[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fj6w7PT6-LtzaMJ4v7I3tBMAdzy4nvTpSrw5tVBwMgrQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2778,"Anielka II","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2778-sienkiewicz-henryk-anielka-ii","2778__Sienkiewicz_Henryk__Anielka_II",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1891,1913,45126,282560,false,53442,[24],"Poland -- Fiction",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Anielka II\" by Henryk Sienkiewicz is a novel written in the early 20th century. The narrative seems to revolve around the tumultuous emotions of its main character, likely grappling with unreturned love and the complexities of desire in a context complicated by societal expectations. The story appears to delve into themes of passion, duty, and moral dilemmas, particularly through the experiences of Anielka and her interactions with other characters.  The opening of the novel brings us into the inner turmoil of the protagonist, who reflects on a recent encounter with Anielka, indicating a deep sense of longing and frustration. He questions the nature of her affections and their implications, revealing an ongoing internal conflict between personal feelings and societal norms. The protagonist grapples with conflicting emotions, contemplating Anielka's marriage and the painful barriers that accompany their love. He struggles to understand why her reactions push him away, expressing a sense of defeat and hopelessness while acknowledging a deep connection that remains elusive. Through this, Sienkiewicz sets a stage filled with emotional complexity and foreshadows a narrative steeped in romantic and psychological exploration. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Talvio, Maila",205,"Sienkiewiczin psykologinen romaani kuvaa Leon Płoszowskin sisäistä kamppailua ja monimutkaista suhdetta Anielkaan. Päiväkirjamuotoisessa teoksessa varakas aristokraatti analysoi tunteitaan ja elämän tarkoitusta moraalisesti murenevassa maailmassa.","Henryk Sienkiewiczin 'Anielka II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2778. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ANIELKA II\n\nKirj.\n\nHenryk Sienkiewicz\n\n\nTekijän luvalla puolankielestä suomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\nAlkuperäinen nimi: Bez Dogmatu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\nKesäkuun 6 p:nä.\n\nTänään toin kun toinkin Anielkan kotiin ja kysyn tässä nyt itsekseni:\nenkö ole tullut hulluksi? En! En saanut sulkea häntä syliini,\nen saanut kuulla tunnustusta hänen huuliltaan! Hän työnsi minut\nluotaan niin empimättä, niin verisen häpeäntunteen valtaamana, että\nolen aivan muserrettu! Mitä tämä merkitsee? Olenko minä vailla\njärkeä vai onko hän vailla sydäntä? Mitä taisteluni tarkoittaa?\nMihin kallioon haahteni on pirstoutunut? Minkätähden hän työntää\nminut luotaan? Päässäni vallitsee sellainen sekasorto, etten voi\najatella, en kirjoittaa enkä käsittää mitään — toistelen ainoastaan\ntoistelemistani: mitä kalliota vastaan haahteni on pirstoutunut?\n\n\nKesäkuun 7 p:nä.\n\nMinä olen mahtanut tehdä jonkun tavattoman erehdyksen, jotakin tässä\nnaisessa on varmaan jäänyt minulta huomaamatta ja lukuun ottamatta.\nKaksi päivää olen koettanut päästä selville siitä, mitä minulle on\ntapahtunut, mutta päässäni on vallinnut sellainen sekasorto, etten\nole voinut ajatella. Koetan nyt koota kaiken kylmäverisyyteni ja\ntietoisuuteni päästäkseni selvyyteen asiain tilasta. Kaikki olisi\nvarsin helppoa käsittää, jos Anielkaa suojelisi rakkaus mieheensä;\nsiinä tapauksessa ymmärtäisin täydellisesti, että tuo muuten niin\nlauha ja lempeä olento siihen määrään loukkaantuneena ja kiihtyneenä\ntyönsi minut luotaan. Mutta sitä on mahdoton uskoa. Sen verran\njärkeä on toki jäänyt minunkin päähäni, että käsitän yhtä tyhmäksi\nja erehdyttäväksi katsella asioita liian synkältä kannalta kuin\nnähdä ne liian ruusuisessa valossa. Mistä tämä rakkaus Kromickiin\nyhtäkkiä olisi tullut? Käykäämme läpi laskut vielä kerran. Hän\nmeni miehelle ilman rakkautta, kaiken heidän yhdessäolonsa aikana\non mies järkyttänyt hänen luottamustaan; hän myi hänen lapsuutensa\nkodin ja vaikutti senkautta äidin sairauteen. Heillä ei ole lasta.\nMuuten ei lapsi yleensä lainkaan saata naista likemmä miestään,\nse vaikuttaa ainoastaan, että hänen entistä enemmän täytyy tuntea\nyhteenkuuluvaisuutensa miehensä kanssa, se määrää ratkaisevasti\nhänen asemansa, toisin sanoen: se sitoo kädet, mutta ei sydämiä.\nAnielka ei suinkaan kuulu niihin naisiin, joissa rakkaus leimahtaa\nliekkiin heti häiden jälkeen. Senluontoiset naiset ovat voimakkaammin\nikävöineet miestä tai suostuvat helpommin rakastajaan. Lausun tämän\nniin karkeasti, että itseenikin sattuu, mutta mitäpä minä säästäisin\nitseäni? Olen vakuutettu, ettei Anielkan tunteessa Kromickiin ole\nhitustakaan rakkautta, hän ei edes kunnioita häntä; hän ainoastaan\nsuojelee itseään halveksimasta häntä — siinä Anielkan sieluntila.\nPidän sen nyt kerta kaikkiaan todistettuna, muuten olisin sokea.\n\nJos hänen sydämensä minun saapuessani oli tyhjä lehti, niin täytyihän\ntoki minun pystyä piirtämään siihen jotakin, minun, joka ennenkin,\ntoisten olosuhteiden vallitessa, olin pystynyt sitä tekemään, minun,\njolle se nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, minun, joka herätin\nhänessä ystävällisiä ja helliä muistoja, samentamatta mitään, ollen\njoka suhteessa huomaavainen ja toimien todellisen tunteen pakosta.\nOtan järkeni vangiksi ja sanon itselleni: mies, sinä et ole mikään\nmaaseutuleijona, joka luulee, ettei yksikään nainen kylmänä pääse\nohitsesi — ethän vain ole erehtynyt Anielkan rakkaudesta, ethän\nloppujen lopuksi ole erehtynyt luullessasi, että hänen sydämensä\nkuuluu sinulle?\n\nMikä sitte nyt osoittaa, että kysymyksessä olisi erehdys?\n\nHänen vastarintansa — ensi näkemältä.\n\nMutta enhän minä koskaan ole rohjennut edellyttääkään, ettei hän\ntekisi vastarintaa. Ottakaamme mikä naitu nainen tahansa, joka\nmielettömyyteen asti rakastaa toista miestä — voiko ajatella, ettei\nhän tekisi vastarintaa, ettei hän kamppailisi itsensä ja rakastetun\nmiehen kanssa, kunnes hänen voimansa olisivat aivan lopussa?\n\nVastustus ei johdu rakkaudesta, mutta nämä molemmat voimat saattavat\nasua ihmisessä rinnan, kuten kaksi lintua samassa pesässä,\nkarkoittamatta toisiaan.\n\nEn tee näitä muistiinpanoja ainoastaan sentähden, että kirjoittaminen\njo on käynyt minulle tarpeeksi, mennyt veriini, en myöskään yksistään\nmieleni kevennykseksi, vaan yhtä paljon siitä syystä, että kaikki\naina pysyisi tuoreena muistissani, että aina uudelleen voisin\nhengessäni seurata kehityksen kulkua ja tehdä johtopäätökseni. Olen\njuuri lukenut sivut, joille kirjoitin omani ja Anielkan historian\nsiitä hetkestä, jolloin palasin Ploszowiin. Olen pannut muistiin\nhänen pienimmänkin katseensa, joka keskustelun, joka hymyn,\njoka kyyneleen, olen lennosta siepannut hänen sielunsa jokaisen\nvärähdyksen. Minä en erehdy, erittelyni ei ole väärä. Sanat,\nkyyneleet, katseet ja hymyt ovat olleet naisen, joka ehkä on onneton,\nmutta ei välinpitämätön.\n\nMinun mielentilani on täytynyt vaikuttaa häneen. Silmissäni ei ole\nkaihi: joka päivä kirvelee sydäntäni, kun näen miten hän laihtuu\nja heikkenee, miten hänen kasvonsa käyvät yhä pienemmiksi ja hänen\nkätensä yhä läpikuultavammiksi. Minua kauhistuttaa, kun ajattelen,\nettä hänen taistelunsa maksetaan hänen terveydellään. Mutta tämä\nkaikki puhuu sekin osaltaan olettamukseni puolesta. Hänen sielunsa ja\nmielensä ovat minun. Juuri sentähden on hän yhtä onneton kuin minä —\nehkäpä onnettomampikin.\n\nKirjoitin vasta, etten rohjennut edellyttääkään hänen suostuvan\nminuun ilman vastarintaa. Se on totta, sillä kannalla olin tullessani\nPloszowiin. Mutta viimein palatessani kotiin Varsovasta luulin\nhänen suostuvan — ja erehdyin. Hän ei tinkinyt hiuskarvankaan\nvertaa, hän ei osoittanut minulle pienintäkään sääliä, hän ei\nottanut sanojani kuuleviin korviinsa, hän otti kaikki solvaukseksi.\nNäin suuttumuksen ja epätoivon kipunoivan hänen silmissään, hän\nriisti irti kätensä, jotka peitin suudelmilla, ja hänen huulensa\ntoistelivat toistelemistaan: \"Sinä loukkaat minua!\" Hänen tarmonsa\nteki lopun minun tahdostani, varsinkin kun purkaus tuli minulle\nodottamatta. Anielka meni niin pitkälle, että uhkasi astua vaunuista\nja jalan kulkea Ploszowiin kesken sadetta. Sana \"avioero\" vaikutti\nhäneen kuin kuuman raudan kosketus. En mitään, en mitään, en mitään\nminä voittanut, turhat olivat houkutukseni, rohkeat yritykseni,\nrukoukseni, turha rakkauteni — hän otti kaikki pahaksi, selitti\nkaikki loukkaukseksi, työnsi kaikki luotaan ja polki jalkainsa alle.\nNyt kun näen hänen lempeänä ja lauhana astelevan huoneissa, tuntuu\nminusta siltä kuin hän olisi aivan toinen nainen. Mitäpä peittelisin\nitseltäni tosiasioita. Olen kärsinyt niin täydellisen tappion, että\nminun, jos minulla olisi voimaa, jos olisin toisessa suhteessa\nelämään, vielä tänä päivänä täytyisi lähteä täältä.\n\nJos hän rakastaisikin minua, niin mitä hyötyä minulla olisi siitä,\njollei hänen tunteensa milloinkaan katkaisisi kahleita, jotka\nhäntä puristavat, jollei se millään tavalla tulisi päivän valoon\neikä ilmenisi missään teossa? Yhtä hyvinhän voin kuvitella, että\nminua rakastaa kreikkalainen Helena, Kleopatra, Beatrice tai Maria\nStuart! Sellainen tunne ei anna mitään eikä mitään vaadi. Ehkäpä\nAnielkan sydän kuuluu minulle, mutta se on pieni sydän eikä se\npysty tekoihin! Ehkäpä hän omissa silmissään menettelee kauniisti\nja uljaasti uhratessaan tunteensa velvollisuuden alttarille. Onhan\nsiinä tyydytystä, jonka hyväksi saattaa jotakin tehdäkin. Uhraa sinä\nvaan minut, mutta erehdyt, jos luulet kantavasi suurenkin uhrin, kun\nuhraat tunteesi ja kuvittelet sillä korvaavasi velvollisuuden!\n\nMahdotonta minun vastaiseksi on ajatella tai kirjoittaa tyynesti.\n\n\nKesäkuun 8 p:nä.\n\nLiehittelevä nainen on aika koronkiskuri: hän antaa vähän, mutta\nvaatii jättiläiskorkoja. Tänään kun olen tyynemmällä mielellä ja\nkykenen ajattelemaan selvemmin, täytyy minun tunnustaa, etten\nainakaan siinä suhteessa voi syyttää Anielkaa. Hän ei ole antanut\nminulle mitään eikä hän ole vaatinut minulta mitään. Se, mitä\nVarsovassa luulin liehittelyn varjoksi, ei ollut muuta kuin hetken\niloisuutta ja hyvää tuulta. Itse minä sen kaiken kutsuin esiin, itse\notin harha-askeleet, itse olen syypää kaikkeen.\n\nEri asia on nähdä jotakin, eri asia ottaa se lukuun. Me saatamme\nolla selvillä erinäisistä, itsellemme vieraista ominaisuuksista\ntoisen ihmisen sielussa, mutta käytännössä me tavallisesti otamme\nlähtökohdaksi ainoastaan oman katsantokantamme. Niin on käynyt\nminunkin. Minä olen tietänyt, tai ainakin luullut tuntevani, että me\nAnielkan kanssa olemme kaksi niin erilaista olentoa kuin jos olisimme\nkotoisin aivan eri taivaankappaleista — mutta minä en aina ole\npitänyt sitä mielessäni, vaan olen laskenut, että hän siinä ja siinä\ntilaisuudessa menettelisi niinkuin minä olisin menetellyt.\n\nJa huolimatta siitä, että minä tunnen meidän olevan mitä erilaisimpia\nolentoja auringon alla — kaksi vastakkaista äärtä, kirjoitan tutun\ntosiasian tähän ikäänkuin ihmeissäni ja minun on vaikea tottua\nsiihen. Minä olen tuhat kertaa enemmän tuollaisen Laura Davisin kuin\ntämän Anielkan kaltainen.\n\nNyt käsitän mitä vastaan minä olen ajautunut pirstaleiksi.\n\nSitä vastaan, jota jo kauvan olen tuntenut olevani vailla, sitä\nvastaan, jonka puuttuminen tosin on laajentanut näköpiiriäni ja\nvapauttanut ajatuksiani, mutta joka samalla on istuttanut sieluuni\nkuolettavan taudin idun ja tullut tragediakseni.\n\nHänen sielunsa katkismuksentapaista yksinkertaisuutta vastaan.\n\nNyt on asia minulle selvä, vaikken ehkä vielä näe sitä sen koko\nlaajuudessa, sillä olen niin kompliseerattu ihminen, että olen\nkadottanut yksinkertaisuuden tajun... \"Kuulen sinun äänesi, mutta en\nnäe sinua...\" Henkinen silmäni potee eräänlaista värisokeutta eikä\neroita kaikkia värejä.\n\nMinun päähäni ei mahdu minkätähden ei jokaista periaatetta, oli se\nsitte vaikka kuinka monen vuosisadan pyhittämä, saisi tarkastaa\njoka puolelta, minkätähden ei sitä saisi eritellä osiin, hitusiin,\natomeihin — sanalla sanoen pienentää, kunnes se olisi tomuna eikä\nsitä enään saisi liittymään kokonaisuudeksi.\n\nAnielkan päähän ei mahdu kuinka periaatetta, joka on tunnustettu\nhyväksi, jonka uskonto ja ihmiskunta ovat pyhittäneet, voi pitää\nmuuna kuin ehdottomasti sitovana.\n\nYhdentekevää onko tämä hänessä tietoista vaiko itsetiedotonta, onko\nse oman mietinnän tulos vai ulkoapäin omistettu — se on kun onkin jo\nmennyt hänen veriinsä.\n\nJohan minä sain ikäänkuin varoituksen, kun hän rouva Koryckistä\npuhuessa sanoi: \"kaikkea voi selittää, mutta kun teet pahasti, niin\nomatunto aina sanoo: 'pahasti, pahasti teit!' eikä vaikene\".\n\nSilloin en kiinnittänyt tähän huomiota, kuten olisi pitänyt. Anielka\nei tunne epäröimistä eikä epäilystä. Hänen sielunsa eroittaa akanat\njyvistä sellaisella erehtymättömyydellä, ettei sekaantumisesta voi\nolla puhettakaan. Hän ei pyri laatimaan omia sääntöjä, hän ottaa\nsäännöt valmiina uskonnosta ja yleisistä siveyskäsitteistä, mutta hän\nottaa ne sellaisella voimalla, että ne tulevat hänen omikseen, sillä\nne menevät hänen veriinsä.\n\nSäännöt, joiden mukaan hyvä ja paha eroitetaan toisistaan, ovat\nsitä ankarammat ja leppymättömämmät, jota yksinkertaisemmat ne\novat. Kysymyksessä oleva eetillinen lakikirja ei tunne lieventäviä\nasianhaaroja. Sen mukaan tulee vaimon kuulua miehelleen, ja jos hän\nantautuu toiselle, tekee hän väärin. Mitkään sovittelut, näkökannat\ntai selitykset eivät tule kysymykseen — vanhurskaita odottaa oikea\npuoli, syntisiä vasen. Niiden yläpuolella on Jumalan armo, mutta\nniiden välillä ei mitään — ei yhtäkään mahdollisuutta.\n\nTämä lakikirja on niin yksinkertainen, että minunkaltaiseni ihmiset\nsuorastaan eivät voi sitä ymmärtää. Meidän mielestämme ovat elämä\nja ihmissielu siksi kompliseeratut, etteivät niiden vaatimukset\nsaata mahtua siihen. Meidän kaltaisillemme se todella on mahdotonta.\nOnnettomuudeksemme emme ole voineet löytää mitään sen sijaan, mikä\nmeiltä puuttuu, ja sentähden harhailemme eksyneiden lintujen lailla\nhätääntyneinä autiudessa ja tyhjyydessä.\n\nMutta suurin osa naisia ja varsinkin puolattaret tunnustavat vielä\ntämän lakikirjan. Nekin, jotka elämässä rikkovat sen sääntöjä\nvastaan, eivät hetkeksikään rohkenisi epäillä sen laittamattomuutta\nja pyhyyttä. Missä tämä lakikirja alkaa, siellä loppuu järjen\ntoiminta.\n\nTurhaan esittävät runoilijat naista arvoituksena tai elävänä\nsfinksinä. Mies on sata kertaa suurempi arvoitus, sata kertaa enemmän\nsfinksi. Terve nainen — ei hysteerinen — oli hän hyvä tai paha,\nvoimakas tai heikko, on aina henkisesti yksinkertaisempi miestä.\nJotkut kymmenet käskysanat ovat kaikkina aikoina tyydyttäneet\nhäntä, lukuunottamatta onko hän voinut seurata niitä vai onko hänen\nluonteensa heikkouden takia täytynyt rikkoa niitä vastaan.\n\nNaisen sielu on niin dogmaattinen, että olen tavannut naisia, joiden\nateismikin on pukeutunut uskonnollisiin muotoihin.\n\nKumma kyllä ei tuo yksinkertainen lakikirja vie naiselta älyn\nterävyyttä enempää kuin ajatuksen hienoutta tai lentoakaan.\n\nNaisen sielu muistuttaa kolibria, joka voi lentää tiheimmässäkin\npensastossa koskettamatta ainoaa oksaa, liikauttamatta ainoaa lehteä.\n\nTämän voi sovittaa ennen kaikkea Anielkaan. Tunteen hienostus on\nhänessä kehittynyt korkeimmilleen yhdessä mitä yksinkertaisinten\nsiveyskäsitteiden kanssa. Hänelle ovat voimassa samat kymmenet käskyt\nkuin kansannaiselle — ainoastaan sillä eroituksella, että toisella\nniitä verhoaa säkkikangas, toisella kudos hieno kuin pitsi.\n\nMinkätähden minä yhä pohdin näitä asioita? Sentähden, että ne minulle\novat elämän kysymyksiä, puhun niistä siksi, että ne ovat tuskani ja\nonnettomuuteni, koska tunnen, etten saata omistaa itselleni noita\nyksinkertaisia kymmeniä käskyjä. Niin monimutkainen ja kompliseerattu\non elämänfilosofiani. Ja mitäpä apua voisi olla minulle, koska en\nsuinkaan usko tuohon filosofiaan, vaan päinvastoin usein suorastaan\nepäilen sitä, kun sensijaan Anielka levollisesti ja järkkymättömästi\nuskoo opinkappaleihinsa.\n\nAinoastaan sen, joka jo on juonut epäilyksen lähteestä, voi saada\nuskomaan, ettei luvaton suudelma ole synti. Rakkaus voi temmata\nmukaansa uskonnollisen naisen kuten myrsky tempaa puun maasta, mutta\nhän ei milloinkaan tunnusta sitä oikeaksi.\n\nOnnistuuko minun milloinkaan temmata Anielka itselleni? Ehkäpä se\nsyvä epätoivo, joka nyt painaa minua, on hetkellinen, ehkäpä huomenna\nkatson tulevaisuutta toivorikkaampana. Nyt se kuitenkaan ei tunnu\nminusta luultavalta.\n\nOlen joskus merkinnyt tähän päiväkirjaan, että meillä useissa\nperheissä istutetaan naiseen ujoutta kuin mitäkin ruttoa. Minun\ntäytyy muistaa, että käsky, johon Anielka niin pyhästi uskoo,\nnimittäin: \"vaimon pitää kuulua miehelleen\", loppujen lopuksi johtaa\njuurensa kainoudesta, joka hänelle on niin ominainen, niin hänen\nluonteeseensa kuuluva, että sata kertaa helpommin voisi kuvitella\nAnielkaa jonkun hirviön sylissä kuin painuneena minun rintaani\nvastaan.\n\nJa minä yhä petän itseäni, minä odotan yhä jotakin tältä naiselta.\nOnhan se sulaa mielettömyyttä!\n\nMitä minun siis on tekeminen? Lähteminen pois?\n\nEn lähde! — en voi enkä tahdo.\n\nJään paikoilleni — ja koska tunteeni on mieletön, tulen\nmenettelemään mielettömästi. Järjestelmällistä, laskettua, kauvas\ntähtäävää menettelyä on jo ollut tarpeeksi. Jääköön kaikki sattuman\nvaraan. Entinen tie ei johda minnekään.\n\n\nKesäkuun 9 p:nä.\n\nHän on vieläkin onnettomampi kuin minä. Tämänpäiväiset näkemäni\nvakuuttavat minulle, että hänessäkin käy taistelu, johon hänen täytyy\nammentaa voimat ainoastaan itsestään. Ajatukseni ovat niin sekaisin,\netten pääse rauhoittumaan.\n\nHerra Zawilowski kävi tänään tyttärineen Ploszowissa, ja heidän\nlähdettyään alkoi täti niin kouraantuntuvalla tavalla ylistää Helena\nneidin erinomaisia ominaisuuksia, että minä äkkiä vimmastuin. Olin\nväsyksissä, yöni oli kulunut unettomana, hermoni olivat kiihdyksissä,\nja äkillisen suuttumuksen vallassa puhkesin puhumaan:\n\n— Hyvä! Jos ensi sijassa on kysymys avioliitostani eikä onnestani,\nniin kosin huomispäivänä neiti Zawilowskia, sillä minullekin alkaa\nkaikki jo olla yhdentekevää!\n\nOlihan selvää, että puhuin vihan väessä enkä tarkoittanut totta ja\netten missään tapauksessa olisi pannut uhkaustani täytäntöön. Anielka\nkävi kuitenkin äkkiä valkoiseksi kuin paperi. Hän nousi ilman mitään\njärkevää syytä, rupesi kiertämään uudinten nuoraa, ja hänen kätensä\nvapisivat kuin kuumeessa. Onneksi tätikään ei kai eläissään ollut\njoutunut niin hämilleen kuin nyt, joten ei hän huomannut mitään.\nJotakin hän sanoi minulle, en tiedä mitä, sillä tällä hetkellä en\ntietänyt mistään muusta kuin Anielkasta. Tosin minä jo miettimisen\ntietä olin päässyt siihen johtopäätökseen, etten ole hänelle\nyhdentekevä, mutta toista oli kuitenkin omin silmin saada siitä\ntodistus. En ikinä tule unohtamaan hänen kalpeuttaan ja vapisevia\nkäsiään. Saatoin olla asiastani varma, sillä vaikka osa vaikutuksesta\nolisikin ollut luettava odottamattoman purkaukseni ansioksi, niin\ntodistusta silti oli jäämäänkin. Äkkinäistä naimailmoitusta, ei edes\ntiedonantoa välinpitämättömän henkilön kuolemasta, oteta vastaan\nkalpenemalla.\n\nPari päivää sitte ajattelin: mitä hyötyä minulla on siitä, että hän\nrakastaa minua, jos tunne ainiaaksi jää hänen salaisuudekseen? Ja\nkuitenkin: kun nyt omin silmin näin, että niin on, heräsi toivoni\näkkiä kuolleista, ja epäilykset menivät menojaan; minussa heräsi\ntaasen usko voittoon, varmuus siitä, että tulee aika, jolloin hänen\ntunteensa kasvaa häntä itseään väkevämmäksi ja jolloin minä suljen\nhänet syliini ja otan omakseni.\n\nSamassa kyllä sain kokea, että erehdyn. Täti sanoi vielä jotakin\nja läksi sitte pois, luultavasti varistaakseen jossakin nurkassa\nsilmästään mielipahan kyyneleen. Minä astuin nopeasti Anielkan luo ja\nsanoin:\n\n— Anielka kulta, vaikka minulle tarjottaisiin kaikki maailman\naarteet, niin en menisi naimisiin neiti Zawilowskin kanssa. Mutta\neikö minulla nyt ole huolta tarpeeksi, koskei minua vielä siltäkään\ntaholta jätetä rauhaan. Tiedäthän sinä paremmin kuin kukaan, etten\nkoskaan mene naimisiin.\n\n— Päinvastoin... olisin hyvin iloissani, jos menisit, lausui hän\nvaivoin.\n\n— Se ei ole totta! Näinhän minä miten sinä kalpenit — näinhän!\n\n— Salli minun lähteä...\n\n— Oma Anielkani, sinä rakastat minua! Älä petä itseäsi ja minua:\nsinä rakastat minua!\n\nHänen huulensa kävivät taasen valkeiksi.\n\n— En, vastasi hän nopeasti, — mutta minä pelkään, että pian alan\nvihata sinua.\n\nJa hän kiiruhti äitinsä luo. Minä ymmärrän, että naisesta, joka\ntaistelee rakkauttansa vastaan, monasti täytyy näyttää siltä kuin\nkatkeran, kielletyn rakkauden olisi pakko pukeutua vihan muotoon.\nJa kuitenkin Anielka sanoillaan sammutti iloni, niinkuin kynttilä\npuhalletaan sammuksiin. Elämässä on paljon itsessään varsin\nluonnollisia asioita, joita hermot ja inhimilliset voimat suorastaan\neivät siedä. Muuan totuus, johon en ole kiinnittänyt huomiota,\nenempää kuin sitä yleensäkään tehdään, on tämä: \"rakkaus toisen\nvaimoon on häpeällisessä muodossaan jotakin hyvin alhaista, mutta\nvakavassa muodossaan suuri onnettomuus — sitä suurempi, jota enemmän\narvoinen nainen on\". Minussa herää katkera uteliaisuus näkemään mitä\ntapahtuisi, jos sanoisin Anielkalle: \"joko sinä nyt kiedot kätesi\nkaulaani ja tunnustat, että rakastat minua, tai minä ammun kuulan\notsaani tässä silmiesi edessä!\" Minä tiedän, että se olisi katalaa ja\netten ikinä ryhtyisi hankkimaan voittoa sellaisilla väkivaltaisilla\nkeinoilla... Mutta silti en saata olla tekemättä kysymystä: miten\nkävisi siinä tapauksessa? Luultavasti Anielka menehtyisi suruun\n— ja ehkäpä häpeäänkin — mutta hän ei ikinä alistuisi. Kun tätä\najattelen, sekä kiroan että ihailen häntä, vihaan ja rakastan\nentistä enemmän. Paras on suoraan tunnustaa, että suuri onnettomuus\non kohdannut minua. Paha vain, etten näe mitään pelastusta, sillä\nminulla ei ole voimia päästä irti sen otteesta. Intohimoon, jonka\ntuo nainen aina on herättänyt minussa ylimmilleen, on jo yhdistynyt\njotakin koiran kiintymyksestä. Ajatukseni ja katseeni kiertävät häntä\nlakkaamatta, en saa silmiäni irti hänen silmistään, hiuksistaan,\nhuulistaan, olkapäistään — ja samalla kun tunnen, että hän on\nintohimoisen ikävöimiseni korkein määrä, samalla tunnen, että hän\non minulle kallein olento maan päällä. Ei yksikään nainen ole\nvanginnut minua niin kokonaan ja ehdottomasti. Ajoittain tuntuu hänen\nvaikutuksensa minuun suorastaan käsittämättömältä, silloin tällöin\nkoetan tehdä sitä itselleni selväksi — ja teen sen tavallisesti\nitselleni epäedullisella tavalla.\n\nOlen kun olenkin elänyt nopeasti, ja päiväni kallistuu jo\nehtoopuolelleen. Tie vie nyt laaksoa kohti, josta puhaltaa vastaan\nvilu ja pimeys. Tunnen kuitenkin, että tämä ainoa olento voisi antaa\nminulle takaisin nuoruuteni, voisi antaa minulle kukkeutta ja halua\nelämään. Jos hän minulta menee, menee samalla elämä, ja jälelle jää\nvain oleileminen, synkkänä kuin kuoleman esimaku. Sentähden minä\nrakastankin Anielkaa itsesäilytysvaistoni koko voimalla, en yksin\nsielullani ja mielelläni, vaan sentähden, että hän pelastaa minut\nhäviöstä.\n\nAnielka ei sitä tiedä, mutta minä arvelen, että hän syvästi säälii\nminua, koska minäkin, joka kohtelen häntä armottomasti, antaisin\nhenkeni helpoittaakseni hänen kärsimyksiään. Ja kuinka en myöntäisi,\nettä rakkaus toisen vaimoon on onnettomuus? Johtaahan se ihmisen\nesimerkiksi siihen, että hänen täytyy kiusata olentoa, jolle hän\ntahtoisi ostaa rauhan henkensä kaupalla! Ja samallaisia ongelmoja\njoka askeleella! Me olemme kun olemmekin molemmat hyvin onnettomat.\nMutta onhan sinulla, Anielkani, toki jokin tukikohta elämässä, koska\nsinulla on opinkappaleesi — minä totisesti olen kuin pursi vailla\nairoja ja peräsintä.\n\nEnkä ole oikein tervekään. Nukun huonosti tai en nuku ensinkään, eikä\nvoi olla toisin. Tahtoisin sairastua, mutta oikein vakavasti; maata\njonkin kuukauden tiedottomana, muistamatta mitään, levätä oikein\nkunnollisesti. Viettäisin silloin todella lomaa. Chwastowski tarkasti\nminua eilen ja teki johtopäätöksiään; hän sanoi, että hermostoni\nkerta kaikkiaan on kulutettu loppuun, mutta että olen perinyt aika\nsuuren määrän lihasvoimaa. Luultavasti hän on oikeassa; muussa\ntapauksessa tietenkään en olisi jaksanut pitää puoliani hermojani\nvastaan. Kukaties syy henkiseen erikoisasemaani onkin etsittävä tästä\nasiantilasta. Erinäiset voimat ovat tietenkin vaatineet ulospääsyä,\nja kun eivät ole saaneet sitä ajatusten enempää kuin tekojenkaan\nkautta, niin ovat ne tulvanaan täyttäneet yhden uoman ja kokoontuneet\nrakkaudeksi naiseen.\n\nKiitos hermojeni: aina sameina, aina kuohuten ja vinoon! ennen\nkaikkea vinoon!\n\nMitä mielialoja minun päiväni onkaan täynnä! Illansuussa tuli\nrakas täti luokseni ja pyyteli anteeksi, että oli kehunut neiti\nZawilowskia. Suutelin molempia hänen käsiään ja pyysin vuorostani\nanteeksi suuttumustani.\n\n— Vakuutan sinulle, sanoi hän, — etten enään puhu hänestä. Tosin\nminä sydämestäni soisin, että sinä, rakas Leon, menisit naimisiin,\nsillä olethan sukumme viimeinen, mutta Jumala tietää, että onnesi on\nminulle kallein kaikesta, sinä rakas poikani.\n\nRauhoitin häntä mikäli mahdollista ja virkoin lopuksi:\n\n— Täti tietää, että minä olen kuin mikäkin hermostunut nainen!\n\nMutta silloin täti suuttui.\n\n— Vai sinä nainen! Jokainen voi erehtyä, mutta jos vain kaikilla\nolisi niin paljon järkeä ja mielenlujuutta, niin näyttäisi tässä\nmaailmassa toiselta!\n\nMene nyt sitte tekemään tyhjäksi tällaisia kuvitteluja! Joskus minut\nvaltaa epätoivo, ja minä ajattelen: mitä minulla onkaan tekemistä\ntällaisessa talossa, keskellä kaikkia näitä naisia, jotka ovat\nottaneet enkelimäisyyden oikein urakalle? Minun on myöhäistä kääntyä\nheidän uskoonsa, mutta mitä kärsimystä ja onnettomuutta voinkaan\ntuottaa heille!\n\n\nKesäkuun 10 p:nä.\n\nSain tänään kaksi kirjettä, toisen asianajajaltani Roomasta, toisen\nSniatynskilta. Roomasta ilmoitetaan, että Italian hallituksen\nkiellon, joka koskee muinaismuistojen ja arvokkaiden taide-esineiden\nsiirtämistä pois maasta, voi järjestää tai kiertää. Ovathan isän\nkokoelmat aivan yksityistä laatua, ulkopuolella kaikkea hallituksen\nvalvontaa, ne voi niinmuodoin lähettää suorastaan huonekaluina.\n\nMinun täytyy nyt ryhtyä panemaan taloani Varsovassa\ntarkoituksenmukaiseen kuntoon, ja se on kaikin puolin ikävää,\nkoska kokoelmien siirtäminen ei enään vähääkään viehätä minua.\nMitä minä enään niistä — ne eivät hyödytä minua ensinkään. Pysyn\npäätöksessäni ainoastaan sentähden, että itse olen niin paljon\npuhunut aikomuksestani ja että siitä on niin paljon kirjoitettu.\n\nMinulle palasi sama mielentila, joka oli minua kiusannut matkojeni\naikana Anielkan häiden jälkeen. Nyt minä elän kaikki toistamiseen,\nkatselen ja käsitän asiat vain aina ajattelemalla yhtaikaa Anielkaa,\neikä minulla enään ole mitään välittömiä vaikutelmia. Ajatukset,\njoita en usko hänelle pohjaa myöten, tuntuvat minusta aivan tyhjiltä\nja merkityksettömiltä. Se on hämmästyttävää ja todistaa kuinka kauvas\nihminen voi hairahtua. Luin tänä aamuna Bungen esitelmän \"Vitalismi\nja mekanismi\" ja luin sen harvinaisella mielenkiinnolla. Tekijä\nosoittaa nimittäin tieteellisesti samaa, mikä jo kauvan on liikkunut\nminun ajatuksissani, mutta joka minussa sai pikemmin epämääräisten\ntunteiden kuin itsetietoisen vakaumuksen muodon. Tässä näet tieto\nmyöntää olevansa täydellinen epäilijä omaan itseensä nähden, myöntää\noman voimattomuutensa ja julistaa, että on olemassa jokin maailma,\njoka on enempi kuin aine ja liike ja jota ei voida selittää, ei\nfyysillisesti eikä mekaanisesti. Minulle on yhdentekevää, onko\ntuo maailma ainetta korkeampi vaiko alempi. Pelkkää sanaleikkiä!\nEn ole oppinut enkä ole velvollinen noudattamaan varovaisuutta\njohtopäätelmissäni. Ryntään siis pää edellä sisään avoimista ovista,\nja sanokoon tiede sata kertaa, että vastassa on pimeää — minä\ntunnen, että minulla siellä on valoisampaa kuin tällä puolella.\nLuin miltei kuumeisella mielihalulla, ja lukeminen tuotti minulle\nsuurta helpoitusta. Vain itseensä sulkeutuneet tyhmyrit eivät näe,\nkuinka materialismi painaa meitä ja tappaa meidät kaipaukseen, eivät\nnäe, että ihmisten mielissä elää salainen pelko siitä, että tiede\nmahdollisesti ei osoittaisikaan sitä todeksi. He eivät tiedä, kuinka\nodotetaan uutta tieteen evolutsionia, ja mikä ilo on vangeilla, kun\navautuu jokin portti tai aukko, josta saattaa paeta vapaaseen ilmaan.\nMielet ovat jo niin painuksissa, etteivät ihmiset uskalla vetää\nhenkeään eivätkä uskoa omaan onneensa. Mutta minä olen uskaltanut\nja minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt pujahtamaan ulos\nummehtuneesta kellarista. Ehkäpä tämä oli vain hetken vaikutelma,\nsillä minä ymmärrän, että uusvitalismi ei ole mikään käänne\ntieteessä. Ehkä jo huomenna palaan vapaaehtoisesti vankilaan... En\ntiedä... Tällä väliajalla minun oli hyvä olla. Toistin itselleni joka\nhetki: jos epäilyksenkin tietä päästään epäilemättömyyden varmuuteen\nsiitä, että on olemassa yliaistillinen maailma, maailma, \"joka\ntekee pilaa kaikesta mekaanisesta selityksestä\", maailma, joka on\n\"fyysilliskemiallisten selitysten\" piirin ulkopuolella, niin kaikki\non mahdollista, jokainen usko, jokainen dogmi, jokainen mystisismi.\nSaahan silloin ajatella, että samoinkuin on olemassa ääretön avaruus,\nniin on olemassa myöskin ääretön järki ja ääretön hyvyys. Saahan\ntoivoa, että on olemassa jokin suuri maailman kaikkeutta verhoava\nvaippa, jonka helmoihin voi paeta, ja jokin holhoomus, jonka suojassa\nvaiva loppuu. Jos niin on, niin on hyvä. Silloin tiedän ainakin miksi\nelän ja miksi kärsin. Mikä tavaton helpoitus!\n\nToistan vielä kerran, että minun ei tarvitse olla varovainen eikä\narkailla johtopäätösteni tekemisessä. Edellä olen jo kirjoittanut,\nettei kukaan ole likempänä mystisismiä kuin skeptikko. Minä olen\ntodennut sen omassa itsessäni, sillä aloin rynnistellä niinkuin\nlintu, joka, oltuaan kauvan vankina häkissä, vapauteen päästyään\nrynnistelee, hekumoi ja kylpee avaruudessa. Näin uusia kenttiä ja\nniillä uutta elämää. En tiedä oliko se jossakin toisessa tähdessä\nvai tähtien välisissä avaruuksissa — tiedän vain, että tämä elämä\nja nämä kentät olivat aivan toisenlaiset kuin meillä. Valo siellä\noli kirkas ja lempeä, ilma oli viileä ja täynnä suloisuutta, mutta\npääeroitus oli siinä, että suhde yksilösielun ja yleissielun\nvälillä siellä oli paljon lähempi, niin läheinen, että oli mahdoton\nmäärätä missä loppuu yksilö ja missä alkaa yhteisö. Tunsin silloin,\nettä juuri tuossa rajan epäselvyydessä on sikäläisen elämän onni,\nsillä ihminen ei eristäydy siellä, ei asetu vastakohdaksi, vaan on\nsopusoinnussa ympäristönsä kanssa ja ottaa osaa yhteiskuntaelämään\nkoko voimallaan.\n\nTämä ei ollut unennäköä — sitä en väitä. Se oli vain siirtymistä yli\nrajavyöhykkeen, jonka toisella puolella loppuu selvä ymmärtäminen,\nja toisella puolella alkaa aavistuksentapainen tunto. Tämä tunto ei\nkuitenkaan vielä ole johtopäätös aikaisemmista edellytyksistä, se on\nainoastaan kehitetty miltei käsittämättömyyteen asti, samalla tavalla\nkuin kultainen lanka voidaan venyttää miltei loppumattomiin. Muuten\nen vielä voinut kokonaan sulautua uusien kenttieni elämään enkä\nlopullisesti hukuttaa itseäni niihin. Säilytin vielä jonkun verran\nomaa yksilöllisyyttäni. Minulta puuttui jotakin ja minusta tuntui,\nettä etsin jotakin ympäriltäni. Yhtäkkiä tunsin, että etsin Anielkaa.\nVarmaan vain häntä ja aina häntä. Mitä merkitsi minulle ilman häntä\ntuo toinen elämä. Löysin hänet vihdoin, ja me aloimme harhailla\nyhdessä, kuten Paolon varjo Francesca da Riminin varjon kanssa...\n\nKirjoitan tämän muistoon siksi, että sekin osaltaan miltei\npeloittavasti todistaa, kuinka kokonaan tunne tätä naista kohtaan\non anastanut haltuunsa minun olentoni. Kummallista. Mitä yhteyttä\nsaattaa olla Bungen ja hänen uusvitalisminsa ja Anielkan välillä?\nJa kuitenkin minä aina, ajatellessani näitä asioita, lopulta joudun\nhäneen. Tieteen, taiteen, luonnon, elämän, kaiken johdan nyt aina\ntähän yhteen nimittäjään. Se on akseli, jonka ympärillä maailmani\nkieppuu.\n\nTällä on kuulumaton merkitys. Tuntuu nimittäin hyvin vähän\ntodennäköiseltä, että joskus saattaisin seurata järjen neuvoa, joka\nminulle silloin tällöin heikolla, tukahutetulla äänellä toistaa\nsanat: matkusta pois! Pakene!\n\nTiedän, ettei tämä pääty hyvin, että tämä ei voi päättyä hyvin. Mutta\nmistä minä otan voimia, mistä tahtoa, mistä tarmoa, kun nämä kaikki\novat minulta riistetyt. Yhtä hyvin voisin toistaa ihmiselle, joka\non menettänyt jalkansa: nouse ja lähde maailmalle. Miten? Ja lisään\nvielä: minne? Mitä etsimään? Täällä on minun elämäni.\n\nVälistä valtaa minut halu antaa päiväkirjani Anielkan luettavaksi,\nmutta en tee sitä. Hänen säälinsä minua kohtaan ehkä senjälkeen\nkasvaisi, mutta hänen rakkautensa varmaan vähenisi. Jos Anielka\ntulisi minun omakseni, etsisi minusta tukea, lepoa ja horjumatonta\nuskoa siihen, että juuri näin täytyy olla ja että näin on hyvä, niin\npelkään, että hän kuitenkin yhä epäilisi. Minä luulen, että vaikka\nhän ymmärtäisi kaikki mitä minussa on tapahtunut ja tapahtuu, niin\nminun tunteeni monessa suhteessa eivät sittenkään löytäisi hänessä\nvastakaikua. Me olemme kaksi niin erilaista olentoa. Minä esimerkiksi\nen silloinkaan, kun vaivun mystillisyyteen ja kun päättelen, että\nkaikki on mahdollista, kuvittele mitään maailmantakaista elämää\nyleisen käsityksen mukaan. Ja miksikä? Jos kaikki on mahdollista,\nniin silloin on mahdollinen myöskin helvetti, kiirastuli ja taivas,\naivan kuten minun valoisat, kirkkaat kenttäni. Tietysti Danten näyt\novat suuremmat ja mahtavammat kuin minun. Ja miksikä? Kahdesta\nsyystä. Ensinnäkin siksi, että minun skeptillisyydelläni, joka\nmyrkyttää itsensä omalla epäilyksellään kuten skorpioni omalla\nmyrkyllään, vielä on voimaa kaikkinaisista otaksumisista eroittaa\nyksinkertainen ja yleisesti hyväksytty käsitys — ja toiseksi?...\nToiseksi sentähden, että noissa dantelaisissa osastoissa en voi\nkuvitella itseäni ja Anielkaa yhdessä... Sellaista elämää en tahdo...\n\nMutta kaiken sen, mitä kirjoitan ja ajattelen, suoritan ajattelevan\nminäni jonkin osan avustuksella. Kaikki muu siitä on Anielkan luona.\nTällä hetkellä näen vielä valon, joka lankeaa hänen huoneestaan\nberberispensaille hänen akkunansa alla. Anielka raukka — hänkin\nviettää unettomia öitä. Näin kuinka hän tänään nukahti työnsä\nääressä. Suuressa nojatuolissa hän näytti pieneltä ja hän huokasi\nsyvään väsymyksestä. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun\nlapseni.\n\n\nKesäkuun 11 p:nä.\n\nVihdoinkin saapui Sassoferraton madonnanpää. Jätin sen Anielkalle\ntädin ja Celina rouvan läsnäollessa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle\nkuuluva ja määrätty. Hänen oli mahdoton kieltäytyä ottamasta sitä\nvastaan. Sitte naulasin omin käsin kuvan hänen huoneeseensa. Kaunis\nse on siellä. En yleensä pidä Sassoferraton madonnista, mutta tämä\non yksinkertainen, ja siinä on harvinaisen kirkkaat, iloiset värit.\nMinulle on rakasta ajatella, että Anielkan, aina kun hän katsoo\nseinäänsä, täytyy muistaa minun rakkauteni merkiksi antaneen hänelle\npyhän kuvan. Siten täytyy tunteen, jota hän pitää synnillisenä, hänen\nmielikuvituksessaan yhdistyä pyhän käsitteeseen. Se on lapsellinen\nlohdutus, mutta köyhä tyytyy siihenkin.\n\nTällä päivällä on ollut yksi parempi hetki. Kun kuva oli ripustettu\nseinälle, tuli Anielka luokseni kiittämään. Koska Celina rouvan\nnojatuoli oli jonkun matkan päässä, pitelin Anielkan kättä, vaikka\nhän jo koetti vetää sitä kädestäni, vielä silmänräpäyksen ja kysyin\npuoliääneen:\n\n— Vihaatko sinä, Anielka, todella minua?\n\nHän pudisti päätään melkein surullisesti ja vastasi lyhyeen:\n\n— Oi en!\n\nMiten paljon rakkautta mahtuikaan tuohon lyhyeen vastaukseen!\n\nSopii sanoa, että on yhdentekevää suoko rakastettu nainen\nasianomaiselle vastarakkautta, jollei hänen rakkautensa milloinkaan\nosoittaudu ulospäin. Mutta se ei ole yhdentekevää! Onhan minulla\nsitte edes se, ja sitä en antaisi pois mistään hinnasta. Sittepä\nvasta olisinkin köyhä.\n\n\nKesäkuun 12 p:nä.\n\nOlen saapunut Varsovaan Sniatynskin kirjeen johdosta, jonka hiljan\nsain ja jossa hän pyysi minua tulemaan Klaran kunniaksi pidettäviin\njäähyväispäivällisiin. Päivällisille en mennyt. Eilen ne olivat.\nMutta kävin asemalla sanomassa hänelle hyvästi. Tulen juuri\nsieltä. Tuo uskollinen sielu erosi minusta epäilemättä surullisena\nja pettyneenä. Kun hän minut näki, antoi hän minulle kuitenkin\nkaikki anteeksi ja hyvästijättömme oli mitä sydämellisin. Minäkin\ntunsin, että tulen kaipaamaan häntä, että ympärilläni käy entistä\ntyhjemmäksi. Minun elämäni mystillisillä kentillä ei tule olemaan\njäähyväisiä. Tämänpäiväinen hyvästijättö oli todella surullinen,\nsillä lisäksi oli päivä pilvinen ja sateinen. Räntäistä ilmaa tulee\nvarmaan vielä kestämään pari päivää. Siitä huolimatta oli paljon\nväkeä saattamassa Klaraa. Hänen makuuvaunuosastonsa oli täynnä kukkia\nja seppeleitä kuin hauta. Hänen täytyy ajaa kaikki ulos sieltä,\nmuuten hän tukahtuu. Lähtöhetkenä ei Klara enään ensinkään välittänyt\nsiitä, mitä ihmiset ajattelevat, vaan seurusteli niin paljon kuin\nmahdollista minun kanssani. Menin hänen osastoonsa, ja me juttelimme\nkuin kaksi ystävää, välittämättä Klaran vanhan, ikuisesti vaikenevan\nsukulaisen läsnäolosta enempää kuin muistakaan ihmisistä, jotka\nhienotunteisesti olivat vetäytyneet käytävän päähän.\n\nPitelin Klaran molempia käsiä, ja hän katsoi minuun uskollisin,\nsinisin silmin ja lausui mielenliikutuksissaan:\n\n— Teille vain tunnustan, ettei minun koskaan ole ollut niin vaikea\nlähteä mistään. Lähtöhetken levottomuudessahan ei ole aikaa pitkiin\npuheisiin — mutta ikävä minun on!... Frankfurtissa kyllä näen paljon\nihmisiä, oppineita ja taiteilijoitakin... mutta... en itsekään\ntiedä... he ovat aivan toista maata... te olette ikäänkuin herkempiä\nsoittokoneita. Teistä en puhukaan!\n\n— Sallitteko, neiti, että kirjoitan teille?\n\n— Tietysti. Ja minäkin kirjoitan teille. Aioin juuri pyytää sitä.\nOnhan minulla musiikkini, mutta se ei enään aina tahdo riittää.\nJa ehkä siitä on teillekin jotakin iloa, sillä vaikka teillä on\npaljon ystäviä, niin varmaan ei ole ainoaakaan, joka olisi teihin\nniin kiintynyt. Kuinka tyhmä minä olen, kun kaikki saa minut niin\nheltymään, mutta nyt minun täytyy kun täytyykin lähteä.\n\n— Me kierrämme molemmat alituisesti maailmaa: te neiti,\ntaiteilijana, minä mustalaisena. Tämä ei siis ole mikään ero, vaan me\nsanomme: näkemiin!\n\n— Näkemiin! näkemiin niin pian kuin suinkin! Te olette tekin\ntaiteilija! Ei tarvitse soittaa eikä kirjoittaa eikä maalata, vaan\nvoi silti sielultaan olla taiteilija. Minä näin sen heti ensi\nsilmäykseltä, kun teihin tutustuin — ja näin senkin, ettette ole\naivan onnellinen, vaan ehkä sisimmässänne tavattoman surullinen.\nMuistakaa, että on muuan saksalainen nainen, joka on teille kuin\nsisko.\n\nVein hänen kätensä huulilleni, mutta hän luuli minun jo aikovan\nlähteä ja virkkoi nopeasti:\n\n— Vielä on aikaa. Vasta toinen soitto.\n\nMinun teki todella jo mieli sanoa hänelle hyvästi. Mutta mihin\nhermoni ovatkaan minut saattaneet! Klaran sukulainen oli sadeilman\nvuoksi pukeutunut gummitakkiin, joka kahisi joka liikkeestä — ja tuo\nkahina tai oikeastaan gummikankaan kitinä oli saattamaisillaan minut\nepätoivoihini. Muutenkaan ei enään ollut jälellä kuin pari minuuttia.\nLähdin vihdoinkin, kun rouva Sniatynski tuli vaunuun.\n\n— Hilst, Frankfurt! huusi Klara perässäni. — Kotoa lähettävät\nminulle kyllä kirjeet, vaikka olisin missä.\n\nHetken perästä olin asemasillalla vaununakkunan alla, keskellä Klaran\nhyvästelevää tuttavajoukkoa. Kuului sekaisin höyrypurkausten sihinää,\nveturin puhkinaa ja rautatiepalvelijakunnan huutoja. Makuuvaunun\nikkuna laskettiin alas, ja vielä kerran näin Klaran uskolliset,\nystävälliset kasvot.\n\n— Missä te vietätte kesän? kysyi hän.\n\n— En tiedä; kirjoitan siitä, vastasin.\n\nSamassa rupesi veturi puhkumaan nopeammin, kuului viimeinen vihellys,\nja juna läksi liikkeelle. Korotimme Klaralle eläköönhuudon, hän\nlähetti meille lentosuudelmia ja hävisi vihdoin näkymättömiin.\n\n— Tuleeko hyvin ikävä? kysyi rouva Sniatynski minulta äkkiä.\n\n— Tulee! vastasin, kumarsin ja läksin kotiin.\n\nJa minusta tuntuu todella siltä kuin luotani olisi lähtenyt ihminen,\njoka monessa suhteessa olisi voinut auttaa minua. Olin tavattoman\nkiihtyneessä mielentilassa. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti kolkko\niltakin. Se oli niin sateinen, sumuinen ja samea, että katulyhdyt\nkaukaa näyttivät olevan kuin mitäkin taivaankaarenkarvaisia kehiä.\nMinussa sammui viimeinen toivon kipinä. Pessimismi ei enään vallinnut\nyksin mielessäni, vaan tuntui ilmana ympäröivän koko maailmaa,\npainavan esineitä, ihmisiä ja nielevän kaikki muodot ja olennot.\n\nTulin kotiin, mielessäni ääretön alakuloisuus ja levottomuus, tuntui\nsiltä kuin jokin tavaton vaara uhkaisi. Hetkeksi heräsi minussa\nhurja kaipaus aurinkoon ja sinisen taivaan alle, maihin, joissa ei\nole tällaisia sateita, tällaista pimeyttä ja sumua. Minut valtasi\näkkiä tunne, että jos pakenen sinne, missä on hyvin kirkasta, niin\nitse valo puolustaa ja varjelee minua. Koko ajatuskykyni kiteytyi\nainoaan sanaan, jota toistelemistani toistin kuin kaiku: \"Matkalle!\nMatkalle!\" Mutta samassa kauhistuin, sillä muistin, että jos lähden,\njätän Anielkan tänne yksin ja jätän hänet alttiiksi samalle vaaralle,\njota itse lähden pakoon. Tiedän että erehdyn, että lähtöni olisi\nhänelle helpoitus, mutta en pääse siitä tunteesta, että menettelisin\nhuonosti ja pelkurimaisesti, jos lähtisin... Ja tämä tunne on\nminussa voimakkaampi kuin järjen puhe. Muuten on kun onkin tuo\n\"matkalle!\" vain tyhjä sana. Helppo sitä on toistella, jopa kuvitella\nnoudattavansa, mutta kun kuvittelu olisi kehitettävä teoksi, niin\npian nähtäisiin, että juuri _se_ on kaikista mahdottomin panna\ntäytäntöön minun voimillani. Minä olen tuohon tunteeseen mahduttanut\nsellaisen määrän hermovoimaa, niin paljon elämää, että minun olisi\nhelpompi silpoa itseni kappaleiksi kuin irroittaa itseni siitä.\n\nItse-erittelyni on kehittynyt äärimmilleen. Minusta tuntuisi aivan\nmahdottomalta, että voisin tulla esimerkiksi mielipuoleksi. Ajoittain\nminä kuitenkin tunnen, ettei hermojani enään saata jännittää.\n\nSääli Klaraa. Tapasin häntä viime aikoina vähän, mutta minusta oli\nhyvä tietää, ettei hän ole kaukana. Nyt ottaa Anielka minut kokonaan\nvaltoihinsa, nyt luovutan hänelle senkin voiman, jolla rakastetaan\nlevollisesti ja tunnetaan ystävyyttä.\n\nKun tulin kotiin, tapasin siellä nuoren Chwastowskin. Hän oli eilen\nsaapunut keskustelemaan veljensä, kirjakauppiaan kanssa. He puuhaavat\njotakin helppotajuisten kirjojen levittämisyritystä. Aina he ovat\nhommassa, alati he ponnistavat, sentähden on heidän elämänsä rikas.\nMinä olen jo päässyt niin kauvas, että ilostuin kun hänet näin,\naivan kuten lapsi, joka pelkää kummituksia ja ilostuu, kun joku\ntulee huoneeseen. Hänen henkinen terveytensä reipastuttaa minua.\nHän sanoi Celina rouvan nyt olevan niin paljon paremmissa voimissa,\nettä hän jonkun viikon perästä voi lähteä Gasteiniin. Erinomaista!\nPäästä toiseen paikkaan! Tulen kaikin voimin ajamaan tätä asiaa.\nKehoitan tätiä lähtemään mukaan. Hän lähtee minun tähteni, ja silloin\nei kukaan hämmästele, että minäkin lähden. Nyt ainakin tahdon\njotakin ja tahdon kaikesta voimastani. Kuinka monella tavalla nyt\nsaankaan hoidella Anielkaa. Me pääsemme vielä likemmä toisiamme kuin\nPloszowissa. Tuntuupa vähän paremmalta. Muuten tämä onkin ollut\nkauhea päivä, sillä mikään ei minua niin masenna kuin paha ilma.\nKuulen yhä vielä sateen kohisevan kattokouruissa — mutta pilvien\nraoista pilkoittavat jo tähdet.\n\n\nKesäkuun 12 p:nä.\n\nTänään saapui Kromicki...\n\n\nGasteinissa kesäkuun 23 p:nä.\n\nViikon olemme jo olleet Gasteinissa, koko talo, nimittäin: Anielka,\ntäti, Celina rouva, minä ja Kromicki. Keskeytin joksikin aikaa\nmuistiinpanoni, en sentähden, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen\ntai ettei se tuottaisi minulle huojennusta, vaan sentähden, ettei\nkokemuksiani tältä ajalta ole voinut mahduttaa mihinkään sanoihin.\nKun ihminen paraikaa ponnistelee ja kamppailee suurta voimaa vastaan,\nniin ei häneltä riitä aikaa eikä ajatusta mihinkään muuhun. Olen\nollut samassa tilassa kuin mies Sanssonin muistiinpanoissa, joka, kun\nhänen ruumiistaan leikattiin kappaleita ja haavoihin vuodatettiin\nsulaa lyijyä, hermokiihtymyksensä vallassa huusi: \"Encore! encore!\"\n— kunnes meni tainnoksiin. Minä olen jo tainnoksissa, nimittäin minä\nolen saavuttanut kärsimykseni rajat ja antautunut.\n\nTuntuu siltä kuin minua painaisi ääretön käsi, aivan kuin nuo vuoret,\njoiden keskellä elämme.\n\nMutta mitäpä siitä? Kosken enään tee vastarintaa, niin nujertakoon\nkäsi minut. En ole tietänyt, että tunto omasta avuttomuudesta ja\nauttamattomasta kurjuudesta voisi tuottaa ihmiselle, jollei juuri\nlohtua, niin eräänlaista lepoa.\n\nKunhan en vain uudelleen nostaisi päätäni, kunhan tätä tilaa vain\nkestäisi niin kauvan kuin suinkin. Kirjoittaisin silloin muistiin\nelämykseni ikäänkuin ne koskisivat toista ihmistä. Mutta tiedän\nkokemuksesta, kuinka erilaiset päivät saattavat olla — ja pelkään\nmitä huomispäivä tuo mukanaan.\n\n\nKesäkuun 24 p:nä.\n\nKirjoitin Varsovan-matkani jälkeen tämäntapaisen päätelmän: \"rakastaa\ntoisen vaimoa leikillä on konnamaista; rakastaa häntä todenteolla\non onnettominta kaikesta mikä voi kohdata ihmistä\". Kun minä ennen\nKromickin tuloa panin sanat paperille, en tehnyt itselleni selvää\nkaikista tämän onnettomuuden eri muodoista. Arvelin sen olevan\njalomman kuin se on. Vasta nyt minä näen, että siihen, paitsi suurta\ntuskaa, liittyy paljon pikkuista nöyryytystä ja tunnetta omasta\nviheliäisyydestä ja naurettavuudesta, jopa valhettakin. Lisäksi se\npakoittaa kaikkinaisiin kurjiin tekoihin ja ihmisille arvottomaan\nvarovaisuuteen. Mikä kukkavihko! Sen tuoksusta saattaa totisesti\nmenehtyä.\n\nJumala tietää millä nautinnolla kävisin kiinni Kromickin kurkkuun,\ntyöntäisin hänet seinää vastaan ja sanoisin hänelle suoraan vasten\nsilmiä: \"Minä rakastan vaimoasi!\" Mutta sensijaan minun täytyy\nkäyttäytyä niin, ettei hänen päähänsäkään pälkähtäisi Anielkan\nmiellyttävän minua. Mitä kaunista osaa minä näyttelenkään hänen\nsilmissään! Mitä hän mahtaakaan minusta ajatella! Siinä kukkanen\nlisää äskenmainittuun vihkoon.\n\n\nKesäkuun 25 p:nä.\n\nEn ikinä tule unohtamaan päivää, jolloin Kromicki saapui. Hän ajoi\nVarsovassa suoraan minun luokseni. Palatessani kotiin illalla\ntapasin etehisestä matkatavaroita. En tiedä miten en heti arvannut,\nettä ne saattavat olla Kromickin laukkuja. Äkkiä ilmestyi hän itse\nviereisestä huoneesta, päästi minut nähdessään monokkelinsa putoamaan\nja hyökkäsi syli auki uutta sukulaistaan vastaan. Näin kuin unessa\nhänen kuivan päänsä, joka muistuttaa kuolleen kalloa, hänen pienet,\nkipunoivat silmänsä ja mustan pörrön. Samassa kävivät hänen kätensä\nminuun kiinni, ikäänkuin olisin joutunut puisen manekiinin otteeseen.\nKromickin tulo oli varsin helppo käsittää, ja kuitenkin minusta\ntuntui siltä kuin olisin katsellut kuolemaa silmiin. Minusta tuntui\nsiltä kuin näkisin kauheaa unta ja sanat: \"mitä kuuluu, rakas Leon?\"\nsoivat korvissani eriskummallisimmilta, aavemaisimmilta kaikista\nmahdollisista äänistä. Äkkiä valtasi minut sellainen viha, inho\nja hätä, että minun täytyi kutsua avukseni koko tahtoni, jotten\nhyökkäisi hänen kimppuunsa, kaataisi häntä maahan ja puhkaisisi\nhänen pääkalloaan. Olen elämässä ennenkin tuntenut vihaa ja inhoa,\nmutta tämä hätä oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Sellaista ei\nherätä elävä ihminen, vaan kuollut. Pitkään aikaan en saanut sanaa\nsuustani. Onneksi hän saattoi luulla, etten tuntenut häntä tai että\nhämmästelin hänen, miltei vieraan ihmisen, tutunomaista käytöstä ja\nsinuttelemista. Se ärsyttää minua vielä tänäkin päivänä, niin että\nkiehun kiukusta.\n\nKoetin tyyntyä. Hän pani monokkelin silmäänsä, painoi uudelleen\nkättäni ja virkkoi:\n\n— Mitä kuuluu? Miten Anielka voi? Ja äiti?... sairastelee kai kuten\nennenkin? Ja täti — mitä?\n\nTaasen valtasi minut ihmetys ja raivo siitä, että hän uskaltaa puhua\nminun läheisimmistäni, ikäänkuin he olisivat yhtä likeiset hänelle.\nMaailmanmies, kuten minä, sietää ja peittää kaikki, sillä hän on\nlapsuudesta lähtien niin kasvatettu — mutta minä tunsin, etten\nkestä tätä. Kutsuin palvelijoita, jotta saisimme teetä, päästäkseni\njollakin lailla eroon äskeisestä vaikutuksesta. Kromicki kävi\nlevottomaksi, kun en vastannut hänelle ja kysyi, uudelleen päästäen\nmonokkelin putoamaan, vilkkaasti:\n\n— Onko jotakin tapahtunut? Mikset sinä sano mitään?\n\n— Kaikki ovat terveinä, vastasin.\n\nÄkkiä juolahti päähäni, että mielenliikutukseni kautta annan tuolle\nvihatulle miehelle ylivallan, ja samassa hetkessä olin oman itseni\nherra.\n\nVein hänet ruokasaliin, pyysin istumaan ja kysyin:\n\n— No mitä sinulle kuuluu? Oletko tullut pitkäksikin aikaa?\n\n— En tiedä, sanoi hän. — Tuli ikävä Anielkaa — ja arvelen, että\nhänenkin on ikävä minua. Tuskinhan me kantakaan kuukautta vietimme\nyhdessä. Vastanaineille se on hiukan liian vähän — eikö totta?\n\nHän nauroi puisevasti ja jatkoi:\n\n— Muuten minulla on täällä asioitakin. Asioita ja aina vain asioita!\n\nHän rupesi laajasti selittämään asioitaan, mutta minä en kuunnellut\nhäntä enkä käsittänyt sanaakaan. Kuulin ainoastaan tuontuostakin\nsanan \"liikepääoma\" ja näin monokkelin heilahtelevan. Kumma,\nkuinka suuressa onnettomuudessa pienet asiat voivat kiusata. En\ntiedä lieneekö se yleistä, tiedän vain, että sana \"liikepääoma\" ja\nmonokkeli kiusasivat minua sietämättömyyteen asti. Kohtaamisemme ensi\nhetkellä olin todella tajuttomana, mutta pystyin silti seuraamaan\njokaista monokkelin liikettä. Niin on aina — ja niin nytkin.\n\nTeetä juotuamme saatoin Kromickin huoneeseen, jonka olin määrännyt\nhänelle yöksi. Hän kertoi minulle lakkaamatta ja rupesi palvelijan\navulla aukomaan matkalaukkujaan. Hetkeksi hän keskeytti kertomuksensa\nnäyttääkseen minulle joitakin kaukaisesta idästä tuomiansa esineitä.\nMuun muassa avasi hän kantohihnan, jossa, paitsi matkapeitettä, oli\nkaksi pientä, itämaalaista mattoa, ja virkkoi:\n\n— Nämä ostin, kun kävin Batumissa. Eivätkös ole sievät? Sopivat\nmainiosti vuoteittemme eteen.\n\nHän väsyi, lähetti pois palvelijan, asettui nojatuoliin ja jutteli\nedelleen yrityksistään ja tulevaisuudentoiveistaan. Minun ajatukseni\nolivat aivan toisaalla. Muutamissa tapauksissa katsoo ihminen\npelastukseksi saada puolustaa osaa onnestaan, kun ei hän voi\npuolustaa koko onneaan. Minulle oli tällä hetkellä tärkeintä tietää\nlähteekö Kromicki mukaan Gasteiniin vai eikö. Sentähden virkoin\nhetken perästä:\n\n— Minä en ole tähän saakka tuntenut sinua, mutta nyt uskon,\nettä sinä todella tulet kokoamaan omaisuuden! Et katsele elämää\npintapuolisesti etkä anna tunnesyiden vaikuttaa tärkeämpiin asioihin.\n\nKromicki puristi lämpimästi kättäni.\n\n— Et usko, sanoi hän, — kuinka mielelläni suon, että aina luotat\nminuun.\n\nEn ensi hetkenä kiinnittänyt mitään erityistä huomiota noihin\nsanoihin. Ajatukseni askarteli siinä, että Kromickin takia jo olin\nvalehdellut, koska en ensinkään uskonut hänen liikemieskykyynsä, ja\nmuutenkin olin menetellyt alhaisesti, kun mairittelin häntä — häntä,\njonka mieluimmin olisin upottanut veteen. Mutta minulla ei ollut\nmuuta silmämäärää kuin estää häntä tulemasta Gasteiniin ja sentähden\nkahlasin liejussa kauniisti eteenpäin.\n\n— Huomaan ettei tuo matka tule sinulle sopivaan aikaan, sanoin.\n\nVastauksessaan valitteli hän Celina rouvan sairastelemista, kuten\nainakin itsekäs ihminen, joka katsoo kaikkia asioita omalta\nkannaltaan.\n\n— Tietysti, virkkoi hän, — koko juttu tulee minulle sopimattomasti.\nMeidän kesken sanoen, arvelen, että mentäisiin ilmankin. Pitää\ntoki kaikella olla määränsä, tyttärenkin kiintymyksellä äitiinsä.\nNaisen, joka menee naimisiin, täytyy käsittää, että hänen ensimäiset\nvelvollisuutensa koskevat miestä. Tuo äiti, joka alituisesti istuu\nseinän takana viereisessä huoneessa, rajoittaa vapautta eikä anna\nihmisten elää omissa oloissaan. En kiellä, ettei lasten rakkaus\nvanhempiin olisi kaikin puolin kiitettävä asia, mutta kun se menee\nliian pitkälle, käy se rasitukseksi.\n\nPäästyään kiinni tähän aiheeseen ei hän tahtonut voida lopettaakaan.\nHän toi esiin joukon samantapaisia tosiasioita, yhtä mauttomia ja\nylimalkaisia, ja hänen puheensa ärsytti minua sitä enemmän, kun minun\ntäytyi myöntää hänen jonkun verran olevan oikeassa. Lopuksi hän\nvirkkoi:\n\n— Mutta minkäs mahdat? Minä olen kuin kauppias: tiesin minkä\nsopimuksen allekirjoitin ja minun pitää täyttää kaikki mihin se minua\nvelvoittaa.\n\n— Lähdet siis Gasteiniin?\n\n— Minulla on siihen erityiset syyni. Ensinnäkin tahdon, että\ntäti, sinä ja minä oppisimme tuntemaan toisemme ja että te todella\nrupeaisitte luottamaan minuun. Puhumme siitä sitte lähemmin. Minulla\non kuukausi tai puolitoista vapaa-aikaa. Jätin sijaisekseni Lucyan\nChwastowskin, — joka — kuten englantilainen sanoo — on \"a solid\nman\". Ja ymmärräthän sinä, että kun miehellä on sellainen vaimo kuin\nAnielka, niin hän jonkun aikaa tahtoo viettää saman katon alla hänen\nkanssaan. Totta sinä sen ymmärrät, vai mitä?\n\nPuhuessaan paljasti hän keltaiset, madonsyömät hampaansa ja taputti\nminua polvelle. Päätäni kylmäsi aivoihin saakka. Tunsin selvästi,\nettä kalpenin. Nousin ja käännyin nopeasti pois valosta, jottei hän\nnäkisi miten kasvoni muuttuivat.\n\n— Milloin lähdet Ploszowiin? sain vaivoin suustani.\n\n— Huomenna, huomenna!\n\n— Hyvää yötä!\n\n— Hyvää yötä, vastasi hän, pudottaen monokkelin silmästään.\n\nJa lisäsi, ojentaen minulle molemmat kätensä:\n\n— Iloitsen suuresti, että saamme tutustua enemmän. Minä olen aina\npitänyt sinusta... Toivon että meistä tulee hyvät ystävät.\n\nMeistä hyvät ystävät? Miten pohjattoman typerä hän on. Ja jota\ntyperämpi, sitä kauheampaa minun ajatella, että Anielka on hänen\nomansa, suorastaan hänen omaisuuttaan. En yrittänytkään riisuutua\nsinä yönä. En ikinä ollut niin selvästi nähnyt, että löytyy\nolosuhteita, joissa sanat loppuvat, loppuu kyky käsittää ja jää\njäljelle ainoastaan — onnettomuus. Ja tällä onnettomuudella ei ole\nloppua. Meitä odottaa todella ihanat päivät! Kuvaavana voin mainita,\nettä edellinen kausi elämääni, jolloin Anielka työnsi luotaan\ntunteeni, kausi, jota pidin onnettomuuden huippuna, nyt näyttää\nminusta satumaiselta onnelta. Jos silloin ja vielä tälläkin hetkellä\npaholainen ilmestyisi eteeni ja tarjoaisi allekirjoitettavaksi\nsopimusta, jonka mukaan kaikki jää ennalleen, nimittäin sille\nkannalle, että Anielka ikuisesti tulee hylkäämään rakkauteni, mutta\nKromicki ei koskaan saavu tänne, niin minä uhraisin kun uhraisinkin\nsieluni ja allekirjoittaisin kontrahdin empimättä. Miehessä, jonka\nrakkaus hyljätään, kehittyy vähitellen vakaumus, että asianomainen\nnainen seisoo jossakin goottilaisessa temppelissä, saavuttamattoman\nkorkealla. Hänen puoleensa ei ole lupa edes nostaa silmiään.\nSellainen nainen oli minulle ehdottomasti Anielka. Ja nyt saapuu\nmuuan herra Kromicki, matkassaan kaksi sänkymattoa Batumista, ja\nvetää hänet muitta mutkitta alas korkeudestaan, suorastaan matoilleen\n— hänet, saavuttamattoman, luoksepääsemättömän papittaren. Kuinka\nhirveää on, että ihminen saattaa ajatella ja kuvitella kaikkea —\nja kuinka inhoittavan mauttomaksi ja naurettavaksi hän samalla käy!\nMiten paljon minä olinkaan ajatellut, miten paljon teorioja laatinut,\nmiten paljon vaivannut aivojani tullakseni vakuutetuksi siitä, että\nrakkaus on väkevämpi voima kuin kaikki avioliittokontrahdit ja että\nminulla on oikeus rakastaa Anielkaa ja hänellä minua — ja nyt jään\nminä asumaan teoriojeni kanssa, ja Kromicki asettuu asumaan Anielkan\nkanssa.\n\nKoska ilmankin täytyy ottaa lukuun mitä lampaan villat kestävät,\nniin olin aina ajatellut, että ihminenkin voi kantaa vain määrätyn\nkuorman ja että hänen täytyy kaatua, jos hartioille lasketaan\nenemmän. Pohjattomassa onnettomuudessani ja niinikään pohjattomassa\ntyhmyydessäni, alennuksessani ja naurettavuudessani tunsin, että\nsiitä hetkestä asti, jolloin Kromicki saapui, aloin halveksia\nAnielkaa. Minkätähden? En voisi selittää sitä millään keinoilla.\nVaimon täytyy kuulua miehelleen. Se tosiasia pysyy mielessäni\nyhtä hyvin kuin jonkun toisenkin tyhmyrin päässä, mutta minun\ntunteeni rinnalla on se Anielkalle häpeä. Mitäpä muuten hyödyttää\njärkeileminen? Tiedän, että halveksin häntä ja etten jaksa kantaa\nsellaista kuormaa. Eläminen tällaisessa tilassa on kun onkin minulle\nmahdottomuus, ja ehdottomasti täytyy tulla jokin muutos. Sen sijaan\nmikä on ollut, täytyy tulla jotakin muuta.\n\nMutta mitä? Jos halveksimisen tunne tappaisi rakkauden, kuten susi\nlampaan, niin olisi hyvä. Olen kuitenkin alunpitäen aavistanut,\nettä jotakin muuta on tulossa. Jollen rakastaisi Anielkaa, niin en\nhalveksisi häntä. Halveksiminen on vain uusi rengas kaulakäädyssä.\nTiedän täsmälleen, että paitsi rouva Kromickia, herra Kromickia\nja heidän keskinäisiä suhteitaan kaikki maailmassa on minulle\nyhdentekevää — kaikki! Minulle ei ole olemassa valoa eikä pimeyttä,\nsotaa eikä rauhaa, ei mitään kaikesta mitä maailmaan kuuluu. Hän,\nAnielka, tai oikeammin sanoen nuo molemmat ja minun osani heidän\nelämässään, muodostaa ainoan tekijän olemassaolossani. Ja jollei tuo\ntekijä ylläpidä minua, miten sitte käy? Äkkiä huomasin ihmeekseni,\nettä kaikkein yksinkertaisin asia oli jäänyt minulta lukuun ottamatta\n— kuolema. Mitä ääretöntä voimaa ihminen sentään kantaa käsissään,\nkun hän saattaa katkaista kaikki langat. Nyt olen valmis ottamaan\nsinut vastaan, sinä elämäni paha henki, nyt kun saatan sanoa sinulle:\n\"Et voikaan pitemmältä kasata kuormia niskoilleni kuin itse haluan\nkantaa. Kun saan kylläkseni, pudotan kuormasi selästäni.\" \"E poi\neterna silenza!\" Nirvana, Zöllnerin neljäs ulottuvaisuus... tai\nmuuta sellaista! Kun vain ajattelinkin, että loppujen lopuksi kaikki\nriippuu minusta, niin tunsin suurta huojennusta... Tuntikauden olin\nsohvalla pitkälläni ja mietin kuinka ja koska sen panen täytäntöön\n— ja jo se, että hetkeksi irroitin ajatukseni Kromickista, hänen\ntulostaan ja inhostani häneen, tuotti minulle lepoa. Itsemurha vaatii\nerinäisiä ulkonaisia apuneuvoja — ja sekin johdatti ajatuksiani\npois kurjuudestani. Muistin paikalla, että matkarevolverini on\nliian pientä kaliiberia. Nousin katsomaan sitä, huomasin, että olin\nollut oikeassa ja päätin ostaa uuden. Rupesin miettimään miten\nvoisin järjestää asiat niin, että tekoani pidettäisiin tapaturmana.\nItse asiassa oli tämä kaikki puhdasta teoriaa. Ajatukseni eivät\nvähimmässäkään määrässä kiteytyneet aikomukseksi. Minussa liikkui\najatuksia itsemurhan mahdollisuudesta, muttei suinkaan päätöksiä.\nOlin joka tapauksessa varma siitä, ettei se moneen aikaan tulisi\nkysymykseen. Arvelin, että koska nyt tiedän missä portti on ja aina\npääsen ulos aukealle, niin voin jäädä katsomaan mihin mittaan paha\nsaattaa kehittyä, mitä kärsimyksiä minulle vielä on valmistettu.\nMinussa paloi kipeä, vastustamaton uteliaisuus saada tietää miten\nkäy, miten nuo molemmat ihmiset tulevat elämään yhdessä, miten\nAnielka tulee katsomaan minua silmiin?... Väsyin vihdoin ja nukuin\nvaatteet yllä uneen, joka oli täynnä Kromickin monokkeleja,\nrevolvereja ja muuta samankaltaista, ihmiset ja asiat yhtenä\nsekamelskana. Heräsin kuitenkin myöhään. Palvelija ilmoitti Kromickin\njo lähteneen Ploszowiin. Ensi ajatukseni oli, että lähden hänen\nperässään ja saan nähdä heidät yhdessä. Istuin jo vaunuissa, kun\näkkiä tunsin, etten kestä sitä, että se käy minulle liian raskaaksi\nja sietämättömäksi. Ymmärsin, että tämä retki voisi kiirehtiä\nlähtöäni avonaisesta portista tuntemattomille kentille — ja käskin\najaa toisaalle.\n\nSuurinkin pessimisti karttaa vaistomaisesti pahaa ja suojelee itseään\nkaikin voimin sitä vastaan. Sentähden hän tarttuu jokaiseen toivon\nituun ja odottaa, että jokainen muutos toisi parannusta. Minussa\nheräsi halu saada meidät kaikki niin pian kuin suinkin Gasteiniin,\nikäänkuin minua siellä olisi odottanut pelastus. Matkaan! Pois\nPloszowista! — se ajatus ei antanut minulle rauhaa, se valtasi minut\nniin kokonaan, että käytin koko päivän tuumani täytäntöönpanoon.\n\nVaikeuksia ei tullutkaan. Asianomaisethan jo olivat valmiina.\nKromicki ei ollut ilmoittanut edeltäkäsin tulostaan, koska hän\nnähtävästi oli halunnut valmistaa vaimolleen yllätyksen; meidän piti\nsiis parin päivän perästä lähteä matkaan. Näin ollen kyllä olisi\npitänyt antaa hänen levätä ja kysyä, milloin hänelle sopii lähteä,\nmutta päätin tahallani, että toimin ikäänkuin ei häntä olisi.\n\nAjoin rautatielle, tilasin seuraavaksi päiväksi makuuvaunun Wieniin\nja lähetin sitte palvelijan Ploszowiin viemään tädille kirjettä,\njossa ilmoitin, että liput jo ovat ostetut. Meidän täytyy lähteä\nhuomenna, koska kaikki liput koko viikoksi jo ovat tilatut.\n\n\nKesäkuun 26 p:nä.\n\nPalaan vielä lähtömme edellisiin hetkiin Varsovassa. Nuo muistot\nsyövät aivojani niin etten voi vaieta. Päivää Kromickin palaamisen\njälkeen valtasi minut outo tunne. Minä muka en enään rakastanut\nAnielkaa — mutta toiselta puolen en voinut elää ilman häntä.\nEnsi kertaa jouduin nyt tilaan, jota voisi sanoa psyykilliseksi\nsärkyneisyydeksi. Aikaisemmin, kun tunteen kehitys oli tapahtunut\nminussa säännöllisemmin, olin päätellyt: \"rakastan häntä, siis\ntahdon hänet omakseni\" — yhtä johdonmukaisesti kuin Cartesius oli\nsanonut: \"ajattelen — siis olen\". Nyt muuttui päätelmäni, sanoin:\n\"en rakasta, mutta tahdon hänet omakseni\"— ja molemmat puolet olivat\nminussa erillään, ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuina kahteen\neri kivimöhkäleeseen. Molemmat kiusasivat minua sanomattomasti. Ennen\npitkää huomasin, että tuo: \"en rakasta\" on erehdys. Minä rakastan\nkuten ennenkin, mutta rakkauteni on niin kipeä, niin katkera ja\nmyrkytetty, ettei sillä itse asiassa ole mitään yhteistä onnen kanssa.\n\nJoskus johtuu mieleeni, että vaikka nyt kuulisinkin Anielkan huulilta\ntunnustuksen, että hän rakastaa minua, vaikka saisin hänelle\navioeron, tai hän jäisi leskeksi ja tulisi omakseni, niin en olisi\nonnellinen. Olisin valmis antamaan elämäni sellaisesta hetkestä,\nmutta en tiedä voisinko loihtia siihen todellista onnea. Kuka tietää\neivätkö ne hermot, joilla tunnetaan onnea, olekin kuihtuneet minussa.\nSellaista voi tapahtua. Mitä varten minä todella viivyn tällaisessa\nelämässä?\n\nLähtömme edellisenä iltana kävin asekaupassa. Kummallinen mies\ntuo, joka myi minulle revolverin. Jollei hän olisi ruvennut\nasekauppiaaksi, olisi hän voinut tulla psykologian professoriksi.\nAstuessani kauppaan sanoin hänelle heti, että minulle on yhdentekevää\nonko revolveri Coltin vai Smidtin mallia, kunhan ase vain on hyvä ja\ntarpeeksi suurta kaliiberia. Vanha herra valitsi minulle aseen, jonka\nheti paikalla hyväksyin, ja kysyi:\n\n— Saanko antaa myöskin ampumapanoksen?\n\n— Minun piti juuri sitä pyytää. Asekauppias katseli minuun\ntarkkaavasti:\n\n— Haluatteko revolveriin kotelon?\n\n— Tietysti. Tehkää hyvin ja antakaa kotelo.\n\n— Sepä hyvä, vastasi hän. — Sitte panen panoksen samaa numeroa kuin\nrevolveri.\n\nNyt oli minun vuoroni kummissani katsella häntä. Mutta hän jatkoi:\n\n— Katsokaa, hyvä herra, olen neljäkymmentä vuotta ollut tässä\ntoimessani ja oppinut yhtä ja toista. Usein ovat ihmiset minulta\nostaneet aseen, jolla sitte ovat ampuneet kuulan päähänsä. Ja miten\nte luulette? Ei ole vielä tapahtunut, että yksikään heistä olisi\nostanut koteloa. Mies tulee ja sanoo: \"Pyytäisin revolveria.\" —\n\"Kotelon kanssa?\" — \"Ei ole tarvis.\" Se on kummallista, sillä eihän\nluulisi ihmisen, joka aikoo ampua kuulan otsaansa, tarvitsevan\nsäästää ruplaa. Mutta ihmisluonne on sellainen... Nähtävästi jokainen\narvelee: \"Mitä hittoa minä kotelolla!\" Mutta juuri sentähden tiedän\nheti, kun tullaan ostamaan revolveria, aikooko asianomainen ampua\nitsensä vai eikö.\n\n— Kerrottepa hyvin mieltäkiinnittäviä huomioita, sanoin.\n\nMinusta tuntui juttu todella hyvin kuvaavalta.\n\nAsekauppias jatkoi:\n\n— Kun huomasin tuon asian, ajattelin tällä lailla: annanpa sille,\njoka ostaa revolverin ilman koteloa, muka epähuomiosta yhtä numeroa\nsuuremman panoksen. Itsemurha ei ole mikään pikkuasia. Täytyy sitä\nsiinä koota malttinsa ja rohkeutensa. Taitaa yhdellä ja toisella\nniissä hankkeissa tulla kylmä hiki päähän... Vihdoin viimein on mies\ntehnyt päätöksen ja ostanut revolverin. Mutta panos ei sovikaan...\nVaikka ajaisi päänsä seinään — niin puuha on jätettävä huomiseen...\nJa mitä te luulette: lieneekö helppo toisen kerran tehdä tuota\npäätöstä? Monikaan niistä, jotka tänään olisivat ampuneet kuulan\notsaansa ja jotka jo ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ei enään\nhuomenna tee sitä. Toiset ovat seuraavana päivänä palanneet ja\nostaneet kotelon Silloin on minua tupannut naurattamaan. \"Tuoss' on\nkotelo ja voi hyvin!\"\n\nPanen paperille tämän keskustelun, koska kaikki mikä koskee\nitsemurhaa tällä kertaa suuresti huvittaa minua, ja vanhan\nasekauppiaan sanat muodostavat nekin minusta inhimillisen\ntodistuskappaleen tässä kysymyksessä.\n\n\nKesäkuun 27 p:nä.\n\nAjoittain johtuu mieleeni, että Anielka on rakastanut minua, että\nolisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja elää ihmeellisen\nvaloisaa ja onnellista elämää — että kaikki tyynni on ollut minun\nvallassani ja että olen tehnyt kaikki tyhjäksi senkautta, etten\nkykene elämään elämää. Silloin kysyn itseltäni: enkö vain olekin\nmenettämäisilläni järkeni? — ja olisinko todella voinut saada\nAnielkan ikiomakseni? Mutta tapausten kulku on selvästi mielessäni\ntutustumisemme hetkestä tähän päivään asti. Ja ajatella, että tuo\nnainen olisi minulle yhtä uskollinen kuin hän on tuolle toiselle,\nvieläpä sata kertaa uskollisempi, koska hän rakasti minua koko\nsielustaan! Synnynnäinen kykenemättömyys — juuri niin! Mutta\nvaikka se puhdistaisikin minut omissa silmissäni, niin mitäpä\nhyötyä siitä koituisi, kun en löydä siitä minkäänlaista lohtua.\nAinoa mikä minua jonkun verran lohduttaa on, että loppuun eläneiden\nsukujen jälkeläiset — loistavimpienkin — kerran mullataan\nmaahan... Se vähentää silmissäni eroa niinsanottujen aktiivisten\nihmisten ja heidän, loppuun eläneiden välillä. Minun kaltaisteni\nolentojen koko onnettomuus on heidän erikoisuudessaan. Miten sekä\nkirjailijoilla että ammattipsykologeilla ja fysiologeilla sentään\non hullut käsitykset vanhoista suvuista! He kuvittelevat aina,\nettä psyykilliseen elämisen kykenemättömyyteen kuuluu ruumiillinen\nvoimattomuus: hento vartalo, heikot lihakset, vähäveriset aivot ja\nniukka äly. Ehkäpä usein on niin, mutta joka tekee siitä yleisen\njohtopäätöksen, erehtyy ja eksyy toistelemaan samaa asiaa. Vanhojen\nsukujen jälkeläisiltä ei puutu elämisen voimia, mutta heille on\nominaista, etteivät nämä voimat ole sopusoinnussa keskenään. Minä\nitse olen fyysillisesti voimakas mies enkä ikinä ole ollut tyhmyri\n— lisäksi olen tuntenut henkilöjä omasta yhteiskuntaluokastani,\njotka ovat olleet kuin vanhat kreikkalaiset, lahjakkaita ja teräviä.\nMutta he eivät kuitenkaan ole kyenneet elämään, ja heidän päivänsä\novat päättyneet huonosti juuri siitä syystä, etteivät heidän\n— usein rehevät — elämisensä voimat ole olleet tasapainossa\nkeskenään. Ne ovat meillä kuin huonosti järjestetty yhteiskunta,\njosta ei tiedetä missä alkavat toisen ja missä loppuvat toisen\noikeudet. Me elämme anarkiassa ja, kuten tunnettu, anarkia ei voi\npysyä pystyssä. Jokainen näistä voimista tahtoo hallita ja vetää\nomaa köyttään, usein tehden väkivaltaa kaikille muille — siitä\njohtuu traagillista eristäytymistautia. Minäkin sairastan nykyään\ntällaista eristäytymistä, josta johtuu, etten välitä mistään muusta\nkuin Anielkasta, minun mieltäni ei kiinnitä mikään, elämässä ei ole\nmitään, johon tarttuisin. Mutta ihmiset eivät ymmärrä, että tällainen\nsopusoinnun puute, tällainen elinvoimien anarkia on vaikeampi tauti\nkuin fyysillinen ja moraalinen vähäverisyys. Siinä arvoituksen\nselitys. Ennen olivat elämä ja yhteiskunnalliset velvollisuudet\nmeidän pelastuksemme, sillä ne vaativat meiltä tekoja ja pakoittivat\nmeidät työhön. Nyt, kun me olemme eristäytyneet elämästä ja\nantautuneet mietiskelemisen ja epäilemisen myrkytyksen alaisiksi,\non tautimme tietenkin epäterveellisten olosuhteiden takia käynyt\nentistä äreämmäksi. Olemme loppujen lopuksi päässeet siihen, ettemme\nenään pysty tekoihin, vaan ainoastaan aikomuksiin, ja juuri siitä\njohtuu, että kykenevimmät ja lahjakkaimmat meistä aina saavuttaa\njonkinlainen hulluus. Kaikesta mitä kuuluu elämään, on meille jäänyt\njäljelle ainoastaan nainen — ja joko me heittäydymme huvituksiin ja\nkulutamme hurjistelussa elämämme pääoman viimeiseen äyriin tai me\ntartumme rakkauteen kuten kuilun yllä riippuvaan oksaan ja jäämme\nhäilymään ilmaan, ja asemamme on sitä hengenvaarallisempi, kun me\ntavallisesti katsomme rakkautta vääryydeksi, jonka luontoon on\nkätketty traagillisuuden itu. Minä tiedän, että tunteeni Anielkaan\ntäytyy johtaa huonoon loppuun — ja tämän tietäen en enään koetakaan\npitää puoliani sitä vastaan. Puolustautuminenkin johtaisi varmaan\ntappioon.\n\n\nKesäkuun 28 p:nä.\n\nKylvyt ja varsinkin täkäläinen raikas ilma tekevät Celina rouvalle\nhyvää. Hän käy päivä päivältä reippaammaksi — ja kun vaalin ja\nhoitelen häntä ikäänkuin hän olisi oma äitini, on hän minulle\nkiitollinen ja kiintyy minuun kiintymistään. Anielka sen kyllä\nhuomaa — eikä hänkään voi olla tuntematta kiitollisuutta minua\nkohtaan, mutta olen varma, että kiitollisuudentunteeseen liittyy\nyhä katkerampi kipu, kun hän huomaa miten onnellista elämää me\nolisimme voineet viettää kaikki yhdessä, jos olisi käynyt niinkuin\nolisi voinut käydä. Olen nyt miltei varma siitä, ettei hän rakasta\nKromickia. Hän on ja pysyy hänelle uskollisena — mutta kun he ovat\nyhdessä, saattaa Anielkan kasvoissa huomata jonkinlaista pingoitusta\nja nöyryytystä. Aina kun mies, joka ehkä todella on rakastunut\nja joka ehkä vielä enemmän haluaa ulospäin näyttää, että he ovat\nrakastunut aviopari, hyväilee hänen käsiään, silittää hänen hiuksiaan\ntai suutelee häntä otsalle, näen selvästi, että rouva mieluummin\nmenisi maan alle kuin ottaisi vastaan noita hyväilyjä minun ja muiden\nnähden. Hän tekee sen kuitenkin ja pakoittaa itsensä hymyilemään.\nMinäkin kestän mitä näen ja pakoitan itseni hymyilemään. Mutta\nhengessä kaivan sormet rintaani ja revin auki haavojani, ja se\ntuottaa minulle nautintoa. Joskus johtuu mieleeni, että tämä Dianan\npapitar, ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa, varmaan osoittaa\ntunteitaan vapaammin ja vähemmin säästeliäästi. Mutta tällaisten\najatusten hekumaa minun täytyy varoa, sillä pisara vain lisää ja\nminä kadotan tasapainoni ja lakkaan olemasta oman itseni herra.\nSuhteeni Anielkaan on kauhea sekä minulle itselleni että hänelle.\nMinun rakkauteni pukeutuu vihan, ylenkatseen ja ivan muotoihin. Se\nkiduttaa ja peloittaa Anielkaa. Joskus katsoo hän minuun ikäänkuin\nsanoakseen: \"Onko tämä minun syyni?\" Ja minä itsekin kysyn usein\nitseltäni: \"Onko tämä hänen syynsä?\" Mutta kautta Jumalan, en voi\nkohdella häntä toisin! Jota nöyryytetympänä ja nujerretumpana hänet\nnäen, sitä enemmän nousee minussa vimma häntä, Kromickia, itseäni\nja koko maailmaa vastaan. Eikä tämä tapahdu siksi, etten säälisi\nolentoa, joka on yhtä onneton kuin minä. Mutta kuten ei vesi sammuta\ntulipaloa, kun se on päässyt liian suureen valtaan, vaan päinvastoin\nkiihoittaa sitä, niin minussakin kaikki tunteet lisäävät epätoivoa.\nKun minä kohtelen kalleintani pilkallisesti, kun minä osoitan hänelle\nvihaa ja ylenkatsetta, niin rikon itseäni vastaan yhtä paljon kuin\nhäntä — jopa enemmänkin, sillä hän saattaa suoda minulle anteeksi,\nmutta minä en saata suoda itselleni anteeksi ikinä!\n\n\nKesäkuun 29 p:nä.\n\nTuo mies on huomannut, että minun ja hänen vaimonsa välillä\nvallitsee leppymätön viha, ja hän on selittänyt sen arvoisellaan\ntavalla. Hän luulee minun vihaavan vaimoansa siitä syystä, että\ntämä on ottanut hänet ja hyljännyt minut. Hän luulee vihani\nsyynä olevan loukatun itserakkauden eikä mitään muuta. Pitää\nolla... aviomies, voidakseen elää tällaisessa erehdyksessä. Ja\nkatsellessaan asioita tältä kannalta koettaa hän hyvittää Anielkaa\nkohtelemalla häntä entistä suuremmalla hellyydellä, ja minä saan\nosakseni jalomielisen voittajan hyvänsuopaa ystävällisyyttä.\nYksin itserakkaus saattaa hölmistyttää ihmiset siihen määrään.\nLystillinen mies! Joka päivä hän menee Straubingerin hotelliin ja\nkatselee Wandelbahnilla astelevia pareja, tehden näkemistään mitä\nkatalimpia johtopäätöksiä. Hän töllistelee suu auki eteensä, niin\nettä kaikki hänen madonsyömät hampaansa näkyvät, ja nauraa miehiä,\njoiden vaimoja luulee uskottomiksi. Jokainen uusi tämänlaatuinen\npaljastus saattaa hänet niin erinomaiselle tuulelle, että hän\nkymmenen kertaa tunnissa pudottaa monokkelin silmästään, samassa\ntaas nipistääkseen sen paikoilleen. Ja sama mies, joka ainoastaan\nhuvittelee aviollisen uskottomuuden kustannuksella, pitäisi sitä\nsuurimpana ja traagillisimpana rikoksena, jos se koskisi häntä\nitseään. Kun on kysymys muista, katselee hän asiaa farssina — jos se\nsattuisi hänen omalle kohdalleen, huutaisi hän taivaan kostoa. Millä\nperustuksella, sinä hölmö? Kuka sinä olet olevinasi? Mene peilin\nääreen ja tarkasta naamaasi; katso mongolilaisia silmiäsi, hiuksiasi,\njotka ovat kuin mustaa rääsyä, monokkeliasi ja pitkiä torahampaitasi.\nTarkasta hiukan omaa itseäsi ja huomaa mielesi alhaisuus, luonteesi\nkoko kataluus — ja sano sitte, tuleeko sellaisen naisen kuin Anielka\npysyä sinulle uskollisena tunninkaan vertaa? Kuinka sinä uskalsitkaan\nlähestyä häntä, sinä nousukas sekä ruumiisi että sielusi puolesta?\nEikö ole aivan luonnonvastaista, että sinä olet hänen miehensä?\nDanten Beatrice olisi tehnyt paremmat kaupat, jos olisi mennyt\nvihoviimeiselle Firenzen jätkälle!...\n\nMinun piti keskeyttää kirjoittaminen, sillä minussa alkoi taas\nkiehua, ja tasapainoni oli taas menemäisillään menojaan. Ja minä\nolin kuitenkin jo niin turtunut. Ei, rauhoittukoon Kromicki vain:\nitse asiassa en pidä itseäni häntä parempana. Vaikka katsoisinkin\nitseni valetuksi jalommasta aineesta kuin hän, niin ei siitä ole\npaljon taikaa, koska minun tekoni ovat huonommat hänen tekojaan.\nHänen ei tarvitse teeskennellä minun edessäni — minun täytyy\nteeskennellä hänen edessään, salata aikeitani, ottaa lukuun hänen\npersoonansa, mukautua olosuhteihin, valehdella ja pettää. Voiko\najatella mitään katalampaa kuin että minä parjaan häntä tässä\npäiväkirjassa, sensijaan että ottaisin häntä kurkusta? Sellaisen\ntyydytyksen voi orjakin suoda itselleen herraansa nähden. Kromicki\nvarmaan ei ikinä ole omissa silmissään näyttänyt niin kurjalta kuin\nminä, tehdessäni tuhansia pikku tepposia ja ryhtyessäni kaikkinaisiin\nviheliäisiin ponnistuksiin, jotta esimerkiksi hän asettuisi asumaan\nsamaan huvilaan kuin minä, erilleen Anielkasta. Ponnistukseni\neivät lopultakaan johtaneet toivottuihin tuloksiin. \"Haluan asua\nvaimoni kanssa\", sanoi hän peittelemättä ja pani tällä ainoalla\nyksinkertaisella lauseella nurin kaikki suunnitelmani. Ja hän asuu\n\"vaimonsa\" kanssa. Sietämätöntä on lisäksi, että Anielka ymmärtää\njokaisen toimenpiteeni. Jokaisen sanani ja aikomukseni tarkoitus\non hänelle selvä. Hän mahtaa usein hävetä puolestani. Kaikki tämä\nyhteensä on minulle jokapäiväistä leipää. Mahdoton minun kuitenkin on\nkauvan kestää sitä, sillä en vielä ole päässyt asemani herraksi tai\ntoisin sanoen: en vielä ole niin huono kuin asemani vaatisi.\n\n\nKesäkuun 30 p:nä.\n\nSatuin tänään verannalla kuulemaan lopun äänekkäästä keskustelusta\nKromickin ja Anielkan välillä.\n\n— Minä, sanoi Kromicki, — puhun kyllä hänelle, mutta sinun täytyy\nkertoa tädille millä kannalla asiat ovat.\n\n— Sitä en ikinä tee! vastasi Anielka.\n\n— Mutta minä pyytämällä pyydän! sanoi Kromicki, korostaen joka sanaa.\n\nAstuin huoneeseen, koska en tahtonut joutua heidän keskustelunsa\nsalaiseksi kuulijaksi. Näin Anielkan kasvoilla syvän mielipahan,\njota hän, minut huomatessaan koetti peittää. Kromicki oli kalpeana\nsuuttumuksesta, mutta hän ojensi minulle hymyillen kätensä.\nEnsi hetkessä pelästyin, että Anielka ehkä olisi tunnustanut\nhänelle kaikki tyynni. En pelännyt Kromickia, vaan sitä, että\nhän mahdollisesti veisi pois Anielkan ja vapauttaisi minut\npiinastani, nöyryytyksestäni ja tuskastani. Yksin niistähän minä\nelän, kuolisinhan muuten nälkään. Mieluummin mitä tahansa kuin\njoutua pois Anielkan läheisyydestä! Hyvän aikaa vaivasin päätäni\nkysymyksellä: mistähän he mahtoivatkaan puhua? Luultavasti\nAnielka kertoi hänelle jotakin — mutta olisihan Kromickin siinä\ntapauksessa täytynyt kohdella minua toisin. Hän oli päinvastoin\nentistä kohteliaampi. Jollen vihaisi häntä, ei minulla itse asiassa\nolisi mitään syytä moittia häntä. Hän on minulle kohtelias,\nystävällinen, sydämellinenkin. Hän ei mitenkään tahdo loukata minua\n— luulisi joskus hänen edessään olevan hermostuneen naisen, niin\nhuomaavaisesti hän kohtelee minua. Hän koettaa kaikin keinoin voittaa\nluottamukseni. Hän ei suutu, vaikka silloin tällöin vastaan hänelle\näreästi tai ivallisesti, tai kun liiankin selvästi paljastan hänen\nsivistymättömyytensä ja karkeahermoisuutensa. En jätä käyttämättä\nyhtään tilaisuutta, jolloin Anielkan nähden voin osoittaa, miten\narkipäiväinen hän on sekä järjellään että sydämeltään. Mutta hän on\nkärsivällinen. Ehkäpä kuitenkin ainoastaan minua kohtaan. Tänään\nnäin ensi kerran hänen suuttuvan Anielkaan. Hänen ihonvärinsä\nkävi vihreähtäväksi, kuten usein ihmisillä, joiden suuttumuksen\nluonne on kylmä, nimittäin hyvin häikäilemätön. Luultavasti Anielka\npelkää häntä, mutta hän pelkää nykyään kaikkia — minuakin. Monasti\nminun on vaikea käsittää mistä tuo nainen, joka on lempeä kuin\nkyyhky, äkkiä voi ottaa niin tavattoman tarmon. Minä erehdyin,\nkun aikoinani luulin, että hän on itse lauhkeus ja myöntyväisyys\nja mahdollinen minun ottaa haltuuni, vastaan panematta. Mikä\nerehdys! Hänen vastustusvoimansa on silmissäni sitä suurempi, jota\nodottamattomampana se tulee. En tiedä mistä heillä oli puhe Kromickin\nkanssa, mutta olen varma, että kun Anielka on vastannut, ettei hän\ntee mitä häntä pyydettiin tekemään, niin hän ei sitä tee, vaikka\nsiihen paikkaan menehtyisi. Jos hän olisi omani, rakastaisin häntä\nkuten koira herratartaan. Kantaisin häntä käsilläni, puhaltaisin pois\ntomun hänen jalkojensa alta, rakastaisin häntä mielettömästi.\n\n\nHeinäkuun 1 p:nä.\n\nMustasukkaisuuteni olisi kurja, jollen tuntisi sitä kipua, mitä\nuskovainen mahtaa tuntea, kun hänen jumaluuttaan häväistään. Olisin\nvalmis luopumaan hänen kätensä kosketuksestakin, jos voisin asettaa\nhänet jollekin luoksepääsemättömälle vuorelle, jota ei kenenkään\nolisi lupa lähestyä.\n\n\nHeinäkuun 2 p:nä.\n\nErehdyin, kun luulin turtuneeni tunteettomaksi. Pidin hetkellistä\nhermojen tilaa pysyväisenä sieluntilana. Huomasin ehkä kuitenkin jo\nsilloin, ettei se tule olemaan kestävää laatua.\n\n\nHeinäkuun 3 p:nä.\n\nHeidän välillään on varmasti tapahtunut jotakin. He koettavat\nkumpikin salata molemminpuolista suuttumustaan, mutta minäpä näen\nsen. Muutamaan päivään ei Kromicki ole pidellyt Anielkan käsiä,\nkuten hänen ennen oli tapana tehdä, eikä vienyt niitä vuorotellen\nhuulilleen, ei silittänyt hänen hiuksiaan eikä suudellut häntä\notsalle. Tämä tuotti minulle jo muutaman todellisen ilonhetken,\nmutta Anielka itse tärveli ne. Huomasin, että hän koettaa ikäänkuin\nlepytellä häntä, saattaa häntä paremmalle tuulelle ja sovittaa\nheidän suhdettaan ennalleen. Tämän nähdessäni vimmastuin, ja se tuli\nselvästi ilmi käytöksessäni Anielkaa kohtaan. En milloinkaan ole\nollut hänelle enkä liioin itselleni niin armoton.\n\n\nHeinäkuun 4 p:nä.\n\nKun tänään palasin Wandelbahnilta, tapasin Anielkan sillalla\nputouksen luona. Hän pysähtyi äkkiä ja sanoi jotakin, mutta veden\npauhu nieli hänen sanansa. Se ärsytti minua, kuten nykyään kaikki\närsyttää minua. Kun yhdessä olimme kulkeneet kappaleen matkaa\nsillasta huvilaamme päin, virkoin kärsimättömästi:\n\n— En kuullut mitä sanoit minulle.\n\n— Olisin vain kysynyt, vastasi hän mielenliikutuksissaan, —\nminkätähden sinä kohtelet minua tällä tavalla? Minkätähden et sinä\nensinkään armahda minua?\n\nKaikki vereni karkasi sydämeen, kun kuulin nämä sanat.\n\n— Etkö sinä tiedä, lausuin nopeasti, — että rakastan sinua\nmielettömästi. Kuinka sinä saatatkaan kokonaan heittää pois sellaisen\ntunteen! Kuulehan, en enään vaadi sinulta mitään. Sano minulle vain,\nettä rakastat minua, anna minulle sielusi ja minä kestän kaikki,\nkärsin kaikki — ja annan sinulle vastalahjaksi elämäni ja palvelen\nsinua viimeiseen hengenvetooni asti. Anielka, sinä rakastat minua,\nsano se!... Eikö totta? Se sana on pelastukseni — sano se!\n\nAnielka kävi valkeaksi kuin vaahto vesiputouksessa. Jäinen viima\ntuntui kiertävän häntä ja jähmetyttävän veren hänen suonissaan.\nVasta hetken perästä hän sai sanan suustaan ja lausui suurimmalla\nponnistuksella.\n\n— Älä Jumalan tähden puhu minulle tuolla tavalla!\n\n— Etkö sitte koskaan lausu sitä minulle?\n\n— En koskaan! vastasi hän.\n\n— Muista sitte, että sinun syysi on...\n\nMinä katkaisin lauseen. Päähäni välähti, että jos Kromicki vaatisi\nhäneltä tuota samaa, niin ei hän kieltäisi sitä häneltä — ja kun\ntuota ajattelin, kiehui minussa kiukku ja epätoivo ja kaikki musteni\nsilmissäni. Olin aivan suunniltani. Tiedän, että paiskasin hänelle\nvasten kasvoja niin kauheita, kyynillisiä sanoja, ettei kai mies\nmilloinkaan ole rohjennut lausua sellaisia turvattomalle naiselle.\nEn suorastaan voi kirjoittaa niitä tähän. Muistan kuin unessa,\nettä hän hetken perästä tuijotti minuun hämmästynein, säikähtynein\nsilmin, tarttui ranteeseeni, pudisti minua olkapäästä ja puhkesi\nhätääntyneenä kysymään:\n\n— Leon, mikä sinua vaivaa? mikä sinua vaivaa?\n\nSe vain, että järkeni oli mennyt sekaisin. Työnsin hänen kätensä\nmenemään ja suuntasin askeleeni toiselle puolelle. Hetken perästä\npalasin, mutta en enään tavannut häntä. Yksi asia oli minulle nyt\nselvä: se, että vihdoinkin on aika tehdä tästä loppu. Ajatus tunki\nkuin valonsäde pimeyteen, joka ympäröi päätäni. Outo, yksipuolinen\ntietoisuus hallitsi minussa. En enään täysin käsittänyt mitä oli\ntapahtunut. Olin kokonaan menettänyt tajun, niin hyvin siitä, että\nAnielka oli olemassa, kuin siitä, että minä itse elin. Sensijaan\najattelin kuolemaa, en yksin täydellä tietoisuudella, vaan myöskin\ntäysin levollisesti. Käsitin esimerkiksi selvästi, että jos\npaiskaudun kalliolta putoukseen, niin sitä voidaan pitää tapaturmana,\nmutta jos ammun itseni huoneessani, niin tätini kuolee suruun. Vielä\nkummallisempaa oli, etten tämän mielentilan vallitessa tuntenut\nmitään epäilystä — oli kuin side järkeni ja tahtoni välillä sekä\nkaikki niistä johtuva toiminta jo olisi katkennut. Täysin tietäen,\nettä on parempi syöksyä alas kalliolta kuin ampua itsensä, läksin\nkuitenkin huvilalle hakemaan revolveria. Minkätähden? En tiedä.\nTiedän vain, että pidin hyvin kiirettä ja että juostuani ylös portaat\nrupesin etsimään matka-arkun avainta, jonka takana revolveri oli.\nItsemurhan ajatukset pitivät minua kokonaan vallassaan, kun äkkiä\nkuulin kiireisiä askelia portaista. Mieleeni välähti, että Anielka on\naavistanut aikomukseni ja kiiruhtaa ehkäisemään sitä. Ovi temmattiin\nauki, ja eteeni astui täti, joka hengästyneenä puhkesi puhumaan:\n\n— Leon, juokse noutamaan lääkäriä! Anielka voi pahoin.\n\nKun sen kuulin, unohdin kaiken muun. Lähdin juoksemaan paljain päin\nja palasin neljännestunnin perästä Hotel Straubingeristä lääkärin\nkanssa. Kun ehdimme paikalle, oli kaikki jo ohi. Tohtori meni\nAnielkan luo, minä jäin tädin kanssa verannalle ja rupesin kyselemään\nmitä oli tapahtunut.\n\n— Puoli tuntia sitte, selitti täti, — tuli Anielka kotiin niin\nhehkuvin kasvoin, että me Celinan kanssa heti kysyimme mitä oli\ntapahtunut. \"Ei mitään, ei mitään!\" vastasi hän kärsimättömänä, mutta\nme kyllä huomasimme, ettei se ollut totta. Celina rupesi ahdistamaan\nhäntä kysymyksillään. Silloin Anielka vimmastui — minkä minä ensi\nkerran eläissäni näin tapahtuvan — ja huusi: \"Minkätähden te kaikki\nkiusaatte minua!\" Sitte hän sai jonkinlaisen hysteerisen kohtauksen.\nPelästyimme kauheasti, ja minä juoksin noutamaan sinua. Jumalan\nkiitos, että kaikki on ohi. Sittemmin lapsi raukka vain itki ja\npyyteli meiltä anteeksi kiihtymystään.\n\nMinä vaikenin, sillä sydäntäni kouristi, kun tämän kuulin. Täti\nasteli pitkin askelin verannalla, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja\nvirkkoi, kädet vyötäisillä:\n\n— Tiedätkö, poikaseni, mitä minä luulen? Me emme kukaan oikein pidä\ntuosta Kromickista — Celinakaan ei ole häneen suinkaan ihastunut.\nKumma kyllä, että vaikka hän kuinka pyrkii suosioomme, hän vaan ei\npääse. Syy on meidän. Anielka näkee sen ja kärsii.\n\n— Luuleeko täti, että hän niin suuresti rakastaa Kromickia?\n\n— Tietysti... Hän rakastaa tietysti miestään ja onhan hänen vaikea\nkatsella kuinka me kohtelemme häntä huonosti.\n\n— Kuka häntä kohtelee huonosti? Minun luuloni on yksinkertaisesti,\nettei Anielka ole hänen vaimonaan onnellinen — siinä kaikki.\n\n— Jumala varjelkoon! huudahti täti. — En suinkaan kiellä, ettei\nAnielka olisi voinut päästä parempiinkin naimisiin, mutta mitäpä\nvikaa tästäkään miehestä voi löytää? Hän tuntuu olevan Anielkaan\nhyvin kiintynyt. Celina tosin ei voi suoda anteeksi, että hän myi\nGluchowin, enkähän minäkään sitä koskaan voi unohtaa, mutta kuulin\nomin korvin Anielkan kiivaasti puolustavan häntä.\n\n— Ehkäpä vastoin vakaumustaan?\n\n— Vaikkapa. Sitä enemmän se todistaa, että hän rakastaa häntä.\nIkävä, ettei kukaan oikein tiedä millä kannalla hänen liikeasiansa\novat. Se onkin Celinan ainainen huoli. Mutta eihän onni lopultakaan\nriipu rikkaudesta. Ja, kuten jo mainitsin, tulen muistamaan Anielkaa,\njos sinä siihen suostut. Mitä? Suostuthan? Onhan meillä molemmilla\nvelvollisuuksia häntä kohtaan, rakas Leon, puhumattakaan siitä, että\nAnielka on suloinen olento, joka ansaitsee ystävyytemme.\n\n— Koko sydämestäni, täti kulta. Minullahan ei ole sisaria, Anielkan\nei siis tarvitse kärsiä aineellisten huolten takia niin kauvan kuin\nminä elän.\n\n- Minä voin siis kuolla rauhassa, sanoi täti.\n\nHän hyväili minua hellästi. Mutta lääkäri keskeytti keskustelumme.\nMuutamin sanoin rauhoitti hän meidät täydelleen. \"Pieni hermokohtaus,\njommoisia usein sattuu tällaisen kylpykauden alussa. Keskeyttää\nkylvyt muutamaksi päiväksi, olla paljon raittiissa ilmassa —\nei mitään muuta! Ruumis on terve ja voimakas, ja kaikki käy\nerinomaisesti.\" Panin näiden sanojen johdosta hänen taskunsa niin\ntäyteen, että hän kulki lakki kourassa huvilan portille asti. Olisin\nollut valmis luovuttamaan vuosia elämästäni, jos olisin voinut päästä\nAnielkan luo, suudella hänen jalkojaan ja pyytää häneltä anteeksi\npahaa tekoani. Tein mielessäni lupauksen, että parannan käytöstäni,\nettä kärsivällisesti siedän Kromickia, etten kiihdy, etten edes\nräpäytä silmää. Katumus, syvä, totinen katumus vallitsi sielussani.\nRakastan häntä sanomattomasti.\n\nJuuri ennen päivällistä palasi Kromicki pitkältä kävelyltä\nKaiserwegillä. Koetin heti kohdella häntä sydämellisesti. Hän\npiti käytöstäni myötätuntoisuuden ilmauksena ja oli vilpittömästi\nkiitollinen. Vietimme Celina rouvan kanssa koko päivän Anielkan\nluona. Hän olisi iltapäivällä halunnut nousta ja pukeutua, mutta sitä\nei sallittu. Minäkään en sallinut mieleni kiihtyä. En muista milloin\nolisin saanut niin suuren voiton itsestäni. Sanelin hengessäni:\n\"Sinun tähtesi, rakkaani!\" Olen koko päivän ollut hullunkurisen\nmielenliikutuksen vallassa. Minun on tehnyt mieli itkeä kuin pieni\nlapsi. Tälläkin hetkellä nousevat kyyneleet kurkkuuni. Olen rikkonut,\nmutta teenkin nyt katumusta todenperään.\n\n\nHeinäkuun 5 p:nä.\n\nEilistä mielenkuohua on seurannut täydellinen rauha, kuten myrskyä\ntyven. Pilvet ovat tyhjentäneet kaikki sähkövarastonsa. Minua\nväsyttää sekä ruumiillisesti että henkisesti. Anielka voi paremmin.\nAamulla satuimme kahden verannalle. Istutin hänet lepotuoliin,\nkiersin hänen ympärilleen lämpöisen peitteen, koska aamut täällä ovat\nviileät, ja lausuin:\n\n— Anielka rakkaani, pyydän sinua koko sydämestäni suomaan anteeksi\nmitä eilen sanoin. Anna anteeksi ja unohda — vaikken minä itse\nkoskaan voi sitä unohtaa.\n\nHän ojensi minulle paikalla vastaukseksi kätensä, ja minä painoin\nsitä vastaan huuleni. Minun täytyi koota kaikki tahdonvoimani\ntukahuttaakseni valituksen, joka pyrki esiin rinnastani, niin\nsuuri oli kuilu rakkauteni ja tuskani välillä. Anielka sen kyllä\ntunsi, koskei hän heti vetänyt pois kättään. Hänkin koetti hillitä\nmielenliikutustaan ja ehkä tunnettakin, joka veti häntä minun\npuoleeni. Hänen rintansa nousi ja laski, nyyhkytys pyrki väkisenkin\nilmoille. Tiesihän hän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään\nmuuta, ettei sellaista rakkautta usein tavata maailmassa ja että\nsiitä olisi voinut riittää onnea koko elämäksi.\n\nMutta hetken perästä hän tyyntyi, ja hänen kasvonsa kävivät\nlevollisiksi. Niissä kuvastui alistuvaisuus ja suuri hyvyys.\n\n— Joko me nyt olemme sopineet? kysyi hän.\n\n— Jo! vastasin.\n\n— Ja ainiaaksi!\n\n— Mitä minä voin vastata, rakkaani? Tiedät itse Parhaiten mitä\nminussa liikkuu...\n\n394\n\nIkäänkuin sumu himmensi taasen hänen silmiään, mutta hän hillitsi\nitsensä.\n\n— Kiitos! sanoi hän. — Sinä olet niin hyvä.\n\n— Minä? huudahdin vilpittömän kiihtymyksen vallassa. — Tiedätkö,\nettä jollet eilen olisi tullut kipeäksi, olisin...\n\nMutta en lopettanut lausettani. Olin äkkiä käsittänyt, ettei minun\nsopinut voittaa häntä pelon ja uhkausten tietä. Minua hävetti sitä\nenemmän, kun hän heti pelästyi ja, äkkiä kääntäen minuun katseensa,\nrupesi kyselemään:\n\n— Mitä sinun piti sanoa?\n\n— Jotakin vain, jota ei minun sovi sanoa ja joka ei enään tänään\nmerkitsisikään mitään.\n\n— Ei, Leon, minä tahdon tietää kaikki, muuten ei minulla ole\nhetkenkään lepoa.\n\nTuuli toi hiussuortuvan hänen otsalleen — minä nousin ja sitaisin\nsen hellävaroen hänen päälaelleen, ikäänkuin olisin ollut hänen\näitinsä.\n\n— Anielka, rakkaani, sanoin, — älä pyydä minua puhumaan asioita,\njoita minun ei ole lupa puhua. Mutta minä annan sinulle sanani, että\nvastaisuudessa voit olla aivan levollinen.\n\nHän katsoi minua silmiin.\n\n— Lupaatko?\n\n— Lupaan pyhästi. Mitä se rakas pää nyt miettiikään?\n\nSiinä tuli postinkantaja ja toi meille pinkallisen lähetyksiä.\nKromickille oli kirjeitä idästä, Anielkalle Sniatynskeilta (tunsin\nkuorella Sniatynskin käsialan), ja minä sain kirjeen Klaralta.\nTuo uskollinen olento ei kirjoittanut juuri mitään itsestään,\nmutta tahtoi sensijaan paljon tietoja minusta. Kerroin Anielkalle\nsaaneeni kirjeen Klaralta. Hän rupesi silloin kiusoittelemaan minua,\nnähtävästi rakentaakseen sopumme oikein täydelliseksi. Minä vastasin\nhänelle samalla mitalla huomauttaen, että Sniatynskin pää viime\naikoina näytti menneen ihan pyörälle. Hetkisen me molemmat nauroimme\nja laskimme leikkiä. Ihmissielu on kuin mehiläinen, joka hakee\nhunajaa myrkyllisimmistäkin kukkasista. Onnettominkin ihminen koettaa\nsaada imeä edes hitusen onnea, vaikkapa omasta onnettomuudestaan, ja\nsitä tarkoitusta varten käyttää hän hyväkseen jokaista tilaisuutta ja\ntilaisuuden varjoa. Joskus johtuu mieleeni, että tuo sammuttamaton\nonnentarpeemme todistaa meillä olevan jotakin odotettavissa kuoleman\njälkeen. Olen vakuutettu, että nimenomaan pessimismikin tukee tätä\nolettamusta, koska me siinä lohdutukseksemme puemme kärsimyksemme\nfilosofiseen muotoon. Me teemme sen tyydyttääksemme ikävöimistämme\ntietoisuuteen ja totuuteen, sillä onni ei ole mitään muuta kuin sarja\ntällaista tyydyttämistä.\n\nEhkäpä rakkauskin on ääretön onnen lähde, koska siihen sen\nniukimmassakin muodossa voi tunkea valoa. Tuollainen valonsäde on\ntänään loistanut meille molemmille. En enään osannut toivoakaan\nsellaista. En niinikään osannut odottaa, että ihminen, jonka halut ja\nhimot ovat rajattomat, hädässään voisi tyytyä ei mihinkään. Mutta oma\nitseni on antanut minulle siitä todistuksen.\n\nOlimme juuri lakanneet lukemasta kirjeitämme, kun Celina rouva, joka\nnyt liikkuu omin voimin, ilmestyi ovelle ja toi jakkaran Anielkan\njalkojen alle.\n\n— Mutta äiti! pelästyi Anielka, — onko tämä nyt laitaa?\n\n— Etkö muista kuinka sinä hoitelit minua, kun olin kipeänä? vastasi\nCelina rouva.\n\nMutta minä otin jakkaran hänen käsistään ja polvistuin hänen eteensä\nenkä noussut, ennenkuin hän laski pienet jalkansa sen päälle. Ja\nminulle riitti onnea koko päiväksi vain siitä, että hetken olin\nsaanut olla polvillani hänen edessään. Sellaista se on! Hyvin köyhä\nihminen elää muruista ja hymyilee keräillessään niitäkin — hymyilee\nkyynelten läpi.\n\n\nHeinäkuun 6 p:nä.\n\nMinun sydämeni on rampa, mutta se kykenee rakastamaan. Vasta nyt\nymmärrän Sniatynskin. Jollen olisi ollut niin kompliseerattu,\nepäsuhteellinen, skeptisismin, itse-erittelyn ja itsearvostelun\nmyrkyttämä, jos rakkauteni olisi ollut luonnollinen ja terve, niin\nolisi Anielka muodostunut elämäni opinkappaleeksi ja tuonut mukanansa\nkaikki muutkin. Mutta en tiedä... ehkäpä en voinut rakastaa muulla\ntavalla kuin sairaasti, ehkäpä siinä juuri onkin syy kaikkeen\nkykenemättömyyteeni. Oli miten tahansa, se, jonka olisi pitänyt\nmuodostua terveydekseni ja pelastuksekseni, tuli kuolemantaudikseni\nja kirouksekseni. Varoituksia ei minulta ole puuttunut. Ihmiset ovat\nihmeellisesti aavistaneet mikä minua odottaa. Muistan Sniatynskin\nkirjoittaneen jo silloin, kun olin Davisien luona Peglissä, nämä\nsanat: \"elämästä täytyy aina kasvaa esiin jotakin — katso, ettei\nvaan kasva sellaista, joka tuottaa onnettomuutta sekä sinulle että\nläheisillesi\". Silloin nauroin tätä, ja kuitenkaan ei olisi voitu\nlausua tulevaisuudestani todempaa ennustusta. Isänikin puhui joskus,\nikäänkuin hänen katseensa olisi tunkenut tulevaisuuden verhon läpi.\nNämä muistutukset tulevat nyt myöhään. Mietteistäni ei enään ole\nhyötyä, mutta en saa niitä mielestänikään, sillä vielä enemmän kuin\nsäälin itseäni, säälin Anielkaa. Hän olisi minun kanssani tullut sata\nkertaa onnellisemmaksi kuin Kromickin. Sillä vaikka alussa olisinkin\neritellyt häntä ja paljastanut hänen heikkouksiaan, niin olisin silti\nrakastanut häntä koko sielustani. Hän olisi ollut minun ja sellaisena\nolisi hän siirtynyt itsekkäisyyteni piiriin. Olisin ruvennut\nkatsomaan hänen heikkouksiaan kuten katselen omiani, ja itselleen\nihminen aina antaa kaikki anteeksi — ja vaikka hän mitä ankarimmin\narvostelisikin itseään, niin ei hän sittenkään lakkaa ajamasta takaa\nomaa etuaan ja rakastamasta itseään. Siten olisin rakastanut häntäkin\n— ja koska hän on sata kertaa parempi minua, olisi hän vähitellen\nmuodostunut minun kunniakseni, ollut parempi, jalompi minäni, ja\nminä olisin ymmärtänyt, ettei erittelylläni ole sijaa hänessä — ja\nminä olisin siirtynyt hänen uskoonsa ja löytänyt pelastukseni hänen\nkauttansa.\n\nKaikki meni myttyyn ja tärveltyi ja muuttui tragediaksi hänelle — ja\nmyrkyksi ja tragediaksi minulle.\n\n\nHeinäkuun 7 p:nä.\n\nLuen läpi mitä eilen kirjoitin ja pysähdyn miettimään mitä lopussa\nsanoin, nimittäin, että tunteeni olisi voinut pelastaa minut, jos\nse olisi ollut terve, mutta että siitä tuli pahan lähde... Minun on\nvaikea hyväksyä tätä ajatusta. Kuinka saattaa rakkaus niin puhtaaseen\nolentoon kuin Anielka, synnyttää pahaa? Mutta yksi ainoa selitys\ntekee kaikki ymmärrettäväksi: sairas rakkaus. Minun täytyy tunnustaa\ntosiasia. Jos kaksi vuotta sitte joku olisi sanonut minulle,\nsivistyneelle miehelle, jolla on esteettiset hermot, joka elää\nsäädyllisyyden lakikirjan mukaan jo senkin takia, ettei siveellinen\nluonto salli hänen elää toisin — jos joku, toistan vieläkin sanani,\nolisi väittänyt, että minä kerran yötä päivää tulen miettimään miten\nsaisin — vaikkapa surmaamalla — erään miehen pois tästä maailmasta,\nkoska hän on tielläni, niin minä olisin pitänyt tuota ennustajaa\nmielipuolena. Ja siihen minä kuitenkin olen tullut! Kromicki pimentää\nminulta valon, ryöstää minulta maan, veden ja ilman. En voi elää, ja\njuuri siitä syystä, että hän elää - ja sentähden kannan mielessäni\najatusta hänen kuolemastaan lakkaamatta. Miten yksinkertaiseksi\nkaikki kävisi, miten kaikki pulmat selviäisivät ja onnettomuudesta\ntulisi loppu, jos hän kuolisi. Monasti on johtunut mieleeni, että jos\nhypnotisoitsijan käsky: \"nuku!\" vaivuttaa asianomaisen uneen, niin\neikö sama voima vahvistettuna riittäisi nukuttamaan ihmistä ikuiseen\nuneen? Tilasin itselleni hiljan joukon hypnotismia käsitteleviä\nkirjoja ja lausun vaistomaisesti joka katseellani Kromickille:\n\"Kuole!\" Jos tämä suggestioni olisi riittänyt, niin hän aikoja\nsitte olisi jättänyt tämän maan. Mutta muuta seurausta ei tähän\nsaakka ole kuulunut kuin että hän voi hyvin ja on, kuten ennenkin,\nAnielkan mies, ja että minä, joka tunnen aivoitukseni rikollisuuden,\ntyperyyden, naurettavuuden ja alhaisuuden, halveksin itseäni entistä\nenemmän.\n\nSilti hypnotisoin yhä jatkuvasti Kromickia. Taasen vanha tarina\nälykkäästä ihmisestä, joka menee puoskarien luo, kun lääkärit eivät\nole voineet parantaa hänen vaikeaa tautiaan. Minä koetan tappaa\nvihamieheni hypnotismilla — jos siinä entistä selvemmin tulen\nhuomaamaan oman kehnouteni, niin sitä pahempi minulle. Lisään vielä,\nettä jota yksinäisemmäksi jään, sitä enemmän ajattelen vihatun miehen\nsyrjäyttämistä ja käytän hyväkseni kaikkia mahdollisia keinoja.\nPitkän aikaa haudoin mielessäni, että tapan hänet kaksintaistelussa.\nMutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Anielka ei voisi mennä naimisiin\nmiehensä murhaajan kanssa — rupesin siis miettimään muita keinoja,\nkuten todellisen pahantekijän sopii. Ja, kumma kyllä, keksin joukon\njuonia, joita ei yksikään inhimillinen oikeus voisi paljastaa.\n\nHullutusta! Mahdottomuutta! Pelkkää teoriaa! Kromicki saattaa kun\nsaattaakin elää turvallisesti, sillä moisista ajatuksista ei minussa\nmilloinkaan kehity tekoja. En tapa häntä, vaikka tietäisinkin, ettei\nminua siitä vedetä edesvastuuseen enempää kuin kärpäsen tappamisesta.\nEn tappaisi häntä, vaikka kahden asuisimme autiolla saarella —\nja kuitenkin: jos ihmisen pääkoppa kuorittaisiin kuten omena ja\nsalatut ajatukset tuotaisiin päivän valoon, niin tulisi ilmi, että\nrikollisuuden mato jäytää aivojani. Lisäksi minä vielä selvästi\ntunnen, että korkea siveellinen käsky: älä tapa! ei lainkaan ole\nehkäisemässä minua surmaamasta Kromickia. Sen käskyn minä jo olen\ntukahuttanut itsessäni. Mutta minä en satuttaisi häneen kättäni\nsiitä syystä, että minuun ehkä on jäänyt jotakin ritarillisuuden\nperintöä, etteivät herkistyneet hermoni suostuisi raakaan tekoon,\nettä minä olen kehittynyt liian etäälle ihmisen alkuperäisestä\nviileyden tilasta: sanalla sanoen sentähden, että se olisi minulle\nfyysillisesti mahdotonta. Mutta moraalisesti minä otan hänet hengiltä\njoka päivä — ja sitä tehdessä mietin, eikö minun kerran mahtane\nolla tekeminen tiliä menettelystäni jonkin inhimillisiä laitoksia\nkorkeamman tuomioistuimen edessä, ikäänkuin olisin hänet surmannut.\n\nTosin tavattaisiin varmaan, jos ihmisen, pääkallo voitaisiin avata,\nkelvollisimmankin ihmisen aivoissa ajatuksia, jotka nostaisivat\nhiuksemme pystyyn. Muistan että minulle, kun olin pikkupoika, tuli\nsuuren uskonnollisuuden aikoja, jolloin rukoilin aamusta iltaan\nkoko sielustani ja mielestäni, ja hartaimpinakin hetkinäni saattoi\nmieleeni lentää syntisiä ajatuksia, aivan kuin tuuli olisi ne tuonut\ntai paha henki kuiskannut korvaani. Samoin olen tullut tehneeksi\nsyntiä ihmisiä vastaan, joita eniten rakastan ja joiden tähden\nempimättä olisin voinut antaa elämäni. Muistan, että se silloin\ntuotti minulle jokapäiväistä surua ja että rehellisesti kärsin. Mutta\nne sikseen. Palatakseni rikollisiin tai synnillisiin ajatuksiini,\narvelen, että niitä ei lueta meille viaksi, koska ne tulevat synnin\ntietoisuudesta ulkopuolellamme eivätkä siitä synnistä, joka jo on\nmennyt moraaliseen olemukseemme. Juuri tämän niiden ulkopuolisuuden\ntakia ihmisestä tuntuukin siltä, kuin paholainen kuiskaisi ne hänen\nkorvaansa.\n\nIhminen kuulee ne ja työntää ne luotaan, koska hän ei tahdo pahaa —\nja tämä luetaan hänelle ehkä vain ansioksi. Mutta toista on minun.\nAjatus Kromickin surmaamisesta ei tule ulkopuoleltani, vaan elää ja\nkehittyy minussa. Moraalisesti minä jo olen täyttänyt aikomukseni,\nvaikka en saa enkä ole saanut häntä surmatuksi, mikä, kuten sanoin,\nainoastaan riippuu hermoistani. Minun paholaiseni tehtävä supistuu\nsiihen, että hän tekee minusta pilkkaa, kuiskaten korvaani, ettei\nteko olisi ensinkään suurempi rikos — se kysyisi ainoastaan tarmoa.\n\nTällaisille harhateille olen joutunut. En ikinä olisi uskonut\neksyväni niin kauvas, katselen oman olentoni syvyyteen ihmeissäni.\nEn tiedä, lunastaako piinani minua lankeemuksestani edes osaksi,\ntiedän ainoastaan, että sen, jonka elämä ei mahdu Anielkan ja hänen\nkaltaistensa olentojen yksinkertaiseen lakikirjaan, jonka sielu\nkuohuu yli maljan laitojen — sen täytyy muuttua tomuksi ja tuhkaksi\nja vaipua lokaan.\n\n\nHeinäkuun 9 p:nä.\n\nTänään osoitti Kromicki minulle lukuhuoneessa erästä englantilaista,\njoka oli erinomaisen kauniin naisen seurassa, ja kertoi heidän\ntarinansa. Kaunotar on alkuaan rumaanialainen ja ollut naimisissa\nköyhtyneen valakialaisen pajarin kanssa, jolta englantilainen\nsuorastaan osti hänet Ostendessä. Olenhan minä kuullut tuollaisia\njuttuja senkin seitsemät kerrat elämässä. Kromicki mainitsi\nsummankin, jolla kaunotar oli ostettu. Kertomus teki minuun kumman\nvaikutuksen. \"Keino sekin!\" ajattelin. Tosin häpeällinen sekä\nostajalle että myyjälle, mutta yksinkertainen. Naisen tietysti ei\ntarvitse saada tietää ehtoja, ja nämä ehdothan voidaan pukea niin\nsiistiin muotoon kuin suinkin. Vaistomaisesti rupesin sovittamaan\najatuksiani meidän suhteeseemme. No niin! Jutulla oli kaksi puolta.\nAnielkaan nähden oli se iljettävä häväistys, Kromickiin nähden\nse tuntui sekä mahdolliselta että minun vihani ja ylenkatseeni\nmukaiselta. Sillä jos hän todella suostuisi sellaiseen kauppaan,\nniin sittepä hänen koko alhaisuutensa vasta tulisi päivänvaloon,\nsittepä hän vasta näyttäisi mikä mies hän on ja miten mahdotonta\noli antaa Anielka hänelle. Sittepä yhdellä iskulla pyhitettäisiin\nkaikki ponnistukseni hänen vaimonsa vapauttamiseksi hänestä. Mutta\nsuostuisiko hän? Sanoin itselleni: \"Vihaat häntä, sentähden uskot\nhänestä kaikkea pahaa.\" Mutta vaikka toiselta puolen koetan olla\npuolueeton, on minun mahdoton unohtaa, että tuo mies myi Gluchowin,\nettä hän houkutteli siihen valtuuden Anielkalta, että hän sitte petti\nsekä Anielkan että Celina rouvan ja että loppujen lopuksi rahanhimo\nnähtävästi oli pääpiirteenä hänessä. En yksin minä ole huomannut\nhäntä mieheksi, joka potee suorastaan kullan kuumetta. Saman ovat\nnähneet Sniatynski, täti ja Celina rouva. Sentapainen siveellinen\nsairaus johtaa aina pakostakin vastaavaan lankeemukseen. Ymmärrän\nmuuten, että kaikki luultavasti tulee riippumaan hänen asioittensa\ntilasta. Kummoinen se on — sitä ei kukaan oikeastaan tiedä. Täti ei\npidä sitä edullisena. Minä puolestani luulen, että hän on kylvänyt\nkaikki mitä omisti johonkin peltoon, josta pitäisi kasvaa rehevää\nviljaa. Kasvaako pelto? Varmaan ei hän itsekään tiedä sitä, ja siitä\nhänen alituinen levottomuutensa ja lukemattomat kirjeet nuorelle\nChwastowskille, joka toimii hänen apulaisenaan. Tässä johtuu äkkiä\nmieleeni, että samaiselta nuorelta Chwastowskilta varmaan saisi\ntietää millä kannalla hänen asiansa ovat. Kirjoittaminen veisi\npitemmän aikaa. Ehkäpä lähden päiväksi Wieniin tapaamaan tohtori\nChwastowskia, joka siellä tekee työtä jossakin klinikassa, ja saan\nhäneltä joitakin tietoja. Täytyyhän veljesten olla kirjevaihdossa.\nSillaikaa tutkistelen Kromickia, mutta suurimmalla varovaisuudella,\njotten herättäisi hänen valppauttaan ja epäluuloaan. Heti\nhuomispäivänä kysyn mitä hän arvelee rumaanialaisesta pajarista,\njoka myi vaimonsa englantilaiselle. Luultavasti ei hän tahdo vastata\nsuoraan, mutta minäpä koetan johtaa häntä siihen, mikäli mahdollista,\nja arvaan loput. Kaikki nämä ajatukset ja tuumat ovat tehneet, että\nminä jonkun verran olen virkistynyt. Ei ole mitään pahempaa kuin\ntoimettomuus, ja kaikki mikä johtaa siitä pois, on tervetullutta.\nSanon vieläkin itselleni: \"Ainakin sinä huomenna ja ylihuomenna saat\nponnistella ja koettaa tehdä jotakin rakkautesi hyväksi.\" Ja se\nantaa minulle voimaa. Täydellinen toimettomuus johtaa jonkinlaiseen\ntekojen kiihkoon. Järkeni, ajatukseni joutuvat hajoamistilaan. Olen\nkunniasanallani luvannut Anielkalle, etten satuta kättäni itseeni\n— sitäkään ulospääsyä ei siis enään ole. Mutta tätäkään elämää ei\nvoi jatkua. Jos tie, jolle aion astua, on häpeällinen, niin se joka\ntapauksessa on Kromickille häpeällisempi kuin minulle. Minun täytyy\neroittaa heidät, jollen itsenikään takia, niin Anielkan tähden.\nMinulla on varmaan kuumetta. Kylvyt tekevät täällä hyvää kaikille,\npaitsi minulle.\n\n\nHeinäkuun 10 p:nä.\n\nKuumia päiviä näkyy voivan olla täällä Gasteinissakin. Mikä helle\nnyt onkaan! Anielka käy valkoisissa flanellivaatteissa, jommoisia\nenglantilaiset naiset käyttävät \"lawn-tennistä\" pelatessa. Juomme\naamukahvit ulkona. Hän saapuu kylvystä raikkaana ja häikäisevänä kuin\nlumi auringonlaskussa. Hänen sorja ruumiinsa eroittautuu tavallista\nselvemmin pehmeiden vaatteiden alta. Aamuisessa valossa näen selvästi\njokaisen karvan hänen kulmillaan, silmäripset ja untuvat hienoilla\nposkilla. Hänen hiuksensa tuntuvat kosteilta, ja valaistus tekee\nne tavallista vaaleammiksi. Silmäterät ovat miltei läpikuultavat.\nMiten hän on nuori ja ihanainen! Hänessä sykkii elämäni, häneen on\nkiteytynyt kaikki mitä omakseni pyydän. En lähde täältä, en voi.\n\nKatselen häntä ja olen pyörryksissä sekä ihastuksesta että tuskasta,\nsillä tuossa hänen vieressään istuu — hänen miehensä. Tätä ei\nvoi jatkua — älköön hän olko kenenkään, kunhan hän vain ei ole\nhänen! Anielka kyllä aavistaa mitkä tuskat repivät hermojani, mutta\nhän ei tunne niitä kokonaan. Hän ei rakasta miestään — mutta hän\npitää heidän yhdyselämäänsä oikeana. Minä kiristän hampaitani, kun\nsitä vain ajattelenkin, sillä minun mielestäni hän on alentunut\njo tunnustaessaan tuon laillisuuden. Siihen ei ole lupaa, ei\nhänelläkään! Kuolkoon hän mieluummin. Silloin hän on kun onkin omani,\nsillä laillinen mies toki jää tänne — mutta minä en! Jo senkin\ntähden olen laillisempi kuin hän. Ajoittain joudun kumman mielialan\nvaltaan. Kun oikein olen väsynyt ja kiusaantunut ja ajatukseni\nlakkaamatta on kulkenut samaan suuntaan, näen joskus kaukaisen maan,\njota ei nähdä normaalitilassa, ja silloin tulee minulle hetkeksi\nvarmuus, että Anielka kuuluu minulle, että hän jollakin lailla\non minun tai tulee omakseni. Kun herään tästä tilasta, muistan\nihmeekseni, että Kromicki on olemassa. Ehkäpä noina hetkinä astun yli\nrajan, jonka poikki elämässä tavallisesti ei astuta, ehkäpä minulle\nnäyssä osoitetaan asiat täydellisinä, asiat sellaisina, jommoiset\nne ovat ihanteissamme ja jommoisina niiden tulisi kajastaa sielumme\nsilmään. Minkätähden eivät ihanteittemme maa ja todellisuuden\nmaailma sopeudu keskenään ja kuinka voi olla mahdollista, ettei\nniiden välillä ole harmoniaa — sitä en tiedä. Vaivaan usein päätäni\nja koetan selvitellä näitä asioita, mutta en sittenkään käsitä\nepäsoinnun tarkoitusta. Tunnen ainoastaan, että juuri _se_ on kaiken\nepätäydellisyyden ja pahan alku. Tämä tunne panee voiman minussa\nliikkeelle — sillä siinä tapauksessa olisi Anielkan ja Kromickin\nyhteenkuuluvaisuus juuri pahan ilmaus.\n\n\nHeinäkuun 11 p:nä.\n\nUusia pettymyksiä. Taasen on suunnitelmani suistunut. Vielä on\nsentään toivon kipinä, vielä ehkei kaikki ole hukassa. Olen tänään\npuhunut Kromickin kanssa pajarista, joka myi vaimonsa, ja keksin\ntarkoitusta varten kokonaisen tarinan houkutellakseni Kromickia\nsuoruuteen.\n\nTapasimme englantilaisen ostettuine vaimoineen suihkulähteellä. Otin\nheti puheeksi naisen erinomaisen kauneuden ja virkoin vihdoin:\n\n— Tohtori täällä kertoi minulle miten myynti ja kauppa tapahtui.\nSinä tuomitset pajaria liian ankarasti.\n\n— Hän huvittaa minua ennen kaikkea, vastasi Kromicki.\n\n— Jutussa on lieventäviä asianhaaroja. Mies ei ollut ainoastaan\npajari, vaan omisti samalla suuren nahkuriliikkeen, jota hän hoiti\nlainarahoilla. Äkkiä kielsivät naapurivallat ruton takia nahkojen\nviennin Rumaaniasta. Mies tiesi, että jollei hän pysy pystyssä\nkiellon aikaa, niin hän menee nurin ja syöksee lisäksi perikatoon\nkymmeniä perheitä, joiden luottoa hän on käyttänyt hyväkseen. Katso,\nystäväni, kauppias on kauppias. Mahdollisesti hänen oikeuskäsitteensä\non toinen kuin muiden ihmisten, mutta kun kerran on omistanut sen\nitselleen, niin...\n\n— Sopii myydä yksin vaimonsakin? sanoi Kromicki. — Ei ikinä. Ei ole\nlupa toisten velvollisuuksien takia polkea toisia, kukaties vieläkin\npyhempiä...\n\nKromicki ei olisi voinut hermostuttaa ja hämmästyttää minua enemmän\nkuin käyttäytymällä kunnon miehen tavoin. Mutta minä en päästänyt\ntoivoa käsistäni. Tiedän, että turhanaikaisimmatkin ihmiset aina\npitävät varastossaan korealta kalskahtavia lauseita. Jatkoin siis:\n\n— Et ota lukuun, että pajari olisi vienyt tuon naisenkin\nkanssaan perikatoon. Tunnusta pois, että huonosti on käsittänyt\nvelvollisuutensa läheisimpiään kohtaan se, joka voi ottaa heiltä\nviimeisen leipäpalasen.\n\n— Tiedätkös, en ikinä uskonut sinua noin hiton kylmäksi ja\nlaskevaksi.\n\nMinä mietin itsekseni: et ymmärrä, tyhmyri, etteivät ne ole minun\najatuksiani. Sinun pitää omistaa ne itsellesi!\n\nÄäneen lausuin:\n\n— Koetan vain asettua liikemiehen kannalle. Sinä et huomaa sitäkään\nasiaa, että nainen mahdollisesti ei rakastanut häntä, vaan nykyistä\nmiestään, joka ehkä tiesi sen.\n\n— Siinä tapauksessa olivat herra ja rouva yhdenarvoiset.\n\n— Se on toinen asia. Syvemmältä katsoen nainen kuitenkaan ehkei\nollut niin mitätön kuin luulemme, koska hän oli pysynyt uskollisena\nmiehelleen, vaikka rakasti englantilaista. Mahdollista, että pajari\noli heittiö, mutta sano nyt mitä tällaisessa tapauksessa kauppiaan on\ntekeminen, kun tullaan ja sanotaan hänelle: \"Te olette kaksinkerroin\nmennyt mies, sillä teillä on velkoja, joita ette voi maksaa, ja\nvaimo, joka ei rakasta teitä. Mutta erotkaa tuosta naisesta ja minä\ntakaan ensinnäkin hänelle huolettoman toimeentulon ja teen hänet niin\nonnelliseksi kuin suinkin ja toiseksi maksan velkanne.\" Sanotaan:\nhäpeällinen kauppa! — Mutta onko se itse asiassa niin häpeällinen\nkauppa? Muista, että kauppias, suostuessaan tähän myyntiin, yhdellä\niskulla pelastaa onnettomuudesta naisen ja voi todella kysyä eikö\nhän ole oikein ymmärtänyt velvollisuuttaan lähimpiään kohtaan, ja\nkurjuudesta kaikki, jotka ovat luottaneet häneen.\n\nKromicki mietti hetken. Sitte hän päästi monokkelinsa putoamaan ja\nvirkkoi:\n\n— Hyvä ystävä, minä rohkenen uskoa, että liikeasioista tiedän\nenemmän kuin sinä, mutta väittelyyn en lähde kanssasi, sillä siinä\njoudun alakynteen. Jollet olisi isältäsi perinyt miljoonia, vaan\nruvennut asianajajaksi, niin joka tapauksessa olisit koonnut niitä...\nEn tiedä mitä minun pitää ajatella mokomasta rumaanialaisesta\nveijarista, senjälkeen kun olen kuullut miten sinä selität asian.\nTiedän vain, että vaimo myytiin, ja se haiskahtaa roistomaiselta,\nsano mitä tahdot. Vielä lisään, koska itse olen kauppias: vararikosta\non aina ulospääsy. Joko kokoat toisen kerran omaisuuden ja maksat\nvanhat velat tai ammut kuulan otsaasi. Verellä maksetaan niinikään.\nSilloin vapautat myöskin vaimosi, jos olet naimisissa, ja avaat\nhänelle tien uusiin kohtaloihin.\n\nMinut valtasi sellainen sisällinen raivo, että olisin antanut mitä\nhyvänsä, kunhan vain olisin saanut huutaa hänen korvaansa: \"Sinä\nolet kun oletkin jo tehnyt vararikon, ainakin siinä suhteessa,\nettei vaimosi rakasta sinua! Näetkö putouksen tuossa? Syöksy sinne\nsuinpäin, vapauta hänet niinmuodoin ja anna hänen alkaa uutta elämää,\njossa hän tulee olemaan sata kertaa onnellisempi!\"\n\nMutta minä vaikenin ja todensin katkeralla mielellä, että Kromicki\ntosin on matalasieluinen mies, joka saattaa esimerkiksi myydä\nGluchowin ja pettää vaimonsa luottamuksen, mutta ei sellainen konna,\njommoiseksi olen luullut häntä. Suunnitelmat, joihin hetkeksi\nolin keskittänyt koko sieluni, menivät nurin. Seisoin taasen\navuttomana tuijottaen tyhjyyteen, häilyin taasen ikäänkuin ilmassa.\nEn kuitenkaan tahtonut päästää käsistäni viimeistä lankaa, sillä\nymmärsin, että voin elää ainoastaan sillä ehdolla, että vielä koetan\ntoimia. Muussa tapauksessa varmaan menetän järkeni. \"Valmistanpa joka\ntapauksessa maaperää tulevaisuutta varten\", ajattelin. \"Herätänpä\nKromickissa ajatuksen, että hänen on erottava Anielkasta.\" En, kuten\nsanoin, ensinkään tietänyt, millä kannalla hänen taloudelliset\nasiansa olivat. Mutta arvellen, että keinottelija aina saattaa\nvoittaa yhtä hyvin kuin menettää, sanoin:\n\n— Enhän tiedä missä määrin äskeinen lausuntosi vastaa kauppiaan\noikeuskäsitteitä, mutta mielihyvällä tunnustan, että se on lähtenyt\nkunnon miehen suusta. Jos ymmärsin oikein, olet sitä mieltä, että\nmiehellä, joka seisoo perikadon partaalla, ei ole oikeutta vetää\nvaimoaan mukaansa kurjuuden kuiluun?\n\n— Minä sanoin vain, että vaimon kauppaaminen aina on roistomaista.\nVaimon täytyy kun täytyykin jakaa miehen kohtalo. Paljon kiitoksia\nvaimosta, joka suostuu avioliiton purkamiseen ainoastaan siitä\nsyystä, että mies menettää omaisuutensa.\n\n— Jollei hän suostuisikaan, niin mies voi saada aikaan eron vastoin\nhänen tahtoaan. Kummankin täytyy tässä tapauksessa täyttää oma\nvelvollisuutensa. Jos vaimo näkee, että hän eron kautta voi pelastaa\nmiehensä, niin hänen velvollisuudentuntonsa, jos hän ymmärtää sen\noikein, täytyy käskeä häntä eroamaan miehestään.\n\n— Näistä asioista on ilkeää puhuakin.\n\n— Kuinka niin? Joko sinun käy rumaanialaista sääli?\n\n— Ei, herra nähköön, minun silmissäni hän aina tulee olemaan roisto.\n\n— Kun et sinä voi katsella asiaa objektiivisesti. Mutta eipä kumma:\nse, jolta kaikki luistaa kuin voideltuna, ei milloinkaan voi asettua\nvararikkoisen miehen mielentilaan. Siihen vaadittaisiin filosoofia —\nmutta filosofia ja miljoonanteko kulkevat harvoin käsi kädessä.\n\nEn tahtonut jatkaa keskustelua pitemmältä, sillä kurja pelini\ninhoitti minua sanomattomasti. Minusta tuntui kuitenkin siltä kuin\nolisin heittänyt maahan jonkin siemenen — tosin ehkä liian heikon\nja kasvamiseen kykenemättömän, mutta joka tapauksessa olin taasen\nsaanut kiinni langanpäästä. Muuan asia minua rohkaisi. Sinä hetkenä,\njolloin sanoin, että vararikkoon joutuneen miehen on velvollisuus\npäästää vaimonsa vapaaksi, olin Kromickin kasvoilla huomaavinani\nlevottomuutta ja teennäisyyttä. Huomasin niinikään, että hän hengitti\nhelpommin, kun siirryin puhumaan hänen miljoonistaan. Jos nyt heti\ntekisin johtopäätöksen, että hän on perikadon partaalla, hätiköisin\nehdottomasti. Mutta mahdollisesti voisin edellyttää, etteivät hänen\nliikeasiansa ole aivan varmalla kannalla. Mahdollisesti ne voivat\nkääntyä niin tai näin päin.\n\nMinun täytyy päästä siitä varmuuteen. Minussa on aivan selvästi kaksi\nihmistä. Toinen sanoo hengessä Kromickille: \"Jos sinä vain hiukankin\nhorjahdat, niin minä autan sinua kaatumaan — ja vaikka koko\nomaisuuteni menisi, niin olisin valmis syöksemään sinut nurin yhdellä\niskulla. Silloin olisi edessäni mennyt mies, ja etköhän sinä silloin\nkeksisi käsitteillesi hienompia nimityksiä kuin roistomaisuus.\"\n\nSamalla olin täysin selvillä siitä, etteivät nämä ajatukset ole\nomiani. Ne ovat joitakin vieraita ajatuksia, jotka olen saanut\nkirjoista tai muilta ihmisiltä, ne eivät ikinä olisi saaneet minussa\nsijaa, jollei asemani olisi näin epätoivoinen, koska ne ovat\nminulle sekä inhoittavat että luonnonvastaiset. Rahat eivät ikinä\nole näytelleet elämässäni osaa, eivät välikappaleina enempää kuin\npäämääränäkään. Minä en ole pystynyt sellaisten aseiden käyttämiseen.\nOlen tuntenut, että minun ja Anielkan suhde alentuisi, jos sellaiset\nidut saisivat siinä juurtua. Äskeiset ajatukseni herättivät minussa\nniin sanomatonta siveellistä inhoa, että itsekseni puhelin: \"Etkö\nsinä enään karta edes tällaista lankeemusta? Pitääkö sinun tyhjentää\nsekin malja? Katso miten sinä päivä päivältä alenet. Ennen ei\ntällaisia ajatuksia olisi johtunut mieleesikään, ajatuksia, jotka\nkaiken järjen nimessä eivät voi viedä mihinkään tuloksiin, vaan jotka\nhävittävät sinulta viimeisenkin itsekunnioituksen.\"\n\nEnnen, kun joskus satuin kuulemaan tädin puhuvan Kromickin\nraha-asioista ja tuovan esiin epäilyksiään, oli minusta todella\ntuntunut ilkeältä. Sen tapauksen varalta, että hän joskus\npyytäisi apuani tai kehoittaisi minua ottamaan osaa yrityksiinsä,\nolin ajatellut vastauksenkin valmiiksi. Olin päättänyt, että\nkieltäydyn sekä auttamasta häntä että ryhtymästä osalliseksi hänen\nliikeyrityksiinsä — siinä määrässä oli minulle vastenmielistä, että\nraha sekoitettaisiin minun ja Anielkan väleihin. Muistan, että tämä\npiirre luonteessani aina on tuntunut minusta hienolta, ja minä olen\niloinnut siitä siksi, että olen pitänyt sitä todistuksena tunteeni\naateluudesta. Nyt kurotan käteni tuota asetta kohti ikäänkuin olisin\npankkiiri, joka koko ikänsä on käynyt sotaa rahalla. Niin pitkälle on\npäästy.\n\nTiedän varmasti, että ajatukseni ja tekoni ovat huonommat itseäni, ja\nmonasti mietin miten se on selitettävissä. Nähtävästi kaikki johtuu\nsiitä, etten pääse pois salapoluilta. Minä rakastan jaloa naista, ja\nrakkauteni on suuri ja ylhäinen, ja kuitenkin syntyy tästä liitosta\nalituista erehdystä ja ristiriitaa, joka turmelee luonteeni, jopa\nhävittää hermoistanikin aateluuden. Ennen muinoin, kun lankeemuksen\nhetkinä viskasin siveellisyyden nurkkaan, jäi minulle kuitenkin\naina jotakin... jokin esteettinen tunne, jonka avulla pidin kurissa\nitse pahankin. Nyt ei minulla ole sitäkään, tai oikeammin sanoen on\ntämä tunne käynyt minussa voimattomaksi. Olisipa minusta samalla\nmennyt kyky tajuta tahraisuutta! Mutta ei! Se elää minussa entisellä\nvoimallaan, sillä eroituksella ainoastaan, ettei se enään pidätä\nminua pahasta, vaan ainoastaan lisää piinaani. Paitsi rakkauttani\nAnielkaan ei minussa tosin ole sijaa millekään muulle, mutta eihän\ntajunta tarvitse mitään erityistä sijaa. Se voi asustaa rakkaudessa,\nvihassa ja tuskassa, kuten syöpä sairaassa ruumiissa.\n\nJoka ei ole ollut minun asemassani, se ei aavista mitä tämä on.\nTosin minä kyllä olen tietänyt, että rakkauden selkkauksissa\nsyntyy kaikkinaisia kärsimyksiä, mutta en ole arvioinut niitä\nkyllin suuriksi. En ole uskonut niiden esiintyvän näin paljaina\nja näin sietämättöminä. Vasta nyt minä käsitän eron \"tietää\" ja\n\"uskoa\" sanojen välillä. Nyt minä ymmärrän minkätähden ranskalainen\najattelija sanoo: \"Me tiedämme, että meidän täytyy kuolla, mutta me\nemme usko sitä.\"\n\n\nHeinäkuun 12 p:nä.\n\nValtimoni takovat ja päässäni humisee, sillä tänään sattui tapaus,\njota muistellessani jokainen hermoni lyö kuin kuumeessa.\n\nKaunista päivää oli seurannut vieläkin kauniimpi kuutamoinen ilta.\nPäätimme tehdä retken Hofgasteiniin, Celina rouva yksin halusi jäädä\nkotiin. Täti, minä ja Kromicki astuimme yhdessä huvilapuutarhan\nportille, ja sieltä meni Kromicki hakemaan vaunuja Straubingerille,\nmutta me jäimme tädin kanssa odottamaan Anielkaa, joka vielä viipyi.\nKun ei häntä hyvään aikaan näkynyt, juoksin häntä hakemaan ja tapasin\nhänet kiertoportaissa, jotka johtavat huvilan yläkerrasta suoraan\npuutarhaan.\n\nKun kuu valaisi huvilan toista puolta ja tämä puoli oli aivan\npimeänä, asteli Anielka hyvin hitaasti. Portaat kiersivät\näkkijyrkkinä maahan. Pääni joutui Anielkan jalkojen tasalle, ja\ntuskin olin hänet huomannut, kun panin käteni hänen polviensa ympäri\nja mitä suurimmalla kunnioituksella aloin painella janoisia huuliani\nhäntä vastaan. Minä kyllä tiesin, että kalliisti saisin maksaa tuon\nonnen hetken, mutta en voinut kieltää sitä itseltäni. Jumala yksin\ntietää kuinka puhtaat olivat huuleni, joita en saattanut irroittaa\nnoista rakkaista polvista ja miten suuret tuskat minua odottivat\ntuon hetken takia. Jollei Anielka olisi pannut vastaan, olisin\nlaskenut hänen jalkansa päälaelleni merkiksi siitä, että ainiaaksi\nrupean hänen palvelijakseen ja orjakseen. Mutta hän palasi paikalla\nyläkertaan. Minä juoksin samassa hetkessä alas ja huusin, niin että\ntäti, joka seisoi portilla, kuuli:\n\n— Anielka tulee jo!\n\nHän ei voinut muuta kuin tulla ja hän saattoikin vaaratta seurata,\nsillä minä menin edellä. Samassa saapui Kromickikin vaunuineen.\nEhdittyään joukkoomme sanoi Anielka:\n\n— Minä tulin vain sanomaan tädille, että ehkä sentään jään kotiin\näidin luo. Lähtekää te, minä odotan teitä teelle.\n\n— Mutta Celinahan voi erinomaisesti, sanoi täti hiukan\nmalttamattomasti, — ja hänhän ehdotti tätä retkeä juuri sinun\ntähtesi.\n\n— Mutta... alkoi Anielka.\n\nSamassa tuli Kromicki vaunujen luo ja sanoi, kun kuuli mistä oli\nkysymys, kuivasti:\n\n— Älä nyt oikuttele...\n\nAnielka istuutui sanaa lausumatta tädin rinnalle.\n\nVaikka olin kovin kiihtynyt, panin merkille Kromickin ärtyneen\näänensävyn ja Anielkan äänettömän kuuliaisuuden. Tein sen erikoisesti\nsiitä syystä, että jo aamusta alkaen olin huomannut Kromickin\nkohtelevan vaimoaan tavallista kylmemmin. Nähtävästi samat, minulle\ntuntemattomat syyt, jotka kerran ennenkin olivat henkineet kylmää\nheidän välilleen, nyt vaikuttivat entistä suuremmalla voimalla. Mutta\nminulla ei ollut aikaa ajatella niitä. Vaikutus suudelmista, jotka\nolin painanut Anielkan jaloille, piti minua yhä vallassaan. Hurma,\nriemu ja pelko värisytti minua vieläkin. Hurman ymmärsin täydelleen,\nsillä se valtasi minut aina, kun vain kosketin hänen kättäänkin.\nMutta mistä johtui riemuni?... Siitä, että arvasin tuon taipumattoman\nja tahrattoman Anielkan pakostakin tuntevan olevansa minusta\nriippuvainen. Tänäkin hetkenä täytyi hänen itsekseen äännellä:\n\"Minäkin olen langennut enkä saata katsoa ihmisiä silmiin. Olihan\nhetki sitte jalkaini juuressa mies, joka minua rakastaa, ja minä olen\nhänen kanssarikollisensa, koska en mene mieheni luo ja sano: rankaise\nhäntä — ja vie minut pois.\"\n\nTiesin kyllä, ettei hän voi ottaa tuota askelta, koska hän siten\npanisi sekaisin perhesuhteet. Mutta tiesin myöskin, ettei hän missään\ntapauksessa tekisi sitä, koska hänen valituksensa johdosta nousisi\nriita minun ja Kromickin välillä. Ja jokin ääni kuiskasi korvaani:\n\"Kuka tietää kumpaa hän enemmän pelkää loukkaavansa.\"\n\nHänen asemansa oli kun olikin poikkeuksellinen, ja minä käytin sitä\nhyväkseni kaikella tietoisuudellani, ilman enempää tunnonvaivaa\nkuin päällikkö sodan aikana ottaessaan varteen jokaisen vihollisen\nodottamattoman aseman. Kysyin itseltäni ainoastaan: \"Menettelisitkö\nnäin, jos tietäisit Kromickin vaativan sinua tilille teoistasi?\"\nSaatoin rehellisesti vastata: Menettelisin! ja niin ollen ei\nmielestäni muihin asianhaaroihin kannattanut kiinnittää huomiota.\n\nEi!... Kromicki ei herätä minussa pelkoa muuta kuin senkautta,\nettä hän saattaa ottaa Anielkan ja viedä hänet ties minne. Joudun\nepätoivoihini, kun vain sitä ajattelenkin.\n\nMutta tällä hetkellä vaunuissa pelkäsin ennen kaikkea Anielkaa.\nMiten käy huomenna? Miten on hän minut ymmärtänyt? Pitääkö hän\nkäytöstäni röyhkeytenä vaiko kunnioituksen ja palvomisen ilmaisuna?\nMinulla oli sama tunne kuin koiralla, joka on puolustanut itseään\nja pelkää, että sitä rangaistaan. Istuen vastapäätä Anielkaa koetin\naina, kun kuutamon valo lankesi hänen kasvoilleen, lukea niistä mikä\nminua odottaa. Katselin häneen niin nöyränä, olin niin köyhä, että\nminun kävi sääli omaa itseäni ja minusta tuntui siltä, kuin hänenkin\ntäytyisi armahtaa minua. Mutta hän ei luonut minuun silmäystäkään,\nkuunteli ainoastaan tarkkaavasti — tai koetti kuunnella — mitä\nKromicki kertoi tädille. Hän selitti laajasti mitä hän tekisi ja\nmiten hän hankkisi suurimmat voitot, jos Gastein olisi hänen. Täti\npudisteli päätään, ja Kromicki pani panemistaan: \"Eikö totta — vai\nmitä?\" Kaikesta päättäen hän tahtoi saada tätiä tunnustamaan, että\nhän on viisas ja ovela mies, joka äyristä osaa tehdä kymmenen.\n\nTie Hofgasteiniin on puhkaistu suoraan vuoren halki ja kiertää\nkuilujen partaita monessa monituisessa mutkassa. Kuun valo lankesi\nvuoroin yli tienkäänteiden, vuoroin minuun ja Kromickiin, vuoroin\nnaisiin. Anielkan kasvot olivat lauhan surulliset, ja minua rauhoitti\njo jonkun verran se, ettei hänen ilmeensä ollut ankara. En saanut\nhäneltä ainoaa katsetta, mutta tartuin kiinni ajatukseen, että kun\nhän itse on varjossa ja kuu loistaa minuun, niin hän ehkä katselee\nminua ja ajattelee: \"Ei kukaan maailmassa kuitenkaan rakasta minua\nniinkuin hän — eikä kukaan samalla ole niin onneton...\" Sillä se oli\ntotta.\n\nVaikenimme molemmat. Ainoastaan Kromicki puhui puhumistaan; hänen\nsanansa sekaantuivat kosken kohinaan, joka kuului kuilun pohjalta, ja\njarrun kirinään, ajurin kun alituiseen täytyi jarruttaa. Tuo kirinä\nvaivasi tavattomasti hermojani, mutta sensijaan lauha, valoisa yö\nvaikutti rauhoittavasti. Kuten jo mainitsin, oli täysikuun aika.\nValo heijastui vuorille ja levisi pitkin taivaanlakea, pannen\nBocksteinkogelin huiput, Tischlkarin jäätiköt ja äkkijyrkänteet\nGrankogelin luona välkkymään. Lumet huipuilla kimmeltelivät heleän\nvihreässä, metallinkarvaisessa valossa, ja kun vesiputoukset niiden\nalapuolella syöksyivät esiin yön pimeydestä ainoana valkeahtavana\nryöppynä, näyttivät häikäisevät luminietokset riippuvan ilmassa,\nkeveinä, ikäänkuin eivät olisi kuuluneet tähän maailmaan. Lepo ja\nlumous luonnossa olivat niin täydelliset, nukkuvat vuoret henkivät\nsellaista rauhaa, että mieleeni ehdottomasti tulivat sanat:\n\n    \"Oi hetkeä kun kaksi sydäntä\n    toin' toisellensa anteeks antavat —\n    mit' unohdettavaa, sen unohtavat...\"\n\nEnhän ollut rikkonut muulla tavalla kuin suutelemalla hänen\njalkojaan; jos hän olisi ollut pyhä kuva ja seisonut alttarilla, niin\nei hänellä silloinkaan olisi ollut oikeutta suuttua ja loukkaantua\ntällaisesta kunnianosoituksesta. Päätin selvityksen sattuessa sanoa\nsen hänelle ja siten tehdä hänet aseettomaksi.\n\nMonasti johtuu mieleeni, että minulle tapahtuu vääryyttä: hän ei\ntunne asioita eikä kutsu niitä niiden oikeilla nimillä ja niin ollen\npitää hän tunnettani yksinomaan maallisena, aistillisena. En suinkaan\nkiellä, ettei se olisi punottu useista langoista, mutta Anielka ei\ntunnu ymmärtävän, että näiden säikeiden joukossa on erinomaisen\nihanteellisiakin, suorastaan kuin runouden kehräämiä. Monasti nukkuu\nintohimoni, ja minä rakastan häntä yksinomaan henkisesti, sillä\nlailla kuin ihminen kai rakastaa varhaisimmassa nuoruudessaan.\nMonasti taas se toinen ihminen minussa, se joka erittelee ja\narvostelee kaikkea, nauraa minulle ja sanoo: \"En tietänytkään, että\nrakastat kuin mikäkin ylioppilas ja romantikko!\" Juuri niin! Olkoon\nvain naurettavaa, mutta sillä tavalla rakastan ja tiedän, että\nrakkauteni on aito ja juuri siitä syystä niin ehyt, vaikka samalla\nsurullinen, koska sitä tuomitaan yksipuolisesti ja hyljeksitään.\n\nTänäänkin sattui minulle hetki, jolloin intohimoni nukkui, ja silloin\nlausuin hengessä Anielkalle: \"Luuletko sinä todella, etteivät\nihanteelliset kielet minussa soi? Juuri tällä hetkellä rakastan sinua\ntavalla, jota sinunkin täytyy pitää oikeana, ja vahinko on, jos\nhylkäät rakkauteni — sillä itse et mitenkään joutuisi tappiolle ja\nminut lisäksi pelastaisit. Määräisin itselleni: tässä on maailmani,\ntässä rajat, joiden sisäpuolella minun on lupa elää — ja minulla\nolisi edes jotakin ja minä koettaisin muuttaa luontoani ja kääntyä\nsinun uskoosi ja pysyä siinä kerta kaikkiaan.\"\n\nMinusta näytti siltä kuin hän voisi ja kuin hänen täytyisi suostua\ntällaiseen sopimukseen, josta olisi seurauksena meille molemmille\nikuinen rauha. Päätin sanoa sen hänelle ja selittää juurta jaksain.\nKun tiedämme, että sielumme ainiaaksi kuuluvat toisilleen, niin me\nsaatamme vaikkapa erotakin. Minussa heräsi ehdoton luottamus siihen,\nettä hän suostuu tällaiseen sopimukseen. Täytyyhän hänen ymmärtää,\nettä elämämme muuten käy mahdottomaksi.\n\nSaavuimme Hofgasteiniin kello yhdeksän tienoissa. Kylässä oli jo\nhiljaista, hotellien edustalla ei näkynyt ainoitakaan ajopelejä,\nja talot olivat pimeät. Ainoastaan ravintoloiden ikkunoista loisti\nvaloa. Meyeriltä kuului miesäänistä joikunaa, eivätkä äänet olleet\nensinkään huonot. Pysähdyttyämme astuin vaunuista kysyäkseni eivätkö\nlaulajat haluaisi esiintyä hotellin edustalla, mutta kuulin, etteivät\nhe olleetkaan kyläläisiä, vaan alppimatkailijoita Wienistä, joille\ntietenkään ei sopinut tarjota maksua. Ostin kaksi kimppua Edelweissiä\nja muita alppikukkia. Palatessani vaunuille ojensin toisen kimpun\nAnielkalle ja päästin kuin epähuomiosta toisen ympäriltä nyörin,\njoten irtonaiset kukat putosivat hänen jalkainsa juureen.\n\n— Antaa olla siellä, huomautin, kun näin hänen kumartuvan ottamaan\nkukkia.\n\nLäksin noutamaan kolmatta kukkakimppua tädille. Palatessani kuulin\nKromickin äänen lausuvan:\n\n— Perustaappa tänne Hofgasteiniin vain toinen parantola, niin voisi\nvoittaa sata prosenttia.\n\n— Ainako sinä vain pohdit voittojasi? kysyin levollisesti.\n\nTein kysymyksen tahallani, koska se oli samaa kuin sanoa Anielkalle:\n\"Katso nyt, kun minä koko sielullani riipun kiinni sinussa, ajattelee\nhän sinun ohellasi rahoja — vertaa nyt tunteitamme — ja vertaa\nmeitä!\"\n\nOlen miltei varma, että hän ymmärsi minut.\n\nPaluumatkalla yritin pari kertaa alkaa keskustelua, mutta en saanut\nAnielkaa mukaan. Kun pysähdyimme huvilan portille, meni Kromicki\nnaisten kanssa edellä ja minä jäin maksamaan ajurille. Tullessani\nsisään en enään tavannut Anielkaa teepöydässä. Täti sanoi hänen\nolleen väsyksissä ja lähteneen nukkumaan. Kävin kovin levottomaksi ja\nsoimasin itseäni lakkaamatta. Että minä kiusaankin häntä. Ihmiselle,\njoka todella rakastaa, ei saata löytyä mitään tuskallisempaa kuin\nse tieto, että hän rakastetulleen tuottaa kärsimystä ja vahinkoa.\nIllallinen kului äänettömänä, täti oli uninen, Kromicki jostakin\nsyystä levoton, ja minua kiusasi lakkaamatta ajatus: \"Varmaan\nkäytökseni on häntä kovin loukannut. Kaikki hän kääntää pahoin päin.\"\nTiesin, että hän huomenna tulee välttelemään minua ja että hän katsoo\nminun rikkoneen rauhansopimuksemme. Nämä ajatukset pelästyttivät\nminua, ja minä päätin ylihuomenna lähteä tai paremmin sanoen paeta\nWieniin. Ensinnäkin siitä syystä, että pelkäsin Anielkaa, toiseksi\nsentähden, että halusin tavata Chwastowskia, ja kolmanneksi — ja\nJumala yksin tietää miten katkeraa se minulle oli — jottei Anielkan\ntarvitsisi nähdä minua ja jotta hän saisi nauttia edes parin päivän\nlepoa.\n\n\nHeinäkuun 15 p:nä.\n\nKokonainen tapausten ja sattumien sarja! En tiedä mistä alkaisin,\nsillä viime vaikutukset ovat aina voimakkaimmat. En milloinkaan ole\nsaanut niin selviä todisteita siitä, että kuitenkin olen hänelle\njotakin. Minun täytyy pakoittamalla pakoittaa itseni järjestyksessä\nkertomaan asiat. Uskon todella Anielkan suostuvan ehdotukseen, jonka\naion hänelle tehdä. Ajoittain minua pyörryttää. Pakoitan itseni\nkuitenkin jonkinlaiseen järjestykseen ja alan alusta.\n\nKäväisin Wienissä. Palasin tänä iltana. Sain jonkun verran tietoja,\njoiden johdosta keskustelemme tädin kanssa.\n\nTapasin Chwastowskin ja puhuin hänen kanssaan. Mikä reipas poika!...\nHän tekee kuin juhta työtä sairaalassa; sitte hän aikoo kirjoittaa\nkansantajuisen terveysopin, jonka hänen veljensä kirjakauppias\nkustantaa halpahintaisessa sarjassaan; hän kuuluu mitä erilaisimpiin\nlääketieteellisiin ja ei-lääketieteellisiin seuroihin, joissa hän\non toimihenkilönä, ja lisäksi häneltä riittää aikaa kaikellaisiin\n— ehkä liiankin iloisiin — huveihin Kärtnerstrassen tienoilla.\nEn todella tiedä milloin se mies nukkuu. Tästä huolimatta hän on\nvoimakas kuin markkinaseuran Herkules. Mikä tavaton runsaus elämää —\nihan niin että kiehuu!\n\nPuhuin hänelle peittelemättä mistä syystä olin tullut Wieniin.\n\n— Ette ehkä tiedä, lausuin, — että minä ja täti omistamme\nhuomattavia pääomia; meidän ei mitenkään tarvitse ryhtyä\nliikehommiin, mutta jos voisi sijoittaa rahat tuottaviin yrityksiin,\nniin juoksisihan voitto kotimaahan. Ehkäpä lisäksi voisimme olla\nhyödyksi herra Kromickille — asiasta olisi siis kaksinkertainen\netu. Suoraan sanoen hän ihmisenä on meille jokseenkin yhdentekevä,\nmutta koska hän nyt on sukulaisemme, haluaisimme mielellämme ottaa\nosaa hänen pääomiensa kartuttamiseen, luonnollisesti siinä varmassa\nvakuudessa, ettemme itsellemme tuota vahinkoa.\n\n— Ja haluaisitte nyt tietää millä kannalla hänen asiansa ovat.\n\n— Juuri niin. Hän tietenkin elää mitä parhaimmassa toivossa, enkä\nensinkään epäile hänen vilpittömyyttään. Kysymys on vain siitä,\nettä hän voi erehtyä. Jos siis teidän veljenne — ottamatta teiltä\nvaitiolon lupausta — on kirjoittanut näistä asioista, niin pyytäisin\nteitä kertomaan. Pyytäkää häntä niinikään kirjoittamaan minulle\nsuoraan ja tarkoin selittämään millä kannalla asiat ovat. Täti\nluottaa hänen suopeuteensa. Ovathan hän ja täti vanhemmat tutut kuin\nhän ja Kromicki.\n\n— Hyvä on. Puhun kyllä veljelleni, sanoi tohtori. — Kyllä hän on\nkirjoittanut jotakin niistä asioista, mutta mitä, sitä en tarkoin\nmuista, kun ne eivät huvittaneet minua.\n\nJa hän rupesi laatikosta etsimään veljensä kirjettä muiden joukosta.\nSe löytyikin pian ja hän luki:\n\n\"Vähällä on, etten kuole ikävään. Naisista täällä on puute, koreista\nei puhettakaan.\"\n\nTohtori hymähti ja lausui:\n\n— Ei, se ei kuulu siihen. Sen pojan pitäisi olla Wienissä!...\n\nHän käänsi lehden ja ojensi toisen sivun luettavakseni. Löysin\nainoastaan pienen huomautuksen muutamissa riveissä:\n\n\"Mitä Kromickiin tulee, niin naftasta on ollut hätä. Rotschildien\nkanssa ei pidä lähteä kilpasille, ja me hävisimme kun hävisimmekin.\nPeräydyimme, mutta tappiomme oli tuntuva. Hirveitä summia on\npantu kiinni, ja monopoli on hallussamme, mutta miljoonien voitot\novat yhtä mahdolliset kuin miljoonien tappiot. Kaikki on sattuman\nvarassa. Koetamme parastamme ja elämme hyvässä toivossa. Tarvitsemme\nainoastaan rahaa ja taas rahaa, sillä meiltä vaaditaan pitkää\nmaksuaikaa, mutta meidän itsemme pitää maksaa heti, ja lisäksi\nantavat hankkijamme meille huonoa tavaraa. Nyt lepää kaikki minun\nhartioillani.\" J.n.e.\n\n— Meiltä kyllä voi saada rahaa, sanoin, kun olin lukenut kirjeen.\n\nKotimatkalla punnitsin asiaa puolelta ja toiselta, ja minussa\nheräsi eloon jokin parempi vaisto. \"Oli miten oli\", ajattelin,\n\"mutta varmaan menettelemme suoremmin ja rehellisemmin, jos autamme\nKromickia kuin jos kaataisimme hänet. Anielka kyllä ymmärtää antaa\narvoa sellaiselle teolle — ja ratkaisu jääköön kohtalon käsiin!\"\n\nTarkemmin ajateltuani asiaa huomasin kuitenkin, että itsekkäisyys\nnäyttelee osaansa näissä paremmissakin aikomuksissani. Otin\ntietenkin lukuun, että Kromicki rahaa saatuaan paikalla lähtee\ntiehensä Gasteinista ja vapauttaa minut kärsimyksistä, joita hänen\nviipymisensä Anielkan läheisyydessä minulle tuottaa. Anielka jää\nyksin minun tunteeni varaan, ja hänen sydämensä toiselta puolen\nkiittää minua, toiselta puolen soimaa — ehkäpä kiivaastikin —\nKromickia siitä, että hän on käyttänyt hyväkseen minun apuani. Uusi\nasema näytti avaavan minulle uusia näköaloja. Ennen kaikkea halusin\nmistä hinnasta hyvänsä päästä eroon Kromickista.\n\nAjattelin suhdettani Anielkaan niin voimakkaasti, etten ensinkään\nhuomannut milloin me saavuimme Lend-Gasteiniin. Oli tapahtunut\nrautatieonnettomuus Zell am See'n sivuradalla, ja Lendissä oli\njoukottain haavoittuneita ja kuolleita. Mutta tuskin olin päässyt\nvaunuihin, kun haavojen ja veren tekemä vaikutus meni menojaan ja\najatukseni taasen askarteli yksinomaan suhteessani Anielkaan. Minä\ntunsin, että se vaatii parantamista ja ratkaisua — muuten käy\nhuonosti sekä minun että Anielkan. Mutta mitä pitää tehdä? Yksi ainoa\nasia oli minulle selvä: se, että hän kiduttaa minut kuoliaaksi ja\nminä hänet, sillä kun minä haluan kaikkea eikä hän suostu mihinkään,\nkehittyy välillemme sellainen ristiriita, sellainen draama, että\nparempi olisi Anielkan paiskautua suoraan Achin kuohuihin ja minun\najaa vaunuineni, hevosineni päivineni yhtä päätä kuiluun. Lisäksi\ntulin vakuutetuksi siitä, että naisen, joka ei missään suhteessa anna\nperään, täytyy joutua mitä kauheimpaan sisäiseen ristiriitaan, jollei\nhän rakasta miestään, vaan toista. Anielka ei ole antanut minulle\nperään hiuskarvankaan vertaa, ja kuitenkin minä joskus suutelen hänen\nkäsiään tai jalkojaan, kuitenkin täytyy hänen kuulla tunnustuksiani\nja salata mieheltään ja äidiltään mitä meidän välillämme tapahtuu.\nHänen täytyy pysyä valppaana, vaania ja vartioida sekä itseään että\nminua, tietämättä mihin päin uskaltaa liikkua. Elämä käy sellaisissa\noloissa meille molemmille mahdottomaksi. Siitä täytyy kun täytyykin\ntulla loppu.\n\nVihdoin viimein luulin löytäneeni ratkaisun. Anielkan täytyy alistua\ntunnustamaan rakkauteni oikeutetuksi. Hänen täytyy sanoa minulle:\n\"Olen omasi! Sydämeni ja sieluni kuuluvat ja tulevat ikuisesti\nkuulumaan sinulle. Mutta siihen sinun täytyy tyytyä. Jos suostut\ntähän, ovat meidän sielumme tästä hetkestä asti vihityt toisiinsa.\"\n\nMinä päätin todella suostua. Kuvittelin, että ojennan hänelle käteni\nja lausun: \"Otan sinut omakseni ja lupaan pyhästi, etten pyydä\nsinulta enempää, että suhteemme jää puhtaasti henkiseksi — mutta\ntätä liittoamme olen aina pitävä aviona ja sinua vaimonani.\"\n\nOliko tällainen sopimus oleva mahdollinen ja oliko se tekevä\nlopun kärsimyksistämme? Minulle se merkitsi halujeni ja himojeni\ntäydellistä rajoittamista, mutta sensijaan se avasi minulle oman\nmaailman, jossa Anielka jakamattomasti oli oleva omani. Lisäksi se\nantoi rakkaudelleni sen oikeudet, ja tämä oli minulle niin tärkeää,\nettä olin valmis luovuttamaan terveyteni, saadakseni Anielkalta\nikävöidyn tunnustuksen. Tämäkin osaltaan todistaa miten äärettömästi\nminä rakastan tätä naista, miten minä koko sielullani ja mielelläni\ntahdon saada hänet jollakin lailla omakseni.\n\nNiin! Olen jo siihen määrään muuttunut, joutunut niin kauvas\nomasta itsestäni, että olen valmis tästä hinnasta suostumaan mihin\nrajoituksiin tahansa.\n\nPonnistin siis kaikin voimin ajatuksiani saadakseni selville\nsuostuisiko Anielka.\n\nMinusta tuntui, että hänen täytyy suostua.\n\nHengessä sanoin hänelle kiinteästi:\n\n— Jos sinä todella minua rakastat, niin sano nyt itse, eikö ole\nyhdentekevää tunnustatko sen huulillasi vai etkö. Onko olemassa\nmitään jalompaa ja pyhempää kuin sellainen rakkaus, jota sinulta\npyydän. Minähän joka tapauksessa annan sinulle elämäni, kosken muuta\nvoi — kysy nyt omaltatunnoltasi, etkö ole velvollinen tunnustamaan\nminulle edes sitä. Tämähän on Danten suhde Beatriceen. Sellaisin\ntuntein on enkelienkin lupa rakastaa toisiaan. Tulet olemaan\nminulle niin likeinen kuin ainoastaan sielu saattaa olla toiselle\nsielulle, ja samalla niin kaukainen, kuin jos eläisit tuolla vuoren\nkorkeimmalla kukkulalla. Jollei se ole ylimaailmallista rakkautta,\njolleivät tavalliset ihmiset pysty sitä tuntemaan, niin sitä enemmän\nsinulla on syytä riippua siinä kiinni, sillä silloin pysyt puhtaana\nkuin lumi ja pelastat minut, lunastat meille täydellisen rauhan ja\nniin paljon onnea kuin maailmaan saattaa mahtua.\n\nJa minä tunsin todella olevani taipuvainen mystisismiin, joka uskoo,\nettä maisesta, ajallisesta kotelosta voi kehittyä ikuinen perhonen,\nsiivekäs olento, joka lentää taivaankappaleesta toiseen, kunnes yhtyy\nkaikkeuden sieluun. Ensi kerran johtui mieleeni, että minä ja Anielka\nnäkyvinä hahmoina voimme hävitä, mutta että meidän rakkautemme\nkestää, pysyy ja muodostaa kuolemattomuutemme. Kuka tietää,\najattelin, vaikka se olisikin ainoa muoto kuolemattomuutta mikä\non olemassa. Tajusin nimittäin yhä selvemmin, että tunteessani on\njotakin ikuista, jotakin, joka kohoaa yli muuttuvaisuuden muotojen.\nTäytyy paljon rakastaa, jotta voisi tuntea ja katsella maailmaa\ntällä tavalla, täytyy lisäksi olla onneton ja ehkä mielipuolisuuden\nrajoilla.\n\nMinä tosin en vielä liene mielipuolisuuden rajoilla, mutta yhä\nuseammin vaivun mystisismiin enkä milloinkaan ole niin iloinen kuin\nsilloin, kun hukun ja haihdun siihen niin kokonaan, etten enään löydä\nomaa itseäni. Ja minä ymmärrän miksi teen niin. Kaksinaisuuteni,\nsisäinen erittelemiseni ovat aina hävittäneet minulta kaikki elämän\nperustukset ja samalla tehneet tyhjäksi kaiken sen onnen, joka nousee\nnoiden perustusten pohjalta. Niillä mailla, missä järkitoiminnan\nasemesta hallitsee tunne ja näyt, ei arvostelullani ole mitään\nvirkaa. Lepään siis ja minun on sanomattoman suloinen olla.\n\nTällaista lepoa nautin koko matkan Gasteiniin asti. Näin itseni ja\nAnielkan henkisesti yhdistettyinä, rauhallisina ja onnellisina.\nOlin ylpeä, kun ajattelin, että sittenkin olin selviytynyt pulmasta\nja keksinyt keinon, millä tulin onnelliseksi. Olin varma, että\nAnielka ilolla ojentaa minulle armaan kätensä lähteäkseen kanssani\nsellaiselle yhteiselle retkelle.\n\nÄkkiä heräsin kuin unesta ja näin oman käteni olevan aivan veressä.\nVaunuissa oli kuljetettu rautatieonnettomuudessa haavoittuneita.\nSyvennyksissä istuimen kahden puolen oli paljon verta, jota ei ajuri\nollut huomannut pyyhkiä pois. Minun mystisismini ei ulotu niin\nkauvas, että uskoisin yliluonnollisten voimien sekaantuvan ihmisten\nelämään, varsinkaan merkkien, ihmeiden ja varoitusten muodossa.\nMutta vaikken itse puolestani olekaan taikauskoinen, niin ymmärrän\ntaikauskoisen ihmisen mielentilan ja huomaan ja käsitän täydelleen,\nmikä tällaisessa tapauksessa on ihmeellistä. Tällä hetkellä oli\nihmeellistä ensinnäkin se, että näissä samoissa ajopeleissä, joissa\naloin nähdä unta uudesta elämästäni, luultavasti aivan hiljan oli\nsammunut jokin ihmiselämä, ja toiseksi se, että ajattelin lepoa ja\nrauhaa verisin käsin. Tuollaiset sattumat tekevät aina hermostuneen\nihmisen alakuloiseksi — ei sentähden, että ne olisivat mitään\nenteitä — vaan sentähden, että ne ovat surulliset — ja luovat\ntumman varjon koko hänen ajatusjuoksunsa yli.\n\nLuonnollisesti olisi minunkin ajatusjuoksuni synkistynyt, jollemme\njo olisi olleet likellä Wildbadia. Äkkiä, kun hiljalleen ajoimme\nylös mäkeä, huomasin vastaantulevien vaunujen tavallista kiivaampaa\nvauhtia karauttavan alas mäkeä. \"Tuossa saattaisi tuossakin\nhelposti tulla onnettomuus, ajattelin; varsinkin käännyttäessä\ntoiselle puolen tietä täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta.\"\nSamassa rupesi vaunujen ohjaaja kuitenkin jarruttamaan minkä\njaksoi, niin että hevoset astuivat miltei käyden... Äkkiä minä\nsuureksi hämmästyksekseni huomasin vaunuissa tädin ja Anielkan,\njotka minut nähdessään rupesivat huutamaan: \"On, on! Leon! Leon!\"\nTuossa tuokiossa saavutin heidät. Täti karkasi kaulaani, toisti\ntoistamistaan: \"Jumalan kiitos!\" ja läähätti niin voimakkaasti, että\nolisi luullut hänen jalan juosseen tänne Wildbadista asti. Anielka\ntarttui käteeni eikä tahtonut sitä päästääkään. Äkkiä kuvastui hirveä\npelästys hänen kasvoillaan ja hän huusi:\n\n— Oletko sinä haavoittunut?\n\nHuomasin mistä oli kysymys ja riensin paikalla vastaamaan:\n\n— En vähääkään. En lainkaan ole ollut mukana onnettomuudessa. Käteni\ntahrautui vaunuista, joissa nähtävästi oli kuljetettu haavoittuneita.\n\n— Onko se ihan varma? kysyi täti.\n\n— Ihan.\n\n— Mikä juna oikeastaan suistui raiteilta?\n\n— Zell am See'stä tuleva.\n\n— Voi hyvä Jumala! Sähkösanoma tiesi, että Wienistä tuleva. Olin\nkuolla pelästyksestä. Hyvä Jumala, mikä onni! Jumalan kiitos! Jumalan\nkiitos!\n\nTäti pyyhki hikeä otsaltaan. Anielka oli valkea kuin vaate.\nVihdoinkin päästettyään käteni kääntyi hän pois, jotten huomaisi\nhänen väriseviä suupieliään ja kyyneliään.\n\n— Olimme yksin kotona, sanoi täti, — sillä Kromicki oli lähtenyt\nmuutamien belgialaisten kanssa Nassfeldiin. Äkkiä tulee huvilan\nisäntä kertomaan rautatieonnettomuudesta. Tiesin sinun tänään\npalaavan — koeta kuvitella mitä mielessäni liikkui! Lähetin isännän\nheti paikalla hakemaan hevosia; Anielka kulta ei tahtonut antaa minun\nlähteä yksin... Ne olivat kauheita hetkiä, mutta Jumalan kiitos, että\npääsimme pelästyksellä... Näitkö sinä haavoittuneita?\n\nMinä suutelin Anielkan ja tädin kättä ja kerroin mitä olin nähnyt\nLend-Gasteinissa. Kävi selville, että sähkösanomassa, joka\ntuli kylpylaitokselle, oli ollut sanat: \"Lend-Gastein täynnä\nhaavoittuneita ja kuolleita.\" Kaikki olivat tulleet siihen\njohtopäätökseen, että onnettomuus oli tapahtunut Wien-Salzburgin\nlinjalla. Kerroin asiat aivan sekaisin, sillä päässäni oli yksi ainoa\nriemun ajatus: Anielka ei tahtonut jäädä kotiin odottamaan tädin\npalaamista, vaan läksi hänen mukaansa minua vastaan. Tekikö hän sen\nainoastaan tädin takia? Olin varma, että ei. Näinhän minä hänen\nlevottomuutensa ja kiihtymyksensä, hänen kauhunsa kun hän huomasi\nkäteni olevan veressä, ilon ja valoisuuden hänen kasvoillaan, kun\nhän kuuli, etten ollut edes mukanakaan onnettomuudessa. Näinhän\nminä, että hän tälläkin hetkellä oli mielenliikutuksen vallassa ja\npurskahtamaisillaan itkuun onnesta. Varmasti ei hän olisikaan voinut\npidättää kyyneliään, jos olisin tarttunut hänen käteensä ja sanonut\nhänelle, että rakastan häntä. Varmaan hän olisi antanut kätensä jäädä\nkäteeni. Mutta kun tämä kaikki kävi minulle päivänselväksi, luulin\ntietäväni, että kärsimykseni nyt olivat saavuttaneet rajansa, että\nelämäni tästälähtien tasaantuu ja että minulle alkaa uusi ajanjakso.\nEn saata edes kuvata mitä mielessäni liikkui, mikä ilo täytti\nrintani. Silloin tällöin katsahdin häneen ja koetin silmäyksiini\nmahduttaa koko äärettömän rakkauteni, ja hän hymyili minulle.\nHuomasin hänen olevan ilman hansikkaita ja päällystakkia. Nähtävästi\nhän kiireissään ja pelästyksissään oli unohtanut kaikki. Illan\nviiletessä panin oman päällystakkini hänen ympärilleen. Hiukan hän\nvastusti, mutta täti käski hänen pitää takin.\n\nPalatessamme huvilalle otti Celina rouva minut vastaan sellaisella\nsydämellisyydellä, ettei lainkaan olisi luullut Anielkan\nminun kuoltuani joutuvan Ploszowilaisten omaisuuden ainoaksi\nperijättäreksi. Nämä meidän naiset ovat niin jaloja ja erinomaisia,\nettä pyhimystenkin joukosta saa hakea heidän vertaisiaan. Sensijaan\nen takaa, ettei Kromicki Nassfeldista palatessaan ja kuullessaan\nonnettomuudesta kaikessa hiljaisuudessa olisi päästänyt helpoituksen\nhuokausta ja ajatellut, että maailma varmasti kulkee entiseen\ntapaansa, vaikka Ploszowskit ovatkin sen jättäneet.\n\nHän palasi väsyneenä ja pahalla tuulella. Belgialaiset, joihin\nhän oli tutustunut ja joiden kanssa hän oli käynyt Nassfeldissa,\nolivat kapitalisteja Antwerpenistä. Hän nimitti heitä moneen kertaan\nidiooteiksi, siitä syystä että heidän pääomansa tuottavat heille\nainoastaan kolme prosenttia ja he tyytyvät siihen. Erotessamme sanoi\nhän huomenna tahtovansa puhua kanssani tärkeästä asiasta. Ennen\nolisi hänen tiedonantonsa tehnyt minut levottomaksi, nyt ajattelin,\nettä hän varmaan haluaa puhua raha-asioista. Olisin voinut heti\npuhua hänen kanssaan, mutta halusin jäädä yksin ajatuksineni ja\nnauttia onnestani, sielu ja mieli täynnä Anielkaa... Sanoessani hyvää\nyötä puristin Anielkan kättä täynnä rakkautta, ja hänkin puristi\nlämpimästi kättäni takaisin. Joko sinä nyt todella olet omani?\n\n\nHeinäkuun 16 p:nä.\n\nAamulla olin tuskin saanut vaatteet ylleni, kun täti tuli huoneeseeni\nja toivotettuaan hyvää huomenta alkoi ilman esipuheita:\n\n— Tiedätkö, että poissaollessasi Kromicki ehdotti, että rupeaisin\nhänen yhtiökumppanikseen.\n\n— Entä mitä täti vastasi hänelle?\n\n— Kieltäydyin empimättä. Sanoin hänelle näin: hyvä ystävä, Jumala on\nsuonut minulle yllinkyllin omaisuutta, ja minun kuoltuani tulee Leon\nolemaan tämän maan rikkaimpia miehiä. Minkätähden me heittäytyisimme\nkeinotteluihin ja kiusaisimme Kaitselmusta? Jos sinä yrityksissäsi\nvoitat miljoonia, niin pidä ne hyvänäsi, jos taas menetät, niin\nminkätähden meidän pitäisi joutua tappiolle sinun kanssasi? Minä en\nymmärrä tällaisia asioita ja minun on tapana pysyä erilläni asioista,\njoita en käsitä. Enkö ollut oikeassa?\n\n— Täydelleen.\n\n— Tahdoin puhua tästä kanssasi ja olen iloissani, että olet\nsamaa mieltä. Näetkö, hän hiukan loukkaantui, kun sanoin hänen\nhommiaan keinotteluksi, mutta rupesi kuitenkin esittämään\ntulevaisuussuunnitelmiaan ja selittelemään asioita poikki ja pitkin.\nJos hän puhui totta, niin hän todella tulee kokoamaan miljoonia — ja\nminä toivon, että hän sen tekee. Mutta kysyin häneltä heti paikalla:\njos asiasi menestyvät näin hyvin, niin mitä sinä yhtiötovereilla?...\nHän vastasi, että jota enemmän rahaa pannaan kiinni, sitä suuremmat\novat voitot ja että siellä liikutaan vain käteisellä rahalla, ja hän\nsoisi voittojen lankeavan mieluummin sukulaisille kuin vieraille.\nKiitin häntä sukulaisrakkaudesta, mutta pysyin yhä kiellossani.\nHuomasin kyllä, että se oli hänelle katkera pala. Hän rupesi\nvalittelemaan, ettei meillä kukaan ymmärrä liikeasioita ja että me\nvain kulutamme perittyjä pääomiamme. Hän sanoi minulle suoraan,\nettä se on synti yhteiskuntaa vastaan, josta minä vuorostani taasen\nsuutuin. \"Hyvä ystävä\", sanoin, \"minä olen isännöinyt kuten nainen\nymmärtää, mutta äyriäkään en ole hukannut, vaan päinvastoin lisännyt\nomaisuuttani. Ja jos jonkun sopii puhua synneistä yhteiskuntaa\nvastaan, niin ei sinun, joka myit Gluchowin. Tahdoit kuulla totuuden\nja nyt sen kuulit! Jollet olisi myynyt Gluchowia, niin minulla olisi\nsinuun enemmän luottamusta. Minä en tiedä mitään yrityksistäsi, ja\nhämärät ne ovat kaikille muillekin. Se ainoastaan on minulle selvää,\nettä jos ne todella olisivat niin hyvällä kannalla kuin väität,\nniin et hakemalla hakisi liiketovereja etkä ottaisi kieltoani niin\nsydämellesi. Sinä haet liiketovereja sentähden, että tarvitset niitä.\nÄsken et ollut minulle aivan suora, ja siitä en ensinkään pidä.\"\n\n— No, entä hän?\n\n— Hän sanoi, että ennen kaikkea ei käsitä minkätähden Gluchowin\nmyynti pannaan yksinomaan hänen niskoilleen. Hän ei suinkaan\npäästänyt Gluchowia suvun käsistä, vaan ne, jotka epäkäytännöllisellä\nhoidolla ja kevytmielisellä tuhlauksella olivat tehneet myymisen\nvälttämättömäksi. Kun Anielka meni naimisiin, ei hänellä ollut muuta\nkuin velkaa. Hän, Kromicki, pelasti enemmän kuin kukaan muu olisi\nvoinut pelastaa, ja sensijaan, että hänelle oltaisiin kiitollisia,\nkuulee hän vain moitteita ja... odotappa... kuinka hän nyt\nsanoikaan?... pateettista deklamoimista.\n\n— Se ei ole totta, huomautin. — Gluchow oli pelastettavissa.\n\n— Samaa minäkin sanoin hänelle ja lisäsin vielä, että Gluchowiin\nkyllä olisin ollut valmis panemaan rahaa. \"Olisit\", sanoin, \"ennen\nmyymistä kirjoittanut Anielkalle sanasen, hän olisi puhunut minulle,\nenkä minä, Herra nähköön, olisi epäillyt hetkeäkään... Mutta sinä\nelät kun elätkin sen systeemin mukaan, ettei kukaan saa tietää\nmitään. Me luotimme kaikki sinun miljooniisi ja siitä syystä\nvain emme rientäneet apuun.\" Hän hymyili ivallisesti. \"Anielka\",\nsanoi hän, \"on liian ylhäinen nainen ja liian ihanteellinen\nolento välittääkseen raha-asioista tai ottaakseen osaa miehensä\nrientoihin. Kaksikin kertaa olen pyytänyt häntä puhumaan tädille\nliikekumppanuudesta ja kaksi kertaa hän ehdottomasti on kieltäytynyt.\nMitä tulee Gluchowin pelastamiseen, niin siitä kyllä nyt on helppo\npuhua, kun ei pelastamiseen enään ole tilaisuutta. Päättäen\ntämänpäiväisestä kiellosta on minulla kuitenkin syytä olettaa, että\nGluchowin pelastamisen olisi käynyt samoin.\"\n\nRupesin kuuntelemaan entistä suuremmalla mielenkiinnolla, sillä syy\nKromickin ja Anielkan epäsopuun kävi minulle nyt selväksi. Täti\njatkoi:\n\n— Tämän kuultuani sanoin: \"Katsoppas, hyvä ystävä, kuinka\nvähän suoruutta sinussa on. Alussa sanoit minulle ehdottavasi\nliiketoveruutta ainoastaan siitä syystä, että sukulaiset pääsisivät\nosallisiksi voitoista eivätkä vieraat ihmiset — ja nyt käy selville,\nettä kysymyksessä on oma etusi.\" Häneltä ei puutu järkeä ja hän\nvastasi paikalla, että edun tällaisissa tapauksissa aina täytyy olla\nmolemminpuolinen ja että hänelle tietenkin on tärkeää liikutella niin\nsuuria pääomia kuin suinkin, koska liikeasioiden luontoon kuuluu,\nettä jota laajemmalla pohjalla ne lepäävät, sitä vakavammat ne ovat.\n\"Muuten\", lisäsi hän, \"toivoin, kun otin Anielkan ilman myötäjäisiä,\nettä voisin luottaa sukulaisten apuun, ainakin tapauksissa, jolloin\napu samalla on asianomaisille itselleenkin edullinen.\" Hän oli hyvin\nsuuttunut ja varsinkin häntä harmitti, kun väitin, ettei hän ollut\nottanut Anielkaa tyhjäkätisenä, koska minä olin päättänyt antaa\nhänelle elinkoron.\n\n— Sanoiko täti sen?\n\n— Sanoin kyllä. Sanoin kaikki mitä oli sydämelläni. \"Rakastan\nAnielkaa kuin omaa lastani\", sanoin, \"ja juuri turvatakseni hänen\ntulevaisuutensa määrään hänelle elinkoron enkä pääomaa. Pääoma\",\nsanoin, \"voisi hukkua sinun yrityksiisi, joiden menestymisestä ei ole\ntakeita, mutta elinkorko takaa hänelle varat loppuelämäksi. Jos\",\nsanoin, \"teillä on lapsia, saavat lapset Anielkan kuoltua pääoman\n— ja siinä pääasiallinen apuni, jota paitsi olen valmis auttamaan\ntilapäisestikin.\"\n\n— Päättyikö keskustelu siihen?\n\n— Miltei. Minä näin, että hän oli tavattoman suuttunut. Luultavasti\nhäntä harmitti sekin, etten Anielkalle määrää pääomaa, vaan koron,\nsillä hän näkee siitäkin miten vähän luotan hänen yrityksiinsä.\nLähtiessään hän huomautti, että koettaa hakea liiketovereja\nvieraiden joukosta ja toivoo heiltä saavansa osakseen enemmän\nmyötätuntoa ja ymmärtämystä. Otin kärsivällisesti vastaan\nletkauksen. Eilen hän sitte läksi retkelle belgialaisten kanssa,\nmutta palasi tyytymättömänä. Arvaan, että hän koetti saada heitä\nliiketovereikseen, mutta että hekin kieltäytyivät. Tiedätkö, Leon,\nmitä minä ajattelen? Sitä vain, että hänen asiansa ovat huonolla\nkannalla, koska hän näin kiivaasti hakee liiketovereja. Ja tiedätkö,\nminusta tuntuu, että jos niin on, niin varovaisuus kyllä ehdottomasti\nneuvoo meitä pysymään erossa hänen tuumistaan, mutta velvollisuus\nsukulaisina käskee auttamaan, vaikkapa ainoastaan Anielkan tähden.\nJuuri siitä halusin puhua kanssasi.\n\n— Eivät hänen asiansa ole niin epätoivoisella kannalla kuin täti\nluulee, huomautin.\n\nJa minä kerroin mitä olin kuullut tohtori Chwastowskilta. Sanoin\ntädille, että jo aikoja sitte olin ajatellut Kromickin auttamista,\njos niiksi tulee — ja että miltei siitä syystä olin lähtenyt\nWieniin. Täti ihastui siihen määrään kaukonäköisyydestäni ja\nneuvokkuudestani, että hän astuessaan edestakaisin lattialla\nyhtämittaa itsekseen päästeli tämäntapaisia huudahduksia: \"Aina yhtä\nnerokas!\" Vihdoin hän vakuutti jättävänsä koko asian minun haltuuni\nja tekevänsä niinkuin minä hyväksi näen.\n\nSitte hän palasi alakertaan, minä jäin vielä silmäilemään eilistä\nlehteäni ja seurasin häntä puolen tunnin perästä alas. Tapasin koko\nperheen teepöydässä, mutta tuskin olin katsahtanut ympärilleni, kun\njo huomasin, että taas oli mahtanut tapahtua jotakin odottamatonta,\nkoska Anielka oli alakuloinen, Celina rouva itkettynyt, ja tädin\nrehelliset kasvot hehkuivat suuttumuksen punaa. Kromicki yksinään oli\nmuka levollisena lukevinaan sanomalehteä, mutta hän oli kun olikin\nhappaman näköinen ja lisäksi niin kalpea, että olisi luullut hänen\nnousseen tautivuoteelta.\n\n— Tiedätkö, huudahti täti osoittaen Anielkaa, — millä uutisella\ntämä sirkkunen toivotti minulle hyvää huomenta?\n\n— En voi tietää, vastasin, istuutuen paikoilleni.\n\n— Hän ei ilmoittanut enempää eikä vähempää, kuin että he kahden\nviikon perästä, jos Celinan terveys sallii, lähtevät Odessaan tai\njonnekin vielä kauvemma.\n\nJos ukkonen olisi iskenyt pöytään, en olisi voinut hämmästyä enkä\npelästyä enempää. Ensi hetkessä sydämeni suorastaan jähmettyi.\n\nKatsahdin Anielkaan, joka punastui, ikäänkuin hänet olisi saatu\nkiinni luvattomasta teosta, ja kysyin vihdoin: \"Mitä? minne?\nminkätähden?\"\n\n— \"He ovat minulle rasitukseksi Ploszowissa\" — ymmärrätkö —\njatkoi täti jäljitellen Anielkan ääntä. — Sitä he eivät tahdo, nuo\narmeliaat ihmiset! He nähtävästi arvelevat, että minä tarvitsen\nyksinäisyyttä ja että minun on paras, kun sinunkin joskus täytyy\nlähteä matkalle, yksinäni viettää vanhuuteni päiviä neljän seinän\nsisäpuolella Ploszowissa. Se on varmaan minulle sekä terveellistä\nettä hauskaa... Kaiken yötä ovat he neuvotelleet näistä asioista,\nniin etteivät edes ole nukkuneet.\n\nTäti suuttui suuttumistaan ja kääntyi vihdoin Kromickin puoleen:\n\n— Sinä taisit olla puheenjohtajana neuvotteluissa?\n\n— En suinkaan, vastasi Kromicki. — Minua ei lainkaan kutsuttu\nneuvotteluihin, mutta koska arvelen, että arvoisa aviopuolisoni on\npäättänyt lähteä matkalle saadakseen olla likempänä minua, niin minun\ntietysti on oleminen kiitollinen hänen päätöksestään.\n\n— Se on ainoastaan ehdotus, huomautti Anielka.\n\nUnohtaen kaiken varovaisuuden jäin katselemaan Anielkaa. Hän\nei uskaltanut nostaa katsettaan, ja se vakaannutti minussa yhä\nuskoa, että koko hänen tuumansa syynä olin juuri minä. En saata\nsanoin lausua mitä tällä hetkellä liikkui mielessäni. Sydämeeni\nvalui kuolettava katkeruus. Anielka tietää varsin hyvin, että\nelän ainoastaan häntä varten, että ainoastaan hän ylläpitää\nolemassaoloani, että kaikki ajatukseni kuuluvat hänelle, että kaiken\ntoimintani päämääränä on ainoastaan hän, että hän on minulle elämän\ntai kuoleman kysymys — ja tästä huolimatta hän kaikessa rauhassa on\ntehnyt lähtöpäätöksen. Tapaako minut perikato vai iskenkö pääni puhki\nseinään — sitä ei hän kysy. Sellaisia asioita ei oteta lukuun. Hänen\ntulee rauhallisempi olla, kukaan ei enään vääntele hänen silmissään\nkuten poljettu mato raukka, kukaan ei enään suutele hänen jalkojaan\neikä häiritse hänen siveää omaatuntoaan — ja siinä kaikki mitä\nhän tarvitsee. Mitäpä hän epäilisi, kun niin erinomainen rauha on\nostettavissa niin mitättömästä hinnasta kuin ihmiselämä!\n\nTuhannet tällaiset ajatukset risteilivät mielessäni. Tunsin suussani\nmyrkyn maun. \"Siveä sinä olet ja siveänä pysyt\", puhelin hengessä\nAnielkalle, \"mutta se johtuu siitä, ettei sinulla ole sydäntä. Jos\nkoira kiintyisi sinuun kuten minä, niin toki sillekin osoittaisit\nhyvyyttä. Minulle et milloinkaan ole tehnyt pienintäkään myönnytystä,\net ole osoittanut kipinänkään vertaa sääliä, et ole suostunut\nmihinkään, mutta olet ottanut mitä ikinä olet voinut ottaa. Jos\nolisit voinut, olisit ottanut minulta mahdollisuuden katsella\nitseäsi, vaikka varmasti olisit tietänyt, että silmäni tätä näkemystä\nvailla ikiajoiksi sammuvat. Mutta nyt minä vihdoinkin sinut ymmärrän,\nnyt tiedän, että taipumattomuutesi on niin suuri juuri siitä syystä,\nettä sydämesi on niin pieni. Olet kuiva, kylmä nainen, ja hyveesi ei\nole muuta kuin yhteenkasattua itsekkyyttä, joka ennen kaikkea haluaa\nsäilyttää mukavan rauhansa ja sen hyväksi on valmis uhraamaan kaikki.\"\n\nKoko aamiaisen aikana en puhunut sanaakaan. Tultuani asuntooni\nyläkertaan kävin kiinni päähäni ja rupesin väsynein, ärtynein\naivoin miettimään mitä oli tapahtunut. Katkeruus ei kuitenkaan\nväistynyt ajatuksistani. Eräänlainen filisterimäinen hyve tekee\ntällaisten pikkusydämisten naisten taipumattomuuden sata kertaa\nsuuremmaksi. Heillä pitää, kuten kauppiaalla, ennen kaikkea olla\ntilikirjat järjestyksessä. He pelkäävät rakkautta kuten kauppasaksa\nkatumetelejä, sotaa, huimapäiden suuria sanoja, rohkeita ajatuksia,\nrohkeita tuumia ja korkeaa lentoa. He tarvitsevat ennen kaikkea\nrauhaa, sillä ainoastaan rauhassa luistavat kaupat todella\nhyvin. Kaikki mikä menee poroporvarillisen järjen ja samalla\narkipäiväisen elämän ulkopuolelle, on pahaa ja ansaitsee kunnon\nihmisten ylenkatseen. Hyveellä on huippunsa ja kuilunsa, mutta\nsiihen kuuluu myöskin latteita tasankoja. Olen tänään kiduttanut\nitseäni sanomattoman tuskallisella kysymyksellä: eihän Anielka\nvain kuulu noihin lattean hyveellisiin naisiin, joiden täytyy\nsaada pitää sielunsa järjestyksessä kuten kauppasaksa kirjansa —\nja jotka eivät antaudu rakkaudelle siitä syystä, ettei se mahdu\nheidän päihinsä ja sydämiinsä? Kävin läpi koko entisyyden — ja\netsin sieltä todistuksia. Kuka tietää, ajattelin, eikö vain tuo\nhänen yksinkertainen lakikirjansa, joka lamauttaa voimani ja\nkuristaa minua, perustukin juuri tähän? Minusta on usein tuntunut,\nettä hän on poikkeusluonne, toisellainen kuin kaikki muut naiset,\nluoksepääsemätön kuin alppien luminen huippu, joka taipumattomana\nnousee suoraan taivasta kohti. Mutta tämän naisen taipumaton\nluonne pitää aivan luonnollisena asiana, että aviomiehen tohvelit\ntömistelevät pitkin hänen lumiaan. Mitä tämä tietää? Aina kun\ntämäntapaiset ajatukset hyökkäävät päähäni, tunnen, että olen\nmielipuolisuuden rajoilla, ja minut valtaa sellainen raivo, että\njos yhdellä iskulla voisin lyödä läjään ja sitte polkea jalkani\nalle elämän inhoittavat muodot sekä vihdoin sylkeä niitä vasten\nkasvoja, niin tekisin tämän kaiken. Vihdoin syöksisin kaaokseen\nkoko maailman ja perkaisin sen pinnalta kaikki elävät olennot. Minä\nrakensin paluumatkalla Wienistä jonkin yliluonnollisen temppelin,\njossa minun piti saada rakastaa Anielkaa samalla tavalla kuin Dante\nBeatricea. Minä rakensin temppelin kärsimyksistä, joissa rakkauteni\noli puhdistunut kuin tulessa, kokemuksista, uhreista — sillä minun\npiti hinnalla millä hyvänsä, vaikkapa pyhitettyä, ehkä suorastaan\ntaivaallista tietä, päästä hänen luokseen, omistamaan hänet,\ntuntemaan, että hän kuuluu minulle. Mutta nyt pälkähtää päähäni,\nettei hänelle edes kannata puhua tästä kaikesta, sillä hän ei\nymmärtäisi, ettei kannata ruveta johtamaan häntä noille kukkuloille.\nHän vain hengästyisi matkalla. Mahdollisesti hän hengessä sallisi\nminun rakastaa itseään ja kärsiä — mairitteleehan se aina\nitserakkautta — mutta mistään sopimuksista, suhteista — vaikkapa\nhenkisimmistäkin, mistään yhteenkuuluvaisuudesta minun kanssani,\nvaikkapa dantelaisesta, ei hän tahdo kuulla puhuttavan, sillä hän ei\nymmärrä minua, hän ymmärtää yhden ainoan lajin yhteenkuuluvaisuutta\nja oikeutta — sen, jonka luo mokomakin avioliitto — eikä hänen\nsielunsa kykene nousemaan yläpuolelle latteaa, vaivaista aviollista\nkirjanpitoa.\n\nMinä rupesin äkkiä kaikesta sielustani ja mielestäni säälittelemään,\netten ollut mukana junassa, joka suistui raiteiltaan. Tunne johtui\nsekä siitä, että olin suuttunut Anielkalle hänen julmuutensa takia,\nettä myös kärsimyksestäni, joka oli mennyt yli sekä henkisten\nettä ruumiillisten voimieni. Kuolema alkoi kajastaa minulle kuten\nlepo sille, joka pitkän aikaa on viettänyt unettomia öitä rakkaan\nsairaan vuoteen ääressä. Mieleeni johtui, että jos minut olisi\ntuotu Gasteinista verisenä, niin ehkäpä tuon naisen sielussa jokin\nolisi liikahtanut. Tämä oli minulle tärkeintä sitäkin hetkeä\najatellessa. Äkkiä minä muistin eilisen Anielkan, joka tädin kanssa\noli lähtenyt minua vastaan, minä muistelin hänen pelästystään, sitte\nhänen iloaan, silmiä, joihin nousi kyyneliä, hiuksia, jotka olivat\nepäjärjestyksessä, ja mittaamaton rakkaus, todellisempi kaikkea\njärkeilyä ja arvelua, riisti minut valtoihinsa. Tätä sydämen valtavaa\npaloa kesti hetken, sitte otti epäilys sen taas asuinsijakseen.\nSaattoihan sen, mitä eilen näin vaunuissa, selittää aivan toisella\ntavalla.\n\nKuka tietää kumpiko meistä, täti vaiko minä, eilen oli hänelle\ntärkeämpi. Tunteellisilla naisilla on aina varalla myötätuntoisuutta\nvieraillekin, mutta varsinkin sukulaisille, joita onnettomuus\näkkiarvaamatta on kohdannut. Minkätähden ei Anielka olisi pelästynyt,\nkun tuli tieto kuolemastani, ja iloinnut nähdessään minun elävän?\nJos Anielkan asemesta rouva Sniatynski olisi istunut tädin rinnalla,\nniin hän luultavasti olisi pelästynyt ja ilostunut samalla tavalla.\nHän olisi esiintynyt samalla tavalla ilman hansikkaita ja hattua,\nhiukset epäjärjestyksessä. Minä en voi erehtyä, siltä minusta tuntuu.\nAnielka tietää hyvin, että hänen lähtönsä minulle on vaarallisempi ja\nratkaisevampi onnettomuus kuin jos olisin murskannut pääni junassa\ntai menettänyt käteni tai jalkani — ja kuitenkaan ei hän hetkeäkään\nole epäröinyt. Tiesin täsmälleen hänen ajatuksensa. Hän tahtoi olla\nlikempänä miestään — minua ei ensinkään otettu lukuun.\n\nJa taasen minä tunsin kalpenevani kiukusta, vihasta ja tuskasta,\ntunsin, että yksi ainoa askel eroittaa minut hulluudesta. \"Odota\nsinä!\" sanoin itselleni, painellen ohimojani, \"odota sinä!... Ehkäpä\nhän matkustaa siitä syystä, että rakastaa sinua ja tuntee ettei enään\njaksa seisoa sinua vastaan?\" Oi niin! Sellaisiakin ajatuksia liikkui\nmielessäni, mutta ne eivät löytäneet kaikupohjaa ja niin ne hukkuivat\nkuten siemen, joka lankesi tien oheen, ja herättivät eloon ainoastaan\nepätoivon ivan. Sananmukaisesti: minä raatelin sisintäni. \"Niin\",\npuhuin itsekseni, \"tämä rakkaus muistuttaa säälivää huolenpitoa,\njoka vetää korvallisen kuolevan pään alta, jotta ei hänen korinansa\nkuuluisi niin pahasti ja jotta hänen kärsimyksensä pikemmin\npäättyisivät. Minun kärsimykseni päättyvät pikemmin, ja Kromicki\npääsee lähtemään, jätettyään vaimolleen kaiken sen lohdutuksen, jota\ntämä ihanteellinen olento on tottunut odottamaan mieheltään.\"\n\nAnielka kävi minulle tällä hetkellä sietämättömäksi. Ensi kerran\neläissäni tunsin, että soisin hänen todella rakastavan Kromickia. Hän\nolisi minulle silloin vähemmin vastenmielinen! Viha ja kiukku saivat\nminut suunniltani. Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että jollen\nnyt ryhdy johonkin, jollen kosta hänelle jollakin tavalla, niin minun\nkäy hirvittävän huonosti. Minä säpsähdin näitä ajatuksia, ikäänkuin\nminuun olisi kajottu kuumalla raudalla. Minä otin hattuni ja läksin\nhakemaan Kromickia.\n\nEn tavannut häntä kotoa enkä puutarhasta. Läksin Wandelbahnille,\nsieltä lukusaliin — hän ei ollut sielläkään. Hetkeksi pysähdyin\nsillalle putouksen ääreen miettimään missä hän mahtaisi olla. Tuuli\nkävi putoukselta päin ja toi kasvoihini kokonaisia pärskepilviä. Se\ntuntui tavattoman suloiselta ja rauhoittavalta. Otin hatun päästäni,\npidin päätäni pärskeessä, ja pian olivat hiukseni märät. Viileys\ntuotti minulle miltei eläimellistä nautintoa. Tulin jälleen järkiini.\nPäätökseni oli selvä ja järkkymätön: minä teen tyhjäksi Anielkan\naikeet. Puhelin hänelle: \"Tiedätkö, ettet lähde minnekään. Minä\nolen ostanut sinut ja kohtelen sinua sen mukaan.\" Olin niinikään\ntäysin selvillä keinoista, jotka veisivät minut päämäärään, tiesin\netten paljasta tarkoituksiani puhellessani Kromickin kanssa. Siinä\nsuhteessa olin kokonaan oman itseni itseni herra.\n\nTapasin Kromickin lukemassa lehtiä Hotel Straubingerin edustalla. Kun\nhän näki minut, päästi hän monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:\n\n— Aioin juuri tulla luoksesi.\n\n— Lähdetään Kaiserwegille. Ja me läksimme.\n\nEn odottanut Kromickin alkamista, vaan kävin suoraa päätä asiaan.\n\n— Täti kertoi minulle, aloin, — eilisestä keskustelustanne.\n\n— Minä valitan, että ryhdyin koko keskusteluun, lausui Kromicki.\n\n— Siitä syystä, ettette kumpikaan puhuneet levollisesti, kuten\nliikeasioissa pitää. Hyvä ystävä, sallithan, että puhun sinulle aivan\nsuoraan. Täti täytyy tuntea. Hän on järkevin nainen koko maailmassa,\nmutta hänellä on yksi — muuten varsin käsitettävä — heikkous.\nHänessä on paljon tervettä järkeä ja hän haluaa antaa tietää,\nettä hänellä on sitä — sentähden hän katsoo kaikkea mitä hänelle\nesitetään, epäillen, milteipä ennakkoluulolla. Ja tästä syystä hän\ntavallisesti ensi hetkessä vastaa kieltäen. Vanha Chwastowski voisi\nsiitä kertoa yhtä ja toista. Tädillä täytyy olla miettimisaikaa — ja\nennen kaikkea ei häntä saa suututtaa, sillä silloin hän käy\nitsepintaiseksi. Sinä et osannut välttää sitä.\n\n— Mutta miten minä saatoin suututtaa häntä... Jos joku, niin minä\nymmärrän puhua liikeasioista.\n\n— Teit pahasti, kun huomautit ottaneesi Anielkan ilman myötäjäisiä.\nSiitä täti suuttui.\n\n— Sanoin sen, kun hän syytti minua Gluchowin myymisestä. Gluchow oli\nniin velkaantunut, ettei mitään siitä kuulunut Anielkalle.\n\n— Totta puhuen, minkätähden sinä oikeastaan myit tuon onnettoman\nGluchowin?\n\n— Sentähden, että minä silloin pääsin kiinni johonkin. Siitä\nriippui tuleva omaisuuteni ja siten koko menestykseni. Kun ei ole\nvalitsemisen varaa, niin tekee mitä täytyy tehdä — eikö totta?\nSitäpaitsi sain hyvän hinnan.\n\n— No niin, vähät niistä. Sanasi loukkasivat tätiä sitä enemmän, kun\nhän aikoo muistaa Anielkaa.\n\n— Hän aikoo määrätä hänelle elinkoron.\n\n— Voin uskoa sinulle että enemmänkin. Tiedän, että hän eilen sanoi\nsinulle niin, siitä syystä, että suututit hänet. Hän tahtoi siten\nantaa sinun ymmärtää, ettei hän luota sinun kykyysi liikemiehenä.\nMutta Anielka saa enemmänkin. Hän on monasti puhunut minulle siitä,\nminä hänen perijänään kai sen parhaiten tiedän...\n\nKromicki loi minuun nopean silmäyksen.\n\n— Ja sinä tulevana perijänä joudut siitä enimmin kärsimään.\n\n— Niin kyllä, vastasin, — mutta enhän minä kuluta edes korkojani,\nsaatan siis puhua siitä varsin kylmästi. Sinua rahamiehenä se ehkä\nkummastuttaa. Jollet muuten voi selittää menettelyäni, niin edellytä,\nettä olen originaali. Sellaisiakin on maailmassa. Vakuutan sinulle\nensinnäkin, etten mitenkään aio rajoittaa tädin anteliaisuutta, ja\ntoiseksi, että varmuudella tiedän tädin aikovan määrätä Anielkalle\nei elinkorkoa vaan pääoman. Tietysti minun vaikutukseni näyttelee\njotakin osaa, mutta usko tai ole uskomatta: minä aion käyttää sitä\nhyödyksesi enkä vahingoksesi.\n\nKromicki puristi lujasti kättäni. Sitte hänen olkapäänsä kohosivat,\nikäänkuin hän olisi ollut puunukke. Hän oli minulle mitä suurimmassa\nmäärin vastenmielinen. Luultavasti olin hänen silmissään mieluummin\ntyhmyri kuin originaali, mutta hän uskoi sanani ja se oli minulle\npääasia. Hänellä oli muuten kyllä syytäkin uskoa, koska sillä\nhetkellä olin mielessäni päättänyt, että Anielka saa pääoman eikä\nelinkorkoa.\n\nTunsin niinikään, että Kromicki palaa halusta kysyä: kuinka paljon?\nja milloin? Vaikka hän ymmärsi, että se olisi ollut liian epähienoa.\nHän vaikeni ikäänkuin mielenliikutuksesta, ja minä jatkoin:\n\n— Teidän täytyy vain pitää mielessänne, että tätiä on kohdeltava\nvarovaisuudella. Hänen tarkoituksensa on muistaa Anielkaa, sen\nvoin taata, mutta siihen asti, että rahat ovat pöydällä ja sinun\nhallussasi, riippuu kaikki tietysti hänen tahdostaan, jopa oikustaan.\nJa miten te nyt edistätte asiaa? Eilen suututit sinä hänet ja\ntänään Anielka mitä suurimmassa määrin. Tulevana perijänä olisi\nminun tietenkin pitänyt iloita siitä eikä varoittaa teitä, mutta\nsinä näet, että sen teen. Tädille oli Anielkan ehdotus erinomaisen\nvastenmielinen. Hän kääntyi sinun puoleesi muka suuttuneena, mutta\nhengessä toivoen, että sinä asettuisit hänen puolelleen. Sensijaan\nsinä vain tuit äidin ja tyttären tarkoituksia.\n\n— Mutta hyvä ystävä, virkkoi Kromicki uudelleen puristaen kättäni,\n— suoraan sanoen, jos minä tuin heitä, tein sen siksi, että olin\nsuuttunut tädille. Onhan heidän tuumansa itse asiassa mahdoton. Minä\nen milloinkaan ole voinut kärsiä intoilua, ja sitä on Anielkassa ja\nhänen äidissään oikein kukkuramitalla. Aina he ovat sitä mieltä,\netteivät voi käyttää hyväkseen teidän vierasvaraisuuttanne, eiväthän\nhe saata iankaiken istua Ploszowissa. Tämän kuulen alituisesti...\nAsia on kuitenkin niin, etten voi ottaa heitä mukaani Turkestaniin,\njakun minä kerran olen siellä, niin minulle on yhdentekevää, onko\nAnielka Odessassa vaiko Varsovassa. Kunhan kerran pääsen irti\npuuhistani siellä kaukana, ja, kuten toivon, varakkaana miehenä,\nniin järjestän kotini sen mukaan. Siihen voi mennä enintäin\nvuosi. Nyt on minun hinnasta mistä hyvänsä katsottava, että asiat\nmenestyvät... Jollei Ploszowia olisi, täytyisi minun tietenkin\nhankkia väliaikainen asunto Anielkalle ja hänen äidilleen, mutta\nkoska täti tarjoaa heille vierasvaraisuuttaan ja toivomalla toivoo,\nettä he asuisivat hänen luonaan, niin olisihan hullutusta etsiä\nasuntoa muualta. Anoppini on vasta jonkun viikon ollut jalkeilla.\nKuka tietää miten tulevaisuudessa käy, ja jos kävisi huonosti, niin\nkaikki huolet lankeisivat Anielkan niskoille, ja Anielka on nuori\nja kokematon. Minun on tällä hetkellä aivan mahdoton viipyä heidän\nluonaan. Muutenkin olen jo ollut täällä kuin tulisilla hiilillä, ja\nkoska kerran tässä nyt puhutaan suoraan, niin sanon sinulle, että\nolen ollut täällä näin kauvan ainoastaan siitä syystä, että toivoin\nsaavani sinut tai tädin osakkaaksi liikkeeseeni. Nyt olen puhunut\nsuuni puhtaaksi — sano nyt sinä vuorostasi: voinko toivoa teiltä\nkannatusta jossakin muodossa?\n\nHengitin taas.\n\nAnielkan tuuma oli tehty turhaksi.\n\nMinut valtasi riemu, koska olin päässyt tarkoitusteni perille.\nMinun rakkauteni Anielkaan muistutti tosin tällä hetkellä paremmin\nsyvää vihaa, mutta tämä viha muodosti elämiseni ainoan perustuksen\nja vaati, kuten rakkauskin, ravintoa. Ja sen ravintona saatto\nolla ainoastaan Anielkan läsnäolo. Kromickin sanoista tein sen\njohtopäätöksen, että ainoalla iskulla voin päästi palavimpien\ntoivomusteni perille ja vapauttaa itsen hänestä epämääräisiksi\najoiksi. En kuitenkaan päästänyt näkyviin pienintäkään ilonväläystä,\nkoska katsoin parhaaksi, ettei Kromicki suoriudu liian helpolla, vaan\nsaa jonkun verran nöyrtyä pyytämään. Tässä tarkoituksessa lausuin:\n\n— En voi sanoa mitään etukäteen. Anna minulle nyt ennen kaikkea\ntarkka käsitys asioittesi tilasta.\n\nKromicki rupesi puhumaan ja puhui kiihkeästi, kuten hänen tapansa\noli tästä lempiaineestaan. Yhtämittaa hän keskeytti puheensa ja kävi\nkiinni takinnappiini tai työnsi minua kiviseinää vasten. Sanottuaan\njotakin mielestään hyvin vakuuttavaa, nipisti hän kuulumattomalla\nnopeudella monokkelin silmäänsä ja katsahti minuun ikäänkuin\nkasvoistani nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat\ntehneet. Kaikki hänessä, ulkomuodosta hamaan puisevaan, ikäänkuin\nnarisevaan ääneen asti, joka kysymistään kyseli: \"mitä mitä?\" — oli\nminulle sietämätöntä, mutta minun täytyi kaiken oikeuden nimessä\ntunnustaa, ettei hän valehdellut. Hän lausui jokseenkin saman, minkä\nolin lukenut nuoren Chwastowskin kirjeestä. Asiat olivat seuraavalla\nkannalla: tavattomia pääomia oli jo kiinnitetty yritykseen, voitot\nsaattoivat olla suuret, varsinkin kun välikirjan mukaan osa etuja\noli yksinomaan Kromickin hallussa. Yrityksen onnistumattomuuden\nvaara oli ainoastaan siinä, että pääomat, joita heti oli täytynyt\nkiinnittää, palasivat virastotietä, nimittäin hitaasti, ja toiseksi\nsiinä, että Kromicki oli tekemisissä erinäisten hankkijoiden kanssa,\njoille oli edullista toimittaa mitä huonointa tavaraa, kun taas koko\nvastuunalaisuus jäi painamaan hänen niskojaan. Viime pykälä jätti\nhänet intendenttiviraston armoille, ja sillä oli tietenkin oikeus\nottaa vastaan ainoastaan hyvää tavaraa. Herra ties mitkä vaarat niin\nollen Kromickia odottivatkaan.\n\nKuunnellessani hänen kertomustaan, jota kesti tunnin ajan, virkoin:\n\n— Hyvä ystävä, sen mukaan mitä esityksestäsi käy selville, emme voi,\ntäti enempää kuin minäkään, yhtyä liikkeeseesi.\n\nKromickin kasvot kävivät ainoassa hetkessä keltaisiksi kuin vaha.\n\n— Sanoppa minulle: minkätähden?\n\n— Siksi, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta voit joutua\noikeusjuttuihin, emmekä me halua esiintyä niissä.\n\n— Mutta niin ollenhan ei koskaan voisi ryhtyä mihinkään\nliikeyritykseen.\n\n— Meillä, minulla ja tädillä, ei olekaan syytä ryhtyä niihin.\nMutta sanoppa, kuinka suurella pääomalla halusit meitä osakkaiksi\nliikkeeseen?\n\n— Mitä siitä enään kannattaa puhua!... Olin ajatellut, että olisitte\npanneet vaikkapa seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa...\n\n— Ei, sitä emme tee emmekä katso velvollisuudeksemme. Mutta koska\nnyt olet tullut sukulaiseksemme, tahdon auttaa sinua. Lyhyesti\nsanoen: lainaan sinulle seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa\ntavallista velkakirjaa vastaan...\n\nKromicki pysähtyi ja jäi tuijottamaan minuun, kuten ihminen, joka\nkävelee unissaan. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Nähtävästi\nhänelle heti selvisi, ettei hänen sovi osoittaa liian suurta iloa.\nKauppiaan varovaisuus — minuun nähden niin turha ja naurettava —\npääsi hänessä voitolle. Hän puristi kättäni ja sanoi:\n\n— Kiitän sinua. Mitä korkoa vastaan?\n\n— Puhumme siitä kotona. Minun pitää nyt palata. Tahdon puhua tädin\nkanssa.\n\nJa minä sanoin hänelle heti hyvästi. Kotimatkalla rupesin pelkäämään,\nettä käytökseni ehkä oli tehnyt Kromickiin liian kumman vaikutuksen\nja että hän ehkä rupesi epäilemään jotakin. Mutta se oli turha pelko.\nAviomiehet ovat sokeat rakkaudesta — ei vaimoonsa, vaan itseensä.\nLisäksi Kromicki, katsoen järkevällä kauppiaan silmällään, pitää\nmeitä, tätiä ja minua, fantasteina, joilla ei ole minkäänlaista\nkäsitystä liikeasioista, mutta jotka sensijaan riipumme kiinni\nsellaisissa vanhentuneissa käsitteissä kuin sukurakkaudessakin. Hän\non todella monessa suhteessa toista rotua kuin me — ja siitä syystä\nme tahtomattammekin pidämme häntä kuokkavieraana.\n\nPalatessani huvilallemme tapasin puutarhassa Anielkan, joka osti\nmansikoita talonpoikaisvaimolta. Astuessani hänen ohitseen lausuin\nkalseasti:\n\n— Et lähde minnekään, sillä minä en tahdo!\n\nJa menin huoneeseeni.\n\nPäivällispöydässä tuli Anielkan ja hänen äitinsä matka taasen\npuheeksi. Nyt puuttui Kromicki asiaan ja lausui olkapäitään\nkohautellen, että koko tuuma on lapsellista puhetta, jolle järkevä\nihminen voi ainoastaan nauraa. Hän ei suinkaan käyttäytynyt\nhienotunteisesti Anielkaa enempää kuin Celina rouvaakaan kohtaan —\nhienotunteisuus kerta kaikkiaan ei kuulu hänen luonteeseensa. Minä en\navannut suutani, käyttäydyin ikäänkuin ei asia olisi koskenut minua.\nHuomasin kuitenkin Anielkan tarkoin tietävän, että Kromicki on vain\nposetiivi, jota minä mieleni mukaan väännän. Huomasin hänen häpeävän\nmiehensä puolesta ja tuntevan syvää nöyryytystä. Mutta minä olin\nhänelle niin raivoissani, että ainoastaan nautin tästä kaikesta.\n\nSydämessäni oli kun olikin haava. En saa rauhaani takaisin enkä voi\nsuoda Anielkalle anteeksi. Jollen paluumatkallani Wienistä olisi\nrakentanut tuota ilmalinnaa, jollen olisi uhrannut niin paljon\npyyteistäni, intohimoistani, aikeistani, koko luonnostani, niin ei\npettymys olisi tuntunut niin kovalta. Juuri se oli niin katkeraa,\nettä kun minä rakkaudessani tahdoin parantua pohjaa myöten, kun olin\npäättänyt nousta korkeuksiin, missä en ollut ikinä ollut, ainoastaan\nsitä varten, että saisin olla hänen läheisyydessään, niin hän armotta\nja häikäilemättä sysää minut epätoivon pohjalle eikä lainkaan ota\nlukuun, käykö minun vaikka miten huonosti. Nämä ajatukset myrkyttävät\niloni, vaikka Kromicki lähtee pois ja hän jää tänne. Tulevaisuus\nkyllä tuo jonkinlaisen ratkaisun, mutta olen niin väsynyt, etten\njaksa sitä edes odottaa. Yksi ratkaisu — ja hyvin yksinkertainen —\nolisi se, että tulisin mielipuoleksi. Sekin voi olla mahdollinen,\nsillä kaiket päivää kidutan itseäni ja öisin en nuku, vaan kirjoitan.\nPoltan sikaareja, niin että olen ainoassa huumauksen tilassa, ja\nvalvon joka yö, kunnes aamu valkenee.\n\n\n\n\nVIIDES OSA.\n\n\nHeinäkuun 30 p:nä.\n\nEn ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Matkustimme Kromickin kanssa\nWieniin järjestämään asioita, sitte palasimme yhdessä ja hän\nviipyi Gasteinissa vielä kolme päivää. Minulla on ollut niin kova\npäänsärky, etten ole voinut kirjoittaa. Celina rouvan kylpykausi\npäättyi jo viikko sitte, mutta me viivymme täällä vielä sentähden,\nettä alamaassa vallitsee hirvittävä kuumuus. Kromickin lähtö tuotti\nsuurta huojennusta sekä minulle että Celina rouvalle, joka saa häntä\nsiedetyksi ainoastaan sentähden, että hän on hänen vävypoikansa,\ntädille ja ehkä Anielkallekin. Anielka ei voi antaa hänelle anteeksi,\nettä hän on sekoittanut minut asioihinsa. Kromicki nimittäin ei\nmitenkään ole salannut velka-asiaansa, koskei hän aavista, että minun\nja hänen vaimonsa välillä on muuta kuin tavallinen toverisuhde.\nAnielka on tietysti kaikella voimallaan pannut lainaamista vastaan.\nTosin ei hän saattanut puhua miehelleen suoraan — ehkäpä hän\npelkäsi menettävänsä viimeisenkin uskon häneen, jos Kromicki\nkaikesta huolimatta olisi jättänyt hänet tädin luo. Joskus minusta\ntuntuu siltä kuin sekä Anielka että Celina rouva Gluchowin myymisen\njälkeen olisivat kadottaneet kaiken luottamuksensa. Kromickiin ja\npitäisivät häntä huonompana kuin hän onkaan, vaikkeivät tietenkään\nmillään lailla ilmaise tätä toisilleen. Minun silmissäni hän\nennen kaikkea on henkinen nousukas, kuiva, puiseva luonne, joka\nei kykene tuntemaan herkästi eikä ajattelemaan korkeita asioita.\nMielenhienoutta ei hänessä ole nimeksikään. Hän ei ole jalo, ei\ntunteva eikä syvä, mutta sensijaan hän on tavallinen kunnon mies\nsanan kirjaimellisessa merkityksessä. Häntä tukee tässä suhteessa\neräänlainen myötäsyntynyt pedanttisuus, tarkkuus, joka omituisella\ntavalla on yhdistynyt rahanhimoon. Viimemainittu taas ei hänessä ole\nmuuta kuin jonkinlaista vinoon kasvanutta mielikuvitusta, joka tätä\ntietä on hakenut itselleen ulospääsyn.\n\nKerta kaikkiaan: monokkeleineen, viistoine silmineen, pitkine\njalkoineen ja parrattomine kasvoineen on hän minulle niin vihattava\nja vastenmielinen, että ihmettelen kuinka saatan arvostella häntä\nnäinkään objektiivisesti. Arvelen kuitenkin, että jollei hän\nmenetä kaikkea, niin en minäkään menetä rahojani. Mutta tunnustan\nsuoraan, että soisin hänen menettävän sekä rahat että järkensä ja\nhenkensä kaupanpäälliseksi — sekä kerta kaikkiaan häviävän teille\ntietämättömille.\n\nOlen sairas. Anielkaa olen viime päivinä nähnyt vähän. Osaksi olen\npysytellyt yläkerrassani päänkipuni takia, osaksi olen tahallani\nvälttänyt häntä. Hänen täytyy tuntea, että olen suuttunut ja kannan\nvihaa. Se ei ole ollut helppoa, sillä silmäni tarvitsevat häntä kuten\nvaloa. Mainitsin jo, että hänen luonteessaan taipumattomuuden ohella\non eräänlaista hentoutta. Hän suorastaan ei voi kestää, että joku on\nhänelle suuttunut, ja koettaa kaikin keinoin lepyttää asianomaista.\nHän on illoin hiljainen ja lempeä ja katsoo sinuun kuin lapsi, joka\npelkää rangaistusta.\n\nTämä on aina tavattomasti liikuttanut minua ja samalla hurmannut,\nkoska olen kuvitellut, että jos tämän mielialan kestäessä avaan\nsylini, niin hän heittäytyy rintaani vasten, vaikkapa ei muusta\nsyystä, niin lepyttääkseen suuttumustani. En ole voinut päästä irti\nnäistä kuvitteluista, vaikka menneisyys ne kumoaakin. Vielä tälläkin\nhetkellä tuikkaa sydämeni pohjalla toivo, että kun vihdoinkin\nsovimme, niin tapahtuu jotakin, hän tekee jonkun myönnytyksen\nja tulee minua likemmä. Samalla näen tässä molemminpuolisessa\nristiriitaisuudessakin ikäänkuin Anielkan vaistomaisen tunnustuksen,\nhän ikäänkuin myöntää, että minulla on oikeus rakastaa häntä. Sillä\njos hän tunnustaa rakkaudesta johtuvan tuskan, niin hänen täytyy\ntunnustaa itse rakkauskin. Tämä oikeus on hento kuin uni, vailla\nlihaa ja verta — mutta sen avulla pelastan itseni täydellisestä\nhaluttomuudesta ja siitä elän.\n\n\nElokuun 2 p:nä.\n\nOlen saanut uuden kirjeen Klaralta. Kyllä hän nyt aavistaa jotakin,\nhänen sanansa henkivät sellaista myötätuntoa, että luulisi hänellä\nolevan tiedon siitä, miten onneton minä olen. En tiedä enkä utele\nrakastaako hän minua sisarena vaiko toisella tavalla — tunnen vain,\nettä hän rakastaa minua paljon. Vastasin hänelle sydämellisesti,\nkuten ainoastaan onneton ihminen tekee kirjoittaessaan ainoalle\nsielulle, joka suhtautuu häneen myötätuntoisesti. Klara aikoo\nBerliniin ja alkupuolella talvea Varsovaan. Hän pyytää minua tulemaan\nBerliniin vaikkapa pariksi päiväksi. Mutta en lähde, en tahdo erota\nsurustani. Hauskaa tulee joka tapauksessa olemaan tavata Klara\nVarsovassa.\n\nPuhumme Anielkan kanssa jokapäiväisistä asioista tädin ja Celina\nrouvan läsnäollessa, jotteivät he huomaisi epäsopua välillämme.\nKahden jäädessämme vaikenemme molemmat. Muutamia kertoja olen\nhuomannut, että hänellä olisi ollut halua puhua, mutta arkuus on\nsulkenut hänen huulensa, ja minulla ei ole hänelle muuta sanomista\nkuin: \"rakastan\", ja se on sen rinnalla mitä tunnen, niin riittämätön\nilmaisu, että se todella ei sano mitään. Tällä haavaa on minun\nrakkaudessani katkeruutta. Minua kiusaa alituisesti ajatus, että\nJumala on suonut hänelle pienen sydämen ja että siinä onkin koko\nhänen luoksepääsemättömyytensä salaisuus. Nyt kun ajattelen asioita\ntyynemmin, tulen taasen siihen johtopäätökseen, että Anielkan tunne\nminua kohtaan on jonkinlainen yhdistys kiitollisuutta, sääliä ja\nmuistoja, mutta tässä tunteessa ei ole minkäänlaista toimintavoimaa,\nse ei pysty mihinkään, ei edes tunnustamaan omaa olemassaoloaan. Se\nei kunnioita itseään, vaan pitää itseään paheena, se häpeää itseään\nja taistelee itseään vastaan. Minun tunteeni rinnalla on se kuin\nsinapin siemen verrattuna noihin alppeihin, jotka ympäröivät meitä.\nAnielkalta saattaa odottaa, että hän tekee kaikkensa tämän tunteen\ntukahuttamiseksi eikä suinkaan koeta sitä suurentaa. En toivo häneltä\nmitään, en odota mitään, ja vaikeaa on elää tässä tietoisuudessa!\n\n\nElokuun 4 p:nä.\n\nJonkun aikaa on sydämessäni ollut tunne, että Anielka, raivostuneena\nmiehelleen, jonakin päivänä tulee minun luokseni ja sanoo: \"Koska\nkerran olet maksanut minusta hinnan, niin tässä minä olen!\" Taaskin\nturha toivo! Jotkut kiihkopäiset, ranskalaisten romaanien kasvattamat\nnaiset saattaisivat menetellä sillä tavalla; ja niin menettelisi\nvarmaan jokainen, jota salainen halu vetäisi rakastajan syliin ja\njoka vain hakisi toivottua tilaisuutta. Ei! Niin ei tee Anielka, ja\nminun päähäni on tuo ajatus voinut johtua ainoastaan siitä syystä,\nettä olen ravinnut itseäni lukemalla samaisia pseudodraamoja,\njotka kummittelevat naisten mielessä, kun heidän palavin halunsa\nitse asiassa on sanoa hyvästi hyveelleen. Ainoastaan sydän voisi\njohtaa Anielkan minun syliini — ei keinotekoinen dramaattisuus,\neivät suuret sanat eikä valheellinen intomieli. Ei siis tarvitse\npelätäkään, että se tapahtuisi.\n\nRaskasta on miehen rakastaa toisen vaimoa syvästi ja todella,\nvaikkapa tuo nainen olisi arkipäiväisimmän ja mitättömimmän miehen\nvaimo. Mutta ylivoimaiseksi käy onnettomuus, kun hän rakastaa siveää\nnaista. Minun ja Anielkan suhteessa on jotakin outoa, jotakin josta\nen ole lukenut enempää kuin kuullut puhuttavankaan. Siitä ei ole\nmitään ulospääsyä, tarinalla ei ole mitään loppua. Ratkaisu, tuli\nse sitte eron tai toiveiden toteutumisen muodossa, on aina jotakin\n— mutta tämä on väsyttävää kiertämistä alituisesti saman asian\nympärillä. Jos Anielka pysyy sinä, mikä hän nyt on, enkä minä lakkaa\nrakastamasta häntä, niin on edessämme loppumatonta tuskaa eikä\nmitään muuta. Ja minä olen epätoivoisen varma siitä, että hän kestää\njärkähtämättömyydessään ja minä myös.\n\nJos hänen sydämensä on pieni, niin ei se ole hänelle vaikeaakaan.\nMinä olen enemmän kuin kerran koko sielustani halunnut heittää\nikeen hartioiltani, mutta en voi. Monasti olen päättänyt, että\ntäytyy voida. Monasti olen kamppaillut itseni kanssa ja ponnistellut\nkuin hukkuva, jonka pelastus on kysymyksessä. Monasti olen jo\nluullut päässeenikin johonkin tulokseen, mutta sitte olen nähnyt\nhänet esimerkiksi ikkunasta ja samassa olen taasen hyväillyt häntä\nsilmilläni ja sydämeni on vallannut sellainen hätä, että tunteeni\nsyvyys äkkiä on ollut mittaamaton, kuten myrsky-yönä pilvien\nsyvyydet, kun salama on hajoittanut pimeyden.\n\nOi mikä piina joutua tekemisiin hyveen kanssa, joka on armoton ja\nkylmä kuin kirjaimellinen totuus!\n\nMutta vaikkei Anielkalla olisi sydäntä ensinkään, rakastaisin häntä,\nkuten rakastaisin ainoaa lastani, vaikka se olisi raajarikko.\n\nSellaisten asianhaarojen vallitessa ihminen ainoastaan enemmän säälii\nja kärsii.\n\n\nElokuun 5 p:nä.\n\nKuinka riittämättömäksi ja kurjaksi mittapuuksi terve järki käykään,\nkun on kysymyksessä todella suurten, nerokkaiden tai kauheiden\nasioiden arvioiminen. Sama järki, joka tavallisissa oloissa niin\nerinomaisesti täyttää tehtävänsä, käy silloin vanhaksi narriksi kuin\nPolonius. Tavallinen porvarillinen etiikka ei mielestäni sekään\nsovi mittapuuksi suurelle intohimolle. Joka niin harvinaisessa,\nniin tavattomassa tunteessa kuin minun näkee ainoastaan erinäisten\npykälien rikkomista — eikä näe mitään muuta, ei että tällainen\ntunne on elementti, osa korkeampaa voimaa, joka vaikuttaa\nulkopuolella Pienten määräysten, osa sitä jumalallista, mittaamatonta\nluomisvoimaa, johon kaikki oleminen perustuu — joka ei näe tätä\nkaikkea, se on auttamattomasti sokea pikkusielu... Itse asiassa\nAnielka näkee rakkauteni ainoastaan tuossa valossa! Luultavasti hän\nmonasti ajattelee, että minun kumminkin kerran täytyy kunnioittaa\nhäntä hänen menettelynsä vuoksi ja minun — Jumala tietää, etten sano\ntätä sentähden, että on kysymys itsestäni, vaan aivan objektiivisesti\nkatsoen — minun täytyy monasti torjua luotani ylenkatse, joka\nminussa herää häntä kohtaan, ja monasti puhelen hengessä hänelle:\n\"Käyttäisitkin toista mittapuuta, sillä nykyinen mittapuusi ei ole\narvosi mukainen!\" Kunnioittaisin häntä sata kertaa enemmän, jos hän\nvoisi katsella — jollei meidänkään suhdettamme — niin rakkautta\nyleensä toisessa valossa.\n\n\nElokuun 6 p:nä.\n\nTämä Gastein näkyy sentään olevan terveellinen paikka. Huomasin\ntänään, että vuorituulet ovat saaneet Anielkan päivettymään ja että\nhän näyttää terveeltä, kumma kyllä, kun häneltäkään ei suinkaan ole\npuuttunut huolta ja surua. Tuskallinen on hänelle ollut erimielisyys\nhänen miehensä kanssa, ja kova kolaus oli hänen ylpeydelleen, että\nKromicki ryhtyi minun kanssani rahasuhteisiin. Minun rakkauteni tuo\nsekin osaltaan hänen sieluunsa ristiriitaa ja kalvaa hänen rauhaansa.\nTästä kaikesta huolimatta henkivät hänen hienot kasvonsa terveyttä.\nPoskilla on entistä enemmän väriä. Muistan kuinka hän alkukesästä\naivan silmin nähden heikkeni — ja muistan kuinka hiukseni nousivat\npystyyn pelosta, kun ajattelin, että hänen terveytensä, ehkäpä\nhänen elämänsä on vaarassa. Nyt ainakaan ei siitä ole pelkoa. Jos\ntietäisin, että hän vastaisuudessa tulee kohtelemaan minua entistä\ntylymmin, ettei hän vähääkään välitä minusta ja rakkaudestani,\nmutta sensijaan tulee terveeksi, niin minä sanoisin: \"Ole sinä vain\nvälittämättä, ole sinä vain armahtamatta, kunhan pysyt terveenä!\"\nTodellinen, kiteytynyt tunne synnyttää ihmisessä onnen kaipuun, mutta\nsiitä saa myöskin alkunsa hellyys, tuska ja suuri kiintymys.\n\nEilen oli Anielka pannut ylleen jonkun tyttöpuvuistaan tai aivan\nsamantapaisen. Huomasin sen paikalla, ja koko menneisyys astui\nilmielävänä silmieni eteen. Jumala ties mikä minulle tulikaan!...\n\n\nElokuun 7 p:nä.\n\nTäti on aikoja sitte leppynyt Anielkalle. Hän rakastaa häntä\nniin, että jos minä kuolisinkin ja vain Anielka jäisi eloon, niin\nhänellä vielä olisi tehtävää elämässä. Tänään minun kelpo tätini\nrupesi murehtimaan, että Anielka alituiseen istuu kotona eikä tunne\nympäristöstä muuta kuin tien Wildbadin ja Hofgasteinin välillä.\n\n— Jos minulla vain olisi paremmat jalat, sanoi hän, — niin\nkävelisin kanssasi yhtämittaa. Mutta miehesi velvollisuus olisi ollut\ntutustuttaa sinua seutuun, hän kun muutenkin lensi ulkona aamusta\niltaan.\n\nAnielka riensi vakuuttamaan, että hänen on hyvä kotona ja ettei hän\nkaipaa liikettä. Tämän kuultuani lausuin välinpitämättömästi:\n\n— Minähän en tee mitään muuta kuin kävelen, saatan siis aina\nolla Anielkan seurana ja näyttää hänelle kaikkea mikä vain on\nmieltäkiinnittävää, ainakin likettyvillä.\n\nJa hetken perästä lisäsin vieläkin välinpitämättömämmin:\n\n— Tässä ei pitäisi, minun nähdäkseni, olla mitään sopimatontakaan.\nKylpypaikoissa tuttavatkin lähtevät yhdessä kävelylle, saatikka sitte\nsukulaiset.\n\nAnielka ei vastannut, mutta täti ja Celina rouva asettuivat kokonaan\nminun puolelleni. Olinkin aivan oikeassa.\n\nHuomenna meidän on määrä yhdessä lähteä Schreckbrückelle.\n\n\nElokuun 8 p:nä.\n\nMe olemme tehneet sopimuksen, ja meille molemmille alkaa nyt uusi\nelämä. Se ei ole sellainen, jommoiseksi sitä kuvittelin, mutta minun\ntäytyy mukautua siihen. Kaikki tulee tästä puoleen olemaan valoisaa,\nrajoitettua. Mitään uutta en odota, mutta saan katon pääni päälle...\n\n\nElokuun 9 p:nä.\n\nEilen me illansuussa läksimme Schreckbrückelle.\n\nTäti ja Celina rouva olivat aluksi mukana, mutta heti putousten\nohi päästyä jäivät he penkille istumaan, ja me jatkoimme matkaa.\nTunsimme molemmat, että meillä on vakavaa puhuttavaa. Koetin aluksi\nnäyttää Anielkalle erinäisiä paikkoja ja mainita niiden nimiä, mutta\ntuskin olin maininnut Schareckin, kun ymmärsin ajatustemme olevan\nniin kokonaan toisaalla, että vaikenin. Saatoimme ainoastaan puhua\nitsestämme tai vaieta. Ja kauvan me kuljimme ääneti. Se oli minulle\nkaikin puolin edullista, sillä minä sain nyt aikaa hillitäkseni\nhermostusta ja levottomuutta, joka aina valtaa ihmisen vakavien\nhetkien edellä. Koetin kaikin keinoin päästä kylmäverisyyteen\nja onnistuinkin siinä määrin, että päätin puhua rakkaudestani\njärkevästi, tyynesti ja luonnollisesti, aivan kuin se olisi ollut\ntuttu, tunnustettu ja sovittu asia. Kokemus on opettanut minulle,\nettä hetken mielialalla on suuri vaikutus naiseen. Mikään ei naiselle\nmerkitse niin paljon kuin sävy, millä keskustelu tapahtuu, ja\njos mies esimerkiksi rakkaudentunnustusta tehdessään käyttäytyy,\nikäänkuin koko maailma sillä hetkellä uhkaisi romahtaa alas, jos\nhän on säikähtynyt ja suunniltaan ja luulee tekevänsä jotakin\naivan kuulumatonta, niin hänen säikähdyksensä siirtyy naiseenkin.\nPäinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin. Rakkauden tunnustaminen\ntapahtuu tosin silloin vähemmin juhlallisesti, mutta sensijaan\nluontevammin ja herättää vähemmin vastarintaa.\n\nMinä puolestani tosin jo olin tehnyt tunnustukseni. Tarkoitukseni\nolikin ainoastaan saada vältetyksi, että Anielkan koko sielu\nnousisi vastarintaan heti minun lausuessani ensimäistä rakkauden\nsanaa. Olisihan se kaikiksi ajoiksi tehnyt keskustelun välillämme\nmahdottomaksi, ja meidän täytyi kun täytyikin saada puhua, meidän\ntäytyi saada selvittää suhteitamme. Ottaen tämän kaiken lukuun\nvirkoin niin tyynesti kuin taisin:\n\n— Sinä varmaankaan et tiedä, Anielka, kuinka syvästi minua haavoitit\nmatkasuunnitelmillasi. Minä tunnen selvästi, että mainitsemasi syy\noli vain tekosyy ja että minä olin todellinen. Yhden ainoan asian\nolit unohtanut ottaa lukuun: miten minun kävisi. Tiedätkö, että\nitse matkasi olisi ollut minulle vähemmin vaikea kestää kuin se\najatus, ettet ensinkään ottanut lukuun miten minun käy. Sanot ehkä,\nettä ajattelit minun parastani, että tahdoit parantaa minut. Älä\npuhukaan! Ei minua paranneta sillä tavalla, se lääke voisi käydä\nvaarallisemmaksi kuin luuletkaan.\n\nSilmänräpäyksessä nousi polttava puna Anielkan kasvoille. Nähtävästi\nsanani olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Ties mitä hän olisi\nvastannut, jollei ulkonainen tapaus juuri samalla hetkellä olisi\nkatkaissut hänen ajatuksensa lankaa. Tiepuolesta kohosi äkkiä yksi\nnoita onnettomia kretiinejä, joita Gasteinin seutuvilla on niin\npaljon. Hänellä oli ääretön pää, kaula täynnä paisumia, ja hänen\nkatseensa oli eläimellinen. Käsiään liikutellen rupesi hän kerjäämään\nalmua. Hän oli kohonnut korkeasta heinästä niin äkkiä, että Anielka\nhuudahti pelästyksestä. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän tyyntyi\nja löysi rahaa, jota ei minulla sattunut olemaan mukanani ensinkään.\nTänä aikana oli sanojeni vaikutus ehtinyt heiketä. Kun hetkisen\nolimme jatkaneet matkaa, virkkoi hän surullisena, mutta lempeästi:\n\n— Sinä olet usein tehnyt minulle vääryyttä, mutta et milloinkaan\nkuten nyt. Sinä luulet, että kaikki luistaa minulta niin helposti ja\nettei minulla ole sydäntä, mutta minun ei ole ensinkään parempi kuin\nsinun...\n\nHän ei voinut jatkaa. Suoneni takoivat kuin vasarat. Minä\nluulin, että jos nyt tahdon, niin voin pakoittaa hänet lausumaan\ntunnustuksensa.\n\n— Kaiken nimessä, mikä sinulle on kallista, lausuin, — sano\nminulle, mitä tarkoitat!\n\n— Tarkoitan, että koska olen onneton, niin anna minun pysyä edes\nkunniallisena. Leon hyvä, minä rukoilen sinua — armahda minua!\nSinä et tiedä miten onneton minä olen. Minä olen valmis uhraamaan\nsinulle kaikki, paitsi kunniaani. Älä pyydä minua luovuttamaan tätä\npelastukseni viimeistä oljenkortta, sillä sitä ei voi, sitä ei ole\nlupa uhrata. Oi Leon, Leon...!\n\nJa kädet ristissä katseli hän minuun vavisten kuin lehti, silmissä\nrukous ja kyyneleet. En tiedä... jos sinä hetkenä olisin sulkenut\nhänet syliini, niin hän ehkä ei olisi jaksanut vastustaa, vaikkapa\nsitte olisi kuollut häpeästä ja tuskasta.\n\nMutta minä menettelin kuin mies, joka rakastaa yli kaiken: minä\nunohdin itseni ja näin ainoastaan hänet. Ja minä laskin hänen\njalkainsa juureen himoni, haluni ja itsekkyyteni. Mitäpä ne kaikki\nolivat hänen rinnallaan! Rakastettu nainen, joka puolustaa itseään\nsuuren tuskan kyynelillä, on voittamaton. Tartuin hänen molempiin\nkäsiinsä ja suutelin niitä hellästi ja kunnioittavasti.\n\n— Sinun tahtosi tapahtuu, lausuin, — sen vannon rakkauteni kautta!\n\nEmme kumpikaan voineet puhua hyvään aikaan. Myönnän suoraan, että\ntänä hetkenä tunsin olevani parempi ja jalompi kuin milloinkaan.\nMuistutin ihmistä, joka vaikeassa taudissa on päässyt yli ratkaisevan\nkäänteen: hän on hyvin väsynyt, mutta samalla hän iloitsee siitä,\nettä nyt pääsee takaisin elämään. Hetken perästä rupesin puhumaan ja\npuhuin tyynesti ja lempeästi, en ainoastaan rakastuneena miehenä,\nvaan lähimpänä ystävänä, jolle rakastetun onni on kalliimpi kaikkea\nmuuta.\n\n— Sinä et tahdo poiketa syrjäpoluille, lausuin, — enkä minä\nsuinkaan tahdo houkutella sinua tieltäsi. Sinä olet muuttanut minut,\nja kaikki tuskat, joita olen läpikäynyt, ovat nekin kasvattaneet\nminua. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään, että toinen asia on\nhimoita, toinen rakastaa. En lupaa lakata rakastamasta sinua, sillä\nsitä en voi, ja minä pettäisin sekä itseäni että sinua, jos menisin\nsellaista lupaamaan. Sinä olet minun elämäni. En lausu sitä missään\nhuumeessa, puhun kuin mies, joka tuntee itsensä ja joka hyvin\ntietää mikä on totta, mikä valetta. Mutta minä tulen rakastamaan\nsinua, ikäänkuin sinä jo olisit kuollut ja ikäänkuin rakastaisin\nsieluasi. Suostutko siihen, Anielkani? Tämä rakkaus on äärettömän\nsurumielinen, mutta se on taivaallinen. Sellaisen voit ottaa vastaan\nja sellaisen voit suoda minulle takaisin. Minä otan sinut tällä\nhetkellä vaimokseni, ja valani on yhtä luja kuin jos vannoisin sen\nalttarin juurella. En ikinä nai ketään, elän yksin sinulle ja sieluni\non sinun. Rakasta sinäkin minua, ikäänkuin jo olisin kuollut. En\npyydä sinulta mitään muuta, mutta tätä älä kiellä minulta, sillä se\nei ole synti. Jos epäilet, niin voit kysyä rippi-isältäsi. Oletko\nlukenut Dantea? Muista että hänkin oli naimisissa, mutta hän rakasti\nkuitenkin Beatricea juuri sillä rakkaudella, mitä minä sinulta\npyydän. Hän lausui julki tunteensa, ja kuitenkin pitää kirkko hänen\nrunoelmaansa miltei pyhänä. Jos rakastat minua tällä tavalla, niin\nanna minulle kätesi, ja vallitkoon meidän välillämme tästä puoleen\nikuinen sopu, ikuinen rauha.\n\nAnielka ojensi minulle hetken vaiettuaan kätensä.\n\n— Minä olen aina pitänyt sinusta, sanoi hän, — ja lupaan koko\nsielustani ja mielestäni, että aina pidän.\n\nMinuun, suoraan sanoen, koski tuo: pidän. Se oli minulle liian vähän\nja tuntui tällä hetkellä riittämättömältä. En kuitenkaan puhunut\nmitään. Sana \"rakkaus\" peloittaa häntä vielä, ajattelin. Hänen\ntäytyy tottua siihen. Mutta kun tarkoitamme samaa, niin kannattaako\nnimen tähden hämmentää sitä sopua ja rauhaa, jonka vihdoinkin,\npitkien väärinymmärrysten, suuttumusten, vaivojen ja kärsimysten\nperästä olemme saavuttaneet? Olemme molemmat niin väsyneet ja levon\ntarpeessa, että kannattaa tehdä uhrauksiakin lepomme hyväksi.\n\nTämä varjo muuten pian hävisikin, kun ajattelin, että tuo rakas\nolento kuitenkin nyt kuuluu minulle, että hän on henkinen, uskollinen\nvaimoni. Olisin antanut mitä tahansa, jos suoraan kysymykseeni:\n\"Oletko sinä omani?\" olisin saanut hänen myöntävän vastauksensa.\nJa minä olisin tahtonut kysyä sitä sata kertaa päivässä enkä\nkoskaan olisi saanut vastauksia tarpeekseni, mutta tällä hetkellä\nen uskaltanut peloittaa häntä. Minä, joka yleensä ymmärrän kaikki,\nen tahtonut saada päähäni, kuinka vaikea naisen — ja varsinkin\nsellaisen naisen kuin Anielka — on lausua muutamia sanoja, vaikka\nniiden sisällys on aivan tuttu ja tunnustettu. Olihan itse asiassa\nkaikki mitä hän puhui, vakuuttanut minulle, että hän rakastaa minua,\nolihan hän suostunut antamaan sielunsa minulle — mitä minä muuta\nsaatoinkaan toivoa?\n\nKäytyämme Schreckbrückellä palasimme kotiin. Matkalla puhelimme\nuudesta asemastamme samalla tavalla kuin ihmiset tutustuvat uuteen\nhuoneustoon ja koettavat kotiutua siinä. Se vaati jonkun verran\nponnistelua, vapautemme sai tyytyä erinäisiin rajoituksiin. Mutta\nsekin tuotti minulle iloa, sillä minä kuvittelin, että tällaiselta\nmahtaa tuntua ensimäisinä aikoina häiden jälkeen, kun vastanaineet\ntuntevat olevansa ikiajoiksi sidotut toisiinsa, mutta vielä ovat\nmolemmin puolin tottumattomat. Puhuin hänen kanssaan paljon,\nmeistä molemmista. Koetin tuoda esiin suhteemme koko pyhyyden ja\npuhtauden ja valaa häneen luottamusta ja rauhaa. Hän kuuntelikin\nminua onnellisena ja valoisana, tuontuostakin luoden minuun ihanan\nkatseensa. Luonnossa vallitsi sama rauha kuin meidän sieluissamme.\nAurinko oli jo laskenut. Iltarusko peitti alpit, ja niiden purppura\nheijastui hänen kasvoillaan.\n\nTarjosin hänelle käsivarteni, hän otti sen ja me astelimme rinnan.\n\nÄkkiä huomasin hänen kulkevan ikäänkuin peläten jotakin ja kalpenevan\nkuin vaate. Sitä ei kestänyt kuin hetken, mutta hänen pelästyksensä\noli niin ilmeinen, että minäkin suuresti säikähdin ja rupesin\nkyselemään mikä häntä vaivasi.\n\nAluksi ei hän tahtonut sanoa mitään, mutta kun minä panin hänet\noikein kovalle, tunnusti hän, että onneton kretiini oli tullut hänen\nmieleensä. Hän pelkäsi, että tämä uudestaan äkkiarvaamatta astuisi\nesiin.\n\n— En itsekään tiedä miksi, selitti hän, — mutta hän teki minuun\nkauhean vaikutuksen, ja minua hävettää tunnustaa, että hermoni ovat\nniin uppiniskaiset. En saa häntä mielestäni enkä millään tahtoisi\nnähdä häntä uudestaan.\n\nRauhoitin häntä ja vakuutin, että hän minun suojassani on turvassa.\nJonkun aikaa hän vaistomaisesti vielä levottomana katseli tiepuoleen,\nmutta pian keskustelumme haihdutti vastenmielisen vaikutuksen. Oli jo\npimeä, kun pääsimme putousten kohdalle, mutta ilta oli harvinaisen\nlämmin. Torille Straubingerin hotellin edustalle oli kokoontunut\npaljon kansaa kuulemaan kiertäviä harpunsoittajia. En tiedä kuinka\nlaakso tänään lieneekin niin muistuttanut Italiaa. Tuli mieleeni\nmiten joskus Roomassa, kun illoin olin astellut Pinciolla, olin\najatellut Anielkaa ja kuvitellut kuinka onnellinen olisin, jos hän\nolisi rinnallani. Tuossa lepäsi nyt hänen kätensä käsivarrellani, ja\nvielä likempänä minua oli hänen sielunsa.\n\nSaavuimme kotiin mitä suloisimmassa rauhassa ja sovussa.\n\n\nElokuun 10 p:nä.\n\nOlen tänään koko päivän miettinyt sanoja, jotka Anielka\nkävelymatkallamme lausui minulle. Varsinkin hänen huudahduksensa:\n\"sinä et tiedä kuinka onneton minä olen!\" piti mieltäni ikäänkuin\nkahleissa. Miten paljon hätää ja tuskaa tuohon lauseeseen\nsisältyikään — mikä välitön tunnustus, ettei hän rakasta eikä voi\nrakastaa miestään ja että hänen sydämensä vastoin kaikkea tahdon\nponnistelua kuuluu minulle! Jos olen arvannut oikein, niin hän\ntodella on ollut yhtä onneton kuin minä. \"Ollut\", sanon, sillä hän ei\nenään ole. Nyt hän voi sanoa: \"Pidän valani ja pysyn kunniallisena —\nloput jätän Jumalan käsiin.\"\n\n\nElokuun 11 p:nä.\n\nHuomaan ettei minulla ole oikeutta vaatia eikä odottaa, että hän\nuhraisi minulle kaikki. Rakkauden tähden ei uhrata kaikkea, se on\nvarma. Jos minä esimerkiksi olisin ollut riidassa Kromickin kanssa\nja Anielka meidän rakkautemme nimessä olisi käskenyt minun polvistua\nhänen eteensä ja pyytää häneltä anteeksi, niin en olisi tehnyt sitä.\nAjatus on mahdoton ja hullunkurinen, mutta se nostaa veren päähäni.\nEi Anielka, olet oikeassa: on asioita, joita ei rakkauden takia saa\neikä ole lupa uhrata.\n\n\nElokuun 12 p:nä.\n\nTänä aamuna kävimme Windischgrätzhöhellä. Koska sinne on kolmen\nneljännestunnin matka, olin hankkinut Anielkalle hevosen ja talutin\nsitä suupielistä. Astellessani pitelin toista kättäni hevosen\nkaulalla ja tulin siinä koskettaneeksi Anielkan pukua. Noustessaan\nhevosen selkään oli hän hetkisen nojannut minuun, ja heti paikalla\noli entinen minäni herännyt eloon. Saadakseni sen tapetuksi täytyisi\nminun hävittää ruumiini ja olla ainoastaan henki. Olen luvannut\nhallita himoni ja haluni ja teenkin sen, mutta en ole luvannut, ettei\nniitä olisi, koska yhtä hyvin voisin luvata, etten hengitä. Jollen\nkoskettaessani Anielkan kättä tuntisi enempää kuin koskettaessani\npuupalasta, osoittaisi se, etten rakasta häntä, ja silloinhan\nkaikki sitoumukset olisivat turhat. En valehdellut, kun sanoin\nAnielkalle, että hänen vaikutuksestaan olen uudesta syntynyt, mutta\nen määritellyt yksityiskohdittain millä lailla olin muuttunut. Itse\nasiassa olen ainoastaan hillinnyt itseäni. Olen uhrannut koko onnen\nsaadakseni omistaa edes puolet siitä. Olen katsonut paremmaksi\nomistaa Anielkan tällä tavalla kuin kokonaan olla häntä vailla.\nJokainen joka on rakastanut naista, ymmärtää minut helposti. Jos\nintohimot ovat, kuten väitetään, koiria, niin minä kyllä olen valmis\nkahlehtimaan ne ja kiusaamaan niitä nälällä, mutta minun vallassani\nei ole estää niitä riuhtomasta kahleissaan ja ulvomasta.\n\nTiedän tarkalleen mitä olen luvannut ja pidän lupaukseni. Täytyyhän\nminun, eihän Anielkan järkkymättömyys suo sijaa valinnalle minnekään\npäin. Pysyn kurissa yksin siitäkin syystä, että pelkään menettäväni\nmitä minulle on annettu. Olen ehkä liiankin varovainen, koska pelkään\nkarkoittavani linnun, joka minun silmissäni näyttäytyy rakkautena,\nmutta hänen silmissään ystävyytenä. Hänen sanansa \"minä pidän\"\neivät mene mielestäni, sillä ne vaikuttivat kuin pieni pisto, joka\nmyöhemmin rupeaa ärtymään. Silloin olivat sanat tuntuneet minusta\nliian pieniltä, nyt ne tuntuvat liian lasketuilta ja varovaisilta.\nOmituinen piirre naisen luonteessa, ettei hän tahdo mainita asioita\nnimeltä! Minä lausuin Anielkalle selvästi pyyntöni, ja hän ymmärsi\nyhtä selvästi mitä tarkoitin, ja kuitenkin hän antoi tunteelleni\nystävyyden nimen, ikäänkuin puhdistaakseen menettelynsä sekä minun\nsilmissäni että oman itsensä ja Jumalan silmissä.\n\nTosin tuollaista maasta irtirevittyä tunnetta saattaa nimittää\nmiksi tahtoo. Tunnustan sen katkeralla, alakuloisella mielellä.\nYllämainittu laskevaisuus on ominainen hyvin puhtaille naisluonteille\nja johtuu varmaan niiden tavattomasta kainoudesta, mutta\njalomielisyydelle ei se suo sijaa. Tekisi mieleni mennä Anielkan luo\nja sanoa hänelle: \"Minä olen sinun tähtesi tappanut puolen olentoani,\nja sinä voit tulkita tunteeni väärin — sopiiko sellainen?\" Hengessä\nlausun hänelle tämän haikealla mielellä. Rakkautta on niin vaikea\nymmärtää ilman hyvyyttä, ilman uhreja.\n\nWindischgrätzhöhellä tänään puhelimme kuten likeiset, rakkaat ystävät\npuhelevat, mutta rakkaat sukulaiset olisivat voineet puhella samalla\ntavalla. Jos olisimme lähteneet kävelyretkelle ennen sopimustamme,\nolisin yrittänyt suudella hänen käsiään, jalkojaan tai vaikkapa\nhetkiseksi riistää hänet syliini — nyt astelin hänen rinnallaan\ntyynenä ja katsellen häntä silmiin kuin ihminen, joka ei uskalla\nräpäyttää edes kulmakarvojaan. En puhunut hänelle mitään, en edes\ntästä henkisestä rakkaudestamme. Osaksi toivoin pidättyväisyydelläni\npääseväni hänen suosioonsa ja voittavani hänen luottamuksensa.\nÄänettömyydelläni lausuin hänelle: \"Et tule pettymään minun suhteeni.\nTyydyn vaikka vähempäänkin kuin lupa olisi, mutta sopimustamme en\nriko.\"\n\nHiukan kovalta sentään tuntuu, kun uhrauksesi otetaan vastaan yhtä\nauliisti ja nopeasti kuin sinä olet sen tehnyt. Ehdottomasti lausut\nsilloin hengessä rakastetullesi: \"Koetappa sinäkin kerran uhrata\njotakin!\"\n\nMinä lausuin tämän, mutta turhaan.\n\nMitä seurauksia tästä nyt sitte on? Minulle pelkkää pettymystä.\nOlin ajatellut, että kun nyt olemme tehneet sopimuksen, niin minä\nmäärätyn piirini sisäpuolella saan liikkua vapaasti kuin lintu, saan\ntoistaa sanaa \"rakastan\" aamusta iltaan ja kuulla sitä toistettavan\naamusta iltaan. Olin ajatellut, että nyt saan korvauksen kaikista\nkärsimyksistäni, koko tästä tuskien ajasta, että nyt todella\nhallitsen kuningaskuntaani. Mutta sensijaan käy näköpiirini yhä\nahtaammaksi ja sieluun nousee epäilys. Minä kysyn itseltäni: mitä\nminä olen voittanut?\n\nKoetan kuitenkin karkoittaa epäilyksen luotani. Ei, jotakin olen\nsittenkin voittanut! Näenhän hänen kasvojensa säteilevän onnesta,\nnäenhän hänen hymyilevän, näenhän hänen katseensa luottamuksella\nkohtaavan katseeni. Jos minusta vastaiseksi tuntuu ahtaalta ja\nepäkodikkaalta uudessa talossani, niin johtuu se siitä, että vielä\nolen tottumaton siihen.\n\nEnnen ei minulla ollut edes kattoa pääni päällä — ja jollen vielä\nnäe mitä olen voittanut, niin sensijaan tiedän, etten ole mitään\nkadottanut. Ja sitä en milloinkaan unohda.\n\n\nElokuun 14 p:nä.\n\nTäti alkaa puhua kotimatkasta. Hänen on ikävä Ploszowiin. Kysyin\nAnielkalta joko hän tahtoo pois. Hän sanoi tahtovansa, ja niin tahdon\nminäkin. Ennen liittyi mielestäni paikanmuutokseen aina outoja,\nsalaperäisiä toiveita. Nyt en enään toivo mitään, mutta Ploszowiin\nliittyy niin paljon kalliita muistoja, että minäkin mielelläni palaan\nsinne.\n\n\nElokuun 16 p:nä.\n\nPäiväni alkavat kulua yksitoikkoisessa menossa. Minä mietiskelen\nja lepään. Usein ovat ajatukseni alakuloiset, usein ne katkeavat,\nmutta sieluni oli jo niin väsyksissä, että sittenkin nautin tästä\nlevosta. Minun on kun onkin parempi kuin ennen. Olemme paljon yhdessä\nAnielkan kanssa. Luemme ja keskustelemme luetun johdosta. Kaikki\nmitä minä sanon, tarkoittaa ainoastaan meidän rakkautemme piirin\nmääräämistä, sen ja siihen kuuluvien seikkain lujittamista, mutta\nihmeekseni huomaan, etten koskaan puhu suoraan siitä. Olisiko pelko,\njoka pidättää naista mainitsemasta asioita niiden oikealla nimellä,\ntarttunut minuunkin? En itsekään tiedä miksi niin on, todennan\nainoastaan asian. Se surettaa minua, ajoittain suurestikin — mutta\nsamalla iloitsen, sillä näen, että Anielka on tyytyväinen, jopa\nenemmänkin: hänen rakkautensa minuun kasvaa. Saadakseni henkisen\nliittomme niin lujaksi kuin mahdollista olen ruvennut puhumaan\nhänelle itsestäni. Olen nimittäin ajatellut, ettemme sopimuksemme\nmukaan saisi salata toisiltamme mitään. Ainoastaan sellaiset asiat,\njotka voisivat loukata hänen hienotunteisuuttaan ja naisellista\narkuuttaan, olen jättänyt kertomatta. Mutta sensijaan olen koettanut\njohdattaa häntä siihen sisälliseen draamaani, joka on seuraus\nskeptillisyydestäni ja kaikesta elämän pohjan puutteesta minussa.\nSanoin hänelle suoraan, ettei minulla elämässä ole mitään muuta kuin\nhänen sielunsa. Kerroin myöskin mitä olin läpikäynyt, siitä kun\nhän meni naimisiin, mitä mielenmullistuksia minussa oli tapahtunut\nja mitä sydämeni oli kärsinyt senjälkeen kun palasin Ploszowiin.\nTämän kaiken lausuminen oli minulle sitä mieluisempaa, kun näin\nkaiken luottamuksen ja ystävyyden varjossa saatoin lausua hänelle:\nolen aina rakastanut sinua, ja sinä tulet aina olemaan minulle\nrakkain maailmassa. Hän antoi tunnustusten muodon pettää itseään ja\nkuunteli — ikäänkuin ei olisi ollut kysymys hänestä — heltyneenä,\nmyötätuntoisena ja ehkäpä nautinnolla. Näin kyynelten täyttävän\nhänen silmänsä, poven nousevan ja laskevan, koko hänen olentonsa\nriensi syli auki minua vastaan, ikäänkuin sanoakseen: \"Tule tänne,\nsinun täytyy vihdoinkin saada osaksesi vähän onnea!\" Minä vastasin\nhänelle katseellani: \"En enään pyydä mitään, antaudun kokonaan sinun\narmoillesi.\"\n\nTein nämä tunnustukset myöskin totuttaakseni Anielkaa siihen, että\nsuhteen meidän välillämme täytyy olla tällainen. Tahdoin jotenkuten\npakoittaa häntä palkitsemaan luottamustani ja kertomaan mitä tänä\naikana oli liikkunut hänen päässään ja mielessään. Mutta siihen en\npäässyt. Koetin kysellä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa\nja hänen oli niin vaikea olla, että minun täytyi heittää kyselyni.\nOllakseen suora olisi hänen täytynyt ilmoittaa mitä hän tunsi minua\nkohtaan ja mikä oli hänen suhteensa mieheensä. Siihen minä juuri\nolisin tahtonut saattaa hänet, mutta sekä hänen arkuutensa omassa\nasiassaan että hienotunteisuutensa Kromickia kohtaan eivät sallineet\nsitä.\n\nMinä ymmärrän nämä asiat täydellisesti, mutta silti hiipii katkeruus\nmieleeni. Pessimismini sanoo: \"Sinä saat yksinäsi maksaa kulut\nsuhteestanne. Sinä annat hänelle kaikki ja saat tuskin mitään sijaan.\nErehdyt luullessasi, että hänen sielunsa olisi sinun, pysyyhän se\nsinulta aivan suljettuna — mitä siis itse asiassa omistat?\" Ääni on\noikeassa — saatan ainoastaan panna toivoni tulevaisuuteen.\n\n\nElokuun 17 p:nä.\n\nMickiewiczin sanat: \"Ja minä tunsin onnettomuudekseni vain\npuolta vapahdusta\" palaavat yhtämittaa mieleeni. Ja vaikken\npuoli-vapahduksessani näkisikään kaikkia niitä puutteita, jotka\nnyt näen, niin en sittenkään saisi täydellistä rauhaa. Se olisi\nmahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, etten enään halajaisi\nenempää, nimittäin että lakkaisin rakastamasta. Yhä useammin palaavat\nminulle epätoivon hetket, jolloin näen, että olen joutunut uuteen\numpisolaan. Totta on, että olen saanut huojennusta sietämättömäksi\nkäyneessä tuskassani. Mutta huojennus ei ole samaa kuin tuskan\nloppuminen. Kun janoinen arapialainen erämaassa ottaa suuhunsa\nkiven veden asemesta, niin ei hän sillä saa janoansa sammumaan,\nhän ainoastaan pettää janoaan. Kysyä sopii, enkö minäkin vain petä\nitseäni. Minussa on taasen kaksi ihmistä: katselija ja näyttelijä,\nja taasen arvostelee edellinen jälkimäistä ja tekee hänestä usein\npilkkaa. Skeptikko Ploszowski, samainen Ploszowski, joka ei suinkaan\njärkkymättömästi usko sielun olemassaoloon ja joka kuitenkin\non rakastunut sieluun, tekee minuun naurettavan vaikutuksen.\nMikä tuo suhteeni Anielkaan oikeastaan on? Eiköhän vain kipeän\nkiihkomieleni keinotekoinen tuote. Nyt minä vasta olenkin kuin\nlintu, joka laahaa toista siipeään maassa. Puolet omasta itsestäni\nolen tuominnut makaamaan halvattuna, elän puoli-elämää ja komennan\nitseäni rakastamaan ainoastaan puolella rakkaudella. Turha komento!\nEroittaa halajaminen rakkaudesta on yhtä mahdotonta kuin eroittaa\najatteleminen olemassaolosta. Niin kauvan kuin olen ihminen,\ntäytyy minun ajatella ihmisen lailla, ja rakastaa saatan niinikään\nainoastaan ihmisen lailla. Ihanteellisimmat kaikista tunteista,\nuskonnolliset, vaativat nekin ilmaisua sanojen, polvistumisen, pyhien\nesineiden suutelemisen muodossa. Ja minä olen tahtonut eroittaa\nrakkaudesta naiseen kaiken lihaksitulon, kaiken yhteyden maan kanssa,\nja vaatinut, että se maailmassa esiintyisi täydelleen taivaallisena.\n\nMitä rakkaus on? — halajamista ja tahtomista. Mitä minä olen\nkoettanut siitä poistaa? — halajamisen ja tahtomisen. Yhtä hyvin\nolisin voinut rientää Anielkan luo ja sanoa hänelle: \"Koska rakastan\nsinua ylitse kaiken, lupaan sinulle, etten rakasta sinua.\"\n\nTämä on ääretön erehdys. Olen kulkenut kuin korvessa eksyksissä — ei\nsiis ihme, että siellä näin kangastuksen.\n\n\nElokuun 18 p:nä.\n\nEilen repivät ja raastoivat mitä erilaisimmat ajatukset mieltäni.\nYöllä en saanut unta. Päästäkseni pois pessimismin kuilusta rupesin\najattelemaan Anielkaa ja kutsumaan esiin hänen kuvaansa. Se tuottaa\nminulle aina lievennystä. Äärimmilleen jännitetty mielikuvitus\nloihtii Anielkan eteeni niin ilmi elävänä, että miltei olen\npuhuttelemaisillani häntä. Mieleeni johtuivat tanssiaiset, joissa\nnäin hänet ensi kerran täysikasvaneena neitosena. Hänen kuvansa\nheijastui silmiini ikäänkuin eilispäivänä olisin nähnyt hänet.\nMuistin hänen valkoisen, orvokeilla koristetun pukunsa, paljaat\nolkapäät, kasvot, jotka tuntuivat hiukan liian hennoilta, mutta\njoista henki aamun tuoreus ja jotka kulmakarvojen rohkea kaarevuus,\ntavattoman pitkät silmäripset ja untuvainen iho poskilla tekivät\nomituisen viehättäviksi. Olen vielä kuulevinani hänen kysyvän: \"Etkö\ntunne minua, Leon?\" Merkitsin jo aikoinani muistiin, että nuo kasvot\nminuun vaikuttivat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyt musiikki. Hänessä\noli yhtaikaa tytön sulo ja naisen hurma. Ei kukaan milloinkaan ollut\nniin voimakkaasti vetänyt minua puoleensa, ja ainoastaan sellainen\nCirce kuin Laura saattoi temmata käsistäni tuon valittuni ja\nsuorastaan jo kihlattuni.\n\nKukaan maailmassa ei paremmin kuin minä tunne, että sanat: \"sinun\nhurmasi pitää minua vankinaan\" voivat runollisesta mielikuvittelusta\nmuuttua kovaksi todellisuudeksi. Hänen hurmansa pitää minua\ntodella vankinaan. Minä en ainoastaan rakasta häntä, en ainoastaan\nhalaja häntä, vaan pidän hänestä kaikella voimallani. Hän täyttää\nhiuskarvalleen kaikki kauneudenvaatimukseni, kaikki toivomukset mitä\nminulla on saattanut olla naisen suloon nähden, hän vetää minua\npuoleensa ehdottomasti, kuten rautaa magneetti. Eikä voikaan olla\ntoisin: hän on entinen Anielkani — mikään ei ole muuttunut! Hänellä\non samat yhtaikaa tyttömäiset ja naisellisen hurmaavat kasvot,\nsama katse, samat silmäripset, samat kulmakarvat, sama suu, samat\nolkapäät, sama solakka vartalo. Yksi ainoa viehätys on tullut lisää:\nmenetetyn onnen houkutus.\n\nMutta sensijaan: mikä ääretön ero suhteemme välillä ennen ja nyt!\n\nKun muistelen entistä Anielkaa, joka kuin pelastustaan odotti, että\nminä sanoisin: \"tule omakseni\" — niin minun totisesti on vaikea\nuskoa, että sellainen aika todella joskus on ollut. Sitä ajatellessa\ntuntuu minusta samallaiselta kuin mahtaa tuntua köyhtyneestä\nmiljoonamiehestä, joka loistonsa päivinä siroitti rahaa kaikkiin\nsuuntiin ja hämmästytti koko maailmaa ja jonka sittemmin täytyi\nruveta elämään almuista.\n\nSamana yönä, jolloin ajattelin Anielkaa ja hengessä katselin häntä,\njohtui mieleeni, ettei hänestä ole mitään kuvaa, ja samassa minut\nvaltasi vastustamaton halu omistaa hänen muotokuvansa. Tartuin\nkourin kynsin tähän ajatukseen, ja se teki minut niin onnelliseksi,\nettä viimeinenkin uni pakeni silmistäni. \"Silloin saan sinut\nomakseni\", puhelin itsekseni, \"voin tulla luoksesi, suudella\nkäsiäsi, silmiäsi, huuliasi — etkä sinä karkoita minua luotasi!\"\nAloin heti miettiä miten tuuma olisi toteutettava. Mahdotonta oli\nmennä Anielkalle sanomaan: \"Tilaa kuvasi — minä maksan\", mutta\ntäti on aina ollut valmis tekemään mitä minä olen tahtonut, ja\nhelposti saatoin saada hänet lausumaan, että hän haluaa omistaa\nAnielkan muotokuvan. Ploszowissa on ennestäänkin suuri kokoelma\nsukutauluja. Ne ovat tädin ylpeys ja minun kauhistukseni, koska\nmuutamat ovat aivan hirvittävät, ja täti pitää tarkkaa lukua siitä,\nettei yksikään läheisempi omainen puuttuisi joukosta. Tuntien\nkuinka kiintynyt hän on Anielkaan, olin varma siitä, että hän\nilostuu, kun ehdotan Anielkan maalaamista. Hänen puoleltaan riittää\nviisi minuuttia asian ratkaisemiseen. Päätettäväksi jää ainoastaan\nkenelle muotokuvan maalaaminen on uskottava. Missään tapauksessa\nen saa naisia lähtemään Parisiin, missä minulla olisi valta valita\ntunnollisen ja objektiivisen Bonnat'n, rohkean ja lennokkaan Duran'in\nja suloisen Chaplain'in välillä — siitä olin varma. Kun suljin\nsilmäni, saatoin kuvitella kuinka kukin heistä käsittäisi tehtävän,\nja tämä kuvitteluni viehätti minua kerrassaan. Mutta tuuma nyt\nkerta kaikkiaan ei ollut toteutettavissa. Täti varmaan tahtoo, että\npuolalainen taiteilija maalaisi Anielkan. Minullakaan ei ole mitään\nsitä vastaan, näyttelyissä Varsovassa ja Krakovassa olen kyllä nähnyt\nmuotokuvia, jotka eivät missään suhteessa ole olleet huonommat\nkuuluisten ulkomaalaisten maalarien kuvia. Minä vain en tahtoisi,\nettä työ viipyisi. Toivomusteni tyydyttämiseen nähden, kuten monessa\nmuussakin suhteessa, olen naisellinen: jos tänään olen saanut päähäni\ntuuman, tahdon että se huomenna toteutettaisiin. Koska paraikaa\nolimme Saksassa, likellä Müncheniä ja Wieniä, rupesin käymään läpi\nsaksalaisia maalareja. Pysähdyin vihdoin Lenbachiin ja Angeliin.\nLenbachilta olin nähnyt kuuluisia muotokuvia, mutta ainoastaan\nmiehenkuvia. Minua on aina harmittanut hänen itsetietoisuutensa ja\nylimielisyytensä, joihin mielestäni on ollut oikeutta ainoastaan\nsuosimillani ranskalaisilla maalareilla. Angelin naiskuvat eivät\nliioin ole ensinkään tyydyttäneet minua, joka tapauksessa minun on\ntäytynyt myöntää, että hänen siveltimensä on hieno, juuri sellainen,\njommoista Anielkan kasvot vaativat. Lenbachin luo täytyisi tehdä\nerityinen retki, Angeli asuu matkamme varrella — asianhaara, josta\non häpeä puhua, jollei tahdo käydä pahimmasta poroporvarista.\nMutta minulla oli kiire. \"Kuollut ajaa keveästi\", sanoo runoilija\n— rakastuneet ajavat kuitenkin vieläkin keveämmin. Olisin joka\ntapauksessa valinnut Angelin — päätin siis, että Anielkan kuva\nuskottaisiin hänen maalattavakseen. Yleensä en pidä muotokuvista,\njoissa asianomainen esiintyy tanssipuvussa, mutta Anielkan halusin\nomistaa valkeassa, orvokkien koristamassa puvussa. Tahdon kuvaa\nkatsellessa saada sen vaikutuksen, että hän on entinen Anielkani.\nEi mikään saa muistuttaa rouva Kromickia. Tuo puku muistoineen on\nminulle kallis.\n\nEn tahtonut jaksaa odottaa yön loppumista, niin kiire minulla oli\npäästä puhumaan asiasta tädin kanssa. Muutin kumminkin jonkun verran\nsuunnitelmaa. Jos täti tilaisi kuvan, tulisi hän ehdottomasti\nkiivailemaan puolalaisen taiteilijan puolesta — sentähden olin\npäättänyt, että annan Anielkan kuvan tädille nimipäivälahjaksi,\nhänen nimipäivänsä kun on lokakuun lopulla. Tästä ei Anielka saata\nkieltäytyä. Luultavasti tilaan itselleni toisen kappaleen kuvaa.\n\nEn saanut ensinkään unta sinä yönä, mutta se kuuluu sittenkin hyviin\nöihini, sillä tuntikaudet ajattelin näitä asioita. Vasta viiden\ntienoissa vaivuin uneen ja kahdeksalta olin taas pystyssä. Menin\nStraubingerille ja lähetin Künstlerhausiin sähkösanoman kysyäkseni\nonko Angeli Wienissä. Palatessani kotiin aamiaiselle tapasin naiset\njo pöydässä ja iskin suoraa päätä asiaan.\n\n— Anielka, sanoin, — minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin:\nnukkumisen asemesta olen tänä yönä järjestellyt kohtaloasi ja pyydän\nnyt, että suostut päätökseeni.\n\nAnielka katsahti minuun jonkun verran pelästyneenä. Lieneekö hänen\npäähänsä pälkähtänyt, että minä olen tullut hulluksi vai että hänen\näidilleen ja tädille aion tehdä joitakin epätoivoisia tunnustuksia.\nKun hän näki, että minä olin tyyni, miltei välinpitämätön, kysyi hän:\n\n— Mitä sinä olet päättänyt?\n\nMinä käännyin tädin puoleen:\n\n— Tarkoitukseni oli alkuaan, että siitä tulisi yllätys, mutta koska\nhuomaan, että se on mahdotonta, kerron tädille rehellisesti mitä aion\nlahjoittaa hänelle nimipäiväksi.\n\nJa minä kerroin. Täti oli kolme vuotta sitte saanut minun kuvani,\njopa erinomaisen hyvän kuvan, enkä nytkään olisi voinut luvata\nhänelle mieluisempaa lahjaa. Hän kiitti minua vilpittömästi. Huomasin\nettä Anielkakin oli iloissaan — yksin siinä olisi ollut minulle\nkorvausta yllin kyllin. Pian keskustelimme vilkkaasti siitä, keneltä\nkuva tilattaisiin, kuinka Anielka olisi puettu j.n.e. Sellaiset\nasiathan aina huvittavat naisia. Minulla oli vastaus valmiina\nkaikkiin kysymyksiin, ja minä huomasin, että tämän muotokuvan ohella\nvoin saavuttaa kaikkinaisia etuja.\n\n— Ei se vie paljon aikaa, sanoin. Sähkösanoma kysymyksineen on\njo lähetetty Angelille. Varmaan ei tulomme Ploszowiin paljonkaan\nmyöhästy. Anielka istuu Angelin mallina neljä tai viisi kertaa,\nWienissä täytyisi joka tapauksessa viipyä muutamia päiviä — se käy\nsiis varsin hyvin päinsä. Puvun saattaa Angeli maalata jälkeenpäin,\nkasvot voivat valmistua neljässä tai viidessä istunnossa. Nyt täytyy\nvain lähettää Anielkan kuva, esimerkiksi se, jonka Celina täti otti\nmukaansa, ja hiuskihara. Hiuskiharaa pyydän Anielkalta nyt heti.\nAngeli panee kuvan alulle jo ennen tuloamme ja päättää sen sitte.\n\nJonkun verran perää puheessani kyllä oli, mutta Anielkan\nhiussuortuvaa pyysin siinä uskossa, ettei täti enempää kuin\nCelina rouvakaan tunne muotokuvamaalauksen salaisuuksia. Tahdoin\nhiussuortuvaa itselleni. Se olisi tullut kysymykseen Angelia\nvarten ainoastaan siinä tapauksessa, että muotokuva olisi ollut\nmaalattava valokuvan mukaan, mutta siihen ei Angeli koskaan olisi\nsuostunut. Minä esitin asian kuitenkin niin, että kuvan kohtalo\nriippui hiussuortuvasta. Pari tuntia päivällisen jälkeen tuli\nvastaus sähkösanomaani: Angeli oli Wienissä, jossa juuri oli saanut\nvalmiiksi ruhtinatar M:n muotokuvan. Kirjoitin hänelle paikalla ja\nliitin kirjeen oheen Anielkan valokuvan, jonka otin Celina rouvalta.\nMyöhemmin näin Anielkan astelevan huvilan puutarhassa ja menin hänen\nluokseen.\n\n— Entä hiussuortuva? sanoin. — Tahtoisin lähettää kirjeen ennen\nkahta.\n\nHän riensi huoneeseensa ja palasi hetken perästä, kädessään pieni\nkimppu hiuksia. Käteni hiukan vapisi, kun otin sen häneltä, katsoin\nhäntä kuitenkin suoraan silmiin ja kysyin:\n\n— Etkö sinä arvaa, että hiuksesi tahdon itselleni, että tämä\nsuortuva tulee olemaan minulle kallein kaikesta mitä omistan?\n\nAnielka ei vastannut, painoi ainoastaan maahan silmänsä ja punastui\nkuin tyttönen, joka kuulee ensi kertaa rakkaudentunnustuksen. Hän\noli sen arvannut. Ajattelin, että mielelläni antaisin elämäni, jos\nkerran saisin huulillani koskettaa hänen huuliaan. Rakkauteni kasvaa\najoittain niin voimakkaaksi, että tekee kipeää.\n\nNyt minä siis omistan pienen osan hänen ruumiillistakin olentoaan.\nOlen hankkinut sen itselleni viekkaudella. Minä, elämän vihollinen ja\nskeptikko, minä joka joka hetki tarkkaan ja erittelen itseäni — minä\nhuomaan käyttäytyväni tavalla, joka sopisi Goethen Siebelille.\n\nMutta, puolustan itseäni, pahimmassa tapauksessa olen\nsentimentaalinen ja naurettava. Kuka kuitenkaan tietää, eikö tuo\ntoinen ihminen minussa, tuo järkevä, joka tarkkaa ja arvostelee\nkaikkea, olekin sata kertaa tyhmempi, naurettavampi ja kurjempi.\nJoka erittelee asioita, nyppii ikäänkuin lehtiä kukkasesta. Erittely\ntärvelee tavallisesti elämän kauneuden ja samalla onnen, koska onni\non ainoa, jolla on jotakin tarkoitusta.\n\n\nElokuun 22 p:nä.\n\nCelina rouvan parannuskauden päätyttyä odotimme koko viikon,\nettä kuumuus tasangoilla edes hiukan lauhtuisi, mutta saimme\nsensijaan hirveät sateet. Nyt odotamme vain kaunista päivää, jotta\npääsisimme lähtemään Wieniin. Täällä on kolme päivää vallinnut\negyptiläinen pimeys. Pilvet, joita jo viikko sitte alkoi kokoontua\nvuorenhuipuille, ovat sataneet sekä lunta että vettä, hävinneet\nkorkeuksista, laskeutuneet Gasteinin kohdalle ja täyttäneet koko\nlaakson painollaan. Elämme sellaisessa sumussa, ettei tahdo\nStraubingerilta löytää meidän huvilallemme. Talot, puut, vuoret ja\nputoukset, kaikki on sumun peitossa. Ääriviivat ovat hävinneet ja\nkadonneet valkeaan, märkään sumuun, joka painaa sekä esineitä että\nmieliä. Kello kahdesta asti päivällä olemme polttaneet lamppua.\nNaiset panevat kokoon viimeisiä tavaroitaan. Olisimme jo, sumusta\nhuolimatta, lähteneet matkaan, jolleivät vuoripurot olisi hävittäneet\ntietä jonkun matkan päässä Hofgasteinista. Celina rouva potee taasen\npäänkipuaan. Täti on saanut kirjeen vanhalta Chwastowskilta, joka\nkertoo elonkorjuusta. Kirjeen johdosta on täti suurimman osan päivää\nmitannut ruokasalin lattiaa pitkin askelin, keskustellut Chwastowskin\nkanssa ja haukkunut häntä. Anielka näytti tänä aamuna hyvin huonolta.\nHän kertoi iltayöstä nähneensä unta kretiinistä, jonka kohtasimme\nSchreckbrücke-retkellämme. Herättyään ei hän enään voinut nukkua,\nvaan vietti koko loppuyön hermostuneen kauhun vallassa. Kummallista\nkuinka voimakkaan vaikutuksen kretiini raukka on häneen tehnyt.\nKoetin iloisella puheella johtaa hänen ajatuksensa toisaalle ja\nonnistuinkin osaksi. Yleensä Anielka jälkeen sopimuksen, jonka\nteimme Schreckbrückellä, on tuntunut iloisemmalta, tyynemmältä ja\nonnellisemmalta.\n\nMinä puolestani en uskalla edes hiiskahtaa, vaikka usein johtuu\nmieleeni, että ominaisinta meidän suhteellemme on sen olemattomuus.\nSopimusta tehdessäni tiesin tarkalleen mitä tahdoin ja mihin\nmuotoihin tunteemme tulisivat pukeutumaan. Mutta nyt hajoavat kaikki\nmuodot hajoamistaan ja sumu peittää ne paksuun vaippaan, kuten se\ntällä hetkellä peittää Gasteinin. En pääse siitä tunteesta, ettei\nAnielka anna minulle mitä minulle tulee, mutta en uskalla puhua\nhänelle siitä. Epäröin sentähden, että taistelu aina vie voimia ja\nvarsinkin, kun on kysymys rakastetusta. Minähän olen taistellut\njo puoli vuotta, ilman että olen voittanut mitään, minähän olen\nkuluttanut voimani siihen määrään, että nyt tyydyn mihin rauhaan\ntahansa, kunhan vain pääsen hedelmättömästä ponnistelusta.\n\nEhkäpä sentään muistakin syistä. Vaikkei tämä asiantila vastaakaan\nodotustani, niin näen kuitenkin, että se saattaa Anielkan likemmä\nminua. Rakkauteni on nyt hänen silmissään jalompi, hän antaa minulle\nnyt ainakin enemmän arvoa — jollen uskallakaan sanoa, että hän\nrakastaisi minua enemmän. Vaikka minulta puuttuu kaikki ulkonaiset\ntodistukset, tunnen, että niin on, ja minä saan voimia, kun sanon\nitselleni: kestä, kestä, näethän että hänen tunteensa kasvamistaan\nkasvaa; ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin se käy hänelle\nylivoimaiseksi.\n\nIhmiset yleensä ja varsinkin naiset luulevat, että platoninen rakkaus\non erityinen laji rakkautta, tavattoman harvinainen ja tavattoman\njalo. Se on suorastaan käsitteiden sekaannusta. Platoninen suhde voi\nolla mahdollinen, mutta puhua platonisesta rakkaudesta on samallaista\nlorua kuin puhua esimerkiksi auringosta, joka ei loista. Kohdistuuhan\nihmisen rakkaus, kun hän ikävöiden muistelee kuolleitakin, sekä\nheidän sieluunsa että heidän maalliseen ulkomuotoonsa. Elävien kesken\nsanotaan sellaista suhdetta resignatsioniksi. Minä en tahtonut\nvalehdella, kun sanoin Anielkalle: \"Minä tulen rakastamaan sinua,\nikäänkuin jo olisit kuollut.\" Mutta resignatsioni ei mitenkään tee\ntyhjäksi toivoa. Huolimatta kaikista kysymyksistä, huolimatta siitä,\nettä kaikki toivo on osoittautunut turhaksi, on sydämeni pohjalla\naina ollut ja tulee aina olemaan se toivo, että nykyinen suhteemme\non vain väliaikainen pysähdys majatalossa rakkautemme matkan\nvarrella. Minä saatan sata kertaa toistaa itselleni: harhaluulo!\nharhaluulo! mutta toivoa en voi tappaa, niin kauvan kuin minussa elää\nhalajaminen. Ne kaksi ovat eroittamattomat. Suostuin tähän suhteeseen\nsiitä syystä, ettei minulla ollut muuta neuvoa, siitä syystä, että\ntahdoin saada mieluummin jotakin kuin ei mitään, mutta kaikesta\nvilpittömyydestäni huolimatta on pelini ollut valtioviisautta, jonka\npäämääränä on ollut täydellinen onni eikä puolinainen.\n\nYksi asia minua kiusaa, vaivaa ja ihmetyttää — minä suorastaan\nen käsitä sitä. Se on se, että minä tälläkin kilpakentällä olen\njoutunut tappiolle. Voittoni ovat jääneet kauvas menneisyyden\nsumuun, ne tuntuvat nyt vain petollisilta harhakuvilta. Ja itse\nasiassa minä tällä hetkellä, huolimatta kaikesta taitavuudestani,\nelämänkokemuksestani, tuntemuksestani ja valtioviisaudestani\ntunteen alalla olen joutunut kokonaan tappiolle. Ja voittajani\non minua epäilemättä paljon yksinkertaisempi olento, olento,\njoka ei suinkaan tunne elämää eikä osaa tunkeutua tulevaisuuteen\neikä paljastaa mitä joka askeleen taakse on kätketty. Minä olen\nkun olenkin voitettu — siitä ei pääse mihinkään! Sillä mitä on\nnykyinen suhteemme? Hellien sukulaisten suhde eikä mitään muuta\n— siis se, mitä hän tahtoi, mutta en millään muotoa minä. Ennen\najelehdin myrskyn mukana ja jouduin alituisesti haaksirikkoon, mutta\nainakin ohjasin itse purttani. Nyt ohjaa Anielka — ja kulkuni on\nhiljaisempaa ja tasaisempaa, mutta tunnen, että menen sinne, minne\nen tahdo. Nyt ymmärrän miksi hän, heti kun rupesin puhumaan hänelle\nDanten rakkaudesta Beatriceen, ojensi minulle molemmat kätensä.\nJohdattaakseen minua! Onkohan hän itse asiassa tehnyt laskunsa\ntaitavammin ja syvemmällä tuntemuksella kuin minä?\n\nEi! En tiedä ketään, joka olisi vähemmin laskeva kuin hän. Sitä\nsiis ei voi edellyttää. Mutta minä en myöskään pääse eräänlaisesta\nmystillisestä ajatuksesta: siitä, että joku toinen olisi tehnyt\nlaskut hänen sijastaan.\n\nKaikki tuntuu niin kummalliselta. Kumma on, että minä olen alistunut\nelämään joidenkin rajojen sisäpuolella, että minä itse olen keksinyt\ntuollaisen suhteen, joka luonteelleni, koko katsantokannalleni,\nhartaimmille haluilleni on tuiki vieras. Jos joku olisi sanonut\nminulle, ennenkuin tutustuin Anielkaan, että minä tulen antautumaan\ntuollaiseen suhteeseen, niin olisin pitänyt häntä hulluna ja jonkun\nkuukauden ajan makeasti naureskellut sekä mokomaa profeettaa että\nitseäni. Minä — platonisessa suhteessa! Vielä nytkin joskus tekee\nmieleni nauraa ja ivata.\n\nTunnen kuitenkin, että hätä on johtanut minut tähän.\n\n\nElokuun 23 p:nä.\n\nHuomenna lähdemme. Taivas kirkastuu, ja tuuli on kääntynyt itään,\nmikä ennustaa poutaa. Sumu on kokoontunut pitkiksi valkoisiksi\nvalleiksi ja asettunut vuorten ympärille, siinä hiljalleen\nmadellakseen niinkuin mikäkin ääretön merikäärme. Olimme Anielkan\nkanssa kävelemässä Kaiserwegillä. Päätäni oli aamusta alkaen\nvaivannut ajatus: miten kävisi, jos suhde, jossa me elämme, lakkaisi\ntyydyttämästä Anielkaa itseään? Minulla ei ole oikeutta astua rajan\nyli, enkä minä uskaltaisikaan, mutta jos hän itse haluaisi sen tehdä?\nSynnynnäinen ujous ja arkuus olisivat joka tapauksessa tiellä, ja\nentä jos hän lisäksi päättelisi, että sopimuksemme sitoo häntä yhtä\nhyvin kuin minua — emmekä me niinmuodoin ikinä ymmärtäisi toisiamme\n— ja kärsisimme turhanpäiten?\n\nTarkemmin ajateltuani asiaa olen kuitenkin huomannut, että se pelko\non turha. Hän, jonka mielestä tämäkin platoninen suhde tuntuu\nliian väljältä, joka tieten tai tietämättään yhtämittaa vetää sitä\nkireämmälle, hän joka ei näidenkään rajojen sisäpuolella suo minulle\nmitä minulle kuuluu — hänkö omasta alotteestaan ja vapaaehtoisesti\ntunnustaisi minulle suurempia oikeuksia!?\n\nMutta ihmismieli tulee vielä helvetissäkin elämään toivossa.\nKaiken varalta olen päättänyt sanoa Anielkalle, että sopimus sitoo\nainoastaan minua — ja muuten riippuu kaikki hänen hyvyydestään.\n\nPaljon muitakin asioita minun piti sanoa hänelle, ennen kaikkea, että\nminulle tehdään vääryyttä, että sieluni vihdoinkin ja ehdottomasti\nhaluaa kuulla hänen suustaan sanan: \"rakastan\" eikä yhden kerran,\nvaan usein, joka päivä; että vain siitä saatan elää ja vain sen\nkautta pysyä pystyssä. Mutta Anielka oli sinä aamuna niin iloinen,\nniin vapaa ja sydämellinen minulle, etten minä saattanut hämmentää\nhänen valoisuuttaan. Vielä eilen oli minun mahdoton käsittää,\nkuinka tämä niin pohjaa myöten yksinkertainen olento voittaa minut\nja ottaa valta-aseman niilläkin kilpakentillä, joilla minun kaiken\ninhimillisen järjen nimessä pitäisi voittaa. Tänään on asia minulle\nselvempi — ja hypoteesini on valmiina kaikessa surullisuudessaan:\nminä rakastan häntä enemmän kuin hän minua — siinä se.\n\nOlen joskus tuntenut miehen, jonka vaalilauseena oli: \"Vähät\nminusta.\" Ei olisi ensinkään kummallista, jos minä nykyoloissa\nalkaisin toistella sitä. Sillä jos välistä tekee mieleni heittää\nluotani jotakin, joka polttaa huuliani kuin tulinen hiili, mutta\nhuomaan, että se voisi tukahuttaa hänen iloansa, hänen hymyänsä,\nviedä hänen hyvän tuulensa — niin vaikenen. Kuinka monta kertaa\nonkaan käynyt niin.\n\nSe asia, että minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua, on johtunut\nmieleeni jo satoja kertoja. Mutta ajattelen siinä suhteessa joka\npäivä eri tavalla, antaudun kaikkinaisten kuvittelujen valtaan,\nkumoan omat johtopäätökseni ja katselen, kuten sanottu, joka päivä\njoka asiaa toisin silmin. Joskus minusta tuntuu, ettei hän paljonkaan\nrakasta minua ja ettei hän yleensä kykene rakastamaan; toisinaan\ntaas en yksin ajattele, vaan tunnenkin, että hän on syvimpiä\nja tuntevimpia sydämiä, mitä maailmassa olen tavannut. Ja minä\nlöydän aina syitä puolelle ja toiselle. Sanon itselleni: jos hänen\nrakkautensa kasvaisi esimerkiksi kolme, neljä, jopa kymmenen kertaa\nsuuremmaksi, niin eikö silloin vihdoinkin koittaisi hetki, jolloin se\non voimakkaampi kuin hänen vastarintansa? Koittaisi! Onko tässä siis\nvihdoinkin kysymys ainoastaan tunteen määrästä? Ei! Sillä jos hänen\ntunteensa olisi pieni tai jollei sitä ensinkään olisi, niin ei hän\nolisi käynyt läpi sellaisia kärsimyksiä, en olisi häntä nähnyt yhtä\nonnettomana kuin minä itse olen ollut. Kaikkeen järkeilyyn on minulla\nvain yksi vastaus: olen nähnyt omin silmin!\n\nTänäänkin kuulin hänen suustaan tunnustuksen, jonka panen mieleeni\nsenvuoksi, että sekin osaltaan on vastaus epäilyksiini. Hän ei\nikinä olisi sanonut mitään sellaista, jos olisin puhunut suoraan\nmeistä ja rakkaudestamme. Mutta minä puhuin aivan ylimalkaisesti,\nkuten tavallisesti nykyään puhun. Huomautin, että tunteessa aina\npiilee teko, että tunne ehdottomasti on liikkeelle panevana ja\nhedelmöittävänä voimana jokaisessa tahdon toiminnassa. Tämän johdosta\nhän lausui:\n\n— Niin, tai ihminen vain kärsii.\n\nTietysti kärsii. Mutta noilla muutamilla sanoillaan tukki hän suuni,\nja minä katselin häntä sydän täynnä kunnioitusta. Tuollaisina hetkinä\nolen sekä onnellinen että onneton: minusta tuntuu, että hän rakastaa\nminua samalla tavalla kuin minä häntä — sillä eroituksella vain,\nettä hän tahtoo pysyä puhtaana Jumalan, itsensä ja ihmisten edessä.\nTätä kirkkoa en minä voi järkyttää.\n\nLoppupäätökseksi jää: hänen sydämensä ja tunteittensa eritteleminen\nei johda minua mihinkään todistuksiin. Pysyn aina epävarmuuden\ntiellä. Uskonnollisiin, filosofisiin ja yhteiskunnallisiin\nepäilyksiini liittyy ainoastaan lisää yksi persoonallinen ja minulle\nsata kertaa tärkeämpi. Tämä \"en tiedä\" on sitä laatua, että sen\nvuoksi voi tehdä mitä tahansa, sen ymmärrän täydellisesti.\n\nItse olen takonut kahleet, jotka kytkevät minut Anielkaan, eikä\nole pelkoakaan, että ne joskus katkeaisivat. Rakastan häntä\nepätoivoisasti, mutta saattaa kysyä: eikö samalla sairaalloisesti?\nJos olisin nuorempi, sielultani ja ruumiiltani terve, vähemmin\nherkistynyt ja yleensä normaalisempi, niin ehkäpä koettaisin katkoa\nkahleeni, kun varmuudella tiedän, etten saavuta mitään tuloksia,\nkun, käyttääkseni suorasukaista kieltä, tiedän, ettei hänen sylinsä\nikinä avaudu minulle. Mutta näin ollen en edes yritäkään. Rakastan\nhäntä sillä hermosairaan rakkaudella, joka likentelee maniaa, tai\njolla rakastavat vanhat ihmiset, kun he tarrautuvat kiinni rakkauteen\nkaikin voimin, kerran päästyään siihen käsiksi. Sillä siitä on tullut\nheille elinkysymys. Samalla tavalla tarttuvat ihmiset kuilun päällä\nriippuvaan oksaan.\n\nMinun elämästäni on kasvanut ilmoille yksin tämä, ja se on\nsaavuttanut yliluonnollisen rehevyyden. Sellainen tulos on täydelleen\nymmärrettävissä ja se tulee uudistumaan sitä useammin, jota enemmän\nmaailmaan kehittyy minun kaltaisiani, loppuun eriteltyjä skeptikkoja,\nihmisiä, joiden sieluissa hallitsee suuri _ei mikään_ ja veressä\nsuuri sairaus. Tällainen loppuvan vuosisadan uudenaikainen ilmiö\nsaattaa olla kokonaan kykenemätön rakastamaan, hän saattaa sekoittaa\nkeskenään rakkauden ja hekuman, mutta kun kaikki hänen elinvoimansa\nkiteytyvät yhdeksi tunteeksi, kun ne kehittyvät hänessä sairaudeksi,\nniin ne hallitsevat häntä kokonaan ja sillä itsepintaisuudella, joka\non ominainen ainoastaan sairaudelle. Tätä ehkeivät psykologitkaan\nvielä ymmärrä — ainakaan eivät sitä tähän asti ole ymmärtäneet\njuuri ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen nykyaikaisen ihmissielun\nerittelemisen: kaunokirjailijat.\n\n\nWienissä elokuun 25 p:nä.\n\nSaavuimme tänään Wieniin. Matkalla satuin kuulemaan erään keskustelun\nCelina rouvan ja Anielkan välillä ja kirjoitan sen tässä muistiin,\nkoska se teki Anielkaan omituisen vaikutuksen. Vaunussa ei ollut\nmuita kuin me neljä ja me keskustelimme Anielkan kuvasta. Olimme\ntulleet siihen johtopäätökseen, että pitää luopua valkoisesta\npuvusta, koska sen tekeminen vaatisi liian paljon aikaa. Äkkiä Celina\nrouva, joka pitää mielessään kaikkinaisia päivämääriä ja alituisesti\nluettelee niitä, kysyi Anielkalta:\n\n— Eikö tänään ole kaksi kuukautta siitä, kun sinun miehesi tuli\nPloszowiin.\n\n— Taitaa olla, vastasi Anielka.\n\nJa hän punastui niin, että hänen piti koettaa sitä peittää. Hän\nnousi ja kurottautui ottamaan alas kantohihnaa verkkohyllyltä.\nKun hän kääntyi meihin päin, ei puna vieläkään ollut kokonaan\nhaihtunut hänen kasvoiltaan, ja lisäksi oli niihin tullut tavattoman\ntuskallinen ilme. Täti ja Celina rouva eivät huomanneet sitä, sillä\nhe kiistelivät jo täyttä kyytiä siitä, minä päivänä Kromicki saapui.\nMinä olin sen kuitenkin huomannut, ja mieleeni johtui, että hänen\nsinä päivänä oli täytynyt alistua kärsimään hänen suudelmiaan ja\nhyväilyjään. Minut valtasi vimma, ja samalla minua hävetti hänen\npunastumisensa. Minun rakkaudessani on paljon suuria okaita,\nmutta niinikään paljon pieniä ja inhoittavia. Ennen Celina rouvan\nhuomautusta olin ollut todella onnellinen, olin nimittäin juuri\nkuvitellut, että me Anielkan kanssa matkustamme kihlattuna parina.\nHyvä tuuleni meni ainoassa hetkessä. Olin Anielkalle vimmoissani ja\nkohtelin häntä sen mukaan. Hän huomasi sen heti, ja kun me Wienissä\nhetkiseksi jäimme kahden odotussaliin, kysyi hän:\n\n— Oletko minulle jostakin suuttunut?\n\n— En, mutta rakastan sinua, vastasin tylysti.\n\nSe teki hänet taasen alakuloiseksi. Ehkäpä hän arveli minun saaneeni\ntarpeeksi lauhasta suhteestamme ja edessään seisovan entisen Leonin.\nMinä olin kaksinkerroin suuttunut, sillä mieleeni johtui, etteivät\nkaksinaisuuteni ja tietoisuuteni näy auttavan minua edes siihen,\nettä hallitsisin muutamaa kiusallista mielialaa. Ainoastaan tulevat\nvaikutukset voivat lääkitä menneitä, ja minun filosofiani ei kelpaa\nmihinkään.\n\nHeti päästyämme perille kävin Angelin luona, mutta en ehtinyt sinne\nennen kuutta, ja hänen työhuoneensa oli suljettu. Anielka lepää\nhuomiseen, ja me menemme sitte yhdessä. Olen tehnyt päätökseni. En\ntahdo, että hänet maalataan valkoisessa puvussa. Tosin eivät hänen\nkaulansa ja hartiansa näin ollen tule mukaan, mutta sensijaan näen\nhänet sellaisena, jommoinen hän on jokapäiväisessä elämässä, siis\nsellaisena, jommoisena häntä eniten rakastan.\n\nIllalla kävi tohtori Chwastowski luonamme. Hän oli terve ja reipas,\nkuten aina.\n\n\n487 Elokuun 26 p:nä.\n\nNäin kauheaa unta. Alan päivän selostuksen tästä unesta, sillä\nvaikka se itsessään ei merkitsekään mitään, vakuuttaa se minulle,\nettei terveillä aivoilla nähdä sellaisia unia. Unettomuus on jo\nkauvan vaivannut minua, ja eilen olin tuskin sulkenut silmäni, kun\nvaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Mihin aikaan tuo typerä uni\ntuli, en tiedä; luultavasti aamupuoleen, sillä kun heräsin, oli jo\nvaloisaa enkä ollut voinut nukkua kauvan. Joukko kovakuoriaisia oli\nryömivinään esiin raosta patjan ja sängyn välissä. Ne olivat suuret\nkuin tulitikkulaatikot. Pian näin niiden ryömivän ylös seinää. Kumma\nkuinka elävät tuollaiset unet voivat olla. Kuulin selvästi paperin\nrapisevan niiden karvaisten jalkojen alla. Kun nostin silmäni,\nhuomasin nurkassa kaapin yläpuolella koko läiskän kovakuoriaisia,\nja tällä kertaa ne olivat vieläkin suuremmat. Ne olivat valkeat,\nselässä mustat täplät. Muutamilla näin vatsan alla kaksi riviä\njalkoja, jotka olivat kuin kylkiluut. Unessa tuo kaikki tuntui varsin\nluonnolliselta, mutta teki samalla kammottavan vaikutuksen. Minua\niljetti, mutta en pelännyt enkä ihmetellyt. Vasta herättyäni ja\nkun taas saatoin ajatella tietoisesti, kävi vastenmielisyydentunne\nsietämättömäksi ja muuttui eräänlaiseksi kauhuksi — se oli kuoleman\nkauhua. Ensi kerran tunsin jotakin tällaista, ja kuolemanpelkoni\npukeutui seuraavaan muotoon: \"Kuka tietääkään mikä kammottava\nmataminen meitä odottaa pimeydessä toisella puolen elämää?\"\nJälkeenpäin muistin, että olin nähnyt noita jättiläiskokoisia\nmustan- ja valkoisenkirjavia koppakuoriaisia jossakin museossa, mutta\nsilloin ne tuntuivat minusta joltakin olemattomalta, joka kuului\nhaudantakaisiin kauhuihin. Karkasin vuoteestani, vedin ylös uutimen\nja valon nähdessäni tyynnyin täydellisesti. Kadulla vallitsi jo täysi\nelämä. Koirat kuljettivat vihannesrattaita, palvelustytöt kiiruhtivat\ntorille ja työmiehet tehtaihin. Normaalisen elämän kuva karkoittaa\nparemmin kuin mikään muu hourenäyt. Minut on vallannut tavaton valon\nja elämän kaipuu. Äärimmäinen johtopäätös tästä kaikesta on, etten\nole terve. Tragediani syö sisuani kuin mato. Se ei vielä ole mitään,\nettä parrastani ja hiuksistani tapaan valkeita karvoja — mutta\nkasvoni ovat, varsinkin aamulla, vahankarvaiset, ja käteni käyvät\nikäänkuin läpikuultaviksi. En laihdu, ennemmin päinvastoin — mutta\nsiitä huolimatta tunnen selvästi vereni vähenevän, aivan kuten tunnen\npsyykillisten elinvoimieni kuluvan loppuun — ja kulkuni johtavan\nhäviöä kohti.\n\nMielipuoleksi en milloinkaan tule. Mahdotonta on ajatellakaan aikaa,\njolloin lakkaisin tarkkaamasta itseäni. Muuan tunnettu lääkäri ja\nennen kaikkea viisas mies, sanoikin minulle kerran, että mielenhäiriö\neräissä tapauksissa on mahdottomuus. Olen muuten taitanut siitä\nkirjoittaakin. Mutta vaikken voi tulla mielipuoleksi, saatan saada\njonkin kauhean hermotaudin — ja koska minä jonkun verran tunnen\nnoita tauteja, saatan suoraan sanoa, etten mistään hinnasta tahtoisi\nniitä.\n\nYleensä en luota lääkäreihin, varsinkaan niihin, jotka käyttävät\nlääkkeitä. Mutta saattaa käydä tarpeelliseksi kysyä heiltä neuvoa,\nvarsinkin jos täti sitä tahtoo. Yhden pettämättömän lääkkeen kyllä\ntietäisin: jos Kromicki kuolisi ja minä menisin naimisiin Anielkan\nkanssa, niin tulisin terveeksi. Hermoista johtuva sairaus on\nparannettava hermotietä.\n\nMutta hän ei tahdo ruveta lääkärikseni, vaikka elämäni olisi\nkysymyksessä.\n\nKävin hänen ja tädin kanssa Angelin luona. Maalaaminen alkoi tänään.\nOikeassa olen ollut: hän on kauneimpia naisia mitä ikinä olen\nkohdannut, sillä hänen kauneudessaan ei ole mitään tavallista! Angeli\nkatseli häntä niin ihastuksissaan, että olisi luullut hänen edessään\nolevan jalon taideteoksen. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella,\npiirsi tulisella vauhdilla eikä ensinkään salannut meiltä syytä\ntyytyväisyyteensä.\n\n— Minun kuumeisessa työssäni on tällainen malli harvinaisuus. Kyllä\nsitä nyt kelpaa tehdä työtä... Nämä ne vasta ovat kasvot! ja mikä\nilme!\n\nIlme oli itse asiassa vähemmin ihastuttava kuin tavallisesti, sillä\npikku Anielka ujosteli. Ponnistuksistaan huolimatta oli hänen vaikea\nsaada kasvojaan pysymään luontevina. Mutta Angeli ymmärsi sen.\n\n— Seuraavilla kerroilla käy yhä paremmin ja paremmin, sanoi hän. —\nTähän täytyy tottua, niinkuin kaikkeen muuhunkin.\n\nJa yhtämittaa hän huudahti:\n\n— Tästä vasta tulee muotokuva!\n\nMielihyvällä hän niinikään katseli tätiä, jonka kasvot ovat\njalopiirteiset, täynnä luonnetta ja tarmoa ja samalla omituisen\nitsetietoiset. Tapa, jolla hän kohteli Angelia, oli todella verraton.\nSiinä oli tuota maailmannaisen naivia luontevuutta, joka ei koskaan\nhairahdu rikkomaan hyviä tapoja vastaan, mutta joka ei liioin\nmilloinkaan kursaile. Angeli, joka on tottunut hemmotteluun, mutta\njoka samalla on älykäs mies, huomasi tämän kaiken, ja minä näin, että\nse huvitti häntä.\n\nPäätimme, että Anielka pukeutuu yksinkertaiseen mustaan\nsamettipukuun. Sametti tulee erinomaisesti sopimaan hänen vartaloonsa\nja tuomaan esiin samalla sen sirouden ja täyteläisyyden. En saata\npysyä tyynenä, kun tätä ajattelen ja tästä kirjoitan. Angeli käytti\nAnielkalle puhuttelusanaa \"neiti\". Naisen luonto on kummallinen, oli\nhän sitte kuinka enkelimäinen tahansa. Näin että armaani piti siitä,\nja vielä suurempi tyytyväisyys kuvastui hänen suloisilla kasvoillaan,\nkun Angeli minun oikaisuni johdosta huomautti:\n\n— Minä tulen aina erehtymään. Rouvaa katsellessa on mahdoton olla\nerehtymättä.\n\nSiinä istuessaan hehkuvin poskin oli hän todella niin viehättävä,\nettä mieleeni ehdottomasti — ja entistä pakoittavammin — johtui\nrunonpätkä, jonka joskus olin kirjoittanut ja josta joka värssy\npäättyi sanoihin:\n\n    Sit' ihmettelen, missä kukkaset\n    ne askeltesi alta viipynevät,\n    sa kulta-lintuseni siivekäs,\n    sa toukokuu, sa paradiisin kevät.\n\nKun lähtiessämme hetkeksi jouduimme jonkun matkan päähän tädistä,\nkuiskasin hänen korvaansa:\n\n— Anielka, sinä et tiedä etkä aavista, miten kaunis sinä olet.\n\nHän ei vastannut, painoi vain alas silmänsä, kuten hän tällaisissa\ntapauksissa aina tekee. Pitkin päivää huomasin kuitenkin hänen\nkäytöksessään pienen vivahduksen itsetiedotonta kiemailua. Angelin\nja minun sanani olivat virittäneet hänet mukaiseensa mielialaan. Hän\ntunsi, että minä kaikesta sielustani ihailen häntä, ja oli minulle\nsiitä kiitollinen.\n\nMutta minä en ainoastaan ihaillut häntä, vaan lausuin — tai\noikeastaan huusin hengessä:\n\n— Hiiteen kaikki sopimukset! Minä rakastan häntä ilman kaikkia\nrajoituksia ja varokeinoja!...\n\nIllalla olimme kuulemassa Wagnerin \"Lentävää hollantilaista\". En\nkuitenkaan kuullut juuri mitään, tai toisin sanoen: kuuntelin\nainoastaan tunteellani, ymmärsin ainoastaan rakkaudellani.\n\nTein Wagnerille kysymyksen: \"Minkä vaikutuksen sinä teet häneen?\ntunkeeko musiikki hänen sieluunsa, virittääkö se häntä rakastamaan,\njohtaako se häntä maailmaan, missä rakkaus on korkein oikeus?\"\nAinoastaan tämä oli minulle tärkeää.\n\nNaiset aivan yksinkertaisesti eivät kykene rakastamaan niin kokonaan\nkuin me. He varaavat aina jonkin osan sielustaan itseään, maailmaa ja\nsen vaikutuksia varten.\n\n\nElokuun 27 p:nä.\n\nTäti on ilmoittanut aikovansa lähteä kotiin. Hänen on kiire\nPloszowiin ja hän sanoo, ettei häntä ensinkään tarvita täällä. On\nparempikin, että hän lähtee, niin ei meidän tarvitse kiirehtiä\nhänen tähtensä, vaan voimme viipyä levollisesti niin kauvan kuin\nkuvan valmistuminen vaatii. Panimme ensin kaikki vastaan, sillä me\npelkäsimme päästää siksi vanhaa ihmistä yksin matkalle. Katsoin\nvelvollisuudekseni — niin vaikeaa kuin se minulle olikin —\nsanoa tädille, että lähden saattamaan häntä, jos hän välttämättä\ntahtoo lähteä. Tunnustan, että pelolla ja vavistuksella odotin\nhänen vastaustaan. Onneksi kelpo tätini vastasi minulle suurella\npäättäväisyydellä:\n\n— Se ei tule kysymykseenkään! Kun Celina sattuu olemaan väsynyt tai\nhuonovointinen, niin kuka saattaisi Anielkaa ateljeeriin? Yksin hän\nei voi mennä.\n\nJa hän rupesi hymyillen ja otsa rypyssä kiusoittelemaan Anielkaa:\n\n— Varsinkin kun maalari katselee häntä enemmän kuin työ vaatii ja\nhän näkee sen ja on siitä hyvillään. Kyllä minä hänet tunnen!\n\n— Eihän hän enään ole nuori, sanoi Anielka hymyillen ja suudellen\ntädin kättä.\n\nTäti mutisi:\n\n— Sinä hupakko! Vai ei hän ole nuori, mutta kohteliaisuuksia hän\nlatelee. Leon, vartioi sinä vain heitä molempia.\n\nRiemulla luovuin Ploszowin matkasta tädin esittämien syiden\nperustuksella. Celina rouva rupesi pyytämään, että hän ottaisi\nmukaansa edes kamarineidin, joka oli ollut mukanamme Gasteinissa.\nAlussa pani täti sitäkin vastaan, mutta suostui lopulta, kun Anielka\nvakuutti heidän hotellissa mainiosti tulevan toimeen ilman palvelijaa.\n\nHän antoi paikalla panna kuntoon matka-arkkunsa. Kaiken täytyy\nhäneltä käydä yhdessä kädenkäänteessä, ja huomisaamuna hän aikoo\nlähteä. Päivällistä syödessämme kiusoittelin häntä väittämällä, että\nhän pitää kilpa-ajohevosistaan enemmän kuin meistä ja että hänen on\nniitä ikävä. \"Kuinka paha sinä olet! Olekin jo vaiti!\" sanoi hän.\nMutta unohti samassa äskeiset sanansa ja vaipui yksinpuheluun, joka\nkoski hevoshoitoa.\n\nMaalaaminen kesti tänään hyvin kauvan. Anielka istui jo paljon\nparemmin. Hänen kasvonsa ovat jo valmiit.\n\n\nElokuun 28 p:nä.\n\nTäti matkusti aamujunassa Wienistä. Celina rouva oli mukanamme\nAngelin luona, ja kun hän näki Anielkan kasvot, jotka vasta olivat\nsaaneet pohjavärin, oli hän huudahtamaisillaan pelästyksestä.\nHänellä ei ole minkäänlaista käsitystä maalaustaiteesta ja kaikista\nkehitysasteista, joita muotokuvan täytyy läpikäydä. Hän arveli siis,\nettä kuva jäisi tällaiseksi rumaksi eikä ensinkään näköiseksi. Minun\ntäytyi rauhoittaa häntä. Angelikin ymmärsi nyt mistä oli kysymys ja\nnauroi, vakuuttaen hänkin, että se, mikä tässä näkyy, on ainoastaan\nkotelo, josta tulee kehittymään perhonen.\n\nLopuksi hän vielä lohdutti:\n\n— Tästä tulee varmaan yksi parhaimpia muotokuviani, sillä en ole\nmoniin aikoihin maalannut näin \"con amore\".\n\nKunhan hänen ennustuksensa vain kävisi toteen!\n\nMaalausistunnon jälkeen läksin ostamaan lippuja ooperaan. Palatessa\ntapasin Anielkan yksinään kotona, ja minut valtasi äkkiä kuin\nhulluus. Mieleeni johtui, että jos hän haluaisi heittäytyä syliini,\nniin nyt olisi siihen sopiva hetki, ja tätä ajatellessa tunsin\nkalpenevani, valtimoni sykkivät voimakkaasti ja hengitykseni\nsalpautui. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä uutimet olivat puoleksi\nalhaalla. Tein yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kurissa niitä\nhillitsemättömiä voimia, jotka vetivät häntä minun puoleeni. Lieska\ntuntui hohtavan hänestä minua vastaan — ja minä luulin samallaisen\nmyrskyn käyvän hänenkin sielussaan. Mikä estäisi minua nyt\nriuhtaisemasta häntä syliini, suutelemasta hänen silmiään, huuliaan.\nJokin ääni alkoi puhua minulle: \"Vaikka sitte menehtyisitkin!\"\nAnielka huomasi paikalla epätavallisen mielentilani, pelästys välähti\nhänen silmissään, mutta samassa hän voitti itsensä ja puhkesi\nnopeasti puhumaan:\n\n— Sinun täytyy nyt olla ritarinani, kunnes äiti tulee. Ennen\nminä pelkäsin sinua, mutta nyt minä niin luotan sinuun ja viihdyn\nseurassasi.\n\nSuutelin hänen käsiään ja lausuin tukahutetulla äänellä:\n\n— Kun sinä tietäisit, kun sinä tietäisit, mitä minussa liikkuu!\n\nHän virkkoi myötätuntoisena ja surullisena:\n\n— Minä tiedän... mutta sitä jalompi ja parempi sinä oletkin...\n\nHetkisen kamppailin vielä itseni kanssa, mutta sitte hän pääsi\nvoitolle. En uskaltanut. Mutta sensijaan hän kaiken päivää koetti\npalkita minulle tekoni. Milloinkaan eivät hänen silmänsä olleet\npuhuneet minulle sellaisesta kiintymyksestä, milloinkaan ei hän ollut\nkohdellut minua sellaisella hellyydellä. Ehkäpä tämä onkin paras\ntie? Ehkäpä tunne tällä lailla parhaiten juurtuu Anielkan sydämessä\nja nopeimmin käy hänelle ylivoimaiseksi? En tiedä. Pääni menee\nsekaisin...\n\nSillä toiselta puolen: jos jatkan tätä tietä, uhraan joka askeleelta\nrakkauden tähden — itse rakkautta.\n\n\nElokuun 29 p:nä.\n\nTänään tapahtui jotakin kummaa ja peloittavaa. Anielka oli istunut\nmallina aivan rauhallisesti. Äkkiä hän säpsähti, kasvot kävivät\nhehkuvan punaisiksi ja valkenivat samassa vaatteen karvaisiksi. Sekä\nminä että Angeli pelästyimme suuresti. Hän keskeytti paikalla työnsä\nja pyysi Anielkaa lepäämään. Minä toin hänelle vettä. Hetken perästä\nmeni kohtaus ohi. Hän tahtoi jatkaa työtä ja asettui paikoilleen,\nmutta minä näin, että hän pakoitti itseään ja että hän oli omituisen\nlevoton. Mahdollisesti kaikki oli väsymystä. Päivä oli ollut\ntavattoman helteinen, seinät olivat aivan tulikuumat. Saatoin hänet\nkotiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Matkalla ei hän ollut oma\nitsensä. Päivällispöydässä hän taasen äkkiä punastui. Me rupesimme\nCelina rouvan kanssa kyselemään mikä hänen on. Hän vakuutti, ettei\nhänen ole mikään. Kun minä kysyin, eikö olisi syytä kutsua lääkäriä,\nvastasi hän harvinaisen tarmokkaasti, jopa ärtyisästi, ettei siihen\nole pienintäkään syytä ja että hän voi erinomaisesti. Mutta koko\npäivän hän pysyi kalpeana. Yhtämittaa rypisti hän mustia kulmiaan ja\nkasvoihin tuli ankara ilme. Minua hän kohteli paljon kylmemmin kuin\neilen, ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt katsettani.\nEn käsitä mitä tämä merkitsee. Olen tavattoman levoton. Tänä yönä\nen taaskaan tule nukkumaan, ja jos menisinkin uneen, tiedän, että\nnäkisin senkaltaisia asioita, joista hiljan kirjoitin.\n\nElokuun 30 p:nä.\n\nMinun ympärilläni tapahtuu jotakin käsittämätöntä. Puolenpäivän\naikaan koputin naisten ovelle saattaakseni Anielkaa taiteilijan\nluo. He eivät olleet kotona. Hotellin palvelijat sanoivat, että he\npari tuntia sitte olivat lähettäneet noutamaan vaunuja ja lähteneet\nkaupungille. Hiukan hämmästyneenä päätin odottaa heitä. Noin puolen\ntunnin kuluttua he tulivatkin, mutta Anielka kiiruhti ainoastaan\nohitseni, ääneti ojentaen minulle kätensä, ja katosi huoneeseensa.\nEhdin sentään nähdä, että hän oli kiihtynyt. Arvelin hänen menevän\npukeutumaan, mutta Celina rouva sanoi:\n\n— Rakas Leon, ole niin hyvä ja mene Angelille ja Pyydä anteeksi,\nettei Anielka tänään voi tulla. Hän on niin hermostunut, ettei hän\nmitenkään saattaisi istua mallina.\n\n— Mikä hänen on? kysyin hyvin levottomana.\n\nCelina rouva vaikeni hetkisen ja virkkoi vihdoin:\n\n— En tiedä. Vein hänet lääkärille, mutta me emme tavanneet häntä\nkotona. Jätin hänelle kortin, jossa pyysin, että hän kävisi täällä\nhotellissa... Muuten... niin, en tiedä...\n\nEnempää en saanut tietää. Otin ajurin ja läksin Angelin luo. Kun\nsanoin hänelle, ettei Anielka tule, tuntui siltä kuin hän olisi\nkatsellut minua epäluulolla. Ja eihän se olisi ollutkaan kummaa,\nniin kiihtynyt kun olin. Mutta päähäni johtui: nyt hän luulee meidän\nkatuvan kauppojamme ja haluavan päästä irti koko muotokuvasta.\nMutta hänpä ei tunne meitä — tai ehkä hän luulee rahanpuutteen\nolevan syynä hämmennykseeni. Selviytyäkseni tällaisista epäluuloista\npäätin maksaa hänelle etukäteen. Kuultuaan ehdotukseni koetti hän\nkaikin keinoin torjua sitä luotaan ja vakuutti, ettei ota vastaan\nmaksua, ennenkuin kuva on valmis. Minä huomautin, että ainoastaan\ntoimin tädin jättämän summan hoitajana ja että haluaisin saada\nasiat selviksi, koska minun luultavasti pian täytyy matkustaa\npois. Pitkien, ikävystyttävien riitojen jälkeen jäi voitto minun\npuolelleni. Päätimme, että istunto siirrettäisiin ylihuomiseksi,\ntavalliseen aikaan. Jollei rouva Kromickin terveys sallisi hänen\ntulla, oli minun ennen kymmentä annettava siitä tieto.\n\nPäästyäni hotelliin riensin heti naisten luo. Anielka oli\nhuoneessaan. Celina rouva sanoi lääkärin juuri lähteneen. Hän\nei vielä ollut voinut sanoa mitään varmaa, oli ainoastaan\nmäärännyt lepoa. En tiedä miten minusta taasen tuntui siltä kuin\nhänen kasvoissaan olisi ollut jotakin epäilyttävää. Ehkä se oli\nlevottomuutta. Sen minä hyvin saatoin ymmärtää, sillä minäkin olin\nlevoton.\n\nTultuani huoneeseeni soimasin itseäni kiihkeästi. Tietenkään ei\nsuhteemme, sisällinen taistelu, jota Anielkan on täytynyt käydä,\nrakkauteni ja kärsimysteni alituinen arvaileminen ole voinut olla\nhaitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä. Tätä ajatellessa\ntunsin jotakin, joka sanoihin puettuna kuuluisi: \"Parempi olisi,\nettä sinä joutuisit turmioon kuin että hän sairastuisi!\" Ajattelin\nettei hän tulisi päivällisille ja olin peloissani, ikäänkuin siitä\nolisi riippunut ties mitä. Onneksi hän tuli — mutta hän ei lakannut\nkummastuttamasta minua. Ensin hän joutui hämilleen, kun minut näki;\nsitte hän koetti olla kuten tavallisesti, muttei ollut. Sain sen\nkäsityksen, että hän salaa jotakin tuskaa. Sitäpaitsi hän mahtoi olla\ntavallista kalpeampi, koska hänen hiuksensa tavallisesti ovat tummat,\nmutta nyt tekivät ruskean vaikutuksen.\n\nVaivaan päätäni kysymyksellä: eiväthän äiti ja tytär vain ole saaneet\njoitakin odottamattomia uutisia Kromickilta? Ja jos ovat, niin mitä\nuutisia? Ehkä minun rahani ovat vaarassa? Hitto vieköön rahani!\nKaikki mitä minä omistan ei ole sen arvoista, että Anielka surisi\nviittä minuuttia sen takia.\n\nHuomenna minun täytyy päästä tästä kaikesta selvyyteen. Olen varma,\nettä heidän huolensa ovat aivan henkistä laatua ja jotenkuten\nyhteydessä Kromickin kanssa. Mitä hän onkaan voinut matkaansaattaa?\nAinakaan ei hän ole voinut myydä toista Gluchowia, siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei sitä ole.\n\n\nBerlinissä syyskuun 5 p:nä.\n\nOlen Berlinissä ja siksi, että minun paetessani Wienistä täytyi mennä\njonnekin. Ploszowiin en voinut mennä — koska hän menee sinne.\n\nOlin aivan vakuutettu, ettei yksikään inhimillinen mahti voisi\neroittaa minua hänestä, pelkkä ajatuskin tuntui minusta hulluudelta.\nJa nyt näen, ettei mitään voi tietää etukäteen, sillä minä olen\nkun olenkin jättänyt hänet ja kaikki on lopussa. Olen Berlinissä.\nTuntuu siltä kuin päässäni olisi jonkin koneen väkipyörä. Kaikki\nkiertää minussa, niin että tekee kipeää — mutta minä en ole tullut\nmielipuoleksi. Tiedän kaikki, muistan kaikki. Lääkärini on oikeassa:\nainoastaan heikot päät menevät sekaisin. Minulle se ei voi tapahtua\nsiitäkään syystä, että se joskus saattaisi olla satumainen onni.\n\n\nSyyskuun 6 p:nä.\n\nAjoittain johtuu kuitenkin mieleeni, että aivoni kiehuvat yli\nlaitainsa. Onhan aivan luonnollista, että säädyllinen vaimo,\nvietettyään muutaman kuukauden yhdessä miehensä kanssa, joutuu uuteen\ntilaan, mutta minusta tuo luonnollinen järjestys tuntuu joltakin niin\nluonnonvastaiselta, että aivot kuohuvat päästäni. Ihmisen on mahdoton\nyhtaikaa ajatella, että jokin asia olisi luonnon järjestyksen\nmukainen ja luonnon järjestyksen vastainen. Sellaista ei yksikään pää\nkestä. Mitä tämä sitte on? Kokoan kaiken tietoisuuteni ja ymmärrän,\nettä kun jokin on murskattava, niin epätavalliset tapahtumat panevat\ntäytäntöön murskaamisen teon. Toista on minun. Minut murskaa asioiden\ntavallinen meno.\n\nJa jota luonnollisemmat asiat ovat, sitä hirvittävämmät.\n\nPelkkää ristiriitaa. Tämä ei ole hänen syynsä — käsitän sen, kosken\nole menettänyt järkeäni. Hän ei ole lakannut olemasta siveellinen\n— ja kuitenkin antaisin hänelle mieluummin anteeksi minkä rikoksen\ntahansa. Tätä, tätä minä kautta Jumalan en voi antaa sinulle\nanteeksi, juuri sentähden, että sinua niin sanomattomasti rakastin!\nUskotko, ettei maailmassa ole toista naista, jota niin halveksisin\nkuin sinua, sillä sinulla oli kaksi: minä tyydytin platonista\nrakkauttasi, Kromicki — aviollista.\n\nTekee mieleni murskata pääni seinään ja samalla minua, hitto vie,\nnaurattaa!\n\nEn totisesti olisi luullut, että löytyi keino, jolla minut\nrevittäisiin irti sinusta. Mutta löytyi kun löytyikin!\n\n\nSyyskuun 8 p:nä.\n\nKun ajattelen, että kaikki on lopussa, katkottu rikki, ettei mitään\nole jäänyt, että minä olen jättänyt hänet — ainiaaksi — niin en\ntahdo sitä uskoa. Minulla ei enään ole Anielkaa! Mitä sitte on? — ei\nmitään.\n\nMinkä vuoksi siis elän? En tiedä. En kai ainakaan sitä varten, että\nsaisin tietää, syntyykö herra Kromickille poika vaiko tyttö!\n\nAjattelen lakkaamatta: kuinka se on luonnollista! — ja pääni on\nhalkeamaisillaan.\n\nKummallista! Minun olisi pitänyt odottaa sitä, mutta sellaiset\najatukset eivät koskaan johtuneet mieleeni. Ennemmin olisin\nodottanut, että salama iskisi minuun.\n\nKuitenkin Kromicki heti Varsovaan saavuttuaan läksi Ploszowiin ja oli\nsiellä muutamia päiviä, sitte he olivat yhdessä matkalla, yhdessä\nWienissä, yhdessä Gasteinissa.\n\nMinä herätin eroottisen mielialan. Rouvan hermot joutuivat\nkiihdyksiin ja sydän väreili. Hitto vie, asialla on kauhistuttavan\nnaurettavatkin puolensa!\n\nMinä olen sanomattoman typerä. Koska kerran saatoin kestää\nherrasväki Kromickin yhdessä-olon, niin kai minun pitäisi voida\nkestää seurauksetkin. Mutta Jumala tietää, ettei järkeni ole tähän\nsyypää, vaan hermoni. Ne eivät siedä seurauksia. Muutamilla ihmisillä\ntoimivat nuo molemmat voimat, hermot ja järki, sovussa. Minussa ne\ntappelevat kuin koirat. Siinä yksi onnettomuus entisten lisäksi.\n\nMinkätähden minä en milloinkaan ajatellut, että näin tulisi käymään?\nOlisihan minun mieleeni pitänyt johtua, että jos asioiden kulkuun\nvielä saattaa liittyä jokin hirveä kehitysaste, jokin kaikkia entisiä\nkipeämpi isku, niin se varmaan ei syrjäytä minua.\n\nJoskus luulen, että Kohtalo erikoisesti vainoo minua, ettei se\nota huomioon tosiasioiden logiikkaa, jonka mukaan ne itse pitävät\nhuolta kostostaan, vaan sekaantuu mieskohtaisesti minun asioihini ja\nkostaa minulle erityisesti. Mutta mistä tämä raivo minua kohtaan?\nEivätkö muka muut miehet rakastu toisten vaimoihin vai kärsivätkö he\nvähemmin siitä syystä, että rakastavat vähemmin, kevytmielisemmin ja\nkunnottomammin? Mitä oikeutta tässä siis olisi?\n\nEi olekaan! Näissä asioissa ei ole vaikuttamassa ainoakaan\nitsetietoinen ajatus, vaan kaikki on välttämättömyyden ja sattuman\nvarassa.\n\n\nSyyskuun 10 p:nä.\n\nMinussa kytee alituisesti ajatus, että kun inhimillinen tragedia\nyleensä tähän asti on kehittynyt poikkeustapauksista ja\nonnettomuuksista, niin minun tragediani sensijaan saa ravintonsa\nasioiden luonnollisesta kulusta. En todella tiedä mikä on pahempaa.\nTämä luonnollinen kulku ainakin on sietämätön.\n\n\nSyyskuun 11 p:nä.\n\nKun ukkonen iskee ihmiseen, niin ei hän heti kuulu kaatuvan\nmaahan, vaan hän kankenee ensin. Minäkin olen tähän asti elänyt\nikäänkuin kangistuneena iskusta, jonka sain — mutta varmaan pian\nmenen kumoon. Huonosti ovat asiani. Niin pian kuin tulee hämärä,\nalkaa minua kammottavasti tukahuttaa. Minä kokoan kaikki voimani\nvoidakseni hengittää, mutta ilma ei tahdo päästä keuhkojeni pohjaan\nasti, keuhkoni kun toimivat ainoastaan osaksi. Sekä yöllä että\npäivällä valtaa minut tuontuostakin rajaton kauhu — kauhu, johon en\ntiedä syytä. Minusta tuntuu siltä kuin tulisi tapahtumaan jotakin\nhirvittävää, paljon hirvittävämpää kuin kuolema itse.\n\nEilen tein itselleni kysymyksen: entä jos äkkiä tässä oudossa\nkaupungissa unohtaisin nimeni ja missä asun ja vain kulkisin\neteenpäin, ilman päämäärää, kuin hulluuden yössä — mitä silloin\ntapahtuisi?\n\nMinä pelkään kaikkea — paitsi kuolemaa. Tai, suoraan sanoen, minulla\non sellainen kumma tunne, etten minä itse asiassa pelkää, vaan että\npelko on ottanut asuinsijansa minussa — ja vapisee.\n\nPimeyttä en nykyään siedä ensinkään. Illoin kävelen näännyksiin asti\nkaduilla sähkövalossa. Jos tapaisin jonkun tutun, pakenisin maailman\nloppuun, mutta ihmisjoukko on minulle tarpeellinen. Kun kadut alkavat\ntyhjetä, käy oloni kammottavaksi. Kauhulla ajattelen aina yötä.\nKuinka hirveän pitkät yöt ovatkaan!\n\nUsein on suussani nykyään metallin maku. Ensi kerran tunsin sen,\nkun saatettuani Klaraa junalle palasin kotiin ja tapasin siellä\nKromickin; toisen kerran Wienissä, kun Celina rouva kertoi minulle\n\"suuren uutisen\".\n\nSitäkin päivää! Kun lääkäri toisen kerran oli käynyt hotellissa,\nmenin kysymään Anielkan vointia. Tämäntapaiset aavistukset eivät edes\njohtuneet mieleeni. En ymmärtänyt mitään edes silloinkaan, kun Celina\nrouva sanoi:\n\n— Lääkäri vakuuttaa, että kohtaukset kokonaan johtuvat hermoista.\nNiillä ei ole mitään yhteyttä hänen tilansa kanssa.\n\nKun hän huomasi, etten minä käsittänyt mitään, kävi hän hämilleen ja\npuhui:\n\n— Minun täytyy kertoa sinulle suuri uutinen...\n\nJa hän kertoi minulle \"suuren uutisen\". Kun sen olin kuullut, oli\nsuussani tinan maku ja aivojani kylmäsi — aivan kuten silloin, kun\nodottamatta näin Kromickin.\n\nPalasin huoneeseeni. Muistan selvästi, että huolimatta tunteista,\njotka minua repivät, minun teki mieli nauraa. Tuota ihanteellista\nolentoa, jonka mielestä platoninenkin rakkaus oli luvaton, joka\n\"rakkaus\" sanan asemesta käytti \"ystävyyttä\"...!\n\nMinua nauratti ja minun teki mieli murskata pääni seinää vastaan.\n\nSäilytin kuitenkin eräänlaisen koneentapaisen mielenmaltin... Sain\nsen siitä tietoisuudesta, että kaikki ainiaaksi on lopussa, että\nminun täytyy lähteä, etten voi olla lähtemättä... Tuon tunteen\nvallassa kävin automaatiksi, joka täsmällisesti teki kaikki\nmatkavalmistukset.\n\nOlin siihen määrään tajuissani, että otin lukuun ulkonaistenkin\nmuotojen säilyttämisen. — Minkätähden? — en tiedä! Ne eivät\nmerkinneet minulle mitään. Mutta varmaan toimivat aivoni vielä\njatkuvaisuuden säännöstä, sillä olivathan ne tottuneet kuukausia,\njopa vuosia salaamaan totuutta ja pelastamaan ulkonaisia muotoja.\nSanoin Celina rouvalle, että olin ollut lääkärillä, että hän oli\nsanonut minun potevan sydäntautia ja käskenyt minua viipymättä\nlähtemään Berliniin — ja Celina rouva uskoi.\n\nAnielka ei! Hänen silmänsä jäivät kauhistuneina tuijottamaan, minä\nnäin hänen katseessaan häpeää ja hätää, ja minussa oli kaksi ihmistä,\njoista toinen sanoi: mitä syytä hänellä on? — toisen teki mieli\nsylkeä häntä vasten kasvoja.\n\nMinkätähden minä niin olenkin rakastanut sitä naista!\n\n\nSyyskuun 12 p:nä.\n\nSiitä on jo miltei kaksi viikkoa, kun läksin matkaan. Varmaan he jo\novat palanneet Ploszowiin. Kirjoitin tänään tädille, koska pelkäsin\nhänen käyvän levottomaksi ja ehkä tulevan tänne. Joskus minusta\ntuntuu kummalliselta ajatella, että jokin ihminen vielä välittää\nminusta.\n\n\nSyyskuun 13 p:nä.\n\nOn miehiä, jotka vieteltyään toisen vaimon pettävät hänet, polkevat\njalkainsa alle, hylkäävät ja tyynesti lähtevät tiehensä. Minä en\nolisi tehnyt sillä tavalla, vaan jos hän olisi tullut omakseni,\nolisin kantanut häntä käsilläni, eikä yksikään mahti maailmassa\nolisi voinut eroittaa minua hänestä. Saattaa siis olla huonompiakin\ntunteita kuin minun. Mutta hartioilleni on laskettu sellainen kuorma,\nettä tahtomattanikin tulen pitäneeksi sitä tavattomana rangaistuksena\nja mitanneeksi, niinikään tahtomattani, rikosta rangaistuksen mukaan.\nJa niin ollen en pääse tunteesta, että rakkauteni olisi ollut\nhirvittävä rikos.\n\nSe on eräänlaista vaistomaista pelkoa, josta ei skeptillisyyskään\npelasta.\n\nJa kuitenkin täytyy jokaisen siveyskäsitteen myöntää, että olisi\nollut raskaampi rikos riistää syliinsä nainen rakastamatta häntä,\ntehdä kylmällä mielellä se, minkä minä tein sydämen pohjasta.\nSuuresta ja valtavasta tunteesta johtuva vastuunalaisuus ei saata\nolla raskaampi kuin pienestä ja mitättömästä johtuva.\n\nEi! Lisäksi on rakkauteni ennen kaikkea hirvittävä onnettomuus.\n\nEnnakkoluuloista vapautunut ihminen saattaa kuvitella mitä hän\ntuntisi, jos hän vielä eläisi ennakkoluulojen kahleissa; epäilijä\nsaattaa tuntea rukoilevansa, ikäänkuin hän olisi uskovainen. Minä\nen ainoastaan tunne tuota, vaan lisäksi soimaan itseäni ja rukoilen\noikein vilpittömästi. Minä sanon: \"Jumala, jos olenkin rikkonut, niin\nolenhan saanut kärsiä rangaistustakin. Enkö jo ansaitsisi hiukan\narmoa?\"\n\nMutta minä en voi kuvitella, missä muodossa armo saattaisi tulla\nosakseni. Se on sula mahdottomuus.\n\n\nSyyskuun 14 p:nä.\n\nVarmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Ajattelen häntä yhä vielä\nusein, sillä ihminen voi riistäytyä irti menneisyydestään ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että hänellä edessäpäin on odotettavissa jotakin.\nMutta minulla ei ole mitään. Jos olisin uskovainen, rupeaisin\npapiksi; jos olisin jumalankieltäjä, niin ehkäpä kääntyisin. Mutta ne\nsielun elimet, joilla uskotaan, ovat kuivettuneet minusta, kuten käsi\nsaattaa kuivettua. En tiedä mitään muuta kuin sen, että kärsimyksen\ntullessa en löydä lohdutusta uskonnosta.\n\nKun Anielka meni naimisiin Kromickin kanssa, luulin välimme kerta\nkaikkiaan loppuneen. Silloin se ei ollut totta. Vasta nyt on minulla\ntäysi tietoisuus siitä, että kaikki on lopussa, sillä meitä ei eroita\nainoastaan tahtomme, ei ainoastaan minun matkani, vaan jokin mahti\nulkopuolellamme, jokin meistä riippumaton välttämättömyyden voima.\n\nTiemme ovat kokonaan eronneet, niitä ei mikään enään voi likentää,\nei edes meidän tahtomme. Anielkan tiellä tulee olemaan kärsimyksiä,\nmutta myöskin uusia maailmoja, uusia tunteita, uutta elämää — kun\nsensijaan minun tielläni vallitsee täydellinen _ei mikään_. Hän\nkäsittää tämän epäilemättä yhtä hyvin kuin minäkin.\n\nOlisi hauska tietää ajatteleeko hän joskus: sen ihmisen olen minä\nsyössyt turmioon — ehken tahtoen — mutta joka tapauksessa.\n\nSiitä ei ole minulle mitään hyötyä, mutta soisin kuitenkin, että hän\nedes surisi kohtaloani.\n\nEhkäpä hän sen tekeekin, kunnes hänen lapsensa on tullut maailmaan.\nSittemmin suuntautuvat hänen tunteensa aivan toiseen uomaan\nja minä lakkaan olemasta hänen elämässään. Se tapahtuu sekin\nvälttämättömyyden voimasta, sen määrää senkin luonnon laki.\n\nKaunis laki!\n\n\nSyyskuun 16 p:nä.\n\nNäin tänään ilmoituslehdillä painettuna jättiläiskirjaimin Klara\nHilstin nimen. Olin unohtanut jo Gasteinissa saaneeni häneltä\nkirjeen, jossa hän kertoi tulevansa Berliniin. Nyt hän on täällä\nja antaa muutamia konsertteja. Ensi hetkessä en tullut iloiseksi\nenkä liioin pahalle mielelle. Nyt, kun hermoni taas ovat joutuneet\ntavalliseen kiihtymykseensä, saa vaikutuskin minussa määrätyn\nsuunnan; se tieto, että täällä, samassa kaupungissa, on tuttu,\nhyvänsuopa sielu, tuottaa minulle, en itsekään tiedä minkätähden,\nlohtua. Mutta tieto riittääkin minulle. En tahdo nähdä Klaraa.\nKun vain ajattelenkin, että minun pitäisi mennä hänen luokseen,\nvaltaa minut vastahakoisuus. Klara on noita uteliaan ystävällisiä\nihmisiä, jotka tahtovat tietää kaikki ja jotka kysyvät kaikkea.\nRomanttisuuteen taipuvaisena luulee hän, että ystävyys voi parantaa\nkaikki vaivat. Mutta minun olisi mahdotonta puhua mistään. Usein ei\nminulla ole voimia edes ajatella mitä on tapahtunut.\n\n\nSyyskuun 17 p:nä.\n\nMinkätähden minä aamuisin herään? Minkätähden olen olemassa? mitä\nminuun kuuluvat tuttavat tai yleensä ihmiset? En ole käynyt Klaran\nluona, sillä kaikki mitä hän olisi sanonut minulle, olisi ollut aivan\nyhdentekevää ja vain ikävystyttänyt minua. Koko maailma on minulle\nyhtä yhdentekevä kuin minä olen sille.\n\n\nSyyskuun 18 p:nä.\n\nKuinka hyvä olikin, että kirjoitin tädille! Jollen olisi tehnyt sitä,\nolisi hän tullut tänne. Näin hän kirjoittaa:\n\n\"Kirjeesi tuli samana päivänä kuin Anielka ja Celina saapuivat\ntänne. Kuinka sinä, rakkahin poikani, nyt voit? Sanot että hyvin,\nmutta onko se todella totta? Mitä Berlinin lääkärit ovat sanoneet,\nja kuinka kauvan viivyt siellä? Lähetä minulle sähkösanoma vieläkö\ntapaan sinut, niin tulen paikalla. Celina kertoi sinun lähteneen niin\näkkiä, että he molemmat Anielkan kanssa kauheasti pelästyivät. Jos\nolisit sanonut minulle, että sinulle luultavasti määrätään merimatka,\nniin olisin heti kirjeesi saatuani oikopäätä tullut luoksesi. Eihän\nmatka ole kuin toistakymmentä tuntia, ja minä olen nyt terveempi kuin\nmilloinkaan. Vanhaa vaivaani, veren päähännousua ei ole kuulunut\nkertaakaan. Olen levoton sinusta ja merimatkastasi. Sinä tosin olet\nsellaiseen tottunut, mutta minua peloittaa, kun vain ajattelenkin\nlaivoja ja myrskyjä.\n\n\"Celina voi hyvin, eikä Anielkakaan huonosti. Kuulin että jo\ntiedät uutisen. Ennen Wienistä lähtöä kysyivät he vielä eräältä\nspesialistilta, ja tämä sanoi, ettei Anielkan tilasta ole\nepäilystäkään. Celina on tavattoman onnellinen, ja minä iloitsen\nminäkin. Ehkäpä Kromicki nyt heittää keinottelunsa toisessa\npäässä maailmaa ja asettuu kotimaahan. Anielka epäilemättä tulee\nonnelliseksi, kun hän nyt saa päämäärän elämälleen. Matkan jälkeen\nhän kyllä näyttää väsyneeltä ja haluttomalta. Sniatynskilla\nsairastivat lapset tässä anginaa, mutta ovat jo terveet.\"\n\nLukiessa tädin kirjettä tunsin, ettei minulla ole sijaa heidän\njoukossaan, varsinkaan ei Anielkan luona. Pian tulee minun\nmuistonikin olemaan hänelle vastenmielinen.\n\n\nSyyskuun 19 p:nä.\n\nEn saata kuvitella miltä tulen näyttämään vuoden tai kahden tai\nkolmen perästä. Mitä minä tulen tekemään? Päämäärän täydellisen\npuutteen täytyy tehdä tyhjäksi elämäni. Suoraan sanoen: minulla ei\nole sijaa missään.\n\n\nSyyskuun 20 p:nä.\n\nEn mennyt Klaran luo, mutta tapasin hänet Friedrichstrassella.\nMinut nähdessään kalpeni hän ilosta ja mielenliikutuksesta.\nHänen tervehdyksensä oli niin sydämellinen, että se samalla pani\nminut heltymään ja samalla kiusasi minua, sillä tunsin, että oma\nsydämellisyyteni oli aivan ulkopuolinen, kosken edes ilostunut hänet\nnähdessäni. Hiukan rauhoituttuaan alkoi hän paikalla päivitellä,\nkuinka minä olin muuttunut. En todella olekaan terveen näköinen, ja\nhiukseni ovat jonkun verran harmaantuneet. Hän rupesi kyselemään\nterveyttäni, ja minä, joka tiesin, etten nyt mitenkään jaksa\nylläpitää seurustelua, vaikka tunnenkin häntä kohtaan kiitollisuutta\nja ystävyyttä, ryhdyin paikalla varokeinoihin ja sanoin, että olen\nsairas ja että minun pian täytyy lähteä lämpimämpään ilmastoon.\nVihdoin hän sai minut houkutelluksi luokseen. Puhelimme tädistä,\nAnielkasta ja Celina rouvasta. Annoin hänelle ylimalkaisia\nvastauksia. Käsitin, että hän luultavasti on ainoa ihminen\nmaailmassa, joka voisi ymmärtää minua, ja tunsin samalla, etten\nmistään hinnasta avaisi hänelle sydäntäni.\n\nOlen kuitenkin herkkä inhimilliselle hyvyydelle. Joskus kun Klaran\nuskolliset sinisilmät mitä suurimmalla ystävyydellä seurasivat minua,\nkun hän katseli minuun ikäänkuin tunkeakseen sieluni syvyyteen,\nliikutti tämä hyvyys minua siihen määrään, että mieleni teki itkeä.\nMuuten Klara, huolimatta kaikista ponnistuksistani, on huomannut,\nettä olen aivan toinen ihminen kuin ennen. Naisen vaistolla on\nhän saanut selville, että minä elän, puhun ja ajattelen ikäänkuin\nkoneentapaisesti ja että sieluni on puolikuollut. Tämän huomattuaan\nhän heti paikalla lakkasi kysymästä ja utelemasta ja ainoastaan\nosoitti minulle entistä suurempaa hellyyttä.\n\nNäin kuinka hän pelkäsi väsyttävänsä minua ja koetti olla sitä\ntekemättä. Hän koetti kaikin keinoin osoittaa, ettei hänen\ntarkoituksensa ole hellyydellään vetää minua puoleensa, vaan\nainoastaan saada minua viihtymään.\n\nJa minä viihdyinkin, mutta väsyin samalla. Minun on nykyään mahdoton\nkoota ajatuksiani ja pakoittaa itseäni ponnistuksiin, en edes kestä\ntavallista keskustelua ystävän kanssa. Kun sitäpaitsi olen kadottanut\nsilmistäni suuren päämääräni, tuntuu minusta kaikki niin turhalta,\nettä yhtämittaa kysyn itseltäni: mitä varten? mitä tämä hyödyttää?\n\n\nSyyskuun 21 p:nä.\n\nMinulla ei koskaan ole ollut niin hirveää yötä kuin viime yö. Olin\nkauhuissani laskeutuvinani alas loppumattomia portaita syvyyksiin,\njotka pimenemistään pimenivät ja joissa tapahtui mitä hirveimpiä,\nselittämättömiä asioita. Olen päättänyt jättää Berlinin, sillä tämän\nlyijyisen taivaan alla ihminen tukahtuu. Palaan Roomaan, talooni\nBabuinoon — ja asetun sinne olemaan. Luultavasti laskuni ei yksin\nAnielkan, vaan koko maailman kanssa nyt ovat selvitetyt, ja minä\nvoin tyynesti oleilla Roomassa, kunnes aikani on lopussa. Ainakin\nminulla silloin on rauha! Eilinen käyntini Klaran luona osoitti, että\nvaikka tahtoisinkin, niin en enään voi seurustella ihmisten kanssa,\nminulla ei enään ole millä maksaisin edes heidän hyvyytensä. Minut\non työnnetty pois elämästä, seison ulkopuolella, ja vaikka sisässäni\nnykyään onkin kuvaamaton tyhjyys, niin en enään halua palata entiseen\nelämääni.\n\nYksinäinen Babuinoni Roomassa hymyilee minua vastaan — tosin\nkalpeaa, alakuloista hymyä — mutta haluan sinne mieluummin kuin\nminnekään muualle. Sieltä läksin maailmalle kuin lintu pesästään —\nsinne palaan nyt siipirikkona — odottamaan loppuani.\n\nKirjoitan nykyään aamuisin, sillä illoin lähden aina maanalaiselle\nretkelleni kauhun valtakuntaan. Tänään menen Klaran konserttiin,\nsanon hänelle hyvästi ja lähden huomenna. Matkalla poikkean Wieniin.\nEhkäpä käyn Angelin luona — en varmaan tiedä. Nykyään en koskaan\nvarmuudella tiedä mitä huomenna teen ja tunnen.\n\nSain tänään Klaralta kirjeen, jossa hän pyytää minua konsertin\njälkeen tulemaan luokseen. Konserttiin menen, koska siellä on paljon\nterveitä ihmisiä, joiden turvissa ei minulle voi tapahtua mitään.\nEn tunne ketään, näen ainoastaan kokonaisuuden. Mutta Klaran luo en\nmene. Hän on liian hyvä. Ihmiset, jotka kuolevat nälkään, eivät kuulu\nerääseen aikaan ennen kuolemaansa kärsivän ruokaa. Minun henkinen\nelimistöni ei enään siedä hyvyyttä eikä lohtua.\n\nSe ei myöskään kärsi muistoja. Asia on mitätön, mutta minä tiedän\nnyt, että henkisten syiden ohella oli muitakin, jotka tekivät\nkäyntini Klaran luona niin vaikeaksi. Hän käyttää samoja hajuvesiä,\njoita toin Anielkalle Wienistä Gasteiniin. Ja minä olen monasti\nennenkin pannut merkille, ettei mikään niin elävästi tuo mieleen\nhenkilöä kuin hajuvedet, joita hän käyttää.\n\n\nSyyskuun 22 p:nä.\n\nOlen aivan sairas. Kylmetyin eilen palatessani kotiin.\nKonserttisalissa oli tavattoman kuuma, ja minä hiestyin. Ulos\ntullessani en pannut ylleni päällystakkia ja hotelliin saapuessani\nolin aivan kuin jääpuikko. Joka kerta kun vedän henkeäni, tuntuu\nsiltä, kuin keuhkoni levitessään sattuisivat teräviin, olkapäiden\nalle kätkettyihin neuloihin. Vuoroin minun on kylmä, vuoroin\nkuuma. Minua vaivaa sammuttamaton jano. Hetkittäin valtaa minut\nsuuri voimattomuus, ja minä tunnen, etten jaksaisi edes astua alas\nportaita. Matkasta ei voi olla puhettakaan. En omin voimin jaksaisi\nnousta vaunuun. Kirjoittaessani kuulen oman hengitykseni, ja se on\nkolme kertaa nopeampi ja äänekkäämpi kuin tavallista. Olen varma,\nettä jos hermoni olisivat toisessa kunnossa, niin olisin kestänyt\neilisen kylmettymisen sairastumatta, mutta minussa ei ole mitään\nvastustusvoimaa, hermoni ovat nyt niin pilalla. Varmaan minulle tulee\nkeuhkokuume.\n\nKoetan kuitenkin pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin. Heti\naamulla, kun tunsin olevani sairas, kirjoitin kiireen kautta tädille,\nettä voin hyvin ja että parin päivän perästä lähden matkalle. Ja\nparin päivän perästä, jos olen tajuissani ja jaksan, kirjoitan\nhänelle samalla tavalla. Olen pyytänyt tätiä lähettämään minulle\nmahdollisesti saapuvat kirjeet ja sähkösanomat pankkiiri B:lle\nBerliniin. Koetan pitää huolta siitä, ettei kukaan Ploszowissa saa\ntietää sairaudestani. Kuinka hyvä olikaan, että eilen sanoin hyvästi\nKlaralle.\n\n\nSyyskuun 23 p:nä.\n\nVoin huonommin kuin eilen, mutta en vielä ole asettunut vuoteeseen.\nMinulla on kuumetta ja minä tiedän, että ajatukseeni silloin tällöin\nsekaantuu hourenäkyjä. Varsinkin kun suljen silmäni, häviää raja\ntodellisuuden ja sairaiden aivojeni kuvittelujen väliltä kokonaan.\nSuurimman osan päivää kuitenkin vielä tarkkaan itseäni, mutta\npelkään, että tämä kuume pian sekoittaa pääni ja että kadotan kaiken\ntietoisuuteni.\n\nMieleeni johtuu muuan asia: minä, jota kohtalo on pidellyt leppeämmin\nkuin useimpia muita, joka olisin voinut rakentaa kodin ja perheen,\nminä, jonka ympärillä olisi voinut olla rakastavia sydämiä — minä\nolen nyt sairaana ja yksin vieraassa kaupungissa, eikä ole ketään,\njoka ojentaisi minulle edes lasin vettä. Anielka voisi olla luonani.\nEn jaksa enempää...\n\n\nLokakuun 14 p:nä.\n\nTartun kynään kolmen viikon keskeytyksen jälkeen. Klara ei ole\nluonani. Saatuaan varmuuden siitä, että paranen, läksi hän\nHannoveriin, mutta hän palaa kymmenen päivän perästä. Hän on hoitanut\nminua koko sairauteni ajan. Hän toi tänne lääkärin — jollei hän\nolisi vaalinut minua, olisin varmaan kuollut. En enään muista, olinko\nollut sairaana neljä vaiko kolme päivää, kun hän tuli luokseni. Olin\ntajuissani, mutta niin kipeä, että kaikki oli minulle yhdentekevää.\nHänen tulonsa tai tulemattomuutensa oli minulle aivan merkityksetön\nasia. Hän tuli yhdessä lääkärin kanssa, ja lääkärin tavaton,\nkihara, vaalea tukka herätti huomioni. Olin kummallisessa tilassa.\nTutkittuaan minut rupesi lääkäri kysymään yhtä ja toista, ensin\nsaksaksi, sitte ranskaksi. Minä ymmärsin kaikki, mutta en vastannut,\nsillä en tuntenut minkäänlaista halua vastata enkä voinut saada tätä\nhalua heräämään itsessäni, sillä tahtoni oli yhtä voimaton kuin\nruumiini.\n\nSinä päivänä kiusasivat he minua kääreillä, sitte makasin hiljaa,\nliikkumatta. Silloin tällöin tulin ajatelleeksi, että kuolen,\nmutta se ei herättänyt minussa mielenkiintoa enempää kuin muukaan,\nmikä tapahtui ympärilläni. Luulen, että ihminen aina, kun hän on\nvaltavasti sairas, menettää kyvyn eroittaa sivuasioita ja pääasioita\ntoisistaan, vaikka hän olisikin tajuissaan. Hänen huomionsa kiintyy,\nties mistä syystä, pikkuseikkoihin. Sinä päivänä panin merkille,\npaitsi tohtorin tukkaa, että ylä- ja alasalpa siirrettiin pois\nviereisen huoneen ovesta. Klaran piti asua siellä. Muistan, etten\nirroittanut silmääni ovesta tämän toimituksen aikana, ikäänkuin\nkysymyksessä olisi ollut minulle hyvin tärkeä asia. Pian senjälkeen\ntuli sairaanhoitaja, jonka piti hoitaa minua Klaran johdolla. Hän\nrupesi heti puhumaan jotakin, mutta Klara pyysi häntä vaikenemaan.\n\nMinua väsyttää kuitenkin vielä niin, etten jaksa kirjoittaa enempää.\n\n\nLokakuun 16 p:nä.\n\nHermoni ovat sairauden aikana rauhoittuneet. Minulle ei enään tule\nniitä kauhun hetkiä, jotka ennen niin kiusasivat minua! Soisin\nvain Klaran palaavan niin pian kuin suinkin. Se ei ole kaipausta,\nse on ainoastaan sairaan itsekkyyttä, sairaan, joka tuntee, ettei\nkukaan voisi antaa hänelle sellaista hellyyttä. Tiedän, ettei Klara\nenään tule asumaan täällä likelläni, mutta hänen olonsa samalla\npaikkakunnalla olisi sekin turva. Heikkous ja avuttomuus kiintyvät\nholhoavaan voimaan niin kuin lapsi äitiin. Olen varma, ettei yksikään\nnainen olisi hyväkseni tehnyt mitä Klara. Jokainen heistä olisi\nennen täyttänyt sovinnaisuuden vaatimukset kuin pelastanut ihmisen.\nTätä ajatellessa tulee suuhuni katkera maku ja muuan nimi... Mutta\nparas on, ettei niitä asioita päästä mieleensä, ennenkuin voimat\novat palanneet, niin että jaksaa suoriutua niistä... Klara nukkui\nvaatteet yllä sohvalla viereisessä huoneessa, ovet auki. Kun\nvain liikahdinkin, oli hän luonani. Näin hänen öisin kumartuvan\nvuoteeni yli, hiukset epäjärjestyksessä, kalpeana väsymyksestä ja\nvalvomisesta. Itse hän antoi minulle lääkkeet, itse hän nosteli minua\npatjojen varaan. Ollessani tajuissani yritin joskus kiittää häntä\n— hän pani silloin sormen huulilleen merkiksi, että lääkäri oli\nkieltänyt minua puhumasta. En tiedä kuinka monta yötä hän valvoi.\nHän oli niin uuvuksissa, että hän päivisin, istuessaan nojatuolissa\nvuoteeni ääressä, joskus nukkui kesken lausettaan. Herätessään\nhymyili hän minulle ja rupesi taasen nuokkumaan. Öisin hän joskus\nkauvan asteli edestakaisin huoneessaan pysyäkseen valveilla, mutta\nniin hiljaa, etten olisi tietänyt mitään, jollen avonaisesta ovesta\nolisi nähnyt hänen varjonsa liikkuvan seinällä. Kerran kun hän oli\nluonani enkä minä tietänyt miten olisin kiittänyt häntä, vein hänen\nkätensä huulilleni; silloin hän äkkiä kumartui ja suuteli kättäni\nnopeasti, ennenkuin ehdin estää sitä. Mutta tunnustettakoon, etten\naina ole ollut hänelle kiitollinen. Kaikki voi ärsyttää sairasta —\nminua esimerkiksi hänen pituutensa. Olin hänelle raivoissani\nsiitä, ettei hän ollut niinkuin Anielka. Nähtävästi se johtui\nsiitä, että pitkien aikojen kuluessa olen tottunut tunnustamaan\nsopusointuiseksi ja kauniiksi ainoastaan sen, joka muistuttaa Anielkan\nsopusuhtaisuutta ja kauneutta. Joskus kun minä katselin Klaraa,\närsytti minua oudosti ajatus: hän varmaan ei ole saanut kauneuttaan\nsentähden, että luonto olisi halunnut tehdä hänet kauniiksi, tai\nrotunsa oikeudella, vaan hän on saanut sen ikäänkuin onnellisen\nsattuman kautta. Muutenkin joskus ovat naisen kasvot tehneet minuun\nsaman vaikutuksen. Niitä vivahduksia voivat ainoastaan hyvin herkät\nja hienostuneet hermot tuntea.\n\nOli kuitenkin hetkiä, varsinkin öisin, kun katsellessani Klaran\nlaihtuneita, sisäänpainuneita kasvoja, luulin näkeväni sen toisen...\nSe tapahtui varsinkin kun hän istui hämärässä, vuoteeni ääressä.\nKuumeiset, sairaat aivoni synnyttivät lumeen, joka todellisuudessa on\nmahdoton. Ajoittain kadotin kokonaan tajuntani — kunhan olisinkin\nsamalla kuollut! — ja silloin huusin Klaraa sen toisen nimellä ja\npuhuin ikäänkuin hän olisi ollut se toinen. Muistan tämän kaiken kuin\nunen läpi.\n\n\nLokakuun 17 p:nä.\n\nPankkiiri B. on lähettänyt minulle muutamia kirjeitä tädiltä. Täti\nkysyy tulevaisuussuunnitelmiani. Hän kertoo kaikesta — yksin\npuimisestakin Ploszowissa, ainoastaan ihmisistä ei. En edes tiedä\nelävätkö he vai ovatko he kuolleet. Mikä kumma ja suututtava\ntapa kirjoittaa kirjeitä! Vähät minä puimisesta Ploszowissa ja\nyleensä koko taloudesta. Kirjoitin paikalla vastaan enkä salannut\ntyytymättömyyttäni.\n\nTänään olen saanut Kromickin Varsovaan osoitetun sähkösanoman. Täti\nei sähköittänyt sen sisältöä, vaan sulki sen kirjeeseen ja lähetti\npostitietä. Kromicki rukoilee, että pelastaakseni omat rahani ja\nkoko hänen kohtalonsa lähettäisin vielä kaksikymmentäviisi tuhatta\nruplaa. Luettuani sähkösanoman kohautin ainoastaan olkapäitäni.\nMitä minä nykyään välitän Kromickista ja rahoistani! Menkööt! Jos\nKromicki tietäisi minkätähden ensi kerran autoin häntä, niin ei hän\nnyt pyytäisi apuani. Kantakoon tappionsa yhtä tyynesti kuin minä\nkannan omani. Odottaahan häntä lisäksi tuo \"suuri uutinen\", jonka hän\nsaa kuulla lohdutuksekseen. Lohduttautukaa mielin määrin, hankkikaa\nlapsia niin paljon kuin haluatte, mutta jos pyydätte minua pitämään\nhuolta niistä, niin totisesti pyydätte liikaa.\n\nKunhan ei hän edes sellaisella kuulumattomalla itsekkyydellä olisi\nuhrannut minua periaatteittensa alttarille! Mutta paras olla niitä\najattelematta, tai aivot kääntyvät kallossani. Sallittakoon minun\nrauhassa edes sairastaa.\n\n\nLokakuun 20 p:nä.\n\nEi! Täältäkin ne ovat löytäneet minut. Taasen ei minulla kahteen\npäivään ole ollut lepoa, taasen pitelen päätäni, peläten sen\nhalkeavan, kun väkipyörä siellä alituisesti käy ja käy. Ajattelen\ntaasen Ploszowia ja häntä — yksinäisyyttäni ja menneisyyttäni.\nMiten kauheaa on äkkiä kadottaa ainoansa, se, josta on elänyt! En\ntiedä lieneekö tauti heikentänyt älyäni, mutta minä todellakaan en\nymmärrä erinäisiä oireita, joita huomaan itsessäni. Tuntuu siltä kuin\nmustasukkaisuuteni olisi jäänyt eloon rakkauteni kuoltua.\n\nJa tämä mustasukkaisuus on kaksinkertainen, sillä se ei kohdistu\nainoastaan konkreettisiin asioihin, vaan tunteisiinkin. Minussa\nkiehuu, kun ajattelen lasta, joka syntyy maailmaan ja anastaa\nAnielkan ja — mikä on vielä pahempi — saattaa hänet lähemmä\nKromickia.\n\nMinä en enään huolisi tuota naista, vaikka hän olisi vapaakin, mutta\nen saata kärsiä ajatusta, että hän rakastaisi miestään. Antaisin\nloput elämästäni, kunhan ei kukaan enään koskaan rakastaisi häntä\neikä hän ketään. Niillä ehdoilla vielä saattaisin elää.\n\n\nLokakuun 21 p:nä.\n\nJollei tämä, mikä nyt liikkuu päässäni, pelasta minua, niin minä\njoko uudestaan sairastun tai tulen hulluksi. Teenpä tässä tiliä\nitselleni. Mitä minulla on tekemistä elämän kanssa? Ei mitään! Mitä\nminulla on odotettavaa? — Ei mitään! Jos niin on, niin minkätähden\nen antaisi itseäni lahjaksi jollekin, jonka tämä lahja saattaa tehdä\nonnelliseksi? Itse puolestani en elämästäni, älystäni, koko omasta\nitsestäni antaisi penniäkään. Tosin en rakasta Klaraa, mutta jos hän\nrakastaa minua, jos hän minussa näkee elämänsä korkeimman onnen,\nniin olisihan julmaa kieltää häneltä jotakin, jota itse pitää niin\nvähäarvoisena. Katson ainoastaan velvollisuudekseni sanoa hänelle\nkuka olen, jotta hän tietäisi kenen ottaa. Pahempi hänelle, jollei\nhän kuuntele varoitustani — mutta se on hänen asiansa.\n\nKoko tässä tuumassa viehättää minua ainoastaan yksi puoli, se\nnimittäin, että kuilu, joka eroittaa minua ja tuota naista, näin\nollen yhä suurenee. Minä näytän hänelle, että jos hän osaltaan\non syventänyt kuilua, niin osaan minäkin. Silloin on suhde toki\nratkaisevasti lopussa, sillä tänäkin päivänä ajattelen yhä häntä.\nTiedän sen ja todennan katkeralla mielellä.\n\nEhkäpä tunteeni tällä hetkellä on vihaa, mutta se ei vielä ole\nvälinpitämättömyyttä.\n\nRouva Kromicki kai arveli minun lähteneen pois siitä syystä, että\nminun täytyi — minä voin lisätä hänelle, että myöskin tahdoin. Ja\nminä ajattelen, että jota suuremman muurin rakennan välillemme,\nsitä paremmin hän minulta peittyy, sitä nopeammin ja täydellisemmin\nunohdan hänet.\n\nKlaraa — sanon sen toistamiseen — en rakasta, mutta tiedän, että\nhän rakastaa minua. Sitäpaitsi olen hänelle kiitollisuuden velassa.\nSairauteni aikana sanoin joskus hänen huolenpitoaan saksalaiseksi\nsentimentaalisuudeksi, mutta toiselta puolen ei se toinen olisi\nkyennyt sellaiseen. Suuressa siveellisyydessään saattaisi hän\nmieluummin antaa miehen kuolla kuin nähdä häntä ilman kravattia,\nkoska sellainen oikeus kuuluu yksin vihitylle aviomiehelle. Klara ei\nvälittänyt mistään; hän laiminlöi soittonsa, näki vaivaa, valvoi ja\nluultavasti joutui ihmisten panettelun alaiseksi, mutta pysyi luonani.\n\nOlen hänelle velkaa ja aion maksaa velkani. Maksan huonosti, sillä\nannan itseni sentähden, etten välitä itsestäni, että kaikki on\nminulle yhdentekevää ja että olen ainoastaan pirstale ihmisestä enkä\nkokonainen ihminen. Mutta koska hän pitää tuota sirpaletta omaa\nelämäänsäkin kalliimpana — niin ottakoon hän sen omakseen.\n\nTädille siitä koituu surua, sillä tämä avioliitto tulee loukkaamaan\nsekä hänen kansallistunnettaan että sukuylpeyttään. Jos hän kuitenkin\nvoisi aavistaa mitä viime aikoina on liikkunut sydämessäni, niin hän\nmieluummin suostuisi tähän avioliittoon kuin rakkauteen, joka minua\nkalvaa. Sitä en vähääkään epäile.\n\nJa entä jos Klaran esi-isät olivatkin kankureja! Minulla ei ole\nperiaatteita, minulla on ainoastaan hermoja, ja jos minulla on\nkatsantokanta, niin on se ennemmin vapaamielinen. Olen jo aikoja\nsitte huomannut, että niinsanotut vapaamieliset usein ovat\nahdasmielisempiä kuin vanhoilliset, kun sensijaan vapaamieliset\nperiaatteet itsessään ovat laajemmat ja paremmin sopivat yhteen\nKristuksen opin kanssa — mikä muuten on minulle yhdentekevää.\n\nMutta näistä asioista ei kannata puhua. Vasta onnettomuudessa\npaljastuu koko niiden mitättömyys.\n\nEhdottomasti tulen ajatelleeksi minkä vaikutuksen päätökseni mahtaa\ntehdä Anielkaan. Minä olen siihen määrään tottunut mittaamaan kaikkea\nhänen tunteittensa mukaan, etten vieläkään ole päässyt pahasta\ntavastani.\n\n\nLokakuun 22 p:nä.\n\nTänä aamuna lähetin kirjeen Klaralle. Huomenna saan vastauksen, tai\nehkä Klara itse tulee vielä tänä iltana.\n\nJälkeen päivällisen sain Kromickin toisen sähkösanoman. Kuinka paljon\nepätoivoa saattaakaan mahtua muutamiin lauseihin! On täytynyt sattua\njotakin onnetonta, sillä en mitenkään olisi odottanut romahduksen\ntulevan näin äkkiä. On kai tapahtunut odottamaton käänne, jota ei\nKromicki itsekään ole voinut aavistaa.\n\nTappio, jonka tulen kärsimään, ei tee suurtakaan lovea omaisuuteeni\n— minä jään siitä huolimatta rikkaaksi mieheksi. Mutta Kromicki!\n\nMiksi pettäisin itseäni! Eräässä sydämeni sopukassa kytee vahingonilo\ntämän romahduksen johdosta. Ajatella, että noiden ihmisten\nvastaisuudessa on kiittäminen tätiä toimeentulostaan, tätiä, joka —\nhänen omien sanojensa mukaan — on Ploszowskien omaisuuden hoitaja!\n\nEn nyt aiokaan vastata Kromickille. Jos päättäisin sen tehdä,\nniin koko vastaukseni supistuisi onnitteluun tulevan perillisen\njohdosta. Sittemmin kyllä aion antaa heille molemmille leipää — jopa\nrunsaastikin.\n\n\nLokakuun 23 p:nä.\n\nKlara ei tullutkaan eilen, ja tälläkään hetkellä, s.o. illalla, en\nvielä ole saanut häneltä vastausta. Se on sitä kummallisempaa, kun\nhän tähän asti on kirjoittanut joka päivä ja kysynyt miten minä voin.\nHänen vaitiolonsa ei kummastuttaisi minua, jos voisin kuvitella hänen\nhetkeäkään epäilevän.\n\nMinä odotan kärsivällisesti. Olisi kuitenkin hyvä, jos asia tulisi\nratkaistuksi niin pian kuin suinkin. Sen vain tiedän ja tunnen,\nettä jollen olisi lähettänyt kirjettäni, niin ehkä panisin menemään\nsamallaisen kirjeen, mutta jos tämän voisi ottaa takaisin, niin\nluultavasti sen ottaisin.\n\n\nLokakuun 24 p:nä.\n\nKlara kirjoittaa:\n\n\"Rakas Leon ystävä! Vastaanotettuani kirjeenne olin kuin pyörryksissä\nonnesta, ja ensi ajatukseni oli heti palata Berliniin. Mutta juuri\nsiksi, että Teitä niin syvästi rakastan, kuuntelin ääntä, joka sanoi,\nettei suurin rakkaus saa olla suurinta itsekkyyttä ja etten saa\nuhrata Teitä itseni hyväksi.\n\n\"Te ette rakasta minua, Leon. Antaisin elämäni, jos voisin muuttaa\nsen asian — mutta siitä ei pääse mihinkään: Te ette rakasta minua.\nKirjeenne on ainoastaan kiitollisuuden tai epätoivon ilmaus. Heti kun\nnäin Teidät Berlinissä, tiesin, ettette ole terve ettekä onnellinen\n— ja niin levoton olin Teistä, että vaikka Te olitte sanonut minulle\nhyvästi ja luvannut lähteä, minä lähetin hotelliin kysymään olitteko\nmatkustanut ja tein sen sittemmin joka päivä, kunnes kuulin, että\nolitte sairastunut. Hoitaessani Teitä sairautenne aikana tulin\nvakuutetuksi siitä, että toinenkin pelkoni oli oikea: että Te\nkannatte salaista, suurta surua, tai että Teitä on kohdannut jokin\nkipeä pettymys, jommoisten jälkeen eläminen on vaikeaa.\n\n\"Minä tiedän — ja yksin Jumala näkee miten raskasta minun on elää\ntässä tietoisuudessa — että Te tahdotte sitoa kohtalonne minun\nkohtalooni siitä syystä, että Teidän pitää tukahuttaa jotakin\nitsessänne, että Teidän pitää unohtaa jotakin, että Teidän pitää\nsulkea jokin tie. Mutta voinko minä, tämän tietäen, suostua? Jos\nannan Teille kieltävän vastauksen, tulen pahimmassa tapauksessa\nelämäni ajaksi onnettomaksi, mutta minun ei toki tarvitse syyttää\nitseäni siitä, että olisin kivenä hartioillanne, kivenä siivessänne.\nOlen rakastanut Teitä yli kaiken ensi kohtaamisemme ensi hetkestä\nasti, siis kauvan, ja niinmuodoin olen tottunut tuskiin ja\nkärsimyksiin, jotka toivoton rakkaus tuo mukanaan. Vaikea näin on\nelää, mutta voinhan minä hakea lohdutusta kyynelistä, kuten naiset\nyleensä, ja soitosta taiteilijana. Jäähän minulle aina se lohdutus,\nettä Te joskus, muistellessanne minua, ajattelette: 'hyvä sisareni'.\nSiitä elän. Mutta jos minä rupeisin vaimoksenne ja huomaisin, että Te\nkadutte askeltanne, ettette ole onnellinen, ettette kärsi minua, niin\nvarmaan kuolisin.\n\n\"Vielä ajattelen: miten olisinkaan ansainnut sellaista ääretöntä\nonnea? Sillä minua peloittaa, kun sitä ajattelenkin. Ymmärrättekö,\nettä ihminen, samalla kun hän rakastaa koko sielustaan, myöskin voi\nolla tavattoman nöyrä? Minä tiedän tämän, koska minä rakastan sillä\ntavalla.\n\n\"Jo sekin tuntuu minusta uhkarohkealta, etten saata luopua kaikesta\ntoivosta. Älkää minulle siitä pahastuko: Jumala on niin armollinen,\nja ihmisellä on niin suuri onnentarve, että häneltä puuttuu voimaa\nainiaaksi sulkea onnensa ovi. Jos Te puolen vuoden tai vuoden\nperästä, tai joskus elämässä sanotte, että vielä tahdotte minut, niin\nolen saanut korvauksen kaikesta mitä olen kärsinyt ja kyynelistä,\njoita en tällä hetkellä jaksa pidättää. Klara.\"\n\nMinussa on ihminen, joka ymmärtää tämän kirjeen ja osaa antaa\narvoa jokaiselle sen sanalle. Minulta ei mene hukkaan mitään ja\nminä käsitän, että olisi onni palata tämän puhtaan, vilpittömän ja\nrakastavan sydämen luo.\n\nMutta minussa on toinenkin ihminen, väsynyt ja haluton elämään,\nihminen, joka kykenee tuntemaan sääliä, mutta ei rakkautta. Tuo\nihminen on kerran pannut rakkauteensa kaikki mitä hänessä oli — ja\ntällä kertaa hän selvästi näkee, että jos hän nyt erkanee, niin ei\nhän ikinä palaa.\n\n\nLokakuun 28 p:nä.\n\nOlen varma, ettei Klara palaa Berliniin. Hän oli jo lähtiessään\nHannoveriin päättänyt, ettei hän palaa. Hän tahtoi välttää\nkiitostani. Ajattelen häntä kaipauksella ja kiitollisuudella ja\nsuren, ettei hänen tielleen sattunut toisellaista miestä kuin minä.\nTässä kaikessa on paljon kohtalon ivaa. Jos minulla Klaraa kohtaan\nolisi ollut edes hitunen siitä rakkaudesta, jolla rakastin Anielkaa,\nniin me jo sen perustukselle olisimme voineet rakentaa kokonaisen\nonnen maailman. Mutta miksikä pettäisin itseäni? Minä kuljen yhä\nvieläkin muistojen ikeen alla. Ajattelen Anielkaa sellaisena,\njommoisena näin hänet Ploszowissa, Varsovassa, Gasteinissa, enkä\nminä voi irroittaa ajatuksiani menneisyydestä. Ajatuksiini on kun\nonkin pantu niin paljon elinvoimaa, ettei niitä saata tappaa. Kuinka\nsaattaisikaan? Vaikeinta on ihmisen unohtaa.\n\nJoka hetki yllätän itseni ajattelemasta Anielkaa. Ja koettaessani\npäästä hänestä eroon johdatan mieleeni, että hän jo on aivan toinen,\nettä hänen tunteensa tulevat kääntymään tai luultavasti jo ovat\nkääntyneet aivan toiselle suunnalle ja etten minä enään ole hänelle\nmitään.\n\nEnnen en tahtonut ajatella tätä, sillä pääni oli haljeta. Nyt\najattelen sitä tahallani, sillä muuten en saattaisi puolustaa itseäni\nääntä vastaan, joka yhä useammin nousee sisässäni kysymään: \"Onko\nhänen syynsä, että hänen täytyy antaa elämä tälle lapselle? Mistä\nsinä tiedät, mitä hänen sydämessään liikkuu? Hän ei olisi nainen,\njollei hän rakastaisi lasta, kun se kerran on tullut maailmaan, mutta\nmistä sinä tiedät, ettei hän ole yhtä onneton kuin sinä.\"\n\nJa ajoittain luulen tietäväni, että hän on vieläkin onnettomampi,\nja silloin tahtoisin uudelleen sairastua keuhkokuumeeseen. Elämä\ntällaisessa kaaoksessa on mahdoton.\n\n\nLokakuun 30 p:nä.\n\nJota enemmän terveyteni palaa, sitä useammin poikkean entisille\nharhateilleni. Lääkäri sanoo minun muutaman päivän perästä voivan\nlähteä. Ja minä lähden, sillä täällä olen liian likellä Varsovaa\nja Ploszowia. Saattaa olla oikullisten hermojeni vaikutusta, mutta\nminusta tuntuu siltä kuin voisin saada rauhaa Rooman Babuinossa.\nEn lupaa olla muistelematta menneisyyttä — päinvastoin tulen\nmuistelemaan sitä aamusta iltaan, mutta muistelemiseni tulee olemaan\nsitä laatua, jolla muistellaan maailmaa luostarisellistä. Ja mistä\nminä tiedän kuinka tulee käymään? En tiedä muuta kuin sen, etten jää\ntänne. Matkalla poikkean Angelin luo. Minulla täytyy Roomassa olla\nAnielkan kuva.\n\n\nMarraskuun 2 p:nä.\n\nMinä jätän Berlinin, minä luovun Roomasta ja palaan Ploszowiin. Olen\naikaisemmin kirjoittanut: \"Hän ei ole minulle ainoastaan rakkain\nnainen, vaan hän on kalleimpani maan päällä.\" Niin juuri. Sanottakoon\nsitä sairaudeksi tai hulluudeksi tai miksi tahansa — yhdentekevää.\nMinussa se on mennyt sieluun ja veriin. Lähden Ploszowiin, palvelen\nhäntä, hoidan ja vaalin häntä — palkakseni en pyydä muuta, kuin että\nsaan nähdä hänet.\n\nIhmettä että minä saatoin ajatellakaan voivani elää näkemättä\nhäntä. Yksi ainoa tädin kirje toi päivänvaloon mitä minussa on\nelänyt kätkettynä. Täti sanoo: \"En ole kirjoittanut meistä, sillä\nminulla ei olisi ollut mitään hauskaa kerrottavaa, ja kun en osaa\nvalehdella, niin olen vaiennut, jotta en tekisi sinua levottomaksi.\nTiedänhän ettet ole terve. Olen suuresti huolissani Kromickin tähden\nja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Vanha Chwastowski näytti minulle\npoikansa kirjeen, josta käy selville, että Kromickin asiat ovat mitä\nhuonoimmalla kannalla ja että häntä itseään uhkaa kanne. Kaikki\novat häntä siellä pettäneet. Hän sai jättiläistilauksen, mutta\nhankinta-aika oli lyhyt eikä hän ehtinyt valvoa tavaran laatua.\nKaikki osoittautuikin huonoksi, turmeltuneeksi ja väärennetyksi\n— ja kaikki hyljättiin — ja lopuksi uhataan Kromickia vielä\noikeudenkäynnillä petoksesta. Suokoon Jumala, että hän pelastuisi\nedes siitä, varsinkin kun hän on aivan viaton. Vähät varojen\nmenettämisestä — pahempi on häpeä. Turhaan vaivaan päätäni\nkysymyksellä, mitä olisi tehtävä ja miten hän olisi pelastettava.\nEn uskaltaisi panna menemään sitä summaa, jonka olen määrännyt\nAnielkalle, mutta onhan Kromicki ehdottomasti pelastettava edes\noikeusjutusta. Anna sinä, Leon, hyvä neuvo, sinä keksit aina\njonkin keinon. En ole Anielkalle enkä Celinalle vielä maininnut\nsanaakaan, sillä varsinkin Anielkan tila huolettaa minua. En epäile,\nettei Anielkasta tule mitä paras äiti, mutta nyt minua monasti\nsuututtaa, sillä kun ihminen menee naimisiin, niin hänen täytyy\nolla valmis kantamaan seuraukset. Mutta Anielka elää sellaisessa\nepätoivossa, ikäänkuin hänen tilansa olisi häpeä. Joka päivä näen\nhänen kasvoistaan, että hän on itkenyt. Vaikea on katsella hänen\nlaihtuneita poskiaan ja silmiään, jotka ovat kuopalla. Ja aina hän\non ikäänkuin purskahtamaisillaan itkuun, ja aina hänen silmissään\non outo kärsimyksen ja nöyryytyksen ilme. En eläissäni ole nähnyt\nnaisen sillä tavalla kantavan tilaansa. Olen koettanut puhua hänelle\njärkeä, olen torunut, mutta mikään ei ole auttanut. Kerron sinulle\ntämän suoraan, vaikka niin suuresti rakastankin häntä. Tai ehkäpä\nminä vanhoilla päivilläni olen kadottanut tarmoni. Ja sitte hän on\nniin herttainen! Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko\ntullut kirjettä? Oletko terve? Mihin aiot lähteä? Miten kauvan viivyt\nBerlinissä? Hän tietää, että minä mielelläni puhun sinusta, ja niin\nhän kyselee tuntikausia. Kunhan Jumala varjelisi häntä ja antaisi\nhänelle voimia kestämään kaikkia niitä kärsimyksiä, mitkä häntä\nodottavat. Minä suorastaan pelkään hänen terveyttään. En sanallakaan\nuskalla mainita hänelle hänen miehensä tukalasta asemasta. Ennemmin\ntai myöhemminhän sen tosin kumminkin täytyy tulla ilmi. Celinallekaan\nen ole maininnut siitä mitään, sillä hän on tavattoman onneton\nAnielkan epätoivosta eikä käsitä minkätähden Anielka katselee\ntilaansa niin traagillisesti.\"\n\nMinkätähden? Yksin minä sen tiedän, koko maailmassa voin yksin minä\nvastata siihen kysymykseen — ja sentähden — palaan Ploszowiin.\n\nEi! hän ei traagillisesti katsele tilaansa, vaan minun pakoani, minun\nepätoivoani, jota hän mielikuvituksessaan on seurannut, suhteemme\nsärkymistä. Tämä suhde oli käynyt hänelle kalliiksi, senjälkeen\nkun hänen monien vaivojen, kärsimysten ja ponnistusten perästä oli\nonnistunut muuttaa se puhtaaksi. Minä katselen tällä hetkellä hänen\nsieluunsa ja ajattelen hänen puolestaan. Hänen tragediansa on minun\ntragediani arvoinen. Siitä hetkestä asti, jolloin minä palasin\nPloszowiin, on tässä tavattoman jalossa sielussa tunne kamppaillut\nvelvollisuuden kanssa. Anielka on tahtonut pysyä uskollisena sille,\njolle hän vannoi uskollisuutta, sillä hänen henkisessä luonnossaan\nei ole tilaa rikokselle eikä valheelle, ja samalla ei hän kuitenkaan\nole voinut voittaa tunnetta mieheen, joka oli hänen ensimäinen\nrakkautensa, varsinkin kun tämä mies oli hänen luonaan, kun hän\nrakasti häntä ja oli onneton.\n\nKuukausimäärät kuluivat mitä kauheimmassa taistelussa. Vihdoin,\nkun tuli levon hetki, kun hän luuli tunteen kehittyneen niin\nyliluonnolliseksi sielujen ystävyydeksi, ettei siitä ollut vaaraa\nmielen puhtaudelle eikä vannotulle uskollisuudelle, meni kaikki\nyhtäkkiä rikki, ja hän jäi yksin, sielussa samallainen tyhjyys kuin\nminulla. Siinä syy hänen nykyiseen kärsimykseensä.\n\nMinä luen hänen sielustaan niinkuin kirjasta - ja sentähden palaan.\n\nVasta nyt näen niinikään, että luultavasti en olisi jättänyt häntä,\njos olisin ollut aivan varma siitä, että hänen tunteensa kestää\nkaikki vaiheet. Ei edes eläimellinen mustasukkaisuus, joka täyttää\nsydämen raivolla ja mielikuvituksen iljettävillä kuvilla niistä\noikeuksista, joita toinen nauttii, olisi voinut riistää minua irti\ntuosta naisesta, joka oli minun maailmani. Mutta minä luulin lapsen,\nennenkuin se vielä oli maailmassakaan, ottaneen haltuunsa kaikki\nhänen tunteensa, minä luulin hänen tulleen likemmä miestään ja\nainiaaksi pyyhkineen minut pois sydämestään.\n\nMinä en kokonaan erehdykään. En tule olemaan hänelle sitä mitä\nolin enkä varsinkaan sitä mitä olisin voinut olla, jolleivät asiat\nolisi kääntyneet näin päin. Minä olisin voinut jäädä hänen ainoaksi\nkalleudekseen, siksi olennoksi, joka sitoi hänet elämään ja onneen\n— siksi en enään tule. Mutta niin kauvan kuin hänessä kytee edes\nkipunakin tunnetta minua kohtaan, en lähde, sillä en voi lähteä enkä\ntiedä minne lähtisin.\n\nPalaan siis ja alan puhaltaa tuohon kipinään ja lämmitellä sen\nääressä. Jollen sitä tekisi, kuolisin ehdottomasti.\n\nLuen uudelleen tädin sanat: \"Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy\nsinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Miten kauvan viivyt\nBerlinissä?\" — enkä saa niistä kylläkseni. Tuntuu aivan siltä kuin\nolisin ollut kuolemaisillani nälkään ja joku odottamatta olisi\nojentanut minulle leipäpalasen. Minä syön — ja mieleni tekee itkeä\nkiitollisuudesta. Ehkäpä Jumalan armo nyt alkaakin koittaa minulle.\n\nMinä tunnen, että näinä viime päivinä olen muuttunut ja että entinen\nminäni on kuollut. En enään tule nousemaan hänen tahtoaan vastaan,\nkannan kaikki, rauhoitan häntä, jopa pelastan hänen miehensäkin.\n\n\nMarraskuun 4 p:nä.\n\nMietittyäni asiaa olen vielä jäänyt Berliniin pariksi päiväksi.\nSe on suuri uhraus, sillä töin tuskin saatan pysyä täällä, mutta\nhuomasin kuitenkin parhaaksi lähettää edellä kirjeen, joka vie tiedon\ntulostani. Sähkösanoma olisi voinut pelästyttää Anielkan, samoin\näkillinen tuloni. Lähetin iloisen kirjeen ja panin loppuun niin\nsydämelliset terveiset Anielkalle, ettei olisi luullut välillämme\nkoskaan tapahtuneen mitään. Hänen täytyy ymmärtää, että olen\nalistunut kohtalooni ja että palaan sellaisena, jommoinen aikaisemmin\nolin.\n\nTäti varmaan on aavistanut, että tulen.\n\n\nVarsovassa marraskuun 6 p:nä.\n\nTänä aamuna saavuin tänne. Täti odotti minua Varsovassa.\n\nPloszowissa voidaan aika hyvin. Anielka on levollisempi. Kromickilta\nei viime aikoina ole tullut mitään tietoja.\n\nTäti raukka huudahti minut nähdessään: \"Mitä sinulle on tapahtunut,\nLeon!\" Hän ei ole tietänyt mitään sairaudestani, ja luonnollisesti ei\nniin pitkä sairaus ole voinut mennä jälkiä jättämättä. Lisäksi ovat\nhiukseni niin harmaantuneet ohimojen kohdalta, että olen ruvennut\nmiettimään eikö niitä pitäisi värjäyttää. En nyt tahdo mistään\nhinnasta olla vanha enkä näyttää vanhalta.\n\nMutta tätikin on viime aikoina tavattomasti muuttunut. Eihän siitä\nole niin pitkä aika, kun näimme toisemme, mutta ero oli nähdäkseni\nääretön. Hänen kasvoistaan oli kadonnut entinen tarmokas ilme,\nja piirteet olivat käyneet ikäänkuin liikkumattomiksi. Huomasin\npaikalla, että hänen päänsä hiukan vapisee, varsinkin kun hän\ntarkkaavasti kuuntelee. Kun levottomana kysyin hänen vointiaan,\nvastasi hän luonteensa mukaisella suoruudella:\n\n— Gasteinissa voin erinomaisesti, mutta nyt on kaikki kääntynyt\npahempaan päin, ja minä tunnen, että aikani pian on lopussa.\n\nHetken perästä hän jatkoi:\n\n— Kaikki Ploszowskit kuolevat halvaukseen — minun vasen käteni\npuutuu joka aamu. Mutta mitäpä niistä. Tapahtukoon Jumalan tahto.\n\nEikä hän enään suostunut puhumaan asiasta. Sensijaan neuvottelimme\npitkältä, miten voisimme auttaa Kromickia. Päätimme suurintenkin\nuhrausten uhalla estää asiaa menemästä oikeuteen. Estää häntä\nmenemästä kumoon emme olisi voineet muuta kuin itse menemällä\nkumoon — tuskin sitenkään — ja siihen ei Anielkankaan tähden\nsopinut päästää asioita kehittymään. Ehdotin että me, saatuamme\noikeudenkäynnin onnellisesti vältetyksi, kutsuisimme Kromickin\nkotimaahan ja hankkisimme hänelle maatilan. Jumala tietää, että koko\nluontoni nousi vastakynteen, kun vain ajattelinkin hänen asumistaan\nyhdessä Anielkan kanssa, mutta minä olin valmis tyhjentämään senkin\nkalkin, jotta uhri olisi täydellinen.\n\nTäti lupaa antaa hänelle yhden ulkotaloistaan Ploszowin naapuruudessa\nja minä tarvittavan pääoman, mikä kaikki on kuuluva Anielkan\nmyötäjäisiin. Kromickin täytyy ainoastaan luvata kerta kaikkiaan\nluopua liikeyrityksistä.\n\nEnsi tilassa lähetämme täältä hänen avukseen asianajajan,\nvarustettuna kaikilla oikeudenkäyntiä varten tarvittavilla neuvoilla.\n\nKeskustelun päätyttyä rupesin kyselemään Anielkasta, ja täti kertoi\nlaveasti. Muunmuassa hän mainitsi hänen jo suuresti muuttuneen ja\nrumentuneen. Tämän kuullessani tunsin hellyyteni vain kasvavan.\nMikään ei enään saata vieroittaa häntä minun sydämestäni.\n\nHän on minulle rakkain maailmassa.\n\nOlisin tänään, heti neuvottelumme päätyttyä, halunnut lähteä\nPloszowiin, mutta täti on väsynyt ja tahtoo olla täällä yötä. Olin\ntunnustanut hänelle, että minulla oli ollut keuhkokuume, ja minä\naavistan, että hän jäi tänne minun tähteni, jotten joutuisi matkalle\nsadeilmalla.\n\nOn nimittäin koko päivän satanut.\n\nEmme muutenkaan olisi päässeet lähtemään tänään ja huomenna\nluultavasti emme lähde ennenkuin illalla. Kromickin asia on\nkiireellinen. Huomenna täytyy heti käydä puhuttelemassa asianajajaa\nja lähettää hänet kiireen kautta matkaan.\n\n\nLokakuun 7 p:nä.\n\nMe saavuimme Ploszowiin kello seitsemän tienoissa illalla; nyt on\nkeskiyö ja koko talo nukkuu. Jälleennäkeminen ei pahasti järkyttänyt\nhäntä, Jumalan kiitos. Hän astui minua vastaan hämillään, epävarmana\nja pakoittamalla. Hänen silmissään oli häpeää ja pelkoa, mutta minä\npäätin lujasti tervehtiä häntä vapaasti ja luontevasti, ikäänkuin\neilen olisimme eronneet. Ja niinmuodoin sain kaiken sovituksen ja\njuhlallisuuden vältetyksi. Niin pian kuin hän oli tullut näkyviini,\nriensin nopeasti hänen luokseen, ojensin käteni ja huudahdin\niloisesti:\n\n— Kuinka sinä voit, rakas Anielka? Minun tuli niin ikävä teitä, että\nsiirsin merimatkani tuonnemmaksi.\n\nJa hän ymmärsi paikalla, että minä rakensin sovintoa, että minä\npalasin hänen luokseen ja uhrasin itseni hänen rauhansa vuoksi.\nHetkeksi kuvastui hänen kasvoillaan niin suuri mielenliikutus, että\nminä pelkäsin hänen voimiensa pettävän. Hän tahtoi sanoa jotakin,\nmuttei saanut sanaa suustaan, painoi ainoastaan lujasti kättäni. Minä\npelkäsin hänen purskahtavan itkuun.\n\nEn kuitenkaan antanut hänelle siihen aikaa. Jatkoin kiireesti\nentiseen tapaani:\n\n— Kuinka kävi kuvan? Päähän jo oli valmis, kun lähditte, eikö totta?\nAngeli ei niin pian lähetä sitä, hän sanoi minulle itse, että siitä\ntulee hänen mestariteoksensa. Luultavasti hän panee sen näytteille\nWienissä, Münchenissä ja Parisissa. Onneksi minä tilasin toisenkin\nkappaleen, sillä muuten me olisimme saaneet odottaa vielä vuoden.\nMutta minä tahdoin kun tahdoinkin itse omistaa sinut.\n\nHänen täytyi, huolimatta kaikesta mitä hänen sydämessään liikkui,\nyhtyä minun äänilajiini, varsinkin kun täti ja Celina rouva\nsekaantuivat keskusteluun. Niin kuluivat ensi hetket. Kaikki\nmitä minä sanoin oli petosta meidän molempien tunteita vastaan.\nNäyttelin kuitenkin kaiken iltaa uskollisesti osaani, vaikka\ntunsin ponnistuksen pusertavan hikeä otsaltani. Olin vielä heikko\näskeisen sairauden jälkeen, ja väkivallanteko oli todella ääretön!\nNäin Anielkan pitkin iltaa kauhistuksella ja mielenliikutuksissaan\nkatselevan kalvenneita kasvojani ja harmaantuneita ohimojani.\nNäin hänen aavistavan mitä minä olin kokenut. Mutta minä kerroin\nberliniläisistä vastuksistanikin leikkiä lyöden. En uskaltanut luoda\nkatsettani hänen muuttuneeseen vartaloonsa, jottei hän huomaisi minun\nnäkevän muutosta ja luulevan, että inhoan häntä. Illan kuluessa alkoi\nminua muutaman kerran pyörryttää, mutta minä jaksoin hallita itseni,\nja hän näki kasvoissani ainoastaan iloisuutta, syvää kiintymystä ja\nsamalla täydellistä alistumista asiain tilaan. Hän on hyvin herkkä,\nhän tuntee ja ymmärtää kaikki, mutta minä voitin omatkin odotukseni:\nkäyttäydyin niin vapaasti ja luontevasti, että hänen täytyi uskoa\nminun vihdoinkin ajattelevan: \"Ihmisen pitää alistua siihen, mikä\non ylivoimaista.\" Jos hänen sieluunsa vielä oli jäänyt joitakin\nepäilyksiä, niin täytyi hänen heti ensi hetkessä ymmärtää ainakin se,\nettä minä yhä rakastan häntä kuten ennen, että hän yhäti on entinen\njumaloitu Anielkani.\n\nJa minä näin, että hän tässä lämmössä alkoi virota. Saatoin todella\nylpeillä, sillä olin heti paikalla tuonut valonsäteen taloon,\njossa oli vallinnut alakuloinen mieliala. Täti ja Celina rouvakin\nhuomasivat sen. Hyvää yötä sanoessani Celina rouva lausuikin suoraan:\n\n— Jumalan kiitos että tulit. Täällä tuli heti paikalla rattoisempaa.\n\nAnielka puristi sydämellisesti kättäni ja kysyi:\n\n— Ethän nyt heti lähde?\n\n— En, Anielka, vastasin, — nyt en lähde ensinkään. Ja minä riensin\ntai oikeammin pakenin huoneeseeni yläkertaan, sillä minä tunsin\nvoimieni loppuvan. Hätäni oli illan kuluessa koonnut rintaani niin\npaljon kyyneliä, että olin tukahtumaisillani. Pienet uhraukset\nnäkyvät kysyvän enemmän voimia kuin suuret.\n\n\nLokakuun 8 p:nä.\n\nMinä olen niin usein toistanut: \"Hän on minulle kallein\nmaailmassa\", ja naista täytyy todella rakastaa enemmän kuin\nelämää, ei yksin naisena, vaan kalleimpanaan maailmassa, jottei\nnäiden asianhaarojen vallitessa pakenisi hänen luotaan. Pelkästään\nfyysillinen vastenmielisyys karkoittaisi minut jokaisen toisen\nläheisyydestä. Se, että jään ja tulen jäämään tämän luokse, panee\nminut taasen ajattelemaan, että rakkauteni yhtäkaikki mahtaa\nolla sairaalloisuutta, jokin hermojen epänormaalisuus, jota ei\nolisi, jos olisin tavallisessa mielessä terve ihminen. Nykyajan\nihmisellä, joka panee kaikki hermojen laskuun ja tajuaa kaikki, ei\nole edes sitä lohdutusta, jonka hänelle saattaisi antaa vakaumus\nhänen uskollisuudestaan. Sillä kun hän sanoo itselleen: sinun\nuskollisuutesi ja lujuutesi on tauti eikä mikään ansio, niin hänelle\njää vain yksi kärsimys entisten lisäksi. Jos tieto tällaisista\nasioista tekee ihmisten elämän yhä mahdottomammaksi, niin miksi me\nniin kovin pidämme elämästä kiinni?\n\nVasta tänään päivän valossa huomasin, kuinka kovin Anielkan kasvot\novat muuttuneet — ja sydäntäni kouri, kun sitä katselin. Hänen\nhuulensa ovat paisuneet; ennen niin tahraton otsa on kadottanut\nkirkkautensa ja puhtautensa. Täti oli oikeassa. Hänen kauneutensa\non todella mennyt. Ainoastaan silmät ovat entisen Anielkan. Mutta\nminulle siinä on kylläksi. Nuo muuttuneet kasvot ainoastaan lisäävät\nhellyyttäni ja sääliäni — ja hän käy yhä entistäänkin rakkaammaksi.\nVaikka hän tulisi kymmenen kertaa rumemmaksi — niin minä aina tulen\nrakastamaan häntä. Olkoon tunteeni tautia — hyvä! Olen siis sairas\nenkä halua parantua — kuolen tähän tautiin mieluummin kuin mihinkään\nmuuhun.\n\n\nMarraskuun 9 p:nä.\n\nKoittaa aika, jolloin hänen tilansa muuttuu ja kauneus palaa.\nTulin tänään ajatelleeksi sitä ja samalla miettineeksi mimmoiseksi\nsuhteemme on muodostuva tulevaisuudessa ja voiko sitä uhata jokin\nuusi muutos. Olen varma, että ei. Minä tiedän jo mitä on elää\nilman häntä enkä enään tee mitään, joka antaisi hänelle aihetta\nkarkoittaa minut luotaan. Hän puolestaan pysyy sinä mikä on. En enään\nvähimmässäkään määrin epäile, ettei hän tarvitsisi minua voidakseen\nelää, mutta tiedän myöskin, ettei hän koskaan itselleenkään tule\nnimittämään tunnettaan muuksi kuin suureksi sisaren rakkaudeksi.\nYhdentekevää, mikä tuo tunne itse asiassa on — hänen silmissään se\naina pysyy ihanteellisena sielujen kiintymyksenä, siis sallittuna,\nkoska se olisi mahdollinen myöskin sukulaisten kesken. Jos olisi\ntoisin, alkaisi hän paikalla käydä sotaa itseään vastaan.\n\nTässä asiassa en erehdy. Kuten jo olen sanonut, kävi suhteemme\nhänelle kalliiksi senjälkeen kun hän sai sen muuttumaan puhtaaksi.\nPysyköön se sellaisena, kunhan se vain on hänelle rakas!\n\n\nMarraskuun 10 p:nä.\n\nMikä väärä luulo, että nykyajan ihmisten tunteellisuus vähenisi!\nVälistä tulen ajatelleeksi, että on aivan päinvastoin. Se, jolla\nei ole kahta keuhkoa, hengittää voimakkaammin yhdellä, ja meiltä,\nnykyajan ihmisiltä, on otettu pois kaikki mistä ihminen ennen\neli. Jäljelle on jäänyt vain ärtyneemmät ja herkemmät hermot kuin\nentisajan ihmisellä. Sitäpaitsi punaisten solujen puute meidän\nveressämme yhä muodostaa epänormaalisia ja sairaalloisia tunteita;\nsiitä ihmisen tunnetragedia pikemmin suurenee kuin vähenee. Se\nsuurenee sentähden, että entisajan ihminen rakkauden kilpailussa\nsaattoi löytää lohdutusta joko uskonnosta tai yhteiskunnallisten\nvelvollisuuksien täyttämisestä. Nykyaikainen ihminen ei sitä\nenään löydä. Ennen oli siveellinen luonne hillitsemässä tunteiden\nliikavauhtia — nyt katoavat siveelliset luonteet ja niiden täytyykin\nkadota skeptillisyyden takia, joka hajoittavasti vaikuttaa sieluun.\nSe syö ihmissielua kuin basilli, se on hermojen fysiologisten\nmielitekojen avulla pehmentänyt ja hävittänyt sen vastustuskyvyn,\nhermojen, jotka lisäksi ovat sairaat. Nykyaikainen ihminen tajuaa\nkaikki, mutta jää aivan neuvottomaksi.\n\n\nMarraskuun 11 p:nä.\n\nKromickilta ei pitkiin aikoihin ole tullut tietoja. Anielkakaan\nei ole saanut kirjettä. Minä lähetin hänelle sähkösanoman, jossa\nilmoitin, että asianajaja on lähtenyt matkaan, sekä heti perässä\nkirjeen — mutta minun täytyi lähettää kaikki menemään umpimähkään,\nkoska ei tiedetä missä hän tällä hetkellä on. Hän saa kyllä aikoinaan\nsekä sähkösanoman että kirjeen, mutta milloin — sitä en varmaan\ntiedä. Vanha Chwastowski on kirjoittanut pojalleen, ehkäpä hän\naikaisemmin saa vastauksen.\n\nVietän nykyään tuntikausia Anielkan seurassa, eikä kukaan häiritse\nminua, sillä Celina rouva itse, jolle olemme uskoneet millä kannalla\nasiat ovat, on pyytänyt minua valmistamaan Anielkaa vastaanottamaan\nuutista, jonka hän minä päivänä hyvänsä voi saada Kromickilta\nitseltään. Minä olenkin jo kertonut Anielkalle pelkääväni, etteivät\nhänen miehensä yritykset onnistu, mutta tein sen ikäänkuin olisi\nollut kysymys ainoastaan omista epäilyksistäni. Sanoin hänelle, ettei\nhänen pidä surra, vaikka Kromickin asiat menisivätkin kokonaan nurin.\nSe saattaisi monessa suhteessa olla paraskin ratkaisu, koska hänen\nelämänsä siitä lähtien kävisi rauhalliseksi. Sain hänet kokonaan\ntyyntymään. Kromickille lainaamistani rahoista ei kannattanut olla\nlevoton, ne eivät missään tapauksessa voisi mennä hukkaan. Vihdoin\npuhuin tädin tuumista. Hän kuunteli minua verraten tyynesti ja\nkiihtymättä. Hän näkyy pääasiassa ammentavan voimia siitä, että\ntuntee rakastavan sydämen sykkivän läheisyydessään, ja tätä sykintää\nei häneltä enään tule puuttumaan. Minä rakastan häntä nykyään\nenemmän kuin sanoin voin lausua — hän näkee sen, hän lukee sen koko\nolennostani. Kun minun onnistuu tehdä hänet iloiseksi, saada hänet\nhymyilemään, niin valtaa minut sellainen riemu, ettei se tahdo mahtua\nminuun. Minun rakkaudessani on jotakin siitä sokeasta kiintymyksestä,\njota palvelija tuntee jumaloitua herratartaan kohtaan. Ajoittain\nminut valtaa vastustamaton tarve langeta polvilleni hänen eteensä.\nMinulla on aina se tunne, että oikea paikkani on hänen jalkainsa\njuuressa. Hänen on mahdoton käydä minun silmissäni rumaksi, muuttua,\nvanheta — minä olen valmis kaikkeen, minä tyydyn kaikkeen, minä\njumaloin kaikkea.\n\n\nMarraskuun 12 p:nä.\n\nKromicki ei enään ole elävien joukossa. Ratkaisu lankesi päällemme\nkuin ukkonen. Jumala varjelkoon Anielkaa, ettei hänen terveydelleen\ntulisi vahinkoa! Tänään toi sähkösanoma tiedon, että Kromicki,\nsyytettynä petoksesta ja vankeusrangaistuksen uhkaamana, on surmannut\nitsensä. Odotin mitä muuta tahansa, mutta en tätä. Kromicki ei\nenään elä! Anielka on vapaa! — mutta kuinka hän jaksaa sen\nkantaa? Muutaman tunnin aikana olen nyt yhä uudelleen ja uudelleen\nlukenut sähkösanoman ja minusta tuntuu siltä kuin näkisin unta. En\nuskalla pitää sitä totena, vaikka nimi Chwastowski sähkösanoman\nalla takaa, että se on tosi. Olenhan minä tietänyt, että tämän\ntäytyy loppua huonosti, mutta en luullut lopun tulevan näin äkkiä\nja muodostuvan näin traagilliseksi. Ei, sellainen ajatus ei ole\njohtunut mieleenikään! Minä olen kuin päähän lyöty. Jollei järkeni\nnyt sekaannu, niin kestävät aivoni mitä tahansa. Olen auttanut\nKromickia kerran aikaisemmin ja aivan hiljan lähetin asianajajan\nhänen avukseen, minulla ei siis tarvitse olla omantunnonvaivoja.\nTosin kerran koko sielustani toivotin hänelle kuolemaa, mutta sitä\nkiitettävämpää oli, että kuitenkin pelastin hänet. Ja nyt tulee\nkuolema vastoin kaikkia ponnistuksiani — ja Anielka on vapaa!\nKummallista: minä tiedän tämän kaiken, mutta en sittenkään usko\nsitä. Olen ikäänkuin tainnoksissa. Kromicki oli minulle vieras,\nhän oli suurimpana vastuksena elämäni tiellä. Tämä vastus on nyt\npoissa, minun riemullani ei siis pitäisi olla rajaa eikä määrää, ja\nkuitenkaan en uskalla iloita, ehkäpä sentähden, että minä pelkään\nAnielkan puolesta. Ensimäinen ajatukseni sähkösanoman saatuani oli:\nmiten käy Anielkan? kuinka hän kestää tämän tiedon? Varjelkoon Jumala\nhäntä! Hän ei rakastanut miestään, mutta tässä tilassa saattaa\npelästys tappaa hänet. Rupean ajattelemaan, että hänet on vietävä\npois täältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä onni, että sähkösanoma tuotiin minun huoneeseeni eikä\nruokasaliin tai salonkiin. En tiedä kuinka olisin voinut hillitä\nitseäni ja olla näyttämättä minkä vaikutuksen se teki. Pitkiin\naikoihin en saattanut hillitä itseäni. Vihdoin läksin tädin luo,\nmutta en heti näyttänyt sähkösanomaa hänellekään, vaan aloin:\n\n— Kromickilta on tullut huonoja uutisia.\n\n— Mitä? mitä on tapahtunut? kysyi täti.\n\n— Täti ei nyt pelästy.\n\n— Joko hän on haastettu oikeuteen? Joko?\n\n— Ei... pahemmin on... nimittäin hän on kyllä jo haastettu\noikeuteen, mutta ei maalliseen.\n\nTäti rypisti kulmakarvojaan.\n\n— Mitä sinä sanot, Leon?\n\nSilloin näytin hänelle sähkösanoman. Kun täti oli sen lukenut, kävi\nhän aivan sanattomaksi, meni rukoustuolin luo, polvistui, peitti\nkasvot käsiinsä ja vaipui rukoukseen.\n\nVihdoin hän nousi ja lausui:\n\n— Se voi maksaa Anielkan hengen. Mitä me teemme?\n\n— Hän ei saa tietää mistään, ennenkuin lapsi on syntynyt.\n\n— Miten me voimme häntä suojella? Kaikki ihmiset tulevat puhumaan\nasiasta ja tietysti myöskin sanomalehdet. Miten me voimme häntä\nsuojella?\n\n— Rakas täti, puutuin puhumaan, — en tiedä muuta kuin yhden keinon.\nMeidän täytyy lähettää noutamaan tohtoria tänne ja sanoa hänelle,\nettä hänen on terveydellisistä syistä määrättävä Anielka matkalle.\nMinä vien silloin hänet ja Celina rouvan Roomaan, jossa minulla on\noma talo. Siellä voin suojella häntä kaikilta tiedoilta. Täällä se\nkäy vaikeaksi, varsinkin kun palvelijat pian saavat tietää asian.\n\n— Mutta sietääkö hänen terveytensä matkustamista?\n\n— En tiedä, se täytyy lääkärin sanoa. Lähetän noutamaan häntä vielä\ntänä päivänä.\n\nTäti piti ehdotustani hyvänä. Parempaa todella emme voineet\nkeksiä. Päätimme uskoa salaisuuden Celina rouvalle, jotta hän\nolisi apunamme suunnittelemassa matkaa. Palvelijoita on ankarasti\nkielletty kertomasta nuorelle rouvalle mitään uutisia. Sanomalehdet,\nsähkösanomat ja kaikki kirjeet, olivat ne sitte osoitetut kenelle\ntahansa, ovat vietävät minun huoneeseeni.\n\nTäti oli pitkän aikaa kuin tajuttomana. Hänen silmissään on itsemurha\nsuurimpia rikoksia, mihin ihminen voi langeta, — sääliin, jota\nhän tuntee vainajaa kohtaan, liittyy niinmuodoin surua, kauhua ja\nsoimausta. Hän toistelee toistelemistaan: \"hänen ei ollut lupa tehdä\nsitä, kun hän tiesi tulevansa isäksi\". Mutta minä puolestani otaksun,\nettei hän ehkä ollut saanut tuota tietoa ensinkään. Viime aikoina\nhänen varmaan oli täytynyt kuumeisesti rientää paikasta paikkaan\nsitä mukaa kuin hänen sotkeutuneet ja ryöppynä vyöryävät asiansa\nvaativat. Minä en rohkenisi häntä tuomita ja tunnustan suoraan, etten\nsaata olla tavallani kunnioittamatta häntä. Onhan ihmisiä, jotka\nsyytettyinä konnuuksista tai tuomioistuimen päätöksen jo langettuakin\ntutkimusvankilassa juovat samppanjaa ja viettävät iloisia päiviä. Hän\nei ole koskaan ollut sellainen — hän tahtoi kuolemallaan puhdistaa\nitsensä epäoikeutetuista syytöksistä. Ehkäpä hän muisti kuka oli. En\najattelisi häntä tällaisella myötätunnolla, jos hän nurin menneiden\nasioittensa vuoksi olisi surmannut itsensä. Muistan mitä periaatteita\nhän puolusti Gasteinissa. Jos minun rakkauteni on hermotauti, niin\nhänessä varmaan oli rahatauti. Kun ei rahanteko onnistunut, kun tuo\npohja meni hänen jalkainsa alta, niin oli hänen edessään samallainen\ntyhjyys, jommoisen minä näin edessäni Berlinissä. Ja mikä häntä\nsilloin olisi pidättänyt kuolemasta? Anielka? Hän tiesi, että pidämme\nhänestä huolen — ja lisäksi — ehkäpä hän tunsi, ettei hän erittäin\nsuuresti rakastanut häntä. Joka tapauksessa minä olen pitänyt häntä\nhuonompana ihmisenä kuin hän oli. En olisi uskonut hänellä olevan\ntällaista tarmoa — ja tunnustan tehneeni hänelle väärin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin jo laskenut kynän kädestäni, mutta palaan vieläkin häneen, koska\nunesta ei voi olla kysymystäkään. Kirjoittaessa ovat ajatukseni\ntyynemmät eikä mylly päässäni pidä niin pahaa melua kuin muuten.\nAnielka on vapaa, Anielka on vapaa! — minä toistelen noita\nsanoja yhä uudestaan ja uudestaan enkä sittenkään käsitä niiden\nkoko merkitystä. Minä tunnen, että olen tulemaisillani hulluksi\nilosta, mutta samalla minut tuontuostakin valtaa tavaton pelko.\nOlisiko minulle todella alkamassa uusi elämä? Mitä tämä on? Onko se\nkohtalon ansa, vai tahtooko Jumala nyt armahtaa minua sanomattomien\nkärsimysteni ja rakkauteni takia? Tai ehkäpä löytyy jokin olemisen\noikeus, jokin mystillinen voima, joka vihdoinkin antaa naisen häntä\nenimmin rakastavalle miehelle — en tiedä! Minulla on vain se tunne,\nettä ääretön aalto on temmannut minut ja kaikki minun ympäriltäni\nharjalleen, sulattaen itseensä kaiken inhimillisen tahdon ja kaikki\nihmisten ponnistukset...\n\nMinun piti taasen keskeyttää, sillä vaunut, jotka lähetettiin\nnoutamaan lääkäriä, palasivat tyhjinä. Tohtori ei voinut tulla.\nHänellä on tänään leikkaus, mutta hän lupaa tulla huomisaamuna. Hänen\ntäytyy asua täällä Ploszowissa, kunnes lähdemme matkaan — ja saattaa\nmeidät Roomaan. Siellä kyllä sitte saamme toisia...\n\nOn jo myöhäinen yö. Anielka nukkuu eikä aavista mikä häntä uhkaa,\nkuinka täydellinen muutos on tapahtunut hänen elämässään... Kunhan\nuni toisi hänelle onnea ja rauhaa! Hän sitä kyllä ansaitsisi. Ehkäpä\nJumalan armo tästäpuoleen koittaakin hänelle?...\n\nHermoni ovat sellaisessa jännityksessä, että kun vain korvaani sattuu\nkoirien haukunta ulkokartanoilta tai yövartian kalistimen ääni, niin\naina pelästyn jonkun viestin taasen olevan tulossa ja tunkemassa\nsuoraa päätä Anielkan luo.\n\nKoetan rauhoittua ja selitän itselleni, että tämä kumma pelko johtuu\nlevottomuudesta Anielkan tähden ja etten olisi levoton, jollei\nAnielka olisi tässä tilassa. Vakuuttelen itselleni, että pelko menee\nmenojaan, kunhan kaikki on ohitse, ja että sitte alkaa uusi elämä.\n\nTäytyy tottua ajatukseen, ettei Kromicki elä... Tämä ratkaisu tuottaa\nminulle onnea, josta en ole voinut uneksiakaan, mutta ihmisessä on\nmuuan siveellinen tunto, joka kieltää häntä iloitsemasta, vaikkapa\nkysymyksessä olisi vihollisenkin kuolema. Kuolemassa piilee muutenkin\naina kauhu. Ruumiin likeisyydessä puhellaan aina hiljaa... Sentähden\nen minäkään uskalla iloita.\n\n\nMarraskuun 13 p:nä.\n\nKaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn. Tohtori saapui aamulla ja\nselitti, tutkittuaan Anielkaa, ettei matkasta voi olla puhettakaan,\nsillä se olisi Anielkalle suorastaan hengenvaarallinen. Hänen tilansa\nedistyminen ei ole aivan normaalinen. Kuinka kiusallista olikaan\nkuunnella tuota lääkärikieltä, jossa jokainen sana tuntui kuolemalla\nuhkaavan rakastettua olentoa! Uskoin lääkärille huolemme, ja hän\nsanoi minulle, että olisi parasta kahdesta vaarasta valita pienempi.\n\nHänen neuvonsa kiihoitti minua ja teki minut tavattoman levottomaksi,\nsillä hän kehoitti meitä tarpeellisten valmistusten perästä kertomaan\nAnielkalle hänen miehensä kuolemasta. En voi kieltää, ettei hän\njossakin määrin olisi oikeassa. Hän päättelee näin: \"Jos herrasväki\nsaattaa olla aivan varma, että voitte estää tietoa vielä muutamaan\nkuukauteen tulemasta rouva Kromickin korviin, niin luonnollisesti\non parasta, ettei sanota hänelle mitään — mutta jollei salaaminen\nonnistu, niin on paras ensin valmistaa häntä ja sitte sanoa totuus.\nJos hän äkkiä saa kuulla uutisen, niin voi tapahtua toinenkin\nonnettomuus.\"\n\nMitä nyt on tehtävä? Järjestän Ploszowin täydelliseen piiritystilaan.\nEn päästä taloon ihmisiä, kirjeitä, sanomalehtiä, kiellän\npalvelijoita puhumasta, jopa katselemastakin... Sillä minä sain\ntänään tarpeeksi selvän todistuksen siitä, miten tällaiset uutiset\nsaattavat vaikuttaa, vaikka niitä on edeltäpäin valmistettukin.\nMeidän täytyi nimittäin vihdoinkin sanoa Celina rouvalle koko totuus.\nHän pyörtyi kaksi kertaa ja sai kouristuskohtauksia, jotka olivat\ntekemäisillään minut hulluksi, sillä minä pelkäsin, että koko talo\nkuulisi hänen itkunsa. Eikä hän kuitenkaan ollut vävypoikaansa\nerittäin kiintynyt. Mutta hänkin pelästyi pääasiassa Anielkan tähden.\n\nOlen lääkärin neuvoa vastaan enkä ikinä tule siihen suostumaan. En\nsaata sanoa hänelle: Anielka ei rakastanut miestään — ja juuri siitä\nsyystä tulee hänen kuolemansa sitä kauheammin järkyttämään häntä.\n\nTässä ei ole kysymys surusta, jonka herättää rakkaan henkilön\nkuolema — on kysymys tunnonvaivoista. Anielka tulee soimaamaan\nitseään siitä, ettei hän rakastanut häntä enemmän, sillä silloin\nolisi elämäkin ollut hänelle rakkaampi. Turhia, epäoikeutettuja\ntunnonvaivoja, sillä Anielka teki kaikki, mitä ihminen tahdollaan\nsaattaa tehdä. Hän käski tahtoaan ja totteli sitä — hän työnsi\nluotaan rakkauteni ja pysyi puhtaana ja uskollisena. Mutta täytyy\ntuntea tämä äärimmilleen arka ihmislapsi, ennenkuin tietää, miten\nomantunnonvaivat saattavat kalvaa häntä ja miten hän saattaa\nruveta hautomaan, eikö tämä kuolema olekin jonkin hänen salaisen\ntoivomuksensa mukainen, eikö hän joskus ole ikävöinyt vapauttaan,\neikö hän ole tahtonutkin tätä kuolemaa, vaikkei milloinkaan ole\nrohjennut lausua sitä julki? Hiukset nousevat pystyyn päässäni, kun\najattelen tätä, sillä koska Kromickin kuolema lisäksi avaa hänelle\nuuden elämän, niin hänhän yhtaikaa saa kaksi pelästystä, kaksi iskua.\nSitä ei ymmärrä tohtori eikä täti eikä Celina rouva.\n\nEi! Hänen ei pidä saada tietää mitään.\n\nKuinka onnetonta, ettei hän saata matkustaa!\n\nSillä käy vaikeaksi, miltei mahdottomaksi vartioida häntä. Kasvotkin\ntulevat täällä kertomaan hänelle mitä on tapahtunut. Jokainen sana,\njokainen katse voi kiinnittää hänen huomionsa ja herättää hänessä\nmitä erilaisimpia epäilyksiä. Tänään hän hämmästyi lääkärin äkillistä\ntuloa, ja kuulin Celina rouvalta, että hän oli kysellyt: minkätähden\nhän tuli? Onko jotakin vaarallista? Kaikeksi onneksi täti säilytti\nmielenmalttinsa ja vastasi, että lääkäriltä aina tällaisina aikoina\non kysyttävä neuvoa, ja kokemattomuudessaan uskoi Anielka häntä heti\npaikalla.\n\nKuinka saatan esimerkiksi estää palvelijoita näyttämästä\nsalaperäisiltä? He tekevät tietenkin jo varoituksistani ja\nkäskyistäni johtopäätöksensä ja saavat varmaan pian tietää mitä on\ntapahtunut.\n\nYksin tiheään saapuvat sähkösanomatkin jo herättävät huomiota. Tänään\nsain Bakusta Chwastowskilta toisen sähkösanoman, jossa hän kysyy\nminne Kromickin ruumis on vietävä. Vastasin, että se toistaiseksi on\nhaudattava sinne. Pyysin vanhaa Chwastowskia Varsovasta lähettämään\nvastauksen ja samalla raha-osoituksen sähköteitse, jotta nuorella\nChwastowskilla olisi rahaa menoihin. Mutta en edes tiedä, voiko\nVarsovasta lähettää Bakuhun tuollaista osoitusta.\n\n\nMarraskuun 13 p:nä.\n\nKatselin juuri eilispäivän lehtiä. Kahdessa oli sähkösanoma\nKromickin kuolemasta. Jos nuori Chwastowski on pannut menemään\ntuon sähkösanoman, niin on hän varmaan tullut hulluksi. Palvelijat\ntietävät jo kaikki. Heidän kasvonsa ovat sen näköiset, että\nminä ihmettelen, kuinka ei Anielka kiinnitä niihin huomiota.\nPäivällispöydässä hän oli iloinen ja harvinaisen vilkas. Panen\ntoivoni tohtoriin, joka on täällä. Hän välittää vähät Kromickin\nkuolemasta, voi siis huoleti jutella ja laskea leikkiä Anielkan\nkanssa — ja opettaa häntä pelaamaan sakkia. Sensijaan Celina rouva\nsaattaa minut epätoivoon. Jota iloisemmaksi Anielka tänään kävi, sitä\nmustemmaksi musteni hänen hahmonsa. Olen ankarasti moittinut häntä\nsiitä.\n\n\nMarraskuun 14 p:nä.\n\nOlemme kaikki tohtorin kehoituksesta saapuneet Varsovaan. Anielkalle\nsanottiin, että huoneisiin Ploszowissa täytyy tehdä lämpöjohdot,\njoten meidän joksikin viikoksi on muutettava Varsovaan. Matka rasitti\nhäntä suuresti. On paha ilma. Iloitsen kuitenkin, että tulimme\ntänne, sillä täällä olen varmempi palvelijoistani. Talo on jonkun\nverran epäjärjestyksessä. Joukko kuvia on otettu esiin kääröistään.\nVäsymyksestään huolimatta tahtoi Anielka nähdä niitä, ja minä toimin\nhänen oppaanaan. Sanoin hänelle, että armain unelmani aina on ollut\nnäyttää hänelle Roomaa. Hän vastasi hiukan surumielisesti:\n\n— Minä ajattelen Roomaa niin usein, mutta joskus minusta tuntuu,\netten ikinä pääse sinne.\n\nSydäntäni kouri, sillä minä pelkään nykyään kaikkea, enteitäkin, ja\nolen valmis jokaisessa sanassa näkemään uhkaa. Vastasin kuitenkin\niloisesti:\n\n— Minä lupaan sinulle juhlallisesti, että pääset sinne — ja\npitkäksi aikaa.\n\nKummallisen pian ihmisluonto tottuu jokaiseen asiantilaan ja ottaa\nhaltuunsa uudet oikeutensa. Vaistomaisesti olen jo ruvennut katsomaan\nAnielkaa omakseni ja vartioin häntä kuin omaani ikään.\n\nTohtori oli sittenkin oikeassa. Me teimme viisaasti, kun muutimme\nVarsovaan. Ensinnäkin on apu täällä aina likempänä; sitte saatamme\ntäällä olla vastaanottamatta vieraita, kun Ploszowissa olisi ollut\nvaikea ajaa ihmiset pois portilta. Ja varmaan monet monituiset\ntuttavat olisivat tulleet \"valittamaan surua\". Sitäpaitsi oli\nPloszowiin jo ehtinyt kokoontua eräänlainen salaperäinen,\nsynkkä ilmapiiri, jossa minun iloinen puheeni tuntui suorastaan\nloukkaavalta. Pelkään tosin, ettemme voi estää tuota mielialaa\nmuodostumasta Varsovassakin, mutta ainakin tulee Anielkalla täällä\nolemaan kaikellaista ajankulua — kaupungin elämähän aina tarjoaa\ntuhansia vaikutelmia, kun hän sensijaan Ploszowissa olisi tullut\ntarkanneeksi jokaista muutosta ympäristössään.\n\nKaupungille ei hän koskaan tule menemään yksin ja muutenkin vähän.\nTosin tohtori määrää hänelle liikettä, mutta siihen olen jo keksinyt\nkeinon. Talossani on tallirakennusten takana suuri puutarha, jonka\naitaa pitkin kulkee puusta tehty kävelyrata. Annan varustaa tämän\nradan lasiseinillä, niin Anielkan sopii käyttää sitä kävelypaikkanaan\ntalvella ja yleensä pahalla ilmalla.\n\nÄärettömän kuluttava on kuitenkin tämä alituinen pelko, jossa elämme.\n\n\nMarraskuun 15 p:nä.\n\nKuinka se on tapahtunut? Mistä syystä? Mistä epäilys on tullut hänen\npäähänsä? En saata aavistaa. Tänään aamiaispöydässä hän äkkiä nosti\npäätään, katsahti meihin vuoronperään, tarkkaavasti, ja virkkoi:\n\n— En tiedä mikä siinä on, mutta minusta tuntuu siltä kuin te kaikki\nsalaisitte minulta jotakin.\n\nMinä tunsin kalpenevani, ja Celina rouva kävi aivan neuvottomaksi,\nmutta minun rakas, kelpo tätini pysyi kylmäverisenä ja rupesi\npaikalla kiusoittelemaan Anielkaa.\n\n— Niin teemmekin, sanoi hän. — Me olemmekin salanneet sinulta,\nettet ole aivan teräväpäinen, mutta nyt saat sen tietää. Leon\nvalitteli eilenkin, ettet ikinä opi pelaamaan sakkia sentähden, että\nsinulta täydellisesti puuttuu kombinatsionikykyä.\n\nMinä tyynnyin, kävin paikalla kiinni keskustelun päähän ja rupesin\nnauramaan ja laskemaan leikkiä. Anielka läksi näennäisesti\nrauhoittuneena huoneeseensa, mutta minä olen varma, ettei meidän\nonnistunut kokonaan poistaa hänen epäluulojaan ja että minun\niloisuuteni ehkä saattoi tuntua hänestä oudolta. Täti ja Celina rouva\nolivat kauhistuksissaan, ja minutkin valtasi epätoivo. Ymmärsin\nnimittäin täydellisesti kuinka voimattomat meidän ponnistuksemme\nolivat ja kuinka mahdotonta oli pitää asiaa salassa. Luultavasti\nAnielka epäilee meidän salaavan joitakin raha-asioita koskevia\ntietoja. Mutta miten käy, kun ei viikon eikä kahden eikä kuukauden\nperästä kuulu kirjettä Kromickilta? Mitä me silloin sanomme hänelle?\nMiten me selitämme hänen vaitiolonsa?\n\nPäivällisaikaan saapui tohtori. Kerroimme hänelle heti mitä oli\ntapahtunut — ja hän rupesi uudelleen selittämään, että Anielkan\ntäytyy saada kuulla totuus.\n\n— Sillä, sanoi hän, — tietysti rouva Kromicki ennen pitkää rupeaa\nkaipaamaan kirjeitä ja epäilemään pahinta.\n\nMinä koetin poistaa tätäkin syytä ja sanoin, että silloinhan hänen\nepäilyksensä pahimmassa tapauksessa valmistaa häntä vastaanottamaan\ntietoa.\n\n— Kyllä, vastasi tohtori, — mutta pitkä-aikainen levottomuus\nosaltaan valmistaa elimistöä huonosti siihen tehtävään, joka sitä\nodottaa ja joka suotuistenkin olosuhteiden vallitessa ei suinkaan ole\nhelppo.\n\nSe on mahdollista, mutta sydämeni suorastaan pakahtuu pelosta.\nKaikella on rajansa, myöskin inhimillisellä rohkeudella. Jokin\nminussa nousee epätoivoisesti tätä vastaan. Jokin ääni sanoo minulle:\nei! Täti ja Celina rouva ovat kun ovatkin päättäneet huomenna\nilmoittaa hänelle koko totuuden. Minä en mitenkään tahtoisi suostua\nsiihen. En ole aavistanut, että ihminen siihen määrään saattaisi\npeljätä jotakin asiaa. Mutta onhan kysymyksessä Anielka.\n\n\nMarraskuun 16 p:nä.\n\nIltaan asti kävi kaikki hyvin — illalla tuli äkkiä verensyöksy.\nTiesinhän minä sen!... Kello on kolme yöllä. Hän on nukkunut. Tohtori\non hänen luonaan. Minun täytyy pysyä tyynenä — minun täytyy! Hänen\ntähtensä, jotta edes joku meistä pysyisi järjissään. Minun täytyy!\n\n\nMarraskuun 17 p:nä.\n\nLääkäri sanoo taudin ensi jakson kehittyvän säännöllisesti. Mitä se\nmerkitsee? Merkitseekö se, että hän kuolee?\n\nKuume ei ole korkea. Näin kuuluu aina olevan kahden ensi päivän\naikana. Hän on täysin tajuissaan, on ainoastaan väsynyt ja voimaton,\nmutta hänellä ei ole paljon tuskia. Tohtori sanoo kuitenkin, että\nkuume tulee nousemaan neljäänkymmeneen asteeseen. Hän saa kauheita\ntuskia, hän tulee pyörtymään, jalat paisuvat — kaiken tämän on hän\nmeille luvannut!\n\nTulkoon samalla myöskin maailman loppu!\n\nOi Jumala, jos tämä kaikki tapahtuu minun rangaistuksekseni, niin\nminä vannon, että lähden pois. Lupaan, etten näe häntä elämässäni —\nkunhan Sinä vain pelastat hänet!\n\n\nMarraskuun 18 p:nä.\n\nEn vielä ole ollut hänen luonaan. Valvon hänen ovensa edessä, mutta\nen mene sisään, koska pelkään, että hän voisi tulla huonommaksi tai\nkuume nousta, jos hän näkisi minut.\n\nAjoittain tulee päähäni kauhea ajatus. Minusta tuntuu siltä kuin\nvoisin menettää järkeni ja hulluuden puuskassa surmata Anielkan.\nSentähden pakoitan itseni kirjoittamaan — ja tulen kirjoittamaan\nkoko ajan, koska siten saatan pysyä tasapainossa ja pitää ajatukseni\nkurissa.\n\n\nMarraskuun 19 p:nä.\n\nOlen oven läpi kuullut hänen äänensä ja hänen valituksensa. Tässä\ntaudissa ovat tuskat kauhistuttavat. Tohtori sanoo, että kaikki\nkäy kuten pitää, mutta minä sanon, että se on kauheaa! Täti kertoi\nAnielkan alituisesti ojennelleen käsiään, tarttuneen hänen ja äidin\nkaulaan ja rukoilleen apua. Mutta häntä ei voi auttaa.\n\nTuontuostakin hän menee tainnoksiin. Tuskat yhä kasvavat. Hänen\njalkansa ovat jo aivan turvoksissa.\n\nTohtori ei vielä lupaa mitään. Hän sanoo, että voi käydä sekä hyvin\nettä huonosti. Sen me tiedämme hänen sanomattaankin! Kuume on\nneljässäkymmenessä asteessa. Hän on vielä tajuissaan.\n\n\nMarraskuun 20 p:nä.\n\nNyt sen tiedän. Kukaan ei ole sitä minulle sanonut, mutta minä\ntiedän sen varmasti: hän kuolee! Sanon sen täydessä tajunnassa,\nolen miltei tyyni. Anielka kuolee! Tänä yönä, kun istuin hänen\novensa edessä, näin sen yhtä selvästi kuin nyt näen auringon.\nEräänlaisessa sielullisessa tilassa näkee ihminen asioita, joita\nei hän tavallisissa oloissa aavista edes unissaan. Varhain aamulla\nnäytettiin kaikki minulle kuin yhdessä väläyksessä. Olisi luullut\njonkun siirtävän siteen pois silmiltäni ja aivojeni edestä. Mikään\nmaailmassa ei voi pelastaa Anielkaa. Minä tiedän sen paremmin kuin\nkaikki lääkärit.\n\nJa juuri sentähden en enään raatele itseäni. Mitä hyötyä siitä olisi?\nEi minulle enempää kuin hänellekään. Meidän tuomiomme on langetettu.\nOlisin sokea, jollen näkisi, että väkevä voima, kokonainen maailma\non meitä eroittamassa. Mikä se on ja miksi sitä sanotaan — sitä en\ntiedä. Tiedän vain, että jos lankeaisin polvilleni, löisin otsani\npermantoon ja vannottaisin ja rukoilisin tätä voimaa, niin vuoret\nsiirtyisivät — mutta se ei heltiäisi.\n\nKoska ei enään mikään muu kuin kuolema voi ottaa Anielkaa minulta —\nniin hänen täytyy kuolla.\n\n\nMarraskuun 21 p:nä.\n\nTänään tahtoi Anielka nähdä minua. Täti vei kaikki muut pois\nhuoneesta, koska hän arveli sairaan haluavan uskoa äitinsä huostaani,\nkuten olikin. Minä sain nähdä armaani, elämäni sielun. Hän on\nyhä täydelleen tajuissaan. Silmät loistavat. Tuskat ovat poissa.\nKaikki jäljet hänen viime tilastaan ovat kadonneet, ja kasvot ovat\nkuin enkelin. Hän hymyili minua vastaan, ja minä hymyilin hänelle\ntakaisin. Eilisestä asti tiedän mikä meitä odottaa, ja minusta\ntuntuu jo siltä kuin olisin kuollut. Hallitsen sentähden mieltäni\ntäydellisesti. Hän tarttui käteeni ja rupesi puhumaan äidistään,\nsitte katseli hän minua kauvan, ikäänkuin syövyttääkseen minut\nsieluunsa, ennenkuin hänen silmänsä sammuvat. Sitte hän lausui:\n\n— Älä pelkää, Leon, minä voin paljon paremmin, mutta tahtoisin\njoka tapauksessa, että sinulle jäisi jotakin minulta... Minun ehkä\nei pitäisi tehdä tällaista tunnustusta niin heti mieheni kuoleman\njälkeen, mutta koska minäkin voin kuolla, niin sanon sinulle nyt,\nettä olen rakastanut sinua hyvin, hyvin paljon.\n\nMinä vastasin: \"Tiedän, tiedän, armaani!\" Pitelin hänen kättään,\nja me katselimme toisiamme silmästä silmään. Ensi kerran eläissään\nhymyili hän minulle ikäänkuin hän olisi ollut morsiameni. Ja minä\nkihlasinkin hänet sillä hetkellä, ja valani oli kestävämpi kuin\nkaikki ajalliset valat. Meidän oli silloin hyvä olla, vaikka meitä\nvarjosti suru väkevä kuin itse kuolema. Lähdin hänen luotaan vasta\nkun tultiin sanomaan, että pappi oli saapunut. Anielka pyysi vielä,\netten pelästyisi papin tuloa. Hän ei ollut kutsunut häntä sentähden,\nettä hän luuli kuolevansa, vaan sentähden, että ihmisen aina\nsairauden aikana täytyy olla valmiina.\n\nPapin lähdettyä palasin hänen luokseen. Hän oli valvonut monta yötä\nja nukahti väsymystään. Hän nukkuu paraikaa. Jahka hän herää, viivyn\nhänen luonaan, kunnes hän uudelleen menee uneen.\n\n\nMarraskuun 22 p:nä.\n\nHän voi paljon paremmin. Celina on mielettömänä ilosta. Minä yksin\ntiedän mitä se merkitsee. Tohtorin ei olisi tarvinnut sanoa minulle,\nettä suolihalvaus on odotettavissa.\n\n\nMarraskuun 23 p:nä.\n\nAnielka kuoli tänä aamuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\nRoomassa joulukuun 5 p:nä.\n\nMinusta olisi voinut tulla sinun onnesi, mutta minusta tuli\nsinun onnettomuutesi. Minä olen vikapää sinun kuolemaasi, sillä\njos minä olisin ollut toinen ihminen, jollen minä olisi ollut\nvailla kaikkea elämän pohjaa — niin olisit sinä säästynyt niiltä\nmielenliikutuksilta, jotka sinut surmasivat.\n\nMinä ymmärsin sen jo silloin, kun sinä elit viime hetkiäsi\nmaailmassa, ja vannoin, että tulen sinun luoksesi. Minä kihlasin\nsinut kuolinvuoteesi ääressä, ja minun ensimäinen velvollisuuteni on\nolla luonasi.\n\nJätän äidillesi omaisuuteni. Täti on löytävä lohdutusta Kristuksen\nrakkaudesta sinä lyhyenä aikana, joka hänellä vielä on jäljellä. Ja\nminä tulen sinun luoksesi. Minun täytyy.\n\nLuuletko etten pelkää kuolemaa? Pelkään, sillä en tiedä mitä haudan\ntakana on, ja näen ainoastaan kauhistuttavaa pimeyttä. En tiedä onko\nsiellä mitään, vai onko siellä jokin olotila vailla ääriä ja aikaa,\nvai kantaako jokin taivaankappaltenvälinen tuuli sielua tähdestä\ntähteen, antaen sille matkalla yhä uusia ilmestysmuotoja; en tiedä\nonko siellä ääretön rauhattomuus vaiko yhtä ääretön rauha, rauha\ntäydellinen, rauha, jommoisen ainoastaan Ikivoima ja Ikihyvyys taitaa\nantaa.\n\nMutta jos minun tunnuslauseeni \"en tiedä\" on saattanut sinulle\nkuoleman — niin kuinka minä voisinkaan jäädä tänne elämään?\n\nJota enemmän siis pelkään, jota enemmän siis _en tiedä_, sitä enemmän\nen voi päästää sinua sinne yksinäsi — en voi, Anielkani — vaan\ntulen.\n\nMe tulemme siellä joko vaipumaan ikuiseen _ei mihinkään_ tai yhdessä\nastumaan ikuisuuden tietä, mutta tänne, missä me olemme niin paljon\nkärsineet, jääköön jälkeemme vain äänettömyys.\n\n\n\n"]