[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFxYAUSXbopx4iAx0E_jHF4R9UGBI3aQAE0GXjXE1sxo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":20,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":20,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2779,"Keltaisen lohikäärmeen kynsissä","Kerfve, Axel",1863,1938,"2779-kerfve-axel-keltaisen-lohikaarmeen-kynsissa","2779__Kerfve_Axel__Keltaisen_lohikäärmeen_kynsissä","Seikkailuja Kiinassa ja Itä-Aasian vesillä","romaani",[],[],"fi",1928,39093,253465,true,null,[],[],[],"Nuori Kurt Lagerberg ja voimamies Pat O'Brien joutuvat pakenemaan Pekingin levottomuuksia ja suuntaavat kohti Borneota. Matka halki Itä-Aasian vesien on täynnä vaaroja, kuten kiinalaisia merirosvoja, hirmumyrskyjä ja salaperäisiä vihollisia. Seikkailu vie retkeläiset Shanghaista aina ihmissyöjien saarille saakka.","Axel Kerfven 'Keltaisen lohikäärmeen kynsissä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2779. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KELTAISEN LOHIKÄÄRMEEN KYNSISSÄ\n\nSeikkailuja Kiinassa ja Itä-Aasian vesillä\n\n\nKirj.\n\nAXEL KERFVE\n\n\nSuomentanut\n\nEdv. Ukkonen\n\n\n\nSeikkailukirjasto N:o 6\n\n\n\n\n\nPorissa,\nSatakunnan Kirjateollisuus Oy,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n    I. Matka Borneolle alkaa, mutta aluksi joudutaan kiinalaisten\n          rosvojen keskelle.\n   II. Seikkailuja Shanghaissa ja onnettomuutta ennustava kohtaus\n  III. Salaperäinen lentokone ja pelastava satama.\n   IV. Salaliitto Formosalla ja hieno kaappaus.\n    V. Taistelu hirmumyrskyä ja kuolemaa vastaan. Pat putoaa\n          mereen.\n   VI. Ihmissyöjien alus ja salaperäinen turkkilainen.\n  VII. Mustafa Yskub ohjaa retkeläiset salaperäiseen satamaan.\n VIII. Vaarallinen ansa.\n   IX. Gorilla ja malaijipalvelija.\n    X. Mungon mestarinäyte.\n   XI. Epätoivoinen yritys viimeisellä hetkellä.\n  XII. Kuolemarummut. Hieno tempaus. Vihdoinkin perillä.\n\n\n\n\nI luku.\n\nMatka Borneolle alkaa, mutta aluksi joudutaan kiinalaisten rosvojen\nkeskelle.\n\n\nSota oli mullistanut kaikki. Pekingissä ei enää ollut turvallista.\nNuori Kurt Lagerberg, joka ei vielä ollut täysi-ikäinen, mutta joka\nsiitä huolimatta oli ehtinyt kokea monta jännittävää seikkailua\nhajoamaisillaan olevassa Kiinan ikivanhassa valtakunnassa, luki\nhuolestunein ilmein sähkösanomaa, jonka hän juuri oli saanut Lontoosta,\nisännältään konsuli Charles Willneriltä. Tämä oli, samoin kuin Kurt\nitsekin, syntyään pohjoismaalainen, mutta siirtynyt jo vuosia sitten\nKaukoitään. Shanghaissa hän oli toiminut viimeksi kotimaansa konsulina\nja hoitanut suurta liikettään, mutta muuttanut Englantiin, kun\nliiketoiminta Kiinassa oli käynyt täysin mahdottomaksi.\n\nKurt Lagerbergin vieressä istui kookas, niinikään konsulin\npalveluksessa oleva mies, jonka tukka ohimoilla jo vivahti hiukan\nharmaaseen. Tämä mies oli muuan konsulin varastonhoitajia ja nimeltään\nPat O’Brien. Hän oli todellinen voimamies, joka oli ollut mukana\nepälukuisissa jännittävissä seikkailuissa sekä maalla että merellä,\nja jonka kanssa nuori Kurt Lagerbergkin oli ehtinyt kokemaan yhtä ja\ntoista.\n\n— No, nuori herra? kysyi Pat syvällä bassoäänellään. — Mitä konsuli\nsanoo?\n\n— Tässä on määräys, että meidän on lähdettävä Pekingistä, vastasi Kurt\nhitaasti.\n\n— Mihin meidän nyt on lähdettävä?\n\n— Borneolla olevaan Brunein satamaan.\n\n— Minulla oi ole mitään sitä vastaan, kunhan vain tietäisin, miten\npääsemme pois täältä.\n\n— Samaa minäkin sanon. Lähtipä mihin suuntaan tahansa, niin vastassa on\naina ryöstäviä ja murhaavia joukkoja.\n\n— Sinäpä sen sanoit! Ja kun kaikki tahtovat päästä käsiksi \"valkoisiin\npaholaisiin\", joiksi veljemme keltaihoiset meitä valkoisia ehkä enemmän\nkuvallisesti kuin kauniisti nimittävät! Eilenkin paistettiin kymmenen\nvalkoihoista elävinä Kaifongissa Keltaisen virran varrella, missä me\nitsekin sekä konsuli ja hänen tyttärensä jokin aika sitten töin tuskin\nselvisimme hengissä.\n\nMolemmat istuivat tuokion vaiti, mutta sitten virkkoi Kurt:\n\n— Mikäli olen kuullut, aikoo majuri Brown tänä iltana pienehkön\nmiesjoukon kanssa lähteä Pekingistä matkalle Shanghaihin liittyäkseen\nsinne saapuneisiin englantilaisiin joukkoihin. Emmekö voisi päästä\nlähtemään hänen mukanaan? Hänhän antoi meille arvokasta apuaan\nKeltaisella virralla ja hän on konsuli Willnerin hyvä ystävä.\n\n— Erinomainen ajatus! Minä ryhdyn heti pakkaamaan meidän tärkeimpiä\ntavaroitamme suureen rautakirstuun. Siihen panen myöskin rahat, jotka\neilen suurella vaivalla saimme kiinalaisilta. Kaikki on pian kunnossa,\neikä minulla ole mitään poislähtöä vastaan, sillä täällä käy maa\ntotisesti liian kuumaksi jalkojen alla. Mene kohta majurin puheille\nhänen virastoonsa ja sano hänelle, että jos hän ottaa meidät mukaansa,\nniin hän saa käytettävikseen kahdet selvät aivot sekä kaksi paria\nvoimakkaita nyrkkejä. Kuinka monta miestä luulet hänen ottavan mukaansa?\n\n— Noin viisikymmentä, luulisin.\n\n— Se riittääkin. Hevoset saamme pahimmassa tapauksessa ostaa itse.\nTai ainakin pari muulia, jos hevoset olisivat liian kalliita. Aseet\nmeillä on sekä runsaasti ammuksia. Olosuhteet voivat tuskin missään\nmuuallakaan olla sen pahemmat kuin täällä.\n\n— Siltä tosiaankin tuntuu. Peking on kuohumistilassa ja hyökkäystä\nodotetaan milloin tahansa. Majuri Brown ei voi muuta kuin noudattaa\nsaamaansa määräystä. Jos hän ottaa meidät mukaansa, olemme ennen yön\ntuloa jo hyvän matkan päässä.\n\n— Jos kohta saamme matkustaa tavaravaunussa. Mutta jos aiomme lähteä,\novat hetket kalliit. Minä ryhdyn kohta pakkaamaan.\n\nKurt Lagerberg lähti ja palasi puolen tunnin kuluttua. Hän näytti hyvin\ntyytyväiseltä sanoessaan kookkaalle ystävälleen, joka oli melkein\npäällään pystyssä suuressa rautakirstussa:\n\n— Kaikki on kunnossa! Tunnin kuluttua meidän on tavaroinamme oltava\nmajurin miesten luona. Majuri itsekin oli kovin iloinen päästessään\nlähtemään pois täältä. Kaupungissa on tuskin enää ketään muita\neuropalaisia. Useimmat ovat jo matkustaneet Shanghaihin, ja monet\naikovat jättää Kiinan kokonaan sekä matkustaa kotiin Europaan.\n\n— Kiitoksia paljon! huudahti O’Brien nauraen. — Minä kyllä lähden\nmieluummin Borneolle seurustelemaan sikäläisten ihmissyöjien ja\npääkallometsästäjien kanssa, villeistä orangutangeista, puujumalista\nja poppamiehistä puhumattakaan. Sillä jos ihminen kerran elää, pitää\nelämässä minun mielestäni olla _vauhtia_. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?\n\n— En ainakaan suostu polkemaan kivi- ja asfalttikatuja niin kauan, kuin\nolen nuori ja pystyn johonkin muuhun, myönsi Kurt. — Mutta miten me\nsaamme tuon kirstun junaan?\n\n— Tuon? Me ripustamme sen kahden aasin väliin, sillä rikshaa on\ntällaisessa sekamelskassa mahdoton saada. Ainoakaan kiinalainen ei\nnyt tee valkoihoisille mitään palveluksia, vaikka hän saisi maksun\npuhtaassa kullassa. Mutta minä järjestän kyllä sen asian. Toinen juttu\nsen sijaan on, miten järjestämme passikysymyksen. Puuttuisi vain, että\nmeidät vangittaisiin vakoojiksi epäiltyinä!\n\n— Katsohan tänne, sanoi Kurt, joka tavallisesti otti kaikki seikat\nhuomioon. — Sotilaspassit...\n\n— Eläköön! Silloin me selviydymme loistavasti. Onpa hyvä, että meidän\nei tarvitse jäädä tänne mätänemään. Käyhän käsiksi!\n\nJa niin kävi, että he ajoissa — vaikka tosin viime hetkellä — ehtivät\nliittymään englantilaisen majuri Brownin johtamaan sotilasosastoon,\njonka riveihin heidätkin sijoitettiin jonkinlaisina alokkaina,\n\"monneina\", ja ennen pitkää oli joukko matkalla kohti uusia\nseikkailuja. Kaikki olivat iloisia päästessään lähtemään pois Kiinasta,\njossa valkoihoisilla ei enää ollut paljon mitään tekemistä. Kurt ja\nhänen kookas ystävänsä ainakin olivat sitä mieltä, että kiinalaiset\nsaivat heidän puolestaan tapella niin kauan kuin jaksoivat.\n\nBorneo taas oli heille kummallekin jotakin uutta. Sekä Kurt että\nO’Brien olivat perin tyytyväisiä päästessään lähtemään sinne. Ja\nkonsuli Willner saisi nähdä, että hän voi luottaa apulaisiinsa yhtä\nlujasti kuin tähänkin asti.\n\nAsemalla oli kuvaamaton vilske ja vilinä. Juna oli aivan tupaten\ntäynnä. Siinä oli kunnollisia lähetyssaarnaajia sekä kaikkiin\nkansakuntiin kuuluvia seikkailijoita, mutta ei ainoatakaan kiinalaista.\nJa järjestyksestä huolehtivat englantilaiset sotilaat.\n\n— Tämähän tuntuu menevän hienosti, sanoi Pat O’Brien — entinen\nmerimies, joka oli toisenkin kerran joutunut taistelemaan Kiinan ja\nIntian vesillä merirosvoja vastaan. — Mutta kylläpä olemme joutuneet\nsekalaiseen seuraan. Tässä junassa on mukana viimeinenkin pohjamuta\nväkeä, joka ei enää voi tulla toimeen täällä eikä Europassa liioin.\nPidä heitä silmällä sillä välin kuin minä otan pienet nokkaunet istuen\ntuossa kirstulla. Herätä minut sitten, jos sattuu jotakin erikoista!\n\nHän nojautui niin mukavaan asentoon kuin saattoi tavaravaunun\njonkin verran viileätä peltiseinää vastaan ja loi vielä viimeisen\nsilmäyksen toisten matkustajien kirjavaan rykelmään. Joukko oli\ntodellakin kirjava. Toiset makasivat lattialla, toiset istuivat,\nkolmannet seisoivat. Joka taholla tupruava tupakansavu sekä likaisista\nvaatteista leviävä haju saivat aikaan, että ilma vaunussa kävi\nmelkein mahdottomaksi hengittää. Mutta Pat O’Brien oli pian siirtynyt\nunten maailmaan, joka tuskin oli tällä kertaa sen ihmeellisempi kuin\ntodellinenkaan maailma, missä ei koskaan saattanut aavistaa, mitä\nseuraava hetki toisi tullessaan.\n\nKurt oli istuutunut lattialle rautakirstun viereen ja hän oli saanut\nnaapurikseen invaliidin, joka oli haavoittunut jokin aika sitten ja\noli nyt matkalla kotimaahan. Hän kertoi yhtä ja toista elämyksistään\nja sanoi saaneensa sellaisen käsityksen, että kiinalaiset olivat mitä\njulminta joukkoa, milloin heitä oli riittävän paljon, mutta että he\nmuuten olivat arkoja raukkoja. Nyt hän pelkäsi eniten rosvolaumojen\nhyökkäystä rautatietä vastaan. Jos rata rikottaisiin, oli jokaisen\nparasta ajatella viimeisiä terveisiä kotiin.\n\nTulevaisuuden toiveet eivät siis olleet erikoisen lupaavat. Täytyi vain\ntyynesti odottaa, mitä tuleman piti. Jollei heillä olisi ollut mukanaan\nsuurta rautakirstua, joka sisälsi konsulille kuuluvia varoja sekä\ntärkeitä asiapapereita, olisivat he voineet liikkua paljon mukavammin.\nMutta nyt heidän täytyi ajatella muutakin kuin omaa turvallisuuttaan.\nHeidän oli yritettävä saattaa loppuun asti tehtävä, jonka he olivat\nottaneet suorittaakseen. Ja kunhan he pääsisivät rannikolle, ei vaara\nenglantilaisten ja heidän laivojensa tykkien suojassa enää olisi niin\nsuuri.\n\nKurtin täytyi vihdoin nousta seisomaan, jotta hänkin ei vaipuisi uneen.\nSamassa junan vauhti äkkiä hiljeni ja se pysähtyi kokonaan.\n\nMitä nyt oli tekeillä?\n\nTuon kysymyksen saattoi lukea kaikkien vaunussa olevien kasvoilta.\nMutta kukaan ei voinut antaa tyydyttävää vastausta. Kaikki kyllä\nkäsittävät kohta, että jotakin oli hullusti. Junan ei pitänyt\npysähtyä millekään väliasemalle eikä siihen liioin voitu ottaa lisää\nmatkustajia, koska kaikki vaunut olivat täynnä. Mutta ei liioin voitu\nolla perilläkään. Pekingistä Shanghaihin on nimittäin linnuntietä noin\n1.000 kilometriä, ja tämän matkan kulkeminen vie aikaa, vaikka junan\nnopeus olikin kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa.\n\nIhmettelyä ja jännitystä kesti vain muutamia sekunteja. Sitten kuului\nankara räjähdys ja maa vavahteli aivan kuin maanjäristyksessä.\n\nPian sen jälkeen selvisi, mistä oli kysymys. Luotettavien\ntiedustelijoiden ja uskollisen ratavartijan ansiosta oli juna\nonnistuttu pysähdyttää ajoissa. Rata oli räjäytetty rikki!\nMahdollisuudet matkan jatkamiseen rautateitse olivat siis toistaiseksi\nolemattomat.\n\nO’Brien, jonka ankara pamaus oli herättänyt, nousi kohta seisomaan. Hän\noli kohta selvillä tilanteesta ja sanoi maailman rauhallisimmin ilmein:\n\n— Sellaista on sota! Onpa edes hyvä, että pääsimme jonkin matkaa\neteenpäin. Mutta mitä tiedämme tulevista tapahtumista? Mahtavatko nuo\nroikaleet tehdä lisäksi hyökkäyksen junaa vastaan? Ja miten silloin käy\nkonsulin kallisarvoisen kirstun?\n\nKesken kaiken täytyi Kurtin nauraa. Vain kirstua ajatteli tuo\nuskollinen palvelija ja toveri. Omalle kohtalolleen ei häneltä\nriittänyt ajatustakaan.\n\n— Kirstulla ei ole erikoista hätää, sanoi Kurt hymyillen, sillä se\nkestää kuulia paremmin kuin me. Mutta meidän puolestamme täytyy tehdä\nvoitavamme sekä itsemme että kirstun pelastamiseksi. Toistaiseksi on\nmajurin asia määrätä, mitä meidän on tehtävä, mutta onhan hauskaa\npäästä välillä hengittämään hiukan raitista ilmaa, sillä täällä on niin\nvähän happea, että siitä ei riitä toiseenkaan sieraimeen.\n\nVaunun ovet tai paremminkin sanoen veräjät temmattiin äkkiä\nselkoselälleen. Muuan aliupseeri komensi, että vaunusta tuli lähteä\nkaikkien niiden, jotka eivät halunneet palata samaa tietä takaisin\nPekingiin — toisin sanoen kaikkien siviilihenkilöiden.\n\n— No, meitä ei ainakaan lueta siihen ryhmään, sanoi O'Brien reippaasti\nja tarttui tukevimmalla otteellaan kirstun toiseen kädensijaan. — Käy\nkiinni, nuori mies! Tämä kirstu kelpaa jollei muuhun niin ainakin\nrintavarustukseksi, jos meitä aletaan ampua.\n\nMajuri Brown oli jo kerännyt ympärilleen varsinaiset sotilaansa.\nMuuan aliupseeri sai hoitoonsa alokkaat, siis myöskin Kurtin ja hänen\nystävänsä. Kirstu sijoitettiin paareille ja niillä oli tilaa myöskin\nedellämainitulle invalidille, jolla oli vain toinen jalka jäljellä.\nO'Brien, Kurt ja vielä pari muuta miestä ryhtyivät kantamaan paareja\nseuraten jälkijoukkoa, joka kuljetti mukanaan muun ohella paria\nhyvää tykkiä ja ammuslaatikoita. Näkyipä mukana olevan joitakin\nkäsikranaattejakin.\n\n— Hienoja kapineita, sanoi O’Brien muhoillen tyytyväisesti, jos ne\nvain tarjoillaan kunnollisesti ja oikeaan aikaan. Olen todennut sen\ntaistellessani kiinalaisia merirosvoja vastaan Formosan salmessa, kuten\nehkä olen jo sinulle kertonut. Mutta kyllä ne ovat kyllin herkullisia\nmaarapujenkin nautittaviksi. Saamme kai piankin nähdä, mihin ne\nkelpaavat.\n\nNo, mitään ampumista ei kuitenkaan kuulunut, ei ainakaan toistaiseksi.\nSen sijaan oli edessä pari vuorokautta kestävä vaivaloinen marssi,\njonka kestäessä vain tuolloin tällöin pysähdyttiin vähäksi aikaa\nlevähtämään. Kolmantena aamuna tiedustelupartio sitten ilmoitti, että\nsuuri kiinalaisjoukko oli havaittu Intshufun läheisyydessä ja että\ntoinen samanlainen oli leirissä muutaman mailin päässä edellisestä\nvalmiina lähtemään liikkeelle. Tiedustelijat eivät olleet saaneet\nselville, olivatko viimemainitut edellisten vihollisia, eikä sitäkään,\nmihin taistelevaan ryhmään kumpikin joukko kuului.\n\nTilanne oli joka tapauksessa pulmallinen. Perinpohjaisen pohdinnan sekä\nkarttojen tutkistelun jälkeen majuri Brown päätti pyrkiä joukkoineen\nmahdollisimman pian Intshufuhun, johon oli sijoitettu pieni joukko\nenglantilaisia sotilaita siellä olevien valkoihoisten suojaksi.\n\nIntshufun kaupunkiin päästiin illan hämärtyessä. Sekä ihmiset että\neläimet olivat lopen uupuneita. Parin mailin päässä kaupungista, jota\nkiinalaisten kaupunkien tapaan ympäröi muuri, ja jossa oli varsin\nsiisti europalaisten asuma kaupunginosa, tultiin ensimäisen kerran\ntekemisiin kiinalaisten kanssa. Sotilaiden onnistui näet saada vangiksi\njommankumman kiinalaisjoukon tiedustelija, tyypillinen rosvo. Rosvoilla\nnäet oli näihin aikoihin todelliset herrainpäivät ja he olivat valmiit\naina sen palvelukseen, joka maksoi enimmän.\n\nRosvoa kuulusteltaessa kävi selville, että kiinalaisten johtajana oli\npahamaineinen rosvopäällikkö, jonka sekä kiinalaiset että valkoihoiset\ntunsivat \"Keltaisen Paholaisen\" nimellä, ja joka oli tunnettu siitä,\nettä hän ei antanut mitään armoa niille, jotka olivat joutuneet\nhänen käsiinsä. Rosvo oli omasta puolestaan varma, että \"Keltainen\nPaholainen\" valmisteli hyökkäystä Intshufuta vastaan ja että ainoakaan\nkaupungissa oleva valkoihoinen ei jäisi henkiin.\n\nKaupunkiin päästyään majuri Brown ryhtyi neuvottelemaan kaupungissa\nolevien englantilaisten sotilaiden komentajan kanssa, mitä nyt oli\ntehtävä. Kaikki kaupungin portit pönkitettiin lujasti ja kaikkialle\nasetettiin aseistettuja vartijoita. Rosvoille päätettiin valmistaa\nmahdollisimman kirvelevä vastaanotto, mutta samanaikaisesti pyydettiin\nlangattoman lennättimen avulla apua lähimpänä olevilta englantilaisilta\njoukko-osastoilta.\n\n— Tämä alkaa näyttää pahemmalta kuin mitä olimme kuvitelleet, sanoi\nO’Brien Kurtille majapaikassa heidän saatuaan hiukan ruokaa ja\nasetuttuaan hetkeksi nauttimaan ansaittua lepoa. — Mutta kirstu on\nkuitenkin meidän mukanamme, emmekä aio siitä hellittääkään.\n\nMyöskin Kurtin mielestä tuntui hyvää tulevan liian paljon, vaikka hän\nrakastikin jännitystä ja seikkailuja. Että hänestä olosuhteiden pakosta\ntavallaan oli tullut englantilainen sotilas, vaikutti kyllä jonkin\nverran rauhoittavasti. Mutta toiselta puolen ei häntä suurestikaan\nmiellyttänyt ajatus joutua puolustamaan piiritettyä kaupunkia\ntaistelussa, jonka tulos näytti lievimmin sanoen epävarmalta.\n\nHän olisi varmasti tuntenut olonsa turvallisemmaksi, jos hän todella\nolisi ollut ihmissyöjien ja pääkallonmetsästäjien keskellä. Kiinan sota\nei hänessä herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa eikä hän tahtonut\nasettua toisen eikä toisen sotivan ryhmäkunnan puolelle. Ja nyt hän\nkuitenkin joutui, vieläpä sotilaana, mukaan yleiseen sekamelskaan.\n\nHän kertoi mielipiteistään myöskin ystävälleen Patille, mutta tämä\nvastasi:\n\n— Ihminen kestää paljon, ennen kuin hän lopullisesti sortuu. Ja on\njokseenkin yhdentekevää, kohtaako kuolemansa Englannin kuninkaallisen\narmeijan alokkaana tai tavallisena siviili-ihmisenä. Pääasia on, että\nme jollakin tavoin selviämme tästä ja saamme mukaamme konsulin kirstun.\n\nKirstu tuntui täyttävän O'Brienin ajatukset kokonaan. Hänen oma\nkohtalonsa huolestutti ilmeisesti häntä paljon vähemmän. Näyttipä\nmelkein siltä, kuin hän olisi ollut yksin tuon kirstun puolesta\nvalmis taistelemaan vaikkapa kokonaista armeijaa vastaan. Varmemmaksi\nvakuudeksi hän lisäsi vielä:\n\n— Borneolle ja Bruneihin meidän on se vietävä. Sellaisen määräyksen me\nolemme saaneet, ennen kuin jouduimme tähän sotkuun, ja...\n\n— Muureille joka mies! kuului äkkiä ovelta kiukkuinen komennus. —\nKeltaiset pirut ovat juuri ryhtyneet hyökkäykseen. Heidän lukumääränsä\nnousee ainakin tuhanteen, kun taas meitä on vain parisataa. Tännepäin!\n\nJa sitten hän kääntyi molempien \"monnien\" puoleen jatkaen hiukan\nhalveksivasti:\n\n— Seuratkaa tätä sotilasta 177! Saatte auttaa konekiväärin\nsyöttämisessä. Tästä saatte lisäksi pari käsikranaattia, mutta ne\non heitettävä oikein, eikä niitä saa heittää, ennen kuin tilanne on\ntodella vaarallinen... Huomio! Mars, mars!\n\nJa niin sitä lähdettiin täyttä vauhtia. Sotilaan 177 opastamana\nKurt ja hänen ystävänsä joutuivat muurille lähelle erästä kaupungin\nporttia. Siellä ammuttiin jo parhaillaan hyökkääjiä, jotka liioin\neivät kuuluneet säästävän kuulia eikä ruutia. Mutta lakkaamattoman\nkiväärien paukkeenkin voitti päälletunkeuvien rosvojoukkojen hurja ja\nverenhimoinen kiljunta.\n\nSillä kohtaa, mihin Kurt ja hänen irlantilainen ystävänsä oli\nsijoitettu, oli muuri kärsinyt jonkinlaisia vaurioita — nähtävästi\nkaupunki oli jo aikaisemmin ollut tekemisissä rosvojoukkojen kanssa.\nMuurin viereen oli kuljetettu suuret määrät hiekkaa ja kalkkia\nmuurilaastin tekemistä varten, ja samoin oli paikalle tuotu suuria\nkiviä, joista osa jo oli sijoitettu pahimpien halkeamien ja aukkojen\ntäytteeksi. Kuitenkaan ei muuria vielä oltu ehditty korjata. Jos siis\nhyökkääjillä olisi ollut käytettävissään keskikokoinen tykki, olisi\nheidän ollut helppo ampua muuriin riittävän suuri aukko ja sitten...\n\n— Tilaa! huusi muuan luutnantti. — Tykki tähtäysasentoon! Tähdätkää\ntarkkaan kohti noita lurjuksia, jotka parhaillaan kuljettavat\nhyökkäysportaita! — Tulta!\n\nKirkas salama, jota seurasi kova pamaus! Kaikki kävi kädenkäänteessä,\nja joka mies teki tehtävänsä täsmällisesti kuin kone. Muurin toiselta\npuolen kuului entistäkin voimakkaampi, tuhatääninen karjunta, ja sen\njälkeen seurasi kuolemanhiljaisuus.\n\n— Sepä osui hyvin, sanoi O’Brien sijoittaessaan laatikollisen uusia\nammuksia tykin viereen. Mutta samassa kuului tilannetta tarkastamaan\ntulleen majuri Brownin ääni:\n\n— Mitä tahansa teettekin, luutnantti, niin muistakaa säästää panoksia,\nsillä meillä on niitä vähän. On hyvä, jos ne jollakin tavoin saadaan\nriittämään yli yön. Vastakkaisella portilla oleva majuri Hotburn, joka\njoukkoineen on ollut täällä pari kuukautta, luottaa enemmän apuväen\ntuloon. Apuväkeä on nimittäin pyydetty radioteitse, mutta meidän\nasemamme ei ole vähään aikaan saanut minkäänlaista vastausta.\n\nMajuri aikoi lähteä jatkamaan tarkastuskierrostaan, kun Kurt, jonka\nkasvot jo olivat jonkin verran ruudinsavun mustaamat, astui rohkeasti\nesiin, iski kantapäät yhteen, kohotti oikean kätensä kunniantekoon\nlikaantuneen korkkikypärän reunalle ja lausui reippaasti:\n\n— Suokaa anteeksi, majuri!\n\n— Kas, nuori Lagerberghän siinä on, virkkoi majuri sydämellisesti.\n— Mitä teille kuuluu? Tämä taistelu tuli melko lailla odottamatta,\nja tilanne on ilmeisesti paljon vakavampi kuin silloin, kun yhdessä\ntaistelimme merirosvoja vastaan Keltaisen virran rannoilla. Oliko\nteillä jotakin -erikoista asiaa?\n\n— Suokaa anteeksi, herra majuri, mutta luulin kuulleeni teidän sanovan,\nettä meillä on vähänlaisesti ammuksia?\n\n— No, entä sitten? kuului majurin hiukan sotilaallisen karski vastaus,\njoka samalla ilmaisi kummastusta tavallisen yksinkertaisen \"monnin\"\nmoisen tunkeilevaisuuden johdosta.\n\nKurt ei kuitenkaan menettänyt malttiaan varsin vähällä. Hän katsoi\nkysyjää suoraan silmiin ja sanoi:\n\n— Mutta meillähän on _kalkkia... sammuttamatonta kalkkia!_\n\nMajuri sai aiheen näyttää vieläkin kummastuneemmalta ja samanaikaisesti\nhän kuuli luutnantin huutavan tykkimiehistölle:\n\n— Seis! Ei saa ampua vähään aikaan!\n\nHyökkäävä rosvojoukko, johon kuului Kiinan pahinta roskaväkeä, ja joka\nilmeisesti ei kuulunut mihinkään säännölliseen armeijaan, oli alkanut\njälleen karjua sotahuutojaan. Sitä johti muuan tuollainen itsetekoinen\n\"kenraali\", jollaiset Kiinassa ovat hyvin yleisiä ja jotka keräävät\nympärillensä kaikenlaista yhteiskunnan pohjasakkaa sekä kiertelevät\nnäin kokoonhaalittujen joukkioiden kanssa verottamassa kyliä ja\nkaupunkeja pistäen saaliit omaan taskuunsa. Nyt odotti Intshufun\nkaupunkia samanlainen kohtalo.\n\n— Nyt ne hyökkäävät! kuului huuto, ja samassa alkoivat konekiväärit\nrätistä syösten hyökkääjiä vastaan joukoittain murhaavia luoteja.\nMajuri Brown sai tärkeämpääkin ajateltavaa kuin kysymyksen, mitä nuori\nalokas mahtoi tarkoittaa. Hänen adjutanttinsa kiiruhti hänen luokseen\ntuoden viestin toiselta kaupunginportilta, ja sanitäärit ryhtyivät jo\nkantamaan pois kuolleita ja haavoittuneita.\n\nMajuri poistui paikalta kiiruhtaakseen toiselle portille neuvottelemaan\nmajuri Hotburnin kanssa, ja samassa muuan aliupseeri viittasi Kurtille.\nTämä sijoitettiin konekiväärin miehistöön ja niin hän joutui aivan\nkaupunginmuurin harjalle.\n\nAivan muurin ulkopuolella oleva hökkeli oli sytytetty tuleen. Sen\nvalossa Kurt saattoi nähdä, miten kiinalaiset laahasivat paikalle\njoukoittain risukimppuja, jotka heitettiin muurin ulkopuolella olevan\npiikkilankaesteen viereen. Risukasa kasvoi kasvamistaan ja uhkasi pian\nnousta piikkilankaestettä korkeammaksi.\n\nIhmettelevään kysymykseensä, mitä moinen menettely tarkoitti, sai\nhän vastauksen ystävältään O’Brieniltä, joka nyt oli ehtinyt hänen\nrinnalleen:\n\n— Rynnäkkö voi alkaa todenteolla millä hetkellä hyvänsä. Katsohan\ntuonne! Heillä on mukanaan suuret määrät rynnäkköportaita. Niiden\navulla he kiipeävät muurille notkeasti kuin marakatit. Puukot ja\ntuliaseet tekevät loput. Meidän heikot voimamme ja kurjat aseemme eivät\nriitä mihinkään.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Kurt kääntyi lähellä seisovan kapteenin\npuoleen, joka näytti melko neuvottomalta ja jakoi määräyksiään\njokseenkin umpimähkään. Muutamin sanoin hän selitti kapteenille,\nmillaisia suunnitelmia hänellä oli sammuttamattoman kalkin käyttöön\nnähden, sekä ehdotti, että kaikki saatavissa olevat irtonaiset kivet\nsekä kalkki ja hiekka nopeasti kerättäisiin muurin harjalle.\n\nKapteeni tarttui leukaansa ja huusi äkkiä:\n\n— Joka mies kuljettamaan muurille alhaalta kalkkia, hiekkaa ja kiviä.\nLuutnantti Lawson, pitäkää huolta, että käsky täytetään nopeasti!\n\nUlvonta muurien ulkopuolella kasvoi joka sekunti. Vihdoin keltaihoisten\nlaumat hurjasti karjuen vyöryivät eteenpäin, ryntäsivät risukasojen\nja piikkilankaesteiden yli sekä suuntasivat rynnäkköportaineen\nhyökkäyksensä määrättyjä muurinosia kohti. Samaan aikaan ammuttiin\nkummaltakin puolen raivoisasti. Tykkien jyrinä, konekiväärien rätinä ja\nkiväärien pauke sulivat yhteen sanoin kuvaamattomaksi meteliksi, josta\nräjähtävien kranaattien jymähdykset silloin tällöin erottuivat. Mutta\nkiinalaiset rosvot tunkeutuivat koko ajan eteenpäin aivan uskomatonta\nkuolemanhalveksimista osoittaen. Portaiden avulla he kiipesivät\nmuureille. Joukko toisensa jälkeen lakaistiin pois, mutta toinen\nseurasi kohta kintereillä. Hyökkääjiä näytti riittävän loppumattomiin.\n\nVanha portti kesti kuitenkin. Portin kummallekin puolelle oli muurille\nnopeasti koottu kalkkia ja kiviä. Majuri Brown, joka jälleen oli\npalannut tälle portille, kaikkein eniten uhatulle paikalle, käsitti\nkohta, mistä oli kysymys.\n\nJokaisen kalkki- ja kivikasan vieressä seisoi pari, kolme lapioin\nvarustettua miestä. Nyt alkoi näytelmä, jota hyökkääjät varmaankaan\neivät olleet odottaneet. Rynnäkköportaita ylös kiipeävien\nkiinalaisten niskaan kaadettiin äkkiä palavaa kalkkia, hiekkaa ja\nsuuria kiviä. Silmät ja suut täyttyivät, pääkallot musertuivat ja\nportaat murskaantuivat, kuin ne olisivat olleet tulitikuista. Muurin\njuurella myllertävään joukkoon suunnattiin kiivas kuulasade. Äkkiä\nhyökkäys keskeytyi kuin taikaiskusta, hyökkääjät pakenivat ja seurasi\ntäydellinen hiljaisuus, jota ainoastaan haavoittuneiden ja kuolevien\nvalitukset häiritsivät.\n\nSilloin piiritetyt kohottivat voimakkaan voitonhuudon, ja tykit\nsuunnattiin siihen kohtaan, johon pakenevat kiinalaiset näyttivät\nyrittävän jälleen kokoontua. Muutamat, hyvin tähdätyt laukaukset\nsaivat aikaan, että pakenevat hajaantuivat jälleen kuin hirmumyrskyn\npyyhkäiseminä jättäen jälkeensä kaikki, mitä he eivät voineet kuljettaa\nmukanaan, muun ohella suurimman osan kuormastoaan ja arvokasta\nsaalistaan.\n\nUutta rynnäkköä ei ollut enää pelättävissä.\n\nIntshufun kaupunki ja sen satatuhatta asukasta, joiden joukossa oli\nuseita valkoihoisia, olivat pelastuneet — suureksi osaksi nuoren\nKurt Lagerbergin neuvokkuuden ansiosta, hän kun oli keksinyt, että\nkalkkia ja kiviä voitiin käyttää muuhunkin kuin rikkoutuneiden muurien\nkorjaamiseen. Tästä oli myöskin seurauksena, että ammuksia jäi vielä\njäljelle moneksi tunniksi.\n\n— Tuon sinä teit totisesti hyvin, sanoi Pat O’Brien, kun he\nvihdoinkin pääsivät levähtämään. — Oikeastaan sinulle pitäisi antaa\nurhoollisuusmitali. Minusta tuntuu, että me voimme jatkaa matkaamme\nvaikka jo tänään, ainakin jonkin verran lähemmäksi päämäärää. Ja\nkirstun me tietysti viemme mukanamme.\n\nKurtin täytyi nauraa kaikesta väsymyksestään huolimatta. Kirstu oli\nilmeisesti muuttunut Patin toiseksi minäksi. Mutta tällä kertaa se,\nsamoin kuin he itsekin, oli pelastunut vain nipinnapin.\n\nO’Brien viittasi kahteen käsikranaattiinsa, jotka hän oli sijoittanut\nviereensä lavitsalle, ja jatkoi:\n\n— Joka säästää, sillä on. Toisella kertaa ei ehkä voidakaan käyttää\nkalkkia taisteluvälineenä. Pidä sinäkin huoli omistasi! Ei voi koskaan\ntietää, milloin niitä sattuu tarvitsemaan.\n\nParin minuutin kuluttua kumpikin oli vaipunut uneen. He heräsivät vasta\nsitten, kun päivän kuumin aika oli ohi. Heräämisen aiheutti räiskyvä\nmerkkisoitto. Koska he olivat vielä sotalakien alaisia, ei heillä ollut\nmuuta neuvoa kuin nousta kiireen vilkkaa ja rientää muiden mukana\nmajapaikan edessä olevalle avoimelle paikalle, johon koko joukko-osasto\nsijoittautui neliöön. Neliön keskelle sijoittuivat molemmat majurit, ja\nmajuri Hotburn piti puheen, jossa lämpimin sanoin kaupungin varusväen\npuolesta kiitti siitä avusta, jota he olivat saaneet majuri Brownilta\nsekä tämän miehiltä. Erikoisesti hän kohdisti kiitoksensa nuorelle\nalokkaalle Kurt Lagerbergille siitä neuvokkuudesta ja rohkeudesta, jota\ntämä oli osoittanut vaarallisessa tilanteessa.\n\nPuheensa lopuksi hän komensi Kurtin astumaan esiin. Näkyväksi\ntunnustukseksi Kurtin ansioista majuri kiinnitti hänen rintaansa\nurhoollisuusmitalin, ja sotilaat osoittivat suosiotaan raikuvin\neläköönhuudoin. Kurtia kunnioitettiin siis juhlallisesti ja\nvirallisesti yön ansiokkaimpana sankarina.\n\nMatkan jatkaminen ei kuitenkaan käynyt niin helposti kuin Pat O’Brien\noli kuvitellut. Vasta kuukauden kuluttua majuri Brownin joukko saapui\nShanghaihin kahakoituaan matkalla useita kertoja kiinalaisten rosvojen\nkanssa. Sekä Kurt että Pat saivat täällä epämääräiseksi ajaksi lomaa\nsotapalveluksesta. He ostivat nyt sampaanin ja päättivät lähteä\nsillä purjehtimaan kohti Borneon länsirannalla sijaitsevaa Brunein\nsatamakaupunkia merellä liikkumaan tottuneen Pat O’Brienin toimiessa\nkapteenina.\n\nKirstu oli kyllä yhä vieläkin mukana, mutta merellä vilisi rosvoja!\nToiselta puolen liikkui siellä myöskin englantilaisia ja ranskalaisia\nsotalaivoja. Näihin luottaen \"kippari\" Pat uskoi heidän onnistuvan\npääsemään perille.\n\n\n\n\nII luku.\n\nSeikkailuja Shanghaissa ja onnettomuutta ennustava kohtaus.\n\n\nKun Kurt Lagerberg ja Pat O’Brien Intshufun jännittävien tapahtumien ja\nmonien muiden seikkailujen jälkeen vihdoinkin pääsivät Shanghaihin, ei\noloja tässä Kiinan suurimmassa kauppakaupungissa mitenkään kannattanut\nkehua. Ensimäinen silmäys muuten niin vilkasliikenteiseen ja suureen\nsatamaan riitti todistamaan, että kauppa ja meriliikenne olivat melkein\ntäydellisesti lamassa. Useimmat satamassa olevat alukset olivat\nsotalaivoja, jotka oli lähetetty sinne suojelemaan europalaisten\nkaupunginosaa sekä pitämään huolta siitä, että kotimaahan haluavat\nvalkoihoiset ilman erikoisia vaaroja pääsivät nousemaan laivoihin.\nKeltaihoiset pysyttelivät enimmäkseen kiinalaiskaupungin muurien\ntakana, ja työväestön saaminen kävi päivä päivältä vaikeammaksi.\nKaupungin kaduilla ennen vallinnut melu oli vaihtunut melkein\npainostavaksi hiljaisuudeksi, ja kaikki pelkäsivät kiinalaisten\nhyökkäystä millä hetkellä tahansa. Konsulaateissa työskenneltiin\nkuumeisesti. Konsuli Willnerin konttorissa sen sijaan oli hiljaista,\nsillä liiketoimet oli melkein kokonaan lopetettu. Konttorin johtaja oli\nkuitenkin saanut määräyksen odottaa Pekingistä saapuvia Kurtia ja Patia\nsekä antaa näille erinäisiä lisäohjeita, ennen kuin nämä ryhtyisivät\njatkamaan matkaansa Bruneihin Borneosaarella. Matkaa oli yli kolmesataa\npenikulmaa, ja heidän piti ainakin osaksi suorittaa se jollakin\nenglantilaisella laivalla.\n\nKurt ja Pat yrittivät noudattaa saamaansa ohjetta. Etsittyään turhaan\nkolme päivää sopivaa laivaa he kuitenkin tulivat yksimielisiksi siitä,\nettä oli paljon parempi hankkia dshonkki, muuan noita aluksia, jotka\novat aivan yleisiä Kiinan vesillä. Sellainen alus ei myöskään kovin\nhelposti joutuisi kiinalaisten merirosvojen saaliiksi. Miehistön\nsaaminen alukseen ei liioin kohtaisi vaikeuksia, sillä olihan\nkaupungissa suuret määrät työttömiä europalaisia merimiehiä, jotka\nottaisivat vastaan millaisen toimen tahansa vain päästäkseen pois\nShanghaista.\n\nDshonkin ostamisesta ei kuitenkaan tullut mitään, vaan he saivat tyytyä\nkeskikokoiseen sampaaniin, jossa oli suurehko raakapurje sekä aluksen\nkeskiosassa hyvin vaatimaton, matoista ja bamburuo’oista kyhätty katos.\nKurt paransi aluksen varustuksia moottorilla, jonka hän polkuhintaan\nosti eräältä ranskalaiselta silkkikauppiaalta. Moottori oli erinomaista\nvalmistetta ja myyjä väitti, että se oli melkein uusi. Lisäksi myyjä\nluovutti kolmesataa litraa bensiiniä.\n\nAlus tuli siten paljon huokeammaksi kuin mikään dshonkki. Dshonkit\novat sampaaneja suurempia, kaksimastoisia aluksia, ja niihin tarvitaan\nluonnollisesti myöskin enemmän miehistöä ja muita varusteita. Toiselta\npuolen taas oli sampaani pitkällä matkalla vähemmän turvallinen.\nPääasia kuitenkin oli, että päästiin jatkamaan matkaa, ja että\nohjauksesta oli huolehtimassa Pat O’Brienin tapainen tottunut merimies.\nTällä tavoin oli yritettävä päästä ainakin Taiwaniin Formosan saarella,\nmissä sitten oli tilaisuus miettiä, miten päästäisiin jatkamaan matkaa\nFilippiineillä sijaitsevaan Luzoniin. Kaiken kaikkiaan oli matka\nkaikkein vaarallisimpia, koska sen kestäessä saattoi milloin tahansa\njoutua tekemisiin sekä saarilla että mantereella toimivien merirosvojen\nkanssa.\n\nTämän varalta oli hyvä hankkia mukaan riittävä varasto aseita ja\nammuksia sekä koettaa, mikäli mahdollista, pyrkiä siihen, että\nretkeläiset itsekin näyttäisivät keltaihoisilta, joita kenenkään ei\nkannattanut ryhtyä ryöstämään.\n\nJo aikaisemmin — ja varsinkin niissä taisteluissa, joita he olivat\njoutuneet käymään Keltaisen virran merirosvoja vastaan — oli varsinkin\nKurt menestyksellä esiintynyt kiinalaispuvussa sekä käyttänyt\ntällaista pukua ainakin jonkinlaisena suojapukuna eli \"overhaalarina\".\nVarsinkin eräässä vaarallisessa tilanteessa hänellä oli ollut suurta\nhyötyä kiinalaispuvustaan. Jos he nyt lähtisivät purjehtimaan\nkiinalaisaluksella, jossa ei olisi yhtään kiinalaista, niin sellainen\nalus ilman muuta vaikuttaisi epäilyttävältä. Paljon parempi oli\nsitten heidän kaikkien pukeutua kiinalaisiksi ja yrittää selviytyä\nhankkimallaan kiinalaisella sanavarastolla, joka käsitti joukon\njokapäiväisiä puheenparsia. Ennen kaikkea heidän tietysti piti yrittää\npysyä loitolla muista kiinalaisista niin hyvin maissa kuin merelläkin.\n\nTähän tapaan Kurt järkeili ja hän ilmaisi ajatuksensa ystävälleen\nPatille, joka kohta suostui olemaan mukana tuollaisissa naamiaisissa.\nTosin hän huomautti, että jos heidän petoksensa tulisi ilmi, ei heillä\nolisi paljon elonaikaa jäljellä. Ennen kuin päätöstä ryhdyttäisiin\npanemaan täytäntöön, sanoi Pat, pitäisi heidän yrittää saada käsiinsä\npari reipasta merimiestä sekä pestata heidät miehistöksi alukseensa.\nSiinä mielessä he lähtivät Patin tuntemaan merimieskapakkaan,\njoka sijaitsi satama-alueen tienoilla Venäläis-Kiinalaisen Pankin\nläheisyydessä.\n\nKapakka oli täynnä kansaa. Melkein kaikki maailman kansakunnat olivat\nedustettuina. Kaikki, tai ainakin useimmat, olivat työttömiä raukkoja,\njotka eivät halunneet mitään muuta niin hartaasti kuin tilaisuutta\npäästä pois Kiinasta ja eroon kaikista kiinalaisista. Varaa oli siis\nvalita, mutta heidän piti valita hyvin, ja siksi he päättivät alusta\nalkaen olla varovaisia.\n\nSe seikka, että edessä oli pitkä purjehdusmatka, ei merkinnyt niinkään\npaljon. Sen sijaan oli viisainta olla puhumatta mitään siitä, että he\naikoivat pääkallonmetsästäjien asuinpaikoille. Saattoihan nimittäin\nolla mahdollista, että siellä jouduttiin ojasta allikkoon. Eiväthän\nkiinalaiset sentään kohta katkaisseet uhriensa päitä eivätkä liioin\nsyöneet näitä. Siksi oli parasta olla mainitsematta matkan määrää.\n\nMolemmat toverukset istuutuivat muutaman kulmapöydän ääreen, mistä\nheidän oli erinomaisen hyvä tilaisuus silmäillä ympärilleen avarassa\nhuoneistossa. Heti kohta he totesivat, että täällä ei ollut paljonkaan\njälkeä siitä melusta ja vilkkaudesta, joka muuten on ominaista kaiken\nmaailman merimieskapakoille. Vain muuan ryhmä herätti erikoista\nhuomiota. Se istui jonkin matkan päässä heistä, ja siihen kuuluvat\nmiehet kuluttivat varsin reippaassa tahdissa juomatavaroita, joiden\ntilaamisesta ja maksamisesta huolehti venäläiseltä vaikuttava mies.\nTällä oli päässään jonkinlainen univormulakki ja vaikutti kaikkea muuta\nkuin luottamusta herättävältä. Rahaa hänellä sen sijaan tuntui olevan\nrunsaasti, vaikka hän ilmeisesti ei ollutkaan mikään toisten hyväksi\nuhrautuva ihmisystävä, yhtä vähän kuin merimieskään. Ei hän myöskään\nsaattanut olla n.s. runnari — henkilö, jonka tehtävänä on houkutella\nmerimiehiä johonkin huonomaineiseen laivaan — sillä täältä olisi kyllä\nilman mitään houkutuksiakin saanut väkeä millaiseen laivaan tahansa ja\nmelkein kuinka paljon hyvänsä. Kysymys oli varmasti jostakin muusta.\n\n— Mitä luulet hänen ajavan takaa? kysyi Kurt ystävältään heidän jonkin\naikaa tarkasteltuaan tuota ryhmää. — Hänellä tuntuu olevan runsaasti\nrahoja.\n\n— Näyttää olevan jonkinlainen värväri, sanoi Pat suoralta kädeltä. —\nJollen kovin suuresti erehdy, on hän joku venäläinen, bolsheviki toisin\nsanoen. Ja jos niin on, silloin voidaan päätellä, että tekeillä on\njotakin sellaista, mistä koko Shanghai saa ennen pitkää kärsiä. Ainakin\nkaupungissa vielä asuvat valkoihoiset. Mutta nyt kiinnostaa minua ennen\nmuita se seikka, että tuossa joukossa istuu mies, joka monta vuotta\nsitten oli minun hyvä ystäväni, ja jonka kanssa muun ohella kävimme\nBataviassa erään pitkän purjehduksen aikana. Hän on hollantilainen ja\nhyvin pystyvä merimies. Hän olisi hyvin sopiva meidän sampaaniimme.\n\n— Emmekö sitten voi saada häntä? kysyi Kurt.\n\n— Enpä osaa vielä sanoa. Mutta voinhan ainakin mennä tervehtimään\nhäntä, vastasi Pat ja nousi seisomaan.\n\nKurt jäi paikalleen istumaan ja seurasi uteliaana, mitä tuleman piti.\nHän näki, miten Pat ja muukalainen paiskasivat kättä, sekä miten\nseurueen muut jäsenet ja ennen kaikkea sen isäntä silmäilivät häntä\nkaikkea muuta kuin ystävällisin katsein, jotka vihdoin muuttuivat\nsuorastaan uhkaaviksi, kun Pat äkkiä tovereineen poistui joukosta\nsuunnaten askeleensa Kurtin pöytää kohti. Pat esitteli ystävänsä. Tämän\nnimi oli Willy Sneek ja hän oli kotoisin Rotterdamista. Melkein kohta\nesitettiin tulijalle kysymys, suostuisiko hän tulemaan merimieheksi\nsampaaniin ja voisiko hän mahdollisesti hankkia toisenkin, täysin\nluotettavan miehen.\n\nMynheer Sneekillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Hän oli jo kauan\naikaa halunnut päästä Hollannin Intiaan. Mutta nyt oli asianlaita\nniin, että hän oli melkein lyönyt kaupat lukkoon tuolla istuvan\nvenäläisen kanssa, joka tarvitsi miehiä purkamaan jotakin lastia\nneuvostolähetystön laskuun, ja tämä työ veisi aikaa pari päivää,\nmahdollisesti kolme.\n\n— Mutta me aiomme lähteä matkalle jo tänä iltana, huomautti Kurt.\n— Eivätkö kiinalaiset satamatyömiehet voi huolehtia tuon lastin\npurkauksesta, kuten muidenkin lastien?\n\n— Täytyy ottaa mitä saa tällaisina aikoina, vastasi hollantilainen\nhitaasti. — Venäläinen maksaa hyvin — ja hän sanoo, että hän ei\ntahdo pestata työhön kiinalaisia, koska nämä ovat käyneet aivan\nmahdottomiksi käsitellä. Ja sitten on asialla eräs toinenkin puoli,\nlisäsi hän kuiskaten ja kumartui lähemmäksi Kurtia ja Patia. — Jos\nkaikki käy laskelmien mukaan, niin neuvostohallitus lopettaa sodan\nkädenkäänteessä, ja meriliikenne pääsee entistä vilkkaampaan vauhtiin.\n\n— Eivät tyhjät lupaukset vatsaa täytä, sanoi Pat. — Jos tulet meidän\nmukanamme, Willy, niin ainakin tiedät olevasi oikeilla asioilla. Mitä\nsinun muuten pitäisi ruveta purkamaan?\n\n— Joitakin laatikoita.\n\n— Jotka ehkä sisältävät salaa maahan tuotuja aseita?\n\n— En tiedä mitään, sanoi hollantilainen, eikä se minua liikutakaan.\n\n— Älähän sano! Sekä englantilaiset että ranskalaiset tiedustelijat,\njapanilaisista ja amerikalaisista puhumattakaan, pitävät kyllä\nsilmänsä auki ja koettavat ottaa selville, mitä laivasta puretaan. Jos\nlaatikoiden havaitaan sisältävän aseita, niin — — — en sano enempää.\nTällaisissa asioissa ei paljon siekailla.\n\nJuuri samassa useinmainittu venäläinen nousi ja tuli suoraan heidän\npöytäänsä kohti viitaten hollantilaista luokseen. Mutta Patin äskeiset\nsanat olivat saaneet tämän toisiin ajatuksiin. Hän antoi ryssän\nviittoilla niin paljon kuin tämä tahtoi sekä sanoi:\n\n— Olkoon menneeksi! Minä tulen teidän mukaanne. Vaikka oikeastaan\nminusta olisi pitänyt tulla tuon ryssän purkajasakin päällysmies eli\npomo. Tulkaa, niin lähdetään!\n\nKaikki kolme nousivat ja olivat juuri ehtimässä ovelle, kun kokonaista\nviisi miestä venäläisen viittauksesta asettui heidän tielleen sulkien\nuloskäytävän.\n\n— Mitä te tahdotte? kysyi Pat O’Brien.\n\nVenäläinen astui esiin ja osoitti hollantilaista. Samassa hän lausui\nuhkaavasti, vaikka huonolla englannin »kielellä:\n\n— Tuo mies on _minun_. Me olemme jo tehdä sopimus. Toistaiseksi hän\nseisoo _sovjetin_ komennon alla. Hän on tämän sakin pomo ja hän seurata\nminua.\n\n— Ovatko herrat tehneet kirjallisen sopimuksen? kysyi Pat.\n\n— Kirjallinen kontrahti? Ei mitäkä. Suullinen puhe riittämäs tällainen\nasia. Muuten: ei te sekaantumas tämä afääri.\n\n— Jos niin luulette, niin erehdytte pahan kerran. Tämä mies on juuri\nottanut pestin meidän laivaamme ja hän on nyt englantilaisen merilain\nalainen. Sitäpaitsi on parasta, että annatte sakkinne muidenkin miesten\nmennä, mihin kunkin mieli tekee.\n\n— Hävytön hunsvotti! Ei olemas ikinä kuulla mokoma lurjus. Minun väki\nmuka päästä menemään!\n\n— Oletteko nimittäin yleensä varma, että teidän purkauksestanne tulee\nmitään? kysyi Pat uhitellen. — Ehkäpä keskustelisimme ensin tästä\nkysymyksestä Englannin konsulaatissa? Tai Ranskan, tai Japanin, tai...\n\n— Meidän omas konsulaatis, keskeytti ryssä, jonka kasvot olivat\nkiukusta veripunaiset. — Täällä me tulla ja tuoda yks lasti fiini\nkonservi keskellä yleisen nälänhädän ja aiota jakaa ne ilmainen\nkaikille nälkäisille europeaneille, jotka ei olla päästä lähtemäs pois\nShanghai. Ja sitten te tulemas ja sanomas, että me ei saada lossata.\nKuka te oikeastaan olette?\n\n— Minä olen mies, joka juuri nyt lähtee antamaan teidät ilmi\nluvattomasta aseiden kuljettamisesta kapinallisille, vastasi Pat\nO’Brien käyden suoraan käsiksi asiaan. Väistykäähän vain syrjään,\ntai muuten te hyvin pian joudutte itse säilyyn johonkin viileään ja\nturvalliseen kellariin. Pois tieltä!\n\nTilanne alkoi käydä jännittäväksi. Venäläisen kolme kätyriä seisoi\nyhä ovella eikä kukaan heistä näyttänyt aikovan noudattaa kehoitusta.\nKaikista muista kapakassa olijoista ei taas kukaan tietänyt,\naikoivatko he pysyä puolueettomina tai mille puolelle he mahdollisesti\nasettuisivat. Voi varsin hyvin käydä niin, että venäläisellä ja hänen\nviidellä apulaisellaan, jotka ilmeisesti myös olivat venäläisiä, olisi\npuolellaan musertava ylivoima.\n\nPat O’Brien, joka oli kaikin puolin kunnon mies, mutta liian\nkuumaverinen, ei ehkä kiinnittänyt huomiotaan asian tähän puoleen,\nmutta Kurt käsitti sen täydellisesti, vaikka hän olikin ystäväänsä\nmonta vuotta nuorempi. Samoin hän käsitti, että heidän ainoana\npelastuksenaan oli päästä ulos mahdollisimman pian, mutta siihen täytyi\nvalmistaa tilaisuus toisin keinoin kuin avointa väkivaltaa käyttämällä.\nSiksi hän huudahtikin — juuri samassa silmänräpäyksessä kuin Pat\nonnettomuutta ennustavalla tavalla tapaili revolveriaan:\n\n— Mistä me oikeastaan kiistelemme, hyvät herrat? Me kaksi, jotka\nolemme tulleet viimeksi tähän huoneeseen, olemme etsimässä yhtä tai\nkahta merimiestä alukseemme. Tässä olemme löytäneet miehen, joka\nvapaaehtoisesti on ottanut pestin ja sitoutunut palvelukseemme. Vielä\nvoimassa olevien merilakien mukaan hän on meidän miehemme. Antakaamme\nriita konsulaatin ratkaistavaksi — konsulaattihan on tässä aivan\nlähellä. Siksi ehdotan, että me, joita asia lähinnä koskee, lähdemme\nyhdessä konsulaattiin sen sijaan, että tuhlaisimme tässä aikaa\nhyödyttömään väittelyyn. Miksi sekottaisimme tähän juttuun ihmisiä,\njoilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä? Mitä te, Sneek, arvelette?\nTeitähän asia lähinnä koskee.\n\nHollantilainen vastasi siekailematta:\n\n— Minä tahdon pois täältä! Tässä on minun merimieskirjani. Pidän kiinni\näskeisestä välipuheesta.\n\nKurt otti kirjan sekä veti esiin kynän tehdäkseen kirjaan\nasiaankuuluvat merkinnät, kun ryssä röyhkeästi aikoi siepata kirjan\nhänen käsistään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa aiettaan, sillä\nsamassa hollantilainen suuntasi häneen niin voimakkaan vasemman käden\nkoukun, että venäläinen kaatui suinpäin lattialle muiden ehtimättä\nvielä aavistaa, mistä edes oli kysymys.\n\nTätä hämmästystä miehemme käyttivät hyväkseen syöksyäkseen ulos\nkapakasta. Kadulle päästyään he seuraavassa kadunkulmassa kääntyivät\npoikkikadulle, juoksivat eteenpäin ja uudistivat saman tempun\nvielä pari kertaa. Erään temppelin läheisyydessä olevaan vajaan he\npysähtyivät tuokioksi hengähtämään ja ottamaan selkoa, ajettiinko\nheitä takaa. Takaa-ajajista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Täällä\nhe olivat siis ilmeisesti täysin turvassa ja saattoivat rauhassa\nneuvotella, mihin heidän oli parasta tämän jälkeen ryhtyä.\n\nHe tulivat siihen yksimieliseen johtopäätökseen, että tärkeimpänä,\nmutta samalla kertaa vaikeimpana •tehtävänä oli nyt kiinalaisten\nvaatteiden hankkiminen. Nykyisten olosuhteiden vallitessa ei voinut\nolla puhettakaan käynnistä itse kiinalaiskaupungissa. Mahdollisesti\nvoitiin yrittää saada tarvittavat puvut kiinalaissatamasta, johon\nheidän muutenkin piti mennä, koska heidän sampaaninsa oli ankkurissa\nsen lähettyvillä. Lisäksi heidän oli hankittava ruokatarpeita matkan\nensimäistä osaa varten sekä noudettava konsulin raskas kirstu\nhotellista, johon he olivat asettuneet asumaan. Mutta jolleivät he\nsaisi pukuja, täytyi heidän lähteä liikkeelle ilman.\n\nJuuri heidän päästyään neuvonpidossaan näin pitkälle, alkoi kuulua\nkorvia särkevää meteliä, jonka aiheuttajasta he piankin olivat\nselvillä. Shanghain yläpuolella leijaili suuri ilmalaivasto, jonka\nkoneiden moottorit pitivät huumaavaa jyrinää laivaston suunnatessa\nmatkansa europalaisen kaupunginosan tiheimmin rakennettua seutua\nkohti. Tuntui siltä, kuin kaupungin yläpuolella olisi leijaillut parvi\nvimmastuneita jättiläiskotkia, jotka olivat valmiit millä hetkellä\ntahansa syöksymään saaliinsa kimppuun. Väreistä ja merkeistä päättäen\nkoneet olivat kaikki kiinalaisia ja ne kuuluivat jollekin keskenään\ntaistelevista kiinalaisista kenraaleista.\n\nKurt, Pat ja hollantilainen seisoivat vielä kuin lamautuneina\npaikoillaan tuijottaen taivaalle, kun ensimäinen pommi putosi alas.\nKaikesta päättäen se osui kaupungin kilpa-ajokentälle ranskalaisen\npoliisiaseman ja Pyhän Pietarin kirkon välille. Nyt seurasi hirvittävä\nräjähdys, joka sai aikaan, että ihmiset joukoittain ryntäsivät ulos\nasunnoistaan. Siten alkoi hirvittävä ja tuhoisa ilmahyökkäys, joka\npäiväkausia piti koko Shanghaita kauhun vallassa. Sama kohtalo tuli\nmuuten myöhemmin monien muiden sellaisten kaupunkien ja kylien osaksi,\njoissa vihattuja ulkomaalaisia asui.\n\nEnsimäisen pommin jälkeen putosi pian monta muuta. Oli «helppo todeta,\nettä pommitus ei jäänyt tuloksettomaksi. Räjähdys seurasi toistaan,\ntalot luhistuivat ja joka taholla syttyi tulipaloja.\n\nSekasorto kaduilla luonnollisesti kasvoi kasvamistaan. Suurin\nvaikeuksin onnistui kolmen toveruksen päästä hotelliin, missä Kurt\nja Pat nopeasti keräsivät kokoon tavaransa. Rattaiden hankkiminen\nei kohdannut mitään vaikeuksia. Kaikki ihmiset pyrkivät kellareihin\nja muihin suojapaikkoihin. Mutta samanaikaisesti suuntasivat joella\nankkurissa olevien europalaisten, amerikalaisten ja japanilaisten\nsotalaivojen ilmatorjuntatykit tulensa ilmahyökkääjiä vastaan.\n\nNyt tarjoutui miehillemme aivan odottamatta ihmeellinen tilaisuus\nhankkia itselleen varusteet, joita he tällä hetkellä katsoivat kaikkein\neniten tarvitsevansa. He olivat ehtineet suuren sairaalan luo ja olivat\njuuri kääntymässä joelle, kun muuan hyökkääjien lentokoneista syöksyi\nalas ja murskautui tuskin kymmenen metrin päässä heistä. Kurt totesi,\nettä kone ei räjähtänyt, ja hän oli vilauksessa koneen pirstaleiden\nluona. Pat ja hollantilainen seurasivat häntä, ja pian saatettiin\ntodeta, että koneessa oli ollut kolme lentäjää, jotka kaikki olivat\nsaaneet surmansa. Kaikilla oli yllään kiinalaisten lentäjien univormut,\njotka nyt saivat nopeasti vaihtaa omistajia. Samalla kertaa miehemme\nkorjasivat mukaansa muutakin, jota sampaanissa tarvittiin paremmin kuin\nkeltaisten rosvojoukkojen keskuudessa.\n\nVielä toverukset täydensivät varustuksiaan eräissä sataman\nkauppapuodeissa, missä pahimmat kiskuritkin möivät pilkkahintaan\ntavaransa, jotka millä hetkellä tahansa saattoivat muuttua tuhkaksi.\nJopa erään liikkeen myyjät olivat niin lamautuneet, että tuskin\nhuolivat maksua ensinkään. Sodan kauhujen synnyttämä mielettömyys oli\nkohonnut huippuunsa.\n\n— Kylläpä on todella ihanaa päästä pois täältä, huomautti\nhollantilainen tyytyväisenä heidän päästyään sampaanin ankkuripaikalle.\nJa heidän ilonsa oli sitäkin suurempi, kun he huomasivat, että\nilmapommituksen tuhot eivät olleet ulottuneet tänne asti.\n\nEikä heillä muutenkaan ollut mitään pelättävänä. Peläten pommitusta\nolivat kiinalaisten jokiveneiden asukkaat sekä sampaanien ja dshonkkien\nmiehistöt ryömineet piiloon, mihin parhaiten pääsivät. Ja jos joku\nuskalikko sattuikin kurkistamaan joelle ja näkemään miehemme, piti hän\nehdottomasti heitä maanmiehinään, toisin sanoen kiinalaisina sotilaina,\njoiden kanssa ei suinkaan kannattanut ruveta haastamaan riitaa, ja\nkaikkein vähimmin lentäjien kanssa, joiden aikaansaannoksista he\njokainen juuri olivat saaneet vakuuttavan näytteen.\n\nMuutenkin he saattoivat alottaa matkansa rauhallisin mielin.\nVaarallinen ja kuolemaa kylvänyt ilmalaivasto oli nimittäin hajoitettu.\nHe saattoivat ilman kaipauksen tunteita poistua paikalta, missä\nlentohyökkäys saattoi koska tahansa uudistua ja tehdä oleskelun\nhengenvaaralliseksi, ja missä kiinalaisten alallaan pitäminen näytti\nkäyvän yhä vaikeammaksi, sillä heidän kapakassa kohtaamansa venäläinen\nja hänen hengenheimolaisensa tietystikin tekisivät kaiken voitavansa\nyllyttääkseen kiinalaisia hyökkäämään vihattujen valkoisten kimppuun.\n\n— Oikeastaan meidän pitäisi jäädä tänne, virkkoi Kurt heidän vihdoinkin\nehdittyään saada hiukan ruokaa suuhunsa. — Tarkoitan näet, että meistä\nvoisi olla apua kaupunkia puolustettaessa. Mutta toiselta puolen\nmeidän täytyy noudattaa saamiamme ohjeita, ja näiden ohjeiden mukaan\nmeidän pitää lähteä liikkeelle mahdollisimman pian. Konsuli odottaa\nvarmastikin jo kirstuaan, ja me voimme pitää itseämme onnellisina,\nkun olemme pystyneet kuljettamaan sen edes tänne saakka. Mutta miten\nmeille käy tämän jälkeen ja varsinkin sitten, kun joudumme veneinemme\navomerelle?\n\n— Varmastikin hyvin, sanoi merenkulkuun tottunut O’Brien. — Sampaanit\npurjehtivat hyvin ja kestävät hyvin aallokossa. Jos vain voimme\nvälttyä joutumasta merirosvolurjusten käsiin, niin... Vaikka vaara ei\ntällaisissa ryysyissä olekaan kovin suuri, ja lisäksi täytyy olettaa,\nettä merirosvot kuvittelevat näin pienessä purkissa olevan perin vähän\nsaaliiksi kelpaavaa, niin vähän, että sen takia ei maksa nähdä vaivaa.\n\n— Aivan oikein, sanoi hollantilainen, joka oli ryhtynyt laittamaan\nsampaanin purjeita kuntoon. — Olin jokin aika sitten mukana tällaisessa\nlaatikossa, joka purjehti aina Ningpo-saarelle etelään, ja vaikka\nmerellä vilisi epäilyttävän näköisiä aluksia, ei kukaan välittänyt\nmeidän sampaanistamme. Ei, merirosvot pyydystävät kyllä lihavampia\nsaaliita — mieluimminkin raskaasti lastattuja rahtilaivoja, joiden\nkapteeneilla voi olettaa olevan paljon rahaa hallussaan. Mutta\nsellaisille laivoille merirosvot pujahtavat jossakin satamassa aivan\nviattomina matkustajina. Olen ollut mukana sellaisessakin. Ja varsin\nverinen juttu se olikin jossakin Manillan ja Kantonin välillä.\nMerirosvot luulivat saaneensa yliotteen, kun me emme päässeet käsiksi\naseisiin. Mutta onneksi kapteenilla oli komentohytissä laatikollinen\nkäsikranaatteja, ja niiden avulla me teimme keltanaamoista sellaista\nMunakokkelia, että meidän täytyi hiililapioilla työntää mereen, mitä\nheistä oli jäänyt jäljelle. Onneksi varushuoneen seinät kestivät\nräjähdykset, sillä muutoin olisi \"Seastern\" — se oli laivamme nimi —\nlentänyt ilmaan miehistöineen päivineen.\n\n— Niin, merirosvot ovat kyllä maailman pahinta roskaväkeä, vahvisti\nO’Brien sydämen kyllyydestä lähteneellä vakaumuksella. — Mutta silti\nluulen minäkin, että me selviämme heistä tällä kertaa, sillä nyt olemme\nniin suotuisassa tilanteessa kuin suinkin saatamme toivoa.\n\nTuskin hän oli ehtinyt saada tämän sanotuksi, kun heille huudettiin\nkiinankielellä jotakin eräästä lähellä olevasta sampaanista. He\nolivat juuri saaneet moottorin käyntiin ja valmistautuivat nostamaan\nmyöskin purjeen, koska tuntui puhaltavan myötäinen tuuli. Mies, joka\noli huutanut heille, seisoi ensin yksinään veneen kokassa, mutta\npian hänen seuraansa liittyi kolme muuta, eikä seurueen jäsenistä\nainoakaan näyttänyt kuuluvan rotunsa vaarattomimpiin aineksiin.\nKvartetti alkoi nyt karjua täyttä kurkkua ja kaksi muuta miestä sai\nnopeasti ylös raskaan, säkkikankaasta valmistetun purjeen. Sampaanissa\nvalmistauduttiin nopeasti lähtemään liikkeelle.\n\n— Me näytämme saavan seuraa, sanoi Kurt, joka ei ollut käsittänyt\nsanaakaan siitä, mitä vinosilmät äsken olivat huutaneet. — Mitä meidän\non tehtävä, Pat?\n\n— Painuttava karkuun ja uskoteltava, että emme ole kuulleet mitään. Kun\nmeillä on moottori apunamme, on meidän aluksemme nopeus suurempi. Eikä\nmeillä ole mitään tekemistä heidän kanssaan.\n\n— Mutta heillä on mielestään meidän kanssamme, mikäli voi päätellä.\n\n— Varmastikin he ovat uteliaita. Taikka sitten he tahtoisivat tarinoida\näskeisestä pommituksesta. He ovat ehkä nähneet, että meillä on\nunivormut, ja haluavat kenties saada tietää, kenen joukkoihin äskeiset\npomminheittäjät kuuluivat.\n\n— Teimme siis tyhmästi ottaessamme nämä puvut yllemme?\n\n— Eipä suinkaan! Päin vastoin ne herättävät tapaamissamme kiinalaisissa\nenemmän kunnioitusta.\n\n— Jos he pääsevät lähemmäksi, alkavat he joka tapauksessa epäillä, että\njotakin on hullusti, sanoi Kurt. — Sillä miten me selviämme, jos meidän\non puhuttava kiinaa?\n\nO’Brien ei vastannut tähän kysymykseen, joka nykyisessä tilanteessa\ntuottikin eniten vaikeuksia. Mutta sen sijaan puuttui puheeseen\nhollantilainen, joka virkkoi:\n\n— Me tolkutamme heille jotakin, että olemme kiinalaisin univormuihin\npuettuja ja kiinalaisten palveluksessa olevia venäläisiä. Voimmepa\nselittää senkin, että kuulumme Shantungin armeijaan ja että tulemme\nNankingista, joka nyt on tyhjennetty. Sanomme edelleen, että meillä\non kansallisen armeijan johtajan, kenraali Paitshinkain määräys ampua\njokainen, joka yrittää ryhtyä estämään meitä. Ja voimme tehostaa näitä\nsanojamme ainakin näyttämällä revolvereitamme — aluksi.\n\n— Erinomaista! huudahti Kurt, joka jo oli ehtinyt todeta, että\nhollantilainen oli hyvin riuskaotteinen mies ja kaikkea muuta kuin\npelkuri. Ja hän lisäsi:\n\n— Voimmehan vielä lisätä, että olemme saaneet tehtäväksemme vakoilla\njapanilaisten sotalaivojen liikkeitä, ja että sen vuoksi saattaa käydä\nhyvin vaaralliseksi ryhtyä seuraamaan meitä, koska kuulat milloin\nhyvänsä voivat ruveta vinkumaan.\n\n— Mikä ei suinkaan ole uskomatonta, myönsi Pat. — Jokainen \"japsi\"\ntietää tarkalleen, mihin sampaani saattaa pystyä, eivätkä japanilaiset\nsotalaivat siksi päästä meitä ilman muuta kulkemaan.\n\n— Hetken kuluttua on aivan pilkkopimeä, sanoi Kurt.\n\n— Aivan oikein, mutta on sellaisiakin aluksia, joissa on valonheittäjät.\n\nMatkaan liittyi siis sellaisiakin vaaroja, joita Kurt ei tähän asti\nollut lainkaan ottanut huomioon, ja jotka saivat aikaan, että edessä\noleva retki kävi entistäkin jännittävämmäksi.\n\nPysähdysmerkki, laukaus vesirajaan... muuta ei tarvittu heidän\ntoimittamisekseen ahventen valtakuntaan.\n\n— Paras, mitä nykyisissä oloissa voimme tehdä, on pysytellä\nmahdollisimman lähellä rannikkoa, sanoi Pat. — Hyvää vauhtia kulkien\nvoimme ehtiä San Munin lahteen, ennen kuin päivä uudelleen valkenee,\nja silloin olemme jo hyvän matkaa sotalaivojen vartioiman alueen\nulkopuolella. Mutta pitäkää nyt varanne!\n\nSampaani, josta heille äsken oli huudettu, oli myöskin lähtenyt\nliikkeelle. Koska se oli lähempänä joen keskijuoksua, oli sillä\ntavallaan etumatkaa. Nyt se purjehti hyvää vauhtia suoraan\nmoottorisampaania kohti. Näytti melkein siltä, kuin sampaanissa\nolevat kiinalaiset hakisivat taistelua ja aikoisivat vallata kolmen\neuropalaisen aluksen.\n\nPat, joka parhaillaan oli peräsimessä, käänsi tiukasti peräsintä, niin\nettä sampaani kääntyi jyrkästi kaartaen. Päälletunkeva sampaani liukui\naivan sen perän ohitse ja jos se mieli uudistaa yrityksensä, täytyi\nsen kääntyä. Mutta sillä välin oli Kurt päästänyt moottoriin enemmän\nbensiiniä ja saanut siten aluksen vauhdin paljon nopeammaksi. Välimatka\nlisääntyi hetki hetkeltä. Jos he pääsisivät vielä sivuuttamaan joen\nmutkan, niin ahdistava sampaani joutuisi epäedulliseen tuuleen ja jäisi\nluonnollisesti vielä enemmän jälkeen.\n\nKurt ei kuitenkaan ehtinyt paljoakaan ajattelemaan näitä asioita.\nSen sijaan askarrutti hänen aivojaan se, mitä hän oli saanut nähdä\nvilkaistessaan sampaaniin, jonka he olivat äsken sivuuttaneet ja\njoka oli turhaan yrittänyt päästä heidän kimppuunsa. Silloin hän\nnimittäin oli nähnyt konsuli Willnerin kiinalaisen liiketoverin,\ncompradori Tsitshuangin Tshinkiangista, missä konsulilla oli — taikka\nparemminkin sanoen oli ollut — haaraliike. Aikaisemmat tapaukset olivat\nosoittaneet, että tällä kiinalaisella oli ollut paljon yhteisiä asioita\nhunghuusien — Hoanghon eli Keltaisen virran kuristajien ja merirosvojen\n— kanssa. Konsulin ja hänen kiinalaisen avustajansa välit olivat sodan\nalkaessa melkoisesti kiristyneet, ja jännitys oli vain kasvanut, kun\nkiinalainen oli mielettömyydessään intohimoisesti rakastunut konsulin\ntyttäreen ja tahtonut saada tämän vaimokseen. Kun Kurt oli osaltaan\nvoimakkaasti vaikuttanut siihen, että kiinalaisen juonet tehtiin\ntyhjiksi ja konsulin tytär pelastui hänen käsistään, täytyi hänen sen\njälkeen koettaa tarkoin varoa joutumasta kostonhimoisen Tsitshuangin\ntielle.\n\nNyt oli kuitenkin niin jälleen tapahtunut. Mitä oli Kurtilla tämän\njälkeen odotettavissa? Kiinalainen oli selvästikin tuntenut hänet\nsalapuvusta huolimatta. Ja Tsitshuang käsitti kyllä, että tässä ei\nollut kysymys joidenkin kiinalaisten etujen ajamisesta, vaan sen\nsijaan, mikä oli hyvin luonnollista, ovela ja rohkea pakoyritys, joka,\njos se onnistuisi, ainakin toistaiseksi tekisi kokonaan tyhjiksi kaikki\ncompradorin kostosuunnitelmat.\n\nAsian kertominen Pat O’Brienille, joka oli ollut mukana kaikissa,\nedellä vain lyhyesti viitatuissa, sekä useissa muissakin seikkailuissa,\nei vienyt minuuttiakaan. Riitti, kun Kurt kertoi, että tuo vaarallinen\nkiinalainen oli jälleen päässyt hänen jäljilleen. Samassa oli äsken\nniin suotuisalta näyttänyt tilanne muuttunut kokonaan toisenlaiseksi.\nPat kysyikin syvästi huolestuneen näköisenä:\n\n— Uskotko todellakin hänen tunteneen meidät?\n\n— Ainakin minut hän tunsi, vastasi Kurt. — Osaamatta mitenkään ajatella\nhäntä satuin vilkaisemaan tuohon sampaaniin päin ja silloin näin\nhänen tuijottavan minua suoraan silmiin. Näin aivan selvästi, että\nkysymyksessä todellakin oli Tsitshuang, ja hänen pirullinen katseensa\nsanoi selvemmin kuin pitkät puheet, että nyt oli tosi kysymyksessä.\n\n— Näitkö ehkä, kuinka monta miestä hänellä mahtoi olla mukanaan?\n\n— En tarkkaan, mutta paljon väkeä hänellä kuitenkin on.\n\n— Kumma, kun he eivät ampuneet!\n\n— Luultavasti hänellä on toisenlaiset suunnitelmat. Joka tapauksessa\nmeidän on oltava tarkoin varuillamme.\n\nHollantilainen, joka seisoi keulassa ja huusi sieltä ohjeita,\nmiten alusta oli ohjattava, sillä virrassa oli runsaasti kareja ja\nmatalikkoja, ei ollut voinut kuulla mitään siitä, mistä Kurt ja Pat\nolivat juuri puhuneet keskenään. Ei liioin näyttänyt sopivalta vielä\nkertoa hänelle kaikista yksityiskohdista. Hän tulisi vain levottomaksi,\nmutta ei kuitenkaan voisi tehdä mitään asian auttamiseksi. Tällä\nhetkellä näytti olevan tärkeintä päästä pakoon mahdollisimman nopeasti\nsekä ennen pimeäntuloa pois kiinalaisten näkyvistä. Tätä yritettäessä\noli aikaa suunnitella mahdollista sotajuonta.\n\n— Kummallista, että juuri hänen piti putkahtaa näkyviin Shanghaissa,\nsanoi Pat.\n\n— Ehkäpä maa Tshinkiangissa alkoi liiaksi polttaa hänen jalkojensa\nalla, arveli Kurt. — Ehkäpä syynä on sekin, että liiketoimet ovat\nsielläpäin alkaneet käydä huonosti, ja rahan kerääminenhän hänelle on\npääasia.\n\n— Vielä on otettava huomioon rajaton viha, jota hän tuntee kaikkia\nniitä vastaan, jotka ovat uskaltaneet nousta häntä vastustamaan. Emmekä\nme kaksi suinkaan ole siinä suhteessa jääneet muita huonommiksi, vai\nmitä?\n\n— Hän on ollut vaarallisin ihminen, jonka tähän asti olemme kohdanneet,\nsanoi Kurt. — Mutta nyt minusta todellakin tuntuu, että meidän olisi\naika päästä hänestä eroon.\n\n— Puuttuu vain sitä, että hän ilmestyy myöskin Borneolle! Ota huomioon,\nettä sielläkin on paljon kiinalaisia, huomautti Pat, joka oli ollut\nennen mainitulla saarella. — Mutta siinä tapauksessa toivon hartaasti,\nettä pääkallonmetsästäjät pääsisivät hänen apinakalloonsa käsiksi\nniin pian kuin mahdollista. Pelottavampaa voitonmerkkiä ei kukaan\npääkallonpyytäjä juuri voi saada.\n\n— Borneolla... aivan niin... Mutta uskotko meidän koskaan pääsevän\nsinne?\n\n— Häpeä sille, joka ei ainakin yritä. Mitä sitten seikkailuihin tulee,\nniin juuri nehän antavat elämälle sisällystä, jos niin saan sanoa\nkäyttäen sinun omia sanojasi.\n\nVastaus vaikutti. Kurt karkoitti epäilyt, jotka saattavat saada\nvaltaansa rohkeimmankin, milloin esteet näyttävät kohoavan\nylivoimaisiksi.\n\nPat oli aivan oikeassa, myönsi Kurt itsekseen. Häpeä sille, joka ei\nainakin yritä. Vaikeudet ovat sitä varten, että ne voitetaan.\n\nHän loi tutkivan katseen joelle — Jangtsekiangille, Siniselle virralle\n— jonka suu leveni levenemistään, ja jonka pinnalla mereltä tulevat\nmainingit keinuttivat europalaisia ja japanilaisia sotalaivoja, sekä\nsanoi:\n\n— Olet aivan oikeassa, ja minun täytyy myöntää, että muutos on\ntodellakin tarpeellinen. Meillä ei ole mitään tekemistä tässä sodassa,\njoka nyt on levinnyt kautta koko Kiinan ja joka ei ole mitään muuta\nkuin maassa kuljeksivien rosvolaumojen harjoittamaa hillitöntä\nryöstämistä ja murhaamista. Viho viimein täällä pääsee valtaan\nsamanlainen hillitön terrori ja sekasorto kuin Venäjälläkin, ja sen\nsopan kiinalaiset minun puolestani saavat sekä keittää että syödä\nitse. Borneo sen sijaan antaa varmastikin meille jotakin uutta —\ntodellista erämaiden elämää. Siellä voimme myöskin joutua taistelemaan\nluonnonvoimia vastaan.\n\n— Siitä saat olla aivan varma! Me joudumme päiväntasaajan seuduille,\nmissä leveysaste merkitään nollalla, mutta Kiinassa merkitään samat\nasteet kolmellakymmenellä ja viidelläkymmenellä. Toistaiseksi\nsuuntaamme kulkumme kohti Formosaa. Matka kestää jonkin aikaa,\nsillä sitä on noin neljäsataa mailia. Jos saan sanoa vilpittömän\nmielipiteeni, niin tuntuu ihanalta päästä jälleen haistelemaan\nmeri-ilmaa, sillä olen sananmukaisesti kasvanut merellä. Voimme\naluksi laskea saaren pohjoisrannalla sijaitsevaan Kelungin satamaan.\nSe on kaikin puolin kelpo satama, ja siellä on hyvät mahdollisuudet\ntarvittavien korjausten suorittamiseen. Formosa eli Taiwan — kuten\nsaaren vanha nimi on ja se on muuten myöskin saaren pääkaupungin\nnimi — on melkein pienoiskokoinen Borneo. Mutta jos joutuisimmekin\nsiellä keskelle pientä maanjäristystä, ei sen takia kannata menettää\nrohkeuttaan. Ja sitten me jatkamme matkaamme Fukienin salmen läpi ja\nsuuntaamme keulan kohti Filippiinejä.\n\nKurtista tuntui siltä, kuin hänen ystävänsä Pat pitäisi koko\nedessäolevaa matkaa yksinomaan hauskana huviretkenä. Mutta Pat\nolikin, kuten sanottu, merimies ja hänellä oli tuo kevyt merimiehen\nmielenlaatu, jota ilman kenestäkään ei tule kunnollista merimiestä.\nKurtiinkin hänen sanansa vaikuttivat huojentavasti. Ennen pitkää Kiinan\nsota kaikkine seikkailuineen ja kauhuineen tuntui hänestä sekavalta\npainajaisunelta.\n\n— Miten luulet bensiinin riittävän Kelungiin, jollemme välillä saa\nmistään lisää? kysyi hän kohdistaen huomionsa kokonaan itse matkaan\nja omistamatta ajatustakaan vaaralliselle Tsitshuangille ja hänen\nsalajuonilleen.\n\n— Bensiiniä meillä on runsaasti, ja kunhan vain pääsemme pois tältä\njoelta, niin jatkamme matkaa yksinomaan purjeen ja tuulen avulla. Vene\non hyvä, kerrassaan erinomainen sampaani, ja minä neuvon sinulle,\nmiten sinun on ohjattava, kun minun vuoroni tulee mennä nukkumaan.\nWilly saa sitten ohjata vuorostaan, ja jos sattuu jotakin erikoista,\nniin perämies herättää myöskin toiset. Ruokaa meillä on, mutta vettä\nmeidän täytyy käyttää säästäen, kuten aina, naurettavaa kyllä, merellä\nliikuttaessa. Luulenpa melkein, että me tämän suotuisan tilanteen\nkunniaksi laulamme \"Merry Englandin\".\n\nPat alkoikin kohta laulaa täyttä kurkkua, ja Willy ja Kurt yhtyivät\nlauluun. Laulu virkisti mieliä ja kehoitti jatkamaan. Kurt lauloi\nkotimaansa tunteellisen kansanlaulun, jolle toiset paukuttivat hurjasti\nkäsiään sekä vaativat, että hänen oli laulettava se toistamiseen.\nSitten laulettiin joukko merimieslauluja ja muita lauluja, kunnes ei\nenää jaksettu. Niin oli vähitellen päästy niin pitkälle, että sampaani\nsuuntasi keulansa avoimelle merelle, Tyynelle valtamerelle, joka\nkuitenkin useimmiten on kaikkea muuta kuin tyyni.\n\nTällä kertaa meri tosiaankin oli melkein tyyni. Meren pintaa\nliikuttivat vain mainingit, pitkät, matalat, koillisesta tulevat\naallot, jotka keinuttivat sampaania ja kuljettivat sitä eteenpäin.\nKaukana takana katosi viimeinenkin majakka. Heidän yläpuolellaan\nvälkkyivät idän yön miljoonat tähdet, jotka vuosituhansia ovat olleet\nnäiden kaukaisten kansojen meille oudon elämän todistajina.\n\nKurt vaipui unelmiinsa. Missä kaikissa seikkailuissa hän olikaan\nehtinyt olla mukana, vaikka hän vasta vähän aikaa sitten oli lähtenyt\nkoulunpenkiltä! Hänen elämänsä oli melkein joka päivä muistuttanut\njännittävää elokuvaa. Toinen kohtaus oli ollut toistaan jännittävämpi.\nJa hän itse oli ollut mukana jokaisessa, vieläpä usein päähenkilönä!\n\nNiin, elämä oli tosiaankin ihmeellistä! Mutta millaiseksi kehittyisi\nelokuvan seuraava kohtaus?\n\n\n\n\nIII luku.\n\nSalaperäinen lentokone ja pelastava satama.\n\n\nKaunista säätä jatkui useita vuorokausia. Tuulen voima oli vahvistunut,\nmutta se pysyi koko ajan myötäisenä. Matkamiehet saattoivat varsin\nhyvin säästää bensiiniä ja päästä sittenkin aika nopeasti eteenpäin.\nSampaani osoittautui todellakin hyväksi purjehtijaksi, kuten O’Brien\noli ennustanut. Se oli tanakka ja nousi aalloille keveästi, kun\ntuuli parin vuorokauden kuluttua kääntyi jonkin verran itään ja\nmuuttui hankatuuleksi. Silti ei tuuli ollut niin kova, että se olisi\npakoittanut aluksen ajautumaan sivuun suunnastaan. Lokin avulla voitiin\ntodeta, että nopeus oli runsaasti kaksitoista solmua — mikä on kaunis\nsaavutus, kun otetaan huomioon aluksen pienuus, mutta mikä seikka\nmyöskin sai aikaan, että aluksessa olijoiden täytyi \"pitää kieli\nkeskellä suuta\", kun meri vähitellen alkoi käydä kuoppaiseksi.\n\nIlma oli koko ajan kirkas ja näkyväisyys erinomainen. Kurt ei ollut\nkoskaan aikaisemmin ollut mukana näin ihanalla purjehdusretkellä.\nHe eivät olleet kohdanneet mitään, mikä olisi antanut aihetta\nlevottomuuteen. Sekä höyrylaivoja että purjealuksia oli nähty vain\nharvoja, ja Pat selitti tämän seikan johtuvan sodasta. Useimmat olivat\nmatkalla etelään, ja niiden tarkoituksena oli nähtävästi kulkea\nMagelhanin salmen kautta, Borneon ohi sekä ehkä Suezin kanavan kautta.\nSiten he eivät olleet joutuneet koko aikaa olemaan merellä aivan yksin,\nmutta merirosvojen kanssa he liioin eivät olleet joutuneet mihinkään\nkosketuksiin. Ja konsulin kirstu oli hyvässä tallessa ja se olikin\ntarpeeseen painolastina. Jos kaikki jatkuisi tätä menoa, ehtisi se\naikoinaan yhtä hyvässä kunnossa määräpaikkaansa Borneolla.\n\nSiten jouduttiin muutamana päivänä illan lähestyessä suunnilleen\nFutshaun korkeudelle, niin että ei ollut enää jäljellä kovin paljon\nmatkaa Formosaan ja Fukienin salmeen. Futshau on nimittäin Formosaa\nlähin kiinalainen rannikkokaupunki, mutta ulkomaiden lippujen alla\nkulkevat kauppalaivat poikkeavat vain harvoin sen satamaan. Kiinan\nnäiden osien sekä toiselta puolen Kelungin ja Formosan väliset yhteydet\nolivat niihin aikoihin, kuten Pat selitti, erittäin vilkkaat. Sen\nvuoksi oli, selitti hän edelleen, viisainta olla varuillaan sekä pitää\ntarkoin silmällä sekä sampaaneja että dshonkkeja. Kaikki nämä eivät\nsuinkaan olleet liikkeellä yksinomaan rauhallisissa asioissa. Kun\nvain oli kysymyksessä ryöstö ja saalistus, olivat kiinalaiset kyllä\nkaikkialla samanlaisia. Koko maassa riehuva sota ja sen seuraukset,\nolivat saaneet aikaan, että muukalaisia kohdeltiin vielä röyhkeämmin\nkuin ennen.\n\nSiksi retkeläiset panivatkin aseensa kuntoon ollakseen valmiina kaiken\nvaralta. Mukaan otetut käsikranaatit sijoitettiin käden ulottuville,\nmutta peitettiin tarkoin. Revolverit puhdistettiin ja tarkastettiin\nja pari leveäteräistä kirvestä otettiin niinikään esiin. Patruunavyöt\ntäytettiin, ja lopuksi tarkastettiin myöskin moottori, joka oli saanut\nlevätä jonkin aikaa, mutta jonka havaittiin toimivan erinomaisesti, kun\nbensiinisäiliö oli täytetty.\n\n— Kas niin, sanoi Pat, enpä juuri tahdo väittää, että vinosilmät ovat\ntervetulleita, mutta haluanpa sanoa, että heidät otetaan mahdollisimman\nlämpimästi vastaan. — Kuulehan, Willy, missä kunnossa lyhdyt ovat?\nOn parasta nostaa ne paikoilleen mahdollisimman pian. Ei kylläkään\nkiinalaislurjusten takia, mutta kaikkien muiden tätä reittiä kulkevien\nvaralta. Ja sitten, niin luulen, saamme vetää kiinalaishynttyyt yllemme\njälleen. Kun mies esiintyy sotilaan puvussa, tekee hän sentään aina\ntoisiin jonkinlaisen vaikutuksen.\n\nSekä Kurtin että hollantilaisen täytyi nauraa, kun he kuulivat nämä\ntavattoman juhlallisella äänellä lausutut sanat. Täytyihän näet\nmuistaa, että jos heitä ryhdyttäisiin tarkastelemaan hiukan lähemmin,\nniin heidän osansa juuri kiinalaisina sotilaina oli aika lailla nolo.\nEi heidän ulkoasunsa ollut tehnyt mitään erikoista vaikutusta ainakaan\ncompradori Tsitshuangiin, ajatteli Kurt, joka samassa yhteydessä\nihmetteli itsekseen, mihin tämä miehineen ja aluksineen vihdoin oli\njoutunut — ei tosin siksi, että hän olisi kaivannut kiinalaista, mutta\nolisihan ollut hyvä tietää tämän nykyinen olinpaikka.\n\nLyhdyt asetettiin paikoilleen juuri parahiksi, kun sampaanissa\nolijat näkivät suuren höyrylaivan ääriviivat. Aurinko oli vastikään\nlaskenut. Yö verhosi vaippaansa Kiinan entisen keisarikunnan, ja\ntähdet alkoivat jälleen kiertää yöllistä, hiljaista rataansa. Tuuli\noli hiukan heikentynyt, mutta silti alus voi jatkaa matkaansa ilman\nmoottorin apua. Ennen päivänkoittoa pitäisi oltaman satamassa, arveli\nPat, ja sinne kannatti jäädä kokonaiseksi päiväksi lepäämään. Kun\nmatkaa jatkettaessa olisi sivuutettu Filippiinit, voitaisiinkin\nloppupäa purjehtia saaristoreittiä. Luzonin jälkeen oli ehkä syytä\nvielä poiketa Manillaan. Jollei muuta varten, niin ottamaan vettä ja\ntäydentämään ruokatavaravarastoja. Meri oli näet antanut retkeläisille\nhyvän ruokahalun, mikä taas oli aiheuttanut aikamoisen loven\nsäilykepurkkivarastossa.\n\nMatka näytti sujuvan rauhallisesti. Äsken nähdyn suuren höyrylaivan\nvalot olivat jo kadonneet taivaanrannan taakse. Tähdet tuikkivat heidän\nyläpuolellaan. Kuu nousisi hetken kuluttua, ja sen valossa olisi helppo\nohjata satamaan.\n\nMutta mitä nyt?\n\nÄkkiä kuului kamalaa surinaa ja pörinää.\n\nSurina kuului luoteesta ja läheni lähenemistään, vaikka sen aiheuttajaa\nei vielä näkynytkään, mikä pimeän vuoksi ei ollut suinkaan ihmeellistä.\nMutta ennen pitkää sekin selvisi.\n\n— Lentokone, huudahti hollantilainen, jonka silmät ensiksi heikosti\nerottivat melun synnyttäjän. — Katsokaa tuonne! Ei, enemmän länteen! Se\nnäyttää olevan menossa Formosaan aivan kuten mekin.\n\n— Vahinko, että meillä ei ole tuollaisia välineitä käytettävinämme.\nEhkäpä se on sotilaslentokone, arvaili Pat. — Onko se \"japsi\", britti\nvaiko Setä Samuli?\n\n— Miksi se ei yhtä hyvin voisi olla kiinalainen? kysyi Kurt. —\nTuollainen rumilus, joka kylvää pommeja, samanlainen kuin ne, joita\nammuttiin alas Shanghaissa?\n\n— Luulenpa niiden tuskin pistävän nenäänsä näin kauas, tuumaili Pat. —\nKyllähän Kiinassakin on tilaa lennellä. Mutta omituista on, että sen\nsuunta on sama kuin meidänkin.\n\nÄkkiä moottorin surina kävi entistäkin voimakkaammaksi, vaikka jo\noli näyttänyt siltä, että lentokone oli kadonnut. Pian se kasvoi\nkorviahuumaavaksi jyminäksi, ja pian tuntui sankareistamme siltä, kuin\nhe olisivat joutuneet pyörremyrskyn keskukseen.\n\nLentokone oli kääntynyt ja laskeutunut aivan sampaanin yläpuolelle,\njota voimakkaan valonheittäjän keila seuraavassa hetkessä valaisi.\nTätä kesti tuokion. Koneen potkurit pyörivät ja moottorit pauhasivat\nvimmatusti, ja sitten kone nousi jälleen juuri kun se näytti olevan\nmusertamaisillaan sampaanin ja siinä olijat.\n\nVielä minuutin kuluttua lentokone oli kadonnut — hävinnyt merta\npeittävään pimeyteen. Mutta kesti paljon kauemmin, ennen kuin sampaanin\nmiehistölle selvisi, että he olivat selvinneet seikkailusta hengissä.\n\nKurt piteli molempia korviaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen\nrumpu-kalvonsa vieläkin värisisivät äskeisen kamalan metelin jälkeen.\nHän luuli kuulevansa jonkun puhuvan, mutta ei voinut käsittää, mitä\npuhuja sanoi, ei edes sitä, kuuliko hän puhetta vai käsittämättömän\nkirkaisun. Hän ei ollut koskaan ennen ollut näin lähellä täyttä vauhtia\nkulkevaa lentokonetta eikä hän liioin ollut koskaan tuntenut oloaan\nniin epämukavaksi. Oli aivan kuin hänen kaikki hermonsa olisivat\nirtautuneet paikoiltaan ja menneet sekaisin, niin että hän ei pystynyt\najattelemaan eikä liikkumaankaan. Lentokoneessa olijoiden hermot olivat\nvarmaan teräksestä, koska koneen pelkkien liikkeiden vaikutus on näin\ntuhoisa.\n\nHollantilainen oli kaatunut kumoon ja makasi nyt veneen pohjalla Kurtin\njaloissa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Näytti siltä, kuin hän olisi\nsaanut sydänhalvauksen.\n\nPat oli päästänyt sampaanin peräsimen käsistään. Hän istui paikoillaan\nnenä kohti taivasta ja näytti haukkovan ilmaa.\n\nSampaani ajelehti tuulen mukana heittelehtien aallokossa. Kukaan ei\npystynyt pitämään huolta ohjauksesta, joten alus muistutti ajelehtivaa\nhylkyä. Voimakas valonheittäjä oli ehkä häikäissyt Patin silmät,\nkun taas Kurt oli vaistomaisesti sulkenut omansa juuri silloin, kun\nvalokeila suuntautui heihin.\n\nPat nousi vihdoin. Hän raahautui suurin ponnistuksin yli tuhdon ja\npääsi vihdoin istumaan Kurtin viereen. Melkein karjaisuna tulevat hänen\nsuustaan ensimäiset sanat.\n\n— Elätkö sinä, Kurt?\n\nKurt nyökkäsi, mutta ei kyennyt vastaamaan mitään.\n\nUusi karjaisu:\n\n— Etkö kuule mitään?\n\nNo, vihdoinkin irtautuivat Kurtin kielen kahleet. Mutta hän kuuli\ntuskin omia sanojaan, kun hän vastasi:\n\n— Elän kyllä, mutta olen melkein puolikuollut.\n\n— Tällä kertaa pelastuimme aivan viime tingassa. Mutta miten lienee\nWillyn laita? Mahtoiko lentokoneen siipi osua häneen?\n\nPat kumartui tarkastamaan hollantilaista, joka edelleenkin\nliikkumattomana virui veneen pohjalla. Hän tarttui toista olkapäihin ja\nkoetti nostaa häntä, mutta turhaan.\n\n— Kurt! kiljui Pat O’Brien kumartuen jälleen kohti nuorta ystäväänsä,\njonka kanssa hän oli ollut mukana yhdessä jos toisessakin seikkailussa\nKiinassa. — Tuo äskeinen oli varmasti maanjäristys! Näillä seuduilla\non runsaasti toiminnassa olevia tulivuoria. On mahdotonta, että\nyksin lentokone olisi saanut kaiken tämän aikaan. Olen itsekin ollut\nlentämässä Friscossa ollessani enkä siitä huolimatta mennyt niin\nsekaisin kuin nyt pelkästä pörinästä. Varmastikin se oli maantärähdys.\nJa häikäisevä, suuri salama!\n\n— Valonheittäjä se oli. Valonheittäjä, joka kuului hyvin suureen\nkaksitasoon. Niin paljon ehdin selvästi nähdä, selitti Kurt. — Mutta\nmitä se tarkoitti yrittäessään melkein ajaa meidät upoksiin?\n\nPat ei ehtinyt vastaamaan. Hän oli jälleen alkanut puuhailla\nhollantilaisen kimpussa ja nyt hänen onnistui saada Willy istumaan.\nKurt taas ei ehtinyt kiinnittämään huomiota hänen puuhiinsa. Salaisuus\nselvisi hänelle yhdellä iskulla. Hän huudahti:\n\n— Pat! Tiedätkö, mistä äsken oli kysymys?- Ei ollut kysymys\nmaanjäristyksestä eikä salamasta... Lentokoneessa oli compradori...\nkiinalainen _Tsitshuang!_\n\n— En koskaan ole kuullut mitään noin hullua! huudahti Pat melkein\nnauraen. — Tuo lurjus on varmasti vielä sampaaneineen jossakin\njoenmutkassa Shanghain luona. Eikä sampaanissa sitäpaitsi ollut tilaa\nminkäänlaiselle lentokoneelle.\n\n— Mutta maalla on tilaa sitä enemmän, kuten tiedät. Ja Tsitshuangilla\non runsaasti rahaa.\n\nHollantilainen oli vähitellen piristynyt piristymistään. Hän istui nyt\ntuhdolla ja tirkisteli taivaalle, jolle täysikuu vähitellen oli noussut\nkaikessa loistossaan. Sitten hän kumartui tovereitaan kohti ja sanoi\nrauhallisesti:\n\n— Katsokaahan tänne! Olen varmasti saanut kuulan olkapäähän!.\n\nJa hän repi yltään likaisen, kiinalaisen asetakin. Vain silmäys riitti\nosoittamaan, että paita, joka ei ollut paljon puhtaampi, oli veressä\nvasemmalta puolelta. Willy valitti tuntevansa kipua olkapäässään eikä\nvoinut liikuttaa koko vasenta käsivarttaan.\n\nLääke- ja sidelaatikko kaivettiin pian esiin sampaanin ajelehtiessa\nedelleen aallokossa, joka onneksi ei ollut kovin korkea. Ja sitten\nryhtyi Pat käyttelemään lääkkeitä ja sideaineita Kurtin taskulampulla\nvalaistessa kohtaa, mistä verta vuoti.\n\n— Niin. Tuo saattaa varsin hyvin olla kuulan aiheuttama haava, sanoi\nPat. — Mutta mistä se kuula olisi tullut? Eihän täällä ole laukaistu\nedes leikkipyssyäkään.\n\n— Lentokoneesta, vastasi Kurt lyhyesti. — Ja se kuula oli tarkoitettu\nminulle. Mutta sen sijaan se osuikin teihin, herra Sneek. Voitteko\nantaa anteeksi?\n\n— Tietystikin — vaikka ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sanoi\nhollantilainen, joka nyt jo kykeni puhumaan, ojensi oikean kätensä ja\npuristi Kurtin kättä niin paljon kuin jaksoi. Sitten hän jatkoi: — Ei\ntässä mitään hätää ole. On minun ruumiissani ollut kuulia ennenkin,\nja minun lihani paranee nopeasti. Mutta luuletteko todellakin, että\nlaukaus ammuttiin tuosta kirotusta lentokoneesta?\n\n— En ainoastaan luule. Olen varma siitä. Sen ampuja oli minun ehkä\nainoa viholliseni, mutta vihollinen, joka on sitä vaarallisempi. Hän on\nkiinalainen, jonka nimi on Tsitshuang. Hän ei koskaan unohda, että minä\nkerran pelastin esimieheni, konsuli Willnerin tyttären hänen käsistään.\n\n— Se on aivan totta, vahvisti Pat, joka, kuten muistetaan, itsekin oli\nollut mukana noissa seikkailuissa. — Mutta yhtä varmaa on, että hänen\najatuksensa minusta eivät ole laadultaan sen lempeämmät. Niinikään\non varmaa, että hänen tähän aikaan pitäisi olla kypsä teljettäväksi\ntyrmään milloin tahansa.\n\nKurt ei puhunut vähään aikaan mitään. Hänen ajatuksensa olivat jälleen\nsiirtyneet Borneolle, josta hän vielä ei tietänyt juuri mitään muuta\nkuin nimen. Mutta pääsisikö hän yleensä sinne? Varmastikaan ei ilman\nuusia seikkailuja.\n\nNyt Pat pani moottorin käyntiin. Tuuli oli melkein täydellisesti\ntyyntynyt ja näytti siltä, että se lakkaisi kokonaan. Kuun säteilevää\nvalojuovaa pitkin kulki sätkyttävän moottorin kuljettama sampaani yhä\nlähemmäksi tarunomaista Formosaa — samaa suuntaa, mihin vaarallinen\nlentokone oli äsken kadonnut.\n\nMitä siellä tapahtuisi? Retkeläisten sekä kiinalaisen compradorin ja\nrosvopäällikön Tsitshuangin välit eivät kai vielä olleet lopullisesti\nselvät?\n\nKuun säteilevässä valossa sampaani, jonka purjeet oli kääritty kokoon,\nliukui Formosan pohjoisrannikolla sijaitsevaan Kelungin kuuluisaan\nsatamaan.\n\n\n\n\nIV luku.\n\nSalaliitto Formosalla ja hieno kaappaus.\n\n\nFormosa ei ole erikoisen suuri saari, varsinkin jos sitä verrataan\nesimerkiksi Borneoon, mutta siellä on runsaasti lämpimiä lähteitä ja\ntulivuoria, samoin kuin myöskin rauta- ja hiilikerroksia. Sen maaperän\nviljavuus on jo aikoja sitten antanut Formosalle Kiinan vilja-aitan\nnimen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan ihmeellistä, että Formosalla yhä\nedelleen asuu runsaasti kiinalaisia, vaikka saari onkin 1890-luvun\npuolivälistä ollut Japanin hallussa. Sanottuun aikaan japanilaiset\nvalloittivat saaren sen johdosta, että saaren alkuasukkaat, jotka\nolivat villiintyneitä malaijeja, olivat murhanneet saaren itärannikolla\nmaihin ajautuneen japanilaisen laivan miehistön. Vuosien kuluessa oli\nalkuasukkaat vähitellen työnnetty korkeiden Tashanvuorten rinteille,\nmissä he elivät hajaantuneina moniin, toistensa kanssa taisteleviin\nheimoihin, aivan kuten Borneonkin alkuasukkaat, minkä saaren kanssa\nFormosalla monessa muussakin suhteessa on yhtymäkohtia.\n\nShanghaista sampaanilla saapuneet sankarimme saivat siten jo täällä\njonkin verran esimakua siitä, mikä odotti heitä heidän pitkän\nmerimatkansa päässä. Vielä he kuitenkaan eivät saaneet tutustua\nBorneon paljon kuumempaan ilmastoon ja siksi he saattoivat pitää\nitseään onnellisina, koska olivat lopultakin saapuneet satamaan, missä\nkaikki viittasi siihen, että he saisivat tilaisuuden levätä rauhassa\nkaikkien niiden monien ja usein hengenvaarallistenkin vaikeuksien\njälkeen, joita heillä oli ollut voitettavina siitä lähtien, kun he\nolivat lähteneet Kiinan keisarien vanhasta pääkaupungista Pekingistä.\nHe eivät olleet ankkuroineet purttansa itse satamaan, mihin oli\nedelleen kuljetettavaksi koottu suuret määrät hiiltä, paloöljyä ja\nrikkiä, mutta missä liikenne Kiinan levottomuuksien takia näytti olevan\ntäysin lamassa. Kun Kelungin kauppiaat suurimmaksi osaksi olivat\njuuri kiinalaisia, joiden kanssa kosketuksiin joutumista sankarimme\ntahtoivat mahdollisimman paljon välttää, olivat he etsineet alukselleen\nankkuripaikan hiukan loitompaa. Tähän oli osaltaan vaikuttanut myöskin\näskeinen aavistamaton kohtaus vaarallisen Tsitshuangin kanssa, sillä\neihän ollut ensinkään mahdotonta, että myöskin hän oli saapunut\nFormosalle. Päinvastoin oli hyvinkin mahdollista, että hän aikoi käydä\njuuri Kelungissa.\n\nHe olivat ohjanneet sampaaninsa syvään, korkeiden kallioiden\nreunustamaan lahteen, jossa saattoi toivoa olevansa melko turvassa\nvähemmän toivottavilta vierailta. Pienellä, kätevällä, purjekankaasta\ntehdyllä veneellä, joka matkan kestäessä oli kokoon käärittynä ollut\nsäilössä erään tuhdon alla, saattoi mukavasti tarpeen vaatiessa meloa\nitse kaupunkiin hankkimaan sieltä, mitä matkaa jatkettaessa tarvittiin,\nennen kaikkea ruokatarpeita. Vettä sen sijaan oli helppo ottaa\nkuinka paljon tahansa pitkin vuorenrinnettä virtaavasta, vuolaasta\npikku purosta. He eivät aikoneetkaan jäädä tähän paikkaan kauemmaksi\naikaa kuin että saisivat jonkin verran levähtää. Levähdysaika oli\ntarpeellinen senkin takia, että oli saatava käsiin lääkäri, joka\ntarkastaisi Willyn saaman haavan sekä poistaisi kuulan, joka kaikesta\npäättäen oli jäänyt ruumiiseen. Tämän vuoksi Willy ja Kurt parin tunnin\nkuluttua heidän satamaan saapumisestaan astuivatkin purjekankaiseen\nveneeseen sekä meloivat Kelungin kaupunkiin.\n\nWilly kertoi matkalla, että koko Formosa oli aikoinaan, useita\nvuosia takaperin kuulunut hänen siirtomaista rikkaalle isänmaalleen.\nSiksi hän piti hyvin todennäköisenä, että saarella yhä vieläkin asui\nhollantilaisia, sekä sanoi haluavansa tutkia, missä määrin niin\ntodellakin olisi laita.\n\nVajaan tunnin kuluttua hän olikin saanut vahvistuksen arvelulleen.\nHe poikkesivat erääseen parturitupaan, jonka omistaja luonnollisesti\noli kiinalainen, tiedustelemaan jonkin lääkärin, mikäli mahdollista\nkirurgin, asuinpaikkaa. Parturituvassa he saivat tietää, että todella\nhyvä kirurgi asui lähimmässä kaupungissa, Twatuiassa, johon saattoi\nmukavasti päästä rautateitse. Sama rautatie muuten johti aina saaren\npääkaupunkiin Taiwaniin saakka, joka alkujaan oli ollut hollantilaisten\nlinnoittama satamakaupunki. Kiinalainen uskoi edelleen tietävänsä, että\npuheenaoleva lääkäri polveutui saarelle kauan aikaa sitten muuttaneesta\nhollantilaisesta perheestä.\n\nOn helppo käsittää, että nämä tiedot olivat tervetulleita varsinkin\nWillylle. Siksi he lähtivätkin viipymättä rautatieasemalle jatkaakseen\nmahdollisimman pian matkaansa Twatuiaan. Niin kiire heillä oli, että\nhe eivät edes katsoneet ehtivänsä ilmoittaa lähdöstään sampaaniin\njääneelle Patille, koska se olisi muka vienyt liian kauan aikaa.\nPat sai tyytyä odottamaan niin kauan, kuin he tulisivat takaisin,\neikä hänellä sitäpaitsi olisi mitään hätää. Varmastikin hänellä oli\nmukavammat olot kuin heillä itsellään. Ja sitäpaitsi täytyi heidän\nsaada lääkäri käsiinsä.\n\nPuheenaolevan lääkärin nimi oli Moppel — siis aito hollantilainen nimi,\njoka oli otettu erään hollantilaisen kaupungin mukaan. Kurt ja Willy\ntapasivat hänet sairaalassa, jonka japanilaiset olivat perustaneet\nTwatuiaan, ja joka sijaitsi luonnonkauniin, metsien peittämän\nvuoren rinteellä. Samaisen vuoren rinteillä kiinalaiset asuivat\nkyläkunnittain, jotka muistuttivat varsinaisen Kiinan tuhansia kyliä.\nJapanilaiset olivat ilmeisestikin vähemmistössä.\n\nMynheer Moppel vakuutti muuten myöhemmin, että kiinalaisten naapuruus\noli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Tilanne oli suuresti pahentunut\nsen jälkeen, kun sisällissota oli alkanut mannermaalla Formosan salmen\ntoisella puolella. Japanilaiset olivat kertoneet tohtorille, että koko\nFormosa oli aivan tulvillaan kiinalaisia vakoojia. Samoin oli jokin\naika sitten yritetty räjäyttää muuan suuri japanilainen sotalaiva\nilmaan. Yrityksen oli tehnyt suuri lentokone, mutta japanilaisten oli\nonnistunut ampua kone alas, ennen kuin se oli ennättänyt toteuttaa\naikomuksensa.\n\nTämä tohtorin kertomus sai vuorostaan Kurtin lähemmin kertomaan,\nmillaisissa oloissa hänen ystävänsä oli haavoittunut, ja tohtori piti\nvarsin mahdollisena, että sama lentokone oli lähtenyt liikkeelle\nyrittääkseen toteuttaa sen, mihin alas ammuttu kone ei ollut pystynyt.\nYhteentörmäyksiä kiinalaisten sekä japanilaisten sotilaiden välillä\noli sattunut tuhkatiheään. Tuollaiset yhteenotot tuottivat kylläkin\nlisätuloja mynheer Moppelille kirurgina, mutta — ja mikä oli paljon\npahempaa — ne olivat omiaan suuresti järkyttämään saarella kauan aikaa\nvallinnutta rauhaa ja järjestystä.\n\nEnnen kuin päästiin näin pitkälle, oli tohtori kuitenkin tutkinut\nmaanmiehensä saaman haavan. Tällöin hän totesi, että kuula voitiin\npoistaa pienellä leikkauksella., ja että haava paranisi hyvinkin pian,\njos se sidottaisiin hyvin ja jos sitä hoidettaisiin tohtorin antamien\nohjeiden mukaisesti. Kun Willy ja Kurt sitten mainitsivat, että he\naikoivat jatkaa matkaansa aina Borneoon asti, kysyi tohtori äkkiä,\nottaisivatko he ehkä viedäkseen mukanaan kirjeen hänen veljelleen, joka\nasui juuri Bruneissa ja oli ammatiltaan insinööri, ja jota tohtori\nei ollut tavannut moneen vuoteen, vaikka hän olikin usein hartaasti\ntoivonut pääsevänsä matkustamaan Borneolle.\n\nKurt ja tohtorin maanmies suostuivat tietysti kohta esitykseen. Mutta\ntällä välin oli aikaa kulunut niin paljon, että ilta oli tulossa.\nNyt ei voinut ajatellakaan paluumatkaa Kelungiin ennen kuin vasta\nseuraavana päivänä huolimatta siitä, että Pat ehkä saattoi käydä\nlevottomaksi ystäviensä kohtalosta. Tohtori Moppel tarjosi heille\nyösijan omistamassaan, jonkin verran ylempänä vuorella sijaitsevassa\npaviljongissa sekä lupasi toimittaa heille sinne ruokaa sairaalan\nhyvin varustetusta keittiöstä. Siten saisi Willy Sneek nauttia hyvin\ntarvitsemaansa lepoa leikkauksen jälkeen. Paviljonki, sanoi lääkäri,\npantaisiin kohta kuntoon heitä varten.\n\nKurt ja Willy eivät mielestään osanneet tarpeeksi kiittää näin suuresta\nhyväntahtoisuudesta. Hetken kuluttua heillä oli niin mukavat olot, että\nhe eivät moneen päivään olleet osanneet moisista uneksiakaan. He olivat\nsaaneet asuttavakseen mukavasti sisustetun huoneen, josta oli laaja\nsekä mitä ihanin näköala Formosan salmelle, jonka läpi he itse ehkä\nseuraavana päivänä joutuisivat purjehtimaan ja pääsisivät lopultakin\neroon sekä Kiinasta että kiinalaisista, mikä ajatus ei suinkaan\naiheuttanut heidän sydämissään minkäänlaista kaipausta.\n\nEnnen pitkää tarjoiltiin heille todellakin maukas ateria, joka oli\npäivällisen ja illallisen onnistunut yhdistelmä. Aterian lopetettuaan\nhe sijoittuivat pienelle, avoimelle kuistille nauttimaan harvinaisen\nkomeasta auringonlaskusta. Troopillinen ilta, jolloin päivällä\nvallinnut lämmin ei enää kiusannut, vaikutti rauhoittavasti edellisen\nyön tapausten kiihoittamiin hermoihin. Seikkailut saattoivat olla\njännittäviä, mutta niistäkin sai aikoinaan kyllikseen. Nyt teki hyvää\nsaada täysin siemauksin nauttia hyvin ansaittua lepoa, jonka ennen\npitkää kruunaisi nukkuminen mukavassa, pehmeässä vuoteessa.\n\nKesken näitä ajatuksia Kurt äkkiä hätkähti. Hän oli kuullut saman\nhermostuttavan äänen, jonka he viime yönä olivat kuulleet, ennen\nkuin lentokone ilmestyi näkyviin syöksyäkseen vihdoin kohti heidän\nsampaaniaan aivan kuin musertaakseen sen.\n\n— Kuuletko? kysyi hän Willyltä.\n\n— Kuulen kyllä.\n\n— Lentokone kuuluu olevan tulossa tänne päin.\n\n— Tulkoon vain! Emmehän enää istu avoimessa sampaanissa aavalla merellä.\n\n— Emme kylläkään, myönsi Kurt. — Kunpahan vain saattaisin tuon äänen\nkuultuani olla muistelematta tuota Tsitshuangin lurjusta.\n\n— Sinäpä sanoit jotakin! Mihin luulet hänen joutuneen sen jälkeen, kun\nhän oli ampunut tuon kuulan, joka, kuten sanoit, erehdyksestä osuikin\nminuun.\n\n— Pat on vakuutettu, että hän tuli tälle saarelle. Ja tiedätkö, mitä\nminä puolestani tulin juuri ajatelleeksi? Sitä, että Tsitshuangilla\nvarmasti on sormensa pelissä siinä, että Formosan kiinalaiset ovat\nalkaneet liikehtiä ja että kuohuntaa on havaittavissa maan nykyisiä\nomistajia, japanilaisia, vastaan. Hän voi olla tänne lähetetty vakooja,\nmutta yhtä hyvin hän on voinut saada tehtäväkseen tänne sijoitettujen\njapanilaisten vartioalusten tuhoamisen. Tosin on, kuten tohtori kertoi,\nkiinalaisia lentäjiä kielletty lentämästä Formosan yläpuolella, mutta\nonhan mahdotonta estää heitä yrittämästä pimeän tultua. Ei ole helppoa\nnähdä heidän koneitaan ja vielä vaikeampi on saada niihin osumaan.\n\n— Heidän toimiaan haittaa kuitenkin se seikka, että he eivät voi lentää\näänettömästi, sanoi Willy. — Mistään yllätyksestä heidän taholtaan\nei siis voi olla puhettakaan. Japanilaisilla on riittävästi aikaa\nkäytettävissään voidakseen valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Mutta\nkatsohan tuonne! Eikös vain jokin lentokone yritä laskeutua samalle\nkauniille tasangolle, jota me ihailimme juuri äsken, ennen kuin aurinko\noli laskenut!\n\nKurt katsoi hollantilaisen osoittamaan suuntaan ja hänkin saattoi nyt\nnähdä voimakkaan valokeilan, joka ylhäältä suuntautui kohtaan, missä\nhollantilaisen mainitsema tasanko hyvinkin saattoi sijaita. Kurt,\nparemmin kuin Willykään, ei tietänyt, missä määrin mainittu tasanko\nsopi lentokoneiden laskupaikaksi. Mutta sehän saattoi olla hyvinkin\nmahdollista, Ja koneessa olevat lentäjät olivat varmasti selvillä\nasiasta. Edelleen he saattoivat todeta, että lentokoneen moottorien\nsurina oli lakannut kuulumasta. Se ei ollut hiljentynyt vähitellen,\nkuten on laita lentokoneen loitotessa, vaan se oli tauonnut äkkiä, mikä\ntodisti, että koneen moottorit oli pysäytetty. Willy saattoi siten\nhyvinkin olla oikeassa arvellessaan, että lentokone yritti laskeutua\nmaahan. Mutta olipa asianlaita nyt miten tahansa, eivät he voineet\nsille mitään, eikä se heille kuulunutkaan. Heidän oli parasta mennä\nsisään ja painua yöpuulle, kuten olivat aikoneetkin. Lentokoneista he\nolivat edellisenä yönä saaneet enemmän kuin tarpeekseen, ja varsinkin\nWilly tarvitsi ennen kaikkea lepoa. Kunnollisessa vuoteessa ei\nkumpikaan heistä ollut saanut nukkua pitkään aikaan.\n\nEi kulunutkaan kovin monta minuuttia, kun Willy jo oli vaipunut mitä\nsikeimpään uneen. Mutta Kurt ei vielä ollut saanut unenrahtuakaan\nsilmiinsä, vaikka hän varmasti oli yhtä väsynyt kuin toverinsakin.\nHän makasi sängyssään vääntelehtien sinne ja tänne sekä ajatellen\nkaikkia mahdollisia asioita, mutta ennen kaikkea pohtien kysymystä,\nmillaiseksi hänen elämänsä muodostuisi Borneolla, tuossa ihmissyöjien\nja pääkallonpyydystäjien luvatussa maassa, ja millaiselta tuntuisi\nse täydellinen erämaan elämä, jota hän oli alkanut kaivata. Ainakin,\npäätteli hän, oli hyvä päästä eroon kiinalaisista, sillä tämä\nsaaliinhimoinen ja epäluotettava sukukunta oli alkanut kyllästyttää,\njopa suorastaan inhottaa häntä.\n\nÄkkiä hän hypähti ylös.\n\nEikö hän ollut kuullut ulkoa hiipivien askelten aiheuttamaa ääntä?\n\nÄänettömästi hän hiipi pienelle kuistille johtavalle ovelle, joka oli\njätetty raolleen, jotta huoneeseen saataisiin raitista ilmaa.\n\nHän pisti päänsä ulos ja silmäili joka suunnalle, mutta ei voinut nähdä\nmitään.\n\nKuu ei ollut vielä noussut. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää kuin\nhaudassa. Mutta siitä huolimatta Kurtin vaisto sanoi hänelle, että\nkaikki ei ollut niin kuin piti. Jo tässä hiljaisuudessa oli jotakin,\njoka kehoitti olemaan varuillaan.\n\nHän hiipi takaisin huoneeseen ja pukeutui — otti ylleen Shanghaissa\nniin omituisella tavalla saamansa kiinalaisen lentäjän univormun.\nUnivormu oli tosin Kurtille liian pieni, mutta sen pienuus ei silti\nhaitannut sen käyttöä. Nopeasti hän tarkasti, oliko univormun taskussa\nrevolveri, jonka hän sampaanista lähtiessään oli sinne pistänyt. Hän\nlöysi sen ja toisesta taskusta hän löysi pienen taskusähkölampun sekä\nleveäteräisen linkkuveitsen. Olipa hänen taskussaan vielä pitkä, ohut\nnuorakin, josta hänellä monta kertaa oli ollut hyötyä ja jota hän\nnytkin käytti hyväkseen laskeutuessaan varovaisesti kuistilta maahan.\n\nMaahan päästyään hän seisoi paikallaan ainakin viisi minuuttia täysin\nliikkumattomana. Äkkiä hänen korvansa jälleen erottivat hiipiviä\naskeleita. Tosinhan he eivät olleet täysin asumattomalla paikalla, niin\nettä askelten ei ehdottomasti tarvinnut merkitä vaaraa. Mutta miksi tuo\npimeässä liikkuva ihminen hiipi?\n\nMahtoivatko nuo hiipivät askeleet olla jossakin yhteydessä sen\nkiinalaisten keskuudessa ilmenevän kapinahengen kanssa, josta tohtori\nMoppel oli puhunut hoitaessaan Willyn haavaa? Kuuluiko hiipijä ehkä sen\nlentokoneen miehistöön, jonka he epäilivät illalla laskeutuneen lähellä\nolevalle ruohotasangolle?\n\nTämä ajatus palautti Kurtin mieleen edellisen yön tapahtumat\naavalla merellä. Ja jälleen hän näki silmiensä edessä Tsitshuangin\n— kavalana ja kostonhimoisena, aina valmiina tekemään kaikki, mitä\nhänen vallassaan oli, tuhotakseen ne, jotka olivat uskaltaneet nousta\nhäntä vastaan... Niin, hän muisti jälleen elävästi tuon salakavalan\nkiinalaisen compradorin sekä samalla kertaa lentokoneen, jonka kanssa\nhe olivat joutuneet tekemisiin viime yönä, mutta jonka ei silti\ntarvinnut olla sama kone, jonka he illalla olettivat laskeutuneen tänne\nlähettyville.\n\nSiitä huolimatta Kurtista tuntui, että molemmat koneet olivat\njollakin tavalla yhteydessä keskenään. Samoin hän aavisti, että\nkiinalaisten lentäjien lennot olivat yhteydessä tohtori Moppelin\nmainitseman kapinakiihoituksen sekä yhteenottojen kanssa. Japanilaiset\nolivat rakentaneet Formosan länsirannikolle muutamia hyviä ja syviä\nsatamia sekä sijoittaneet sinne joukon sotalaivoja. Formosan salmen\nvastakkaisella rannikolla sijaitsivat tärkeät kiinalaiset Fukienin\nja Kvangtungin maakunnat sekä huomattava Kantonin satamakaupunki,\njossa oli runsaasti valkoihoisia. Oli hyvin todennäköistä, että\nkiinalaiset suunnittelivat sotaa sekä näitä että Formosan japanilaisia\nvastaan. Ehkäpä tämän nousun yhtä ja tärkeätä osaa valmistettiin yön\nhiljaisuudessa juuri sillä paikalla, missä Kurt oli.\n\nEhdittyään näin pitkälle päätelmissään Kurt, joka silloin tällöin yhä\noli kuullut hiipiviä askeleita, ajatteli ensin, että nämä asiat eivät\nollenkaan koskeneet häntä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän\njälleen näki edessään Tsitshuangin inhoittavat kasvot, jotka ilmaisivat\nsammumatonta vihaa kaikkia valkoihoisia kohtaan. Silloin hän ei enää\nvoinut rauhoittaa itseään ajatuksella, että kaikki se, mitä nyt\ntapahtui, ei koskenut häntä. Ei. Nuo asiat koskivat sekä häntä että\nkaikkia muitakin hänen rotuunsa kuuluvia, jotka kohtalo eri syistä oli\ntuonut tähän osaan maailmaa. Mutta toiselta puolen: mitä hän saattoi\ntehdä, yksin kun oli? Tosin hän kyllä pystyi vakoilemaan, mutta...\n\nÄkkiä hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä.\n\nSairaalan luona, joka oli japanilaisten sotilasviranomaisten\nhallinnassa, oli hän huomannut myöskin vahtituvan. Viittaus\nsalaperäiseen lentokoneeseen sekä huomautus, että jotakin omituista\noli tekeillä, herättäisi varmasti japanilaisissa sotilaissa suurempaa\nuteliaisuutta kuin hiipivät askeleet olivat herättäneet hänessä\nitsessään. Vahtitupa ei ollut kovin pitkän matkan päässä, ja tie sinne\noli niin hyvässä kunnossa, että perille pääsisi kyllä pimeässäkin.\n\nKurt kuunteli jälleen.\n\nNyt ei kuulunut mitään. Mutta siitä huolimatta hän edelleen oli varma,\nettä lähettyvillä oli joku tai joitakuita asiaankuulumattomia.\n\nVain muutaman minuutin kuluttua Kurt oli vahtituvan luona. Vartiossa\noleva sotilas pysäytti hänet kohta, kun näki hänen tulevan. Lyhtyä\nkantava toinen sotilas kiiruhti paikalle ja sai suuret silmät\nnähdessään äkkiä — univormupukuisen kiinalaisen.\n\nNo, tämä asian puoli selvisi hyvinkin pian, vaikka Kurtin ympärille\nolikin ehtinyt kerääntyä useita muitakin sotilaita, ehkä koko\nvahtimiehistö. Vartioston päällikölle Kurt selosti englanniksi, mistä\noli kysymys, ja sitten kehittyivät asiat hyvinkin nopeasti. Kurt\nvietiin vahtitupaan, ja siellä oleva kenttälennätin alkoi naputtaa\n— nähtävästi ilmoitettiin asiasta muille, läheisyydessä oleville\nvartiostoille. Pieni, suunnilleen kaksikymmentä miestä käsittävä joukko\nlähti Kurtin opastamana marssimaan sille suunnalle, missä Kurt oli\nkuullut hiipiviä askeleita. Toinen osasto lähetettiin tarkastamaan\ntasankoa, mihin lentokoneen otaksuttiin laskeutuneen. Kaikki tapahtui\nsotilaallisen täsmällisesti, nopeasti ja täysin meluttomasti. Täytyi\nsanoa, että japanilaiset sotilaat olivat hyvin harjoitettuja, ja samoin\nnäki, että nyt tehtäisiin, mitä tehtävissä oli, salaperäisten olioiden\nselvillesaamiseksi.\n\nEnnen pitkää jouduttiin rautatielle, joka kulki pitkin saman kukkulan\nrinteitä, jolla sairaalakin sijaitsi. Täällä saatiin selvä todistus\nsiitä, että jotakin oli tekeillä. Jonkin matkan päässä näkyi pari\nloistavaa pistettä, jotka virvatulten tavoin liikkuivat edestakaisin,\nja samassa kuului ääni, joka ilmaisi, että jokin puu taitettiin poikki.\n\n— Siellä on rautatiesilta, joka johtaa vuorelta virtaavan pienen\njoen yli, sanoi japanilainen upseeri englanniksi Kurtille. Sitten\nhän kääntyi jonkun aliupseerin puoleen ja sanoi tälle jotakin, minkä\njälkeen aliupseeri viiden miehen seuraamana alkoi käärmeiden tavoin\nryömiä pitkin maata sinnepäin, mistä tulet olivat näkyneet.\n\nMelkein viisi minuuttia kului täydellisen hiljaisuuden vallitessa.\nSitten paukahti kiväärinlaukaus ja samassa ryntäsivät kaikki sotilaat,\nKurt heidän mukanaan, pikamarssissa siltaa kohti.\n\nÄskeisistä loistavista esineistä ei näkynyt jälkeäkään. Sen sijaan\nhuomattiin maassa jotakin hehkuvaa, ja kun sitä tarkastettiin,\nhavaittiin, että siinä oli — palava sytytyslanka! Se sammutettiin\nja lankaa pitkin kulkien tavattiin lähimmän, siltaa kannattavan\npilarin juureen sijoitettu miina, joka olisi ollut riittävän voimakas\nräjäyttämään koko sillan ilmaan.\n\nKurtin ansiosta oli tämä vaara nyt torjuttu. Kurtilla itselläänkin oli\ntäysi syy tyytyväisyyteen, sillä muutamaa tuntia myöhemmin piti hänen\nja Willyn palata Kelungiin ja sampaaniinsa juuri saman sillan yli.\n\nMutta vielä tämän jälkeenkin saatiin kokea uusi yllätys.\n\nSuoritettuaan kelpo työn rautatiesillan luona Kurt ja japanilaiset\nsotilaat palasivat vahtituvalle, mihin myöskin tohtori Moppel oli\nsaapunut äskeisen kiväärinlaukauksen hälyttämänä. Ja nyt tohtori sai\nsuureksi ilokseen ja tyytyväisyydekseen todeta, miten japanilaiset\nupseerit mitä sydämellisimmin kiittivät hänen kaukaa saapunutta\nvierastaan — varsin hullunkurinen tilanne muuten, sillä täytyy\nmuistaa, että Kurtilla edelleen oli kiinalainen univormu yllään.\nNämä kunnianosoitukset olisivat tuntuneet täysin käsittämättömiltä\njokaisesta, joka ei ollut selvillä asioista, mutta ne joutuivat vielä\nomituisempaan valaistukseen nyt seuraavien tapahtumien johdosta.\nPimeästä kuului näet äkkiä tahdikkaita askeleita, jotka ilmoittivat\ntasankoa tutkimaan lähetettyjen sotilasten lähestyvän. Mutta joukon\nlukumäärä oli nyt suurempi kuin sen lähtiessä. Sotilasten keskellä\noli nimittäin neljä kiinalaista, joista kolmella oli suunnilleen\nsamanlainen univormu kuin Kurtilla.\n\nKaikki nämä neljä olivat vankeja. Sotilaat olivat yllättäneet heidät,\njuuri kun he olivat nousemaisillaan lentokoneeseen. Oli jokseenkin\nvarmaa, että miehet, jotka olivat yrittäneet räjäyttää sillan, olivat\nheidän joukossaan. Tultuaan yllätetyiksi sillan luona olivat he\nlivistäneet karkuun sekä toivoneet pääsevänsä lentokoneella turvaan.\n\nNyt oli uhkea lentokone joutunut japanilaisten saaliiksi, ja neljän\nkiinalaisen kohtalo oli ratkaistu. Kurt saattoi täydellä syyllä olla\nsekä tyytyväinen että ylpeä, mutta pian ilmeni siihen vielä enemmän\naihetta.\n\nHän sattui katsahtamaan vielä kerran vankeihin. Ensi silmäyksellä hän\nhuonossa valaistuksessa oli nähnyt ainoastaan miehet, joiden univormu\nmuistutti hänen omaansa. Mutta nyt hän huomasi, että neljäs ainakin\nulkoasultaan erosi huomattavasti muista. Hän oli niin sanoaksemme\nsiviili-ihminen ja hänellä oli yllään puku, jota varakkaat kiinalaiset\ntavallisesti kaikkialla käyttävät. Näytti siis melkein siltä, kuin tämä\nneljäs olisi erehdyksestä joutunut toisten joukkoon.\n\nKurt ei itse asiassa paljonkaan välittänyt miehestä, koska tämä oli\nkiinalainen. Kuitenkin hän astui muutamia askeleita lähemmäksi. Samassa\nhän näki pistävät ja vihaa ilmaisevat, vinot silmät, joita hän ei\nkoskaan ollut voinut unohtaa, ja jotka nytkin saivat hänet hätkähtämään.\n\nMitä? Oliko tämä tosiaankin mahdollista? Saattoiko tuo mies todellakin\nolla compradori Tsitshuang, joka useita kertoja, viimeksi edellisenä\nyönä, oli tavoitellut hänen henkeään — toisin sanoen Tsitshuang,\nkiinalainen miljoonikko ja poliittinen juontenpunoja, joka asettui\nmilloin minkin taistelevan puolen käytettäväksi ja joka välillä oli\nyhteistoiminnassa merirosvojen kanssa? Oliko tuo mies todella siinä?\nKyllä!\n\n— Tällä kertaa siis kuitenkin jouduitte kiinni, Tsitshuang! ei Kurt\nmalttanut olla huudahtamatta. — Nyt meidän tiemme varmasti eroavat\nikuisiksi ajoiksi.\n\nTsitshuang vaikeni. Hänen raivokkaat silmäyksensä puhuivat kuitenkin\nenemmän kuin sanat. Selvästikin hän ei itse vielä uskonut, että hän ja\nKurt olisivat nyt tavanneet toisensa viimeisen kerran.\n\n\n\n\nV luku.\n\nTaistelu hirmumyrskyä ja kuolemaa vastaan. Pat putoaa mereen.\n\n\nNeljä kiinalaisvankia eivät saattaneet odottaa muuta kuin pikaista\nkuolemantuomiota ja sen yhtä nopeata täytäntöönpanoa. Heidät oli\ntavattu itse teossa, rikollisessa ‘toiminnassa, joka oli tähdätty\nmaan turvallisuutta vastaan. Jo päivän koittaessa he voivat odottaa\ntulevansa teloitetuiksi. Mutta aito itämaalaisina he suhtautuivat\ntällaiseen mahdollisuuteen täysin rauhallisesti, aivan kuin\nsellainen kuolema olisi ollut aivan luonnollinen. Kukaan heistä ei\npienimmälläkään ilmeellä osoittanut, mitä hän mahdollisesti tunsi.\n\nEnnen pitkää saapui kuitenkin määräys, että mestaus oli lykättävä,\nkoska korkeammat viranomaiset tahtoivat sitä ennen tutkia vankeja.\nHaluttiin kuulustella, tiesivätkö he mitään uhkaavasta kapinasta, jota\nkukistamaan japanilaiset kaikin keinoin varustautuivat. Tämän vuoksi\nvangit sijoitettiin erilleen toisistaan sopiviin ja hyvin vartioituihin\nsäilytyspaikkoihin siihen asti, kunnes viranomaiset ehtisivät saapua\npaikalle ja kuulustelut voisivat alkaa. Yön tapauksista laadittiin\ntarkka selonteko, johon otettiin myöskin kaikki ne tiedot, joita Kurt\nLagerberg pystyi antamaan. Niinikään kerrottiin selostuksessa, miten\nKurt ja hollantilainen merimies Willy Sneek olivat kohdanneet nyt\ntakavarikoidun lentokoneen ulkona merellä, sekä miten lentokoneesta\noli ammuttu laukaus sampaania kohti ja miten Willy Sneek oli tällöin\nhaavoittunut.\n\nKaikki tämä vei kuitenkin niin paljon aikaa, että Kurtilta ja Willyltä\nmeni vielä päivä, ennen kuin he pääsivät takaisin ystävänsä Patin luo\nKelungin luo ankkuroituun sampaaniin.\n\nPat puolestaan oli suhtautunut asiaan rauhallisesti. Hän oli ajatellut,\nettä ehkäpä Willy ei saa aikaisemmin asioitaan toimitetuksi, ja\nomalta osaltaan hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen levätäkseen\nkunnollisesti. Väliaikoina hän kuitenkin oli tunnollisena merimiehenä\npannut sampaanin purjehduskuntoon, tarkastanut moottorin ja muutenkin\nhuolehtinut siitä, että matkaa päästäisiin jatkamaan koska tahansa.\n\nTietystikin hän hämmästyi suuresti kuullessaan, millaisiin\nseikkailuihin hänen toverinsa olivat joutuneet. Hän saattoi tuskin\nuskoa korviaan kuullessaan, että Tsitshuang vihdoinkin oli joutunut\nkiinni, ja että tämän päivät saattoivat millä hetkellä tahansa päättyä.\nMyöskin Pat oli ollut mukana monessa vakavassa yhteenotossa, kun oli\ntaisteltu tätä vaarallista kiinalaista ja hänen johtamiaan merirosvoja\nvastaan Keltaisella virralla. Erikoisesti häntä nyt ilahdutti se,\nettä juuri Kurt oli tehokkaasti myötävaikuttanut tämän kiihoittajan\nja rosvopäällikön kiinnisaamiseen, niin että hän nyt vihdoinkin saisi\nansaitun palkan monista pahoista töistään.\n\nKurt tahtoi kuitenkin katsella asiaa myöskin vastustajan näkökannalta.\nTsitshuang oli ennen kaikkea _kiinalainen_. Ooppiumin kuljetus ja\nkauppa olivat turmelleet Kiinan kansan, aivan samalla tavoin kuin\nvalkoisten miesten tulivesi eli paloviina oli aikoinaan turmellut\nAmerikan punanahat, intiaanit. Idän ja lännen kansojen täytyy saada\nkulkea omia teitään. Ne eivät koskaan voineet yhtyä ja vielä vähemmän\nkuin Europan kansat ne koskaan saattoivat muodostaa yhteisöä, jonka eri\nosat tuntisivat kuuluvansa yhteen.\n\n— Mutta miksi sitten olet itse antautunut tähän leikkiin? kysyi Pat.\n\n— Siitä vietistä, joka houkuttelee niin monet ihmiset etsimään\nseikkailua ja antamaan palttua rauhalliselle ja säännölliselle\nelämälle. Lisäksi on ollut vaikuttamassa halu tutustua maailmaan sekä\nhankkia riittävästi kokemusta.\n\n— Sekä _kultaa!_\n\n— Mahdollisesti. Mutta ei ryöstettyä kultaa eikä myöskään kultaa, joka\non ansaittu riistämällä ja turmelemalla kiinalaisia, mistä on ollut\nseurauksena, että kaikkia valkoihoisia nyt Kiinassa vihataan vieraina\npaholaisina.\n\n— Mitä sinä sanot, Willy? kysyi Pat kääntyen Hollannin\nsiirtomaapolitiikan saapuvillaolevan, tosin hyvin vähäisen edustajan\npuoleen.\n\n— Kurt voi olla oikeassa, mutta omalla tavallaan. Muistakaa, että\nkoko olemassaolo on taistelua, ennen kaikkea niin sanottujen\nviattomien eläinten — kuten muurahaisten ja vielä niitäkin pienempien\n— keskuudessa. Taistelussa olemassaolosta on johtavana periaatteena\nsääntö, että on koetettava itse selviytyä, koska nyt kerran on joutunut\ntähän maailmaan. Niin olemme mekin saaneet tehdä tähän asti ja siihen\ntapaan saamme myöskin jatkaa. Puhuttakoon kuinka paljon tahansa,\nkäänneltäköön asioita niin tai näin — loppujen lopuksi pitää kuitenkin\npaikkansa, että väkevämpi on oikeassa. Minua ei kukaan saa vakuutetuksi\njostakin muusta. Niin käy aikoinaan myöskin Kiinassa. Jollei joku voi\npysyä pystyssä, niin hän sortuu. Elämä on kuitenkin kallis asia ja sen\nvuoksi kannattaa ponnistella, vaikka monet saavatkin tyytyä elämään\nvain päivän kerrallaan.\n\nKurt ei ollut oikein tyytyväinen. Hänen ystävänsä suhtautuivat tähän\nvakavaan asiaan liian aineellisesti. Hän olisi voinut luetella suuren\njoukon ihmiskunnan suuria hyväntekijöitä. Mutta hän ei voinut muistaa\nketään, joka olisi täysin käsittänyt luvatun tuhatvuotisen valtakunnan\nihanuudet. Toistaiseksi oli kuljettava virran mukana.\n\nNyt Kurt ja Pat kävivät vuorostaan maissa — tällä kertaa ostamassa\nruokatarpeita. Kun he vielä olivat täydentäneet vesivarastonsa,\nkatsahti Kurt kelloonsa ja kysyi vielä kerran:\n\n— Uskotko todellakin meidän voivan jatkaa matkaamme tällä aluksella?\n\n— Siitä saat olla aivan varma! Merimatkan onnistuminen ei niinkään\npaljon riipu aluksen suuruudesta kuin siitä, millä tavalla\nkäytettävissä olevaa alusta hoidetaan. Kaikki on nyt selvää! Me voimme\nlähteä milloin tahansa. Ainakin tuntuu ihanalta tietää, että tuo\nTsitshuangin lurjus ei enää ole meidän kintereillämme. Mutta kesken\nkaiken muistuu jotakin mieleeni. Tahtoisin kirjoittaa pari riviä kotiin\ntäältä. Tehän voitte odottaa vielä hetkisen, kun minä käyn maissa. Olen\ntäällä jälleen punaisen minuutin kuluttua. Sitten ei tarvitse muuta\nkuin nostaa ankkuri.\n\nTuo punainen minuutti kesti kuitenkin melkoisen kauan. Kun Pat sitten\nvihdoin palasi, saattoi kohta huomata, että oli tapahtunut jotakin\nerikoista. Hän näytti hyvin vakavalta eikä hän oikein tahtonut saada\nsanotuksi, mitä hänellä oli sydämellään. Toiset eivät oikein tietäneet,\nmitä heidän piti sanoa tai tehdä.\n\n— Tuon kirjeen lähettäminen taisi olla aika vaivaloinen toimitus, sanoi\nKurt. — Vai eikö täältä ehkä kirjeitä lähetetäkään muuhun maailmaan?\n\n— Kyllä vain, vaikka lähinnä salmen toisella rannalla olevan Kantonin\nkautta. Minä en kuitenkaan enää ajattele koko kirjettä, vaan sen sijaan\nvanhaa totuutta, että ihminen ei saa koskaan tuntea itseään liian\nturvalliseksi. On parasta, että jäämme tähän pimeäntuloon asti ja\nsitten koetamme pujahtaa merelle niin huomaamattomasti kuin suinkin.\n\n— Onko siihen jokin erikoinen syy?\n\nPat viivytteli tuokion ja vastasi sitten verkalleen:\n\n— Kyllä. Onpa todellakin. Jopa minun mielestäni aivan uskomaton syy.\n\n— Puhu vihdoinkin suusi puhtaaksi, mies! huudahti Kurt kärsimättömänä.\n— Emme me ole erikoisen innostuneita arvaamaan arvoituksia.\n\n— Hyvä on! Compradori Tsitshuang on _paennut_.\n\nKurt hypähti seisomaan ja jäi sitten tuijottamaan ystäväänsä uskomatta\nkorviaan. Oliko toisella jokin n.s. ruuvi irti? Vai mitä oli tapahtunut?\n\nPatin vastaus oli iskenyt toisiin pommin tavoin.\n\n— Karannut? kuului kaikuna Willyn huulilta. Oli ilmeistä, että Patin\ntiedonanto tuntui hänestäkin täysin uskomattomalta.\n\n— Oletko sinäkin käynyt Twatuiassa... ja näin lyhyessä ajassa? kysyi\nKurt vihdoin.\n\n— En! Mutta nyt tuota suurlurjusta etsitään kaikkialta. Minäkin jouduin\nkiinni vähäksi aikaa, kun esiinnyin näissä pukimissa. Mutta minut\npäästettiin aivan pian, kun olin ehtinyt selittää, mihin joukkoon\nkuuluin, ja sotilaat sattuivat tuntemaan teidän nimenne. Nyt on yleinen\netsintä käynnissä kaikkialla Formosalla. Tuhannen punnan palkinto on\nluvattu sille, Joka toimittaa 'karkulaisen viranomaisten käsiin elävänä\ntai kuolleena. Mutta meidän on viisainta lähteä merelle ja laittautua\nniin näkymättömiksi kuin mahdollista.\n\nKurtin täytyi miettiä hiukan kuulemaansa. Kaikki tuntui alkavan pyöriä\nhänen päässään. Hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka japanilaiset\nvartiosotilaat olivat saattaneet tehdä sellaisen virheen, että\nTsitshuang pääsi pakenemaan. Tai oliko tämä compradori suorastaan\nnoita? Eikö häneltä koskaan pääsisi rauhaan?\n\nOmalta osaltaan — ja ainakin yhtä paljon myöskin ystäviensä puolesta\n— Kurt melkein katui, että hän viimeisessä jutussa oli joutunut\nnäyttelemään niin keskeistä osaa. Tsitshuang ei tietystikään koskaan\nunohtaisi sitä. Heidän matkansa loppuosa saattoi näinollen muodostua\n'hyvinkin vaaralliseksi. Mutta jotta ei pelottaisi toisia, sanoi hän\nvarmalla äänellä:\n\n— Varmastikin hän joutuu kiinni ennen pitkää. Missään tapauksessa hän\nei voi tehdä meille mitään pahaa niin kauan kuin hänen täytyy pysytellä\npiilossa. Epäilemättä on hän tullut tännekin suurempien suunnitelmien\ntakia kuin vain päästäkseen meihin käsiksi. Meidän taas on viisainta\nolla sekaantumatta noihin suuriin suunnitelmiin. Minä puolestani olen\njoka tapauksessa sitä mieltä, että me lähdemme heti liikkeelle, niin\nettä meitä ei enää kauemmin viivytetä asian vuoksi, joka oikeastaan ei\nkoske meitä.\n\nVielä hetken kestäneen neuvottelun jälkeen nostettiin sampaanin\nmolemmat ankkurit ja lähdettiin merelle ainoastaan purjeen varassa.\nParin tunnin kuluttua sampaani sivuutti Formosan pohjoisen niemen,\njuuri kun aurinko jälleen laski länteen valaen Formosan korkeiden\nvuorten huipuille ja rinteille satumaisen hohteen. Ilman erikoisia\nseikkailuja sivuutettiin seuraavana iltana purjeen ja moottorin\nantaessa alukselle vauhtia Pescadorit, Formosan länsipuolella oleva\npieni saariryhmä, mutta saman saariryhmän lähellä heidät pysäytti\njapanilainen tykkivene, jonka päällystö ei hellittänyt, ennen kuin\nsampaanin miehistö oli saanut läpikäydä perusteellisen kuulustelun,\nja ennen kuin aluksessa oli toimitettu yhtä perinpohjainen tarkastus.\nTodistukset, että alus kuului englantilaisille, ei auttanut vähääkään.\nOli annettu määräys, että kaikki Formosan ohitse pyrkivät alukset oli\npysäytettävä. Miksi, sitä eivät japanilaiset sanoneet, mutta kolme\nystäväämme tiesivät syyn kyllä ilmankin.\n\nHe eivät kylläkään maininneet mitään tiedoistaan japanilaisille,\njotta heitä ei enää kauemmin viivytettäisi. Niin pääsivät he\nvihdoin jatkamaan matkaansa kohti uusia, tuntemattomia kohtaloita.\nMääräpaikakseen he ilmoittivat Manillan, ja tähän ilmoitukseen\nuskottiin.\n\nBorneolle pääseminen ei näyttänyt edelleenkään helpolta. Mutta juuri\ntilanteen jännitys taas oli omiaan pitämään miesten mielet virkeinä.\nPääasia oli, että oli reipas mieli ja lannistumaton tahto. Kiinasta ja\nkiinalaisista päästiin ainakin yhä loitommaksi.\n\nSampaanin keula suunnattiin nyt suoraan etelään ja päiväntasaajaa\nkohti. Shantungin ja Shantsen maakunnissa, missä ystävämme tähän saakka\nolivat pääasiallisesti oleskelleet, oli lämpimän laita toisinaan niin\nja näin. Peking on kolmannenkymmenennen leveysasteen kohdalla, mutta\nnyt oltiin lähestymässä päiväntasaajaa! Erotus oli aika huomattava.\nKaipa olot muuttuisivat muutenkin aika tavalla, kun varsinaiset\nseikkailut olivat nyt vasta päässeet alkamaan. Niitä saataisiin kyllä\ntarpeeksi. Mindanaon ja Palivanin merirosvoilta ei varmasti saataisi\nolla rauhassa, ja vasta sitten, kun näiden alueet olisi sivuutettu,\nlähestyttäisiin matkan varsinaista päämäärää, Borneota, joka\ntoistaiseksi tuntui vain kaukaiselta unelmalta.\n\n— Kun oikein ajattelee asiaa, virkkoi hollantilainen, niin tuskinpa\nnuo ihmissyöjät ja pääkallonpyydystäjät voivat käydä meille sen\nvaarallisemmiksi kuin tuo Tsitshuang on ollut. On oikein jännittävää\npäästä joskus välillä maihinkin, vaikka minä puolestani olin ajatellut\npäästä suoraan kotiin.\n\n— Jos sitä haluat, niin Hollantiin pääsee kyllä höyrylaivalla\nBruneistakin, lohdutti Pat. — Niin että jos pelkäät, että ihmissyöjät\npistävät sinut poskeensa, voit Bruneissa tehdä mielesi mukaan. Pääset\nkyllä meistä eroon, kunhan vain saamme kirstun maihin. Olipa onni,\nettei tuo kirottu lentokone ajanut sekä sitä että meitä upoksiin.\n\n— Toiselta puolen on vahinko, että Tsitshuang ehkä pääsee uudelleen\nlentämään, jollei nyt ehkä samalla koneella. Vai mitä mieltä sinä olet\nasiasta, Pat. Kuulitko siitä mitään kaupungissa?\n\n— En sanaakaan. Kuulin vain kerrottavan, että häntä etsittiin\nkaikkialta, ja että viranomaiset eivät varmaan saisi rauhaa eikä lepoa,\nennen kuin hänet on jälleen vangittu. Eivätkä japanilaiset heitä\ntuhatta puntaa menemään tavallisen seikkailijan takia. Tsitshuang on\nkyllä tärkeä henkilö omalla alallaan ja hän vastaa painoaan kullassa.\nVielä enemmän hän pystyy tekemään vahinkoa — ehkä enemmän kuin kaikki\nkiinalaiset rosvokenraalit yhteensä.\n\n— Katsokaahan tuonne! huudahti Kurt äkkiä. — Kokonainen laivasto!\n\nNiinpä todella näyttikin olevan. Sieltä tuli sekä panssarilaivoja\nettä risteilijöitä, torpeedoveneitä ja hävittäjiä, sukellusveneitä ja\ntykkiveneitä sekä kuljetuslaivoja — ja kaikki ne olivat japanilaisia\nsekä matkalla lounasta kohti.\n\n— Kantonissa on varmasti jotakin vakavaa tekeillä, sanoi Pat. — Onpa\nonni, että me emme ole sen sekamelskan keskellä ja vielä päälle\npäätteeksi näissä univormuissa. Ja kaiken varalta ehdotankin, että\nesiintyisimme tämän jälkeen omissa vaatteissamme, jos kohta lieneekin\nkiinalaisten pukujemme ansiota, että tuo kirottu lentokone ei\nnujertanut meitä lopullisesti.\n\n— Mutta miksi meitä sitten yleensä ammuttiin? kysyi Willy, johon kuula\noli osunut.\n\n— Luultavasti he tekivät niin vain sekoittaakseen kortit ja\npeloittaakseen meitä. He eivät tahtoneet jättää meitä siihen luuloon,\nettä me olimme heidän maanmiehiään, sillä mehän olisimme voineet\njutella tapauksesta maihin päästyämme. Siksi he ampuivat, enkä minä\nusko, että heidän tarkoituksenaan oli osua kehenkään.\n\nMyöskin Kurt oli nyt taipuvainen omaksumaan tämän käsityskannan.\nMuutenhan oli vaikea käsittää, miksi lentokone sitten kerta kaikkiaan\nei upottanut sampaania, jonka se olisi voinut musertaa kuin\npähkinänkuoren. Kun Tsitshuang sitten joutui kiinni Twatuiassa, oli\nhänen yllätyksensä varmastikin suuri. Samalla tuo yllätys varmaan\nkiihdytti hänen vihaansa, ja siksi hän ilmeisesti ponnisti kaikki\nvoimansa päästäkseen jälleen vapaaksi. Siitä myöskin johtui, että hänen\ntielleen joutuminen tämän jälkeen olisi vaarallisempaa kuin mitä he\ntähän saakka olivat osanneet kuvitellakaan. Sananmukaisesti saattoi\nhäntä täydellä syyllä nimittää pahaksi hengeksi.\n\nNyt he järjestivät säännölliset vahtivuorot yöllä ja päivällä.\nSeuraavana aamuna he sivuuttivat melkoisen läheltä Formosan eteläisen,\nkauaksi mereen pistävän niemen. Tuuli oli kääntynyt itään ja siitä\noli entistä enemmän haittaa. Päälle päätteeksi tämä vastoinkäyminen\nsattui juuri silloin, kun heidän piti suunnata kulkunsa vesille,\njotka tunnetaan maailman ehkä kaikkein levottomimmiksi. Sankarimme\nlähestyivät toisin sanoen vulkaanisten häiriöiden keskipistettä —\naluetta, missä merenkulkijain keskuudessa huonossa huudossa oleva\nkoillismonsuuni voi tehdä mitä aavistamattomimpia kepposia sekä muuttaa\nniin sanotun Balingtonin kanavan, jossa on epälukuinen joukko saaria,\nkareja ja luotoja, todelliseksi noidankattilaksi. Siitä oli nyt\nkuitenkin kuljettava. Ja piankin saatiin selvä varoitus, että kieli oli\npidettävä keskellä suuta. Mistään tuulensuojaan pääsemisestä ei olisi\npuhettakaan, ennen kuin päästäisiin pitkän Luzoninmaan alapuolelle.\nMutta liioin ei voitu jäädä odottamaan suotuisampaa säätä, sillä\nsilloin saataisiin odottaa ehkä viikkokausia.\n\n— Miten luulet käyvän? kysyi Kurt, kun sampaani alkoi keikkua ja\nkallistella entistä pahemmin.\n\n— Tuuli on hyvä, sanoi Pat toivehikkaasti. — Mutta mehän voimme\nmilloin tahansa ottaa sisään pari reiviä. Joka tapauksessa selviämme\nparhaiten käyttämällä ainoastaan purjetta. Moottorin voimme pysäyttää,\nsillä muutenkin kuljemme eteenpäin täyttä vauhtia. Kirstun siirrämme\nhiukan enemmän ylähangan puolelle, sillä siten kestää purkkimme\nparemmin aaltoja. Tarvittaessa voimme kaikki käydä kiinni peräsimeen.\nVarmastikin on vauhtimme nyt runsaasti viisitoista solmua. Se on\nsuurempi laivojen tavallista nopeutta tällä reitillä, mikä johtuu\nsiitä, että meri on aika kuoppaista. Willy, menehän keulaan tähystämään!\n\nPat otti esiin merikortit, joille hän oli merkinnyt suunnan. Hän tutki\nniitä tarkoin ja tuijotti sitten terävästi eteenpäin yli keulan. Äkkiä\nhän kiljaisi:\n\n— Juuri näillä tienoin meillä pitäisi olla ilkeitä kareja. Katso\ntarkkaan luuvartin puolelle! Eikö meri murru siellä? Kas tässä! Ota\nkiikari!\n\nKurt kiikaroi kauan ja tarkkaan viitattuun suuntaan. Mutta katsoipa hän\nkuinka tahansa, ei hän nähnyt merkkiäkään meren murtumisesta riuttoja\nvastaan. Aallot olivat korkeita, mutta sileitä, ja ne heittelivät\nkuohua suuret määrät yli sampaanin, joka nyt oli kokonaan peitetty\nöljykankaalla, niin että alukseen tuli vain vähän vettä.\n\n— Vanhat merikortit eivät näillä tienoin pidä paikkaansa ensinkään,\njatkoi Pat. — Syynä ovat ikuiset maanjäristykset. Ne muuttavat\nlakkaamatta maan muotoa, ja saaret ja karit vaihtavat paikkoja vähän\nväliä. Laivat saavat liikkua täällä vain tunnustelemalla. Ja siksi ei\nmeilläkään, vaikka sampaanimme on melkein tasapohjainen, ole muuta\nneuvoa kuin pitää silmämme auki.\n\n— Mutta entä kun tulee pimeä? kysyi Kurt, joka jo alkoi käydä hiukan\nlevottomaksi.\n\n— Silloin saamme luodata niin hyvin kuin voimme ja ehdimme, selitti\nPat. — Ja kai sekin merkitsee jotakin, että minä olen aikaisemmin\nliikkunut täällä sekä päivällä että yöllä ja selvinnyt aina.\nLuotaamisesta huolehdin itse. Sinä ja Willy saatte pitää huolta\nperäsimestä. Mitään nukkumis- ja vapaa-aikoja emme toistaiseksi voi\najatellakaan.\n\nSiitäpä tulikin purjehdus! N.s. sunnuntaipurjehdukseksi sitä kuitenkaan\nei voinut sanoa, olipa sitten almanakan mukaan sunnuntai kuinka monta\nkertaa tahansa.\n\nPitkät ajat aallot heittelivät sampaania edestakaisin, niin että siinä\nolijat luulivat istuvansa ilmakuoppiin joutuneessa lentokoneessa.\nKorkeilta, vaahtopäiltä aallonharjoilta sampaani luisti kerran toisensa\njälkeen alas, aivan kuin johonkin syvään kuiluun. Vain osa purjetta oli\nylhäällä, sillä jonkin verran purjetta täytyi olla, jotta voitaisiin\nohjata kompassin mukaan. Vaikka kompassikin näytti oikuttelevan, ja\nneula näytti toisinaan olevan valmis lentämään pois paikoiltaan.\n\nHeidän täytyi kiljua ääneen, jos heillä oli jotakin asiaa toisilleen.\nJos Patin täytyi antaa jokin tärkeä määräys, tarttui hän mukanaolevaan\nmegafoniin. Kaikki olivat jo aikoja sitten kastuneet läpimäriksi,\nja Willyllä oli täysi työ pumpun hoitamisessa. Jos sampaani\nolisi törmännyt johonkin kariin, olisi heidän satunsa päättynyt\nsilmänräpäyksessä. Voitiin tosiaankin sanoa, että vene oli kuin lastu\nlainehilla. Tuuli ulvoi, niin että tuskin voi vetää henkeään. Monsuuni\nriehui täydellä voimallaan.\n\nPat ja Willy olivat ennenkin olleet mukana tällaisessa menossa, vaikka\nsampaania suuremmilla aluksilla. Juuri sen vuoksi he ihailivatkin\nKurtia, maarapua, siitä, että tämä ei joutunut pois tasapainosta.\nNyt hän, kirjaimellisesti puhuen, sai merimieskasteensa, ja täytyi\nvain toivoa, että vastaisuudessakin kunnostautuisi yhtä hyvin\nkuin nyt. Ennen kaikkea Pat pelkäsi sitä, että sampaanin runko\nmurskautuisi kovassa aallokossa, sillä alus toisinaan lentämällä lensi\naallonharjalta toiselle. Mutta sitä asiaa ei voitu mitenkään auttaa,\nvaan täytyi jättää kaikki kohtalon huomaan.\n\nAurinko laskisi parin tunnin kuluttua ja sen jälkeen seuraisi\ntäydellinen pimeys. Nytkin oli oikeastaan jo hämärä, sillä tiheät,\nalhaalla kulkevat pilvet saivat aikaan, että aurinko ei päässyt\npaistamaan.\n\nEpäilyttävää jyminää kuului. Pat ei ollut tietävinään, että sen saattoi\naiheuttaa näillä seuduilla tavallinen purkaus. Mutta juuri sen vuoksi\nhän suuntasi kurssin enemmän länteen, missä meri oli syvempi ja aallot\nvoitiin paremmin kestää. Ja hän teki sen niin hienosti, ettei edes\nWilly huomannut mitään. Itse hän piti suunnan erotuksen tarkasti\nmielessään. Ainakin pari kolme meripenikulmaa hän tahtoi pitää tämän\nuuden suunnan, jotta päästäisiin pois salmen vaarallisimmalta kohdalta.\nEhkäpä siten saataisiin hiukan rauhallisempi yö.\n\nKaukana taivaanrannalla ilmestyi äkkiä repeämä paksuun pilviverhoon.\nTaivas oli aivan kirkas, ja juuri siihen kohtaan piti auringon laskea.\nVärileikki alkoi vähitellen. Kaikki sateenkaaren värit vaihtelivat,\nhävisivät, yhdistyivät ja tulivat jälleen esiin. Aaltoilevan meren\npintaan osuu valovirtoja, jotka erivärisinä taittuvat räiskyvään\nvaahtoon. Näky on niin erikoinen ja hurmaava, että ei löydy sanoja sen\nkuvailemiseen ihmiskielin paremmin kuin painetuin kirjoituksinkaan.\n\n— Saamme enemmän tuulta yöllä, sanoo tai oikeastaan huutaa Pat, mutta\nsamassa pettää jokin nuora ja koko raakapuu purjeineen putoaa alas.\nSampaani alkaa keikkua ylös ja alas aaltojen lyödessä sen yli.\n\nPat ryntäsi kohta paikalle ryhtyäkseen pelastustyöhön, kun taas Kurt\npuolestaan iski kiinni peräsimeen.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei Patia enää näykään. Hän on —\npudonnut mereen!\n\nSeuraavia tapahtumia on mahdoton kuvailla. Kaikki kävi aivan kuin\nvaistomaisesti. Kurt ohjasi ja -tähysti samaan aikaan vuoroin\nylähangan, vuoroin alahangan puolelle. Oli pidettävä tarkoin vaari\nniistä silmänräpäyksistä, jotka sampaani oli aallonharjalla. Oli\nyritettävä pelastaa hyvä ystävä hukkumasta ja lisäksi oli koko ajan\ntaisteltava luonnonvoimia vastaan.\n\nVaistomaisesti Willy oli saanut moottorin käyntiin. Purjeista ei ollut\nenää mitään apua. Koko raaka oli vähitellen liukunut mereen ja siellä\nse nyt laahasi köyden päässä. Se oli vaarallinen sekä peräsimelle että\nmereen pudonneelle, mutta ei voinut ajatellakaan sen nostamista.\n\n— Tuolla, tuolla! huusi Willy. Hän oli huomannut jonkin esineen, joka\njuuri oli luistamassa aallonharjalta seuraavaan laaksoon. — Pidä\nvarasi! Enemmän ylähankaan! Kas noin!\n\nKurt tottelee. Moottori surisee ja potkuri pärisee vimmatusti, kun sen\nsiivet vähän väliä hakkaavat tyhjää ilmaa. Willy huutaa ja viittoilee.\n\nWillyn näkemä esine oli todellakin Pat. Nyt näkyy selvästi, miten hän\njonkin matkan päässä kohoaa aallonharjalle ja laskeutuu jälleen.\n\nWilly kurottautuu partaan yli ylähangan puolella ja ojentaa\nkäsivartensa. On päästävä käsiksi mereen pudonneeseen, mikäli se vain\non mahdollista. Kurt on heittänyt ulos tukevan nuoranpätkän ja pitää\ntoista silmukalla valmiina.\n\nNyt sampaani nousee ja laskee jälleen hurjaa vauhtia. Moottorin antama\nnopeus lisääntyy. Pat on saatava alukseen ja alus on ohjattava niin\nlähelle häntä kuin suinkin käy päinsä.\n\nNyt lentää köysi.\n\nKurt karjuu megafoniin, minkä kurkusta lähtee:\n\n— Hei! Hei! Tartu kiinni köyteen!\n\nHänen on mahdoton tietää, kuuliko Pat hänen sanansa. Mutta sampaani\najautuu niin lähelle ajelehtivaa ruumista, että sen on oikeastaan\nmahdoton päästä lähemmäksi. Samassa on Willy, joka on vaarassa itse\nkeikahtaa mereen, kurkottautunut mahdollisimman kauas ja tarttunut\nmolemmilla käsillään kiinni Patiin. Kurt heittää peräsimen ja hyökkää\nauttamaan. Vene saa ajautua tuulen mukana, miten parhaiten taitaa.\n\nPat ei ollut saanut kiinni köydestä. Hän näytti tajuttomalta. Mutta\nkovasta merenkäynnistä huolimatta Kurtin onnistui vihdoin pujottaa\nköysi vajoamaisillaan olevan miehen kainaloiden alitse. Yhteisin\nponnistuksin onnistui heidän vihdoin vetää toverinsa sampaaniin, joka\nkoko ajan oli keikkunut ylös ja alas hurjassa vauhdissa olevan keinun\ntavoin.\n\nNäiden ponnistusten kestäessä ei kummallakaan tietysti ollut aikaa\neikä mahdollisuutta huolehtia veneen ohjauksesta. He tiesivät vain,\nettä heidän aluksensa ajelehti hyvää kyytiä tuulen mukana, mihin nyt\nsitten oltiinkin menossa — ajelehti kuin ohjauskyvytön hylky. Mutta kun\nsiinä nyt toistaiseksi ei ollut välitöntä vaaraa, antoivat he veneen\najelehtia edelleen ja kohdistivat sen sijaan kaiken huomionsa Patiin.\nTällöin tuli hyvään tarpeeseen se hengenpelastuskurssi, jonka Kurt oli\nkäynyt jo kouluaikanaan ja jonka antamia opetuksia hän aikaisemminkin\noli ehtinyt pari kertaa käyttämään hyväkseen todellisessa elämässä\npelastaessaan pari ikäistään, jotka uimataidottomina olivat eksyneet\nliian syvään veteen. Hän antoi myöskin Willylle erinäisiä ohjeita\nsiitä, miten tämä voi parhaiten auttaa. Ennen pitkää he huomasivatkin\ntyydytyksekseen Patin osoittavan joitakin elonmerkkejä. Willy saattoi\nnyt ryhtyä hoitamaan pumppua sekä yrittämään mereen pudonneen raa’an\npelastamista, siitä kun näet oli entistä enemmän haittaa. Se asettui\ntoisinaan poikittain aivan keulan eteen ja sai aikaan, että kokonaiset\nvesivirrat tulvivat sampaanin reunojen yli.\n\nTilanne näytti toivottomalta, mutta kellään ei ollut aikaa ajatella\nsitä. He saivat olla iloisia, että he ja heidän aluksensa yhä olivat\nveden pinnalla. Lisäksi oli aihetta toivoa, että monsuunin voima\nvihdoinkin edes hiukan hellittäisi.\n\nAika kului, ja pian tuli jälleen täydellinen pimeys. Olisiko tämä\nyö heidän viimeisensä ja saisivatko he kaikki hautansa meren\ntuntemattomissa syvyyksissä?\n\nAurinko oli hehkuvan, suuren tulipallon tavoin vajonnut kuohuvien\naaltojen syliin. Nyt ei saattanut muuta kuin kuulla aaltoja, kuulla,\nmiten ne kiukkuisesti kohisten kohottivat päitään, jotka muistuttivat\nsatujen jättiläislohikäärmeiden kieliä. Kylmyys alkoi tuntua yhä\nenemmän, sillä miehet oli suolainen merivesi aikoja sitten kastellut\nläpimäriksi. Vatsankin vaatimukset kävivät yhä voimakkaammiksi.\nVain Pat tuntui suhtautuvan kaikkeen rauhallisesti. Hän hengitti\nrauhallisesti, mutta mitään muuta elonmerkkiä hänessä ei havaittu.\n\n\n\n\nVI luku.\n\nIhmissyöjien alus ja salaperäinen turkkilainen.\n\n\nAaltojen heittelemä sampaani ajautui tuulen mukana kaukana Etelä-Kiinan\nmeressä sijaitsevia, pahamaineisia Macclesfield-särkkiä kohti.\nMonsuunin voima ei tuntunut koskaan vähenevän. Se raivosi useita\nvuorokausia.\n\nKun Pat vihoviimein tointui ja saattoi ryhtyä auttamaan, olivat Kurt ja\nWilly melkein kokonaan menettäneet toiveensa pelastumisesta. Kumpikin\noli upiuupunut. Koko ajan he olivat saaneet raataa pumpun ääressä,\njotta sampaani ei tulisi vettä täyteen ja vajoaisi. Ajatuskin moottorin\nkäyntiin saamisesta oli näyttänyt toivottomalta. Ei liioin oltu voitu\nsaada purjetta ylös. Muutamat siihen suuntaan tehdyt yritykset olivat\nuhanneet johtaa siihen, että he menettäisivät purjeen ja raa’an\nkokonaan. Raakapuu uhkasi näet katketa.\n\nPat, joka oli ehtinyt levätä kunnollisesti, kykeni toinnuttuaan\nkäytettävissä olevien kojeiden avulla miten kuten määräämään aluksen\naseman. Hän ei näyttänyt ensinkään tyytyväiseltä ja selitti, että\njos tätä jatkuisi muutamia päiviä, niin he parhaassa tapauksessa\njoutuisivat johonkin Annamin rannikolle. Ainakin he olivat hyvää\nvauhtia menossa sinne. Heillä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin jatkaa\npumppaamista, jolleivät he voineet saada moottoria käyntiin, jolloin he\nvoisivat yrittää pyrkiä Filippiinejä kohti.\n\nTulen sytyttämistä ei voinut ajatellakaan, ei edes katoksen alle\nsijoitettuun öljykeittimeen. He saivat syödä säilykkeitä sellaisinaan\nsekä juoda vettä äärimäisen säästäväisesti. Kahvia ja teetä he saivat\ntyytyä toivomaan, vaikka heillä oli kumpaakin mukanaan runsaat\nvarastot. Pat ja Willy lohduttautuivat jollakin tavoin piippujensa\nääressä, kun taas Kurt yhä tylsistyneempänä kuunteli myrskyn raivoa ja\nvain ihmetteli, miksi ei jokin pyörremyrsky, jollaiset kuuluvat näillä\ntienoin olevan melko tavallisia, kerta kaikkiaan lakaissut sampaania\nmeren pinnalta miehistöineen päivineen.\n\nMuutamana iltana hän vihdoin ryömi öljykangaskatoksen alle ja ryhtyi\njälleen askartelemaan moottorin ääressä, jonka sekä Willy että Pat jo\nolivat kokonaan heittäneet mielestään. Hän istui siellä ruuvaillen\nja ruuvaillen ja niin sai hän muun ohella karboraattorin irti. Nyt\nhän huomasi, että muuan pieni jousi oli höllentynyt ja että sytyttäjä\nsamalla oli joutunut väärään asentoon. Kaikki saattoi johtua aluksen\nvuorokausia kestäneestä keikkumisesta tai myöskin siitä, että vettä oli\npäässyt tunkeutumaan koneeseen parin hataran tiivisteen läpi.\n\nKun hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä sekä lisäksi päättäneenä,\nettä hän nyt ei jätä mitään sattuman varaan, ryhtyi hän tarkistamaan\nja tarkastamaan kaikkia moottorin osia, jotka vain joutuivat hänen\nulottuvilleen. Kun hän oli saanut kaikki jälleen paikoilleen, ei hän\ntietystikään voinut vastustaa kiusausta koetella, oliko kaikesta tästä\nollut mitään tuloksia, vai oliko moottori lakossa kuten ennenkin.\nHänellä oli ollut runsaasti aikaa, eikä häneltä liioin puuttunut\nkärsivällisyyttä. Ei hän myöskään ensimäistä kertaa askarrellut\nvenemoottorien parissa — \"takatuuppareita\" ja muita moottoreita oli jo\nhänen kotimaassaan ollut käytännössä enemmän kuin tarpeeksi. Nyt ei\nkuitenkaan ollut kysymys tuollaisesta kesäillan rauhan häiritsijästä,\nvaan tämän moottorin käyntiinpanosta saattoi olla seurauksena heidän\nkaikkien pelastuminen. Ja vaikeudethan ovat sitä varten, että ne\nvoitetaan.\n\nVarovaisesti hän laski koneeseen bensiiniä, sijoitti vauhtipyörän\nveivin hyvin paikoilleen ja nykäisi...\n\nVanha, hyvin tunnettu surina ja sätkytys alkoi! Oli aivan selvää, että\nmoottori oli jälleen alkanut käydä!\n\nKaksi kummastunutta silmäparia tuijotti häneen, kun hän sitten\nsijoittautui ohjauspyörän ääreen ja huusi Patille:\n\n— Miten minun on ohjattava? Kyllä me joistakin särkistä selvitään, jos\nsellaisia sattuisi vastaan tulemaan.\n\nPat ja Willy vain tuijottivat häneen suut auki pitkän aikaa. Sillä\nvälin Kurt käänsi hiukan laitatuuleen nähdäkseen, toimiko peräsin.\nEhkäpä Pat ja Willy odottivat moottorin pysähtyvän jälleen. Ehkäpä he\nmyöskin luulivat, että kaikki oli vain aistien harhaa, heidän sairaiden\naivojensa kuvitelmia.\n\nMutta moottori kävi edelleen ja alus kulki kulkuaan totellen peräsintä\nyhtä kuuliaisesti kuin ennenkin. Mutta mihin oltiin menossa, siitä ei\nKurtilla ollut aavistustakaan. Hän näki kyllä kompassista suunnan,\nmutta paikka, missä he olivat, oli hänelle arvoitus. Se oli samanlainen\nkohta kuin kaikki muutkin rannattomalla merellä. Tuolla, mihin aurinko\nlaski, oli luultavasti Annam, josta Pat oli puhunut. Siinä tapauksessa\nolisivat Filippiinit päinvastaisella suunnalla. Mutta moottori ei\njaksaisi kuljettaa venettä tällaisessa aallokossa niin jyrkästi\nvastatuuleen-.\n\n— Kurt! huusi nyt Pat, joka hivuttautui peräsimessä olevaa ystäväänsä\nkohti. — Milloin sinä olet oppinut noitumaan?\n\n— Aivan äsken, vastasi Kurt. — Muun puutteessa.\n\n— Tämä saa aikaan, että me selviämme.\n\n— Sitä parempi! Mutta anna minulle nyt uusi suunta. Sinähän tässä\noikeastaan kapteeni olet.\n\n— Ja sinä aivan ensiluokkainen koneenkäyttäjä... Hei pojat, emme tähän\nvielä mätäne! Kuivata me voimme itsemme vuorotellen moottorin ääressä.\n\nHän löi Kurtia ja Willyä olkapäälle sekä jatkoi:\n\n— Nyt me käännämme keulan toistaiseksi tarkasti kaakkoon ja ryhdymme\npumppaamaan. Voimme toivoa monsuunin hellittävän iltaan mennessä.\nKoetan toimittaa paikanmääräyksen, mikäli sellainen on mahdollista,\nmutta luulen, että olemme tulleet suunnilleen Manillansalmen\nkorkeudelle.\n\nMerenkulkuun perehtynyt Pat oli suurin piirtein oikeassa. Myöskin\nWilly, joka oli selvillä laivojen ohjauksesta, kallistui samalle\nkannalle. Monsuuni oli ajanut sampaania eteenpäin melkein omalla\nnopeudellaan. Mutta vähitellen oli tuuli kääntynyt lähemmäksi pohjoista\nja sen suunta vastaavasti lähestynyt etelää, mistä sampaanille oli vain\netua sen taistelussa luonnonvoimia vastaan. Vielä parempi oli, että\ntuuli alkoi todella tyyntyä. Oli oikein hauskaa nähdä, miten Willy\ninnostui uudelleen panemaan kuntoon sampaaniin nostettua purjetta,\njota, jos se voitaisiin nostaa, voitaisiin käyttää antamaan lisää\nvauhtia. Moottori kulutti hankatuulessa suuret määrät bensiiniä, jota\nsuinkaan ei ollut rajattomasti käytettävissä.\n\nOli suorastaan ihanaa, että sampaani oli jälleen saatu\npurjehduskuntoiseksi ja että ei tarvinnut ajelehtia tuulen mukana.\nKaikkien mieli keventyi ja jokainen lupasi itselleen pari kunnollista\nvapaapäivää, jos tästä vielä päästäisiin kovalle maalle, vaikkapa\nkysymyksessä sitten olisi aivan tavallinen luoto. Taikka sitten\nihmissyöjäin saari.\n\nTämän sanan mainitseminen pani hollantilaisen ajattelemaan. Hän ei\ntietänyt, millaiset olot olivat niissä maissa, joihin jouduttaisiin\nnykyistä suuntaa noudattaen. Mutta palattaessa eräältä matkalta\nBrisbaneen Australiassa oli laivan, jossa hän silloin palveli, täytynyt\nmennä myrskyä pakoon Uuden Guinean rannikolle, joka muuten oli\nsuhteellisen lähellä Borneota. Laiva oli suuri parkki ja sen miehistöön\nkuului kaksikymmentä miestä. Mutta siitä huolimatta, ja vaikka laivassa\noli runsaasti aseita ja ampumavaroja, ei laivan päällikkö, kapteeni\nBarlee, tahtonut laskea ankkuria kovin lähelle rannikkoa. Sillä, sanoi\nhän, Guinealla asuvien papualaisten kanssa ei ole leikkimistä, vaan\nhe hyökkäävät joukolla ja käyvät pelottomasti päälle, jos he vain\ntietävät, että on mahdollisuus saada muunlaista lihaa kuin sitä, mitä\nsaadaan heimoveljistä ja mustista sotavangeista.\n\n— Pelkäät ehkä että meille voisi käydä samalla tavalla? kysyi Pat.\n\n— Pelkäät ei ole ehkä oikea sana, vastasi Willy rauhallisesti. —\nKapteeni Barlee oli varmasti yhtä rohkea kuin minä ja sinä yhteensä.\nKuten sanottu, käski hän laskea ankkurin papualaisten pääsaaren ja\nAroesaaren välimailla — mainittu saari taas on yksi niistä monista\ntuhansista saarista, jotka ulottuvat täältä aina Uuteen Seelantiin\nsaakka. Meidän ei pitänyt viipyä muuta kuin niin kauan, että ehtisimme\nkorjata pahimmat vauriot, ja sitten meidän piti jälleen lähteä\nliikkeelle kohta, kun tuuli asettuisi. Muuten ei ole helppo löytää\npaikkaa, johon olisi niin vaikea päästä, ja siksi sieltä ei myrskyn\nvallitessa mielellään lähde poiskaan.\n\n— Ette kai saaneet paljonkaan vapaata aikaa?\n\n— Vapaata, sanoit? En toivoisi pahimman vihamiehenikään joutuvan\nraatamaan samalla tavoin kuin me raadoimme. Enkä minä puolestani halua\ntoista samanlaista yötä kuin se, jonka siellä jouduimme viettämään.\nVielä tänäkin päivänä kiitän Luojaa siitä, että minua ei silloin syöty,\nja että pääni on yhä vieläkin tallella.\n\n— Papualaisten kanssa ei tosiaankaan ole leikkimistä, tunnusti Pat,\njonka tyytyväisyys lisääntyi, kun vihdoinkin alkoi näyttää siltä, että\nsampaani saataisiin jälleen vanhaan kuntoonsa. — Olen itse ollut kerran\nBrisbanessa, johon veimme rahdin Sydneystä, Ja siellä kuulin, että\nerään laivan miehistö oli viimeistä miestä myöten joutunut Torresin\nsalmessa papualaisten käsiin, jotka olivat katkaisseet kaikkien päät\nja järjestäneet myöhemmin maissa hirvittävän juhla-aterian. Laiva\noli ajautunut jollekin korallisärkälle, ja sen miehistöllä oli ollut\naivan liian vähän ammuksia voidakseen ajanmittaan vastustaa villien\nmyrkytettyjä nuolia. Mutta en ole tietänytkään, että sinäkin olet ollut\ntaistelussa ihmissyöjien kanssa. Kuinka te oikein selvisitte?\n\n— Ei se juuri helppoa ollut, vastasi Willy sytytettyään ensin\nhuolellisesti nysänsä. — Mekin olimme kulkeneet Torresin salmen läpi\nja lisääntyvästä myrskystä huolimatta selviytyneet koralliriutoista,\njoita siellä on tiheässä kuin hain hampaita. Kapteeni käski, kuten\nsanoin, laskemaan ankkurit Aroesaaren ja Uuden Guinean välimailla.\nSatamapaikka oli hyvä ja me toivoimme voivamme jo seuraavana aamuna\nlähteä Arafuramerelle sekä suunnata keulan suoraan kohti Borneota.\n\nKovaa työtä oli ollut paljon, ja jokaisesta tuntui ihanalta päästä\nlepäämään muutamaksi tunniksi. Minulla oli kuitenkin vahtivuoro\niltayöstä, ja niin sain ystäväparkani Demseyn kanssa kiivetä kannelle,\nmissä ryhdyin pesemään peräkantta pysyäkseni valveilla, kun taas\nDemsey ryhtyi aivan perässä voitelemaan ohjauslaitteiden väkipyöriä.\nKeskilaivassa oli pari miestä, jotka kumpikin olivat ensimäisellä\n\"pitkällä reisulla\". Keulapuolella taas olivat timperi ja kokki,\njolla kylläkään ei ollut varsinaista vahtivuoroa, mutta joka nyt oli\ntullut kannelle auttaakseen erästä merimiestä, joka juuri Brisbanesta\nlähdettäessä oli loukannut jalkansa. Meitä oli siis kaiken kaikkiaan\nkuusi miestä, minkä määrän olisi pitänyt riittää, ja kaikki viittasi\nsiihen, että yö kuluisi rauhallisesti.\n\nWilly mietti välillä tuokion imien nysäänsä, aivan kuin palauttaakseen\nparemmin mieleensä tapahtumien kulun. Hän oli muuten aina kovin\nseikkaperäinen, jos hänen piti kertoa jokin tarina. Mutta nythän ei\nliioin ollut puutetta ajasta.\n\nÄkkiä sanoi Pat, joka nyt istui hoitamassa peräsintä ja oli jättänyt\n\"koneenkäyttäjä\" Kurtin asiaksi huolehtia moottorista:\n\n— Ja sitten te tietysti nukuitte, mihin sinulla näyttää juuri nyt\nolevan halua. Vai sattuiko ehkä jotakin?\n\n— Sattuiko? toisti Willy. — Siitä saat olla varma. Mutta sitä\nennen kerron ehkä, miten saman paikan läheisyydessä kerran kävi\neräälle kiinalaiselle purkille taikka oikeastaan muutamalle sadalle\nkeltaihoiselle, joita oltiin kuljettamassa erään englantilaisen yhtiön\nomistamille istutuksille. Heitä oli kaikkiaan kolmesataa, mikäli\nkuulin Sydneyssä. Ajattelin juuri heidän kohtaloaan pestessäni siinä\nperäkantta. Heidän piti sopimuksen mukaan jäädä kymmeneksi vuodeksi...\n\n— Peräkannelleko? pisti väliin Pat.\n\n— Ei, vaan Russel Islandille, senkin sanasaivartelija! Saari oli muuten\nverrattain lähellä. Niin, laivassa oli siis kolmesataa kiinalaista,\nlukuunottamatta laivan miehistöä, tietysti. Ja tiedätkö, miten heille\nkävi? Juu. Jokaikinen joutui papualaisten lihapatoihin ja heidän päänsä\npistettiin seipäisiin, kuten pääkallonpyydystäjien tapa on. Sillä\nkertaa oli kysymyksessä heimo, jota sanottiin goro-kansaksi.\n\n— Taisi maistua hyvältä... Mutta miten sinä ja kapteeni Barlee loppujen\nlopuksi selvisitte?\n\n— Juu. Ajattelin, kuten sanottu, noiden kolmensadan kiinalaisen\nkohtaloa, kun äkkiä kuulin perästä kiljaisun ja samassa loiskahduksen,\naivan kuin jotakin olisi pudonnut veteen. Siinä tapauksessa ei\nkysymyksessä voinut olla kukaan muu kuin Demsey, ja minä olin juuri\nheittämäisilläni hänelle köyden, mutta samassa pyyhälsi ohitseni\nkokonainen joukko tummia varjoja äänettömästi kuin henkiolennot. On\naivan ihme, että he eivät törmänneet minuun. Mutta minä en, viisaasti\nkyllä, ruvennut metelöimään, vaan pääsin pujahtamaan kapteenin hyttiin\nja herätin hänet. Hän oli tuossa tuokiossa valveilla ja käsitti kohta,\nmistä oli kysymys. Molemmat perämiehet herätettiin niinikään, ja niin\noli meitä aluksi neljä miestä, joista jokaisella oli kuusipanoksinen\nbrowningpistooli valmiina ampumaan. Pian temmattiinkin keskikannelle\njohtava ovi auki, ja koko käytävän täytti jumalaton meteli.\n\n— Silloin sinä kai itkit? kiusoitteli Pat.\n\n— Itkin? toisti Willy ilmeenkään muuttumatta. — En itkenyt, vaan\ntähtäsin tarkasti, kun ensimäinen perämies veti esiin taskulampun ja\nsuuntasi sen valon kiljuvaan joukkoon. Ja sitten me aloimme paukuttaa\nkaikki neljä, niin että miehiä kaatui kuin keiloja käytävään ja\nkannelle myöskin. Nyt olivat myöskin miehet heränneet skanssissa\nja käsittäneet, mistä oli kysymys. Ollakseni lyhytsanainen sanon\nteille vain, että meiltä ei ainakaan katkottu päitä eikä meitä liioin\nkeitetty sillä kertaa. Joka mies säilytti henkensä, Demsey-parkaa\nlukuunottamatta. Mutta joka tapauksessa en tahtoisi toista kertaa\njoutua samanlaiseen tanssiin papualaisten kanssa. Sen vuoksi minulla\nmyöskin on omat ajatukseni Borneosta. Tahtoisin näet vetää viivan\nMattapoerasta jonkin matkaa ylöspäin Baritojokea... Mutta hei! Mitä tuo\non?\n\nWilly viittasi merelle. Siellä näkyi jokin esine, joka lähestyi heidän\nsampaaniaan nopeata vauhtia. Pian se tuli näkyviin aivan selvästi. Se\noli pitkä, kapea ja teräväkeulainen alus, jota kaksi latinalaismallista\npurjetta nopeasti kiidätti eteenpäin.\n\n— Se tulee aivan suoraan meitä kohti, huomautti Kurt, joka oli\nkohottanut kiikarin silmilleen. — Varmastikin me olemme huomattavasti\nlähestyneet maata.\n\n— Saanko minä katsoa? kysyi Pat tarttuen kiikariin.\n\nHän katsoikin hyvän aikaa ja vihdoin hän huudahti:\n\n— Nostakaa lippu! Meidän täytyy ainakin näyttää, että olemme\nenglantilaisia.\n\n— Keitä sinä luulet heidän olevan? kysyi Kurt, joka oli kiiruhtanut\nnoudattamaan määräystä.\n\n— Näyttää olevan palavanilainen alus. Toisin sanoen vene, joka on\nkotoisin Paraguasaarelta, vaikka en oikein jaksa käsittääkään, kuinka\nme olisimme ehtineet niin kauas Filippiineille. Mutta tuo vene saattaa\nmyöskin olla kotoisin Luzonin alapuolella olevasta Mindorosta.\nTuollaiset purjeet eivät sielläkään ole harvinaisia, ja jollei siinä\nole...\n\n— Keitä sitten? kiirehti Kurt, kun Pat ei näyttänyt halukkaalta\npuhumaan kaikkea, mitä hän tiesi.\n\nPat ei nytkään vastannut, vaan nosti jälleen kiikarin ja tähysteli\nmelko tovin. Vihdoin hän laski kiikarin ja alkoi puhua tapaillen sanoja:\n\n— Kurt! Mitä — mitä luulet? Luuletko — luuletko, että moottorin\nnopeutta voitaisiin lisätä?\n\n— Ei paljoakaan. Pelkään, että se kuumenee liikaa. Onko sitten jotakin\nerikoista tulossa?\n\nPat käänsi ohjauspyörää, niin että vene kääntyi enemmän tuuleen ja\npoikkesi huomattavasti noudatetusta suunnasta. Sitten hän jälleen\ntarttui kiikariin, tähysti kauan ja mutisi jotakin itsekseen. Sitten\nhän sanoi päättävästi:\n\n— Ilmeisesti nuo miehet tahtovat meistä jotakin. Todennäköisesti he\novat malaijeja, mahdollisesti kalastajia joiltakin särkiltä, vaikka se\nei olekaan luultavaa tällaisen ilman vallitessa. Olenpa sitä mieltä,\nettä meidän on oltava valmiina.\n\n— Valmiina? Mihin sitten? kysyi Kurt.\n\nWilly taas, joka vuorostaan oli tarttunut kiikariin, huusi:\n\n— Sillä on sama suunta kuin meilläkin! Onpa se aika peto purjehtimaan.\nSe ohjaa suoraan meitä kohti ja näyttää olevan täynnä väkeä.\n\n— Ei ole mitään syytä salata enää totuutta, sanoi Pat kääntäen venettä\nyhä enemmän. — Lyhyesti sanoen: tuossa veneessä on joukko malaijilaisia\nmerirosvoja, jotka ajavat meitä takaa.\n\n— Pääkallonpyydystäjiä! Ihmissyöjiä? kuului Willy kysyvän levottomana.\n\n— Siltäpä näyttää.\n\n— Silloin on loppu edessä.\n\n— Sanotko sinä niin, sinä, joka niin suurella menestyksellä taistelit\npapualaisia vastaan?\n\n— Mutta meitä olikin suuren parkkilaivan koko miehistö.\n\n— Mutta meillä on käsikranaatteja. Kuuletko? Ja meillä on muitakin\nvehkeitä, kunhan vain osaamme niitä käyttää. Minä en ainakaan tahdo,\nettä nuo lurjukset katkaisevat minulta kaulan ja syövät minut. Pää\npystyyn siis ja olkaa valmiina toimintaan! Sinä, Kurt, saat sopivan\nhetken tullen ampua tuon veneen peränpitäjän. Mutta älä ammu ennen kuin\nvoit nähdä hänet selvästi ja varmasti tiedät myöskin osuvasi. Ja sinä,\nWilly, saat kaivaa esiin käsikranaattilaatikon.\n\n— Luuletko niiden vielä räjähtävän?\n\n— Saadaanhan nähdä. Jos saat täysosuman, niin koko konkkaronkka joutuu\nhaikalojen syötäväksi. Me otamme kranaatin kumpikin, mutta kumpikaan ei\nsaa heittää, ennen kuin vihollinen on aivan lähellä.\n\n— Mutta entä jos heillä on puhallusputkia ja myrkytettyjä nuolia aivan\nkuin Borneon dajakeilla?\n\n— Tuskinpa sentään näin kaukana merellä. Niillä on kovin vaikea osua\nalusten keinuessa. Nyt ohjaamme suoraan heitä kohti. Aion leikata\nheidän suuntansa, niin että sivuutamme heidät noin kaapelinmitan\npäästä. Saamme siten paremmat osumismahdollisuudet ja teemme heille\nhiukan kiusaa. Luultavasti he pyrkivät niin lähelle, että voisivat\nrynnätä veneeseemme. Mutta meidän sampaanimme kääntyy paremmin ja\nparhaassa tapauksessa ammumme yhteislaukauksen. Olkaa varuillanne!\nTarkka silmä ja vakava käsi, Kurt!\n\n— Mutta ajattele, jolleivät he olisikaan merirosvoja? sanoi Willy, joka\ntahtoi säilyttää toivon viimeiseen asti.\n\n— Sitä parempi! Sen saamme nähdä millä hetkellä hyvänsä. Aina on\nparasta ottaa kaikista mahdollisuuksista pahin huomioon.\n\n— Meidän ei olisi pitänyt koskaan ohjata näin lähelle maata, arveli\nWilly.\n\n— Vaan ajelehtia ikuisesti ulapalla, vai mitä? Mutta silloin ei konsuli\nWillner olisi saanut kirstuaan eikä meillä olisi ollut tilaisuutta\nosoittautua yhtä reippaiksi pojiksi kuin taisteltaessa Keltaisen virran\nmerirosvoja vastaan. Mutta jos pelkäät, niin voithan livistää.\n\n— Livistää? Mihin? Mereenkö?\n\n— Varo yrittämästä! Jos hyppäät mereen ja nuo saavat sinut käsiinsä,\nniin muutut ennen pitkää paremmanpuoleiseksi paistiksi. Ja päänuppisi\nasetetaan jonkin temppelin paaluun.\n\nPat säilytti aina hyvän tuulensa ja pystyi laskemaan leikkiä\nvakavissakin tilanteissa. Sillä tilanne oli nyt tosiaankin vakava.\nWilly alkoi sen vuoksi tarkastaa, oliko hänen revolverinsa kunnossa,\nsekä alkoi jo katua, ettei hän sittenkin ollut jäänyt Shanghaihin,\nmissä kuitenkin olisi voinut jollakin tavoin selviytyä tarvitsematta\npelätä paistiksi joutumista.\n\nArka hän ei oikeastaan ollut. Mutta hän oli maanmiestensä tapaan\nhiukan hidas käänteissään sekä aika lailla mukavuutta rakastava.\nHän oli aito hollantilainen, ja hollantilaisten mielenlaadussa ja\nluonteessa on hitaudella hyvin tärkeä sija. Mutta sisua hänellä kyllä\noli kuten kaikilla hollantilaisilla ja buureilla, jotka myöskin ovat\nhollantilaisia, ja kun hän kerran pääsi kunnolla alkuun, ei hänen\nkanssaan ollut leikkimistä. Niin kävi nytkin. Pään menettämisen ja\nsyödyksi tulemisen vaara oli se yllyke, jota tarvittiin. Willy huudahti\npontevasti:\n\n— Tulkaa tänne vain, senkin murjaanit! Tässä on Manu, joka kyllä antaa\nmiehenvastusta riittävästi.\n\nMerirosvoalus oli nyt huutomatkan päässä. Kun se kohosi aallonharjalle,\nsaattoi selvästi nähdä, että se oli aivan täynnä miehiä, joista monet\npitelivät valtauskirveiden tapaisia esineitä. Oli siis varottava\njoutumasta liian lähelle merirosvoalusta, jonka terävä keula sukelsi\njuuri samaan laaksoon, mistä sampaani parhaillaan oli nousemassa.\n\n— Pidä nyt varasi, Kurt! huusi Pat, kun molemmat alukset kiitivät\ntoistensa ohi Patin taitavasti ohjatessa sampaanin liikkeitä.\nRosvoaluksen perässä saattoi selvästi nähdä peräsintä pitelevän miehen,\nja samoin kuuluivat selvästi melkein alastomien villien hurjat huudot,\nkun näiden laiva suhahti sampaanin ohi.\n\nNyt oli kuitenkin melkein mahdoton tähdätä niin, että olisi ollut\ntoiveita osumisesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä sampaani ja\nmerirosvoalus olivat jo kaukana toisistaan. Willy seisoi edelleen\nvalmiina käsikranaatteineen, ja Pat ohjasi sampaania niin, että villien\nolisi pakko kääntää veneensä vastatuuleen, jos he mielivät uutta\nhyökkäystä. Siitä olisi se etu, että hyökkääjien alusta olisi vaikeampi\nohjata.\n\nSampaanin jälleen kohotessa aallonharjalle Kurt saattoi selvästi nähdä,\nmiten malaijien vene jyrkästi kääntyi hankatuuleen. Ihmissyöjät eivät\nkaikesta päättäen aikoneet hellittää. Heidän aluksensa nopeus oli\nvarsin huomattava eikä heidän aikomuksistaan juuri voinut erehtyä.\nIlmeisesti he luottivat suureen ylivoimaansa sekä arvelivat kai,\nettä sampaanin olisi vaikea kestää aallokkoa vastatuulessa. Pian\nhavaittiinkin, että niin oli laita. Ihmissyöjien alus sen sijaan\nselvisi hienosti aallokosta ja valmistautui uuteen hyökkäykseen.\nAlukset lähestyivät toisiaan jälleen.\n\n— Tällä kertaa täytyy tapahtua jotakin! huusi Pat. — Nyt aion sivuuttaa\ntuon lurjuksen ylähangan puolelta. On parasta, että sinä, Willy, menet\nkranaattisi kanssa keulaan. Heitä, jos voit, ja tähtää perämastoa\nkohti. Kurt saa pitää huolen perämiehestä. Meidän täytyy päästä\njonkinlaiseen ratkaisuun. Tällainen meno kuluttaa paljon bensiiniä,\neikä sitä riitä iankaikkisesti.\n\nIhmissyöjien alus oli kääntynyt ja tuli nyt jälleen •kohti sampaania.\nPat tarttui tiukasti peräsimeen ja käänsi sampaania. Näytti siltä, kuin\nmolemmat alukset törmäisivät yhteen millä hetkellä tahansa.\n\nJokin iski sampaanin mastoon.\n\n— Nuoli! huusi Kurt, joka oli kuullut sen viuhahtavan korvansa ohi. —\nJa pitkä onkin. Tuollainen nuoli lävistäisi helposti kaksikin miestä\nsamalla kertaa.\n\n— Käytä parrasta tukena, Kurt! huusi Pat megafonilla. — Willy, ole\nvaruillasi mutta älä paljasta itseäsi liikaa. Nyt on oikea hetki!\n\nSampaani ja ihmissyöjien alus sivuuttivat toisensa jälleen, mutta nyt\nvielä lähempää kuin äsken. Välimatka oli kuitenkin vielä liian pitkä\nmalaijien valtauskirveille. Kurt laukaisi juuri kun veneet olivat\ntoistensa kohdalla.\n\nTuskin Kurtin kivääri oli pamahtanut, kun miehet näkivät, miten\nperäsimessä oleva malaiji heitti kätensä ylös ja kaatui. Vene jäi ilman\nohjausta. Samassa Willy heitti käsikranaatin.\n\nNyt seurannut räjähdys voitti myrskyn ja aaltojen pauhun. Näkyi kirkas\nleimaus, ja sitten kuului kova rysähdys, aivan kuin suuri halkopino\nolisi kaatunut. Merenpinnan peitti suuri savupilvi, jonka keskeltä\nkuului kymmenien miesten kiljaisu. Kaikki tämä tapahtui muutaman\nsekunnin kuluessa.\n\nPat oli ohjannut sampaanin täyttä vauhtia suoraan tuuleen. Nyt hän\nkäänsi, ja miehet alkoivat tähyillä ympärilleen.\n\nIhmissyöjien alus oli kadonnut jäljettömiin! Se oli kuin poispyyhkäisty\nmeren pinnalta.\n\nVarmastikin, se oli uponnut miehistöineen päivineen. Ei sirpalettakaan\nollut näkyvissä. Katsoipa minne tahansa, näki kaikkialla vain kuohuvia\naaltoja.\n\nVaara oli selvästi voitettu, ja Pat, jolla oli ratkaiseva osuus\nonnellisen tuloksen saavuttamisessa, sanoi, kun kaikki kolme olivat\nkerääntyneet sampaanin keskiosaan:\n\n— Tällä kertaa kohtalomme oli tosiaan hiuskarvan varassa. Vahinko vain,\nettä emme voineet saada selville, keitä vihollisemme olivat ja mistä he\ntulivat. Mutta mitä tuo on?\n\nHän osoitti jotakin esinettä, joka ajelehti aalloilla tuulen\nkulkusuuntaan, ja jatkoi:\n\n— Siellä on selvästi ihmisen ruumis, mutta se ei ole alaston kuten\nvillien, vaan sillä on vaatteet yllä. On luonnollista, että meidän\ntäytyy yrittää nostaa se ylös. Malaijin ruumis se ei voi olla.\nMieluumminkin sitten jonkun rikkaan kiinalaisen, sillä kiinalaisia asuu\nmyöskin paljon näillä saarilla. Heistä ovat monet kyllä merirosvoja,\nmutta monet harjoittavat kauppaakin. Tuo on luultavasti ollut äsken\nupottamassamme veneessä.\n\nSampaanin suunta oli sellainen, että sitä ei tarvinnut paljonkaan\nkääntää, kun se kulki aivan ruumiin ohi. Kurt ja Willy olivat valmiina,\nja kun ruumis tuli kohdalle, tarttuivat he siihen kiinni. Parin\nminuutin ponnistusten jälkeen ruumis oli saatu nostetuksi partaalle.\n\nTällöin pelastajat huomasivat, että ruumis ei ollut malaijin, mutta\nse ei ollut kiinalaisenkaan. Pikemminkin se oli vanhan turkkilaisen,\nmikäli nyt kasvoista saattoi päätellä. Pat tiesi, että turkkilaisia\ntapasi kyllä Mindanaon eteläosassa Filippiinien saaristossa sekä\nBorneon korkeudella kauempana idässä. Joka tapauksessa tuntui\nkummalliselta tavata turkkilaisen ruumis ajelehtimassa näin kaukana\nmerellä.\n\nMiehemme tekivät toisenkin tärkeän havainnon. Turkkilaisella oli yllään\nkaunis puku, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse yhteen. Näin\nollen hänen oli ollut mahdoton uida, mikäli hän nyt uimalla ylimalkaan\nolisi kyennyt pidentämään elämäänsä.\n\nPian oli ruumis nostettu sampaaniin, jossa sitä ryhdyttiin tarkastamaan\nlähemmin. Ja tällöin miestemme kummastus nousi korkeimmilleen.\n\nMies hengitti vielä... Hän ei siis ollutkaan kuollut.\n\nSamat hengitysharjoitukset, joita aikoinaan oli käytetty Patia\nvirvoitettaessa, kun hänet oli saatu pelastetuksi merestä, tulivat\njälleen tarpeeseen. Vajaan tunnin ponnistusten jälkeen avautui kaksi\ntummaa silmää, jotka ihmetellen katselivat ympärilleen. Mikäli\npelastajat saattoivat päätellä, luuli pelastettu näkevänsä unta.\n\nPat puhui hänelle englantia, mutta ei saanut mitään vastausta. Willy\nkoetteli vuorostaan äidinkielensä, hollanninkielen, vaikutusta, mutta\nei liioin mitään vastausta. Kurt käsitti, että ei kannattanut yrittää\npuhua hänen äidinkieltään, mutta hän osasi myöskin ranskaa ja kysyi\nsiis Gallian sointuvalla kielellä:\n\n— Miten voitte? Mitä on tapahtunut?\n\nJa näihin kysymyksiin saatiin vastaus!\n\nSana seurasi toistaan, jos kohta hyvin hiljaa ja hitaasti. Pelastettu\nei kylläkään suoranaisesti vastannut Kurtin kysymyksiin, vaan hän teki\njoukon vastakysymyksiä.\n\nKurt vastaili, ja keskustelu pääsi vähitellen käyntiin.\n\nPelastajat saivat kuulla kerta kaikkiaan kummallisen tarinan.\nMies sanoi, että hänen nimensä oli Mustafa effendi ja että hän\noli jonkinlainen päällikkö Borneon pohjoispuolella sijaitsevalta\nBalabacsaarelta, mihin hän oli saapunut Mindanaolla olevasta pienestä\nsulttaanikunnasta. Taistelussa erästä naapuriheimoa vastaan hän oli\njoutunut vangiksi ja hänet oli viety suureen kanoottiin, jonka ankara\nmyrsky oli ajanut merelle. Heimoon, joka oli ottanut hänet vangiksi,\nkuului enimmäkseen merirosvoja, ja sen miehet olivat lähiseutujen\npahimpia pääkallonpyydystäjiä. Sen asuinpaikat olivat Borneon pohjois-\nja itäosissa. Mustafa ja hänen kansansa olivat yrittäneet hankkia\nitselleen uusia asuinpaikkoja Borneolla ja tätä tarkoittavien yritysten\naikana hän oli joutunut vangiksi. Useimmat hänen miehistään olivat\nkaatuneet taistelussa, ja muista oli tuskin muita kuin hän enää elossa.\nMutta nyt hän halusi tietää, mikä kohtalo oli tullut hänet vanginneiden\nmalaijien osaksi, joiden aikomuksena oli kuljettaa hänet johonkin, hän\nitsekään ei tietänyt mihin.\n\nKurt osoitti kuohuvia aaltoja ja kertoi, miten he ja heidän sampaaninsa\nmyös olivat vähällä olleet joutua nyt hukkuneiden ihmissyöjien käsiin.\n\nTurkkilainen mietti hetken tai lepäsi ehkä paljon puhumisen jälkeen.\nSillä välin Kurt selitti ystävilleen, mistä he olivat keskustelleet,\nja Pat, joka samoin kuin Willykin oli hyvin kummastunut kuulemastaan,\nhuudahti:\n\n— Hieno löytö, poikaseni! Tuon miehen kanssa me tulemme hyviksi\nystäviksi ja pidämme hänestä huolta kaikin tavoin. Me olemme joutuneet\nkauemmaksi kuin mitä olen aavistanutkaan ja piankin ehkä pääsemme\nkosketuksiin maan kanssa, mihin olemme matkalla. Mutta Borneo on suuri,\nja Bruneihin voi olla vielä pitkä matka.\n\n— Brunei? kuului turkkilainen heikosti kuiskaavan.\n\n— Aivan niin. Olemme matkalla Bruneihin, selitti Kurt ranskaksi. —\nMeidän esimiehemme, monsieur le consul Willner, on siellä.\n\nMustafan kasvot kirkastuivat. Hän toisti kuulemansa nimen ja lisäsi:\n\n— Tunnen tuon miehen. Olla hieno liikemies. Olen tehnyt kauppoja hänen\nkanssaan, mutta eikö hän nyt olla Kiinassa? Hyvä ystävä. Erinomainen\nkauppamies. Asuvatko herrat Bruneissa?\n\n— Emme, mutta olemme matkalla sinne Shanghaista taikka oikeastaan\nPekingistä saakka. Pitkä ja vaikea matka.\n\n— Mutta ette suinkaan ole purjehtineet koko matkaa tällaisella\naluksella? ihmetteli turkkilainen.\n\n— Kyllä. Juuri tällä.\n\n— Ihmeellistä! Totta totisesti ihmeellistä! Aivan samoin kuin minun\npelastukseni. Miten minä voin kiittää teitä?\n\n— Ei mitään kiittämistä. Me päinvastoin olemme kiitollisia, että olemme\ntavanneet ihmisen, joka näyttää perinpohjin tuntevan tämän puolen\nmaailmaa. Ja joka samalla on meidän esimiehemme ystäviä.\n\nTurkkilainen oli jälleen hetkisen vaiti ja sanoi sitten:\n\n— Hyvä! Hyvä! Hyvin suuri seikkailu. Hyvin suuri apu. Herrat tulevat\nvarmasti _tyytyväisiksi_.\n\n\n\n\nVII luku.\n\nMustafa Yskub ohjaa retkeläiset salaperäiseen satamaan.\n\n\nTuuli oli jälleen kääntynyt ja puhalsi nyt melkein lännestä. Sampaani\npurjehti myötätuulessa maata kohti — Filippiinien suurta saaristoa,\nsen epälukuisia saaria, salmia ja lahtia kohti. Merestä nostettu\nihmeellinen mies, joka nimitti itseään Mustafa effendiksi — effendi\nmerkitsee herraa, säätyläishenkilöä, oppinutta miestä — sanoi, että\nhänen nimensä oli myöskin Yskub, mikä ehkä tarkoitti, että hän oli\nkotoisin tämännimisestä turkkilaisesta kaupungista.\n\nMalaijilaisten merirosvojen hyökkäys oli osoittanut retkeläisille,\nettä heiltä ei puuttuisi seikkailuja tässäkään maailman osassa. Eihän\nollut mitään takeita siitä, että läheisillä kulkuvesillä ei liikkuisi\ntoisia merirosvoaluksia. Parasta oli ehkä pyrkiä maihin jossakin niin\npian kuin mahdollista, jotta he vihdoinkin pääsisivät nauttimaan hyvin\nansaittua lepoa pitkän ja vaivaloisen merimatkan jälkeen. Ehkäpä heidän\npelastamansa turkkilainen osaisi hoitaa tämän asian. Omituista kyllä\noli turkkilainen sanonut, että hän oli ollut kauppa-asioissa konsuli\nWillnerin, heidän esimiehensä, kanssa. Täyttä selvyyttä ei vain saatu\nsiitä, oliko tämä tapahtunut Bruneissa vaiko jossakin muualla. Nyt oli\nturkkilainen vaipunut syvään uneen, mikä oli luonnollistakin, sillä\ntietysti hän oli kovin väsynyt kaikkien koettelemustensa jälkeen.\n\nTällä hetkellä oli tärkeintä määrätä, missä he olivat, jotta sen\nperusteella voitaisiin ratkaista, mihin matka oli suunnattava.\nSääsuhteet olivatkin mitä parhaat tätä varten tarvittavien havaintojen\ntekemiselle. Pat ryhtyikin valmisteluihin paikan pituus- ja\nleveysasteiden määräämiseksi. Hänen laskelmiensa mukaan he olivat\npaikalla, joka sijaitsi lähellä 120. pituusastetta sekä suunnilleen 12.\nja 13. leveysasteiden välillä. Tämän mukaan he olisivat lähellä pitkää\nja kapeaa Paraguaa eli Palawansaaren pohjoista nientä.\n\nNyt alkoi varsin vakava neuvottelu. Pitäisikö kaikesta huolimatta\njatkaa matkaa suoraan Bruneihin, joka edelleenkin oli lopullinen matkan\npää? Jollei mitään erikoista sattuisi, voitaisiin sinne päästä kolmessa\ntai neljässä vuorokaudessa. Sieltä voisi Mustafa Yskub sitten parhaaksi\nkatsomallaan tavalla jatkaa matkaansa, mihin hän tahtoi.\n\nTarkan harkinnan jälkeen päättivätkin toverukset menetellä niin,\nja päätöksestä päätettiin ilmoittaa turkkilaiselle, kohta kun tämä\nheräisi. Kurt kyllä oli sitä mieltä, että tämän ilmoituksen tekeminen\nvoitaisiin jättää jonkin verran tuonnemmaksi. Hän perusteli kantaansa\nnäin:\n\n— Hän on varmastikin yhtä halukas pääsemään määräpaikkaansa kuin me\nBruneihin. Ja yhtä varmasti hän koettaa taivuttaa meidät siihen,\nettä hänet vietäisiin perille ensin. Mutta siihen meiltä taas kuluu\naikaa, emmekä sitäpaitsi tiedä, mitä kaikkea sitä ennen voi sattua.\nTosin hänellä henkilökohtaisesti on täysi syy osoittaa meille\nhyväntahtoisuuttaan ja kohdella meitä hyvin. Emme kuitenkaan tunne\nhäntä sen paremmin ja vielä vähemmän niitä ihmisiä, joiden kanssa hän\nseurustelee. Vihdoin olemme vastuussa konsulille meidän mukanamme\nolevan kirstun sekä siinä olevien tärkeiden asiakirjojen kohtalosta.\nNyt me lähestymme matkamme määrää ja siksi tekisimme tyhmästi\ntarpeettomasti poikkeamalla suunnastamme.\n\n— Minä olen täysin samaa mieltä, sanoi Pat.\n\nWilly ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän kuului kuitenkin \"miehistöön\"\neikä hänellä ollut mitään sananvaltaa tällaisissa ratkaisuissa. Mutta\nkun häntä toiselta puolen täytyi pitää myöskin toverina, oli hänenkin\nsaatava sanoa mielipiteensä. Eikä hän sitä salannutkaan, vaan vastasi\nKurtin kysymykseen:\n\n— Pari päivää jossakin satamassa tekisi hyvää sekä sampaanille että\nmeille. Pitkä ja vaivaloinen matka on kovin koetellut sen runkoa.\nEilen huomasin, että emme enää pysty kunnollisesti pumppaamaan sitä\ntyhjäksi. Minua ei kummastuttaisi, vaikka vesi nousisi niin, että\nmoottori pysähtyy. Mutta minähän voin katsoa uudelleen.\n\nSekä Kurt että Pat olivat omasta puolestaan sitä mieltä, että Willy\nliioitteli. Eihän tarvinnut välittää yksinomaan eilispäivän kovista\nkoettelemuksista eikä myrskystä, jota oli jatkunut päiväkausia.\nTietystikin oli sampaani voinut saada vuodon, mutta sehän oli\nmahdollista tukkia, kun tuuli oli jälleen asettunut. Pääasia oli\nkai, että Willy kaipasi maihin mahdollisimman pian. Samanaikaisesti\nhäntä vaivasi koti-ikävä, jota hän ei yrittänytkään salata. Hänhän\nolisi Shanghaissakin mieluimmin pyrkinyt johonkin laivaan, joka olisi\nmennyt suoraan Englantiin tai Hollantiin. Shanghaissa oli kuitenkin\nniin paljon työttömiä merimiehiä, että oli kyseenalaista, olisiko hän\nollenkaan päässyt pois sieltä ilman toverustemme apua. Ainakin hän\nsiten oli päässyt eroon kiinalaisista ja heidän melskeistään.\n\n— Joka tapauksessa on määräämisvalta meillä, sanoi Pat. Hän saa sanoa,\nmitä haluaa, ja turkkilainen samoin. Vauhti on hyvä, ja suunta on\nmäärätty... Mutta mitä nyt?\n\nPat loi tutkivan silmäyksen Willyyn, joka jälleen ryömi esiin bambusta\nja purjekankaasta tehdyn katoksen alta.\n\n— Onko jotakin hullusti?\n\n— Meidän täytyy kohta ryhtyä pumppaamaan. Veneen keskiosassa ylähangan\npuolella on neljännesjalan pituinen halkeama. Tukin sen juuri\nrohtimilla. Mutta miten kauan ne rohtimet estävät veden tuloa, on eri\nasia. Emme mitenkään pääse tällä purkilla Borneoon, siitä voin lyödä\nvetoa mitä tahansa. Yhtä varmaa on, että moottori pysähtyy viimeistään\nparin tunnin kuluttua, jollemme voi saada pumppua paremmin käyntiin.\n\n— Otahan peräsin, Kurt! Minä käyn itse katsomassa, miten asiat ovat,\nsanoi Pat ja ryömi vuorostaan katoksen alle.\n\nNyt seurasi kiusallinen odotus. Olihan mahdollista, että Willy tapansa\nmukaan jälleen liioitteli. Mutta jotakin perää hänen äskeisessä\npuheessaan täytyi myös olla. Jo sekin merkitsi, että tilanne oli\nkiusallinen. Willyn ilme paljasti hänen sisimmät ajatuksensa. Ääneen\nhän lausui:\n\n— On varminta ohjata rannikolle mahdollisimman nopeasti, niin että\nvoimme vetää koko purkin maalle ja tilkitä sen. Merellä se on täysin\nmahdotonta.\n\nKurt ei vastannut mitään, mutta vilkaisi turkkilaiseen, joka unissaan\nliikahteli levottomasti. Ehkäpä hän parhaillaan uneksi, miten\nhänen kaulansa katkaistiin, tai miten hänet työnnettiin kattilaan\nkeitettäväksi. Kuka tahansa olisi vastaavassa asemassa heittelehtinyt\nvieläkin enemmän. Olihan turkkilaisen asema mahdollisimman vaarallinen\nhänen jouduttuaan malaijien vangiksi. Ennen pitkää hän luonnollisesti\nheräisi ja alkaisi kysellä, mihin oltiin menossa. Mitä oli hänelle\nvastattava?\n\nSamassa Pat tuli näkyviin purjekankaan alta, ja hänen kasvonsa olivat\nmelkein vielä vakavammat kuin Willyn äsken. Hän oli tehnyt saman\nhavainnon kuin Willykin sekä todennut, että tilanne oli erittäin\narveluttava. Hän loi silmäyksen kompassiin ja sanoi Kurtille lyhyesti:\n\n— Käännähän pari piirua kaakkoon! Minä vilkaisen hiukan merikorttia ja\nmuutan suuntaa jonkin verran.\n\nWillyn puoleen kääntyen hän jatkoi:\n\n— Nyt saamme ryhtyä pumppaamaan voimiemme takaa. Alota sinä! Minä tulen\nauttamaan hetken kuluttua. Tyhmää, että emme ottaneet mukaamme enemmän\nrohtimia. Ne, mitä meillä on, loppuvat ennen pitkää.\n\n— Entäpä jos koettaisimme jälleen nostaa purjeen? ehdotti Willy\nja ryhtyi jälleen puuhailemaan purjeen kimpussa. — Siltä varalta\nnimittäin, jos moottori sattuisi pysähtymään.\n\nTurkkilainen nousi äkkiä istumaan. Hän katseli ympärilleen joka taholle\nja vilkaisi sitten aurinkoon, joka juuri alkoi tehdä laskua.\n\n— Luulenpa, että meidän pitäisi kääntää suunta jonkin verran enemmän\nitään, huomautti hän, aivan kuin olisi aavistanut jotakin. — Saanko\nvilkaista merikorttia?\n\nEhkäpä turkkilainen oli hyvinkin perillä aluksen ohjaamisesta? Näytti\nmelkein siltä, kun hän oli saanut pyytämänsä merikortin käsiinsä.\nVielä enemmän tämä käsitys vahvistui, kun hän kohta sen jälkeen pyysi\nsekstanttia. Myöskin tätä hän osoitti pystyvänsä käsittelemään oikealla\ntavalla. Kaikesta näkyi, että tämä turkkilainen oli merimies paljon\nsuuremmassa määrässä kuin, mitä ensi silmäyksellä saattoi päätellä.\n\nWilly oli alkanut hoitaa pumppua. Hän teki työtä kaikin voimin, ja\npumpun torvesta virtasi vettä iloisesti loiskien takaisin mereen. Vettä\nolikin sampaanin pohjalla nähtävästi aika paljon, mutta kyllä sitä jo\npitäisi tulla ylös enemmän kuin mitä halkeamasta pääsi sisään. Vauhti\noli edelleen hyvä.\n\nTurkkilainen tuli peräsimen luo sekä loi tarkastelevan silmäyksen\nkompassiin ja sampaanin purjehdussuuntaan. Hän sanoi:\n\n— Nyt ohjaamme suoraan kohti Palawania. Ennen kuin aurinko on laskenut,\npitäisi meidän saada näkyviimme Kleopatran neula, joka on meidän\nhienoin merimerkkimme. Ja sitten suoraan Malampajalahteen.\n\nTuohan oli jo melkein liian paljon! Turkkilainenhan otti päällikkyyden\nkäsiinsä. Hän ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, mitä aluksen\nvarsinaiset matkustajat ajattelivat.\n\nPat vilkaisi Kurtiin, joka edelleen hoiteli peräsintä, iski silmää ja\nsanoi matalalla äänellä englanniksi:\n\n— Suunnan me määräämme itse, vaikka meidän täytyykin laskea maihin\njossakin. Meidän täytyy näet tilkitä vuoto, ennen kuin voimme jatkaa\nmatkaa.\n\nNyt kuului moottorista terävää sihinää, sitten epätasaista surinaa, ja\nvihdoin moottori pysähtyi kokonaan.\n\nSampaani kääntyi tuuleen ja alkoi ajelehtia.\n\nTurkkilainen loi kysyvän katseen pelastajiinsa. Pat ryhtyi\ntoimenpiteisiin purjeen nostamiseksi ja hän huusi avukseen Willyn,\njoka vähäksi aikaa jätti pumpun oman onnensa nojaan. Hitaasti, mutta\nvarmasti kohosi purje ylös ja alkoi iloisesti lepattaa tuulessa.\n\nPat sieppasi purjenuoran kouraansa, kiristi ja kiinnitti sen, minkä\njälkeen hän istahti peräsimeen ja sanoi:\n\n— Onpa onni, että tuuli puhaltaa, niin kuin se puhaltaa. Meillähän on\nmelkein täysi myötäinen.\n\n— Ohii... Ohoi! huusi Willy, joka oli palannut pumppua hoitamaan. —\nJonkun täytyy pian tulla päästämään minut pois.\n\n— Miten moottorin laita on? kysyi turkkilainen. — Eikö se käykään?\n\nKurt saapui paikalle sekä vastasi vältellen:\n\n— Me säästämme bensiiniä. Ja vauhtihan on hyvä.\n\nHän ei vielä halunnut ilmaista turkkilaiselle, kuinka vakava tilanne\ntodella oli. Turkkilainen puolestaan ryhtyi jälleen tarkastelemaan\nmerikorttia ja vilkaisi sitten Willyyn, joka ponnistellessaan\ntroopillisessa kuumuudessa näytti hetki hetkeltä selvempiä\nheikontumisen merkkejä. Äkkiä Mustafa Yskub huudahti:\n\n— Kun olen kuullut, että te olette purjehtineet aina Shanghaista saakka\ntällä rikkinäisellä sampaanilla, täytyy minun onnitella teitä siitä,\nettä teillä on ollut niin erinomainen onni.\n\n— Kuinka niin? ihmetteli Kurt ja hänen äänensä oli vastoin hänen\ntahtoaankin hiukan viileä.\n\n— Jos tämä sampaani olisi näet alkanut vuotaa aikaisemmin, ei teillä\nnyt olisi mitään mahdollisuuksia päästä enää kävelemään kovalla maalla.\n\n— Kuka on sanonut, että tämä alus vuotaa? kysyi Kurt koettaen vieläkin\npeittää asiain todellista laitaa.\n\n— Minä näen sen. Pumpun torvesta ei muuten tulisi noin paljon vettä,\n-joka ei osoita mitään vähenemisen merkkejä. Siitä myöskin saattaa\njohtua, että moottori ei enää toimi. Mutta meillähän on sekä purjeet\nettä tuuli. Ja nopeus on hyvä.\n\nTämä turkkilainen ei tosiaankaan ollut mikään maarapu, vaikka hän ei\nnäyttänytkään merimieheltä. Siitä saatiin vieläkin uusi todistus, kun\nhän vilkaistuaan uudelleen Willyyn heitti yltään pitkän, vaaleansinisen\nsilkkitakkinsa, jonka alta paljastui pari voimakkaita, tummanruskeita,\njänteviä käsivarsia, sekä virkkoi:\n\n— Nyt ryhdyn minä hoitamaan pumppua joksikin aikaa, niin että hän\nsaa levätä. Pumppaamisen keskeyttäminen tietäisi aluksen joutumista\nvesilastiin. Jos sen sijaan voimme pysyä jonkin aikaa pinnalla, on\nmeillä toivoa. Allah il Alla...\n\nWilly sai väistyä syrjään, ja turkkilainen iski kiinni oikein\nolan takaa. Hänen voimakkaat ja säännölliset otteensa syöksivät\npumpputorvesta todellisia vesivirtoja. Jopa hetken kuluttua näytti\nsiltä, kuin sampaani olisi noussut jonkin verran. Edelleen turkkilainen\njatkoi pumppaamistaan laulaen kotimaansa ihmeellisiä lauluja ja\npäästellen väliin rohkaisevia huudahduksia. Kaikki tuo vaikutti\nniin kummalliselta, että kukaan kolmesta toveruksesta ei ollut\nkoskaan nähnyt mitään tällaista, vaikka he olivatkin ehtineet olla\nmukana monessa liemessä. Kukaan heistä ei liioin ollut vielä ehtinyt\nsaada täysin selväksi, että turkkilainen, jonka he muutamaa tuntia\naikaisemmin olivat nostaneet merestä, todella oli hyvä merimies. Kukaan\nheistä ei sanonut sanaakaan. Kukaan ei liioin ehtinyt kuvittelemaan,\nmiten kaikki tämä loppuisi. Mutta kaikki tunsivat, että turkkilainen\noli heidän todellinen johtajansa, sama mies, jolla vähäistä ennen oli\nollut varma kuolema edessään.\n\nAurinko laski yhä alemmaksi kohti läntistä taivaanrantaa. Äkkiä Mustafa\nYskub huusi keskeyttämättä pumppaamista:\n\n— Meidän vauhtimme on noin kymmenen solmuväliä. Noin parin tunnin\nkuluttua, suunnilleen samoihin aikoihin kuin aurinko laskee, pääsemme\nlähelle maata. Ja nyt luulen, että olemme saaneet suurimman osan vettä\npois veneestä. Nyt on parasta, että minä itse tartun peräsimeen, sillä\njoudumme piakkoin vesille, missä on paljon kareja ja riuttoja. Tämä\nalus ei enää kestä karilleajoa.\n\nKun vain Kurt ymmärsi ranskaa ja pystyi vastaamaan turkkilaiselle,\nkäänsi hän tovereilleen, mitä tämä oli sanonut, sekä kysyi samalla,\nmitä Willyn ja Patin mielestä oli viisainta tehdä. Vaara, että sampaani\nheidän itsensä ohjaamana ajaisi karille, ratkaisi kysymyksen. Ei ollut\najateltavissakaan, että sampaani enää kauemmin kestäisi merenkäyntiä.\nLisäksi oli yö tulossa ja tuuli näytti alkavan kiihtyä.\n\n— On kai parasta, että hän ohjaa, sanoi Pat. — Ei juuri voi ajatella,\nettä hänellä olisi jotakin pahaa mielessä meitä vastaan, sillä mehän\nolemme juuri äsken pelastaneet hänen henkensä. Hän on tosin jollakin\ntavalla kummallinen mies, mutta meren hän näyttää tuntevan yhtä hyvin\nkuin rannikonkin. Jonkun täytyy kuitenkin pitää pumppua käynnissä, ja\nminä otan sen nyt hoitaakseni.\n\nKurt oli noussut perämiehen paikalta ja kehoitti kohteliain\nkädenliikkein Mustafa Yskubia sijoittumaan sille.\n\nTämä noudatti kehoitusta, kuin kysymyksessä olisi ollut maailman\nluonnollisin asia, sekä hoiti peräsintä yhtä tottuneesti kuin äsken\npumppua. Kaikesta huomasi, että ruoriratas ei ollut hänelle tuntematon,\nja yhtä hyvin hän näytti tietävän, mihin aluksen keula oli suunnattava.\nSampaani oli siten joutunut tosiasiallisesti hänen määräämisvaltaansa,\n-ja kolme ystävystä olivat joutuneet tottelevaisuussuhteeseen, mistä he\neivät voineet vapautua muuten kuin väkivaltaa käyttämällä.\n\nMutta mitä he olisivat siinä tapauksessa voittaneet? Ei mitään muuta\nkuin että olisivat joutuneet vaaralliseen tilanteeseen, joka pian\nehkä muuttuisi uhkaavaksi. Että he joutuisivat oman onnensa nojaan\nvuotavassa veneessä, joka yhä lisääntyvää vauhtia kiiti eteenpäin\nkohti täysin tuntematonta päämäärää. Missään olosuhteissa heillä ei\nolisi ollut muuta mahdollisuutta kuin laskea myötätuuleen. Ei ollut\najattelemistakaan ryhtyä kääntämään venettä, vielä vähemmin luovia\nvastatuuleen.\n\n— Reivatkaa! Kolme syvää reiviä!\n\nKomentaja oli turkkilainen. Purjeen pinta-ala oli nyt liian suuri.\nMyötätuuleen purjehdittaessa se sai aikaan, että sampaanin perä alkoi\npainua alas. Tuulen paine oli liian suuri. Sen käsittivät kaikki\ntoisetkin. Purje sekä pitkä raakapuu laskettiin taitavasti alas, ja kun\nne jälleen nostettiin, ei purjeen pinta-ala ollut puoleksikaan niin\nsuuri kuin ennen.\n\nVauhti väheni vain hiukan, mutta tuulen voima lisääntyi. Pitäisiköhän\npian reivata uudelleen?\n\n— Katsokaa tuonne! huusi turkkilainen viitaten pohjoiskoilliseen. —\nSiellä on maata.\n\nAurinko ei vielä ollut laskenut, mutta oli jo aivan lähellä\nmerenpintaa. Pimeys tulisi nopeasti puolen tunnin kuluttua. Miten\nkävisi, jos sampaani vielä silloin olisi rantatyrskyjen keskellä?\n\nMustafa Yskubissa ei kuitenkaan huomannut mitään hermostumisen\nmerkkejä. Hän hoiteli peräsintä rauhallisesti, aivan kuin kysymyksessä\nolisi ollut tavallinen huvipurjehdus. Silloin tällöin hän kuului\nhyräilevän. Sillä välin ranta tuli yhä lähemmäksi ja maan yläpuolella\nerottui jokin korkeampi kohta.\n\n— Kleopatran neula! huusi turkkilainen. — Me turkkilaiset olemme\nantaneet tuolle huipulle sellaisen nimen. Se on erinomainen merimerkki!\nPrässit piukempaan! Meidän täytyy yrittää tästä suoraan.\n\nKurt kuunteli jännittyneenä ja tarkoin, sillä ranskalainen merisanasto\noli tietenkin hänelle verrattain vähän tunnettua. Aika paljon auttoivat\nniiden ymmärtämistä perämiehen liikkeet, joilla hän tehosti sanojaan.\nKurt oli tuskin ehtinyt kääntää ylläolevat ohjeet, kun turkkilainen\nkarjui uusia:\n\n— Kaksi miestä pumppuun! Tässä saamme vettä sisään sivulta. Kas noin!\nPonnistakaa vielä vähän! Me käännämme tuon saaren suojaan ja pääsemme\nsilloin turvaan merenkäynniltä.\n\nKun suuri laine löi vettä yli laidan, joutui sampaani melkein\nvesilastiin. Tuntui melkein siltä, kuin pumppu ei nostaisi vettä\nlainkaan, vaikka sekä Willy että Kurt ponnistivat kaikki voimansa\nahertaessaan sen kimpussa, kun taas Pat piti silmällä purjetta ja\nsen köysiä ollen valmiina joka hetki tarpeen tullen kiristämään tai\nhöllentämään.\n\nMutta turkkilainen tiesi, mitä hän teki, ja näillä vesillä hän näytti\nolevan kuin kotonaan. Hän hoiti peräsintä suurella taidolla, niin\nettä melkein uppoamistilassa oleva sampaani kulki eteenpäin ankarassa\naallokossa. Juuri auringon laskiessa hän taitavasti väisti ilkeän\nkarin taikka paremminkin hiukan aalloista esiinpistävän kallionsärmän.\nSeuraavassa tuokiossa hän teki toisen mestarillisen käännöksen, ja\nsampaani liukui pitkin jyrkästi mereen laskeutuvan kallion sivua.\n\nWilly oli vähällä kirkaista. Tuokion näytti siltä, kuin heidän\nsampaaninsa törmäisi suoraan kallioseinään. Mutta hänen pelkonsa oli\naiheeton. Sampaani kääntyi vielä kerran ja pujahti sitten salmeen, joka\ntuskin oli leveämpi kuin että sampaani juuri ja juuri mahtui siitä\nkulkemaan. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti.\n\nSe oli todellakin korkeata luokkaa oleva purjehdus- ja ohjaustaidon\nnäyte. Kaikki muut sampaanissa olevat tiesivät, että he eivät pystyisi\nmoista temppua suorittamaan.\n\nSampaani oli tullut poukamaan, jossa oli aivan tyyntä.\n\nMutta äkkiä pamahti laukaus.\n\nJyrähdys oli niin ankara, että olisi luullut salmen vuoriseinien\nromahtaneen ja äkkiä syöksyneen syvyyteen. Se oli niin kova, että\nkorvien rumpukalvot olivat vähällä revetä. Pimeällä rannalla välähti\nsamalla kirkas salama — tietystikin tykin lauetessa syntynyt.\n\nMitä tämä tarkoitti? Kuinka saattoi jotakin tällaista tapahtua loitolla\nkaikesta sivistyksestä olevalla, kaukaisella Tyynen Valtameren\nsaarella? Olivatko retkeilijät joutuneet johonkin tuntemattomaan\nlinnoitukseen? Jos saaren asukkaiden tarkoituksena oli ilman\nmuuta upottaa sampaani, ei siihen tosiaankaan tarvittu sellaisia\nvoimakeinoja, jollaisia äsken oli käytetty.\n\nVastaukseksi laukaukseen kajahti sampaanista kummallinen huuto.\nHuutaja oli turkkilainen, joka apunaan käytti megafonia. Huuto toistui\nkolme kertaa, ja kun viimeinen huuto oli kajahtanut pimeään, syttyi\nmaalla joukko voimakkaita lyhtyjä, jotka oli asetettu niin, että ne\nhuomattavan korkealla maasta muodostivat tasasivuisen kolmion. Sitten\nalkoi toimia täydellinen merkinantojärjestelmä: lyhdyt sammuivat\nja syttyivät säännöllisin väliajoin ja määrätyssä järjestyksessä\nmuodostaen ehkä kirjaimia tai sanoja tai kokonaisia lauseitakin, jotka\njärjestelmästä perilläolevan oli helppo lukea.\n\nVarsinkin Kurt ja Pat kiinnittivät huomionsa tähän seikkaan. Heillä\nei ollut sillä hetkellä tilaisuus ilmaista ajatuksiaan. Sen he joka\ntapauksessa katsoivat voivansa todeta, että turkkilainen Mustafa\neffendi oli hyvin tarkoin perehtynyt paikkaan, johon he olivat\njoutuneet, ja jossa heidän nyt piti nousta maihin.\n\nSampaanin oli turkkilainen ohjannut jonkinlaisen laiturin viereen.\nSiihen se kuitenkin upposi, juuri kun siinä olijoiden piti nousta\nlaiturille. Vesi ei kuitenkaan ollut erikoisen syvää, ja Mustafa\nYskubin määräyksestä kiiruhti paikalle joukko miehiä, jotka\nkädenkäänteessä kiskoivat koko aluksen kuiville.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\nVaarallinen ansa.\n\n\nSankarimme olivat lyhyesti sanoen joutuneet merirosvojen joukkoon.\n\nToistaiseksi oli vielä vaikea määritellä, mikä asema turkkilaisella\nMustafa Yskubilla oli näiden miesten keskuudessa. Hänelle osoitettiin\nkuitenkin suurta kunnioitusta hänen maihin noustuaan. Ja matkalaisten\nsampaanin saaren asukkaat ottivat huostaansa, aivan kuin se olisi ollut\nheidän omansa. Tummaveriset miehet, joilla oli yllään leveälahkeiset,\npunaiset housut sekä lyhyet, kiiltävänappiset nutut — hyvin kirjavat\nnutut, joissa oli sekä hopea- että kultakaluunoita — tyhjensivät\nsampaanista tuossa tuokiossa kaikki, mitä siinä vain oli korjaamisen\narvoista. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla nopeudella. Erikoisella\nhuolella nostettiin rannalle raskas rautakirstu. Se kannettiin\npaareilla jonkinlaiseen vajaan, jonka ovi sitten lukittiin ja jonka\navain annettiin Mustafalle.\n\nNäissä puuhissa häärivät miehet kuuluivat selvästi johonkin toiseen\nkansaan. Heitä ei voinut sanoa neekereiksi, sillä heillä ei ollut\nkiharaista tukkaa eikä paksuja huulia kuten Afrikan alkuasukkailla.\nMutta kiiltävän mustia he olivat, laihoja ja jänteviä sekä\nhuomattavan pitkiä. Edelleen saattoi panna merkille, että heidän\nvartijansa ja päällysmiehensä kohtelivat heitä ankarasti, melkeinpä\nhäikäilemättömästi, aivan samalla tavoin kuin itämaiden kansat\ntavallisesti kohtelevat eläimiään taikka espanjalainen tai italialainen\naasiaan. He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan orjia, jotka ehkä\nkuuluivat johonkin saaren sisäosissa asuvaan villiheimoon ja olivat\njoutuneet vangeiksi taistelussa, taikka sitten heidät oli ryöstetty\njoltakin niistä lukemattomista suuremmista ja pienemmistä saarista,\njotka yhteisesti tunnetaan Filippiinien nimellä. — Saariryhmän nimenä\noli alkujaan muuten Islas Filipinas, ja sen ne saivat Espanjan\nsilloisen kruununprinssin Filipin, myöhemmin kuningas Filip II:n,\nmukaan, kun Magelhaens valloitti saaret portugalilaisilta, jotka taas\naikoinaan nimittivät niitä Lazarussaariksi.\n\nJo sillä saarella, missä sankarimme nyt olivat, toisin sanoen\nPalawanilla, joka on pitkä ulkosaari Kiinan merta ja Mindorameren\nlaajaa selkää vastaan, saattoi huomata merkkejä europalaisten, ennen\nmuita portugalilaisten ja espanjalaisten vaikutuksesta. Sitävastoin he\neivät vielä olleet nähneet merkkiäkään amerikalaisista, jotka ottivat\nsaariryhmän haltuunsa saatuaan vuonna 1898 voiton espanjalaisista.\nSaarella ei voinut kuulla sanaakaan englantia eikä sen amerikalaista\nmurretta. Sen sijaan puhuttiin varsinkin satamassa paljon turkin\nkieltä. Saarella oli näet suuri määrä turkkilaisia, jotka olivat\nsiirtyneet tänne Sundasaarilta sen jälkeen, kun Brunein ja Suiun\nsultanaatit olivat joutuneet englantilaisille ja nämä olivat\nmuodostaneet suojelusalueen, jonka pääkaupunkina oli Sarawak.\n\nMutta kaiken tämän saivat sankarimme selville vasta paljon myöhemmin,\nsen jälkeen, kun he olivat ennättäneet perehtyä oloihin. Edelleen he\nsaivat selville, että turkkilaisia oli merirosvoina asettunut myöskin\nMindanaoon sekä useille muille pienemmille saarille, mistä käsin he\nmelkein kokonaan hallitsivat rannikoita ja vesiä laajoilla alueilla ja\nkäyttivät jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen saalistaakseen.\n\nMustafa Yskub opasti Kurtin, Patin ja Willyn erittäin kohteliaasti\nbungalowia muistuttavaan majaan, jossa mustat palvelijat orjallisen\nkunnioittavasti tervehtivät tulijaa. Ensin tultiin aika tilavaan\netuhuoneeseen, jonka katossa pyörivät suuret viuhkat pitivät huolen\nilman viileydestä. Samanlaisia laitteita olivat Pat ja Willy\naikaisemmin nähneet monissa Itä-Intian kaupungeissa, joihin he\nolivat joutuneet maapalloa kiertäessään. Tässä huoneessa tarjoiltiin\nerinomaisen hyvää kahvia, joka Mustafan sanojen mukaan oli kasvanut\nsamalla saarella. Tupakkamiehet saivat yhtä herkullisia kotimaisia\nsikareja ja savukkeita, jotka saivat varsinkin lakkaamatta tupruttavan\nWillyn hyvälle mielelle. Jopa hän yritti lausua joitakin ranskalaisia\nkorulauseitakin, joita hän oli kuullut eri satamissa. Pat O’Brien sen\nsijaan ei ollut yhtä loistavalla tuulella kaikesta ystävällisyydestä\nja kestityksestä huolimatta. Itsepäisenä englantilaisena hän liioin ei\nollut vaivautunut opettelemaan edes niin paljon ranskaa, että olisi\nvoinut sanoa: Merci bien — kiitoksia paljon!\n\nSen osan keskustelusta, jonka turkkilainen kohdisti erikoisesti\nPatille, sai Kurt tulkita. Pääasiassa Mustafa Yskub kääntyi Kurtin\npuoleen, mutta hän puhui niin varovaisesti ja ylimalkaisesti,\nettä hänen tarkoituksistaan ei oikein päässyt selville. Mikä taas\nsai aikaan, että Kurt kävi yhtä varovaiseksi. Heidän isännällään\noli kaikesta päättäen paljon salattavana ja hän olisi epäilemättä\nsuhtautunut vieraisiinsa kokonaan toisella tavalla, jollei hänen olisi\nollut kiittäminen näitä elämästään ja jollei hän juuri vierautensa\navulla ja ansiosta olisi jälleen päässyt sinne, missä nyt oltiin.\n\nTurkkilaisille ominainen kohteliaisuus oli hänessäkin synnynnäistä.\nEttä hän oli myöskin selvillä Kurtin kaukaisen kotimaan historiasta,\nhuomasi tämä siitä, että hän näytti tuntevan melko tarkoin Kaarle\nkahdennentoista historian sekä varsinkin Benderin kalabaliikin ja\nyleensä kuninkaan oleskelun Turkissa. Hän sanoi olevansa iloinen,\nettä oli tavannut tämän sankarikuninkaan maanmiehen, sekä tiedusteli,\nolivatko Pohjolan maiden asukkaat yhä vieläkin yhtä urhoollisia kuin\nKaarle kahdennentoista päivinä.\n\nKurt ei kuitenkaan tahtonut kerskailla. Hän sanoi, että ruotsalaiset,\nsamoin kuin muutkin Pohjolan kansat, olivat saaneet elää toistasataa\nvuotta rauhassa, mikä seikka ei tietysti voinut olla vaikuttamatta.\nMutta jos tiukka paikka tulisi, olisi vanha sisu ja urhoollisuus vielä\njäljellä, kuten Suomen vapaustaistelu oli osoittanut. Miekan mittely\noli nyt muuttunut urheilukentillä käytäväksi taisteluksi palkinnoista\nja pisteistä, mikä sekin oli omiaan kehittämään ruumista ja kohottamaan\nkansan kuntoa. Mustafa Yskub puolestaan huomautti varsin hyvin\ntietävänsä, että Ruotsi ei ottanut osaa maailmansotaan, sekä mainitsi,\nettä hän oli ollut turkkilaisten riveissä Dardanelleilla taistelemassa\nliittoutuneita vastaan.\n\nJos tämä piti paikkansa, päätteli Kurt, ei heidän isäntänsä ollut\nehtinyt Filippiineillä olemaan kovinkaan kauan. Ehkäpä hän kuului\nniihin moniin turkkilaisiin, jotka sodan päätyttyä muuttivat pois kovia\nkokeneesta Europan puoleisesta Turkista, ja ehkäpä hän onnea etsiessään\noli vihdoin joutunut Tyynen meren merirosvojen joukkoon. Hänessä oli\npaljon sellaista, mikä osoitti, että hän oli tyypillinen seikkailija.\nSaattoi olla hyvä, että hän ainakin toistaiseksi vielä oli ystävä eikä\nilmivihollinen.\n\nYhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotias poika, joka melkein suoraan\nkoulun penkiltä joutuu elämän suuriin seikkailuihin kaukana kotimaasta\nja sen pienistä oloista, oppii pian suhtautumaan asioihin toisin kuin\nkatselemalla niitä kotimaan rajoitettujen mahdollisuuksien taustaa\nvastaan. Niin oli myöskin Kurt Lagerbergin laita. Hän oli jo oppinut\nnäkemään nenäänsä pitemmälle. Hän oli oppinut pitämään auki silmänsä\nsekä myöskin — ja mikä oli ainakin yhtä tärkeätä — korvansa.\n\nKun miehemme vihdoin — nautittuaan virvokkeita sekä niiden jälkeen\nvielä runsaan aterian — vihdoin nousivat pöydästä, tunsi Kurt suurta\nhelpotusta. Samoin hän oli hyvillään siitä, että hänen ei vielä ollut\ntarvinnut paljastaa turkkilaiselle heidän suunnitelmiaan, ennen kaikkea\nheidän päätöstään olla jäämättä Palawanille kauemmaksi aikaa kuin mitä\ntarvittiin sampaanin saattamiseksi purjehduskelpoiseksi.\n\nEdelleen hän oli sisimmässään tyytyväinen siihen, että Pat ei, paremmin\nkuin Willykään, osannut puhua ranskaa. He olivat kumpikin kunnon\nmiehiä, mutta puheissaan useinkin varsin varomattomia. Mutta tässä ei\nollutkaan kysymys vierailusta jossakin merimieskapakassa juhlivien\ntovereiden seurassa. Täällä he olivat tuskin muuta kuin vankeja. Ja nyt\noli koetettava parhaimmalla ja ovelimmalla tavalla poimia kastanjat\ntulesta, kuten sanotaan, herättämättä samalla vastustajan epäluuloja\nsiitä, että hänen aikeensa olivat tulleet ilmi, antamatta hänen edes\nymmärtää, että toiset tiesivät, kuka hän todellisuudessa oli. Pelko,\nettä näiden merirosvojen turvallinen piilopaikka tulisi tunnetuksi, oli\nriittävä syy siihen, että heitä tuskin koskaan päästettäisiin elävinä\npoistumaan.\n\nHuone, johon kolme matkalaistamme sitten opastettiin, ei ollut kovin\nsuuri, mutta olosuhteisiin nähden varsin mukava. Jokaiselle oli\nlaitettu hyvä vuode, mutta pian tehtiin suurta levottomuutta herättänyt\nhavainto. Sen teki Willy, joka kohta hälytti toiset. Hän nimittäin\naikoi ennen nukkumaan menoaan hengittää vielä hiukan raitista ilmaa,\nmutta kun hän yritti poistua huoneesta, huomasi hän, että ovi oli\nlukittu ulkoapäin!\n\n— Meidät on teljetty sisään! huusi hän ja alkoi tempoa kädensijaa.\n\nSalaman nopeasti oli Kurt hänen luonaan ja veti hänet pois oven luota,\nsamalla kuin hän puhalsi sammuksiin pöydällä olevan öljylampun ja\nkuiskasi:\n\n— Ei sanaakaan! Ei ääntäkään! Minä tiesin tuon jo. Kuulin itse, miten\nMustafa väänsi avainta lukossa.\n\n— Mitä hän sillä tarkoittaa? kysyi Willy, joka rauhallisena kuin\nhollantilainen ainakin istuutui vuoteensa reunalle.\n\n— Hän tarkoittaa sitä, että me emme saa päästä nuuskimaan liikoja,\nvastasi Kurt. — Vai oletko tosiaankin niin sokea, että et ole\nhuomannut, millaiseen seuraan me olemme joutuneet?\n\n— Seuraan? Murjaanien ja huijarien...\n\n— Vieläkin pahempaan!\n\n— Ihmissyöjien? Pääkallonpyydystäjien? Mutta eiväthän nämä...\n\n— Eivät ole kumpaakaan. Ei ainakaan vielä. Mutta eivät he ole\npaljonkaan parempia, selitti Kurt ja jatkoi kuiskaten Willyn korvaan:\nNämä ovat _turkkilaisia merirosvoja!_ Mutta sinä pidät tietystikin\nsuusi kiinni. Ymmärrätkö?\n\nWilly oli hypähtänyt ylös. Hän alkoi kiivaasti kaivella laskujaan,\nmutta Kurt, joka hyvin tiesi, mitä hänen toverinsa haki, kuiskasi\nhiljaa, mutta samalla jyrkästi:\n\n— Ei mitään tyhmyyksiä! Sinun täytyy ennen muuta pysyä rauhallisena!\nMitä luulet meidän saavan aikaan browningilla tai puukolla? Emme\nvoi enempää kuin hyttynen norsua vastaan. Jos teemme tyhmyyksiä, on\nseurauksena meidän kaikkien meno.\n\nPat oli onneksi jo nukkunut. Hänen kanssaan ei voinut siis neuvotella\neikä kysyä, oliko hän tehnyt samantapaisia havaintoja kuin Kurt. Hänen\njärkkymätön rauhallisuutensa ilmeni tässäkin tilanteessa. Kaikesta\npäättäen hän oli järkeillyt, että nyt oli ennen kaikkea saatava nukkua.\nJa tätä päätöstään hän parhaillaan toteutti äänekkäästi kuorsaamalla.\n\n— Mutta entä jos meiltä katkaistaan kaulat nukkuessamme? kuiskasi Willy.\n\n— Ole aivan rauhallinen! Olen varma, että heillä on meidän suhteemme\naivan toisenlaisia suunnitelmia.\n\n— Suunnitelmia? Millaisia sitten?\n\n— Siitäpä meidän on juuri koetettava ottaa selko.\n\n— Meidän ei olisi koskaan pitänyt pistää nokkaamme tähän luolaan.\n\n— Meillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta, jollemme halunneet\nkalojen ruoaksi.\n\n— Nytpä muistuukin mieleeni jotakin! Mitä me teemme sampaanille?\n\n— Panemme sen kuntoon tietysti. Jos nimittäin saamme siihen tilaisuuden.\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Mitä sanoin. Mutta jollemme saa tilaisuutta, niin hankimme itsellemme\ntoisen aluksen. Olen jo huomannut varsin sopivan, varsinkin jos\nsijoitamme siihen oman moottorimme. Mutta ennen kaikkea meidän on\noltava varovaisia.\n\nWilly haukotteli ja alkoi torkkua. Pian hän sijoittui mukavasti\nvuoteeseen. Ruumis vaati oikeutensa pitkällisen purjehduksen ja sen\nmonien seikkailujen jälkeen. Ennen pitkää hän kuorsasi kilpaa jo\naikaisemmin unien maille siirtyneen Patin kanssa, mutta Kurt istui\nvielä kauan aikaa valveilla ja mietti, miten olisi mahdollista päästä\npois tästä ansasta, johon he olivat joutuneet pelastuttuaan joutumasta\nmeren saaliiksi. Sampaanin vaarallinen vuoto oli tehnyt mahdottomaksi\nmatkan jatkamisen suoraan Borneolle. Ja sitten oli ollut tuo\nturkkilainen.\n\nKurt oli varsin hyvin huomannut ne omituiset merkit, joita Mustafa\nYskub oli vaihtanut maissa olevien hengenheimolaistensa kanssa sen\njälkeen, kun he uppoamaisillaan olevalla sampaanilla olivat kapeasta\nsalmesta purjehtineet syvään, turvalliseen lahteen. Hän oli nähnyt\nsalaisen merkin, jonka joku laiturille rientäneistä oli saanut maihin\nnousseelta turkkilaiselta. Hän oli myöskin kuullut näiden nopeasti\nkuiskailevan, mutta valitettavasti hän ei käsittänyt sanaakaan, sillä\nranskaa miehet eivät ainakaan puhuneet. Hän oli myöskin nähnyt, miten\nmaissa oleville miehille oli tullut kiire hinata pari kanuunaa —\nnähtävästikin laivatykkiä — johonkin vajaan. Hän oli myöskin nähnyt,\nmiten muuan mustista orjista iskettiin maahan, kun hän ei toiminut\ntarpeeksi nopeasti viimeistä tykkiä työnnettäessä. Hän oli ehtinyt\nhuomaamaan monta muutakin seikkaa, jotka tuntuivat epäilyttäviltä, ja\njoita täytyi lähemmin tutkia.\n\nHän oli täysin vakuutettu, että kohtalo oli nyt heittänyt heidät\nseikkailuihin, joita he eivät olleet osanneet aavistaakaan. Sen sijaan\nhänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, miten he turvallisimmin\npääsisivät eroon uusista isännistään voidakseen jälleen jatkaa\nmatkaansa päämääräänsä, Bruneihin.\n\nKauan tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi yliarvioinut omat ja\ntovereittensa voimat. Konsuli Willnerin antaman tehtävän suorittaminen\nnäytti nyt vaikeammalta kuin koskaan. Hän ei liioin saattanut\nkuolemakseenkaan käsittää, millaisia liikeasioita konsuli Willnerillä\noli ollut tämän salaperäisen turkkilaisen kanssa, sekä missä nämä kaksi\nmiestä olisivat voineet joutua tekemisiin toistensa kanssa jollei\njuuri Brunoissa. Toistaiseksi oli kuitenkin paras olla vaivaamatta\npäätään liikaa, odottaa, mitä aika toisi mukanaan, sekä sitten käyttää\nmahdollisimman hyvin edukseen tarjoutuvia mahdollisuuksia.\n\nNämä viisaat ajatukset täyttivät nuoren Kurt Lagerbergin mielen, kun\nhänkin vihdoin seurasi tovereittensa esimerkkiä ja sai unen päästä\nkiinni. Ja kyllä hän unta tarvitsikin, sillä ei hänkään ollut säästynyt\npitkän purjehduksen rasituksilta. Voipa sanoa, että tuollainen matka\npienessä sampaanissa on todellinen voimainkoetus. — — —\n\nPat O’Brien heräsi ensiksi, mutta hän olikin nukkunut kaikkein\nkauimmin. Aluksi hän vielä oli unen pöpperössä ja silmäili ihmeissään\nympärilleen, sillä hän ei voinut oikein käsittää, missä hän oli.\nMelkein kohta hän kuitenkin totesi, että ainakin hänen molemmat\nmatkatoverinsa olivat hänen seurassaan. Nämä nukkuivat kuin tukit —\nvanhaa, vaikka tyhmää vertausta käyttääksemme. Eikä hän hennonut ryhtyä\nherättämään heitä.\n\nSiistiessään vaatteitaan, joihin oli tullut jos jonkinlaisia tahroja\nja ryppyjä, tuli hän vähitellen täysin selville siitä, mitä oli\ntapahtunut. He olivat siis joutuneet pelastamansa turkkilaisen luo. Pat\nei oikein ollut selvillä, mikä tämä oli miehiään. Ainakin hän tuntui\nolevan tottunut merillä liikkumaan ja alusta ohjaamaan. Jos hän vain\nolisi ymmärtänyt hänen kieltään, olisi hänen kanssaan ollut hauska\njutella. Mutta saisihan hän tietää jotakin, kun Kurt heräisi. Siinä\noli sitten kunnon poika. Taikka oikeastaan täysi mies, vaikka olikin\nniin nuori. Voimakas kuin karhu, ei pelännyt mitään eikä ollut koskaan\nnenäkäs. Reilu poika sanalla sanoen!\n\nPat loi hyvin tyytyväisen silmäyksen sänkyyn, jossa Kurt makasi, ja\nsitten hänen katseensa kohdistui hollantilaisen vuoteeseen.\n\n— Ojaa! Ei hänkään ole arkalasta kotoisin, hiukan vain raskas ja hidas\nkäänteissään.\n\nPat luuli näkevänsä Willyn tallustelemassa puukengissä ja leveissä\nhousuissa Hollannin dyyneillä tai Amsterdamin satamakortteleissa.\nPatista tuntui täysin käsittämättömältä, miten sellainen kansa kuin\nhollantilaiset oli kyennyt hankkimaan niin laajat siirtomaat eri\npuolilla maailmaa. Mutta sitkeä Willy oli ja sisua hänellä oli, kunhan\nhän vain ensin pääsi vauhtiin. Hän ei suinkaan ollut ainoa, joka\nei pitänyt ihmissyöjistä ja pääkallonpyydystäjistä. Mielipidettään\nturkkilaisista ei hän ollut vielä lausunut. Täällä tuntui olevan\nturkkilaisia oikein summakaupalla, ainakin mikäli Pat voi päätellä\nillalla näkemänsä perusteella. Mustat miehet olivat tietysti kaikkein\nmustimpia malaijeja. Toiselta puolen hän oli nähnyt sellaisiakin\nmalaijeja, jotka olivat melkein valkeita. Kiusallista joukkoa, olivatpa\nhe minkävärisiä hyvänsä. Täällä heitä taidettiin hallita ruoskalla.\n\nPat vihelsi. Hän silmäili tarkasti ympärilleen huoneessa ja vihelsi\nuudelleen, kuten hänellä oli tapana, milloin hän oli huomannut jotakin\nerikoista.\n\nTällä kertaa hän oli havainnut, että heidän huoneestaan johtava ovi\noli lukittu, mutta ei sisältä päin. Heidät oli siis yksinkertaisesti\nteljetty huoneeseen.\n\nPat naurahti hiukan ylimielisesti. Hän tarttui hiukan lujemmin\noven kädensijaan. Tarvittiin vain voimakas tempaus, ja ovi olisi\nselkoselällään. Ehkäpä sen lukitseminen oli johtunut huoneen tavallisen\nasukkaan, mahdollisesti turkkilaisen itsensä, vanhasta tottumuksesta.\nJa nuo merkilliset, silkille ommellut koukerot seinällä olivat kai\nlauseita koraanista. Niin. Kyllä kai asia oli niin, että turkkilainen\noli yöllä vanhasta tottumuksesta lukinnut oven jälkeensä sijoitettuaan\nensin vieraansa tähän pyhäkköön. Jollei hän aamulla muistaisi avata,\npääsisivät he kyllä ulos kuitenkin. Kun he nyt olivat saaneet levätä,\nryhtyisivät he korjaamaan sampaania. Sillä eivät he suinkaan jäisi\ntänne mätänemään!\n\nNäin pitkälle oli Pat ehtinyt mietteissään, kun Kurt nousi istumaan\nvuoteellaan. Myöskin Kurt näytti olevan vielä sitä mieltä, että hän\nnäki unta. Hän hieroi silmiään ja sitten hänen katseensa osui Patiin,\njoka nauroi unen pöpperössä olevalle ystävälleen ja huudahti:\n\n— Aivan samoin oli minun laitani. Meidät otettiin hyvin vastaan, mutta\nmeistä pidetään melkein liiankin hyvää huolta.\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Tarkoitan sitä, että ei ollut mitään syytä teljetä meitä tähän\nhuoneeseen, aivan kuin pelättäisiin, että joku varastaisi meidät. Miltä\ntilanne näytti sinun nukkumaan mennessäsi? Mitä turkkilainen sanoi?\nMinä en ikinä oppisi puhumaan tuollaista siansaksaa... Mitä hän siis\nsanoi?\n\nKurt katsahti ympärilleen, aivan kuin peläten asiaankuulumattomien\nkorvien kuuntelua. Hän viittasi luokseen Patin, joka yhä seisoi oven\nluona, ja kuiskasi:\n\n— En tiedä, osaako hän englantia, mutta hyvin luultavaa se on, vaikka\nhän ei olekaan osaavinaan. Meidän täytyy siis olla puheissamme hyvin\nvarovaisia. Varsinkin nyt. Huomasit siis, että meidät oli teljetty\nhuoneeseen?\n\n— Huomasin kyllä. Mutta olen minä nähnyt vankempiakin kassaholveja.\nOmasta puolestani uskon, että hän lukitsi oven vanhasta tottumuksesta.\n\n— Uskotko myöskin hänen asuvan täällä tavallisesti?\n\n— Se ei ainakaan tunnu mahdottomalta.\n\n— Ja että hän on kauppamies, kuten hän sampaanissa meille sanoi?\n\n— Sen voi käsittää hyvin monella tavalla. Merenkulusta hän ainakin\nnäyttää olevan perillä.\n\n— Huomasitko mitään erikoista, kun meidän eilen piti nousta maihin, ja\nkun sampaani viime hetkessä vajosi?\n\n— Erikoista? Tarkoitatko tykinlaukausta?\n\n— Sitä myöskin. Jollei turkkilainen olisi ollut meidän mukanamme, olisi\nseuraava laukaus ollut täysosuma. Lyhyesti sanoen, Pat, olemme me\nhyvin yksinkertaisesti joutuneet merirosvojen kynsiin — turkkilaisten\nmerirosvojen, joita taitaa esiintyä siellä ja täällä näillä vesillä.\n\nKurtin sanat saivat Patin ällistymään. Hän ei voinut vastata mitään\npitkään aikaan, vaan tuijotti Kurtiin, aivan kuin olisi uskonut, että\ntämä oli menettänyt järkensä ja alkanut houria.\n\n— Merirosvojen? Turkkilaisten? toisteli hän vihdoin. — Ei, minun\ntäytyy tosiaankin istuutua hetkeksi. Oikeastaan tarvitsisin voimakkaan\nviskigrogin kotimaani parasta ja voimakkainta merkkiä.\n\n— Asiat ovat joka tapauksessa niin kuin olen sanonut, vakuutti Kurt, ja\nnyt meidän on vain keksittävä sopiva keino, miten päästä täältä pois.\n\n— Tarkoitat siis, että meidät aiotaan pitää täällä vankeina tai ehkä\n— ilman muuta lähettää toiseen maailmaan? Olisiko tällainen kohtalo\nsiis kiitos siitä, että me vedimme hänet merestä ja virvoitimme hänet\nhenkiin?\n\n— Kuuntelehan vielä. Minun käsitykseni on, että hän itse oli tuon\nmerirosvoaluksen päällikkö.\n\n— Miten selität sitten, että hänen kätensä olivat sidottuina selän\ntaakse, kun nostimme hänet merestä?\n\n— Aluksessa oli musta miehistö, selitti Kurt. — Miehet käyttivät\ntilaisuutta hyväkseen ja yllättivät hänet, koska he vihasivat häntä.\nSitten he lähtivät merelle hukuttaakseen hänet ja paetakseen itse,\nmutta joutuivatkin myrskyn käsiin kuten mekin. Kun he sitten näkivät\nmeidän sampaanimme ja siinä vain -kolme miestä, heräsi heissä ajatus,\nettä tässä oli tilaisuus vielä suuremman saaliin saamiseen.\n\n— Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään, nauroi Pat, josta Kurtin selitys\nei näyttänyt niinkään mahdottomalta. — Ja me pelastimme sitten\nturkkilaisen. Mutta ei hän kai palkkioksi pidä meitä täällä ikuisesti?\n\n— Todennäköisesti hän tahtoo päästä käsiksi meidän kirstuumme.\n\nPat lensi ylös kuin raketti ja sanat tulivat virtana hänen huuliltaan:\n\n— Sinä sanoit eilen jotakin, että hän, tarkoitan turkkilaista, olisi\nollut joissakin liikeasioissa meidän konsulimme ja esimiehemme kanssa?\n\n— Aivan niin. Samoin sanoin hänelle, että olemme matkalla Bruneihin. Ja\nnyt hän tahtoo päästä käsiksi kirstuun. Hän tietää sen tulevan konsulin\nkonttorista Shanghaista sekä Keltaisen virran varastopaikoilta.\n\n— Ahaa! Nyt minun aivoissani syttyy mahdottoman suuri talikynttilä!\nKiitoksia sanoistasi, Kurt! Mutta että hänelle itselleen käy\nsellaisessa yrityksessä huonosti, sen vakuudeksi hän milloin tahansa\nvoi heittää kuperkeikan.\n\n— Onko sinulla jonkinlainen suunnitelma?\n\n— Sellaisia minulta ei koskaan puutu, poikaseni. Minun tarvitsee\nvain valita. Mutta aluksi meidän täytyy esiintyä mahdollisimman\ntyhminä. Suostua mihin tahansa, kunhan hän vain lupaa meille purren.\nSampaanin satu nimittäin on kerta kaikkiaan lopussa. Se voidaan hyvällä\nmenestyksellä hakata kahvipuiksi. Aivan ilmaiseksi. Tarvitsematta edes\nkiittää.\n\n— Hän kyllä ei koskaan anna meille minkäänlaista venettä.\n\n— Hyvä on. Sitten me otamme veneen. Kyllä hänen kurja henkensä ainakin\nniin paljon maksaa. Ja sitten me panemme toimeen puhdistuksen tässä\nluolassa.\n\n— Kuulehan, Pat, oletko sinä koskaan ollut tekemisissä laivatykkien\nkanssa?\n\n— Varmasti. Toimin tähtääjänä risteilijä Dagmarilla kolme vuotta.\nOlimme silloinkin ajamassa takaa merirosvoja.\n\n— Hyvä... Täällä on nimittäin laivatykkejä.\n\n— Entä ammuksia?\n\n— Tietysti niitäkin. Tykit on ehkä anastettu jostakin Itä-Intian\nkulkijasta, jonka rosvot ovat valloittaneet. Äijille tuli kiire työntää\nne muutamaan vajaan, kun me illalla taikka paremminkin yöllä nousimme\nmaihin. Luulenpa, että noista tykeistä pahimmassa tapauksessa koituu\nmeidän pelastuksemme. Mutta hiljaa — joku tulee. Ei sanaakaan! Meidän\ntäytyy toimia joka suhteessa varovaisesti. Siinä hän tuleekin.\n\nOvi oli avautunut melkein äänettömästi. Kynnyksellä seisoi Mustafa\nYskub effendi.\n\n\n\n\nIX luku.\n\nGorilla ja malaijilaispalvelija.\n\n\nOvela turkkilainen Mustafa Yskub osasi kauan aikaa viivyttää kolmea\nystäväämme vakuutteluillaan, että he aivan ensi tilassa pääsisivät\nlähtemään voidakseen vihdoinkin jatkaa matkaansa Bruneihin. Mutta kun\nhän, kuten edellisen luvun lopussa mainittiin, saapui huoneeseen,\njonka oven hän itse oli teljennyt, ei hän sanallakaan selittänyt\nmenettelyään. Hän näytti pitävän luonnollisena, että kukaan ei ollut\nhuomannut koko tapausta. Ei liioin Kurt puhunut siitä mitään, ja\ntoisethan eivät taas osanneet ranskaa. Eivätkä he myöskään sekaantuneet\nkeskustelun kulkuun, vaan luottivat siihen, että Kurt myöhemmin\nkertoisi heille, mistä oli ollut puhe. Mikäli mahdollista, koettivat\nhe keskustelijoiden ilmeistä lukea, mitä sanottiin. Mikään kuitenkaan\nei ilmaissut, että keskustelu olisi ollut muuta kuin ystävällistä\nlaadultaan. Kurt oli pari kertaa lausunut turkkilaiselle muutamia\nsanoja englanniksi, mutta hän ei ollut saanut mitään vastausta\n— ainoastaan ihmetteleviä katseita. Jos turkkilainen todellakin\nnäytteli tietämätöntä, esitti hän osansa suurenmoisesti. Kun 'he\nsitten pian erosivat, pudistivat he toistensa käsiä ja hymyilivät\ntoisilleen, mikä osoitti heidän täydellisesti ymmärtävän toisensa —\njos kohta ystävyydenosoitukset Kurtin puolelta olivat jonkin verran\nteeskenneltyjä.\n\nTällä kertaa turkkilainen ei lukinnut ovea, joka johti bungalowia\nympäröivälle, avoimelle kuistille. Kuistin aitaus oli melkoisen\nkorkea ja siinä oli leveä bambukatto. Kuistilta avautuva näköala oli\ntäysin troopillinen: palmuja ja muhkeita kaktuksia, kumipuita ja\nteakpuita, rautatammia ja monia muita puita niin pitkälle kuin silmä\nkantoi. Taaempana kohosi mahtavia vuorenhuippuja, joista korkein oli\nturkkilaisen mainitsema Kleopatran neula — merimerkki, jonka nimen\nmerirosvot ehkä olivat saaneet Egyptissä asuvilta heimolaisiltaan.\n\nYstävämme olivat seuranneet Mustafa Yskubia aina kauniille kuistille\nasti ja siinä nähneet hänen katoavan alhaalla olevaan suureen kylään,\njonka vajoja muistuttavat rakennukset oli pystytetty korkeiden paalujen\nvaraan. Sitten he istuutuivat kuullakseen Kurtin kertovan, mistä he\nolivat puhuneet.\n\nKurtin täytyi ensin ajatella. Hän ei vastannut vähään aikaan mitään\nPatin ja Willyn kiihkeisiin kysymyksiin. Mutta vihdoin hän lausahti:\n\n— Hän on aika veijari, josta ei ole helppo saada yliotetta. Sellainen\nhän on sanalla sanoen.\n\n— No, mitä hän sanoi matkan jatkamisesta? Ja kysyitkö häneltä, onko\nmahdollista panna sampaani jälleen kuntoon? kysyi Pat.\n\n— Hän ei vastannut mitään varmaa, huopasi vain ja sousi. Voi muka\nkestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsemme lähtemään. Sitä ennen täytyy\nlähettää rangaistusretkikunta kauas saaren sisäosiin, missä asuvat\nvillit ovat käyneet rauhattomiksi. Pääkallonpyydystäjät ovat olleet\nliikkeellä ja muun muassa katkaisseet kaulan eräältä varakuvernööriltä,\njoka ihmeellistä kyllä kuului olleen kiinalainen.\n\n— Ehkäpä hänet paistetuinkin? kysyi Willy, joka tunsi kylmien väreiden\nkulkevan pitkän selkäpiitään.\n\n— Varmasti, sanoi Kurt. — Ja nyt on ihmissyöjiä rangaistava. Lisäksi he\ntarvitsevat itse uusia orjia, jotka aiotaan ryöstää samalla matkalla.\nMistään lähdöstä Bruneihin ja Borneolle ei sen vuoksi tule puhettakaan,\nvaan meidän täytyy odottaa vielä vähän aikaa. Mitään hätää eikä\npuutetta emme täällä joudu kärsimään, sanoi hän. Itsekin hän sanoi\nhaluavansa tavata konsuli Willnerin mahdollisimman pian. Ja tämän\nsanottuaan hän lähti.\n\n— Kumma mies, huudahti Pat. — On parasta, että me yritämme selvitä itse\nja panemme sampaanimme kuntoon.\n\n— Ehdotin sitä hänelle, mutta hän varoitti hartaasti ryhtymästä\nsellaiseen yritykseen. Juuri tähän vuodenaikaan merellä hänen sanojensa\nmukaan aivan vilisee malaijilaisia merirosvoja — sekä myöskin\nkiinalaisia. Me emme mitenkään selviäisi niistä, väitti hän, sanoi Kurt\nja lisäsi: Kaikki nämä ovat tietysti tekosyitä, jotta hän voisi voittaa\naikaa. Mutta mitä varten — se on toinen juttu. Minä alan yhä enemmän\nkatua, että nostimme hänet merestä. Maihin olisimme ilman häntäkin\npäässeet.\n\n— Kiitoksia paljon — ja joutuneet villien syötäviksi, huomautti Willy\nluoden synkän katseen tulkkiin.\n\n— Varmasti olisimme selvinneet heistä paremmin kuin tulleet toimeen\nMustafa effendin kanssa, jonka tarkoituksista on mahdoton saada\ntolkkua, sanoi Kurt. — Ainakin olemme ajaneet kiinni. Väkivallan\nkäyttäminen ei hyödytä mitään. Mutta tehkää voitavanne, jotta voisimme\nkeksiä käyttökelpoisen suunnitelman. Oveluudella pääsee aina melko\npitkälle ja voi supistaa vaaran verrattain vähiin.\n\n— Mitähän, jos pakenisimme? ehdotti Willy. — Tarkoitan, että meidän\npitäisi siepata vene ja pujahtaa jollekin läheisyydessä olevalle\nsaarelle.\n\n— Sellainen yritys ei taida onnistua, ja miten me saamme mukaamme\nkirstun, josta minä ainakaan en aio vähällä luopua — minkä seikan\nMustafa kyllä otti huomioon, koska hän kohta kiiruhti toimittamaan sen\nlukkojen taakse.\n\n— Näitkö, mihin hän sen sijoitti? kysyi Pat.\n\n— Samaan vajaan, johon tykitkin laahattiin.\n\nPat vihelsi ja tarttui leukaansa.\n\n— Tykit? Niin. Luulenpa, että meidän täytyy loppujen lopuksi — tai\noikeastaan koska tahansa — rakentaa kaikki niiden varaan. Minä lähden\njo ensi yönä pienelle tiedustelumatkalle. Ja sitäpaitsi meillä on\nmuutamia käsikranaatteja.\n\n— Mutta nekin ovat telkien takana, samoin kuin kaikki muukin, mitä\nmeillä oli sampaanissa, huomautti Kurt. — Tiedustelin juuri äsken asiaa\nja sain vastauksen, että ei ole viisasta jättää mitään taivasalle —\nvarkaiden takia.\n\nPat nauroi ja sanoi:\n\n— Aivan niin, itsestään paha pappi saarnaa. Jonkinlainen tiedustelu\non kuitenkin tehtävä. Toistaiseksi katson olevan parasta, että me\nesiinnymme mahdollisimman tyytyväisinä. Ehkäpä ei olisi hullumpaa,\nvaikka pyytäisimme päästä mukaan tuolle villejä vastaan tehtävälle\nrangaistusretkelle. Silloinhan ainakin saamme tietää, onko siinä mitään\nperää vaiko ei.\n\n— Sinäpä sanoit jotakin! Vielä tänään kehitän tätä alotetta hiukan\npitemmälle. Jos hän todellakin on päättänyt pitää meidät vankeina,\nvoi hän hyvinkin ajatella, että me olemme varmemmassa tallessa hänen\nhenkilökohtaisen silmälläpitonsa alaisina kuin täällä omissa oloissamme.\n\n— Minä omalta osaltani kieltäydyn jyrkästi, selitti Willy. — Minua ei\nensinkään houkuttele mahdollisuus joutua malaijien paistiksi. Mutta\ntehkää, miten tahdotte. Minä ainakin jään tänne.\n\n— Sitä parempi, sanoi Kurt. — Silloinhan sinä jäät panttivangiksi siltä\nvaralta, että me sattuisimme livistämään.\n\n— Ja joutuisitte pääkallonpyydystäjien syötäviksi!\n\n— Ole rauhassa! Jos me livistämmekin, niin emme lähde ikiajoiksi. En\nminä lähde tältä saarelta ilman kirstua ja sen kallisarvoista sisältöä.\nJoka tapauksessa Pat on antanut minulle aatteen, jonka pohjalla voi\nkehittää hyvinkin hyvän suunnitelman.\n\n— Millaisen sitten? kysyi Pat vilkkaasti.\n\n— Pidän sen toistaiseksi omana tietonani, kunnes saan sen täysin\nvalmiiksi. Nyt lähdemme alas tarkastamaan seutua ja sen asukkaita.\nEhkäpä aatteeni siten kypsyy nopeammin. Mustafan kanssa tahdon myöskin\npäästä puheisiin, ennen kuin se on liian myöhäistä.\n\n— Liian myöhäistä? Kuinka niin?\n\n— Suoraan sanoen, pojat: ennen kuin hän toden teolla pistää meidät\nlukkojen taakse. Siksi aion nyt hiukan lähemmin tunnustella hänen\naikomuksiaan, ja hänellä on luultavasti samanlaiset aikomukset minuun\nnähden. Jollei hän vielä olisi epävarma, ei hän hetkeäkään olisi\nantanut meidän kulkea vapaina sen jälkeen, kun olimme tulleet maihin.\nSamalla kertaa näytän sinulle, Pat, missä kirstua säilytetään.\n\nBungalowista, joka näytti olevan merirosvokylän komein rakennus ja joka\ntodennäköisesti oli Mustafa Yskubin hallituspalatsi, missä tämä nyt\nkoetti etsiä lepoa ja virkistystä äskeisten kovien koettelemustensa\njälkeen, ei ollut pitkä matka satamakylään. Ystävämme huomasivat ulos\ntultuaan useita, viisaasti rakennettuja ampumahautoja sekä muita\npuolustuslaitteita. Kaikki viittasi siihen, että kylän asukkaat olivat\nvalmistautuneet ottamaan vastaan mereltä käsin tehtävää hyökkäystä\nja että he sellaisen sattuessa pystyisivät tekemään voimakasta\nvastarintaa. Käsittämättömältä tuntui, että tykit, jotka Kurt oli\nedellisenä iltana huomannut, ja joista ainakin toinen oli laukaistu\nheidän saapuessaan satamaan, yhä edelleenkin olivat jossakin vajassa\neikä laveteillaan valmiina käytettäviksi. Mutta ehkä tällaisellakin\njärjestelyllä oli jokin salakavala tarkoitus. Pat, joka aina katseli\nasioita myöskin humoristiselta puolelta, selitti:\n\n— Jos heidän tarkoituksenaan on käydä meidän kimppuumme, niin he\ntietystikin koettavat päästä ampumaan mahdollisimman läheltä ollakseen\nvarmoja osumisesta.\n\n— Mutta meidäthän tahdotaan pitää tuolla ylhäällä bungalowissa,\nhuomautti Willy.\n\n— Juuri sen vuoksi meidän täytyykin varoa pistämästä nenäämme liian\nlähelle rantaa. Emmekä me sitä teekään. Ei ainakaan nyt.\n\nHe olivat kuitenkin estämättä päässeet niin kauas, että Kurt saattoi\nnäyttää Patille vajan, mihin sekä kirstu että tykit oli viety\nedellisenä iltana. Pat ei tarvinnutkaan enempää.\n\nKuten he olivat epäilleetkin, eivät he tavanneet Mustafa Yskubia.\nHän oli vetäytynyt lepäämään, sanottiin. Mutta kunnioitetut vieraat\nsaisivat siitä huolimatta kaikki, mitä he tarvitsisivat.\n\nNämä taas halusivat kaikkein ensinnä mennä katsomaan sampaaniaan ja\nottaa selon, oliko se vielä korjattavissa.\n\n— Sampaania? sanoi mies, jolle he olivat esittäneet toivomuksensa,\nja joka koreista vaatteistaan päättäen oli joku korkea arvohenkilö.\n— Hyvät herrat, sampaanin me hajoitimme kokonaan tänä aamuna. Se oli\naivan mädäntynyt ja oli vain tiellä. Olemme kaikki ihmetelleet, miten\nherrat ovat voineet purjehtia sillä niin pitkän matkan. Mutta Allah on\nhyvä — joskus myöskin uskottomille. Allah il Allah!\n\nKunnioittava kumarrus melkein maahan asti ja niin oli arvohenkilö\ntipotiessään! Vieraat saivat uskoa, mitä tahtoivat, mutta ainakaan he\neivät saaneet suorittaa mitään tutkimuksia ilman salaista silmälläpitoa\nHe olivat jo nähneet riittävästi ollakseen vielä enemmän varuillaan.\nMahdollisuudet päästä pois saarelta eivät juuri näyttäneet suurilta.\n\nPäivällinen tarjottiin vasta verrattain myöhään, kun ilma oli\nviilentynyt. Päivällä olikin lämpömittari osoittanut neljäkymmentä\nastetta Celsiusta varjossa. Oli ollut niin kuuma, että tuskin kykeni\nkäsivarttaan liikuttamaan. Päivällistä syömään kokoonnuttiin jälleen\nsamaan suureen huoneeseen, jossa miehemme olivat olleet edellisenäkin\niltana. Isäntänä toimi jälleen Mustafa Yskub, joka oli yhtä kohtelias\nkuin ennenkin. Kurt käytti tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen, eivätkö\nhe voineet, vaikka olivatkin muukalaisia, ottaa osaa edellämainittuun\nrangaistusretkeen villejä vastaan.\n\nTurkkilainen mietti tovin. Sitten hän virkkoi Kurtin suureksi iloksi,\njota tämä koetti olla osoittamatta liian paljon:\n\n— Jos te tosiaankin haluatte tulla mukaan, niin kernaasti minun\npuolestani. Päivää ei kuitenkaan ole vielä määrätty.\n\nTämän myönnytyksen takana oli varmasti jokin salainen tarkoitus. Kurtin\nmielestä ainakin oli silti parempi päästä sisämaahan kuin jäädä kylään\nalituisen silmälläpidon alaiseksi. Tuollaisella retkellä saattoi\naina ilmetä mahdollisuuksia, jotka oikein käytettyinä voivat muuttaa\ntilanteen kokonaan toisenlaiseksi. Toivehikkain mielin Kurt siis\nsiirtyi viettämään yötä samassa huoneessa, jossa he olivat edellisenkin\nnukkuneet.\n\n— _Minä_ en ainakaan lähde sotimaan ihmissyöjiä vastaan, selitti Willy\njyrkästi kuultuaan, mitä Mustafa oli Kurtille sanonut.\n\n— Erinomaista! sanoi Kurt. — Silloin saat pitää silmällä veneitä ja\nvajaa, jossa kirstua ja tykkejä säilytetään, sekä muutenkin tehdä\nhuomioita niin paljon kuin ennätät. Vahinko vain, että sinulla ei ole\nketään, kenen kanssa voisit keskustella.\n\nWilly vastasi toisten suureksi hämmästykseksi:\n\n— Erehdyt suuresti! Muuan täkäläisistä mustaihoisista, mies, joka\nillalla joutui tarjoilemaan minulle, osasi hiukan englantia ja\nhollantia hän osasi oikein hyvin. Lisäksi hän sanoi osaavansa espanjaa.\nHän on nimittäin ennen tänne joutumistaan palvellut näitä kieliä\npuhuvissa perheissä. Eikä hän täälläkään ole orja, kuten toiset, vaan\nhän on kohonnut palvelijan asemaan. Tämäkään asema ei häntä tyydytä,\nvaan hän kaipaa heimonsa ja kansansa keskuuteen. Turkkilaisia hän minun\nkäsitykseni mukaan vihaa kuin ruttoa.\n\n— Kuulitko, Pat? kysyi Kurt, kun Willy oli lopettanut selostuksensa. —\nNyt kehittyy suunnitelmani yhä edelleen. — Willyyn kääntyen hän kysyi:\n\n— Kertoiko tämä ihmeotus sinulle jotakin muutakin?\n\n— Kyllä hän kertoi. Hänen sanoistaan kävi ilmi, että sinä olit aivan\noikeassa.\n\n— Puhu suusi puhtaaksi! Mitä hän sanoi?\n\n— Että me emme pääse täältä elävinä. Tässä kylässä on aikaisemminkin\nsurmattu monta valkoihoista sekä ryöstetty kaikki, mitä heillä on ollut\nmukanaan. Tavallisesti ovat murhatut olleet vankeja, jotka merirosvot\novat siepanneet merellä risteillessään. Niin että nyt on sekin asia\nselvä, vaikka meidän ei ehkä tarvitsekaan joutua kattilaan.\n\n— Kuulehan, Willy, etkö tietäisi mitään keinoa, jolla voisin jo tänä\nyönä päästä keskustelemaan tuon malaijin kanssa?\n\nWilly epäröi tuokion. Sitten hän kuiskasi melkein kuulumattomalla\näänellä:\n\n— Sinun on kyllä hiukan vaikea päästä tapaamaan häntä, sillä hän on\näärimäisen varovainen. Oli aivan sattuma, että rupesin juttusille hänen\nkanssaan. Mutta me aiomme kyllä tavata toisemme ja sitä varten meillä\non suunnitelma. Minun pitää tavata hänet tämän huoneen alla olevassa\nkellarissa. Mutta minun täytyy mennä sinne yksin, ymmärrättekö. Muuten\nhän livistää tiehensä. Hän hoitaa kellarissa emiirin gorillaa.\n\nToiset silmäilivät toisiaan kummastuneina. Houriko Willy? Oliko ehkä\nkuolemanpelko sekoittanut hänen järkensä?\n\n— Emiirin? toisti Kurt. — Kenen emiirin?\n\n— Mustafa Yskubin tietysti.\n\n— Terve! Onko hän jo ehtinyt kohota arabialaiseksi ruhtinaaksi?\n\n— En minä tiedä. Mutta puolikesy gorilla hänellä on, ja Jussuf hoitaa\nsitä.\n\n— Kuka tämä Jussuf sitten on?\n\n— Malaijilaispalvelija, josta olen puhunut. Hän kuuluu olevan\nharvinaisen etevä eläinten kesyttäjä.\n\n— Mutta miten sinä pääset kellariin?\n\n— Siinäpä se pulma onkin. Minä en ainakaan pysty sitä ratkaisemaan.\nLuukun pitäisi olla tässä huoneessa jonkin verhon takana ja verhossa\npitäisi olla kappale koraania. Mutta mikä se koraani sitten on? Sitä en\nmuistanut kysyä Jussufilta.\n\nKuten näkyy, oli kunnon Willyn tietomäärä jonkin verran rajoitettu.\nMutta Kurthan oli jo nähnyt huoneessa vaatteen, johon oli kirjailtu\njokin koraanin lause, ja hänen oli siis helppo auttaa Willyä.\n\nHän kävi kohta asiaan ja veti syrjään aikaisemmin mainitun, kummallisin\nkoukeroin kirjaillun vaatteen, ja silloin...\n\nSeinäpaneelissa näkyi tosiaankin merkkejä siitä, että seinässä saattoi\nolla luukku tai hyvin matala ovi, mutta mitään avaimenreikää tai\nkädensijaa ei näkynyt. Seinässä näkyi ainoastaan kolme uurretta, jotka\nluotisuorina ulottuivat aina lattiaan asti. Pitkän etsimisen jälkeen\nKurt löysi aivan kuin vanhoissa kummitusromaaneissa napin, joka oli\ntaidokkaasti sijoitettu erään oksan kohdalle.\n\nHän painoi nappia voimakkaasti. Seinässä avautui kuin avautuikin luukku\nja sen takana ammotti nelikulmainen, pimeä reikä.\n\nWilly näytti kummastuvan suuresti. Hänen kasvonilmeensä osoittivat\nhänen alkaneen epäröidä, ja hän sanoikin:\n\n— Tuo näyttää hiukan kolkolta. Luulenpa, että odotan hiukan.\n\nKaikki se, mitä juuri oli kuultu ja nähty, oli tietenkin saattanut\nkaikki suuren jännityksen valtaan. Silti eivät toiset malttaneet olla\nnauramatta nähdessään hollantilaisen koomillisen ilmeen. Pat huomautti:\n\n— Nyt sinä tietystikin pelkäät, että tuo gorilla syö sinut. Mutta\ngorilloista puheen ollen huomautan, että näillä seuduilla elää kylläkin\nrunsaasti orangutangeja. Gorillojen kotimaa sen sijaan on Länsi-Afrika.\nMitä siitä sanot?\n\n— En sano mitään. Jussuf sanoi hoitavansa gorillaa ja hän tietää\nasiansa paremmin kuin sinä.\n\n— Tietäköön. Itse voit olla gorilla.\n\n— Lakatkaahan jo, kehoitti Kurt lopettaen siten riitelyn. — Kaikki\nkolme olemme nähneet, että malaijin puhe luukusta piti paikkansa. Willy\nmenee tietenkin häntä tapaamaan, kuten he ovat sopineet. Me olemme\ntäällä valmiina tulemaan tarvittaessa avuksi. Kaikki viittaa siihen,\nettä tuosta malaijipalvelijasta, orjasta tai gorillan hoitajasta — mitä\nhän nyt sitten lieneekin — voi olla meille paljon hyötyä. Mene siis\nhänen puheilleen ja paina tarkoin mieleesi, mitä hän sanoo. Sen mukaan\nmeidän sitten on toimittava, jollemme voi itse keksiä jotakin parempaa\nkeinoa päästäksemme täältä pois ehein nahoin. Mihin aikaan sinun piti\nmennä häntä tapaamaan?\n\n— Sen jälkeen, kun vartijat on sijoitettu bungalowin ympärille.\n\n— Vartijat?\n\n— Niin. Ettekö sitä tiedä? Bungalowin ympärillä on öisin voimakas\nvartiomiehistö. Kukaan ei pääse sen huomaamatta ulos eikä sisään.\n\n— Mitä minä sanoinkaan! huudahti Kurt. — Me olemme vankeina kuin rotat\nloukussa. Mutta varrohan, merirosvojen emiiri! Meidän välimme eivät\nvielä ole selvät eivätkä ne selviäkään sinun kuvittelemallasi tavalla!\n\nKuistin ulkopuolelta kuului selvästi askeleita. Yövahdit asettuivat\npaikoilleen. Ovi lukittiin jälleen ulkoa ja kolme ystäväämme olivat\njälleen vankeja.\n\n\"Emiiri\" — taikka paremminkin merirosvokapteeni ja orjienmetsästäjä —\nMustafa Yskub oli epäilemättä sitä mieltä. Mutta kun kello oli hyvän\nmatkaa ohi puolenyön, ja kun hän ei ollut näyttäytynyt, katsoivat\nystävämme, että oli sopiva aika avata uudelleen tuo salaperäinen\npaneeliovi. Kurt sai Willyn rauhoittumaan ja pisti hänen taskuunsa\ntoisen niistä pistooleista, jotka hän oli siepannut mukaansa\nsampaanista lähdettäessä. Samalla hän antoi Willylle eräitä ohjeita:\n\n— Ei mitään varomattomuutta! Muista, että et saa ampua laukaustakaan,\nennen kuin henkesi on kysymyksessä! Minä ja Pat asetumme tähän luukun\nääreen. Sinun tarvitsee vain huudahtaa ja me riennämme sinua auttamaan.\nEmme me antaudu varsin vähällä, älköönkä kukaan luulkokaan voivansa\nkohdella meitä kuin orjia. Onnea matkalle, Willy! Urki nyt malaijilta\nkaikki hänen tietonsa, niin voimme sitten pitää sotaneuvottelun.\n\nWilly laskeutui alas nuoraportaita, jotka oli kiinnitetty seinään\nluukun alapuolelle. Seikkailunhalu oli jälleen herännyt hänessä eikä\nhän tahtonut esiintyä arkana toisten silmissä. Sitäpaitsi hän käsitti,\nettä tässä tarjoutui ehkä ainoa mahdollisuus pelastumiseen.\n\nAlhaalta ei kuulunut minkäänlaista ääntä pitkään aikaan. Toiset\nalkoivat jo uskoa, että malaijin puhe gorillasta oli ollut täysin\nperätöntä, ja että Jussuf tällä tekosyyllä oli koettanut houkutella\nWillyä auttajakseen kokonaan muunlaisissa hommissa.\n\n— Onpa onni, että tuo mies osaa myöskin englantia, huomautti Pat. —\nHaluaisinpa mielelläni päästä puheisiin hänen kanssaan.\n\n— Ehkäpä hänen aikomuksensa ovat samanlaiset kuin meidänkin. Kenties\nhänkin haluaa päästä pois tältä saarelta, arveli Kurt.\n\n— Varmasti! Ja meiltä hän kyllä saa apua. Hiljaa! Etkö kuullut mitään?\nTuntui aivan siltä, kuin olisin kuullut koiran käheätä haukuntaa.\n\nKurt oli kuullut saman äänen. Muistellen, mitä hän koulussa oli lukenut\nluonnontieteestä, hän vastasi:\n\n— Siellä saattaa sittenkin olla gorilla. Gorillat nimittäin haukkuvat\nmelkein kuin koirat ollessaan peloissaan tai vihaisia.\n\n— Toivottavasti tämä gorilla sitten on peloissaan, virkkoi Pat. — Mutta\nkummallista, että emme kuule mitään muuta.\n\nKumpikin kuunteli tarkasti, mutta ei saattanut erottaa alhaalta\nainakaan ihmisten ääniä. Toisinaan vain kuului jonkinlaista haukkumista\nja toisinaan taas raskas jysäys, aivan kuin joku olisi nuijalla lyönyt\nmaahan tai lattiaan.\n\nToverukset saivat odottaa kauan. Mutta sitten — ja ilman mitään\nennakolta annettua merkkiä — pisti Willy päänsä esiin aukosta ja ryömi\nhiljaa huoneeseen. Sinne päästyään hän sulki luukun ja kuiskasi:\n\n— Asia on selvä! Me lähdemme karkuun koko sakki!\n\n— Kerro, mistä on kysymys! Älä pidä meitä piinapenkissä!\n\n\n\n\nX luku.\n\nMungon mestarinäyte.\n\n\nNyt Kurt ja Pat saivat kuulla todella ihmeellisen tarinan. Kertomuksen\nmalaijilaispalvelija Jussufin vaiheista ja hänen vuosikausia\nhautomistaan haaveista päästä pakoon. Jussuf oli ystävämme nähdessään\ntullut siihen tulokseen, että nyt tarjoutui hänelle viimeinen tilaisuus\npäästä pakenemaan tästä turkkilaisten merirosvojen pesästä, jossa\nMustafa Yskub oli pitänyt häntä vangittuna monta vuotta. Kavaluudella\nja taitavan näyttelemisen avulla oli hänen onnistunut saada aikaan,\nettä hänen osansa oli jonkin verran siedettävämpi kuin merirosvojen\nmuiden orjien. Onneksi hän oli taitava eläintenkesyttäjä ja hänen\noli onnistunut saada myöskin merirosvojen päällikkö harrastamaan\neläinten kesyttämistä, vaikka hän olikin alusta alkaen päättänyt, että\nhänen huostaansa uskottu suuri gorilla kerran mahdollisesti joutuisi\nesittämään kokonaan toisenlaista osaa kuin mitä Mustafa Yskub oli ehkä\nsille kuvitellut. Kärsivällisen ja johdonmukaisen työn avulla hän nyt\noli päässyt niin pitkälle, että toimintaan voitaisiin ryhtyä milloin\ntahansa.\n\n— Mitä toimintaa hän tarkoittaa? kysyi Kurt, joka — samoin kuin Pätkin\n— oli tarkkaavaisesti kuunnellut hollantilaisen kertomusta. — Mitä siis\ngorilla kykenee hänen mielestään tekemään, ja miksi hän on vetänyt\nsinut ja samalla kertaa myöskin meidät mukaan pakosuunnitelmiinsa?\n\n— Sen saatte kohta kuulla, vastasi Willy ja jatkoi — itse ilmeisesti\ntäysin varmana malaijin aikeiden onnistumisesta:\n\n— Yksin gorillan avulla hänen ei kannata missään tapauksessa\nyrittääkään pakoa. Hän ei myöskään ole uskaltanut hankkia itselleen\nliittolaisia merirosvojen muiden orjien keskuudesta. Nämä ovat\nnimittäin vielä ankaramman komennon ja silmälläpidon alaisia kuin hän\nitse. Eikä hän juuri koskaan ole saanut tilaisuutta häiritsemättä\nkeskustella heidän kanssaan. Ottaen huomioon, että orjat yötä päivää\novat silmälläpidon alaisia, tuntui hänestä käsittämättömältä, miten\norjat olivat saaneet tilaisuuden heittää Mustafa Yskubin mereen.\nJos he olisivat olleet viisaita, olisi heidän pitänyt jättää meidän\nsampaanimme rauhaan sekä purjehtia Borneolle, minkä aarniometsistä\nuseimmat heistä olivat kotoisin, ja jossa muuten Mustafan merirosvoilla\nkuuluu olevan tätäkin lujemmin varustettu turvapaikka. Uusien orjien\nhankkimiseksi suunnittelee Mustafa nyt suurta retkeä Palawanin\nsisäosissa asuvia villiheimoja vastaan. Mutta tässä yhteydessä\ntarjoutui hänen eläintenkesyttäjälleen vihdoinkin tilaisuus päästä\nvapaaksi.\n\n— Mahdollista kyllä, myönsi Kurt. — Mutta minä en saata vieläkään\nkäsittää, mitä hyötyä meille on tuosta.\n\n— Malttakaa nyt mielenne! kehoitti Willy. — Hän selittää itse teille\nsuunnitelmansa. Tiedän kuitenkin siitä niin paljon, että hänellä\non vene, mutta se on niin suuri, että hän ei itse kykene hoitamaan\nsitä. Siksi hän tuli ajatelleeksi meitä, joiden hän tietää tottuneen\npurjehtimaan. Hän tietää myöskin, että meidän päivämme ovat luetut,\njoten aikaa ei ole hukattavana. Mustafa antaa meidän kadota, milloin\nhänen päähänsä pälkähtää. Monet ovat ennen meitä kadonneet samalla\ntavalla. Mutta jos suostumme Jussufin ehdotuksiin, voimme ajoissa tehdä\ntyhjiksi hänen suunnitelmansa ja säilyttää henkemme.\n\n— Mikäli ymmärrän, on ajatus kaikin puolin hyvä, lausui Kurt, mutta\nkuinka me saamme kirstun mukaamme?\n\n— Minä puhuin Jussufille siitäkin seikasta, selitti Willy. — Ja nyt\npääsemme vähitellen gorillan osuuteen hänen suunnitelmissaan. Tykki,\njonka pamahduksen kuulimme saapuessamme sampaanillamme satamaan aivan\nviime hetkellä, on oikeastaan vain merkinantotykki, jonka laukaus\nkutsuu joka miehen paikalleen. Se on hyvin naamioituna sijoitettu\nvuoren korkeimmalle huipulle juuri tämän bungalowin taakse, ja sen\nluona on aina vartija tähystämässä. Jos vaaran oletetaan uhkaavan,\nammutaan merkkilaukaus, ja seuraavassa hetkessä ryhdytään kaikkiin\ntoimenpiteisiin merirosvopesän puolustamiseksi viimeiseen asti. Jos\nsatamaan saapuu tuntematon alus — kuten meidän sampaanimme toissailtana\n— ammutaan myöskin merkkilaukaus ja kaikki hyökkäävät paikoilleen.\nSamanaikaisesti saatetaan tavallisesti piilossa olevat tykit\nampumavalmiiksi.\n\n— Tilanne alkaa vähitellen kirkastua, huomautti Pat vuorostaan. —\nOlemme siis lyhyesti sanoen joutuneet merirosvojen pesään, jollaisia\non lukuisia sekä näillä että Kiinan mantereen rannikoilla. Mutta miten\nme saamme mukaamme kirstun, sillä eihän sitä voi kantaa kuin jotakin\nkäsilaukkua?\n\n— Me otamme sen tietysti mukaamme veneeseen, vakuutti Willy. — Eihän se\nole sen raskaampi kuin että voimme kantaa sen kuten ennenkin.\n\n— Mutta se on lukkojen takana, ja vajaa vartioidaan varmasti hyvin\ntarkoin.\n\n— Jussuf, jota voimme nimittää ystäväksemme, keksii kyllä\nkeinon siihenkin. Pääasia on, että saamme koko sakin johtajan\ntoimintakyvyttömäksi, niin että hän ei kykene liikauttamaan jäsentäkään\nsilloin, kun me lähdemme liikkeelle.\n\n— Siinäpä juuri kaikkein suurin pulma onkin, sanoi Pat. — Kenen luulet\nryhtyvän niin vaaralliseen urakkaan?\n\n— Sinun ja Kurtin tietysti.\n\n— Kiitoksia kunniasta! Jotta hän ja hänen kätyrinsä ampuisivat tai\npistäisivät meidät kuoliaiksi hullujen koirien tavoin. Emmehän\nsitäpaitsi edes tiedä hänen olinpaikkaansa.\n\n— Hän asuu tässä samassa rakennuksessa. Pitkässä siipirakennuksessa,\njoka on lahdelle päin. Sen ulommainen osa on rakennettu kivestä\nja muodostaa suuren huoneen, jossa on kolme pientä ikkunaa. Tästä\nhuoneesta Mustafa tähystää merelle ja siinä hänen myöskin sanotaan\nsäilyttävän ryöstämiään aarteita. Sinne ei pääse kukaan, joka ei\ntunne joka päivä vaihtuvaa tunnussanaa. Huoneen ulkopuolella on pitkä\nkäytävä, jossa on vartioimassa kaksi rosvoa, entisiä turkkilaisia\njanitshaareja. Kaksi muuta rosvoa on vartioimassa pihamaalle vievän\noven ulkopuolella. Meidän kuistimme on samalle pihamaalle päin, joten\non luultavaa, että samat miehet vartioivat meitä yöllä.\n\n— Meidän mahdollisuutemme yllättää Mustafa Yskub aiheuttamatta yleistä\nhälytystä ovat siis niin pienet kuin ne yleensä saattavat olla, totesi\nKurt.\n\n— Ei aivan, väitti Willy. — Antakaa minun puhua loppuun! Jos te sitten\nsuostutte ehdotukseen, on Jussuf puolestaan valmis kohta panemaan\ntoimeksi.\n\n— Anna siis kuulua!\n\n— No niin. Tämän huoneen alapuolella olevasta kellarista johtaa\nsamanlainen luukku tai ovi myöskin äsken mainitsemaani pitkään\nkäytävään. Siellä kuten täälläkin on portaat ja niitä pitkin Mustafa\nlaskeutuu kellariin tarkastamaan, kuinka pitkälle Jussuf on edistynyt\ngorillan kesytyksessä. Samoja portaita pitkin te voitte äkkiä ja\nyllättämällä nousta mainittuun käytävään sekä nujertaa siellä\nvartioivat janitshaarit.\n\n— Hyvin vaarallinen juttu, selitti Pat. — Tuntuu melkein mahdottomalta,\nettä kaikki kävisi täysin äänettömästi. Sekä Mustafa että ulko-oven\ntakana olevat vartijat kuulevat melun, ja siten me joudumme\nvilahduksessa kahden tulen väliin, ja sitten hälytetään paikalle\nlisäväkeä, jollei meitä surmata kohta ensimäisessä yhteenotossa.\nSuunnitelma on minun mielestäni erittäin arveluttava eikä mitenkään\nkehuttava. Käsittääkseni on parasta, että Jussuf ajattelee asiaa hiukan\ntarkemmin, ja että me puolestamme menettelemme samoin. Meillähän ei ole\nmuita aseitakaan kuin pari pistoolia, ja niillä me emme pääse pitkälle,\nvaan joudumme ojasta allikkoon. Eihän tarvita kuin yksi ainoa laukaus,\nkun koko sakki on meidän kimpussamme kuin ampiaisparvi.\n\nKun Pat oli lopettanut, alkoi Kurt vuorostaan puhua:\n\n— Yksin emme mitenkään pysty saamaan mitään aikaan ylivoimaa vastaan,\nvarsinkin kun meitä pidetään tarkoin silmällä. Sen sijaan jouduin\najattelemaan erästä toista mahdollisuutta. Eikö Jussuf voisi houkutella\ntoista noista vartijoista kellariin? Kun me olemme siellä nujertaneet\nhänet, tulee toinen epäilemättä aikanaan katsomaan, missä hänen\ntoverinsa viipyy. Jos menettelemme varovaisesti, pitäisi meidän voida\nnujertaa tämä toinenkin, ja siten meille avautuu mahdollisuus huomiota\nherättämättä päästä tuohon käytävään. Jos meidän sitten vielä onnistuu\nkiristää nujerretuilta yön tunnussana, saamme Mustafan avaamaan\naarrekammionsa oven ja niin voimme nujertaa hänetkin. Jollemme mitään\nuskalla, emme mitään voitakaan, vaan menetämme lopultakin henkemme.\nMutta hiljaa! Eikö joku raaputtanut luukkua?\n\nKurt oli oikeassa. Luukkua, josta Willy äsken oli ryöminyt huoneeseen\ntehtyään vaivaloisen tiedustelumatkan kellariin, raaputettiin\ntodellakin säännöllisin väliajoin. Joku antoi siten merkkejä. Nyt oli\nkuitenkin meneteltävä varovaisesti, jotta ei päätä pahkaa jouduttaisi\nvaaraan. Mutta toiselta puolen oli koetettava ottaa selville, mistä\noli kysymys. Mahdollisesti Jussuf oli muuttanut mieltään ja tullut nyt\nvaroittamaan toisia tekemästä mitään tyhmyyksiä.\n\n— Minä asetun tähän, sanoi Kurt ja asettui luukun vasemmalle puolelle.\n— Sinä, Pat, asetut toiselle puolelle. Kumpikin pitää aseensa valmiina.\nWilly saa avata, ja sen jälkeen me toimimme olosuhteiden mukaan.\n\nNiin tapahtuikin.\n\nWilly veti verhon syrjään ja avasi luukun. Luukkuun ilmestyi nyt\neläintenkesyttäjän pää, ja hän kuiskasi hiukan hermostuneesti:\n\n— Kaikki on kunnossa! Tulkaa!\n\nMitä tämä tarkoitti? Oliko kysymyksessä ehkä viekkaasti suunniteltu\nväijytys, niin että heidät alhaalla kellarissa voitaisiin sitoa sekä\nmyöhemmin ehkä heittää gorillan revittäviksi?\n\nNäin oli ystävyksillä täysi oikeus kysyä, kun otetaan huomioon heitä\nympäröivät kummalliset ja salaperäiset olosuhteet. Ei siis ihme, että\nhe epäröivät. Mutta luukun takana oleva malaiji, kun hän ei saanut\nmitään vastausta eikä liioin huomannut kenenkään huoneessa olevista\nliikahtavan seuratakseen hänen kehotustaan, jatkoi kiihkeästi:\n\n— Tie pitkään käytävään on vapaa. Minä olen toimittanut väkevää\nunilääkettä vartijoiden teehen, ja he nukkuvat nyt sitkeästi. Tiedän\nmyöskin tunnussanan. Mustafa saa kimppuunsa gorillan ja kaatuu kuin\ntukki. Kannamme hänet kellariin ja tie veneelle on auki. Tulkaa nyt\nnopeasti!\n\nHän puhui hätäisesti ja aika lailla murtaen, mutta hänen puheestaan sai\nkuitenkin selon. Seikkailu saattoi olla vaarallinen, mutta taistelu\nelämästä ja kuolemasta näytti ennemmin tai myöhemmin olevan edessä.\n\n— Hyvä on, sanoi Kurt. — Willy, sinä saat mennä edellä, kun tunnet\ntien. Pat ja minä seuraamme aivan kintereilläsi. Lähtekäämme liikkeelle!\n\nJussuf katosi ja Willy kohta hänen jälkeensä. Kurt alkoi sen jälkeen\nlaskeutua heiluvia nuoraportaita, ja Pat tuli viimeisenä. Ennen pitkää\nkaikki olivat vahvojen muurien ympäröimässä, mutta melkoisen ahtaassa\nkellarissa. Heikon öljylampun himmeässä valossa he kellarin yhdellä\nseinällä erottivat ristikoilla varustetun syvennyksen, ja syvennyksestä\nkuului kiukkuista, mutta samalla kertaa valittavaa murinaa, joka\nvähitellen muuttui käheäksi haukkumiseksi.\n\nÄänen aiheuttaja oli syvennykseen, ristikoiden taakse, teljetty suuri\ngorilla, joka lähemmin tarkastettaessa osottautui lähes kahden metrin\npituiseksi, ja jonka hartiat olivat melkein metrin levyiset. Melkein\nkoko ruumista peittivät tummanharmaat, hyvin lyhyet, hiukan kiharaiset\nkarvat. Jalat ja — jos niin saa sanoa — käsivarret olivat hyvin pitkät.\nKädet olivat hyvin suuret, ja kolmen keskimäisen sormen välissä olivat\njonkinlaiset räpylät, niin että avattu käsi ylöspäin käännettynä\nmuistutti jonkinlaista maljaa, joten eläin voi käsissään kuljettaa\nmyöskin nestemäisiä aineita. Leuat olivat suuret ja voimakkaasti\nkehittyneet. Tämän johdosta kasvot näyttivät pelottavilta, ja pelottava\noli myöskin mustien ja pistävien, karvarenkaiden ympäröimien silmien\nkatse. Siinä oli lyhyesti sanoen otus, jonka voimat silminnähtävästi\nolivat tavattomat, ja jonka lähettyville ei ollut hyvä mennä. Litteän\nnenän alapuolella olevat mahtavat kulmahampaat olivat omiaan vain\nvahvistamaan muun ulkonäön tekemää vaikutusta.\n\nSen, joka ei tietänyt, että gorilloja voidaan ainakin jossakin määrin\nkesyttää ja harjoittaa, täytyi ihmetellä, kuinka Jussuf, jonka\nmuutenkin heikkorakenteinen ruumis oli raskaissa orjan töissä edelleen\nheikontunut, oli ensinkään tullut toimeen tämän ruman ja tavattoman\nvoimakkaan hirviön kanssa. Tavallinen ihminen pelästyi jo kuullessaan\nsen kamalan äänen, ja samoin oli syytä pelätä, että ristikot eivät\nkestäisi sen mahtavien kämmenten riuhtaisuja. Tuollaisen gorillan\nrinnalla tavallinen orangutangi oli vaaraton leikkikalu. Palawanilla\noli runsaasti orangutangeja, samoin kuin yleensäkin kaikilla lähiseudun\nsaarilla, missä vain metsää kasvoi. Myöhemmin saatiin tietää, että\nmyöskin merirosvokylässä oli muutamia kesyjä orangutangeja, joita\nmerirosvojen orjattaret — enimmäkseen malaijilaisnaisia — ruokkivat.\nGorilla sen sijaan oli kuljetettu Afrikasta.\n\nJussuf, joka heti oli huomannut, millaisen vaikutuksen hänen\nkasvattinsa oli tehnyt muukalaisiin, kiiruhti vakuuttamaan, että hänen\nläheisyydessään näillä ei ollut mitään pelättävänä sittenkään, vaikka\ngorilla päästettäisiin pois häkistä, kuten hänen nyt täytyi tehdä. Hän\nsanoi vallitsevansa gorillaa täydellisesti ja väitti, että se totteli\nhäntä kuin kaikkein uskollisin koira. Missään tapauksessa gorilla ei\nkävisi heidän kimppuunsa. Se kävi ihmisen kimppuun vasta sitten, kun\nsitä käskettiin.\n\nVielä Jussuf ehti kertomaan, että hän oli muutamia kertoja —\nmerirosvopäällikön käskystä — näyttänyt, kuinka vaarallinen gorilla\nsaattoi olla. Eräänkin miehen, joka oli jäänyt saarelle sen jälkeen,\nkun se oli joutunut Yhdysvaltain valtapiiriin, gorilla oli repinyt\nkappaleiksi katkaistuaan sitä ennen miehen kiväärin, aivan kuin se\nolisi ollut tulitikku. Juuri tällaisia tarkoituksia varten Mustafa\nYskub pitikin gorillaa, jonka siis tuli toimia eräänlaisena pyövelinä.\nItse hän tällaisissa tilaisuuksissa kuitenkin pysytteli tarpeellisen\nvälimatkan päässä, ja hänellä oli ympärillään sekä ampuma-aseilla että\nkeihäillä varustettu vartiosto. Jollei Mustafa itse olisi luonteeltaan\nollut sekä julma että verenhimoinen, on varmaa, että hän ei olisi\nantanut gorillan elää päivääkään sen jälkeen, kun hän oli tullut\nhuomaamaan, miten julma ja raivopäinen se irti päästyään oli.\n\nJussufin vakuutuksista huolimatta eivät kolme ystäväämme voineet\nmitään sille, että he tunsivat olonsa lievimmin sanoen kolkoksi,\nkun ristikko avattiin, ja gorilla kaikkia neljää raajaansa jalkoina\nkäyttäen hypähti ulos sekä tuijotti vapisevaan kolmikkoon, jonka\njäsenet olivat vetäytyneet lähemmäksi seinällä riippuvia nuoraportaita\nvalmiina pakenemaan niitä pitkin, jos niin vaadittaisiin. Jussuf sanoi\nnyt muutamia sanoja kielellä, josta kukaan ei ymmärtänyt mitään.\nSamassa gorilla heittäytyi pitkäkseen multalattialle ja ojensi oikean\neturaajansa kesyttäjäänsä kohti aivan kuin taputtaakseen tätä. Samalla\nkertaa se murisi perin tyytyväisesti.\n\nJussuf pani nyt kuntoon nuoraportaat, jotka riippuivat vastakkaisella\nseinällä. Sen jälkeen hän kääntyi ystäviemme puoleen ja alkoi antaa\nohjeita englannin ja hollannin kielten sekoituksella pistäen silloin\ntällöin joukkoon jonkin espanjalaisenkin sanan. Heidän tuli, sanoi\nhän, nousta portaita ylös, mutta hyvin hiljaa. Hän itse menisi edellä\nja antaisi merkin, milloin toisten tuli seurata. Mustafa Yskubin\nkanssa hän gorillan avulla kyllä selvittäisi välinsä. Muiden kolmen\ntuli ylhäällä vain vartioida ulko-ovea sekä, jos jompikumpi sen takana\nolevista vartijoista näyttäytyisi, käydä kohta hänen kimppuunsa.\nPääasia oli, että kaikki kävisi mahdollisimman äänettömästi, ja että\nkukaan ei saisi tilaisuutta hälytyksen toimeenpanemiseen sekä kylän\nasukkaiden herättämiseen. Ulkona vallitseva pimeys suojelisi heitä,\nja ennen auringonnousua heidän pitäisi ehtiä jo pitkän matkan päähän.\nBorneoon he varmasti ehtisivät vähemmässä kuin kahdessa vuorokaudessa,\nja siellä hän heimolaisiltaan pääkallonpyydystäjiltä hankkisi sen\nverran apua kuin tarvittaisiin, jotta matkamiehet pääsisivät Bruneihin\ntai mille muulle Borneon paikkakunnalle he nyt halusivat.\n\n— Jos te vain autatte minua selviytymään Mustafa effendistä, niin\nkaikki käy kuin tanssi, lopetti hän pitkän selostuksensa, minkä jälkeen\nhän vastausta odottamatta apinan tavoin kiipesi ylös nuoraportaita ja\ntyönsi auki niiden yläpäässä olevan luukun, joka johti usein mainittuun\npitkään käytävään. Hän vihelsi hiljaa, ja gorilla seurasi häntä. Nyt\noli ystäviemme ratkaistava, mitä he tekisivät.\n\nHarvinaista kyllä, teki Willy tällä kertaa alotteen. Tuskin gorilla\noli kadonnut, kun Willy jo oli portailla, joita pitkin hän kiipesi\nvikkelästi, aivan kuin olisi liikkunut oman laivansa köysistössä.\n\n— Mitä sanot? kysyi Pat Kurtilta. — Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?\n\n— Onko meillä mitään muuta vaihtoehtoa?\n\n— Ei ole, vaikka tuo gorilla on kyllä kamala kapistus.\n\n— Varmasti käy olomme vielä kamalammaksi, jos jäämme tänne. Meillä ei\ntosiaankaan ole muuta vaihtoehtoa. Olemme jo kuulleet, mitä meidän on\ntuolla ylhäällä tehtävä, ja sen me kyllä pystymme hoitamaan. Jollei\napuväkeä ehditä hälyttää paikalle, niin meitähän on vain kaksi kahta\nvastaan.\n\n— Hyvä on. Pannaan töpinäksi! Jopa tässä on aikakin tehdä jotakin.\nKiipeä sinä edeltä! Minä tulen kyllä kohta perässä.\n\nKohta, kun Kurt pisti päänsä ylhäällä olevasta luukusta, näki hän\nedessään heikon lampun tai oikeastaan kiinalaisen paperilyhdyn valossa\npitkän käytävän, josta Willy ja Jussuf olivat puhuneet. Sen toisen,\ntodennäköisesti ulommaisen, seinän vieressä makasi kaksi miestä,\nkaikesta päättäen syvään uneen vaipuneina. Käytävän toisessa päässä\nhäämötti ovi, ja sen vieressä seisoivat Jussuf sekä gorilla äänettöminä\nkuin henget. Käytävän toisessa päässä oli niinikään ovi, joka siis\njohti ulkokuistille. Joka taholla vallitsi täydellinen hiljaisuus,\njollei oteta huomioon rannikolta kuuluvaa aaltojen kaukaista loisketta.\nMikään ei viitannut siihen, että rosvokylässä valvottiin. Mahdollisesti\nolivat ulkona olevat vartijatkin nukahtaneet. Heidän käytävässä\nolevat toverinsa ainakin nukkuivat niin sikeästi, että he näyttivät\nvalekuolleilta. Pitkät itämaalaiset pyssynsä he olivat laskeneet\nsyrjään. Heidän käyrien sapeliensa anastaminen ei kohdannut mitään\nvaikeuksia, ja yhtä helposti olisi heiltä voinut riistää kaiken, mikä\nheillä oli yllään.\n\nKaikki tämä hiljaisuus oli kuitenkin uhkaavaa hiljaisuutta myrskyn\nedellä. Tilanne saattoi millä hetkellä hyvänsä muuttua kokonaan\ntoisenlaiseksi. Sekä Kurt että Pat käsittivät tämän seisoessaan\nvartioimassa ulko-ovella kuunnellen pienintäkin ääntä, joka osoittaisi\nulkona olevien vahtimiesten yrittävän sisään. Vaistomaisesti oli\nkumpikin ovelle kiiruhtaessaan siepannut nukkuvalta vartiomieheltä\nsapelin, sillä pistooleja ei voinut tässä tilanteessa käyttää. Niiden\npamahdukset olisivat kohta aiheuttaneet sen hälytyksen, josta Jussuf\noli varoittanut.\n\nKurt hätkähti. Hän oli kuullut jotakin ääntä.\n\nSe ei tullut kuitenkaan ulkoa. Sen aiheuttaja oli Jussuf, joka käytävän\ntoisessa päässä sanoi jotakin, minkä hän yksitoikkoisesti toisti pari\nkertaa koputtaen samalla oveen tai seinään. Sitten hän välillä sanoi\njotakin muuta, ja Kurt näki gorillan nousevan takajaloilleen. Sitten\nJussuf koputti jälleen ja virkkoi jotakin — tietysti Mustafa Yskubin\nmääräämän tunnussanan, ajatteli Kurt.\n\nNyt seurasivat tapaukset toisiaan nopeassa tahdissa. Käytävän toisessa\npäässä avautui ovi, ja kynnykselle ilmestyi Mustafa effendi omassa\nkorkeassa persoonassaan. Tuskin hän kuitenkin oli siihen ilmestynyt,\nkun gorilla sieppasi hänet jättiläiskouriinsa ja puristi karvaista\nrintaansa vastaan niin lujasti, että mies ei voinut äännähtääkään.\n\nJussuf sanoi taas jotakin, ja merirosvojen päällikkö putosi lattialle\nkuin nyytti.\n\nJälleen Jussuf antoi merkin, ja gorilla tarttui tajuttomaksi\nrusentamansa turkkilaisen toiseen sääreen. Seuraten kesyttäjäänsä\ngorilla sitten raahasi turkkilaisen kellariin johtavalle luukulle ja\nseuraavassa tuokiossa se oli paiskannut Mustafan kellariin. Lattialla\nviruneet kaksi turkkilaista saivat kohta sen jälkeen mennä samaa tietä.\n\n— Selvä tuli! kuiskasi Jussuf liittolaisilleen. — Tulkaa nyt, niin\nmennään tätä tietä!\n\n\n\n\nXI luku.\n\nEpätoivoinen keino viimeisellä hetkellä.\n\n\nKaikki oli käynyt niin nopeasti ja äänettömästi, että kukaan\nystävistämme ei varmaan ollut moista kuvitellutkaan. Ulkona olevat\nvartijat eivät olleet antaneet mitään elonmerkkiä, eikä Mustafa Yskub\nliioin ollut päästänyt ääntäkään. Hiljaa he seurasivat Jussufia,\njoka äänettömin askelin hiipi huoneeseen, josta Mustafa äsken oli\ntullut, ja josta siis täytyi olla toinenkin uloskäytävä kuin se,\njota Kurt ja Pat olivat äsken vartioineet. Willy, joka koko ajan oli\npysytellyt kellariin johtavan luukun läheisyydessä, tuli viimeisenä\nhyvin varovaisesti. Nyt hänen rohkeutensa oli jälleen kadonnut hänen\njouduttuaan ajattelemaan, että pako nähtävästi kohtaisi suurempia\nvaikeuksia kuin mitä hän oli alussa kuvitellut. Kuitenkaan hänellä ei\nollut mitään muuta neuvoa kuin seurata mukana, sillä yksinään hän ei\nolisi pystynyt saamaan mitään aikaan.\n\nJussuf avasi yhden ikkunan huoneen kolmesta ikkunasta, jotka kaikki\nolivat ristikolla varustettuja, mutta siten, että ristikot voi\nirroittaa sisäpuolelta. Hän seisoi hetken ikkunan ääressä tarkkaavasti\nkuunnellen, kun taas gorilla hänen viittauksestaan asettui pitkäkseen\nlattialle. Ulkoa ei vieläkään kuulunut mitään muuta kuin aaltojen\nloisketta. Tuulta olisi kyllä tarjolla, kunhan vain päästäisiin merelle.\n\nVihdoin kuulivat toiset Jussufin kuiskaavan:\n\n— Kaikki on hyvin! Mutta pysytelkää aivan lähellä minua ja Mungoa,\njotta ette eksyisi pimeässä. Liikkukaa aivan hiljaa! Kukaan ei saa\nampua! Tapahtuipa sitten mitä tahansa. Nyt me menemme noutamaan teidän\nkirstunne ja muut tavaranne. Dshonkki on aivan lähettyvillä. Se on\nMustafan oma dshonkki, jota vain hän ja hänen ystävänsä käyttävät.\nHuomio! Nyt minä lähden liikkeelle Mungon kanssa.\n\nJussuf katosi pimeään ja hänen kintereillään gorilla, jonka nimen\nystävykset nyt ensimäisen kerran kuulivat. Kurtilla, Patilla ja\nWillyllä ei ollut muuta neuvoa kuin viipymättä seurata heitä\npilkkopimeässä, joka vallitsi yötuulessa huojuvien ja kahisevien\npalmunlehtien alla. Bungalowin ympärillä oli näet melkoisen laaja ja\ntiheä palmulehto, jossa päivällä, auringon kuumasti paahtaessa, kyllä\noli verrattain vilpoisa kävellä, mutta jossa liikkuminen yön pimeydessä\noli sitä vaikeampaa. Vain vaivoin he kykenivät seuraamaan Jussufia,\njoka nopeasti liukui eteenpäin palmun runkojen lomitse sekä niitä\nseuranneiden, rantaa reunustavien rantakallioiden välitse.\n\nÄkkiä malaiji pysähtyi. Hän pysäytti mitään puhumatta myöskin toiset\nja seisoi kauan aikaa täysin liikkumattomana. Huomasi selvästi, että\nhän oli kuullut tai nähnyt jotakin epäilyttävää — ehkäpä jotakin, joka\nkädenkäänteessä tekisi kokonaan tyhjäksi hänen suunnitelmansa.\n\nMahdollisesti he mitään aavistamattaan saisivat äkkiä kimppuunsa koko\nmerirosvojoukon. Tällaisessa tapauksessa heidän tuhonsa olisi varma.\nKurt ja Pat päättivät kumpikin pyhästi myydä henkensä mahdollisimman\nkalliista. Mutta Willy sen sijaan mietti mielessään, miten pääsisi\nlivahtamaan pakoon, muistamatta vähääkään kysymystä, miten hän sen\njälkeen selviäisi jouduttuaan kahden tulen väliin — kun toisella puolen\nolisivat merirosvot, joilta suinkaan ei ollut armoa odotettavissa,\ntoisella puolen taas saaren villit alkuasukkaat, pääkallonpyydystäjät,\njoiden käsiin joutumista hän muuten tavattomasti pelkäsi.\n\nMinuutit tuntuivat loppumattomilta. Vihdoin Jussuf alkoi, yhä\nkuiskaillen, selittää:\n\n— Varastovajan luona onkin vartijoita! Ainakin kaksi miestä. Meidän\ntäytyy yllättää heidät, mutta niin, että he eivät ehdi kutsumaan apua.\nJääkää te tänne odottamaan, niin minä lähden Mungon kanssa ottamaan\nselkoa tilanteesta. Minun täytyy saada tietää, kuinka monta heitä on,\nsillä yksikään heistä ei saa päästä pakoon. Meidän pitää kenenkään\nhuomaamatta päästä nousemaan veneeseen ja lähtemään merelle.\n\nTuskin Jussuf oli ehtinyt lopettaa ohjeensa, kun hän ja hänen\ngorillansa olivat kadonneet pimeyteen. Heidän askeleensa eivät\nsynnyttäneet pienintäkään ääntä. Mitä kauemmin kolme sankariamme\njoutuivat odottamaan hänen paluutaan, sitä enemmän kasvoi heidän\nlevottomuutensa, sillä heillä ei ollut mitään suunnitelmaa siltä\nvaralta, jollei Jussufin onnistuisikaan voittaa yhä lisääntyviä esteitä.\n\n— Mitä meidän olisi mielestäsi tehtävä? kuiskasi Pat Kurtille. —\nEiköhän sittenkin olisi viisainta hiipiä hänen jälkeensä, jotta\nolisimme tarvittaessa nopeammin saatavissa apuun.\n\n— Mutta tässähän ei voida nähdä kättä silmiensä edessä, ja lisäksi\nmeillä ei ole aavistustakaan, mihin päin meidän olisi lähdettävä,\nkuiskasi Kurt vastaan.\n\n— Hän on ollut poissa jo vähintään neljännestunnin, kuiskasi Pat\njälleen. — Jollei hän tule takaisin ennen päivänkoittoa, merkitsee se,\nettä hän on joutunut kiinni. Emmekö sittenkin yritä hiipiä johonkin\nveneeseen ja lähde sillä liikkeelle? Kyllähän me merellä aina jonkin\nneuvon keksimme.\n\n— Ilman ruokaa ja ilman juomavettä? Ja jättäisimmekö konsulin kirstun\nnäiden rosvojen saaliiksi? Ei, hyvä ystävä, kyllä meidän täytyy keksiä\njokin parempi suunnitelma, selitti Kurt päättävästi.\n\n— Eikö meidän olisi parasta palata samaa tietä, jota olemme tulleetkin?\nkuiskasi Willy vuorostaan. — Jos meidät löydetään siitä huoneesta,\njohon meidät teljettiin illalla, niin vain Jussufia ja gorillaa\nepäillään siitä, mitä on tapahtunut Mustafa Yskubille ja hänen\nhenkivartijoilleen. Ja me puolestamme voitamme aikaa.\n\n— Mahdollisesti, myönsi Kurt. — Mutta minä en tahtoisi suorittaa tuota\nperäytymismatkaa, ennen kuin päivä on koittanut, ja silloin se on\nmyöhäistä. Mutta mitä tuo oli? Oliko se gorilla?\n\n— Ei, vaan minä, kuului heikko kuiskaus pimeydestä. — Tulkaa mukana\nnyt! Kaikki on suunnilleen selvillä. Pitäkää toisianne käsistä\nja kulkekaa varovasti. Myöskin laiturilla on kaksi miestä, mutta\nvarastovajan luona Mungo selvitti tilanteen... Tässä on minun käteni.\nMeillä on vain vähän matkaa kuljettavana päästäksemme vajan luo.\nSillalla olevat vartijat me yllätämme toiselta puolelta houkuteltuamme\nheidät ensin suurelle portille.. Tulkaa siis! Älkää kompastelko! Tiellä\non paljon irtonaisia kiviä. Astukaa varovasti!\n\nLujasti toisiaan käsistä pitelevien miesten muodostama ketju liikkui\näänettömästi eteenpäin epätasaisella maalla, missä pieninkin\nharha-askel olisi voinut saada joukon irtonaisia, suuria pyöreitä kiviä\njyristen vierimään alas aika jyrkkää rinnettä.\n\nKun päästiin pois kallioiden suojasta, alkoi tuuli tuntua paljon\nvoimakkaampana. Voitiin aivan selvästi kuulla, miten aallot iskivät\nlahden ulkopuolella olevia jyrkkiä rantakallioita vastaan. Täällä\nsaattoi myöskin hiukan erottaa lähimpiä esineitä, ja Kurt huomasi, että\nJussuf toisella kädellään ohjasi gorillaa hihnasta, jonka toinen pää\noli kiinnitetty eläimen kaulassa olevaan ketjuun. Mukava laite siis,\nvaikka sitä ei ollutkaan hyvä jonkun toisen ryhtyä hoitelemaan!\n\nKetju, jonka miehet äsken olivat muodostaneet tarttumalla toistensa\nkäsiin, voitiin nyt katkaista, kun jokainen saattoi liikkua omin\nneuvoin. Jussuf kuitenkin johti edelleen, eikä kestänyt kovinkaan\nkauan, kun he joutuivat saman vajan luo, johon Mustafan miehet olivat\nlaahanneet sekä tykit että sankarimme aina Pekingistä saakka tuoman\nkirstun.\n\n— Ovi on avoinna, selitti Jussuf. — Teidän tarvitsee vain mennä sisään.\nAvain riippui tavallisessa koukussaan effendin huoneessa, niin että\nminun tarvitsi vain ottaa se, ja tässä on teille salalyhty, mutta\nkäyttäkää sitä varovaisesti, niin että sen valo ei näy merelle. Meidän\non nimittäin otettava vielä huomioon sillalla olevat vartijat. Minä\nja Mungo hoidamme kyllä heidät. Ruokatavaroita on aina veneessä, ja\nminä olen hankkinut vettä. Kohta, kun te olette toimittaneet sinne\nkirstunne, me lähdemme liikkeelle.\n\nNäitä pitkiä ohjeita ei ollut helppo ymmärtää, sillä Jussuf puhui\nperin nopeasti ja samalla hiljaa. Kuitenkin olivat he suurin piirtein\nymmärtäneet, mitä ystävällinen ja vapauteen pyrkivä malaiji tarkoitti,\nja he toimivat sen mukaan.\n\nKurt ja hänen molemmat toverinsa tapasivat siis suuren varastosuojan\noven taikka paremminkin portin avoinna. Vajan lattialla makasivat sen\nmolemmat vartijat näköjään kuolleina, mutta ainakin liikkumattomina.\nTodennäköisesti gorilla oli yllättänyt heidät ja käsitellyt heitä\nsamalla tavalla kuin aikaisemmin merirosvoleirin hallitsijaa Mustafa\nYskubia. Miehet makasivat siinä käsivarret ojennettuina tiukasti pitkin\nsivuja, aivan kuin perusasennossa. Kaikki oli käynyt äänettömästi\nja salamannopeasti. Eivät ainakaan ne kolme miestä, jotka heitä nyt\nsilmäilivät, olleet kuulleet pienintäkään huudahdusta. Malaiji oli\ntosiaankin hoitanut kesytystehtävänsä kaikkien taiteen sääntöjen\nmukaan, jos kohta ei läheskään sillä tavalla kuin hänen herransa\nMustafa oli ajatellut luovuttaessaan gorillan hänen hoivaansa.\n\nPian he löysivät myöskin usein mainitun kirstun. Kohta huomasi, että\nturkkilainen ei ollut vielä avannut sitä eikä tarkastanut sen sisältöä.\nHän oli kai arvellut, että tuollaisella tarkastuksella ei ollut mitään\nkiirettä. Mutta sitä suurempi kiire oli ystävillämme nyt, kun heidän\npiti toimittaa se veneeseen, jonka Jussuf oli sanonut aina olevan\nlähtövalmiina Mustafa Yskubia varten. Mikä kylläkin oli luonnollista.\nTietystikin oli rosvopäällikölle tärkeätä, että hän koska tahansa\nsaattoi lähteä uudelle rosvoretkelle, milloin hänen tiedustelijansa\nolivat ilmoittaneet sopivan saaliin olevan tiedossa, ja yhtä tärkeätä\noli, että hän äärimäisen hädän tullen saattoi yrittää pakoa.\n\nHeidän valmistuessaan kantamaan arkkua ulos vajasta muisti Kurt erään\nasian. Hän tuli ajatelleeksi, mahtoiko tuossa veneessä olla myöskin\nmoottori. Jollei sellaista ollut, voivat he ottaa mukaansa sampaanissa\nolleen moottorin. Ehkäpä se voitaisiin saada käyntikuntoon tuossa\ntoisessakin aluksessa. Hän ilmoitti ajatuksensa Patille, ja tämä oli\nkohta samaa mieltä. Ensin pitäisi kuitenkin tiedustella Jussufilta\nasiaintilaa, arveli Pat ja ihmetteli samalla, kuinka tämä jälleen\nviipyi niin kauan. Vähitellen miehet kävivät toden teolla levottomiksi,\nkun mitään ei kuulunut, ja koettivat turhaan tirkistellä, mitä sillalla\ntapahtui. Äkkiä kuului nopeita askeleita ja Jussufin ääni:\n\n— Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! Toinen vartijoista on kadonnut! Hälytys voi\ntapahtua millä hetkellä tahansa. Mutta vene on kunnossa.\n\nHe lähtivät liikkeelle tuuliaispäänä vieden kirstun mukanaan. Tuskin\nkukaan muisti jälkeenpäin, miten nopeasti ja millä tavalla he joutuivat\nveneeseen — oikeastaan he suistuivat sinne laiturilta nurinniskoin.\nVene oli muuten teräväkeulainen, pienenpuoleinen, malaijilaistyyppinen.\n\nTuskin he olivat päässeet veneeseen, kun maalla kaikui räiskyvä\ntorventoitotus, niin voimakas, että se heidän mielestään olisi voinut\nherättää vaikka kuolleet.\n\nOli heidän onnensa, että veneessä jo oli moottori. Jussuf ei kuitenkaan\nollut koskaan oppinut sellaista hoitamaan eikä hän edes tiennyt,\nmillainen laite moottori oli. Hän huusi vain, että jokaisen tuli käydä\nkäsiksi airoihin, ja tarttui itsekin yhteen sellaiseen sekä alkoi\nsoutaa. Willy seurasi hänen esimerkkiään aivan vapisten pelosta, kun\nhän näki, miten maalla suuri joukko lyhtyjä alkoi liikkua sinne tänne,\nsekä kuuli tuulen kohinan halki hurjia huutoja.\n\nKurt huomasi ensiksi moottorin, joka näytti olevan aika voimakas,\nainakin 50-hevosvoimainen kone. Patin avulla hän nopeasti sai koneen\nkäyntiin, ja kohta kun se alkoi surista, alkoi vene kiitää eteenpäin\nyhä kovempaa vauhtia vaahdon pärskyessä sen keulan molemmin puolin.\nMutta kuka huolehtisi ohjauksesta? Ei hänellä eikä Patilla ollut\naavistustakaan, missä sataman suu oli. Jos oikein huonosti kävi, voivat\nhe millä hetkellä tahansa ajaa karille tai törmätä kallioseinään.\n\nPau!\n\nTykki — ehkä toinen niistä kahdesta, jotka Kurt oli nähnyt maissa —\njyrähti.\n\n— Ylähankaan! Ylähankaan! Tiukasti ylähankaan! kiljui Jussuf, sillä\nkuula oli iskenyt veteen lähellä venettä alahangan puolella.\n\nJussuf ulvoi kuin mielipuoli. Kukaan hänen tovereistaan ei ymmärtänyt,\nettä hän ei niinkään paljon pelännyt tykkiä ja sen kuulia. Hän oli\nnimittäin vakuutettu, että nyt olivat itse pahat henget liikkeellä,\nkoska vene kulki eteenpäin tällaista vauhtia. Hän ei nimittäin ollut\nkoskaan nähnyt sen kulkevan moottorin voimalla. Aina ennen oli alus\nsoudettu sataman suulle, ja vasta siellä oli nostettu purjeet. Ei hän\nitsekään ollut ennen kuin vasta eilen tässä pikapurjehtijassa, joka oli\nvarattu yksinomaan rosvoleirin päällikköä ja hänen valittuja vieraitaan\nvarten, ja jolla vähän väliä oli tuotu maihin runsaita saaliita,\ntuntemattomalla tavalla ja tuntemattomissa paikoissa hankittuja. Mutta\nilman moottoriakin tämä alus oli nopein Mustafa Yskubin laivastossa.\nJo siinä oli rosvoille kylliksi aihetta koettaa kaikki keinot sen\nanastamisen estämiseksi. Mieluummin he näkivät sen merenpohjassa kuin\nvihollisten käsissä.\n\n— Mene tähystämään, Jussuf! huusi Kurt, joka oli asettunut peräsimeen.\n— Huuda minulle: Ylähankaan! Alahankaan! Suoraan eteenpäin! — aina sen\nmukaan kuin minun on ohjattava. Itse en voi nähdä mitään.\n\nKurtin toverit eivät koskaan olleet kuulleet mokomaa, mutta Jussuf\nkäsitti. Hän oli kyllä aikaisemmin liikkunut merellä ja lisäksi hän\nnäki pimeässä kuin kissa. Hän kiljui ohjeensa yhä rauhallisemmin, ja\nniin kiiti alus nopeasti eteenpäin. Juuri, kun maissa pamahti toinen\ntykinlaukaus, pujahti alus jo kapeaan salmeen, josta sen olisi ollut\nmahdoton kulkea airoja tai purjeita käyttäen.\n\n— Onko kaikki selvä? huusi Kurt, kun oli päästy avoveteen.\n\n— Kaikki selvä! Hiljaa alahankaan! vastasi Jussuf. — Pääsemme ennen\npitkää Dumaranin suojaan. Enemmän alahankaan! Suoraan eteenpäin!\n\nAlus kiiti nopeasti eteenpäin. Dumaran on pieni saari lähellä Palawanin\nrannikkoa Mindorameressä, jonka aaltoja parhaillaan kynnettiin. Tuuli\npuhalsi suoraan pohjoisesta ja oli melkein myötäinen. Jussuf antoi\nymmärtää, että purjeet voitiin nostaa koska tahansa. Sillä ennen\nauringonnousua täytyi Palawanin olla näköpiirin ulkopuolella, jotta he\nvoisivat ilman vaaraa — tai ainakin ilman erikoisen suurta vaaraa —\nsuunnata matkansa kohti Borneota.\n\n— Miltä sinusta tuntuu? kysyi Pat Willyltä heidän saatuaan ylös suuren\nraakapurjeen.\n\nWilly ei voinut toistaiseksi vastata sanaakaan. Hänestä tuntui yhä\nvieläkin siltä, että kaikki viimeisten tuntien tapahtumat olivat olleet\nvain pahaa unta.\n\n— Tämä on ainakin yhtä jännittävää kuin meillä oli Keltaisella\nvirralla taistellessamme kiinalaisia merirosvoja vastaan, puuttui Kurt\npuheeseen. — Mutta jollei meillä tällä kertaa olisi ollut Jussufia\napunamme, en käsitä, miten me olisimme selviytyneet. Minussa vahvistuu\nvahvistumistaan käsitys, että ilman häntä me kaikki olisimme olleet\nhukassa. Joka tapauksessa meillä on ollut suorastaan ilmiömäinen\nonni. Jussuf on selvästi ollut ovelampi kuin Mustafa Yskub ja hänen\nryövärijoukkonsa yhteensä. Parasta kaikessa olivat kuitenkin gorillan\naikaansaannokset. Täytyy sanoa, että sellainen eläintenkesyttäjä on\nharvinainen.\n\n— Olen kanssasi täysin samaa mieltä, mutta samalla kertaa katson, että\nmeidän on syytä edelleenkin pitää silmämme auki. Jos Jussuf tahtoo,\nniin gorilla voi käydä meille yhtä vaaralliseksi kuin Mustafalle ja\nhänen miehilleen. Malaiji — taikka oikeastaan kai dajakki, koska hän\non kotoisin Borneolta — on aina malaiji, eikä koskaan voi tietää, mitä\nhänen taholtaan on odotettavissa. Jos hän olisi yksin voinut hoitaa\ntämän aluksen, ei hän koskaan olisi ottanut meitä mukaansa. Meistä oli\nhänelle yhtä suurta hyötyä kuin hänestä meille. Miten luulet muuten\nkäyneen Mustafa Yskubille? puheli Pat.\n\n— Ei hänestä kyllä kannata paljon maksaa tällä hetkellä, arveli Kurt.\n— Hänet voimme todellakin luullakseni jättää pois laskuista. Hän\nsai tarpeekseen pelkästä säikähdyksestä, kun gorilla sieppasi hänet\nkouriinsa. Eihän hän yrittänytkään tehdä vastarintaa eikä kutsua\napua. Samoin kävi vartijoiden. Ihmettelenpä, onko joku heistä edes\nhengissä. Jollei kukaan jäänyt eloon, luulevat muut, että me olemme\nhenkiolentojen tavoin haihtuneet ilmaan.\n\n— Olisipa tosiaankin mielenkiintoista olla seuraamassa rosvojen\ntoimintaa päivän tultua. Kyllä silloin varmasti moneen kertaan\nhuudetaan Mustafaa, joka on hyvässä turvassa gorillan kellarissa,\nvirkkoi Pat. — Mokomassa en ole koskaan ollut mukana enkä olisi\njoutunut tähänkään seikkailuun, jos olisimme jääneet Keltaisen\nvirran merirosvojen joukkoon tai edelleen sekaantuneet kiinalaisten\nkahinoihin. Mutta nyt me kai kuitenkin pian pääsemme rauhaan. Tämä alus\nkulkee ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin meidän sampaanimme. Meri\nei tunnu enää läheskään samanlaiselta kuin ennen, niin että kyllä kai\nminun on parasta tämän jälkeen pysytellä maissa. Ehkäpä Borneollakin\nlöytää sellaista hommaa, johon voi ryhtyä ja jolla voi ansaita lantin\nsäästöönkin. Täytyy ainakin katsoa, onko mitään sellaista, sillä\nKiinassa ei meillä valkoihoisilla liene tämän jälkeen mitään tekemistä.\nMaailma on mennyt aivan sekaisin muutamassa vuodessa, ja kotona eivät\nolot taida olla paljonkaan paremmat.\n\nKun Pat alkoi näin filosofoida olemassaolosta ja\ntoimeentulomahdollisuuksista, kävi hän tavallisesti ennen pitkää\nhentomieliseksi ja traagilliseksi. Kuitenkaan ei kestänyt kauan,\nennen kuin hänen synnynnäinen seikkailunhalunsa ja optimistinen\nmielenlaatunsa jälleen pääsivät oikeuksiinsa. Silloin hän oli kokonaan\ntoinen mies ja valmis millaisiin otteluihin hyvänsä.\n\nNyt oltiin menossa hyvää vauhtia eteenpäin moottorin ja myötäisen\ntuulen kuljettamina. Viime aikojen jännitys oli kovasti rasittanut\nmiestemme hermoja, mutta paon onnistuminen — ja ainakin tähän asti oli\npako onnistunut — vaikutti vähitellen rauhoittavasti. Ainakaan tätä\nnykyä ei mikään näyttänyt uhkaavan heidän henkeään.\n\nWilly liittyi pian kolmanneksi joukkoon ja hän näytti olevan vielä\nuninen, mutta samalla kertaa huolestunut.\n\n— Tiedättekö, mitä Jussuf sanoo? kysyi hän osoittaen peukalollaan\nolkapäänsä yli. — Hän sanoo, että kun me pääsemme maihin, niin meitä\npidetään noitina. Omalta osaltani minä luulen, että minun on parasta\nhypätä mereen, mitä pikemmin sen parempi. Alkuasukkaat, joiden joukkoon\njoudumme, kuuluvat olevan kaikki ihmissyöjiä, villejä dajakkeja.\nMitä useampia pääkalloja on riippumassa jonkun miehen majassa ja\nsen ulkopuolella, sitä suuremmassa kunniassa häntä pidetään ja sitä\nkorkeampi asema hänellä on heimon keskuudessa.\n\nSilloinpa Pat tulistui. Hänen kasvonsa saivat sanoin kuvaamattoman\nilmeen ja hän huudahti:\n\n— Mikäli sinun kallosi on kysymyksessä, voit olla aivan rauhallinen.\nJos taas on kysymyksessä minun ja Kurtin kallot, selviydymme me\ntoivottavasti yhtä hyvin kuin tähänkin asti. Mutta kutsuhan tuo Jussuf\ntänne vähäksi aikaa, niin saamme keskustella hiukan hänen kanssaan.\nJollei suunta sovi meille, niin me määräämme pian toisen.\n\n— Mutta entä gorilla... gorilla? sopersi Willy. — Jos me saamme sen\nvastaamme, niin meille kuitenkin käy huonosti.\n\nPat veti esiin pistoolinsa. Hän heilutteli sitä ehkä hiukan\nhuolimattomasti ja vastasi:\n\n— Tällaisella osuu kyllä gorillankin silmään, jos tarvitaan. Ja me\nkaksi osaamme kyllä sen konstin. Jopa Kurt on paljon taitavampikin kuin\nminä. Niin että kyllä me kaksi sittenkin määräämme. Halloo, Jussuf,\ntulehan tänne!\n\nAlus kulki tasaisesti eteenpäin levitetyin purjein. Kaukana idässä\nnäkyi heikko kajastus. Se merkitsi, että aurinko nousisi pian' ja\nsilloin Pat voisi merimiesten tavalliseen tapaan määrätä heidän\nasemansa sekä tarkan kurssin. Hän oli ottanut selville, että\naluksella oli runsaasti merikortteja. Päättäen siitä, että Mustafa\nYskub oli osoittautunut taitavaksi purjehtijaksi, oli käytettävissä\nmuutkin tarvittavat laitteet. Sitävastoin Pat epäili vahvasti, oliko\nJussuf-nimeä käyttävä malaiji merimies tämän sanan varsinaisessa\nmerkityksessä. Tähän viittasi sekin, että hän ei ollut jo paljon\naikaisemmin järjestänyt itselleen tilaisuutta paeta saarelta veneellä.\nMutta olipa tämän asian laita nyt miten tahansa, ei hänelle saanut\nluovuttaa määräysvaltaa. Hän tahtoi päästä Borneolle ja heimonsa\nluo ja sinne hän pääsisikin. Kuitenkaan eivät ne, jotka hän nyt oli\nsaanut mukaansa, saaneet joutua ihmissyöjien paisteiksi eikä heidän\npääkallonsa pääkallonpyydystäjien voitonmerkeiksi. Siksi oli parasta\npuhua kohta asiat selviksi hänen kanssaan sekä selvittää hänelle, että\ntässä ei vähääkään pelätty häntä eikä liioin hänen gorillaansa. Pat\npäätti antaa hänelle kohta pienen opetuksen.\n\nJussuf tulikin. Ei paljon puuttunut, että hän näytti hiukan mahtavalta.\nGorillaa hän talutti mukanaan hihnasta.\n\nKun Jussuf Patin viittauksesta istuutui Kurtin ja Patin eteen,\nsijoittui gorilla taitavasti ja rauhallisesti hänen viereensä. Mutta\nsen silmät seurasivat tarkoin muukalaisten jokaista liikettä, ja\nselvästi saattoi huomata, ettei ollut hyvä ruveta ahdistamaan sen\n\"isäntää\".\n\n— No niin, Jussuf, alotti Kurt. — Tähän asti on kaikki käynyt hyvin.\nMutta me tahtoisimme omalta osaltamme tietää, mitä suunnitelmia sinulla\non tulevaisuuteen nähden. Sinulla on kylläkin gorillasi, mutta minulla\nja Patilla on tällaiset. Me olemme molemmat tunnettuja siitä, että\nosumme tarkoin maaliin ja että osaamme paukuttaa oikealla hetkellä.\nNiin että meilläkin on mahdollisuuksia, kuten huomaat.\n\nKurtin näin puhuessa olivat ystävykset vetäneet kumpikin esiin\npistoolinsa, ja nyt Kurt jatkoi tähdäten aluksen keulassa olevaan\npisteeseen:\n\n— Näetkö tuon punaisen pilkun tuolla. Oleta, että se on vihollisen\nsilmä, vihollisen, joka on karkaamassa kimppuumme. Miten luulet, että\nsilloin kävisi?\n\n— Seis, seis! huudahti Jussuf peloissaan. — Älkää ampuko! Mungo\njoutuisi silloin aivan suunniltaan. Se ei siedä ensinkään tuliaseiden\npamauksia.\n\n— Sitä parempi, sanoi Kurt pistäen aseen takaisin taskuunsa. — Mutta\nsinä voit kaiken varalta painaa nuo seikat mieleesi. Sillä jos niin\ntarvitaan, niin kyllä me — Pat ja minä sekä myöskin Willy — pystymme\npitämään puoliamme paljon paremmin kuin Mustafa Yskub ja ne miehet,\njotka olivat vartioimassa hänen turvallisuuttaan. Tämän olen tahtonut\nsanoa kaikessa ystävällisyydessä ja jotta meidän välillemme ei syntyisi\nmitään väärinkäsityksiä. Samalla kertaa haluan ilmoittaa sinulle,\nettä me — Pat ja minä — otamme nyt määräämisvallan tässä aluksessa\nsiihen asti, kunnes olemme päässeet maihin. Me kiitämme samalla sinua\nsydämellisesti kaikesta sinun antamastasi avusta ja tahdomme nyt\nvuorostamme auttaa sinua niin paljon kuin suinkin kykenemme. Mutta\ntoiselta puolen vaadimme myöskin, että sinun on toteltava meitä yhtä\nsokeasti kuin me maissa tottelimme sinua. Siitä vaatimuksesta emme\ntingi hiukkaakaan.\n\nAivan kuin tehostaakseen Kurtin puhetta Pat samanaikaisesti jälleen\nleikitteli pistoolillaan. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, että\ngorilla samoin kuin sen isäntäkin epäluuloisesti seurasivat jokaista\nkäden ja aseen liikettä.\n\nÄkkiä Jussuf nousi ja meni Mungon seuraamana takaisin aluksen keulaan.\nOli selvää, että hän oli käsittänyt. Hänellä ei tällä aluksella ollut\nenää mitään määräämisvaltaa — ei ainakaan toistaiseksi.\n\n— Mitä minä sanoinkaan! sanoi paljon maailmaa nähnyt Pat sen\njälkeen, kun Jussuf oli päässyt kuulomatkan ulkopuolelle. — Hän ei\nnäyttänyt tyytyväiseltä. Mikä antaa meille aiheen pitää häntä entistä\ntarkemmin silmällä. Me otimme häneltä pois kaikki luulot, että me\nmuka pelkäisimme häntä, ja samoin hän sai kuulla, että me emme liioin\npelkää hänen gorillaansa. Hän sai kerta kaikkiaan tietää, että meidän\nkanssamme ei kannata ruveta ryppyilemään. Hän on tosin auttanut meitä,\nmutta mekin olemme puolestamme auttaneet häntä, sillä ilman meitä hän\nei olisi päässyt pois rosvokylän satamasta. Hän tahtoo Borneolle ja\nsinne hän pääseekin Mungoineen. Olosuhteista saa riippua, missä me\nlaskemme maihin. Tarkastan ensin hiukan merikortteja ja sitten saamme\ntehdä lopullisen päätöksen. Minusta on viisainta sittenkin purjehtia\nsuoraan Bruneihin. Jussuf, joka kaikesta päättäen on todellinen\nmetsäläinen, voi sitten Mungonsa kanssa päästä oman heimonsa keskuuteen\nilman meidän apuammekin. Mutta kun meidän täytyy ottaa huomioon, että\ntäkäläiset vedet ovat hyvin vaarallisia merenkulkijoille, on meidän\ntarkoin huolehdittava tähystyksestä.\n\nTuskin Pat oli ehtinyt lopettaa puheensa, kun he näkivät epäilyttävän\npurjeen pistävän esiin juuri sivuuttamansa pienen Dumaranin saaren\neteläisen niemen takaa. Purje tuli aina lähemmäksi ja oli ilmeisesti\nnopeampi purjehtija kuin ystävystemme alus. Näillä ei ollut mitään\nmuuta mahdollisuutta kuin lisätä moottorin vauhtia.\n\n\n\n\nXII luku.\n\nKuolemanrummut. Hieno tempaus. Vihdoinkin perillä.\n\n\nOli mahdoton erehtyä. Merirosvot ajoivat sankareitamme uudelleen takaa.\n\nIlman moottoria, jonka Mustafa Yskub oli hankkinut yksityiseen\npurteensa, jonka Jussuf taas viisaasti kyllä oli valinnut pakomatkaansa\nvarten, olisi ystävystemme pursi ennen pitkää joutunut tappiolle,\nvaikka se olikin hyvä purjehtija. Mutta kun moottori oli jälleen\nalkanut käydä täydellä voimallaan, kasvoi molempien alusten välimatka\njälleen, ja näytti siltä, että takaa-ajajat ennen pitkää häipyisivät\nkokonaan näköpiiristä.\n\nPat oli ollut oikeassa. Täällä täytyi tosiaankin pitää silmänsä\ntavallista enemmän auki. Kuten Kiinan rannikolla oli täälläkin\nväijymässä merirosvoja melkein jokaisen niemen takana, ja siksi\npysyttelivät sankarimme saariston keskellä olevalla sisämerellä, missä\noli vapaa näköala joka taholle.\n\nJussuf ja Willy eivät voineet salata pelästystä, joka valtasi heidät\nmerirosvoaluksen tultua näkyviin. Vaikka Jussuf luottokin suuresti\ngorillaansa, käsitti hän kyllä, että sellaisessa taistelussa, joka\nsyntyisi, jos merirosvojen alus kävisi heidän purtensa kimppuun, olisi\nhänelle Mungosta hyvin vähän tai ei ensinkään apua. Jussufin äsken\nosoittama nurjamielisyys niitä kohtaan, jotka odottamatta olivat\nottaneet häneltä määräämisvallan, muuttui nyt melkein raatelevaksi\nmielistelyksi. Kerran toisensa jälkeen hän niinikään -kysyi, miten\nvalkoihoiset luulivat heille lopuksi käyvän.\n\nTahallaan Kurt ja Pat antoivat hänelle vältteleviä vastauksia. Kaikki\nriippui heidän sanojensa mukaan moottorista, ja sitähän Jussuf ei\nosannut hoitaa. Ei auttanut muuta kuin odottaa, mitä tuleman piti.\nJokaisen piti yrittää parhaansa. Jussufilla ja Willyllä ei ollut muuta\ntekemistä kuin pitää huolta purjeista ja nopeasti toteuttaa kaikki\nannetut käskyt. Sellainen olotila teki ehkä kummallekin hyvää. Ainakin\nJussuf sai nyt heittää kaikki luulot, että hän merkitsi jotakin, sekä\ntottua käsitykseen, että pakoretken onnistuminen tämän jälkeen ei\npienimmässäkään määrässä riippunut hänestä.\n\nNiin kului päivä aluksen kiitäessä eteenpäin täyttä vauhtia, ja\ntropiikin auringon säteiden käydessä yhä polttavammiksi. Ei ollut\nepäilystäkään siitä, että nyt todella lähestyttiin \"linjaa\",\npäiväntasaajaa.\n\nKurt ja Pat olivat päivän kuluessa sopineet aluksen uudesta suunnasta.\nHeidän tarkoituksenaan oli laajassa kaaressa lähestyä Kap Torongia —\nBorneon pohjoisinta nientä — sekä sen sivuutettuaan jatkaa purjehdusta\npitkin Borneon länsirannikkoa. Jos kaikki menisi hyvin, päästäisiin\ntäten vihdoin Bruneihin. Suunnitelman he kuitenkin toistaiseksi vielä\npitivät omana tietonaan, niin että varsinkaan Jussuf ei jälleen\njoutuisi huonolle tuulelle.\n\nVaikein pulma tätä suunnitelmaa toteutettaessa oli siinä, miten\npäästäisiin Borneon pohjoisosan sekä pitkän Palawansaaren välillä\nolevan, tosin melkoisen leveän salmen läpi. Palawanista olivat\nystävämme jo saaneet aivan tarpeekseen. Salmessa oli pieni, epäilyttävä\nsaari, jonka nimi oli Balabac. Oli pelättävissä, että myöskin\ntämä saari oli merirosvojen tyyssija. Suoraan sen alapuolella oli\nBorneon rannikolla lahti, jonka nimi oli Marudu. Oli mahdollista,\nettä olosuhteiden pakosta oli laskettava maihin juuri tämän lahden\nrannikolla. Oltaisiinhan silloin toki Borneolla, eikä ollut mahdotonta\najatella matkan jatkamista maata pitkin Bruneihin, vaikka matkaa\nlinnuntietä olikin noin kolmesataa kilometriä. Oli kyllä otettava\nhuomioon, että tämän tien varrella saattoi väijyä monta tuntematonta\nvaaraa. Mutta ehkäpä nämä vaarat eivät pahimmassakaan tapauksessa\nolleet voittamattomia. Olihan otettava huomioon sekin mahdollisuus,\nettä salmessa voitiin joutua taisteluun ylivoimaisen merirosvolauman\nkanssa.\n\n— Asianlaita on kyllä niin, että loppukin on aina kaikkein vaikein,\ntuumi Pat. — Mutta jos tunnen sinut oikein, Kurt, niin olet samaa\nmieltä kuin minäkin. Emme me hellitä varsin vähällä.\n\n— Siitä saat olla varsin varma! vahvisti Kurt. — Häpeä sille, joka\nheittää kirveensä järveen. Koska olemme kestäneet tähän asti, niin\nkyllä me kestämme loppuun asti. Mutta minä en voi mitään sille, että\ntuo malaiji tai dajakki tai mikä hän nyt sitten on miehiään, tuntuu\nminusta epäluotettavalta.\n\n— Jussufko? Saamme pitää silmämme tarkoin auki.\n\n— Ihmettelenpä, miten olisi, jos pyrkisi hyviin väleihin hänen\ngorillansa kanssa.\n\nPat purskahti aluksi nauruun. Mutta sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:\n\n— Voithan yrittää! Katso tarkoin, miten Jussuf käsittelee sitä, ja\nopettele hänen temppunsa. Eihän voi koskaan tietää, mitä hyötyä\njostakin asiasta voi olla. Mungo tuntuu hyvin oppivaiselta. Jos\nosoitamme harrastusta gorillaa kohtaan, pääsemme ehkä parempiin\nväleihin myöskin hänen herransa kanssa. Jo tämä seikka saattaa\ntulevaisuudessa merkitä paljon. Mutta ei mitään epäviisaita\nmyönnytyksiä! On vaadittava täyttä kunnioitusta valkoista miestä\nkohtaan. Olen kyllä aivan riittävän monta kertaa joutunut toteamaan,\nettä kiinalaisiin paremmin kuin muihinkaan värillisiin ei ole\nluottamista. \"Itä on itä ja länsi on länsi eivätkä ne koskaan kohtaa\ntoisiaan\", sanoo Kipling ja siinä hän on oikeassa. Ennemmin tai\nmyöhemmin ne ovat aina riidassa kuin kissa ja koira. Kysymys on\nkulloinkin siitä, kellä on enemmän voimaa ja viekkautta.\n\nAurinko oli alkanut laskea. Pimeä yö olisi piakkoin käsissä. Pat oli\ntarkoin määrännyt suunnan sekä pitänyt huolen siitä, että kompassi\noli kunnossa ja että lamppu valaisi kompassia ja merikorttia. Hänen\ntäytyi itsekseen tunnustaa, että Mustafa Yskub oli varustanut häneltä\nnyt ryöstetyn purren aivan erinomaisesti. Tässä pienessä aluksessa oli\nsaatavissa kaikki, mitä tarvittiin, ennen muuta hyvä varasto aseita ja\nammuksia. Jos Mustafa vielä oli elossa, niin tämän aluksen menettäminen\nsuututti varmasti häntä epäilemättä paljon enemmän kuin se seikka,\nettä hänen kolme valkoihoista vankiaan sekä eläintenkesyttäjä Jussuf\nolivat päässeet pakenemaan. Kuitenkaan ei näiden asioiden muisteleminen\ntuottanut Patille paljonkaan iloa, sillä seikkailu ei ollut vielä\npäättynyt, ja matkan tulos oli vielä yhtä epävarma kuin Pekingistä\nlähdettäessä. Tulevaisuus oli lyhyesti sanoen epävarmempi kuin ehkä\nkoskaan.\n\nJuuri, kun auringon kehrä laski länteen, nousi kuu itäiselle\ntaivaanrannalle valaen ulapalle hohdettaan. Tropiikin kuutamo on kyllä\nnähtävyys, mutta tällä hetkellä ei kukaan veneessä olevista, Mungoa\nehkä lukuunottamatta, sitä erikoisesti kaivannut. Heistä olisi ollut\npaljon parempi, jos he olisivat saaneet purjehtia pimeässä seuraavaan\npäivänkoittoon asti. Mutta asiaa ei voinut auttaa. Tähystellessään\nympärilleen he vaihtoivat ajatuksia siitä, mitä nykyisessä tilanteessa\nolisi tehtävä. Kaikki kolme ystäväämme — Kurt, Pat ja Willy — olivat\nyksimielisiä siinä, että mikään mahti maailmassa ei saisi heitä\ntekemään toista samanlaista matkaa Shanghaista Borneolle, mihin he\neivät vielä edes olleet ehtineet. Tosin heille tuotti tyydytystä,\nettä heidän oli onnistunut päästä pakoon sekä Keltaisen Lohikäärmeen\nkynsistä että turkkilaisten merirosvojen pauloista.\n\nWilly oli saanut tietää suunnan ja istui nyt peräsimen ääressä. Pat\npäätti levätä ja oikaisihe eräälle tuhdolle pitkäkseen. Kurt taas\nmeni puhuttelemaan Jussufia, joka hänen tullessaan oli parhaillaan\nsyöttämässä Mungoa aluksen keulassa. Mungo popsi hyvällä halulla\nbanaaneja, joiden nimitys Jussufin äidinkielellä oli _petoi_.\nGorillasta hän käytti nimitystä _juk_, jollei hän sanonut sitä Mungoksi.\n\nKurt huomasi tulleensa sopivaan aikaan. Jussuf valitti, että hän oli\nsaanut mukaansa vain verrattain vähän banaaneja. Hän ei ollut koskaan\nosannut kuvitella, että matka Borneon rannikolle kestäisi näin kauan.\nMitä hän sitten antaisi Mungolle, kun tämä olisi syönyt viimeisenkin\nbanaanin, mikä taas tapahtuisi hyvinkin pian.\n\nTähän huolestuneeseen kysymykseen Kurt vastasi rauhoittavasti:\n\n— Kyllä me aina jotakin löydämme. Minäpä menen katsomaan, mitä\nruokakomerossa on.\n\nKun hän sitten jonkin ajan kuluttua palasi, oli hänellä mukanaan\nkokonainen korillinen sellaisia ruokatavaroita, jotka ehkä sopisivat\ngorillalle. Purren ruokakomerossa oli nimittäin ollut suuri\nvarasto sellaisia hedelmiä ja säilykkeitä, joista turkkilaiset ja\nmuhamettilaiset pitävät. Muun ohella siellä oli ollut useita purkkeja\nsäilöttyjä hedelmiä, joiden Kurt arveli maistuvan gorillalle yhtä\nhyvin kuin turkkilaisellekin. Kyllä ne ainakin tavallisille ihmisille\nolisivat kelvanneet.\n\nKurtille tarjoutui nyt etsimättä otollinen tilaisuus päästä gorillan\nystävyyteen. Ei tarvitse sanoakaan, että hän käytti sitä hyväkseen, ja\nsen vuoksi hän olikin melko runsaasti tullannut purren säilykevarastoa.\nTiesihän hän varsin hyvin, että lapset saa puolelleen tarjoamalla\nheille makeisia ja hedelmiä, ja nyt hän oli päättänyt koettaa\nsamanlaista menettelytapaa gorillaan nähden.\n\nHän pisti kätensä koriin ja sai sieltä ensinnä kouraansa sokeroituja\nhedelmiä. Hän sijoitti saaliinsa tuhdolle, niin että Mungo hyvin\nylettyi ottamaan sen ojentamalla vain kätensä. Niin Mungo tekikin\ntarkattuaan ensin valppaasti Kurtin puuhia. Se näet maisteli esille\npantuja herkkuja. Tulos oli sekä tarjoajan että vastaanottajan kannalta\nmitä parhain.\n\nMutta Jussuf sen sijaan näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. Ehkäpä\nhän hämärästi aavisti, mikä tarkoitus pohjimmaltaan piili Kurtin\nanteliaisuuden takana. Siksi hän kahmaisi itse melkein puolet Kurtin\ntuhdolle sijoittamista herkuista, mutta samassa Mungo iski hänen\nranteeseensa kiinni sellaisella voimalla, että hänellä ei ollut muuta\nmahdollisuutta kuin kohta päästää, mitä hän oli ottanut. Seuraavassa\ntuokiossa herkut olivat Mungon suussa, ja Mungon murina varoitti\nuudistamasta äskeistä temppua.\n\nJo ensi yrityksellä Kurt oli siis osaksi saavuttanut tarkoituksensa.\nKatse, jonka gorilla loi häneen, kerjäsi lisää. Gorilla näytti kohta\nkäsittäneen, että hänen täytyi olla hyvissä väleissä ihmiseen, jolta\nsaa noin hyvää syötävää. Kurt taas puolestaan käsitti, että hänen\ntäytyi menetellä hyvin varovaisesti sekä varoa millään tavalla\nloukkaamasta Jussufia. Sillä Jussufilta ei suinkaan puuttunut oveluutta\neikä kekseliäisyyttä, ja siten ei voinut koskaan tietää, mihin hän\nsaattoi joko yksin tai gorillansa kanssa ryhtyä.\n\n— Olipa hyvä, että satuin löytämään jotakin sellaista, mikä kelpasi,\nsanoi Kurt sen vuoksi Jussufille. — Kun pääsemme maihin, saadaan kyllä\nkuinka paljon tahansa sellaista ruokaa, joka sopii hänelle paremmin.\nSano vain minulle, milloin se tarvitsee lisää ruokaa.\n\nNäin sanottuaan Kurt nyökkäsi ystävällisesti gorillalle ja sen\nisännälle, otti korin mukaansa ja poistui, aivan kuin ei mitään\nerikoista olisi tapahtunut. Tuskin hän kuitenkin oli kääntänyt\nselkänsä, kun hän kuuli takaansa kiljuntaa ja gorillan haukkumista.\nVilkaistessaan taakseen hän näki, miten malaiji voimiensa takaa tempoi\ngorillan kaulahihnaa sekä hakkasi paksulla köydenpätkällä valittavaa\neläintä päähän.\n\nTämän nähdessään Kurt oli vähällä rynnätä paikalle sekä vaatia\nmalaijilta selitystä, mutta hän hillitsi itsensä. Hänen mieleensä\njohtui, että tuo ei suinkaan ollut oikea tapa päästä gorillan\nystävyyteen, ja että Jussuf siten menettelemällä vain vihoitti\ngorillan, samalla kuin hänen valtansa eläimeen nähden väheni.\nMahdollista oli myöskin, että muiden veneessä olijoiden vaara samassa\nsuhteessa väheni, mikä kyllä oli tarpeellistakin, sillä heillä oli\nmuutenkin aivan riittävästi ajattelemisen ja huolen aihetta.\n\nKaiken, mitä näin oli tapahtunut, Kurt kertoi yksityiskohtaisesti\nPatille mentyään tämän luokse perään. Pat oli nyt ryhtynyt ohjaamaan\nalusta, ja Willy laittoi purren keskiosassa ateriaa.\n\nMainittu urakka ei ensin ollut tuntunut Willystä erikoisen\nmiellyttävältä, koska hänen mielestään tällaisessa purkissa ei voinut\nolla mitään herkkuja. Hänellä oli, kuten useimmilla hollantilaisilla,\nhyvä ruokahalu, mutta merellä siitä oli useinkin enemmän surua kuin\niloa.\n\nWilly oli kuitenkin arvannut väärin. Hän näet totesi kohta alussa,\nettä purren ruokatavaravarasto oli sekä suuri että monipuolinen.\nSäilykepurkkeja oli hyllyillä rivittäin, ja niitä silmäillessään\ntotesi heti, että Mustafa Yskub oli hankkinut itselleen Europasta\nhienoja tavaroita. Willyn kasvot loistivat onnesta, ja onnentunne\nvain lisääntyi, kun avasi purkin toisensa jälkeen ja haisteli niiden\nherkullista sisällystä.\n\n— No, Willy, saatko sinä mitään toimeksi? Tuleeko pöytään parempaa kuin\nne meriveden suolaamat lihapallerot ja kuivat kyljykset, joita saimme\nkäsiimme Shanghaissa?\n\n— Saatte kerrankin herkullista ruokaa, vastasi Willy tyytyväisesti\nröhisten. — Täällä on herkkuja, jotka...\n\n— Höyrylaiva näkyvissä! huusi Kurt samassa. — Suuri höyrylaiva. Näyttää\ntulevan suoraan meitä kohti. Näyttää viheriää ja punaista valoa.\n\n— Niinpä tosiaankin näyttää tulevan, myönsi Pat sekä tarttui kiikariin\ntarkastellakseen lähemmin laivaa, joka vielä oli melkoisen kaukana.\nMaston huipussa oleva lyhty oli varsin korkealla, mikä antoi aiheen\notaksua, että laiva oli melko suuri. Monet valaistut hyttien ikkunat\ntaas osoittivat, että kysymyksessä oli matkustajalaiva.\n\n— Tuollaisia laivoja ei nähdä usein näillä vesillä, selitti Pat. —\nToistaiseksi on tietysti vaikea sanoa, onko se menossa Borneolle,\nMindanaoon tai Celebesille. Jotakin erinomaista täytyy olla\nkysymyksessä, sillä näillä vesillä näkee ainoastaan lastihöyrylaivoja\ntaikka sitten purjealuksia. Mindorameri ei ole mikään matkustajien\nkulkuväylä. On parasta pitää sitä tarkoin silmällä, jotta voisimme\nehkä saada selville, mihin se on menossa. On mahdollista, että se\npyrkii hätäsatamaan suorittamaan joitakin korjauksia, ja silloin ovat\nBorneo sekä nimenomaan Marudulahti kaikkein lähinnä — sama paikka,\nmihin meidänkin on minun mielestäni poikettava kokoamaan voimia\nloppuponnistuksia varten. Kuka tietää, vaikka tuosta laivasta olisi\nmeille vielä jonkin verran hyötyäkin. Ei sen ainakaan näytä tarvitsevan\npelätä merirosvoja, mikäli ei...\n\n— Mikäli ei — mitä? kysyi Kurt, kun Pat keskeytti.\n\n— Mikäli se ei jo ole merirosvojen käsissä.\n\n— Mutta sehän on suuri laiva, huomautti Kurt.\n\n— Paljon suurempiakin ovat kiinalaiset merirosvot kaapanneet, varsinkin\njos ovat saaneet haistaa, että laivan lasti on tavallista arvokkaampi.\nHe menevät laivaan aivan tavallisina matkustajina, useimmiten kuleina,\nja vasta merellä sopivassa kohdassa he näyttävät todelliset kyntensä —\noikeat keltaisen lohikäärmeen kynnet. Useimmissa tapauksissa he saavat\nlaivan tällä tavoin käsiinsä, ja hyvin usein käy niinkin, että noin\nvallattu laiva häviää ainaiseksi miehistöineen päivineen. Kun rosvot\novat ensin puhdistaneet kaiken, mikä heille suinkin kelpaa, niin itse\nlaiva upotetaan mereen.\n\nPat tarkasteli jälleen outoa höyrylaivaa ja jatkoi sitten:\n\n— Kaiken varalta luulen olevan viisainta, että emme itse sytytä mitään\nlyhtyjä, vaan pidämme sitä tarkemmin silmällä tuon laivan liikkeitä.\nEn tiedä, mistä johtuu, mutta en voi saada päästäni ajatusta, että\ntuo laiva tuntuu jollakin tavalla epäilyttävältä, ja että kiinalaiset\nmerirosvot sen yhteydessä palaavat mieleeni. Toivottavasti me silti\nselviämme. Muuten voivat näillä vesillä toimivat kiinalaiset,\nturkkilaiset ja malaijilaiset ottaa toisiaan kädestä, sillä heistä\nei eno ole setäänsä parempi, mitä saaliinhimoon ja julmuuteen tulee.\nOnneksi sentään olemme päässeet rauhaan tuolta hullulta compradorilta\nTsitshuangilta, joka oli hullaantunut meidän esimiehemme tyttäreen.\nHän ei unohda, että sinä pelastit tytön, niin kauan kuin hän yleensä\nelää maan päällä. Tuskinpa koskaan ovat jotkut valkoihoiset olleet\ntekemisissä vaarallisemman kiinalaisen kanssa. Mutta maistakaammehan\nvälillä, mitä hyvää Willy on löytänyt ruokavarastosta.\n\nWillyn aikaansaannokset vaikuttivat, että seurue melkein tuli\njuhlatuulelle. Hollantilaiselle täytyi ainakin antaa se tunnustus,\nettä hän kokkina oli kaikkein korkeinta luokkaa. Mutta vaikka ruoka\nmaistuikin hyvältä, pitivät miehemme koko ajan myöskin silmällä\nepäilyttävän höyrylaivan liikkeitä. Se oli nyt jonkin verran\nkääntynyt, mistä päättäen se pyrki johonkin Borneon pohjoisrannikolle,\nmahdollisesti Marudulahteen, jota myöskin Kinibalulahdeksi sanotaan.\n\nAteriaa lopetellessaan ystävykset eivät vielä olleet lopullisesti\npäättäneet, mitä he tekisivät. Päättivätpä he mitä tahansa, liittyi\nsen toteuttamiseen aina myöskin vaaran mahdollisuus. Kuitenkaan ei\ntuntunut erikoisen houkuttelevalta uudelleen palata myrskyiselle\nKiinan merelle. Sen sijaan olisi ehkä paljon parempi kiertää Borneon\npohjoisen niemen ympäri. Tällöin jouduttaisiin keskelle pienten saarten\nmuodostamaa ryhmää ja vähitellen voitaisiin jatkaa matkaa päämäärään.\nMutta juuri mainitun niemen luona saattoi helposti joutua tekemisiin\nmerirosvojen kanssa, ja näistä olisi ehkä vaikea selviytyä, varsinkin\njos he hyökkäisivät suurella joukolla, kuten täkäläisten merirosvojen\ntiedettiin tavallisesti tekevän.\n\nÄkkiä huudahti Pat, joka yhä vielä pureskeli herkullista kananpoikasta:\n\n— Se pyrkii Marudulahteen ja sen vauhti on lisääntynyt. Sitä ajetaan\nepäilemättä takaa. Mahdollisesti on takaa-ajajana joku \"japsi\", joka\nyrittää pidättää sen.\n\n— Siinä tapauksessa on ehkä meidänkin parasta karttaa tuota \"japsia\",\nvirkkoi Kurt, joka muisti, miten tarkan kuulustelun japanilaisen\nvartioaluksen miehet olivat panneet toimeen Formosan salmessa.\n\n— Mutta mehän emme myöskään tiedä, millainen laiva tuo edelläkulkija\non ja millaisissa asioissa se liikkuu, muistutti Pat. — Ehkäpä se\nvuorostaan kernaasti haluaisi nuuskia meitä. Mutta olkoon! Niin\nkauan kuin on pimeä, ei meidän tarvitse pelätä toista paremmin kuin\ntoistakaan, jolleivät ne vain ala käyttää valonheittäjiä.\n\n— Tiedättekö, mitä minä ajattelen? puuttui Willy keskusteluun, jota hän\noli tarkkaavaisesti seurannut. — Minä uskon, että meidän on parasta\nolla menemättä tuohon lahteen. Siellä saatamme kohdata sellaista, mikä\non pahempaa kuin sekä \"japsit\" että kiinalaiset.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Ihmissyöjiä tietystikin! Pääkallonpyydystäjiä! Juuri näillä\ntienoillahan niillä kuuluu olevan oikein päämajansa, ja jos hyvin\nkäy, saamme me niskaamme lukemattoman lauman. Luin kerrankin eräästä\nparkista, joka oli tulossa Singaporesta ja menossa Sarawakiin...\n\n— Sinä luet aivan liian paljon ja siksi oletkin melkein kaistapää,\nkeskeytti Pat. — Mutta tässä on tosi kysymyksessä. Lahti on laaja.\nVarmasti löydämme jonkin poukaman, jossa voimme rauhassa laskea\nankkurin. Tarvitsemme nimittäin jokainen vuorokauden levon kootaksemme\nvoimia viimeiseen ponnistukseen. Niin että minä ehdotan, että hakisimme\nkäsiimme tuollaisen turvallisen sataman.\n\n— Mutta mitä meidän on tehtävä Jussufille? kysyi Willy kuiskaten,\nvaikka keulassa tähystämässä oleva malaiji ei varmasti kuullut\nsanaakaan kolmen valkoihoisen keskustelusta. — Todennäköisesti hän\nyrittää livistää sekä ottaa gorillan mukaansa, mikäli hän nyt tyytyy\nniin vähään.\n\nWilly oli tosiaankin oikeassa. Hänen sanojaan kannatti ajatella.. He\neivät kylläkään tietäneet, missä määrin Jussuf tunsi juuri tämän osan\nBorneon suurta saarta. Mutta jos hän tapasi heimolaisiaan tai sellaisia\nalkuasukkaita, joiden kanssa hän saattoi ryhtyä yhteistoimintaan\nyksityisten tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja jotka hän voi\nhoukutella avustajikseen lupaamalla heille runsaasti saalista,\nsilloin he helposti joutuisivat pahaan pinteeseen, paljon pahempaan\nkuin Mustafa Yskubin merirosvokylässä. Lyhyesti sanoen oli olemassa\nvakava vaara, että puoleksi sivistynyt malaiji pystyi saamaan aikaan\nmonenlaista haittaa. Siksi olisi ollut kevytmielistä olla välittämättä\nhänen läsnäolostaan sekä kohdella häntä kuin paljasta ilmaa.\n\n— Mutta uskotko hänen tietävän, mihin me ohjaamme, jos me nyt\npäätämmekin pyrkiä tilapäiseen satamaan? kysyi Kurt Patilta.\n\n— Villeillä on suorastaan ihmeellinen paikallisvaisto, aivan samoin\nkuin useilla eläimillä, vastasi tämä. — Tuntuu melkein siltä, kuin he\nkykenisivät ilmasta haistamaan, missä he milloinkin ovat. Heillä on\nomat merkkinsä, joihin valkoihoinen ei osaa kiinnittää minkäänlaista\nhuomiota. Meidän on pidettävä häntä tarkoin silmällä. Ainakaan emme saa\npäästää häntä maihin.\n\n— Entä gorilla?\n\n— Sen suhteen on meneteltävä samalla tavalla. Tosin on kyllä luultavaa,\nettä se ei lähde omin päin seikkailemaan. Jussuf lienee sitäpaitsi\nryhtynyt kohtelemaan sitä kovin ankarasti.\n\n— Aivan oikein. Hän ei voinut sietää, että minäkin ryhdyin syöttämään\ngorillaa, enkä antanut kaikkia herkkuja hänen haltuunsa, kertoi Kurt.\n— Luultavasti sain siten aikaan, että tuo peto jossakin määrin alkoi\nsuhtautua minuun ystävällisesti. Ainakaan ei se mulkoile minuun niin\nvihamielisesti kuin aikaisemmin, ja siitä saattaa olla vielä hyötyä\nmeille kaikille kolmelle, jos Jussuf alkaisi pullikoida toden teolla.\n\n— Aivan oikein, sanoi Pat. — Eläimet ja lapset ovat aivan samanlaisia.\nKummatkin voittaa parhaiten puolelleen tarjoamalla jotakin hyvää. Mutta\nkatso tuonne! Mitä minä sanoinkaan? Siellä meillä nyt on \"japsi\"!\nTykkivene oikein! Ja nyt sen valonheittäjä alkaa toimia.\n\n— Maata edessä! huusi samassa Willy, joka oli tarkasti tähystänyt\npurren kulkusuuntaan.\n\nIlmoitus piti paikkansa. Mutta kysymyksessä ei ollut itse Borneon\nsaaren rannikko. Näkyviin oli tullut, kuten Pat oli odottanutkin, pieni\nsaari, joka sijaitsi Marudulahden suulla, jonkin verran itään.\n\nSaari ilmestyi näkyviin mitä sopivimpaan aikaan. Pursi ohjattiin\ntiukasti maata kohti ja samalla päästiin suojaan tykkiveneen\nvoimakkailta valonheittäjiltä. Siten oli tilanne pelastettu ainakin\ntoistaiseksi. Samalla voitiin erinomaisen hyvin pitää silmällä lahden\nsuuta, missä \"japsin\" valonheittäjät valaisivat jokaisen kohdan aivan\nyhtä hyvin kuin olisi ollut kirkas päivä. Hetken kuluttua tykkivene\nsuuntasi keulansa suoraan salmen suuta kohti, ja merellä vallitsi\nsamanlainen pimeys kuin ennenkin. Sankarimme saattoivat siten kaikessa\nrauhassa ryhtyä neuvottelemaan, mitä tämän jälkeen olisi tehtävä.\n\nPat esitti jälleen sellaisen mielipiteen, että olisi yritettävä kiertää\nBorneon pohjoisin niemi sekä sen jälkeen jatkettava pikkusaarten\nsuojassa matkaa Bruneita kohti. Mutta tuskin tästä oli tehty päätös,\nkun japanilainen tykkivene valonheittäjineen ilmestyi uudelleen\nnäyttämölle. Jopa se oli niin tunkeileva, että suuntasi kulkunsa\nsuoraan kohti samaa pikku saarta, jonka lähettyvillä sankarimme olivat\npursineen odottamassa tapahtumien kehitystä. Nähtävästi se ei ollutkaan\nhuomannut höyrylaivaa, joka juuri sen edellä oli mennyt lahteen.\n\nNyt ystävämme alottivat jännittävän sokkosillaolon. Moottori\npysäytettiin ja purjeiden avulla kuljettiin tiukasti pitkin rannikkoa\npohjoiseen päin. Nopeus oli riittävän suuri, jotta pursi voi välttää\njoutumasta tykkiveneen valonheittäjien valokeilojen piiriin. Siten\npäästiin vähitellen saaren toiselle puolelle, mistä oli yritettävä\ntoivottuun satamaan. Sinne päästiinkin vihdoin, ilman että japanilainen\npuuttui tapausten kulkuun, mutta tuskin tuntia ennen nyt monista syistä\npelättyä auringonnousua.\n\nJuuri auringon noustessa laskettiin ankkurit pienessä lahdenmutkassa,\njossa oli vettä kohtuullisen syvältä, ja jonka loivasti kohoavia\nrantoja verhosi houkuttelevan rehevä troopillinen kasvullisuus.\nLahdelman suu oli niin kapea, että suurelta lahdelta oli mahdoton\nnähdä sinne. Täydellä syyllä miehemme voivat katsoa olevansa turvassa\nyllätykseltä. Pat murahti tyytyväisesti kuten aina silloin, kun kaikki\nkävi hänen mielensä mukaan, sekä huudahti lyöden kämmenillään reisiinsä:\n\n— Nyt, pojat, me olemme päässeet oikeaan paratiisiin! Täällä meidän on\nhyvä olla kuin piispan pappilassa sekä koota uusia voimia. Parhainta\nkaikista on, että olemme näinkin lähellä matkamme varsinaista määrää.\n\nSamassa kuultiin Jussufin huudahtavan jotakin kielellä, jota kukaan\nei ymmärtänyt. Seuraavassa hetkessä hän korotti ääntään ja kiljui\ntäyttä kurkkua joitakin, yhtä käsittämättömiä sanoja. Luultavasti hän\nolisi jatkanut huutamistaan, mutta silloin Pat painoi hänet lähimmälle\ntuhdolle ja vaati uhkaavin elein häntä olemaan hiljaa.\n\nNäin menetellessään Pat ei kuitenkaan ollut ottanut gorillaa mukaan\nlaskuihin. Mutta Mungo nousi silmänräpäyksessä, ja hänen toinen\nsuuri etukäpälänsä heilui jo uhkaavasti Patin pään yläpuolella. On\nvaikea sanoa, mitä olisi mahtanut tapahtua, jollei Kurt olisi samassa\ntarttunut gorillan kaulahihnaan. Ponnistaen kaikki voimansa Kurt\nnykäisi äkkiä ja Mungo horjahti taaksepäin. Willy, joka saattoi olla\nhyvinkin vikkelä, jos hän vain tahtoi, pujotti kädenkäänteessä vahvan\nköyden gorillan keskiruumiin ympärille sekä sitoi köyden toisen pään\npurren mastoon.\n\nKaikki kävi paljon nopeammin kuin mitä sen kertomiseen on mennyt aikaa.\nEttä kolme miestä voi toimia näin nopeasti ja yhteisymmärryksessä,\nosoittaa jo, että kaikki voivat vaarallisissakin tilanteissa säilyttää\nmalttinsa sekä osasivat toimia oikealla hetkellä.\n\nKurt täydensi työn kaivamalla taskustaan kourallisen samoja herkkuja,\njoita hän aikaisemminkin oli syöttänyt gorillalle, ja jotka Mungo\nnytkin mielihyvin pisti suuhunsa. Toiselta puolen oli tästä\nseurauksena, että Mungon isäntä loi entistä raivokkaampia katseita sekä\nMungoon että kolmeen valkoihoiseen, varsinkin Kurtiin. Hän huomasi,\nettä Mungo oli joutunut makeishimonsa uhriksi, ja että hän ei enää\nvoinut luottaa siihen.\n\nJokainen saattoi selvästi huomata malaijista, että hän ei aikonut\nenää kauan mukautua niihin olosuhteisiin, joihin hän tahtomattaan oli\njoutunut. Asiat eivät olleet kehittyneet hänen suunnittelemallaan\ntavalla — että nimittäin nämä kolme valkoista miestä olisivat\nainoastaan välikappaleina häntä pelastettaessa. Mutta toistaiseksi\nhänellä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin alistua sekä odottaa\naikaa parempaa. Luotuaan kaipaavan katseen läheiselle rannalle\nhän vaipui kokoon veneen pohjalle, sulki silmänsä ja makasi aivan\nliikkumattomana, aivan kuin hän olisi äkkiä vaipunut uneen.\n\nHetkeä myöhemmin, kun miehet olivat sijoittaneet paikoilleen joukon\npurjehduksen aikana sinne tänne hajaantuneita kapineita sekä muutenkin\nsiistineet venettä, ehdotti Pat, että jonkun sittenkin pitäisi mennä\nmaihin. Korkealta vuorenhuipulta, joka näkyi läheisten palmulehtojen\ntakaa, voisi hyvin saada käsityksen ympäröivästä seudusta, mutta\nvarsinkin lahdesta ja sen rannoista. Ehkäpä myöskin voitaisiin hankkia\nhiukan tuoretta riistaa ja hedelmiä sekä ennen kaikkea raikasta vettä.\nPurressa oli hieno kanootti, mutta se ei voinut kantaa kuin yhden\nmiehen kerrallaan.\n\nWilly kehoitti hartaasti luopumaan kaikista maihinmenoyrityksistä.\nRannalla voi jo koko joukko ihmissyöjiä olla väijyksissä. Hänen oma\npäänsä ainakin, arveli hän, oli eniten turvassa siellä, missä hän nyt\noli. Lisäksi häntä tarvittiin purressa pitämässä silmällä sekä malaijia\nettä gorillaa. Jos hän sen sijaan saisi määrätä, niin mainitut kaksi\nolisi lähetettävä maihin ensi tilassa, sillä heidän seuransa oli\nkaikkea muuta kuin viihdyttävää. Sellainen ratkaisu olisi kaikkien\nasianomaisten kannalta paras. Ja he voisivat kevein mielin lähteä\njatkamaan matkaansa, kun he tiesivät, että matkaa ei enää ollut kovin\npaljon jäljellä.\n\n— Voit olla aivan rauhallinen, selitti Pat. — Maaravuksi sinä et\ntällä seudulla sovi ensinkään. Mutta kun me emme oman mukavuutemme ja\nturvallisuutemme vuoksi voi liioin päästää maihin malaijia ja hänen\ngorillaansa, niin saatte Kurt ja sinä paimentaa heitä parhaanne mukaan\nsillä välin, kuin minä teen pienen tiedustelumatkan. Hyvästi siis\nvähäksi aikaa! Ennen pitkää te näette minut jälleen.\n\nPat pisti taskuihinsa pari revolveria tarkastettuaan ensin, että ne\nolivat kunnossa. Vyötäisilleen hän köytti pitkän, ohuen ja kestävän\nnuoran sekä otti edelleen mukaansa suuren vihellyspillin, jota hän oli\nkäyttänyt vuosikausia ollessaan konsuli Willnerin varastonhoitajana\nKeltaisen virran suulla sijaitsevalla Ningpon saarella.\n\n— Saatte kuulla tämän äänen, jos jotakin sattuisi, sanoi hän. — Antakaa\nnyt tänne niin pitkä köysi, että se ulottuu rantaan. Kiinnitämme sen\ntoisen pään tänne alukseen ja toisen pään kiinnitän minä maihin. Siten\nkanootti on lauttana, jota me kaikki kolme voimme käyttää. Ja sitten\nminä sanon näkemiin vähäksi aikaa.\n\nJussuf oli jälleen noussut istumaan. Vielä innokkaammin kuin Kurt ja\nWilly seurasi hän katseillaan maihin lähteneen Patin puuhia. Hänen\nhuulensa liikkuivat, aivan kuin hän olisi aikonut sanoa jotakin,\nmutta mitään ääntä ei kuulunut. Kun Pat sitten pääsi maihin ja katosi\npalmulehtoon, jäi hän pitkäksi aikaa tuijottamaan siihen paikkaan,\nmissä Pat oli viimeksi näkynyt. Hänen aivoissaan ei tällä hetkellä\nvarmaan liikkunut mitään ystävällisiä ajatuksia eikä hän liioin liene\ntoivonut menestystä maihin lähteneelle paremmin kuin niillekään, jotka\nolivat jääneet purteen hänen kanssaan ja estivät häntä toteuttamasta\nsalaisia suunnitelmiaan.\n\nToistaiseksi hän kuitenkin pysyi rauhallisena. Eipä hän edes\nvilkaissut gorillaan, joka — tietysti pitkän merimatkan uuvuttamana\n— oli vaipunut sikeään uneen. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja\npaahtoi yhä suuremmalla voimalla. Huomasi kyllä, että oltiin lähellä\npäiväntasaajaa. Pitkään aikaan oli vaikea hengittää. Vain vaivoin\nonnistui Kurtin saada Willy luopumaan juomasta kaikkea vettä. Tuskin\nvoi liikuttaa kättään tai jalkaansa. Lahden vesi oli kuin sulatettua\nlyijyä. Kumpikin valkoihoinen oli yltäpäältä hiessä, ja Kurtista\ntuntui, että hänen ruumiinsa oli hajoamaisillaan. Hän oli vähällä\npyörtyä, mutta silloin tapahtui jotakin...\n\nEtäältä kuului äkkiä rummun kumeaa pärinää. Jussuf hypähti samassa\nseisomaan. Hän päästi villin karjaisun. Mutta samassa Willyn oikea\nnyrkki osui hänen niskaansa, ja hän kaatui kuin säkki.\n\n— Mitä se oli? kysyi Kurt.\n\n— Kuolemanrumpu, vastasi Willy, jonka ruumis kauttaaltaan värisi. —\nOlen kuullut kuolemanrumpujen pärinää aikaisemmin — ollessani Uuden\nGuinean edustalla, kuten teille kerroin. Se merkitsee, että ihmissyöjät\novat saartaneet jonkun tai joitakuita vihollisiaan, ehkä yöllä\nnäkemästämme höyrylaivasta maihin tulleita ihmisiä tai ehkä ystävämme\nPatin, joka äsken lähti maihin. Kuule, kuule! Tuo merkitsee, että päitä\npian putoilee... Mitä minä sanoinkaan? Nyt me olemme kaikki liisterissä!\n\nTilanne oli tosiaankin aika tavalla uhkaava, jos pääkallonpyydystäjät\ntodellakin olivat liikkeellä. Pahimmassa pulassa oli tietysti Pat, joka\näsken oli lähtenyt maihin. Kukaan ei voinut tietää, kuinka kauaksi\nhän oli ehtinyt. Jos hän olisi joutunut ahdinkoon, olisi hänellä toki\npitänyt olla aikaa ampua sekä puhaltaa voimakkaaseen vihellyspilliinsä,\nmutta kumpaakaan ääntä ei kuulunut. Kuului vain synkkää, kumeaa,\npelottavaa rummunpärinää, joka milloin kasvoi ja läheni, milloin taas\nloittoni ja heikkeni hiljaiseksi jyminäksi.\n\n— Mitä meidän on tehtävä? kysyi Willy.\n\n— Tietystikin pelastettava hänet, vastasi Kurt siekailematta.\n\n— Aivan niin, aivan niin! Mutta miten? Ja mitä meidän on tehtävä\nmalaijille ja gorillalle?\n\nJussuf oli jälleen alkanut liikkua. Kaikesta päättäen hän oli tullut\nsiihen johtopäätökseen, että hänellä ei ollut enää mitään pelättävänä,\njos hän vain pääsisi maihin. Rannan lehdoissa oli hänen heimolaisiaan,\nystäviä, jotka kohta olisivat kaikki valmiit auttamaan häntä, kotiin\npitkän poissaolon jälkeen palaajaa. Tieto, että samalla olisi tilaisuus\nsaada pari uutta kalloa epäjumalten temppelien koristeiksi, vain lisäsi\nheidän intoaan.\n\nKurt aavisti kyllä kaiken tämän. Samoin hän oli selvillä, että heidän\nensimäisenä tehtävänään oli saattaa malaiji vahingottomaksi, vaikka\nhe olivatkin hänelle paljosta kiitollisuudenvelassa. Nyt oli tilanne\nkuitenkin kokonaan toinen kuin aikaisemmin. He olivat koko ajan olleet\nmalaijille vain tämän tarvitsemia välikappaleita. Kun hän ei heitä\nenää tarvinnut, voi hän uhrata heidät kotimaansa tavan mukaan, uhrata\nilomielin ja mitään tunnonvaivoja tuntematta.\n\nTässä täytyi panna kova kovaa, viekkaus viekkautta vastaan. Suurin\nvaara olisi toistaiseksi Jussufin maihinpääsy. Oli parasta sitoa hänet\nsamalla tavoin kuin Mungokin.\n\nSamassa tapahtui kuitenkin jotakin, joka teki kaikki tällaiset\nsuunnitelmat täydellisesti tyhjiksi.\n\nKaikki tapahtui salaman nopeudella. Ennen kuin Kurt ja Willy olivat\nehtineet aavistaakaan, oli Jussuf hypännyt mereen.\n\nHän hävisi veden alle kuin kivi, Willy, joka hyökkäsi aluksen partaalle\nrevolveri valmiina laukaistakseen kuulan pakenijaan, ei nähnyt hänestä\nvilahdustakaan. Luultavasti malaiji liikkui veden alla yhtä nopeasti\nkuin kala ja hän uisi varmasti maihin sellaisessa paikassa, missä hän\ntietäisi olevansa turvassa purressa olevien luodeilta.\n\nPurtta ja siinä olevia uhkaava vaara oli tämän kautta suuressa\nmäärin lisääntynyt. Pahaa ennusti myöskin kuolemanrumpujen äkillinen\nvaikeneminen. Vain silloin tällöin kuului yksinäinen lyönti, mutta\nsitten hiljeni kaikki.\n\nÄkkiä rummut alkoivat jälleen päristä entistä voimakkaammin. Samalla\niski purteen kokonainen nuoliparvi, ja on suorastaan ihme, että kukaan\nei haavoittunut. Nuolet olivat sulkapyrstöisiä ja myrkytetyillä\nkärjillä varustettuja. Niiden ampumiseen malaijit eivät käytä jousta,\nvaan puhallusputkia, joita he osaavat käsitellä hämmästyttävän\nkätevästi.\n\nKurt ei tietänyt näistä seikoista enempää kuin mitä hän oli kuullut\nWillyn kertovan. Sen sijaan hän ajatteli sitä enemmän pikku kanoottia,\njonka Pat oli kiinnittänyt rantaan. Se saattoi helposti joutua villien\nkäsiin ja siksi se oli saatava purteen takaisin, varsinkin kun siitä\nei enää voinut olla Patillekaan hyötyä. Mutta vaikka Kurt olisi kuinka\nrepinyt ja temponut kanootin ohutta kiinnitysköyttä, ei kanootti vain\npäässyt irti.\n\nKurt heittäytyi veneeseen polvilleen ja koetti sijoittua niin, että\nhän oli suojassa rannalta tulevilta nuolilta. Willyä hän kehoitti\nmenettelemään samoin, mutta sitä ennen heidän täytyi vahvistaa gorillan\nsiteitä, sillä tämä oli alkanut jälleen osoittaa levottomuuden merkkejä.\n\nSitten Kurt tähtäsi tarkkaan kanoottia maissa pitelevään nuoraan ja\nlaukaisi. Se oli todellinen mestarilaukaus, sillä nuora katkesi poikki,\nja kanootti lähti liikkeelle purtta kohti, kun Willy alkoi kiskoa\nköydestä. Samassa joukko villejä ryntäsi rannalle, ja uusi nuoliparvi\nlensi alusta kohti. Muuan näistä nuolista oli vähällä osua Kurtiin,\nsillä sen varsi pyyhkäsi hänen oikeaa korvaansa.\n\n— Nosta ankkuri, mutta varovasti! komensi hän Willyä. — Ja sitten\nmoottori käyntiin! Me lähdemme liikkeelle.\n\n— Mutta entä Pat?\n\n— Meidän täytyy myöhemmin laskea maihin jossakin sopivassa paikassa ja\nryhtyä etsimään häntä. Täällä meidät tietysti...\n\nKurt vaikeni äkkiä. Kiikarilla hän oli rannalla nähnyt jotakin, mikä\nsai hänet suuresti kummastumaan. Rannalla olevien villien joukossa,\njotka yhä koettivat saada myrkkynuoliaan osumaan aluksessa oleviin,\nnäki hän nimittäin joukon kiinalaisia, juuri samanlaisia kiinalaisia,\njoita hän Kiinassa ollessaan oli joka päivä nähnyt joukoittain.\nMutta täällä olivat keltaisen lohikäärmeen kynnet selvästikin\nleikatut. Kaikki nuo rannalla olevat vinosilmäiset palmikkoniekat\nolivat ihmissyöjien avuttomia vankeja. Heillä ei ollut minkäänlaisia\nmahdollisuuksia päästä hengissä pois saarelta.\n\nKiihtyvällä nopeudella pursi lähti kauniista, mutta kaikkea muuta\nkuin rauhallisesta satamastaan. Sen keula suunnattiin avarammille\nvesille ja se loittoni jatkuvasti rannasta, sillä välin kuin villit\nrannalla karjuivat sotahuutojaan ja lähettivät myrkyllisiä nuoliaan sen\njälkeen toisten tanssiessa hurjasti vangiksi joutuneiden kiinalaisten\nympärillä, joiden joukossa Kurt ei kuitenkaan saattanut huomata\nkadoksiin joutunutta ystäväänsä.\n\nPäivän viimeiset tunnit kuluivat hyvin nopeasti suuren jännityksen\nvallitessa. Kurt ja Willy pysyttelivät pursineen verrattain lähellä\nrantaa, turvallisen välimatkan päässä, mutta tähystelivätpä he kuinka\npaljon ja mille suunnalle tahansa, eivät he nähneet vilahdustakaan\nkadonneesta toveristaan. Ei liioin kuulunut mitään laukausta eikä Patin\nvihellyspillin ääntä, vaikka Pat nimenomaan oli luvannut viheltää, jos\njotakin sattuisi.\n\nAurinko oli jälleen laskemaisillaan. Tropiikin lyhyt hämärä lumoavine\nvärivaihteluineen oli jo alkanut. Pursi risteili moottorin hiljaisesti\nkäydessä umpimähkään rannikon lähettyvillä. Pian olisi pilkkosen pimeä,\nja silloin olisi täysin mahdoton nähdä, mitä rannalla tapahtui. Ei\nliioin voinut ajatella maihinnousua kadonneen löytämiseksi. Jos Pat\ntosiaankin vielä eli, odotti hän kyllä, että hänen ystävänsä tulisivat\nhäntä auttamaan, mutta näiden oli mahdoton keksiä, millä tavalla tämä\navustaminen tapahtuisi.\n\nMutta mitä tuo oli? Pimeästä kuului ikään kuin airojen hiljaista\nloisketta. Ja sitten kuului hiljaisena kuiskauksena:\n\n— Halloo!\n\nKurt pysäytti moottorin voidakseen kuulla paremmin. Nyt kuuluikin aivan\nselvästi ja aivan läheltä:\n\n— Halloo, halloo! Kurt ja Willy! Täällä on Pat, joka tuo ystävän\nmukanaan.\n\nTämähän oli jotakin aivan ihmeellistä! Mistä Pat oli saanut käsiinsä\nveneen ja kuka hänen ystävänsä sitten mahtoi olla? He olivat siis koko\najan pitäneet purtta silmällä, mutta eivät olleet lähteneet liikkeelle\nennen kuin vasta pimeän tultua.\n\nVene laski pian purren viereen. Se oli pienoinen laivavene ja oli,\nkuten pian selvisi, lähtöisin samasta höyrylaivasta, jonka ystävykset\nolivat edellisenä iltana nähneet menevän Marudulahteen. Mies, joka\nPatin mukana oli veneessä, oli saman höyrylaivan — \"Tonkingin\"\n— kapteeni. Joukko kiinalaisia merirosvoja, jotka rauhallisina\nmatkustajina olivat Hainanin saarella sijaitsevassa Kingtshon satamassa\nnousseet laivaan, olivat yllättäneet kapteenin ja miehistön, mutta\nkapteenin oli viime hetkessä onnistunut piiloutua. Rosvot olivat\nvallanneet laivan ja kuljettaneet sen paikalle, missä se nyt oli\nankkurissa. Ehkäpä oli mahdollista vallata se takaisin, kun suuri\njoukko kiinalaisia merirosvoja oli vuorostaan joutunut rannikolla\nihmissyöjien vangeiksi. — Kurt ja Willy puolestaan saattoivat\nvahvistaa, että näin todella oli käynyt, sillä hehän olivat rannalla\nnähneet joukon kiinalaisia pääkallonpyydystäjien vankeina.\n\nTällä välin olivat Pat ja hänen vieraansa tietystikin nousseet\npurteen, ja täällä alkoi nyt yksityiskohtainen neuvottelu lähimmistä\ntoimenpiteistä. \"Tonkingin\" päällikön, joka muuten oli kapteeni Pilot\nja kotoisin Hullista, kehitellessä suunnitelmiaan, kuultiin gorillan\nkiukkuisesti haukkuvan. Gorilla oli muiden touhujen vuoksi kokonaan\nunohtunut, ja nyt täytyi kapteeni Pilotille selittää, mistä johtui,\nettä se yleensä oli purressa. Selityksen kuultuaan kapteeni Pilot\nhuudahti:\n\n— Totisesti erinomainen löytö! Kun tuo peto otetaan avuksi, on\n\"Tonking\" ennen pitkää meidän käsissämme. Me annamme gorillan kiivetä\nlaivaan ja se pelästyttää tietysti puolikuoliaiksi kaikki vartijoiksi\njätetyt vinosilmät. Sitten on meidän vuoromme kiivetä laivaan, ja\nkunhan me vain pääsemme yhteyteen minun merimiesteni kanssa, niin loppu\nkäy kuin tanssi. Jos herrat tulevat mukaan, saatte kyllä huomata, että\nette ole tehneet sitä tyhjän vuoksi. Miten on? Ampuma-aseitahan teillä\non? Hyvä! Päästäkää minut nyt peräsimeen ja sitten hiljaa eteenpäin!\n\nHetkistä myöhemmin \"Tonkingin\" kannella oleva merirosvovahti pysähdytti\npurren, joka oli ehtinyt aivan laivan viereen. Samassa hänet kuitenkin\niski maahan gorilla, joka nälkäisenä ja kiukkuisena oli kiivennyt\nkannelle kohta, kun Kurt oli päästänyt sen irti köysistä. Aivan Mungon\nkintereillä kiipesivät laivaan Kurt, Pat, Willy ja kapteeni Pilot,\njonka Pat oli aivan odottamatta kohdannut rannalla.\n\nMungo teki melkein yksinään lyhyessä ajassa puhdasta jälkeä. Jokainen\nkiinalainen aivan lamautui kauhusta sen nähdessään. Uskaltamatta\nyrittääkään vastarintaa rosvot katselivat, miten laivan englantilainen\nmiehistö päästettiin pois lastiruumasta. Sitten sai Mungo niin paljon\nherkkuja kuin se vain tahtoi ahtaa suuhunsa. Myöskin laivan ryöstetyt\nmatkustajat, jotka viimeisen vuorokauden olivat viettäneet kauhun\nvallassa, saivat takaisin vapautensa, kun taas rosvot, lukuunottamatta\nniitä, jotka olivat joutuneet ihmissyöjäin vangeiksi, vuorostaan\nteljettiin ruumaan.\n\n\"Tonking\", joka oikeastaan oli matkalla Bataviaan, teki nyt mutkan ja\npoikkesi lähelle Bruneita — suuruutensa vuoksi se ei voinut saapua\nBrunein satamaan. Kirjallisen lupauksen runsaasta \"pelastuspalkkiosta\"\nhöyrylaivan isännistön taholta voivat reippaat sankarimme näyttää\nuljaimpana voitonmerkkinään, kun heidän purtensa vihdoinkin liukui\nBrunein satamaan. Sellainen matka kuin heidän matkansa Pekingistä oli\njo sinänsäkin — kaikista seikkailuista ja vaikeuksista puhumattakaan —\nmelkein vertaansa vailla oleva urotyö. Sen tunnusti konsuli Willnerkin,\nkun hän nyt muiden ohella sai käsiinsä arvokkaan rautakirstunsa. Hän\nlöi nuorta apulaistaan Kurtia olkapäälle ja huudahti:\n\n— Kiitoksia! Sisältö on täysin kunnossa. Jos nyt tahdot jäädä tänne,\nBorneolle toimimaan minun liikkeeni osastopäällikkönä, niin tässä\nkäteni. Ei sinulta täälläkään puutu seikkailuja. Saatpa nähdä,\nettä sinun riuskalle gorillallesi jää tekemistä. Teitä kaikkia en\nvoi muuta kuin kiittää siitä kelpo tavasta, millä teidän tälläkin\nkertaa on onnistunut pelastautua keltaisen lohikäärmeen aina tänne\nasti ulottuvista vaarallisista kynsistä. Te olette juuri sellaisia\nmiehiä, joita minä tarvitsen. Iloitsen suuresti siitä, että saan\nvastaisuudessakin käyttää hyväkseni teidän arvokkaita palveluksianne.\nTervetuloa ja vielä kerran minun lämpimät kiitokseni!\n\nSiten päättyy tällä kertaa selostus niistä jännittävistä seikkailuista,\njoihin tuskin koulunpenkiltä päässyt Kurt Lagerberg kaukaisilla mailla\nja vesillä joutui. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hyvin hänelle\nja hänen kelpo ystävilleen. Onnellisesti päämääräänsä päästyään he\nkaikki uskoivat, että he nyt ainaiseksi olivat päässeet keltaisen\nlohikäärmeen kynsistä ja että heidän ei myöskään tarvitsisi enää joutua\ntaistelemaan elämästä ja kuolemasta merirosvoja vastaan.\n\nMutta kuka tietää?\n\nBorneolla toimiva suuren liikkeen osastopäällikkö ei suinkaan jouda\nlaiskottelemaan. Eikä Kurt sitä tahtonutkaan. Siihen hän oli liian\nrehellinen ja liian toiminnanhaluinen. Ei sitä myöskään sallinut hänen\nsisunsa, aito pohjoismainen sisu.\n\n\n\n"]