhuen: mitä pahaa minä\nsitte oikeastaan teen? En tee itseäni tyhmemmäksi, epäkohteliaammaksi\nenkä epämiellyttävämmäksi kuin olen — siinä kaikki.\n\nTänä aamuna tuli Anielka kahville, yllään väljä merimiespusero, jonka\nalta hänen ruumiinmuotonsa erottautuivat niin siroina, että pää meni\npyörälle häntä katsellessa. Hänen silmänsä olivat jonkun verran\nuniset ja eräänlainen lämpöinen unisuus verhosi koko hänen olentoaan.\nOnpa se aivan ihmeellistä minkä vaikutuksen hän on tehnyt minuun!\n\n\nTammikuun 31 p:nä.\n\nTäti panee toimeen tanssiaiset Anielkan kunniaksi. Minä pidän\nhuolen kutsuista. Kävin Sniatynskeilla ja istuin kauvan, sillä minä\nviihdyn heillä. Sniatynskit elävät alituisessa riidassa, mutta aivan\ntoisesta syystä kuin aviopuolisot tavallisesti. Tavallisesti käy\nniin, että kun on olemassa yksi peite, niin molemmat vetävät sitä\nomalle puolelleen. Mutta näiden välillä on riita siitä, että kumpikin\ntahtoisi antaa toiselle koko peitteen. Pidän heistä äärettömästi,\nsillä vasta heillä olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei onni\nole ainoastaan kirjanoppineiden keksintö, vaan todellinen asia.\nSniatynski on terävä mies, herkkä kuin Stradivariuksen viulu ja\ntäysin tietoinen onnestaan. Hän tahtoo omistaa onnen ja hän omistaa\nsen. Siitä häntä kadehdin. Minä olen aina mielelläni keskustellut\nhänen kanssaan. He tarjosivat minulle erinomaista mustaa kahvia,\njommoista juodaan vain kirjailijakodeissa, ja rupesivat kyselemään\nminkä vaikutuksen Varsova ja kansalaiseni tekevät minuun niin pitkän\npoissaolon jälkeen. Tuli kysymys viime tanssiaisistakin, rouva\nSniatynski varsinkin tuntui haluavan puhua niistä. Hänellä on kai\nvihiä tädin aikomuksistapa kun hän on kotoisin Volyniasta, siis\nsamalta kulmalta kuin Anielka, ja tuntee Anielkan hyvästi, niin häntä\nkai haluttaa pistää ruusuinen nenänsä naimakysymykseen.\n\nTietysti varoin kajoamasta yksityisasioihini, mutta sivistyneistämme\npuhuimme paljon. Lausuin esimerkiksi mitä ajattelen yleisömme\nhienostuksesta, ja Sniatynski, joka ihastuu, kun kuulee sitä\nkehuttavan, vaikka usein ankarastikin arvostelee sitä, joutui\nhaltioihinsa ja yhtyi paikalla kiitokseeni.\n\n— Hauska, huudahti hän vihdoin, — kuulla tätä kaikkea sellaisen\nmiehen suusta kuin sinä, sillä ensinnäkin sinulla, jos kenellä, on\nollut tilaisuutta vertailuun ja toiseksi olet luonteeltasi pessimisti.\n\n— Enhän tiedä, hyvä ystävä, vastasin, — vaikka johtopäätöksenikin\nolisivat pessimistiset.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Siten, näetkö, että jokaisen raffineeratun kulttuurin kylkeen\nvoi kirjoittaa saman mikä kirjoitetaan lasilähetysten osoitteeseen:\n\"Fragile\", \"Särkyvää\". Sinusta, joka henkisesti polveudut Atenasta,\nminusta ja ehkä kymmenkunnasta muusta ihmisestä voi tuntua\nmieluisalta elää niin hienohermoisten ihmisten parissa; mutta jos\nsinä mielit rakentaa jotakin tälle pohjalle, niin minä kehoitan sinua\nvaromaan, etteivät parrut putoa pääsi päälle. Etkö luule noiden\nhienostuneiden elämän diletanttien pakostakin joutuvan tappiolle, kun\ntaistelevat olemassaolosta ihmisten kanssa, joilla on lujat hermot,\nväkevät lihakset ja paksu nahka?\n\nSniatynski, joka on hyvin vilkas, karkasi ylös, rupesi astelemaan\nedestakaisin pitkin huonetta ja kävi vihdoin kiivaasti kimppuuni.\n\n— Onhan asialla sekin puoli, ja se on, kuten väität, hyvin\nhuomattava puoli, mutta älä sanokaan, ettei meissä olisi mitään\nmuuta. Sinä tulet merten takaa ja puhut ikäänkuin olisit viettänyt\ntäällä ikäsi.\n\n— En tiedä mitä meissä on, tiedän vain, ettei kulttuuri missään\nole siinä määrässä vailla tasapainoa kuin täällä. Toiselta puolen\nvallitsee miltei ylikypsä hienostus, toiselta puolen täydellinen\nraakuus ja pimeys.\n\nRupesimme kiistelemään, ja oli jo pimeä, kun läksin heiltä. Hän\nlupasi, kunhan vaan useammin tulen heille, näyttää minulle yhdistävät\nrenkaat, ne ihmiset, jotka eivät ole liian hienostuneita eivätkä\nsairaloisia diletantteja, eivät myöskään mustia kuin nuuska —\nsanalla sanoen: hän lupasi näyttää minulle ne lujat ihmiset, jotka\nsaavat aikaan jotakin ja jotka tietävät mitä tahtovat. Puhuimme\nniin, että veimme sanat toistemme suusta, varsinkin kun kahvia\njuodessa olimme ottaneet vähän konjakkia. Kun jo olin lähdössä, huusi\nSniatynski vielä perääni portaisiin:\n\n— Sinun kaltaisistasi ei enään tule ihmisiä, mutta sinun\nlapsistasi ehkä voi tulla; sinun täytyy vain, tai oikeammin sanoen:\nmeidän täytyy kaikkien ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät\nlapsenlapsemmekaan opi tekemään työtä.\n\nEnköhän minä kuitenkin pääasiassa ollut oikeassa. Kirjoitan muistiin\ntämän keskustelun juuri siitä syystä, että kotiin palattuani\nyhtämittaa olen ajatellut tuota tasapainon puutetta. Tosiasiana\npysyy, että meillä on kuilu eroittamassa eri yhteiskuntaluokkia.\nKaikki lähentävä keskustelu, kaikki yhteistyö on niinmuodoin\naivan mahdoton. Sniatynskin täytyy hänenkin myöntää, että me\nolemme kokoonpannut kahdesta ihmisluokasta, joista toinen on liian\nsivistynyt ja toinen liian raaka. Ainakin minun tietääkseni! Olemme\nSèvren porsliinia ja raakaa savea — ei mitään sillä välillä. Toiset\novat \"très fragile\", hyvin särkyvää tavaraa — toiset sitä, mitä\nOvidius kutsuu nimellä \"rudis indigestaque moles\", raaka ja sulamaton\nmöhkäle. Onhan luonnollista, että sèvreläinen porsliini ennemmin tai\nmyöhemmin menee rikki ja että tulevaisuus muovailee savea mielensä\nmukaan.\n\n\nHelmikuun 2 p:nä.\n\nEilen illalla olivat tanssiaisemme. Anielka veti todella\nkaikkien katseet puoleensa. Hänen valkoiset olkapäänsä kohosivat\nharsojen, tyllien ja — tiedänkö minä kaikkien noiden kankaiden\nnimeäkään! — keskeltä kuin Venuksen olkapäät hänen noustessaan\nmeren vaahdosta. Varsovassa on jo levinnyt huhu, että minä menen\nnaimisiin hänen kanssaan. Huomasin, että Anielka eilen jokaista\ntanssikierrosta tehdessään käänsi katseensa minuun ja että hän\nvain hajamielisenä kuunteli mitä muut herrat puhuivat hänelle.\nLapsi raukka ei ymmärrä salata mitään, kaikki hän näyttää mitä\nhänen sydämessään liikkuu, sokeankin täytyisi huomata se. Ja kun\nminä likenen, käy hän nöyräksi, hiljaiseksi ja onnelliseksi!\nKiinnyn häneen kiintymistäni ja käyn yhä heikommaksi. Eläväthän\nSniatynskit niin onnellisesti yhdessä! Useammin kuin kerran on minun\ntäytynyt kysyä itseltäni: onko Sniatynski tyhmempi kuin minä vai\nonko hän viisaampi? Minä en ole valinnut mitään elämäntehtävää,\nen ole mitään; skeptillisyys myrkyttää minua, en ole onnellinen,\nolen väsynyt. Hänellä on yhtä paljon tietoja kuin minulla ja\nhän tekee työtä; hänellä on, veitikalla, komea rouva ja lisäksi\nelämänfilosofia onnensa tukena. Minä olen siis ehdottomasti tyhmempi.\nSniatynskin filosofian avaimet ovat hänen elämänsä uskonkappaleet.\nEnnenkuin hän menikään naimisiin, sanoi hän minulle: \"On asioita,\njotka eivät saa päästä skeptillisyyteni likellekään, joita en\narvostele enkä koskaan tule arvostelemaan: kirjailijana tunnustan\nopinkappaleekseni yhteiskunnan — ihmisenä rakastetun naisen.\"\nSilloin ajattelin: minun ajatussuuntani on toki rohkeampi, koska\nuskallan kajota niihinkin tunteisiin. Mutta nyt huomaan, ettei\nrohkeuteni ole johtanut minua mihinkään. Toiselta puolen: kuinka\nsuloinen onkaan uusi uskonkappaleeni pitkine silmäripsineen! Olen\ntodella joutunut pahasti alakynteen. Tavatonta mieltymystäni ei\nenään voi viedä yksin luonnollisen valinnan laskuun. Ei! siinä on\njotakin muutakin — ja minäpä tiedänkin mitä. Tyttö rakastaa minua\nniin raikkaalla ja syvällä tunteella, ettei kukaan ole rakastanut\nminua sillä tavalla. Miten toisellaista tämä kaikki onkaan kuin\nne \"miekkailuharjoitukset\", joissa jakelin ja vältin iskuja.\nNainen, joka rakastaa voimakkaasti ja joka todella miellyttää\nrakastamaansa miestä, saattaa olla varma voitostaan, jos hänellä\nvain on kestävyyttä. \"Eksynyt lintu\" palaa, kuten Slowacki sanoo,\naina ehdottomasti hänen luokseen, kuten suojaisaan pesäpaikkaansa\nainakin, ja palaa sitä nopeammin jota yksinäisempää ja raskaampaa\nharharetkillä on ollut. Mikään ei niin liikuta, kiinnitä ja vedä\npuoleensa miehen sydäntä kuin tieto siitä, että häntä rakastetaan.\nMuutama sivu sitte kirjoitin puolalaisesta naisesta ties mitä,\nmutta erehdystä on luulla, että minä surisin tuota turhaa sivua tai\nepäjohdonmukaisuuden pelosta rajoittaisin toimintavapauttani.\n\nKummallisesti se tyttö vastaa taiteellistakin makuani! Herttaisimman\nhetkemme vietimme tanssiaisten jälkeen, kun vieraiden lähdettyä\nkäskimme tuoda teetä saliin ja istuuduimme kaikki neljä juomaan.\nTahdoin katsahtaa pihamaalle, menin ikkunan ääreen ja työnsin syrjään\nuutimia. Kello oli jo kahdeksan, ja ulkoa tuleva päivänhohde kävi\nlampun valossa hämmästyttävän safiirinkarvaiseksi. Mutta vieläkin\nhämmästyttävämmän vaikutuksen teki Anielka tuossa safiirinvalossa.\nMinulle tuli aivan se tunne, että hän oli sinisessä luolassa\nCaprilla. Mitä vivahduksia väikkyikään hänen paljailla olkapäillään!\nJa minkä sille mahdan, mutta niin herkkä minä olen, että sinä hetkenä\nhellyin vahaksi. Tuon valon takia voitti hän sydämeni ikäänkuin se\nolisi ollut hänen ansionsa. Hyvää yötä sanoessa pitelin hänen kättään\nkauvan ja aivan toisella tavalla kuin siihen asti, ja hän vastasi,\nantaen kätensä viipyä kädessäni:\n\n— Hyvää päivää — ei hyvää yötä! Hyvää päivää.\n\nMutta joko olen aivan sokea tai lausui hänen äänensä soitto kuten\nhänen katseensa:\n\n— Minä rakastan, rakastan!\n\nNiin minäkin!\n\nTäti, joka oli katsellut mutkiimme, murahteli ilosta. Näin kyyneliä\nhänen silmissään.\n\nLähdemme pian Ploszowiin.\n\n\nPloszowissa helmikuun 5 p:nä.\n\nOlemme jo toista päivää maalla. Meillä oli kaunis matka, aurinkoa\nja pakkasta. Lumi narisi reen jalaksien alla ja kimmelteli\nkentillä. Auringon laskiessa kävivät äärettömät valkoiset tasangot\nsinipunertaviksi. Ploszowin lehmuksia kierteli rääkkyvä varisparvi.\nTalvi, meidän ankara talvemme, on sentään kaunis. Se on voimakas ja\nrohkea ja ennenkaikkea rehellinen. Aivan niinkuin rehellinen ystävä\nkaunistelematta paiskaa totuuden vasten kasvoja, niin sekin lupaa\nkysymättä käy kiinni korviin. Ja sen reippaus tarttuu ihmisiinkin.\nKaikki iloitsimme siitä, että pääsimme maalle. Molemmilla vanhemmilla\nnaisilla oli lisäksi ilonaihetta siitä, että heidän rakkaimmat\ntoiveensa likenivät toteutumistaan; minä iloitsin siitä, että\ntunsin vieressäni istuvan Anielkan käsivarren käsivarttani vastaan;\ntyttö oli ehkä onnellinen samasta syystä. Pari kertaa hän kumartui\nsuutelemaan tädin kättä — ehkäpä onnensa yltäkylläisyydessä. Hän\noli hyvin kaunis tuuheassa puuhkassaan ja nahkalakissaan, jonka\npäärmän alta katselivat hänen tummat, vielä lapselliset silmänsä\nja rusottivat pakkasen puremat posket. Nuoruus kerrassaan säteilee\nhänestä.\n\nTurvallista ja rauhaisaa on täällä Ploszowissa. Pidän erityisesti\nvanhanaikaisista, äänettömistä uuneista. Täti varjelee metsäänsä\nkuin silmäteräänsä, mutta polttopuuta ei hän säästä; sentähden palaa\ntakkavalkea talossa aamusta iltaan; tuli humisee ja paukkuu ja\nlevittää ympärilleen iloista mieltä. Istuimme eilen koko iltapäivän\ntakkavalkean ääressä. Kerroin Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä,\nja kuulijakuntani oli niin harras, että jo aloin tuntua omissa\nsilmissänikin naurettavalta. Kertoessani ei täti kääntänyt katsettaan\nAnielkasta. Hän vartioi miltei ankarana, osoittaisivatko tytön kasvot\ntarpeellista ihastusta. Osoittivat liiaksikin. Eilen hän sanoi\nminulle:\n\n— Joku toinen saattaisi asua siellä koko ikänsä eikä huomaisi\npuoltakaan siitä kauneudesta, minkä sinä näet.\n\nTäti vastasi heti dogmaattisella tyyneydellä:\n\n— Sitähän minä aina olen sanonut.\n\nOnneksi ei täällä ole toista samallaista skeptikkoa kuin minä, sillä\nhänen läsnäolonsa voisi saattaa minut hämilleni.\n\nAnielkan äiti on joukossamme jonkun verran häiritsevänä aineksena.\nHän on elämässään kärsinyt ja taistellut niin paljon, että hänen\niloisuutensa on kulunut kokonaan kuiviin. Hän suorastaan pelkää\ntulevaisuutta ja epäilee vaistomaisesti, että onnellistenkin\ntapausten alla piilee ansa. Hänen avioliittonsa oli tavattoman\nonneton, ja myöhemmin hän sai tuhansia huolia maatilastaan, joka\non suuri, mutta huonosti hoidettu. Loppujen lopuksi häntä vaivaa\nalituinen päänkipu.\n\nAnielka näyttää olevan niitä naisia, jotka eivät vaivaa päätään\nmaatilojen vuoksi, ja näitä naisia tuntuu meillä olevan enemmän kuin\nluulisikaan.\n\nPidän hänestä tämänkin takia, sillä todistaahan se selvästi, että\nhänellä on jalompia harrastuksia. Muuten kaikki hänessä nykyään\nmiellyttää minua. Hellyys kasvaa esiin intohimosta yhtä nopeasti\nkuin ruoho lämpimän sateen jälkeen. Tänä aamuna näin palvelustytön\nkäytävässä kantavan Anielkan hametta ja kenkiä ja ne — varsinkin\nkengät — liikuttivat minua, ikäänkuin niiden omistaminen ja\nkäyttäminen olisi kaikkien Anielkan hyveiden kruunu.\n\nMe miehet olemme sentään tavattoman heikkoja. Pitelen kättä\nvaltasuonellani ja seuraan tunteeni kuumeen nousua. Lyönti on jo aika\nnopea.\n\n\nPloszowissa helmikuun 8:ntena tai 9:ntenä päivänä.\n\nTäti on jo alkanut käydä vanhaa sotaansa herra Chwastowskin kanssa.\nTämä heidän riitelemisensä on niin omituinen, että yhden kahakan\nkyllä kannattaa merkitä muistiin. Täti tarvitsee aina kinaa\nruokahalunsa kiihdyttämiseksi, ja Chwastowski — joka ohimennen\nsanoen hoitaa Ploszowia erinomaisesti — joka on tulinen vanha\naatelisherra, ei kärsi, että hänen kantapäilleen astutaan. Niin\nkiihtyvät kahakat kiivaiksi. Jo ruokasaliin tullessa luovat molemmat\ntoisiinsa pahaaennustavia katseita. Ensimäisen kekäleen viskaa\nliemiruuan aikana tavallisesti täti, alkaen keskustelun esimerkiksi\ntähän tapaan:\n\n— Hyvä herra Chwastowski, en muista kuulleeni mitään syyskylvöistä.\nTe puhutte ikäänkuin tahallanne kaikesta muusta paitsi niistä.\n\n— Arvoisa kreivitär, syksyllä ne olivat hyvät, mutta nyt ne ovat\nkahden kyynärän lumen alla — en voi tietää niistä mitään. En ole\nJumala.\n\n— Älkää turhaanlausuko Jumalan nimeä.\n\n— En pyri kurkistamaan hänen lumensa alle, en siis loukkaa häntä.\n\n— Loukkaanko ehkä minä sitte?\n\n— Loukkaatte varmasti, kreivitär!\n\n— Te olette sietämätön, herra Chwastowski.\n\n— Sietävä, sietävä, sillä siedänpä yhtä ja toista!\n\nTähän tapaan jatkuu riitaa jatkumistaan. Harva päivällinen kuluu\nilman että he muutaman kerran ärähtävät toisilleen. Vihdoin vaikenee\ntäti ja syö tuimasti, ikäänkuin ajaakseen kiukkuaan ruokaan. Hänellä\non todella hyvä ruokahalu. Mutta ruokalajien mukaan paranee hänen\ntuulensa asteettain ja saavuttaa lopulta oivallisuuden asteen. Kun\nminä sitte tarjoan käsivarteni Anielkan äidille, tarjoaa herra\nChwastowski käsivartensa tädille, ja sulassa sovinnossa astuvat\nhe juomaan mustaa kahvia. Täti kyselee hänen poikiaan, ja herra\nChwastowski suutelee tädin kättä. He pitävät paljon toisistaan ja\nkunnioittavat toisiaan. Näin herra Chwastowskin pojat heidän vielä\nollessaan yliopistossa. Kuuluvat olevan erinomaisia poikia, mutta\nkauhean radikaalisia.\n\nAlussa peloitti päivällissota Anielkaa. Selitin hänelle miltä\nkannalta asiaa on katsottava, ja nyt hän heti kahakan alkaessa\nsalaa katsahtaa minuun pitkien silmäripsiensä alta, ja suupielet\nhymähtelevät. Hän on silloin niin suloinen, että tekisi mieli syödä\nhänet. En ole nähnyt ainoallakaan naisella maailmassa niin suorastaan\nalabasterinvalkoisia ohimoja ja ohimoilla sellaisia suonia.\n\n\nHelmikuun 12 p:nä.\n\nOvidiuksen metamorfoosit tulevat näkyviin sekä maailmassa että\nminussa. Pakkasilmat ovat menneet menojaan, aurinko on poissa\nja egyptiläinen pimeys vallitsee. Paremmin en voi kuvata sitä\nmitä tapahtuu ulkona kuin sanomalla, että kaikki on ikäänkuin\nmädäntynyttä. Tämä ilmanala on sentään kauhea. Roomassa näyttäytyy\naurinko pahimmankin ilman aikana kymmenen kertaa päivässä; täällä\non nyt kaksi päivää pitänyt polttaa lamppua. Musta, raskas kosteus\ntunkee ajatuksiin, tekee ne mustiksi ja painaa niitä alas. Minuun\nse vaikuttaa kerrassaan kaameasti. Täti ja Chwastowski ovat tänään\nriidelleet enemmän kuin koskaan. Chwastowski väitti tädin hävittävän\nmetsän senkautta, ettei hän anna kajota siihen, koska puut lahoavat\nvanhuuttaan; täti vastasi, että meillä Puolassa kyllä harvennetaan\nmetsiä tarpeeksi ilman hänen myötävaikutustaan... \"Minä vanhenen —\nvanhetkoon metsäkin!\" Muistuu mieleeni entinen aatelismies, jolla\noli suuri maatila ja mitä parhaimmat maat ja joka ei milloinkaan\nviljellyt enempää kuin että \"koiranhaukunta kuului viljelysten päästä\ntoiseen\".\n\nMutta vähät niistä! Anielkan äiti valmisti minulle tänään, tosin\ntahtomattaan, aika harmin. Kasvihuoneessa käydessämme alkoi hän,\ntietysti äidinylpeydessään, mutta samalla jotenkuten epäesteettisesti\nkertoa, että muuan tuttavani, muuan Kromicki, liehittelee Anielkaa!\nMinulle tuli samantapainen tunne, kuin jos sormestani olisi kaivettu\ntikkua haarukan piikillä. Aivan niinkuin aamun sinertävä valo oli\nvirittänyt minut suosiolliseksi Anielkalle, vaikkei se ollut hänen\nansionsa, niin Kromickin sydämen aivoitukset nyt vieroittivat minua\nhänestä, vaikkei hän ollut niihin syypää. Olen tuntenut Kromickin,\nmokomankin apinan, muutamia vuosia enkä pidä hänestä. Hän on\nkotoisin Itävallan Schlesiasta, jossa samaiset Kromickit joskus\novat omistaneet suuria tiluksia. Roomassa kertoi hän sukunsa vielä\n1500-luvulla kantaneen kreivin arvonimeä — ja kirjoitti hotellien\nmatkakirjoihin \"kreivi von Kromicky\". Jolleivät hänen pienet silmänsä\npaistaisi kahtena paahdettuna kahvipapuna päässä ja jollei hänellä\nolisi ikävä musta tukka, niin luulisi, että hän on tehty juuston\nkuoresta päivällisen jälkeen, sillä juuri sen karvainen on hänellä\niho. Muuten ovat kasvot kuin pääkallon kasvot. Hän herättää minussa\nsuorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä. Hyi, kuinka tärvelivätkin\nsilmissäni Anielkan! Tiedänhän minä, ettei häntä voi syyttää\nKromickista ja hänen aikeistaan, mutta en voi sille mitään, että hän\nmeni minulta pahasti pilalle.\n\nMuuten en ymmärrä minkätähden äidin niin laveasti pitikin tehdä\nminulle selkoa Kromicki-jutusta. Jos oli tarkoitus yllyttää minua,\nniin lensi luoti suoraan yli maalin. Tuolla rouva P:llä on suuret\nansionsa, onhan hän kunnioitettavasti selviytynyt asioistaan ja\nkasvattanut tyttärensä, mutta avuton hän on ja ikävä alituisine\npäänkipuineen ja ulkomaalaisine lauseineen, joita hän käyttää\npuhuessaan.\n\n— Minä myönnän, sanoi hän, — että olen ollut asian puolella.\nVälistä olen aivan sortumaisillani huolten taakan alle; olen nainen\nenkä ymmärrä raha-asioita, ja jos jonkun kerran olen tutustunut\nniihin, on se tapahtunut voimieni ja terveyteni kustannuksella\nja lapseni tähden. Kromicki on hyvin taitava. Hänellä on suuria\nyrityksiä Odessassa, hän puuhaa kaikenlaisissa nafta-asioissa Bakussa\nja toimii jonkinlaisena välittäjänä... que sais-je! Mutta hänelle on\nepäedullista, ettei hän ole Venäjän alamainen. Olen ajatellut, että\njos hän menisi naimisiin, niin hän panisi kuntoon Anielkan maatilan\nja rupeaisi Venäjän alamaiseksi.\n\n— Entä Anielka? kysyin kärsimättömänä.\n\n— Anielka ei oikein näy pitävän hänestä, mutta hän on tottelevainen\nlapsi! Jäisihän hän minun kuolemani jälkeen aivan turvattomaksi, niin\nettä...\n\nEn pitkittänyt keskustelua, sillä minua suututti enemmän kuin sanoin\nsaatan lausua. Ymmärsin kyllä yksinomaan Anielkan ansioksi, ettei\nnaimakaupasta ollut tullut mitään, mutta samalla tuntui pahalta,\nettä hän oli sallinut tuon inhoittavan miehen edes nostaa katseen\npuoleensa ja varsinkin, että hän jonakin hetkenä oli saattanut\najatella alistumista.\n\nJos minusta olisi ollut kysymys, olisivat hermot ilman muuta\nratkaisseet asian. Mutta unohdan, ettei muilla ole minun hermojani\nja että Kromickia, huolimatta hänen juustomaisesta ihostaan ja\npääkallonkasvoistaan, naismaailmassa pidetään kauniina miehenä.\n\nOlisinpa utelias tietämään missä \"asioissa\" hän nyt liikkuu. Unohdin\nkysyä onko hän tällä haavaa Varsovassa. Hyvin mahdollista, että\nhän on, sillä luultavasti hän joka talvi kulkee näillä mailla.\nHänen asioistaan sanon vain: saattavatpa olla kunnossa — epäilen\nkuitenkin. En ole afäärimies vähimmässäkään määrässä enkä pystyisi\nohjaamaan minkäänlaisia raha-asioita, mutta minulla on toki senverran\nälyä, että tajuan mistä tässä on kysymys. Onhan minulla hyvä\nhuomiokyky ja minä teen helposti johtopäätöksiä. En luota noihin\naatelismiehiimme, joita pidetään afäärineroina. Pelkään, ettei\nKromickin kyky ole mikään synnynnäinen vaan erinäiseen suuntaan\nkehitetty hermotauti. Olen nähnyt sentapaisia esimerkkejä. Tuollainen\naatelinen afäärimies on syntynyt ties miten; joskus näyttää sokea\nonni seuraavan häntä ja hän kokoaa nopeasti omaisuuden... Mutta en\nole nähnyt vielä ainoaakaan, joka ei ennen kuolemaansa olisi tehnyt\nvararikkoa.\n\nLiikemiehen ominaisuudet joko peritään tai saadaan siten, että\naletaan aakkosista. Chwastowskin pojat ehkä tulevat läpäisemään,\nsillä isä kadotti sattuman kautta kaiken omaisuutensa ja he saivat\nalkaa aakkosista. Mutta se, joka peritty omaisuus taskussaan ja\nvailla synnynnäisiä liikemiehen lahjoja ja ammattitietoja antautuu\ntälle alalle — taittaa ehdottomasti niskansa. Tämä on aatelisissa\n— toistaakseni sanani — rahahermostusta. Afääriyritykset eivät\nyleensäkään pysy pystyssä luulottelun varassa, mutta aatelisten\nafääriyrityksissä on lisäksi itsepetosta ties miten paljon.\n\nMuuten toivotan herra \"von Kromickylle\" kaikkea onnea.\n\n\nHelmikuun 14 p:nä.\n\nPax! pax! pax! — rauha maassa. Vastenmielinen vaikutus meni jo\nmenojaan. Kuinka herkkä Anielka kuitenkin on! Olin olevinani hyvällä\ntuulella vaikken ollut, käytöksessäni oli tuskin varjonkaan vertaa\neroa, mutta hän tunsi ja tajusi sen kuitenkin. Tänään kun selailimme\nalbumeja — olimme kahden, kuten muuten usein olemme, koska meitä\nehdoin tahdoin ei häiritä — kävi hän hämilleen ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat. Ymmärsin paikalla, että hän halusi sanoa jotakin, mutta\npelkäsi ja epäröi. Hetkiseksi johtui mieleeni se hullunkurinen\najatus, että hän aikoo tunnustaa rakkautensa, mutta samassa muistin\nolevani tekemisissä puolattaren kanssa. Tuollainen puolalainen\ntyttönen — tai miksikäs ei: kuninkaantytär — kuolisi mieluummin\nkuin tunnustaisi rakastavansa. Armosta saattaa hän, kun häneltä\nkysytään, vastata myöntävästi. Anielka ehti muuten pian avukseni,\nsillä hän pani kiinni albumin ja kysyi, jonkun verran toinnuttuaan\nhämmennyksestään:\n\n— Mikä sinun on, Leon? Sillä jokin sinun on, eikö totta?\n\nRiensin vakuuttamaan hänelle, ettei minua vaivaa mikään, neuvoin ja\nrauhoitin häntä, mutta hän vain ravisti päätään ja jatkoi:\n\n— Tiedän, että sinulle kaksi päivää sitte tuli jokin. Ymmärrän, että\nsellaista miestä kuin sinä, on voitu pahoittaa jollakin tavalla...\nja minä olen niin koettanut miettiä olenko minä antanut aihetta\njohonkin, olenko sanonut jotakin, mutta...\n\nSiinä hänen äänensä värähti, mutta hän katsoi minua kuitenkin silmiin.\n\n— Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa?... enhän?\n\nHetkisen kieppui jo kielelläni: \"Jos minulta jotakin puuttuu, niin\nsinä, Anielkani, kalleimpani!\" — mutta jonkinlainen pelästys tarttui\nhiuksiini, käyttääkseni Homeron lausetapaa. En pelästynyt häntä, vaan\nsitä ovenripaa, joka saattoi pudota kiinni. Otin kuitenkin hänen\nkätensä, suutelin sitä ja lausuin niin ystävällisesti kuin taisin:\n\n— Olet hyvä ja herttainen olento, älä ole minusta huolissasi,\nsillä minua ei vaivaa mikään... Sitäpaitsi olet sinä nyt vieraana\nPloszowissa ja minun on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta mitään\npuutu!\n\nSuutelin uudelleen hänen kättään, jopa molempia käsiään. Kaiken\ntämän saattoi hätätilassa viedä sukulaisuuden laskuun — ja niin\nkurja on ihmisluonto, että tieto tästä takaportista kaiken aikaa oli\nmielessäni. Sanon ihmisluontoani kurjaksi, koska täten pelastuin\nkaikesta vastuunalaisuudesta ja koska kaiken aikaa valppaasti\nseurasin asioiden menoa. Muuten luultavasti en tule tekemään tiliä\nmenettelystäni itsellenikään, sillä mielijohteet ovat aina vieneet\nminua minne ovat tahtoneet, ja Anielkaan nähden olen kokonaan niiden\nvallassa. Tunnen tälläkin hetkellä huulillani hänen kätensä ihanan\nhipiän — ja siitä johtuu mielihaluja loppumattomiin. Ennemmin tai\nmyöhemmin tulen omassa persoonassani paukauttamaan kiinni portin,\njosta vielä tänään saattaisin paeta. Tai voisinko itse asiassa enään?\nEhkä — jos joku ulkoapäin auttaisi minua.\n\nJoka tapauksessa tyttö nähtävästi rakastaa minua. Kaikki työntävät\nyksissä neuvoin minua häntä kohti.\n\nTänään olen jo sanonut itselleni: jos asia kerran on välttämätön,\nniin miksi viivyttelet?\n\nKeksin tällaisen vastauksen: en tahdo kadottaa mitään siitä\nmielenliikutuksesta, siitä jännityksestä, siitä hurmasta, mitä\nlausumattomat sanat, kysyvät katseet ja odotus sisältävät. Tahdon\nluoda loppuun asti rakkauteni runon. Olen syyttänyt naisia siitä,\nettä tunteen muodot heille ovat enemmän kuin itse tunne, mutta\nnäyttääpä minulle itsellenikin olevan tärkeää, että kaikki muodot\ntäytettäisiin. Kun ihminen tulee vanhemmaksi, niin tuollaiset seikat\nyleensä näyttävät käyvän hänelle tärkeiksi. Monasti olen niinikään\ntehnyt sen huomion, että herkistyneet miehet meillä ovat naisellisia.\nMinä puolestani olen tässä suhteessa jonkun verran epikurolainen\ntunteiltani.\n\nKeskustelumme jälkeen tulimme Anielkan kanssa erinomaiselle\ntuulelle. Illalla autoin häntä vetämään alas uutimia, sillä silloin\nsaatoin päästä koskettamaan hänen käsiään ja vaatteitaan. Häiritsin\nhäntä tahallani tässä työssä, hän keikaili kuin lapsi ja kääntyi\ntuontuostakin lapsen lailla tädin puoleen, lausuen nopeasti,\nyksitoikkoisella äänellä niinkuin pikkutyttö, joka kantelee:\n\n— Täti kulta, Leon tekee kiusaa!\n\n\nHelmikuun 18 p:nä.\n\nHittoko minut lieneekin vienyt Varsovaan, kokoukseen, joka pidettiin\nvaltuusmies S:n luona. Valtuusmies S. koettaa kaikin voimin\nkoota luoksensa edustajia kaikista puolueista ja tekee kaiken\nvoitavansa saadakseen heitä teen ja leivosten avulla ymmärtämään\ntoisiaan, vaikka hän, totta puhuen, tuskin itsekään tietää mitä\nhyötyä keskinäisestä ymmärtämisestä olisi. Minä, joka itse asiassa\nsäännöllisesti asun maan rajojen ulkopuolella, läksin tuohon\nkokoukseen saadakseni kuulla mitä kansalaisteni mielissä liikkuu\nja miten he ajattelevat asioita. Oli ahdasta ja tietysti siis\nmyöskin ikävää. Ja kuten aina kokouksissa, joissa on tilan puute,\nkasaantuivat samoinajattelevat huoneiden nurkkiin vakuuttamaan\ntoisilleen yhteenkuuluvaisuuttaan y.m.s.\n\nTutustuin useihin valtuusmiehiin ja julkisen sanan palvelijoihin.\nUlkomailla tehdään suurta eroa kirjailijan ja sanomalehtimiehen\nvälillä. Edellistä pidetään taiteilijana ja ajattelijana,\njälkimäistä käsityöläisenä — en todella löydä parempaa sanaa.\nTäällä ei tehdä tuota eroa, vaan molempia sanotaan kirjailijoiksi.\nSuurin osa kirjailijoista tekeekin työtä aikakauskirjoissa ja\ntoimii arvostelijoina. Ihmisinä ovat he yleensä säädyllisempää\nväkeä kuin sanomalehtimiehet ulkomailla. En kärsi sanomalehtiä.\nNe kuuluvat mielestäni ihmiskunnan vitsauksiin. Nopeus, jolla\nne välittävät ihmisille tiedot asioiden kulusta, vetää vertoja\ntietojen epäluotettavuudelle. Ne liehittelevät häikäilemättä\nyleistä mielipidettä, sen näkee jokainen, jolla on silmät päässä.\nSanomalehtien ansio on, että ihmisiltä on kadonnut kyky eroittaa\noikeaa väärästä, kadonnut totuuden taju. Ne eivät enään tiedä mikä on\nrehellistä ja mikä epärehellistä, valhe rehentelee ja epärehellisyys\nkäyttää rehellisyyden kieltä, sanalla sanoen: ihmissielu on käynyt\nepäsiveelliseksi ja sokeaksi.\n\nKokouksessa oli muiden muassa Stawowski, jota pidetään viisaimpana\nmiehenä edistysmielisten leirissä. Hänen esiintymisensä osoitti\ntodella kyvykästä miestä, mutta samalla tuntui, että hän sairastaa\nkahta tautia: hänen maksansa ja hänen oma \"minänsä\" ovat kipeät. Hän\nkantaa omaa minäänsä kuin täyttä vesilasia — ja näyttää alituisesti\ntoistelevan itsekseen: varovasti, ettei mene yli laitojen! Ja hänen\npelkonsa vaikuttaa suggestionin kautta ympäristöön siinä määrin,\nettei kukaan uskalla olla toista mieltä. Hänen voimaansa lujittaa\nvielä se, että hän uskoo sanojansa. Sitä miestä pidetään aivan suotta\nskeptikkona. Päinvastoin on hänen luonteensa aivan sama kuin vanhojen\nfanatikkojen mahtoi olla. Jos Stawowski olisi syntynyt muutamia\nsatoja vuosia sitte ja istunut tuomarina, niin hän olisi tuominnut\nihmisiltä revittäväksi kielen rangaistukseksi jumalanpilkkaamisesta,\nkuten siihen aikaan oli tapa. Nykyaika on antanut hänen\nfanaattisuudellensa toisen suunnan: hän hehkuu vihaa sitä kohtaan,\nmitä hän muinaisuudessa olisi rakastanut, mutta pohjaltaan on hän\naivan sama kuin vanhat fanatikot.\n\nMuuten huomasin, että vanhoillisemme häärivät Stawowskin ympärillä\nei yksin uteliaina, vaan suorastaan liehitellen häntä. Meillä,\nkuten kai muuallakin, on vanhoillinen puolue aina pelkuri. Jokainen\nlikeni Stawowskia viikunanmakeasti hymyillen, ikäänkuin jokaisen\notsaan olisi ollut maalattuna: \"Vaikka minä olenkin vanhoillinen,\nniin, hyvä herra...\" Ja tuohon _vaikkaan_ sisältyi sekä katumusta\nettä parantumisen mahdollisuutta. Tämä mieliala oli niin ilmeinen,\nettä kun minä, skeptikko kaikkiin puolueisiin nähden, rupesin\nvastustamaan Stawowskia, en suinkaan minkään puolueen edustajana,\nvaan toisinajattelevana ihmisenä yleensä, niin rohkeuteni herätti\nkaikkialla hämmästystä. Oli kysymys niinsanotusta alaluokasta.\nStawowski kuvaili sen toivotonta asemaa, sen heikkoutta, sen\navuttomuutta — ja piiri hänen ympärillään suureni suurenemistaan,\nkun minä keskeytin hänet.\n\n— Sallikaa minun kysyä tunnustatteko Darwinin teoriaa olemassaolon\ntaistelusta?\n\nStawowski, joka on luonnonfilosofi, antautui mielellään keskusteluun.\n\n— Tietysti, vastasi hän.\n\n— Sallikaa minun siinä tapauksessa huomauttaa, että olette\nepäjohdonmukainen. Jos minä kristittynä hoivaan heikkoja, avuttomia\nja kärsiviä, niin se on luonnollista, sillä Kristus on käskenyt minun\ntehdä niin. Mutta teidän pitäisi, katsellen asioita olemassaolon\ntaistelun kannalta, sanoa: he ovat heikkoja ja tyhmiä, heidän täytyy\nsortua — se on luonnon ehdoton laki — menkööt siis hiiteen. Miksi\nte ette sano niin?... Selittäkääpä minulle tämä ristiriita.\n\nLieneekö Stawowski pelästynyt vastustusta, johon ei ole tottunut, vai\neikö hän todella milloinkaan ollut ajatellut näitä asioita, mutta\nsillä hetkellä ei hän löytänyt vastausta, hän hämmentyi eikä edes\nkeksinyt käydä kiinni sanaan \"altruismi\", joka tosin kyllä on varsin\ntyhjä sana.\n\nNähdessään Stawowskin ymmällä alkoivat vanhoillisemme tiheissä\njoukoissa siirtyä minun puolelleni, ja minusta olisi helposti voinut\ntulla hetken sankari, jollei olisi ollut myöhäinen ilta, jollen olisi\nollut väsyksissä, jollei kaikki tyyni olisi ikävystyttänyt minua ja\njollen olisi halunnut palata yöksi Ploszowiin. Vähitellen läksivät\nkaikki.\n\nOlin jo päällysvaatteissa ja etsin hiukan kärsimättömänä kiikariani,\njoka oli joutunut päällystakin ja muiden vaatteiden väliin, kun\nStawowski, nähtävästi keksittyään vastauksen, likeni minua ja lausui:\n\n— Te kysyitte minulta miksi minä... Mutta minä keskeytin hänet,\nsillä etsin yhä kiikariani ja minua harmitti, etten löytänyt sitä.\n\n— Hyvä herra Stawowski, sanoin, — suoraan puhuen on koko kysymys\nminulle yhdentekevä. Näettehän, että jo on myöhäistä, kaikki\novat lähdössä, ja minä arvaan osapuilleen mitä te aiotte sanoa.\nSallittehan siis minun toivottaa hyvää yötä.\n\nLuultavasti olen saanut hänestä ikuisen vihamiehen, varsinkin tämän\nviimeisen vastaukseni tähden.\n\nKello yhden tienoissa yöllä saavuin Ploszowiin, ja siellä oli minua\nvastassa mitä herttaisin yllätys. Anielka odotti minua teepöydän\nääressä. Tapasin hänet ruokasalissa täysissä vaatteissa. Ainoastaan\nhiukset olivat palmikoidut yötä varten. Ilosta, joka minut valtasi\nhänet nähdessäni, saatan päättää miten syvälle sydämeeni hän on\nsyöpynyt. Mikä rakas olento hän onkaan ja miten ihana hän oli niskaan\nvaluvine hiuksineen! Ja minä tiedän, että ainoa sana minun suustani\nantaa minulle oikeuden kuukauden tai parin perästä hajoittaa tuon\npalmikon hänen hartioilleen! En saata pysyä tyynenä, kun ajattelen\nsitä. En saata uskoa, että onni olisi niin helposti saavutettavissa.\n\nRupesin nuhtelemaan häntä siitä, ettei hän nuku, mutta hän vastasi:\n\n— Minun ei ollut ensinkään uni, sentähden pyysin äidiltä ja tädiltä,\nettä saisin odottaa sinua. Äiti pani vähän vastaan ja sanoi, ettei se\nsovi, mutta minä selitin, että me toki olemme sukulaiset, ja tiedätkö\nkuka asettui minun puolelleni? — Täti.\n\n— Kelpo täti! Juothan nyt kanssani teetä?\n\n— Kyllä.\n\nJa hän rupesi toimeliaana kaatamaan teetä. Katselin hänen näppäriä,\nkaunismuotoisia käsiään ja minun teki mieleni suudella niitä.\nTuontuostakin katsahti hän minuun, mutta painoi heti, kohdattuaan\nminun katseeni, alas silmänsä. Vihdoin hän rupesi kyselemään, miten\niltani oli kulunut ja mitä vaikutuksia olin saanut. Puhuimme molemmat\nmatalalla äänellä, vaikka tädin ja Celina rouvan makuuhuoneet\nolivat niin etäällä, ettemme olisi voineet häiritä heitä. Me olimme\ntoisillemme sydämelliset ja luottavat, kuten hyvin rakkaat sukulaiset.\n\nKerroin hänelle näkemiäni ja kuulemiani kuten ystävälle ainakin.\nSitte puhuin yleisvaikutuksesta, minkä täkäläinen yleisö tekee\npitkiltä matkoilta palaavaan. Hän kuunteli minua äänetönnä, silmät\nsuurina päässä, onnellisena siitä, että uskoin hänelle salaisuuksiani.\n\nVihdoin hän virkkoi:\n\n— Mikset sinä, Leon, kirjoita tätä? Se ei ole mitään ihmeellistä,\netteivät tällaiset ajatukset johdu minun mieleeni, mutta eiväthän ne\njohdu muidenkaan mieleen.\n\n— Miksenkö kirjoita? vastasin. — Monesta, monesta syystä, joista\nmyöhemmin voin kertoa sinulle — mutta muun muassa siitä syystä,\nettei rinnallani ole ketään, joka useammin kysyisi kuten sinä: mikset\ntee mitään, Leon?\n\nVaikenimme molemmat. Anielkan silmäripset eivät ehkä milloinkaan\nolleet painuneet niin syvälle poskia vastaan — ja minä miltei näin\nja kuulin hänen sydämensä lyönnit vaatteiden alta. Sillä hänellä\noli nyt todella täysi syy odottaa, että jo lopettaisin pelini ja\nsanoisin: \"Tahdotko sinä jäädä ainiaaksi luokseni kysymään sitä?\"\nMutta minä nautin liian suuresti hänen kiintymyksestään, tästä\nratkaisemattomasta tilasta, joka riippui kuin langan päässä, tuosta\npienestä sydämestä, joka vapisi ikäänkuin minun kädessäni — enkä\ntahtonut johtaa asiaa päätökseen.\n\n— Hyvää yötä, virkoin hetken perästä.\n\nEikä tuo enkeli osoittanut pienintäkään pettymyksen merkkiä. Hän\nnousi ja vastasi hiukan surumielisenä, mutta ilman kärsimättömyyttä:\n\n— Hyvää yötä!\n\nJa puristettuamme toistemme käsiä läksimme kukin haarallemme. Olin jo\nkäynyt kiinni oven kääkään, kun äkkiä käännyin:\n\n— Anielka!\n\nAstuimme taasen pöydän luo.\n\n— Sanoppa minulle aivan suoraan, etkö silloin tällöin mielessäsi\nsoimaa minua siitä, että olen tällainen haaveilija, outo mies?\n\n— En! siitäkö että olet outo mies? En! Joskus ajattelen, että\nsinä olet kummallinen ihminen, mutta samassa muistan, että sinun\ntapaistesi ihmisten täytyy olla kummallisia.\n\n— Vielä kysymys: milloin päähäsi ensi kerran pälkähti, että minä\nolen kummallinen ihminen?\n\nAnielka punastui äkkiä. Ihana hän oli punan levitessä poskille,\notsalle, kaulalle. Hetkisen perästä hän virkkoi:\n\n— Ei... se on niin vaikeaa... Sitä en saata sanoa...\n\n— Tunnusta sitte, jos minä arvaan oikein. Sano minulle: \"Niin.\" Minä\nlausun sinulle vain yhden sanan.\n\n— Minkä? kysyi hän levottomana.\n\n— Tanssiohjelma? Niin tai ei?\n\n— Niin, vastasi Anielka, painaen alas päänsä.\n\n— Sanon sinulle nyt minkätähden kirjoitin mitä kirjoitin. Sentähden,\nettä meillä heti paikalla olisi oma yhteinen salaisuutemme. Ja\nsitte...\n\nNäytin hänelle nyt kukkavihkoa, jonka puutarhuri aamulla oli tuonut\nansarista.\n\n— Ja sitte... muutamat kukat, näetkös, kehittyvät paremmin valossa,\nsentähden tahdoin, että meidän välillämme vallitsisi valo.\n\n— Välistä, virkkoi Anielka hetken äänettömyyden perästä, — en sinua\nymmärrä. Mutta minä niin luotan sinuun!... minä niin luotan sinuun!\n\nJa taasen vaikenimme molemmat. Vihdoin ojensin hänelle käteni.\n\nOvessa me vielä pysähdyimme ja käännyimme yhtaikaa katsomaan\ntoisiimme. Oi kuinka lähde kokoontuu ja kokoontuu! Pian valuu vesi\nyli äyräittensä.\n\n\nHelmikuun 23 p:nä.\n\nIhminen on kuin meri: hänellä on luode- ja vuoksiaikansa. Tämä\npäivä on ollut luodetta minun tahdolleni, tarmolleni, kaiken\ntoiminnan ilolle ja elämänhalulle minussa. Ei siihen ole mitään\nsyytä — se on tullut aivan itsestään! — hermojen vaikutuksesta!\nMutta juuri sentähden on mieleni täynnä tuskallisia mietteitä. Onko\ntällaisella ruumiillisesti väsyneellä, henkisesti vanhalla miehellä\noikeutta mennä naimisiin? Ehdottomasti tulevat mieleeni Hamletin\nsanat: \"Miksi synnyttäisit syntisiä maailmaan — mene luostariin!\"\nMinä kuitenkaan en mene luostariin. Minun jälkeläisistäni, minun\ntulevista \"syntisistäni\" kasvaa minun kaltaisiani, hermostuneita,\nhienostuneita, kaikkeen kykenemättömiä olentoja — sanalla sanoen:\nneroja ilman salkkua. Mutta vähät heistä! Tällä hetkellä ei ole\nkysymys heistä, vaan Anielkasta. Onko minulla oikeutta naida hänet?\nsaanko minä sitoa tuon nuoren, tuoreen ihmisen, joka astuu elämään\ntäynnä uskoa maailmaan ja hyvään Jumalaan, omiin epäilyksiini,\nhenkiseen voimattomuuteeni, toivottomaan skeptillisyyteeni,\nsaivartelevaan arvosteluuni, hermoihini? Mitä siitä tulee? Minä\nen missään tapauksessa puhkea uuteen henkiseen kevääseen hänen\nrinnallaan, minä en uusiinnu, aivoni eivät muutu, hermot eivät\nterästy — mitä sitte? Pitääkö hänen sitte kuihtua minun rinnallani?\nEikö tämä ole jotakin luonnonvastaista? Voinko minä ruveta\npolyypiksi, joka imee veren uhristaan tuorentaakseen oman verensä?\n\nPäätäni painaa kuin pilvi. Sillä toiselta puolen: jos näin on, niin\nmiksi olen päästänyt asiat siihen saakka, missä nyt olen? Mitä olen\ntehnyt siitä hetkestä asti, jolloin tutustuin Anielkaan? Olen pitänyt\nkäsiäni tämän sielun kielillä ja suorastaan antanut konserttia omaksi\nhuvikseni. Mutta se, joka minulle on sonaatti \"quasi una fantasia\",\nvoi hänelle olla sonaatti \"quasi un dolore\". Niin! Soitan hänen\nsielunsa kieliä aamusta iltaan — ja mikä on vieläkin pahempi! —\ntiedän, että vaikka tällä hetkellä soimaan itseäni siitä, niin en\nsaata olla sitä tekemättä vastakin, vaan tulen jatkamaan soittoani\nhuomenna ja ylihuomenna, kuten tein eilen ja toissapäivänä. Sillä se\nviehättää vastustamattomasti, eikä mikään maailmassa niin vedä minua\npuoleensa. Minä halajan naista siinä tytössä, sillä rakastan häntä.\nMiksi pettäisin itseäni? — rakastan häntä!\n\nMutta mitä minun on tekeminen: peräytyminenkö vai pakeneminen\nRoomaan? — mikä olisi samaa kuin pettää hänet ja tehdä hänet\nonnettomaksi. Kuka tietääkään miten syvälle tunne on syöpynyt hänen\nsydämeensä. Jos menen hänen kanssaan naimisiin, on se samaa kuin\nuhrata hänet omaksi hyväkseni ja tehdä hänet onnettomaksi toisella\ntavalla. Suo siellä, vetelä täällä. Vain mies Ploszowskien sukua voi\njoutua tällaiseen umpisolaan. Ja vähänpä lohdutusta lähtee siitäkään,\nettä tietää tällaisia Ploszowskeja olevan meillä enemmänkin, että\nminun nimellisiäni on legio. Onhan tämä ihmislaji sentään tuomittu\nhäviöön. Sehän ei kykene elämään, sehän ei tunne elämää. Olisinpa\nminä saanut kohdata tuollaisen Anielkan kymmenen vuotta sitte, kun\neivät purjeeni vielä olleet kuten nyt — repaleisia säkkejä.\n\nJospa minun hyvä, kunnollinen täti Ploszowskini tietäisi mitä huolia\nhän tahtomattaan ja parhaimmassa tarkoituksessa on tuottanut minulle,\nniin hän olisi epätoivoissaan. Ei siinä kyllä, että kannan povessani\ntuskaa, joka johtuu kelpaamattomuuteni tietoisuudesta, siitä\npimeästä, jossa värjötän, — vaan minulla on nyt uusi huoli: jäädäkö\nelämään vai eikö jäädä — no niin vähät niistä — on tärkeämpiäkin\nasioita!\n\n\nHelmikuun 26 p:nä.\n\nEilen läksin taasen Varsovaan, jossa minun oli määrä tavata herra\nJulius Kw. Osa äidiltäni perittyä pääomaa on ollut kiinnitettynä\nhänen maatilaansa, nyt on hän saanut lainan Luotonantoyhdistykseltä\nja haluaa maksaa velan.\n\nMutta ihmiset hoitavat totta tosiaan merkillisesti asioitaan tässä\nmaassa! Kw. pyysi itse minua tulemaan ja määräsi itse ajan — ja —\nminä odotin häntä turhaan koko päivän. Kyllä hän vielä kutsuu minua\nsen seitsemän kertaa ja jää sen seitsemän kertaa tulematta. Kw.\non varakas mies, hän tahtoo itse päästä tuosta velasta — ja hän\nsaattaisi maksaa sen milloin tahansa. Mutta — mutta sellaiset ovat\nmeidän määräaikamme!\n\nOmien huomioiden perustuksella päättelen, että me puolalaiset\nraha-asioissa kuulumme kevytmielisimpiin ja epätäsmällisimpiin\nkansoihin. Minä, jota huvittaa tutkia asioiden syitä, olen monasti\npysähtynyt tämän ilmiön eteen ja päässyt seuraavaan tulokseen.\nTämä ominaisuutemme johtuu luullakseni siitä, että me olemme\nyksinomaan maataviljelevä kansa. Kauppa on meillä ollut juutalaisten\nkäsissä, eivätkä he suinkaan ole opettaneet meille täsmällisyyttä.\nMaanviljelijän täytyy usein olla epäsäännöllinen, sillä maa itse\non mitä suurimmassa määrässä epätäsmällinen; maanviljelijä ei voi\npitää sanaansa, sillä maa ei pidä sanaansa. Tämä maan ominaisuus\nsiirtyy niille, jotka sitä muokkaavat, — se syöpyy sitte koko kansan\nsiveellisen luonteen olemukseen ja käy vihdoin perinnölliseksi.\nNäiden asioiden ymmärtäminen tosin ei paranna pahaa tuultani. Minun\non koko päivän täytynyt olla erossa Anielkasta, ja sama ero on\nedessäni parin päivän perästä — mutta eihän sille mahda mitään.\n\nTädin asunnossa tapasin Kromickin sekä minulle että tädille ja\nCelina rouvalle jättämät nimikortit. Pelästyin, että hänen päähänsä\njuolahtaisi tulla meitä tervehtimään Ploszowiin. Sentähden, ja\nkun ei minulla ollut parempaakaan tekemistä, menin hänen luokseen\nvastatervehdykselle. Onnettomuudeksi oli hän kotona, ja minun täytyi\nistua hänen luonaan puoli tuntia.\n\nHän alkoi kertoa aikovansa Ploszowiin, mutta siihen vastasin, että\nolemme vain lepäämässä Ploszowissa ja että lähimmässä tulevaisuudessa\npalaamme Varsovaan. Hän kyseli Anielkan äitiä ja hyvin varovasti\nAnielkaa. Nähtävästi hän tahtoi pitää minua siinä luulossa, että\nkysyy aivan ohimennen, kuin tuttavaa vain. Mutta minä olen niin\narka, että sekin ärsytti minua. Hän on kun onkin minulle sangen\nvastenmielinen otus! Batukanin tatarit mahtoivat Lignitzin taistelun\njälkeen aika lailla mellastaa nykyisessä Itävallan Schlesiassa, sillä\nsiitä ei voi olla epäilystä, etteivät Kromickin kahvipavun muotoiset\nsilmät olisi schlesialaista alkuperää.\n\nHän oli minulle erinomaisen kohtelias, sillä olenhan varakas mies.\nTosin ei hän ole varojeni tarpeessa, enkä minä anna hänelle mitään,\neikä hänelle koskaan pidä tipahtaa pisaraakaan varoistani, mutta\nsittenkin hänet valtasi minun edessäni onnenonkijoille ominainen\nrikkauden kunnioitus. Puhuimme aluksi Anielkan äidin huolista.\nKromicki oli sitä mieltä, että paljon olisi pelastettavissa,\njos rouva P. suostuisi myymään maatilan. Kromicki pitää hänen\nvastahakoisuuttaan turhanpäiväisenä romanttisuutena. Jos myyminen\nvoitaisiin välttää, niin hän vielä ymmärtäisi sen, mutta asioiden\ntätä menoa mennen on myyminen täytymys, jollei jotakin aivan\nerinomaista tapahdu: \"Jos jotakin _erinomaista_ sattuu, niin sitte on\ntoinen asia.\"\n\nSuulaana miehenä puhui hän pitkältä saamattomuudestamme. Hänen\nmielestään makaavat rahat meillä suorastaan maassa — ei muuta kuin\nkumarru ottamaan! Hän itse on paras esimerkki siitä. Hänen isänsä\noli, kuten kaikki muutkin suuret herrat, niin velkainen mies, että\nhänelle korkeintain jäi satatuhatta guldenia — ja entäs nyt?\n\n— Nyt olen minä rikas mies, jos vain asiat Turkestanissa\nmenestyvät. Juutalaiset ja kreikkalaiset ovat voittaneet miljoonia\nliikeyrityksissä — miksemme me tekisi samoin? En väitä kelpaavani\nesikuvaksi — kysyn vain! Siellä on kaikille tilaa yllin kyllin — ja\nsentähden kysyn!\n\nSillä miehellä on jonkinlainen liikemiehen vainu, mutta\nkokonaisuudessaan on hän typerä. Se on vanha juttu, että olemme\navuttomia me puolalaiset. Minä ymmärrän, että yksityinen ihminen\nsaattaa lähteä niittämään miljoonia liikeyrityksistä, mutta kansan\ntäytyy, tehdä työtä kotona eikä ajaa takaa miljoonia liikeyrityksistä\nTurkestanissa.\n\nJumala varjelkoon Anielkaa sitomasta itseään tuohon mieheen.\nSaattaahan hänellä olla ansionsa, mutta hän on kokonaan toisen\nmoraalin perikuva. Mutta jos kerran Anielka saattaa joutua vieläkin\nhuonompiin käsiin kuin minun, niin minkätähden viivyttelen?\n\n\nHelmikuun 28 p:nä.\n\nTäti ja Celina rouva alkavat jo käydä levottomiksi, kun eivät asiat\nedisty niin nopeasti kuin he tahtoisivat; varsinkin harmittelee täti,\njoka luonnostaan on kärsimätön. Anielkan kasvoilla kuvastuva onni\nrauhoittaa heitä kuitenkin. Anielka luottaa minuun niinkuin ihminen\nsaattaa luottaa toiseen, ja minä luen hänen silmistään rajatonta\nuskoa. Hän on niin kokonaan täyttänyt ajatukseni, etten koko päivän\nmittaan saata irtaantua hänestä. Halajan entistä enemmän saada hänet\nomakseni. En enään pidä konsertteja — halajan omistaa hänet itsensä.\n\n\nMaaliskuun 4 p:nä.\n\nTämä päivä päättyi minulle niin, että minun täytyy koota\nkaikki malttini ja kylmäverisyyteni pannakseni asiat paperille\njärjestyksessä eikä alkaa lopusta. En kuitenkaan saata pysyä\njärjestyksessä. Arpa on langennut, tai miltei langennut. En saattaisi\nkirjoittaa mitään, jollen ennenkaikkea saisi paperille tärkeintä.\n\nJa nyt alan. Puolenpäivän aikaan saapuivat Sniatynskit\naamiaispäivällisille. Hänen uusi kappaleensa näytellään tänään\nteatterissa, joten heidän hyvissä ajoin täytyi palata kaupunkiin\nillaksi. Vaikka meidän täällä ploszowilaisessa sydänmaassa on kaikin\npuolin hyvä, ilostuimme kuitenkin heidän tulostaan. Anielka pitää\nrouva Sniatynskista hyvin paljon — arvelen niinikään, että hänen\ntäytyi saada uskoa jollekin mitä hänen mielessään liikkuu. Rouva\nSniatynski arvasi paikalla millä kannalla asiat olivat ja laski heti\nkätensä rattaiden laitaan, työntääkseen niitä eteenpäin. Tuskin\nolivat he päässeet taloon, kun alettiin puhua maalaiselämästämme ja\nrouva Sniatynski sanoi tädille:\n\n— Oi kuinka täällä on hauskaa ja herttaista! Minä ymmärrän, että\nnuori pari viihtyy täällä eikä ikävöi Varsovaan.\n\nMinä ja Anielka ymmärsimme täydellisesti, ettei rouva Sniatynski,\nsanoessaan meitä nuoreksi pariksi, tarkoittanut ikäämme. Muuten hän\npäivällisten aikana kymmeneen kertaan toisti nimitykset \"nuori pari\"\nja \"nuori herrasväki\" — ikäänkuin vastakohtana vanhuksille.\n\nRouva Sniatynskin myötätunto meitä kohtaan oli hyvin kouraantuntuva.\nMutta uteliaisuus, jolla hän kuunteli kaikkea mitä me sanoimme\ntoisillemme, oli niin naisellinen ja tämä naisellisuus niin\nkaunis, että minä mielelläni suon anteeksi hänen rakastettavan\ntunkeilevaisuutensa. Minua ei loukannut, kun kuulin hänen tahallansa\nyhdistävän meidän nimemme, päinvastoin se hiveli sydäntäni.\n\nAnielka tuntui hänkin mielihyvällä kuuntelevan sitä. Kohteliaasti\npuhellessaan Sniatynskien kanssa päivällisen aikana muistutti hän\ntodella nuorta emäntää, joka ensi kertaa vastaanottaa vieraita\nuudessa, omassa kodissa. Sitä katsellessa riemuitsi tädin sydän — ja\nkoko aterian aikana lausui hän kohteliaisuuksia Sniatynskille. Minä\nhuomasin tämän kaiken kestäessä asian, joka on niin kuulumaton, etten\nuskoisi sitä todeksi, jollen omin silmin olisi nähnyt sitä, nimittäin\nettä rouva Sniatynski punastuu korvia myöten, kun hänen miestään\nkehutaan. Punastua miehensä tähden kahdeksan vuoden yhdyselämän\njälkeen! Olisinkohan minä todella pannut paperille loruja, kun tässä\nvasta kirjoitin huomioitani puolattarista?\n\nPäivällinen kului erinomaisen hauskasti. Tuollainen aviopari\nhoukuttelee joukottain ihmisiä avioliittoon, sillä jokaisen joka\nnäkee sen, täytyy päätellä: \"No, jos avioliitto on tuollaista, niin\nmenen minäkin naimisiin!\" Minä puolestani ainakin näen ensi kerran\navioliiton näin iloisessa valossa. Tähän asti se aina on esiintynyt\nelämän proosana, arkipäiväisyytenä ja peitetyn välinpitämättömyyden\nharmaana hämäränä.\n\nVarmaan kajasti tulevaisuutemme Anielkallekin tuossa valossa, näin\nsen hänen säteilevistä kasvoistaan.\n\nPäivällisen syötyä jäimme Sniatynskin kanssa ruokasaliin, koska\ntiesin hänen mielellään ottavan tilkan konjakkia päivällisen\njälkeen; vanhemmat naiset menivät saliin, ja Anielka ja rouva\nSniatynski juoksivat yläkertaan katsomaan joitakin volynialaisia\nmaisemakuvia. Minä kyselin Sniatynskilta hänen kappalettaan, josta\nhän tuntui olevan levoton. Keskustelu kääntyi entisiin aikoihin,\njolloin molemmat halusimme koettaa vielä kehittymättömiä siipiämme.\nSniatynski kertoi minulle miten hän vähitellen oli päässyt\nitseluottamukseen, kuinka usein hän oli epäillyt ja kuinka hän\nvieläkin usein epäilee, vaikka jo jossakin määrin on raivannut auki\ntiensä.\n\n— Sanoppas, kysyin häneltä, — mitä sinä teet maineellasi?\n\n— Kuinka niin — millä lailla maineellani?\n\n— No, kannatko sinä sitä hiippana pääsi päällä vai kultaisena\ntaljana olkapäilläsi, vai seisooko se kirjoituspöydälläsi, vai\nriippuuko se salissasi? Kysyn kuten ihminen kysyy, jolla ei ole\naavistusta siitä, mitä maine on ja mitä sillä tehdään, kun se\nomistetaan.\n\n— Edellyttäkäämme siis, että minulla on maine. Siinä tapauksessa\nsanon sinulle: ihmisen, joka kantaa mainetta päässään tai\nolkapäillään tai joka panee sen kirjoituspöydälleen tai ripustaa\nsen saliinsa, täytyy olla hiton huonoa henkistä syntyperää,\npuhuakseni kuvannollisesti. Myönnän, että maine aluksi mairittelee\nitserakkautta, mutta vain henkisen nousukkaan koko elämän se kykenee\ntäyttämään ja vain hänelle se voi korvata kaikki muut onnen muodot.\nToista on tietoisuus siitä, että minun työni ymmärretään, että se\nherättää vastakaikua — siitä saattaa julkinen henkilö iloita. Mutta\nmitä iloa minulla, yksityisellä, voi olla siitä, että joku seurassa\nvirkkaa minulle enemmän tai vähemmän typerän näköisenä: \"Kuinka\nmonesta hauskasta hetkestä kiitämmekään teitä!\" tai että, jos olen\nsyönyt jotakin sopimatonta, joku päivälehti paikalla kirjoittaa:\n\"Riennämme kertomaan lukijoillemme siitä surullisesta uutisesta, että\nkuuluisa kansalaisemme X. X. sairastaa vatsatautia\" — mitä hyötyä\nminulla on siitä? — Hyi olkoon! keneksi sinä luuletkaan minua?\n\n— Kuulehan, puhkesin puhumaan, — enhän minäkään ole turhamainen,\nmutta ihminen tarvitsee kun tarvitseekin tunnustusta. Tarve on\nhänessä synnynnäinen. En ole, Herra nähköön, turhamainen, mutta\nsanon sinulle sittenkin suoraan: kun ihmiset näkevät minussa\njoitakin kykyjä, kun he puhuvat niistä ja säälittelevät niitä, niin\nse — vaikka kelvottomuuteni samalla tulee minulle selvemmäksi\nkuin milloinkaan — mairittelee minua tavallaan ja tuottaa minulle\nmielihyvää — ehkäpä tuskallista — mutta sittenkin mielihyvää.\n\n— Siksi että sinun käy sääli itseäsi ja syystä. Älä sotke asiaa.\nMinun käsittääkseni ei kenellekään voi tuottaa mielihyvää, jos häntä\nsanotaan aasiksi.\n\n— Mutta entä mainetta seuraava kunnioitus?\n\nVilkas Sniatynski, jonka on tapana puhuessaan juosta huoneen toisesta\npäästä toiseen ja istuutua kaikenkokoisille pöydille, — istuutui\ntällä kertaa ikkunalle ja alkoi:\n\n— Kunnioitus? Erehdyt, ystäväni. Me olemme kummallista väkeä.\nMeillä vallitsee tasavaltalainen kateus. Kirjoitan komediaa, teen\ntyötä näyttämöä varten — hyvä! saavutan jonkinlaista menestystä —\nvielä parempi! No niin: näytelmääni tulevat minulta kadehtimaan —\narvelet, että muut näytelmänkirjoittajat; eikö totta? — Sitä tulevat\nminulta kadehtimaan: insinööri, pankinvirkamies, opettaja, lääkäri,\nkauppamatkustaja, sanalla sanoen: ihmiset, jotka eivät missään\ntapauksessa kirjoittaisi näytelmiä. Nämä kaikki tulevat osoittamaan,\nettä he välittävät vähät minusta itsestäni, mutta he tulevat selkäni\ntakana kaikin tavoin halventamaan ja pienentämään minua, jotta itse\nnäyttäisivät suuremmilta. Jos joku on sattunut tilaamaan takin\nsamalta räätäliltä, niin hän ensi tilaisuuden tullessa olkapäitään\nkohottaen rientää sanomaan: \"Vai Sniatynski! no se ei merkitse\nmitään! hän teettää vaatteensa Pacykiewiczillä kuten minäkin!\"\nSellaiset ovat olot meillä — sellaista tuo sinun maineesi mukanaan!\n\n— Kai se sentään on jonkin arvoinen, koska ihmiset sen takia ovat\nvalmiit vaikkapa iskemään päänsä seinään.\n\nSniatynski mietti hetkisen ja vastasi arvokkaasti:\n\n— Yksityiselämässä on maine juuri sen arvoinen, että se kelpaa\nastinlaudaksi rakastetulle naiselle.\n\n— Tällä määrittelyllä ansaitset itsellesi yhä lisää kunniaa.\n\nSniatynski karkasi tulistuneena eteeni.\n\n— Niin, niin! Sälytä sinä vain laakerit kauniisti kääröön, vie\nkäärö rakastetullesi ja sano: \"Sen, jonka takia ihmiset iskevät\npäänsä seinään, jonka omistamista he pitävät onnena ja rikkautena,\nsen omistan minä, sen olen minä ansainnut, jotta sinä heti paikalla\nvoisit laskea käpäläsi sen päälle!\" Jos sinä näin teet, niin takaan\nsinulle rakkauden koko elinajaksesi — ymmärrätkö. Sinä tahdoit\ntietää minkä arvoinen maine on — nyt sen tiedät!\n\nSiinä katkesi Sniatynskin keskustelu, sillä hänen rouvansa ja Anielka\ntulivat huoneeseen. He olivat menossa ansariin.\n\nTuo rouva Sniatynski on aika veitikka! Hän tuli muka kysymään\nmieheltään, saako hän mennä, ja kun tämä, varoitettuaan häntä\npukeutumaan huolellisesti, antoi luvan, kääntyi hän minun puoleeni ja\nkysyi aivan kissamaisin elein:\n\n— Sallitteko te Anielkan tulla?\n\nTietysti Anielka punastui korvia myöten, mutta minäkin, vanha\nsyntinen, jota kuin partaveistä on hiottu mitä erilaisimmilla\nkovasimilla seuraelämässä, jouduin ensi hetkessä anteeksiantamattoman\nhämilleni. Päästyäni tasapainoon menin Anielkan luo, nostin\nhuulilleni hänen kätensä ja sanoin:\n\n— Anielka on täällä Ploszowissa käskijänä, ja minä olen ensimäisenä\nvalmis tottelemaan hänen käskyjänsä.\n\nMinun olisi tehnyt mieli heti Sniatynskin kanssa lähteä heidän\nperässään kasvihuoneeseen, mutta hillitsin itseni. Tunsin tarvetta\nsaada puhua Anielkasta ja tulevasta avioliitostani, tiesin\nSniatynskinkin lopulta pyrkivän siihen aineeseen. Helpoitin asiaa\nsillä, että heti naisten mentyä kysyin:\n\n— Ja yhäkö sinä vielä horjumatta uskot opinkappaleihisi?\n\n— Enemmän kuin milloinkaan, tai oikeammin sanoen: aina samalla\ntavalla. Ei ole maailmassa kuluneempaa sanaa kuin rakkaus, ja\nsentähden sitä on ikävä toistaa, mutta sanon sinulle sittenkin\nnäin kahdenkesken: rakkaus yleisessä merkityksessä ja rakkaus\nyksilöllisessä merkityksessä ovat asioita, joiden edessä kaiken\nkritiikin tulee vaieta. Niin, ne ovat elämän peruslait. Minun\nfilosofiani käskee minua jättämään ne filosofoimiseni ulkopuolelle —\nenkä minä, hitto vie, siitä syystä pidä itseäni muita typerämpänä.\nRakkauden kautta on elämä jonkin arvoinen — ilman rakkautta ei\nminkään.\n\n— Puhukaamme yksilöllisestä rakkaudesta, tai siirtykäämme yksin tein\nnaiseen.\n\n— Hyvä on. Siirtykäämme. Siis: naiseen!\n\n— Ystäväni, etkö näe miten uskomattoman hataralle pohjalle olet\nrakentanut onnesi?\n\n— En hatarammalle enkä lujemmalle kuin millä elämä yleensä on.\n\nMutta minun mieleeni ei ensinkään johtunut se ero ja tuska, jonka\nkuolema saattaa aiheuttaa, ja minä sanoin Sniatynskille:\n\n— Älä taivaan tähden yleistytä yksityistä onneasi. Sinä olet\nsattunut osaamaan oikeaan, mutta saattaa myöskin osata väärään.\n\nSiitä ei Sniatynski tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän oli sitä\nmieltä, että sadasta avioliitosta yhdeksänkymmentä osuu oikeaan.\nNaiset ovat hänen käsityksensä mukaan paremmat, puhtaammat ja\njalommat kuin me miehet.\n\n— Me olemme konnia heidän rinnallaan! huusi hän huitoen käsiään ja\npuistellen vaaleaa pörröään. — Täydellisiä konnia! Ja sen sanoo\nsinulle mies, joka tekee havaintoja elämästä ja ymmärtää tehdä niitä,\njollei muusta syystä, niin siksi, että hän on näytelmänkirjoittaja.\n\nHän istuutui hajareisin tuolille kuin hevosen selkään ja käsipuun\nvarassa tehden hyökkäyksiä minua kohti, jatkoi hän puhettaan\nkiihtymistään kiihtyen.\n\n— Onhan kaikellaisia apinoita, joiden päähän ei saa suitsia millään\ntavalla, mutta sitävartenhan sinulla on silmät päässä, ettet ottaisi\nniitä. Yleensä ei nainen petä miestään eikä ole uskoton, jollei mies\nitse tärvele hänen sydäntään tai tallaa sitä jalkainsa alle tai\nloukkaa häntä ja sysää luotaan pikkumaisuudellaan, itsekkyydellään,\nahtaudellaan, alhaisella ja kurjalla luonnollaan. Rakasta siis!\nÄlköön nainen tunteko olevansa sinulle yksin sukupuoliolento,\nvaan kalleimpasi maailmassa, lapsukaisesi, ystäväsi. Kanna häntä\nsylissäsi, hän tarvitsee lämmintä — ja silloin voit olla levollinen,\nsilloin hän vuosi vuodelta likemmin turvautuu sinuun, kunnes kasvatte\nyhteen kuin Siamin kaksoiset. Jollet anna hänelle lämpöä, turmelet\nhänet, tuhoat hänet huonoudellasi, silloin hän menee sinulta! Hän\nmenee heti kun parempi syli avautuu häntä vastaan, sillä hänen täytyy\nmennä, koska hän tarvitsee tuota lämpöä, tuota voimaa, kuten hän\ntarvitsee ilmaa hengittääkseen.\n\nSniatynski ahdisti minua nyt tuolinsa selustalta niin uhkaavasti,\nettä minun täytyi peräytyä. Sillä lailla jouduimme ikkunan luo.\nSiellä hän hypähti pystyyn ja jatkoi:\n\n— Kuinka typeriä te olette! Ettei ihminen nyt tällaisen henkisen\nkuivuuden, tällaisen onnen, siveellisen pohjan ja toiveiden puutteen\naikana ymmärrä hankkia itselleen edes tätä onnea, luoda itselleen\nedes tätä pohjaa! Häntä palelee forumilla eikä hän ymmärrä sytyttää\nitselleen tulta kotiliedellä. Suurempaa typeryyttä ei voi ajatella!\nMinä sanon sinulle vasten silmiä: mene naimisiin!\n\nHän viittasi ikkunaan ja osoitti minulle Anielkaa, joka juuri palasi\nhänen vaimonsa kanssa kasvihuoneesta.\n\n— Kas tuossa on onnesi! Tuossa hän päällyskengissä hyppelee lumessa!\nSanon vieläkin kerran: mene naimisiin! Voit arvioida hänet puhtaaksi\nkullaksi, sillä hän on puhdasta kultaa! — ymmärrätkö! Sinulla,\nsuoraan sanoen, ei nyt ole pysyväistä asuinsijaa. En tarkoita\nyksin tämän sanan karuimmassa merkityksessä, vaan henkisessä ja\nsiveellisessä mielessä. Sinulla ei ole perustusta eikä rauhaa — hän\nantaa sinulle kaikki. Mutta älä vain filosofoi häntä sirpaleiksi,\nkuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta\nelämästäsi.\n\nHän ei olisi voinut sanoa minulle mitään parempaa, oivallisempaa ja\nmieluisempaa. Pusersin hänen kättään ja virkoin:\n\n— En minä filosofoi häntä sirpaleiksi, sillä minä rakastan häntä.\n\nJa me syleilimme toisiamme toverillisesti.\n\nSamassa astuivat nuoret naiset huoneeseen. Nähdessään meidän\nsyleilymme, virkkoi rouva Sniatynski:\n\n— Lähtiessämme kuulimme jonkinlaista riitaa, mutta huomaan, että se\non päättynyt sovintoon. Onko lupa kysyä mitä se koski?\n\n— Naista, hyvä rouva, vastasin.\n\n— Ja mihin tuloksiin pääsitte?\n\n— Syleilyyn, kuten näette, hyvä rouva. Ja muut tulokset kai\nnäyttäytyvät hyvin pian.\n\nEnnen pitkää ajettiin heidän rekensä portaiden eteen. Lyhyt päivä\nkallistui jo iltaa kohti, ja heidän täytyi palata kaupunkiin, mutta\nkoska ilma oli kaunis ja lumi puukujassa poljettuna kovaksi kuin\npermanto, päätimme Anielkan kanssa saattaa heitä maantien käänteeseen.\n\nJa niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit\npalasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi\nvastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui\nkiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat\npuhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että\njuuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo\nminun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut\ntunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt\nitseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten\naikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti,\njollen riittävällä kätevyydelläkään — minä olin tällä hetkellä\nmielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa!\nPelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.\n\nÄänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska\nreenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi — ja kun hän nojasi\nolkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne\npuistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.\n\nTulimme etehiseen.\n\nSiellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin\nsuun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan\näänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta\nkun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin\nhänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen\notsaansa.\n\nMinä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä,\nsillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa\nhetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä\nhuoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta.\nAnielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä\nkulkuni ruokasaliin.\n\nJokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia\nhetkiä — tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen\npysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen.\nNyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn\nkiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti\nistuivat etempänä, pienessä salissa.\n\nMenin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin\nymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että\nAnielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan.\nKoetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään\nja sydämessään.\n\nMutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin\nkuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin.\nHänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina.\nNähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia\nkasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla.\nHellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani\nhäntä.\n\nOtettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin\nkuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin\nvilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.\n\nHaihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten\nkeskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin:\n\n— Sniatynski moitti minua tänään Hamlet-ominaisuuksistani. Hän\nväitti minun filosofoivan liiaksi mutta minäpä näytän, ettei hän ole\noikeassa — huomispäivänä sen näytänkin.\n\nSanan \"huomispäivänä\" lausuin painolla ja huomasin Anielkan\ntäydelleen ymmärtäneen tarkoitukseni, sillä hän katsoi minuun\npitkään. Täti, joka ei vähääkään käsittänyt mistä oli kysymys,\nvirkkoi:\n\n— Tapaatteko sitte huomenna?\n\n— Täytyyhän meidän nähdä hänen kappaleensa; jollei Anielkalla ole\nmitään sitä vastaan, niin lähdemme huomenna?\n\nArmas tyttö kääntyi minua kohti hämillään, mutta katse täynnä\nluottamusta ja virkkoi sanomattomalla sulolla:\n\n— Minä olen ilolla valmis kaikkeen!\n\nSinä hetkenä olin tekemäisilläni lopun kaikesta — ja minun olisi\nehkä pitänyt tehdäkin, mutta koska tuo \"huomispäivänä\" jo oli\nlausuttu, hillitsin itseni.\n\nMinulla on sama tunne kuin sukeltajalla, joka tukkii silmänsä,\nkorvansa ja sieraimensa painuakseen syvyyteen.\n\nMutta tuon syvyyden pohjalla mahtaakin olla todellinen helmi, siitä\nolen varma.\n\n\nMaaliskuun 6 p:nä Roomassa. Casa Osoriassa.\n\nEilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin.\nVasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet,\nmutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että\nihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.\n\n\nMaaliskuun 7 p:nä.\n\nAnielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten\ntunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää\nsenjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana\npäivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja\npuhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni.\nKirje toi tietoja hänen sairaudestaan. \"Joudu, rakas poikaseni\",\nkirjoitti isä,—\"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä\nsinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa\". Tämän\nkirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä\npysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä,\netten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa\nminua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen\nasemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän\nomituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen.\nMuuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan\nhänkin oli yhtä pelästynyt.\n\nKiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä\nen voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut\nluonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja,\nvaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä\nhengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka.\nLähtiessä sanoin hänelle: \"Kirjoitan sinulle Roomasta\", ja siihen\nhän vastasi: \"Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!\" Hän\nluottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen — syyttä tai syystä —\nnaismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt\nennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri\nsiitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan\nja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani\nhänen puhtaan sielunsa puhuvan: \"Sinulle on tehty vääryyttä; et ole\nkevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta,\ntekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua\nniin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan.\" Ja Anielka on\noikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen,\nmutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita\nolen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni\nkehittämiseen — sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet\nsuorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni — ja jos niin olisi\nkäynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn\ntakia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu\nlääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan\nmyöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä\nkuolleistaherättämisen voima.\n\nEhkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen.\nTaru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut,\nniin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja\nsysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan\nverrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa.\nTahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä\nriittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla\nsaastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta\nettä saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden,\nvieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen\ntunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin\nhedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan,\nyksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole\ntuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.\n\nTällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä,\nmutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin\nväitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset\nyleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan\nsiihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo\nvakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän\ntunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten\nviisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta\nluottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen\nitseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen\nsamalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä\npitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni\nhuomenna on oleva — sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes\njokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa\nhuomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen\nkiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini — ja purjehtisin\nSniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa —\nsensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.\n\nEn kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani.\nSkeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan\nrakkauteenkin sovittaa Salomonin sanat _vanitas vanitatum_, mutta\nolisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän\ntekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun\nsitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani\nelämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana\nihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja\ntuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode — ja\nkuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka\nälysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka\nole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä\nmäärätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus\nkuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan\npäivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa\nsitä askel askeleelta — ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa,\nkylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa\nhyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat\nyksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan\nkansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka\nnäennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa,\nitse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät\nsitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä\nnaista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos\nesimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä\nainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet\nlepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä\nhetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!... kuitenkin\ntarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista,\ntämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean\nkautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai\npainetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat\nrauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa\nuutta sukupolvea?\n\nVielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen\nsadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan.\nOlen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni.\nPää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki\nelämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän\nerivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian \"hen kai pan\",\nykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se\nyksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo\nelämää.\n\n\nMaaliskuun 10 p:nä.\n\nTänään olen repinyt kolme tai neljä Anielkalle aloittamaani kirjettä.\nPäivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle\ntädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa\nvielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty\nPeloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä\nmuseontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista,\nvuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia\nesineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia\nja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat\nhänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun\nkreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä,\nkuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin:\n\n— Epäiletkö sinä?\n\n— En epäile, mutta punnitsen — ja tahdon tietää minkätähden tahdon.\n\n— Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun,\ntehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista\nelämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon\nominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet\nomakseni, — enkä tahtonut tietää mitään muuta.\n\n— Ja sitte?\n\n— Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin\nnai hänet, tai — sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen\ntarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja\nja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin\näitisi kuoli.\n\nHetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni\nisän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa,\nsiitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen\ntilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan\nole mikään huono merkki — se todistaa vain yksinkertaisesti, että\nsukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle\ntietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja\nkatselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä\nkertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.\n\nIsä keskeytti ensinnä äänettömyyden:\n\n— Kerroppa minulle minkä näköinen hän on.\n\nKoska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin\nisälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui\nkatsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.\n\nMinä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla\nnäin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen\nnaistuntijan ja naisten suosikin — muinaisen \"Léon l'Invincible'n\".\nAsettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa\nvastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin\nlikentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta:\n\n— Muutamia piirteitä lukuunottamatta ovat nämä kasvot Ary-Schefferin\ntyyliin... Kyyneleet silmissä mahtaa hän olla ihana .. Muutamat\nihmiset eivät pidä enkelin ilmeestä naisen kasvoissa, mutta minusta\non voiton huippu, jos saa enkelin tulemaan alas naisen hahmoon...\nHyvin kaunis ja jalopiirteinen... \"Enfin, tout ce qu'il y a de plus\nbeau au monde — c'est la femme!\" Nainen on sentään kauneinta mitä\nmaailmassa on.\n\nSiinä hän taasen siirsi suurennuslasia. Vihdoin hän virkkoi:\n\n— Kasvoihin nähden — varsinkin kun näkee ne vain valokuvassa,\nsaattaa ihminen aina erehtyä, mutta minulla on hiukan kokemusta ja\nminä luulisin tämän luonteen olevan hyvin lojaalisen. Siltä minusta\ntuntuu... Tällaiset tyypit suojelevat sulkiensa puhtautta. Suokoon\nJumala sinulle onnea, poikani, sillä Anielkasi miellyttää minua\nsuuresti. Olen aina pelännyt, että menisit naimisiin vieraan kanssa\n— tulkoon vaimoksesi Anielka!\n\nLähestyin häntä, ja hän kiersi oikean käden kaulaani, painoi minua\nvastaansa ja lisäsi:\n\n— Mitä antaisinkaan, kun saisin tällä tavalla syleillä miniääni!\n\nRiensin vakuuttamaan hänelle, että hänen toivomuksensa pian tulee\ntäyttymään. Suunnittelimme sitte miten minä pyytäisin tädin, Anielkan\nja hänen äitinsä Roomaan. Kirjeellisesti kosittuani voisin tehdä\ntämän pyynnön, ja varmaan suostuisivat naiset tulemaan isän takia.\nNiin ollen vietettäisiin häät Roomassa — ja niin pian kuin suinkin.\n\nTuuma miellytti isää suuresti, sillä vanhat, sairaat ihmiset\nhaluavat nähdä ympärillään elämää ja liikettä. Tiesin niinikään\nAnielkan ihastuvan tästä asioiden käänteestä, oma intoni kasvoi\njoka hetki. Viikon kuluessa voisi kaikki olla järjestettynä.\nTunnen, että tällainen tarmo ja päättäväisyys sotivat luontoani\nvastaan, mutta tietoisuus siitä, että voin toimia, tuottaa minulle\nsuurta iloa. Mielikuvitukseni voimalla näen itseni jo näyttelemässä\nAnielkalle Roomaa. Ainoastaan ne, jotka asuvat täällä, ymmärtävät\nmillä nautinnolla ihminen näyttää tämän kaupungin merkillisyyksiä\nvieraallekin, saatikka sitte rakastetulleen!\n\nKeskustelumme keskeytyi sen kautta, että herra ja rouva Davis,\njotka joka päivä käyvät tervehtimässä isää, saapuivat. Herra on\nalkuaan Englannin juutalaisia, rouva italialaista aatelia ja ottanut\nmiehensä rahojen takia. Davis itse on raunio, hän on kuluttanut\nelämää kaksinkerroin yli voimiensa, jotka luonnostaankin olivat\nheikot. Hän on kipeä, elää alituisen aivohalvauksen uhan alla, on\nvälinpitämätön koko maailmaan nähden — sanalla sanoen: hän on niitä,\njoita nähdään vesiparannuslaitoksissa. Rouva on todellinen Juno.\nHänen kulmakarvansa ovat kasvaneet yhteen, ja hänen vartalonsa on\nkuin kreikkalaisten kuvapatsaiden. En pidä hänestä, sillä hän on kuin\nPisan torni: se pysyy alituiseen kallellaan eikä milloinkaan kaadu.\nVuosi sitte yritin liketä häntä ja hän mielitteli minua voimiensa\nmukaan, mutta tuloksiin ei päästy kummaltakaan puolelta. Isä on\nhäneen harvinaisen mieltynyt, olenpa joskus luullut hänen rakastuneen\nhäneen. Joka tapauksessa taiteilija ja ajattelija hänessä ovat\njoutuneet vangeiksi, sillä tämä nainen on todella hyvin kaunis ja\ntavallista lahjakkaampi. He väittelevät loppumattomiin, isä on näille\nväittelytilaisuuksille antanut nimen: \"Causeries romaines\", ja niiden\nviehätysvoima häneen ei milloinkaan lopu, ehkä senkin takia, että\nkiihoittavan elähyttävä keskustelu kauniin naisen kanssa on hänen\nmielestään niin aito italialaista ja runollisten renesanssiaikojen\narvoista. Minä puolestani otan harvoin osaa keskusteluihin, sillä en\nluota rouva Davisiin. Hänen todella harvinainen älynsä on tietääkseni\njärjen eikä hengen älyä, en luule minkään liikuttavan häntä paitsi\nhänen oman kauneutensa ja hänen oman mukavuutensa. Olenhan monasti\ntavannut naisia, jotka ovat tehneet hyvinkin syvällisen vaikutuksen,\nmutta jotka itse asiassa katselevat uskontoa, filosofiaa, taidetta,\nkirjallisuutta — kuten he katselevat pukusommittelujaan. Ajoittain\nhe pukeutuvat niihin, koska he arvelevat niiden kaunistavan heidän\nkasvojaan. Varmaan rouva Davis juuri samalla tavalla tuontuostakin\nsijoittaa kauneutensa eloisiin keskusteluihin, vanhaan Kreikkaan ja\nRoomaan, Divina Commediaan, renesanssiin, kirkkoihin, Borghesien tai\nColonnien kokoelmiin tai muihin sellaisiin. Käsitän, että voimakkaat\nhenget voivat tehdä itsensä maailman keskipisteeksi, mutta kun\nturhamainen nainen tekee sen, on se sekä itsekästä että naurettavaa\nja turhanaikaista.\n\nOlen monasti kysynyt itseltäni minkätähden rouva Davis kunnioittaa\nisääni ystävyydellään, tai paremmin sanoen kiintymyksellään — ja\nluulen löytäneeni vastauksen. Mies, jolla on niin jalo ylimyksen\ntai filosofin pää kuin isällä, ja jonka käytös siihen määrään\nmuistuttaa 18:tta vuosisataa, on hänelle jonkinlainen taide-esine,\ntai se on vielä enemmän: se on siro ja nerokas peili, jossa rouva\nDavis mielin määrin saattaa ihailla omaa älyään ja kauneuttaan.\nLisäksi on rouva Davis isälle kiitollinen siitä, että isä katselee\nhäntä arvostelematta ja että isä niin paljon pitää hänestä. Ehkäpä\nhänen kiintymyksensä on kehittynyt tältä pohjalta, tai ehkäpä isä\non siirtynyt hänen tottumustensa piiriin. Lisäksi on rouva Davis\nkiemailijattarien kirjoissa, ja hänen jokapäiväinen vierailunsa\nisän luona julistaa maailmalle: \"Eihän toki kukaan saattane väittää\nminun haluavan valloittaa tuon seitsenkymmenvuotiaan sydäntä, ja\nkuitenkin annan hänelle enemmän ystävyyttä kuin kenellekään muulle.\"\nVihdoin on rouva Davis tosin italialaista, aatelista alkuperää, mutta\nherra Davis, suuresta omaisuudestaan huolimatta, vain herra Davis\n— ja sentähden vahvistaa isän ystävyys heidän asemaansa suuressa\nmaailmassa.\n\nJoskus olen arvellut: enköhän vain minä lienekin syynä noihin\njokapäiväisiin vierailuihin? — kuka sitä tietääkään! Missään\ntapauksessa ei minun persoonani ja vielä vähemmin tunteeni vedä\npuoleensa tuota naista. Mutta hän tietää, että katselen häntä\nskeptikon silmällä, ja se ärsyttää häntä. Hyvin mahdollista, ettei\nhän siedä minua, mutta hän soisi hyvin mielellään, että polvistuisin\nhänen edessään. Miksen sitä tekisikin, sillä hän on kun onkin ihana\nkappale ihmisrotua, tekisin sen yksin hänen yhteenkasvaneiden\nkulmakarvojensa vuoksi ja olkapäittensä takia, joita itse Juno voisi\nhäneltä kadehtia — mutta hinnasta, johon ei hän suostu.\n\nHeti Davisien saavuttua syventyi isä johonkin filosofiseen\nkeskusteluun, joka siirtyen asiasta toiseen päättyi inhimillisten\ntunteiden erittelyyn. Rouva Davis teki muutamia harvinaisen sattuvia\nhuomautuksia. Museohuoneesta siirryimme puutarhaan ulkonevalle\nparvekkeelle. Oli vasta maaliskuun kymmenes päivä, mutta kesä\njo täydessä ihanuudessaan. Tänä vuonna on kaikki niin aikaista.\nPäivät ovat helteiset, magnoliapuut lumivalkeinaan kukkia. Yöt\novat lämpimät kuin heinäkuussa. Kuinka toinen tämä maailma sentään\non kuin meidän Ploszowissamme! Hengitän keuhkojen täydeltä. Rouva\nDavis tuolla parvekkeella täysikuun valossa oli todella tenhoava\nkuin kreikkalainen unennäkö. Näin hänenkin elävän tuon kuvaamattoman\nkauniin yön tenhon vallassa. Hänen äänensä kävi tavallista\nlauhemmaksi ja hiljaisemmaksi. Mahdollisesti hän nytkin, tavalliseen\ntapaansa, ajatteli vain itseään ja tunsi iloa vain omasta itsestään;\nmahdollisesti hän pukeutui kuunvaloon, magnolioiden tuoksuun ja\näänettömyyteen aivan niinkuin pukeudutaan viittaan, huiviin j.n.e.\nMutta tuo vaatetus kaunisti häntä erinomaisesti. Jollei sydämeni\nolisi ollut kiinni Anielkassa, olisin ehkä joutunut tuon kuvan\nvaltaan. Lisäksi hän puhui asioita, jotka eivät pälkähtäisi joka\nnaisen päähän.\n\nNoiden \"Causeries romaines'in\" kestäessä minulla muuten aina on se\ntunne, ettemme me, isä, minä ja tuollainen rouva Davis, yleensä me\nkaikki, jotka kuulumme eräänlaiseen meikäläiseen yhteiskuntaluokkaan,\nelä todellista, oleellista elämää. Meidän jalkaimme alla tapahtuu\njotakin ja syntyy jotakin, siellä taistellaan olemassaolosta,\nleipäpalasta, siellä eletään todellista elämää täynnä kihisevää\nkiirettä, eläimellisiä tarpeita, ruokahalua, intohimoja, arkipäivän\nponnistusta — elämää äärettömän karkeatekoista ja meluavaa, joka\npauhaten vyöryy eteenpäin kuin meri — mutta me istuskelemme\nnäinikään ikuisesti joillakin parvekkeilla, puhelemme taiteesta,\nkirjallisuudesta, rakkaudesta, naisesta, vieraina todelliselle\nelämälle, jääden kauvas siitä ja pyyhkien viikon seitsemästä\npäivästä pois kuusi arkea. Meidän mielitekomme, hermomme ja sielumme\novat rakennetut sunnuntaita varten. Me lekottelemme lauhassa\ndiletanttisuudessamme kuin lämpimässä kylvyssä ja elämme puoleksi\nvalveilla, puoleksi unessa. Hiljalleen kaluten perittyä tavaraamme ja\nperittyä jänne- ja hermovoimavarastoamme kadotamme askel askeleelta\npohjan jalkaimme alta. Me olemme kuten untuvapäärmeiset siemenet,\njoita tuuli kantaa. Tuskin olemme asettuneet maahan, niin todellinen\nelämä puhaltaa meidät menemään — ja me menemme — sillä meillä ei\nole voimia tehdä vastarintaa.\n\nNäitä ajatellessa taistelee minussa tuhansia ristiriitaisia\nmietteitä. Me pidämme itseämme sivistyksen kukintana, sen ylimpänä\nhuippuna, mutta me olemme kadottaneet uskon itseemme. Ainoastaan\ntyperimmät meistä uskovat vielä olemassaolomme oikeutukseen. Me\netsimme vaistomaisesti elämästä sen aurinkoisempia puolia, nautintoa\nja onnea, mutta me emme itse asiassa usko onneenkaan. Tosin meidän\npessimismimme on ohimenevä ja kevyt kuten havannasikaariemme\nsauhu, mutta se sulkee joka tapauksessa katseeltamme kaukaisemman\ntaivaanrannan. Ja tämän savun verhossa luomme me itsellemme oman,\nerikoisen maailman, joka on irrallaan kaikkeudesta ja muodostaa\nsuljetun — hiukan tyhjän ja unisen kokonaisuuden.\n\nJos olisikin kysymys vain ylimystöstä, niinsanotusta hengen tai\nrahan aristokratiasta, niin ei ilmiö olisi aivan vakavaa laatua.\nMutta tuohon irralliseen maailmaan kuuluvat meillä miltei kaikki\nkorkeammasta sivistyksestä osallisiksi päässeet ihmiset, miltei koko\ntieteen, kirjallisuuden ja taiteen väki. Jotakin on tapahtunut, joka\nestää sivistystä sekaantumasta elämän ytimeen ja vaikuttaa niin,\nettä se eroaa ja irtaantuu siitä ja muodostaa omia kehiä. Tästä taas\non seurauksena, että se eristettynä surkastuu eikä pääse vuotamaan\nniiden miljoonien ihmisten hyväksi, jotka matavat jalkaimme juuressa.\n\nEn puhu näistä asioista reformaattorina, sillä reformaattorin toimeen\nei minulla ole voimia. Ja mitä nämä asiat oikeastaan kuuluvatkaan\nminuun? Kaikki käy kuten täytyy käydä! Hetkittäin minut kuitenkin\nvaltaa puoleksi selvä, puoleksi hämärä tunne äärettömästä vaarasta,\njoka uhkaa sivistystämme. Aalto, joka huuhtoo meidän aikamme maan\npinnalta, vie mennessään enemmän kuin se, joka vei mennessään\npuuteroitujen peruukkien ja rintaröyhelöiden maailman. Tosin\nniidenkin ihmisten mielestä, jotka silloin hävisivät, tuntui siltä\nkuin koko sivistys olisi hävinnyt heidän mukanaan.\n\nOli miten olikaan, niin on suloista istua lämpimässä kuutamoyössä\nparvekkeella, hiljaisella äänellä puhelemassa taiteesta,\nkirjallisuudesta, rakkaudesta ja naisesta; suloista on kuunvalon\nhopeaisessa hohteessa katsella kasvoja sellaisia kuin rouva Davisin.\n\n\nMaaliskuun 10 p:nä.\n\nSitä myöten kuin vuoret, kalliot ja tornit etenevät meistä, peittyvät\nne sinertävään sumuun. Olen huomannut, että on olemassa jotakin\npsyykillistäkin sumua, joka peittää meiltä etäiset henkilöt.\nKuolema ei ole muuta kuin etenemistä, mutta niin ääretöntä,\nettä rakkaimmatkin olennot, painuneina sen helmaan, hälvenevät\nsiintävyyteen ja käyvät ainoastaan kalliiksi varjoiksi. Sen käsitti\nkreikkalainen henki kansoittaessaan Elysiumin kentät varjojen\njoukoilla. En kuitenkaan tahdo jatkaa näitä surullisia vertailuja.\nOnhan tarkoitukseni kirjoittaa Anielkasta. Tiedän varmasti, ettei\ntunteeni häneen ole vähentynyt, mutta kuitenkin on hän tajunnassani\nkaukaisempana ja vähemmin todellisena kuin hän oli Ploszowissa. En\nsaa häntä välittömästi ajatuksiini. Kun vertaan nykyistä tunnettani\nsiihen, mikä minussa eli Ploszowissa, on hän käynyt minulle enemmän\nrakkaaksi hengeksi kuin halajamakseni naiseksi. Onko se parempi vaiko\npahempi? Toiselta puolen parempi, sillä halajamanani naisena voisi\nolla vaikkapa rouva Daviskin; toiselta puolen: kuka tietää, vaikka\nsiitäkin syystä en ole kirjoittanut Anielkalle? Epäilemättä rouva\nDavisin profiili, joka nyt kummittelee silmissäni, tulee häviämään\nohimenevien ja merkityksettömien vaikutelmien joukkoon. Kun muuten\nvertaan toisiinsa noita kahta naista, vallitsee kiintymyksessäni\ntuohon tyttöön omituinen liikuttavuus ja kuitenkin heitin hänet\nepävarmuuteen ja katkeraan odotukseen. Tänään kirjoitti isä tädille\nrauhoittaakseen häntä terveytensä tilasta, minä liitin mukaan\nmuutamia sanoja, joissa töin tuskin pakoitin itseni lähettämään\nterveisiä Anielkalle ja hänen äidilleen. Enhän tosin tuollaisessa\njälkikirjoituksessa voinut sanoa paljoa, mutta olisinhan voinut\nilmoittaa pian kirjoittavani ja kirjoittavani pitkältä. Sellainen\ntieto olisi ollut palsamia Anielkalle ja molemmille vanhuksille.\nMutta en tehnyt sitäkään, sillä en voinut. Tänään on minulla taas\npakoveden päivä. Elämisen halu ja luottamus tulevaisuuteen ovat\npaenneet äärimmäiseen kaukaisuuteen, niin etäälle, ettei niitä näy\neikä kuulu, näkyy vain kuiva, hiekkainen veden pohja. En pääse\nsiitäkään ajatuksesta, että minulla on oikeus mennä naimisiin\nAnielkan kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että olen vakuutettu\nliittomme tuottavan molemminpuolista onnea. En liioin saata esittää\nasiaa Anielkalle muuta kuin tällä tavalla. Muuten valehtelisin ja\npettäisin häntä, ja vihkiminen sitoisi kätemme. Sillä tätä uskoa ei\nole minussa itsessäni — päinvastoin epäilen elämää ja se on minulle\nvastenmielinen.\n\nHänen on paha olla tässä odotuksessa ja epävarmuudessa, mutta vielä\npahempi on minun — ja sitä pahempi, jota enemmän häntä rakastan.\n\nRouva Davis, jolle kerran kuutamokeskustelumme aikana toistin\nrakkauden kaikkivaltiudesta miltei samoja asioita, joita aikaisemmin\nolen kirjoittanut tähän päiväkirjaan, kutsui minua Anakreoniksi,\nkäski minun kietoa pääni ympärille villiviinin köynnöksiä ja kysyi\nsitte vakavammin:\n\n— Mutta jos niin on, niin minkätähden näyttelette pessimistiä? Uskon\nsellaiseen jumalaan täytyy tehdä ihminen onnelliseksi.\n\nMinkätähden?\n\nEn vastannut, mutta itse tiedän hyvin, minkätähden. Rakkaus voittaa\nkuolemankin, mutta pelastaa häviöstä ainoastaan suvun. Mutta mitä\nminä siitä hyödyn, että suku pelastuu, jos minä, yksilö, joka\ntuntee rakkautta, olen tuomittu leppymättömään ja ehdottomaan\nhäviöön? Eikö paremmin voi pitää mitä raffineeratuimpana julmuutena\njärjestystä, joka määrää tunteen, mahdollisen ainoastaan yksilön\ntuntea, yksinomaan palvelemaan ja hyödyttämään sukua. Tuntea\nkuolemattoman voiman värisevän itsessään ja olla kuoleman oma —\nonhan se onnettomuuden huippu. Todellisuudessa ei ole olemassa\nmuuta kuin yksilö, suku on yleinen käsite ja yksilöön verraten\ntäydellinen nirvana. Ymmärrän, että ihminen voi rakastaa poikaansa,\nlapsenlastaan ja lapsenlapsenlastaan, nimittäin siis juuri häviöön\nmäärättyä yksilöä, mutta tuntea kiintymystä sukuunsa voi ainoastaan\nhyvin vilpillinen tai hyvin typerä rikkiviisas. Ymmärrän nyt, että\nEmpedokleen jälkeen täytyi vuosisatojen perästä tulla Schopenhauerin\nja Hartmannin.\n\nAivoni ovat yhtä arat kuin työmiehen selkä, joka on kantanut taakkoja\nyli voimainsa. Mutta työmies ansaitsee toki raataessaan leipäänsä ja\nlepoaan.\n\nMieleeni muistuvat yhtämittaa Sniatynskin sanat: \"Älä vaan\nfilosofoi sirpaleiksi tyttöä, kuten olet filosofoinut lahjasi ja\nkolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi.\" Minä tiedän, ettei se johda\nmihinkään, että se on paha — mutta minä en voi olla ajattelematta.\n\n\nMaaliskuun 13 p:nä.\n\nIsä kuoli tänä aamuna. Hän oli sairaana ainoastaan muutamia\ntunteja... ....................................\n\n\nMaaliskuun 22 p:nä Pegli, Villa Laura.\n\nKuolema on kuilu, joka, vaikka me tiedämme, että meidänkin on\nastuminen siihen, täyttää meidän sielumme kauhulla, tuskalla ja\nepätoivolla, joka kerta kun joku rakkaistamme ottaa tämän askeleen,\njättäen meidät partaalle. Kaikki järkeileminen lakkaa tuon partaan\nääressä, ja ihminen vain huutaa pelastusta, jota ei voi kuulua\nmistään päin. Ainoana pelastuksena, ainoana lohdutuksena saattaisi\nolla usko, mutta jolla ei ole tätä kynttilää, se saattaa suorastaan\ntulla hulluksi ajatellessaan ikuista yötä. Kymmenen kertaa päivässä\nminusta tuntuu, ettei ole mahdollista, että olisi liian kauheaa,\njos kaikki päättyisi kuolemaan. Ja kymmenen kertaa päivässä minusta\nkuitenkin tuntuu, että niin on.\n\n\nMaaliskuun 23 p:nä.\n\nTullessani Ploszowista tapasin isän niin hyvissä voimissa, ettei\nmieleenikään johtunut lopun olevan niin likellä. Ja mitä kummia\nsokkeloita ihmisluonnossa onkaan! Jumala tietää, että tavatessani\nhänet terveenä, vilpittömästi ja sydämestäni iloitsin, ja kuitenkin\n— koska matkalla olin kuvitellut, että hän luultavasti kuolee, koska\njo olin nähnyt hänet kynttilöiden ympäröimänä ja itseni polvillani\nhänen arkkunsa ääressä — pahoittelin jollakin lailla, että olin\nsurrut turhaan. Tuskallista on minun nyt muistella tätä. Omatunto\nikäänkuin soimaa.\n\nMiten syvästi onneton onkaan ihminen, joka on kadottanut sydämensä ja\nsielunsa yksinkertaisuuden! Katkerana ja soimaavana elää mielessäni\nmuisto siitäkin, että isäni kuolinvuoteen ääressä seisoin kahtena\nihmisenä: toinen oli poika, jonka sydäntä särki ja joka puri nyrkkiä\ntukahuttaakseen itkuaan; toinen oli vanha viisas, joka tarkkasi\nkuoleman psykologiaa. Olen ehdottomasti onneton, sillä luontoni on\nonneton.\n\nIsä kuoli täydellisesti tajuissaan. Lauvantai-iltana hänen tilansa\njonkun verran huononi. Lähetin noutamaan lääkäriä, jotta hän kaikkien\ntapausten varalta olisi saapuvilla. Hän määräsi jotakin lääkettä,\nja isä rupesi heti kinastelemaan hänen kanssaan väittäen, että\nlääke vain jouduttaisi kohtauksen puhkeamista. Lääkäri rauhoitti\nminua. Tosinhan ei milloinkaan voi olla varma, ettei halvauskohtaus\nsaattaisi milloin hyvänsä uusiintua potilaalla, jolla se kerran on\nollut, mutta hän ei luule vaaran tässä tapauksessa olevan likellä.\nPäinvastoin hän arvelee isän voivan elää vielä muutamia kymmeniä\nvuosia. Noista muutamista kymmenistä vuodistahan puhui isällekin,\nja isä heilautti kättään ja sanoi: \"Saadaanpa nähdä.\" Koska hänen\nkuitenkin koko ikänsä oli ollut tapana riidellä lääkärien kanssa\nja väittää, ettei lääkkeistä ole mihinkään, en kiinnittänyt siihen\nhuomiota. Kello kymmenen tienoissa, kun joimme teetä, kohotti hän\nitseään äkkiä ja huusi:\n\n— Leon! tule pian tänne!...\n\nNeljännestuntia myöhemmin makasi hän vuoteessa, ja tunnin perästä\nalkoi kuolinkamppailu.\n\n\nMaaliskuun 24 p:nä.\n\nHuomasin, että ihminen viime hetkeensä asti säilyttää kaikki\nluonteensa erikoisuudet, jopa omituisuudetkin. Kesken sitä\njuhlallista vakavuutta, jonka kuoleman läheisyys tuo mukanaan,\nliikkui isässä vielä jonkinlainen tyytyväinen itserakkaus sen\njohdosta, että lääkäri oli erehtynyt eikä hän, ja että hänen\nepäluottamuksensa lääkkeeseen oli osoittautunut oikeutetuksi.\nHuomasin tämän siitä, mitä hän puhui viime hetkinään, jotapaitsi luin\nhänen kasvoistaan mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat täynnä\nhetken vakavuutta, niissä kuvastui uteliaisuus tietämään mimmoinen\ntuleva elämä on; ei epäilyksen varjoakaan siitä, että tätä elämää\nmahdollisesti ei olisi — sensijaan hiukan levottomuutta, otetaanko\nsiellä hyvin vastaan, ja samalla itsetiedoton, naivinen varmuus\nsiitä, että kyllä hänet sentään otetaan vastaan toisella tavalla kuin\njoku kuka tahansa. Minä en tule kuolemaan sillä tavalla, sillä minun\nelämäni perusviivat eivät tule ulottumaan kuoleman hetkeen asti.\nIsäni erosi elämästä todellisen kristityn uskolla ja nöyryydellä.\nSinä hetkenä, jolloin hän nautti herranehtoollisen, oli hän niin\nkunnianarvoisa ja suorastaan pyhä, että hänen kuvansa ikiajoiksi\npainui mieleeni.\n\nMiten pieni ja kurja onkaan minun skeptillisyyteni verrattuna siihen\ntavattomaan voimaan, joka rakkauttakin mahtavampana voitollisesti\nkatsoo kuolemaa silmiin, ja lisäksi hetkenä, jolloin kuolema\nsammuttaa elämän. Ehtoollisen ja viimeisen voiteluksen jälkeen rupesi\nisää värisyttämään. Hän tarttui kovasti, aivan suonenvedontapaisesti\nkäteeni eikä päästänyt sitä. Tuntui siltä kuin hän vielä kerran olisi\ntahtonut käydä kiinni elämään. Mutta hän ei tehnyt sitä pelosta eikä\nepätoivoissaan, sillä hän ei pelännyt vähimmässäkään määrin. Hetken\nperästä huomasin, että hänen silmänsä, jotka yhäti katselivat minuun,\nkäyvät liikkumattomiksi ja sameiksi ja että hiki nousee otsalle;\nkasvot kalpenivat kalpenemistaan; muutaman kerran avasi hän suutaan\nikäänkuin saadakseen ilmaa — ja viimeisen kerran syvältä vedettyään\nhenkeään hän sammui.\n\nEn ollut läsnä kun ruumis palsamoitiin — minulla ei ollut voimaa\nsiihen, mutta palsamoimisen jälkeen en väistynyt hetkeksikään, koska\nen tahtonut, että ruumista arkkuun laskettaessa käsiteltäisiin\nkuin jotakin kappaletta. Kuinka kammottavat ovatkaan kaikki nuo\nhautausneuvot: katafalkit, kynttilät, munkit verhottuine kasvoineen,\nveisuu! Vielä tällä hetkellä soi korvissani: \"Anima ejus\" ja\n\"Requiem aeternam\". Tästä kaikesta henkii todella vastaan kolkko,\nkauhea kuolema! Saatoimme ruumiin Santa Maria Maggioreen, ja siellä\nnäin viimeisen kerran nuo rakkaat, jalot kasvot. Campo Santo on jo\nkuin mikäkin vihreä saari. Kevät on tänä vuonna hyvin varhainen.\nPuut kukkivat, ja aurinko valaa kultiaan hautojen valkeille\nmarmorikiville. Miten sydäntäsärkevän surullista onkaan yhtaikaa\nnähdä tuota vihantaa, heräävää elämää — ja hautajaisia. Suuret\nihmisjoukot suuntasivat kulkunsa hautausmaata kohti, sillä isä oli\nRoomassa yhtä tunnettu anteliaisuudestaan kuin täti on Varsovassa.\nMinua kuitenkin kiusasi tuo puheleva ihmisjoukko, jonka kasvoista\nloisti elämänhalu ja keväinen uudistus. Joukot — varsinkin Italiassa\n— valmistavat itselleen aina kaikesta näytelmiä, ja tällä kertaa\neivät ne suinkaan olleet lähteneet liikkeelle yksin myötätunnon\nkäskystä, vaan lisäksi uteliaisuudesta, saadakseen nähdä komeat\nhautajaiset. Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja, ja minä uskon\nvarmasti, että siveelliset ja kaikin puolin kunnollisetkin ihmiset\nsaattaessaan hautaan kanssaihmistä, siinä hautaussaatossa kulkiessaan\nitsetiedottomasti iloitsevat siitä, että kuolema on kohdannut jotakin\ntoista ja ettei heitä haudata.\n\nTäti saapui sähkösanomani kutsumana. Mutta häneen, joka\njärkkymättömän uskonsa kannalta katsoo kuolemaa vain olotilan\nmuutokseksi, vaikutti meitä kohdannut isku paljoa rauhallisemmin\nkuin minuun. Tosin hän veljensä arkun ääressä vuodatti vilpittömiä\nkyyneliä, mutta hänen valoisa mielensä ei mennyt. Sitte hän\nkeskusteli kanssani hyvin herttaisesti ja sydämellisesti. Käänsin\nkuitenkin hänen puheensa toisin päin kuin hän tarkoitti, jota nyt\nkadun. Hän ei sanallakaan maininnut Anielkaa, puhui vain tulevasta\nyksinäisyydestäni ja kehoitteli minua vihdoin tulemaan Ploszowiin,\nvakuuttaen, että orpouteni siellä tulee tuntumaan vähimmin raskaalta,\nkoska siellä tapaan lämpimiä sydämiä, ennen kaikkea hänen vanhan\nsydämensä, joka ei rakasta ketään muuta maan päällä kuten minua.\nMinä ymmärsin tämän tarkoittavan vain naimapuuhan edistämistä, ja\nisän likeiseen kuolemaan nähden tuntui se minusta vastenmieliseltä\nja suorastaan suututti minua. Ei minusta nyt ole elämään, ei\nliehittelijäksi eikä kosijaksi, kun kuoleman varjo vielä lepää\nylläni. Mielikuohuissani kieltäydyin jyrkästi, jopa raa'asti. Sanoin\ntädille lähteväni matkalle, luultavasti Korfuhun, sitte palaan\npariksi viikoksi Roomaan järjestämään asioita ja tulen vasta sitte\nPloszowiin.\n\nHän lakkasi paikalla kehoittamasta. Jakaen suruni kohteli hän minua\nhellemmin kuin milloinkaan. Kolme päivää hautajaisten jälkeen hän\nläksi. En matkustanut Korfuhun, vaan Davisit veivät minut huvilaansa\nPegliin, jossa nyt olen ollut muutamia päiviä. Onko rouva Davis\nvilpitön vai teeskenteleekö — sitä en tiedä enkä edes tahdo\ntiedustella; tiedän vain, ettei yksikään sisar ikinä voisi osoittaa\nminulle suurempaa myötätuntoa ja osanottavaisuutta. Skeptillisyyden\nmyrkyttämä luontoni on alituisesti valmis epäilemään kaikkia, mutta\njos nyt tulen huomaamaan erehtyneeni, niin tähän naiseen nähden\ntodella tulen tuntemaan syyllisyyttä, sillä hänen hyvyytensä minua\nkohtaan menee todella yli tavallisten rajojen.\n\n\nMaaliskuun 26 p:nä.\n\nIkkunani aukeavat Välimerelle, joka todella on niin uskomattoman\nsininen ja ääriltään vieläkin sinisempi, joten näyttää siltä kuin se\nolisi päärmätty ikäänkuin tummemmilla vöillä. Huvilan luona liikkuu\nvilkas, kokoonrypytetty aalto kuin mikäkin elävä näkinkengänkuori,\nkauvempana lepää vesi sileänä ja tyynenä ja ikäänkuin oman\nsinensä rauhoittamana. Siellä täällä välähtelee kalastajaveneiden\nlatinalaisia purjeita. Kerran päivässä kulkee höyrylaiva Marseillesta\nGenovaan, kuljettaen perässään tuuheaa savutöyhtöä, joka jää mustaksi\npilveksi meren päälle, kunnes hiljalleen hajoaa. Rauha täällä on\nääretön. Ajatus hajoaa tuon savun lailla kahden sinen välille ja\nihminen viettää jonkinlaista onnellista, vegetatiivista elämää.\nEilen olin kovin uuvuksissa, mutta tänään hengitän täysin rinnoin\nraikasta merituulta, joka laskee viileitä suolahiutaleita huulilleni.\nSanottakoon mitä tahansa, niin on tämä Riviera kuitenkin Luojan\nmestaritöitä. Kuvittelen mimmoista nyt mahtaa olla Ploszowissa:\nlokaista, pimeää, äkkimuutoksia kylmästä lämpimään, toisena hetkenä\nlumiräntää lentävistä pilvistä, toisena lyhyitä auringonvälähdyksiä.\nTäällä on taivas kirkas, hymyilevä; merituuli, joka tälläkin\nhetkellä viilentää otsaani, tuntuu suorastaan suutelevan minua.\nResedan, heliotroopin ja ruusujen lemu nousee läpi avonaisten\nikkunoiden puutarhan lavoista kuin vihkisavuastiasta. Lumottu\nmaa, missä sitruunapuu kukkii, ja voipa sanoa: lumottu linnakin,\nsillä kaikki mitä Davisin miljoonat ja rouva Davisin maku yhdessä\novat voineet keksiä, on koottu tähän huvilaan. Ympärilläni on\ntaiteen mestariteoksia: maalauksia, kuvapatsaita, verrattomia\nkeramiikkiesineitä, Benvenuton kultasepäntöitä. Silmä juopuu\nluonnosta ja silmä juopuu taiteesta, eikä katse lopulta tiedä mihin\nlaskeutua lepäämään, kunnes keksii sen ihanan naisen, kaikkien näiden\naarteiden herrattaren, jonka ainoana uskontona on kauneus.\n\n\nMaaliskuun 29 p:nä.\n\nEn huoli edes joka päivä kirjoittaa. Luemme yhdessä Divina Commediaa,\neli oikeastaan sen viime osaa. \"Helvetin\" plastiikka, niin täynnänsä\njuhlallista kauhua, ei vielä milloinkaan ole vaikuttanut minuun\nniin voimakkaasti kuin nyt. Paraikaa sukellan siihen valoisaan\nsumuun, joka, vieläkin valoisampien henkien kansoittamana, täyttää\nDanten \"Taivaan\". Silloin tällöin olen valoisten säteiden keskellä\nnäkevinäni tuttuja, rakkaita piirteitä, ja todella suloinen kaipaus\ntäyttää mieleni. Vasta nyt ymmärrän täydelleen Danten taivaan\nihanuuden. Ihmishenki ei kuitenkaan koskaan ole levittänyt siipiään\nniin laajalle, syleillyt sellaista äärettömyyttä ja lainannut\nsellaista pääomaa ikuisuudelta kuin tässä kuolemattomassa ja suuressa\nrunoelmassa. Tänään ja eilen luimme veneessä. Kuljemme tavallisesti\nhyvin kauvas. Jos on täydelleen tyyntä, otan alas purjeet, ja me\nluemme, aaltojen kantaessa venettä, tai oikeammin sanoen hän lukee,\nja minä vain kuuntelen. Eilen auringon laskettua valautui punainen\nhohde yli koko taivaan; hän istui vastapäätä minua ja luki ikäänkuin\nhaltioituneena, silloin tällöin kohottaen katsettaan, johon iltarusko\nkuvastui. Mailleen menneen auringon loimutessa, edessäni ihana\nnainen, korvissani Danten säkeet tuli minulle vaikutus, etten enään\nelä maista elämää.\n\n\nMaaliskuun 30 p:nä.\n\nAjoittain ikävä, joka jo tuntui haihtuneen, herää minussa uudella\nvoimalla. Silloin minussa nousee halu paeta täältä.\n\n\nMaaliskuun 30 p:nä. Villa Laurassa.\n\nOlen tänään paljon ajatellut Anielkaa. Minusta tuntuu siltä kuin\nmaat ja meret olisivat meitä eroittamassa. Ploszow on mielestäni\njossakin hyperborealaisten seutujen takana, maailman äärissä. Tämä\njohtuu tietysti asiain tilasta. Anielka tietenkään ei ole loitonnut\nminusta, vaan minä olen loittonemistani loitonnut kaikesta tuosta\nploszowilaisesta, joka ennen täytti mieleni ja sydämeni hänellä. Niin\npitkälle ei tule menemään, että tunteeni kokonaan sammuisi. Mutta\nkun sitä nyt erittelen, huomaan kuitenkin, että se on kadottanut\naktiivisen luonteensa. Muutama viikko sitte oli rakkauteni täynnä\nhalajamista; nyt en halaja mitään. Isän kuolema hajoitti kokoontuneen\ntunteeni. Sama tapahtuisi, jos esimerkiksi kirjoittaessani jotakin\nkaunokirjallista teosta ulkonainen epäsuotuisa tapaus riistäisi\nminut siitä erilleen. Mutta ei siinä kyllä! Joku aika sitte olivat\nkaikki henkiset kykyni vedetyt piukalle kuin jänteet jousessa,\nmutta nyt ne kohtalokkaiden kärsimysten, tämän taivaansinen, tämän\nuneen keinuttavan meren vaikutuksesta ovat herpoutuneet. Elän,\nkuten sanoin, kasvin elämää. Lepään kuten lepää loppuun väsynyt\nmies, ja minua vangitsee unisuus, ikäänkuin kaiken aikaa makaisin\nkuumassa kylvyssä. En milloinkaan ole tuntenut sellaista täydellistä\nkykenemättömyyttä mihinkään toimenpiteeseen, ja jo pelkkä yrittämisen\najatus on minulle vastenmielinen. Jos tekisin itselleni vaalilauseen,\nkuuluisi se: \"Älkää herättäkö minua.\"\n\nMitä seuraa, miten tulen heräämään — sitä en tiedä. Minun on\ntällä haavaa hyvä olla, vaikka olenkin alakuloinen. Sentähden en\ntahdokaan herätä enkä tunne uneliaisuudestani omantunnonvaivoja.\nMinun on itsenikin vaikea käsittää miten kaukana elän tuosta\nPloszowista, johon Anielkan kautta tunsin olevani niin sidottu.\nSidottu? — millä lailla? millä perustuksella? — mitä meidän\nvälillämme oli tapahtunut? Olin nopeasti — vaikka tosin en\najattelemattomasti — koskettanut huulillani hänen otsaansa. Tuollaisen\nkosketuksen saattaa aivan hyvin niin likeisten omaisten kesken viedä\nsukulaisuuden laskuun. Naurettavia epäilyksiä. Enkö useammin kuin\nyhden kerran ole sellaisilla siteillä solminut suhteita, joiden\nsärkeminen ei ole tuottanut minulle vähintäkään omantunnon vaivaa?\nJollen olisi hänen sukulaisensa, niin en puhuisikaan. Tosin hän\nsilloin käsitti asian toisin — ja minä, joka en milloinkaan petä\nitseäni, tunnustan niinikään käsittäneeni asian toisin, mutta...\nJa entä jos niin onkin, entä jos omaantuntooni jääkin tuo pilkku?\nVähänkös tässä maailmassa joka hetki tapahtuu asioita, joiden\nrinnalla Anielkaa kohtaan tekemäni vääryys on pelkkää lasten leikkiä!\nOmatunto voisi antautua hautomaan tuollaista rikosta ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että sillä todella olisi yllin kyllin aikaa\neikä mitään parempaa tekemistä. Tällaiset pikkuasiat ovat suuriin\nasioihin samassa suhteessa kuin meidän laiskottelevat keskustelumme\nterasseilla elämän raskaaseen todellisuuteen.\n\nItse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä\ntahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta.\n\"Älkää herättäkö minua!\" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että\nhuhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja\nlähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin\nrouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen.\nHänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän\nvaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen\ntarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja\nmorfiinin seurauksia.\n\nLopetan, koska lähenee vesillelähtömme hetki.\n\n\nHuhtikuun 2 p:nä.\n\nEilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa.\nMilloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti\npitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko\nvoimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan\nihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa.\nSiinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään\ntoistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät\nsalamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan\nlähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton.\nKatselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta — ja katselimme myöskin\ntoisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme\non käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole\nlausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen,\nkumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme,\ntunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa\ntunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen\nhänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista\nulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö,\nsisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja\nseuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita\nsitä nimeltä — mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä\nasiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää\ntoisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en\nvarmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se\nei ole tapahtunut.\n\nNoudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen\nkuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan\nRoomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni\nselvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin,\nettä suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan.\nOlin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen\ntuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli.\nNyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut\nsuhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä\nmilloin naamio riisutaan ja millä tavalla — mutta sen, mikä asiassa\non oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua\nkahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän\nvähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän\njohtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen\ntahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana\nlevittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on?\nMitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä\nturvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan\nhetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa\ntapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä\notteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto\npitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua,\nkuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme\non parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja\naistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin\nmukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi\nunohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.\n\nMinä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei\nole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin\ntaideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä\nnainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että\nvoittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä\narvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea\nfirenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.\n\nTämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein\nja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa\ntodella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi\namatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin\nkuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla\n— ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo!\nHän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin\npahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin\nyhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää.\nHänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat\nkätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee\nja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi\nhäntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois\nihmisten ilmoilta.\n\nJokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo\nsanoin, poikkeuksellisen herkkä — kun siis ajattelen, että minun ja\ntuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin\nvoima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni\npyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea\nmitään ihanampaa?\n\n\nHuhtikuun 3 p:nä.\n\nHän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä\nnainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta,\nkumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se\nloistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta\nsiitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi.\nSkeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä\ntavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan\nkyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille.\nMutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa\nminkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri\nonnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä\nauringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla!\nEn ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä\nmiehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä.\nTämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi,\nniin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä\nkatselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on\nsittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on\njäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että\nDavis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että\njoskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.\n\nTai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu\nväkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset\nkasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen\njalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota\nhelteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä\ntotisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä\nparempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan\ntarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta\nkertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen,\nkun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee\nmeitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä\ntaistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa\n— voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti\nuskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\nHuhtikuun 12 p:nä.\n\nEn ole kirjoittanut kohta kymmeneen päivään. Ratkaisu tuli jo viikko\nsitte. Olin edeltäkäsin arvannut, että se tapahtuisi merellä.\nSellaiset naiset kuin Laura eivät unohduksensakaan hetkinä unohda\nhankkia itselleen sopivaa taustaa. Jos heidän hyvien töittensä\ntäytyy tapahtua kauneuden pohjalla, niin paljon enemmän he tietysti\ntarvitsevat kauneutta lankeemuksensa hetkinä. Tämä ei johdu\nheidän sielussaan piilevästä runollisuudesta, vaan siitä, että he\ntavoittelevat erikoisuutta ja haluavat koristaa itseään kaikella\nmillä ikinä saattavat. En ole hullaantunut siihen määrään, että\nolisin muuttanut mieltä Laurasta, tai oikeastaan: mistä minä tiedän\neikö hänellä ole oikeutta olla juuri sitä mitä hän on ja katsoa yksin\nauringon ja tahtienkin tarkoituksen olevan vain koristaa itseään.\nHarvinainen kauneus mahtaa luonnostaan olla ääretöntä itsekkäisyyttä,\nsellaista, että se taivuttaa kaikki valtansa alle. Laura on tuon\nkauneuden ruumistunut ilmestysmuoto, eikä kenelläkään ole oikeutta\nvaatia häneltä muuta kuin että hän aina ja kaikkialla olisi kaunis —\nminä ainakaan en pyydä enempää...\n\nSiunaan purjehtijataitoani, sillä se on tehnyt meille mahdolliseksi\nolla purjehdusretkillämme kahden. Viikko sitte sanoi Laura\nkeskellä kuuminta hellettä haluavansa lähteä merelle. Hän viihtyy\nauringonpaahteessa aivan kuten Hekate. Kevyt tuuli vei meidät pian\nhyvän matkan päähän rannalta ja tyyntyi sitte äkkiä. Pian riippui\npurjeemme lerpallaan pitkin mastoa. Päivänsäteiden heijastus\npeilityyneen syvään enensi sekin osaltaan kuumuutta, vaikka oli\niltapäivä. Laura heittäytyi intialaisille matoille, jotka peittivät\nveneen pohjaa, laski päänsä tyynylle ja jäi siihen liikkumattomaksi,\nveneen telttakatoksen läpitse tunkevien säteiden punaan. Minut\nvaltasi kumma laiskuus, ja toiselta puolen pani tuo nainen, jonka\nkreikkalaiset muodot eroittautuivat kevyen puvun alta, vereni\nliikkeelle. Hänkin lepäsi jonkinlaisessa horroksessa; silmät\nolivat puoliummessa, huulet hiukan avoimina, koko olentoa hallitsi\nhervottomuus. Kun minä katsoin häneen, liikutti hän silmälautojaan\nikäänkuin sanoakseen: \"Katso kuinka heikko minä olen...\"\n\nPalasimme hyvin myöhään huvilalle, ja tämä retkemme tulee kauvan\npysymään mielessäni. Auringon laskettua, jolloin taivas ja meri\nmuuttuivat ainoaksi loputtomaksi ja rajattomaksi välkkeeksi, seurasi\nyö niin ihana, etten milloinkaan ole nähnyt sellaista Rivieralla.\nTaivaan syvästä kohosi ääretön, punainen kuu täyttämään pimeyttä\nlempeällä valollaan ja samalla luomaan mereen leveää, häikäisevää\ntietä, jota myöten veneemme lipui rantaan. Meri huokui hiljaa,\nkuten aina öisin, ikäänkuin se olisi syvään hengittänyt. Pienessä\nsatamassa kuuluivat ligurialaiset kalastajat laulavan kuorossa.\nTuulenhenki heräsi tällä kertaa, tullen maalta ja tuoden mukanaan\npomeranssinkukkien tuoksua. Vaikka yleensä en ensinkään osaa vaipua\nmielialoihin, lumosi tämä luonnon sanomaton sulo minut, liikkuessaan\nyli merten ja maiden ja laskeutuessaan kuin kaste sekä näkyville\nesineille että sieluihin. Silloin tällöin silmäilin naista, ihanaa\nkuin Helena, joka valkeana välähteli silmissäni kuutamossa, ja\nminulle tuli se tunne, että me elämme kreikkalaisaikoina, että olemme\nmatkalla jonnekin pyhään oliivilehtoon, jossa Elysiumin salaisuudet\ntulevat täyttymään. Meidän huumamme ei enään ollut pelkkää\naistillisuutta, vaan jonkinlaista mystillistä jumalanpalvelusta,\njonka kautta me yhdyimme tähän yöhön, tähän kevääseen, koko luontoon.\n\n\nHuhtikuun 15 p:nä.\n\nLähtöaikamme on tullut, mutta me emme lähde. Hekateni ei pelkää\naurinkoa; Davisille tekee aurinko hyvää, ja minulle on yhdentekevää,\nolenko täällä vaiko Sveitsissä. Olen saanut päähäni kumman ajatuksen.\nTuntuu hiukan oudolta puhua siitä, mutta teen sen kumminkin:\najoittain tuntuu minusta siltä kuin kristityn sielu, vaikka uskon\nlähde olisikin täydelleen kuivunut, ei voisi elää pelkästään muotojen\nkauneudesta. Se on minulle suorastaan surullinen keksintö, sillä\njos se osoittautuu paikkansapitäväksi, niin luisuu jalkojeni alta\nse pohja, jolla nyt seison. Tuo ajatus palaa minulle kuitenkin aina\ntakaisin. Me olemme toisen kulttuurin lapsia. Sielumme on täynnä\ngoottilaista hartautta ja nöyryyttä, josta emme ikinä pääse irti.\nSitä ei ollut kreikkalaisissa sieluissa. Meidän sielumme rakentavat\nvaistomaisesti ylöspäin — he levittivät itseään iloisesti ja\nyksinkertaisesti pitkin maanpintaa. Ne meistä, joihin Hellaan henki\non kokoontunut voimakkaammin kuin muihin, tarvitsevat todella\nkauneutta ja ajavat sitä kiihkeästi takaa, mutta hekin vaativat\nitsetiedottomasti, että Aspasialla olisi Danten Beatricen silmät.\nSellaisia vaatimuksia piilee minussakin. Kun ajattelen, että tuo\niki-ihanainen ihmis-eläin Laura kuuluu minulle ja tulee kuulumaan\nniin kauvan kuin tahdon, niin valtaa minut kaksinkertainen ilo:\nmiehen ja kauneudenpalvelijan. Mutta kuitenkin minulta puuttuu\njotakin, ja minua innoittaa. Kreikkalaisen pyhäkköni alttarilla\nseisoo marmorinen jumalatar — mutta goottilainen pyhäkköni on\ntyhjänä. Myönnän, että tielleni on tullut edustaja täydellisyyden\nmailta, ja kuitenkaan en voi torjua luotani ajatusta, että sillä\ntäydellisyydellä on varjonsa. Ennen arvelin, että Goethen sanat:\n\"Olkaatte kuten jumalat ja kuten eläimet\" hallitsivat elämää ja\nsisälsivät sen äärimmäisen ilmauksen. Nyt, täyttäessäni tätä käskyä,\ntunnen, että siitä puuttuu enkeli.\n\n\nHuhtikuun 17 p:nä.\n\nTänään tapasi Davis minut istumassa jakkaralla Lauran jalkojen\njuuressa, pää hänen polvellaan. Hänen verettömistä kasvoistaan ja\nsammuneista silmistään ei hetkeksikään väistynyt välinpitämätön\ntympeys. Pehmeissä, intialaisten solkien kiinnittämissä tohveleissaan\nkulki hän hiljaa kuin henki ja hävisi likeiseen kirjastohuoneeseen.\nLaura oli komea, kun hänen silmäteränsä säihkyivät hillitsemätöntä\nvihaa. Minä olin noussut ja odotin mitä seuraisi. Päähäni pälkähti,\nettä Davis ehkä palaa kirjastohuoneesta revolveri kädessä.\nTarkoitukseni oli siinä tapauksessa heittää hänet ulos ikkunasta,\nvaippoineen, revolvereineen, intialaisine tohveleineen päivineen.\nMutta hän ei palannut. Odotin kauvan ja turhaan. Ties mitä hän\nmahtoikaan tehdä huoneessa: miettiä viheliäisyyttään, vaiko itkeä,\nvaiko yhä pysyä tavanmukaisessa tympeydessään. Kohtasimme toisemme\nkaikki kolme vasta aamiaispöydässä ja istuuduimme syömään ikäänkuin\nei mitään olisi tapahtunut. Ehkäpä vain kuvittelin, että Laura luo\nhäneen uhkaavia katseita ja että hänen tympeytensä on tavallista\nkipeämpi. Tunnustan, että tämä asiain käänne on kiusallisempi kuin\nmikä muu tahansa. Näin nuo kasvot silmieni edessä koko päivän ja\ntälläkin hetkellä tuijottavat ne minuun kuni mykkä moite. En tosin\nole mikään tappelupukari, mutta teoistani aina vastaan. Lisäksi olen\nvielä aatelismies, ja minua harmittaa, että tuo mies on sellainen\npieni, vaivainen, avuton ja onneton raukka. Tuntuu ilkeältä,\nikäänkuin olisin antanut halvattua korville. Harvoin on minusta\ntuntunut näin ilkeältä.\n\nLähdimme kuitenkin, kuten tavallisesti, merelle. En nimittäin\ntahtonut, että Laura luulisi minun pelkäävän Davisia. Mutta siellä\nsattui meille ensimäinen väärinymmärrys. Olin uskonut hänelle\nepäilyksiäni ja sanoin hänelle, kun hän silloin nauroi, suoraan:\n\n— Tuo nauru ei pue sinua, ja muista, että sinun on lupa tehdä mitä\nmuuta tahansa paitsi sitä, mikä ei pue sinua.\n\nSilloin hän rypisti kokoonkasvaneita kulmakarvojaan ja virkkoi\nkiivaasti:\n\n— Sen jälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut, saatat kyllä\nloukata minua vielä rankaisemattomammin kuin Davisia.\n\nSellaisen vastauksen perästä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin\npyytää häneltä anteeksi, ja pian vallitsikin keskenämme taas sopu\nja Laura rupesi kertomaan itsestään. Sain nyt taasen todisteen\nhänen terävästä älystään. Yleensä naiset, niin monta kuin olen\nheitä tuntenut — eräiden asianhaarojen vallitessa osoittavat\nvastustamatonta halua saada kertoa itsestään. En lue sitä heille\nviaksi, sillä se todistaa vain, että heillä on tarve puhdistaa\nitseään omissa ja meidän silmissämme, tarve, jota me miehet emme\ntunne ensinkään. Minä puolestani en milloinkaan ole tavannut naista,\njoka olisi ollut niin viisas, että hän olisi pidellyt kertomustaan\ntaiteellisissa rajoissa, ja niin totuudenmukainen, ettei hän olisi\nhorjahtanut valehtelemaan paremmin puhdistaakseen itseään. Uskallan\nväittää tätä kaikkien miesten kokemusten perustuksella, ja he\nvoivat tarpeen vaatiessa todistaa, että tuollaiset jutut aina ovat\nsatumaisuuteen saakka toistensa kaltaiset ja lisäksi harvinaisen\nikävät. Laura alkoi hänkin kertomuksensa eräänlaisella hätäisellä\nitsekylläisyydellä, mutta siihen päättyikin hänen yhtäläisyytensä\nmuiden langenneiden enkelien kanssa. Hänen esiintymisessään oli ehkä\njonkun verran erikoisuudentavoittelua, mutta ei minkäänlaista halua\nnäyttää — uhrilta. Tietäen, että hänen edessään oli skeptikko,\nvaroi hän saattamasta itseään siihen vaaraan, että hänelle olisi\nanteeksiantavasti hymyilty, silti uskomatta hänen sanojaan. Hänen\nsuoruutensa tapaili rohkeuden rajoja ja olisi tullut likelle\nkyynillisyyttä, jollei sen pohjana olisi ollut jonkinlainen\nelämänjärjestelmä, jossa estetiikka täydelleen korvasi etiikan. Hän\ntahtoi, että hänen elämänsä esiintyisi apollomaisissa muodoissa eikä\nnarrin kyttyrä selässään — siinä hänen filosofiansa. Hän ei ollut\nottanut Davisia suorastaan hänen miljooniensa vuoksi, vaan voidakseen\nniiden avulla koristaa elämäänsä kaikella mahdollisella tavalla, eikä\nvain tavallisessa mielessä, vaan sanan korkeimmassa taiteellisessa\nmerkityksessä. Hän ei tunne mitään velvollisuuksia miestään\nkohtaan, sillä hän sanoi hänelle etukäteen kaikki. Hän on hänen\nsilmissään yhtä säälittävä kuin inhoittava, mutta koska hän viettää\npäivänsä täydellisessä tympeyden tilassa, niin hän katseleekin\nhäntä ikäänkuin hän jo olisi kuollut. Hän ei yleensä ota lukuun\nasioita, jotka sotivat elämän kauneutta ja miellyttävyyttä vastaan.\nYhteiskunnalliset näkökohdat eivät merkitse hänelle mitään — minä\nerehdyn, jos luulen hänen niistä välittävän. Hänen ystävyytensä\nisääni ei ollut laskettua, hän näki hänessä yksinkertaisesti luonnon\nmestariteoksen. Minua hän kauvan on rakastanut. Hän ymmärtää, että\nantaisin hänelle enemmän arvoa, jos minun olisi ollut vaikeampi häntä\nsaavuttaa, mutta hän ei tahtonut tinkiä pois omasta onnestaan.\n\nKummilta kuuluivat korvissani nuo tunnustukset, lausuttuina\nihanilla huulilla, pehmeällä, lempeällä, metallisointuisalla\näänellä. Puhuessaan veti hän hamettaan ympärilleen ikäänkuin\nvalmistaakseen minulle paikkaa rinnallaan. Silloin tällöin seurasi\nhän silmillään ohi lentäviä lokkeja, sitte hän taasen käänsi\nkatseensa minuun, nähdäkseen kasvoistani mitä minä arvelisin. Minä\nkuuntelin tyytyväisenä hänen sanojaan, sillä ne todistivat, että\nolin ymmärtänyt hänet oikein. Oli niissä kuitenkin jotakin minulle\ntäydellisesti uuttakin. Vaikka olin arvioinut hänen älynsä aika\nkorkeaksi, olin arvellut hänen toimivan pääasiallisesti vaistojensa\nvarassa, luonteensa mukaisesti; en ollut luullut hänen pystyvän\nrakentamaan kokonaista järjestelmää luonnonviettiensä tyydyttämisen\ntueksi. Monasti, kun minä olin nähnyt hänen toiminnassaan pelkkää\nalhaista laskevaisuutta, oli hän siis menetellytkin periaatteittensa\nmukaan. Nuo periaatteet olivat mahdollisesti olleet huonot, ehkäpä\njulmatkin, mutta ne olivat joka tapauksessa olleet periaatteita. Minä\nolin esimerkiksi luullut, että hän Davisin kuoltua salaa toivoisi\nminua miehekseen — nyt hän osoitti minulle, että olin erehtynyt. Hän\nrupesi itse puhumaan siitä, tunnusti, että jos kosisin häntä, hänellä\nluultavasti ei olisi voimaa kieltää, koska hän rakastaa minua enemmän\nkuin luulenkaan (ja siinä, totta vie, näin kuuman punan kohoavan\nhänen kasvoilleen ja kaulalleen). Hän tietää kuitenkin, ettei se\nmilloinkaan tule käymään päinsä, koska minä ennemmin tai myöhemmin\nvarsin keveällä mielellä jättäisin hänet — mutta entä sitte? Nyt hän\nesimerkiksi upottaa kätensä veteen ja tuntee suloista virkistystä:\npitäisikö hänen kieltää itseltään tuo nautinto sentähden, että hän\ntietää auringon hetken perästä juovan pois viileän kosteuden hänen\nkäsistään?\n\nSiinä hän kumartui veneen laidan yli — hänen vartalonsa\npiirtyi näkyviin koko verrattomassa täydellisyydessään — ja\nupotettuaan kätensä veteen, ojensi hän ne minun puoleeni märkinä,\nruusunkarvaisina, välähdellen auringonvalossa.\n\nMinä tartuin noihin märkiin käsiin ja ikäänkuin vastauksena\nheltymiseeni lausui hän lempeällä, hyväilevällä äänellä:\n\n— Tule!...\n\n\nHuhtikuun 20 p:nä.\n\nEilen en nähnyt Lauraa koko päivänä, sillä hän oli sairaana. Hän oli\nkylmettynyt istuessaan liian myöhään parvekkeella, ja kylmetyksestä\noli seurannut hammassärky. Ikävää! Onneksi oli taloon eräänä\niltana tullut lääkäri Davisia varten ja jäänytkin tänne. Muuten ei\nminulla olisi minkäänlaista puhetoveria. Se on nuori italialainen,\npieni ja musta kuin hiili, suuressa päässä tuliset silmät. Tuntuu\nhyvin lahjakkaalta. Nähtävästi hän heti ensi iltana sai selville\nmeidän suhteemme, toisena hän piti kaikkea vallan luonnollisena\nja tunnusti empimättä minut talon varsinaiseksi herraksi. En\nvoinut olla hymyilemättä, kun hän tänä aamuna tavatessamme kysyi,\nsaisiko hän käydä katsomassa \"rouva kreivitärtä\" voidakseen määrätä\nhänelle lääkettä. Missä muualla tahansa pannaan toimeen kokonainen\najometsästys, kun epäillään naimisissa olevan naisen joutuneen\nsuhteisiin toisen miehen kanssa. Täällä aivan päinvastoin. Rakkautta\nkunnioitetaan niin, että kaikki heti paikalla asettuvat sen puolelle\nja rupeavat rakastavaisten liittolaisiksi. Vastasin italialaiselle,\nettä kysyn rouva kreivittäreltä haluaako hän ottaa hänet vastaan.\nJa aamiaisen jälkeen pääsin kun pääsinkin Lauran makuuhuoneeseen.\nHän ei ollut hyvillään tulostani, koska hänen kasvonsa ovat hiukan\najettuneet eikä hän olisi suonut minun näkevän itseään siinä\ntilassa. Ja hänet nähdessäni muistuivat todella mieleeni entiset\npiirustustuntini. Olin silloin huomannut, että jäljentäessä\nuudenaikaisia kasvoja erinäiset epätarkkuudet menevät mukiin, jopa\nsaattaa kuvaa jonkun verran muuttaakin — ja ilme jää kuitenkin,\nkasvojen sisältö jää kuitenkin, yhtäläisyys ei ole ensinkään\nkärsinyt. Mutta toista on piirtäessä antiikin kasvoja: pieninkin\nepätarkka viiva, pieninkin hairahdus rikkoo kasvojen sopusuhtaisuuden\nja muuttaa ne toisiksi. Nyt sain Laurasta esimerkin väitteeni tueksi.\nHänen kasvonsa olivat aivan vähän paisuneet, tai suoraan sanoen en\nnähnyt sitä ensinkään, sillä hän piti itsepintaisesti näkyvissä\ntervettä puolta, mutta koska hänen silmänsä hiukan verestivät ja\nsilmälaudat olivat jonkun verran raskaammat kuin tavallisesti,\nei hän enään ollut oma itsensä, nimittäin sama kuin kasvojensa\nsopusointuisessa täydellisyydessä — ja kaukana hän oli tavallisesta\nkauneudestaan. Tietysti en näyttänyt tätä Lauralle, mutta hän\nvastaanotti hyväilyni hiukan levottomana, aivan niinkuin hänellä\nolisi ollut paha omatunto. Ja hänen periaatteittensa mukaan kylmetys\ntietysti onkin kuolemansynti.\n\nKummallisia periaatteita joka tapauksessa! Epäilemättä minussakin\non vanhaa kreikkalaista henkeä, mutta paitsi pakanaa on minussa\nvielä jotakin muutakin. Laura saattaa filosofioineen käydä varsin\nonnettomaksi. Ymmärrän vielä, että ihminen voi tehdä uskonnokseen\nkauneuden yleensä — mutta joka tekee uskonnokseen oman kauneutensa,\nse rakentaa onnettomuuttaan. Mikä uskonto se onkaan, jonka ainoa\nkylmettyminen voi järkyttää perustuksia myöten ja nenälle asettuva\nkärpänen myllertää pohjiin asti?\n\n\nHuhtikuun 25 p:nä.\n\nTäytyy kuitenkin lähteä Sveitsiin, koska kuumuus näkyy käyvän\nsietämättömäksi. Lisäksi tulee silloin tällöin shirokko-tuuli kuin\nmikäkin kuuma puhallus Afrikasta. Tosin meri jäähdyttää tätä erämaan\nhenkäystä, mutta kiusallinen se on sittenkin.\n\nDavisia shirokko vaivaa suuresti. Kun ei tohtori salli hänen käyttää\nmorfiinia, ärtyy hän toisinaan äärimmilleen, toisinaan taas kankenee\ntäydellisesti tunnottomaksi. Mutta minä olen huomannut, että hän\närtymisensäkin hetkinä pelkää Lauraa ja minua. Kuka tietää eikö\ntuon puolihullun aivoissa ala kehittyä vainoomistauti ja hän jo\nmahda hautoa epäilystä, että me aiomme tappaa tai hukuttaa hänet?\nSuhteeni häneen on yleensä yksi pimeimpiä puolia roolissa, jota\nnykyään näyttelen. Sanon: yksi, sillä tiedän hyvästi, että niitä on\nmonta muutakin. En olisi oma itseni, jollen huomaisi, että, kaikesta\nhuolimatta sieluni sekä laiskistuu että nopeasti ja taukoamatta\nturmeltuu tuon naisen käsissä. Sanat eivät saata kuvata mitä\ninhoa, tuskaa ja omantunnon kidutusta alusta asti olen tuntenut\najatellessani, että niin heti isän kuoleman jälkeen heittäydyin\naistillisen nautinnon pyörteeseen. Sekä omatunto että hienotunteisuus\njotka ehdottomasti kuuluvat luonteeseeni, ovat nousseet sitä\nvastaan. Se on ollut minulle niin kiusallista, etten ole voinut\nedes kirjoittaa siitä. Nyt se on minulle yhdentekevää. Ajoittain\nvielä soimaan itseäni ja toistelen itselleni pahoja tekojani, mutta\ntodenteolla en tunne omantunnonvaivoja.\n\nAnielkan koetan unohtaa, sillä hänen muistonsa lamauttaa minua,\ntai oikeastaan se kai on niin, etten pääse selville itsestäni, kun\njohdatan mieleeni ploszowilaisen episodin elämässäni. Ajoittain\nminusta tuntuu siltä, etten ole Anielkan arvoinen; toisinaan taas,\nettä olen ollut aasi ja näytellyt suorastaan naurettavaa osaa tytön\nedessä, joka ei missään suhteessa poikkea tavallisuudesta. Se loukkaa\nitserakkauttani, ja siitä syystä minä raivostun Anielkalle. Toisena\nhetkenä saattaa minua vaivata paha olo siitä, että olen rikkonut\nAnielkaa vastaan, toisena hetkenä ovat nuo rikokset mielestäni vain\ntyperää lapsellisuutta. En ole tyytyväinen itseeni sellaisena kuin\nolin Ploszowissa enkä liioin sellaisena kuin olen nyt. Ero oikean ja\nväärän välillä häviää vähitellen tunnostani, ja se on minulle — sen\npahempi — yhdentekevää. Tämä kaikki johtuu jonkinlaisesta sielun\nlaiskistumisesta, ja toiselta puolen sama laiskistuminen lohduttaa\nminua, kun sisälliset ristiriitaisuudet minua ahdistavat, sillä se\nsanoo: \"Edellyttäkäämme, että olet huonompi kuin olet ollut — entä\nsitte? Minkätähden sinä syystä tai toisesta rupeaisit kiusaamaan\nitseäsi?\"\n\nHavaitsen itsessäni vielä yhden muutoksen. Vähitellen olen tottunut\nsiihenkin, mikä alussa suuresti loukkasi kunniantuntoani: että annan\nhalvattua miestä korville enemmän tai vähemmän välinpitämättömänä.\nOlen muutamina viime päivinä huomannut, että alennun tekoihin, joita\nen ikinä uskaltaisi tehdä, jos Davis olisi voimakas mies ja kykenisi\npuolustamaan kunniaansa ja omaisuuttaan eikä Latsarus sekä ruumiin\nettä sielun puolesta. Emme enään vaivaudu merelle... Totisesti: en\nolisi uskonut, että herkkyyteni siinäkin suhteessa siihen määrään\nvoisi alentua. Helppo on sanoa: vähät minä mokomasta elähtäneestä\nLevantin miehestä — mutta en pääse siitäkään ajatuksesta, että\nmustatukkainen jumalattareni _juno_maisine kulmakarvoineen ei\nensinkään ole mikään Juno, vaan Circe, jonka kosketus muuttaa ihmiset\n— mistä nyt löytäisin mytologisimman vertauksen? — Eumaioksen\nkasvateiksi.\n\nKun nyt kysyn itseltäni mistä tämä kaikki johtuu, niin monet\nentisistä teorioistani menevät nurin. Meidän rakkautemme on\nyksinkertaisesti ruumiillista eikä henkistä laatua. Ja aina minulle\npalaa ajatus, ettei se riitä nykyajan ihmiselle. Me olemme Lauran\nkanssa olleet jumalia ja eläimiä, mutta emme milloinkaan ihmisiä.\nMeidän tunteitamme ei edes sovi nimittää rakkaudeksi, sillä ne ovat\nolleet vain himoa, vailla hellyyttä. Jos Laura olisi toisellainen\nja minä olisin toisellainen, niin me voisimme olla sata kertaa\nonnellisemmat. Ymmärrän, että rakkaus, joka haluaa olla pelkkää\nhenkeä, hupenee pelkäksi varjoksi. Mutta vailla kaikkea henkeä\nkäy rakkaus pelkäksi alennukseksi. Silti ihmiset Circen sauvan\nkoskettamina kyllä voivat viihtyäkin alennuksessaan.\n\nKummallisen surulliselta tuntuu minusta, miehestä, joka olen\nhelleeniläistä juurta, panna paperille tällaisia asioita! Mutta minä\nolen ruvennut epäilemään Hellastani. Tuntuu siltä kuin ei ihminen\nvoisi elää loppuunkäytetyistä elämän muodoista. Kirjoitan mitä\najattelen, koska aina olen suora.\n\n\nHuhtikuun 30 p:nä.\n\nEilen tapasi minut tädin kirje. Se on lähetetty Roomasta ja päivätty\nkaksi viikkoa sitte, enkä käsitä minkätähden sitä niin kauvan on\npidätetty Casa Osoriassa. Täti edellyttää, että olen ollut Korfussa,\nmutta arvelee minun jo palanneen ja kirjoittaa:\n\n\"Odotamme levottomina ja kiihkeästi sinulta tietoja. Minä, vanha\nihminen, olen jo kasvanut niin lujasti kiinni maahan, ettei\nensimäinen tuulenpuuska minua järkytä, mutta Anielkaa minun on\nvaikea katsella. Hän odotti nähtävästi sinulta kirjettä Wienistä\ntai Roomasta ja kävi levottomaksi, kun ei sitä kuulunut. Sitte\ntuli, kuten tiedät, isäsi kuolema. Sanoin kerran tahallani Anielkan\nkuullen, ettet nyt saata ajatella mitään muuta kuin suruasi, mutta\nettä muutaman viikon perästä varmaan toinnut ja palaat tavalliseen\nelämänjärjestykseen. Emme Anielkan kanssa milloinkaan puhu näistä\nasioista, mutta ymmärrämme toisemme silti erinomaisesti. Huomasin,\nettä hän tuntuvasti rauhoittui. Mutta kun kului kuukausi eikä\nsinulta tullut minkäänlaista elonmerkkiä, rupesi hän taasen\nmurehtimaan, varsinkin terveyttäsi, mutta varmaan myöskin sitä, että\nniin kokonaan olit meidät unohtanut. Minä olin minäkin levoton ja\nkirjoitin muutamia kirjeitä Korfuhun, osoitteella poste restante,\nkuten olimme sopineet. Kun emme ole saaneet mitään vastausta,\nkoetan osoittaa kirjeen taloosi Roomassa, sillä pelko, että ehkä\nolet kipeä, vaivaa meitä. Kirjoita edes muutama sana, mutta ennen\nkaikkea toinnu, rakas poikani, surustasi ja tule entisellesi. Olen\nsinulle suora. Anielkan kärsimyksiä lisää vielä se, että joku täällä\non puhunut hänen äidilleen, että sinä muka olet yleisesti tunnettu\nhurjistelevasta elämästäsi. Käsität miten minä suutuin! Celina kertoi\nkiihdyksissään jutun tyttärelleen, ja nyt potee toinen alituista\npäänkipua, ja toinen raukka kalpenee, laihtuu ja surkastuu, niin\nettä on vaikea sitä katsella. Mutta rakas lapsi se on ja aina hyvä\nkuin enkeli! Hän koettaa olla iloinen, jottei tuottaisi huolta\näidilleen, mutta minä näen selvästi, millä kannalla asiat ovat ja\nsydäntäni särkee. Rakkahin poikani, kunnioittaen suruasi en Roomassa\nkajonnut asiaan, mutta tulevathan tuollaiset surut Jumalan kädestä\nja niihin täytyy alistua eikä antaa niiden lamauttaa elämäänsä. Etkö\nsinä nyt kirjoittaisi meille muutamia rauhoittavia sanoja? Armahda\ntyttöä. En peittele sinulta, että hartain toivoni olisi, että te\nsurukautesi loputtua, vaikkapa vuoden tai kahden perästä menisitte\nnaimisiin, sillä minun vakaumukseni mukaan on Anielka jotakin aivan\nharvinaista. Mutta vaikkapa täytyisi käydä toisinkin, niin olisi\nhyvä, jos jollakin lailla antaisit meille tietoa siitä. Tiedäthän,\nettei minun ole tapana liioitella, ja kun nyt kirjoitan sinulle\ntästä, teen sen siksi, että todella pelkään Anielkan terveyttä.\nMuista, että koko hänen tulevaisuutensa on kysymyksessä. Kromicki\non ruvennut yhä useammin käymään täällä, ja näkyy selvästi missä\ntarkoituksessa. Aioin ensin tavalliseen suoraan tapaani ajaa hänet\nmenemään, koska arvaan juuri hänen kertoneen sinun hurjisteluistasi,\nmutta Celina ei millään ehdolla antanut minun tehdä sitä. Hän on\naivan kiihdyksissään eikä enään ensinkään luota sinun ja Anielkan\nnaimakauppoihin. Mitä minä nyt teen? Ehkäpä hän äitinä näkee asiat\nselvemmin? Kirjoita, rakas poikaseni, kiireen kautta. Sinua syleilee\nja siunaa vanha tätisi, jolla ei ole ketään muuta maailmassa kuin\nsinä. Anielka tahtoi aikoinaan kirjoittaa sinulle välittääkseen\nsuruasi, mutta Celina ei antanut hänen tehdä sitä, ja meillä oli\nasiasta oikein riita. Celina on erinomainen ihminen, mutta usein hän\nminua suututtaa. Sydämellisiä terveisiä kaikilta. Nuori Chwastowski\nrakentaa tänne olutpanimon. Jonkun verran on hänellä itsellään rahaa,\nja loput minä lainasin.\"\n\nEnsi hetkessä tuntui siltä kuin ei kirje olisi tehnyt minuun mitään\nvaikutusta. Sitte tapasin itseni kävelemästä pitkin lattiaa ja\nhuomasin, että olin erehtynyt. Vaikutus kasvoi kasvamistaan ja\nkävi vihdoin aivan satumaiseksi. Tunnin kuluttua puhelin itselleni\nihmeissäni: \"Mitä hittoa, minähän en enään ajattele mitään muuta!\"\nJa merkillistä millä vauhdilla mitä erilaisimmat tunteet, toinen\ntoisen perässä karkasivat sieluuni aivan kuten pilvet tuulen ajamina.\nKuinka hermostunut ihminen minä kuitenkin olenkaan! Ensin minun tuli\näärettömän sääli Anielkaa. Kaikki mitä hiljan vielä olin tuntenut\nhäntä kohtaan ja mikä salaa oli kytenyt jossakin sieluni kätkössä,\nnousi äkkiä liekkinä pinnalle. Minä lähden, rauhoitan, lohdutan, teen\nhänet onnelliseksi — se oli sydämeni ensi purkaus ja se puhkesi\nulkopuolella tahdon järjestelevää toimintaa, mutta harvinaisen\nvoimakkaana. Ja kun minä ajattelin hänen puoleksi ummistettuja\nsilmiään, hänen käsiään käsissäni, tunnetta, joka oli vetänyt minua\nhänen puoleensa, niin nousi hän koko voimallaan kuolleista. Sitte\ntulin verranneeksi häntä Lauraan, ja vertailu ei suinkaan ollut\nLauralle edullinen. Silmänräpäyksessä tunsin miten se elämä, jota\nolin viettänyt täällä, inhoitti minua. Tarvitsen puhtaampaa ilmaa\nkuin tämä täällä, hiljaisuutta, hellyyttä ja ennen kaikkea: tunteen\nvilpittömyyttä. Samalla valtasi minut ilo siitä, ettei mikään vielä\nole myöhäistä, kaikki on vielä korjattavissa ja kaikki riippuu\nvain minun tahdostani. Äkkiä muistui mieleeni Kromicki ja Anielkan\näiti, joka ei luota minuun ja joka nähtävästi on tämän herran\npuolella. Häntä ajatellessa valtasi minut kiukku ja vihani kasvoi\nkasvamistaan, anastaen tilan kaikilta muilta tunteilta. Samalla kun\njärkeni tunnusti, että Celina rouva täydestä syystä katseli minua\nepäluulolla, kasvoi minussa kasvamistaan kiukku häntä kohtaan siitä,\nettä hän uskalsi epäillä minua. Vihdoin oli jonkinlainen epätoivoisa\nraivo itseäni ja kaikkia kohtaan ottanut minut valtoihinsa. Saatoin\nmahduttaa kaikki ajatukseni ja tunteeni sanoihin: \"Hyvä — käyköön\nniin!\"\n\nKirje tuli eilen. Kun tänään tyynemmällä mielellä tarkastelen\nitseäni, saatan suorastaan ihmeissäni todentaa, että kiukkuni tällä\nhetkellä on mieluummin suurempi kuin pienempi entistään. Se on\nkun onkin hallitsevana tunteena minussa. Minä otan lukuun kaikki\nlieventävät asianhaarat, mitä ihminen kylmällä järjellä punniten voi\nottaa lukuun, ja kuitenkaan en voi antaa anteeksi tuolle Kromickille\nenempää kuin äidille ja Anielkallekaan. Sillä olisihan itse asiassa\nAnielka yhdellä ainoalla sanalla saattanut sulkea häneltä tien\nPloszowiin. Hän ei tee sitä, sillä hän tottelee äitiään, hän uhraa\nminut äitinsä päänkivun takia. Lisäksi mokomakin Kromicki alentaa\nAnielkaa minun silmissäni, hän tahrii häntä ja vie hänet niiden\nmauttomien tyttöjen luokkaan, jotka vain odottavat miestä. Minun on\nmahdoton levollisesti puhua näistä asioista.\n\nEhkäpä minä ajattelen ja tunnen liian ärtyisästi. Ehkäpä\nitserakkauteni on ylenmäärin loukattu. Tiedän että saatan tarkata\nitseäni aivan kuin vierasta, mutta tämä kaksinaisuuskaan ei nyt auta.\nKiihdytän ja ärsytän itseäni yhä enemmän. Kirjoittaminenkin väsyttää\nhermojani — lopetan siis.\n\n\nToukokuun 1 p:nä.\n\nYöllä ajattelin: \"Huomenna olet levollisempi.\" Mitä vielä! Minut\nvaltaa suorastaan raivo Anielkan äitiä, Anielkaa, tätiä ja itseäni\nvastaan. Ilmatkin järjestetään lampaan turkkia myöten, mutta tässä\nei ole otettu lukuun, että minun turkkini on sangen ohut. Eikö minun\nsitte ole hyvä Peglissä? Laura on kuin marmoripatsas. Ainakaan\nen väsy hänen luonaan, sillä paitsi kauneutta ei hänessä ole\nmitään. Mutta minä olenkin saanut kyliäni makeasta, hienostuneesta\nhempeydestä. Hakekoot ne sielut lohdutusta Kromickilta.\n\n\nToukokuun 2 p:nä.\n\nVein itse tänään kirjeen postiin. Sisältö oli seuraava: \"Toivotan\nherra Kromickille ja neiti Anielkalle onnea.\" Täti pyysi ratkaisevaa\nvastausta ja hän on sen saanut.\n\n\nToukokuun 3 p:nä.\n\nPälkähti päähäni, että entä jos tädin viittaukset Kromickiin\nolivatkin vain naisen valtioviisauden sanelemat, eikö tarkoitus vain\nollut ärsyttää minua? Jos niin oli, niin onnittelen tätiä hänen\ntaitavuutensa ja ihmistuntemuksensa johdosta.\n\n\nToukokuun 10 p:nä.\n\nViikko on kulunut. En ole kirjoittanut, koska olen kulkenut kuin\npyörryksissä. Minua kalvaa yhä ääretön tuska ja ikävä. Anielka ei ole\nollut eikä ole minulle yhdentekevä. Mieleeni johtuvat Hamletin sanat:\n\"Rakastin Ofeliaa enemmän kuin neljäkymmentätuhatta veljeä olisi\nvoinut rakastaa.\" Minä vain hiukan muuttaisin lausetta: \"Rakastin\nAnielkaa enemmän kuin neljääkymmentätuhatta Lauraa.\" Ja minun pitää\ntuottaa hänelle kärsimystä! Silloin tällöin välähtelee silmissäni\nikäänkuin lohdutuksena, että avioliitto minun kaltaiseni miehen\nkanssa olisi hänen onnettomuutensa — mutta se ei ole totta. Jos hän\nkerran olisi omani, niin minä olisin hänelle hyvä. Nyt myrkyttää\nmieltäni epäilys, että hänelle ehkä riittää Kromicki.\n\nSitä ajatellessa alkaa minussa taasen kaikki kiehua, ja minä olisin\nvalmis lähettämään Ploszowiin toisen samanlaisen kirjeen.\n\nTehtyä kerta kaikkiaan ei saa tekemättömäksi. Lohduttakoot itseään\nminun tapaiseni ihmiset siten, että kädet ristissä jatkavat entisiä\nlaiskanpäiviään. Saattaa olla harvinaisen heikkouden merkki, mutta\nsanat, jotka kirjoitin, tuottavat minulle jonkinlaista lohtua.\n\nSaatan jo ajatella tyynemmin.\n\nKoputan siis päähäni ja kysyn itseltäni, miten on mahdollista, että\nmies, joka syystä ylpeilee harvinaisen kehittyneestä tietoisuudestaan\n— nyt muutamia päiviä on toiminut yksinomaan hermoliikkeittensä\nperustuksella. Mitä virkaa on koko tietoisuudella, jos se heti ensi\nraivokohtauksen sattuessa pakenee johonkin aivojen komeroon ja\nsieltä vain passiivisena todistajana seuraa hermojen toimintaa. Onko\ntarkoitus, että tapausta, kun se on tapahtunut, tutkittaisiin? En\ntiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta kun ei minulle jää muutakaan\ntekemistä, käytän hyväkseni edes sitä huvia. Minkätähden olen sitte\ntoiminut niinkuin olen? Ainoastaan sentähden, että kyllä olen\nlahjakas, ehkäpä hyvinkin lahjakas mies (iskeköön minuun salama,\njos tarkoitukseni tässä on imarrella tai kehua itseäni!) — mutta\nminä en ole järkevä mies. Minulta puuttuu tyyni, miehekäs järki.\nEn pysty pitämään kurissa hermojani, olen loppuun valvotettu;\nminua saattaisi — käyttääkseni runoilijan sanoja — haavoittaa\nvaikkapa kokoonkäärityllä ruusunlehdellä. Minun lahjakkuudessani\non jotakin naisellista. Ehken siinä suhteessa ole mikään poikkeus,\nluultavasti, varsinkin täällä meillä, on paljon samallaisia ihmisiä.\nMutta siitä en paljonkaan kostu. Tämäntapainen äly saattaa ymmärtää\npaljon asioita, mutta huonoa on ihmisen sillä älyllä tulla toimeen\nelämässä: hän paiskautuu levottomana asiasta toiseen, epäilee, tutkia\nsaivartelee jokaista aikomusta ja eksyy vihdoin teiden risteyksiin.\nTällä kaikella vähentää hän toimintakykyään ja edistää luonteensa\nheikkouden kehittymistä, joka meillä on synnynnäinen ja aivan yleinen\nvika. Teenpä itselleni nyt esimerkiksi uuden kysymyksen: jollei\ntädin kirjeessä olisi ollut tuota huomautusta Kromickista, niin\nolisiko asian ratkaisu tullut toisellaiseksi? Enkä totta totisesti\nuskalla vastata: olisi! Ratkaisu ei olisi tullut niin nopeaan —\nse on totta — mutta kukaties se olisi ollut harkitumpi. Heikot\nluonteet tarvitsevat alituista helpoittelua — ainoastaan voimakkaita\nluonteita terästää vastustus. Laura, joka muutamissa suhteissa on\ntarkkanäköinen kuin piisamieläin, on nähtävästi ymmärtänyt tämän\nkaiken ja sentähden ollut niin — ystävällinen.\n\nMitä tästä nyt loppujen lopuksi käy selville? Sekö, että minä olen\nraukka? Ei suinkaan! Ihminen, joka ei säästä itseään kuulemasta\ntotuutta, kyllä uskaltaisi kuulla senkin, — mutta se ei pidä\npaikkaansa! Tiedän että empimättä voisin tehdä retken pohjoisnavalle\ntai ruveta lähetyssaarnaajaksi sisä-Afrikaan; minussa on eräänlaista\nrohkeutta, myötäsyntynyttä uskallusta, ja minä pystyisin erinäisiin\nrohkeisiin tekoihin ja ankariinkin ponnistuksiin. Luonteeni on\ntulinen, pirteä — joskaan ei niin suuressa määrin kuin Sniatynskin.\n\nMutta kun vaaditaan elinkysymyksen ratkaisemista, niin\nskeptillisyyteni tekee minut voimattomaksi, minä hukun tutkisteluihin\nja johtopäätösten tekoon, tahtoni ei tapaa mitään kiinnekohtaa — ja\nniin jäävät tekoni osaksi ulkonaisten tapahtumien varaan.\n\n\nToukokuun 12 p:nä.\n\nLaurasta en koskaan ole pitänyt, vaikka olen ollut ja yhä olen\nhänen fyysillisen hurmansa vallassa. Se saattaa ensi silmäykseltä\ntuntua oudolta, mutta itse asiassa tällainen on jotenkin tavallinen\nilmiö. Saattaa rakastaa ihmistä muttei pitää hänestä. Miten usein\nminä olenkaan nähnyt rakkauden esiintyvän katkerana, kiduttavana ja\nvihan läpitunkemana, juuri sentähden, ettei siinä ollut hellyyden\nkoossapitävää voimaa. Olen muistaakseni jo maininnut, että\nSniatynskit eivät yksin rakasta toisiaan, vaan tavattomasti pitävät\ntoisistaan. Sentähden he ovat niin onnelliset... Ah, tunnen että\nminäkin pitäisin Anielkasta ja että mekin olisimme onnelliset...\nMutta paras olla puhumatta siitä. Lauraan ovat monet monituiset\nmiehet voineet rakastua kuolettavasti, he ovat rakastaneet hänen\ntummia hiuksiaan, jumalallisia muotojaan, kulmakarvojaan, ääntään,\nkatsettaan, hänen päänsä ryhtiä j.n.e., mutta olen varma, ettei\nkukaan ole pitänyt hänestä. Kummallisesti tuo nainen samalla vetää\npuoleensa ja työntää luotaan. Kuten sanottu, ei hänessä paitsi\nkauneutta ole mitään, sillä hänen harvinainen älykkäisyytensäkään ei\nole muuta kuin ensimäinen orjatar, joka polvistuu hänen kauneutensa\njaloissa, solmimassa hänen koturnejaan. Noin viikko sitte näin Lauran\nojentavan almua lapselle, jonka isä, kalastaja, hiljan oli hukkunut,\nja minä ajattelin: jos hän tietäisi, että olisi pukevampaa pistää\nlapselta silmät puhki, niin hän varmaan täydellä levollisuudella ja\nsulolla suorittaisi teon. Sellaiset asiat tuntuvat ilmassa — ja\nsentähden saattaa tuon naisen takia ajaa päänsä puhki seinään —\nmutta pitää ei hänestä saata. Hän ymmärtääkin kaiken muun paitsi\ntämän.\n\nMutta sensijaan hän on kaunis! Muutamia päiviä sitte näin hänen\nastuvan alas huvilan portaita, keinutellen ihanaista vartaloaan.\n\"Pelkäsin lankeavani\" — käyttääkseni Slowackin sanoja. Olen\nkaiken aikaa kahden voiman välissä, joista toinen vetää puoleensa,\ntoinen työntää luotaan. Minä tahdon Sveitsiin ja samalla tahdon\nRoomaan. Lopputulosta en tunne. Ribot sanoo aivan oikein, että _minä\ntahdon_ on ainoastaan tietoisuuden tila eikä sisällä mitään tahdon\ntoimintaa. Vielä vähemmin sisältää kahdenkertainen _minä tahdon_\nmitään tahdon toimintaa. Olen asianajajaltani saanut kirjeen,\njoka kutsuu minua Roomaan perintöasioiden takia. Pitää suorittaa\njoitakin muodollisuuksia, jotka muuten ehkä voidaan suorittaa\nmyöskin ilman minua, jollen halua lähteä liikkeelle. Mutta onhan\nsiinä ulkonainen syy... Olen jonkun aikaa pitänyt Laurasta entistä\nvähemmin, itse puolestaan ei hän ensinkään ole vaikuttanut siihen,\nsillä hän on aina sama, mutta minä olen luultavasti siirtänyt häneen\nsen tyytymättömyyden, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisällisten\nristiriitojeni aikana en hakenut hänen luotaan yksin lepoa, vaan\nikäänkuin tahallani alennusta. Nyt on hän minulle vastenmielinen\nMielenmyrskyistäni ei hänellä ole ollut edes aavistusta. Mitäpä ne\nolisivat liikuttaneet häntä, kun ne eivät ole kelvanneet koristamaan\nhänen kauneuttaan. Hän on vain huomannut, että olen jonkun verran\nkiihtynyt ja ehkä ärtyneempi kuin tavallisesti. Hiukan hän on\nkysellyt syytä, mutta ei mitenkään pakoittavasti.\n\nEhkäpä hurma, jolla hän pitelee minua, on niin suuri, etten lähde,\nmutta joka tapauksessa sanon hänelle huomenna tai vielä tänään,\nettä minun täytyy lähteä. Tuleepa olemaan hauska nähdä kuinka hän\nvastaanottaa uutisen — minä olen sitä uteliaampi, kun en ensinkään\nsaata kuvitella mitä se vaikuttaa. Olen hänen tunteestaan — joka\nmuuten on hyvin minun tunteeni kaltainen — huomannut, ettei hän\nminusta pidä — jos hän yleensäkään vaivautuu pitämään tai olemaan\npitämättä kenestäkään. Meidän luonteemme ovat monessa suhteessa\nsamallaiset jos tuhansin kerroin erilaisetkin.\n\nOlen hyvin väsynyt. En saa irti ajatuksiani siitä, minkä vaikutuksen\nkirjeeni onkaan mahtanut tehdä Ploszowissa. Ajattelen sitä\nlakkaamatta, silloinkin kun olen Lauran kanssa. Näen alituiseen\ntädin ja Anielkan. Miten onnellinen onkaan Laura ikuisessa\nlevollisuudessaan. Minun on niin vaikea pitää itseäni aisoissa...\n\nIloitsen siitä, että tulen toiseen paikkaan. Pegli, vaikka\nmerikylpylä, on kovin hiljainen. Kuumuus on käynyt tavattomaksi. Meri\nlepää laiskana, ei aaltokaan liikahda rantaa kohti, tuntuu siltä kuin\nei se enään jaksaisi hengittää helteessä. Joskus herää tuulenhenki,\nmutta tukahuttavana ja tuoden mukanansa valkeita tomupilviä, jotka\npeittävät palmujen, puksipuiden, viikunain ja myrttien lehdet\npaksulla tomukerroksella ja tunkevat taloihin, läpi alaspäästettyjen\nuutimien. Silmiäni särkee, sillä seinät heijastavat niin tikerää\nvaloa, että niihin päivällä on mahdoton luoda katsettaan.\n\nSveitsiin taikka Roomaan — yhdentekevää, kunhan pääsen lähtöön. Olen\nvarma, että missä tahansa on parempi kuin täällä. Kaikki teemmekin\nmatkavalmistuksia. Davisia en ole nähnyt neljään tai viiteen päivään.\nVarmaan hän jonakin kauniina päivänä tulee hulluksi. Tohtori kertoi\nmiesraukan alituisesti tahtovan häntä painimaan kanssaan. Se kuuluu\nolevan hyvin huono merkki.\n\n\nRoomassa, Casa Osoriassa, toukokuun 18 p:nä.\n\nOlen nähtävästi kaivannut yksinäisyyttä. Minulla on nyt aivan sama\ntunne kuin heti Pegliin tultuani — olen surullinen, mutta samalla\nminun on hyvä olla. Minun on parempikin kuin oli Peglissä, sillä\nminua vaivasi alunpitäen outo levottomuus Lauran seurassa ja se\non täällä poissa. Vaeltelen yksinäisessä, pimeässä talossa, jossa\ntuhannet esineet muistuttavat minulle isää ja verestävät hänen\nmuistoansa mielessäni. Hän olikin jonkun verran loitonnut, mutta nyt\nkoskettaa minua joka askeleella hänen tuttu, jokapäiväinen elämänsä.\nPöydällä hänen työhuoneessaan ovat suurennuslasit, joilla hän\ntarkasteli esineitä, pronssiset koukut, joilla hän raappi kuivanutta\nmaata esiinkaivetuista ruukuista; värejä, pensselejä, aloitettuja\nkäsikirjoituksia, muinaisesineitä koskevia muistiinpanoja, sanalla\nsanoen: tuhansia pikkuesineitä. Hetkittäin tulee mieleeni, että hän\non vaan lähtenyt kaupungille ja palaa jokapäiväiseen työhönsä, ja kun\nharhakuva häipyy, valtaa minut todellinen, syvä kaipaus, enkä minä\nrakasta yksin hänen muistoaan vaan häntä itseään, häntä, joka nyt\nnukkuu ikuista untaan Campo Santossa.\n\nSentähden olen surullinen, mutta tämä tunne on niin paljon\npuhtaampi kuin kaikki ne tunteet, jotka viime aikoina ovat\nkuljettaneet minua minne ovat tahtoneet, että se tekee minulle\nhyvää, sillä minä tunnen itseni paremmaksi, tai ainakaan en niin\nhuonoksi kuin luulin... Huomaan niinikään, ettei epätoivoisinkaan\njärkeily voi viedä ihmiseltä sitä lohdutusta, että hänessä on\nsynnynnäisiä jaloja ominaisuuksia. Mistä johtuukaan ihmisen ehdoton\nja kieltämätön ikävöiminen hyvään? Kun rupean kerimään auki sitä\nkerää, joudun joskus hyvin kauvas. Meidän järkemmehän on heijastusta\nkaikkeudellisen olemisen loogillisesta säännöllisyydestä, ehkäpä siis\nikävöimisemme hyvään on heijastusta jostakin absoluuttisesta hyvästä.\nJos niin olisi, niin saattaisi ihminen yhtäpäätä sanoa itsensä irti\nepäilyksistään ja huudahtaa sekä: \"heureka!\" että \"halleluja!\"\nPelkään kuitenkin tämän rakennuksen luhistuvan niin monen muun\nmukana ja sentähden en uskalla rakentaa sitä loppuun. Tämä on muuten\nenemmän tunteen puhetta kuin järjen, mutta ajoittain palaan siihen\nehdottomasti, sillä oka, joka täytyy poistaa, on sydämessäni eikä\njalassani. Tällä hetkellä olen kuitenkin kovin väsynyt. Mutta vaikka\nolenkin surullinen, vallitsee mielessäni samalla hiljaisuus ja rauha.\n\nEiköhän kaikista elävistä olennoista maan päällä yksin ihminen pysty\ntoimimaan vastoin tahtoaan. Minun teki itse asiassa kauvan mieli\nlähteä Peglistä, mutta päivät kuluivat enkä minä liikkunut paikalta.\nVielä illalla ennen lähtöäni olin varma, että jään paikoilleni. Laura\nitse ennätti aivan odottamatta avukseni.\n\nKerroin hänelle asianajajani kirjeestä ja että minun täytyy\nlähteä ainoastaan saadakseni nähdä, minkä vaikutuksen se tekee\nhäneen. Olimme kahden. Odotin häneltä jotakin huudahdusta, jotakin\nmielenliikutuksen ilmaisua, jotakin vastustusta — mutta mitään\nsellaista ei kuulunut.\n\nKuultuaan uutisen kääntyi hän puoleeni, upotti kevyesti sormensa\nhiuksiini, likensi kasvojaan minun kasvojani vastaan ja kysyi:\n\n— Mutta sinä palaat? Palaathan?\n\nTotta totisesti minulle on vielä tälläkin hetkellä arvoitus, mitä\ntuon piti merkitä! Ajatteliko hän, että minun ehdottomasti on\nlähdettävä? Luottaako hän siihen määrään kauneutensa mahtiin, ettei\nhän hetkeäkään epäile palaamistani? Vai käyttikö hän hyväkseen\ntilaisuutta päästäkseen minusta? Joka tapauksessa ei minulla tuon\nkysymyksen jälkeen ollut muuta tekemistä kuin lähteä. Hyväilevä\nliike, joka seurasi kysymystä, puhuu jonkun verran viime olettamusta\nvastaan, joka minusta tuntuu oletettavimmalta. Joskus olen muuten\naivan varma siitä, että hän tahtoi sanoa: \"Et sinä anna minulle\nmatkapassia, vaan minä sinulle.\" Mutta tunnustan, että jos se oli\nmatkapassi, niin on Lauran taitavuus aivan kuulumaton — ja sitä\nhämmästyttävämpi, kun hän kietoi tekonsa herttaiseen ystävällisyyteen\nja niinmuodoin jätti minut sellaiseen epävarmuuteen, etten tiedä\ntekikö hän minusta pilkkaa vai eikö. Mutta minkätähden minä rupeaisin\npettämään itseäni? Kysymyksellään voitti hän joka tapauksessa pelin.\nLuultavasti loukattu itserakkaus muuten nostaisi minussa päätään,\nmutta nyt on minulle kaikki yhdentekevää.\n\nEmme kuitenkaan olleet toisillemme kylmät tuona viime iltana, vaan\npäinvastoin tavallista hellemmät. Erosimme hyvin myöhään. Näen hänet\nvieläkin varjostamassa kynttilää kädellään, silmät maahan luotuina\nsaattaen minua ovelle. Hän oli niin kaunis, että minun suorastaan\ntuli vaikeaksi lähteä. Aamulla hän tiellä sanoi minulle hyvästi.\nSäilytin hänen ruusukimppunsa Genovaan asti. Kummallinen nainen! Jota\nkauvemma hänestä etenen, sitä enemmän tunnen fyysillisen kaipauksen\nrinnalla mielihyvää. Matkustin yhtä painoa Roomaan asti ja nyt olen\nkuin lintu, joka on päässyt irti häkistä.\n\n\nToukokuun 22 p:nä.\n\nTuttavista en ole nähnyt täällä ainoaakaan. Kuumuus on karkoittanut\nheidät kaikki huviloilleen tai vuoristoon. Päivisin on kaduilla\nhiljaista, tapaa vain ulkomaalaisia, enimmäkseen englantilaisia,\npalttinaiset, harsolla verhotut lakit päässä, kädessä punakantinen\nBaedeker ja huulilla iankaikkinen: \"Very interesting!\" Sydänyöllä\nympäröi Babuinoamme sellainen hiljaisuus, että harvojen ohikulkijain\naskeleet kajahtelevat jalkakäytävillä. Sensijaan ovat kadut illoin\nkansaa täynnä. Minut valtaa aina siihen aikaan päivästä ahdistava,\nhermostunut levottomuus, sentähden lähden ulkoilmaan, kiertelen\nkatuja väsymykseen asti, ja se tuottaa minulle suurta huojennusta.\nHarhailuni päättyvät tavallisesti Pinciolla. Usein kierrän kolmeen,\nneljään kertaan ihanan terassin. Siihen aikaan liikkuu siellä\njoukottain rakastuneita pareja. Toiset nousevat käsikädessä, poski\nposkea vastaan ja katse taivasta kohti kohotettuna onnellisina ylös\nvuorta; toiset istuvat penkeillä varjostavien puiden suojassa.\nLyhdyn lepattava valo tuo pimennoista näkyviin milloin bersaljeerin\nposken höyhentöyhdon alta, milloin tytön vaalean puvun, milloin\ntyömiehen tai ylioppilaan kasvot. Joka hetki tulee korviini\nkuiskeita, tulisia vakuutuksia, laulun hyräilyä. Kokonaisuus\nmuistuttaa keväistä karnevaalia, ja minulle tuottaa suurta nautintoa,\nkun saan hukkua joukkoihin ja hengittää niiden iloa ja terveyttä.\nSe on sellaista onnellista, täyteläistä yksinkertaisuutta. Tuo\nyksinkertaisuus vuotaa minuun ja rauhoittaa hermojani paremmin\nkuin kloraali. Illat ovat lämpöiset ja valoisat ja täynnä raikasta\nilmanhenkeä. Kuu nousee Trinità dei Montin takaa ja purjehtii yli\nihmisjoukkojen kuin hopeinen vene: valaisten puiden latvoja, kattoja\nja torninhuippuja. Terassin juurella välkkyy ja humajaa kaupunki,\nmutta kaukaisuudessa erottautuu hopeisesta sumusta Pietarinkirkon\ntumma hahmo, kupukattoineen, joka välkkyy kuin toinen kuu. Rooma ei\npitkiin aikoihin ole silmissäni ollut niin kaunis. Se on kerrassaan\nvalloittanut minut. Palaan joka ilta myöhään kotiin ja ajattelen\nmaata pannessani onnellisena, että huomenna taasen herään Roomassa.\nJa nukun!... En tiedä riippuneeko väsymyksestä, mutta minä nukun kuin\nkivi ja olen vielä aamulla herätessäni kuin pilvistä pudonnut.\n\nAamupäivät työskentelen asianajajani kanssa. Joskus teen huvikseni\nluetteloa isän tavaroista. Isä ei testamentissaan ole määrännyt\nkokoelmiaan kaupungille, ja ne ovat niinmuodoin minun omaisuuttani,\nkoska minä olen pää-perijä. Jos tietäisin täyttäväni isän tahdon,\nlahjoittaisin ne empimättä Roomalle, mutta pelkään, että tädin\nesittelyt ehkä ovat herättäneet isässä epäilyksiä ja että hän\ntahallaan on jättänyt määräämättä kokoelmien kohtalon, ajatellen\nniiden mahdollista siirtämistä kotimaahan. Erinäiset ja lukuiset\nehdot testamentissa osoittavat selvään hänen viime aikoina\nmiettineen asiaa. Paljon on myöskin kaukaisempia sukulaisia koskevia\npikkumääräyksiä, mutta yksi minua liikutti enemmän kuin sanoin voin\nlausua. Se kuuluu: \"Madonnan pään (Sassoferraton) määrään poikani\ntulevalle vaimolle.\"\n\n\nToukokuun 25 p:nä.\n\nKuvanveistäjä Lukomski alkoi jo noin kuukausi sitte veistää isän\nkuvaa luonnollisessa koossa rintakuvan mukaan, jonka hän itse\nteki muutama vuosi sitte. Usein iltapäivisin menen hänen luokseen\nkatsomaan miten työ edistyy. Hänen työhuoneessaan joudun kuin toiseen\nmaailmaan. Se on kuin jonkinlainen lato, jonka katonrajaan on\npuhkaistu ääretön ikkuna pohjoista kohti; valaistus pysyy kylmänä,\nauringonsäteet kun eivät ensinkään pääse sisään. Kun istun tässä\ntyöhuoneessa, tuntuu siltä kuin en olisi Roomassa. Lukomski itse\nvaikuttaa osaltaan harhakuvaan, sillä hänellä on pohjoismaalaisen\npää, vaalea parta ja mystikon siniset, verhotut silmät. Hänen\nmolemmat apulaisensa ovat puolalaisia, ja koirilla puutarhassa on\npuolalaiset nimet; sanalla sanoen: tämä on hyperborealainen saari\neteläisessä meressä. Menen sinne kernaasti oudon mielialan vuoksi,\njoka siellä kohtaa minua, ja sitäpaitsi on minusta hauskaa katsella\nLukomskia. Hänessä on sekä voimaa että yksinkertaisuutta. Erikoisen\nmieltäkiinnittävä hän on, kun hän etenee työstään katsellakseen\nsitä kauvempaa ja sitte äkkiä palaa takaisin, ikäänkuin tehdäkseen\nhyökkäyksen. Hän on hyvin lahjakas kuvanveistäjä. Isän kuva kasvaa\nesiin hänen käsistään ja hämmästyttää yhdennäköisyydellään. Siitä ei\ntule ainoastaan muotokuva, vaan taideteos.\n\nLukomski, jos kuka, on kauniiden muotojen ihailijan perikuva. Minusta\ntuntuu, että hänen ajatuksensa lähtevät kreikkalaisista nenistä,\nvartaloista ja päistä eikä ideoista — hahmoista, klassillisista\nhahmoista. Hän on asunut Roomassa jo viisitoista vuotta ja käy yhä\nmuseoissa ja taidekokoelmissa, ikäänkuin hän eilen olisi tullut.\nTuollainen rakkaus näyttää siis kuitenkin voivan kokonaan täyttää\nihmisen elämän ja jäädä hänen uskonnokseen — ehkäpä kuitenkin\nniillä ehdoin, että hän pysyy sen pappina. Lukomskia elähyttää\nsama kunnioitus kaunisrakenteisia ihmisiä kohtaan kuin se, jolla\nhurskaat lähestyvät pyhiä kuvia. Kysyin häneltä ketä hän pitää Rooman\nkauneimpana naisena. Hän vastasi empimättä: rouva Davisia. Sitte\nhän suurilla sormillaan ja taiteilijalle ominaisilla keveillä ja\nkuvaavilla eleillään rupesi piirtämään ilmaan rouva Davisin hahmoa.\nLukomski on itseensä sulkeutunut melankolikko, mutta tällä hetkellä\nhän vilkastui niin, että silmistäkin meni tavallinen mystillinen\nilme. \"Kas noin\", toisteli hän piirtäessään yhä uusia viivoja,—\n\"tai noin! Hän on kaunein nainen ei yksin Roomassa, vaan yleensä\nmaailmassa!\"\n\nErityisesti viehättää häntä Lauran kaula. Hän sanoo, että tuo\nkaula päätä kohottaessa pidentää kasvoja käymättä kapeammaksi kuin\nkasvot, mikä kuuluu olevan hyvin harvinaista. Vain Tiberin toisella\npuolen kuuluu kansan naisilla joskus tapaavan sellaisia kauloja,\nmutta ei milloinkaan niin täydellisinä. Jos joku tahtoisi ruveta\nhakemaan Laurasta ruumiillista vikaa, niin hän totisesti tekisi\nturhaa työtä. Lukomskin väitteet menivät niin pitkälle, että hänen\nmielestään sellaiselle naiselle jo hänen eläessään olisi pystytettävä\nmuistopatsas forumille. Minä suinkaan en pane vastaan.\n\n\nToukokuun 29 p:nä.\n\nKoko tämä italialainen komento perintöasioiden järjestämisessä\nalkaa kyllästyttää minua. Kuinka nämä ihmiset synnynnäisestä\nvilkkaudestaan huolimatta ovat hitaat kaikissa toimissaan ja kuinka\nkauheasti he puhuvat! He ovat sananmukaisesti suunpieksännällään\npiesseet minut loppuun. Olen hankkinut muutamia uusia ranskalaisia\nromaaneja ja luen niitä päiväkaudet. Tekijät tuntuvat olevan\ntaitavia kertojia. Jokainen henkilö on piirretty nopeasti ja\nsattuvasti, luonnos tehty voimakkaasti ja rohkeasti, tekniikka\nei voi kehittyä täydellisemmäksi. Sensijaan minun kuvatuista\nhenkilöistä täytyy toistaa mitä jo kerran olen sanonut, nimittäin\nettä he rakastavat toisiaan ainoastaan aistillisesti eikä enempää.\nEhkä poikkeustapauksissa, mutta ettei koko Ranskassa tunnettaisi\nmuuta rakkautta — uskokoon sen kuka tahtoo. Omasta puolestani\ntunnen hyvästi Ranskan ja tiedän, että tämä maa siinä suhteessa\non kirjallisuuttaan parempi. Romanttisten rakkausjuttujen\ntavoittelu värikkään, todellisen elämän, kustannuksella tekee sen\nvalheelliseksi. Ihminen rakastaa yksilöä, mutta yksilöön kuuluu\npaitsi kasvoja, katsetta, ilmettä, ääntä, ruumista, järki, luonne,\najatustapa — sanalla sanoen: joukko tietoisia ja siveellisiä\npiirteitä. Minun suhteeni Lauraan todistaa parhaiten, ettei yksin\nulkonaiseen viehättäväisyyteen perustuva tunne ansaitse edes\nrakkauden nimeä. Laura kyllä muuten onkin poikkeus.\n\n\nToukokuun 31 p:nä.\n\nEilen söin Lukomskin kanssa päivällistä. Illalla harhailin kuten\ntavallisesti Pinciolla. Mielikuvitus vie minua joskus harhateille.\nKuvittelin että astelimme Anielkan kanssa käsikädessä. Kävelimme,\npuhelimme kuten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken.\nMinun oli niin hyvä olla, etten Lauran seurassa milloinkaan ole\ntuntenut sellaista onnea, mutta kun mielikuvitus lakkasi toimimasta\n— mikä yksinäisyys ympärilläni! Ei tehnyt mieleni palata kotiin.\nYöllä en saanut unta. Elämäni on sentään tavattoman turhaa.\nIankaikkinen itsetutkistelu johtaa loppujen lopuksi kuitenkin aina\ntyhjyyteen. Ja minä tunnen, että voisi olla toisin. Ihmettelen, että\nAnielkan muisto saattaa olla minussa niin elävänä. Minkätähden en\nesimerkiksi milloinkaan ole kuvitellut astelevani käsikädessä Lauran\nkanssa, ja nyt kun muistan hänen nimeänsä, lisään hengessä: \"Menköön\nhän hiiteen!\" Usein tulen ajatelleeksi, että olen pidellyt onnea\nmolemmista siivistä ja päästänyt sen käsistäni.\n\n\nKesäkuun 2 p:nä.\n\nLukomski ei milloinkaan ole siihen määrään antanut minulle\nihmettelemisen aihetta kuin tänään. Kävimme yhdessä Capitolion\nmuseossa. Ja käännellessämme sikäläistä Venuksen kuvaa joka suunnalle\nsen liikkuvan jalustan ympäri, kummastutti minua mitä hän sanoi.\nNimittäin että hän pitää Praxiteleen Psykestä Napolissa enemmän,\nsentähden että se on henkevämpi. Se oli kummallinen todistus hänen\nkaltaisensa plastikon suusta. Mutta vielä suurempi yllätys odotti\nminua \"Kuolevan gladiaattorin\" eli \"Gallialaisen\" edessä. Lukomski\nkatseli sitä vaieten puoli tuntia ja virkkoi vihdoin, puhuen\nhampaittensa välitse, niinkuin hänen tapansa on, kun hän on kiihtynyt.\n\n— On jo sanottu sataan kertaan, että hänen kasvonsa ovat\nslaavilaiset — ja totisesti!— se on aivan ihmeellistä!... Veljeni\npitää Kozlowekin tilaa likellä Sierpieciä. Siellä oli renki Mikko...\njoka hukkui viime vuonna uittaessaan hevosia. Minä vakuutan\nteille!... hiuskarvalleen samat kasvot. Minä vietän täällä usein\nhetkisen, sillä minun täytyy...\n\nEn tahtonut uskoa korviani ja ihmettelen, ettei Capitolion katto\nromahtanut päällemme. Sierpc, Kozlowek, Mikko, täällä — tässä\nantiikin ja klassillisten muotojen maailmassa — ja kotoisia nimiä\nlausumassa kukas muu kuin itse Lukomski! Kuvanveistäjän alta oli\näkkiä paljastunut ihminen. \"Vai sinä, veliseni, ajattelin, joka\nolet sellainen plastikko, sellainen kreikkalainen, sellainen\nroomalainen — ja sinä vaellat katselemaan gladiaattoria ei yksin\nhänen muotojensa vuoksi, vaan sen tähden, että hän muistuttaa\nKozlowekin Mikkoa! Nyt minä ymmärrän mistä johtuu harvasanaisuutesi\nja surumielisyytesi!\"\n\nLukomski varmaan ymmärsi ajatusteni juoksun, koska hän ujostuen\npainoi silmänsä maahan ja rupesi puhumaan katkonaisesti ja ikäänkuin\nselittelemään mitä äsken oli sanonut.\n\n— Täällä Roomassa voi elää — ei kuolla!... Minunhan käy hyvin...\nMinulla ei ole syytä valittaa... Olen täällä, koska täytyy. Mutta te\nette aavista kuinka koti-ikävä ahdistaa minua. Niinkuin paholaisten\nlauma... Kun koirat öisin haukkuvat puutarhassa, niin voisin antaa\npääni pantiksi siitä, että olen kotona, maalla... Tulisin hulluksi,\njollen kerran vuodessa kävisi siellä. Ja nyt lähden taas pian, sillä\nminä tukahdun jo täällä...!\n\nSen lausuttuaan rupesi hän koputtamaan sormellaan kurkkuaan ja\nsupisti huulensa ikäänkuin viheltääkseen, sillä häntä itketti.\nTunteenpurkaus tuossa miehessä hämmästytti minua sitä enemmän, kun se\ntuli aivan odottamatta. Äkkiä valtasi minutkin mielenliikutus, kun\nnäin mikä ääretön ero on minun ja Lukomskin ja Sniatynskin tapaisten\nihmisten välillä. Tänäkin hetkenä ajattelen heitä jonkinlaisella\narkuudella. Kaikki nuo taivaanrannat ovat ikiajoiksi minulta\nsuljetut. Mitä äärettömiä tunteiden määriä nuo ihmiset omistavat!\nTuottivat ne heille sitte onnea tai onnettomuutta, niin he joka\ntapauksessa minuun verraten ovat rikkaat. Heitä ei uhkaa korpi\neikä nälkä! Heillä on jokaisella elintarpeita kymmenen varalle.\nTunnenhan minäkin jollakin lailla olevani sidottu yhteiskuntaan,\nmutta tuo tunne ei ole minussa keskeinen, se ei pala minussa kuten\nsydän lampussa, se ei muodosta minun olentoni onnea. Minä en\nelääkseni tarvitse mitään Kozlowekia, Mikkoa tai Ploszowia. Siellä\nmistä tuollainen Lukomski tai Sniatynski löytää elävän lähteen\nammentaakseen vettä elämänsä pohjalle, tapaan minä ainoastaan kuivaa\nhiekkaa. Ja jollei heillä olisi tuota pohjaakaan, niin toiselle\nkuitenkin jäisi kuvanveistonsa, toiselle kirjallisuutensa. On\nsuorastaan käsittämätöntä, että ihminen, joka omistaa niin paljon\nonnen ehtoja kuin minä, ei ole yksin onneton, vaan suorastaan ei\ntiedä minkätähden elää. Epäilemättä on syytä oloissa, joissa olen\nkasvanut. Minun elämässäni on Roomaa, Metziä, Parisia ja taasen\nRoomaa. Olen ollut kuin maastaan irroitettu puu, joka huonosti\non juurtunut uuteen maahan. Ja itsessäni on niinikään syytä:\nolen ratkaissut ongelmoja ja filosofoinut, silloin kun muut ovat\nrakastaneet. Seuraus on ollut, etten ole filosofoinut mitään\nvalmiiksi, vaan sensijaan autioittanut sydämeni.\n\n\nKesäkuun 8 p:nä.\n\nKirjoitan tässä muistiin koko viikon tapahtumat. Olen saanut\nmuutamia kirjeitä, muunmuassa Sniatynskiltä. Se kunnon poika on\nniin suruissaan Anielkan asiasta, ettei hän edes toru. Tuo vain\nperille rouvansa terveiset, että tämä on minulle leppymättömästi\nsuutuksissaan ja pitää minua hirviönä, jonka suurin riemu on kiduttaa\nuhriaan. Tällä kertaa asuu minussa kuitenkin todellisen kristityn\nmieli, sillä en ole vähääkään pahoillani rouva Sniatynskille, vaan\npäinvastoin hän minua miellyttää. Mikä lämmin, hyvä sydän! Sniatynski\npitää asiaa lopullisesti ratkaistuna, nimittäin eroa päätettynä,\nsillä hän ei ryhdy antamaan edes neuvoja, vaan ainoastaan säälittelee\nminua: \"Jumala suokoon, että löytäisit toisen samankaltaisen!\"\nKummallista! kun sitä ajattelen, tuntuu minusta, etten tahdo\ntoista samankaltaista kuin Anielka enkä parempaa kuin hän, vaan\nhänet itsensä tahdon. Sanon että minusta tuntuu, sillä tunne on\nvailla määrättyjä ja vakiintuneita muotoja. Mieleni on kuin pahasti\nhämääntynyt silkkilankavyhti. Minä tuskittelen, mutta en saa lankoja\njärjestykseen. Huolimatta kaikesta tietoisuudestani en esimerkiksi\ntiedä mistä alakuloisuuteni johtuu, siitäkö, että rakastan Anielkaa\nenemmän kuin luulen, vai siitäkö, että tunnen, että voisin rakastaa\nhäntä paljon? Sniatynski antaa minulle vastauksen seuraavilla\nsanoilla: \"Olen kuullut tai lukenut, että kultakimpaleiden ympärillä\nusein tavataan kvartsikerros, josta on vaikea saada esiin metallia.\nEdellytän että sinunkin sydämesi ympärillä on tuollainen kerrostuma;\nkeskellä on kallista metallia, mutta paha kuori ei päässyt sulamaan\nsinun viimeksi Ploszowissa käydessäsi. Olit siellä liian lyhyen ajan\nja yksinkertaisesti et rakastunut tyttöön tarpeeksi voimakkaasti.\nSinulla luultavasti kyllä on tarmoa toimintaan, mutta sinulla ei ole\ntarmoa päättämään. Varmaan kuitenkin olisit mielistynyt tyttöön,\njos tunteesi olisi saanut askarrella hänen ympärillään tarpeeksi\nkauvan. Mutta sinä läksit tiehesi ja rupesit tapasi mukaan tuumimaan,\nhautomaan, ja kävi niinkuin minä arvasin, että sinä filosofoit\nsirpaleiksi sekä oman onnesi että toisen onnen.\" Minua ihmetyttää\nSniatynskin sanoissa se, että ne toistavat saman minkä isä aikoinaan\nsanoi. Sniatynski tunkee kuitenkin syvemmälle luonteeseeni, sillä\nhän jatkaa samassa: \"Vanha viisu, että joka liiaksi syventyy omaan\nitseensä, se ei lopuksi pääse mihinkään selvyyteen itsestään, ja\njoka ei pääse selvyyteen itsestään, se ei voi päättää mitään. Sairas\nvuosisata, jossa ainoastaan aaseilla vielä on jonkun verran tahtoa,\nkoska jokainen, jolla on hiukan järkeä, kuluttaa sen kaikkien\nasioiden epäilemiseen ja vakuuttamaan omalle itselleen, ettei\nsuinkaan kannata tahtoa mitään!\" Minä näin eräällä ranskalaisella\nkirjailijalla samantapaisia huomioita ja ajattelin, että hän Jumala\nparatkoon on oikeassa!\n\nJoskus soisin Sniatynskin suorastaan toruvan, sensijaan että hän\ntäyttää kirjeensä tämäntapaisilla lauseilla: \"Huolimatta kaikista\nhyvistä ominaisuuksistasi saattaa käydä niin, että aina tulet\ntuottamaan surua ja murhetta likeisimmillesi ja rakkaimmillesi.\"\nSe on sitä katkerampaa, kun se on totta. Olen tuottanut murhetta\nAnielkalle, tädille, Anielkan äidille ja vihdoin omalle itselleni.\nSensijaan minua hiukan naurattaa, kun jatkan kirjettä: \"Elämän lakien\nmukaan versoaa ihmisestä aina esiin jotakin. Varo sinä, ettei sinusta\nversoa jotakin pahaa, joka ensi työkseen myrkyttää sinut.\" Ei! Sitä\nvaaraa ainakaan ei ole. Tosin minuun on kasvanut jotakin hometta,\njota Lauran kädet kylvivät, mutta se kasvoi itse asiassa tuon\nkvartsikuoren päälle, josta Sniatynski puhuu. Se ei päässyt tunkemaan\njuuriaan kauvemma eikä myrkyttänyt minua enempää kuin Lauraakaan.\nTuollaista hometta ei tarvitse edes nyhtää maasta, sen hajoittaa kuin\nsavun. Mutta silloin osaa Sniatynski taasen oikeampaan, kun hän on\noma itsensä ja puhuu sen opinkappaleen nimessä, jota hän aina kantaa\nmielessään.\n\n\"Jos sinä pidät itseäsi korkeampana ihmistyyppinä ja jos oletkin\nsitä, niin sanon sinulle, että tuollaisten korkeuksien summa nykyään\non yhtä kuin miinus.\"\n\nMitä hittoa minä tässä pitäisin itseäni minäkään korkeampana tyyppinä\n— edes tuollaiseen Kromickiin verraten! — mutta Sniatynski on\noikeassa. Sellaiset ihmiset kuin minä välttävät miinuksen kohtalon\nainoastaan siinä tapauksessa, etteivät kuulu salkuttomien nerojen\nlukuun, nimittäin jos ovat suuria oppineita tai suuria taiteilijoita.\nSiinä tapauksessa he usein näyttelevät jopa reformaattorinkin osaa.\nMinun vaikutukseni reformaattorina tulisi supistumaan ainoastaan\nomaan itseeni. Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän, sillä onhan\nkuulumatonta, ettei ihminen, joka niin hyvin tuntee puutteensa,\nryhtyisi mihinkään toimenpiteihin niiden poistamiseksi. Jos nyt\nesimerkiksi puoli päivää olisin epäillyt lähteäkö ulos vai eikö,\nniin voisinhan tässä hetkessä vihdoin viimein ottaa itseäni niskasta\nkiinni ja kuljettaa itseni alas portaita. Olen skeptikko — hyvä!\nMutta enkö voi pakoittaa itseäni toimimaan ikäänkuin en olisi sitä?\nEihän se merkitse mitään, onko toimintaani johtanut vakaumus ollut\nhiukan suurempi tai pienempi. Mitä minä esimerkiksi nyt saattaisin\ntehdä? Käskeä panemaan kokoon tavarani ja lähteä Ploszowiin. Minä\nvoisin erinomaisen hyvin tehdä sen. Mitä seurauksia siitä olisi,\nnähtäisiin sitte — tällä hetkellä se joka tapauksessa olisi teko.\nSniatynski kirjoittaa tosiaan vielä: \"Kromicki, senkin apina, istuu\nnyt joka päivä Ploszowissa ja kiusaa naisia, jotka muutenkin ovat\nkuin varjot.\" Ehkä siis jo olisi liian myöhäistä? Sniatynski ei\nsano milloin viimeksi kävi Ploszowissa, luultavasti viikko sitte\ntai pari. Hänen käyntinsä jälkeen ovat asiat siis voineet edistyä.\nNiin, mutta enhän minä sitä tiedä. Ja loppujen lopuksi: mikä voi\npahentua pahemmaksi nykyistä tilaansa? Minä tunnen, että ihminen,\njolla olisi vähänkin päättäväisyyttä, lähtisi matkaan; minä tunnen,\nettä kunnioittaisin itseäni, jos sen tekisin, varsinkin kun ei\nSniatynskikaan enään kehoita siihen — hän joka on niin äkkinäinen.\nKun sitä vain ajattelenkin, valkenee silmissäni. Ja tuossa valossa\nnäen niin suloiset kasvot, että ne tällä hetkellä ovat mielestäni\nsuloisimmat maailmassa, ja — kautta Bacchuksen — taidanpa vaan\nryhtyä tuumasta toimeen!\n\n\nKesäkuun 9 p:nä.\n\n\"La nuit porte conseil\" — yö tuo neuvoa! En lähdekään vielä\nPloszowiin, toimisinpa silloin umpimähkään. Sensijaan olen\nkirjoittanut tädille pitkän kirjeen aivan toisessa hengessä kuin\nse, jonka lähetin Peglistä. Kahdeksan tai viimeistään kymmenen\npäivän perästä täytyy vastauksen olla täällä, ja siitä saa riippua,\nlähdenkö vai enkö — yleensä en tiedä mitä teen. Olisin tietysti\nvarma vastauksesta, jos olisin kirjoittanut esimerkiksi: \"Rukoilen,\nrakas täti, lähettäkää Kromicki niin kauvas kuin tietä riittää.\nPyydän Anielkalta anteeksi, rakastan häntä ja pyydän häntä omakseni.\"\nAinoastaan jos häät jo olisivat olleet, olisi pyyntöni turha.\nMutta arvelen, etteivät asiat kai ole kehittyneet niin pitkälle.\nEn kuitenkaan kirjoittanut tädille mitään sellaista. Kirjeeni\nmenee nyt kuin mikäkin partiojoukko armeijan edellä vakoilemaan\nseutua. Kirjoitin sen sillä tavalla, että täti vastauksessaan on\npakoitettu tekemään minulle selkoa ei yksin siitä, mitä tapahtuu\nPloszowissa, vaan siitäkin, mitä liikkuu Anielkan sydämessä.\nRehellisesti puhuen olin niin päättämätön sentähden, että kokemus on\nopettanut minua epäilemään itseäni. Oi! jospa Anielka, huolimatta\nsiitä, että hänellä on enemmän tai vähemmän syytä kantaa kaunaa\nminua vastaan, antaisi rukkaset tuolle Kromickille. Kuinka olisin\nhänelle kiitollinen, kuinka korkealle hän kohoaisi silmissäni,\nkuinka loitolle erkanisi siitä inhoittavasta naimahaluisen tytön\ntyypistä, jonka ainoana pyrintönä ja päämääränä on saada mies.\nVahinko että ensinkään sain kuulla tuosta Kromickista. Lennettyäni\ntieheni Lauran luota — jonka täytyi kun täytyikin tapahtua — olisin\nluultavasti laskeutunut Anielkan jalkojen juureen. Kunnon täti\nmenetteli kuitenkin aika kömpelösti kertoessaan minulle Kromickin\nponnistuksista ja menestyksestä Celina rouvaan nähden. Tähän aikaan\neivät yksin naisten hermot ole arat kuin mimosa, vaan miestenkin.\nKovakourainen kosketus vain, ja sielu kääriytyy kokoon ja sulkeutuu\nainiaaksi. Tiedän, että se on tyhmää ja pahastikin, mutta se on kun\nonkin niin. Muuttuakseni täytyisi minun tilata lääkäriltä toiset\nhermot ja säilyttää omani erityisiä tilaisuuksia varten. Ei kukaan,\nei edes rouva Sniatynski, joka tällä hetkellä pitää minua hirviönä,\nvoisi katsella minua kriitillisemmin kuin minä itse. Mutta onko tuo\nKromicki minua parempi? Onko hänen kehnoutensa, rahatauti, parempi\nkuin minun? Kehumatta saatan sanoa, että minussa on kymmenen kertaa\nenemmän hienotunteisuutta, jalommat vaistot, parempi sydän, enemmän\nherkkyyttä, puhumattakaan siitä, mitä hänen oman äitinsäkin olisi\ntäytynyt tunnustaa: että hän on tyhmempi minua. Tosin en milloinkaan\ntule tuottamaan maailmalle miljardia enkä edes kymmenettä osaa siitä,\nmutta Kromickikaan ei ole vielä tuottanut sadattakaan osaa siitä.\nSensijaan saattaisin taata, että minun vaimollani tulee olemaan\nlämpimämpää ja valoisampaa kuin hänen vaimollaan ja että hän tulee\nelämään rikkaampaa ja jalompaa elämää.\n\nEn vertaa itseäni ensi kertaa Kromickiin. Jopa minua suututtaakin,\nettä teen sen niin usein, sillä pidän itseäni niin paljon korkeampana\nolentona. Me olemme kotoisin kahdesta eri taivaankappaleesta; jos\nmeidän sielumme pitäisi saattaa samalle tasolle, niin täytyisi hänen\ntikapuita myöten nousta minun luokseni — jolloin hän helposti voisi\ntaittaa niskansa — ja olennon sellaisen kuin Anielka täytyisi aina\nastua alas hänen luokseen.\n\nMutta olisiko se hänelle kuinkaan vaikeaa? Ikävä kysymys. Olen\nkuitenkin siinä suhteessa nähnyt niin kuulumattomia asioita,\nvarsinkin meillä, jossa nainen yleensä on korkeammalla tasolla kuin\nmies, etten voi olla koskettamatta tähän kysymykseen. Olen, jumala\nparatkoon, nähnyt todella korkealentoisia, hienotunteisia ja kaikelle\nkauniille ja ihmeelliselle herkkiä tyttöjä, jotka eivät ainoastaan\nole menneet pahimmalle tyhmyrille, vaan häiden jälkeisenä päivänä\nkääntyneet hänen elämänuskoonsakin, omistaneet hänen mataluutensa,\nitsekkäisyytensä, kataluutensa, ahdasmielisyytensä ja pikkuisuutensa.\nJa päällepäätteeksi ovat muutamat tehneet sen ylpeillen, ikäänkuin\nheidän vanhat ihanteensa noin vain voitaisiin viskata menemään, kuten\nheidän myrttiseppeleensä. Ja he ovat olleet vakuutetut, että heistä\njuuri sillä tavalla tulee hyviä vaimoja, eivätkä he ole nähneet,\nettä jokainen heistä uhraa korkean sielunsa apinan himoille. Tosin\nsitte ennemmin tai myöhemmin on tullut vastavaikutus, mutta yleisesti\nkatsoen Shakespearen Titania on meillä tavallinen ilmiö, jonka\nvarmaan jokainen meistä on tavannut elämässä.\n\nOlenhan minä skeptikko kiireestä kantapäähän asti, mutta\nskeptillisyyteni johtuu sieluni kipeydestä, ja minä olen todella\nkipeä, kun ajattelen, että Anielkan voi käydä sillä tavalla. Ehkäpä\nhänkin kohauttaa olkapäitään ajatellessaan tyttöhaaveitaan ja\npäättelee, että Turkestanin tavara on ainoa kestävä ja oikea, ainoa\njota kannattaa koota tässä elämässä. Minussa nousee kiehuva kiukku\nkun ajattelen, että jos asiat kehittyvät tähän, niin minä osaksi olen\nsiihen syypää.\n\nToiselta puolen ei harkitsemiseni ja epäilykseni johdu yksin\npäättämättömyydestä, kuten Sniatynski kirjoittaa, vaan lisäksi\ntoisestakin syystä. Minulla on avioliitosta niin korkea käsitys\nja minä asetan siihen nähden niin suuret vaatimukset, että ne\nvievät minulta kaiken uskalluksen. Tiedän, että mies ja vaimo usein\nsuhtautuvat toisiinsa kuten kaksi käyrää lautaa ja elää kituuttavat\nkuitenkin. Mutta minulle se ei riitä. Juuri sentähden, että onneen\nnähden yleensä olen niin epäilevällä kannalla, sanon itselleni: se ei\nriitä minulle. Ja kuinka se riittäisikään? Kummallista! Tällaiseksi\nepäilijäksi ja varoilijaksi eivät minua ole tehneet huonot\navioliitot, joita eläissäni olen nähnyt, vaan ne muutamat hyvät,\njotka olen tavannut, sillä juuri niitä ajatellessa sanon itselleni:\nvain se riittää! Sitä ei opita kirjoista! se täytyy osata löytää.\n\n\nKesäkuun 11 p:nä.\n\nOlemme Lukomskin kanssa viime päivinä tulleet hyviksi ystäviksi. Hän\nei enään ole niin vaitelias ja suljettu kuin ennen. Eilen illalla\nhän tuli luokseni, kävelimme Caracallan termeille asti, sitte pyysin\nhänet tänne ja me juttelimme puoleen yöhön. Kirjoitan muistiin\nkeskustelumme, koska se teki minuun vaikutuksen. Lukomski ujosteli\njonkun verran purkaustaan \"Kuolevan gallialaisen\" edessä, mutta minä\njohdin tahallani puheen isänmaahan, ongin hänestä esiin kaikki mikä\npainoi hänen mieltään ja sanoin vihdoin, kun välimme oli lämmennyt:\n\n— Suokaa anteeksi, mutta yhtä asiaa en ymmärrä: minkätähden te, joka\nkaipaatte kotoista ympäristöä, ette hanki elämäntoveria kotoa. Hän\nvoisi antaa teille isänmaasta sen, mitä ette saa työhuoneestanne,\nette apulaisiltanne, puhumattakaan puolalaisnimisistä koirista.\n\nLukomski naurahti, näytti minulle sormustaan ja virkkoi:\n\n— Olen juuri menemäisilläni naimisiin. Odotamme vain, että vuosi\nkuluisi umpeen morsiameni isän kuolemasta. Kahden kuukauden kuluttua\nlähden hänen ja hänen äitinsä luo.\n\n— Sierpcin seuduille?\n\n— Ei, he ovat kotoisin Wilkomierzestä.\n\n— Mitä te sitte olette tehnyt Wilkomierzessä?\n\n— Tutustuin heihin sattumalta Roomassa Corsolla.\n\n— Sepä onnellinen sattuma.\n\n— Onnellisin elämässäni.\n\n— Varmaankin karnevaalin aikana.\n\n— Mitä vielä! Kävelen eräänä aamuna Via Candottia pitkin. Silloin\nhuomaan kaksi vaaleaa naista, nähtävästi äiti ja tytär, jotka\nhuonolla italiankielellä kysyvät Capitolioa. \"Capitolio, Capitole,\nCapitol\", ääntelivät he, eikä kukaan ymmärtänyt heitä, koska nimi,\nkuten tiedätte, italiaksi on \"Campidoglio\". Tunsin että he olivat\npuolalaisia, sillä minulla on siinä suhteessa tuntijan silmä.\nHe tulivat äärettömän iloisiksi, kun puhuttelin heitä puolaksi;\nminustakin oli hauskaa enkä ainoastaan näyttänyt heille tietä, vaan\nsaatoin heidät perille.\n\n— Ette aavista miten kertomuksenne huvittaa minua. Läksitte siis\nyhdessä.\n\n— Läksimme. Matkalla jo katselin tyttöä: niinkuin poppeli. Kaunis,\nkomea, pieni pää, korvat niinkuin malliksi tehdyt, paljon ilmettä ja\nsilmäripset suorastaan kultaiset. Sellaisia ette täällä tapaakaan,\nainoastaan Venetsiassa ja sielläkin harvoin. Minuun teki tavattoman\nhyvän vaikutuksen, että hän niin piti huolta äidistään, joka miehensä\näskeisen kuoleman johdosta oli hyvin alakuloinen. Ajattelin: hänellä\non varmaan hyvä sydän. Viikon toimin heidän oppaanaan ja viikon\nperästä kosin.\n\n— Kuinka? Viikon perästä?\n\n— Niin. Sentähden että he palasivat Firenzeen.\n\n— Te kuulutte joka tapauksessa ihmisiin, jotka eivät harkitse\nasioita kauvan.\n\n— Kotona Puolassa se tietysti olisi vienyt enemmän aikaa, mutta\ntäällä, tiedättekö, minun teki mieleni suudella hänen kättään jo\nsiitä hyvästä, että hän oli puolalainen.\n\n— Niin kyllä, mutta avioliitto tekee kuitenkin elämässä ratkaisevan\nmuutoksen.\n\n— Tekee tietysti, mutta mitäpä minä kahdessa tai kolmessa viikossa\nolisin voinut saada selville enempää kuin yhdessäkään. Tietysti\nminulla oli epäilykseni — tunnustan sen. Siitä on hiukan vaikea\npuhua. Meidän suvussamme on kuurous synnynnäinen. Isoisä ei vanhoilla\npäivillään kuullut mitään, isäni tuli neljänkymmenen vanhana\nkuuroksi... Voihan silti elää, mutta oli miten oli, niin se on kovaa,\nvarsinkin ympäristölle, sillä kuurot käyvät aina ärtyisiksi. Minua\nkiusasi ajatus, sopiiko miehen, jota tuo kohtalo luultavasti uhkaa\nja jonka kanssa elämä voi käydä vaikeaksi, sitoa tuollainen tyttö\nelämäänsä...\n\nVasta nyt huomasin, että Lukomskin silmien ilmeessä, hänen\npäänsä liikkeissä, siinä tavassa millä hän kuunteli, kun hänelle\npuhuttiin, oli jotakin, jota tavallisesti tavataan kuuroissa. Hän\nkuuli vastaiseksi erinomaisesti, mutta nähtävästi hän kaiken aikaa\ntarkkasi, joko hänen kuulonsa heikkenee.\n\nKoetin rauhoittaa häntä, ja hän virkkoikin:\n\n— Samaa minä olen ajatellut. Ei ihmisen kannata mahdollisesti\nsattuvien tapaturmien takia tärvellä omaa onneaan ja toisen elämää.\nTuleehan kolerakin Italiaan, mutta olisivatpa italialaiset hullut,\njolleivät uskaltaisi mennä naimisiin sentähden, että saattavat kuolla\nkoleraan ja jättää vaimon ja lapset turvattomiksi. Tein niinkuin\nminun piti. Sanoin neiti Vandalle etukäteen, että rakastan häntä,\nettä olisin valmis antamaan elämäni saadakseni hänet omakseni,\nmutta että tiellä on sitä ja sitä! Ja tiedättekö mitä hän minulle\nvastasi. \"Jahka en enään voi teille lausua että teitä rakastan,\nniin kirjoitan.\" Ja vuodatettiinhan siinä hiukan kyyneliä, mutta\nviikon perästä nauroimme mokomaa pelkoa, ja minä tekeydyin tahallani\nkuuroksi, jotta hänen täytyisi kirjoittaa minulle, että rakastaa\nminua.\n\nTämä keskustelu jäi mieleeni. Sniatynski erehtyy väittäessään\nettei meillä Puolassa ole tahtoa muilla kuin aaseilla. Tuolla\nkuvanveistäjällä oli totisesti syytä harkita asemaa, mutta\nviikko riitti hänelle perinpohjaisen päätöksen tekemiseen. Ehkei\nhänen tietoisuutensa ole siihen määrään kehittynyt kuin minun,\nmutta hän on viisas mies. Ja mikä oivallinen nainen tuo tuleva\nkuvanveistäjänrouva!... ja kuinka minä pidän hänen vastauksestaan!\nTunnen paikalla, että Anielka kuuluu samaan luokkaan. Jos minä\nesimerkiksi tulisin sokeaksi, niin Laura pitäisi lukua sokeudestani\nvain siinä määrin kuin se tarjoaisi hänelle tilaisuutta puettaa minut\njoksikin faiaakkilaiseksi Demodokokseksi, joka esiintyisi laulajana\nhänen juhlissaan. Mutta Anielka! — hän varmasti ei heittäisi minua,\nvaikken edes vielä olisi hänen miehensäkään. Antaisin pääni pantiksi,\nettä niin on.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että tämä varmuus silmieni edessä, viikossa\nolisi ollut kylläksi miettimisen aikaa. Ja minä mietin jo viisi\nkuukautta. Viime kirjeessäni tädille ei siinäkään ollut mitään varmaa.\n\nMinua rauhoittaa kuitenkin se ajatus, että täti, joka on järkevä\nnainen ja rakastaa minua, ymmärtää asiani ja rientää avukseni.\nNiinikään asuu sydämessäni toivo, että Anielka rupeaa tädin\nliittolaiseksi. Pahoittelen kuitenkin, etten laatinut kirjettäni\nselvempään muotoon. Tekee mieleni lähettää toinen kirje, mutta\ntukahutan haluni. Täytyy odottaa vastausta ensimäiseenkin. Onnelliset\ntuollaiset ihmiset kuin Lukomski, jotka alkavat teosta.\n\n\nKesäkuun 15 p:nä.\n\nSanottakoon tunnettani Anielkaan rakkaudeksi tai miksi hyvänsä,\nvarma on, että aina on ollut ääretön ero sen ja kaikkien niiden\nmuiden tunteiden välillä, jotka tähän asti ovat liitäneet läpi\nsydämeni. Ajattelen häntä aamusta iltaan; hänestä on tullut minulle\nikäänkuin yksityisasia, tunnen olevani vastuunalainen hänestä itseni\nedessä. Sellaista ei minulla milloinkaan ennen ole ollut. Entiset\nsuhteet solmittiin, kestivät aikansa ja purettiin. Ne jättivät\njonkun verran kaipausta, joskus miellyttävän, joskus vastenmielisen\nmuiston, mutta milloinkaan eivät ne tällä tavalla ottaneet\nvaltoihinsa koko sisäistä olentoani. Tällaisten tyhjäntoimittajien\nja maailmanmiesten elämässä — jommoisia me kaikki olemme, me jotka\nemme pyri mihinkään päämääriin, emme palvele mitään ihanteita emmekä\nole pakoitetut tekemään työtä elääksemme — ei nainen milloinkaan\njätä näyttämöä: alituiseen me katselemme hänen mutkiinsa, hääräämme\nhänen ympärillään ja tulemme häntä niin hiton likelle, että hän\nlopulta kuuluu jokapäiväisen elämämme synteihin. Kun me käymme\nvalloittamaan naista, tuottaa se meille niin vähän tunnonvaivoja,\nettä vähemmin tunnonvaivoja voi olla ainoastaan naisella, kun\nhän hyökkää meidän kimppuumme. Kaikesta herkkäluontoisuudestani\nhuolimatta kuulun minäkin niihin omiintuntoihin, jotka siinä\nsuhteessa ovat aivan turtuneet. On sattunut tapauksia, jolloin olen\nsanonut itselleni: \"Olisipa nyt erinomainen tilaisuus pateettiseen\nitsesoimailuun!\" mutta olen aina lopuksi tyytynyt kohauttamaan\nolkapäitäni ja ajattelemaan hauskempia asioita. Tällä kertaa ei se\nkäy ensinkään. Joskus askartelee ajatukseni aivan toisaalla; äkkiä\ntunnen, ettei kaikki ole kuten olla pitää: minut valtaa levottomuus,\nkauhu, ikäänkuin olisin unohtanut jotakin tavattoman tärkeää,\njättänyt tekemättä jotakin — ja seuraavassa hetkessä huomaan, että\nAnielka-ajatus taasen astuu esiin kaikista verhoistaan, vangitakseen\nminut kokonaan. Se kolisee minussa yöt päivät kuten piironginlaatikon\nmessinkirengas Mickiewiczin runossa. Minä koetan kohauttaa\nolkapäitäni, vähentää sen vaikutusta, nauraen ajaa sitä menemään,\nmutta skeptillisyyteni ja ironiani eivät riitä, tai oikeammin\nsanoen: riittävät sen hetken, jonka kestävät, mutta samassa kierrän\ntaasen kirottua kehää. Se ei ole suorastaan tuskaa eikä omantunnon\nsoimausta, vaan se on mieluummin ajatusten paikallaanpolkemista ja\nsamalla levotonta uteliaisuutta tietämään, miten tulee käymään,\nikäänkuin elämäni riippuisi tuosta tulevasta.\n\nJollen olisi niin taitava itse-erittelyssä, tekisin sen\njohtopäätöksen, että tässä on kysymyksessä suuri, harvinainen\ntunne, mutta minä vainuan, että mietteisiini ja levottomuuteeni\nsekaantuu jotakin muutakin kuin halu tulevaisuudessa omistaa Anielka.\nEpäilemättä on hän tehnyt minuun syvän ja voimakkaan vaikutuksen.\nSniatynski on kuitenkin varsin oikeassa vakuuttaessaan, että jos\nrakastaisin häntä niinkuin hän, Sniatynski, esimerkiksi rakastaa\nvaimoaan, niin ennenkaikkea haluaisin omistaa hänet. Minussa taas\n— ja tässä asiassa en erehdy — on pelko hänen kadottamisestaan\nsuurempi kuin halu omistaa hänet. Ehkei jokainen saata nähdä mikä\ntavattoman suuri ero on näiden asiain välillä. Minä olen kun\nolenkin vakuutettu siitä, että jollei Kromickia olisi, jollei\nAnielkan menettäminen uhkaisi, niin en tuntisi tätä pelkoa enkä tätä\nlevottomuutta. Tämä pelko ikäänkuin päästelee hämääntyneitä lankojani\nja näyttää minulle, etten rakasta Anielkaa niin paljon kuin tunnen,\nettä voisin häntä rakastaa, ja onnen väläykset, jotka samalla näen,\nelämäni onnen ainoat mahdollisuudet, tekevät minut sanomattoman\nsurulliseksi, ja kauhu valtaa minut tyhjyyden edessä, joka uhkaa, jos\nAnielka poistuu tieltäni.\n\nOlen huomannut, että suurimmat pessimistit, kun heiltä uhataan viedä\njotakin, pyristelevät käsin ja jaloin ja parkuvat yhtä pahasti kuin\nikinä suurimmat optimistit. Minä olen juuri siinä tilassa. Tosin en\nparu, mutta minut käsittää kauhu, kun ajattelen, että ehkä parin\npäivän perästä en tiedä mitä minulla on tekemistä maailmassa.\n\n\nKesäkuun 16 p:nä.\n\nSain sattumalta hiukan tietoja Laurasta; asianajajani kautta, joka\nhoitaa myöskin Davisien asioita. Davis on jo houruinhoitolassa,\nrouva Interlakenissa Jungfraun juurella. Varmaan hän nousee vuoren\nhuipulle. Saatan kuvitella kuinka hän verhoutuu alppeihin, niiden\nlumiin, sumuihin, auringonlaskuihin, kuinka hän soutelee järviä,\nseisoo kuilujen partaalla. Lausuin asianajajalle osanottoni Davisin\nperhettä, sekä herraa että rouvaa kohtaan, rouva kun niin nuorena on\njäänyt yksin oman onnensa nojaan. Vanha lakimies rauhoitti minua,\nkertoen, että napolilainen herra Maleschi, rouva Davisin sukulainen,\njuuri oli saapunut Sveitsiin. Tiedän, tiedän! Italialainen, kaunis\nkuin Antinous, mutta pelaaja ja pelkuri, jos puheet pitävät\npaikkansa. En taitanut aikoinani syyttä sanoa Lauraa Pisan kaltevaksi\ntorniksi.\n\nTodella ensi kerran tunsin, muistellessani naista, jota tosin en\nrakastanut, mutta jota olin rakastavinani, inhoa. Olen Lauralle\nkiittämätön ja epähieno. Oikein hävettää. Mistä syystä minä kannan\nkaunaa häntä vastaan ja olen hänelle leppymätön? Siitä syystä, kuten\njo olen sanonut, että ystävyytemme alusta asti, jollei suorastaan\nhänen vaikutuksestaan, niin kuitenkin läheisen suhteemme takia,\nalennuin tuhansiin rumiin ja huonoihin tekoihin, jommoisiin en\nmuuten ikimaailmassa ole tehnyt itseäni syypääksi. En kunnioittanut\nsuruani, en Davisin heikkoutta ja avuttomuutta, vaivuin laiskuuteen,\ntahrin itseni, lähetin tuon onnettoman kirjeen... Se on kaikki minun\nsyytäni! Mutta kun sokea kompastuu kiveen tiellä, niin hän aina\nkiroaa kiveä, vaikka sokeus oli syynä hänen lankeamiseensa.\n\n\nKesäkuun 17 p:nä.\n\nOlen tänään vienyt rahaa Lukomskille, antanut asianajajalleni\navoimen valtakirjani, matkatavarani ovat kunnossa, ja olen valmis\nminä hetkenä hyvänsä lähtemään matkaan. Rooma alkaakin käydä\nsietämättömäksi.\n\n\nKesäkuun 18 p:nä.\n\nTädin vastauksen pitäisi jo olla täällä. Työntäen luotani pahimmat\nolettamukset koetan arvata mitä tädillä on minulle sanomista. En\nenään tiedä kuinka moneen kertaan olen katunut etten kirjoittanut\nhänelle selvemmin. Kirjoitin kuitenkin, että ehkä tulisin Ploszowiin,\njos tietäisin, etten häiritse tädin vieraita, ja lähetin samalla\nsydämelliset terveiset äidille ja tyttärelle. Huomautin myöskin,\nettä viime päivinä Peglissä olin sairas ja niin hermostunut, etten\ntietänyt mitä tein. Saatuani kirjeen valmiiksi luin sen ja tuntui se\nminusta hyvin järkevältä, mutta nyt se minusta on kaiken typeryyden\nhuippu. Itserakkaus ei sallinut minun selvästi ja ratkaisevasti\nperuuttaa mitä kirjoitin Peglistä. Luotin siihen, että täti käyttää\nhyväkseen ensi tilaisuutta pannakseen asiat järjestykseen, ja sitte\nminä saavun kuin mikäkin armon ruhtinas. Kurja on ihmisluonto.\nMinulla ei ole muuta neuvoa kuin kourin kynsin riippua kiinni siinä\ntoivossa, että tädin täytyy käsittää millä kannalla asiani ovat.\n\nNyt kun levottomuuteni hetki hetkeltä kasvaa, tunnen, etten\nainoastaan voisi rakastaa Anielkaa äärettömästi, vaan yleensä olla\npaljon parempi ihminen kuin olen ollut. Minkä vuoksi minä sitte\nkäyttäydyn ikäänkuin ei minussa olisi muuta kuin itsekkyyttä ja\närtyisiä hermoja! Mutta jollei ole mitään muuta, niin minkätähden\nei itse-erittelyni empimättä paljasta minulle asiain tilaa?\nMinä uskallan tehdä johtopäätökset loppuun asti enkä koskaan\npeitä itseltäni totuutta, mutta viime olettamuksen aina hylkään.\nMinkätähden? Sentähden, että ehdottomasti tiedän olevani parempi\nkuin tekoni. Ne johtuvat jostakin elämisen-taidon puutteestapa\nsiihen on syynä osaksi rotu, osaksi sairas vuosisata, jonka lapsi\nolen — juuri siitä johtuu itse-erittelemiseni, joka ei milloinkaan\nole sallinut minun tarttua ihmisluontoni ensimäiseen alkuperäiseen\nnykäisyyn, vaan joka on tehnyt, että arvostelen kaikkea, kunnes\nsieluni on aivan loppuun väsynyt. Lapsena huvittelin latomalla\nrahoja päällekkäin, kunnes patsas kallistui omasta painostaan ja\nmuuttui muodottomaksi läjäksi. Nyt ladon samalla tavalla ajatuksia ja\naikomuksia päällekkäin, kunnes ne hajoavat kaaokseksi. Sentähden on\npaljon helpompaa tehdä negatiivista kuin aktiivista työtä; hävittää\neikä rakentaa. Varmaan monet lahjakkaat ihmiset potevat juuri tätä\ntautia. Kaiken ja oman itsemme arvosteleminen on polttanut poroksi\nvoimamme, meiltä puuttuu pohjaa, lähtökohtia, uskoa elämään. Kas\nsentähden esimerkiksi minä en niin paljon halua omistaa Anielkaa kuin\npelkään häntä kadottaa.\n\nMutta puhuessani vuosisadan taudista en tahdo rajoittua puhumaan\nyksin itsestäni. Sattuu varsin usein, että joku meistä kulkutaudin\nraivotessa joutuu vuoteen omaksi — mutta nyt on kritiikki\nkulkutautina, joka raivoaa koko maailmassa. Siitä syystä aivan\nyksinkertaisesti katot, joiden suojassa ihmiset ovat asuneet, nyt\nromahtavat heidän päälleen. Uskonto, jonka pelkkä nimi jo tietää\nkokoavaa voimaa, hajoaa. Uskovaisissakin on usko käynyt levottomaksi.\nSuojasta, jota me nimitämme isänmaaksi, alkaa vuotaa sosiaalisia\nvirtauksia. Ainoa ihanne, jonka edessä häikäilemättöminkin skeptikko\nvielä paljastaa päänsä, on — kansa. Mutta senkin kuvapatsaan\njalustalle alkavat jo jotkut riiviöt piirrellä enemmän tai vähemmin\nkyynillisiä sukkeluuksia — ja, mikä on omiaan vieläkin enemmän\nhämmästyttämään: ensimäiset epäilyksen sumut kohoavat niissä päissä,\njoiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan kumartua syvimmälle.\nLopuksi saapuu jokin älykäs skeptikko, toinen Heine, lyö epäjumalaa\nposkelle ja sylkee sitä silmille — kuten aikoinaan teki Aristofanes\n— mutta ei sylje sitä vanhojen ihanteiden, vaan ajatuksen vapauden\nja epäilyksen vapauden nimessä — ja mitä sitte seuraa — en tiedä.\nLuultavasti piru kirjoittaa sonetteja jälellejääneelle tyhjälle\njättiläispinnalle.\n\nOnko tähän mitään apua? Ennen kaikkea: mitä se minuun kuuluu? Minun\nasiani ei ole tahtoa. Siihen olen ihan liian hyvin kasvatettu\naikakauden lapsi. Jos kuitenkin kaikkien ajatusten, tekojen ja\ntapahtumien tarkoitus on lisätä onnen summaa, niin rohkenen omasta\npuolestani tehdä erään kysymyksen, kuitenkin sivumennen huomauttaen,\netten ota lähtökohdaksi aineellista puolta asiassa, vaan sisällisen\nrauhan, joka voi puuttua minulta yhtä hyvin kuin keneltä muulta\ntahansa: isoisäni oli onnellisempi kuin isäni, isäni onnellisempi\nkuin minä, ja poikani, jos minulla tulee olemaan sellainen, tulee\nolemaan kaikin puolin surkuteltava raukka.\n\n\nFirenzessä kesäkuun 20 p:nä.\n\nKorttilinna on romahtanut. Olen saanut tädin kirjeen. Anielka menee\nnaimisiin Kromickin kanssa, ja häät vietetään muutaman viikon\nperästä. Hän on itse tahtonut, että kaikki kävisi niin pian. Saatuani\ntämän tiedon istuuduin rautatievaunuun ja aioin lähteä Ploszowiin,\nvaikka samalla kaiken aikaa tunsin, että matkani on hullutusta ja\nettei siitä voi olla mitään hyötyä. Sentähden olen Firenzessä. Minua\nrepi ja raastoi, mutta minä sain kootuksi viimeiset jäännökset\ntietoisuuttani ja järkeäni ja jäin tänne.\n\n\nFirenzessä kesäkuun 22 p:nä.\n\nYhtaikaa kuin sain tädin kirjeen, tuli kihlailmoitus, jonka\npäällekirjoitus oli naisen käsialaa. Se ei ollut Anielkan eikä hänen\näitinsä kirjoittama. Luultavasti se on rouva Sniatynskin häijyyttä ja\nkeksintöä. Muuten on kaikki minulle yhdentekevää. Olen saanut iskun\npäähäni ja mennyt tainnoksiin. Huomaan että minua enemmän pyörryttää\nkuin minuun koskee. En tiedä miten myöhemmin käynee. Sanotaan ettei\nkuulakaan heti tunnu ruumiissa. En kuitenkaan vastaiseksi ole\nampunut itseäni enkä tullut hulluksi. Katselen Lungarnoa, Arnoa,\npanisinpa vaikka pasianssia, jos osaisin, sanalla sanoen:\nvoin erinomaisesti... Onhan se tuttu tarina, että huolimatta\nsydämellisestä ystävyydestä koirat syövät jäniksen... Täti piti\ntietysti kristityn velvollisuutenaan kertoa Anielkalle mitä\nkirjoitin Peglistä.\n\n\nFirenzessä kesäkuun 23 p:nä.\n\nHeti aamulla kun herään, pitää minun ruveta toistelemaan itselleni,\nettä Anielka menee Kromickille — sama hyvä, hellä Anielka, joka\nei mennyt nukkumaan, vaan odotti minua palaavaksi Varsovasta\nPloszowiin, joka katsoi minua silmiin, kuunteli sanojani ja lausui\njoka katseellaan, että hän on minun omani. Ja hänestä tulee nyt\nrouva Kromicki, eikä siinä kyllä, vaan viikko häiden jälkeen ei\nhänen päähänsä enään mahdu, kuinka hän saattoi hetkeäkään epäillä\nvalitsisiko Ploszowskin vai sellaisen Jupiterin kuin Kromicki.\nMaailmassa tapahtuu kummia asioita ja niin kauhistuttavan\nperuuttamattomia, että ihmiseltä menee viimeinenkin viheliäinen\nelämänhalun jäännös. Tietysti Celina rouva ja rouva Sniatynski\nnyt pitävät Kromickin puolta ja tahallaan kehuvat häntä minun\nkustannuksellani. Jättäisivät jo Anielkan rauhaan! Että täti\nkuitenkin on sallinut tämän kaiken tapahtua! Vähät minusta, mutta\nnäkeehän ja tietäähän täti, ettei Anielka voi tulla onnelliseksi.\nSanoohan hän itse, että Anielka menee Kromickille epätoivosta.\n\nTässä koko pitkä, kirottu kirje:\n\n\"Kiitos viime kirjeestäsi, varsinkin kun edellinen kirjeesi Peglistä\noli sekä jyrkkä että armoton. Vaikea minun on ollut käsittää, ettet\nsinä voinut suoda tytölle edes hiukkaa ystävällisyyttä tai sääliä.\nEnhän minä, rakas poikaseni, tahtonut enkä pyytänyt, että sinä heti\npyytäisit Anielkaa omaksesi, pyysin vain, että kirjoittaisit hänelle\njonkun hyvän sanan, vaikkapa minun kirjeessäni. Ja saat uskoa, että\nne olisivat riittäneet, sillä hän on rakastanut sinua niinkuin vain\nhän voi rakastaa. Ymmärrät asemani: mitä saatoin tehdä kirjeesi\nsaatuani? Saattoiko omatunto sallia minun vielä pitää Anielkaa\nharhaluulossa ja levottomuudessa, joka selvästi myrkytti hänen\nterveyttään? Chwastowski lähettää aina aamulla vartavasten noutamaan\npostia Varsovasta ja tuo sen mukaansa, kun hän tulee aamiaiselle.\nAnielka tiesi että sinulta on tullut kirje, sillä tyttö raukan on\nollut tapana kyttäellä Chwastowskin tuloa muka asettaakseen minulle\ntulleet kirjeet lautaselleni, mutta itse asiassa nähdäkseen, eikö\nsinulta ole mitään. Nyt hän näki, että oli kirje. Huomasin jo, että\nhänen kaataessaan teetä lusikat kilisivät hänen käsissään. Minut\nvaltasi paha aavistus. Ajattelin jo, että olisi parasta jättää\nlukeminen kunnes pääsisin huoneeseeni, mutta samalla olin levoton\nterveydestäsi enkä voinut hillitä itseäni. Jumala tietää, kuinka\nvaikeaa minun oli teeskennellä tyyneyttä, varsinkin kun tunsin\nAnielkan silmien kuin liimattuina seuraavan kasvojani. Pelastuin\njotenkuten; sanoin ainoastaan: 'Leon on yhä alakuloinen. Jumalan\nkiitos kuitenkin terveenä ja lähettää teille kaikille terveisiä.'\nAnielka koetti kysyä tavallisella äänellään: 'Vieläkö hän kauvan\nviipyy Italiassa?' Näin miten paljon tuohon kysymykseen sisältyi enkä\nuskaltanut sanoa totuutta, varsinkin kun Chwastowski ja palvelijat\nolivat läsnä. Sanoin siis: 'Ei; hän taitaa pian tulla tänne.'\nOlisitpa nähnyt mikä tuli hänessä syttyi, mitenkä hän ilostui ja\nmiten hänen täytyi hillitä itseään jottei purskahtaisi itkuun.\nOnnetonta! Minun tekee vieläkin mieli purskahtaa itkuun, kun sitä\nmuistan. Et käsitä miten kärsin, kun vihdoin pääsin yksinäisyyteen.\nMutta olithan sinä selvästi kirjoittanut: 'Toivotan onnea neiti\nAnielkalle ja herra Kromickille' — ja täytyihän minun, omantuntoni\nnimessä, avata tytön silmät. Minun ei tarvinnut kutsua häntä, sillä\nhän tuli itse. Silloin sanoin hänelle: 'Anielka kulta, minä tiedän,\nettä sinä olet viisas ja hyvä tyttö, joka aina taivut Jumalan tahdon\nalle. Meidän täytyy puhua suoraan. Tiedän, lapseni, että sinun ja\nLeonin välillä oli alkua kiintymiseen ja vakuutan sinulle, että mitä\nhartaimmin toivoin siitä jotakin tulevan. Mutta nähtävästi se ei\nollut Jumalan tahto. Jos siinä suhteessa olet rakentanut joitakin\nilmalinnoja, niin anna niiden kaatua!' Rupesin hyväilemään häntä,\nsillä hän kalpeni paperin karvaiseksi. Pelkäsin hänen pyörtyvän,\nmutta onneksi toki ei käynyt niin. Hän vain vaipui maahan polviani\nvastaan ja kysyi kysymistään: 'Mitä hän käski sanoa minulle, täti?\nMitä hän käski sanoa minulle?' Koetin vastustaa, en olisi tahtonut\nlausua sanojasi — mutta mieleeni johtui, että hänelle on parempi\ntietää koko totuus, ja vihdoin sanoin hänelle, että toivotat onnea\nhänelle ja Kromickille. Silloin hän nousi ja lausui hetkisen perästä,\naivan muuttuneella äänellä: 'Täti sanoo hänelle paljon kiitoksia.'\nSitte hän paikalla läksi huoneesta. Pelkään sinun pahoittelevan, että\nniin suoraan ja peittelemättä ilmoitin sanasi; mutta koska sinä kerta\nkaikkiaan et välitä Anielkasta, oli paras selvästi sanoa se hänelle.\nJota selvemmin hän tuntee, että olet kohdellut häntä pahasti, sitä\nnopeammin hän unohtaa sinut. Ja jos se sinusta tuntuukin ikävältä,\nniin muista miten paljon, ei yksin ikävyyksiä, vaan kärsimyksiä\nmeillä on ollut kaikilla kolmella ja varsinkin Anielkalla. Hänellä\non niin paljon itsehillitsemiskykyä, etten todellakaan olisi\nuskonut. Kaiken päivää kulki hän silmät kuivina eikä näyttänyt\nmitään äidilleen, jonka terveydestä hän on kovin huolissaan. Hän\npysytteli vain tavallista hellempänä hänen luonaan ja samaten minun\nturvissani. Se liikutti minua niin, että olin itkemäisilläni. Herra\nSniatynski, joka tuli samana päivänä, ei huomannut Anielkasta\nmitään. Kerroin hänelle sitte asian, sillä onhan hän ystäväsi. Se\nkoski häneen kauheasti, ja hän rupesi niin sättimään sinua, että\nlopulta jo suutuin häneen. Herra ties mitä kaikkia hän sanoikaan —\ntiedäthän sinä mimmoinen hän on. Sinä joka et rakasta Anielkaa, et\nkykene arvioimaan miten onnelliseksi olisit tullut hänen kanssaan.\nPahasti kuitenkin teit, poikaseni, kun pidit häntä siinä luulossa,\nettä rakastat häntä. Meistä kaikista, ei yksin hänestä, tuntui siltä,\nmutta se oli paha, sillä ensinnäkin hän on kärsinyt niin paljon,\nettä yksin Jumala tietää hänen kärsimystensä määrän, ja toiseksi se\noli syynä siihen, että hän heti suostui Kromickin tarjoukseen. Minä\nymmärrän täydelleen, että hän teki sen epätoivoissaan. Nähtävästi\nhe äidin kanssa olivat keskustelleet ja tehneet jonkun päätöksen.\nKromicki saapui päivää kirjeesi jälkeen. Hän otti hänet paikalla\nvastaan aivan toisella tavalla kuin ennen, ja viikkoa myöhemmin hän\nkosi ja sai myöntävän vastauksen. Herra Sniatynski kuuli sen vasta\npari päivää sitte. Hän oli repimäisillään hiukset päästään, ja miten\nvaikea minun tilani alunpitäen on ollut, sitä en koeta sinulle\nkuvatakaan.\n\n\"En koskaan eläissäni ole ollut sinulle niin suuttunut, ja vasta\ntoinen kirjeesi lauhdutti hiukan raivoani, vaikka se samalla\nlopullisesti vakuutti minulle, ettei tuulentuvistani tule mitään.\nTunnustan sinulle nimittäin, että ensimäisen kirjeesi jälkeen, ja\nennenkuin Kromicki oli tehnyt naimatarjouksensa, päähäni pälkähti:\n'Olkoon Jumala meille armollinen ja kääntäköön hänen sydämensä!\nLeon on vihapäissään kirjoittanut niin!' Mutta kun sitte jo lähetit\nAnielkalle muutamia hyviä sanoja etkä kuitenkaan peruuttanut mitään\nensimäisen kirjeesi sisällöstä, niin tunsin, ettei enään ollut\ntoivomisen sijaa. Anielkan häät ovat heinäkuun 25 p:nä, ja saat heti\nkuulla minkätähden pidämme niin kiirettä. Celina on todella hyvin\nraihnas, hän uskoo loppunsa olevan likellä eikä tahdo että suruvuosi\nmatkaansaattaisi pitkää kihlausta. Hän tahtoo ennen kuolemaansa\nnähdä lapsensa miehen turvissa. Kromickilla on kiire, koska tärkeät\nasiat kutsuvat häntä Itään. Anielka puolestaan tahtoo niin pian\nkuin suinkin tyhjentää katkeran kalkin. Oi poikaseni, minkätähden\nnäin piti käydä, ja minkätähden sen lapsukaisen piti tulla näin\nonnettomaksi?\n\n\"En ikipäivinä sallisi hänen mennä Kromickille, mutta kuinka saatan\nenään sanoa mitään, minä joka Anielkaan nähden olen niin syyllinen?\nMinun teki mieleni naittaa sinut enkä ajatellut mitä seurauksia siitä\nvoisi olla Anielkalle. Syy on minun, mutta saankin nyt kärsiä ja\nrukoilen joka päivä lapsukaisen puolesta.\n\n\"Häiden jälkeen he matkustavat Volyniaan. Celina jää minun luokseni\nVarsovaan. Hän on puhunut Odessasta, mutta sinne en millään päästä\nhäntä. Sinä tiedät, rakkaani, mikä ilo minulle on nähdä sinut. Mutta\nnyt pyydän, ettet tule Ploszowiin. Tee se Anielkan tähden. Jos\ntahdot, niin minä paikalla tulen sinun luoksesi. Anielkaa täytyy nyt\nsäästää.\"\n\nMinkätähden minä pettäisin itseäni!? Joka kerta kun luen kirjeen,\ntekisi mieleni iskeä pääni seinään — mutta ei enään vihasta eikä\nmustasukkaisuudesta, vaan surusta.\n\n\nKesäkuun 29 p:nä.\n\nMahdotonta minun on ollut istua kädet ristissä ja pitää kaikkea\ntoivoa turhana. Tämä avioliitto olisi luonnottomuus. Tänään\ntorstaina lähetin Sniatynskille sähkösanoman, jossa pyysin häntä\nkaikkien pyhien nimessä sunnuntaina tulemaan Krakovaan. Itse\nlähden sinne huomenna. Pyysin ettei hän kertoisi kenellekään\nsähkösanomasta. Vaadin häntä, tai oikeammin sanoen: rukoilen häntä\npuhumaan puolestani Anielkalle. Uskon hänen vaikutukseensa. Anielka\nkunnioittaa häntä ja pitää hänestä tavattomasti! Tämä ei kävisi\ntädiltä, me miehet ymmärrämme toisiamme paremmin. Psykologina\nSniatynski näkee paremmin päästä päähän koko sen kirotun psyykillisen\nprosessin, jonka viime aikoina olen läpikäynyt. Hänelle voin\nniinikään kertoa Laurasta — jos hänestä mainitsisinkaan tädille,\nniin täti vain siunailisi. Ensin aioin kirjoittaa Anielkalle\nitselleen, mutta kirjeeni herättäisi vain huomiota ja saisi aikaan\nhäiriöitä. Tuntien Anielkan suoruuden tiedän, että hän heti näyttäisi\nkirjeen äidille — äiti, joka tietysti ei kärsi minua, rientäisi\nselittämään sen omalla tavallaan ja Kromicki auttaisi häntä osaltaan.\nSniatynskin täytyy kahdenkesken saada puhutella Anielkaa, ja siihen\nhänen rouvansa kyllä hankkii tilaisuuden. Toivon että hän suostuu\npyyntööni, vaikka tehtävä onkin arkaluontoinen. En ole nukkunut\nmoneen yöhön. Kun suljen silmäni, muistan Anielkaa, hänen kasvojaan,\nhiuksiaan, silmiään, miten hän puhuu, hymyilee — näen hänet\nikäänkuin hän seisoisi edessäni... Minun on mahdoton elää tällä\ntavalla!\n\n\nKrakovassa kesäkuun 26 p:nä.\n\nSniatynski on täällä. Kunnon poika — Jumala hänen hyvyytensä\npalkitkoon. On kello kolme yöllä, mutta kosken voi nukkua, istun\nkirjoittamaan, enhän muutenkaan tiedä mihin ryhtyä. Puhelimme\nSniatynskin kanssa kello kolmeen, riitelimme ja sovimme. Nyt hän\nkääntelehtii vuoteessaan viereisessä huoneessa. En saanut häntä\nheti suostumaan ehdotukseeni. Aina hän toisteli: \"Hyvä ystävä,\nmillä oikeudella minä, vieras ihminen, voisin sekaantua teidän\nperheasioihinne, kun ne lisäksi ovat näin arkaluontoista laatua?\nAnielka neiti saattaa tukkia suuni ainoalla kysymyksellä: 'mitä se\nteihin kuuluu?'\" Vakuutin hänelle, ettei Anielka sitä sano, ikäänkuin\nminulla olisi ollut häneltä kirjallinen sitoumus. Tunnustin hänen\nhuomautuksensa aivan oikeaksi, mutta sanoin samalla, että sattuu\nasiantiloja, jolloin ei tällaisia näkökohtia voi ottaa lukuun. Se\nnaula veti vihdoin, ettei tässä ole kysymys yksin minusta, vaan\nAnielkastakin, ja yleensä hän suostui puhumaan Anielkan kanssa\nsentähden, että hänen kävi minua sääli. Olen näinä parina päivänä\ntavattomasti laihtunut; hän huomautti siitä itse ja näin, että\nse häneen koski. Lisäksi ei hän siedä Kromickia. He ovat aivan\neri maata. Sniatynskin mielestä rahakeinottelu on sitä, että\nrahat otetaan vieraasta taskusta ja pannaan omaan. Hän tuomitsee\nKromickin siinä suhteessa ja sanoi hänestä: \"Jos hän kokoaisi rahaa\njotakin suurta ja rehellistä tarkoitusta varten, niin antaisin\nhänelle anteeksi, mutta hänen tarkoituksensa on itse päästä\nrahojen omistajaksi!\" Anielkan avioliitto raivostuttaa häntä ilman\nmäärää, kuten minuakin, ja hän on sitä mieltä, että Anielka kulkee\nonnettomuuttansa kohti. Pyynnöstäni matkustaa Sniatynski heti\nhuomisaamuna ensi junalla.\n\nYlihuomenna hän rouvansa kanssa lähtee Ploszowiin, ja jollei tule\ntilaisuutta puhua häiritsemättä Anielkan kanssa, niin he vievät\nhänet pariksi viikoksi luokseen. Hänen on määrä kuvata Anielkalle\nkärsimykseni ja sanoa, että koko elämäni on hänen käsissään. Hän\ntekee sen kyllä hyvin. Hän puhuu hänelle vakavasti, liikuttavasti\nja järkevästi. Hän vakuuttaa hänelle, ettei naisella ole oikeutta,\nvaikka hänen sydämensä olisi miten haavoitettu tahansa, mennä\nnaimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta; että hän niin menetellen\nmenettelee väärin ja rikollisesti; ettei hänellä ole oikeutta työntää\nluotaan rakastavaa miestä eikä turmella hänen elämäänsä sentähden,\nettä hän mustasukkaisuuden puuskassa teki jotakin, jota hän nyt koko\nsielustaan katuu.\n\nLopuksi sanoi Sniatynski minulle:\n\n— Suostun tähän kaikkeen ehdolla, että sinä, jos yritys\nepäonnistuisi, et törmää Ploszowiin nostamaan meteliä, joka tekisi\nsekä tätisi että Celina rouvan ja Anielka neidin kipeäksi. Voit, jos\ntahdot, kirjoittaa Anielka neidille, mutta persoonallisesti et saa\nmatkustaa sinne, ennenkuin olet saanut luvan minulta.\n\nMitä hän minusta ajatteleekaan? Lupasin, vaikka lupaukseni nyt tekee\nminut levottomaksi. Luotan kuitenkin Anielkan hyvään sydämeen ja\nSniatynskin puhelahjaan. Hän vasta osaa puhua! Hän ei ole antanut\nminulle paljon toivoa, mutta tiedän, että hän itse toivoo. Pahimmassa\ntapauksessa hän on päättänyt tinkiä Anielkaa siirtämään häitä puoli\nvuotta eteenpäin. Silloin on voitto minun, sillä silloin Kromicki\nvarmaan itse väistyy tieltä. Tulen kauvan muistamaan tämän päivän!\nSniatynski käy, kun hän näkee todellista tuskaa, hienotunteiseksi\nkuin nainen. Silti on raskasta paljastaa hulluutensa, syntinsä ja\nheikkoutensa ja laskea kohtalonsa toisen käsiin, sensijaan että itse\nkamppailisi sen kanssa. Mutta vähät minä kaikesta, kun on kysymys\nAnielkasta.\n\n\nKesäkuun 27 p:nä.\n\nSniatynski läksi tänään aamulla. Saatoin hänet junalle ja toistelin\nniin moneen kertaan hänen tehtäviään, että olisi voinut luulla häntä\nidiootiksi. Suuttuneena pauhasi hän, että jos hänen tehtävänsä\nonnistuukin, niin minä taasen rupean filosofoimaan. Teki mieleni\nantaa häntä korville. Hän läksi matkaan hyvällä mielellä; voisinpa\nvannoa, että hän uskoo onnistuvansa. Hänen mentyään läksin Neitsyt\nMaarian kirkkoon ja minä — skeptikko, minä — filosofi, minä, joka\n_en tiedä, en tiedä, en tiedä_ — minä annoin lukea messun Leonin ja\nAnielkan onneksi. Ja minä kuuntelin messun loppuun ja kirjoitan nyt\nmustin kirjaimin valkealle paperille: hiiteen kaikki skeptillisyys,\nfilosofia ja minun _en tiedä_ päällepäätteeksi!\n\n\nKesäkuun 28 p:nä.\n\nKello on yksi. Juuri nyt piti Sniatynskien tulla Ploszowiin. Ainakin\nyhteen täytyy Anielkan taipua: siirtämään häitä tuonnemmaksi. Hänellä\nei ole oikeutta kieltää sitä. Kaiken päivää ovat mitä erilaisimmat\najatukset risteilleet päässäni. Kromickin tekee mieli rahaa —\nsiitä ei ole epäilystä — minkätähden hän siis ei yritä rikkaampiin\nnaimisiin? Anielkan maatila on suuri, mutta velkaantunut — ehkäpä\nKromicki tarvitsee sitä sentähden, ettei häntä luultaisi huijariksi,\njolla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi. Se voi helpoittaa häntä\nsaamaan kansalaisoikeuksia — varmasti! — Kromicki voisi kuitenkin\ntämän kaiken lisäksi saada hyvät myötäjäiset. Nähtävästi Anielka siis\nmiellyttää häntä — ja on ehkä kauvan väikkynyt hänen mielessään. Ja\nonko se kumma, että Anielka miellyttää!\n\nJa tietää, että hän odotti niinkuin odotetaan onnea ja pelastusta,\nainoaa sanaa minun suustani! Tätihän kirjoittaa, että tyttö raukka\nodotteli Chwastowskia saadakseen kirjeet heti hänen käsistään.\nMinut valtaa kauhu, sillä minusta tuntuu, ettei minulle voida antaa\nanteeksi tekojani ja että minä, kuten muutkin minun kaltaiseni\nihmiset, ovat kadotukseen tuomitut.\n\n\nKello 10 illalla.\n\nPäivällä minulla oli kauhea päänsärky; nyt se on ohi, mutta kivun,\nunettomuuden ja levottomuuden vaikutuksesta olen tällä hetkellä\nikäänkuin jossakin hypnoottisessa tilassa. Mieleni, joka on avattu ja\nkäännetty vain yhteen suuntaan, joka kaikella voimallaan kokoontuu\nvain yhteen kohtaan, näkee selvemmin kuin milloinkaan elämässä\nmiten tulee käymään. Minusta tuntuu suorastaan siltä kuin olisin\nPloszowissa, kuin kuulisin mitä Anielka sanoo Sniatynskille. Enkä\nymmärrä kuinka niin olen voinut erehtyä. Hän ei armahda minua. Se ei\nole luuloa, vaan täyttä varmuutta. Minussa tapahtuu todella tällä\nhetkellä jotakin kummallista. Suuri vakavuus läpitunkee minut —\ntähän asti olen ollut lapsi — ja samalla minut valtaa sanomaton\nsurumielisyys. Enkö mahda sairastua. Sovimme Sniatynskin kanssa, että\nhän heti sähköttäisi. Vastaiseksi ei ole tullut mitään, ja tiedänhän\nminä, ettei sähkösanoma tuo minulle mitään uutta.\n\n\nKesäkuun 29 p:nä.\n\nSniatynskin sähkösanoma on tullut ja siinä oli:\n\n\"Kaikki turhaa — kokoa voimasi ja lähde maailmalle.\"\n\nNiin teenkin — Anielkani!\n\n\nParisissa toukokuun 2 p:nä.\n\nEn ole kymmeneen kuukauteen kirjoittanut päiväkirjaani, vaikka jo\nolin niin tottunut siihen työhön, että sitä kaipasin. Mutta minä\najattelin: minkätähden? Minulla oli se painostava tunne, että vaikka\nkirjoittaisin mietteitä, joita ei Pascalin tarvitsisi hävetä,\nmietteitä syvempiä kuin valtameren syvyys ja korkeampia kuin alpit,\nniin en saa muutetuksi sitä yksinkertaista tosiasiaa, että hän on\nnaimisissa. Ja se lamautti käteni. Joskus suuntautuu kaikki elämä\nyhtä näennäisesti vähäpätöistä päämäärää kohti, ja kun se poistuu,\nniin ei ihminen ymmärrä, minkätähden hän ryhtyy pienimpiinkään\ntehtäviin. Sitä on omituista ja hullunkurista muistella, mutta minä\nolin kauvan sellaisessa tilassa, että pukeutuessani, lähtiessäni\nkaupungille tai teatteriin tai klubiin aina ensimäiseksi tunki\nmieleeni kysymys: minkätähden? ja minulta kului monasti pitkä aika,\nennenkuin käsitin, että minun oli ollut tapana syödä päivällistä,\najaa partani ja suorittaa muita samallaisia tehtäviä, ennenkuin\ntunsin Anielkan. Ensi kuukausina matkustelin paljon, harhailin aina\nIslantiin asti. Ruotsin järvet, Norjan vuonot ja Islannin geysirit\neivät tehneet minuun mitään välitöntä vaikutusta, koetin ainoastaan\nkuvitella mitä Anielka olisi sitä tai sitä näköalaa katsellessaan\ntuntenut ja miten hän olisi ilmaissut ajatuksensa — sanalla sanoen:\nkatselin hänen silmillään, ajattelin hänen ajatuksillaan ja tunsin\nhänen sydämellään. Ja kun vihdoin muistin, että häntä sanotaan rouva\nKromickiksi, astuin kiireen kautta rautatievaunuun tai laivaan ja\njatkoin matkaani, koska näkemäni olivat lakanneet kiinnittämästä\nmieltäni. Mitä se minua liikutti, että kysymyksessä oli vain\ntavallinen, naurettava draama, sellainen, jommoisen läpi tuhannet\novat käyneet ennen minua! Kuolemankin läpi käyvät kaikki, mutta\njokaisesta kuolevasta tuntuu siltä kuin maailma luhistuisi yhdessä\nhänen kanssaan. Ja itse asiassa luhistuukin.\n\nEn tiedä enkä ryhdy tutkistelemaan, oliko tunteeni ensi kuukausina\nenemmän tai vähemmin pohjatonta epätoivoa. Kaikki on suhteellista.\nTiedän vain, että tuo nainen oli läpitunkenut olentoni ja että ensi\nkerran ymmärsin tyhjyyden, jonka saattaa jättää hyvin rakkaan olennon\nkuolema.\n\nVähitellen kuitenkin tavalliset tottumukset — vaikkeivät\nmitenkään erityisen mieluisat — taasen ottivat minut haltuunsa.\nSe lienee muuten aivan tavallinen ilmiö. Olen tuntenut ihmisiä,\njotka sisällisesti ovat olleet sanomattoman surullisia ja vailla\nkaikkea sielun iloisuutta, mutta jotka silti ovat säilyttäneet\njonkinlaisen ulkonaisen hilpeyden vain sentähden, että he joskus\novat olleet iloiset ja tottuneet iloisuuden muotoihin. Olisihan\nminunkin esimerkiksi täytynyt joskus päästä siihen tilaan, että\nolisin vaikkapa lakannut tuntemasta hammaskipua vain kuvitellessani\nmimmoista kipua sellainen tauti olisi mahtanut tuottaa Anielkalle.\nSitäpaitsi minä, lyhyesti sanoen, olen kovettunut ja lääkkeekseni\nkeksinyt itse myrkyn. Olen joskus Farinin matkakertomuksissa lukenut,\nettä kafferineekerit parantavat itseään skorpionin puremasta siten,\nettä antavat sen purra toisen kerran samaan paikkaan. Tuollaisena\nskorpionina tai vastamyrkkynä käytin itse myrkytettyyn kohtaan —\nkuten ihmiset yleensäkin mahtavat tehdä — sanoja: tehtyä ei saa\ntekemättömäksi.\n\nTehtyä ei saa tekemättömäksi, kärsin siis — tehtyä ei saa\ntekemättömäksi, lakkaan siis kärsimästä. Siinä tunteessa, ettei\nenään ole mitään neuvoa, piilee lohtu. Mieleeni tulee aina indiaani,\njonka Niagara tempasi pyörteisiinsä: alussa hän taisteli kaikella\nepätoivon lisäämällä tarmollansa, mutta kun huomasi, ettei ole\nmitään neuvoa, viskasi hän airon menemään, asettui veneen pohjalle\npitkäkseen ja rupesi laulamaan. Minä olen minäkin valmis laulamaan.\nNiagaran pyörteillä on muuten se hyvä puoli, että ne murskaavat\nihmisen, jonka ovat riistäneet mukaansa. Mutta on sellaisiakin\nkoskia, jotka paiskaavat hänet hiekkaiselle, autiolle, vedettömälle\nja hedelmättömälle rannalle. Ja juuri se kohtalo on tullut minun\nosakseni.\n\nMinun elämäni pahalta hengeltä on jäänyt huomaamatta muuan seikka.\nSe, että hyvin nujerrettu ja onneton ihminen välittää itsestään\npaljon vähemmin kuin onnellinen ihminen. Tämän tosiasian eteen\npahanilkinen kohtalo pysähtyy jonkun verran avuttomana. Olen\nsellaisessa tilassa, että jos esimerkiksi suuttunut Onnetar omassa\npersoonassaan astuisi eteeni ja sanoisi: \"Paha sinut periköön!\" —\nminä vastaisin hänelle: \"Hyvä! Periköön vaan!\" Ja sitä en ensinkään\nsano Anielkan tähden, vaan siksi, että minä olen niin syvästi\nvälinpitämätön kaikesta.\n\nSe on jonkinlainen haarniska. Se samalla varjelee ihmistä ja tekee\nhänet vaaralliseksi. Selvää on, ettei sitä ihmistä säästetä, joka ei\nitse säästä itseään. Eihän Jumalankaan laki käske ihmistä rakastamaan\nlähimmäistään enempää kuin itseään.\n\nTarkoitukseni ei suinkaan ole mennä katkaisemaan kaulaa\nlähimmäiseltäni. Sanojeni merkitys on aivan teoreettinen;\nkäytännöllisessä elämässä ei siitä ole paljonkaan haittaa, jos\nvälinpitämättömyys vähentää altruismia, sillä samassa määrinhän se\nvähentää itsekkyyttäkin. Jos minun pitäisi nukkua lähimmäiseni kanssa\nsaman peitteen alla, niin en antaisi hänelle koko peitettä, mutta en\nmyöskään itse ottaisi sitä kokonaan. Vaaralliseksi, ehkä hyvinkin\nvaaralliseksi käy tuollainen välinpitämätön ihminen vasta silloin,\nkun hänen minänsä rauhaa häiritään ja hänet pakoitetaan tarmokkaaseen\ntoimintaan. Silloin hän saa koneen pettämättömän liikuntakyvyn ja\narmottoman voiman.\n\nMinä olen juuri saavuttanut tuollaisen koneellisen itseluottamuksen.\nJonkun aikaa ovat ihmiset kohdelleet mielipiteitäni ja toivomuksiani\npaljon suuremmalla arvonannolla kuin ennen, vaikken lainkaan ole\nkysynyt heidän arvonantoaan. Epäröimisen ja heikkouden ehtymättömänä\nlähteenä on epäilemättä itserakkaus, turhamaisuus ja halu miellyttää\ntoisia. Luonnollisesti ihminen koettaessaan miellyttää ja saada\nosakseen myötätuntoa on pakoitettu tuhannella tavalla tinkimään\nitse totuudesta. Yllämainittu liehittely — jollei olekkaan\nminusta kokonaan hävinnyt — on suuressa määrin vähentynyt, ja\nvälinpitämättömyys siitä, miellytänkö ihmisiä vai enkö, tekee\nminut jossakin määrin toisten herraksi. Olen huomannut sen sekä\npitkin matkaani että nyt Parisissa. Ennen olivat monet ihmiset\nvalta-asemassa minuun nähden; nyt on asema muuttunut juuri sentähden,\netten minä välitä heistä.\n\nKaiken kaikkiaan: voisin olla tarmokas, mutten tahdo, koska\ntahdon suhde haluun on aivan selvä, mutta minun tahtoni on aivan\nnegatiivinen. Vanhaan totuttuun tapaan haluan kuitenkin yhä vielä\nselvitellä asioita. Luultavasti ihmisen elämänhalu muodostuu\nolosuhteiden mukaan. Minun välinpitämättömyyteni on elämää vastaan\nkiteytynyttä vihaa. Sentähden olen niin kokonaan toinen kuin Davis.\n\nEhdottomasti olen käynyt paljon häikäilemättömämmäksi kuin ennen\nolin ja saattaisin huoleti Hamletin kanssa sanoa, että minussa on\njotakin vaarallista. Onneksi ei kukaan tule tielleni. Kaikki ovat\nminulle yhtä täydellisesti vieraat ja välinpitämättömät kuin minäkin\nheille. Yksin täti siellä Varsovassa rakastaa minua kuten ennenkin,\nmutta arvelen, että hänenkin rakkautensa on menettänyt aktiivisen\nluonteensa, ainakin sen verran, ettei minun tulevaisuudessa tarvitse\npeljätä mitään naimahankkeita.\n\n\nHuhtikuun 3 p:nä.\n\nVälinpitämättömyyteni, jonka luulin olevan kuin kirkasta vettä ilman\nmakua ja väriä, onkin vain näennäisesti väritön. Kun katson sitä\ntarkemmin, huomaan, että pinnalla uiskentelee joitakin läiskiä,\njotka vähentävät sen läpikuultavuutta. Ne ovat vastenmielisyyden\ntaipumukset luonteessani. Ne jäivät, kun kaikki muu minulta meni.\nEn rakasta ketään enkä vihaa ketään, mutta muutamat ihmiset ovat\nminulle vastenmieliset. Niihin kuuluu esimerkiksi Kromicki. Ei\nsentähden, että hän on vienyt minulta Anielkan, vaan sentähden,\nettä hänellä on tavattoman pitkät, polvien taipeesta paksut koivet,\nettä hän on kuin humalaseiväs ja että hänen puheensa muistuttaa\nkahvimyllyn pärinää. Hän on minusta aina ollut poistyöntävä, ja jos\ntuo ominaisuus nyt johtuu mieleeni, niin tapahtuu se sentähden,\nettä kaikki vastenmielisyyden vaistot tällä hetkellä ovat minussa\noudosti hereillä. Ajatukseni askartelevat alituisesti ihmisissä,\njotka vaikuttavat hermoihini poistyöntävästi. Jos olisi kysymys yksin\nKromickista ja Celina rouvasta, niin olisi asia vielä selitettävissä,\nvoisin edellyttää, että vastenmielisyyteeni yhdistyy vihaa; mutta\nheidän rinnalleen kohoaa muistossani erinäisiä henkilöjä, jotka\njoskus maailmassa ovat herättäneet minussa vastenmielisyyttä tai\nkiukkua. En voi viedä tätä kaikkea sairauden laskuun — olen\nterveempi kuin milloinkaan — koetan siis käsittää asian seuraavalla\ntavalla: ihmiset ovat vieneet minulta rakkauden, aika kuluttanut\npois vihan. Elävänä ihmisenä täytyy minun kuitenkin tuntea — tunnen\nsiis taitoni mukaan, elän siitä, mitä minulle on jäänyt. Tunnustan\nsamalla, ettei vaivaa liika onni sitä, joka tuntee ja elää sillä\ntavalla.\n\nOlen käynyt aivan kylmäksi ihmisiin nähden, jotka ennen olivat\nminulle sympaattiset. Sniatynski esimerkiksi inhoittaa minua, sitä\ntosiasiaa en millään selittelyillä voi tehdä olemattomaksi. Hän\non epäilemättä monessa suhteessa oivallinen ihminen, mutta hänkin\nihailee itseään ja käy senkautta usein — käyttääkseni maalarinkieltä\n— maneerikoksi. Mahtaa muuten olla tavattoman harvinaista, että\nihminen huomatessaan esiintymistapansa, yksilöllisten piirteittensä\nja erikoisuuksiensa miellyttävän yleisöä, ei rakastuisi omaan\ntyyppiinsä ja loppujen lopuksi rupeaisi liioittelemaan itseään.\nSniatynski tahtoo hänkin aina ja kaikkialla esiintyä Sniatynskina ja\nsentähden hän käy teennäiseksi ja uhraa vaikuttavan asennon vuoksi\nsynnynnäisen hienoutensa. Vähät siitä raa'asta sähkösanomasta, jonka\nhän lähetti minulle Krakovaan käytyään turhaan tapaamassa Anielkaa.\n\"Lähde maailmalle!\" Aivan turhaa sanoa sitä minulle, sillä minä\nkyllä olisin lähtenyt maailmalle ilman hänen neuvoaankin. Mutta sain\nhäneltä Kristianiaan kirjeen heti Anielkan häiden jälkeen, ja se oli\nlähtevinään sydämestä, mutta oli sekin raaka ja teennäinen. Se oli\ntämäntapainen: \"Anielka neiti on jo rouva Kromicki — tehtyä ei saa\ntekemättömäksi — minun käy sääli — lähetän sinulle sydämelliset\nterveiset — ei maailma tästä mene nurin — on tärkeämpiäkin asioita\n— hitto vie — Norjassa mahtaa olla ihanaa — palaa kotiin ja ryhdy\ntyöhön — jää hyvästi.\" Selostus ei ole sananmukainen, mutta tämä\noli sävynä kirjeessä. Epämiellyttävästi se minuun vaikutti, sillä\nensinnäkään en ollut pyytänyt Sniatynskia mittaamaan onnettomuuttani\nkyynärämitalla; toiseksi pidin häntä viisaampana ja edellytin hänen\nymmärtävän, että sellaiset sanat kuin \"tärkeämpiä asioita\" voivat\ntulla kysymykseen vain silloin, kun ne tarkoittavat jotakin, jota\nme omistamme. Teki mieleni heti paikalla kirjoittaa hänelle, että\nhän päästäisi minut vapaaksi henkisestä holhoamisestaan; tarkemmin\najateltuani en kuitenkaan kirjoittanut — ja luultavasti se oli\nhelpoin tapa ratkaista asia.\n\nKun kuitenkin katsahdan syvemmälle omaan itseeni, huomaan, ettei\nsyynä ystävyyteni katoamiseen ole ainoastaan Sniatynskin sähkösanoma\nja kirje. Suoraan sanoen en voi antaa hänelle anteeksi tekoa, josta\nminun luultavasti pitäisi olla hänelle kiitollinen, nimittäin hänen\nsovittamisyritystään minun ja Anielkan välillä. Itse häntä siihen\npyysin, mutta juuri sentähden että häntä pyysin, että uskoin hänelle\nkohtaloni, että annoin hänen käsiinsä purteni peräsimen, että\ntunnustin hänelle heikkouteni ja tein hänet ikäänkuin holhoojakseni,\nja vihdoin juuri sentähden, että nöyryytykseni ja onnettomuuteni\nensinnä ovat kulkeneet hänen käsiensä läpi — on minun sydämeni\npohjalle painunut kauna häntä vastaan. Minä olen suuttunut itselleni,\nmutta myöskin Sniatynskille siitä, että hän on ottanut osaa kaikkeen.\nTiedän että se on epäoikeutettua, mutta en voi auttaa, että\nystävyyteni on palanut loppuun niinkuin kynttilä.\n\nEnhän muuten milloinkaan ole ollut niitä ihmisiä, joilla on\ntaipumusta ystävyyteen. Olen ollut läheisessä suhteessa Sniatynskiin\nehkä juuri sentähden, että kumpikin eli eri haaralla Europpaa.\nMuita ystäviä minulla ei ole ollut. Kuulun yksineläjien luokkaan.\nMuistelen joskus olleeni siitä ylpeä, koska pidin sitä voiman\nmerkkinä. Eläinkunnassa esimerkiksi kokoontuvat heikot laumoihin ja\nne, joille luonto on antanut väkevät kynnet ja hampaat, kulkevat\nyksin, koska ne eivät kaipaa seuraa. Tämän säännön voi kuitenkin vain\npoikkeustapauksissa sovittaa ihmisiin. Kykenemättömyys ystävystymään\ntietää ihmisessä useimmiten sydämen kuivettumista eikä voimaa. Minua\noli lisäksi vaivannut tavaton arkuus ja herkkyys. Sydämeni on ollut\nkuin mimosa, joka sulkeutuu niin pian kuin siihen kosketaan. Toinen\nasia on, etten milloinkaan ole solminut ystävyyttä naisen kanssa.\nOlen halunnut ystävystyä ainoastaan sellaisten henkilöiden kanssa,\njoilta saatoin toivoa jotakin. Sentähden ei ole voinutkaan syntyä\ntodellista ystävyyttä. Olen usein näytellyt samaa osaa kuin kettu,\njoka tekeytyy kuolleeksi nukuttaakseen variksien valppautta, jotta\nse sitä helpommin voisi siepata jonkun niistä suuhunsa. Uskon kyllä\nystävyyteen miehen ja naisen välillä. Enhän ole mikään tyhmyri, joka\nmittaa maailmaa ainoastaan oman kyynäräkeppinsä mukaan, enkä liioin\nkonna, joka katsoo kaikkea nurjin mielin, vaan omatkin kokemukseni\novat osoittaneet tällaisen ystävyyden täysin mahdolliseksi. Niin\npian nimittäin kuin on olemassa tunteita ja suhteita sellaisia kuin\nveljen ja sisaren väliset, niin ne voivat saada sijaa vieraissakin\nihmisissä, jotka tuntevat olevansa kuin veli ja sisar. Lisään vielä,\nettä taipumusta tämäntapaisiin tunteihin osoittavat valiosielut,\nihmiset, joissa ilmenee synnynnäinen veto platonisiin nautintoihin,\nrunoilijasielut, taiteilijat, filosofit ja yleensä ihmiset, jotka\nmenevät ohi tavallisten räätälimittojen. Ehkäpä siitä syystä ei\nminussa ole ollut runoilijan eikä taiteilijan tai yleensä kuuluisan\nhenkilön ainesta — sen pahempi. Joka tapauksessa luultavasti ei ole\nollut, koska olen jäänyt pelkäksi Leon Ploszowskiksi.\n\nMinulla oli aikoinaan se tunne, että jos Anielkasta tulisi vaimoni,\nniin ei hän olisi ainoastaan vaimoni ja rakastajattareni, vaan\nmyöskin ystäväni. Paras kuitenkin olla niitä ajattelematta. Ne\najatukset ahdistavat minua muutenkin liian usein, ja minä uskon,\netten tyynny ennenkuin kerta kaikkiaan saan ne karkoitetuiksi.\n\n\nHuhtikuun 4 p:nä.\n\nTapaan täällä usein rouva Davisin, jopa käyn hänen luonaankin. Me\nemme pidä toisistamme, me halveksimme jonkun verran toisiamme,\nmenneisyyden yllä on paksu tuhkakerros — muuten vallitsee välillämme\ntavallinen toverisuhde. Hän on yhä vielä liian kaunis kuuluakseen\nhenkilöiden lukuun, jotka ovat minulle vastenmieliset — rakastaa\nen häntä voi, vihata en viitsi. Hän käsitti tämän kaiken heti\npaikalla ja suhtautui sen mukaan. Jonkun verran itseluottamukseni\nja itsenäisyyteni loukkaa häntä, mutta juuri sentähden hän kohtelee\nminua huomaavaisuudella. Ihmeteltävän helposti nainen muuten pääsee\nhyvin läheisestä suhteesta takaisin aikaisempaan, tavalliseen\ntuttavuuteen. Me emme Lauran kanssa käyttäydy ainoastaan ihmisten\nläsnäollessa ikäänkuin ei välillämme koskaan olisi ollut mitään,\nvaan me olemme sillä lailla kun satumme jäämään kahdenkin. Se ei\nmaksa hänelle vähintäkään vaivaa; hänen ei tarvitse pakoittaa itseään\nmihinkään: hän on kohtelias, säilyttää tarpeellisen määrän viileyttä\nja rakastettavuutta, ja hänen mielialansa vaikuttaa minuun siinä\nmäärin, ettei edes päähäni pälkähdä esimerkiksi sinutella häntä.\n\nHänen napolilainen serkkunsa Maleschi, joka alussa, kun minut näki,\nniin uhkaavasti mulkoili silmillään, että katsoin velvollisuudekseni\nkysyä minkätähden hän rasittaa niitä, on rauhoittunut huomatessaan,\nettä suhteemme kehittyy varsin tasaiseksi, ja on ruvennut\nystäväkseni. Hänellä on jo täällä ollut kaksintaistelu Lauran\ntähden ja siitä hän, huolimatta pelkurinimestä, joka hänelle on\nannettu Italiassa, suoriutui varsin kunnioitettavasta. Davis\nraukka vaipui jo muutama kuukausi sitte Nirvanaan — ja minä\narvelen, että Laura suruvuoden päätyttyä menee naimisiin Maleschin\nkanssa. Siitä tulee maailman kaunein pari. Tuolla italialaisella\non pää ja vartalo kuin Antinouksella, kullaltahohtava kasvonväri,\nhiukset mustat kuin korpin sulka ja silmät Välimeren karvaiset.\nMahdollista, että Laura rakastaa häntä, mutta joistakin minulle\ntuntemattomista syistä hän silloin tällöin osoittaa hänelle mitä\nloukkaavinta ylenkatsetta. Muutamia kertoja hän minun läsnäollessani\non käyttäytynyt häntä kohtaan niin sopimattomasti, etten ikinä olisi\nuskonut hänen esteettisen luonteensa sallivan sellaisia purkauksia.\nNähtävästi hänessä Aspasian rinnalla asuu Xantippa. Olen monasti\nhuomannut, että kaunis nainen, jolla kauneutensa ohella ei ole\nsielunlahjoja ja jota ihmiset pitävät tähtenä, usein on muutakin\nkuin tähti — hän saattaa nimittäin kokoonpanoltaan olla yhtaikaa:\nympäristölleen _Suuri kauris_ ja miehelleen _Risti_. Varma on,\nettä Laura Davisille oli risti ja nyt on Maleschille Suuri kauris.\nEhkäpä hän olisi risti minullekin, jollei hän Parisin maailmassa\nliikkuisi hiukan outona ja jollei hän olisi huomannut, että on\nparempi pitää minua liittolaisena kuin vihamiehenä. Kummallista, että\nhänellä Parisissa on vähemmin menestystä kuin Italiassa tai yleensä\nVälimeren rantamailla. Hän on yksinkertaisesti liian kaunis ja liian\nklassillinen Parisille, jossa maku on jonkun verran sairaalloinen,\nkuten kirjallisuudesta ja taiteesta tiedämme, ja jossa omituinen\nrumuus voimakkaammin ärsyttää turtuneita hermoja kuin yksinkertainen\nkauneus. Jokainen saattaa helposti huomata, että puolimaailman\nkuuluisimmat tähdet paremmin ovat rumia kuin kauniita. Lauran\nsuhteellisesti vähäiseen menestykseen Seine-kaupungissa vaikuttaa\nlisäksi se, että hänen, vaikkapa harvinainenkin, älynsä on liian\nsuoraviivainen täkäläisissä olosuhteissa ja varsinkin liian vähän\njoustava. Täällä on paljon vakavia ja vapaasti ajattelevia ihmisiä,\nmutta seuraelämässä on suosikkina äly, se äly joka kimmahtaa asioiden\nkimppuun niinkuin apina kimmahtaa hännästään kiinni puun oksaan ja\nsiinä heittää kuperkeikkoja. Jota kummallisempia, äkkinäisempiä ja\nodottamattomampia kuperkeikat ovat, sitä varmempi on menestys. Laura\ntajuaa tämän ja samalla hän tuntee, että tuollaiset temput hänelle\novat yhtä mahdottomat kuin nuoralla-tanssiminen. Hän pitää minua\nharjaantuneempana älyn voimistelussa ja tarvitsee minua sentähden.\n\nLisätäkseen salonkinsa viehätysvoimaa on hän tehnyt musiikin sen\nkeskipisteeksi. Itse hän laulaa kuin sireeni ja vetää siten todella\npuoleensa ihmisiä. Usein näen hänen luonaan muunmuassa Klara\nHilstin, nuoren, muhkean saksalaisneidin, jonka tavatonta kokoa\nmuuan täkäläinen maalari kuvasi sanoilla: \"C'est beau, mais c'est\ndeux fois grandeur naturelle!\" Hän on, huolimatta saksalaisesta\nsyntyperästään, viime aikoina saavuttanut täällä suurta menestystä.\nMinä nähtävästi kuulun vanhaan kouluun, sillä en käsitä nykyistä,\nvoimiin — nimittäin soittokoneen kielien takomiseen — perustuvaa\nsoittoa. Kun viime kerran kuuntelin neiti Hilstiä Lauran luona,\nmietin mielessäni, että jos soittokone olisi mies, joka on vietellyt\nneiti Hilstin sisaren, niin ei hän voisi hurjemmin ajaa häneen\nraivoaan. Hän esiintyy myöskin filharmonisen orkesterin konserteissa.\nHänen sävellyksensä ovat saavuttaneet suurta tunnustusta täkäläisessä\nmusiikkimaailmassa; niitä pidetään syvällisinä, luultavasti siitä\nsyystä, että ihminen kuullessaan ne kymmenennen kerran miettii:\n\"ehkäpä minä yhdennellätoista kerralla ymmärrän jotakin\". Myönnän,\nettä nämä huomautukseni ovat ilkeät, jopa uskalletutkin, kun en\nensinkään ole tuntija. Tekee kuitenkin mieleni kysyä: onko musiikki,\njota ei käsitä vähemmällä kuin että on konservatorion professori,\nmusiikki, johon ei ole pääsyä — maallikosta puhumattakaan —\nkehittyneillä eikä edes musikaalisesti sivistyneillä ihmisillä —\nsitä, mitä sen tulee olla? Pelkään, että jos säveltäjämme kulkevat\ntätä tietä, he aikaa voittaen tulevat muodostamaan jonkinlaisen\negyptiläisten pappien luokan, joka vaalii tietoa ja kauneutta\nainoastaan itseään varten.\n\nSanon sen siitä syystä, että olen huomannut musiikin Wagnerista\nlähtien alkavan kulkea aivan päinvastaiseen suuntaan kuin esimerkiksi\nmaalaustaiteen. Uudempi maalaustaide supistaa tieten tahtoen\ntehtäviensä rajoja, pyrkii vapautumaan kirjallisista ja filosofisista\nvaikutuksista eikä yritäkään esittää puheita, saarnoja ja selityksiä\nvaativia historiallisia tapahtumia, ei edes allegorioja, joita\nei ensi silmäyksellä voisi ymmärtää, sanalla sanoen: uudempi\nmaalaustaide rajoittuu täydellä tietoisuudella tulkitsemaan\nainoastaan muotoja ja väripintoja. Musiikki kulkee Wagnerista lähtien\naivan vastakkaiseen suuntaan: se ei tyydy olemaan ainoastaan sävelten\nharmoniaa, vaan tahtoo se samalla olla tämän harmonian filosofiaa.\nLuultavasti pian nousee jokin suuri musikaalinen nero, joka sanoo\nkuten aikoinaan Hegel: \"yksi ainoa ymmärsi minua — eikä hänkään\ntäydelleen.\"\n\nNeiti Hilst kuuluu filosofoiviin musiikkitaiteilijoihin, mikä tuntuu\nvarsin kummalliselta, kun hänellä on mitä koruttomin sielu. Tällä\nkaryatidipatsaalla on lapsen kirkkaat, naivit silmät ja samoin sen\nhyvyys ja rehellisyys.\n\nMiehet hääräävät täällä hänen ympärillään, sillä heitä houkuttelee\nsekä hänen kauneutensa että sädekehä, joka aina ympäröi naista,\nkun taiteen käsi on levännyt hänen päänsä päällä. Kuitenkaan ei\npieninkään varjo milloinkaan ole langennut hänen maineelleen.\nHänestä puhuvat hyvää naisetkin, sillä hän valloittaa heidät todella\nharvinaisella hyvyydellään, vaatimattomuudellaan ja iloisuudellaan.\nHän on hilpeä kuin katupoika, ja monasti olen nähnyt hänen nauravan\nkoulutytön tavalla, niin että vedet tulevat silmiin — ja sitä kyllä\nei sallittaisi, jollei Klara olisi taiteilija, jolle kaikki on\nluvallista. Hän on siveellisesti katsoen kaunis, vaikka taiteensa\nulkopuolella vähemmin rikaslahjainen tyyppi. Laura, joka pohjaltaan\nei pidä hänestä, on muutamia kertoja antanut minulle tiedoksi, että\n\"karyatidipatsas\" on rakastunut minuun. En usko sitä, mutta hän voisi\nrakastua, jos minä pyrkisin siihen. Varma on, että Klara paljon pitää\nminusta ja että ensi hetkestä lähtien olen miellyttänyt häntä. Minä\nmaksan hänelle samalla mitalla, kuitenkaan koettamatta millään lailla\nryhtyä tuhoamaan häntä. Kun ensi kerran näen naisen, haen hänestä\naina ensin, vanhan tottumuksen mukaan, tulevaa saalista. Mutta ne\novat vain ajatusten sirpaleita. Seuraavassa hetkessä ajattelen jo\naivan toisin. Minun suhteeni naiseen on luultavasti samantapainen\nkuin liikkeensä lopettaneen kultasepän suhde jalokiviin. Nähdessäni\nkallisarvoisen esineen, sanon: se täytyy koettaa saada haltuunsa,\nmutta sitte muistan, että jo olen sanonut hyvästi ammatille — ja\njatkan matkaani.\n\nPuoleksi leikillä olen kuitenkin silloin tällöin kehoittanut Klaraa\nlähtemään konserttimatkalle Varsovaan ja luvannut seurata häntä\nkunniaimpressariona. Tuollaisessa matkassa, jos siitä tulisi tosi,\nvoisi kyllä olla viehätyksensä.\n\nKotimaahan aion joka tapauksessa lähteä. Täti on lahjoittanut\nminulle talonsa Varsovassa ja kutsuu minua järjestämään asioitani.\nMinun onkin tapana kilpa-ajojen aikana oleskella Varsovassa. Kuka\nmuuten uskoisi, että niin vakava nainen kuin täti, joka ei muusta\nvälitä kuin maanviljelyksestään, uskonnollisista toimituksistaan ja\narmeliaisuuden harjoittamisesta, on altis sellaiselle maalliselle\nheikkoudelle kuin kilpa-ajot. Hän on intohimoisesti innostunut\nniihin. Ehkäpä hänen synnynnäiset ritarivaistonsa, jotka nainen\ntietysti perii yhtä hyvin kuin mies, sillä tavalla etsivät itselleen\ntietä. Meidän hevosemme ovat jo ties kuinka monta vuotta ottaneet\nosaa kilpailuihin ja aina huonolla menestyksellä. Täti on aina koko\nsielullaan mukana kilpa-ajoissa. Meidän hevostemme juostessa seisoo\nhän keppiin nojaten vaunun istuimella ja seuraa intohimoisesti\nasioiden kulkua. Sitte puhkeaa hän tavattoman suuttumuksen valtaan\nja kiusaa kuukausimääriä herra Chwastowskia nurinallaan. Nyt on hän\nkasvattanut jonkin ihmeellisen hevosen ja kutsuu minua ottamaan osaa\nmusta-keltaisten värien voittoon. Minä lähden.\n\nLähden monesta muustakin syystä. Kuten jo mainitsin, olen verraten\nlevollinen, en mitään toivo, en mitään odota, pidän voimieni mukaan\naisoissa \"minääni\", sanalla sanoen: tyydyn eräänlaiseen henkiseen\nhalvauksen tilaan, kunnes ennättää ruumiillinen ja vie minut, kuten\nisäni. En ole kuitenkaan voinut unohtaa minkätähden halvautumiseni\nei ole täydellinen eikä ehdoton. Ainoa ihminen, jota maailmassa olen\nrakastanut, on mielessäni jakautunut kahdeksi aivan eri olennoksi.\nToista kutsutaan rouva Kromickiksi, toista Anielkaksi. Rouva Kromicki\non minulle vieras ja yhdentekevä, mutta Anielka käy luonani ja tuo\nminulle tuliaisiksi tietoisuuden syyllisyydestäni, tyhmyydestäni,\nhenkisestä kurjuudestani, tuskastani, katkeruudestani, hulluista\nteoistani ja tappioistani. Mikä jalomielinen ja ystävällinen olento!\nVarmaan minä paranen vasta kun on otettu pois se aivokammio, jossa\nmuisto asuu. Tietysti voin elää näinkin, mutta tällainen elämä on\nkuulumattoman kurjaa, koska ihminen aina tuntee olevansa kuin rattaat\nilman pyöriä. Koetan joka kerta työntää luotani ajatukset siitä,\nmiten olisi voinut olla, jos kaikki olisi järjestynyt toisin, mutta\nen aina onnistu. Jalo ja ystävällinen enkelini palaa taasen kylvämään\npääni päälle vihansa yltäkylläisyyttä. Ajoittain arvelen, että rouva\nKromicki voi tappaa minussa Anielkan — ja sentähden tekee mieleni\nlähteä katsomaan hänen onneaan, hänen elämäänsä ja kaikkea sitä\nmuutosta, minkä hänessä on täytynyt tapahtua ja minkä on täytynyt\ntehdä hänet aivan toisellaiseksi kuin Anielka oli. Ehkäpä tapaan\nrouva Kromickin Ploszowissa. Onhan hyvin luultavaa, että hän kymmenen\nkuukauden eron jälkeen käy tervehtimässä sairasta äitiään, joka on\nsiellä.\n\nVarmaankaan en tässä suhteessa petä itseäni enkä erehdy, vaan että\n\"ceci tuera cela\". Luotan siinä suhteessa hermoihini, joita kaikki\nhaavoittaa. Muistanhan kuinka niihin aikoihin, jolloin tutustuin\nAnielkaan ja hänen kauneutensa vastustamattomalla voimalla alkoi\nsaada minua valtoihinsa, pelkkä ajatus, että jokin Kromicki\nlähentelisi häntä, työnsi minua pois hänen luotaan ja teki hänet\nminulle vähemmin rakkaaksi. Entä nyt, kun hän on erään Kromickin\nvaimo, kun hän tuntee kuuluvansa yhteen hänen kanssaan ja kun hän\njo on samaa ruumista ja sielua kuin hän. Aivan varmasti kaikki joka\naskeleella tulee vaikuttamaan minuun loukkaavasti ja poistyöntävästi.\nAivan varmasti \"ceci tuera cela\".\n\nJa jollei näin kävisikään, niin mitä minulla on menetettävää? Mitään\nvoittoja en toivo, ja jos nyt kävisi selville, ettei syy lankea yksin\nminun niskoilleni, etten yksin minä ole vastuunalainen siitä, mitä\non tapahtunut, ja että kuorma sentään on jaettava kahden hartioille,\nniin ehkäpä se tuottaisi minulle jotakin tyydytystä. Sanon: ehkä,\nsillä enhän tiedä. Tunne-asioita kostavat ihmiset ainoastaan\nnäyttämöllä. Todellisessa elämässä kääntyvät he inholla pois siitä,\nmikä on tapahtunut — ja siinä kaikki. Todistaakseni nykyiselle rouva\nKromickille, että hän teki pahoin kun halveksi nöyrää katumustani,\ntäytyisi minun itseni ehdottomasti uskoa siihen, mutta minulle tulee\nhetkiä, jolloin, jumala paratkoon, en ole mistään varma.\n\n\nHuhtikuun 5 p:nä.\n\nNyt tiedän varmasti, että tulen tapaamaan rouva Kromickin. Täti\nkirjoittaa nimittäin, että hänen miehensä on myynyt maatilan\nVolyniassa ja itse kauppa-asioittensa tähden matkustanut\nkaukaiseen itään. Rouvalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin palata\näidin luo Ploszowiin. Vastaanotin uutisen ensi hetkenä, jollen\nvälinpitämättömänä, niin täydelleen henkisessä tasapainossa. Huomaan\nkuitenkin, että sen vaikutus minussa kasvamistaan kasvaa. Minä olen\nnyt kerta kaikkiaan niin rakennettu. En enään saata ajatella mitään\nmuuta. Tapaus on kohtalokkaasti vaikuttanut sekä Anielkaan että hänen\näitiinsä. Tuo mies myy kymmenen kuukauden avioliiton perästä maatilan\nverrattomine maineen, joka neljäsataa vuotta on ollut Anielkan suvun\nhallussa ja jonka säilyttäminen suvun hallussa on ollut Celina rouvan\nkoko elämäntehtävä. Ja tämä herra Kromicki tulee ja myy sen kevein\nmielin, vain sentähden, että siitä maksetaan hyvä hinta, joka tekee\nhänelle mahdolliseksi panna täytäntöön kauppatuumiaan.\n\nLuultavasti hän tällä pohjalla tulee kokoamaan miljoonia, mutta\nmikä isku molemmille naisille — ja mitä he voivatkaan tämän\njälkeen hänestä ajatella? Täti kertoo kirjoittavansa Celina rouvan\nvuoteen äärestä. Saatuaan tiedon Ploszowiin on hän sairastunut\nentistä vakavammin. Olen varma, että Anielka allekirjoittaessaan\nmiehelleen valtakirjan myymistä varten, ei ole tietänyt mitä teki.\nIhmisten edessä hän kuitenkin puolustaa häntä. Täti mainitsee\nkirjeessään seuraavat hänen sanansa: \"Onnettomuus on tapahtunut,\nmutta onnettomuus ei ollut vältettävissä, eikä Karl ole siihen\nsyypää.\" Varjelkoon, varjelkoon, uskollinen, oikeudenmukainen vaimo!\nEt kuitenkaan voi estää minua ajattelemasta, että hän syvästi on\nloukannut sinua ja että sinun sydämesi pohjasta täytyy halveksia\nhäntä. Hänen hyväilynsä ja syleilynsä eivät sammuta mielestäsi sanaa\n\"myyty!\" Ja Celina rouva, hänen suojelijattarensa, joka luuli hänen\nensi työkseen häiden jälkeen miljoonillaan lunastavan Anielkan\nmaatilan!! Niin, niin, hyvät naiset — minä, mies, joka en käytä\nhyvän porvarin puheenparsia — minä en olisi sitä myynyt, jollen\nmuusta syystä, niin hienotunteisuudesta ja sentähden, että olen\nkiintynyt teihin enkä tahdo tuottaa teille surua. Mutta keinottelu\nvaatii puhdasta rahaa ja — keinottelijaa. En kuitenkaan mahda\nsille mitään, että nuo miljoonat minun silmissäni vastaiseksi\novat kyseenalaiset. Ehkäpä Kromicki kerran saa ne, ehkäpä tuo\ntalonkauppa tekee onnistumisen hänelle mahdolliseksi ja ehkei hän,\njos hänellä olisi ollut nuo rahat, niin kipeästi olisi haavoittanut\nvaimoaan ja vienyt kattoa hänen päänsä päältä. Täti kirjoittaa\nminulle, että hän heti kaupan päätettyään matkusti Bakuhun ja sitte\nTurkestaniin. Anielka jää nyt koko ajaksi äitinsä luo, koska hän\non liian nuori asuakseen yksinään; äiti taas viipyy Ploszowissa\nosaksi sentähden, ettei pääse liikkumaan sairautensa vuoksi,\nosaksi sentähden, ettei täti päästä häntä lähtemään eikä hän tahdo\nsuututtaa tätiä. Tunnen Anielkan liian hyvin tietääkseni, ettei\nhän toimi minkään laskelmien mukaan. Hän on äärimmäisyyteen asti\nepäitsekäs. Mutta äiti, joka tahtoisi ainoalle lapselleen koota\nkoko maailman, toivoo, että täti testamentissaan muistaa häntä. Ja\nhänen toiveensa ovat varsin perustetut. Täti, joka ei milloinkaan\nole uskonut Kromickin miljooniin, on pari kertaa jonkun verran\nlevottomana, jopa nöyränäkin, antanut minulle viittauksia siihen\nsuuntaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että kaikki mitä hän omistaa,\nkuuluu Ploszowskeille, ja pelkää, että pidän hänen aikomustaan\nvääryytenä sukua kohtaan. Kuinka vähän hän tuntee minua! Jos Anielka\ntarvitsisi kengät ja parin hinta olisi Ploszow ja lisäksi kaikki muu\nomaisuuteni, niin antaisin kaikki. Ehkäpä se johtuu häijyydestä, ehkä\ntahdon asettua Kromickia vastaan, mutta minä antaisin empimättä.\n\nMutta vähät niistä. Ajatukseni kiertävät lakkaamatta sitä tosiasiaa,\nettä nuo molemmat naiset jo asuvat Ploszowissa ja että he jäävät\nsinne kunnes Kromicki palaa, siis jumala ties miten kauvaksi. Tulen\njoka päivä näkemään rouva Kromickin... Kun sitä ajattelen, valtaa\nminut levottomuus, johon myöskin sekaantuu uteliaisuutta: tulee\nolemaan hauska nähdä miten suhteemme järjestyy. Lisäksi aavistan,\nettä yhtä toista voisi tapahtua, jos tunteeni häneen olisi toinen. En\nmilloinkaan petä itseäni; toistan vieläkin, että lähden parantamaan\nitseäni, etten rakasta enkä tule rakastamaan rouva Kromickia. Hänen\nnäkemisensä tulee varmaan karkoittamaan sydämestäni entisen Anielkan\nkuvan paremmin kuin kaikki vuonot ja geysirit ovat tehneet; mutta en\nolisi oma itseni, en olisi paljon kokenut ja paljon miettinyt mies,\njollen näkisi mitä vaaroja tällainen tila voisi tuottaa toisten\nasianhaarojen vallitessa.\n\nJos minä tahtoisin kostaa — jollei jo itse nimitys \"rouva Kromicki\"\nvaikuttaisi minuun niin poistyöntävästi kuin se tekee — niin mikä\nvoisi minua estää tai pidättää? Hiljaisessa, kaukaisessa Ploszowissa\neläisimme kahden molempien vanhusten kanssa, jotka tahrattomassa\nsiveellisyydessään ovat viattomat kuin lapset. Puolalaisen ylhäisön\nkesken tavataan kyllä perinpohjin turmeltuneita naisia, mutta\nvarsinkin vanhemmassa sukupolvessa kulkevat monet elämän läpi\nsuorastaan kuin enkelit, milloinkaan edes ajatuksissaan koskettamatta\npahuuden likaa. Tuollaisen tädin tai Celina rouvan päähän ei voisi\npälkähtää, että Anielkaa saattaisi uhata vaara senjälkeen kun hän\non mennyt naimisiin. Anielka itse kuuluu samaan luokkaan. Hän ei\nolisi hyljännyt viime pyyntöäni, jollei jo olisi antanut herra\nKromickille sanaansa. Mutta hänen kaltaisensa puolattaret rikkovat\nmieluummin sydämensä kuin sanansa. Minut valtaa kiukku, kun sitä\najattelen. Tukahutan itsessäni tarpeen, jota jokainen ihminen tuntee,\ntarpeen saada itse ohjata oikeuttaan; en aio koettaa vakuuttaa rouva\nKromickille, mikä oli oikeuteni, mutta olisin hyvin onnellinen, jos\njoku toinen ottaisi opettaakseen kaikille tuonlaatuisille naisille,\nettei luonnon ja sydämen oikeuksia loukata rankaisematta ja että ne\noikeudet ovat voimakkaammat kuin teennäiset eetilliset säännöt ja\nettä senkaltaiset teot kostavat itsenä. Tosin olen suuresti rikkonut\nAnielkaa vastaan, mutta tarkoitukseni oli rehellisesti parantaa\nkaikki — ja hän tiesi sen ja työnsi kuitenkin minut luotaan.\nTietysti hän teki sen voidakseen sanoa itselleen: \"en ole mikään\nLeon Ploszowski. Olen antanut sanani ja pidän sen.\" Se ei enään ole\nhyvettä, vaan sydämen kuivettumista; se ei ole sankariutta, vaan\ntyperyyttä; se ei ole tunnon rehellisyyttä, vaan turhamaisuutta. En\nvoi, kerta kaikkiaan, unohtaa!...\n\nMutta rouva Kromicki itse tulee auttamaan minua. Kunhan nyt näen\nhänet itsekylläisenä ja sankariudestaan ylpeänä, kylmänä, mieheensä\nrakastuneena tai rakkautta teeskennellen, uteliaana tarkaten\nkipuani — niin tulee tämä siveä, onneensa ja hyveeseensä pakahtuva\naviovaimo siihen määrään inhoittamaan minua, että ehkä uudelleen\nlähden jonnekin napaseutuihin. Mutta silloinpa ei minua enään seuraa\nAnielkan muisto, kuten lokki seuraa laivaa.\n\nMahdollista, että rouva Kromicki tulee näyttelemään uhrin osaa ja\nettä koko hänen käytöksensä enemmän tai vähemmin selvästi tulee\nsanomaan: \"oma syysi!\" Hyvä. Olenhan minä nähnyt sellaistakin\ntässä maailmassa. Kuten tekokukkasilla on se ominaisuus, etteivät\nne lemua, niin on omatekoisilla orjantappuraseppeleillä se etu,\netteivät ne pistä. Niitä sopii siis hyvin käyttää pääkoristeina,\nkoska ne pukevat. Aina kun olen nähnyt tuollaisen uhrin, joka on\nmennyt naimisiin muka epätoivoissaan, on minun tehnyt mieli sanoa:\n\"valehtelet! olit ehkä uhri tai uskoit olevasi, siihen asti kuin\nvalittusi ensi kerran likeni sinua tohveleissa. Sinä hetkenä lakkasit\nolemasta pateettinen etkä enään ole muuta kuin naurettava ja mauton,\nsitä enemmän jota enemmän vielä näyttelet uhria.\"\n\n\nHuhtikuun 6 p:nä.\n\nKuinka kaunis ja viisas onkaan kreikkalainen sana: \"Ananke!\" Varmaan\non minun kohtaloni kirjaan kirjoitettu, ettei tuo nainen ole\nantava minulle rauhaa edes silloinkaan, kun en enään pidä hänestä.\nKauheasti minua joka tapauksessa on kiihoittanut tieto siitä, että\nmaatila on myyty ja että äiti ja tytär ovat saapuneet Ploszowiin.\nNukuin huonosti yöllä. Erinäiset kysymykset tunkivat mieleeni ja\nvaativat vastausta. Koetin selvitellä arvoitusta: olisiko minulla\noikeutta vietellä rouva Kromicki velvollisuuden tieltä. En tahdo\nenkä aio sitä tehdä, sillä rouva Kromicki ei houkuttele minua —\nmutta olisiko minulla oikeutta? Täytän elämäni tuollaisilla \"to be\nor not to be?\" — sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä. Eivät\nnuo mietteet muuten ole maailman hauskimpia, sillä tavallisesti käy\nniitä hautoessa kuten käy koiran, joka ajaa takaa omaa häntäänsä:\net saavuta mitään, et saa aikaan mitään, ainoastaan väsytät\nitsesi pahanpäiväisesti. Mutta onpahan kuitenkin se ilo, että\nyksi päivä ja yksi yö on mennyt. Samalla huomautan, että kaikesta\nskeptillisyydestäni huolimatta tunnen omantunnon soimauksia kuin\nparas Ploszowin apupappi ikään. Uudenaikainen ihminen on kokoonpantu\nniin monenmoisista langoista, että kun häntä rupeaa selvittelemään,\nniin hän sotkeutuu vielä enemmän. Turhaan toistelin itselleni yöllä,\nettä teoria on oikea ja että minulla on oikeuteni. Maalaispapin ääni\npani panemistaan: ei, ei, ei! Mokomat epäilykset ovat kuitenkin\nheitettävät menemään, sillä järkeni tasapaino on kysymyksessä. Tänä\niltahetkenä on mieleni erittäin valmis pohtimaan kysymystä. Päivällä\nkuulin rouva Davisin erään tunnetun maalarin luona selittävän\nkahdelle ranskalaiselle kirjailijalle, että naisen läpi elämänsä\ntulee pysyä ankarana, vaikkapa vain: \"pour la netteté du plumage!\"\nMaleschi toisti \"oui, oui... du plumaze!\".— mutta minusta tuntui\nsiltä kuin kaikki Välimeren kravut olisivat kääntyneet selälleen\nja nostaneet saksensa ilmaan rukoillakseen Jupiterilta ukkosta ja\njyrinää. Ohimennen sanoen rouva Davis on lainannut lauseen minulta\nja minä taas Feuillet'ltä. Pysyin kuitenkin täysin vakavana, en\npäästänyt edes hymyä huulilleni, mutta jouduin eräänlaisen puoleksi\nhupaisen, puoleksi kyynillisen mielialan valtaan, jonka heijastus\ntälläkin hetkellä viipyy minussa ja joka aina paremmin kuin mikään\nmuu suojelee ihmistä epäilyksiä vastaan.\n\nEteenpäin siis! Olisiko minulla oikeutta koettaa saada rouva Kromicki\nrakastumaan ja, siinä tapauksessa että se minulle onnistuisi,\nhoukutella hänet velvollisuuden tieltä? Katselen ensinnä asiaa\nkunniantunnon kannalta, kunniantunnon sellaisena, jommoiseksi se\nyleensä käsitetään ihmisten kannalta, jotka itse pitävät itseään\ngentlemanneina ja joita koko maailma pitää sellaisina. En löydä\nainoaakaan pykälää, joka kieltäisi minua panemasta tuumaani\ntäytäntöön. Mutta ensi silmäykseltä tuntuukin tämä lakikirja kyllä\nkummallisimmalta kaikista mitä taivaan alla on laadittu. Sillä jos\nminä varastan joltakin rahaa, niin maailman kunniakäsityksen mukaan\nhäpeä lankeaa minun niskoilleni ja leimaa minut roistoksi, kun sen\nmaine, jolta varastin, pysyy puhtaana. Mutta jos minä varastan\njoltakin vaimon, niin minä, varas, pääsen pelistä puhdasmaineisena,\nja häpeä lankeaa sen niskoille, jolta varastettiin. Mistä tämä\njohtuu? Voivatko siveelliset käsitteet olla niin erilaiset, vai\nonko varastetun rahakukkaron ja varastetun vaimon välillä tosiaan\nniin suuri ero, ettei niitä ole lupa edes verrata toisiinsa? Olen\nmonasti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen,\nettä eroa todella on. Ihmisolento ei saata olla toisen omaisuutta\nsamalla tavalla kuin esine — ja vaimon varastaminen riippuu kahdesta\ntahdosta. Minkätähden minun pitäisi valvoa aviomiehen oikeuksia,\njollei vaimo itse valvo niitä? Mitä minä hänestä. Edessäni on olento,\njoka tahtoo kuulua minulle, ja minä otan hänet. Hänen miestään ei\nminun silmissäni ole olemassa, ja rouvan valat eivät kuulu minuun.\nMikä minua siis pidättää — kunnioitus aviosäätyä kohtaan ehkä?\nJos minä vaan rakastaisin ja voisin rakastaa rouva Kromickia, niin\nhuutaisin sieluni syvyydestä: kiellän hänen avioliittonsa! kiellän\nhänen velvollisuutensa Kromickia kohtaan! Minä olen mato, jonka\ntuo avioliitto on tallannut, mato, joka kiemurtelen tuskissani\n— ja minua, joka viimeiseen hengenvetooni asti tahtoisin pistää\njalkaan, joka on minut tähän polkenut, käsketään kunnioittamaan sitä!\nMitä varten? minkätähden? Miksi kunnioittaisin yhteiskunnallista\nsäännöstä, joka pusertaa minusta kaiken vereni, kaiken elämänhaluni?\nTosin ihmiset luonnon järjestyksen mukaan elättävät itseään syömällä\nkaloja, mutta vaadippa kalaa kunnioittamaan asianomaista järjestystä,\njuuri kun se elävältä perataan ja pannaan pataan. Minä kiellän ja\npistän — se on minun vastaukseni. Spencerin ihanne äärimmilleen\nkehittyneestä ihmisestä, ihmisestä, jonka individuaaliset pyyteet\novat täydelleen sopusoinnussa yleisen järjestyksen kanssa — on\nvain oletus. Tiedän, tiedän, että tuollainen Sniatynski murskaisi\nminut tällä ainoalla kysymyksellä: \"Olet siis vapaan rakkauden\npuolella?\" En, en ole! Olen vain itseni puolella. I am for myself!\nEn muuten tahdo puuttua teidän teorioihinne. Jos sinä rakastat\ntoisen vaimoa tai sinun vaimosi toisen miestä, niin mitä virkaa on\nkaikilla säännöksillänne ja yleisen järjestyksen hyväksi laadituilla\npykälillä. Pahimmassa tapauksessa olen epäjohdonmukainen. Olin\nesimerkiksi epäjohdonmukainen, kun minä, skeptikko, annoin lukea\nmessun Leonin ja Anielkan onneksi ja kun rukoilin kuin lapsi ja itkin\nkuin hullu. Tulevaisuudessakin lupaan olla epäjohdonmukainen, jos\nvaan sitä tietä voin saavuttaa jotakin hyvää, mukavaa tai onnellista.\nMaailma tuntee ainoastaan yhden logiikan: intohimon logiikan. Järki\nkoettaa kyllä varoittaa siitä, mutta asettuu, kun hevoset pillastuvat\nja menevät täyttä karkua, kuski-istuimelle eikä enään tee muuta\nkuin vartioi, jotteivät vaunut menisi säpäleiksi. Ihmissydäntä ei\nvoida vakuuttaa rakkautta vastaan, sillä rakkaus on luonnonvoima\nkuten meren luode ja vuoksi. Naista, joka rakastaa miestään,\neivät helvetin portitkaan voi voittaa, ja silloin ovat vihkivalat\nainoastaan pyhittämässä rakkautta — mutta kun ne sitovat ainoastaan\nvelvollisuudentunnolla, niin mikä tulva tahansa paiskaa ne rannalle\nkuin kuolleen kalan. En voi luvata ettei partani kasvaisi tai etten\nvanhenisi — aina kun sen teen, tulevat elämän lait ja paiskaavat\nnurin sekä minut että minun lupaukseni.\n\nKummallista: kaikki mitä kirjoitan on, kuten jo huomautin, silkkaa\nteoriaa. En haudo mitään aikeita, jotka vaatisivat selvittelyä,\nja kuitenkin nämä mietteet järkyttävät minua ja ovat järkyttäneet\nsiihen määrään, että minun on täytynyt keskeyttää kirjoittamiseni.\nMielenrauhani on, hitto vie, sangen keinotekoinen. Kävelin tässä\nviime tunnin aikana pitkin huonetta ja pääsin vihdoinkin selville\nsiitä, mikä minua näin kiihoittaa... On jo myöhäistä. Näen\nikkunoistani Invalidikirkon kupukaton kiiltävän kuutamossa, kuten\nsilmissäni aikoinaan kiilsi pyhä Pietari, kun, mieli täynnä toivoa,\nharhailin Pinciolla ja ajattelin Anielkaa. Vaistomaisesti olin\nantautunut muistojen valtaan. Olkoon kuinka tahansa ja käyköön kuinka\ntahansa, varmana pysyy, että saattaisin olla onnellinen ja että\nhänkin voisi olla sata kertaa onnellisempi. Jos minulla nyt olisi\nsalaiset tarkoitukseni ja jos hän vaikuttaisi minuun houkuttelevasti,\nniin vielä tällä hetkellä visusti kavahtaisin tekemästä häntä\nonnettomaksi. En tahdo hänen onnettomuuttaan, en mistään hinnasta.\nPelkästään tämä ajatus riistäisi minulta toimintakyvyn ja tarmon.\nMinussa uinuu kokonaisia vuoria täynnä hellyyttä häntä kohtaan.\n\nMutta ne asiat ovat olleita ja menneitä. Skeptikko minussa asettaa\neteeni toisen kysymyksen: olisiko hän, jos kävisi edellytetyllä\ntavalla, niin onneton? Olen elämän varrella monasti huomannut,\nettä nainen on onneton ainoastaan niin kauvan kuin hän taistelee.\nTaistelun tauottua seuraa — ratkaisuun katsomatta — tyyni, suloinen\nonnen kausi... Olen joskus täällä Parisissa tuntenut naisen, joka\nkolmen vuoden ajan kävi mitä ankarinta taistelua itseään vastaan.\nKun hänen sydämensä vihdoin pääsi voitolle, jäi hänelle yksi ainoa\nsyytös, nimittäin se, että hän niin kauvan vastusti.\n\nMutta miksi tehdä näitä kysymyksiä ja selvitellä näitä arvoituksia?\nTiedänhän, että kaikkia periaatteita vastaan saattaa tuoda todisteita\nja kaikkia todisteita saattaa epäillä. Entiset hyvät ajat, jolloin\nihmiset epäilivät kaikkea muuta paitsi kykyänsä eroittaa oikeaa\nväärästä, hyvää pahasta — ovat olleet ja menneet. Nyt on kaikkialla\nsivuteitä ja sivuteitä ja sivuteitä. Viisaampaa on ajatella tulevaa\nmatkaa... Mutta että tuo Kromicki myi vaimonsa maatilan ja loukkasi\nhäntä niin syvästi... Minun täytyy oikein kirjoittaa se mustalla\nkynällä valkealle paperille, sillä muuten en sitä uskoisi!\n\n\nHuhtikuun 10 p:nä.\n\nKävin eilen jäähyväisillä rouva Davisin luona ja jouduin oikeaan\nkonserttiin. Näyttää siltä kuin Laura todella olisi rakastunut\nmusiikkiin. Neiti Hilst soitti urkuja. Minun on aina hauska tavata\nhäntä ja varsinkin pidän hänestä, kun hän asettuu soittokoneen\nääreen ja ottaa ensimäiset akordit, silmät luotuina koskettimiin.\nHän on silloin omituisen vakava, itseensä sulkeutunut ja kumman\nlevollinen. Hän tuo mieleeni pyhän Cecilian, joka minusta aina on\nollut pyhimyksistä miellyttävin ja johon varmasti olisin rakastunut,\njos olisin elänyt hänen aikanaan. Vahinko, että Klara on niin\nsuurikokoinen. Sen unohtaa kuitenkin, kun näkee hänet soittamassa.\nAjoittain nostaa hän silmänsä korkeutta kohti, ikäänkuin johtaakseen\nmieleensä äänen, jonka on kuullut korkeudessa haltioitumisen hetkenä\n— ja itsekin hän silloin on kuin haltioituneena. Syystä kantaa hän\nnimeä Klara, sillä kirkkaampaa sielua on vaikea löytää. Kuten jo\nsanoin, on minulle mieluista nähdä häntä, mutta ei kuulla. Hänen\nmusiikkiaan, sen pahempi, en yhä vieläkään ymmärrä, en ainakaan\nsaa kiinni hänen ajatusjuoksustaan muuta kuin suurella vaivalla.\nArvelen kuitenkin, että hän minun ilkeistä ja häikäilemättömistä\nhuomautuksistani huolimatta mahtaa olla harvinainen kyky.\n\nKun hän oli lakannut soittamasta, menin hänen luokseen ja lausuin\nleikillä, että nyt lähden Varsovaan ja että hänen meidän vanhojen\nsopimustemme nojalla pitää tulla mukaan. Kummakseni huomasin, että\nhän ottaa sanani todeksi. Hän vastasi, että jo kauvan on aikonut\nVarsovaan ja että hän on valmis, kunhan vain saa matkaansa vanhan\nsukulaisen, joka aina seuraa häntä, ja mykän pianon, jolla hän\nsoittaa skaaloja rautatievaunussakin.\n\nMinä hiukan pelästyin. Jos hän nyt todella lähtee matkaan, niin minun\nainakin jonkun verran täytyy auttaa häntä konserttien järjestämisessä\nja minun tekisi mieli heti paikalla lähteä Ploszowiin. Pahimmassa\ntapauksessa jätän hänet Sniatynskin haltuun, josta hänelle on enemmän\nhyötyä kuin minusta. Neiti Hilst on muuten rikkaan frankfurtilaisen\ntehtailijan tytär ja riippumaton aineellisesta tuloksesta. Minua\nihmetyttää kuitenkin, että hän niin nopeasti suostui tähän\nmatkaan. Ensi hetkenä teki mieleni sanoa hänelle, että mykässä\nsoittokoneessakin on tarpeeksi matkaseuraa ja että olisi paras jättää\npois vanha sukulainen. Me miehet olemme siihen määrään tottuneet\naina ja kaikkialla kyttäilemään naista, ettei yksikään meistä likene\nnuorta kaunotarta ilman sivutarkoituksia. Joka väittää olevan toisin,\nse tahtoo juuri pettää naista, saadakseen hänet sitä helpommin\nansaan. Minullahan tällä hetkellä on pää täynnä muita ajatuksia,\nja kuitenkin tuo vanha sukulainen paikalla teki minuun häiritsevän\nvaikutuksen, varsinkin kun minun persoonani varmaan näyttelee osaansa\ntässä äkillisessä matkapäätöksessä. Tarjoaahan Parisi epäilemättä\nlaajemman kentän musikaalisille voitoille kuin Varsova, Klaran\neduista siis ei voi olla kysymys — minkätähden hän sitte lähtee?\nLaura on jo aikoja sitte viittaillut siihen suuntaan, että neiti\nHilstin tunteet minua kohtaan olisivat enemmän kuin sympatiaa...\nKummallinen nainen tuo Laura. Klaran viattomuus ärsyttää häntä,\nmutta ainoastaan samalla tavalla kuin jokin omituinen jalokivi,\nkorea otsanauha tai ihmeellinen pääkoriste... Hän katselee kaikkea\nkoristeelliselta kannalta — ei koskaan miltään muulta! Sentähden hän\nkai haluaisi työntää tuon jättiläislapsenkin minun syliini. Minusta\nLaura enään välittää vähät. Olen koriste, jota hän jo on käyttänyt\nkaulallaan.\n\nTuo nainen on tahtomattaan tehnyt minulle niin paljon pahaa, että\nminun pitäisi vihata häntä. Mutta ensinnäkin sanoo omatuntoni, että\njollei hän olisi joutunut elämäni tielle, niin olisin keksinyt\ntoisen yhtä tehoisan keinon onneni tuhoamiseksi; toiseksi: saatana\non langennut enkeli ja viha on kotoisin rakkaudesta, mutta minä\nen koskaan ole rakastanut Lauraa. En siis voi vihata häntä, mutta\nhalveksin häntä jonkun verran. Hän vastaa minulle samalla mitalla.\nEhkäpä hän suo minulle pahempaa kuin minä hänelle.\n\nMitä tulee Klaran tunteisiin minua kohtaan, niin saattaa Lauran\nväitteessä olla jonkun verran perää. Tänään huomasin sen entistä\nselvemmin. Jos niin on, niin olen Klaralle kiitollinen. Ensi kerran\neläissäni tunnen halua solmia ystävyyden liittoa naisen kanssa\naikomatta pettää hänen luottamustaan. Niin levottomalle sielulle\nkuin minun, saattaa ystävyys tarjota viihdytystä. Juttelimme tänään\nKlaran kanssa kuin hyvät ystävät. Hänen älynsä ei ulotu laajalle\n— mutta se on sensijaan selvä ja se eroittaa helposti pahan ja\nruman siitä, mitä hän pitää oikeana ja kauniina. Tämä tekee, ettei\nhän ole ärtyisä eikä hermostunut, vaan erinomaisen tasainen.\nHänessä on eräänlainen henkinen terveys, joka muuten tavataan\nhyvin usein saksalaisilla. Joutuessani heidän kanssaan tekemisiin\nsilloin tällöin olen huomannut, että esimerkiksi minun kaltaisiani\nihmisiä on hyvin vähän heidän joukossaan. Saksalaiset ovat, kuten\nenglantilaisetkin, positiivisia ihmisiä, he tietävät mitä tahtovat.\nUppoavathan hekin tietysti usein epäilysten kuiluihin, mutta he\ntekevät sen järjestelmällisesti, oppineiden tavoin, eivätkä kuten\ntunne-ihmiset ja nerot ilman salkkua. Senpätähden heidän vasta\nohimenneen transcendentaalisen filosofiansa, heidän nykyisen oppineen\npessimisminsä ja heidän runollisen Weltschmerzinsä merkitys onkin\nyksinomaan teoreettista laatua. Käytännössä osaavat he erinomaisesti\nsuhtautua elämän vaatimuksiin. Hartmannin mukaan käy ihmiskunta\nsitä onnettomammaksi jota voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi sen\nelämä kehittyy. Kuitenkin samainen Hartmann käytännössä saksalaisen\nKulturträgerin koko mahtipontisuudella vaatii saksalaisen elämän\nlujittamista poosenilaisen puolalaisuuden kustannuksella. Mutta jos\ntämän tapauksen voikin viedä inhimillisen heikkouden laskuun, niin\nsaattaa väittää, etteivät saksalaiset yleensä päästä teoriojaan\nvaikuttamaan tunteisiinsa ja että he sentähden ovat niin levolliset\nja kykenevät tekoihin. Sama levollisuus tavataan Klarassakin.\nKaikki mikä järkyttää ihmissielua pohjia myöten, on mahtanut mennä\nhänen korviensa ohitse tai luisua pois tunkematta hänen vereensä.\nSentähden ei hän koskaan ole epäillyt itseään eikä musiikkiaan. Jos\nhänen tunteensa minua kohtaan on enemmän kuin sympatiaa, niin hän\nvarmaan ei itsekään tiedä siitä, ja on se vailla kaikkia pyyteitä.\nSamana hetkenä, jolloin se tulisi tietoiseksi, alkaisi hänen elämänsä\ndraama, sillä minä en voisi vastata hänen tunteisiinsa. Voisin\nainoastaan käyttää hyväkseni hänen tunnettansa ja tavalla, joka\ntekisi hänet onnettomaksi. En ole mikään houkkio, joka kuvittelee\nolevansa vastustamaton; mutta uskon, ettei yksikään nainen maailmassa\nvoi vastustaa miestä, jota todella rakastaa. Sananparsi: \"piiritetty\nlinnoitus — valloitettu linnoitus\" on tosin kulunut, mutta sisältää\nsentään totuutta, varsinkin naiseen nähden, joka siveytensä muurien\nsisäpuolella kantaa sellaista petturia kuin sydän. Mutta Klara\nsaattaa olla levollinen. Matkustamme kaikessa rauhassa: hän, minä,\nvanha täti ja mykkä soittokone.\n\n\nHuhtikuun 16 p:nä.\n\nOlen ollut Varsovassa jo kolme päivää, mutta en ole voinut käydä\nPloszowissa, kun heti tänne saavuttuani sain hammaskivun ja poskeni\non paisuksissa. En tahdo talon naisille näyttäytyä siinä kunnossa.\n\nOlen jo tavannut Sniatynskin. Täti kävi niinikään luonani ja kohteli\nminua kuin mitäkin tuhlaajapoikaa. Anielka saapui viikko sitte.\nHänen äitinsä on niin sairas, että lääkärit, jotka alkuaan tahtoivat\nlähettää hänet Wiesbadeniin, ovat tulleet siihen johtopäätökseen,\nettei hän kestäisi minkäänlaista matkustamista. Hän jää siis\nPloszowiin kunnes paranee tai kuolee — ja Anielka hänen kanssaan,\nsitä myöten kuinka nopeasti Kromicki järjestää asiansa ja voi asettua\nvakinaisesti asumaan. Tädin puheesta päättäen hänen matkansa saattaa\nkestää muutamia kuukausia. Koetin onkia tädiltä niin paljon tietoja\nAnielkasta kuin mahdollista, ja se kävi varsin helposti, sillä täti\npuhui aivan avomielisesti. Hän ei edellytäkään, että naimisissa oleva\nnainen voisi kiinnittää kenenkään mieltä muuta kuin sukulaisena, tai\noikeammin sanoen hän ei edes vaivaa päätään sellaisilla kysymyksillä.\nAivan suoraan puheli hän minulle talonkaupasta. Hän puolestaan ei\nvoi suoda sitä anteeksi Kromickille. Lopuksi joutui hän sellaisen\nsuuttumuksen valtaan, että repäisi poikki kellonperänsä, joten kello\nlensi permannolle.\n\n— Sen minä voin sanoa hänelle vasten silmiä, virkkoi hän, —\nettä tämä on hävytöntä. Olisinhan minä lainannut hänelle rahoja.\nVaikka mitä hyötyä siitä olisi ollut! Nuo liikeyritykset ovat kuin\nkuilu. Kaikki ne nielevät, mutta mitä ne tuottavat, siitä ei ole\ntietoa. Heti paikalla kun hän tulee silmieni eteen, sanon hänelle:\nte syöksette turmioon Anielkan ja te syöksette turmioon Celinan ja\nlopuksi te itse teette vararikon! Mitä nuo molemmat naiset tekevät\nteidän miljoonillanne, kun heidän täytyy kyynelillä ostaa joka ropo!\nHävyttömyyttä eikä mitään muuta. Minä en koskaan ole voinut sietää\nmokomaa kuivaa rahjusta ja minä olenkin ollut aivan oikeassa.\n\nKysyin tädiltä onko hän avomielisesti puhunut asiasta Anielkan kanssa.\n\n— Anielkan kanssa? kiivastui hän. — Hyvä olikin että tulit, niin\nsaan edes jollekin puhua ja keventää sydäntäni. Anielkan kanssa on\nmahdoton puhua asiasta suoraan. Kerran tapahtui, etten jaksanut\nhillitä mieltäni, vaan aloin — ensin hän suuttui ja sitte hän rupesi\nitkemään. \"Hänen täytyi, hänen täytyi!\" — ja niin poispäin. Hän ei\nsalli lausua hänestä sanaakaan, kaikkia hänen vikojaan hän koettaa\npeittää maailmalta. Mutta minua, vanhaa ihmistä, ei petetäkään:\nsydämessään tuomitsee hän myynnin aivan kuten minäkin.\n\n— Arveleeko täti siis, ettei hän rakasta häntä?\n\nTäti katsahti minuun ihmeissään.\n\n— Mitä? Ketä hän sitte rakastaisi? Sentähdenhän hän suree, että\nrakastaa häntä. Mutta ihminen voi kyllä rakastaa, vaikka toiselta\npuolen näkeekin toisen viat.\n\nKatselen asiaa hiukan toisin silmin, mutta siitä ei olisi kannattanut\npuhua tädille. Annoin hänen jatkaa:\n\n— Kaikkein eniten minua suututtaa, että se mies valehtelee. Hän\nvakuutti Celinalle ja Anielkalle, että vuoden tai ainakin kahden\nperästä lunastaa maatilan takaisin. Sano nyt, onko sellainen\nmahdollista? Sano!... Mutta äiti ja tytär pettävät itseään\nkuvittelemalla, että niin tulee käymään.\n\n— Minun ymmärtääkseni se on aivan mahdotonta. Tietysti hän jatkaa\nliikeyrityksiään.\n\n— Ja itse hän tietää sen vielä paremmin kuin me. Hän pettää siis\ntieten tahtoen Anielkaa ja hänen äitiään.\n\n— Ehkäpä säästääkseen heitä surulta.\n\nTäti suuttui vieläkin enemmän.\n\n— Säästääkseen heitä surulta! Eivätpä he olisi surreet, jollei juuri\nhän olisi mennyt myymään taloa. Älä sinä turhanpäiten puolusta häntä.\nJokaisen täytyy tuomita hänen tekonsa. Chwastowskikaan ei voinut olla\nsuuttumatta. Hänellä on kokemusta tuollaisissa asioissa ja hän sanoo,\nettä ilman rahapennin velkaa, muutaman vuoden kuluessa olisi voinut\npelastaa talon. Mutta minähän olisin antanut hänelle rahaa — ja sinä\nmyöskin. Olisithan?... No, katso nyt! Ja nyt on kaikki myöhäistä!\n\nRupesin nyt kyselemään Anielkan terveyttä. Elin oudossa, salaisessa,\nselittämättömässä levottomuudessa, sillä pelkäsin kuulevani jotakin,\njoka olisi ollut aivan luonnollista ja asianmukaista, mutta joka\näärimmilleen olisi kiihoittanut hermojani, en itsekään tiedä mistä\nsyystä. Mikä raukka minä olen! Onneksi täti käsitti mitä tarkoitin ja\nhuudahti entiseen häijyyn tapaansa:\n\n— Mitä vielä!... Talon hän kykeni myymään, mutta muuta hän ei ole\nsaanut aikaan!\n\nKäänsin heti keskustelun toisiin asioihin. Kerroin tädille, että\nsamaa matkaa kanssani oli tullut nykyajan suurin naispianisti,\njoka, ollen hyvissä varoissa, vain halusi antaa pari konserttia\nhyväntekevää tarkoitusta varten. Täti on aina oma itsensä. Kaikkein\nensiksi hän rupesi moittimaan neiti Hilstiä siitä, ettei hän ollut\ntullut talvella, parhaaseen konserttiaikaan; sitte vasta hän huomasi,\nettei vielä ole aivan myöhäistä ja tahtoi suoraa päätä hyökätä\nKlaran luo. Vaivoin sain hänet käsittämään, että minun ensin on\nparas valmistaa Klaraa ottamaan häntä vastaan. Täti on muutamien\nhyväntekeväisyysseurojen puheenjohtaja ja pitää kunnianasianaan\nmuiden yhdistysten kustannuksella korjata haltuunsa kaikki mitä voi\nirti saada — sentähden hän pelkää, etteivät muut ehtisi ennen häntä.\n\nLähtiessään kysyi hän:\n\n— Milloin muutat Ploszowiin?\n\nMutta minä vastasin, etten ensinkään aio muuttaa sinne. Olin matkalla\najatellut, että lienee paras asua Varsovassa. Ploszow on penikulman\npäässä; lähden sinne aamulla ja viivyn iltaan asti. Minulle se on\nyhdentekevää, mutta sittepähän en anna ihmisille aihetta luuloihin.\nMinusta on hauskempaa, ettei rouva Kromickikaan voi luulla minun ehkä\nhaluavan asua saman katon alla hänen kanssaan. Muistan niinikään\nkeskustellessani Sniatynskin kanssa ohimennen ja ikäänkuin olisi\nollut kysymys aivan vähäpätöisestä asiasta, maininneeni, etten aio\nmuuttaa Ploszowiin. Huomasin hänen antavan täyden tunnustuksen\najatukselleni ja aikovan puhua pitemmältäkin Anielkasta. Sniatynski\non hyvin intelligentti mies, mutta hän ei käsittänyt, että muuttuneet\nelämänolot muuttavat suhteet läheisimpiinkin tovereihin. Hän tuli\nluokseni ikäänkuin yhä olisin ollut sama Leon Ploszowski, joka\nväristen kuin lehti Krakovassa rukoili häneltä apua. Hän likeni\nminua samalla kovakouraisella avomielisyydellä kuin silloin ja alkoi\npaikalla käydä kiinni asioihini. Pidätin hänet silmänräpäyksessä,\nja hän sekä suuttui että hämmästyi. Vasta myöhemmin sain hänet\nmukautumaan sävyyni, ja me keskustelimme ikäänkuin ei viime\nkohtaustamme ensinkään olisi ollut. Huomasin kuitenkin hänen olevan\nuteliaan tietämään, millä mielellä nykyään olen, ja kun ei hän\npäässyt minuun käsiksi suoraa tietä, niin hän rupesi urkkimaan\nkiertäen, kaartaen, käyttäytyi siinä kömpelösti kuten ainakin\nkirjailija, joka kirjoituspöytänsä ääressä saattaa olla syvä\npsykologi ja terävä analytikko, mutta käytännöllisessä elämässä on\nnaivi kuin ylioppilas.\n\nJos saisin käsiini huilun, niin saattaisin, kuten muinoin Hamlet\nvastata hänelle: \"tee hyvin ja soita, mutta jos sanot ettet osaa,\nniin kuinka voit edellyttää, että sinä, joka et puukappaleesta saa\nirti säveltä, voisit mielin määrin soittaa minun sieluani?\"\n\nYöllä olin lukenut Hamletin en tiedä kuinka monennen kerran ja\nsiitä johtui vertailuni. Suorastaan käsittämättömänä pysyy minulle,\nettä nykyajan ihminen jokaisessa henkisessä olotilassaan, kaikkein\nuudenaikaisimmissa, monimutkaisimmissa sielunhämmenteissään tapaa\nenimmin analogiaa itsensä kanssa tästä Holinshaedin suurelle,\nveriselle legendalle rakennetusta draamasta. Hamlet on ihmissielu\nsellaisena, jommoinen se oli, on ja tulee olemaan. Minun\nymmärtääkseni Shakespeare siinä on sivuuttanut nerokkaisuudenkin\nrajat. Sillä Homeron tai Dantenkin ymmärrämme heidän aikakautensa\npohjalla, käsitämme, että he ovat voineet suorittaa tehtävänsä —\nmutta miten tämä englantilainen seitsemännellätoista vuosisadalla\non saattanut elää läpi kahdennenkymmenennen vuosisadan herkistyneen\npsykologian, se tulee kaikista Hamlet-tutkimuksista huolimatta\npysymään minulle ikuisena arvoituksena.\n\nOjennettuani Sniatynskille Hamletin huilun uskoin hänen huomaansa\nneiti Hilstin; sitte rupesin puhumaan hänen dogmeistaan; sanoin,\nettä juuri koti-ikävä ja velvollisuudentunne olivat aiheuttaneet\nmatkani. Mutta sanoin sen huolimattomasti, eikä Sniatynski tietänyt\nlaskenko leikkiä vai puhunko täyttä totta. Ja taasen tein sen\nhavainnon, josta jo Parisissa huomautin. Se moraalinen yliherruus,\njonka viime tapaukset olivat antaneet Sniatynskille minuun nähden,\nkatosi katoamistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä ajatella; yksi\nainoa asia oli hänelle selvänä: se, etteivät vanhat avaimet enään\naukaisseet minua. Kun hänen lähtiessään taasen suosittelin hänelle\nneiti Hilstiä, katsahti hän minuun nopeasti ja virkkoi:\n\n— Taitaa olla sinulle tärkeä asia?\n\n— Hyvin, sillä minä pidän erinomaisen paljon tästä naisesta ja\nkunnioitan häntä vieläkin enemmän.\n\nSillä tavalla sain hänen huomionsa käännetyksi neiti Hilstiin.\nNähtävästi hän arvelee, että on kysymyksessä uusi rakkaus. Hän\nläksi suutuksissaan. Eihän hän koskaan osaa peittää mitään. Ovet\npaukahtivat kiinni hänen perässään, ja kun minä, saatettuani hänet\novelle, palasin etehiseen, kuulin hänen astuvan neljä porrasta\nkerrallaan ja ääneen viheltävän, kuten hänen tapansa on, kun hän on\ntyytymätön.\n\nPuhuin muuten totta, kun sanoin pitäväni neiti Hilstistä.\nKirjoitin hänelle tänään ja selitin miksen koko aikana ole käynyt\nhänen luonaan — ja sain paikalla vastauksen. Klara on ihastunut\nVarsovaan ja varsinkin ihmisiin täällä. Kaikki tunnetut täkäläiset\nmusiikkihenkilöt ovat näiden kolmen päivän aikana käyneet häntä\ntervehtimässä ja kaikki ovat kilpailleet kohteliaisuudessa ja\navuliaisuudessa. Hän kirjoittaa, ettei missään ole tavannut niin\nherttaisia ihmisiä. Luultavasti he eivät pysyisi niin herttaisina,\njos hän asettuisi tänne asumaan, vaikka hänellä tosin on erinomainen\ntaito voittaa ystäviä kaikkialla. Hän on jo jonkun verran käynyt\nkatsomassa kaupunkia, ja etenkin on Lazienki [puolalaisten\nkuninkaiden vanha huvilinna] miellyttänyt häntä. Olen hyvin iloissani\nKlaran tyytyväisyydestä, varsinkin kun maisemat heti Puolan rajan\npoikki päästyä tekivät häneen painostavan vaikutuksen. Tosin eivät\nlakeat, alastomat maisemamme tarjoa mitään silmänlumetta, ja täytyy\nolla täällä syntynyt, jotta voisi tajuta näiden seutujen kauneuden.\nKlara katseli ulos vaununikkunasta ja toisti toistamistaan: \"Ah, nyt\nymmärrän Chopin'in!\" Mutta hän erehtyy, sillä ei hän häntä ymmärrä\neikä hän häntä tunne enempää kuin hän ymmärsi maisemiammekaan.\n\nMinä olen tosin hengeltäni ulkomaiden lapsi, mutta jonkun atavismin\nkautta olen saanut sen lahjan, että voin rakastaa luontoamme, ja\nihmeekseni olen monasti pannut merkille, etten keväisin palatessani\nPuolaan milloinkaan voi katsella tätä maata kylläkseni. Suoraan\ntunnustaen: mitä siinä on katselemista? Olen tahallani koettanut\nkuvitella, että olen ulkomaalainen maalari, kuvitella, etten\nmillään lailla ole tähän maahan kiintynyt ja että katselen sitä\nobjektiivisesti kuin vieras. Silloin ovat nämä maisemat tehneet\nminuun sen vaikutuksen kuin jos lapsi olisi piirtänyt ne, lapsi,\njoka ei osaa muuta kuin vetää viivoja, tai villi ihminen. Lakeat\nkesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, taivaanrannalla\nherraskartanoiden poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy\nmetsien vyöhön, nuo \"kymmenen penikulmaa tyhjää\", kuten saksalaiset\nsanovat — tuo kaikki on aina johtanut ajatuksiini vasta-alkajan\nkarut, mielikuvista ja viivoista köyhät maisemakyhäykset. Totta\npuhuen se tuskin onkaan maata. Samana hetkenä kuitenkin, jolloin\nlakkaan katselemasta sitä vieraan silmillä, jolloin alan imeä\nsieluuni näköalojen koruttomuutta, sulaa yhteen äärettömän lakeuden\nkanssa, johon jokainen muoto ja hahmo hukkuu, kuten sielu Nirvanaan\n— samana hetkenä henkii niistä vastaani \"primitiivisten\" koko\ntaiteellinen sulo, ja ne vaikuttavat minuun tyynnyttäen. Saatan\nihailla esimerkiksi Apennineja, mutta sieluni ei pääse tunkemaan\nniiden henkeen, se pysähtyy pinnalle ja ikäänkuin tarrautuu siihen\nkiinni. Väsymyksen täytyy seurata ennemmin tai myöhemmin. Ihminen\nlepää ainoastaan silloin, kun hän kulkee käsi kädessä ympäristön\nkanssa, ja sitä hän voi tehdä ainoastaan, jos hänen sielunsa ja\nluonnon sielu rakenteeltaan täysin vastaavat toisiaan. Koti-ikävä\njohtuu juuri siitä, että sielu irroitetaan sitä ympäröivien esineiden\nmaaperästä. Minusta tämä ihmisen ja hänen maaperänsä psyykillinen\nsukulaisuus voi ulottua vieläkin laajemmalle. Saattaa tuntua\nkummalta, että minä, joka olen kasvatettu ulkopuolella kotimaata\nja jonka ulkomaalainen kulttuuri on läpitunkenut, lausun tällaisia\nmielipiteitä, mutta menen niin kauvas, että sanon: ulkomaalainen\nnainen, kauneinkin, pysyy minulle aina jonkinlaisena naisrodun\nnäytteenä eikä naissieluna.\n\nMuistan mitä aikoinani kirjoitin puolattarista. Mutta se ei estä\ntätäkään pitämästä paikkaansa. Saatan nähdä heidän vikansa ja silti\npitää heitä likeisempinä kuin ulkomaalaisia. Muuten kyllä suurin osa\nentisiä mielipiteitäni on hajonnut kuin vanha vaate.\n\nMutta kylläksi jo siitä asiasta. Näen häpeäkseni, että kaikki, mitä\nolen kirjoittanut, onkin tarkoittanut vain oman itseni pettämistä ja\nviihdyttämistä. Juuri niin — juuri niin! Olen puhunut maisemista,\nkoti-ikävästä, mutta itse asiassa kaikki ajatukseni ovat olleet\nPloszowissa. Ei ole hauska sitä tunnustaa, mutta täytyy! Minua kalvaa\nlevottomuus, rintaani ahdistaa. Ehkäpä matka sinne ja oleskelu siellä\ntulee olemaan paljon helpompi kuin nyt, tässä odotuksen tilassa\nkuvailen. Aatto on aina sietämätön. Kasvavana poikana sattui minulle\nkerran kaksintaistelu, ja muistan, että ainoastaan edellisenä iltana\nolin levoton. Koetin silloinkin ajatella kaikkea muuta ja turhaan,\nkuten nytkin. Ajatukseni eivät ole ensinkään hellämieliset, en tunne\nrouva Kromickia kohtaan edes ystävyyttä, minussa vain omituisesti\nkiertää ja kaivaa. Ajatukset hyökkäävät kimppuuni kuten häirityt\nmehiläiset, ja turhaan yritän ajaa niitä luotani.\n\n\nHuhtikuun 17 p:nä.\n\nTänään kävin Ploszowissa, ja kaikki oli aivan toisin kuin kuvittelin.\nLäksin Varsovasta ajurilla kello seitsemän aamulla ja laskin, että\nkahdeksan tienoissa olisin Ploszowissa. Täti oli sanonut, että hänen\nvieraittensa on tapana nousta varhain. Ilkeä ahdistuksen tunne\nrinnassa ja kaivelevat ajatukset eivät jättäneet minua hetkeksikään\nrauhaan. Olin päättänyt, etten rakenna mitään suunnitelmia, en\nedeltäkäsin ajattele kuinka tervehdin Anielkaa tai kuinka sittemmin\nseurustelen hänen kanssaan. Käyköön kuten käydä pitää ja kuinka\nsattuu — muuta en päättänyt. Minun oli kuitenkin mahdoton saada\najatuksiani pysymään kurissa, minun täytyi kuvitella, kuinka\nasiat mahtavat selviytyä, minkä näköinen hän mahtaa olla, kuinka\nhän tervehtii minua, mitä hän sanoo minulle, mimmoiseksi välimme\nmuodostuu. Sillä kun ei minulla ollut minkäänlaisia suunnitelmia —\nolinhan tahallani jättänyt ne tekemättä — päättelin, että hänellä\ntäytyy olla niitä. Ja näitä ajatellessa valtasi minut vuoroin\nvihamielisyys häntä kohtaan, vuoroin sääli, sillä minä käsitin, että\nhänellä tästä kaikesta joka tapauksessa tulee olemaan kärsimystä.\nMielikuvitukseni askarteli hänen ympärillään niin voimakkaasti,\nettä näin hänet ikäänkuin ilmielävänä. Kutsuin silmieni eteen hänen\nerinomaisen plastillisen kastanjanväristen hiustensa kaaren otsaa\nvastaan, pitkät silmäripset, silmät, hienot, pienet kasvot. Koetin\narvata kuinka hän olisi puettu. Mieleeni johtuivat erinäiset hänen\nsanansa, liikkeensä, kasvojensa eleet, puvut. Oudon itsepintaisesti\npyrki mieleeni hetki, jolloin hän yläkerrasta palasi saliin ja\nkasvoista selvään näkyi, että hän puuterilla oli koettanut peittää\nmielenliikutustaan. Nämä muistot saivat vihdoin sellaisen vallan,\nettä ne miltei hallitsivat minua kuin näyt. Taas hän on kimpussani!\najattelin ja rupesin, päästäkseni irti ajatuksista, juttelemaan\najurin kanssa. Kysyin onko hän naimisissa ja hän vastasi: \"Mitenkäs\nsitä tulisi toimeen ilman akkaa!\" Ja hän sanoi vielä jotakin\nmuutakin, jota en kuullut, koska olin huomannut Ploszowin poppelien\nhäämöittävän kaukaisuudessa. En ollut huomannutkaan, että jo olimme\ntulleet muutamia virstoja rajaportilta.\n\nPloszowin näkeminen pani sisäisen levottomuuteni yhä kiihkeämpään\nliikkeeseen, ja ajatukseni lensivät entistä nopeampina. Koetin\nkääntää huomioni ulkonaisiin asioihin, muutoksiin, joita oli\ntapahtunut poissaoloni aikana, uusiin rakennuksiin tien varrella.\nKoneentapaisesti toistelin itsekseni, että ilma on hyvin kaunis ja\nkevät harvinaisen aikainen. Päivä olikin mitä ihanin, ilma täynnä\nvirkeää aamutuoreutta ja kirkkautta. Asumusten edustalla kukkivat\nomenapuut, ja niiden alla levisivät varisseet lehdet kuin lumi;\nminua ympäröi ikäänkuin sarja uuden maalarikoulun kuvia. Kaikkialla\nminne katsoin, näin läpikuultavan kirkasta ilmaa ja sen pohjaa\nvastaan ihmisten hahmoja, jotka liikkuivat asumusten ympärillä tai\nvainioilla. Näin kaikki ja huomasin kaikki, mutta en kyennyt täydellä\nmielellä tuntemaan mitään. Vaikutukset kadottivat omituisesti\nsisältönsä ja liikkuivat ainoastaan aivojeni pinnalla, pääsemättä\ntunkemaan syvälle, sinne missä muut ajatukset piilivät. Niin likenin\nsiis, mieli ikäänkuin kahtia jaettuna, Ploszowia. Äkkiä tulvi minua\nvastaan lehmuskujan viileys, ja sen päästä kiilsivät päärakennuksen\nikkunat. Karkoitetut pahat ajatukset kokoontuivat mieleeni entistä\nlevottomampina. En oikein tiedä minkätähden pysäytin ajurin portin\ntaakse enkä antanut hänen ajaa portaiden eteen. Hänen kiitostensa\nseuraamana astuin jalan pääovelle.\n\nEn liioin saata täsmälleen tehdä itselleni tiliä siitä, minkätähden\nolin niin levoton: senkötähden, että minua tässä tutussa talossa\nodotti jokin tuntematon, joka suorastaan traagillisella tavalla\nliittyi menneisyyteeni? Astuessani ylös portaita tunsin rinnassani\nsellaista ahdistusta, että minun suorastaan oli vaikea hengittää.\n\"Mitä hittoa! mitä hittoa!\" toistelin itsekseni. Koska olin\npysäyttänyt ajurin portin taakse, ei kukaan tullut minua vastaan.\nEtehinen oli tyhjä. Menin ruokasaliin ja päätin odottaa kunnes talon\nnaiset tulisivat.\n\nSen täytyi pian tapahtua, koska pöytä oli valmiiksi katettu ja\nteekeittiö pihisi ja puhkui ilmaan höyrypilviään. Taaskaan ei\npieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta. Huomasin,\nettä salissa oli verraten kylmä ja pimeä, sillä ikkunat antoivat\npohjoiseen päin. Hetken perästä kiintyi huomioni siihen, että\nkolmesta ikkunasta valui tummalle, vahatulle permannolle kolme\nvalojuovaa; sitte rupesin katselemaan astiakaappia, ikäänkuin se\nolisi ollut uusi, vaikka tunsin sen lapsuusvuosiltani; sitte tuli\nmieleeni keskustelu, joka minulla kerran oli ollut Sniatynskin kanssa\ntässä salissa, kun ikkunasta katselimme hänen rouvaansa ja Anielkaa,\njotka päällyskengät jalassa menivät kasvihuoneelle.\n\nVihdoin valtasi minut yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunne. Asetuin\nikkunan ääreen ollakseni likempänä valoa ja siirtyäkseni tekemään\nhuomioita puutarhaan. Äskeistä sisällistä kaksinaisuuttani jatkui\nyhä, ajattelin nimittäin samalla kaiken aikaa, että pian, ehkä parin\nminuutin perästä näen hänet, tervehdin häntä, puhun hänelle ja\nsittemmin tulen näkemään hänet joka päivä, kuukausmääriä. Kysymykset:\nkuinka se tulee tapahtumaan? mitä tulee tapahtumaan? tunkivat toinen\ntoisensa perästä mieleeni. Muutamat ihmiset suorittavat pelon\nvallassa hurjia rohkeuden tekoja; minussa kehittävät levottomuus,\npäättämättömyys ja epätietoisuus aina sisällistä ärtymystä ja\nsuuttumusta. Niin nytkin. Eroitus entisen Anielkan ja nykyisen rouva\nKromickin välillä kävi minulle äkkiä selvemmäksi kuin milloinkaan.\n\"Vaikka tempaisit kuun kulmillesi, ajattelin, vaikka olisit sata\nkertaa kauniimpi ja viehättävämpi kuin saatan aavistaa, niin et ole\nminulle mikään, tai herätät minussa ainoastaan inhoa.\" Ja minun\nkiukkuni kasvoi kasvamistaan, kun kuvittelin — ties mistä syystä —\nettä hän nyt ja yleensä vastaisuudessa tulee kaikin keinoin antamaan\nminun tietää, että olen erehtynyt ja että hän iät päivät tulee\npysymään minulle saavuttamattomana, vaikka miten häntä halajaisin.\n\"Saadaan nähdä!\" vastasin hänelle hengissä ja tunsin, että edessäni\ntulee olemaan outo ja loppumaton kamppailu tuon naisen kanssa,\nkamppailu, jossa samalla sekä voitan että joudun tappiolle, koska\nmenetän muistot ja saavutan rauhan. Minusta tuntui tällä hetkellä,\nettä minulla on sekä voimaa että rohkeutta torjua jokainen hyökkäys.\n\nSamassa avautui hiljaa ovi ja huoneeseen astui Anielka.\n\nHänet nähdessäni tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kylmä levisi\nruumiiseeni sormenpäätä myöten. Tuo olento, jonka näin edessäni,\nkantoi tosin rouva Kromickin nimeä, mutta hänen piirteensä olivat\nminun entisen Anielkani suloiset, tuhatkertaisesi rakastetut ja\nsanomattoman ihanat. Kaaoksessa, joka kiehui päässäni, huusi yksi\nääni muita väkevämpänä: \"Anielka, Anielka, Anielka!\" Hän ei huomannut\nminua tai hän piti minua jonakin toisena, koska seisoin poispäin\nvalosta. Vasta kun astuin häntä likemmä, nosti hän silmänsä ja jäi\nkuin naulattuna seisomaan. En yritä edes kuvata mikä pelästys,\nhämmennys, mielenliikutus ja ujo nöyryys kuvastui hänen kasvoillaan.\nHän kalpeni niin, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Kun puristin hänen\nkättänsä, tuntui minusta siltä kuin olisin pidellyt jääpalaa. Kaikkea\nmuuta osasin odottaa, mutta en tällaista jälleennäkemistä. Olisin\nvoinut vannoa, että hän jollakin lailla antaa minun tuntea olevansa\nrouva Kromicki. Mutta ei sinnepäinkään! Edessäni seisoi pelon ja\nmielenliikutuksen järkyttämänä entinen Anielkani. Minä olin tehnyt\nhänet onnettomaksi, minä olin syyllinen, ja hän katseli minuun\ntällä hetkellä ikäänkuin hän olisi ollut anteeksiannon tarpeessa.\nEntinen rakkauteni, katumukseni ja säälintunteeni valtasivat\nminut sellaisella voimalla, että menin aivan sekaisin. Senverran\nsaatoin hillitä itseäni, etten temmannut häntä syliini ja painanut\nrintaani vastaan tai ruvennut viihdyttelemään häntä sanoilla, joilla\npuhutellaan rakastettua olentoa. Minulla oli niitä sanoja sydän\ntäynnä. Ja minä olin sellaisen mielenkuohun ja hämmennyksen vallassa,\nkun odottamattani ja aavistamattani rouva Kromickin sijasta olin\ntavannut Anielkan, etten saanut sanaa suustani, vaan ainoastaan\npainelin hänen kättään. Mutta täytyihän lopulta kuitenkin sanoa\njotakin — ja minä kokosin ajatusteni tähteet ja kysyin pakoitetulla,\nvieraalla äänellä:\n\n— Eikö täti ollut puhunut sinulle tulostani?\n\n— Täti... oli kyllä, vastasi Anielka ponnistellen.\n\nJa taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa\nkeskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta\nnäytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni,\nettä joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin,\nseurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka\nkuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka\nriensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin\npuhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja\nme istuuduimme pöytään.\n\nKyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti\njoka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni\nsillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee\nmaallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti — vaikkei kukaan\nmillään lailla ole tahtonut häntä loukata — vastaa ihmiselle,\njota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan\nmiehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä\nkohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti\ntasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa\nhämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa\nhäneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: \"samat\npiirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama\ntyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä\nminut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi\nmennyt!\" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri\nkipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa\nhillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran\nuskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään,\nsaadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi.\nOsaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että \"äiti ilostuu,\nkun saa sinut nähdä\". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät\nummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia.\nKeskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella,\nosaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran\nluona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti\nportaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten\nsuojelijattapa. He tulivat myöhään — ja se se juuri niin huvitti\ntätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä\nparhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten\njohdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt\nIslannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:\n\n— No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee\nsinne.\n\n— Minun asiani olivatkin silloin hullusti, vastasin.\n\nAnielka katsahti minuun sillä hetkellä, ja taasen näin hänen\nsilmissään hätää ja anteeksipyyntöä. Minuun ei olisi voinut koskea\nkipeämmin, jos hän kädellään olisi käynyt kiinni sydämeeni.\nJota varmemmin olin odottanut, että hän ottaa minut vastaan\nvahingoniloisella kylmyydellä, nauttien kärsimyksistäni ja osoittaen\nminulle halveksivaa ylemmyyttään, sitä enemmän minua liikutti\nja murskasi hänen enkelimäinen hyvyytensä. Kaikki luuloni ja\nlaskelmani osoittautuivat vääriksi. Olin ajatellut, että vaikkei hän\ntahtoisikaan minulle näytellä rouva Kromickia, niin hänessä täytyisi\nolla jotakin, joka loukkaisi ja inhoittaisi minua, mutta hänestä\nei olisi voinut edes luulla, että hän oli naimisissa. Minun täytyi\njohdattaa mieleeni, että hän on naimisissa, ja sitä muistaessani\nen tuntenut inhoa, vaan sanomatonta tuskaa. Minun luonteeni on\nsellainen, että kun minua kohtaa moraalinen kärsimys, niin minun\nlisäksi tekee mieli omin käsin repiellä haavojani. Nytkin valtasi\nminut tämä halu: minun teki mieli ruveta puhumaan hänen miehestään.\nMutta en voinut; se olisi sentään ollut sekä julmaa että alentavaa.\nSensijaan huomautin, että haluaisin käydä katsomassa Celina rouvaa.\nAnielka läksi kysymään, sopiiko hänen ottaa minut vastaan, palasi\nhetken perästä ja ilmoitti:\n\n— Äiti odottaa sinua heti.\n\nLäksimme yhdessä toiseen päähän taloa, ja täti seurasi meitä.\nMinun teki mieli lausua Anielkalle jokin hyvä, rauhoittava sana,\nmutta tädin läsnäolo häiritsi minua. Hetken perästä tuli kuitenkin\nmieleeni, että ehkä onkin paras puhua juuri tädin kuullen. Celina\nrouvan ovella pysähdyin sentähden ja lausuin:\n\n— Anna minulle kätesi, sisko kulta...\n\nAnielka ojensi minulle kätensä. Tunsin että hän oli kiitollinen\n\"sisko\"-nimestä, tunsin että raskas paino putoaa hänen rinnaltaan ja\nettä hän sydämellisesti painaessaan kättäni tahtoo sanoa:\n\n— Oi, olkaamme ystävät, antakaamme kaikki anteeksi toisillemme!\n\n— Toivottavasti teistä tulee hyvät ystävät, sopersi heltyneenä\ntätikin, sen nähdessään.\n\n— Tulee, tulee! Hän on niin hyvä, vastasi Anielka.\n\nSydämeni oli todella tällä hetkellä täynnä hyvyyttä. Tultuani Celina\nrouvan huoneeseen tervehdin häntä hyvin sydämellisesti. Hän vastasi\nminulle väkinäisesti; nähtävästi hän olisi kohdellut minua aivan\nkylmästi, jollei olisi pelännyt loukkaavansa tätiä. Mutta minä en\npannut sitä pahakseni, olihan hänen suuttumuksensa aivan oikeutettu.\nEhkäpä hän tunnossaan jotenkuten syyttää minua sukutilansa\nmenettämisestä lisäksi, sillä jos olisin aikoinani ollut toinen mies,\nei siitäkään todella olisi tullut mitään.\n\nHän oli hyvin muuttunut. Moniin aikoihin ei hän ollut noussut\nrullatuolistaan, jolla häntä kauniina päivinä kuljetettiin\npuutarhassa. Hänen hienot kasvonsa olivat käyneet niin hentoisiksi ja\nkalpeiksi, että olisi luullut niiden olevan vahasta. Saattoi nähdä,\nettä hän joskus on mahtanut olla hyvin kaunis ja lisäksi kautta koko\nelämän hyvin onneton.\n\nRupesin kyselemään hänen vointiaan ja lausuin, että toivon kevään\nelvyttävän vaikutuksen palauttavan hänen voimansa. Hän kuunteli\nsurullisesti hymyillen ja pudisti päätään; vihdoin tuli hänen\nsilmiinsä kaksi suurta kyyneltä, jotka rauhallisesti saivat vieriä\nposkille.\n\nSitte kääntyi hän minua kohti ja kysyi:\n\n— Tiedätkö, että Gluchow on myyty?\n\nNähtävästi tuo ajatus ei hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, se oli\nkaikesta päättäen hänen alituinen piinansa, hänen alituinen murheensa\nja onnettomuutensa. Kun Anielka kuuli kysymyksen, punastui hän äkkiä.\nSe oli tikerää punaa, sillä se johtui surusta ja häpeästä, mutta minä\nriensin vastaamaan:\n\n— Tiedän. Mutta joko asia vielä on korjattavissa, ja siinä\ntapauksessa ei sitä kannata surra, tai ei sille voi mitään, ja siinä\ntapauksessa täytyy alistua Jumalan tahtoon.\n\nAnielka katsahti minuun kiitollisena ja Celina rouva lausui:\n\n— En minä enään toivo mitään.\n\nMutta se ei ollut totta: hän toivoi. Hänen silmänsä riippuivat kiinni\nhuulillani odotellen jotakin sanaa, joka vahvistaisi hänen salaista\ntoivoaan. Ollakseni jalomielinen loppuun asti virkoin siis:\n\n— Tietysti välttämättömyyden edessä on taivuttava eikä ketään voi\nruveta syyttämään, mutta toiselta puolen, rakas täti, luulen, ettei\nmaailmassa ole mitään esteitä, joita ei sitkeällä ponnistuksella ja\nsopivilla keinoilla voisi voittaa.\n\nJa nyt rupesin kertomaan tapauksista, jolloin kauppa oli saatu\npuretuksi muodollisten puutteellisuuksien vuoksi kauppakirjassa.\nSuoraan sanoen: ei se ollut totta, mutta näin, että puheeni valoi\npalsamia Celina rouvan sydämeen. Välillisesti puolustin samalla\nmyöskin Kromickia, sillä en maininnut edes hänen nimeään, jota ei\nmuuten kukaan ollut lausunut koko aikana.\n\nTulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi\njalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin\nniillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani\nsuuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.\n\nAnielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa\nläksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:\n\n— Kiitos siitä mitä sanoit äidille.\n\nVastaukseksi vein vaieten hänen kätensä huulilleni.\n\nTätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin\npuutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää\nvaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin\nnuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki\nvoittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin\nkyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä\nkaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä\nvaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen\nperästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli\nollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan\nkanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä\ninnolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin\nei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti\nhän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut\ntoisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat\nsanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän\nhänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski\naikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen\nkuin — nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä\nkehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka\npäätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot\nolivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni,\nmutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti\nhäntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti,\nikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä,\nmies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset\nkirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani\nvapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että\notan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo\npelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei\nkokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin\ntunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet\nja ymmärtäneet toisensa.\n\nEiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä\npoikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten\ntässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei\nsovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla\non aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.\n\nEnnenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään.\nHän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin,\njonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä;\ntoisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista\nkirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli\nKromicki vienyt apulaisekseen itään.\n\n— Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, — mutta\nkaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä\nmenetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen \"glebae adscripti\",\nkyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten\nisäkin.\n\nVaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä\nomia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on\nnyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä\nhienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin\nmaassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun\nkuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen\nyhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa\nkaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden\naatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään\ntyötä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja\nhermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran\nportaissa huusi perääni: \"teistä ei enään tule mitään, mutta teidän\nlapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin\ntehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!\"\nChwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa\nomien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta,\nolisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin\nsaavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen\nkaivannut.\n\nTohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä\ntoinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori\nVarsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan\npoika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli\nsijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan\nkanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen\nluokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot\ntosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja\niloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun\nviimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi\npaikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.\n\nAnielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi\nkaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon\nCelina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan\npäivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli\näitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee\nminua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta\nluonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa\non niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä,\nettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän\nmyöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin\nasianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi.\nTuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden\nelävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.\n\nMinä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa\nenkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt,\netten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en\ntänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken.\nIllalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista\nsekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta,\njoka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä,\nja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin\nsilmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala\non luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin\ntällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä\nväitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä\nturhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa\nolla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa\näärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan\npahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla\nsaavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan\nmuistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein\nerään — varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän — huomion.\nPuhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: \"Musiikki\non paras lohduttaja.\" Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen,\nettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa\nitselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.\n\nEiväthän hänen kasvonsakaan ole onnellisen ihmisen kasvot. Tosin\nhän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin,\nmutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee\nsisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä,\njota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että\niho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi\nnorsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa\nminulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa\nsuloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat\npitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta\nnäyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama\nsuu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa\ntodellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää\nminua puoleensa, että minä — jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja\njos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon,\njoista minun pitäisi valita yksi — minä suoraa päätä menisin häntä\nkohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla\nkauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä\nperikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan\nhänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.\n\nLähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä\nmäärin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja\ntoiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko\nmatkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan\nerittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja\ntapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala\nyksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä\najattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti\nkatsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että\nhän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa\nsilloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän\njollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua.\nEi ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen\nnautinnon... Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni\nherkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt\ntäynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta — mutta parantuneena. Aivan\ntoisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys\nja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan\ninhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt\nkäy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi\nvoinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki\nvirtaa — nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka\ntahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän\nennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan\nmuista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa\nesiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai\ntäytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä\nilmoille palmuja keitaiden varsille.\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\nHuhtikuun 21 p:nä.\n\nOlen tosin asuvinani Varsovassa, mutta neljä päivää olen jo yhtä\npäätä viipynyt Ploszowissa. Celina rouva voi paremmin, mutta nuori\npappi kuoli hiljan. Tohtori Chwastowski sanoo taudin kehittyneen\n\"suuremmoisella tavalla\" ja koettaa turhaan peitellä tyytyväisyyttään\nsiitä, että hän täsmälleen tiesi määrätä koska tämä suuremmoinen\nkulku päättyisi. Kävimme katsomassa sairasta noin puoli vuorokautta\nennen kuolemaa. Hän laski leikkiä ja iloitsi kuumeen alenemisesta,\nmutta syynä kuumeen alenemiseen oli juuri hänen heikkenemisensä.\nEilen aamulla istuimme Anielkan kanssa portailla, kun nuoren pappi\nraukan äiti tuli ja rupesi kertomaan hänen kuolemastaan. Hän teki\nsen talonpojan tapaan, täydelleen tyytyen kohtaloonsa. Minun\nmyötätuntooni liittyi hyvä joukko uteliaisuutta, olen nimittäin niin\nvähän joutunut tekemisiin rahvaan kanssa ja niin vähän kiinnittänyt\nsiihen huomiota. Miten kummaa kieltä nuo ihmiset käyttävät! Koetin\npainaa mieleeni eukon sanoja voidakseni kirjoittaa ne muistiin.\nTervehtiessään syleili vanhus vaieten minun ja Anielkan polvia, sitte\nhän painoi kätensä selkäpuolen silmilleen ja puhkesi puhumaan:\n\n— Oi suloinen Jeesukseni, oi kaikkeinpyhin neitsykäiseni! Kuoli\nminulta poikanen, kuoli pois. Meni mieluummin Jumalan luo kuin\njäi isän ja äidin turvaksi. Ei auttanut herrasväenkään hoito.\nVaikka antoivat viiniäkin, niin ei auttanut. Oi Jeesukseni,\nkaikkeinpyhimpäni, oi Jeesu, Jeesu!\n\nHänen äänessään ilmeni epäilemättä rehellinen äidin suru, mutta oudon\nvaikutuksen teki itkun ja valituksen kesken eräänlainen totuttu\nnuotti. En ollut koskaan kuullut rahvaan miehen tai naisen itkevän\nkuollutta omaistaan, mutta voisinpa vannoa, että he kaikki itkevät\nsamalla tavalla, aivan kuin heillä olisi jokin yhteinen kaava.\n\nAnielkan silmissä oli kyyneliä, ja hyvyydellä, joka on yksin naiselle\nominainen, rupesi hän tiedustelemaan vainajan viime hetkiä, arvellen\nkertomisen tuottavan äidille lievennystä. Vanhus yltyikin kertomaan:\n\n— Kun rovasti Herran Jeesuksen nimeen oli lähtenyt hänen luotaan,\nsanoin minä hänelle: \"Elit taikka kuolit, niin tapahtuu Jumalan\ntahto! Olet koreasti valmistanut itsesi kuolemaan ja nyt voit\nnukkua.\" Siihen sanoi hän: \"Hyvä on!\" ja meni uneen ja minä menin\nkanssa, ja Herra minua siitä hyvästi armahtakoon, mutta en kolmeen\nyöhön ollut ummistanut silmiäni. Kukonlaulun aikaan tuli sitte\nukko ja herätti minut, ja yhdessä sitte valvottiin — mutta poika\nvaan nukkumistaan nukkuu. Silloin minä sanoin ukolle: \"Etteihän\ntuo vaan liene kuollut?\" Ja ukko sanoi: \"Voi olla kuollutkin!\" Hän\ntönäisi poikaa sitte, niin että hän heräsi ja sanoi: \"Minä voin nyt\nparemmin.\" Jonkun siunaaman ajan hän vielä makasi aivan rauhallisena\nja katseli kattoon ja hymyili. Kun minä sen näin, niin suutahdin ja\nvirkoin: \"Vai sinä, mokoma, naurat minun tuskiani?\" Mutta hän nauroi\nkuolemaa eikä minun tuskiani, sillä samassa raukka rupesi ähkimään ja\nkuolinkamppailua kesti sitte auringonnousuun asti.\n\nSiinä äiti taasen rupesi vaikeroimaan ja kutsui meitä katsomaan\nvainajaa, joka jo oli puettuna ja makasi arkussaan kauniina kuin\nkuva. Anielka olisi ollut valmis lähtemään hänen matkaansa, mutta\nminä pidätin hänet. Akka muuten seuraavassa hetkessä unohti\npyyntönsä ja rupesi kuvaamaan surkeuttaan. Hänen miehensä oli\naikoinaan ollut hyvinvoipa isäntä, mutta he olivat panneet koko\nomaisuutensa pojan kouluttamiseen. Naapuri-isännät olivat lunastaneet\nheiltä morgin maata toisensa perästä, nyt oli jälellä vain mökki\neikä maata ensinkään. Tuhatkaksisataa ruplaa he olivat panneet\nmenemään. Olivat ajatelleet, että saavat viettää vanhuutensa\npäivät pojan turvissa, mutta Jumala otti pois. Ja eukko lisäsi\ntalonpojan koko alistuvaisuudella, että he jo ovat päättäneet ukon\nkanssa, että heti hautajaisten perästä lähtevät kerjuulle. Se ei\ntuntunut vähääkään kammottavan häntä, päinvastoin hän puhui siitä\nsalaisella tyytyväisyydellä. Yksi ainoa asia häntä peloitti, se että\nkunnankansliassa viivyttelisivät passin antamista, jota hän tarvitsi,\nen tiedä mihin tarkoitukseen. Kertoessaan näistä lukemattomista\narkipäiväisistä asioista sekoitti hän yhtämittaa puheeseensa\nJeesuksen ja Jumalan äidin nimet ja höysti puhettaan kyynelillä ja\nvalituksilla.\n\nAnielka juoksi sisään ja palasi hetken perästä kädessään rahaa, jota\nhän tahtoi antaa vanhukselle, mutta minun mieleeni johtui toinen\najatus, jonka heti paikalla huomasin hyväksi. Tartuin Anielkan käteen\nja kysyin eukolta:\n\n— Tuhatkaksisataa ruplaa te siis olette panneet poikanne\nkoulutukseen?\n\n— Niin olemme, armollinen herra. Ajateltiin, että kun hänestä tulee\nrovasti, niin saadaanpa olla hänen luonaan pappilassa, mutta ei\nJumala johdattanut häntä pappilaan, vaan hautaan johdatti.\n\n— Minä lahjoitan teille tuhatkaksisataa ruplaa. Hankkikaa takaisin\nmaanne ja eläkää rauhassa mökissänne.\n\nOlisin paikalla antanut rahat hänen kouraansa, mutta minulla ei\nsattunut olemaan koko määrää; päätin ottaa puuttuvan summan tädiltä\nja käskin eukon palata tunnin perästä. Hän oli kuin puusta pudonnut\nja tuijotti minuun hyvän aikaa silmät suurina päässä, saamatta sanaa\nsuustaan. Vihdoin hän heittäytyi jalkoihini ja huusi ilosta. Pääsin\nhänestä sentään verraten pian eroon, sillä hänen täytyi rientää\nkertomaan miehelleen hyvää uutista. Jäimme Anielkan kanssa kahden.\nHän oli hänkin heltynyt eikä tahtonut löytää sanoja. Vasta hetken\nperästä hän rupesi toistelemaan:\n\n— Kuinka hyvä sinä olet! kuinka hyvä!\n\nMinä vain kohautin olkapäitäni ja vastasin ikäänkuin olisi ollut\nkysymys mitä luonnollisimmasta ja vähäpätöisimmästä asiasta.\n\n— Anielka kulta, en tehnyt sitä hyvyydestä enkä noiden ihmisten\ntakia, jotka näin ensi kerran. Tein sen vain siitä syystä, että sinä\nmyötätunnolla seuraat heidän kohtalojaan ja että luulin tuottavani\nsinulle iloa. Muussa tapauksessa olisin ojentanut heille vain pienen\nalmun.\n\nPuhuin täyttä totta. Nuo ihmiset eivät liikuttaneet minua enempää\nkuin kuka kerjäläinen tahansa, mutta minä olisin mielelläni antanut\nheille kaksi tai kolme kertaa enemmän tuottaakseni iloa Anielkalle.\nLausuin nuo sanat tahallani, hyvin tietäen että ne naiselle\nosoitettuina ovat varsin kohtalokkaat. Ne sisältävät tunnustuksen,\nvaikkei niillä ole tunnustuksen muotoa. Ne merkitsevät samaa kuin\njos hänelle sanottaisiin: sinun tähtesi teen mitä tahansa, sillä\nsinä olet minulle kaikki kaikessa. Eikä ainoakaan nainen voi asettua\nsellaisia sanoja vastaan eikä liioin loukkaantua niistä. Tahdoin\nkun tahdoinkin saada tuon sanotuksi Anielkalle, koska sydämeni sen\nvilpittömästi tunsi. Lievensin peitettyä merkitystä sanoessani\nainoastaan sillä tavalla, että lausuin ne mitä arkipäiväisimmällä\näänellä, aivan kuin olisi ollut puhe selvästä asiasta. Anielka\nkuitenkin tunsi niiden merkityksen, sillä hän painoi silmänsä maahan\neikä tietänyt mitä vastata. Selvästi hämillään sanoi hän vihdoin,\nettä hänen täytyy lähteä äidin luo, ja jätti minut yksin.\n\nToimin aivan tietoisesti siihen suuntaan, että Anielkan mieleen\non johdettava outoja ajatuksia, ajatuksia, jotka tekevät hänet\nrauhattomaksi. Mutta ihmeekseni huomaan, että vaikka toiselta\npuolen omatunto minua soimaa, vaikka minä vapisen pelosta, että\nolento, jonka hyväksi olisin valmis antamaan elämäni, voi joutua\nvaaraan, minä toiselta puolen tunnen julmaa iloa, ikäänkuin minussa\nolisi herännyt toimintaan koko ihmisen synnynnäinen hävittämisen\nvaisto. Tunnen niinikään, ettei minua auta mitkään omantunnon\nnuhteet, mikään tietoisuus pahasta. Luontoni on siksi voimakas,\netten saata keskeyttää aloittamaani retkeä, varsinkaan nyt, kun\nuudelleen olen joutunut tämän naisen sanomattoman ja vastustamattoman\nlumon valtaan. Vasta nyt olen todella kuin tuo indiaani, jonka\npyörre riisti mukaansa ja joka heitti melan käsistään ja antautui\npyörteen vietäväksi. En enään ajattelekaan syyllisyyttäni, en\nenään ajattelekaan sitä, että kaikki olisi saattanut olla toisin,\nettei minun olisi muuta tarvinnut kuin ojentaa käteni ottamaan\nolentoa, josta nyt sanon: kenen tähden kannattaa elää, jollei sinun\ntähtesi? Ketä kannattaa rakastaa, jollei sinua? Vaivun täydelliseen\ndeterminismiin, ja usein minusta tuntuu siltä kuin sittenkin\ntäytyisi olla näin, kuin elämisentaidon puute olisi patoutunut\nminuun kokonaisten sukupolvien kokoamana, sukupolvien, jotka aikoja\nsitte ovat kuluttaneet loppuun elämän varastot, — tuntuu siltä kuin\nminä aina olisin ollut tällainen ja kuin minun aina täytyisi pysyä\ntällaisena, kuin ei minulla olisi muuta mahdollisuutta kuin paiskata\nmela menemään.\n\nTänä aamuna olimme tädin ja Anielkan kanssa nuoren papin\nhautajaisissa. Ilma suosii meitä yhä. Hautajaiset olivat varhain,\neikä matka tuottanut hankaluutta, koska sekä kirkko että\nhautausmaa ovat likellä. Kummallisen vaikutuksen tekee tuollainen\nmaalaissaatto, jonka etunenässä kulkee ensin pappi ja sitte\nruumisarkku vankkureillaan ja perässä miehiä ja naisia. Koko tuo\nliikkuva joukko veisaa tavattoman synkkiä, kaldealaisten musiikkia\nmuistuttavia lauluja. Kulkueen loppupäässä puhellaan unisella,\nlaahaavalla äänellä, ja huomautukset alkavat aina sanoilla: \"voi\nvoi sentään!\" Yhtämittaa kuulin nuo sanat. Kummallisen vaikutuksen\ntekevät niinikään naisten kirjavat päähineet hautajaisissa. Astelimme\nkirkkoon pihlajakujan läpi, ja kun kulkue pujotteli puiden välissä\nauringonpaisteessa, kun huivit välähtelivät keltaisina, punaisina ja\nsinisinä, niin teki kokonaisuus niin iloisen vaikutuksen, että olisi\nluullut hääsaattueen olevan liikkeellä, jollei olisi näkynyt pappia\nja ruumisarkkua ja jollei olisi tuntunut kuusenhavujen tuoksua.\nHuomasin vielä miten tyytyväisinä ihmiset näin maalla menevät\nhautajaisiin. Kuolema ei tunnu tekevän heihin mitään vaikutusta;\nehkäpä he pitävät sitä loppumattomana juhlana. Seisoessamme haudan\npartaalla näin kasvoissa ainoastaan uteliaisuutta ja tarkkaa\nhautausmenojen seuraamista; ei varjoakaan ajatuksista, että tässä\non kysymyksessä armoton loppu, jonka jälkeen tulee jotakin hirveää\nja julmaa. Katselin Anielkan kasvoja, kun hän kumartui heittämään\nhiekkaa arkulle. Hän oli hiukan kalpea, ja kun auringonpaiste lankesi\nsuoraan häneen, saattoi hänen valon läpitunkemista kasvoistaan lukea\nkuin avonaisesta kirjasta. Olisin voinut vannoa, että hän tällä\nhetkellä ajatteli omaa kuolemaansa. Mutta minusta tuntui suorastaan\nmahdottomuudelta, jonkun villin, hullun ajatuksen keksinnöltä,\nettä nuo kasvot täynnä tunnetta, täynnä kukkeaa nuoruutta, huulten\nympärillä lahean untuvan varjo, silmäluomissa pitkät ripset, nuo\nomituisuudessaan ihastuttavat kasvot, joskus saattaisivat kalveta,\njähmettyä ja vaipua ikuiseen pimeyteen.\n\nJa kuitenkin tuntui siltä kuin jokin hallan henki olisi hämmentänyt\najatukseni. Johtui mieleeni, että ensimäinen tilaisuus, jossa me\nolimme yhdessä Anielkan kanssa, oli hautajaiset. Aivan niinkuin\nkuolemansairas ihminen, kadotettuaan luottamuksen tieteelliseen\nlääkitsemiseen, on valmis uskomaan puoskarin lääkkeisiin, niin\nsairas, kaikkea epäilevä sielukin on valmis uskomaan enteisiin.\nNähtävästi ei kukaan ole likempänä mystisismin kuilua kuin\nhäikäilemätön skeptikko. Ne jotka ovat ruvenneet epäilemään\nuskonnollisia ja sosiologisia ihanteita, jotka ovat kadottaneet uskon\ntieteen mahtiin ja inhimilliseen järkeen, joukottain ihmisiä ja juuri\nkehittyneimpiä, harhailevat epävarmana tiestä, vailla periaatteita,\ntoivottomina, upoten yhä syvemmälle mystisismin sumuun. Se nousee\nreaktsionille ominaisella voimalla meidän päiviemme elämää vastaan,\njoka pyrkii rajoittamaan inhimillistä ajatusta ja tukahuttamaan\nihanteellisuutta, se nousee nautintoa, hengetöntä rahanhimoa vastaan.\nIhmishenki nousee tuomitsemaan rakennusta, jossa sen on määrä\nasua, siksi että tuo rakennus joka suhteessa on kuin pörssi. Jokin\najanjakso tuntuu olevan päättymässä, jokin evolutsioni tekee tuloaan\njoka alalla. Olen monasti ihmetellen pannut merkille, etteivät\nnykyajan suurimmatkaan kaunokirjailijat edes itsekään tiedä miten\nvähän puuttuu, etteivät he ole mystikoita. Muutamat sen kyllä jo\ntietävät ja tunnustavat ääneen. Joka kirjassa, jonka viime aikoina\nolen avannut, olen tavannut — en ihmissielua, en yksilön tahtoa ja\ntaipumuksia, vaan kohtalon voimia, voimia, jotka kantavat hirviöiden\npiirteitä, jotka eivät tottele mitään yksilöllisiä käskyjä, vaan\nelävät omaa elämäänsä.\n\nMitä minuun itseeni tulee, niin vaapun siinä rajalla. Näen sen enkä\nkauhistu. Kuilu vetää puoleensa; minut on se jo vetänyt niin kauvas,\nettä jos voisin, niin olisin valmis tänä päivänä astumaan pohjalle —\nja astunkin, kunhan vain voin.\n\n\nHuhtikuun 28 p:nä.\n\nOnnellisena olen elellyt täällä Ploszowissa Anielkan likeisyydessä\nja unohtanut, että hän kuuluu toiselle. Tuo Kromicki siellä Bakussa\ntai jossakin vielä kauvempana, on tuntunut joltakin epäoleelliselta,\nelämään kuulumattomalta olennolta, joltakin pahalta, jonka joskus\non määrä saapua, kuten esimerkiksi kuolema saapuu, ja jota ei\nsilti alituiseen tarvitse ajatella. Mutta eilen kohtasi minua\nmuistutus. Pieni ja mitä jokapäiväisin asia vain! Anielkaa odotti\naamiaispöydässä kokonaista kaksi kirjettä. Täti kysyi ovatko ne hänen\nmieheltään, ja hän vastasi, että ovat. Kun minä sen kuulin, tunsin\njotakin samantapaista, jota mahtaa tuntea kuolemaan tuomittu, kun hän\nmestauspäivänsä aattona on päässyt makeaan uneen ja hänet herätetään\nhuomautuksella, että on aika ajaa hiukset ja astua mestauspölkylle.\nSelvemmin kuin milloinkaan näin päästä päähän koko onnettomuuteni.\nKaiken päivää seurasi minua pahaa-ennustava tunne, varsinkin kun\ntäti tuntui aivan tahallaan kiusaavan minua. Anielka olisi tahtonut\njättää kirjeiden lukemisen tuonnemmaksi, mutta täti käski häntä heti\nlukemaan ne ja rupesi paikalla kysymään Kromickin vointia.\n\n— Kiitos, täti, kyllä hän voi hyvin! vastasi Anielka.\n\n— Ja kuinka asiat luonnistuvat?\n\n— Odottamattoman hyvin, sanoo hän. — Jumalan kiitos.\n\n— Milloin hän palaa?\n\n— Niin pian kuin vain voi.\n\nHerkkine hermoineni täytyi minun kuulla kaikki nuo kysymykset ja\nvastaukset. Jos täti ja Anielka olisivat ruvenneet keskustelemaan\njoistakin mahdottomista, kyynillisistä asioista, niin eivät he\npahemmin olisi voineet kiduttaa minua. Ensi kerran Ploszowissa-oloni\naikana tunsin syvästi vihaavani Anielkaa. Sääli minua nyt hiukkasen\näläkä minun läsnäollessani puhu tuosta miehestä — älä vastatessasi\nkiittele, kun kysytään hänen vointiaan, äläkä sano: \"Jumalan\nkiitos!\" ajattelin itsekseni. Hän oli avannut toisen kirjeen ja\nsanoi, katsahdettuaan päivämäärään: \"Tämä on aikaisempi\" — ja\nrupesi lukemaan. Katselin hänen kumartunutta päätään hiusten\njakausta, otsaa ja alaspainuneita silmäluomia — ja lukeminen\nkesti minusta sietämättömän kauvan. Samalla tunsin, että noita\nihmisiä, häntä ja Kromickia, yhdistää kokonainen keskinäisten\nharrastusten ja päämäärien maailma, että he ovat liitetyt toisiinsa\nkatkaisemattomilla siteillä, että heidän välttämättömyyden pakosta\ntäytyy tuntea olevansa toisistaan riippuvaisia ja kuuluvansa\nyhteen. Tunsin, että olen ja pysyn voimana heidän ulkopuolellaan,\nvaikka voittaisinkin Anielkan vastarakkauden. Siitä hetkestä asti,\njolloin näin Anielkan, tähän hetkeen saakka, olin tuntenut hätäni\nkuten ihminen tuntee sumun peittämän kuilun syvyyden. Nyt oli sumu\nhaihtunut ja kuilu näyttäytyi koko avaruudessaan.\n\nSuurten ahdistusten jälkeen herää minussa aina vastavoima. Tähän asti\nei rakkauteni ole vaatinut mitään, mutta nyt alkaa mustasukkaisuus\nepätoivoisasti vaatia kaikkien noiden armottomien oikeuksien,\nsiteiden ja yhteenkuuluvaisuuksien hävittämistä ja tuomitsemista.\nAnielka luki kirjeitään tuskin paria minuuttia, mutta sinä aikana\nehdin minä käydä läpi piinan koko ääniasteikon, varsinkin kun tapani\nmukaan samalla erittelin ja arvostelin kärsimystäni pohjaa myöten.\nMinun täytyi hengessä tunnustaa, että mielikuohussani ja kiukussani\nilmeni kaikkinaisia naisellisen oikullisuuden tuntomerkkejä;\nsitte tulin siihen johtopäätökseen, että tällaiset hermot tekevät\nelämisen mahdottomaksi ja vihdoin kysyin itseltäni: kun niin perin\nyksinkertainen asia, kuin että mies kirjoittaa vaimolleen ja hän\nlukee hänen kirjeensä, voi saada sinut kokonaan pois tasapainosta,\nniin miten käy, kun mies saapuu tänne ja sinä joka hetki tulet\nolemaan heidän yhteenkuuluvaisuutensa todistajana?\n\nHengessäni vastasin: minä tapan hänet! — ja samalla tunsin\nvastaukseni koko naurettavuuden ja typeryyden.\n\nItsestään on selvää, etteivät nämä kysymykset olleet omiaan\nrauhoittamaan minua. Lopetettuaan lukemisensa huomasi Anielka\npaikalla, että olen epätavallisessa mielentilassa ja katseli minuun\ntuontuostakin levottomana. Hän on niitä lempeitä olentoja, joiden\nympärillä välttämättä täytyy olla ystävällinen ilmapiiri, muuten on\nniiden paha ja kauhea olla. Se johtuu heidän sydämensä tavattomasta\nhienotunteisuudesta. Muistan että ennen, kun ei vanha Chwastowski\nvielä syönyt aterioita poikansa oluenpanijan luona, vaan kartanossa,\nja täti joka päivä riiteli hänen kanssaan, Anielka — ennenkuin tiesi\nmiten viattomat nämä riidat olivat — pelkäämällä pelkäsi niitä\neikä voinut niitä sietää. Nyt kiihoittunut mielentilani nähtävästi\nhuolestutti häntä, vaikkei hän saattanut aavistaa syytä siihen.\nMuutaman kerran hän yritti kysyä minulta jotakin Klaran konsertista,\nmutta hänen katseensa sanoi kaiken aikaa: mikä sinun on?\n\nMinä vastasin kylmin katsein, sillä en voinut antaa hänelle anteeksi\nkirjeitä enempää kuin äskeistä keskusteluakaan. Heti juotuani teen\nnousin ja selitin, että minun täytyy lähteä Varsovaan.\n\nTäti tahtoi, että söisin päivällisen kotona ja että me sitte, kuten\npuhe oli ollut, yhdessä lähtisimme konserttiin. Sanoin että minulla\noli asioita toimitettavana kaupungissa, vaikka itse teossa vain\nhalusin jäädä yksin. Käskin valjastaa.\n\n— Tahtoisin, huomautti täti, — jollakin lailla osoittaa\nkiitollisuuttani neiti Hilstiä kohtaan. Miten olisi, jos jonakin\npäivänä pyytäisin hänet Ploszowiin?\n\nTäti piti nähtävästi kutsua Ploszowiin niin suurena asiana, että hän\nepäili sen mahdollisesti olevan Klaralle liian paljon.\n\nHetken perästä hän taasen virkkoi:\n\n— Kunhan varmasti tietäisin hänen olevan hyvästä perheestä.\n\n— Neiti Hilst on Rumaanian kuningattaren ystävätär, vastasin\nkärsimättömästi, — ja viettää joka vuosi muutamia viikkoja hänen\nluonaan. Jos jollekin tapahtuu kunnia, niin meille.\n\n— No niin, no niin, mutisi täti. Juuri ennen lähtöä käännyin\nAnielkan puoleen.\n\n— Kai sinä tädin kanssa tulet konserttiin?\n\n— Minun täytyy jäädä äidin luo ja kirjoittaa kirjeitä.\n\n— Vai on kysymys ikävöivän aviovaimon tunteista. Sitte en mitenkään\ntahdo häiritä.\n\nHetkeksi tuotti sanojeni iva minulle lohtua. Tietäköön hän,\najattelin, että olen mustasukkainen. Hän kuuluu kuten täti ja hänen\näitinsäkin niihin enkelimäisiin olentoihin, jotka eivät aavista\npahaa olevankaan. Ymmärtäköön hän, että rakastan häntä, painukoon\nhäneen se ajatus, tottukoon hän siihen tietoon, tehköön se hänet\nrauhattomaksi, kamppailkoon hän sen kanssa. Sekin on jo voitto, kun\nsaa hänen sieluunsa istutetuksi tuollaisen oudon idun, tuollaisen\nkäymissiemenen. Sittepähän nähdään miten käy.\n\nLohdutus oli hetkellinen, mutta suuri ja suloinen kuin vahingonilo.\nMatkalla minut kuitenkin valtasi suuttumus ja minä inhosin itseäni.\nInho johtui siitä, että tunsin äskeisten sanojeni ja ajatusteni\npikkuisuuden sekä niiden takana oikulliset, ylen herkistyneet ja\nhysteeriselle naiselle paremmin kuin miehelle sopivat hermot.\nTieni Varsovaan oli raskas, raskaampi vielä kuin silloin, kun\nviimein palatessani ulkomailta ensi kerran läksin Ploszowiin.\nOlen tullut seuraavaan johtopäätökseen: syynä siihen kauheaan\nelämän-kykenemättömyyteen, joka kuni kohtalo painaa minun tapaisiani\nihmisiä yleensä ja minua erikoisesti, on, että naisellinen itu\nmeissä on päässyt kehittymään enemmän kuin miehinen. En tarkoita,\nettä me luontomme puolesta olisimme naisellisia, että esimerkiksi\nolisimme pelkureja tai kerrassaan vailla tahdonvoimaa. En! se on\naivan toista. Meissä on kyllä yhtä paljon yritteliäisyyttä ja\nuskallusta, jollei enemmänkin, kuin ihmisissä yleensä. Kuka tahansa\nmeistä voisi heittäytyä pillastuneen hevosen selkään ja matkata minne\ntahansa, mutta psyykillisesti katsoen voisi meistä kenestä tahansa\nsanoa: nainen — ei mies. Meidän henkisestä rakenteestamme puuttuu\njokin tyyni, järjestelmällinen, pikkuasiat sivuuttava tasapaino.\nKaikki mikä meihin koskee, herättää meissä inhoa ja saattaa meidät\nsuunniltamme. Sentähden me joka hetki uhraamme äärettömän suuria\nasioita äärettömän pienten kustannuksella. Minun menneisyyteni on\nsiitä selvä todistus. Olenhan hukannut koko elämäni äärettömän\nonnen, oman ja rakastetun naisen tulevaisuuden, vain sentähden, että\naikoinani tädin kirjeestä luin Kromickin aikovan kosia Anielkaa.\nHermoni asettuivat vastakynteen ja johdattivat minut jonnekin, jonne\nen tahtonut. Se ei ollut mitään muuta kuin tahdon sairauden puuska.\nMutta sillä tavalla on lupa sairastaa naisen, ei miehen. Onko sitte\nihme, että tälläkin hetkellä käyttäydyn kuin hysteerinen nainen!\nTämän onnettomuuden olen tuonut mukanani jo kun synnyin maailmaan, ja\nkaikki edelliset sukupolvet ovat kantaneet siihen lisänsä, kasaten\nkokoon kaikkia niitä elämänehtoja, joiden keskellä meidän on pakko\nelää.\n\nVaikka näin olin koettanut vierittää hartioiltani vastuunalaisuutta,\nen vähääkään rauhoittunut. Varsovaan päästyä oli tarkoitukseni ensi\ntyökseni käydä Klaraa tervehtimässä, mutta sain kauhean pääkivun,\njoka meni pois vasta illalla, juuri ennen tädin tuloa.\n\nHänen saapuessaan olin jo puettuna, ja me läksimme yhdessä\nkonserttiin, joka onnistui erinomaisesti. Klaran maine oli\nhoukutellut koolle koko musikaalisen ja taiteellisen maailman,\nhyväätekevä tarkoitus taas koko hienoston. Tapasin suuren joukon\ntuttuja, muiden muassa Sniatynskit. Sali oli täpösen täynnä, mutta\nminä olin huonolla tuulella, hermoni olivat niin ärtyneet, että\nkaikki suututti minua. En tiedä minkätähden rupesin pelkäämään,\nettä Klara tulee epäonnistumaan. Kun hän nousi lavalle, sattui\npainettu ohjelma, joka oli ollut lattialla, tarttumaan hänen pukunsa\nkoristuksiin. Minä luulin sen hermostuttavan häntä. Iltapuvussaan,\nvälimatkan päässä mustasta joukosta, teki hän minuun muutenkin\nvieraan vaikutuksen. Tulin ehdottomasti kysyneeksi itseltäni: onko\ntuo sama Klara, joka kerran solmi kanssani sydämellisen ystävyyden\nliiton? Kättentaputukset, joilla yleisö oli häntä tervehtinyt,\nhiljenivät. Kasvoille ilmestyi tuo eräänlainen pingoittuneisuus ja\ntarkkaavaisuus, jonka avulla ihmiset, kun ei heillä ole minkäänlaista\naavistusta taiteesta, tekeytyvät sen tuntijoiksi ja tuomareiksi.\nKlara asettui soittokoneen ääreen, ja vaikka olin suuttunut\nhänelle kuten koko maailmalle yleensä, täytyi minun hengessäni\ntunnustaa, että hänellä on jalopiirteinen pää ja taiteellinen,\nkoruton esiintymistapa, vailla kaikkea teennäisyyttä. Hän alkoi\nsoittaa Mendelsohnin konserttia, jonka muistan ulkoa — ja lieneekö\nhän tuntenut, että häneltä odotetaan tavattomia, vai lieneekö\nharvinaisen lämmin vastaanotto hämmentänyt häntä — mutta hän soitti\nhuonommin kuin olin odottanut. Se oli minulle hyvin kiusallista.\nKatselin häneen kummastuneena ja hetkeksi sattuivat katseemme\nyhteen. Kasvojeni ilme vaikutti häneen hermostuttavasti, ja minä\nkuulin taasen muutamia sameita ääniä vailla tarpeellista voimaa\nja selkeyttä. Olin jo varma, että hän epäonnistuu. Piano, jonka\nsävelet yleensä eivät kanna kauvas ja joita lavan etäisyys ja tungos\nsalissa lisäksi tukahuttivat, ei vielä milloinkaan ollut tuntunut\nminusta surkeammalta konserttisoittokoneelta. Tuontuostakin sain\nsen vaikutuksen, että kuulin hiljaisia harpunsäveliä. Jonkun ajan\nkuluttua oli Klara kuitenkin päässyt tasapainoon ja soitti konsertin\nmukiinmenevästi. Hämmästyin suuresti, kun kappaleen päätyttyä puhkesi\nvalloilleen sellainen suosionosoitusten tulva, etten moista ollut\nkuullut Parisissakaan, jossa Klara oli otettu vastaan harvinaisen\nlämpimästi. Musiikkimiehet nousivat paikoiltaan ja rupesivat puhumaan\narvostelijoiden kanssa. Heidän valoisista kasvoistaan saatoin\nselvästi lukea, että he olivat tyytyväiset. Kättentaputuksia kesti\nniin kauvan, että Klaran täytyi palata lavalle. Hän tuli katse maahan\nluotuna, ja minä, joka osaan lukea hänen kasvoistaan, luin selvästi:\n\"te olette hyvin ystävälliset ja minä kiitän teitä, mutta minä soitin\nhuonosti ja minun tekee mieli itkeä!\" Minäkin taputin käsiäni ja\nsain siitä moittivan vilahduksen. Klara rakastaa todella taidetta,\nhäntä eivät siis ansaitsemattomat suosionosoitukset tyydytä. Minun\nkävi häntä sääliksi; olisin mielelläni mennyt lausumaan hänelle\nlohduttavan sanan, mutta loppumattomat suosionosoitukset eivät\npäästäneet häntä alas lavalta. Hän istuutui uudelleen soittokoneen\nääreen ja alkoi Beethovenin Cis-moll sonaattia, jota ei ollut\nohjelmassa.\n\nEn tiedä maailmassa toista luomaa, jossa traagillisen kohtalon\nvainooma sielu niin selvästi paljastuisi. Tarkoitan varsinkin\nsonaatin kolmatta osaa: \"presto agitato\". Sävellyksen henki oli\nnähtävästi sopusoinnussa Klaran kiihtyneen sieluntilan kanssa,\nniinikään vastasi se täydellisesti minun mielentilaani — joka\ntapauksessa tiedän, etten eläissäni ole kuullut Beethovenia\nsoitettavan sillä tavalla enkä ole tuntenut hänen menevän vereeni\nkuten nyt. En ole muusikko, mutta uskallan väittää, etteivät\nmuusikotkaan tähän asti ole tietäneet mitä kaikkea tuo sonaatti\nsisältää. En löydä muuta sanaa, joka toisi ilmi tutun sisällön,\nkuin sana: hätä. Meillä oli se tunne, että tapahtuu jotakin\nmystillistä, että on jokin maailmantakainen erämaa, jokin vihlovan\nsurullinen, epämääräinen paikka, jonka me näemme kuun valossa ja\njossa toivoton tuska huutaa, nyyhkii ja repii hiuksiaan. Se vaikutti\nsekä kauhistuttavasti että haltioiden, sillä se tuli elämän tuolta\npuolen ja tempasi ehdottomasti kuulijan valtoihinsa. Minä ainakaan en\nikinä ole kuullut musiikin niin likeltä koskettavan absoluuttisuuden\nrajaa. Vaikken ole muita herkempi, sain miltei hourenäyn: kuljen\nmuodottomassa, autiossa, haudantakaisessa pimeydessä ja etsin\njotakin, joka on minulle kalliimpaa kuin koko maailma, jota vailla\nen voi, en saata enkä tahdo elää, ja etsin siinä tietoisuudessa,\nettä minun täytyy etsiä iankaikkisesti, milloinkaan löytämättä.\nSydämeni ahdistus oli niin suuri, etten saanut henkeä kulkemaan — en\nkiinnittänyt vähintäkään huomiota esityksen ulkonaiseen puoleen. Se\noli luultavasti saavuttanut sen täydellisyyden, jonka edessä kaikki\narvostelu lakkaa. Koko sali oli lumon vallassa, Klara itse lukuun\notettuna.\n\nLakattuaan soittamasta istui hän jonkun hetken katse käännettynä\nkohti korkeutta, kalpein poskin ja huulet puoleksi avoimina. Se\nei ollut mikään estraaditemppu, se oli vilpittömän haltioitumisen\nja antautumisen ilmaus. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus,\nikäänkuin ihmiset vielä olisivat odottaneet jotakin, ikäänkuin he\nolisivat jähmettyneet suruunsa tai tavoitelleet viimeistä kaikua\ntuosta nyyhkivästä epätoivosta, jonka maailmantakainen tuulispää\ntempasi mukaansa. Sitte tapahtui jotakin, jota luultavasti ei\nmilloinkaan ole tapahtunut konsertissa: salissa nousi sellainen melu,\nettä olisi luullut ihmisten olevan hengenvaarassa. Arvostelijat ja\nmusiikkimiehet riensivät lavan luo. Näin huulten painuvan suutelemaan\nKlaran käsiä. Hänen silmissään oli kyyneliä, mutta kasvot olivat\nhartaat ja tyynet. Riensin muiden joukossa puristamaan hänen kättään.\n\nKlara oli tuttavuutemme ensi hetkestä puhunut kanssani ranskaa; nyt\nhän ensimäisen kerran, voimakkaasti puristaessaan kättäni, kysyi\nminulta saksaksi:\n\n— Haben Sie mich verstanden?\n\n— Ja, vastasin, — und ich war sehr unglücklich.\n\nPuhuin totta. Konsertin loppupuoli muodostui Klaralle ainoaksi\nsuureksi voitoksi. Sniatynskit veivät hänet sitte viettämään iltaa\nluokseen. Minä en lähtenyt mukaan. Kotiin päästyäni olin niin\nväsynyt, että täysissä vaatteissa heittäydyin sohvalle ja lepäsin\nsiinä tunnin ajan, kuitenkaan saamatta unta. Vasta juuri kun minun\npiti tarttua kynään, huomasin, että kaiken aikaa olin ajatellut\nnuoren papin hautajaisia, Anielkaa ja kuolemaa. Käskin sytyttää tulta\nja rupesin kirjoittamaan.\n\n\nHuhtikuun 28 p:nä.\n\nKromickin kirjeet vaikuttivat minuun niin masentavasti, etten\nvieläkään ole päässyt ennalleni. Tosin aiheeton suuttumukseni\nAnielkaan vähitellen haihtuu; samassa määrin kuin tunnen, että syyttä\nolen kohdellut häntä kovasti, samassa määrin kadun ja hellyyteni\nkasvaa. Mutta sensijaan näen yhä selvemmin, että itse tosiasioiden\nmahti leppymättömästi yhdistää nuo molemmat ihmiset. Eilisestä alkaen\novat nämä ajatukset pidelleet minua kynsissään, ja sentähden en\ntänään lähtenyt Ploszowiin. Siellä täytyy minun alituisesti vartioida\nitseäni, olla levollinen tai ainakin esiintyä levollisena. Ja tällä\nhetkellä en kykene siihen. Kaikki mitä minussa on: ajatukset,\ntunteet, vaikutelmat, kaikki on liittoutunut sitä vastaan, mitä on\ntapahtunut. En tiedä voiko ihminen joutua epätoivoisempaan asemaan.\nHän tuomitsee sekä koko sydämellään että koko järjellään erään\nasian, mutta hän on siihen nähden täydellisesti avuton, koska se\non peruuttamattomasti tapahtunut. Tunnen niinikään, että nykyinen\nkärsimykseni on ainoastaan esimakua siitä, mikä minua odottaa. Ei\nmitään neuvoa, ei mitään! Hän on naimisissa, on rouva Kromicki,\nkuuluu miehelleen ja on aina kuuluva, ja minun, joka en voi siihen\nsuostua, koska samalla suostuisin omaan häviööni — minun täytyy\nsiihen suostua. Yhtä hyvällä syyllä voisin nousta vastustamaan maan\nvetovoimaa kuin nousen sitä järjestystä vastaan, jonka mukaan nainen,\nkerran miehelle mentyään, kuuluu miehelle. Mitä siis on tehtävä?\nTyytyäkö tähän järjestykseen? Mitä merkitsevät tyhjät, kalseat,\nmielettömät sanat: \"minä suostun\" — kun ei koko olennossani ole\nainoaa atomia, joka suostuisi! Joskus tulee mieleeni, että lähden\nkokonaan tieheni, mutta tunnen hyvästi, että ilman tätä ainoaa\nnaista merkitsee elämä minulle yhtä paljon kuin kuolema, s.o. yhtä\npaljon kuin olemattomuus — ja sitäpaitsi tiedän etukäteen, etten\nlähde mihinkään, koskei minulla ole siihen voimaa. Joskus minusta on\ntuntunut siltä kuin ihmisen tuska voisi olla suurempi kuin hän ikinä\non kuvitellut ja kuin eräässä pisteessä kaikki kuvittelu tuskasta\npäättyisi, mutta itse tuskaa ulottuisi, kuten merta, loppumattomiin.\nTällä hetkellä tuntuu minusta siltä kuin ajelehtisin tuolla merellä.\n\nEnkä kuitenkaan. Sillä jotakin minulla sittenkin on jäljellä. Olen\njoskus Amielin muistelmissa lukenut, että teko on ajatuksen aineeksi\ntihentynyt tila. Ajatus voi jäädä pysähtymisen tilaan — tunne ei.\nTeoreettisesti olen aina ollut samaa mieltä ja nyt olen tullut\nasiasta vakuutetuksi oman kokemuksen nojalla. Siitä asti kun tulin\nPloszowiin, hamaan tähän hetkeen saakka, en ole selvään sanonut\nitselleni, että vaadin Anielkan vastarakkautta, mutta vain sanat ovat\npuuttuneet. Itse asiassa olen tietänyt, että haluan ja olen halunnut\nomistaa hänet. Jokainen katseeni, jokainen sanani, koko esiintymiseni\non tähdännyt vain tähän päämäärään. Tunne, joka ei samalla ole\ntahtomista ja tekemistä — ei ole mikään. Lausuttakoon siis kerta\nkaikkiaan sana: tahdon! Tahdon Anielkalle olla rakkain ja kaivatuin\nolento, kuten hän on minulle; tahdon omistaa hänen vastarakkautensa,\nkaikki hänen ajatuksensa, koko hänen sielunsa — enkä suinkaan aio\npanna haluamiselleni rajoja; teen kaikki mitä sydän käskee, käytän\nkaikkia keinoja mitä järkeni katsoo tehokkaimmiksi voittamaan hänen\nvastarakkauttaan. Ryöstän Kromickilta Anielkasta niin paljon kuin\nikinä voin — ryöstän hänet kokonaan, jos hän vaan suostuu siihen.\nJa nythän minulla on päämäärä elämässä, nythän tiedän minkätähden\naamulla herään, minkätähden päivällä nautin ravintoa, minkätähden\nunesta kokoan voimia. Täydelleen onnelliseksi en tule, sillä siihen\nei riitä, että otan hänet kokonaan omakseni, vaan minun pitäisi\nlisäksi kostaa se, että tuo toinen on hänet omistanut. Kuitenkin on\nminun elämälläni nyt tarkoitus. Ja se on pelastukseni. Tämä ei ole\nhetken päähänpisto; se on ainoastaan sana, jolla vahvistan kaiken sen\nvoiman, mikä minussa liikkuu, kaiken sen tahtomisen ja halun, mikä\nkuuluu tunteeseen ja muodostaa eroittamattoman osan siitä.\n\nHajoitan epäilykset kaikkiin taivaan tuuliin. Pelko että Anielka\ntulisi onnettomaksi, jos rakastaisi minua, saa väistyä sen\ntaivastatavoittelevan totuuden tieltä, että rakkaus, asuessaan\nihmissydämessä, täyttää koko hänen elämänsä, ravitsee ja antaa\nsisältöä satatuhatta kertaa enemmän kuin hän saisi siitä tyhjyydestä\nja mitättömyydestä, jossa hän muuten elää.\n\nJo tuhat vuotta sitte julistettiin maailmalle, että hyvää ja\nsiveellistä on kaikki mikä lujittaa elämää, kun sensijaan tyhjyys ja\nheikkous kuuluvat pahan valtakuntaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen\nrakas päänsä painuu rintaani vastaan, jolloin hänen kalliit huulensa\nlepäävät minun huulillani, on täyttyvä hyvän ja oikean käsky. Kesken\nkaikkien epäilysten, jotka painavat aivojani, loistaa kirkkaana tämä\nyksi tietoisuus. Yksin siitä voin sanoa: tiedän että niin on. Olen\nsiis kuitenkin löytänyt jotakin varmaa elämässä. Tiedän kyllä, että\nkuilu eroittaa tätä uskoani siitä sovinnaisesta siveellisyydestä,\njoka on pantu tyydyttämään tavallisten ihmisten arkitarpeita. Tiedän\nniinikään, että siinä Anielkalle tulee avautumaan outo, peloittava\nmaailma, mutta minä otan häntä kädestä ja johdatan hänet maailmaani,\nsillä vilpittömällä varmuudella voin sanoa hänelle: siellä asuu\nhyvyys ja oikeus!\n\nNämä ajatukset vahvistavat minua. Päivä on kuitenkin ollut kaikin\npuolin huono, sillä voimattomana olen tarkastellut Anielkan ja itseni\nsuhdetta. Tulinpa ajatelleeksi sitäkin mahdollisuutta, että hän\nrakastaa Kromickia. Onneksi saapui iltapäivällä tohtori Chwastowski\nja keskeytti ajatusteni juoksun. Hän tuli Ploszowista neuvottelemaan\nerään vanhemman lääkärin kanssa, joka aikaisemmin on hoitanut Celina\nrouvaa. Ennen lähtöään kävi hän minua tervehtimässä ja kertoi, että\nCelina rouva voi kuten ennenkin, mutta rouva Kromickilla oli ollut\nniin kova pääkipu, ettei hän ensinkään tullut aamiaiselle.\n\nSitte hän rupesi pitkältä puhumaan Anielkasta, ja minä kuuntelin\nhäntä mielelläni, sillä senkautta Anielka jollakin lailla oli\nikäänkuin läsnä ja näkyvissäni. Tohtori puhui muuten älykkään,\nvaikkakin nuoren miehen tavoin. Hän sanoi yleensä haluavansa katsella\nihmisiä epäluulolla, ei sentähden että hän pitää menettelytapaansa\nainoana oikeana, vaan sentähden, että se kerta kaikkiaan on vaaraton.\nRouva Kromickin hän varmuudella ja joka suhteessa katsoo voivansa\nlaskea korkeampien olentojen lukuun. Puhuessaan Anielkasta lämpeni\nhän niin, että rupesin epäilemään hänen sydämensä pohjalla piilevän\njotakin muutakin kuin ihailua.\n\nPieni epäluuloni ei vähimmässäkään määrin suututtanut minua —\nolihan etäisyys äskeisen ylioppilaan ja Anielkan välillä ääretön.\nOlin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli tutustunut Anielkan\nluonteeseen, ja pidätin häntä hyvän aikaa luonani, koska hänen\npuheensa suojeli minua liian synkiltä ajatuksiltani. Keskustelun\naikana utelin hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Hän vastasi, että\naluksi täytyy saada kokoon vähän rahaa, jotta pääsisi johonkin\nulkomaalaiseen sairaalaan. Sitte hän palaa kotimaahan ja asettuu\nVarsovaan.\n\n— Mitä te tarkoitatte asettumisella Varsovaan?\n\n— Tieteellistä työskentelyä jonkun sairaalan ja ehkä yksityisen\npraktiikan ohella.\n\n— Ja menette kai naimisiin?\n\n— Menen kyllä, vaikken vielä.\n\n— Jollei satu tulemaan tunne, joka rupeaa tahdon herraksi.\nTiedättehän te lääkärinä, että rakkaus on fysiologinen tarve.\n\nMutta nuori Chwastowski tahtoi kaikesta päättäen esiintyä\ntervejärkisenä, teräväpäisenä miehenä, joka on yläpuolella\ninhimillisiä heikkouksia. Hän kohautti leveitä hartioitaan, sivalsi\ntasaharjaiseksi leikattua tukkaansa ja vastasi:\n\n— Tunnustan tuon tarpeen olemassaolon, mutta en anna sille suurempaa\nsijaa kuin sille tulee. Tarpeiden mukaan keksitään aina keinot.\n\nHän hymähti ylimielisesti, mutta minä virkoin vakavana:\n\n— Jos katsoo kysymystä tuosta tunteesta hiukan syvemmältä, niin kuka\ntietää, vaikkapa se olisi ainoa elämisen arvoinen?\n\nChwastowski mietti hetkisen.\n\n— Ei! Elämä on täynnä muitakin asioita. Otamme esimerkiksi tieteen,\nyhteiskunnalliset velvollisuudet. En mitenkään ole avioliittoa\nvastaan, päinvastoin ihmisen pitää mennä naimisiin sekä itsensä\nvuoksi että saadakseen lapsia — sillä sitä vaatii yhteiskunta.\nAvioliitto on joka tapauksessa toinen asia ja toinen asia ikuisesti\njatkuva romaani.\n\n— Mitä tohtori tarkoittaa?\n\n— Tarkoitan, että me, hyvä herra, olemme muurahaisia ja rakennamme\nkekoa. Meillä työ-ihmisillä ei ole aikaa erityisesti uhrata elämäämme\nnaiselle ja hänen rakastelemiselleen. Se sopii niille, jotka\nsaattavat olla mitään tekemättä tai jotka eivät tahdo tehdä muuta.\n\nHän loi minuun silmäyksen kuten ihminen tekee puhuessaan maan\nväkevinten nimessä ja puhuessaan oikein ja viisaasti. Katselin\nmielihyvällä tuota tervettä ihmistä, ja tunnustan, että —\nlukuunottamatta eräänlaista nuorekasta, ylioppilasmaista\nnenäkkäisyyttä — hänen puheensa ei ollut ensinkään hullumpaa. On\naivan totta, ettei nainen ja rakkaus näyttele puoleksikaan sitä osaa\nniiden ihmisten elämässä, jotka tekevät työtä ja joilla on määrätyt\npäämaalit ja tarkoitusperät. Talonpoika menee naimisiin sitä varten,\nettä pitää mennä ja perustaa talous. Hänen edellytyksensä syviin\ntunteisiin eivät ole suuret, vaikka runoilijat ja kaunokirjailijat\nväittävät olevan. Tiedemies, virka-uralla työskentelevä aviomies,\njohtohenkilö, politikko uhraavat naiselle vain pienen osan\nelämästään. Poikkeuksen muodostavat taiteilijat. Heidän ammattinsa\non rakastaa, koska itse taide imee ravintonsa rakkaudesta ja\nnaisesta. Yleensä voi sanoa naisen hallitsevan niissä varakkaissa\nyhteiskuntaluokissa, joissa suurin osa ihmisiä on hyljännyt työn\n— niissä hallitsee nainen itsevaltiaana, täyttäen miehen elämän\nkiireestä kantapäähän. Hän on ottanut haltuunsa kaikki hänen\najatuksensa, hänestä on tullut miehen kaikkien tekojen motoorinen\nvoima, hänen ponnistustensa ainoa päämäärä. Eikä voikaan olla\ntoisin. Otan itseni esimerkiksi. Sitä yhteiskuntaluokkaa, johon minä\nkuulun, ei tosin voi sanoa rikkaaksi, mutta minä persoonallisesti\nolen varakas mies. Omaisuuteni olen saanut panematta koskaan\nkortta ristiin, ja sentähden ei minulla ole määrättyä päämaalia\nelämässä. Ehkä olisi toisin, jos olisin syntynyt englantilaisena tai\nsaksalaisena, mutta nyt minua kaiken lisäksi painaa tuo kohtalokas\nperisynti, jonka nimi on \"l'improductivité slave\". Ei yksikään\nmeidän aikamme sivistyksen ammateista ole pystynyt viehättämään\nminua tai valtaamaan mieltäni, siitä yksinkertaisesta syystä, että\ntämä sivistys on voimaton ja skeptillisyyden läpitunkema. Jos se\nitsekin tuntee loppunsa lähestyvän ja epäilee itseään, niin on vaikea\nvaatia, että minä uskoisin siihen ja pyhittäisin sille elämäni.\nTästä syystä olen yleensä elänyt kuin ilmassa riippuen enkä voinut\ntunkea juuriani maahan. Jos minä olisin kuiva, kylmä, hyvin tyhmä\ntai vaikkapa eläimellisesti aistillinen mies, niin olisin tyytynyt\nelelemään kasvin tavalla tai tyydyttämään eläimellisiä halujani —\nja olisihan sekin ollut jonkinlaista olemassaoloa, mutta kävi aivan\npäinvastoin. Minä sain syntymässäni vilkkaan ajatuksen juoksun,\nrikkaan mielikuvituksen ja harvinaisen elinvoiman. Näiden voimien\ntäytyi löytää jokin ulospääsy — ne eivät voineet löytää muuta kuin\nrakkauden naiseen. Minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta.\nOlen itse siitä todistus — ja minä tunnustan itseni voitetuksi —\nsillä turhaahan olisi taistella sellaista voimaa vastaan. Rakkaus\nnaiseen — muuta perustusta ja pohjaa ei minun elämälläni ole. Koko\nonnettomuuteni johtuu siitä, että sairaan sivistyksen lapsena olen\nkasvanut vinoon ja niinmuodoin perinyt rakkautenikin sellaisena.\n\nKäsitysten yksinkertaisuus olisi voinut tehdä minut onnelliseksi,\nmutta eihän siitä kannata puhua. Kyttyräselkäinen haluaisi\ntietysti päästä kyttyrästään — mutta hän ei voi, sillä hän oli\nkyttyräselkäinen jo äitinsä kohdussa. Minunkin kyttyräni on saanut\nalkunsa sen epänormaalisen sivistyksen ja aikakauden kohdussa, joka\nsaattoi minut maailmaan. Mutta olin sitte suora tai vino, niin minun\ntäytyy ja minä tahdon rakastaa.\n\n\nToukokuun 4 p:nä.\n\nJärkeni on kokonaan antautunut tunteen palvelukseen ja joutunut\nvaununohjaajaksi, jonka ainoana tehtävänä on katsoa, etteivät\najopelit mene rikki. Muutamia päiviä olen taasen ollut Ploszowissa,\nja jokainen sanani ja tekoni on järjestelmällistä rakkauden\ntoimintaa. Tohtori Chwastowski teki viisaasti määrätessään, että\nAnielkan pitää terveydekseen kävellä puistossa. Tapasin hänet siellä\ntänä aamuna. Hetkittäin saattaa tunne, jota ihminen täydellisellä\ntietoisuudella on kantanut sydämessään, paisua niin tavattoman\nvoimakkaaksi, että se peloittaa. Sellainen hetki yllätti minut\ntänään, kun puukujan käänteessä näin Anielkan. En koskaan ollut\nnähnyt häntä niin kauniina, niin tavoiteltavana, en koskaan ollut\nniin selvästi tuntenut, että hän kuuluu minulle. Hän on kun onkin\nainoa nainen maailmassa, joka salaisten, tieteellekin vielä\ntuntemattomien voimien vaikutuksesta on määrätty vetämään minua\npuoleensa kuten magneetti vetää rautaa, määrätty hallitsemaan minua,\nkahlehtimaan yhteyteensä, olemaan minun elämiseni päämaalina ja\nsisältönä. Hänen äänensä, hahmonsa, katseensa juovuttavat minut.\nTänään astellessa häntä kohti tuntui minusta siltä, kuin tämän\naamuhetken, tämän kevään, tämän säteilevän päivän, lintujen ja\nyrttien kaikki soinnut olisivat ottaneet asuinsijakseen hänet, joka\nennestään oli suloa ja sointua. Ja hän kasvoi minun silmissäni koko\nluonnon ruumistuneeksi kauneudeksi, houkutukseksi ja runsaudeksi.\nMieleeni johtui, että jos luonto on tehnyt hänet sellaiseksi, että\nhän vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin kehenkään toiseen mieheen,\nniin se samalla on määrännyt hänet minulle — ja minun oikeuttani on\nloukattu, kun hän meni naimisiin. Kukaties kaikki maailman kierous\njohtuukin siitä, että noita oikeuksia on loukattu, ja kukaties siinä\nonkin syy elämän vajavaisuuteen?\n\nSuotta kuvittelevat ihmiset rakkauden kulkevan sidotuin silmin.\nPäinvastoin: pieninkään yksityiskohta ei jää siltä huomaamatta;\nse näkee kaikki rakastetussa olennossa, kaikki se panee merkille\nja — sulattaa kaikki rakkautensa tulessa yhdeksi ainoaksi\nsuureksi, yksinkertaiseksi: minä rakastan! Lähetessäni Anielkaa\npanin merkille, että hänen silmänsä vielä loistavat kuin unesta\nheränneellä, että kullanvihreähtävä hohde, jonka auringonsäteet\nvalavat nuorten pyökinlehvien läpi, lankeaa hänen kasvoilleen ja\nvaalealle kesäpuvulleen; panin merkille, että hänen hiuksensa ovat\nhuolimattomasti kammatut, että ohut, höllä pusero ihastuttavasti\ntuo näkyviin hänen siron vartalonsa ja olkapäät, että hänen\nkampauksessaan ja puvussaan on jotakin aamukiireisen huoletonta\nja tuoretta, joka tekee hänen sulonsa tuhat kertaa suuremmaksi.\nMinulta ei jäänyt huomaamatta, että hän täällä suurten pyökkien\nkujassa näytti tavallista pienemmältä ja nuoremmalta, jopa\naivan lapselliselta — sanalla sanoen, mikään ei jäänyt minulta\nhuomaamatta, ja kaikki vaikutelmani sulivat ainoaksi mielettömäksi\nihastukseksi.\n\nHämillään vastasi hän aamutervehdykseeni. Hän on jo muutamia päiviä\npelännyt minua, koska hypnotisoin häntä joka sanallani, joka\nkatseellani. Hänen valoisa rauhansa on jo hämmentynyt, käymissiemen\njo langennut sieluun. Hänen on täytynyt huomata, että rakastan\nhäntä, mutta selvästi näkyy, ettei hän kaikista maailman aarteista\ntahdo myöntää sitä itselleenkään. Joskus minusta tuntuu siltä\nkuin pitelisin käsissäni kyyhkystä ja tuntisin sen pelonalaisen,\nlevottomasti sykkivän sydämen sormieni alla. Me astelimme hämillämme\nja vaieten. Tahallani en häirinnyt hiljaisuutta. Tiedän että\ntuollainen äänettömyys on hänelle tuskallinen, mutta saan hänet\nsen kautta kanssarikollisekseni ja pääsen likemmä päämäärääni.\nHiljaisuudessa ympärillämme ei kuulunut muuta kuin hiekan rapina\naskeltemme alla ja kuhankeittäjän iloinen vihellys puistossa.\n\nVihdoin rupesin puhumaan. Johdin keskustelua mieleni mukaan, ja\nvaikka ponnisteluni oli aivan vapaa sisäisistä vaikuttimista ja\nvailla kaikkea yhteyttä tunteen kanssa, vallitsi tunteeni piirissä\nse tietoisuus ja tarkkaavaisuus, joka mahtaa olla magneettiseen\nuneen vaipuneilla ihmisillä — hehän tässä tilassa näkevät\nselkeämmin kuin normaalitilassa. Pian jouduimme mieskohtaisempiin\nasioihin. Puhuin itsestäni luottavan avomielisesti, kuten puhutaan\nlikeisimmälle olennolle, hänelle, jolla yksin on lupa tietää kaikki.\nSe loi välillemme kokonaisen yhteisen ymmärtämyksen maailman, johon\nainoastaan meillä kahdella oli pääsy. Koska kuitenkin avioliiton\nmahti sallii tällaisen yhdyssiteen vallita ainoastaan hänen ja hänen\nmiehensä kesken, johdatin häntä siis nyt henkiseen uskottomuuteen,\njopa niin näkymättömin askelin, että hänen oli mahdoton niitä huomata.\n\nLuontaisella herkkyydellään tunsi hän kuitenkin, että kuljemme\nepätavallisia teitä. Johdatin häntä ikäänkuin kädestä pitäen,\nyhä kauvemma ja kauvemma, mutta sitä tehdessä saatoin huomata\nhänessä eräänlaista moraalista vastarintaa. Ymmärsin hyvin, että\ntämä vastarinta tulee kasvamaan heti paikalla, kun otteeni käy\nvoimakkaammaksi tai vaara tuntuvammaksi. Mutta olin myöskin selvillä\nsiitä, että voitto on minun käsissäni ja että vähitellen voin\nkuljettaa häntä mihin tahdon.\n\nRupesin tahallani puhumaan menneisyydestä.\n\n— Muistatko, lausuin, — kuinka kerran entisinä onnen aikoina kysyit\nminulta miksen pysy kotona ja ryhdy käyttämään niitä kykyjä, joita\nminulla sanotaan olevan. Minä puolestani muistan jokaisen sanasi.\nMinä palasin myöhään kaupungista ja sinä odotit minua. Mahdotonta on\nminun lausuakaan miten ääretön vaikutus sinulla oli minuun. En sillä\nhetkellä voinut ryhtyä mihinkään työhön, sillä minun täytyi lähteä\nmatkaan; sitte kuoli isä... Mutta sinun sanasi syöpyivät sisimpääni\nja vakuutan sinulle, että jos palasin kotiin ja jos jään tänne, jos\nryhdyn työhön ja todella saan aikaan jotakin — niin se tapahtuu\nyksin sinun tähtesi, ja ansio siitä lankeaa kokonaan sinulle...\n\nAstelimme hetkisen ääneti — ei kuulunut muuta kuin kuhankeittäjän\nvihellykset. Anielka nähtävästi etsi vastausta sanoihini.\n\n— Minun on mahdotonta uskoa, virkkoi hän sitte, — ettei sellaisella\nmiehellä kuin sinä, olisi toisia ja painavampia syitä. Tiedäthän\nsinä, että se on velvollisuutesi, ja mikä oli meidän välillämme, on\nmennyttä, ja kaikki on muuttunut.\n\n— On muuttunut eikä kuitenkaan ole, riensin vastaamaan. —\nMahdollisesti kyllä itse työ, kun siihen pääsen käsiksi, saattaa\ninnostuttaa minua ja kiinnittää mieltäni. Mutta minun tapaisellani\nihmisellä, joka vastoin väitettäsi ei koskaan ole katsonut\nvelvollisuudekseen ryhtyä mihinkään työhön, täytyy olla mieskohtainen\nsyy, jos hän todella perinpohjin aikoo muuttaa elämäntapansa. Ja\njota vaikeampi hänen on elää, sitä välttämättömämpi hänelle on tuo\npersoonallinen yllyke... Mitäpä sinua pettäisin?... En ole ensinkään\nonnellinen. Velvollisuudentunto yhteiskuntaa kohtaan on kyllä kaunis\nasia — mutta valitettavasti ei sitä ole minussa. Sinä, joka olet\nminua parempi ja jalompi, olisit ehkä voinut opettaa sitä minulle.\nToisin kävi... Mutta vielä tänäkin päivänä saatan ehkä, yksinomaan\nmuistellen sitä, että kerran toivoit minun ryhtyvän työhön — siis\nainoastaan sinun kauttasi ja sinun tähtesi — saada aikaan jotakin.\n\nAnielka rupesi astelemaan nopeammin, ikäänkuin hän olisi halunnut\nheti rientää kotiin, ja sai kuiskaten lausutuksi minulle vastauksensa:\n\n— Älä puhu sillä lailla, Leon, minä rukoilen sinua, älä puhu sillä\nlailla. Ymmärräthän sinä, etten minä voi kuunnella sellaisia sanoja.\n\n— Mikset voi? Älä käsitä minua väärin. Sinä olet ja pysyt aina\nrakkaana sisarenani. En tarkoittanut mitään muuta.\n\nAnielka ojensi minulle tulisella kiihkolla kätensä, jonka hitaasti\nvein huulilleni ja jota suutelin suurimmalla kunnioituksella.\n\n— Niin olen aina, aina, vastasi hän hätäisesti.\n\nJa minä huomasin ikäänkuin kiven vierineen hänen sydämeltään, niin\nhäntä rauhoitti, lohdutti ja liikutti ainoa sanani \"sisar\". Minäkin\nsain hillityksi mielenkuohuni, vaikka ensi hetkessä, kun huuleni\nkoskettivat tuota kallista kättä, maailma musteni silmissäni ja minä\nolin sulkemaisillani hänet syliini, painamaisillani hänet rintaani\nvastaan ja ilmaisemaisillani hänelle koko totuuden.\n\nAnielkan kasvot kirkastuivat ja kävivät iloisiksi. Jota likemmä kotoa\npääsimme, sitä enemmän hän tyyntyi, ja minä puolestani, huomatessani\nmiten paljon voin saavuttaa tätä tietä, jatkoin tavallisen\nrauhallisen puhelun tapaan:\n\n— Katso, pikku sisko, — ympärilläni on ääretön tyhjyys. Isäni kuoli\npois, täti on hyvä ihminen, mutta emme ymmärrä toisiamme, sillä hän\nei käsitä uutta aikaa eikä uuden ajan ihmisiä. Hänen käsityksensä\novat joka suhteessa toiset kuin minun. En milloinkaan mene naimisiin\n— käsität siis miten yksin olen! Ei ketään! Ei ketään, jolle uskoa\najatuksia, aikeita, suruja... Kaikkialla tyhjyyttä... Sano nyt itse:\nonko niin kumma, jos haen ymmärtämystä sieltä, mistä toivon sitä\nlöytäväni? Olen kuin raajarikko kerjäläinen, joka seisoo portilla\nodottamassa eikö hänelle mistään ojenneta roposta. Tällä hetkellä tuo\nköyhä ukko seisoo sinun ikkunasi alla kerjäten hiukan hyvyyttä ja\nlaupeutta. Ei hän muuta pyydä kuin pientä almua — ethän sinä kiellä\nhäneltä sitä?... ethän?\n\n— En, Leon, vastasi Anielka, — en; varsinkaan jos sinun on niin\npaha...\n\nHänen lauseensa katkesi, ja huulet rupesivat vapisemaan. Minun täytyi\ntaasen koota kaikki voimani, jotten heittäytyisi hänen jalkaansa\njuureen. Hän oli niin liikuttavan näköinen, että itku tukahuttavana\nnousi kurkkuuni.\n\n— Anielka! Anielka! sain suustani. Muuta en osannut sanoa.\n\nHän teki liikkeen ikäänkuin työntääkseen minut luotaan ja puhkesi\nvihdoin kesken kyyneliään puhumaan:\n\n— Heti paikalla, heti paikalla!... tulen järkiini. En voi tulla\ntaloon tällä tavalla... salli minun...\n\nJa hän läksi kiireesti menemään.\n\n— Suo minulle anteeksi, Anielka! huusin hänen perässään.\n\nEnsi ajatukseni oli tietysti seurata häntä, mutta huomasin samassa,\nettä hänen täytyy saada olla yksin. Seurasin häntä siis vain\nsilmilläni. Hän kääntyi kiireesti menemään samaa käytävää, jota\nolimme tulleet, ja poikkesi sitte oikealle. Tuontuostakin hän peittyi\npensaan taakse, mutta samassa tuli vaalea puku taasen näkyviin\npuiden välistä, välähdellen häikäisevänä auringossa. Saatoin kaukaa\nnähdä kuinka hän vuoroin avasi, vuoroin pani kokoon päivänvarjoaan,\nnähtävästi näillä ulkonaisillakin liikkeillä vaimentaakseen\nliikutustaan. Kaiken tämän kestäessä huusin hänelle hengessäni\nrakkauden hellimpiä sanoja. En saattanut lähteä näkemättä vielä\nkerran hänen kasvojaan. Kauvan sain kuitenkin odottaa. Vihdoin\nhän palasi, mutta meni nopeasti ohitseni, ikäänkuin peläten uutta\nmielenliikutuksen purkausta. Ohi mennessään hymyili hän minulle\ntaivaallisen hyvää hymyään ja lausui:\n\n— Kaikki on jo hyvin!\n\nNopea astuminen oli tuonut punan hänen poskilleen, ja se luultavasti\nesti kyynelten jälkiä näkymästä. Jäin yksin, ja minut valtasi hurja,\nsanoin kuvaamaton ilo. Toivo täytti sydämeni ja päässäni pyöri yksi\nainoa ajatus: hän rakastaa minua, hän taistelee vastaan, hän ei\nantaudu, hän pettää itseäänkin, mutta hän rakastaa. Joskus saattaa\nitsetietoisinkin ihminen tunteittensa kyllyydessä joutua hulluuden\nrajoille — minä olin tätä rajaa niin likellä, että teki mieleni\nkarata puiston äärimmäiseen päähän, heittäytyä nurmeen ja täyttä\nkurkkua huutaa ilmoille, että hän rakastaa minua.\n\nNyt, kun tyyntyneempänä tarkastan silloista iloani, huomaan, että\nse oli koottu ties kuinka monista aineksista. Niiden joukossa oli\nmuun muassa mestarin iloa siitä, että taideteos onnistuu, ehkäpä\nmyöskin hämähäkin tyytyväisyyttä siitä, että kärpänen joutuu verkkoon\n— mutta niissä oli myöskin hyvyyttä, sääliä ja hellyyttä, kaikkea\nsitä, josta on iloa taivaan enkeleille. Sääli minun kävi, että tuon\navuttoman olennon täytyy langeta käsiini, ja samalla kiihdytti sääli\nrakkauttani ja haluani saada Anielka omakseni. Minä kärsin myöskin\nomantunnonvaivoja siitä, että petän häntä, ja samalla tunsin, etten\nikinä elämässä ole puhunut niin totta ja ollut niin vilpitön.\n\nSillä enhän valehdellut, kun pyysin häneltä myötätuntoa ja\nystävyyttä. Ovathan nekin minulle yhtä tarpeelliset kuin terveys.\nEn tuonut ilmi kaikkia toivomuksiani, sillä aika ei vielä ollut\ntullut; en ilmoittanut koko totuutta, kosken tahtonut peloittaa tuota\narmasta, herkkää olentoa. Täytyyhän minun sekä omaksi että hänen\nhyväkseen valita se tie, joka varmimmin vie perille.\n\n\nToukokuun 10 p:nä.\n\nPilvetön on taivas ja pilvettömät meidän päivämme. Anielka on tyyni\nja onnellinen. Hän uskoo täydellisesti sanoihini, ettei ole kysymys\nmuusta kuin veljen tunteista, ja koska omatunto sallii hänen rakastaa\nsisaren tunteilla, niin hän kuulee sydämensä ääntä. Minä yksin\ntiedän, että hän siten kauniilla tavalla pettää itseään ja pettää\nmiestään, sillä sisarentunteen alla piilee ja kasvaa toinen tunne;\nmutta tietenkään en aio selittää hänelle hänen erehdystään, ennenkuin\ntunne käy ylivoimaiseksi... Se tulee pian valtaamaan hänet kuten\nliekki, jota ei tukahuta tahto enempää kuin velvollisuudentuntokaan\ntai lumivalkea kainous tässä naisessa. Minunkin on nyt niin, niin\nhyvä, että ajoittain luulen olevani valmis luopumaan kaikista\nvaatimuksista, sillä ehdolla tietysti, ettei kenelläkään toisellakaan\nole mitään oikeuksia häneen. Mieleeni palaa alituisesti ajatus,\nettä koska rakastan häntä enimmin, minulla on häneen suurimmat\noikeudetkin. Eikö se ole järkevää ja johdonmukaista? Kaikkien\nkansojen ja uskontunnustajain etiikassa perustuu miehen ja naisen\nyhteenkuuluvaisuus rakkauteen.\n\nMutta olen tänään niin tyyni ja onnellinen, etten huoli edes\nmietiskellä — lepäilen vain tunteessani. Meidän suhteemme on\nsydämellinen ja vapaa, olemme hyvät ystävät. Me olemme totisesti\ntoisiamme varten luodut, me turvaudumme omituisesti toisiimme. Ja tuo\nrakas olento, hän lämmittelee ja lekottelee uskotellun veljentunteen\nääressä. En koko aikana, siitä kun palasin, ole nähnyt häntä näin\niloisena. Monasti häntä katsellessani on tullut mieleeni Shakespearen\n\"poor Tom\". Sellainen luonne kuin hän tarvitsee rakkautta yhtä paljon\nkuin hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen, ja tuollainen kauppaakäyvä\nKromicki ei rakasta häntä eikä kykene rakastamaan. Hän saattaisi\ntodella Shakespearen kanssa vaikeroida: \"Tom raukan on kylmä.\" Sitä\najatellessa valtaa minut vimma ja minä lupaan hänelle hengessäni,\nettei hänen pidä olla kylmä niin kauvan kuin minä elän.\n\nJos meidän rakkaudessamme olisi jotakin pahaa, niin ei se voisi\ntuottaa meille tällaista rauhaa. Anielka tosin ei ole antanut\ntunteelleen sen oikeaa nimeä, mutta se ei merkitse mitään, tunne on\nkun onkin olemassa. Koko tämä päivä on ollut meille kuin idylli.\nEn ole tähän saakka voinut sietää sunnuntaita; nyt huomaan, että\nsunnuntai aamusta iltaan saattaa muodostua ainoaksi runoelmaksi,\nvarsinkin maalla. Heti teetä juotua läksimme kirkkoon aamumessuun.\nTäti tuli kanssamme, ja Celina rouvakin käytti hyväkseen kaunista\nilmaa ja antoi lykätä tuoliaan rinnallamme. Kansaa ei ollut paljon,\nkoska seurakuntalaiset pääasiassa kokoontuvat vasta päivämessuun.\nIstuessani penkissä Anielkan vieressä valtasi minut se autuas tunne,\nettä istun morsiameni rinnalla. Silloin tällöin katsahdin hänen\nhienoihin, armaisiin kasvoihinsa, jotka saatoin nähdä syrjästä,\nkäsiin, joita hän nojasi penkkipöytään, ja hänen kasvoissaan ja\nkoko asennossaan ilmenevä hartaus tarttui ehdottomasti minuunkin.\nIntohimot hiljentyivät, ajatukset kävivät puhtaiksi, ja minä rakastin\nhäntä tällä hetkellä täysin ideaalisella tunteella, sillä tunsin\nparemmin kuin koskaan, että hän on aivan toinen nainen kuin kaikki\nne muut, joita tähän asti olen kohdannut — sata kertaa parempi ja\npuhtaampi.\n\nEn ole moniin aikoihin ollut sellaisen mielialan vallassa kuin\nsilloin tuossa maalaiskirkossa. Anielkan läsnäolo, temppelin\ntotisuus, kynttilöiden lempeä tuike alttarin pimennossa, eriväriset\nvalojuovat, jotka ikkunoista lankesivat lattialle, varpusten viserrys\nruutujen takana ja hiljainen messu — tämä kaikki vaikutti tietysti\nyhdessä. Lisäksi tuli jonkinlainen aamuinen uneliaisuus, joka\ntyynnytti tavattomasti. Ajatukseni rupesivat kulkemaan tasaisina ja\nrauhallisina niinkuin savupilvet nousivat suitsutusastiasta alttarin\njuurella. Minussa heräsi jokin, joka alkoi vaatia uhria minulta\nitseltäni, ja sisäinen ääni puhui: \"Älä hämmennä puhdasta vettä, älä\nsamenna sen kirkkautta.\"\n\nMessu päättyi ja me läksimme kirkosta. Ulkopuolella tapasimme\nsuureksi hämmästykseksemme molemmat vanhat Latyszit, nuoren papin\nvanhemmat, maassa istumassa, puinen rasia kädessä, kerjäämässä almua.\nTäti, joka tiesi minun lahjoituksestani, suuttui heidät nähdessään\nsuuresti ja rupesi torumaan, mutta vanha vaimo piteli vähääkään\nhämääntymättä rasiaa hänen edessään ja virkkoi:\n\n— Herrojen lahja on toinen asia ja toinen Jumalan tahto. Jumalan\ntahtoa vastaan ei kukaan saa asettua. Kun kerran Herra Jeesus on\npannut meidät tähän istumaan, niin istumme vaikkapa iankaikkisesta\niankaikkiseen, amen.\n\nSellaiseen puheeseen oli tietysti mahdoton vastata. Varsinkin\nloppuponsi \"iankaikkisesta iankaikkiseen\" vaikutti minuun niin\nhämmästyttävästi, että omituisuuden vuoksi ojensin hänelle almun.\nTämä kansa uskoo itse asiassa sallimukseen ja antautuu sokeasti\nsen johdettavaksi, sekoittaen uskoonsa vain tarpeellisen määrän\nkristillisyyttä. Latyszit, joille annoin tuhat kaksisataa ruplaa,\novat nyt rikkaammat kuin ikinä ovat olleet, mutta kuitenkin ovat he\nasettuneet kirkon edustalle kerjäämään siinä varmassa vakaumuksessa,\nettä sallimus — eli kuten eukko sanoi \"Jumalan tahto\" — on niin\nmäärännyt.\n\nPalasimme kotiin. Soitettiin juuri päivämessuun. Tiet vilisivät\nmiehiä ja naisia, etäisemmistä taloista tultiin oikaisevia polkuja\nvainioiden poikki, joilla Vihanta vilja jo kohosi korkeana aikaisessa\nkeväässä. Silmänkantamiin asti eroittautui taivaan sineä vastaan\nnaisten kirjavia huiveja, ne kohosivat kuin eriväriset kukat\nvihreästä. Suoraan sanoen ei niin laajoja ja ilmavia aukeita ole\nkoko Europassa kuin meillä. Minua ihmetytti sunnuntain leima sekä\nihmisissä että luonnossa. Ilma kyllä oli ihana, mutta lisäksi tuli\nmuutakin: tuuli lepää, siksi että on sunnuntai, ruis ei aaltoile,\npoppelien lehvät eivät värise, siksi että on sunnuntai; kaikkialla\nvallitsee iloinen rauha ja hiljaisuus, kaikki kantaa juhlapukua ja\nvalo virtaa maailmaan.\n\nHuomautin Anielkalle miten taiteellisesti helakat väritäplät\nsulautuivat yhteen ilman sinen kanssa. Sitte me siirryimme puhumaan\ntalonpojista. Minä myönnän, että näen heissä vain kokoelman enemmän\ntai vähemmän vaikuttavia malleja. Anielka katseli heitä aivan\ntoisilla silmillä. Hän tiesi kertoa heistä joukon kuvaavia asioita,\nsekä surullisia että iloisia, ja kertoessaan hän lämpeni ja vilkastui\nja oli niin ihastuttava, että minä häntä katsellessani ehdottomasti\ntulin toistaneeksi kolmea viime säettä runosta, jonka joskus\nylioppilaana kirjoitin ja josta en enään muista mitään muuta kuin:\n\n    \"Sit' ihmettelen, missä kukkaset\n    ne askeltesi alta viipynevät,\n    sa toukokuu, sa paradiisin kevät.\"\n\nKeskustelu palasi taasen Latyszeihin eli oikeastaan vanhaan vaimoon,\njonka puhe kirkon edustalla niin suuresti oli hämmästyttänyt meitä.\nRupesin sovittamaan sitä itseeni. Täti oli jäänyt Celina rouvan luo,\njota palvelija rullatuolissa tyrkkäsi parinkymmenen askeleen päässä.\nSaatoin siis vapaasti johdattaa mieleemme viime kävelyämme puistossa.\n\n— Anoin sinulta, virkoin, — hiljan almua ja sinä annoit. Nyt\nhuomaan, ettei se velvoita minua mihinkään, vaan että voin lähteä\nuudelleen kerjäämään.\n\n— Niin, vastasi Anielka, — ja pyytää muilta hyväsydämisiltä\nihmisiltä samaa. Täti lähtee juuri tänään kutsumaan yhtä sellaista\nihmistä Ploszowiin. Minä ymmärrän!\n\nMinä vastasin, ettei niin suuri ihminen kuin neiti Hilst voi mahtua\nyhteen sydämeen, vaan että häntä rakastamassa täytyy olla ainakin\nkolme, mutta Anielka ei lakannut kiusoittelemasta minua, vaan jatkoi,\nsormellaan uhaten:\n\n— Kyllä minä ymmärrän yskän, kyllä minä ymmärrän!\n\n— Erehdyt tällä kertaa, vastasin — sillä minun sydämessäni ei\nole sijaa muuta kuin veljellisille tunteille ja siellä hallitsee\nyksinomaan se häijy pieni olento, joka tällä hetkellä kiusaa minua.\n\nAnielka lakkasi kujeilemasta ja nauramasta, hiljensi kulkuaan,\nja hetken perästä saivat täti ja Celina rouva kiinni meidät.\nMuuten kului päivä pilvettömänä ja niin iloisesti, että monasti\nluulin olevani ylioppilas. Silmilläni kyllä sanoin hänelle, että\nrakastan häntä — mutta intohimo minussa nukkui. Hän oli minulle\ntänä päivänä liian kallis. Heti päivällisen jälkeen läksi täti\nVarsovaan ja minä vietin loppuajan Celina rouvan huoneessa, lukien\nhänelle Montalambertin kirjeitä. Isä oli nimittäin aikoinaan ollut\nhänen kanssaan kirjevaihdossa. Tuo työ olisi käynyt minulle aika\nikäväksi, jollei Anielkakin olisi ollut kuulijana. Kun nostin silmäni\nkirjeistä, kohtasin hänen katseensa, joka täytti mieleni ilolla,\nsillä jollen kokonaan ole kadottanut arvostelukykyäni, katseli minuun\npuhdas, viaton nainen, joka itsekään tietämättään rakastaa minua\nkaikesta sielustaan. Kuinka onnellinen se päivä oli! Illalla palasi\ntäti ja kertoi vieraiden saapuvan. Huomenna tulevat Sniatynskit ja\nKlara Hilst.\n\nOn jo myöhäistä, mutta en mene nukkumaan, sillä en raski erota päivän\nvaikutelmista. Uni ei saata olla makeampi kuin ne ovat. Puisto\nsuorastaan värisee satakielten laulusta, ja minussa on vielä niin\npaljon vanhaa romantikkoa! Yö on saapunut yhtä kauniina kuin oli\npäivä. Taivas on tähtiä täynnä. Ajattelen Anielkaa ja lausun hänelle\nhengessäni \"hyvää yötä!\" Toistelen noita sanoja sata kertaa. Huomaan,\nettä minussa _l'improductivité slaven_ rinnalla vielä on hyvä määrä\npuhtaasti puolalaista sentimentaalisuutta. En ole ennen tuntenut\nitseäni siltä kannalta. Mutta vähät siitä... Paljon minä häntä\nrakastan.\n\n\nToukokuun 13 p:nä.\n\nKlara ja Sniatynskit eivät tulleetkaan. Sniatynski lähetti sanan,\nettä he tulevat huomenna, jos on kaunis ilma. Tänään riehui\nPloszowissa niin hirveä myrsky, ettei sellaista muisteta olleen\nmoniin aikoihin. Kymmenen tienoissa aamulla tuuli alkoi kuljettaa\ntomupilviä yli maailman. Myrsky ei ollut yhtämittainen, vaan\npuuskat seurasivat toisiaan puoleenpäivään asti niin tiheään ja\nvoimakkaina, että nostivat puut juurineen maasta. Kaunis puisto\nvain rytisi, kun oksat taittuivat, ja hiekkapyörteiden keskellä\nlentelivät pilvinä irtirevityt lehdet. Suuri lehmus, joka kasvoi\noikeanpuoleisen siipirakennuksen edessä, missä nuori pappi oli\nkuollut, pirstautui. Kuumuus oli tukahuttava, keuhkoille ei tahtonut\nriittää ilmaa; tuuli tuntui tulevan jostakin tulisesta kidasta ja\ntuovan mukaansa hiilenkäryä. Minä, joka Italiassa olin tottunut\nshirokkoon, kestin sen hyvin, mutta Celina rouva kärsi hirveästi ja\nhänen kanssaan Anielka. Täti puolestaan nosti aika melun, syyttäen\nChwastowskia hävityksestä puistossa. Ärtyisä vanha aatelismies,\njoka varmaan koulussa kerran ja toisen oli saanut korvilleen\nHomeron takia, ei nähtävästi ollut unohtanut Odysseiaansa enempää\nkuin hän oli käynyt tuppisuuksikaan, sillä hän vastata sutkautti\ntädille, että jos hän olisi Aeolus, niin ei hän palvelisi täällä\nisännöitsijänä eikä antautuisi väärien syytösten alaiseksi. Täti\nvaikeni, tällä kertaa nähtävästi uusien uhkausten johdosta taivaan\npuolelta. Puolenpäivän tienoissa tyyntyi äkkiä, mutta taivaalle alkoi\nkasaantua kokonaisia pilvien valleja, vuoroin mustina kuin suruharso,\nvuoroin kullalla päärmättyinä ja kasvaen kuin vaskenkarvaisissa\nvarsissa. Silloin tällöin tuli pimeä kuin yöllä, niin että Celina\nrouva pyysi sytyttämään lamput, ja samassa valautui taasen pilvistä\npahaa-ennustava, metallinvärinen hohde. Kauhu oli vallannut koko\nluonnon. Herra Chwastowski karkasi palvelurakennukselle sanomaan,\nettä karja on tuotava kotiin laitumelta. Paimenet olivat kuitenkin\najaneet sen kotiin jo ennen käskyn saapumista, koska pian kuulimme\nsurkean mylvinän myrskyä ennustavan hiljaisuuden keskeltä, navetasta\npäin. Täti oli ottanut käteensä loretolaisen kellon ja kiersi\nhuoneita kilistellen kelloa vimmatusti. En koettanutkaan saada\nhäntä ymmärtämään, että kellonsoitto tässä liikkumattomassa ilmassa\nparemmin oli omiaan vetämään salamoja puoleemme kuin suojelemaan\nmeitä, ja — vaikka tiesinkin, etten siinä tapauksessa voisi olla\nhänelle miksikään avuksi, seurasin häntä kumminkin, koska minua\nolisi hävettänyt jättää hänet yksinään vaaraan. Täti oli suorastaan\nihmeellinen katsella, kun hän pää pystyssä manasi mustia ja\nvaskenvärisiä pilvivalleja ja päästi kellonsoittonsa tulvaamaan\nniitä kohti. En ensinkään katunut, että läksin hänen mukaansa,\nsillä minä sain katsella ikäänkuin symbolista kuvaa: sinä hetkenä,\njolloin kaikki vapisee vaaran edessä, antautuu ja menee lamaan,\npysyy usko yksinään pelotonna, manaa — ja soittaa. Se on kun onkin\nvoittamattomin voima ihmissielussa.\n\nPääsimme sisään juuri kun ensimäiset jyräykset alkoivat vieriä pitkin\ntaivasta. Muutamia minuutteja kesti jyrinää lakkaamatta. Minulle tuli\nse tunne, että pilvien vieriessä pitkin yläilmojen permantoa niiden\nlaki romahti alas joka hetki ja kaikki suistui mitä kauheimmalla\nmelulla maailmaan. Ukkonen iski lammikkoon puiston päässä ja samassa\njonnekin likemmä meitä, niin että koko talo vapisi liitteissään.\nNaiset rupesivat rukoilemaan. Minusta tuntui ilkeältä, sillä jos\nseuraan heidän esimerkkiään, valehtelen — jollen tee sitä, niin\nesiinnyn kuin huonosti kasvatettu viisastelija, joka ei ymmärrä\nnoudattaa tavallisia maaseudun tapoja eikä ennen kaikkea ottaa lukuun\nnaisten pelkoa. Samassa huomasin kuitenkin erehtyneeni, kun luulin\nheidän pelkäävän. Heidän kasvonsa olivat tyynet, miltei valoisat.\nNähtävästi tavanmukainen rukous heidän silmissään oli sellainen\nsuojeluskilpi kaikkea vaaraa vastaan, ettei pelolla enään ollut\nmitään tilaa heidän sielussaan. Mieleeni johtui niinikään, kuinka\nminä kaikesta huolimatta olen vieras noiden kolmen puolalaisen naisen\nkeskellä. Jokainen heistä tietää kymmenen kertaa vähemmin kuin minä,\nmutta on tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan kymmenen kertaa\nenemmän arvoinen kuin minä. He ovat kuin kirjoja, joissa on verraten\nharvoja sivuja, mutta joka sivu on täynnä valoisia, yksinkertaisia\ntotuuksia — kun sensijaan kaikissa niissä niteissä, joista minä olen\nkokoonpantu, jokainen totuus on epäiltävää laatua, ja minä itse olen\nensimäisenä niitä epäilemässä.\n\nMutta näitä ajatuksia kesti vain hetkisen, sillä myrsky yltyi yhä\nkauheammaksi. Tuuli nousi taasen sellaisella voimalla, että puut\nsen raivon alla taipuivat maahan. Ajoittain tyyntyi tykkänään, ja\nsilloin tuli vettä kaatamalla. Ei ollut puhettakaan pisaroista, vaan\nkatkeamattomat vesisäikeet yhdistivät maan ja taivaan. Käytävät\npuistossa kohisivat väkivaltaisina puroina. Äkkiarvaamatta puhalsi\nkauhea tuulenpuuska kaiken veden taivaan ja maan välillä tomuksi,\nja silloin tuli maailma niin täyteen sumua, ettei askeleen päässä\nvoinut eroittaa mitään. Kuuroksi tekevää ukkosen pauketta kesti\ntaukoamatta. Ilma oli kylläisenään sähköä. Suonet ruumiissani\ntakoivat raskaasti; rajuilmaa seuraava haju, joka syntyy kun ukkonen\niskee alas, tuntui sisään asti. Seuraten luonnonvoimien esimerkkiä\nkatkaisivat minussakin halut ja himot kahleensa. Unohdin rajuilman,\nnäin ainoastaan Anielkan. En ensinkään voinut hillitä itseäni, vaan\nlikenin häntä ja sanoin:\n\n— Tahdotko tulla katsomaan rajuilmaa?\n\n— Kyllä, vastasi hän.\n\n— Tule tuonne viereiseen huoneeseen. Siellä on venetsialaiset\nikkunat.\n\nHän noudatti kehoitustani ja me asetuimme ikkunan ääreen. Äkkiä\ntuli pilkkosen pimeä, mutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi\nlöivät punaiset ja valkeat salamat taivaan auki pohjaa myöten ja\nvaloivat loistollaan näkyviin meidän kasvomme ja koko maailman.\nAnielka oli tyyni ja joka salamanväläykseltä kävi hän silmissäni\nhoukuttelevammaksi.\n\n— Etkö pelkää? kysyin kuiskaten.\n\n— En...\n\n— Anna minulle kätesi...\n\nHän katsoi minuun kummissaan. Hetki vain ja minä olisin temmannut\nhänet syliini ja painanut huuleni hänen huuliaan vastaan, ja sitte\nolisi vaikkapa koko Ploszow saanut sortua maan tasalle — mutta\nhän pelästyi, ei kuitenkaan rajuilmaa, vaan kasvojeni ilmettä ja\nkuiskettani, sillä samassa hän siirtyi pois ikkunan äärestä ja palasi\nhuoneeseen, missä hänen äitinsä ja täti istuivat.\n\nJäin yksin — raivoni ja nöyryytyksen! valtaan. Olisin tietenkin\nväärinkäyttänyt Anielkan luottamusta, mutta kuitenkin oli minulla se\ntunne, että hän luottamuksen-puutteellaan oli loukannut minua. Päätin\nosoittaa sen hänelle. Tasapainon palauttaminen näiden vaikutusten\nvallitessa ei ollut helppo asia; kokonaisen tunnin viivyin vielä\nikkunan ääressä, mielettömänä seuraten häikäiseviä salamoja.\nVähitellen kirkastui, pilvet hajosivat ja revelmästä tuli esiin\naurinko ihmeellisen loistavana, ikäänkuin se olisi noussut kylvystä\nja katsellut hämmästyneenä rajuilman aikaansaamaa tuhoa.\n\nSe olikin tuntuva. Puiston käytävillä kulki vesi vielä kellahtavana,\nvaahdon pärskyttämänä virtana, josta törrötti katkenneita oksia.\nSiellä täällä näkyi murskautuneita puita ja etempänä vahingoittuneita\noksia, jotka törröttivät puunrungoista kuin jättiläiskokoiset\nkäsivarret. Silmänkantamiin asti näkyi hävitystä ja raunioita kuin\nsodan jälkeen.\n\nKun vesi hiukan oli kuivunut, läksin lammikon luo, likempää\nkatsellakseni vahinkoa. Äkkiä rupesi puisto vilisemään miehiä,\njotka oudon tarmokkaina ja vahingoniloisina ryhtyivät kokoamaan\nirtaantuneita oksia ja hakkaamaan murskaantuneita runkoja. Ne\nolivat kylän vuokralaisia, joilla ei ole omaa metsää ja jotka\nkirveineen olivat rientäneet puistoon myrskyn kaataman aidan yli,\nhankkimaan itselleen puita. Itse asiassa heidän puuhansa oli\nminulle yhdentekevä, mutta koska he ryhtyivät siihen ilman lupaa ja\njotenkuten raa'alla tavalla, suutuin ja rupesin ajamaan heitä pois.\nSuuttumukseni yltyi senmukaan kuin he nousivat vastakynteen. Uhkasin\njo lähettää noutamaan kylänvoutia, kun äkkiä takaani kuulin äänen,\njoka minulle on suloisin maailmassa.\n\n— Onko se niin paha, lausui ääni ranskaksi, — jos he raivaavat\npuistoa?\n\nKäännyin ja näin Anielkan, huivi sidottuna leuvan alle, jalassa\nkorkeat kengät. Hän piteli molemmin käsin hamettaan, jalat näkyivät\nnilkkaa myöten. Pää hiukan kumarassa katsoi hän minuun ikäänkuin\nrukoillen.\n\nKun minä hänet näin, katosi suuttumukseni kuin tuhka tuuleen. Unohdin\näskeisen katkeran mielialani ja katselin häntä saamatta irti silmiäni.\n\n— Niinkö sinä tahdot? kysyin ja jatkoin, kääntyen miesten puoleen:\n— kiittäkää rouvaa ja ottakaa puita.\n\nTällä kertaa tottelivat he ilomielin. Muutamat jotka nähtävästi eivät\ntunteneet olosuhteita, nimittivät häntä kiittäessään \"armolliseksi\nneidiksi\", mikä minua suuresti riemastutti. Jos Ploszow olisi\nollut minun, olisin ollut valmis tottelemaan ainoaa hänen sanaansa\nja hakkauttamaan maahan koko puiston. Puolessa tunnissa olivat\nkaikki myrskyn jäljet poistetut, ja puisto oli ehdottomasti tullut\nvaloisemmaksi. Astellessamme Anielkan kanssa pitkin käytäviä löysimme\npääskysiä ja muita lintuja, jotka rajuilma oli joko tappanut, lyönyt\ntainnoksiin tai kastellut läpimäriksi. Minä otin ne maasta ja ojensin\nAnielkalle. Siinä tulin koskettaneeksi hänen käsiään ja katsoneeksi\nhäntä silmiin. Ja taasen oli minun hyvä olla. Eilispäivän idylli\npalasi meille molemmille koko iloisuudessaan ja huolettomuudessaan.\nMinun sydämeni valtasi onnen tunne pohjaa myöten, sillä nyt minä näin\nmitä ei Anielka nähnyt — sen nimittäin, että meidän niinsanotussa\nsisarussuhteessamme oli kaksi kertaa niin paljon hellyyttä kuin\nlikeisinten omaisten kesken. Olin aivan vakuutettu, että hän\ntietämättään rakastaa minua, mutta rakastaa samalla tavalla kuin\nminä häntä. Niin oli nyt suurin osa toiveitani ja tarkoituksiani\ntoteutunut — täytyi vain saattaa hänet tietoiseksi tästä tunteesta.\n\nKun tätä ajattelen, johtuu mieleeni mitä jo kerran kirjoitin\npäiväkirjaani: ettei ainoakaan nainen maailmassa voi vastustaa\nmiestä, jonka puolella hänen sydämensä on. Ja sydämeni sykkii\nkiihkeästi.\n\n\nToukokuun 15 p:nä.\n\nVieraamme saapuivat vasta tänään ja viisaasti tekivätkin, sillä vasta\ntänään on maa kuivanut kunnollisesti, ja ilma on mitä ihanin. Tämä\ntoukokuun viidestoista päivä tulee aina säilymään mielessäni yhtenä\nelämäni merkillisimmistä päivistä. Tällä hetkellä on puoliyö jo ohi,\nmutta unesta ei ole puhettakaan; se on tänään kaikonnut minusta\nkymmenen penikulman päähän. Ajatukseni liikkuvat niin virkeinä, etten\ntunne pienintäkään väsymystä, ja aionkin kirjoittaa aamuun asti.\nTäytyy vain koettaa hillitä mieltä, niin etten ala lopusta ja että\nmaltan panna paperille kaikki järjestyksessä. Tottumus on minulla\nsiinä hyvänä apuna.\n\nTäti lähetti vaunut noutamaan Sniatynskeja ja Klaraa hyvin aikaiseen,\njoten he jo ennen puoltapäivää olivat Ploszowissa. Rouva Sniatynski\nja Klara saapuivat reippaina, iloisina ja puhua pajattelivat\nkuin varpuset. Kaunis ilma ja matka olivat saattaneet heidät\naivan haltioihinsa. Ja missä puvuissa ja loistavissa hatuissa he\nesiintyivätkään! Klaralla oli jokin juovikas puku, joka saattoi\nhänet näyttämään tavallista pienemmältä. Huomasin että Anielka\nensi hetkestä tarkkaavasti katseli häntä ja oli kummastuksissaan\nhänen kauneudestaan, josta todella en ollut tullut puhuneeksi, kun\nolin kertonut Klarasta. En ollut tehnyt sitä tarkoituksella, vaan\nsuorastaan siitä syystä, että ajatukseni on niin täynnä Anielkaa,\nettä monet asiat luistavat aivan ohi mieleni ja silmäni. Olen\nesimerkiksi kaksi kertaa käynyt Sniatynskilla, mutta vasta nyt\nPloszowissa huomasin, että rouva Sniatynski on leikkauttanut lyhyiksi\nhiuksensa, mikä muuten sopii hänen kasvoihinsa erinomaisesti.\nVaaleat, otsalle valahtavat suortuvat tekevät hänet uppiniskaisen,\npunaposkisen pojan näköiseksi. Me elämme nykyään mitä parhaimmassa\nsovussa. Aikoinaan oli hän valmis Anielkan takia upottamaan minut\nmeren syvyyteen, mutta nähtävästi hänen miehensä on kertonut hänelle\nmitä olen kärsinyt. Naiset pitävät aina miehistä, jotka kärsivät\nrakkautensa takia, ja niin on rouva Sniatynskikin antanut minulle\nanteeksi kaikki syntini ja sallii suosionsa loistaa minulle. Tämän\nherttaisen, vilkkaan ja välittömän naisen läsnäolo helpoitti\ntietenkin ensimäisen kankeuden häviämistä Anielkan ja Klaran välillä.\nHuomasin nimittäin, että täti, joka tuntee olevansa kiitollisuuden\nvelassa Klaralle, otti hänet vastaan tavattoman sydämellisesti, kun\nsensijaan Anielka, huolimatta kohteliaisuudestaan ja synnynnäisestä\nherttaisuudestaan, oli ikäänkuin alakuloinen ja hiukan kankea. Vasta\nvilkkaan keskustelun aikana aamiaispöydässä tapahtui hänen ja Klaran\nvälillä jonkinlainen likeneminen. Klara oli aivan haltioissaan\nAnielkan kauneudesta, ja koska hänen on tapana vilpittömän luonteensa\nmukaisesti ja taiteilijan koko avomielisyydellä lausua kaikki\nmitä ajattelee, niin hän julisti ihastuksensa Anielkalle vasten\nkasvoja, jopa sellaisella innostuksella ja lämmöllä, ettei Anielka\nvoinut pysyä kylmänä. Celina rouva, joka oli mukana aterialla,\nloisti tyytyväisyyttä, ja vaikka hän nähtävästi ensi kertaa oli\ntaiteilijattaren seurassa, katseli hän Klaraa yhä leppoisammin.\n\nVihdoin hän kääntyi Klaran puoleen ja huomautti, että vaikka hän\nonkin Anielkan äiti, niin hänen täytyy sanoa, että Anielka jo\nlapsena oli aika mukavan näköinen. Olisi luullut hänestä tulevan\nkauniimmankin. Sniatynskit sekaantuivat hekin keskusteluun.\nKirjailija rupesi paikalla kiistelemään Klaran kanssa erinäisistä\nnaistyypeistä ja teki huomioitaan Anielkan tyypistä ja sen\nesteettisestä arvosta niin täydellisellä kylmyydellä, että olisi\nluullut Anielkan olevan kuvan, joka riippui seinällä eikä elävän ja\nläsnäolevan henkilön. Kuunnellessaan tätä keskustelua oli Anielka\npunastunut ja päästänyt alas tuuhearipsiset silmälautansa kuin\npikkutyttö — mikä teki hänet vieläkin viehättävämmäksi.\n\nMinä vaikenin ja vertailin hengessäni näitä kolmea naista, koettaen\ntarkastaa heidän kasvojaan niin objektiivisesti kuin suinkin,\nnimittäin koettaen unohtaa, että Anielka oli rakastettuni ja samalla\ntietysti silmissäni erikoisin ja puoleensavetävin nainen maailmassa.\nMutta vertailu muodostui sittenkin hänelle edulliseksi. Rouva\nSniatynskilla on, varsinkin nyt kun hän käyttää lyhyitä hiuksia,\nhyvin kiitollinen pää, mutta jokainen englantilainen \"keepsake\"\nsisältää samantapaisia. Klaran kauneuteen kuuluvat valoisat kasvot,\nmutta varsinkin siniset silmät ja saksalaisille ominainen puhdas iho.\nJollei hän kuitenkaan olisi taiteilija ja jollei musiikki heti häntä\nkatsellessa tulisi mieleen, niin hänen kasvojaan korkeintaan voisi\npitää hauskoina. Anielkan kasvot eivät ainoastaan ole säännölliset\nja taiteelliseltakin kannalta katsoen tavattoman jalot, vaan niissä\non jotakin niin omituista, ettei niitä voi viedä mihinkään yhteiseen\nluokkaan. Ehkäpä tuo omituisuus johtuu siitä, ettei häntä voi pitää\ntummana eikä vaaleana, koska hän ulkonaisesti tekee tumman, mutta\nhenkisesti vaalean vaikutuksen; ehkäpä omituisuutta lisää hänen\ntavattoman runsas tukkansa pienten kasvojen ympärillä — oli miten\noli: hän on ainoa laatuaan. Hän voittaa rouva Davisinkin, joka\noli moitteettoman kaunis, mutta jonka kauneus oli kuvapatsaiden\nkauneutta. Rouva Davis herätti minussa vain ihmettelyä ja intohimoa,\nAnielka herättää eloon idealistin, joka lämpenee hänen olentonsa\nrunollisuudesta, ja tämä runollisuus on uusi ja ennen tuntematon.\n\nMutta minä en edes tahdo verrata toisiinsa kahta niin erilaista\nolentoa. Johduin aterian aikana ajattelemaan näitä asioita sentähden,\nettä niistä puhuttiin ja että Anielkan kauneuden eritteleminen aina\ntuottaa minulle suurinta iloa. Täti teki lopun keskustelusta, koska\nhän vierasvaraisena emäntänä katsoi velvollisuudekseen puhella Klaran\nkanssa viime konsertista. Hän puhui pitkältä ja hyvin. En olisi\nuskonut hänen tietävän niin paljon musiikista. Lisäksi lausui hän\nkohteliaisuutensa maailmannaisen ystävällisyydellä ja eräänlaisella\nsiroudella ja herttaisuudella, mikä on ominainen vanhemmalle\nsukupolvelle, joka vielä peri kahdeksannentoista vuosisadan hengen.\nSanalla sanoen: näin ihmeekseni, että ankara tätini vielä voi, kun\ntahtoo, johdattaa mieleensä peruukkien ja kauneuslaastarien aikoja.\nKlara, johon ei hänen rakastettavuutensa voinut olla vaikuttamatta,\nvastasi samaan tapaan.\n\n— Varsovassa, sanoi hän, — tulen aina soittamaan hyvin, sillä\nyleisö ymmärtää minut. Parhaiten soitan kuitenkin pienessä\ntuttavapiirissä, jossa kaikki ovat minulle sympaattiset — ja jos\nherrasväki sallii, osoitan sen heti aamiaisen jälkeen.\n\nTäti, joka koko ajan oli toivonut, että Celina rouva ja Anielka\nsaisivat kuulla Klaraa, mutta joka ei oikein ollut tietänyt sopisiko\nhänen istuttaa vierastaan soittokoneen ääreen, ihastui ikihyviksi.\nMinä rupesin kertomaan Klaran konserteista Parisissa, hänen\nvoitoistaan Erardin salissa, Sniatynski vuorostaan johdatti puheen\nVarsovan voittoihin, ja niin kului ateria loppuun asti. Kun olimme\nnousseet, tarttui Klara itse Celina rouvan tuolinselustaan viedäkseen\nhänet saliin eikä ottanut vastaan mitään apua, vaan selitti\nnauraen, että hän varmaan on kaikkein voimakkain koko joukosta\neikä lainkaan pelkää käsiensä vahingoittuvan. Hetken perästä hän\nistuutui soittokoneen ääreen ja nähtävästi Mozart tällä hetkellä oli\nenimmin sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa, koska saimme kuulla\nDon Juanin. Tuskin olivat ensimäiset sävelet soineet ilmoille, kun\nedessämme jo oli aivan toinen Klara, ei se iloinen, vallaton lapsi,\njonka kanssa olimme puhuneet aamiaisen aikana, vaan itse pyhä Cecilia\nruumistettuna. Hänen ulkonainen ihmisensä ja musiikki olivat sulaneet\nyhteen; häneen oli tullut jokin henkinen hartaus ja sopusointu, jotka\nnostivat hänet yläpuolelle tavallisen naisen tason. Tein vielä sen\nhuomion, että rakastavan miehen sydän saattaa iloita sellaisistakin\nasianhaaroista, jotka ovat rakastetulle naiselle epäedulliset. Kun\najattelin miten mahdoton minun Anielkani on päästä tuollaiseksi\nSibyllaksi, kun näin hänen istuvan salinnurkassa pienenä, hiljaisena\nja ikäänkuin kokoonpainuneena, niin tunsin rakastavani häntä entistä\nenemmän, tunsin että hän on minulle sitä kalliimpi. Mieleeni johtui\nniinikään, ettei nainen itse asiassa ole sellainen, jommoiseksi\nihmiset yleensä häntä luulevat, vaan sellainen, jommoisena rakastunut\nmies hänet näkee, koska hänen kykynsä epäilemättä ovat suoranaisessa\nsuhteessa siihen rakkauteen, jonka hän on kyennyt herättämään.\nMinulla ei ollut aikaa viipyä tässä kysymyksessä, mutta se oli\nminulle erittäin mieluinen. Sen takaa häämöitti minulle ikäänkuin\nsumun sisästä johtopäätös, että noiden kykyjen nimessä naisen täytyy\ntaipua olemaan sen sydämen oma, joka sitä eniten rakastaa.\n\nKlara soitti ihanasti. Koetin katsella ilmeitä läsnäolevien\nkasvoilla ja huomasin silloin, että Anielka katselee minuun. Oliko\nse tavallista uteliaisuutta vaiko vastustamatonta levottomuutta\nsydämessä, joka ei voi sanoa mitä se pelkää ja kuitenkin pelkää? Jos\nviimemainittu olettamus on oikea, niin se uudelleen todistaa minulle,\nettä hän rakastaa minua. Ajatus riemastutti minut, ja minä päätin\npäivän kuluessa saada vastauksen kysymykseeni.\n\nTästä hetkestä lähtien en luopunut Klaran rinnalta. Puhuin hänelle\nenemmän ja kohtelin häntä sydämellisemmin kuin milloinkaan. Metsässä,\njonne kaikki läksimme yhdessä, astelin aina hänen kanssaan, vain\nsilloin tällöin luoden silmäyksen Anielkaan, joka tuli jonkun\nmatkan päässä Sniatynskien kanssa. Klara oli ihastuksissaan metsän\nkauneudesta, lehtipuiden rehevät, vaaleat ryhmät olivatkin todella\nhyvin kauniit tummien kuusien kehyksissä.\n\nAurinkoa tunki runsaasti metsään lehtien lomitse, ja maassa kasvavien\nsananjalkojen päälle valautui kuin kultakudontaa. Ympäriltä kuului,\nkuten ainakin keväisin, käen kukuntaa. Siellä täällä nakutti tikka\npuunkylkeen.\n\nKun me taasen jouduimme yhteen Sniatynskien ja Anielkan kanssa,\npyysin, että Klara kotiin palatessamme musiikin kielellä tulkitsisi\ntämän metsän, auringon, puiden huminan, koko tämän kevään. Hän\nvastasi, että jokin \"Frühlingslied\" jo soi hänen sielussaan ja että\nhän koettaa esittää sen. Hänen olennostaan saattoi todella huomata,\nettä hänen sielussaan soi — hän on kun onkin kuin suuri harppu,\njonka sisintä ainoastaan sävelin voi tulkita.\n\nHänen kasvonsa olivat kirkkaat ja hehkuvat; sensijaan Anielka\ntuntui ikäänkuin sammuneelta, vaikka hän nähtävästi kaikin voimin\nkoetti hillitä itseään ja pitää seuraa Sniatynskeille, jotka\nolivat heittäytyneet vallattomiksi kuin koululapset. Lopuksi he\nrupesivat juoksemaan hippaa metsässä; Klarakin otti osaa leikkiin,\nmutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, koska hänen suurikokoisen\nruumiinsa liikkeet ehdottomasti kävivät kömpelöiksi. Oli suorastaan\nhullunkurista nähdä, kun hän juosta hölkytti.\n\nHeidän ajaessaan toisiaan takaa jäin yksin Anielkan kanssa.\nJärjestelmäni mukaan tuli minun nyt tehdä Anielka tietoiseksi syystä\nhänen levottomuuteensa. Virkoin siis:\n\n— Sinua vaivaa tänään jokin, Anielka, eikö totta?\n\n— Minua? Ei mikään!\n\n— Minusta tuntuu välistä siltä kuin olisit jollakin lailla\ntyytymätön. Ehket sinä pidä Klarasta?\n\n— Minä pidän hänestä päinvastoin tavattomasti enkä ensinkään\nihmettele, että kaikki ihmiset ovat häneen niin ihastuneet.\n\nKeskustelumme katkesi, sillä Klara ja Sniatynskit tulivat paikalle.\nOli aika palata kotiin. Matkalla kysyi Sniatynski Klaralta, onko hän\ntodella Varsovan-matkaansa niin tyytyväinen kuin hän väittää.\n\n— Paras todistus siitä on, etten ensinkään ajattele kotimatkaa,\nvastasi hän iloisesti.\n\n— Mepä koetamme, kävin paikalla kiinni hänen sanoihinsa, — pitää\nhuolta siitä, että neiti kokonaan jääkin luoksemme.\n\nKlara, joka tavallisesti ottaa kaikki mitä hänelle sanotaan, perin\nluontevalta kannalta, katsahti minuun kysyvästi, kävi jonkun verran\nhämilleen ja lausui: — Kaikki ovat minulle täällä niin äärettömän\nhyvät. Tiesin, että leikillä lausutut sanani voivat viedä harhaan\nKlaraa, mutta minulle olikin tärkeintä tietää mitä ne vaikuttivat\nAnielkaan. Onnettomuudeksi en voinut saada selvää mistään; Anielka\nnapitti juuri sillä hetkellä hansikkaitaan ja painoi päänsä niin\nsyvään, että hattu kokonaan varjosti hänen kasvonsa. Tuo liike tuntui\nminusta kuitenkin hyvältä enteeltä.\n\nMe palasimme kotiin. Täti ja Celina rouva odottivat meitä\npäivälliselle, joka oli siirtynyt kello kymmeneen illalla. Sitte\nKlara improvisoiden soitti \"Frühlingsliedinsä\". Varmaankaan ei\nPloszow koko olemassaolonsa aikana ole kuullut sellaista soittoa.\nMinä kuitenkaan en kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiota, koska\nAnielka täytti kaikki ajatukseni. Olin asettunut likelle häntä ja\nme istuimme puolipimeässä, koskei Klara sallinut tuoda lamppua\nsaliin. Sniatynski huitoi käsivarsillaan ikäänkuin ne olisivat\nolleet keppejä. Se nähtävästi hermostutti hänen rouvaansa, koska hän\ntuontuostakin vetäisi häntä kädestä. Anielka istui liikkumattomana.\nLuultavasti hän, omia asioitaan ajatellen, ei kuunnellut\n\"Kevätlaulua\" enempää kuin minäkään. Olin varma siitä, että hän\ntällä hetkellä ajattelee minua ja Klaraa ja varsinkin sanoja,\njotka lausuin Klaralle. Minun oli helppo arvata, että vaikkei hän\nrakastaisikaan minua, vaikkei hän vähimmässäkään määrässä aavistaisi,\nettä tunteeni häntä kohtaan on muuta kuin veljellistä kiintymystä,\nniin häneen täytyy koskea nyt, kun hän näkee että toinen ryöstää\ntunteen häneltä. Hänestä täytyy tuntua yksinäiseltä ja vaikealta.\nKun ei nainen ole onnellinen avioliitossaan, niin hän tarrautuu\nkiinni jokaiseen tunteeseen, vaikkei se olisi muuta kuin ystävyyttä,\nkuten köynnöskasvi puunrunkoon, ja pelkää kadottavansa tuen. Jos\ntällä hetkellä olisin polvistunut hänen eteensä ja tunnustanut, että\nrakastan yksin häntä, niin hänet varmaan tunnustukseni herättämän\npelästyksen ohella olisi vallannut ilo, jommoista ihmisille\ntuottaa yksin rakkaan toivomuksen toteutuminen. En epäillyt tätä\nvähimmässäkään määrin. Mutta jos näin on — jatkoin hengessä\najatuksiani — niin eikö tunnustusta tule jouduttaa? Täytyy tietysti\nvain keksiä tapa, mikä tuottaa vähimmin tuskaa ja enimmin iloa.\n\nJa minä rupesin heti miettimään tuota tapaa, josta kaikki tulisi\nriippumaan. Ymmärsin, että Anielkalta paikalla on riisuttava aseet\nja katsottava, ettei hän ainiaaksi pääse karkoittamaan minua\nluotaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä raskaassa työssä, minulla\noli ratkaistavana vaikea ongelma. Kiihdyin kiihtymistäni ja, kumma\nkyllä, olin levottomampi Anielkasta kuin itsestäni. Ymmärsin\nnimittäin, että hänen elämäänsä voi syntyä ääretön aukko — ja\npelkäsin hänen puolestaan. Sali kävi äkkiä valoisemmaksi, sillä kuu\noli noussut puiden takaa ja loi permannolle neljä heleää ikkunan\nkuvaa. Koko huone oli yhä täynnä \"Kevätlaulun\" säveliä. Satakieli\nvastasi Klaralle pensaikosta, avoimen lasioven läpi. Oli ihmeellisen\nkaunista: lämmin toukokuun yö, soittoa, rakkautta. Tulin ehdottomasti\najatelleeksi, että jollei elämä annakaan onnea, niin se ainakin antaa\nsille sopivat kehykset.\n\nAloin tämän loistavan hämyn keskeltä silmilläni etsiä Anielkan\nkatsetta, mutta hän tuijotti lakkaamatta Klaraan, joka tällä hetkellä\ntodella vaikutti kuin ilmestys. Kuun valo, liukuessaan yhä peremmälle\nhuonetta, oli vihdoinkin saapunut hänen ja soittokoneen kohdalle.\n\nVaaleissa vaatteissaan loisti hän kuin musiikin henki. Taikaa ei\nkuitenkaan enään kestänyt kauvan. Klara lopetti \"Kevätlaulunsa\", ja\nheti senjälkeen antoi rouva Sniatynski, jonka jo oli kiire kotiin,\nlähtömerkin. Koska ilta oli ihmeellisen suloinen, ehdotin, että\nlähtisimme saattamaan viertotielle, puolen virstan päähän talosta.\nTarkoitukseni oli palatessa saada jäädä Anielkan kanssa kahden. Hän\nei mitenkään voinut kieltäytyä. Täti taas ei lähde mihinkään, sen\ntiesin. Laskujeni täytyi siis pitää paikkansa.\n\nAnnoin määräyksen, että vaunut odottaisivat viertotiellä, ja\npian astelimme lehmuskujaa, joka johtaa kartanosta valtatielle.\nTarjosin käsivarteni Klaralle, astelimme muuten yhdessä ryhmässä, ja\nsammakkojen kurnutus Ploszowin lammikoilta seurasi meitä.\n\nKlara pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan noita kuoroja, jotka ajoittain\nvaikenivat, samassa alkaakseen äännellä entistä voimakkaammin.\nVihdoin hän virkkoi:\n\n— Finaali \"Kevätlauluuni\".\n\n— Mikä ihana yö! lausui Sniatynski.\n\nJa samassa hän rupesi lausumaan ihanaa kohtaa \"Venetsian kauppiaasta\":\n\n    \"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa!\n    Täss' istukaamme, antain soiton äänten\n    Solua korviimme; yön tyyni hiljaus\n    Sävelten vienoon sulosointuun sopii...\"\n\nSiinä hänen muistinsa petti, mutta minä satuin muistamaan eteenpäin\nja jatkoin:\n\n    \"No, istu, armas! Kas kuin taivaan tanner\n    Kirkkaita kulta-kierikäit' on täynnä;\n    Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,\n    Kulkeissaan niin kuin enkel' laulaa, yhtyin\n    Heleäsilmäisten keruubein kuoriin.\n    Niin sointuu kuolemattomien sielut,\n    Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu\n    Liallaan peittää sen, sit' emme kuule.\"\n\nSitte improvisoin Klaralle, joka ei ymmärtänyt puolaa, äkkiä\nranskalaisen käännöksen. Kuunnellessaan säkeitä tuli hän välittömästi\nnostaneeksi silmänsä korkeutta kohti ja virkkoi sitte, osoittaen\ntähtiä:\n\n— Olen aina ollut varma siitä, että tuo kaikki laulaa.\n\nRouva Sniatynski oli samaa mieltä, hän väitti usein puhuneensakin\nsiitä miehensä kanssa, joka kuitenkaan ei mitenkään voinut muistaa\nsitä. Siitä nousi aviopuolisoiden kesken pieni kina, joka huvitti\nsekä minua että Klaraa. Anielka ei koko aikana ottanut osaa\nkeskusteluun. Päähäni pälkähti, että ehkä tuo rakas olento on\npahoillaan siitä, että talutan Klaraa ja pidän seuraa yksistään\nhänelle. Sitä ajatellessa valtasi minut ääretön onni. Koetin\nkuitenkin hillitä itseäni ja sanelin hengessäni: \"älä sinä luulekaan\nhänen tietoisesti tajuavan, että tunne on mustasukkaisuutta: hän\non vain surullinen ja ehkä hiukkasen loukattu — siinä kaikki\".\nOlisin sillä hetkellä antanut pois Klaran ja kokonaisen liudan hänen\nveroisiaan taiteilijattaria, jos olisin saanut lausua Anielkalle,\nettä kaikki mitä minussa on, kuuluu hänelle. Sniatynski rupesi\nsamassa puhumaan jotakin astronomiasta. En kuullut siitä puoliakaan,\nvaikka tämä tiede aina mitä suurimmassa määrässä on kiinnittänyt\nmieltäni, se kun ei pane ahdistavia rajoja itselleen enempää kuin\nihmissielun ja äärettömyyden välille.\n\nSaavuimme vihdoin suurelle tielle, ja Sniatynskit ja Klara nousivat\nvaunuihin. Hetken perästä eteni jo pyörien röyke, kuulimme vielä\nviimeisen \"näkemiin asti!\" ja olin Anielkan kanssa kahden.\n\nKäännyimme paikalla kotia kohti ja astelimme hyvän aikaa ääneti.\nSammakot olivat jo vaienneet, vain kaukaa työväenasuntojen seuduilta\nkuului yövartiain vihellys ja koirien haukunta. Olin tahallani\npuhumatta Anielkalle, sillä tämä äänettömyys tietää, että meidän\nvälillämme tapahtuu jotakin ja Anielkan täytyy se ymmärtää.\nPuolitiessä virkoin kuitenkin:\n\n— On ollut hauska päivä — eikö totta.\n\n— En moniin aikoihin ole kuullut sellaista soittoa, vastasi Anielka.\n\n— Sinä olit kuitenkin ikäänkuin jollakin lailla tyytymätön. Älä\nkielläkään. Minä seuraan kaiken aikaa mitä mielessäsi liikkuu ja\nhuomaan pienimmänkin varjon kasvoillasi.\n\n— Sinun täytyi tänään seurustella vieraiden kanssa... Olet kovin\nystävällinen, mutta vakuutan, ettei minua vaivaa mikään.\n\n— Olen, kuten aina, seurustellut yksinomaan sinun kanssasi, ja jos\nsallit, todistan sen sanomalla sinulle mitä päivän kuluessa olet\najatellut.\n\nOdottamatta hänen suostumustaan jatkoin samassa:\n\n— Olet ajatellut, että minä jonkun verran muistutan\nLatysz-vanhuksia; olet ajatellut, että puhuessani tyhjyydestä, mikä\nminua ympäröi, olen pettänyt sinua, olet ajatellut, että turhanpäiten\npyysin ystävyyttäsi, koska olin saanut sitä jo muualta. Enkö ole\noikeassa? Sanoppa suoraan...\n\nAnielkan oli jonkun verran vaikea vastata.\n\n— Jos niin tahdot, niin ehkä... Mutta tuo kaikki tuottaa minulle\ntietysti vain iloa...\n\n— Mikä tuottaa sinulle iloa?\n\n— Sinun ja Klaran ystävyys.\n\n— Pidänhän minä hänestä paljon, mutta Klara, kuten kaikki muutkin\nnaiset, on minulle aivan yhdentekevä. Ja tiedätkö mistä syystä?\n\nMinä vapisin, sillä tunsin hetken tulleen. Odotin vielä hiukkasen,\njotta Anielka voisi toistaa kysymykseni, sitte lausuin äänellä, jota\nkoetin tehdä niin levolliseksi kuin suinkin:\n\n— Sinun täytyy kerta kaikkiaan tietää ja ymmärtää, että olen\nrakastanut yksin sinua ja rakastan yhä vielä kuin hullu!\n\nAnielka seisahtui kuin maahan naulattuna. Tunsin kalpenevani, sillä\nkasvoni kävivät aivan kylmiksi. Jos tällä hetkellä hänen allansa maan\nperustus horjahti, niin hengestä ja elämästä oli kysymys minullakin.\nMutta tuntien minkä naisen kanssa olin tekemisissä, täytyi minun\npitää kiirettä ja riisua häneltä aseet, ennenkuin hän tulisi\ntajuihinsa ja, karkoittaisi minut.\n\nAloin hätäisesti:\n\n— Älä vastaa minulle, sillä en tahdo mitään, en pyydä mitään —\nkuuletko: en mitään. Tahdoin vain saada sanotuksi, että ottaisit\nelämäni, sillä se on sinun. Vaikka olethan itsekin jo nähnyt, että\nniin on — ykskaikki puhunko siitä vai enkö. Toistan vielä kerran,\netten mitään pyydä, en mitään odota. Sinun on mahdoton kieltää\nminulta mitään, sillä minä itse olen sen jo tehnyt. Kerron sen\nsinulle ainoastaan kuten kertoisin ystävälle tai sisarelle. Tulen ja\nripitän itseni sinulle, sillä minulla ei ole muita; tulen ja kerron,\nettä olen onneton, koska rakastan naista, joka kuuluu toiselle,\nrakastan ilman mittaa, Anielkani, rakastan ilman määrää!\n\nOlimme jo portilla, mutta vielä puiden pimennossa. Silmänräpäyksen\naikana minusta tuntui siltä, että hän painuu puoleeni kuin katkennut\nkukka ja että minä suljen hänet syliini, mutta minä erehdyin.\nSelviydyttyään sanojeni vaikutuksesta, rupesi Anielka uskomattomalla,\nhermostuneella tarmolla toistelemaan:\n\n— En tahdo kuulla sellaista, Leon! en tahdo, en tahdo, en tahdo!\n\nJa hän juoksi ylös kuun valaisemia portaita. Hän suorastaan pakeni\nsanojani ja tunnustuksiani. Hetken perästä hän hävisi etehiseen,\nja minä jäin yksin, rinnassani pelko, levottomuus ja suuri sääli\nhäntä kohtaan, mutta samalla voitonriemu, sillä sanat, joista meille\nmolemmille voi alkaa uusi elämä, olivat nyt lausutut. Enempää\ntietenkään en tällä hetkellä voinut toivoa. Siemen, josta jotakin\ntäytyy nousta, oli kun olikin heitetty maahan.\n\nKotiin palatessa en enään tavannut Anielkaa. Näin ainoastaan tädin,\njoka astellen edestakaisin huoneessa hypisteli rukousnauhaansa\nja rukousten välissä ääneen puheli muista asioista. Toivotin\nhänelle paikalla hyvää yötä, jotta niin pian kuin suinkin pääsisin\nhuoneeseeni. Toivoin tyyntyväni, kun saisin paperille päivän\nvaikutukset ja kun hajalliset ajatukseni joutuisivat jonkinlaiseen\njärjestykseen. Mutta kirjoittaminen on ainoastaan väsyttänyt minua.\nLähden huomenna (tai oikeastaan tänään, sillä ulkona on jo selvä\npäivä) Varsovaan. Anielkan täytyy tulla vakuutetuksi siitä, etten\npyydä mitään, ja ennen kaikkea hänen täytyy saada rauhoittua ja\ntottua siihen, mitä sanoin hänelle. Totta puhuen olen päättänyt\nlähteä senkin takia, että pelkään huomista kohtaamistamme ja haluan\nsiirtää sitä tuonnemmaksi. Hetkittäin minusta tuntuu, että olen\ntehnyt jotakin tavatonta, kun olen istuttanut oman turmelukseni idun\nhänen maailmaansa, joka tähän asti on ollut niin täydelleen puhdas.\nMutta eikö itse asiassa paha siemen tullut kylvetyksi silloin, kun\nhän meni naimisiin miehen kanssa, jota ei hän rakasta eikä voi\nrakastaa? Mikä on siveellisempää: minun rakkauteni, joka puhkeaa\nesiin suuren luonnonlain pakoituksesta, vaiko Anielkan kuuluminen\nmiehelle, joka on polkenut tämän lain jalkainsa alle? Oikeutetuinkin\nsuhde käy häpeälliseksi, jollei se perustu rakkauteen. Ja minä, joka\nymmärrän nämä asiat niin juurta jaksain, olen kuitenkin niin heikko,\nettä kauhu valtaa minut niin pian kuin minun pitää jalallani satuttaa\ntuota moraalisuuden ruumista. Onneksi on kauhuni toki hetkellinen.\nVaikken varmuudella tietäisikään oikeuden olevan omalla puolellani,\nniin en millään lailla usko sen olevan vastaisellakaan puolella.\nMuutenhan kaikkien epäilysten täytyy väistyä tosiasiain tieltä, jotka\nsisältyvät sanoihin: minä rakastan!\n\nMutta jos sydämeni nyt suorastaan seisahtuu, kun ajattelen, että\nhänkään mahdollisesti ei nuku, että hän ehkä itkee ja tuskittelee —\nniin se vain on uusi todiste rakkaudestani. Kaikki mitä on tapahtunut\nja kaikki mitä tulee tapahtumaan on välttämätöntä.\n\n\nToukokuun 19 p:nä.\n\nKoko sen päivän, jolloin tulin Varsovasta, nukuin kuin kuoleman unta.\nPloszowissa olin surrut joka minuuttia, jota en viettänyt Anielkan\nseurassa ja öisin olin kirjoittanut. Se oli kokonaan uuvuttanut\nminut. Olen vieläkin väsynyt, mutta voin kuitenkin ajatella. Tuntuu\nhiukan häpeälliseltä, että pakenin Ploszowista ja jätin Anielkan\nyksin kantamaan tunnustukseni painoa. Mutta eihän pelkuruus ole niin\nkauhea asia, kun on kysymyksessä rakastettu nainen. Enkä tietenkään\nolisi lähtenyt tieheni, jollen olisi varma siitä, että siitä\nkoituu hyötyä rakkaudelleni. Anielkan täytyy kun täytyykin aamulla\nnoustessaan, rukoillessaan, kävellessään puistossa, hoidellessaan\nsairasta äitiään, aina, aina toistelemistaan toistella: \"hän rakastaa\nminua\" — ja ajatuksen täytyy vähitellen käydä hänelle vähemmän\nmahdottomaksi, vähemmän kauhistuttavaksi. Ihminen tottuu kaikkeen,\nnainen varsinkin tottuu pian ajatukseen, että häntä rakastetaan,\nvarsinkin kun hän itse rakastaa. Samana hetkenä, jolloin minulle\nselveni, että rakastan häntä, aloin kysyä: rakastaako hän minua?\nJa tätä kysymystä olen nyt päässäni käännellyt ja väännellyt. Olen\nkylmästi koettanut ottaa lukuun kaikki asianhaarat, aivan niinkuin\nei kysymys ensinkään koskisi minuun — ja minä olen tullut siihen\njohtopäätökseen, että hän rakastaa minua. Mennessään naimisiin hän\nrakasti minua eikä Kromickia; hän meni naimisiin epätoivosta. Jos\nmies vielä olisi ollut harvinaisen etevä ja kiinnittänyt hänet\nmaineensa tai aatteensa mahdilla, jos hän olisi ollut harvinainen\nluonne — niin mahdollisesti Anielka olisi voinut unohtaa minut.\nMutta Kromicki ei saattanut valloittaa häntä edes rahataudillaan.\nSitäpaitsi hän heti häiden jälkeen läksi tiehensä, vieläpä möi\nGluchowin, jonka säilyttäminen perheen hallussa oli sekä äidin että\ntyttären elämäntehtävä. Arvosteli Kromickia miten objektiivisesti\ntahansa, niin hän on vähäpätöinen ihminen, eikä hänessä ole mitään,\njoka voisi kiinnittää tätä ihanteellisesti tuntevaa ja ajattelevaa\nnaista. Nyt saavun minä, jota hän nähtävästi ei vielä ole voinut\nunohtaa. Kosketan heti tullessani hänen sydäntään, palauttamalla\nmuistot joka sanallani ja joka katseellani; vedän häntä puoleeni\nsekä kehittyneisyydelläni että ennen kaikkea todellisen rakkauden\nmagneettivoimalla. Ottaen lukuun että Anielka tiesi miten minä\nkärsin, kun lähetin hänen luokseen Sniatynskin, että hänen täytyi\nsurra minua, ettei hänen hellyytensä ollut voinut sammua — sanon:\nelämäni on kysymyksessä, mutta kaikesta päättäen en voi hukata peliä.\n\nOikeus on puolellani. Se on aina jokaisen puolella, joka puolustaa\nhenkeänsä. En sano tätä kiihtymyksen vallassa, vaan varsin\nlevollisena. Minulla ei ole pohjaa jalkain alla, ei vakaumusta, ei\nuskoa eikä periaatteita, sillä kaikki nämä ovat kuolleet: harkinta ja\narvostelu ovat minusta tappaneet ne. Mutta minulla on se elinvoima,\nminkä jokainen ihminen on saanut syntyessään, ja kun ei tämä\nvoima löytänyt toiminta-alaa, on se kiteytynyt tunteeksi, ja koko\ntunteeni on kohdistunut Anielkaan. Minä riipun kiinni rakkaudessani\nkuten hukkuva laudanpalasessa. Jos se minulta viedään, lakkaan\nolemasta. Järki kysyy: mikset mennyt naimisiin Anielkan kanssa? Minä\nvastaan kuten jo kerran ennen olen vastannut: en mennyt naimisiin\nsiitä syystä, että olen kieroon kasvanut enkä suora. Molemmat\nhoitajattareni: harkinta ja arvostelu ovat kasvattaneet minut siksi,\nmikä olen. Minkätähden juuri tästä naisesta, eikä jostakin toisesta,\ntuli pelastava laudanpala? En tiedä. Nähtävästi näin oli määrätty. Se\nei riippunut minusta.\n\nJos hän tänään tulisi vapaaksi — ottaisin hänet epäilyksettä\nomakseni — mutta jollei hän ensinkään olisi mennyt naimisiin...?\nKuka tietää... Häpeä sitä on lausua, ja kuitenkin on mahdollista,\nettä silloin olisin ollut vähemmin halukas.\n\nEikä syynä menettelyyni olisi ollut minkäänlainen romantiikka,\nniinkuin esim., että pitäisin avioliittoa elämän jokapäiväisenä\nproosana. Minä nauran noita vanhentuneita katsantotapoja. Kokemuksen\nnojalla minulla kuitenkin on syytä uskoa, että loppumattomiin olisin\neritellyt Anielkaa ja itseäni. Vihdoin olisi joku vienyt hänet\nminulta.\n\nParas etten enään ajattele. En tahdo kirota.\n\n\nToukokuun 20 p:nä.\n\nOlen tänään koettanut ajatella mitä tapahtuu, kun olen voittanut\nAnielkan vastarakkauden, eli oikeammin: kun olen saanut hänet\ntunnustamaan rakkautensa. Näen edessäni onnen, mutta en näe\nratkaisua. Jos minä Ploszowin naisten läsnäollessa lausuisin sanan:\navioero, niin varmaan talo vaipuisi maan alle. Ilman vähintäkään\nepäilystä ovat tädin ja Celina rouvan periaatteet sitä laatua, ettei\nkumpikaan kestäisi sellaista iskua. Ja Anielka on samaa maata,\nhänen käsityksensä on sama kuin tädin ja hänen äitinsä. Samana\nhetkenä, jolloin hän tunnustaa rakastavansa minua, lausun kuitenkin\ntuon sanan, ja hänen täytyy tottua avioeron ajatukseen. Muuta\nmahdollisuutta ei ole, vaikkapa sitte täytyisi jäädä odottamaan tädin\nja Celina rouvan kuolemaa. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Joko\nKromicki suostuu siihen vapaaehtoisesti tai ei. Ja jälkimäisessä\ntapauksessa otan Anielkan ja vien hänet vaikkapa Intiaan. Hankin\navioeron tai osoitan avioliiton laittomaksi vastoin hänen tahtoaan.\nOnneksi minulta ei puutu keinoja. Olen valmis kaikkeen, ja syvä\ntunteeni puhdistaa minut omissa silmissäni täydellisesti. Tällä\nkertaa ei olekaan kysymys mistään idyllistä, vaan tunteesta, joka\non kiteytynyt keskeisimmäksi koko olennossani. Sen vilpittömyys ja\nvoima pyhittävät menettelyni Anielkaa kohtaan. Minä petän häntä kun\nsanon, etten pyydä häneltä muuta kuin sisaren tunteita; minä petän\nhäntä, kun vakuutan, etten vaadi mitään — mutta kaikki tämä olisi\nrumaa valhetta ainoastaan siinä tapauksessa, että itse rakkaus olisi\nvalhetta. Rakkauteni totuuden valossa on se ainoastaan järjestettyä\ntoimintaa, tunteen diplomatiaa. Se kuuluu rakkauteen. Käyttäväthän\nkihlatutkin kaikkinaisia temppuja houkutellakseen toisiltaan\ntunnustuksia. Minä puolestani olen rehellinen silloinkin kun petän.\n\n\nToukokuun 21 p:nä.\n\nOlen sanonut Anielkalle, että aion ryhtyä työhön — ja aion\ntodella, vaikkapa vain sentähden, että olen sanonut sen hänelle.\nEnsi työkseni olen päättänyt toimittaa isän kokoelmat Varsovaan\nja täällä panna kuntoon Ploszowskien museon. Se on oleva Anielkan\nansio ja ensimäinen, rakkaudestamme johtuva hyödyllinen teko.\nArvaan että Italian hallitus tulee tekemään vaikeuksia, jokin laki\nsuojelee nimittäin vanhoja muistomerkkejä ja arvokkaita taideteoksia\nmaastavientiä vastaan. Mutta se on asianajajani huoli. Ah, muistan,\nettä Sassoferratan madonnakin, jonka isä määräsi tulevalle\nminiälleen, on kokoelmieni joukossa. Lähetettäköön se heti paikalla\ntänne, siitä voi olla minulle hyötyä.\n\n\nToukokuun 22 p:nä.\n\nMiten häijy onkaan ihmisluonto! Tuo Kromicki, joka siellä kaukaisilla\naroilla ajaa takaa miljoonia sillaikaa kun täällä kuiskataan\nrakkauden sanoja hänen vaimonsa korvaan — on minusta auttamattomasti\nnaurettava; ja riemulla minä ajattelen, että saman täytyy johtua\nAnielkankin mieleen. Jollei kuitenkaan johtuisi, niin minä kyllä\ntiedän riistää kaikki verhot hänen silmiltään. Koko Kromicki\npaljastaa itsensä siinä ainoassa teossa, että hän myi Gluchowin ja\njätti äidin ja tyttären kodittomiksi... Varmaan hän ajatteli, että he\nasettuvat asumaan Odessaan tai Kieviin, mutta Celina rouvan sairaus\njohdattikin Anielkan Ploszowiin.\n\nHän tiesi kuitenkin miten heikko Celina rouvan terveys on, hänen\ntäytyi ymmärtää, että hän voi vakavasti sairastua, ja silloin\nAnielka jää yksin kantamaan surujen ja huolten taakkaa. Ehkäpä asiat\nehdottomasti vaativat hänen läsnäoloaan kaukaisessa idässä — mutta\nminkätähden hän siinä tapauksessa meni naimisiin?\n\nHuomenna palaan Ploszowiin. Kovin minun on sinne ikävä — ja\nsitäpaitsi tahdon jo katsoa Anielkaa silmiin, usein minua nimittäin\nvaivaa se tunne, että olen paennut vastuunalaisuutta. Tunnustuksen\ntehtyäni minun täytyi lähteä — mutta nyt pitää palata. Kukaties on\nonneni suurempi kuin aavistankaan? Ehkäpä hänkin ikävöi minua?...\n\nKävin tänään Sniatynskeilla ja hain Klaraa, mutta en tavannut\nhäntä kotona. Sitte kävin tervehtimässä kauneudestaan kuuluisaa\nrouva Koryckia, joka käyttää historiallista nimeään kuin mitäkin\njockeylakkia ja lyö sukkeluudellaan kuin piiskan siimalla. Pääsin\nkuitenkin leikistä ilman naarmua. Vieläpä hän suvaitsi liehitelläkin\nminua. Jätin lisäksi käyntikorttini pariin kymmeneen paikkaan. Tahdon\nnimittäin, että ihmiset luulisivat minun asuvan Varsovassa.\n\nIsän kokoelmien siirtäminen ei riitä minulle, sillä sehän on tahtoni\nja kukkaroni asia eikä mikään työ. Niin olen siis taasen jäänyt\nmiettimään mihin voisin tämän ohella ryhtyä. Tavallisesti lakkaavat\nihmiset minun asemassani hoitamasta omaisuuttaan — tai hoitavat\nsitä, poikkeuksia lukuunottamatta, huonosti, paljon huonommin\nkuin minä. Ainoastaan muutama kymmenkunta meistä näyttelee osaa\njulkisessa elämässä. Kuten jo yllä mainitsin, huvittelevat toiset\nmeistä olemalla aristokraatteja, toiset olemalla demokraatteja, ja\non sellaisiakin, jotka elämänsä määräksi ovat panneet taistelun\ndemokraattisia virtauksia vastaan ja yhteiskunnallisen hierarkian\npuolustamisen. Minä osaltani luen tämän urheilun samaan luokkaan\nkuin kaiken muunkin, ja kun en ole urheilija, niin en voi ottaa\nosaa leikkiin. Vaikkei se edes olisikaan leikkiä, vaikka siinä\npiilisikin joitakin käytännöllisiä tarkoitusperiä, niin kaikesta\nhuolimatta katselen yllämainittuja \"urheilijoita\" siksi epäilevin\nsilmin, etten voisi liittyä heihin. Demokratiaa eivät hermoni\nsiedä — nimittäin siedän kyllä synnynnäisiä talonpoikia, mutta en\npatenttidemokraatteja. Aristokratiasta ajattelen, että jos todella\nsen olemassaolo perustuu historiallisiin tekoihin ja esi-isien\nansioihin, niin on suurin näitä ansioita meillä sitä laatua, että\njälkeläisten pitäisi pukeutua säkkiin ja siroitella tuhkaa päänsä\npäälle. Muuten eivät nuo molemmat eri leirit itsekään usko asiaansa,\nlukuunottamatta joitakin — harvinaisen typeriä — poikkeuksia.\nMuutamat teeskentelevät vilpittömyyttä itsekkäässä tarkoituksessa,\nmutta koska minä en milloinkaan viitsi teeskennellä, niin ei se\ntaistelu sovi työksi minulle.\n\nSitte on vielä Sniatynskin tapaisia synteetikkoja, jotka pysyttelevät\nmolempien leirien välissä ja koettavat sulattaa kummankin\nsynteettisyyteensä. Ne ovat yleensä voimakasta väkeä, mutta vaikka\nminä kääntyisinkin heidän uskoonsa, niin minun siitä huolimatta\npitäisi tehdä jotakin, sillä eihän tunne ole mitään työntekoa —\nja sitä täytyy jotenkuten syventää. Sniatynski kirjoittaa paraikaa\nnäytelmää... Totta puhuen, kun ajattelen asiaa likemmin, olen\njonkinlainen kasvannainen enkä tiedä miten olen siksi tullut. On\nkun onkin tavatonta, ettei ihminen, jolla on melkoiset varat, hyvät\ntiedot ja koko joukko kykyä ja tahtoa, pääse kiinni mihinkään.\nTaasen tekee mieleni kirota, sillä huomaan selvästi, että kaikkeen\non syynä ylenmäärin herkistynyt aistielämäni. Minun mukaani kelpaisi\nmääritellä vanhan vuosisadan ja vanhan sivistyksen tautia, sillä\nminussa se esiintyy kaikkine tunnusmerkkeineen. Ihmisen, joka\nepäilee uskoa, epäilee tietoa, epäilee vanhoillisuutta, epäilee\nedistysmielisyyttä j.n.e. — on totisesti vaikea ryhtyä mihinkään.\n\nEnhän minä toivo mitään mahdottomia. Elämä perustuu aina työhön,\nihmiset tekevät täälläkin työtä, sitä ei voi kieltää. Se on\nkuitenkin jonkinlaista työhevosten raadantaa, lyhteiden vaivaloista\nkuljetusta riiheen. Vaikka tahtoisinkin, niin en kykene sellaiseen.\nMinä olen paraadihevonen — sopisin ehkä vaunujen eteen, mutta\ntavallisia rattaita pölyisellä tiellä vetää mikä koni tahansa\ntyynemmin ja tasaisemmin kuin minä. Taloa rakennettaessa en mitenkään\nkelpaisi kantamaan tiiliä, ehkäpä voisin ajatella koristustyötä;\nonnettomuudeksi ei tarvita tällaisia mestareja, kun on kysymys\nyksinkertaisesta asunnosta ja katosta pään päälle.\n\nJos minä edes tuntisin sisällistä tarvetta työhön tai haluaisin\ntehdä jotakin Sniatynskin opinkappaleiden käskystä, niin ehkäpä\nvoisin pakoittaa itseni toimintaan. Mutta vaikuttimeni on totta\npuhuen aivan ulkopuolinen. Tahdon tehdä työtä sentähden, että\nrakastettuni sitä minulta vaatii. Anielka on siinä suhteessa hyvin\nintomielinen ja arka. Mutta juuri sentähden itserakkauteni ja laskeva\nviisauteni neuvovat minua ponnistamaan asemaan, joka korottaa minua\nhänen silmissään. Saadaan nähdä, minun täytyy joka tapauksessa\nvielä miettiä. Sillä välin saa kukkaroni toimia. Siirrän tänne isän\nkokoelmat, annan avustusta erinäisille laitoksille ja lahjoitan\nrahaa, kun vaan tilaisuus ilmaantuu.\n\nMikä omituinen vaikutusvalta onkaan sellaisella naisella kuin\nAnielka! Hänen tielleen sattuu todellinen \"nero ilman salkkua\",\nsellainen pinttynyt tyhjäntoimittaja kuin minä, ja tuskin ovat\nhe tavanneet, nainen ei ole edes lausunut mitään toivomusta,\nkun tyhjäntoimittaja jo näkee olevansa kutsuttu tehtäviin ja\nvelvollisuuksiin, joita ei hän milloinkaan ole ajatellut. Hitto minut\nvieköön, jos päähäni pälkähtäisi ilahuttaa jotakin parisitarta tai\nwienitärtä kuljettamalla kokoelmani Parisiin tai Wieniin!\n\nPalaan kun palaankin jo Ploszowiin, sillä minä ikävöin hyvää\nhengetärtäni!\n\n\nToukokuun 23 p:nä.\n\nLähdin Ploszowista joksikin aikaa, jotta Anielka voisi tehdä\npäätöksensä. Varsovassa ja matkalla Ploszowiin koetin sitte\narvata mitä hän on mahtanut päättää. Tiesin, ettei hän ikinä ole\nkirjoittanut miehelleen: \"Tule heti kotiin ja vie minut pois, sillä\nPloszowski ahdistaa minua rakkaudentunnustuksillaan.\" Sitä ei hän\ntekisi, vaikka vihaisikin minua. Hänen luonteensa on siksi hieno.\nSellaisesta toimenpiteestä seuraisi tietenkin jokin yhteenotto\nminun ja Kromickin välillä. Silloin täytyisi Anielkan ehdottomasti\njättää sairas äitinsä, koska Celina rouvan terveys ei sallisi lähtöä\nPloszowista.\n\nAnielkan asema on todella vaikea, tiesin sen kyllä, kun tein hänelle\ntunnustukseni. Palatessani rupesin pelkäämään, että hän ehkä\nsulkeutuu äitinsä huoneeseen ja välttää minua mikäli mahdollista.\nPian kuitenkin rauhoituin. Maalla ja asuessa saman katon alla kävisi\nsellainen mahdottomaksi, se herättäisi liiaksi huomiota, ja tädin ja\nCelina rouvankin täytyisi ruveta epäilemään jotakin, mikä ei suinkaan\nvaikuttaisi edullisesti Celina rouvan terveyteen.\n\nTotta puhuen käytän asemaa hyväkseni häikäilemättä — mutta kuka\nrakastunut ei sitä tekisi? Tiedän, ettei Anielka, vaikka olisi minuun\nmiten kiintynyt tahansa, sallisi minun tulevaisuudessa toistaa\nsanojani, että hän nousisi vastarintaan voimakkaammin kuin kukaan\nnaimisissa oleva nainen, koska hänen vakaumuksensa ja rehellisyytensä\nvalossa pieninkin myönnytys näyttäisi kuulumattomalta rikokselta.\nMutta millä lailla hän voisi estää minua puhumasta rakkaudestani?\nHänellä ei ole kuin yksi ainoa keino: saada minut vapaaehtoisesti\nsuostumaan pyyntöönsä. Arvelin hänen haluavan ratkaisevasti\nkeskustella kanssani — enkä erehtynyt.\n\nKun tulin Ploszowiin, huomasin, että hän oli käynyt huonon\nnäköiseksi. Kuitenkin hän koetti esiintyä reippaana. Nähtävästi\ntuo rakas olento nyt oli koonnut varastoon todistuskappaleita ja\nuskoi niiden tehoavan. Hän luuli, että kun esittää ne minulle, minä\njoudun aivan aseettomaksi enkä enään voi suutani avata. Oi sinä\npyhä yksinkertaisuus, joka luulet, että totuus maailmassa on vain\nyksi! Älä sinä, Anielkani, ryhdy mihinkään selittelyihin minun\nkanssani, sillä jos minä uskon johonkin totuuteen ja joihinkin\ntodistuskappaleisiin, niin ne ovat rakkauden totuus ja oikeutus. Ja\nminä osaan kääntää jokaisen sinun todistuskappaleesi nurin niinkuin\nminkäkin hansikkaan ja tehdä siitä aseen sinua vastaan. Sinua eivät\npelasta todistelusi, ei edes minun hellyyteni sinua kohtaan, sillä\njota viattomampi ja valkeampi sinä osoitat olevasi, sitä enemmän\nliikutat minua, mutta jota enemmän rakastan sinua, sitä kiihkeämmin\nhaluan sinut omistaa. Kyyneleet, joita sinun tähtesi vuodatan, ovat\nvain krokotiilin kyyneliä ja niiden valuessa saaliinhimoni ainoastaan\nkasvaa. Sellainen on rakkauden ikuisesti kieppuva ratas.\n\nKun vaan Anielkan näenkin, tunnen tarttuvani tuohon rattaaseen.\nPäivällisen jälkeen, samana päivänä, jolloin olin palannut, Celina\nrouvan nukkuessa verannalla makeaa unta, viittasi Anielka minua\ntulemaan puutarhan päähän. Huomasin hänen kasvoistaan, joiden\nharvinainen vakavuus hämmästytti minua, että hänellä juuri nyt on\njotakin tärkeää sanottavaa. Seurasin häntä siis nopeasti. Samassa\nmäärin kuin me loittonimme talosta, tuntui Anielkan rohkeus kuitenkin\nväistyvän. Näin hänen kalpenevan. Nähtävästi hän oli pelästynyt omaa\ntarmoaan. Koska peräytyminen kuitenkin oli mahdoton, rupesi hän\npuhumaan epävarmalla äänellä:\n\n— Jos sinä tietäisit miten onneton minä näinä päivinä olen ollut...\n\n— Luuletko sitte, että minun on niin helppo elää? vastasin.\n\n— En, en luule — ja sentähden minulla onkin sinulle suuri pyyntö...\nMinä tiedän, että sinä ymmärrät kaikki, että olet jalo ja hyvä —\nethän siis kiellä; olen siitä varma, sillä tunnenhan sinut.\n\n— Sano mitä tahdot.\n\n— Sinun täytyy, Leon, matkustaa ulkomaille ja viipyä siellä, kunnes\näiti voi lähteä pois Ploszowista.\n\nTiesin hänen pyytävän juuri tätä. Vaikenin kuitenkin hetkisen,\nikäänkuin etsien vastausta.\n\n— Voit käskeä minua mielesi mukaan, vastasin, — mutta sano minulle\nedes minkätähden lähetät minut maanpakoon?\n\n— Enhän minä lähetä sinua maanpakoon, mutta tiedäthän minkätähden...\n\n— Tiedän, vastasin teeskentelemättömän masentuneena ja surullisena:\n— sentähden, että sinun hyväksesi antaisin viimeisen veripisarani;\nsentähden, että jos ukkosen tällä hetkellä pitäisi surmata toinen tai\ntoinen meistä, minä asettuisin suojelemaan sinua ja ottaisin vastaan\niskun; että olisin valmis kantamaan kaiken onnettomuuden, mikä voi\nsinua kohdata; sentähden että rakastan sinua ylitse kaiken — ovathan\nne raskaita syntejä...\n\n— Ei, keskeytti Anielka kooten voimansa, — vaan sentähden, että\nminä olen miehen vaimo, jota rakastan ja kunnioitan — ja etten tahdo\nkuulla sellaista kieltä?\n\nKärsimättömyys ja suuttumus iskivät minuun äkkiä kuin sähkökipinät.\nTiesin ettei Anielka puhu totta, että kaikki naimisissa olevat naiset\npakenevat rakkauden ja kunnioituksen turviin, jota he muka tuntevat\nmiestään kohtaan, kun tulee kysymys ratkaisevasta teosta — kaikki,\nlyönpä vetoa — vaikkei heidän sydämessään olisi varjoakaan näistä\ntunteista. Anielkan sanat repivät kuitenkin siihen määrään hermojani,\nettä töintuskin sain hillityksi huudahduksen: \"valehtelet, sillä et\nrakasta enempää kuin kunnioitatkaan häntä!\" Samassa johtui sentään\nmieleeni, että hänen voimansa varmaan pian ovat lopussa. Vastasin\nsiis nöyrästi:\n\n— Älä suutu minulle, Anielka — minä lähden!\n\nJa minä huomasin, että nöyryyteni riisui häneltä aseet ja että hänen\nkävi minua sääli. Äkkiä repäisi hän lehden matalasta pensaasta\nja rupesi hermostuneesti paloittelemaan sitä. Ylivoimaisilla\nponnistuksilla sai hän itkunsa hillityksi, mutta hänen rintansa oli\ntäynnä nyyhkytystä.\n\nMinäkin olin pohjaa myöten järkytetty. Jatkoin vaikeasti:\n\n— Älä ihmettele, että epäröin, sillä minulle tehdään hirveää\nvääryyttä. Olenhan sanonut, etten pyydä mitään muuta kuin saada\nhengittää samaa ilmaa kuin sinä ja katsoa sinua. Jumala tietää, ettei\nse ole paljon. Mutta se on koko onneni... Ja senkin sinä minulta\nriistät. Ajattele toki: kuka tahansa voi tulla tänne, puhua kanssasi\nja katsella sinua — ainoastaan minä en — ja siitä syystä, että\nminulle olet rakkaampi kuin muille. Se on toki kohtalon pirullisinta\njulmuutta. Asetu hetkiseksi minun asemaani. Se on sinulle vaikeaa,\nsillä sinä et tunne tyhjyyttä, sinä rakastat miestäsi tai ainakin\nluulet rakastavasi, mikä on sama asia — mutta koeta hetkiseksi\najatella, että olet minä, niin näet, että käskysi on pahempi kuin\nkuolemantuomio. Pitäähän toki minuakin hiukan sääliä. Tiedätkö sinä,\nettä karkoittaessasi minut luotasi et yksin vie minulta näkemisesi\niloa, vaan vedät jalkojeni alta elämäni ainoan pohjan. Olen kertonut\nsinulle, että palasin kotimaahan siinä mielessä, että alkaisin tehdä\ntyötä sen hyväksi. Ehkäpä tämä työ olisi suonut minulle unohdusta ja\nrauhaa, ehkäpä sen kautta olisin voinut sovittaa entiset syyni. Olen\nvasta päättänyt siirtää tänne isän kokoelmat — ja nyt käsket sinä\nminun luopua kaikesta, heittää kaikki ja lähteä oikopäätä maailmalle\nuudestaan alkamaan entistä tarkoituksetonta elämääni ilman ainoaa\nauringon sädettä! Hyvä on — lähden! Mutta lähden vasta jos sinä\nkolmen päivän perästä toistat käskysi, sillä tällä hetkellä uskallan\nvielä luulla, ettet sinä tiedä mitä se minulle merkitsee. Nyt tiedät.\nPyydän sinulta kolmea päivää - en mitään muuta!\n\nAnielka peitti kasvot käsillään ja puhkesi toistelemaan:\n\n— Voi Jumala, Jumala, Jumala!\n\nHän oli niin liikuttava siinä lapsellisessa, syyttävässä\navuttomuudessaan, että minutkin valtasi ääretön sääli. Olin jo\nheittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen ja suostumaisillani\nkaikkeen mitä hän pyysi, mutta juuri hänen syytöksessään vainusin\ntakeen pikaisesta voitosta enkä raaskinut luopua sen hedelmistä.\n\n— Kuule minua, virkoin: — yhdessä tapauksessa lähden paikalla,\njo tänään! ja meret tulevat meitä eroittamaan: siinä tapauksessa\nnimittäin, että tiedän sinun toimivan omankin sydämesi rauhan\nvuoksi eikä ainoastaan päästäksesi näkemästä onnetonta ihmistä.\nPuhun sinulle veljenä ja ystävänä. Tiedän tädin kautta, että olet\nrakastanut minua; jos tuo tunne vielä elää sinussa — niin en enään\nhuomenna ole täällä.\n\nVilpitön tuska pani sanat suuhuni, ja kuitenkin piili niissä\nAnielkalle vaarallinen ansa, jonka piti riistää tunnustus hänen\nhuuliltaan. Jos se olisi tapahtunut, niin — ties — ehkäpä olisin\nmatkustanut, sillä hetkellä olisin kuitenkin, niin totta kuin elän,\nsulkenut hänet syliini. Mutta hän ainoastaan vavahti, ikäänkuin\nvaromattomasti olisin kajonnut hänen haavoihinsa, ja samassa valui\nsuuttumuksen ja kiihtymyksen puna hänen kasvoilleen.\n\n— Ei! huusi hän epätoivoisasti ponnistaen voimiaan: — se ei ole\ntotta! se ei ole totta! Lähde tai jää tänne, mutta se ei ole totta!\nse ei ole totta!\n\nHänen kiihtymyksensä osoitti minulle kuitenkin, että se voi olla\ntotta. Minut valtasi hurja halu paiskata koko totuus raa'alla\nvoimalla vasten hänen kasvojaan, mutta näin tädin kaukaa likenevän.\nAnielka ei enään voinut peittää mielenliikutustaan. Heti kun täti\nhänet näki, kysyi hän:\n\n— Mikä sinun on? Mistä te puhuitte Leonin kanssa?\n\n— Anielka, vastasin, — vaan kertoi minulle miten Gluchowin myyminen\noli vaikuttanut pahaa hänen äitinsä terveyteen. Eikä kummakaan, että\nse häneen koski...\n\nLienevätkö Anielkan voimat olleet lopussa vai lieneekö valhe,\njohon hänen vaitiollen täytyi ottaa osaa, täyttänyt jo ennestään\nkukkurallista katkeruuden kalkkia — joka tapauksessa hän äkkiä\npurskahti hillitsemättömään itkuun. Hänen ruumiinsa hytki\nsuonenvedontapaisesti. Täti kiersi käsivarret hänen ympärilleen ja\npainoi häntä syliinsä kuin lasta.\n\n— Anielka kulta! puheli hän, — rakas lapsi! Minkä sille voi...\nJumalan tahto ennen kaikkea! Rakeet turmelivat minulta viime myrskyn\naikana viisi peltoa, enkä minä ole sanonut herra Chwastowskillekaan\npahaa sanaa!\n\nEn tiedä kuinka puhe viidestä pellosta ja rakeista tuntui minusta\nniin itsekkäältä ja turhalta ainoankaan Anielkan kyyneleen rinnalla,\nettä minun ilkeästi piti keskeyttää:\n\n— Vähät pelloista. Anielka suree äitinsä terveyttä.\n\nJa minä läksin pois tuskissani, sillä tunsin, että tuotan kärsimystä\nnaiselle, jota rakastan yli kaiken. Olin saanut voittoja pitkin\nkoko sotarintamaa ja kuitenkin olin syvästi surullinen, ikäänkuin\ntulevaisuus edessäni olisi ollut kauheana ja oudosti uhkaavana.\n\n\nToukokuun 25 p:nä.\n\nTänään on kulunut kolme päivää keskustelustamme. Anielka ei ole\ntoistanut kehoitustaan, jään siis tänne. Hän puhuu minulle vähän ja\nistuu enimmäkseen huoneessaan, mutta ei kokonaan välttele minua; hän\nnähtävästi pelkää sillä lailla herättävänsä tädin ja äitinsä huomion.\nMinä puolestani koetan olla hänelle hyvä ja ystävällinen sekä\nkaikin puolin pitää hänestä huolta, mutta en mitenkään tungettele\nhänen seuraansa. Hänen pitää saada se käsitys, että rakkauteni\nomalla voimallaan ilmoittaa itsensä, vaikka minä kaikin keinoin\nkoetan sulkea sen itseeni. Niinikään hänen täytyy tietää, että\nrakkauteni kasvamistaan kasvaa, sillä se todella suurenee joka hetki.\nMahdotonta, ettei tämä vaikuttaisi häneen. Oli miten oli: meillä\non jo oma eristetty maailmamme, jossa me olemme kahden; meillä on\noma salaisuutemme, josta eivät täti eikä Celina rouva tiedä mitään.\nKun puhumme välinpitämättömistä asioista, kun koetamme ihmisille\nuskotella, että suhteemme on sama kuin ennen, tunnemme molemmat,\nettä sielujemme pohjalla liikkuu jotakin aivan toista; minulla on\nniinikään sanoja ja katseita, jotka yksin hän ymmärtää. Tähän on\ntultu välttämättömyyden pakosta — ja vaikka kaikki paremmin on\ntapahtunut vastoin Anielkan tahtoa kuin hänen tahdostaan, yhdistää\nse meitä kuitenkin. Aika ja tottumus hänen puoleltaan ja minun\npuoleltani kärsivällisyys tulevat viemään asiat lopulliseen voittoon.\nMinun rakkauteni tulee taukoamatta kehräämään lankoja, joilla hänet\nkiedon ja jotka yhdistävät meitä yhä lujemmin. Se olisi turhaa\ntyötä ainoastaan siinä tapauksessa, että hän rakastaisi miestään.\nSilloin herättäisin hänessä varmasti inhoa. Mutta menneisyys on minun\npuolellani, ja nykyisyys ei kuulu Kromickille. Panen liikkeelle\nkaiken objektiivisuuteni katsellessani tätä asiaa, aivan kuin olisin\njoku kolmas henkilö, ja aina tulen siihen johtopäätökseen, ettei hän\nvoi rakastaa miestään. Anielkan vastarinta on sisällistä taistelua\nharvinaisen puhtaassa sielussa, joka ei edes ajattele uskottomuutta.\nMutta hänellä ei ole taistelussaan mitään tukea. Minä en suinkaan\nuskottele pääseväni helpolla: vastarintaa tulee kestämään kauvan, ja\nvaikea tulee olemaan sitä taittaa. Minun täytyy aina pysyä valppaana,\naina tietoisuudessani hallita, aina selvästi nähdä kaikki; minun\ntäytyy punoa verkkoni niin hienoista langoista, ettei niitä voi\nedes nähdä. En saa milloinkaan vetää liian aikaiseen enkä liian\nkireälle ainoaakaan silmukkaa — ja minä tulenkin varomaan erehdyksiä\nenkä lakkaa ponnistamasta, ennenkuin tämä olento on omani. Ja jos\ntapahtuisikin jokin erehdys, niin se on johtunut rakkaudesta, ja minä\ntoivon, että sekin lopulta on luettava ansiokseni.\n\n\nToukokuun 26 p:nä.\n\nKerroin tänään Sniatynskille, että nyt lopullisesti aion siirtää\nisän kokoelmat Varsovaan. Laskin, että tieto hänen kauttaan joutuu\nsanomalehdentoimittajien korviin, nämä herrat taas eivät tule\nviivyttelemään, vaan korottavat aikomukseni tuota pikaa suuren\nkansalaisteon arvoon. Anielkan täytyy ehdottomasti verrata minua ja\nKromickia toisiimme, vertailu päättyy tietysti minun edukseni. Olen\nniinikään sähköteitse pannut menemään käskyn, että Sassoferratan\nmadonna kiireen kautta ja erikseen on lähetettävä tänne.\n\nAamiaisen aikana kerroin Anielkalle, ehdoin tahdoin kaikkien\nkuullen, että isä testamentissaan oli määrännyt hänelle kuvan.\nHän kävi hämilleen, sillä hän käsitti paikalla isän siihen aikaan\npitäneen häntä tulevana miniänään. Tosin ei hänen nimeään mainittu\ntestamentissa; oli vain sanottu: \"Madonnanpään, numero sen ja sen,\nmäärään poikani tulevalle vaimolle.\" Mutta juuri sentähden tahdoin\nantaa sen Anielkalle. Puhumalla isäni määräyksestä olin herättänyt\neloon meissä molemmissa kokonaisen muistojen maailman. Olin tahallani\nkääntänyt Anielkan mielen entisiin aikoihin, jolloin hän rakasti\nminua ja täydellä rauhalla saattoi rakastaa. Tiedän että hänen\nsieluunsa tuolta aikakaudelta oli jäänyt paljon katkeruutta ja kipua.\nToisin ei saattanut olla. Olisin ollut auttamattomasti hukassa,\njollen viime hetkessä olisi lähettänyt hänelle pyyntöäni Sniatynskin\nkautta. Mutta se on lieventävä asianhaara. Sillä kun Anielka\najattelee rikostani, niin hänen täytyy muistaa, että minä olisin\ntahtonut sovittaa kaikki, että olen rakastanut häntä, kärsinyt ja\nkatumistani katunut. Hänelläkin on syytä nykyiseen onnettomuuteeni.\nTämäntapaisten ajatusten täytyy johdattaa häntä sovinnollisuuteen,\npakoittaa häntä muistelemaan menneisyyttä ja viipymään onnen ajoissa,\njotka nyt olisivat jokapäiväisenä leipänämme, jollen minä olisi\nrikkonut eikä hän ollut niin leppymätön.\n\nOlen huomannut hänen kasvoistaan, että hän pelkää viipyä\nnoissa onnellisissa muistoissa ja koettaa johdattaa puhetta\nvälinpitämättömiin asioihin. Täti ei tällä haavaa ajattele muuta kuin\nläheisiä kilpa-ajoja, hän kun toivoo \"Naughty-boymme\" niissä ottavan\nvaltion palkinnon. Anielka rupesi siis puhumaan hänen kanssaan\nkilpa-ajoista. Mutta hän puhui niin hajamielisesti ja teki muutamia\nniin hullunkurisia kysymyksiä, että täti vihdoin malttamattomana\nsanoi hänelle:\n\n— Lapseni, minä huomaan, ettei sinulla ole pienintäkään käsitystä\nsiitä, mitä kilpa-ajot ovat.\n\nMinä lausuin Anielkalle silmilläni: \"Tiedän että tällä hetkellä\nvain tahdot tukahuttaa sydämesi ääntä\" — ja hän ymmärsi minut\nniin täydellisesti, kuin jos olisin puhunut ääneen. Olen todella\nvarma siitä, että suhteemme täyttää hänen mielensä pohjaa myöten,\naivan kuten minut. Ajatus rakkaudesta avioliiton ulkopuolella on\njo kylvetty hänen sieluunsa, se itää eikä hetkeksikään jätä häntä.\nAnielkan täytyy alituisesti elää tuossa ajatuksessa ja tottua siihen.\nNämä asianhaarat ovat kun ovatkin omiaan kääntämään naisen sydämen\npois aviomiehestä, vaikka hän rakastaisikin häntä. Kun vesipisaroita\nalituisesti putoaa kivelle, niin ne tekevät siihen loven. Jos Anielka\nedes hiukan rakastaa minua, jos hän edes rakastaa menneisyyttämme,\nniin hänen täytyy tulla omakseni. Minun on mahdoton levollisesti\najatella tätä kaikkea, sillä pelkkä onnen esimaku tukahuttaa minua.\n\nMuutamilla seuduilla peittää lentohiekka merenrannat. Kulkija, joka\nlähtee näille rannoille, on auttamattomasti hukassa. Joskus minusta\ntuntuu, että rakkauteni on kuin nuo hiekkarannat. Vedän Anielkan\nhiekkaan ja vaivun samalla itse yhä syvemmälle ja syvemmälle.\n\nKunhan vaan olemme yhdessä!\n\n\nToukokuun 28 p:nä.\n\nTäti viettää nykyään kuusi tai kahdeksan tuntia päivästä\nulkotalollaan Burzanissa, jonne on noin penikulma Ploszowista.\nHän käy katsomassa hevostaan Naughty-boyta ja pitämässä silmällä\nenglantilaista Webbiä, joka harjoittaa hevosia. Olin siellä eilen\ntunnin tai puolitoista. Naughty-boy on todella kaunis eläin ja ehkäpä\nse ratkaisevalla hetkellä tulee olemaan liian hurja. Mutta vähät\nniistä. Kaikkinaiset asiat kutsuvat minua kaupunkiin, sääli jättää\nPloszowia. Celina rouva on pari viime päivää ollut huonompi. Nuori\n\"Chwast\", kuten tädin on tapana sanoa, tosin pitää heikkoudenpuuskaa\nohimenevänä, mutta on kuitenkin määrännyt, että jonkun aina täytyy\nolla sairaan luona pitämässä hänelle seuraa. Muuten rouva raukka\npaikalla alkaa hautoa rakkaan Gluchowinsa menettämistä ja hermostuu\nhermostumistaan. Koetan osoittaa hänelle miltei pojan hellyyttä,\nsillä siten hankin itselleni Anielkan kiitollisuuden ja totutan\nhänet pitämään itseäni likeisenä henkilönä. Sydämessäni ei enään ole\nsijaa vihalle Celina rouvaa kohtaan, hän on aivan liian onneton, ja\nsitäpaitsi minä jo olen ruvennut rakastamaan kaikkia, jotka kuuluvat\nyhteen Anielkan kanssa — kaikkia — paitsi yhtä! Tänään ja eilen\nolen viettänyt muutamia tunteja sairaan luona yhdessä Anielkan\nja Chwastin kanssa. Me luimme ja juttelimme. Celina rouva ei saa\nunta öisin, ja kun ei tohtori anna hänelle kloraalia, vaipuu hän\ntavallisesti päivällä jokaisen pitemmän keskustelun aikana syvään\nuneen, josta hänet — kumma kyllä — herättää ainoastaan hiljaisuus.\nSiitä syystä luemme ja puhelemme yhtä päätä. Niin teimme tänäänkin.\nJollei tohtoria olisi ollut, olisin aivan vapaasti saattanut puhua\nAnielkan kanssa.\n\nSanomalehdet olivat juuri levittäneet tietoja kauniin rouva Koryckin\navioerojutun vaiheista ja päättymisestä. Koko Varsova seuraa\nkiihkeästi tapausta ja varsinkin täti, joka on kaukaista sukua rouva\nKoryckille. Päätin paikalla käyttää hyväkseni tilaisuutta kylvääkseni\nAnielkan sieluun käsityksiä, joita ei siellä ole ennen ollut.\n\n— Täti, lausuin syvällä vakaumuksella, — raivoaa aivan turhaan\nrouva Koryckia vastaan. Minun mielestäni hän menettelee viisaan ja\noikein ajattelevan naisen tavoin. Ihmistahto päättyy siinä, missä\nrakkaus alkaa; se täytyy tädinkin myöntää. Jos rouva Korycki rakastaa\ntoista, niin ei hänellä ole muuta neuvoa kuin erota miehestään. Minä\ntiedän mitä täti vastaisi tähän ja mitä sinä, Anielka, luultavasti\najattelet tällä hetkellä: ajattelet, että jäähän hänelle velvollisuus\n— eikö niin?\n\n— Minä arvelen, että sinäkin olet samaa mieltä, vastasi Anielka.\n\n— Epäilemättä. On vain kysymys siitä, millä puolella rouva Koryckin\nvelvollisuus on.\n\nEn oikein ymmärrä minkä tähden nuori tohtori tällä hetkellä tahtoi\nsaada lausutuksi, ettei hän tunnusta vapaata tahtoa. Pian hän\nkuitenkin tarkkaavasti kuunteli, koska katsantokantani rohkeus\nmiellytti häntä. Nähdessäni hämmästyksen Anielkan kasvoilla kehitin\nedelleen ajatuksiani:\n\n— Voiko olla mitään raaempaa ja luonnonvastaisempaa kuin vaatia,\nettä jonkun on uhrattava rakkaampi olento vähemmän rakkaan tähden?\nUseat uskontunnustukset voivat olla keskenään ristiriitaiset, ja\nsilti saattaa niiden etiikka olla sama. Ja tämän etiikan mukaan tulee\navioliiton aina perustua rakkauteen. Mitä avioliitto sitte on? Joko\nse todella on jotakin pyhää ja rikkomatonta siinä tapauksessa, että\nse nousee tällaiselta pohjalta; tai on se muussa tapauksessa sekä\nsiveysopin että uskonnon vastainen välikirja, joka epäsiveellisenä on\nrikottava. Toisin sanoen: naisen velvollisuudet johtuvat tunteesta\neivätkä joistakin juhlamenojen sarjasta, jotka itsessään ovat vain\nsarja muodollisuuksia. Sanon tämän ihmisenä, joka panee enemmän arvoa\nasian ytimeen kuin muotoon. Tiedän että sana \"uskottomuus\" kaikuu\nvarsin peloittavalta. Mutta älkää kuvitelkokaan, että nainen käy\nuskottomaksi vasta silloin, kunhan jättää miehensä: hän on uskoton,\njopa juurta jaksain, samana hetkenä, jolloin hän tuntee, ettei\nrakasta miestään. Sittemmin on vain kysymys siitä, missä määrin hän\nkykenee toimimaan johdonmukaisesti, missä määrin hänellä on voimaa\nja missä määrin hän rakastaa tai ei rakasta. Rouva Korycki rakasti\nmiestä, jonka vuoksihan nyt eroaa, jo ennenkuin meni aviomiehelleen.\nTuli väärinymmärryksiä, hän käsitti mustasukkaisuudenpuuskan\nkylmyydeksi. Se oli hänen pääerehdyksensä, mutta jos hän nyt tahtoo\nkorjata tuon erehdyksen, jos hän nyt on ymmärtänyt, ettei saa\nuhrata rakastettua olentoa välinpitämättömän takia ja että hänen\nvelvollisuutensa eivät ole konvenanssin vaan tunteen puolella —\nniin siitä voivat häntä syyttää ainoastaan tekopyhät ihmiset tai\nsellaiset, jotka kulkevat sidotuin silmin.\n\nSanoissani oli saman verran valhetta kuin oli tottakin. Tiesin tädin\nleppymättömästi vastustavan teoriaa, jonka mukaan tahto loppuu\nsiinä, missä rakkaus alkaa; mutta lausuin tämän kaiken tahallani,\npakoittaakseni Anielkaa ottamaan sitä vastaan epäämättömänä\ntosiasiana. Tiesin että rouva Korycki on kevytmielinen nainen, jonka\ntekoja ei kannata selittää periaatteen kannalta. Tarinan hänen\nensimäisestä rakkaudestaan tekaisin ainoastaan saadakseni analogian\nuskottavammaksi. Sensijaan tarkoitin täyttä totta, kun puhuin tunteen\noikeuksista ja velvollisuuksista. Mahdollisesti ei tuo teoria olisi\nsaanut minusta niin äänekästä tunnustajaa, jollei se olisi koskenut\nminuun itseeni, mutta ihminen on aina subjektiivinen, ja varsinkin se\nihminen, joka on epäillyt kaikkia objektiivisia totuuksia.\n\nPuhuin oman asiani puolesta, ja olisinpa ollut hullu, jos olisin\npuhunut omaa itseäni vastaan. Laskin että istuttaessani Anielkaan\ntämäntapaisia käsityksiä joudutan toivomaani kehitystä hänen\nsielussaan, koska nämä mielipiteet voivat rohkaista ja puhdistaa\nhäntä hänen omissa silmissään. Ottaen lukuun hänen tavattoman\nherkkyytensä arvelin, että ymppäykseni täytyy menestyä edes jonkun\nverran. Hän ymmärsikin minut täydellisesti, ja helppo minun oli\nhuomata, että jokainen sanani väräjää hänen hermoillaan kuin\nkielillä. Puhuessani kävivät punaiset täplät hänen kasvoillaan yhä\nselvemmiksi; muutamia kertoja painoi hän kädet polttaville poskilleen\nikäänkuin viilentääkseen niitä. Kun vihdoin lopetin, virkkoi hän:\n\n— Kaikkia asioita voidaan todistella, mutta kun ihminen tekee\npahoin, niin omatunto aina sanoo: pahoin teit! pahoin teit! eikä\nvaikene.\n\nNuori Chwastowski nähtävästi ajatteli, että Anielkalta täydellisesti\npuuttuu filosofista mieltä, mutta minusta tuntui ensi hetkessä siltä,\nkuin olisin miekkaillut ja siinä ajanut terävän aseeni seinään.\nAnielkan vastaus teki yksinkertaisuudellaan ja dogmaattisuudellaan\ntyhjäksi kaikki todisteluni. Sillä jos voidaan asettaa epäilyksen\nalaiseksi olettamusta että tahto loppuu siinä missä rakkaus alkaa,\nniin ainakin pysyy varmana, että missä dogmi alkaa, siinä lakkaa\ntodistelu. Nainen, varsinkin puolatar, hyväksyy logiikan siihen\nasti, kunnes se käy hänelle vaaralliseksi. Vaaran uhatessa vetäytyy\nhän yksinkertaisen uskon ja katkismuksen totuuksien turviin, ja\ntätä linnaa ei järkytetä muuta kuin tunteen avulla, sillä järki on\nsen edessä varsin voimaton. Tämä on samalla hänen heikkoutensa ja\nhänen voimansa. Järkielämässään on hän heikompi kuin mies, mutta\nsensijaan hänen sydämensä pyhyys saattaa olla järkähtämätön. Pirun on\nsaatettava nainen rakastumaan, jos mielii viedä häntä lankeemukseen;\njärjen tietä ei häneen vaikuteta, vaikka se sattumalta olisikin oikea.\n\nNäiden huomioiden jälkeen valtasi minut suuri lamaannus. Mitä\ntaitavimmin ja järkevimmin nostetun rakennukseni saattaa Anielka siis\nlyödä kumoon ainoalla huudahduksellaan: \"Paha! omatunto ei salli!\" Ja\ntämän edessä seison minä voimattomana. Minun täytyy lisäksi noudattaa\nmitä suurinta varovaisuutta, jotta en pelästyttäisi häntä liian\nrohkeilla lausunnoilla, joiden tarkoitus on vetää häntä puoleeni eikä\nsuinkaan karkoittaa häntä pois.\n\nEn kuitenkaan voi luopua senkäänkaltaisista keinoista. Ne tosin eivät\nnäyttele mitään pääosaa hänen sielunsa taivuttamistoimituksessa.\nMutta ne voivat olla apuna jouduttamassa ratkaisua. Tämä kaikki on\nturhaa ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän rakasta minua. Se\nolisi kauhea pettymys, mutta silloinkin täytyisi seurata jonkun\nratkaisun.\n\n\nToukokuun 29 p:nä.\n\nTapasin tänään Anielkan seisomassa tuolilla suuren, danzigilaisen\nkellon edessä, joka jollakin lailla oli joutunut epäkuntoon. Kun\nhänen piti nousta varpailleen kiertämään viisaria, heilahti tuoli\nhänen allaan. En ehtinyt muuta kuin huudahtaa: \"Sinä putoat!\" Otin\nhänet syliini ja laskin maahan. Silmänräpäyksen ajan painoin rintaani\nvasten tuota kallista olentoa. Hänen hiuksensa koskettivat poskeani,\nja minä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Päätäni huimasi,\nminun täytyi tarttua tuolin selustaan jotten kaatuisi. Hän näki sen.\nHän tietää, että pohjattomasti rakastan häntä! Tänään en enään voi\nkirjoittaa.\n\n\nToukokuun 30 p:nä.\n\nPäiväni meni kokonaan pilalle, sillä Anielka sai taas aamulla kirjeen\nKromickilta. Kuulin hänen kertovan tädille, ettei hän itsekään tiedä\nkoska pääsee palaamaan: ehkä piankin — ehkä vasta parin kuukauden\npäästä. Minä en voi käsittää kuinka saatan sietää häntä Anielkan\nrinnalla. Ajoittain se tuntuu minusta sulalta mahdottomuudelta. Ainoa\ntoivoni on, että jokin onnellinen sattuma pidättää häntä siellä.\nChwastowski on määrännyt Celina rouvan lähtemään Gasteiniin, niin\npian kuin hänen voimansa vain sallivat. Se on niin kaukana Bakusta,\nettä toivon Kromickin pitävän matkaa liian pitkänä. Mutta minä\nlähden mukaan niin totta kuin tässä seison. Minkä viisaan ajatuksen\ntuo Chwastowski lausuikaan! Mutta tulee tekemään hyvää sekä minulle\nettä Celina rouvalle, jonka terveyden kylvyt ehkä voivat kokonaan\npalauttaa. Ja minäkin olen väsynyt ja tarvitsen vuoristoilmaa, mutta\nennen kaikkea Anielkan likeisyyttä. Huomenna kiiruhdan Varsovaan ja\ntilaan kylpylän johtokunnan kautta sähköteitse asunnon Anielkalle ja\nhänen äidilleen. Jollei huoneita ole saatavissa, ostan kokonaisen\nhuvilan. Kun Celina rouva puhui puuhasta ja vaivasta, joka lankeaa\nAnielkan niskoille, jos matkasta tulee tosi, niin minä sanoin:\n\"Jättäkää kaikki minun haltuuni, hyvä rouva!\" Sitte käännyin\nAnielkan puoleen ja lisäsin hiljaa: \"Järjestän kaikki kuin omaa\näitiäni varten.\" Huomasin että Celina rouva, joka tuskin enään uskoo\nKromickin miljooniin, pelkää minun järjestävän heidän matkansa liian\nkalliiksi, mutta minä olen päättänyt näyttää heille jonkun näennäisen\nsopimuksen ja pitää huolta suuremmista maksuista. Tietenkään en\nvielä ole sanonut, että minäkin aion Gasteiniin. Minun täytyy johtaa\nasioita niin taitavasti, että täti itse ehdottaa matkaani — ja\nluulen sen käyvän varsin helposti, sillä täti ei epäile mitään. Olen\nvakuutettu, että jahka rupean miettimään missä vuoristossa voisin\nviettää kesän, täti sanoo minulle: \"Mutta lähde näiden molempien\nmukaan. Hauskempi sekä heille että sinulle.\" Tietysti Anielka\npelästyy, mutta ehkäpä hänen sielunsa salaisimmassa sopukassa herää\nilokin. Ehkäpä hänen mieleensä johtuu Slowackin säe Kordianista:\n\n    Oot kaikkialla, ylläin, ympärilläin.\n\nRakkauteni rakentaa todella hänen ympärilleen taikapiirin; se\nympäröi hänet, velvoittaa ja lepyttää häntä, painaa hänet rintaansa\nvasten kaikkinaisen huolenpidon muodossa, se keksii palveluksia,\njoita ei hän voi työntää luotaan, jollei mieli avata äidin silmiä\nnäkemään millä kannalla asiat ovat ja pahentaa hänen tilaansa\npaljastuksellaan. Hän karttaa sitä, kuten hän koettaa karttaa, ettei\njoutuisi kiitollisuudenvelkaan minulle eikä osoittaisi myötätuntoaan\nsuurta kärsimystäni kohtaan. Vihdoin tulee kaikki valtaamaan hänet\nmuistojen voimalla.\n\nAamusta iltaan kuulee Anielka kaikkien ylistävän minua; täti\non, kuten aina, aivan sokea rakkaudessaan; nuori Chwastowski,\ntahtoen osoittaa tasapuolisuuttaan, selittää, että olen poikkeus\n\"turmeltuneesta ympäristöstäni\"; olen voittanut Celina rouvankin\nsydämen. Kohtelen häntä sellaisella lämmöllä, että hän nykyään pitää\nminusta. Luulenpa melkein — tai olen varmakin — hänen sielussaan\nvalittavan, etten ole Anielkan mies. Anielkan ympärillä on pelkkää\nsuggeroivaa rakkautta, siitä pitävät huolta sekä ihmiset että luonto.\n\nEntä sinä, rakkaani, yhäkö sinä vastustat kaikin voimin? Milloin sinä\ntulet luokseni ja sanot: \"En enään jaksa — ota minut, sillä minä\nrakastan sinua!\"\n\n\nVarsovassa toukokuun 31 p:nä.\n\nRouva L., erään täkäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtaja,\npyysi Klaraa antamaan toisen konsertin yhdistyksen hyväksi. Klara\nkieltäytyi, selittäen valmistavansa suurempaa musiikkiteosta\nja tarvitsevansa siihen kaiken voimansa. Kirjeeseen, jossa hän\nkohteliaasti esitti kieltonsa, liitti hän kuitenkin saman summan,\njonka ensi konsertti tuotti. Helposti käsittää minkä vaikutuksen\ntämä teki Varsovassa. Päivälehdet ylistivät tietysti taiteilijatarta\nja hänen jalomielisyyttään maasta taivaaseen, ja hänen isänsä\ntodella suuri omaisuus on kasvanut kolminkertaiseksi. En tiedä mistä\nihmiset ovat saaneet päähänsä, että minä menen naimisiin Klaran\nkanssa. Ehkäpä huhuun on vaikuttanut vanha tuttavuutemme ja läheinen\nseurustelumme yhdessä taiteilijattaren monistettujen miljoonien\nkanssa. Alussa se minua jonkun verran harmitti, mutta sitte päätin\ntahallani olla vastaansanottamatta huhua, koska suhteeni Anielkaan\nsiten joutuu kaiken epäilyksen ulkopuolelle.\n\nTänään aamupäivästä Klaran vastaanotossa tuli rouva Korycki luokseni\nhyvin veitikkamaisen näköisenä ja kysyi useiden musiikkimiesten ja\nmuiden varsovalaisten high-lifen henkilöiden läsnäollessa:\n\n— Hyvä serkku, mikä mytologinen sankari se nyt olikaan, joka ei\nvoinut vastustaa sireenien laulua?\n\n— Kukaan ei ole voinut sitä vastustaa, hyvä serkku, vastasin, —\npaitsi Odysseus, ja hän jaksoi vain sentähden, että oli sidottu\nkiinni mastoon.\n\n— Sinä et ole ollut niin varovainen?\n\nMuutamat ympärillä seisovista purivat huultaan odottaessaan\nvastaustani.\n\n— Joskus ei sekään auta, vastasin. — Sinä tiedät parhaiten, että\nrakkaus katkoo kaikki kahleet.\n\nRouva Korycki meni kaikesta itsetietoisuudestaan huolimatta\nhämilleen, ja minä olin saavuttanut yhden noita pikkuvoittoja, jotka\nkiertäessään seurasta seuraan kaikkialla kutsuvat esiin sananlaskun\n\"se koira vinkaisee, johon kalikka sattuu\".\n\nMinulle on yhdentekevää naittavatko ihmiset minut Klaran kanssa,\nmutta syystä, jonka jo mainitsin, on huhu minulle edullinen. En\nkuitenkaan olisi suonut vierailuni hänen luonaan päättyvän niin\nikävästi kuin hänen omasta syystään tapahtui. Kun vieraat olivat\nlähteneet, jäimme Sniatynskien kanssa taloon, ja Klara rupesi\nsoittamaan uutta konserttiaan, joka todella on niin ihmeellinen,\nettemme kylläksi voineet sitä kehua. Soitettuaan pyynnöstämme\nloppuosan uudelleen Klara äkkiä virkkoi:\n\n— Siinä jäähyväiseni — sillä kaikkihan maailmassa päättyy\njäähyväisiin.\n\n— Ettehän toki aio jättää meitä, neiti? kysyi Sniatynski.\n\n— Viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy minun olla\nFrankfurtissa, vastasi Klara.\n\nSniatynski kääntyi minun puoleeni:\n\n— Mitä sinä siihen sanot, sinä joka Ploszowissa sait meidät\ntoivomaan, että neiti ainiaaksi jää luoksemme?\n\n— Minä toistan vielä kerran, että muisto neiti Hilstistä ainiaaksi\ntulee jäämään luoksemme.\n\n— Niin minä sen ymmärsinkin, vastasi Klara lapsellisen alistuvasti.\n\nMinä suutuin sekä itselleni että Sniatynskeille ja Klaralle.\nEnhän toki ole mikään turhamainen narri, jolle naisen valloitus\non kaikki kaikessa. Se ajatus, että Klara mahdollisesti oli\nrakastunut minuun ja elänyt turhassa toivossa, tuntui tavattoman\nvastenmieliseltä. Olin kyllä tietänyt, että hän jollakin\nepämääräisellä tavalla pitää minusta ja että hänen tunteensa ehkä\nkykenee kasvamaan hyvinkin voimakkaaksi, mutta en ollut odottanut,\nettä tämä tunne vaatisi ja pyytäisi jotakin. Äkkiä johtui mieleeni,\nettä ehkä koko matkustamiskysymyksen tarkoitus onkin vain saada\nselville, miten minä otan vastaan uutisen. Otin siis sen vastaan\nniin kylmästi kuin suinkin. Sen rakkauden, jolla minä rakastan\nAnielkaa, pitäisi asettaa ihmisen myötätuntoiseksi, mutta minua ei\nliikuttanut Klaran alakuloisuus enempää kuin hänen vetoamisensa\nmatkaankaan — päinvastoin tuntui hänen käytöksensä tungettelevalta\nhentomielisyydeltä ja loukkasi minua.\n\nMinkätähden? Ainakaan ei ylimysmielisyyden syistä. Sellaiset syyt\novat minulle aivan vieraat. Sillä hetkellä en voinut tehdä itselleni\nselkoa mielentilastani, mutta nyt selitän asian tällä tavalla: minä\nkuulun Anielkalle niin kokonaan ja jakamattomasti, että jokainen\nnainen, joka pyytää minulta vaikkapa ainoaa sydämen lyöntiä, samalla\nryöstää Anielkan omaisuutta. Se selitys riittää minulle.\n\nEpäilemättä tulen lausumaan Klaralle erinomaisen sydämelliset\njäähyväiset, kunhan hän istuu rautatievaunussa, mutta tämä\nennenaikainen matkajulistus teki minuun perin vastenmielisen\nvaikutuksen. Yksin Anielkalla olisi ollut lupa polkea jaloin\nhermojani. En milloinkaan ole katsellut Klaraa niin kalseasti ja\nkriitillisesti kuin tällä hetkellä. Ensi kerran huomasin, että hänen\nupea vartalonsa, heleä ihonsa, tummat hiukset, siniset, jonkun verran\nulkonevat silmät ja kirsikankarvaiset huulet, sanalla sanoen koko\nhänen kauneutensa ikävästi muistuttaa haaremikaunotarta tai — mikä\non vielä pahempi — öljypainoksia toisen luokan hotellien seinillä.\nTulin hänen luotaan mitä huonoimmalla tuulella ja läksin suoraa päätä\nkirjakauppaan valitsemaan muutamia kirjoja Anielkalle.\n\nJo viikon olin miettinyt, että koetan antaa hänelle jotakin\nluettavaa. En tahtonut jättää käyttämättä sitäkään keinoa, vaikka\ntotta puhuen en kiinnittänyt siihen kovin suurta toivoa, lukeminen\nkun vaikuttaa hyvin hitaasti. Lisäksi olen pannut merkille, että\nmeidän naisillemme, joilla on verrattoman paljon vilkkaampi\nmielikuvitus kuin tempperamentti, kirja aina jää epätodellisuudeksi.\nHerkimmänkin tyttölapsen päähän mahtuu ainoastaan jokin hajallinen,\nepäoleellinen maailma, jolla ei ole minkäänlaista tekemistä\nkäytännöllisen elämän kanssa. Varmaan ei yhdenkään puolattaren päähän\npälkähtäisi, että kirjasta ammennettuja mielipiteitä voitaisiin\nsovittaa omaan menettelytapaan. Olen vakuutettu, että jos joku\nsuuri, kuuluisa kirjailija koettaisi saada Anielkaa uskomaan, että\nesimerkiksi naissielun ja naisen ajatusten puhtaus on tarpeeton, jopa\nsiveelliseltä kannalta moitittava ominaisuus, ja jos tämä kirjailija\nvielä ihmeen kautta saisi hänet uskomaan tähän, niin Anielka\nsittenkin päättelisi, että kaikki tuo voi koskea koko maailmaa\nyhteensä, paitsi häntä.\n\nKorkeintaan voivat kirjat totuttaa Anielkaa jonkinlaiseen tunteen\nja ajatusten vapaamielisyyteen. Varsinkaan nyt en toivo mitään sen\nenempää. Rakastan häntä kaikesta sielustani, tahdon vastarakkautta,\nkoetan kaikin keinoin päästä päämääräni perille, en jätä mitään\nkeinoa käyttämättä — siinä kaikki. Minä, joka en koskaan valehtele,\nsanon itselleni suoraan: tahdon johtaa Anielkaa uskomaan miehensä\nminun hyväkseni, mutta en tahdo tärvellä enkä turmella häntä. Älköön\nkukaan tulkokaan sanomaan minulle, että menettelyni ehdottomasti tuo\nturmion mukanaan ja että puheeni on sofismia; minussa asuu muutenkin\nepäilyksen perkele, joka alituisesti ahdistaa minua, sanoen: \"Teet\nteorian itseäsi varten; uskottomuuden tie on turmeluksen tie;\nolisit valmis tekemään päinvastaisen teorian, jos se olisi sinulle\nmukavampaa.\" Onpas siitä huolta! Minä vastaan paholaiselleni:\n\"Voisin epäillä päinvastaisia teorioja yhtä hyvällä syyllä; minä\nkeksin mitä ikinä voidaan keksiä rakkauteni puolustukseksi — sillä\nse on luonnollinen oikeuteni.\" Toinen, vielä suurempi oikeuteni on\nrakkaus. Tunteet voivat olla matalia ja tavallisia tai korkeita ja\nepätavallisia. Nainen, joka seuraa suuren tunteen ääntä, ei kadota\nsielunsa jaloutta, vaikka olisikin naimisissa. Tuollaisen suuren,\nharvinaisen rakkauden juuri haluan herättää Anielkan sydämessä ja\nsentähden saatan sanoa, etten tahdo häntä tärvellä enkä turmella.\n\nEiväthän ulkonaiset toimenpiteet itse asiassa johda mihinkään.\nVaikken vähimmässäkään määrin epäilisi tekeväni pahoin, vaikken voisi\nantaa paholaiselleni yhtään ainoaa voitollista vastausta, niin en\nsittenkään lakkaisi rakastamasta. Minä seuraisin aina sitä voimaa,\njoka on suurempi, nimittäin menettelisin kuten käskee elävä tuntoni\neikä näivettynyt järkeily.\n\nMutta aikamme erittelevän ja pohjaa myöten eritellyn rodun\nonnettomuus on, että se, vaikkei uskokaan erittelyn tuloksiin,\ntottumuksen voimasta yhä ja yhä tutkistelee kaikkea, minkä kanssa\nse joutuu kosketuksiin. Niin on minunkin laitani. Jonkun aikaa jo\nolen pohtinut kysymystä: kuinka on mahdollista, että minä, joka\ntodella olen rakkauden läpitunkema, saatan sellaisella valppaudella\nottaa selkoa kaikista keinoista, jotka mahdollisesti voivat viedä\nminua likemmä päämäärääni; kuinka saatan kylmällä järjellä tehdä\njohtopäätöksiä, aivan kuten joku toinen toimisi minun sijastani.\n\nVastaan: meidän päiviemme ihminen säilyttää aina vapaana jonkun osan\nsielustaan, jota hän käyttää muiden sielun-osiensa tarkkaamiseen.\nTunteen toimeliaisuus, näennäisessä kylmyydessään niin täynnä\nlaskevaa, punnitsevaa oveluutta, on aivan selvässä suhteessa samaisen\ntunteen tempperamenttiin. Jota kuumempi se on, sitä voimakkaammin\npakoittaa kylmä järki ponnistelemaan. Aivan syyttä kuvittelevat\nihmiset rakkautta sokeaksi. Se ei tukahuta järkeä, kuten ei se\ntukahuta sydämen sykintää tai estä hengitystä kulkemasta — se\nainoastaan laskee ne valtansa alle. Nyt tulee järki sen ensimäiseksi\nneuvonantajaksi ja apulaiseksi valloittamistyössä. Toisin sanoen:\nsiitä tulee keisari Augustuksen Agrippa. Se pitää hereillä kaikki\nvoimat, se johtaa sodankäyntiä, se niittää voitot, se asettaa\nhallitsijansa triumfivaunuihin ja pystyttää vihdoin — ei Pantheonia,\nkuten historiallinen Agrippa — vaan Monotheonin, jossa se polvillaan\npalvelee Caesaria ainoana jumaluutenaan. Siinä pienessä kaikkeudessa,\njoka kantaa ihmisen nimeä, näyttelee järki suurempaa osaa kuin\nhetmani joukkojensa keskellä. Sillä järkeen kuvastuu kaikki, sen omia\nliikkeitä myöten, aivan kuten asianomaisella tavalla asetetut peilit\nloppumattomiin kuvastavat samaa esinettä.\n\n\nKesäkuun 1 p:nä.\n\nEilen sain vastauksen Gasteinista. Asunto Celina rouvalle ja\nAnielkalle on jo vuokrattu. Lähetin heille paikalla tämän, tiedon\nsekä suuren pinkan George Sandin ja Balzacin romaaneja. Tänään\non sunnuntai, kilpa-ajojen ensimäinen päivä. Täti on saapunut\nPloszowista ja asuu minun luonani. Tietysti hän on käynyt\nradalla eikä muuta ajattele kuin kilpa-ajoja. Mutta hevosemme,\nNaughty-boy ja Aurora, jotka pari päivää yhdessä Webbin, Jack\nGoosen, jockeyn kanssa ovat olleet tallissani, juoksevat vasta\nseuraavana keskiviikkona, joten tädin osanotto asiain kulkuun tänä\nensi päivänä on ollut verraten platoninen. Sensijaan eivät sanat\nriitä kuvaa maan mikä sekamelska vallitsee täällä kotona. Talli\non muuttunut linnoitukseksi. Täti on saanut päähänsä, että toiset\njockeyt vapisevat, kun vain kuulevat Naughty-boyn nimen ja että he\novat valmiit käyttämään mitä keinoja hyvänsä vahingoittaakseen sen\njuoksua ja sitä itseään. Sentähden hän jokaisessa hedelmämyyjässä\ntai posetiivinsoittajassa näkee valepukuisen vihollisen, joka\npahassa tarkoituksessa on hiipinyt pihamaallemme. Ovenvartia ja\ntalonmies ovat saaneet ankarat käskyt, että jokaista tulijaa on\npidettävä silmällä, ja tallia vartioidaan vieläkin ankarammin.\nHarjoittaja Webb pysyy, kuten englantilaisen tulee, kylmäverisenä,\nmutta Jack Goose raukka, joka on kotoisin Burzanista ja jonka nimi\nsananmukaisessa puolalaisessa käännöksessä kuuluisi Kuba Gasior,\non aivan sekaisin päästään, sillä täti toruu lakkaamatta sekä\nhäntä että niitä kahta muuta renkiä, jotka jo Burzanissa hoitivat\nhevosia. Hän on viettänyt kaiken aikansa Naughty-boyn ääressä, niin\nettä minä tuskin olen nähnyt häntä, ja vasta juuri ennen lähtöään\nkertoi hän minulle sen hyvän uutisen, että Celina rouva, joka tällä\nhetkellä voi erittäin hyvin, on päättänyt lähettää Anielkan tänne\nneljänneksi kilpa-ajopäiväksi. Nähtävästi Celina rouva on tahtonut\ntuottaa tädille iloa, varsinkin kun hän erinomaisen hyvin voi olla\nyhden päivän palvelustyttöjen ja tohtorin hoidossa. Ja Anielka,\njoka istuu Ploszowissa kuin vanki, tarvitsee todella vaihtelua.\nMinulle tämä tuottaa suuren ilon. Pelkässä ajatuksessa, että hän\ntulee kattoni alle, on ihmeellinen viehätys. Tässä talossa syttyi\nrakkauteni häneen, ja ehkäpä hänenkin sydämensä täällä ensi kerran\nsykki nopeammin minulle, tanssiaisissa, jotka täti pani toimeen\nminun kunniakseni. Kaikki täällä tulee johdattamaan hänen mieleensä\nmenneitä aikoja.\n\n\nKesäkuun 2 p:nä.\n\nOnneksi ei juhlasalia vielä ole muutettu museoksi. Mieleeni johtui\npyytää tänne kilpa-ajojen jälkeen muutamia Anielkan ystäviä\npäivälliselle. Siten pidätän häntä pari tuntia kauvemmin kattoni alla\n— ja hänen täytyy ymmärtää, että päivälliset pidetään häntä varten,\nhänen kunniakseen.\n\n\nKesäkuun 3 p:nä.\n\nOlen ostanut kuormittain kukkia ja käskenyt niillä koristaa\nporraskäytävän ja kaksi salia. Anielkan huone on aivan samassa\nkunnossa kuin silloin, kun hän asui täällä. Luultavasti he tädin\nkanssa tulevat varhain ja tahtovat pukeutua kilpa-ajoja varten.\nSentähden olen käskenyt asettaa Anielkan huoneeseen peilejä ja\nmuuta mitä hän voi tarvita. Hänen pitää kaikkialla tavata merkkejä\nhuolenpidostani ja rakkaudestani. Vasta nyt, kun tätä kirjoitan,\nhuomaan miten hyvää minulle tekee olla työssä, miten terveellistä on\nantaa ulkonaisten toimien riistää minut irti oman itseni tarkkaamisen\nja erittelemisen alituisesti samasta kiertokulusta. Varmasti\nolisi viisaampaa lyödä seinään nauloja tulevaa museoa varten kuin\nalituisesti punoa ajatusta toisen ympäri. Minkätähden minä en voikaan\nolla terve, yksinkertainen ihminen! Jos aikoinani olisin ollut sitä,\nolisin nyt onnellisimpia ihmisiä maailmassa.\n\n\nKesäkuun 4 p:nä.\n\nOlen tänään käynyt Sniatynskien ja muutamien muiden henkilöiden\nluona pyytämässä heitä päivälliselle. Kuten odotin, on Sniatynski\nlevittänyt kaikkiin ilmansuuntiin uutista, että siirrän isän\nkokoelmat Varsovaan ja järjestän julkisen museon. Olen päivän\nsankari. Sanomalehdet ylistävät minua maasta taivaaseen. Samalla ne\nkäyttävät hyväkseen tilaisuutta ja letkauttavat erinäisiä ihmisiä,\njotka \"kuluttavat aikansa ja rahansa ulkomailla\" j.n.e. Tunnen\nniiden tyylin ja ajatuksenjuoksun, niin että etukäteen tiesin mitä\nne tulevat kirjoittamaan, alkaen itse asiasta lauseisiin sellaisiin\nkuin \"noblesse oblige\" y.m.s. Mutta tämä tulee kaikki hyvään aikaan.\nOlen kerännyt kokonaisen pinkan lehtiä näyttääkseni ne tädille ja\nAnielkalle.\n\n\nKesäkuun 5 p:nä.\n\nKilpa-ajot ovat huomisen juhlapäivän takia siirtyneet päivää\nmyöhemmäksi. Anielka ja täti saapuivat tänä aamuna, tuoden\nmukanaan kamarineidin ja joukon matka-arkkuja, joissa puvut\nkilpa-ajotilaisuuksia varten säilytetään. Ensi silmäys Anielkaan\nsekä liikutti että pelästytti minua. Hän on mennyt kovin huonon\nnäköiseksi; posket ovat kalvenneet, kasvot ovat kadottaneet entisen\nlämpimän värinsä, koko olento on tullut ikäänkuin pienemmäksi ja\nvaikuttaa jotenkuten varjontapaisesti, kuten henkilöt Puvis de\nChavannes'n tauluissa. Täti ja Anielkan äiti eivät huomaa tätä, koska\naina ovat yhdessä hänen kanssaan, mutta minä, oltuani muutamia päiviä\npoissa Ploszowista, näen selvästi eron. Minut valtaa katumus ja kipeä\nsäälintunne. Sisällinen ristiriita ja taistelu hänen sydämessään ovat\ntietysti syynä tähän. Kunhan hän voisikin eroittaa ne mielestään,\nkunhan hän seuraisikin sitä ääntä sydämessään, joka puhuu minun\npuolestani — niin levottomuus lakkaisi ja koittaisi onnen aika.\n\nMinä vaivun yhä syvemmälle lentohiekkaan. Minä olen luullut tuntevani\nAnielkan kasvot pienimpiä yksityispiirteitä myöten, olen luullut\nvoivani nähdä hänet, ikäänkuin hän ilmielävänä seisoisi edessäni, ja\nkuitenkin minä aina muutaman päivän eron jälkeen keksin hänessä uusia\nihastuttavia piirteitä, uutta viehätystä. Sanat eivät riitä lausumaan\nkuinka kokonaan hän tyydyttää esteettistä makuani, miten syvällisesti\ntunnen hänessä tavanneeni oman kauneusihanteeni, oman naiseni. Tuo\ntunne on salaperäinen, se likenee jonkinlaista luonnontieteelliseen\notaksumaan perustuvaa uskoa, että itse luonto on määrännyt hänet\nminulle. Nytkin, kun kuulin vaunujen vierivän pihamaalle ja juoksin\nottamaan vastaan vieraitani, valtasi minut tunne, joka kokonaan\nlaski minut hänen viehätysvoimansa alaiseksi. Todellisuus oli taasen\nvaltavampi kuin kuva, jota kannoin mielessäni.\n\nAnielkan yllä oli kevyt raakasilkkinen matkaviitta. Hatun ympäri\noli kiedottu pitkä, harmaa huntu, joka englantilaiseen tapaan oli\nsolmittu leuvan alle, ja näistä harmaista kehyksistä katselivat\nhymyillen hänen kauniit, rakkaat kasvonsa, yhä tuoden mieleen nuoren\ntytön eikä naimisissa olevaa naista. Hän tervehti minua harvinaisen\niloisesti ja sydämellisesti. Nähtävästi aamuinen matka ja tulevat\nhuvit olivat virittäneet hänet hilpeälle mielelle. Minä riemastuin,\nsillä mieleeni johtui, että hän nähtävästi kuitenkin mielellään\nnäkee minut jälleen ja että ehkä Ploszow ilman minua on tuntunut\nhänestä tyhjemmältä ja ikävämmältä. Kohteliaana isäntänä tarjosin\ntoisen käsivarteni tädille, toisen Anielkalle — portaat olivat\nsiksi leveät, että se kävi päinsä — ja johdatin heidät ylös. He\nhämmästyivät komeita kukkaskoristuksia porraskäytävässä, ja minä\nriensin selittämään:\n\n— Tahdoin vain valmistaa vierailleni pienen yllätyksen.\n\nPainoin kevyesti Anielkan käsivartta, niin kevyesti, että saattoi\nluulla liikettä satunnaiseksi. Sitte käännyin tädin puoleen:\n\n— Pidän päivälliset Ploszowski-suvun voiton kunniaksi.\n\nTätiä liikutti yllätykseni. Olisipa hän vain tietänytkin, miten\nvähän minä tällä hetkellä välitin Naughty-boysta ja Ploszowin\nhevosten voitoista vaikkapa kaikilla Euroopan kilpakentillä! Anielka\nnähtävästi arvasi miltä kannalta yllätykseni oli otettava, hän oli\nvallattomalla tuulella, vilkaisi minuun nopeasti ja puri hymyilevää\nhuultaan.\n\nMinulta meni pää aivan sekaisin. Luulinpa näkeväni Anielkassa\njotakin iloista keikailua, jommoista ei hänessä ollut ennen ollut.\nMahdotonta, ajattelin, ettei hän olisi jonkun verran itserakas, ettei\nhäntä edes hiukan mairittelisi kaikki mitä teen hänen kunniakseen ja\nhänen tähtensä.\n\nRiisuttuaan tomuviitan läksi täti paikalla katsomaan Naughty-boyta ja\nAuroraa, mutta minä näytin Anielkalle päivällisvieraiden luettelon.\n\n— Olen koettanut, virkoin, — kutsua ainoastaan henkilöitä joista\nsinä pidät, — mutta jos vielä haluat päivällisille muita, niin\nlähetän heille paikalla kutsut tai käyn itse heidän luonaan.\n\n— Näytä tädille, vastasi Anielka, — hän saa valita.\n\n— Ei. Me istutamme hänet kunniasijalle ja esiinkannamme hänelle\nonnittelumme tai valituksemme, mutta emännän virkaa pyydän sinua\ntoimittamaan.\n\nAnielka punastui hiukan ja riensi kääntämään keskustelua toisaalle:\n\n— Mutta, Leon hyvä, voittaakohan Naughty-boy? Täti on voitosta niin\nvarma, ja kovasti häneen tulee koskemaan, jos käy huonosti.\n\n— Minä puolestani olen jo saanut voittoni, sillä talossani on\nvieras, joka paraikaa istuu tässä vastapäätäni.\n\n— Sinä lasket leikkiä, mutta minua todella peloittaa.\n\n— Katsos, virkoin vakavammin, — yksi lohdutus minulla on tiedossa\ntädille, jos kilpa-ajoissa tulisikin tappio. Kokoelmani tulevat\nmuutaman viikon perästä olemaan Varsovassa, ja sitä on täti toivonut\njo vuosikymmeniä. Hän pani jo kaikki voimansa liikkeelle, jotta isä\ntoisi ne Puolaan. Sanomalehdet kirjoittavat jo kilvan asiasta — ja\nylistävät minua pilviin asti.\n\nAnielkan rakkaat kasvot kävivät silmänräpäyksessä valoisiksi.\n\n— Näytäppäs, annappas tänne! sanoi hän.\n\nOlisin tahtonut suudella hänen käsiään siitä syystä, että hän\nilostui. Sain uuden todistuksen. Jos olisin ollut hänelle aivan\nyhdentekevä, niin mitäpä hän olisi välittänyt siitä, että minua\nkiitettiin.\n\n— Ei, keskeytin hänet, — luetaan sitte kun täti tulee, tai parempi,\nettä sinä itse luet ja minä pakenen siksi aikaa selkäsi taakse, sillä\nminä tulen olemaan niin nolon näköinen, etten saata näyttää itseäni\nsinulle.\n\n— Minkätähden sinun pitäisi olla nolon näköinen?\n\n— Sentähden, ettei minulla ole asiassa mitään ansiota, vaan kaikki\nansio on sinun. Kiitokset kuuluvat sinulle. Kuinka mielelläni\nsanoisinkaan herroille sanomalehtimiehille: \"Jos te pidätte asiaa\nniin suurena, niin menkää kiireen kautta Ploszowiin ja laskeutukaa\nsiellä eräitten pienten jalkain juureen...\"\n\n— Leon! Leon! keskeytti Anielka.\n\n— Ole hiljaa, taikka minä teen sen enkä nouse ennenkuin sinä\ntunnustat, että ansio on sinun.\n\nAnielka ei todella tietänyt mitä vastata. Sanani olivat kyllä\nrakastuneen miehen, mutta ne lausuttiin iloisella reippaudella, joka\nteki mahdottomaksi ottaa niitä juhlalliselta kannalta.\n\nMinä taas iloitsin siitä, että olin keksinyt uuden keinon, jonka\navulla saatoin saada paljon sanotuksi.\n\nEn kuitenkaan tahtonut kiusata häntä enkä olla tungettelevainen,\nsentähden rupesin nyt kertomaan mitä muutoksia aioin panna toimeen\ntalossa.\n\n— Koko tämä kerros luovutetaan kokoelmille, sanoin, — paitsi se\nhuone, jossa sinä viime talvena asuit. Se jää koskematta. Olen\nainoastaan tänään jonkun verran sallinut järjestää sitä tuloasi\nvarten.\n\nTätä kertoessani johdatin hänet ovelle. Päästyään kynnykselle täytyi\nAnielkan ehdottomasti huudahtaa:\n\n— Oi mitä kukkia!\n\nMinä vastasin hänelle hiljaa:\n\n— Olet itse kukkien kukka...\n\nSitte jatkoin vakavasti:\n\n— Täällä minä, Anielka, kerran tahtoisin kuolla.\n\nKuinka vilpittömät sanani olivatkaan! Anielkan kasvoille levisi\nkuin sumua, hänen iloisuutensa sammui. Näin että sanani sattuivat\nhäneen kipeän tuskan koko voimalla. Silmänräpäyksen ajan puistatti\nhänen päätään, hartioitaan ja rintaansa, ikäänkuin jokin hänelle\nylivoimainen mahti olisi aikonut kaataa hänet syliini. Mutta hän\nvoitti sen vielä. Hetkisen seisoi hän edessäni, silmät luomien\npeitossa, sitte hän tuskallisen vakavana lausui:\n\n— Saanhan minä puhua sinulle suoraan: älä tee minua surulliseksi.\n\n— Hyvä on, Anielkaseni, vastasin, — se on ennenaikaista puhetta,\ntässä käteni.\n\nOjensin hänelle käteni. Anielka painoi sitä voimakkaasti, ikäänkuin\nhän kädenpuristuksen kautta olisi tahtonut sanoa kaikki mitä ei\nhän huulin uskaltanut lausua. Tämä kädenpuristus merkitsikin\nminulle enemmän kuin kaikki sanat. Tulin niin iloiseksi, että olin\nheittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen. Ensi kerran siitä,\nkun palasin kotiin, tunsin selvästi, että tuo olento ruumiineen,\nsieluineen päivineen on minun. Onnen tunne oli niin valtava, että\nsiihen yhdistyi jonkinlainen kauhu. Eteeni avautui uusi, tuntematon\nmaailma. Hänen vastarintansa on ainoastaan ajan kysymys ja minun\nvoittoni varma.\n\nTäti palasi tallista mitä loistavimmalla tuulella. Mikään salaliitto\nei ollut uhannut Naughty-boyn kallista henkeä. Harjoittaja Webb oli\nkaikkiin tädin kysymyksiin vastannut \"All right\", ja Jack Goose\noli ollut täynnä uskallusta. Asetuimme ikkunaan katselemaan kuinka\ntulevaa voittajaa talutettiin tallista. Oli nimittäin jo aika viedä\nse Mokotowin kentälle riviin odottamaan vuoroaan. Muutaman minuutin\nperästä kaksi renkiä talutti hevosen tielle. Emme kuitenkaan saaneet\nnauttia sen kauniista muodoista, koska se oli ikäänkuin ommeltu\nkangaskoteloon. Ainoastaan kahdesta peitteeseen tehdystä lävestä\nkatselivat suuret, lempeät silmät, ja peitteen alta tulivat näkyviin\nsirot, ikäänkuin teräksestä juotetut jalat. Hevosen jälessä astui\nWebb ja viimeisenä meidän kotitekoinen pieni englantilaisemme Jack\nGoose, yllä uusi pitkä takki, joka peitti jockeytakin ja saappaat.\nHuusin hänelle avonaisesta ikkunasta:\n\n— Pidä nyt puoliasi, Kuba!\n\nHän koppasi lakin päästään, osoitti Naughty-boyta ja vastasi\npuhtaimmalla burzanilaismurteella:\n\n— Armollinen herra kreivi katsoo vaan tätä...!\n\nAstuimme pöytään ja söimme nopeasti aamiaisen. Kahvia juodessa ehti\ntäti kuitenkin silmäillä mitä sanomalehdet puhuvat isän kokoelmien\nsiirtämisestä. Kumma miten herkällä mielellä naiset vastaanottavat\njokaisen julkisen kiitoksen, joka lausutaan heille likeisestä\nmiehestä. Täti kerrassaan säteili ilosta. Hän oli aivan verraton, kun\nhän, joka hetki keskeyttäen lukemisensa, silmälasiensa takaa katsahti\nvuoroin minuun mielihyvästä myhäellen, vuoroin Anielkaan uteliaasti\n— ja tuontuostakin puhkesi puhumaan täynnänsä vakuutusta:\n\n— Ei mitään liioittelua! Sellainen hän aina on ollut.\n\nMinä kiitin Jumalaa, ettei läheisyydessä ollut ketään miehistä\nskeptikkoa, sillä hän olisi saanut nähdä minut koko noloudessani.\n\nNaisten täytyi lähteä pukeutumaan. Juuri noustessaan pöydästä virkkoi\ntäti äänellä, jonka hän koetti tehdä niin välinpitämättömäksi kuin\nmahdollista:\n\n— Meidän täytyy hiukan kiiruhtaa. Minä lupasin nimittäin pikku neiti\nZawilowskille ottaa hänet mukaamme. Hänen piti tulla isänsä kanssa,\nmutta pari päivää sitte sai isä reumatismikohtauksen.\n\nSen sanottuaan hän läksi. Minä ja Anielka katsahdimme toisiimme.\nAnielkan suupielissä leikitteli veitikkamainen hymy.\n\n— Anielka, huomautin minä, — uusia naimapuuhia!\n\nAnielka laski sormen huulilleen, ikäänkuin varoittaakseen minua\npuhumasta liian lujaa, ja hävisi huoneeseensa, mutta hetkisen perästä\npisti hän taasen suloisen päänsä ovenraosta.\n\n— Muistan vasta, ettet ole kutsunut neiti Hilstiä! sanoi hän.\n\n— Niin, en ole.\n\n— Mutta mikset?\n\n— Sentähden, että salaa rakastan häntä, vastasin hymyillen.\n\n— Ei, oikein totta, mikset ole pyytänyt häntä?\n\n— Voinhan vielä pyytää, jos tahdot.\n\n— Niinkuin sinä itse tahdot, vastasi hän, vetäytyen takaisin.\n\nMinä päätin olla kutsumatta neiti Hilstiä.\n\nTuntia myöhemmin ajoimme pitkin Belvederen puukujaa. Anielkalla oli\nyllään kellertävä, pitseillä koristettu puku. Olen siinä määrin\noppinut silmilläni lausumaan hänelle ajatukseni, että hän selvään\nnäki ihastukseni. Huomasin sen hänen punastuvista kasvoistaan, joilla\nkuvastui hämmennys. Matkalla pysähdyimme Zawilowskien huvilalla.\nOlin kuitenkin tuskin ehtinyt soittaa, kun ovet avautuivat ja Helena\nneiti hopeanharmaissa vaatteissa, koko majesteettisuudessaan ja\ntuskin päätään nyökäten, astui ohitseni. Hän on vaalea, pikemmin ruma\nkuin kaunis, silmät kylmät, haalean siniset ja hänen käytöksensä on\nharvinaisen sovinnainen. Häntä pidetään hienon naisen esikuvana, ja\nminä puolestani suostun mielelläni tunnustamaan hänet siksi, jos\nvaan hienous merkitsee samaa kuin kankeus. Hänen käytöksensä minua\nkohtaan on yhtä kylmä kuin hänen silmänsä, jopa niin kylmä, ettei\nse mitenkään voi olla luonnollinen. Se on tietenkin ainoastaan\nkeino, jonka kautta koetetaan loukata itserakkauttani — mutta keino\non huonosti keksitty, sillä se ikävystyttää minua, sensijaan että\nloukkaisi, ja niin ollen seurustelen minä neiti Zawilowskin kanssa\nvain senverran kuin kohteliaisuus vaatii.\n\nTänään olen kuitenkin osoittanut hänelle tavallista suurempaa\nhuomaavaisuutta, koska tarkoitukseni on ollut herättää yleisössä\nuteliaisuutta ja johdattaa pois epäluulot, jotka mahdollisesti\nolisivat voineet herätä sen johdosta, että on nähty minun ja\nAnielkan ajavan yhdessä. Matka kului pysähtymättä, mutta hiljalleen,\nkoska päivä oli helteinen ja kilpa-ajoihin menijöitä sellainen\njoukko, ettei ajopelijonon päätä saattanut nähdä. Sekä edessäni\nettä takanani liikkui päivänvarjoja virtanaan, se oli kaunista,\nsilkkien värit välkkyivät ja hehkuivat auringossa, ja niiden alle\nmuodostui heleitä varjoja, joista kohosi hienoja, säännöllisiä\nnaiskasvoja. Oli verraten paljon kauniita kasvoja, mutta niistä\npuuttui tempperamenttia; en tavannut sitä edes noilla rahamaailman\nnaisilla, jotka näyttelevät älykästä, vaikkeivät sitä ole — kuten\nhe monessa muussakin suhteessa teeskentelevät. Mutta avonaiset\najopelit, siellä täällä omituiset valjaat, vaaleat puvut, jotka\nlöyhyttelivät tuulessa puiden vihantaa vastaan — koko tämä\nvalioyleisön ja valiohevosten tulva teki äärimmilleen hienostuneen ja\nsamalla värikkään vaikutuksen. Olin onnellinen siitäkin, että liike\nja tungos nähtävästi huvitti Anielkaa. Vastatessaan huomautuksiini\nkatseli hän minuun kiitollisena, ikäänkuin hänen huvinsa olisi\nollut minun ansiotani. Istuin häntä vastapäätä ja saatoin vapaasti\nkatsella häntä. Useammin puhuttelin kuitenkin neiti Zawilowskia, joka\nhenki kylmyyttä kuin jääkappale. Hän rupesi suorastaan huvittamaan\nminua, tuntui nimittäin siltä, kuin hän vastatessaan kysymyksiini\nja suvaitessaan minun seuraani olisi tehnyt sen ainoastaan hyvän\nkasvatuksensa ja korkean tahdikkaisuutensa vuoksi. Kävin hänelle yhä\nkohteliaammaksi, mutta annoin käytökselleni eräänlaisen vivahduksen\nhyvää tuulta, joka lopulla rupesi suututtamaan häntä. Vihdoin\nsaavuimme Mokotowin kentälle. Tädin vaunuille oli varattu niiden\ntavallinen paikka katselijalavan luona — ja joukko tuttavia,\nliput kiinnitettyinä hattuun, riensi tervehtimään häntä ja\nkehumaan Naughty-boyn erinomaista rakennetta. Eräs tunnetuimmista\ntoimihenkilöistä sanoi tädille, että hevonen on suurenmoinen,\nvaikkei ehkä tarpeeksi harjoitettu; koska yöllä kuitenkin on satanut\nja kenttä pehmeä, niin sellaisella voimakkaalla juoksijalla kuin\nNaughty-boy on kaikki onnistumisen edellytykset. Hänen puheensa\ntuntui minusta hiukan pilkalliselta ja minua huolestutti, että\nNaughty-boy mahdollisesti rikkoisi. Sillä se olisi tärvellyt tädin\nhyvän tuulen ja tietysti samalla meidän päivämme ilon. Aloin kulkea\npitkin ajopelien rintamaa, saadakseni yleiskatsauksen kentästä ja\netsien tuttavia. Ihmisiä oli äärettömästi, katselijaparvet olivat\nainoana tummana kokonaisuutena, josta naisten puvut eroittautuivat\nkirjavina täplinä. Aitauksen reuna oli katselijoita piukassa.\nKaupungin vallikin oli mustanaan uteliaita. Molemmin puolin\nkatsojalavaa levenivät siipinä ajopelien loppumattomat jonot, joista\njokainen erikseen muistutti koppaa täynnä kukkia.\n\nMuutaman askeleen päässä lavalta näin vaunuissa rouva Sniatynskin\nylöspäinpyrkivän nenän ja ruusuiset kasvot. Kun olin päässyt häntä\nlikelle, kertoi hän, että hänen miehensä oli lähtenyt hakemaan\nneiti Hilstiä, sitte hän yhdessä hengenvedossa kysyi: miten täti ja\nCelina rouva voivat? onko Anielka kilpa-ajoissa? mitenkä he aikovat\nlähteä Gasteiniin, kun ei Celina rouva pääse liikkumaan? voittaako\nNaughty-boy? kuinka käy, jos se joutuu tappiolle? paljonko väkeä\ntulee päivällisilleni? Siinä seisoessani hänen vaunujensa ääressä\nhuomasin, että ilme hänen silmissään on erinomaisen suloinen ja että\nhänellä on tavattoman sievät jalat, mutta voidakseni yhtä nopeasti\nvastata hänen kysymyksiinsä olisi minulla pitänyt olla, kuten\nShakespearen Rosalina sanoo, Gargantuan suu. Annettuani vastaukset\nparhaimman taitoni mukaan ja pyydettyäni, että he ajaisivat\nluokseni suoraan radalta, suuntasin Sniatynskin perässä askeleeni\nKlaraa kohti. Minusta tuntui nimittäin välttämättömältä käydä\nhäntä tervehtimässä. Hänen vaununsa olivatkin aivan likellä tätiä.\nHeliotrooppien koristamana kohosi hän istuimeltaan kuin mikäkin\nkukkasvuori. Hänen ympärillään vilisi taiteilijoita ja musiikkiväkeä,\nja hän jutteli iloisesti heidän kanssaan. Minut nähdessään kävi hän\ntotisemmaksi ja tervehti jonkun verran kylmästi, mutta vain ikäänkuin\nodottaen ystävällistä sanaa muuttuakseen tavattoman sydämelliseksi.\nMinä pysyin kuitenkin kylmänä. Neljännestunnin kohteliaan ja kankean\nseurustelun perästä jatkoin matkaani ja palasin, vaihdettuani\nmuutaman sanan erinäisten tuttavien kanssa, meidän vaunuillemme.\nKaksi ensimäistä kilpajuoksua oli jo sillaikaa ollut, ja Naughty-boyn\nvuoro likeni.\n\nKatsahdin tätiin: ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen, saattoi\nhuomata, että hän koetti pysyä kylmäverisenä. Sensijaan Anielkan\nkasvoilla kuvastui selvä levottomuus. Saimme hyvän aikaa odottaa\nhevosia, sillä johtomiehet viivyttelivät jostakin syystä. Kesken\nkaiken törmää Sniatynski meitä kohti, kaukaa heilutellen pitkiä\nkäsivarsiaan ilmassa ja näyttäen lippuja, jotka on ostanut\ntotalisaattorista.\n\n— Olen lyönyt vetoa miljoonia, että Naughty-boy voittaa! huusi hän.\n— Jos se nyt pettää minut, niin vaadin Ploszowin pantiksi.\n\n— Toivon, alkoi täti arvokkaasti, — ettette...\n\nMutta hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä samassa sujahtivat\nkatsojalavan ympärille kokoontuneesta tummasta joukosta jockeyden\neriväriset takit. Hevoset tuotiin radalle. Toiset, jotka olivat\njääneet välimatkan päähän, puhalsivat täyttä vauhtia paikalle,\njolta piti lähdettämän liikkeelle; toiset likenivät hitain, tyynin\naskelin. Merkin kaiuttua loppuun karkasivat kilpailevat hevoset\nmeidän ohitsemme tiiviinä rykelmänä eivätkä erittäin nopeasti, sillä\nkoska matkan pituus tässä sarjassa oli kaksinkertainen, täytyi\najajien säästää hevosia. Mutta jo toista kierrosta tehtäessä oli\nhevosten joukko venynyt ketjuksi. Teki sen vaikutuksen, kuin tuuli\nolisi hajoittanut kukkien lehtiä pitkin tietä. Ensimäisenä lasketti\nkokonaan valkeihin puettu jockey, häntä seurasi sininen, päässä\npunainen lakki ja käsissä punaiset kintaat, sitte tuli rinnan musta\nja punakeltainen — viimeisen edellisenä ajoi meidän keltaisiin ja\nmustiin puettu Kuba ja hänen perässään sinivalkea. Tämä järjestys\nei kuitenkaan pysynyt kauvan. Kun kilpailijat olivat päässeet kehän\nvastakkaiseen laitaan, syntyi vaunuissa liikettä, uteliaammat\nnaisista nousivat istuimille seisomaan, jottei heiltä menisi hukkaan\nainoaakaan yksityiskohtaa. Heidän esimerkkiään seurasi tätikin, joka\nnähtävästi ei enään jaksanut pysyä alallaan.\n\nAnielka oli luovuttanut paikkansa neiti Zawilowskille, joka hetkisen\nkursailtuaan nousi tädin viereen, ja minä sijoitin Anielkan\netuistuimelle. Koska hänellä kuitenkaan ei ollut nojaa ja minä\nseisoin hänen vieressään, annoin hänelle käteni. Tunnustan että tällä\nhetkellä vähemmin ajattelin kilpa-ajoja kuin sitä, että tuo hento,\nrakas käsi lepää minun kädessäni eikä vetäydy pois. Tädin hartiat\npeittivät meiltä jonkun verran näköalaa, mutta varpaille nousten\nsaatoin kuitenkin katseellani tavata katselijoiden meren ja jockeyt,\njotka juuri kääntyivät palaamaan tätä merta kohden. Kaukaa katsoen\nolivat he kuin mitäkin heleävärisiä itämaisia kangaskaistaleita,\njotka lentävät tuulessa. Kaukaa näytti juoksu hitaalta ja hevosten\netu- ja takajalkojen siirto koneentapaiselta. Koko tuo muotoa\nmuuttava käärme jätti kuitenkin, näennäisestä hitaudestaan\nhuolimatta, jälkeensä aika matkat. Ajajien asema oli taasen aivan\nmuuttunut. Ensimäisenä juoksi yhä valkoinen jockey, hänen takanaan\npunainen, ja kolmantena tuli meidän Kuba. Muut olivat jääneet kauvas,\nja etäisyys niiden ja ensimäisten juoksijain välillä kävi joka hetki\nsuuremmaksi. Nähtävästi Naughty-boy ei ole huonoimpia hevosia.\nHetkiseksi kadotin sen näkyvistäni, mutta kun se samassa suhahti\nohitsemme, sain sen taasen kiinni. Tuossa sivuutti jo punainen ajaja\nvalkoisen, mutta Kuba likeni likenemistään kumpaakin. Huomasin\nettä valkoisen täytyy luopua pelistä, sillä hänen hevosensa kiilsi\njo kuin vedestä nostettuna. Punainen oli hyvin vaarallinen, mutta\npahimmassa tapauksessa Naughty-boy saa toisen palkinnon eikä tappio\nole täydellinen. Lohdulliselta tuntui nähdä, että se juoksi varsin\nrauhallisena, siirrellen jalkojaan tyynesti ja tasaisesti, ikäänkuin\nse olisi suorittanut jokapäiväistä ajoa. Jännitys katselijoiden\nriveissä kiihtyi kiihtymistään.\n\n— Joutuiko Naughty-boy tappiolle? kysyi Anielka hiljaa, nähdessään\nmissä järjestyksessä hevoset sivuuttivat katselijaparven.\n\n— Ei, hyvä ystävä. Yksi kierros on vielä jäljellä, vastasin,\nkeveästi painaen hänen kättään.\n\nHän ei taaskaan vetänyt sitä pois. Ehkäpä koko hänen huomionsa oli\nkiintynyt ajoihin. Sillä hetkellä, jolloin hevoset tulivat näkyviin\nkäänteen takaa, jonka parvet peittivät meiltä, oli Kuba jo toisena\njärjestyksessä. Valkoisen jockeyn hevonen oli jo myöhästynyt niin,\nettä peremmät hevoset alkoivat tavoitella sitä kiinni. Selvästi\nsaattoi huomata, että varsinainen ottelu tulisi tapahtumaan punaisen\nja musta-keltaisen välillä. Kuba yhä likeni punaista ja noin viiden,\nkuuden hevosen välimatkan päässä toisistaan juoksivat ne suuren osan\nkierrosta. Äkkiä ymmärsimme sorinasta parvilla, että jotakin on\ntekeillä. Katson: Kuba sivuuttaa vihdoinkin kokonaan vastustajansa.\nSorina parvilla kasvaa meluksi. Jännitys oli siihen määrään riistänyt\nAnielkan mukaansa, että hän nyt hermostuneesti puristeli kättäni,\nyhtämittaa kysyen: \"Miten käy? miten käy?\" Kilpailijat menivät\njo kentän toisessa päässä. Punainen mies käytti piiskaa ja pääsi\njonkun verran eteenpäin, mutta Naughty-boy kosketti sitä jo melkein\nsieraimillaan. Hurjaa kyytiä lensivät molemmat katsojaparvia kohti ja\nhetkiseksi hävisivät ne taasen näkyvistämme. Muutaman silmänräpäyksen\nperästä oli taistelu tuleva ratkaistuksi. Hetkisen ajan vallitsi\nparvilla hiljaisuus, sitte se äkkiä muuttui huudoiksi. Joukko ihmisiä\nkarkasi köyden luo, joka oli pantu eristämään tietä, tuossa näimme\nläähättävän punaisen miehen ja hevosen pään, kaula oikoisena kuin\njännitetty kieli; sen takana lensivät musta-keltaiset värit kuin\ntuulen kantamina. Lavalla soitettiin kelloa — voitto oli meidän\npuolellamme.\n\nPunainen jockey oli jäänyt muutaman kymmenen hevosen välimatkan\npäähän.\n\nMinun täytyy antaa tädille se tunnustus, että hän pysyi\nkylmäverisenä. Ainoastaan hänen otsallaan näin muutamia\nhikikarpaloja, ja niitä hän rupesi pyyhkimään pois liinasella.\nAnielka oli kiihkeän ilon vallassa ja ylen onnellisena. Me riensimme\nmolemmat onnittelemaan tätiä, jopa lausui neiti Zawilowskikin\nmuutamia ranskalaisia lauseita, jotka olivat kuin suoraan otetut\nneiti Boquelin lukukirjasta. Pian olivat tuttavat piirittäneet\nvaunumme ja tädin voitto oli täydellinen.\n\nMinäkin olin onnellinen, sillä olihan Anielka puristanut kättäni.\nTurhaan koetin ottaa lukuun senkin mahdollisuuden, että se oli voinut\ntapahtua itsetiedottomasti. Mieleeni johtui, että naisen vastustus\nusein suurten liikutusten ja innostusten hetkinä katoaa — lieneekö\nsiihen sitte syynä ilo vai kauneus vai yleensä tavallisista oloista\neroavat asianhaarat. Joka tapauksessa hermot silloin kiihtyvät\ntilaan, jossa jokapäiväinen tasapaino helposti katoaa. Jos Anielka\nnyt on ollut siinä tilassa, niin voin tehdä johtopäätöksen, että\nhän jo lakkaa taistelemasta ylivoimaista tunnetta vastaan, ja olen\npäättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.\n\nPloszowissa ei tule olemaan puute tilaisuuksista. Huomenna palaamme\nsinne. Päivällisjuhlani tänään, puhelu ja iloinen seurustelu ovat\nhuumaavina pisaroina pudonneet pikariin. Anielka ei lainkaan aavista\nmikä onni meitä odottaa — hänen täytyy vain sieluineen päivineen\nantautua minulle, ilman mittaa ja määrää.\n\nVaikka täti olikin huomauttanut Celina rouvalle, että hän ehkä\nAnielkan kanssa viipyy Varsovassa huomiseen asti, niin me kuitenkin\nolimme päättäneet lähteä kotiin heti päivällisten jälkeen. Sattui\nkuitenkin tapaus, joka pidätti meidät. Ateria ynnä tee, joka\nnautittiin sen jälkeen, oli venynyt kello kymmeneen asti, ja kun\nviimeiset vieraat olivat lähteneet, tultiin meille sanomaan, että\nNaughty-boy on sairastunut. Syntyi suuri sekamelska. Ennenkuin oli\nlähetetty noutamaan eläinlääkäriä ja ennenkuin hänet saatiin taloon,\noli puoliyö. Täti ei ajatellutkaan lähtöä.\n\nAnielka olisi tahtonut palata kotiin, mutta hän huomasi minun silloin\nempimättä lähtevän saattamaan — ja hän pelkäsi. Täti huomautti\nhänelle, että me, jos tulemme niin myöhään, herätämme koko talon ja\näidin niinikään.\n\n— Leon kyllä sallii, lausui hän vihdoin, — että olen täällä kuin\nkotonani, ja siis olet sinäkin minun luonani. Aivan niinkuin jos minä\nlahjoittaisin hänelle Ploszowin ja yhä jäisin sinne asumaan enkä\npäästäisi teitä pois, ennenkuin Celina rouva paranee.\n\nAnielka päätti jäädä.\n\nNyt on kello kolme yöllä. Päivä alkaa jo koittaa, mutta yhä\nvälähtelevät pihamaalla ja tallien ympäristöllä lyhtyjen valot,\nmiehet kun hääräävät Naughty-boyn ympärillä. Täti sanoi erotessamme\nvielä viipyvänsä päivän Varsovassa, mutta minä vastasin jättäneeni\nPloszowiin tärkeitä papereja, jotka minun täytyy noutaa, ja samalla\nsaatan kotiin Anielkan. Jäämme kahden, enkä minä enään tule\nvitkastelemaan. Veri syöksee sydämeeni kun ajattelen, että ehkä saan\npainaa tuon rakkaan olennon rintaani vasten ja kuulla hänen suustaan\ntunnustuksen, että hän rakastaa minua kuten minä häntä.\n\nPäivä valkenee valkenemistaan, vaikka pilvisenä ja sateisena. Muutama\ntunti vain eroittaa minua hetkestä, jolloin saan alkaa uutta elämää.\nTietenkään en nuku enkä voisi saada unta mistään hinnasta. En tunne\npienintäkään väsymystä. Kirjoitan ja palautan mieleeni muistoja.\nTunnen vielä kädessäni hänen lämpöisen kätensä, tunnen sormien\nvavahtavan, eivätkä ne vetäydy pois kun painan niitä. Minä olen\nkun olenkin uudesta luonut tuon sielun, kasvattanut, kehittänyt ja\nvalmistanut sen ottamaan vastaan rakkautta; olen kuin päällikkö,\njoka kaukonäköisyydessään on ottanut lukuun kaikki mahdollisuudet ja\netukäteen tehnyt kaikki laskelmansa, mutta joka ei nuku yöllä sitä\npäivää vastaan, jolloin hänen kohtalonsa ratkaistaan.\n\nAnielka sensijaan nukkuu tuolla toisella puolen taloa — ja tiedän\nettä unikin edistää tarkoituksiani. Ehkäpä hän näkee minusta unta ja\nunessa ojentaa kätensä minua kohti. Minä värisen, kun sitä ajattelen.\n\nSiinä pahan, typeryyden, epävarmuuden ja epäilyksen meressä, joka\nmuodostaa elämän, on yksi elämisen arvoinen asia, asia järkkymätön ja\nvoimakas kuin kuolema: rakkaus. Paitsi sitä ei ole mitään...\n\n\n\n"]