[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f91wfCMbcHQIpsGbwz8i9UQL6jagPOcTswX1Btm8D-VU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2780,"Tulipunainen neilikka","Orczy, Emmuska",1865,1947,"2780-orczy-emmuska-tulipunainen-neilikka","2780__Orczy_Emmuska__Tulipunainen_neilikka","Pakolaisromaani","romaani",[],[],"fi",1905,1919,59451,405676,false,71289,[23,24,25,26,27,28],"Adventure stories","Blakeney, Percy, Sir (Fictitious character) -- Fiction","British -- France -- Fiction","France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction","Historical fiction","Nobility -- Fiction",[30,31],"Historical Novels","Novels","\"Tulipunainen neilikka : Pakolaisromaani\" by Baroness Emmuska Orczy is a novel written in the early 20th century. The narrative unfolds during the tumultuous times of the French Revolution, focusing on themes of escapism and the struggle for survival among the aristocracy in France. The story likely involves a central figure, the elusive hero referred to as the \"Scarlet Pimpernel,\" who aids nobles in their escape from the revolutionary mob.  The opening of the novel establishes a grim atmosphere in Paris during September 1792, capturing the chaotic and violent sentiments of the populace. A vivid depiction of a crowd, excited by the horrors of the guillotine, highlights the brutality of the revolution. Among the chaos, the character of Sergeant Bibot emerges as a key figure, skillfully hunting down fleeing nobles while enjoying the thrill of the chase. The narrative hints at the presence of the mysterious Englishman known as the \"Scarlet Pimpernel,\" who is coordinating the escape of aristocrats, stirring both fear and intrigue amidst the revolutionary fervor. As the story progresses, it promises a blend of suspense and heroism set against a historically rich backdrop. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Enckell, Armida",309,"Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuva seikkailuromaani seuraa salaperäistä Tulipunainen neilikka -nimistä englantilaista aatelista, joka pelastaa ranskalaisia aristokraatteja giljotiinilta. Samaan aikaan hänen vaimonsa Marguerite joutuu keskelle vaarallista juonittelua ja uskollisuuden koetuksia.","Emmuska Orczyn 'Tulipunainen neilikka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2780. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TULIPUNAINEN NEILIKKA\n\nPakolaisromaani\n\n\nKirj.\n\nPARONITAR ORCZY\n\n\nEnglannin kielestä (»The Scarlet Pimpernel») suomentanut\n\nArmida Enckell\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n      I. Pariisi syyskuussa 1792.\n     II. »Kalastajalepola» Doverissa.\n    III. Pakolaiset.\n     IV. Salaliitto.\n      V. Marguerite.\n     VI. Keikari v:lta 1792.\n    VII. Salainen pyhäkkö.\n   VIII. Valtuutettu asiamies.\n     IX. Konnantyö.\n      X. Ooppera-aitiossa.\n     XI. Lordi Grenvillen tanssiaiset.\n    XII. Paperilippunen.\n   XIII. Joko — tahi.\n    XIV. Täsmälleen k:lo 1.\n     XV. Epäilyksiä.\n    XVI. Richmond.\n   XVII. Hyvästi.\n  XVIII. Salaperäinen merkki.\n    XIX. Tulipunainen neilikka.\n     XX. Ystävä.\n    XXI. Tuskallinen odotus.\n   XXII. Calais.\n  XXIII. Toiveita.\n   XXIV. Ansa.\n    XXV. Kotka ja kettu.\n   XXVI. Juutalainen.\n  XXVII. Jäljillä.\n XXVIII. Ukko Blanchard'in tölli.\n   XXIX. Satimessa.\n    XXX. Pursi.\n   XXXI. Pako.\n\n\n\n\nI LUKU\n\nPariisi syyskuussa 1792.\n\n\nKuohuva, kiehuva, nureksiva joukko olentoja, ainoastaan nimellisesti\nihmisiä, sillä he näyttävät vain alhaisten himojen, kostonhalun ja\nvihan kiihoittamilta raakalaisilta.\n\nAika hiukkasen ennen auringonlaskua ja paikka läntinen katusulku, juuri\nsama kohta, johon eräs ylpeä tyranni vuosikymmentä myöhemmin pystytti\nkuolemattoman muistopatsaan kansansa kunniaksi ja oman turhuutensa\ntodistajaksi.\n\nMelkein koko päivän oli giljotiini ollut hirvittävässä toiminnassaan.\nKaikki, mistä Ranska menneinä vuosisatoina oli ylpeillyt, vanhat\nnimet ja sininen veri uhrattiin kansan vapaus- ja veljeyspyyteille.\nIhmisteurastus oli päättynyt sinä iltana myöhään, ja kansalla oli vielä\npaljon muuta mielenkiintoista nähtävää vähää ennen katuporttien yöksi\nsulkemista.\n\nVäkijoukko kiiruhti Place de la Grèveltä kaikille katusuluille\nkatselemaan mielenkiintoista ja huvittavaa näkyä.\n\nSitä sai joka päivä nähdä, sillä olivathan nuo ylimykset aikamoisia\nhoukkia! Tietystikin jok'ikinen heistä oli kansan petturi, kaikki\nsuurista miehistä polveutuvat miehet, naiset ja lapset, joiden\nesivanhemmat aina ristiretkien ajoista asti olivat olleet luomassa\nRanskan kunniaa, sen vanhaa _aatelistoa_. Heidän esivanhempansa olivat\nsortaneet kansaa, olivat polkeneet sitä hienojen solkikenkiensä\ntulipunaisilla koroilla. Kansa oli vuorostaan noussut Ranskan\nhallitsijaksi nöyryyttäen entisiä isäntiään — ei kenkiensä koroilla,\nsillä siihen aikaan kansa kulki avojaloin, vaan paljon tehokkaammalla\nvälineellä, giljotiinin terällä.\n\nJoka päivä, joka tunti tuo hirveä teurastuskone nieli lukuisia uhrejaan\n— vanhoja miehiä, nuoria naisia, hentoja lapsia aina siihen saakka,\nkunnes se vihdoin vaati kuninkaan ja kauniin, nuoren kuningattaren pään.\n\nMutta asialaitahan oli niinkuin sen ollakin piti: eikö kansa vuorostaan\nollut Ranskan valtias? Jokainen ylimys oli petturi, niinkuin hänen\nesi-isänsäkin olivat olleet ennen häntä. Kaksisataa vuotta oli kansa\nhikoillut, raatanut ja nähnyt nälkää kannattaakseen hekumallisen\nhovin tuhlaavaa ylellisyyttä. Näiden loistonluojien jälkeläisten\ntäytyi piileskellä säilyttääkseen elämänsä — heidän täytyi paeta, jos\ntahtoivat välttää kansan äkkiarvaamatonta kostoa.\n\nJa he koettivatkin paeta ja piileskellä: siinähän koko asian huvittavin\npuoli olikin. Joka ilta ennen porttien sulkemista ja torirattaiden\njonoissa poistuessa lukuisten katusulkujen kautta joku ylimysnarri\nkoetti välttyä yleisen turvallisuuskomitean käsiin joutumasta.\nErilaisissa valepuvuissa, erilaisilla tekosyillä he yrittivät pujahtaa\nvallitusten läpi, joita tasavallan kansallissotilaat huolellisesti\nvartioivat. Miehet naisten vaatteissa, naiset miesten puvuissa, lapset\nkerjäläisten ryysyissä. Siinä oli kaikellaista väkeä: entisiä kreivejä,\nmarkiiseja, jopa herttuoitakin, jotka tahtoivat paeta Ranskasta, päästä\nEnglantiin tai johonkin muuhun yhtä inhoittavaan maahan ja koettaa\nsiellä herättää ulkolaisia kuuluisaa vallankumousta vastaan tahi koota\nsotajoukkoja vapauttaakseen onnettomat vangit, jotka kerran olivat\nnimittäneet itseään Ranskan hallitsijoiksi.\n\nMutta melkein aina heidät saatiin kiinni katusuluilla. Varsinkin\nkersantti Bibot läntisellä portilla oli ihmeellisen tarkka vainuamaan\ntäydellisiin valepukuihin kätkeytyneitä ylimyksiä. Silloin se\nvasta leikki alkoi: Bibot katseli saalistaan kuin kissa hiirtä,\nleikitteli sen kanssa joskus neljännestunninkin teeskennellen\nolevansa valepukujen, tekotukkien ja muiden teatterimaisten keinojen\neksyttämä, joihin valemuotoihin jalosukuisia markiiseja ja kreivejä oli\nkätkeytynyt.\n\nBibot oli hyvin leikkisä mies, ja kannattipa oleskella läntisellä\nkatusululla vain sitä varten, että sai nähdä hänet juuri silloin, kun\nhän pidätti pakenevia ylimyksiä, jotka koettivat välttää kansan kostoa.\n\nJoskus Bibot päästi saaliinsa portista antaen vapautetun ainakin pari\nminuuttia luulotella, että hän todenteolla oli paennut Pariisista ja\nettä hän oli saavuttava Englannin rannikon turvallisesti. Bibot antoi\nonnettoman poloisen astua noin kymmenen metriä maaseudulle päin,\nsitten hän lähetti kaksi miestä ihmisparan jälkeen palauttamaan hänet\nvalepuvustaan riisuttuna.\n\nSe vasta oli äärettömän naurettavaa, sillä useinkin todettiin, että\npakolainen oli nainen, jopa ylpeä markiisitarkin, joka näytti hirveän\nhullunkuriselta huomatessaan päälle päätteeksi olevansa Bibot'n\nkynsissä. Hän tiesi hyvin, että seuraavana päivänä lyhyt tutkimus\nodotti häntä ja sitten rouva Guillotinen lempeä syleily.\n\nEipä ihme, että silloin syyskuun iltapäivänä väkijoukko oli\nkiihkoissaan ja innostunut. Verenhimo lisääntyy, kun se on tyydytetty,\nse ei kyllästy. Väkijoukko oli nähnyt giljotiinin irroittavan sinä\npäivänä satakunta päätä, se tahtoi nähdä toiset sata päätä putoovan\nhuomenna.\n\nBibot istui tyhjällä, kumollaan olevalla tynnyrillä katusulun\nportin vieressä; pieni joukkue kansalliskaartilaisia oli hänen\nkomennettavanaan. Viime aikoina oli työ ollut sangen raskasta.\nKirotut ylimykset olivat käyneet hirvittäviksi ja koettivat\nparastansa päästäkseen pujahtamaan Pariisista. Miehet, naiset ja\nlapset, joiden esivanhemmat jo ammoisista ajoista olivat palvelleet\nBourbon-pettureita, olivat kaikki itsekin pettureita ja giljotiinille\nsoveliasta ruokaa. Joka päivä oli Bibot tyydyttänyt mieltään\npaljastamalla muutamia pakenevia rojalisteja ja lähettämällä heidät\nturvallisuuskomitean tutkittaviksi, jonka puheenjohtajana tuo kuuluisa\nisänmaanystävä, kansalainen Fouquier-Tinville oli.\n\nRobespierre ja Danton olivat kumpikin kiittäneet Bibot'ta hänen\nuutteruudestaan, ja Bibot oli ylpeä siitä, että hän omasta alotteestaan\noli lähettänyt ainakin viisikymmentä ylimystä giljotiinille.\n\nMutta juuri sinä päivänä olivat kaikkien katusulkujen ylikersantit\nsaaneet erikoismääräyksiä. Äskettäin oli suuren ylimysjoukon onnistunut\npaeta Ranskasta ja saapua turvallisesti Englantiin. Pakenevista oli\nihmeellisiä huhuja liikkeellä. Heidän uskaliaat tekonsa yhä vain\nuusiintuivat. Kaikesta siitä alkoivat ihmiset käydä kiihkoisiksi.\nKersantti Grospierre oli lähetetty giljotiinille syystä, että hän\noli sallinut kokonaisen ylimysperheen livahtaa pohjoisportista aivan\nnenänsä editse.\n\nKerrottiin, että pakenemisen oli järjestänyt eräs englantilainen\nseurue, jonka jäsenten rohkeus näytti olevan verraton ja joka\npelkästä halusta sekaantua muitten asioihin kulutti joutoaikaansa\nrouva Guillotinen laillisten uhrien sieppaamiseen. Huhut alkoivat\npian käydä yhä mahdottomammiksi; epäilemättä oli tunkeileva\nenglantilaisjoukkue olemassa, vieläpä sitä näytti johtavan mies, jonka\nrohkeus ja pelkäämättömyys olivat aivan satumaisia. Hänestä ja hänen\npelastamistaan ylimyksistä kierteli omituisia huhuja, miten he yhtäkkiä\nsaavuttuaan katusuluille ja pelkin yliluonnollisin keinoin porteista\npaettuaan muuttuivat näkymättömiksi.\n\nKukaan ei ollut nähnyt salaperäisiä englantilaisia; heidän johtajastaan\npuhuttiin aina taikauskoisella kauhistuksella. Kansalainen\nFouquier-Tinville sai pitkin päivää kirjelippuja salaperäiseltä\nlähettäjältä; joskus hän löysi sellaisen takkinsa taskusta, toisin\najoin joku väkijoukosta ojensi kirjeen hänelle, kun hän oli matkalla\nyleisen turvallisuuskomitean istunnoihin.\n\nKirjelippusten sisällys oli aina hyvin lyhyt. Se ilmaisi, että röyhkeät\nenglantilaiset olivat yhä vain täydessä toimessa; ja kaikissa niissä\noli allekirjoituksen asemasta punainen tunnusmerkki — pieni tähtimäinen\nkukka, jota Englannissa kutsutaan tulipunaiseksi neilikaksi.\nMuutamia tunteja sen jälkeen, kun pieni typerä kirje oli saapunut,\nturvallisuuskomitean jäsenet saivat kuulla, että suuren rojalisti-\nja ylimysjoukon oli onnistunut paeta rannikolle ja olivat kaikessa\nrauhassa matkalla Englantiin.\n\nPorttivahtien lukua oli lisätty kaksinkertaisesti, ylikersantteja\nuhattiin kuolemanrangaistuksella, jotavastoin runsaita palkintoja\ntarjottiin uskaliaitten ja häpeämättömien englantilaisten pidättäjille.\nViisituhatta frangia luvattiin sille, joka sai käsiinsä tuon\nsalaperäisen ja viekkaan tulipunaisen neilikan.\n\nKaikki luulivat ainakin Bibot'n siihen pystyvän, ja Bibot antoi sen\nluulon juurtua ihmisten mieliin. Sentähden he tulivat päivä päivältä\npitämään häntä silmällä länsiportilla ollakseen läsnä, kun Bibot\nsai käsiinsä jonkun pakolaisylimyksen, jonka seurassa salaperäinen\nenglantilainen mahdollisesti oli.\n\n»Puh!» sanoi hän uskotulle korpraalilleen. »Kansalainen Grospierre oli\nhoukka! Olisinpa minä ollut pohjoisportilla viime viikolla — — —.»\n\nKansalainen Bibot sylkäisi maahan siten ilmaisten halveksivansa\ntoverinsa tyhmyyttä.\n\n»Kansalainen, mitenkä se tapahtui?» kysyi korpraali.\n\n»Grospierre oli portilla vahdissa», alkoi Bibot suurellisesti, kun\nväkijoukko tunkeili hänen ympärillään kuunnellen hartaasti juttua.\n»Kaikkihan me olemme kuulleet juonikkaasta englantilaisesta, siitä\nkirotusta Tulipunaisesta neilikasta. Hänpä ei menekään minun\nportistani, tuhat tulimmaista, ellei hän ole itse paholainen. Mutta\nGrospierre oli houkka. Portista vieri juuri torirattaat, jotka olivat\ntynnyreillä kuormitetut ja joita vanha mies ajoi istuen nuoren pojan\nrinnalla. Grospierre oli hiukan päissään, mutta hän luuli kumminkin\nolevansa sangen taitava; hän kurkisti tynnyreihin — ainakin useimpiin —\nja huomattuaan ne tyhjiksi antoi rattaiden mennä portista.»\n\nVihan ja ylenkatseen murinaa kuului rääsyisen kurjaliston huulilta. He\nolivat kaikki kertyneet Bibot'n ympärille.\n\n»Puoli tuntia myöhemmin», jatkoi kersantti, »tulee vartioston kapteeni\nnoin kaksitoistamiehisen sotilasjoukon kanssa. 'Onko vankkureita\nkulkenut tästä?' kysyy hän Grospierreltä aivan hengästyneenä. 'On',\nsanoo Grospierre, 'noin puoli tuntia sitten!' 'Ja te olette antanut\nheidän paeta!' huudahtaa kapteeni hurjistuneena. 'Kansalainen\nkersantti, siitä te joudutte giljotiinille! Rattaille oli kätketty\nkreivi Chalis ja koko hänen perheensä!' 'Mitä!' jyrisee Grospierre\npelästyneenä. 'Niinpä tietenkin! Ajuri ei ollut kukaan muu kuin tuo\nkirottu englantilanen, Tulipunainen neilikka.'»\n\nInhon sekaisia huudahduksia kuului väkijoukosta, »Kansalainen\nGrospierre on saanut maksaa hairahduksensa giljotiinilla, mutta\nmillainen houkka! Voi, millainen houkka!»\n\nBibot nauroi omalle jutulleen niin, ettei kotvaan aikaan kyennyt\npuhettaan jatkamaan.\n\n»'Sotilaani, heidän peräänsä!' huudahtaa kapteeni», sanoi hän vähän\najan kuluttua, »'muistakaa palkintoa; heidän peräänsä, he eivät saata\nolla vielä kaukana!' Sen sanottuaan hän kiiruhti portista sotilaittensa\nseuraamana.»\n\n»Liian myöhään!» huuteli väkijoukko kiihkoissaan.\n\n»He eivät koskaan saavuttaneet heitä!»\n\n»Kirottu Grospierre-houkka!»\n\n»Hän on kohtalonsa ansainnut!»\n\n»Ajatelkaahan toki, ettei hän sen paremmin tutkinut tynnyreitä!»\n\nMielenpurkaukset näyttivät kovasti huvittavan kansalaista Bibot’ta, hän\nnauroi niin, että sivuja pakotti ja kyyneleet valuivat virtanaan poskia\npitkin.\n\n»Ei, ei!» sanoi hän vihdoin, »eivät ne ylimykset rattailla olleetkaan;\neikä ajurinakaan ollut Tulipunainen neilikka!»\n\n»Mitä?»\n\n»Ei, vartioston kapteenina oli tuo valepukuinen englantilainen ja\nkaikki hänen sotilaansa ylimyksiä!»\n\nVäkijoukko ei puhunut sillä kerralla mitään. Juttuhan haiskahti\nyliluonnolliselta, ja vaikka tasavalta oli hylännyt Jumalan, ei\nsen kuitenkaan ollut onnistunut kuolettaa ihmissydämessä piilevää\nyliluonnollisten asiain pelkoa. Ja englantilainen oli varmaankin itse\npaholainen.\n\nAurinko oli laskemaisillaan. Bibot valmistautui sulkemaan portteja.\n\n»Eteenpäin vankkurit!» komensi hän.\n\nJoukko kuormavankkureita oli rivissä valmiina menossa kaupungista\nmaaseudulle tuodakseen sieltä maalaistuotteita torille seuraavana\naamuna. Bibot tunsi tarkkaan useimmat niistä, sillä ne kulkivat\nhänen portistaan kahdesti päivässä sekä meno- että paluumatkallaan.\nHän puhutteli paria ajuria — useimmat niistä naisia — sekä tutki\nhuolellisesti vankkurien sisällyksen.\n\n»Eihän sitä koskaan tiedä», oli hänellä tapana sanoa, »ja minä en halua\ntulla pidätetyksi niinkuin Grospierre-narri.»\n\nKuorma-ajureina toimivat naiset viettivät tavallisesti päivänsä\ngiljotiinikorokkeen jalustalla de la Grèven torilla kutoen sukkaa\nja jutellen, samalla he katselivat hirmuhallituksen uhreja,\njoita kuormittain saapui siihen joka päivä. Oli suuri hupi nähdä\nylimysten saapumista rouva Guillotinen kesteihin, ja korokkeen\nlähettyvillä olevat paikat olivat hyvin haluttuja. Sinä päivänä oli\nBibot'n vahtivuoro. Hän tunsi useimmat akoista, joita nimitettiin\n»tricotteuseiksi» [kutojiksi]. Siinä he istuivat kutoen ja katsellen,\nmiten giljotiinin terä irroitti pään toisensa jälkeen ja kirottujen\nylimysten veri räiskyi heidänkin vaatteilleen.\n\n»Hei, muoriseni!» huudahti Bibot muutamalle rumalle ämmälle, »mitä\nsinulla siinä on?»\n\nHän oli nähnyt akan jo aikaisemmin päivällä istuvan sukkakudin ja\npiiska vierellään; ämmä oli kiinnittänyt kaikenvärisiä hiuskiharoita\npiiskan varteen: kullankellerviä ja lumivalkeita, vaaleita sekä tummia\nja hän silitteli niitä isoilla, luisevilla sormillaan nauraessaan\nBibot’lle.\n\n»Minä olen solminut ystävyyttä rouva Guillotinen rakastajan kanssa»,\nsanoi hän nauraen raa’alla äänellä. »Hän leikkasi nämä minulle\ngiljotiinilta vierivistä päistä ja lupasi lisää huomenna, mutta en\ntiedä vielä, olenko silloin täällä.»\n\n»Voi, mistä se johtuu, muoriseni?» kysyi Bibot, Vaikka olikin karaistu\nsotilas, ei hän voinut kuitenkaan olla kauhistumatta nähdessään naisen\nniin inhoittavana heiluttelemassa piiskanvarressaan hirvittävää\nvoitonmerkkiä.\n\n»Pojanpojassani on isorokko», sanoi hän osoittaen peukalollaan\nvankkureita, »muutamat sanovat sitä rutoksi! Jos niin on laita, ei\nminun sallita huomenna tulla Pariisiin.»\n\nHeti kun Bibot kuuli rokosta puhuttavan, astahti hän taaksepäin, ja kun\nvanha ämmä mainitsi ruton, peräytyi hän mahdollisimman nopeasti.\n\n»Senkin kirottu!» mutisi hän, ja koko väkijoukko vältteli rattaita\njättäen ne siihen keskelle toria.\n\nVanha akka nauroi.\n\n»Kansalainen, olettepa aika pelkuri», sanoi hän, »eihän mies sairautta\npelkää.»\n\n»Tuhat tulimmaista, rutto!»\n\nKaikki olivat vaiti ja pelästyneen näköisiä, sillä tuo inhoittava\ntauti oli hirvittävä. Ainoastaan se kykeni herättämään kauhua ja inhoa\nhurjistuneissa ja raaistuneissa ihmisissä.\n\n»Tiehesi sinä ja ruton saastuttama sikiösi!» ärjyi Bibot sortuneella\näänellä.\n\nJa taaskin raa'asti ja ivallisesti nauraen vanha akka läimäytti\npiiskalla laihaa hevostaan ja ajoi portista.\n\nSe pilasi koko iltapäivän. Kuin kirousta ihmiset pelkäsivät näitä\ntauteja, joita ei mikään pystynyt parantamaan ja jotka olivat hirveän\nja yksinäisen kuoleman edeltäjiä. He seisoskelivat katusulkujen\ntienoilla äänettöminä ja synkkinä, tarkastelivat ja väittelivät\ntoisiaan vaistomaisesti peläten ruton jo piilevän keskuudessaan.\nNiinkuin Grospierrenkin aikana ilmaantui vartioston kapteeni äkkiä\nsiihen. Mutta Bibot tunsi hänet, eikä hänen tarvinnut pelätä kapteenia\novelaksi, valepukuiseksi englantilaiseksi.\n\n»Vankkurit!» — ärjäsi hän hengästyneenä jo ennen kuin oli päässyt\nportille.\n\n»Mitkä vankkurit?» kysyi Bibot järeästi.\n\n»Vanha akka ajurina — — kuomivankkurit —»\n\n»Niitähän oli tusinoittain — —»\n\n»Niin — —»\n\n»Vanha akka, joka sanoi pojassaan olevan ruton?»\n\n»Ettehän vain ole antanut niiden mennä»\n\n»Hitto vieköön!» sanoi Bibot, jonka sinipunervat posket olivat äkkiä\npelosta vaalenneet.\n\n»Vankkureissa oli kreivitär de Tournay ja hänen kaksi lastaan, kaikki\npettureita ja kuolemaantuomittuja.»\n\n»Ja ajurina?» murisi Bibot taikauskoisen väristyksen karmiessa hänen\nselkärankaansa.\n\n»Tuhat tulimmaista», sanoi kapteeni, »luultavasti hän oli tuo kirottu\nenglantilainen itse — Tulipunainen neilikka.»\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n»Kalastajalepola» Doverissa.\n\n\nSallylla oli kova touhu keittiössä. Kattilat ja paistinpannut olivat\nrivissä suunnattoman isolla hellalla, jonka laidalla suuri pata\nporisi. Paistia käännettiin huolellisesti, jotta se vain joka puolelta\nkypsyisi. Kaksi kuumuudesta läähättävää palvelijaa hyöri siinä apuaan\ntarjoten; heidän valkeat hihansa olivat käärityt aina kyynärpäiden\nyläpuolelle; he tirskuivat omille sukkeluuksilleen, kun Sally-neiti\nvain hetkeksikään käänsi heille selkänsä. Ja vankkarakenteinen,\ntyperänsekainen vanha Jemiina mutisi itsekseen hämmennellen suurta\npataa.\n\n»Sally hoi!» kuului karkeaniloinen ääni viereisestä kahvilahuoneesta.\n\n»Jumal' siunatkoon!» huudahti Sally naurahtaen hyväntahtoisesti,\n»mitähän he nyt taas tahtovatkaan!»\n\n»Olutta tietystikin», mutisi Jemiina, »ette kaiketi luulle, että yksi\ntuoppi riittää Jimmi Pitkinille?»\n\n»Herra 'Arry näytti olevan tavallista enemmän janoissaan», sanoi\nMartta, toinen palvelijoista, teeskennellen; ja hänen pyöreät silmänsä\nsäihkyivät kohdatessaan toverinsa katseen, jonka jälkeen kumpikin\nkoetti pidättäytyä nauruun tirskahtamasta.\n\nHetkisen Sally näytti suuttuneelta ja hieroi miettien käsiään\nkaunismuotoisiin lanteisiinsa; nähtävästi hänen kämmeniään syyhytti\nsaadakseen sipaista Martan punaisia poskia — mutta synnynnäinen\nhyväntahtoisuus voitti ja olkapäitään kohautellen ja nytkäytellen\nkiinnitti hän huomionsa paistettuihin perunoihin.\n\n»Sally hoi! Sally hoi!»\n\nTinatuoppeja koputettiin kärsimättömästi kahvilan tammipöytään. Siitä\nsyntynyt melu säesti huutoja, jotka kutsuivat arvoisan isännän aina\nreipasta tytärtä.\n\n»Sally», huudahti hellittämätön ääni, »koko illanko viivyt oluen\nhaussa?»\n\n»Toivoakseni isä vie heille olutta», mutisi Sally, kun Jemiina\ntuossa tuokiossa kömpelöllä tavallaan otti pari vaahtopäällistä\nruukkua hyllyltä ja alkoi täyttää tinatuoppeja kotioluella, josta\n»Kalastajalepola» aina Kaarle-kuninkaan ajoista asti oli ollut\nkuuluisa. »Hän tietää kyllä, että me olemme ahkeria täällä.»\n\n»Isäsi keskustelee innokkaasti herra 'Empseedin kanssa eikä ehdi sinun\nasioillesi keittiöön», mutisi Jemiina vetäisten syvään henkeään.\n\nSally meni pienen peilin eteen, joka oli keittiön nurkassa ja\nnopeasti silitellen tukkaansa asetti pienen valkean röyhelöreunaisen\npääkoristeen sopivimpaan paikkaan tummille kiharoilleen. Sitten hän\ntarttui tuoppien korviin ottaen kolme kumpaankin vankkaan ja ruskeaan\nkäteensä. Nauraen ja itsekseen mutisten hän punehtuneena kantoi ne\nkahvilaan.\n\nSiellä ei ollut merkkiäkään siitä touhusta, joka keittiön hehkuvassa\nkuumuudessa vallitsi.\n\n»Kalastajalepolan» kahvila kuuluu nyt kahdenkymmenennen vuosisadan\nalkupuolella n.s. nähtävyyksiin. Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa,\narmon vuonna 1792, se ei ollut vielä saavuttanut sitä huomattavan\ntärkeätä asemaa, jonka yksi vuosisata ja muutaman sukupolven hulluus\novat sille suoneet. Jo siihen aikaan oli talo hyvin vanha, sillä\nolivathan sen tammiset orret ja hirret jo silloin ajan mustaamia —\nsamaten korkeaselkäiset istuimet ja pitkät kiilloitetut pöydät niiden\nvälissä, joihin lukemattomat tinatuopit olivat jättäneet erisuuruisten\nympyräin jälkiä. Korkealla olevalla ikkunalla oli rivi kukka-astioita,\njoissa kasvoi tulipunaisia kurjenpolvia ja sinisiä kukonkannuksia.\nNiiden loistavat värit sopivat hyvin tummaa tammista taustaa vasten.\n\nEttä herra Jellyband, »Kalastajalepolan» isäntä oli varakas mies, sen\ntietysti satunnainenkin vieras huomasi. Tina-astiat komealla, vankoilla\npöydillä ja vaskiastiat isolla hellalla kiilsivät kullan ja hopean\ntavoin — punertava tiililattia oli yhtä loistava kuin tulipunainen\nkurjenpolvikin ikkunalaudalla — kaikesta huomasi hyviä palvelijoita\nolevan tarpeeksi. Liike vaati hyvää järjestystä, joten kahvila oli\npidettävä loistavassa kunnossa.\n\nSally astui huoneeseen vihainen katse silmissään, mutta kumminkin\nnaurusuin, jotta hampaat välkkyivät. Häntä tervehdittiin huudoin ja\nkättentaputuksin.\n\n»Kas Sally! Hei, Sally! Eläköön kaunis Sally!»\n\n»Luulin teidän tulleen kuuroksi keittiössä», mutisi Jimmy Pitkin\npyyhkäisten kädellään kuivia huuliaan.\n\n»Vai niin», nauroi Sally asettaessaan vasta täytetyt tuopit pöydälle,\n»mikäs kiire? Onko mummonne kuolemaisillaan ja tahdotteko nähdä muori\nparkaa ennen hänen lähtöään? Enpä ole nähnyt sellaista hirveätä\nkiirettä!»\n\nHyväntahtoinen naurunremahdus säesti sukkeluutta, joka antoi vieraille\npitkäksi aikaa aihetta monellaisiin sanasutkauksiin. Sallyllä ei\nnäyttänyt enää olevan niin kiirettä pannujensa ja patojensa ääreen.\nHänen huomionsa oli koko ajan kiintyneenä vaaleakiharaiseen nuoreen\nmieheen, jolla oli kirkkaansiniset silmät. Raakoja sukkeluuksia\nsinkoili sillä aikaa suusta suuhun Jimmy Pitkinin kuvitellusta\nisoäidistä sakean tupakansavun tuprutessa kaikkialla.\n\nIsäntä, arvoisa herra Jellyband itse, »Kalastajalepolan» omistaja,\nseisoi sääret hajallaan ja kasvot uuniin päin ja piti savipiippua\nsuussaan niinkuin hänen isänsä ennen häntä, jopa niinkuin hänen\nisoisänsäkin isä oli tehnyt. Ollen muhkea ruumiiltaan, iloinen\nluonteeltaan ja hiukan kaljupäinen oli herra Jellyband sen ajan John\nBullin maalaistyyppi — sen ajan, jolloin meidän ennakkoluuloinen\neristäytymisemme oli korkeimmillaan. Silloin englantilaisesta, olipa\nhän lordi, maanviljelijä tai päiväläinen, koko Europan mannermaa\noli kaiken epäsiveellisyyden pesäpaikka ja muu osa maailmaa villien\nihmissyöjien tutkimatonta aluetta.\n\nSiinä hän, arvoisa isäntä, seisoi järkähtämättömänä vankkana tukevilla\njaloillaan, polttaen pitkää piippuaan välittämättä kestään kotimaassaan\nja halveksien kaikkia ulkomaalaisia. Hän oli puettu tyypillisiin\ntulipunaisiin messinkinappisiin liiveihin, paksusta pumpulikankaasta\nvalmistettuihin housuihin, harmaisiin villasukkiin ja komeihin\nsolkikenkiin, jotka olivat siihen aikaan jokaisen arvonsatuntevan\nbrittiläisen ravintolan isännän yleisinä tunnusmerkkeinä. Sillä aikaa\nkun sievä äiditön Sally käytti neljän palvelijan ruskeita käsiä\nkaikkeen siihen työhön, josta hänen oli huolehdittava, keskusteli\narvoisa herra Jellyband eri maiden asioista suosikki vierastensa kanssa.\n\nKahvila, jota kaksi hyvin kiilloitettua kattolamppua valaisi, näytti\ntosiaankin hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Herra Jellybandin vieraat\nolivat punaposkisia ja iloisennäköisiä paksussa tupakansavussa. He\nolivat hyvässä sovussa itsensä, isäntänsä ja koko maailman kanssa.\nJoka nurkassa äänekäs naurunhohotus säesti iloista tyhjänpäiväistä\nkeskustelua. Sallyn yhä uusiintuvat naurunpuuskat todistivat herra\nHarry Waiten käyttävän hyväkseen lyhyttä aikaa, jonka Sally uhrasi\nhänelle.\n\nHerra Jellybandin ravintolaa käyttivät enimmäkseen kalastajat,\nsillä tunnettuahan on, että kalastajat ovat hyvin janoista väkeä;\nsuola, jota he hengittävät merellä, kuivattaa kaulan maalle noustua.\nMutta »Kalastajalepola» oli yksinkertaiselle kansalle enemmän kuin\ntapaamispaikka. Lontoon ja Doverin matkustajavaunut lähtivät siitä joka\npäivä, ja kaikki matkustajat, jotka olivat tulleet kanalin yli ja jotka\nlähtivät pitkille matkoille, tutustuivat herra Jellybandiin, hänen\nranskalaisiin viineihinsä ja kotiolueensa.\n\nVuoden 1792 syyskuu oli loppupuolillaan ja ilma, joka oli ollut kaunis\nja kuuma koko kuukauden, oli äkkiä muuttunut; kokopäiväiset sadevirrat\nolivat saaneet vedet tulvehtimaan etelä-Englannissa vahingoittaen\nomenoita, päärynöitä ja myöhästyneitä luumuja, jotka muutoin olisivat\nehtineet kypsyä kauniiksi hedelmiksi. Vielä silloinkin löi sade\nikkunoita vasten tunkien uunin piipusta sisään ja saattaen loimuavat\npuut sihisemään.\n\n»Jumaliste! Muistatteko toista näin märkää syyskuuta, herra Jellyband?»\nkysyi herra Hempseed.\n\nHerra Hempseed istui tuolilla takan lähellä, sillä hän oli arvokas\nja tärkeä henkilö ei ainoastaan »Kalastajalepolassa», jossa herra\nJellyband erikoisesti valitsi hänet valtiollisten mielipiteittensä\nvastustajaksi, mutta koko ympäristössäänkin, jossa tunnettiin hänen\noppinsa ja erittäinkin hänen raamatulliset tietonsa. Häntä sekä\npelättiin että kunnioitettiin. Toinen käsi housun taskussa kirjaillun\nja kuluneen takinliepeen alla ja toisella pidellen pitkää savipiippuaan\nistui herra Hempseed siinä alakuloisesti katsellen, miten hiki valui\npitkin toisessa seinässä olevia ikkunoita.\n\n»Enpä muista herra 'Empseed, vaikka olenkin asunut näillä seuduin yli\nkuusikymmentä vuotta», vastasi herra Jellyband miettivästi.\n\n»Niinkö, eikä mieleenne juolahda kolme ensimäistä niistä\nkuudestakymmenestä?» sanoa tokaisi herra Hempseed. »En muista minäkään\nsellaista säätä sen paremmin kuin pikku lastakaan ilman ennustajana, en\nainakaan näillä seuduin, ja herra Jellyband, minä olen asunut täällä\nlähes seitsemänkymmentäviisi vuotta.»\n\nSellaista viisautta vastaan oli mahdoton väittää, joten herra\nJellybandin tavallinen puhetulva taukosi hetkeksi »Nythän onkin\nparemmin huhti- kuin syyskuu», jatkoi herra Hempseed surullisesti,\nsadepisaroiden sihisten tippuessa palavaan takkavalkeaan.\n\n»Niinpä tosiaankin», myönsi arvoisa isäntä, »mutta mitäpä muuta voi\ntoivoakaan meikäläiseltä hallituksella.»\n\nHerra Hempseed pudisti päätään äärettömän viisaannäköisenä, jota\nviisautta syvälle juurtunut epäluulo brittiläiseen hallitukseen ja\nbrittiläiseen ilmastoon hallitsi.\n\n»Minä en toivo mitään, herra Jellyband», sanoi hän. »Köyhistä ihmisistä\nniinkuin meistäkin, ei Lontoossa välitetä yhtään mitään, minä tiedän\nsen enkä minä usein valita. Mutta kun syyskuu on sateinen ja kaikki\nminun hedelmäni märkänevät ja pilaantuvat kuin Egyptin äitien esikoiset\nja ovat yhtä hyödyttömiä kuin hekin lapsi parat, paitsi muutamia\njuutalaisia kaupustelijoita ja sellaisia, jotka myyvät appelsiineja\nja muita jumalattomia ulkolaisia hedelmiä ja joita ei kukaan ostaisi,\njos vain englantilaiset omenat ja päärynät olisivat hyvin paisuneita,\nniinkuin sanassa sanotaan —»\n\n»Se on totta, herra 'Empseed», vastasi Jellyband, »ja niinkuin jo\nsanoin, mitä muuta voi toivoakaan. Tuolla kanalin toisella puolella\nkaikki ranskalaisheittiöt surmaavat kuninkaansa ja ylimystönsä, ja\nherra Pitt ja herra Fox ja herra Burke taistelevat ja kiistelevät\nkeskenään siitä, sallimmeko me englantilaiset heidän jatkaa jumalatonta\nmenettelyään. 'Surmatkoot!' sanoo herra Pitt. 'Estäkää heitä!' sanoo\nherra Burke.»\n\n»Tappakoot, senkin kirotut, sanon minä», lausui herra Hempseed\npontevasti, sillä hän ei pakoakaan välittänyt ystävänsä herra\nJellybandin valtiollisista keskusteluista, jotka aina paljastivat herra\nHempseedin antaen tälle hyvin vähän tilaisuutta näyttämään älynsä\naarteita. Niistä hän oli kumminkin tullut kuuluisaksi ympäristössään ja\noli niillä ansainnut monet oluttuopit »Kalastajalepolassa.»\n\n»Tappakoot», toisti hän, »mutta älköön syyskuu olko nain sateinen,\nsillä se on vastoin lakia ja sanaa, joka sanoo —»\n\n»Varjelkoon! herra 'Arry, kuinka pelästytittekään minut!»\n\nOnnettomuudeksi Sallylle itselleen ja hänen kuhertelulleen sattui hän\nhuudahtamaan juuri sillä hetkellä, jolloin herra Hempseed pidätti\nhengitystään lausuakseen kuuluisan mietelmänsä. Ja Sally sai osakseen\ntulvimalla isän vihanpurkauksia.\n\n»Seis, Sally, tyttäreni, seis!» sanoi hän yrittäen rypistää\nhyväntahtoista otsaansa. »Heitä jo tuo hulluttelusi noiden\ntöllistelijäin kanssa ja jatka työtäsi.»\n\n»Isä, työ sujuu erinomaisesti.»\n\nMutta herra Jellyband oli päättäväinen. Hän oli suunnitellut parempaa\nreippaalle tyttärelleen, ainokaiselleen, josta kerran oli tuleva\n»Kalastajalepolan» omistaja. Hän ei halunnut nähdä tytärtään naimisissa\nsellaisen nuoren miehen kanssa, jonka verkolla hankitut ansiot olivat\nsangen epävarmat.\n\n»Kuulitko, tyttäreni, mitä sanoin?» kysyi hän hiljaisella äänellä, jota\nei kukaan ravintolassa uskaltanut olla tottelematta. »Valmista lordi\nTonyn illallinen, sillä jos siitä ei tule mitä parasta voimme saada\naikaan ja hän ei ole tyytyväinen, saat nähdä mitä osaksesi koituu,\nsiinä se.»\n\nSally totteli vastenmielisesti.\n\n»Odotatteko erikoisia vieraita tänään, herra Jellyband?» kysyi Jimmi\nPitkin koettaen niinkuin alamainen ainakin saada isännän huomion\nsuunnatuksi seikoista, jotka karkoittivat Sallyn huoneesta.\n\n»Niinpä odotankin», vastasi Jellyband, »itse lordi Tonyn ystäviä\nkanaalin tuolta puolen, herttuoita ja herttuattaria, jotka nuori lordi\nja hänen ystävänsä sir Andrew Ffoulkes sekä muut nuoret aatelisherrat\novat auttaneet noiden murhaajaheittiöiden kynsistä.»\n\nMutta se oli liikaa herra Hempseedistä, tyytymättömästä filosoofista.\n\n»Jumaliste», sanoi hän, »minkä ihmeen tähden he niin tekevät? Toisten\nasioihin sekaantuminen ei ole mieleeni. Niinkuin sanassa sanotaan —»\n\n»Saattaa olla, herra 'Empseed», keskeytti Jellyband purevan\nivallisesti, »tehän olette herra Pittin personallinen ystävä ja sanotte\nherra Foxin tavoin: 'Tappakoot!' niinkuin sanottekin.»\n\n»Anteeksi, herra Jellyband», vastusteli herra Hempseed epäröiden,\n»siitä minä en vain mitään tiedä.»\n\nHerra Jellyband oli vihdoin päässyt mieleiseensä keppihevoseen käsiksi,\njonka selästä ei aikonut tuota pikaa laskeutua.\n\n»Tahi ehkäpä lienette jonkun ranskalaisenkin ystävä. Sanotaan heidän\ntulleen tänne houkuttelemaan meitä englantilaisia hirmutöittensä\nkannattajiksi.»\n\n»Herra Jellyband, en ymmärrä mitä sanotte», lausui herra Hempseed,\n»kaikki mitä tiedän on —»\n\n»Kaikki mitä _minä_ tiedän on», vakuutti isäntä kovalla äänellä, »että\nystäväni Peppercorn, joka omistaa 'Sinisian' ravintolan ja on yhtä\nvakava ja uskollinen englantilainen kuin muutkin tässä maassa. Ja mitäs\nnyt miehestä nähdään! Hän hieroi muutamien sammakonsyöjien ystävyyttä,\nkillisteli maljoja heidän kanssaan, niinkuin he olisivat olleet\nenglantilaisia eivätkä vain siveettömiä jumalankieltäjiä ja ulkolaisia\nvakoojia. Niin! ja mitä tapahtuikaan! Peppercorn esiintyy puhuen\nvallankumouksista ja vapaudesta ja huutaa ylimyksiä alas niinkuin herra\n'Empseedkin tuossa noin!»\n\n»Herra Jellyband, anteeksi!» keskeytti herra Hempseed taaskin, »siitä\nminä en vain mitään tiedä.»\n\nHerra Jellyband vetosi kaikkiin läsnäoleviin, jotka kuuntelivat suut\nauki ja kauhuissaan herra Peppercornin kavallusjuttua. Toisen pöydän\nääressä kaksi miestä — vaatteista päättäen herrasmiehiä — oli työntänyt\nsyrjään puoleksi lopettamansa dominopelin. Hyvin huvitettuina he olivat\nkuunnelleet herra Jellybandin kansainvälisiä mielipiteitä. Toinen\nheistä pilkallinen hymy huulillaan kääntyi huoneen keskellä seisovaan\nherra Jellybandiin päin.\n\n»Hyvä ystävä, te näytte uskovan», sanoi hän hiljaisella äänellä, »että\nranskalaiset — vakoilijoiksi taisitte kutsua heitä — ovat mahtavia ja\nviisaita miehiä, jotka ovat valmistaneet n.s. höystelihaa ystävänne\nherra Peppercornin mielipiteistä. Miten arvelette heidän panneen sen\ntäytäntöön?»\n\n»Jumaliste! Luulen heidän houkutelleen hänet puheillaan. Olen kuullut\nsanottavan, että ranskalaiset ovat liukaskielisiä — ja herra 'Empseed\ntuossa on valmis kertomaan, miten he kietoivat muutamia pauloihinsa\nkuin pikkusormensa ympärille.»\n\n»Herra Hempseed, niinkö todellakin?» kysyi vieras kohteliaasti.\n\n»Ei, herra!» vastasi herra Hempseed hyvin ärtyisenä, »siitä minä en\nvain mitään tiedä enkä saata vastata kysymykseenne.»\n\n»Toivokaamme, arvoisa isäntä, etteivät nuo taitavat vakoojat onnistu\nmuuttamaan teidän uskollisia mielipiteitänne.»\n\nMutta se oli liikaa tyynelle herra Jellybandylle, Hän purskahti\näänekkääseen naurunhohotukseen saaden siihen yhtymään ne vieraat, jotka\nsattuivat olemaan hänelle velkaa.\n\n»Hahahaa! hohohoo! hihihii!» nauroi arvoisa isäntä kaikissa\nsävelkorkeuksissa niin kauan, että sivuja alkoi pakottaa ja silmät\nvettä vuotaa. »Minun! Kuulkaahan tuota! Kuulitteko hänen sanovan, että\nhe saavat minun mielipiteeni muutetuiksi? Oh! — Jumaliste, sir, mutta\ntehän puhutte merkillisiä asioita.»\n\n»Niin, herra Jellyband», sanoi herra Hempseed pontevasti, »niinkuin\ntiedätte, sanassa sanotaan: 'joka luulee seisovansa, katsokoon ettei\nlankea!'»\n\n»Mutta kuulkaahan, herra 'Empseed», vastasi Jellyband yhä vieläkin\nlanteitaan hytkytellen, »eihän raamattu minua tunne. Minä sitten en\njuo olutlasiakaan noiden ranskalaismurhaajien kanssa, eikä mikään saa\nmielipidettäni muuttumaan. Niin! Olen kuullut mainittavan, etteivät\nne sammakonsyöjät osaa edes oikeata englantiakaan, siis, jos yksikään\nheistä koettaisi puhua minulle jumalatonta kieltään, niin totisesti\nminä sylkäisisin suoraan hänen silmilleen! — ja 'varoitettu on\nasestettu', niinkuin sananlasku sanoo.»\n\n»Niinpä onkin, vilpitön ystävämme», lisäsi vieras iloisesti, »tepä\nvasta olettekin viisas ja sopiva kilpailemaan kahdenkymmenen\nranskalaisen kanssa, ja tässä teidän terveydeksenne, arvoisa isäntä,\njos tahdotte kunnioittaa minua juomalla tämän pullon pohjiin kanssani.»\n\n»Sir, te olette tosiaankin hyvin kohtelias», sanoi herra Jellyband\npyyhkien silmiään, jotka vieläkin vuotivat ylenpalttisesta naurusta,\n»eihän sillä väliä vaikka joisinkin.»\n\nVieras kaasi kaksi täyttä tuopillista viiniä ja tarjottuaan toisen\ntuopin arvoisalle isännälle tarttui hän itse toiseen, »vaikka kaikki\nolemmekin uskollisia englantilaisia, niin», lausui hän leikillinen hymy\nhuulillaan, »täytyy meidän, vaikka olemmekin uskollisia, kumminkin\nmyöntää näiden olevan niitä hyviä tavaroita, joita saamme Ranskasta.»\n\n»Niinpä niin, sir, sitä vastaan emme tahdo väittää», myönsi isäntä.\n\n»Ja Englannin ravintoloiden paras isäntä on arvoisa herra Jellyband»,\nlausui vieras äänekkäästi.\n\n»Hei, hei, eläköön!» huusivat kaikki. Käsiä taputettiin, haarikat ja\ntuopit kolisivat pöytiä vasten säestäen tyhjänpäiväistä naurua ja herra\nJellybandin sopertamia huudahduksia.\n\n»Ajatelkaahan, että joku ulkolaishylkiö muuttaisi _minun_ mielipiteeni!\n— Mitä? — Jumaliste, sir, mutta kyllä te puhutte merkillisiä asioita.»\n\nVieras myönsi asianlaidan niin olevan. Olihan tosiaankin aivan\nluonnotonta ajatella, että kukaan kykeni sekoittelemaan herra\nJellybandin vankasti juurtuneilta mielipiteitä kaikkien Europan\nkansojen ehdottomasta arvottomuudesta.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nPakolaiset.\n\n\nSiihen aikaan englantilaiset olivat hyvin kiihtyneitä ranskalaisten\nhirmutöistä. Näiden maiden välillä liikkuvat salakuljettajat, jopa\nlailliset kauppiaatkin, kuljettivat kanaalin yli uutisia, jotka\nsaattoivat kaikkien vilpittömien englantilaisten veren kuohuksiin\nherättäen heissä toiveita murhaajien löylyyttämiseksi. Sillä olivathan\nhe vanginneet kuninkaansa perheineen ja häväisseet kuningatarta ja\nkuninkaallisia lapsia kaikin tavoin. — Sen lisäksi he vielä vaativat\nkoko Bourbon-perheen ja kaikkien sen kannattajien verta.\n\nPrinsessa de Lamballen, Maria Antoinetten nuoren, viehättävän ystävän\nmestaus oli herättänyt sanomatonta kauhua kaikissa englantilaisissa.\nJoka päivä mestattiin kymmeniä arvokkaita rojalistiperheitä vain heidän\nylimysnimensä vuoksi. Nämä seikat näyttivät huutavan koko valistunutta\nEuropaa kostoon.\n\nKuitenkaan kukaan ei uskaltanut sekaantua asiaan. Burke oli tyhjentänyt\nkaiken kaunopuheisuutensa koettaen saada brittiläisen hallituksen\ntaisteluun Ranskan vallankumouksellista hallitusta vastaan, mutta herra\nPitt, varovainen kun oli, ei pitänyt vielä silloin sopivana, että\nEnglanti saattoi naapurinsa raskaaseen ja kalliiseen sotaan. Itävallan\noli sota aloitettava. Itävallan, jonka kaunein tytär oli silloin\nvain valtaistuimelta syösty kuningatar, jonka raivoisa roskajoukko\noli vanginnut ja häväissyt. Koko Englannin — niin väitti herra Fox —\nei sopinut tarttua aseisiin sentähden, että muutamien ranskalaisten\nmielestä toistensa murhaaminen kävi päinsä.\n\nVaikka herra Jellyband ja muut John Bullit kohtelevatkin kaikkia\nulkolaisia hyvin ylenkatseellisesti, rojalisteina he kuitenkin\nvastustivat vallankumousta yksimielisesti. He olivat vihoissaan\nPittille hänen varovaisuutensa ja maltillisuutensa tähden, vaikkeivät\nluonnollisestikaan ymmärtäneet ollenkaan niitä valtioviisaita syitä,\njotka johtivat tämän suurmiehen toimintaa.\n\nSally palasi juosten kahvilaan hyvin kiihdyksissään ja innoissaan.\nSiellä iloitseva seurue ei kuullut melua ulkoa, mutta Sally huomasi\nmärän hevosen ja ratsastajan, joka pysähtyi »Kalastajalepolan» ovelle.\nTallipojan rientäessä hevosta vastaanottamaan kiiruhti Sally-neiti\npääovelle vierasta tervehtimään.\n\n»Isä, luulen nähneeni lordi Antonyn hevosen pihassa», sanoi hän juosten\nkahvilan läpi.\n\nMutta ovi avattiin ulkoapäin. Rääsyinen märkä käsivarsi kiertyi soman\nSallyn vyötäröille lempeän äänen kaikuessa orsia myöten puhdistetussa\nkahvilassa.\n\n»Kaunis Sally, siunatkoon miten tuikeat ovatkaan ruskeat silmänne\ntänään», sanoi vasta saapunut mies, jollaikaa arvoisa Jellyband\nkiiruhti siihen innoissaan ja touhuten niinkuin sopikin suositun\nvieraan saapuessa majataloon.\n\n»Jumaliste, Sally, sanon sen», lisäsi lordi Antony suudellessaan\nSally-neidin pulleita poskia, »mutta tehän aina vain kaunistutte,\nja vilpittömällä ystävälläni Jellybandilla on varmaankin täysi työ\npidättää vierasten käsiä teidän vyötäisiltänne. Herra Waite, mitä\nteillä on siihen sanottavaa?»\n\nHerra Waite oli sangen hämillään, sillä hän ei pitänyt pilasta.\nKunnioittaen lordia vastasi hän kumminkin siihen vain epäilyttävästi\nrykäisten.\n\nLordi Antony Dewhurst, Exeterin herttuan poika, oli senaikuisen\nenglantilaisen _gentlemannin_ täydellinen tyyppi — pitkä,\nvankkaruumiinen, leveäharteinen ja iloinen; hänen naurunsa kaikui\nmissä hän vain liikkui. Hyvä urheilija, hauska toveri, kohtelias,\nhyvin kasvatettu maailmanmies, eikä häntä pilannut liiallinen\nälykkäisyyskään. Lontoon salongeissa ja maalaiskahviloissa oli hän\nsuosittu vieras. »Kalastajalepolassa» tunsivat kaikki hänet, sillä tuon\ntuostakin hän pistäytyi kanalin poikki Ranskaan. Matkoillaan tullen\nmennen vietti hän yönsä arvoisan herra Jellybandin katon alla.\n\nHän nyökkäsi Waitelle, Piltkinille ja muille vieraille sekä\nirroitettuaan käsivartensa Sallyn vyötäisiltä asteli tulen ääreen\nlämmittelemään ja kuivaamaan vaatteitaan samalla epäilevästi\nkatsellen kahta vierasta, jotka olivat jälleen äänettöminä ryhtyneet\ndominopeliinsä. Totinen, jopa tuskallinenkin oli ilme hetken hänen\niloisilla nuorilla kasvoillaan.\n\nMutta ainoastaan hetken; sitten hän kääntyi herra Hempseedin puoleen,\njoka arvokkain elein liikutteli otsakiharataan.\n\n»Kas niin, herra Hempseed, ja miten hedelmien laita on?»\n\n»Huonosti, lordi, huonosti», vastasi herra Hempseed surullisella\näänellä, »mutta mitä sopii odottaakaan tältä meikäläiseltä\nhallitukselta, jonka suosikkeja ovat nuo ranskalaisheittiöt,\nkuninkaansa ja koko aatelistonsa murhaajat.»\n\n»Senkin vietävät!» lausui lordi Antony. »Niinhän he ovat, vilpitön\nHempseed, — murhaavat ainakin ne, jotka he valitettavasti käsiinsä\nsaavat. Mutta tänä iltana tänne tulevat ystävämme ovat kuitenkin\npäässeet heidän kynsistään.»\n\nNuori herra näytti puhuessaan heittelevän uhkaavia silmäyksiä nurkassa\nistuviin äänettömiin vieraisiin.\n\n»Teidän ja teidän ystävienne ansiohan se on, niin olen kuullut\nkerrottavan», lausui herra Jellyband.\n\nSamassa lordi Antony laski varoittavasti kätensä isäntänsä käsivarrelle.\n\n»Sh!» sanoi hän käskien ja katsahti vaistomaisesti taaskin vieraisiin\npäin.\n\n»Jumaliste, lordi, eivät ole vaarallisia», sanoi Jellyband; »älkää\npelätkö. En olisi puhunut, ellen olisi tiennyt olevani ystävien\nparissa. Tuo herra tuolla on kuningas Yrjön uskollinen alamainen yhtä\nhyvin kuin tekin siinä. Hän saapui äskettäin Doveriin asettuakseen\ntänne liikemieheksi.»\n\n»Liikemieheksikö? Sitten hän varmaankin perustaa hautajaistoimiston,\nsillä en ole ikinäni nähnyt sen synkempää muotoa.»\n\n»Eipä suinkaan, lordi, hän on kaiketikin leskimies, ja sentähden\nsynkännäköinen, — mutta hän on puoluelaisiamme, menen siitä vaikka\nvalalle — ja lordi, teidänkin täytyy myöntää, ettei kukaan kykene\narvostelemaan ihmistä kasvoista sen paremmin kuin yleisesti suositun\nmajatalon isäntä —»\n\n»Niinpä niin, jos olemme ystävien parissa», sanoi lordi Antony, joka\nnähtävästi ei välittänyt keskustella sen enempää asiasta isännän\nkanssa. »Mutta onko ketään muita vieraita täällä tällä hetkellä?»\n\n»Ei ketään, lordi, ei edes tulossakaan ketään —»\n\n»Eikö?»\n\n»Ei kerrassaan ketään, joka tietääkseni on teille vastenmielinen.»\n\n»Ketä tarkoitatte?»\n\n»Lordi, sir Percy Blakeney ja lady Blakeney tulevat piakkoin tänne,\nmutta he eivät aio viipyä —»\n\n»Lady Blakeneykö» kysäisi lordi Antony jotensakin hämmästyksissään.\n\n»Aivan niin, lordi. Sir Percyn laivuri kävi juuri täällä. Hän sanoi,\nettä lady Blakeneyn veli purjehtii tänään kanalin poikki Ranskaan\n_Untolalla_, joka on sir Percyn huvipursi, ja sir Percy ja hänen\nvaimonsa tulevat häntä tänne asti saattamaan. Eivät suinkaan he\nkarkoita teitä luotani, vai kuinka?»\n\n»Eihän toki, ystäväni, he eivät karkoita minua; mikään ei karkoita\nminua, jos Sally vain valmistaa oikein hyvän illallisen, niin hyvän,\nettei sellaista ennen ole tarjottu 'Kalastajalepolassa'.»\n\n»Lordi, sitä teidän ei tarvitse epäillä», sanoi Sally, joka jo kotvan\naikaa oli ollut illallispöytää kattamassa. Hauskalta ja miellyttävältä\nse näyttikin; iso kimppu loistavanvärisiä kukkia keskellä pöytää ja\nkirkkaat tinatuopit ja sininen porsliinikalusto sen ympärillä.\n\n»Lordi, kuinka monelle on katettava?»\n\n»Viidelle, Sally kaunokainen, mutta ruokaa tulee olla varattuna ainakin\nkymmenelle — ystävämme ovat väsyneitä ja toivottavasti heillä on nälkä.\nMitä minuun tulee, vakuutan voivani syödä kaksi häränpaistia tänä\niltana.»\n\n»Kas, siinä he taitavat ollakin», sanoi Sally innostuksissaan, kun\nkaukaista hevoskavioiden kopsetta ja pyörien rätinää alkoi kuulua yhä\nselvemmin.\n\nKahvilassa syntyi yleinen hälinä. Kaikki olivat uteliaita näkemään\nlordi Antonyn ylhäisiä ystäviä kanaalin takaa. Sally-neiti kurkisti\nkerran pari pieneen, seinällä riippuvaan peilipahaseen ja arvoisa\nherra Jellyband mennä hääri ulos saadakseen itse ensimäisenä toivottaa\narvoisat vieraat tervetulleiksi. Kaikki muut paitsi kaksi nurkassa\nistuvaa viereistä touhusivat kovasti Tyynesti he lopettivat peliänsä\neivätkä edes katsahtaneetkaan oveen päin.\n\n»Kreivitär, suoraan eteenpäin oikeanpuoleisesta ovesta», lausuttiin\nmiellyttävällä äänellä ulkona.\n\n»Kas, siinähän he ovatkin», sanoi lordi Antony iloisesti; »Sally\nkaunokainen, joutukaa, niin saamme nähdä, kuinka pian saatte liemen\npöytään.»\n\nOvi avattiin selälleen ja nelihenkinen seurue — kaksi miestä ja kaksi\nnaista — astui ravintolaan herra Jellybandin tietä näyttäessä.\n\n»Tervetuloa! tervetuloa rakkaaseen Englantiimme!» sanoi lordi Antony\nliikutettuna astuen heitä vastaan ja ojentaen saapuville molemmat\nkätensä.\n\n»Vai niin, te olette luullakseni lordi Antony Dewhurst», sanoi eräs\nnaisista sangen murteellisella englanninkielellä.\n\n»Kreivitär, teidän palvelijanne», vastasi hän tavanmukaisesti suudellen\nnaisia kädelle ja kääntyen miesten puoleen sydämellisesti tervehti\nheitä kättä lyöden.\n\nSally oli jo ehtinyt auttamaan naisia heidän riisuessa matkatakkejaan,\nja vavisten vilusta naiset lähestyivät kirkkaasti loimuavaa\ntakkavalkeaa.\n\nKahvilassa syntyi kova touhu. Sally oli pyörähtänyt keittiöön.\nJellyband vieläkin tuhlaten kunnioittavia tervehdyksiään asetti\nkaksi tuolia valkean ääreen. Herra Hempseed koskettaen kiharoitaan\nnousi hiljalleen valkean edessä olevalta tuolilta. Kaikki katselivat\nvierailta kunnioittavan uteliaina.\n\n»Voi, herrat mitä sanoisinkaan!» huusi vanhempi naisista ojennellessaan\nhienoja käsiään takkavalkeata kohden ja katsoessaan sanomattoman\nkiitollisesti ensiksi lordi Antonyyn, sitten toiseen nuoreen mieheen,\njoka oli heitä seurannut ja joka juuri riisuutui raskaasta viitastaan.\n\n»Sen vain, kreivitär, että olette iloinen päästyänne Englantiin»,\nvastasi lordi Antony, »ja ettei vaivalloinen matkanne ole tuottanut\nteille liikarasitusta.»\n\n»Niinpä todellakin, olemme iloisia saadessamme olla Englannissa»,\nsanoi hän silmiensä kyyneltyessä, »ja me olemme jo unohtaneet kaiken\nrasituksen.»\n\nHän puhui matalalla, soinnukkaalla äänellä, ja tyynen arvokkaisuuden ja\njalosti kestettyjen kärsimysten jälkiä oli hänen kauniilla, ylhäisillä\nkasvoillaan; lumivalkoinen tukkansa oli vedetty korkealle otsalleen\najan muodin mukaisesti.\n\n»Toivoakseni ystäväni sir Andrew Ffoulkes oli hauska matkatoveri, vai\nkuinka, kreivitär?»\n\n»Kyllä, sir Andrew oli itse ystävällisyys. Hyvät herrat, miten lapseni\nja minä voimmekaan osoittaa kiitollisuuttamme teille kaikille?»\n\nKreivittären hento, lapsellisen näköinen toveri, jonka kasvoille\nväsymys ja suru olivat painaneet juhlallisen leiman, ei ollut vielä\nsanonut sanaakaan. Hänen suuret, ruskeat, kyynelten täyttämät silmänsä\nkääntyivät valkeasta etsimään sir Andrew Ffoulkesin katsetta tämän\nlähestyessä takkaa. Tyttö punastui kovasti katsahtaessaan sir Andrew'n,\njoka avomielisesti ihaili edessään seisovaa, sulotarta.\n\n»Ja tämä on sitten Englanti», sanoi hän lapsellisen uteliaasti\nkatsellessaan takkaa, tammisia orsia ja brittiläisten\nmaalaistollukoiden sangen kirjailtuja tikkejä ja iloisia, punaisen\npullakoita naamoja.\n\n»Arvoisa kreivitär, ainoastaan osa», vastasi sir Andrew hymyillen,\n»mutta kokonaisuudessaan teidän käytettävissänne.»\n\nNuori tyttö punehtui taaskin, mutta sillä keralla iloinen ja suloinen\nhymy kirkasti hetkeksi hänen sievät kasvonsa. Hän ei sanonut sanaakaan\neikä myöskään sir Andrew, kuitenkin nämä molemmat nuoret ymmärsivät\ntoisensa, niinkuin nuoret kaikkialla maailmassa ymmärtävät ja ovat\nymmärtäneet aina maailman aluista asti.\n\n»Mutta entä illallinen!» kuului lordi Antonyn iloinen! ääni,\n»illallinen, vilpitön Jellyband. Missä teidän nuori, kaunis tyttärenne\non ja liemi? Tuhat tulimmaista, mies, teidän siinä töllistellessänne\nnaisia he aivan nääntyvät nälästä.»\n\n»Silmänräpäyksessä, silmänräpäyksessä, lordi», sanoi Jellyband\nheittäessään keittiön oven auki, ja huutaessaan: »Sally! Hei, Sally\nsiellä, tyttöseni, oletko valmis?»\n\nSally oli valmis ja aivan heti hän ilmestyi ovelle kantaen hyvin suurta\nliemimaljaa, josta kohoava höyry tuoksui sangen hyvältä.\n\n»Kas niin, vihdoinkin illallinen!» huudahti lordi Antony iloissaan\nkohteliaasti tarjoten käsivartensa kreivittärelle.\n\n»Saanko pyytää?» lisäsi hän luontevasti taluttaessaan kreivitärtä\nillallispöytään.\n\nKahvilassa touhuttiin kovasti: herra Hempseed sekä muut maalaismoukat\nja kalastajat olivat väistyneet »valtojen» tieltä ja menneet\ntoisaanne piippuaan polttamaan. Mutta nurkassa istuvat vieraat olivat\njääneet sinne äänettöminä ja välinpitämättömän näköisinä jatkamaan\ndominopeliänsä viinilasiensa ääressä. Toisen pöydän veressä Harry Waite\nsuuttumuksesta pakahtumaisillaan tarkasteli somaa Sallyä, joka hääri\npöydän ympärillä.\n\nSally oli viehättävän englantilaisen maalaistytön perikuva; eipä siis\nihme, että herkkätunteinen, nuori ranskalainen tuskin saattoi kääntää\nkatsettaan tytön kauniista kasvoista. Kreivi de Tournay ei ollut vielä\nyhdeksäätoista täyttänyt ja oli siis aivan parraton poikanen, johon\nkotimaansa murhenäytelmät olivat hyvin vähän vaikuttaneet. Hän oli\nhienosti, ehkäpä turhamaisestikin puettu, ja onnellisesti Englantiin\npäästyään oli hän valmis unohtamaan vallankumouksen hirmut Englannin\nkodikkaissa oloissa.\n\n»Anteeks', jos tämä on Englanti», sanoi hän yhä silmäillen Sallyä\nhuomattavan ihailevasti, »minä sangen tyytyväinen.»\n\nOlisi mahdotonta kuvata sitä huudahdusta, joka pääsi herra Harry\nWaiten yhteenpuristettujen hampaiden välistä. Ainoastaan »valtojen» ja\nerittäinkin lordi Antonyn kunnioittaminen piti hänet aisoissa.\n\n»Kelvoton nuorukainen, tietysti tämä on Englanti», huomautti lordi\nAntony, »ja pyydän ettette tuo vapaita ulkolaisia tapojanne tähän\nsiveelliseen maahan.»\n\nLordi Antony oli jo istuutunut pöydän päähän ja kreivitär hänen\noikealle puolelleen. Jellyband hyöri täytellen laseja ja asetellen\ntuoleja paikoilleen ja Sally oli valmis tarjoamaan lientä. Herra\nHarry Waiten ystävät olivat vihdoinkin saaneet hänet huoneesta,\nsillä kiukustuneena oli hän käynyt yhä raivoisammaksi kreivin Sallyä\nihaillessa.\n\n»Suzanne!» lausui jäykkä kreivitär tylyllä, komentavalla äänellä.\n\nSuzanne punastui taaskin; hän oli unohtanut paikan ja ajan seistessään\nvalkean edessä ja salliessaan kauniin nuoren englantilaisen silmäillä\nsuloisia kasvojaan ja aivan kuin huomaamatta pidellä häntä kädestä.\nÄidin ääni herätti hänet.\n\n»Kyllä äiti», sanoi hän nöyrästi istuutuen illallispöytään.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nSalaliitto\n\n\nHe näyttivät kaikki iloisilta, jopa onnellisiltakin istuessaan\npöydässä; sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurst, kaksi\ntyypillistä, hyvänluontoista ja hyvin kasvatettua englantilaista\naatelisherraa armon vuonna 1792 ja ylhäinen ranskalainen kreivitär\nkahden lapsensa kanssa, jotka juuri olivat pelastuneet hirveästä\nvaarasta ja vihdoinkin löytäneet suojapaikan turvallisen Englannin\nrannikolla.\n\nNurkassa istuvat vieraat olivat nähtävästi lopettaneet pelinsä. Toinen\nheistä nousi ja seisten selin pöydässä istuvaan iloiseen seurueeseen,\nasetteli isoa, kolmikauluksista viittaa hartioilleen. Sitä tehdessään\nhän vilkaisi ympärilleen. Kaikki naureskelivat jutellen ja hän mutisi:\n»Ei hätää!» Sillä hetkellä hänen toverinsa, jonka pitkällinen harjoitus\noli tehnyt vikkeläksi, laskeutuen polvilleen pujahti hiljaa tammipenkin\nalle. Toinen vieras asteli verkalleen kahvilasta lausuen mennessään\nkovalla äänellä: »Hyvää yötä!»\n\nKukaan pöydässä ei ollut huomannut omituista, hiljaisuudessa tehtyä\ntemppua, mutta kun vieras oli sulkenut oven perässään, päästivät kaikki\nhelpoituksen huokauksen.\n\n»Vihdoinkin rauhassa!» sanoi lordi Antony iloissaan.\n\nSitten nuori kreivi nousi ja ajan tavan mukaan kohautti teeskennellen\nlasinsa ilmaan sanoen murteellisella englanninkielellä:\n\n»Hänen majesteetilleen Yrjö III:lle! Jumala siunatkoon häntä meille\npakolaisraukoille osoittamastaan vierasvaraisuudesta!»\n\n»Hänen majesteetilleen kuninkaalle!» kaikuivat lordi Antonyn ja sir\nAndrew'n äänet uskollisuusmaljoja juodessa.\n\nKaikki nousivat yhtyen äänettöminä juomaan kuninkaan kunniaksi. Ranskan\nonnettoman kuninkaan, sittemmin kansansa vangin, kohtalo näytti\npainavan synkän leiman myöskin herra Jellybandin iloisille kasvoille.\n\n»Ja herra kreivi de Tournay de Basserivelle», sanoi lordi Antony\nriemuissaan. »Toivottakaamme hänet tervetulleeksi Englantiin muutamien\npäivien perästä!» — —\n\n»Voi, arvoisa lordi», sanoi kreivitär, kun hän vapisevin käsin nosti\nlasin huulilleen, »minä tuskin uskallan sitä toivoa.»\n\nMutta lordi Antony oli jo ehtinyt jaella liemen ja keskustelu lakkasi\nhetkeksi, jolloin Jellyband ja Sally kuljettivat lautaset kullekin, ja\nkaikki ryhtyivät aterioimaan.\n\n»Arvoisa kreivitär», sanoi lordi Antony jonkun ajan kuluttua,\n»esittämäni malja ei ollut turhanpäiväinen; nähdessäni nyt teidät\nitsenne kreivitär, Suzannen ja ystäväni kreivin onnellisesti\nEnglannissa, luulen että olette varma herra kreivinkin kohtalosta.»\n\n»Voi, arvoisa lordi», vastasi kreivitär kovasti huokaisten, »luotan\nJumalaan — en voi muuta kuin rukoilla — ja toivoa! — —»\n\n»Niin, rouva kreivitär!» sanoi sir Andrew Ffoulkes, »luottakaa Jumalaan\nkaikella muotoa, mutta luottakaa myöskin vähän englantilaisiin\nystäviinne, jotka ovat vannoneet tuovansa kreivin kanaalin yli,\nniinkuin ovat tuoneet teidätkin tänään.»\n\n»Kyllä, kyllä», vastasi hän; »minä luotan täydellisesti teihin ja\nteidän ystäviinne. Olkaa vakuutettu, että teidän maineenne on levinnyt\nyli koko Ranskan. Muutamat ystävämmehän pelastuivat kuin ihmeen kautta\nhirveän vallankumouksellisen tuomioistuimen käsistä — ja te ja teidän\nystävännehän olitte saaneet kaiken sen aikaan —»\n\n»Rouva kreivitär, me olimme ainoastaan välikappaleita — — —»\n\n»Mutta arvoisa lordi, mieheni», sanoi kreivitär, kun pidätetyt\nkyyneleet olivat tukahduttaa hänen äänensä, »hän on hengenvaarassa\n— en olisi mitenkään tahtonut jättää häntä, mutta — — lapseni — —\nvelvollisuus toiselta puolen häntä ja toiselta puolen heitä kohtaan\nvaatii minua He kieltäytyivät lähtemästä ilman minua — — ja te ja\nteidän ystävänne vakuutitte minulle juhlallisesti, että mieheni on\nhyvässä turvassa. Mutta voi! Nyt kun olen täällä — kaikkien teidän\nkeskuudessanne — täällä kauniissa, vapaassa Englannissa — ajattelen\nhäntä, joka saa paeta henkensä kaupalla kuin ahdistettu eläinparka — —\nsellaisessa vaarassa — — voi! Ei minun olisi pitänyt jättää häntä — —\nei olisi pitänyt jättää häntä! — —»\n\nNaisparka oli aivan menehtynyt; väsymys, suru ja liikutus olivat\nvoittaneet jäykän ylimyksen. Hän itki hiljaa itsekseen. Suzanne\nkiiruhti äitinsä luokse suuteloillaan poistamaan tämän poskille valuvia\nkyyneliä.\n\nLordi Antony ja sir Andrew eivät olleet sanoneet sanaakaan, sillä he\neivät halunneet keskeyttää kreivittären puhetta. Epäilemättä heidän\ntuli sääli häntä; äänettömyyskin sitä todisti, mutta kaikkina aikoina\nja aina siitä asti, kun Englanti saavutti nykyisen asemansa, ovat\nenglantilaiset hävenneet näyttää mielenliikutustaan ja myötätuntoaan.\nJa sentähden he eivät puhuneet sanaakaan, koettivat vain kaikin tavoin\npeitellä tunteitaan, mikä teki heidät äärettömän typerännäköisiksi.\n\n»Mitä minuun tulee», sanoi Suzanne yhtäkkiä katsellessaan sir Andrewta\nruskeiden kiharoittensa alta, »niin luotan teihin täydellisesti, ja\n_tiedän_ teidän tuovan rakkaan isäni onnellisesti Englantiin, niinkuin\nmeidätkin toitte tänään.»\n\nNe sanat lausuttiin niin luottamuksellisesti, hiljaista toivoa ja uskoa\nilmaisevasti, että äidin kyyneleet kuivuivat kuin taikavoimalla ja\nläsnäolijat vetivät suunsa hymyyn.\n\n»Kreivitär, tehän saatatte minut häpeämään», vastasi sir Andrew;\n»vaikka olenkin teidän käytettävissänne, olen ollut vain vaatimaton\nväline suuren johtajamme käsissä, joka järjesti ja pani toimeen\nteidänkin pakonne.»\n\nHän oli puhunut niin lämpimästi ja innostuneesti, että Suzanne katseli\nhäntä kummastustaan peittelemättä.\n\n»Johtajanneko?» kysyi kreivitär kiihkeästi. »Tietystihän teillä täytyy\nolla johtajia. Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksikaan. Mutta missä\nhän on? Minun täytyy mennä heti hänen luokseen ja lasteni kanssa\nheittäytyen hänen taikoihinsa kiittää häntä kaikesta, mitä hän on\nmeille tehnyt.»\n\n»Voi, rouva kreivitär!» sanoi lordi Antony, »se on mahdotonta.»\n\n»Mahdotonta? — Minkätähden?»\n\n»Sillä Tulipunainen neilikka toimii näkymättömänä ja ainoastaan hänen\nlähimmät seuralaisensa tietävät, kuka hän on. He ovat pyhästi vannoneet\npitävänsä hänen nimensä salassa.»\n\n»Tulipunainen neilikkako?» kysyi Suzanne iloisesti naurahdellen. »Miten\nhullunkurinen nimi! Lordi, mitä Tulipunainen neilikka merkitsee?»\n\nHyvin uteliaasti hän katseli sir Andrewta. Nuoren miehen kasvot olivat\nkuin muuttuneet. Innostuksen tuli loisti hänen silmissään; johtajansa\nherättämä sankari-ihailu ja rakkaus kirjaimellisesti sanoen loistivat\nhänen kasvoiltaan.\n\n»Kreivitär, tulipunainen neilikka», sanoi hän vihdoinkin, »on\nvähäpätöisen kasvin nimi, joka kasvaa tienvarsilla Englannissa; mutta\nse on myöskin nimi, valittu kätkemään maailman parhaimman ja uljaimman\nmiehen persoonaa, jotta hän saisi rauhassa toimittaa jaloa tehtäväänsä.»\n\n»Aivan niin», lausui nuori kreivi, »olen kuullut puhuttavan\nTulipunaisesta neilikasta. Pieni, punainen kukkanenko? — niin!\nPariisissa kerrotaan, että joka kerran, kun rojalisteja pakenee\nEnglantiin, kirottu Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, saa\nvastaanottaa kirjelappusen, johon on merkitty tuo punainen kukkanen...\nEikö niin?»\n\n»Niin on laita», myönsi lordi Antony.\n\n»Hän on siis tänäänkin saanut sellaisen kirjeen?»\n\n»Epäilemättä.»\n\n»Oi, tahtoisinpa mielelläni tietää mitä hän sanoo!» lausui Suzanne\niloisesti. »Kerrotaan tuon pienen, punaisen kukan olevan ainoan, joka\nsaa hänet pelkäämään.»\n\n»Totta tosiaankin», sanoi sir Andrew, »hänellä on vielä kyllin\ntilaisuutta tutkia pientä tulipunaista kukkaa.»\n\n»Voi», huokaisi kreivitär, »kaikki on satumaista enkä voi sitä\nollenkaan käsittää.»\n\n»Rouva kreivitär, miksi yritättekään?»\n\n»Mutta sanokaahan, miksi johtajanne — miksi kaikki te kulutatte rahoja\nja panette henkenne alttiiksi — sillä henkennehän panette alttiiksi\nnoustessanne Ranskassa maihin — ja kaikki vain meidän ranskalaisten\ntähden, jotka emme ole teille minkäänarvoisia.»\n\n»Urheilua, rouva kreivitär, urheilua», vakuutti lordi Antony hyvin\niloisesti miellyttävällä äänellään; »me olemme urheilijakansaa, onhan\nse tunnettua ja nykyään on muodissa saada jänis riistetyksi koiran\nsuusta.»\n\n»Voi, ei, ei, ei ainoastaan urheilua, lordi — olen varma että teillä on\njalommat syyt hyviin töihinne.»\n\n»Rouva kreivitär, toivoisin teidän saavan ne selville. Mitä minuun\ntulee vakuutan rakastavani sitä urheilua sillä se on paras tähän asti\nharjoittamistani leikeistä — päästä pakoon viime tingassa, se on kuin\npaholaisen uskallusta! — hei koirani! — ja niin me poistumme!»\n\nMutta kreivitär pudisteli päätään yhä vain epäillen. Hänestä näytti\nnurinkuriselta, että nuoret miehet ja heidän suuri johtajansa, jotka\nkaikki olivat rikkaita, vieläpä jalosukuisia ja nuoriakin, antautuivat\nvaaroihin ainoastaan pelkästä urheiluhalusta, niinkuin hän tiesi heidän\nalituiseen tekevän. Heidän kansallisuutensa ei suinkaan suojellut heitä\nRanskassa. Kaikki tiesivät että epäiltävien rojalistien suojeleminen\nja auttaminen tuotti säälimättömän tuomion ja pikaisen mestauksen,\nolipa suojelija mitä kansallisuutta tahansa. Nuoret englantilaiset\nolivat ärsyttäneet armotonta ja verenhimoista vallankumouksellista\ntuomioistuinta aivan Pariisin muurien sisällä sieppaamalla sen käsistä\ntuomittuja uhreja melkein giljotiinin juurelta. Kreivitärtä aivan\npuistatti ajatellessaan Pariisista pakoa kahden lapsensa kanssa\nkätkettyinä pahanpäiväiseen vankkurikuomiin turnipsien ja kaalinkerien\njoukkoon, jossa he tuskin uskalsivat hengittää kansan kirkuessa\nläntisellä katusululla: »Ylimykset hirteen!»\n\nKaikki oli tapahtunut niin ihmeellisesti: kreivitär ja hänen miehensä\nolivat päässeet selville, että heidät oli kirjoitettu »epäiltävien\nluetteloon», joka tarkoitti muutamien päivien — ehkäpä vain tuntien\ntutkimusta ja kuolemaa.\n\nSitten tuli pelastuksen toivo; salaperäinen kirje, jonka\nallekirjoituksena oli hämärä tulipunainen nimimerkki, lyhyet, selvät\nohjeet, ero kreivi de Tournaysta; tapaamisen toivo, pako kahden lapsen\nkanssa; vankkurien kuomi, ajurina hirveä eukko, joka kuin mikäkin paha\nhenki piiskansa varressa heilutteli kauheata voitonmerkkiä.\n\nKreivitär tarkasteli eriskummallista, vanhanaikaista englantilaista\nmajataloa, maan yhteiskunnallisen ja kirkollisen vapauden rauhalaa, ja\nhän sulki silmänsä päästäkseen häiritsevistä mielikuvista, joita oli\nsaanut läntisestä katusulusta ja pelästyneestä roskajoukosta, kun se\nperäytyi vanhan eukon ruttopuheet kuultuaan.\n\nVankkureissa istuessaan oli kreivitär koko ajan luulotellut, että\nhänet lapsineen tunnetaan, pidätetään, tutkitaan ja tuomitaan. Nuoret\nenglantilaiset uljaan ja salaperäisen johtajansa ohjaamina olivat\npanneet elämänsä alttiiksi pelastaakseen heidät niinkuin he jo ennen\nolivat pelastaneet joukottain muitakin viattomia ihmisiä.\n\nJa ainoastaanko urheiluharrastuksesta? Mahdotonta! Sir Andrew huomasi\nSuzannen katseesta, että tämä arveli ainakin hänen pelastavan\nlähimäisiään hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta paremmista ja\njalommista syistä, kuin mitä hän uskotteli Suzannelie.\n\n»Kuinka monta miestä kuuluu teidän urheaan liittoonne?» kysyi Suzanne\narastellen.\n\n»Kreivitär, kaksikymmentä», vastasi hän, »yksi käskee ja yhdeksäntoista\ntottelee. Kaikki olemme englantilaisia ja samat asiat velvoittavat\nmeitä kaikkia — johtajamme totteleminen ja syyttömien pelastaminen.»\n\n»Hyvät herrat, Jumala varjelkoon teitä kaikkia!» lausui kreivitär\nlämpimästi.\n\n»Rouva kreivitär, niin hän on tehnytkin tähän asti.»\n\n»On niin ihmeellistä, ihmeellistä! — Te olette kaikki niin uljaita,\nrakastatte lähimäisiänne — mutta tehän olettekin englantilaisia! — ja\nRanskassa toistensa pettäminen on aivan yleistä — kaikki vain vapauden\nja veljeyden nimessä!»\n\n»Ja Ranskan naiset ovat katkerampia meille ylimyksille kuin miehet»,\nsanoi kreivi huokaisten.\n\n»Niinpä kylläkin », lisäsi kreivitär ynseän halveksimisen ja\nkatkeruuden ilme surullisissa silmissään. »Esimerkiksi eräs nainen,\nMarguerite S:t Just Ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin ja koko hänen\nperheensä kauhealle hirmutuomioistuimelle.»\n\n»Marguerite S:t Justkö?» kysyi lordi Antony vilkaisten merkitsevästi\nsir Andrew'n. »Marguerite S:t Justkö?»\n\n»Aivan varmasti — —»\n\n»Niin» vastasi kreivitär, »tietysti te hänet tunnette. Hän oli Comédie\nFrançaisen paras näyttelijätär ja meni vasta naimisiin muutaman\nenglantilaisen kanssa. Tietystihän te hänet tunnette —»\n\n»Tumienko hänet?» sanoi lordi Antony. »Tunnenko lady Blakeneyn —\nLontoon hienoimman naisen — Englannin rikkaimman miehen vaimon? Lady\nBlakeneyn me tietysti kaikki tunnemme.»\n\n»Hän oli minun koulutoverini Pariisissa», sanoi Suzanne, »ja me tulimme\nyhdessä Englantiin kieltänne oppimaan. Minä pidin paljon Margueritesta\nenkä saata uskoa, että hän on voinut niin pahasti menetellä.»\n\n»Tuntuu aivan uskomattomalta», lausui sir Andrew. »Tehän sanoitte, että\nhän ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin. Miksikä hän olisi sen tehnyt?\nEiköhän se ole erehdys?»\n\n»Erehdys se ei ole», väitti kreivitär kylmästi. »Marguerite S:t Justin\nveli on kuuluisa tasavaltalainen. Puhuttiin kyllä hänen ja serkkuni\nmarkiisi de S:t Cyrin välisestä perhekahakasta. S:t Justit ovat\naivan alhaista säätyä, ja tasavaltainen hallitus palkkaa urkkijoita.\nVakuutan, ettei se ole erehdys... Te ette kaiketi ole ennen kuullut\ntätä juttua?»\n\n»Rouva kreivitär, kyllähän olen kuullut siitä huhuttavan, mutta\nEnglannissa kukaan ei sitä usko. — — Sir Percy Blakeney, hänen\nmiehensä, on hyvin varakas. Hänellä on korkea yhteiskunnallinen asema\nja hän on Walesin prinssin läheinen ystävä — — ja lady Blakeney määrää\nsekä Lontoon muodit että seuraelämän sävyn.»\n\n»Mahdollista, ja me tulemme tietystikin viettämään hyvin hiljaista\nelämää Englannissa, mutta minä rukoilen Jumalaa, ettei minun tarvitsisi\ntavata Marguerite S:t Justiä vieraillessani tässä kauniissa maassa.»\n\nYleinen hämmästys valtasi pienen iloisen pöytäseurueen. Suzanne\nvaikeni ja oli surullisennäköinen; sir Andrew hypisteli\nhaarukkaansa rauhattomasti, jotavastoin kreivitär sulkeutuneena\nylhäisten ennakkoluulojensa haarniskaan istui jäykkänä ja suorana\npystyselkäisellä tuolillaan. Lordi Antony näyttäen äärettömän\nlevottomalta katsahti pari kertaa merkitsevästi Jellybandiin, joka oli\nyhtä levottomannäköinen kuin hänkin.\n\n»Milloin luulette sir Percyn ja lady Blakeneyn saapuvan?» — koetti hän\nhuomaamatta kuiskata isännälle.\n\n»Millä hetkellä tahansa, lordi», vastasi Jellyband kuiskaten.\n\nMutta siinä hänen puhuessaan alkoi jo kuulua kaukaista rattaiden\nräminää. Se kävi yhä selvemmäksi ja puhettakin saattoi eroittaa.\nHevosten kavioitten kopsekin kuului kivitetyllä tiellä ja samassa\ntallipoika avasi kahvilan oven törmäten touhuissaan sisään.\n\n»Sir Percy Blakeney ja lady Blakeney», huusi hän hyvin kimakalla\näänellä, »ovat juuri tulossa.»\n\nJa huudon kajahdellessa, valjaiden helistessä ja hevosten kenkien\nkopsaessa upeat, neljän komean raudikon vetämät vaunut pysähtyivät\n»Kalastajalepolan» eteen.\n\n\n\n\nV LUKU\n\nMarguerite.\n\n\nSilmänräpäykseksi hauska tammikattoinen kahvila muuttui meluisaksi\nnäyttämöksi. Heti tallipojan ovella huudahtaessa lordi Antony hyppäsi\npystyyn kiroten ja alkoi jaella epäselviä määräyksiään hämmästyneelle\nJellyband paralle, joka oli aivan ymmällä, sillä hän ei tiennyt mitä\ntehdä.\n\n»Jumalan nimessä, mies», huomautti lordi, »koettakaa pitää lady\nBlakeneyä ulkona juttelemassa hetkisen, jolla aikaa naiset poistuvat.\nSenkin vietävä!» lisäsi hän yhä voimakkaammin kiroten, »tämähän vasta\nonnetonta on!»\n\n»Joutuin, Sally! kynttilät!» huusi Jellyband hypellen ja juoksennellen\nedes takaisin siten lisäten yleistä hämminkiä.\n\nKreivitär oli myöskin noussut jäykkänä ja suorana koettaen peitellä\nkiihtymystään ja teeskennellen olevansa hyvinkin levollinen. Hän\nlausui: »Minä en vain halua nähdä häntä! — en vain halua nähdä häntä!»\n\nMahtavien vierasten saapuessa ulkona seisovan väkijoukon innostus\nkohosi korkeimmilleen.\n\n»Hyvää päivää, sir Percy! — Hyvää päivää, armollinen lady!\nPalvelijanne, sir Percy!» kuului yhtämittaa vienojakin ääniä joukossa\n— »muistakaa sokeaa miesparkaa, sir Percy ja lady Blakeney, vetoamme\nhyväntahtoisuuteenne!»\n\nMelun keskeltä kuului äkkiä erikoisen suloinen ääni,\n\n»Antakaa miesparan olla — ja antakaa hänelle illallista minun\nkustannuksellani.»\n\nÄänessä oli matala »nuotin» tapainen sointu ja kerakkeiden lausuminen\nilmaisi hiukan ulkolaista ääntämistapaa.\n\nKaikki kahvilan vieraat kuulivat sen ja pysähtyivät ikäänkuin\nvaistomaisesti kuuntelemaan. Sally seisoi pidellen kynttilöitä\nvastakkaisella ovella, joka johti yläkerrassa oleviin makuuhuoneisiin.\nKreivitär pötki pakoon soinnukasäänistä vihollistaan. Suzanne seurasi\nvastenmielisesti äitiään. Heittäen surullisia silmäyksiä ovelle toivoi\nhän näkevänsä edes vilahdukselta entisen rakkaan koulutoverinsa.\n\nSitten Jellyband aukaisi oven ja niinkuin typerä mies ainakin luuli\nvoivansa torjua uhkaavan onnettomuuden, jonka enteitä hän tunnusteli\nilmassa. Sama matala, soinnukas ääni lausui iloisesti nauraen ja\npilkallisen hämmästyneesti.\n\n»Huh-h-h! Olenpa märkä kuin koira! Luoja ties', tällaista ilmaa ei\nvarmaankaan ole koskaan ennen ollut!»\n\n»Suzanne, tule heti minun kanssani! — toivon että tulet!» sanoi\nkreivitär käskevästi.\n\n»Voi, äiti!» pyyteli Suzanne.\n\n»Arvoisa lady — h — hm! — arvoisa lady!» kuului hiljaa Jellybandin\nsuusta, kun hän koetti kömpelöllä tavallaan seistä tiellä.\n\n»Voi, hyvä mies», sanoi lady Blakeney kärsimättömästi, »mitä varten\nseisotte tielläni tanssien kipeäjalkaisen kalkkunan tavoin, antakaa\nminun mennä valkean ääreen, sillä olen vilusta menehtymäisilläni.»\n\nJa sysättyään isännän hellävaroen syrjään lady Blakeney kiirehti sisään.\n\nVieläkin joskus sattuu näkemään Marguerite S:t Justin, silloisen lady\nBlakeneyn, kuvia — mutta on varsin luultavat, ettei ainoakaan niistä\nesitä hänen verratonta kauneuttaan oikeassa valossa. Keskikokoista\npitempi, komea, kuninkaallinen ryhti — eipä ihme, että itse\nkreivitärkin hetkeksi pysähtyi ihailemaan lumoavan kaunista naista.\n\nMarguerite Blakeney ei siihen aikaan ollut vielä viittäkolmatta\ntäyttänyt, ja hänen kauneutensa oli lumoavimmillaan. Iso, aaltomaisesti\nheiluvilla höyhenillä koristettu hattu varjosti klassillista otsaa,\njota kastanjanruskeat hiukset ympäröivät; sillä hetkellä ei niissä\nollut yhtään puuteria. Suloiset, melkein lapsimaiset kasvot, suora,\nniinkuin marmoriin veistetty nenä, pyöreä leuka ja siro kaula —\nkauneutta lisäsi vielä ajan komea vaatetus. Sininen samettipuku\nmukautui kuin valettu hänen sirolle vartalolleen. Toisessa kädessä\nhänellä oli pitkä, isolla silkkinauharuusukolla koristettu keppi, jota\nhän piteli hyvin arvokkaasti. Hienot naiset alkoivat juuri niihin\naikoihin käyttää sellaisia käsikoristeita.\n\nSilmäillen ympärilleen oli Marguerite Blakeney tuossa tuokiossa\ntarkastanut jokaista läsnäolevaa. Hän nyökäytti iloisesti päätään sir\nAndrew Ffoulkesille samalla kätellen lordi Antonya.\n\n»Halloo! lordi Tony, miksi — mitä te täällä Doverissa teette?»\n\nVastausta odottamatta kääntyi hän kreivittären ja Suzanneen päin. Hänen\nkasvonsa aivan kirkastuivat ojentaessaan kätensä nuorelle tytölle.\n\nTunteittensa vallassa Marguerite lähestyi heitä molempia. Hänen\nkäytöksensä ja hymyilynsä eivät osoittaneet ollenkaan hämmästystä.\nLordi Tony ja sir Andrew katselivat näytelmää epäluuloisen uteliaasti.\nVaikka olivatkin englantilaisia, olivat he usein olleet Ranskassa\nja seurustelleet ranskalaisten kanssa, joten he tarkalleen tunsivat\nRanskan vanhan aateliston taipumattoman ylpeyden ja sen katkeran\nvihan, jonka valossa he katselivat kaikkia niitä, jotka olivat olleet\nheidän kukistumiseensa avullisina. Kauniin lady Blakeneyn veli Armand\nS:t Just, oli kiihkeä tasavaltalainen, vaikka olikin maltillinen ja\nsovinnollinen mielipiteiltään. Hänen ja vanhoilta ajoilta polveutuvan\nS:t Cyrin suvun välinen riita, — jonka syistä ja vastasyistä\nsivulliset eivät koskaan päässeet selville —, oli kohonnut huippuunsa\nS:t Cyr-suvun hävitessä. Ranskassa S:t Just ja hänen puoluelaisensa\nriemuitsivat voitostaan. Englantiin sitävastoin pakeni henkensä\nkaupalla nämä kolme maastaan karkoitettua pakolaista, joilta oli\nriistetty vuosisatojen kunnian tarjoamat edut. Siinä heidän keskellään\nseisoi tasavaltalaisten kaunis jälkeläinen, samaisten tasavaltalaisten,\njotka olivat kukistaneet valtaistuimen, hävittäneet ylimystön, jonka\nsukujuuret ulottuivat kuluneiden vuosisatojen hämärään kaukaisuuteen.\n\nSiinä hän seisoi heidän edessään tietämättömänä kauneutensa voimasta ja\ntarjoten kättä heille, niinkuin hän vain sillä olisi sovittanut menneen\nvuosikymmenen ristiriidat ja verenvuodatuksen.\n\n»Suzanne, kiellän sinua puhuttelemasta tuota naista!» sanoi kreivitär\ntuimasti tarttuen tyttärensä käsivarteen pidättääkseen häntä.\n\nHän puhui englantia, jotta kaikki olisivat kuulleet ja ymmärtäneet,\nniinhyvin englantilaiset herrat kuin ravintoloitsijakin tyttärineen.\nSally oli aivan kauhuissaan ulkolaisen röyhkeästä hävyttömyydestä lady\nBlakeneyä kohtaan, — joka sir Percyn vaimona oli Englannin kansalainen\nja vielä lisäksi Walesin prinssin ystävä.\n\nLordi Antonyn ja sir Andrew Ffoulkesin sydän oli pysähtyä\nlyömästä ansaitsemattomasta loukkauksesta. Toisen huulilta pääsi\nvaroitushuudahdus, toisen pyyntö, ja vaistomaisesti he silmäilivät\novea, josta venyttävän hidas, mutta soinnukas ääni kuului.\n\nMarguerite Blakeney ja kreivitär de Tournay olivat ainoat läsnäolijat,\njotka eivät näyttäneet liikutetuilta. Kreivitär jäykän suorana ja\nuhkaavannäköisenä vielä pitäen toista kättään tyttärensä käsivarrella,\noli kuin personoitu, lannistumaton ylpeys. Margueriten suloiset\nkasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen pitsikauluksensakin. Hyvin\ntarkkasilmäinen henkilö olisi saattanut huomata, että silkkinauhoilla\nkoristettua keppiä pitelevä käsi vapisi, vaikka se olikin nyrkkiin\npuristettuna.\n\nMutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hetkisen kuluttua hän kohotti\nhiukan päätään, huulet kaareutuivat ivallisesti ylöspäin, kirkkaat\nsiniset silmät katsoivat suoraan jäykkään kreivittäreen ja kohauttaen\nharteitaan hän lausui iloisesti:\n\n»Tuhat tulimmaista, kansatar, mikäs hyttynen teitä pistää, pyydän\nkysyä?»\n\n»Arvoisa lady, me olemme nyt Englannissa», vastasi kreivitär yhä\nvieläkin kylmästi, »ja minulla on vapaus kieltää tytärtäni ojentamasta\nteille ystävän kättä. Tule Suzanne!»\n\nHän antoi tyttärelleen viittauksen ja katsahtamatta Marguerite\nBlakeneyin purjehti mahtavasti huoneesta nuorille miehille\nvanhanaikaisen tavan mukaan syvään kumartaen.\n\nHiljaisuus vallitsi hetkisen vanhassa, kahvilassa kreivittären hameiden\nkahinan heiketessä hänen käytävää pitkin poistuessaan. Marguerite\ntarkasteli vakavin katsein jäykkänä kuin muistopatsas suoraselkäistä\nvartaloa sen hävitessä ovesta. Mutta kun nöyrä ja tottelevainen\npikku Suzanne aikoi seurata äitiänsä, hävisi Margueriten luja ja\njärkähtämätön ilme äkkiä. Hänen silmissään saattoi nähdä ikävöivän,\nmelkein liikuttavan ja lapsellisen katseen.\n\nPikku Suzanne huomasi sen. Kaunotar, joka varmaankaan ei ollut tyttöä\npaljon vanhempi, huomasi heti lapsen herttaisen luonteen. Lapsellinen\ntottelevaisuus muuttui tyttömäiseksi myötätunnoksi; ovella hän\nkääntyi, juoksi takaisin Margueriten luo ja kietoen kätensä hänen\nkaulaansa suuteli häntä tunteittensa valtaamana; vasta sitten hän\nseurasi äitiään. Sally taasen seuraten häntä kumarsi lady Blakeneylle\nmiellyttävä hymy poskikuoppien somentamilla kasvoillaan.\n\nSuzannen herttainen, hauska ja äkillinen päähänpisto laukaisi ikävän\njännityksen. Sir Andrew'n katse seurasi pientä, sievää tyttöä, kunnes se\noli kokonaan poistunut. Vaatimattoman iloisesti se sitten kohtasi lady\nBlakeneyn silmät.\n\nSomasti teeskennellen Marguerite heitti lentosuukkosen naisille heidän\npoistuessaan ovesta, ja sitten hänen suunsa vetäytyi hullunkuriseen\nhymyyn.\n\n»Niinkö onkin asianlaita, niinkö?» kysyi hän iloisesti. »Kas niin, sir\nAndrew, oletteko koskaan nähnyt niin epämiellyttävää henkilöä? En vain\nhalua muuttua sellaiseksi vanhoilla päivilläni.»\n\nNostaen pitkää hamettaan oikaisi hän ryhtinsä ja asteli suoraselkäisenä\ntakan luo.\n\n»Suzanne», sanoi hän matkien kreivittären ääntä, »kiellän sinua\npuhumasta tuon naisen kanssa!»\n\nLady Blakeneyn päähänpistoa säesti kova ja äänekäs nauru, sillä sir\nAndrew ei ollut sen huonompi tekemään havaintoja kuin lordi Tonykään.\nMatkiminen oli niin onnistunut, äänen sävy niin tarkkaan toistettu,\nettä nuoret miehet riemuissaan huudahtivat kuin yhdestä suusta »hyvä!»\n\n»Voi, lady Blakeney!» lisäsi lordi Tony, »varmaankin Comédie\nFrançaisessa kaivataan teitä suuresti, ja varmaankin pariisilaiset\nvihaavat sir Percyä, kun hän vei teidät sieltä.»\n\n»Hyvänen aika, mies», sanoi Marguerite kohauttaen kauniita olkapäitään,\n»mahdotontahan on vihata sir Percyä mistään; hänen älykkäät\nkepposensahan saattavat itse kreivittärenkin neuvottomaksi.»\n\nNuori kreivi, jota ei haluttanut seurata arvokkaasti poistuvaa\nkreivitärtä, astui muutaman askeleen eteenpäin puolustaakseen häntä,\njos lady Blakeney vielä olisi käyttäytynyt loukkaavasti hänen äitiään\nkohtaan, Mutta ennenkuin hän ehti lausua vastustavaa sanaakaan, kuului\nulkoa soinnukasta, joskin huomattavasti typerää naurua, ja hetken\nkuluttua tavattoman pitkä ja komeasti puettu henkilö ilmestyi ovelle.\n\n\n\n\nVI LUKU\n\nKeikari v:lta 1792.\n\n\nSir Percy Blakeney oli vielä armon vuonna 1792 noin pari kolme\nvuotta vailla kolmekymmentä. Ollen keskinkertaista englantilaista\npitempi, leveäharteinen ja vankkarakenteinen, olisi häntä voinut\nsanoa hauskannäköiseksi, ellei hänen sinisissä silmissään olisi ollut\nveltto ilme ja ellei alituinen mitätön nauru olisi rumentanut hänen\nsäännöllistä, lujapiirteistä suutaan.\n\nMelkein vuosi oli jo siitä kulunut, kun paroni sir Percy Blakeney,\nEnglannin rikkaimpia miehiä, muotikeikari ja Walesin prinssin\nhyvä ystävä, oli hämmästyttänyt Lontoon ja Bathin hienostot\npalaamalla matkoiltaan kotiinsa kauniin, viehättävän ja viisaan\nranskalaissyntyisen vaimonsa kanssa. Hän, uneliain ja ikävin\nbrittiläinen, jonka nukuttava seura oli aina saanut kauniit naiset\nhaukottelemaan, oli hankkinut itselleen ihanan puolison syrjäyttäen\nmonet kilpakosijat, niinkuin aikakirjat todistavat.\n\nMarguerite S:t Just oli ensimäisen kerran esiintynyt julkisesti\nPariisin taiteellisissa piireissä juuri siihen aikaan, jolloin\nniiden omassa keskuudessa tapahtui suurin tunnettu yhteiskunnallinen\nherääminen. Luonto oli tuhlaamalla jakanut kauneutta ja lahjoja tuskin\nkahdeksantoista täyttäneelle tytölle, jota ainoastaan häneen kiintynyt\nnuori veljensä suojeli. Marguerite S:t Just kokosi pian ympärilleen\nkotiinsa rue de Richelieun varrelle hienon seurapiirin, joka oli\nyhtä loistava kuin suljettukin — s.o. suljettu ainoastaan yhdessä\nmerkityksessä — sillä Marguerite S:t Just oli periaatteiltaan ja\nvakaumukseltaan tasavaltalainen. Syntyperän tasa-arvoisuus oli hänen\nmielilauseensa, omaisuuden erilaisuus oli hänestä vain kiusallista\nonnettomuutta. Ainoastaan lahjakkuuden erilaisuuden hän hyväksyi. »Raha\nja arvonimet olkoot perinnöllisiä, mutta lahjat eivät ole», oli hänellä\ntapana sanoa. Hänen hauska salonkinsa olikin avoinna omintakeisuudelle\nja älylle, loistolle ja nerokkuudelle, viisaille miehille ja\nlahjakkaille naisille. Sinne pääsyä pidettiin henkisissä piireissä —\njoiden keskuksena Pariisi levottominakin aikoina oli — taiteellisen\nuran todistuksena.\n\nViisaat, kuuluisat ja myöskin korkea-arvoiset henkilöt alituisesti\nympäröivät komean hoviseurueen tavoin Comédie Françaisen viehättävää\nnäyttelijätärtä. Hän kiiti tasavaltaisen, vallankumouksellisen ja\nverenhimoisen Pariisin läpi kuin loistava pyrstötähti, jonka perässä\nseurasi henkisen Europan etevimmät ja mielenkiintoisimmat henkilöt.\n\nMenestys saavutti huippunsa. Toiset nauroivat myötätunnosta ja sanoivat\nsitä taiteelliseksi erikoisuudeksi, toiset pitivät sitä viisaan\nvarokeinona, sillä tuhkatiheäänhän Pariisissa sattui kaikellaista\nsiihen aikaan. Oikea syy Margueriten tekoon oli kuitenkin kaikille\nhämmästyttävän salaperäinen. Miten lienee ollutkaan, Marguerite\nS:t Just meni sir Percy Blakeneyn kanssa naimisiin eräänä kauniina\npäivänä ilmoittamatta ystävilleen ja pitämättä hienoja ranskalaisia\nhääpäivällisiä, illanviettoja tahi muita komeisiin häihin kuuluvia\nkemuja.\n\nKukaan ei uskaltanut sanoa, miten tuo typerä ja ikävä englantilainen\ntuli päässeeksi henkisiin piireihin, jotka ympäröivät »Europan\nnerokkainta naista», niinkuin Marguerite S:t Justin ystävät\nyksimielisesti häntä nimittivät. Kulta-avainten sanotaan aukaisevan\nkaikki ovet, vakuuttivat pahansuovat ihmiset.\n\nNiin vain tapahtui, että hän meni naimisiin sir Percy Blakeneyn kanssa,\n»Europan nerokkain nainen» oli liittänyt oman kohtalonsa Blakeneyn,\n»kirotun tyhmyrin», kohtaloon, eivätkä edes Marguerite S:t Justin\nparhaat ystävätkään keksineet siihen sen parempaa syytä, kuin että sen\naiheutti ylenmääräinen eriskummallisuus. Ne ystävät, jotka tunsivat\nhänet, pitivät naurettavana pelkkää ajatustakin, että Marguerite S:t\nJust meni narrimaisen sir Percyn kanssa naimisiin aineellisten etujen\nvuoksi. He tiesivät, ettei Marguerite välittänyt rahasta ja vielä\nvähemmän arvonimistä; paitsi sitä kosmopoliittisessa maailmassa oli\nmuitakin jalosukuisia miehiä, vaikkeivät he olleetkaan yhtä rikkaita\nkuin Blakeney, ja hekin olisivat olleet kovin onnellisia saadessaan\ntarjota Marguerite S:t Justille miten korkean yhteiskunnallisen aseman\ntahansa.\n\nSir Percyä pidettiin yleensä kokonaan sopimattomana henkilönä niin\nvelvoittavaan asemaan. Marguerite S:t Justin sokea jumaloiminen,\npohjaton rikkaus ja Englannin hovin suuri suosio olivat hänen ainoat\nansionsa. Lontoon seurapiireissä arveltiin kuitenkin, että niin\nrajoitetulla älyllä varustetun henkilön olisi ollut viisaampaa tarjota\nmaalliset hyvyytensä vähemmän ihanalle ja viisaalle naiselle.\n\nSir Percy oli niihin aikoihin Englannin hienojen piirien huomattavimpia\nhenkilöitä. Hän oli viettänyt suurimman osan nuoruudestaan\nulkomailla. Hänen isänsä, sir Algernon Blakeney vainajaa oli\nkohdannut suuri onnettomuus. Hänen jumaloima, nuori vaimonsa oli\ntullut parantumattomasti heikkomieliseksi elettyään kaksi vuotta\nonnellisessa avioliitossa. Heti Percyn synnyttyä lady Blakeney\nvainaja joutui hirveän taudin uhriksi, — Mielenvikaisuutta pidettiin\nsiihen aikaan auttamattomasti parantumattomana, vieläpä Jumalan\nkirouksena koko perheelle. Sir Algernon matkusti sairaan vaimonsa\nkanssa ulkomaille, ja siellä Percykin sai kasvatuksensa varttuen\ntäysi-ikäiseksi sairasmielisen äitinsä ja hajamielisen isänsä seurassa.\nHänen vanhempansa kuolivat melkein perätysten jättäen Percyn ainoaksi\nperillisekseen. Sir Algernon oli viettänyt hyvin vaatimatonta ja\nyksinäistä elämää, joten Blakeneyn suuri omaisuus oli kasvanut\nkymmenkertaiseksi.\n\nSir Percy Blakeney oli matkustellut ulkomailla sangen paljon, ennenkuin\nhän toi kotiin nuoren, kauniin, ranskalaisen vaimonsa. Hienot piirit\nolivat valmiit avosylin vastaanottamaan heidät kummatkin. Sir Percy\noli rikas, hänen vaimonsa hienostunut. Walesin prinssi piti heistä\nmolemmista hyvin paljon. Kuuden viikon kuluttua heidät tunnustettiin\nhienojen piirien johtohenkilöiksi. Sir Percyn takit olivat\nkeskusteluaiheena kaupungilla, hänen turhamaisuudestaan puhuttiin\nAlmackin ja Mallin kaduilla, joilla loistavasti puetut nuoret miehet\njäljittelivät hänen mitätöntä nauruaan. Jokainen tiesi hänen olevan\ntoivottomasti typerän, mutta sitähän ei sopinut ihmetellä, sillä\nolivathan Blakeneyt vuosipolvia olleet tunnettuja tyhmyrejä, ja olihan\nhänen äitinsä kuollut heikkomielisenä.\n\nSeurapiireihin hänet vastaanotettiin, helliteltiin ja pidettiin\nsuuressa arvossa, sillä hänellä oli maan kauneimmat hevoset, hänen\nkutsunsa ja viininsä olivat hyvin haluttuja. Mitä tulee hänen\nnaimiseensa »Europan nerokkaimman naisen» kanssa — niin — varmasti ja\nnopeasti lähestyviä seurauksia ei voinut välttää. Kukaan ei surkutellut\nhäntä, sillä olihan hän oman onnensa seppä. Englannissa, oli paljon\nnuoria, kauniita ja ylhäisiä naisia, jotka olisivat sangen mielellään\nauttaneet häntä Blakeneyn omaisuuden käyttämisessä ja samalla vain\nsuvaitsevasti hymyilleet hänen turhamaisuudelleen ja hyvänluontoiselle\ntyperyydelleen. Sir Percy sai yksin kantaa surunsa, sillä nähtävästi\nhän ei halunnut osanottoa. Hän näytti olevan hyvin ylpeä viisaasta\nvaimostaan eikä välittänyt ollenkaan siitä, ettei lady Blakeney edes\nkoettanutkaan peitellä hyvänluontoista halveksimistaan, jolla hän\nkohteli miestään. Sekään ei näyttänyt sir Percyyn koskevan, että lady\nBlakeney miehensä kustannuksella vain huvikseen terästeli pulppuavaa\nkekseliäisyyttään.\n\nBlakeney oli siis tosiaankin liian typerä käsittämään vaimonsa\npilkkaa. Vaikka hänen avioelämänsä viehättävän pariisittaren kanssa\nolisikin kumonnut kaikki hänen kuvittelemat toiveensa ja lamauttanut\nuskollisuuden vaimoonsa, olisi siitä syrjäisillä ollut vain hämärä\naavistus.\n\nKauniissa kodissaan Richmondissa antoi sir Percy hyväntahtoisesti\nvaimonsa loistaa aina ensimäisenä. Tuhlaamalla hän jakeli Margueritelle\njalokiviä ja kaikellaista muuta ylellisyyttä, joita tämä käytti\nomalla viehättävällä tavallaan tarjoten miehensä komean hovin\nvieraanvaraisuutta yhtä suosiollisesti kuin hän oli toivottanut\nhenkevän seurapiirinsä Pariisissakin tervetulleeksi.\n\nSir Percy Blakeney oli epäilemättä kaunis lukuunottamatta hänen unista\nja ilmeetöntä katsettaan. Hän oli aina moitteettomasti puettu ja käytti\nliioiteltua »Incroyable»-kuosia, joka vastikään oli Pariisista tullut\nEnglantiin, osoittaen siten omaavansa englantilaisen _gentlemannin_\nsynnynnäisen ja täydellisen hyvän maun. Mainittuna syyskuun iltana,\nvaikka hän olikin ajanut pitkät hevosmatkat sateessa ja rapakossa, oli\nhänen päällystakkinsa moitteeton, kädet näyttivät melkein naisellisen\nvalkoisilta hienojen pitsisten hiharöyhelöiden ympäröiminä. Tavattoman\nlyhyt silkkitakki, hyvin leveäkäänteiset liivit ja kapearantuiset\npolvihousut pukivat hänen pitkää vartaloaan erinomaisesti. Sellainen\nenglantilainen miehuuden edustaja olisi voinut herättää ihailua —\nelleivät narrimaiset tavat, teeskennellyt liikkeet ja alituinen,\nmitätön nauru olisi olleet häiritsemässä.\n\nHän oli laahustautunut vanhanaikaiseen ravintolaan pudistellen vettä\nhienosta päällystakistaan. Asetettuaan kultasankaisen monoklin\nsilmälleen tarkasteli hän seuruetta, jonka hämmästyttävä hiljaisuus oli\nsiinä tuokiossa vallannut.\n\n»Tony, kuinka voitte? Ffoulkes mitä uutta?» kysyi hän kätellen ja\ntarkastellen nuoria miehiä. »Tuhat tulimmaista», lisäsi hän peitellen\nhaukotustaan, »onko milloinkaan ennen nähty tällaista koiranilmaa? —\nSenkin saakelin ilmasto!»\n\nHämmästynyt ja pilkansekainen teeskennelty nauru huulilla oli\nMarguerite kääntynyt mieheensä päin leikillinen ilme iloisissa\nsinisissä silmissään ja katseli häntä kiireestä kantapäähän.\n\n»Kas niin!» lausui sir Percy hetken kuluttua, kun kukaan ei sanonut\nhalaistua sanaakaan, »miten arannäköisiä te olettekaan! — — Mikä on\nhätänä?»\n\n»Sir Percy, ei mikään», vastasi Marguerite jotensakin hilpeästi,\nvaikka hänen ilonsa tuntuikin hiukan teeskennellyltä, »se ei häirinne\nrauhaanne — ainoastaan pieni loukkaus vaimollenne.»\n\n»Kas niin, rakkaani, älä sano niin. Kuka oli se rohkea mies, joka\nuskalsi loukata sinua — kuka?»\n\nLordi Tony koetti tarjota apuansa, mutta ei ehtinyt, sillä nuori kreivi\noli jo nopeasti astunut esille.\n\n»Sir», sanoi hän murteellisella englanninkielellä kohteliaasti\nkumartaen ennen puheensa jatkamista, »äitini kreivitär de Tournay de\nBasserive loukkasi rouvaa, joka näyttää olevan teidän puolisonne. En\nvoi pyytää anteeksi äitini puolesta; hän käyttäytyi mielestäni oikein.\nMutta olen valmis sovittamaan asian, niinkuin tapa on kunniallisten\nmiesten kesken.»\n\nNuori mies ojensi hoikan vartalonsa aivan suoraksi ja näytti hyvin\ninnostuneelta, ylpeältä ja tuliselta silmäillessään runsaasti kuuden\njalan pituista, komeata paroni sir Percy Blakeneyä.\n\n»Herranen aika, sir Andrew», sanoi Marguerite naurahdellen\ntutunomaisesta saaden muutkin nauramaan, »katsokaahan kaunista\nnäytelmää — englantilaista kalkkunaa ja ranskalaista kukkoa.»\n\nVertaus oli hyvin sattuva, ja englantilainen kalkkuna katseli\nkerrassaan hämillään pientä, sievää ranskalaista kukkoa, joka siinä\nräpytteli siipiään aivan uhkaavana.\n\n»Kas niin», sanoi sir Percy vihdoinkin asettaen monoklin silmälleen ja\nkatseli nuorta ranskalaista avomielisesti ihmetellen, »missä ihmeissä\nolette oppinut englantia?»\n\n»Sir!» sanoi kreivi hiukan hämillään siitä, miten ankarannäköinen\nenglantilainen oli käsittänyt hänen sotaisen ryhtinsä.\n\n»Onpa se vain ihmeellistä!» jatkoi sir Percy järkähtämättömästi, »niin\nhiton ihmeellistä! Tony, eikö sinustakin? Totta totisesti en minä vain\nosaa puhua ranskankieltä niin hyvin.»\n\n»Sen minäkin sanon!» yhtyi Marguerite puheeseen. »Sir Percyn ääntäminen\non sangen brittiläistä.»\n\n»Sir», jatkoi kreivi totisesti ja yhä enemmän murtaen englantia, »minä\nluulee, että te ei ymmärtää. Tarjoon teille ainoa mahdollinen sovinto\nherrasmiesten kesken.»\n\n»Mitä hittoa tarkoitatte?» kysyi sir Percy lempeästi.\n\n»Sir, miekkaani», vastasi kreivi, jonka hämmästys alkoi muuttua\nkärsimättömyydeksi.\n\n»Lordi Tony, tehän olette urheilija», sanoi Marguerite iloisesti;\n»kymmenen yhtä vastaan pikku kukosta.»\n\nMutta sir Percyn raskaat ja raollaan olevat silmät tuijottivat hetkisen\nkreiviin. Sitten hän peitteli taaskin haukottelemistaan, ojensi pitkät\nsäärensä ja kääntyi hitaasti poispäin.\n\n»Sir, Jumala olkoon teille armollinen», mutisi hän hyväntahtoisesti.\n»Mitä hittoja minulla on teidän miekkanne kanssa tekemistä?»\n\nKreivin tunteista ja ajatuksista sillä hetkellä, jolloin pitkäkoipinen\nenglantilainen kohteli häntä huomattavan röyhkeästi, saattaisi\nkirjoittaa runsaasti järkeviä mietelmiä sisältäviä teoksia — —. Hänen\npuheestaan saattoi eroittaa vain yhden ainoan sanan, sillä vihan\nvimmoissaan tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa.\n\n»Sir, kaksintaistelu», änkytti hän.\n\nBlakeney kääntyi korkeudestaan taaskin katselemaan pientä, vilkasta\nmiestä hetkeksikään menettämättä malttiaan. Hän nauroi iloista,\ntyhjänpäiväistä nauruaan ja pistäen laihat kätensä päällystakkinsa\nsuuriin taskuihin sanoi verkalleen:\n\nKaksintaisteluako? Sitäkö hän tarkoitti. Tuhat tulimmaista! Tehän\nolette koko verenhimoinen lurjus. Haluatteko tehdä lainkuuliaisen\nmiehen naurettavaksi? — —\n\n»Sir, minä en koskaan ota osaa kaksintaisteluihin», sanoi hän\nrauhallisesti istuutuen ja ojensi pitkät koipensa kreivin eteen. »Tony,\neikö teidänkin mielestänne kaksintaistelu ole hiivatin ikävää?»\n\nEpäilemättä kreivi oli kuullut huhuttavan, että kaksintaistelu\noli lainvoimaa ankarasti käyttämällä saatu Englannissa\nlopetetuksi. Ranskalaisesta tuntui kumminkin siitä kieltäytyminen\nmelkein rikokselta, sillä perustuivathan hänen kunnia- ja\nurhoollisuuskäsitteensä vuosisatoja vanhoihin asetuksiin. Hän epäröi\nmitä tehdä, lyödäkö pitkäkoipista englantilaista vasten naamaa ja sanoa\nhäntä pelkuriksi, vai oliko se _gentlemannille_ sopimatonta naisten\nseurassa, kun Marguerite onneksi ehätti väliin.\n\n»Lordi Tony, pyydän teitä», sanoi Marguerite sulosointuisalla\näänellään, »pyydän teitä rauhanvälittäjäksi. Lapsi on aivan vihasta\npakahtumaisillaan, mutta se voisi loukata sir Percyä», lisäsi hän\nnaurahtaen hiukan pilkallisesti, joka kumminkaan ei häirinnyt\nvähintäkään hänen miehensä tyyneyttä. »Brittiläinen kalkkuna on\nvoittanut», sanoi hän. »Sir Percy saattaisi ärsyttää kaikki almanakan\npyhimykset ja pysyisi itse kumminkin aivan rauhallisena.»\n\nMutta Blakeney ollen aina hyvällä tuulella yhtyi myöskin itselleen\nnauramaan.\n\n»Sepä vasta sattui paikoilleen», sanoi hän kääntyen iloisesti kreivin\npuoleen. »Kreivi, viisas nainen tuo vaimoni. — — Sen kyllä olette\nhuomaava, jos oleskelette jonkun aikaa Englannissa.»\n\n»Kreivi, sir Percy on oikeassa», ehätti lordi Antony sanomaan\nystävällisesti asettaen toisen kätensä nuoren ranskalaisen olkapäälle.\n»Ei suinkaan liene sopivaa, että alatte uranne Englannissa yllyttämällä\nsir Percyä kaksintaisteluun.»\n\nKreivi epäröi vielä hetkisen, sitten kohauttaen harteitaan\nmerkilliselle, miehen kunniaa loukkaavalle asetukselle, joka oli\nvahvistettu Brittein sumuisilla saarilla, sanoi hän arvokkaasti:\n\n»No niin, sir, jos olette tyytyväinen, ei minullakaan ole mitään\nvastaan. Te, lordi olette suojelijamme. Jos olen menetellyt väärin,\nvetäydyn syrjään.»\n\n»Niin, vetäytykää vain!» sanoi Blakeney jälleen tyytyväisesti syvään\nhuokaisten, »vetäytykää tuonne. Hiton ärsyttävä, pikkunen nulikka»,\nlisäsi hän puhkuen. »Totta totisesti, Ffoulkes, jos te ystävinenne\nkuljetatte Ranskasta tuollaisia tavaroita, neuvoisin teitä heittämään\nne keskelle kanaalia, tahi on minun juteltava asiasta Pitt-ystävämme\nkanssa, jotta hän julkaisisi tullikiellon ja määräisi teidät\njalkapuuhun salakuljetuksesta.»\n\n»Kas niin, sir Percy, kohteliaisuutenne johtaa teidät harhaan», sanoi\nMarguerite kiemaillen, »te unohdatte itsekin kuljettaneenne tavaraerän\nRanskasta.»\n\nBlakeney nousi vitkastellen seisoalleen ja kumartaen syvään ja\nkunnioittavasti puolisolleen hän sanoi hyvin kohteliaasti:\n\n»Rouvani, minulla oli valintavapaus ja metkuuni voi täysin luottaa.»\n\n»Luullakseni enemmän kuin kohteliaisuuteenne», vastasi hän ivallisesti.\n\n»Tuhat tulimmaista, rakkaani! Ole järkevä! Luuletko, että sallin minkä\nsammakonsyöjän tahansa käyttää ruumistani neulatyynynä, jokaisen, jota\nnenäsi muoto ei miellytä.»\n\n»Sir Percy!» naurahti lady Blakeney kumartaessaan tavattoman sievästi,\n»ei teidän tarvitse pelätä! He eivät ole niitä miehiä, jotka nenäni\nmuotoa halveksivat.»\n\n»Pelosta ei puhettakaan, rouvani; epäilettekö uskollisuuttani? En suotta\nsuojele miehiäni, vai mitä, Tony? Olen ennenkin puistanut nyrkkiä\nuusille tulokkaille — eikä hän saanut niin paljon kuin olisi\ntarvinnut —»\n\n»Sir Percy, niinkö», sanoi Marguerite naurahdellen iloissaan niin,\nettä huone kaikui vanhoja, tammisia kattohirsiä myöten, »olisinpa\ntahtonut nähdä teidät silloin — — ha! ha! ha! haa! — — ja pelätä pienen\nranskalaisen pojan — — ha! ha! — — ha haa!»\n\n»Ha! ha! haa! he! he! hee!» kaiutti sir Percy hyväntahtoisesti. »Kas\nniin, rouvani, te kunnioitatte minua. Tuhat tulimmaista, Ffoulkes,\nhuomatkaa! olen saanut puolisoni nauramaan! — 'Europan viisaimman\nnaisen!' — — Hitto vieköön! — meidän täytyy juoda sen päälle!» Hän\nkoputti kovasti vieressä olevaan pöytään. »Jelly hoi! joutuin mies!\nJelly tänne!»\n\nTaaskin oli rauha maassa. Herra Jellybandkin tointui entiselleen,\nmutta kovasti hän oli saanutkin ponnistella pysyäkseen maltillisena\nkeskustelun aikana.\n\n»Maljallinen punssia, Jelly, oikein kuumaa ja väkevää!» sanoi sir\nPercy. »Täytyy voidella kekseliästä päätään, joka on saanut viisaan\nnaisen nauramaan! Ha! ha! ha! haa! Kiiruhtakaa, hyvä Jelly!»\n\n»Sir Percy, siihen ei ole aikaa», lausui Marguerite. »Laivuri saapuu\npian ja veljeni aikoo kiiruhtaa laivalle, muutoin _Untola_ ei pääse\nlähtemään vuoksen aikana.»\n\n»Aikaako, rakkaani? Aikaa on runsaasti herrasmiesten humaltua ennen\nvuoksen nousua.»\n\n»Arvoisa lady», sanoi Jellyband kohteliaasti, »luullakseni nuori herra\non juuri tulossa sir Percyn laivurin kanssa.»\n\n»Sepä hauskaa», tuumii Blakeney, »sitenhän Armand'kin pääsee iloisiin\njuominkeihin. Tony, kuulkaahan», lisäsi hän kääntyen kreiviin päin,\n»tuo moukka varmaankin haluaa ryypätä lasin kanssamme. Sanokaa meidän\njuovan sovintomaljaa.»\n\n»Olettepa tosiaankin iloista väkeä», sanoi Marguerite, »ja suonette\nanteeksi, jos poistun toiseen huoneeseen veljeäni hyvästelemään.»\n\nVastustaminen olisi ollut tyhmää. Sekä lordi Antony että sir Andrew\nkäsittivät, ettei heidän seuransa ollut sillä hetkellä sopiva lady\nBlakeneyn mielialaan. Hän rakasti rajattomasti Armand S:t Justiä. Veli\noli vastikään viettänyt muutamia viikkoja sisarensa englantilaisessa\nkodissa ja oli matkalla kotimaataan palvelemaan juuri siihen aikaan,\njolloin lujinkin uskollisuus palkittiin kuolemalla.\n\nSir Percykään ei koettanut pidättää häntä. Hän aukaisi kahvilan oven\npuolisolleen kohteliaasti teeskennellen, joka oli hänelle ominaista,\nsekä kumarsi hyvin syvään ajan tavan mukaan. Lady Blakeney lähti\nhuoneesta katsahtaen mieheensä vain pikaisesti ja halveksivasti.\nAinoastaan sir Andrew Ffoulkes, joka tavattuaan Suzanne de Tournayn oli\nkäynyt syvämietteisellesi, lempeäksi ja ystävälliseksi huomasi typerän\nja lystikkään sir Percyn luovan komeaan vaimoonsa tarkkaavan katseen,\njoka ilmaisi suurta, toivotonta rakkautta ja kovaa ikävöimistä.\n\n\n\n\nVII LUKU\n\nSalainen pyhäkkö.\n\n\nPäästyään kahvilan melusta himmeästi valaistuun käytävään hengitti\nMarguerite Blakeney vapaammin. Hän huoahti syvään niinkuin henkilö,\njoka kauan on saanut tuntea alituisen itsensähillitsemisen painostusta,\nja, hän antoi kyynelten vapaasti tippua poskilleen.\n\nUlkona oli lakannut satamasta, ja kiitävien pilvien lomitse loi aurinko\nmyrskyn tauottua kalpeata valoaan Kentin kauniille rannikolle ja\nsiroihin säännöttömiin taloihin, jotka olivat ryhmissä amiraalilaiturin\nläheisyydessä. Marguerite Blakeney astui rappusille ja katseli merelle.\nSievä alus valkoisin purjein hyppeli hiljalleen laineilla. Se oli\n_Untola_, sir Percyn pursi, joka oli valmis viemään Armand S:t Justin\nRanskaan takaisin keskelle riehuvaa, veristä vallankumousta, joka\npoisti yksinvallan, vastusti uskontoa ja hävitti yhteiskunnallisia\nlaitoksia rakentaakseen perintätapojen tuhasta uuden tuulentuvan, jota\nmuutamat harvat haaveilivat, mutta jota kukaan ei kyennyt rakentamaan.\n\nKaksi henkilöä näytti lähestyvän, »Kalastajalepolaa» Toinen oli\nvanhanpuoleinen mies, jonka isoa pyöreää leukaa peitti omituisen\nhelttamainen, harmaa parta ja jonka keinuva astunta ilmaisi hänen\nolevan merimiehen; toinen nuori, hoikkavartaloinen, puettu siistiin,\nsomaan ja monikauluksiseen takkiin. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu\nja tumma tukkansa pyyhkäisty taaksepäin kirkkaalla jalomuotoiselta\notsalta.\n\n»Armand!» sanoi Marguerite Blakeney heti nähtyään hänet etäämpää, ja\nonnellinen hymy levisi hänen suloisille, kyyneleisille kasvoilleen.\n\nHetkisen sisar ja veli syleilivät toisiaan, jollaikaa laivuri seisoi\nkunnioittavasti syrjässä.\n\n»Briggs, paljonko on vielä aikaa?» kysyi lady Blakeney, »ennen herra\nS:t Justin laivalle lähtöä?»\n\n»Arvoisa lady, meidän pitäisi nostaa ankkuri puolen tunnin kuluttua»,\nvastasi vanha mies hypistellen harmaata otsakiharaansa.\n\nKäsikoukkua Marguerite johti veljensä rantakallioita kohden.\n\n»Puoli tuntia!» sanoi hän huolissaan katsellen merelle, »puolen tunnin\nperästä sinä, Armand, olet etäällä luotani.\n\n»Voi, en saata uskoa sinun lähtevän, rakas veljeni! Nämä muutamat päivät\nPercyn poissaollessa ja saadessani pitää sinut vain itselleni ovat\nkiitäneet unen tavoin.»\n\n»Enhän minä mene kauaksi», sanoi nuori mies lempeästi, »kapean kanaalin\npoikki vain — muutamia mailia maamatkaa — voinhan pian palata —»\n\n»Armand, eihän matka mitään merkitse — mutta se hirveä Pariisi — —\njuuri nyt — —»\n\nHe olivat saapuneet rantakallion reunalle. Lauhkea merituuli heilutteli\nMargueriten hiuksia vasten kasvoja ja kepeän pitsikaulurin päät\nkiertyivät hänen ympärilleen niinkuin valkoiset luikertelevat käärmeet.\nHänen katseensa koetti tunkeutua etäälle, jossa Ranskan rannikko\nhäämöitti: heltymättömän ja julman Ranskan, joka vaati jaloimpien\npoikiensa veren.\n\n»Marguerite, meidän oma ihana, maamme!» sanoi Armand aavistaen\nsisarensa ajatukset.\n\n»Armand, he menevät liian pitkälle», sanoi Marguerite kiihkoisasti.\n»Sinä olet tasavaltalainen niinkuin minäkin — meillä on samallaiset\nmielipiteet, yhtä suuri vapauden- ja tasa-arvoisuuden innostus\nmolemmilla — — mutta sinunkin on myönnettävä heidän menevän liian\npitkälle — —.»\n\n»Sh!» sanoi Armand vaistomaisesti ja alati silmäillen ympärilleen.\n\n»Voi, sinua! mielestäsi on jo näiden asioiden pelkkä puhuminenkin\nuskallettua — täällä Englannissa!» Marguerite tarttui veljeensä niin\nkiihkeästi kuin äiti lapseensa. »Armand, älä lähde!» rukoili hän; »älä\nmene takaisin! Mitä teen, jos — — jos — — jos — —»\n\nNyyhkytykset tukahduttivat hänen puheensa, siniset, lempeät, rakkautta\nilmaisevat silmänsä katselivat rukoilevasti nuorta miestä, joka myöskin\ntarkasteli vakavasti sisartaan silmiin.\n\n»Kaikissa tapauksissa sinä pysyt omana, urhoollisena sisarenani», sanoi\nArmand lempeästi, jonka mielestä Ranskan poikien ei sopinut hylätä\nmaataan vaaran hetkellä.\n\nVielä veljen puhuessa lapsellisen viehättävä hymy levisi Margueriten\näärettömän juhlallisille kasvoille, jotka olivat kyynelten peittämät.\n\n»Voi! Armand!» huudahti hän somasti. »Toivon välistä, ettei sinulla\nolisi niin monta jaloa hyvettä — —. Aiothan ollakin varovainen?»\nlisäisi hän vakavasti.\n\n»Niin kauan kuin mahdollista — — lupaan sen sinulle.»\n\n»Muista, rakkaani, sinä olet ainoa, joka mi — — minusta — — välittää —\n—»\n\n»Ei, ystävä kulta, sinullahan on nyt muitakin harrastuksia. Percy kyllä\nvälittää sinusta — —.»\n\nOmituisen miettivä ilme välähti Margueriten silmissä hänen mutistessaan:\n\n»Välitti — — kerran — —»\n\n»Mutta tietystihän — —»\n\n»Kas niin, rakkaani, älä sure minun tähteni. Percy on sangen hyvä — —»\n\n»Ei! rakas Margot», keskeytti hän pontevasti, »minä tahdon surra\npuolestasi. Rakas sisko, kuulehan nyt, en ole ennen puhunut näistä\nasioista kanssasi; on aina ollut jotain, joka on estänyt minua, kun\nolen halunnut niistä kysellä. Mutta miten liekään, tuntuu kuin en\nvoisi lähteä luotasi tiedustelematta sinulta yhtä asiaa. — — Sinun ei\ntarvitse vastata, ellet halua», lisäsi hän huomatessaan kylmän, melkein\nepäluuloisen katseen äkkiä välähtelevän sisarensa silmissä.\n\n»Mitä tarkoitat?» kysyi Marguerite luonnollisesti.\n\n»Tietääkö sir Percy Blakeney — —tarkoitan tietääkö hän, mitä osaa sinä\nnäyttelit, markiisi de S:t Cyrin pidättämisessä?»\n\nMarguerite nauroi — surullisesti, katkerasti, halveksivasti — mikä\nsoraäänen tavoin synnytti epäsoinnun hänen muutoin niin heleään\nääneensä.\n\n»Tarkoittanet sitä, että ilmiannoin markiisi de S:t Cyrin oikeudelle,\njoka sitten lähetti hänet perheineen mestauslavalle? Kyllä hän sen\ntietää. — — Kerroin sen hänelle heti naimisiin mentyämme — —»\n\n»Kerroitko kaikki asianhaarat — jotka vapauttivat sinut kokonaan\nsyytöksistä?»\n\n»Oli myöhäistä enää puhua asianhaaroista; hän oli jo kuullut jutun\nmuilta, tunnustukseni tapahtui liian myöhään. En voinut enää\npuolustautua lieventävillä asianhaaroilla enkä voinut alentua\nselittelyihin —»\n\n»Ja?»\n\n»Armand, olen hyvilläni siitä, että Englannin suurin narri perinpohjin\nhalveksii vaimoaan.»\n\nSillä kertaa hän puhui kovin katkerasti, ja Armand S:t Just, joka\nsuuresti rakasti sisartaan, tunsi kovin kourin kosketelleensa arkaa\nhaavaa.\n\n»Mutta Margot, sir Percyhän rakasti sinua.»\n\n»Rakastiko minua? — Niin, Armand, luulin hänen kerran rakastuneen,\nmuutoinhan en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin. Totta tosiaankin»,\nlisäsi hän puhuen hyvin nopeaan, niinkuin olisi iloinnut saadessaan\nvihdoinkin keventää raskasta sydäntaakkaansa, joka oli painostanut\nhäntä kuukausmääriä, »tietysti sinäkin luulit — niinkuin kaikki muutkin\n— että solmin avioliiton sir Percyn kanssa hänen varallisuutensa\nvuoksi. — Mutta, rakas veli, vakuutan ettei laita ollut niin. Hän\nnäytti ihailevan minua kovin kiihkeästi ja kokonaisesti, mikä sai\nsydänkieleni väräjämään. En ollut sitä ennen rakastunut kehenkään\nmuuhun, niinkuin tiedät, ja olin silloin jo neljänkolmatta — joten\nluulin, ettei rakkaus ollut minua varten. Mutta olen aina halunnut\nolla sokeasti, kiihkeästi, kokonaisesti rakastettu ja ihailtu,\nsillä arvelen sen olevan taivaallista. Percyn hitaus ja typeryys\nveti minua puoleensa, sillä luulin hänen vain sitä enemmän minua\nrakastavan. Tietystihän viisailla miehillä on muitakin harrastuksia\nja kunnianhimoisilla paljon toiveita. — — Luulin narrin aina vain\nihailevan ajattelematta muuta ollenkaan. Ja siten, Armand, olin valmis\nmyöntymään; olisin antanut itseäni ihailla ja olisin vuorostani\nkohdellut häntä äärettömän hellästi — —.»\n\nMarguerite huokasi — ja siihen huokaukseen sisältyi kokonainen maailma\npettyneitä toiveita. Armand S:t Just antoi hänen keskeyttämättä\njatkaa puhettaan. Hän kuunteli sisarensa juttua omien ajatustensa\nkapinoidessa. Oli hirveätä, että nuorelta, tyttömäiseltä ja\nkauniilta naiselta oli riistetty toiveet, tuulentuvat, kultaiset\nmielikuvitusunelmat, jotka kaikki olisivat tehneet hänen nuoruutensa\npitkäksi juhlapäiväksi.\n\nEhkä kuitenkin, vaikka hän suuresti rakastikin sisartaan — ehkä hän\nkuitenkin käsitti sen, jonka Marguerite jätti sanomatta, sillä olihan\nhän tutkinut useissa maissa kaikenikäisiä ja kaikilla yhteiskunnan- ja\nälyasteilla olevia miehiä. Vaikka myöntää täytyykin Percy Blakeneyn\nolleen typerän, oli hänen hitaasti toimivassa mielessään kuitenkin\ntilaa monessa sukupolvessa kulkeneelle ylpeydelle, jota englantilaisten\nherrasmiesten jälkeläisistä on mahdoton hävittää. Eräs Blakeney oli\nkaatunut Bosworthin kentällä, eräs toinen oli uhrannut henkensä ja\nomaisuutensa muutaman petollisen Stuartin hyväksi. Samaista ylpeyttä,\njota tasavaltalainen Armand sanoi houkkamaiseksi ja ennakkoluuloiseksi,\noli varmaankin suuresti loukattu, kun sanoma lady Blakeneyn rikoksesta\noli saapunut. Marguerite oli nuori, harhaanjohdettu ja ehkäpä oli\nhänelle annettu huonoja neuvojakin. Armand tiesi sen, ja ne, jotka\nolivat käyttäneet hyväkseen Margueriten nuoruutta, ajattelemattomuutta\nja varomattomuutta, olivat tienneet sen vieläkin paremmin. Blakeneyn\njärki juoksi hitaasti, hän ei ottanut »asianhaaroja» huomioon, hän\npiti vain kiinni seikoista, jotka olivat todenneet lady Blakeneyn\nilmiantaneen maantiehensä tuomioistuimelle, mikä ei tuntenut\nanteeksiantoa. Sir Percyn vaimonsa halveksiminen rikoksesta, jonka tämä\ntietämättään oli tehnyt, varmaankin kuoletti hänessä rakkauden, jossa\nsympatialla ja älyllä ei ollut mitään sijaa.\n\nKuitenkin hänen oma sisarensa hämmästytti Armand'ia silläkin hetkellä.\nElämä ja rakkaus ovat merkillisen oikullisia. Oliko laita niin, että\nsir Percyn rakkauden vähetessä Margueriten omassa sydämessä se vain\nkiihtyi Rakkauden poluilla äärimäisyydet tapaavat toisensa: tämä\nnainen, jolle puolet Europan älyllistä maailmaa oli notkistanut\npolviaan, oli lahjoittanut tunteensa houkalle. Marguerite katsella\ntuijotti auringonlaskua. Armand ei voinut nähdä sisarensa kasvoja,\nmutta hänestä näytti, että jotain kimalteli hetkisen kultaisessa\niltahohteessa ja tipahti Margueriten somalle pitsikaulurille.\n\nMutta Armand ei voinut puhua siitä sen enempää sisarensa kanssa. Hän\ntunsi Margueriten omituisen kiihkeän luonteen sangen hyvin, samoin kuin\ntiesi, että hänen vapaan ja avoimen käytöksensä alta malttavaisuuttakin\nsaattoi pilkistää.\n\nMolemmat sisarukset olivat aina olleet yksissä, sillä heidän\nvanhempansa olivat kuolleet, kun Armand oli vielä nuorukainen ja\nMarguerite aivan lapsi. Armand ollen kahdeksan vuotta vanhempi\nMargueritea oli vaalinut sisartaan aina tämän naimisiinmenoon saakka.\nOli ollut hänen suojelijansa loistokaudella heidän kodissaan rue de\nRichelieun varrella ja oli myöskin nähnyt sisarensa alkavan Englannissa\nuutta elämäntaivalta surumielin ja pahaa aavistellen.\n\nMargueriten naimisiin mentyä oli Armand ollut ensi kertaa vierailulla\nEnglannissa ja muutamien kuukausien ero näytti jo aikaansaaneen kapean\nkuilun sisarusten välille. Sama suuri ja voimakas molemminpuolinen\nrakkaus oli vielä jälellä, mutta kummallakin näkyi olevan salainen\npyhäkkönsä, johon toinen ei uskaltanut tunkeutua.\n\nArmand S:t Just tiesi paljon sellaista, jota hän ei uskaltanut\nkertoa sisarelleen; Ranskan vallankumouksen valtiollinen suunta\nvaihteli melkein joka päivä; sisar ei olisi saattanut ymmärtää veljen\nmielipiteiden ja ystävyyssuhteiden vaihtelua, vaikka Armand'in entisten\nystävien aikaansaamat vallattomuudet alkoivatkin käydä kovin hirveiksi.\nJa Marguerite ei voinut puhua veljelleen sydämensä salaisuuksista; hän\ntuskin itsekään ymmärsi niitä, hän vain tunsi keskellä kaikkea loistoa\nolevansa yksin ja onneton.\n\nJa Armand oli lähdössä! Marguerite pelkäsi vaaran uhkaavan häntä ja\ntoivoi saavansa olla veljensä läheisyydessä. Kumminkaan hän ei tahtonut\npilata viimeisiä, surullisensuloisia hetkiä puhumalla itsestään. Hän\nkuljetti veljeänsä pitkin rantakallioita, sitten merenrannalle; heillä\noli niin paljon toisilleen sellaista sanomista, joka vain ohimennen\nhipaisi kummankin salaista pyhäkköä.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\nValtuutettu asiamies.\n\n\nIltapäivä oli loppumaisillaan, ja pitkä, kylmähkö englantilainen\nkesäilta alkoi verhota vihreitä Kentin maisemia sumuvaippaansa.\n\n_Untola_ oli levittänyt purjeensa, ja Marguerite Blakeney seisoi\nrantakalliolla toista tuntia katsellen valkeita purjeita, jotka veivät\nhäneltä rakkaan henkilön, jolle hänkin uskalsi tarjota rakkauttaan ja\nluottamustaan.\n\nVähän matkan päässä hänestä vasemmalla »Kalastajalepolan» valot\ntuikkivat keltaisina yhä tihenevässä sumussa. Silloin tällöin hän luuli\nkuulevansa hauskaa keskustelua ja ilonpitoa, jopa miehensä typerää\nnauruakin, joka kiusasi hänen herkkää korvaansa.\n\nSir Percy oli hienotunteisuudesta jättänyt hänet yksikseen. Marguerite\narvasi, että sir Percy typerällä, hyväntahtoisella tavallaan ymmärsi\nvaimonsa kaipaavan yksinäisyyttä, kun valkoiset purjeet hävisivät\npeninkulmien päähän epämääräisen taivaanrannan taakse. Vaikka\nsir Percyn sopivaisuus- ja säädyllisyyskäsitteet olivatkin ylen\nkehittyneet, ei hänen päähänsä kumminkaan pälkähtänyt, että ketään\nsaattoi piillä läheisyydessä. Marguerite oli miehelleen kiitollinen\nkaikesta siitä; aina hän koettikin osoittaa kiitollisuuttaan sir\nPercyn huomaavaisuudesta, jota hän alituiseen sai kokea, samoin myös\nmiehensä rajattomasta jalomielisyydestä. Toisinaan hän taas koetti\nhillitä katkeria, pilkallisia ajatuksiaan, jotka saattoivat hänet\nvastoin tahtoaan lausumaan loukkaavia ilkeyksiä ja siten vaistomaisesti\npahoittamaan miehensä mielen.\n\nUsein Marguerite loukkasikin miestään halveksivalla käytöksellään.\nAntoipa hänen vielä tuntea senkin, että oli unhoittanut kerran\nhäntä rakastaneensa. Rakastanut mitätöntä narria, jonka ajatukset\neivät näyttäneet kykenevän kohoamaan kravatinsolmua ja takinkuosia\nkorkeammalle. Ja kuitenkin! — — hämärät muistot, jotka olivat suloisen\npolttavia ja kesäillan hiljaisuuteen sopivia, palasivat liidellen\nkeveän merituulen siivillä: oli aika, jolloin sir Percy ihaili häntä\nja näytti hyvin kiintyneeltä — orjan tavoin. — Siinä rakkaudessa oli\njotain salaista jännitystä, joka lumosi Margueriten.\n\nSitten rakkaus ja kiintymys, joita Marguerite koko kosimisajan\noli pitänyt koiran orjamaisen uskollisuuden veroisina, hävisivät\nkerrassaan. Kaksikymmentäneljä tuntia heidän vaatimattomien\nvihkiäistensä jälkeen S:t Rochin vanhassa kirkossa oli Marguerite\nkertonut miehelleen, miten hän kerran huomaamattaan sattui puhumaan\nerikoisista, markiisi de S:t Cyriä koskevista asioista muutamille\nmiesystävilleen, jotka olivat käyttäneet tietoa onnetonta markiisia\nvastaan ja toimittaneet hänet mestauslavalle.\n\nMarguerite vihasi markiisia. Monta vuotta sitten hänen rakas\nveljensä Armand oli rakastunut Angèle de S:t Cyriin, mutta S:t\nJust oli alhaista sukuperää ja markiisilla oli säätynsä ylpeys ja\nsen ylimieliset ennakkoluulot. Kerran Armand, kunnioittava, arka\nihailija, uskalsi lähettää pienen runon — innostuneen, hehkuvan ja\nkiihkoisan — unelmiensa jumalattarelle. Seuraavana yönä markiisi de\nS:t Cyrin palvelijat vaanivat häntä Pariisin muurien ulkopuolella ja\nhäpeällisesti pieksivät hänet kuin koiran aivan henkitoreisiin syystä,\nettä hän oli uskaltanut katsella ylimyksen tytärtä. Sellaista sattui\ntuhkatiheään siihen aikaan, pari vuotta ennen suurta vallankumousta,\nkuuluivatpa ne melkein päivän tapahtumiin Ranskassa, Ne johtivat\nverisiin kostotoimiin, joiden johdosta muutamia vuosia myöhemmin monet\nkorskeilijat joutuivat mestauslavalle.\n\nMarguerite muisti kaiken sen. Varmaankin hänen veljensä miehuudentunto\noli siitä paljon kärsinyt ja omanarvontunto aivan masentunut. Omia\nkärsimyksiään veljensä puolesta hän ei edes koettanutkaan koskaan\neritellä.\n\nSitten tuli kostonpäivä. S:t Cyr ja hänen omaisensa joutuivat\nhalveksimainsa alhaissäätyisten käskettäviksi. Sekä Armand että\nMarguerite, jotka molemmat olivat sielukkaita, ajattelevia\nhenkilöitä, nuoruuden innolla omaksuivat vallankumouksen ihannoivat\nopit; jotavastoin markiisi S:t Cyr ja hänen perheensä yhä vain\ntaistelivat etuoikeuksiensa puolesta, jotka olivat asettaneet\nheidät kanssaihmistensä yläpuolelle. Hetkellinen ja ajattelematon\nMarguerite, joka ei punninnut sanojaan ja jota vieläkin loukkasi\nmarkiisin veljellensä tuottamat kärsimykset, sattui kuulemaan —\nomassa seurapiirissään — että S:t Cyr oli petollisessa kirjevaihdossa\nItävallan kanssa. Sen kautta hän toivoi saavuttavansa Itävallan\nkeisarin kannatuksen omassa maassaan kasvavan vallankumouksen\nkukistamiseksi.\n\nSiihen aikaan yksikin ilmianto riitti. Margueriten muutamat\najattelemattomat sanat kantoivat hedelmän kahdessakymmenessäneljässä\ntunnissa. S:t Cyr pidätettiin ja paperit tarkastettiin. Hänen\nlaatikostaan löydettiin Itävallan keisarin kirjeitä, joissa luvattiin\nlähettää miehiä taistelemaan Pariisin asukkaita vastaan. Häntä\nsyytettiin kansan pettämisestä, ja hänet lähetettiin mestauslavalle.\nSekä hänen vaimonsa että poikansa joutuivat saman hirveän kohtalon\nalaisiksi.\n\nVaikka Marguerite olikin kauhistunut ajattelemattomuutensa seurauksia,\nei hän kyennyt pelastamaan markiisia. Hänen seurapiirinsä, johon\nkuului vallankumouksen johtohenkilöitä, ihaili häntä sankarittarena.\nMennessään naimisiin Marguerite ei varmaankaan käsittänyt, miten\nankarasti sir Percy oli tuomitseva rikoksen, jonka hänen vaimonsa oli\nhuomaamattaan tehnyt, ja joka vieläkin raskaasti painoi Margueriten\nmieltä. Hän tunnusti kyllä sen miehelleen luottaen Percyn sokeaan\nrakkauteen ja omaan rajattomaan vaikutusvaltaansa häneen sekä toivoi\nniiden avulla saavansa unohtumaan kaiken sen, joka mahdollisesti\nkuulosti englantilaisista epämiellyttävältä.\n\nAivan varmasti sir Percy sillä hetkellä suhtautui asiaan sangen\ntyynesti; itse asiassa hän näytti tuskin ymmärtävän vaimonsa kaikkia\nsanoja. Mutta vieläkin varmempaa oli, ettei Marguerite sen jälkeen\nhuomannut miehessään pienintäkään merkkiä siitä rakkaudesta, jonka\nluuli kerran täysin omanneensa. He vieraantuivat kokonaan toisistaan\nja sir Percy näytti vapautuvan rakkaudestaan aivankuin olisi heittänyt\nsopimattoman hansikkaan kädestään. Marguerite koetti herättää miehensä\nuinuvaa älykkyyttä oman nerokkuutensa avulla. Hän koetti kiihoittaa\nsir Percyn mustasukkaisuutta, kun ei kyennyt herättämään hänessä\nrakkautta; hän koetti yllyttää häntä puolustautumaan, mutta kaikki oli\nvain turhaa vaivaa. Sir Percy pysyi ennallaan, aina vastustamattomana,\npitkäveteisenä, unisena, alati kohteliaana ja muuttumattomana\n_gentlemannina_. Margueritella oli kaikkea, mitä maailma ja rikas mies\nsaattavat tarjota kauniille naiselle, mutta kuitenkin sinä kauniina\nkesäiltana _Untolan_ vihdoinkin hävitessä yön hämäryyteen tunsi hän\nolevansa yksinäisempi kuin kulkuri raukka, joka vaivalloisesti näytti\nvaeltavan särmäisiä kallioita kiemurtelevaa tiestä pitkin.\n\nHuokaisten Marguerite Blakeney kääntyi sellin mereen ja kallioihin\nsekä lähti astelemaan hitaasti »Kalastajalepolaa» kohti. Lähestyessään\nhän kuuli sisältä iloisia ääniä ja vilkasta naurua, joka kävi yhä\näänekkäämmäksi ja selvemmäksi. Hän saattoi eroittaa sir Andrew\nFfoulkesin miellyttävän äänen, lordi Tonyn äänekkään naurun, miehensä\npitkäveteiset, uniset huomautukset silloin tällöin. Huomattuaan\nolevansa yksinäisellä tiellä ja pimeän yllättävän joudutti hän\nastumistaan — — seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki jonkun ripeästi\ntulevan vastaansa. Marguerite ei katsahtanut tulijaan eikä ollut\nollenkaan levoton, sillä olihan »Kalastajalepola» aivan lähellä.\n\nVieras pysähtyi huomatessaan Margueriten nopein askelin lähestyvän, ja\njuuri kun tämä aikoi mennä ohitse, sanoi vieras hyvin hiljaa:\n\n»Kansatar S:t Just.»\n\nMargueriten huulilta pääsi hämmästyksen huudahdus kuullessaan aivan\nvierellään tuttua tyttönimeään mainittavan. Katsahdettuaan vieraaseen\nojensi hän tälle kätensä ainakin sillä kertaa teeskentelemättömän\niloisesti:\n\n»Chauvelin!» huudahti Marguerite.\n\n»Hän itse, kansatar, teidän palvelijanne», sanoi puhuteltu suudellen\nkohteliaasti Margueritea sormille.\n\nMarguerite ei sanonut sanaakaan muutamaan hetkeen, kun hän nähtävästi\nhyvillään tarkasteli edessään seisovaa, sangen epämiellyttävää pientä\nolentoa. Chauvelin lähenteli siihen aikaan enemmän neljääkymmentä kuin\nkolmeakymmentä — tuo viisas, ilkeännäköinen personallisuus, jonka\nsyvälle painuneissa silmissä oli kettumainen katse. Hän oli sama\nvieras, joka pari tuntia sitten Jellybandin kanssa ystävän tavoin joi\nlasin viiniä.\n\n»Chauvelin — — ystäväni — —» sanoi Marguerite tyytyväisesti huoahtaen.\n»Olen hyvin iloinen tavatessani teidät.»\n\nEpäilemättä Marguerite S:t Just tunsi olevansa yksinäinen, vaikka\nloisto ja jäykät tuttavat häntä ympäröivätkin. Sentähden hän oli\niloinen nähdessään ne kasvot, jotka muistuttivat häntä Pariisissa\nvietetystä onnellisesta ajasta, kun hän — kuningattarena — hallitsi\nhenkevää seurapiiriään rue de Richelieun varrella. Hän ei kuitenkaan\nhuomannut ivallista hymyä Chauvelinin ohkasilla huulilla.\n\n»Mutta sanokaahan toki», lisäsi hän riemuissaan, »mitä maailmassa te\ntäällä Englannissa teette?»\n\nMaguerite jatkoi matkaansa majataloon päin ja Chauvelin seurasi häntä\nastuen hänen vierellään.\n\n»Kaunis rouva, ehkä saan tehdä teille saman kohteliaan kysymyksen. Mitä\nitsellenne kuuluu?»\n\n»Voi, minulleko?» vastasi Marguerite kohauttaen olkapäitään. »Minulla\non ikävä, ystäväni, siinä kaikki.»\n\nHe saapuivat »Kalastajalepolan» eteiseen asti, mutta Margueritea\nei näyttänyt haluttavan sisään. Ilta oli ihana myrskyn taottua, ja\nMarguerite oli löytänyt ystävän, joka toi mukanaan tuulahduksen\nPariisista, ystävän, joka tunsi Armand'in hyvin ja puhui Ranskaan\njääneistä hauskoista, loisteliaista tuttavista. Sentähden Marguerite\nviivytteli kauniissa pylväseteisessä naurun kajahdellessa valaistusta\nkahvilasta. »Sallyltä» huudettiin olutta, tuoppeja lyötiin pöytään\nja dominokuutioita viskeltiin, ja kaikki nämä äänet sekaantuivat\nsir Percy Blakeneyn tyhjänpäiväiseen ilottomaan nauruun. Chauvelin\nseisoi vieressä katsellen viekkailla, vaaleankeltaisilla silmillään\nMargueriten kauniita kasvoja, jotka näyttivät lapsellisensuloisilta\nvienon englantilaisen kesäillan hämyssä.\n\n»Kansatar, te hämmästytätte minua», sanoi hän hiljaa ottaen rasiastaan\nhyppysellisen nuuskaa.\n\n»Minäkö?» kysyi hän iloisesti. »Ystäväni, Chauvelin, luulinpa\ntosiaankin teidän tarkkanäköisenä miehenä huomanneen, että sumun ja\nhyveiden ilmapiiri on Marguerite S:t Justille sopimaton.»\n\n»Hyvänen aika! niinkö hullusti onkin laita?» kysyi Chauvelin\npilkallisen ällistyneesti.\n\n»Aivan niin», vastasi Marguerite, »ja vielä hullummin.»\n\n»Merkillistä! olisipa luullut nuoren, kauniin naisen löytävän paljonkin\nviehättävää englantilaisessa maalaiselämässä.»\n\n»Niinhän minäkin luulin», sanoi Marguerite huokaisten. »Kauniilla\nnaisilla», lisäsi hän miettiväisenä, »pitäisi Englannissa olla hauskaa,\nvaikka kaikki heiltä on kiellettyä — varsinkin kaikki mikä heitä\nmiellyttää.»\n\n»Aivan niin!»\n\n»Chauvelin ystäväni, te tuskin sitä uskotte», sanoi hän suoraan,\n»mutta usein kuluu koko päivä — kokonainen päivä — ilman ainoatakaan\nkiusausta.»\n\n»Eipä ihme», vastasi Chauvelin kohteliaasti, »että 'Europan nerokkainta\nnaista' vaivaa ikävystyminen.»\n\nSuloinen, lapsellisen raikas nauru kajahti Margueriten huulilta.\n\n»Eikö olekin hullusti laita?» lausui Marguerite teeskennellen,\n»muutoinhan en olisikaan niin hyvilläni toistemme tapaamisesta.»\n\n»Ja tämä kaikki romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna! — —»\n\n»Niin! — — romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna — — siinäpä se\npulma onkin — —»\n\n»Voi! — — ihannoiva hulluus», sanoi Chauvelin hiljaa ja pilkallisesti,\n»eikö — — se kestänytkään — — sen kauempaa?»\n\n»Ihannoivat hullutukset eivät koskaan kestä kauan, Chauvelin ystäväni.\n— — Ne tarttuvat meihin kuin tuhkarokko — — ja ovat yhtä helpot\nparantaa.»\n\nChauvelin otti nuuskaa toistamiseen. Hän näytti tekevän sitä hyvin\nahkeraan, mikä vahingollinen tapa oli sangen yleinen siihen aikaan.\nEhkäpä hän piti sitä hyvin mukavana keinona viekkaan ja nopeaan\nkiitävän katseensa peittämiseksi, jonka avulla hän koetti lukea niiden\nsisimpiä ajatuksia, joiden kanssa joutui tekemisiin.\n\n»Eipä ihme», kertasi hän yhä kohteliaasti, »että Europan toimeliainta\nsielua vaivaa ikävystyminen.»\n\n»Ystäväni Chauvelin, luulin teidän kykenevän parantamaan tämän taudin.»\n\n»Kuinka minä voisin onnistua siinä, jota sir Percy Blakeney ei ole\nkyennyt tekemään.»\n\n»Rakas ystäväni, emmehän ota sir Percyä lukuun tällä kertaa!» lausui\nMarguerite kuivasti.\n\n»Voi, hyvä lady, anteeksi, mutta juuri sitähän emme voikaan kernaasti\nolla tekemättä», sanoi Chauvelin jälleen heittäessään pikaisen,\npistävän silmäyksen Margueriteen niinkuin kettu saaliiseensa.\n»Suurimpaan ikävystymiseen tiedän mitä tehokkaimman lääkkeen, jota\nmielelläni olisin antanut teille, mutta —»\n\n»Mutta mitä?»\n\n»Sir Percy.»\n\n»Mitä hänellä on sen kanssa tekemistä?»\n\n»Luulen, hyvinkin paljon. Kaunis rouva, tarjoamani lääkkeen nimi on\nsangen vaatimaton: työ!»\n\n»Työkö?»\n\nChauvelin katseli Margueritea pitkään ja tutkivasti. Näytti siltä, kuin\nhänen tarkat vaaleat silmänsä olisivat lukeneet Margueriten jokikisen\najatuksen. He olivat vain kahden; ilta oli tyyni, ja heidän hiljaiset\nkuiskauksensa häipyivät kahvilasta kuuluvaan meluun. Kuitenkin\nChauvelin astui pari askelta taapäin silmäillessään nopeasti ja\ntarkasti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ketään ollut läheisyydessä,\nastui taaskin Margueriten luo.\n\n»Kansatar, haluatteko tehdä Ranskalle pienen palveluksen?» kysäisi\nhän käytökseltään muuttuneena, mikä vaikutti myöskin sen, että hänen\nkapeat, kettumaiset kasvonsa näyttivät ilmaisevan yksinkertaista\nrehellisyyttä.\n\n»Kas niin, mies», vastasi Marguerite vallattomasti, »miten vakavaksi\nmuutuittekaan aivan äkkiä! — — En tosiaankaan tiedä, haluanko tehdä\nRanskalle pientä palvelusta — kaikissa tapauksissa se riippuu siitä,\nmillaista palvelusta se — tai te — tarvitsette.»\n\n»Kansatar S:t Just, oletteko koskaan kuullut puhuttavan Tulipunaisesta\nneilikasta?» kysyi Chauvelin äkkiä.\n\n»Kuullutko puhuttavan — —?» vastasi hän nauraen pitkään ja\niloisesti, »tosiaankin, mies, mehän emme puhu mistään muusta!\n— — Hattummekin ovat 'neilikkamallia'; hevosiamme nimitämme\n'Tulipunaisiksi neilikaksi', Walesin prinssin illallisilla tuonnottain\nsöimme'neilikka-kohokkaita'. — — Eikö totta!» lisäsi Marguerite\niloisesti, »muutama päivä sitten tilasin ompelijalta vihreäkoristeisen\nsinisen puvun ja varjelkoon, eikö ompelija sanonut senkin olevan\n'neilikka-kuosia'!»\n\nChauvelin ei liikahtanut Margueriten iloisesti jutellessa; hän ei edes\nkoettanut pysäyttää puhujaa, kun Margueriten soinnukas, lapsellinen\nääni kaikui illan hiljaisuudessa. Hän oli hyvin vakava ja totinen\nMargueriten nauraessa, ja hänen selvä, terävä ja kova äänensä kuului\nvain kuiskauksena:\n\n»Kansatar, kun te siis olette kuullut puhuttavan salaperäisestä\nhenkilöstä, olette varmaankin aavistanut, että mies, joka kätkeytyy\ntuon merkillisen valenimen varjoon, on tasavaltaisen Ranskan ja Armand\nS:t Justin kaltaisten miesten pahin vihollinen.»\n\n»Niin! — —» sanoi Marguerite omituisesti huokaisten, »se hän varmasti\nonkin. — — Ranskalla on paljon vaarallisia vihollisia tähän aikaan.»\n\n»Mutta, kansatar, te olette Ranskan tyttäriä ja teidän pitää olla\nvalmis hädän hetkellä auttamaan maatanne.»\n\n»Veljeni Armand uhraa elämänsä Ranskalle», vastasi Marguerite ylpeästi;\n»minähän en voi tehdä mitään — — täällä Englannissa — —»\n\n»Tekö — —?» väitti Chauvelin yhä innokkaammin kettumaisten kasvojensa\nmuuttuessa äkkiä arvokkaannäköisiksi. »Kansatar, täällä Englannissa\nte olette meidän ainoa apumme. — — Kuulkaahan! Tasavaltainen\nhallitus on lähettänyt minut tänne valtuutetukseen. Huomenna näytän\nsuosituskirjeeni herra Pittille Lontoossa. Tehtäviini täällä kuuluu\nmyöskin saada selvää salaliitosta, joka alituisesti uhkaa Ranskaa,\nsillä sen jäsenet ovat velvolliset auttamaan kirottuja ylimyksiämme —\nnoita pettureita ja kansan vihollisia — heidän Englantiin paetessaan,\nsiten välttäen ansaitsemansa rangaistuksen. Kansatar, te tiedätte\nyhtä hyvin kuin minäkin, että, kun ranskalaiset siirtolaiset ovat\nkerran päässeet tänne nostattamaan yleistä mielipidettä Ranskaa\nvastaan, — ovat he valmiit yhtymään mihin viholliseen tahansa, joka\nvain on kyllin rohkea hyökkäämään Ranskaan. — — Viime kuussa on monen\nkymmenen siirtolaisen onnistunut päästä kanaalin yli; toiset ovat\nolleet ainoastaan petoksesta epäiltyjä, toiset sitävastoin yleisen\nturvallisuusoikeuden tuomitsemia. Kussakin tapauksessa on pako ollut\nsamojen nuorten englantilaishölmöjen suunnittelema, järjestämä ja\ntoimeenpanema. Heidän johtajansa kekseliäisyys näyttää vetävän vertoja\nhänen personansa salaperäisyydelle. Vaikka urkkijani ovatkin kovasti\nponnistelleet, eivät he ole päässeet selville hänestä. Toisten ollessa\njäseniä on hän päänä ja salanimellä työskentelee aivan rauhassa Ranskan\nturmioksi. Aikomukseni on iskeä päähän, ja sitä varten tarvitsen\napuanne, sillä kun päämies on käsissä, on helpompi saada jäsenetkin\nkiinni. Varmasti tiedän hänen kuuluvan englantilaisen hienoston\nkeikareihin. Kansatar, hankkikaa se mies käsiini! hakekaa hänet\nRanskalle!» pyysi Chauvelin hartaasti.\n\nMarguerite kuunteli Chauvelinin kiihkeätä puhetta sanaakaan lausumatta,\nliikahtamatta tai uskaltamatta hengittäkään. Hän oli jo ennen\nkertonut Chauvelinille, että salaperäisestä satusankarista puhuttiin\nhänen omassa, hienossa seurapiirissäänkin. Samainen rohkea mies oli\nennenkin häirinnyt hänen sydäntään ja mielikuvitustaan, sillä olihan\nMarguerite kuullut, miten hän vaatimattomasti salanimen varjossa oli\npelastanut sadottain ihmisiä hirveän ja armottoman kohtalon käsistä.\nMargueritella ei tosin ollut myötätuntoa kopeita ranskalaisia ylimyksiä\nkohtaan, jotka sääty-ylpeydessään olivat kovin ylimielisiä ja joista\nkreivitär de Tournay de Basserive oli tyypillinen esimerkki. Vaikka\nMarguerite olikin periaatteiltaan tasavaltalainen ja vapaamielinen,\nvihasi ja inhosi hän nuoren tasavallan perustajain käyttämiä\nmenettelytapoja. Marguerite ei ollut käynyt Pariisissa muutamiin\nkuukausiin; hirmuhallituksen kauhut ja verenvuodatus, jotka saavuttivat\nhuippunsa syyskuun verilöylyissä, olivat etäisen kaiun tavoin kulkeneet\nkanaalin yli hänenkin tietoonsa. Robespierre, Danton ja Marat olivat\nhänelle tuntemattomia veristen tuomarien hahmossa heidän toimiessaan\ngiljotiinin armottomina käyttäjinä. Koko hänen sielunsa kauhistui\nliiallisuuksia, joiden uhriksi pelkäsi veljensäkin — niin maltillinen\ntasavaltalainen kuin olikin — jonakin päivänä joutuvan.\n\nEnsi kerran kuultuaan nuorten englantilaisten haaveilijain liitosta,\njoka pelkästä lähimäisen rakkaudesta oli laahannut naisia ja lapsia\nsekä vanhoja että nuoria miehiä hirveästä kuolemasta, oli ylpeys\ntäyttänyt hänen sydämensä liittolaisten puolesta, ja Chauvelinin siinä\npuhuessa kallistui hän koko sydämellään pienen, reippaan liiton jalon\nja salaperäisen johtajan puolelle, joka joka päivä pani henkensä\nalttiiksi vapaaehtoisesti pelkästä ihmisrakkaudesta omaa kunniaansa\nhakematta.\n\nMargueriten silmät kostuivat, kun Chauvelin lakkasi puhumasta, ja\npitsikauluri hänen povellaan nousi ja laski, sillä hän hengitti\nsyvään ja kiihtyneesti. Hän ei enää kuullut melua ravintolasta eikä\nmiehensä ääntä sen enempää kuin hänen tyhjää nauruaankaan, sillä\najatukset olivat lentäneet salaperäisen sankarin luo! Kas siinä mies,\njota olisi voinut rakastaa, jos vain olisi tielle sattunut! Koko\nhänen olemuksensa herätti Margueriten haaveellisen mielikuvituksen:\nsankarin personallisuus, voima, urhoollisuus ja hänen liittolaistensa\nuskollisuus yhteisen, jalon aatteen palveluksessa sekä ennen kaikkea\nnimettömyys, joka ympäröi urhoa kuin romanttisen kunnian sädekehä.\n\n»Kansatar, hankkikaa hänet Ranskalle!»\n\nChauvelinin ääni korvan juuressa herätti Margueriten unelmistaan.\nSalaperäinen sankari oli hävinnyt tiehensä ja kahdenkymmenen yardin\npäässä hänestä istui juoden ja nauraen mies, jolle hän oli vannonut\nuskollisuuden valan.\n\n»Kas niin, mies!» sanoi Marguerite jälleen vallattomasti, »te saatatte\nminut hämille. Mistä ihmeestä minä hänet löydän!»\n\n»Kansatar, tehän liikutte kaikkialla», kuiskasi Chauvelin\nmairittelevasti, »olen kuullut sanottavan, että olette Lontoon\nhienoston keskus — — näette kaikki, _kuulette_ kaikki.»\n\n»Sangen helppoa, ystäväni», vastasi Marguerite oikasten vartaloansa ja\nkatsellen hiukan halveksivasti pientä, laihaa miestä edessään. »Sangen\nhelppoa! Unohdatte sir Percy Blakeneyn olevan kuuden jalan pituisen ja\nmonta sukupolvea lady Blakeneyn ja ehdotuksenne välillä.»\n\n»Kansatar, Ranskan tähden!» toisti Chauvelin hyvin vakavasti.\n\n»Mitä vielä, puhutte joutavia; vaikka tietäisinkin kuka Tulipunainen\nneilikka on, ette kumminkaan voisi tehdä mitään hänelle —\nenglantilaiselle.»\n\n»Kyllä vain voisin», virkkoi Chauvelin nauraen kuivahkon karkealla\näänellään. »Kaikissa tapauksissa voimme toimittaa hänet mestauslavalle\njäähdyttelemään kiihkeään, ja kun diplomaatit alkavat siitä hälistä,\npyydämme nöyrästi anteeksi Englannin hallitukselta, ja tarpeen\nvaatiessa maksamme sovinnot mestatun perheelle.»\n\n»Chauvelin, ehdotuksenne on kauhea!» lausui Marguerite vetäytyen\nhänestä kauemmas niinkuin vahingollisesta hyönteisestä. »Olkoonpa mies\nkuka hyvänsä, urhoollinen ja jalo hän on, ja koskaan — kuuletteko? —\nkoskaan en anna apuani sellaiseen konnantyöhön.»\n\n»Kernaammin sallitte jokaisen tähän maahan saapuvan ranskalaisylimyksen\nloukata itseänne.»\n\nChauvelin oli tähdännyt tarkkaa ampuessaan nuolensa. Margueriten nuoret\nkasvot muuttuivat entistään kalpeammiksi ja hän koetti purra huultaan,\nkun ei halunnut ilmaista Chauvelinille nuolen osuneen.\n\n»Se ei tule kysymykseen», sanoi hän vihdoinkin välinpitämättömästi.\n»Puolustautua aina voin, mutta kieltäydyn menettelemästä halpamaisesti\nsekä teidän — että Ranskan vuoksi. Käytettävissänne on muitakin\nkeinoja; ystäväni, teidän on turvauduttava niihin.»\n\nKatsahtamatta enää Chauveliniin Marguerite käänsi selkänsä hänelle ja\nasteli suoraan majataloa kohti.\n\n»Kansatar, ne eivät liene viimeiset sananne», sanoi Chauvelin\nkäytävästä tulvehtivan valon loistaessa Margueriten komealle ja\nhienosti puetulle vartalolle; »toivoakseni tapaamme toisemme Lontoossa!»\n\n»Lontoossa tapaamme», lausui Marguerite hänelle yli olkansa, »mutta ne\novat viimeiset sanani.»\n\nHän aukaisi kahvilan oven ja hävisi Chauvelinin näköpiiristä, mutta\ntämä jäi pylväskäytävään hetkeksi nuuskaamaan. Hän oli saanut torumisia\nja nuhteita, mutta kettumaiset kasvonsa eivät näyttäneet hämmästyneiltä\neivätkä tyytymättömiltä; päinvastoin omituinen, puoleksi ivallinen,\ntäysin tyytyväinen hymy leikki hänen ohuilla huulillaan.\n\n\n\n\nIX LUKU\n\nKonnantyö.\n\n\nSateista päivää seurasi kaunis, tähtikirkas yö; englantilaisen\nsyyskesän viileän suloinen yö, jolle kosteus, märän maan tuoksu ja\npisaroivat lehdet ovat ominaisia.\n\nKomeat ajoneuvot neljän kauniin, puhdasrotuisen englantilaisen hevosen\nvetäminä vierivät Lontoosta johtavaa tietä pitkin. Sir Percy piteli\nohjaksia hienoissa käsissään ja hänen vieressään istui lady Blakeney\nkäärittynä kallisarvoisiin turkiksiin. Viidenkymmenen mailin taival\ntähtikirkkaassa kesäyössä! Marguerite oli mielissään ajatellessaan\nmatkaa edeltäkäsin. — — Sir Percy oli innokas hevosmies, ja pari päivää\nsitten Doverissa käyneet hevoset olivat muutaman päivän levättyään\nvirkeimmillään lisäten siten matkan viehätystä. Marguerite iloitsi\najatellessaan muutamien tuntien yksinäisyyttä, jolloin sai antaa\najatusten vapaasti liidellä vienon tuulen sivellessä hehkuvia poskia.\nHän tiesi entuudestaan, ettei sir Percy aikonut puhua paljoa, ehkeipä\nollenkaan. Olihan hän monet kerrat Margueriten kanssa iltasin ajellut\nkomeilla rattaillaan paikasta toiseen sanomatta muuta kuin muutamia\nhuomautuksia ilmasta ja teistä. Sir Percy oli ihastunut ilta-ajeluun\nja Marguerittenkin oli sama tunne vallannut. Siinä istuessaan miehensä\nrinnalla tunnin toisensa jälkeen ihaillen sir Percyn erikoisen näppärää\nohjasten käsittelyä tuli hän miettineeksi, mitä mahtoikaan sir\nPercyn typerässä mielessä liikkua. Koskaan hän ei ollut sanonut sitä\nvaimolleen, joka ei myöskään ollut välittänyt kysellä.\n\n»Kalastajalepolassa» kulki herra Jellyband huoneissa sammutellen\nvalkeita. Ravintolavieraat olivat poistuneet, mutta yläkerran pienissä\nhauskoissa makuusuojissa majaili muutamia arvokkaita matkustajia:\nkreivitär de Tournay, Suzanne ja nuori kreivi, kaksi suojaa oli\nvalmistettu sir Andrew Ffoulkesille ja lordi Antony Dewhurstiille, jos\nhe vain halusivat kunnioittaa vanhaa majataloa viettämällä siellä yönsä.\n\nMolemmat nuoret miehet olivat vielä nauttimassa kahvilan kodikkaasti\nloimuavasta takkavalkeasta, joka oli saanut rauhassa palaa, vaikka ilma\nolikin lämmin.\n\n»Jelly, ovatko kaikki poistuneet?» kysyi lordi Tony arvoisan isännän\nvielä ahkerasti laseja ja tuoppeja kootessa.\n\n»Kaikki, lordi, niinkuin näette.»\n\n»Ja kaikki palvelijatkinko levolla?»\n\n»Kaikki muut paitsi poika, jonka järjestysvuoro on ravintolassa, ja»,\nlisäsi herra Jellyband naurahtaen, »kaiketi sekin lurjus nukahtaa ennen\npitkää.»\n\n»Siis voimme jutella täällä noin puolen tuntia häiriintymättä?»\n\n»Lordi, teidän käytettävissänne. — — Jätän kynttilät pöydälle — — ja\nhuoneenne ovat kunnossa — — itse nukun ylimmässä kerroksessa, mutta,\njos teidän ylhäisyytenne tahtoo kutsua minua kovalla äänellä, varmasti\nkuulen huutonne.»\n\n»Hyvä on, Jelly — — ja — sammuttakaa lamppu — saamme tarpeeksi valoa\ntakasta — emmekä huoli herättää ohikulkijaan huomiota.»\n\n»Hyvä, armollinen lordi.» — Herra Jellyband teki työtä käskettyä —\nsammutti vanhanaikaisen lampun, joka riippui katto-orressa sekä puhalsi\nkynttilät sammuksiin.\n\n»Jelly, antakaa meille pullo viiniä», pyysi sir Andrew.\n\n»Hyvä on, sir!»\n\nJellyband meni viinin hakuun. Huone oli muutoin aivan pimeä paitsi\nsilloin tällöin leimahtelevaa hohdetta, jonka uunissa kirkkaasti\nliekehtivät puut synnyttivät.\n\n»Vieläkö muuta?» kysyi Jellyband tuoden viinipullon ja pari lasia,\njotka asetti pöydälle.\n\n»Jo on kylliksi, kiitos vain, Jelly!» vastasi lordi Tony.\n\n»Hyvää yötä, lordi! Hyvää yötä, sir!»\n\n»Hyvää yötä, Jelly!»\n\nMolemmat nuoret miehet kuuntelivat, miten Jellybandin jytisevät\naskeleet kaikuivat käytävässä ja portaissa. Pian sekin ääni hiljeni, ja\nkoko »Kalastajalepola» näytti vaipuvan unen helmoihin lukuunottamatta\nkahta nuorta miestä, jotka istuivat takan ääressä äänettöminä viiniä\nmaistellen.\n\nKotvaan aikaan ei kuulunut kahvilastakaan muuta kuin vanhan isoisän\nkellon raksutusta ja palavien puiden räiskinää.\n\n»Ffoulkes, hyviäkö uutisia?» kysyi lordi Antony viimeinkin.\n\nSir Andrew oli nähtävästi unelmoinut tuijottaessaan valkeaan ja\nvarmaankin siinä kuvitellut näkevänsä sievät, vilkkaat kasvot, isot,\nruskeat silmät ja lapsellista otsaa ympäröivät tummat kiharat.\n\n»Kyllä!» sanoi hän yhä mietteisiinsä vaipuneena. »Hyviä!»\n\n»Ei mitään esteitä?»\n\n»Ei.»\n\nLordi Antony naurahteli mielissään ja kaatoi toisen lasin viiniä.\n\n»Ei tarvinne kysyä, oliko matka hauska?»\n\n»Ystäväni, ei ole tarvis», vastasi sir Andrew iloisesti. »Se sujui\noikein hyvin.»\n\n»Kas niin, siis terveydeksenne!» lisäsi iloinen lordi Tony.\n»Hän on soma tyttö, vaikka onkin ranskalainen, ja tässä teidän\nkosimisaikeillenne — edistyköön ja onnistukoon erinomaisesti!»\n\nHän joi lasinsa pohjaan ja meni ystävänsä luo valkean ääreen.\n\n»No niin! Tony, teidän vuoronne on luultavasti lähteä ensi kerralla»,\nsanoi sir Andrew heräten unelmistaan, »tietystikin te ja Hastings; ja\ntoivoakseni teillä on yhtä mieluisa tehtävä kuin minullakin ja yhtä\nviehättävä matkatoveri. Tony, ette voi edes aavistaakaan — —»\n\n»En voikaan», keskeytti ystävä mielissään, »mutta luotan teihin. Ja\nsitten», lisäsi hän iloisten kasvojensa äkkiä muuttuessa totisiksi,\n»miten asianlaita on?»\n\nKumpikin veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja vaistomaisesti, vaikka\nolivatkin kahden, he vain hiljakseen kuiskailivat.\n\n»Tapasin Tulipunaisen neilikan Calais'ssa pikimältään», sanoi sir\nAndrew, »muutamia päiviä sitten. Hän purjehti Englantiin pari päivää\nennen meitä. Hän oli johtanut seuruetta koko matkan Pariisista. Oli\npuettu — ette luultavasti uskone sitä! — vanhan torimatamin asuun ja\najoi — kunnes oli onnellisesti Pariisista — katettuja vankkureita,\njoissa kreivitär de Tournay, neiti Suzanne ja nuori kreivi olivat\nkätkössä turnipsien ja kaalien seassa. Piiloitetut eivät itsekään\ntienneet, kuka heidän ajurinsa oli. Hän ohjasi vankkurinsa läpi\nsotamiesrivien ja kirkuvan roistojoukon, joka huusi: 'ylimykset alas!'\nMutta vankkurit muutamien muiden kanssa onnistuivat yrityksessään,\nja Tulipunainen neilikka puettuna hameeseen ja päähineeseen sekä\niso huivi hartioilla kirkui kovemmin kuin muut: 'ylimykset alas!'\nTotisesti!» jatkoi nuori mies innostunut ilme silmissään, kun hän\npuhui rakastetusta johtajastaan. »Se mies vasta on ihmeellinen!\nHänen alituinen läsnäolonsa on aivan käsittämätön — ja siinä syy\nonnistumiseen.»\n\nLordi Antony, jonka sanavarasto oli rajoitetumpi kuin ystävänsä,\nsaattoi ainoastaan parilla vakuuttavalla sanalla näyttää, että hänkin\nihaili johtajaansa.\n\n»Hän toivoo teidän Hastingsin kanssa olevan itseään vastassa\nCalais'ssa», sanoi sir Andrew yhä hiljemmin, »ensi kuun toisena\npäivänä. Antaahan olla! se on ensi keskiviikkona.»\n\n»Niin onkin.»\n\n»Tietystihän asia koskee tällä kertaa kreivi de Tournayta; vaarallinen\ntehtävä, sillä kreivi on nyt kuolemaan tuomittu paettuaan linnasta\nsen jälkeen, kun yleinen turvallisuuskomitea oli hänet julistanut\nepäiltäväksi henkilöksi. Pako oli muutoin Tulipunaisen neilikan\nnerokkuuden mestarinäyte. On sangen vaikeata saada hänet Ranskasta,\nja hädin tuskin voi hän pelastua, jos pakenemista voi ollenkaan\najatellakaan. S:t Just on tosiaankin mennyt häntä tapaamaan — kukaan\nei vielä epäile S:t Justiä; mutta sitten — — saada heidät kummatkin\nmaasta! Luullakseni se on aika raskasta ja jopa päälliköllemmekin\nrasittavaa. Toivon kumminkin, että minutkin määrättäisiin siihen\ntoimeen.»\n\n»Onko teillä erityisiä ohjeita minulle?»\n\n»On, tarkempia kuin tavallisesti, On tullut ilmi, että tasavaltainen\nhallitus on lähettänyt Englantiin Chauvelin nimisen luottamusmiehensä,\njoka kuulema on hirveän vihainen liitollemme. Hän on päättänyt saada\njohtajamme personasta selvän, jotta voisi siepata hänet mukaansa, kun\ntämä taas koettaa nousta Ranskan rannikolle. Samanen Chauvelin on\ntuonut kokonaisen urkkija-armeijan mukanaan, ja päällikkömme arvelee,\nettä meidän on paras kokoontua mahdollisimman harvoin liittomme\nasioissa sekä, ettei meidän millään muotoa pidä keskustella toistemme\nkanssa julkisissa palikoissa, ennenkuin hän on päässyt selville\nmainitusta joukkiosta. Halutessaan puhutella meitä koettaa hän\nilmoittaa siitä.»\n\nMolemmat nuoret miehet istuivat kumartuneina valkean ääressä, sillä\nliekit olivat jo sammuneet ja ainoastaan kytevän hiiloksen punertava\nhehku loi värittömän puoliympyrän muotoisen valokehän takan edustalle.\nHuone oli muutoin pilkkosen pimeä. Sir Andrew otti lompakkonsa esille\nja vetäisi siitä paperipalan. Levitettyään sen koettivat he lukea\nsitä hämärässä valossa ja olivat niin kovin syventyneet tehtäväänsä,\netteivät nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, sillä olihan\nkallisarvoinen asiapaperi tullut suoraan ihaillun johtajan kädestä\nja olihan kysymys käynyt heille sydämenasiaksi. He eivät huomanneet\nmitään läheisyydessään, eivät palaneen poron tippumista uunin\nristikkopohjalta, eivät kellon yksitoikkoista napsutusta eivätkä edes\nhiljaista, tuskin havaittavaa kahinaakaan, joka kuului aivan heidän\nviereltään. Eräs olento oli ilmestynyt penkin alta; äänettömin liikkein\nniinkuin käärme se hiipi yhä lähemmä nuoria miehiä; aivan hengittämättä\nja hiljaa soluen pitkin lattiaa se lähestyi heitä synkän pimeyden\nvallitessa.\n\n»Teidän on luettava nämä neuvot ja painettava ne mieleenne», sanoi sir\nAndrew; »sitten hävitettävä ne.»\n\nHän aikoi pistää lompakon taskuunsa, kun pieni paperilippu lennähti\nsiitä lattialle. Lordi Antony kumartui sitä ottamaan.\n\n»Mikä se on?» kysyi hän.\n\n»En tiedä», vastasi sir Andrew.\n\n»Se putosi nyt juuri teidän taskustanne. Se ei näyttänyt olleen muiden\npaperien joukossa.»\n\n»Merkillistä! — Milloin ihmeissä se sinne joutui? Se on päälliköltä»,\nlisäsi hän silmäillen paperia.\n\nHe kumartuivat koettaen saada selvää sanoista, joita lippuseen\noli hätiköiden töhritty, kun äkkiä syntynyt melu kiinnitti heidän\nhuomiotaan. Se kuului käytävästä.\n\n»Mikä se on?» kysähtivät he kumpikin vaistomaisesti. Lordi Antony astui\nhuoneen poikki ovelle ja avasi sen silmänräpäyksessä. Sillä hetkellä\nhän sai hämmästyttävän iskun vasten silmiään sekä tuli väkivaltaisesti\nheitetyksi takaisin huoneeseen. Samassa ryömivä, käärmemäinen olento\nsir Andrew'n selän takana aivan aavistamatta heittäytyi pimeässä hänen\npäälleen kaataen hänet lattialle.\n\nSe tapahtui parissa sekunnissa ja ennenkuin lordi Antony ja sir Andrew\nehtivät edes huutaakaan tahi vähääkään vastustella. Kaksi miestä\ntarttui kumpaankin,heidän suunsa tukittiin, molemmat kytkettiin\ntoisiinsa selät vastatusten, kädet ja jalat sidottiin lujaan.\n\nYksi miehistä oli sillaikaa sulkenut varovasti oven; hän oli naamioitu\nja seisoi siinä liikkumattomana toisten lopettaessa työtään.\n\n»Hyvässä turvassa, kansalainen!» sanoi yksi miehistä vielä kerran\nkatsahtaen siteisiin, jotka kahlehtivat nuoret miehet.\n\n»Hyvä!» sanoi ovella seisova mies; »tutkikaa heidän taskunsa ja antakaa\nminulle kaikki löytämänne paperit.»\n\nNiin tehtiinkin heti sanaakaan sanomatta. Otettuaan kaikki\npaperit huostaansa kuunteli naamioitu mies hetkisen, kuuluiko\n»Kalastajalepolassa» hiiskahdustakaan. Nähtävästi mielissään siitä,\nettei kukaan ollut kuullut heidän pelkurimaista konnantyötään,\navasi hän oven ja osoitti käskevästi käytävää kohden. Kaikki neljä\nmiestä nostivat sir Andrew'n ja lordi Antonyn maasta ja yhtä hiljaa\nja äänettömästi kuin olivat saapuneetkin, hävisivät he kantaen\nkahlehdittuja miehiä ravintolasta pimeyteen Doverin tielle.\n\nUskaliaan yrityksen naamioitu johtaja ryhtyi nopeasti kahvilassa\nsilmäilemään ryöstettyjä papereita.\n\n»Päiväntyömme ei ole hullummaksi», mutisi hän riisuen naamiotaan\nvaaleiden, kettumaisten silmiensä kiiluessa valkean hohteessa, »Ei ole\nhullummaksi.»\n\nHän avasi pari kirjettä ja löysi sir Andrew'n lompakon välistä lippusen,\njonka nuoret miehet olivat juuri äsken ehtineet lukea. Varsinkin Armand\nS: t Justin allekirjoittama kirje näytti saattavan hänet erinomaisen\ntyytyväiseksi.\n\n»Armand S:t Just, sittenkin petturi», mutisi hän. »Siis ihana\nMarguerite S:t Just», lisäsi hän viekkaasti purren hammasta, »luulenpa\nettä haluatte auttaa minua Tulipunaisen neilikan etsinnässä.»\n\n\n\n\nX LUKU\n\nOoppera-aitiossa.\n\n\nCovent Gardenissa oli ensimäinen juhlanäytäntö muistorikkaan vuoden\n1792 syyskaudella.\n\nTeatteri oli täpösen täynnä, niin hyvin hienot aitiot ja permanto\nkuin alhaison parvekkeetkin. Gluckin Orfeuksella oli valtava vaikutus\nkatsomon henkiseen yleisöön, jotavastoin hienoston naiset loistavan\nkomeissa puvuissaan viehättivät niitä, jotka eivät välittäneet\n»viimeisestä saksalaisesta tuontitavarasta».\n\nSelina Storace oli esittänyt loisto-aariansa ja saanut ansaitut\nsuosionosoitukset lukuisilta ihailijoiltaan; Benjamin Incleton,\ntunnettu naisten suosikki, oli saanut kuninkaallisesta aitiosta\nerittäin armollista huomiota osakseen. Esirippu laski toisen näytöksen\nylevän ihanan loppuosan päätyttyä. Yleisö haltioissaan suuren\nmestarin tenhosävelistä näytti huoahtavan tyytyväisesti ja oli valmis\nlörpöttelemään veitikkamaisia ja mitättömiä juttujaan.\n\nHienoissa aitioissa istui kuuluisuuksia. Herra Pitt oli hetkeksi\nirtautunut valtiollisista huolistaan ja nautti illan musiikista.\nWalesin prinssi, joka oli iloluontoinen, pyylevä ja sangen tavallinen\nmuodoltaan, kuljeskeli aitiosta aitioon viettäen hetkisen parhaiden\nystäviensä parissa.\n\nMyöskin lordi Grenvillen aitiossa eräs omituinen ja mielenkiintoinen\nhenkilö herätti kaikkien huomiota; laiha, pieni mies, jolla oli\nviekkaat, ivalliset kasvot ja silmät syvällä päässä, kuunteli soittoa\nja katseli arvostelevasti ympärilleen. Hän oli kokonaan mustiin puettu\nja tukka oli puuteroimatta. Lordi Grenville — ulkoministeri — oli\nhänelle jäykän kohtelias.\n\nSiellä täällä nähtiin muutamia huomattavia ulkolaisia kasvoja, jotka\nmuodostivat räikeän vastakohdan englantilais-tyyppisten joukossa. Monet\nranskalaiseen ylimieliseen ylimystöön kuuluvat rojalisti-pakolaiset,\njoita heidän kotimaassaan armoton, vallankumouksellinen joukkue\nvainosi, olivat löytäneet rauhallisen pakopaikan Englannissa. Heidän\nylimyskasvoillaan saattoi huomata surun ja huolen merkkejä; varsinkin\nnaiset kiinnittivät hyvin vähän huomiota musiikkiin ja loistavaan\nkuulijakuntaan. Epäilemättä heidän ajatuksensa liitivät miehen, veljen\nja pojan luo, joilta mahdollisesti hätä uhkasi tai jotka olivat jo\nsortuneet hirvittävän kohtalon kouriin.\n\nNiiden joukossa vasta Ranskasta saapunut kreivitär de Tournay de\nBasserive oli sangen huomattava henkilö. Hän oli puettu paksuun,\nmustaan silkkiin, ainoastaan valkea pitsihuivi hartioilla ilmaisi,\nettei se ollut surupuku. Hän istui lady Portarlesin vieressä, joka\nkekseliäillä sukkeluuksillaan koetti saada kreivittären vakavia kasvoja\nhymyilemään. Pikku Suzanne ja nuori kreivi istuen kreivittären takana\ntunsivat olevansa sangen ujoja vierasten keskuudessa. Suzannen silmissä\noli hyvin totinen katse, kun hän saapui täpötäyteen teatteriin; hän\nkatseli uteliaana ympärilleen ja tarkasteli jokaisen kasvoja ja\ntutki, mitä mikin aitio sisälsi. Nähtävästi ei hän huomannut siellä\nhenkilöitä, joita toivoi näkevänsä, sillä hän istuutui hiljaa äitinsä\ntaakse ja kuunteli soittoa välinpitämättömästi eikä välittänyt\nyleisöstä vähintäkään.\n\n»Voi, lordi Grenville», sanoi lady Portales, kun hiljainen koputus\nkuului aition ovelta ja ministerin viisas ja mielenkiintoinen pää\nilmestyi siihen, »tehän saavuitte aivan kreivin aikaan. Tässä rouva\nkreivitär de Tournay on aivan menehtymäisillään Ranskasta uutisia\nodotellessaan.»\n\nKuuluisa valtiomies astui heidän luokseen ja antoi naisille kättä.\n\n»Valitettavasti ne ovat hyvin ikäviä!» sanoi hän surullisena.\n»Verilöylyä jatkuu yhä edelleen; sanalla sanoen Pariisissa tuntuu veren\nhaju, ja giljotiini vaatii satoja uhreja päivässä.»\n\nKalpeana ja kyynelissä kreivitär nojasi tuolin selkämykseen kuunnellen\nministerin lyhyttä kuvausta harhateille joutuneen maansa tapauksista.\n\n»Voi, lordi», sanoi hän murteellisella englanninkielellä, »se on\nhirveätä ja rakas mieheni on vielä siinä kauheassa maassa! On aivan\nhirmuista, että istun täällä teatterissa rauhallisena, kun häntä vaara\nuhkaa.»\n\n»Rouvaseni!» huudahti jäykkä ja rehellinen lady Portarles, »vaikka\nistuisitte luostarissa, ei miehenne olisi sen paremmassa turvassa, ja\nteidän on ajateltava lapsianne. Hehän ovat liian nuoria ruokittaviksi\nhuolilla ja ennenaikaisella surulla.»\n\nKyyneleet silmissä kreivitär hymyili ystävänsä kiihkolle.\n\nLady Portarlesin kultaisen hyvässä sydämessä piili tosi myötätunto\nja hellä ystävällisyys, vaikka hän sen ajan muutamain naisten tapaan\nolikin omaksunut jokseenkin karkeita tapoja, jotka olisivat paremmin\nsopineet hevoshuijareille.\n\n»Sitä paitsi, rouva», lisäsi lordi Grenville, »tehän kerroitte\neilen, että Tulipunainen neilikka liittolaisineen on lupautunut\nkunniasanallaan tuomaan herra kreivin onnellisesti kanaalin yli.»\n\n»Niin», vastasi kreivitär, »ja se onkin ainoa toivoni! Tapasin lordi\nHastingin eilen — — hän vakuutti taaskin minulle sitä.»\n\n»Totta totisesti, teillä ei ole syytä pelkoon. Kun liitto on kerran\nluvannut, niin se tietystikin pysyy sanoissaan. Voi!» lisäsi vanha\nvaltiomies, »olisinpa vain muutamia vuosia nuorempi — —»\n\n»Kas niin, mies!» keskeytti rehellinen lady Portarles, »olette\naivan tarpeeksi nuori kääntämään selkänne tuolle ranskalaiselle\nvariksenpelätille, joka istuu kuin valtaistuimella aitiossanne.»\n\n»Jospa voisinkin sen tehdä — — mutta teidän armonne on muistettava,\nettä ennakkoluulot ovat syrjäytettävät maatamme palvellessa, Herra\nChauvelin on maansa hallituksen valtuutettu asiamies — —»\n\n»Hitto vieköön, mies!» vastasi hän, »nimitättekö noita verenhimoisia\nroistoja hallitukseksi?»\n\n»Ei ole vielä pidetty Englannille edullisena», vastasi ministeri\nvarovasti, »katkaista valtiollisia suhteita, Ranskaan, ja sentähden\nemme voi kieltäytyä kohteliaasti vastaanottamasta asiamiestä, jonka\nRanska haluaa meille lähettää.»\n\n»Kirotut valtiolliset suhteet, hyvä lordi! Tuo viekas pikku kettu ei\nole mikään muu kuin vakoilija, sen takaan ja pian tekin sen huomaatte —\nja ellen ole aivan erehtynyt, ei hän paljoakaan välitä diplomatiasta,\nkoettaa vain vahingoittaa rojalisti-pakolaisia — Tulipunaista\nneilikkaa, sankaria ja urhoollisen pienen liiton jäseniä.»\n\n»Olen varmasti vakuutettu, että jos Chauvelin tahtoo vahingoittaa\nmeitä, saa hän uskollisen liittolaisen lady Blakeneystä», sanoi\nkreivitär mutistellen ohuita huuliaan.\n\n»Siunatkoon tuota naista!» huudahti lady Portarles, »oletteko ennen\ntavannut niin paatunutta henkilöä? Hyvä lordi Grenville, olette\nliukaskielinen, tahdotteko olla hyvä ja sanoa rouva kreivittärelle,\nettä hän käyttäytyy narrimaisesti. Rouva, teidän asemaanne täällä\nEnglannissa», lisäsi hän kääntyen vihaisesti ja päättävästi\nkreivittäreen päin, »ei sovi käyttäytyä niin hurjasti kuin\nranskalaisten ylimysten suosima tapa on. Vaikka lady Blakeney olisikin\nsamaa mieltä noiden ranskalaisroistojen kanssa ja vaikka hän olisikin\nsyyllinen S:t Cyrin tahi mikä hänen nimensä nyt onkaan, pidättämiseen\nja tuomitsemiseen, on hän kuitenkin maamme hienoston johtavia\nhenkilöitä. Sir Percyllä on enemmän rahaa kuin noin kuudella muulla\nrikkaalla yhteensä ja hän on hyvissä suhteissa kuninkaallisiin; joten\nyrityksenne masentaa lady Blakeney ei vahingoita häntä, vaan asettaa\nteidät huonoon valoon. Hyvä lordi, eikö niin?»\n\nMutta mitä lordi Grenville asiasta ajatteli tahi mitä mietteitä lady\nPortarlesin kodikas sanatulva herätti kreivitär de Tournayssa jäi\nlausumatta, sillä esirippu oli juuri noussut, Orfeuksen kolmas näytös\nalkanut ja yleisöä kehoitettiin vaikenemaan.\n\nLordi Grenville hyvästeli naisia pikaisesti ja pujahti takaisin\naitioonsa, jossa Chauvelin oli istunut koko väliajan iankaikkinen\nnuuskarasia kädessään. Hänen tarkat, vaaleat silmänsä tähtäsivät\nvastapäätä olevaan aitioon, johon Marguerite Blakeney miehensä\nseuraamana oli juuri saapunut kovasti kahisuttaen silkkihameitaan,\nsiten herättäen yleisön uteliaisuuden ja saaden paljon naurua osakseen.\nHänen kullanpunertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat\njumalallisen kauniit. Tukka oli hiukan puuteroitu ja sidottu mustalla,\nsuunnattoman suurella nauharuusukkeella siroon niskaan. Aina puettuna\nviimeisen muodin oikkujen mukaisesti oli Marguerite ainoa nainen, joka\nsinä iltana ei ollut pukeutunut ristikauluriin ja leveäkäänteiseen\niltatakkiin, joka vaatetus oli parina kolmena vuonna ollut muodissa.\nLyhytliivinen puku oli klassillista kuosia, joka siihen aikaan otettiin\nkaikissa Europan maissa käytäntöön. Se soveltui hyvin hänen kauniiseen,\nkuningatarmaiseen vartaloonsa. Puku oli tehty välkkyvästä kankaasta,\njoka kimaltelit niinkuin se olisi ollut kullalla kirjailtu.\n\nTultuaan sisään nojasi hän hetkeksi aition reunaa vasten tarkastellen\nläsnäolevia tuttaviaan. Monet vastasivat hänen tervehdyksensä ja\nkuninkaallisesta aitiosta tervehdittiin myöskin suosiollisesti.\n\nChauvelin piti Margueritea tarkoin silmällä koko näytöksen alkupuolen,\nkun lady Blakeney istui soiton lumoamana ja pienillä käsillään\nleikitteli jalokivillä koristetulla viuhkallaan. Hänen kaunista\npäätään, käsivarsiaan ja kaulaansa peittivät loistavat timantit ja\nharvinaiset jalokivet, joka olivat ihailevan ja siinä hänen vierellään\nmukavassa asennossa istuvan miehensä lahjoja.\n\nMarguerite rakasti intohimoisesti soittoa. Sinä iltana ihastutti Orfeus\nhäntä. Pelkkä elämisilo kuvastui suloisilta, nuorilta kasvoilta. Se\nsäteili iloisista sinisistä silmistä sekä kirkasti huulten hymyn. Hän\noli vasta viidenkolmatta vuotias, nuoruuden kukoistuksessa, loisteliaan\nyleisön ihailema, juhlima, hemmottelema ja hellimä suosikki. Kaksi\npäivää sitten oli _Untola_ saapunut Calais'sta tuoden mukanaan viestin\nveljen onnellisesta maihin pääsystä. Hän muisteli sisartaan sekä aikoi\nhänen tähtensä olla varovainen.\n\nEipä ihme, että kuunnellessaan Gluckin liikuttavia säveliä, hän unohti\nomat pettymyksensä, haihtuneet rakkausunelmansa ja myöskin miehensä\ntoimettoman hyväntahtoisen mitättömyyden, jota henkisten lahjain\npuutetta sir Percy oli korvannut tuhlaten lahjoittamalla vaimolleen\nmaallista loistoa.\n\nSir Percy oli seisonut vaimonsa vieressä juuri niin kauan, kuin\nsovinnaisuus vaati, ja antoi sitte tietä hänen kuninkaalliselle\nkorkeudelleen ja ihailijajoukolle, joka loppumattomassa jonossa tuli\nosoittamaan kunnioitustaan hienon maailman kuningattarelle. Sir Percy\noli mennyt luultavasti juttelemaan hengenheimolaistensa kanssa.\nMarguerite ei edes kummastellut miehensä poistumista — siitä hän vähät\nvälitti — ympäröihän hänet pieni hovikunta, johon Lontoon rikkaat\nkuuluivat. Marguerite oli juuri eronnut kaikista heistä, sillä hän\nhalusi olla hetken kahden Gluckin kanssa.\n\nHiljainen kolkutus ovelle herätti hänet unelmistaan.\n\n»Sisään!» sanoi hän vähän kärsimättömästi käännähtämättä häiritsijää\nkatsomaan.\n\nChauvelin, joka oli odottanut vuoroaan, huomasi Margueriten olevan\nyksin ja peräytymättä kärsimätöntä »sisään» sanaa, livahti hän\nhiljalleen aitioon sekä asettui silmänräpäyksessä seisomaan Margueriten\ntuolin taakse.\n\n»Kansatar, vaihtakaamme muutama sana», sanoi hän hiljaa.\n\nPelästyneenä Marguerite kääntyi nopeasti Chauvelinin päin. Säikähdys\noli osittain teeskenneltyä.\n\n»Herranen aika, mies, te pelästytitte minut!» lausui Marguerite\nteennäisesti naurahtaen. »Te tulitte aivan sopimattomaan aikaan, sillä\ntahdon kuunnella Gluckia enkä ollenkaan halua jutella.»\n\n»Mutta tämähän on ainoa tilaisuus», sanoi Chauvelin hiljaa lupaa\nodottamatta ja vetäisten tuolinsa aivan Margueriten taakse — niin\nlähelle, että hyvästi voi kuiskata hänen korvaansa häiritsemättä\nyleisöä sekä istua näkymättömänä vasten aition tummaan taustaa. »Tämä\non ainoa tilaisuus», toisti hän, vaikkei Marguerite suvainnutkaan\nvastata. »Lady Blakeneyn seurue ympäröi ja juhlii häntä alituisesti,\njotta vanhoilla ystävillä on sangen vähän tilaisuutta lähestyä.»\n\n»Niin, mies!» sanoi Marguerite kärsimättömästi, »käyttäkää tilaisuutta\nhyväksenne toisen kerran, sillä aion lordi Grenvillen tanssiaisiin tänä\niltana oopperan päätyttyä. Luultavasti tekin menette. Siellä uhraan\nteille viisi minuuttia — —.»\n\n»Kolme minuuttia kahden kanssanne tässä aitiossa riittää hyvin»,\nvastasi hän tyynesti, »ja kansatar S:t Just, mielestäni menettelisitte\nviisaasti, jos kuuntelisitte puhettani.»\n\nVaistomainen väristys karmi Margueriten pintaa. Yhä Chauvelin\nkuiskutteli korottamatta ääntään ja aivan rauhallisesti otti\nhypysellisen nuuskaa. Kuitenkin hänen olentonsa ja kettumaiset silmänsä\nilmaisivat jotakin, joka näytti jähmetyttävän veren Margueriten\nsuonissa niinkuin äkkiarvaamaton kuoleman vaara.\n\n»Kansalainen, tarkoittaako se uhkausta?» kysyi Marguerite vihdoinkin.\n\n»Ei, kaunis lady», sanoi hän kohteliaasti, »ainoastaan ilmaan ammuttua\nnuolta.»\n\nHän keskeytti puheensa hetkeksi aivan kuin kissa, joka nähdessään\nhiiren hiljaa puikkelehtivan ohitsensa, on heti valmis hyppäämään sen\nniskaan saadakseen nauttia petomaisesta ilkivaltaisuudestaan. Sitten\nhän sanoi hiljaa:\n\n»Veljeänne S:t Justiä uhkaa vaara!»\n\nPienintäkään värähdystä ei saattanut huomata Margueriten kauniilla\nkasvoilla, Chauvelin näki ne ainoastaan sivulta, sillä Marguerite\nnäytti tarkkaavan vain näyttämöä, mutta Chauvelinilla oli tarkka\nsilmä. Hän huomasi Margueriten katseen olevan ankaran, suun ympärillä\njäykän piirteen ja kauniin vartalon melkein halvauksen tapaisesti\njännittyneenä.\n\n»Ja mitä sitten?» sanoi Marguerite teeskennellen iloisesti. »Kun se\nvarmaankin on mielikuvituksenne keksimä juoni, olisi kaiketi parasta,\nettä palaisitte omalle paikallenne ja antaisitte minun rauhassa nauttia\nsoitosta.»\n\nMargueriten kädet alkoivat hermostuneesti lyödä tahtia aition\nreunuksella. Juuri sillä hetkellä Selina Storacen »Che faro» lumosi\nyleisön, joka aivan haltioissaan tarkkasi _prima donnan_ huulien\nliikkeitä. Chauvelin ei liikahtanut paikaltaan. Katseli vain hentoa\nhermostunutta kättä, joka yksin ilmaisi, että ammuttu nuoli oli\ntodellakin sattunut.\n\n»Niinkö?» sanoi Marguerite äkkiä tarkoituksettomasti', ja yhä\nteeskennellen olevansa välinpitämätön.\n\n»Niin, kansatar», toisti Chauvelin rauhallisena.\n\n»Minunko veljeäni?»\n\n»Olen kuullut hänestä uutisia, joiden luulen olevan teistä\nmielenkiintoisia, sallikaa minun ensin kertoa. — — Saanko?»\n\nKysymys oli aivan tarpeeton. Chauvelin tunsi vaistomaisesti Margueriten\njännitetyin hermoin haluavan kuunnella, vaikka koettikin Chauveliniä\nvältellä.\n\n»Kansatar, muutama päivä sitten», sanoi hän, »pyysin apuanne. — —\nRanska olisi tarvinnut sitä, ja luulin voivani luottaa teihin, mutta\nvastasitte. — — Sitten omat tärkeät asiani ja teidän yhteiskunnalliset\nvelvollisuutenne ovat pitäneet meidät erossa — — vaikka paljon onkin\ntapahtunut — —»\n\n»Kansalainen, asiaan, pyydän», sanoi Marguerite keveästi, »soitto on\nihastuttavaa, ja yleisö käy kärsimättömäksi juttelustanne.»\n\n»Kansatar, hetkinen vielä. Samana päivänä, jolloin minulla oli\nkunnia tavata teidät Doverissa ja tunnin kuluttua siitä, kun olin\nsaanut vastauksenne, sain haltuuni muutamia papereita. Niistä käy\nselville, että on toinenkin pakosuunnitelma olemassa ranskalaisen\nylhäisöjoukkueen auttamiseksi — de Tournay-heittiö niiden joukossa\n— koko homman pääpukarina on Tulipunainen neilikka. Olen saanut jo\nkäsiini osan salaperäisen järjestön langoista, mutta en kaikkia\nja tarvitsen teitä — oikeammin teidän täytyy auttaa minua niiden\nkerimisessä.»\n\nMarguerite kuunteli Chauvelinin puhetta huomattavan kärsimättömästi.\nKohauttaen olkapäitään hän sanoi iloisesti:\n\n»Seis, mies! Enkö jo sanonut, etten halua tietää Tulipunaisesta\nneilikasta enkä juonistannekaan. Ja ellette olisi puhunut veljestäni —\n—»\n\n»Kansatar, hiukan kärsivällisyyttä, pyydän», jatkoi hän tyynesti.\n»Kaksi herraa, lordi Antony Dewhurst ja sir Andrew Ffoulkes, oli samana\nyönä 'Kalastajalepolassa' Doverissa.»\n\n»Ymmärrän, tapasin heidät siellä.»\n\n»Urkkijani tiesivät kyllä heidän kuuluvan tuohon kirottuun liittoon.\nSir Andrew Ffoulkes omassa personassaan toi kreivitär de Tournayn\nlapsineen kanaalin yli. Kun nuoret miehet olivat kahvilassa kahden,\ntunkeutuivat urkkijani sinne, tukkivat urhojen suun ja sitoivat heidän\nkätensä, ryöstivät heiltä paperit ja toivat ne minulle.»\n\nSilmänräpäyksessä Marguerite arvasi mikä vaara oli kysymyksessä.\nPaperit! — — Oliko Armand ollut varomaton? — — Jo pelkkä ajatuskin\nkauhistutti häntä. Mutta kuitenkaan ei hän tahtonut näyttää pelkoaan\nChauvelinille; hän nauroi vain iloisesti ja huolettomasti.\n\n»Hävyttömyytenne on tosiaankin aivan uskomaton», sanoi hän iloisesti.\n»Ryöstöä ja väkivaltaa! — Englannissa! — täpötäydessä ravintolassa!\nKätyrienne kimppuun olisi pitänyt käydä verekseltään!»\n\n»Mitäpä siitä jos olisi käytykin. He ovat Ranskan lapsia ja nöyrimmän\npalvelijanne kasvatteja. Jos heidät olisi pidätetty, olisivat he\njoutuneet vankilaan, jopa hirsipuuhunkin sanallakaan vastustamatta tai\nröyhkeästi käyttäytymättä. Kaikissa tapauksissa heidän tekonsa oli\nuskalluksen arvoinen. Täysissä ravintoloissa on turvallisempi toimittaa\npieniä asioita kuin luullaankaan, ja apulaisillani on kokemusta.»\n\n»Niinkö? Entä paperit?» kysyi Marguerite välinpitämättömästi.\n\n»Valitettavasti, vaikka niiden avulla muutamat erikoiset nimet ja\nhankkeet — — erikoiset hankkeet — — ovatkin selvinneet, luulen että\nheidän suunnittelemansa mullistuksen vastustamisesta olisi tähän aikaan\nvain hetken hyöty, sillä Tulipunaisen neilikan nimellä kulkeva henkilö\njäisi minulle kumminkin hämäräksi.»\n\n»Kas niin, ystäväni!» sanoi Marguerite yhä teeskennellyn vallattomasti,\n»siis ette ole päässyt entistä pitemmälle ja nyt voisitte antaa minun\nnauttia aarian viimeisistä säkeistä. Totta totisesti!» lisäsi hän\npöyhkeästi koettaen tukahduttaa teeskenneltyä haukotustaan, »ellette\nolisi puhunut veljestäni — —»\n\n»Kansatar, juuri nyt aion ottaa hänet puheeksi. Paperien joukossa oli\nkirje sir Andrew Ffoulkesille veljeltänne S:t Justiltä.»\n\n»Niinkö? Entä?»\n\n»Kirjeestä käy selville, ettei hän ainoastaan kuulu Ranskan\nvihollisiin, vaan on Tulipunaisen neilikan apulainen, ehkäpä jäsenkin\nhänen liitossaan.»\n\nVihdoinkin isku sattui. Koko ajan oli Marguerite odottanut.\nHän ei tahtonut näyttää pelkurilta, vaan oli päättänyt olla\nvälinpitämättömän ja huolettomannäköinen. Hän toivoi olevansa valmis\niskua vastaanottamaan ilakoiden, sillä olihan hän tullut kuuluisaksi\nterävä-älyisyydestään kaikkialla Europassa. Silläkään hetkellä ei hän\nhorjahtanut, Marguerite tiesi Chauvelinin puhuneen totta; veli oli\nliian rehellinen, liian antautunut harhateille johdetulle asialleen,\noli liian ylpeä maamiehistään, vallankumouksen toimimiehistä,\nvoidakseen kumarrella alhaiselle, tarkoituksettomalle valheellisuudelle.\n\nArmand'in kirje — mielettömän varomattoman Armand'in — — oli\nChauvelinin hallussa. Marguerite tiesi sen, niinkuin olisi nähnyt\nkirjeen omilla silmillään. Tietysti Chauvelin talletti sen omia\nsuunnitelmiaan varten, kunnes sopi käyttää sitä Armand'ia vastaan tai\nhävittää tarpeettomana. Marguerite tiesi kaiken sen, ja kuitenkin hän\nvain jatkoi nauramistaan vielä iloisemmin ja äänekkäämmin kuin ennen.\n\n»Kas niin, mies!» sanoi hän puhuen olkansa yli ja katsellen Chauvelinia\nsuoraan ja rehellisesti kasvoihin, »enkö jo sanonut, että se oli\nkeksitty juoni. — — Armand liitossa salaperäisen Tulipunaisen\nneilikan kanssa! — — touhuten auttamassa noita ranskalaisylimyksiä,\njoita hän halveksii! — — Juttunne on tosiaankin paras todistus\nmielikuvituksestanne!»\n\n»Kansatar, sallikaa minun esittää kantani», sanoi Chauvelin yhtä\nvärähtämättömän tyynesti kuin ennenkin, »minun on teille ilmoitettava,\nettä S:t Just on paljastettu, eikä hänellä ole vähintäkään toivoa\narmahduksesta.»\n\nAitiossa vallitsi muutaman hetken hiljaisuus. Marguerite istui aivan\nsuorana, jäykkänä ja toimettomana koettaen ajatella, koettaen kohdata\nrohkeasti onnettomuutta ja päästä selville mitä oli paras tehdä.\n\nStorace oli jo lopettanut _aariansa_ ja kumarteli parastaikaa\nklassilliskuosisessa puvussaan, jonka mallin kahdeksastoista vuosisata\noli ottanut käytäntöön. Yleisö oli haltioissaan ja seinät kaikuivat\npelkistä suosionosoituksista.\n\n»Chauvelin», sanoi vihdoinkin Marguerite Blakeney hiljaisella äänellä\nja vähääkään kerskailematta, jota hän koko ajan oli tehnyt, »Ystäväni\nChauvelin, koettakaamme ymmärtää toisiamme. On kuin järkeni olisi\nruostunut jouduttuani tähän kosteaan ilmastoon. Siis tunnustakaapa,\nettekö olekin hyvin kärkäs tietämään, kuka Tulipunainen neilikka on.»\n\n»Kansatar, Ranskan verivihollinen — — sitä vaarallisempi siksi, että hän\ntyöskentelee salassa.»\n\n»Tarkoitatte varmaankin sitä jalompi. — — No niin, ja varmaankin\npakoitatte minut puolestanne urkkimaan, jotta siten ostaisin Armand'in\nvapaaksi, vai mitä?»\n\n»Hyi, kuinka rumia sanoja, kaunis lady», vastusteli Chauvelin\nkohteliaasti. »Pakosta ei puhettakaan ja palvelusta, jota pyydän\nRanskan nimessä, ei voi sanoa inhoittavaksi urkkimiseksi.»\n\n»Siksi sitä ainakin täällä sanotaan», lisäsi Marguerite kuivasti. »Eikö\nse ole aikomuksenne?»\n\n»Ajattelin että pienellä palveluksella hankkisitte Armand S:t Justille —\narmahduksen.»\n\n»Millaisella palveluksella?»\n\n»Kansatar S:t Just, pitäisitte vain silmänne auki tänä iltana», sanoi\nChauvelin kiihkoissaan. »Kuulkaa, Andrew Ffoulkesia koskevien paperien\njoukossa, jotka sattumalta löydettiin, oli pieni huomautus. Katsokaa!»\nlisäsi hän ottaen paperilippusen lompakostaan ja ojentaen sen hänelle.\n\nSe oli samanen paperipala, jota mainitut nuoret miehet olivat juuri\nlukemassa, kun Chauvelinin suosikit hyökkäsivät heidän kimppuunsa.\nMarguerite otti sen aivan koneomaisesti ja kumartui lukemaan. Siinä\noli ainoastaan kaksi riviä, jotka olivat kirjoitetut vääristetyllä\nkäsialalla nähtävästi lukijan eksyttämiseksi. Hän luki ne puoleksi\nääneen:\n\n»'Muistakaa ettei meidän tarvitse tavata useammin kuin välttämätön\ntarve vaatii. Teillä on kaikki ohjeet 2:sta varten. Jos haluatte\npuhutella minua, aion mennä G:n tanssiaisiin'.»\n\n»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Marguerite.\n\n»Kansatar, lukekaa uudelleen, niin ymmärrätte.»\n\n»Tuossa kulmassa on merkki, pieni punainen kukka...»\n\n»Niin on.»\n\n»Tulipunainen neilikka», sanoi Marguerite innoissaan, »ja G:n\ntanssiaisilla tarkoitetaan Grenvillen tanssiaisia. — — Hän on tänä\niltana ystäväni lordi Grenvillen tanssiaisissa.»\n\n»Kansatar, sillä tavalla minäkin tulkitsen kirjoituksen», jatkoi\nChauvelin kohteliaasti. »Kun apulaiseni olivat sitonet ja tarkastaneet\nlordi Antony Dewhurstin ja sir Andrew Ffoulkesin, veivät he pidätetyt\nminun käskystäni Doverin tien varrella olevaan autioon rakennukseen,\njonka olin vuokrannut tarkoitusta varten. Siellä he saivat olla\nvankeina lukkojen takana aina tähän aamuun saakka. Mutta löydettyäni\ntämän paperilippusen ajattelin, että olisi parasta antaa heidän ehtiä\najoissa Lontooseen, jotta voisivat olla lordi Grenvillen tanssiaisissa\nmukana. Onhan ymmärrettävää, että heillä on paljon keskusteltavaa\npäällikkönsä kanssa — — ja siiten on heillä tänä iltana tilaisuus\npuhutella häntä, niinkuin päällikkö oli neuvonutkin. Sentähden nuoret\nurhot huomasivatkin kaikki aution talon pönkät ja salvat avatuiksi;\nvartijat olivat poistuneet ja kaksi hyvää hevosta seisoi valmiiksi\nsatuloituna ja sidottuna pihalla. En ole vielä tavannut heitä, mutta\nvarmasti luulen etteivät he ohjaksia hellittäneet ennen Lontooseen\nsaapumistaan. Kansatar, huomaatte siis, miten yksinkertaista se kaikki\non.»\n\n»Hyvin yksinkertaiseltahan se näyttää», sanoi Marguerite yhä vieläkin\nkoettaen ilakoida, »kun haluaa kananpojalta pään poikki — — ottaa sen\nvain kiinni — — sitten vääntää kaulaa — — kananpoikanen vain ei pidä\nsitä niin yksinkertaisena. Nyt te pitelette veistä kaulallani vaatien\nkuuliaisuuttani. — — Teistä se on yksinkertaista. — — Minusta ei.»\n\nMargueriten piirteet muuttuivat leppeämmiksi, kyyneleet vihdoinkin\nkostuttivat silmiä, kun hän mutisi puoleksi itsekseen:\n\n»Ainoa henkilö maailmassa, joka minua aina on todella rakastanut. — —\nChauvelin, mitä tahdotte minun teille tekevän?» kysyi hän äärettömän\nepätoivoisella äänellä, jota kyyneleet olivat tukahduttaa. »Nykyisessä\nasemassani se on melkein mahdotonta.»\n\n»Kansatar, päinvastoin», sanoi Chauvelin kuivasti ja itsepintaisesti\neikä välittänyt, vaikka Marguerite toivottomasti ja lapsellisesti\nvetosi hänen tunteisiinsa, joka olisi kumminkin ollut omiaan\nsulattamaan kivikovankin sydämen. »Lady Blakeneyä ei kukaan epäile, ja\nteidän avullanne tänä iltana voisin — ken tietää? — vihdoinkin päästä\nselville Tulipunaisen neilikan personasta. — Menette tanssiaisiin\ntuossa tuokiossa. — — Kansatar, pitäkää silmiänne ja korvanne auki\nminunkin puolestani. — — Kertokaa minulle, jos sattumalta kuulette\nsanan tai kuiskauksenkaan. — — Kiinnittäkää huomiota kaikkiin, joiden\nkanssa sir Andrew Ffoulkes tahi lordi Antony Dewhurst puhuvat. Olette\nkokonaan kaiken epäilyksen ulkopuolella. Tulipunainen neilikka on tänä\niltana lordi Grenvillen tanssiaisissa. Koettakaa saada selville, kuka\nhän on, ja minä lupaan Ranskan nimessä pelastaa veljenne.»\n\nChauvelin asetteli veistä Margueriten kaulalle. Marguerite tunsi\nolevansa sellaisessa verkossa, josta ei ollut pelastumisen toivoa.\nKallisarvoista panttivankia säilytettiin hänen kuuliaisuutensa varalta,\nsillä hän tiesi, ettei Chauvelin koskaan uhannut turhia. Epäilemättä\noli Armand jo ilmiannettu »epäiltynä» yleiselle turvallisuuskomitealle.\nHänen ei sallittu lähteä Ranskasta ja, jos Marguerite kieltäytyi\nChauvelinia tottelemasta, oli veljellä säälimätön selkäsauna edessä.\nVieläkin hetkisen — naisen tavoin — Marguerite toivoi voivansa\nsovitella. Hän piteli kättään ojennettuna edessään seisovalle miehelle,\njota hän sekä vihasi että pelkäsi.\n\n»Chauvelin, jos lupaan auttaa teitä tässä asiassa», sanoi hän\nhilpeästi, »niin annatteko S:t Justin kirjeen minulle?»\n\n»Kansatar, jos avustuksillanne hyödytätte minua tänä iltana», vastasi\nhän ivallisesti hymyillen, »niin annan teille kirjeen — huomenna.»\n\n»Ettekö luota minuun?»\n\n»Hyvä lady, luotan teihin täydellisesti, mutta S:t Justin henki on\nkotimaassaan panttina — — riippuu teissä, tahdotteko pelastaa sen.»\n\n»Onhan mahdollista etten kykene teitä auttamaan», puolusteleiksi\nMarguerite, »vaikka haluaisinkin.»\n\n»Sehän olisi hirveää», sanoi Chauvelin hiljaa, »sekä teille — — että\nS:t Justille.»\n\nMargueritea puistatti. Hän tunsi, ettei siltä mieheltä ollut armoa\nodotettavissa. Mahtava kun oli, Chauvelin piteli rakastetun veljen\nhenkeä käsissään. Marguerite tunsi vihollisensa kyllin hyvin; jos ei\nhän onnistunut tarkoitustensa saavuttamisessa, saattoi hän menetellä\naivan tunnottomasti.\n\nHäntä vilutti, vaikka oopperasalissa olikin tukahduttavaa. Soiton\nsydäntä hivelevät säveleet sattuivat hänenkin sydämeensä kuin\nkaukaisilta mailta tulleina. Hän vetäisi kallisarvoisen pitsihuivinsa\nolkapäilleen ja istui äänettömänä niinkuin unessa tarkastellen komeaa\nnäyttämöä.\n\nHetkisen ajatukset harhailivat rakkaasta, hengenvaarassa olevasta\nveljestä toiseen mieheen, joka myöskin vaati hänen luottamustaan ja\nrakkauttaan. Marguerite tunsi olevansa yksin ja huolissaan Armand'in\nvuoksi. Hän ikävöi lohtua ja neuvoa sellaiselta henkilöltä, joka\nymmärsi auttaa ja lohduttaa. Sir Percy Blakeney oli rakastanut häntä\nkerran; hänhän oli Margueriten mies; miksikä piti hänen yksin kestää\nhirveä koetus? Sir Percyn järki toimi hitaasti, sehän oli totta, mutta\nolihan hänellä vankat lihakset. Jos Marguerite käytti viisauttaan,\nPercy miehekästä toimeliaisuuttaan ja rohkeuttaan, saattoivat he\nyhdessä voittaa viekkaan diplomaatin saattamatta pientä sankarijoukkoa\nja heidän jaloa johtajaansa perikatoon. Sir Percyhän tunsi S:t Justin\nhyvin — näyttipä vielä olevan kiintynytkin häneen — aivan varmasti\nMarguerite uskoi miehensä kykenevän auttamaan.\n\nHänestä ei Chauvelin sen enempää välittänyt. Hän oli sanonut julmat\nsanansa »joko — tahi —» ja antoi Margueritelle päätösvallan. Chauvelin\nvuorostaan näytti nyt ahmivan Orfeuksen liikuttavia säveliä ja löi\ntahtia päällään, joka muistutti ketun päätä.\n\nVarovainen ovelle koputus herätti Margueriten ajatuksistaan. Se oli sir\nPercy Blakeney, joka saapui yhä pitkänä, uneliaana ja hyvätuulisena\nkuin ainakin. Hänen huulillaan leikki entinen tyhjä hymy, joka juuri\nsillä hetkellä näytti kovasti hermostuttavan Margueritea.\n\n»Hm — — tuolisihan on ulkopuolella — — rakkaani», sanoi sir Percy niin\närsyttävän pitkäveteisesti kuin taisi. »Varmaankin haluat mennä noihin\nhiton tanssiaisiin. — — Anteeksi — hm — herra Chauvelin — en ollenkaan\nhuomannut teitä. — —»\n\nHän ojensi Chauvelinille laihat, valkeat sormensa. Chauvelin oli\nnoussut sir Percyn tullessa aitioon.\n\n»Aiotko tulla, rakkaani?»\n\n»Sh! sh! sh!» kuului varoitushuutoja joka taholta.\n\n»Hitto vieköön, sitä röyhkeyttä», lisäsi sir Percy hyväntahtoisesti\nhymyillen.\n\nMarguerite huokasi kärsimättömästi. Hänen viimeinenkin toivonsa näytti\nhaihtuvan siihen paikkaan. Heittäen takin hartioilleen sanoi hän\nkatsomatta mieheensä:\n\n»Olen valmis lähtemään», samalla pistäen kätensä sir Percyn kainaloon.\nAition ovella hän kääntyi katsoen suoraan Chauveliniin, joka hattu\nkainalossa ja hymy ohkasilla huulillaan valmistautui seuraamaan tätä\nerittäin sopusoinnutonta pariskuntaa.\n\n»Chauvelin, näkemiin», sanoi Marguerite iloisesti, »tuossa tuokiossa\ntapaamme toisemme lordi Grenvillen tanssiaisissa.»\n\nJa epäilemättä tarkkasilmäinen ranskalainen luki Margueriten silmistä\njotain, joka herätti hänessä suurta tyytyväisyyttä, sillä ivallisesti\nhymyillen hän pisti nenäänsä hyppysellisen nuuskaa, jota tipahti\npitsi-kaulukselle, ja pudisteltuaan hieroi hän tyytyväisesti laihoja,\nluisevia käsiään..\n\n\n\n\nXI LUKU\n\nLordi Grenvillen tanssiaiset.\n\n\nUlkoministeri lordi Grenvillen historialliset tanssiaiset olivat\nvuoden loistavimmat kutsut. Vaikka syyssesonki olikin vasta alussaan,\nhankkiutuivat kaikki, jotka luulivat jotain olevansa, Lontooseen\nollakseen tanssiaisissa ja saadakseen loistaa siellä kukin kykynsä\nmukaan.\n\nHänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi oli myöskin lupautunut\nsinne, ja pian hän aikoikin saapua oopperasta. Lordi Grenville oli\nitsekin ollut kuuntelemassa Orfeuksen kahta ensimäistä näytöstä,\nennenkuin valmistautui vieraitaan vastaanottamaan. Kello 10 —\ntavattoman myöhään sen ajan tavoiksi — täyttyivät ministerin asunnon\npalmuilla ja kukilla koristellut huoneet ääriään myöten. Yksi huoneista\noli varattu tanssijoille, ja menuetin suloisen vienot säveleet\nsäestivät suuren, loistavan seurueen iloista naurua ja pirteätä pakinaa.\n\nPienessä huoneessa vastapäätä kauniin porraskäytävän ylintä osaa\nseisoi hienostunut isäntä vastaanottaen vieraitaan. Arvossapidettyjä\nmiehiä, kauniita naisia, huomattavia henkilöitä kaikista Europan\nmaista oli jo astunut hänen ohitsensa syvään kumartaen, niinkuin sen\najan ylenpalttinen kohteliaisuus vaati. Sitten he nauraen ja jutellen\nhajaantuivat mikä minnekin, tanssisaliin, vieras- ja pelihuoneisiin.\n\nLähellä lordi Grenvilleä seisoi Chauvelin nojaten pöytään\nmoitteettomassa, mustassa puvussaan. Äänettömänä hän katseli komeata\nihmisjoukkoa. Hän ei ollut huomannut lady Blakeneyn eikä sir Percyn\nvielä saapuneen ja hänen tarkat, vaaleat silmänsä pälyivät oveen päin\njokaisen uuden tulokkaan saapuessa.\n\nChauvelin seisoi jotensakin yksin. Tietystikään Ranskan\nvallankumouksellisen hallituksen lähettiläs ei ollut suosittu\nvieras aikana, jolloin huhuja syyskuun verilöylystä, anarkiasta ja\nhirmuhallituksesta oli juuri alkanut liikkua kanaalin toiselta puolen.\n\nEnglantilaiset virkaveljet olivat vastaanottaneet Chauvelinin\nkohteliaasti hänen virallisen asemansa vuoksi. Herra Pitt oli kätellyt\nhäntä, lordi Grenville oli jutellut hänen kanssaan moneen kertaan,\nmutta Lontoon hienot piirit eivät olleet hänestä tietävinäänkään.\nNaiset käänsivät selkänsä hänelle, miehet, joita asema ei velvoittanut,\nkieltäytyivät kättelemästä.\n\nMutta Chauvelin ei välittänyt mitättömistä yhteiskunnan tarjoamista\neduista, joita hän nimitti valtiollisen uransa välikohtauksiksi. Hän\noli aivan sokeasti innostunut vallankumouskysymykseen, hän halveksi\nkaikkea yhteiskunnallista luokkaeroitusta ja rakasti tulisesti\nisänmaataan. Niiden kolmen aatteen valtaamana hän ei vähintäkään\nperustanut loukkauksista, joita sai niellä sumunpeittämässä,\nlojalisessa ja vanhanaikaisessa Englannissa.\n\nMutta ennen kaikkea Chauvelinilla oli eräs tärkeä asia sydämellään.\nHän uskoi aivan tosissaan, että Ranskan ylimystö oli kotimaansa pahin\nvihollinen. Toivoen heidän kaikkien häviötä oli hän ollut niiden\njoukossa, jotka kauhean hirmuhallituksen aikana olivat ensimäisinä\nlausuneet tuon historiallisesti kuuluisan ja julman toivomuksen:\n»Ylimyksillä pitäisi olla ainoastaan yksi yhteinen pää, jotta\ngiljotiinin tarvitsisi vain kerran iskeä irroittaakseen sen.» Ja se\noli hänen mielipiteensä kaikista ylimyksistä, jotka olivat onnistuneet\npakenemaan maasta, sillä olihan anteeksiantamatonta, että giljotiinilta\nkeinoteltiin niin paljon Ranskalle kuuluvaa saalista. Onnistuttuaan\npääsemään rajan yli koettivat rojalistisiirtolaiset epäilemättä\nparastaan kiihoittaakseen ulkolaisten vihaa Ranskaa vastaan.\nLoppumattomia juonia punottiin Englannissa, Belgiassa ja Hollannissa,\njotta olisi saatu joku suurvalloista yllytetyksi lähettämään\nsotajoukkoja vallankumoukselliseen Pariisiin Ludvig-kuningasta\nvapauttamaan ja sanalla sanoen hirttämään tasavalta-hirviön\nverenjanoiset johtajat.\n\nEi ole sentähden ihmeteltävää, että romanttisen ja salaperäisen\nTulipunaisen neilikan persona oli aiheuttanut Chauvelinin katkeran\nvihan. Hänen ja muutamien hänen johdollaan toimivien nuorten,\nvarakkaiden narrien, jotka kaikki olivat rajattoman uskaliailta ja\nnerokkaan neuvokkaita oli onnistunut pelastaa Ranskasta sadottain\nylimyksiä. Yhdeksän kymmenesosaa siirtolaisista, joita Englannin hovi\noli juhlien vastaanottanut, sai kiittää Tulipunaista neilikkaa ja hänen\nliittolaisiaan pelastumisestaan.\n\nChauvelin oli luvannut pariisilaisille virkaveljilleen ottavansa selvän\ntunkeilevasta englantilaisesta ja houkuttelevansa hänet Ranskaan ja\nsitten — —. Chauvelin huokasi syvään tyytyväisesti ja iloisesti jo\npelkästä ajatuksestakin saada nähdä salaperäisen pään putoavan yhtä\nhelposti giljotiinin terän alla kulin minkä muun pään tahansa.\n\nYhtäkkiä syntyi yleinen hämminki komealla porraskäytävällä, keskustelu\nlakkasi hetkeksi, kun päähovimestarin ääni ilmoitti ulkona:\n\n»Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi seurueineen, sir\nPercy Blakeney, lady Blakeney.»\n\nLordi Grenville astui nopein askelin ovelle vastaanottamaan korkeata\nvierastaan. Walesin prinssi loistavassa samettisessa hovipuvussaan,\njoka oli lohenvärinen ja kultaompeluksilla kirjailtu, tuli sisään\nMarguerite Blakeney käsikoukussaan ja sir Percy astellen vasemmalla\npuolellaan. Percy oli loistavan kimaltelevassa vaaleankeltaisessa\nsilkkipuvussa, joka oli ylellistä »Incroyable»-kuosia, vaalea tukkansa\noli puuteroimaton, kauluksessa ja hihansuissa kallista pitsiä ja matala\n_chapeau-bras_-hattu kainalossa.\n\nTervehdittyään tavanmukaisen kohteliaasti sanoi lordi Grenville\nkuninkaalliselle vieraalleen:\n\n»Teidän korkeutenne, suvaitsetteko minun esittää herra Chauvelinin,\nRanskan hallituksen valtuutetun lähettilään?»\n\nHeti prinssin saavuttua oli Chauvelin astunut esiin odottaen esittelyä.\nHän kumarsi hyvin syvään, jotavastoin prinssi tervehti vain hieman\npäätään nyökäyttäen.\n\n»Arvoisa herra», sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa kylmästi, »me\ntahdomme unohtaa hallituksen, joka on lähettänyt teidät ja pidämme\nteitä pelkkänä vieraanamme — yksityisenä ranskalaisena. Sellaisena\nolette tervetullut, herra.»\n\n»Teidän ylhäisyytenne», vastasi Chauvelin vielä kerran kumartaen.\n»Arvoisa lady», lisäsi hän kumartaen hyvin kohteliaasti Margueritelle.\n\n»Ah, pieni ystäväni Chauvelin!» huudahti Marguerite välinpitämättömän\niloisesti ojentaen pienen kätensä vieraalle. »Teidän kuninkaallinen\nkorkeutenne, tämä herra on minun vanha ystäväni.»\n\n»Vai niin», sanoi prinssi sillä kerralla hyviin suosiollisesti, »siinä\ntapauksessa, herra, olette kaksinkerroin tervetullut.»\n\n»Täällä on vielä eräs toinen, jonka pyytäisin saada esittää teidän\nkuninkaalliselle korkeudellenne», huomautti lordi Grenville.\n\n»Kuka hän on?» kysyi prinssi.\n\n»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive ja hänen perheensä, jotka ovat\naivan äskettäin saapuneet Ranskasta.»\n\n»Kaikella muotoa! — He ovat siis noita onnen suosikkeja.»\n\nLordi Grenville meni hakemaan kreivitärtä, joka istui huoneen toisessa\npäässä.\n\n»Jumaliste!» kuiskasi hänen kuninkaallinen korkeutensa heti\nMargueritelle nähtyään vanhan, jäykän naisen; »jumaliste, hän näyttää\nsangen siveältä ja synkkämieliseltä.»\n\n»Niin todellakin, teidän kuninkaallinen korkeutenne», vastasi\nMarguerite hymyillen, »hyveet kuin kallisarvoiset yrtit tuoksuvat sitä\nparemmilta kuta raskaamman painon alla ne ovat.»\n\n»Voi!» sanoi prinssi huokaisten, »arvoisa rouva, viehättävän naisen ei\nsovi puhua niin ikävistä asioista.»\n\n»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive», lausui lordi Grenville\nesittäen kreivittären.\n\n»Arvoisa kreivitär, tämähän on hauskaa; kuninkaallinen isäni, niinkuin\ntiedätte, on aina iloinen toivottaessaan tervetulleiksi kansalaisenne,\njotka ovat Ranskasta karkoitetut.»\n\n»Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina armollinen», vastasi\nkreivitär sopivan arvokkaasti. Sitten osoittaen tytärtään, joka seisoi\narkana hänen rinnallaan, sanoi kreivitär: »Teidän korkeutenne, tässä on\ntyttäreni Suzanne.»\n\n»Viehättävä! — viehättävä!» huudahti prinssi, »ja nyt kreivitär,\nsallikaa minun esittää teille lady Blakeney, joka kunnioittaa meitä\nystävyydellään. Teillä ja hänellä on varmaankin paljon puhuttavaa\nkeskenänne. Kaikki lady Blakeneyn kansalaiset ovat kaksinverroin\ntervetulleita hänen tähtensä — — hänen ystävänsä ovat myöskin meidän\nystäviämme — — hänen vihollisensa Englannin vihollisia.»\n\nMargueriten siniset silmät välähtivät iloisesti korkean ystävänsä\nsuosiollisista sanoista. Kreivitär de Tournay, joka juuri äskettäin\noli häntä hävyttömästi loukannut, sai siinä julkiset nuhteet, joista\nMarguerite ei voinut olla iloitsematta. Mutta kreivitär, jolle\nkuninkaallisten kunnioitus oli kuin uskonkappale, oli kyllin hyvin\nhovimenoissa kasvatettu näyttääkseen vähääkään hämmästyneeltä, kun\nmolemmat kohteliaasti kumarsivat toisilleen.\n\n»Arvoisa kreivitär, hänen kuninkaallinen korkeutensa on aina\narmollinen», sanoi Marguerite teennäisen kainosti hyvin veitikkamainen\nilme sinisissä silmissään, »mutta mehän emme tarvitse hänen\nystävällistä välitystään. — — Yhä vieläkin mielihyvin muistelen\nrakastettavuuttanne viimeksi tavatessamme.»\n\n»Arvoisa lady, me pakolaisparat», vastasi kreivitär kalseasti,\n»osoitamme kiitollisuuttamme Englannille yhtymällä hänen korkeutensa\ntoivomuksiin.»\n\n»Arvoisa kreivitär», sanoi Marguerite kumartaen taaskin kohteliaasti.\n\n»Arvoisa lady», vastasi kreivitär yhtä arvokkaasti.\n\nSillä aikaa prinssi lausui muutamia armollisia sanoja nuorelle\nkreiville.\n\n»Herra kreivi, olen iloinen saadessani tutustua teihin», lausui\nprinssi. »Tunsin isänne sangen hyvin, kun hän oli lähettiläänä\nLontoossa.»\n\n»Teidän armonne», vastasi kreivi, »olin silloin pieni poika — — ja\nminun on kiittäminen suojelijaamme Tulipunaista neilikkaa siitä, että\nsaan teidän ylhäisyyttänne tavata.»\n\n»Sh!» kuiskasi prinssi äkkiä vakavalla äänellä osoittaen Chauveliniä,\njoka oli koko keskustelun ajan seisonut toisella puolella vähän matkan\npäässä heistä tarkaten Margueritea ja kreivitärtä ilakoiva, pilkallinen\nhymy ohuilla huulillaan.\n\n»Teidän armonne, ei suinkaan», lausui Chauvelin ikäänkuin vastaten\nsuoraan prinssin huomautukseen, »pyydän ettette estä kreiviä\nosoittamasta kiitollisuuden tunteitaan; mielenkiintoisen, punaisen\nkukan nimi on hyvin tuttu sekä minulle — että Ranskalle.»\n\nPrinssi katsoi häneen sangen tuimasti muutaman minuutin ja sanoi:\n\n»Totta totisesti, arvoisa herra, — ehkä tiedätte kansallissankaristamme\nenemmän kuin me — — mahdollisesti tiedätte myös, ken hän on. — —\nKatsokaahan!» lisäsi hän kääntyen ryhmittyneisiin vieraisiin päin,\n»naiset tarkkaavat huultenne liikkeitä — — pääsisitte kauniin\nsukupuolen suosioon, jos vain tyydyttäisitte heidän uteliaisuutensa.»\n\n»Teidän armonne», sanoi Chauvelin merkitsevästi, »Ranskassa huhutaan,\nettä teidän ylhäisyytenne voisi — jos vain haluaisi -— antaa\ntositietoja salaperäisestä, tiepuolessa kasvavasta kukkasesta.»\n\nPuhuessaan hän loi nopean ja tutkivan katseen Margueriteen, jonka\nkasvot eivät kuvastaneet pienintäkään liikutusta ja jonka katse kohtasi\nChauvelinin silmät vallan pelkäämättä.\n\n»Eipä niinkään, mies», vastasi prinssi, »minun suuni on tukittu! ja\nliiton jäsenet vartioivat huolellisesti päällikkönsä salaisuutta — —\njoten hänen hyvät ihailijansa saavat tyytyä vain varjon palvomiseen.\nTäällä Englannissa, arvoisa herra», lisäsi hän, »meidän ei tarvitse\nmuuta kuin mainita Tulipunaisen neilikan nimi saadaksemme kaikki\nkauniit kasvot innostuksesta punastumaan. Ketkään muut paitsi hänen\nuskolliset apulaisensa eivät ole nähneet häntä. Pätkäkö vai lyhyt,\nvaaleako vai tumma, kaunisko vai ruma hän lie, emme tiedä, mutta sen\nvain tiedämme, että hän on maailman urhoollisin mies, ja arvoisa herra,\nolemme hiukan ylpeitä hänen englantilaisesta kansallisuudestaan.»\n\n»Voi, herra Chauvelin», jatkoi Marguerite melkein ilkkuen katsellessaan\nranskalaisen sfinksimäisen tyyniä kasvoja, »hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa on lisättävä, että me naiset pidämme häntä muinaisajan\nsankarina — — jumaloimme häntä — — kannamme hänen merkkiänsä — —\nvapisemme pelosta häntä vaaran kohdatessa ja riemuitsemme hänen\nkanssaan voiton hetkellä.»\n\nChauvelin kumarsi vain levollisesti sekä prinssille että Margueritelle.\nHän ymmärsi molempien puheiden — kummankin tavallaan — pilkkaavan,\nhalveksivan sävyn. Huvituksia rakastavaa, turhamaista prinssiä hän\nhalveksi; kaunista naista, jonka kultaisia kiharoita somisti pieni,\npunakukkainen, rubiineista ja timanteista tehty, oksamainen koriste —\npiteli hän kourassaan. Äänettömänä hän vain odotteli tapausten kulkua.\n\nPitkä, iloinen, ontto nauru lopetti hiljaisuuden, joka oli vallannut\nkaikki läsnäolijat.\n\n»Ja me puoliso parat», kuului venyttävällä ja teeskennellyllä äänellä\nkomean sir Percyn huulilta, »meidän on seistävä syrjässä — heidän\npalvoessaan tuota hiton varjoa.»\n\nKaikki nauroivat — prinssi kovemmin kuin muut. Hillityn kiihdytyksen\njännitys laukesi ja heti sen jälkeen kaikki nauroivat ja juttelivat\niloisesti äänekkään seurueen poistuessa viereisiin huoneisiin.\n\n\n\n\nXII LUKU\n\nPaperilippunen.\n\n\nMarguerite kärsi kovasti. Vaikka hän nauroi ja jutteli, vaikka häntä\nihailtiin, liehakoitiin ja juhlittiin enemmän kuin muita naisia, tunsi\nhän kuitenkin olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka elää viimeisiä\npäiviään tässä maailmassa.\n\nHän oli kovasti jännittynyt. Hermostus oli vain lisääntynyt hänen\nseurustellessaan miehensä kanssa oopperan ja tanssiaisten välillä.\nVähäinenkin toivon vilahdus — hyväntahtoisen, velton miehensä\nluotettavasta ystävyydestä ja neuvoista — oli haihtunut yhtä nopeasti\nkuin se oli tullutkin Margueriten jouduttua kahden sir Percyn kanssa.\nHän käänsi miehelleen selkänsä hymyillen suopean halveksivasti\nhänelle, jota oli toivonut siveelliseksi tuekseen ja kylmäveriseksi\nneuvonantajakseen sydäntä särkevissä ristiriidoissa. Mutta naiselliset\ntunteet ja sääli saattoivat hänet epäröiväksi rakastetun veljensä\nvuoksi, joka oli kaukana hengenvaarassa. Häntä kauhistutti myöskin se\nhirmuinen palvelus, jota Chauvelin vaati häneltä Armand'in lunnaiksi.\n\nSiinä hän seisoi, siveellinen tuki, kylmäverinen neuvonantaja\njärjettömien ja mitättömien nuorten narrien ympäröimänä, jotka\nnäyttivät olevan suuresti huvitettuja vuoronperään toistaessaan\nsäkeitä, jotka sir Percy oli pannut alkuun.\n\nKaikkialla Marguerite kuuli järjetöntä ja typerää puhetta: ihmisillä\ntuntui olevan hyvin vähän muuta juteltavaa, jopa itse prinssikin\noli kysynyt häneltä naurahtaen pitikö hän sir Percyn viimeisestä\nrunosta. »Se kyhättiin kravattia solmittaessa», oli sir Percy kertonut\nmuutamille ihailijoilleen.\n\n    »Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'.\n    Etsi miehet Ranskan häntä vetten päält'.\n    Onko taivahissa? — Onko kotosalla?\n    Viekas ystävämme, hiton Pimpinella?»\n\nSir Percyn runo oli lennähtänyt yli komeiden vierashuoneiden. Prinssi\noli hurmaantunut, hän vakuutti, että elämä ilman Blakeneyä oli vain\npelkkä erämaa. Sitten hän tarttui hänen käsipuoleensa ja vei hänet\npelihuoneeseen, jossa he viipyivät kauan pelipöydän ääressä.\n\nSir Percy, jonka harrastus vieraskutsuissa näytti keskittyvän\npelipöytään, salli vaimonsa vapaasti seurustella, tanssia ja huvitella\nniin paljon, kuin häntä vain halutti. Lausuttuaan runotekeleensä jätti\nsir Percy Margueriten kaikenikäisten ihailijoiden joukkoon, jotka\nolivat kärkkäitä poistamaan hänen mielestään pitkän, velton olennon,\njoka oli ollut kyllin hullu otaksumaan, että Europan nerokkain nainen\ntyytyi englantilaisen avioliiton proosallisiin kahleisiin.\n\nRasitetut hermot, innostus ja kiihko lisäsivät paljon kauniin\nMarguerite Blakeneyn viehkeyttä. Kun hän liikkui saattueineen, kuului\nihailevia huudahduksia joka puolelta.\n\nHänellä ei ollut aikaa ajatella sen enempää. Margueriten jonkun\nverran bohemiläinen kasvatus oli tehnyt hänestä sallimukseen uskojan.\nTapahtumat näyttivät seuraavan toisiaan eikä niiden ohjaaminen ollut\nhänen omissa käsissään. Hän tiesi, ettei Chauveliniltä ollut armoa\nodotettavissa. Chauvelin oli määrännyt hinnan, Armandin pään hinnan ja\njättänyt Margueriten päätettäväksi, lunastaako sen vai eikö.\n\nIllalla myöhempään huomasi hän sir Andrew Ffoulkesin ja lordi Antony\nDewhurstin, jotka nähtävästi olivat vasta saapuneet. Hän huomasi,\nettä sir Andrew heti alkoi hääriä Suzanne de Tournayn ympärillä\nja että molemmat nuoret kohta onnistuivat vetäytymään erilleen\nakkunasyvennykseen siellä jatkaakseen innokasta keskusteluansa, joka\ntuntui huvittavan kumpaakin.\n\nMolemmat nuoret miehet näyttivät olevan menehtyneitä ja peloissaan,\nmutta muutoin he olivat moitteettomasti puettuja ja heidän\nhovimainen käytöksensä ei ilmaissut pienintäkään merkkiä uhkaavasta\nonnettomuudesta, jonka tiesivät väijyvän heitä ja päällikköään.\n\nHeidän liitollaan ei ollut ollenkaan aikomasta luopua aikeistaan.\nSen Marguerite oli saanut selville pikku Suzannelta itseltään,\njoka puhui avomielisesti hänelle ja kreivittärelle annetusta\nlupauksesta, että liitto aikoi pelastaa kreivi de Tournayn Ranskasta\nmuutamien päivien kuluttua. Katsellessaan loistavan hienoa seuruetta\niloisesti valaistussa tanssisalissa ajatteli Marguerite kuka noista\nhänen ympärillään olevista maailmanmiehistä oli salaperäinen\nTulipunainen neilikka, joka piteli uskalletun suunnitelman lankoja ja\nkallisarvoisten ihmishenkien kohtaloita käsissään.\n\nPalavan uteliaasti Marguerite halusi tulla tuntemaan Tulipunaisen\nneilikan. Kuukausmääriä oli hän kuullut hänestä puhuttavan, tyytynyt\nsalaperäisyyteen niinkuin kaikki muutkin, mutta nyt hän halusi tietoja\n— aivan personattomasti, ollenkaan ottamatta lukuun Armand'ia ja\nChauveliniä — ainoastaan oman itsensä vuoksi, sen kiihkoisan ihailun\nvuoksi, jota oli aina tuntenut urheata ja keinokasta sankaria kohtaan.\n\nTietystikin sankarin täytyi olla tanssiaisissa, koska sir Andrew\nFfoulkes ja lordi Antony Dewhurstkin olivat siellä. He nähtävästi\nodottivat päällikkönsä tapaamista — ja mahdollisesti toivoivat saavansa\nuusia määräyksiä häneltä.\n\nMarguerite katseli huoneen joka puolelle, normandilaisten ylimysten\ntyypillisiin kasvoihin, kulmikaspiirteisiin sakseihin, lempeisiin,\nleikillisiin keltteihin, miettien, kenen kasvot ilmaisivat sellaista\nkykyä, tarmoa ja keinokkuutta, joka tahdollaan ja johtajakyvyllään oli\nvaikuttanut ylhäisiin englantilaisiin herrasmiehiin. Vakuuttihan huhu\nhänen kuninkaallisen korkeutensakin kuuluvan heidän joukkoonsa.\n\nSir Andrew Ffoulkesko? Tietystikään ei, sillä katselihan hän lempeillä,\nsinisillä silmillään niin hellästi ja ikävöivästi pikku Suzannea, jota\nhänen jäykkä äitinsä talutti pois nuorten hupaisesta kahdenkeskisestä\nseurustelusta. Marguerite tarkasteli sir Andrewta, kun tämä huokaisten\nkääntyi lähteäkseen ja jäi hetkeksi seisomaan yksin mietteisiinsä\nvaipuneena Suzannen sievän olennon kadotessa väkijoukosta.\n\nMarguerite piti silmällä sir Andrewta tämän astellessa ovelle, joka\njohti pieneen naistenhuoneeseen. Sitten sir Andrew pysähtyi nojautuen\noven pieleen ja katseli alakuloisena ympärilleen.\n\nMarguerite mietti hetkisen miten päästä huomaavaisesta seuralaisestaan\nja suuntasi tiensä hienon seurapiirin ympäri lähemmäksi ovea, jota\nvastaan sir Andrew nojasi. Miksi hän halusi päästä lähemmäksi sir\nAndrewta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Mahdollisesti häneen vaikutti\nmahtava sallimus, joka niin usein näyttää hallitsevan ihmiskohtaloita.\n\nÄkkiä hän pysähtyi; hänen sydämensäkin tuntui seisahtuvan, isot,\nkiihkeät silmät katselivat hetken ovelle. Sir Andrew Ffoulkes seisoi\nvielä yhtä tarkkaamattomana kuin ennenkin ovipielessä, mutta Marguerite\noli selvästi nähnyt lordi Hastingsin — nuoren keikarin, miehensä\nystävän ja prinssin seuralaisen — nopeasti pyyhkäisevän sir Andrew'n\nohitse ja pistävän jotain tämän käteen.\n\nVielä hetkisen — vain silmänräpäyksen — Marguerite mietti ja sitten\nihailtavan välinpitämättömästi seuraavassa tuokiossa asteli edelleen\nhuoneen toiselle puolelle — mutta sillä kertaa kiireesti ovelle, josta\nsir Andrew oli juuri hävinnyt.\n\nMinuuttiakaan ei kulunut siihen, kun Marguerite ensin huomattuaan sir\nAndrew'n ovenpielessä seurasi häntä pieneen naistensuojaan. Kohtalo on\ntavallisesti nopsa iskuja jaellessaan.\n\nLady Blakeney lakkasi yhtäkkiä olemasta. Sehän oli vain Marguerite\nS:t Just, joka seisoi siinä: Marguerite S:t Just, joka oli viettänyt\nlapsuutensa, varhaisimman nuoruutensa veljensä Armand'in turvissa. Hän\nunohti kaiken muun — säätynsä, arvokkuutensa, salaisen innostuksensa\n— kaiken muun paitsi sen, että Armand oli hengenvaarassa ja että\npienessä kammiossa noin kahdenkymmenenjalan päässä hänestä sir Andrew\nFfoulkesilla oli varmaankin se talismaani, joka saattoi pelastaa hänen\nveljensä hengen.\n\nHetkeen, jolloin Marguerite saapui naistenhuoneeseen oli kulunut\nvain kolmekymmentä sekuntia siitä, kun lordi Hastings oli\npistänyt salaperäisen »esineen» sir Andrew'n käteen, joka seisoi\nselin Margueriteen ja lähellä pöytää, jolla oli jykevä hopeinen\nkynttiläjalka. Kädessä hänellä oli paperilippunen, jonka sisällystä hän\njuuri tarkasteli.\n\nAivan huomaamatta, sillä hänen pehmeä ruumiinmukainen pukunsa ei\nvähintäkään kahissut paksuilla matoilla, ja uskaltamatta hengittää,\nkunnes oli saavuttanut päämääränsä, Marguerite pujahti aivan sir\nAndrew'n taa.. — — Juuri sillä hetkellä sir Andrew katseli taakseen\nja huomasi hänet; Marguerite parahti pyyhkäisten kädellä otsaansa ja\nmutisi hyvin hiljaa:\n\n»Siellä oli hirvittävän kuuma. — — Tunsin olevani voimaton. — — Voi! —\n—»\n\nHän hoiperteli ja oli langeta. Sir Andrew, joka pian tointui ja\nrutistaen paperipalan, jota oli lukenut, kiiruhti Margueritea tukemaan.\n\n»Lady Blakeney, voitte pahoin», sanoi hän osaaottavasti. »Antakaa minun\n— —»\n\n»Ei, ei, ei mitään —», keskeytti Marguerite heti. »Tuoli — nopeaan.»\n\nHän vaipui pöydän lähellä olevalle tuolille ja heittäen päänsä\ntaaksepäin sulki silmänsä.\n\n»Kas niin!» mutisi hän yhä vain voimatonna, »pyörtymys alkaa olla ohi.\n— — Älkää huolehtiko minusta, sir Andrew, vakuutan jo voivani paremmin.»\n\nSellaisina hetkinä epäilemättä tunnemme — ja niinhän\nsielutieteilijätkin väittävät — että meillä on eräs aisti, jolla ei\nole kerrassaan miltään tekemistä muiden aistiemme kanssa: se ei ole\nnäkemistä, ei kuulemista eikä koskettamista, tuntuu kuitenkin siltä,\nkuin me tekisimme kaikkia kolmea yhtaikaa. Marguerite istui siinä\nsilmät ummessa. Sir Andrew seisoi aivan hänen takanaan. Margueriten\noikealla puolella oli pöytä, jota mainittu viisihaarainen kynttiläjalka\nkoristi. Hengessään hän näki vain Armand'in kasvot; Armand'in, jota\nvaara juuri uhkasi ja joka näytti katselevan häntä taustalta, jolle\nhimmeillä väreillä oli Piirretty Pariisin riehuva kansa, yleisen\nturvallisuuskomitean huoneuston paljaat seinät, yleinen syyttäjä\nvaatien Ranskan kansan nimessä Armand'in henkeä ja kaamea giljotiini,\njonka töhritty terä yhä odotti uutta saalista — — Armand!\n\nHetkisen kuolonhiljaisuus vallitsi pienessä kammiossa. Komeasta\ntanssisalista kuului gavotin säveliä, hienojen pukujen kahinaa ja\nsuuren iloisen seurueen naurua omituisen lumoavana säestyksenä sille\nnäytelmälle, jota pienessä huoneessa näyteltiin.\n\nSir Andrew ei sanonut enää muuta. Silloin mainittu lisäaisti valtasi\nMargueriten kokonaan. Hän ei voinut nähdä, sillä silmät olivat\nsuljetut; hän ei voinut kuulla, sillä tanssisalin melu tukahutti\npaperin hetkellisen kahinan. Kuitenkin hän tunsi — niinkuin hän olisi\nsekä nähnyt että kuullut — että sir Andrew piteli paperia kynttilän\nliekissä.\n\nJuuri sillä hetkellä, kun se syttyi palamaan, aukaisi Marguerite\nsilmänsä, kurkotti kätensä ja kahdella hennolla sormellaan sieppasi\npaperin nuoren miehen kädestä. Sitten hän puhalsi liekin sammuksiin ja\npiteli paperia välinpitämättömästi nenänsä alla.\n\n»Sir Andrew, kuinka ajattelevainen olettekaan», sanoi hän iloisesti,\n»varmaankin isoäitinne on antanut teille sen neuvon, että palaneen\npaperin haju on tehokkain keino pyörtymistä vastaan.»\n\nHän huokasi tyytyväisesti puristaen paperia jalokivillä koristettujen\nsormiensa väliin, talismaania, joka ehkä oli pelastava hänen veljensä\nArmandin hengen. Sir Andrew tuijotti häneen hetken aivan hämmästyneenä\nkäsittämättä mitä todella oli tapahtunut. Yllätys valtasi hänet\nniin kokonaan, että hän näytti aivan kykenemättömältä tajuamaan\nMargueriten hennossa kädessä olevan paperin merkitystä, sillä siitähän\nmahdollisesti riippui hänen toverinsa henki.\n\nMarguerite purskahti pitkään iloiseen nauruun.\n\n»Miksikä noin tuijotatte minuun?» kysyi hän leikkisästi. »Voin paljon\nparemmin, lääkkeenne on osoittautunut hyvin tehokkaaksi. Tämä huone\non viehättävän viileä», lisäsi hän yhä tyynellä mielin, »ja gavotin\nsäveleet ovat tenhoavan viihdyttäviä.»\n\nHän jutteli hyvin huolettomasti miellyttävällä tavallaan, jollaikaa\nsir Andrew tuskissaan mietti päänsä puhki parasta keinoa saadakseen\npienen paperipalan kauniin naisen kädestä. Vaistomaisesti epävarmat ja\nkapinalliset ajatukset kierivät hänen päässään. Yhtäkkiä hän muisti\nMargueriten kansallisuuden, ja sen pahempi hänen mieleensä juolahti\nmyöskin markiisi de S:t Cyrin juttu, jota kukaan ei ollut Englannissa\nuskonut sir Percyn eikä Margueritenkaan vuoksi.\n\n»Mitä? Yhäkö vain uneksuen ja tuijottaen?» sanoi Marguerite iloisesti\nnauraen, »sir Andrew, olette sangen epäkohtelias, tulin juuri\najatelleeksi, että olitte enemmän hämmästynyt kuin mielissänne\ntavatessanne minut täällä. Kuitenkin luulen, ettei minun terveyteni\neikä isoäitinne opettama lääke saattaneet teitä polttamaan tätä\npaperia. — — Olen valmis vannomaan, että se oli lemmittynne viimeinen\nsydämetön kirje, jota yrititte hävittää. Siis tunnustakaapa!» lisäsi\nhän ilakoiden ja yhä pidellen paperipalaa, »sisältääkö se hänen\nviimeiset hyvästinsä vai hänen viimeisen pyyntönsä saadakseen suudella\nja pysyä ystävänänne?»\n\n»Lady Blakeney, kumman tahansa», sanoi sir Andrew, joka alkoi\nvähitellen toipua, »epäilemättä on tämä pieni paperipala minun ja — —»\n\nVälittämättä siitä käyttäytyikö hän tahdittomasti naista kohtaan\nvai eikö, syöksi nuori mies rohkeasti paperilipun kimppuun. Mutta\nMargueriten ajatukset kiitivät vikkelämmin ja hänen kiihoittunut\ntoimintansakin oli nopeampi ja varmempi kuin sir Andrew'n. Marguerite\nollen pitkä ja voimakas astui pikaisen askeleen taapäin ja heitti\nkumoon ylen kuormitetun pöydän, joka kaatui ryskien samoinkuin sillä\nseisonut jykevä kynttiläjalkakin.\n\nMarguerite päästi hätähuudon:\n\n»Kynttilät, sir Andrew -— joutuin!»\n\nVahinkoa ei juuri tapahtunut; pari kynttilää oli sammunut\nkynttiläjalan pudotessa, muista kynttilöistä oli pudonnut hiukan\nrasvaa kallisarvoiselle matolle, muutama kynttilä oli sytyttänyt sen\npäällä olevan paperivarjostimen. Sir Andrew sammutti heti liekin ja\nasetti jalan jälleen pöydälle. Siihen meni muutamia sekunteja, joiden\nkuluessa Margueritella oli tarpeeksi aikaa paperin silmäilemiseen sen\nsisällyksen selville saamiseksi — siihen oli kirjoitettu muutamia\nsanoja samallaisella vääristetyllä käsialalla, kuin hän oli sattunut\nennenkin näkemään, ja siinä oli sama merkki — tähtimäinen, punaisella\nmusteella piirretty kukkanen.\n\nKun sir Andrew taaskin katsahti Margueritieen, näki hän hänen\nkasvoillaan hämmästystä, joka johtui kiusallisesta tapahtumasta,\nja vapautuksen ilmeen sen onnellisesta ratkaisusta, jolloin tärkeä\nlippunen oli luultavastikin lennähtänyt lattialle. Kiihkoissaan nuori\nmies nosti sen ja näytti hyvin onnelliselta, kun sai puristaa sen\nkäteensä.\n\n»Sir Andrew, hävetkää», sanoi Marguerite pudistaen päätään ja\nleikillisesti huokaisten, »te tuotatte sydäntuskia jollekin herkälle\nherttuattarelle samalla valloittaen pienen, suloisen Suzanne-ystäväni\nrakkauden. Niin, niin! luulenpa varmasti, että itse Amor seisoi\nvieressänne uhaten koko ulkoministeristöä tulipalolla. Siinä\ntarkoituksessa hän saattoi minutkin pudottamaan rakkauskirjeen,\nennenkuin uteliaat silmäni olivat sen saastuttaneet. Ajatelkaahan,\nmuutama hetki vielä ja minä olisin voinut päästä selville hairahtuneen\nherttuattaren salaisuudesta.»\n\n»Lady Blakeney, annatteko minulle anteeksi», sanoi sir Andrew yhtä\ntyynenä kuin Margueritekin, »jos jälleen ryhdyn mielenkiintoiseen\ntyöhöni, jonka keskeytitte?»\n\n»Tietysti, sir Andrew! Kuinka uskaltaisin vastustaa rakkauden jumalaa?\nEhkä hän määräisi hirvittävän rangaistuksen otaksumisistani. Polttakaa\ntoki rakkauskirjeenne!»\n\nSir Andrew oli jo pyörittänyt paperin pitkäksi kierteeksi ja piteli\nsitä taas tuikuttavan kynttilän päällä. Hän ei huomannut kauniin\nvastustajansa kasvoilla omituista hymyä, niin kiihkeästi hän teki\nhävitystyötään. Jos hän sen olisi huomannut, tyytyväisyyden ilme olisi\nvarmaankin hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän tarkasteli kohtalokasta\nlippusta, joka kiemuroi liekissä. Viimeinenkin jäännös putosi\nlattialle, ja hän poljeskeli sen tuhkaa kannallaan.\n\n»Ja nyt, sir Andrew», sanoi Marguerite Blakeney sangen miellyttävästi\nhymyillen ja viehättävän välinpitämättömästi, joka oli hänelle\nominaista, »uskallatteko kiihoittaa kauniin neitosen mustasukkaisuutta\npyytämällä minut pariksenne menuettiin.»\n\n\n\n\nXIII LUKU\n\nJoko — tahi?\n\n\nNe muutamat sanat, jotka Marguerite Blakeney oli onnistunut lukemaan\npuoleksi kärventyneestä lippusesta näyttivät sananmukaisesti\nmuodostavan kohtalokkaan lauseen: »Lähden huomenna — —.» Sen hän luki\naivan selvästi; sitten kynttilän liekki tuhri sen tehden muutamat\nsanat näkymättömiksi, mutta aivan alareunassa oli toinen lause, joka\nkirkkaan selvänä kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna väikkyi hänen\nsielunsa silmissä: »Jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo\n1 illallishuoneessa.» Sen allekirjoituksena oli kiireessä töhritty\nmerkki — pienen pieni tähtimäinen kukkanen, joka oli käynyt hänelle\nhyvin tutuksi.\n\nTäsmälleen k:lo 1. Silloin oli vähän yli yhdentoista. Viimeinen\nmenuetti oli menossa sir Andrew Ffoulkesin ja kauniin lady Blakeneyn\njohtaessa tanssin monimutkaisen arkoja liikkeitä.\n\nVähän yli yksitoista! Ludvig XV aikuisen kultajalustaisen kellon\nviisarit liikkuivat vimmatun nopeasti. Vielä kaksi tuntia, sitten\nsekä hänen että Armand'in kohtalo ratkaistaisiin. Kahdessa tunnissa\noli hänen päätettävä, pitikö hän viekkaudella saamansa tiedon omana\nhyvänään jättäen veljensä oman onnensa nojaan, vai pettikö tahallaan\nuljaan miehen, joka oli pyhittänyt elämänsä lähimmäisilleen ja joka\noli jalo, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea epäluuloton. Olihan hirveätä\nmenetellä sillä tavalla. Mutta toiselta puolen, Armand! Armand oli\nmyöskin urhoollinen ja epäluuloton. Ja Armand rakasti häntä ja\nmielellään uskoi vaikkapa henkensäkin sisarensa käsiin. Hetkellä,\njolloin hän saattoi pelastaa veljensä kuolemasta, hän kumminkin epäröi!\nVoi, olihan se hirveätä! Hänen veljensä ystävälliset hienot kasvot,\njotka kuvastivat rakkautta sisareensa, näyttivät katselevan häntä\nsoimaavasti. »Sinä, Margot, olisit voinut pelastaa minut!» näytti hän\nsanovan sisarelleen, »ja sinä valitsit muukalaisen jota et tuntenut,\njota et ollut koskaan nähnyt, ja mieluimmin pelastit hänet, minut sitä\nvastoin lähetit giljotiinille!»\n\nSellaisia ristiriitaisia ajatuksia pyöri Margueriten päässä, kun hän\nhymyhuulin liukui menuetin sulavansotkuisissa liikkeissä. Hän huomasi\nmainitulla tarkalla aistillaan — että hän oli onnistunut kokonaan\ntukahuttamaan sir Andrew'n pelon. Hän oli hallinnut itsensä erinomaisen\nhyvin — oli parempi näyttelijä sillä hetkellä ja koko menuetin ajan\nkuin koskaan Comédie Françaisen näyttämöllä, mutta eihän rakkaan veljen\nelämä silloin ollutkaan riippunut hänen näyttelytaidostaan.\n\nHän oli liian viisas liioittelemaan osaansa eikä sentähden lausunut\nlisähuomautuksia rakkauskirjeestä, joka oli tuottanut sir Andrew\nFfoulkesille tuskaa kokonaiseksi viideksi minuutiksi. Hän huomasi sir\nAndrew'n huolten hälvenevän omasta päivänpaisteisesta hymyilystään,\nja jos sir Andrew'n mielessä liikkui epäilyksiä sillä hetkellä,\nmenuetin viimeisten sävelten soidessa onnistui Margueriten ne\nlopultakin karkoittaa. Sir Andrew ei saanut koskaan tietää, kuinka\njännitetty Marguerite oli ja kuinka paljon hänen tarvitsi ponnistella\nylläpitääkseen tyhjänpäiväistä keskustelua.\n\nKun menuetti oli päättynyt, pyysi hän sir Andrew'n mukaansa viereiseen\nhuoneeseen.\n\n»Olen luvannut mennä illalliselle hänen kuninkaallisen korkeutensa\nkanssa», sanoi Marguerite, »mutta ennenkuin eroamme, sanokaa minulle —\n— annatteko anteeksi?»\n\n»Anteeksiko?»\n\n»Niin! Tunnustakaa vain, että pelästytin teidät juuri äsken. — — Mutta\nmuistakaa, minä en ole englantilainen enkä pidä rakkauskirjeiden\nlähettämistä rikoksena ja vakuutan teille, etten kerro siitä pikku\nSuzanne-ystävälleni. Sanokaahan, saanko toivottaa teidät tervetulleeksi\nhuvimatkalle, jonka toimeenpanen ensi keskiviikkona?»\n\n»Lady Blakeney, en ole varma siitä», vastasi sir Andrew kartellen.\n»Luultavasti minun on lähdettävä huomenna Lontoosta.»\n\n»Sitä minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne», lausui Marguerite\nvakavasti. Nähdessään huolestuneen ilmeen taaskin sir Andrew'n silmissä\nlisäsi hän iloisella äänellä: »Kukaan ei heitä palloa paremmin kuin te,\nsir Andrew, kaipaisimme teitä pallokentällä.»\n\nSir Andrew oli taluttanut Margueriten kauempana olevaan huoneeseen,\njossa hänen kuninkaallinen korkeutensa jo odotteli kaunista lady\nBlakeneyä.\n\n»Lady, illallinen odottaa meitä», sanoi prinssi tarjoten käsivartensa\nMargueritelle, »ja minä olen hyvin toivehikas. Onnen jumalatar on ollut\nitsepintaisesti ynseä minulle pelissä, joten rohkein mielin odottelen\nkauneuden jumalattaren hymyilyä.»\n\n»Eikö teidän ylhäisyydellänne ole ollut onnea pelipöydässä?» kysyi\nMarguerite tarttuen prinssin käsivarteen.\n\n»Ei ole ollut pelkkää onnettomuutta vain. Blakeneyä, joka ei tyydy\nvain olemaan isäni rikkain alamainen, seuraa myöskin liiallinen onni.\nLady, sanon sen teille, että tämä elämä olisi vain synkkä erämaa ilman\nhymyilyänne ja sukkeluuksianne.»\n\n\n\n\nXIV LUKU\n\nTäsmälleen k:lo 1.\n\n\nIllalliset olivat erittäin hauskat. Sanottiin ettei lady Blakeney ollut\nkoskaan ollut sen ihastuttavampi eikä sir Percy, tuo kirottu idiootti,\nsen huvittavampi.\n\nHänen kuninkaallinen korkeutensa nauroi Blakeneyn narrimaisen\nhullunkurisille ja sattuville vastauksille niin, että kyyneleet\nvaluivat hänen poskilleen. Blakeneyn sepustusta »Etsin häntä sielt',\netsin häntä täält'» j.n.e laulettiin »Hei iloiset brittiläiset!» laulun\nsäveleellä, jota säestettiin laseja kovasti pöytään koputtamalla.\nPäälle päätteeksi lordi Grenvillellä oli erinomainen kokki — muutamat\nvelikullat väittivät hänen polveutuvan vanhasta ranskalaisesta\nylimyssuvusta, jonka jälkeläinen hävitettyään omaisuutensa oli tullut\netsimään onneaan ulkoministerin keittiöstä.\n\nMarguerite Blakeney oli mitä loistavimmalla tuulella ja varmaa on,\nettei kukaan illallispöydässä vähintäkään aavistanut sitä hirveätä\ntaistelua, joka hänen sydämessään riehui.\n\nArmottomasti kello vain jatkoi napsutustaan. Puoliyö oli jo aikaa\nsitten ohi ja Walesin prinssikin aikoi poistua illallisilta. Seuraavan\npuolentunnin kuluessa kahden urhoollisen miehen kohtalot asetettiin\nvihollisina vastakkain — paljon rakastetun veljen ja hänen, tuon\ntuntemattoman sankarin.\n\nMarguerite ei ollut edes yrittänytkään tavata Chauveliniä viimeksi\nkuluneen tunnin aikana. Hän tiesi, että Chauvelinin tarkat silmät\nsaattoivat heti hänet pelästyttää ja horjuttaa hänen päätöksensä\nArmand'ista. Niin kauan kun hän ei nähnyt Chauveliniä, piili hänen\nsydämensä sisimmässä epävarma ja epämääräinen toivo, että jotakin oli\ntapahtuva, jotakin suuren suurta ja ratkaisevaa, joka vieritti hänen\nnuorilta hennoilta hartioiltaan tuon kauhean vastuunalaisuuden taakan,\ntoisen tai toisen julmuuden valinnan.\n\nMutta minuutit vain naksuttivat yhtä yksitoikkoisesti, kuin ne\nvaihtelematta tekevät aina silloin, kun niiden leikkaamaton\ntikittäminen hermoja vaivaa.\n\nIllallisen syötyä ryhdyttiin taaskin tanssimaan. Hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa oli jo poistunut ja kaikki iäkkäät vieraat puhuivat\npoislähdöstä, mutta nuoriso oli väsymätön ja alkoi vielä gavotin, jonka\nsuorittamiseen meni ainakin neljännestunti.\n\nMarguerite tunsi, ettei hän enää kyennyt tanssimaan; lujimmallakin\nitsensähillitsemisellä on rajansa. Erään ministerin seuraamana hän\ntaaskin suuntasi tiensä pieneen naistenhuoneeseen, johon kukaan\nei vieläkään ollut sijoittunut iltaansa viettämään. Hän oli varma\nsiitä, että Chauvelin odotteli häntä jossakin valmiina käyttämään\nensimäistä tilaisuutta kaksinpuheluun hänen kanssaan. Chauvelinin\nkatse oli kohdannut Margueriten silmät heti ennen illallista menuetin\njälkeen. Hän arvasi, että tarkkanäköinen diplomaatti oli huomannut\nläpitunkevilla vaaleilla silmillään työn päätetyksi.\n\nKohtalo oli sen sallinut. Marguerite, jonka sydäntä hirveät ristiriidat\nraaistivat pahemmin kuin muitten naisten, oli alistunut kohtalon\nlakien alaiseksi. Armand oli pelastettava millä hinnalla tahansa, hän\nennen kaikkia, sillä olihan hän hänen veljensä, oli ollut isä, äiti,\nystävä sisarelleen aina siitä asti, kun tämä pikku vauvana kadotti\nvanhempansa. Että Armand kuolisi petturina giljotiinilla, oli liian\nkauhistuttavaa ajatellakin — itse asiassa aivan mahdotonta. Se ei\nvoisi koskaan tapahtua, ei koskaan. — — Mitä vieraaseen henkilöön\ntuli, sankariin — — niin! kohtalon oli se ratkaistava. Marguerite\ntahtoi pelastaa veljensä hengen armottoman vihollisen käsistä. Keinokas\nTulipunainen neilikka sai itse vapauttaa itsensä.\n\nEhkä — epäröiden — Marguerite toivoi uskaliaan suunnittelijan, joka\nniin monta kuukautta oli eksyttänyt kokonaista urkkija-armeijaa, yhä\nvieläkin onnistuvan välttämään Chauveliniä ja säilyttämään vapautensa\nloppuun asti.\n\nSitä hän ajatteli kuunnellessaan ministerin viisasta puhetta.\nMinisteri epäilemättä luuli lady Blakeneystä saaneensa hyvinkin\nhartaan kuuntelijan. Yhtäkkiä Marguerite huomasi Chauvelinin terävien\nkettumaisten kasvojen kurkistavan oviverhojen takaa.\n\n»Lordi Fancourt», lausui Marguerite ministerille, »haluatteko tehdä\nminulle pienen palveluksen?»\n\n»Olen yksistään teidän armonne palvelija», vastasi lordi ritarillisesti.\n\n»Tahtoisitteko katsoa, vieläkö mieheni on pelihuoneessa? Ja jos hän\non, niin sanokaa, että olen hyvin väsynyt ja menisin mielelläni pian\nkotiin.»\n\nKauniin naisen käskyt sitovat koko miessuvun, jopa ministeritkin. Lordi\nFancourt totteli heti.\n\n»En kernaasti jättäisi teidän armoanne yksin», lausui hän.\n\n»Älkää pelätkö. Olen hyvässä turvassa täällä — ja luullakseni\nhäiritsemättömänä — — mutta olen tosiaankin väsynyt. Onhan selvää, että\nsir Percy menee ajaen Richmondiin. Matka on pitkä, emmekä — ellemme\npidä kiirettä — saavu kotiin ennen aamunkoittoa.»\n\nLordi Fancourtin oli pakko mennä. Hänen hävitessään pujahti Chauvelin\nhuoneeseen ja seisoi silmänräpäyksessä tyynenä ja tunteettoman\nnäköisenä Margueriten vieressä. »Teillä on uutisia minulle?» lausui\nhän. Jääkylmä vaippa tuntui laskeutuvan Margueriten hartioille.\nVaikka hänen poskensa hehkuivatkin kuumuudesta, oli hänellä kumminkin\njähmetyttävä vilu. Voi, Armand! saitko koskaan tietää, kuinka paljon\nylpeyttä, arvokkuutta ja naisellisuutta rakas sisaresi uhrasi tähtesi?\n\n»Ei ollenkaan tärkeitä», vastasi Marguerite koneellisesti tuijottaen\neteensä, »mutta ehkä sen avulla pääsisimme jäljille. Yritin — viis'\nsiitä millä keinoin — paljastaa sir Andrew Ffoulkesin, juuri kun hän\nnoilla kynttilöillä oli polttamaisillaan kirjelippusta tässä huoneessa.\nOnnistuin saamaan kirjeen pariksi minuutiksi käsiini ja silmäilin sitä\nnoin kymmenen sekuntia.»\n\n»Kyllinkö aikaa sen lukemiseen?» kysäsi Chauvelin hiljaisella äänellä.\n\nMargeurite nyökäytti päätään. Sitten hän jatkoi levollisenkoneellisella\näänenpainolla.\n\n»Kirjeen kulmassa oli tuo tavallinen töhritty merkki, pieni tähtimäinen\nkukka. Sen yläpuolella oli kaksi kirjoitettua riviä, kaiken muun oli\nliekki mustannut ja polttanut.»\n\n»Mitä niillä kahdella rivillä sanottiin?» Hänen kurkkunsa näytti\nyhtäkkiä kutistuvan kokoon. Hetken tuntui mahdottomalta lausua ne\nsanat, joiden oli lähetettävä urhoollinen mies kuolemaan.\n\n»Sepä vasta onni, ettei koko paperi palanut», jatkoi Chauvelin kuivan\nivallisesti, »sillä Armand S:t Justin olisi käynyt huonosti. Kansatar,\nmitä ne kaksi riviä sisälsivät?»\n\n»Toinen kuului — 'lähden itse huomenna'», sanoi Marguerite hiljaisella\näänellä, »toinen — 'jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo\n1 illallishuoneessa.'»\n\nChauvelin katsahti uuninreunustalla olevaan kelloon.\n\n»Siis minulla on runsaasti aikaa», sanoi hän rauhallisena.\n\n»Mitä aiotte tehdä?» kysäisi Marguerite.\n\nHän oli kalpea kuin kuvapatsas, kätensä jääkylmät, kamala jännitys\nsaattoi hänen päänsä ja sydämensä tykyttämään. Voi, sehän oli\nsydämetöntä! sydämetöntä! Mitä hän oli tehnytkään ansaitakseen kaiken\nsen? Hän oli valinnut toisen kahdesta: Jalostiko vai alhaisestiko oli\nmenetellyt? Enkeli, jonka tehtävänä on kirjoittaa ihmisteot kultaiseen\nkirjaan, kykeni yksin siihen vastaamaan.\n\n»Mitä aiotte tehdä?» kertasi Marguerite koneellisesti kysymyksensä.\n\n»En miltään tällä hetkellä. Mitä sitten tapahtuu riippuu — —»\n\n»Mistä?»\n\n»Hänestä, jonka näen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.»\n\n»Tietystikin te näette Tulipunaisen neilikan. Mutta ette tunne häntä.»\n\n»En, mutta pian opin.»\n\n»Sir Andrew on varmaankin varoittanut häntä.»\n\n»Sitä en epäile. Kun erositte hänestä menuetin jälkeen, seisoi hän\ntarkastellen teitä muutaman hetken sennäköisenä, että ymmärsin teidän\nvälillänne jotain tapahtuneen. Eikö olekin aivan luonnollista, että\narvasin paikalleen mitä tuo jotain oli. Sitten keskustelin pitkään\nja innokkaasti nuoren ritarin kanssa — me juttelimme herra Gluckin\nverrattomasta menestyksestä Lontoossa — kunnes eräs nainen pyysi hänet\nmukaansa illalliselle.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»En kääntänyt katsettani hänestä koko aterian aikana. Kun kaikki\nnousimme jälleen yläkertaan, takertui lady Portarles hänen seuraansa\nalkaen puhua sievästä neiti Suzanne de Tournaysta. Olin varma siitä,\nettei hän liikahtanut paikaltaan, ennenkuin lady Portarles oli\npuhuttavansa lopettanut, johon ainakin neljännestunti kului ja nyt on\nkello jo viittä vailla yksi.»\n\nChauvelin valmistautui lähtemään ja asteli jo ovelle asti. Vedettyään\novi verhon syrjään seisoi hän siinä hetkisen näyttäen Margueritelle,\nmiten sir Andrew kauempana innokkaasti! keskusteli lady Portarlesin\nkanssa.\n\n»Luulen, kaunis lady», sanoi hän voitonriemuisesti hymyillen, »että\nlöydän etsimäni henkilön ruokailuhuoneesta.»\n\n»Ehkä siellä on useampiakin kuin yksi.»\n\n»Kuka ikinä siellä lieneekin kellon lyödessä yksi, hänet apulaiseni\npidättävät. Ainakin yksi ellei pari kolme Liittolaista lähtee huomenna\nRanskaan. _Yksi_ heistä on Tulipunainen neilikka.»\n\n»Niinkö? — Entä sitten?»\n\n»Minä myöskin, kaunis lady, lähden huomenna Ranskaan. Paperit, jotka\nDoverissa tavattiin sir Andrew Ffoulkesilla, mainitsevat Calais'n\nympäristön ja muutaman majatalon, jonka tunnen hyvin, sen nimi on\n'Le Chat Gris', sekä jossakin yksinäisessä paikassa rannikolla —\nukko Blanchard’in mökin — jota minun täytyy koettaa etsiä. Kaikki\nnämä ovat heidän määräpaikkojaan, joissa nenäkäs englantilainen on\nkäskenyt kavaltaja de Tournayn ja muiden sellaisten tapaamaan omat\nlähettiläänsä. Mutta näyttää siltä, kuin hän olisi päättänyt olla\nlähettämättä vakoojiansa, sillä hän lähtee itse huomenna! Siis yksi\nhenkilöistä, jonka piakkoin tapaan illallishuoneessa, aikoo matkustaa\nCalais'hen, ja minä seuraan häntä, kunnes hänen jälkensä ilmaisevat\npaikan, missä pakolaisylimykset häntä odottelevat. Se henkilö, kaunis\nlady, on mies, jota olen hakenut lähes vuoden, mies, jonka tarmo on\nvoittanut minut, jonka nerokkuus on eksyttänyt minut, jonka rohkeus\non minua kummastuttanut — niin! minua! — joka olen nähnyt montakin\nkonnankoukkua elämässäni — tuo salaperäinen, ilkkuva Tulipunainen\nneilikka.»\n\n»Entä Armand?» kysyi Marguerite hartaasti.\n\n»Olenko koskaan syönyt sanojani? Lupaan teille, että sinä päivänä,\njolloin Tulipunainen neilikka ja minä lähdemme Ranskaan, lähetän teille\nhänen varomattoman kirjeensä erikoisen pikalähetin mukana. Ja vieläkin\nenemmän, annan teille Ranskan lupauksen, että sinä päivänä, jolloin\nsaan nenäkkään englantilaisen käsiini, on S:t Just täällä Englannissa\nhyvässä turvassa viehättävän sisarensa huostassa.»\n\nKumartaen syvään ja kohteliaasti sekä vieläkin katsahtaen kelloon\npoistui Chauvelin huoneesta.\n\nMarguerite luuli kuulevansa, miten Chauvelin kissan tavoin hiipien\nliukui isojen vierashuoneiden läpi melun, naurun ja soiton pauhinassa,\nmiten hän asteli jykevää rappukäytävää alas, saapui ruokailuhuoneeseen\nja avasi oven. Kohtalo oli päättänyt, se oli saanut Margueriten\npuhumaan ja tekemään alhaisen ja inhoittavan teon veljensä vuoksi,\njota hän rakasti. Hän heittäytyi tuolin selkämystä vasten tahdottomana\nja liikkumattomana vielä tuo armoton vihollinen pakottavien silmiensä\nedessä.\n\nKun Chauvelin saapui illallishuoneeseen, ei siellä ollut ketään. Huone\nnäytti epätoivoisen tyhjältä ja mauttoman kirjavalta muistuttaen\njuhlapukua tanssiaisten jälkeisenä aamuna.\n\nPuoleksi tyhjennettyjä laseja oli siellä täällä pöydällä, auki\nlevitettyjä lautasliinoja joka paikassa, tuolit vastatusten asetettuina\nparattaisiin ryhmiin — muistuttivat henkien istuimia, joilla ne\ninnokkaasti keskustelivat keskenään. Siellä oli kahden tuolin ryhmiä —\nhyvin lähellä toisiaan — huoneen äärimäisessä nurkassa. Ne kertoivat\näskeisestä keimailusta ja kuiskuttelusta lintupaistin ja jäähdytetyn\nsampanjan ääressä. Oli kolmen neljän tuolin ryhmiä, jotka palauttivat\nmieleen hauskan ja innokkaan väittelyn viimeisistä häpeällisistä\ntapauksista. Siellä oli — suora rivi tuoleja, jotka yhä vieläkin\nnäyttivät jäykiltä, arvostelevilta, happamilta niinkuin vanhettuneet\nylhäiset lesket. Aivan pöydässä kiinni oli muutamia erillään olevia\nyksinäisiä tuoleja, jotka puhuivat ylen hienoja ruokia; harrastavista\nherkuttelijoista. Olipa siellä vielä kaatuneitakin tuoleja, jotka\nkertoivat äärettömän paljon ystävämme lordi Grenvillen kellarin\naarteista.\n\nSe oli todellakin kummituksen tapainen jäljennös yläkertaan\nkokoontuneesta hienostosta. Se oli aave, joka kummittelee joka talossa,\nmissä tanssiaisia ja hienoja illallisia pidetään.\n\nSe oli ikäävä ja väritön kuva, piirretty harmaalle pahville, kun\nvärikkäät silkkipuvut ja loistavasti kirjaillut takit eivät olleet\nsiinä enää näyttämöä koristamassa ja kun kynttilät vain yksin unisesti\ntuikuttivat.\n\nChauvelin hymyili lempeästi hieroen pitkiä laihoja käsiään. Hän\nsilmäili tyhjää huonetta, josta viimeinenkin liveripukuinen palvelija\noli vetäytynyt alakertaan ystäviensä seuraan. Hiljaisuus vallitsi\nhimmeästi valaistussa huoneessa. Gavotin säveleet, kaukainen puhelu ja\nnaurun helinä sekä ulkona tuon toosiakin vierivien rattaiden räminä\nkuului tähän prinsessa Ruususen palatsiin kuin pakenevien aaveiden\nhumina.\n\nSe näytti niin rauhaisalta, niin upealta ja niin hiljaiselta, ettei\ntärkinkään katselija — ei edes oikea profeettakaan — olisi voinut\nluulla sillä hetkellä huonetta muuksi kuin pyydykseksi, joka oli\nvalmistettu rohkean keinokasta suunnittelijaa vangitsemaan. Niin\nrauhallista suojaa ei sellaisina levottomina aikoina saanut missään\nnähdä.\n\nChauvelin mietti ja koetti kurkistaa läheiseen tulevaisuuteen.\nMinkänäköinen oli se mies, jonka hän ja itse vallankumouksen\njohtajat olivat vannoneet saattavansa hengiltä. Kaikki hänessä\nnäytti olevan velhomaista ja salaperäistä; hänen personansa, jonka\nhän niin taitavasti oli kyennyt salaamaan; hänen vaikutusvaltansa\nyhdeksääntoista englantilaiseen herrasmieheen, jotka sokean innokkaasti\nnäyttivät tottelevan hänen kaikkia käskyjään; kiihkeä rakkaus ja\nalistuvaisuus, jotka hän oli saanut herätetyiksi vähän harjoitetussa\njoukossaan, ja ennen kaikkea hänen ihmeellinen rohkeutensa, rajaton\nnenäkkyytensä, joka oli saattanut hänet ärsyttämään heltymättömintäkin\nvihollista aivan Pariisin muurien sisällä.\n\nEipä ihme, että salaperäisen englantilaisen haukkumanimi herätti\nRanskan kansassa taikauskoista kauhistusta. Itse Chauvelinkin\ntarkastellessaan tyhjää huonetta, johon velhosankari oli pian\nilmestyvä, tunsi kammon karmivan selkärankaansa.\n\nMutta hänen suunnitelmansa olivat valmiit. Hän oli varma siitä, ettei\nTulipunainen neilikka ollut saanut varoituksia ja oli yhtä varma\nsiitäkin, ettei Marguerite Blakeney ollut häntä pettänyt. Jos niin oli\nlaita — — julma katse, joka olisi saanut Margueriten värisemään, kiilsi\nChauvelinin pistävissä silmissä, Jos Marguerite oli petkuttanut hänet,\nniin Armand S:t Just oli saava kovan rangaistuksen siitä.\n\nMutta ei, ei tietystikään ei niin ollut laita!\n\nOnneksi illallishuoneessa ei ollut ketään. Se helpoitti Chauvelinin\ntehtävää epäluulottoman salaperäisen henkilön yksin astuessa\nhuoneeseen. Ketään muita ei siellä ollut paitsi Chauvelin itse.\n\nMaltahan! Tarkastellessaan huoneen yksinäisyyttä tyytyväinen hymy\nhuulillaan huomasi Ranskan hallituksen kekseliäs lähetti, että joku\nlordi Grenvillen vieraista illastettuaan, viisaan tavoin tyynesti ja\nyksitoikkoisesti huokuen nautti rauhallista untaan kaukana tanssisalin\nhumusta.\n\nChauvelin vilkaisi taaskin ympärilleen, ja sohvan nurkassa, huoneen\npimeimmässä sopessa, suu auki, silmät ummessa, rauhallisen unen\nsynnyttämien vienojen nenä-äänten kuluessa, lepäsi Euroopan viisaimman\nnaisen komeasti puettu, pitkäsäärinen mies.\n\nChauvelin katseli sir Percyä hänen siinä maatessaan rauhallisena,\ntiedottomana, sovussa koko maailman ja itsensä kanssa hyvän illallisen\njälkeen. Melkein sääliväinen hymy muutti ranskalaisen kovat piirteet\nleppeämmiksi ja lauhdutti hänen vaaleiden silmiensä ivallisen ilmeen.\n\nTietenkään nukkuja sikeään, unennäöstä vapaaseen uneen vaipuneena ei\nsekaantunut Chauvelinin pyydystyspuuhiin, kekseliään Tulipunaisen\nneilikan vangitsemiseen. Taas Chauvelin hieroi käsiään ja seuraten\nsir Percy Blakeneyn esimerkkiä heittäytyi pitkälleen toisen sohvan\nnurkkaan, sulki silmänsä, avasi suunsa ja hengitti rauhallisesti ja\nkuuluvasti sekä — — odotteli!\n\n\n\n\nXV LUKU\n\nEpäilyksiä.\n\n\nMarguerite Blakeney oli tarkastellut Chauvelinin mustapukuista olentoa\nsen astellessa tanssisalin poikki. Sitten hänen oli täytynyt kääntää\nkatseensa toisaanne, sillä hänen hermonsa olivat sangen kiihtyneet.\n\nVälinpitämättömänä hän istui yksin pienessä, rauhallisessa kammiossa\nkatsellen verhoitetusta ovesta etäämpänä tanssivia pareja, katsellen\nheitä, vaikkei nähnytkään mitään, kuunnellen soittoa, vaikkei\ntajunnutkaan muuta kuin tuskallista, väsyttävää odotusta.\n\nHänen mielikuvituksensa loihti kuvan siitä, mitä mahdollisesti tapahtui\nsillä hetkellä kerrosta alempana. Puolityhjä ruokailuhuone, ratkaiseva\nhetki — Chauvelin vaanimassa! sitten, aivan täsmälleen, vihollisen\nhuoneeseen saapuminen — hänen, Tulipunaisen neilikan, salaperäisen\njohtajan, joka Margueritestä oli käynyt melkein olemattomaksi, niin\nomituinen ja velhomainen oli hänen salainen personansa.\n\nMarguerite toivoi myöskin olevansa illallishuoneessa sillä hetkellä\nhänen saapumistaan katselemassa. Hän arveli naisen tarkalla silmällä\npian huomaavansa muukalaisen kasvoista, ilmaisivatko ne lujaa\nyksilöllisyyttä, jota vaaditaan toisten johtajalta, sankarilta,\nvoimakkaalta, pilviä tavoittelevalta kotkalta, jonka uskaliaat siivet\nolivat näädän pyydyksiin joutumaisillaan.\n\nNaisen tavoin Marguerite ajatteli häntä surullisin miettein. Kohtalon\niva tuntui niin julmalta. Se salli pelottoman leijonan antautua rotan\nnakerrettavaksi. Voi! Eikö siis Armand'in elämää vaara uhannutkaan! — —\n\n»Teidän armonne luulee minua varmaankin hyvin huolimattomaksi», lausui\njoku hänen lähellään. »Asianne toimittaminen tuotti minulle hyvin\npaljon vaikeuksia, sillä ensiksikään en tavannut Blakeneyä missään — —»\n\nMarguerite oli unhoittanut sekä miehensä että hänelle lähettämänsä\nasian kokonaan, hänen pelkkä nimensäkin, jonka lordi Fancourt mainitsi,\ntuntui vieraalta ja tuntemattomalta, niin kokonaan oli hän viimeiset\nviisi minuuttia ajatuksissaan elänyt uudelleen entistä elämäänsä rue\nde Richelieun varrella, jossa Armand rakastaen ja vartioiden oli\npelastanut hänet monesta viekkaasta juonesta, joita Pariisissa siihen\naikaan alituisesti punottiin.\n\n»Vihdoinkin löysin hänet», jatkoi lordi Fancourt, »ja toimitin hänelle\nasianne. Hän sanoi käskevänsä heti valjastamaan hevoset.»\n\n»Voi!» lausui Marguerite yhä hajamielisesti, »löysitte siis mieheni ja\ntoimititte asiani?»\n\n»Niin, hän nukkui sikeästi ruokailuhuoneessa. Ensin en saanut häntä\nheräämään.»\n\n»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi hän konemaisesti koettaen koota\najatuksiaan.\n\n»Suvaitseeko teidän armonne tanssia kanssani odotellessa?» kysyit lordi\nFancourt.\n\n»Ei, kiitoksia, hyvä lordi, mutta — jos suotte anteeksi — olen\ntosiaankin vähän väsynyt ja tanssisalin kuumuus on käynyt painostavaksi.»\n\n»Kasvihuone on miellyttävän viileä, sallikaa minun johtaa teidät sinne\nja tuoda virvokkeita. Lady Blakeney, näytätte pahoinvoivalta.»\n\n»Olen vain väsynyt», toisti Marguerite uupuneena salliessaan lordi\nFancourtin taluttaa itsensä kasvihuoneen himmennettyjen valojen ja\nvihreiden kasvien viilentämään ilmaan. Lordi toi Margueritelle tuolin\njohon hän vajosi istumaan. Pitkä odotusaika oli melkein sietämätön.\nMiksi Chauvelin ai tullut kertomaan, mitä tuloksia hänen vaanimisensa\noli tuottanut?\n\nLordi Fancourt oli hyvin huomaavainen. Mutta Marguerite tuskin\nkuuli miltä lordi sanoi ja hämmästytti häntä äkkiarvaamattomalla\nkysymyksellään:\n\n»Lordi Fancourt, huomasitteko ruokailuhuoneessa muita kuin sir Percy\nBlakeneyn?»\n\n»Ainoastaan Ranskan hallituksen lähetin, herra Chauvelinin, myöskin\nsikeässä unessa toisessa nurkassa», sanoi hän. »Minkätähden teidän\narmonne sitä kysyy?»\n\n»En tiedä — — -minä — —. Paljonko kello oli teidän siellä ollessanne?»\n\n»Noin viisi tai kymmenen minuuttia yli yhden. — — Haluaisin mielelläni\ntietää mitä teidän armonne ajattelee», jatkoi hän, sillä nähtävästi\nkauniin ladyn ajatukset harhailivat hyvin kaukana ollenkaan\ntarkkaamatta lordin henkevää puhetta.\n\nMutta hyvin kaukana ei hänen ajatuksensa kumminkaan olleet, ainoastaan\nkerrosta alempana samassa talossa, ruokailuhuoneessa, jossa Chauvelin\noli väijyksissä, oliko hän pettynyt? Hetkeksi sellainen ajatus juolahti\ntoivon tavoin hänen mieleensä — toivon, että sir Andrew oli varoittanut\nTulipunaista neilikkaa ja ettei Chauvelin onnistunutkaan saamaan lintua\npyydyksiinsä. Mutta toivo muuttui pian peloksi. Oliko hän pettynyt?\nMutta sittenkin — Armand!\n\nLordi Fancourt lakkasi puhumasta huomattuaan, ettei hänellä ollut\nkuuntelijaa. Hän odotti tällaisuutta pujahtaakseen tiehensä, sillä\nnaisen seurassa istuminen, olkoonpa hän kuinka kaunis tahansa,\nei suinkaan virkistä edes ministereitäkään, kun nainen ei huomaa\nsuurimpiakaan ponnistuksia, joita hänen huvittamisekseen tehdään.\n\n»Menenkö katsomaan, joko hevoset ovat valjaissa?» kysyi hän vihdoin\nkoetteeksi.\n\n»Oi, kiitos — — kiitos — — jos olette niin ystävällinen — — pelkän\npahoin, että ikävystytän teitä — — mutta olen oikein väsynyt — — ja\nehkä mieluummin haluatte olla yksin.»\n\nMarguerite oli toivonut pääsevänsä hänestä, sillä hän arveli ketun,\njota Chauvelin muistutti tulevan kumminkin sinne nuuskimaan luullen\nMargueriten olevan yksiin.\n\nLordi Fancourt meni, ja vieläkään ei Chauveliniä kuulunut. Voi, mitähän\noli tapahtunutkaan? Hän tunsi Armand'in kohtalon tasapainon hoippuvan\n— — hän pelkäsi — hirveästi — ettei Chauvelin ollutkaan onnistunut\nja että salaperäinen Tulipunainen neilikka oli taaskin näyttänyt\nilkkumistaan. Hän tiesi ettei silloin tarvinnut toivoa sääliä eikä\narmoa Chauveliniltä.\n\nOllihan hän lausunut »Joko — tahi —» eikä mikään vähempi tyydyttänyt\nhäntä. Hän oli hyvin ilkeä, saattoi teeskennellä luulevansa, että\nMarguerite tahallaan eksytti häntä, ja onnistumatta taaskaan saamaan\nkotkaa pyydyksiinsä hänen kostonhalunsa kyllä tyytyi vähäiseenkin\nsaaliiseen — Armand'iin!\n\nKuitenkin Marguerite oli koettanut parastansa, hän oli jännittänyt\nkaikki hermonsa Armand'in tähden. Hän ei jaksanut ajatella kaiken\nmenneen myttyyn; hän ei voinut istua hiljaa, vaan halusi heti kuulla\nasian pahimman puolen, jopa kummasteli, ettei Chauvelin vielä ollut\ntullut hänelle kiukkuansa purkamaan eikä pilkkaamaan häntä.\n\nLordi Grenville tuli itse siinä tuokiossa sanomaan, että hevoset\nolivat valmiit ja että sir Percy ohjakset käsissä odotti lady\nBlakeneyä. Marguerite hyvästeli hienostunutta isäntäänsä. Useat ystävät\npysäyttivät hänet puhutellakseen ja sanoakseen »näkemiin», kun hän\nkulki huoneiden läpi.\n\nAinoastaan ministeri hyvästeli häntä porraskäytävän yläpäässä;\nalapäässä kokonainen armeija kohteliaita herrasmiehiä odotteli\nhyvästelläkseen hienoa kauneuden kuningatarta, ja ulkopuolella\njykevässä pylvästössä sir Percyn komeat raudikot levottomina\ntömistelivät jalkojaan.\n\nJuuri kun Marguerite oli kääntynyt isännästä porraskäytävällä, huomasi\nhän Chauvelinin, joka nousi portaita hitaasti hieroen laihoja käsiään.\n\nHänen kasvoillaan oli merkillinen ilon ja hämmästyksen ilme, ja kun\nhänen tarkat silmänsä kohtasivat Margueriten, muuttui niiden katse\nmelkein ivalliseksi.\n\n»Herra Chauvelin», sanoi hän pysähtyen ja Chauvelinin kumartaessa\nsyvään, »hevoseni odottavat ulkona, saanko pyytää käsivarttanne?»\n\nTapansa mukaisesti Chauvelin tarjosi hänelle kohteliaasti käsivartensa\nja talutti hänet portaita alas. Tungos oli suuri, toiset ministerin\nvieraat olivat lähdössä, toiset nojasivat porraskäytävän kaidepuihin\ntarkaten ihmisjoukkoa sen kulkiessa edestakaisin leveitä portaita ylös\nja alas.\n\n»Chauvelin», sanoi hän vihdoinkin toivottomasti, »minun täytyy saada\ntietää mitä on tapahtunut.»\n\n»Hyvä lady, mitäkö on tapahtunut?» sanoi hän teeskennellyn\nhämmästyneesti. »Missä? Milloinka?»\n\n»Chauvelin, kidutatte minua. Olen auttanut teitä tänä iltana\n— — tietystikin minulla on oikeus saada tietää. Mitä tapahtui\nruokailuhuoneessa k:lo 1, juuri äsken?»\n\nHän puhui kuiskaamalla luullen, ettei joukon hälinässä kukaan muu kuin\nhänen vieressään oleva mies kuullut puhetta.\n\n»Kaunis lady, rauha ja hiljaisuus vallitsi siellä; sillä hetkellä\nnukuin sohvan nurkassa ja sir Percy toisella sohvalla.»\n\n»Eikö ketään tullut huoneeseen?»\n\n»Ei ketään.»\n\n»Siis olemme erehtyneet, te ja minä? — —»\n\n»Niin, olemme erehtyneet — ehkä — —»\n\n»Mutta Armand?» kysyi hän.\n\n»Voi, Armand S:t Justin kohtalo on hiuskarvan varassa! — — kääntykää\nrukoillen taivasten puoleen, ettei hiuskarva katkeaisi.»\n\n»Chauvelin, minä toimin puolestanne vilpittömästi, innokkaasti — —\nmuistakaa — —»\n\n»Muistan kyllä lupaukseni», sanoi hän hiljaisella äänellä, »sinä\npäivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä tapaamme toisemme\nranskalaisella maaperällä, S:t Just on viehättävän sisarensa huostassa.»\n\n»Joka tarkoittaa, että urhoollisen miehen veri tahrii käteni», sanoi\nMarguerite väristen.\n\n»Hänen tai teidän veljenne veri. Tietystikin teidän on tällä hetkellä\ntoivottava, niinkuin minäkin toivon, että salaperäinen Tulipunainen\nneilikka lähtee tänään Calais'hen, —»\n\n»Kansalainen, toivon vain yhtä asiaa.»\n\n»Ja se on?»\n\n»Että paholainen tarvitsee teitä jossakin muualla ennenkuin aurinko\nnousee.»\n\n»Kansatar, imartelette minua.»\n\nMarguerite pysäytti hänet hetkeksi keskelle porraskäytävää päästäkseen\nselville laihan, kettumaisen naamion alla toimivista ajatuksista.\nMutta Chauvelin säilytti kohteliaisuutensa, ivallisuutensa ja\nsalaperäisyytensä; hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet levottomalle\nnaisparalle, tarvitsiko pelätä vai uskalsiko toivoa.\n\nPorraskäytävän alapäässä ihailijat ympäröivät Margueriten. Lady\nBlakeney ei noussut koskaan vaunuihinsa ilman saattavien ihmisperhosten\nliehumista hänen kauneutensa häikäisevän valon ympärillä. Ennenkuin\nhän viimeinkin jätti Chauvelinin, ojensi hän pienen kätensä hänelle\nlapsellista turvautumista osoittavalla somalla liikkeellä, joka oli\nhänelle niin ominaista.\n\n»Chauvelin, ystäväni, antakaa minulle edes vähän toivoa!» pyysi hän\nhartaasti.\n\nHyvin kohteliaasti Chauvelin kumarsi hennon kätösen yli, joka näytti\nniin somalta ja valkoisen sievän, läpinäkyvän, mustan käsineen alta, ja\nsuudellen punertavia sormia kertasi salaperäisesti hymyillen:\n\n»Kääntykää taivaan puoleen rukoillen, ettei hiuskarva katkeaisi.»\n\nJa astuen syrjään Chauvelin antoi tietä perhosille, jotta ne pääsisivät\nliehumaan lähemmäksi kynttilää; ja komea nuorten ylimysmiesten\njoukko huomaavasti tarkaten kaikkia lady Blakeneyn liikkeitä peitti\nteräväpiirteiset, kettumaiset kasvot Margueritelta.\n\n\n\n\nXVI LUKU\n\nRichmond.\n\n\nMuutamien minuuttien kuluttua hän istui käärittynä kauniisiin\nturkiksiin sir Percyn vieressä komeissa vaunuissa neljän kauniin\nraudikon nuolen tavoin kiitäessä hiljaisia katuja pitkin.\n\nYö oli lämmin, leppeä tuuli puhalteli Margueriten polttavan kuumille\nkasvoille. Pian Lontoon rakennukset jäivät näkyvistä ja sir Percy ajaa\nkarahutti vanhan Hammersmithin sillan yli Richmondiä kohti.\n\nJoki kiemurteli pienissä mutkissa ja näytti kapealta käärmeeltä\nkimmeltäen kuunvalossa. Tumman vaipan tavoin puiden varjot lankesivat\ntien poikki. Raudikot kiitivät eteenpäin nuolen nopeudella, joita vain\nsir Percyn tottuneet kädet hiukan hillitsivät.\n\nÖiset ajelut Lontoon tanssiaisten ja illallisten jälkeen olivat\nMargueritesta aina ihastuttavia, ja hän piti suuressa arvossa miehensä\nhaaveellista päähänpistoa viedä hänet joka ilta sillä keinoin heidän\nkauniiseen joen varrella olevaan kotiinsa jäämättä asumaan Lontoon\ntukehduttaviin rakennuksiin. Sir Percy ajeli mielellään pirteillä\nhevosillaan yksinäisiä kuun valaisemia teitä, ja Marguerite piti\nrattailla istumisesta kesätuulen leppoisesti puhallellessa kasvoille,\nkun he palasivat tanssiaisillallisten painostavasta kuumuudesta.\n\nMatka ei ollut pitkä — joskus sen ajoi vajaassa tunnissa, kun raudikot\nolivat virkeät ja sir Percy antoi niiden mennä niin kovasti kuin\nhalusivat.\n\nSinä yönä hänellä tuntui olevan itse paholainen sormissaan, ja vaunut\ntuntuivat aivan lentävän joenvartista tietä pitkin. Tapansa mukaan\nsir Percy ei puhunut vaimonsa kanssa, vaan tuijotti suoraan eteensä,\nohjakset riippuivat höllästi hänen laihoissa käsissään. Marguerite\nkatsahti häneen kerran pari kuin koetteeksi; hän näki miehensä kauniit\npiirteet ja toisen velton silmän, sen riippuvan luomen ja suoran hienon\nohimon.\n\nKasvot näyttivät kuuvalossa erittäin vakavilta ja muistuttivat\nMargueriten kirvelevää sydäntä onnellisesta kuherrusajasta ennen Percyn\nmuuttumista veltoksi, typeräksi mieheksi, väsyneeksi narriksi, joka\nvietti aikansa peli- ja illallispöydissä.\n\nMutta kuuvalossa Marguerite ei voinut nähdä velttojen, sinisten silmien\nilmettä. Hän näki vain tukevan leuan, piirteet, tarmokkaan suupielen,\nhyvin muodostuneen jykevän otsan. Luonto oli ollut suopea sir Percylle.\nHänen virheensä olivat luettavat puoleksi hassahtavan äiti raukkansa\nja surusta sortuneen hajamielisen isänsä syyksi. Kumpikaan ei ollut\nvälittänyt nuoresta vesasta, joka kasvoi heidän silmäinsä edessä, joten\nheidän pelkkä huolettomuutensa turmeli sen jo aivan alussaan.\n\nMarguerite tunsi äkkiä suurta myötätuntoa miestänsä kohtaan.\nMoraliset ristiriidat, joista hän juuri oli päässyt, saattoivat hänet\nsuvaitsemaan muittenkin virheitä ja puutteita.\n\nHirveän voimakkaasti oli hän saanut tuntea, kuinka kohtalon iskut\nläpeensä voivat kukistaa ihmisolennon. Jos hänelle viikko sitten olisi\nsanottu, että hän alentuu vakoilemaan ystäviään ja petoksella saattaa\nurhean ja epäluulottoman miehen armottoman vihollisen käsiin, olisi hän\nivaten nauranut jo pelkälle arvelullekin.\n\nKuitenkin hän oli tehnyt niin. Tuossa paikassa hän voi saada tietoja\nurhoollisen miehen kuolemasta. Kaksi vuotta sittenhän markiisi S:t\nCyr oli joutunut perikatoon hänen ajattelemattomuutensa tähden.\nSiinä asiassa hän oli kumminkin moralisesti viaton — hän ei ollut\ntarkoittanut mitään pahaa — kohtalo oli vain sekaantunut asiaan. Mutta\nnyt hänen tekonsa oli ilmeisesti halpamainen, hän oli tehnyt sen\ntahallisesti, sellaisesta syystä, jota ankarat moralistit eivät edes\nhyväksy.\n\nTuntiessaan puolisonsa voimakkaan käsivarren kosketuksen valtasi\nMargueriten se ajatus, että Percy olisi halveksinut ja vieronut häntä\nenemmän, jos hän vain olisi tiennyt hänen tekonsa sinäkin iltana.\nNiinhän ihmiset tuomitsevat pintapuolisesti, sivumennen ylenkatsoen\ntoisiaan syyttömästi ja armottomasti. Hän halveksi miestään hänen\ntyhjyytensä ja alhaisten, arvottomien toimiensa tähden; ja hän tunsi,\nettä Percy varmaankin halveksi häntä vieläkin enemmän, sillä Marguerite\nei ollut kyllin luja tekemään oikein: uhraamaan veljensä omantuntonsa\nvaatimuksesta.\n\nMietteisiinsä vaipuneena Marguerite huomasi raittiin kesäisen yön\nkuluvan liian nopeaan, ja hyvin pettynein mielin hän yhtäkkiä havaitsi\nraudikkojen kääntyneen kauniin englantilaisen kotinsa mahtavasta\nportista sisään.\n\nSir Percy Blakeneyn talo joen rannalla on tullut historiallisesti\nkuuluisaksi; kuin palatsi se sijaitsee erinomaisen kauniin puutarhan\nkeskellä, joka joen puolella päättyy kauniiseen terassiin. Tudorin\naikaiset vanhat tiilimuurit näyttävät ylevän ihanilta vihreää taustaa\nja kaunista nurmikenttää vasten. Täydellistä sopusointua lisää\nedustalla oleva vanha aurinkokello. Isot, satojen vuosien vanhat puut\nlangettivat viileätä varjoaan sinä lämpimänä syysyönä, jolloin lehdet\nolivat kullanruskeita ja vanha puutarha näytti kuuvalossa erikoisen\nrunolliselta ja rauhalliselta.\n\nVarman täsmällisesti sir Percy sai raudikot äkkiä pysähtymään kauniin\nElisabethin aikuisen eteisen edustalle; vaikka olikin myöhäistä,\nilmestyi joukko palvelijoita pohjakerroksesta vaunujen pihalle\njyristessä, ja he seisoivat siinä kaikki kunnioittavasti apuaan\ntarjoten.\n\nSir Percy hypähti nopeasti rattailta, sitten hän auttoi Margueritea,\njoka viivytteli ulkona hetkisen miehensä antaessa palvelijoille\nmääräyksiä. Marguerite kiersi rakennuksen, astui nurmikolle ja katseli\nhaaveksien hopeista maisemaa. Luonto näytti erinomaisen rauhalliselta\nverrattuna niihin myllertäviin tunteisiin, joita hän oli saanut\nkokea. Hän tuskin kuuli joen lirinää ja kuivien, karisevien lehtien\nsynnyttämää aavemaasta kahinaa.\n\nKaikkialla oli hiljaista. Hän kuuli hevosten hyppelevän, kun niitä\ntalutettiin etäällä olevaan talliin, palvelijoiden jalkain kiireisiä\naskeleita heidän mennessään levolle huoneisiinsa. Koko talo oli aivan\nhiljaa, ainoastaan kahdessa eri huoneustossa komeiden vierashuoneiden\nyläpuolella valot vielä loistivat. Ne olivat hänen ja hänen miehensä\nhuoneustot, joita koko talon leveys eroitti toisistaan yhtä kauaksi,\nkuin he itsekin olivat toisistaan vieraantuneet. Vaistomaisesti hän\nhuokasi — sillä hetkellä hän ei olisi voinut sanoa miksi.\n\nMargueriten sydäntä kirveli sanomattomasti. Hän sääli suuresti\nitseään, hän ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin surkuteltavan\nyksin, niin suuresti lohdutuksen ja myötätunnon tarpeessa. Taaskin\nhuokaisten kääntyi hän joelta taloon päin arvellen unen sellaisena yönä\npysyttelevän poissa.\n\nEnnen terassille saapumistaan kuuli hän äkkiä tukevia askelia\nnarisevalla sorakäytävällä, ja siinä tuokiossa hänen miehensä\nilmestyikin varjosta siihen. Hän oli myöskin kiertänyt talon ja\nasteli nurmikolla joelle päin. Hänellä oli vielä päällään raskas\najelutakkinsa, jonka monet käänteet ja kaulukset olivat hänen itsensä\nkeksimää kuosia. Hän oli heittänyt sen selkäänsä ja tapansa mukaisesti\npistänyt kätensä silkkisten polvihousujensa taskuun. Komea valkoinen\npuku, jossa oli arvaamattoman kallis pitsikaulus ja johon hän oli ollut\npuettu lordi Grenvillen tanssiaisissa, näytti erittäin aavemaiselta\ntalon tummaa taustaa vasten.\n\nSir Percy ei nähtävästikään huomannut Margueritea, sillä seistyään\nmuutamia minuutteja kääntyi hän tuota pikaa taas taloon päin astellen\nsuoraan terassille.\n\n»Sir Percy!»\n\nHänellä oli jo toinen jalka terassin alimmalla portaalla, mutta\nkuullessaan vaimonsa äänen hätkähti hän ja pysähtyi, sitten hän\ntuijotti tarkkaan varjoon, josta ääni oli kuulunut.\n\nMarguerite tuli nopeasti kuuvaloon, ja niin pian kuin sir Percy näki\nvaimonsa, sanoi hän hyvin kohteliaasti, niinkuin hänen tapansa aina oli\nMargueritea puhutella:\n\n»Arvoisa rouva, teidän palvelijanne!»\n\nMutta sir Percyn toinen jalka oli vielä portaalla, ja koko hänen\nolentonsa ilmaisi, että hän halusi poistua eikä tahtonut keskustella,\nminkä Marguerite selvästi huomasi.\n\n»Ilma on niin suloisen viileä», lausui Marguerite, »kuuvalo runollisen\nrauhallinen ja puutarha ihastuttava. Ettekö haluaisi olla täällä\nhetkisen? Eihän vielä ole myöhä, vai onko seurani niin epämiellyttävä,\nettä täytyy kiireesti päästä pois?»\n\n»Päinvastoin, rouva», vastasi hän tyynesti, »mutta toista jalkaahan\nkenkä puristaakin, ja kaikki on runollisempaa ilman minua; kuta\npikemmin siirrän pimentävän esteen syrjään, sitä mieluisampaa se teistä\non.»\n\nHän kääntyi taaskin poistuakseen.\n\n»Sir Percy, sanon sen, että käsitätte minut väärin», lausui Marguerite\nkiiruusti vetäytyen yhä lähemmäksi miestään. »Vieraantuminen, joka\nvalitettavasti on syntynyt välillemme, ei ole minun aikaansaamani.\nMuistakaa se!»\n\n»Rouva, teidän on se minulle anteeksi annettava!» lausui hän kylmästi,\n»muistini on aina ollut hyvin huono.»\n\nSir Percy katsoi suoraan vaimoaan silmiin hitaan välinpitämättömästi,\njoka omituisuus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Marguerite loi\nmyöskin katseensa hetkeksi mieheensä, ja se muuttui leppeämmäksi hänen\nlähestyessään sir Percyä terassin alapäässä.\n\n»Hyvin huonoko, sir Percy? Totta tosiaan se on muuttunut. Kolme neljä\nvuotta sitten te näitte minut tunnin verran Pariisissa Itämaille\nmennessänne. Kun palasitte kaksi vuotta myöhemmin, ette ollut minua\nunohtanut.»\n\nMarguerite oli jumalallisen kaunis seisoessaan siinä kuuvalossa turkin\nvaluessa hänen kauniilta olkapäiltään, kullalla kirjaillun puvun\nkimmeltäessä, hänen sinisten silmiensä avomielisesti katsellessa\nmiestään.\n\nSir Percy seisoi hetken jäykkänä ja liikahtamatta, mihin hän ei olisi\nkyennyt pitämättä kiinni terassin kivikaiteesta.\n\n»Arvoisa rouva, haluaisitte puhua kanssani», lausui sir Percy\nkylmäkiskoisesti. »Otaksun, ettette tarkoittanut antautua hempeiden\nmuistojen valtaan.»\n\nHänen äänensä sävy oli tosiaankin kylmäkiskoinen ja myöntymätön,\nkäytöksensä jäykkä ja taipumaton. Naisellinen säädyllisyys vaati\nMargueritea palkitsemaan kylmän kylmyydellä ja menemään miehensä\nohitse sanaakaan sanomatta ainoastaan hiukan päätään nyökäten, mutta\nnaisellinen vaisto sanoi, että hän voi jäädä siihen — tarkka vaisto,\njoka saattaa kauniin naisen tuntemaan oman voimansa, jolla hän saa\nepäkohteliaimmankin miehen polvistumaan eteensä. Hän ojensi kätensä\npuolisolleen.\n\n»Sir Percy, päinvastoin ja miksipä en? Nykyinen aikahan ei ole kovin\nvaloisa, joten haluttaa vähän viipyä menneissä.»\n\nSir Percy kumarsi pitkää vartaloaan ja tarttuen Margueriten käteen,\njoka oli hänelle ojennettuna, suuteli sitä kohteliaasti.\n\n»Rouva, suonette anteeksi, ettei hidas järkeni jaksa seurata sanojanne.»\n\nTaas hän koetti lähteä, yhä Margueriten lapsellisensuloinen, melkein\nhellä ääni pyysi häntä jäämään.\n\n»Sir Percy.»\n\n»Rouva, teidän palvelijanne.»\n\n»Voiko rakkaus ruostua?» sanoi Marguerite äkkiä ajattelemattoman\npikaisesti. »Luulin sinun rakkautesi kestävän kokonaisen ihmiselämän.\nEikö siitä ole mitään jäljellä, Percy — — joka auttaisi sinua — —\nkarkoittamaan vieraantumisesi?»\n\nHänen jykevä olentonsa näytti Margueriten sillä tavoin puhuessa\njäykistyvän yhä enemmän, tarmokas suu vetäytyi kokoon, armottoman\nuppiniskainen katse pujahti noihin alati velttoihin sinisiin silmiin.\n\n»Rouva, mitä tarkoitusta varten, pyydän?» kysyi sir Percy kylmästi.\n\n»En ymmärrä teitä.»\n\n»Kuitenkin se on aivan yksinkertaista», sanoi sir Percy äkkiä\nkatkerasti, joka katkeruus näytti kirjaimellisesti kuultavan\nhänen sanoistaan, vaikka hän koettikin tukahduttaa sitä, »kysyn\nteiltä nöyrästi, sillä typerä järkeni ei kykene käsittämään teidän\narmonne äkillistä mielialanvaihdosta. Tarkoittaako se, että teillä\non halu uudistaa pirullinen urheilunne, jota viime vuonna niin\nmenestyksellisesti harjoititte? Tahdotteko nähdä minut taaskin\nrakkautta janoovana jalkojenne juuressa, jotta taaskin voisitte\nmielihyvin potkaista minut syrjään niinkuin väsyttävän sylikoiran.»\n\nMargueriten oli onnistunut herättää hänet hetkeksi, ja taas hän katseli\nsuoraan mieheensä, sillä juuri sellaisena hän muisti nähneensä hänet\nvuosi sitten.\n\n»Percy, rukoilen sinua!» kuiskasi Marguerite, »emmekö voisi unohtaa\nmenneitä?»\n\n»Anteeksi, rouva, mutta minä käsitin teidän sanoneen, että halusitte\nmuistella niitä.»\n\n»Päinvastoin, Percy, en puhunut _siitä_ menneisyydestä!» sanoi hän\näänensä hellästi värähtäissä. »Puhuin siitä ajasta, jolloin sinä\nminua vielä rakastit, ja minä — — voi! minä olin turhamainen ja\njoutavanpäiväinen. Sinun rikkautesi ja asemasi houkuttelivat minua:\nminä menin kanssasi naimisiin toivoen sinun suuren rakkautesi minuun\nherättävän minussakin rakkauden sinuun — — mutta, valitettavasti! — —»\n\nKuu oli jo painunut pilvimöhkäleiden taakse. Idässä alkoi pehmeän\nharmaa valo hälventää yön synkkää vaippaa. Sir Percy näki\nainoastaan vaimonsa sulavat piirteet, pienen kuningatarmaisen pään\npunertavankultaisten kiharoiden ympäröimänä ja kimaltelevat jalokivet\nhänen pienessä, punaisessa hiuskoristeessaan, joka muistutti\ntähtimäistä kukkasta.\n\n»Rouva, kaksikymmentäneljä tuntia vihkimisemme jälkeen markiisi de S:t\nCyr ja koko hänen perheensä kuoli giljotiinillä ja huhu tiesi kertoa,\nettä sir Percy Blakeneyn vaimo vaikutti heidän kohtaloonsa.»\n\n»Päinvastoin, minähän itse kerroin teille sen inhoittavan jutun!»\n\n»Vieraat ihmiset ehtivät ennen teitä ja kertoivat sen minulle kaikkine\nhirvittävine syrjäseikkoineen.»\n\n»Ja heti te uskoitte», sanoi hän pikaisella äänellä, »ilman todisteita\n— uskoitte, että minä, jota vannoitte rakastavanne enemmän kuin\nelämäänne, jota vakuutitte jumaloivanne, että minä voin tehdä niin\nalhaisen työn, josta ihmiset vahingoniloissaan kertoivat. Luulitte\nminun tarkoittaneen teidän pettämistänne — minun olisi pitänyt puhua\nsiitä ennen vihkiäisiämme. Kuitenkin, jos olisitte halunnut kuunnella\nminua, olisin kertonut, että aina siihen aamuun asti, jolloin S:t\nCyr astui giljotiinille, panin kaiken tarmoni liikkeelle voidakseni\nkäyttää vaikutusvaltaani hänen ja hänen perheensä pelastamiseen. Mutta\nylpeyteni sulki huuleni, kun rakkautemme näytti haihtuvan niinkuin se\nolisi joutunut giljotiinin alle. Kuitenkin olisin puhunut teille, miten\nminut oli petetty! Niin, minut, jolle sama yleinen huhu oli suonut\nRanskan terävimmän älyn! Miehet, jotka ymmärsivät hyväkseen käyttää\nkostonhaluani ja rakkauttani veljeeni, viekoittelivat minut tekemään\nsen. Oliko se luonnotonta?»\n\nKyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän vaikeni hetkeksi koettaen\nrauhoittaa mieltään ja katsoen vetoavasti mieheensä niinkuin\ntuomariin. Sir Percy antoi Margueriten jatkaa omalla kiihkoisella\nja kiihoittuneella tavallaan sanallakaan keskeyttämättä häntä ja\nlausumatta myötätunnon sanaakaan. Margueriten vaietessa ja koettaessa\nniellä poskille valuvia, kuumia kyyneleitä sir Percy odotti\ntunteettomannäköisenä ja äänetönnä. Varhaisen aamusarastuksen harmaan\nhämärässä valossa näytti hänen pitkä vartalonsa vieläkin pitemmältä\nja jäykemmältä. Veltot, hyväntahtoiset kasvot olivat omituisesti\nmuuttuneet. Marguerite, kiihoittunut kun oli, huomasi etteivät\nmiehensä silmät enää olleet raukeat eivätkä suun piirteet ilmeettömät.\nRiippuvien luomien alta pilkisti suuren rakkauden merkillinen ilme,\nsuu oli aivan suljettu, huulet kovasti yhteenpuristetut, niinkuin\nainoastaan tahto olisi hillinnyt riehuvaa tunnetta.\n\nMarguerite Blakeney oli ennen kaikkea nainen kaikkine naisen\nviehättävine heikkouksineen, kaikkine naisen rakastettavimpine\nvikoineen. Hän tunsi sillä hetkellä monet kuukaudet olleensa\nerehdyksissä: että mies, joka seisoi hänen edessään kylmänä kuin\nkuvapatsas kuunnellen hänen soinnukasta ääntään, rakasti häntä,\nniinkuin oli rakastanut jo vuosi sitten: että Percyn rakkaus olisi\nvoinut sammua, mutta että se oli hereillä voimakkaana, suurena, yhtä\nvaltaavana kuin se oli ollut heidän huultensa ensi kerran yhtyessä\npitkään, hullaannuttavaan suudelmaan.\n\nYlpeys oli pidättänyt hänet loitolla vaimostaan, mutta Marguerite aikoi\nvalloittaa hänet taas niinkuin ennenkin Hänestä tuntui siltä, kuin\nhänen ainoa ilonsa maailmassa olisi ollut saada vielä kerran tuntea\nmiehensä suudelma huulillaan.\n\n»Sir Percy, kuunnelkaahan puhettani», sanoi Marguerite hiljaiseksi\nmuuttuneella äänellä joka ilmaisi ääretöntä hellyyttä ja lämpöä.\n»Armand oli minun kaikkeni! Meillä ei ollut vanhempia, ja me kasvatimme\ntoisiamme. Hän oli minun pieni isäni ja minä hänen pikku äitinsä,\nme rakastimme paljon toisiamme. Sitten eräänä päivänä — sir Percy,\nkuunteletteko puhettani? — markiisi de S:t Cyr nöyryytti veljeäni\nArmand'ia — hänen palvelijansa löivät häntä — veljeäni, jota rakastin\nenemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ja hänen rikoksensa? Että hän,\nalhaissäätyinen, oli uskaltanut rakastua ylimyksen tyttäreen, sentähden\nhäntä väijyttiin ja piestiin — — piestiin henkitoreisiin kuin koiraa!\nVoi, kuinka minä kärsin! Hänen nöyryytyksensä syöpyi sieluni sisimpään!\nKun tilaisuus salli ja kykenin kostamaan, tein sen. Aioin vain\nnöyryyttää ja kiusata ylpeätä markiisia. Hän oli salaliitossa Itävallan\nkanssa omaa maataan vastaan. Sattumalta sain siitä kuulla; kerroin sen,\nmutta en tiennyt — kuinka olisinkaan voinut arvata — että he saivat\nminut ansoihinsa ja pettivät. Kun huomasin tekoni, oli se myöhäistä.»\n\n»Rouva, menneisyyteen palaaminen on ehkä vähän vaikeata», sanoi sir\nPercy hetkisen vaitiolon jälkeen. »Olen sanonut muistini olevan\nhuonon, mutta sen varmasti muistan, että heti markiisin kuoltua\nkovasti pyysin teitä selittämään, oliko yleisissä ilkeissä huhuissa\nmitään perää. Ellei muistini nyt petä, luulen teidän kieltäytyneen\nsilloin selityksistä, ja vaaditte vain rakkaudeltani nöyryyttävää\nuskollisuutta, jota se ei ollut valmis osoittamaan.»\n\n»Tahdoin koetella rakkauttanne, mutta se ei kestänyt koetusta. Tehän\naina ennen sanoitte olevanne valmis minun ja rakkautenne tähden\nvetämään vaikka viimeisen henkäyksenne.»\n\n»Ja koetellaksenne rakkauttani, vaaditte minun uhraamaan kunniani»,\nlausui sir Percy tunteittensa vähitellen herätessä ja jäykkyyden\nlientyessä; »vaaditte minun alistuvaisen orjan tavoin hyväksymään\nnurkumatta ja kyselemättä vaimoni kaikki oikut. Sydän ylen täynnä\nrakkautta en _pyytänyt_ selitystä — minä vain _odotin_ — en epäillen —\nvain toivoen saavani kuulla edes muutaman sanan. Kaikki selityksenne\nolisin uskonut. Mutta ette sanaakaan sanonut; rohkeasti vain\ntunnustitte hirveät tositapahtumat; ylpeästi palasitte veljenne kotiin\nja jätitte minut yksin — — viikkomääriksi — — tietämättä kehen uskoa,\nkunnes pyhäkkö, joka sisälsi ainoan kuvitteluni, oli pirstaleina maassa\njalkojeni juuressa.»\n\nSillä hetkellä ei Margueriten tarvinnut valittaa miehensä kylmyyttä ja\ntunteettomuutta, sillä sir Percyn ääni vapisi voimakkaasta rakkaudesta,\njota hän yliluonnollisin keinoin koetti hillitä.\n\n»Aina tuo ikuinen ylpeyteni!» sanoi Marguerite surullisesti. »Tuskin\nolin mennyt, kun jo kaduin. Mutta palattuani löysin teidät, voi, niin\nmuuttuneena, silmillänne tuon uneliaan välinpitämättömyyden naamari,\njota ette koskaan ole heittänyt pois — — tähän asti.»\n\nMarguerite oli niin lähellä miestään, että hänen pehmoisia kiharoitaan\ntuuli leyhytteli sir Percyn poskille; hänen silmänsä, joissa kyyneleet\nloistivat, hullaannuttivat hänen miehensä, hänen soinnukas äänensä\nsytytti tulta hänen suoniinsa. Mutta sir Percy ei antanut naisen\nlumoavan viehätyksen voittaa itseään, naisen, jota hän oli niin kovin\nrakastanut ja jonka käsissä hänen ylpeytensä oli saanut kokea katkeria\nkärsimyksiä. Hän sulki silmänsä päästäkseen näkemästä suloisen hienoja\nkasvoja, lumivalkoista kaulaa ja siroa vartaloa, jonka ympärillä\naamusarastuksen hennon punertava valo jo leikitellen värehteli.\n\n»Päinvastoin, rouva, se ei ole naamari», sanoi hän kalseasti,\n»vannoin kerran elämäni olevan teidän. Kuukausimääriä on se ollut\nleikkikalunanne — — sinä te olette sitä käyttänyt.»\n\nMutta sillä hetkellä Marguerite tunsi itse kylmyyden olevan pelkän\nnaamarin. Surut ja murheet, joita hän oli kärsinyt viime yönä, äkkiä\npalasivat hänen mieleensä, mutta eivät enää katkerina, vaan päinvastoin\nhän tunsi, että se mies, joka häntä rakasti, oli auttava häntä taakan\nkantamisessa.\n\n»Sir Percy», sanoi hän tulisesti, »taivas tietää teillä olleen hyvin\npaljon vaivaa toimittaessanne tehtävän, jonka minä olin ottanut\nsuorittaakseni ja joka oli hirveän vaikea täyttää. Puhuitte äsken\nmielialastani; no niin! nimitämme sitä siksi, jos tahdotte. Minä\nhalusin puhua kanssanne — — sillä — — sillä minulla oli vaikeuksia — —\nja tarvitsin — — teidän myötätuntoanne.»\n\n»Rouva, se on teidän käytettävissänne.»\n\n»Miten kylmä olettekaan!» huokasi Marguerite. »Tosiaankin! tuskin\nvoin enää uskoa, että muutamia kuukausia sitten kyynel silmässäni\nolisi ollut tarpeeksi saattamaan teidät pois suunniltanne. Nyt tulen\nluoksenne — — melkein särjetyin sydämin — —ja — —»\n\n»Rouva, pyydän», sanoi sir Percy äänensä värähdellessä melkein yhtä\npaljon kuin Margueritenkin, »millä keinoin voin palvella teitä?»\n\n»Percy! — Armand on hengenvaarassa. Hänen kirjeensä — — pikainen,\nkiihkeä niinkuin koko hänen toimintansakin ja sir Andrew Ffoulkesille\nkirjoitettu on joutunut yltiöpään käsiin. Armand on toivottomasti\nilmiannettu — — huomenna ehkä pidätetään — — sitten giljotiini —\n— ellei — — ellei — — voi, se on hirveätä!» — — lausui hän itkun\nsekaisesti tuskissaan kaikkien edellisen yön tapahtumain palatessa\nhänen mieleensä, »hirveätä! — — ja te ette ymmärrä — —ette voi — —\neikä minulla ole ketään, jonka puoleen kääntyä — — apua saamaan — —\neikä edes myötätuntoakaan — —»\n\nHän ei jaksanut enää pidättää kyyneliään. Koko suru, taistelut,\nhirvittävä epätietoisuus Armand'in kohtalosta voittivat hänet. Hän\nhoiperteli, oli kaatumaisillaan ja nojaten kiviaitaa vasten kätki\nkasvot käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.\n\nKun sir Percy kuuli mainittavan Armand S:t Justin nimen ja vaaran,\njoka häntä uhkasi, kävi hän vieläkin kalpeammaksi; päättäväisyyden\nja niskoittelemisen ilme levisi hänen otsalleen entistä enemmän.\nHän ei kuitenkaan sanonut mitään muutamaan hetkeen, tarkasteli vain\nMargueritea hänen hennon vartalonsa vavistessa itkun nyyhkytyksissä,\ntarkasteli häntä, kunnes omat kasvonsa tietämättään lauhtuivat ja\njotain kyyneltentapaista näytti kimaltelevan hänenkin silmissään.\n\n»Ja siis», sanoi sir Percy katkeran ivallisella äänellä,\n»vallankumouksen murhanhaluinen koirako käy syöttäjänsä kimppuun?\n— — Rouva», lisäsi hän leppeästi. Margueriten yhä hermostuneesti\nnyyhkyttäessä, »tahdotteko kuivata kyyneleenne? — — En ole koskaan\nsietänyt nähdä kauniin naisen itkua ja minä — —»\n\nVaistomaisesti, äkillisen voittavan rakkauden valtaamana nähdessään\nMargueriten avuttomuuden ja surun avasi sir Percy sylinsä ja oli valmis\nvetämään hänet puoleensa ja sulkemaan syleilyynsä suojellakseen häntä\nkaikesta pahasta henkensä ja sydämensä kaupalla. Mutta taaskin ylpeys\nvoitti; hän pidättäytyi tavattomasti ponnistaen tahtoaan ja sanoi\nkylmästi, mutta hyvin kohteliaasti:\n\n»Rouva, ettekö haluaisi sanoa, millä tavoin minulla on kunnia palvella\nteitä.»\n\nMarguerite ponnisteli kovasti hillitäkseen itseään ja kääntäen\nkyynelten kostuttamat kasvonsa mieheensä ojensi taaskin hänelle\nkätensä, jota tämä suuteli tavanmukaisella kohteliaisuudellaan. Mutta\nsillä kerralla Margueriten käsi viipyi puolisonsa kädessä pani sekuntia\nkauemmin kuin oli välttämätöntä, sillä hän tunsi sir Percyn käden\nvapisevan polttavan kuumana, jotavastoin hänen huulensa olivat kylmät\nkuin marmori.\n\n»Voitteko tehdä jotain Armand'in hyväksi?» kysyi Marguerite suloisen\nyksinkertaisesti. »Teillä on suuri vaikutusvalta hovissa — — niin\npaljon ystäviä. — —»\n\n»Rouva, ettekö mieluummin haluaisi turvautua ranskalaisen ystävänne,\nherra Chauvelinin apuun? Jollen erehdy, ulottuu hänen vaikutusvaltansa\naina Ranskan vallankumoukselliseen hallitukseen asti.»\n\n»Percy, en voi pyytää häntä. — — Voi, toivon uskaltavani kertoa\nsinulle! — — mutta — — hän on määrännyt hinnan veljeni päästä, joka — —»\n\nMistä hinnasta tahansa olisi hän kertonut miehelleen kaiken, jos\nhänellä vain olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, — — olisi kertonut kaikki\ntapahtumat — kuinka hän oli kärsinyt ja kuinka häntä oli pakoitettu.\nMutta hän ei uskaltanut antaa tunteilleen valtaa — ei ainakaan sillä\nhetkellä, jolloin alkoi tuntea, että Percy vielä rakasti häntä, jolloin\ntoivoi voittavansa hänet jälleen. Hän ei uskaltanut tehdä uusia\ntunnustuksia. Mahdollisesti Percy ei ymmärtänyt häntä, ehkei ollut\nmyötätuntoinen hänen taisteluilleen ja kiusauksilleen. Hänen uinuva\nrakkautensa saattoi nukkua kuoleman unta.\n\nEhkäpä sir Percy huomasi mitä Margueriten mielessä liikkui. Koko hänen\nolentonsa ilmaisi yhtä ainoata suurta ikävöimistä — tosiluottamuksen\npyyntöä, jota Margueriten turhamainen ylpeys ei suonut hänelle. Kun\nMarguerite ei puhunut, huokasi sir Percy huomattavan kylmästi:\n\n»Rouva, koska se vaivaa teitä, niin älkäämme puhuko siitä. — —\nPyytäisin ettette pelkäisi Armand'in vuoksi. Annan kunniasanani\nhänen turvallisuudestaan. Siis, sallitteko minun poistua, alkaa olla\nmyöhäistä, ja — —»\n\n»Tahdotteko vastaanottaa kiitollisuuteni?» sanoi Marguerite vetäytyen\naivan lähelle miestään puhuessaan todellakin hellästi.\n\nAivan äkkiä ja tahtomattaan aikoi sir Percy silloin sulkea hänet\nsyliinsä, sillä Margueriten silmät olivat kyynelissä, jotka hän halusi\nsuudella pois, mutta Marguerite oli jo kerran ennen viekoitellut hänet\nsamalla tavalla ja sitten heittänyt hänet luotaan kuin sopimattoman\nkäsineen. Hän luuli sitä vain ohimeneväksi mielialaksi, oikuksi, ja hän\noli liian ylpeä taaskin sille antautuakseen.\n\n»Rouva, se oli liian aikaista!» sanoi hän hiljakseen, »enhän ole vielä\ntehnyt kerrassaan mitään. On jo sangen myöhäistä ja olette varmaankin\nväsynyt. Palvelijanne odottavat teitä yläkerrassa.»\n\nHän vetäytyi syrjään antaakseen vaimolleen poistumisvapauden.\nMarguerite huokasi; se oli pettymyksen äkkipikainen huokaus. Hänen\nylpeytensä ja kauneutensa olivat olleet jyrkässä ristiriidassa\nkeskenään ja sir Percyn ylpeys oli päässyt voitolle. Ehkäpä hän olikin\nitse tullut petetyksi Margueriten sir Percyn silmissä luulottelema\nrakkauden liekki voi yhtä hyvin olla ylpeyttä ja kenties vihaakin\nrakkauden sijasta. Hän seisoi katsellen hetken miestään. Sir Percy\noli taaskin yhtä jäykkä ja tunteettomannäköinen kuin ennenkin. Ylpeys\noli voittanut, eikä hän ollenkaan välittänyt vaimostaan. Sarastuksen\nharmahtava väri vaihtui vähitellen nousevan auringon punertavaan\nvaloon. Linnut alkoivat viserrellä, luonto heräsi vastaten hymyillen\nja iloisesti loistavan lokakuuaamun lämpöön. Ainoastaan näiden kahden\nsydämen välillä oli luja, ylitsepääsemätön muuri, molemminpuolisen\nylpeyden rakentama, jota kumpikaan ei tahtonut ryhtyä ensimäiseksi\nhajoittaman.\n\nPitkä sir Percy kumarsi kohteliaasti, kun Marguerite taaskin katkerasti\nhuokaisten alkoi vihdoinkin nousta terassin portaita.\n\nHänen kullalla kirjaillun pukunsa laahustin lakaisi karisseet\nlehdet portailla muodostaen vienon, sopusointuisen sh—sh—sh-äänen\nhänen astellessaan ja toisen käden nojatessa kaiteeseen. Aamuruskon\nruusuinen hohde loi keltaisen kehän hänen päänsä ympärille saattaen\nrubiinit hiuksissa ja käsivarsilla säihkymään. Hän saapui rakennuksen\nisolle lasiovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, Marguerite pysähtyi\nja katsahti mieheensä toivoen näkevänsä hänen sylinsä avoinna ja\nkuulevansa hänen kutsuvan äänensä. Sir Percy, joka oli toivonut\nvaimonsa tekevän samoin, ei liikahtanut; hänen jykevä vartalonsa näytti\ntaipumattomalta personoiduilta ylpeydeltä, julmalta itsepäisyydeltä.\n\nKuumat kyyneleet taaskin kierivät Margueriten silmiin, ja kun hän ei\ntahtonut näyttää niiltä miehelleen, kiiruhti hän sisään ja juoksi\nmahdollisimman nopeasti omaan huoneustoonsa.\n\nJos hän vain silloin olisi kääntynyt taakseen katsomaan ruusuhohteista\npuutarhaa, olisi hän nähnyt sen, mikä olisi tehnyt hänen omat\nkärsimyksensä vain keveiksi ja helpoiksi — voimakkaan miehen oman\nrakkautensa ja epätoivonsa valtaamana. Ylpeys oli vihdoinkin\nlannistunut, vastahakoisuus oli mennyttä: tahto oli voimaton. Hän oli\nvain sokeasti, intohimoisesti ja hulluuteen asti rakastunut mies. Ja\nkun Margueriten keveät askeleet lakkasivat rakennuksesta kuulumasta,\npolvistui hän terassin portaille ja pelkässä rakkauden huumeessa\nsuuteli porras portaalta mitä kohtia, joita Margueriten pienet jalat\nolivat koskettaneet ja kivikaidetta, josta hänen hento kätensä oli\npitänyt kiinni.\n\n\n\n\nXVII LUKU\n\nHyvästi.\n\n\nKun Marguerite saapui huoneeseensa, huomasi hän palvelijansa siellä\nolevan sangen huolissaan.\n\n»Teidän armonne on hyvin väsynyt», sanoi tyttö parka, jonka omat silmät\nolivat unen puoleksi sulkemat. »Kello on jo yli viiden.»\n\n»Vai niin, Louise, taitaapa tässä jo väsyttääkin», sanoi Marguerite\nystävällisesti, »mutta tehän vasta väsynyt olettekin, menkää heti\nnukkumaan. En kaipaa apuanne levolle valmistautuessani.»\n\n»Mutta, teidän armonne — —»\n\n»Louise, älkää väitelkö vastaan, vaan menkää vain levolle. Antakaa\njotain päälleni ja jättäkää minut rauhaan.»\n\nLouise totteli ilomielin. Hän riisui emännältään komean juhlapuvun ja\npuki hänet pehmoiseen, väljään vaippaan.\n\n»Haluaako teidän armonne mitään muuta?» kysyi hän sen tehtyään.\n\n»En mitään. Sammuttakaa valot mennessänne.»\n\n»Kyllä, teidän armonne. Hyvää yötä, teidän armonne.»\n\n»Hyvää yötä, Louise.»\n\nPalvelijan mentyä Marguerite veti verhot syrjään ja avasi ikkunan.\nRuusuinen valo tulvi puutarhaan ja etäämpänä virtaavalle joelle.\nKaukana itäisellä taivaanrannalla nousevan auringon säteet olivat\nmuuttaneet ruusuhohteen loistavaksi kullaksi. Nurmikolla ei ollut\nketään, ja Marguerite katseli terassia, jossa hän muutama hetki sitten\noli turhaan koettanut voittaa takaisin miehensä rakkautta, joka oli\nkerran ollut kokonaan hänen omansa.\n\nOli omituista että hän, joka jo oli saanut kärsiä niin paljon Armand'in\ntähden, tunsi taaskin sillä hetkellä mitä suurinta ja katkerinta\nsydänkipua.\n\nHän ikävöi ja kaipasi miestään, joka halveksien oli torjunut hänet\nluotaan, vastustanut hänen rakkauttaan, pysynyt kylmänä hänen\nrukouksilleen eikä ollut vastannut hänen hehkuviin tunteisiinsa, jotka\nolivat saaneet hänet toivomaan takaisin entisiä onnenpäiviä.\n\nMiten omituista kaikki olikaan! Hän rakasti vieläkin sir Percyä. Kun\nhän muisteli menneiden kuukausien väärinkäsityksiä ja yksinäisyyttä,\nhuomasi hän ettei hän koskaan ollut lakannut häntä rakastamasta.\nSydämensä syvyydestä oli hän aina hämärästi aavistanut, että sir\nPercyn narrimainen turhamaisuus, hänen sieluton naurunsa ja veltto\nvälinpitämättömyytensä olivat vain ulkokuorta. Hän oli aavistanut,\nettä tosimies, voimakas, intohimoinen, itsepäinen oli vielä jäljellä\n— mies, jota hän oli rakastanut, jonka voimakkuus oli lumonnut hänet,\njonka personallisuus oli vetänyt häntä puoleensa. Sillä hän oli aina\ntuntenut, että Percyn näennäisesti typerän järjen takana oli jotakin\nerikoista, jonka hän piti muilta ja etenkin Margueritelta salassa.\n\nIhmissydän on arvoitusten yhdistelmä — sen ongelmoita on usein vaikea\nratkaista.\n\nRakastiko Marguerite Blakeney, »Europan nerokkain nainen», todella\nnarria? Oliko se tunne rakkautta, joka kiinnitti hänet mieheensä vuosi\nsitten mennessään hänen kanssaan naimisiin? Oliko se tosirakkautta,\njota hän tunsi häneen huomatessaan yhä vieläkin häntä rakastavansa ja\nhuomatessaan, ettei Percy tahtonut jälleen ruveta hänen orjakseen,\nhänen kiihkoisaksi tuliseksi rakastajakseen? Päinvastoin! Marguerite ei\nitsekään olisi voinut selittää tunteiltaan, ei ainakaan sillä hetkellä.\nEhkä ylpeys oli sulkenut hänen silmänsä ymmärtämästä oman sydämensä\nhyviä ääniä. Mutta sen hän tiesi — että hän aikoi valloittaa takaisin\ntuon itsepäisen sydämen, että hän vielä kerran voittaa — — eikä enää\nkoskaan kadota häntä. — — Hän pitää hänet, säilyttää hänen rakkautensa,\nolihan hän senarvoinen, ja vaalii sitä. Sillä se ainakin oli varma,\nettei hänellä ollut onnea ilman miehensä rakkautta.\n\nSillä tavoin mitä ristiriitaisimmat ajatukset ja tunteet hurjasti\nraastoivat hänen sydäntään. Niihin syventyneenä hän antoi ajan\nvierähtää. Luultavasti väsyneenä pitkästä kiihoituksesta hän\ntodenteolla sulki silmänsä ja vaipui rauhattomaan uinailuun, jossa\nnopeaan vaihtuvat unet olivat vain hänen tuskallisten ajatustensa\njatkoa — kun oven ulkopuolelta kuuluvien askelten ääni äkkiä herätti\nhänet unestaan.\n\nHermostuneesti hypähti hän pystyyn ja kuunteli: koko talo oli yhtä\näänetön kuin ennenkin, askeleet olivat poistuneet. Selkoselällään\nolevasta ikkunasta aamuauringon loistavat säteet tulvien tuhlasivat\nvaloa huoneeseen. Hän katsahti kelloa, se oli puoli seitsemän — liian\naikaista talonväen olla liikkeellä.\n\nHän oli varmaankin nukahtanut vallan tietämättään. Askeleet ja hillityt\nihmisäänet olivat herättäneet hänet. — Kukahan siellä?\n\nVarovasti, aivan varpaillaan hän astui huoneen poikki ja avasi oven\nkuunnellakseen. Ei pienintäkään ääntä — vain varhaisen aamun tyyni\nhiljaisuus, kun koko ihmiskunta nukkuu raskainta untaan. Mutta liike\nteki hänet levottomaksi, ja kun hän yhtäkkiä jalkojensa juuressa\naivan huoneensa kynnyksellä näki jotain valkoista — kirje nähtävästi\n— uskalsi hän tuskin koskettaa sitä. Näyttihän se niin aavemaiselta.\nIhan varmaa oli, ettei se ollut siinä hänen tullessaan huoneeseen.\nOliko Louise sen pudottanut vai kiusoitteliko joku henki lupauksillaan\nnäyttäen hänelle olemattomia, satumaisia kirjeitä?\n\nViimein hän kumartui nostaakseen sen, ja ylenmäärin säikähtyen ja\nällistyen huomasi hän, että kirje oli hänelle itselleen ja osoite\nkirjoitettu hänen miehensä isolla käsialalla. Mitä sir Percyllä oli\nhänelle keskellä yötä sano mistä sellaista, jota ei voinut jättää\nseuraavaan aamuun? Hän repi kuoren auki ja luki:\n\n »Odottamaton tapaus pakoittaa minua heti lähtemään pohjoiseen päin,\n joten pyydän teidän armonne suomaan anteeksi, etten voi lausua\n teille kunnioittavia jäähyväisiäni. Asiat vaatinevat minua viipymään\n noin viikon, joten minulla ei ole tilaisuutta saapua teidän armonne\n huviretkelle keskiviikkona. Jään teidän armonne nöyrimmäksi ja\n vaatimattomimmaksi palvelijaksi.\n\n                                         Percy Blakeney.»\n\nMargueriten mieleen varmaankin juolahti miehensä hidas käsityskyky,\nsillä hänen täytyi lukea kirje uudelleen, ennenkuin täysin käsitti sen\ntarkoituksen.\n\nHän seisoi porrastaitteella käännellen yhä uudelleen lyhyttä,\nsalaperäistä kirjettä. Hän ei kyennyt ajattelemaan, hermot olivat\nkiihoittuneet ja selittämättömiä aavistuksia risteili hänen mielessään.\n\nSir Percyllä oli tiluksia pohjoisessa päin, ja hän oli ennenkin käynyt\nsiellä yksin viipyen poissa noin viikon verran, mutta tuntui hyvin\nomituiselta, että asiat vaativat häntä lähtemään tulisella kiireellä\nviiden ja kuuden välillä aamulla.\n\nTurhaan hän koetti vapautua tavattomasta levottomuudestaan, ja hän\nvapisi kiireestä kantapäähän. Hurja, voittamaton halu nähdä miestään\nvaltasi hänet kokonaan. Kunpa hän vain ei olisi ehtinyt lähteä.\n\nUnohtaen olevansa hyvin ohuessa aamupuvussa ja tukkansa hajallaan,\nlensi hän porraskäytävää alas suoraan eteisen poikki pääovelle.\n\nNiinkuin ainakin oli se teljetty ja lukittu, sillä palvelijat eivät\nolleet vielä nousseet, mutta hänen tarkat korvansa olivat eroittaneet\nihmisääntä ja hevosen kavioiden kopsetta kivitetyltä pihalta.\n\nLevottomin, vapisevin käsin Marguerite aukaisi lukon toisensa perästä\nhaavoittaen kätensä, vahingoittaen kyntensä, sillä lukot olivat jäykät\nja raskaat. Mutta siitä hän ei välittänyt, koko hänen ruumiinsa vapisi\njo pelkästä ajatuksestakin, että myöhästyi ja että sir Percy oli mennyt\nhänen näkemättään ja sanomattaan »Jumalan haltuun!»\n\nVihdoinkin hän sai avaimen väännetyksi ja oven avatuksi; hänen korvansa\neivät olleet pettäneet. Palvelija seisoi siinä pidellen kahta hevosta,\ntoinen niistä oli vikkelä Sultaani, sir Percyn lemmikki, satuloituna\nmatkaa varten.\n\nSilmänräpäyksessä itse sir Percykin ilmaantui rakennuksen takaa\nja lähestyi nopein askelin hevosia. Hän oli riisuutunut komeasta\njuhlapuvustaan, mutta oli niinkuin ainakin moitteettomasti ja\nhyvin puettu hienoon verkaan, pitsikauluri kaulassa ja hihansuissa\npitsiröyhelöt, korkeavartiset saappaat ja ratsastushousut jalassa.\n\nMarguerite astui muutaman askeleen eteenpäin. Sir Percy katsahti sinne\nja näki hänet. Hän rypisti hieman otsaansa.\n\n»Lähdössäkö?» kysyi Marguerite kiihkoissaan. »Minnekä?»\n\n»Niinkuin minulla on ollut kunnia ilmoittaa teidän armollenne, vakavat\nodottamattomat asiat kutsuvat minua pohjoiseen päin tänä aamuna», sanoi\nhän kalsean pitkäveteisesti.\n\n»Mutta — — teidän huomiset vieraanne — —»\n\n»Olen pyytänyt teidän armonne lausumaan nöyrimmät anteeksipyyntöni\nhänen kuninkaalliselle korkeudelleen. Tehän olette niin täydellinen\nemäntä, etten luule minua kaivattavan.»\n\n»Mutta olisittehan te voinut siirtää matkanne — — huviretken jälkeen —\n—» sanoi Marguerite yhä puhuen nopeasti ja levottomasti. »Tietystikään\nasia ei ole niin tärkeä — — ettehän puhunut siitä mitään — äsken.»\n\n»Asiani, niinkuin minulla oli kunnia sanoa teille, rouva, tuli aivan\nodottamatta ja on hyvin tärkeä, — — Pyytäisin sentähden lupaa lähtöön?\n— — saanko toimittaa asioitanne kaupungissa? — — paluumatkallani?»\n\n»Ei — — ei — — kiitoksia — — ei mitään — — Mutta palaatteko pian?»\n\n»Hyvin pian.»\n\n»Ennen viikon kuluttuako?»\n\n»En saata sanoa.»\n\nVarmaankin hän koetti päästä lähtemään, jotavastoin Marguerite\nponnisti kaikki voimansa pidättääkseen hänet muutaman hetken.\n\n»Percy», sanoi hän, »ettekö tahtoisi sanoa, miksi lähdette tänään.\nOnhan minulla vaimonanne oikeus saada se tietää. Teitä ei ole kutsuttu\npohjoiseen, tiedän sen. Sieltä ei tullut kirjettä eikä lähettilästä\nennen oopperaan lähtöämme, eikä tanssiaisista kotiin palatessammekaan\nsanaa ollut odottamassa. — — _Te ette_ mene tiluksillenne, olen\nvakuutettu siitä. — — Siinä on jotain salaperäistä — — ja — —»\n\n»Rouva, siinä ei ole mitään salaperäistä», vastasi hän hiukan\nkärsimättömällä äänellä. »Minun asiani koskee Armand'ia — — siellä!\nSiis sallitteko minun lähteä?»\n\n»Armand'iako? — — mutta eihän vain vaara teitä uhanne?»\n\n»Vaarako? minuako? — — eihän toki rouvani, teidän huolehtimisenne\ntuottaa minulle kunniaa. Niinkuin sanoitte, vaikutusvaltaa minulla on,\naikomukseni on käyttää sitä ennenkuin on myöhäistä.»\n\n»Saanen ehkä kiittää teitä?»\n\n»Rouva», sanoi hän koleasti, »sitä ei teidän tarvitse tehdä. Elämäni\non käytettävissänne ja minua on jo tarpeeksi palkittu.»\n\n»Sir Percy, ja minun elämäni on teidän jos vain tahdotte omaksua sen\npalkinnoksi toimistanne Armand'in tähden», sanoi hän yhtä tulisesti\nkuin avasi sylinsä miehelleen. »Kas niin! en tahdo pidättää teitä — —\najatukseni seuraavat teitä — — hyvästi! — —»\n\nMiten ihastuttavalta hän näyttäkään aamuauringon valossa\nkullankellervän tukan valuessa hartioille! Sir Percy tehden syvän\nkumarruksen painoi suudelman hänen kädelleen. Marguerite tunsi\npolttavan suutelon ja hänen sydämensä värisi toivon sekaisesta ilosta.\n\n»Tulettehan takaisin?» kysyi Marguerite hellästi.\n\n»Sangen pian!» vastasi hän katsoen ikävöiden vaimonsa sinisiin silmiin.\n\n»Ja — — muistatteko? — —» kysyi Marguerite samalla, kun hänen silmänsä\nvastasivat sir Percyn katseeseen ja antoivat hänelle rajattomia\nlupauksia.\n\n»Rouva, aina muistan, että olette kunnioittanut minua palvelustani\nvaatimalla.»\n\nSir Percyn sanat sointuivat koleilta ja muodollisilta, mutta sillä\nkertaa ne eivät Margueritesta tuntuneet kylmiltä. Naisen sydän oli\nkatsonut miehen tunteettoman naamarin alla olevaan sydämeen, jota\nnaamiota sir Percyn ylpeys yhä vieläkin vaati häntä kantamaan.\n\nTaaskin hän kumarsi vaimolleen, sitten hän pyysi lupaa lähtöönsä.\nMarguerite seisoi toisella puolella sir Percyn hypätessä Sultaanin\nselkään. Hevosen nelistäessä portista Marguerite huiskutti hänelle\nviimeiset hyvästinsä.\n\nPiian sir Percy peittyi näkyvistä tien mutkaan. Uskotulla palvelijalla\noli vaikea pysyä hänen perässään, sillä Sultaani lensi eteenpäin\nniinkuin säestäen isäntänsä kiihtynyttä mielialaa. Marguerite kääntyi\nja astui sisään onnellisesti huokaisten. Hän meni takaisin omaan\nhuoneeseensa, sillä uni alkoi painostaa häntä niinkuin väsynyttä lasta.\n\nHänen sydämensä rauhoittui, ja vaikka epämääräinen tuska sitä vielä\nvaivasikin, niin hämäränsuloinen toivo sitä kuitenkin viihdytti kuin\npalsamin tuoksu.\n\nHän ei ollut enää ollenkaan huolissaan Armand'ista, sillä mies, joka\noli juuri ratsastanut tiehensä, oli halukas auttamaan Armand'ia, olipa\nsaanut Margueritenkin täysin luottamaan tarmoonsa ja kuntoonsa. Hän\nkummasteli, että oli itsekin pitänyt miestään tyhjänpäiväisenä narrina.\nTietystikin se oli vain naamio kätkemässä kirpeää sydänhaavaa, jonka\nMarguerite oli iskenyt hänen luottavaan ja rakastavaan sydämeensä.\nRakkaus olisi muutoin voittanut Percyn, eikä hän tahtonut näyttää\nvaimolleen, kuinka paljon hän vieläkin piti Margueritesta ja kuinka\nkovasti hän kärsii.\n\nMutta siitä lähtien oli kaikki käyvä hyvin: Marguerite kukistaa\nylpeytensä, nöyrtyy miehelleen, kertoo kaikki, luottaa häneen kaikessa.\nOnnen päivät uudistuvat samallaisiksi kuin heidän kävellessään\nFontainebleaun metsässä, jolloin he juttelivat vain vähän, sillä Percy\noli aina harvapuheinen — mutta jolloin Marguerite tunsi sydämensä aina\nlöytävän lepoa ja onnea miehensä voimakkaaseen rintaan nojatessaan.\n\nKuta enemmän hän ajatteli viime yön tapahtumia, sitä vähemmän hän\npelkäsi Chauveliniä ja hänen suunnitelmiaan. Eihän hän ollut onnistunut\npääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta, siitä hän ainakin\noli varma. Sekä lordi Fancourt että Chauvelin itse olivat vakuuttaneet\nhänelle, ettei ruokailuhuoneessa ollut yhden aikaan muita kuin\nranskalainen omassa personassaan ja Percy — Niin! — Percy! Hänhän olisi\nvoinut kysyä sitä mieheltään, jos olisi tullut ennemmin ajatelleeksi.\nOli miten oli, hänen ei tarvinnut pelätä, että tuntematon ja uskalias\nsankari joutui Chauvelinin ansaan; kaikissa tapauksissa sankarin\nkuolema ei ollut hänen syynsä.\n\nTietystikin vaara yhä uhkasi Armand'ia, mutta olihan Percy luvannut\nsuojella häntä. Kun Marguerite näki miehensä poistuvan ratsain,\nmahdollisuus sir Percyn aikeiden onnistumattomuudesta ei hetkeksikään\njuolahtanut hänen mieleensä. Kun Armand kerran pääsee Englantiin, ei\nhän enää salli hänen Ranskaan palata.\n\nSillä hetkellä hän tunsi olevansa melkein onnellinen, ja vedettyään\nikkunaverhot umpeen estääkseen auringon paahdetta pääsemästä sisään\nlaskeutui hän vuoteelleen, painoi päänsä tyynyä vasten kuin väsähtänyt\nlapsi ja vaipui heti rauhallisen unen helmoihin.\n\n\n\n\nXVIII LUKU\n\nSalaperäinen merkki.\n\n\nPäivä oli jo pitkälle kulunut Margueriten herätessä kauan kestäneestä\nvirkistävästä unestaan. Louise oli tuonut nuorta maitoa ja\nlautasellisen hedelmiä. Hän nautti vaatimattoman aamiaisensa hyvällä\nruokahaluilla.\n\nMargueriten ajatukset toimivat vilkkaasti hänen rypäleitä niellessään.\nNuolen nopeudella ne kiitivät Percyn pitkän suoran vartalon jälkeen,\njonka hän oli nähnyt ratsastavan tiehensä runsaasti viisi tuntia sitten.\n\nVastaukseksi emäntänsä kärkkäisiin kysymyksiin kertoi Louise palvelijan\npalanneen Sultaanin kanssa saatettuaan sir Percyn Lontooseen. Palvelija\noli arvellut isännän aikoneen vesille kuunarillaan, joka oli ankkurissa\naivan London Bridgen alla. Sir Percy oli ratsastanut sinne asti, hän\noli tavannut Briggsin, _Untolan_ laivurin ja palauttanut palvelijansa\nja Sultaanin tyhjin satuloin Richmondiin.\n\nNämä uutiset hämmästyttivät Margueritea entistä enemmän. Mihinkähän sir\nPercy aikoi mennä _Untolalla_? Armand'in puolesta, oli hän sanonut.\nNiin! sir Percyllä oli kaikkialla vaikutusvaltaisia ystäviä. Ehkä hän\nmeni Greenwichiin tahi — — mutta Marguerite oli lakannut arvailemasta,\npian kaikki selvenee: hän oli luvannut palaavansa ja muistavansa.\n\nPitkä, joutilas päivä oli Margueritella edessään. Hän odotti\nvieraakseen entistä koulutoveriaan, pientä Suzanne de Tournayta.\nIloisesti ja veitikkamaisesti oli hän pyytänyt lupaa Suzannen\nvierailuun kreivittäreltä edellisenä iltana Walesin prinssin\nläsnäollessa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli äänekkäästi\nsuositellut pyyntöä ja luvannut tulla heitä tervehtimään iltapäivällä.\nKreivitär ei ollut uskaltanut kieltää ja oli sillä hetkellä pakoitettu\nsuostumaan, joten Suzanne sai luvan hauskan päivän viettämiseen\nystävänsä luona Richmondissa.\n\nMarguerite odotti häntä hartaasti. Hän ikävöi saadakseen jutella\nentisistä koulumuistoistaan lapsimaisen tytön kanssa. Hän halusi\nSuzannen seuraa enemmän kuin kenenkään muun. Marguerite aikoi\nkävellä hänen kanssaan vanhassa kauniissa puutarhassa ja komeassa\nmetsästyspuistossa sekä retkeillä pitkin joen vartta.\n\nMutta Suzanne ei ollut vielä saapunut. Pukeuduttuaan valmistautui\nMarguerite menemään alakertaan. Hän näytti aivan tyttömäiseltä\nvaatimattomassa musliinipuvussaan, leveä, sininen vyö hoikilla\nvyötäisillä ja kaulassa sievä pitsikaulus, johon hän rinnan kohdalle\noli kiinnittänyt muutamia tummanpunaisia syysruusuja.\n\nHän astui huoneustonsa edustalla olevan porrastaitteen yli ja seisoi\nhetkisen komeiden tammisten porrasten yläpäässä, jotka johtivat\nalakertaan. Vasemmalla oli hänen miehensä huoneusto, joukko suojia,\njoissa hän ei ollut koskaan käynyt.\n\nNiihin kuului makuusuoja, pukeutumis- ja vastaanottohuone sekä\nporrastaitteen toisessa päässä pieni työhuone, jota aina pidettiin\nlukossa, kun sir Percy ei sitä käyttänyt. Erikoista luottamusta\nnauttiva kamaripalvelija Frank hoiti tätä huonetta. Kenenkään muun ei\nsallittu sinne koskaan mennä. Margueritekaan ei ollut välittänyt käydä\nsiellä, ja talon palvelijat eivät tietystikään olleet uskaltaneet\nrikkoa ankaraa kieltoa sinne menemällä.\n\nMarguerite oli usein hyvänluontoisella halveksimisella, jolla hän\nviime aikoina oli kohdellut miestään, pilkannut häntä yksityishuoneen\nsalaperäisyydestä. Nauraen hän oli aina sanonut, että Percy ankarasti\npidätti kaikki uteliaat silmät poissa pyhäköstään peläten niiden\nhuomaavan, miten vähän sen neljän seinän sisällä työtä tehtiin.\nMukava nojatuoli Percyn suloista uinailua varten oli epäilemättä sen\nhuomattavin huonekalu.\n\nSellaista Marguerite mietti mielessään loistavan kauniina lokakuuaamuna\nantaessaan katseensa liukua pitkin käytävää. Frank oli hyvin\ntouhuissaan isäntänsä huoneustossa, sillä melkein kaikki ovet olivat\nselällään. Työhuoneen ovi oli myöskin auki.\n\nPalava lapsellinen uteliaisuus kurkistaa Percyn pyhäkköön valtasi\nMargueriten äkkiä. Kielto ei tietystikään koskenut häntä, eikähän Frank\nvoinut vastustaa talon emäntää. Hän toivoi kamaripalvelijan puuhaavan\nmuissa huoneissa siten saadakseen itse tilaisuuden pieneen salaiseen\ntirkistysmatkaan kenenkään häiritsemättä.\n\nVarovasti varpaillaan hiipi hän porrastaitteen yli vavisten\nkiihoituksesta ja uteliaisuudesta. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle\nomituisesti hämillään ja aivan kykenemättömänä päättämään.\n\nOvi oli raollaan eikä hän voinut nähdä huoneeseen. Hän työnsi sen auki\nkuin koetteeksi. Ei kuulunut mitään. Nähtävästi Frank ei ollut siellä\nja hän astui rohkeasti sisään.\n\nHämmästys valtasi hänet nähdessään huoneen tavattoman\nyksinkertaisuuden: tummat raskaat verhot, jykevät tammiset\nhuonekalut, seinällä pari karttaa, jotka eivät suinkaan muistuttaneet\nvelttoa kaupunkilaisherraa, kilpa-ajohuijaria, muotikeikaria. Ne\nominaisuudethan olivat sir Percyn ulkonaiset tunnusmerkit.\n\nSiellä ei näkynyt merkkiäkään kiireisestä lähdöstä. Kaikki oli\npaikoillaan, ei paperipalaakaan lattialle heitettynä eikä ainoakaan\nlaatikko ollut auki. Verhot olivat syrjään vedetyt ja avonaisesta\nikkunasta virtasi raitis aamuilma sisään.\n\nVastapäätä ikkunaa aivan keskellä huonetta oli jykevä konttoripulpetti,\njoka näytti sangen käytetyltä. Vasemmanpuoleisella seinällä komeissa\nkehyksissä riippui melkein lattiasta katoon ulottuva, erinomaisen hyvin\nmaalattu naisen kokokuva. Taulun kulmassa oli Boucherin nimi. Kuva\nesitti Percyn äitiä.\n\nMarguerite tiesi hyvin vähän hänestä, ainoastaan sen, että hän oli\nkuollut ulkomailla sekä henkisesti että ruumiillisesti sairaana Percyn\nvielä poikasena ollessa. Hän oli varmaankin ollut kaunis silloin,\nkun Boucher maalasi hänet. Kun Marguerite katseli kuvaa, huomasi hän\nsuureksi hämmästyksekseen pojan muistuttavan tavattomasti äitiänsä.\nSamallainen matala, kulmikas otsa, jota paksu, vaalea ja sileä tukka\nympäröi; samallaiset, jotensakin veltot silmät lujapiirteisten kulmien\nalla. Niissä oli samallainen velttouteen kätketty voimakas ilme,\nsamallainen salaperäinen kiihko, joka usein nähtiin Percyn kasvoilla\nennen hänen naimisiinmenoaan, kun hän seisoi miehensä vieressä jutellen\näänensä värähdellessä.\n\nMarguerite tarkasteli kuvaa, sillä se oli hänestä mielenkiintoinen,\nsitten hän taas kääntyi katselemaan jykevää pulpettia. Sen peitti\nsuuri joukko papereita, jotka olivat siististi merkityt ja sidotut\nsekä näyttivät hyvin järjestetyiltä laskuilta ja kuiteilta. Marguerite\nei ollut koskaan tullut ajatelleeksi eikä ollut pitänyt tiedustelun\narvoisenakaan kysellä, miten sir Percy, jota koko maailma luuli aivan\njärjettömäksi, hallitsi suunnatonta, isältä perittyä omaisuuttaan.\n\nKun hän oli astunut sievään, järjestettyyn huoneeseen, oli hämmästys\nhänet niin vallannut, ettei hän voinut muuta kuin ihmetellä nähdessään\nmiehensä suuren toimintataidon todisteet. Mutta se antoi myöskin\nhänelle varmuutta, siitä, ettei sir Percy ainoastaan ollut puettu\npintapuolisen tyhjyyden, turhamaisten tapojen ja narrimaisten puheiden\nnaamioon, vaan että hän myös näytteli tahallista ja harkittua osaa.\n\nMarguerite yhä vain ihmetteli. Mitä varten hän viitsi vaivautua niin\npaljon? Miksi hän — joka oli niin silmiinpistävän väkevä ja totinen\nmies — halusi esiintyä muitten silmissä typeränä narrina.\n\nEhkä hän tahtoi salata rakkauttaan vaimoltaan, joka halveksi häntä\n— — mutta sen tarkoituksenhan olisi voinut saavuttaa vähemmilläkin\nuhrauksilla ja vähemmällä vaivalla kuin alituisesti luonnotonta osaa\nnäyttelemällä.\n\nMarguerite katseli ympärilleen hapuilevasti: hän oli hyvin hämmästynyt\nja hänet valtasi kauhu, jonka omituinen, selittämätön salaperäisyys oli\nherättänyt. Hän kävi hyvin levottomaksi, ja vilu karmi hänen pintaansa\njuhlallisessa synkässä huoneessa. Mitään muita kuvia ei ollut seinällä\nkuin kaunis Boucherin maalaus sekä pari karttaa, toinen kuvaten\npohjois-Ranskan rannikkoa ja toinen Pariisin ympäristöä. Mihinkähän sir\nPercy niitä tarvitsi, mietti hän kummastellen.\n\nPäätä alkoi kivistää, ja Marguerite halusi pois merkillisestä\nSiniparran huoneesta, jonka tarkoitusta hän ei käsittänyt. Hän ei\ntahtonut ilmaista Frankille olevansa siellä, ja vielä kerran katsahtaen\nympärilleen kääntyi hän oveen päin. Silloin hänen jalkansa sattui\npieneen esineeseen, joka luultavasti oli ollut matolla lähellä\npulpettia ja joka kierien lennähti huoneen toiselle puolelle.\n\nMarguerite kumartui sitä ottamaan. Se oli kultasormus, jonka kantaan\noli kaiverrettu pieni merkki.\n\nMarguerite käänteli sitä sormissaan ja tarkasteli kaiverrusta, Siinä\noli pieni tähtimäinen kukkanen, jonka merkin hän oli kahdesti ennen\nnähnyt: oopperassa ja lordi Grenvillen tanssiaisissa.\n\n\n\n\nXIX LUKU\n\nTulipunainen neilikka.\n\n\nMillä hetkellä omituinen epäily, hiipi Margueriten mieleen, sitä hän\nei olisi itsekään voinut jälkeenpäin sanoa. Kovasti puristaen sormusta\nkädessään juoksi hän huoneesta rappuja alas puutarhaan, missä hän\nerillään muista vain kukkasten, joen ja lintujen seurassa katseli\nsormusta ja yhä tarkemmin tutki siihen kaiverrettua merkkiä.\n\nIstuen riippuvien sykomorien varjossa hän tarkasteli tylsän\ntunteettomasti sormuksen yksinkertaista kantaa, johon tähtimäinen\nkukkanen oli kaiverrettu.\n\nOlipa se hullunkurista! Hän uneksi! Hänen hermonsa olivat jännittyneet,\nja hän luuli näkevänsä enteitä ja salaperäisyyttä vähäpätöisimmissäkin\nasioissa. Eivätkö kaikki hienon maailman ihmiset äskettäin olleet\npäättäneet suosia sankarillisen ja mystillisen Tulipunaisen neilikan\nmerkkiä?\n\nEikö se hänellä itselläänkin ollut ommeltuna puvuissaan, kaiverrettuna\njalokivissään ja hiuskoristeissaan? Mitä merkillistä siinä oli,\nettä sir Percy käytti sitä sinettisormuksessaan? Saattoihan hänkin\naivan hyvin tehdä sen — — niin aivan hyvin — — ja sitäpaitsi —\n— mitä yhtäläisyyttä oli hänen erinomaisella miehellään, tuolla\nhienopukuisella, hienostuneella ja velttotapaisella keikarilla sekä\nuskaliaalla suunnittelijalla, joka pelasti ranskalaisia uhreja aivan\nverenhimoisen vallankumouksen johtohenkilöiden nenän edestä.\n\nHänen ajatuksensa olivat sekaisin — hän ei käsittänyt mitään. — — Hän\nei huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui ja aivan säpsähti, kun\nnuori, raikas ääni kuului puutarhan toiselta puolelta:\n\n»- Rakas! — rakas! missä olet?» ja pieni Suzanne raikkaana kuin\nruusunnuppunen tuli juosten nurmikolla silmien ilosta loistaessa ja\nruskeiden kutrien liehuessa leppeässä aamutuulessa.\n\n»Sanottiin sinun olevan puutarhassa», jatkoi hän iloisesti liverrellen\nja heittäytyen somasti ja tyttömäisen vallattomasti Margueriten syliin,\n»sentähden juoksin sinua hämmästyttämään. Ethän minua näin pian\nodottanut Margot, pieni, rakas lemmikkini!»\n\nMarguerite, joka nopeasti kätki sormuksen kaulurinsa poimuihin, koetti\nvastata iloisesti ja huolettomasti nuoren tytön tunnepurkauksiin.\n\n»Tosiaankin, suloinen ystäväni», sanoi hän hymyillen, »on hauskaa saada\npitää sinut vain itseäni varten kokonaisen kauniin, pitkän päivän. — —\nEthän vain ikävystyne?»\n\n»Vai ikävystyne! Margot, kuinka voit käyttää niin pahaa sanaa. Kun\nolimme yhdessä vanhassa rakkaassa koulussamme, olimme aina iloisia\nsaadessamme olla kahden.\n\n»Ja jutella salaisuuksistamme.»\n\nMolemmat nuoret naiset alkoivat astella käsikoukkua puutarhassa.\n\n»Oi, Margot, lemmikkini, kuinka ihana kotisi onkaan», sanoi pieni\nSuzanne ihastuneena, »kuinka onnellinen oletkaan!»\n\n»Niinpä kylläkin! Pitäisihän minun olla onnellinen», lausui Marguerite\nhuolestuneesti huokaisten.\n\n»Miten surullisesta puhutkaan, lemmikkini! — — No niin, nyt kun olet\nnaimisissa, et halua enää jutella kanssani salaisuuksista. Kuinka\npaljon meillä olikaan ennen koulussa kahdenkeskistä puhuttavaa!\nMuistatko? — muutamia asioita emme uskoneet edes Pyhän Angelsin sisar\nTheresallekaan — vaikka hän olikin kovin herttainen.»\n\n»Ja nyt sinulla on eräs hyvin tärkeä salaisuus, sellainen pienen\npieni?» lausui Marguerite iloisesti, »jonka sinä heti uskot minulle.\nSinun ei tarvitse punastua, rakas ystäväni», lisäsi hän nähdessään\nSuzannen pienet somat kasvot punehtuneina. »Eihän siinä ole mitään\nhävettävää! Hän on sekä jalo että luotettava mies, ja sellaisesta\nrakastajasta — — puolisosta kelpaa ylpeillä.»\n\n»Niinpä tosiaankin, ystäväni, en ole ollenkaan häpeissäni», vastasi\nSuzanne leppeästi, »ja olen hyvin, hyvin ylpeä, kun puhut hänestä\nhyvää. Luulen äidin suostuvan», lisäsi hän mietteissään, »ja minä tulen\n— oi! tullen niin iloiseksi — mutta luonnollisestikaan ei suunnitella\nmitään, ennenkuin isä on pelastettu. — —»\n\nMarguerite säpsähti. Suzannen isä! kreivi de Tournay! — hän kuului\nniihin, joiden henki oli vaarassa, jos Chauvelin onnistui pääsemään\nselville Tulipunaisen neilikan personasta.\n\nHän oli käsittänyt sekä kreivittären että parin liittolaisen puheesta,\nettä hämäräperäinen johtaja oli kunniasanallaan lupautunut pelastamaan\npakolaiskreivi de Tournayn Ranskasta. Pienen Suzannen, joka ei\ntiennyt muuta kuin oman tärkeän salaisuutensa, jatkaessa livertelyään\nMargueriten ajatukset palasivat viimeöisiin tapauksiin.\n\nArmand'in perikato, Chauvelinin uhkaus, hänen julmat sanansa »joko —\ntahi —», jotka Marguerite oli hyväksynyt.\n\nJa sitten hänen oma toimintansa, joka oli vähällä kohota huippuunsa\nk:lo 1 lordi Grenvillen ruokailuhuoneessa, kun Ranskan hallituksen\narmoton lähetti aikoi vihdoinkin päästä selville, kuka salaperäinen\nTulipunainen neilikka oli, joka niin ujostelematta uhmasi kokonaista\nurkkijajoukkoa ja asettautui niin rohkeasti pelkästä urheiluhalusta\nRanskan vihollisten puolelle.\n\nSen jälkeen hän ei ollut kuullut mitään Chauvelinistä. Hän oli jo\narvellut kaiken epäonnistuneen eikä hän kuitenkaan ollut vielä tuntenut\nlevottomuutta, sillä olihan hänen miehensä luvannut turvata Armand'in\nhengen.\n\nMutta aivan silmänräpäyksessä Suzannen iloisesti jutellessa hirveä\nkauhu omien tekojensa seurauksista valtasi Margueriten. Chauvelin ei\nollut puhunut mitään. Se on totta. Mutta hän muisti, kuinka ivalliselta\nja ilkeältä hän näytti hyvästellessään tanssiaisten jälkeen. Oliko hän\nja silloin huomannut jotain? Oliko hänellä ja valmiit suunnitelmat\nrohkean keinottelijan pidättämiseksi itse työssä Ranskassa ja hänen\nlähettämisekseen giljotiinille ilman katumusta ja viivytystä?\n\nMargueriten valtasi kauhea inho, ja kouristuksen tapaisesti hänen\nkätensä puristi sormusta pukunsa poimuissa.\n\n»Sinä et kuuntele, rakas ystäväni», lausui Suzanne soimaavasti\nkeskeyttäen pitkän ja erittäin mielenkiintoisen pakinansa.\n\n»Kyllä, kyllähän minä», sanoit Marguerite koettaen pakoittautua\nhymyilemään. »On hauskaa kuunnella puhettasi — — ja sinun onnellisuutesi\ntekee minutkin niin iloiseksi. — — Älä pelkää, me koetamme parastamme\nsaadaksemme äitisi lepytetyksi. Sir Andrew Ffoulkes on jalo\nenglantilainen herrasmies. Hänellä on rahaa ja on korkea-arvoinen;\nkreivitär ei kieltäydy myöntymästä. — — Mutta — — pieni ystäväni — —\nkerro — — mitä viimeiset uutiset tietävät isästäsi.»\n\n»Oi!» huudahti Suzanne iloisen hurjasti, »parasta mitä saattaa toivoa.\nLordi Hastings kävi tervehtimässä äitiäni varhain tänä aamuna. Hän\nsanoi että rakkaan isäni asiat ovat hyvin ja että me saamme odottaa\nhäntä Englantiin ainakin neljän vuorokauden kuluttua.»\n\n»Niin», sanoi Marguerite, jonka hehkuvat silmät tarkastelivat Suzannen\nhuulia, jotka yhä vain liikkuivat iloisesti jutellen.\n\n»Eihän meidän nyt tarvitse pelätä, rakkaani, sinä et tiedä, että tuo\nsuuri jalo Tulipunainen neilikka on itse lähtenyt isää pelastamaan.\nRakkaani, hän on mennyt — — on todellakin mennyt — —» lisäsi Suzanne\ninnoissaan. »Tänä aamuna hän oli Lontoossa, Calais'ssa hän on jo\nmahdollisesti huomenna — — jossa hän tapaa isäni — — ja sitten — — ja\nsitten — —.»\n\nIsku sattui. Sitä hän oli koko ajan odottanutkin, vaikka olikin viime\nhetkeen saakka koettanut luulotella toista pettäen itsensä. Sir Percy\noli mennyt Calais'hen, oli sinä aamuna ollut Lontoossa — — hän — —\nTulipunainen neilikka — — Percy Blakeney — — hänen miehensä — — jonka\nhän itse viime yönä oli kavaltanut Chauvelinille — —.\n\nPercy — — Percy — — hänen miehensä — — Tulipunainen neilikka — — Voi,\nkuinka Marguerite oli voinutkaan olla niin sokea! Hän tajusi kaiken —\n— kaiken sillä kertaa — — osan, jota Percy näytteli — naamion, jota hän\nkantoi — — häikäistäkseen ihmisten silmiä.\n\nJa kaiken sen tietysti vain pelkästä urheiluhalusta ja\nvallattomuudesta! — pelastaen miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta,\nniinkuin ihmiset ylimalkaan huvikseen hävittävät ja tappavat eläimiä.\nJoutilas rikas mies halusi elämän tarkoitusta — hän ja muutamat nuoret\nkeikarit, jotka seurasivat hänen lippuaan, olivat hupailleet pitkät\najat panemalla henkensä alttiiksi muutamien viattomien pelastamiseksi.\n\nEhkäpä sir Percy oli aikonut kertoa siitä vaimolleen heti naimisiin\nmentyään, mutta silloin oli hän saanut kuulla markiisi de S:t Cyrin\njutun ja heti kääntänyt selkänsä hänelle epäilemättä arvellen, että\nMarguerite voi jonakin päivänä pettää hänetkin ja hänen toverinsa,\njotka olivat vannoneet uskollisuutta päällikölleen. Siten hän oli\ntullut petkuttaneeksi vaimonsa niinkuin kaikki muutkin, jota vastoin\nsadat ihmiset kiittivät häntä hengestään ja monet perheet sekä\nhengestään että hyvinvoinnistaan.\n\nTyhjänpäiväisen narrin naamio oli hyvä ja osaansa hän näytteli\nerinomaisesti. Eipä ihme etteivät Chauvelinin urkkijat luulleet\nnäennäisesti typerää hölmöä mieheksi, jonka hillitön uskaliaisuus\nja neuvokas kekseliäisyys eksyttivät ranskalaiset nuuskijat sekä\nEnglannissa että Ranskassa. Viime yönäkin Chauvelinin astuessa lordi\nGrenvillen ruokailuhuoneeseen vaanimaan rohkeata Tulipunaista neilikkaa\nnäki hän vain typerän sir Percy Blakeneyn sikeässä unessa sohvalla.\n\nArvasiko teräväjärkinen mies silloin salaisuuden? Siinäpä olikin\nkoko asian hämmästyttävin pulma. Pettäen tuntemattoman pelastaakseen\nveljensä oli Marguerite Blakeney toimittanut miehensä kuolemaan!\n\nEi, ei, ei, tuhansin kerroin ei! Ei suinkaan kohtalo voine sellaista\nonnettomuutta sallia. Itse luontokin nousi sitä vastaan kapinoimaan.\nKäsi pidellessään paperipalaa viime yönä olisi varmaankin puutunut\nennenkuin olisi ehtinyt tehdä niin kauhistuttavan ja hirveän teon.\n\n»Mutta mikä sinua vaivaa rakkaani», lausui pieni Suzanne\nteeskentelemättä ja hätääntyneenä, sillä Margueriten kasvojen väri\noli muuttunut tuhkanharmaaksi. »Marguerite, oletko sairas? Mikä sinua\nvaivaa?»\n\n»Ei mikään, ei mikään, lapseni», soperteli hän kuin unissaan. »Maltahan\nhetken — — anna minun ajatella — — ajatella! — — Sinä sanoit — —\nTulipunainen neilikka lähti tänään — —!»\n\n»Rakas Marguerite, mikä sinun on? Sinä pelästytät minut — —»\n\n»Ei mikään, lapseni, sanon — — ei mikään. — — Minun täytyy saada\nhetkisen olla yksin -— ja — rakas — — minun on luultavasti katkaistava\ntämänpäiväinen seurustelumme. — — Mahdollisesti on minun lähdettävä\nkotoani — ymmärräthän?»\n\n»Ymmärrän kyllä jotain tapahtuneen, rakas ystäväni, ja haluavasi\nyksinäisyyttä. En tahdo olla esteenä. Älä ajattele minua! Palvelijani\nLucile ei ole vielä mennyt — — lähden hänen kanssaan — — älä ajattele\nminua!»\n\nTunteittensa valtaamana kietoi hän käsivartensa Margueriten\nvyötäisille. Lapsen tuntein hän otti osaa ystävänsä katkeraan suruun ja\ntyttömäisen hellyyden suuri tahdikkuus esti häntä utelemasta ollen hän\npäinvastoin valmis poistumaan.\n\nHän suuteli Margueritea moneen kertaan ja asteli suruissaan nurmikon\nyli. Marguerite ei liikahtanutkaan, siihen hän jäi vain miettimään — —\ntuumien mitä tehdä.\n\nJuuri kun pikku Suzanne oli nousemaisillaan terassin portaille, tuli\npalvelija juosten talon takaan emäntäänsä kohden. Hänellä oli sinetillä\nvarustettu kirje kädessään. Vaistomaisesti Suzanne kääntyi takaisin,\nhän arvasi kirjeen sisältävän pahoja uutisia ystävälleen, hänen\nmielestään Margot raukka ei kyennyt vastaanottamaan enempiä ikävyyksiä.\n\nPalvelija seisoi kunnioittavasti emäntänsä edessä, sitten hän ojensi\nhänelle kirjeen.\n\n»Mikä se on?» kysyi Marguerite.\n\n»Teidän armonne, juoksupoika juuri sen toi.»\n\nKonemaisesti Marguerite otti sen ja käänteli sitä vapisevissa käsissään.\n\n»Kuka sen lähetti?»\n\n»Teidän armonne, juokupoika sanoi», vastasi palvelija, »että hänen\nkäskettiin tuoda se, ja että teidän armonne kyllä tietää, mistä se\ntulee.»\n\nMarguerite avasi kuoren, Hän arvasi sen sisällyksen ja silmäili\nkirjettä koneellisesti.\n\nSe oli Armand S:t Justiltä sir Andrew Ffoulkesille — sama kirje, jonka\nChauvelinin urkkijat olivat varastaneet »Kalastajalepolassa» ja jota\nChauvelin oli näyttänyt kuin ruoskaa saadakseen Margueriten tottelemaan.\n\nHän oli siis pysynyt sanassaan — lähettänyt hänelle S:t Justin\nilmiantokirjeen — — sillä hän oli Tulipunaisen neilikan jäljillä.\n\nMargueriten ajatukset pysähtyivät, jopa hänen sielunsakin oli paeta\nruumiista. Hän hoiperteli ja olisi kaatunut, ellei Suzanne olisi\ntukenut häntä käsivarrellaan. Tavattomasti ponnistaen voitti hän\nitsensä — vielä oli paljon toimitettavaa.\n\n»Hakekaa juoksupoika tänne puheilleni», sanoi hän palvelijalle hyvin\ntyynesti, »Ei suinkaan hän lie vielä mennyt?»\n\n»Ei, teidän armonne.»\n\nPalvelija meni ja Marguerite kääntyi Suzannen puoleen.\n\n»Ja sinä, lapsukaiseni, juokse sisään. Käske Lucilen valmistautua.\nPelkään pahoin, lapsukaiseni, että minun on lähetettävä sinut kotiin.\nJa kuule, käske palvelijan varustaa takki ja matkapuku sinulle.»\n\nSuzanne ei vastannut. Hän suuteli Margueritea hellästi ja totteli\nsanaakaan sanomatta. Lapsukainen oli kovin kauhistunut ystävänsä\nhirveän surkeita kasvonilmeitä.\n\nMinuuttia myöhemmin palasi palvelija juoksupojan kanssa, joka oli\nkirjeen tuonut.\n\n»Kuka antoi tämän kirjeen?» kysyi Marguerite.\n\n»Teidän armonne, eräs herra», vastasi poika, »'Ruusu' nimisessä\nravintolassa vastapäätä Charing Crossia. Hän sanoi teidän kyllä\ntietävän.»\n\n»'Ruusu' nimisessä ravintolassa? Mitä hän siellä teki?»\n\n»Teidän armonne, odotteli tilaamiansa vaunuja.»\n\n»Hevostako?»\n\n»Niin, teidän armonne. Hän oli tilannut hevosen ja vaunut. Sain sen\nkäsityksen palvelijansa puheesta, että hän aikoi suoraan Doveriin.»\n\n»Olen kuullut tarpeeksi. Saatte mennä.» Sitten kääntyen palvelijansa\npuoleen: »Vaunujeni ja neljän nopeimman hevoseni tulee olla valmiina\ntuossa tuokiossa.»\n\nSekä palvelija että juoksupoika lähtivät heti käskyä totellen pois.\nMarguerite jäi aivan yksin seisomaan hetkeksi nurmikolle. Hänen siro\nvartalonsa oli jäykkä kuin kuvapatsas, silmät tuijottivat ja kädet\nolivat kovasti ristiin puristettuina rinnalla. Huulet mutisivat sydäntä\njärkyttävästi:\n\n»Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Mistä löytää hänet? — Voi Jumalani,\nvalaise järkeni!»\n\nMutta se ei ollut katumuksen eikä toivottomuuden hetki.\n\nHän oli tehnyt — tietämättään — hirveän kamalan teon — omissa\nsilmissään suurimman rikoksen, jonka nainen voi tehdä -— hän näki sen\nkaikessa kauheudessaan. Ettei hän ollut arvannut miehensä salaisuutta,\nsekin tuntui hänestä kuolinsynniltä. Hänen olisi pitänyt tietää se!\nhänen olisi pitänyt tietää se!\n\nKuinka voi hän kuvitellakaan, että mies, joka rakasti niin kovasti\nkuin Percy Blakeney oli rakastanut häntä alunpitäen — kuinka saattoi\nsellainen mies olla järjetön idiootti, jona hän suvaitsi esiintyä.\nAinakin hänen olisi pitänyt tietää miehensä olevan naamioidun, ja\nhuomattuaan sen olisi hänen velvollisuutensa ollut riistää naamari\nhänen kasvoiltaan heidän kahdenkesken ollessaan.\n\nHänen rakkautensa mieheensä oli ollut arvottoman heikko, ja senkin\nhänen ylpeytensä oli valmis runtelemaan. Hän oli itsekin ollut\nnaamioitu teeskennellessään halveksivansa miestään, vaikka itse\nasiassa tiesi käsittävänsä hänet aivan väärin.\n\nMutta eihän ollut aikaa menneiden miettimiseen. Oma sokeus oli hänet\nerehdyttänyt, se oli sovitettava ei tyhjillä katumuksilla, vaan\nnopealla hyödyllisellä toiminnalla.\n\nPercy oli lähtenyt Calais'hen tietämättä siitä, että säälimätön\nvihollinen oli hänen kintereillään. Hän oli nostanut purjeensa aamulla\nvarhain London Bridgen luona. Ilman suotuisaa tuulta hän ei varmaankaan\nsaapunut Ranskaan vuorokaudessa, epäilemättä hän oli toivonut\nmyötätuulta valitessaan tien.\n\nChauvelin puolestaan kiitää Doveriin, vuokraa siellä aluksen ja\nepäilemättä saapuu Calais'hen melkein samaan aikaan. Päästyään kerran\nCalais'hen kohtaa Percy kaikki, jotka niin hartaasti odottavat jaloa ja\nurhoollista Tulipunaista neilikkaa, sillä hänhän aikoo pelastaa heidät\nhirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta. Chauvelinin vaaniessa\nkaikkia hänen liikkeitään Percy panee sekä oman että Suzannen isän,\nvanhan kreivi de Tournayn ja muiden pakolaisten hengen alttiiksi, sillä\nodottelevathan he häntä ja luottavat häneen. Siellä on myöskin Armand,\njoka on mennyt tapaamaan de Tournayta varmasti tietäen Tulipunaisen\nneilikan huolehtivan hänen turvallisuudestaan.\n\nKaikkien näiden niinkuin miehensäkin henki oli Margueriten käsissä. Ne\nhän tahtoi pelastaa, jos se vain riippui ihmisreippaudesta.\n\nValitettavasti ei hän kyennyt siihen pelkin omin voimin. Vaikka\npääsisikin Calais'hen, ei hän tiennyt mistä löytää miehensä, jota\nvastoin Chauvelin ryövätessään paperit Doverissa oli saanut oppaan\nniistä. Ennen kaikkea hän halusi varoittaa Percyä.\n\nSillä hetkellä hän tunsi miehensä aivan tarpeeksi käsittääkseen, ettei\nhän hylännyt niitä, jotka luottivat häneen, ettei hän kammoksunut\nvaaraa ja jättänyt kreivi de Tournayta armottomien verenhimoisten\npetojen käsiin. Varoitettunakin hän voi tehdä uusia suunnitelmia,\nsaattoi olla yhä varovaisempi ja viisaampi. Tietämättään hän voi joutua\nviekkaan ansaan, mutta saattoipa onnistuakin.\n\nJos sir Percy epäonnistuisi, jos tosiaankin sallimus ja Chauvelin\nkaikin käytettävin keinoin päälle päätteeksi näyttäytyivät liian\nankariksi uskaliaalle suunnittelijalle — siinä tapauksessa hän\nainakin halusi olla hänen rinnallaan lohduttamassa, hoivaamassa ja\nkehoittamassa häntä. Kuolema oli viimeinkin petettävä tekemällä se\nsuloiseksi. Hän halusi kuolla sylitysten rakastettunsa kanssa tuntien\nääretöntä onnea siitä, että tunteet vastasivat tunteisiin ja että\nväärinkäsitys oli loppunut.\n\nKoko hänen ruumiinsa jäykistyi kuin suuren ja lujan päätöksen tehtyä.\nSen hän aikoi täyttää, jos Jumala vain soi hänelle älyä ja voimaa.\nHänen silmänsä kadottivat määrätyn ilmeensä, pelkkä ajatuskin miehensä\npikaisesta tapaamisesta vaikka keskellä hirvittävintä vaaraakin sai\nhänen silmänsä sisäistä tulta hehkumaan. Ne säteilivät ilosta, sillä\nhän sai jakaa hädän hänen kanssaan — sai ehkä auttaakin häntä — olla\nhänen rinnallaan viimeinkin vaikkapa muiden toiveiden pettäessä.\n\nLapsimaisen suloiset kasvot olivat käyneet koviksi ja lujiksi, kaareva\nsuu oli kovasti kiinni, hampaat yhteenpuristetut. Hän aikoi kuolla\nmiehensä kanssa ja hänen tähtensä. Rypistetty otsa ilmaisi terästettyä\ntahtoa ja taipumatonta päättäväisyyttä. Suunnitelmat olivat laaditut.\nEnsiksi oli lähdettävä hakemaan sir Andrew Ffoulkesia.\n\nHän oli Percyn paras ystävä ja Marguerite muisteli värähdellen, miten\nnuori mies sokeassa innossaan aina puhui salaperäisestä johtajastaan.\n\nSir Andrew varmaankin auttaa häntä tarpeen vaatiessa. Vaunut olivat jo\nodottamassa. Puvun vaihdos ja jäähyväiset pikku Suzannelle ja sitten\nmatkalle.\n\nKiirehtimättä ja epäröimättä asteli hän hiljalleen sisään.\n\n\n\n\nXX LUKU\n\nYstävä.\n\n\nNoin puolen tunnin kuluttua Marguerite istui jo mietteissään vaunuissa,\njoita rivakat hevoset kiidättivät Lontooseen.\n\nHän oli sanonut rakkaat jäähyväiset pikku Suzannelle ja huolehtinut\nhänen paluustaan kaupunkiin, johon tämä ajoi omilla vaunuillaan\nkamarineitonsa seurassa. Marguerite oli toimittanut pikalähetin\nviemään anteeksipyyntökirjettä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen\npyytäen saada siirtää prinssin vierailun tuonnemmaksi kiireellisten\nja tärkeiden asioiden vuoksi. Toisen lähetin piti tilata edeltäkäsin\nhevosia majataloista vaihdettaviksi väsyneitten sijaan.\n\nMusiliinipukunsa hän oli vaihtanut tummaan matkapukuun ja viittaan,\noli ottanut rahaa mukaansa — jota antelias miehensä aina varasi\nrunsaasti hänen käytettäväkseen — lähtenyt matkalle.\n\nHän ei edes koettanutkaan pettää itseään turhilla ja tyhjänpäiväisillä\ntoiveilla. Hänen veljensä Armand'in pelastuminen riippui Tulipunaisen\nneilikan pikaisesta pidättämisestä. Koska Chauvelin palautti Armand'in\nilmaisukirjeen, oli hän epäilemättä tyytyväinen saatuaan tietää Percy\nBlakeneyn olevan sen miehen, jolle hän oli vannonut tuottavansa\nkuoleman.\n\nEi, ei ollut aikaa turhille luulotteluille! Percy, hänen miehensä,\njonka urhoollisuus oli sytyttänyt hänessä ihailua ja tulista\nrakkautta, oli tuossa tuokiossa hirvittävässä vaarassa, joka oli\nhänen aiheuttamansa. Hän oli kavaltanut Percyn viholliselle — tosin\ntietämättään — mutta kaikissa tapauksissa _pettänyt_ miehensä. Jos\nChauvelinin onnistui saada hänet ansoihinsa, joista Percyllä ei\nvielä ollut aavistustakaan, oli puolison kuolema hänen syynsä. Hänen\nkuolemansa! Sydänverellään hän halusi puolustaa miestään ja antaa\nhenkensä hänen puolestaan.\n\nMarguerite käski ajurinsa suuntaamaan matkan »Kruunu» nimiseen\nravintolaan ja sinne päästyä syöttämään hevoset ja lepuuttamaan niitä.\nSitten hän tilasi kantotuolin ja antoi viedä itsensä Pall Mallin\nvarrella olevaan taloon, jossa sir Andrew Ffoulkes asui.\n\nKaikista Percyn ystävistä, jotka seurasivat johtajansa lippua, tunsi\nMarguerite enin voivansa luottaa sir Andrew Ffoulkesiin. Hän oli aina\nollut hänenkin ystävänsä ja nuoren miehen rakkaus pikku Suzanneen oli\nyhä vain lähentänyt häntä Margueriteen. Ehkä sir Andrew oli poissa\nkotoaan noilla huimilla asioilla Percyn kanssa, siinä tapauksessa hän\naikoi mennä lordi Hastingsin tai lordi Tonyn luo — sillä hän tarvitsi\nnäiden nuorten miesten apua, muutoin hän oli voimaton pelastamaan\nmiestään. Sir Andrew Ffoulkes oli kuitenkin kotona ja palvelija\nilmoitti isännälleen lady Blakeneyn tulosta. Marguerite nousi\nporraskäytävää sir Andrew'n mukavaan huoneustoon. Hänet vietiin pieneen\nylellisesti kalustettuun ruokailuhuoneeseen. Pari minuuttia myöhemmin\nsir Andrew itse ilmestyi sinne.\n\nHän oli nähtävästi hyvin hämmästynyt kuultuaan, kuka vieras oli, sillä\nhän katseli huolestuneena — ja epäillen — Margueritea kumartaessaan\nhänelle huolellisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan jäykkä tapa vaati.\n\nMarguerite oli karistanut levottomuutensa viimeisetkin jäljet. Hän oli\naivan tyyni ja vastattuaan nuoren miehen säntilliseen tervehdykseen\nalkoi rauhallisesti:\n\n»Sir Andrew, minua ei haluta tuhlata kallista aikaa turhaan jutteluun.\nTeidän on uskottava, asioita joista aion puhua. Tärkeitä ne eivät\nole. Se vain on tärkeätä, että johtajaanne ja toverianne Tulipunaista\nneilikkaa — — miestäni — — Percy Blakeneyä — — uhkaa hirvittävä vaara.»\n\nMargueriten pieninkin epäilys johtopäätöstensä virheellisyydestä\nhaihtui samassa, sillä sir Andrew kävi hämmästyksestä aivan kalpeaksi\neikä ollenkaan kyennyt peittelemään sitä.\n\n»Sir Andrew, vähät siitä, miten olen päässyt selville asiasta», jatkoi\nhän tyynin mielin, »Jumalan kiitos, että niin on laita, ja ehkei hänen\npelastamisensa olekaan myöhäistä, valitettavasti en voi yksin häntä\npelastaa, ja sentähden olen tullut pyytämään teitä avukseni.»\n\n»Lady Blakeney», sanoi nuori mies koettaen voittaa itsensä, »minä — —»\n\n»Ensiksikin, kuunnelkaahan puhettani», keskeytti Marguerite,\n»asianlaita on näin. Kun Ranskan hallituksen lähetti varasti paperinne\nDoverissa, löysi hän niiden joukosta suunnitelmat, joita te johtajanne\nkanssa aioitte käyttää pelastaaksenne kreivi de Tournayn ja muut\npakolaiset. — Percy, mieheni, on mennyt itse toimittamaan asiaansa.\nChauvelin tietää Percy Blakeneyn olevan Tulipunaisen neilikan. Hän\nseuraa miestäni Calais'hen ja pidättää hänet siellä. Te käsitätte\nyhtä hyvin kuin minäkin mitä hänellä on odotettavissa Ranskan\nvallankumoukselliselta hallitukselta. Häntä ei pelastaisi Englannin —\nei edes itse Yrjö-kuninkaankaan — asiaan sekaantuminen. Robespierre\nja hänen puoluelaisensa pitäisivät sitä myöhästyneenä. Paitsi sitä on\nrehti johtaja tietämättään syypää siihen, että kreivi de Tournayn ja\nmuitten puoluelaisten piilopaikka on tullut ilmi, ja kaikki he yhä\nvieläkin luottavat häneen odotellen pelastajaansa siellä.»\n\nMarguerite puhui hiljaisella äänellä kiihkottomasti ja päättäväisesti.\nHän aikoi saada nuoren herran luotettavaksi apulaisekseen, sillä ilman\nhäntä ei hän kyennyt asiataan toimittamaan.\n\n»En ymmärrä», vastasi sir Andrew saadakseen aikaa parhaimman keinon\nkeksimiseen.\n\n»Sir Andrew, luulen teidän kuitenkin ymmärtävän. Luulen teidän\nkäsittävän puheeni todeksi, ajatelkaahan asiaa sellaisenaan. Percy\nlähti Calais'hen, luultavasti jollekin yksinäiselle rannikkopaikalle,\nja Chauvelin on hänen kintereillään. _Hän_ kiitää Doveriin ja purjehtii\nkanaalin yli luultavasti tänä yönä. Mitä arvelette tapahtuvan?»\n\nNuori mies vaikeni.\n\n»Percy saapuu määräpaikkaansa tietämättä seuraajistaan, hän hakee de\nTournayn seuralaisineen — niiden joukossa myöskin Armand S:t Just,\nveljeni, — Percy luultavasti etsii heitä aavistamatta, että maailman\ntarkimmat silmät vaanivat häntä joka askeleella. Kun hän huomaamattaan\non pettänyt itseensä sokeasti luottavat henkilöt, kun häneltä ei enää\nvoida mitään urkkia, kun hän on valmis palaamaan Englantiin niiden\nkanssa, joita on niin urhokkaasti lähtenyt pelastamaan, silloin hän\ntarttuu ansoihin, ja hänet lähetetään giljotiinille päättämään jalo\nelämänsä.»\n\nSir Andrew yhä vaikeni.\n\n»Te ette luota minuun», sanoi Marguerite kiihkoissaan. »Voi, Jumalani!\nettekö huomaa asiani olevan hirvittävän vakavan? Mies, mies», lisäsi\nhän äkkiä tarttuen nuorta miestä olkapäihin pienillä kätösillään ja\npakoittaen hänet katsomaan suoraan itseensä, »sanokaa olenko maailman\nhalveksittavimman ihmisen näköinen — naisen, joka pettää oman miehensä.»\n\n»Jumala varjelkoon, lady Blakeney», sanoi nuori herra viimeinkin,\n»minua ajattelemasta tarkoitustanne sellaiseksi, mutta — —»\n\n»Mutta millaiseksi — — sanokaa. — — Joutuin, mies! — — sekunnitkin ovat\nkallisarvoiset!» — —\n\n»Tahtoisitteko sanoa», kysyi sir Andrew päättäväisesti katsoen tarkkaan\nMargueriten sinisiin silmiin, »kuka antoi Chauvelinille ne tiedot,\njotka sanotte hänen saaneen.»\n\n»Minä», lausui Marguerite sävyisästi, »tunnustan sen — en tahdo\nvalehdella teille, sillä haluan täydellistä luottamustanne. Mutta\nminulla ei ollut aavistustakaan — mitenkäpä olisi voinut ollakaan? —\nTulipunaisen neilikan personasta — — veljeni pelastuksenhan piti olla\nonnistumiseni palkkio.»\n\n»Auttaessanneko Chauveliniä Tulipunaisen neilikan jäljille?»\n\nMarguerite nyökäytti päätään.\n\n»Ei hyödytä kertoa, millaisia keinoja hän käytti pakoittaakseen minua.\nArmand on minulle enemmän kuin veli ja — — ja — — kuinka olisinkaan\nvoinut aavistaa sitä? — — mutta me tuhlaamme aikaa, sir Andrew, — —\njoka minuutti on kallisarvoinen — — Jumalan nimessä! — — miestäni uhkaa\nvaara — — teidän ystäväänne! — toverianne! — Auttakaa minua pelastamaan\nhänet!»\n\nSir Andrew tunsi olevansa hyvin vaikeassa asemassa. Johtajalle annettu\nlupaus vaati tottelevaisuutta ja vaiteliaisuutta; kauniilla naisella,\njoka rukoili hänen luottamustaan, oli epäilemättä rehellinen tarkoitus,\nhänen johtajaystävällään oli selvästi vaara tarjona ja — —\n\n»Lady Blakeney», lausui sir Andrew viimeinkin, »Jumal'avita, olette\nsaattanut minut umpikujaan, jotten tiedä mitä velvollisuuteni käskee.\nSanokaa mitä haluatte minun tekevän. Meitä on yhdeksäntoista valmiina\nuhraamaan henkemme Tulipunaisen neilikan edestä, jos tarve vaatii.»\n\n»Sellaista uhrausta, ystäväni, ei nyt tarvita», vastasi Marguerite\nkuivasti, »järkeni ja neljä virkkua hevosta ovat vain välttämättömiä\ntarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta minun täytyy saada tietää hänen\nolinpaikkansa. Huomatkaa», lisäsi hän kyynelten tulviessa silmiinsä,\n»olen nöyrtynyt teidän edessänne, olen tunnustanut virheeni teille.\nPitääkö minun vielä tunnustaa heikkoutenikin? — Mieheni ja minä olemme\nolleet vieraita toisillemme syystä, ettei hän luottanut minuun ja että\nminä puolestani olen ollut liian sokea ymmärtämään häntä. Teidän täytyy\nmyöntää, että mieheni silmilleni sitoma side on ollut hyvin vahva.\nIhmekö siis, etten ole nähnyt sen läpi. Eilisiltana saattaessani hänet\nhirvittävään vaaraan putosi side äkkiä silmiltäni. Ellette, sir Andrew,\ntahdo auttaa minua, ponnistelen sittenkin mieheni pelastamiseksi,\njännitän kaikki kykyni hänen hyväksensä. Yritykseni saattaa olla\nturha, sillä voinhan saapua liian myöhään, ja niin te jäätte iäksenne\nkatumaan, ja — — ja — — minä sorrun suruuni.»\n\n»Mutta lady Blakeney», lausui nuori herra liikutettuna tämän erittäin\nihanan naisen vakavista tunteista, »käsitättekö että aikomuksenne\nlähentelevät miesten tekoja — ettehän te mitenkään voi yksin matkustaa\nCalais'hen. Tehän saattaisitte joutua hengenvaaraan ja on aivan\nsattuman varassa, löydättekö miestänne nyt — vaikka parhaani mukaan\nopastaisinkin teitä.»\n\n»Oi, toivoakseni se on uhkarohkeata!» mutisi Marguerite hiljalleen.\n»Toivoakseni vaaratkin minua kohtaavat. Minulla on niin paljon\nsovitettavaa. Pahoin pelkään teidän erehtyneen. Chauvelinin silmät\nvaanivat teitä kaikkia siihen määrin, että hän tuskin huomaa minua.\nJoutuin, sir Andrew, hevoset odottavat, eikä minuuttiakaan ole\nkadotettava, — — Minun _täytyy_ saavuttaa mieheni! Minun _täytyy_!»\nkertasi Marguerite hurjan kiihkeästi, »varoittaakseni häntä miehestä,\njoka on hänen kintereillään — — ettekö käsitä — ettekö käsitä, että\nminun täytyy saavuttaa hänet — vaikka — — vaikka olisikin myöhäistä\npelastaa hänet — — ainakin — — ollakseni hänen rinnallaan — —\nviimeinkin.»\n\n»Arvoisa lady, odotan käskyjänne, ilomielin tovereineni uhraudun\nmiehenne puolesta. Jos te itse _haluatte_ mennä — —»\n\n»Päinvastoin, ystäväni, ettekö käsitä minun tulevan hulluksi, ellette\nanna minun seurata mukana.» Hän ojensi kätensä sir Andrew'lle.\n»_Luotattehan_ minuun?»\n\n»Odotan määräyksiänne», sanoi hän vaatimattomasti.\n\n»Siis kuulkaa.»\n\n»Vaununi ovat valmiina viemään minut Doveriin. Seuratkaa minua niin\nnopeasti kuin hevosenne vain jaksavat juosta. Yön tultua tapaamme\ntoisemme 'Kalastajalepolassa'. Chauvelin välttää sitä, sillä hänet\ntunnetaan siellä, ja mielestäni se on turvallisin tapaamispaikka.\nMielihyvin antaudun suojeltavaksenne Calais'n matkalla — — niinkuin\nsanoitte, voisihan sattua, etten löytäisikään sir Percyä, vaikka\nparhaanne mukaan opastaisittekin minua. Me vuokraamme aluksen Doverissa\nja purjehdimme toiselle puolelle ensi yönä. Lakeijani pukuun puettuna,\njos suvaitsette, luullakseni vältätte vaanijain silmät.»\n\n»Arvoisa lady, olen yksinomaan teidän palvelijanne», sanoi nuori mies\ntaaskin hyvin totisesti. »Jumala suokoon teidän näkevän _Untolan_ ennen\nCalais'hen saapumistamme! Chauvelin kintereillään on Tulipunaisen\nneilikan jokainen askel vaarallinen.»\n\n»Jumala suokoon sen, sir Andrew! Näkemiin siis! Me tapaamme illalla\nDoverissa! Chauvelin ja minä purjehdimme kilpaa ensi yönä kanaalin yli\n— palkintona Tulipunaisen neilikan henki.»\n\nSir Andrew suuteli lady Blakeneyn kättä ja saattoi hänet tuoliinsa.\nNeljännestunnin kuluttua palasi Marguerite »Kruunu»-nimiseen\nmajataloon, jossa hevoset vaunuineen odottivat häntä. Tuossa tuokiossa\nne jymisivät pitkin Lontoon katuja ja sitten suoraa päätä hurjaa\nvauhtia Doverin tielle.\n\nEpätoivoon ei ollut aikaa, hän oli toimintakiihkoinen eikä joutanut\nmietiskelemään. Toivo oli taaskin herännyt hänen sydämessään saatuaan\nsir Andrew Ffoulkesin liittolaisekseen.\n\nJumalan armo varmaankin suosii häntä. Hän tietystikään ei salli hirveän\nrikoksen tapahtua: urhoollisen miehen kuolla ihaillen rakastavan naisen\nvälityksellä — naisen, joka oli valmis kuolemaan sankarin puolesta.\n\nMargueriten ajatukset lensivät salaperäisen sankarin luo, jota hän oli\naina tietämättään rakastanut jo silloinkin, kun ei tiennyt kuka hän\noli. Nauraen hän oli nimittänyt häntä sydämensä sankarin varjoiksi,\nnyt hän huomasi, että salaperäinen olento, jota hän oli palvonut ja\nmies, joka häntä puolestaan oli niin kiihkeästi rakastanut, oli aivan\nsama henkilö. Ihmekö siis, että onnenpäivät alkoivat väikkyä hänen\najatuksissaan. Mielellänsä hän tahtoi tietää, mitä Percy sanoo hänelle\nheidän tavatessaan toisensa.\n\nMarguerite oli ollut niin huolissaan ja tuskissaan viime aikoina, että\nhän antautui kuin vastapainoksi nauttimaan valoisista, toivehikkaista\nunelmista. Vähitellen vaunun pyörien lakkaamattoman yksitoikkoinen\nratina viihdytti hänen rasittuneita hermojaan, ja silmät, joita\nväsymys, valuneet sekä valumattomat kyyneleet painostivat, sulkeutuivat\nitsestään hänen vaipuessaan rauhattomaan uneen.\n\n\n\n\nXXI LUKU\n\nTuskallinen odotus.\n\n\nMyöhään illalla saapui Marguerite vihdoinkin »Kalastajalepolaan».\nMatkaan ei ollut kulunut täyttä kahdeksaa tuntia. Se johtui\nlukemattomista hevosten vaihdoksista matkan varrella olevissa\nmajataloissa. Kyytirahoja hän ei säästänyt, ja siten paraimmat ja\nvirkuimmat hevoset olivat hänen käytettävissään.\n\nAjuri oli myöskin väsymätön. Runsaan palkinnon lupaus oli epäilemättä\nauttanut häntä pysymään pirteänä, ja kirjaimellisesti sanoen vaunut\nolivat kiitäneet niin, että pyörät iskivät tulta.\n\nLady Blakeneyn saapuminen keskellä yötä »Kalastajalepolaan» herätti\nsuurta hälinää. Sally hyppäsi nuolen nopeudella vuoteestaan, ja herra\nJellybandyllä oli päänvaivaa saadakseen arvokkaan vieraansa hyvin\nkestityksi.\n\nSekä isä että tytär olivat kyllin hyvinkasvatettua majatalon väkeä\nilmaistakseen vähintäkään kummastusta lady Blakeneyn tulosta tavattoman\nvuorokauden aikana. Epäilemättä he ajattelivat siitä enemmän, mutta,\nMarguerite oli liiaksi syventynyt matkansa tärkeyden — kauhistuttavan\ntodellisuuden miettimiseen — voidakseen pysähtyä tuumimaan sellaisia\nturhanpäiväisyyksiä.\n\nKahvilassa — samassa paikassa, jossa kahta englantilaista herraa oli\npelkurimaisen väkivaltaisesti ahdistettu — ei ollut ketään. Herra\nJellyband sytytti heti lampun, toimitti hauskan valkean isoon takkaan\nja työnsi uunin eteen mukavan tuolin, johon Marguerite kiitollisena\nvajosi.\n\n»Jääkö teidän armonne tänne yöksi?» kysyi Sally-neito levitellen\nlumivalkeaa liinaa pöydälle kattaakseen vaatimattoman illallisen\nvieraalle.\n\n»En koko yöksi», vastasi Marguerite. »Missään tapauksessa en tarvitse\nmuuta kuin tämän huoneen, jos saan pitää sen yksikseni parin tunnin\nverran.»\n\n»Se on teidän armoanne varten», vastasi rehti Jellyband, jonka punaiset\nkasvot olivat aivan poimuissa välttääkseen ilmaisemasta hänen armolleen\nääretöntä hämmästystä, joka isännän valtasi.\n\n»Aion purjehtia yli heti vuoksen kohottua», sanoi Marguerite,\n»ensimäisellä saatavissa olevalla kuunarilla. Ajurini ja muut\npalvelijani jäävät tänne yöksi ja mahdollisesti useiksi päiviksi.\nToivon teidän hoitavan heitä hyvin.»\n\n»Kyllä, teidän armonne, huolehdin heistä. Saako Sally tuoda teidän\narmollenne illallista?»\n\n»Olkaa hyvä. Voittehan tuoda vain kylmää ruokaa pöytään, ja niin pian\nkuin sir Andrew Ffoulkes saapuu, tuokaa hänet tänne.»\n\n»Kyllä, teidän armonne.»\n\nRehdin Jellybandin kasvot olivat huolestuneen näköiset, vaikka hän\nponnistelikin siltä vastaan. Hän kunnioitti suuresti sir Percy\nBlakeneyä eikä halunnut nähdä sir Percyn vaimon pakenevan tiehensä\nsir Andrew'n kanssa. Tietystikään ei se häntä liikuttanut, eikä herra\nJellyband ollut mikään juonittelija. Hän muisti kumminkin hänen armonsa\nkuuluvan noihin »muukalaisiin», eipä ihme että hän oli yhtä siveetön\nkuin ne kaikki muutkin.\n\n»Jellyband, älkää valvoko, älkää tekään Sally-neiti, sir Andrew saattaa\nviipyä.»\n\nJellyband antoi mielellään Sallyn mennä levolle. Häntä eivät sellaiset\njutut ollenkaan miellyttäneet. Mutta lady Blakeney tietystikin maksaa\nhyvät rahat, eikähän se häntä liikuta.\n\nSally järjesteli yksinkertaisen illallisen pöydälle, kylmää lihaa,\nhedelmiä ja viiniä. Sen tehtyään hän poistui kunnioittavasti kumartaen\nja miettii mennessään, minkätähden hänen armonsa näytti niin vakavalta,\nvaikka olikin pakomatkalla ritarinsa kanssa.\n\nVäsyttävä odotus alkoi. Marguerite tiesi, ettei sir Andrew — jonka oli\nhankittava sopiva lakeijan puku — saavu Doveriin pariin tuntiin. Sir\nAndrew oli tietenkin oivallinen hevosmies ja sellaisessa tapauksessa\noli hänestä seitsemänkymmenen mailin ajaminen Lontoosta Doveriin vain\nleikintekoa. Hän ajaa tosiaankin niin, että pyörät tulta iskevät, mutta\nvarmaankin hän ei aina saa muuttaa hyviä hevosia, ja joka tapauksessa\nhän pääsi lähtemään Lontoosta vasta tuntia myöhemmin kuin Marguerite.\n\nLady Blakeney ei ollut nähnyt Chauveliniä matkallaan, eikä hänen\najurinsakaan ollut huomannut tiellä ketään, jonka tuntomerkit olivat\nhänen emäntänsä ilmoituksen mukaiset, kuihtuneen ranskalaisen näköiset.\n\nNähtävästi Chauvelin kulki hänen edellään koko ajan.\n\nMarguerite ei ollut uskaltanut kysellä tien varrella olevissa\nmajataloissakaan heidän pysähtyessään hevosia vaihtamaan. Hän pelkäsi,\nettä Chainvelinillä oli pitkin tietä nuuskijoita, jotka kuuntelivat\nhänen kysymyksiään ja sivuuttaen hänet kiirehtivät ilmoittamaan\nviholliselle hänen tulostaan.\n\nMarguerite mietti, mihin majataloon Chauvelin oli ajanut tahi ehkäpä\nhänellä oli jo ollut onni vuokrata alus ja purjehtia hyvää vauhtia\nRanskaan. Se ajatus vaivasi häntä kovasti. Ehkäpä hän saapuu liian\nmyöhään.\n\nHuoneen yksinäisyys masensi häntä; kammottava hiljaisuus vallitsi\nkoko majatalossa; isoisän kellon raksutus — sen hirvittävän hidas ja\nsäännöllinen käynti — vain katkaisi kauhistavan hiljaisuuden.\n\nMarguerite tarvitsi kaiken tarmonsa ja lujuutensa pysyäkseen\naikomuksessaan ja kestääkseen väsyttävän odotuksen keskellä yötä.\n\nKaikki muut talossa olijat nukkuivat paitsi hän. Hän oli kuullut\nSallyn nousevan yläkertaan. Herra Jellyband oli mennyt Margueriten\najuria ja palvelijoita tapaamaan ja palattuaan pysähtynyt eteiseen,\njossa Marguerite viikko sitten oli ensikerran tavannut Chauvelinin.\nNähtävästi isäntä aikoi odottaa sir Andrew Ffoulkesia, mutta pian\nsuloinen uni oli voittanut hänetkin, sillä — säestykseksi kellon\nhitaalle naksutukselle — Marguerite kuuli tuossa tuokiossa arvoisan\nisännän yksitoikkoisesti vetelevän makeita uniaan.\n\nAikaisemmin hän oli jo huomannut kauniin ja lämpimän lokakuun\npäivän, joka oli niin onnellisesti alkanut, muuttuneen tuuliseksi,\nkylmäksi yöksi. Häntä vilutti ja oli sentähden ilossaan loimuavasta\ntakkavalkeasta. Mutta ilma muuttui yhä vain tuulisemmaksi, ja suurten\nlaineiden loiske jonkun matkan päässä olevaa laivasiltaa vasten kuului\nkaukaiselta ukkoselta.\n\nTuuli alkoi käydä myrskyiseksi helisyttäen ikkunaruutuja ja vanhan\ntalon jykeviä ovia; se heilutteli puita ulkona ja ulvoi uuninpiipussa,\nMarguerite mietti, suosiko tuuli hänen matkaansa. Hän ei pelännyt\nmyrskyä ja oli valmis suuriinkin vaaroihin, kun vain ei tarvinnut\nodotella kanaalin yli purjehtimista.\n\nKuultuaan liikettä ulkoa heräsi hän äkkiä mietteistään. Varmaankin\nse oli sir Andrew Ffoulkes, joka saapui tulisella kiireellä, sillä\nhän kuuli sir Andrew'n hevosien kavioiden kopsetta kivitetyllä tiellä.\nSitten herra Jellyband unisesti, mutta kumminkin iloisesti toivotti\nhänet tervetulleeksi.\n\nMarguerite tuli ajatelleeksi hetkisen asemansa nurinkurisuutta:\nyksikseen kesäyöllä hyvin tutussa paikassa, vieläpä hän oli puhunut\nnuoren yhtä tutun ritarin saapumisesta, jonka hän tiesi olevan\nvalepuvussa. Siinähän oli kielikelloille tarpeeksi juoruamista!\n\nMarguerite ajatteli asian hullunkuristakin puolta. Merkillisen suuri\nerohan olikin hänen asiansa vakavuudella ja sillä tulkinnalla, jolla\nherra Jellyband luonnollisestikin selitti hänen toimintansa. Pitkistä\najoista hänen pieni suunsa vetäytyi hymyyn. Kun sir Andrew melkein\ntuntemattomana lakeijan puvussa astui kahvilaan, kykeni Marguerite jo\ntervehtimään häntä iloisesti nauraen.\n\n»Herra lakeijani, olen tyytyväinen asuunne!»\n\nHerra Jellyband seurasi sir Andrewta merkillisen hölmistynyt ilme\nkasvoillaan. Nuoren ritarin valepuku vahvisti hänen epäilyksiään.\nIsännän iloisilla kasvoilla ei saattanut huomata pienintäkään hymyä.\nHän vetäisi korkin viinipullosta, asetteli tuoleja ja kävi odottelemaan.\n\n»Kiitos, rehti ystäviäni», sanoi Marguerite hymyillen, sillä hän arvasi\nmitä arvoisa isäntä sillä hetkellä ajatteli heistä, »emme tarvitse\nmitään muuta ja kas tässä kaikista vaivoistanne.»\n\nMarguerite ojensi pari kolme kultarahaa Jellybandille, joka otti ne\nkunnioittavasti kiittäen.\n\n»Lady Blakeney, odottakaahan», ehätti sir Andrew sanomaan, kun\nJellyband aikoi poistua, »luullakseni tarvitsemme vieläkin ystävämme\nJellybandin vierasvaraisuutta. Mielipahakseni täytyy minun sanoa,\nettemme pääse purjehtimaan tänä yönä.»\n\n»Emmekö?» kysähti Marguerite ihmeissään. »Mutta meidän täytyy, sir\nAndrew, meidän täytyy! Ei saa tulla kysymykseenkään, ettemme pääse,\nmeidän pitää saada joku pursi käsiimme tänä yönä hinnalla millä\ntahansa.»\n\nNuori herra pudisteli päätään alakuloisesti.\n\n»Lady Blakeney, mielestäni tässä ei ole kysymys kulungeista. Myrsky\nkäy Ranskasta päin, on aivan vastatuuli, emmekä mitenkään voi lähteä\nvesille ennen sen kääntymistä.»\n\nMarguerite kävi aivan kalpeaksi. Sitä hän ei ollut tullut\najatelleeksikaan. Itse luonto teki kamalat kepposet hänelle. Percyä\nuhkasi vaara, eikä hän voinut mennä hänen luokseen syystä, että tuuli\nsattui puhaltamaan Ranskan rannikolta.\n\n»Mutta meidän täytyy lähteä! — meidän täytyy!» kertasi Marguerite\nitsepintaisesti, »käsitättehän, että meidän täytyy. — Ettekö keksi\nmitään keinoa?»\n\n»Kävin jo rannikolla juttelemassa panin laivurin kanssa. On aivan\nmahdotonta nosta purjeita tänä yönä, niin kaikki merimiehet\nvakuuttivat. Ei kukaan», lisäsi sir Andrew katsellen merkitsevästi\nMargueriteä, »_ei kukaan_ voi lähteä Doverista tänä yönä.»\n\nHeti Marguerite ymmärsi sir Andrew'n sanojen tarkoituksen. _Ei kukaan_\ntarkoitti yhtähyvin Chauveliniä kuin häntä itseäänkin. Hän nyökkäsi\niloisesti Jellybandylle.\n\n»Siis minun täytyy taipua», sanoi Marguerite. »Onko teillä huonetta\nminulle?»\n\n»Kyllä, teidän armonne. Kaunis, valoisa ja ilmakas huone. Heti toimitan\nsen kuntoon. — — Toinen huone on sir Andrewta varten — kumpikin valmiit\ntuossa tuokiossa.»\n\n»Se on oikein, rehti Jelly», sanoi sir Andrew taputellen\nreippaasti arvoisaa isäntää hartioille. »Jättäkää molemmat huoneet\nlukitsematta sekä kynttilät tähän pöydälle. Varmaankin olette unesta\nmenehtymäisillänne, ja hänen armonsa täytyy syödä ennen levolle\nmenoaan. Kas niin, älkää peljätkö, surullisennäköinen ystäväni! Hänen\narmonsa, vierailu näin tavattoman myöhäisellä hetkellä tuottaa teille\nsuurta kunniaa, ja sir Percy palkitsee teidät moninkerroin, jos vain\nhyvin huolehditte hänen armonsa rauhallisuudesta ja mukavuudesta.»\n\nSir Andrew varmaankin arvasi ristiriitaisten epäilysten ja\npelontunteiden riehuvan vilpittömän herra Jellybandyn povessa. Ollen\nritarillinen herrasmies koetti sir Andrew sillä keinoin lieventää\narvoisan ravintoloitsijan epäilyksiä. Tyydytyksekseen hän huomasikin\nosittain onnistuneensa. Jellybandyn punertavat kasvot kirkastuivat sir\nPercyn nimen kuultuaan.\n\n»Sir, menen heti huolehtimaan siitä», vastasi hän hilpeästi jäykkyyden\nhänestä hävitessä.\n\n»Tarvitseeko hänen armonsa vielä jotain muuta illalliseksi?»\n\n»Kiitos, vilpitön ystävä, ei mitään muuta, ja kun minullakin on nälkä\nja olen hyvin väsynyt, pyydän teitä panemaan huoneen kuntoon.»\n\n»Kertokaapa», pyysi Marguerite innoissaan heti Jellybandiin huoneesta\npoistuttua, »kertokaa kaikki uutiset.»\n\n»Lady Blakeney, eipä ole muuta kerrottavaa. Myrskyn tähden on aivan\nmahdotonta lähteä purjehtimaan Doverista. Mutta mikä näytti ensiksi\nhirveältä onnettomuudelta, on tosiaankin salattu siunaus. Jos me emme\nvoi purjehtia Ranskaan tänä yönä, niin on Chauvelinkin samassa pulassa.»\n\n»Mutta hänhän on saattanut lähteä ennen myrskyä.»\n\n»Toivonpa Jumalan suoneen sen», vastasi sir Andrew iloisesti, »sillä\nluultavasti hän siinä tapauksessa on purjehtinut väärään. Kukapa\ntietää! Ehkä hän jo on meren pohjassa, sillä myrsky on aivan kauhea\nja kaikkien pienten alusten käy huonosti tällaisessa säässä. Mutta\nluullakseni emme voi rakentaa tuulentupia kavalan vihollisemme\nverenjanoisista suunnitelmista hänen hukkumisensa perusteella.\nPuhuttelemani merimiehet sanoivat, ettei ainoatakaan purtta ollut\nmoneen tuntiin lähtenyt Doverista. Vieläpä sain selville, että eräs\nmuukalainen oli saapunut vaunuilla iltapäivällä Doveriin ja niinkuin\nminäkin tiedustellut purjehtimisen mahdollisuutta Ranskaan.»\n\n»Siis onko Chauvelin vieläkin Doverissa?»\n\n»Epäilemättä. Menenkö vaanimaan häntä ja lävistämään hänet miekallani?\nSillä tavoin tietystikin nopeimmin pääsisimme pulasta.»\n\n»Päinvastoin, sir Andrew, älkää laskeko leikkiä! Valitettavasti olen\naina viime yöstä saakka huomannut toivovani vihollisen kuolemaa. Teidän\nehdotuksenne on mahdoton! Tämän maan laki ei salli murhaa! Ainoastaan\nmeidän kauniissa Ranskassamme joukkojen teurastus tapahtuu laillisen\nvapauden ja veljeyden nimessä.»\n\nSir Andrew oli saanut Margueriten istuutumaan pöytään, nauttimaan\nillallista ja juomaan vähän viiniä. Pakoitettua, ainakin kahdentoista\ntunnin lepoa vuoksen nousuun asti oli kovasti kiihoittuneen Margueriten\nvarmaankin hirveän vaikea kestää. Hän koetti syödä ja juoda totellen\nlapsen tavoin sellaisissa pikku asioissa.\n\nSir Andrew, jossa voimakas myötätunto oli herännyt kaikkiin\nrakastaviin, teki Margueriten onnelliseksi juttelemalla hänelle sir\nPercystä, Hän kertoi Margueritelle uhkarohkeista retkistä, joita\nTulipunainen neilikka oli tehnyt ranskalaispakolaisten auttamiseksi,\nniiden raukkojen, joita armoton verenjanoinen vallankumous karkoitti\nheidän kotimaastaan. Hän sai Margueriten silmät innostuksesta\nloistamaan kertoessaan sir Percyn rohkeudesta, nerokkuudesta ja\nkekseliäisyydestä, miten tämä pelasti miehiä, naisia ja lapsia\nverenhimoisen ja ahneen giljotiinin saaliiksi joutumasta.\n\nHän sai myöskin Margueriten iloisesti nauramaan kertoessaan\nTulipunaisen neilikan monista eriskummallisista valepuvuista, joilla\nhän oli eksyttänyt tarkkasilmäisimmätkin vahdit Pariisin katusuluilla.\nHänen viimeinen onnistunut pakonsa pelastaessaan kreivitär de\nTournayn lapsineen oli todellinen mestarinäyte — Blakeney puettuna\nkamalannäköisen torimuijan pukuun, nukkavieru lakki päässään harmaiden\nsuortuvien liehuessa sen alta sai jumalatkin naurutuulelle.\n\nMarguerite nauroi sydämensä pohjasta sir Andrew'n koettaessa selittää\nmiltä Blakeney näytti, jonka pituus oli aina pahimpana esteenä, sillä\nRanskassa se teki valepuvun käyttämisen moninkerroin vaikeammaksi.\n\nSiten vierähti tunti, mutta monta oli vielä jäljellä, joiden oli\nkuluttava Doverissa pakollisessa toimettomuudessa. Marguerite nousi\npöydästä huokaisten kärsimättömästi; hän mietti ikävää yötä, joka oli\nvietettävä yläkerran makuuhuoneessa ainoastaan kamalan tuskalliset\najatukset seurana myrskyn ulvonnan karkoittaessa unen silmistä.\n\nHän olisi tahtonut tietää Percyn olinpaikan. _Untola_ oli vankka,\nhyvin rakennettu meripursi. Sir Andrew arveli sir Percyn suunnanneen\naluksensa tuulen suojaan ennen myrskyä tahi mahdollisesti ei hän ollut\nuskaltanut ollenkaan aavoille ulapoille, vaan odotteli rauhallisesti\nGravesendissa.\n\nBriggs oli taitava laivuri ja sir Percykin osasi hoitaa purtta mestarin\ntavoin. Myrsky ei tuottanut heille vaikeutta.\n\nYö oli pitkälle kulunut, ennenkuin Marguerite laskeutui levolle.\nNiinkuin hän oli arvellutkin, pysytteli uni itsepintaisesti poissa\nhänen silmistään. Mitä synkimmät ajatukset kierivät aivoissa pitkien\nväsyttävien tuntien kuluessa, jollaikaa tuuli lakkaamatta raivosi\npidättäen häntä etäällä sir Percystä. Kaukaisten tyrskyjen loiske\nsaattoi hänet surulliseksi. Hän oli sellaisessa mielentilassa, johon\nmeri vaikuttaa synkistävästi. Ainoastaan onnellisena ollessa voi\nkatsella iloisin mielin meren äärettömyyttä, sen laineiden edelleen\nvieriessä järkähtämättömästi ja hermostuttavan yksitoikkoisesti ja sen\nsäestäessä ajatuksia, olkootpa ne iloista tahi vakavaa laatua. Niiden\nollessa iloiset aallotkin tuntuvat säestävän samaa tunnetta; mutta\nniiden ollessa surulliset, tyrskytkin rientäessään eteenpäin lisäävät\nsynkkyyttä, puhuvat vain levottomuudesta ja kaiken ilon mitättömyydestä.\n\n\n\n\nXXII LUKU\n\nCalais.\n\n\nIkävimpienkin öiden, pisimpienkin päivien täytyy pakostakin loppua\naikaisemmin tai myöhemmin.\n\nMarguerite vietti runsaasti viisitoista tuntia niin kovissa\nsieluntuskissa, että oli melkein joutua pois suunniltaan. Unettoman yön\njälkeen hän nousi varhain kiihtynein mielin ja oli menehtymäisillään\nviivytyksessä sekä pelkäsi uusien esteiden ilmaantumista. Hän oli\njalkeilla ennen muita, sillä arveli menettävänsä suotuisan tilaisuuden\npäästä matkalle.\n\nTultuaan alakertaan tapasi hän sir Andrew Ffoulkesin kahvilassa\nistumassa. Tämä oli käynyt jo puoli tuntia sitten laivasillalla ja\nsaanut tietää, ettei ranskalainen pursi eikä mikään muukaan vuokra-alus\npäässyt lähtemään Doverista. Myrsky oli kovimmillaan ja luodevesi\nlaskemassa. Ellei tuuli kääntynyt tai tyyntynyt, olivat he pahoitetut\nodottamaan vielä toiset kaksitoista tuntia vuoksen nousuun saakka,\nennenkuin pääsivät lähtemään. Mutta myrsky ei lakannut, tuuli ei\nkääntynyt ja meri yhä vain laskeutui.\n\nMarguerite alkoi käydä toivottomaksi kuultuaan ikävät uutiset.\nAinoastaan hänen luja päätöksensä esti häntä kokonaan murtumasta.\nMarguerite vain lisäsi nuoren herran levottomuutta, joka oli yhä\nyltynyt.\n\nVaikka sir Andrew koetti peitellä sitä, huomasi Marguerite hänen\nolevan yhtä huolissaan toverillisen ystävänsä saavuttamisesta kuin hän\nitsekin. Pakollinen toimettomuus oli kumpaisestakin sietämätön.\n\nMillä tavoin he viettivät ikävän päivän Doverissa, Marguerite ei\nvoinut jälkeenpäin sanoa. Lady Blakney ei näyttäytynyt, sillä hän\npelkäsi Chauvelinin urkkijain olevan lähettyvillä. Siksi hän majaili\nyksityishuoneessa, jossa sir Andrew'n kanssa istui tunnin toisensa\nperästä koettaen aikansa kuluksi istuutua vastenmielisille aterioille,\njoihin Sally-neiti heiltä vähän väliä kehoitteli. Eipä voinut juuri\nmuuta kuin ajatella, arvailla ja silloin tällöin vähin toivoakin.\n\nMyrsky oli tauonnut liian myöhään; luode sattui olemaan matalimmillaan,\njoten ei ollut merille ajattelemistakaan. Tuuli oli kääntynyt ja kävi\nkoillisesta — erinomaisen odottamaton lahja Ranskaan kiiruhtajille.\n\nMarguerite ja sir Andrew miettivät odotellessaan, valkenisiko heille\nlähdön aika koskaan. Koko pitkän ikävän päivän kuluessa oli heillä\nvain yksi onnellinen hetki. Sir Andrew meni nimittäin uudelleen\nlaivalaiturille ja palasi heti kertomaan Margueritelle vuokranneensa\nnopeakulkuisen purren, jonka laivuri oli valmis laskemaan vesille\nvuoksen kohottua.\n\nSiitä asti aika tuntui rientävän nopeammin; odottaminen ei ollut\nniin toivotonta; ja viimeinkin viiden aikaan iltapäivällä Marguerite\nhuolellisesti harsoihin peitettynä suuntasi tiensä laivasillalle. Sir\nAndrew Ffoulkes seurasi lakeijaksi puettuna matkatavaroita kantaen.\n\nPäästyään purteen Marguerite virkistyi voimakkaan raikkaasta\nmeri-ilmasta; tuuli oli tarpeeksi kova paisuttaakseen _Vaahtopään_\npurjeet, kun se keveästi halkoi aavan ulapan laineita.\n\nAuringonlasku oli loistavan ihana myrskyn tauottua. Marguerite katseli\nmiten Doverin valkoiset liituvuoret vähitellen häipyivät näkyvistä. Hän\ntunsi olevansa rauhallinen ja toiveetkin taas heräsivät eloon.\n\nSir Andrew oli ystävällisen huomaavainen, ja Marguerite käsitti, miten\nsuuri onni hänellä oli ollut saada avukseen sellainen mies suuressa\nhädässään.\n\nVähitellen Ranskan harmaa rannikko alkoi häämöittää illan sumussa.\nMuutamia valoja tuikki siellä täällä ja kirkon tornien huippuja kohoili\nympäröivästä sumusta.\n\nPuolen tunnin kuluttua nousi Marguerite Ranskan rannikolle. Hän oli\ntaaskin maassa, jossa juuri sillä hetkellä ihmiset sadottain surmasivat\nlähimäisiään ja lähettivät tuhansittain viattomia naisia ja lapsia\nmestauslavalle.\n\nAina kaukaisissa rannikkokaupungeissakin saattoi huomata\nvallankumouksen riehuvan ihanassa, kolmensadan mailin päässä olevassa\nPariisissa, jonka sen jaloimpien poikien veri, leskien suru ja\nisättömien lasten itku olivat muuttaneet kauhun paikaksi.\n\nKaikilla miehillä oli punainen lakki päässä — millä puhdas, millä\nlikainen — kaikissa kolmivärinen koriste vasemmalla puolella.\nMarguerite huomasi kauhukseen, että hänen maamiestensä kasvojen ilme\noli muuttunut epäluuloiseksi ja ilkeäksi.\n\nHe vakoilivat toisiaan. Viattomimpiakin leikkipuheita saatettiin\nkäyttää ylimysmielisten taipumusten tai kansan pettämisen todisteina.\nJopa naisetkin kuljeskelivat pelon ja väijyvän vihan ilme ruskeissa\nsilmissään. Kaikki tarkastelivat Margueritea hänen noustessaan maihin\nsir Andrew seuralaisenaan ja mutisivat heidän ohi kulkiessaan:\n»_Saakelin ylimykset_» tahi »_Saakelin englantilaiset!_»\n\nMuutoin heidän ilmestymisensä ei herättänyt sen suurempaa huomiota.\nCalais oli jo siihen aikaan vilkkaassa liikeyhteydessä Englannin kanssa\nja englantilaisia kauppiaita nähtiinkin usein Ranskan rannikolla. Oli\ntunnettua, että viiniä ja konjakkia kuljetettiin salaa Ranskasta, sillä\nEnglannissa niiden tullia aiottiin koroittaa. Se oli vain Ranskan\nporvareista mieluista. Heitä huvitti nähdä, miten heidän vihaamaltaan\nEnglannin hallitukselta ja sen kuninkaalta valtiotuloja kavallettiin.\nEnglantilaiset salakuljettajat olivatkin aina tervetulleita vieraita\nCalais'n ja Boulognen ravintolarähjissä.\n\nMahdollisesti niin oli silloinkin laita, kun sir Andrew johti\nMargueritea Calais'n mutkikkaita katuja pitkin. Asukkaat, jotka\nkääntyivät kiroten katselemaan englantilaiseen tapaan puettuja\nmuukalaisia, arvelivat heidän ostelevan salakuletustavaroita omaan\nsumuiseen maahansa, eivätkä ajatelleet heitä sen enempää.\n\nMarguerite kummeksi kuitenkin, millä keinoin hänen pitkä vankka\nmiehensä pääsi kulkemaan Calais'n läpi huomaamattomana. Hän mietti\nmillainen oli se valepuku, jossa Percy toimitti jalot työnsä\nherättämättä sen suurempaa huomiota.\n\nLausuen vain muutaman sanan sir Andrew johti Margueriten kaupungin\nhalki Cap Gris Nez'tä kohti. Kadut olivat kapeilta, mutkikkaita\nja pahanhajuisia. Ne tuoksuivat mädänneelle kalalle ja kostealle\nkellarille. Oli satanut rankasti yömyrskyssä. Vähän väliä Marguerite\nvajosi polviaan myöten liejuun, sillä kadut olivat pimeät, ainoastaan\nasuntojen tulet siellä täällä valaisivat niitä.\n\nMutta Marguerite ei välittänyt sellaisista pikku vastuksista. »Ehkä\ntapaamme Blakeneyn 'Chat Gris' nimisessä majassa», heidän maihin\nnoustessaan oli sir Andrew niin sanonut, ja sentähden Marguerite asteli\nkuin ruusutetulla tiellä, sillä hän aikoi tavata miehensä tuossa\ntuokiossa.\n\nVihdoinkin he saapuivat määräpaikkaansa. Sir Andrew näytti tietävän\ntien, sillä koko matkan hän oli kävellyt pimeässä eksymättä eikä ollut\ntarvinnut kenenkään neuvoa. Pimeyden vuoksi ei Marguerite huomannut\nrakennuksen muotoa. »Chat Gris», joksi sir Andrew sitä nimitti, oli\npieni majapaikka Calais'n laidassa Gris Nez'n tien varrella. Se\noli jonkun matkaa rannikolta, sillä meren pauhu kuului sinne aika\nkaukaiselta.\n\nSir Andrew kolkutti ovelle keppinsä päällä ja Marguerite kuuli sieltä\nsadatusten rähinää ja murinaa. Hän koputti — yhä kovemmin, sadatukset\nvain lisääntyivät ja kompuroivat askeleet lähestyivät ovea. Se lennähti\nauki. Marguerite huomasi olevansa hyvin rappeutuneen ja siivottoman\nhuoneen kynnyksessä, sellaista hän ei ollut ennen ikänään nähnyt.\n\nSeinäpaperit riippuivat repaleina. Koko huoneessa ei näkynyt\nainoatakaan huonekalua, jota vilkkainkaan mielikuvitus olisi voinut\nsanoa ehyeksi. Tuoleista selkämykset poissa, toisissa ei istuinta\nollenkaan; pöytää, jonka jalka oli poikki, tuki isonlainen risukasa.\n\nHuoneen nurkassa oli hyvin mahtava takka, jossa liemipata kiehui\nlevittäen jotensakin tympäisevää hajua. Huoneen toisessa nurkassa\noli korkealle seinään kiinnitetty lavitsa, jonka edessä repaleinen,\nsinivalkoristikäs verho riippui. Huojuvat portaat johtivat lavitsalle.\n\nPaljaille seinille, joita värittömät ja liian töhrimät paperirisat\nsiellä täällä peittivät, oli liidulla kirjoitettu suurin kirjaimin:\n»Liberté, — Egalité, — Fraternité.»\n\nSiivotonta asuntoa valaisi himmeästi ainoastaan yksi ilkeänhajuinen\nöljylamppu, joka riippui katon pahanpäiväisestä orresta. Kaikki näytti\nniin hirveän likaiselta, siivottomalta ja vastenmieliseltä, että\nMarguerite tuskin uskalsi astua kynnyksen yli.\n\nMutta sir Andrew meni empimättä sisään.\n\n»Englantilaisia matkailijoita, kansalainen!» sanoi hän reippaasti\nranskaksi.\n\nHenkilö, joka tuli avaamaan ovea ja joka luultavasti oli likaisen\ntöllin omistaja, oli vanhanpuoleinen, kookas talonpoika. Hän oli\npuettu tahraiseen, siniseen puseroon, raskaisiin puukenkiin,\njoista pursui olkia näkyviin, kuluneisiin, sinisiin housuihin ja\nvälttämättömään »tricolor»-koristeiseen punaiseen lakkiin, joka\nilmaisi hänen hetkelliset poliittiset mielipiteensä. Suussa oli lyhyt\npiippu, josta tuprusi väkevää tupakansavua. Hän katseli epäillen\nja suuresti halveksien molempia matkailijoita mutisten: »_Senkin\nvietävän englantilaiset!_» sylkäisten lattialle, siten näyttäen\nriippumattomuuttaan. Kuitenkin hän väistyi antaen heille tietä, sillä\nhän tiesi varmaankin, että »_saakelin englantilaisilla_» oli kukkarot\ntäynnä rahaa.\n\n»Varjelkoon!» sanoi Marguerite astuessaan huoneeseen ja pidellessään\nnenäliinaa sievän nenänsä edessä, »onpa se hirvittävä luola! Tiedättekö\nvarmasti tämän olevan määräpaikan?»\n\n»Epäilemättä tämä on se, olen varma siitä», vastasi nuori herra\npyyhkien tomua tuolilta muodikkaalla, pitsitetyllä nenäliinallaan ja\npyysi Margueritea sille istumaan, »enpä ole ennen nähnyt tällaista\nroistojen pesää.»\n\n»Näyttääpä se tosiaankin vastenmieliseltä!» huudahti Marguerite\nkatsellen uteliaana ja hyvin kauhuissaan repaleisia seiniä, rikkonaisia\ntuoleja ja epävakaista pöytää.\n\nChat Gris'n isäntä — Brogard — ei sen enempää kiinnittänyt huomiota\nvieraisiinsa; hän arveli heidän heti tilaavan illallista, ja sitä\nennenhän vapaan kansalaisen ei sopinut näyttää huomaavaisuuttaan ja\nkohteliaisuuttaan kenellekään, olivatpa miten hienosti puettuja tahansa.\n\nTakan edessä istui huolimattomasti puettu olento repaleisiin\nkäärittynä. Hän näytti naiselta, vaikka siitä tuskin saattoi huomata\nmuusta kuin hameriekaleesta ja päähineestä, joka kerran oli ollut\nvalkea. Hän istui itsekseen jupisten ja väliin sekoitteli keitosta\npadassa.\n\n»Hei, ystäväni!» sanoi sir Andrew viimeinkin, »me haluaisimme\nillallista. — — Kansatar tuolla», osoittaen riekaleisiin puettua kääröä\ntakan edessä, »luullakseni valmistelee maukasta lientä, ja rouva ei ole\nmaistanut ruokaa pitkään aikaan.»\n\nBrogard mietti hetkisen pyyntöä. Vapaa kansalainen ei ole liian nopsa\nvastaamaan niille, jotka sattuvat pyytämään häneltä jotakin.\n\n»_Senkin vietävän ylimykset!_» mutisi hän taaskin syläisten lattialle.\n\nSitten hän asteli hiljalleen nurkkapöydän luo, jolta otti vanhan\ntinaisen liemimaljakon ja verkalleen sanaakaan sanomatta ojensi\nsen paremmalle puoliskolleen, joka yhtä äänettömänä alkoi ammentaa\nmaljakkoon lientä padasta.\n\nMarguerite katseli heidän valmistuksiaan aivan kauhistuneena; ellei\nasia olisi ollut niin vakava, olisi hän juossut tiehensä mokomastakin\nsiivottomasta likapesästä.\n\n»Tämän talon isäntä ja emäntä eivät tosiaankaan ole iloista väkeä»,\nlausui sir Andrew huomatessaan kauhun ilmeen Margueriten kasvoilla.\n»Olisipa hauskaa tarjota teille paremmalta maistuva ateria — — mutta\nluulen liemen olevan nautittavaa ja viinin hyvää; talon asukkaat\nrypevät liassa, mutta voivat kuitenkin hyvin.»\n\n»Sir Andrew», sanoi Marguerite lempeästi, »älkää olko huolissanne\nminusta. Älkäämme ajatelko illallista.»\n\nBrogard jatkoi hitaasti valmistuksiaan; hän asetti pöydälle pari\nlusikkaa, kaksi lasia, jotka sir Andrew varovaisuuden vuoksi pyyhki\ntarkkaan.\n\nBrogard toi myöskin pullollisen viiniä ja leipää. Marguerite koetti\nvetää tuolinsa lähemmä pöytää ollakseen syövinään. Niinkuin lakeija\nainakin seisoi sir Andrew hänen tuolinsa takana.\n\n»Rouva, pyytäisin», lausui hän huomatessaan, ettei Marguerite voinut\nsyödä, »pyytäisin teitä nielemään muutaman suupalan — muistakaa,\nvoimanne vaativat sitä.»\n\nLiemi ei tosiaankaan ollut huonoa, se maistui ja tuoksui hyvältä.\nMarguerite olisi ehkä pitänyt siitä, ellei ympäristö olisi ollut niin\nkauhistuttava. Kuitenkin hän otti palan leipää ja maisteli viiniäkin.\n\n»Sir Andrew, en tahdo nähdä teidän seisovan. Tarvitsettehan ruokaa\nyhtä hyvin kuin minäkin. Tuo moukka varmaankin luulee minun olevan\nkarkumatkalla lakeijani kanssa, jollette istuudu kanssani syömään\nillallisentapaista.»\n\nAsetettuaan aivan välttämättömimmät pöydälle Brogard ei välittänyt\nsen enempää vieraistaan. Muori Brogard kompuroi huoneesta miehen\nvetelehtiessä siinä pahanhajuista piippuaan poltellen väliin aivan\nMargueriten nenän alla, niinkuin kaikkien kanssa yhdenvertaisen vapaan\nkansalaisen sopi tehdä.\n\n»Inhoittavan moukkamaista!» lausui sir Andrew vihaisesti niinkuin\nainakin brittiläinen, kun Brogard nojasi pöytään poltellen ja katsellen\nylvästelevästi kirottuja englantilaisia.\n\n»Mies, taivaan nimessä», varoitti Marguerite häntä huomatessaan sir\nAndrew'n uhkaavasti puristavan nyrkkiään brittiläisen tavoin, »muistakaa\nolevanne Ranskassa ja kansan olevan pahalla tuulella tänä armon vuonna.»\n\n»Tahtoisin kuristaa tuon moukan kuoliaaksi!» mutisi sir Andrew\nkiihkoissaan.\n\nSeuraten neuvoa istuutui hän Margueriten viereen pöytään, ja kumpikin\nkoetti pettää toistaan teeskennellen syövänsä ja juovansa.\n\n»Pyytäisin teitä pitämään miestä hyvällä tuulella, ettei hän kertoisi\nmuille kysymyksiämme.»\n\n»Koetan parastani, mutta mieluummin hirttäisin hänet kuin juttelisin\nhänen kanssaan. Hei, ystäväni», sanoi sir Andrew iloisesti ranskaksi\ntaputellen Brogard'ia olkapäälle, »näillä seuduin liikkuu varmaan\nmuiltakin meidän kaltaisia henkilöitä? Englantilaisia matkailijoita\ntarkoitan.»\n\nBrogard katseli häntä olkansa yli, puhkui piippu hampaissaan hetkisen\nkiirehtimättä ja mutisi:\n\n»Hm, joskus!»\n\n»Niin!» sanoi sir Andrew välinpitämättömästi, »englantilaiset\nmatkailijat kyllä tietävät mistä hyvää viiniä saadaan, eikö niin\nystäväni? — Arvoisa lady haluaisi tietää, oletteko noin sivumennen\nnähnyt hänen hyvää ystäväänsä, erästä englantilaista herraa, joka usein\nkäy täällä asioillaan. Hän on pitkä ja oli äskettäin matkalla Pariisiin\n— arvoisa lady arveli tapaavansa hänet Calais'ssa.»\n\nMarguerite koetti olla katsomatta Brogard'iin, sillä hän pelkäsi\nilmaista uteliaisuuttaan vastausta odotellessaan. Ranskan vapaa\nkansalainen ei pidä kiirettä vastatessaan kysymyksiin. Kului jonkun\nverran aikaa, ennenkuin Brogard verkalleen sanoi:\n\n»Pitkä englantilainenko. — Tänäänkö? — Kyllä.»\n\n»Näittekö hänet?» kysyi sir Andrew välinpitämättömästi.\n\n»Niinpä näinkin, aivan tänä päivänä», sopersi Brogard tylysti. Sitten\nhän otti sanaakaan sanomatta sir Andrew'n hatun viereiseltä tuolilta,\npainoi sen päähänsä, kiskoi likaista puseroaan ja koetti eleillään\nnäytellä, että mainittu henkilö oli hienosti puettu. »_Hiton ylimys!_»\nmutisi hän, »tuo pitkä englantilainen.»\n\nMarguerite saattoi tuskin pidättäytyä huudahtamasta.\n\n»Siinä on aivan tarpeeksi sir Percyä», kuiskasi hän, »eikä edes\nvalepuvussakaan!»\n\nHän hymyili kesken huoliaan ja kyyneliään ajatellessaan »kuolemassakin\nkestävää rakkautta» ja Percyn joutumista kauhistavaan vaaraan muodikas\ntakki päällään ja pitsikaulus aivan rypistymättömänä.\n\n»Voi sitä narrimaista kiihkoa!» huokasi hän. »Joutuin sir Andrew,\nkysykää mieheltä, milloin hän lähti!»\n\n»No niin ystäväni», sanoi sir Andrew puhutellen Brogard'ia yhä\nteeskennellyn välinpitämättömästi, »sillä herralla on aina kauniit\nvaatteet; näkemänne englantilainen oli arvoisan ladyn ystävä. Joko hän\non lähtenyt?»\n\n»Jo — — kyllä — — mutta hän tulee takaisin — — tänne — hän tilasi\nillallista. — —»\n\nSir Andrew asetti kätensä varotukseksi Margueriten käsivarrelle; se\ntapahtui onneksi ajoissa, sillä Marguerite oli huudahtamaisillaan\nhurjasta ilosta. Sir Percy oli terve ja pelastettu sekä saapuu sinne\npiakkoin, hetken kuluttua hän näkee hänet. — — Oi! hänen riemastuksensa\nnäytti kohoavan yli äyräittensä.\n\n»Mitä ihmettä», sanoi Marguerite Brogard'ille, joka äkkiä muuttui hänen\nsilmissään taivaasta tipahtaneeksi, siunausta tuottavaksi enkeliksi.\n»Mitä ihmettä! — sanoitteko englantilaisen herran palaavan tänne?»\n\nTaivaasta tipahtanut enkeli sylkäisi Haltialle ilmaistakseen\nhalveksivansa sekä yhteisesti että erikseen kaikkia ylimyksiä, jotka\nsuvaitsivat kummitella hänen talossaan.\n\n»Hm! hän tilasi illallista, tullee takaisin, — — _Senkin saakelin\nenglantilainen!_» lisäsi hän ikäänkuin pannen vastalauseensa kaikelle\ntouhulle pelkän englantilaisen tähden.\n\n»Mutta missä hän nyt on? — Tiedättekö?» kyseli Marguerite udellen ja\nasettaen sievän valkoisen kätösensä miehen sinisen puseron hihalle.\n\n»Hän meni hakemaan hevosta», vastasi Brogard lyhyesti, kun Marguerite\nynseästi vetäisi takaisin kauniin kätensä, jonka suutelemisesta\nprinssitkin ylpeilivät. »Mihin aikaan hän lähti?»\n\nMutta Brogard oli nähtävästi kyllästynyt kysymyksiin. Hänen mielestään\nei ollut sopivaa, että hiton ylimykset ahdistivat kysymyksillään\nkansalaista — joka oli kaikkien kanssa tasa-arvoinen — vaikka kyselijät\nolivatkin rikkaita englantilaisia. Tietenkin oli sopivampaa, että\nhänen vasta saavutettu arvokkuutensa esiintyi niin töykeänä kuin\nmahdollista; ystävällinen vastaus kohteliaisiin kysymyksiin oli vain\npalvelevaisuuden varma merkki.\n\n»En tiedä», vastasi hän nyrpeästi »Olen sanonut tarpeeksi, nähkääs\nylimykset! — — Hän saapui tänään. Tilasi illallista. Meni ulos. — Tulee\ntakaisiin. Kas niin!»\n\nNäin todistaen kansalaisella ja vapaalla miehellä olevan oikeuden\nkäyttäytyä niin epäkohteliaasti kuin suinkin Brogard kompuroi huoneesta\npaukauttaen oven perässään kiinni.\n\n\n\n\nXXIII LUKU\n\nToiveita.\n\n\n»Rouva!» lausui sir Andrew huomatessaan Margueriten haluavan kutsua\ntylyn miehen takaisin, »mielestäni olisi paras antaa hänen olla.\nMe emme pääse hänestä sen enemmän selville ja herättäisimme vain\nhänen epäluuloansa. Eikähän sitä koskaan tiedä, millaisia urkkijoita\ntällaisissa jumalattomissa paikoissa vainuilee.»\n\n»Mitä se minuun koskee? Tiedänhän mieheni olevan pelastetun ja tapaan\nhänet tuossa tuokiossa!»\n\n»Sh!» kuiskasi sir Andrew teeskentelemättömän säikähtyneenä, sillä\nMarguerite puhui aivan ääneensä riemastuksissaan, »Ranskassa on\nseinilläkin korvat tällaisena aikana.»\n\nSir Andrew nousi pöydästä äkkiä ja asteli likaisen huoneen lattialla\nkuunnellen ja tarkaten ovea, josta Brogard oli juuri poistunut ja\njolta kuului vain sadatuksia ja kompuroivia askeleita. Hän hypähti\nhorjuville, luhtiin johtaville portaille nähdäkseen, oliko Chauvelinin\nurkkijoita lähettyvillä.\n\n»Herra lakeijani, olemmeko kahden?» kysyi Marguerite ilomielin nuoren\nherran taaskin istuutuessa hänen viereensä. »Uskallammeko jutella?»\n\n»Mahdollisimman varovasti?» kehoitti sir Andrew.\n\n»Totta tosiaan, mies! olettepa aika ikävä kumppani! Minä puolestani\nvoisin vaikka tanssia paljaasta ilosta! Nyt ei ole enää syytä pelkoon.\nVeneemme on rannalla, _Vaahtopää_ noin parin mailin päässä ankkurissa,\nja mieheni luullakseni saapuu tämän katon alle jo puolen tunnin\nkuluttua. Mikään ei estä meitä. Chauvelin ja hänen joukkonsa eivät ole\nvielä saapuneet.»\n\n»Mutta rouva! emmehän sitä varmasti tiedä.»\n\n»Mitä tarkoitatte?»\n\n»Hän oli Doverissa samaan aikaan kuin mekin.»\n\n»Myrsky pidätti hänet niinkuin meidätkin.»\n\n»Aivan niin. Mutta en puhunut siitä ennen, sillä pelkäsin saattavani\nteidät levottomaksi — näin hänet, rannalla noin viisi minuuttia ennen\nlähtöämme. Ainakin luulin olevani varma, että se oli hän itse; hän\noli puettu papiksi, jottei paholainenkaan, hänen oma suojelijansa,\nolisi voinut tuntea häntä. Kuulin omin korvin hänen vuokraavan alusta\npikaista ylimenoa varten Calais'hen; ja varmaankin hän nosti purjeensa\ntuntia myöhemmin kuin me.»\n\nMargueriten iloinen ilme hävisi äkkiä. Hirveä vaara, joka uhkasi\nPercyä Ranskan rajojen sisällä, selvisi hänelle sillä hetkellä.\nChauvelin oli hänen kintereillään; Calais'ssa viekas diplomaatti oli\nkaikkivaltias; vain sana hänen suustaan ja Percy oli auttamattomasti\nhukassa, hänet saatettiin pidättää ja — —\n\nVeri tuntui jähmettyvän hänen suonissaan. Levottomimmatkaan hetket\nEnglannissa eivät olleet hänelle niin täydellisesti valaisseet vaaraa,\njoka hänen miestänsä uhkasi. Chauvelin oli vannonut kuljettavansa\nTulipunaisen neilikan giljotiinille, ja sillä hetkellä uskalias\nsuunnittelija, jota salaperäisyys oli kauan suojellut, oli ilmaissut\nitsensä katkerimmalle ja armottomimmalle viholliselleen.\n\nChauvelin — ryövättyään lordi Tonyn ja sir Andrew Ffoulkesin\n»Kalastajalepolassa» oli saanut käsiinsä kaikki viimeisen retken\nsuunnitelmat. Armand S:t Justin, kreivi de Tournayn ja muiden\nrojalistipakolaisten oli tavattava Tulipunainen neilikka — tahi\noikeammin kaksi hänen lähettilästään, niinkuin alkujaan oli sovittu —\nsinä päivänä, lokakuun toisena, liittolaisille tutussa paikassa, joka\nluultavasti oli ukko Blanchard’in tölli.\n\nArmand'in ja Tulipunaisen neilikan keskinäinen suhde oli yhtä\ntuntematon ranskalaisille kuin Armand'in luopuminen hirmuhallituksen\nraa'asta politiikastakin. Hän oli lähtenyt Englannista noin viikko\nsitten mukanaan tarpeelliset ohjeet, joiden avulla aikoi, kohdata muut\npakolaiset ja kuljettaa heidät turvapaikkaan.\n\nKaiken sen oli Marguerite käsittänyt alunpitäen ja sir Andrew oli\nvahvistanut häntä niissä arveluissa. Hän tiesi myöskin, että sir\nPercyn huomattua Chauvelinin varastaneen suunnitelmat ja ohjeet hänen\napulaisiltaan oli enää liian myöhäistä lähettää sanaa Armand'ille tai\ntoimittaa uusia ohjeita pakolaisille.\n\nVälttämättömyyden pakosta he varmaankin saapuvat määräpaikkaan\ntietämättä miten suuri vaara odottaa heidän urheata pelastajaansa.\n\nBlakeney, joka tapansa mukaisesti oli suunnitellut ja järjestänyt koko\nretken, ei suinkaan salli nuorien toveriensa joutua vangitsemisen\nvaaraan. Senpätähden hän oli lähettänytkin heille kirjeen lordi\nGrenvillen tanssiaisiin — »Lähden itse huomenna — yksin.»\n\nKun verivihollinen oli saanut tietää kuka liiton johtaja oli,\nruvettiin varmastikin kaikkia sir Percyn liikkeitä vainuamaan heti\nhänen Ranskassa maihin noustuaan. Chauvelinin kätyrit pääsevät hänen\njäljilleen seuraten häntä aina salaperäiselle töllille saakka, jossa\npakolaiset odottelevat häntä ja jossa pyydys laukeaa sulkien sekä hänet\nettä heidät sisäänsä.\n\nOli vain tunti aikaa — Marguerite ja sir Andrew olivat päässeet\nlähtemään tuntia ennen kuin Chauvelin — varoittaa Percyä uhkaavasta\nvaarasta ja saada hänet luopumaan rohkean houkkamaisesta retkestään,\njoka vain oli päättyvä hänen omaksi turmiokseen.\n\nMutta _oli_ kuitenkin tunti.\n\n»Chauvelin tietää tämän majapaikan varastamistaan papereista», sanoi\nsir Andrew vakavasti, »ja maihin päästyään tulee suoraan tänne.»\n\n»Hän ei ole vielä maissa, olemme tunnin matkan edellä häntä ja Percy on\ntuossa tuokiossa täällä. Me ehdimme kanaalin keskipalkoille, ennenkuin\nChauvelin huomaa meidän livistäneen käsistään.»\n\nMarguerite puhui innoissaan ja kiihkeästi koettaen tyrkyttää nuorelle\nystävälleenkin hilpeitä toiveitaan, jotka vielä piilivät hänen\nsydämessään. Muitta sir Andrew pudisteli alakuloisesti päätään.\n\n»Sir Andrew, äänetönnäkö taaskin?» kysyi hän kärsimättömästi. »Miksikä\npudistelette päätänne ja olette niin synkännäköinen?»\n\n»Arvoisa lady, sillä teidän suunnitelmanne ovat ruusunpunaiset ja\nunohdatte tärkeimmän tekijän.»\n\n»Mitä ihmeissä tarkoitatte? — Enhän unohda kerrassa mitään. — — Minkä\ntekijän?» lisäsi hän vielä kärsimättömästi.\n\n»Kuusi jalkaa pitkä se on», vastasi sir Andrew hiljaa, »ja sen nimi on\nPercy Blakeney.»\n\n»En ymmärrä.»\n\n»Luuletteko Blakeneyn lähtevän Calais'sta jättämättä asiaansa\ntoimittamatta?»\n\n»Tarkoitatteko — —?»\n\n»Kreivi de Tournayta — —»\n\n»Kreiviäkö — —?» sopersi Marguerite.\n\n»Ja S:t Justiä — — ja muita — —»\n\n»Veljeänikö!» huudahti hän sydäntäsärkevän tuskallisesti. »Taivas\nvarjelkoon, pahoin pelkään unohtaneeni hänet.»\n\n»Pakolaisina he tällä hetkellä odottelevat horjumattoman uskollisesti,\nsillä hän on antanut kunniasanansa luvaten viedä heidät kanaalin yli.»\n\nMarguerite oli tosiaankin unohtanut! Hurmaantuneen itsekkäästi\nniinkuin ainakin nuori ihminen, joka rakastaa koko sydämellään, oli hän\nviimeisen vuorokauden kuluessa ajatellut vain miestään. Hänen kallis,\njalo henkensä, häntä uhkaava vaara, — hän, rakastettu, urhoollinen\nsankari, hän yksin valtasi Margueriten mielen.\n\n»Veljeni!» soperteli hän kyynelsilmin ajatellessaan veljeänsä\nArmand'ia, toveriansa ja lapsuutensa lemmikkiä; miestä, jonka tähden\nhän oli langennut hirveään syntiin. Sehän oli saattanut hänen urhean\nmiehensäkin surman suuhun.\n\n»Sir Percy Blakeney ei ole englantilaisliiton luotettu ja kunnioitettu\njohtaja», lausui sir Andrew ylpeästi, »jos hän hylkää häneen luottavat\npakolaiset. Jo pelkkä ajatuskin, että hän syö sanansa, on aivan\nmieletön!»\n\nHetken hiljaisuus vallitsi. Marguerite kätki kasvot käsiinsä ja antoi\nkyynelten tippua hiljalleen vapisevien sormiensa lomitse. Nuori mies\nei sanonut sanaakaan, sillä hänestä oli sydäntä särkevää nähdä kaunis\nlady Blakeney sieluntuskissa. Koko ajan oli hän huomannut hirvittävän\numpikujan, johon Margueriten ajattelematon teko oli heidät syössyt.\nHän tunsi ystävänsä ja johtajansa hyvin, tunsi hänen huolettoman\nuskaliaisuutensa, hurjan urheutensa ja antamansa kunniasanan\npalvomisen. Sir Andrew tiesi Blakeneyn uskaltavan mihin vaaraan\ntahansa, heittäytyvän pahimpaankin pulaan mieluummin kuin rikkovan\nlupauksensa ja Chauvelin kintereillään ponnistelevan viimeiseen asti,\nvaikkei olisi ollut vähintäkään toivoa niiden pelastamisesta, jotka\nhäneen luottivat.\n\n»Sir Andrew», sai Marguerite viimeinkin lausutuksi koettaen urheasti\nkuivata kyyneleitään, »olette oikeassa, nyt en haluakaan häväistä\nitseäni neuvomalla häntä jättämään velvollisuutensa täyttämättä.\nNiinkuin jo sanoitte, pyytäisin sitä turhaan. Jumala suokoon\nhänelle voimaa ja kykyä», lisäsi hän tulisen päättävästi, »olemaan\nahdistajiaan neuvokkaampi. Hän ei ehkä kieltäydy ottamasta teitä\nmukaansa lähtiessään jaloon työhönsä. Molemmat olette yhtä urheita kuin\nneuvokkaitakin! Jumala varjelkoon teiltä! Mutta aikaa ei saa menettää.\nVieläkin uskon hänen pelastumisensa riippuvan siitä, tietääkö hän\nChauvelinin olevan kintereillään vai eikö.»\n\n»Epäilemättä. Hänellä on ihmeellisiä keinoja käytettävinään. Niin pian\nkuin hän huomaa joutuneensa vaaraan, on hän sitä varovampi. Hänen\nnerokkuutensa on todellinen ihme.»\n\n»Mitä arvelisitte pienestä tiedustelumatkasta kylään minun täällä häntä\nodotellessani? — Mahdollisesti voisitte päästä Percyn jäljille ja siten\nsäästäisitte kallista aikaa. Jos löydätte hänet, käskekää hänen olla\nvarovainen — verivihollinen on hänen kintereillään!»\n\n»Mutta tämähän on kurja pesä odotuspaikaksenne.»\n\n»Siitä minä en välitä! — Mutta voisittehan pyytää, että tyly isäntä\nantaisi minun odottaa toisessa huoneessa, jossa matkustajain silmät\neivät saisi minua vaania. Tarjotkaa hänelle rahaa, ettei hän jättäisi\nsanomatta, milloin pitkä englantilainen palaa.»\n\nMarguerite puhui tyynesti, jopa iloisestikin miettien ja suunnitellen\nollakseen valmiina pahimman varalta. Hän ei aikonut enää näyttää\nheikkouttaan, vaan aikoi olla miehensä arvoinen, joka oli\nuhraamaisillaan henkensä lähimäistensä puolesta.\n\nSir Andrew totteli häntä vastaväitteittä. Vaistomaisesti hän tunsi\nMargueriten sillä hetkellä olevan itseään voimakkaamman. Kernaasti hän\nantautui hänen ohjattavakseen, hänen välikappaleekseen Margueriten\nollessa johtavana päänä.\n\nSir Andrew astui sisähuoneen ovelle, josta Brogard ja hänen vaimonsa\nolivat poistuneet. Hän kolkutti ovelle. Niinkuin ennenkin soperrettu\nsadatustulva vastasi siihen.\n\n»Hei, ystävä Brogard!» huudahti nuori herra käskevästi, »hänen armonsa\nhaluaa levätä täällä hetken. Voisitteko antaa hänen käytettäväkseen\ntoisen huoneen? Hän tahtoo olla yksin.»\n\nHän otti rahaa taskustaan sekä helisytti sitä merkitsevästi kädessään.\nBrogard oli avannut oven ja kuunteli entisellä happaman haluttomalla\ntavallaan nuoren miehen pyyntöä. Nähtyään kullan ojentui hänen veltto\nryhtinsä hiukan; hän otti piipun suustaan ja kompuroi sisään.\n\nBrogard osoitti olkansa yli lavitsaa seinällä,\n\n»Tuollahan hän voi odotella!» sanoi ukko röhisten. »Se on sangen mukava\neikä minulla ole muuta huonetta.»\n\n»Sen parempaahan ei voisi ajatellakaan», sanoi Marguerite englanniksi.\nHeti hän huomasi paikan edut. »Sir Andrew, antakaa hänelle rahat! Olen\nsangen tyytyväinen siihen. Sieltähän voin nähdä kaikki ja pysyn itse\nnäkymättömänä.»\n\nHän nyökäytti päätään Brogard'ille, joka alentautui nousemaan ylös\npöyhiäkseen lavitsan olkia.\n\n»Saisinko pyytää teitä, rouva, välttämään ajattelemattomuuksia», lausui\nsir Andrew Margueriten valmistautuessa vuorostaan nousemaan huojuville\nportaille. »Muistakaa urkkijoiden olevan tämän paikan vitsauksena.\nPyytäisin ettette ilmaisisi itseänne sir Percylle, ennenkuin olette\naivan varmasti vakuutettu olevanne kahdenkesken hänen kanssaan.»\n\nSitä sanoessaan huomasi hän jo varoituksensa tarpeettomaksi: Marguerite\noli tyyni ja yhtä selväajatuksinen kuin järkevä ihminen ainakin. Ei\ntarvinnut pelätä hänen menettelevän harkitsemattomasti.\n\n»Eipä tietenkään», lausui Marguerite koettaen hiukan ilostua, »sen\nvoin todellakin luvata. En uskaltaisi panna mieheni henkeä alttiiksi\nenkä hänen suunnitelmiaankaan puhuttelemalla häntä vierasten nähden.\nÄlkää peljätkö, kyllä otan tilaisuudesta vaarin ja olen avulias tarpeen\nvaatiessa.»\n\nBrogard laskeutui lavitsalta ja Marguerite oli valmis nousemaan\nturvalliseen suojapaikkaansa.\n\n»Rouva, en uskalla suudella kättänne», sanoi sir Andrew Margueriten\nastuessa portaille, »sillä olenhan vain lakeijanne, mutta pyytäisin\nteitä pysyttelemään iloisena. Jos en tapaa Blakeneyä puolessa tunnissa,\npalaan tavatakseni hänet täällä.»\n\n»Se lienee parasta. Onhan meillä vielä aikaa puolisen tuntia. Chauvelin\nei mitenkään joudu tänne ennen sitä. Jumala suokoon meidän kumman\ntahansa tapaavan Percyn siihen mennessä. Ystäväni, onnea matkalle!\nÄlkää huolehtiko minusta!»\n\nKevein askelin nousi hän lavitsan horjuville portaille;\n\nBrogard ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Marguerite saattoi\ntehdä olonsa siellä joko mukavaksi tai päinvastoin, miten vain halutti.\nSir Andrew tarkasteli häntä, kunnes Marguerite pääsi lavitsalle ja\nistuutui oljille. Hän vetäisi verhoriekaleet umpeen, ja nuori herra\nhuomasi hänen olevan hyvässä kätkössä siellä, näkymättömänä ja\nhuomaamattomana.\n\nSir Andrew antoi hyvät rahat Brogard'ille; vanhalla tylyllä\nravintoloitsijalla ei näyttänyt olevan syytä Margueriten ilmaisemiseen.\nSitten sir Andrew valmistautui lähtemään. Ovella hän vielä kerran\nkääntyi katsomaan lavitsalle. Repaleisten verhojen takaa Margueriten\nsuloiset kasvot kurkistelivat nähdäkseen menijää. Nuori herra iloitsi\nhuomatessaan ne rauhallisina, jopa lempeästi hymyilevinäkin. Kerran\nvielä nyökäyttäen päätään hyvästiksi poistui hän yön pimeyteen.\n\n\n\n\nXXIV LUKU\n\nAnsa\n\n\nNeljännestunti kului nopeasti eikä mitään kuulunut. Alhaalla Brogard\nkorjasi astioita pöydältä ja järjesti sen kuntoon saapuvia vieraita\nvarten.\n\nIsännän askartelun tarkasteleminen sai aikaan sen, että Margeurite\nhuomasi ajan kulua luiskahtavan yhä hauskemmin. Sir Percyllehän\nillallisen tapaista valmistettiin. Brogard tuntui jonkun verran\nkunnioittavan pitkää englantilaista, sillä hän vaivautui jo tekemiään\nhuonettakin hauskemmaksi.\n\nJopa hän toi vanhan astiakaapin salaisesta komerosta\npöytäliinariekaleenkin. Levitellessään sitä huomasi hän sen olevan\nreikiä täynnä. Hän pudisteli hetken epäilevästi päätään ja touhusi\nkovasti saadakseen sen näyttämään ehjältä pöydällä.\n\nSitten hän haki lautasliinan, joka myöskin oli vanha ja repaleinen,\nmutta näytti jotakuinkin puhtaalta. Sillä hän pyyhki tarkkaan lasit,\nlusikat ja lautaset, jotka hän asetti pöydälle.\n\nMarguerite ei saattanut olla itsekseen hymyilemättä katsellessaan\nvalmistuksia, joita Brogard teki säestäen niitä sadatuksillaan.\nLuultavastikin englantilaisen koko tahi ehkäpä vain hänen nyrkkinsä\nolivat pelästyttäneet Ranskan vapaan kansalaisen, muutoin hän ei\nsuinkaan olisi vaivautunut niin paljon _kirotun ylimyksen_ vuoksi.\n\nKun pöytä oli katettu — mukamas — katseli Brogard sitä silminnähtävän\ntyytyväisenä. Sitten hän pyyhkäisi tomun tuolilta puseronsa liepeellä,\nhämmenteli hiukan pataa, heitti kimpun risuja valkeaan ja mennä\nkompuroi huoneesta.\n\nMarguerite jäi yksin ajatuksiinsa. Hän oli levittänyt takkinsa oljille\nja istui siinä sangen mukavasti, sillä oljet olivat tuoreita ja huoneen\nhuono ilma nousi sinne hieman puhdistuneena.\n\nHetkisen hän tunsi olevansa melkein onnellinen; onnellinen siksi, että\ntirkistellessään verhonriekaleiden läpi näki tuolipahaisen, repaleisen\npöytäliinan, lasin, lautasen ja lusikan; siinä kaikki. Mutta äänettömät\nja rumat esineet puhuivat odotuksen kieltä. Pian, hyvin pian Percy\nsaapuu sinne ja sitten he saavat olla kahden siivottomassa huoneessa\nmuiden poistuttua.\n\nSe ajatus tuntui niin autuaalta, että Marguerite sulki silmänsä\npäästäkseen kaikesta muusta. Muutamien minuuttien kuluttua hän on\nmiehensä kanssa kahden; hän hyppää portaita alas näyttäytyäkseen;\nsir Percy tarttuu hänen käsivarteensa, ja hän puolestaan osoittaa\nmiehelleen olevansa valmis kuolemaankin ilomielin hänen kanssaan ja\nhänen puolestaan, sillä sen suurempaa onnea ei hän tiennyt maailmassa\nolevan.\n\nMitä oli sitten tapahtuva? Siltä hänellä ei ollut aavistustakaan.\nMarguerite tiesi sir Andrew'n olevan oikeassa sanoessaan, että sir Percy\ntoteuttaa kaikki aikeensa, ja ettei Marguerite — vaikka olikin siellä\n— voinut tehdä mitään muuta kuin varoittaa häntä, sillä itse Chauvelin\noli hänen poluillaan. Varoitettuaan miestään hän varmaankin näkee\nPercyn lähtevän kauhean uskaliaalle retkelleen; hän ei aio edes sanalla\ntai katseellakaan pidättää häntä. Hän tottelee, mihin ikänä Percy\nkäskee häntä, vaikkapa oman itsensä unhottamiseen, ja sanomattoman\ntuskaisena hän vain odottelee, vaikkapa miehensä retket päättyisivätkin\nkuolemaan.\n\nMutta sekin näytti helpommalta sietää kuin ajatus, ettei Percy koskaan\nsaa tietää, kuinka paljon hän rakastaa häntä — siitä hän ainakin\nsäästyy. Jopa siivoton huonekin, joka odotteli hänen miestään, puhui\npikaisesta paluusta.\n\nTuossa tuokiossa hänen tarkaksi käynyt kuulonsa eroitti kaukaisten\naskelten lähestyvän. Hänen sydämensä hypähti ilosta! Viimeinkinkö\nPercy? Ei! askeleet eivät kuuluneet niin pitkiltä ja varmoilta kuin\nhänen. Hän luuli kuulevansa kahdellaista astuntaa. Aivan oikein! kaksi\nmiestä tuli sinnepäin. Mahdollisesti kaksi vierasta, juomista hakemaan\ntahi — —\n\nMutta hänellä ei ollut aikaa arvailemiseen, sillä äkillinen kiivas\nkolkutus kuului ovelta, ja siinä silmänräpäyksessä se avattiin\nulkopuolelta karkean, komentavan äänen ärjyessä:\n\n»Hei! Kansalainen Brogard! He-ei!»\n\nMarguerite ei saattanut nähdä tulijoita, mutta verhojen reiästä hän\nnäki kumminkin pienen osan huonetta.\n\nHän kuuli Brogard'in kompuroivat askeleet tämän tullessa sisähuoneesta\nja höpistessä tavallista sadatustaan. Nähdessään vieraat pysähtyi\nhän kuitenkin keskelle huonetta, jonka paikan Marguerite hyvin näki,\nkatseli heitä vieläkin murhaavamman ylenkatseellisesti kuin edellisiä\nvieraitaan ja murisi: »_Senkin saakelin pappi!_»\n\nMargueriten sydämen lyönti oli aivan pysähtymäisillään. Isot silmänsä\nselällään tarkkasi hän toista tulijaa, joka juuri sillä hetkellä astui\naskeleen Brogard'ia kohti Hän oli puettu kauhtanaan, leveälieriseen\nhattuun ja solkikenkiin, jotka tamineet kuuluvat ranskalaisen papin\npukuun, mutta seistessään siinä ravintoloitsijan edessä aukaisi hän\nviittansa hetkeksi ja paljasti virallisen, kolmivärisen nauhakkeen,\nmikä näky heti muutti Brogard'in halveksivan ilmeen matelevan nöyräksi.\n\nPelkkä ranskalaisen papin näkeminen sai Margueriten suonissa veren\njähmettymään. Hän ei voinut eroittaa papin kasvoja, joita leveälierinen\nhattu varjosti, mutta, hän huomasi luisevan laihat kädet, hiukan\nkumartuneen selän ja miehen koko ryhdin. Chauvelin se oli!\n\nKauhu valtasi hänet kokonaan, niinkuin hän olisi saanut ruumiillisen\niskun; hirveä pettymys ja läheisen tulevaisuuden pelko saattoivat\nhänen mielensä kuohuksiin; ja luonnottomasti hänen täytyi ponnistella\npysyäkseen tajuissaan.\n\n»Lautasellinen lientä ja pullo viiniä!» sanoi Chauvelin käskevästi\nBrogard'ille, »sitten huone putipuhtaaksi — ymmärrätkö? Haluan\nyksinäisyyttä.»\n\nÄänettömänä ja sillä kertaa nurisematta totteli Brogard käskyä.\nChauvelin istuutui pöytään, joka oli katettu pitkälle englantilaiselle,\nja ravintoloitsija hyöri nöyrästi hänen ympärillään tarjoten lientä\nja kaataen viiniä. Mies joka oli saapunut Chauvelinin kanssa ja jota\nMarguerite ei nähnyt, seisoi ovella odotellen.\n\nChauvelinin annettua ynseän viittauksen Brogard riensi sisähuoneeseen.\nSitten Chauvelin viittasi seuralaiselleen.\n\nHänet Marguerite heti tunsi Desgas'ksi, Chauvelinin kirjuriksi ja\nluotettavaksi neuvonantajaksi, jonka hän oli usein nähnyt Pariisissa\nentisinä aikoina. Kirjuri astui huoneen poikki ja kuunteli hetken\ntarkkaavasta Brogard'in ovella.\n\n»Eikö kuuntele?» kysyi Chauvelin lyhyesti. »Ei, kansalainen.»\n\nHetkisen Marguerite pelkäsi Chauvelinin käskevän Desgas'n tarkastamaan\npaikkaa. Miten kävisi, jos hänet huomattaisiin, sitä hän tuskin uskalsi\nkuvitellakaan. Onneksi näytti Chauvelinistä kuitenkin kirjurinsa\npuhutteleminen olevan tärkeämpää kuin urkkijoiden pelkääminen, sillä\nhän kutsui äkkiä Desgas'n luoksensa.\n\n»Englantilainen alusko?» kysyi hän.\n\n»Siltä ei nähty enää auringon laskettua, kansalainen», vastasi Desgas,\n»mutta siihen asti se suuntasi länteen Cap Gris Nez'tä kohden.»\n\n»Hyvä on! —» sopersi Chauvelin, »ja nyt kapteeni Jutleystä, mitä hän\nsanoi?»\n\n»Hän vakuutti, että viikko sitten lähettämänne määräykset ovat\nehdottomasti täytetyt. Kaikkia paikkakunnan tiehaaroja on vartioitu\nyöt päivät siitä asti.. Sekä rannikkoa että kallioita on tarkalleen\ntutkittu ja pidetty silmällä.»\n\n»Tietääkö hän, missä ukko Blanchard'in tölli on?»\n\n»Kansalainen, kukaan ei näytä tietävän sennimistä hökkeliä. Rannikolla\non tietystikin lukemattomia kalastajamajoja — — mutta — —»\n\n»Jo riittää. Entä tänä iltana?» keskeytti Chauvelin kärsimättömänä.\n\n»Kansalainen, teitä ja rannikkoa vartioidaan niinkuin tavallisesti, ja\nkapteeni Jutley odottelee lisämääräyksiä.»\n\n»Menkää heti hänen luokseen. Käskekää hänen lisäämään vartiostoa\nvarsinkin rannikolla — ymmärrättehän?»\n\nChauvelin puhui lyhyesti ja täsmällisesti, ja kaikki hänen sanansa\nsattuivat Margueriten sydämeen kuin parhaiden toiveiden kuolinkellojen\nsoitto.\n\n»Miesten pitää mahdollisimman tarkasti pitää silmällä kaikkia vieraita,\njotka kävelevät, ratsastavat tahi ajavat tiellä ja rannikolla,\nerittäinkin pitkää muukalaista, jota minun ei tarvitse sen enempää\nkuvailla, sillä luultavastikin hän on valepuvussa. Hän ei voi\nkumminkaan helposti peitellä pituuttaan muutoin kuin kumaraselkäisenä\nkulkien. Ymmärrättehän?»\n\n»Tarkoin, kansalainen», vastasi Desgas.\n\n»Niin pian kuin miehet näkevät muukalaisen, on kahden heistä pidettävä\nhäntä silmällä. Joka kadottaa pitkän vieraan näkyvistään hänet kerran\nhuomattuaan, hän saa hengellään maksaa huolimattomuutensa. Yhden\nmiehistä täytyy ratsastaa suoraan tänne kertomaan minulle asiasta.\nOletteko selvillä siitä?»\n\n»Kansalainen, aivan selvillä.»\n\n»Hyvä on. Menkää heti tapaamaan Jutleyä. Huolehtikaa apujoukkojen\nlähdöstä vartioimistehtäviinsä, ja pyytäkää sitten kapteenilta vielä\nkuusi miestä ja tuokaa ne tänne. Kymmenessä minuutissahan palaatte.\nMenkää —»\n\nDesgas kumarsi ja astui ovelle.\n\nKun Marguerite kauhuissaan kuunteli Chauvelinin antamia käskyjä\napulaiselleen, selveni hänelle koko Tulipunaisen neilikan\npidättämissuunnitelma kaikkine hirmuineen. Chauvelin toivoi pakolaisten\njoutuvan petolliseen turvapaikkaan ja heidän odottelevan piilossaan\nPercyn saapumiseen asti. Silloin rohkea suunnittelija piiritettiin ja\npidätettiin itse työssä, juuri hänen auttaessaan ja rohkaistessaan\nrojalisteja, tasavallan kavaltajia. Vaikka hänen vangitsemisestaan\nhälistiinkin ulkomailla, ei edes brittiläinen hallitus kyennyt lain\nvoimalla puolustamaan häntä. Ranskalla oli oikeus surmata hänet, sillä\nolihan hänellä ollut salahankkeita Ranskan vihollisten kanssa.\n\nSir Percyn ja heidän pakonsa oli siinä tapauksessa mahdoton. Kaikkia\nteiltä vartioitiin ja vahdittiin, ansa oli hyvin viritetty, verkot\nsillä hetkellä levällään, kuitenkin ne vain yhä kääriytyivät kokoon,\nkunnes sulkivat rohkean keinottelijan, jonka tavaton kekseliäisyys ei\nvoinut estää häntä silmukkaan tarttumasta.\n\nDesgas aikoi jo lähteä, mutta Chauvelin kutsui hänet vielä kerran\ntakaisin. Marguerite mietti epäillen, mitähän muita pirullisia juonia\nhän punoikaan saadakseen ansaansa edes yhden ainoan urhoollisen miehen,\njota vastassa oli kokonaista neljäkymmentä kätyriä. Marguerite katseli\nChauveliniä, kun tämä kääntyi apulaistaan puhuttelemaan. Hän saattoi\nnähdä Chauvelinin laihat kasvot leveälierisen hatun alta. Niillä\nkuvastui sillä hetkellä paljon hirmuista vihaa ja vihollisen häijyyttä,\njonka ilmeen saattoi nähdä pienissä vaaleissa silmissäkin. Margueriten\nviimeisetkin toiveet hävisivät, sillä hän tunsi, ettei siltä mieheltä\nsopinut armoa odottaa.\n\n»Olen unohtanut», lausui Chauvelin kamalasti nauraa hihittäen\nja hieroen pirullisen tyytyväisesti luisevia, petolinnun kynsiä\nmuistuttavia sormiaan. »Pitkä muukalainen haluaa varmaankin taistelua.\nMissään tapauksessa ei saa ampua, muistakaa, se olkoon viimeinen keino.\nHaluan saada pitkän muukalaisen kynsiini ihko elävänä — — jos vain\nmahdollista.»\n\nHän nauroi niinkuin Dante sanoo paholaisten nauravan heidän\nkatsellessaan kadotettujen vaivaa. Marguerite luuli kärsineensä kaikki\nkauhun- ja tuskanasteet, jotka ovat ihmissydämelle siedettäviä.\nMutta jäätyään Desgas'n mentyä yksinäiseen siivottomaan huoneeseen\nkahden vihollisen kanssa, huomasi hän edelliset kärsimyksensä siihen\nverrattuina mitättömiksi. Chauvelin naureskeli itseksensä ja hieroskeli\nkäsiään voitonilosta.\n\nOlivathan hänen suunnitelmansa hyvin laaditut, saattoipa siis\niloitakin! Ei ollut ainoatakaan reikää, josta reipas, ovela mies\npääsi pujahtamaan pakoon. Kaikkia teitä vartioitiin, jokaista nurkkaa\nvahdittiin, ja jossakin rannikon yksinäisessä töllissä odotteli pieni\npakolaisjoukko pelastajaansa, jota kuolema uhkasi, — ei, kuolemaakin\nhirveämpi! Vihollinen pyhän miehen vaatteissa oli liian pirullinen\nsalliakseen urhealle miehelle nopean sotilaallisen kuoleman juuri hänen\nvelvollisuuksiaan täyttäessä.\n\nEnnen kaikkea hän halusi saada avuttomana käsiinsä ovelan vihollisen,\njoka niin kauan oli eksyttänyt häntä. Tahtoi katsella häntä ivallisesti\ntoivoen saavansa nauttia hänen alentumisestaan; halusi määrätä hänelle\nsiveellistä ja henkistä kidutusta, jota vain verivihollinen yksin\nvoi keksiä. Jalo kotka vangittuna ja siivet leikattuina oli tuomittu\nkestämään rotan nakerrusta. Ja hän, miestään rakastava puoliso, oli\nsaattanut Percyn ansaan eikä voinut tehdä mitään hänen auttamisekseen.\n\nHän toivoi vain saavansa kuolla hänen rinnallaan ja odotteli hetkeä,\njolloin sai tunnustaa, rakkautensa — kokonaisen, todellisen ja tulisen\n— olevan hänelle täydellisesti pyhitetyn.\n\nChauvelin istui lähellä pöytää. Hän oli ottanut hatun päästään, ja\nMarguerite saattoi nähdä hänen laihat piirteensä ja terävän leuan, kun\nvihollinen kumartui niukkaa illallistaan syömään. Hän näytti olevan\ntyytyväinen odotellessaan rauhallisin mielin tapahtumain kulkua;\nnäyttipä nauttivankin Brogard'in tarjoamasta mauttomasta ateriasta.\nMarguerite kummasteli sitä, että niin paljon lähimmäisvihaa saattoi\nsentään piillä ihmispovessa.\n\nSiinä Chauveliniä tarkastellessaan kuuli hän äkkiä äänen, joka aivan\njähmetytti hänen sydämensä. Sen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan\nkauhistuttaa ketään, sillä se oli vain reipas ilonilmaus, raikas ääni,\njoka riemuissaan lauloi kansallishymniä: »God save the King!» [Jumala\nsuojelkoon kuningasta!]\n\n\n\n\nXXV LUKU\n\nKotka ja kettu.\n\n\nMarguerite lakkasi melkein hengittämästä; hän tunsi elämänsä pysähtyvän\nhetkeksi kuunnellessaan ääntä ja hymniä. Laulajan hän tunsi miehekseen.\nChauvelin oli sen myöskin kuullut, sillä hän silmäili ovea, sieppasi\nleveälierisen hattunsa ja painoi sen päähänsä.\n\nÄäni läheni. Hetkeksi Margueriten valtasi hurja halu hypähtää portaille\nja siitä huoneen poikki pysähdyttääkseen laulun mistä hinnasta tahansa\nja pyytääkseen iloisen laulajan pakenemaan henkensä kaupalla, ennenkuin\noli myöhäistä. Hän hallitsi kumminkin ajoissa ajattelemattomuutensa.\nChauvelin saattoi pysähdyttää hänet ennen hänen ovelle saapumistaan,\nja päälle päätteeksi ei hän tiennyt, oliko Chauvelinillä sotamiehiä\nsaatavissa. Hänen kiihkeä tekonsa saattoi kumminkin tuottaa turmiota\nmiehelle, jonka hän henkensä kaupalla halusi pelastaa.\n\n\n    »Long to reign over us,\n    God save the King!»\n\n    [Kauan hallitakseen meitä.\n    Jumala siunatkoon kuningasta!]\n\nlauloi ääni entistään iloisemmin. Tuossa tuokiossa ovi lennähti auki ja\nkuolonhiljaisuus vallitsi huoneessal\n\nMarguerite ei nähnyt ovea. Hän pidätti hengitystään koettaen kuvitella\nmitä tapahtui.\n\nHuoneeseen astuessaan huomasi Percy Blakeney tietystikin papin\npöydässä. Hänen neuvottomuutensa kesti vain jonkun sekunnin, ja\nMarguerite näki hänen pitkän olentonsa heti astelevan huoneen toiselle\npuolelle huutaen kovalla äänellä ja reippaasti:\n\n»Halloo, siellä! eikö ketään? Missä Brogard-houkka on?»\n\nHän oli puettu komeaan takkiin ja ratsastustamineisiin, jotka\nMarguerite oli nähnyt hänen päällään heidän viimeksi tavatessaan\nRichmondissa monta tuntia sitten. Niinkuin ainakin oli koko hänen\nasunsa moitteeton: hienoa ja kaunista pitsiä kaulassa ja hihansuissa\nkuin kimaltelevaa hämähäkin verkkoa, kädet hennot ja valkoiset, vaalea\ntukkansa huolellisesti harjattu ja monokli keikarimaisesti silmälle\npainettuna. Paroni sir Percy olisi voinut yhtä hyvin sillä hetkellä\nolla matkalla Walesin prinssin puutarhakutsuihin, kuin tahallansa\npistää päänsä ansaan, jonka hänen verivihollisensa oli virittänyt.\n\nHän pysähtyi hetkeksi keskelle lattiaa, jollaikaa Marguerite aivan\nkauhun lamauttamana tuskin saattoi hengittää.\n\nJok'ikinen hetki odotti hän Chauvelinin antavan sotamiehilleen\nlähestymismerkin. Silloin hän aikoi rientää alas ja auttaa Percyä\nlunastamaan henkensä kalliista hinnasta, Percyn siinä seistessä\nmiellyttävän tietämättömänä oli Marguerite huudahtaa hänelle:\n\n»Percy, pakene! — tuo on verivihollisesi! -— pakene, ennenkuin on\nmyöhäistä!»\n\nMutta ei ollut aikaa edes siihen, sillä samassa Blakeney astui\nverkalleen pöydän luo ja taputti iloisesti pappia hartioille sanoen\nomalla pitkäveteisen teeskentelevällä tavallaan:\n\n»Hitto vieköön! — — hm — — herra Chauvelin! — — En tosiaankaan luullut\ntapaavani teitä täällä.»\n\nChauvelin, joka juuri oli pistää lusikan suuhunsa, oli tukehtua, hänen\nlaihat kasvonsa kävivät aivan tummansinisiksi ja äkillinen yskänpuuska\npelasti Ranskan hallituksen edustajan ilmaisemasta ääretöntä\nyllätystään, jollaista hän ei ennen ollut kokenut. Hän ei ollut\nodottanut sellaista rohkeutta viholliselta, jonka röyhkeä hävyttömyys\nsaattoi hänet hetkeksi suureen pulaan.\n\nHän ei varmaankaan ollut ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin eikä\nollut antanut sotilaille määräystä talon vartioimiseen. Blakeney\noli luultavastikin arvannut sen ja ovelana miehenä oli jo laatinut\nsuunnitelmansa, jonka avulla hän käänsi odottamattoman kohtauksen\nomaksi edukseen.\n\nMarguerite ei ollut hievahtanutkaan lavitsalla. Hän oli juhlallisesti\nluvannut sir Andrew'lle olla puhuttelematta miestään vierasten kuullen,\nja hänellä oli tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, ettei suotta ja\najattelematta keskeyttänyt miehensä suunnitelmia. Siinä hiljaa\nistuminen ja molempien miesten tarkasteleminen koetteli hänen mielensä\nlujuutta. Marguerite oli kuullut Chauvelinin käskevän apulaistaan teitä\nvartioimaan. Hän tiesi, ettei sir Percy voinut päästä kauaksi, vaikkapa\nolisi lähtenytkin minne tahansa, koska ei voinut välttää kapteeni\nJutleyn asettamien vartioiden huomiota. Jos hän jäi sinne, ehti Desgas\npalata kuuden miehen kanssa, jotka Chauvelin oli erikoisesti tilannut.\n\nPyydys oli laukeamaisillaan. Marguerite ei voinut muuta kuin arvailla.\nToinen miehistä, jotka olivat aivan toistensa vastakohdat, näytti\nhieman pelkäävän. Se oli Chauvelin. Marguerite tunsi hänet kyllin\nhyvin arvatakseen mitä hänen mielessään liikkui. Chauvelin ei pelännyt\nitselleen mitään tapahtuvan, vaikka olikin yksinäisessä ravintolassa\nkahdenkesken vankan miehen kanssa, joka oli käsittämättömän uskalias ja\nhillitön. Marguerite tiesi Chauvelinin mielellään ja pelkäämättä käyvän\npahimpiinkin otteluihin tärkeän asian vuoksi. Mutta sillä hetkellä\nChauvelin pelkäsi röyhkeän englantilaisen lyövän hänet maahan siten\nsaadakseen paremman tilaisuuden pakenemiseen. Hänen apulaisensa eivät\nvarmaankaan onnistuneet Tulipunaista neilikkaa vangitsemaan, kun hän ei\nitse ollut heitä ohjaamassa omalla neuvokkuudellaan ja älykkyydellään,\nsillä Chauvelin vihasi silmittömästi kaikkia yllyttäjiä.\n\nKuitenkaan ei Ranskan hallituksen lähettiläällä ollut sillä hetkellä\nmiltään pelättävää ollessaan voimakkaan vastustajansa käsissä. Blakeney\ntaputteli häntä hyväntahtoisella tavallaan hartioille naurahdellen\nvälinpitämättömästi.\n\n»Olen niin hiivatin pahoillani» — — sanoi hän ilomielin, »niin hiivatin\npahoillani, — — luultavasti ällistytin teitä — — aterioidessanne, hyvin\nilkeätä, hankalata liemen — — hm — — eräs ystäväni kuoli kerran hm — —\ntukehtui — — niinkuin tekin — — liemilusikallisesta.»\n\nJa hän hymyili arasti ja hyväntahtoisesti katsellessaan Chauveliniä.\n\n»Hitto vieköön!» jatkoi hän heti kun Chauvelin oli jonkun verran\ntointunut, »ruokoton pesä tämä — — vai mitä? No, ettekö välitä\nsiitä?» lisäsi hän anteeksipyytäen istuutuessaan pöydän ääressä\nolevalle tuolille ja vetäisi liemimaljakon eteensä. »Tuo Brogard-hölmö\nvarmaankin jo nukkuu.»\n\nPöydällä oli tyhjä lautanen, jolle hän ammensi lientä sekä kaatoi\nitselleen lasillisen viiniä.\n\nHetkisen Marguerite tuumi miltä Chauvelin aikoi tehdä. Hänen\nvalepukunsa oli niin onnistunut, että ehkäpä hän toinnuttuaan kielsi\nolevansa oma itsensä, mutta Chauvelin oli liian neuvokas menetelIäkseen\nniin silmiinpistävän viekkaasti ja lapsellisesti. Hän ojensi kätensä ja\nsanoi iloisesti:\n\n»Olen tosiaankin iloinen tavatessani teidät, sir Percy. Annattehan\nanteeksi — hm — luulin teidän olevan kanaalin toisella puolella.\nÄkillinen yllätys oli melkein tukehduttaa minut.»\n\n»Kas niin!» lausui sir Percy hyväntahtoisesti irvistellen, »sehän aivan,\nvai kuinka — hm — herra — hm — Chaubertin?»\n\n»Anteeksi — Chauvelin.»\n\n»Pyydän anteeksi — tuhansin kerroin. Niin — tietysti Chauvelin. — — Hm\n— — en osaa koskaan lausua muukalaisia nimiä. — —»\n\nSir Percy nieli lientä tyynin mielin nauraen hyväntahtoisen iloisesti\naivankuin olisi vartavasten tullut tuota pikaa Calais'hen nauttimaan\nsiivottoman ravintolan ruokia verivihollisensa seurassa.\n\nMutta älykäs mies, joka oli suunnitellut ja toteuttanut niin monta\nrohkeata juonta, oli kyllin kaukonäköinen antautuakseen tarpeettomasta\nvaaraan Päälle päätteeksi urkkijoita voi olla väijyksissä;\nravintoloitsijakin saattoi olla Chauvelinin lahjoma. Sana Chauvelinin\nhuulilla voi kutsua parikymmentä miestä Blakeneyn ympärille, ja hänet\nsaatettiin pidättää ja saattaa satimeen, ennenkuin hän pääsi auttamaan\ntahi ainakin varoittamaan pakolaisia Siihen leikkiin hän ei uskaltanut\nkäydä; sillä hänen tarkoituksensa oli muiden auttaminen, _heidän_\npelastamisensa; sillä hän oli sen luvannut ja sanansa hän tahtoi pitää.\nSyödessään ja jutellessaan hän mietti ja suunnitteli, jotavastoin\nhuolestunut naisraukka lavitsalla ponnisteli ajatuksiaan tuumien mitä\ntehdä ja tuskallisesti ikävöiden halusi kiiruhtaa alas miehensä luokse,\nmutta ei kuitenkaan uskaltanut edes liikahtaakaa peläten häiritsevänsä\nhänen suunnitelmiaan.\n\n»En ole ennen tiennyt», lausui Blakeney iloisen tyynesti, »että te — —\nhm — — kuulutte pyhään säätyyn.»\n\n»Minä — — h—hm — —» änkytti Chauvelin. Vastustajansa tyyni hävyttömyys\noli nähtävästi saanut hänet aivan suunniltaan.\n\n»No niin! Olisin tuntenut teidät missä tahansa», jatkoi sir Percy\nrauhallisesti kaataessaan toista lasillista viiniä itselleen, »vaikka\ntekotukka ja hattu tekevätkin teidät hieman toisennäköiseksi.»\n\n»Niinkö arvelette?»\n\n»Jumaliste! Nehän muuttavat miehen niin — — mutta! — — Toivon ettette\npahastu huomautuksestani. — — Hiton paha tapa muistutusten tekeminen. —\n— Toivon ettette pahastu?»\n\n»Enhän toki, en ollenkaan — hm! Toivoakseni lady Blakeney voi hyvin»,\nsanoi Chauvelin heti saadakseen keskusteluaiheen muutetuksi.\n\nKovasti tuumien Blakeney lopetti liemensä, joi viinilasin pohjiin, ja\nMargueritestä näytti kuin olisi hän hetken silmäillyt huonetta.\n\n»Kiitos, sangen hyvin», vastasi hän kuivakiskoisesti!. Seurasi hetken\näänettömyys, jolloin Marguerite tarkasteli molempia vihamiehiä. He\nnäyttivät ajatuksissaan punnitsevan toisiaan. Hän näki Percyn kasvot\nhänen istuessaan noin kymmenen yardia siitä paikasta, jossa hän itse\noli hämmästyneenä kyykkysillään eikä tiennyt mitä tehdä tai ajatella.\nHän oli saanut voiton hetkellisistä tunteistaan, jotka vaativat häntä\nrientämään alas ja ilmaisemaan itsensä sir Percylle. Mies, joka kykeni\nnäyttelemään osaansa sellaisella tavalla kuin sir Percy sillä hetkellä,\nei tarvinnut Margueriten varoitusta.\n\nMarguerite antautui katselemaan rakastamaansa miestä, niinkuin jokainen\nhelläsydäminen nainen olisi hänen sijassaan tehnyt. Hän tirkisteli\nverhoriekaleiden läpi miehensä kauniilta kasvoja. Raukeissa sinisissä\nsilmissä ja tyhjänpäiväisen hymyilyn alla huomasi hän selvästi voimaa,\ntarmoa, kekseliäisyyttä, minkä kaiken vuoksi sir Percyn liittolaiset\nkunnioittivatkin Tulipunaista neilikkaa ja luottivat häneen. »Lady\nBlakeney, meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme miehenne\ntähden», oli sir Andrew sanonut hänelle. Siinä katsellessaan matalaa,\nmutta kulmikasta ja leveää otsaa, sinisiä, vakavia silmiä, koko miehen\nolentoa, joka ilmaisi voittamatonta tarmoa ja hyvin näytellyn osan\ntakana piilevää melkein luonnotonta tahdonlujuutta ja ihmeteltävää\nkekseliäisyyttä, käsitti hän heti sen lumouksen, jolla sir Percy\ntenhosi toverinsa, sillä olihan hän lumonnut hänenkin sydämensä ja\nmielikuvituksensa.\n\nChauvelin, joka koetti peitellä kärsimättömyyttään tavallisella\nsulavalla käytöksellään, katsahti kelloonsa. Desgas ei viivy kauan,\npari minuuttia vielä, ja röyhkeä englantilainen on varmassa turvassa\nkapteeni Jutleyn luottomiesten käsissä.\n\n»Sir Percy, oletteko matkalla Pariisiin?» kysyi hän välinpitämättömästi.\n\n»Hitto vieköön, enpä olekaan», vastasi Blakeney naurahtaen. »Vain\nLilleen — Pariisi ei ole minua varten — — hirveän epämiellyttävä paikka\nPariisi tällä hetkellä — — hm, herra Chaubertin — — anteeksi — —\nChauvelin!»\n\n»Ei suinkaan teidäntapaiselle englantilaiselle herralle, sir Percy»,\nehätti Chauvelin ivaten, »jota ei ollenkaan liikuta siellä raivoava\nmellakka.»\n\n»No niin! eihän se minuun kuulu, ja meidän kirotulla hallituksellamme\non aivan samallainen mielipide asiasta kuin teilläkin. Ukko Pitt on\naika jänis. Sir, teillä on kiire», lisäsi hän, kun Chauvelin taaskin\nvetäisi kellon taskustaan, »ehkä joku sopimus. — — Älkää antako minun\nhäiritä itseänne. — Huolehdin kyllä oman aikani kulusta.»\n\nHän nousi pöydästä ja vetäisi tuolin takan eteen. Taaskin Marguerite\nhalusi mennä hänen luokseen, sillä aika riensi eteenpäin; Desgas\nsaattoi palata millä hetkellä tahansa miehineen. Percy ei tiennyt sitä\nja — — voi! kuinka hirveätä kaikki olikaan — — ja kuinka avuton hän\ntunsikaan olevansa!\n\n»Minulle ei ole kiirettä», jatkoi Percy iloisesti, »mutta en halua\nkuluttaa aikaani kauemmin tässä jumalattomassa luolassa!»\n\n»Mutta, sir», lisäsi hän Chauvelinin salakähmää katsahtaessa kelloonsa\nkolmannen kerran, »tuo teidän kellonne ei joudu sen nopeampaan, vaikka\nsitä kuinka katselisittekin. Ehkäpä odottelette ystäväänne?»\n\n»Niinpä kylläkin — ystävääni!»\n\n»Eihän hän vain lie nainen — herra pastori», nauroi Blakeney; »ei\nsuinkaan pyhä kirkko salline teidän naisia tavata? — — et? — — tuota!\nMutta sanon, tulkaa tulen ääreen, alkaa olla niin hiivatin kylmä.»\n\nHän potkaisi palavia puita saappaansa korolla saadakseen tulen takassa\nloimuamaan. Hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä eikä hän tietenkään\naavistanut vaaran olevan tarjolla. Hän veti vielä toisen tuolin takan\neteen ja Chauvelin, jonka kärsimättömyys alkoi mennä yli rajojen,\nistuutui sille valkean ääreen ja käänsi kasvonsa oveen päin. Desgas oli\nlähtenyt jo neljännestunti sitten. Margueriten jännitetyssä mielessä\noli selvää, että niin pian kun Desgas saapui, aikoi Chauvelin luopua\nkaikista pakolaisia varten laatimista suunnitelmistaan vangitakseen\nröyhkeän Tulipunaisen neilikan siinä silmänräpäyksessä.\n\n»Hei, herra Chauvelin», lausui sir Percy hilpeästi, »sanokaahan, onko\nystävänne kaunis? Hiton sieviä nämä ranskalaiset naiset joskus — vai\nmitä? Mutta minun ei kai tarvinne sitä kysyä», lisäsi hän astellen\nhuolettomasti illallispöydän luo. »Makuasioissa kirkko ei ole koskaan\nollut jäljellä ajastaan. — — Vai?»\n\nMutta Chauvelin ei kuunnellut. Kaikki hänen sielunvoimansa olivat\nkeskitetyt oveen, josta Desgas oli piakkoin astuva, Margueriten\najatukset pyörivät myöskin sen ympärillä, sillä yön hiljaisuudessa hän\näkkiä kuuli tahdikasten askelten lähestyvän.\n\nVarmaankin Desgas ja hänen miehensä. Vielä kolme minuuttia ja he ovat\nsiellä! Toiset kolme minuuttia ja hirvittävä asia tapahtuu: urhea\nkotka joutuu ketun ansaan! Hänen teki mieli liikahtaa paikaltaan\nja huudahtaa, mutta ei uskaltanut; sillä kuullessaan sotamiesten\nlähestyvän katseli hän Percyä tarkaten hänen kaikkia liikkeiltään.\nPercy seisoi pöydän vieressä, jolla illallisjäännökset, lautaset,\nlasit, lusikat suola- ja pippurikupit olivat siellä täällä huiskin\nhaiskin. Selin Chauveliniin lörpötteli hän omalla teeskennellyllä ja\njoutavalla tavallaan, mutta taskustaan hän otti nuuskarasiansa ja äkkiä\ntyhjensi pippurikupin sisällyksen siihen.\n\nSitten hän taaskin kääntyi Chauveliniin päin ja huolettomasti nauraen\nsanoi: »Häh? Sir, sanoitteko jotain?»\n\nChauvelin kuunteli niin tarkkaavasi lähestyviä askelia, ettei huomannut\nkekseliään vastustajansa kepposia. Hän kyyristäytyi koettaen näyttää\nvälinpitämättömältä keskellä aavistamaansa voittoa.\n\n»En», vastasi hän heti, »mitä sanoittekaan, sir Percy—?»\n\n»Sanoin», lausui Blakeney mennen Chauvelinin luokse valkean ääreen,\n»että juutalainen Piccadillyn varrella möi minulle parempaa nuuskaa\nkuin milloinkaan ennen olen ostanut. Saanko kunnian, herra pastori?»\n\nHän seisoi aivan lähellä Chauveliniä huolettoman kiltillä tavallaan\nojentaen rasiaansa veriviholliselleen.\n\nChauvelin, joka oli nähnyt monta konnankoukkua elämässään, niinkuin hän\nkerran kertoi Margueritelle, ei ollut voinut uneksiakaan tällaista.\nKorvan tarkatessa lähestyviä askelia, silmän vahtiessa ovea, josta\nDesgas miehineen oli pian ilmestyvä, ei hänellä ollut vähintäkään\naavistusta kepposesta, joka oli tekeillä, sillä häpeämättömän\nenglantilaisen reipas käytös tuuditti hänet petolliseen varmuuteen.\n\nHän otti hyppysellisen nuuskaa.\n\nAinoastaan sillä, jonka sattuma on saattanut vetäisemään nenäänsä\npippuria, voi olla vähäinen aavistus siitä toivottomasta tilasta, johon\npippurin nuuskaaminen vie.\n\nChauvelin luuli päänsä halkeavan. Aivastus toisensa perästä oli hänet\ntukehduttaa; hän oli sokea, kuuro ja mykkä siinä tuokiossa, ja samassa\nBlakeney äänettömästi, vähintäkään kiirehtimättä otti hattunsa,\ntaskustaan rahaa, jonka hän jätti pöydälle, ja astui ryhdikkäästi ja\nrauhallisesti huoneesta.\n\n\n\n\nXXVI LUKU\n\nJuutalainen.\n\n\nKesti jonkun aikaa ennenkuin Marguerite sai ajatuksensa kootuiksi.\nÄskeinen lyhyt kohtaus kesti muutaman minuutin. Desgas sotamiehineen\noli vielä noin parisataa metriä »Chat Gris'stä.»\n\nSaatuaan selville mitä oli tapahtunut, ilon- ja ihmetyksentunne täytti\nMargueriten sydämen. Olihan se niin näppärää ja kekseliästä. Chauvelin\noli vieläkin aivan avuton, nyrkiniskukaan ei olisi voinut häntä niin\nlamauttaa. Hän ei nähnyt, ei kuullut eikä edes puhunutkaan, vaikka\nhänen ovela vastustajansa oli äänettömänä pujahtanut hänen käsistään.\n\nBlakeney oli luultavastikin lähtenyt pakolaisia tapaamaan ukko\nBlanchard'in töllille. Sillä hetkellä Chauvelin oli tosiaankin avuton;\nuskaliasta Tulipunaista neilikkaa eivät Desgas ja hänen miehensä olleet\nsaaneetkaan kiinni. Mutta vartioitiinhan rannikkoa ja kaikkia teitä.\nJoka paikkaa pidettiin silmällä ja kaikkia muukalaisia vakoiltiin.\nKuinka kauas Percy saattoi kulkea komeissa vaatteissaan kenenkään\nhuomaamatta ja seuraamatta?\n\nMarguerite soimasi itseään hirveästi, ettei ollut ottanut ajasta vaaria\nja mennyt hänen luokseen varoittamaan häntä ja osoittamaan rakkauttaan,\njota hän luultavastikin kaipasi. Hän ei varmaankaan tiennyt Chauvelinin\nvangitsemismääräyksistä, ja ehkäpä sittenkin — —\n\nMutta ennenkuin kauhistuttavat ajatukset olivat kypsyneet hänen\naivoissaan, kuuli hän aseiden kalsketta oven takaa ja Desgas'n äänen\nhuutavan miehilleen: »Seis!»\n\nChauvelin oli osaksi tointunut, aivasteleminen vähentynyt, ja hän\noli kömpinyt pystyyn sekä yritti päästä ovelle juuri Desgas'n sille\nkolkuttaessa.\n\nChauvelin lennätti oven auki, ennenkuin kirjuri ehti avata suunsa, ja\nänkytti aivastuksiensa lomassa:\n\n»Pitkä muukalainen — joutuin! — eikö kukaan nähnyt häntä?»\n\n»Missä sitten kansalainen?» kysyi Desgas hämmästyksissään.\n\n»Täällä, mies! tuosta ovesta! viisi minuuttia sitten.»\n\n»Kansalainen, emme nähneet mitään! Kuu ei ole vielä noussut ja — —»\n\n»Ja ystäväni, olette myöhästynyt viisi minuuttia», sanoi Chauvelin\nvihan vimmoissaan.\n\n»Kansalainen — — minä — —»\n\n»Toimititte käskyni», lausui Chauvelin kärsimättömänä. »Tiedän sen\nkyllä, mutta sehän vei teiltä hirveästi aikaa. Kansalainen Desgas,\nonneksi ei ole suurta vahinkoa tapahtunut, muutoin olisikin teidän\nkäynyt huonosti.»\n\nDesgas kalpeni hieman. Päällikön koko käytös ilmaisi suurta raivoa ja\nvihaa.\n\n»Kansalainen, pitkä englantilainenko? —» änkytti hän.\n\n»Oli tässä huoneessa noin viisi minuuttia sitten syöden illallista.\nSenkin kirottu heittiö! Selvästi ymmärrettävistä syistä en uskaltanut\nyksin käydä häneen käsiksi. Brogard on liian moukkamainen, ja hiton\nenglantilaisella näkyi olevan härän voimat, ja niin hän pujahti\ntiehensä aivan silmieni editse.»\n\n»Kansalainen, pitkälle hän ei voi päästä vartijain huomaamatta.»\n\n»Voi!»\n\n»Kapteeni Jutley lähetti neljäkymmentä miestä lisää vartiostoon.\nKaksikymmentä meni rannalle. Hän vakuutti vahtien olleen toimessa koko\najan ja muukalaisen oli mahdoton päästä rannikolle tai veneittensä\nluokse vartijain huomaamatta.»\n\n»Hyvä on. — Tietävätkö miehet tarkoin tehtävänsä?»\n\n»Kansalainen, he ovat saaneet tarkat ohjeet, ja minä itse puhuttelin\nlähteviä. Heidän on väijyttävä — mahdollisimman salaisesti jokaista\nmuukalaista, varsinkin erästä pitkää, joka käy köyryssä peitelläkseen\npituuttaan.»\n\n»Ei missään tapauksessa saa pidättää sellaista henkilöä», ehätti\nChauvelin kiihkoissaan, »Röyhkeä Tulipunainen neilikka voi pujahtaa\nkömpelöistä käsistä. Antakaamme hänen mennä ukko Blanchard'in töllille\nasti; siellä piiritämme ja vangitsemme hänet.»\n\n»Miehet käsittävät sen, kansalainen, niinkuin senkin, että niin\npian kuin eräs pitkä muukalainen on ilmestynyt näkyviin, on häntä\nväijyttävä, ja yhden miehen on suoraa päätä tultava ilmoittamaan teille\nsiitä.»\n\n»Aivan oikein», sanoi Chauvelin hyvin tyytyväisenä.\n\n»Kansalainen, minulla on teille muitakin uutisia.»\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Eräs pitkä englantilainen keskusteli noin kolme neljännestuntia sitten\nReuben nimisen juutalaisen kanssa, joka asuu noin kymmenen askeleen\npäässä täältä.»\n\n»Niinkö — entä?» kysyi Chauvelin kärsimättömästi.\n\n»He keskustelivat kyytihevosesta, jota pitkä englantilainen halusi ja\njonka tuli olla valmiina yhdentoista aikana.»\n\n»Kello on jo enemmän. Missä Reuben asuu?»\n\n»Muutaman minuutin matkan päässä täältä.»\n\n»Lähettäkää yksi miehistä kysymään, onko vieras lähtenyt Reubenin\nhevosella.»\n\n»Kyllä, kansalainen.»\n\nDesgas lähti miestä asialle käskemään. Marguerite oli kuullut koko\nheidän keskustelunsa, ja jokikinen sana sattui hänen sydämeensä pahaa\nennustavana ja synkkää toivottomuutta herättävänä.\n\nHän oli tullut sinne suurin toivein ja lujasti päättäen auttaa\nmiestään, mutta siihen saakka ei hän ollut kyennyt mihinkään muuhun\nkuin kirvelevin sydämin katselemaan, miten turmiota tuottava verkko\nsulki Tulipunaisen neilikan sisäänsä.\n\nPercy ei päässyt askeltakaan eteenpäin vakoilijain huomaamatta ja\nheidän päällikölleen siitä ilmaisematta. Margueriten oma avuttomuus\nherätti hänessä kauheata pettymystä. Mahdollisuus hiukankin auttaa\nmiestään oli haihtunut melkein mitättömiin, ja hänen ainoa toivonsa oli\nvain saada jakaa Percyn kohtalo, olipa se sitten millainen tahansa.\n\nJopa miehensä näkemisen toivo tuntui hänestä sillä hetkellä hyvin\nkaukaiselta. Kuitenkin hän päätti pitää vihollista tarkasti silmällä,\nja hänet valtasi toivo, ettei Percyn kohtalon vaaka vielä ollut\nkallistunut Margueriten siinä Chauveliniä vaaniessa.\n\nDesgas'n lähdettyä jäi Chauvelin reippaasti astelemaan huoneeseen,\njotavastoin kirjuri odotteli ulkona Reubenin luokse lähetetyn\nmiehen paluuta. Siten kului monta minuuttia. Kärsimättömyys näytti\nvallanneen Chauvelinin. Hän ei luottanut enää kehenkään. Tulipunaisen\nneilikan viimeinen kepponen sai hänet heti epäilemään voittoaan,\nsillä onnistuakseen täytyi hänen itsensä olla kaikkialla väijyksissä,\nohjaamassa ja johtamassa hävyttömän englantilaisen vangitsemista.\n\nViiden minuutin kuluttua Desgas palasi muassaan vanhanpuoleinen\njuutalainen, jonka siivoton, kulunut takki oli käynyt olkapäiltä\nkiiltäväksi. Puolan juutalaisten tapaan oli hänen harmahtavassa\npunaisessa tukassaan ruuvimaiset kiharat kahdenpuolen kasvoja —\nkokonaan lian töhrimine poskineen ja leukoineen näytti hän erittäin\ninhoittavalta ja siivottomalta. Hänelläkin oli tuo tavallinen kumara ja\npilkallista nöyryyttä teeskentelevä ryhti niinkuin koko hänen rodullaan\nviime vuosisadoilla, ennenkuin uskonasioillekin oli yhdenvertaisuuden\nja vapauden aika koittanut. Juutalainen asteli Desgas'n perässä\nkompuroiden, mikä erikoinen käynti on vielä tänäkin päivänä ominaista\nEuropassa asuville juutalaisliikemiehille.\n\nChauvelin, joka ranskalaisen ennakkoluulolla kohteli halveksittua\nrotua, antoi juutalaiselle viittauksen pysytellä kunnioittavan matkan\npäässä. Miehet seisoivat katossa riippuvan öljylampun alla, ja\nMarguerite näki heidät kaikki aivan selvästi.\n\n»Tämäkö se mies on?» kysyi Chauvelin.\n\n»Ei, kansalainen», vastasi Desgas, »emme löytäneet Reubeniä, joten hän\non luultavasti lähtenyt muukalaista viemään, mutta tämä mies näyttää\ntietävän jotakin, jonka on halukas kertomaan määrätystä hinnasta.»\n\n»Voi!» huudahti Chuvelin kääntyen inhoten edessään seisovasta\nvastenmielisestä olennoista.\n\nLuonteenomaisen nöyrästi ja kärsivällisesti seisoi juutalainen siinä\nisonuppiseen keppiinsä nojaten. Hänen leveälierinen hattunsa loi\nsynkän varjon hänen harmahtaville kasvoilleen, kun hän odotteli hänen\nylhäisyytensä kysymyksiä.\n\n»Kansalainen sanoi», lausui Chauvelin kuivasti, »teidän tietävän\njotain ystävästäni, pitkästä englantilaisesta, jota haluaisin tavata.\n— — Tuhat tulimmaista! pysykää loitolla mies!» lisäsi hän kiivaasti\njuutalaisen astuessa askeleen eteenpäin nopeasti ja kiihkoissaan.\n\n»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen, jonka erikoisen\npehmeä puhe ilmaisi itämaista alkuperää, »minä ja Reuben Goldstein\ntapasimme erään pitkän englantilaisen äsken tässä aivan lähellä.\n\n»Puhuttelitteko häntä?»\n\n»Teidän korkeutenne, hän puhutteli meitä ja halusi tietää, mistä saa\nhevosta S:t Martiniin päin, johon hänen oli yöllä jouduttava.»\n\n»Mitä vastasitte?»\n\n»Minä en vastannut mitään», sanoi juutalainen loukkaantuneella äänellä,\n»Reuben Goldstein, senkin vietävän kavaltaja, Belialin sikiö — —»\n\n»Heitä lörpötyksesi mies», keskeytti Chauvelin karkeasti, »ja jatka\njuttuasi!»\n\n»Teidän ylhäisyytenne, hän kuunteli Reuben Goldsteinia, pisti heti\nkäden taskuunsa sekä otti siitä kourallisen kultaa, jota näytti tuolle\nBelzebubin jälkeläiselle sanoen Reubenin saavan kaiken, jos vain\nhevonen ja rattaat olivat valmiina yhdentoista aikana.»\n\n»Tietystikin ne olivat valmiina?»\n\n»Niin! teidän ylhäisyytenne, ne valmistuivat tavallansa, jos niin saa\nsanoa. Reubenin koni liikkasi niinkuin tavallisesti; ensin se kokonaan\nkieltäytyi juoksemasta. Vain pitkän ajan kuluttua ja kun sitä kovasti\nlyötiin, saatiin se vihdoinkin liikkeelle», lausui juutalainen ilkeästi\nhihittäen.\n\n»Sitten he lähtivät?»\n\n»Niinpä tekivätkin noin viisi minuuttia sitten. Minua muukalaisen\nhoukkamaisuus kovasti inhoitti. Ja päälle päätteeksi englantilainen!\n— Hänen, jos kenen, olisi pitänyt tietää, ettei Reubenin konilla\nmihinkään pääse.»\n\n»Mutta ehkeipä ollut valitsemisen varaa?»\n\n»Teidän ylhäisyytenne, valitsemisenko varaa?» ehätti juutalainen\nloukatusti, »enkö vakuuttanut hänelle moneen kertaan, että minun\nkyydissäni hän joutuisi pikemmin ja mukavammin kuin Reubenin luukäärön\nvetämänä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan. Reuben on kauhea\nvalehtelija ja käytöksensä mielittelevä. Vieras tuli petetyksi. Jos\nhänellä olisi ollut kiire, olisi hän minun kyydissäni saanut paremman\nvastineen rahalleen.»\n\n»Teillä on siis myöskin hevonen ja rattaat?» kysyi Chauvelin jyrkästi.\n\n»Onpa tietenkin, teidän ylhäisyytenne! ja jos teidän ylhäisyyttänne\nhaluttaa ajella — —»\n\n»Satutteko myöskin tietämään, mitä tietä ystäväni lähti Reuben\nGoldsteinin rattailla?»\n\nMiettiväisenä juutalainen hankasi likaista leukaansa. Margueriten sydän\nlöi haljetakseen, sillä olihan hän kuullut jyrkän kysymyksen. Hän\nkatseli huolissaan juutalaista, mutta ei vainut lukea miehen kasvoista\nmitään, sillä leveälierinen hattu varjosti niitä. Margueritella oli\nhämärä tunne siitä, että juutalainen piteli Percyn kohtaloa pitkissä,\nlikaisissa käsissään.\n\nSeurasi äänettömyys, jonka kuluessa Chauvelin rypisti otsaansa\nkatsellessaan edessään seisovaa köyristynyttä olentoa. Viimeinkin\njuutalainen pisti kätensä suunnattomaan povitaskuunsa vetäen sieltä\nesiin joukon hopearahoja. Hän katseli niitä miettien ja huomauttaen\nhiljaisella äänellä:\n\n»Pitkä muukalainen antoi minulle nämä ennen Reubenin kyydillä lähtöään,\njotten kertoisi hänen asioistaan.»\n\nChauvelin kohautti hartioitaan kärsimättömästi.\n\n»Kuinka paljon siinä on?» kysyi hän.\n\n»Teidän ylhäisyytenne, kaksikymmentä frangia», vastasi juutalainen,\n»olen ollut rehellinen mies koko elinikäni.»\n\nSanomatta sen enempää Chauvelin otti muutamia kultarahoja taskustaan ja\nhelisytti niitä kämmenellään aivan juutalaisen nenän alla.\n\nHän nähtävästikään ei tahtonut pelottaa miestä, vaan halusi suostutella\nhäntä omiin tarkoituksiinsa, sillä hän teki sen sulavasti ja\nmiellyttävästi. Varmaankin hän arveli giljotiinilla pelottelemisen ja\nmuiden pakkokeinojen vain sekoittavan miehen ajatukset, jotavastoin\nhänen voitonhimonsa ärsyttäminen oli tuottava suurinta hyötyä.\n\nJuutalaisen silmät säkenöivät katsellessaan Chauvelinin kädessä\nkilisevää kultaa.\n\n»Teidän ylhäisyytenne, ainakin viisi», vastasi hän nöyrästi.\n\n»Arveletteko olevan kylliksi arvoisan kielenne valloilleen\npäästämiseksi?»\n\n»Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoisi tietää?»\n\n»Voitteko viedä minut hevosellanne pitkän ystäväni olinpaikoille, jonne\nReuben Goldstein on hänet kyydinnyt.»\n\n»Hevoseni ja rattaani ovat teidän ylhäisyytenne käytettävissä minne\nikänä vain haluatte mennä.»\n\n»Ukko Blanchard’in töllillekinkö?»\n\n»Teidän ylhäisyytenne arvasi oikein», sanoi juutalainen\nhämmästyksissään.\n\n»Tunnetteko siis paikan?»\n\n»Tunnen, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Mitä tietä sinne mennään?»\n\n»S:t Martinin tietä, teidän ylhäisyytenne, siitä kääntyy kallioille\njohtava polku.»\n\n»Tunnetteko tien?» kertasi Chauvelin komentavasti.\n\n»Teidän ylhäisyytenne, jokikisen kiven, jokikisen korren», vastasi\njuutalainen nöyrällä tavallaan.\n\nSen pitemmittä puheitta Chauvelin heitti kultarahat yksitellen\njuutalaisen jalkoihin, joka ryömien haki niitä lattialta. Yksi raha\nvieri tarjoilupöydän alle, joten juutalaisella oli suuri vaiva päästä\nsiihen käsiksi. Äänettömänä Chauvelin katseli, miten vanha mies kömpien\nlattialla etsi kultapalasta.\n\nJuutalaisen noustua hän sanoi:\n\n»Kuinka pian saatte hevosenne valjaisiin?»\n\n»Teidän ylhäisyytenne, se on jo valmis.»\n\n»Missä?»\n\n»Noin kymmenen metrin päässä täältä. Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne\nnähdä sen?»\n\n»Sitä en halua. Kuinka kauaksi voitte kyyditä minut hevosellanne?»\n\n»Teidän ylhäisyytenne, aina ukko Blanchard'in töllille asti ja\nkauemmaksi kuin Reuben vie ystävänne konillaan. Aivan varmasti me\nsaavutamme pitkän muukalaisen ja kavalan Reubenin hevosineen ja\nrattaineen noin kuuden mailin päässä täältä keskellä tietä avuttomina.»\n\n»Kuinka kaukana on lähin kylä?»\n\n»Miqueloniin, lähimpään kylään, on lähes kuusi mailia ja sinne\nenglantilainenkin suuntasi tiensä.»\n\n»Siellä hän saa vaihtaa hevosia, jos jatkaa matkaansa.»\n\n»Saapa tietystikin — jos hän vain on päässyt niin kauaksi.»\n\n»Saisitteko te?»\n\n»Haluaisiko teidän ylhäisyytenne koettaa», sanoi juutalainen\nvaatimattomasti.\n\n»Niin on aikomukseni», vastasi Chauvelin hiljaa, »mutta muistakaakin,\njos te petätte minut, annan kahden vankan sotamieheni piestä teidät\nniin, että henki lähtee ainaiseksi inhoittavasta ruumiistanne.\nJos saavutamme ystäväni, pitkän englantilaisen, joko tiellä tai\nukko Blanchard'in töllissä, lisääntyy kultarahain luku kymmenellä.\nSuostutteko kauppaan?»\n\nJuutalainen hieroi taaskin leukaansa miettiväisesti. Hän katseli rahoja\nkädessään, kääntyi sitten tuimasti Chauveliniin ja Desgas'han päin,\njoka koko ajan oli seisonut äänettömänä isäntänsä takana. Mietittyään\nhetken vastasi juutalainen:\n\n»Suostun.»\n\n»Menkää ulos odottamaan», lausui Chauvelin, »ja muistakaa pysyä\nkaupoissanne tai muutoin minä taivaan nimessä pysyn sanoissani.»\n\nJa kumartaen matelevan nöyrästi juutalainen kompuroi ulos. Chauvelin\noli mielissään kohtauksesta, sillä hän hieroi käsiään tavallisella,\nilkeän tyytyväisellä tavallaan.\n\n»Takkini ja saappaani», sanoi hän Desgas'lle viimeinkin, Desgas meni\novelle ja nähtävästi antoi määräykset, sillä heti sotilas saapui sisään\nkantaen Chauvelinin takkia, saappaita ja hattua.\n\nHeittäen päältään viitan, jonka alla oli polvihousut ja verkaliivit,\nalkoi hän muuttaa pukuaan.\n\n»Te, kansalainen», lausui Chauvelin Desgas'lle, »menkää kapteeni\nJutleyn luo niin pian kuin kerkiätte ja pyytäkää hänen luovuttamaan\nteille vielä kaksitoista miestä, tuokaa ne kanssanne S:t Martinin\ntielle, jossa varmasti saavutatte minut juutalaisen kanssa. Ellen\nerehdy, on ukko Blanchard'in töllissä piakkoin kiivasta ottelua.\nSiellä päätämme leikkimme, sen vakuutan, sillä tuolla röyhkeällä\nTulipunaisella neilikalla on ollut tarpeeksi rohkeutta — tai\ntyperyyttä, en tiedä kumpaako — pysyä alkuperäisissä suunnitelmissaan.\nHän on mennyt tapaamaan de Tournayta, S:t Justia ja muita kavaltajia,\nmitä en luullut hänen kuitenkaan tällä hetkellä tekevän. Kun\nsaavutamme heidät, on joukko huimapäitä miehiä meitä siellä vastassa.\nOtaksuttavasti muutamat miehemme tehdään taisteluun kykenemättömiksi.\nRojalistit ovat taitavia miekkailijoita, ja englantilainen on hiton\novela ja näyttää voimakkaalta. Kuitenkin on meitä ainakin viisi yhtä\nvastaan. Voitte tulla aivan perässämme miestenne kanssa pitkin S:t\nMartinin tietä ja Miquelonin läpi. Englantilainen on edellämme eikä\nluultavasti katsele taakseen.»\n\nJaellessaan lyhyitä määräyksiään lopetti hän pukeutumisensa. Papin\npuku riisuttiin ja taas hänellä oli tavalliset tummat ruumiinmukaiset\nvaatteet päällään. Viimeiseksi hän otti hattunsa.\n\n»Saanpa mielenkiintoisen vangin, jonka annan teille», lausui hän nauraa\nhohottaen ja tarttuen tavattoman tuttavallisesti Desgas'n käsivarteen\nvei hänet ovelle. »Desgas ystäväni, emmehän heti surmaa häntä?\nUkko Blanchard'in tölli on — ellen erehdy — yksinäisellä paikalla\nrannikolla, ja miehemme haluavat leikkiä hurjasti haavoitetun ketun\nkanssa. Ystäväni Desgas, valitkaa sopivia miehiä — — sellaisia, jotka\nnauttivat leikistä — vai mitä? Meidän pitää saada nähdä Tulipunainen\nneilikka hiukan hävinneenä — eikö niin? — peräytyneenä ja vapisevana\n— vai mitä? — — ennenkuin lopullisesti — —» — hän teki ilmehikkään\nliikkeen nauraen ilkeästi, mikä Margueritea hirveästi kauhistutti.\n\n»Kansalainen Desgas, valitkaa sopivia miehiä», sanoi hän taaskin\nviedessään kirjurinsa huoneesta.\n\n\n\n\nXXVII LUKU\n\nJäljillä.\n\n\nHetkeäkään Marguerite Blakeney ei epäröinyt. Viimeisetkin äänet Chat\nGris'n läheisyydessä olivat häipyneet yön hiljaisuuteen. Hän oli\nkuullut Desgas'n jakelevan määräyksiä miehilleen ja sitten poistuvan\nlinnoitukseen päin saadakseen sieltä kaksitoistamiehisen apujoukon.\nArveltiin ettei kuusi miestä saanut kiinni neuvokasta englantilaista,\njonka kekseliäisyys oli vaarallisempi kuin hänen urhoollisuutensa ja\nkestävyytensä.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin kuuli hän taaskin juutalaisen käheän\näänen ärjyvän konilleen, sitten pyörien räminää ja huojuvien kärryjen\nkolinaa epätasaisella tiellä.\n\nMajatalossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Brogard ja hänen vaimonsa\neivät olleet Chauvelinin pelosta osoittaneet elonmerkkiäkään. He\ntoivoivat olevansa aivan unohduksissa ja joka tapauksessa halusivat\npysyä näkymättömissä. Marguerite ei edes kuullut heidän tavallisia\nsadatuksiaankaan.\n\nHän odotti vielä hetkisen, sitten hän laskeutui hiljaa horjuvia\nportaita alas, kietoi tumman takkinsa ympärilleen ja pujahti huoneesta.\n\nYö oli sangen pimeä, mutta ei kumminkaan niin pimeä, ettei häntä voinut\nnähdä. Hän kuunteli tarkkaan edellä vierivien rattaiden räminää ja\nkulki tien varjoisaa reunaa, jotteivät Desgas'n miehet saapuessaan\nhuomaisi häntä eivätkä myöskään vartijat, joiden hän arveli olevan\nvahtivuorossaan.\n\nSiten hänen väsyttävän matkansa viimeinen vaikeus alkoi: jalkaisin,\nyksin, keskellä yötä. Lähes yhdeksän mailia Miqueloniin ja sitten\nedelleen ukko Blanchard’in töllille; olipa turmiopaikka missä tahansa,\nvaikkapa vaivalloisten teidenkin päässä: siitä hän ei välittänyt.\n\nJuutalaisen koni ei kulkenut nopeasti, ja vaikka Marguerite oli\nhenkisesti väsynyt ja hermot jännittyneet, tiesi hän voivansa kulkea\nyhtä nopeasti kuin sekin mäkisellä tiellä, jossa nääntyvän eläinraukan\ntäytyi antaa usein pitkät ajat levätä. Tie oli jonkun matkaa merestä,\nsen molemmin puolin kasvoi pensaita ja vaivaispuita, joissa oli vähän\nkuihtuneita lehtiä siellä täällä. Niiden etelään kääntyneet oksat\nnäyttivät pimeässä aavemaisilta, kankeilta hiussuortuvilta, joita tuuli\nalituiseen heilutteli.\n\nOnneksi kuu ei halunnut kurkistaa pilvien lomitse, ja Marguerite\nkulkien pensaiden varjossa tienvierustaa ei voinut ollenkaan nähdä\neteensä. Kaikki oli niin hiljaista, vain kaukaa, hyvin kaukaa\nkuului etäällä olevan meren aaltoileminen niinkuin pitkä, hiljainen\nvaikeroiminen.\n\nIlmassa tuntui voimakasta merentuoksua. Oltuaan kauan toimettomana\npahanhajuisessa ja likaisessa ravintolassa olisi Marguerite\nnauttinut syysyön suloisesta raittiudesta ja kaukaisten laineiden\nsurunvoittoisesta kohinasta; hän olisi iloinnut yksinäisen paikan\nrauhallisessa hiljaisuudessa, jota ainoastaan silloin tällöin\nkirkuvan lokin valittava ääni ja rattaiden räminä etäämpää tieltä\nhäiritsi; olisi nauttinut viileästä ilmasta ja luonnon rauhallisesta\näärettömyydestä autiolla rannikolla; mutta hirveät aavistukset särkivät\nhänen sydäntään, sillä hän ikävöi hyvin rakkaaksi käyneen henkilön luo.\n\nHän ei voinut kulkea kompastumatta nurmettuneella tienvierustalla; oli\nepävarmaa kulkea keskellä tietä ja vaikea pysyä perässäkin savisella,\nviertävällä reunalla. Hänen mielestään oli paras pysytellä etäämpänä\najajista. Oli niin hiljaisia, että saattoi hyvin suunnata kulkunsa\nrattaiden räminän mukaan.\n\nKuolon hiljaisuus vallitsi. Taakse jäivät jo Calais’n himmeät valot,\nja tien varrella ei näkynyt merkkiäkään ihmisasutuksesta, ei edes\nkalastajan tahi metsänhakkaajan majaakaan. Kaukana oikealla oli jyrkkä\nkallionreunama, sen alla kivinen rannikko, josta vasten alituinen\nnousuvesi kohisi. Ja edellä rämisivät rattaat, joilla armoton\nvihollinen läheni voittoaan.\n\nMarguerite olisi halunnut tietää millä rannikon kohdalla sir Percy\nsillä hetkellä oli. Ei varmaankaan hyvin kaukana, sillä hän oli\nlähtenyt vain neljännestuntia ennen Chauveliniä. Tiesiköhän Percy, että\nRanskan viileän rannikon kolkassa urkkijat vaanivat innokkaasti pitkää\nmiestä saadakseen seurata hänen jälkiään sinne, missä epäluulottomat\nystävät häntä odottivat ja saadakseen siellä vihdoinkin saartaa heidät\nkaikki.\n\nChauvelin täristen ja hytkytellen edellä juutalaisen rattailla hautoi\nmielessään suloisia toiveita. Hän hieroi käsiään tyytyväisesti\najatellessaan levittämäänsä verkkoa, josta kaikkialla läsnäoleva ja\nuskalias englantilainen ei edes voinut toivoakaan pujahtavansa pakoon.\nAjan vieriessä edelleen ja juutalaisen hitaasti ja varmasti ajaessa\npimeällä tiellä toivoi hän yhä enemmän salaperäisen Tulipunaisen\nneilikan kiihoittavan metsästyksen vihdoinkin lähenevän suuremmoista\nloppuaan.\n\nUskaliaan suunnittelijan vangitseminen oli muodostuva Chauvelinin\nkunniaseppeleen kauneimmaksi lehdeksi. Vangittuna juuri sillä hetkellä,\njolloin hän auttoi ja yllytti pettureita Ranskan tasavaltaa vastaan,\nei englantilainen voinut vaatia apua kotimaastaankaan. Kaikissa\ntapauksissa Chauvelin oli varmaankin huolehtinut siitä, että kaikki\npuolustushankkeet tapahtuivat liian myöhään.\n\nHetkeäkään Chauvelin ei tuntenut omantunnon soimausta siitä hirveästä\ntilasta, johon hän oli saattanut onnettoman, tietämättään miehensä\npettäneen naisen. Itse asiassa Chauvelin oli lakannut Margueritea\najattelemasta. Hän oli ollut vain tarpeellinen väline, siinä kaikki.\n\nJuutalaisen laiha koni juosta hölkytteli hyvin laiskasti ja ajajan\ntäytyi antaa sen tuon tuostakin levätä.\n\n»Onko vielä pitkältä Miqueloniin?» kysyi Chauvelin toistamiseen.\n\n»Tiedän ylhäisyytenne, ei hyvin pitkältä», kuului juutalaisen\nrauhallinen vastaus.\n\n»Emme ole vielä saavuttaneet ystäväämme avutonna tiepuolessa»,\nhuomautti Chauvelin ivallisesti.\n\n»Kärsivällisyyttä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Mooseksen\njälkeläinen, »he kulkevat edellämme. Rattaiden jäljet näkyvät tiellä,\nrattaiden, joilla petturi, tuo amalekilaisten jälkeläinen ajaa.»\n\n»Oletteko varma tiestä?»\n\n»Yhtä varma kuin teidän ylhäisyytenne taskussa kilisevästä kymmenestä\nkultarahasta, jotka luulen piakkoin omistavani.»\n\n»Niin pian kuin olen kätellyt ystävääni, pitkää muukalaista, ovat ne\ntietystikin omanne.»\n\n»Kuulkaa, mitäs se on?» kysyi juutalainen äkkiä.\n\nKeskellä täydellistä hiljaisuutta saattoi selvästi eroittaa\nhevoskavioiden kopsetta savisella tiellä.\n\n»Sotilaita», lisäsi hän kuiskaten kauhistuneena.\n\n»Pysäyttäkää hetkeksi, haluan kuunnella», pyysi Chauvelin,\n\nMarguerite oli myöskin kuullut laukkaavien kavioiden kopseen lähestyvän\nrattaita ja häntä itseään. Jonkun aikaa oli hän ollut varuillaankin,\nsillä arveli Desgas'n miehineen saavan heidät kiinni, mutta kopse\nkuuluikin vastakkaiselta puolelta, luultavasti Miquelonista. Pimeys\nsuojeli häntä. Hän oli kuullut rattaiden pysähtyvän, ja hyvin varovasti\nja hiljaa astellen pehmeällä tiellä hiipi hän lähemmäksi.\n\nSydän löi hurjasti, koko hänen olentonsa vapisi. Hän oli jo arvannut,\nmillaisia uutisia ratsastajat toivat. »Kaikkia vieraita teillä ja\nrannikolla täytyy vakoilla, varsinkin pitkiä, joiden kumara ryhti\npeittelee heidän oikean pituutensa; heti kun sellainen on nähty, on\nyhden ratsastajan palattava siitä ilmoittamaan», sellaiset olivat\nChauvelinin määräykset olleet. Oliko pitkä muukalainen ollut näkyvissä\nja oliko ratsastaja lähettiläs, joka toi tärkeitä tietoja siitä, että\nahdistetun jäniksen pää oli vihdoinkin tarttunut ansaan?\n\nHuomattuaan rattaiden pysähtyneen onnistui Margueriten pujahtaa sitä\nlähemmäksi pimeässä, hän hiipi aivan lähelle voidakseen kuulla mitä\nlähettiläällä oli sanomista.\n\nHän kuuli huudettavan:\n\n»Liberté, Fraternité, Egalité» ja Chauvelinin hätäisen kysymyksen:\n\n»Mitä uutta?»\n\nKaksi ratsumiestä oli pysähtynyt rattaiden viereen. Marguerite näki\nsivulta heidän hahmonsa kuvastuvan öistä taivasta vasten. Hän kuuli\nheidän äänensä ja hevosten korskumisen sekä takaa, vähän matkan päästä\nmiesjoukon säännöllisen tahdikasta astuntaa: Desgas sotilaineen.\n\nSeurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa Chauvelin tiedusteli miehiltä\nasioita, sillä kysymyksiä ja vastauksia alkoi sadella tuhka tiheään.\n\n»Oletteko muukalaista nähneet?» kysyi Chauvelin innoissaan.\n\n»Kansalainen, emme ole nähneet pitkää muukalaista; tulimme kallion\nrinnettä ylös.»\n\n»Noin puoli mailia Miquelonin tuolla puolen saavuimme pahanpäiväiselle\npuuhökkelille, joka näytti majalta, jossa kalastajat pitävät verkkojaan\nja muita kalastustarpeitaan. Ensi näkemällä luulimme sitä autioksi,\nja jopa arvelimme, ettei siinä ollut miltään epäiltävää, ennen kuin\nhuomasimme savua seinäaukosta kohoavan. Hyppäsin satulasta ja hiivin\nlähemmäksi. Silloin se oli autio, mutta takassa paloi valkea, ja\nlattialla oli pari tuolia. Neuvottelin toverieni kanssa ja päätimme,\nettä heidän oli paras lymytä hevosineen johonkin suojapaikkaan ja minun\njäädä väijyksiin, minkä teinkin.»\n\n»Ja näittekö mitään?»\n\n»Kansalainen, noin puoli tuntia jälkeenpäin kuulin ääniä, kaksi miestä\nasteli kallion rinnettä kohden; arvelin heidän tulleen Lillestä päin.\nToinen oli nuori, toinen vanha. He juttelivat keskenään kuiskaamalla,\nenkä voinut kuulla heidän puheittaan.»\n\nToinen nuori, toinen vanhus. Margeuriten huolestunut sydän oli melkein\npysähtyä lyömästä, kun hän kuunteli heidän puhettaan. Armandko nuori\nmies oli? — hänen veljensäkö? — ja de Tournayko vanhus? — käytettiinkö\nnäitä kahta pakolaista heidän tietämättään syötteinä jalon ja\npelottoman vapauttajan ansaan saamiseksi?\n\n»Molemmat miehet menivät heti majaan», jatkoi sotilas. Marguerite\nhermot jännittyneinä luuli kuulevansa Chauvelinin voitonriemuisen\nnaurunhohotuksen. »Ja minä hiivin lähemmä. Maja oli sangen\npuutteellisesti rakennettu ja salavihkaa kuulin hiukan heidän\nkeskusteluaankin.»\n\n»Niinkö? — Joutuin! — Mitä kuulitte?»\n\n»Vanha mies kysyi nuorelta, oliko hän varma pakasta. 'Olenhan toki',\nvastasi hän, 'varmasti oikea paikka', ja takan valossa hän näytti\ntoverilleen mukanaan olevaa paperia. 'Tässä on suunnitelma', lisäsi\nhän, 'jonka hän antoi minulle ennen Lontooseen lähtöään. Meidän pitää\ntarkoin seurata sitä, kunnes häneltä saapuu vastakkaisia määräyksiä,\njoita en ole vielä saanut. Tässä tie, jota kuljemme, huomatkaa — —\ntässä tienhaara — — tässä kuljimme S:t Martinin tien poikki — — ja\ntässä polku, joka johti meidät kallionreunamalle. Varmaankin liikkeeni\nsynnyttivät hiukan ääntä, sillä nuori mies tuli majan ovelle ja\nkurkisteli huolissaan ympärilleen. Kun hän palasi toverinsa luo,\nkuiskuttelivat he niin hiljaisella äänellä, etten sen enempää kuullut\nheidän puhettaan.»\n\n»Niinkö? — entä?» tiedusteli Chauvelin kärsimättömänä.\n\n»Meitä oli kaikkiaan kuusi miestä rannikon sitä puolta vartioimassa,\njoten neuvoteltuamme huomasimme parhaaksi jakaantua. Neljän oli jäätävä\npitämään majaa silmällä, ja minun tovereineni heti ratsastettava\nilmoittamaan mitä olimme nähneet.»\n\n»Ettekö ollenkaan nähneet pitkää muukalaista?»\n\n»Emme, kansalainen.»\n\n»Mitä toverinne tekevät, jos he hänet huomaavat?»\n\n»Eivät jätä häntä hetkeksikään näkyvistään, ja, jos häntä haluttaa\npaeta tai vene ilmentyy näkyviin, saartavat hänet sekä tarpeen\nvaatiessa ampuvat. Sen kuultuaan muut vartijat rientävät paikalle.\nMissään tapauksessa eivät he päästä muukalaista käsistään.»\n\n»Kaiketi! mutta muukalaisen haavoittaminen ei ole mieleeni — ei aivan\nvielä», mutisi Chauvelin julmistuneena, »kas niin, olette menetelleet\nparhaanne mukaan. Sallikoon kohtalo minun saapua ajoissa — —»\n\n»Tapasimme juuri äsken pari miestä, jotka ovat vartioineet tätä tietä\nmonta tuntia.»\n\n»Niinkö?»\n\n»Hekään eivät ole nähneet muukalaista.»\n\n»Kuitenkin hän on edellämme, rattain tai muutoin — — Kas niin!\nSilmänräpäystäkään emme saa tuhlata! Kuinka kaukana maja on?»\n\n»Kansalainen, noin kuuden mailin päässä.»\n\n»Löydättekö sinne vieläkin? — nyt heti? — epäröimättä?»\n\n»Kansalainen, sitä en ollenkaan epäile.»\n\n»Kallioille johtavan polunkin? — Vaikka pimeässäkin?»\n\n»Kansalainen, yö ei ole pimeä, ja luulen löytäväni tien», vastasi\nsotilas varmasti.\n\n»Seuratkaa sitten mukana. Käskekää toverinne viedä teidän molempien\nhevoset takaisin Calais'hen. Ette tarvitse niitä. Pysytelkää rattaiden\nvieressä ja neuvokaa juutalaista ajamaan suoraan eteenpäin; pysäyttäkää\nhänet vajaan mailin päässä polusta, pitäkää silmällä, että hän ajaa\nsuorinta tietä.»\n\nChauvelinin puhuessa Desgas läheni miehineen aika vauhtia, ja\nMarguerite saattoi kuulla heidän askeleensa noin sadan yardin\npäässä takanaan. Hänen mielestään siinä seisominen ei ollut\nturvallista, olipa se vielä tarpeetontakin, sillä olihan hän jo\nkuullut kylliksi. Äkkiä hän näytti menettäneen kaikki sielunkykynsä,\njopa kärsimistaitonsakin: sydän, hermot ja ajatus juoksu olivat\nherpaantuneet alituisesta levottomuudesta, jonka huippuna hirveä\nepätoivo oli.\n\nEi ole enää vähintäkään toivoa. Kuuden mailin päässä pakolaiset\nodottelevat urhoollista pelastajaansa, joka kulkee samaa yksinäistä\ntietä ja piakkoin saavuttaa heidät. Silloin jännitetty ansa laukeaa,\nkaksikymmentäneljä miestä saartaa muutamat pakolaiset ja heidän\nuskaliaan johtajansa oman päällikkönsä avulla, jonka viha on yhtä\nkauhistuttava kuin hänen neuvokkuutensakin. Heidät vangitaan kaikki.\nChauvelinin lupauksen mukaan Armand vapautetaan, mutta hänen miehensä\nPercy, joita Marguerite on alkanut rakastaa ja ihailla yhä enemmän,\njoutuu tunnottoman vihollisen käsiin, joka ei sääli urhoollista\nsydäntä, ei ihaile jalon sielun rohkeutta eikä osoita, muuta kuin vihaa\nkekseliäälle vastustajalleen, alituiselle eksyttäjälleen.\n\nHän kuuli sotilaan jakelevan lyhyitä ohjeitaan juutalaiselle.\nMarguerite vetäytyi nopeasti tien viereen ja piilottautui matalain\npensasten taa Desgas'n saapuessa miehineen.\n\nKaikki he järjestäytyivät rattaiden taakse ja lähtivät hitaasti\nkulkemaan pimeää tietä pitkin. Marguerite odotteli heidän poistuvan\nkorvan kuuleman päähän. Silloin hänkin yhä pimenevässä yössä hiipi\nhiljaisesti eteenpäin.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU\n\nUkko Blanchard'in tölli.\n\n\nNiinkuin unessa Marguerite seurasi tapahtumain kulkua. Verkko kiertyi\nvain yhä tiukemmin hänen rakastettunsa ympärille, jonka elämä oli\nkäynyt hänelle kaikkea muuta rakkaammaksi. Hänen ainoa toivonsa oli\nsaada tavata miehensä kertoaksensa hänelle kaikki hänen tähtensä\nkokemat kärsimyksensä, kaikki pahat tekonsa ja kuinka vähän hän oli\nymmärtänyt häntä. Hän oli luopunut kaikista Percyn pelastamistoiveista\nja näki hänet vain joka puolelta piiritettynä. Epätoivoissaan hän\nkatseli ympäröivään pimeyteen ja mietti, mistäpäin Percy riensi\nkuolinansaan, jonka kovasydäminen vihollinen oli hänelle virittänyt.\n\nAaltojen kaukainen pauhu sai hänet värisemään; pöllön surullinen\najoittainen huuhkaminen ja lokin kirkuna kauhistuttivat häntä\nsanomattomasti. Hän ajatteli saaliinhimoisia petoja — ihmishaahmossa\n— jotka vihansa tyydyttämiseksi väijyen odottelivat saalistaan kuin\nnälkäiset sudet raadellakseen sen armottomasti. Marguerite ei pelännyt\npimeyititä vaan edellänsä kulkevaa miestä, joka istui kärrirämän\npohjalla hautoen kostotuumiaan, jotka olisivat saaneet helvetin\npaholaisetkin mielihyvästä nauraa hohottamaan.\n\nHänen jalkansa heltyivät; polvet vapisivat väsymyksestä. Päiväkausia\noli kulunut tuskastuttavassa kiihoituksessa; kolmeen yöhön ei hän\nollut levännyt kunnolleen; päälle päätteeksi oli hän kulkenut\nniljakalla tiellä melkein kaksi tuntia, mutta kuitenkaan ei hän\nhetkeksikään horjahtanut päätöksistään. Saahan hän nähdä miehensä,\nsaa kertoa hänelle kaiken, jos Percy vain on valmis anteeksiantamaan\nrikoksen, jonka Marguerite on tietämättään tehnyt, ja saapa hän vielä\nonnellisesti kuollakin miehensä kanssa.\n\nVarmaankin hän käveli aivan huumaantuneena ja vaistomaisesti vihollisen\njälkiä seuraten, kun hänen herkkä korvansa, joka eroitti vähäisimmätkin\näänet, äkkiä kuuli kärryjen ja sotamiesten pysähtyvän. Ne olivat\nsaavuttaneet matkansa määrän. Luultavasti jossakin oikealla oli\nkallioille ja tölliin johtava polku.\n\nHuolimatta vaarasta hiipi hän lähelle Chauveliniä, jota pieni joukkue\nympäröi. Hän oli laskeutunut rattailta ja jakeli miehilleen käskyjä.\nNe Marguerite tahtoi kuulla: täytyihän hänen saada korviinsa Percyn\nvihollisen jokikinen saartosuunnitelmia koskeva sana voidakseen\nhyödyttää miestään.\n\nPysähdyspaikka oli noin kahdeksansataa metriä rannasta, sillä\nmeren kuohu kuului jo hyvin kaukaiselta ja vienolta. Sotamiesten\nseuraamina Chauvelin ja Desgas olivat kääntyneet oikealle, luultavasti\njyrkänteille johtavalle polulle. Juutalainen oli jäänyt tielle\nhevosineen ja rattaineen.\n\nÄärettömän varovasti ryömien polvillaan ja käsillään kääntyi\nMargueritekin oikealle. Sitä tehdessään täytyi hänen kyyristellen\nhiipiä matalien pistävien pensasten läpi päästäkseen eteenpäin\nmahdollisimman hiljaa. Okaiset oksat repivät käsiä ja kasvoja, sillä\nhänen piti vain tarkata edelläkulkijoita pysyen itse hiljaa ja\nhiiskahtamatta. Onneksi — niinkuin tavallisesti niillä seuduin Ranskaa\n— polkua reunusti piikkinen pensasaita, jonka toisella puolella oli\nkuiva, karheaa ruohoa kasvava oja.\n\nSiinä Marguerite sai suojaa. Häntä ei voinut ollenkaan nähdä, hän\nkoetti kuitenkin pysytellä kolmen yardin päässä Chauvelinistä, joka\njakeli ohjeita miehilleen.\n\n»Seis», sanoi hän käskevällä äänellään kuiskaten, »missä ukko\nBlanchard'in tölli on?»\n\n»Noin kahdeksansataa metriä täältä polun varrelta», vastasi sotilas,\njoka oli viimeksi ottanut opastuksen huolekseen, »ja puolitiessä\nkallioille.»\n\n»Hyvä on. Opastakaa meitä edelleen. Ennenkuin laskeudumme kallioita\nalas, on teidän hiivittävä töllille mahdollisimman hiljaa ja otettava\nselvä, ovatko pakolaiset siellä. Ymmärrättekö?»\n\n»Kansalainen, ymmärrän.»\n\n»Siis te kaikki, painakaa mieleenne sanani hyvin tarkoin», jatkoi\nChauvelin pontevasti puhutellen sotilaitaan kaikkia yhtäaikaa, »sillä\nmahdollisesti ei meillä tämän jälkeen ole tilaisuutta puhua toistemme\nkanssa sanaakaan, joten teidän on muistettava jok'ikinen lausumani\ntavu, aivankuin henkenne riippuisi muististanne. Ehkäpä niin käykin»,\nlisäsi hän kuivasti.\n\n»Kansalainen, muistamme», sanoi Desgas, »ja tasavallan sotilas ei\nunohda koskaan saamiansa käskyjä.»\n\n»Joka hiipii töllille, hänen on kurkistettava sisään. Jos\nenglantilainen on siellä kavaltajien seurassa, mies, joka on tavallista\npitempi tahi joka käy köyryssä peitelläkseen kokoaan, viheltäkää\npikaisesti ja vihlovasti merkiksi tovereillenne. Ja te kaikki», lisäsi\nhän taaskin puhuen sotilailleen kaikille yhtaikaa, »sitten ympäröikää\ntölli kiiruusti ja hyökätkää sisään, ja kukin ottakoon yhden miehen\nkiinni, ennenkuin he ehtivät aseisiin käsiksi. Jos he vastustavat,\nampukaa heitä sääriin tahi käsivarsiin, mutta pitkää miestä ei saa\nmillään ehdolla surmata. Ymmärrättekö?»\n\n»Kansalainen, ymmärrämme.»\n\n»Tavallista pitempi mies on luultavastikin tavallista voimakkaampi:\nteitä täytyy olla ainakin neljä tai viisi voittaaksenne hänet.»\n\nSeurasi hetken vaitiolo, sitten Chauvelin jatkoi:\n\n»Jos rojalistikavaltajat ovat vielä yksin, mikä on hyvin mahdollista,\nsilloin varoittakaa väijyksissä olevia tovereitanne ja hiipikää kaikki\npiiloon kallioiden taa tahi tölliä ympäröivien vierinkivien suojaan\nja odotelkaa hiiskahtamatta pitkän englantilaisen tuloon saakka.\nMutta painakaa mieleenne, että teidän on oltava hiljaa kuin sudet\nöisillä retkillään lammaslaumaa vaaniessaan. En toivoisi rojalistien\nolevan varuillaan — pyssyn laukaus, kirkaisu tai huudahdus heidän\nhuuliltaan on varmaankin pitkälle miehelle riittävä varoitus pysytellä\npoissa kallioilta ja tölliltä, ja», lisäsi hän pontevasti, »teidän\nvelvollisuutenne on vangita pitkä mies tänä yönä.»\n\n»Kansalainen, ehdottomasti tottelemme teitä.»\n\n»Siis eteenpäin mahdollisimman äänettöminä, minä seuraan teitä.»\n\n»Entäs juutalainen?» kysyi Desgas sotilaiden yksitellen alkaessa hiipiä\nedelleen hiljaa kuin varjot kapealla epätasaisella, tiellä.\n\n»Niinpä tosiaankin! Olin unohtaa juutalaisen», sanoi Chauvelin, ja\nkääntyen juutalaiseen päin huusi hän tätä käskevästi.\n\n»Hoi, siellä — — Aaron, Mooses, Aabraham tai mikä kirottu nimenne\nliekin!» sanoi hän vanhalle miehelle, joka seisoi äänettömänä vanhan\nkoninsa vieressä ja niin kaukana sotilaista kuin mahdollista.\n\n»Benjamin Rosenbaum, jos se teidän ylhäisyyttänne miellyttää», vastasi\nhän nöyrästi.\n\n»Äänenne kuuleminen ei minua miellytä, mutta minua miellyttää teille\nerikoismääräysten antaminen, joiden noudattamisen varmaankin huomaatte\nviisaaksi teoksi.»\n\n»Jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää — —»\n\n»Hillitkää kirottu kielenne. Teidän on jäätävä tähän hevosinenne ja\nrattainenne, kunnes palaamme. Millään ehdolla ette saa hiiskahtaakaan\ntai hengittää kovemmin kuin on välttämätöntä; ettekä saa mistään syystä\nlähteä tästä, ennenkuin käsken. Ymmärrättekö?»\n\n»Mutta teidän ylhäisyytenne —» vastasi juutalainen surkeasti.\n\n»Tässä 'mutta' ei tule kysymykseen eikä muutkaan vastaväitteet»,\nsanoi Chauvelin äänellä, joka sai aran miehen vapisemaan kiireestä\nkantapäähän. »Ellen palattuani tapaa teitä tässä, vakuutan totisesti\nlöytäväni teidät mihin ikinä piilottautunettekin, ja hirveä rangaistus\nvarmasti kohtaa teitä ennemmin tai myöhemmin. Kuuletteko?»\n\n»Mutta teidän ylhäisyytenne — —»\n\n»Sanoin, kuuletteko?»\n\nKaikki sotilaat olivat hiipineet tiehensä. Vain kolme miestä seisoi\npimeässä yksinäisellä tiellä ja Marguerite pensaikon takana tarkaten\nChauvelinin määräyksiä, niinkuin olisi kuullut oman kuolintuomionsa\nlausuttavan.\n\n»Kuulen, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen taaskin yrittäen\nlähestyä Chauveliniä, »ja vannon Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin\nnimessä tottelevani teidän ylhäisyyttänne enkä liikahda tästä,\nennenkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee antaa kasvojensa valon paistaa\nnöyrän palvelijansa päälle; mutta, teidän ylhäisyytenne, muistattehan\nminun olevan köyhän miehen; hermoni eivät ole yhtä vankat kuin nuoren\nsotilaan. Mitähän, jos ryöväreitä sattuisi vaanimaan tällä yksinäisellä\ntiellä näin öiseen aikaan! Saattaisin kirkaista tai juosta peloissani\npakoon! Ja täytyykö henkeni joutua lunnaiksi, hirveä rangaistusko\nkohtaa vanhaa pääparkaani sentähden, etten sille voi mitään?»\n\nJuutalainen näytti sangen viheliäiseltä, ja koko hänen ruumiinsa\nvapisi. Miestä ei voinut tietystikään jättää yksikseen autiolle tielle.\nJuutalainen puhui totta, saattoihan hän aivan tahtomattaan pelkästä\nkauhusta päästää huudahduksen, jonka keinokas Tulipunainen neilikka voi\nvielä käsittää varoitukseksi.\n\nChauvelin mietti hetkisen,\n\n»Mitä arvelette, etteköhän voisi jättää hevostanne ja rattaitanne\nvartioimatta?» kysyi hän karheasti.\n\n»Kansalainen, luullakseni», ehätti Desgas sanomaan, »ne ovat\nvarmemmassa tallessa ilman tuota likaista, viekasta juutalaista kuin\nhänen huostassaan. Epäilemättä hänen päätä halkova huutonsa olisi vain\nvaroitusmerkki.»\n\n»Mutta mitä tehdä tuolle elukalle?»\n\n»Kansalainen, haluaisitteko lähettää hänet takaisin Calais'hen?»\n\n»En, sillä tarvitsemme hänet piakkoin haavoittuneita kuljettamaan»,\nsanoi Chauvelin inhoittavan merkitsevästi.\n\nHetkeen ei puhuttu sanaakaan — Desgas odotteli päällikkönsä päätöstä\nvanhan juutalaisen hevoskoninsa vieressä uikuttaessa.\n\n»Niin, liikkaava pelkuri ja vanha laiskuri», sanoi Chauvelin\nviimeinkin, »teidän olisi paras kompuroida perässämme. Kas tässä,\nDesgas, sitokaa tämä nenäliina tiukkaan miehen suulle.»\n\nChauvelin ojensi liinan Desgas'lle, joka alkoi juhlallisesti kääriä\nsitä juutalaisen suulle. Alistuen antautui Benjamin Rosenbaum\nsidottavaksi; nähtävästi hän piti tätä epämukavuutta parempana kuin\nyksin jäämistä S:t Martinin tielle. Siten kaikki kolme miestä lähtivät\nkulkemaan.\n\n»Nopeaan!» sanoi Chauvelin kärsimättömästi, »olemme jo tuhlanneet\npaljon kallista aikaa.»\n\nJa hetken kuluttua Chauvelinin ja Desgas'n varmoja askeleita ei enää\nkuulunut polulta eikä vanhan juutalaisen hoipertelevaa astuntaakaan.\n\nMarguerite oli kuullut jokikisen Chauvelinin käskyn. Hänen hermonsa\nolivat jännittyneet saadakseen ensiksikin täyden selvän tilanteesta,\nsitten vedotakseen siihen nerokkuuteen, jota oli usein sanottu Europan\nterävimmäksi ja jota yksin sillä hetkellä tarvittiin.\n\nTilanne oli tosiaankin toivoton; pieni joukkue miehiä, jotka hiljalleen\nja epäilemättä odottelivat vapauttajansa saapumista, joka ei myöskään\ntiennyt viritetystä ansasta. Tuntui niin hirvittävättä, että muutamia\navuttomia miehiä piiritettiin kuin verkolla keskellä yötä yksinäisellä\nrannikolla syystä, että heitä oli petkutettu ja etteivät he osanneet\nepäillä; niihin kuuluivat myöskin hänen ihailema miehensä ja veli, jota\nhän rakasti. Epätietoisena hän halusi tietää, keitä muut uhrit olivat,\njotka tyynesti odottelivat Tulipunaista neilikkaa kuoleman väijyessä\njokaisella kallionkielekkeellä.\n\nMuutamaan hetkeen hän ei voinut muuta kuin seurata Chauveliniä\nja sotilaita. Hän pelkäsi poikkeavansa tieltä, muutoin hän olisi\nkiiruhtanut eteenpäin löytääkseen puuhökkelin ja ehkäpä olisi\nehtinytkin varoittamaan pakolaisia ja heidän urhoollista vapauttajaansa.\n\nVielä hänen mieleensä välähti korvia vihlova kirkaisukin, jota\nChauvelin tuntui pelkäävän mahdolliseksi Tulipunaisen neilikan ja hänen\nystäviensä varoitukseksi — toivoen kiihkeästi heidän kuulevan sen ja\npakenevan ajoissa;, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta hän ei tiennyt,\nkuinka kaukana kalliojyrkänne oli; ei tiennyt saattoivatko tuomitut\nmiehet kuulla hänen huutoansa. Yritys voi sattua ennen aikojaan eikä\ntoista tilaisuutta enää tarjoutune. Varmaan hänenkin suunsa tukitaan\nniinkuin juutalaisen, ja hän, avuton vanki, joutuu vielä Chauvelinin\nmiesten käsiin.\n\nKuin aave Marguerite riensi hiiskumatta pensasten takana, kengät hän\noli riisunut jalastaan, ja sukatkin olivat jo risoiksi repeytyneet.\nHän ei tuntenut jalkojensa pakotusta eikä väsymystä. Voittamaton tahto\nvaati häntä miehensä luo vaikkapa kohtaloa ja viekasta vihollista\nvastustaen. Se kuoletti hänen ruumiilliset kipunsakin ja vahvisti\naistien toiminnan kaksinverroin.\n\nHän ei kuullut muuta kuin Percyn vihollisten tahdikasta käyntiä\nedellään, ei nähnyt muuta kuin — sielunsa silmien edessä — puuhökkelin\nja hänet, miehensä, silmät ummessa astelevan onnettomuuttaan kohden.\n\nÄkkiä tarkat vaistot saivat hänet pysäyttämään hurjan kiiruhtamisensa\nja lyyhistymään yhä enemmän pensasten varjoon. Kuu, joka oli\nystävällisesti pysytellyt pilvimöhkäleiden taakse piiloutuneena,\nilmestyi loistaen täydeltä terältään syysöisellä taivalla ja lähetti\ntulvimalla kirkasta valoa yksinäiselle lumotulle seudulle.\n\nKahdensadan metrin päässä oli kallioreunama ja alapuolella ulottuen\nkauaksi vapaaseen ja onnelliseen Englantiin lainehti meri tyynesti ja\nrauhallisesti. Margueriten katse pysähtyi hetkeksi hopeanhohtoiseen\nmereen, ja siinä sitä katsellessa hänen sydämensä, joka oli ollut\nmuutamia tunteja aivan tunnoton, alkoi pehmetä ja laajeta, ja kyyneleet\ntäyttivät hänen silmänsä: vajaan kolmen mailin päässä siro pursi\nvalkoisin purjein oli odottamassa.\n\nMarguerite paremmin arvasi kuin huomasi sen. Pursi oli _Untola_,\nPercyn lemmikki; vanha Briggs, taitava laivuri ja brittiläinen\nmiehistö valmiina aluksessa. Sen valkoiset purjeet hohtaen kuuvalossa\nnäyttivät tuovan Margueritelle ilon ja toivon sanomia, joiden hän ei\nluullut koskaan toteutuvan. Pursi odotteli siellä, merellä, odotteli\nisäntäänsä, niinkuin kaunis valkea lintu lentoon lehahtamassa. Percy\nei koskaan saavuta sitä, ei koskaan saa nähdä sen puhdasta kantta\neikä katsella enää Englannin, vapauden ja toivon maan, valkoisia\nliitukallioita.\n\nPurren näkeminen sai väsyneen naisparan luonnottoman epätoivoiseksi.\nVähän matkaa hänestä oli jyrkänne ja alapuolella muutaman askeleen\npäässä tölli, jossa hänen miestään kuolema oli kohtaava. Mutta kuu\nvalaisi kirkkaasti: hänhän näki tien hyvin, saattoi myöskin nähdä\ntöllin etäämpänä häämöittävän, hän halusi juosta sinne varoittaakseen\nja kehoittaakseen heitä ainakin valmistautumaan henkensä edestä\ntaisteluun, jottei heitä saataisi kiinni kuin rottia reiältään.\n\nRuohoisessa ojassa pensasten varjossa hoiperteli hän eteenpäin.\nMarguerite oli varmaankin juossut kovasti ja sivuuttanut Chauvelinin\nja Desgas', sillä pian hän tuli jyrkänteelle kuullen heidän askeleensa\ntakanaan. Mutta kuuvalo lankesi suoraan häneen, ja muutamien yardien\npäässä Margueriten varjo kuvastui selvästi meren hopeista taustaa\nvasten.\n\nMutta sitä kesti vain hetkisen; heti hän taas lyyhistäytyi kuin\nkuoreensa vetäytyvä eläin. Hän kurkisteli alas särmä:siltä kallioilta\n— laskeutuminen näytti helpolta, sillä ne eivät olleet äkkijyrkät, ja\nisot vierinkivet tarjosivat runsaasti jalansijaa. Siinä katsellessaan\nhuomasi hän äkkiä vähän matkan päässä vasemmalla kalliorinteen\nkeskivälillä puuhökkelin, jonka seinänraoista himmeä, punertava valo\ntuikutti kuin majakka valkea. Hänen sydämensä lyönti oli pysähtyä,\nsillä tuskansekainen suuri ilo valtasi hänet kokonaan.\n\nHän ei voinut silmillään mitata, miten kaukana tölli oli, vaan\nepäröimättä alkoi hän laskeutua kallioilta ryömien kiveltä kivelle\nvälittämättä perässä tulevasta vihollisesta sotilaineen, jotka\nluultavasti väijyivät piilopaikastaan, sillä pitkää englantilaista ei\nvielä ollut näkynyt.\n\nEdelleen hän painalsi unohtaen hirveän vihollisen kintereillään.\nJuosten, kompastuen, jalat heltyneinä, puoleksi typertyneenä, mutta\nyhä vain eteenpäin. — — Kun yhtäkkiä halkeama, kivi tai liukas kallio\nsai hänet väkisinkin lankeamaan. Taas hän ponnisteli pystyyn ja alkoi\njuosta uudelleen päästäkseen heitä ajoissa varoittamaan, pyytääkseen\nheitä pakenemaan ennen vihollisen saapumista ja käskeäkseen Percyn\npysyttelemään poissa — poissa kuolinansasta poissa hirvittävästä\nperikadosta. Mutta hän huomasi muita askeleita, nopeampia kuin omansa,\naivan kintereillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui joku\nvetäisevän häntä hameesta, ja taaskin hän oli polvillaan; hänen suunsa\ntukittiin huudon ehkäisemiseksi.\n\nHurjistuneena ja melkein raivoissaan pettymyksen katkeruudesta\nMarguerite katseli avuttomana ympärilleen ja näki tihenevässä sumussa\nolennon ylitsensä kumartuneena ja pistävät ilkeät silmät, jotka\nnäyttivät hänen kiihoittuneesta mielestään kamalilta ja luonnottoman\nvihreiltä.\n\nMarguerite oli ison kiven varjossa; Chauvelin ei voinut nähdä hänen\nkasvojaan, mutta hän tunnusteli niitä laihoilla valkoisilla sormillaan.\n\n»Nainen!» kuiskasi hän, »kaikkien kalenterin pyhimysten nimessä!»\n\n»Emme voi päästää häntä käsistämme, se on varma», kuiskasi hän\nitsekseen. »Miten ihmeissä — —»\n\nHän vaikeni äkkiä ja hetken kuluttua kuolonhiljaisuudessa nauraa\nhihitti hiljaa ja omituisesti, kun Marguerite taaskin kauhukseen tunsi\nlaihoilla sormillaan kasvojaan kosketeltavan.\n\n»Voi, Jumalani! Jumalani!» kuiskasi ääni teeskennellyn kohteliaasti,\n»tämähän vasta on ihastuttava yllätys», ja Marguerite tunsi voimattoman\nkätensä kohotetuksi Chauvelinin ivallisille huulille.\n\nTilanne oli tosiaankin luonnoton, jopa hirveän surullinenkin; väsynyt\nnaisparka henkisesti murtuneena ja melkein mielipuolena pettymyksen\nkatkeruudesta polvillaan vastaanottaen verivihollisensa turhanpäiväisiä\nkohteliaisuuksia.\n\nHän oli kadottaa järkensä; tukehtumaisillaan suusiteestä ei hänellä\nollut voimaa liikahtaa eikä vähääkään äännähtää. Kiihoitus, joka oli\npitänyt hänen hentoa ruumistaan koossa, näytti yhtäkkiä lakkaavan ja\nhyvin epätoivoinen tunne lamautti kokonaan hänen hermonsa.\n\nChauvelin jakeli varmaankin määräyksiään, joita Marguerite oli liian\nherpaantunut kuulemaan, sillä hän tunsi itsensä nostettavan maasta:\nside sidottiin suulle yhä tiukempaan ja voimakkailla käsivarsilla\nhänet kannettiin punertavaa valoa kohden, johon hän oli katsellut kuin\nmajakkaan viimeinen toivonvilahdus mielessään.\n\n\n\n\nXXIX LUKU\n\nSatimessa.\n\n\nMarguerite ei tiennyt, kuinka kauan häntä kannettiin, paikkaa ja\naikaa ei hän tajunnut, armollinen väsymys saattoi hänet muutamiksi\nminuuteiksi tiedottomaksi.\n\nSelvittyään horroksestaan huomasi hän makaavansa jokseenkin mukavasti\nmiehen takilla kallio selkänojanaan. Kuu oli taaskin kätkeytynyt\npilvien taa ja synkkä pimeys vallitsi. Meri pauhasi noin kaksisataa\njalkaa alapuolella. Katsellessaan ympärilleen ei hän nähnyt enää\nmerkkiäkään punertavasta valosta.\n\nHän kuuli nopeita kysymyksiä ja vastauksia kuiskattavan aivan korvansa\njuuressa, ja siitä hän päätti, että määräpaikka oli saavutettu.\n\n»Kansalainen, siellä on neljä miestä; he istuvat valkean edessä ja\nnäyttävät hiljakseen odottelevan».\n\n»Mitä kello?»\n\n»Lähes kaksi.»\n\n»Nousuvesikö?»\n\n»Nousee nopeasti.»\n\n»Pursi?»\n\n»Nähtävästi englantilainen, kolmen kilometrin päässä. Mutta emme näe\nveneitä.»\n\n»Ovatko miehet piilossa?»\n\n»Ovat, kansalainen.»\n\n»Eiväthän vain liene varomattomia?»\n\n»Eivät hievahdakaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Sitten he\npiirittävät ja ottavat kiinni kaikki viisi miestä.»\n\n»Hyvä on. Entä nainen?»\n\n»Yhä tiedotonna luullakseni. Hän on aivan lähellänne, kansalainen.»\n\n»Entäs juutalainen?»\n\n»Suu tukossa ja jalat yhteen sidottuina. Hän ei voi hievahtaa eikä\nhuutaakaan.»\n\n»Hyvä, Onko pyssynne valmiina, jos sattuisitte sitä tarvitsemaan.\nLähestykää tölliä ja jättäkää minut naista vartioimaan.»\n\nVarmaankin Desgas totteli, sillä Marguerite kuuli hänen hiipivän pois\nkalliota pitkin. Sitten hän tunsi lämpimien ja laihojen petolinnun\nkynsiä muistuttavien sormien tarttuvan käsiinsä ja pitelevän niitä kuin\nteräskourissa.\n\n»Kaunis lady, ennenkuin liina irroitetaan sievältä suultanne», kuiskasi\nChauvelin hänen korvaansa, »lienee oikein varoittaa teiltä hiukkasen.\nMistä se kunnia, että niin viehättävä matkatoveri seuraa minua\nkanaalin poikki, sitä en tosiaankaan voi käsittää. Tätä mairittelevaa\nhuomaavaisuutta turhamaisuuteni ei saata kumminkaan omaksua, enkä\nluule olevani väärässä otaksuessani, että ensimäinen sana, joka\nkuuluu kauniilta huuliltanne sidettä irroittaessa, on varoitusmerkki\nviekkaalle ketulle, jonka luolalle pääseminen on minulle tuottanut\nhirveitä ponnistuksia.»\n\nHän pysäytti puheensa hetkeksi teräsmäisen kouran yhä kovemmin\npuristaessa Margueriten rannetta. Sitten hän jatkoi kuiskailuaan yhtä\nnopeasti:\n\n»Tuossa hökkelissä, ellen taaskin erehdy, odottelevat veljenne\nArmand S:t Just ja kavaltaja de Tournay kahden muun teille\ntuntemattoman miehen kanssa salaperäisen vapauttajan saapumista —\njulkean Tulipunaisen neilikan, joka niin kauan on pitänyt ymmällä\nyleistä turvallisuuskomiteaa. Jos täältä kuuluu vähintäkään ääntä,\nhuudahdus huuliltanne tahi pyssynlaukaus, epäilemättä samaiset pitkät\nsääret, jotka ovat kuljettaneet tuon tulipunaisen arvoituksen tänne,\nkiidättävät hänet taaskin johonkin turvapaikkaan. Tarkoitus, jota\nvarten olen matkustanut koko tämän pitkän matkan, jää saavuttamatta.\nAsian toinen puoli riippuu teistä itsestänne, veljenne — Armand — on\nvapaa kanssanne lähtemään tänä yönä, jos haluatte Englantiin tahi\njohonkin muuhun suojapaikkaan.\n\nMarguerite ei voinut ääntä päästää, sillä nenäliina, oli sidottu\ntiukkaan hänen suulleen. Chauvelin tarkasteltua pimeässä hänen\nkasvojaan hyvin läheltä. Varmaankin Margueriten käsi viittasi\npyytävästi Chauvelinin puheeseen, sillä tämä jatkoi heti:\n\n»Hyvä lady, teko, jota, pyydän teiltä Armand'in turvaamiseksi, on hyvin\nyksinkertainen.»\n\n»Mitä sitten?» näyttl Margueriten käsi viittaavan vastaukseksi.\n\n»Että jäätte — tähän paikkaan ääntä päästämättä kunnes annan teille\nluvan puhua. Voi! mutta luultavasti tottelette», lisäsi hän nauraa\nhihittäen kuivalla tavallaan, kun Margueriten koko olento jäykistyi\nuhmaten saamaansa määräystä, »sillä sanon, jos vähääkään huudahdatte,\nei! jos hiukankaan hiiskahdatte tai yritätte täältä liikahtaa,\napulaiseni — niitä on kolmekymmentä lähettyvillä — pidättävät S:t\nJustin, de Tournayn ja heidän kaksi ystäväänsä sekä ampuvat heidät —\nminun käskystäni — silmienne edessä.»\n\nMarguerite kuunteli armottoman vihollisen puhetta yhä kauhistuneempana.\nRuumiillisen tuskan lamauttamana oli hänellä vielä kuitenkin sielun\nvirkeyttä jäljellä käsittääkseen hirvittävien »joko — tahi» sanojen\nkoko kauheuden, mitkä Chauvelin oli taaskin hänelle lausunut. Nämä\n»joko — tahi» olivat kymmenen kertaa masentavammat ja hirvittävämmät\nkuin samat sanat kohtalokkaana tanssiyönä.\n\nTällä kertaa ne vaativat Margueriten pysyttelemään hiljaa, jotta\nhänen ihailema miehensä tietämättään sai astua kuolemaa kohden, tahi\nne vaativat häntä mahdollisesti aivan turhaan huutamaan varoittavan\nsanan, joka itse asiassa saattoi olla merkinantona veljen ja kolmen\nepäilyksettömän miehen surmaamiseksi.\n\nHän ei voinut nähdä Chauveliniä, mutta tunsi tarkkojen vaaleiden\nsilmien ilkeästi katselevan hänen onnetonta olentoaan, ja miehen\nkiivas kuiskutus kuului hänen korvissaan kuin viimeisen, heikon ja\nviivyttelevän toivon kuolinkellojen soitto.\n\n»Kaunis lady», lisäsi Chauvelin kohteliaasti, »teidän harrastuksennehan\neivät saata kohdistua muihin kuin S:t Justiin, ja teidän ei tarvitse\ntehdä muuta kuin jäädä paikoillenne ja pysyä äänetönnä. Apulaiseni\novat saaneet ankarat määräykset säästää häntä kaikin tavoin. Mitä\nsalaperäinen Tulipunainen neilikka teille on? Uskokaa minua, etteivät\nvaroituksenne voi mitenkään häntä pelastaa. Ja nyt, hyvä lady, sallikaa\nminun irroittaa tämä pakkoside, joka on kääritty teidän kauniille\nsuullenne. Niinkuin huomaatte, annan teille täyden vaalivapauden.»\n\nAjatukset sekaisin, päätä kivistäen, hermot herpaantuneina, koko\nruumista pakottaen Marguerite istui siinä pimeän häntä vaipan tavoin\nympäröidessä. Siitä paikasta ei voinut nähdä merta, mutta hän kuuli\nkohoavan vuoksen lakkaamatonta surullista kohinaa, joka puhui\npettyneistä toiveista, kadotetusta rakkaudesta, puolisosta, jonka hänen\nvaromaton toimintansa oli pettänyt ja lähettänyt kuolemaan.\n\nChauvelin irroitti nenäliinan Margueriten suulta. Hän ei huutanut:\nsillä hetkellä hänen voimansa eivät riittäneet muuhun kuin ruumiin\nkoossa pitämiseen ja ajatuksien toimintaan pakoittamseen.\n\nVoi! vain ajattelemista! ajattelemista! ajattelemista! eikä tiennyt\nmitä tehdä! Minuutit vierivät; miten nopeaan, sitä hän ei voinut laskea\nkauhistuttavassa hiljaisuudessa. Hän ei kuullut mitään, ei nähnyt\nmitään: ei tuntenut syysillan suloisuutta, meren suolaista tuoksua, ei\nenää kuullut laineiden loisketta eikä kivien kolinaa niiden vieriessä\nrannan syvennyksiin. Tilanne tuntui yhä enemmän epätodelliselta. Oli\nmahdotonta että Marguerite Blakeney, Lontoon seurapiirien kuningatar,\nistui rannikolla keskiyöllä verivihollisen vieressä. Voi! eihän voinut\nolla mahdollista, että jossakin, ehkä vain muutaman jalan päässä\nhänestä, henkilö, jota hän oli kerran halveksinut, mutta joka tässä\nlumotussa unentapaisessa tilassa oli joka hetki käynyt rakkaammaksi\n— eihän voinut olla mahdollista, että _hän_ tietämättään juuri astui\nonnettomuuttaan kohti, kun hän puolestaan ei tehnyt mitään onnettoman\npelastamiseksi.\n\nMiksei Marguerite huutanut niin, että olisi kaikunut yksinäisen\nrannikon päästä toiseen, miksei varoittanut Percyä, jotta hän olisi\nvoinut luopua aikeistaan ja kääntynyt pois, sillä kuolema vaani häntä\njoka askeleella? Kerran pari hän oli kirkaista — aivan vaistomaisesti\nsamassa muistaen kauhean epävarmuuden: veli ja kolme miestä ammutaan\nsilmiensä edessä, itse asiassa hänen käskystään: hän heidän surmaajansa!\n\nVoi! hänen vierellään oleva paholainen miehen haahmossa tunsi ihmis-\n— — naisluonteen — hyvin. Hän oli leikitellyt Margueriten tunteilla,\nniinkuin taitava soittaja leikitellen koskettelee soittimensa kieliä.\nChauvelin oli tutkinut hänen ajatuksensa aivan tarkalleen.\n\nMarguerite ei voinut antaa varoitusmerkkiä — sillä hän oli heikko\nnaisparka, hän ei voinut tahallaan määrätä Armand'ia ammuttavaksi eikä\nsilmin nähden tahtonut saada rakkaan veljensä verta päänsä päälle;\nArmand'han saattoi kuolla sisartaan kiroten. Ja myöskin pikku Suzannen\nisä! hän, vanha mies! ja muut! — voi! kaikki oli niin, niin hirveätä!\n\nOdotusta! Odotusta! Odotusta! Kuinka kauan? Aamun ensi tunnit kiitivät\neteenpäin eikä vieläkään ollut päivä. Meri jatkoi lakkaamattoman\nsurullista kohinaansa, syystuuli huokaili leppoisasti yöilmassa;\nautiolla rannalla oli haudan hiljaisuus.\n\nÄkkiä jossakin, ei varsin kaukana, iloinen ääni lauleli kovasti: »God\nsave the King!»\n\n\n\n\nXXX LUKU\n\nPursi.\n\n\nMargueriten kirvelevä sydän oli pysähtyä. Hän aavisti, jopa hiukan\nkuulikin vartijain valmistautuvan taisteluun. Vaistomaisesti hän\naavisti heidän miekka kädessä hiipivän vihollista vastaan hyökkäämään.\n\nÄäni yhä vain lähestyi. Äärettömän kauas ulottuvien kallioiden keskellä\nja meren pauhatessa alapuolella oli vaikea arvata, miten lähelle ja\nmistä ja kuinka kaukaa tuo iloinen mies saapui, joka laulaen anoi\nJumalalta suojaa kuninkaalle ollessaan itse hengenhädässä. Vieno ääni\npaisui yhä voimakkaammaksi. Vähän väliä tukevan astujan maata polkiessa\nkuului pienien kivien hyppely ja niiden vierintä kallioista jyrkännettä\nalas rannalle.\n\nKuunnellessaan sitä tuntui Margueritesta kuin hänen oma henkensäkin\nolisi pujahtanut tiehensä, tuntui kuin äänen lähestyessä laulaja olisi\ntarttunut ansaan, — — —\n\nHän kuuli selvästi aivan lähellään Desgas'n pyssynhanan\nkilahduksen — — —\n\nEi! ei! eli! ei! Voi, Jumala taivaassa! eihän niin voi tapahtua!\ntulkoon Armand'in veri siinä tapauksessa hänen päälleen! painettakoon\nmurhaajan merkki hänen omalle otsalleen! Jota hän rakasti, hänkin\nhalveksikoon ja inhotkoon häntä siitä, mutta Jumala! voi Jumala!\npelasta hänet mistä hinnasta tahansa!\n\nHurjasti kirkaisten hypähti Marguerite pystyyn ja kiiti kuin nuoli\nkallioilla, joilla oli lyyhistellyt. Hän näki taaskin punertavan\nvalovälähdyksen hökkelin raosta, juoksi sinne ja heittäytyi sen seinää\nvasten, jota alkoi takoa puristetuin nyrkein melkein mielettömän\nraivoisena ja huusi:\n\n»Armand! Armand! laukaise pyssysi! johtajasi on lähellä! hän on\ntulossa! hänet on petetty! Armand! Armand, ammu taivaan nimessä!»\n\nJoku tarttui Margueriteen heittäen hänet maahan. Hän makasi siinä\nvalittaen, runneltuna, välinpitämättömänä, mutta kuitenkin hiljaa\nnyyhkyttäen ja huutaen:\n\n»Percy, mieheni, Jumalan nimessä pakene! Armand! Armand! Mikset ammu?»\n\n»Tuo nainen on saatava vaikenemaan», sihisi Chauvelin, joka tuskin\nsaattoi pidättäytyä häntä lyömästä.\n\nJotakin heitettiin Margueriten kasvoille. Hän ei voinut hengittää ja\npakosta hänen oli vaiettava.\n\nRohkea laulaja oli myöskin vaiennut. Hän oli epäilemättä kuullut\nMargueriten hurjan varoitushuudon uhkaavasta onnettomuudesta. Miehet\nolivat hypähtäneet pystyyn, heidän ei tarvinnut enää olla hiljaa; jopa\nkalliotkin kaikuivat sortuneen naisparan huudoista.\n\nChauvelin pahaa ennustavasti kiroten Margueritea, joka oli uskaltanut,\nsotkea hänen lempisuunnitelmansa, alkoi heti ärjyen komentaa:\n\n»Miehet, sisään, älkääkä antako kenenkään elävänä lähteä hökkelistä!»\n\nKuu pilkisti taaskin pilvien välitse: kallioiden pimeys hävisi, kirkas,\nhopeinen valaistus palasi. Muutamat sotamiehet kiiruhtivat töllin\novipahaiselle. Yksi jäi Margueritea vartioimaan.\n\nOvi oli raollaan. Muuan sotilas potkaisi sen auki; mutta sisässä\noli aivan pimeä, ainoastaan hiilos kyti hennon punertavana huoneen\nperänurkassa. Sotamiehet pysähtyivät konemaisesti ovelle kuin odotellen\nkoneenkäyttäjän määräyksiä.\n\nChauvelin odotellen neljän pakolaisen vimmattua hyökkäystä ja hurjaa\nvastarintaa pimeyden turvissa oli aivan ällistynyt nähdessään\nsotilaiden seisovan siellä tarkkaavina kuin vartiotoimessaan\nhiiskahduksenkaan töllistä kuulumatta.\n\nOmituisen tuskallisin aavistuksin meni Chauvelinkin ovelle ja\ntukistellen yön pimeässä kysäisi:\n\n»Mitä tämä tarkoittaa?»\n\n»Kansalainen, luullakseni ei siellä nyt ole ketään», vastasi eräs\nsotilas rauhallisesti.\n\n»Ettehän vain ole antaneet niiden neljän miehen mennä?» karjui\nChauvelin uhkaavasti. »Kielsinhän teitä ainoatakaan elävänä pakoon\npäästämästä! — Joutuin heidän peräänsä! Kiireesti joka suuntaan!»\n\nMiehet tottelivat kuin koneet ja ryntäsivät kallioista rinnettä rantaa\nkohden, toiset suuntasivat tiensä vasemmalle, toiset oikealle niin\nvikkelään kuin jalat kantoivat.\n\n»Te ja sotilaat saatte hengellänne maksaa tämän hairahduksen», sanoi\nChauvelin ilkeästi kersantilleen, jonka valvottavina sotilaat olivat\nolleet. »Ja te myöskin, kansalainen», lisäsi hän kääntyen äristen\nDesgas'han päin, »minun käskyjeni rikkomisesta.»\n\n»Tehän käskitte meidän odottaa, kansalainen, kunnes pitkä\nenglantilainen oli saapunut tölliin yhtyäkseen siellä neljän odottavan\nmiehen seuraan. Ketään ei tullut», sanoi kersantti tylysti.\n\n»Mutta käskinhän teitä juuri äsken, naisen huutaessa, rientämään sisään\npäästämättä ketään pakoon.»\n\n»Mutta, kansalainen, ne neljä miestä olivat luullakseni jo aikaisemmin\npoistuneet — —»\n\n»Teidän luullaksenne? Teidän? — —» sanoi Chauvelin melkein\ntukehtumaisillaan raivosta, »te annoitte heidän mennä — —»\n\n»Kansalainen, te käskitte meidän odottaa», vastusteli kersantti,\n»ehdottomasti ja hengen uhalla totella määräyksiänne. Me odottelimme.»\n\n»Kuulin miesten hiipivän töllistä muutama minuutti piiloittautumisemme\njälkeen ja kauan ennen naisen huutoa», lisäsi hän Chauvelinin ollessa\naivan äänetönnä pelkästä vihan vimmasta.\n\n»Kuulkaa», sanoi Desgas äkkiä.\n\nEtäältä kuului useita laukauksia. Chauvelin koetti katsella alas\nrannikolle, mutta onneksi kuu taaskin kätkeytyi pilven taakse, joten\nhän ei nähnyt mitään.\n\n»Jonkun on mentävä majaan tulta sytyttämään», änkytti hän viimeinkin.\n\nHölmistyneenä noudatti kersantti käskyä. Hän astui hiilloksen luo\nja sytytti vyöhönsä kiinnitetyn pienen lyhdyn; töllissä ei näkynyt\nainoatakaan sielua.\n\n»Mitä tietä he menivät?» kysyi Chauvelin.\n\n»Sitä en voi sanoa», vastasi kersantti, »he astuivat suoraan kallioille\nja sitten hävisivät vierinkivien taa.»\n\n»Sh! mitä se on?»\n\nKaikki kolme miestä kuuntelivat tarkkaavasi. Kaukaa, hyvin kaukaa\nsaattoi eroittaa kolmen airoparin nopean vinhaa loisketta, joka yhä\nedetessään hiljeni. Chauvelin otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki\nhikeä otsaltaan.\n\n»Purteen kuuluva vene!» sanoa läähätti hän.\n\nVarmaankin Armand S:t. Justin ja hänen kolmen toverinsa oli onnistunut\nryömiä rinnettä alas, jollaikaa miehet, niinkuin tasavallan hyvin\nharjoitetut sotilaat ainakin olivat sokeassa kuuliaisuudessaan ja\nhenkeänsä peläten ehdottomasti seuranneet Chauvelinin määräyksiä —\nodotelleet pitkää englantilaista, joka oli tärkein saalis.\n\nLuultavasti pakolaiset saapuivat mereen pistävälle niemekkeelle, joita\nniillä paikoin on vähän väliä. Arvatenkin odotteli _Untolan_ vene\nsiellä heitä, ja sillä hetkellä he jo varmaankin olivat brittiläisessä\npurressa.\n\nJälkimäisen otaksuman vahvisti mereltä kuuluva pyssyn jymisevä pamahdus.\n\n»Pursi, kansalainen», sanoi Desgas hiljaa, »on lähtenyt.»\n\nChauvelinin täytyi malttaa mielensä ja jännittää kaikki hermonsa\npysytelläkseen hyödyttömän ja arvottoman vihan valtaan joutumasta.\nEpäilemättä oli hiton englantilainen taaskin pettänyt hänet. Chauvelin\nei voinut käsittää, miten hänen oli onnistunut päästä töllille\nherättämättä sotilaiden huomiota, joita oli kokonaista kolmekymmentä\nseutua vartioimassa.\n\nTietenkin oli hän tehnyt sen ennen sotilasten kallioille saapumista,\nmutta miten hän oli päässyt Reuben Goldsteinin rattailla koko matkan\nCalais'sta asti vartioiden, huomaamatta, oli mahdotonta sanoa. Näytti\ntosiaankin siltä, kuin mahtava sallimus olisi varjellut uskaliasta\nTulipunaista neilikkaa, ja hänen viekas vihollisensa tunsi melkein\ntaikauskoista väristykslä ruumiissaan katsellessaan huimaavan korkeata\njyrkännettä ja rannikon jylhää yksinäisyyttä.\n\nMutta totta totisesti se kaikki oli pelkkää todellisuutta! ja armon\nvuonna 1792: keijukaisia ja haltioita ei ollut liikkeellä. Chauvelin\nja hänen kolmekymmentä miestään olivat kaikki omin korvin kuulleet\nkirotun äänen laulavan: »God save the King» kaksikymmentä minuuttia\ntöllin lähistöön piiloittautumisensa _jälkeen_. Siihen aikaan oli neljä\npakolaista varmaankin jo saapunut lähimpään, mailin päässä olevaan\nniemekkeeseen ja siellä astunut veneeseen.\n\nMihin rohkea laulaja oli hävinnyt? Ellei itse paholainen lainannut\nhänelle siipiään, ei hän olisi voinut taivaltaa mailin matkaa\nsärmäisillä kallioilla parissa minuutissa, ja ainoastaan kaksi\nminuuttia oli kulunut hänen laulustaan airojen loiskeeseen merellä.\nVarmaankin hän oli jäänyt maihin ja yhä piiloitteli kallioilla.\nVartijat olivat vielä toimessaan. Epäilemättä saattoi hänet vieläkin\nlöytää. Toivo välähti taaskin Chauvelinin mielessä.\n\nPari pakolaisen jälkeen juossutta miestä kömpi hitaasti jyrkännettä\nylös. Toinen heistä saapui Chauvelinin luo juuri sillä hetkellä, kun\ntoiveet heräsivät keinokkaan diplomaatin povessa.\n\n»Kansalainen, me myöhästyimme», sanoi sotilas, »saavuimme rannalle\njuuri ennen kuun häviämistä noiden pilvien taakse, Luultavastikin oli\nvene väijyksissä ensimäisen, mailin päässä olevan niemekkeen takana,\nmutta se oli lykätty vesille vähän ennen rannalle saapumistamme ja\noli jo merellä kappaleen matkan päässä. Koetimme ampua sitä, mutta\ntietystikään siitä ei ollut mitään hyötyä. Vene kiiruhti nopeaan\nsuoraan purtta kohti. Näimme sen aivan selvästi kuuvalossa.»\n\n»Niin», sanoi Chauvelin kiivaasti ja kärsimättömästi, »se oli työnnetty\nvesille vähää ennen, sanoitte, ja lähin niemeke on mailin päässä.»\n\n»Niin, kansalainen! Juoksin koko matkan suoraan rannalle, sillä arvelin\nveneen odottelevan niemen tienoilla, jonka nousuvesi ensin sivuuttaa.\nVene oli varmaankin laskettu vesille muutamia minuutteja ennen naisen\nhuutoa.»\n\nMuutamia minuutteja ennen naisen huutoa! Chauvelinin toiveet eivät\nolleet pettäneet. Tulipunainen neilikka oli epäilemättä lähettänyt\npakolaiset edeltäpäin veneellä, mutta ei ollut itse ehtinyt mukaan.\nHän oli vieläkin maissa, ja kaikki tiet olivat hyvin vartioituja. Joka\ntapauksessa kaikki ei ollut vielä ohi ja toivoahan yhä sopi, sillä\nröyhkeä brittiläinen oli vielä Ranskan rajojen sisällä.\n\n»Valoa sisään!» komensi hän kiihkeästi taaskin astuessaan majaan.\n\nKersantti toi lyhdyn ja yhdessä he tutkivat pientä huonetta. Chauvelin\ntarkasteli pikaisin katsein sen sisustaa: iso kattila oli aukon\nkohdalla seinämällä, ja siinä kyti vielä muutamia sammuvia hiiliä,\nlattialla pari tuolia kumossa todistaen pikaista lähtöä, verkot\nja muut kalastusvälineet nurkassa ja niiden lähellä jotain pientä\nvalkoista.\n\n»Nostakaa tuo lattialta», sanoi Chauvelin kersantille osoittaen\nvalkoista lippusta, »ja tuokaa se minulle.»\n\nSe oli rypistetty paperipala, jonka pakolaiset olivat varmaankin\nkiireessään sinne unohtaneet. Kersantti kauhistuneena kansalaisen\nsilmiinpistävästä raivosta ja kärsimättömyydestä otti paperin ja ojensi\nsen kunnioittavasti Chauvelinille.\n\n»Kersantti, lukekaa se», sanoit hän lyhyesti.\n\n»Kansalainen, sitähän on melkein mahdoton lukea — hirvittävän\nsotkuista. — —»\n\n»Käskin teitä lukemaan sen», kertasi Chauvelin ilkeästi. Kersantti\nalkoi lyhdyn valossa ottaa selvää muutamista kiireessä töhrityistä\nlauseista.\n\n»En voi saavuttaa teitä saattamatta henkeänne vaaraan ja\nvahingoittamatta pelastumismahdollisuuttanne. Kun tämä joutuu\nkäsiinne, odottakaa pari minuuttia ja hiipikää majasta yksitellen,\nkääntykää suoraan vasemmalle ja ryömikää varovasti kalliota alas.\nPysytelkää oikealla koko ajan, kunnes saavutte ensimäiselle\nkalliokielekkeelle, joka pistää kauaksi mereen — niemen takana\nodottelee vene teitä — viheltäkää pitkään ja kovasti — vene lähestyy\n— menkää siihen — mieheni soutavat teidät purrelle ja sitten turvaan\nEnglantiin — päästyänne _Untolaan_ lähettäkää vene minua hakemaan.\nSanokaa miehilleni olevani niemessä, joka on aivan vastapäätä\nChat Gris'tä lähellä Calais'ta. He tietävät paikan. Saavun sinne\nmahdollisimman pian — heidän on minua merellä odotettava turvallisen\nmatkan päässä, kunnes kuulevat tavallisen merkinannon. Älkää viivytelkö\n— ja seuratkaa näitä ohjeita tarkalleen.»\n\n»Kansalainen, siinä on allekirjoituskin», lisäsi kersantti antaessaan\npaperin päällikölleen.\n\nChauvelin ei odottanut hetkeäkään. Tärkeän sepustuksen muutama lause\noli erikoisesti kiinnittänyt hänen huomiotaan. »Sanokaa minun olevan\nniemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta.»\nSehän saattoi tarkoittaa hänen voittoaan.\n\n»Ketkä teistä tuntevat hyvin tämän rannikon?» ärjyi hän miehilleen,\njotka olivat yksitellen saapuneet turhalta ajoretkeltään ja olivat\nkaikki taaskin kerääntyneet töllille.\n\n»Kansalainen, minä tunnen», sanoi eräs, »olen Calais'ssa syntynyt ja\ntunnen jokikisen kiven täällä.»\n\n»Onko Chat Gris'n vastapäätä nientä?»\n\n»Kansalainen, on. Tiedän sen tarkoin.»\n\n»Englantilainen aikoo mennä sinne. Hän ei tunne jokaista kiveä näillä\nkallioilla eikä siis löydä suorinta tietä. Kaikissa tapauksissa hän\nkulkee vartioita karttaen. Vielä on tilaisuus saada hänet kiinni. Tuhat\nfrangia kaikille miehille, jotka ehtivät niemeen ennen pitkäsääristä\nenglantilaista.»\n\n»Tiedän oikotien kallioiden poikki», sanoi eräs sotilas, ja\ninnostuneesti huudahtaen loikkasi hän eteenpäin toverien jäljessä\nkiiruhtaessa.\n\nMuutamin minuuttien kuluttua ei heidän kiitäviä askeleiltaan enää\nollenkaan eroittanut. Chauvelin kuunteli heidän poistumistaan;\npalkinnon lupaus kannusti tasavallan sotilaita. Vihan ja\nvoitonaavistuksen ilme ilmestyi taaskin hänen kasvoilleen.\n\nDesgas seisoi hänen vieressään äänetönnä ja toimettomana odottaen\nlisämääräyksiä, jollaikaa kaksi sotilasta oli polvistuneena maassa\nmakaavan Margueriten vieressä. Chauvelin katseli ilkeästi kirjuriinsa.\nHänen oivallinen suunnitelmansa olikin epäonnistunut, sen seuraukset\nolivat vielä tuntemattomat; olihan hyvin luultavaa, että Tulipunainen\nneilikka saattoi vieläkin paeta, Ja Chauvelin järjettömästi\nraivostuneena, niinkuin vahvat luonteet joskus ovat, halusi purkaa\nvihaansa jollekin.\n\nSotamiehet pitivät Margueritea maahan sidottuna, vaikkei hän,\nihmisparka, ponnistellut vähintäkään vastaan. Uupunut nainen oli\nvihdoinkin kokonaan alistunut maaten siinä tainnoksissa. Silmiä\nympäröivät tummat punasinervät renkaat, jotka johtuivat pitkistä\nunettomista öistä. Kostea tukkansa oli otsalle painuneena, ja huulten\njyrkät kaaret ilmaisivat ruumiillista tuskaa.\n\nEuropan nerokkain nainen, hieno ja muodikas lady Blakeney, joka\noli häikäissyt Lontoon seurapiirit kauneudellaan, viisaudellaan ja\neriskummallisuudellaan, esitti siinä väsynyttä, kärsivää naista, jota\nkaikki muut olisivat säälineet paitsi kovasydäminen, kostonhaluinen,\neksytetty vihollinen.\n\n»Puolikuolleen naisen vartioiminen ei ole tarpeellista», sanoi\nChauvelin häijysti sotilailleen, »kun kerran sallitte viiden ihko elävän\nmiehen paeta.»\n\nKuuliaisina hypähtivät sotilaat pystyyn,\n\n»Teidän olisi parasta lähteä polkua etsimään löytääksemme kärripahaset,\njotka jätimme tielle.»\n\nSamassa valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.\n\n»Mutta! kesken kaiken! missä juutalainen on?»\n\n»Kansalainen, tässä lähellä», sanoi Desgas, »tukin hänen suunsa ja\nsidoin jalkansa niinkuin käskitte.»\n\nAivan läheltä Chauvelin kuuli valittavaa ruikutusta. Hän seurasi\nkirjuriansa, joka vei hänet töllin toiselle puolelle, jossa\nyhdessä sykkyrässä suu tukittuna, jalat yhteen sidottuina ja aivan\nmasennuksissaan makasi Israelin onneton jälkeläinen.\n\nKuun hopeisessa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa todellakin\naavemaisilta pelkästä pelästyksestä. Selällään olevat silmät olivat\naivan lasimaiset. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin vilutautisen, ja\nsurkeita valituksia kuului hänen verettömiltä huuliltaan. Nuora,\njolla hartiat ja käsivarret olivat olleet sidottuina, oli varmaankin\nhöltynyt, sillä se oli kiertynyt hänen vartalonsa ympärille, mutta\njuutalainen ei näyttänyt tietävän sitä, sillä hän ei edes yrittänytkään\nliikahtaa paikaltaan, johon Desgas oli hänet asettanut. Juutalainen\nmuistutti pelästynyttä kananpoikaa, joka luulee pöydälle vedettyä\nliituviivaa liikkeitä estäväksi langaksi.\n\n»Tuokaa se pelkurimainen elukka tänne», komensi Chauvelin.\n\nHän varmaankin tunsi olevansa erittäin kelvoton, ja kun hänellä ei\nollut järkeviä syitä purkaa vihaansa sotamiehilleen, jotka olivat\nliian säntilleen noudattaneet hänen käskyään, arveli hän hyljeksityn\nkansan lasta erinomaiseksi maalitauluksi. Tosi ranskalaisen tavoin\nhalveksien, juutalaista kansallisuutta, joka vuosisatojen halki on\nkumminkin säilynyt aina tähän päivään asti, ei hän lähestynyt miestä,\nvaan parin sotamiehen nostaessa tätä kirkkaaseen kuuvaloon, sanoi hän\npurevan ivallisesti:\n\n»Otaksun teillä juutalaisena olevan hyvän kaupantekomuistin, vai mitä?»\n\n»Vastatkaa!» komensi hän taaskin, kun juutalainen vapisevin huulin\nnäytti puhumista pelkäävän.\n\n»Niin, teidän ylhäisyytenne», änkytti hylkiö parka.\n\n»Siis muistatte miehen, jonka te ja minä tapasimme Calais'ssa, ja tehän\nlupauduitte ottamaan kiinni Reuben Goldsteinin hevosineen ja ystäväni,\npitkän muukalaisen. Mitä?»\n\n»M — — m — — mutta — — teidän ylhäisyytenne —»\n\n»Ei ollenkaan 'mutta'. Kysyin, muistatteko?»\n\n»Ky—ky—kyl—kyllä — — teidän ylhäisyytenne!»\n\n»Millaiset olivat sopimukset?»\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Onneton mies katseli ympärilleen autioita\nkallioita, kuuta taivaalla, sotamiesten hölmistyneitä kasvoja ja\nmyöskin lähellä maassa makaavaa tunnotonta naisparkaa, mutta ei sanonut\nmitään.\n\n»Aiotteko puhua?» jyrisi Chauvelin uhkaavasti.\n\nMiesparka koetti, mutta nähtävästikään ei kyennyt. Epäilemättä hän\ntiesi, mitä siinä seisova, ankara mies aikoi tehdä.\n\n»Teidän ylhäisyytenne — —» uskalsi hän pyytää hartaasti,\n\n»Koska pelko näyttää vahingoittaneen kielenne», sanoi Chauvelin\nivallisesti, »niin minun täytyy muistuttaa teitä asiasta. Jos\nolisimme saavuttaneet ystäväni pitkän muukalaisen ennen hänen tänne\nsaapumistaan, olisitte saanut kymmenen kultarahaa omaksenne. Sehän oli\nkeskinäinen sopimuksemme.»\n\nHiljainen valitus pääsi juutalaisen vapisevilta huulilta.\n\n»Mutta», lisäsi Chauvelin verkalleen ja painostaen sanojaan, »mutta jos\naikomuksenne oli pettää minut, lupasin teille aimo selkäsaunan, joka\nvarmaankin opettaisi teitä valheesta luopumaan.»\n\n»Teidän ylhäisyytenne, en ole valehdellut, sen vannon Aabrahamin\nnimessä — —»\n\n»Ja kaikkien muidenkin patriarkkain nimessä, kyllä ymmärrän.\nValitettavasti he lienevät oppinne mukaisesti vielä Hadeksessa eivätkä\nvoi auttaa teitä tässä pulassa. Siis ette ole täyttänyt sopimusehtoja,\nmutta minä olen puolestani valmis täyttämään lupaukseni. Tänne»,\nlisäsi hän kääntyen sotilasten puoleen, »vöittenne solkipäät kirotun\njuutalaisen selkään.»\n\nKun sotamiehet käskyä totellen irroittivat raskaat nahkavyönsä, ulvoi\njuutalainen niin, että se olisi voinut kutsua kaikki patriarkat\nHadeksesta ja muualtakin puolustamaan jälkeläistään ranskalaisen\nvirkamiehen raakuutta vastaan.\n\n»Kansallissotilaat», nauroi Chauvelin ilkeästi, »uskon teidän antavan\ntälle vanhalle valehtelijalle niin tuntuvan selkäsaunan, ettei hän\nsellaista ennen ole saanut. Mutta älkää lyökö häntä hengiltä», lisäsi\nhän kuivasti.\n\n»Kansalainen, tottelemme», vastasivat sotilaat yhtä järkähtämättöminä\nkuin ennenkin.\n\nHän ei odottanut käskyjensä täyttämistä: hän tiesi, etteivät sotilaat —\nitse rangaistustaan odottaen — suinkaan aikoneet asiaa pienentää, kun\nkerran saivat luvan kolmannen osakkaan pieksämiseen.\n\n»Kun tuo liikkaava pelkuri on saanut rangaistuksen», lisäsi hän\nDesgas'lle, »voivat miehet ohjata meidät rattaille asti, ja yksi\nheistä saa tulla meitä Calais'hen takaisin viemään. Juutalainen ja\nnainen huolehtikoot toisistaan», lisäsi hän raa'asti, »kunnes saamme\njonkun heitä aamulla hakemaan. Eiväthän he pitkälle pääse nykyisessä\ntilassaan, eikä meillä nyt ole aikaa heidän kanssaan.»\n\nChauvelin ei ollut vielä kaikkea toivoaan kadottanut. Hän tiesi\nlupauksilla kannustaneensa miehiään. Ei suinkaan salaperäinen ja\nuskalias Tulipunainen neilikka voinut toista kertaa yksin päästä pakoon\nkolmenkymmenen miehen ollessa hänen kintereillään.\n\nMutta sillä kertaa Chauvelin tunsi olevansa vähemmän varma asiastaan.\nEnglantilaisen rohkeus oli jo kerran saanut hänet neuvottomaksi,\nkun pölkkypäisen typerät sotilaat ja asiaan sekaantunut nainen\nolivat muuttaneet hänen kaikkia valtteja pitelevät kätensä tappiota\ntuottaviksi.\n\nEllei Marguerite olisi vienyt häneltä aikaa, jos sotilailla olisi ollut\nedes hituisenkaan älyä, jos — — se olikin pitkä »jos», ja Chauvelin\nseisoi hetken liikahtamatta ja julisti kolmekymmentä kelvotonta ihmisiä\npitkälliseen, rasittavaan kirkonkiroukseen. Runollisen hiljainen ja\nviihdyttävä luonto, kirkas kuu, tyyni hopeinen meri uhkui kauneutta\nja lepoa, mutta kuitenkin Chauvelin kirosi luonnon, kirosi naisen ja\nmiehen sekä lausui jättiläismäiset kironsa kaikille pitkäsäärisille,\nhäiritseville, arvoitusmaisille brittiläisille.\n\nJuutalainen rangaistustaan kärsien ulvoi hänen takanaan. Se viihdytti\nChauvelinin kostonhaluista, ilkeätä sydäntä. Hän hymyili. Hänen\nmieltään rauhoitti ajatus, että oli toinenkin ihmisolento, joka ei\nollut täydessä sovussa maailman kanssa.\n\nHän kääntyi vielä kerran katselemaan yksinäistä rantaa,\njolla puuhökkeli oli, kuun valaisemaa seutua, jossa yleisen\nturvallisuuskomitean johtohenkilö oli kärsinyt suurimman tappionsa.\n\nKalliota vasten, kivisellä vuoteella Marguerite Blakeney lepäsi aivan\ntiedotonna. Muutamien askelten päässä sai onneton juutalainen leveään\nselkäänsä iskuja, joita tasavallan kahden tanakan sotilaan vankat kädet\npaksuilla nahkavöillä jakelivat. Benjamin Rosenbaumin ulvominen voi\nherättää kuolleetkin haudoissaan. Se varmaan sai lokitkin valveille ja\nsaattoi ne mielenkiinnolla luomakunnan herrojen tekoja tähystelemään.\n\n»Riittää», komensi Chauvelin juutalaisen valituksien hiljetessä ja\nhylkiö raukan tainnoksiin vaipuessa, »emme halua tappaa häntä.»\n\nKuuliaisesti kiinnittivät sotilaat vyönsä paikoilleen. Toinen heistä\nilkein mielin potki juutalaista kylkeen.\n\n»Jättäkää hänet siihen», sanoi Chauvelin, »ja opastakaa meidät joutuin\nrattaille. Minä seuraan teitä.»\n\nHän astui Margueriten luo ja katseli hänen kasvojaan. Nähtävästi hän\noli tointunut ja vähin voimin yritteli kohottautua. Hänen siniset\nsilmänsä katselivat kuuvaloista seutua pelästyneen kauhistuneesti.\nNe tarkastelivat kammoksuen ja säälivästi juutalaista, jonka onneton\nkohtalo ja hurja ulvonta olivat hänet ensimäiseksi hämmästyttäneet\ntoinnuttuaan. Sitten hän huomasi Chauvelinin, jonka siisti tumma puku\nnäytti tuskin ollenkaan rypistyneellä muutamien tuntien järkyttävien\ntapausten jälkeen. Chauvelin hymyili ivallisesti, ja hänen vaaleat\nsilmänsä tirkistelivät Margueritea kovin ilkeästi.\n\nPilkallisen kohteliaasti hän kumartui nostaakseen Margueriten jääkylmän\nkäden huulilleen, mikä sai naisparan väsyneen olennon kuvaamattomasta\nkauhusta värisemään.\n\n»Kaunis lady, olen hyvin pahoillani», lausui hän mielistelevällä\näänellä, »että olosuhteet, jotka eivät ole määrättävissäni, pakoittavat\nminut tällä hetkellä jättämään teidät tänne. Mutta poistun täältä\nollen varma siitä, etten jätä teitä ilman hoivaa. Ystävämme Benjamin\ntuossa, vaikka hieman huonossa kunnossa palveluksiin tällä hetkellä,\non epäilemättä osoittautuva teidän kauniin personanne uljaaksi\npuolustajaksi. Aamunkoitteessa lähetän teille suojelusjoukon. Siihen\nsaakka varmaankin huomaatte juutalaisen teille uskolliseksi, vaikkapa\nvain hiukan hitaaksi.»\n\nMargueritella oli sen verran voimaa, että sai päänsä käännetyksi\npoispäin. Hänen sydämensä oli kauheasta levottomuudesta murtua.\nHirvittävä ajatus uudistui tajunnan palatessa: »Miten Percyn oli\nkäynyt? — Miten Armand’in?»\n\nHän ei tajunnut mitään kuultuaan iloisesti laulettavan »God save the\nKing», jota luuli kuoleman hätämerkiksi.\n\n»Minun itseni», päätti Chauvelin puheensa, »täytyy aivan\nvastenmielisesti jättää teidät. Näkemiin, kaunis lady. Luullakseni\ntapaamme piakkoin Lontoossa. Näemmekö toisemme Walesin prinssin\npuutarhakutsuissa? — Eikö? — No niin, näkemiin! — Pyydän teiltä\nlausumaan terveiseni sir Percy Blakeneylle.»\n\nJa vielä viimeisen kerran ivallinen hymy huulillaan kumartaen suuteli\nhän Margueriten kättä ja hävisi polkua pitkin sotamiesten jälkeen\nlevollisen Desgas'n seuraamana.\n\n\n\n\nXXXI LUKU\n\nPako\n\n\nMarguerite kuunteli — hölmistyneenä — neljän miehen varmoja, kiireesti\neteneviä askelia.\n\nLuonto oli niin hiljaa, että hän siinä korva maata vasten maatessaan\nselvästi eroitti miesten astunnan aina heidän valtatielle\nkääntymiseensä asti. Pian hevoskonin liikkaava käynti ja vanhojen\nkärryjen räminäkin kuuluivat vain vienon kaiun tavoin ilmoittaen\nvihollisen olevan melkein mailin päässä. Hän ei itsekään tiennyt,\nkuinka kauan hän siinä makasi, sillä hän ei kyennyt seuraamaan edes\najan kulkuakaan. Uneksien hän vain katseli kuuvaloista taivasta ja\nkuunteli aaltojen yksitoikkoista vierintää.\n\nMeren virkistävä tuoksu oli kuin jumalien juomaa hänen väsyneelle\nruumiilleen, autioiden kallioiden äänettömyys oli kuin hiljaista unta.\nHän tajusi vain rajatonta, sietämättömän epävarmaa kidutusta.\n\nHän ei tiennyt, oliko Percy sillä hetkellä tasavallan sotilasten\nkäsissä — niinkuin hän itsekin — kärsien ilkeän vihollisensa pilkkaa.\nHän ei myöskään tiennyt, jäikö Armand'in hengetön ruumis makaamaan\ntölliin vai jonnekin muualle, kun Percy pakeni ja sai varmaankin kuulla\nvaimonsa neuvoneen verikoirat Armand'in ja tämän ystävien kimppuun.\n\nLoppuun väsyneen Margueriten tuskat olivat niin suuret, että hän\nsalaa toivoi uupuneen olentonsa saavan levätä siinä ikuisesti kaiken\nlevottomuuden, kiihoituksen ja viime päivien seikkailujen jälkeen —\nsiinä, sinisen taivaan alla, meren pauhun kuuluessa ja viihdyttävän\nsyystuulen kuiskaillessa hänelle viimeistä kehtolaulua. Oli niin\nyksinäistä, niin hiljaista kuin unelmien maissa. Kauas vierineiden\nrattaiden viimeinen vieno kaikukin oli jo aikoja sitten häipynyt\nmatkojen päähän.\n\nYhtäkkiä — — ääni — — niin outo, ettei varmaankaan näillä Ranskan\nautioilla kallioilla oltu sellaista ennen kuultu, katkaisi rannikon\nhiljaisen juhlallisuuden.\n\nÄäni oli niin vieras, että lauhkea tuulikin hiljentyi suhisemasta,\npienet kivet lakkasivat vierimästä jyrkännettä alas. Niin outo, että\nMarguerite, väsynyt ja lamassa kun oli, arveli lähestyvästä kuolemasta\njohtuvan laupiaan tunnottomuuden petkuttavan häntä lumoavilla\nkepposillaan.\n\nOuto ääni lausui aito brittiläisellä varmuudella: »Saakeli soikoon!»\n\nLokitkin heräsivät pesissään katsellen hämmästyneinä ympärilleen;\nyksinäinen etäällä oleva pöllö alkoi sydän öisen huuhkamisensa, korkeat\njyrkänteet näyttivät ylevän uhkaavilta näiden tavattoman outojen,\njumalattomien sanojen kaikuessa.\n\nMarguerite ei uskonut korviaan. Puoleksi kohoten maasta käsivarsiensa\nvarassa jännitti hän kaikki voimansa nähdäkseen ja kuullakseen sekä\nkäsittääkseen jumalattomien sanojen merkityksen.\n\nKaikkialla taaskin muutamien sekuntien äänettömyys; hiljaisuus valtasi\nuudelleen suuren yksinäisen äärettömyyden.\n\nSitten Marguerite, joka oli kuunnellut huumaantuneena, joka oli luullut\nuneksivansa vilpoisan, puoleensavetävän ja kuuvaloisen taivaan alla,\nkuuli taaskin jotain. Sillä kertaa hänen sydämensä lyönti pysähtyi,\nsilmät suurina hän katseli ympärilleen uskaltamatta luottaa kuuloonsa.\n\n»Hitto vieköön! mutta olisin sentään toivonut, etteivät saakelin\nveitikat olisi lyöneet niin kovasti!»\n\nSillä kertaa ei erehdys enää ollut mahdollinen. Ainoastaan eräät aito\nbrittiläiset huulet saattoivat lausua mainitut sanat omalla unisella,\npitkäveteisellä ja teeskennellyllä tavallaan.\n\n»Saakeli soikoon!» kertasi sama brittiläinen ääni painokkaasti. »Tuhat\ntulimmaista! mutta olenhan voimaton kuin rotta!»\n\nSiinä silmänräpäyksessä hypähti Marguerite pystyyn.\n\nNäkikö hän unta? Olivatko nuo isot kalliot paratiisin portit? Oliko\ntuulen tuoksuva henkäys enkelien siipien suhinaa, joka toi hänelle\nviestin taivaallisesta riemusta suurten kärsimysten jälkeen tahi —\nvoimatonna ja sairaana — oliko hän mielipuolisuuden uhri?\n\nHän kuunteli taaskin ja eroitti uudelleen samat vilpittömällä\nbrittiläiskielellä lausutut jumalattomat sanat, joilla ei ollut\ntutuistakaan yhtäläisyyttä paratiisimaisen kuiskailun tai enkelien\nsiipien suhinan kanssa.\n\nHän katseli kiihkeästi ympäröiville kallioille, yksinäiselle\ntöllille, kauas ulottuvalle rannikolle. Jossakin siellä, yläpuolella\ntai alapuolella, vierinkivien takana tahi kalliohalkeamassa,\nmutta kuitenkin hänen ikävöivien, kuumeisten silmiensä näköpiirin\nulkopuolella täytyi sanojen lausujan olla, henkilön, joka ennen oli\nhäntä hermostuttanut, mutta joka nyt oli tekevä hänestä Europan\nonnellisimman naisen. Mutta hän ei vain tiennyt, mistä ääni kuului.\n\n»Percy! Percy!» huusi hän hurjistuneesti toivon ja epätoivon\nkiduttamana, »olen täällä! Tule luokseni! Missä olet? Percy! Percy! — —»\n\n»Rakkaani, on sangen hyvä, että kutsut minua!» sanoi sama uninen,\npitkäveteinen ääni, »mutta hitto vieköön, en voi tulla luoksesi: nuo\nsaakelin sammakonsyöjät sitoivat minut kuin hanhenpaistin ja olen yhtä\nvoimaton kuin hiiri. — — En pääse mihinkään.»\n\nVieläkin Marguerite oli ymmällä. Hän ei käsittänyt muutamaan hetkeen,\nmistä ääni tuli, niin venyttävä, niin rakas, mutta voi! se sointui niin\nmerkillisen heikolta ja kärsineeltä. Ei ketään näkynyt — — paitsi tuo\nkallio — —\n\nSuuri Jumala! — — juutalainen! — — Oliko hän hullu vai näkikö unta? — —\n\nMies oli selin kalpeaan kuuvaloon, puoleksi ryömien koetti hän turhaan\nkohottautua kovaan sidottujen käsiensä varassa. Marguerite juoksi hänen\nluokseen, otti hänen päänsä käsiinsä — — ja katsoi suoraan sinisiin\nhyväntahtoiseen silmäpariin, jotka näyttivät hiukan veitikkamaisilta\nloistaen kamalassa ja ruhjoutuneessa juutalaisnaamassa.\n\n»Percy! — — Percy! — — mieheni!» läähätti hän voimatonna suuressa\nilossaan. »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!»\n\n»Kas niin, rakkaani», vastasi Percy hyväntahtoisesti, »me saamme\nkumpikin kiittää tuossa tuokiossa, jos vain luulet voivasi irrottaa\nnämä hiton nuorat ja päästää minut tästä epämukavasta asennosta.»\n\nMargueritella ei ollut veistä, sormet olivat tunnottomat ja\nvoimattomat, mutta hän ryhtyi hampaillaan työhön suurten kyynelten\ntippuessa hänen silmistään miehensä köytetyille, viheliäisille käsille.\n\n»Tuhat tulimmaisia!» sanoi sir Percy, kun viimein Margueriten hurjasti\nponnistaessa nuorat alkoivat irtautua, »mutta tahtoisinpa mielelläni\ntietää, onko kukaan englantilainen herrasmies ennen sallinut saakelin\nulkolaisten piestä itseään ollenkaan yrittämättä antaa takaisin samalla\nmitalla.»\n\nSaattoi nähdä hänen olevan uupuneen pelkistä ruumiillisista\nkärsimyksistä, ja kun nuora vihdoinkin saatiin irti, vaipui hän kasana\nkalliolle.\n\nMarguerite katseli toivottomana ympärilleen.\n\n»Voi! kunpa saisi pisarankaan vettä tältä kamalalta rannikolta!»\nhuudahti hän tuskaisena nähdessään miehensä taaskin tainnoksiin\nvaipumaisillaan..\n\n»Ei rakkaani», mutisi hän hyväntahtoisesti hymyillen, »omasta\npuolestani ottaisin mieluummin pisaran hyvää ranskalaista konjakkia!\nJos tahtoisit pistää kätesi tämän vanhan likaisen takin taskuun,\nlöydät sieltä taskumattini. — — Hitto vieköön pääseeköhän tässä\nkääntymäänkään!»\n\nOtettuaan kulauksen konjakkia, pakoitti hän Margueritenkin tekemään\nsamoin.\n\n»Kas niin, nyt tuntuu paljon paremmalta! Niin, pieni ystäväni!» sanoi\nhän huokaisten tyytyväisesi. »Ho –hoi — jaa! mutta kylläpä se oli aika\nyllätys paroni sir Percy Blakeneylle, että hänen vaimonsa erehtymättä\nlöysi miehensä hoidettavakseen!» lisäsi hän pyyhkäisten leukaansa\nkädellään, »partani on ollut ajamatta melkein parikymmentä tuntia.\nVarmaankin olen inhoittavannäköinen. Mitä näihin kiharoihin tulee — —»\n\nJa nauraen hän riisui rumentavan tekotukan ja irtokiharat päästään\nsekä ojensi pitkät säärensä, jotka monen tunnin epämukavasta asennosta\nolivat aivan herpaantuneet. Sitten hän kumartui sekä katseli kauan ja\ntutkivasti vaimonsa sinisiin silmiin.\n\n»Percy», kuiskasi Marguerite sirojen kasvojensa ja kaulansa\npunastuessa, »jos vain tietäisit — —»\n\n»Kyllä tiedän, rakas — — kaikki», vastasi hän hyvin lempeästi.\n\n»Voitko koskaan antaa anteeksi?»\n\n»Eihän minulla, armaani, ole mitään anteeksiannettavaa; sinun\nsankaruutesi ja rakkautesi, joita minä valitettavasti niin vähän\nansaitsen, ovat runsain mitoin sovittaneet tanssiaisissa tapahtuneen\nonnettomuuden.»\n\n»Siis sinä tiesit? — —» kuiskasi Marguerite, »tiesit koko ajan — —»\n\n»Niin!» vastasi hän lempeästi, »tiesin — — koko ajan. — — Mutta\nolisinpa vain ennen tiennyt sydämesi olevan niin jalon, rakas\nMargotini, niin olisit ansainnut täyden luottamukseni, eikä sinun\nolisi tarvinnut kärsiä monet tunnit hirveitä sieluntuskia juostessasi\netsimässä miestä, jonka teot kaipaavat niin paljon anteeksiantoa.»\n\nHe istuivat vieretysten nojaten kallioon, ja Percy lepuutti pakottavaa\npäätään Margueriten olkapäällä. Sillä hetkellä häntä tosiaankin saattoi\nnimittää »Euroopan onnellisimmaksi naiseksi».\n\n»Tämähän on kuin liikkaava sokeaa taluttamassa, eikö niin armaani?»\nsanoi Percy hyväntahtoisesti hymyillen menneisyydelle. »Hitto vieköön!\nMutta enpä tiedä kummatko ovat aremmat, sinunko jalkasi vai minun\nhartiani!»\n\nHän kumartui suudellakseen niitä, sillä ne pistivät repeytyneistä\nsukista näkyviin todistaen Margueriten kestävyyttä ja uhrautuvaisuutta.\n\n»Mutta Armand», sanoi Marguerite äkkiä pelästyneesti omantuntonsa\nsoimatessa, kun keskellä suurinta onnea rakas veli, jonka tähden hän\noli niin paljon rikkonut, muistui hänen mieleensä.\n\n»Voi, rakkaani, älä pelkää Armand'in puolesta!» sanoi sir Percy\nhellästi. »Lupasinhan kunniasanallani suojella häntä. Hän, Tournay ja\nmuut ovat vielä tällä hetkellä _Untolassa_.»\n\n»Mutta miten ihmeissä?» kysähti Marguerite, »en käsitä sitä.»\n\n»Kuitenkin, armaani, on se hyvin selvä seikka», sanoi sir Percy\nnaurahtaen omalla hullunkurisen ujolla ja turhanpäiväisellä tavallaan,\n»katsohan, huomattuani Chauvelin-heittiön aikovan iskeä minuun\niiliäisen tavoin, oli mielestäni paras ottaa hänet mukaani, kun en\nmuutoin olisi päässyt hänestä eroon. Minun täytyi päästä Armand'in ja\nniiden muiden luo jollain keinoin, ja kaikkia teitähän vartioitiin ja\njokikinen vaani nöyrintä palvelijaasi. Tiesin hyvin, että pujahdettuani\nChauvelinin käsistä Chat Gris'sä hän varmaankin olisi odotellut minua\ntäällä, kuljinpa sitten tietä mitä tahansa. Halusin pitää häntä sekä\nhänen tekojaan silmällä, ja brittiläinen on yhtä teräväpäinen kuin\nranskalainenkin konsanaan.»\n\nTosiaankin oli se paljon viisaampaa, ja Marguerite vuoroin iloitsi\nja ihmetteli Percyn kertoessa, miten uskaliaasti hän oli siepannut\npakolaiset mukaansa aivan Chauvelinin nenän edestä.\n\n»Vanhan, likaisen juutalaisen puvussa», sanoi hän iloisesti, »luulin\npysyväni tuntemattomana. Tapasin nimittäin Reuben Goldsteinin\naikaisemmin iltapäivällä Calais'ssa. Muutamista kultarahoista hän\nantoi minulle nämä vaatteet sekä piilottautui itse lainattuaan minulle\nkoninsa ja kärrynsä.»\n\n»Mutta entäpä, jos Chauvelin olisi tuntenut sinut», ehätti\nMarguerite kiihkoissaan, »valepukusi oli hyvä — — mutta hän on niin\ntarkkasilmäinen.»\n\n»Hitto vieköön!» lisäsi sir Percy hiljaa, »silloin olisi leikki\nvarmaankin päättynyt. Minä vain heittäydyin uhkapeliin. Nyt tunnen\nihmisluonnon sangen hyvin», lisäsi hän surunvoittoinen sävy iloisessa\nnuoressa äänessään, »ja tunnen nuo ranskalaiset perinpohjin. He\ninhoavat juutalaisia niin, etteivät koskaan päästä häntä paria yardia\nitseään lähemmä ja katsohan! Olenpa onnistunutkin tekemään itseni niin\ninhoittavaksi kuin mahdollista.»\n\n»Niin! — entä sitten?» kysyi Marguerite hartaasti.\n\n»Tuhat tulimmaista! — sitten panin suunnitelmani toimeen: s.o,\nensiksi päätin antaa asian johtua itsestään, mutta kun kuulin\nChauvelinin jakelevan käskyjä sotamiehilleen, arvelin sittenkin\nparhaaksi ruveta yhteistyöhön sallimuksen kanssa. Luotin sotilasten\nsokeaan kuuliaisuuteen. Chauvelinhän kielsi heitä hengen uhalla\nliikahtamasta paikaitaan ennen pitkän englantilaisen saapumista.\nDesgas heitti minut kuin käärön töllin lähistölle; sotamiehet eivät\nkiinnittäneet huomiotaan juutalaiseen, Chauvelinin kyyditsijään.\nOnnistuin irroittamaan käteni nuorista, joilla se elukka sitoi minut.\nMinulla on aina lyijykynä ja paperia muassa, ja kiireessä töhersin\nmuutamia tärkeitä ohjeita paperipalaselle aivan sotamiesten silmien\nedessä, jotka olivat liikkumattomina piilossaan Chauvelinin käskyn\nmukaisesti. Sitten tipahutin kirjelippusen seinänraosta tölliin ja jäin\nodottelemaan. Kirjeessä käskin pakolaisten hiipiä hiljakseen majasta,\nryömiä kallioita alas ja pysytellä vasemmalla aina niemekkeelle\nsaapumiseen asti, pyysin heitä antamaan merkin, milloin kaukana merellä\nodottelevan _Untolan_ vene otti heidät suojaansa. Onneksi heille\nitselleen ja minulle tottelivat he ehdottomasti käskyjäni. Vaikka\nsotilaat näkivätkin heidät, eivät he hievahtaneetkaan, sillä he olivat\nChauvelinin käskyille kuuliaisia! Odotin melkein puoli tuntia, ja kun\ntiesin pakolaisten olevan hyvässä turvassa, annoin merkin, joka sitten\nsynnytti niin paljon hälinää.»\n\nSiinä oli koko juttu. Se näytti niin yksinkertaiselta! Marguerite ei\nvoinut kyllin ihmetellä ihailtavaa nerokkuutta, rajatonta rohkeutta\nja uljuutta, joka oli keksinyt ja auttanut uskaliaan suunnitelman\ntoimeenpanoa.\n\n»Mutta ne ilkiöthän pieksivät sinut!» lausui Marguerite kauhusta\nhengästyneenä kamalaa häväistystä ajatellessaankin.\n\n»Niin, sitähän ei voinut välttää», vastasi Percy lempeästi, »kun pikku\nvaimoni kohtalo oli niin epävarma, täytyi minun jäädä tänne hänen\nluokseen. Hitto vieköön!» lisäsi hän iloisesti, »ei pelkoa! Chauvelin\nei kadota mitään odotellessaan, sen vakuutan. Odotahan, kunnes hän\nsaapuu Englantiin! — Kas silloin! hän saa monin kerroin maksaa\nselkäsaunan, jonka sain häneltä, sen lupaan!»\n\nMarguerite naurahti. Tuntui niin viihdyttävältä olla Percyn vieressä,\nkuulla hänen reipasta nauruaan, katsella hänen sinisten silmiensä\nhyväntahtoista ilmettä, kun hän ojenteli voimakkaita käsivarsiaan\nhaluten saada käsiinsä vihollisensa, jolle ennusteli hyvin ansaittua\nrangaistusta.\n\nÄkkiä Marguerite kuitenkin säpsähti: onnesta, punoittavat kasvot\nkalpenivat, iloinen ilme hävisi silmistä. Hän oli kuullut yläpuoleltaan\nvarovaista astuntaa ja kivien putoavan kalliolta suoraan alas rannalle.\n\n»Mikä se on?» kuiskasi hän kauhean säikähtyneenä. »Ei mikään,\nrakkaani», kuiskasi Percy miellyttävästi nauraen, »pikku seikka, jonka\nolet sattunut unohtamaan — — ystäväni Ffoulkes — —»\n\n»Sir Andrewko?» kysähti hän huokaisten.\n\nMarguerite oli tosiaankin unohtanut uskollisen ystävän ja seuralaisen,\njoka luotettavasti oli tukenut häntä levottomuuden ja kärsimysten\nhetkellä. Nyt hän muisti hänet viimeinkin pahoitellen erehdystään.\n\n»Oletpa tosiaankin unohtanut hänet, rakas ystäväni», sanoi Percy\niloisesti, »onneksi tapasin hänet lähellä Chat Gris'tä ennen\nmielenkiintoista illallistani ystäväni Chauvelinin kanssa. — — Tuhat\ntulimmaista! mutta minulla on paljon asioita tuon nuoren heittiön\nkanssa! — Neuvoin hänelle hyvin mutkaisen kiertotien, jota Chauvelinin\nmiehet eivät koskaan arvaa, ja käskin hänen saapua tänne juuri sopivaan\naikaan, eikö niin, pikku lady?»\n\n»Ja oliko hän valmis siihen?» kysyi Marguerite hyvin kummastuneena,\n\n»Sanaa tai kysymystäkään lausumatta. Katsohan, tuossa hän tulee. Hän ei\nollut tielläni tarpeettomasti. Ja nyt hän saapuu kreivin aikaan. Kyllä\npikku Suzanne vain saa hänestä ihailtavan säntillisen puolison.»\n\nSillä välin oli sir Andrew Ffoulkes varoen suunnannut tiensä kallioita\nalas. Hän pysähtyi kerran pari kuuntelemaan kuiskutusta, jonka oli\nmäärä opastaa hänet Blakeneyn piilopaikkaan.\n\n»Blakeney!» uskalsi hän kuiskata vihdoinkin hyvin varovasti, »Blakeney!\nOletko siellä?»\n\nSilmänräpäyksessä kiersi hän kallion, jota vastaan Percy ja Marguerite\nnojasivat, ja nähdessään oudon olennon pitkän juutalaisen puvussa,\npysähtyi hän äkkiä hämmästyksissään.\n\nMutta Blakeney oli jo ehtinyt ponnistella pystyyn.\n\n»Tässä olen, ystäväni», sanoi hän nauraen tyhjän leikillisesti, »vaikka\nnäytänkin variksenpelätiltä näissä hiton tamineissa.»\n\n»Tuhat tulimmaista!» huudahti sir Andrew äärettömästi hölmistyneenä\nhuomatessaan johtajansa. »Senkin — —»\n\nNuoren miehen silmät sattui Margueriteen, ja onneksi sai hän\npidätetyksi voimasanansa, jotka oli lausua huomatessaan keikari sir\nPercyn merkillisen likaisessa asussa.\n\n»Niin!» sanoi Blakeney tyynesti, »senkin — — hm! — — Ystäväni! —\nMinulla ei ole ollut vielä aikaa kysyä sinulta mitä Ranskassa teit,\nkäskinhän sinun pysymään Lontoossa. Tottelematonko? Mitä? Maltahan,\nkunnes hartiani parantuvat, niin aimo rangaistus osaksesi koituu.»\n\n»Tuhat tulimmaista! Kyllä sen jaksan kärsiä», sanoi sir Andrew\niloisesti naurahtaen, »kun näen sinun olevan niin hengissä, että\nkykenet selkäänkin antamaan. — — Olisitko suonut, että olisin antanut\nlady Blakeneyn yksin lähteä matkalle? Mutta taivaan nimessä, mies,\nmistä olet saanut nuo eriskummalliset vaatteet?»\n\n»Eivätkös olekin vähän tavallisista poikkeavat?» nauroi sir Percy\niloisesti. »Mutta hitto vieköön!» lisäsi hän muuttuen äkkiä totiseksi\nja arvokkaaksi, »kun nyt kerran olet täällä, emme saa tuhlata aikaa sen\nenempää. Saattaahan Chauvelin lähettää jonkun meitä etsimään.»\n\nMarguerite oli niin onnellinen, hän olisi voinut jäädä sinne vaikka\nainaiseksi kuunnellessaan Percyn satoja kysymyksiä. Mutta kun\nChauvelinin nimi mainittiin, säpsähti hän peläten rakkaan henkilön\npuolesta, jonka hän henkensä kaupalla tahtoi pelastaa.\n\n»Mutta kuinka pääsemme paluumatkalle», kysyi Marguerite, »tiethän ovat\nsotilaita täynnä täältä Calais'hen asti, ja — —»\n\n»Armaani, emme palaakaan Calais'hen», vastasi Percy, »menemme toiselle\npuolelle Gris Nez'tä, noin puolentoista mailin päähän täältä. _Untolan_\nvene hakee meidät sieltä.»\n\n»_Untolan_ venekö?»\n\n»Niin!» sanoi Percy iloisesti nauraen, »siinä taaskin yksi kepponen.\nOlisihan minun pitänyt kertoa sinulle jo ennemmin, että heittäessäni\nkirjelippusen tölliin viskasin sinne myöskin toisen Armand'ille,\njonka pyysin hänen jättämään sinne. Se sai Chauvelinin miehineen\ntäyttä laukkaa juoksemaan takaisin Chat Gris'hin saadakseen minut\nkiinni. Ensimäinen kirje sisälsi oikeat ohjeeni ja siinä oli myöskin\nmääräyksiä vanhalle Briggsille. Käskin hänen poistua kauemmas merelle\nja sitten länteen päin. Päästyään näkymättömiin Calais'sta lähettää hän\nsoutuveneen meille tuttuun pieneen niemeen, joka on toisella puolella\nGris Nez'tä. Miehet tähystelevät minua — olemme sopineet merkinannosta,\nja meillä on hyvä turvapaikka purressa, kun Chauvelin miehineen istuu\nvakavasti vaanien meitä aivan vastapäätä 'Chat Gris'tä'.»\n\n»Gris Nez'nkö toisella puolella? Mutta missä — — minä en voi kävellä,\nPercy», valitti Marguerite avuttomasti koettaen ponnistautua pystyyn,\nmutta huomasikin olevansa aivan kykenemätön seisomaan.\n\n»Kannan sinut, rakkaani», sanoi sir Percy ilman muuta, »sokea\nliikkaavaa taluttamassa, niinkuin tiedät.»\n\nSir Andrew oli myöskin valmis tarjoamaan apuaan kallisarvoisen kuorman\nkantamiseen, mutta sir Percy ei uskonut rakastettuaan muiden kuin omien\nkäsivarsiensa varaan.\n\n»Kun sinä ja lady Blakeney olette päässeet _Untolan_ kannella», sanoi\nsir Percy nuorelle toverilleen, »ja kun tiedän senkin, etteivät\nSuzannen silmät tervehdi minua nuhtelevasti, silloin on minunkin aika\nlevätä.»\n\nVaikka olikin väsynyt, kietoi Percy alati voimakkaat käsivartensa\nMarguerite raukan uupuneen vartalon ympärille nostaen hänet hellävaroen\nkuin höyhenen.\n\nSir Andrew pysytteli hiljaa korvan kuuleman päässä — heillä oli paljon\ntoisilleen sanomista — tahi oikeammin kuiskaamista — jota ei syystuuli\nkuullut, sillä sekin oli jo vaiennut.\n\nSir Percy unohti väsymyksen. Hänen hartiansa olivat varmaankin hyvin\narat, sillä sotilaat olivat iskeneet kovasti, mutta hänen lihaksensa\nnäyttivät olevan terästä ja tarmonsa melkein luonnoton. Kulku oli\nväsyttävä, noin puolitoista mailia särmäisillä kallioilla, mutta\nhetkeksikään hänen rohkeutensa ei lannistunut eikä lihaksensa antaneet\nväsymyksen voittaa. Edelleen hän asteli varmoin askelin, voimakkaat\nkäsivarret kallisarvoista kantamusta ympäröiden, ja — — siinä hiljaa\nja onnellisena levätessään väliin uinahtaen hetkelliseen uneen,\ntoisin ajoin tarkastellen vähin erin valkenevassa aamukoitteessa\nmiellyttäviä kasvoja, raukeita sinisiä silmiä, jotka olivat aina\niloiset ja ilmaisivat hyväntahtoista hymyä, kuiskasi Marguerite sanoja,\njotka auttoivat lyhentämään taivalta ja vaikuttivat sir Percyyn kuin\ntyynnyttävä lääke.\n\nVärikäs aamusarastus itäisellä taivaalla ilmoitti päivän koittoa, kun\nhe vihdoinkin saapuivat Gris Nez'n toisella puolella olevaan niemeen.\nSoutuvene oli jo odottamassa. Se lähestyi saatuaan sir Percyltä\nmerkinannon, ja kaksi tukevaa brittiläistä merimiestä sai kunnian\nkantaa arvoisan ladyn veneeseen.\n\nPuolen tunnin kuluttua olivat he jo _Untolan_ kannella. Miehistö\ntietäen isännän salaiset hankkeet, joita se säilytti uskollisesti, ei\nollenkaan hämmästynyt nähdessään sir Percyn oudossa valepuvussa.\n\nArmand S:t Just ja muut pakolaiset odottelivat ikävöiden urhoollisen\npelastajansa saapumista. Sir Percy ei halunnut kuunnella heidän\nkiitospuheitaan, vaan suuntasi tiensä yksityishyttiinsä mahdollisimman\npian jättäen onnellisen Margueriten veljensä huostaan.\n\n_Untola_ oli valikoidun komea pursi, sillä sir Percy Blakeney rakasti\nloistoa. Heidän saapuessaan Doveriin oli hän jo ehtinyt pukeutua\nkallisarvoisiin vaatteisiin, jollaisille hän pani suuren arvon ja piti\nniitä aina varastossa laivalla.\n\nSuurin vaikeus oli saada sopivat kengät Margueritelle, ja pienen\nmerikadetin suureksi iloksi astui hänen emäntänsä Englannissa maihin\npojan parhaissa kengissä.\n\nLoput sivuutetaan vaikenemalla! — vaikenemalla ja iloiten niiden\ntähden, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon, mutta jotka viimeinkin\nlöysivät suuren, kestävän onnen.\n\nMutta asiakirjat mainitsevat, että paroni sir Andrew Ffoulkesin\nja neiti Suzanne de Tournay de Basseriven häissä, joissa hänen\nkuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi ja koko hienon maailman\nvaliojoukko olivat saapuvilla, epäilemättä kaunein nainen oli lady\nBlakeney, ja sir Blakeneyn juhlapuku oli Lontoon nuorten keikarien\nkeskusteluaiheena monet päivät sen jälkeen.\n\nOn myöskin totta, että herra Chauvelin, Ranskan tasavaltaisen\nhallituksen valtuutettu lähettiläs, ei ollut siellä saapuvilla sen\nenempää kuin muissakaan Lontoon seurustelutilaisuuksissa lordi\nGrenvillen muistettavien tanssiaisten jälkeen.\n\n\n\n"]