[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2zVeRMHDhhXRBuL99O1bB4oL6q7e-zSsS8Ivkfw5Kjs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},278,"Pikku ihmisiä","Pakkala, Teuvo",1862,1925,"278-pakkala-teuvo-pikku-ihmisia","278__Pakkala_Teuvo__Pikku_ihmisiä",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1913,16219,99868,false,18704,[22],"Fiction",[24,25],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Pikku ihmisiä\" by Teuvo Pakkala is a novel written in the early 20th century. The story unfolds through the experiences of a young girl named Laura, who forms a special attachment to a doll that she names Kirsti. The themes revolve around childhood imagination, familial love, and the innocence of youth, as Laura navigates her world filled with dreams and expectations.  The opening of the novel introduces readers to Laura, who initially shows no interest in dolls until she sees a particular one in a shop window and insists on having it. Her excitement brings joy to her father, the lehtori (a teacher), who becomes involved in creating a miniature house for the doll, which enhances Laura's imaginative play. As the story progresses, there’s a profound exploration of Laura's thoughts and feelings about her doll, leading to deeper contemplations about family, loss, and the nature of happiness—heightening the emotional stakes of childhood camaraderie and the innocence surrounding her attachment to the doll as a representation of longing for companionship. (This is an automatically generated summary.)",[],305,"Kokoelma kertomuksia, jotka kuvaavat lasten elämää, leikkejä ja havaintoja. Tarinoissa seurataan muun muassa pienen Lauran suhdetta nukkeensa sekä poikien arkisia kokemuksia aikuisten maailmassa.","Teuvo Pakkalan 'Pikku ihmisiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 278.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nGutenberg Europen DP oikolukijat.","PIKKU IHMISIÄ\n\nKirj.\n\nTeuvo Pakkala\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVeli\nArka kohta\nIikka raukka\nPiispantikku\n\n\n\n\nVELI\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nLaura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan\näitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän\nikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä\nhämmästykseksi sanoi:\n\n\"Osta, äiti, tuo minulle.\"\n\nSe oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan,\nkädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljon\nkauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja. Hän\nniitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.\n\nKun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui\nolemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä\nyhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:\n\n\"Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.\"\n\nLehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli\ntutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän\notti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi\nhymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei\nhän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen,\nettä aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena\nnähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei\nLeena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle\nominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman\nystävällisellä äänellä:\n\n\"Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.\"\n\nLeena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt\nsiihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan\nnäköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:\n\n\"Mikä minua taas höpsytti?\"\n\nMutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon,\njolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:\n\n\"Todellakin! -- Todellakin vaimoni näköinen.\"\n\nHymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeän\nvakava, hieman surumielinen ilme.\n\n\"Soma nukke\", ihasteli lehtori hyväntuulisena.\n\nHän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka\nmiellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseen\nnukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen,\njossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle,\ntäydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettu\nlehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseen\njärjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:\n\n\"No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun.\nJa niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.\" Omin valtoinsa\npulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa\nlattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.\n\nLaura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä\nikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen\nlattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä\nhelppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän\nikämies, ei auttanut muu kuin lattialle mahalleen!\n\n\"Todellakin\", sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin\nnäkemänsä.\n\nPienestä ikkunasta tirkistäissä näkyi verhopeitteisestä oviaukosta vain\nvähäinen osa nukkelan sänkykamaria häämöittäen salaperäisessä valossa,\njoka sinne tunkeutui sen värikkäiden ikkunain läpi. Mutta saliin oli\navara näköala. Katsojan vastaisella seinällä oli sohva. Siinä istui\nnukke omissa onnellisissa ajatuksissaan ja kasvoilla hymy, kirkas ja\niloinen kuin peipon viserrys keväällä. Sohvan yläpuolella oli tauluna\nmuuan Lauran äidin valokuva nuorena tyttösenä, sekin hymyilevä.\nPäätyseinässä olevista kahdesta ikkunasta, joiden välissä oli suuri\nkuvastin, paistoi päivä helakasti. Luonnossa oli kaunis syksyinen päivä,\nmutta tuon leikkimaailman pienessä talossa oli täysi kesän tunnelma.\n\n\"Kiitoksia\", lausui lehtori noustuaan ja otti Lauran syliinsä. \"Isä\npyytäisi saada ehdottaa nukkelan nimeksi: Päivölä. Mutta mikä on nuken\nitsensä nimi?\"\n\n\"Kirsti\", vastasi Laura.\n\n\"Todellakin! Äidin kaima.\" Lehtori suuteli tytärtään.\n\nLaura makasi Päivölän edessä joka päivä. Väliin tuntimääriä\nliikahtamatta.\n\n\"Mitä sinä siellä näet?\" kysyi kerran äiti uteliaana paneutuessaan hänen\nviereensä lattialle.\n\n\"Katso, äiti. Kirsti on aivan kuin ajattelisi jotakin hyvin hauskaa.\nEikö ole?\" sanoi Laura.\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Mitähän se ajattelee?\"\n\n\"En tiedä, kultaseni.\"\n\n\"Minun niin haluttaisi tietää, mitä se ajattelee. Koeta sinä, äiti,\nsanoa.\"\n\n\"Rakas kultaseni, ei äiti osaa sanoa.\"\n\n\"Se muistelee jotakin hauskaa, jota sille on tapahtunut.\"\n\n\"Niin\", myönsi äiti.\n\n\"Mitähän hauskaa sille on tapahtunut?\"\n\nEi äiti osannut sanoa.\n\n\"Mitä hauskaa sinulle on tapahtunut tuossa sinun kuvassasi?\" kysyi taas\nLaura.\n\n\"Ei äiti enää muista.\"\n\n\"Koeta muistaa.\"\n\n\"Ehkä minä olin saanut hyvän todistuksen koulusta.\"\n\n\"Ei se ole mitään erinomaista\", sanoi Laura halveksuen. \"Isähän sanoo,\nettä hyvän todistuksen saa, kun viitsii vähänkään lukea.\"\n\n\"Ehkä minulle ei ollut tapahtunut mitään erikoista\", sanoi äiti\nnolostuneena onnistumattomasta yrityksestään.\n\n\"Minkä vuoksi sinä sitten olet niin iloinen tuossa kuvassasi?\"\n\n\"Minulla yleensä oli hauska.\"\n\n\"Mitä hauskaa sinulla oli, äiti?\"\n\n\"Äiti oli silloin nuori. Nuorena odottaa ja toivoo. Ja se tekee elämän\nhauskaksi.\"\n\nLaura jäi miettimään katsellen ison aikaa äänetönnä Päivölään niinkuin\näitikin. Sitten hän äkkiä sanoi:\n\n\"On aivan kuin Kirstikin odottaisi jotakin. Eikö niin sinustakin?\"\n\nSiltä todellakin näytti kuin Kirsti, seisoessaan verhojen välissä\nsänkykamarin ovella tulossa saliin, olisi odottanut jonkun tulevan siinä\nsilmänräpäyksessä. Ja äiti aivan kuin poistaakseen syntyneen\nmielikuvansa ehätti sanomaan:\n\n\"Kirsti odottaa veljeään.\"\n\n\"Eihän Kirstillä ole veljeä\", sanoi Laura sillä äänellä kuin olisi hän\nsamalla sanonut, että äiti puhuu aivan mahdottomia.\n\nÄiti pääsi pulasta, kun lehtori tuli käskemään häntä telefoniin.\n\n\"Tule sinä, isä, sanomaan, mitä Kirsti odottaa ja toivoo\", käski Laura.\n\n\"Tuskin Kirsti osaa odottaa ja toivoa mitään\", sanoi lehtori, luullen\ntällä vastauksella pelastuvansa nyt, kun hänellä oli kiire.\n\n\"Mutta silloin sen olisi niin paha olla kuin minun on\", sanoi Laura\ntiukasti.\n\nLehtori hämmästyi ja unohutti kiireensä.\n\n\"Onko sinun paha olla?\" kysyi hän kuin säikähtyneenä.\n\n\"On.\"\n\n\"Minkä vuoksi sinun on paha olla?\"\n\nLaura mietti etsien sanoja saadakseen sanotuksi sen, mitä hän tarkotti.\nHän tapaili ja tapaili, vaan ei saanut mieleistään muotoa sanottavalleen\nja lopuksi hänen täytyi tyytyä vastaukseen:\n\n\"Sen vuoksi minulla on paha olla, kun minulla ei ole niin hauska kuin\nKirstillä.\"\n\nLehtori naurahti ja, paneutuen pitkälleen lattialle tirkistääkseen\nPäivölään, sanoi:\n\n\"Mikä se sitten Kirstillä on niin hauska?\"\n\n\"Sitäpä minä en tiedä ja haluaisin niin tietää.\"\n\nOlisipa lehtori itsekin halunnut tietää, mistä tuo iloinen onnellisuus,\njoka loisti Kirstin koko olennossa siellä Päivölässä, jossa oli niin\nyksinäistä ja hiljaista, että mieltä ahdisti katsellessa. Lehtori ei\nkeksinyt aiheen atuakaan ja sanoi neuvottomuudessaan:\n\n\"Eikö äitikään tiennyt?\"\n\n\"Äiti sanoi, että Kirsti odottaa veljeään\", vastasi Laura huulet\npitkällä.\n\n\"Niin todellakin\", sanoi lehtori ihastuneena selitykseen, joka hänen\nmielestään oli sukkelasti keksitty.\n\nLaura katsoi pitkään. Hän luuli, että muut näkevät sellaista, jota hän\nei näe, ja sanoi isälle:\n\n\"Näytä, missä se veli on.\"\n\n\"Veli ei ole vielä tullut. Hän on ulkomailla\", alkoi lehtori selittää\nkuin todellista asiaa ainakin. \"Veli on ollut Roomassa. Siellä, jossa on\nPietarin kirkko. Meillähän on kuvia Rooman Pietarin kirkosta.\"\n\n\"Joko on lähtenyt Roomasta?\"\n\n\"Jo on lähtenyt sieltä kulkien Sveitsin kautta, joka on hyvin kaunista\nvuorimaata. Olethan nähnyt kuvissa Sveitsin maisemia alppimajoineen ja\nvesiputouksineen?\"\n\n\"Sielläkö veli on vielä Sveitsissä?\"\n\n\"Ei enää. Sieltä veli on mennyt Parisiin.\"\n\n\"Onko siellä hauskaa?\"\n\n\"On siellä hauskaa. Siellä on kauniita puistoja, joissa lasten on hauska\nleikkiä. Muutamassa suuressa eläin- ja kasvitarhan puistossa on lapsille\nkaikellaisia huveja. Siellä on pienen pieni omnibus, jolla lapset\najelevat ympäriinsä puistossa. Siellä saa ratsastaa pienen pienillä\nhevosilla tahi suuren suurella elefantilla tahi kamelilla. Ja saapa\nsiellä kyytiä vaunuissa, joita vetää kamelikurki.\"\n\n\"Sielläkö veli on vielä Parisissa?\"\n\n\"Ei. Kyllä on lähtenyt jo matkalle sieltä.\"\n\n\"Milloin veli tulee?\"\n\n\"Sitä en voi varmaan sanoa.\"\n\n\"Tuleeko huomenna?\"\n\n\"Tjah!\" Lehtori joutui vähän hämilleen, mutta jatkoi sitten: \"Veli tulee\nRuotsin kautta ja sieltä laivalla Helsinkiin. Isä menee katsomaan\nsanomalehdestä, tuleeko huomenna laivaa.\"\n\nNiin lehtori pääsi. Hän meni ja selitti asian vaimolleen:\n\n\"Nyt pitää saada lisäksi poikanukke\", sanoi hän nauraen. \"Käy ostamassa\nmahdollisimman pian, sillä sitä odotetaan jo huomenna tulevaksi.\"\n\nLehtorin rouva kulki kaikki lelukaupat, mutta poikanukkea ei ollut\nsaatavissa. Kauppiailla oli vain vanhojen varastojen jätteitä, uusia\nodottivat vasta joulun alle.\n\nLehtori sai keksiä syitä Kirstin veljen viipymiseen ja pitää\nmaantieteellisiä esitelmiään Lauralle harva se päivä. Ei olisi ollut\naina aikaa, ja vaikea oli saada esitelmiin uutta mielenkiintoa sekä\nkeksiä loppua, joka Lauraa tyydytti. Niin että lehtori oli helisemässä,\nkuten hän päivitteli.\n\nTukholmassa olivat jo niin kauan viipyneet, että kumpikin oli\nkyllästyksissään. Kuninkaan linnassa vierailu ei huvittanut Lauraa\nollenkaan. Lehtori seuraavaksi päiväksi keksi keinon: osti joitakin\nleluja ja antoi Leenan viedä ne Päivölän Kirstille veljen tavaroina,\njotka hän on jo etukäteen lähettänyt. Se oli uutta ja tyydytti jonkun\naikaa. Mutta sitten tuli taas kova ikävä:\n\n\"Missä Kirstin veli viipyy?\"\n\nLeena tuli lehtorin avuksi satulippaineen.\n\nHän otti Kirstin veljen haltuunsa Tukholman kuninkaallisesta linnasta.\nSieltä olikin helppo lähteä satumaailmaan. Ja täällä oli avaruutta\nliikkua. Eikä tarvinnut veljen tuloa kiirehtää, hän sai nyt viipyä\nhuoleti joululahjaksi. Joulun aaton aattona loppui Leenan viimeinen\nkertomus:\n\n\"Niin kulki poika suistumatta Surman suuhun. Sillä hän oli reipas. Niin\nastui kaatumatta pahan Kalman kartanolle, sillä hän oli rohkea ja\niloinen poika. Sitten tuli hän suureen kaupunkiin, jossa talot olivat\nkoreasti valaistut ja sisältä kuului kaunis soitto, mutta taloissa ovet\nolivat lukossa, ettei minnekään päässyt. Sinne valaistujen ikkunain\nääreen raukka olisi kuollut, mutta joulupukki tuli ja koppoi pojan\nkonttiinsa. Ja huomenna hän tulee, kun joulukuusi on sytytetty. Sen\npituinen se.\"\n\nNiin tulikin. Mukana oli ristimätodistus, nimenä: Veli Erkki.\n\nSe oli reippaan näköinen poika. Katse avonainen ja rohkea ja suu\nsellaisessa hymyssä kuin olisi hän sanonut: Mehän olemme vanhoja\ntuttuja. Sillä oli vaaleanharmaja töyhtöhattu, lyhyt, tummanviheriä\nsamettitakki, hopeanvärinen vyö, mustat polvihousut, punaiset sukat ja\nkiiltonahkakengät.\n\n\"Missä minä olen tuon nähnyt?\" jäi lehtori tuumimaan nukkea katseltuaan.\n\n\"Missäpä sinä sen olisit nähnyt!\" naurahti rouva leikkisästi.\n\n\"Olen minä jossakin nähnyt\", vakuutti lehtori pannen käden otsalleen.\nSitten jonkun ajan kuluttua sai hän irti muististaan, että muuan hänen\nentisiä oppilaitaan oli ollut tuon nuken näköinen. \"Mikä hänen nimensä\ntaas olikaan?\" Lehtori koetti saada nimeä kiinni. Huomaamatta, että\nLeena, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä, tarjosi teetä, lehtori\nvain katsoi häneen otsa kurtussa ja kummasteli ääneen: \"Mikä kumma hänen\nnimensä olikaan?\"\n\n\"Veli Erkki, Veli Erkki\", vastasi Leena tokottamalla aivan kuin koettaen\nsitä iskettämällä iskettää lehtorin muistiin.\n\nLehtorin rouva ei voinut olla purskahtamatta nauramaan Leenan\nerehdykselle ja hänen hassunkurisuudelleen opettaessaan lehtoria. Mutta\nlehtori hymähti vain ja pehmoisella äänellään selitti Leenalle:\n\n\"Minä tässä vain muistelin muutaman oppilaani nimeä. Tuo Veli Erkki on\nhänen näköisensä.\"\n\n\"Nii-iin\", lausui pitkään Leena nauraen itsekin erehdykselleen. Mutta\nsitten alkoi puolestaan selittää: \"Minusta tuo Veli Erkki vähän\nmuistuttaa muuatta tohtoria, vai lieneekö ollut vielä aivan valmis\ntohtori?\" Leena kääntyi kuin lehtorin rouvalta kysyäkseen, mutta tämä\nsiirtyi toiselle puolen joulukuusta korjaamaan muuatta kynttilää, joka\noli vähän, vaan ei ollenkaan haitalle asti, kallellaan. Ja Leena jatkoi:\n\"Kumminkin se jo tohtoroi lomalla ollessaan. Mutta sitten se otti ja\nkuoli...\"\n\n\"Eihän vain tapaturmaisesti?\" kysyi keskeyttäen lehtori, josta alkoi\ntuntua, että Leena on samalla polulla kuin hänkin.\n\n\"Tapaturmaisesti!\" vastasi Leena. \"Tapaturmaisestipa hyvinkin. Sairaan\nluo oli haettu, hevosella, niin se hevonen pillastunut ja siinä\nrytäkässä...\"\n\n\"Mikä hänen nimensä oli?\" keskeytti taas lehtori.\n\n\"Niin, sanokaa te minulle!\" huudahti Leena. \"Sen minä vain muistan,\nettei se kumminkaan Palotorninmäki ollut. Mutta rouva sen muistaa?\"\n\n\"Tarkottaako Leena Vartiovuorta?\" kuului rouvan ääni kuusen takaa.\n\n\"Vartiovuori juuri!\" sanoi lehtori yhteen ääneen Leenan kanssa. \"Erkki\nVartiovuori. Vai sieltä hän oli teidän pitäjästä.\"\n\n\"Ei ollut\", kuului rouvan lyhyt vastaväite.\n\n\"Naapuripitäjästä hän oli, Selän toiselta puolen\", selitti Leena.\n\"Kanttorin poika.\"\n\n\"Todellakin. Hänellä olikin kaunis lauluääni\", sanoi lehtori. \"Hän\nesiintyi usein iltamissa täällä soololaulajana. Hänen bravuurilaulujaan\noli tuo, jonka sinäkin, Kirsti, niin hyvin laulat: 'Tuonne taakse\nmetsämaan'. Hyvin miellyttävä, kelpo poika.\"\n\n\"Sitäkö lehtori tarkotti?\" kysyi Leena.\n\n\"Juuri häntä\", vastasi lehtori.\n\n\"Heti minunkin silmääni pisti, että tuopa on sen tohtorivainajan\nnäköinen\", sanoi Leena ja ihmetteli: \"Se on soma, kun nukeissakin voi\ntavata jonkun ihmisen näköisyyttä.\"\n\n\"Eihän se ihme ole\", sanoi lehtori. \"Nukethan on ihmisen muotoisiksi\nmuovailtukin. Mutta voi sanoa eläimistäkin, koirasta, kissasta tahi\nmuusta eläimestä, että tuo on sen tahi sen henkilön näköinen.\"\n\n\"On totta\", hyväksyi Leena lähdössä salista. \"Mutta\", lausui hän\nhämmästyneellä äänellä ja pysähtyi ovelle, \"eikö Laura tykkääkään Veli\nErkistä?\"\n\nLaura oli panemassa nukkea laatikkoon. Hän oli hyvin vakavan näköinen.\nPainettuaan kannen kiinni hän vei laatikon etehiseen, aivan kuin\njättääkseen sen lahjan joulupukille takaisin.\n\nLehtori ja rouva hämmästyivät. Laurahan oli koko päivän puhunut Kirstin\nveljestä, ollut iloinen laatikon tultua ja vielä iloisempi avattuaan\nsen.\n\n\"Minä tahdon maata\", sanoi Laura etehisestä palattuaan.\n\nTuli hätä, että Laura on sairas. Mutta Laura pudisti päätään\nkyseltäessä, eikä hänellä ollut kuumetta lainkaan, kun mitattiin.\nLehtori moittien itseään päätteli, että hän oli liiaksi jännittänyt\nLauran mielikuvitusta kertomuksillaan Kirstin veljestä ja arveli, että\nmiten lienevät Leenankaan sadut olleet valiten kerrottuja.\n\nLaura makasi ääneti, vaikka ei nukkunut. Hän kyllä piti silmänsä kiinni,\nmutta vähän väliä raotti katsahtaen äitiin, joka istui sängyn ääressä.\nVasta kun illalliselle käskettiin ja lehtorin mentyä äiti jäi yksikseen\nhänen luokseen, kuiskasi hän:\n\n\"Äiti, oliko se hyvin paha mies?\"\n\n\"Kuka, kultaseni?\" kysyi äiti kummastuen ja alkoi hänkin pelätä Leenan\nsatujen vaikutusta. \"Mikä mies?\"\n\n\"Se tohtori.\"\n\n\"Mikä tohtori?\"\n\n\"Se Vartiovuori.\"\n\nÄiti hämmästyi niin, että hätkähti kuin säikähdyksissään.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä sinä, rakas lapseni, puhut?\"\n\n\"Sinä punastuit, kun puhuttiin, että Veli Erkki on hänen näköisensä. Ja\nsinä itkit siellä kuusen takana. Minä näin kyyneliä silmissäsi. Minä\nnäin.\"\n\nÄiti tunsi, ettei hän nyt voi hallita ilmeitään, ja salatakseen itsensä\nLauran katseelta hän kumartui ja painoi poskensa Lauran poskea vasten.\nSiinä he sitten puhelivat kuiskaten kuin salaripissä.\n\n\"Miten hän oli paha?\" kysyi Laura, ripittäjä.\n\n\"Ei hän ollut paha\", vastasi ripitettävä, äiti. \"Päinvastoin hän oli\nhyvä. Kuulithan, mitä isäkin sanoi hänestä.\"\n\n\"Minkä vuoksi sinä sitten itkit?\"\n\n\"Hänen kuolemaansa.\"\n\n\"Oliko hän *sinulle* hyvä?\"\n\n\"Oli, hyvä hän oli.\"\n\n\"Hänellekö sinä kuvassasi hymyilet?\"\n\n\"Nuku nyt, rakas kultaseni.\"\n\nLaura herkesi äänettömäksi ja hetken kuluttua äiti meni kuvastimen eteen\nja seisoen selin Lauraan järjesteli tukkansa, sormenpäillä pyyhkieli\notsansa, silmäluomet, silmänalustat ja posket. Kääntyi sitten sivuttain\nkuvastimen edessä ojentaen ryhtiään. Silloin hän näki kuvastimessa\nLauran istumassa sängyssään.\n\nJa he kuvastimen kautta hymyilivät toisilleen.\n\n\"Kuule, äiti.\"\n\n\"Mitä, kultaseni?\"\n\n\"Tuo Veli Erkki tänne minulle.\"\n\nKun äiti lähti hakemaan sitä, huusi Laura jälkeen:\n\n\"Elä tuo laatikkoa, tuo vain itse poika.\"\n\nNuken saatuaan Laura katseli sitä vähän aikaa ja sanoi:\n\n\"Minä pidän tästä.\"\n\nHän käski äidin mennä illalliselle.\n\n\"Ei minua nyt haluta\", vastasi äiti.\n\n\"Mene vain, ettei isän ole ikävä\", sanoi Laura.\n\nKun lehtori ja rouva palasivat kamariin, niin Laura nukkui punaposkisena\nja hymysuin. Veli Erkki makasi päänalustalla. Lehtori tuli iloiseksi ja\nhymyillen katsoen vaimoonsa sanoi:\n\n\"Ei niitä ymmärrä noita lapsia.\"\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nSeuraavana päivänä esitettiin Päivölässä Veli Erkin kotiintuloa, juuri\nsitä hetkeä, kun hän on astunut huoneeseen.\n\nLehtorin mielestä siinä todellakin olisi ollut hauska taulun aihe:\nKirsti odottaen tulijaa on viimeistelemässä somisteluaan. Hän seisoo\nkuvastimen edessä selin katsojaan, mutta hänen kuvaimensa näkyy\nedestäpäin vähän sivuttain. Hienohipiäinen poski rusottaa ja\npitkäripsiset silmät säteilevät kohti Veli Erkkiä, jonka kuvain on äkkiä\nilmestynyt Kirstin näkyviin salin ovella seisovana, hymyillen niinkuin\nhymyillään iloiselle yllätykselle.\n\nPäivölässä ennen oli ollut lehtorin rouvan mielestä niin kaihoisan\nhiljaista ja painostavan yksinäistä, että hänen oli ollut kerrassaan\ntuskallista katsella tuota alati hymyilevää Kirstiä, mutta nyt siellä\nnäytti niin vilkkaan eloisalta noiden kahden elämäniloisen olennon\nnäkyessä neljänä, että hän omasta halustaan makasi pitkät ajat Lauran\nvierellä lattialla kuin samanikäinen leikkitoveri.\n\nLeena ei saanut tarpeekseen katsotuksi kerralla eikä kahdella.\n\n\"Sanon minä\", vakuutti hän puhellen itsekseen maatessaan Päivölän\nedustalla kaikessa rauhassa, rouvan ollessa kävelyllä Lauran kanssa.\n\"Sanon minä, että se on sitten mallevaa, puntista prikkuun. Ei tässä\nmaailmassa somempaa. Herrattu noita nuoria! Jo ovat onnellisia, ovat. On\ntullut se, jota neitonen on odottanut, on tullut ainainen kaivattu,\npitkäin päiväin ajatus, toteutunut on öitten uni. Ja toinen tuolla\novensuussa autuaana ajattelee: Tuossa on kaunis katsottuni, herttaiseni,\nnurmenkukkani. -- Onnellisia olette, jo vain olette. Kunpa kaikki\nihmiset olisivat niin onnellisia...\"\n\nLeena vaikeni, hän nieleskeli itkuaan.\n\nLaura, joka oli palannut kävelyltä, tuli kamariin.\n\nLeena nousi ja sanoi heltyneellä äänellä:\n\n\"Herra lahjoittakoon sinulle, rakas Laura, kirkkaita päiviä.\"\n\n\"Mitä Leena tarkottaa?\"\n\nLeena jäi vähän aikaa miettimään tehden itselleen selkoa, mitä hän\noikeastaan tarkotti. Sitten, tahtoen peittää tarkotuksensa, sanoi:\n\n\"Onnea, onnea ja menestystä, kullannuppu.\"\n\n\"Leena on erehtynyt\", huomautti Laura. \"Ei nyt ole minun syntymäpäiväni\neikä nimipäiväni.\"\n\n\"Ei olekaan mikään päiväsi, kyllä Leena tietää, mutta muuten vain Leena\ntoivottaa onnea.\"\n\n\"Kirkastako?\"\n\n\"Niin, rakas Laura, kirkasta onnea, kirkasta oikein.\"\n\n\"Minkälaista se kirkas onni on?\"\n\nLeena joutui hämilleen. Taas oltiin samassa kuin äsken. Mutta sitten\nhänelle äkkiä johtui mieleen mutka. Hän istahti kyykylleen Lauran eteen,\nmairehymyssä suu ja sellaisella äänellä kuin olisi luvannut jotakin,\njosta Laura riemastuu, hän sanoi:\n\n\"Sellaista kirkasta onnea, että Lauralle veli!\"\n\nLaura vähän aikaa mietittyään kysyi:\n\n\"Eläväkö?\"\n\n\"Elävä veli, reipas ja rohkea ja iloinen poika\", lupaili Leena.\n\nTaas mietittyään vähän aikaa Laura sanoi:\n\n\"Sen pitää olla tohtori.\"\n\nSe oli niin vakavasti sanottu, että Leenaakaan ei naurattanut, vaan hän\nyhtä vakavana myönsi:\n\n\"Niin, tohtori! Siitä tulee varmasti tohtori. Lukemallahan tohtoriksi\npääsee.\"\n\nLaura alkoi jo mielistyä lahjaan, jota Leena tuntui hänelle\ntoimittelevan ja tarjottelevan. Uteliaana hän kysyi:\n\n\"Roomastako niitä tuodaan?\"\n\nLeena hölmistyi. Oli aivan tietämätön, mitä vastata. Laura katsoi häntä\nvakavana silmiin ja odotti vastausta. Ei ollut Leenalla muuta neuvoa\nkuin antaa mennä:\n\n\"Roomasta niitä tuodaan.\"\n\n\"Joulupukkiko tuo?\"\n\n\"Tuo väliin joulupukkikin.\"\n\n\"Tuoko muukin?\"\n\n\"Tuo muuan kiltti täti.\"\n\nLeena oli kuin tulisilla hiilillä, kun keskustelu oli saanut tämän\nkäänteen. Hän pelolla odotti uusia kysymyksiä ja mietti, miten nyt\npääsisi pian irti koko jutusta. Kun Laura jäi vähäksi aikaa ääneti, niin\nLeena käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti kiireellä pois. Mutta kun\nhän oli ovella menossa, kuuli hän Lauran äänen:\n\n\"Leena.\"\n\nLeena kääntyi ja sanoi:\n\n\"Laura kulta, Leenalla on jo kiire keittämään.\"\n\nLaura sanoi sulalla isänsä suulla:\n\n\"No, Leena on hyvä ja toimittaa sen asian, niin minä olen kiitollinen.\"\n\n\"Minkä asian, kultaseni?\"\n\n\"Sen pojan, sen elävän veljen sieltä Roomasta.\"\n\nLeena pyörähti ja meni kyökkiin, jossa ratkesi nauramaan, ettei tahtonut\nloppuakaan tulla.\n\nLeena parka ei aavistanut, että siitä asiasta tuli hänelle vielä ankara\nasia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä\nsalissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.\n\nLeena säikähti niin, että lysähti istualleen. Hän ei itkenyt, vaan\nvoivotteli. Lehtori, joka oli yksin kotona, tuli kamaristaan katsomaan.\nHän luuli, että Leenalle oli sattunut joku taudinkohtaus, ja kysyi:\n\n\"Mikä Leenaa vaivaa?\"\n\nLeena osotti nukkea ja tukkaansa repien huudahti:\n\n\"Minä senkin hevonen!\"\n\n\"Todellakin\", lausui lehtori kumartuessaan katsomaan nukkea. \"Todellakin\nsurullista. Mutta minä pelästyin, että täällä oli kysymyksessä jotakin\nvakavampaa.\"\n\n\"Kyllä tämä on tarpeeksi vakavaa\", voivotteli yhä Leena kuin suurissa\ntuskissa.\n\n\"Ehkä nuken voi vielä korjata\", lohdutteli lehtori ja kokoili palasia\nlattialta.\n\n\"Ei, ei, ei! Ei sitä mestaria tule, joka sen korjaisi, mikä kerran on\nollut minun kompuran jalkani alla\", vakuutti epätoivoinen Leena.\n\n\"Ei todellakaan\", myönsi lehtori katsellessaan onnetonta Veli Erkkiä ja\nsen irtonaisia paloja. \"Mutta ostetaan toinen nukke, sillähän vahinko on\ntäysin korvattu.\"\n\n\"Ja luuleeko lehtori, että se Lauralle kelpaisi?\" sanoi Leena kuin\nihmetellen, että lehtori sellaista puhuukaan.\n\n\"Samallainen nukke, minä tarkotan\", selitti lehtori.\n\n\"Mutta, hyvä lehtori, jos se onkin samallainen, niin se ei kuitenkaan\nole sama. Entinen on särkynyt, kuollut, saanut surmansa kauhealla\ntavalla! Laura itkee niin, että tulee sairaaksi, ja kun sattuu, niin\nkuolee, sen saatte nähdä, lehtori. -- Voi minua vaivaista, syntistä.\"\n\n\"Niin todellakin\", sanoi lehtori miettivästi. Hän ei ollut tuota tullut\najatelleeksi, että Laura voi onnettomuuden panna pahakseen, että se voi\nkoskea häneen hyvinkin kovasti. \"Mikä tässä nyt neuvoksi keksittäisiin?\"\n\n\"Ei mitään neuvoa, ei mitään keinoa. -- Voi minua, minkä onnettomuuden\nsain aikaan.\"\n\nLehtori lohdutti Leenaa, että Leena ei ollut yksin syyllinen\nonnettomuuteen, vaan oli hänelläkin suuri osa siihen. Hän oli leikkinyt\nLauran kanssa nukeilla, kunnes Lauralle oli tullut aika lähteä\nlastentarhaan kesken leikin. Hänen huolekseen oli Laura jättänyt saattaa\nnuket Päivölään, mutta hän oli unohuttanut ne tuohon: Kirstin Runebergin\npuistoon odottamaan Veli Erkkiä, joka oli mennyt käymään yliopiston\nkirjastossa.\n\n\"Ja tuolla Kirsti vielä odottaa tietämättä kauheasta onnettomuudesta\",\nvoivotteli Leena. \"Tuolla se hymyilee vain, niinkuin hymyilee Laurakin\nkotia tullessaan. Mutta sitten?\" Ja Leena ratkesi niin haikeaan itkuun,\nettei lehtori tiennyt mitä tehdä.\n\nTuli toki rouva kotia.\n\nHän säikähtyi ensin. Mutta sitten lohdutti Leenaa samoin kuin\nitseäänkin:\n\n\"Sillä aikaa, kun Laura on lastentarhassa, minä käyn ostamassa kaupasta\nsamallaisen nuken. Se pannaan Päivölään, ja kun Laura tulee, ei hän\ntiedä mitään.\"\n\nLehtorin rouva lähti heti päällysvaatteita riisumatta. Ja Leena sai\nelämäntoivoa, mutta oli säikähdyksestä niin rampautunut, ettei kyennyt\njaloilleen lehtorin auttamatta.\n\nRouva palasi tyhjin käsin kaupungilta. Nukkeja ei ollut enää kaupassa.\nOli sanottu, että uusi lelutilaus saapuu näinä päivinä ja ehkä tulee\nsilloin niitäkin nukkeja, vaan ei ollut varmaa. Ja rouva heittäysi\ntuoliin surullisena.\n\n\"Oli se ikävä ja surullinen tapaus\", sanoi lehtori istuen ja jääden\noikein tarkemmin tapausta ajattelemaan nyt, kun Veli Erkki tuntui\nlopullisestikin menneeltä mieheltä. Ja hän muisteli vainajaa. Oli jäänyt\nmieleen monta hauskaa ja kaunista kohtausta, aivan ihmiselämän\ntodellisia kohtauksia Kirstistä ja Veli Erkistä. Tuossa vielä äsken, kun\nolivat leikkineet, hän kuljettaen Veli Erkkiä, Laura Kirstiä, olivat\nnuket puhuneet heidän suullaan tulevaisuuden toiveista. Olivat olleet\nkirkkaita toiveita. Kirsti oli ehdottanut, että Veli Erkki lukisi\ntohtoriksi ja sitten he yhdessä retkeilisivät ulkomailla. Veli Erkki oli\nluvannut. Ja oli kuvailtu jo tulevia matkoja ja hauskoja aikoja.\n\nLehtorin silmät sattuivat Kirstiin, joka istui muutaman kukkajalustan\njuurella -- Runebergin puistossa -- odottamassa Veli Erkkiä. Toinen\nelossa, toinen kuollut -- niin, todella kuollut. Lehtori huokasi.\n\n\"Mutta jos siellä kaupassa sanottiin, että niitä ehkä tulee pian, niin\nsilloinhan on vielä toivoa\", sanoi lehtori lohdutettuna ja lohduttaen.\n\"Ja sitä paitse: totta kai niitä tilaamalla voi saada ainakin tehtaasta,\njossa niitä on valmistettu. Eihän tässä hätää ole. Ei Veli Erkki olekaan\nkuollut!\"\n\nLehtori alkoi selittää, miten asia järjestetään niin, ettei Laura\nonnettomuudesta aavistakaan. Se käy varsin sukkelasti ja helposti: hän\njatkaa vain leikkiä siitä, mihin Lauran kanssa olivat lopettaneet.\n\nLauran kotiatuloon oli lehtorilla kaikki järjestetty. Kirsti oli\nPäivölässä hymyilevänä, ja lehtori esitti Lauralle kirjeen Veli Erkiltä,\njoka selitti, että hän on mennyt maaseudulle viikoksi tahi pariksi\nlukemaan ahkerasti, suorittaakseen tohtorintutkinnon. \"Koeta nyt pitää\nhauskaa yksinäsi sen aikaa, rakas sisko\", niin loppui kirje.\n\n\"Onnistui erinomaisesti\", hymyili lehtori vaimolleen, kun oli esittänyt\nasian Lauralle.\n\nMutta kun lehtori oli jo jättänyt mielestään koko tapauksen ja istui\ntyössään, tuli Laura hänen luokseen ja sanoi:\n\n\"Oletko, isä, kuullut siitä kauheasta tapaturmasta?\"\n\n\"Mistä kauheasta tapaturmasta?\" kysyi lehtori, luullen että Laura on\njonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken\ntapahtuneesta onnettomuudesta.\n\nLaura kertoi:\n\n\"Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen\njalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että\nLeena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä\ntekemästä ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi\nvähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.\n\nLaura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia\nposliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli\nlöytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.\n\nLehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin\nLaura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän\nlähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura\npuheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut\nomituiseksi tavaksi.\n\n\"Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä\",\nsanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa,\nettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.\n\n\"Niin, en ymmärrä\", sanoi rouva. \"Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy\nsurevan\", jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.\n\n\"Kirsti?\" ihmetteli lehtori. \"Sitäpä on soma nähdä.\"\n\nHän meni tirkistelemään Päivölään.\n\nKirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin\nettä silmät olivat puolitiehen auki.\n\n\"Todellakin!\"\n\nSen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu\nitkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi\nollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin\nmustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.\n\nOli tuskallista katsoa.\n\nTuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt\nsilmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena\nitsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta\nsittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin\nvuoksi.\n\nPian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja rouvan\niloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka päivä\nPäivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.\n\nLehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen\nVeli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu\nNeiti Kirsti Päivölälle:\n\n      \"Rakas Sisko.\n\nOlen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa\nolen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron\ntarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo\nkuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt kirjoittamaan.\nMutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten meidän taas on\nhauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan sinua syleillä,\nrakas sisko. Siis näkemiin.\n\n      Veli Erkki.\"\n\nTämä kirje kädessä ja taskussa Veli Erkki, jonka sopivassa tilaisuudessa\noli ilmestyttävä Päivölään, lehtori istahti illallispöytään ja asian\nvalmistukseksi kysyi:\n\n\"Vieläkö Kirsti itkee?\"\n\n\"Ei\", oli Lauran lyhyt vastaus.\n\nHämmästyneinä katselivat vanhemmat toisiaan ja yhteen ääneen sitten\nkysyivät:\n\n\"Minkä vuoksi ei?\"\n\n\"Kirsti on kuollut.\"\n\n\"Onko sekin särkynyt?\" huudahti lehtori katsahtaen vaistomaisesti\nLeenaan, joka seisoi ovella odottelemassa kirjeen lukua ja nähdäkseen\nsen vaikutusta.\n\nLauran vastaus kuului:\n\n\"Kirsti Päivölä lyhyen taudin sairastettuaan levollisesti nukkui\nkuoleman uneen tänään kello viisitoista minuuttia. -- Kiltti äiti,\nvoileipä ja pikkuruikkuinen pala juustoa, saanko?\"\n\nLehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon vaaleanvihertävään\nkattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen salissa oli pimeää,\nainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran, että näkyi sen\nhyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö. Mutta Päivölän\nmakuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden ikkunain läpi\nomituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori näki Kirstin\nvalkoisessa puvussa makaavan sängyssä.\n\nKuollut?\n\nNiin kalpea kuin kuollut.\n\nEnnen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää\ntuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi\npitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla.\nMutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.\n\nOoh, miten se oli hänen vaimonsa näköinen!\n\n\"Kuollut!\"\n\nLehtori painoi päänsä lattiaan.\n\nSiinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki\ntaskussa, ja -- itki.\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nLehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että\njoululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä\nsiivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä\nharvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten niinkuin\nsieltä lähtikin.\n\nPäivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan\npuisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa,\npilviset varjollaan loivat toivottomuutta.\n\nMutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan\nvisertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.\n\n\"En minä ymmärrä\", sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja\nLauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. \"Me luulimme hänen\nitkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin koski,\nhän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?\"\n\n\"Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset\novat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja\nristiäisensä\", selitti rouva. \"Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan\njälkeä jättämättä Lauraankaan\", jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura,\nollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut kauppapuodin\nikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun näköinen, oli pyytänyt\nsen saadakseen ja itkun voimalla koettanut pakottaa ostamaan.\n\n\"Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se\", sanoi lehtori\npehmoisella säälin äänellä. \"Pelkään, että hän piti sinua\nsydämettömänä.\"\n\n\"Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?\"\n\n\"Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen\nkiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen,\nhaihtuva päähänpisto.\"\n\nLehtorin rouva naurahti.\n\nLehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut\npaikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka\nperille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen,\nmutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän\npelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon\nyksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä\nollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:\n\n\"Ma chère, il n'y a pas tant à rire.\"\n\nRouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen\nlapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen\njohdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.\n\n\"Sinäpä sen sanoit\", lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla\nkatumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja\nhymyillen hän jatkoi: \"Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään\nleikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura\ntahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin. Eikö\nhän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että menen\nLauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti menet, etten\nminä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.\"\n\n\"Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin tamineita\",\nhuomautti rouva.\n\n\"Ne hankitaan tietysti.\"\n\n\"Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun\nmalliin\", sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli\nErkkinä.\n\n\"Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi\",\nmyönsi lehtori.\n\nKumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka\njoulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja\nlisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura\nmahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja\nVeli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.\n\nMerkillistä!\n\nLaura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut,\nei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan\nviittauksia ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun\nniineen kuin se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai\nseistä jouten sievine kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut.\nKatseli hymyillen.\n\n\"Hän hymyilee kaikelle\", sanoi lehtori. \"Kaikelle ja aina, istuipa tai\nkulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön lähde\nvettä.\"\n\nSitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen\ntäytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille.\nKesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi\nsilmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen\nsijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään\nsanottavaa.\n\nLauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura\noli juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi\nhänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten taas takaisin puuhiinsa,\näiti kysyi:\n\n\"Mitä sinä, kultaseni, tarkotat?\"\n\nLaura jäi ääneti aivan kuin miettimään, mitä hän tarkottaa.\n\n\"Mitä sinä hymyilet?\" uudisti äiti kysymyksensä.\n\nLaura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen\naikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:\n\n\"Kirkkaita päiviä.\"\n\nVanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten isä\notti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle ilmaan,\npuristi syliinsä ja suuteli:\n\n\"Isän ja äidin kirkas päivä.\"\n\nTämä kirkas päivä peittyi pilveen iloisena jouluaattona.\n\nKoko päivän Laura oli viserrellyt ahkeraan kuin peipponen ja ollut\nkirkkaampi päivänsäde kuin koskaan ennen. Eikä illalla sytytetty\njoulukuusi kymmenine kynttilöineen ja kimaltelevine kulta- ja\nhopeakoristuksineen ollut niin säteilevä kuin Laura, joka istui salin\nsohvalle odottamaan lahjoja.\n\nNiitä tuli toinen lahja toisensa perästä ja toinen toistaan kauniimpi.\n\nMutta Laura odotti vieläkin istuen sohvalla ja hymysuin tähystäen\netehisen ovelle.\n\n\"Joulupukki on jo konttinsa tyhjentänyt\", sanoi isä.\n\nLaura aivan kuin säikähti, muuttui äkkiä vakavaksi, mutta luullen isän\nlaskevan leikkiä hän alkoi uudelleen hymyillä ja tähysteli etehisen\novelle.\n\n\"Ei tule enää mitään\", vakuutti äiti ja saadakseen varmasti vakuutetuksi\nLauran, meni hänen kanssaan katsomaan etehiseen.\n\n\"Katso nyt, ei ole mitään.\"\n\n\"Kyllä täällä onkin jo kylliksi\", sanoi isä. \"Joulupukin konttiin ei\nolisi mahtunut enää silmineulaakaan.\"\n\nLaura oli tyytymättömän näköinen. Surullisen näköinen. Äänetön ja\nhämillään. Hän ei näyttänyt välittävän vähääkään saaduista lahjoista.\n\nLehtori kuiskasi vaimolleen:\n\n\"Olemme tehneet suuren erehdyksen: antaneet liiaksi. On käynyt kuin\nylensyödessä: haluttaa lisää ja se, minkä on nauttinut, herättää\nvastenmielisyyttä ja pahoinvointia.\"\n\nLaura oli koko illan kuin mykkä. Nukkumaankin meni sanomatta hyvää yötä\nja siunaamatta pani maata.\n\n\"Mikä hänen mahtaa olla?\" kysyi lehtori vaimoltaan.\n\n\"En ymmärrä\", vastasi rouva ja jonkun ajan kuluttua lähti katsomaan,\nnukkuuko Laura.\n\nLaura oli valveilla.\n\nÄiti kumartui painaen poskensa vasten Lauran poskea.\n\n\"Mikä sinun on?\" kuiskasi äiti, ripittäjä.\n\nRipitettävä, Laura, vastasi:\n\n\"Ei tullut kirkas onni.\"\n\n\"Mikä kirkas onni?\"\n\n\"Se, jota minä olen niin odottanut, että on ollut hauska olla.\"\n\n\"Mitä sinä olet odottanut?\"\n\n\"Sitä poikaa.\"\n\n\"Minkälaista poikaa?\"\n\n\"Reipasta, rohkeaa, iloista poikaa.\"\n\n\"Mikä poika se on?\"\n\n\"Se, jolle minä sen hatun olisin ostanut.\"\n\n\"Missä se poika on ollut?\"\n\n\"Roomassa.\"\n\n\"Veli Erkkikö?\"\n\n\"Ei, vaan elävä veli.\"\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Sitten äiti suuteli Lauraa ja sanoi:\n\n\"Luetaan nyt yhdessä siunaus. Sitten sinä nukut rauhassa.\"\n\nÄiti nousi ja meni seisomaan ikkunan luo, josta katseli ulos.\n\nLaura sängystään näki mustan ikkunan takana epämääräisen haamun, jolla\noli kädet ristissä ja joka puheli äidille. Nähdäkseen tarkemmin Laura\nnousi istumaan, mutta äiti samassa kääntyi ja se haamukin katosi. Kun\näiti oli ovella menossa saliin, kysyi Laura:\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"Kuka niin?\"\n\n\"Se, jonka kanssa puhelit.\"\n\n\"Missä ja milloin?\"\n\n\"Tuossa ikkunan luona.\"\n\nÄiti vähän aikaa viivyteltyään vastasi: \"Puhelin Jumalan kanssa.\"\n\nLaura pani pettyneenä maata. Hänestä oli näyttänyt, että se oli nainen\nja äidin näköinen. Oli luullut, että se oli se kiltti täti, ja että äiti\noli käskenyt tädin mennä hakemaan veljeä, ja että täti oli luvannut ja\nlähtenyt.\n\nHän valvoi edelleen ja vieläkin odotteli. Kuunteli jokaista ovenkäyntiä,\njoka silloin tällöin kuului kaukaisena kumahduksena kivirakennuksen\nsuuresta käytävästä. Viimein ei kuulunut kumahduksiakaan.\n\nIkkunan takana oli nyt kuumottava valo. Sisällä huoneessa hämärä, että\nerotti jokaisen esineen. Liikkumatonta. Äänetöntä. Tuntui, että nyt oli\njoulu loppunut, että nyt ei veli enää voi tulla.\n\nMinnekä on veli jäänyt?\n\nJos Leena ei olekaan muistanut toimittaa asiaa?\n\nOn, koska oli tullut veljen tavaroita.\n\nJos on joutunut Surman suuhun?\n\nEi, sillä hän on reipas poika.\n\nJos on kaatunut pahan Kalman kartanolle?\n\nEi ole kaatunut Kalman kartanolle, sillä hän on rohkea ja iloinen poika.\n\nJos on jäänyt siihen suureen kaupunkiin, jossa kaikissa taloissa on\nkirkas valaistus ja kuuluu kaunis soitto sisältä, vaan ovet ovat\nlukossa, ettei mihinkään sisälle pääse?\n\nSinne on jäänyt. Ei ole mahtunut joulupukin konttiin, kun oli muuta\ntavaraa niin paljon, ettei silmineula olisi sopinut.\n\nSinne se raukka kuolee kadulle.\n\nLauralle tuli hätä.\n\nKuka pelastaa?\n\nKiltti täti!\n\nLaura nousi sängystä ja hiipi pitkässä valkoisessa yöpaidassaan Leenan\nluo kyökkiin tiedustamaan, missä asuu se täti.\n\nKyökissä oli kirkasta, kun kuu paistoi huoneeseen ikkunan täydeltä.\nMutta varjoiselta seinältä vuoteesta kuului kuin suuren koiran vihaisia\nmurahduksia. Laura jäi vähän pelästyneenä seisomaan keskilattialle\nhopeankirkkaaseen kuutamoon.\n\n\"Eikö Leena olekaan täällä?\" huusi hän.\n\nKoira herkesi murisemasta.\n\n\"Missä Leena on?\"\n\nJoku nousi istumaan vuoteessa, katsoi kummasti, silmät suurina päässä,\nja sanoi:\n\n\"Minä olen vain halpa palvelija, että minulle näin suuri kirkkaus\ntapahtuu.\"\n\nLaura tunsi nyt hänet Leenaksi ja alkoi toimittaa asiaansa. Leena ei\nymmärtänyt. Laura selitti sitten asiansa alusta alkain ja laajasti.\nMutta Leena puhui kummallisia ja vuoroin voivotteli, vuoroin itki.\n\nKyselyillä ja suurella miettimisellä ja sovittelemisella oli Laura\nlopuksi ymmärtävinään asian niin, että hänen itsensä on käännyttävä\nRooman herran puoleen pyynnöllä. Ja hän jätti Leenan yksinään\nrukoilemaan kyökin lattialle ja kiirehti isäänsä herättämään.\n\nLehtori aluksi säikähti, mutta sitten rauhoittui kokonaan, kun oli\nhuomaavinaan, että Laura kulki unissaan.\n\n\"Rakas isä\", sanoi Laura ja hartaasti pyysi isää kirjoittamaan hänen\npuolestaan Rooman herralle, hyvälle Paavo Antikristukselle, että tämä\nkäskisi kiltin tädin, joka asuu tässä kaupungissa pihan perällä,\nnoutamaan Lauran veljen siitä suuresta kaupungista.\n\nKun Laura oli asiansa loppuun selittänyt, otti isä hänet syliinsä ja\nkantoi sänkyyn.\n\n\"Makaa nyt siinä levossa, enkelini.\"\n\n\"Kirjoitatko, rakas isä?\"\n\n\"Lähetän sähkösanoman, jos nukut rauhallisesti.\"\n\nIsän lupaukseen sai aina luottaa.\n\nLaura painoi silmänsä umpeen. Hymy huulillaan hän vaipui pian\nrauhalliseen uneen.\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKirkkaana jouluaamuna heräsi Leena, mieliala tuskallisen raskaana. Heti\nsilmänsä avattua oli hänellä kuin hirveä hätä, vaan ei tiennyt minkä\nvuoksi. Sitten selvisi hänelle, että hän oli nähnyt unta. Tavattoman\npitkän unen:\n\nKyökki oli ollut täynnä taivaallista valoa. Keskellä kirkkautta oli\nseisonut pieni, kaunis enkeli, jonka kasvot olivat loistaneet niin, että\nLeenan silmiä oli huikaissut. Ja enkelin valkoinen puku oli välkkynyt\nkuin hopeinen kangas ja siivet hehkuneet kuin aamurusko. Ja se enkeli\noli puhunut Lauran veljen kuolemasta suuressa kaupungissa, joka vuorella\non. Ja sitten oli enkeli sanonut: \"Katso, oo ihminen, oo ihminen, mitä\ntapahtuman pitää Roomassa, joka paavin antikristuksen alle heitetty on:\nettä Laura on itkevä kuin Kirsti ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin\nKirstin uni, jos ei pelastaja tule, ettäs nauranut olet etkä polvias\nnotkistanut.\" Ja Leena oli itkenyt ja rukoillut polvillaan, että hän\nnauranut oli...\n\nSitä unta kesti muistella Leenan loppumattomasti.\n\n\"Merkillinen uni.\"\n\nSitä merkillisempi Leenasta, kun hänestä tuntui, että hän on ennenkin\nnähnyt jotakin samallaista. Tuo varsinkin oli tuttua, että hän oli\nnauranut.\n\nVähitellen Leenalle selvisikin, että hän todella oli nauranut oikein\nilmissä kerran, kun Laura oli hänen käskenyt toimittaa hänelle veljen,\nelävän veljen. Ja nyt Leena ymmärsi, että syntiä oli ollut nauraa, kun\nsen sijaan olisi pitänyt notkistaa polvia. Sitä hän ei ollut tehnyt\nkertaakaan.\n\nLeena teki sen nyt.\n\nHän rukoili, ettei hyvä Jumala antaisi unen toteutua hänen vaivaisen\nsyntisen takia, joka on yksinkertainen ja typerä. Kääntyköön uni\nhyväksi, kuolema elämäksi, olemattomuus olevaksi, ettei kohtaisi raskas\nmurhe lehtoria, joka on itse hyvyys, eikä murtuisi lehtorin rouva, joka\non kuin hento kedon kukkanen, ja että he saisivat nauttia viattoman\npienokaisensa Lauran elämästä ja heidän sydämensä tuta riemua\npoikalapsen syntymisestä.\n\nLeena rukoili pitkään, niin ettei tahtonut jaloilleen päästä, kun polvet\nolivat kipeät olleet jo aamulla noustessa, niin hellät, ettei\nsormenpäällä ollut kärsinyt koskea. Mutta hän ei nyt säälinyt polviaan,\nvaan päinvastoin hänestä oli oikeus ja kohtuus, että ne olivat arat ja\nhellät, jotta syntinen ruumis oikein saisi kärsiä. Hän olisi kärsinyt\nmitä ruumiillista tuskaa hyvänsä, jos olisi päässyt tästä sydämen\ntuskasta.\n\nPelotti, että on jo jotakin tapahtunut, kun ei kuulunut Lauraa kyökkiin,\njossa hän tavallisesti joka aamu oleskeli isot ajat isän ja äidin vielä\nnukkuessa. Sillä Laura oli aamunvirkku, oli siihen hereillä kuin\nLeenakin.\n\nLauraa ei kuulunut koko aamuna. Eikä Leena hirvinnyt mennä katsomaan\neikä kuulustelemaan. Aamiaispöytää kattaissaan hän vihdoin sai kuulla\nrouvalta, että Laura vielä nukkuu.\n\n\"Nukkuu!\"\n\nIhmeellistä se oli rouvastakin.\n\n\"Nukkuu?\"\n\n\"Voiko Leena pahoin?\" kysyi rouva. \"Leena on aivan kalpea ja kuin\npyörtyvä\", hätäili rouva.\n\nEi Leena pyörtynyt eikä häntä pyörryttänytkään. Hänen korvissaan soi\nkuuluvasti: \"...ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni...\"\n\nLeena mentyään kyökkiin kiireellä notkisti polvensa toisen kerran.\n\nJaloilleen hän pääsi ainoastaan siten, että paneutui vatsalleen ja veti\navukseen muutaman tuolin, johon nojaten kohosi seisaalleen.\n\n\"Minä vaikka käsivarteni katkasisin, jos saisin unen estetyksi.\"\n\nLeenalla oli sellainen tieto ja usko, että kun pahan unen saa estetyksi,\nniin se tulee käännetyksi, siten, että kaikki siinä merkitsee silloin\nhyvää, niin se, mikä muutenkin merkitsee hyvää, kuin sekin, mikä\nmerkitsee pahaa.\n\nLehtori ja rouva alkoivat huolestua, kun Laura nukkui vielä puolen\npäivän aikaan. Ja kun hän ei herännyt vielä päivällisajan\nlähestyessäkään, niin he käskivät lääkärin. He istuivat vakavina ja\näänettöminä Lauran vuoteen ääressä. Ja kyökissään Leena kahden\nvastakkain asetetun tuolin avulla laskeutui polvilleen kolmannen kerran.\n\nJuuri ennen lääkärin tuloa heräsi Laura virkeän ja iloisen näköisenä.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Unikeko\", sanoi lääkäri tervehtiessään Lauraa,\njoka vielä oli sängyssään. \"Meillä muilla on pian ilta.\"\n\nJa alkoi tutkimus kaikinpuolinen ja tarkka.\n\nEi mitään. Ei vähintäkään oiretta mihinkään, kuului lääkärin enemmän\nkuin lohduttava vakuutus.\n\n\"Joulupukki on ehkä pitänyt pikku neitiämme vähän jännityksissä ja\nvalvottanut monet pitkät illat, niin että tytti ottaa nyt tappionsa\ntakaisin.\" Ja lääkäri määräsi raittiit pyyhkeet ja sitten reippaasti\nylös ja ulos ja illalla oikeaan aikaan nukkumaan. Silloin on Laura\nentisissä saranoissaan.\n\n\"Kuule, Laura\", sanoi lääkäri Lauralle. \"Huomenna on Tapani. Silloin\novat kaikki kiltit lapset ajelemassa. Aijotko sinä nukkua huomenna\nmyöhäiseen? Mitä?\"\n\n\"Nukun, jos näen kaunista unta\", vastasi Laura.\n\n\"Vai niin? Sekö siinä oli? Vai unennäköjä me olimme ongella\", sanoi\nlääkäri. \"Mitä kaunista unta sinä olet nähnyt, saako setäkin kuulla?\"\n\nEi saanut setä kuulla. Laura vain kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili\ntuota hymyään: kirkkaita päiviä.\n\n\"Kas, kas vain sitä hymyä\", huudahti lääkäri ja kääntyen lehtoriin hän\njatkoi: \"Lied ohne Worte.\"\n\nLehtorin rouva punastui.\n\nLääkäri naurahti herttaisesti ja sanoi:\n\n\"Te, hyvät naiset, niin tytär kuin äitikin, puhelette liian näkyvästi:\npaljastatte salaisuutenne.\" Ja hypistellen Lauran pyöreätä leukaa hän\nhymyillen jatkoi: \"Setä jo tietää: Laura uneksi veikosta.\"\n\n\"Veli tulee tänään!\" sanoi Laura.\n\n\"Ohoh, ei suinkaan\", väitti lääkärisetä.\n\n\"Tulee!\" intti Laura.\n\n\"Niinkö Unimatti kertoi?\"\n\n\"Veli itse sanoi.\"\n\n\"Siinä kauniissa unessako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oliko hän suurikin?\"\n\n\"Noin suuri\", ja Laura osotti kädellään yli päänsä.\n\n\"Niin\", myönsi setä, \"niin suuri veli kyllä voi tulla. Kyllä. Pieni ei\njaksa juosta niin kiireesti. Voi se suurikin viipyä, mutta joskus\nkuitenkin hän tulee Lauran luo, siitä setä on varma.\"\n\n\"Isä on lähettänyt Roomaan sähkösanoman\", selitti Laura.\n\n\"Vai niin, vai sähkösanoman oikein\", tuumi lääkäri. \"No veli tulee\ntietysti lentokoneella.\"\n\n\"Uskooko lääkärisetäkin, että veli tulee tänään?\" uteli Laura.\n\n\"Sydämestäni toivoisin, pikku ystäväni\", vastasi lääkärisetä ja\nhyvästeli Lauran.\n\nMennessään hän selitti vanhemmille, että Laura on liian yksinäinen.\nYksinäisyys lapselle ei ole terveellistä, hänen henkinen ja ruumiillinen\nkehityksensä siitä kärsii haittaa. Pitäisi olla Lauralle toveri, veli\ntahi sisar, tahi vielä parempi jos olisi molemmat ja yhä parempi jos\nolisi molempia.\n\nVanhemmista jäi kumpikin äänetönnä ja allapäin syviin mietteisiin,\nniinkuin jää huokailemaan köyhä perheenäiti, jolle lääkäri on\nselittänyt, että hänen kivulloinen lapsensa potee yleistä heikkoutta,\njonka vuoksi tulee antaa runsaasti hyvää, ravitsevaa ruokaa ja\nreseptissä määrätyitä lääkkeitä.\n\nHeitä ei lohduttanut heidän kirkas päivänsäkään, joka taas loisti. He\nvastasivat Lauran hymyyn tosin hymyllä, mutta se oli puoleksi tehtyä,\ntoiseksi suruhymyä. Tiesiväthän he, että Laurankin päivänkirkas hymy\nsammuu taas, kun hän näkee toivonsa ja uskonsa pettäneen, kun veli ei\ntulekaan.\n\nLauran toivo ja usko ei nyt pettänyt: odotettu veli tuli. Ja tänään,\nihan.\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nLehtori ja rouva olivat iltapäivällä vieraissa. Laura Leenan kanssa\nkotona. Kumpikin oli iloinen, semminkin Leena. Vaikka Leenan jalat\nolivat kuin kaksi lahonnutta pökkelöä, joita väliin piti kaksin käsin\nsiirrellä ja nostella, niin olisi hän ollut valmis Lauran kanssa vaikka\ntanssimaan, jos tämä olisi saanut sellaisen päähänpiston. Mutta Lauralla\nei ollut aikaa tällaiseen huvitteluun nyt, hän järjesteli tavaroitaan,\njoita oli saanut, ja kulki huoneesta huoneeseen laulellen ja somistellen\nja kysyen Leenan mieltä.\n\n\"Leena on hyvä ja tulee taas katsomaan tätä.\"\n\nSuurella vaivalla pääsee Leena seisoalleen, menee katsomaan ja\nkatsottuaan sovittelee itsensä lähimmälle tuolille. Parahiksi päästyään\nistumaan kuuluu toisaalta:\n\n\"Onko tämä Leenasta kaunis?\"\n\nEi taaskaan muuta kuin: ota jalkasi ja käy. Ja Leena tekee sen\nnurkumatta.\n\n\"Leena.\"\n\nTällä kertaa kuului sänkykamarista.\n\n\"Leena ei ole nähnyt tätä?\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Pojan puku.\"\n\n\"Niinpä todella on. Ja niin kaunis. Herttulalee, miten kaunis\", ihaili\nLeena täydestä sydämestä ja vakuuttamalla vakuutti: \"Sitä vielä\ntarvitaan.\"\n\n\"Tänään\", sanoi Laura.\n\n\"Ei sitä toki tänään vielä tarvita\", sanoi Leena ja nosti jalkansa\ntuolille lepuuttaakseen niitä ja asettui selin seinään nojaten mukavasti\nistumaan, kun huomasi, että Lauralla kuitenkin menee hyvä aika\njärjestäessään vaatteita takaisin laatikkoon.\n\n\"Veli tulee tänään\", väitti Laura istuen laatikkonsa ääressä, pannen\nhyvin huolellisesti vaatteet laskoksiin ja kädellään silittäen rypyt.\n\n\"Isä on lähettänyt sähkösanoman.\"\n\nLeena ei virkkanut siihen mitään.\n\n\"Lääkärisetä sanoi, että veli tulee lentokoneella.\"\n\nLeena hyväksyi äänettömyydellään.\n\n\"Mutta osaakohan veli tänne meille, kun ei ole ennen käynyt?\" Lauran\npiti purkaa takki laskoksistaan, kun se tuli huonosti, ja laskea se\nuudelleen. Sitä tehdessään hän jatkoi puhettaan: \"Eihän Leenan\nsisarkaan, joka maalta tuli Leenan luo, osannut. Meni väärään taloon,\nensin kellariin ja sitten toisia portaita vinnille. Poliisi hänet sitten\ntoi. Muistaako Leena?\"\n\nKun ei vastausta kuulunut, kääntyi Laura katsomaan.\n\nLeena nukkui.\n\nLaura kävi levottomaksi nyt, kun hän tunsi olevansa kuin yksin.\n\n\"Ikkunain takana on jo mustaa, eikä veli vielä ole tullut. -- Jos on\neksynyt väärään taloon?\"\n\nLaura meni etehiseen, puki päällysvaatteet ja lähti kiireesti\nlaskeutumaan portaita kadulle.\n\nLeena heräsi, kun puudutti selkää. Lepo tuntui suloiselta. Ja hän istui\nodottaen, milloin Laura taas käskee jostakin toisesta huoneesta, kun\nnäkyi jo järjestäneen vaatteet ja menneen. Mutta kauanpa hän sai nyt\nrauhassa istua. Niin kauan, että hän siihen viimein kyltyi ja lähti\nkatsomaan, missä Laura on.\n\nEi kuulunut ei näkynyt.\n\n\"No onkohan se tyttö taas mennyt sinne makkarapuodin ikkunaan katsomaan\nsitä pientä sianporsaan kuvaa, joka hänestä on niin sievä.\"\n\nLeena meni etehiseen ja näkikin, että Lauran päällysvaatteita ei ollut\nsiellä. Hän oli kahden vaiheella, mennäkö hakemaan vai vielä odottaa.\nAvasi kuitenkin ovea kuunnellakseen, olisiko Laura tulossa käytävässä.\n\nLauran ääni kuuluikin kirkkaana. Hän puheli jonkun kanssa, mutta käytävä\nkaikui niin, ettei saanut selvää. Puheen joukkoon kuului raskaat,\nkolisevat askeleet. Vähitellen puheen ja askeleitten ääni koveni ja\nsekaan raikui silloin tällöin Lauran naurua.\n\n\"Mikä kumma siellä on tulossa?\"\n\nLeenan uteliaisuus kasvoi yhtämittaa.\n\nViimein saapui näkyviin tuo kumma. Laura talutti olentoa, jolla oli\nsuuri risainen vaate käärittynä huivin tavoin päähän. Jonkunmoinen\ntakki, jonka pitkistä hihoista ei yltänyt olennon kädet näkymään, oli\nnuoralla sidottu ruumiin ympäri ja takin helmuksien alta näkyi vähän\nsarkahousujen lahkeita ja suuret kengät, jotka portaissa pitivät\ntavatonta kolinaa.\n\nKun joukkue saapui ovelle, niin Leena kysyi ihmetellen:\n\n\"Mistä Laura sitä tuo?\"\n\n\"Täti antoi.\"\n\n\"Mikä täti?\"\n\n\"No, se kiltti täti.\"\n\nLeena hyvin ymmärsi, että asia oli väärällä tolalla, mutta tiesi\nmyöskin, ettei tässä suhteessa ollut hänen yrittääkään selittelyihin. Se\npiti jättää lehtorin ja rouvan tuloon.\n\n\"Tyttökö se on vai poika?\"\n\n\"Poika on!\" kuului huivikäärön sisästä niin heleä-ääninen ja reipas\nvastaus, että Leena oikein ihastui.\n\nEtehisessä Laura purki vaatekäärön pojan ympäriltä, jolloin tuli\nnäkyviin vaalea- ja pitkätukkainen pää miellyttävine lapsen kasvoineen,\nsuurissa silmissä avonainen, hieman veitikkamainen katse ja suu oli\nnaurava.\n\n\"Leena pesee pojan silmät\", sanoi Laura hyvin äidillisesti.\n\n\"Mutta, hyvä Laura\", alkoi Leena aivan kuin joitakin esteitä tuoda.\n\n\"Leena on hyvä ja pesee\", uudisti Laura ja lisäsi: \"Leena on hyvä ja\nmyöskin kampaa pojan tukan.\"\n\nPoika vietiin kyökkiin puhdistusta varten.\n\n\"Mikä sinun nimesi on, lapsi raukka?\" kysyi Leena syvällä säälillä.\n\n\"Heikki minä olen, vaan pojaksi vain minua aina sanotaan\", vastasi\npoika.\n\n\"Hyvä Jumala armahtakoon!\" siunaili Leena avattuaan pojan takin. \"Eihän\nsinulla raukalla ole paitaakaan.\"\n\n\"Mutta onpa aikamiehen takki\", vastasi poika puoleksi kehuen, toiseksi\nniin leikkisästi, että Leena naurahteli kyyneleittensä joukkoon.\n\n\"Taitaa olla isän takki?\" kysyi sitten Leena.\n\n\"Ei ole isän, on vain maailman takkeja.\"\n\n\"Ei taida sinulla isää ollakaan?\"\n\n\"En minä isätön ole, vaikka paidaton\", nauroi poika.\n\n\"Missä isäsi on?\"\n\n\"Missä muutkin kuolleet.\"\n\nLaura toi omia paitojaan ja laatikon, jossa oli Veli Erkki-puku. Se oli\nhieman tiukka, vaan ei haitalle asti. Matalat kiiltonahkakengät eivät\nmahtuneet jalkaan, mutta niiden sijaan keksi Laura uudet kalossinsa,\njotka mainiosti kävivät kiiltokengistä.\n\nKatsellessaan tätä Lauran kiltiltä tädiltä saamaa poikaa Leena\nhyväntuulisesti naurahti, ajatellen:\n\n\"Lehtorin herrasväkenä minä ottaisin tuosta pojan ja ilmoittaisin\nlehdissä: Syntynyt pulska ja reipas poika. Lauramme ikäinen, ehkä hieman\nvanhempi.\"\n\nMutta ajatellessaan tätä odottamatonta tapausta, joka oli niin yhtäkkiä\ntullut ja oli kuin totta satua, Leena alkoi sitä sovitella merkilliseen\nuneensa, johon se sopikin erinomaisesti joka kohdassaan, mitä hän vain\najatteli.\n\n\"Ihan kuin puntista prikkuun\", lausui hän ihastuksella itsekseen, kun\nhän kerran tapasi lapset salissa seisomassa suuren kuvastimen edessä\nhymyillen sinne toisilleen.\n\nEntäs Kirstin ikuinen unikin? Sen kävi näin:\n\nKun poika Lauran kuljettamana tuli lehtorin rouvan kamariin, kiinnitti\nhän heti huomionsa tuohon pieneen rakennukseen, Päivölään, jota\nihmetellen ja naurusuin katseli. Paremmin sinne sisään nähdäkseen hän\nyhtäkkiä nosti toisen kattopuolikkaan pois ja ilahtuen sanoi:\n\n\"Tuollahan makaa ihan kuin pieni, elävä ihminen.\"\n\n\"Ei se ole elävä, se on kuollut\", sanoi Laura.\n\nPoika sieppasi Kirstin käteensä ja päästi helakan, herttaisen naurun ja\nkäski Leenaa, käyttäen Lauralta kuulemaansa puhuttelutapaa:\n\n\"Leena on hyvä ja katsoo, kuollutko noin kurkistelee!\"\n\nLeenan sydämessä kierteli autuaallinen tunne nähdessään Kirstin taas\nkirkkain, taivaansinisin silmin hymyilevän kuin muinoin onnensa päivinä,\njosta tuntui Leenan mielestä olevan pitkä aika, pitkä ja raskas. Nyt oli\nhautakumpu avattu, ikuisen unen kahleet katkaistu, kuolema muuttunut\nelämäksi. Pelastaja oli tullut, tuossa seisoi hajasäärin ja selkäkenossa\npitäen ojennetussa kädessään Kirstiä, jota hymyillen katseli, ja joka\nhymyili vapauttajasankarilleen. Leenalta pyrki yhtä aikaa nauru ja itku.\n\n\"Siinä on sinun lapsesi\", sanoi poika leikillisesti ja asetti Kirstin\nLauran syliin istumaan.\n\nLeena oli niin ihastunut oloonsa lasten kanssa, että hän ei olisi\ntahtonut malttaa toimiinsakaan lähteä. Mutta täytyi mennä valmistelemaan\nillallista herrasväen kotiin tulemaksi.\n\nLapset palasivat saliin ja siellä poika istui sohvaan tähystelemään\njoulukuusta, joka ennenkin oli hänen huomiotaan kiinnittänyt\nerikoisesti. Laura istui hänen viereensä ja alkoi puhella vilkkaasti.\n\n\"Rooma on suuri ja kaunis kaupunki. Onko?\"\n\n\"On\", myönsi poika niinkuin myönnetään silloin, kun ajatukset ovat\nmuualle kiintyneet.\n\n\"Sveitsi on kaunista. Siellä on vuoria ja laaksoja ja alppimajoja ja\nvesiputouksia. Onhan?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Parisissa on lasten hyvin hauska. Onko?\"\n\n\"On\", myönsi joulukuusen uskollinen tähystäjä.\n\nNiin saavuttiin suureen kaupunkiin, jossa talot ovat kirkkaasti\nvalaistut ja sisältä kuuluu kaunista soittoa. \"Mutta ovet ovat lukossa,\nettei minnekään pääse sisälle. Niinhän?\"\n\n\"Niin\", vastasi kuusen tähystäjä vähän elävämmin ja lisäsi: \"Ja koirat\nvihaisia.\"\n\n\"Onko siellä koiria?\" kysyi Laura uteliaana uudesta kuvasta, jonka sai\nsuureen kaupunkiinsa, ja ihastuneena, kun puhetoverinsa viimein sanoi\nmuutakin kuin lyhyen sanan. \"Ovatko ne suuria?\"\n\n\"No, on suuriakin\", vastaa poika jo katsahtaen kysyjään. \"Niin suuria\nkuin mökin hevonen! Ja on pieniäkin. Ja paljo niitä häjyjä on. Ja niin\niljetyn vihasia minulle, pienet ja suuret.\"\n\n\"Eikö sinua pelottanut?\" kysyi Laura kauhistuneena.\n\n\"Eipä siinä pelko auta, kun on pakko.\"\n\n\"Sinne sinä olisit kuollut?\" sanoi Laura jo surullisena.\n\n\"Ei tiedä minne kuolee... Ovatko nuo syötäviä tuossa kuusessa?\"\n\n\"Ovat nuo omenat. Tahdotko sinä?\"\n\nPoika kääntyi Lauraan päin ja hymyillen sanoi:\n\n\"Kyllä minä söisin.\"\n\nLaura toi hänelle omenan, otti itselleen toisen ja istui pojan viereen\nsitä syömään.\n\nOvikello soi Leenan kyökissä ja Leena arvaten, että lehtori ja rouva\ntulevat, meni kiireellä avaamaan.\n\n\"Täällä on vieraita\", sanoo hän merkillisesti hymyillen.\n\n\"Ketä vieraita?\"\n\nLeena ei virka mitään. Lehtori ja rouva kuulevat salista iloista\npuhelua, Lauran äänen ja pojan äänen. Uteliaina he päällysvaatteita\nriisumatta lähestyvät salin ovea tirkistääkseen sisään. Mutta\nvastaisella salin seinällä olevasta suuresta kuvastimesta he jo näkevät:\nsohvalla istuu Laura ja toisena tuntematon poika Veli Erkiksi puettuna.\nOmenaa syövät ja toisilleen hymyillen puhelevat.\n\nLehtori ja rouva katsoivat toisiaan aivan kuin toisiltaan kysyen: Mitä\ntämä on?\n\n\"Kenen lapsi se on?\" kysyivät he Leenalta palatessaan riisumaan\npäällysvaatteitaan.\n\nLeena kertoi tapauksen ja teki selkoa, minkä tiesi ja osasi. Sanoi\ntelefonilla ilmoittaneensa poliisiasemalle, että jos sieltä kysellään\nhukkaan joutunutta lasta, niin täällä on muuan.\n\nKun lehtori ja rouva astuivat saliin, niin Laura hymyili heille\nkirkkaimman hymynsä. Poika katsoi heihin suurin silmin, mutta niissä oli\navonainen, leikillinen katse ja suu väreili naurun hymyssä. Ja\nkolmannenkin iloisen olennon näkivät he sohvalla lasten välissä\nistumassa: kuolleista heränneen Kirstin. Niin että oli paljasta\nsäteilevää, kirkasta onnea.\n\nHämillään ja sanattomia olivat vanhemmat ison aikaa. Kumpikin neuvoton,\nmiten asia oli otettava. Yllätys oli niin äkillinen ja omituinen. Hyvin\nverkalleen kävi heidän keskustelunsa, kun he viimein saivat sen alkuun\nneuvotellakseen, mitä oli tehtävä. Asiassa oli monta muttaa.\n\nLapset olivat nyt vilkkaassa puhelussa ja toimessa. Väliin toinen ja\nsitten toinen nauroi sydämellisesti. Ja aina kun poika laski helakan\nnaurunsa, lehtori ja rouva jäivät kuuntelemaan sitä, niinkuin\nkuunnellaan keväällä ensimäisen käen kukahduksia.\n\nPoika oli antautunut leikkiin niin täydellisesti, että näytti kerrassaan\nunohuttaneen oudon ympäristönsä ja pukunsa, käyttäytyen vapaasti ja\nluontevasti. Niinpä Leena, tullessaan ilmoittamaan, että illallispöytä\noli katettu, sanoikin jääden katsomaan lasten leikkiä:\n\n\"Hyvä Jumala, tuota poika raukkaa. Niin hän on kuin pieni eksynyt\nkoiranpentu, joka on tavannut sopivan leikkitoverin: ei ajattele, että\nhän on vieraalla pihalla, eikä muista, ettei tiedä kotiaan.\"\n\nPoika oli keksinyt Lauran suuren leikkihevosen kärryineen ja kuin mitä\ntottunein hevosmies hän sen valjasti salin keskilattialle. Laura\nihastuneena odotti.\n\n\"Nouse kärryihin\", sanoi poika saatuaan kaikki kuntoon. \"Ei sinne.\nTuohon eteen, minä taakse.\"\n\nLaura istui eteen ja poika taakse.\n\n      \"Liinakkovarsa ja nappulirattahat,\n      ja itte pidän suittista kiinni.\n      Kun vertaistansa rakastaa,\n      ei tarvitte olla fiini.\"\n\nTuskin muitten kuin Leenan huomio kiintyi sanoihin, joille Leena nauroi\nsydämestään. Lehtori ja rouva ihmettelivät itsekseen pojan äänen\ntäyteläisyyttä ja kaunista sävyä.\n\n\"Sinähän olet laulajapoika\", sanoi lehtori ihastuneena.\n\n\"Olen minä laulanut lantin edestä, vaan en minä nyt tahdo lanttia\",\nselitti poika.\n\nLaura nousi kärryissä seisomaan kääntyen päin poikaan ja otti kaulasta:\n\n\"Minä pidän sinusta.\"\n\n\"Elä, elä pidä!\" vastusti poika hätäillen.\n\n\"Pidän minä\", väitti Laura.\n\n\"Meidän käy hullusti, jos pidät minusta\", hätäili yhä tuimemmin poika.\n\nKärryt keikahtivat taaksepäin, ja poika ja Laura nurin niskoin lattialle\nniin pahasti, että katsojat säikähtivät. Mutta siihen, kun he ehtivät\nliikahtaakaan, oli poika jo pystyssä ja vikkelästi nosti Lauran\njaloilleen. Hän sitten katsoi Lauraa läheltä silmiin ja hymyili aivan\nkuin houkuttelemalla houkutellen Lauraakin hymyilemään. Ja kun hän sai\nhymyilemään, hän yhä katsoen läheltä silmiin sanoi:\n\n\"Enkö minä sanonut sinulle, muori, että elä pidä minusta, meidän käy\nhullusti.\"\n\nSitten hän nauroi ääneen taas houkutellen Laurankin nauramaan. Ja\nhetkisen aikaa he nenät vastakkain nauroivat kaatumiselleen.\n\n\"Emme välitä koko onnettomuudesta\", sanoi poika. \"Emmehän?\"\n\n\"Emme\", vastasi Laura vakuuttavasti.\n\nKun poika alkoi uudestaan hommata hevosta kuntoon, Leena kuin tulkiten\nselitti hänelle:\n\n\"Laura tarkotti äsken, että hän sinusta tykkää.\"\n\n\"Kyllähän minä sen ymmärsin\", sanoi hevosmies. \"Mutta Laura ei\nymmärtänyt minua, kun minä koetin toimittaa, että jos hän pitää minua\nkaulasta, niin kärryt keikkaa. Mutta nyt minä asetan, ettei keikkaa.\"\n\nPojan määräyksen mukaan Laura tällä kertaa meni istumaan pojan viereen.\n\n\"Nyt saat pidellä minusta, miten haluat.\"\n\nLäimäyttäen suitsiperillä hevosta poika huudahti:\n\n\"Hei, hevonen!\"\n\nLaura huiskutti kättään isälle ja äidille sanoen äänekkäästi kuin\nhuutaen kauas:\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Me menemme ulkomaille.\" Ja kääntyen poikaan hän\nsanoi: \"Eikö niin?\"\n\n\"Niin.\"\n\nLaura tarttui pojan käsikoukkuun ja poika lauloi:\n\n      \"Minä pidin sinusta\n      ja sinä pidit minusta,\n      ja ero piti tulla meistä,\n      eikä mun silmäni kesken kuivu\n      eron kyyneleistä.\"\n\n\"Nyt ollaan perillä!\" Ja kuin houkutellen myöntävää vastausta kysyi\npoika: \"Ollaanhan?\"\n\n\"Ollaan\", vastasi Laura, vaikka olisi vielä halunnut ajella.\n\nPoika nousi. Jätti hevosen siihen ja katsoi taas tähystävästi\njoulukuusta vakavan näköisenä. Sitten yhtäkkiä sanoi kirkkaalla äänellä:\n\n\"Hyvästi vain ja kiitoksia paljon.\"\n\n\"Minne sinä menet?\"\n\nMietittyään hetken aikaa poika vastasi:\n\n\"Johonkin.\"\n\n\"Äidinkö tykö?\" kysyi lehtori.\n\n\"Ei se ollut äiti\", ehätti sanomaan Laura ja sanoikin tiukasti. \"Se oli\nvain se kiltti täti.\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi lehtori Lauralle ja kysyi häneltä: \"Missä sinä\nheidät tapasit?\"\n\nLaura selitti:\n\n\"Tämä istui kadulla makkarapuodin seinää vasten. Siihen tuli sitten se\nkiltti täti ja minä kysyin: Saanko minä tämän? Kiltti täti sanoi: Ota,\nhyvä enkelini, ja Jumala sinua siunatkoon. Ja me lähdimme kotia. Sillä\nkiltillä tädillä oli vielä toinenkin lapsi sylissä. Vei kai jollekin\nsen.\"\n\nSiihen poika kuin vastaväitteeksi huomautti:\n\n\"Ei siinä ollut viemistä kenellekään: se oli jo kuollut.\"\n\n\"Kuollut!\" huudahtivat aikaiset.\n\n\"Niin. Se oli tyttö, pikku Kaisa. Kuoli kadulla.\"\n\n\"Sinä kai tiedät, minne äiti on mennyt?\" kysyi lehtori pojalta.\n\nPoika viivytti vastausta aivan kuin ei olisi ollut oikein varma paikasta\nja sanoi viimein:\n\n\"Äiti aikoi junan alle.\"\n\nLehtorin kivettyessä ja rouvan ja Leenan parahtaessa itkemään Laura meni\npojan luo, kääri kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:\n\n\"Sinä olet minun veljeni ja sinusta tulee tohtori.\"\n\nPoika Lauralle hymyili ja sanoi hiljaisella äänellä kuin puolittain\nkuiskaten:\n\n\"Mutta minulla on kauhea nälkä. Annatko vielä yhden omenan?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeena illalla, laitettuaan pojan nukkumaan lehtorin rouvan kamarin\nleposohvalle, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli kääntänyt\npahan unen hyväksi.\n\nUnessa sanottiin:\n\nLauran veli kuolee siinä suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Tämä\nmerkitsi nyt pitkää ikää ja suurta mainetta.\n\n\n\n\nARKA KOHTA\n\n\nKreikkalaisesta sankarista Akilleesta kerrotaan, että hänen ruumiistaan\nkilpistyivät nuolet ja keihäät haavoittamatta. Mutta toinen kantapää oli\naltis: se oli hänen arka kohtansa.\n\nArka kohtansa oli kummallakin Pekalla, niin sankareita kuin olivatkin.\n\nToinen oli Pekka Myllylä, lyhemmässä muodossa Mylly-Pekka, jota nimeä\npoikajoukossa käytettiin, toinen vain Pekka eli -- kaikessa\nsalaisuudessa sanottuna -- Paljas-Pekka.\n\nMylly-Pekka oli pisin poika joukossa, vaikka ei ollutkaan vanhimpia.\nSiro kuin kangasmänty, notkea kuin koivunvarpa. Luotu merimieheksi, joka\nhänestä sitten tulikin. Sen ikäisille pojille oli kunniaksi jo se, että\npääsivät frekatin märssykoriin saakka, mutta Mylly-Pekka kiipesi\nylimmälle raalle ja siinä makasi selällään. Sitä sillankäsipuuta ei\nollut, jota hän ei olisi uskaltanut kävellä, ei niin leveää ojaa, jonka\nyli ei hypännyt, ei aitaa, josta ei yli päässyt. Hän oli ainoa, joka\nkävi maneesin, kaupungin laidassa olevan vanhan aution sotilaskasarmin\nkatolla, jonne ei ollut tikapuita, ja jonka sudenkaulalle salvetut\nnurkat olivat laudoitetut. Parhaimmat kyllä kiipesivät räystään alle\nasti, vaan siinä nurkkauksen ulkoneva hattulaudoitus pani eteen\nvoittamattoman esteen. Turhaa yrittääkään ylemmäksi, niin turhaa, että\nMylly-Pekka ei ollut viitsinyt kiivetä räystään alle koettamaankaan.\nMutta kerran toinen Pekka sai päähänpiston sanoa hotaista:\n\n\"Minäpä käväisen tuolla maneesin katolla.\"\n\nMinäpä käväisen! Aivan kuin sinne olisi ollut käsipuilla varustetut\nportaat. Ja poikajoukon ällistykseksi hän juoksujalassa menee\nnurkkaukselle ja alkaa kiivetä. Mutta poikajoukossa jännitys loppuu\nsiihen, mihin Pekan kiipeäminenkin: räystään alle. Siellä oli\nPaljas-Pekka ennenkin käynyt, niin että se ei ollut mitään uutta, ja\npojat ratkesivat nauraa hohottamaan ja rupesivat ivailemaan.\n\nPaljas-Pekka oli erehtynyt: hän oli leikillään kehunut, vaan toiset\nolivatkin ottaneet todeksi. Ja niin hän oli ajattelemattomasti pannut\narvonsa ja kunniansa alttiiksi. Mutta hän oli viisas poika, hän ei\nsanonut: Ettekö te tomppelit leikkiä ymmärrä? Silloin ne vasta\nolisivatkin ivailleet. Maahan tultuaan hän rauhallisesti nosteli\nhousujaan, jotka olivat hienon nuoravyön varassa, ja kysyi:\n\n\"Pääseekö Mylly-Pekka?\"\n\nPojat töllistelemään toisiaan suu auki aivan kuin että: Niin tosiaankin?\nJa he jäivät äänettöminä tuumimaan itsekseen: Eihän kukaan voi päästä\nmaneesin katolle! Mutta toisakseen taas: Minnekkä ei Mylly-Pekka\npääsisi? Ja näin pojilla oli edessään kaksi vastakkaista mahdottomuutta:\nmahdotonta kenenkään päästä maneesin katolle, mahdotonta Mylly-Pekan\nolla pääsemättä.\n\nPaljas-Pekka hymyillen katsoi äänettömiä poikia, että joko alkavat\nleikin ymmärtää. Mutta muuan poika, vähäpätöisin joukosta, sellainen,\njota ei pidetty oikein viisaanakaan, sanoi kehumatta, vaan täydellä\nuskolla ja luottamuksella:\n\n\"Kyllä Mylly-Pekka pääsee.\"\n\nEi kukaan edellistä puhujaa kannattanut, vaan eipä, Paljas-Pekan\nsuureksi hämmästykseksi, yksikään vastustanutkaan. Asia oli siis\nhuonolla tolalla. Paljas-Pekka ymmärsi, ettei ollut mitään hyötyä ruveta\nselittämään tuolle tyhmälle, ettei sinne voi päästä kuin lentävä lintu,\nsillä tuo tyhmä olisi väittänyt vain: Kyllä sinne Mylly-Pekka pääsee.\nRatkaistakseen asian yhdellä iskulla Paljas-Pekka sanoi:\n\n\"Pannaan veto.\"\n\n\"Pannaan vain\", sanoi se tyhmä poika.\n\nPaljas-Pekka ällistyi.\n\nToiset pojat jo alkoivat virnuilla ja kuului ääni:\n\n\"Ei Pekka uskallakaan panna vetoa, jänistää.\"\n\nPekka määritteli ankarat vetoehdot.\n\nSe tyhmä poika suostui sittenkin empimättä.\n\nNyt oli asia jännittävä.\n\n\"Kyllä sinä, raukka, nyt hävisit pahasti\", säälitteli Paljas-Pekka. Hän\ntodella sääli toveriaan.\n\nMutta se tyhmä poika sanoi mahtipontisesti:\n\n\"Ei ole vielä senaatissa päätetty, kumpi meistä häviää.\"\n\nPojista toiset kallistuivat tyhmän pojan puolelle, mutta toiset jo\nolivat varmoja, että tietysti hän häviää.\n\nNo, ei muuta kuin hakemaan Mylly-Pekkaa koko joukolla ja suurella\ntouhulla.\n\nMylly-Pekka oli hoitelemassa pientä sisartaan äidin ollessa jollakin\nasialla kaupungilla. Hän selitti, ettei hän pääse, ennenkuin äitinsä\ntulee, sillä ei voinut jättää lasta yksin. Mutta toisista asia oli niin\ntärkeä, että se piti saada heti ratkaistuksi, ja he ehdottivat, että\notetaan tyttö mukaan, eihän tuo paljon paina. Niin lähdettiin,\nMylly-Pekka kantaen sylissä Liisaa, joka maneesin luo tultua istutettiin\nhiekalle leikkimään ja jolle muuan leipurivaimon poika antoi taskustaan,\nainaisesta varastostaan, palan nisuleipää mutusteltavaksi.\n\nMylly-Pekka katseli nurkkausta puolelta ja toiselta, pudisti epäröivästi\npäätään, mutta sitten viskasi lakkinsa maahan ja lähti kiipeämään\nvikkelästi kuin kissa. Puolitiessä menossa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:\n\n\"Pitäkää huoli, ettei lapsi itke.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", huudettiin, ja se nisutasku tarjosi Liisalle nisupalaa\ntoiseenkin käteen. Mutta Liisa ei huolinut, vaan hyvin levottomana\nkatseli etsivästi poikajoukkoon.\n\n\"Liisa! Veli on täällä!\" huusi Mylly-Pekka, ja Liisa hänet huomattuaan\nhymyili iloisesti ja huiskutti käsiään riemastuneena.\n\nMylly-Pekka räystään alle tultuaan kopeloi ja tapaili tapailemistaan,\nvaan ei saanut sopivaa tukipistettä. Hän jo asettui liikkumattomaksi,\nruumiin paino varauksien raossa olevien sormenpäitten ja varpaitten\nvarassa, ja pää kenossa katseli ylös. Näytti siltä, että hänenkin tiensä\npäättyy siihen, mihin muittenkin oli päättynyt. Mutta hetken katseltuaan\nhän kuljetti toisen kätensä hattulaudoituksen reunaa myöten rakennuksen\npäätypuolelle ja ojennetun kätensä yltämällä kahmasi kourin kiinni\nlaudoituksen reunaan. Soviteltuaan sormiaan muutamia kertoja hän\nheittäysi tuon yhden käden varaan riippumaan, niin siirtyen rakennuksen\npäätypuolelle, jossa hänen ruumiinsa lekkui siellä korkealla seinällä\nkuin kellon heiluri.\n\nHirvittävää! Poikajoukko seisoi ja tähysti henkeä pidättäen.\n\nPikku Liisa nauroi kirkkaasti.\n\n\"Voi hyvä Jumala... Voi taivaan Isä ... voi rakas Pekka...\" kuului\nhätääntynyt ääni. Mylly-Pekan äiti oli siinä ja rukoili.\n\nMylly-Pekka, kun hänen ruumiinsa oli herennyt heilumasta koukisti\nkäsivarttaan kohottaen itseään, että pääsi kiinni hattulaudoituksesta\ntoisellakin kädellä.\n\nHelpotuksen huokaus pääsi poikajoukosta. Ei näyttänyt enää niin\nhirveältä, kun hän nyt riippui kahden käden varassa. Mutta mihin hän\nsiitä pääsee? Jaloilla ei mitään tukea, ne roikkuivat joutilaina\nilmassa, käsiään hän ei siis voinut siirtää mihinkään. Ei pääse ylös\neikä pääse alas. Ja alla oli päätyseinässä olevan oven porraskivitys,\njohon putoaa.\n\nMylly-Pekan äiti juoksi lähimpään taloon hakemaan apua ja tikapuita.\n\nMylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä,\njoka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa.\nMutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä\nhattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan,\njäi hampaistaan riippumaan ja -- kädet olivat vapaina. Molemmin käsin\nhän kurotti kiinni katon päätylaudasta, kohotti keveästi ruumistaan, sai\ntoisen jalan hattulaudoitukselle, sitten muutamia vikkeliä liikkeitä ja\nhän oli katolla mahallaan. Pyörähdettyään istualleen hän katseli alas ja\nhuusi herttaisen hymyilevällä äänellä:\n\n\"Liisa! Missä veli?\"\n\nLiisa remahti nauramaan oikein sydämen pohjasta niinkuin kotona\nleikkiessä veljen kanssa piilosilla. Ja hän huiskutti käsiään aivan kuin\nhänkin olisi tahtonut katolle.\n\nMylly-Pekka laskeutui räystäälle ja toisten aavistamatta hänen aijettaan\nheittäysi lentoon hypäten hiekalle jonkun matkaa Liisasta.\n\n\"Jalat poikki, varmasti!\" huudettiin.\n\nMutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki\njäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten\nrepi veljen punaista tukkaa.\n\nTämä Mylly-Pekan punainen tukka oli hänen arka kohtansa.\n\nJos joku hänen tovereistaan pikastuessa tahi painissa kiihtyessään\ntarttui häntä tukkaan ja kiskoi minkä jaksoi, niin siitä hän ei\nvälittänyt, hymyili vain niinkuin pikku sisarelleen tämän repiessä, niin\nettä se näytti hänestä olevan vain hauskaa. Mutta pilantekoa tukastaan,\nsitä hän ei sietänyt.\n\nOikeastaan ei olisi ollutkaan hänen tukassaan mitään pilkkaamista.\nPäinvastoin se oli kaunis, kauniin värinen ja kiharainen. Se väliin,\nauringon sopivasti siihen paistaessa, aivan kuin loimusi punaisin\nliekein. Kerran muuan lapsi olikin osottaen Mylly-Pekan tukkaa sanonut:\nPalaa! Siitäpä sitten oli kehittynytkin Mylly-Pekkaa tarkottava hokema:\n\"Mylly palaa!\"\n\nNäillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui\nhartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen\nvuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin\noli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka\nvähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon\nhalusta.\n\nAivan toisellainen oli toinen Pekka -- Paljas-Pekka, joksi häntä\nsanottiin poikain kesken, mutta ei hänen itsensä kuullen, sillä tämä\nnimi oli taas hänen arka kohtansa. Auta armias sitä, joka siihen\nkosketti!\n\nTämä nimi oli syntynyt siten, että Pekalla poikain tieten ei ollut\nsukunimeä, vanhemmat ihmiset kun hänestä puhuessaan aina sanoivat vain:\nSe Karhulammin Matleenan poika. Siihen ei taas pojilla ollut aikaa noin\npitkään nimittelyyn. Yksistään Pekan nimellä hän kulki siihen saakka,\nkun Mylly-Pekka tuli tähän osaan kaupunkia vanhempainsa muutettua tänne\nkaupungin toiselta laidalta. Silloin oli Mylly-Pekka ja Pekka. Mutta\nsehän oli pahasti ontuvaa. Siis Mylly-Pekka ja paljas Pekka.\n\nNimi oli siis aivan viaton, mutta hieman leikillinenkin. Ja tämän\nmerkityksen joku viisas joukossa kehitti näkyviin keksimällä hokeman:\nPaljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa. Se huvitti\npoikajoukkoa -- paljonkos siihen tarvitaan joukon huvittamiseen. Mutta\nPekka närkästyi -- paljonkos siihenkään tarvitaan, että asianomainen\nnärkästyy. Ja joukon lysti loppui lyhyeen. Paljas-Pekka antoi kuuman\nkorvapuustin neroniekalle keksijälle.\n\nSiitä alkaen hän ei suvainnut enää nimenään Paljas-Pekkaa. Siinä\nsilmänräpäyksessä kun hän kuuli tuon nimen jonkun suusta, hän puotalti\nkorvalle tahi antoi nyrkin iskun, jotta onneton esine tuiskahti kenttään\nkuin salaman iskemänä. Harvoin häneltä pakoon pääsi, jos oli\nulompanakin. Hän ampasi jälkeen kuin nuoli, oli niskassa kiinni\nennenkuin toinen aavistikaan ja silloin iskuja sateli kuin rakeita,\nsillä hän antoi \"vähän juoksuvaivoistaankin\". Pakoon pääsemällä pelastui\nainoastaan toistaiseksi, ensinäkemään. Hän ei unohuttanut eikä anteeksi\nantanut, ei heltynyt rukouksilla, sulanut ei mairitteluilla, eikä\nlahjoillakaan leppynyt. Hän oli järkähtämätön.\n\nKerran poikajoukkoon, joka oli kuningaspalloa lyömässä kentällä, toi\nmuuan toveri viestin, että Paljas-Pekka on ottanut varkaan kiinni.\n\nViestintuoja oli pieni kyssäselkä olento, teerevä ja touhukas, vähän\nnaurettavan miehekäs ja totinen sanoissaan. Innokkaana urheilun ystävänä\nhän oli Pekkojen harras ihailija, niin että anteliaasti jakoi heille\nristiäisnisuistaan, joita hänellä oli runsaasti ja usein, kun hänen\näitinsä oli kätilö. Paljas-Pekka oli hänen jumalansa. Hän itse oli\nnähnyt tuon suuren tapauksen, käynyt kertomassa taloissa ystäville ja\ntuttaville jos tuntemattomille ja juossut sitten tänne kentälle niin,\nettä oli aivan lääpästyksissään.\n\nPoikain leikki jäi kesken, kaikki kerääntyivät maratonjuoksijan\nympärille kuuntelemaan yhteen ahtautuneina kuin lampaat.\n\nTapaus lyhimmittäin oli seuraava:\n\nPekka näkee miehen juoksevan katua ja kauempana jäljessä toisia miehiä\nhuutaen: Ottakaa varas kiinni! Mies poikkeaa muutamaan pihaan. Pekka\njälkeen. Mies hyppää talojen väliselle aidalle mennäkseen toiseen\npihaan. Mutta siihen kun mies on mahallaan aidalla, on Pekka jalassa\nkiinni kuin ankkuri. Mies koettaa potkia reutoa, mutta Pekka pysyy\njalassa kuin takkiainen. Mies laskeutuu maahan ja potkaisee Pekan irti\njalastaan, hyppää uudelleen aidalle, mutta silloin taas on Pekkakin\nsääressä kiinni kuin sisukas koira. Mies laskeutuu toisen kerran alas ja\nsieppaa tupestaan puukon. Mutta silloin kuuluu ääni: Seis, mies, muuten\nammun! Polisi oli ehtinyt siihen.\n\nMaratonjuoksija lopetti kertomuksensa ylistyksellä:\n\n\"Ei koko Suomessa eikä Timpuktussakaan ole sellaista poikaa toista kuin\nPaljas-Pekka!\"\n\nAhtautuneen joukon läpi tunkeutui kiireellä sankari itse, joka\nkertomuksen aikana oli saapunut paikalle. Tuimana hän asettui kertojan\neteen ja tiuskasi:\n\n\"Mitä sinä sanoit?\"\n\nKaikki ymmärsivät mistä oli kysymys: luvattomasta nimestä. Mutta\npuoltajia ilmestyi. Selitettiin, että syytetty oli vain kiittänyt,\nkehunut ja ylistänyt Pekkaa. Joku, joka oli huomannut Pekan tulon,\nsanoi:\n\n\"Olithan itsekin kuulemassa, miten hän ylisti sinua.\"\n\n\"Mutta mitä varten hänen tarvitsi *niin* sanoa?\"\n\nPaljaaksi-Pekaksi, ymmärrättehän!\n\nTodistettiin yhteen ääneen, että kanteenalainen ei ollut *niin* sanonut\nkuin yhden ainoan kerran innostuksen vallassa.\n\n\"Ei kertaakaan eikä milloinkaan!\" kuului laki.\n\nPekan Homeros pyysi, ettei Pekka löisi häntä kuin kämmenellä poskelle\nyhden kerran ja vain vaaksan päästä.\n\nSen verran Pekka myöntyi. Mutta maratonjuoksijan haahmo oli koko päivän\nkuin puolikypsä puolukka: toinen puoli punainen, toinen valkoinen.\n\nNiin järkähtämätön oli tuo pieni, mutta vanttera, muuten aina\nhyväntuulinen ja naureskeleva, mutta vihassa tuimakatseinen ja lyömään\nnopsa- ja ropsakätinen Pekka.\n\nItse hän ei myöskään koskaan käyttänyt toisille haukkumanimiä eikä\narkaan kohtaan koskettelua, ei vihamiehilleenkään -- paitse yhden ainoan\nkerran sankaritoverilleen ja kaimalleen, ja omaksi niinkuin kaikkien\nmuittenkin ihmeeksi hyvin huonolla menestyksellä.\n\nSakki oli silloin ongella Pitkänsillan, muutaman kauas mereen pistävän\naallonmurtajan päässä. Se oli eräillä tuulilla erinomainen onkipaikka,\njosta sai paljon ja suuria ahvenia. Mutta senpä vuoksi siitä oli usein\ntapeltavakin. Niinpä nytkin tämän sakin oli pitänyt apaja valloittaa\nmyllytullilaisilta ja sitten torjua suurempilukuisten kuusiluotolaisten\nryntäys. Lujasti ja hurjasti oli sakki saanut taistella, mutta sen\nvaivat ja urhoollisuuden palkitsikin kalajumala harvinaisen runsaalla\nsaaliilla.\n\nMikä lienee ollut vikana, ettei Ahti suosinut kuitenkaan Paljas-Pekkaa.\nKun muut nyhtivät sillalle ahvenenkörrejä minkä ehtivät, niin hän sai\nvain silloin tällöin erehdyksen kaupalla kaikkein tyhmimpiä ahvenia,\nniinkuin Mylly-Pekka lasketteli leikillisesti. Onneton Pekka koetti\nsiirtyä paikasta toiseen, anastaen sijan aina siltä, joka enin sai. Tätä\nmenettelyä vastaan alettiin napista. Mutta Pekka selitti, että hänellä\non oikeus valita, minkä paikan vain tahtoo:\n\n\"Katsokaa!\"\n\nHän näytti housujaan, joitten toinen lahe oli halki takaa haaroja\nmyöten. Se oli merkki, että hän oli ollut taistelussa mukana.\n\nToiset olivat ääneti. Sehän täytyi myöntää, että Paljas-Pekka oli\ntapellut kuin poika. Ja niin alistuivat siihen, että kun vain\nPaljas-Pekka viittasi jotakin poikaa siirtymään pois, että hän pääsee\ntilalle, niin seurasi toinen viittausta kuin nöyrin alamainen.\n\nSitten sai Mylly-Pekka oikein suuren ahvenen, ahventen ahvenen, niinkuin\nhän sanoi. Hän nosti pian toisen melkein yhtä suuren. Silloin\nPaljas-Pekka nousi, meni Mylly-Pekan luo ja viittasi häntä siirtymään.\n\n\"Ongi sinä, kaima, eläkä herrastele tyhjää\", sanoi Mylly-Pekka leikin\nviistoon eikä ollut tietävinään Pekan vaatimuksesta.\n\n\"Minä tulen siihen onkimaan\", sanoi Paljas-Pekka.\n\n\"Sinä kuljeksit ja turmelet kaikkien kalaonnen. Vetehinen ei huoli sinun\nhuonoista onkimadoistasi. Mistä lienevät pahanhajuisesta tunkiosta\",\nsaneli Mylly-Pekka hänelle ominaisella leikkisällä äänensävyllä ja\npitkäveteisyydellä.\n\n\"Se on minun asiani\", sanoi Paljas-Pekka ja komensi: \"Siirry, että minä\npääsen siihen.\"\n\n\"Mihin siihen?\"\n\n\"Siltä kohtaa onkimaan, toljake, etkö ymmärrä?\"\n\n\"Ei tähän mahdu, kaima kulta, kun tässä on jo mylly ja Pekka\", vastasi\nMylly-Pekka ja taas nosti ahvenen.\n\n\"Senpä vuoksi mene sinä siitä pois\", sanoi Paljas-Pekka jo kiihkeänä.\n\n\"Elähän vielä, kyllä sinäkin sentään sovit tähän: tule minun syliini\nistumaan\", jurotteli Mylly-Pekka päästellen ahventa ongesta.\n\nToiset pojat nauramaan.\n\nPaljas-Pekka huomautti pojille, että Mylly-Pekka ei ollut tappelemassa,\nei myllytullilaisia eikä kuusiluotolaisiakaan vastaan, vaan oli tullut\nvasta paljon myöhemmin.\n\n\"Kun olit täällä ennemmin, niin olisit valinnut tämän paikan ja onkinut\nkaikki suuret ahvenet, ettei minulle olisi jäänyt tätäkään\", sanoi tämä\ntarkottaen suurta ahventa, jonka taas nosti.\n\nPaljas-Pekka huomasi, ettei hän millään saa kaimaansa lähtemään\npaikoiltaan, kun tämä väisti kaikki tuolla leikillään, jolle toiset\nnauroivat hyväksyvästi. Tappeluun saakka taas ei ollut aihetta eikä se\nvähällä olisi tullut mieleenkään, kun hän ei ollut koskaan Mylly-Pekan\nkanssa tapellut, niin että se oli aivan outo asia hänelle. Hän ei olisi\nenää välittänyt Mylly-Pekan paikalle pääsemisestä, vaan harmitti se,\nettä hän jäisi alakynteen tässä yrityksessään ja niin nolosti\nalakynteen, sillä toiset naureskelivat jo hänen siinä toimetonna\nseistessä, kun Mylly-Pekka saatuaan ongesta irrotetuksi viimeisen\nahvenen viskasi taas onkensa veteen.\n\nPaljas-Pekka poistui ja astui onkimiesten riviä toiseen päähän, ja\nsilloin kuului nauruntyrskettä. Mutta Paljas-Pekka ajatteli: antaa\nniiden nauraa, nauravat vielä Mylly-Pekallekin. Ja istuttuaan sinne\nkauas rivin toiseen päähän hän viskattuaan ongen veteen huusi:\n\n\"Mylly-Pekka, hoi!\"\n\nSiihen vastasi Mylly-Pekka:\n\n\"Hoi, kaima! Joko kala keppiäsi syö?\"\n\n\"Ei, vaan mylly palaa!\" oli Pekan vastaus.\n\nSellainen naurun purskahdus kuului pitkin riviä, että se oli kuin\nräjähdyslaukaus. Ja pojat kurottausivat katsomaan, minkä näköisenä\nMylly-Pekka lähtee pois.\n\nVarmaan nyt itkee!\n\nMylly-Pekka istui paikallaan ja hiljaisuuden tultua sanoi:\n\n\"Kuules, kaima! Minä näiltä ahvenilta en jouda sammuttamaan myllyä.\nMutta juokse sinä, jolla niin on hyvää aikaa.\"\n\nPojat hölmistyivät, mutta Paljas-Pekka ei. Hän nousi ja sanoi:\n\n\"Pojat! Katsokaa: minä lähden tulipaloon.\"\n\nOngenvapa kädessä hän juoksi lyhyvin mutta tihein askelin matkien siten\nkiireistä juoksua. Juoksi Mylly-Pekan luokse. Hän suuntasi ongenvavan\nMylly-Pekan päätä kohden kuin ruiskunletkun ja sihitti suullaan matkien\nruiskusta tunkevaa vesisuihkua.\n\nOnginta lakkasi, ja kaikki nousivat katsomaan tätä uutta näytelmää.\nPekkakin nousi. Hän rauhallisesti kokosi kalansa ja laittoi tavaransa\nlähtöä varten valmiiksi. Paljas-Pekka intoutui ruiskuttamisessa: suu\nsihisi ja suhisi ja ratisi ja paukkui kuin tavattomalla voimalla\nruiskusta purkautuva vesisuihku. Ja pojat nauroivat hohottivat.\n\nMylly-Pekka keskellä tätä voimakkainta ruiskutusta kääntyi katsomaan\nkaimaansa ja aivan kuin merkiksi, että jo riittää, nosti pystyyn --\npeukalonsa.\n\nPoikain nauru katkesi kuin puukolla leikaten, sillä jokainen jännittyi\nodottamaan, mikä nyt seuraa tätä odottamatonta käännettä.\n\nSe oli niin merkillisesti pystyssä tuo peukalo, että Paljas-Pekka heti\nhölmistyneenä lopetti ruiskutuksensa ja ruiskunletku putosi maahan kuin\nherpoutuneista käsistä.\n\nVaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: \"Paljas Pekka kuin\npeukalo, ei housuja, ei paitaa\", niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin\nsuututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo.\n\nMiten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta\nkerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää\npituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.\n\nMylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia\nliikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä\npäällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi\niskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa\ntappaissaan sen.\n\nHänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka\npuulautuu kuin pölkky päistikkaa -- mereen.\n\nLoiskaus! Vesi pärskyy korkealle ilmaan ja sillalla seisovien poikain\nkasvoille. Vedenpinnalle jää Paljas-Pekan ruskeat housut suurena kuplana\nkellumaan aalloille. Ja haudan hiljaisuuden vallitessa Mylly-Pekka\npojille sanoo, hyvänsävyinen hymy lapsekkailla kasvoilla:\n\n\"Vieläkö, pojat, mylly palaa, vai joko sammui?\"\n\nPojat äänettöminä katsoivat häntä kuin aivan vierasta henkilöä, jota\neivät koskaan olleet nähneet. Hän näytti heistä nyt niin suurelta,\njättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla\npuhaltaa mereen kuin höyhentukon.\n\nTuota jättiläistäkö he olivat pilkkailleet, ajattelematta ja arvaamatta,\nettä hän olisi voinut rutistaa ja lutistaa jokaisen heistä sormensa\npäällä niinkuin he rutistivat imevän sääsken.\n\nPoikia kauhistutti!\n\nMylly-Pekka lähti joukosta ongenvapa olkapäällä ja suuri kalakimppu\nriippuen vartaassa kädestä, astui taakseen katsomatta. Pojat tähystivät\nhänen jälkeensä niin kauan kuin hän näkyi.\n\nSitten joku sanoi:\n\n\"Minkähän vuoksi se ei ole meitä kurittanut koskaan?\"\n\nSe tyhmä poika sanoi:\n\n\"Ei varmaan ole viitsinyt meitä raukkoja.\"\n\nPaljas-Pekka ui siltaa kohden housut hampaissa. Päästyään joukkoon hän\niski märän housumyttynsä siltaan että losahti, asettui seisomaan poikain\neteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin\nolisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:\n\n\"Näittekö te, pojat, miten hän minut viskasi?\"\n\nNyökäytettiin päätä.\n\nPaljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi:\n\n\"Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToiset olivat vielä lasten kirjoissa ja lasten toimissa, ongella sillan\npäässä ulapan äärellä, kun suuri frekatti pullistunein purjein lähti\naurinkoiselle ja aaltoilevalle merelle, ja kyssäselkä maratonjuoksija\ntuli läähättäen ja viittasi laivaa sanoen:\n\n\"Tuossa ne nyt menevät, Pekat.\"\n\nNe olivat jo meripoikia.\n\nMenivät avaraan maailmaan kiipeämään miehen tasalle.\n\nKuuluu nyt toinen heistä, Mylly-Pekka, olevan kapteenina omassa pienessä\nlaivassaan, jolla purjehtii suuria maailman meriä, toinen Pekka\nperämiehenä ulkomaalaisessa höyrylaivassa. Ja kunnon miehiä kuuluu\ntulleen kummastakin. Mikäs on tulla kunnon miehiä kunnon pojista.\n\nTavatessaan toisensa kai puhelevat lapsuutensa aikaisista tuhmuuksista,\nnauravat niille ja omillekin heikkouksilleen. Paljas-Pekka nauraa\npeukalolle ja toinen Pekka myllyn palolle. Tuskin huomaavat, että heillä\non vieläkin arka kohtansa kummallakin, vaikka se vain on siirtynyt\njohonkin toiseen paikkaan. Se on heillä niinkuin se on kaikilla. Eikä\nsiitä kukaan pääse ennenkuin kuolee -- silloin pääsee!\n\n\n\n\nIIKKA RAUKKA\n\n\nKastamaton oli poika ollut, kun isä oli lähtenyt Amerikkaan, sanoen\nlähtiessään vaimolleen, joka itki poika käsivarsillaan:\n\n\"Kun minä tulen, niin tuollaisen tuon kultaa.\" Eväslaukullisen näet.\n\"Sillä ostan pojalleni koko pitäjän. Ja minä tulen pian, en kirjoita\nennen tuloani.\"\n\nEi ollut tullut vielä siihen, kun poika olisi jo ollut rippikouluijässä,\njos olisi kouluun kyennyt.\n\nHän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin\nkarhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä\nijässä, jolloin vielä leikitään hevosta.\n\nSitä leikki hän mielellään ja aina ja koko ikänsä.\n\nHevosta leikkien hän oli äidin apulaisena ollut tämän rakentaissa pientä\nturpasmökkiä muutamaan mäenrinteeseen metsän helmaan syrjässä\nmaantieltä. Ja hevosta leikkien hän kuljetti kaupunkiin kuorman toisensa\nperästä luutia, joita valmisti ja jotka hän kaupitteli kaupungissa\npyytäen luutaparista \"yhden lantin\".\n\nNe olivat hauskoja hänestä nämä kaupunkimatkat. Iloisesti hirnahtaen hän\nlähti taipaleelle, olipa pyry tahi pakkanen. Sillä siellä kaupungissa\nsai leikkiä, siellä oli leikkitovereita ja paljon.\n\nLuutakuormansa kaupaksi saatuaan hän näet meni maantien suuhun ja siinä\nodotteli ja hirnahteli ja silloin oli pian pikku poikia lauma hänen\nympärillään. Usein he olivat valmiina odottamassa häntä. Sillä heillä\noli hauskaa leikkiä hevosta Hepo-Iikan kanssa, kun Hepo-Iikka oli niin\nmainio hevonen. Lantilla, vaikka se olisi ollut pennikin, ja\nleivänpuoliskolla sai sellaista kyytiä puolenkilometrin taipaleen, että\nei parhaimmallakaan kaupungin porvarin hevosella sellaista.\n\nHengästyneenä hän leikin loputtua lähti kotiinsa, mutta ylpeänä\nryhdiltään ja tyytyväisenä mielessään. Ihmekö? Pojat olivat kehuneet,\nettä hän on hyvä hevonen, ja vasussa hänellä oli leipää ja kukkarossa\nlantteja, joista äiti on mielissään.\n\nMaantieltä poikettuaan mökille johtavalle metsätielle, jossa ei ollut\ntalvella kuin hänen kuormansa uurtama ja hänen polkemansa ura, hän\nhirnasi kuuluvasti ilmoittaen siten äidille tulonsa. Ja mökin näkyville\ntultuaan hän porhalsi täyteen juoksuun ruumis pystönä ja kaula kaarevana\nkuin olisi ollut mikäkin orhi. Ja täyttä juoksua lasketti pihalle asti\nkiertäen kaaressa kelkkoineen mökin oven eteen, johon pysähtyi kääntäen\nsivulle päätään ja katsoen äitiä, joka seisoi mökin ovella odottamassa.\n\n\"Iikka raukka\", lausui äiti.\n\nSitä Iikka juuri odottikin. Hän piti sitä ylistelynä, se oli kuin\ntaputtelu hevoselle. Ja silloin hän muka päästettiin valjaista, ja\ntoimitti sitten ajomiehen tehtävät.\n\nAjomies kantoi vasun huoneeseen ja antoi rahat.\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos, siunatkoon Hän hyviä ihmisiä!\" lausui vaimo\nnähdessään rahat ja leivän paljouden.\n\nHänestä tuntui, että he ovat rikkaita. Sillä niin ahtaalla hän oli\nollut, monet onnettomuudet ja taudit kun olivat kohdanneet väliin häntä,\nväliin poika raukkaa. Nyt oli elämä ollut myötäistä kauan. Hän oli\nenemmän kuin tyytyväinen. Täällä asunto aurinkoisen mäen rinteessä,\nloppumaton leipä ja ansiota niin pojalla kuin hänelläkin, vähän rahaa\nsäästössäkin. Ja hän oli tyytyväinen Iikkaan, jopa iloinenkin hänestä.\nOlihan ollut hyvin katkeraa, ja paljon hän oli Jumalaa vastaan nurkunut\nIikan onnettomuuden takia, mutta olihan Iikka hänen toverinsa,\ntottelevainen jopa nöyrä, aina tyytyväinen, aina iloinen. Miten\nkaipaisikaan hän, jos poika kuolisi, jota ennen oli joskus toivonut.\nHänellä oli hätä ja tuskakin, jos Iikka kaupunkimatkoillaan joskus\nviipyi kauemmin kuin tavallisesti. Tosin hänen sydäntään omituisesti\ntuimasi, kun hän kuuli hirnunnan tienristeyksestä, mutta toisakseen se\noli ilahduttavaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat olivat taas leikkimässä hevosta maantiellä. Oli kaunis, leppoisa\ntalvipäivä. Iikka oli juoksuinnossa ja ansio oli hyvä.\n\nMuuan mies pysähtyi katselemaan poikia, jotka olivat leikkimässä\nmaantiellä pitäen iloista, raikasta ääntä.\n\n\"Hevosillako te olette?\"\n\nIikka, jota joku parasta aikaa taputteli kuin hevosta ja kehui, hirnasi\niloisesti kuin paraskin orhi, ja pojat rupesivat ääneen nauramaan.\n\nSuurimmat pojat häpeissään vetäysivät syrjään, mutta pienemmät alkoivat\ntoimessa selittää.\n\n\"Se on semmoinen pöljä poika\", kävi selittämään muuan poika miehelle,\nkun tämä pitkistään katseli Iikkaa, joka oli puolta pitempi toisia ja\npäitset päässä.\n\n\"Minkä vuoksi raukkaa hevosena pidätte?\"\n\n\"Siitä on se vain lystiä, ja se saa meiltä rahaa ja leipää. Viidenpennin\nlantin tai leipäpalan kun antaa, niin se vetää puolikilometriä ja\njuoksee minkä käpälästä lähtee. Se on hyvä juoksemaan.\"\n\nIikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka\ntuntuikin surulliselta.\n\n\"Ja on se niin vankka, että tuolta Ylikylästä asti vetää niin suuren\nkuorman luutia, ettei hevonenkaan vetäisi.\"\n\n\"Ylikylästäkö tämä on?\"\n\n\"Ylikylästä\", vastattiin.\n\n\"Kenen poikia?\"\n\nSitä ei kukaan pojista tiennyt.\n\n\"Kenen poika sinä olet?\" kysyi mies Iikalta.\n\n\"Äidin poika.\"\n\nPojat purskahtivat nauraa rähättämään.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Hepo-Iikka se on\", ehättivät pojat yhteen ääneen.\n\n\"Iikka raukka\", lisäsi Iikka itse.\n\n\"Tosiaankin Iikka raukka. Kaimamies kuitenkin. Tiedätkö missä Koistisen\nvaimo asuu siellä Ylikylässä?\"\n\n\"Ei Iikka tiedä, mutta kyllä äiti tietää.\"\n\n\"Missä äitisi asuu?\"\n\n\"Siellä se asuu kotona\", vastasi Iikka.\n\n\"No kun sinulla on samalle päin matka, niin lähde kotiasi ja ota\nkelkkaasi tuo kapsäkki. Minä maksan hyvästi.\"\n\n\"Istukaa tekin kelkkaan\", toimitti Iikka toimessaan jo siitä, että oli\nsaanut silatun, välkkyvän kapsäkin.\n\n\"Istukaa vain! Se on vankka, kyllä se jaksaa\", toimittivat heti\npojatkin, ja joku vallattomin työnsi miestä niin, että tämä varatonna\nlysähti istualleen kelkkaan. Silloin ei Iikka joutanut muuta odottamaan,\nei päitsiäänkään pojille antamaan, vaan puhalsi innoissaan täyteen\njuoksuun.\n\nKoistinen ei voinut muuta kuin harmitella poikain vallatonta tepposta ja\nodotella Iikan herkeämistä juoksemasta, jotta pääsisi kelkasta. Mutta\nIikka juoksi, juoksi yhtämenoa niin, että lumitierat vain miehen\nsilmille sinkoilivat.\n\nKäännyttiin metsätielle.\n\nÄiti oli jo odotellut ja kaipaillut Iikkaa, vaikka eihän tuo vielä ollut\ntavallista aikaa enemmän viipynyt. Mutta kaipasi hän niinkuin kaipasi\naina. Oli jo monta kertaa höristänyt korvaansa. Muutamilla ilmoilla ja\ntuulilla hirnuntaa ei oikein kirkkaasti kuulunut tänne asti.\n\nNyt kuului, ja niin iloinen hirnunta! Nyt Iikalla on mielestään paljon\nleipää ja rahaa.\n\n\"Poika raukkani\", lausui äiti, kuin säälien ja hellien.\n\n\"Mitä? Toinen hirnunta! Mikä nyt on niin iso asia?\"\n\nÄiti meni jo mökin ovelle.\n\nIikka tuli näkyviin ja vielä hirnasi iloisesti. Äiti koetti katsoa, onko\nmitään erinomaisempaa kelkassa, mutta kun tie kulki suoraan kohti, ei\nsopinut näkemään Iikan taakse.\n\nIikka paransi juoksuaan ja kohenti komeaa hevosryhtiään ja pyörähytti\nkelkkansa mökin oven eteen kuormineen.\n\nÄiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.\n\n\"Herra siunaa! Voi onneton poikani!\"\n\nMies kohahti kelkasta kuin salama.\n\n\"Koistinen! Mieheni!\"\n\nJa vaimo purskahti itkemään.\n\n\"Tuoko on poikani?\" sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten\nIikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan\nkuolaimia.\n\n\"Tuoko on poikani?\"\n\n\"Se, hevosesi!\"\n\nKoistisen kädet puristausivat nyrkkiin.\n\n\"Tuoko minun poikani, tuo pöljä!\" huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti\nkatsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella\nriemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman\nnäköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.\n\n\"Mitä merkitsevät nyt minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja\ntaistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin\nantanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin. Kiusa ja\nkuolema!\"\n\nHän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin\nvoiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan\nkuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustansa.\n\nVaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Hän nojautui mökin\nseinää vasten koettaen jännittää pyörrytystä vastaan. Kun hän vihdoin\ntointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt\nmissään. Hän oli kadonnut jälettömiin.\n\nUseita päiviä haettiin häntä koko kylän väellä, mutta turhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIikka oli pillastunut, niinkuin pillastuvat hevosetkin, kun säikähtävät\njotakin. Oli porhaltanut suoraan metsään ja umpihankeen laskettanut\nmenemään pitkältä jos pitkältä halki metsän, poikki muutaman järven\njäisen selän, painuen yhä kauemmas asumattomia seutuja, kunnes seuraavan\npäivän illalla saapui muutaman mökin luo, josta jo kauas oli pilkottanut\nvalo talviseen yöhön.\n\nUupuneena hän hirnahti mökin ikkunan takana. Mökistä tultiin katsomaan,\nja kun nähtiin aikaiseksi saapa poika päitset päässä ja kelkka perässä,\nluultiin hulluksi, raivopäiseksi, eikä laskettu sisään.\n\nToisen kerran hirnasi, niin hevonen tallista vastasi, ja Iikka meni\nsinne yöksi. Sieltä hänet aamulla löydettiin. Kun poika ei näyttänytkään\nolevan mikään raivohullu, vietiin hänet huoneeseen ja ruokittiin.\n\nEi ollut pojassa kotinsa selittäjää, nimekseen ei tiennyt muuta kuin\nHepo-Iikka eli Iikka raukka. Ja Hepo-Iikan nimellä hän oli jäänyt\nmökkiin olemaan ja elämään, sillä hän oli vankka puskurityöhön ja\nvarsinkin hevostyöhön hevosena parempi kuin mökin laihat konit, joita\nIikan oloaikana vaihtui monet, niinkuin vaihtui isäntäkin, mökin pojan\nvarttuessa aikaiseksi.\n\nTyytyväinen oli nykyinen isäntä Iikkaan, niinkuin oli ollut entinenkin,\njo kuollut vanhus. Ja hyvä ystävä oli nykyinen ruuna niinkuin olivat\nolleet kaikki entisetkin hevoset. Ne hirnuivat Iikan nähdessään, ja\nkesäisin kun haettiin hevonen laitumelta, meni Iikka ja hirnui, ja\nhevonen tuli, vaikka oli kellonäänen kantamattomissa.\n\nMutta Iikka kantoi salaista kadetta nykyiselle ruunalle, samaa\nkademieltä kuin oli kantanut entisillekin tovereille. Senvuoksi, että\nniitä käytettiin kirkko- ja kaupunkimatkoilla eikä hänellä käyty\nkoskaan, vaikka hän oli parempi juoksemaan, sehän oli koetettu niin\nmonta kertaa.\n\nMutta sitten koitti onni kerran Iikallekin.\n\nTorpan emäntä sairastui. Ja kun ruunalla oli menty halonhakuun, niin\npääsi Iikka viemään emäntää kirkolle rovastiin, joka oli vähän\nlääkärikin. Rovasti määräsi sairaan heti suoraa päätä vietäväksi\nkaupunkiin saamaan lääkärinhoitoa, muuten sairas voi kuolla käsiin.\n\nRuuna, jos olisi kotonakin ollut, olisi ollut kaukana, mutta kun ei\nollut kotonakaan, niin Hepo-Iikka vetämään. Ja sehän sopi hyvin, kun\nIikka oli joutuisampikin kuin ruuna.\n\n\"No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, -- kaupunkiin\", tuumi isäntä\nIikalle. \"Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?\"\n\nTurha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili\nkaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja\nlimunaatia sairaalle. Ja kun taipaleelle vihdoin päästiin, niin eipä\noltu pitkiin aikoihin nähty Iikassa sitä hevosryhtiä kuin nyt.\n\nTalvisen taivaan yöksi tähittyessä lähtivät he tielle, ja kun seuraava\npäivä hämärtyi, olivat he kaupungissa. Kuin vasta tallista\njaloittelemaan laskettu varsa hirnahteli Iikka iloisesti, kun saapuivat\nensimäisen kadun suuhun. Isäntä pysähdytti ja puheli Iikalle:\n\n\"Elä viitsi Iikka kaupungissa hirnua. Eikä täällä saakaan hirnua.\nLupaatko ettet hirnu?\"\n\n\"Eikö ollenkaan? Sehän on komeaa.\"\n\n\"Saat nisua paljon, jos et hirnu.\"\n\nIikka lupasi olla hirnumatta.\n\nJa isäntä heti ensimäisen leipurin luo päästyään osti vesikorppuja\nsuuren pussillisen.\n\nIikka ei hirnunutkaan, mutta isäntä oli levoton kuitenkin, sillä hän ei\nollut nähnyt sellaista intoa ennen Iikassa kuin nyt. Majatalo oli toki\nlähellä.\n\nMutta sillä aikaa kuin isäntä talutti sairaan sisälle, karkasi hevonen\nresloineen ja siinä olevine tavaroineen, mitä vain eväistä oli jälellä.\nEi ollut isännällä aavistustakaan, minne Iikka oli kadonnut.\n\nIikka juoksi jo kaukana toisessa päässä kaupunkia silloin, kun isäntä\nhänen kadonneen huomasi. Juoksi toiselle maantielle ja hirnahteli tuon\ntuostakin.\n\nMaantien suuhun tultuaan tutulle paikalle, jossa ennen oli poikajoukkoa\nkyydinnyt omaksi ja niiden iloksi, hän pysähtyi katsoakseen oliko\npoikia.\n\nEi ollut.\n\nHirnui niitä.\n\nEi tullut.\n\nIikka ei ymmärtänyt, että entiset pojat olivat jo aikamiehiä,\nparrakkaita niinkuin hänkin. Niillä olisi kyllä ollut leikkiin pystyviä\npoikia, vaan ne eivät hänestä tienneet muuta, kuin mitä isiltään olivat\nkuulleet heidän kertoessaan lapsuutensa ajoista.\n\nIikka päätti vain, että pojat eivät tule sen vuoksi, kun on jo ilta. Hän\noli pahoillaan, kun ei saanut lantteja ja leipää. Mutta katsellessaan\nreslaansa hän muistikin, että siellä on tavaraa, ja tarkasteltuaan\nvaraston hän tuli hyvin iloiseksi. Oli paljon tavaraa! Ei koskaan ollut\nnäin runsaasti ollut hänen kelkassaan.\n\n\"Nyt äiti on hyvillään. Sanoo: Iikka raukka.\"\n\nHän porhalsi juoksuun. Yhtä painoa lasketti tiehaaraan saakka, josta hän\nennen oli poikennut metsään ja kotimökille. Siinä oli nyt leveä tie,\nvaan sitä ei joutanut ajattelemaan. Hirnasi kerran iloisesti ja\nkirkkaasti. Juoksi, juoksi. Hirnasi toisen kerran. Ja juoksi.\n\nHöröstyneenä hän pysähtyi viimein, kun talo tuli vastaan. Katseli\nympärilleen etsien äidin mökkiä. Ja kun ei saanut mitään selvää, rupesi\nhän hirnumaan niinkuin varsa emäänsä kaivatessa.\n\nTalon tallista vastasi puolikymmentä hevosta ja talosta syöksyi koira\npihalle haukkumaan. Koiran harvinaisen äsäkästä haukuntaa oudoksuen\ntulivat rengit ja piiat pian pihalle, josta alkoi kuulua siunauksia ja\nhämmästyksen huutoja, ja niiden seasta hirnuntaa, joka kiihdytti melua\nja herätti naurua.\n\nIsäntääkin ehdittiin hakemaan.\n\n\"Mikä täällä sitten on?\" sanoi tanakka, harmajatukkainen isäntä\nastuessaan portaille.\n\n\"Ei ole hullua ihmistä kummempi\", vastasi renki.\n\n\"No tuokaa sisään pakkasesta, katsotaan mitä on tehtävä.\"\n\n\"Jos se on raivohullu?\" sanoivat miehet ja poistuivat syrjään.\n\nIikka hirnui niin kutsuvasti, että kaikki hevoset vastasivat yhteen\nääneen.\n\n\"Herra siunatkoon!\" sanoo emäntä, vanhus, joka kiirein askelin tulee\npihalle. Hän joukon läpi astuu oudonnäköisen olennon luo, jota silmää.\n\n\"Iikka raukka, oma onneton, kaivattu poikani!\"\n\nIikka heittää kelkan jutkon maahan: hän on päässyt valjaista. Hän alkaa\ntoimittaa ajomiehen tehtävää: ottaa vasun ja mytyt kainaloonsa. Sanoo\nhymyillen äidille:\n\n\"Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.\"\n\n\"Iikka raukka.\"\n\n\"Iikka!\" lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut\ntapauspaikalle. \"Mikä Iikka se on?\"\n\n\"Sinun veljesi\", vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen\nja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi\näitiään, hymyillen tyytyväisenä.\n\n\n\n\nPIISPANTIKKU\n\n\nTiuran Santeri, köyhän, sokean lesken poika, oli paras lukija kaikista\nlaitakaupungin pojista, ja jotkut kehuivat, ettei herraspojissakaan\nollut niin hyvää lukijaa. Hänellä oli pitkäkatkismus päässä kannesta\nkanteen ja hän luki sisältä mitä kirjaa hyvänsä, jota vastoin muut hänen\nikäisensä pojat vielä tavailivat aapistaan. Häntä sanottiin piispaksi.\nSe oli kunnianimi.\n\nYhtä kuuluisa kuin Tiuran Santeri hyvästä lukutaidostaan oli Starkin\nAukusti oppimattomuudestaan. Hän oli vanhin poika joukossa eikä tuntenut\nvielä kaikkia kirjaimiakaan. Häntä sanottiin Ruunankummiksi. Se oli\nhäijy, ruma haukkumanimi. Ja sen pahempi, sitä kykeni käyttämään mikä\nnaatti hyvänsä. Sillä niin vankka kuin Aukusti olikin, hänellä oli muuan\narka kohta, Akilleen kantapää. Se oli hänellä niskassa. Hänen\nniskatukkansa oli niin peevelin arka, kuten hän itse kuvaili, että\nvaikka kuin hellävaroen kammalla veti, niin kylmä karsi selkäpiitä ja\nvesi silmiin kihosi. Ei tarvinnutkaan muuta kuin joku veti tahi oli\nvetävinään niskatukkaansa, niin Aukusti irvisti pahasti ja hartiat\nkyttyrässä kääntyi pois.\n\nAukustilla oli kaksi tapaa lähtiessään poikajoukosta äidin käskiessä\nhäntä. Toisinaan hän lähti iloisena ja juosten, mutta toisinaan pää\nsyvällä hartioitten sisässä astua hoippuroi kuin sokea. Silloin\narvasivat toiset, että nyt Aukusti menee lukemaan.\n\nSe oli kova urakka Aukustille se lukemisen oppiminen. Äiti rankaisi\nhäntä väliin kokopäiväisellä paastolla. Siitä Aukusti ei ollut\nmilläänkään. Hän olisi mielihyvällä ollut valmis tekemään kontrahdin,\nettei hän syö kuin kerran viikossa, jos ei vain tarvitse lukea, ja olisi\nhän varmaan suostunut siihenkin, että hän istuu kirjan ääreen milloin\nvain, vaikka kesken unensa sydänyöllä, ja kuinka kauan vain, ja äiti saa\nhäntä kolhia päähän vaikka kapustalla ja puntarinperälläkin ja saa\nkiskoa otsatukastakin ja kiireeltäkin, vaan -- ei niskatukasta! Sehän se\noli, kun äiti tunki hyppysensä sinne niskaan, nipisti kiinni muutamista\nkarvoista ja veti ylöspäin -- ai, ai, ai...!\n\nTalven aikana ja vielä kevään kuluessakin Aukustin niskatukalla oli\nollut tuon tuostakin koko pitkältä rauhoitusaikaa, mutta kesän tultua\noli alkanut jokapäiväinen kauheus. Muitten poikain lukutyö kesäksi\nhöltyi, Aukustin sen sijaan kiristyi.\n\nAukustin äiti, Starkin emäntä, oli nimittäin saanut mieheltään kirjeen,\nettä hän saapuu tänä kesänä kotia. Hän oli merimies, ja nyt viimeisellä\nmatkallaan ollut hyvien ansioitten takia monta monituista vuotta.\nStarkin lähtiessä Aukusti oli ollut pieni paitaressu. Ja tämä paitaressu\noli isän silmäterä, josta isä joka kirjeessään oli puhunut käskien äidin\nhyvin hoitaa ja kasvattaa. Muuten Aukusti olisi ollutkin hyvä poika,\naivan moitteeton, mutta tuo kirjalle oppiminen! Mikä häpeä äidille isän\nsurusta, kun tämä kuulee poikaansa toisten sanovan Ruunankummiksi. Sen\nvuoksi äiti oli uurastanut. Mutta huonolla menestyksellä.\n\nKuuma viikko oli ollut taas. Ja kuumin päivä lauantai, kaunis kesäinen\npäivä: ei aamiaista, ei päivällistä, ei illallista, ja äidin hyppyset\nniskatukassa vähän väliä. Päivä kuitenkin päättyi suloisella\nevankeliumilla, kun äiti lopuksi sieppasi Aukustin edestä aapisen, löi\nloppasi sillä Aukustia päähän ja sanoi: \"Saat minun puolestani kasvaa\nkuin ovampolainen ja papiaani.\" Sen Aukusti ymmärsi niin, että hänen\nniskatukalleen tuli ikuinen rauha.\n\nSunnuntaiaamuna äiti aamiaispöytään asetti lihavan, kauniin ruskean\npannukakun, joka vasta uunista otettuna kirisi rasvoissaan ja levitti\nmakean tuoksun huoneeseen.\n\n\"Tämän olen laittanut sinulle\", sanoi äiti hyväntuulisesti. \"Saat yksin\nsyödä sen.\"\n\nMikä makeanleivänpäivä ankaran viikon ja lauantain paaston jälkeen!\nAukustin suuhun kiertyi vettä, minkä hän suinkin ehti niellä. Ja hän\nhymysuin jo pani kätensä ristiin lukeakseen ruokaluvun, kuten hänet oli\nopetettu. Mutta äiti lempeällä ja houkuttelevalla äänellä sanoi:\n\n\"Luetaan ensin vähän.\"\n\nSiinä silmänräpäyksessä Aukustin pää oli hartioitten sisässä ja posket\nkalman kalpeina. Hän haki kirjansa ja astua hoippuroi pöydän ääreen.\n\n\"No alotetaan\", sanoi äiti yhä lempeällä äänellä istuttuaan Aukustin\nviereen.\n\nAukusti alkoi luetella kirjaimia. Se kävi kuin vettä valaen. Mutta kun\näiti alkoi niitä kysellä sieltä täältä osottaen sormellaan, niin\nhairahtui Aukusti ja sitten sekaantui sekaantumistaan, niin ettei\nnäyttänyt tuntevan ensimäistäkään. Sen mukaan hänen päänsä oli uponnut\nuppoamistaan hartioitten sisään ja hän puristi silmiään umpeen raottaen\nniitä vain silloin tällöin hätäisesti kuin varkain.\n\n\"No tämän sinä tunnet?\" sanoi äiti taas muutamakseen varmana Aukustin\npuolesta.\n\n\"A\", vastasi Aukusti. Kun ei kuulunut äidin hyväksymistä, rytkäsi hän\nhartioitaan ja puristi silmiään yhä lujemmin kiinni ehättäen korjaamaan\nerehdystään ja sanoi: \"Pehmyt pee.\"\n\n\"Pehmyt pee\", sanoi äiti omituisella äänellä, vaan ei ollenkaan\nvihaisella, niin että Aukusti avasi silmänsä. Mutta voi kauhistusta!\nÄidin sormi oli ä:n ja ö:n kohdalla! Aukusti meni niin sykkyrään, että\noli pyöreä kuin kerä.\n\nHän odotti äidin voimakkaan käden tunkeutuvan niskaan tavottamaan\nniskahaituvia. Ei kuulunut kuitenkaan mitään. Pitkän ajan kuluttua\nAukusti ihmetellen ja arkaillen raotti silmiään.\n\nÄiti istui toisella puolen huonetta kadun puoleisen ikkunan ääressä ja\nnäytti itkevän.\n\nSynkkä oli äänettömyys päivänpaisteisessa, pyhäasuisessa kamarissa.\nAvonaisesta pihanpuoleisesta ikkunasta kuului kaukainen saarnaava lapsen\nääni: Tiuran Santeri luki kotonaan sokealle äidilleen virsikirjasta\npäivän evankeliumia ja epistolaa. Hän luki niin selvästi ja niin\nkirkkaalla äänellä, että se kuului kesäisen sunnuntaiaamun\nhiljaisuudessa yli koko laitakaupungin kuin papin saarna kirkossa.\n\nSanterin saarnan loputtua kesti vielä kauan hiljaisuus kamarissa. Sitten\nsanoi Starkin emäntä kuin itsekseen:\n\n\"En ymmärrä. Kaikkeni olen koettanut. Koettakoon isä, kun tulee.\"\n\nHän pukeutui ja lähti kirkkoon sanoen mennessään Aukustille lempeästi:\n\n\"Syö nyt, raukkani.\"\n\nAukusti jäi istumaan ajatuksiinsa. Pitkän ajan kuluttua hän vei käden\nniskaansa ja tuumi ääneen:\n\n\"Isä?\"\n\nHän ei paljon isää muistanut. Isä tuntui vain kauhealta jättiläiseltä,\njoka voi ottaa häntä hyppysillä niskatukasta ja riiputtaa ilmassa\nniinkuin pojat kärpästä siivestä.\n\nAukusti alkoi hautoa mielessään karkuunlähtötuumia. Niitä hänen\nsuunnitellessaan alkoi taas kuulua Santerin lukua. Sitä kuunneltuaan\nhetken aikaa Aukusti tuumasi ääneen:\n\n\"Mikähän peeveli siinä on konstina?\"\n\nHän oli sitä arvellut jo useasti ennenkin, että siinä vain on joku\nhelppo keino, jota toiset eivät huomaa, niinkuin oli muissakin\ntempuissa, joita poikajoukossa tehtiin ja joissa varsinkin Santeri oli\noikea mestari opettaen toisille leipäpalakaupalla.\n\nAukusti kääri pannukakkunsa paperiin, pisti poveensa, otti aapisen\ntaskuunsa ja lähti ulos. Hän meni Tiuran Santerin luo, ei huoneeseen\nasti, vaan pisti vain päänsä oven raosta ja viittoi Santeria tulemaan.\n\nSanteri etehiseen tultuaan katsoi silmät renkaina ja veti sieramiinsa\nilmaa pakahtuakseen, kun hän tunsi paistetun rasvan ja nisun makean\nhajun, ettei makeampaa ikinä parhaan herrastalon kyökissä. Ja hän\nseurasi kuin lyhyessä köydessä talutettuna Aukustia, joka sanaa\npuhumatta lähti pihalle, sieltä asteli kadulle ja kulki monimutkaisia\nteitä muutamaan solaan, joka oli niin kapea, että ylti ojennetuin käsin\nseinästä seinään, ja jonne ei näkynyt muuta kuin kapea juova taivasta.\nSe oli sitten salainen paikka!\n\nSanteri luuli, että Aukusti täällä kaikessa rauhassa tahtoo jakaa hänen\nkanssaan jonkun makean palan saadakseen hänestä liittolaisen toisia\npoikia vastaan, jotka härnöittelivät Aukustia, pelottivat häntä\njalkapuulla ja pilkkasivat, ettei hän saa ikinä akkaa.\n\nAukusti veti povestaan pannukakun ja ojensi sen Santerille:\n\n\"Saat koko pannukakun.\"\n\n\"Koko pannukakun?\"\n\nSanteri ei ojentanut kättään ottaakseen, sillä häntä alkoi pelottaa,\nettä tämä on unta. Pelotti niin, että itku oli tulossa.\n\n\"Neuvo minulle vain muuan konsti\", sanoi Aukusti.\n\nNyt Santeri heräsi, otti pannukakun ja alkoi selittää, että hän on vasta\noppinut muutaman aivan uuden konstin, jota ei kukaan vielä tiedä. On\nlukenut muutamasta lainakirjasta. Sellaisen konstin hän tiesi, että saa\nneulan, silmineulan pysymään veden päällä kuin puutikun.\n\n\"En välitä\", sanoi Aukusti halveksivasti, veti aapisen taskustaan ja\njatkoi: \"Neuvo, millä konstilla olet oppinut lukemaan.\"\n\nSanteri ällistyi:\n\n\"Millä konstilla lukemaan?\"\n\nNyt pannukakku jäi saamatta! Sillä eihän hän tiennyt mitään konstia\nolevan lukemiseen oppimisessa. Hän itse oli oppinut siten, että puikko\nkädessä oli seurannut kirjainmerkkejä järjestyksessään sen mukaan kuin\nhänen sokea äitinsä oli ne lausunut. Ei hän siinä nyt mitään konstia\nolevaksi ymmärtänyt, vaikka kuinka olisi ajatellut. Itku jo aivan\nkurkussa hän alkoi selitellä:\n\n\"Se pitää olla vain sellainen puikko...\"\n\n\"Hae sellainen puikko\", keskeytti Aukusti.\n\nSanteri silmäili ensin ympärilleen, näkyisikö minkäänlaista tikunsälöä,\nja kun ei ollut mitään kaluksi käypää, tuippasi hän pannukakun\nAukustille talteen, juoksi solasta ja pian taas palasi mukanaan puikko,\njonka muutamalla vuolaisulla oli tekaissut puunpalasta, mikä ensimäisenä\noli käteen sattunut.\n\n\"No tuolla vain alat osotella kirjaimia\", sanoi hän Aukustille, joka oli\nsiellä solassa istumassa, kirja levällään polvilla.\n\nAukusti tarkasteltuaan puikkoa puolelta ja toiselta ja tutkittuaan\ntarkkaan sen molemmat päät, alkoi osotella kirjaimia painaen puikolla\nniin lujasti, että pieni reikä jäi jokaisen kirjaimen kohdalle, ja\nlausui lujasti ja varmasti kirjainten nimet.\n\n\"Sinähän jo osaat!\" huudahti Santeri riemastuneena.\n\nAukustilta pääsi naurunhörähdys.\n\nHe opettelivat Santerin kanssa yhdessä Isämeidän, ja Aukusti oppi.\n\nSanteri oli äitinsä kanssa köyhän aterian jälkiruuaksi syömässä\nherkullista pannukakkua, kun Starkin emäntä tuli ja toi heille\nkaikellaista hyvää suuhun pantavaa kiitosten ja jumalansiunausten\nkukkuroiksi. Hän kertoi pitkään ja leveästi Santerille ja tämän äidille\nvaivansa ja huolensa ja sydämentuskansa, joita hänellä oli ollut\nkoettaessaan Aukustia opettaa kirjalle ja luullessaan, että Aukusti on\nkyvytön, jotenkin viallinen. Sitä hänen iloaan sitten, kun hän tänään\nkirkosta palattuaan tapaa Aukustin yksin, omin neuvoinsa lukea\nporhaltamassa niinkuin hyvä hevonen kahlata porhaltaa hankea!\n\nPian levisi kertomus tästä ihmetapauksesta, että Starkin Aukusti oli\noppinut lukemaan aivan yhtäkkiä. Eikä kulunut pitkää aikaa siihen kuin\nAukusti sivuutti monet entisistä härnöittelijöistään, saapui aapisen\nviimeiselle lehdelle kukon pyrstön alle ja opetteli siinä olevaa\n\"latinalaista\" runoa ihan omin nokkinsa lukupuikkoineen.\n\nJa Tiuran Santerilta tuli yksi ja toinen tilaamaan lukupuikon. Hän sai\nniistä leivän tai puolikkaan, korpun tahi joskus lantinkin. Mutta kun\nhän kuuli niitä kehuttavan, että niillä oppii, ja kun uusia yhä\ntilattiin, niin hän korotti ja määräsi lukupuikon pysyväksi hinnaksi 10\npenniä. Niitä meni kaupaksi sittenkin. Joka lapsen niitä piti saada, ja\nkun niitä katkeili ja hävisi heiltä, niin kysyntä oli alituinen. Joka\npäivä meni joku puikko.\n\nMutta Santerille ilmestyi kilpailija. Muuan toisesta kaupungista\nmuuttaneen työmiehen poika alkoi myöskin tehdä lukupuikkoja. Hän kävi\nniitä kaupalla ja myi 5:llä pennillä. Ne olivat sitten kauniita ja\nhienotekoisia. Tiuran Santerin parhaimmatkin lukupuikot olivat niiden\nrinnalla rumia seipäitä. Ja tekijä oli itse hyvä lukija.\n\nUuden mestarin teoksia alettiin äänekkäästi kehua poikajoukossa Santerin\nitsensä kuullen. Santerin ei auttanut muu kuin myöntää ja hän oli jo\npäättää, että luopuu koko puikkoteollisuudesta ja jättää sen\nkilpailijansa yksinomaiseen huostaan, kun Starkin Aukusti sanoa\njurahutti:\n\n\"Samaahan se on, onko lukupuikko ruma vai sievä.\" Hän tarkotti, että\npuikko kuin puikko tahi mikä hyvänsä, jolla voi varmasti näyttää yhtä\nkohtaa, ettei ole kuin leveä sormenlatuska, joka on kuin lapio osottaen\nmonta kirjainta yhtä aikaa, ettei tiedä, mistä oikeastaan on kysymys.\nMutta hitaisuudessaan hän ei ehtinyt selityksen alkuunkaan, kun Tiuran\nSanteri huudahti:\n\n\"Puikon kauneus ei merkitse mitään, vaan se, oppiiko sillä. Siinä se on\nkonsti!\"\n\nPojat ällistyivät. He katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Santeria,\njoka nyt seisoi varman voittajan näköisenä. Santeri jatkoi:\n\n\"Starkin Aukusti jo lukee katkismusta ja Roopin poikaa, jonka Aukustin\nisä on ostanut hänelle.\"\n\n\"Roopin poika? Mikä se Roopin poika on?\"\n\nKyselijät olivat ivallisia, muutamat ääneensä nauroivatkin luullen, että\nSanteri koettaa heille syöttää pajuköyttä. Mutta Aukusti alkoi osotella\nkäsillään kirjan paksuutta, pituutta ja leveyttä ja sanoi nimeksi:\n\n\"Roopin poika Kruusoe.\"\n\nPojat vaikenivat ja kävivät vakaviksi, niin että Aukusti sai muutamin\nsanoin selittää, että kirja kertoo merimiehestä, joka\nhaaksirikkoutuneesta laivasta oli yksin pelastunut autioon saareen, ja\nettä siinä on oikein kuvatkin.\n\nPojat ihmettelivät itsekseen. Roopin poika Kruusoe! He vasta aapista! Ja\nAukusti oli ollut niin jälessä kaikista heistä ja nyt oli niin paljon\nedellä.\n\nJokainen mielessään häpesi, että oli jättänyt hylyksi Santerilta\nostamansa lukupuikon ja ostanut tuolta toiselta. Tunsi tehneensä\ntuhmuuden, melkeinpä synnin, jonka vuoksi ei ollutkaan edistynyt\nluvussaan niinkuin Aukusti. Se oli jonkunmoisena lohdutuksena, että ei\nollut tahallaan tuota syntiä tehnyt, vaan tietämättään. Ei ollut\ntiennyt, että lukupuikossa on joku konsti, vaan oli vain uskonut, että\nse on hyvä, kun se on hyvän lukijan tekemä.\n\nSanteri olisi saanut lukupuikon tilauksia kosolta, jos olisi arvannut\nolla ääneti. Mutta innostuneena vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä\npoikiin, hän jatkoi:\n\n\"Joka lukupuikkoja tekee ja myy, hänen pitää itsensä osata lukea hyvin,\nmuuten lukupuikko ei vaikuta mitään.\"\n\nPuolikymmentä poikaa huusi yhteen äänen riemulla aivan kuin raskaan\nsynninkuorman alta päässeinä, että se uusi lukupuikkomestari on mainio\nlukija, lukee suomet ja ruotsit.\n\nSanterista tuntui kuin olisi hän vaipumassa maan alle. Ruotsiakin! Hänen\nmaineensa oli ehdottomasti mennyttä. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi itseään\nja ylpeän näköisenä ryhdiltään aivan kuin olisi vaatinut tuota poissa\nolevaa mestaria kilpailuun, hän huusi:\n\n\"Mutta osaako hän lukea engelskaa?\"\n\nPoikajoukossa puhkesi hurja naurunrähäkkä ja kuului ilkkuvia huutoja:\n\n\"Ethän sinä, pyhä veli, itsekään osaa lukea engelskaa!\"\n\nSanteri kotia tultuaan manaili itsekseen ja viskasi koko\nlukupuikkovarastonsa uuniin. Hän ei olisi enää välittänyt mistään\nmuusta, kunhan vain pojat eivät olisi nauraneet hänelle.\n\nMitä varten olikin mennyt kysymään tuosta engelskasta, kun hän itse ei\nkuitenkaan osaa engelskaa. Piti tuhmuus tavata! Nyt ne nauravat ja\nivaavat, missä vain näkevät, niinkuin olivat äsken nauraneet hänen\njoukosta lähtiessään ja huutaneet:\n\n\"Santeri menee lukemaan engelskaa!\"\n\nSanteri itki. Mutta sitten hän yhtäkkiä löi kämmentä polveensa. Hän oli\nkeksinyt!\n\nAukustin isähän osaa engelskaa. Viimeiset viisi vuotta kertoi puhuneensa\nvain engelskaa, niin että nyt kotonaankin pakkaa tulemaan englantilaisia\nsanoja. Leikkisä ja ystävällinen mies. Kyllä Stark rupeaa häntä\nopettamaan. Ja sitten hän näyttää pojille, ketä he pistäneet ovat!\n\nSeuraavana päivänä Santeri meni Starkille. Pitkäpartainen ja roteva mies\noli näyttämässä Aukustille suuren suurta kirjaa, komeaa kuvakirjaa.\n\n\"Onko se englantilainen kirja?\" kysyi Santeri kiihkoisasti, mutta\npysytellen ulompana.\n\n\"Jees, mai boi\", vastasi partamies.\n\nSanteri kurkotti kaulaansa nähdäkseen. Sen verran näki kuvaa, että tunsi\nsen raamatun kuvaksi.\n\n\"Onko se englantilainen raamattu?\"\n\n\"Jees, inglish bibl\", toisti merimies.\n\nSanteri syöksyi lähemmäs katsomaan. Ja hänet valtasi riemastus, joka\nehdottomasti purkautui sanoiksi:\n\n\"Saakeli, samallaiset kirjaimet, kuin oikeassa kielessä!\"\n\n\"O jees.\"\n\n\"Sitähän lukee kuin suomalaista kirjaa\", arveli Santeri iloisen varmana.\n\n\"Na, na\", kielteli merimies ja selitti, että englanninkielessä ei lueta\nlainkaan niinkuin kirjoitetaan, vaan aivan nurinkurin.\n\nSanteri masentui. Nololla äänellä hän sanoi:\n\n\"Se taitaa sitten olla vaikeaa?\"\n\n\"Jees. Ja suu pitää pitää aivan kuin olisi kuuma peruna suussa.\"\n\n\"Elä sinä nyt juttuja puhu\", sanoi Starkin emäntä.\n\nStark alkoi lukea raamatusta. Santeri kuunteli silmät renkaina ja suu\nauki. Aukusti hymyili ja Starkin emäntä seisoi kädet puuskassa ja\nnauroi. Kun Stark lopetti, sanoi emäntä:\n\n\"Tuo ei ikinä ole jumalansanaa! Niin on kuin höplöttäisi jotakin ja\ntosiaankin kuuma peruna suussa.\"\n\n\"Jees, niin se oudosta kuuluu. Sitähän minä sanoin\", lausui Stark. \"Niin\nse on kuin höplötystä sellainen kieli, jota ei ymmärrä, luulee, että\npuhuja tekee vain kurillaan vinkeitä suullaan. Siltä se suomikin kuuluu\nenglantilaisesta. Siellä laivalla kerran pyysivät minua lukemaan\nsuomalaista kirjaa. Nekös nauroivat, kun minä luin. Ja se olisi sama\nollut, vaikka en olisi oikeaa suomea lukenutkaan, vaan jotakin\nhöplöttänyt puuta heinää.\"\n\nSanteri pyysi Starkia vielä lukemaan sitä englantilaista raamattua.\n\n\"Lukekaa koko sivu\", kehotti hän.\n\nStark oli valmis ja Santeri oli paljaana korvana.\n\nStarkin lopetettua lukunsa Santeri lähti kotia, otti suomalaisen\nvirsikirjan ja matkien minkä osasi Starkin suunväänteitä ja vääristellen\nsanoja hän lasketti tulemaan sen tuhannen kyytiä.\n\n\"Herranen aika, eikö se ole Santeri?\" kysyi sokea äiti.\n\n\"Jees.\"\n\n\"Mutta mitä sinä luet, engelskaa vai?\"\n\n\"Jees, inklis piipl.\"\n\n\"Missä sinä sitä olet oppinut?\" kyselemään äiti.\n\nMutta Santerilla ei ollut aikaa vastata, sillä hän näki poikia tulevan\nkadulla. Hän avasi ikkunan ja alkoi kovalla äänellä lasketella niin\nkiireesti kuin suinkin, hyvillään siitä, että poikien joukossa oli se\nuusi lukupuikkomestarikin.\n\nSanterin luku teki poikiin valtavan vaikutuksen. Joku tiesi vakuuttaa,\nettä engelskaa Santeri luki, sillä englantilaiset sanovat myötäänsä\n\"jees\" niinkuin Santerikin lukiessaan. Puhdasta engelskaa se Santeri\nluki!\n\nJaa-a! Se poika se lukee mitä kieltä hyvänsä. Sillä kun se lukee kerran\nengelskaa, niin tietysti se osaa lukea mitä vain eteen pannaan, ryssää\nja afrikkaa, kaikkia!\n\nSaman päivän iltana tuli muuan poika ostamaan Santerilta lukupuikon. Hän\nteki nöyrän tunnustuksen, että oli ostanut siltä toiselta. Mutta sen\npuikolla hän ei ollut oppinut mitään. Santerin puikolla hän uskoi\noppivansa, uskoi varmasti.\n\nSanteri lupasikin tehdä hänelle lukupuikon huomiseksi ja oikein hyvän\nselittäen, että hyvää lukupuikkoa, jolla oppii lukemaan, ei saa tehdä\nmistä puupalasta hyvänsä, vaan erikoisesta puusta ja määrätyllä ajalla,\nniinkuin hän oli tehnyt Aukustin lukupuikon, ja että oli monta\nmonituista konstia sen teossa, uusia konsteja, joita hän oli oppinut.\n\nSiinä uudessa lukupuikossa, jonka hän nyt tilaajalleen teki, oli toinen\npää leveä ja sen kummallekin puolen oli uurrettu ristinmerkki.\n\nSe Santerin kilpailija nauroi tälle lukupuikolle ja Santerin konsteille.\nHän sanoi, että on samantekevä lukemaan oppimiselle, minkälainen ja\nkenen tekemä puikko on, saman asian ajaa, jos ottaa risutikun tahi\nvanhan piipunrassin tahi minkä hyvänsä. Mutta lukupuikko tavallisesti\nvuoleskellaan kauniiksi, niin kauniiksi kuin kukin osaa.\n\n\"Entäs ristinmerkki?\"\n\n\"Ristinmerkki! Yhdentekevää, vaikka kaivertaisi pukinsarven.\"\n\nSiihen joku huomautti:\n\n\"Mutta sellaisella puikolla lukijan veisi piru.\"\n\nLukupuikkomestari nauroi.\n\n\"Se ei usko pirua\", sanottiin joukossa.\n\n\"Eikä pelkää Jumalaa\", jatkoi joku toinen.\n\nLukupuikkomestari jäi yksinään eikä hän saanut myydyksi ainoatakaan\npuikkoa enää.\n\nKaikki ostivat Santerin uusia lukupuikkoja, joita hänen kerrottiin\nvuoleskelevan sunnuntaita vasten yöllä ja sitten sunnuntaina\nkirkonaikana uurtavan niihin ristinmerkit. Niitä sanottiin\npiispantikuiksi.\n\nOstajia tuli toisesta päästä kaupunkia.\n\nPiispantikun hinta oli 20 penniä, tuollaisen kaksiristisen. Santeri näet\nsitten rupesi valmistamaan sellaisia, joissa oli kolme ristiä. Ne\nmaksoivat 25 penniä, ja niitä kävivät ostamassa keskikaupungin\nherraspojat.\n\n\n\n"]