Nuori Kurt Lagerberg ja voimamies Pat O'Brien joutuvat pakenemaan Pekingin levottomuuksia ja suuntaavat kohti Borneota. Matka halki Itä-Aasian vesien on täynnä vaaroja, kuten kiinalaisia merirosvoja, hirmumyrskyjä ja salaperäisiä vihollisia. Seikkailu vie retkeläiset Shanghaista aina ihmissyöjien saarille saakka.
Axel Kerfven 'Keltaisen lohikäärmeen kynsissä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2779. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KELTAISEN LOHIKÄÄRMEEN KYNSISSÄ
Seikkailuja Kiinassa ja Itä-Aasian vesillä
Kirj.
AXEL KERFVE
Suomentanut
Edv. Ukkonen
Seikkailukirjasto N:o 6
Porissa, Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1938.
SISÄLTÖ:
I. Matka Borneolle alkaa, mutta aluksi joudutaan kiinalaisten
rosvojen keskelle.
II. Seikkailuja Shanghaissa ja onnettomuutta ennustava kohtaus
III. Salaperäinen lentokone ja pelastava satama.
IV. Salaliitto Formosalla ja hieno kaappaus.
V. Taistelu hirmumyrskyä ja kuolemaa vastaan. Pat putoaa
mereen.
VI. Ihmissyöjien alus ja salaperäinen turkkilainen.
VII. Mustafa Yskub ohjaa retkeläiset salaperäiseen satamaan.
VIII. Vaarallinen ansa.
IX. Gorilla ja malaijipalvelija.
X. Mungon mestarinäyte.
XI. Epätoivoinen yritys viimeisellä hetkellä.
XII. Kuolemarummut. Hieno tempaus. Vihdoinkin perillä.I luku.
Matka Borneolle alkaa, mutta aluksi joudutaan kiinalaisten rosvojen keskelle.
Sota oli mullistanut kaikki. Pekingissä ei enää ollut turvallista. Nuori Kurt Lagerberg, joka ei vielä ollut täysi-ikäinen, mutta joka siitä huolimatta oli ehtinyt kokea monta jännittävää seikkailua hajoamaisillaan olevassa Kiinan ikivanhassa valtakunnassa, luki huolestunein ilmein sähkösanomaa, jonka hän juuri oli saanut Lontoosta, isännältään konsuli Charles Willneriltä. Tämä oli, samoin kuin Kurt itsekin, syntyään pohjoismaalainen, mutta siirtynyt jo vuosia sitten Kaukoitään. Shanghaissa hän oli toiminut viimeksi kotimaansa konsulina ja hoitanut suurta liikettään, mutta muuttanut Englantiin, kun liiketoiminta Kiinassa oli käynyt täysin mahdottomaksi.
Kurt Lagerbergin vieressä istui kookas, niinikään konsulin palveluksessa oleva mies, jonka tukka ohimoilla jo vivahti hiukan harmaaseen. Tämä mies oli muuan konsulin varastonhoitajia ja nimeltään Pat O’Brien. Hän oli todellinen voimamies, joka oli ollut mukana epälukuisissa jännittävissä seikkailuissa sekä maalla että merellä, ja jonka kanssa nuori Kurt Lagerbergkin oli ehtinyt kokemaan yhtä ja toista.
— No, nuori herra? kysyi Pat syvällä bassoäänellään. — Mitä konsuli sanoo?
— Tässä on määräys, että meidän on lähdettävä Pekingistä, vastasi Kurt hitaasti.
— Mihin meidän nyt on lähdettävä?
— Borneolla olevaan Brunein satamaan.
— Minulla oi ole mitään sitä vastaan, kunhan vain tietäisin, miten pääsemme pois täältä.
— Samaa minäkin sanon. Lähtipä mihin suuntaan tahansa, niin vastassa on aina ryöstäviä ja murhaavia joukkoja.
— Sinäpä sen sanoit! Ja kun kaikki tahtovat päästä käsiksi "valkoisiin paholaisiin", joiksi veljemme keltaihoiset meitä valkoisia ehkä enemmän kuvallisesti kuin kauniisti nimittävät! Eilenkin paistettiin kymmenen valkoihoista elävinä Kaifongissa Keltaisen virran varrella, missä me itsekin sekä konsuli ja hänen tyttärensä jokin aika sitten töin tuskin selvisimme hengissä.
Molemmat istuivat tuokion vaiti, mutta sitten virkkoi Kurt:
— Mikäli olen kuullut, aikoo majuri Brown tänä iltana pienehkön miesjoukon kanssa lähteä Pekingistä matkalle Shanghaihin liittyäkseen sinne saapuneisiin englantilaisiin joukkoihin. Emmekö voisi päästä lähtemään hänen mukanaan? Hänhän antoi meille arvokasta apuaan Keltaisella virralla ja hän on konsuli Willnerin hyvä ystävä.
— Erinomainen ajatus! Minä ryhdyn heti pakkaamaan meidän tärkeimpiä tavaroitamme suureen rautakirstuun. Siihen panen myöskin rahat, jotka eilen suurella vaivalla saimme kiinalaisilta. Kaikki on pian kunnossa, eikä minulla ole mitään poislähtöä vastaan, sillä täällä käy maa totisesti liian kuumaksi jalkojen alla. Mene kohta majurin puheille hänen virastoonsa ja sano hänelle, että jos hän ottaa meidät mukaansa, niin hän saa käytettävikseen kahdet selvät aivot sekä kaksi paria voimakkaita nyrkkejä. Kuinka monta miestä luulet hänen ottavan mukaansa?
— Noin viisikymmentä, luulisin.
— Se riittääkin. Hevoset saamme pahimmassa tapauksessa ostaa itse. Tai ainakin pari muulia, jos hevoset olisivat liian kalliita. Aseet meillä on sekä runsaasti ammuksia. Olosuhteet voivat tuskin missään muuallakaan olla sen pahemmat kuin täällä.
— Siltä tosiaankin tuntuu. Peking on kuohumistilassa ja hyökkäystä odotetaan milloin tahansa. Majuri Brown ei voi muuta kuin noudattaa saamaansa määräystä. Jos hän ottaa meidät mukaansa, olemme ennen yön tuloa jo hyvän matkan päässä.
— Jos kohta saamme matkustaa tavaravaunussa. Mutta jos aiomme lähteä, ovat hetket kalliit. Minä ryhdyn kohta pakkaamaan.
Kurt Lagerberg lähti ja palasi puolen tunnin kuluttua. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä sanoessaan kookkaalle ystävälleen, joka oli melkein päällään pystyssä suuressa rautakirstussa:
— Kaikki on kunnossa! Tunnin kuluttua meidän on tavaroinamme oltava majurin miesten luona. Majuri itsekin oli kovin iloinen päästessään lähtemään pois täältä. Kaupungissa on tuskin enää ketään muita europalaisia. Useimmat ovat jo matkustaneet Shanghaihin, ja monet aikovat jättää Kiinan kokonaan sekä matkustaa kotiin Europaan.
— Kiitoksia paljon! huudahti O’Brien nauraen. — Minä kyllä lähden mieluummin Borneolle seurustelemaan sikäläisten ihmissyöjien ja pääkallometsästäjien kanssa, villeistä orangutangeista, puujumalista ja poppamiehistä puhumattakaan. Sillä jos ihminen kerran elää, pitää elämässä minun mielestäni olla vauhtia. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?
— En ainakaan suostu polkemaan kivi- ja asfalttikatuja niin kauan, kuin olen nuori ja pystyn johonkin muuhun, myönsi Kurt. — Mutta miten me saamme tuon kirstun junaan?
— Tuon? Me ripustamme sen kahden aasin väliin, sillä rikshaa on tällaisessa sekamelskassa mahdoton saada. Ainoakaan kiinalainen ei nyt tee valkoihoisille mitään palveluksia, vaikka hän saisi maksun puhtaassa kullassa. Mutta minä järjestän kyllä sen asian. Toinen juttu sen sijaan on, miten järjestämme passikysymyksen. Puuttuisi vain, että meidät vangittaisiin vakoojiksi epäiltyinä!
— Katsohan tänne, sanoi Kurt, joka tavallisesti otti kaikki seikat huomioon. — Sotilaspassit...
— Eläköön! Silloin me selviydymme loistavasti. Onpa hyvä, että meidän ei tarvitse jäädä tänne mätänemään. Käyhän käsiksi!
Ja niin kävi, että he ajoissa — vaikka tosin viime hetkellä — ehtivät liittymään englantilaisen majuri Brownin johtamaan sotilasosastoon, jonka riveihin heidätkin sijoitettiin jonkinlaisina alokkaina, "monneina", ja ennen pitkää oli joukko matkalla kohti uusia seikkailuja. Kaikki olivat iloisia päästessään lähtemään pois Kiinasta, jossa valkoihoisilla ei enää ollut paljon mitään tekemistä. Kurt ja hänen kookas ystävänsä ainakin olivat sitä mieltä, että kiinalaiset saivat heidän puolestaan tapella niin kauan kuin jaksoivat.
Borneo taas oli heille kummallekin jotakin uutta. Sekä Kurt että O’Brien olivat perin tyytyväisiä päästessään lähtemään sinne. Ja konsuli Willner saisi nähdä, että hän voi luottaa apulaisiinsa yhtä lujasti kuin tähänkin asti.
Asemalla oli kuvaamaton vilske ja vilinä. Juna oli aivan tupaten täynnä. Siinä oli kunnollisia lähetyssaarnaajia sekä kaikkiin kansakuntiin kuuluvia seikkailijoita, mutta ei ainoatakaan kiinalaista. Ja järjestyksestä huolehtivat englantilaiset sotilaat.
— Tämähän tuntuu menevän hienosti, sanoi Pat O’Brien — entinen merimies, joka oli toisenkin kerran joutunut taistelemaan Kiinan ja Intian vesillä merirosvoja vastaan. — Mutta kylläpä olemme joutuneet sekalaiseen seuraan. Tässä junassa on mukana viimeinenkin pohjamuta väkeä, joka ei enää voi tulla toimeen täällä eikä Europassa liioin. Pidä heitä silmällä sillä välin kuin minä otan pienet nokkaunet istuen tuossa kirstulla. Herätä minut sitten, jos sattuu jotakin erikoista!
Hän nojautui niin mukavaan asentoon kuin saattoi tavaravaunun jonkin verran viileätä peltiseinää vastaan ja loi vielä viimeisen silmäyksen toisten matkustajien kirjavaan rykelmään. Joukko oli todellakin kirjava. Toiset makasivat lattialla, toiset istuivat, kolmannet seisoivat. Joka taholla tupruava tupakansavu sekä likaisista vaatteista leviävä haju saivat aikaan, että ilma vaunussa kävi melkein mahdottomaksi hengittää. Mutta Pat O’Brien oli pian siirtynyt unten maailmaan, joka tuskin oli tällä kertaa sen ihmeellisempi kuin todellinenkaan maailma, missä ei koskaan saattanut aavistaa, mitä seuraava hetki toisi tullessaan.
Kurt oli istuutunut lattialle rautakirstun viereen ja hän oli saanut naapurikseen invaliidin, joka oli haavoittunut jokin aika sitten ja oli nyt matkalla kotimaahan. Hän kertoi yhtä ja toista elämyksistään ja sanoi saaneensa sellaisen käsityksen, että kiinalaiset olivat mitä julminta joukkoa, milloin heitä oli riittävän paljon, mutta että he muuten olivat arkoja raukkoja. Nyt hän pelkäsi eniten rosvolaumojen hyökkäystä rautatietä vastaan. Jos rata rikottaisiin, oli jokaisen parasta ajatella viimeisiä terveisiä kotiin.
Tulevaisuuden toiveet eivät siis olleet erikoisen lupaavat. Täytyi vain tyynesti odottaa, mitä tuleman piti. Jollei heillä olisi ollut mukanaan suurta rautakirstua, joka sisälsi konsulille kuuluvia varoja sekä tärkeitä asiapapereita, olisivat he voineet liikkua paljon mukavammin. Mutta nyt heidän täytyi ajatella muutakin kuin omaa turvallisuuttaan. Heidän oli yritettävä saattaa loppuun asti tehtävä, jonka he olivat ottaneet suorittaakseen. Ja kunhan he pääsisivät rannikolle, ei vaara englantilaisten ja heidän laivojensa tykkien suojassa enää olisi niin suuri.
Kurtin täytyi vihdoin nousta seisomaan, jotta hänkin ei vaipuisi uneen. Samassa junan vauhti äkkiä hiljeni ja se pysähtyi kokonaan.
Mitä nyt oli tekeillä?
Tuon kysymyksen saattoi lukea kaikkien vaunussa olevien kasvoilta. Mutta kukaan ei voinut antaa tyydyttävää vastausta. Kaikki kyllä käsittävät kohta, että jotakin oli hullusti. Junan ei pitänyt pysähtyä millekään väliasemalle eikä siihen liioin voitu ottaa lisää matkustajia, koska kaikki vaunut olivat täynnä. Mutta ei liioin voitu olla perilläkään. Pekingistä Shanghaihin on nimittäin linnuntietä noin 1.000 kilometriä, ja tämän matkan kulkeminen vie aikaa, vaikka junan nopeus olikin kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa.
Ihmettelyä ja jännitystä kesti vain muutamia sekunteja. Sitten kuului ankara räjähdys ja maa vavahteli aivan kuin maanjäristyksessä.
Pian sen jälkeen selvisi, mistä oli kysymys. Luotettavien tiedustelijoiden ja uskollisen ratavartijan ansiosta oli juna onnistuttu pysähdyttää ajoissa. Rata oli räjäytetty rikki! Mahdollisuudet matkan jatkamiseen rautateitse olivat siis toistaiseksi olemattomat.
O’Brien, jonka ankara pamaus oli herättänyt, nousi kohta seisomaan. Hän oli kohta selvillä tilanteesta ja sanoi maailman rauhallisimmin ilmein:
— Sellaista on sota! Onpa edes hyvä, että pääsimme jonkin matkaa eteenpäin. Mutta mitä tiedämme tulevista tapahtumista? Mahtavatko nuo roikaleet tehdä lisäksi hyökkäyksen junaa vastaan? Ja miten silloin käy konsulin kallisarvoisen kirstun?
Kesken kaiken täytyi Kurtin nauraa. Vain kirstua ajatteli tuo uskollinen palvelija ja toveri. Omalle kohtalolleen ei häneltä riittänyt ajatustakaan.
— Kirstulla ei ole erikoista hätää, sanoi Kurt hymyillen, sillä se kestää kuulia paremmin kuin me. Mutta meidän puolestamme täytyy tehdä voitavamme sekä itsemme että kirstun pelastamiseksi. Toistaiseksi on majurin asia määrätä, mitä meidän on tehtävä, mutta onhan hauskaa päästä välillä hengittämään hiukan raitista ilmaa, sillä täällä on niin vähän happea, että siitä ei riitä toiseenkaan sieraimeen.
Vaunun ovet tai paremminkin sanoen veräjät temmattiin äkkiä selkoselälleen. Muuan aliupseeri komensi, että vaunusta tuli lähteä kaikkien niiden, jotka eivät halunneet palata samaa tietä takaisin Pekingiin — toisin sanoen kaikkien siviilihenkilöiden.
— No, meitä ei ainakaan lueta siihen ryhmään, sanoi O'Brien reippaasti ja tarttui tukevimmalla otteellaan kirstun toiseen kädensijaan. — Käy kiinni, nuori mies! Tämä kirstu kelpaa jollei muuhun niin ainakin rintavarustukseksi, jos meitä aletaan ampua.
Majuri Brown oli jo kerännyt ympärilleen varsinaiset sotilaansa. Muuan aliupseeri sai hoitoonsa alokkaat, siis myöskin Kurtin ja hänen ystävänsä. Kirstu sijoitettiin paareille ja niillä oli tilaa myöskin edellämainitulle invalidille, jolla oli vain toinen jalka jäljellä. O'Brien, Kurt ja vielä pari muuta miestä ryhtyivät kantamaan paareja seuraten jälkijoukkoa, joka kuljetti mukanaan muun ohella paria hyvää tykkiä ja ammuslaatikoita. Näkyipä mukana olevan joitakin käsikranaattejakin.
— Hienoja kapineita, sanoi O’Brien muhoillen tyytyväisesti, jos ne vain tarjoillaan kunnollisesti ja oikeaan aikaan. Olen todennut sen taistellessani kiinalaisia merirosvoja vastaan Formosan salmessa, kuten ehkä olen jo sinulle kertonut. Mutta kyllä ne ovat kyllin herkullisia maarapujenkin nautittaviksi. Saamme kai piankin nähdä, mihin ne kelpaavat.
No, mitään ampumista ei kuitenkaan kuulunut, ei ainakaan toistaiseksi. Sen sijaan oli edessä pari vuorokautta kestävä vaivaloinen marssi, jonka kestäessä vain tuolloin tällöin pysähdyttiin vähäksi aikaa levähtämään. Kolmantena aamuna tiedustelupartio sitten ilmoitti, että suuri kiinalaisjoukko oli havaittu Intshufun läheisyydessä ja että toinen samanlainen oli leirissä muutaman mailin päässä edellisestä valmiina lähtemään liikkeelle. Tiedustelijat eivät olleet saaneet selville, olivatko viimemainitut edellisten vihollisia, eikä sitäkään, mihin taistelevaan ryhmään kumpikin joukko kuului.
Tilanne oli joka tapauksessa pulmallinen. Perinpohjaisen pohdinnan sekä karttojen tutkistelun jälkeen majuri Brown päätti pyrkiä joukkoineen mahdollisimman pian Intshufuhun, johon oli sijoitettu pieni joukko englantilaisia sotilaita siellä olevien valkoihoisten suojaksi.
Intshufun kaupunkiin päästiin illan hämärtyessä. Sekä ihmiset että eläimet olivat lopen uupuneita. Parin mailin päässä kaupungista, jota kiinalaisten kaupunkien tapaan ympäröi muuri, ja jossa oli varsin siisti europalaisten asuma kaupunginosa, tultiin ensimäisen kerran tekemisiin kiinalaisten kanssa. Sotilaiden onnistui näet saada vangiksi jommankumman kiinalaisjoukon tiedustelija, tyypillinen rosvo. Rosvoilla näet oli näihin aikoihin todelliset herrainpäivät ja he olivat valmiit aina sen palvelukseen, joka maksoi enimmän.
Rosvoa kuulusteltaessa kävi selville, että kiinalaisten johtajana oli pahamaineinen rosvopäällikkö, jonka sekä kiinalaiset että valkoihoiset tunsivat "Keltaisen Paholaisen" nimellä, ja joka oli tunnettu siitä, että hän ei antanut mitään armoa niille, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä. Rosvo oli omasta puolestaan varma, että "Keltainen Paholainen" valmisteli hyökkäystä Intshufuta vastaan ja että ainoakaan kaupungissa oleva valkoihoinen ei jäisi henkiin.
Kaupunkiin päästyään majuri Brown ryhtyi neuvottelemaan kaupungissa olevien englantilaisten sotilaiden komentajan kanssa, mitä nyt oli tehtävä. Kaikki kaupungin portit pönkitettiin lujasti ja kaikkialle asetettiin aseistettuja vartijoita. Rosvoille päätettiin valmistaa mahdollisimman kirvelevä vastaanotto, mutta samanaikaisesti pyydettiin langattoman lennättimen avulla apua lähimpänä olevilta englantilaisilta joukko-osastoilta.
— Tämä alkaa näyttää pahemmalta kuin mitä olimme kuvitelleet, sanoi O’Brien Kurtille majapaikassa heidän saatuaan hiukan ruokaa ja asetuttuaan hetkeksi nauttimaan ansaittua lepoa. — Mutta kirstu on kuitenkin meidän mukanamme, emmekä aio siitä hellittääkään.
Myöskin Kurtin mielestä tuntui hyvää tulevan liian paljon, vaikka hän rakastikin jännitystä ja seikkailuja. Että hänestä olosuhteiden pakosta tavallaan oli tullut englantilainen sotilas, vaikutti kyllä jonkin verran rauhoittavasti. Mutta toiselta puolen ei häntä suurestikaan miellyttänyt ajatus joutua puolustamaan piiritettyä kaupunkia taistelussa, jonka tulos näytti lievimmin sanoen epävarmalta.
Hän olisi varmasti tuntenut olonsa turvallisemmaksi, jos hän todella olisi ollut ihmissyöjien ja pääkallonmetsästäjien keskellä. Kiinan sota ei hänessä herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa eikä hän tahtonut asettua toisen eikä toisen sotivan ryhmäkunnan puolelle. Ja nyt hän kuitenkin joutui, vieläpä sotilaana, mukaan yleiseen sekamelskaan.
Hän kertoi mielipiteistään myöskin ystävälleen Patille, mutta tämä vastasi:
— Ihminen kestää paljon, ennen kuin hän lopullisesti sortuu. Ja on jokseenkin yhdentekevää, kohtaako kuolemansa Englannin kuninkaallisen armeijan alokkaana tai tavallisena siviili-ihmisenä. Pääasia on, että me jollakin tavoin selviämme tästä ja saamme mukaamme konsulin kirstun.
Kirstu tuntui täyttävän O'Brienin ajatukset kokonaan. Hänen oma kohtalonsa huolestutti ilmeisesti häntä paljon vähemmän. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi ollut yksin tuon kirstun puolesta valmis taistelemaan vaikkapa kokonaista armeijaa vastaan. Varmemmaksi vakuudeksi hän lisäsi vielä:
— Borneolle ja Bruneihin meidän on se vietävä. Sellaisen määräyksen me olemme saaneet, ennen kuin jouduimme tähän sotkuun, ja...
— Muureille joka mies! kuului äkkiä ovelta kiukkuinen komennus. — Keltaiset pirut ovat juuri ryhtyneet hyökkäykseen. Heidän lukumääränsä nousee ainakin tuhanteen, kun taas meitä on vain parisataa. Tännepäin!
Ja sitten hän kääntyi molempien "monnien" puoleen jatkaen hiukan halveksivasti:
— Seuratkaa tätä sotilasta 177! Saatte auttaa konekiväärin syöttämisessä. Tästä saatte lisäksi pari käsikranaattia, mutta ne on heitettävä oikein, eikä niitä saa heittää, ennen kuin tilanne on todella vaarallinen... Huomio! Mars, mars!
Ja niin sitä lähdettiin täyttä vauhtia. Sotilaan 177 opastamana Kurt ja hänen ystävänsä joutuivat muurille lähelle erästä kaupungin porttia. Siellä ammuttiin jo parhaillaan hyökkääjiä, jotka liioin eivät kuuluneet säästävän kuulia eikä ruutia. Mutta lakkaamattoman kiväärien paukkeenkin voitti päälletunkeuvien rosvojoukkojen hurja ja verenhimoinen kiljunta.
Sillä kohtaa, mihin Kurt ja hänen irlantilainen ystävänsä oli sijoitettu, oli muuri kärsinyt jonkinlaisia vaurioita — nähtävästi kaupunki oli jo aikaisemmin ollut tekemisissä rosvojoukkojen kanssa. Muurin viereen oli kuljetettu suuret määrät hiekkaa ja kalkkia muurilaastin tekemistä varten, ja samoin oli paikalle tuotu suuria kiviä, joista osa jo oli sijoitettu pahimpien halkeamien ja aukkojen täytteeksi. Kuitenkaan ei muuria vielä oltu ehditty korjata. Jos siis hyökkääjillä olisi ollut käytettävissään keskikokoinen tykki, olisi heidän ollut helppo ampua muuriin riittävän suuri aukko ja sitten...
— Tilaa! huusi muuan luutnantti. — Tykki tähtäysasentoon! Tähdätkää tarkkaan kohti noita lurjuksia, jotka parhaillaan kuljettavat hyökkäysportaita! — Tulta!
Kirkas salama, jota seurasi kova pamaus! Kaikki kävi kädenkäänteessä, ja joka mies teki tehtävänsä täsmällisesti kuin kone. Muurin toiselta puolen kuului entistäkin voimakkaampi, tuhatääninen karjunta, ja sen jälkeen seurasi kuolemanhiljaisuus.
— Sepä osui hyvin, sanoi O’Brien sijoittaessaan laatikollisen uusia ammuksia tykin viereen. Mutta samassa kuului tilannetta tarkastamaan tulleen majuri Brownin ääni:
— Mitä tahansa teettekin, luutnantti, niin muistakaa säästää panoksia, sillä meillä on niitä vähän. On hyvä, jos ne jollakin tavoin saadaan riittämään yli yön. Vastakkaisella portilla oleva majuri Hotburn, joka joukkoineen on ollut täällä pari kuukautta, luottaa enemmän apuväen tuloon. Apuväkeä on nimittäin pyydetty radioteitse, mutta meidän asemamme ei ole vähään aikaan saanut minkäänlaista vastausta.
Majuri aikoi lähteä jatkamaan tarkastuskierrostaan, kun Kurt, jonka kasvot jo olivat jonkin verran ruudinsavun mustaamat, astui rohkeasti esiin, iski kantapäät yhteen, kohotti oikean kätensä kunniantekoon likaantuneen korkkikypärän reunalle ja lausui reippaasti:
— Suokaa anteeksi, majuri!
— Kas, nuori Lagerberghän siinä on, virkkoi majuri sydämellisesti. — Mitä teille kuuluu? Tämä taistelu tuli melko lailla odottamatta, ja tilanne on ilmeisesti paljon vakavampi kuin silloin, kun yhdessä taistelimme merirosvoja vastaan Keltaisen virran rannoilla. Oliko teillä jotakin -erikoista asiaa?
— Suokaa anteeksi, herra majuri, mutta luulin kuulleeni teidän sanovan, että meillä on vähänlaisesti ammuksia?
— No, entä sitten? kuului majurin hiukan sotilaallisen karski vastaus, joka samalla ilmaisi kummastusta tavallisen yksinkertaisen "monnin" moisen tunkeilevaisuuden johdosta.
Kurt ei kuitenkaan menettänyt malttiaan varsin vähällä. Hän katsoi kysyjää suoraan silmiin ja sanoi:
— Mutta meillähän on kalkkia... sammuttamatonta kalkkia!
Majuri sai aiheen näyttää vieläkin kummastuneemmalta ja samanaikaisesti hän kuuli luutnantin huutavan tykkimiehistölle:
— Seis! Ei saa ampua vähään aikaan!
Hyökkäävä rosvojoukko, johon kuului Kiinan pahinta roskaväkeä, ja joka ilmeisesti ei kuulunut mihinkään säännölliseen armeijaan, oli alkanut jälleen karjua sotahuutojaan. Sitä johti muuan tuollainen itsetekoinen "kenraali", jollaiset Kiinassa ovat hyvin yleisiä ja jotka keräävät ympärillensä kaikenlaista yhteiskunnan pohjasakkaa sekä kiertelevät näin kokoonhaalittujen joukkioiden kanssa verottamassa kyliä ja kaupunkeja pistäen saaliit omaan taskuunsa. Nyt odotti Intshufun kaupunkia samanlainen kohtalo.
— Nyt ne hyökkäävät! kuului huuto, ja samassa alkoivat konekiväärit rätistä syösten hyökkääjiä vastaan joukoittain murhaavia luoteja. Majuri Brown sai tärkeämpääkin ajateltavaa kuin kysymyksen, mitä nuori alokas mahtoi tarkoittaa. Hänen adjutanttinsa kiiruhti hänen luokseen tuoden viestin toiselta kaupunginportilta, ja sanitäärit ryhtyivät jo kantamaan pois kuolleita ja haavoittuneita.
Majuri poistui paikalta kiiruhtaakseen toiselle portille neuvottelemaan majuri Hotburnin kanssa, ja samassa muuan aliupseeri viittasi Kurtille. Tämä sijoitettiin konekiväärin miehistöön ja niin hän joutui aivan kaupunginmuurin harjalle.
Aivan muurin ulkopuolella oleva hökkeli oli sytytetty tuleen. Sen valossa Kurt saattoi nähdä, miten kiinalaiset laahasivat paikalle joukoittain risukimppuja, jotka heitettiin muurin ulkopuolella olevan piikkilankaesteen viereen. Risukasa kasvoi kasvamistaan ja uhkasi pian nousta piikkilankaestettä korkeammaksi.
Ihmettelevään kysymykseensä, mitä moinen menettely tarkoitti, sai hän vastauksen ystävältään O’Brieniltä, joka nyt oli ehtinyt hänen rinnalleen:
— Rynnäkkö voi alkaa todenteolla millä hetkellä hyvänsä. Katsohan tuonne! Heillä on mukanaan suuret määrät rynnäkköportaita. Niiden avulla he kiipeävät muurille notkeasti kuin marakatit. Puukot ja tuliaseet tekevät loput. Meidän heikot voimamme ja kurjat aseemme eivät riitä mihinkään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Kurt kääntyi lähellä seisovan kapteenin puoleen, joka näytti melko neuvottomalta ja jakoi määräyksiään jokseenkin umpimähkään. Muutamin sanoin hän selitti kapteenille, millaisia suunnitelmia hänellä oli sammuttamattoman kalkin käyttöön nähden, sekä ehdotti, että kaikki saatavissa olevat irtonaiset kivet sekä kalkki ja hiekka nopeasti kerättäisiin muurin harjalle.
Kapteeni tarttui leukaansa ja huusi äkkiä:
— Joka mies kuljettamaan muurille alhaalta kalkkia, hiekkaa ja kiviä. Luutnantti Lawson, pitäkää huolta, että käsky täytetään nopeasti!
Ulvonta muurien ulkopuolella kasvoi joka sekunti. Vihdoin keltaihoisten laumat hurjasti karjuen vyöryivät eteenpäin, ryntäsivät risukasojen ja piikkilankaesteiden yli sekä suuntasivat rynnäkköportaineen hyökkäyksensä määrättyjä muurinosia kohti. Samaan aikaan ammuttiin kummaltakin puolen raivoisasti. Tykkien jyrinä, konekiväärien rätinä ja kiväärien pauke sulivat yhteen sanoin kuvaamattomaksi meteliksi, josta räjähtävien kranaattien jymähdykset silloin tällöin erottuivat. Mutta kiinalaiset rosvot tunkeutuivat koko ajan eteenpäin aivan uskomatonta kuolemanhalveksimista osoittaen. Portaiden avulla he kiipesivät muureille. Joukko toisensa jälkeen lakaistiin pois, mutta toinen seurasi kohta kintereillä. Hyökkääjiä näytti riittävän loppumattomiin.
Vanha portti kesti kuitenkin. Portin kummallekin puolelle oli muurille nopeasti koottu kalkkia ja kiviä. Majuri Brown, joka jälleen oli palannut tälle portille, kaikkein eniten uhatulle paikalle, käsitti kohta, mistä oli kysymys.
Jokaisen kalkki- ja kivikasan vieressä seisoi pari, kolme lapioin varustettua miestä. Nyt alkoi näytelmä, jota hyökkääjät varmaankaan eivät olleet odottaneet. Rynnäkköportaita ylös kiipeävien kiinalaisten niskaan kaadettiin äkkiä palavaa kalkkia, hiekkaa ja suuria kiviä. Silmät ja suut täyttyivät, pääkallot musertuivat ja portaat murskaantuivat, kuin ne olisivat olleet tulitikuista. Muurin juurella myllertävään joukkoon suunnattiin kiivas kuulasade. Äkkiä hyökkäys keskeytyi kuin taikaiskusta, hyökkääjät pakenivat ja seurasi täydellinen hiljaisuus, jota ainoastaan haavoittuneiden ja kuolevien valitukset häiritsivät.
Silloin piiritetyt kohottivat voimakkaan voitonhuudon, ja tykit suunnattiin siihen kohtaan, johon pakenevat kiinalaiset näyttivät yrittävän jälleen kokoontua. Muutamat, hyvin tähdätyt laukaukset saivat aikaan, että pakenevat hajaantuivat jälleen kuin hirmumyrskyn pyyhkäiseminä jättäen jälkeensä kaikki, mitä he eivät voineet kuljettaa mukanaan, muun ohella suurimman osan kuormastoaan ja arvokasta saalistaan.
Uutta rynnäkköä ei ollut enää pelättävissä.
Intshufun kaupunki ja sen satatuhatta asukasta, joiden joukossa oli useita valkoihoisia, olivat pelastuneet — suureksi osaksi nuoren Kurt Lagerbergin neuvokkuuden ansiosta, hän kun oli keksinyt, että kalkkia ja kiviä voitiin käyttää muuhunkin kuin rikkoutuneiden muurien korjaamiseen. Tästä oli myöskin seurauksena, että ammuksia jäi vielä jäljelle moneksi tunniksi.
— Tuon sinä teit totisesti hyvin, sanoi Pat O’Brien, kun he vihdoinkin pääsivät levähtämään. — Oikeastaan sinulle pitäisi antaa urhoollisuusmitali. Minusta tuntuu, että me voimme jatkaa matkaamme vaikka jo tänään, ainakin jonkin verran lähemmäksi päämäärää. Ja kirstun me tietysti viemme mukanamme.
Kurtin täytyi nauraa kaikesta väsymyksestään huolimatta. Kirstu oli ilmeisesti muuttunut Patin toiseksi minäksi. Mutta tällä kertaa se, samoin kuin he itsekin, oli pelastunut vain nipinnapin.
O’Brien viittasi kahteen käsikranaattiinsa, jotka hän oli sijoittanut viereensä lavitsalle, ja jatkoi:
— Joka säästää, sillä on. Toisella kertaa ei ehkä voidakaan käyttää kalkkia taisteluvälineenä. Pidä sinäkin huoli omistasi! Ei voi koskaan tietää, milloin niitä sattuu tarvitsemaan.
Parin minuutin kuluttua kumpikin oli vaipunut uneen. He heräsivät vasta sitten, kun päivän kuumin aika oli ohi. Heräämisen aiheutti räiskyvä merkkisoitto. Koska he olivat vielä sotalakien alaisia, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin nousta kiireen vilkkaa ja rientää muiden mukana majapaikan edessä olevalle avoimelle paikalle, johon koko joukko-osasto sijoittautui neliöön. Neliön keskelle sijoittuivat molemmat majurit, ja majuri Hotburn piti puheen, jossa lämpimin sanoin kaupungin varusväen puolesta kiitti siitä avusta, jota he olivat saaneet majuri Brownilta sekä tämän miehiltä. Erikoisesti hän kohdisti kiitoksensa nuorelle alokkaalle Kurt Lagerbergille siitä neuvokkuudesta ja rohkeudesta, jota tämä oli osoittanut vaarallisessa tilanteessa.
Puheensa lopuksi hän komensi Kurtin astumaan esiin. Näkyväksi tunnustukseksi Kurtin ansioista majuri kiinnitti hänen rintaansa urhoollisuusmitalin, ja sotilaat osoittivat suosiotaan raikuvin eläköönhuudoin. Kurtia kunnioitettiin siis juhlallisesti ja virallisesti yön ansiokkaimpana sankarina.
Matkan jatkaminen ei kuitenkaan käynyt niin helposti kuin Pat O’Brien oli kuvitellut. Vasta kuukauden kuluttua majuri Brownin joukko saapui Shanghaihin kahakoituaan matkalla useita kertoja kiinalaisten rosvojen kanssa. Sekä Kurt että Pat saivat täällä epämääräiseksi ajaksi lomaa sotapalveluksesta. He ostivat nyt sampaanin ja päättivät lähteä sillä purjehtimaan kohti Borneon länsirannalla sijaitsevaa Brunein satamakaupunkia merellä liikkumaan tottuneen Pat O’Brienin toimiessa kapteenina.
Kirstu oli kyllä yhä vieläkin mukana, mutta merellä vilisi rosvoja! Toiselta puolen liikkui siellä myöskin englantilaisia ja ranskalaisia sotalaivoja. Näihin luottaen "kippari" Pat uskoi heidän onnistuvan pääsemään perille.
II luku.
Seikkailuja Shanghaissa ja onnettomuutta ennustava kohtaus.
Kun Kurt Lagerberg ja Pat O’Brien Intshufun jännittävien tapahtumien ja monien muiden seikkailujen jälkeen vihdoinkin pääsivät Shanghaihin, ei oloja tässä Kiinan suurimmassa kauppakaupungissa mitenkään kannattanut kehua. Ensimäinen silmäys muuten niin vilkasliikenteiseen ja suureen satamaan riitti todistamaan, että kauppa ja meriliikenne olivat melkein täydellisesti lamassa. Useimmat satamassa olevat alukset olivat sotalaivoja, jotka oli lähetetty sinne suojelemaan europalaisten kaupunginosaa sekä pitämään huolta siitä, että kotimaahan haluavat valkoihoiset ilman erikoisia vaaroja pääsivät nousemaan laivoihin. Keltaihoiset pysyttelivät enimmäkseen kiinalaiskaupungin muurien takana, ja työväestön saaminen kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kaupungin kaduilla ennen vallinnut melu oli vaihtunut melkein painostavaksi hiljaisuudeksi, ja kaikki pelkäsivät kiinalaisten hyökkäystä millä hetkellä tahansa. Konsulaateissa työskenneltiin kuumeisesti. Konsuli Willnerin konttorissa sen sijaan oli hiljaista, sillä liiketoimet oli melkein kokonaan lopetettu. Konttorin johtaja oli kuitenkin saanut määräyksen odottaa Pekingistä saapuvia Kurtia ja Patia sekä antaa näille erinäisiä lisäohjeita, ennen kuin nämä ryhtyisivät jatkamaan matkaansa Bruneihin Borneosaarella. Matkaa oli yli kolmesataa penikulmaa, ja heidän piti ainakin osaksi suorittaa se jollakin englantilaisella laivalla.
Kurt ja Pat yrittivät noudattaa saamaansa ohjetta. Etsittyään turhaan kolme päivää sopivaa laivaa he kuitenkin tulivat yksimielisiksi siitä, että oli paljon parempi hankkia dshonkki, muuan noita aluksia, jotka ovat aivan yleisiä Kiinan vesillä. Sellainen alus ei myöskään kovin helposti joutuisi kiinalaisten merirosvojen saaliiksi. Miehistön saaminen alukseen ei liioin kohtaisi vaikeuksia, sillä olihan kaupungissa suuret määrät työttömiä europalaisia merimiehiä, jotka ottaisivat vastaan millaisen toimen tahansa vain päästäkseen pois Shanghaista.
Dshonkin ostamisesta ei kuitenkaan tullut mitään, vaan he saivat tyytyä keskikokoiseen sampaaniin, jossa oli suurehko raakapurje sekä aluksen keskiosassa hyvin vaatimaton, matoista ja bamburuo’oista kyhätty katos. Kurt paransi aluksen varustuksia moottorilla, jonka hän polkuhintaan osti eräältä ranskalaiselta silkkikauppiaalta. Moottori oli erinomaista valmistetta ja myyjä väitti, että se oli melkein uusi. Lisäksi myyjä luovutti kolmesataa litraa bensiiniä.
Alus tuli siten paljon huokeammaksi kuin mikään dshonkki. Dshonkit ovat sampaaneja suurempia, kaksimastoisia aluksia, ja niihin tarvitaan luonnollisesti myöskin enemmän miehistöä ja muita varusteita. Toiselta puolen taas oli sampaani pitkällä matkalla vähemmän turvallinen. Pääasia kuitenkin oli, että päästiin jatkamaan matkaa, ja että ohjauksesta oli huolehtimassa Pat O’Brienin tapainen tottunut merimies. Tällä tavoin oli yritettävä päästä ainakin Taiwaniin Formosan saarella, missä sitten oli tilaisuus miettiä, miten päästäisiin jatkamaan matkaa Filippiineillä sijaitsevaan Luzoniin. Kaiken kaikkiaan oli matka kaikkein vaarallisimpia, koska sen kestäessä saattoi milloin tahansa joutua tekemisiin sekä saarilla että mantereella toimivien merirosvojen kanssa.
Tämän varalta oli hyvä hankkia mukaan riittävä varasto aseita ja ammuksia sekä koettaa, mikäli mahdollista, pyrkiä siihen, että retkeläiset itsekin näyttäisivät keltaihoisilta, joita kenenkään ei kannattanut ryhtyä ryöstämään.
Jo aikaisemmin — ja varsinkin niissä taisteluissa, joita he olivat joutuneet käymään Keltaisen virran merirosvoja vastaan — oli varsinkin Kurt menestyksellä esiintynyt kiinalaispuvussa sekä käyttänyt tällaista pukua ainakin jonkinlaisena suojapukuna eli "overhaalarina". Varsinkin eräässä vaarallisessa tilanteessa hänellä oli ollut suurta hyötyä kiinalaispuvustaan. Jos he nyt lähtisivät purjehtimaan kiinalaisaluksella, jossa ei olisi yhtään kiinalaista, niin sellainen alus ilman muuta vaikuttaisi epäilyttävältä. Paljon parempi oli sitten heidän kaikkien pukeutua kiinalaisiksi ja yrittää selviytyä hankkimallaan kiinalaisella sanavarastolla, joka käsitti joukon jokapäiväisiä puheenparsia. Ennen kaikkea heidän tietysti piti yrittää pysyä loitolla muista kiinalaisista niin hyvin maissa kuin merelläkin.
Tähän tapaan Kurt järkeili ja hän ilmaisi ajatuksensa ystävälleen Patille, joka kohta suostui olemaan mukana tuollaisissa naamiaisissa. Tosin hän huomautti, että jos heidän petoksensa tulisi ilmi, ei heillä olisi paljon elonaikaa jäljellä. Ennen kuin päätöstä ryhdyttäisiin panemaan täytäntöön, sanoi Pat, pitäisi heidän yrittää saada käsiinsä pari reipasta merimiestä sekä pestata heidät miehistöksi alukseensa. Siinä mielessä he lähtivät Patin tuntemaan merimieskapakkaan, joka sijaitsi satama-alueen tienoilla Venäläis-Kiinalaisen Pankin läheisyydessä.
Kapakka oli täynnä kansaa. Melkein kaikki maailman kansakunnat olivat edustettuina. Kaikki, tai ainakin useimmat, olivat työttömiä raukkoja, jotka eivät halunneet mitään muuta niin hartaasti kuin tilaisuutta päästä pois Kiinasta ja eroon kaikista kiinalaisista. Varaa oli siis valita, mutta heidän piti valita hyvin, ja siksi he päättivät alusta alkaen olla varovaisia.
Se seikka, että edessä oli pitkä purjehdusmatka, ei merkinnyt niinkään paljon. Sen sijaan oli viisainta olla puhumatta mitään siitä, että he aikoivat pääkallonmetsästäjien asuinpaikoille. Saattoihan nimittäin olla mahdollista, että siellä jouduttiin ojasta allikkoon. Eiväthän kiinalaiset sentään kohta katkaisseet uhriensa päitä eivätkä liioin syöneet näitä. Siksi oli parasta olla mainitsematta matkan määrää.
Molemmat toverukset istuutuivat muutaman kulmapöydän ääreen, mistä heidän oli erinomaisen hyvä tilaisuus silmäillä ympärilleen avarassa huoneistossa. Heti kohta he totesivat, että täällä ei ollut paljonkaan jälkeä siitä melusta ja vilkkaudesta, joka muuten on ominaista kaiken maailman merimieskapakoille. Vain muuan ryhmä herätti erikoista huomiota. Se istui jonkin matkan päässä heistä, ja siihen kuuluvat miehet kuluttivat varsin reippaassa tahdissa juomatavaroita, joiden tilaamisesta ja maksamisesta huolehti venäläiseltä vaikuttava mies. Tällä oli päässään jonkinlainen univormulakki ja vaikutti kaikkea muuta kuin luottamusta herättävältä. Rahaa hänellä sen sijaan tuntui olevan runsaasti, vaikka hän ilmeisesti ei ollutkaan mikään toisten hyväksi uhrautuva ihmisystävä, yhtä vähän kuin merimieskään. Ei hän myöskään saattanut olla n.s. runnari — henkilö, jonka tehtävänä on houkutella merimiehiä johonkin huonomaineiseen laivaan — sillä täältä olisi kyllä ilman mitään houkutuksiakin saanut väkeä millaiseen laivaan tahansa ja melkein kuinka paljon hyvänsä. Kysymys oli varmasti jostakin muusta.
— Mitä luulet hänen ajavan takaa? kysyi Kurt ystävältään heidän jonkin aikaa tarkasteltuaan tuota ryhmää. — Hänellä tuntuu olevan runsaasti rahoja.
— Näyttää olevan jonkinlainen värväri, sanoi Pat suoralta kädeltä. — Jollen kovin suuresti erehdy, on hän joku venäläinen, bolsheviki toisin sanoen. Ja jos niin on, silloin voidaan päätellä, että tekeillä on jotakin sellaista, mistä koko Shanghai saa ennen pitkää kärsiä. Ainakin kaupungissa vielä asuvat valkoihoiset. Mutta nyt kiinnostaa minua ennen muita se seikka, että tuossa joukossa istuu mies, joka monta vuotta sitten oli minun hyvä ystäväni, ja jonka kanssa muun ohella kävimme Bataviassa erään pitkän purjehduksen aikana. Hän on hollantilainen ja hyvin pystyvä merimies. Hän olisi hyvin sopiva meidän sampaaniimme.
— Emmekö sitten voi saada häntä? kysyi Kurt.
— Enpä osaa vielä sanoa. Mutta voinhan ainakin mennä tervehtimään häntä, vastasi Pat ja nousi seisomaan.
Kurt jäi paikalleen istumaan ja seurasi uteliaana, mitä tuleman piti. Hän näki, miten Pat ja muukalainen paiskasivat kättä, sekä miten seurueen muut jäsenet ja ennen kaikkea sen isäntä silmäilivät häntä kaikkea muuta kuin ystävällisin katsein, jotka vihdoin muuttuivat suorastaan uhkaaviksi, kun Pat äkkiä tovereineen poistui joukosta suunnaten askeleensa Kurtin pöytää kohti. Pat esitteli ystävänsä. Tämän nimi oli Willy Sneek ja hän oli kotoisin Rotterdamista. Melkein kohta esitettiin tulijalle kysymys, suostuisiko hän tulemaan merimieheksi sampaaniin ja voisiko hän mahdollisesti hankkia toisenkin, täysin luotettavan miehen.
Mynheer Sneekillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Hän oli jo kauan aikaa halunnut päästä Hollannin Intiaan. Mutta nyt oli asianlaita niin, että hän oli melkein lyönyt kaupat lukkoon tuolla istuvan venäläisen kanssa, joka tarvitsi miehiä purkamaan jotakin lastia neuvostolähetystön laskuun, ja tämä työ veisi aikaa pari päivää, mahdollisesti kolme.
— Mutta me aiomme lähteä matkalle jo tänä iltana, huomautti Kurt. — Eivätkö kiinalaiset satamatyömiehet voi huolehtia tuon lastin purkauksesta, kuten muidenkin lastien?
— Täytyy ottaa mitä saa tällaisina aikoina, vastasi hollantilainen hitaasti. — Venäläinen maksaa hyvin — ja hän sanoo, että hän ei tahdo pestata työhön kiinalaisia, koska nämä ovat käyneet aivan mahdottomiksi käsitellä. Ja sitten on asialla eräs toinenkin puoli, lisäsi hän kuiskaten ja kumartui lähemmäksi Kurtia ja Patia. — Jos kaikki käy laskelmien mukaan, niin neuvostohallitus lopettaa sodan kädenkäänteessä, ja meriliikenne pääsee entistä vilkkaampaan vauhtiin.
— Eivät tyhjät lupaukset vatsaa täytä, sanoi Pat. — Jos tulet meidän mukanamme, Willy, niin ainakin tiedät olevasi oikeilla asioilla. Mitä sinun muuten pitäisi ruveta purkamaan?
— Joitakin laatikoita.
— Jotka ehkä sisältävät salaa maahan tuotuja aseita?
— En tiedä mitään, sanoi hollantilainen, eikä se minua liikutakaan.
— Älähän sano! Sekä englantilaiset että ranskalaiset tiedustelijat, japanilaisista ja amerikalaisista puhumattakaan, pitävät kyllä silmänsä auki ja koettavat ottaa selville, mitä laivasta puretaan. Jos laatikoiden havaitaan sisältävän aseita, niin — — — en sano enempää. Tällaisissa asioissa ei paljon siekailla.
Juuri samassa useinmainittu venäläinen nousi ja tuli suoraan heidän pöytäänsä kohti viitaten hollantilaista luokseen. Mutta Patin äskeiset sanat olivat saaneet tämän toisiin ajatuksiin. Hän antoi ryssän viittoilla niin paljon kuin tämä tahtoi sekä sanoi:
— Olkoon menneeksi! Minä tulen teidän mukaanne. Vaikka oikeastaan minusta olisi pitänyt tulla tuon ryssän purkajasakin päällysmies eli pomo. Tulkaa, niin lähdetään!
Kaikki kolme nousivat ja olivat juuri ehtimässä ovelle, kun kokonaista viisi miestä venäläisen viittauksesta asettui heidän tielleen sulkien uloskäytävän.
— Mitä te tahdotte? kysyi Pat O’Brien.
Venäläinen astui esiin ja osoitti hollantilaista. Samassa hän lausui uhkaavasti, vaikka huonolla englannin »kielellä:
— Tuo mies on minun. Me olemme jo tehdä sopimus. Toistaiseksi hän seisoo sovjetin komennon alla. Hän on tämän sakin pomo ja hän seurata minua.
— Ovatko herrat tehneet kirjallisen sopimuksen? kysyi Pat.
— Kirjallinen kontrahti? Ei mitäkä. Suullinen puhe riittämäs tällainen asia. Muuten: ei te sekaantumas tämä afääri.
— Jos niin luulette, niin erehdytte pahan kerran. Tämä mies on juuri ottanut pestin meidän laivaamme ja hän on nyt englantilaisen merilain alainen. Sitäpaitsi on parasta, että annatte sakkinne muidenkin miesten mennä, mihin kunkin mieli tekee.
— Hävytön hunsvotti! Ei olemas ikinä kuulla mokoma lurjus. Minun väki muka päästä menemään!
— Oletteko nimittäin yleensä varma, että teidän purkauksestanne tulee mitään? kysyi Pat uhitellen. — Ehkäpä keskustelisimme ensin tästä kysymyksestä Englannin konsulaatissa? Tai Ranskan, tai Japanin, tai...
— Meidän omas konsulaatis, keskeytti ryssä, jonka kasvot olivat kiukusta veripunaiset. — Täällä me tulla ja tuoda yks lasti fiini konservi keskellä yleisen nälänhädän ja aiota jakaa ne ilmainen kaikille nälkäisille europeaneille, jotka ei olla päästä lähtemäs pois Shanghai. Ja sitten te tulemas ja sanomas, että me ei saada lossata. Kuka te oikeastaan olette?
— Minä olen mies, joka juuri nyt lähtee antamaan teidät ilmi luvattomasta aseiden kuljettamisesta kapinallisille, vastasi Pat O’Brien käyden suoraan käsiksi asiaan. Väistykäähän vain syrjään, tai muuten te hyvin pian joudutte itse säilyyn johonkin viileään ja turvalliseen kellariin. Pois tieltä!
Tilanne alkoi käydä jännittäväksi. Venäläisen kolme kätyriä seisoi yhä ovella eikä kukaan heistä näyttänyt aikovan noudattaa kehoitusta. Kaikista muista kapakassa olijoista ei taas kukaan tietänyt, aikoivatko he pysyä puolueettomina tai mille puolelle he mahdollisesti asettuisivat. Voi varsin hyvin käydä niin, että venäläisellä ja hänen viidellä apulaisellaan, jotka ilmeisesti myös olivat venäläisiä, olisi puolellaan musertava ylivoima.
Pat O’Brien, joka oli kaikin puolin kunnon mies, mutta liian kuumaverinen, ei ehkä kiinnittänyt huomiotaan asian tähän puoleen, mutta Kurt käsitti sen täydellisesti, vaikka hän olikin ystäväänsä monta vuotta nuorempi. Samoin hän käsitti, että heidän ainoana pelastuksenaan oli päästä ulos mahdollisimman pian, mutta siihen täytyi valmistaa tilaisuus toisin keinoin kuin avointa väkivaltaa käyttämällä. Siksi hän huudahtikin — juuri samassa silmänräpäyksessä kuin Pat onnettomuutta ennustavalla tavalla tapaili revolveriaan:
— Mistä me oikeastaan kiistelemme, hyvät herrat? Me kaksi, jotka olemme tulleet viimeksi tähän huoneeseen, olemme etsimässä yhtä tai kahta merimiestä alukseemme. Tässä olemme löytäneet miehen, joka vapaaehtoisesti on ottanut pestin ja sitoutunut palvelukseemme. Vielä voimassa olevien merilakien mukaan hän on meidän miehemme. Antakaamme riita konsulaatin ratkaistavaksi — konsulaattihan on tässä aivan lähellä. Siksi ehdotan, että me, joita asia lähinnä koskee, lähdemme yhdessä konsulaattiin sen sijaan, että tuhlaisimme tässä aikaa hyödyttömään väittelyyn. Miksi sekottaisimme tähän juttuun ihmisiä, joilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä? Mitä te, Sneek, arvelette? Teitähän asia lähinnä koskee.
Hollantilainen vastasi siekailematta:
— Minä tahdon pois täältä! Tässä on minun merimieskirjani. Pidän kiinni äskeisestä välipuheesta.
Kurt otti kirjan sekä veti esiin kynän tehdäkseen kirjaan asiaankuuluvat merkinnät, kun ryssä röyhkeästi aikoi siepata kirjan hänen käsistään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa aiettaan, sillä samassa hollantilainen suuntasi häneen niin voimakkaan vasemman käden koukun, että venäläinen kaatui suinpäin lattialle muiden ehtimättä vielä aavistaa, mistä edes oli kysymys.
Tätä hämmästystä miehemme käyttivät hyväkseen syöksyäkseen ulos kapakasta. Kadulle päästyään he seuraavassa kadunkulmassa kääntyivät poikkikadulle, juoksivat eteenpäin ja uudistivat saman tempun vielä pari kertaa. Erään temppelin läheisyydessä olevaan vajaan he pysähtyivät tuokioksi hengähtämään ja ottamaan selkoa, ajettiinko heitä takaa. Takaa-ajajista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Täällä he olivat siis ilmeisesti täysin turvassa ja saattoivat rauhassa neuvotella, mihin heidän oli parasta tämän jälkeen ryhtyä.
He tulivat siihen yksimieliseen johtopäätökseen, että tärkeimpänä, mutta samalla kertaa vaikeimpana •tehtävänä oli nyt kiinalaisten vaatteiden hankkiminen. Nykyisten olosuhteiden vallitessa ei voinut olla puhettakaan käynnistä itse kiinalaiskaupungissa. Mahdollisesti voitiin yrittää saada tarvittavat puvut kiinalaissatamasta, johon heidän muutenkin piti mennä, koska heidän sampaaninsa oli ankkurissa sen lähettyvillä. Lisäksi heidän oli hankittava ruokatarpeita matkan ensimäistä osaa varten sekä noudettava konsulin raskas kirstu hotellista, johon he olivat asettuneet asumaan. Mutta jolleivät he saisi pukuja, täytyi heidän lähteä liikkeelle ilman.
Juuri heidän päästyään neuvonpidossaan näin pitkälle, alkoi kuulua korvia särkevää meteliä, jonka aiheuttajasta he piankin olivat selvillä. Shanghain yläpuolella leijaili suuri ilmalaivasto, jonka koneiden moottorit pitivät huumaavaa jyrinää laivaston suunnatessa matkansa europalaisen kaupunginosan tiheimmin rakennettua seutua kohti. Tuntui siltä, kuin kaupungin yläpuolella olisi leijaillut parvi vimmastuneita jättiläiskotkia, jotka olivat valmiit millä hetkellä tahansa syöksymään saaliinsa kimppuun. Väreistä ja merkeistä päättäen koneet olivat kaikki kiinalaisia ja ne kuuluivat jollekin keskenään taistelevista kiinalaisista kenraaleista.
Kurt, Pat ja hollantilainen seisoivat vielä kuin lamautuneina paikoillaan tuijottaen taivaalle, kun ensimäinen pommi putosi alas. Kaikesta päättäen se osui kaupungin kilpa-ajokentälle ranskalaisen poliisiaseman ja Pyhän Pietarin kirkon välille. Nyt seurasi hirvittävä räjähdys, joka sai aikaan, että ihmiset joukoittain ryntäsivät ulos asunnoistaan. Siten alkoi hirvittävä ja tuhoisa ilmahyökkäys, joka päiväkausia piti koko Shanghaita kauhun vallassa. Sama kohtalo tuli muuten myöhemmin monien muiden sellaisten kaupunkien ja kylien osaksi, joissa vihattuja ulkomaalaisia asui.
Ensimäisen pommin jälkeen putosi pian monta muuta. Oli «helppo todeta, että pommitus ei jäänyt tuloksettomaksi. Räjähdys seurasi toistaan, talot luhistuivat ja joka taholla syttyi tulipaloja.
Sekasorto kaduilla luonnollisesti kasvoi kasvamistaan. Suurin vaikeuksin onnistui kolmen toveruksen päästä hotelliin, missä Kurt ja Pat nopeasti keräsivät kokoon tavaransa. Rattaiden hankkiminen ei kohdannut mitään vaikeuksia. Kaikki ihmiset pyrkivät kellareihin ja muihin suojapaikkoihin. Mutta samanaikaisesti suuntasivat joella ankkurissa olevien europalaisten, amerikalaisten ja japanilaisten sotalaivojen ilmatorjuntatykit tulensa ilmahyökkääjiä vastaan.
Nyt tarjoutui miehillemme aivan odottamatta ihmeellinen tilaisuus hankkia itselleen varusteet, joita he tällä hetkellä katsoivat kaikkein eniten tarvitsevansa. He olivat ehtineet suuren sairaalan luo ja olivat juuri kääntymässä joelle, kun muuan hyökkääjien lentokoneista syöksyi alas ja murskautui tuskin kymmenen metrin päässä heistä. Kurt totesi, että kone ei räjähtänyt, ja hän oli vilauksessa koneen pirstaleiden luona. Pat ja hollantilainen seurasivat häntä, ja pian saatettiin todeta, että koneessa oli ollut kolme lentäjää, jotka kaikki olivat saaneet surmansa. Kaikilla oli yllään kiinalaisten lentäjien univormut, jotka nyt saivat nopeasti vaihtaa omistajia. Samalla kertaa miehemme korjasivat mukaansa muutakin, jota sampaanissa tarvittiin paremmin kuin keltaisten rosvojoukkojen keskuudessa.
Vielä toverukset täydensivät varustuksiaan eräissä sataman kauppapuodeissa, missä pahimmat kiskuritkin möivät pilkkahintaan tavaransa, jotka millä hetkellä tahansa saattoivat muuttua tuhkaksi. Jopa erään liikkeen myyjät olivat niin lamautuneet, että tuskin huolivat maksua ensinkään. Sodan kauhujen synnyttämä mielettömyys oli kohonnut huippuunsa.
— Kylläpä on todella ihanaa päästä pois täältä, huomautti hollantilainen tyytyväisenä heidän päästyään sampaanin ankkuripaikalle. Ja heidän ilonsa oli sitäkin suurempi, kun he huomasivat, että ilmapommituksen tuhot eivät olleet ulottuneet tänne asti.
Eikä heillä muutenkaan ollut mitään pelättävänä. Peläten pommitusta olivat kiinalaisten jokiveneiden asukkaat sekä sampaanien ja dshonkkien miehistöt ryömineet piiloon, mihin parhaiten pääsivät. Ja jos joku uskalikko sattuikin kurkistamaan joelle ja näkemään miehemme, piti hän ehdottomasti heitä maanmiehinään, toisin sanoen kiinalaisina sotilaina, joiden kanssa ei suinkaan kannattanut ruveta haastamaan riitaa, ja kaikkein vähimmin lentäjien kanssa, joiden aikaansaannoksista he jokainen juuri olivat saaneet vakuuttavan näytteen.
Muutenkin he saattoivat alottaa matkansa rauhallisin mielin. Vaarallinen ja kuolemaa kylvänyt ilmalaivasto oli nimittäin hajoitettu. He saattoivat ilman kaipauksen tunteita poistua paikalta, missä lentohyökkäys saattoi koska tahansa uudistua ja tehdä oleskelun hengenvaaralliseksi, ja missä kiinalaisten alallaan pitäminen näytti käyvän yhä vaikeammaksi, sillä heidän kapakassa kohtaamansa venäläinen ja hänen hengenheimolaisensa tietystikin tekisivät kaiken voitavansa yllyttääkseen kiinalaisia hyökkäämään vihattujen valkoisten kimppuun.
— Oikeastaan meidän pitäisi jäädä tänne, virkkoi Kurt heidän vihdoinkin ehdittyään saada hiukan ruokaa suuhunsa. — Tarkoitan näet, että meistä voisi olla apua kaupunkia puolustettaessa. Mutta toiselta puolen meidän täytyy noudattaa saamiamme ohjeita, ja näiden ohjeiden mukaan meidän pitää lähteä liikkeelle mahdollisimman pian. Konsuli odottaa varmastikin jo kirstuaan, ja me voimme pitää itseämme onnellisina, kun olemme pystyneet kuljettamaan sen edes tänne saakka. Mutta miten meille käy tämän jälkeen ja varsinkin sitten, kun joudumme veneinemme avomerelle?
— Varmastikin hyvin, sanoi merenkulkuun tottunut O’Brien. — Sampaanit purjehtivat hyvin ja kestävät hyvin aallokossa. Jos vain voimme välttyä joutumasta merirosvolurjusten käsiin, niin... Vaikka vaara ei tällaisissa ryysyissä olekaan kovin suuri, ja lisäksi täytyy olettaa, että merirosvot kuvittelevat näin pienessä purkissa olevan perin vähän saaliiksi kelpaavaa, niin vähän, että sen takia ei maksa nähdä vaivaa.
— Aivan oikein, sanoi hollantilainen, joka oli ryhtynyt laittamaan sampaanin purjeita kuntoon. — Olin jokin aika sitten mukana tällaisessa laatikossa, joka purjehti aina Ningpo-saarelle etelään, ja vaikka merellä vilisi epäilyttävän näköisiä aluksia, ei kukaan välittänyt meidän sampaanistamme. Ei, merirosvot pyydystävät kyllä lihavampia saaliita — mieluimminkin raskaasti lastattuja rahtilaivoja, joiden kapteeneilla voi olettaa olevan paljon rahaa hallussaan. Mutta sellaisille laivoille merirosvot pujahtavat jossakin satamassa aivan viattomina matkustajina. Olen ollut mukana sellaisessakin. Ja varsin verinen juttu se olikin jossakin Manillan ja Kantonin välillä. Merirosvot luulivat saaneensa yliotteen, kun me emme päässeet käsiksi aseisiin. Mutta onneksi kapteenilla oli komentohytissä laatikollinen käsikranaatteja, ja niiden avulla me teimme keltanaamoista sellaista Munakokkelia, että meidän täytyi hiililapioilla työntää mereen, mitä heistä oli jäänyt jäljelle. Onneksi varushuoneen seinät kestivät räjähdykset, sillä muutoin olisi "Seastern" — se oli laivamme nimi — lentänyt ilmaan miehistöineen päivineen.
— Niin, merirosvot ovat kyllä maailman pahinta roskaväkeä, vahvisti O’Brien sydämen kyllyydestä lähteneellä vakaumuksella. — Mutta silti luulen minäkin, että me selviämme heistä tällä kertaa, sillä nyt olemme niin suotuisassa tilanteessa kuin suinkin saatamme toivoa.
Tuskin hän oli ehtinyt saada tämän sanotuksi, kun heille huudettiin kiinankielellä jotakin eräästä lähellä olevasta sampaanista. He olivat juuri saaneet moottorin käyntiin ja valmistautuivat nostamaan myöskin purjeen, koska tuntui puhaltavan myötäinen tuuli. Mies, joka oli huutanut heille, seisoi ensin yksinään veneen kokassa, mutta pian hänen seuraansa liittyi kolme muuta, eikä seurueen jäsenistä ainoakaan näyttänyt kuuluvan rotunsa vaarattomimpiin aineksiin. Kvartetti alkoi nyt karjua täyttä kurkkua ja kaksi muuta miestä sai nopeasti ylös raskaan, säkkikankaasta valmistetun purjeen. Sampaanissa valmistauduttiin nopeasti lähtemään liikkeelle.
— Me näytämme saavan seuraa, sanoi Kurt, joka ei ollut käsittänyt sanaakaan siitä, mitä vinosilmät äsken olivat huutaneet. — Mitä meidän on tehtävä, Pat?
— Painuttava karkuun ja uskoteltava, että emme ole kuulleet mitään. Kun meillä on moottori apunamme, on meidän aluksemme nopeus suurempi. Eikä meillä ole mitään tekemistä heidän kanssaan.
— Mutta heillä on mielestään meidän kanssamme, mikäli voi päätellä.
— Varmastikin he ovat uteliaita. Taikka sitten he tahtoisivat tarinoida äskeisestä pommituksesta. He ovat ehkä nähneet, että meillä on univormut, ja haluavat kenties saada tietää, kenen joukkoihin äskeiset pomminheittäjät kuuluivat.
— Teimme siis tyhmästi ottaessamme nämä puvut yllemme?
— Eipä suinkaan! Päin vastoin ne herättävät tapaamissamme kiinalaisissa enemmän kunnioitusta.
— Jos he pääsevät lähemmäksi, alkavat he joka tapauksessa epäillä, että jotakin on hullusti, sanoi Kurt. — Sillä miten me selviämme, jos meidän on puhuttava kiinaa?
O’Brien ei vastannut tähän kysymykseen, joka nykyisessä tilanteessa tuottikin eniten vaikeuksia. Mutta sen sijaan puuttui puheeseen hollantilainen, joka virkkoi:
— Me tolkutamme heille jotakin, että olemme kiinalaisin univormuihin puettuja ja kiinalaisten palveluksessa olevia venäläisiä. Voimmepa selittää senkin, että kuulumme Shantungin armeijaan ja että tulemme Nankingista, joka nyt on tyhjennetty. Sanomme edelleen, että meillä on kansallisen armeijan johtajan, kenraali Paitshinkain määräys ampua jokainen, joka yrittää ryhtyä estämään meitä. Ja voimme tehostaa näitä sanojamme ainakin näyttämällä revolvereitamme — aluksi.
— Erinomaista! huudahti Kurt, joka jo oli ehtinyt todeta, että hollantilainen oli hyvin riuskaotteinen mies ja kaikkea muuta kuin pelkuri. Ja hän lisäsi:
— Voimmehan vielä lisätä, että olemme saaneet tehtäväksemme vakoilla japanilaisten sotalaivojen liikkeitä, ja että sen vuoksi saattaa käydä hyvin vaaralliseksi ryhtyä seuraamaan meitä, koska kuulat milloin hyvänsä voivat ruveta vinkumaan.
— Mikä ei suinkaan ole uskomatonta, myönsi Pat. — Jokainen "japsi" tietää tarkalleen, mihin sampaani saattaa pystyä, eivätkä japanilaiset sotalaivat siksi päästä meitä ilman muuta kulkemaan.
— Hetken kuluttua on aivan pilkkopimeä, sanoi Kurt.
— Aivan oikein, mutta on sellaisiakin aluksia, joissa on valonheittäjät.
Matkaan liittyi siis sellaisiakin vaaroja, joita Kurt ei tähän asti ollut lainkaan ottanut huomioon, ja jotka saivat aikaan, että edessä oleva retki kävi entistäkin jännittävämmäksi.
Pysähdysmerkki, laukaus vesirajaan... muuta ei tarvittu heidän toimittamisekseen ahventen valtakuntaan.
— Paras, mitä nykyisissä oloissa voimme tehdä, on pysytellä mahdollisimman lähellä rannikkoa, sanoi Pat. — Hyvää vauhtia kulkien voimme ehtiä San Munin lahteen, ennen kuin päivä uudelleen valkenee, ja silloin olemme jo hyvän matkaa sotalaivojen vartioiman alueen ulkopuolella. Mutta pitäkää nyt varanne!
Sampaani, josta heille äsken oli huudettu, oli myöskin lähtenyt liikkeelle. Koska se oli lähempänä joen keskijuoksua, oli sillä tavallaan etumatkaa. Nyt se purjehti hyvää vauhtia suoraan moottorisampaania kohti. Näytti melkein siltä, kuin sampaanissa olevat kiinalaiset hakisivat taistelua ja aikoisivat vallata kolmen europalaisen aluksen.
Pat, joka parhaillaan oli peräsimessä, käänsi tiukasti peräsintä, niin että sampaani kääntyi jyrkästi kaartaen. Päälletunkeva sampaani liukui aivan sen perän ohitse ja jos se mieli uudistaa yrityksensä, täytyi sen kääntyä. Mutta sillä välin oli Kurt päästänyt moottoriin enemmän bensiiniä ja saanut siten aluksen vauhdin paljon nopeammaksi. Välimatka lisääntyi hetki hetkeltä. Jos he pääsisivät vielä sivuuttamaan joen mutkan, niin ahdistava sampaani joutuisi epäedulliseen tuuleen ja jäisi luonnollisesti vielä enemmän jälkeen.
Kurt ei kuitenkaan ehtinyt paljoakaan ajattelemaan näitä asioita. Sen sijaan askarrutti hänen aivojaan se, mitä hän oli saanut nähdä vilkaistessaan sampaaniin, jonka he olivat äsken sivuuttaneet ja joka oli turhaan yrittänyt päästä heidän kimppuunsa. Silloin hän nimittäin oli nähnyt konsuli Willnerin kiinalaisen liiketoverin, compradori Tsitshuangin Tshinkiangista, missä konsulilla oli — taikka paremminkin sanoen oli ollut — haaraliike. Aikaisemmat tapaukset olivat osoittaneet, että tällä kiinalaisella oli ollut paljon yhteisiä asioita hunghuusien — Hoanghon eli Keltaisen virran kuristajien ja merirosvojen — kanssa. Konsulin ja hänen kiinalaisen avustajansa välit olivat sodan alkaessa melkoisesti kiristyneet, ja jännitys oli vain kasvanut, kun kiinalainen oli mielettömyydessään intohimoisesti rakastunut konsulin tyttäreen ja tahtonut saada tämän vaimokseen. Kun Kurt oli osaltaan voimakkaasti vaikuttanut siihen, että kiinalaisen juonet tehtiin tyhjiksi ja konsulin tytär pelastui hänen käsistään, täytyi hänen sen jälkeen koettaa tarkoin varoa joutumasta kostonhimoisen Tsitshuangin tielle.
Nyt oli kuitenkin niin jälleen tapahtunut. Mitä oli Kurtilla tämän jälkeen odotettavissa? Kiinalainen oli selvästikin tuntenut hänet salapuvusta huolimatta. Ja Tsitshuang käsitti kyllä, että tässä ei ollut kysymys joidenkin kiinalaisten etujen ajamisesta, vaan sen sijaan, mikä oli hyvin luonnollista, ovela ja rohkea pakoyritys, joka, jos se onnistuisi, ainakin toistaiseksi tekisi kokonaan tyhjiksi kaikki compradorin kostosuunnitelmat.
Asian kertominen Pat O’Brienille, joka oli ollut mukana kaikissa, edellä vain lyhyesti viitatuissa, sekä useissa muissakin seikkailuissa, ei vienyt minuuttiakaan. Riitti, kun Kurt kertoi, että tuo vaarallinen kiinalainen oli jälleen päässyt hänen jäljilleen. Samassa oli äsken niin suotuisalta näyttänyt tilanne muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Pat kysyikin syvästi huolestuneen näköisenä:
— Uskotko todellakin hänen tunteneen meidät?
— Ainakin minut hän tunsi, vastasi Kurt. — Osaamatta mitenkään ajatella häntä satuin vilkaisemaan tuohon sampaaniin päin ja silloin näin hänen tuijottavan minua suoraan silmiin. Näin aivan selvästi, että kysymyksessä todellakin oli Tsitshuang, ja hänen pirullinen katseensa sanoi selvemmin kuin pitkät puheet, että nyt oli tosi kysymyksessä.
— Näitkö ehkä, kuinka monta miestä hänellä mahtoi olla mukanaan?
— En tarkkaan, mutta paljon väkeä hänellä kuitenkin on.
— Kumma, kun he eivät ampuneet!
— Luultavasti hänellä on toisenlaiset suunnitelmat. Joka tapauksessa meidän on oltava tarkoin varuillamme.
Hollantilainen, joka seisoi keulassa ja huusi sieltä ohjeita, miten alusta oli ohjattava, sillä virrassa oli runsaasti kareja ja matalikkoja, ei ollut voinut kuulla mitään siitä, mistä Kurt ja Pat olivat juuri puhuneet keskenään. Ei liioin näyttänyt sopivalta vielä kertoa hänelle kaikista yksityiskohdista. Hän tulisi vain levottomaksi, mutta ei kuitenkaan voisi tehdä mitään asian auttamiseksi. Tällä hetkellä näytti olevan tärkeintä päästä pakoon mahdollisimman nopeasti sekä ennen pimeäntuloa pois kiinalaisten näkyvistä. Tätä yritettäessä oli aikaa suunnitella mahdollista sotajuonta.
— Kummallista, että juuri hänen piti putkahtaa näkyviin Shanghaissa, sanoi Pat.
— Ehkäpä maa Tshinkiangissa alkoi liiaksi polttaa hänen jalkojensa alla, arveli Kurt. — Ehkäpä syynä on sekin, että liiketoimet ovat sielläpäin alkaneet käydä huonosti, ja rahan kerääminenhän hänelle on pääasia.
— Vielä on otettava huomioon rajaton viha, jota hän tuntee kaikkia niitä vastaan, jotka ovat uskaltaneet nousta häntä vastustamaan. Emmekä me kaksi suinkaan ole siinä suhteessa jääneet muita huonommiksi, vai mitä?
— Hän on ollut vaarallisin ihminen, jonka tähän asti olemme kohdanneet, sanoi Kurt. — Mutta nyt minusta todellakin tuntuu, että meidän olisi aika päästä hänestä eroon.
— Puuttuu vain sitä, että hän ilmestyy myöskin Borneolle! Ota huomioon, että sielläkin on paljon kiinalaisia, huomautti Pat, joka oli ollut ennen mainitulla saarella. — Mutta siinä tapauksessa toivon hartaasti, että pääkallonmetsästäjät pääsisivät hänen apinakalloonsa käsiksi niin pian kuin mahdollista. Pelottavampaa voitonmerkkiä ei kukaan pääkallonpyytäjä juuri voi saada.
— Borneolla... aivan niin... Mutta uskotko meidän koskaan pääsevän sinne?
— Häpeä sille, joka ei ainakin yritä. Mitä sitten seikkailuihin tulee, niin juuri nehän antavat elämälle sisällystä, jos niin saan sanoa käyttäen sinun omia sanojasi.
Vastaus vaikutti. Kurt karkoitti epäilyt, jotka saattavat saada valtaansa rohkeimmankin, milloin esteet näyttävät kohoavan ylivoimaisiksi.
Pat oli aivan oikeassa, myönsi Kurt itsekseen. Häpeä sille, joka ei ainakin yritä. Vaikeudet ovat sitä varten, että ne voitetaan.
Hän loi tutkivan katseen joelle — Jangtsekiangille, Siniselle virralle — jonka suu leveni levenemistään, ja jonka pinnalla mereltä tulevat mainingit keinuttivat europalaisia ja japanilaisia sotalaivoja, sekä sanoi:
— Olet aivan oikeassa, ja minun täytyy myöntää, että muutos on todellakin tarpeellinen. Meillä ei ole mitään tekemistä tässä sodassa, joka nyt on levinnyt kautta koko Kiinan ja joka ei ole mitään muuta kuin maassa kuljeksivien rosvolaumojen harjoittamaa hillitöntä ryöstämistä ja murhaamista. Viho viimein täällä pääsee valtaan samanlainen hillitön terrori ja sekasorto kuin Venäjälläkin, ja sen sopan kiinalaiset minun puolestani saavat sekä keittää että syödä itse. Borneo sen sijaan antaa varmastikin meille jotakin uutta — todellista erämaiden elämää. Siellä voimme myöskin joutua taistelemaan luonnonvoimia vastaan.
— Siitä saat olla aivan varma! Me joudumme päiväntasaajan seuduille, missä leveysaste merkitään nollalla, mutta Kiinassa merkitään samat asteet kolmellakymmenellä ja viidelläkymmenellä. Toistaiseksi suuntaamme kulkumme kohti Formosaa. Matka kestää jonkin aikaa, sillä sitä on noin neljäsataa mailia. Jos saan sanoa vilpittömän mielipiteeni, niin tuntuu ihanalta päästä jälleen haistelemaan meri-ilmaa, sillä olen sananmukaisesti kasvanut merellä. Voimme aluksi laskea saaren pohjoisrannalla sijaitsevaan Kelungin satamaan. Se on kaikin puolin kelpo satama, ja siellä on hyvät mahdollisuudet tarvittavien korjausten suorittamiseen. Formosa eli Taiwan — kuten saaren vanha nimi on ja se on muuten myöskin saaren pääkaupungin nimi — on melkein pienoiskokoinen Borneo. Mutta jos joutuisimmekin siellä keskelle pientä maanjäristystä, ei sen takia kannata menettää rohkeuttaan. Ja sitten me jatkamme matkaamme Fukienin salmen läpi ja suuntaamme keulan kohti Filippiinejä.
Kurtista tuntui siltä, kuin hänen ystävänsä Pat pitäisi koko edessäolevaa matkaa yksinomaan hauskana huviretkenä. Mutta Pat olikin, kuten sanottu, merimies ja hänellä oli tuo kevyt merimiehen mielenlaatu, jota ilman kenestäkään ei tule kunnollista merimiestä. Kurtiinkin hänen sanansa vaikuttivat huojentavasti. Ennen pitkää Kiinan sota kaikkine seikkailuineen ja kauhuineen tuntui hänestä sekavalta painajaisunelta.
— Miten luulet bensiinin riittävän Kelungiin, jollemme välillä saa mistään lisää? kysyi hän kohdistaen huomionsa kokonaan itse matkaan ja omistamatta ajatustakaan vaaralliselle Tsitshuangille ja hänen salajuonilleen.
— Bensiiniä meillä on runsaasti, ja kunhan vain pääsemme pois tältä joelta, niin jatkamme matkaa yksinomaan purjeen ja tuulen avulla. Vene on hyvä, kerrassaan erinomainen sampaani, ja minä neuvon sinulle, miten sinun on ohjattava, kun minun vuoroni tulee mennä nukkumaan. Willy saa sitten ohjata vuorostaan, ja jos sattuu jotakin erikoista, niin perämies herättää myöskin toiset. Ruokaa meillä on, mutta vettä meidän täytyy käyttää säästäen, kuten aina, naurettavaa kyllä, merellä liikuttaessa. Luulenpa melkein, että me tämän suotuisan tilanteen kunniaksi laulamme "Merry Englandin".
Pat alkoikin kohta laulaa täyttä kurkkua, ja Willy ja Kurt yhtyivät lauluun. Laulu virkisti mieliä ja kehoitti jatkamaan. Kurt lauloi kotimaansa tunteellisen kansanlaulun, jolle toiset paukuttivat hurjasti käsiään sekä vaativat, että hänen oli laulettava se toistamiseen. Sitten laulettiin joukko merimieslauluja ja muita lauluja, kunnes ei enää jaksettu. Niin oli vähitellen päästy niin pitkälle, että sampaani suuntasi keulansa avoimelle merelle, Tyynelle valtamerelle, joka kuitenkin useimmiten on kaikkea muuta kuin tyyni.
Tällä kertaa meri tosiaankin oli melkein tyyni. Meren pintaa liikuttivat vain mainingit, pitkät, matalat, koillisesta tulevat aallot, jotka keinuttivat sampaania ja kuljettivat sitä eteenpäin. Kaukana takana katosi viimeinenkin majakka. Heidän yläpuolellaan välkkyivät idän yön miljoonat tähdet, jotka vuosituhansia ovat olleet näiden kaukaisten kansojen meille oudon elämän todistajina.
Kurt vaipui unelmiinsa. Missä kaikissa seikkailuissa hän olikaan ehtinyt olla mukana, vaikka hän vasta vähän aikaa sitten oli lähtenyt koulunpenkiltä! Hänen elämänsä oli melkein joka päivä muistuttanut jännittävää elokuvaa. Toinen kohtaus oli ollut toistaan jännittävämpi. Ja hän itse oli ollut mukana jokaisessa, vieläpä usein päähenkilönä!
Niin, elämä oli tosiaankin ihmeellistä! Mutta millaiseksi kehittyisi elokuvan seuraava kohtaus?
III luku.
Salaperäinen lentokone ja pelastava satama.
Kaunista säätä jatkui useita vuorokausia. Tuulen voima oli vahvistunut, mutta se pysyi koko ajan myötäisenä. Matkamiehet saattoivat varsin hyvin säästää bensiiniä ja päästä sittenkin aika nopeasti eteenpäin. Sampaani osoittautui todellakin hyväksi purjehtijaksi, kuten O’Brien oli ennustanut. Se oli tanakka ja nousi aalloille keveästi, kun tuuli parin vuorokauden kuluttua kääntyi jonkin verran itään ja muuttui hankatuuleksi. Silti ei tuuli ollut niin kova, että se olisi pakoittanut aluksen ajautumaan sivuun suunnastaan. Lokin avulla voitiin todeta, että nopeus oli runsaasti kaksitoista solmua — mikä on kaunis saavutus, kun otetaan huomioon aluksen pienuus, mutta mikä seikka myöskin sai aikaan, että aluksessa olijoiden täytyi "pitää kieli keskellä suuta", kun meri vähitellen alkoi käydä kuoppaiseksi.
Ilma oli koko ajan kirkas ja näkyväisyys erinomainen. Kurt ei ollut koskaan aikaisemmin ollut mukana näin ihanalla purjehdusretkellä. He eivät olleet kohdanneet mitään, mikä olisi antanut aihetta levottomuuteen. Sekä höyrylaivoja että purjealuksia oli nähty vain harvoja, ja Pat selitti tämän seikan johtuvan sodasta. Useimmat olivat matkalla etelään, ja niiden tarkoituksena oli nähtävästi kulkea Magelhanin salmen kautta, Borneon ohi sekä ehkä Suezin kanavan kautta. Siten he eivät olleet joutuneet koko aikaa olemaan merellä aivan yksin, mutta merirosvojen kanssa he liioin eivät olleet joutuneet mihinkään kosketuksiin. Ja konsulin kirstu oli hyvässä tallessa ja se olikin tarpeeseen painolastina. Jos kaikki jatkuisi tätä menoa, ehtisi se aikoinaan yhtä hyvässä kunnossa määräpaikkaansa Borneolla.
Siten jouduttiin muutamana päivänä illan lähestyessä suunnilleen Futshaun korkeudelle, niin että ei ollut enää jäljellä kovin paljon matkaa Formosaan ja Fukienin salmeen. Futshau on nimittäin Formosaa lähin kiinalainen rannikkokaupunki, mutta ulkomaiden lippujen alla kulkevat kauppalaivat poikkeavat vain harvoin sen satamaan. Kiinan näiden osien sekä toiselta puolen Kelungin ja Formosan väliset yhteydet olivat niihin aikoihin, kuten Pat selitti, erittäin vilkkaat. Sen vuoksi oli, selitti hän edelleen, viisainta olla varuillaan sekä pitää tarkoin silmällä sekä sampaaneja että dshonkkeja. Kaikki nämä eivät suinkaan olleet liikkeellä yksinomaan rauhallisissa asioissa. Kun vain oli kysymyksessä ryöstö ja saalistus, olivat kiinalaiset kyllä kaikkialla samanlaisia. Koko maassa riehuva sota ja sen seuraukset, olivat saaneet aikaan, että muukalaisia kohdeltiin vielä röyhkeämmin kuin ennen.
Siksi retkeläiset panivatkin aseensa kuntoon ollakseen valmiina kaiken varalta. Mukaan otetut käsikranaatit sijoitettiin käden ulottuville, mutta peitettiin tarkoin. Revolverit puhdistettiin ja tarkastettiin ja pari leveäteräistä kirvestä otettiin niinikään esiin. Patruunavyöt täytettiin, ja lopuksi tarkastettiin myöskin moottori, joka oli saanut levätä jonkin aikaa, mutta jonka havaittiin toimivan erinomaisesti, kun bensiinisäiliö oli täytetty.
— Kas niin, sanoi Pat, enpä juuri tahdo väittää, että vinosilmät ovat tervetulleita, mutta haluanpa sanoa, että heidät otetaan mahdollisimman lämpimästi vastaan. — Kuulehan, Willy, missä kunnossa lyhdyt ovat? On parasta nostaa ne paikoilleen mahdollisimman pian. Ei kylläkään kiinalaislurjusten takia, mutta kaikkien muiden tätä reittiä kulkevien varalta. Ja sitten, niin luulen, saamme vetää kiinalaishynttyyt yllemme jälleen. Kun mies esiintyy sotilaan puvussa, tekee hän sentään aina toisiin jonkinlaisen vaikutuksen.
Sekä Kurtin että hollantilaisen täytyi nauraa, kun he kuulivat nämä tavattoman juhlallisella äänellä lausutut sanat. Täytyihän näet muistaa, että jos heitä ryhdyttäisiin tarkastelemaan hiukan lähemmin, niin heidän osansa juuri kiinalaisina sotilaina oli aika lailla nolo. Ei heidän ulkoasunsa ollut tehnyt mitään erikoista vaikutusta ainakaan compradori Tsitshuangiin, ajatteli Kurt, joka samassa yhteydessä ihmetteli itsekseen, mihin tämä miehineen ja aluksineen vihdoin oli joutunut — ei tosin siksi, että hän olisi kaivannut kiinalaista, mutta olisihan ollut hyvä tietää tämän nykyinen olinpaikka.
Lyhdyt asetettiin paikoilleen juuri parahiksi, kun sampaanissa olijat näkivät suuren höyrylaivan ääriviivat. Aurinko oli vastikään laskenut. Yö verhosi vaippaansa Kiinan entisen keisarikunnan, ja tähdet alkoivat jälleen kiertää yöllistä, hiljaista rataansa. Tuuli oli hiukan heikentynyt, mutta silti alus voi jatkaa matkaansa ilman moottorin apua. Ennen päivänkoittoa pitäisi oltaman satamassa, arveli Pat, ja sinne kannatti jäädä kokonaiseksi päiväksi lepäämään. Kun matkaa jatkettaessa olisi sivuutettu Filippiinit, voitaisiinkin loppupäa purjehtia saaristoreittiä. Luzonin jälkeen oli ehkä syytä vielä poiketa Manillaan. Jollei muuta varten, niin ottamaan vettä ja täydentämään ruokatavaravarastoja. Meri oli näet antanut retkeläisille hyvän ruokahalun, mikä taas oli aiheuttanut aikamoisen loven säilykepurkkivarastossa.
Matka näytti sujuvan rauhallisesti. Äsken nähdyn suuren höyrylaivan valot olivat jo kadonneet taivaanrannan taakse. Tähdet tuikkivat heidän yläpuolellaan. Kuu nousisi hetken kuluttua, ja sen valossa olisi helppo ohjata satamaan.
Mutta mitä nyt?
Äkkiä kuului kamalaa surinaa ja pörinää.
Surina kuului luoteesta ja läheni lähenemistään, vaikka sen aiheuttajaa ei vielä näkynytkään, mikä pimeän vuoksi ei ollut suinkaan ihmeellistä. Mutta ennen pitkää sekin selvisi.
— Lentokone, huudahti hollantilainen, jonka silmät ensiksi heikosti erottivat melun synnyttäjän. — Katsokaa tuonne! Ei, enemmän länteen! Se näyttää olevan menossa Formosaan aivan kuten mekin.
— Vahinko, että meillä ei ole tuollaisia välineitä käytettävinämme. Ehkäpä se on sotilaslentokone, arvaili Pat. — Onko se "japsi", britti vaiko Setä Samuli?
— Miksi se ei yhtä hyvin voisi olla kiinalainen? kysyi Kurt. — Tuollainen rumilus, joka kylvää pommeja, samanlainen kuin ne, joita ammuttiin alas Shanghaissa?
— Luulenpa niiden tuskin pistävän nenäänsä näin kauas, tuumaili Pat. — Kyllähän Kiinassakin on tilaa lennellä. Mutta omituista on, että sen suunta on sama kuin meidänkin.
Äkkiä moottorin surina kävi entistäkin voimakkaammaksi, vaikka jo oli näyttänyt siltä, että lentokone oli kadonnut. Pian se kasvoi korviahuumaavaksi jyminäksi, ja pian tuntui sankareistamme siltä, kuin he olisivat joutuneet pyörremyrskyn keskukseen.
Lentokone oli kääntynyt ja laskeutunut aivan sampaanin yläpuolelle, jota voimakkaan valonheittäjän keila seuraavassa hetkessä valaisi. Tätä kesti tuokion. Koneen potkurit pyörivät ja moottorit pauhasivat vimmatusti, ja sitten kone nousi jälleen juuri kun se näytti olevan musertamaisillaan sampaanin ja siinä olijat.
Vielä minuutin kuluttua lentokone oli kadonnut — hävinnyt merta peittävään pimeyteen. Mutta kesti paljon kauemmin, ennen kuin sampaanin miehistölle selvisi, että he olivat selvinneet seikkailusta hengissä.
Kurt piteli molempia korviaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen rumpu-kalvonsa vieläkin värisisivät äskeisen kamalan metelin jälkeen. Hän luuli kuulevansa jonkun puhuvan, mutta ei voinut käsittää, mitä puhuja sanoi, ei edes sitä, kuuliko hän puhetta vai käsittämättömän kirkaisun. Hän ei ollut koskaan ennen ollut näin lähellä täyttä vauhtia kulkevaa lentokonetta eikä hän liioin ollut koskaan tuntenut oloaan niin epämukavaksi. Oli aivan kuin hänen kaikki hermonsa olisivat irtautuneet paikoiltaan ja menneet sekaisin, niin että hän ei pystynyt ajattelemaan eikä liikkumaankaan. Lentokoneessa olijoiden hermot olivat varmaan teräksestä, koska koneen pelkkien liikkeiden vaikutus on näin tuhoisa.
Hollantilainen oli kaatunut kumoon ja makasi nyt veneen pohjalla Kurtin jaloissa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Näytti siltä, kuin hän olisi saanut sydänhalvauksen.
Pat oli päästänyt sampaanin peräsimen käsistään. Hän istui paikoillaan nenä kohti taivasta ja näytti haukkovan ilmaa.
Sampaani ajelehti tuulen mukana heittelehtien aallokossa. Kukaan ei pystynyt pitämään huolta ohjauksesta, joten alus muistutti ajelehtivaa hylkyä. Voimakas valonheittäjä oli ehkä häikäissyt Patin silmät, kun taas Kurt oli vaistomaisesti sulkenut omansa juuri silloin, kun valokeila suuntautui heihin.
Pat nousi vihdoin. Hän raahautui suurin ponnistuksin yli tuhdon ja pääsi vihdoin istumaan Kurtin viereen. Melkein karjaisuna tulevat hänen suustaan ensimäiset sanat.
— Elätkö sinä, Kurt?
Kurt nyökkäsi, mutta ei kyennyt vastaamaan mitään.
Uusi karjaisu:
— Etkö kuule mitään?
No, vihdoinkin irtautuivat Kurtin kielen kahleet. Mutta hän kuuli tuskin omia sanojaan, kun hän vastasi:
— Elän kyllä, mutta olen melkein puolikuollut.
— Tällä kertaa pelastuimme aivan viime tingassa. Mutta miten lienee Willyn laita? Mahtoiko lentokoneen siipi osua häneen?
Pat kumartui tarkastamaan hollantilaista, joka edelleenkin liikkumattomana virui veneen pohjalla. Hän tarttui toista olkapäihin ja koetti nostaa häntä, mutta turhaan.
— Kurt! kiljui Pat O’Brien kumartuen jälleen kohti nuorta ystäväänsä, jonka kanssa hän oli ollut mukana yhdessä jos toisessakin seikkailussa Kiinassa. — Tuo äskeinen oli varmasti maanjäristys! Näillä seuduilla on runsaasti toiminnassa olevia tulivuoria. On mahdotonta, että yksin lentokone olisi saanut kaiken tämän aikaan. Olen itsekin ollut lentämässä Friscossa ollessani enkä siitä huolimatta mennyt niin sekaisin kuin nyt pelkästä pörinästä. Varmastikin se oli maantärähdys. Ja häikäisevä, suuri salama!
— Valonheittäjä se oli. Valonheittäjä, joka kuului hyvin suureen kaksitasoon. Niin paljon ehdin selvästi nähdä, selitti Kurt. — Mutta mitä se tarkoitti yrittäessään melkein ajaa meidät upoksiin?
Pat ei ehtinyt vastaamaan. Hän oli jälleen alkanut puuhailla hollantilaisen kimpussa ja nyt hänen onnistui saada Willy istumaan. Kurt taas ei ehtinyt kiinnittämään huomiota hänen puuhiinsa. Salaisuus selvisi hänelle yhdellä iskulla. Hän huudahti:
— Pat! Tiedätkö, mistä äsken oli kysymys?- Ei ollut kysymys maanjäristyksestä eikä salamasta... Lentokoneessa oli compradori... kiinalainen Tsitshuang!
— En koskaan ole kuullut mitään noin hullua! huudahti Pat melkein nauraen. — Tuo lurjus on varmasti vielä sampaaneineen jossakin joenmutkassa Shanghain luona. Eikä sampaanissa sitäpaitsi ollut tilaa minkäänlaiselle lentokoneelle.
— Mutta maalla on tilaa sitä enemmän, kuten tiedät. Ja Tsitshuangilla on runsaasti rahaa.
Hollantilainen oli vähitellen piristynyt piristymistään. Hän istui nyt tuhdolla ja tirkisteli taivaalle, jolle täysikuu vähitellen oli noussut kaikessa loistossaan. Sitten hän kumartui tovereitaan kohti ja sanoi rauhallisesti:
— Katsokaahan tänne! Olen varmasti saanut kuulan olkapäähän!.
Ja hän repi yltään likaisen, kiinalaisen asetakin. Vain silmäys riitti osoittamaan, että paita, joka ei ollut paljon puhtaampi, oli veressä vasemmalta puolelta. Willy valitti tuntevansa kipua olkapäässään eikä voinut liikuttaa koko vasenta käsivarttaan.
Lääke- ja sidelaatikko kaivettiin pian esiin sampaanin ajelehtiessa edelleen aallokossa, joka onneksi ei ollut kovin korkea. Ja sitten ryhtyi Pat käyttelemään lääkkeitä ja sideaineita Kurtin taskulampulla valaistessa kohtaa, mistä verta vuoti.
— Niin. Tuo saattaa varsin hyvin olla kuulan aiheuttama haava, sanoi Pat. — Mutta mistä se kuula olisi tullut? Eihän täällä ole laukaistu edes leikkipyssyäkään.
— Lentokoneesta, vastasi Kurt lyhyesti. — Ja se kuula oli tarkoitettu minulle. Mutta sen sijaan se osuikin teihin, herra Sneek. Voitteko antaa anteeksi?
— Tietystikin — vaikka ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sanoi hollantilainen, joka nyt jo kykeni puhumaan, ojensi oikean kätensä ja puristi Kurtin kättä niin paljon kuin jaksoi. Sitten hän jatkoi: — Ei tässä mitään hätää ole. On minun ruumiissani ollut kuulia ennenkin, ja minun lihani paranee nopeasti. Mutta luuletteko todellakin, että laukaus ammuttiin tuosta kirotusta lentokoneesta?
— En ainoastaan luule. Olen varma siitä. Sen ampuja oli minun ehkä ainoa viholliseni, mutta vihollinen, joka on sitä vaarallisempi. Hän on kiinalainen, jonka nimi on Tsitshuang. Hän ei koskaan unohda, että minä kerran pelastin esimieheni, konsuli Willnerin tyttären hänen käsistään.
— Se on aivan totta, vahvisti Pat, joka, kuten muistetaan, itsekin oli ollut mukana noissa seikkailuissa. — Mutta yhtä varmaa on, että hänen ajatuksensa minusta eivät ole laadultaan sen lempeämmät. Niinikään on varmaa, että hänen tähän aikaan pitäisi olla kypsä teljettäväksi tyrmään milloin tahansa.
Kurt ei puhunut vähään aikaan mitään. Hänen ajatuksensa olivat jälleen siirtyneet Borneolle, josta hän vielä ei tietänyt juuri mitään muuta kuin nimen. Mutta pääsisikö hän yleensä sinne? Varmastikaan ei ilman uusia seikkailuja.
Nyt Pat pani moottorin käyntiin. Tuuli oli melkein täydellisesti tyyntynyt ja näytti siltä, että se lakkaisi kokonaan. Kuun säteilevää valojuovaa pitkin kulki sätkyttävän moottorin kuljettama sampaani yhä lähemmäksi tarunomaista Formosaa — samaa suuntaa, mihin vaarallinen lentokone oli äsken kadonnut.
Mitä siellä tapahtuisi? Retkeläisten sekä kiinalaisen compradorin ja rosvopäällikön Tsitshuangin välit eivät kai vielä olleet lopullisesti selvät?
Kuun säteilevässä valossa sampaani, jonka purjeet oli kääritty kokoon, liukui Formosan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Kelungin kuuluisaan satamaan.
IV luku.
Salaliitto Formosalla ja hieno kaappaus.
Formosa ei ole erikoisen suuri saari, varsinkin jos sitä verrataan esimerkiksi Borneoon, mutta siellä on runsaasti lämpimiä lähteitä ja tulivuoria, samoin kuin myöskin rauta- ja hiilikerroksia. Sen maaperän viljavuus on jo aikoja sitten antanut Formosalle Kiinan vilja-aitan nimen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan ihmeellistä, että Formosalla yhä edelleen asuu runsaasti kiinalaisia, vaikka saari onkin 1890-luvun puolivälistä ollut Japanin hallussa. Sanottuun aikaan japanilaiset valloittivat saaren sen johdosta, että saaren alkuasukkaat, jotka olivat villiintyneitä malaijeja, olivat murhanneet saaren itärannikolla maihin ajautuneen japanilaisen laivan miehistön. Vuosien kuluessa oli alkuasukkaat vähitellen työnnetty korkeiden Tashanvuorten rinteille, missä he elivät hajaantuneina moniin, toistensa kanssa taisteleviin heimoihin, aivan kuten Borneonkin alkuasukkaat, minkä saaren kanssa Formosalla monessa muussakin suhteessa on yhtymäkohtia.
Shanghaista sampaanilla saapuneet sankarimme saivat siten jo täällä jonkin verran esimakua siitä, mikä odotti heitä heidän pitkän merimatkansa päässä. Vielä he kuitenkaan eivät saaneet tutustua Borneon paljon kuumempaan ilmastoon ja siksi he saattoivat pitää itseään onnellisina, koska olivat lopultakin saapuneet satamaan, missä kaikki viittasi siihen, että he saisivat tilaisuuden levätä rauhassa kaikkien niiden monien ja usein hengenvaarallistenkin vaikeuksien jälkeen, joita heillä oli ollut voitettavina siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Kiinan keisarien vanhasta pääkaupungista Pekingistä. He eivät olleet ankkuroineet purttansa itse satamaan, mihin oli edelleen kuljetettavaksi koottu suuret määrät hiiltä, paloöljyä ja rikkiä, mutta missä liikenne Kiinan levottomuuksien takia näytti olevan täysin lamassa. Kun Kelungin kauppiaat suurimmaksi osaksi olivat juuri kiinalaisia, joiden kanssa kosketuksiin joutumista sankarimme tahtoivat mahdollisimman paljon välttää, olivat he etsineet alukselleen ankkuripaikan hiukan loitompaa. Tähän oli osaltaan vaikuttanut myöskin äskeinen aavistamaton kohtaus vaarallisen Tsitshuangin kanssa, sillä eihän ollut ensinkään mahdotonta, että myöskin hän oli saapunut Formosalle. Päinvastoin oli hyvinkin mahdollista, että hän aikoi käydä juuri Kelungissa.
He olivat ohjanneet sampaaninsa syvään, korkeiden kallioiden reunustamaan lahteen, jossa saattoi toivoa olevansa melko turvassa vähemmän toivottavilta vierailta. Pienellä, kätevällä, purjekankaasta tehdyllä veneellä, joka matkan kestäessä oli kokoon käärittynä ollut säilössä erään tuhdon alla, saattoi mukavasti tarpeen vaatiessa meloa itse kaupunkiin hankkimaan sieltä, mitä matkaa jatkettaessa tarvittiin, ennen kaikkea ruokatarpeita. Vettä sen sijaan oli helppo ottaa kuinka paljon tahansa pitkin vuorenrinnettä virtaavasta, vuolaasta pikku purosta. He eivät aikoneetkaan jäädä tähän paikkaan kauemmaksi aikaa kuin että saisivat jonkin verran levähtää. Levähdysaika oli tarpeellinen senkin takia, että oli saatava käsiin lääkäri, joka tarkastaisi Willyn saaman haavan sekä poistaisi kuulan, joka kaikesta päättäen oli jäänyt ruumiiseen. Tämän vuoksi Willy ja Kurt parin tunnin kuluttua heidän satamaan saapumisestaan astuivatkin purjekankaiseen veneeseen sekä meloivat Kelungin kaupunkiin.
Willy kertoi matkalla, että koko Formosa oli aikoinaan, useita vuosia takaperin kuulunut hänen siirtomaista rikkaalle isänmaalleen. Siksi hän piti hyvin todennäköisenä, että saarella yhä vieläkin asui hollantilaisia, sekä sanoi haluavansa tutkia, missä määrin niin todellakin olisi laita.
Vajaan tunnin kuluttua hän olikin saanut vahvistuksen arvelulleen. He poikkesivat erääseen parturitupaan, jonka omistaja luonnollisesti oli kiinalainen, tiedustelemaan jonkin lääkärin, mikäli mahdollista kirurgin, asuinpaikkaa. Parturituvassa he saivat tietää, että todella hyvä kirurgi asui lähimmässä kaupungissa, Twatuiassa, johon saattoi mukavasti päästä rautateitse. Sama rautatie muuten johti aina saaren pääkaupunkiin Taiwaniin saakka, joka alkujaan oli ollut hollantilaisten linnoittama satamakaupunki. Kiinalainen uskoi edelleen tietävänsä, että puheenaoleva lääkäri polveutui saarelle kauan aikaa sitten muuttaneesta hollantilaisesta perheestä.
On helppo käsittää, että nämä tiedot olivat tervetulleita varsinkin Willylle. Siksi he lähtivätkin viipymättä rautatieasemalle jatkaakseen mahdollisimman pian matkaansa Twatuiaan. Niin kiire heillä oli, että he eivät edes katsoneet ehtivänsä ilmoittaa lähdöstään sampaaniin jääneelle Patille, koska se olisi muka vienyt liian kauan aikaa. Pat sai tyytyä odottamaan niin kauan, kuin he tulisivat takaisin, eikä hänellä sitäpaitsi olisi mitään hätää. Varmastikin hänellä oli mukavammat olot kuin heillä itsellään. Ja sitäpaitsi täytyi heidän saada lääkäri käsiinsä.
Puheenaolevan lääkärin nimi oli Moppel — siis aito hollantilainen nimi, joka oli otettu erään hollantilaisen kaupungin mukaan. Kurt ja Willy tapasivat hänet sairaalassa, jonka japanilaiset olivat perustaneet Twatuiaan, ja joka sijaitsi luonnonkauniin, metsien peittämän vuoren rinteellä. Samaisen vuoren rinteillä kiinalaiset asuivat kyläkunnittain, jotka muistuttivat varsinaisen Kiinan tuhansia kyliä. Japanilaiset olivat ilmeisestikin vähemmistössä.
Mynheer Moppel vakuutti muuten myöhemmin, että kiinalaisten naapuruus oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Tilanne oli suuresti pahentunut sen jälkeen, kun sisällissota oli alkanut mannermaalla Formosan salmen toisella puolella. Japanilaiset olivat kertoneet tohtorille, että koko Formosa oli aivan tulvillaan kiinalaisia vakoojia. Samoin oli jokin aika sitten yritetty räjäyttää muuan suuri japanilainen sotalaiva ilmaan. Yrityksen oli tehnyt suuri lentokone, mutta japanilaisten oli onnistunut ampua kone alas, ennen kuin se oli ennättänyt toteuttaa aikomuksensa.
Tämä tohtorin kertomus sai vuorostaan Kurtin lähemmin kertomaan, millaisissa oloissa hänen ystävänsä oli haavoittunut, ja tohtori piti varsin mahdollisena, että sama lentokone oli lähtenyt liikkeelle yrittääkseen toteuttaa sen, mihin alas ammuttu kone ei ollut pystynyt. Yhteentörmäyksiä kiinalaisten sekä japanilaisten sotilaiden välillä oli sattunut tuhkatiheään. Tuollaiset yhteenotot tuottivat kylläkin lisätuloja mynheer Moppelille kirurgina, mutta — ja mikä oli paljon pahempaa — ne olivat omiaan suuresti järkyttämään saarella kauan aikaa vallinnutta rauhaa ja järjestystä.
Ennen kuin päästiin näin pitkälle, oli tohtori kuitenkin tutkinut maanmiehensä saaman haavan. Tällöin hän totesi, että kuula voitiin poistaa pienellä leikkauksella., ja että haava paranisi hyvinkin pian, jos se sidottaisiin hyvin ja jos sitä hoidettaisiin tohtorin antamien ohjeiden mukaisesti. Kun Willy ja Kurt sitten mainitsivat, että he aikoivat jatkaa matkaansa aina Borneoon asti, kysyi tohtori äkkiä, ottaisivatko he ehkä viedäkseen mukanaan kirjeen hänen veljelleen, joka asui juuri Bruneissa ja oli ammatiltaan insinööri, ja jota tohtori ei ollut tavannut moneen vuoteen, vaikka hän olikin usein hartaasti toivonut pääsevänsä matkustamaan Borneolle.
Kurt ja tohtorin maanmies suostuivat tietysti kohta esitykseen. Mutta tällä välin oli aikaa kulunut niin paljon, että ilta oli tulossa. Nyt ei voinut ajatellakaan paluumatkaa Kelungiin ennen kuin vasta seuraavana päivänä huolimatta siitä, että Pat ehkä saattoi käydä levottomaksi ystäviensä kohtalosta. Tohtori Moppel tarjosi heille yösijan omistamassaan, jonkin verran ylempänä vuorella sijaitsevassa paviljongissa sekä lupasi toimittaa heille sinne ruokaa sairaalan hyvin varustetusta keittiöstä. Siten saisi Willy Sneek nauttia hyvin tarvitsemaansa lepoa leikkauksen jälkeen. Paviljonki, sanoi lääkäri, pantaisiin kohta kuntoon heitä varten.
Kurt ja Willy eivät mielestään osanneet tarpeeksi kiittää näin suuresta hyväntahtoisuudesta. Hetken kuluttua heillä oli niin mukavat olot, että he eivät moneen päivään olleet osanneet moisista uneksiakaan. He olivat saaneet asuttavakseen mukavasti sisustetun huoneen, josta oli laaja sekä mitä ihanin näköala Formosan salmelle, jonka läpi he itse ehkä seuraavana päivänä joutuisivat purjehtimaan ja pääsisivät lopultakin eroon sekä Kiinasta että kiinalaisista, mikä ajatus ei suinkaan aiheuttanut heidän sydämissään minkäänlaista kaipausta.
Ennen pitkää tarjoiltiin heille todellakin maukas ateria, joka oli päivällisen ja illallisen onnistunut yhdistelmä. Aterian lopetettuaan he sijoittuivat pienelle, avoimelle kuistille nauttimaan harvinaisen komeasta auringonlaskusta. Troopillinen ilta, jolloin päivällä vallinnut lämmin ei enää kiusannut, vaikutti rauhoittavasti edellisen yön tapausten kiihoittamiin hermoihin. Seikkailut saattoivat olla jännittäviä, mutta niistäkin sai aikoinaan kyllikseen. Nyt teki hyvää saada täysin siemauksin nauttia hyvin ansaittua lepoa, jonka ennen pitkää kruunaisi nukkuminen mukavassa, pehmeässä vuoteessa.
Kesken näitä ajatuksia Kurt äkkiä hätkähti. Hän oli kuullut saman hermostuttavan äänen, jonka he viime yönä olivat kuulleet, ennen kuin lentokone ilmestyi näkyviin syöksyäkseen vihdoin kohti heidän sampaaniaan aivan kuin musertaakseen sen.
— Kuuletko? kysyi hän Willyltä.
— Kuulen kyllä.
— Lentokone kuuluu olevan tulossa tänne päin.
— Tulkoon vain! Emmehän enää istu avoimessa sampaanissa aavalla merellä.
— Emme kylläkään, myönsi Kurt. — Kunpahan vain saattaisin tuon äänen kuultuani olla muistelematta tuota Tsitshuangin lurjusta.
— Sinäpä sanoit jotakin! Mihin luulet hänen joutuneen sen jälkeen, kun hän oli ampunut tuon kuulan, joka, kuten sanoit, erehdyksestä osuikin minuun.
— Pat on vakuutettu, että hän tuli tälle saarelle. Ja tiedätkö, mitä minä puolestani tulin juuri ajatelleeksi? Sitä, että Tsitshuangilla varmasti on sormensa pelissä siinä, että Formosan kiinalaiset ovat alkaneet liikehtiä ja että kuohuntaa on havaittavissa maan nykyisiä omistajia, japanilaisia, vastaan. Hän voi olla tänne lähetetty vakooja, mutta yhtä hyvin hän on voinut saada tehtäväkseen tänne sijoitettujen japanilaisten vartioalusten tuhoamisen. Tosin on, kuten tohtori kertoi, kiinalaisia lentäjiä kielletty lentämästä Formosan yläpuolella, mutta onhan mahdotonta estää heitä yrittämästä pimeän tultua. Ei ole helppoa nähdä heidän koneitaan ja vielä vaikeampi on saada niihin osumaan.
— Heidän toimiaan haittaa kuitenkin se seikka, että he eivät voi lentää äänettömästi, sanoi Willy. — Mistään yllätyksestä heidän taholtaan ei siis voi olla puhettakaan. Japanilaisilla on riittävästi aikaa käytettävissään voidakseen valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Mutta katsohan tuonne! Eikös vain jokin lentokone yritä laskeutua samalle kauniille tasangolle, jota me ihailimme juuri äsken, ennen kuin aurinko oli laskenut!
Kurt katsoi hollantilaisen osoittamaan suuntaan ja hänkin saattoi nyt nähdä voimakkaan valokeilan, joka ylhäältä suuntautui kohtaan, missä hollantilaisen mainitsema tasanko hyvinkin saattoi sijaita. Kurt, paremmin kuin Willykään, ei tietänyt, missä määrin mainittu tasanko sopi lentokoneiden laskupaikaksi. Mutta sehän saattoi olla hyvinkin mahdollista, Ja koneessa olevat lentäjät olivat varmasti selvillä asiasta. Edelleen he saattoivat todeta, että lentokoneen moottorien surina oli lakannut kuulumasta. Se ei ollut hiljentynyt vähitellen, kuten on laita lentokoneen loitotessa, vaan se oli tauonnut äkkiä, mikä todisti, että koneen moottorit oli pysäytetty. Willy saattoi siten hyvinkin olla oikeassa arvellessaan, että lentokone yritti laskeutua maahan. Mutta olipa asianlaita nyt miten tahansa, eivät he voineet sille mitään, eikä se heille kuulunutkaan. Heidän oli parasta mennä sisään ja painua yöpuulle, kuten olivat aikoneetkin. Lentokoneista he olivat edellisenä yönä saaneet enemmän kuin tarpeekseen, ja varsinkin Willy tarvitsi ennen kaikkea lepoa. Kunnollisessa vuoteessa ei kumpikaan heistä ollut saanut nukkua pitkään aikaan.
Ei kulunutkaan kovin monta minuuttia, kun Willy jo oli vaipunut mitä sikeimpään uneen. Mutta Kurt ei vielä ollut saanut unenrahtuakaan silmiinsä, vaikka hän varmasti oli yhtä väsynyt kuin toverinsakin. Hän makasi sängyssään vääntelehtien sinne ja tänne sekä ajatellen kaikkia mahdollisia asioita, mutta ennen kaikkea pohtien kysymystä, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi Borneolla, tuossa ihmissyöjien ja pääkallonpyydystäjien luvatussa maassa, ja millaiselta tuntuisi se täydellinen erämaan elämä, jota hän oli alkanut kaivata. Ainakin, päätteli hän, oli hyvä päästä eroon kiinalaisista, sillä tämä saaliinhimoinen ja epäluotettava sukukunta oli alkanut kyllästyttää, jopa suorastaan inhottaa häntä.
Äkkiä hän hypähti ylös.
Eikö hän ollut kuullut ulkoa hiipivien askelten aiheuttamaa ääntä?
Äänettömästi hän hiipi pienelle kuistille johtavalle ovelle, joka oli jätetty raolleen, jotta huoneeseen saataisiin raitista ilmaa.
Hän pisti päänsä ulos ja silmäili joka suunnalle, mutta ei voinut nähdä mitään.
Kuu ei ollut vielä noussut. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää kuin haudassa. Mutta siitä huolimatta Kurtin vaisto sanoi hänelle, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Jo tässä hiljaisuudessa oli jotakin, joka kehoitti olemaan varuillaan.
Hän hiipi takaisin huoneeseen ja pukeutui — otti ylleen Shanghaissa niin omituisella tavalla saamansa kiinalaisen lentäjän univormun. Univormu oli tosin Kurtille liian pieni, mutta sen pienuus ei silti haitannut sen käyttöä. Nopeasti hän tarkasti, oliko univormun taskussa revolveri, jonka hän sampaanista lähtiessään oli sinne pistänyt. Hän löysi sen ja toisesta taskusta hän löysi pienen taskusähkölampun sekä leveäteräisen linkkuveitsen. Olipa hänen taskussaan vielä pitkä, ohut nuorakin, josta hänellä monta kertaa oli ollut hyötyä ja jota hän nytkin käytti hyväkseen laskeutuessaan varovaisesti kuistilta maahan.
Maahan päästyään hän seisoi paikallaan ainakin viisi minuuttia täysin liikkumattomana. Äkkiä hänen korvansa jälleen erottivat hiipiviä askeleita. Tosinhan he eivät olleet täysin asumattomalla paikalla, niin että askelten ei ehdottomasti tarvinnut merkitä vaaraa. Mutta miksi tuo pimeässä liikkuva ihminen hiipi?
Mahtoivatko nuo hiipivät askeleet olla jossakin yhteydessä sen kiinalaisten keskuudessa ilmenevän kapinahengen kanssa, josta tohtori Moppel oli puhunut hoitaessaan Willyn haavaa? Kuuluiko hiipijä ehkä sen lentokoneen miehistöön, jonka he epäilivät illalla laskeutuneen lähellä olevalle ruohotasangolle?
Tämä ajatus palautti Kurtin mieleen edellisen yön tapahtumat aavalla merellä. Ja jälleen hän näki silmiensä edessä Tsitshuangin — kavalana ja kostonhimoisena, aina valmiina tekemään kaikki, mitä hänen vallassaan oli, tuhotakseen ne, jotka olivat uskaltaneet nousta häntä vastaan... Niin, hän muisti jälleen elävästi tuon salakavalan kiinalaisen compradorin sekä samalla kertaa lentokoneen, jonka kanssa he olivat joutuneet tekemisiin viime yönä, mutta jonka ei silti tarvinnut olla sama kone, jonka he illalla olettivat laskeutuneen tänne lähettyville.
Siitä huolimatta Kurtista tuntui, että molemmat koneet olivat jollakin tavalla yhteydessä keskenään. Samoin hän aavisti, että kiinalaisten lentäjien lennot olivat yhteydessä tohtori Moppelin mainitseman kapinakiihoituksen sekä yhteenottojen kanssa. Japanilaiset olivat rakentaneet Formosan länsirannikolle muutamia hyviä ja syviä satamia sekä sijoittaneet sinne joukon sotalaivoja. Formosan salmen vastakkaisella rannikolla sijaitsivat tärkeät kiinalaiset Fukienin ja Kvangtungin maakunnat sekä huomattava Kantonin satamakaupunki, jossa oli runsaasti valkoihoisia. Oli hyvin todennäköistä, että kiinalaiset suunnittelivat sotaa sekä näitä että Formosan japanilaisia vastaan. Ehkäpä tämän nousun yhtä ja tärkeätä osaa valmistettiin yön hiljaisuudessa juuri sillä paikalla, missä Kurt oli.
Ehdittyään näin pitkälle päätelmissään Kurt, joka silloin tällöin yhä oli kuullut hiipiviä askeleita, ajatteli ensin, että nämä asiat eivät ollenkaan koskeneet häntä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän jälleen näki edessään Tsitshuangin inhoittavat kasvot, jotka ilmaisivat sammumatonta vihaa kaikkia valkoihoisia kohtaan. Silloin hän ei enää voinut rauhoittaa itseään ajatuksella, että kaikki se, mitä nyt tapahtui, ei koskenut häntä. Ei. Nuo asiat koskivat sekä häntä että kaikkia muitakin hänen rotuunsa kuuluvia, jotka kohtalo eri syistä oli tuonut tähän osaan maailmaa. Mutta toiselta puolen: mitä hän saattoi tehdä, yksin kun oli? Tosin hän kyllä pystyi vakoilemaan, mutta...
Äkkiä hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä.
Sairaalan luona, joka oli japanilaisten sotilasviranomaisten hallinnassa, oli hän huomannut myöskin vahtituvan. Viittaus salaperäiseen lentokoneeseen sekä huomautus, että jotakin omituista oli tekeillä, herättäisi varmasti japanilaisissa sotilaissa suurempaa uteliaisuutta kuin hiipivät askeleet olivat herättäneet hänessä itsessään. Vahtitupa ei ollut kovin pitkän matkan päässä, ja tie sinne oli niin hyvässä kunnossa, että perille pääsisi kyllä pimeässäkin.
Kurt kuunteli jälleen.
Nyt ei kuulunut mitään. Mutta siitä huolimatta hän edelleen oli varma, että lähettyvillä oli joku tai joitakuita asiaankuulumattomia.
Vain muutaman minuutin kuluttua Kurt oli vahtituvan luona. Vartiossa oleva sotilas pysäytti hänet kohta, kun näki hänen tulevan. Lyhtyä kantava toinen sotilas kiiruhti paikalle ja sai suuret silmät nähdessään äkkiä — univormupukuisen kiinalaisen.
No, tämä asian puoli selvisi hyvinkin pian, vaikka Kurtin ympärille olikin ehtinyt kerääntyä useita muitakin sotilaita, ehkä koko vahtimiehistö. Vartioston päällikölle Kurt selosti englanniksi, mistä oli kysymys, ja sitten kehittyivät asiat hyvinkin nopeasti. Kurt vietiin vahtitupaan, ja siellä oleva kenttälennätin alkoi naputtaa — nähtävästi ilmoitettiin asiasta muille, läheisyydessä oleville vartiostoille. Pieni, suunnilleen kaksikymmentä miestä käsittävä joukko lähti Kurtin opastamana marssimaan sille suunnalle, missä Kurt oli kuullut hiipiviä askeleita. Toinen osasto lähetettiin tarkastamaan tasankoa, mihin lentokoneen otaksuttiin laskeutuneen. Kaikki tapahtui sotilaallisen täsmällisesti, nopeasti ja täysin meluttomasti. Täytyi sanoa, että japanilaiset sotilaat olivat hyvin harjoitettuja, ja samoin näki, että nyt tehtäisiin, mitä tehtävissä oli, salaperäisten olioiden selvillesaamiseksi.
Ennen pitkää jouduttiin rautatielle, joka kulki pitkin saman kukkulan rinteitä, jolla sairaalakin sijaitsi. Täällä saatiin selvä todistus siitä, että jotakin oli tekeillä. Jonkin matkan päässä näkyi pari loistavaa pistettä, jotka virvatulten tavoin liikkuivat edestakaisin, ja samassa kuului ääni, joka ilmaisi, että jokin puu taitettiin poikki.
— Siellä on rautatiesilta, joka johtaa vuorelta virtaavan pienen joen yli, sanoi japanilainen upseeri englanniksi Kurtille. Sitten hän kääntyi jonkun aliupseerin puoleen ja sanoi tälle jotakin, minkä jälkeen aliupseeri viiden miehen seuraamana alkoi käärmeiden tavoin ryömiä pitkin maata sinnepäin, mistä tulet olivat näkyneet.
Melkein viisi minuuttia kului täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Sitten paukahti kiväärinlaukaus ja samassa ryntäsivät kaikki sotilaat, Kurt heidän mukanaan, pikamarssissa siltaa kohti.
Äskeisistä loistavista esineistä ei näkynyt jälkeäkään. Sen sijaan huomattiin maassa jotakin hehkuvaa, ja kun sitä tarkastettiin, havaittiin, että siinä oli — palava sytytyslanka! Se sammutettiin ja lankaa pitkin kulkien tavattiin lähimmän, siltaa kannattavan pilarin juureen sijoitettu miina, joka olisi ollut riittävän voimakas räjäyttämään koko sillan ilmaan.
Kurtin ansiosta oli tämä vaara nyt torjuttu. Kurtilla itselläänkin oli täysi syy tyytyväisyyteen, sillä muutamaa tuntia myöhemmin piti hänen ja Willyn palata Kelungiin ja sampaaniinsa juuri saman sillan yli.
Mutta vielä tämän jälkeenkin saatiin kokea uusi yllätys.
Suoritettuaan kelpo työn rautatiesillan luona Kurt ja japanilaiset sotilaat palasivat vahtituvalle, mihin myöskin tohtori Moppel oli saapunut äskeisen kiväärinlaukauksen hälyttämänä. Ja nyt tohtori sai suureksi ilokseen ja tyytyväisyydekseen todeta, miten japanilaiset upseerit mitä sydämellisimmin kiittivät hänen kaukaa saapunutta vierastaan — varsin hullunkurinen tilanne muuten, sillä täytyy muistaa, että Kurtilla edelleen oli kiinalainen univormu yllään. Nämä kunnianosoitukset olisivat tuntuneet täysin käsittämättömiltä jokaisesta, joka ei ollut selvillä asioista, mutta ne joutuivat vielä omituisempaan valaistukseen nyt seuraavien tapahtumien johdosta. Pimeästä kuului näet äkkiä tahdikkaita askeleita, jotka ilmoittivat tasankoa tutkimaan lähetettyjen sotilasten lähestyvän. Mutta joukon lukumäärä oli nyt suurempi kuin sen lähtiessä. Sotilasten keskellä oli nimittäin neljä kiinalaista, joista kolmella oli suunnilleen samanlainen univormu kuin Kurtilla.
Kaikki nämä neljä olivat vankeja. Sotilaat olivat yllättäneet heidät, juuri kun he olivat nousemaisillaan lentokoneeseen. Oli jokseenkin varmaa, että miehet, jotka olivat yrittäneet räjäyttää sillan, olivat heidän joukossaan. Tultuaan yllätetyiksi sillan luona olivat he livistäneet karkuun sekä toivoneet pääsevänsä lentokoneella turvaan.
Nyt oli uhkea lentokone joutunut japanilaisten saaliiksi, ja neljän kiinalaisen kohtalo oli ratkaistu. Kurt saattoi täydellä syyllä olla sekä tyytyväinen että ylpeä, mutta pian ilmeni siihen vielä enemmän aihetta.
Hän sattui katsahtamaan vielä kerran vankeihin. Ensi silmäyksellä hän huonossa valaistuksessa oli nähnyt ainoastaan miehet, joiden univormu muistutti hänen omaansa. Mutta nyt hän huomasi, että neljäs ainakin ulkoasultaan erosi huomattavasti muista. Hän oli niin sanoaksemme siviili-ihminen ja hänellä oli yllään puku, jota varakkaat kiinalaiset tavallisesti kaikkialla käyttävät. Näytti siis melkein siltä, kuin tämä neljäs olisi erehdyksestä joutunut toisten joukkoon.
Kurt ei itse asiassa paljonkaan välittänyt miehestä, koska tämä oli kiinalainen. Kuitenkin hän astui muutamia askeleita lähemmäksi. Samassa hän näki pistävät ja vihaa ilmaisevat, vinot silmät, joita hän ei koskaan ollut voinut unohtaa, ja jotka nytkin saivat hänet hätkähtämään.
Mitä? Oliko tämä tosiaankin mahdollista? Saattoiko tuo mies todellakin olla compradori Tsitshuang, joka useita kertoja, viimeksi edellisenä yönä, oli tavoitellut hänen henkeään — toisin sanoen Tsitshuang, kiinalainen miljoonikko ja poliittinen juontenpunoja, joka asettui milloin minkin taistelevan puolen käytettäväksi ja joka välillä oli yhteistoiminnassa merirosvojen kanssa? Oliko tuo mies todella siinä? Kyllä!
— Tällä kertaa siis kuitenkin jouduitte kiinni, Tsitshuang! ei Kurt malttanut olla huudahtamatta. — Nyt meidän tiemme varmasti eroavat ikuisiksi ajoiksi.
Tsitshuang vaikeni. Hänen raivokkaat silmäyksensä puhuivat kuitenkin enemmän kuin sanat. Selvästikin hän ei itse vielä uskonut, että hän ja Kurt olisivat nyt tavanneet toisensa viimeisen kerran.
V luku.
Taistelu hirmumyrskyä ja kuolemaa vastaan. Pat putoaa mereen.
Neljä kiinalaisvankia eivät saattaneet odottaa muuta kuin pikaista kuolemantuomiota ja sen yhtä nopeata täytäntöönpanoa. Heidät oli tavattu itse teossa, rikollisessa ‘toiminnassa, joka oli tähdätty maan turvallisuutta vastaan. Jo päivän koittaessa he voivat odottaa tulevansa teloitetuiksi. Mutta aito itämaalaisina he suhtautuivat tällaiseen mahdollisuuteen täysin rauhallisesti, aivan kuin sellainen kuolema olisi ollut aivan luonnollinen. Kukaan heistä ei pienimmälläkään ilmeellä osoittanut, mitä hän mahdollisesti tunsi.
Ennen pitkää saapui kuitenkin määräys, että mestaus oli lykättävä, koska korkeammat viranomaiset tahtoivat sitä ennen tutkia vankeja. Haluttiin kuulustella, tiesivätkö he mitään uhkaavasta kapinasta, jota kukistamaan japanilaiset kaikin keinoin varustautuivat. Tämän vuoksi vangit sijoitettiin erilleen toisistaan sopiviin ja hyvin vartioituihin säilytyspaikkoihin siihen asti, kunnes viranomaiset ehtisivät saapua paikalle ja kuulustelut voisivat alkaa. Yön tapauksista laadittiin tarkka selonteko, johon otettiin myöskin kaikki ne tiedot, joita Kurt Lagerberg pystyi antamaan. Niinikään kerrottiin selostuksessa, miten Kurt ja hollantilainen merimies Willy Sneek olivat kohdanneet nyt takavarikoidun lentokoneen ulkona merellä, sekä miten lentokoneesta oli ammuttu laukaus sampaania kohti ja miten Willy Sneek oli tällöin haavoittunut.
Kaikki tämä vei kuitenkin niin paljon aikaa, että Kurtilta ja Willyltä meni vielä päivä, ennen kuin he pääsivät takaisin ystävänsä Patin luo Kelungin luo ankkuroituun sampaaniin.
Pat puolestaan oli suhtautunut asiaan rauhallisesti. Hän oli ajatellut, että ehkäpä Willy ei saa aikaisemmin asioitaan toimitetuksi, ja omalta osaltaan hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen levätäkseen kunnollisesti. Väliaikoina hän kuitenkin oli tunnollisena merimiehenä pannut sampaanin purjehduskuntoon, tarkastanut moottorin ja muutenkin huolehtinut siitä, että matkaa päästäisiin jatkamaan koska tahansa.
Tietystikin hän hämmästyi suuresti kuullessaan, millaisiin seikkailuihin hänen toverinsa olivat joutuneet. Hän saattoi tuskin uskoa korviaan kuullessaan, että Tsitshuang vihdoinkin oli joutunut kiinni, ja että tämän päivät saattoivat millä hetkellä tahansa päättyä. Myöskin Pat oli ollut mukana monessa vakavassa yhteenotossa, kun oli taisteltu tätä vaarallista kiinalaista ja hänen johtamiaan merirosvoja vastaan Keltaisella virralla. Erikoisesti häntä nyt ilahdutti se, että juuri Kurt oli tehokkaasti myötävaikuttanut tämän kiihoittajan ja rosvopäällikön kiinnisaamiseen, niin että hän nyt vihdoinkin saisi ansaitun palkan monista pahoista töistään.
Kurt tahtoi kuitenkin katsella asiaa myöskin vastustajan näkökannalta. Tsitshuang oli ennen kaikkea kiinalainen. Ooppiumin kuljetus ja kauppa olivat turmelleet Kiinan kansan, aivan samalla tavoin kuin valkoisten miesten tulivesi eli paloviina oli aikoinaan turmellut Amerikan punanahat, intiaanit. Idän ja lännen kansojen täytyy saada kulkea omia teitään. Ne eivät koskaan voineet yhtyä ja vielä vähemmän kuin Europan kansat ne koskaan saattoivat muodostaa yhteisöä, jonka eri osat tuntisivat kuuluvansa yhteen.
— Mutta miksi sitten olet itse antautunut tähän leikkiin? kysyi Pat.
— Siitä vietistä, joka houkuttelee niin monet ihmiset etsimään seikkailua ja antamaan palttua rauhalliselle ja säännölliselle elämälle. Lisäksi on ollut vaikuttamassa halu tutustua maailmaan sekä hankkia riittävästi kokemusta.
— Sekä kultaa!
— Mahdollisesti. Mutta ei ryöstettyä kultaa eikä myöskään kultaa, joka on ansaittu riistämällä ja turmelemalla kiinalaisia, mistä on ollut seurauksena, että kaikkia valkoihoisia nyt Kiinassa vihataan vieraina paholaisina.
— Mitä sinä sanot, Willy? kysyi Pat kääntyen Hollannin siirtomaapolitiikan saapuvillaolevan, tosin hyvin vähäisen edustajan puoleen.
— Kurt voi olla oikeassa, mutta omalla tavallaan. Muistakaa, että koko olemassaolo on taistelua, ennen kaikkea niin sanottujen viattomien eläinten — kuten muurahaisten ja vielä niitäkin pienempien — keskuudessa. Taistelussa olemassaolosta on johtavana periaatteena sääntö, että on koetettava itse selviytyä, koska nyt kerran on joutunut tähän maailmaan. Niin olemme mekin saaneet tehdä tähän asti ja siihen tapaan saamme myöskin jatkaa. Puhuttakoon kuinka paljon tahansa, käänneltäköön asioita niin tai näin — loppujen lopuksi pitää kuitenkin paikkansa, että väkevämpi on oikeassa. Minua ei kukaan saa vakuutetuksi jostakin muusta. Niin käy aikoinaan myöskin Kiinassa. Jollei joku voi pysyä pystyssä, niin hän sortuu. Elämä on kuitenkin kallis asia ja sen vuoksi kannattaa ponnistella, vaikka monet saavatkin tyytyä elämään vain päivän kerrallaan.
Kurt ei ollut oikein tyytyväinen. Hänen ystävänsä suhtautuivat tähän vakavaan asiaan liian aineellisesti. Hän olisi voinut luetella suuren joukon ihmiskunnan suuria hyväntekijöitä. Mutta hän ei voinut muistaa ketään, joka olisi täysin käsittänyt luvatun tuhatvuotisen valtakunnan ihanuudet. Toistaiseksi oli kuljettava virran mukana.
Nyt Kurt ja Pat kävivät vuorostaan maissa — tällä kertaa ostamassa ruokatarpeita. Kun he vielä olivat täydentäneet vesivarastonsa, katsahti Kurt kelloonsa ja kysyi vielä kerran:
— Uskotko todellakin meidän voivan jatkaa matkaamme tällä aluksella?
— Siitä saat olla aivan varma! Merimatkan onnistuminen ei niinkään paljon riipu aluksen suuruudesta kuin siitä, millä tavalla käytettävissä olevaa alusta hoidetaan. Kaikki on nyt selvää! Me voimme lähteä milloin tahansa. Ainakin tuntuu ihanalta tietää, että tuo Tsitshuangin lurjus ei enää ole meidän kintereillämme. Mutta kesken kaiken muistuu jotakin mieleeni. Tahtoisin kirjoittaa pari riviä kotiin täältä. Tehän voitte odottaa vielä hetkisen, kun minä käyn maissa. Olen täällä jälleen punaisen minuutin kuluttua. Sitten ei tarvitse muuta kuin nostaa ankkuri.
Tuo punainen minuutti kesti kuitenkin melkoisen kauan. Kun Pat sitten vihdoin palasi, saattoi kohta huomata, että oli tapahtunut jotakin erikoista. Hän näytti hyvin vakavalta eikä hän oikein tahtonut saada sanotuksi, mitä hänellä oli sydämellään. Toiset eivät oikein tietäneet, mitä heidän piti sanoa tai tehdä.
— Tuon kirjeen lähettäminen taisi olla aika vaivaloinen toimitus, sanoi Kurt. — Vai eikö täältä ehkä kirjeitä lähetetäkään muuhun maailmaan?
— Kyllä vain, vaikka lähinnä salmen toisella rannalla olevan Kantonin kautta. Minä en kuitenkaan enää ajattele koko kirjettä, vaan sen sijaan vanhaa totuutta, että ihminen ei saa koskaan tuntea itseään liian turvalliseksi. On parasta, että jäämme tähän pimeäntuloon asti ja sitten koetamme pujahtaa merelle niin huomaamattomasti kuin suinkin.
— Onko siihen jokin erikoinen syy?
Pat viivytteli tuokion ja vastasi sitten verkalleen:
— Kyllä. Onpa todellakin. Jopa minun mielestäni aivan uskomaton syy.
— Puhu vihdoinkin suusi puhtaaksi, mies! huudahti Kurt kärsimättömänä. — Emme me ole erikoisen innostuneita arvaamaan arvoituksia.
— Hyvä on! Compradori Tsitshuang on paennut.
Kurt hypähti seisomaan ja jäi sitten tuijottamaan ystäväänsä uskomatta korviaan. Oliko toisella jokin n.s. ruuvi irti? Vai mitä oli tapahtunut?
Patin vastaus oli iskenyt toisiin pommin tavoin.
— Karannut? kuului kaikuna Willyn huulilta. Oli ilmeistä, että Patin tiedonanto tuntui hänestäkin täysin uskomattomalta.
— Oletko sinäkin käynyt Twatuiassa... ja näin lyhyessä ajassa? kysyi Kurt vihdoin.
— En! Mutta nyt tuota suurlurjusta etsitään kaikkialta. Minäkin jouduin kiinni vähäksi aikaa, kun esiinnyin näissä pukimissa. Mutta minut päästettiin aivan pian, kun olin ehtinyt selittää, mihin joukkoon kuuluin, ja sotilaat sattuivat tuntemaan teidän nimenne. Nyt on yleinen etsintä käynnissä kaikkialla Formosalla. Tuhannen punnan palkinto on luvattu sille, Joka toimittaa 'karkulaisen viranomaisten käsiin elävänä tai kuolleena. Mutta meidän on viisainta lähteä merelle ja laittautua niin näkymättömiksi kuin mahdollista.
Kurtin täytyi miettiä hiukan kuulemaansa. Kaikki tuntui alkavan pyöriä hänen päässään. Hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka japanilaiset vartiosotilaat olivat saattaneet tehdä sellaisen virheen, että Tsitshuang pääsi pakenemaan. Tai oliko tämä compradori suorastaan noita? Eikö häneltä koskaan pääsisi rauhaan?
Omalta osaltaan — ja ainakin yhtä paljon myöskin ystäviensä puolesta — Kurt melkein katui, että hän viimeisessä jutussa oli joutunut näyttelemään niin keskeistä osaa. Tsitshuang ei tietystikään koskaan unohtaisi sitä. Heidän matkansa loppuosa saattoi näinollen muodostua 'hyvinkin vaaralliseksi. Mutta jotta ei pelottaisi toisia, sanoi hän varmalla äänellä:
— Varmastikin hän joutuu kiinni ennen pitkää. Missään tapauksessa hän ei voi tehdä meille mitään pahaa niin kauan kuin hänen täytyy pysytellä piilossa. Epäilemättä on hän tullut tännekin suurempien suunnitelmien takia kuin vain päästäkseen meihin käsiksi. Meidän taas on viisainta olla sekaantumatta noihin suuriin suunnitelmiin. Minä puolestani olen joka tapauksessa sitä mieltä, että me lähdemme heti liikkeelle, niin että meitä ei enää kauemmin viivytetä asian vuoksi, joka oikeastaan ei koske meitä.
Vielä hetken kestäneen neuvottelun jälkeen nostettiin sampaanin molemmat ankkurit ja lähdettiin merelle ainoastaan purjeen varassa. Parin tunnin kuluttua sampaani sivuutti Formosan pohjoisen niemen, juuri kun aurinko jälleen laski länteen valaen Formosan korkeiden vuorten huipuille ja rinteille satumaisen hohteen. Ilman erikoisia seikkailuja sivuutettiin seuraavana iltana purjeen ja moottorin antaessa alukselle vauhtia Pescadorit, Formosan länsipuolella oleva pieni saariryhmä, mutta saman saariryhmän lähellä heidät pysäytti japanilainen tykkivene, jonka päällystö ei hellittänyt, ennen kuin sampaanin miehistö oli saanut läpikäydä perusteellisen kuulustelun, ja ennen kuin aluksessa oli toimitettu yhtä perinpohjainen tarkastus. Todistukset, että alus kuului englantilaisille, ei auttanut vähääkään. Oli annettu määräys, että kaikki Formosan ohitse pyrkivät alukset oli pysäytettävä. Miksi, sitä eivät japanilaiset sanoneet, mutta kolme ystäväämme tiesivät syyn kyllä ilmankin.
He eivät kylläkään maininneet mitään tiedoistaan japanilaisille, jotta heitä ei enää kauemmin viivytettäisi. Niin pääsivät he vihdoin jatkamaan matkaansa kohti uusia, tuntemattomia kohtaloita. Määräpaikakseen he ilmoittivat Manillan, ja tähän ilmoitukseen uskottiin.
Borneolle pääseminen ei näyttänyt edelleenkään helpolta. Mutta juuri tilanteen jännitys taas oli omiaan pitämään miesten mielet virkeinä. Pääasia oli, että oli reipas mieli ja lannistumaton tahto. Kiinasta ja kiinalaisista päästiin ainakin yhä loitommaksi.
Sampaanin keula suunnattiin nyt suoraan etelään ja päiväntasaajaa kohti. Shantungin ja Shantsen maakunnissa, missä ystävämme tähän saakka olivat pääasiallisesti oleskelleet, oli lämpimän laita toisinaan niin ja näin. Peking on kolmannenkymmenennen leveysasteen kohdalla, mutta nyt oltiin lähestymässä päiväntasaajaa! Erotus oli aika huomattava. Kaipa olot muuttuisivat muutenkin aika tavalla, kun varsinaiset seikkailut olivat nyt vasta päässeet alkamaan. Niitä saataisiin kyllä tarpeeksi. Mindanaon ja Palivanin merirosvoilta ei varmasti saataisi olla rauhassa, ja vasta sitten, kun näiden alueet olisi sivuutettu, lähestyttäisiin matkan varsinaista päämäärää, Borneota, joka toistaiseksi tuntui vain kaukaiselta unelmalta.
— Kun oikein ajattelee asiaa, virkkoi hollantilainen, niin tuskinpa nuo ihmissyöjät ja pääkallonpyydystäjät voivat käydä meille sen vaarallisemmiksi kuin tuo Tsitshuang on ollut. On oikein jännittävää päästä joskus välillä maihinkin, vaikka minä puolestani olin ajatellut päästä suoraan kotiin.
— Jos sitä haluat, niin Hollantiin pääsee kyllä höyrylaivalla Bruneistakin, lohdutti Pat. — Niin että jos pelkäät, että ihmissyöjät pistävät sinut poskeensa, voit Bruneissa tehdä mielesi mukaan. Pääset kyllä meistä eroon, kunhan vain saamme kirstun maihin. Olipa onni, ettei tuo kirottu lentokone ajanut sekä sitä että meitä upoksiin.
— Toiselta puolen on vahinko, että Tsitshuang ehkä pääsee uudelleen lentämään, jollei nyt ehkä samalla koneella. Vai mitä mieltä sinä olet asiasta, Pat. Kuulitko siitä mitään kaupungissa?
— En sanaakaan. Kuulin vain kerrottavan, että häntä etsittiin kaikkialta, ja että viranomaiset eivät varmaan saisi rauhaa eikä lepoa, ennen kuin hänet on jälleen vangittu. Eivätkä japanilaiset heitä tuhatta puntaa menemään tavallisen seikkailijan takia. Tsitshuang on kyllä tärkeä henkilö omalla alallaan ja hän vastaa painoaan kullassa. Vielä enemmän hän pystyy tekemään vahinkoa — ehkä enemmän kuin kaikki kiinalaiset rosvokenraalit yhteensä.
— Katsokaahan tuonne! huudahti Kurt äkkiä. — Kokonainen laivasto!
Niinpä todella näyttikin olevan. Sieltä tuli sekä panssarilaivoja että risteilijöitä, torpeedoveneitä ja hävittäjiä, sukellusveneitä ja tykkiveneitä sekä kuljetuslaivoja — ja kaikki ne olivat japanilaisia sekä matkalla lounasta kohti.
— Kantonissa on varmasti jotakin vakavaa tekeillä, sanoi Pat. — Onpa onni, että me emme ole sen sekamelskan keskellä ja vielä päälle päätteeksi näissä univormuissa. Ja kaiken varalta ehdotankin, että esiintyisimme tämän jälkeen omissa vaatteissamme, jos kohta lieneekin kiinalaisten pukujemme ansiota, että tuo kirottu lentokone ei nujertanut meitä lopullisesti.
— Mutta miksi meitä sitten yleensä ammuttiin? kysyi Willy, johon kuula oli osunut.
— Luultavasti he tekivät niin vain sekoittaakseen kortit ja peloittaakseen meitä. He eivät tahtoneet jättää meitä siihen luuloon, että me olimme heidän maanmiehiään, sillä mehän olisimme voineet jutella tapauksesta maihin päästyämme. Siksi he ampuivat, enkä minä usko, että heidän tarkoituksenaan oli osua kehenkään.
Myöskin Kurt oli nyt taipuvainen omaksumaan tämän käsityskannan. Muutenhan oli vaikea käsittää, miksi lentokone sitten kerta kaikkiaan ei upottanut sampaania, jonka se olisi voinut musertaa kuin pähkinänkuoren. Kun Tsitshuang sitten joutui kiinni Twatuiassa, oli hänen yllätyksensä varmastikin suuri. Samalla tuo yllätys varmaan kiihdytti hänen vihaansa, ja siksi hän ilmeisesti ponnisti kaikki voimansa päästäkseen jälleen vapaaksi. Siitä myöskin johtui, että hänen tielleen joutuminen tämän jälkeen olisi vaarallisempaa kuin mitä he tähän saakka olivat osanneet kuvitellakaan. Sananmukaisesti saattoi häntä täydellä syyllä nimittää pahaksi hengeksi.
Nyt he järjestivät säännölliset vahtivuorot yöllä ja päivällä. Seuraavana aamuna he sivuuttivat melkoisen läheltä Formosan eteläisen, kauaksi mereen pistävän niemen. Tuuli oli kääntynyt itään ja siitä oli entistä enemmän haittaa. Päälle päätteeksi tämä vastoinkäyminen sattui juuri silloin, kun heidän piti suunnata kulkunsa vesille, jotka tunnetaan maailman ehkä kaikkein levottomimmiksi. Sankarimme lähestyivät toisin sanoen vulkaanisten häiriöiden keskipistettä — aluetta, missä merenkulkijain keskuudessa huonossa huudossa oleva koillismonsuuni voi tehdä mitä aavistamattomimpia kepposia sekä muuttaa niin sanotun Balingtonin kanavan, jossa on epälukuinen joukko saaria, kareja ja luotoja, todelliseksi noidankattilaksi. Siitä oli nyt kuitenkin kuljettava. Ja piankin saatiin selvä varoitus, että kieli oli pidettävä keskellä suuta. Mistään tuulensuojaan pääsemisestä ei olisi puhettakaan, ennen kuin päästäisiin pitkän Luzoninmaan alapuolelle. Mutta liioin ei voitu jäädä odottamaan suotuisampaa säätä, sillä silloin saataisiin odottaa ehkä viikkokausia.
— Miten luulet käyvän? kysyi Kurt, kun sampaani alkoi keikkua ja kallistella entistä pahemmin.
— Tuuli on hyvä, sanoi Pat toivehikkaasti. — Mutta mehän voimme milloin tahansa ottaa sisään pari reiviä. Joka tapauksessa selviämme parhaiten käyttämällä ainoastaan purjetta. Moottorin voimme pysäyttää, sillä muutenkin kuljemme eteenpäin täyttä vauhtia. Kirstun siirrämme hiukan enemmän ylähangan puolelle, sillä siten kestää purkkimme paremmin aaltoja. Tarvittaessa voimme kaikki käydä kiinni peräsimeen. Varmastikin on vauhtimme nyt runsaasti viisitoista solmua. Se on suurempi laivojen tavallista nopeutta tällä reitillä, mikä johtuu siitä, että meri on aika kuoppaista. Willy, menehän keulaan tähystämään!
Pat otti esiin merikortit, joille hän oli merkinnyt suunnan. Hän tutki niitä tarkoin ja tuijotti sitten terävästi eteenpäin yli keulan. Äkkiä hän kiljaisi:
— Juuri näillä tienoin meillä pitäisi olla ilkeitä kareja. Katso tarkkaan luuvartin puolelle! Eikö meri murru siellä? Kas tässä! Ota kiikari!
Kurt kiikaroi kauan ja tarkkaan viitattuun suuntaan. Mutta katsoipa hän kuinka tahansa, ei hän nähnyt merkkiäkään meren murtumisesta riuttoja vastaan. Aallot olivat korkeita, mutta sileitä, ja ne heittelivät kuohua suuret määrät yli sampaanin, joka nyt oli kokonaan peitetty öljykankaalla, niin että alukseen tuli vain vähän vettä.
— Vanhat merikortit eivät näillä tienoin pidä paikkaansa ensinkään, jatkoi Pat. — Syynä ovat ikuiset maanjäristykset. Ne muuttavat lakkaamatta maan muotoa, ja saaret ja karit vaihtavat paikkoja vähän väliä. Laivat saavat liikkua täällä vain tunnustelemalla. Ja siksi ei meilläkään, vaikka sampaanimme on melkein tasapohjainen, ole muuta neuvoa kuin pitää silmämme auki.
— Mutta entä kun tulee pimeä? kysyi Kurt, joka jo alkoi käydä hiukan levottomaksi.
— Silloin saamme luodata niin hyvin kuin voimme ja ehdimme, selitti Pat. — Ja kai sekin merkitsee jotakin, että minä olen aikaisemmin liikkunut täällä sekä päivällä että yöllä ja selvinnyt aina. Luotaamisesta huolehdin itse. Sinä ja Willy saatte pitää huolta peräsimestä. Mitään nukkumis- ja vapaa-aikoja emme toistaiseksi voi ajatellakaan.
Siitäpä tulikin purjehdus! N.s. sunnuntaipurjehdukseksi sitä kuitenkaan ei voinut sanoa, olipa sitten almanakan mukaan sunnuntai kuinka monta kertaa tahansa.
Pitkät ajat aallot heittelivät sampaania edestakaisin, niin että siinä olijat luulivat istuvansa ilmakuoppiin joutuneessa lentokoneessa. Korkeilta, vaahtopäiltä aallonharjoilta sampaani luisti kerran toisensa jälkeen alas, aivan kuin johonkin syvään kuiluun. Vain osa purjetta oli ylhäällä, sillä jonkin verran purjetta täytyi olla, jotta voitaisiin ohjata kompassin mukaan. Vaikka kompassikin näytti oikuttelevan, ja neula näytti toisinaan olevan valmis lentämään pois paikoiltaan.
Heidän täytyi kiljua ääneen, jos heillä oli jotakin asiaa toisilleen. Jos Patin täytyi antaa jokin tärkeä määräys, tarttui hän mukanaolevaan megafoniin. Kaikki olivat jo aikoja sitten kastuneet läpimäriksi, ja Willyllä oli täysi työ pumpun hoitamisessa. Jos sampaani olisi törmännyt johonkin kariin, olisi heidän satunsa päättynyt silmänräpäyksessä. Voitiin tosiaankin sanoa, että vene oli kuin lastu lainehilla. Tuuli ulvoi, niin että tuskin voi vetää henkeään. Monsuuni riehui täydellä voimallaan.
Pat ja Willy olivat ennenkin olleet mukana tällaisessa menossa, vaikka sampaania suuremmilla aluksilla. Juuri sen vuoksi he ihailivatkin Kurtia, maarapua, siitä, että tämä ei joutunut pois tasapainosta. Nyt hän, kirjaimellisesti puhuen, sai merimieskasteensa, ja täytyi vain toivoa, että vastaisuudessakin kunnostautuisi yhtä hyvin kuin nyt. Ennen kaikkea Pat pelkäsi sitä, että sampaanin runko murskautuisi kovassa aallokossa, sillä alus toisinaan lentämällä lensi aallonharjalta toiselle. Mutta sitä asiaa ei voitu mitenkään auttaa, vaan täytyi jättää kaikki kohtalon huomaan.
Aurinko laskisi parin tunnin kuluttua ja sen jälkeen seuraisi täydellinen pimeys. Nytkin oli oikeastaan jo hämärä, sillä tiheät, alhaalla kulkevat pilvet saivat aikaan, että aurinko ei päässyt paistamaan.
Epäilyttävää jyminää kuului. Pat ei ollut tietävinään, että sen saattoi aiheuttaa näillä seuduilla tavallinen purkaus. Mutta juuri sen vuoksi hän suuntasi kurssin enemmän länteen, missä meri oli syvempi ja aallot voitiin paremmin kestää. Ja hän teki sen niin hienosti, ettei edes Willy huomannut mitään. Itse hän piti suunnan erotuksen tarkasti mielessään. Ainakin pari kolme meripenikulmaa hän tahtoi pitää tämän uuden suunnan, jotta päästäisiin pois salmen vaarallisimmalta kohdalta. Ehkäpä siten saataisiin hiukan rauhallisempi yö.
Kaukana taivaanrannalla ilmestyi äkkiä repeämä paksuun pilviverhoon. Taivas oli aivan kirkas, ja juuri siihen kohtaan piti auringon laskea. Värileikki alkoi vähitellen. Kaikki sateenkaaren värit vaihtelivat, hävisivät, yhdistyivät ja tulivat jälleen esiin. Aaltoilevan meren pintaan osuu valovirtoja, jotka erivärisinä taittuvat räiskyvään vaahtoon. Näky on niin erikoinen ja hurmaava, että ei löydy sanoja sen kuvailemiseen ihmiskielin paremmin kuin painetuin kirjoituksinkaan.
— Saamme enemmän tuulta yöllä, sanoo tai oikeastaan huutaa Pat, mutta samassa pettää jokin nuora ja koko raakapuu purjeineen putoaa alas. Sampaani alkaa keikkua ylös ja alas aaltojen lyödessä sen yli.
Pat ryntäsi kohta paikalle ryhtyäkseen pelastustyöhön, kun taas Kurt puolestaan iski kiinni peräsimeen.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei Patia enää näykään. Hän on — pudonnut mereen!
Seuraavia tapahtumia on mahdoton kuvailla. Kaikki kävi aivan kuin vaistomaisesti. Kurt ohjasi ja -tähysti samaan aikaan vuoroin ylähangan, vuoroin alahangan puolelle. Oli pidettävä tarkoin vaari niistä silmänräpäyksistä, jotka sampaani oli aallonharjalla. Oli yritettävä pelastaa hyvä ystävä hukkumasta ja lisäksi oli koko ajan taisteltava luonnonvoimia vastaan.
Vaistomaisesti Willy oli saanut moottorin käyntiin. Purjeista ei ollut enää mitään apua. Koko raaka oli vähitellen liukunut mereen ja siellä se nyt laahasi köyden päässä. Se oli vaarallinen sekä peräsimelle että mereen pudonneelle, mutta ei voinut ajatellakaan sen nostamista.
— Tuolla, tuolla! huusi Willy. Hän oli huomannut jonkin esineen, joka juuri oli luistamassa aallonharjalta seuraavaan laaksoon. — Pidä varasi! Enemmän ylähankaan! Kas noin!
Kurt tottelee. Moottori surisee ja potkuri pärisee vimmatusti, kun sen siivet vähän väliä hakkaavat tyhjää ilmaa. Willy huutaa ja viittoilee.
Willyn näkemä esine oli todellakin Pat. Nyt näkyy selvästi, miten hän jonkin matkan päässä kohoaa aallonharjalle ja laskeutuu jälleen.
Willy kurottautuu partaan yli ylähangan puolella ja ojentaa käsivartensa. On päästävä käsiksi mereen pudonneeseen, mikäli se vain on mahdollista. Kurt on heittänyt ulos tukevan nuoranpätkän ja pitää toista silmukalla valmiina.
Nyt sampaani nousee ja laskee jälleen hurjaa vauhtia. Moottorin antama nopeus lisääntyy. Pat on saatava alukseen ja alus on ohjattava niin lähelle häntä kuin suinkin käy päinsä.
Nyt lentää köysi.
Kurt karjuu megafoniin, minkä kurkusta lähtee:
— Hei! Hei! Tartu kiinni köyteen!
Hänen on mahdoton tietää, kuuliko Pat hänen sanansa. Mutta sampaani ajautuu niin lähelle ajelehtivaa ruumista, että sen on oikeastaan mahdoton päästä lähemmäksi. Samassa on Willy, joka on vaarassa itse keikahtaa mereen, kurkottautunut mahdollisimman kauas ja tarttunut molemmilla käsillään kiinni Patiin. Kurt heittää peräsimen ja hyökkää auttamaan. Vene saa ajautua tuulen mukana, miten parhaiten taitaa.
Pat ei ollut saanut kiinni köydestä. Hän näytti tajuttomalta. Mutta kovasta merenkäynnistä huolimatta Kurtin onnistui vihdoin pujottaa köysi vajoamaisillaan olevan miehen kainaloiden alitse. Yhteisin ponnistuksin onnistui heidän vihdoin vetää toverinsa sampaaniin, joka koko ajan oli keikkunut ylös ja alas hurjassa vauhdissa olevan keinun tavoin.
Näiden ponnistusten kestäessä ei kummallakaan tietysti ollut aikaa eikä mahdollisuutta huolehtia veneen ohjauksesta. He tiesivät vain, että heidän aluksensa ajelehti hyvää kyytiä tuulen mukana, mihin nyt sitten oltiinkin menossa — ajelehti kuin ohjauskyvytön hylky. Mutta kun siinä nyt toistaiseksi ei ollut välitöntä vaaraa, antoivat he veneen ajelehtia edelleen ja kohdistivat sen sijaan kaiken huomionsa Patiin. Tällöin tuli hyvään tarpeeseen se hengenpelastuskurssi, jonka Kurt oli käynyt jo kouluaikanaan ja jonka antamia opetuksia hän aikaisemminkin oli ehtinyt pari kertaa käyttämään hyväkseen todellisessa elämässä pelastaessaan pari ikäistään, jotka uimataidottomina olivat eksyneet liian syvään veteen. Hän antoi myöskin Willylle erinäisiä ohjeita siitä, miten tämä voi parhaiten auttaa. Ennen pitkää he huomasivatkin tyydytyksekseen Patin osoittavan joitakin elonmerkkejä. Willy saattoi nyt ryhtyä hoitamaan pumppua sekä yrittämään mereen pudonneen raa’an pelastamista, siitä kun näet oli entistä enemmän haittaa. Se asettui toisinaan poikittain aivan keulan eteen ja sai aikaan, että kokonaiset vesivirrat tulvivat sampaanin reunojen yli.
Tilanne näytti toivottomalta, mutta kellään ei ollut aikaa ajatella sitä. He saivat olla iloisia, että he ja heidän aluksensa yhä olivat veden pinnalla. Lisäksi oli aihetta toivoa, että monsuunin voima vihdoinkin edes hiukan hellittäisi.
Aika kului, ja pian tuli jälleen täydellinen pimeys. Olisiko tämä yö heidän viimeisensä ja saisivatko he kaikki hautansa meren tuntemattomissa syvyyksissä?
Aurinko oli hehkuvan, suuren tulipallon tavoin vajonnut kuohuvien aaltojen syliin. Nyt ei saattanut muuta kuin kuulla aaltoja, kuulla, miten ne kiukkuisesti kohisten kohottivat päitään, jotka muistuttivat satujen jättiläislohikäärmeiden kieliä. Kylmyys alkoi tuntua yhä enemmän, sillä miehet oli suolainen merivesi aikoja sitten kastellut läpimäriksi. Vatsankin vaatimukset kävivät yhä voimakkaammiksi. Vain Pat tuntui suhtautuvan kaikkeen rauhallisesti. Hän hengitti rauhallisesti, mutta mitään muuta elonmerkkiä hänessä ei havaittu.
VI luku.
Ihmissyöjien alus ja salaperäinen turkkilainen.
Aaltojen heittelemä sampaani ajautui tuulen mukana kaukana Etelä-Kiinan meressä sijaitsevia, pahamaineisia Macclesfield-särkkiä kohti. Monsuunin voima ei tuntunut koskaan vähenevän. Se raivosi useita vuorokausia.
Kun Pat vihoviimein tointui ja saattoi ryhtyä auttamaan, olivat Kurt ja Willy melkein kokonaan menettäneet toiveensa pelastumisesta. Kumpikin oli upiuupunut. Koko ajan he olivat saaneet raataa pumpun ääressä, jotta sampaani ei tulisi vettä täyteen ja vajoaisi. Ajatuskin moottorin käyntiin saamisesta oli näyttänyt toivottomalta. Ei liioin oltu voitu saada purjetta ylös. Muutamat siihen suuntaan tehdyt yritykset olivat uhanneet johtaa siihen, että he menettäisivät purjeen ja raa’an kokonaan. Raakapuu uhkasi näet katketa.
Pat, joka oli ehtinyt levätä kunnollisesti, kykeni toinnuttuaan käytettävissä olevien kojeiden avulla miten kuten määräämään aluksen aseman. Hän ei näyttänyt ensinkään tyytyväiseltä ja selitti, että jos tätä jatkuisi muutamia päiviä, niin he parhaassa tapauksessa joutuisivat johonkin Annamin rannikolle. Ainakin he olivat hyvää vauhtia menossa sinne. Heillä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin jatkaa pumppaamista, jolleivät he voineet saada moottoria käyntiin, jolloin he voisivat yrittää pyrkiä Filippiinejä kohti.
Tulen sytyttämistä ei voinut ajatellakaan, ei edes katoksen alle sijoitettuun öljykeittimeen. He saivat syödä säilykkeitä sellaisinaan sekä juoda vettä äärimäisen säästäväisesti. Kahvia ja teetä he saivat tyytyä toivomaan, vaikka heillä oli kumpaakin mukanaan runsaat varastot. Pat ja Willy lohduttautuivat jollakin tavoin piippujensa ääressä, kun taas Kurt yhä tylsistyneempänä kuunteli myrskyn raivoa ja vain ihmetteli, miksi ei jokin pyörremyrsky, jollaiset kuuluvat näillä tienoin olevan melko tavallisia, kerta kaikkiaan lakaissut sampaania meren pinnalta miehistöineen päivineen.
Muutamana iltana hän vihdoin ryömi öljykangaskatoksen alle ja ryhtyi jälleen askartelemaan moottorin ääressä, jonka sekä Willy että Pat jo olivat kokonaan heittäneet mielestään. Hän istui siellä ruuvaillen ja ruuvaillen ja niin sai hän muun ohella karboraattorin irti. Nyt hän huomasi, että muuan pieni jousi oli höllentynyt ja että sytyttäjä samalla oli joutunut väärään asentoon. Kaikki saattoi johtua aluksen vuorokausia kestäneestä keikkumisesta tai myöskin siitä, että vettä oli päässyt tunkeutumaan koneeseen parin hataran tiivisteen läpi.
Kun hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä sekä lisäksi päättäneenä, että hän nyt ei jätä mitään sattuman varaan, ryhtyi hän tarkistamaan ja tarkastamaan kaikkia moottorin osia, jotka vain joutuivat hänen ulottuvilleen. Kun hän oli saanut kaikki jälleen paikoilleen, ei hän tietystikään voinut vastustaa kiusausta koetella, oliko kaikesta tästä ollut mitään tuloksia, vai oliko moottori lakossa kuten ennenkin. Hänellä oli ollut runsaasti aikaa, eikä häneltä liioin puuttunut kärsivällisyyttä. Ei hän myöskään ensimäistä kertaa askarrellut venemoottorien parissa — "takatuuppareita" ja muita moottoreita oli jo hänen kotimaassaan ollut käytännössä enemmän kuin tarpeeksi. Nyt ei kuitenkaan ollut kysymys tuollaisesta kesäillan rauhan häiritsijästä, vaan tämän moottorin käyntiinpanosta saattoi olla seurauksena heidän kaikkien pelastuminen. Ja vaikeudethan ovat sitä varten, että ne voitetaan.
Varovaisesti hän laski koneeseen bensiiniä, sijoitti vauhtipyörän veivin hyvin paikoilleen ja nykäisi...
Vanha, hyvin tunnettu surina ja sätkytys alkoi! Oli aivan selvää, että moottori oli jälleen alkanut käydä!
Kaksi kummastunutta silmäparia tuijotti häneen, kun hän sitten sijoittautui ohjauspyörän ääreen ja huusi Patille:
— Miten minun on ohjattava? Kyllä me joistakin särkistä selvitään, jos sellaisia sattuisi vastaan tulemaan.
Pat ja Willy vain tuijottivat häneen suut auki pitkän aikaa. Sillä välin Kurt käänsi hiukan laitatuuleen nähdäkseen, toimiko peräsin. Ehkäpä Pat ja Willy odottivat moottorin pysähtyvän jälleen. Ehkäpä he myöskin luulivat, että kaikki oli vain aistien harhaa, heidän sairaiden aivojensa kuvitelmia.
Mutta moottori kävi edelleen ja alus kulki kulkuaan totellen peräsintä yhtä kuuliaisesti kuin ennenkin. Mutta mihin oltiin menossa, siitä ei Kurtilla ollut aavistustakaan. Hän näki kyllä kompassista suunnan, mutta paikka, missä he olivat, oli hänelle arvoitus. Se oli samanlainen kohta kuin kaikki muutkin rannattomalla merellä. Tuolla, mihin aurinko laski, oli luultavasti Annam, josta Pat oli puhunut. Siinä tapauksessa olisivat Filippiinit päinvastaisella suunnalla. Mutta moottori ei jaksaisi kuljettaa venettä tällaisessa aallokossa niin jyrkästi vastatuuleen-.
— Kurt! huusi nyt Pat, joka hivuttautui peräsimessä olevaa ystäväänsä kohti. — Milloin sinä olet oppinut noitumaan?
— Aivan äsken, vastasi Kurt. — Muun puutteessa.
— Tämä saa aikaan, että me selviämme.
— Sitä parempi! Mutta anna minulle nyt uusi suunta. Sinähän tässä oikeastaan kapteeni olet.
— Ja sinä aivan ensiluokkainen koneenkäyttäjä... Hei pojat, emme tähän vielä mätäne! Kuivata me voimme itsemme vuorotellen moottorin ääressä.
Hän löi Kurtia ja Willyä olkapäälle sekä jatkoi:
— Nyt me käännämme keulan toistaiseksi tarkasti kaakkoon ja ryhdymme pumppaamaan. Voimme toivoa monsuunin hellittävän iltaan mennessä. Koetan toimittaa paikanmääräyksen, mikäli sellainen on mahdollista, mutta luulen, että olemme tulleet suunnilleen Manillansalmen korkeudelle.
Merenkulkuun perehtynyt Pat oli suurin piirtein oikeassa. Myöskin Willy, joka oli selvillä laivojen ohjauksesta, kallistui samalle kannalle. Monsuuni oli ajanut sampaania eteenpäin melkein omalla nopeudellaan. Mutta vähitellen oli tuuli kääntynyt lähemmäksi pohjoista ja sen suunta vastaavasti lähestynyt etelää, mistä sampaanille oli vain etua sen taistelussa luonnonvoimia vastaan. Vielä parempi oli, että tuuli alkoi todella tyyntyä. Oli oikein hauskaa nähdä, miten Willy innostui uudelleen panemaan kuntoon sampaaniin nostettua purjetta, jota, jos se voitaisiin nostaa, voitaisiin käyttää antamaan lisää vauhtia. Moottori kulutti hankatuulessa suuret määrät bensiiniä, jota suinkaan ei ollut rajattomasti käytettävissä.
Oli suorastaan ihanaa, että sampaani oli jälleen saatu purjehduskuntoiseksi ja että ei tarvinnut ajelehtia tuulen mukana. Kaikkien mieli keventyi ja jokainen lupasi itselleen pari kunnollista vapaapäivää, jos tästä vielä päästäisiin kovalle maalle, vaikkapa kysymyksessä sitten olisi aivan tavallinen luoto. Taikka sitten ihmissyöjäin saari.
Tämän sanan mainitseminen pani hollantilaisen ajattelemaan. Hän ei tietänyt, millaiset olot olivat niissä maissa, joihin jouduttaisiin nykyistä suuntaa noudattaen. Mutta palattaessa eräältä matkalta Brisbaneen Australiassa oli laivan, jossa hän silloin palveli, täytynyt mennä myrskyä pakoon Uuden Guinean rannikolle, joka muuten oli suhteellisen lähellä Borneota. Laiva oli suuri parkki ja sen miehistöön kuului kaksikymmentä miestä. Mutta siitä huolimatta, ja vaikka laivassa oli runsaasti aseita ja ampumavaroja, ei laivan päällikkö, kapteeni Barlee, tahtonut laskea ankkuria kovin lähelle rannikkoa. Sillä, sanoi hän, Guinealla asuvien papualaisten kanssa ei ole leikkimistä, vaan he hyökkäävät joukolla ja käyvät pelottomasti päälle, jos he vain tietävät, että on mahdollisuus saada muunlaista lihaa kuin sitä, mitä saadaan heimoveljistä ja mustista sotavangeista.
— Pelkäät ehkä että meille voisi käydä samalla tavalla? kysyi Pat.
— Pelkäät ei ole ehkä oikea sana, vastasi Willy rauhallisesti. — Kapteeni Barlee oli varmasti yhtä rohkea kuin minä ja sinä yhteensä. Kuten sanottu, käski hän laskea ankkurin papualaisten pääsaaren ja Aroesaaren välimailla — mainittu saari taas on yksi niistä monista tuhansista saarista, jotka ulottuvat täältä aina Uuteen Seelantiin saakka. Meidän ei pitänyt viipyä muuta kuin niin kauan, että ehtisimme korjata pahimmat vauriot, ja sitten meidän piti jälleen lähteä liikkeelle kohta, kun tuuli asettuisi. Muuten ei ole helppo löytää paikkaa, johon olisi niin vaikea päästä, ja siksi sieltä ei myrskyn vallitessa mielellään lähde poiskaan.
— Ette kai saaneet paljonkaan vapaata aikaa?
— Vapaata, sanoit? En toivoisi pahimman vihamiehenikään joutuvan raatamaan samalla tavoin kuin me raadoimme. Enkä minä puolestani halua toista samanlaista yötä kuin se, jonka siellä jouduimme viettämään. Vielä tänäkin päivänä kiitän Luojaa siitä, että minua ei silloin syöty, ja että pääni on yhä vieläkin tallella.
— Papualaisten kanssa ei tosiaankaan ole leikkimistä, tunnusti Pat, jonka tyytyväisyys lisääntyi, kun vihdoinkin alkoi näyttää siltä, että sampaani saataisiin jälleen vanhaan kuntoonsa. — Olen itse ollut kerran Brisbanessa, johon veimme rahdin Sydneystä, Ja siellä kuulin, että erään laivan miehistö oli viimeistä miestä myöten joutunut Torresin salmessa papualaisten käsiin, jotka olivat katkaisseet kaikkien päät ja järjestäneet myöhemmin maissa hirvittävän juhla-aterian. Laiva oli ajautunut jollekin korallisärkälle, ja sen miehistöllä oli ollut aivan liian vähän ammuksia voidakseen ajanmittaan vastustaa villien myrkytettyjä nuolia. Mutta en ole tietänytkään, että sinäkin olet ollut taistelussa ihmissyöjien kanssa. Kuinka te oikein selvisitte?
— Ei se juuri helppoa ollut, vastasi Willy sytytettyään ensin huolellisesti nysänsä. — Mekin olimme kulkeneet Torresin salmen läpi ja lisääntyvästä myrskystä huolimatta selviytyneet koralliriutoista, joita siellä on tiheässä kuin hain hampaita. Kapteeni käski, kuten sanoin, laskemaan ankkurit Aroesaaren ja Uuden Guinean välimailla. Satamapaikka oli hyvä ja me toivoimme voivamme jo seuraavana aamuna lähteä Arafuramerelle sekä suunnata keulan suoraan kohti Borneota.
Kovaa työtä oli ollut paljon, ja jokaisesta tuntui ihanalta päästä lepäämään muutamaksi tunniksi. Minulla oli kuitenkin vahtivuoro iltayöstä, ja niin sain ystäväparkani Demseyn kanssa kiivetä kannelle, missä ryhdyin pesemään peräkantta pysyäkseni valveilla, kun taas Demsey ryhtyi aivan perässä voitelemaan ohjauslaitteiden väkipyöriä. Keskilaivassa oli pari miestä, jotka kumpikin olivat ensimäisellä "pitkällä reisulla". Keulapuolella taas olivat timperi ja kokki, jolla kylläkään ei ollut varsinaista vahtivuoroa, mutta joka nyt oli tullut kannelle auttaakseen erästä merimiestä, joka juuri Brisbanesta lähdettäessä oli loukannut jalkansa. Meitä oli siis kaiken kaikkiaan kuusi miestä, minkä määrän olisi pitänyt riittää, ja kaikki viittasi siihen, että yö kuluisi rauhallisesti.
Willy mietti välillä tuokion imien nysäänsä, aivan kuin palauttaakseen paremmin mieleensä tapahtumien kulun. Hän oli muuten aina kovin seikkaperäinen, jos hänen piti kertoa jokin tarina. Mutta nythän ei liioin ollut puutetta ajasta.
Äkkiä sanoi Pat, joka nyt istui hoitamassa peräsintä ja oli jättänyt "koneenkäyttäjä" Kurtin asiaksi huolehtia moottorista:
— Ja sitten te tietysti nukuitte, mihin sinulla näyttää juuri nyt olevan halua. Vai sattuiko ehkä jotakin?
— Sattuiko? toisti Willy. — Siitä saat olla varma. Mutta sitä ennen kerron ehkä, miten saman paikan läheisyydessä kerran kävi eräälle kiinalaiselle purkille taikka oikeastaan muutamalle sadalle keltaihoiselle, joita oltiin kuljettamassa erään englantilaisen yhtiön omistamille istutuksille. Heitä oli kaikkiaan kolmesataa, mikäli kuulin Sydneyssä. Ajattelin juuri heidän kohtaloaan pestessäni siinä peräkantta. Heidän piti sopimuksen mukaan jäädä kymmeneksi vuodeksi...
— Peräkannelleko? pisti väliin Pat.
— Ei, vaan Russel Islandille, senkin sanasaivartelija! Saari oli muuten verrattain lähellä. Niin, laivassa oli siis kolmesataa kiinalaista, lukuunottamatta laivan miehistöä, tietysti. Ja tiedätkö, miten heille kävi? Juu. Jokaikinen joutui papualaisten lihapatoihin ja heidän päänsä pistettiin seipäisiin, kuten pääkallonpyydystäjien tapa on. Sillä kertaa oli kysymyksessä heimo, jota sanottiin goro-kansaksi.
— Taisi maistua hyvältä... Mutta miten sinä ja kapteeni Barlee loppujen lopuksi selvisitte?
— Juu. Ajattelin, kuten sanottu, noiden kolmensadan kiinalaisen kohtaloa, kun äkkiä kuulin perästä kiljaisun ja samassa loiskahduksen, aivan kuin jotakin olisi pudonnut veteen. Siinä tapauksessa ei kysymyksessä voinut olla kukaan muu kuin Demsey, ja minä olin juuri heittämäisilläni hänelle köyden, mutta samassa pyyhälsi ohitseni kokonainen joukko tummia varjoja äänettömästi kuin henkiolennot. On aivan ihme, että he eivät törmänneet minuun. Mutta minä en, viisaasti kyllä, ruvennut metelöimään, vaan pääsin pujahtamaan kapteenin hyttiin ja herätin hänet. Hän oli tuossa tuokiossa valveilla ja käsitti kohta, mistä oli kysymys. Molemmat perämiehet herätettiin niinikään, ja niin oli meitä aluksi neljä miestä, joista jokaisella oli kuusipanoksinen browningpistooli valmiina ampumaan. Pian temmattiinkin keskikannelle johtava ovi auki, ja koko käytävän täytti jumalaton meteli.
— Silloin sinä kai itkit? kiusoitteli Pat.
— Itkin? toisti Willy ilmeenkään muuttumatta. — En itkenyt, vaan tähtäsin tarkasti, kun ensimäinen perämies veti esiin taskulampun ja suuntasi sen valon kiljuvaan joukkoon. Ja sitten me aloimme paukuttaa kaikki neljä, niin että miehiä kaatui kuin keiloja käytävään ja kannelle myöskin. Nyt olivat myöskin miehet heränneet skanssissa ja käsittäneet, mistä oli kysymys. Ollakseni lyhytsanainen sanon teille vain, että meiltä ei ainakaan katkottu päitä eikä meitä liioin keitetty sillä kertaa. Joka mies säilytti henkensä, Demsey-parkaa lukuunottamatta. Mutta joka tapauksessa en tahtoisi toista kertaa joutua samanlaiseen tanssiin papualaisten kanssa. Sen vuoksi minulla myöskin on omat ajatukseni Borneosta. Tahtoisin näet vetää viivan Mattapoerasta jonkin matkaa ylöspäin Baritojokea... Mutta hei! Mitä tuo on?
Willy viittasi merelle. Siellä näkyi jokin esine, joka lähestyi heidän sampaaniaan nopeata vauhtia. Pian se tuli näkyviin aivan selvästi. Se oli pitkä, kapea ja teräväkeulainen alus, jota kaksi latinalaismallista purjetta nopeasti kiidätti eteenpäin.
— Se tulee aivan suoraan meitä kohti, huomautti Kurt, joka oli kohottanut kiikarin silmilleen. — Varmastikin me olemme huomattavasti lähestyneet maata.
— Saanko minä katsoa? kysyi Pat tarttuen kiikariin.
Hän katsoikin hyvän aikaa ja vihdoin hän huudahti:
— Nostakaa lippu! Meidän täytyy ainakin näyttää, että olemme englantilaisia.
— Keitä sinä luulet heidän olevan? kysyi Kurt, joka oli kiiruhtanut noudattamaan määräystä.
— Näyttää olevan palavanilainen alus. Toisin sanoen vene, joka on kotoisin Paraguasaarelta, vaikka en oikein jaksa käsittääkään, kuinka me olisimme ehtineet niin kauas Filippiineille. Mutta tuo vene saattaa myöskin olla kotoisin Luzonin alapuolella olevasta Mindorosta. Tuollaiset purjeet eivät sielläkään ole harvinaisia, ja jollei siinä ole...
— Keitä sitten? kiirehti Kurt, kun Pat ei näyttänyt halukkaalta puhumaan kaikkea, mitä hän tiesi.
Pat ei nytkään vastannut, vaan nosti jälleen kiikarin ja tähysteli melko tovin. Vihdoin hän laski kiikarin ja alkoi puhua tapaillen sanoja:
— Kurt! Mitä — mitä luulet? Luuletko — luuletko, että moottorin nopeutta voitaisiin lisätä?
— Ei paljoakaan. Pelkään, että se kuumenee liikaa. Onko sitten jotakin erikoista tulossa?
Pat käänsi ohjauspyörää, niin että vene kääntyi enemmän tuuleen ja poikkesi huomattavasti noudatetusta suunnasta. Sitten hän jälleen tarttui kiikariin, tähysti kauan ja mutisi jotakin itsekseen. Sitten hän sanoi päättävästi:
— Ilmeisesti nuo miehet tahtovat meistä jotakin. Todennäköisesti he ovat malaijeja, mahdollisesti kalastajia joiltakin särkiltä, vaikka se ei olekaan luultavaa tällaisen ilman vallitessa. Olenpa sitä mieltä, että meidän on oltava valmiina.
— Valmiina? Mihin sitten? kysyi Kurt.
Willy taas, joka vuorostaan oli tarttunut kiikariin, huusi:
— Sillä on sama suunta kuin meilläkin! Onpa se aika peto purjehtimaan. Se ohjaa suoraan meitä kohti ja näyttää olevan täynnä väkeä.
— Ei ole mitään syytä salata enää totuutta, sanoi Pat kääntäen venettä yhä enemmän. — Lyhyesti sanoen: tuossa veneessä on joukko malaijilaisia merirosvoja, jotka ajavat meitä takaa.
— Pääkallonpyydystäjiä! Ihmissyöjiä? kuului Willy kysyvän levottomana.
— Siltäpä näyttää.
— Silloin on loppu edessä.
— Sanotko sinä niin, sinä, joka niin suurella menestyksellä taistelit papualaisia vastaan?
— Mutta meitä olikin suuren parkkilaivan koko miehistö.
— Mutta meillä on käsikranaatteja. Kuuletko? Ja meillä on muitakin vehkeitä, kunhan vain osaamme niitä käyttää. Minä en ainakaan tahdo, että nuo lurjukset katkaisevat minulta kaulan ja syövät minut. Pää pystyyn siis ja olkaa valmiina toimintaan! Sinä, Kurt, saat sopivan hetken tullen ampua tuon veneen peränpitäjän. Mutta älä ammu ennen kuin voit nähdä hänet selvästi ja varmasti tiedät myöskin osuvasi. Ja sinä, Willy, saat kaivaa esiin käsikranaattilaatikon.
— Luuletko niiden vielä räjähtävän?
— Saadaanhan nähdä. Jos saat täysosuman, niin koko konkkaronkka joutuu haikalojen syötäväksi. Me otamme kranaatin kumpikin, mutta kumpikaan ei saa heittää, ennen kuin vihollinen on aivan lähellä.
— Mutta entä jos heillä on puhallusputkia ja myrkytettyjä nuolia aivan kuin Borneon dajakeilla?
— Tuskinpa sentään näin kaukana merellä. Niillä on kovin vaikea osua alusten keinuessa. Nyt ohjaamme suoraan heitä kohti. Aion leikata heidän suuntansa, niin että sivuutamme heidät noin kaapelinmitan päästä. Saamme siten paremmat osumismahdollisuudet ja teemme heille hiukan kiusaa. Luultavasti he pyrkivät niin lähelle, että voisivat rynnätä veneeseemme. Mutta meidän sampaanimme kääntyy paremmin ja parhaassa tapauksessa ammumme yhteislaukauksen. Olkaa varuillanne! Tarkka silmä ja vakava käsi, Kurt!
— Mutta ajattele, jolleivät he olisikaan merirosvoja? sanoi Willy, joka tahtoi säilyttää toivon viimeiseen asti.
— Sitä parempi! Sen saamme nähdä millä hetkellä hyvänsä. Aina on parasta ottaa kaikista mahdollisuuksista pahin huomioon.
— Meidän ei olisi pitänyt koskaan ohjata näin lähelle maata, arveli Willy.
— Vaan ajelehtia ikuisesti ulapalla, vai mitä? Mutta silloin ei konsuli Willner olisi saanut kirstuaan eikä meillä olisi ollut tilaisuutta osoittautua yhtä reippaiksi pojiksi kuin taisteltaessa Keltaisen virran merirosvoja vastaan. Mutta jos pelkäät, niin voithan livistää.
— Livistää? Mihin? Mereenkö?
— Varo yrittämästä! Jos hyppäät mereen ja nuo saavat sinut käsiinsä, niin muutut ennen pitkää paremmanpuoleiseksi paistiksi. Ja päänuppisi asetetaan jonkin temppelin paaluun.
Pat säilytti aina hyvän tuulensa ja pystyi laskemaan leikkiä vakavissakin tilanteissa. Sillä tilanne oli nyt tosiaankin vakava. Willy alkoi sen vuoksi tarkastaa, oliko hänen revolverinsa kunnossa, sekä alkoi jo katua, ettei hän sittenkin ollut jäänyt Shanghaihin, missä kuitenkin olisi voinut jollakin tavoin selviytyä tarvitsematta pelätä paistiksi joutumista.
Arka hän ei oikeastaan ollut. Mutta hän oli maanmiestensä tapaan hiukan hidas käänteissään sekä aika lailla mukavuutta rakastava. Hän oli aito hollantilainen, ja hollantilaisten mielenlaadussa ja luonteessa on hitaudella hyvin tärkeä sija. Mutta sisua hänellä kyllä oli kuten kaikilla hollantilaisilla ja buureilla, jotka myöskin ovat hollantilaisia, ja kun hän kerran pääsi kunnolla alkuun, ei hänen kanssaan ollut leikkimistä. Niin kävi nytkin. Pään menettämisen ja syödyksi tulemisen vaara oli se yllyke, jota tarvittiin. Willy huudahti pontevasti:
— Tulkaa tänne vain, senkin murjaanit! Tässä on Manu, joka kyllä antaa miehenvastusta riittävästi.
Merirosvoalus oli nyt huutomatkan päässä. Kun se kohosi aallonharjalle, saattoi selvästi nähdä, että se oli aivan täynnä miehiä, joista monet pitelivät valtauskirveiden tapaisia esineitä. Oli siis varottava joutumasta liian lähelle merirosvoalusta, jonka terävä keula sukelsi juuri samaan laaksoon, mistä sampaani parhaillaan oli nousemassa.
— Pidä nyt varasi, Kurt! huusi Pat, kun molemmat alukset kiitivät toistensa ohi Patin taitavasti ohjatessa sampaanin liikkeitä. Rosvoaluksen perässä saattoi selvästi nähdä peräsintä pitelevän miehen, ja samoin kuuluivat selvästi melkein alastomien villien hurjat huudot, kun näiden laiva suhahti sampaanin ohi.
Nyt oli kuitenkin melkein mahdoton tähdätä niin, että olisi ollut toiveita osumisesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä sampaani ja merirosvoalus olivat jo kaukana toisistaan. Willy seisoi edelleen valmiina käsikranaatteineen, ja Pat ohjasi sampaania niin, että villien olisi pakko kääntää veneensä vastatuuleen, jos he mielivät uutta hyökkäystä. Siitä olisi se etu, että hyökkääjien alusta olisi vaikeampi ohjata.
Sampaanin jälleen kohotessa aallonharjalle Kurt saattoi selvästi nähdä, miten malaijien vene jyrkästi kääntyi hankatuuleen. Ihmissyöjät eivät kaikesta päättäen aikoneet hellittää. Heidän aluksensa nopeus oli varsin huomattava eikä heidän aikomuksistaan juuri voinut erehtyä. Ilmeisesti he luottivat suureen ylivoimaansa sekä arvelivat kai, että sampaanin olisi vaikea kestää aallokkoa vastatuulessa. Pian havaittiinkin, että niin oli laita. Ihmissyöjien alus sen sijaan selvisi hienosti aallokosta ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. Alukset lähestyivät toisiaan jälleen.
— Tällä kertaa täytyy tapahtua jotakin! huusi Pat. — Nyt aion sivuuttaa tuon lurjuksen ylähangan puolelta. On parasta, että sinä, Willy, menet kranaattisi kanssa keulaan. Heitä, jos voit, ja tähtää perämastoa kohti. Kurt saa pitää huolen perämiehestä. Meidän täytyy päästä jonkinlaiseen ratkaisuun. Tällainen meno kuluttaa paljon bensiiniä, eikä sitä riitä iankaikkisesti.
Ihmissyöjien alus oli kääntynyt ja tuli nyt jälleen •kohti sampaania. Pat tarttui tiukasti peräsimeen ja käänsi sampaania. Näytti siltä, kuin molemmat alukset törmäisivät yhteen millä hetkellä tahansa.
Jokin iski sampaanin mastoon.
— Nuoli! huusi Kurt, joka oli kuullut sen viuhahtavan korvansa ohi. — Ja pitkä onkin. Tuollainen nuoli lävistäisi helposti kaksikin miestä samalla kertaa.
— Käytä parrasta tukena, Kurt! huusi Pat megafonilla. — Willy, ole varuillasi mutta älä paljasta itseäsi liikaa. Nyt on oikea hetki!
Sampaani ja ihmissyöjien alus sivuuttivat toisensa jälleen, mutta nyt vielä lähempää kuin äsken. Välimatka oli kuitenkin vielä liian pitkä malaijien valtauskirveille. Kurt laukaisi juuri kun veneet olivat toistensa kohdalla.
Tuskin Kurtin kivääri oli pamahtanut, kun miehet näkivät, miten peräsimessä oleva malaiji heitti kätensä ylös ja kaatui. Vene jäi ilman ohjausta. Samassa Willy heitti käsikranaatin.
Nyt seurannut räjähdys voitti myrskyn ja aaltojen pauhun. Näkyi kirkas leimaus, ja sitten kuului kova rysähdys, aivan kuin suuri halkopino olisi kaatunut. Merenpinnan peitti suuri savupilvi, jonka keskeltä kuului kymmenien miesten kiljaisu. Kaikki tämä tapahtui muutaman sekunnin kuluessa.
Pat oli ohjannut sampaanin täyttä vauhtia suoraan tuuleen. Nyt hän käänsi, ja miehet alkoivat tähyillä ympärilleen.
Ihmissyöjien alus oli kadonnut jäljettömiin! Se oli kuin poispyyhkäisty meren pinnalta.
Varmastikin, se oli uponnut miehistöineen päivineen. Ei sirpalettakaan ollut näkyvissä. Katsoipa minne tahansa, näki kaikkialla vain kuohuvia aaltoja.
Vaara oli selvästi voitettu, ja Pat, jolla oli ratkaiseva osuus onnellisen tuloksen saavuttamisessa, sanoi, kun kaikki kolme olivat kerääntyneet sampaanin keskiosaan:
— Tällä kertaa kohtalomme oli tosiaan hiuskarvan varassa. Vahinko vain, että emme voineet saada selville, keitä vihollisemme olivat ja mistä he tulivat. Mutta mitä tuo on?
Hän osoitti jotakin esinettä, joka ajelehti aalloilla tuulen kulkusuuntaan, ja jatkoi:
— Siellä on selvästi ihmisen ruumis, mutta se ei ole alaston kuten villien, vaan sillä on vaatteet yllä. On luonnollista, että meidän täytyy yrittää nostaa se ylös. Malaijin ruumis se ei voi olla. Mieluumminkin sitten jonkun rikkaan kiinalaisen, sillä kiinalaisia asuu myöskin paljon näillä saarilla. Heistä ovat monet kyllä merirosvoja, mutta monet harjoittavat kauppaakin. Tuo on luultavasti ollut äsken upottamassamme veneessä.
Sampaanin suunta oli sellainen, että sitä ei tarvinnut paljonkaan kääntää, kun se kulki aivan ruumiin ohi. Kurt ja Willy olivat valmiina, ja kun ruumis tuli kohdalle, tarttuivat he siihen kiinni. Parin minuutin ponnistusten jälkeen ruumis oli saatu nostetuksi partaalle.
Tällöin pelastajat huomasivat, että ruumis ei ollut malaijin, mutta se ei ollut kiinalaisenkaan. Pikemminkin se oli vanhan turkkilaisen, mikäli nyt kasvoista saattoi päätellä. Pat tiesi, että turkkilaisia tapasi kyllä Mindanaon eteläosassa Filippiinien saaristossa sekä Borneon korkeudella kauempana idässä. Joka tapauksessa tuntui kummalliselta tavata turkkilaisen ruumis ajelehtimassa näin kaukana merellä.
Miehemme tekivät toisenkin tärkeän havainnon. Turkkilaisella oli yllään kaunis puku, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse yhteen. Näin ollen hänen oli ollut mahdoton uida, mikäli hän nyt uimalla ylimalkaan olisi kyennyt pidentämään elämäänsä.
Pian oli ruumis nostettu sampaaniin, jossa sitä ryhdyttiin tarkastamaan lähemmin. Ja tällöin miestemme kummastus nousi korkeimmilleen.
Mies hengitti vielä... Hän ei siis ollutkaan kuollut.
Samat hengitysharjoitukset, joita aikoinaan oli käytetty Patia virvoitettaessa, kun hänet oli saatu pelastetuksi merestä, tulivat jälleen tarpeeseen. Vajaan tunnin ponnistusten jälkeen avautui kaksi tummaa silmää, jotka ihmetellen katselivat ympärilleen. Mikäli pelastajat saattoivat päätellä, luuli pelastettu näkevänsä unta.
Pat puhui hänelle englantia, mutta ei saanut mitään vastausta. Willy koetteli vuorostaan äidinkielensä, hollanninkielen, vaikutusta, mutta ei liioin mitään vastausta. Kurt käsitti, että ei kannattanut yrittää puhua hänen äidinkieltään, mutta hän osasi myöskin ranskaa ja kysyi siis Gallian sointuvalla kielellä:
— Miten voitte? Mitä on tapahtunut?
Ja näihin kysymyksiin saatiin vastaus!
Sana seurasi toistaan, jos kohta hyvin hiljaa ja hitaasti. Pelastettu ei kylläkään suoranaisesti vastannut Kurtin kysymyksiin, vaan hän teki joukon vastakysymyksiä.
Kurt vastaili, ja keskustelu pääsi vähitellen käyntiin.
Pelastajat saivat kuulla kerta kaikkiaan kummallisen tarinan. Mies sanoi, että hänen nimensä oli Mustafa effendi ja että hän oli jonkinlainen päällikkö Borneon pohjoispuolella sijaitsevalta Balabacsaarelta, mihin hän oli saapunut Mindanaolla olevasta pienestä sulttaanikunnasta. Taistelussa erästä naapuriheimoa vastaan hän oli joutunut vangiksi ja hänet oli viety suureen kanoottiin, jonka ankara myrsky oli ajanut merelle. Heimoon, joka oli ottanut hänet vangiksi, kuului enimmäkseen merirosvoja, ja sen miehet olivat lähiseutujen pahimpia pääkallonpyydystäjiä. Sen asuinpaikat olivat Borneon pohjois- ja itäosissa. Mustafa ja hänen kansansa olivat yrittäneet hankkia itselleen uusia asuinpaikkoja Borneolla ja tätä tarkoittavien yritysten aikana hän oli joutunut vangiksi. Useimmat hänen miehistään olivat kaatuneet taistelussa, ja muista oli tuskin muita kuin hän enää elossa. Mutta nyt hän halusi tietää, mikä kohtalo oli tullut hänet vanginneiden malaijien osaksi, joiden aikomuksena oli kuljettaa hänet johonkin, hän itsekään ei tietänyt mihin.
Kurt osoitti kuohuvia aaltoja ja kertoi, miten he ja heidän sampaaninsa myös olivat vähällä olleet joutua nyt hukkuneiden ihmissyöjien käsiin.
Turkkilainen mietti hetken tai lepäsi ehkä paljon puhumisen jälkeen. Sillä välin Kurt selitti ystävilleen, mistä he olivat keskustelleet, ja Pat, joka samoin kuin Willykin oli hyvin kummastunut kuulemastaan, huudahti:
— Hieno löytö, poikaseni! Tuon miehen kanssa me tulemme hyviksi ystäviksi ja pidämme hänestä huolta kaikin tavoin. Me olemme joutuneet kauemmaksi kuin mitä olen aavistanutkaan ja piankin ehkä pääsemme kosketuksiin maan kanssa, mihin olemme matkalla. Mutta Borneo on suuri, ja Bruneihin voi olla vielä pitkä matka.
— Brunei? kuului turkkilainen heikosti kuiskaavan.
— Aivan niin. Olemme matkalla Bruneihin, selitti Kurt ranskaksi. — Meidän esimiehemme, monsieur le consul Willner, on siellä.
Mustafan kasvot kirkastuivat. Hän toisti kuulemansa nimen ja lisäsi:
— Tunnen tuon miehen. Olla hieno liikemies. Olen tehnyt kauppoja hänen kanssaan, mutta eikö hän nyt olla Kiinassa? Hyvä ystävä. Erinomainen kauppamies. Asuvatko herrat Bruneissa?
— Emme, mutta olemme matkalla sinne Shanghaista taikka oikeastaan Pekingistä saakka. Pitkä ja vaikea matka.
— Mutta ette suinkaan ole purjehtineet koko matkaa tällaisella aluksella? ihmetteli turkkilainen.
— Kyllä. Juuri tällä.
— Ihmeellistä! Totta totisesti ihmeellistä! Aivan samoin kuin minun pelastukseni. Miten minä voin kiittää teitä?
— Ei mitään kiittämistä. Me päinvastoin olemme kiitollisia, että olemme tavanneet ihmisen, joka näyttää perinpohjin tuntevan tämän puolen maailmaa. Ja joka samalla on meidän esimiehemme ystäviä.
Turkkilainen oli jälleen hetkisen vaiti ja sanoi sitten:
— Hyvä! Hyvä! Hyvin suuri seikkailu. Hyvin suuri apu. Herrat tulevat varmasti tyytyväisiksi.
VII luku.
Mustafa Yskub ohjaa retkeläiset salaperäiseen satamaan.
Tuuli oli jälleen kääntynyt ja puhalsi nyt melkein lännestä. Sampaani purjehti myötätuulessa maata kohti — Filippiinien suurta saaristoa, sen epälukuisia saaria, salmia ja lahtia kohti. Merestä nostettu ihmeellinen mies, joka nimitti itseään Mustafa effendiksi — effendi merkitsee herraa, säätyläishenkilöä, oppinutta miestä — sanoi, että hänen nimensä oli myöskin Yskub, mikä ehkä tarkoitti, että hän oli kotoisin tämännimisestä turkkilaisesta kaupungista.
Malaijilaisten merirosvojen hyökkäys oli osoittanut retkeläisille, että heiltä ei puuttuisi seikkailuja tässäkään maailman osassa. Eihän ollut mitään takeita siitä, että läheisillä kulkuvesillä ei liikkuisi toisia merirosvoaluksia. Parasta oli ehkä pyrkiä maihin jossakin niin pian kuin mahdollista, jotta he vihdoinkin pääsisivät nauttimaan hyvin ansaittua lepoa pitkän ja vaivaloisen merimatkan jälkeen. Ehkäpä heidän pelastamansa turkkilainen osaisi hoitaa tämän asian. Omituista kyllä oli turkkilainen sanonut, että hän oli ollut kauppa-asioissa konsuli Willnerin, heidän esimiehensä, kanssa. Täyttä selvyyttä ei vain saatu siitä, oliko tämä tapahtunut Bruneissa vaiko jossakin muualla. Nyt oli turkkilainen vaipunut syvään uneen, mikä oli luonnollistakin, sillä tietysti hän oli kovin väsynyt kaikkien koettelemustensa jälkeen.
Tällä hetkellä oli tärkeintä määrätä, missä he olivat, jotta sen perusteella voitaisiin ratkaista, mihin matka oli suunnattava. Sääsuhteet olivatkin mitä parhaat tätä varten tarvittavien havaintojen tekemiselle. Pat ryhtyikin valmisteluihin paikan pituus- ja leveysasteiden määräämiseksi. Hänen laskelmiensa mukaan he olivat paikalla, joka sijaitsi lähellä 120. pituusastetta sekä suunnilleen 12. ja 13. leveysasteiden välillä. Tämän mukaan he olisivat lähellä pitkää ja kapeaa Paraguaa eli Palawansaaren pohjoista nientä.
Nyt alkoi varsin vakava neuvottelu. Pitäisikö kaikesta huolimatta jatkaa matkaa suoraan Bruneihin, joka edelleenkin oli lopullinen matkan pää? Jollei mitään erikoista sattuisi, voitaisiin sinne päästä kolmessa tai neljässä vuorokaudessa. Sieltä voisi Mustafa Yskub sitten parhaaksi katsomallaan tavalla jatkaa matkaansa, mihin hän tahtoi.
Tarkan harkinnan jälkeen päättivätkin toverukset menetellä niin, ja päätöksestä päätettiin ilmoittaa turkkilaiselle, kohta kun tämä heräisi. Kurt kyllä oli sitä mieltä, että tämän ilmoituksen tekeminen voitaisiin jättää jonkin verran tuonnemmaksi. Hän perusteli kantaansa näin:
— Hän on varmastikin yhtä halukas pääsemään määräpaikkaansa kuin me Bruneihin. Ja yhtä varmasti hän koettaa taivuttaa meidät siihen, että hänet vietäisiin perille ensin. Mutta siihen meiltä taas kuluu aikaa, emmekä sitäpaitsi tiedä, mitä kaikkea sitä ennen voi sattua. Tosin hänellä henkilökohtaisesti on täysi syy osoittaa meille hyväntahtoisuuttaan ja kohdella meitä hyvin. Emme kuitenkaan tunne häntä sen paremmin ja vielä vähemmän niitä ihmisiä, joiden kanssa hän seurustelee. Vihdoin olemme vastuussa konsulille meidän mukanamme olevan kirstun sekä siinä olevien tärkeiden asiakirjojen kohtalosta. Nyt me lähestymme matkamme määrää ja siksi tekisimme tyhmästi tarpeettomasti poikkeamalla suunnastamme.
— Minä olen täysin samaa mieltä, sanoi Pat.
Willy ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän kuului kuitenkin "miehistöön" eikä hänellä ollut mitään sananvaltaa tällaisissa ratkaisuissa. Mutta kun häntä toiselta puolen täytyi pitää myöskin toverina, oli hänenkin saatava sanoa mielipiteensä. Eikä hän sitä salannutkaan, vaan vastasi Kurtin kysymykseen:
— Pari päivää jossakin satamassa tekisi hyvää sekä sampaanille että meille. Pitkä ja vaivaloinen matka on kovin koetellut sen runkoa. Eilen huomasin, että emme enää pysty kunnollisesti pumppaamaan sitä tyhjäksi. Minua ei kummastuttaisi, vaikka vesi nousisi niin, että moottori pysähtyy. Mutta minähän voin katsoa uudelleen.
Sekä Kurt että Pat olivat omasta puolestaan sitä mieltä, että Willy liioitteli. Eihän tarvinnut välittää yksinomaan eilispäivän kovista koettelemuksista eikä myrskystä, jota oli jatkunut päiväkausia. Tietystikin oli sampaani voinut saada vuodon, mutta sehän oli mahdollista tukkia, kun tuuli oli jälleen asettunut. Pääasia oli kai, että Willy kaipasi maihin mahdollisimman pian. Samanaikaisesti häntä vaivasi koti-ikävä, jota hän ei yrittänytkään salata. Hänhän olisi Shanghaissakin mieluimmin pyrkinyt johonkin laivaan, joka olisi mennyt suoraan Englantiin tai Hollantiin. Shanghaissa oli kuitenkin niin paljon työttömiä merimiehiä, että oli kyseenalaista, olisiko hän ollenkaan päässyt pois sieltä ilman toverustemme apua. Ainakin hän siten oli päässyt eroon kiinalaisista ja heidän melskeistään.
— Joka tapauksessa on määräämisvalta meillä, sanoi Pat. Hän saa sanoa, mitä haluaa, ja turkkilainen samoin. Vauhti on hyvä, ja suunta on määrätty... Mutta mitä nyt?
Pat loi tutkivan silmäyksen Willyyn, joka jälleen ryömi esiin bambusta ja purjekankaasta tehdyn katoksen alta.
— Onko jotakin hullusti?
— Meidän täytyy kohta ryhtyä pumppaamaan. Veneen keskiosassa ylähangan puolella on neljännesjalan pituinen halkeama. Tukin sen juuri rohtimilla. Mutta miten kauan ne rohtimet estävät veden tuloa, on eri asia. Emme mitenkään pääse tällä purkilla Borneoon, siitä voin lyödä vetoa mitä tahansa. Yhtä varmaa on, että moottori pysähtyy viimeistään parin tunnin kuluttua, jollemme voi saada pumppua paremmin käyntiin.
— Otahan peräsin, Kurt! Minä käyn itse katsomassa, miten asiat ovat, sanoi Pat ja ryömi vuorostaan katoksen alle.
Nyt seurasi kiusallinen odotus. Olihan mahdollista, että Willy tapansa mukaan jälleen liioitteli. Mutta jotakin perää hänen äskeisessä puheessaan täytyi myös olla. Jo sekin merkitsi, että tilanne oli kiusallinen. Willyn ilme paljasti hänen sisimmät ajatuksensa. Ääneen hän lausui:
— On varminta ohjata rannikolle mahdollisimman nopeasti, niin että voimme vetää koko purkin maalle ja tilkitä sen. Merellä se on täysin mahdotonta.
Kurt ei vastannut mitään, mutta vilkaisi turkkilaiseen, joka unissaan liikahteli levottomasti. Ehkäpä hän parhaillaan uneksi, miten hänen kaulansa katkaistiin, tai miten hänet työnnettiin kattilaan keitettäväksi. Kuka tahansa olisi vastaavassa asemassa heittelehtinyt vieläkin enemmän. Olihan turkkilaisen asema mahdollisimman vaarallinen hänen jouduttuaan malaijien vangiksi. Ennen pitkää hän luonnollisesti heräisi ja alkaisi kysellä, mihin oltiin menossa. Mitä oli hänelle vastattava?
Samassa Pat tuli näkyviin purjekankaan alta, ja hänen kasvonsa olivat melkein vielä vakavammat kuin Willyn äsken. Hän oli tehnyt saman havainnon kuin Willykin sekä todennut, että tilanne oli erittäin arveluttava. Hän loi silmäyksen kompassiin ja sanoi Kurtille lyhyesti:
— Käännähän pari piirua kaakkoon! Minä vilkaisen hiukan merikorttia ja muutan suuntaa jonkin verran.
Willyn puoleen kääntyen hän jatkoi:
— Nyt saamme ryhtyä pumppaamaan voimiemme takaa. Alota sinä! Minä tulen auttamaan hetken kuluttua. Tyhmää, että emme ottaneet mukaamme enemmän rohtimia. Ne, mitä meillä on, loppuvat ennen pitkää.
— Entäpä jos koettaisimme jälleen nostaa purjeen? ehdotti Willy ja ryhtyi jälleen puuhailemaan purjeen kimpussa. — Siltä varalta nimittäin, jos moottori sattuisi pysähtymään.
Turkkilainen nousi äkkiä istumaan. Hän katseli ympärilleen joka taholle ja vilkaisi sitten aurinkoon, joka juuri alkoi tehdä laskua.
— Luulenpa, että meidän pitäisi kääntää suunta jonkin verran enemmän itään, huomautti hän, aivan kuin olisi aavistanut jotakin. — Saanko vilkaista merikorttia?
Ehkäpä turkkilainen oli hyvinkin perillä aluksen ohjaamisesta? Näytti melkein siltä, kun hän oli saanut pyytämänsä merikortin käsiinsä. Vielä enemmän tämä käsitys vahvistui, kun hän kohta sen jälkeen pyysi sekstanttia. Myöskin tätä hän osoitti pystyvänsä käsittelemään oikealla tavalla. Kaikesta näkyi, että tämä turkkilainen oli merimies paljon suuremmassa määrässä kuin, mitä ensi silmäyksellä saattoi päätellä.
Willy oli alkanut hoitaa pumppua. Hän teki työtä kaikin voimin, ja pumpun torvesta virtasi vettä iloisesti loiskien takaisin mereen. Vettä olikin sampaanin pohjalla nähtävästi aika paljon, mutta kyllä sitä jo pitäisi tulla ylös enemmän kuin mitä halkeamasta pääsi sisään. Vauhti oli edelleen hyvä.
Turkkilainen tuli peräsimen luo sekä loi tarkastelevan silmäyksen kompassiin ja sampaanin purjehdussuuntaan. Hän sanoi:
— Nyt ohjaamme suoraan kohti Palawania. Ennen kuin aurinko on laskenut, pitäisi meidän saada näkyviimme Kleopatran neula, joka on meidän hienoin merimerkkimme. Ja sitten suoraan Malampajalahteen.
Tuohan oli jo melkein liian paljon! Turkkilainenhan otti päällikkyyden käsiinsä. Hän ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, mitä aluksen varsinaiset matkustajat ajattelivat.
Pat vilkaisi Kurtiin, joka edelleen hoiteli peräsintä, iski silmää ja sanoi matalalla äänellä englanniksi:
— Suunnan me määräämme itse, vaikka meidän täytyykin laskea maihin jossakin. Meidän täytyy näet tilkitä vuoto, ennen kuin voimme jatkaa matkaa.
Nyt kuului moottorista terävää sihinää, sitten epätasaista surinaa, ja vihdoin moottori pysähtyi kokonaan.
Sampaani kääntyi tuuleen ja alkoi ajelehtia.
Turkkilainen loi kysyvän katseen pelastajiinsa. Pat ryhtyi toimenpiteisiin purjeen nostamiseksi ja hän huusi avukseen Willyn, joka vähäksi aikaa jätti pumpun oman onnensa nojaan. Hitaasti, mutta varmasti kohosi purje ylös ja alkoi iloisesti lepattaa tuulessa.
Pat sieppasi purjenuoran kouraansa, kiristi ja kiinnitti sen, minkä jälkeen hän istahti peräsimeen ja sanoi:
— Onpa onni, että tuuli puhaltaa, niin kuin se puhaltaa. Meillähän on melkein täysi myötäinen.
— Ohii... Ohoi! huusi Willy, joka oli palannut pumppua hoitamaan. — Jonkun täytyy pian tulla päästämään minut pois.
— Miten moottorin laita on? kysyi turkkilainen. — Eikö se käykään?
Kurt saapui paikalle sekä vastasi vältellen:
— Me säästämme bensiiniä. Ja vauhtihan on hyvä.
Hän ei vielä halunnut ilmaista turkkilaiselle, kuinka vakava tilanne todella oli. Turkkilainen puolestaan ryhtyi jälleen tarkastelemaan merikorttia ja vilkaisi sitten Willyyn, joka ponnistellessaan troopillisessa kuumuudessa näytti hetki hetkeltä selvempiä heikontumisen merkkejä. Äkkiä Mustafa Yskub huudahti:
— Kun olen kuullut, että te olette purjehtineet aina Shanghaista saakka tällä rikkinäisellä sampaanilla, täytyy minun onnitella teitä siitä, että teillä on ollut niin erinomainen onni.
— Kuinka niin? ihmetteli Kurt ja hänen äänensä oli vastoin hänen tahtoaankin hiukan viileä.
— Jos tämä sampaani olisi näet alkanut vuotaa aikaisemmin, ei teillä nyt olisi mitään mahdollisuuksia päästä enää kävelemään kovalla maalla.
— Kuka on sanonut, että tämä alus vuotaa? kysyi Kurt koettaen vieläkin peittää asiain todellista laitaa.
— Minä näen sen. Pumpun torvesta ei muuten tulisi noin paljon vettä, -joka ei osoita mitään vähenemisen merkkejä. Siitä myöskin saattaa johtua, että moottori ei enää toimi. Mutta meillähän on sekä purjeet että tuuli. Ja nopeus on hyvä.
Tämä turkkilainen ei tosiaankaan ollut mikään maarapu, vaikka hän ei näyttänytkään merimieheltä. Siitä saatiin vieläkin uusi todistus, kun hän vilkaistuaan uudelleen Willyyn heitti yltään pitkän, vaaleansinisen silkkitakkinsa, jonka alta paljastui pari voimakkaita, tummanruskeita, jänteviä käsivarsia, sekä virkkoi:
— Nyt ryhdyn minä hoitamaan pumppua joksikin aikaa, niin että hän saa levätä. Pumppaamisen keskeyttäminen tietäisi aluksen joutumista vesilastiin. Jos sen sijaan voimme pysyä jonkin aikaa pinnalla, on meillä toivoa. Allah il Alla...
Willy sai väistyä syrjään, ja turkkilainen iski kiinni oikein olan takaa. Hänen voimakkaat ja säännölliset otteensa syöksivät pumpputorvesta todellisia vesivirtoja. Jopa hetken kuluttua näytti siltä, kuin sampaani olisi noussut jonkin verran. Edelleen turkkilainen jatkoi pumppaamistaan laulaen kotimaansa ihmeellisiä lauluja ja päästellen väliin rohkaisevia huudahduksia. Kaikki tuo vaikutti niin kummalliselta, että kukaan kolmesta toveruksesta ei ollut koskaan nähnyt mitään tällaista, vaikka he olivatkin ehtineet olla mukana monessa liemessä. Kukaan heistä ei liioin ollut vielä ehtinyt saada täysin selväksi, että turkkilainen, jonka he muutamaa tuntia aikaisemmin olivat nostaneet merestä, todella oli hyvä merimies. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan. Kukaan ei liioin ehtinyt kuvittelemaan, miten kaikki tämä loppuisi. Mutta kaikki tunsivat, että turkkilainen oli heidän todellinen johtajansa, sama mies, jolla vähäistä ennen oli ollut varma kuolema edessään.
Aurinko laski yhä alemmaksi kohti läntistä taivaanrantaa. Äkkiä Mustafa Yskub huusi keskeyttämättä pumppaamista:
— Meidän vauhtimme on noin kymmenen solmuväliä. Noin parin tunnin kuluttua, suunnilleen samoihin aikoihin kuin aurinko laskee, pääsemme lähelle maata. Ja nyt luulen, että olemme saaneet suurimman osan vettä pois veneestä. Nyt on parasta, että minä itse tartun peräsimeen, sillä joudumme piakkoin vesille, missä on paljon kareja ja riuttoja. Tämä alus ei enää kestä karilleajoa.
Kun vain Kurt ymmärsi ranskaa ja pystyi vastaamaan turkkilaiselle, käänsi hän tovereilleen, mitä tämä oli sanonut, sekä kysyi samalla, mitä Willyn ja Patin mielestä oli viisainta tehdä. Vaara, että sampaani heidän itsensä ohjaamana ajaisi karille, ratkaisi kysymyksen. Ei ollut ajateltavissakaan, että sampaani enää kauemmin kestäisi merenkäyntiä. Lisäksi oli yö tulossa ja tuuli näytti alkavan kiihtyä.
— On kai parasta, että hän ohjaa, sanoi Pat. — Ei juuri voi ajatella, että hänellä olisi jotakin pahaa mielessä meitä vastaan, sillä mehän olemme juuri äsken pelastaneet hänen henkensä. Hän on tosin jollakin tavalla kummallinen mies, mutta meren hän näyttää tuntevan yhtä hyvin kuin rannikonkin. Jonkun täytyy kuitenkin pitää pumppua käynnissä, ja minä otan sen nyt hoitaakseni.
Kurt oli noussut perämiehen paikalta ja kehoitti kohteliain kädenliikkein Mustafa Yskubia sijoittumaan sille.
Tämä noudatti kehoitusta, kuin kysymyksessä olisi ollut maailman luonnollisin asia, sekä hoiti peräsintä yhtä tottuneesti kuin äsken pumppua. Kaikesta huomasi, että ruoriratas ei ollut hänelle tuntematon, ja yhtä hyvin hän näytti tietävän, mihin aluksen keula oli suunnattava. Sampaani oli siten joutunut tosiasiallisesti hänen määräämisvaltaansa, -ja kolme ystävystä olivat joutuneet tottelevaisuussuhteeseen, mistä he eivät voineet vapautua muuten kuin väkivaltaa käyttämällä.
Mutta mitä he olisivat siinä tapauksessa voittaneet? Ei mitään muuta kuin että olisivat joutuneet vaaralliseen tilanteeseen, joka pian ehkä muuttuisi uhkaavaksi. Että he joutuisivat oman onnensa nojaan vuotavassa veneessä, joka yhä lisääntyvää vauhtia kiiti eteenpäin kohti täysin tuntematonta päämäärää. Missään olosuhteissa heillä ei olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin laskea myötätuuleen. Ei ollut ajattelemistakaan ryhtyä kääntämään venettä, vielä vähemmin luovia vastatuuleen.
— Reivatkaa! Kolme syvää reiviä!
Komentaja oli turkkilainen. Purjeen pinta-ala oli nyt liian suuri. Myötätuuleen purjehdittaessa se sai aikaan, että sampaanin perä alkoi painua alas. Tuulen paine oli liian suuri. Sen käsittivät kaikki toisetkin. Purje sekä pitkä raakapuu laskettiin taitavasti alas, ja kun ne jälleen nostettiin, ei purjeen pinta-ala ollut puoleksikaan niin suuri kuin ennen.
Vauhti väheni vain hiukan, mutta tuulen voima lisääntyi. Pitäisiköhän pian reivata uudelleen?
— Katsokaa tuonne! huusi turkkilainen viitaten pohjoiskoilliseen. — Siellä on maata.
Aurinko ei vielä ollut laskenut, mutta oli jo aivan lähellä merenpintaa. Pimeys tulisi nopeasti puolen tunnin kuluttua. Miten kävisi, jos sampaani vielä silloin olisi rantatyrskyjen keskellä?
Mustafa Yskubissa ei kuitenkaan huomannut mitään hermostumisen merkkejä. Hän hoiteli peräsintä rauhallisesti, aivan kuin kysymyksessä olisi ollut tavallinen huvipurjehdus. Silloin tällöin hän kuului hyräilevän. Sillä välin ranta tuli yhä lähemmäksi ja maan yläpuolella erottui jokin korkeampi kohta.
— Kleopatran neula! huusi turkkilainen. — Me turkkilaiset olemme antaneet tuolle huipulle sellaisen nimen. Se on erinomainen merimerkki! Prässit piukempaan! Meidän täytyy yrittää tästä suoraan.
Kurt kuunteli jännittyneenä ja tarkoin, sillä ranskalainen merisanasto oli tietenkin hänelle verrattain vähän tunnettua. Aika paljon auttoivat niiden ymmärtämistä perämiehen liikkeet, joilla hän tehosti sanojaan. Kurt oli tuskin ehtinyt kääntää ylläolevat ohjeet, kun turkkilainen karjui uusia:
— Kaksi miestä pumppuun! Tässä saamme vettä sisään sivulta. Kas noin! Ponnistakaa vielä vähän! Me käännämme tuon saaren suojaan ja pääsemme silloin turvaan merenkäynniltä.
Kun suuri laine löi vettä yli laidan, joutui sampaani melkein vesilastiin. Tuntui melkein siltä, kuin pumppu ei nostaisi vettä lainkaan, vaikka sekä Willy että Kurt ponnistivat kaikki voimansa ahertaessaan sen kimpussa, kun taas Pat piti silmällä purjetta ja sen köysiä ollen valmiina joka hetki tarpeen tullen kiristämään tai höllentämään.
Mutta turkkilainen tiesi, mitä hän teki, ja näillä vesillä hän näytti olevan kuin kotonaan. Hän hoiti peräsintä suurella taidolla, niin että melkein uppoamistilassa oleva sampaani kulki eteenpäin ankarassa aallokossa. Juuri auringon laskiessa hän taitavasti väisti ilkeän karin taikka paremminkin hiukan aalloista esiinpistävän kallionsärmän. Seuraavassa tuokiossa hän teki toisen mestarillisen käännöksen, ja sampaani liukui pitkin jyrkästi mereen laskeutuvan kallion sivua.
Willy oli vähällä kirkaista. Tuokion näytti siltä, kuin heidän sampaaninsa törmäisi suoraan kallioseinään. Mutta hänen pelkonsa oli aiheeton. Sampaani kääntyi vielä kerran ja pujahti sitten salmeen, joka tuskin oli leveämpi kuin että sampaani juuri ja juuri mahtui siitä kulkemaan. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti.
Se oli todellakin korkeata luokkaa oleva purjehdus- ja ohjaustaidon näyte. Kaikki muut sampaanissa olevat tiesivät, että he eivät pystyisi moista temppua suorittamaan.
Sampaani oli tullut poukamaan, jossa oli aivan tyyntä.
Mutta äkkiä pamahti laukaus.
Jyrähdys oli niin ankara, että olisi luullut salmen vuoriseinien romahtaneen ja äkkiä syöksyneen syvyyteen. Se oli niin kova, että korvien rumpukalvot olivat vähällä revetä. Pimeällä rannalla välähti samalla kirkas salama — tietystikin tykin lauetessa syntynyt.
Mitä tämä tarkoitti? Kuinka saattoi jotakin tällaista tapahtua loitolla kaikesta sivistyksestä olevalla, kaukaisella Tyynen Valtameren saarella? Olivatko retkeilijät joutuneet johonkin tuntemattomaan linnoitukseen? Jos saaren asukkaiden tarkoituksena oli ilman muuta upottaa sampaani, ei siihen tosiaankaan tarvittu sellaisia voimakeinoja, jollaisia äsken oli käytetty.
Vastaukseksi laukaukseen kajahti sampaanista kummallinen huuto. Huutaja oli turkkilainen, joka apunaan käytti megafonia. Huuto toistui kolme kertaa, ja kun viimeinen huuto oli kajahtanut pimeään, syttyi maalla joukko voimakkaita lyhtyjä, jotka oli asetettu niin, että ne huomattavan korkealla maasta muodostivat tasasivuisen kolmion. Sitten alkoi toimia täydellinen merkinantojärjestelmä: lyhdyt sammuivat ja syttyivät säännöllisin väliajoin ja määrätyssä järjestyksessä muodostaen ehkä kirjaimia tai sanoja tai kokonaisia lauseitakin, jotka järjestelmästä perilläolevan oli helppo lukea.
Varsinkin Kurt ja Pat kiinnittivät huomionsa tähän seikkaan. Heillä ei ollut sillä hetkellä tilaisuus ilmaista ajatuksiaan. Sen he joka tapauksessa katsoivat voivansa todeta, että turkkilainen Mustafa effendi oli hyvin tarkoin perehtynyt paikkaan, johon he olivat joutuneet, ja jossa heidän nyt piti nousta maihin.
Sampaanin oli turkkilainen ohjannut jonkinlaisen laiturin viereen. Siihen se kuitenkin upposi, juuri kun siinä olijoiden piti nousta laiturille. Vesi ei kuitenkaan ollut erikoisen syvää, ja Mustafa Yskubin määräyksestä kiiruhti paikalle joukko miehiä, jotka kädenkäänteessä kiskoivat koko aluksen kuiville.
VIII luku.
Vaarallinen ansa.
Sankarimme olivat lyhyesti sanoen joutuneet merirosvojen joukkoon.
Toistaiseksi oli vielä vaikea määritellä, mikä asema turkkilaisella Mustafa Yskubilla oli näiden miesten keskuudessa. Hänelle osoitettiin kuitenkin suurta kunnioitusta hänen maihin noustuaan. Ja matkalaisten sampaanin saaren asukkaat ottivat huostaansa, aivan kuin se olisi ollut heidän omansa. Tummaveriset miehet, joilla oli yllään leveälahkeiset, punaiset housut sekä lyhyet, kiiltävänappiset nutut — hyvin kirjavat nutut, joissa oli sekä hopea- että kultakaluunoita — tyhjensivät sampaanista tuossa tuokiossa kaikki, mitä siinä vain oli korjaamisen arvoista. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla nopeudella. Erikoisella huolella nostettiin rannalle raskas rautakirstu. Se kannettiin paareilla jonkinlaiseen vajaan, jonka ovi sitten lukittiin ja jonka avain annettiin Mustafalle.
Näissä puuhissa häärivät miehet kuuluivat selvästi johonkin toiseen kansaan. Heitä ei voinut sanoa neekereiksi, sillä heillä ei ollut kiharaista tukkaa eikä paksuja huulia kuten Afrikan alkuasukkailla. Mutta kiiltävän mustia he olivat, laihoja ja jänteviä sekä huomattavan pitkiä. Edelleen saattoi panna merkille, että heidän vartijansa ja päällysmiehensä kohtelivat heitä ankarasti, melkeinpä häikäilemättömästi, aivan samalla tavoin kuin itämaiden kansat tavallisesti kohtelevat eläimiään taikka espanjalainen tai italialainen aasiaan. He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan orjia, jotka ehkä kuuluivat johonkin saaren sisäosissa asuvaan villiheimoon ja olivat joutuneet vangeiksi taistelussa, taikka sitten heidät oli ryöstetty joltakin niistä lukemattomista suuremmista ja pienemmistä saarista, jotka yhteisesti tunnetaan Filippiinien nimellä. — Saariryhmän nimenä oli alkujaan muuten Islas Filipinas, ja sen ne saivat Espanjan silloisen kruununprinssin Filipin, myöhemmin kuningas Filip II:n, mukaan, kun Magelhaens valloitti saaret portugalilaisilta, jotka taas aikoinaan nimittivät niitä Lazarussaariksi.
Jo sillä saarella, missä sankarimme nyt olivat, toisin sanoen Palawanilla, joka on pitkä ulkosaari Kiinan merta ja Mindorameren laajaa selkää vastaan, saattoi huomata merkkejä europalaisten, ennen muita portugalilaisten ja espanjalaisten vaikutuksesta. Sitävastoin he eivät vielä olleet nähneet merkkiäkään amerikalaisista, jotka ottivat saariryhmän haltuunsa saatuaan vuonna 1898 voiton espanjalaisista. Saarella ei voinut kuulla sanaakaan englantia eikä sen amerikalaista murretta. Sen sijaan puhuttiin varsinkin satamassa paljon turkin kieltä. Saarella oli näet suuri määrä turkkilaisia, jotka olivat siirtyneet tänne Sundasaarilta sen jälkeen, kun Brunein ja Suiun sultanaatit olivat joutuneet englantilaisille ja nämä olivat muodostaneet suojelusalueen, jonka pääkaupunkina oli Sarawak.
Mutta kaiken tämän saivat sankarimme selville vasta paljon myöhemmin, sen jälkeen, kun he olivat ennättäneet perehtyä oloihin. Edelleen he saivat selville, että turkkilaisia oli merirosvoina asettunut myöskin Mindanaoon sekä useille muille pienemmille saarille, mistä käsin he melkein kokonaan hallitsivat rannikoita ja vesiä laajoilla alueilla ja käyttivät jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen saalistaakseen.
Mustafa Yskub opasti Kurtin, Patin ja Willyn erittäin kohteliaasti bungalowia muistuttavaan majaan, jossa mustat palvelijat orjallisen kunnioittavasti tervehtivät tulijaa. Ensin tultiin aika tilavaan etuhuoneeseen, jonka katossa pyörivät suuret viuhkat pitivät huolen ilman viileydestä. Samanlaisia laitteita olivat Pat ja Willy aikaisemmin nähneet monissa Itä-Intian kaupungeissa, joihin he olivat joutuneet maapalloa kiertäessään. Tässä huoneessa tarjoiltiin erinomaisen hyvää kahvia, joka Mustafan sanojen mukaan oli kasvanut samalla saarella. Tupakkamiehet saivat yhtä herkullisia kotimaisia sikareja ja savukkeita, jotka saivat varsinkin lakkaamatta tupruttavan Willyn hyvälle mielelle. Jopa hän yritti lausua joitakin ranskalaisia korulauseitakin, joita hän oli kuullut eri satamissa. Pat O’Brien sen sijaan ei ollut yhtä loistavalla tuulella kaikesta ystävällisyydestä ja kestityksestä huolimatta. Itsepäisenä englantilaisena hän liioin ei ollut vaivautunut opettelemaan edes niin paljon ranskaa, että olisi voinut sanoa: Merci bien — kiitoksia paljon!
Sen osan keskustelusta, jonka turkkilainen kohdisti erikoisesti Patille, sai Kurt tulkita. Pääasiassa Mustafa Yskub kääntyi Kurtin puoleen, mutta hän puhui niin varovaisesti ja ylimalkaisesti, että hänen tarkoituksistaan ei oikein päässyt selville. Mikä taas sai aikaan, että Kurt kävi yhtä varovaiseksi. Heidän isännällään oli kaikesta päättäen paljon salattavana ja hän olisi epäilemättä suhtautunut vieraisiinsa kokonaan toisella tavalla, jollei hänen olisi ollut kiittäminen näitä elämästään ja jollei hän juuri vierautensa avulla ja ansiosta olisi jälleen päässyt sinne, missä nyt oltiin.
Turkkilaisille ominainen kohteliaisuus oli hänessäkin synnynnäistä. Että hän oli myöskin selvillä Kurtin kaukaisen kotimaan historiasta, huomasi tämä siitä, että hän näytti tuntevan melko tarkoin Kaarle kahdennentoista historian sekä varsinkin Benderin kalabaliikin ja yleensä kuninkaan oleskelun Turkissa. Hän sanoi olevansa iloinen, että oli tavannut tämän sankarikuninkaan maanmiehen, sekä tiedusteli, olivatko Pohjolan maiden asukkaat yhä vieläkin yhtä urhoollisia kuin Kaarle kahdennentoista päivinä.
Kurt ei kuitenkaan tahtonut kerskailla. Hän sanoi, että ruotsalaiset, samoin kuin muutkin Pohjolan kansat, olivat saaneet elää toistasataa vuotta rauhassa, mikä seikka ei tietysti voinut olla vaikuttamatta. Mutta jos tiukka paikka tulisi, olisi vanha sisu ja urhoollisuus vielä jäljellä, kuten Suomen vapaustaistelu oli osoittanut. Miekan mittely oli nyt muuttunut urheilukentillä käytäväksi taisteluksi palkinnoista ja pisteistä, mikä sekin oli omiaan kehittämään ruumista ja kohottamaan kansan kuntoa. Mustafa Yskub puolestaan huomautti varsin hyvin tietävänsä, että Ruotsi ei ottanut osaa maailmansotaan, sekä mainitsi, että hän oli ollut turkkilaisten riveissä Dardanelleilla taistelemassa liittoutuneita vastaan.
Jos tämä piti paikkansa, päätteli Kurt, ei heidän isäntänsä ollut ehtinyt Filippiineillä olemaan kovinkaan kauan. Ehkäpä hän kuului niihin moniin turkkilaisiin, jotka sodan päätyttyä muuttivat pois kovia kokeneesta Europan puoleisesta Turkista, ja ehkäpä hän onnea etsiessään oli vihdoin joutunut Tyynen meren merirosvojen joukkoon. Hänessä oli paljon sellaista, mikä osoitti, että hän oli tyypillinen seikkailija. Saattoi olla hyvä, että hän ainakin toistaiseksi vielä oli ystävä eikä ilmivihollinen.
Yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotias poika, joka melkein suoraan koulun penkiltä joutuu elämän suuriin seikkailuihin kaukana kotimaasta ja sen pienistä oloista, oppii pian suhtautumaan asioihin toisin kuin katselemalla niitä kotimaan rajoitettujen mahdollisuuksien taustaa vastaan. Niin oli myöskin Kurt Lagerbergin laita. Hän oli jo oppinut näkemään nenäänsä pitemmälle. Hän oli oppinut pitämään auki silmänsä sekä myöskin — ja mikä oli ainakin yhtä tärkeätä — korvansa.
Kun miehemme vihdoin — nautittuaan virvokkeita sekä niiden jälkeen vielä runsaan aterian — vihdoin nousivat pöydästä, tunsi Kurt suurta helpotusta. Samoin hän oli hyvillään siitä, että hänen ei vielä ollut tarvinnut paljastaa turkkilaiselle heidän suunnitelmiaan, ennen kaikkea heidän päätöstään olla jäämättä Palawanille kauemmaksi aikaa kuin mitä tarvittiin sampaanin saattamiseksi purjehduskelpoiseksi.
Edelleen hän oli sisimmässään tyytyväinen siihen, että Pat ei, paremmin kuin Willykään, osannut puhua ranskaa. He olivat kumpikin kunnon miehiä, mutta puheissaan useinkin varsin varomattomia. Mutta tässä ei ollutkaan kysymys vierailusta jossakin merimieskapakassa juhlivien tovereiden seurassa. Täällä he olivat tuskin muuta kuin vankeja. Ja nyt oli koetettava parhaimmalla ja ovelimmalla tavalla poimia kastanjat tulesta, kuten sanotaan, herättämättä samalla vastustajan epäluuloja siitä, että hänen aikeensa olivat tulleet ilmi, antamatta hänen edes ymmärtää, että toiset tiesivät, kuka hän todellisuudessa oli. Pelko, että näiden merirosvojen turvallinen piilopaikka tulisi tunnetuksi, oli riittävä syy siihen, että heitä tuskin koskaan päästettäisiin elävinä poistumaan.
Huone, johon kolme matkalaistamme sitten opastettiin, ei ollut kovin suuri, mutta olosuhteisiin nähden varsin mukava. Jokaiselle oli laitettu hyvä vuode, mutta pian tehtiin suurta levottomuutta herättänyt havainto. Sen teki Willy, joka kohta hälytti toiset. Hän nimittäin aikoi ennen nukkumaan menoaan hengittää vielä hiukan raitista ilmaa, mutta kun hän yritti poistua huoneesta, huomasi hän, että ovi oli lukittu ulkoapäin!
— Meidät on teljetty sisään! huusi hän ja alkoi tempoa kädensijaa.
Salaman nopeasti oli Kurt hänen luonaan ja veti hänet pois oven luota, samalla kuin hän puhalsi sammuksiin pöydällä olevan öljylampun ja kuiskasi:
— Ei sanaakaan! Ei ääntäkään! Minä tiesin tuon jo. Kuulin itse, miten Mustafa väänsi avainta lukossa.
— Mitä hän sillä tarkoittaa? kysyi Willy, joka rauhallisena kuin hollantilainen ainakin istuutui vuoteensa reunalle.
— Hän tarkoittaa sitä, että me emme saa päästä nuuskimaan liikoja, vastasi Kurt. — Vai oletko tosiaankin niin sokea, että et ole huomannut, millaiseen seuraan me olemme joutuneet?
— Seuraan? Murjaanien ja huijarien...
— Vieläkin pahempaan!
— Ihmissyöjien? Pääkallonpyydystäjien? Mutta eiväthän nämä...
— Eivät ole kumpaakaan. Ei ainakaan vielä. Mutta eivät he ole paljonkaan parempia, selitti Kurt ja jatkoi kuiskaten Willyn korvaan: Nämä ovat turkkilaisia merirosvoja! Mutta sinä pidät tietystikin suusi kiinni. Ymmärrätkö?
Willy oli hypähtänyt ylös. Hän alkoi kiivaasti kaivella laskujaan, mutta Kurt, joka hyvin tiesi, mitä hänen toverinsa haki, kuiskasi hiljaa, mutta samalla jyrkästi:
— Ei mitään tyhmyyksiä! Sinun täytyy ennen muuta pysyä rauhallisena! Mitä luulet meidän saavan aikaan browningilla tai puukolla? Emme voi enempää kuin hyttynen norsua vastaan. Jos teemme tyhmyyksiä, on seurauksena meidän kaikkien meno.
Pat oli onneksi jo nukkunut. Hänen kanssaan ei voinut siis neuvotella eikä kysyä, oliko hän tehnyt samantapaisia havaintoja kuin Kurt. Hänen järkkymätön rauhallisuutensa ilmeni tässäkin tilanteessa. Kaikesta päättäen hän oli järkeillyt, että nyt oli ennen kaikkea saatava nukkua. Ja tätä päätöstään hän parhaillaan toteutti äänekkäästi kuorsaamalla.
— Mutta entä jos meiltä katkaistaan kaulat nukkuessamme? kuiskasi Willy.
— Ole aivan rauhallinen! Olen varma, että heillä on meidän suhteemme aivan toisenlaisia suunnitelmia.
— Suunnitelmia? Millaisia sitten?
— Siitäpä meidän on juuri koetettava ottaa selko.
— Meidän ei olisi koskaan pitänyt pistää nokkaamme tähän luolaan.
— Meillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta, jollemme halunneet kalojen ruoaksi.
— Nytpä muistuukin mieleeni jotakin! Mitä me teemme sampaanille?
— Panemme sen kuntoon tietysti. Jos nimittäin saamme siihen tilaisuuden.
— Mitä tarkoitat?
— Mitä sanoin. Mutta jollemme saa tilaisuutta, niin hankimme itsellemme toisen aluksen. Olen jo huomannut varsin sopivan, varsinkin jos sijoitamme siihen oman moottorimme. Mutta ennen kaikkea meidän on oltava varovaisia.
Willy haukotteli ja alkoi torkkua. Pian hän sijoittui mukavasti vuoteeseen. Ruumis vaati oikeutensa pitkällisen purjehduksen ja sen monien seikkailujen jälkeen. Ennen pitkää hän kuorsasi kilpaa jo aikaisemmin unien maille siirtyneen Patin kanssa, mutta Kurt istui vielä kauan aikaa valveilla ja mietti, miten olisi mahdollista päästä pois tästä ansasta, johon he olivat joutuneet pelastuttuaan joutumasta meren saaliiksi. Sampaanin vaarallinen vuoto oli tehnyt mahdottomaksi matkan jatkamisen suoraan Borneolle. Ja sitten oli ollut tuo turkkilainen.
Kurt oli varsin hyvin huomannut ne omituiset merkit, joita Mustafa Yskub oli vaihtanut maissa olevien hengenheimolaistensa kanssa sen jälkeen, kun he uppoamaisillaan olevalla sampaanilla olivat kapeasta salmesta purjehtineet syvään, turvalliseen lahteen. Hän oli nähnyt salaisen merkin, jonka joku laiturille rientäneistä oli saanut maihin nousseelta turkkilaiselta. Hän oli myöskin kuullut näiden nopeasti kuiskailevan, mutta valitettavasti hän ei käsittänyt sanaakaan, sillä ranskaa miehet eivät ainakaan puhuneet. Hän oli myöskin nähnyt, miten maissa oleville miehille oli tullut kiire hinata pari kanuunaa — nähtävästikin laivatykkiä — johonkin vajaan. Hän oli myöskin nähnyt, miten muuan mustista orjista iskettiin maahan, kun hän ei toiminut tarpeeksi nopeasti viimeistä tykkiä työnnettäessä. Hän oli ehtinyt huomaamaan monta muutakin seikkaa, jotka tuntuivat epäilyttäviltä, ja joita täytyi lähemmin tutkia.
Hän oli täysin vakuutettu, että kohtalo oli nyt heittänyt heidät seikkailuihin, joita he eivät olleet osanneet aavistaakaan. Sen sijaan hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, miten he turvallisimmin pääsisivät eroon uusista isännistään voidakseen jälleen jatkaa matkaansa päämääräänsä, Bruneihin.
Kauan tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi yliarvioinut omat ja tovereittensa voimat. Konsuli Willnerin antaman tehtävän suorittaminen näytti nyt vaikeammalta kuin koskaan. Hän ei liioin saattanut kuolemakseenkaan käsittää, millaisia liikeasioita konsuli Willnerillä oli ollut tämän salaperäisen turkkilaisen kanssa, sekä missä nämä kaksi miestä olisivat voineet joutua tekemisiin toistensa kanssa jollei juuri Brunoissa. Toistaiseksi oli kuitenkin paras olla vaivaamatta päätään liikaa, odottaa, mitä aika toisi mukanaan, sekä sitten käyttää mahdollisimman hyvin edukseen tarjoutuvia mahdollisuuksia.
Nämä viisaat ajatukset täyttivät nuoren Kurt Lagerbergin mielen, kun hänkin vihdoin seurasi tovereittensa esimerkkiä ja sai unen päästä kiinni. Ja kyllä hän unta tarvitsikin, sillä ei hänkään ollut säästynyt pitkän purjehduksen rasituksilta. Voipa sanoa, että tuollainen matka pienessä sampaanissa on todellinen voimainkoetus. — — —
Pat O’Brien heräsi ensiksi, mutta hän olikin nukkunut kaikkein kauimmin. Aluksi hän vielä oli unen pöpperössä ja silmäili ihmeissään ympärilleen, sillä hän ei voinut oikein käsittää, missä hän oli. Melkein kohta hän kuitenkin totesi, että ainakin hänen molemmat matkatoverinsa olivat hänen seurassaan. Nämä nukkuivat kuin tukit — vanhaa, vaikka tyhmää vertausta käyttääksemme. Eikä hän hennonut ryhtyä herättämään heitä.
Siistiessään vaatteitaan, joihin oli tullut jos jonkinlaisia tahroja ja ryppyjä, tuli hän vähitellen täysin selville siitä, mitä oli tapahtunut. He olivat siis joutuneet pelastamansa turkkilaisen luo. Pat ei oikein ollut selvillä, mikä tämä oli miehiään. Ainakin hän tuntui olevan tottunut merillä liikkumaan ja alusta ohjaamaan. Jos hän vain olisi ymmärtänyt hänen kieltään, olisi hänen kanssaan ollut hauska jutella. Mutta saisihan hän tietää jotakin, kun Kurt heräisi. Siinä oli sitten kunnon poika. Taikka oikeastaan täysi mies, vaikka olikin niin nuori. Voimakas kuin karhu, ei pelännyt mitään eikä ollut koskaan nenäkäs. Reilu poika sanalla sanoen!
Pat loi hyvin tyytyväisen silmäyksen sänkyyn, jossa Kurt makasi, ja sitten hänen katseensa kohdistui hollantilaisen vuoteeseen.
— Ojaa! Ei hänkään ole arkalasta kotoisin, hiukan vain raskas ja hidas käänteissään.
Pat luuli näkevänsä Willyn tallustelemassa puukengissä ja leveissä housuissa Hollannin dyyneillä tai Amsterdamin satamakortteleissa. Patista tuntui täysin käsittämättömältä, miten sellainen kansa kuin hollantilaiset oli kyennyt hankkimaan niin laajat siirtomaat eri puolilla maailmaa. Mutta sitkeä Willy oli ja sisua hänellä oli, kunhan hän vain ensin pääsi vauhtiin. Hän ei suinkaan ollut ainoa, joka ei pitänyt ihmissyöjistä ja pääkallonpyydystäjistä. Mielipidettään turkkilaisista ei hän ollut vielä lausunut. Täällä tuntui olevan turkkilaisia oikein summakaupalla, ainakin mikäli Pat voi päätellä illalla näkemänsä perusteella. Mustat miehet olivat tietysti kaikkein mustimpia malaijeja. Toiselta puolen hän oli nähnyt sellaisiakin malaijeja, jotka olivat melkein valkeita. Kiusallista joukkoa, olivatpa he minkävärisiä hyvänsä. Täällä heitä taidettiin hallita ruoskalla.
Pat vihelsi. Hän silmäili tarkasti ympärilleen huoneessa ja vihelsi uudelleen, kuten hänellä oli tapana, milloin hän oli huomannut jotakin erikoista.
Tällä kertaa hän oli havainnut, että heidän huoneestaan johtava ovi oli lukittu, mutta ei sisältä päin. Heidät oli siis yksinkertaisesti teljetty huoneeseen.
Pat naurahti hiukan ylimielisesti. Hän tarttui hiukan lujemmin oven kädensijaan. Tarvittiin vain voimakas tempaus, ja ovi olisi selkoselällään. Ehkäpä sen lukitseminen oli johtunut huoneen tavallisen asukkaan, mahdollisesti turkkilaisen itsensä, vanhasta tottumuksesta. Ja nuo merkilliset, silkille ommellut koukerot seinällä olivat kai lauseita koraanista. Niin. Kyllä kai asia oli niin, että turkkilainen oli yöllä vanhasta tottumuksesta lukinnut oven jälkeensä sijoitettuaan ensin vieraansa tähän pyhäkköön. Jollei hän aamulla muistaisi avata, pääsisivät he kyllä ulos kuitenkin. Kun he nyt olivat saaneet levätä, ryhtyisivät he korjaamaan sampaania. Sillä eivät he suinkaan jäisi tänne mätänemään!
Näin pitkälle oli Pat ehtinyt mietteissään, kun Kurt nousi istumaan vuoteellaan. Myöskin Kurt näytti olevan vielä sitä mieltä, että hän näki unta. Hän hieroi silmiään ja sitten hänen katseensa osui Patiin, joka nauroi unen pöpperössä olevalle ystävälleen ja huudahti:
— Aivan samoin oli minun laitani. Meidät otettiin hyvin vastaan, mutta meistä pidetään melkein liiankin hyvää huolta.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan sitä, että ei ollut mitään syytä teljetä meitä tähän huoneeseen, aivan kuin pelättäisiin, että joku varastaisi meidät. Miltä tilanne näytti sinun nukkumaan mennessäsi? Mitä turkkilainen sanoi? Minä en ikinä oppisi puhumaan tuollaista siansaksaa... Mitä hän siis sanoi?
Kurt katsahti ympärilleen, aivan kuin peläten asiaankuulumattomien korvien kuuntelua. Hän viittasi luokseen Patin, joka yhä seisoi oven luona, ja kuiskasi:
— En tiedä, osaako hän englantia, mutta hyvin luultavaa se on, vaikka hän ei olekaan osaavinaan. Meidän täytyy siis olla puheissamme hyvin varovaisia. Varsinkin nyt. Huomasit siis, että meidät oli teljetty huoneeseen?
— Huomasin kyllä. Mutta olen minä nähnyt vankempiakin kassaholveja. Omasta puolestani uskon, että hän lukitsi oven vanhasta tottumuksesta.
— Uskotko myöskin hänen asuvan täällä tavallisesti?
— Se ei ainakaan tunnu mahdottomalta.
— Ja että hän on kauppamies, kuten hän sampaanissa meille sanoi?
— Sen voi käsittää hyvin monella tavalla. Merenkulusta hän ainakin näyttää olevan perillä.
— Huomasitko mitään erikoista, kun meidän eilen piti nousta maihin, ja kun sampaani viime hetkessä vajosi?
— Erikoista? Tarkoitatko tykinlaukausta?
— Sitä myöskin. Jollei turkkilainen olisi ollut meidän mukanamme, olisi seuraava laukaus ollut täysosuma. Lyhyesti sanoen, Pat, olemme me hyvin yksinkertaisesti joutuneet merirosvojen kynsiin — turkkilaisten merirosvojen, joita taitaa esiintyä siellä ja täällä näillä vesillä.
Kurtin sanat saivat Patin ällistymään. Hän ei voinut vastata mitään pitkään aikaan, vaan tuijotti Kurtiin, aivan kuin olisi uskonut, että tämä oli menettänyt järkensä ja alkanut houria.
— Merirosvojen? Turkkilaisten? toisteli hän vihdoin. — Ei, minun täytyy tosiaankin istuutua hetkeksi. Oikeastaan tarvitsisin voimakkaan viskigrogin kotimaani parasta ja voimakkainta merkkiä.
— Asiat ovat joka tapauksessa niin kuin olen sanonut, vakuutti Kurt, ja nyt meidän on vain keksittävä sopiva keino, miten päästä täältä pois.
— Tarkoitat siis, että meidät aiotaan pitää täällä vankeina tai ehkä — ilman muuta lähettää toiseen maailmaan? Olisiko tällainen kohtalo siis kiitos siitä, että me vedimme hänet merestä ja virvoitimme hänet henkiin?
— Kuuntelehan vielä. Minun käsitykseni on, että hän itse oli tuon merirosvoaluksen päällikkö.
— Miten selität sitten, että hänen kätensä olivat sidottuina selän taakse, kun nostimme hänet merestä?
— Aluksessa oli musta miehistö, selitti Kurt. — Miehet käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja yllättivät hänet, koska he vihasivat häntä. Sitten he lähtivät merelle hukuttaakseen hänet ja paetakseen itse, mutta joutuivatkin myrskyn käsiin kuten mekin. Kun he sitten näkivät meidän sampaanimme ja siinä vain -kolme miestä, heräsi heissä ajatus, että tässä oli tilaisuus vielä suuremman saaliin saamiseen.
— Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään, nauroi Pat, josta Kurtin selitys ei näyttänyt niinkään mahdottomalta. — Ja me pelastimme sitten turkkilaisen. Mutta ei hän kai palkkioksi pidä meitä täällä ikuisesti?
— Todennäköisesti hän tahtoo päästä käsiksi meidän kirstuumme.
Pat lensi ylös kuin raketti ja sanat tulivat virtana hänen huuliltaan:
— Sinä sanoit eilen jotakin, että hän, tarkoitan turkkilaista, olisi ollut joissakin liikeasioissa meidän konsulimme ja esimiehemme kanssa?
— Aivan niin. Samoin sanoin hänelle, että olemme matkalla Bruneihin. Ja nyt hän tahtoo päästä käsiksi kirstuun. Hän tietää sen tulevan konsulin konttorista Shanghaista sekä Keltaisen virran varastopaikoilta.
— Ahaa! Nyt minun aivoissani syttyy mahdottoman suuri talikynttilä! Kiitoksia sanoistasi, Kurt! Mutta että hänelle itselleen käy sellaisessa yrityksessä huonosti, sen vakuudeksi hän milloin tahansa voi heittää kuperkeikan.
— Onko sinulla jonkinlainen suunnitelma?
— Sellaisia minulta ei koskaan puutu, poikaseni. Minun tarvitsee vain valita. Mutta aluksi meidän täytyy esiintyä mahdollisimman tyhminä. Suostua mihin tahansa, kunhan hän vain lupaa meille purren. Sampaanin satu nimittäin on kerta kaikkiaan lopussa. Se voidaan hyvällä menestyksellä hakata kahvipuiksi. Aivan ilmaiseksi. Tarvitsematta edes kiittää.
— Hän kyllä ei koskaan anna meille minkäänlaista venettä.
— Hyvä on. Sitten me otamme veneen. Kyllä hänen kurja henkensä ainakin niin paljon maksaa. Ja sitten me panemme toimeen puhdistuksen tässä luolassa.
— Kuulehan, Pat, oletko sinä koskaan ollut tekemisissä laivatykkien kanssa?
— Varmasti. Toimin tähtääjänä risteilijä Dagmarilla kolme vuotta. Olimme silloinkin ajamassa takaa merirosvoja.
— Hyvä... Täällä on nimittäin laivatykkejä.
— Entä ammuksia?
— Tietysti niitäkin. Tykit on ehkä anastettu jostakin Itä-Intian kulkijasta, jonka rosvot ovat valloittaneet. Äijille tuli kiire työntää ne muutamaan vajaan, kun me illalla taikka paremminkin yöllä nousimme maihin. Luulenpa, että noista tykeistä pahimmassa tapauksessa koituu meidän pelastuksemme. Mutta hiljaa — joku tulee. Ei sanaakaan! Meidän täytyy toimia joka suhteessa varovaisesti. Siinä hän tuleekin.
Ovi oli avautunut melkein äänettömästi. Kynnyksellä seisoi Mustafa Yskub effendi.
IX luku.
Gorilla ja malaijilaispalvelija.
Ovela turkkilainen Mustafa Yskub osasi kauan aikaa viivyttää kolmea ystäväämme vakuutteluillaan, että he aivan ensi tilassa pääsisivät lähtemään voidakseen vihdoinkin jatkaa matkaansa Bruneihin. Mutta kun hän, kuten edellisen luvun lopussa mainittiin, saapui huoneeseen, jonka oven hän itse oli teljennyt, ei hän sanallakaan selittänyt menettelyään. Hän näytti pitävän luonnollisena, että kukaan ei ollut huomannut koko tapausta. Ei liioin Kurt puhunut siitä mitään, ja toisethan eivät taas osanneet ranskaa. Eivätkä he myöskään sekaantuneet keskustelun kulkuun, vaan luottivat siihen, että Kurt myöhemmin kertoisi heille, mistä oli ollut puhe. Mikäli mahdollista, koettivat he keskustelijoiden ilmeistä lukea, mitä sanottiin. Mikään kuitenkaan ei ilmaissut, että keskustelu olisi ollut muuta kuin ystävällistä laadultaan. Kurt oli pari kertaa lausunut turkkilaiselle muutamia sanoja englanniksi, mutta hän ei ollut saanut mitään vastausta — ainoastaan ihmetteleviä katseita. Jos turkkilainen todellakin näytteli tietämätöntä, esitti hän osansa suurenmoisesti. Kun 'he sitten pian erosivat, pudistivat he toistensa käsiä ja hymyilivät toisilleen, mikä osoitti heidän täydellisesti ymmärtävän toisensa — jos kohta ystävyydenosoitukset Kurtin puolelta olivat jonkin verran teeskenneltyjä.
Tällä kertaa turkkilainen ei lukinnut ovea, joka johti bungalowia ympäröivälle, avoimelle kuistille. Kuistin aitaus oli melkoisen korkea ja siinä oli leveä bambukatto. Kuistilta avautuva näköala oli täysin troopillinen: palmuja ja muhkeita kaktuksia, kumipuita ja teakpuita, rautatammia ja monia muita puita niin pitkälle kuin silmä kantoi. Taaempana kohosi mahtavia vuorenhuippuja, joista korkein oli turkkilaisen mainitsema Kleopatran neula — merimerkki, jonka nimen merirosvot ehkä olivat saaneet Egyptissä asuvilta heimolaisiltaan.
Ystävämme olivat seuranneet Mustafa Yskubia aina kauniille kuistille asti ja siinä nähneet hänen katoavan alhaalla olevaan suureen kylään, jonka vajoja muistuttavat rakennukset oli pystytetty korkeiden paalujen varaan. Sitten he istuutuivat kuullakseen Kurtin kertovan, mistä he olivat puhuneet.
Kurtin täytyi ensin ajatella. Hän ei vastannut vähään aikaan mitään Patin ja Willyn kiihkeisiin kysymyksiin. Mutta vihdoin hän lausahti:
— Hän on aika veijari, josta ei ole helppo saada yliotetta. Sellainen hän on sanalla sanoen.
— No, mitä hän sanoi matkan jatkamisesta? Ja kysyitkö häneltä, onko mahdollista panna sampaani jälleen kuntoon? kysyi Pat.
— Hän ei vastannut mitään varmaa, huopasi vain ja sousi. Voi muka kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsemme lähtemään. Sitä ennen täytyy lähettää rangaistusretkikunta kauas saaren sisäosiin, missä asuvat villit ovat käyneet rauhattomiksi. Pääkallonpyydystäjät ovat olleet liikkeellä ja muun muassa katkaisseet kaulan eräältä varakuvernööriltä, joka ihmeellistä kyllä kuului olleen kiinalainen.
— Ehkäpä hänet paistetuinkin? kysyi Willy, joka tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkän selkäpiitään.
— Varmasti, sanoi Kurt. — Ja nyt on ihmissyöjiä rangaistava. Lisäksi he tarvitsevat itse uusia orjia, jotka aiotaan ryöstää samalla matkalla. Mistään lähdöstä Bruneihin ja Borneolle ei sen vuoksi tule puhettakaan, vaan meidän täytyy odottaa vielä vähän aikaa. Mitään hätää eikä puutetta emme täällä joudu kärsimään, sanoi hän. Itsekin hän sanoi haluavansa tavata konsuli Willnerin mahdollisimman pian. Ja tämän sanottuaan hän lähti.
— Kumma mies, huudahti Pat. — On parasta, että me yritämme selvitä itse ja panemme sampaanimme kuntoon.
— Ehdotin sitä hänelle, mutta hän varoitti hartaasti ryhtymästä sellaiseen yritykseen. Juuri tähän vuodenaikaan merellä hänen sanojensa mukaan aivan vilisee malaijilaisia merirosvoja — sekä myöskin kiinalaisia. Me emme mitenkään selviäisi niistä, väitti hän, sanoi Kurt ja lisäsi: Kaikki nämä ovat tietysti tekosyitä, jotta hän voisi voittaa aikaa. Mutta mitä varten — se on toinen juttu. Minä alan yhä enemmän katua, että nostimme hänet merestä. Maihin olisimme ilman häntäkin päässeet.
— Kiitoksia paljon — ja joutuneet villien syötäviksi, huomautti Willy luoden synkän katseen tulkkiin.
— Varmasti olisimme selvinneet heistä paremmin kuin tulleet toimeen Mustafa effendin kanssa, jonka tarkoituksista on mahdoton saada tolkkua, sanoi Kurt. — Ainakin olemme ajaneet kiinni. Väkivallan käyttäminen ei hyödytä mitään. Mutta tehkää voitavanne, jotta voisimme keksiä käyttökelpoisen suunnitelman. Oveluudella pääsee aina melko pitkälle ja voi supistaa vaaran verrattain vähiin.
— Mitähän, jos pakenisimme? ehdotti Willy. — Tarkoitan, että meidän pitäisi siepata vene ja pujahtaa jollekin läheisyydessä olevalle saarelle.
— Sellainen yritys ei taida onnistua, ja miten me saamme mukaamme kirstun, josta minä ainakaan en aio vähällä luopua — minkä seikan Mustafa kyllä otti huomioon, koska hän kohta kiiruhti toimittamaan sen lukkojen taakse.
— Näitkö, mihin hän sen sijoitti? kysyi Pat.
— Samaan vajaan, johon tykitkin laahattiin.
Pat vihelsi ja tarttui leukaansa.
— Tykit? Niin. Luulenpa, että meidän täytyy loppujen lopuksi — tai oikeastaan koska tahansa — rakentaa kaikki niiden varaan. Minä lähden jo ensi yönä pienelle tiedustelumatkalle. Ja sitäpaitsi meillä on muutamia käsikranaatteja.
— Mutta nekin ovat telkien takana, samoin kuin kaikki muukin, mitä meillä oli sampaanissa, huomautti Kurt. — Tiedustelin juuri äsken asiaa ja sain vastauksen, että ei ole viisasta jättää mitään taivasalle — varkaiden takia.
Pat nauroi ja sanoi:
— Aivan niin, itsestään paha pappi saarnaa. Jonkinlainen tiedustelu on kuitenkin tehtävä. Toistaiseksi katson olevan parasta, että me esiinnymme mahdollisimman tyytyväisinä. Ehkäpä ei olisi hullumpaa, vaikka pyytäisimme päästä mukaan tuolle villejä vastaan tehtävälle rangaistusretkelle. Silloinhan ainakin saamme tietää, onko siinä mitään perää vaiko ei.
— Sinäpä sanoit jotakin! Vielä tänään kehitän tätä alotetta hiukan pitemmälle. Jos hän todellakin on päättänyt pitää meidät vankeina, voi hän hyvinkin ajatella, että me olemme varmemmassa tallessa hänen henkilökohtaisen silmälläpitonsa alaisina kuin täällä omissa oloissamme.
— Minä omalta osaltani kieltäydyn jyrkästi, selitti Willy. — Minua ei ensinkään houkuttele mahdollisuus joutua malaijien paistiksi. Mutta tehkää, miten tahdotte. Minä ainakin jään tänne.
— Sitä parempi, sanoi Kurt. — Silloinhan sinä jäät panttivangiksi siltä varalta, että me sattuisimme livistämään.
— Ja joutuisitte pääkallonpyydystäjien syötäviksi!
— Ole rauhassa! Jos me livistämmekin, niin emme lähde ikiajoiksi. En minä lähde tältä saarelta ilman kirstua ja sen kallisarvoista sisältöä. Joka tapauksessa Pat on antanut minulle aatteen, jonka pohjalla voi kehittää hyvinkin hyvän suunnitelman.
— Millaisen sitten? kysyi Pat vilkkaasti.
— Pidän sen toistaiseksi omana tietonani, kunnes saan sen täysin valmiiksi. Nyt lähdemme alas tarkastamaan seutua ja sen asukkaita. Ehkäpä aatteeni siten kypsyy nopeammin. Mustafan kanssa tahdon myöskin päästä puheisiin, ennen kuin se on liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä? Kuinka niin?
— Suoraan sanoen, pojat: ennen kuin hän toden teolla pistää meidät lukkojen taakse. Siksi aion nyt hiukan lähemmin tunnustella hänen aikomuksiaan, ja hänellä on luultavasti samanlaiset aikomukset minuun nähden. Jollei hän vielä olisi epävarma, ei hän hetkeäkään olisi antanut meidän kulkea vapaina sen jälkeen, kun olimme tulleet maihin. Samalla kertaa näytän sinulle, Pat, missä kirstua säilytetään.
Bungalowista, joka näytti olevan merirosvokylän komein rakennus ja joka todennäköisesti oli Mustafa Yskubin hallituspalatsi, missä tämä nyt koetti etsiä lepoa ja virkistystä äskeisten kovien koettelemustensa jälkeen, ei ollut pitkä matka satamakylään. Ystävämme huomasivat ulos tultuaan useita, viisaasti rakennettuja ampumahautoja sekä muita puolustuslaitteita. Kaikki viittasi siihen, että kylän asukkaat olivat valmistautuneet ottamaan vastaan mereltä käsin tehtävää hyökkäystä ja että he sellaisen sattuessa pystyisivät tekemään voimakasta vastarintaa. Käsittämättömältä tuntui, että tykit, jotka Kurt oli edellisenä iltana huomannut, ja joista ainakin toinen oli laukaistu heidän saapuessaan satamaan, yhä edelleenkin olivat jossakin vajassa eikä laveteillaan valmiina käytettäviksi. Mutta ehkä tällaisellakin järjestelyllä oli jokin salakavala tarkoitus. Pat, joka aina katseli asioita myöskin humoristiselta puolelta, selitti:
— Jos heidän tarkoituksenaan on käydä meidän kimppuumme, niin he tietystikin koettavat päästä ampumaan mahdollisimman läheltä ollakseen varmoja osumisesta.
— Mutta meidäthän tahdotaan pitää tuolla ylhäällä bungalowissa, huomautti Willy.
— Juuri sen vuoksi meidän täytyykin varoa pistämästä nenäämme liian lähelle rantaa. Emmekä me sitä teekään. Ei ainakaan nyt.
He olivat kuitenkin estämättä päässeet niin kauas, että Kurt saattoi näyttää Patille vajan, mihin sekä kirstu että tykit oli viety edellisenä iltana. Pat ei tarvinnutkaan enempää.
Kuten he olivat epäilleetkin, eivät he tavanneet Mustafa Yskubia. Hän oli vetäytynyt lepäämään, sanottiin. Mutta kunnioitetut vieraat saisivat siitä huolimatta kaikki, mitä he tarvitsisivat.
Nämä taas halusivat kaikkein ensinnä mennä katsomaan sampaaniaan ja ottaa selon, oliko se vielä korjattavissa.
— Sampaania? sanoi mies, jolle he olivat esittäneet toivomuksensa, ja joka koreista vaatteistaan päättäen oli joku korkea arvohenkilö. — Hyvät herrat, sampaanin me hajoitimme kokonaan tänä aamuna. Se oli aivan mädäntynyt ja oli vain tiellä. Olemme kaikki ihmetelleet, miten herrat ovat voineet purjehtia sillä niin pitkän matkan. Mutta Allah on hyvä — joskus myöskin uskottomille. Allah il Allah!
Kunnioittava kumarrus melkein maahan asti ja niin oli arvohenkilö tipotiessään! Vieraat saivat uskoa, mitä tahtoivat, mutta ainakaan he eivät saaneet suorittaa mitään tutkimuksia ilman salaista silmälläpitoa He olivat jo nähneet riittävästi ollakseen vielä enemmän varuillaan. Mahdollisuudet päästä pois saarelta eivät juuri näyttäneet suurilta.
Päivällinen tarjottiin vasta verrattain myöhään, kun ilma oli viilentynyt. Päivällä olikin lämpömittari osoittanut neljäkymmentä astetta Celsiusta varjossa. Oli ollut niin kuuma, että tuskin kykeni käsivarttaan liikuttamaan. Päivällistä syömään kokoonnuttiin jälleen samaan suureen huoneeseen, jossa miehemme olivat olleet edellisenäkin iltana. Isäntänä toimi jälleen Mustafa Yskub, joka oli yhtä kohtelias kuin ennenkin. Kurt käytti tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen, eivätkö he voineet, vaikka olivatkin muukalaisia, ottaa osaa edellämainittuun rangaistusretkeen villejä vastaan.
Turkkilainen mietti tovin. Sitten hän virkkoi Kurtin suureksi iloksi, jota tämä koetti olla osoittamatta liian paljon:
— Jos te tosiaankin haluatte tulla mukaan, niin kernaasti minun puolestani. Päivää ei kuitenkaan ole vielä määrätty.
Tämän myönnytyksen takana oli varmasti jokin salainen tarkoitus. Kurtin mielestä ainakin oli silti parempi päästä sisämaahan kuin jäädä kylään alituisen silmälläpidon alaiseksi. Tuollaisella retkellä saattoi aina ilmetä mahdollisuuksia, jotka oikein käytettyinä voivat muuttaa tilanteen kokonaan toisenlaiseksi. Toivehikkain mielin Kurt siis siirtyi viettämään yötä samassa huoneessa, jossa he olivat edellisenkin nukkuneet.
— Minä en ainakaan lähde sotimaan ihmissyöjiä vastaan, selitti Willy jyrkästi kuultuaan, mitä Mustafa oli Kurtille sanonut.
— Erinomaista! sanoi Kurt. — Silloin saat pitää silmällä veneitä ja vajaa, jossa kirstua ja tykkejä säilytetään, sekä muutenkin tehdä huomioita niin paljon kuin ennätät. Vahinko vain, että sinulla ei ole ketään, kenen kanssa voisit keskustella.
Willy vastasi toisten suureksi hämmästykseksi:
— Erehdyt suuresti! Muuan täkäläisistä mustaihoisista, mies, joka illalla joutui tarjoilemaan minulle, osasi hiukan englantia ja hollantia hän osasi oikein hyvin. Lisäksi hän sanoi osaavansa espanjaa. Hän on nimittäin ennen tänne joutumistaan palvellut näitä kieliä puhuvissa perheissä. Eikä hän täälläkään ole orja, kuten toiset, vaan hän on kohonnut palvelijan asemaan. Tämäkään asema ei häntä tyydytä, vaan hän kaipaa heimonsa ja kansansa keskuuteen. Turkkilaisia hän minun käsitykseni mukaan vihaa kuin ruttoa.
— Kuulitko, Pat? kysyi Kurt, kun Willy oli lopettanut selostuksensa. — Nyt kehittyy suunnitelmani yhä edelleen. — Willyyn kääntyen hän kysyi:
— Kertoiko tämä ihmeotus sinulle jotakin muutakin?
— Kyllä hän kertoi. Hänen sanoistaan kävi ilmi, että sinä olit aivan oikeassa.
— Puhu suusi puhtaaksi! Mitä hän sanoi?
— Että me emme pääse täältä elävinä. Tässä kylässä on aikaisemminkin surmattu monta valkoihoista sekä ryöstetty kaikki, mitä heillä on ollut mukanaan. Tavallisesti ovat murhatut olleet vankeja, jotka merirosvot ovat siepanneet merellä risteillessään. Niin että nyt on sekin asia selvä, vaikka meidän ei ehkä tarvitsekaan joutua kattilaan.
— Kuulehan, Willy, etkö tietäisi mitään keinoa, jolla voisin jo tänä yönä päästä keskustelemaan tuon malaijin kanssa?
Willy epäröi tuokion. Sitten hän kuiskasi melkein kuulumattomalla äänellä:
— Sinun on kyllä hiukan vaikea päästä tapaamaan häntä, sillä hän on äärimäisen varovainen. Oli aivan sattuma, että rupesin juttusille hänen kanssaan. Mutta me aiomme kyllä tavata toisemme ja sitä varten meillä on suunnitelma. Minun pitää tavata hänet tämän huoneen alla olevassa kellarissa. Mutta minun täytyy mennä sinne yksin, ymmärrättekö. Muuten hän livistää tiehensä. Hän hoitaa kellarissa emiirin gorillaa.
Toiset silmäilivät toisiaan kummastuneina. Houriko Willy? Oliko ehkä kuolemanpelko sekoittanut hänen järkensä?
— Emiirin? toisti Kurt. — Kenen emiirin?
— Mustafa Yskubin tietysti.
— Terve! Onko hän jo ehtinyt kohota arabialaiseksi ruhtinaaksi?
— En minä tiedä. Mutta puolikesy gorilla hänellä on, ja Jussuf hoitaa sitä.
— Kuka tämä Jussuf sitten on?
— Malaijilaispalvelija, josta olen puhunut. Hän kuuluu olevan harvinaisen etevä eläinten kesyttäjä.
— Mutta miten sinä pääset kellariin?
— Siinäpä se pulma onkin. Minä en ainakaan pysty sitä ratkaisemaan. Luukun pitäisi olla tässä huoneessa jonkin verhon takana ja verhossa pitäisi olla kappale koraania. Mutta mikä se koraani sitten on? Sitä en muistanut kysyä Jussufilta.
Kuten näkyy, oli kunnon Willyn tietomäärä jonkin verran rajoitettu. Mutta Kurthan oli jo nähnyt huoneessa vaatteen, johon oli kirjailtu jokin koraanin lause, ja hänen oli siis helppo auttaa Willyä.
Hän kävi kohta asiaan ja veti syrjään aikaisemmin mainitun, kummallisin koukeroin kirjaillun vaatteen, ja silloin...
Seinäpaneelissa näkyi tosiaankin merkkejä siitä, että seinässä saattoi olla luukku tai hyvin matala ovi, mutta mitään avaimenreikää tai kädensijaa ei näkynyt. Seinässä näkyi ainoastaan kolme uurretta, jotka luotisuorina ulottuivat aina lattiaan asti. Pitkän etsimisen jälkeen Kurt löysi aivan kuin vanhoissa kummitusromaaneissa napin, joka oli taidokkaasti sijoitettu erään oksan kohdalle.
Hän painoi nappia voimakkaasti. Seinässä avautui kuin avautuikin luukku ja sen takana ammotti nelikulmainen, pimeä reikä.
Willy näytti kummastuvan suuresti. Hänen kasvonilmeensä osoittivat hänen alkaneen epäröidä, ja hän sanoikin:
— Tuo näyttää hiukan kolkolta. Luulenpa, että odotan hiukan.
Kaikki se, mitä juuri oli kuultu ja nähty, oli tietenkin saattanut kaikki suuren jännityksen valtaan. Silti eivät toiset malttaneet olla nauramatta nähdessään hollantilaisen koomillisen ilmeen. Pat huomautti:
— Nyt sinä tietystikin pelkäät, että tuo gorilla syö sinut. Mutta gorilloista puheen ollen huomautan, että näillä seuduilla elää kylläkin runsaasti orangutangeja. Gorillojen kotimaa sen sijaan on Länsi-Afrika. Mitä siitä sanot?
— En sano mitään. Jussuf sanoi hoitavansa gorillaa ja hän tietää asiansa paremmin kuin sinä.
— Tietäköön. Itse voit olla gorilla.
— Lakatkaahan jo, kehoitti Kurt lopettaen siten riitelyn. — Kaikki kolme olemme nähneet, että malaijin puhe luukusta piti paikkansa. Willy menee tietenkin häntä tapaamaan, kuten he ovat sopineet. Me olemme täällä valmiina tulemaan tarvittaessa avuksi. Kaikki viittaa siihen, että tuosta malaijipalvelijasta, orjasta tai gorillan hoitajasta — mitä hän nyt sitten lieneekin — voi olla meille paljon hyötyä. Mene siis hänen puheilleen ja paina tarkoin mieleesi, mitä hän sanoo. Sen mukaan meidän sitten on toimittava, jollemme voi itse keksiä jotakin parempaa keinoa päästäksemme täältä pois ehein nahoin. Mihin aikaan sinun piti mennä häntä tapaamaan?
— Sen jälkeen, kun vartijat on sijoitettu bungalowin ympärille.
— Vartijat?
— Niin. Ettekö sitä tiedä? Bungalowin ympärillä on öisin voimakas vartiomiehistö. Kukaan ei pääse sen huomaamatta ulos eikä sisään.
— Mitä minä sanoinkaan! huudahti Kurt. — Me olemme vankeina kuin rotat loukussa. Mutta varrohan, merirosvojen emiiri! Meidän välimme eivät vielä ole selvät eivätkä ne selviäkään sinun kuvittelemallasi tavalla!
Kuistin ulkopuolelta kuului selvästi askeleita. Yövahdit asettuivat paikoilleen. Ovi lukittiin jälleen ulkoa ja kolme ystäväämme olivat jälleen vankeja.
"Emiiri" — taikka paremminkin merirosvokapteeni ja orjienmetsästäjä — Mustafa Yskub oli epäilemättä sitä mieltä. Mutta kun kello oli hyvän matkaa ohi puolenyön, ja kun hän ei ollut näyttäytynyt, katsoivat ystävämme, että oli sopiva aika avata uudelleen tuo salaperäinen paneeliovi. Kurt sai Willyn rauhoittumaan ja pisti hänen taskuunsa toisen niistä pistooleista, jotka hän oli siepannut mukaansa sampaanista lähdettäessä. Samalla hän antoi Willylle eräitä ohjeita:
— Ei mitään varomattomuutta! Muista, että et saa ampua laukaustakaan, ennen kuin henkesi on kysymyksessä! Minä ja Pat asetumme tähän luukun ääreen. Sinun tarvitsee vain huudahtaa ja me riennämme sinua auttamaan. Emme me antaudu varsin vähällä, älköönkä kukaan luulkokaan voivansa kohdella meitä kuin orjia. Onnea matkalle, Willy! Urki nyt malaijilta kaikki hänen tietonsa, niin voimme sitten pitää sotaneuvottelun.
Willy laskeutui alas nuoraportaita, jotka oli kiinnitetty seinään luukun alapuolelle. Seikkailunhalu oli jälleen herännyt hänessä eikä hän tahtonut esiintyä arkana toisten silmissä. Sitäpaitsi hän käsitti, että tässä tarjoutui ehkä ainoa mahdollisuus pelastumiseen.
Alhaalta ei kuulunut minkäänlaista ääntä pitkään aikaan. Toiset alkoivat jo uskoa, että malaijin puhe gorillasta oli ollut täysin perätöntä, ja että Jussuf tällä tekosyyllä oli koettanut houkutella Willyä auttajakseen kokonaan muunlaisissa hommissa.
— Onpa onni, että tuo mies osaa myöskin englantia, huomautti Pat. — Haluaisinpa mielelläni päästä puheisiin hänen kanssaan.
— Ehkäpä hänen aikomuksensa ovat samanlaiset kuin meidänkin. Kenties hänkin haluaa päästä pois tältä saarelta, arveli Kurt.
— Varmasti! Ja meiltä hän kyllä saa apua. Hiljaa! Etkö kuullut mitään? Tuntui aivan siltä, kuin olisin kuullut koiran käheätä haukuntaa.
Kurt oli kuullut saman äänen. Muistellen, mitä hän koulussa oli lukenut luonnontieteestä, hän vastasi:
— Siellä saattaa sittenkin olla gorilla. Gorillat nimittäin haukkuvat melkein kuin koirat ollessaan peloissaan tai vihaisia.
— Toivottavasti tämä gorilla sitten on peloissaan, virkkoi Pat. — Mutta kummallista, että emme kuule mitään muuta.
Kumpikin kuunteli tarkasti, mutta ei saattanut erottaa alhaalta ainakaan ihmisten ääniä. Toisinaan vain kuului jonkinlaista haukkumista ja toisinaan taas raskas jysäys, aivan kuin joku olisi nuijalla lyönyt maahan tai lattiaan.
Toverukset saivat odottaa kauan. Mutta sitten — ja ilman mitään ennakolta annettua merkkiä — pisti Willy päänsä esiin aukosta ja ryömi hiljaa huoneeseen. Sinne päästyään hän sulki luukun ja kuiskasi:
— Asia on selvä! Me lähdemme karkuun koko sakki!
— Kerro, mistä on kysymys! Älä pidä meitä piinapenkissä!
X luku.
Mungon mestarinäyte.
Nyt Kurt ja Pat saivat kuulla todella ihmeellisen tarinan. Kertomuksen malaijilaispalvelija Jussufin vaiheista ja hänen vuosikausia hautomistaan haaveista päästä pakoon. Jussuf oli ystävämme nähdessään tullut siihen tulokseen, että nyt tarjoutui hänelle viimeinen tilaisuus päästä pakenemaan tästä turkkilaisten merirosvojen pesästä, jossa Mustafa Yskub oli pitänyt häntä vangittuna monta vuotta. Kavaluudella ja taitavan näyttelemisen avulla oli hänen onnistunut saada aikaan, että hänen osansa oli jonkin verran siedettävämpi kuin merirosvojen muiden orjien. Onneksi hän oli taitava eläintenkesyttäjä ja hänen oli onnistunut saada myöskin merirosvojen päällikkö harrastamaan eläinten kesyttämistä, vaikka hän olikin alusta alkaen päättänyt, että hänen huostaansa uskottu suuri gorilla kerran mahdollisesti joutuisi esittämään kokonaan toisenlaista osaa kuin mitä Mustafa Yskub oli ehkä sille kuvitellut. Kärsivällisen ja johdonmukaisen työn avulla hän nyt oli päässyt niin pitkälle, että toimintaan voitaisiin ryhtyä milloin tahansa.
— Mitä toimintaa hän tarkoittaa? kysyi Kurt, joka — samoin kuin Pätkin — oli tarkkaavaisesti kuunnellut hollantilaisen kertomusta. — Mitä siis gorilla kykenee hänen mielestään tekemään, ja miksi hän on vetänyt sinut ja samalla kertaa myöskin meidät mukaan pakosuunnitelmiinsa?
— Sen saatte kohta kuulla, vastasi Willy ja jatkoi — itse ilmeisesti täysin varmana malaijin aikeiden onnistumisesta:
— Yksin gorillan avulla hänen ei kannata missään tapauksessa yrittääkään pakoa. Hän ei myöskään ole uskaltanut hankkia itselleen liittolaisia merirosvojen muiden orjien keskuudesta. Nämä ovat nimittäin vielä ankaramman komennon ja silmälläpidon alaisia kuin hän itse. Eikä hän juuri koskaan ole saanut tilaisuutta häiritsemättä keskustella heidän kanssaan. Ottaen huomioon, että orjat yötä päivää ovat silmälläpidon alaisia, tuntui hänestä käsittämättömältä, miten orjat olivat saaneet tilaisuuden heittää Mustafa Yskubin mereen. Jos he olisivat olleet viisaita, olisi heidän pitänyt jättää meidän sampaanimme rauhaan sekä purjehtia Borneolle, minkä aarniometsistä useimmat heistä olivat kotoisin, ja jossa muuten Mustafan merirosvoilla kuuluu olevan tätäkin lujemmin varustettu turvapaikka. Uusien orjien hankkimiseksi suunnittelee Mustafa nyt suurta retkeä Palawanin sisäosissa asuvia villiheimoja vastaan. Mutta tässä yhteydessä tarjoutui hänen eläintenkesyttäjälleen vihdoinkin tilaisuus päästä vapaaksi.
— Mahdollista kyllä, myönsi Kurt. — Mutta minä en saata vieläkään käsittää, mitä hyötyä meille on tuosta.
— Malttakaa nyt mielenne! kehoitti Willy. — Hän selittää itse teille suunnitelmansa. Tiedän kuitenkin siitä niin paljon, että hänellä on vene, mutta se on niin suuri, että hän ei itse kykene hoitamaan sitä. Siksi hän tuli ajatelleeksi meitä, joiden hän tietää tottuneen purjehtimaan. Hän tietää myöskin, että meidän päivämme ovat luetut, joten aikaa ei ole hukattavana. Mustafa antaa meidän kadota, milloin hänen päähänsä pälkähtää. Monet ovat ennen meitä kadonneet samalla tavalla. Mutta jos suostumme Jussufin ehdotuksiin, voimme ajoissa tehdä tyhjiksi hänen suunnitelmansa ja säilyttää henkemme.
— Mikäli ymmärrän, on ajatus kaikin puolin hyvä, lausui Kurt, mutta kuinka me saamme kirstun mukaamme?
— Minä puhuin Jussufille siitäkin seikasta, selitti Willy. — Ja nyt pääsemme vähitellen gorillan osuuteen hänen suunnitelmissaan. Tykki, jonka pamahduksen kuulimme saapuessamme sampaanillamme satamaan aivan viime hetkellä, on oikeastaan vain merkinantotykki, jonka laukaus kutsuu joka miehen paikalleen. Se on hyvin naamioituna sijoitettu vuoren korkeimmalle huipulle juuri tämän bungalowin taakse, ja sen luona on aina vartija tähystämässä. Jos vaaran oletetaan uhkaavan, ammutaan merkkilaukaus, ja seuraavassa hetkessä ryhdytään kaikkiin toimenpiteisiin merirosvopesän puolustamiseksi viimeiseen asti. Jos satamaan saapuu tuntematon alus — kuten meidän sampaanimme toissailtana — ammutaan myöskin merkkilaukaus ja kaikki hyökkäävät paikoilleen. Samanaikaisesti saatetaan tavallisesti piilossa olevat tykit ampumavalmiiksi.
— Tilanne alkaa vähitellen kirkastua, huomautti Pat vuorostaan. — Olemme siis lyhyesti sanoen joutuneet merirosvojen pesään, jollaisia on lukuisia sekä näillä että Kiinan mantereen rannikoilla. Mutta miten me saamme mukaamme kirstun, sillä eihän sitä voi kantaa kuin jotakin käsilaukkua?
— Me otamme sen tietysti mukaamme veneeseen, vakuutti Willy. — Eihän se ole sen raskaampi kuin että voimme kantaa sen kuten ennenkin.
— Mutta se on lukkojen takana, ja vajaa vartioidaan varmasti hyvin tarkoin.
— Jussuf, jota voimme nimittää ystäväksemme, keksii kyllä keinon siihenkin. Pääasia on, että saamme koko sakin johtajan toimintakyvyttömäksi, niin että hän ei kykene liikauttamaan jäsentäkään silloin, kun me lähdemme liikkeelle.
— Siinäpä juuri kaikkein suurin pulma onkin, sanoi Pat. — Kenen luulet ryhtyvän niin vaaralliseen urakkaan?
— Sinun ja Kurtin tietysti.
— Kiitoksia kunniasta! Jotta hän ja hänen kätyrinsä ampuisivat tai pistäisivät meidät kuoliaiksi hullujen koirien tavoin. Emmehän sitäpaitsi edes tiedä hänen olinpaikkaansa.
— Hän asuu tässä samassa rakennuksessa. Pitkässä siipirakennuksessa, joka on lahdelle päin. Sen ulommainen osa on rakennettu kivestä ja muodostaa suuren huoneen, jossa on kolme pientä ikkunaa. Tästä huoneesta Mustafa tähystää merelle ja siinä hänen myöskin sanotaan säilyttävän ryöstämiään aarteita. Sinne ei pääse kukaan, joka ei tunne joka päivä vaihtuvaa tunnussanaa. Huoneen ulkopuolella on pitkä käytävä, jossa on vartioimassa kaksi rosvoa, entisiä turkkilaisia janitshaareja. Kaksi muuta rosvoa on vartioimassa pihamaalle vievän oven ulkopuolella. Meidän kuistimme on samalle pihamaalle päin, joten on luultavaa, että samat miehet vartioivat meitä yöllä.
— Meidän mahdollisuutemme yllättää Mustafa Yskub aiheuttamatta yleistä hälytystä ovat siis niin pienet kuin ne yleensä saattavat olla, totesi Kurt.
— Ei aivan, väitti Willy. — Antakaa minun puhua loppuun! Jos te sitten suostutte ehdotukseen, on Jussuf puolestaan valmis kohta panemaan toimeksi.
— Anna siis kuulua!
— No niin. Tämän huoneen alapuolella olevasta kellarista johtaa samanlainen luukku tai ovi myöskin äsken mainitsemaani pitkään käytävään. Siellä kuten täälläkin on portaat ja niitä pitkin Mustafa laskeutuu kellariin tarkastamaan, kuinka pitkälle Jussuf on edistynyt gorillan kesytyksessä. Samoja portaita pitkin te voitte äkkiä ja yllättämällä nousta mainittuun käytävään sekä nujertaa siellä vartioivat janitshaarit.
— Hyvin vaarallinen juttu, selitti Pat. — Tuntuu melkein mahdottomalta, että kaikki kävisi täysin äänettömästi. Sekä Mustafa että ulko-oven takana olevat vartijat kuulevat melun, ja siten me joudumme vilahduksessa kahden tulen väliin, ja sitten hälytetään paikalle lisäväkeä, jollei meitä surmata kohta ensimäisessä yhteenotossa. Suunnitelma on minun mielestäni erittäin arveluttava eikä mitenkään kehuttava. Käsittääkseni on parasta, että Jussuf ajattelee asiaa hiukan tarkemmin, ja että me puolestamme menettelemme samoin. Meillähän ei ole muita aseitakaan kuin pari pistoolia, ja niillä me emme pääse pitkälle, vaan joudumme ojasta allikkoon. Eihän tarvita kuin yksi ainoa laukaus, kun koko sakki on meidän kimpussamme kuin ampiaisparvi.
Kun Pat oli lopettanut, alkoi Kurt vuorostaan puhua:
— Yksin emme mitenkään pysty saamaan mitään aikaan ylivoimaa vastaan, varsinkin kun meitä pidetään tarkoin silmällä. Sen sijaan jouduin ajattelemaan erästä toista mahdollisuutta. Eikö Jussuf voisi houkutella toista noista vartijoista kellariin? Kun me olemme siellä nujertaneet hänet, tulee toinen epäilemättä aikanaan katsomaan, missä hänen toverinsa viipyy. Jos menettelemme varovaisesti, pitäisi meidän voida nujertaa tämä toinenkin, ja siten meille avautuu mahdollisuus huomiota herättämättä päästä tuohon käytävään. Jos meidän sitten vielä onnistuu kiristää nujerretuilta yön tunnussana, saamme Mustafan avaamaan aarrekammionsa oven ja niin voimme nujertaa hänetkin. Jollemme mitään uskalla, emme mitään voitakaan, vaan menetämme lopultakin henkemme. Mutta hiljaa! Eikö joku raaputtanut luukkua?
Kurt oli oikeassa. Luukkua, josta Willy äsken oli ryöminyt huoneeseen tehtyään vaivaloisen tiedustelumatkan kellariin, raaputettiin todellakin säännöllisin väliajoin. Joku antoi siten merkkejä. Nyt oli kuitenkin meneteltävä varovaisesti, jotta ei päätä pahkaa jouduttaisi vaaraan. Mutta toiselta puolen oli koetettava ottaa selville, mistä oli kysymys. Mahdollisesti Jussuf oli muuttanut mieltään ja tullut nyt varoittamaan toisia tekemästä mitään tyhmyyksiä.
— Minä asetun tähän, sanoi Kurt ja asettui luukun vasemmalle puolelle. — Sinä, Pat, asetut toiselle puolelle. Kumpikin pitää aseensa valmiina. Willy saa avata, ja sen jälkeen me toimimme olosuhteiden mukaan.
Niin tapahtuikin.
Willy veti verhon syrjään ja avasi luukun. Luukkuun ilmestyi nyt eläintenkesyttäjän pää, ja hän kuiskasi hiukan hermostuneesti:
— Kaikki on kunnossa! Tulkaa!
Mitä tämä tarkoitti? Oliko kysymyksessä ehkä viekkaasti suunniteltu väijytys, niin että heidät alhaalla kellarissa voitaisiin sitoa sekä myöhemmin ehkä heittää gorillan revittäviksi?
Näin oli ystävyksillä täysi oikeus kysyä, kun otetaan huomioon heitä ympäröivät kummalliset ja salaperäiset olosuhteet. Ei siis ihme, että he epäröivät. Mutta luukun takana oleva malaiji, kun hän ei saanut mitään vastausta eikä liioin huomannut kenenkään huoneessa olevista liikahtavan seuratakseen hänen kehotustaan, jatkoi kiihkeästi:
— Tie pitkään käytävään on vapaa. Minä olen toimittanut väkevää unilääkettä vartijoiden teehen, ja he nukkuvat nyt sitkeästi. Tiedän myöskin tunnussanan. Mustafa saa kimppuunsa gorillan ja kaatuu kuin tukki. Kannamme hänet kellariin ja tie veneelle on auki. Tulkaa nyt nopeasti!
Hän puhui hätäisesti ja aika lailla murtaen, mutta hänen puheestaan sai kuitenkin selon. Seikkailu saattoi olla vaarallinen, mutta taistelu elämästä ja kuolemasta näytti ennemmin tai myöhemmin olevan edessä.
— Hyvä on, sanoi Kurt. — Willy, sinä saat mennä edellä, kun tunnet tien. Pat ja minä seuraamme aivan kintereilläsi. Lähtekäämme liikkeelle!
Jussuf katosi ja Willy kohta hänen jälkeensä. Kurt alkoi sen jälkeen laskeutua heiluvia nuoraportaita, ja Pat tuli viimeisenä. Ennen pitkää kaikki olivat vahvojen muurien ympäröimässä, mutta melkoisen ahtaassa kellarissa. Heikon öljylampun himmeässä valossa he kellarin yhdellä seinällä erottivat ristikoilla varustetun syvennyksen, ja syvennyksestä kuului kiukkuista, mutta samalla kertaa valittavaa murinaa, joka vähitellen muuttui käheäksi haukkumiseksi.
Äänen aiheuttaja oli syvennykseen, ristikoiden taakse, teljetty suuri gorilla, joka lähemmin tarkastettaessa osottautui lähes kahden metrin pituiseksi, ja jonka hartiat olivat melkein metrin levyiset. Melkein koko ruumista peittivät tummanharmaat, hyvin lyhyet, hiukan kiharaiset karvat. Jalat ja — jos niin saa sanoa — käsivarret olivat hyvin pitkät. Kädet olivat hyvin suuret, ja kolmen keskimäisen sormen välissä olivat jonkinlaiset räpylät, niin että avattu käsi ylöspäin käännettynä muistutti jonkinlaista maljaa, joten eläin voi käsissään kuljettaa myöskin nestemäisiä aineita. Leuat olivat suuret ja voimakkaasti kehittyneet. Tämän johdosta kasvot näyttivät pelottavilta, ja pelottava oli myöskin mustien ja pistävien, karvarenkaiden ympäröimien silmien katse. Siinä oli lyhyesti sanoen otus, jonka voimat silminnähtävästi olivat tavattomat, ja jonka lähettyville ei ollut hyvä mennä. Litteän nenän alapuolella olevat mahtavat kulmahampaat olivat omiaan vain vahvistamaan muun ulkonäön tekemää vaikutusta.
Sen, joka ei tietänyt, että gorilloja voidaan ainakin jossakin määrin kesyttää ja harjoittaa, täytyi ihmetellä, kuinka Jussuf, jonka muutenkin heikkorakenteinen ruumis oli raskaissa orjan töissä edelleen heikontunut, oli ensinkään tullut toimeen tämän ruman ja tavattoman voimakkaan hirviön kanssa. Tavallinen ihminen pelästyi jo kuullessaan sen kamalan äänen, ja samoin oli syytä pelätä, että ristikot eivät kestäisi sen mahtavien kämmenten riuhtaisuja. Tuollaisen gorillan rinnalla tavallinen orangutangi oli vaaraton leikkikalu. Palawanilla oli runsaasti orangutangeja, samoin kuin yleensäkin kaikilla lähiseudun saarilla, missä vain metsää kasvoi. Myöhemmin saatiin tietää, että myöskin merirosvokylässä oli muutamia kesyjä orangutangeja, joita merirosvojen orjattaret — enimmäkseen malaijilaisnaisia — ruokkivat. Gorilla sen sijaan oli kuljetettu Afrikasta.
Jussuf, joka heti oli huomannut, millaisen vaikutuksen hänen kasvattinsa oli tehnyt muukalaisiin, kiiruhti vakuuttamaan, että hänen läheisyydessään näillä ei ollut mitään pelättävänä sittenkään, vaikka gorilla päästettäisiin pois häkistä, kuten hänen nyt täytyi tehdä. Hän sanoi vallitsevansa gorillaa täydellisesti ja väitti, että se totteli häntä kuin kaikkein uskollisin koira. Missään tapauksessa gorilla ei kävisi heidän kimppuunsa. Se kävi ihmisen kimppuun vasta sitten, kun sitä käskettiin.
Vielä Jussuf ehti kertomaan, että hän oli muutamia kertoja — merirosvopäällikön käskystä — näyttänyt, kuinka vaarallinen gorilla saattoi olla. Eräänkin miehen, joka oli jäänyt saarelle sen jälkeen, kun se oli joutunut Yhdysvaltain valtapiiriin, gorilla oli repinyt kappaleiksi katkaistuaan sitä ennen miehen kiväärin, aivan kuin se olisi ollut tulitikku. Juuri tällaisia tarkoituksia varten Mustafa Yskub pitikin gorillaa, jonka siis tuli toimia eräänlaisena pyövelinä. Itse hän tällaisissa tilaisuuksissa kuitenkin pysytteli tarpeellisen välimatkan päässä, ja hänellä oli ympärillään sekä ampuma-aseilla että keihäillä varustettu vartiosto. Jollei Mustafa itse olisi luonteeltaan ollut sekä julma että verenhimoinen, on varmaa, että hän ei olisi antanut gorillan elää päivääkään sen jälkeen, kun hän oli tullut huomaamaan, miten julma ja raivopäinen se irti päästyään oli.
Jussufin vakuutuksista huolimatta eivät kolme ystäväämme voineet mitään sille, että he tunsivat olonsa lievimmin sanoen kolkoksi, kun ristikko avattiin, ja gorilla kaikkia neljää raajaansa jalkoina käyttäen hypähti ulos sekä tuijotti vapisevaan kolmikkoon, jonka jäsenet olivat vetäytyneet lähemmäksi seinällä riippuvia nuoraportaita valmiina pakenemaan niitä pitkin, jos niin vaadittaisiin. Jussuf sanoi nyt muutamia sanoja kielellä, josta kukaan ei ymmärtänyt mitään. Samassa gorilla heittäytyi pitkäkseen multalattialle ja ojensi oikean eturaajansa kesyttäjäänsä kohti aivan kuin taputtaakseen tätä. Samalla kertaa se murisi perin tyytyväisesti.
Jussuf pani nyt kuntoon nuoraportaat, jotka riippuivat vastakkaisella seinällä. Sen jälkeen hän kääntyi ystäviemme puoleen ja alkoi antaa ohjeita englannin ja hollannin kielten sekoituksella pistäen silloin tällöin joukkoon jonkin espanjalaisenkin sanan. Heidän tuli, sanoi hän, nousta portaita ylös, mutta hyvin hiljaa. Hän itse menisi edellä ja antaisi merkin, milloin toisten tuli seurata. Mustafa Yskubin kanssa hän gorillan avulla kyllä selvittäisi välinsä. Muiden kolmen tuli ylhäällä vain vartioida ulko-ovea sekä, jos jompikumpi sen takana olevista vartijoista näyttäytyisi, käydä kohta hänen kimppuunsa. Pääasia oli, että kaikki kävisi mahdollisimman äänettömästi, ja että kukaan ei saisi tilaisuutta hälytyksen toimeenpanemiseen sekä kylän asukkaiden herättämiseen. Ulkona vallitseva pimeys suojelisi heitä, ja ennen auringonnousua heidän pitäisi ehtiä jo pitkän matkan päähän. Borneoon he varmasti ehtisivät vähemmässä kuin kahdessa vuorokaudessa, ja siellä hän heimolaisiltaan pääkallonpyydystäjiltä hankkisi sen verran apua kuin tarvittaisiin, jotta matkamiehet pääsisivät Bruneihin tai mille muulle Borneon paikkakunnalle he nyt halusivat.
— Jos te vain autatte minua selviytymään Mustafa effendistä, niin kaikki käy kuin tanssi, lopetti hän pitkän selostuksensa, minkä jälkeen hän vastausta odottamatta apinan tavoin kiipesi ylös nuoraportaita ja työnsi auki niiden yläpäässä olevan luukun, joka johti usein mainittuun pitkään käytävään. Hän vihelsi hiljaa, ja gorilla seurasi häntä. Nyt oli ystäviemme ratkaistava, mitä he tekisivät.
Harvinaista kyllä, teki Willy tällä kertaa alotteen. Tuskin gorilla oli kadonnut, kun Willy jo oli portailla, joita pitkin hän kiipesi vikkelästi, aivan kuin olisi liikkunut oman laivansa köysistössä.
— Mitä sanot? kysyi Pat Kurtilta. — Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?
— Onko meillä mitään muuta vaihtoehtoa?
— Ei ole, vaikka tuo gorilla on kyllä kamala kapistus.
— Varmasti käy olomme vielä kamalammaksi, jos jäämme tänne. Meillä ei tosiaankaan ole muuta vaihtoehtoa. Olemme jo kuulleet, mitä meidän on tuolla ylhäällä tehtävä, ja sen me kyllä pystymme hoitamaan. Jollei apuväkeä ehditä hälyttää paikalle, niin meitähän on vain kaksi kahta vastaan.
— Hyvä on. Pannaan töpinäksi! Jopa tässä on aikakin tehdä jotakin. Kiipeä sinä edeltä! Minä tulen kyllä kohta perässä.
Kohta, kun Kurt pisti päänsä ylhäällä olevasta luukusta, näki hän edessään heikon lampun tai oikeastaan kiinalaisen paperilyhdyn valossa pitkän käytävän, josta Willy ja Jussuf olivat puhuneet. Sen toisen, todennäköisesti ulommaisen, seinän vieressä makasi kaksi miestä, kaikesta päättäen syvään uneen vaipuneina. Käytävän toisessa päässä häämötti ovi, ja sen vieressä seisoivat Jussuf sekä gorilla äänettöminä kuin henget. Käytävän toisessa päässä oli niinikään ovi, joka siis johti ulkokuistille. Joka taholla vallitsi täydellinen hiljaisuus, jollei oteta huomioon rannikolta kuuluvaa aaltojen kaukaista loisketta. Mikään ei viitannut siihen, että rosvokylässä valvottiin. Mahdollisesti olivat ulkona olevat vartijatkin nukahtaneet. Heidän käytävässä olevat toverinsa ainakin nukkuivat niin sikeästi, että he näyttivät valekuolleilta. Pitkät itämaalaiset pyssynsä he olivat laskeneet syrjään. Heidän käyrien sapeliensa anastaminen ei kohdannut mitään vaikeuksia, ja yhtä helposti olisi heiltä voinut riistää kaiken, mikä heillä oli yllään.
Kaikki tämä hiljaisuus oli kuitenkin uhkaavaa hiljaisuutta myrskyn edellä. Tilanne saattoi millä hetkellä hyvänsä muuttua kokonaan toisenlaiseksi. Sekä Kurt että Pat käsittivät tämän seisoessaan vartioimassa ulko-ovella kuunnellen pienintäkin ääntä, joka osoittaisi ulkona olevien vahtimiesten yrittävän sisään. Vaistomaisesti oli kumpikin ovelle kiiruhtaessaan siepannut nukkuvalta vartiomieheltä sapelin, sillä pistooleja ei voinut tässä tilanteessa käyttää. Niiden pamahdukset olisivat kohta aiheuttaneet sen hälytyksen, josta Jussuf oli varoittanut.
Kurt hätkähti. Hän oli kuullut jotakin ääntä.
Se ei tullut kuitenkaan ulkoa. Sen aiheuttaja oli Jussuf, joka käytävän toisessa päässä sanoi jotakin, minkä hän yksitoikkoisesti toisti pari kertaa koputtaen samalla oveen tai seinään. Sitten hän välillä sanoi jotakin muuta, ja Kurt näki gorillan nousevan takajaloilleen. Sitten Jussuf koputti jälleen ja virkkoi jotakin — tietysti Mustafa Yskubin määräämän tunnussanan, ajatteli Kurt.
Nyt seurasivat tapaukset toisiaan nopeassa tahdissa. Käytävän toisessa päässä avautui ovi, ja kynnykselle ilmestyi Mustafa effendi omassa korkeassa persoonassaan. Tuskin hän kuitenkin oli siihen ilmestynyt, kun gorilla sieppasi hänet jättiläiskouriinsa ja puristi karvaista rintaansa vastaan niin lujasti, että mies ei voinut äännähtääkään.
Jussuf sanoi taas jotakin, ja merirosvojen päällikkö putosi lattialle kuin nyytti.
Jälleen Jussuf antoi merkin, ja gorilla tarttui tajuttomaksi rusentamansa turkkilaisen toiseen sääreen. Seuraten kesyttäjäänsä gorilla sitten raahasi turkkilaisen kellariin johtavalle luukulle ja seuraavassa tuokiossa se oli paiskannut Mustafan kellariin. Lattialla viruneet kaksi turkkilaista saivat kohta sen jälkeen mennä samaa tietä.
— Selvä tuli! kuiskasi Jussuf liittolaisilleen. — Tulkaa nyt, niin mennään tätä tietä!
XI luku.
Epätoivoinen keino viimeisellä hetkellä.
Kaikki oli käynyt niin nopeasti ja äänettömästi, että kukaan ystävistämme ei varmaan ollut moista kuvitellutkaan. Ulkona olevat vartijat eivät olleet antaneet mitään elonmerkkiä, eikä Mustafa Yskub liioin ollut päästänyt ääntäkään. Hiljaa he seurasivat Jussufia, joka äänettömin askelin hiipi huoneeseen, josta Mustafa äsken oli tullut, ja josta siis täytyi olla toinenkin uloskäytävä kuin se, jota Kurt ja Pat olivat äsken vartioineet. Willy, joka koko ajan oli pysytellyt kellariin johtavan luukun läheisyydessä, tuli viimeisenä hyvin varovaisesti. Nyt hänen rohkeutensa oli jälleen kadonnut hänen jouduttuaan ajattelemaan, että pako nähtävästi kohtaisi suurempia vaikeuksia kuin mitä hän oli alussa kuvitellut. Kuitenkaan hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin seurata mukana, sillä yksinään hän ei olisi pystynyt saamaan mitään aikaan.
Jussuf avasi yhden ikkunan huoneen kolmesta ikkunasta, jotka kaikki olivat ristikolla varustettuja, mutta siten, että ristikot voi irroittaa sisäpuolelta. Hän seisoi hetken ikkunan ääressä tarkkaavasti kuunnellen, kun taas gorilla hänen viittauksestaan asettui pitkäkseen lattialle. Ulkoa ei vieläkään kuulunut mitään muuta kuin aaltojen loisketta. Tuulta olisi kyllä tarjolla, kunhan vain päästäisiin merelle.
Vihdoin kuulivat toiset Jussufin kuiskaavan:
— Kaikki on hyvin! Mutta pysytelkää aivan lähellä minua ja Mungoa, jotta ette eksyisi pimeässä. Liikkukaa aivan hiljaa! Kukaan ei saa ampua! Tapahtuipa sitten mitä tahansa. Nyt me menemme noutamaan teidän kirstunne ja muut tavaranne. Dshonkki on aivan lähettyvillä. Se on Mustafan oma dshonkki, jota vain hän ja hänen ystävänsä käyttävät. Huomio! Nyt minä lähden liikkeelle Mungon kanssa.
Jussuf katosi pimeään ja hänen kintereillään gorilla, jonka nimen ystävykset nyt ensimäisen kerran kuulivat. Kurtilla, Patilla ja Willyllä ei ollut muuta neuvoa kuin viipymättä seurata heitä pilkkopimeässä, joka vallitsi yötuulessa huojuvien ja kahisevien palmunlehtien alla. Bungalowin ympärillä oli näet melkoisen laaja ja tiheä palmulehto, jossa päivällä, auringon kuumasti paahtaessa, kyllä oli verrattain vilpoisa kävellä, mutta jossa liikkuminen yön pimeydessä oli sitä vaikeampaa. Vain vaivoin he kykenivät seuraamaan Jussufia, joka nopeasti liukui eteenpäin palmun runkojen lomitse sekä niitä seuranneiden, rantaa reunustavien rantakallioiden välitse.
Äkkiä malaiji pysähtyi. Hän pysäytti mitään puhumatta myöskin toiset ja seisoi kauan aikaa täysin liikkumattomana. Huomasi selvästi, että hän oli kuullut tai nähnyt jotakin epäilyttävää — ehkäpä jotakin, joka kädenkäänteessä tekisi kokonaan tyhjäksi hänen suunnitelmansa.
Mahdollisesti he mitään aavistamattaan saisivat äkkiä kimppuunsa koko merirosvojoukon. Tällaisessa tapauksessa heidän tuhonsa olisi varma. Kurt ja Pat päättivät kumpikin pyhästi myydä henkensä mahdollisimman kalliista. Mutta Willy sen sijaan mietti mielessään, miten pääsisi livahtamaan pakoon, muistamatta vähääkään kysymystä, miten hän sen jälkeen selviäisi jouduttuaan kahden tulen väliin — kun toisella puolen olisivat merirosvot, joilta suinkaan ei ollut armoa odotettavissa, toisella puolen taas saaren villit alkuasukkaat, pääkallonpyydystäjät, joiden käsiin joutumista hän muuten tavattomasti pelkäsi.
Minuutit tuntuivat loppumattomilta. Vihdoin Jussuf alkoi, yhä kuiskaillen, selittää:
— Varastovajan luona onkin vartijoita! Ainakin kaksi miestä. Meidän täytyy yllättää heidät, mutta niin, että he eivät ehdi kutsumaan apua. Jääkää te tänne odottamaan, niin minä lähden Mungon kanssa ottamaan selkoa tilanteesta. Minun täytyy saada tietää, kuinka monta heitä on, sillä yksikään heistä ei saa päästä pakoon. Meidän pitää kenenkään huomaamatta päästä nousemaan veneeseen ja lähtemään merelle.
Tuskin Jussuf oli ehtinyt lopettaa ohjeensa, kun hän ja hänen gorillansa olivat kadonneet pimeyteen. Heidän askeleensa eivät synnyttäneet pienintäkään ääntä. Mitä kauemmin kolme sankariamme joutuivat odottamaan hänen paluutaan, sitä enemmän kasvoi heidän levottomuutensa, sillä heillä ei ollut mitään suunnitelmaa siltä varalta, jollei Jussufin onnistuisikaan voittaa yhä lisääntyviä esteitä.
— Mitä meidän olisi mielestäsi tehtävä? kuiskasi Pat Kurtille. — Eiköhän sittenkin olisi viisainta hiipiä hänen jälkeensä, jotta olisimme tarvittaessa nopeammin saatavissa apuun.
— Mutta tässähän ei voida nähdä kättä silmiensä edessä, ja lisäksi meillä ei ole aavistustakaan, mihin päin meidän olisi lähdettävä, kuiskasi Kurt vastaan.
— Hän on ollut poissa jo vähintään neljännestunnin, kuiskasi Pat jälleen. — Jollei hän tule takaisin ennen päivänkoittoa, merkitsee se, että hän on joutunut kiinni. Emmekö sittenkin yritä hiipiä johonkin veneeseen ja lähde sillä liikkeelle? Kyllähän me merellä aina jonkin neuvon keksimme.
— Ilman ruokaa ja ilman juomavettä? Ja jättäisimmekö konsulin kirstun näiden rosvojen saaliiksi? Ei, hyvä ystävä, kyllä meidän täytyy keksiä jokin parempi suunnitelma, selitti Kurt päättävästi.
— Eikö meidän olisi parasta palata samaa tietä, jota olemme tulleetkin? kuiskasi Willy vuorostaan. — Jos meidät löydetään siitä huoneesta, johon meidät teljettiin illalla, niin vain Jussufia ja gorillaa epäillään siitä, mitä on tapahtunut Mustafa Yskubille ja hänen henkivartijoilleen. Ja me puolestamme voitamme aikaa.
— Mahdollisesti, myönsi Kurt. — Mutta minä en tahtoisi suorittaa tuota peräytymismatkaa, ennen kuin päivä on koittanut, ja silloin se on myöhäistä. Mutta mitä tuo oli? Oliko se gorilla?
— Ei, vaan minä, kuului heikko kuiskaus pimeydestä. — Tulkaa mukana nyt! Kaikki on suunnilleen selvillä. Pitäkää toisianne käsistä ja kulkekaa varovasti. Myöskin laiturilla on kaksi miestä, mutta varastovajan luona Mungo selvitti tilanteen... Tässä on minun käteni. Meillä on vain vähän matkaa kuljettavana päästäksemme vajan luo. Sillalla olevat vartijat me yllätämme toiselta puolelta houkuteltuamme heidät ensin suurelle portille.. Tulkaa siis! Älkää kompastelko! Tiellä on paljon irtonaisia kiviä. Astukaa varovasti!
Lujasti toisiaan käsistä pitelevien miesten muodostama ketju liikkui äänettömästi eteenpäin epätasaisella maalla, missä pieninkin harha-askel olisi voinut saada joukon irtonaisia, suuria pyöreitä kiviä jyristen vierimään alas aika jyrkkää rinnettä.
Kun päästiin pois kallioiden suojasta, alkoi tuuli tuntua paljon voimakkaampana. Voitiin aivan selvästi kuulla, miten aallot iskivät lahden ulkopuolella olevia jyrkkiä rantakallioita vastaan. Täällä saattoi myöskin hiukan erottaa lähimpiä esineitä, ja Kurt huomasi, että Jussuf toisella kädellään ohjasi gorillaa hihnasta, jonka toinen pää oli kiinnitetty eläimen kaulassa olevaan ketjuun. Mukava laite siis, vaikka sitä ei ollutkaan hyvä jonkun toisen ryhtyä hoitelemaan!
Ketju, jonka miehet äsken olivat muodostaneet tarttumalla toistensa käsiin, voitiin nyt katkaista, kun jokainen saattoi liikkua omin neuvoin. Jussuf kuitenkin johti edelleen, eikä kestänyt kovinkaan kauan, kun he joutuivat saman vajan luo, johon Mustafan miehet olivat laahanneet sekä tykit että sankarimme aina Pekingistä saakka tuoman kirstun.
— Ovi on avoinna, selitti Jussuf. — Teidän tarvitsee vain mennä sisään. Avain riippui tavallisessa koukussaan effendin huoneessa, niin että minun tarvitsi vain ottaa se, ja tässä on teille salalyhty, mutta käyttäkää sitä varovaisesti, niin että sen valo ei näy merelle. Meidän on nimittäin otettava vielä huomioon sillalla olevat vartijat. Minä ja Mungo hoidamme kyllä heidät. Ruokatavaroita on aina veneessä, ja minä olen hankkinut vettä. Kohta, kun te olette toimittaneet sinne kirstunne, me lähdemme liikkeelle.
Näitä pitkiä ohjeita ei ollut helppo ymmärtää, sillä Jussuf puhui perin nopeasti ja samalla hiljaa. Kuitenkin olivat he suurin piirtein ymmärtäneet, mitä ystävällinen ja vapauteen pyrkivä malaiji tarkoitti, ja he toimivat sen mukaan.
Kurt ja hänen molemmat toverinsa tapasivat siis suuren varastosuojan oven taikka paremminkin portin avoinna. Vajan lattialla makasivat sen molemmat vartijat näköjään kuolleina, mutta ainakin liikkumattomina. Todennäköisesti gorilla oli yllättänyt heidät ja käsitellyt heitä samalla tavalla kuin aikaisemmin merirosvoleirin hallitsijaa Mustafa Yskubia. Miehet makasivat siinä käsivarret ojennettuina tiukasti pitkin sivuja, aivan kuin perusasennossa. Kaikki oli käynyt äänettömästi ja salamannopeasti. Eivät ainakaan ne kolme miestä, jotka heitä nyt silmäilivät, olleet kuulleet pienintäkään huudahdusta. Malaiji oli tosiaankin hoitanut kesytystehtävänsä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, jos kohta ei läheskään sillä tavalla kuin hänen herransa Mustafa oli ajatellut luovuttaessaan gorillan hänen hoivaansa.
Pian he löysivät myöskin usein mainitun kirstun. Kohta huomasi, että turkkilainen ei ollut vielä avannut sitä eikä tarkastanut sen sisältöä. Hän oli kai arvellut, että tuollaisella tarkastuksella ei ollut mitään kiirettä. Mutta sitä suurempi kiire oli ystävillämme nyt, kun heidän piti toimittaa se veneeseen, jonka Jussuf oli sanonut aina olevan lähtövalmiina Mustafa Yskubia varten. Mikä kylläkin oli luonnollista. Tietystikin oli rosvopäällikölle tärkeätä, että hän koska tahansa saattoi lähteä uudelle rosvoretkelle, milloin hänen tiedustelijansa olivat ilmoittaneet sopivan saaliin olevan tiedossa, ja yhtä tärkeätä oli, että hän äärimäisen hädän tullen saattoi yrittää pakoa.
Heidän valmistuessaan kantamaan arkkua ulos vajasta muisti Kurt erään asian. Hän tuli ajatelleeksi, mahtoiko tuossa veneessä olla myöskin moottori. Jollei sellaista ollut, voivat he ottaa mukaansa sampaanissa olleen moottorin. Ehkäpä se voitaisiin saada käyntikuntoon tuossa toisessakin aluksessa. Hän ilmoitti ajatuksensa Patille, ja tämä oli kohta samaa mieltä. Ensin pitäisi kuitenkin tiedustella Jussufilta asiaintilaa, arveli Pat ja ihmetteli samalla, kuinka tämä jälleen viipyi niin kauan. Vähitellen miehet kävivät toden teolla levottomiksi, kun mitään ei kuulunut, ja koettivat turhaan tirkistellä, mitä sillalla tapahtui. Äkkiä kuului nopeita askeleita ja Jussufin ääni:
— Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! Toinen vartijoista on kadonnut! Hälytys voi tapahtua millä hetkellä tahansa. Mutta vene on kunnossa.
He lähtivät liikkeelle tuuliaispäänä vieden kirstun mukanaan. Tuskin kukaan muisti jälkeenpäin, miten nopeasti ja millä tavalla he joutuivat veneeseen — oikeastaan he suistuivat sinne laiturilta nurinniskoin. Vene oli muuten teräväkeulainen, pienenpuoleinen, malaijilaistyyppinen.
Tuskin he olivat päässeet veneeseen, kun maalla kaikui räiskyvä torventoitotus, niin voimakas, että se heidän mielestään olisi voinut herättää vaikka kuolleet.
Oli heidän onnensa, että veneessä jo oli moottori. Jussuf ei kuitenkaan ollut koskaan oppinut sellaista hoitamaan eikä hän edes tiennyt, millainen laite moottori oli. Hän huusi vain, että jokaisen tuli käydä käsiksi airoihin, ja tarttui itsekin yhteen sellaiseen sekä alkoi soutaa. Willy seurasi hänen esimerkkiään aivan vapisten pelosta, kun hän näki, miten maalla suuri joukko lyhtyjä alkoi liikkua sinne tänne, sekä kuuli tuulen kohinan halki hurjia huutoja.
Kurt huomasi ensiksi moottorin, joka näytti olevan aika voimakas, ainakin 50-hevosvoimainen kone. Patin avulla hän nopeasti sai koneen käyntiin, ja kohta kun se alkoi surista, alkoi vene kiitää eteenpäin yhä kovempaa vauhtia vaahdon pärskyessä sen keulan molemmin puolin. Mutta kuka huolehtisi ohjauksesta? Ei hänellä eikä Patilla ollut aavistustakaan, missä sataman suu oli. Jos oikein huonosti kävi, voivat he millä hetkellä tahansa ajaa karille tai törmätä kallioseinään.
Pau!
Tykki — ehkä toinen niistä kahdesta, jotka Kurt oli nähnyt maissa — jyrähti.
— Ylähankaan! Ylähankaan! Tiukasti ylähankaan! kiljui Jussuf, sillä kuula oli iskenyt veteen lähellä venettä alahangan puolella.
Jussuf ulvoi kuin mielipuoli. Kukaan hänen tovereistaan ei ymmärtänyt, että hän ei niinkään paljon pelännyt tykkiä ja sen kuulia. Hän oli nimittäin vakuutettu, että nyt olivat itse pahat henget liikkeellä, koska vene kulki eteenpäin tällaista vauhtia. Hän ei nimittäin ollut koskaan nähnyt sen kulkevan moottorin voimalla. Aina ennen oli alus soudettu sataman suulle, ja vasta siellä oli nostettu purjeet. Ei hän itsekään ollut ennen kuin vasta eilen tässä pikapurjehtijassa, joka oli varattu yksinomaan rosvoleirin päällikköä ja hänen valittuja vieraitaan varten, ja jolla vähän väliä oli tuotu maihin runsaita saaliita, tuntemattomalla tavalla ja tuntemattomissa paikoissa hankittuja. Mutta ilman moottoriakin tämä alus oli nopein Mustafa Yskubin laivastossa. Jo siinä oli rosvoille kylliksi aihetta koettaa kaikki keinot sen anastamisen estämiseksi. Mieluummin he näkivät sen merenpohjassa kuin vihollisten käsissä.
— Mene tähystämään, Jussuf! huusi Kurt, joka oli asettunut peräsimeen. — Huuda minulle: Ylähankaan! Alahankaan! Suoraan eteenpäin! — aina sen mukaan kuin minun on ohjattava. Itse en voi nähdä mitään.
Kurtin toverit eivät koskaan olleet kuulleet mokomaa, mutta Jussuf käsitti. Hän oli kyllä aikaisemmin liikkunut merellä ja lisäksi hän näki pimeässä kuin kissa. Hän kiljui ohjeensa yhä rauhallisemmin, ja niin kiiti alus nopeasti eteenpäin. Juuri, kun maissa pamahti toinen tykinlaukaus, pujahti alus jo kapeaan salmeen, josta sen olisi ollut mahdoton kulkea airoja tai purjeita käyttäen.
— Onko kaikki selvä? huusi Kurt, kun oli päästy avoveteen.
— Kaikki selvä! Hiljaa alahankaan! vastasi Jussuf. — Pääsemme ennen pitkää Dumaranin suojaan. Enemmän alahankaan! Suoraan eteenpäin!
Alus kiiti nopeasti eteenpäin. Dumaran on pieni saari lähellä Palawanin rannikkoa Mindorameressä, jonka aaltoja parhaillaan kynnettiin. Tuuli puhalsi suoraan pohjoisesta ja oli melkein myötäinen. Jussuf antoi ymmärtää, että purjeet voitiin nostaa koska tahansa. Sillä ennen auringonnousua täytyi Palawanin olla näköpiirin ulkopuolella, jotta he voisivat ilman vaaraa — tai ainakin ilman erikoisen suurta vaaraa — suunnata matkansa kohti Borneota.
— Miltä sinusta tuntuu? kysyi Pat Willyltä heidän saatuaan ylös suuren raakapurjeen.
Willy ei voinut toistaiseksi vastata sanaakaan. Hänestä tuntui yhä vieläkin siltä, että kaikki viimeisten tuntien tapahtumat olivat olleet vain pahaa unta.
— Tämä on ainakin yhtä jännittävää kuin meillä oli Keltaisella virralla taistellessamme kiinalaisia merirosvoja vastaan, puuttui Kurt puheeseen. — Mutta jollei meillä tällä kertaa olisi ollut Jussufia apunamme, en käsitä, miten me olisimme selviytyneet. Minussa vahvistuu vahvistumistaan käsitys, että ilman häntä me kaikki olisimme olleet hukassa. Joka tapauksessa meillä on ollut suorastaan ilmiömäinen onni. Jussuf on selvästi ollut ovelampi kuin Mustafa Yskub ja hänen ryövärijoukkonsa yhteensä. Parasta kaikessa olivat kuitenkin gorillan aikaansaannokset. Täytyy sanoa, että sellainen eläintenkesyttäjä on harvinainen.
— Olen kanssasi täysin samaa mieltä, mutta samalla kertaa katson, että meidän on syytä edelleenkin pitää silmämme auki. Jos Jussuf tahtoo, niin gorilla voi käydä meille yhtä vaaralliseksi kuin Mustafalle ja hänen miehilleen. Malaiji — taikka oikeastaan kai dajakki, koska hän on kotoisin Borneolta — on aina malaiji, eikä koskaan voi tietää, mitä hänen taholtaan on odotettavissa. Jos hän olisi yksin voinut hoitaa tämän aluksen, ei hän koskaan olisi ottanut meitä mukaansa. Meistä oli hänelle yhtä suurta hyötyä kuin hänestä meille. Miten luulet muuten käyneen Mustafa Yskubille? puheli Pat.
— Ei hänestä kyllä kannata paljon maksaa tällä hetkellä, arveli Kurt. — Hänet voimme todellakin luullakseni jättää pois laskuista. Hän sai tarpeekseen pelkästä säikähdyksestä, kun gorilla sieppasi hänet kouriinsa. Eihän hän yrittänytkään tehdä vastarintaa eikä kutsua apua. Samoin kävi vartijoiden. Ihmettelenpä, onko joku heistä edes hengissä. Jollei kukaan jäänyt eloon, luulevat muut, että me olemme henkiolentojen tavoin haihtuneet ilmaan.
— Olisipa tosiaankin mielenkiintoista olla seuraamassa rosvojen toimintaa päivän tultua. Kyllä silloin varmasti moneen kertaan huudetaan Mustafaa, joka on hyvässä turvassa gorillan kellarissa, virkkoi Pat. — Mokomassa en ole koskaan ollut mukana enkä olisi joutunut tähänkään seikkailuun, jos olisimme jääneet Keltaisen virran merirosvojen joukkoon tai edelleen sekaantuneet kiinalaisten kahinoihin. Mutta nyt me kai kuitenkin pian pääsemme rauhaan. Tämä alus kulkee ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin meidän sampaanimme. Meri ei tunnu enää läheskään samanlaiselta kuin ennen, niin että kyllä kai minun on parasta tämän jälkeen pysytellä maissa. Ehkäpä Borneollakin löytää sellaista hommaa, johon voi ryhtyä ja jolla voi ansaita lantin säästöönkin. Täytyy ainakin katsoa, onko mitään sellaista, sillä Kiinassa ei meillä valkoihoisilla liene tämän jälkeen mitään tekemistä. Maailma on mennyt aivan sekaisin muutamassa vuodessa, ja kotona eivät olot taida olla paljonkaan paremmat.
Kun Pat alkoi näin filosofoida olemassaolosta ja toimeentulomahdollisuuksista, kävi hän tavallisesti ennen pitkää hentomieliseksi ja traagilliseksi. Kuitenkaan ei kestänyt kauan, ennen kuin hänen synnynnäinen seikkailunhalunsa ja optimistinen mielenlaatunsa jälleen pääsivät oikeuksiinsa. Silloin hän oli kokonaan toinen mies ja valmis millaisiin otteluihin hyvänsä.
Nyt oltiin menossa hyvää vauhtia eteenpäin moottorin ja myötäisen tuulen kuljettamina. Viime aikojen jännitys oli kovasti rasittanut miestemme hermoja, mutta paon onnistuminen — ja ainakin tähän asti oli pako onnistunut — vaikutti vähitellen rauhoittavasti. Ainakaan tätä nykyä ei mikään näyttänyt uhkaavan heidän henkeään.
Willy liittyi pian kolmanneksi joukkoon ja hän näytti olevan vielä uninen, mutta samalla kertaa huolestunut.
— Tiedättekö, mitä Jussuf sanoo? kysyi hän osoittaen peukalollaan olkapäänsä yli. — Hän sanoo, että kun me pääsemme maihin, niin meitä pidetään noitina. Omalta osaltani minä luulen, että minun on parasta hypätä mereen, mitä pikemmin sen parempi. Alkuasukkaat, joiden joukkoon joudumme, kuuluvat olevan kaikki ihmissyöjiä, villejä dajakkeja. Mitä useampia pääkalloja on riippumassa jonkun miehen majassa ja sen ulkopuolella, sitä suuremmassa kunniassa häntä pidetään ja sitä korkeampi asema hänellä on heimon keskuudessa.
Silloinpa Pat tulistui. Hänen kasvonsa saivat sanoin kuvaamattoman ilmeen ja hän huudahti:
— Mikäli sinun kallosi on kysymyksessä, voit olla aivan rauhallinen. Jos taas on kysymyksessä minun ja Kurtin kallot, selviydymme me toivottavasti yhtä hyvin kuin tähänkin asti. Mutta kutsuhan tuo Jussuf tänne vähäksi aikaa, niin saamme keskustella hiukan hänen kanssaan. Jollei suunta sovi meille, niin me määräämme pian toisen.
— Mutta entä gorilla... gorilla? sopersi Willy. — Jos me saamme sen vastaamme, niin meille kuitenkin käy huonosti.
Pat veti esiin pistoolinsa. Hän heilutteli sitä ehkä hiukan huolimattomasti ja vastasi:
— Tällaisella osuu kyllä gorillankin silmään, jos tarvitaan. Ja me kaksi osaamme kyllä sen konstin. Jopa Kurt on paljon taitavampikin kuin minä. Niin että kyllä me kaksi sittenkin määräämme. Halloo, Jussuf, tulehan tänne!
Alus kulki tasaisesti eteenpäin levitetyin purjein. Kaukana idässä näkyi heikko kajastus. Se merkitsi, että aurinko nousisi pian' ja silloin Pat voisi merimiesten tavalliseen tapaan määrätä heidän asemansa sekä tarkan kurssin. Hän oli ottanut selville, että aluksella oli runsaasti merikortteja. Päättäen siitä, että Mustafa Yskub oli osoittautunut taitavaksi purjehtijaksi, oli käytettävissä muutkin tarvittavat laitteet. Sitävastoin Pat epäili vahvasti, oliko Jussuf-nimeä käyttävä malaiji merimies tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Tähän viittasi sekin, että hän ei ollut jo paljon aikaisemmin järjestänyt itselleen tilaisuutta paeta saarelta veneellä. Mutta olipa tämän asian laita nyt miten tahansa, ei hänelle saanut luovuttaa määräysvaltaa. Hän tahtoi päästä Borneolle ja heimonsa luo ja sinne hän pääsisikin. Kuitenkaan eivät ne, jotka hän nyt oli saanut mukaansa, saaneet joutua ihmissyöjien paisteiksi eikä heidän pääkallonsa pääkallonpyydystäjien voitonmerkeiksi. Siksi oli parasta puhua kohta asiat selviksi hänen kanssaan sekä selvittää hänelle, että tässä ei vähääkään pelätty häntä eikä liioin hänen gorillaansa. Pat päätti antaa hänelle kohta pienen opetuksen.
Jussuf tulikin. Ei paljon puuttunut, että hän näytti hiukan mahtavalta. Gorillaa hän talutti mukanaan hihnasta.
Kun Jussuf Patin viittauksesta istuutui Kurtin ja Patin eteen, sijoittui gorilla taitavasti ja rauhallisesti hänen viereensä. Mutta sen silmät seurasivat tarkoin muukalaisten jokaista liikettä, ja selvästi saattoi huomata, ettei ollut hyvä ruveta ahdistamaan sen "isäntää".
— No niin, Jussuf, alotti Kurt. — Tähän asti on kaikki käynyt hyvin. Mutta me tahtoisimme omalta osaltamme tietää, mitä suunnitelmia sinulla on tulevaisuuteen nähden. Sinulla on kylläkin gorillasi, mutta minulla ja Patilla on tällaiset. Me olemme molemmat tunnettuja siitä, että osumme tarkoin maaliin ja että osaamme paukuttaa oikealla hetkellä. Niin että meilläkin on mahdollisuuksia, kuten huomaat.
Kurtin näin puhuessa olivat ystävykset vetäneet kumpikin esiin pistoolinsa, ja nyt Kurt jatkoi tähdäten aluksen keulassa olevaan pisteeseen:
— Näetkö tuon punaisen pilkun tuolla. Oleta, että se on vihollisen silmä, vihollisen, joka on karkaamassa kimppuumme. Miten luulet, että silloin kävisi?
— Seis, seis! huudahti Jussuf peloissaan. — Älkää ampuko! Mungo joutuisi silloin aivan suunniltaan. Se ei siedä ensinkään tuliaseiden pamauksia.
— Sitä parempi, sanoi Kurt pistäen aseen takaisin taskuunsa. — Mutta sinä voit kaiken varalta painaa nuo seikat mieleesi. Sillä jos niin tarvitaan, niin kyllä me — Pat ja minä sekä myöskin Willy — pystymme pitämään puoliamme paljon paremmin kuin Mustafa Yskub ja ne miehet, jotka olivat vartioimassa hänen turvallisuuttaan. Tämän olen tahtonut sanoa kaikessa ystävällisyydessä ja jotta meidän välillemme ei syntyisi mitään väärinkäsityksiä. Samalla kertaa haluan ilmoittaa sinulle, että me — Pat ja minä — otamme nyt määräämisvallan tässä aluksessa siihen asti, kunnes olemme päässeet maihin. Me kiitämme samalla sinua sydämellisesti kaikesta sinun antamastasi avusta ja tahdomme nyt vuorostamme auttaa sinua niin paljon kuin suinkin kykenemme. Mutta toiselta puolen vaadimme myöskin, että sinun on toteltava meitä yhtä sokeasti kuin me maissa tottelimme sinua. Siitä vaatimuksesta emme tingi hiukkaakaan.
Aivan kuin tehostaakseen Kurtin puhetta Pat samanaikaisesti jälleen leikitteli pistoolillaan. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, että gorilla samoin kuin sen isäntäkin epäluuloisesti seurasivat jokaista käden ja aseen liikettä.
Äkkiä Jussuf nousi ja meni Mungon seuraamana takaisin aluksen keulaan. Oli selvää, että hän oli käsittänyt. Hänellä ei tällä aluksella ollut enää mitään määräämisvaltaa — ei ainakaan toistaiseksi.
— Mitä minä sanoinkaan! sanoi paljon maailmaa nähnyt Pat sen jälkeen, kun Jussuf oli päässyt kuulomatkan ulkopuolelle. — Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä. Mikä antaa meille aiheen pitää häntä entistä tarkemmin silmällä. Me otimme häneltä pois kaikki luulot, että me muka pelkäisimme häntä, ja samoin hän sai kuulla, että me emme liioin pelkää hänen gorillaansa. Hän sai kerta kaikkiaan tietää, että meidän kanssamme ei kannata ruveta ryppyilemään. Hän on tosin auttanut meitä, mutta mekin olemme puolestamme auttaneet häntä, sillä ilman meitä hän ei olisi päässyt pois rosvokylän satamasta. Hän tahtoo Borneolle ja sinne hän pääseekin Mungoineen. Olosuhteista saa riippua, missä me laskemme maihin. Tarkastan ensin hiukan merikortteja ja sitten saamme tehdä lopullisen päätöksen. Minusta on viisainta sittenkin purjehtia suoraan Bruneihin. Jussuf, joka kaikesta päättäen on todellinen metsäläinen, voi sitten Mungonsa kanssa päästä oman heimonsa keskuuteen ilman meidän apuammekin. Mutta kun meidän täytyy ottaa huomioon, että täkäläiset vedet ovat hyvin vaarallisia merenkulkijoille, on meidän tarkoin huolehdittava tähystyksestä.
Tuskin Pat oli ehtinyt lopettaa puheensa, kun he näkivät epäilyttävän purjeen pistävän esiin juuri sivuuttamansa pienen Dumaranin saaren eteläisen niemen takaa. Purje tuli aina lähemmäksi ja oli ilmeisesti nopeampi purjehtija kuin ystävystemme alus. Näillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin lisätä moottorin vauhtia.
XII luku.
Kuolemanrummut. Hieno tempaus. Vihdoinkin perillä.
Oli mahdoton erehtyä. Merirosvot ajoivat sankareitamme uudelleen takaa.
Ilman moottoria, jonka Mustafa Yskub oli hankkinut yksityiseen purteensa, jonka Jussuf taas viisaasti kyllä oli valinnut pakomatkaansa varten, olisi ystävystemme pursi ennen pitkää joutunut tappiolle, vaikka se olikin hyvä purjehtija. Mutta kun moottori oli jälleen alkanut käydä täydellä voimallaan, kasvoi molempien alusten välimatka jälleen, ja näytti siltä, että takaa-ajajat ennen pitkää häipyisivät kokonaan näköpiiristä.
Pat oli ollut oikeassa. Täällä täytyi tosiaankin pitää silmänsä tavallista enemmän auki. Kuten Kiinan rannikolla oli täälläkin väijymässä merirosvoja melkein jokaisen niemen takana, ja siksi pysyttelivät sankarimme saariston keskellä olevalla sisämerellä, missä oli vapaa näköala joka taholle.
Jussuf ja Willy eivät voineet salata pelästystä, joka valtasi heidät merirosvoaluksen tultua näkyviin. Vaikka Jussuf luottokin suuresti gorillaansa, käsitti hän kyllä, että sellaisessa taistelussa, joka syntyisi, jos merirosvojen alus kävisi heidän purtensa kimppuun, olisi hänelle Mungosta hyvin vähän tai ei ensinkään apua. Jussufin äsken osoittama nurjamielisyys niitä kohtaan, jotka odottamatta olivat ottaneet häneltä määräämisvallan, muuttui nyt melkein raatelevaksi mielistelyksi. Kerran toisensa jälkeen hän niinikään -kysyi, miten valkoihoiset luulivat heille lopuksi käyvän.
Tahallaan Kurt ja Pat antoivat hänelle vältteleviä vastauksia. Kaikki riippui heidän sanojensa mukaan moottorista, ja sitähän Jussuf ei osannut hoitaa. Ei auttanut muuta kuin odottaa, mitä tuleman piti. Jokaisen piti yrittää parhaansa. Jussufilla ja Willyllä ei ollut muuta tekemistä kuin pitää huolta purjeista ja nopeasti toteuttaa kaikki annetut käskyt. Sellainen olotila teki ehkä kummallekin hyvää. Ainakin Jussuf sai nyt heittää kaikki luulot, että hän merkitsi jotakin, sekä tottua käsitykseen, että pakoretken onnistuminen tämän jälkeen ei pienimmässäkään määrässä riippunut hänestä.
Niin kului päivä aluksen kiitäessä eteenpäin täyttä vauhtia, ja tropiikin auringon säteiden käydessä yhä polttavammiksi. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nyt todella lähestyttiin "linjaa", päiväntasaajaa.
Kurt ja Pat olivat päivän kuluessa sopineet aluksen uudesta suunnasta. Heidän tarkoituksenaan oli laajassa kaaressa lähestyä Kap Torongia — Borneon pohjoisinta nientä — sekä sen sivuutettuaan jatkaa purjehdusta pitkin Borneon länsirannikkoa. Jos kaikki menisi hyvin, päästäisiin täten vihdoin Bruneihin. Suunnitelman he kuitenkin toistaiseksi vielä pitivät omana tietonaan, niin että varsinkaan Jussuf ei jälleen joutuisi huonolle tuulelle.
Vaikein pulma tätä suunnitelmaa toteutettaessa oli siinä, miten päästäisiin Borneon pohjoisosan sekä pitkän Palawansaaren välillä olevan, tosin melkoisen leveän salmen läpi. Palawanista olivat ystävämme jo saaneet aivan tarpeekseen. Salmessa oli pieni, epäilyttävä saari, jonka nimi oli Balabac. Oli pelättävissä, että myöskin tämä saari oli merirosvojen tyyssija. Suoraan sen alapuolella oli Borneon rannikolla lahti, jonka nimi oli Marudu. Oli mahdollista, että olosuhteiden pakosta oli laskettava maihin juuri tämän lahden rannikolla. Oltaisiinhan silloin toki Borneolla, eikä ollut mahdotonta ajatella matkan jatkamista maata pitkin Bruneihin, vaikka matkaa linnuntietä olikin noin kolmesataa kilometriä. Oli kyllä otettava huomioon, että tämän tien varrella saattoi väijyä monta tuntematonta vaaraa. Mutta ehkäpä nämä vaarat eivät pahimmassakaan tapauksessa olleet voittamattomia. Olihan otettava huomioon sekin mahdollisuus, että salmessa voitiin joutua taisteluun ylivoimaisen merirosvolauman kanssa.
— Asianlaita on kyllä niin, että loppukin on aina kaikkein vaikein, tuumi Pat. — Mutta jos tunnen sinut oikein, Kurt, niin olet samaa mieltä kuin minäkin. Emme me hellitä varsin vähällä.
— Siitä saat olla varsin varma! vahvisti Kurt. — Häpeä sille, joka heittää kirveensä järveen. Koska olemme kestäneet tähän asti, niin kyllä me kestämme loppuun asti. Mutta minä en voi mitään sille, että tuo malaiji tai dajakki tai mikä hän nyt sitten on miehiään, tuntuu minusta epäluotettavalta.
— Jussufko? Saamme pitää silmämme tarkoin auki.
— Ihmettelenpä, miten olisi, jos pyrkisi hyviin väleihin hänen gorillansa kanssa.
Pat purskahti aluksi nauruun. Mutta sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:
— Voithan yrittää! Katso tarkoin, miten Jussuf käsittelee sitä, ja opettele hänen temppunsa. Eihän voi koskaan tietää, mitä hyötyä jostakin asiasta voi olla. Mungo tuntuu hyvin oppivaiselta. Jos osoitamme harrastusta gorillaa kohtaan, pääsemme ehkä parempiin väleihin myöskin hänen herransa kanssa. Jo tämä seikka saattaa tulevaisuudessa merkitä paljon. Mutta ei mitään epäviisaita myönnytyksiä! On vaadittava täyttä kunnioitusta valkoista miestä kohtaan. Olen kyllä aivan riittävän monta kertaa joutunut toteamaan, että kiinalaisiin paremmin kuin muihinkaan värillisiin ei ole luottamista. "Itä on itä ja länsi on länsi eivätkä ne koskaan kohtaa toisiaan", sanoo Kipling ja siinä hän on oikeassa. Ennemmin tai myöhemmin ne ovat aina riidassa kuin kissa ja koira. Kysymys on kulloinkin siitä, kellä on enemmän voimaa ja viekkautta.
Aurinko oli alkanut laskea. Pimeä yö olisi piakkoin käsissä. Pat oli tarkoin määrännyt suunnan sekä pitänyt huolen siitä, että kompassi oli kunnossa ja että lamppu valaisi kompassia ja merikorttia. Hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että Mustafa Yskub oli varustanut häneltä nyt ryöstetyn purren aivan erinomaisesti. Tässä pienessä aluksessa oli saatavissa kaikki, mitä tarvittiin, ennen muuta hyvä varasto aseita ja ammuksia. Jos Mustafa vielä oli elossa, niin tämän aluksen menettäminen suututti varmasti häntä epäilemättä paljon enemmän kuin se seikka, että hänen kolme valkoihoista vankiaan sekä eläintenkesyttäjä Jussuf olivat päässeet pakenemaan. Kuitenkaan ei näiden asioiden muisteleminen tuottanut Patille paljonkaan iloa, sillä seikkailu ei ollut vielä päättynyt, ja matkan tulos oli vielä yhtä epävarma kuin Pekingistä lähdettäessä. Tulevaisuus oli lyhyesti sanoen epävarmempi kuin ehkä koskaan.
Juuri, kun auringon kehrä laski länteen, nousi kuu itäiselle taivaanrannalle valaen ulapalle hohdettaan. Tropiikin kuutamo on kyllä nähtävyys, mutta tällä hetkellä ei kukaan veneessä olevista, Mungoa ehkä lukuunottamatta, sitä erikoisesti kaivannut. Heistä olisi ollut paljon parempi, jos he olisivat saaneet purjehtia pimeässä seuraavaan päivänkoittoon asti. Mutta asiaa ei voinut auttaa. Tähystellessään ympärilleen he vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä nykyisessä tilanteessa olisi tehtävä. Kaikki kolme ystäväämme — Kurt, Pat ja Willy — olivat yksimielisiä siinä, että mikään mahti maailmassa ei saisi heitä tekemään toista samanlaista matkaa Shanghaista Borneolle, mihin he eivät vielä edes olleet ehtineet. Tosin heille tuotti tyydytystä, että heidän oli onnistunut päästä pakoon sekä Keltaisen Lohikäärmeen kynsistä että turkkilaisten merirosvojen pauloista.
Willy oli saanut tietää suunnan ja istui nyt peräsimen ääressä. Pat päätti levätä ja oikaisihe eräälle tuhdolle pitkäkseen. Kurt taas meni puhuttelemaan Jussufia, joka hänen tullessaan oli parhaillaan syöttämässä Mungoa aluksen keulassa. Mungo popsi hyvällä halulla banaaneja, joiden nimitys Jussufin äidinkielellä oli petoi. Gorillasta hän käytti nimitystä juk, jollei hän sanonut sitä Mungoksi.
Kurt huomasi tulleensa sopivaan aikaan. Jussuf valitti, että hän oli saanut mukaansa vain verrattain vähän banaaneja. Hän ei ollut koskaan osannut kuvitella, että matka Borneon rannikolle kestäisi näin kauan. Mitä hän sitten antaisi Mungolle, kun tämä olisi syönyt viimeisenkin banaanin, mikä taas tapahtuisi hyvinkin pian.
Tähän huolestuneeseen kysymykseen Kurt vastasi rauhoittavasti:
— Kyllä me aina jotakin löydämme. Minäpä menen katsomaan, mitä ruokakomerossa on.
Kun hän sitten jonkin ajan kuluttua palasi, oli hänellä mukanaan kokonainen korillinen sellaisia ruokatavaroita, jotka ehkä sopisivat gorillalle. Purren ruokakomerossa oli nimittäin ollut suuri varasto sellaisia hedelmiä ja säilykkeitä, joista turkkilaiset ja muhamettilaiset pitävät. Muun ohella siellä oli ollut useita purkkeja säilöttyjä hedelmiä, joiden Kurt arveli maistuvan gorillalle yhtä hyvin kuin turkkilaisellekin. Kyllä ne ainakin tavallisille ihmisille olisivat kelvanneet.
Kurtille tarjoutui nyt etsimättä otollinen tilaisuus päästä gorillan ystävyyteen. Ei tarvitse sanoakaan, että hän käytti sitä hyväkseen, ja sen vuoksi hän olikin melko runsaasti tullannut purren säilykevarastoa. Tiesihän hän varsin hyvin, että lapset saa puolelleen tarjoamalla heille makeisia ja hedelmiä, ja nyt hän oli päättänyt koettaa samanlaista menettelytapaa gorillaan nähden.
Hän pisti kätensä koriin ja sai sieltä ensinnä kouraansa sokeroituja hedelmiä. Hän sijoitti saaliinsa tuhdolle, niin että Mungo hyvin ylettyi ottamaan sen ojentamalla vain kätensä. Niin Mungo tekikin tarkattuaan ensin valppaasti Kurtin puuhia. Se näet maisteli esille pantuja herkkuja. Tulos oli sekä tarjoajan että vastaanottajan kannalta mitä parhain.
Mutta Jussuf sen sijaan näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. Ehkäpä hän hämärästi aavisti, mikä tarkoitus pohjimmaltaan piili Kurtin anteliaisuuden takana. Siksi hän kahmaisi itse melkein puolet Kurtin tuhdolle sijoittamista herkuista, mutta samassa Mungo iski hänen ranteeseensa kiinni sellaisella voimalla, että hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kohta päästää, mitä hän oli ottanut. Seuraavassa tuokiossa herkut olivat Mungon suussa, ja Mungon murina varoitti uudistamasta äskeistä temppua.
Jo ensi yrityksellä Kurt oli siis osaksi saavuttanut tarkoituksensa. Katse, jonka gorilla loi häneen, kerjäsi lisää. Gorilla näytti kohta käsittäneen, että hänen täytyi olla hyvissä väleissä ihmiseen, jolta saa noin hyvää syötävää. Kurt taas puolestaan käsitti, että hänen täytyi menetellä hyvin varovaisesti sekä varoa millään tavalla loukkaamasta Jussufia. Sillä Jussufilta ei suinkaan puuttunut oveluutta eikä kekseliäisyyttä, ja siten ei voinut koskaan tietää, mihin hän saattoi joko yksin tai gorillansa kanssa ryhtyä.
— Olipa hyvä, että satuin löytämään jotakin sellaista, mikä kelpasi, sanoi Kurt sen vuoksi Jussufille. — Kun pääsemme maihin, saadaan kyllä kuinka paljon tahansa sellaista ruokaa, joka sopii hänelle paremmin. Sano vain minulle, milloin se tarvitsee lisää ruokaa.
Näin sanottuaan Kurt nyökkäsi ystävällisesti gorillalle ja sen isännälle, otti korin mukaansa ja poistui, aivan kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Tuskin hän kuitenkin oli kääntänyt selkänsä, kun hän kuuli takaansa kiljuntaa ja gorillan haukkumista. Vilkaistessaan taakseen hän näki, miten malaiji voimiensa takaa tempoi gorillan kaulahihnaa sekä hakkasi paksulla köydenpätkällä valittavaa eläintä päähän.
Tämän nähdessään Kurt oli vähällä rynnätä paikalle sekä vaatia malaijilta selitystä, mutta hän hillitsi itsensä. Hänen mieleensä johtui, että tuo ei suinkaan ollut oikea tapa päästä gorillan ystävyyteen, ja että Jussuf siten menettelemällä vain vihoitti gorillan, samalla kuin hänen valtansa eläimeen nähden väheni. Mahdollista oli myöskin, että muiden veneessä olijoiden vaara samassa suhteessa väheni, mikä kyllä oli tarpeellistakin, sillä heillä oli muutenkin aivan riittävästi ajattelemisen ja huolen aihetta.
Kaiken, mitä näin oli tapahtunut, Kurt kertoi yksityiskohtaisesti Patille mentyään tämän luokse perään. Pat oli nyt ryhtynyt ohjaamaan alusta, ja Willy laittoi purren keskiosassa ateriaa.
Mainittu urakka ei ensin ollut tuntunut Willystä erikoisen miellyttävältä, koska hänen mielestään tällaisessa purkissa ei voinut olla mitään herkkuja. Hänellä oli, kuten useimmilla hollantilaisilla, hyvä ruokahalu, mutta merellä siitä oli useinkin enemmän surua kuin iloa.
Willy oli kuitenkin arvannut väärin. Hän näet totesi kohta alussa, että purren ruokatavaravarasto oli sekä suuri että monipuolinen. Säilykepurkkeja oli hyllyillä rivittäin, ja niitä silmäillessään totesi heti, että Mustafa Yskub oli hankkinut itselleen Europasta hienoja tavaroita. Willyn kasvot loistivat onnesta, ja onnentunne vain lisääntyi, kun avasi purkin toisensa jälkeen ja haisteli niiden herkullista sisällystä.
— No, Willy, saatko sinä mitään toimeksi? Tuleeko pöytään parempaa kuin ne meriveden suolaamat lihapallerot ja kuivat kyljykset, joita saimme käsiimme Shanghaissa?
— Saatte kerrankin herkullista ruokaa, vastasi Willy tyytyväisesti röhisten. — Täällä on herkkuja, jotka...
— Höyrylaiva näkyvissä! huusi Kurt samassa. — Suuri höyrylaiva. Näyttää tulevan suoraan meitä kohti. Näyttää viheriää ja punaista valoa.
— Niinpä tosiaankin näyttää tulevan, myönsi Pat sekä tarttui kiikariin tarkastellakseen lähemmin laivaa, joka vielä oli melkoisen kaukana. Maston huipussa oleva lyhty oli varsin korkealla, mikä antoi aiheen otaksua, että laiva oli melko suuri. Monet valaistut hyttien ikkunat taas osoittivat, että kysymyksessä oli matkustajalaiva.
— Tuollaisia laivoja ei nähdä usein näillä vesillä, selitti Pat. — Toistaiseksi on tietysti vaikea sanoa, onko se menossa Borneolle, Mindanaoon tai Celebesille. Jotakin erinomaista täytyy olla kysymyksessä, sillä näillä vesillä näkee ainoastaan lastihöyrylaivoja taikka sitten purjealuksia. Mindorameri ei ole mikään matkustajien kulkuväylä. On parasta pitää sitä tarkoin silmällä, jotta voisimme ehkä saada selville, mihin se on menossa. On mahdollista, että se pyrkii hätäsatamaan suorittamaan joitakin korjauksia, ja silloin ovat Borneo sekä nimenomaan Marudulahti kaikkein lähinnä — sama paikka, mihin meidänkin on minun mielestäni poikettava kokoamaan voimia loppuponnistuksia varten. Kuka tietää, vaikka tuosta laivasta olisi meille vielä jonkin verran hyötyäkin. Ei sen ainakaan näytä tarvitsevan pelätä merirosvoja, mikäli ei...
— Mikäli ei — mitä? kysyi Kurt, kun Pat keskeytti.
— Mikäli se ei jo ole merirosvojen käsissä.
— Mutta sehän on suuri laiva, huomautti Kurt.
— Paljon suurempiakin ovat kiinalaiset merirosvot kaapanneet, varsinkin jos ovat saaneet haistaa, että laivan lasti on tavallista arvokkaampi. He menevät laivaan aivan tavallisina matkustajina, useimmiten kuleina, ja vasta merellä sopivassa kohdassa he näyttävät todelliset kyntensä — oikeat keltaisen lohikäärmeen kynnet. Useimmissa tapauksissa he saavat laivan tällä tavoin käsiinsä, ja hyvin usein käy niinkin, että noin vallattu laiva häviää ainaiseksi miehistöineen päivineen. Kun rosvot ovat ensin puhdistaneet kaiken, mikä heille suinkin kelpaa, niin itse laiva upotetaan mereen.
Pat tarkasteli jälleen outoa höyrylaivaa ja jatkoi sitten:
— Kaiken varalta luulen olevan viisainta, että emme itse sytytä mitään lyhtyjä, vaan pidämme sitä tarkemmin silmällä tuon laivan liikkeitä. En tiedä, mistä johtuu, mutta en voi saada päästäni ajatusta, että tuo laiva tuntuu jollakin tavalla epäilyttävältä, ja että kiinalaiset merirosvot sen yhteydessä palaavat mieleeni. Toivottavasti me silti selviämme. Muuten voivat näillä vesillä toimivat kiinalaiset, turkkilaiset ja malaijilaiset ottaa toisiaan kädestä, sillä heistä ei eno ole setäänsä parempi, mitä saaliinhimoon ja julmuuteen tulee. Onneksi sentään olemme päässeet rauhaan tuolta hullulta compradorilta Tsitshuangilta, joka oli hullaantunut meidän esimiehemme tyttäreen. Hän ei unohda, että sinä pelastit tytön, niin kauan kuin hän yleensä elää maan päällä. Tuskinpa koskaan ovat jotkut valkoihoiset olleet tekemisissä vaarallisemman kiinalaisen kanssa. Mutta maistakaammehan välillä, mitä hyvää Willy on löytänyt ruokavarastosta.
Willyn aikaansaannokset vaikuttivat, että seurue melkein tuli juhlatuulelle. Hollantilaiselle täytyi ainakin antaa se tunnustus, että hän kokkina oli kaikkein korkeinta luokkaa. Mutta vaikka ruoka maistuikin hyvältä, pitivät miehemme koko ajan myöskin silmällä epäilyttävän höyrylaivan liikkeitä. Se oli nyt jonkin verran kääntynyt, mistä päättäen se pyrki johonkin Borneon pohjoisrannikolle, mahdollisesti Marudulahteen, jota myöskin Kinibalulahdeksi sanotaan.
Ateriaa lopetellessaan ystävykset eivät vielä olleet lopullisesti päättäneet, mitä he tekisivät. Päättivätpä he mitä tahansa, liittyi sen toteuttamiseen aina myöskin vaaran mahdollisuus. Kuitenkaan ei tuntunut erikoisen houkuttelevalta uudelleen palata myrskyiselle Kiinan merelle. Sen sijaan olisi ehkä paljon parempi kiertää Borneon pohjoisen niemen ympäri. Tällöin jouduttaisiin keskelle pienten saarten muodostamaa ryhmää ja vähitellen voitaisiin jatkaa matkaa päämäärään. Mutta juuri mainitun niemen luona saattoi helposti joutua tekemisiin merirosvojen kanssa, ja näistä olisi ehkä vaikea selviytyä, varsinkin jos he hyökkäisivät suurella joukolla, kuten täkäläisten merirosvojen tiedettiin tavallisesti tekevän.
Äkkiä huudahti Pat, joka yhä vielä pureskeli herkullista kananpoikasta:
— Se pyrkii Marudulahteen ja sen vauhti on lisääntynyt. Sitä ajetaan epäilemättä takaa. Mahdollisesti on takaa-ajajana joku "japsi", joka yrittää pidättää sen.
— Siinä tapauksessa on ehkä meidänkin parasta karttaa tuota "japsia", virkkoi Kurt, joka muisti, miten tarkan kuulustelun japanilaisen vartioaluksen miehet olivat panneet toimeen Formosan salmessa.
— Mutta mehän emme myöskään tiedä, millainen laiva tuo edelläkulkija on ja millaisissa asioissa se liikkuu, muistutti Pat. — Ehkäpä se vuorostaan kernaasti haluaisi nuuskia meitä. Mutta olkoon! Niin kauan kuin on pimeä, ei meidän tarvitse pelätä toista paremmin kuin toistakaan, jolleivät ne vain ala käyttää valonheittäjiä.
— Tiedättekö, mitä minä ajattelen? puuttui Willy keskusteluun, jota hän oli tarkkaavaisesti seurannut. — Minä uskon, että meidän on parasta olla menemättä tuohon lahteen. Siellä saatamme kohdata sellaista, mikä on pahempaa kuin sekä "japsit" että kiinalaiset.
— Mitä sitten?
— Ihmissyöjiä tietystikin! Pääkallonpyydystäjiä! Juuri näillä tienoillahan niillä kuuluu olevan oikein päämajansa, ja jos hyvin käy, saamme me niskaamme lukemattoman lauman. Luin kerrankin eräästä parkista, joka oli tulossa Singaporesta ja menossa Sarawakiin...
— Sinä luet aivan liian paljon ja siksi oletkin melkein kaistapää, keskeytti Pat. — Mutta tässä on tosi kysymyksessä. Lahti on laaja. Varmasti löydämme jonkin poukaman, jossa voimme rauhassa laskea ankkurin. Tarvitsemme nimittäin jokainen vuorokauden levon kootaksemme voimia viimeiseen ponnistukseen. Niin että minä ehdotan, että hakisimme käsiimme tuollaisen turvallisen sataman.
— Mutta mitä meidän on tehtävä Jussufille? kysyi Willy kuiskaten, vaikka keulassa tähystämässä oleva malaiji ei varmasti kuullut sanaakaan kolmen valkoihoisen keskustelusta. — Todennäköisesti hän yrittää livistää sekä ottaa gorillan mukaansa, mikäli hän nyt tyytyy niin vähään.
Willy oli tosiaankin oikeassa. Hänen sanojaan kannatti ajatella.. He eivät kylläkään tietäneet, missä määrin Jussuf tunsi juuri tämän osan Borneon suurta saarta. Mutta jos hän tapasi heimolaisiaan tai sellaisia alkuasukkaita, joiden kanssa hän saattoi ryhtyä yhteistoimintaan yksityisten tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja jotka hän voi houkutella avustajikseen lupaamalla heille runsaasti saalista, silloin he helposti joutuisivat pahaan pinteeseen, paljon pahempaan kuin Mustafa Yskubin merirosvokylässä. Lyhyesti sanoen oli olemassa vakava vaara, että puoleksi sivistynyt malaiji pystyi saamaan aikaan monenlaista haittaa. Siksi olisi ollut kevytmielistä olla välittämättä hänen läsnäolostaan sekä kohdella häntä kuin paljasta ilmaa.
— Mutta uskotko hänen tietävän, mihin me ohjaamme, jos me nyt päätämmekin pyrkiä tilapäiseen satamaan? kysyi Kurt Patilta.
— Villeillä on suorastaan ihmeellinen paikallisvaisto, aivan samoin kuin useilla eläimillä, vastasi tämä. — Tuntuu melkein siltä, kuin he kykenisivät ilmasta haistamaan, missä he milloinkin ovat. Heillä on omat merkkinsä, joihin valkoihoinen ei osaa kiinnittää minkäänlaista huomiota. Meidän on pidettävä häntä tarkoin silmällä. Ainakaan emme saa päästää häntä maihin.
— Entä gorilla?
— Sen suhteen on meneteltävä samalla tavalla. Tosin on kyllä luultavaa, että se ei lähde omin päin seikkailemaan. Jussuf lienee sitäpaitsi ryhtynyt kohtelemaan sitä kovin ankarasti.
— Aivan oikein. Hän ei voinut sietää, että minäkin ryhdyin syöttämään gorillaa, enkä antanut kaikkia herkkuja hänen haltuunsa, kertoi Kurt. — Luultavasti sain siten aikaan, että tuo peto jossakin määrin alkoi suhtautua minuun ystävällisesti. Ainakaan ei se mulkoile minuun niin vihamielisesti kuin aikaisemmin, ja siitä saattaa olla vielä hyötyä meille kaikille kolmelle, jos Jussuf alkaisi pullikoida toden teolla.
— Aivan oikein, sanoi Pat. — Eläimet ja lapset ovat aivan samanlaisia. Kummatkin voittaa parhaiten puolelleen tarjoamalla jotakin hyvää. Mutta katso tuonne! Mitä minä sanoinkaan? Siellä meillä nyt on "japsi"! Tykkivene oikein! Ja nyt sen valonheittäjä alkaa toimia.
— Maata edessä! huusi samassa Willy, joka oli tarkasti tähystänyt purren kulkusuuntaan.
Ilmoitus piti paikkansa. Mutta kysymyksessä ei ollut itse Borneon saaren rannikko. Näkyviin oli tullut, kuten Pat oli odottanutkin, pieni saari, joka sijaitsi Marudulahden suulla, jonkin verran itään.
Saari ilmestyi näkyviin mitä sopivimpaan aikaan. Pursi ohjattiin tiukasti maata kohti ja samalla päästiin suojaan tykkiveneen voimakkailta valonheittäjiltä. Siten oli tilanne pelastettu ainakin toistaiseksi. Samalla voitiin erinomaisen hyvin pitää silmällä lahden suuta, missä "japsin" valonheittäjät valaisivat jokaisen kohdan aivan yhtä hyvin kuin olisi ollut kirkas päivä. Hetken kuluttua tykkivene suuntasi keulansa suoraan salmen suuta kohti, ja merellä vallitsi samanlainen pimeys kuin ennenkin. Sankarimme saattoivat siten kaikessa rauhassa ryhtyä neuvottelemaan, mitä tämän jälkeen olisi tehtävä.
Pat esitti jälleen sellaisen mielipiteen, että olisi yritettävä kiertää Borneon pohjoisin niemi sekä sen jälkeen jatkettava pikkusaarten suojassa matkaa Bruneita kohti. Mutta tuskin tästä oli tehty päätös, kun japanilainen tykkivene valonheittäjineen ilmestyi uudelleen näyttämölle. Jopa se oli niin tunkeileva, että suuntasi kulkunsa suoraan kohti samaa pikku saarta, jonka lähettyvillä sankarimme olivat pursineen odottamassa tapahtumien kehitystä. Nähtävästi se ei ollutkaan huomannut höyrylaivaa, joka juuri sen edellä oli mennyt lahteen.
Nyt ystävämme alottivat jännittävän sokkosillaolon. Moottori pysäytettiin ja purjeiden avulla kuljettiin tiukasti pitkin rannikkoa pohjoiseen päin. Nopeus oli riittävän suuri, jotta pursi voi välttää joutumasta tykkiveneen valonheittäjien valokeilojen piiriin. Siten päästiin vähitellen saaren toiselle puolelle, mistä oli yritettävä toivottuun satamaan. Sinne päästiinkin vihdoin, ilman että japanilainen puuttui tapausten kulkuun, mutta tuskin tuntia ennen nyt monista syistä pelättyä auringonnousua.
Juuri auringon noustessa laskettiin ankkurit pienessä lahdenmutkassa, jossa oli vettä kohtuullisen syvältä, ja jonka loivasti kohoavia rantoja verhosi houkuttelevan rehevä troopillinen kasvullisuus. Lahdelman suu oli niin kapea, että suurelta lahdelta oli mahdoton nähdä sinne. Täydellä syyllä miehemme voivat katsoa olevansa turvassa yllätykseltä. Pat murahti tyytyväisesti kuten aina silloin, kun kaikki kävi hänen mielensä mukaan, sekä huudahti lyöden kämmenillään reisiinsä:
— Nyt, pojat, me olemme päässeet oikeaan paratiisiin! Täällä meidän on hyvä olla kuin piispan pappilassa sekä koota uusia voimia. Parhainta kaikista on, että olemme näinkin lähellä matkamme varsinaista määrää.
Samassa kuultiin Jussufin huudahtavan jotakin kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt. Seuraavassa hetkessä hän korotti ääntään ja kiljui täyttä kurkkua joitakin, yhtä käsittämättömiä sanoja. Luultavasti hän olisi jatkanut huutamistaan, mutta silloin Pat painoi hänet lähimmälle tuhdolle ja vaati uhkaavin elein häntä olemaan hiljaa.
Näin menetellessään Pat ei kuitenkaan ollut ottanut gorillaa mukaan laskuihin. Mutta Mungo nousi silmänräpäyksessä, ja hänen toinen suuri etukäpälänsä heilui jo uhkaavasti Patin pään yläpuolella. On vaikea sanoa, mitä olisi mahtanut tapahtua, jollei Kurt olisi samassa tarttunut gorillan kaulahihnaan. Ponnistaen kaikki voimansa Kurt nykäisi äkkiä ja Mungo horjahti taaksepäin. Willy, joka saattoi olla hyvinkin vikkelä, jos hän vain tahtoi, pujotti kädenkäänteessä vahvan köyden gorillan keskiruumiin ympärille sekä sitoi köyden toisen pään purren mastoon.
Kaikki kävi paljon nopeammin kuin mitä sen kertomiseen on mennyt aikaa. Että kolme miestä voi toimia näin nopeasti ja yhteisymmärryksessä, osoittaa jo, että kaikki voivat vaarallisissakin tilanteissa säilyttää malttinsa sekä osasivat toimia oikealla hetkellä.
Kurt täydensi työn kaivamalla taskustaan kourallisen samoja herkkuja, joita hän aikaisemminkin oli syöttänyt gorillalle, ja jotka Mungo nytkin mielihyvin pisti suuhunsa. Toiselta puolen oli tästä seurauksena, että Mungon isäntä loi entistä raivokkaampia katseita sekä Mungoon että kolmeen valkoihoiseen, varsinkin Kurtiin. Hän huomasi, että Mungo oli joutunut makeishimonsa uhriksi, ja että hän ei enää voinut luottaa siihen.
Jokainen saattoi selvästi huomata malaijista, että hän ei aikonut enää kauan mukautua niihin olosuhteisiin, joihin hän tahtomattaan oli joutunut. Asiat eivät olleet kehittyneet hänen suunnittelemallaan tavalla — että nimittäin nämä kolme valkoista miestä olisivat ainoastaan välikappaleina häntä pelastettaessa. Mutta toistaiseksi hänellä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin alistua sekä odottaa aikaa parempaa. Luotuaan kaipaavan katseen läheiselle rannalle hän vaipui kokoon veneen pohjalle, sulki silmänsä ja makasi aivan liikkumattomana, aivan kuin hän olisi äkkiä vaipunut uneen.
Hetkeä myöhemmin, kun miehet olivat sijoittaneet paikoilleen joukon purjehduksen aikana sinne tänne hajaantuneita kapineita sekä muutenkin siistineet venettä, ehdotti Pat, että jonkun sittenkin pitäisi mennä maihin. Korkealta vuorenhuipulta, joka näkyi läheisten palmulehtojen takaa, voisi hyvin saada käsityksen ympäröivästä seudusta, mutta varsinkin lahdesta ja sen rannoista. Ehkäpä myöskin voitaisiin hankkia hiukan tuoretta riistaa ja hedelmiä sekä ennen kaikkea raikasta vettä. Purressa oli hieno kanootti, mutta se ei voinut kantaa kuin yhden miehen kerrallaan.
Willy kehoitti hartaasti luopumaan kaikista maihinmenoyrityksistä. Rannalla voi jo koko joukko ihmissyöjiä olla väijyksissä. Hänen oma päänsä ainakin, arveli hän, oli eniten turvassa siellä, missä hän nyt oli. Lisäksi häntä tarvittiin purressa pitämässä silmällä sekä malaijia että gorillaa. Jos hän sen sijaan saisi määrätä, niin mainitut kaksi olisi lähetettävä maihin ensi tilassa, sillä heidän seuransa oli kaikkea muuta kuin viihdyttävää. Sellainen ratkaisu olisi kaikkien asianomaisten kannalta paras. Ja he voisivat kevein mielin lähteä jatkamaan matkaansa, kun he tiesivät, että matkaa ei enää ollut kovin paljon jäljellä.
— Voit olla aivan rauhallinen, selitti Pat. — Maaravuksi sinä et tällä seudulla sovi ensinkään. Mutta kun me emme oman mukavuutemme ja turvallisuutemme vuoksi voi liioin päästää maihin malaijia ja hänen gorillaansa, niin saatte Kurt ja sinä paimentaa heitä parhaanne mukaan sillä välin, kuin minä teen pienen tiedustelumatkan. Hyvästi siis vähäksi aikaa! Ennen pitkää te näette minut jälleen.
Pat pisti taskuihinsa pari revolveria tarkastettuaan ensin, että ne olivat kunnossa. Vyötäisilleen hän köytti pitkän, ohuen ja kestävän nuoran sekä otti edelleen mukaansa suuren vihellyspillin, jota hän oli käyttänyt vuosikausia ollessaan konsuli Willnerin varastonhoitajana Keltaisen virran suulla sijaitsevalla Ningpon saarella.
— Saatte kuulla tämän äänen, jos jotakin sattuisi, sanoi hän. — Antakaa nyt tänne niin pitkä köysi, että se ulottuu rantaan. Kiinnitämme sen toisen pään tänne alukseen ja toisen pään kiinnitän minä maihin. Siten kanootti on lauttana, jota me kaikki kolme voimme käyttää. Ja sitten minä sanon näkemiin vähäksi aikaa.
Jussuf oli jälleen noussut istumaan. Vielä innokkaammin kuin Kurt ja Willy seurasi hän katseillaan maihin lähteneen Patin puuhia. Hänen huulensa liikkuivat, aivan kuin hän olisi aikonut sanoa jotakin, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Kun Pat sitten pääsi maihin ja katosi palmulehtoon, jäi hän pitkäksi aikaa tuijottamaan siihen paikkaan, missä Pat oli viimeksi näkynyt. Hänen aivoissaan ei tällä hetkellä varmaan liikkunut mitään ystävällisiä ajatuksia eikä hän liioin liene toivonut menestystä maihin lähteneelle paremmin kuin niillekään, jotka olivat jääneet purteen hänen kanssaan ja estivät häntä toteuttamasta salaisia suunnitelmiaan.
Toistaiseksi hän kuitenkin pysyi rauhallisena. Eipä hän edes vilkaissut gorillaan, joka — tietysti pitkän merimatkan uuvuttamana — oli vaipunut sikeään uneen. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja paahtoi yhä suuremmalla voimalla. Huomasi kyllä, että oltiin lähellä päiväntasaajaa. Pitkään aikaan oli vaikea hengittää. Vain vaivoin onnistui Kurtin saada Willy luopumaan juomasta kaikkea vettä. Tuskin voi liikuttaa kättään tai jalkaansa. Lahden vesi oli kuin sulatettua lyijyä. Kumpikin valkoihoinen oli yltäpäältä hiessä, ja Kurtista tuntui, että hänen ruumiinsa oli hajoamaisillaan. Hän oli vähällä pyörtyä, mutta silloin tapahtui jotakin...
Etäältä kuului äkkiä rummun kumeaa pärinää. Jussuf hypähti samassa seisomaan. Hän päästi villin karjaisun. Mutta samassa Willyn oikea nyrkki osui hänen niskaansa, ja hän kaatui kuin säkki.
— Mitä se oli? kysyi Kurt.
— Kuolemanrumpu, vastasi Willy, jonka ruumis kauttaaltaan värisi. — Olen kuullut kuolemanrumpujen pärinää aikaisemmin — ollessani Uuden Guinean edustalla, kuten teille kerroin. Se merkitsee, että ihmissyöjät ovat saartaneet jonkun tai joitakuita vihollisiaan, ehkä yöllä näkemästämme höyrylaivasta maihin tulleita ihmisiä tai ehkä ystävämme Patin, joka äsken lähti maihin. Kuule, kuule! Tuo merkitsee, että päitä pian putoilee... Mitä minä sanoinkaan? Nyt me olemme kaikki liisterissä!
Tilanne oli tosiaankin aika tavalla uhkaava, jos pääkallonpyydystäjät todellakin olivat liikkeellä. Pahimmassa pulassa oli tietysti Pat, joka äsken oli lähtenyt maihin. Kukaan ei voinut tietää, kuinka kauaksi hän oli ehtinyt. Jos hän olisi joutunut ahdinkoon, olisi hänellä toki pitänyt olla aikaa ampua sekä puhaltaa voimakkaaseen vihellyspilliinsä, mutta kumpaakaan ääntä ei kuulunut. Kuului vain synkkää, kumeaa, pelottavaa rummunpärinää, joka milloin kasvoi ja läheni, milloin taas loittoni ja heikkeni hiljaiseksi jyminäksi.
— Mitä meidän on tehtävä? kysyi Willy.
— Tietystikin pelastettava hänet, vastasi Kurt siekailematta.
— Aivan niin, aivan niin! Mutta miten? Ja mitä meidän on tehtävä malaijille ja gorillalle?
Jussuf oli jälleen alkanut liikkua. Kaikesta päättäen hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että hänellä ei ollut enää mitään pelättävänä, jos hän vain pääsisi maihin. Rannan lehdoissa oli hänen heimolaisiaan, ystäviä, jotka kohta olisivat kaikki valmiit auttamaan häntä, kotiin pitkän poissaolon jälkeen palaajaa. Tieto, että samalla olisi tilaisuus saada pari uutta kalloa epäjumalten temppelien koristeiksi, vain lisäsi heidän intoaan.
Kurt aavisti kyllä kaiken tämän. Samoin hän oli selvillä, että heidän ensimäisenä tehtävänään oli saattaa malaiji vahingottomaksi, vaikka he olivatkin hänelle paljosta kiitollisuudenvelassa. Nyt oli tilanne kuitenkin kokonaan toinen kuin aikaisemmin. He olivat koko ajan olleet malaijille vain tämän tarvitsemia välikappaleita. Kun hän ei heitä enää tarvinnut, voi hän uhrata heidät kotimaansa tavan mukaan, uhrata ilomielin ja mitään tunnonvaivoja tuntematta.
Tässä täytyi panna kova kovaa, viekkaus viekkautta vastaan. Suurin vaara olisi toistaiseksi Jussufin maihinpääsy. Oli parasta sitoa hänet samalla tavoin kuin Mungokin.
Samassa tapahtui kuitenkin jotakin, joka teki kaikki tällaiset suunnitelmat täydellisesti tyhjiksi.
Kaikki tapahtui salaman nopeudella. Ennen kuin Kurt ja Willy olivat ehtineet aavistaakaan, oli Jussuf hypännyt mereen.
Hän hävisi veden alle kuin kivi, Willy, joka hyökkäsi aluksen partaalle revolveri valmiina laukaistakseen kuulan pakenijaan, ei nähnyt hänestä vilahdustakaan. Luultavasti malaiji liikkui veden alla yhtä nopeasti kuin kala ja hän uisi varmasti maihin sellaisessa paikassa, missä hän tietäisi olevansa turvassa purressa olevien luodeilta.
Purtta ja siinä olevia uhkaava vaara oli tämän kautta suuressa määrin lisääntynyt. Pahaa ennusti myöskin kuolemanrumpujen äkillinen vaikeneminen. Vain silloin tällöin kuului yksinäinen lyönti, mutta sitten hiljeni kaikki.
Äkkiä rummut alkoivat jälleen päristä entistä voimakkaammin. Samalla iski purteen kokonainen nuoliparvi, ja on suorastaan ihme, että kukaan ei haavoittunut. Nuolet olivat sulkapyrstöisiä ja myrkytetyillä kärjillä varustettuja. Niiden ampumiseen malaijit eivät käytä jousta, vaan puhallusputkia, joita he osaavat käsitellä hämmästyttävän kätevästi.
Kurt ei tietänyt näistä seikoista enempää kuin mitä hän oli kuullut Willyn kertovan. Sen sijaan hän ajatteli sitä enemmän pikku kanoottia, jonka Pat oli kiinnittänyt rantaan. Se saattoi helposti joutua villien käsiin ja siksi se oli saatava purteen takaisin, varsinkin kun siitä ei enää voinut olla Patillekaan hyötyä. Mutta vaikka Kurt olisi kuinka repinyt ja temponut kanootin ohutta kiinnitysköyttä, ei kanootti vain päässyt irti.
Kurt heittäytyi veneeseen polvilleen ja koetti sijoittua niin, että hän oli suojassa rannalta tulevilta nuolilta. Willyä hän kehoitti menettelemään samoin, mutta sitä ennen heidän täytyi vahvistaa gorillan siteitä, sillä tämä oli alkanut jälleen osoittaa levottomuuden merkkejä.
Sitten Kurt tähtäsi tarkkaan kanoottia maissa pitelevään nuoraan ja laukaisi. Se oli todellinen mestarilaukaus, sillä nuora katkesi poikki, ja kanootti lähti liikkeelle purtta kohti, kun Willy alkoi kiskoa köydestä. Samassa joukko villejä ryntäsi rannalle, ja uusi nuoliparvi lensi alusta kohti. Muuan näistä nuolista oli vähällä osua Kurtiin, sillä sen varsi pyyhkäsi hänen oikeaa korvaansa.
— Nosta ankkuri, mutta varovasti! komensi hän Willyä. — Ja sitten moottori käyntiin! Me lähdemme liikkeelle.
— Mutta entä Pat?
— Meidän täytyy myöhemmin laskea maihin jossakin sopivassa paikassa ja ryhtyä etsimään häntä. Täällä meidät tietysti...
Kurt vaikeni äkkiä. Kiikarilla hän oli rannalla nähnyt jotakin, mikä sai hänet suuresti kummastumaan. Rannalla olevien villien joukossa, jotka yhä koettivat saada myrkkynuoliaan osumaan aluksessa oleviin, näki hän nimittäin joukon kiinalaisia, juuri samanlaisia kiinalaisia, joita hän Kiinassa ollessaan oli joka päivä nähnyt joukoittain. Mutta täällä olivat keltaisen lohikäärmeen kynnet selvästikin leikatut. Kaikki nuo rannalla olevat vinosilmäiset palmikkoniekat olivat ihmissyöjien avuttomia vankeja. Heillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä hengissä pois saarelta.
Kiihtyvällä nopeudella pursi lähti kauniista, mutta kaikkea muuta kuin rauhallisesta satamastaan. Sen keula suunnattiin avarammille vesille ja se loittoni jatkuvasti rannasta, sillä välin kuin villit rannalla karjuivat sotahuutojaan ja lähettivät myrkyllisiä nuoliaan sen jälkeen toisten tanssiessa hurjasti vangiksi joutuneiden kiinalaisten ympärillä, joiden joukossa Kurt ei kuitenkaan saattanut huomata kadoksiin joutunutta ystäväänsä.
Päivän viimeiset tunnit kuluivat hyvin nopeasti suuren jännityksen vallitessa. Kurt ja Willy pysyttelivät pursineen verrattain lähellä rantaa, turvallisen välimatkan päässä, mutta tähystelivätpä he kuinka paljon ja mille suunnalle tahansa, eivät he nähneet vilahdustakaan kadonneesta toveristaan. Ei liioin kuulunut mitään laukausta eikä Patin vihellyspillin ääntä, vaikka Pat nimenomaan oli luvannut viheltää, jos jotakin sattuisi.
Aurinko oli jälleen laskemaisillaan. Tropiikin lyhyt hämärä lumoavine värivaihteluineen oli jo alkanut. Pursi risteili moottorin hiljaisesti käydessä umpimähkään rannikon lähettyvillä. Pian olisi pilkkosen pimeä, ja silloin olisi täysin mahdoton nähdä, mitä rannalla tapahtui. Ei liioin voinut ajatella maihinnousua kadonneen löytämiseksi. Jos Pat tosiaankin vielä eli, odotti hän kyllä, että hänen ystävänsä tulisivat häntä auttamaan, mutta näiden oli mahdoton keksiä, millä tavalla tämä avustaminen tapahtuisi.
Mutta mitä tuo oli? Pimeästä kuului ikään kuin airojen hiljaista loisketta. Ja sitten kuului hiljaisena kuiskauksena:
— Halloo!
Kurt pysäytti moottorin voidakseen kuulla paremmin. Nyt kuuluikin aivan selvästi ja aivan läheltä:
— Halloo, halloo! Kurt ja Willy! Täällä on Pat, joka tuo ystävän mukanaan.
Tämähän oli jotakin aivan ihmeellistä! Mistä Pat oli saanut käsiinsä veneen ja kuka hänen ystävänsä sitten mahtoi olla? He olivat siis koko ajan pitäneet purtta silmällä, mutta eivät olleet lähteneet liikkeelle ennen kuin vasta pimeän tultua.
Vene laski pian purren viereen. Se oli pienoinen laivavene ja oli, kuten pian selvisi, lähtöisin samasta höyrylaivasta, jonka ystävykset olivat edellisenä iltana nähneet menevän Marudulahteen. Mies, joka Patin mukana oli veneessä, oli saman höyrylaivan — "Tonkingin" — kapteeni. Joukko kiinalaisia merirosvoja, jotka rauhallisina matkustajina olivat Hainanin saarella sijaitsevassa Kingtshon satamassa nousseet laivaan, olivat yllättäneet kapteenin ja miehistön, mutta kapteenin oli viime hetkessä onnistunut piiloutua. Rosvot olivat vallanneet laivan ja kuljettaneet sen paikalle, missä se nyt oli ankkurissa. Ehkäpä oli mahdollista vallata se takaisin, kun suuri joukko kiinalaisia merirosvoja oli vuorostaan joutunut rannikolla ihmissyöjien vangeiksi. — Kurt ja Willy puolestaan saattoivat vahvistaa, että näin todella oli käynyt, sillä hehän olivat rannalla nähneet joukon kiinalaisia pääkallonpyydystäjien vankeina.
Tällä välin olivat Pat ja hänen vieraansa tietystikin nousseet purteen, ja täällä alkoi nyt yksityiskohtainen neuvottelu lähimmistä toimenpiteistä. "Tonkingin" päällikön, joka muuten oli kapteeni Pilot ja kotoisin Hullista, kehitellessä suunnitelmiaan, kuultiin gorillan kiukkuisesti haukkuvan. Gorilla oli muiden touhujen vuoksi kokonaan unohtunut, ja nyt täytyi kapteeni Pilotille selittää, mistä johtui, että se yleensä oli purressa. Selityksen kuultuaan kapteeni Pilot huudahti:
— Totisesti erinomainen löytö! Kun tuo peto otetaan avuksi, on "Tonking" ennen pitkää meidän käsissämme. Me annamme gorillan kiivetä laivaan ja se pelästyttää tietysti puolikuoliaiksi kaikki vartijoiksi jätetyt vinosilmät. Sitten on meidän vuoromme kiivetä laivaan, ja kunhan me vain pääsemme yhteyteen minun merimiesteni kanssa, niin loppu käy kuin tanssi. Jos herrat tulevat mukaan, saatte kyllä huomata, että ette ole tehneet sitä tyhjän vuoksi. Miten on? Ampuma-aseitahan teillä on? Hyvä! Päästäkää minut nyt peräsimeen ja sitten hiljaa eteenpäin!
Hetkistä myöhemmin "Tonkingin" kannella oleva merirosvovahti pysähdytti purren, joka oli ehtinyt aivan laivan viereen. Samassa hänet kuitenkin iski maahan gorilla, joka nälkäisenä ja kiukkuisena oli kiivennyt kannelle kohta, kun Kurt oli päästänyt sen irti köysistä. Aivan Mungon kintereillä kiipesivät laivaan Kurt, Pat, Willy ja kapteeni Pilot, jonka Pat oli aivan odottamatta kohdannut rannalla.
Mungo teki melkein yksinään lyhyessä ajassa puhdasta jälkeä. Jokainen kiinalainen aivan lamautui kauhusta sen nähdessään. Uskaltamatta yrittääkään vastarintaa rosvot katselivat, miten laivan englantilainen miehistö päästettiin pois lastiruumasta. Sitten sai Mungo niin paljon herkkuja kuin se vain tahtoi ahtaa suuhunsa. Myöskin laivan ryöstetyt matkustajat, jotka viimeisen vuorokauden olivat viettäneet kauhun vallassa, saivat takaisin vapautensa, kun taas rosvot, lukuunottamatta niitä, jotka olivat joutuneet ihmissyöjäin vangeiksi, vuorostaan teljettiin ruumaan.
"Tonking", joka oikeastaan oli matkalla Bataviaan, teki nyt mutkan ja poikkesi lähelle Bruneita — suuruutensa vuoksi se ei voinut saapua Brunein satamaan. Kirjallisen lupauksen runsaasta "pelastuspalkkiosta" höyrylaivan isännistön taholta voivat reippaat sankarimme näyttää uljaimpana voitonmerkkinään, kun heidän purtensa vihdoinkin liukui Brunein satamaan. Sellainen matka kuin heidän matkansa Pekingistä oli jo sinänsäkin — kaikista seikkailuista ja vaikeuksista puhumattakaan — melkein vertaansa vailla oleva urotyö. Sen tunnusti konsuli Willnerkin, kun hän nyt muiden ohella sai käsiinsä arvokkaan rautakirstunsa. Hän löi nuorta apulaistaan Kurtia olkapäälle ja huudahti:
— Kiitoksia! Sisältö on täysin kunnossa. Jos nyt tahdot jäädä tänne, Borneolle toimimaan minun liikkeeni osastopäällikkönä, niin tässä käteni. Ei sinulta täälläkään puutu seikkailuja. Saatpa nähdä, että sinun riuskalle gorillallesi jää tekemistä. Teitä kaikkia en voi muuta kuin kiittää siitä kelpo tavasta, millä teidän tälläkin kertaa on onnistunut pelastautua keltaisen lohikäärmeen aina tänne asti ulottuvista vaarallisista kynsistä. Te olette juuri sellaisia miehiä, joita minä tarvitsen. Iloitsen suuresti siitä, että saan vastaisuudessakin käyttää hyväkseni teidän arvokkaita palveluksianne. Tervetuloa ja vielä kerran minun lämpimät kiitokseni!
Siten päättyy tällä kertaa selostus niistä jännittävistä seikkailuista, joihin tuskin koulunpenkiltä päässyt Kurt Lagerberg kaukaisilla mailla ja vesillä joutui. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hyvin hänelle ja hänen kelpo ystävilleen. Onnellisesti päämääräänsä päästyään he kaikki uskoivat, että he nyt ainaiseksi olivat päässeet keltaisen lohikäärmeen kynsistä ja että heidän ei myöskään tarvitsisi enää joutua taistelemaan elämästä ja kuolemasta merirosvoja vastaan.
Mutta kuka tietää?
Borneolla toimiva suuren liikkeen osastopäällikkö ei suinkaan jouda laiskottelemaan. Eikä Kurt sitä tahtonutkaan. Siihen hän oli liian rehellinen ja liian toiminnanhaluinen. Ei sitä myöskään sallinut hänen sisunsa, aito pohjoismainen sisu.