Halki vuoren

HALKI VUOREN

Romaani

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.

Hän heräsi ja huomasi katselevansa käsiään.

Siihen punoutui muistoja vuosikymmenien takaa, suuri astiahylly, kaksinkertaiset sängyt ja suuri juovikas kissa, viisi vartaallista reikäleipiä korkealla orressa.

Hän etsi näitä tunnusmerkkejä, mutta ei löytänyt niitä. Missä hän oli? Ja kuka hän oli? Hän ei varmaan ollutkaan Pahkamäen pikku Matti, joka oli herännyt päiväunestaan ja tarkasteli tuvan tuttuja ilmiöitä.

Oliko hän yleensä joku ihminen, joku Matti? Luultavasti, koska haukotteli ja katseli käsiään. Hänen ohimoitaan riipoi kipeästi. Muisti tapaili kosketuksia sieltä täältä ja ajatus pyrki muodostelemaan kuvia, mutta ne pysyivät kiusallisen sumuisina. Ehkä hän olikin vain pikkuinen linnunpoika, rääpäle, joka yöllä oli pudonnut pesästä rapakkoon ja jäätynyt höyhenistään kiinni?

Hän hieroskeli otsaansa, venytteli ja haukotteli leveästi. Toinen paidanhiha oli avautunut ja käsivarsi valahtanut avoimeksi. Se oli suora, jäntevä, mutta iho oli liian kalpea. Kuinka se noin, aivan valkoinen? Eikö aurinkoa viime kesänä ollutkaan? Vasemman peukalon haarukassa on kolme perättäistä arpea, niinkuin linnun jäljet. Ne ovat pistosahan jäljet! Niittyladon salvoksella saha haukkasi. Sumuverho revähti auki ja menneiden tapahtumien kuvasarja liukui kirkkaina välähtyminä esiin.

Olipa kuin olikin hän Pahkamäen Matti, asevelvollinen tasavallan armeijassa, sotapoika kenttätykistössä. Vuoden oli kestänyt se kruununpalvelus. Hän ei palannut sen jälkeen enää Pahkamäkeen, koska siellä oli Jussi, Antti ja Ville. Pahkamäki ei tarvinnut tuplakaupalla miehistä herranviljaa, siinä oli vain yksi pahka ja yksi mäki.

Isäukon tuskin olisi tarvinnut mainita sitä niin selvästi. Laajassa maassa oli laidunmaita, ja nuoria miehiä tarvittiin muuallakin kuin kenttätykistössä. Matka Riihimäeltä Helsinkiin oli halvempi ja pikaisempi kuin samasta ratasolmusta johonkin pysäkkipahaiselle Haapamäki—Pieksämäki-radalla. Helsinki, Töölön kallioita valloittava valtakaupunki, tarjosi työmaata miehille ja naisille, kaikille, kaikille.

Hänestä tuli rakennusmies, tarkemmin eritellen putkimies. Olisi ollut mahdollisuus päästä moneksi muuksi: kivimieheksi, sementtimieheksi, muurariksi, nikkariksi tai rappariksi. Ja ellei omannut tarvittavia ammattitaitoja ja taipumuksia, pääsi apumieheksi, jos joksikin hantlankariksi suurten rakennustyömaiden epälukuisilla ammattialoilla.

Putkimieheksi hänellä oli luontainen veto. Poikasena hän usein oli tehnyt ruuttaruiskuja koiranputkista. Putkityö oli satoisaa ja hauskaa. Veteli ja taivutteli vain johtoja ja putkia, koukeroita ja mutkia. Ja väkeväotteisilla leukapihdeillä kiinni muttereita ja välivaihtoja. Aivan niissä alkuaikoina järki jähmettyi, mutta kun tarpeeksi kauan väänneltiin ja käänneltiin, saatiin kuin saatiin vesiputket ja lokaröörit kerrosten läpi kellareihin.

Nopeasti se myöhemmin kävi. Kolmantena kesänä hän itse oli urakoitseva pikkupomo, pikkuinen vain, mutta joka tapauksessa hänen vastuullaan nyt oli putkipillien ja röörien johdattelu ja viemäreihin veto ja hän itse sai opastella uusia hantlankareita, joita tuli sekä Savosta että Pohjanmaalta. Mutta tiilet tuotiin aina Belgian alankomaista; kukapa niitä siinä touhussa olisi ruvennut kotoisesta savesta puristelemaan, eikä ollut aikaa, koska täytyi muurata ja kantaa valmiita tiiliä ja muurilaastia.

Ja rahaa tuli, niin muurarille kuin rapparille! Satamarkkanen oli vain joku paperilappunen ja kaksikymppisellä pyyhkäistiin laastilusikkaa, ellei muuta roskapaperia sattunut kädenulottuville osumaan. Mikä pieni seteli oli ammattimiehelle! Se lekutteli alas kuudennen kerroksen ilmatellingeiltä. Jos sattumalta osui apumuijan silmään, niin tämä ehkä korjasi, kohenteli ja käytteli alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Toisena vuotena hänellä oli talvipalttoo, nyrkkeilyhanskat ja hokkariluistimet. Ja seuraavana jo perämoottori ja puolentoistatuhannen markan viulu. Ja sitten kahden huoneen osake uudessa talossa!

Viulun ja moottorin vuoksi sai kiertää monta mutkaa ja ruuvia. Ja varsinkin sen osakkeen! Muistellessaan näitä hänen täytyi peräytyä vauhtia ottamaan.

Mikä pani oman osakkeenkin ostamaan? Urakoitsijapa tietenkin! Ne olivat kauniit huoneet aurinkoisessa kulmauksessa. Johdot kannatti ruuvailla hyvin huolellisesti kiinni kolmenkymmenen kuuden neliömetrin alalla.

Oliko mitään muuta syytä? Hän siristi silmiään ja uusi kuva lipui esiin.

Tavanmukaiset lauantaiehtoon tanssiaiset suuressa parkettisalissa. Orkesteri vetää neekerijatsia. Parvekkeen värilamput väläyttelevät sinisiä ja punaisia värisilmiä. Valo ei ole kirkas, mutta kiihoittava. Vesi on hieman sameaa, eikä ole sanottavasti väliä, minkälaisella pyydyksellä kalastaa, aina tarttuu salakkaa, ahventa, punasilmäistä sorvaa, leveäpyrstöistä lahnaa.

Tyttö seisoi pylvään vieressä kihisevän pintapiirin takana. Hän oli keskikokoisen miehen mittainen, komeavartaloinen. Silmissä hehkui muuta kuin tavanmukainen pyyntö. Hän tanssi pidättyvän hillitysti, mutta sulavasti. Se oli valssi, johon pyydettiin jatkoa kaksi kertaa. Ensi osan he tanssivat aivan äänettömästi, toisen kuluessa he mainitsivat nimensä, koska se aloittaessa oli jäänyt tekemättä. Kolmannen jakson kestäessä he harvoin vuorolauselmin, melkeinpä leikkikurein olivat ehtineet ilmaista jo senkin, että olivat monta kertaa uineet samassa järvessä. Välillä oli tosin kaksipenikulmainen selkä, mutta sama makea vesi. Siitä hetkestä he olivat kuin sukulaisia toisilleen.

He tanssivat yhdessä kaikki seuraavat kappaleet. Tyttö hävisi aina kehäpiirin takaiseen pimentoon, kunnes he keksivät vapaan tuoliparin seinävierustalla. Hän ei puhunut paljon, hymyili vain ja naurahteli. Silmäterät vaihtoivat väriä taivaansinisestä purppuranpunaiseen hänen keveän notkeasti käännähdellessään.

Hänen nimensä oli Maiju Rantanen, ammattina tarjoilijaneidin toimi helsinkiläisessä toisen luokan ravintolassa. Muuta asiallista hän ei ilmaissut, ei edes asunto-osoitettaan, ehkä ei halunnut saattajaa, koska äkisti katosi. Mutta kohtaus oli sovittu keskiviikkoillaksi Haavis-Mandan altaalle.

Se oli heidän määrätty kohtauspaikkansa monta kertaa tämän jälkeen. Siitä oli lyhyt matka moottorisatamaan. Pitkinä valoisina kesäiltoina he ajelivat kauas ulkosaaristoihin saakka. Ystävinä ja toistensa ymmärtäjinä he näillä virkistävillä merimatkoillaan lähenivät herkkään tuttavuuteen. Mutta miehenä ja naisena heidän välillään välkehti siintävä vesi niinkuin muinoin heidän etäisten syntymäkotiensa välillä. Siellä he usein mielikuvituksissaan askartelivat ja sinne, suuren sisämaan järven jylhille kukkuloille ja vihertäviin laaksoihin heidän syvin sydänkaipauksensa paloi.

Näin paljon he meren mainingeilla keinuessaan tai rantamäntyjen koukeroisilla juurikohoutumilla istuskellessaan olivat sisimpiään toisilleen availleet, mutta kaupungin kaduille joutuessaan tyttö sulkeutui kuin simpukka vaaran uhatessa, sanoi hätäiset jäähyväiset ja livahti omille teilleen.

Muistojen sarja sekautuu. Hän näkee kiihoittavia välähtymiä. Uusi rivosuinen rappari tellingeillä. Mitä! Väkivaltaako lapselle? Sinä härskinaamainen sonni! Täysosuma naamaan ja rojaus rautakasaan. Pidätys murhasta! Kahden ja puolen vuoden tuomio! Eristys Söörnäisiin ja kaikki johdot poikki!

Katuiko ja kirosi hän sitä päivää? Kirosi, vaan ei katunut. Niin hän oli vastannut tuomarille oikeudessa ja sielunvartijalle vankilassa. Se oli tyhmää. Olisi pitänyt ottaa asianajaja ja selitellä syitä ja vaikuttimia. Olisi päässyt kuudella kuukaudella, ehkä ihan ilman.

Mitä selitellä? Ettäkö ei vihannut ihmiselukkaa! Tyttönen oli kaunis, kirkassilmäinen kuin tulirokkoon kuollut Inkeri-sisko. Tämän kuva oli heti silmiin tullut, kun hän kuuli lapsen pelokkaan kirkaisun ja näki hänen hätäytyneet silmänsä. Hän olisi sillä hetkellä ollut valmis iskemään tuhoisan iskunsa helvetin tulimeren edessä. Ja oli yhä valmis. Miten sitä saattoi katua ja kaunistella. Hän kiihtyy tätä muistellessaan kuin satoja kertoja ennen. Mutta muurien takana mies on hyvässä turvassa. Työtä on ja seuraakin, jonkinlaista. Ja tarpeeksi ruumiin ja sielun lämpökalorioita reseptien mukaan annosteltuina.

Suuren järven takaista tyttöilmestystä hän ei voinut unohtaa. Ulkoiset johdot vain olivat katkenneet, sisäiset kulkivat syvemmällä mutteripihtien tavoittamattomissa.

Tytön silmät välkähtelivät sitä kirkkaampina, mitä enemmän kaipauksen ikävä piinasi. Ne vilkuttelivat syttyvinä tähtinä ristikkoikkunan lävitse, vesipisaroina keväisten pihapuiden lehdillä, työverstaassa vonkuvan höyläkoneen kutterin terissä. Hänen kuvansa keinui Ristiselän poikki länsituulen tuomina lainevyöryinä, kuutamoiltojen valevarjoina pitkillä käytävillä, virren sävelinä sunnuntaipäivien pakollisissa hartaustilaisuuksissa.

Yhdessä asiassa hän oli ollut emäaasi! Miksi ei jo niin pitkän tuttavuuden aikana hankkinut selkoa tytön osoitteesta? Eipä suinkaan hän poliisia olisi huutanut, jos olisi pitänyt varansa ja saatellut asuntoon saakka. Keskiviikkona Haavis-Amandan ammeella! Siellä hän silloinkin odotteli. Ketään ei tullut. Manda vain katseli vahingoniloisesti rehevän lonkkansa ohitse, mutta kavaljeeri istui sinä iankaikkisen pitkänä keskiviikkoiltana Katajanokalla ristikkoikkunaisessa koirankopissa ja takoi nyrkillään kiviseinää. Ja kun hän monen muun ohella maalaili sisäisten näkemiensä nautinnoksi sitäkin kuvaa, että joku härski rappari tai lipeäkielinen kekkuli keksisi tytön ja viekottelisi häkkiinsä, valtasi hänet raivo.

Muistojen vyyhti käy väreiltään himmeäksi, mutta juoksultaan selkeämmäksi, jopa niin että langat erottuvat selvinä loppuun asti. Enempää kerimättä olisi voinut jo sanoa, missä hän oli, mutta hän ei tahtonut enää keskeyttää. Keriminen tuotti kirpeää kivunnautintoa.

Toinen pakollinen kruununpalvelus päättyi ja ristikkoportit avautuivat vapauden kultaiseen paratiisiin. Mutta suuri maailma ja siinä sivussa valkoinen Helsingin kaupunki olivat tällä välin tulleet valmiiksi. Rappareita ei näkynyt enää maassa eikä tellingeillä. Putkimiehiä ei tarvittu, eipä putkipihtejäkään muuta kuin valmiiksi kiinnitettyjen muttereiden kiristelemiseen.

Sitä ei kannattanut surra. Ihminen saattoi tehdä muutakin työtä, kun ensin vain olisi löytänyt tytön.

Toisen luokan ravintoloita oli paljon ja niissä oli kolmen vuoden kuluessa ollut tarjoilijattarina useampia Rantasia. Maiju Rantasta ei löytynyt. Hän oli kadonnut kuin nuppineula heinäkuormaan. Kyselyihin suhtauduttiin ynseästi, pilkallisesti, jopa epäluuloisesti. Jotakin, jossakin kolmatta vuotta sitten palvellutta tarjoilijatyttöäkö tuo mies haki? Omituinen mies! Lapinlahden hullujen kopista karannutko vai sinne aikova? Tiskintakainen emännyysneiti tarkasteli puhelinluettelon kansilehteä, hälytysnumeroa kaiketi etsiskeli. Oli tilattava ja maksettava sopivankokoinen ruoka-annos selviytyäkseen vapaana kadulle.

Eräänä päivänä tuli vastaan tuttu talo ja tutunnäköinen porttinumero. Osaketalo, kaikilla mukavuuksilla! Miksi ei tätäkään ennemmin muistanut! Ehkä oli huomaamatta muutamia kertoja ohitse kulkenut. Sopi toki pistäytyä levähtämässä ja lämmittelemässä, oman kotilieden ääressä.

Hän soitti ja ovi avautui. Sisällä istui nelihenkinen seurue, ryypiskeli ja pelasi korttia. Mitä miehellä oli asiaa? Oliko tavanmukainen kerjuuepistola vai? Parasta jättää lukematta se litania ja painua kadulle hyvän sään aikana!

— Saattanee omistaja toki omaa osakehuoneustoaan pistäytyä vilkaisemassa? Eivät kaiketi herrat vuokralaiset tästä pahaa tykkää? — Omaa osakehuoneustoako? Herrat virkistyivät silminnähtävästi ja naisenheiskaleet nauroivat, että hepenet helisivät. — Jassoo, vai itse isäntä! Ehkä omistaja kuitenkin kaikeksi varmuudeksi suvaitsisi näyttää valtakirjansa! — Menkää ja tutkikaa Vuorenrinne OY:n kirjoista! Herskaapille tuli lystiä. — Vai Vuorenrinne OY:n kirjoista! Missähän tämän yhtiövainajan kirjoja nykyisin mahdetaan säilyttää? Ja missä senkään autuaasti perässä vaeltaneen apuyhtiön kirjoja? Herra omistaja on nähtävästi napannut tavallista tukevamman tuutingin ja nukahtanut sen jälkeen pari vuotta! Tämä on verraton makupala! Soita pakinoitsijoille! Roskaa! Kannattaisiko kaikkien... Ovi oli lupsahtanut kiinni, eikä enää avautunut, onneksi ehkä heille kaikille.

Vyyhti oli ohut, ja himmentyi yhä.

Hän istui elokuvissa. Asetelmat ja raamit olivat samat kuin kolmisen vuotta aikaisemmin, ääni oli uutta. Huuto ja kohina, ihmisääni ja sointuvat luritukset oli ajettu elokankaan loimien väliin ja niissä liikehtiviin kuvaihmisiin. Vieras kieli kuulosti koneellisen honottavalta ja pitkäveteiseltä, mutta välikuvat olivat hullunkurisen lystikkäitä. Sammakko venyi langansiimaksi, keriytyi jälleen sormustinsykkyräksi ja nielaisi ulos pullahtavan silmänsä. Välikuvina näyteltiin kulmikkaita ilmoituslevyjä, jotka putosivat ylhäältäpäin kuin sementistä valettu hissin vastapaino. Eräässä kehuttiin naisten naamapuuteria, toisessa kenkärasvaa ja kolmannessa pitkävartisia silkkisukkia, joita paitasillaan oleva tyttö veteli jalkaansa keinutuolin keikkana kiikkuen.

Mutta sitten putosi levyjä, joita kolme vuotta sitten ei näytelty. Ensimmäisenä tipahti valkoinen hevonen, häntä kaarevana, niinkuin hyvin ruokitulla varsalla pitääkin. Toisena huiskahti harsopukuinen viinityttö, kolmantena ja neljäntenä edelleen viinejä ja konjakkeja maistelevia ja haistelevia miehiä ja naisia, nykyismainoksen rohkeilla viivoilla ja väreillä esiin kaapaistuja.

Osake oli mennyt. Miksi sisko ja lankomies eivät siitä ilmoittaneet? Missä olivat kirjat, viulu ja vene? Mitäpä tuon omaisuuden on väliä, linnanmiehen!

Ei tänä päivänä enää mokomiin penkomisiin! Juuri sytytetyt katulyhdyt viittoilivat keskikaupungille päin pyöreinä, kutsuvina valokehinä. Oli kaiketi rahaa vielä yhdeksi illaksi? Kohtalo saattoi huolehtia seuraavista päivistä, niinkuin oli murehtinut menneistä ja juuri menevästä. Suureen parkettisaliin oli helppo osautua. Se oli ennallaan. Parvekkeen laidoissa sykähtelivät siniset ja punaiset valosilmät, lattian kehyspiirissä pyytäväiset särjensilmät.

Pääsymaksu oli alentunut kympistä viitoseen. Oliko sekin ehkä ajanmerkki? Mutta kihu kävi, paremmin kuin ennen. Monet kymmenet toisiinsa imeytyneet parit sahasivat neekeripolkan jumppatahdissa kuin mammuttipetäjää. Hän koppasi yhden kiilusilmäisen ja liittyi urakkamiehiin. Tyttö imeytyi ryntäitä vasten, kiihoittavan lähelle. Tuli hurja halu tehdä jotakin: repiä, särkeä, pusertaa syliin työntyvästä pesusienestä jäljelläolevat mehut.

Hän vaihtoi toveria, otti ja jätti eri puolilla salia esiintyöntyviä tarjokkaita. Kenellekään hän ei esittäytynyt eikä kukaan näyttänyt sitä kaipaavan. Hän kiihtyi yhä enemmän, sahasi innokkaimmista innokkaimpana ja kuiskaili kestokiharoilla kaarrettuihin korviin suuria hassutuksia, melkeinpä törkeyksiä. Täydestä meni. Ei kaiketi niihin mikään koskenut enempää kuin nälkäiseen luteeseen karvamaton alla. Heidät oli varattu näkyvillä ja näkymättömillä toppauksilla.

Illan kuluessa kaivautui esiin pari tuttua miestä rakennusajoilta. He vaativat, että hänen oli pidettävä pienet pidot, koska tutkinto oli suoritettu. Hän halusi tehdä sen.

Vyyhdinpuulla oli enää vain muutamia kierroksia. Hän kieritti pidätellen, pysähdellen, niinkuin nyrkkeilyvalmentaja joitakin vuosia aikaisemmin pientä filmikonettaan: Katsotaan tarkasti ja painetaan mieleen otteet ja vastaotteet!

Kiertyi esiin hyvin lähellä olevia, hyvin sameita tapahtumia:

Kilinää ja helinää. Pesusieniä ja kärpässieniä. Pestyjä vaiko pesemättömiä? Hän heräytyi täydelleen ja kohosi äkisti istumaan. Oliko hän maannut käärmeenpesässä? Ehkä joku kyy oli livahtanut suusta sisään, niinkuin tarina kertoi heinämiehelle tapahtuneen! Jotakin sentapaista, kiemailevaa kiertämistä, limaista lipomista lähiaikoina lienee tapahtunut. Mistä muusta tämä jäsenten herpaannus, kupeiden ontto tyhjyys ja aivokopan seinämiä hakkaava pimeyden tylsyys?

Hänen silmäänsä pisti lattialta jokin pieni esine, joka ei kuulunut miesväen puvustoon. Hän teki huomioita pöydällä ja tuoleilla ja keksi muuta, yhtä toista, turhan pientä.

Mutta tuttuja miehiä ei tarvinnut kiikaroimalla etsiä. Toinen retkotti selällään sohvalla, suu niin avoimena, että köyden vahvuinen kyykäärme olisi pieliin satuttamatta sisään ajanut. Toinen esiintyi vaatimattomammin ja pyllyili pöydän alla. Näytti, niinkuin hän olisi lähtenyt etsimään jotakin ja unohtunut sille matkalleen. Pöydällä oli kolme koreata pulloa. Kahteen oli jäänyt ainetta pohjalle.

Hän ponnahti lattialle ja puki nopeasti ylleen, mitä vähäistä oli riisunut. Sitten hän otti käsiteltäväkseen ne pullot, joissa oli ainetta, ja löi niiden koreita kauloja vastakkain. Ne helähtivät sievästi poikki, toinen vinosti, toinen kohtisuoraan. Hän pulputteli ne yhtä aikaa yöastiaan. Seos ei näyttänyt sanottavasti laimentuvan, mutta eipä juuri sakoontuvankaan. Oikeastaan tämä oli epätoverillinen teko, sillä tunnin kuluttua tilkat olisivat olleet tovereille mannaa makeampia.

Hän löysi lakkinsa ja seisahtui ovelle. Päätä leikkasi kirpeä kipu, niinkuin sahalaitaista teräsnauhaa olisi vedetty ulos liian kapeasta raosta. Juopuneet miehet retkottivat kuin isketyt elukat. Lattialla muun rojun keskellä vilkahti ostetun naisen rihkamaan kuuluva hely kuin häpeän kurjuutta ilkkuva rivo silmä.

Oliko tässä Pahkamäen perintötalon poika? Rikoksen tehnyt ja rangaistuksen kärsinyt? Rikos ja rangaistus! Niinpäinkö ne muka kulkivat? Jospa vaihteen vuoksi kerran toisinpäin? Rangaistus ja rikos. Kolme vuotta ja yksi yö. Ehkä se eräiden lakipykälien mukaan tulkittiin niin. Tai saattaisiko tällaista yötä seurata kymmenien vuosien rangaistus, parhaimpien elovoimien ikuinen menetys? Se olisi liikaa.

Sahareunaisen muistonauhan kuvassa välähti kahden vuosikymmenen takainen muisto. Koulupoika laskettaa jyrkkää mäenrinnettä alas, kaatuu, vierii rapaiseen suohautaan ja saa niin ruman »akan», ettei törkeämpää juuri voi kuvitella. Joku silmä näkee, ilkimyksen kita ulvahtaa. Poika makaa hetken mudassa, itkee kiukusta, mutta sitten nousee housunpellit ja takinliepeet rapaa valuen. Vihaisesti puolijuoksua hän kiipee mäelle, laskee arvelematta ja tappaa akan.

Hän painoi lakin päähänsä niin kiukkuisesti, että lipan kiinnikenasta raksahti auki, kääntyi portaikkoon ja hyppeli kolme neljä askelmaa kerrallaan, kasvoilla tuima ilme.

Samanlainen lienee ollut eräällä Matilla viisitoista, kaksikymmentä sukupolvea takaperin. Pyry oli sammuttanut nuotion, kettu varastanut edellispäivän eräsaaliin ja pakkanen palelluttanut mieheltä varpaat.

ENSIMMÄINEN OSA.

1.

Lankomies oli muuttanut, mutta jättänyt talonmiehelle nykyisen osoitteensa, niinkuin yleensä tapaavat tehdä ne henkilöt, joilla ei ole pakoiltavia pahatekoja tunnollaan. Ulosottokarhuja ei hänen tarvinnut pakoilla, koska tässä huushollissa ei ollut senlaatuista kapitaalia, mitä voidaan ulosmitata. Sitäpaitsi hän oli toimenhaltija, jolta voidaan mitata kuukausittain palkasta. Tämä mittaamistapa on karhujen kannalta katsoen kaikkein vaivattomimpia, ehkäpä myös mieluisimpia.

Uusi asunto oli Sörkässä, siellä oli ollut entinenkin. Tämä uusi oli niinkuin yksi kuutiolokero suuressa kuhisevassa mehiläiskennossa. Sitä olisi ollut melkoisen vaikea löytää, ellei se olisi sijainnut suurkaupungissa, missä kaikessa vallitsee järjestys: A. B. C. D. Ja portaikossa on taulu. Jos on hämärää, niin sopii napata valoa. Ellei sittenkään löydä, niin löytää ainakin luotsin. TALONMIES. Miestä itseään harvoin tapaa, talonmiehen rouvan sitävastoin tapaa aina, eikä hän hämmästy, ei pyörry, eikä kirkaise, vaikka sänky sattuisikin olemaan levällään ja repekka keskellä lattiaa.

Aamuvarhaisesta huolimatta lankomies oli jo toimessa. Hän oli yleensä aina juonessa, milloin ei harjoittanut sivuelinkeinoja tai ollut muussa tositoimessa. Sisko sen sijaan oli kotona ja vielä autuaasti uinaileva, sitten viime käynnin parilla sielulla lisäytynyt perikunta täytti kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat oven ja kaapin välillä.

Sisko hölmistyi enemmän kuin talonmiehen rouva huolimatta siitä, että tulija oli hänelle läheinen sukulainen ja huoneasetuksensakin kaikkea muuta kuin vajavainen.

— Joko sinä pääsit?

Veljestä tuntui sillä hetkellä, niinkuin sanoihin olisi sisältynyt pettymys. Olisiko siskon vanhurskaus vaatinut hänelle ehkä neljä tai viisi vuotta lisää? Hän haravoitsi sanoja myrtyneenä kuin käpristyneellä rautaharavalla eikä ehtinyt tai halunnut vastata kysymykseen.

— Mitä aiot ruveta nyt hommailemaan?

Sisko pyyhkäisi hänelle tuolin ja luovi taitavasti luvattomista paikoista ratkenneessa pumpulimekossaan. Veljen mieleen tuli satamissa nähty ränsistynyt perunajaala, jonka mastot ovat rempallaan, purjeet resuiset, keskipaikalla likaisella säkillä peitetty apumasiina. Hän oli vähällä unohtaa siskon toisenkin kysymyksen.

— Jaa mitäkö hommailemaan? Pitäisikö minun ruveta jotakin hommailemaan?

Sisko ei vastannut tähän kaksijaksoiseen kysymysvastaukseen mitään, katsahti vain ja jatkoi melkoisen tarkoituksettomilta näyttäviä aamuaskareitaan. Joku lattialla nukkuvista lapsista oikoili jäseniään. Likainen laihahko jalkaterä työntyi esiin kynnysmaton repeämästä. Pienet varpaat lipsuivat, niinkuin olisivat pyytäneet enomieheltä markan lanttia. Se oli Matti, hänen kaimansa ja kummipoikansa. Ilkeätuntuinen röyhäys nousi hänen rinnastaan. Hän nielaisi sen, niinkuin sammakko nielee ilmaa.

— Oletko ollut juopottelemassa? ehätti sisko puolestaan.

Veli muisti, että lankomies, ehkä siskon äänettömällä suostumuksella oli taannoisina vuosina harjoittanut erästä salaista, joskaan ei harvinaista sivuelinkeinoa. Lattialla nuorimpien nukkujien peittona oli vaatekappale, joka hyvin paljon muistutti hänen ruskeata ulsteripalttoaan. Kun hän siristeli silmiään, näki hän monta muuta, pientä ja suurta. Hän unohti siskon toisenkin kysymyksen, lieneekö ollut vastausta varten tarkoitettukaan.

Monet sekaiset ja vaikeasti selvitettävät kysymykset risteilivät myös siskon huolista väsähtäneessä päässä, joka yön levosta huolimatta oli tällä hetkellä yhtä sekainen kuin ulkokuorta peittävä päistärikkökasvullisuus. Mitä se mietiskelee ja noin synkkänä tuijottelee? Tuo palttookin vielä tuohon lattialle! Ja venekin piti mennä! Lieneekö Aati muistanut uudistaa edes panttilappuja? Mikä velipojan kiidätti tänne näin sopimattomaan aikaan?

Hän ei ymmärtänyt, mistä olisi pitänyt aloittaa, kun ei se edes vastaa kysymyksiin. Joka tapauksessa hänet piti saada lähtemään pois, ennenkuin lapset heräävät ja Aati palaa. Monella tavoin repelöitynyt ja monien puolesta taisteleva vaimoparka käsitti, että yksinään hän parhaiten selviytyy tästä niinkuin yleensä vaikeimmista asioistaan. Tuntui siltä, että veli pian alkaisi todenteolla kysellä. Hän vaistoili, että oli järkevintä kiirehtiä edelle.

— Tiedät kaiketi, miten täällä on käynyt taloyhtiöille ja sinunkin osakkeellesi?

— Tiedän!

Se järähti liian uhkaavasti. Sisko kiiruhti pehmittelemään maaperää.

— Ei minun ole tullut sinulle siitä edes kirjoitettua, kun tässä on joka hetki niin kiinni, ettei tukkaa kerkiä silmiltään sipaisemaan. Niin se kävi niiden tollarilainojen kanssa! Eikä muutenkaan pitäisi lähteä herrain kanssa marjaan!

Viimeinen lause oli tarpeeton, jopa vahingollinen. Hän huomasi sen kohta, mutta kun täytyi henkäistä, niin ei ehtinyt tasoittelemaan.

— Herrain ja valtionvirkamiesten! Missä lienevät kirjani, viuluni, veneeni? Jos ovat samanlaisessa korjuussa kuin tuo talvipalttooni, niin eipä kannata kiitostella!

Veli teki saman virheen kuin sisko hetkistä aikaisemmin, tuli sanoneeksi yhden lauseen liikaa. Pilvi kävi liian raskaaksi ja pisarat alkoivat sinkoilla.

— Sinäkö minulle tulet lakia lukemaan! Mihin hävisit ja miksi jätit kirjasi ja viulusi huolimattomain hoideltaviksi! Pyysinkö minä niitä!

Veljen piti myöntää tämä huomautus aiheelliseksi, mutta hän ei ehtinyt tehdä sitä.

— Ja luuletko, että itse istun tässä ruusujen ja tuomen kukkien päällä! Ohdakkeiden ja kuivien nokkosten paremminkin, että sen tiedät! Viinaa kaupitteleva äijänrähjä ja nälkää näkevä lapsilauma ympärillä! Juoppojen retkujen jälkiä pitää joka päivä siivoilla ja poliisin saa niskaansa millä hetkellä tahansa! Eikä ihmisellä edes ehjää hametta, minkä vetäisi häpeällisen alastomuutensa verhoksi!

Hän alkoi itkeä. Lähinnä nuorin, jota veli ei ollut ennen hereillä nähnytkään, nousi istumaan risaisella vaatevuoteellaan, hieraisi silmiään ja alkoi myös itkeä. Laihoja jalkateriä ja paljaita käsivarsia liikahteli siellä ja täällä.

Veli ajatteli asiaa. Eipä tosiaan istunut siskoparka kukkaisvuoteella. Vuosi ja lapsi. Ahtaus ja kurjuus. Leivän puute. Kaiken puute. Auringon ja ilmankin puute. Ja muun kurjuuden kukkuraksi valtiaan oikeudella hyökkäilevä holtiton mies, eikä alamaisella ole edes ehjää hametta hersyvän hedelmällisyytensä pakkopaineen suojaksi. Voi, siskoparka!

Hän tunsi taas nieleskelevänsä ilmaa sammakon tapaan. Vähällä piti, ettei hän yhtynyt edelläveisaajiin, ja olisi kaiketi hän sen tehnytkin, ellei se olisi ollut niin hävettävän tylsää.

— Äläkä poraa! Ei se siitä parane!

Sanonnan sävy oli osaaottoisempi kuin sen sisältö. Lähinnä nuorimmainen kipitti ahdasta solaa pitkin äidin suojiin. Pyyhkeiltiin silmiä, kumpaakin paria. Sade virkisti oraita ja pieni päivänpilkahdus kutsui esiin naisen ja äidin, jopa huolehtivaisen siskonkin vuosien takaa.

— Aati joutui maksamaan sakon. Palkkaa on mitattu jo toista vuotta. Oli vähillä, ettei koko toimipahaista menetetty. Niin kovaa on ollut, ettet usko!

Veli nyökkäsi uskovansa.

— Tavarasi ovat Pursimiehenkadun panttikonttoorissa, mutta paremmassa korjussa ne ovat siellä kuin täällä ja minä nyhdän ne ulos, saat uskoa sen!

Taas veli nyökkäsi uskovansa, mitäpä siihen muuta olisi osannut.

— Mutta venemoottorisi laita on peräti hullusti. Äijän pölsä luovutti sen viime syksynä pirtumiehille, arvaat sen, miten siinä sitten kävi.

Veli arvasi, sillä moottori ei ollut erittäin nopeakulkuinen.

— Siellä se makaa nyt poliisin hoimissa, on mahdettu jo myydäkin.

Hohoi, jo kaksi kolmekin kertaa, ajatteli veli, joka oli paremmin tietoinen Suomenlahdella tapahtuvista asioista.

Niinkuin asioiden luonnosta johtuen sisko vilkaisi lattialla lasten peittona olevaan palttooseen. Hän nosti sen ylös ja puisteli pölyä.

— Ei tätä pidetty ole, näetkin sen! Mutta kun ei ole mitään, mitä lasten peitoksi heittäisi. Eihän niillä ole edes paitaa. Ja veto käy. Ja kärpäset purevat. Ja...

Sadekuuro uhkasi taas ja ne kaksi peiton alta kuoraistua olivat todella säälittävän alastomia. Velimiehelle oli juuri paljastunut suuria menetyksiä. Kuitenkin hän tällä hetkellä olisi ollut valmis heittämään ainoan takkinsa noiden kahden alastoman linnunpoikasen verhoksi, mutta kun siskon kädessä oli se enemmän suojaava ulsteripalttoo, heitti hän sen. Samalla hetkellä pilvi puhkesi hereästi pomppiviin pisaroihin.

— Älä, veliparka!... En minä... En ole sellainen kuin luulet!... Älä luulekaan!

Hän pyyhkäisi silmiään ja penkoi perhesängyn pääpuolesta vaatteitaan, kaivoi taskuja niinkuin avaimia etsien. Niitä juuri hän haeskeli. Mutta kaapista hän ei löytänyt, mitä etsi. Hän penkoi yhä hätäisemmin laatikoita ja niiden sekalaistavaroita.

— Mihin minä olen sen kätkenyt! Mihin ihmeeseen olen sen pannutkaan!

Veli ei arvannut, mitä hän etsi, eikä senvuoksi osannut neuvoa. Siskon muistiakkunat kirkastuivat ja hän kiirehti juoksuaskelin nukkuvien nurkkaukseen, nosti uudelleen luvattoman peittopalttoon paljasihoisten päältä, kopeloi povitaskua ja ilostui.

— Täällä on! Minä arvasin sen!

Mutta tuskinpa hän olisi niin hätäillyt ja laatikoita niin kiihkeästi penkoillut, jos olisi arvannut. Se oli vähäinen pahvikantinen kirja. Veli oli tällä kertaa niin yksitotinen, ettei käsittänyt, mitä riemuitsemisen aihetta mokoman kirjasen löytämisessä oli.

— Tässä on vuokrarahasi, joka penni, mitä irti olen saanut!

Jo veli alkoi tajuta. Se oli pankkikirja! Sisko oli vuokrannut osakkeen ja tallettanut rahat pankkiin. Ja oli varmaan vuokrannut visummin kuin hän itse milloinkaan olisi osannut. Näissä oloissa, nälässä ja kurjuudessa, hametta, jopa paidattakin talletteli veljensä vuokrarahat joka pennin pankkiin. Olipa siinä sisko, Pahka-Miinan tytär! Häpeä sille, joka muuta ajattelikaan! Lämpöinen ukkoskuuro alkoi kiertää hänenkin pilvikukkuloitaan.

— Viimeisiltä kuukausilta en enää juuri mitään saanut. Joutuivat työttömiksi ja kenkkuilivat, niinkuin kaikki puutteen kourissa kippuroivat ihmiset. On se tässä lähempänäkin nähty, herra paratkoon!

Kirjan ympärillä on kotelo. Se on ohjautunut vinoon, eikä tahdo irtautua. Hän saa sen ja astuu näyttämään.

— Et sinä sentään aivan pölyrievulla pyyhkäistävä ole! Moni poika tässäkin korttelissa hypähtäisi pari kertaa ilmaan, jos omistaisi edes tämänkään vertaa.

Siinä oli annos Pahkamäen äijää. Kirjassa oli useita talletusmerkintöjä, pankin leimalla ja kahdella virkailijan nimellä varmennettuja. Kahdeksansataa, kahdeksansataa! Tuhatkuusisataa! Vuokra oli nähtävästi ollut kahdeksansataa. Milloin oli merkitty tuhatkuusisataa, oli edellinen kuukausi jäänyt rästiin ja siitä oli pidetty vähäistä meteliä. Viimeiset merkinnät olivat epätasaisia lukuja, mikä osoitti, että oli siirrytty vähittäismaksu- eli lypsyjärjestelmään. Puolivuosittain oli suurenevia korkomerkintöjä. Viimeisenä yhteissummana oli SEITSEMÄNTOISTATUHATTA KOLMESATAAVIISITOISTA ja 55/100 (17315:55), sinileima ja kaksi kuva-arvoituksen tapaista nimeä.

Mutta suurempi kuva-arvoitus kirjan omistajalle sittenkin oli kurjuudessa ja riekaleissa taistelevan ja monella tavalla raasitun siskopahansa sisäinen uljuus. Kuinka hän oli jaksanut tehdä niin? Ja miten oli saanut pidettyä löysäkuteisen Aati-rähjänsä näpit erossa, liiatenkaan sen jälkeen, kun muu irtain tavara oli luisunut Pursimiehenkadun säilökonttoriin?

Sisko otti kirjan uudelleen ja tunki sen koteloon, niinkuin olisi pelännyt, että velipoika vioittaa liian pienen kotelon. Hänellä ei ollut enää muuta tunnollaan kuin lasten herääminen ja Aatin kotiutuminen. Veljen pitäisi ehtiä lähtemään aikaisemmin. Hän antoi kirjan Matille jälleen ja puheli niinkuin tietä ohjaillen.

— Katso, mihin laitat rahasi! Ei nyt ole luottamista talopapereihin eikä osakkeihin. Monet täällä pakenevat osaketaloistaan kuin rotat vuotavasta laivasta. Saattaisit menettää loput rahasi niissä Kamppurin kaivoon. Neuvoisin, että antaisit olla pankissa ja katselisit jonkun aikaa. Mutta omasipa nuo ovat, tee, mitä tahdot!

Matti liikahti. Hänen oli todella jo aika lähteä. Kuitenkin siskosta tuntui, niinkuin jotakin vielä pitäisi sanoa. Mitä se olikaan? Niin, sitä se oli! Pala kotoista rakasta, mutta raskasta matkaevästä.

— Tuota... mitä minun pitikään sanomani. Tiedätkö sinä, mitä kotiin kuuluu?

Veli ei tietänyt ja siskoa jo aivan säälitti sanoa.

— Vai et tiedä, äiditön orpo poika parka!

Ihmeen tyynenä veli totesi tämän suurimman menetyksensä. Nyt äidin kuoleman jälkeen ei heillä kummallakaan ollut enää mitään sidettä Pahkamäkeen.

Sisko ei halunnut viivyttää veljensä lähtöä enää hetkeäkään, huomautti kuitenkin vielä unohtuneesta käytännöllisestä asiasta.

— Voit itse kiristää Nyholmia maksamattomista vuokrista. Hän on asioitsija tahi mikähän kaupparatsu lienee.

— Mitäpä hänestä. Mistä enää löytäisinkään!

— Osoitekalenterista jokaisen helsinkiläisen olinpaikan löytää.

— Osoitekalenterista!

Matti poukahti ilmaan niinkuin se poika, joita ei monta löytynyt koko korttelista. Oliko sellainen kalenteri olemassa! Sisko oli kymmenen kertaa viisaampi kuin hän.

Tietysti osoitekalenteri oli. Mistä karhut muutoin karkulaisensa löytäisivät!

Siskoa kummastutti tämä äkillinen riemu. Isompi summa talletuskirjassa oli ollut, eikä se noin pannut poukkoilemaan. Ja turha tästä rästistä oli iloa pitää. Kuinkapa poika sen saisi perityksi, kun hänkään ei saanut.

— Minä löydän hänet! riemuitsi poika.

— Tottakai löydät, mutta pelkään, ettet hänestä paljoa kostu.

Veli hätkähti. Tiesikö sisko hänen kaipuistaan? Mitä hassua! Sisko tietysti ajatteli maksamatonta vuokralaista ja hän itse tyttöä. Täytyi nauraa.

— Mistä tiedät, jospa hyvinkin kostuisin.

— Et mitään! Joka on tyhjä tänään, se on tyhjä huomenna!

Epäilyksen kipu kouristi poikaa taas. Tarkoittiko sisko tietämättään heitä, häntä itseään, vai sattumaltako sanat noin kolkosti sormella osoittivat. Hän ei enempää kysellyt, molemmat kiiruhtivat lähtöä. Kuitenkin hän ovessa vielä lyhyesti vastasi niihin kysymyksiin, joihin aikoinaan ei katsonut tarpeelliseksi vastata.

— Kysyit, että mitä aion ryhtyä hommailemaan! Putkia ruuvailemaan en kuitenkaan! Jos hyvin sattuu, niin häviänpä pian kokonaan tästä kaupungista.

— Tee se! Varmasti teet oikein!

— Kysyit sitäkin, olenko ollut ryyppäämässä. Olen ollut ja ollut paljon muutakin. Mutta enpä ole enää! Terve sitten vain!

Hän pudotteli portaat haukkaavin harppoaskelin ja ehti juuri kadota kulman taakse, ennenkuin lankomies ilmestyi toisen kulman takaa lihavan miehen laahaavin askelin.

2.

Hän sai etsiä osoitekalenteria pari tuntia. Ehkä hän heti olisi osautunut oikeaan paikkaan, lähimpään postikonttoriin, jos olisi huomannut sitäkin siskolta kysyä.

Se oli paksu kirja ja R-kirjaimella merkittyjä nimiä paljon, Rantasiakin palstamäärin: Annaa, Helmiä, Ilmiä, Kerttua ja Mariaa. Maijuja ei ollut kuin yksi, Maiju Rantanen, tarjoilija. Siinä se oli! Miksi ei se ollut silmissä jo päiviä ennen tai edes yhtä päivää ennen!

Hän kirjoitti katu- ja oviosoitteen muistikirjaansa, kiiruhti ulos ja hyppäsi raitiovaunuun. Oli vaihdettava linjaa ja viimeiseltä pysäkiltä käveltävä pitkän matkaa. Hän luki talonumeroita ja arvioi portteja. Se oli varmaan tuo ylimmäinen talo, mistä mäenselkä taittui? Niin oli, rappu pihan puolella.

Hän pysähtyi ovella ja pyyhkäisi hikeään. Koko tulomatkalla hän ei ajatellut kuin katua, rappua ja ovinumeroa, niinkuin koko asian onnistuminen olisi riippunut siitä, muistaako hän ne kirjaansa katsomatta. Entäpä ei enää asukaan siellä, eihän osoitekalentereita paineta joka päivä? Jospa asuu? Oliko hän mies, joka oli valmis menemään vaimonsa luokse, tai edes morsiamensa luokse? Jospa siellä oli jo toinen mies? — Et hänestä paljoa kostu! — Joka on tyhjä tänään...

Tyhjä tai täysi! Kostui tai kastui! Oliko hän karitsa, jonka portilta karkoittaa mikä tahansa räyskivä koiranpentu! Joka tapauksessa tulee selvä, kuka asuu portaikko C:n numerossa 46!

Hän nousi päättävin askelin. Kerroksia oli monta, mutta hissiä ei ollut. Arvoitusovessa oli kaksi pientä piirustusnastoilla kiinnitettyä lappua: Elma Vuori ja Margit Ketola, samaa eevansukua, mutta kovin tuntuivat tällä hetkellä vierailta.

Hän käveli ylös ja ylhäältä alas ja tarkasteli varmistuakseen kaikki laput, messinkiset, kupariset, paperiset. Muutamia oli tehty kiiltävistä peltiliuskoista aseman automaatissa. Ei löytynyt Maijua, eikä liioin Rantasta. Mahdollisesti hän oli erehtynyt rapussa tai kalenterissa oli painovirhe. Hän juoksi kaikki raput A:sta F:ään. Turha vaiva. Ehkä hän oli erehtynyt talossa. Oliko lähdettävä ravaamaan koko katu ja kaupunginosa! Talonmies! Tai talonmiehen rouva! Äly hoi, älä jätä!

— Jaa että Maiju Rantasta? Odottakaapa, kun katson! Hyväntapainen tyttö! Hän muutti... milloin hän muuttikaan? Joo, jo viime maaliskuussa Kalevankatu 36:een. Oliko hänellä veroja rästissä?

Kysyjä ei sanottavasti ollut ulosottomiehen näköinen, mutta joka liikoja kysyy, se hassujakin kysyy. Hän pyyhki mäkeä alas ja saavutti kirimällä edellään pakenevan keltaisen linjan vaunun.

Kalevankatu 36 oli vanha puutalo. Hän ei ehtinyt ryhtyä etsimään eipä edes katukäytävällä miettimään, sillä hyväntapainen tyttö, Maiju Rantanen tuli ulkoportilla vastaan. He lävähtivät kumpikin punaisiksi. Pihassa ja porttikäytävässä oli liikettä: hiiliauto, pari pyykkimuijaa, tyttöjä ja poikia. Tyttö vetäytyi rappukäytävään, eikä poika vitkastellut kiiruhtaessaan samaa tietä. Käytävä ja pieni asuntoeteinen olivat pimeähköt. Kasvojen pohjaväriä ei enää erottanut eikä tarvinnut hävetä.

Tyttö oli ollut Havis-patsaalla määräkeskiviikkona kolmisen vuotta sitten. Miksi poika ei siellä ollut, sitä hän ei ennemmin ollut tietänyt. Poika olisi voinut jättää sen edelleenkin salaisuudekseen, ellei hän olisi ollut Pahka-Matin ja Miinan poika. Ilmaistessaan väliin tulleen esteensä hän yksin häpein pusersi enemmän kuin ehkä kylmemmin ottaen sillä hetkellä olisi ollut tarpeellista. Mistäpä hän oikeastaan itsekään sen niin varmaan tiesi, mitä hän humalapäissään oli puuhaillut ja millä tavalla luonto ehkä oli häntä suojaillut, tai oliko sen edes tarvinnut millään tavalla suojailla, mutta se nyt kerta kaikkiaan oli suvussa tapana, että ajokset puserrettiin ja puserrettiin niin, että punainen veri tirsui ja puhtaat lihareunukset kivusta kirvelivät. Siskon valmistama yllätysuutinen unohtui kokonaan. Se olikin näiden toisten rinnalla peräti joutavanpäiväinen asia.

Tyttö istui ja kuunteli, korvat punoittivat. Seurasi pitkä äänettömyys. Poika istui kädet polviin nojautuen ja siveli sormilla nenävarttaan. Tyttö katseli kenkänsä kärkiä ja nypläsi pukunsa laskoksia. Heidän ajatuksensa kiersivät suuren järvikaukalon ympäri toisen itä-, toisen länsipuolta kaartaen. Laidoissa oli hirvittävän syviä lahdelmia. Joutuisivatko he yhteen koskaan? Itäpuolen kiertäjä kävi kärsimättömäksi ja oikaisi veneellä.

— Tarkoitat kai, ettei meillä ole tämän jälkeen mitään yhteyksiä! Jos ei, niin ei!

— En ole sanonut ei!

Hän oli ajatellut tuhansia kertoja tuota ääntä, mutta ei ollut osannut kuvitella kaikupohjaa noin heleäksi. Hän ei katunut vuosien takaista tapausta, eikä hävennyt sitä seurannutta linnankäyntiä, vain viimeisen vuorokauden, yhden ainoan vuorokauden hän olisi polttanut irti kuumalla raudalla, jos se olisi ollut lantin kokoinen mätätäplä hänen ihossaan käden ulottuvilla.

— En ole holtiton hulttio! Voin odottaa sinua vuoden tai kaksi! Niin kauan kuin itse tahdot!

Hän nojasi kyynärpäihin ja katseli sormiensa lävitse tyttöön, joka tuijotteli ulos. Pihasta kuului lähtevän hiiliauton kohaus vaimentaen muut äänet. Lyhyen äänettömän hetken katkaisi surusointuinen miehenääni, jota piano hiljaisesti säesteli. Se oli molemmille tuttu kansanlaulu. He herkistäytyivät henkeä pidätellen kuuntelemaan säveltä, sanoja mielessään hyräillen. Viimeinen kertosäe kantautui hiljentyen, harventuen: Toki yksi on lohtu; mun haudallain, ei seisota silmät veessä!

He katsahtivat toisiinsa. Hereitä helmiä alkoi muodostua tytön harmaansinisiin silmiin.

Poika astui parilla askeleella pienen huoneen lattian yli, painoi mitään virkkamatta päänsä vaaleapukuiselle polvelle ja suuteli monta kertaa käsivartta, rannetta, sormia.

Hänen niskaansa alkoi tipahdella kuumia pisaroita, ensin harvemmin, sitten yhä nopeammin, niinkuin tottunut käsi tiputtaa lääkettä, kun kokeillen on saanut pullon sopivaan kaltevuuteen.

3.

Helmi Siskoni!

Se on nyt menoa tämän pojan, lähtöitkua vajaa. Kirjoitan tätä pankin pulpettipöydällä. Se ei mahtane olla tarkoitettu kulkureiden kirjoituspöydäksi, mutta minkäpä mahtavat, vaikka kirjoitankin. Ja olenpa ollut pari vuotta heidän jaloimpia asiakkaitaan, kapitalisti suoraan sanoen. Ansio tästä tosin kuuluu Sinulle, mutta milloinkas tässä maailmassa ansio annetaan sille, jolle se kuuluu?

Olen tehnyt vastoin neuvoasi ja ottanut rahani irki viimeistä penniä myöten. Ylimääräistä korkoa laskivat vielä 271 markkaa 15 penniä. Sukkelasti se niiltä kävi. Minä olisin saanut ähriä tuntikauden, supistaa ja kertoa ja jakaa. Enkä tiedä olisiko sittenkään sattunut paikalleen. Niin työ käy, kun on aseet ja ammattitaitoa. Olisivatpa kolme vuotta sitten lähteneet tämän pojan kanssa kilpasille putkijenkojen ruuvailemisessa!

Panttiliput eivät olleet vanhentuneita, niinkuin pelkäsit. Kirjat pakkasin laatikkoon, mutta viululaatikkoni otin kainalooni. Musiikkikaupasta ostin hartsia ja kieliä. Jospa joskus huvikseni vinguttelisin.

Turhaa tämä lienee joutavanpäiväsistään puhella. Saatanpa kuitenkin Sinulle sanoa, koska olemme saman tuopin tuttuja. Mukaani lähtee täältä yksi tyttö. Sen nimi on Maiju Rantanen. Se on syntyisin sieltä kotipuolelta, järven paremmalta puolelta. Tai mikä hänen tiennee, kumpi siitä parempi puoli lienee? Sama aurinko paistaa kummallakin puolella. Pilvet vain vaihtelevat.

Se on aikamoinen salakka, en mä muuta osaa sanoa! Enkä juuri sille itselleenkään vielä muuta osaa sanoa. Tekee kovasti mieleni nielaista se semmoisenaan.

Täytynee tässä ruveta lopettamaan. Luulen, että ne pian alkavat hätistellä minua pois tiskiltään, kun rahanikin kaikki yhdellä kertaa nostin. Sanoivat, ettei se ole sääntöjen mukaista, mutta annetaan tällä kertaa. Johon minä sanoin, että se on kauniisti tehty. Antakaa vain reissupojalle.

Tämä kellertävän punainen paperinsuikale on Sinulle. Se on postivekseli ja sillä heltiää kaksi tuhatlappusta mistä pankista vain. Sillälailla ovat vakuutelleet ja tiedän minä sen ilmankin. Olen kerran nostanut samanlaisella viisi ja puolituhatta yhdestä sekatavaraputiikista. Se oli hyvään aikaan. Jolloin oltiin leveitä puolella ja toisella.

En tahdo tyyräillä sinun ostamisiasi kunhan et anna sitä äijäsi hypisteltäväksi. Eikä siitä senpuolesta tarvitse kiitellä, eikä vesitellä. Sehän on ansiorahasi, pieni rovisuuni niinkuin ne kai herraskielellä nimittelevät. Osta ensi hätään pari peitehuopaa kun mukaani sen ulsterin lykkäsit. Jopa rupesin neuvomaan. Suuta poikki ja tähän sanaan.

Terveisiä Sinulle ja perikunnallesi. Me tapaamme kai maailman raitilla. Veljesi Matti.

4.

Linja-autojen parkkeerauspaikkaa Salomoninkadulla nimitetään tasavallan hölmöläisasemaksi. Joku sukkelaälyinen pirssivaunun kuljettaja sen nimen on keksaissut, heillä on kaikkeen tällaiseen erinomaisen hyvää aikaa.

Parhaimpina kihuaikoina seisoo asemalla parikymmentä vaunua, ei perättäin niinkuin rautatievaunut, vaan sivuittain, puolivinoittain, oikeanpuoleinen eturengas jalkakäytävän kiveykseen ponnistaen, etäämpää katsoen kuin kupeilleen vilkuillen, naapuria ehkä on pidettävä silmällä. Ne ovat maalatut kaikilla mahdollisilla väreillä tulipunaisesta kermankeltaiseen. Kun päävärejä ei ole kaikille riittänyt, on edes kylkiä viiruiltu viidellä kuudella riikinkukon voimavärillä. Vaunujen edessä pujottelee mehiläispesän lentolautaa muistuttava jalkakäytävä. Parhaina aikoina, aatto- ja lauantaipäivien ehtoopuolella on lihavan ihmisen toivotonta pyrkiä siitä lävitse, mutta matkailijat aina mahtuvat kaksine kapsäkkeineen. Se on nykyisajan luonnonihme, jota ei ole vielä kyetty tyydyttävästi selittämään.

Ensimmäinen vaunu lähti puoli yhdeksältä, toinen tasan yhdeksän. Ne menivät samaan päätekaupunkiin järven itä- ja länsipuolitse. Kello oli jo viittä vaille puoli, eivätkä he vielä olleet päässeet ratkaisuun, kumpaan vaunuun tiloittuisivat. Kumminkin he istuivat kuljettajan takaisessa penkissä siinä vaunussa, joka kulki itäpuolitse ja lähti aikaisemmin. Siinä istui jo puolisentoistakymmentä muuta ihmistä, vain peräpenkki eli kiikkulauta oli enää tyhjänä tai tavaroiden hallussa.

Lähtöaika tuli. Kuljettaja otti loimen hevosensa selästä. Turhaa komeutta se olikin, kärpäset olivat menneet ja yöpakkasia ei vielä ollut. Hän polki starttinappia ja nappi kutkutti konetta joka sylkäisi kerran, kahdesti ja alkoi hiljalleen murista. Vaunu peräytyi, liikahti uudelleen ja liukui eteenpäin pienellä vaihteella.

He miettivät yhä vielä, jäädäkö vai poistua. Se oli hassua, jopa kiusallista. Ennen kadun kulmausta poika ehdotti: No vedetään tikkua, ei se muuten selviä! Hän koppasi ne pian, kätki ja tyttö veti. Tikku osoitti, että oli jäätävä pois. He antoivat pysäyttämismerkin ja jäivät Turuntielle rautatiesillan kohdalla. Kuljettaja oli luullut saavansa pitkän kyydin ja letkautti pahasti. — Ne ovat hassuja, näkeehän sen kaikesta! julisti eräs kulkukauppiaan näköinen mies, pitkänomaisesta porsasnaamasta päättäen ei hänkään liioilla järjenlahjoilla tärvelty.

He ehtivät takaisin tarpeeksi ajoissa, olisivat hyvin voineet odottaa paikallaan katukäytävällä, vaunussa ei asemalta lähtiessä ollut entisestään kuin viisi matkustajaa ja tällaisen vaunun kuljettaja on kärkäs avaamaan ovensa missä vain.

Olipa kumminkin nyt seitsemän matkustajaa! Eräistä varmoista merkeistä voi päätellä, ettei yksikään niistä ollut kaikkein keveimpiä muuttolintuja, ainakin Tuusulaan tai Mäntsälään saakka! Öljyrahat oli turvattuna. Matkan varrelta saattoi tavoitella korjauskuluja, korkomenoja, syömä- ja juomarahoja. Hohoi, niin lipsahti päivä taas!

Oli kaunis aurinkoinen aamu. Hopeiset kuurakiteet kimmelsivät kivillä, aidanharjoilla ja siltojen kaidejohteilla. Tie ei pölissyt, koska sen pintaa peitti kosteatuntuinen tuhansilla helmiäissilmillä koristettu hopeakangas. Kone veti kihisten. Tavallinen kulkevainen ei siitä muuta huomannut, mutta kuljettaja tunsi vedon kaasuttajassa varpaansa alla ja hänen mieltään riemastutti sen syvä ja herkän keveä hengähtely.

He istuivat samassa penkissä. Käytävän puoleinen teräsjousi painoi kimmoisasti heitä lähekkäin ja he tunsivat toistensa sähköistävän ruumiinlämmön. Poika istui käytävän puolella ja teki huomioita ohjaajan peilistä.

Tytöllä oli nuorekkaan värikäs hipiä ja kuulakka, herkästi värähtelevä nenä. Hampaat olivat tasaiset, maidon valkeat, ikenissä terve punainen väri. Hän varmaan harjasi ja huuhteli säännöllisesti hampaansa ja suunsa, koska niissä ei näkynyt yhtään viheriää hammaskivimuodostumaa.

Poika sulki oman suunsa ja tarkkaili salatulla mielenkiinnolla edelleen peilikuvaa.

Hänen tukkansa oli viljan kellertävä. Parikymmentä vuotta aikaisemmin se varmaan oli ollut valkoinen päistärikkö. Sakset, kammat ja muut nykyaikaiset perkausvälineet olivat vuosikausia tehneet jalostustyötään. Mutta hiuslatvain kauniit kaartuvat olivat varmaan luonnon työtä. Mahtoivatko sukiessa sähistä ja pimeässä välkähdellä? Silmäterien pohjaväri oli harmahtavan sininen. Tumma syttiöterä heijasteli herkästi, valovoiman mukaan supistuen tai laajentuen.

Vanha äijänkäppyrä nukkui pitkällä takapenkillä, mutta toiset neljä matkustajaa tarkastelivat heitä ilmeisellä mielenkiinnolla. Lähinnä heidän takanaan istui rillisilmäinen herrasmies tärkeän näköisenä ja arvonsa tuntevana. Heidän kohdaltaan käytävän toiselta puolelta oli omistanut paikan maalaisemäntä, niin täyteläinen, että teräsjousella oli täysi kuormitus pitäessään hänen molemmat puolikkaansa koossa yhdellä kahdelle matkustavaiselle tarkoitetulla penkillä. Jos toinen henkilö olisi pitänyt penkkiin tiloittaa, olisi hänen ollut istuttava emännän syliin. Vaikeaksi tosin sekin sovittaminen olisi käynyt, sillä emännällä oli kukkukuormaa myös päältäpäin. Toinen naismatkustaja sensijaan oli niin kapealuinen, että hänet hätätilassa olisi saattanut nostaa ylös verkkohyllylle. Siellä olisikin aina ollut tähän tarkoitukseen tilaa, koska hylly oli niin lähellä kattoa, ettei sinne missään tapauksessa matkalaukkuja voinut asettaa. Neljäs matkustaja oli myös nainen. Hänellä oli hartiakoristeena punainen kettu, joka katseli hänen olkapäänsä ylitse, nainen itse ei katsonut sinne, minne aikoi, silmissä oli pahasti kieron vikaa. Sekalaista oli siis seurakunta.

Asutus harveni. Metsät sipaisivat jo mäkien liepeissä tienkupeita, mutta laaksomaille ne eivät vielä uskaltaneet, niissä isännöi pelto ja niitty. Muutamilla pitkillä saroilla aurattiin. Traktori käänsi kahta vakoviilua, parihevoset vain yhtä. Tie kääntyi kyntösarkojen suuntaan. Notkeat viilunauhat etenivät lyhentyen, pian kokonaan kiinnijoutuen. Vesipisarat välkähtelivät, musta muheva maa höyrysi. Vaunu ei peltureista välittänyt, vaan käänsi äkisti peränsä pellolle ja nokkapuolensa karuun santamäkeen.

Mutta mäen takaa avautui uusi viljelysaukeama, suuren rinneladon sillalla puitiin kauraa. Parihevosten vetämä keltainen viljakuorma keikkui latoa kohti. Hevosten päät nuokkuivat sen edessä, melkeinpä alla, niinkuin olisivat edellä pakoon pyrkineet, öljymoottorin ohkainen piippu sytkytti sinistä savua pillisuoraan taivasta kohti. Puimakone ahmi keltaista pahnaa menehtyäkseen. Hankomies vilkaisi yliolkaisesti maantierullaajiin, säkittäjä ei viitsinyt edes päätänsä kääntää.

Eräillä niityillä ja pelloilla oli sänkikulon ja mustien viilusarkojen välillä vielä vihertäviä näköaloja, odelmasarat, syyslaihot ja nyhtämättömät juurikasvimaat. Kauneimpana viheriöitsi laiho, odelmamaita veroitteli karja ja juurikasvisaroilla hääräilivät ihmiset. Vaunun akkunasta oli vaikea päätellä, oliko kyseessä rehu- vaiko sokerijuurikas, lanttu tai turnipsi. Korkea, komealehväisenä viheriöitsevä juurikasvi oli kaiketi rehukaalia?

Aurinko oli noussut korkeammalle ja lämmittikin jo hiukan viileähköllä syyssilmällään. Kuurakiteet ja kastepisarat se nuolaisi pian, latojen varjossa ja niittymaiden notkopohjissa piiloilevia ei tavoittanut.

Muutamat kuorma-autot kuljettivat maantiesoraa, noin kahta tai kolmea hevoskuormallista kerrallaan. Luomamiehet makailivat kuormilla ja polttelivat tupakkaa. Loikoma-asento oli rento, elonmerkkiä ei sanottavasti ilmennyt muussa kuin savukkeen kytevässä päässä ja housuntakamustoissa, jotka hetkahtelivat vaunun sivuheilausten mukaan.

Sivuuteltiin yhä uusia viljelyksiä, kyläryhmiä ja kirkonkyliä. Pieniä lapsia leikiskeli sivuteiden santakasoilla. Erään suurehkon koulutalon kaksoisovesta pulppusi kouluväkeä niinkuin moottoripuhaltimella olisi painettu. Pojat juoksivat kilvassa kiljuen kiipeämistankoihin, tyttörykelmä ketjussa pihantakaiseen ulkohuonerakennukseen.

Paikallismatkustajia tuli ja meni, kauppapuotiin asioitsevia eukkoja, halkomies kirveineen ja sahoineen, pieni pirteä neiti, jolla oli faneeriaski ja suuri kolhonnäköinen kuutiolaatikko. Naureskeleva nuori mies oli hevosella saattelemassa häntä maantielle ja nosti keveän matka-askin ja kolhon puulaatikon rivakasti vaunuun. Ellei tuo ole tarkastuskarjakko, niin enpä arvaa enää entisiä asioita, ajatteli tyttö. Jos tuolla pojalla ei neitiin nähden ole aikeita, niin eipä sitten minullakaan, tuumiskeli poika huvitettuna heidän elehtimistään seuraillen.

Maantiejuna hyristi edelleen ja kyytimies vilkutteli miehevästi seisten. Pikamatkailijoita tuli ja meni, pian myös korea tarkastuskarjakko, virkalaatikkoineen. Viisi markkaa tämä lysti vain hänelle kustansi: kolme laatikosta, markka immestä ja markka faneeriaskista, näin olisi ollut arvioitava, jos maksu laskettiin painon ja kuljetushankaluuden mukaan.

Auto pysähtyi neljännestunniksi komeaan kirkonkylään, jossa oli kehruutehdas ja Petsamo-niminen kahvila.

Kuljettaja pujahti ulos. Lihava emäntäihminen kokosi hänkin liikkuvaisen pakaasinsa ja painui asioilleen, rilliniekka lähti tutkimusmatkoille Petsamoon. Hiilihankoneitsyt ei lähtenyt, ehkä hänellä ei ollut mitään asioitavia. Karsassilmäinen ketturouva jäi myös paikoilleen, edessä istuva epäilyttävän näköinen pariskunta tuntui kiinnostavan häntä enemmän kuin suuren kirkonkylän keinotekoinen Petsamo.

Ei tapahtunut mitään säädyllisyydestä poikkeavaa. Rilliniekka palasi, emäntä puuskutti ja pian ilmestyi kuljettajakin vaununsa renkaita potkiskelemaan. Hän pysähtyi jäähdyttäjän eteen ja ruuvasi metallikorkkia kaksi tai kolme kierrosta vastapäivään. Tarkoitusta oli katselijan vaikea käsittää.

Lähdettiin taas. Tie kulki pitkää loivasti kohoutuvaa harjurinnettä. Alapuolella oli vähäinen lampisilmäke, yläpuolella syysvärikäs metsä. Mutta mäellä harmaalla kalliokohoumalla oli pieni talo, parin huoneen asuinrakennus, ruskea tiilinavetta, tummahko riihi, vinttikaivo ja sauna, jonka ohitse johti polku lammen rantaan. Vettä välkähteli kahden keltaisen riippakoivun välitse. Mitä mustaa siellä oli? Kanto? Koira? Veneen perätuhto se oli! Pieni pojannapero lennähti tuvan rapulta ja hänen kintereillään ruskea koiranpentu lankakeränä kierien. Molemmat kiiruhtivat maantieportille, silminnähtävästi myöhästyen.

Tämä kaikki avautui yhdellä vaununkeikahduksella kuin valkoiselle kankaalle pudonnut välikuva. Se säilyi vain muutaman silmänräpäyksen ja katosi toisella keikahduksella. Matin mieleen jäi kaihoisa kaipuu, sitäkin enemmän kun tie pian sukelsi kuivalle kulokankaalle. Kansanlaulun kipeä säetoisto palautui hänen mieleensä. Se ajoi takaa kuin iltatuulen suhina ja saavutti kankaalla, jossa kuivuneet puut törröttivät mustassa kulossa. Hän vihelsi säkeistön hiljaa, sisäisenä huokauksena ulos hengittäen.

Mutta kun hän pääsi loppuun, kuului takaa rilliniekan paheksuvasävyinen ääni: Ei ole soveliasta viheltää vaunussa! Ei tämä ole hevostalli!

Asianomainen värähti yllättävästi lyötynä, katsahti tuimasti takanaan välkkyviin silmälaseihin ja niiden takana tuijottaviin lasisilmiin. Hän tunsi keveän kosketuksen kädessään, lämpöaalto värähti rinnassa. Hän katsahti tytön silmiin, naurahti ja lientyi samassa. Tien ohessa vilkahteli jo kellanruskeita koivunsoikioita. Hän otti viululaatikkonsa, sovitti uuden kielen katkenneen tilalle, ruuvaili tappeja ja näppäili sointuja. Hänen melkeinpä tahallisesti hidastelevia valmistelujaan seurattiin vaunussa jo muillakin kuin ketun lasisilmillä.

Hän ei ollut soittanut kolmeen vuoteen, tätä surullista kansanlaulua tuskin milloinkaan. Kuitenkin hän vaistoili, että hän voisi soittaa sen, kun saisi oikean alkusävelen. Sen olisi saattanut sormeilemalla kokeilla, mutta se tuntui vastenmieliseltä, niinkuin rilliniekka olisi varautunut sanomaan: Ei vaunussa saa näppäillä viulua!

Hän vetäisi jousta muutaman kerran hartsiin, osui oikean mittaiseen kieleen ja jatkoi rohkeasti sävelmään eläytyen. Toisen kertosäkeen hän otti oktaavia ylempää herkästi värittäen ja soinnuilla säestäen.

Peililasista heijasteli hänelle helmeilemistään häpeilevä syvänsininen silmäpari. Aurinko taittoi pistoheijasteita kuljettajankin silmään, emäntä hoiteli hikoovia kasvojaan suurikukkaisella nenäliinalla. Rillisilmä katui, sillä hän oli musikaalinen mies, onneksi hänen pian oli jäätävä pois. Poudan kuivaama ikäneito herkistyi aivan hempeämieliseksi, mutta karsaskatseinen ketturouva ei ollut vähääkään musikaalinen ja ymmärsi kaiken väärin päin.

Kovin epäilyttävä kulkuripari! Mihin asti aikoivatkaan? Kunhan ei vain Ristilahden kylään! Huvila oli tien varrella ja illat jo pitkät ja pimeät! Tuollaisiin nähden ei koskaan voinut olla kylliksi varovainen!

Kiemailtiinkin siinä, kylki kyljessä, mokomat!

Kun hän kauemmin katseli ja kuvitteli, niin hän tunsi jo aivan vihaavansa tuota visertelevää kulkuriparia.

5.

Vaunu oli taas pysähtynyt viideksitoista minuutiksi monilla viittasakaroilla merkittyjen teiden risteykseen. Siitä oli melkein sama matka neljään kaupunkiin. Muutenkin se oli turistikartoissa ristillä merkittävä paikka, sillä läheisyydessä oli uljas näköalakumpu. Matkustajat ehtivät pysähtymisaikana käväistä siellä ja tuskinpa vaunu olisi läpikulkumatkustajia viiden minuutin myöhästymisenkään vuoksi jättänyt, sillä he kuuluivat ensimmäiseen luokkaan, jolla oli etuoikeuksia. Kuljettaja oli tällaisessa tapauksessa kekseliäs rauhoittelemaan luonnostaankin rauhallisia lyhyttaipaleen matkustajia renkaita potkimalla, jäähdyttäjän korkkia ruuvailemalla ja monilla muilla aikaa kuluttavilla pikku tempuilla.

Vaunun pysähdyttyä pyyhälsivät tyttö ja poika vuorelle ja huipulle päästyään istahtivat korkeimmalle kivelle. Heidän silmiensä eteen avautui luonnon värikäs ja komea syysnäyttely laskevan auringon loisteliaassa valaistuksessa. Idässä maantien ja havupuuharjun takana väljeni sinertävä avaruus suuren veden yllä. Se ei näkynyt, mutta he tunsivat sen värisyttävän sykkeen. Lännen puolella laskevan auringon purppurassa läikehti pienempi pitkänomainen järvi, jonka kupukummuille ja jyrkkäreunaisemmin ääritettyjen vuorikallioiden seinille suuri taiteilija oli järjestänyt antoisan kesän parhaimmat tuotteensa. Laaksoissa näytti olevan pienehköjä taloja peltoineen ja niittyineen. Viljelmä kiersi sahalappeena rantoja pitkin, syvemmät lovet olivat nähtävästi kukkuloiden takaisten metsälampien purouomia. Aurinko näytti pysähtyneen kaikkein etäisimpään värittäen vasemmanpuoleisen jyrkän kalliorinteen ylenmääräisellä loistonrikkaudella, niinkuin olisi lähtiessään tälle hyljätylle lapselleen halunnut riipoa kaikki kultaiset korunsa. Mitäpä hän niillä enää itse teki, hautaan menevä mies.

He katselivat käsikkäin mykän ihmetyksen valtaamina järveä, jossa souteli pari venettä, kukkuloita, joiden ohimoilla värikkäät lehtipuut loistivat, ja varsinkin sitä etäistä aurinkovuorta ja laaksoa, jonka kupeet oli puettu kultaan ja purppuraan.

Viisitoista minuuttia oli kulunut, jopa kaksikymmentä. Kuljettaja oli kiertänyt vaununsa moneen kertaan, nousi pukilleen ja töräytti torvea.

— Minä haen tavarat!

Poika ponnahti juosten rinteeseen kuuntelematta, oliko toisella sama mieli. Kuljettajan nenä venähti hieman, hän oli luullut saavansa heistä kyydin perille saakka. Ja herrasväki olisi voinut koota vähäiset kamppeensa heti vaunun pysähdyttyä. Hän olisi ärähtänyt siitä, ellei olisi toivonut paluukyytiä huomisaamuna ja ellei poika olisi vetänyt niin surkean kaunista laulua viulustaan.

Kun hän tavaroineen uudelleen joutui kukkulan laelle, oli aurinko jo hävinnyt, vain läikkyvä loimu osoitti uppoutumissijaa. Mutta kultauksen jäljet tuntuivat vielä vuoren kyljessä, sillä se ei rapissut suomuina, vaan hitaasti himmentyi.

He jättivät tavaransa kivelle ja pyörähtivät rinteeseen marjastamaan, puolukat olivat parhaimmillaan punertavina rypälemättäinä. He riipivät ja söivät yhä uusia löytöjä tehden ja aluevaltauksia omistellen. Ennenkuin he saivat leikistä tarpeekseen, oli järvi himmentynyt, kukkulakultaukset olivat lopullisesti hävinneet. Heidän oli pidettävä jo pientä kiirettä, jos mielivät ennen pimeää järven taakse.

He saivat äärimmäisestä rantamökistä veneen, poika souti, tyttö piti perää. Suunta otettiin vinoon järven poikki, kohti sitä lovea, johon aurinko oli uppoutunut. Veneessä oli puuhangat, eikä soutaja ensikertaa käsitellyt irtoimena liikkuvia airoja. Hän veteli keveätuntuisesti, mutta kiivaasti kiehahtavat vesipyörylät kielivät voimasta ja ripeydestä. Peränpitäjä käsitteli melanvartta, niinkuin se olisi ollut tuttu, mahdollisesti se oli tutun veneentekijän käsialoja, malli joka tapauksessa oli kotoinen.

Vene sujahti kaislikkoon. Rannalta kuului lopinaa, kuin pari poikaa olisi juossut kengät vettä hulveillaan. Juoksijoina oli kaksi suurta sorsaa, jotka veneen heinikkoon kahahtaessa näkivät viisaimmaksi turvautua siipiinsä. Rantaäyrään vähäisellä kumpukohoumalla oli uudehko sauna, jonka seinämältä hypähti lehmä ja mullikka, nekin myöhäisiä järvikulkijoita säikähtäen.

Saunalta nousi polku sekametsää kasvavaa rinnettä taloon, joka nähtävästi oli aikaisemmin ollut torppa. Viime aikoina siinä oli asunut hätäinen mies, se näkyi niistä töistä, joita hän kuluneen kesän aikana oli yrittänyt rääpöstellä. Peltoläiskämien väliaidat olivat piikkilankaa, joka yksi- tahi kaksipunontaisena oli ripustettu laudanpalojen, heinäseipäiden tai aidaskappaleiden varaan enemmän varoitukseksi kuin esteeksi. Mutta mullikka ja aikalehmä eivät olleet välittäneet varoituksista, koska piikkisolmuissa oli tukuttain vaaleita karvatupsuja. Naudat olivat turhaan hankkineet nahkaansa lihankipua, sillä antimet aidan molemmin puolin näyttivät yhtä vähän houkuttelevilta. Toisella puolella kasvoi kulottunutta ohdaketoukoa ja toisella oli muutama seipäällinen keltapillikevaltaisia heinänkahuja, jotka olivat asettuneet tukipuunsa ympärille talvilepoon.

He kuvittelivat, että torppa oli autio ja saunan seinältä karkkoutuneet lehmät omalupaisia pakkoverottajia, tämä luulo osoittautui erehdykseksi. Kun he joutuivat pihamaalle, ilmestyi rappusille paitahihasillaan lihavahko isäntämies, joka muistutti enemmän talonvälittäjää kuin pienen sydänmaan talon isäntää.

Mutta hän oli kohtelias isäntä ja kutsui heti nuoren parin tupamurjuun lämmittelemään. Hän meni itse edellä, raapaisi tulitikun ja koetti puhdistella palamiskuntoon peltipurjeista lasilamppua. Se kärysi sitä enemmän, mitä kauemmin isäntä rassaili ja kiroili. Aikansa turhaan sörkittyään hän jätti sen toispuolisella liekillä tuhertamaan ja siirtyi pitämään seuraa vieraille.

— Vai peräti Helsingistä! Sittenpä ollaan kuin sukulaisia, sieltä minäkin olen!

Jatkuvassa keskustelussa kävi selville, ettei hänenkään korpeen siirtymisestään vielä iankaikkisuutta ollut kulunut, joskin se monta kertaa täällä kadotuksen kattilassa siltä tuntui. Matti aikoi sopivilla kysymyksillä johdatellen tiedustella, mikä kaupunkilaiskaverin oli niin perinjuurin maalaiselämään myrryttänyt, mutta hänen ei tarvinnut sitä tehdä, koska isäntä itsestään alkoi selvitellä onnettomuuttaan.

— Se on parempaan tottuneen ihmisen elämä täällä luolan kupeessa niinkuin kitupiikin käryäminen tuossa pöydän kulmalla. Seinään tekee mieli paiskata koko roska!

— Lamppu vaiko elämä?

— Kumpainenkin! Yhtä tylsää mökeltämistä täällä on kaikki, kaivoi ojaa tai teki heinää.

— Entä jos makaisi selällään sängyssä?

— Yhtä samaa vielä sekin! Mikä suutari pani jättämään valoisan kaupungin ja hautautumaan tänne siinainkorpeen!

— Ei täällä mahda olla paljonkaan ihmisliikettä?

— No ei sitten enempää kuin ruumishuoneessa syksyisenä yönä, eikä senkään vertaa kuin Malmin hautausmaalla ja Harjun ruumishuoneessa!

Hän nousi kohentelemaan uuden kerran savua kituuttavaa lampputuikkua, koska ei ollut parempaa valaistusneuvoa, että sen roskan olisi voinut nakata seinään. Hänellä oli vielä paljon sydämeen patoutuneita asioita, joita hän pyytämättä alkoi purkaa. Keväällä, kun valtion viina tuli vapaaksi, hän oli tämän hölmöläiskaupan tullut tehneeksi. Irtonaisia rahoja oli jonkin verran ja kun kaikki olivat hölisseet inflatiosta, niin hänkin oli höynäytynyt kiinnittämään rahansa maahan, mokomaan maatilaan, koska ne siinä muka kaikkein varmimmin säilyisivät.

— Niinkuin ovat ehkä säilyneet?

— Ja säilyvät iankaikkisesta iankaikkiseen!

— Älkää ihmeitä!

Vieras tuli lausuneeksi sen liian osanottoisella äänellä, onneksi isäntä oli niin kiinteästi kovan kohtalonsa pulmassa sisällä, ettei tullut erikoista huomanneeksi.

— Säilyy, turkanen soikoon! Joka korpeen hautautuu, niin siellä pysyy! On minulla sentään yksi keino ja se on hyvä keino!

Hän ei salannut sitä, että oli kypsä jättämään koko höskän hyttysten haltuun, nokkoset ja karhiaiset, eloseipäät, naudatkin. Saisivat odottaa inflatiota tuomiopäivään asti.

Kerran hyvään alkuun päästyään hän oli jo kypsä avaamaan osaaottaville tilapäisvierailleen syvällisimmät sydänsurunsa. Heila oli karannut, lähtenyt vähin äänin ja jättänyt toisen korpeen syksyiseen pimeyteen. Kamarimörskän pöydälle oli jättänyt vain paperilappusen, jossa ilmoitti, että nyt se on loppu. Hermot on loppu! Hän ei tahdo jäädä tänne rämpästämään kurassa ja kurjuudessa!

Silloin isäntä oli suuttunut, sadatellut tyttöä ja kironnut elämän kurjuutta. Olisi kaiketi tullut lähdettyä takaa ajamaan, jos sinä päivänä olisi vielä mennyt etelään päin pussivaunuja. Ei mennyt ja niin tuli jäätyä.

Vieras oli kuuntelevinaan tarkkaavaisena, mutta ajatukset nuuskivat jälkiä etäisemmissä pensaikoissa.

Rahoja tuolla miehellä, joka ikipäivinään ei ole kyntänyt, ei muurannut, eikä kantanut edes laastia? Keväällä, jolloin valtion viina pääsi irti? Liukas lipeväkielinen mies, punainen herttaässä mukana? Tietää Helsingin asiat, ehkäpä Inkoon ja Malminkin?

Jäljet alkoivat keskittyä määrättyyn suuntaan. Isäntä kuului siihen jalorotuiseen ammattikuntaan, jolta valtion viinatalous oli yrittänyt katkaista leipävartaan, tosin huonolla menestyksellä. Mutta tämä hyvänahkainen isäntäparka oli hätäytynyt kätkemään osan leivisköistään maahan.

Hän alkoi juosta polkua ja punoa juonta. Selvemmin sanoen hän alkoi himoita hyvänahkaisen isäntälähimmäisensä taloa ja mietiskeli vain, miten siinä kujeessaan parhaimmin onnistuisi.

Vanhojen erävaistojen ohjaamana hän alkoi kiertää niin kaukaa, että otus varmaan jäisi piirin sisäpuolelle. Olipa iltaa ja lampputuikussa näytti riittävän öljyä. Isännän touhutessa hän oli ehtinyt kuiskata Maijulle rauhoittavan sanan yötilan hankinnan suhteen.

Hän piirteli pääkaupungin nykyistä elämänmenoa reippailla viivoilla. Isäntä oli todella pelannut mistiin jättäessään iloisen kaupungin. Huono aika tosin tuntui siellä ja täällä, niinkuin koko maailmassa, mutta suuressa kaupungissa se ei tuntunut koskaan niin kuraisena kuin pimeässä maan korvessa. Morsian oli naisen terävällä älyllä vaistoillut oikein. Seurasi pitkähkö esitys siitä, miten kultainen herran terttu Margitti itse asiassa oli ollutkaan. Mutta ikävystyisi täällä vaikka enkeli, kun ei edes liitukenkiään ja valkosukkiaan voi käyttää muulloin kuin koreimpina päivinä käsissään. Siihen se Margitti kyllämystyi, tuhruiseen elämään.

Vieraalla oli ollut hyvää aikaa mietiskellä ja saatuaan jälleen keskustelun johdon ohjasi hän sen taas nykyaikaisiin, melkeinpä talouspoliittisilta haiskahtaviin kysymyksiin.

Valtion viina ei kauppamarkkinoilla ollut saanutkaan aikaan, mitä siltä oli toivottu. Suomen kansa on vakavaluontoista, ei sen päätä niin vain käännetä vuosikautisista tottumuksista. Sitäpaitsi ei valtio koskaan eikä missään kykene kilvoittelemaan yksityisyrittäjän kanssa. Kyltittömissä kaupoissa myytiin ainakin yhtä paljon kuin valtion putiikeissa yhteensä, eikä ainoastaan pirtua, vaan jalompiakin pullojuomia. Valtion peliintulo oli vain lisännyt pystyvämpien yksityisyrittäjien toiminnan vauhtia. Nuuskurit eivät pysy enää jäljillä ja...

— Siinäpä se! Samalta se haisee valtion viina kuin merentakainenkin! Eikä ole mentävä haistelemaan enää ihmisten henkeä! Mutta olenpa jähkäpää, kun en edes pannua tulelle!

Hän ei välittänyt vieraiden estelyistä, vaan teki tulta ja kaatoi vettä kahvipannuun. Uusi Margitti pääsi jatkamaan. Miehet jatkoivat keskustelua.

Puhe johtui muihin helsinkiläiselämän ajankohtaisimpiin afääreihin.

Panttilainakonttorien huutokaupat! Niissä taitava mies markat kääräisi. Tavaraa myytiin jos minkäkinlaista. Ja meni polkuhintaan! Juutalaiset eivät aina jaksaneet olla vahtimassa, eivät uskaltaneetkaan. Kerrottiin tapauksista, jolloin kymmenien tuhansien markkojen omaisuus meni muutamalla sadalla markalla.

Se oli hyvä lohkaisu. Isäntä oli taannoisina vuosina istunut monta päivää lämpimissä huutokauppatuvissa ja herkistyi näissä muisteloissaan likipitäen kyyneliin saakka. Niissäpä vasta tarkka poika kätensä käytti. — Kerrankin minä napasin kahdellasadalla markalla umpikuorisen kultakellon, tupleena vain, selvää kuudentoista karaatin kultaa! Ja entä toisen kerran, ryssäläis-kenraalin supinahkaturkin! Käväisin vain pöydän luona ja tuhahdin puoliääneen: Ryssäläisturkki! Haiseva ja koin hakkaama! Mitä koita siinä oli! Ei niin merkkiäkään! Mitäpä hajuista. Putsaamalla ne lähti, tai vaihtui. Viisisataa se maksoi. Sata markkaa kustansi remontti. Ja myytiin eräälle Petsamoon matkustavalle herrasmiehelle kolmella ja puolella tuhannella, että tärähti.

Ihania muisteloita olisi riittänyt miten kauan tahansa, mutta uusi Margitti oli saanut kahvin valmiiksi. Isäntä avusteli kohteliaasti kuppien, sokerin ja maidon etsiskelyissä. Hän olisi mielellään tarjonnut pullan, pienten plöräystenkin kanssa, mutta kun ei ollut, niin minkä mahtoi. Jos olisi ollut, niin eihän erämaassa olisi oltukaan.

Kahvia juotaessa jatkui keskustelu hyvässä yhteisymmärryksessä. Kulma toisensa jälkeen lohkeni kierroksesta pois. Se oli jo kuin pellon nurkka. Otus saattoi loikata murjustaan millä hetkellä tahansa. Kiertäjä varautui vastaanottamaan hyvissä ajoissa.

— Jaa se on sillä hilkulla, että huomisaamuna tämä poika lähtee!

— Älkää toki!

— Lähdenpä kuin lähdenkin! Mitä minä täällä rupeaisin talvea happanemaan!

— Entä talo ja pellot?

— Ja eläimet? tiedusti nainen, joka muisti lehmää ja vasikkaa.

— Mitä minä perustan tällaisesta taloista ja sen pelloista! Ja punikit saa periä vanha...

— So, so! kiiruhti Matti rauhoittelemaan, ettei enää turhaan näin myöhällä olisi vaivattu vanhaa vaivaajaa. Mutta isäntä laukkasi jo eteenpäin.

— Yhdessä päivässä minä Helsingissä tienaan enemmän kuin täällä kahdessa vuodessa! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minun pitäisi tässä kuritushuoneessa elinikäni istua!

Tähän vieras huomautti, ettei kaiketi taloa kylmilleen tarvinnut jättää. Saisi sen ehkä jostakin hinnasta kaupaksi, jos tosimielessä tahtoi eroon päästä. — Ei saanut! Tiettömän vesitaipaleen takana olevasta entisestä torpparähjästä ei tällaisena aikana päässyt eroon edes vanha...

— Minä ostan, jos hinnasta sovitaan!

Puhelias isäntä olisi tuskin näin sanattomaksi hämmästynyt, vaikka hyväsävyinen vieras olisi yht'äkkiä vetänyt taskuaseen esiin tai lyönyt puukon pöytään. Pitkän aikaa hän katsoi ja nieleskeli, nakkasi sokeripalan suuhunsa ja jälleen nieleskeli. Hän oli tähän elämän mittaan tehnyt jo monenlaatuista kauppaa ja kokenut monta kauppalankoa, eipä tuonlaatuista epeliä vielä tätä ennen. No, aina pelaaja valttinsa kätkee ja ostaja mielihalunsa, mutta kun tämä jymäytti niin äkkitärskäyksellä.

— Tekö? Mitä te tällä tekisitte?

Rähjällä tekisitte, piti sanoa, mutta hän oivalsi haukkumasanan tarpeettomaksi, jopa vahingolliseksi.

— Olisin piinassa ja kuritushuoneessa minäkin vuorostani.

— Niin, no! Mikähän siinä!

— Menettelee kaiketi elämä täällä, tällaisen kanssa?

Hän tavoitti naurahtavaa tyttöä olkapäästä. Isäntä muisteli Margittiaan ja ensimmäisiä mukaviaan, myönnytteli ja naurahteli hänkin. Vieras selitteli totisena, että tyttö oli hiukan sairas, ei vakavammin, vain tavallista korkeampi verenpaine, mikä näkyi jo kasvoista. Lääkäri oli määrännyt hiljaisuutta ja savikylpyjä.

— Vai savikylpyjä! Niitä täällä kyllä saa!

Isäntä hohotteli ääneen. Taisi olla tekijä miehekseen, mutta kunhan ottavat täällä muutaman kuukauden savikylpyjä, niin eiköpä mahtane aleta niin verenpaineet kuin muutkin paineet. Kauppaan hän oli peräti halukas, mutta ei tahtonut päästä puhdistuksen alkuun, turhanpäin oli tullut rähjättyä pyhätakkinsa. Jospa olisi tietänyt, että se junkkari talonostoasioilla liikuskelee! Pellonkasvua ei saattanut kehaista, he olivat nähneet kaura- ja heinäseipäät. Kova lykky, kun olivat jääneetkin siihen tienvarteen silmiin. Asuinrakennus, tupa ja kamarimöksä pysyivät koossa vain pönkkien tukemana ja niille oli vaikea löytää edes antiikkiarvoja. Hän mietti, etsi ja lopulta löysi, lehmät:

— Mahdoitteko rannasta noustessanne huomata lehmää ja mullikkaa?

Vieraat myönsivät huomioineensa ne kaksi vilkasta nautaa. Sitä ne olivat, vilkkaita ja rotupunaisia. Siitä oli hyvä jatkaa ja isäntä lasketteli muutamia minuutteja kuin parhain karjakonsulentti maatalousnäyttelyn esittelylavalta. — Ne olivat L.S.K. rodun monessa sukupolvessa jalostettuja valioluontokappaleita! Lehmä oli hedelmällisen elämänsä aikana antanut niin paljon rieskamaitoa ja voirasvaa, ettei sitä rohjennut edes vieraalle mainita, ja kun nuorempi jalostusvesa kevätpuolella ensi kerran kantaisi, ei maidonviljalla olisi äärtä ei rajaa.

Kuulijat olisivat voineet tehdä esitykseen joitakin sivuhuomautuksia, mutta se olisi ollut epäkohteliasta. Nainen hymyili, mies naureskeli. Jopa olivat jaloja luontokappaleita!

Lehmistä olisi luonnollista tietä voitu johtua navettaan eli päinvastoin, ellei se ruoja olisi ollut niin ruokottoman notkoselkäinen ja muutenkin heikko, suoraan sanoen siinä ei ollut takaseinää eikä toista kattolapetta enää ollenkaan. Mutta sauna oli uusi, isännän itsensä rakennuttama. Kaiketi se oli tullut huomattua rannasta noustessa? Ja metsä oli kohtalainen, jopa monin paikoin paremmanpuoleinen, paljon ylitse oman tarpeen. Ja huippujen huippu oli tuo vuorenhuippu. Jos Helsingissä olisi tuollainen vuori, niin...

— Omistajan täytyisi pulittaa erinäisiä tuhansia, ennenkuin pääsisi perustaa rakentamaan.

Kuuntelija antoi hengähtämisaikaa ja teki osavasti sovittaen tämän välihuomautuksen. Vuoren esitteleminen tuolla suulla tuntui hänen mielestään jollakin tavoin kuin pyhän häpäisemiseltä. Lehmiä, saunaa ja metsääkin hän saattoi kehua niin paljon kuin halutti. Isännän silmissä ostajan älynmitta kasvoi muutamilla senteillä. Turha sille oli varsin leveitä ruveta reuhkimaan, näytti olevan liipattu mies. Mutta viisas oli, ellei viisaampaansa tavoittanut! Savikylpylän isännäksi tuli jäämään, jos vähänkin omistaa tasavallan setelikapitaalia!

Hän etsi kaapin laatikosta tiluskartan ja maarekisterin. Ne levitettiin pöydälle ja lamppu nostettiin painoksi keskelle. Kolmekymmentä hehtaaria jyvitettyä maata! Vieras ei muistanut mitä jyvitys merkitsee, isäntä ei koskaan sitä ollut tietänyt, vain nimen oli kuullut ja komealta se kuului keskustelussa, niinkuin afääri, antiikki, kapitaali.

Kartta kiinnosti ostajaa paljon enemmän kuin edellä tapahtunut suullinen esittely. Siitä kävi selville että talon tiluksiin kuului monenlaatuista maata, nelisen hehtaaria savimullaksi merkittyä peltomaata, sen vieressä lähes kolmen hehtaarin niittypalsta, rantaviivaa silmämääräisesti arvioiden puolisen kilometriä, metsää, suota ja niityn välittömässä yhteydessä todellakin se vuori, jonka laskeva aurinko häikäisevillä väreillään oli heille osoittanut.

He molemmat huomasivat katselevansa sitä, kuvitelmien kultavuorta, joka vielä pari tuntia sitten sammuneen valoituksen jälkeen yhä heijasteli poskipäihinsä ruskovärejään. Vieras päästi kartan laidan kierimään, niinkuin tällä hetkellä olisi pitänyt piiloittaa tämä aarre. Isäntä kiersi sen tiukemmalle rullalle ja pujotteli pahvisuojukseen. Hänenkin mielestään oli sopiva käärimisaika. Ostaja ei ollut huomannut, että metsämaan, takana oli kuuden hehtaarin läiskäle arvotonta rahkasuota, jonka polttoturvearvoista olisi ollut vaarallista ruveta esitelmöimään. Hän oli kyllä siihenkin jo varautunut, jos ostaja olisi suosta huomauttanut.

Esittelyn ja tarkastelujen jälkeen he olivat hyvässä latauksessa niin ostajat kuin myyjä. Isäntä kuvitteli Helsingin valoja, merellä tuikkivia pikamoottoreita, huutokauppakamareiden kuhinaa, Margittia ja jos vaikka mitä. Ostaja ajatteli pitkää rantaviivaa, purolaaksoa ja komeaa vuorta, naisen kuvitelmissa oli ensi tilalla vain lehmä ja mullikkapoloinen, jotka hallaisena yönä värjöttelivät missä värjöttelivätkään.

Mutta yhteinen tähtäyspiste oli heillä kaikilla sama, myyjän puolelta tosin sillä pienellä varauksella, että pitäisi löytyä edes vähän käteistä rahaa. Hän itse oli tällä hetkellä siitä kapitaalista niin kirotun köyhä, että tuskin olisi löytynyt vaunurahaa.

Hän alkoi kehoitella ostajaa hintatarjouksiin. Mitäpä ostaja sellaisiin. Ei nykyhetkellä tietänyt talonhinnoista, ja eihän tällä asialla mahtanut olla kovin kiirettä? Ehkä olisi järkevintä muutama päivä katsastella ja vertailla. Heillä oli hyvää aikaa ja syksyisiä päiviä.

Tämä esitys ei sopinut isännän ohjelmiin ensinkään, eikä se sopinut ostajankaan todellisiin ohjelmiin. Se oli vain taktiikkaa, nyrkkeilyajoilta opittu valeisku, jonka tarkoituksena oli saada suojukset avoimiksi. Hän onnistui siinä yli toiveittensa.

— Mitä tämmöisistä kaupoista huomiseen jättämään! Ettekä te näin kaunista luonnonpaikkaa mistään löydä! Minä olen katsellut nämä seutukunnat hyvinkin tarkkaan ja minulla on jonkin verran asiantuntemusta.

Ostajat eivät kieltäneet, eivät liioin myöntäneet. Nainen vain kuiskaisi, eikö heidän olisi jo aika lähteä etsimään yöpaikkaa, ennenkuin ihmiset ehtivät asettua nukkumaan. Se oli miehen mielestä oivallinen osuma. Vähän kuuluvammin hän olisi voinut sen sanoa, mutta se oli autettavissa pienellä myötälauseella: Kello on jo yli kahdeksan! Kyllä varmaan meidän on lähdettävä!

— Kaksikymmentätuhatta!

Isäntä laukaisi sen silminnähtävästi hermostuen. Jos ostaja olisi siihen heti vastannut, olisi hänenkin äänensä värähtänyt. Hän tuijotteli pimeään akkunaan, laaksoon ja vuoreen. Lampputuikku oli nostettu seinänaulaan.

— No, oliko mielestänne pahasti sanottu!

— Jaa mitä?

Isäntä ei vastannut siihen, vaan alkoi purkaa täyttyvää sydäntään. Hän oli maksanut itse kolmekymmentäviisituhatta, eikä siitä ollut kulunut aikaa kuin vajaa vuosi. Ja mitä kaikkea hän oli tehnyt sen jälkeen. Saunat, väliaidat, ihan kaikki! Ostaja aavisteli, että ihan kaikkeen kuului jo todellakin kaikki. Hän erehtyi, siihen ei kuulunutkaan vielä kaikki. Metsästä oli levereerattu muutamia satoja kuutioita paperipuuta laivareitin varteen, eikä kaivospölkkyjä ja faneerikoivujakaan oltu unohdettu, vaikka myyjä sattumalta ne oli tällä hetkellä unohtanut. Häntä kiukutti, kun ei saanut toista lämpenemään edes jonkinlaiseen vastatarjoukseen.

— Kahdeksantoistatuhatta! Olkoon menneeksi! Puolet hinnasta saa jäädä kiinnityksenä taloon!

— Entä sitten, jos maksettaisiin heti kouraan?

Isäntä hätkähti. Oliko sillä peijoonilla rahat taskussa?

Mikä ettei ollut! Olipa hänellä itselläänkin silloin, kun loiskaisi tähän saviammeeseen. Olisi vieläkin, ehkä enemmänkin ellei olisi loiskannut. Kaupungin valot ja pikamoottorit alkoivat taas kiihottavasti tuikkia.

Hän mainitsi, ettei se seikka hintaan nähden suuria merkinnyt. Ostaja oli huomioivinaan, että se merkitsi hyvinkin paljon, ehkäpä juuri niitä tuhansia, joita häneltä puuttui.

Ostaja oli käynyt hävyttömän harvapuheiseksi. Ja myyjä tunsi pulputelleensa jo kaiken irtoimena olevan. Seurasi kiusallinen äänettömyys, jonka teki vielä kiusallisemmaksi vekkarikellon rankuttava hätäily. Rasvanpuute kaiketi, peijakkaan paistikkaalla! Viittätoista vailla yhdeksän! Se oli kuin merkki. Myyjä laukaisi uuden kerran:

— Viisitoistatuhatta olkoon! Tuossa lapa, eikä lotise!

Hän nousi seisomaan ja tarjosi pehmeätä kämmentään, mutta ostaja ei ollut sitä huomaavinaan. Hänellä oli viisitoistatuhatta ja muutamia satoja päälle. Kauppaa saattoi pitää jo päätettynä. Omaa maata! Ranta ja pelto! Niittylaakso! Kullattu vuori! Hän tunsi, niinkuin keveä pallo olisi rinnasta irtautunut, suusta paennut ja taivaalle noussut. Pimeys väistyi, aurinko paistoi. Laaksosta kumpuili vuorelle värikkäitä kuplia.

— Kolmetoistatuhatta! Rahat heti pöytään!

Isäntä aikoi ehdottaa riitarahan tasan, mutta hän oli joku taiteilija hänkin. Se oli suuri hetki. Olisi paljon karissut, jos siinä olisi ruvennut muutamia satasia rapsuttelemaan, ehkä karkkoutunut vastainen kauppaonni. Mikä liike-elämässä oli yksi vaivainen tuhatlappunen!

— Kiinni on!

Hän mäiskäytti läskipohjansa ostajan käteen, sipaisi naulasta lakkinsa ja pyyhälsi pimeyteen. Maijusta tuntui pikainen lähtö oudolta, mutta Matti aavisteli, ettei se osoittanut katumuksen merkkiä vaan luultavammin kauppojen kirjallista vahvistamista tai muuta sentapaista. Olettamus osoittautui oikeaksi vähemmän kuin puolen tunnin kuluessa.

Odotusaikana he eivät osanneet puhua juuri mitään. Kaikki oli tapahtunut käsittämättömällä tavalla. Ehkä se oli uni tai saippuakupla, jonka todenperäisyyteen oli toistaiseksi syytä suhtautua varovasti. Maiju otti lampputuikun pöydälle ja alkoi nenäliinallaan puhdistella sen lasia ja heijastuspeiliä. Matti harppoi lattiaa nurkasta nurkkaan, käveli sanaa sanomatta pöydän luo ja nosti lampunpuhdistajaa vyötäreistä niin korkealle, että vaalea tukka hipoi tummaa kattoa. Lamppu valaisikin kirkkaasti.

Isäntä puhkui eteisessä ja veti matkassaan Kokkilan nuorta isäntää ja renkimiestä kauppakirjan tekijäksi ja todistajiksi. Se ei ollut kovinkaan mutkallinen eikä suurta aikaa viepä homma. Kirjoittaja oli näppärä, maksutapa selvä ja entinen kauppakirja mallikappaleena. Kauppahinta todellakin oli ollut kolmekymmentäviisituhatta, myös käteisellä. Kokkilan nuori isäntä ei ihmetellyt hinnan erotusta, sillä hän tiesi, mitä ostaja ei tietänyt ja minkä myyjä oli unohtanut.

Irtaimesta ei lapaa lyödessä ollut mitään puhetta. Siitä ehdittiin puhua kauppakirjaa rakentaessa. Myyjä julisti jalomielisesti, ettei hän viitsi jäädä tänne piikkilankoja purkamaan, huutokauppoja kuuluttelemaan, eikä nutipäitä kiinni jahtailemaan. Niinä päivinä hän ehtii hommailla jo yhtä ja toista, paljon hyödyllisempää. Renkipoika tuumiskeli, että onpa aika poika. Eiköhän tuo survaise vain hänellekin viitosen todistajan palkkaa!

Vanha isäntä katsasteli näkyväistä henkilökohtaisirtaimistoaan ja heltyi yhä jalomielisemmäksi. Kahvipannunsa, myllynsä, vekkarikellon ja peililampunkin hän halusi lahjoittaa nuorelle rouvalle onnenkaluiksi. Vuodevaatteet ja ylimääräinen vilttihuopa samoin saisivat jäädä. Ja Margitin toiset liitukengät ja valkoiset sukat. Kerta kaikkiaan hän ei ollut nulju, ei suurissa eikä pienissä!

Kirjat olivat tällä välin joutuneet valmiiksi. Nopeasti se oli tapahtunut. Naapurin isäntä ei ottanut palkkaa, mutta renkipoika sai kympin. Kirjantekijän oli pakko ottaa muistoikseen matkailijakartta. Mitä hiisiä hän sillä Helsingissä tekisi! Tunsi hän sen ilmankin!

Hän otti tuolin selustalta nuttunsa ja naulasta harmaan sadetakkinsa. Kenenkä veneellä he olivat tulleet? Rantalan Kustaan! Jassoo! No, se kulkeutuu samalla kotiaan. Ei hän voinut enää talonvenettä ottaa. Ei ollut tarpeellista mainita, ettei sitä voinutkaan ottaa, koska se oli vesilastissa ja toinen airo poikki.

Hän hyvästeli ja toivotti onnea. Ja oli niin riemullisella tuulella, että halasi kumpaakin. Rantaan käydessään hän vihelsi: Oi Emma, Emma!... kun lupasit olla mun omani.

6.

Maiju heräsi, katsahti mustiin seiniin, tummaan riippuvatsaiseen kattoon, valoa heijastavaan akkunaankin.

Ruudun kulmakkeessa tuhahteli lehmän turpa, toisessa kulmakkeessa nyökähteli toinen, pienempi, ja pälyi kirkas silmä. Se oli hassunkurisen näköistä. Hän naurahti ääneen. Ruudut paljastuivat, mutta askeleita ei kuulunut. Lehmät olivat vetäytyneet vain syrjään.

Hän nousi keveästi ja hiipi konttasillaan kulkien akkunapenkin viereen. Vähään aikaan ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän kyyristyi syvemmälle seinän varjoon.

Tumma, tutkiva silmä ilmestyi taas ruudun kulmaan ja kostea turpa alkoi nuuskia herkästi tuhautellen. Hengityshuuru puhaltui kahtena suihkuna ja akkunaruutuun muodostui sumetta.

Hän kohotti varovasti päätään niin paljon, että he joutuivat katselemaan silmästä silmään. Mullikka aikoi peräytyä, mutta uteliaisuus voitti. Se ei irroittanut jalkojaan maasta, vaan vetäytyi taivuttautumalla vain hieman taaksepäin. Kun sisäpuolella näkyvät silmät vilkahtelivat ystävällisesti, vaihtui taivutusliike päinvastaiseksi. Silmäparit lähestyivät toisiaan. Maiju alkoi nyökäyttää. Hetkistä myöhemmin mullikan pää liikahteli. Hän nosti kätensä ja liikutteli sormiaan. Mullikan päännyökkäykset kävivät syvemmiksi. Kun Maiju näytti toista kättään, aukaisi mullikka suunsa ja alkoi nuoleskella ruutua. Nopeasti tulivat he yhä läheisemmiksi. Maiju saattoi pian sormin kosketella lasia, jota pehmeä kieli toiselta puolelta peseskeli. Sitten he tekivät sen tempun, minkä lapset tekevät, kun ovat keskenään sovinnossa, vaihtoivat ruudun lävitse nenää.

Lehmä oli varovaisempi, mutta kovin kauan ei sekään voinut uteliaisuuttaan vastustaa. Se lähestyi lyhyeen astuen ja tunnustelevasti nuuskien, peräytyi kerran, pari, mutta läheni taas. Maiju ei ollut huomaavinaan, vaan pelehti innokkaasti mullikan kanssa. Nutipää läheni, tuijotti sisään, muljautti mustasukkaisesti mullikkaan. Sitten sekin alkoi nyökyttää. Toiset vaihtoivat parhaillaan nenää, joten se ei saanut seuraa sisältä eikä ulkoa. Siitä sen kärsivällisyys loppui. Se tyrkkäisi mullikan pois koko akkunan alta ja alkoi uudelleen nyökyttää.

Maiju ei vastannut heti. Mutta lehmä nyökytteli yhä hartaammin. Maiju oli huomaavinaan sen suurissa silmissä kuin anteeksipyyntöä. Hän naurahti, alkoi nyökytellä päätään ja lipsutella sormiaan. Nupo heilutteli syvään ja näytteli kieltään.

Matti nukkui myöhempään kamarimörskän sängyntapaisessa. Hän oli antanut tyynyn ja peittohuovan Maijulle ja ottanut vain palttoon peitokseen, mutta nukkunut silti erinomaisesti. Herätessään hän ei heti päässyt selvään tajuun olinpaikastaan. Kovinpa oli matala mörskä ja pienet akkunaruudut. Ristikkoa ei toki ollut. Ja ruudut olivat rikkonaiset ja kehykset lahoa puuta.

Hän nousi ylös ja käveli akkunaan. Alla näkyi kuurainen niittymaa. Puro polveili sen lävitse kuin löysästi heitetty vyö. Mutta etäämpänä niityn takana kohosi komea vuori värikkäine rinteikkömetsineen. Laakso ja vuori! Näkemys palautti muistin. Tämä oli maatila. Ja tämä mies oli maatilan omistaja!

Hän käveli sängynlaidalle istumaan ja hieroskeli sääriään.

Mutta jopa oli matala mörskä. Ja miksi oviaukonkin piti katsella noin kierosilmäisesti. Niinkuin se eilinen ketturouva autossa. Laipio retkahtanut ja seinähirret painuneet. Mahtoiko olla kivijalkaa ollenkaan? Entinen isäntä oli sahannut oven yläpuolesta kolmikulmaisen kappaleen. Voi mestari sun viisauttasi ja kättesi töitä! Putoavaa laipiota hän oli tukenut kahdella lankun kappaleella, ettei vain itse tämä kaunis valkolihainen kaniininpoika olisi jäänyt kesken aikojaan rotanloukkuun.

Hän teki vielä vähäisiä huomioita ja nousi uudelleen varovasti seisomaan, koska sänkykin oli epäilyttävän notkoselkäinen. Se näytti olevan yleinen muoto tässä erinomaisessa loukussa. Mutta olisi kai nuo laipiopönkät voinut asettaa vähän suorempaan. Hän alkoi potkiskella keskipönkkää.

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä se oli laukaisvarpa pyydyksessä. Lattiapalkkiin tuettu pönkän pää lipsahti irti, kuului rusaus ja notkoselkäinen laipio alkoi vaipua maaemon puoleen. Hän potkaisi ovea. Se ei avautunut. Nopeasti sukeltaen hän ehti kuitenkin hyvissä ajoin lahoiset akkunaraamit kaulassaan pellolle.

Hän syöksyi päädyn päitse ulko-ovea kohti ja törmäisi Maijun kanssa pihanurkalla yhteen. Mullikka ja lehmä olivat säikähtyneet outoa rytinää ja ehtineet ulommassa kehässä kiertäen nutipäät yhteen. He huomasivat onnellisesti selviytyneensä pyydyksestä, ja heiltä pääsi vapauttava nauru. Kun he huomasivat, että mustat puukaulukset olivat yhä Matin kaulassa, helähti vielä heleämpi nauru.

Mutta luonnonvoimat jylläsivät sisällä perusteellisesti. Katkeavien laipiolankkujen rytinää kuului ja satavuotiset porot pyrkivät luonnonhelmaan kaikista mahdollisista rakosista.

He alkoivat vähitellen ymmärtää, miksi isäntä oli niin halukas pikaisiin luovutuksiin. Ehkä hän oli edellisenä yönä nähnyt unta tästä romahduksesta. He istuivat pihakivelle ja kompeilivat kuin lapset. Matti pudisteli kehykset lasin kappaleista ja ehdotteli niskalaudan vetoa. Maiju nyhti ruohoa maasta ja sesetteli. Eihän laiskaa härkää saanut längitettynä kulkemaan ilman syöttipalaa. Mullikka sai ruohotukon, kun kaulushärkä ei välittänyt siitä.

Rytinä oli lakannut, mutta pölysavua tunkeutui aukoista. Se valui nähtävästi seinäpuolilta keskilattialle kuin myllyn tuuttiin. Sisällä oli heidän vähäiset tavaransa ja entisen isännän lahjairtaimisto. Onneksi ne kaikki olivat seinäpuolilla, niin he muistelivat. He antoivat tuutin rauhassa tyhjentyä ja katselivat itse kaunista syysaamua. Puro porisi laaksossa hiljalleen. Teeret pitivät metsäisessä järven niemekkeessä kiihkoisaa lemmenpeliä. Vuori oli paljon jyrkempi ja mahtavampi kuin he iltahämärissä olivat aavistelleet.

Lehmät olivat voittaneet äkkipelästyksensä ja näyttivät halukkailta äskeisen tuttavuuden uudistamiseen emäntänsä kanssa. Isäntä nousi vihdoin tarkastelemaan, joko välikattotäytteet olivat alhaalla. Hiljentyvästä savuamisesta sitä saattoi arvailla. Hän sai rakoselleen jääneen tuvan oven niin paljon auki, että mahtui ryömimään sisälle. Väliseinä oli kaatunut ja laipio oli yhteinen suppilo kumpaankin huoneeseen. Sitä hän kedolla istuessaan oli jo aavistellut. Seinänvierustoilla oli miehen kuljettava tunneli, jonka laitamilta hän onnistui koukkailemaan oman ja lahjairtaimiston melkoisen tarkkaan, viululaatikonkin, joka onneksi oli jäänyt seinäpenkille ja säilynyt vahingoittumattomana. Kauppakirjan päälle oli varissut laipiomultaa. Se oli ikimuistoinen musteen kuivaustapa. Kauppaa saattoi kaiketi pitää jo varmana.

Maiju oli kyyristynyt lehmän viereen ja näytti heruttelevan utareita. Matti kokosi pelastetut tavarat yhteen kasaan rappujen eteen pihapolulle, otti kirveen, jonka penkin alta oli löytänyt ja kiiruhti ensimmäisille tutkimusmatkoille laajempaan ympäristöön uudessa valtakunnassaan.

Sauna oli todella uusi, tilava ja valoisa. Ovinurkassa oli pyöreä rautauuni, tavallista suurempaa kokoa sekin. Isäntä oli ollut ehkä hyväkin löylysasu ja ottanut pönttöuunit ympärysmitat sitä seikkaa silmällä pitäen. Hänelle juolahti mieleen, että saunaa voisi käyttää väliaikaisena asuntona, olikin käytettävä, ellei taivasalla tahtonut asua. Mitä kauemmin hän tarkasteli ja suunnitteli, sitä hauskemmalta sauna alkoi näyttää. Ja järvi välkehti akkunan alla.

Seinän ulkopuolella oli polttopuiksi haalittuja vanhoja aidaksia. Hän löi niistä kirveellään sylillisen halkoja, pisti saunan uuniin tulen ja lähti jatkamaan tutkimuksiaan. Saunaniemekkeen toinen ranta oli jyrkkä, toinen matala, santapohjaisia kumpainenkin. Hyppäysranta ja lasten ranta! Venerottelo oli sivummalla heinäisessä lahden pohjassa, täydessä vesilastissa. Se oli nähtävästi se talon vene, josta entinen isäntä illalla oli maininnut.

Hän jätti saunaniemen ja kiiruhti puolittain juosten puron suuhun, mistä kuului veden porinaa. Rantatöyryssä oli vähäinen koski. Keväisin siinä varmasti oli vaahtopäissä pohiseva putous.

Hän ei viivähtänyt pitkää aikaa täälläkään, vaan hypähti puronotkelman ylitse kuin laidunmaita valikoitseva mullikka ja kiiruhti nyt jyrkästi äyrästyvää vuorta kohti. Pohjaviidakossa oli keltaisenaan karvarouskuja. Ylempänä loisteli punertava puolukkarinne. Hän riipoi kourakaupalla niitä suuhunsa. Rinne jyrkkeni ja kuiveni yhä. Lopulta hänen täytyi kiivetä käsillään katajista ja koukeroisista puunjuurista tukea etsien. Kivet ja santa rapisivat jalkojen alla. Se oli kuin tunturin kuve, sellaisiksi hän oli kuullut niitä mainittavan.

Vastaan tuli ensimmäinen äyräsrappu. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Puro kiemurteli vyyhtenä jalkojen alla. Saunan savu kohoutui sinertävänä ruuvina kellertävän lehtiseinän lävitse. Nupo ja mullikka jyrsivät odelmaa ylempänä peltorinteessä. Rantatiellä vilahteli vaaleaa. Emäntä siellä häärähteli!

Hän veti raitista ilmaa syvin henkäyksin. Oli riemullista, melkeinpä käsittämätöntä todeta, että laakso kaikkineen tuolla alhaalla ja tämä mahtava vuori tarripetäjineen täällä ylhäällä kuuluivat heille.

Hän ei malttanut istua kauemmin, vaan alkoi kavuta uudelleen, vuoren korkeimmalle laelle. Rinne jyrkkeni yhä. Hän konttaili kuin koira, ehkäpä läähätteli suu auki ja punainen kieli ulkona. Sitä ajatellen hän raapaisi takakäteen muutamia suurempia irtokiviä, jotka kierivät paukkuen alas. Ne survoivat puolukoita ja murskasivat karvarouskuja. Olipa niitä siellä! Heidän valtakuntansa oli suuri ja rikas!

Hän pääsi vihdoin vuoren huipulle, tasaiselle avokalliolle, jossa oli hiiltyneitä nuotiojätteitä. Se oli nähtävästi seutukunnan komeimpia kokkokalliota. Hän kääntyi ympäri ja katseli levähtänein silmin.

Maiju hääräili rantaniemekkeessä kuin pieni tyttönen. Nupo ja mullikka olivat karitsoita, puro kuin välkehtivä vyö ja koko laakso metsään päin kapeneva suikalekiila. Mutta järvi värikkäine rantoineen, lahtineen ja taloineen oli pulpahtanut kokonaan esiin. Ja kaukana järven takana punersi ja sinersi etäisen suurjärven utuauer.

Jos entinen isäntä olisi palannut ja pyytänyt purkua, tarjonnut kahtakymmentä tuhatta, kolmeakymmentä, olisi hän huiskauttanut vasemman käden peukalollaan. Äläpä mies! Mitä minä välitän sinun tuhatlappusistasi! Mitä tekemistä minulla on sinun kaupunkisi kanssa! Täällä olen suuri ja täällä olen pieni. Luontokin on niin suuri ja niin surkean pieni. Katso tätä vuorta! Et taitanut omistaessasi vielä huomatakaan. Ja näetkö tuota sorsaa, tuota, joka ui tuolla järvellä! Sen pää on kuin neulannuppi. Et sinä sitä enää näe! Et näe ehkä tuota vaalean punaista mullikkaa, joka on kuin jänis tuolla peltorinteessä. Etkä saunansavua. Et emäntääkään, joka hääräilee värikeltaisten lehtipuiden keskellä.

Hän leväytti käsiään kuin lentoon lähteäkseen, hypähti pari kertaa tasajalkaa ja kääntyi metsään.

Noin kymmensylisen kalliokynnystymän takaa alkoi vetelä neva. Hän ei voinut käsittää, miten se oli voinut muodostua korkealle kalliotasangolle. Kun hän rämpi sen ylitse ja kierteli kotvan aikaa laiteita, selkisi arvoitus. Suo oli arviolta noin neljän tai viiden hehtaarin laajuinen loivasti viettävien yläkallioiden suppilopohja. Läpäisemättömiä pohjakouruja pitkin ne johdattelivat suolle keväisin vedeksi sulaneet lumensa ja syksyisin taivaasta satelevat vetensä. Ja olipa siinä vadissa reunavanteen mittaa! Kilometri ehkä lävitse leikaten, kolmisen kilometriä ympäri kiertäen.

Nevan takaa hän löysi kulmapyykin ja rajalinjan, jota pitkin alkoi harppoa metsään päin. Omalla puolella kasvoi harvakseltaan lehtipuita ja siellä täällä mataloita männyntarrikoita. Kuusen latvoja, kuivuneita oksia ja kaarnaparkkia sensijaan oli kaikkialla runsaasti. Hän käsitti jo yhä selvemmin, minkävuoksi isäntä oli halunnut katselematonta kauppaa. Tulivatpa lopulta vastaan nekin paperipuut, jotka seurasivat kauppaa. Sataa kuutiota niitä ei ollut, ehkä oli ollut kaksikin sataa, mutta oli ollut ja mennyt. Petosta siis petoksen jälkeen, mutta ihmeellistä, ettei se tehnyt häntä vähääkään alakuloiseksi. Oli löytynyt niin paljon sellaista, jota ei osannut odottaa.

Etäisimmässä kolkassa laajahkon rämeen takaa löytyi kulmake raasimatonta metsää. Se päättyi kiilakärkeen.

Purolaakson puoleinen rajavarsi oli silmälle mieluisempaa. Siellä oli kauttaaltaan hyvä pohjataimisto, maassa makaavaa polttopuuta ja puolukoita kaikkialla punaisena karheena.

Hän joutui viettävää alamaarinnettä niitylle ja pellolle. Peltotyöt eivät maanviljelyksen kannalta ottaen olisi voineet enää hullummin olla. Todennäköisesti entinen isäntä olisi saavuttanut valtakunnallisen mestaruusarvon kaikenkaltaisessa törsäämisessä. Parhaimmalla tahdollakaan hän ei löytänyt tilusten keskeltä mitään kunnollisesti tehtyä työtä, lukuunottamatta saunaa, joka nähtävästi oli urakkamiehen työtä. Veräjät olivat rempallaan, pellonojat multaturpeita tulvillaan. Ladoissa oli jonkin verran kulottunutta heinää, mutta yhtä paljon oli vielä seipäillä, länköttävillä riukuhaasioilla, jopa niitoksellakin pellon piennarvarsilla. Juurikasveja oli kylvetty, perunaakin istutettu, mutta siihen oli jäänyt niiden hoito ja kesäinen perkaustyö. Juurikasveja oli nyhdetty sieltä ja täältä. Nyhtäjiä ei ollut vaikea arvata, koska piikkilangan solmuissa näkyi vaaleita karvatupsuja. Perunaakin oli rääpäisty muutamista paikoista kuin kokeillen, kannattiko ryhtyä kaivamaan.

Yleispiirteittäin hänellä oli jo tiluksiensa muoto ja laatu selvillä. Hän käveli pihamaalle, mihin nupo ja mullia olivat asettuneet märehtimään. Päivä paistoi siihen lämpimästi. Tuvan piipusta nousi vienoa tuhkasavua, niinkuin uuni olisi ollut hiilillä ja pellit hieman pettäneet.

Hän katsahti kelloonsa, se oli jo yli kymmenen. Tutkimusretkellä oli kulunut aikaa lähes kolme tuntia. Hän juoksi noutamassa juurikasvimaalta kolme lanttua. Nupo nyökäytti päätään. Sieltä hekin olivat tavanneet käydä niitä varastamassa.

Maiju huljutteli vaatekappaletta rantakivellä. Hän oli keksinyt saman, minkä Matti aamulla, ja ehtinyt järjestellä saunan asunnoksi. Eteisessä oli tyhjistä pakkilaatikoista tekaistu pöytä ja sen peitteenä kauniisti kirjottu pöytäliina värikkäine syysmaljakkoineen. Siihen oli katettu jo aamiainenkin: kaksi lautasta, veitset ja haarukat, voita pikku lautasella ja leikkeleitä toisella, kannussa maitoa ja kupissa herkullisen näköistä hillopöperöä.

Mies katsoi ja hämmästeli, nainen nauroi ja veikisteli. Häneltä oli tilattu aamiainen kahdelle hengelle, rouvalle ja herralle.

Hän oli kaivanut perunat pellosta ja paistanut ne pönttöuunin pyöreillä löylykivillä. Ne olivat jauhoisia, erikoisen herkullisia. Herra antoi määräyksen, että näin valmistettuja perunoita pitäisi aina aamiaiseksi valmistaa. Tilata! Niin, tilata tietysti!

Jälkiruoaksi tilatun puolukkaherkun he söivät yhteisellä lusikalla. Oikein hienoissa ravintoloissa kuului olevan sellainen tapa.

Kun pöytä oli tyhjennetty putipuhtaaksi, sekin oli yksi hieno tapa, kuori herra lantun ja leikkasi siitä kaksi kaunista kiekkoa. Kun ne oli narskuteltu, leikkasi hän ohkaisemmat kiekot ja niin edelleen. Lanttu oli maukasta ja puhdisti hampaat.

Mutta sitten herra muisti muinaisia: jälsimäihät ja kissankupit. Hän alkoi keveästi jälttää hilskutella ja pisteli mäihäistä purua näppärästi puukon kärjellä rouvan suuhun ja vuoroon omaan suuhunsa. Kuppi kupertui ja kanta kasvoi. Se oli säännöllinen, pyöreä, hyvin makea lanttu. Ja kaunis kissankuppi siitä tuli.

Rouvan sievään suupieleen oli jäänyt valkoinen mäihäpisara, toisessa oli mustaa perunannokea, mutta välipaikka oli terveessä puolukan punassa.

Ennenkuin herra tilanomistaja voi ryhtyä mihinkään muuhun, edes lepäämään tutkimusmatkan vaivoista, hän korjasi mäihäpisaran, puhdisti perunannoen ja imaisi hyvän siemauksen punaista puolukkaa.

Hän ei voinut jättää nauttimatta jälkiruoan jälkiruoakseen niitä pieniä, mutta sykähdyttävän antoisia elämänvitamiineja.

7.

Työstä ei ollut tässä talossa puutetta, päinvastoin saivat he pitkät hetket tuumia, mistä ja miten aloittaisivat. Talvi ei ollut enää kaukana, sillä syksy oli jo myöhäiseksi kulunut. Välttämättömiä töitä eritellessä eivät sormet riittäneet. Jonkinmoinen ohjelma kuitenkin täytyi laatia. He miettivät yhdessä, sepäsivät sormiaan ja luetteloivat hätäilemättä.

Perunat olivat pellossa ja juurikasvit pellossa. Tuvan laipio oli lattiassa ja ullakkoporot samassa paikassa. Navetassa oli vain kolme seinää ja yksi katonpuolikas. Entinen isäntä oli käyttänyt yhden seinän polttopuikseen ja toisen kattolappeen pesän virikkeiksi. Syyskynnöt olivat kokonaan tekemättä. Ojat olisi aukaistava. Ja sieniä ja puolukoita talveksi poimittava.

He olivat tasaveroisia kekseliäisyydessä ja yhtä rivakasti he kumpainenkin kävivät töihinsä käsiksi.

Suurten rakennuksien urakkamiehenä otti Matti laskelmiinsa kaikki yllättävät mahdollisuudet. Lokakuun loppupuolella satoi näillä mailla usein pysyväisen lumen. Olisi perin harmillista, jos kynnöt jäisivät tekemättä ja turvetukkeilla täytetyt ojat avaamatta. Perunat ja lantut hankien alla! Kiusallinen juttu! Mitä löylykivillä paistettaisiin? Mistä mäihää jältettäisiin? Ja navetta, hävityksen kauhistus! Ei käy laatuun, että lehmät nyökyttelevät lumihangessa saunan akkunan takana!

Navettakysymys, kasvien korjuu, sänkien kääntäminen. Siinä järjestyksessä kulkivat Matin työohjelmat, Maijun aluksi samoja teitä, loppupuolella naisellisen keveämmin. Lehmät suojaan, perunat kuoppaan, sienet pyttyyn ja marjat saaviin.

Navettapulma selvisi yhtenä päivänä. Mäen kupeessa oli vankoista hirsistä salvottu riihi. Mitä tällainen talo talvella riihellä tekisi! Muutamaa kulottunutta kauraseipäällistä tuskin kannattaisi ollenkaan riihittää!

Ensimmäiseksi Matti tutki laipion. Pikiytyneet kannatusparrut olivat kuin petoonivasoja, laipiolaudat kirveellä halkaistua vahvaa honkapuuta. Molempiin saattoi luottaa, keston puolesta olisi ullakolle voinut elefantin majoittaa. Oviaukko oli pieni ja kynnys lähes metrin korkuinen, mutta hän oli löytänyt hyvän pistosahan saunan komerosta, pian mies sillä hirsikynnyksen alentaisi. Ensin hän halusi tehdä valoakkunan eteläpuoleiseen seinään entisen savuräppänän aukkoon. Tuvassa oli eheä akkuna. Hän keskeytti sahauksen, juoksi noutamassa ruutupuolikkaat ja piirsi aukon suuruuden mallin mukaan.

Työ kesti vain muutaman tunnin, koska oven tiivistämiset ja akkunan tilkkimiset saattoi hyvin jättää joutilaampiin aikoihin. Permannonkin hän oli jo purkanut. Viimeiseksi hän tasoitteli kuivan maapohjan ja kantoi olkiladon pohjalta pehmikkeeksi muutamia sylyyksiä pahnoja. Maiju kaivoi pellolla perunaa. Hänet oli heti haettava uutta navettaa tarkastelemaan. Hän tutkiskeli kuin ostaja, katseli ja huudahteli.

Akkuna seinässä ja muuri nurkassa. Leipäorret katossa ja pehkutkin jo valmiiksi lattialla. Missä muussa talossa oli näin ensiluokkainen navetta? En minä tiedä, sano sinä! Me itse voimme nukkua täällä lehmien kanssa. Älä enempää sano! Oikein hyvä navetta ja hauskaa täällä tulee olemaan. Jo puhelet ihan levottomia!

He eivät joutaneet kovin kauan riemuitsemaan, sillä ensimmäisen työpäivän aurinko oli painumassa laaksoon. Perunapellolla odotteli kaksi täyttä säkillistä kantajaansa. Matti otti toisen niistä hartioilleen ja käveli mäkeen, jossa näytti olevan pahnainen kuoppakumpu. Kumpu siellä kyllä oli ja viimetalviset peitepahnat, mutta kuoppa oli vajonnut maan sisään. Maa veti tässä talossa kaikkea puoleensa, veti myös säkkiä ja säkin kantajaa, sillä äyräs oli jyrkkä ja säkki täysinäinen. Hän laski sen maakivelle ja alkoi tuumiskella tätä uutta pulmaa.

Uuden kuopan saattoi kaivaa samalla vaivalla kuin noin pahasti särkyneen uudelleen käyttökuntoon puhdistella. He tarvitsivat perunoita saunassa. Sen vieressä oli yhtä kuiva kumpu. Kuopan voinee kaivaa yhtä hyvin sinne kuin tänne. Säkki lähti kävelemään saunalle päin.

Ennen pimeän tuloa he yhdessä ehtivät kaivaa kolmannen säkillisen. Peruna oli sisukas kasvi, oikea kivikkomäkien asukki. Tähänkin karuun mäkeen oli kesän kuluessa tehty monelta taholta kavalia hyökkäyksiä. Sinne oli tunkeutunut suolaheinää, juolavehnää, pillikettä, ohdaketta, metsänpuolelta katajanjuuriakin. Mutta peruna oli pitänyt urhoollisesti puoliaan omin avuin, rakentanut pesänsä ja muninut munansa, ei tosin kovin lukuisasti, eikä suuriakaan, mutta pirteän kauniita ja puhtaan keltaisia mukuloita joka tapauksessa.

Pimeä ehti maille. Maiju sai käyttää kaiken viettelytehonsa houkutellessaan lehmiään uuteen navettaan. Riihi oli niille outo, vaarallinen linnoitus. Monta kertaa ne kesän kuluessa olivat niiltä seutuvilta hännät ojossa karkuun pyyhkineet. Mullikka antautui ensiksi, nupon petti kateus. Matti kiiruhti sulkemaan oven. Se oli tarpeeton toimenpide, kyllä ne nyt jo siellä pysyivät, tuskinpa enää olisivat lähteneet ulos ajamallakaan.

He jäivät lehmiensä seuraksi uuden riihinavetan pahnoille. Lehmät nuuskivat ja tunnustelivat huoneen jokaista nurkkaa, asettuivat pehmeimmille vuoteille ja alkoivat tyynesti märehtiä.

Maiju muodosteli nukkumatilat lehmien viereen. Yölintu ripsahti katolla, hiiri rapsahti pahnoissa. Nupo nuolaisi emännän kättä karhealla kielellään, mutta mullikka tunnusteli isännän kylkeä kostealla turvallaan.

8.

He saivat perunat uuteen kuoppaan, kaurat latoon ja lantut aumaan. Matti kaivoi ojia, Maiju perkaili sieniä ja poimiskeli puolukoita. Metsäinen vuorenrinne oli ehtymätön aitta. Puolukkaviljasta ei ollut puutetta missään päin.

Parisen viikkoa he jo näin olivat talossaan asuneet missään käymättä, ketään näkemättä. He eivät kaivanneet ketään. Heillä oli työtä, ruokaa ja hyvää unta, joko saunassa tai lehmien seuralaisina navettariihessä. Ahkera työ ja sitä seuraava ruumiillinen väsymys oli sisäisille mielialoille lepoa ja lääkettä. Heidän hiljaiseloansa virkisti luonnon väkevätehoinen lataus. Se oli usein sähköistävän läheinen, mutta he onnistuivat säilyttämään sen laukaisemattomana.

Päivät ahkeroituaan he iltaisin nukahtivat heti ja heräsivät aamuvarhaisella virkeinä, herkin aistein. Heillä oli salainen kilpa siitä, kumpi ensinnä heräisi. Usein se tapahtui yhtä aikaa. Suuria eroja ei milloinkaan jäänyt. Muutaman minuutin he katselivat, nauroivat, kisailivatkin. Hullusti riemastuttava verenpaine syöksähtää nuoren miehen jäseniin. Tikka kopahuttaa seinään tai sorsa rankahtaa akkunan alla. Hän muistaa, mitä on tytölle luvannut, pukeutuu rivakasti ja kiiruhtaa työmailleen.

Maiju jää jälkeenpäin ja ihmettelee toisen ripeätä lähtöä, aavistelee, mitähän aavistelee, nousee ja pukeutuu hänkin. Elämä on jännittävä ja rikas. Kun kuuntelee sen sykähtelyjä, niin sisäinen väristys lyö läpi nuoren ruumiin.

Hän kuhnusteli. Matti varmaan oli puhdistanut jo kolme syltä ojaa. Eilisiltaiset puolukat olivat perkaamatta.

Lähimpinä naapureina asuivat Mäntylän vanhukset: kiroileva äijänkäppyrä ja köykkyselkäinen eukkopaha. Äijä ei ruokarupeamaa olisi tullut ilman apusanojaan aikoihin, tuskinpa eukkokaan, ellei olisi saanut niistä ukolle motkottaa.

Heidän jokapäiväinen puheenaiheensa oli Petteri-poika, joka yli kolmekymmentä vuotta sitten oli livistänyt merille, ensin tosin Päijänne-laivaan, mutta se oli melkein kuin yhtä ja samaa. Päästä hiiri pihamaalle ja ota hännästä kiinni.

Kuitenkin he uskoivat, että Petteri palaisi mereltä, akottuisi ja vakiintuisi asumaan torppaa. Se johtui kaiketi siitä, että he sitä niin hartaasti toivoivat. Kenenkään ei parantunut ryhtyä väittelyyn tästä asiasta heidän kanssaan. Ryhdyttiin kuitenkin, sillä se oli pettämätön keino, minkä avulla saatiin äijä kiroilemaan ja eukko siunailemaan. Ei tarvinnut muuta kuin parilla sanalla söhäistä: Ei suinkaan Petteri enää mereltä palaakaan?

Poikako ei palaa! Palaahan tuo p...nen! Eipä jäänyt Vesipuolen Pajulan aikamiespoikakaan. Neljäkymmentä vuotta seilaili ja palasi, palasi tuo s...na! — Voi, voi, kun siinä taas kiroo ja pärsmänttää! Palaahan Petteri. Ei Herralle ole mikään asia mahdoton. — Eikä pojallekaan. Se pysyy nenästään maston märssyssä. On se semmoinen p...na!

Petteri oli heidän kuudesta lapsestaan ainoa elossaoleva. Häntä varten he olivat vuodesta vuoteen elää retuuttaneet, torppaa pitäneet ja päivätöitä suoritelleet. Pojan palaamisen toivossa he itsenäisyysvuosina olivat töllinsä taloksikin lunastaneet. Mitäpä he itseään varten, vanhat hautaan menevät kuhat. Eukko näitä lateli. Jos äijä kuuli, niin penäsi vastaan, apusanoja kiiloina käyttäen. — Mitä s—-nan kuhia! Kun poika tulee mereltä, niin pannaan vielä hiulut vinkumaan! — Voi, voi tuota jumalatonta! — Kun päästäisiin kunnialla hautaan, niin siinä olisi hiulut ja vinkumiset!

Tämä oli puheenaiheena silloinkin, kun uusi naapuri tuli ensimmäisen kerran tapaamaan. Äijä käkkyröi peltosahran perässä, perunamaata piti kyntää. Muori kuukkelehti västäräkkinä vaolla perunoita tokkaillen. Se toimi sopi hänelle hyvin, koska leinireumatismi oli käpristänyt hänet sellaiseen asentoon, ettei ollenkaan tarvinnut kumartaa.

He eivät huomanneet vierasta pitkiin aikoihin, muorin silmään ei osunut kyyryisen asennon vuoksi, äijällä oli tarpeeksi kiroilemista hevosessa ja sahroissaan. — Ähs siinä! Senkin paukamaha! Pattipolvi! Suoliton rotkale! Vieläkö ma haukun! ...hanan kampura, kun ei avokiveä osaa kiertää!

Toisella kierroksella Matti pysäytti hevosen.

— Ähs, ryökäle! Sinäkö siinä!

Äijä nosti housujaan, vilkaisi ja sylkäisi. Vieraan oli vaikea päätellä, oliko sanat tarkoitettu hänelle vai hevoselle.

Hän vastasi kuitenkin kohteliaasti vilpittömään tervehdykseen ja esitti olevansa lähinaapuri ja pistäytyneensä neuvottelemaan yhteisistä asioista.

Äijä ilmaisi murahtamalla mielihyvänsä siitä, että naapuriksi oli tullut hiukan ihmiseen vivahtava mies sen luontokappaleen jälkeen, joka haaskasi pellot ja pellon viljat ja poltti navetan seinätkin. Sylkäisy. Ja jolla oli niin s...nan hieno leipäsusi, että syyringin läpi olisi pellolle juossut!

Mahdollisesti äijä olisi edeltäjänaapureista ladellut enemmänkin tuntomerkkejä, ellei eukko koppineen olisi ehtinyt hätiin.

He alkoivat ensi hetkestä sopeutua yhteen. Matti kuunteli Petterin tarinaa. Äijä pani tupakaksi ja kuunteli Matin suunnitelmia, toisinaan vain napsautteli apusanoja, että piipunporot tuprahtelivat.

— Jaa kopukkata syyskyntöihin! Joutaa se sinulle. Vaikka en minä sitä sille luontokappaleelle olisi antanut. Ei, vaikka pyttyyn olisi pitänyt lihata!

Seurasi muutamia mojovia lauselmia tarpeellisine apusanoineen. Niitä olisi kelvannut luontokappaleen ja hänen hienon leipäsutensa kuunnella.

Matti otti äijältä ohjakset ja kynti pari vakoa. Äijä arveli: Oletpa ennenkin jo kyntänyt, Matti taas puolestaan: Siitä varmaan on kulunut jo liian kauan aikaa.

Hevonen oli hyväntapainen ja hyvälihainen valakka, eikä suinkaan liioilla ajoilla tärvelty. Peltoalaa näytti olevan saman verran kuin heillä, rantaniittyä ehkä enemmän. Hän sai reen ja auran. Ne olivat vanhan miehen hyvin pideltyjä, mutta hipulikunnossa olevia työkaluja.

Auralla kyntäminen oli vielä oudompaa kuin sahrapeli. Aura ei tahtonut mukautua oikeaan syvyyteen, se joko leikkasi lihalle tai viilsi nahkaa. Sarka oli muutenkin vastahakoinen. Se oli ehkä kymmenvuotista ketoa, sitkeätä kuin kissannahkaa. Vako kääntyi siiven pakottamana väkinäisesti, mutta oli aina valmis juoksemaan takaisin ensimmäisen kohomättään viittauksesta. Ja se kävi niin nopeasti, ettei kyntömies, entinen keskimatkojen juoksija kannoilla pysynyt. Kun pääsi maaliin, saran päässä, niin siinä pysähtyi. Mies raapi päätään ja ihmetteli. Hevonenkin katsoi taakseen ja kummasteli. Mihin vaivalla pulattu vako oli joutunut? Käännös ympäri, tai askeleita taaksepäin ja uudet harjoitukset. Olipa jo edes auki viilletty viiva.

Reunavaot tulivat valmiiksi, mutta aikaa siihen oli mennyt. Eivätkä ne juuri sittenkään olleet mitään mestarinäytteitä, herranähköön. Onneksi ei kenenkään tie kulkenut siitä ohitse, muiden kuin nupon, mullin, variksen ja peltonärhin, ja niiden arvosteluille, naurahteluillekin saattoi kyntömies ja hevonen antaa palttua. Mutta ennenkuin hän oli päässyt toisen vastavaon loppuun, tuli Maiju työmaalle juotavaa tuoden. Tätä mahdollisuutta kyntömies ei äsken muistanut. Hevonen pysähtyi katselemaan uutta ilmestystä. Maiju silmäili valmista vakoa ja toistakin, joka kohta oli olevinaan valmis. Häntä alkoi vastustamattomasti naurattaa. Hevonen katseli viattoman avomielisesti, mutta kyntömiestä hävetti, ettei ikinä ennen niin naisen edessä.

— En minä ole aivan näin huono mies, niinkuin tuo jälki näyttää.

— Et suinkaan sinä ole huono mies. Mutta huono kyntömies sinä olet!

Kyntömiestä harmitti niin kovin, että pitkän aikaa täytyi tanssiskella uppiniskaisesti pöyryilevän vaon niskalla. Maijun lähdettyä hän aloitti kolmannen vaivalloisen vakonsa. Mutta hän ei päässyt montakaan syltä, kun hänen mieleensä juolahti, että aurassa varmaan oli vikaa. Hän irroitti vetokoukun, taittoi vaon ja kiskaisi kalun kedolle, missä huolellisesti tarkasteli kärkeä, veistä ja vannasta. Hän ei voinut väittää olevansa asiantuntija, mutta selvästi hän kuitenkin huomasi, miten hyvin säilynyt antiikkikalu se oli. Nähtävästi se äijän ja eukon kanssa kolmisenkymmentä vuotta oli odotellut Petteriä mereltä palaavaksi. Jos Maiju olisi ollut lähempänä, niin hän olisi kuullut, miten vapautuneesti huono kyntömies naurahteli.

Hän riisui hevosen, vei sen ladon ovelle heiniä syömään ja kiiruhti saunamajalle. Emännän oli jätettävä puolukkansa ja lähdettävä järven taakse kyläilemään. Kauppapuotiin oli asiaa ja oli tämän suven aikana toki kerran kokeiltava sitä vesilastissa perittyä venettäkin, jonka he eräänä iltapuhteena yhdessä olivat tilkinneet ja tervailleet. Se oli muinaiskalu, niinkuin Männistön äijän aura, muuten mukiinmenevä alus, aikoinaan se oli ollut ehkä hyväkin vene ja omasi yhä vielä eräitä veneen oleellisimpia ominaisuuksia, kuten senkin, että vesillä oltaessa otti vettä sisään, vaan ei päästänyt ulos, sitä täytyi heittää.

Heillä oli onneksi äyskäri. Perämies äyskäröi niin kätevästi, että soutumies tunnusti hänet parhaimmaksi äyskärimieheksi, mitä hän yleensä tällä järvellä naisten joukosta oli tavannut. Äskeinen kynnösnauru vielä kismitteli. Mutta muutoin oli hauskaa, sillä oli hyvänpuoleinen hankamyötäinen, aurinko väritti laineen harjoja ja pitkäkaulaiset silkkikuikat kiiruhtivat edellä uiden ja sukeltaen.

Aura oli pääasia, mutta hyvin varustetusta kauppapuodista löytyi monta muuta tarpeellista tavaraa. Maantien varrella puolisen kilometriä kauppapuodista kuului olevan sepän paja. Matti irroitti ostamansa auranpuukon ja kärkipalan ja lähti pajaan. Maiju jäi siksi aikaa puotiin päättelemään pienempiä lanka- ja nappikauppojaan.

Seppä oli juuri syönyt kaksi kupillista maukasta lihakeittoa, makasi tupansa seinustalla päiväpaisteessa ja oli venkuratuulella, niinkuin mestarismies tällaisessa tapauksessa aina, varsinkin, kun piha on täynnä terittämistä odottelevia auroja, kylässä ei ole toista seppää, eikä tällä ainoalla pienistä pennosista puutetta.

— Jaa yhden hevosen fiskarssiin puukko ja kärki! Heittää sinne jonon päähän, kylläpähän löytyy! Parin viikon perästä sopii tulla peräämään. Viikonkin, jos oikein puhutaan.

Mestari viittasi mustalla peukalollaan pihavarastoon päin. Kahden viikon kuluttua saattoi olla täysi talvi. Mahdollisesti jo viikonkin. Asiakas ei heittänyt rautojaan odottavien jonoon, vaan heittäytyi itse vatsalleen mestarin viereen lämpimälle tuvan seinustalle. Mestari katsahti vähän kummaksuen, mutta tuppisuuksi ei häntä pienillä lätkäyksillä lyöty. Aurinkokin vielä niin lekotteli.

Puheltiin maailman asioista ja ammattiasioista ja niin vihdoin kiertäen johduttiin uudelleen auroihinkin. Asiakas sanoi suuresti kummastelevansa, miksi ei työaseita, varsinkin juuri auran veitsiä ja kärkiä teritetty valmiiseen kuntoon jo tehtaassa. Siellä ne olisivat tulleet jonkinnäköisiksi ja terän kestävyyteen olisi saattanut luottaa.

— Jopa sanan sanoit! Tehtaan terittämisiin ei koskaan voinut luottaa. Ei tehdas itsekään, mitä sitten muut.

Mestari käännähti kylkeä taisteluvalmiina.

— Ei ne senvuoksi. Kyllä tehdas terän osaa karkaista, mutta täytyyhän niiden jättää maasepille jotakin työtä.

Seppä kimmahti istumaan ja heilautti pari kertaa tukevia käsiään.

— Jaa työtä! Luuletko sinä, että oikean sepän täytyy norkoilla kaikellaisilta fiskarsseilta työtä!

— Enhän minä, mitäpä minä outo mies tietäisin luulla.

Asiakas peräytteli sanoillaan ja istuinpaikoillaan sylien ulottuman ulkopuolelle, mutta mestarin tappi oli auki eikä hän arkaillut laskettaa.

— Meillä on sekä ahjot että alasimet! On sähköpalkeet ja mirkkelivärkit! Ihan niinkuin tehtaissa, vähän veikeämminkin vielä. Ja sitten meillä on sitä, mitä ei ole tehtaitten poropeukaloilla, ei edes insinööriherroillakaan! Meillä on ammattitaitoa. Tiedätkö sinä poikaseni, mitä se merkitsee, kun miehellä on ammattitaitoa!

Poikanen näki viisaimmaksi vielä hieman peräytyä ja myönteli aavistelevansa.

— Mitä meille meinaa yksi tuommoinen patapuukko ja fiskarssin kärsä! Kerran ahjoon heitetään ja pari kertaa vesikaukaloon tuikataan. Terä tuli ja pysyy. Vaikka olemattomat turpakarvasi ajaisit.

Poikanen ei sanonut tällä hetkellä mitään muuta sen hartaammin toivovansa.

Seppä oli hoksaava mies, niinkuin mestarimiehelle sopii. Hän huomasi liikoja karkaisseensa, semminkin, kun mies ei näyttänyt olevan mikään tavallinen pussipalkalla pestattu rengin toljake. Hän saattoi hyppäyttää miehen auranosat jonon ohitse. Mikä, ettei hän sitä saattanut tehdä, vapaa ammattilainen.

Käveltiin heti pajaan ja napsautettiin palkeet pohisemaan, vasarat kalkkumaan ja mirkkelitahko kipenöitsemään. Sitä seurasi ne pari kolme pitkää pihausta pöydän mittaisessa karkaisukaukalossa.

Asiakas maksoi ja myönsi uskovansa, että terät olivat paremmat kuin tehtaan jäljeltä ja ettei koskaan ollut tätä seikkaa epäillytkään. Seppä nauroi leveästi nokisella naamallaan, hampaat ja silmänvalkuaiset loistivat.

Aikaa oli kulunut tunnin verran. Maiju oli tehnyt muut ostokset ja kantanut tavarat rantaan. Aurankin hän olisi kantanut, ellei se olisi ollut niin painava, että siinä oli urakkaa soutumiehelle, ilman puukkoa ja kärkeä, jotka keikkuivat perämiehen kädessä.

Tuuli on tyyntynyt, mutta silkkikuikat ovat lisääntyneet. Niitä puikkoilee ja pulpahtelee joka puolella. Suuri kaakkuri lentää matalalta vetkottaen ja sääriä perässään vetäen.

Matti kertoilee hauskasta sepästä, mutta Maiju äyskäröi tavallista totisempana, eikä Matti voi kauan soutaa tiedustamatta syytä. Eipä Maijukaan saata olla vastaamatta, koska toinen on niin vähästä huomannut ja vartavasten kysyy, muuten tuskin olisi tullut kertoneeksi.

Kauppapuodissa oli käynyt samaan aikaan se linjavaunussa matkustanut ketunnahkanainen, oli tuntenut ja katsellut ilkeän pistävästi. Hän oli juuri tällöin sattunut sitelemään pieniä pakettejaan yhteen...

Vettä on karttunut veneeseen ja juuri sillä hetkellä hänen täytyy ryhtyä kiivaasti äyskäröimään.

9.

Uusi aura leikkasi hyvin ja nujersi vakuuttavasti kapinoivan ketoturpeen. Emännän täytyi peräyttää ensimmäinen arvostelunsa useana päivänä, moneen kertaan. Mitä pitemmälle työ edistyi, sitä puhtaampi jälki jäi, jopa lopulta niin virheetön, että maakunnan kyntömestarin olisi yhden hevosen auralla ollut vaikea paljonkaan parempaa jälkeä jättää.

Mäntylän äijä kävi sitä kiroilemassa, myös sitä, kun tämä hullu-Matti aikoi kääntää kaikki tiluksensa mustalle porolle. Ei hän hevosen puolesta, joutipahan olla nekin päivät pois haisemasta ja haukottelemasta.

Mutta mustaamistauti mahtoi olla tarttuvaa laatua. Kun uusi naapuri kolmiviikkoisen aurauksensa jälkeen oli saanut kaikki mahdolliset ketoliepeensä mustalle mullalle, ruskeaa ja valkoistakin taisi joukossa olla, esitteli äijä, että Matti tulisi kääntämään hänen rinnepeltonsa. Se oli kasvanut jo neljätoista vuotta heinänurmea, mikäli hän muisti. Kääntäminen ei tapahtunut siis millään tavoin keskenaikojaan. Olisipahan pojalle kauramaa, jos ensi kevääksi jo sattuisi kotiutumaan. Matti myönsi perustelut päteviksi ja riensi auttamaan äreäteräistä, mutta muuten laatuisaa naapuria, niinkuin naapurin hevonen oli auttanut häntä. Äijä käkkäröi itse mukana, kopeloi kiviä ja kuokiskeli ojaturpeita. Muorikin koukkuili tarkastelemaan Petterin kauramaata.

Syksyä riitti yhä. Matti kynti naapurissa vielä tulevan kesäisen kesantosängen. Se oli äijän itsensä kirjoissa kesäkuun kohdalle merkattuja töitä, eikä milloinkaan ollut tapahtunut edellisenä syksynä. Naapuri olisi mielellään kyntänyt aikaisemmin käväistyt kevätkylvösängetkin, ellei se olisi riipaissut äijän ja antiikkiauran kunniaan liian pahaa lovea. Tulevan kesän kasvujen kannalta katsoen pellot olisivat tämän toimenpiteen ansainneet.

Nyt olisi talvi jo kernaasti saattanut tulla, sillä marraskuu oli liukunut loppupuoleen. Äijä pomiloitsi, ettei tämä ollut enää laitapeliä, tämä oli maailmanlopun meininkiä, mokoma talvi, kun ei luntakaan enää tullut. Apusanoja napsahteli, muori sai niistä hyvää aihetta lähestyvän tuomiosunnuntain tekstinselityksiin.

Matilla ei ollut työn puutetta. Pitkä sula syksy kaivoi tehtäviä esiin peltojen pengermiltä, metsittyneeltä niityltä ja tiheämetsäisestä vuorenrinteestä. Siellä hän hakkaili kirveellään tai vesoinraudalla pirteinä pakkasaamuina. Teeret kuhersivat vuoren tattarimännyissä, lentää kuhahtelivat väliin niin alas rinnepuihin, että valkoinen siipipeili paistoi ja punaiset telttaharjat välkähtelivät. Hän tarkkaili niiden elämää katajapensaiden takaa ja suhautteli vastauksia pitkään ja komeasti. Väliin kuului vastaus saunakummulta, mutta tällöin siipiniekat jäivät epäluuloisina kuulostamaan. Korkeimmassa männyssä istuva päivystävä upseeri saattoi komentaa »kukkarot kaulaan».

Vuoren rinnemaa oli paikoin niin taajametsäistä, että aikuinen sika tuskin olisi läpäissyt. Hän kaatoi halkopuiksi lepät ja vioittuneet koivut, sekä kuivat havupuut, joista ei ollut rakennustarpeiksi. Pensaskatajat hän raastoi kasoihin niin tarkkaan, ettei suvunjatkajaa jäänyt. Valkoisia pikkupinoja vilahteli ylempänä ja alempana puiden välistä ja kivien takaa. Päivisin Maiju toi juotavaa ja tuli marjailemaan. Vieraan kunniaksi sytytti metsämies tulikokon. Katajat paloivat rätisten, liekit hulmahtelivat ja mustanvihainen savu kohosi korkeuksiin. Kuhertelevat kukkarokaulat säikähtivät outoa ilmiötä ja väistelivät toisiin mäkiin. Vain varislääppänä uskalsi purjehtia varoittaen ylitse, myötätuuleen.

Emäntä saattoi tulla tuomismatkoilleen niinkin vähin varustein, ettei näkyväistä ollut muuta kuin yksi lusikka ja tyhjä kivikuppi. Sillävälin kun metsämies teki nuotiota ja majaa, rapisteli hän meheviä puolukoita astiansa puolilleen. Jo räiskyi tulikokko. Marjamies koteutui nuotiolle ja etsi taskustaan taikapussin, jossa oli talkkunoita ja sokeria. Räiskyvän katajatulen ääressä he vaivasivat hilloa ja maistelivat yhteisellä lusikalla, oli lisäiltävä milloin marjoja, milloin jauhoja lopuksi molempia. Emäntä jäi vähäksi aikaa kutomaan sukkaa tai ompelemaan liinavaatetta. Isäntäkin oli keksaissut itselleen nuotiotyön. Hän vuoleskeli katajan oksakenkuroista nauloja saunan ja riihinavetan seiniin.

Toisinaan he lähtivät kiipeilemään yläkallioille. Savu pujotteli heidän jälkiään, niinkuin olisi ollut utelias näkemään, mitä ja miten he siellä ylhäällä marjailivat. He leikkivät kissaa ja hiirtä ja keksivät monta muuta kirpaisevan hauskaa. Yksinäisen hetken tullen niitä oli hauska muistella.

Vihdoin yöpakkaset kovenivat ja järvi jäätyi. Aamuisin he kävivät kolkkakalassa ja saivat muutamia komeita mateenvötkäleitä. Isäntä kolkkasi, emäntä kaivoi ylös. Se oli sopiva työnjako, koska isäntä oli nopeampi lyömään ja emännällä oli avonaisempi hihansuu. Hän sujautti sen hyvin näppärästi ylös kainaloon saakka. Avoin käsivarsi oli ruskea ja kaunismuotoinen. Puron suussa kolkatessaan he putosivat sulaan. Ei mitään vaaraa, sillä vesi oli matalaa ja ranta kovapohjainen. Pieni hui, hui ja sitten nauraen saunaan vaatteita muuttelemaan, kun ensin oli harottu matkaan käsivarren mittainen made.

Pönttöuunin kupeeseen oli muurattu vähäinen kamiinahella. Sillä oli hyvä keitellä pienet keitokset ja vaatteetkin sen hohteessa kuivuivat nopeasti. Jälkiruoaksi oli hillopöperöä tai lantun mäihää. Se oli makeaa raakaravintoa, jota ei tarvinnut keittää eikä paistaa, maistella vain.

Valoneuvoksi oli ostettu kirkasvaloinen lyhtylamppu, mitä siirrettiin saunasta navettaan ja päinvastoin. He nukkuivat vuoroin molemmissa. Saunassa oli lämpimämpää, mutta navetassa kodikkaampaa, tuntui niinkuin heitä olisi ollut jo pieni perhe.

Kummankin tavarat olivat laivakelin aikana tulleet Helsingistä. Maijulla oli runsaasti vaatetavaraa, joukossa paljon omatekoisia käsitöitä. Isännän laatikot olivat painavampia, koska niissä oli etupäässä työkaluja ja kirjoja, molemmat tervetulleita pitkiksi puhdeilloiksi.

Riihen uunista oli tehty uloslämpiävä. Peltinen savukuuppa veti humisten, ja suureen kiuasuuniin mahtui pilkkoamatta minkälainen puunkohlo tahansa. Iltaisin loimusi tuli, ja mustissa pikkukivillä täytetyissä savukanavissa kypsenivät perunat ja lanttuviipaleet tai puolukat ja suokarpaleet teräslangalla jatketun kepin päässä.

Marjojen paistaminen oli tarkkaa työtä. Ne saattoivat helposti kärähtää tai tipahtaa poroon. Maisteleminenkin oli taiturityötä. Virkkuuneula oli kätevä työväline, mutta vuorot oli muistettava tarkoin.

Lämmintä oli ja palava uuni loimotti lisää. Hiillosta raukeni, kirja sulkeutui ja lanka loppui. Heidän olisi jo pitänyt lähteä saunaan, jossa oli tyynyt ja lakanat. Ei tullut ollenkaan lähdettyä, koska lehmät niin tyytyväisinä pahnoillaan nuokkuivat.

10.

Talvi ei ollut ankara, vain hiukan oikullinen. He joutuivat kokemaan sen monia tepposia, jotka ensin harmittivat, sitten naurattivat.

Eräänä yönä kun he vaihteeksi olivat tulleet taas saunaan nukkumaan, oli pitkin järvenselkää ajava pyrypyörre tiivistänyt oven eteen korkean ja peräänantamattoman kinoksen. Akkuna oli asetettu paikoilleen ulkoa päin ja varmennettu joka kulmasta vahvalla naulalla. Muuta ulospääsytietä ei ollut, paitsi löylylle, polttokaasuille, hiiripoikasellekin ehkä vesikourunreiässä.

Äkkipikaisempana Matti korskahti kuin vangittu hirvenvasa. Vaistoperäistä vapaudenkaipuuta ei elämä ollut kyennyt sammuttamaan, mieluummin päinvastoin. Hän aikoi potkaista oven säpäleiksi tai heläyttää akkunan hangelle, mutta Maiju kerkisi rauhoittelemaan. Mihin hänellä oli kiire? Oliko jo niin lopullisesti kyllästynyt asuintoveriinsa, että karkuun piti pyrkiä seinän tai akkunankin lävitse? Pienen pulailun jälkeen päästi akkuna lävitseen ilman helinöitä ja parin tunnin työn jälkeen aukeni ovi korkean tunnelikinoksen takaa kuin ruutikellariin Seurasaarentien varrella.

Sama pyry oli tehnyt toisenkin kepposen. Lahdenpohjassa olevaa lähdettä ei löydetty ensinkään. Vallaton pyrypoikanen oli nähtävästi asettunut makuukippuraan sen ympärille ja äitimamma oli heittänyt hartiahuivinsa huppupeitoksi. Matti aikoi jo jättää kesän etiskeltäväksi koko lähteen, mutta putosi samassa itse silmäkkeeseen. Silloin se löytyi.

Riihinavetassa tapahtui vähäisiä ihmeitä joka yö. Mullikka oli utelias ja kerkiäväinen. Se oli vapautta rakastava sielu ja kaulakytkyimiä vastaan se kapinoitsi kaikella luontaisella itsepäisyydellään. Jos ne asetettiin kireälle, niin se osoitti silmillään, miten julmasti kaulaa kuristaa. Jos väljennettiin, niin se pisti sorkkansa väliin ja näytti itse teossa, kuinka hengenvaarallinen kapine kaulapanta oli.

Kernaasti se ihmisten puolesta olisi saanut vapaudessaan liikuskella, jos se olisi tahtonut myöntää ja ymmärtää, mitä yhteishotellissa jokaisen yövieraan säädyllisiin tapoihin kuuluu, mutta se oli puhdistautumistavoissaan yhtä ilkeän itsepäinen kuin muutenkin.

Kepposiaan tekevä mullikka pani miehen järkeilemään. Hän rakensi orsille makuualttarin ja teki raput. Ylhäällä nukkuminen oli muutenkin hauskempaa, vedotonta ja lämpöisempää. Mullikka ilmaisi mölyäänellä tyytymättömyyttään, mutta ei osannut käyttää rappuja. Sitäpaitsi kaksijalkainen olisi voinut vetää ne ylös, sen tempun hän lienee jo keksinyt vuosituhansia aikaisemmin.

Tämän hupaisan ja vähätöisen keksinnön jälkeen nelijalkaiset saivat liikehtiä alhaalla täydessä vapaudessaan, mikä olisi ollut heistä hyvin mieluisaa, ellei ylimysvaltainen kaksikamarijärjestelmä olisi jonkin verran häirinnyt ilon ihanuutta. Isäntä väitteli, ettei lehmä milloinkaan osaa käyttää vapautta hyväkseen. Emäntä todisteli päinvastaista. Vapautumisensa jälkeen nupo ja mulli olivat käyneet eloisemmiksi ja yhä viisaimmiksi. Ne kaivelivat orsilta tipahtelevat lantunhidut permantopehkuista ja vastailivat tehtyihin kysymyksiin ymmärtäväisin ynähdyksin. Isäntä ei viitsinyt kauempaa väitellä, vaan ynähteli ymmärtäväisesti hänkin.

Helmikuun lopulla tuli pieni perheenlisäys, mulli sai nutipään siskon. Se hyväksyi sen perheenjäseneksi pienin vastalausein, heltyi toki pian ja peseskeli tulokasta kielellään, auttaen siten vanhempana siskona äitiä, joka puuhassaan oli väsähtänyt.

Uusi tulokas olisi toisten tapaan saanut pitää vapautensa, ellei se ensi hetkestä lähtien sukunsa suurella itsepäisyydellä olisi pyrkinyt käyttämään sitä väärin, tai ehkä se olisi käytellyt sitä hyvinkin oikein, riippui kokonaan siitä, kummasta näkökulmasta asia otettiin, vasikan vaiko ihmisen. Isäntä teki sille nurkkaan karsinan. Se tyytyi kohtaloonsa ja oppi juomaan maitoa astiasta. Jälkiherkuikseen se imeskeli siskonsa korvaa, jota tämä aidan raosta avuliaasti tarjoili.

Emäntä tahtoi heruttaa nupon hyvään maitoon. Se ei ollut erittäin helppoa, sillä heinät olivat pahasti kulottuneita. Lantut toki olivat pirteitä, ja kun isäntä puuhasi kaupasta pari säkillistä väkirehusekoituksia, alkoi ruokinta luontua tarpeita vastaavaksi. Mullia oli vaikea saada ymmärtämään, ettei se tarvinnut väkirehuja, eipä sanottavasti juurikasvejakaan. Emännän täytyi kaulasta pidätellen raaputella sitä niin kauan kuin nupo herkutteli.

Päivisin ryskäili isäntä metsässä vuoren alla, missä yllin kyllin riitti työtä yhdelle miehelle yhdeksi talveksi. Hän pilkkoili aidaksia, veisteli rakennushirsiä ja teroitteli heinäseipäitä. Latvat, lastut ja roskapuut hän keräili pieniin pinoihin polttopuuksi. Perkaamaton metsä oli niin tiheää, ettei sinne sanottavasti luntakaan kasautunut. Sopivasti harvennettu sekametsä jäi pirteän näköiseksi. Oli hupaisaa kuvitella, miten se keväällä riehahtaisi ripeään kasvuun. Sillä tulisi olemaan edelleen vaikeuksia, talvien roudat, syksyjen tuulet, mutta parhainta jo oli: valoa ja vapautta.

Maijun Helsingistä saapuneiden tavaroiden joukossa tuli murtomaasukset ja hiihtopuku kaikkine nykyisvarustuksineen. Matti katseli hämmästyneellä kunnioituksella housuja, anturakenkiä ja vetoketjupuseroita. Emännän tavaroitako nuo kaikki olivat! Nainenko niitä käytteli! Jos niin oli, niin jopa oli nainen muutamassa vuodessa miehistynyt ihmeellisellä tavalla!

Hän itse oli vanhojen hiihtäjien sukua, isän puoli, mitä alkujaan lienee ollut pirkkalaisia ja äidin suku oli hiihdellyt Päijänteen rannoille Suur-Savon kaskimaiden takaa. Tiedottomasti välähteli hänen alitajunnassaan kuvia vuosisatojen takaa, jolloin taistelevien sukujen kantapolvet kamppailivat näillä lumisilla kentillä vihassa ja rakkaudessa. Nähdessään nuo miehistyneen naisensa reippailuvälineet, valtasi hänet sykähdyttävän riemullinen liikunnon kaipuu. Kylässä asui suksiseppä, joka lähetteli valmisteitaan kaupunkien urheilukauppoihin. Matti meni ja valitsi varastosta parhaimmat liukupuut ja rautasiteet, jotka sattuivat tekijällä mallina olemaan. Hiihtoharjoitukset alkoivat.

Maiju oli hiihdellyt useampana talvena, ollut kaksi päiväisillä hiihtokursseillakin ja oppinut siellä eräitä niksejä ja »telemarkkeja» ja saattoi niitä seuralaiselleen opettaa. Oppilas kunnioitti opettajaansa suuresti näiden taitojen ansiosta, niinkuin hyväntapainen poikaoppilas naisopettajansakin liikunnollisia taidonnäytteitä kunnioittaa. Hän oli erittäin tarkkaavainen oppilas, ja sitäpaitsi monet taidot periytyivät penikkavuosilta. Ruumis oli nuorekas ja notkea. Pariviikkoisen harjoittelukauden jälkeen opettaja itse jäi mäen alle ihmettelemään. Mitenkä se niin näppärästi kävi? Otetaanpa tämä käännös uudestaan!

He olivat alkuharjoituksissa pysytelleet loivemmilla rantakummuilla, mutta vuoren rinnemaille paloi kummankin mieli. Se oli valkoisessa talvivaatetuksessaan houkutteleva, ellei olisi ollut niin jyrkkä. Suoraan peltolaaksoon viettävää äkkijyrkännettä ei edes norjalainen olisi läpäissyt sakseillaan eikä telemarkeillaan, ei ylös eikä alas. Mutta ruuvia kiertämällä he saivat ladun miten loivaksi tahansa. Putkimies ruuvia kiertämään, vanha ammattimies, kelpasi heidän.

Monien suuntailujen jälkeen kiertyi vuorenlatu jonkinlaiseen pikkuleipä-ässän muotoon, tärkein eroavaisuus oli ehkä siinä, ettei latuässä vähentynyt nauttimalla. Sen alkupää oli riipaisevan riemukas, keskimutkan kohdalla vedet jo pyrkivät silmiin ja häntäpäätä leikatessa kutkuttava liikunnon hurma lipui sormenpäistä varpaisiin. Matti muokkaili vaarallisimmat kaatumakäänteet kivistä ja kannoista vapaiksi. Latuun totuttuaan he laskettelivat lähekkäin, kuitenkin sellaisella välimatkalla, että jälkimmäinen ehti tarpeen tullessa ottaa vapaaehtoisesti »akan», jos se edeltäjälle oli vahingossa tapahtunut. Usein sattui lankeemus samaan pitkänomaiseen karkaisukaukaloon.

Ennen pitkää oppilas oli taitavampi laskija kuin hänen opettajansa, mutta opettaja saksitteli vielä nousut sekä joustavammin että joutuisammin. Jyrkimmissä äyräissä tuli kysymykseen syrjittäin käynti. Siinä taidossa oppilas alunpitäen oli etevämpi. — Olet pakoillut niin paljon nyrkkeilykehässä! puolusteli opettaja.

Hyvän kelin sattuessa he jättivät kotivuoren latuässineen ja hiihtelivät pitkälle metsän syvänteihin. Emäntä ei jalkaisin ollut kiertänyt heidän valtakuntansa rajoja. Isäntä oli ehtinyt käydä jo useampaan kertaan ja tiesi esitellä, minkälaista maaperä milläkin paikoin oli. Väliin täytyi kaivaa sammalet esiin ja todistella väittämät todeksi.

Hiljalleen rinnakkain hiihdellessään he tekivät huomioita soiden muodostumisesta, kukkuloista ja puiden kasvusta. Levähtäessä raapaistiin pintanaavaa, kuivaa oksaa tai ärhentelevää katajantarriaista. Pieni ruokkoaminen ei varmaan tehnyt niille pahaa. Se oli omaa metsää. Mielihyvin sen asukeille vähäisiä palveluksia teki.

Metsän keskellä tuulilta suojaisessa paikassa he irroittavat suksisiteensä ja istahtavat kiville tai mätäskohoumille. Katsellaan, mitä pientä näkyy, naurahdellaan joutaville tapahtumille. Käpylintu kiikkuu koivunvarvulla pää alaspäin. Harmaa tikka sukeltaa touhuissaan kuusiaukosta sisään, kopauttaa männynkylkeen, kuulastelee pää kallellaan, kiertää puuta ja kopauttaa taas; jos huomaa istujat, niin heilahtaa siivilleen mielenosoituksellisesti pyrstöään keikauttaen.

Metsähiiri oli hankea pitkin ripsitellyt valkoisen katajahupun alle pienestä pyöreästä portista. Onko miehen talo siellä, vai lieneekö riiauspaikka? He odottelevat pitkät hetket kiinteästi pyöriöön tuijottaen, melkeinpä henkeä pidätellen. Voi mennä turhaan, mutta saattavat he saada palkankin. Kirkkaat nuppisilmät ilmestyvät pyöriöön ja hetken tunnusteltuaan samettitakkinen sulhasmies juosta vipeltää vitilumelle uusia jälkiä. Lämmin värähtelevä elämä peukalon pään kokoisessa ruumiissa pakkasen ja lumikenttien keskellä. Se on vähäpätöisyydessään niin suurta, että katselijat sisäisesti värähtävät.

Tämäntapainen pikku tapahtuma heidät herättää hyvissä ajoin jalkeille, hiiren vikellys hangella, tikan kopaus puussa, oravan ripsaus kuusen latvassa. He tarvitsevat istumisen jälkeen enemmän liikuntoa ja saavat penikkamaisen vallattomia päähänpistoja. Tyttö livahtaa ladulta kuusikkoon ja kiipeää puuhun. Hän on sellaisissa tempuissa apinamaisen kätevä. Poika palaa takaisin, kun ei ala kuulua ja huomaa sukset kiven vieressä. Mihin ilveskissa on kadonnut? Kaukana se ei voi olla! Hän katselee puita ja nuuskii ilmaa kuin hajua tunnustellen. Hän ei saa selvää, mistä päin se tuntuu, mutta jäljet ovat hangella. Jälkiä pitkin koirat aina ovat ilveskissoja hakeneet. Hän huomaa niiden etäytyvän määrätylle taholle, haukahtaa iloisesti ja alkaa seurailla nelinkontin hyppien ja maata nuuskien. Ne päättyvät suuren kuusen alle. Hangelle on varissut muutama kuiva oksa ja harmaata naavajäkälää. Koira kiertää puuta ja kurkkailee ylös. Oksien välistä kuuluu pidätettyä tirskuntaa. Puun juurella kimahtaa räiskähtelevä haukku.

Entinen ilveskoira tyytyi haukahtelemaan ja raapimaan puuta, se odotteli hiihtomiestä. Mutta tämä koira ei odottele mitään miestä, taitaisi vihaisesti ärähtää, jos sen saalista sihtailemaan ilmestyisi kaksijalkainen pyssymies. Kun ilves ei ota puusta irtautuakseen, kiipeää koira perässä, melkoisen ketterästi hänkin, ja pian on tilanne sellainen, että heidän välillään on vain puunrunko tai oksansikermä. He tirskuvat ja räyskivät, halaavat puuta ja toisiaankin, vilkauttavat silmää, vaihtavat nenää tai kirpeän punaista korvanlehteä kuin vallattomat lapset. Toistensa vuoksi he eivät häpeä hulluimpiakaan hulluttelujaan. Metsän puut ja pikkueläimet eivät kieli eivätkä kadesilmin katsele.

Mutta aika rientää. Nupo ja mulli ovat varmaan jo nousseet päivämakuultaan ja oikoilevat jäseniään. Ilves ja koira rapsivat puusta alas, sitelevät sukset jalkoihinsa ja nousevat laduilleen. He ovat jälleen kaksi hiihtomiestä poimuilevalla ladulla, miestäpä tosiaan, ainakin niin luulee Mäntylän äijä halkokuormaa rakennellessaan ja kirota napsauttelee joutavista jotakin. Hän on vähän likinäköinen eikä senvuoksi hiihtäjiä tunne. Jos hän tietäisi, ketä he ovat, tärähtelisi parta kauemman aikaa.

Heidän varsinainen latunsa on nykyaikainen murtomaalatu kaikkine mutkineen ja metkuineen. Mäen rinteessä se puskee äkäisten katajapehkojen lävitse. Ne sähähtävät kuin kiukkuiset kissat aikoen pusertaa rauhanhäiritsijät pistävään syleilyynsä, toki myöhästyvät hiukan ja hangelle varahtaa joukko kuivia neulasia. Notkossa mäen alla on riippaoksainen kuusi. Latu juoksee rungon vieritse niin läheltä, että hiihtäjän kylki puun kuvetta hipoo. Alimmat oksat sipovat lakkia tai tukkaa. Ne ovat kappurakyntiset kuin vanhaa noidan sormet. Laskijoiden täytyy kyyristää leukansa polviin saakka.

Notkosta noustaan kalliomäelle, jonka viimeinen äyräs on keinoteltava saksitellen. Sen laelle näkyy oma järvi ja suuren järven etäinen sini, joka kirkkaina iltoina on hämmästyttävän kirpeää taivaansineksi. Sitä katsomaan heidän niin usein tarvinnee nousta ja sitä kannattaakin nousta katsomaan uutena päivänä, uudestaan.

Vuorelta he sujahtavat takaisin kuusikkonotkoon. Selkien etäinen sini katoaa silmistä, sillä hyvävetoisella ladulla täytyy katsella alas ja eteenpäin. Latu vetää notkomaan syvimpään pohjaan, niinkuin keväisten purojen jälkiä tunnustellen. Kiven kolossa on sulan hereä lähdesilmäke. He pysähtyvät siinä peilailemaan ja kättensä varassa kiven alta pulppuilevaa maan mannaa maistelemaan. Hiihdon jälkeen ei kylmän lähdeveden maisteleminen ole terveellistä eikä luvallista, mutta he eivät voi nousta litkaisematta, ehkä senvuoksi, kun se on kiellettyä, eikä ole terveellistä. Heissä on vielä vallatonta penikkaa tai terveyttä ehkä lienee liikaa.

Kuusessa keksityt vallattomuudet ovat vielä mielessä. Ellei toinen huomaa pitää varaansa, niin toinen painaa hänen nenänpäätänsä lähteeseen tai pakottaa rakkautta tunnustamaan. He ovat puskusillakin pienen lähdesilmäkkeen ylitse, varoen ja käsillään huolellisesti tukien, sillä kiistatoveri saattaa ratkaisevalla hetkellä antaa perään, jolloin varomaton kilpailija voisi tuuskahtaa nenälleen lähteeseen.

Pieni ripsaus metsässä säväyttää heidät taas jalkeille. Jos poika ehtii ensiksi ylös, kiiruhtaa hän nostamaan keskiruumiista kiinnitarttuen. Tyttö nostaa päästä tai jaloista. Hän on kokenut, ettei vyötäisiltä tarttuen jaksakaan nostaa.

Lähteeltä pyrkii latu jälleen kukkuloille, nousee ja nousee pieniä levähdyslaskuja tehden kotivuorelle saakka. Poika varautuu jälkihiihtäjäksi. Hänestä on mieluisaa katsella notkean kisatoverinsa ketterää liikehtimistä. Ehkä tyttö ei edes aavista, miten hupaisaa se hänestä on. Ehkä aavistaa. Kuka nuoren hiihtävän naisen herkimmät aavistelut kohdalleen arvaa!

Viimeisenä on jälleen riemujen huippu, vuorenrinnettä kiertävä suuri kakkuässä. Joka kerta se tarjoaa uuden huimauksen, yllätyksenkin. Miten riipaisee mutka? Miten huippaa putous? Puut vilahtelevat, riipoo, kiertää. Keli on kovin luistava. Sukset syöksyvät kuin vimmatut ja sydämeen syöksyy värikkäitä mielikuvia. Jo hujahtaa viimeinen mutka esiin. Rohkea hyppykäännös. Jo on edessä loiva suora, niitty, riihi ja pelto. Tyttö liukuu jo ladon luona, hohtavin kasvoin kääntyy ja nauraa.

Riihestä kuuluu mullikan kapinallinen möykähdys.

Se aavistelee, että emännällä on ollut hauskaa. Se on vihainen siitä ja siitäkin, että on saanut odottaa päivällispehkujaan. Kun ei muuta mahda, niin huiskauttelee päällään pahnoja korkealle ilmaan.

Hiestymisen poistamiseksi he ottavat hiihdon jälkeen kylmät pyyhkeet ja ihohieronnan. Ensin he ottivat vain kostean ja kuivan pyyhkeen selkään ja rintaan, mutta mielihalu kasvaa ja kehittelee uusia keksintöjä. Jalat ovat tehneet suurimman työn ja ovat yhtä ansiolliset puhdistuksen pesuun. Poika näitä mietteitä ensinnä mielessään ratkoo ja niiden seuraamuksena pian kädet nauhoja ja nappeja ratkoo. Eipä aikaakaan, kun hän jo ilkiaatamina kylpylavan edessä häärii. Tyttö vähän häpeää ja ulommaksi häipyy, mutta kun poika pyytää heittämään kuupalla kylmää vettä, niin hän palaa ja kaataa, selkään, kylkiin ja rintapuolelle. Se on jääkylmää, kuitenkin vaikuttaa, niinkuin olisi tulikuumaa. Poika kiljahtelee, hyppii ja hytisee. Tyttökin heitellessään jo pelkästä osanottoriemusta huudahtelee.

Poika saa hartioilleen karkean pyyheliinan, hieroo, hyppii ja tanssii. Tyttö seisoo hieman neuvottomana vesikuuppa kädessään, niinkuin toimitus olisi jäänyt kesken, eikä tietäisi, miten sitä on jatkettava. Poika saa hypellessään mielijohtuman, joka alkaa häntä huvittaa. Hän painaa tytön istumaan, polvistuu hänen eteensä ja alkaa ripeästi aukoa hiihtokengän nauhoja. Ja arvelematta yhteen menoon ylempää etsittäviä nappeja ja nauhoja. Tytön kasvot punertuvat hiusmartoa myöten, kuitenkin hän sallii sen tapahtua. Kädenotteet kutkuttavat, mutta niitä ei voi vastustaa. Nappeja on etsittävä ylempää, kierrettävä kuin päiväinen tikka puuta ja taas availtava. Vielä pieni hetki ja Eeva putkahtaa hupusta esiin, putkahtaa sanallisesti ottaen, sillä hän hypähtää vaatetuksesta vapautuneena lattialle seisomaan.

Poika ei ole aivan ensikertalainen taidenäyttelyssä. Hän on nähnyt alastoman naisen kuvissa, hyvissä ja huonommissa, taiteilijan veistoksina puistoissa, luojan veistoksina kylpykallioilla ja hiekkarannoissa, mutta tällaisena hän ei vielä omaansa tätä ennen ole nähnyt. Hän on sopusuhtainen, kaunis nainen. Ihan ihoa polttavia säkeneitä hänestä kimpoilee. Sydän lietsoo, silmät sytyttävät. Pienessä hetkessä on hänet valtaamaisillaan alkuvoimaisen riemun vimma. Hän tahtoisi omistaa tuon ihanan veistoksen, enempää kyselemättä hän syleilee jo, mutta tuntee, miten iho värähtää. Vielä ei ole aika! Niin se sähköttää. Samaa hän lukee silmistä.

Hän on mies ja hyviä sammutusvälineitä on saatavilla: puolinainen vesisaavi ja rautakuuppa. Hän on virantoimitukseen komennettu palosotilas, on vuorovelkaakin tälle hiihtotoverilleen. Taas vesi loiskii ja läiskii selkäpuolen joustavasti liukuvaan maastoon ja rintapäiden kumpuileville kukkuloille. Kirkaisevan riemukkaita äännähtelyjä kuuluu, riemukkaampia kuin äsken. Sammuttaja lienee innokkaampi, jos äskeiseltäkään ei ripeyttä puuttunut.

Tyttö vetäisee pyyhelakanaa ja sitten kuivaillaan kilvassa jalkoja, kylkiä, rintoja. Taivutellaan ja liikehditään, mikäli pieni huone tilaa myöntää.

Poika on yhä vallattomassa vireessä eikä pääse irti palosotilasmielteistään. Hän muistelee, että uunista permannolle poukahtanut kekäle kannetaan usein lumihankeen. Siellä se varmasti sammuu. Mielikuvasta on lyhyt matka tekoon niin pienessä huoneessa ja niin vallattomissa mielialoissa. Hän koppaa kekäleen syliinsä ja kantaa sen ulos, hankeen vain, niin että pihisee ja suhisee, kirkaiseekin taas.

Hän aikoo kantaa sen lämpimään saunaan takaisin, mutta kekäle ei olekaan vielä loppuun palanut, päinvastoin siinä on hyvinkin liukas elo. Se livahtaa irti hänen käsistään ja matelee hankea, ei näytä olevan takeita, vaikka purosulaan asti liukuisi. Poika apinoi mukana. Kilvassa he matavat ja liukuvat. Hankeen jää kaksi vakouomaa, niinkuin vaeltava saukkopari olisi pyrkinyt vesistöstä toiseen. He kiemurtavat saunan ympäri, taikaympyrän onnenmajansa piiriksi kiertäen ja pujahtavat saunaan valkoisen lumihyyhmän peittäminä.

Saunan lavoilla on lämmintä ja lumi alkaa nopeasti sulaa. He sivelevät sitä toisistaan kuin rasvasilavaa. Ehkä he ovat kaksi jääsohjusta noussutta hylkeenpoikaa. Mutta kun he aikansa ovat sivelleet ja karkeilla pyyhkeillään pyyhkeilleet, muuttuvat he tavallisiksi järkeviksi ihmisiksi jälleen ja käsittelevät toistensa selkiä, rintoja ja pohkeita kuin lääkäri tai hierojaneiti uudenaikaisessa vesiparantolassa.

Pitkän aikaa he hierovat, siksi kunnes iho hehkuu lämpimän punertavana ja lihakset ovat kimmoisat. He vertailevat niiden muotoja, joustavuutta ja väriä. Viimeiseksi käsittelevät he varpaita, kutkuttaa, vaikka ei saisi kutkuttaa.

Päivällisen aika on jo tullut. He huomaavat sen entisen isännän vekkarikellosta, joka seinänaulassa akkunan vieressä mittailee aikaa, tarkalleen tuskin, vain joten kuten, niinkuin entinen isäntänsä kesätöitään. Emäntä laskeutuu alas, pukeutuu ja kattaa nopeasti pöydän: puolikas leipää, nuorta voita, kirnupiimää ja pieni lautasellinen etikkasieniä. Tervein hampain, verrattomalla ruokahalulla he haukkaavat kovaa voileipää, jonka mausteena ja koristeena on keltaisia kangassieniä ja pieniä käppyräisiä korvasieniä. Miten hyvältä ruoka maistuukaan! Ja nuorta piimää hupenee litramäärin.

Ilta-auringon hangilla kimmeltäessä isäntä hiihtelee vielä metsään työmaalleen. Hän on kuluttanut aikaa turhuuteen. Turhuuteenko? Mitä vielä! Nuoruuden riemuun ja elämän yltäkylläisyyteen!

Hän potkaisee joustavasti, hiihtää kuin luistellen, vuoroon taas käyttelee yksinomaan jänteviä käsivarsiaan. Metsään jo pitäisi nousta, mutta eipä hennoisikaan vielä nousta. Jospa niityllä juoksisi susi! Hänen verensä väkevyys läikkyy yhä vielä niin vallattoman irtonaisena. Ja kuitenkin se on kiinni.

Hän pyyhkäisee vähäisen kierroksen niityn aidan taitse entisiä latuja tapaillen, uutta umpeakin porhaltaen. Työmaalle joutuessaan on hänellä hienoinen hiki, mutta niin kaiketi työmiehellä työhön ryhtyessä pitääkin olla. Verryttelyhiki! Hän silpaisee sukset irti ja ottaa kirveensä. Rakennuskorjauksia varten on kaadettava muutamia hirsipuita, hän on ne merkinnyt, mutta ei vielä ole kaatanut. Hänestä tuntuu, niinkuin hänen pitäisi kaataa hirsipuita tänä iltana.

Joustavat iskut seuraavat taajassa tahdissa toinen toistaan. Tervaiset lastut hypähtelevät korkeutta ja pituutta sinne ja tänne. Kirveen terä uppoaa koetun tehoisassa kulmassa pari senttiä, kolme senttiä kerrallaan.

Ilmassa on jo keväistä tuntua ja päivärinteessä kasvavien puiden nesteet hiukan irti. Puu kaatuu, toinen ja kolmas, rytisee ja ryskää. Täysi kuu metsän takaa nousee ihmettelemään. Nuori isäntäkö täällä tuolla tavoin ryskää? Nuoripa hyvinkin! Talven selkä on taittunut ja kevät tulee. Irtautunut verenvoima liikkuu ja läikkyy.

11.

On aikainen kevät. Jäät lähtevät pienestä järvestä huhtikuun loppupäivinä, mikä on harvinaista tällä paikkakunnalla. Isännällä on ollut jo ennen jäiden lähtöä pari rysää puron suussa ja on hän aamuin illoin kantanut sieltä haukia, yhden tahi useampia, miten onni milloinkin potkaisee. Ne tuovat vaihtelevaa lisää tarjoilijaemännän ruokalistaan. Hän keittää keittoja, paistaa viipalepaloja, hiilikalaa ja sanomalehtikalaa, joka on ylen hieno ruokalaji. Suolaamista hän on ehtinyt ajatella, mutta se on toistaiseksi jäänyt. He tahtovat suolata nyt halunsa tuoreella kalalla. Aittoihin kokoaminen tuntuu muutenkin omituiselta tällä hetkellä, jolloin iso aitta on juuri avautumassa.

Päivät pitenevät, auringon kaari nousee ja laajenee. Sen vaikutus näkyy ja tuntuu kaikkialla. Teeret pitävät kiihkeätä peliä rantametsikössä tai tummenevilla jäälautoilla, onpa varhaisaamuina kuulunut ukkometsonkin komea suhistus ja ylpeä nokankoputus. Vuoren rinteen seinäjäätikkö on harmaaksi kiveksi rauennut, ja kymmenet pikkupuroset virtailevat rinnemetsikössä risuläjissä silisten, kivikoissa kolisten. Jyrkemmillä paikoilla ryöppyää kauniskaarteinen koskenselkä valkovaahtoa kiehittäen. Miehen lapsuusmuistot pulpahtavat esiin ja hän istahtaa kivelle vesiratasta vuolemaan. Joka päivä ja joka taholla tapahtuu riemukkaita heräämyksiä: maassa, puissa ja ilmassa. Jo pilkahtaa sinertävän siveä vuokkokukkanen mättään reunasta ja seuraavana aamuna on niitä samassa notkossa jo paljon. Isäntä palaa aamiaiselle kukka rinnassa, pienessä tuohitötterössä on emännälle tuliaisiksi juomalasin täysi.

Peltolaaksossa on paljon mustaa maata. Huhtikuun aamuina vuoren rinteessä työskennellessään isäntä pysähtyy usein sitä katselemaan. Niittymaa tulvehtii kevätjärvenä metsänreunaa ja sarkojen päätekynnöksiä myöten. Se nousee ja laskee, niinkuin hengittäisi sisään ja ulos. Aamuisin on rannoilla jäänriitettä, mutta se ei kestä kauan, sillä päivä paistaa ja tulvaileva vesi murtaa kahden puolen. Heinäsorsapari soutelee uudella järvellä, kuhertelee vain, vaistoillen, ettei tämä järvi tule olemaan pysyväistä laatua. Äyrästöyryn putoukselta kuuluu kosken kohinaa. Päivän pari siinä pyörisi mylly tai pärehöylä. Korven vedet kohahtavat viimeisen virtensä suuressa voimantunnossa. Sen jälkeen eivät ne ole itsenäisiä korven vesiä eivätkä saa omaa ääntänsä kuuluviin enää milloinkaan.

Viimeiset lumenrippeet häviävät notkoista ja katvepaikoista. Multa kuivahtaa, aamuisin höyrähtelee. Mies vaihtaa kirveensä kuokkaan ja hääräilee kynnösmaillaan hikevänä ja punoittavana. Vielä ei muutamaan päivään voi ryhtyä äestelemään, mutta muuta työtä löytyy. Hän kuokiskelee ojaturpeita ja johdattelee vesilammikot vako-ouruja pitkin sarkaojiin. Pakkanen on purrut ja pienillä jääpanoksilla räjäytellyt sitkeäniskaisen turveviilun mureaksi rapamullaksi. Hänen ei enää tarvitse leikkiä sen kanssa kissaa ja hiirtä. Hän hypähtelee kuitenkin poikakissan tavoin, lyö turvetta ja potkii poroksi hajoavia kokkareita. Hyvää ryynirakeista multaa! Hän raapaisee kouraansa sitä sieltä ja täältä, hieroo kämmentensä välissä ja vetää sen väkevyyttä keuhkoihinsa syvin henkäyksin. Siinä on elämää! Se kiihoittaa, selvittää päätä ja rintaa kuin tärpättihöyry yskässä.

Hän on ostanut kahdeksan säkillistä väkilantoja. Mäntylän äijä on sen johdosta useamman kerran kiroillut hänelle. Kalisuola on kuljettaessa kastunut ja kokkaroitunut. Jos hän olisi ollut niin hyvä kauppamies kuin on maamies, olisi hän tinkinyt hintaa, varsinkin kun käteisellä osti. Suolan saa toki hienoksi survomalla. Hän kyhää laudoista laatikon ja tekee juntan suuresta kuusentyvipölkystä. Sekoitus superfosfaatteihin menee samalla, laatikossa se jokatapauksessa olisi ollut toimitettava.

Hän laskee huolellisesti, miten jakaa lannoitteet eri pelloille, saroille ja saranosillekin mukavuudesta riippuen. Suunnitelmallinen työ on hänellä tottumuksena rakennusajoilta. Se on hauskaa sekä tarpeellista. Ilman sitä hän olisi väkilannoitteet kylvänyt pahasti väärin, puolet saroista olisivat jääneet aivan ilman.

Hän oli jo talvipuhteilla emännän avustamana keksinyt ja näperrellyt sitkeistä kuusenoksista ja pellavaisesta säkkikankaasta lannoittimien kylvövakan. Siinä on kantoviilekkeet, leveä vyö ja rinnanpuoleinen suuvanne sopivasti kupera. Kauan sitä on kokeiltava, mutta hyvä siitä lopulta saadaan.

Kylväminen on hauskaa työtä. Se on kokonaan uutta työtä hänelle. Kotona ei kylvetty muuta kuin siemenjyviä ja sen teki aina isäukko. Hän tottuu nopeasti ja tasaisesti heittelemään. Lannoitesekoitus hajoaa hallavaksi härmeeksi rapealle kynnökselle. Saattaa helposti kuvitella, miten lannoitinsuolaukseen kyllästymätön multa imaisee saamansa höystön ensimmäisen vesi- tai räntäsateen liuottamana.

Mäntylän vaari lainaa taas laiskanpulskaa valakkaansa kevättöihin ja samalla hän tarjoaa seitsenpiikkistä jousiäestään, joka nähtävästi on peräisin samoilta vuosikymmeniltä kuin fiskarssiaura. Risukarhi, äijän toinen kevätkalu, on iältään uudempi, mutta käytännöltään vanhempi. Vähäisen kokeilun jälkeen naapuri huomaa, että risukarhi sittenkin on käyttökelpoisempi kalu kuin jousiäes, jota äijä niin kovasti kehuu. Risukarhin »jouset» pysyvät toki paikoillaan ja raapaisevat siitä, mistä on tarkoitus, jousiäkeen piikkien pitimet sitävastoin ovat vuosikymmenien kuluessa pahasti höltyneet ja raapaisevat vain milloin muistavat, muuten ne juoksentelevat sulassa sovinnossa valmiita kynnösvakojen rakoja pitkin.

Matti kokeilee näillä kunnon kaluilla yhden aamupäivän, riisuu Pollen ruokailemaan ja lähtee tutkimusretkelle muihin naapureihin nähdäkseen, miten ajanmukaisilla peltokaluilla toiset järvenrannan pikkutalolliset leipämaitaan muokkailevat.

Haapalassa oli samat vehkeet ja samanlaisessa kunnossa, vaikka välirahatta vaihettanut olisi. Mikonmäessä on niiden lisäksi nivelikäs rautapiikkiäes. Vasta Kokkilassa oli uudenaikainen lapioäes ja kiekkojyrä. Kokkila on kaikin puolin vauraampi, kolmen hevosen talo. Nuori Antti-isäntä on käynyt maanviljelyskoulun ja osaa tehdä muutakin kuin talonkauppakirjoja. Matti oli talven kuluessa ollut hänen kanssaan jo usein asioissa ja tämäkin asia luontui hyvin, varsinkin kun Kokkilan alaville pelloille ei lähipäivinä ollut yrittämistä. Antti on puheissaan hilpeätä leikkiä leikkaava mies ja sanoo hyvin käsittävänsä, miksi naapuri tahtoi säästellä Mäntylän äijän peltokaluja: mitä vanhempi kalu, sitä säästävämmin käsiteltävä. Matti saa Kokkilasta myös hevosen, eihän lapioäkeen liikkumisesta muutoin mitään tulisi. Vuokramaksusta muodostuu vähäinen hankintahuutokauppa, omistaja vaatii äkeestä, parikaluista ja hevosesta neljääkymmentä markkaa päivältä, vuokraaja tarjoaa viittäkymmentä. Riitaraha pannaan tasan ja päästään sovintoon.

Kokkilasta Matti sai ostaa myös tarvitsemansa kevätsiemenen, vain apilaa tarvitsi hankkia kaupasta. Perunansiemen heillä oli itsellään, jo huhtikuun puolivälissä idätyslaatikkoihin huoliteltuna saunan ja riihen akkunoiden alle. Maiju suihkuttelee niitä päivisin haalealla vedellä ja ruiskauttaa samasta kannusta mullikan ja vasikankin selkään. Tämän hän on keksinyt kujeilevassa vallattomuudessaan, mutta perunan idätyksen valotus- ja vesitysmenetelmät he ovat lukeneet ammattilehdestään, joka viikoittain tuo uutta ja ajankohtaista tietoa. Kilvassa he siitä imevät kaiken, mikä sivuaa heidän nykyisiä harrastuksiaan, pohtivat yhdessä ja monella tavoin lukemaansa pientä väittelyäkin pitäen. Kokeilu osoittaa, onko neuvo oikea ja oikein käsitetty. Perunoiden idätysmenetelmä on varmasti hyvä. Mitenkään muuten eivät mukulat kykenisi kasvattamaan niin kauniita ja tukevajuurisia itukorvakkeita.

Mäntylän valakka pääsee toiseksi pariin, tamman kanssa. Se ei ole tottunut näin raskaaseen parivetoon, mutta sisuuntuu pian ja kulkee paritoverinsa kiusalla, aina hipenen verran edellä. Miehelle on äestys helppoa työtä. Hevosia lepuuttaessaan hän möyhentelee sarkojen kulmakkeita kuokallaan ja muokkaa itsensäkin muutamassa minuutissa keveään hikeen.

Äijä käy joka päivä tarkastamassa, miten työ edistyy. Tietenkään hän ei voi olla kiroilematta tuota vietävän kuokkarullaa, joka painaa, ettei kaksi hevosta vetää jaksa ja sulloo kaikki mullat maanuumeniin, sensijaan että pitäisi nostaa. Mutta möyheväksi se muokkaa maan ja pilstoo juolavehnän juuret, ...eet! Sitä ei vaari voi kieltää.

Eräänä iltapäivänä köpittelee muori äijän jäljessä, kuukittelee polkua kuin ontuva kana. Äijä posmiloitsee: Mitäs p—-tta sinä ämmä täällä, etkö ennen ole peltojyrää ja parihevosia nähnyt! Ämmä olisi voinut vastata myöntäen, eipä näillä pelloilla ennen tämäntapaisia kaluja ollut näkynyt, mutta hän ei yleensä ole tottunut vastaamaan äijän porinoihin niinkuin kysymyksiin vastaillaan, sitäpaitsi häntä kävelyn jälkeen hengästyttää kovasti.

Se oli käynyt rakkaaksi heille, tuo rivakka, somasti jutteleva poikanaapuri, melkein tuntui, niinkuin Petteri olisi palannut. Ja Maiju oli nuorille kuin herranilmestys. Omalla tavallaan lienee ollut myös äijälle, joskin tämä luontonsa mukaisesti oli pakotettu ilmaisemaan sen toisella tavalla.

Nyt he katselevat piennarkivillä istuen nauravaa ruskettunutta poikaa, väkevästi nojailevaa hevosparia ja höyrähtelevää multaa. Vetimiä yhdistävä välipuu on jälleen vahvasti valakan puolelle vinossa. Vetäjä tahtonee kaiketi haltijaväelleen näyttää, miten hyvin tässä sentään pärjätään isonkin talon liinakkotamman kanssa.

Vaari alkaa tuhrailla piippuaan, muori istahtaa kivelle, mikä asennonmuutos ei sanottavasti madalla hänen lyhyttä mittavuuttaan. Kevät kuohuu ja tuoksahtelee. Se kiertää hänet piirin keskelle kymmenin eri tavoin, kymmenien vuosien takaisia kerinpuita kieputellen.

Kevätilta oli silloinkin. Hän on iltalypsynsä jälkeen lähtenyt naapuriin joutavanpäiväisen asian vuoksi, melkeinpä asiatta, niinkuin nyt. Petteri on vasta kuusivuotias ja viipottaa edellä keppilinkoineen. Vapaa käsi kiertää tuuliväkkärää ja kähäräinen tukka huiskii. Saa pitää varansa, ettei se pyyhkäise lähteeseen, purohautaan tai metsänuumeniin. Muori näkee hänet edessään siinä ilta-auringon värinässä: kädet, tukan, jalat, varsinkin jalat, nepä ne joka paikkaan viippaavat, heiluvat ja vipajavat, pienet varpaat unissaankin seinähirttä tahi sängyn reunaa rapsuttavat.

Muistojen kerinpuut viipottavat hetken herkistämissä näkimissä yhä selvemmin. Voi, voi, miten nopeasti sen jalat pelaavat! Ei mitään tule kiinniottamisesta, turha yrittääkään! Kunhan pysyisi silmissä edes, poluilla ja piennarmailla, eikä karkaisi järven rantaan. Olikohan ukko vetänyt veneen kylliksi maalle? Tuossahan se piippunsa kanssa. Muori aikoo kysäistä, mutta poika lähenee nauraen, ilmassa silmien tasalla viipottaen. Muorin täytyy taivuttautua taaksepäin.

On vain lämmin väreilevä ilta. Ensimmäiset hyttyset karkeloivat ilmassa. Matti on pysäyttänyt hevoset ja astelee pientaretta vanhuksia kohden.

Emäntä kääntelee ja möyhentelee talikolla ja rautaharavalla kasvitarhaksi aiottua kumparetta rantamajan töyräällä. Hän saa siihen iltaisin ja ruoka-ajoilla miehistä voimanlisää. Siinä on sitkeäjuurisia turvemättäitä, jotka täytyy melkeinpä käsin ja hampain repiä. Maapala on niin pieni, ettei siinä voi lapioäestä pyöritellä. He uurastavat myöhään ja varhain tuntikaupalla yliaikaa illoin aamuin nipistäen. Lopulta siitä tulee selvää.

Levähdysajoiksi on heillä rannan puolessa omia mielitöitä. Isäntä vainoaa irtokiviä, emäntä lehtiroskaa ja mätäneviä jätteitä. Nämäkään työmaat eivät hevin lopu, sillä mikään Matti ei tätä ennen ole kieritellyt metsäisen rantakukkulan irtokiviä, eikä mikään Maiju ruoputellut nurmikon kuoppia ja puiden juuria, ja lehmät ovat lehmiä; aikamoisia lehmiä ne ovat olleetkin viimeisenä syyspuolena, jolloin niillä oli rannan koivikkomäessä täydet hallinto-oikeudet. Mutta siivoaminen on emännästä hauskaa työtä ja suuren kuusen juurelle kerääntyy iso tunkio, joka vuoden kuluttua on varmaan parhainta kasvimultaa. Hän kuoputtelee yhä syvemmälle metsikköön, joka tulee puhtaaksi kuin kaupungin puisto. Päänkivistys ja selänpakotus sitä katsellessa unohtuu.

Rannan puolessa poukkivat ja molskivat irtokivet, kuulakivet, painokivet ja moukarikivet. Järveen niitä ei ole lupa nakella, mutta kun sopivankokoinen, pyöreä pää löytyy, niin eipä mies malta olla molskauttamatta. Neljätoista metriä! Viisitoista! Viisikymmentä on moukaripallon määrä! Vähemmällä ei nykyään enää pääse tekijämiesten kirjoihin.

Kevätkylvöistä selvittyään hän käy asuinrakennuksen kimppuun. Hän on jo huhtikuun hankiaisaamuina kuljetellut pellolle laipioporot ja vedellyt vuorenrinteestä tarvittavat niskavasat ja pohjahirret. Seinähirret ovat jämeää honkapuuta. Niiden varaan voi nähtävästi huoletta vielä kolmannenkin laipion rakentaa.

Vaihteeksi on hyvin hupaisaa olla taas rakennusmies, kirvesmies, muurari, rappari, maalari. Ja putkimies! Mahdetaanko tarvita putkimiestä? Huono talo, ellei putkimiehelle ilmesty työtä! Emäntä käy katsastelemassa ja häneltä tiedustetaan asiaa. — Asetetaanko keskuslämmitys ja kaikki mukavuudet? — Eikä viitsitä, mokomia tusinalaitteita, vain vanha takkauuni, pieni hella ja valkoiseksi rapattu kamarin uuni! — Mutta miten putkityöt? — No, mestari voi kaivaa pieniä ilmaputkia välikattoon ja seiniin! — Miten vain emäntä haluaa. Kaivetaan pikkuputkia permantoonkin!

Yhä tuuheammiksi lehdittyvät koivut saunan avoimen akkunan alla. Länsituulen mykeäselkäinen laine nuolee hyväilevästi rantakiviä. Puromättäikköön pesänsä rakentanut heinäsorsapari ui saunalle saakka, parin sylen päähän akkunasta. Lemmekäs keskustelu käy liian arkipäiväisen käreällä äänellä. Niin arvostelee ihmispari avatun akkunan takana koivun lehvien suojaavassa varjossa. Heidän itsensä lemmenääni lienee sointuisampi, mutta liikunta vedessä ei varmaan olisi noin sulavan sointuisaa. Tyyneen peiliin jää vain kaksi keveästi aurautuvaa vakoa, ei pienintäkään sivupirskausta.

12.

On juhannuspäivä. He ovat lähteneet soutamaan uistinta.

Kalastus on matkan tarkoitus, mutta tuskinpa he haukea tai edes ahventa ajattelevat. Airo lipoo keveästi ja lusikka juoksee ilman aikojaan. Niityt hohtelevat valkoisen keltaisina. Pihlajat kaartuvat veden ylitse tahrattomissa kukkahunnuissaan. Korkeammalla kuusikkomäessä soittaa moniääninen orkesteri. Pikkulinnut lirittelevät viuluillaan korkeampia säveliä, myöhäisteeri töräyttelee joukkoon puupuhaltimella, mutta käki heläyttelee kimmoisalla vasarallaan ehjän metallikellon laitaan.

Poika istuu alateljolla, hengittelee syvään, soutelee hiljalleen. Keskiselän mainingit eivät tunnu tänne lahdenpohjiin. Veneen pohjapuu leikkaa suurta vesipeiliä, vain kokasta ja aironlavoista tipahtelee pieniä hopeapisaroita.

Tyttö on herännyt aamulla ihanaan uneen.

Hän oli kotona. Juhannus oli, koska koivupiiri oli portaitten edessä ja lattialla vahva kerros kahisevia lehtiä. He riipivät niitä aina paljon, koska oli monta tyttöä ja kuivista haavanlehdistä tuli parhainta lehmien makujuomaa. Juhannusaatto varmaan vasta oli, koska äiti puhdisteli pöydällä rieskoja ja auringon ruskotus hehkutteli sänkyseinää. Isä keskilattialla aivinaisessa paidassaan! Mistä hän siihen ilmestyi? Hän kääntyy muuriin päin ja aurinko hehkuttaa hänen silmänsä kahdeksi tähdeksi. Valo välähtää sokaisten silmiin. Isää ei näy enää lattialla. Siinä juoksentelee lehtiä kallistellen pieni poika, jolla on isän silmät. Poika on vilkas ja vikkelä. Hän juosta vilistelee penkkejä pitkin, penkkien allakin kuin nuori kissa. Pöydän luona on vahva kasa lehtiä. Hän sukeltaa lehtien alle, ne kumpuilevat pitkän aikaa, vasta peräakkunan alla pulpahtaa esiin veitikan pää. Nyt se hypähtää taas penkille ja kähveltää seinähirren raosta pihlajankukkatertun, tekee siitä parran itselleen ja viikset, joita punoo, kompeilee sen seitsemälläkin tavalla, äidin selän takanakin, eikä äiti huomaa. No, mihin se nyt katosi? Päreorrella istuu ja jalkojaan heiluttelee valkokukkainen pihlajanoksa onkivapana kädessä. Hän kurkoittelee ihan pudotakseen, tavoittelee äitiä niskaan, ulottuukin, härnää ja kutkuttelee, mutta äiti ei edes päätään käännä, puhdistelee vain toimessa rieskojaan. Hän, alasängyn nurkassa kyyröttelijä, alkaa pelätä sitä kujeilevaa poikaa, jos se keksii piilopaikan ja tulee kutkuttelemaan. Se pelko ja ajatuskin jo alkaa omituisesti värisyttää. Ei se huomaa, kun olen oikein hiljaa! Kohta varmaan se juoksee ulos! Kun ei vielä juoksisi! Mutta tänne se ei saa tulla kutkuttelemaan, ei! Hänen täytyy nousta hiukan kurkistamaan, mihin se katosi. Sängynpohja risahtaa. Hyppäys ja lehden ripsettä. Voi, onneton, se on keksinyt!

Soutaja on pysähtynyt katselemaan aironlavat välkkyviä pisaroita tippuen. Hän on naurava, ruskea, komea. Hänen varpaansa heiluvat ja silmät hehkuvat. He ovat lähellä lehdikkörantaa, suuren ja rehevän pihlajan alla, joka nuokkuu valkoisten kukkaterttujensa painosta.

Vesi mouhahtaa edempänä. Hauki ei ole voinut kestää kiiltävää kiusausta varjoisen lehtimetsän alla. Poika alkaa soutaa, tyttö lappaa siimaa veneeseen. Hauki meuhuaa, sukeltaa, tempoo, alas, ylös. Se on suuri vetkale ja kirmailee vauhkona varsana. Väliin se panee kovasti vastaan, ravistaa tuimasti, kulkee kuin poikkiteloin, toisinaan taas tormaa suu auki, niinkuin olisi päättänyt niellä veneen airoineen, ihmisineen. Soutaja nykäisee kiivaita vetoja, pyydystäjä lappaa kiihkeästi siimaa.

Soutaja arvelee sitä kolmikiloiseksi. Kalastajan mielestä se painaa enemmän, melkeinpä miten paljon tahansa. Se on juhannuskala, kultakala, poikakala, valkoinen pihlajanterttu suussa! Hän tuntee, miten se sähköistää käsissä, hartioissa, jalkoja ja varpaitakin nykien.

Hän kamppailee todella suuresti jännittyen vesipedon kanssa. Se on jo veneen kupeella, mutta heillä ei ole haavia. Soutaja olisi valmis avustamaan pienimmästä viittauksesta, sitä ei tule. Tarkkaavaisena, melkeinpä huvitettuna hän seurailee jännittävän taistelun loppuvaiheita. Hauki on vielä hyvissä voimissa. Sitä pitäisi väsyttää. Hän aikoo sanoa sen, ei kuitenkaan sano. Hänellä on katselijan osa tässä ottelussa.

Mutta tyttö vetää siimaa kiihkeästi, hellittämättä. On ihme, ellei hauki potkaise itseään irti. Se on kuin hypnotisoitu, sen täytyy tulla, olivatpa koukut kiinni tahi ei. Kiihko tarttuu katselijaankin kuin veneen laitoja pitkin sähköistäen. Hän ei ole nähnyt tässä kalastajassa vielä ennen näin kiihkeää ja hellittämätöntä taistelijaa. Nyt hän kurottautuu. Miten ihanasti hän kaartuukaan! Käännös ja loiskaus! Peto loiskii veneen pohjalla ja koukut ovat irti. Totisesti hän piti ja veti sähkönsä voimalla viimeiset metrit!

Nyt on soutajan aika toimia. Hän jättää aironsa ja kumartuu hauen yli. Tyttö vetäisee pari kertaa kiihkeästi melalla, hyppää rantakivelle ja potkaisee veneen järvelle. Ennenkuin poika nousee ja huomaa, vilistää hän jo metsikössä, ruskea väläys vilahtaa vihreässä koivikossa.

Järvi on tyyni, mutta ilmassa väreilee sähköä. Poika lienee sukujuuriltaan enemmän metsämies kuin kalamies. Otus vilahti mäkeen. Vene kiepahtaa äkisti rantakivikkoon ja silmänräpäystä myöhemmin hypähtää toinen hirvi metsikköön.

Edessä on jyrkkenevä mäki. Ruskea metsänneito vilkkuu, juoksee. Metsänpoika hyppii, korskahtelee. Mäenlaita jyrkkenee vuoreksi ja rantakoivikko kapenee kiilaksi päättyen seinäkallioon ja umpiperään. Mutta tyttö ei tiedä tätä, eikä hänellä ole varaa enää kaartelemisiin. Hän katsahtaa taakseen ja kiipeää jyrkkää kanervarinnettä käsin ja jaloin.

Hän ei pääse enää eteenpäin, ellei hyppää kalliokielekkeeltä järveen tai kiipeä oravana petäjään. Hänellä ei ole halua paetakaan, hän tahtoo taistella, kiskoo kiven päältä vahvaa jäkäläturvetta ja alkaa pommitella nelinkontin kiipeävää metsänpoikaa. Monet heitot menevät ohi, mutta muutamat osuvat. Rapea kamaramulta pirskahtelee hyökkääjän silmille. Hän murisee ja näyttelee hampaitaan. Sommittelija nauraa villissä riemussa.

Hänen ammuksensa loppuvat ja hän tarkastelee, ehtisikö vielä hankkia uusia. Hän tarttuu laakakivellä kasvavaan vähäiseen katajaan ja alkaa kiskoa. Kamara irtautuu pöytäliinan tapaan. Hän ei tahdo ruveta sitä pienentelemään, tuskinpa enää ehtisikään, sillä ilveskissa sähisee ja syljeskelee jo sylen etäisyydessä jalkojen alla. Hän heittää keveän kamaraturpeen vaipaksi hartioilleen ja alkaa hypähdellä ja tanssia. Turve leiskuu ylös ja alas.

Poika pääsee pengermälle. He pyörivät ja leiskuvat yhdessä. He ovat kuin kaksi repäistyä kappaletta villin kiihkeästä kevätkesän luonnosta, eikä heidän riemuitsevalla nuoruushulluttelullaan tunnu olevan rajoja.

Ensimmäisestä villipolskasta selviydyttyään he istuvat mietiskelemään, miten kauan kaivatun juhannuspäivänsä viettäisivät. He ovat ihanalla paikalla. Pohjoisen puolella, on jyrkkä suojaava vuorenseinä, alhaalta, tuoksahtelevana viheriöitsevän lehtimetsän lävitse välkehtii järvi lukemattomina helmiäissilminä.

He päättävät rakentaa siihen majan, juhannusmajan, lemmenmajan. Sen permanto on lehditettävä. Sen seinät on kukitettava. Ja kivenkoloon on muurattava tulipesä, alkuapinan valtiaaksi kohoutuneen kaksijalkaisen järjen ja voiman tulimerkki.

Vitkastelematta he käyvät toimeen. Poika hyppelee veneestä noutamaan kirveen, tuliaseet ja vedenpedon uhrioinaaksi. Tyttö laskeutuu lehtorinteeseen, riiviskelee haapaa, verottelee pihlajaa. Monta kertaa he nousevat keveine lehti- ja raskaampine tervaspilketaakkoineen.

Se on iloittelevien metsänlasten häämaja ja valmistuu nopeasti, melkein kuin toivomus. Liesi on tukevatekoinen, ulosveto mitä parhain. Pöytänä tulee olemaan kukkakiehkuroilla somistettu laakea kivi. Pikkutuolit ovat matalia ja selkänojattomia, mutta suuren petäjän kyljessä on kivi, kuin penkki, siihen saadaan turvepehmustuksin komea nojatuoli. Akkunattomassa peräseinässä harmaalla kalliopohjalla on vihreä tapeetti, valkein pihlajan kukin somistettu. Oviseinässä on myös joitakin hyvähajuisia asetuksia, mutta näköala järvelle ja aurinkoon on täysin avoin, niinkuin kaikkein uudenaikaisimmissa huviloissa on tapana asettaa.

Huomataan, että puuttuu perunoita, pippuria ja suolaa. Niitä on käväistävä noutamassa kotimajalta, mutta matka on pian tehty, vain neljännestunnin soutu, eikä sitäkään, sillä airopyörylät kiehuvat vaahtoporein ja kokka kohisee valkoisena vyönä.

Kuitenkin ehtii tyttö tällä aikaa juoksennella ylempää ja alempaa lehdosta vielä valkokukkaisia lehviä etsien, kalliorakoutumista värikkäitä keltakukkia ja sinikelloja tavoitellen. Majasta puuttuu enää paras. Sitä hän valmistelee näppärästi oksia taitellen ja erivärisiä kukkia nyppien.

Alle hän levittelee kahisevia haavanlehviä, mutta sammaltyynyt kukittelee valkoisilla pihlajanoksatertuilla. Vuode on valmis, koko morsiusmaja, mutta hänellä on vielä joukko kauneimpia irtokukkia, sinikelloja, keltakukkia, päivänkakkaroita. Hän somistaa niillä nojatuolin selustaa ja vanhan kalliopetäjän karkeita kaarnarakoutumia. Mutta kun kukkia yhä riittää, istahtaa hän kuviteltujen vuodetyynyjen viereen ja alkaa eri värejä käyttäen sommitella kirjainkuvioita. Niistä tulee M.M. Hän nousee seisomaan ja tarkastelee etäämpää. Ne ovat hänen mielestään liian kankeaviivaisia, liian etäälläkin toisistaan. Hän etsii ajatuksissaan sulavampia muotoja, piirtelee sormellaan ilmaan vapaamuotoisia kirjainkuvioita. Niiden viivat kaartuvat niinkuin elohopea, itse elämä juoksisi niiden sisällä. Ne eivät tarvitse välipistettä, niiden väliin ei edes sovi mitään erottavaa pistettä. Kun hän tuoksuvapohjaisille tyynyliinoilleen alkaa uudelleen niitä sommitella, yhtyvät ne värikkääksi aaltoviivaksi pihlajanoksien vaalean vihertävällä pohjalla.

Hän katselee niitä taas etäämpää ja lähempää, korjailee, täydentelee ja hyräilee sommitellessaan: Kehrää, kehrää tyttönen! Se on vanha sävel, mutta keinuu somasti rinnasta huulille, pihlajanoksille, alas koivun lehville, yhä alemmaksi järven hohtaville hopeasilmille: Kehrää... kehrää... tyttönen...

Hän on kuulevinaan soittoa varsin läheltä ja herkistyy tarkkailemaan. Kalliolla ei näy mitään, ei venettäkään vielä koivujen alla. Mutta kun hän jälleen alkaa sommitella kirjaimiaan, helisee vieno soitto taas. Se kantautuu ylhäältä päin, niinkuin pilvistä laskeutuvan kiurun liverrys.

Hän hiipii muutamia askeleita järvelle päin ja kurkkaa kukitetun seinän ohitse yläkalliolle. Sieltä näkyy ruskeat varpaat, sormet ja viulunkaula. Hän painautuu alas kukkiensa keskelle kuuntelemaan. Soittaja ottaa sävelmän vienosti useampaan kertaan tahtia ja voimaa vaihdellen, äänilläkin värittäen. Seuraa pienehkö tauko, jonka aikana koivikosta kuuluu linnun lirkutus kuin välisoitoksi ja uuden iloisemman kappaleen johdannoksi. Kuuluu muutamia näppäilyääniä ja sitten helähtää viulusta iloinen kevät — polska. Kuuntelija kaartuu varovasti katsomaan ja näkee, miten varvas iskee tahtia ja viulunkaula keikkuu. Hänen rinnassaan ailahtelee polska, linnunlaulu, kirjottu kukkaisvuode, juhannusyön uni. Tuhannet pulmuset, kukkaset ja perhoset tanssivat silmissä. Järven hopeaiset silmät sirittävät.

Soitto lakkaa ja soittaja tulee alas, kiertoteitse kaartaen koreineen ja viuluineen. Hän tekee tulen, morsian kattaa pöytää. Kalaa he paistavat yhdessä koivunoksista vuolaistuilla vartaillaan. Savu nousee kuin puunrunko, vasta ylempänä viuhkaksi hajautuen. Tuli lämmittää, mutta aurinko miltei enemmän. He kääntävät kalaa ja tiputtelevat siihen sormin hienoa suolaa. Vaaleat palat pirisevät, käpertyvät ja ruskeutuvat.

Korissa on perunoita ja kannussa kirnupiimää. Tulen alle kivialustalle on muodostunut jo hiiliporoa. He kätkevät perunoita siihen, mutta niiden kypsymistä odotellessaan jo maistelevat kalapaloilla höystettyä voileipää ja ryyppäävät kannusta piimää, josta muodostuu valkoista partaa. Perunat ovat kypsyneet. Niiden hiilestä muodostuu mustaa partaa.

Tyttö korjaa ruuanjätteet ja poika tarkastelee uutta asumusta rakennusmestarin silmillä tunnustellen. Hän huomaa tapeettiseinän kauniiksi, oviseinän hauskaksi, mutta akkunaseinän kaikkein ihanimmaksi. Hän katsastelee kalustoa, valtavaa nojatuolia kukkaselustoineen, sammaltoppauksineen ja pikkutuoleja, korkempia ja matalampia. Ja sitten hän huomaa sen, mistä hänellä ei vielä ole ollut aavistustakaan, kukitetun morsiusvuoteen elosikermänä kietoutuvine kirjaimineen. Hän siristää silmiään ja katselee niitä. Ne liikkuvat, ojentuvat, koukistuvat. Hän sulkee silmänsä. Ne nousevat ja kietoutuvat notkeasti säihkyvinä säikeinä hänen jäseniinsä. Hän ottaa uudelleen viulunsa ja soittaa, mitä mieleen tulee: suruvoittoisia kansanlauluja, repäiseviä marsseja, hyppeleviä tanssisävelmiä.

Tyttö istuu majan uloimmalla kivellä ja nyppii päivänkukan valkoisia kehälehtiä, toisen kukan, kolmannenkin. Soiton tahti kiihtyy. Hän nousee ja liikehtii sen mukaan jyrkänteen reunalle päin. Soittaja näkee hänet perhona silmissään. Hänellä on tunne, niinkuin se karkaisi. Hän vaihtaa tuiman kappaleen äkisti kolmijakoisena keinuvan valssin rauhalliseen liikuntaan.

Mutta perho on kadonnut! Ylös vaiko alas? Alas! Koivikossa välähtää, vedessä mulahtaa. Pian on hän itse myös alhaalla, rantakivellä, riipaisee yltään keveän uimapukunsa ja syöksähtää veteen.

He uivat lähes puoli järveen, peräkkäin tai käsikkäin. Keskisyvänteen kannattavilla vesillä on hupaisa lepäillä, päivää siirotellen, keveästi jaloilla meloskellen. Yksinäinen kuikkauros kaartaa uskaliaana lähelle, kurkkien ja kummastellen.

Jo lienee aika kääntyä. He arvioivat paluumatkan pituutta ja käsivetojen lukumäärää. Tyttö arvioi neljäksisadaksi, poika tyytyy kolmeen ja puoleen. He lukevat niitä kahdenkymmenenviiden sarjan erissä, vuorotellen. Alhaisempi arvio näyttää osuvan lähemmäksi. Häviöpuoli koettaa tasoittaa lyhyin jarruttavin vedoin. Mutta kun hän joka tapauksessa jo huomaa häviävänsä, ottaa hän tuiman loppukirin roolaamalla ja sekoittaa pelin. Voittajankin luvut ja tahdit ovat sekautuneet. Hiukan myöhästyen hän nousee kivelleen. Tyttö pyyhältää jo äyränteessä vaateverhot lippuna hulmuten. Voittaja, joka tällä kavalalla tempauksella on yllättäen pyörähtänyt häviömieheksi, ei muista vähäistä vaateverhoaan ollenkaan.

Keskipäivän aurinko hyväilee heitä hellän lämpöisesti tuoksuvalla kukkaisvuoteella. Tyynyjen kirjainkoukerot lähentyvät, kaartoilevat. Kuiva kalliopetäjä näyttää muuttuneen paratiisin elämänpuuksi, jonka kaartuvissa oksissa riippuu hopeankirkkaita rypäleitä, kullankuultavia omenoita, mitä kaikkea autuudenantia niissä riippuneekaan.

Tyttö on kevätkukkainen niitty, poika vinhoissa pyörteissä kiepuileva puro. Mitä kaikkea he ihanan auringon alla keksivätkään! Mitä päättömiä nuoruusilossa hulluttelevatkaan!

Päivä on lämmin ja suvi ihana. Kauan pidättyvästi patoutuneet keväiset voimat hakeutuvat yhteen. He antautuvat onnessa ja omistavat riemussa.

Linnut tilkkuvat alhaalla lehdossa. Käki kukahtelee ylhäällä kalliopuussa. Kesä on tullut.

13.

Heinäkuu on kirkas ja helteinen. Päivisin he tekevät heinää, illoin aamuin kastelevat ja kuoputtelevat kasvimaitaan. Se on välttämätöntä, sillä pitkäaikaisen kuivuuden vaivaamana niiden monessa sukupolvessa hemmoteltu herkkäeloinen kasvisto nääntyisi kokonaan.

Kasvitarhamaa, johon kesäperuna ja osa juurikasveista on sovitettu, on liian pyöreä ja kuivaperäinen. Ohi pyrähtävien sadekuurojen pintakastelu ei merkitse siinä mitään. Pisarat kiirivät suurta kiirettä pitäen puroon tai järveen, niihin paikkoihin, missä niitä ei tarvittaisi. Mutta aurinko pysyy, sillä on pitävämmät otteet. Se kiertää kasvikumpua kuumasti porottaen, aamusta iltaan, päivästä viikkoon. Vain keskiyön aikana se tekee pienen sukelluksen luoteesta koilliseen. Turhaa sekin lepo sille lienee. Saisi kiertää kehän umpeen, koska on niin väsymätön ja uuttera.

Matti juoksuttaa järvivettä ruiskukannulla ja ämpärillä. Törmä on jyrkkä, mutta hän on tottunut jo nykäisemään sen pienellä voimankulutuksella. Hän ottaa veden kantamisen urheilun kannalta. Muutamia kymmeniä kertoja yhteen menoon juostuaan hän ehtii ottaa sen monelta muulta näkökannalta, siltäkin ettei kannantavesi kaivossa pysy ja ettei tällaista sähläämistä viitsisi ollenkaan tehdä, elleivät taimet näyttäisi niin peräti onnettomilta.

On tässä orjantyössä toki hauskojakin puolia, ken osaa niitä löytää. Kun vihdoin pääsee läähättäen mäelle, saa sojotella vettä porokuiviin kastelukuoppiin. On nautinto nähdä, millä ahneudella nääntyvä kaalintaimi tai perunapensas haaleata järvivettä ahmii. Sopii muistella omaa janoaan kuumana kesäpäivänä ja metsälähdettä tuohilippi reunaan pistettynä. Näitä saattaa kuvitella niinkin perinpohjaisesti, että sojottaa koko kalliin kannullisen yhdelle taimelle yhteen kuoppaan, osa jo pikku purosena puroa kohti kiirii.

Toisinaan hän kuvittelee, mitä ensimmäiseksi tekisi, jos olisi satujen taikuri, jonka toivomus on samaa kuin toteemus. Aurinko saisi kiertää, mutta vedet hän taikoisi sohisemaan tänne kasvimaalle, orasmaille, perunamaille, pensaille ja metsänpuillekin kuiviin rinteisiin. Entisenä putkimiehenä hän muistelee, miten mukavasti ihminen kaupunkitaloja rakennellessaan osaa vesitykset järjestellä. Pieni kädenliike: suihkut ja suhinat! Kylmää vettä, lämmintä vettä, miten paljoa tahansa. Olisipa yhden pienen kylpyhuoneen raanat ja suihkuttimet täällä kasvimaan laella... Mutta kun ei ollut, niin ei suhissut muuta kuin pienen aikaa raskaan kiipeämisen jälkeen. Täytyy karistaa mielestään turhat taikuritoivot ja kuvitella olevansa känsämaratoonari, joka saa palkinnon syksyllä, saa jos saa. Itse toki saattoi mulahtaa maitolauhkeaan järveen milloin halutti. Jos ämpärit kourassa hyppäsi tai kahlasi, ei jäänyt täyttämisen vaivaa.

Maiju harrasteli kuoputtelemista. Mahdollisesti oli hänellä siihen toimeen enemmän luontaisedellytyksiä. Ainakin kuopiminen ja harventeleminen kävi häneltä hyvin kätevästi. No, hän oli asetellut satoja kertoja veitsiä, haarukoita, salaatteja ja kurkunpaloja, miksipä ei hän piankin olisi tottunut käsittelemään kuohkeata multaa ja kasvavia lehdistöjä. Elävien kasvien hoivaaminen oli työnäkin monin verroin tyydyttävämpää. Mitä oli hänen kauniista tarjottimestaan puolen tunnin kuluttua jäljellä? Rutistettu lautasliina, raiskattuja kuoria muutamalla mustapäisellä tikulla ja parilla savukkeen pätkällä koristettuna. Entäpä nyt kun harventeli porkkanapenkin, pöyhötteli kaalintaimet tai multasi perunapensaat? Seuraavana aamuna oli tarjotin varsin kaunis. Lehdet kimmeltivät mesikirkkain silmin. Keräkaalin reunalehti kaartui sisäänpäin ilmoittaen vaivat palkitsevansa.

Työnsä lomassa he usein pysähtyivät tarkkailemaan kasvien kehittymistä. Muodot olivat erilaiset, mutta sama käsittämätön voima paisutti niitä. Niinkuin maa olisi ollut ehtymätön elonäiti, joka sisäisen voimansa paineella kohotti herkät elonesteensä hennoimmankin kasvin kärkeen mesipisaroina virvoittamaan. Aurinko oli hänen keittimönsä, vesi ja maan moninaiset kivennäissuolat hänen elomannansa raaka-aineita. Ihminen, palvelija muiden muassa, rikkaruohoja ruopimassa, pintaa muokkaamassa, vesiä kantamassa.

Aamuisin erotti selvimmin ne kasvit, joita ahdisti juurimato tai taudinvaiva. Sairaan kaalin lehti ei kiertänyt kaarevasti keskikupuun päin. Mesitippa ei välkehtinyt latvalehdillä. Jos siinä joku tippa pyöri, niin se oli ehkä samea kyynelpisara. Koko kasvi oli tuhruinen ja käiväräisen näköinen, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Näin ratuli minä olen! Yön olen kärsinyt vilua! Ja päiväksi tulee helle!

He koettavat lääkitä ja avustella sairasparkojaan, kaivavat esiin juuristossa piileskeleviä vainolaisia, nyppivät keltaisia lehtiä ja norjuttelevat vaivaisen runkokaulaa. Tällöin potilas usein yllättävän helposti irtautuu maasta. Pitimissä ei ole tartuntavoimaa. Maaemo hylkää sellaiset lapsensa, jotka omin voimin eivät pysy sen ryntäissä kiinni. Sillä on ylenmäärin niitä, jotka pysyvät, sellaisiakin, joiden tuskin tarvitsisi niin syvälle juuriaan ja imukärsiään työnnytellä: juolavehnä, ohdake, leskenlehti! Niillä ei ole juurimatoja, eikä vatsanvaivoja. Ne elävät päivästä päivään ja imevät annoksensa, vaikka uuttera ihminen katkaisee niiltä kymmenesti pään. Miksi hyödyllisillä kasveilla ei ole samaa elon sitkeyttä? Luonto saattaa esitellä monia muita vaikeasti ratkaistavia kuva-arvoituksia.

He pohtivat näitä hoivaillessaan terveitä ja sairaita kasvejaan tai ihaillessaan niiden kastepisaraista aamueloa. Mutta kun aurinko nousee metsän yli, kiirehtivät he niitylle heinäkarheilleen, joista tuoksahtelee puolikuivien yrttien väkevä lemu.

Niityllä työskennellessään heillä ei ole vaatetusta enempää kuin kaupunkien yleisillä uimarannoilla on määränä pitää, aina tuskin senkään vertaa. Ei ketään liiku heidän heinämaillaan, paitsi aurinko, mutta se on merkinnyt heidät jo lampaikseen ja sen hivelevät säteet tekevät heidän kuparin värikkäälle iholleen vain paljasta hyvää.

Heinät hajoiteltuaan he juoksevat laidunmaalle lehmiä katsomaan. Mullikka on jo kuin lehmä, sillä on pieni vasikka. Nupon vasikka on perinyt mullikan viran ja antaa pienen vasikan imeä korvaansa juoton jälkeen. Lehmäkarjaa heillä lienee jo enemmän kuin kuivan kesän rehusato myöntää, mutta kevätviljat ovat sentään lupaavan täyteläisiä. Lypsyn aikoinakin isäntä on laidunmaalla mukana. Hän repii ja kanniskelee raunioista ja ojien varsilta lisärehua vain nähdäkseen, miten kateellisia tyttäret ovat äideilleen ja äidit tyttärilleen ja miten sukkelasti heinänlatvat keikkuvat, kun katoavat ahmiviin suihin.

Heidän oman ruokansa hankkiminen ja valmistaminen ei tuota sanottavasti vaivaa, koska ruokalistaa ei edes tarvitse kirjoittaa, niin yksinkertainen ja helposti muistettava se on. Järvi antaa tarpeeksi kalaa kahdella verkolla, lisäpalaa uistimella. Kaksi lehmää kantaa yli tarpeen maitoa, jonka herkkumuunnoksia ovat voi, viili, kirnupiimä ja juusto. He paistavat kalan rantanuotiolla ja syövät sen heinäkarheella, johon on lyhyempi matka juoksuttaa viilikuppi ja talkkunapussi. Ellei paistettu kala, viili, voileipä ja juustonpala maista pehmeällä heinäistuimella, johtuu se vain siitä, että he ovat äskettäin nauttineet vielä parempaa.

Kesän loppupuolella, kun ahorinteen mansikat ja mustikat kypsyvät ja kasvitarhan aikaiset perunat, herneet ja porkkanat alkavat kantaa satoa, heidän ruokalistansa täydentyy monella tavalla. Tuntuu, niinkuin heidät olisi siirretty toiseen, jopa ensimmäiseen luokkaan. Nuoret kasvit ovat raikkaita ja mehuisia. He nauttivat ne sellaisinaan: marjat, silpoherneet, retiisit, porkkanat. Perunoita täytyy höyryttää, koska ne ovat valmistuneet mullassa, jonne auringon lämpövoima ei pääse täydellä voimallaan vaikuttamaan. Nuorella voilla ja kirnupiimällä särvitettyinä ne ovat parhainta, mitä niityllä saattaa kuvitella. He alkavat ymmärtää herkkusuita, jotka ensimmäisistä kesäperunoista maksavat enemmän kuin mansikoista.

Kerran sunnuntaina he innostuvat kokeilemaan uusilla keitossekoituksilla. He keräävät pataansa kaikkea kesän hedelmää, mitä maasta, puista ja vedestä löytävät. Kun pata vihdoin nostetaan rantaliedelle, on siinä varmaan kahtakymmentä eri lajia. Matti aikoo heittää joukkoon vielä kolme rapua, jotka hän on aamulla merrasta saanut, mutta Maijun mielestä ne ovat jo liikaa. Liikaa lienee jo muutakin, siihen johtopäätökseen he maistiaisissa tulevat. Kesäkeittoon ei nähtävästi sovi kerätä katajanmarjoja ja männynkelkkiä. Tai ehkä niiden suhde ei ollut oikea tai mahdollisesti keitosta puuttui kolme rapua.

He saavat heinänsä latoon. Kovin paljoa niitä ei tule, eikä niiden laatu ole kehuttava, mutta korjuun puolesta ne tulevat ensiluokkaisiksi. Vesisade tulee vasta yöllä sen jälkeen, kun he ovat tyhjentäneet viimeiset heinäseipäänsä. He nukkuvat ladossa, niinkuin koko heinäajan ovat nukkuneet. Salamat iskevät, ukkonen jyrisee, raskaat vesitipat putoilevat kuin rakeet. Heidän on riemullinen tuntea sitä tuoksuviin heiniin kaivautuneina.

Yöllä on pimeää, sillä taivas on umpipilvessä. Salamat halkovat välkkyvillä veitsillä vuorta ristiin rastiin. Viiltoa välittömästi seuraavat jyrähdykset panevat kallioperustukset tärisemään ja jymisevä kaiku kiirii seinäkalliosta toiseen.

Sähköä on ilmassa ja maassa. Sitä on alhaalla ladossakin. Mutta iloiset sadepisarat pomppivat katolla. Salamat heikkenevät, jyrähdykset etenevät. Silloin vasta alkaa yleinen karkelo. Ei erota enää pisaroiden pikkuääniä, ne sulautuvat suuren orkesterin mahtavaan pauhinaan.

He ovat vajonneet yhä alemmaksi heiniin, kaksi kissanpoikaa suureen huopakenkään. He ovat sähköisiä hekin, sillä he ovat kaksi kuukautta olleet auringon välittömässä latauksessa.

14.

He olivat asuneet taloaan jo lähes vuoden joutumatta sanottavasti tekemisiin naapureittensa kanssa. Mäntylän vanhusten luona he olivat muutamia kertoja käyneet, Kokkilassa asialla ja kerran vieraisilla, samoin kuin nuori isäntä ja emäntä vastavierailulla. Joku kulkukauppias oli eksynyt kerran, pari metsämiestä syyspuolella koirineen ja kruununmaan metsänvartija leimausmatkoillaan silloin tällöin. Ihana paikkakunta, joka antoi tulokkaiden elellä niin omassa rauhassaan.

Näin koskemattomina he eivät sentään pysyneet. Heidät oli nähty sepällä, postissa ja kauppapuodissa. Ja kuultukin oli jo monenmoista. Muutama onkimies tai uistimenliputtaja oli kesäisenä sunnuntaipäivänä sattunut näkemään elokuvia, joista hän ei olisi malttanut olla kertomatta pienestä maksusta. Sen kuuli yksi ja kuuli toinen. Se levisi nopeasti ja sai sopivaa lisäväriä. Pihanurmilla ja heinäkarheilla ruokaperäisiä loikoillessa ei juuri sen mehuisemmista asioista olisi osattu puhuakaan.

Hauskoja kavereita sitä asustelee jo näilläkin rannoilla! Hyvä oli viimekesäinenkin pariskunta, mutta jopa taisi tulla yliveto! Se on sivistyksen siirappivelliä ja helsinkiläishemputusta heinäniityllä! Ja rantarakkautta talkkunavellin kanssa! Oli se monta muutakin, mutta niitä kuiskailtiin vasta, kun isäntä keikahti jaloilleen ja alkoi työmaalle väännätellä. Renkipoika tuikkaisi sen piikatytön korvaan, joka pitkät ajat harakkana kikatteli.

Puheet puheina, ei niistä ollut kenellekään haittaa, mutta kyläkunnassa asui sellaisiakin ihmisiä, jotka tämän epäilyttävän pariskunnan ongelmaa pohtiessaan näkivät suoranaista vaivaa. Ansiokkain heistä oli rouva Lida Linden, omaa sukua Lintumäki. Tällä tomeralla ja hyvinvoivalla liikkeenharjoittajan puolisolla oli ollut onni tutustua näihin kesäperhosiin ensi päivästä alkaen automatkalla Helsingistä kylään.

Kun huhut alkoivat kierrellä, piti hän melkeinpä kansalaisvelvollisuutenaan tämän mätäisen arvoituksen perinpohjaista selvittämistä. Se oli vihkimätön pari ja eleli epäsiveellisessä yhteydessä! Se oli päivänselvä asia! Sitten se oli sitäkin selvempi, kun hän sattumalta kauppapuodissa näki naisen sormuksettomana. Ne olivat varmaan joitakin pahantekijäkarkulaisia, pirtutrokareita tai sitäkin pahempia! Mitä rötöksiään lienevät lähteneetkään piiloilemaan! Sitäpaitsi ei heistä ollut paikkakunnalle pennin hyötyä. Eivät he kertaakaan olleet käyneet edes lihaa ostamassa niinkuin muut ihmiset, ei jouluksi eikä pääsiäiseksi.

Ennen teurastajan rouvan virkaan joutumistaan oli rouva Linden, o.s. Lintumäki, harjoittanut pyykkärin ammattia läheisessä kaupungissa ja siinä ominaisuudessaan valkaissut monta likaista myttyä ja valkaisi edelleen. Ainoa, mihin hän ei saanut milloinkaan tyydyttävää valkeutta, oli tuo onneton nimikysymys. Ihmiset tällä paikkakunnalla olivat niin alkuperäisiä ja sivistymättömiä. He eivät osanneet sanoa eikä erottaa toisistaan kovaa ja pehmeää teetä. — Linteenin emäntä! Linteenin Liita! Sen jatkuva kuuleminen suututti. Ja kun poikakurikat pimeinä iltoina raitilla huutelivat: Lida Lindumäki! Liita Linteen! kilo pyykkiä! kaksi kieroa silmää! niin se suorastaan raivostutti. Jos hän olisi ollut mies, niin olisi ampunut. Oma mies oli sellainen jänishousu, ettei uskaltanut ampua. Oli sekin teurastaja!

Mutta nahjusmaisuutensa palkaksi tuli äijän pallukka saippuoiduksi monta kertaa. Ja tuli myös tämä kulkuripariskunta. Tuli kuka tahansa, ken asettui poikkiteloin rouva Lindenin poluille!

Varmistuakseen epäilyksistään hän päättää omakohtaisin näkemyksin tutustua asioihin ja lähtee vartavasten soudattamaan uistinta lahdenpohjan ympäri. Näön vuoksi hän uistimen ottaa, ei kalan, sillä heillä on tuoretta lihaa ja munuaisia joka ateriaksi ja hän halveksii kalaruokaa. Renkipoika soutaa ja rouva pitää perää. Laaksopuron suu kierretään useampaan kertaan, koska otus vähemmällä ei ota lähteäkseen ruohistosta. Toki lopulta putkahtaa esiin, se täky, ja hauki puikahtaa perässä, ilkoisen alasti. Rouvan ei tarvinnut olla huomaavinaan, koska hän katsoi kieroon. Tällä luontaislahjallaan hän erään kerran lihaa paloitellessaan oli säikäyttänyt oudon renkipojan pahanpäiväisesti. Poika katsoi kohotettuun kirveen terään ja rouvan silmiin, vapisi ja huusi: Rouva hyvä, jos lyötte, mihin katsotte, niin pudotan tämän kinkun!

Tällä kertaa kävi aivan päinvastoin. Kun rouva ei näyttänyt katselevan, niin aatami ei näyttänyt mitään välittävän, taisipa hän olla niin paksunahkainen, ettei olisi välittänyt, vaikka rouva olisi katsellutkin rannalle päin, jolloin hän ei olisi nähnyt sitä ruskeata luojan veistosta, minkä hän nyt näki.

Renkipoika naurahteli ja rouva toruskeli häntä, mistä tietenkin johtui, etteivät he saaneet lahdesta uistimeen mitään kalaa. Mutta he olivat saaneet, mitä olivat lähteneet pyytämään, käännyttiin kotiin ja uistin nostettiin veneeseen. Jo seuraavana aamuna rouva kauppapuodissa kalsealla äänellään kertoili, mitä ruokottomuuksia hän järvellä soudellessaan oli omin silmin joutunut näkemään. Sukkelaälyisen kaupanhoitajan piti huomauttaa, että tarvitsiko rouvan soudella toisen rannoille ja kalavesille, mutta hän oli kylliksi viisas, eikä sanonut ääneen, ajatteli vain. Rouva Linden oli niitä kundeja, jotka nostavat karvansa vähemmästäkin. Kauppamiesten, renkipoikien ja apumuijien oli syytä pitää tämä tieto visusti mielessään.

Esityksensä loppuponneksi rohkeni rouva Linden melkeinpä vannontatotuutena ilmoittaa, että kysymyksessä oli vihkimätön pari, joka eli häpeällisesti. Hän ei sattunut tällä hetkellä muistamaan, että hän muutamia vuosia aikaisemmin itse puolitoista vuotta oli näytellyt vihkimättömän aviovaimon osaa lenkosäärisen teurastaja-Jallun toimiessa vastapelurina, koska kirjat eivät olleet selvät, eikä ollut tarvittavia varojakaan Jallun keskenaikojaan prässäytyneen, entisen muijakaakkurin poistieltä lunastamisiin. Nyt oli, vaikka kolme kaakkia olisi ostettu. Mutta maallinen hyvyys ei ollut tippunut taivaasta, eikä onnen arpapelillä. Monen mullin ja isommankin sonnin veri oli vuodatettu ämpäriin, toimesta kiitos ja kunnia enemmän Liitalle kuin Jallulle, joka perusolemukseltaan oli heppuli ja olisi sinä pysynyt, ellei uusi huoneenhallitus niin tarmokkaasti olisi ottanut ulkonevista korvista kiinni ja tyyrännyt raiteille.

Rouva Linden oli käytännön ihminen ja oli aina taistelemalla tottunut pitämään puolensa. Jos hän oli menestynyt, niin se oli ansiosta. Miksi ei hän siis voinut käyttää kettukauluria, niin komeaa, ettei yhdelläkään pitäjän rouvalla! Miksi ihmisten piti hänen karvoihinsa aina iskeä! Ja hänen silmiinsä! Oliko hän niillä keneltäkään vielä niskoja vääntänyt! Ja tämäkin rötäskä piti nyt tulla hänen selvitettäväkseen, koska kyläkunnassa ei asunut muita kuin töppösiä ja tallukanlestejä. Mutta se selvenee! Asia oli nyt joutunut kerta kaikkiaan sellaisiin käsiin.

Hän oli oikein innostunut asiaan. Kun hän kotiin palatessaan tarkemmin muisteli, niin oli tuo häpeämätön pariskunta loukannut häntä varmaan muullakin kuin ruokottomalla alastomuudellaan. Eivätkö vain tirskuneet vaunussa hänen kaulurilleen, vasten silmiä! Ja miehenroikale oli katsonut julkeasti viulua kituuttaessaan. Näytetäänpä, kenelle ovat tirskuneet ja ketä ovat mulkoilleet! Kaupungin hutsut ja kulkuriretkut eivät hyppele tämän rouvan nenälle!

Hän aivan lämpenee sisäisesti ja kotiin päästyään astuu oikopäätä puhelimeen ennättämättä edes kauluriaan riisua.

— Kirkkoherralle, yhtistäkää! Täällä vain rouva Linten, hyvää päivää! Minulla olis vain rovastille sellaista asiaa, että täällä meitän syrjäkulmalla asustaa eräs vihkimätön kulkumies naikkosineen.

— Jaa helsinkiläisiä kesävieraita! — Kyllä kai ne helsinkiläisiä ovat, muttei ne mitään kesävieraita ole. Ne on jo maanneet täällä liikkumatta, lähtemättä vuoten yhdeen menoon. Minä luulen sillä sällillä olevan selvittämättömiä rötöksiä. Poliisi vain ei ole saanut siitä kättä.

— Laaksovuoren palstatilallisina. Tietäähän provasti. — Pahkamäkiä, niin juuri! — No, onkos ne sitten laitatavalla vihitty pariskunta? — Vai niin! Eikö kirjoissa näy mitään muuta rikettä tai pukinsorkkaa? — Jassoo! Hyvästi sitten vain! Anteeksi, että vaivasin!

Kirkkoherran vastaus ei tyydytä rouva Lindeniä. Se ilmenee jo siitä tavasta, millä hän sulkee puhelimen. — Ei sanonut, minulle! Kateutta vain, ei mitään muuta! Teurastajan rouvalle ei passanut sanoa! Kun ei kannata pruustinnalle eikä tyttärille ostaa ketunnahkoja, vaivaisempiakaan, vaikka mekin maksetaan vuosittain toistasataa markkaa nahkaveroa. Matti ja Maija Pahkamäki, Helsingin suomalaisesta seurakunnasta! Luuletko kirkkovaari joutuneesi tyhmän muijan kanssa tekemisiin!

Hän hakee pöydältä kynän ja paperipalan ja merkitsee nimet muistiin. Pitäisi ryhtyä puuhailemaan Jallulle ja renkipojille päivällistä, mutta se on joutavanpäiväinen asia, kun tärkeämpiä on kysymyksessä. Hän muistaa, ettei ole käynyt Helsingissä sitten viime syksyn. Linjavaunu menee etelään päin puolen tunnin kuluttua. Päätös on tehty, ripeästi vain toimeksi.

Jallu saa vikkelästi lenkotella vajasta tuvanpuolelle, ei matkasta neuvottelemaan, eikä matkarahoja luovuttelemaan, koska ne luovutukset ovat lepäilleet Liita-rouvan veskassa jo vuosikausia. Niin nopeassa lähdössä on monta muuta, tärkeämpää nipittämistä ja napittamista. Lihava, ulkonäöltään kömpyräinen Jallu-poika on jo jatkokurssinsa suorittanut näissä nipittelemisissä. Hän heiskahtelee, että palkit huojuvat ja välillä nostelee housujaan, koska hänellä on niin pulleahko vatsa ja pyöreät olkapäät, etteivät mäkivyöt pysy paikoillaan.

Mutta Liita-rouvan vatsa ei roiku, koska hänellä on kannatusliivit, jotka Jallu-poika paremminkin tarvitsisi. Nyt Jallu saa näyttää Suomen pojan näppäryyttä. Hän kiristelee nyörit sinä aikana, jolloin rouva pesee silmiään. Pitkävartiset kengät hän nauhoittelee polvillaan Majesteetin edessä. Majesteetti sukii tällöin tukkaansa seinäpeilin edessä.

Ennen lähtöään kerkiää hän antamaan monet lievät ja ankaratkin varoitukset. Aikaa on vielä jäämään ja tienristeyksessä hän ehtii katsoa viisi kertaa rintamättäikössä keikkuvaan kultakelloonsa ja odottavalle kanssamatkustajalle valituin sanoin haukkumaan linja-autoliikennöitsijän suurta epäsäännöllisyyttä. Vaunu tulee toki lopulta ja kuljettaja saa kalsean, lasimaisen silmäyksen sekä rouvalta että ketulta, mutta hän ei ole tietääkseenkään. Monivaiheisen vaelluksensa aikana on hän tottunut monenkarvaisiin silmiin ja silmäyksiin.

Matti ja Maiju Pahkamäen mainetodistuksen hankkiminen Helsingissä ei ollut niinkään helppo ja yksinkertainen asia. Monelle naiselle ja miehiselle miehelle olisi sitä pyydystellessä tullut tyhjä perä käsiin, mutta Liita Lindenille ei tullut, joskin se kulutti häneltä lähes kokonaisen päivän, mistä hän oli kiukkuinen kaikille virastoherroille. Sitä suuremman tyydytyksen hän sai saaliista, josta lunastusta meni viisi markkaa. Hän tutki kotimatkalla sitä moneen kertaan. Jos kuljettaja olisi tarkkaillut peiliinsä, olisi hän voinut väittää, että rouvan silmät verestivät.

Seuraavina päivinä tiesi sen koko kyläkunta. Kirkkoherralle hän soitti siitä vartavasten.

Mies oli murhaaja! Kolmatta vuotta istunut Sörnäisten kuritushuoneessa!

15.

Aikoja kului, ennenkuin entinen kuritushuonevanki itse suoranaisesti sai siitä kuulla. Hän todellakin liikkui niin vähän ja ihmiset liikkuivat vähän. Ja teurastajan rouvan jymyuutisen jälkeen he liikkuivat järven takana vielä vähemmän. Syksyiset pimeät puhteet olivat jo kulumassa. Kuka tahallaan olisi lähtenyt kuolemaa etsimään.

Mäntylän äijä olisi tietysti asian naapurilleen sanonut, ellei olisi ollut niin kuuro, ettei kuullut mitään kuiskeita. Kokkilan nuori isäntäkin olisi sanonut, jos olisi pitänyt asian sen arvoisena. Hän tunsi uutta kylänmiestä jo enemmän kuin mitkään kirjat pystyivät todistamaan ja oli luonteeltaan kapinallinen tekopyhyydelle ja tunsi teurastaja-Jallun toisen emännänkin ehkä enemmän kuin tarpeeksi, oli hän niin monta mullia heidän veriselle alttarilleen uhrannut, koska pitäjässä ei parempaakaan ammatinharjoittajaa sattunut löytymään.

Vuoren alla elettiin siis edelleen kuin siunatussa kukkarossa. Syksy oli tullut ja hupaisaa sadonkorjuutyötä oli monenmoista.

Kaura oli sisuuntunut keskikesän sateista ja päästyään maan kattavaksi työntänyt vartta ja tähkää kuin vimmattu. Siihen oli nähtävästi paljon osuutta väkilannoitteilla. Maa oli nurmena levännyt ja tunsi herkästi ravintosuolojen liuottimet. Ohra oli vielä teräkkäämpää, eikä kevätvehnä kehdannut jäädä yksinään laiskottelemaan. Kaiken kaikkiaan heidän oli aivan riemullinen katsella täyttä satoa kantavia maitaan ja kellertyviä viljojaan, sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun ne olivat heidän esikoisiaan.

Iltaisin he istuskelivat pellon laidassa, hyväilivät monitahkoisia tähkiä ja raaputtelivat suihinsa tuleentuneita jyviä. Korret nuokkuivat kuin uniset lapset. Laskevan päivän kullasta kudottu riippusilta kannatteli pehmeästi väsähtäneitä keltatähkiä.

Perunapellon kukkiva kukoistus oli jo rauennut, mutta lanttusarka valmistui vasta voitolliseen loppukiriin. Rehevä varsikko levittäytyi avosylin ottamaan ja omistamaan taivaan valoa ja kasteen mannaa. Ei pisaraakaan menisi enää hukkaan, ei sateesta, ei auringosta, eikä yöpimeiden usmana painuvasta sumukosteudesta. Kun muisti, millainen sarka oli vielä heinäkuun hellepoudilla, olisi luullut ihmeen tapahtuneen. Niin kaiketi oli tapahtunutkin: taivaan ihme, maan ihme, elovoimaa kuohuvan maaemon ikuinen ihme.

He leikkasivat, sananmukaisesti kädellä pitäen sirpillä leikkasivat ensimmäisen kellertävän viljansa, sitelivät lyhteiksi ja nyppäsivät pudonneet tähkäpäät. Tuleentunut olki ritisi, vankka leikkaussänki ratisi. Eloseipäitä tuli sarkojen keskustaan niin taajaan, että ne ylimpien lyhteittensä latvoilla näyttivät tarjoavan kättä toisilleen.

Maiju himoitsi jyviä semmoisenaan ja levätessä hän oli aina valmis niitä suuhunsa rapsuttelemaan, erittäinkin vehnänjyviä, jotka maistuivat hänestä sitä maukkaimmilta, mitä enemmän hän niitä söi. Hänen elimistönsä kaipasi nykyään raakaa ravintoa. Monta kertaa hän hätkähtää huomatessaan pureskelevansa heinänkortta, kasvinjuurta, muurauskalkkiakin tuvan muurin kupeesta. Hän ymmärtää, ettei hän itse sitä kaipaa. Sitä himoitsee syvimmissä kammioissa asusteleva alkuolento, toukka, kala, sammakonpoika, minä milloinkin hän mahtoi muunnella nopeasti uudistuvissa muodonvaihdoksissaan.

Satokeltaisten eloseipäitten varjossa raaputellessaan he aavistelevat ja mielessään muovailevat sen muotoja ja elintoimintoja. Mies tarkkailee niitä vaimonsa syvistä silmistä, joihin kaikki salatuimmat ajatukset nousevat herkästi häipyvinä heijasteina. Jos oikein herkistyi tarkkailemaan, niin tuskin mitään tarvitsi ääneen kysyä. Silmät kysyivät ja silmät vastasivat. Jos ne kysyivät vallattomia, niin silloin kädet vastasivat. Tässä alkoi olla kysymys, jo suljetusta linnoituksesta, joka varautui kaikkia ulkoisia hyökkäyksiä vastaan ja jonka syvästi tutkiskelevat heijastelusäteetkin olivat vartiovaloja.

Toki vihollinen ei ollut mikään raakalainen, huviksensa vain kokeili, ovatko vartijat valveilla. Huomattuaan, että olivat, ilostui, ei suuttunut, hypähti poikamaisen ketterästi vakoilupaikastaan ja alkoi rakennella piiritysvarustuksia ja puolustuslinjoja, saattoi ne siksi käsittää: eloseipäitä saroille, lyhdettä riiheen, uusia ojia, vesihautojakin, niinkuin linnoituksen piirittäjillä kautta aikojen kuuluu olleen tapana.

Hän aikoo puida ensimmäiset uutismaistiaiset saunassa, koska riihi on muutettu navetaksi, eikä aivan vähäisin toimenpitein ole uudelleen riiheksi muutettavissa. Varsinaiseen puintiin nähden on hänellä erikoishankkeita, joita varten hän on syyskesällä ryhtynyt ennakkotoimenpiteihin.

Järven takalistolla, noin viiden kuuden kilometrin tiesäteellä on kymmenkunta pientilaa, joiden puinti- ja riihitysmenetelmät ovat vanhanaikuiset. Muutamilla on hevoskierto, toiset lainaavat isommista taloista konetta, mutta useimmat, kuten Mäntylän äijä, Haapalehdon Taneli ja Koiviston Kalle käyttävät yhä edelleen vaarivainajan hyväksi kokeilemaa lupupeliä.

Matilla on jonkin verran kirjatietoa osuustoiminnallisista yhteispuuhista. Hän käsittää käytännöllisellä järjellään, miten taloudellisesti edullinen ja vaivoja vähentävä yhteinen puimakone olisi näille verrattain läheisessä, jopa hyvässäkin liikuntapiirissä asustaville pientilallisille.

Hän on puhellut asiasta jo miehille. Kukaan ei ole jyrkästi kieltänyt, eipä liioin myöntänytkään. — Joopa joo! Hyviähän ne olisivat koneet! Mutta kylää, niinkuin vähin koko pitäjää kohmettaa eräänlainen varovaisuusvanhoillinen sitkeä kuori, joka kieltämättä on ollut paikkakunnalle suureksi eduksi viimeksi kuluneina vaiherikkaina vuosina. Ei ole ostettu autoja, ei rakenneltu vuosisataisia karjarakennuksia, ei perusteltu pikkusahoja eikä muita hiomislaitoksia. Mutta niinpä sitten taloudellisen lamakauden yllättäessä on säilytty vähin vaurioin. Suuria velkoja ei ole kenenkään hoidettavina eikä niistä johtuvia takaussitoumuksia maksettavina. Pakkohuutokauppoja ei ole kuin ihmeeksi ja kunnallisverot ovat huomattavan alhaiset.

Kaikki tämä yhdistää, melkeinpä ylpistää eri arvoiset pitäjäläiset viisasten ylhäiseen karsinaan. Kulkurimieskin saattaa toisen pitäjän pakkohuutokaupassa kehaista: Ei meilän pitäjässä pruukata näin pieniä markkinoita! Jos on iloja ikävä, niin ajetaan kaupunkiin! Näillä isoisemmilla sitä pitää olla kaikki huvit omasta takaa!

Näistä puitteista katsoen on melkein luonnollinen asia, että uuden tulokkaan esitykset koneyhtymistä rapisevat hiekkaan. Kuka sitä arvaisi »semmottiin» yhtymiin! Joka meni, niin maksamaan joutui! Ja tämä helsinkiläinenkö näitä oli sopivin mies esittelemään? Trokarilta talonsa osti! Mistä itse lienee rahat hankkinut? Rivakka mies tosin kuului töissään olevan, mutta vähänpä taisi vielä tietää viljan puimisesta, koska sirpillä leikkasi! Kuunneltiin vastaan väittelemättä. Myönneltiinkin piipunporinan lomassa: Joopa joo! Hyvä se ryskä olisi olemassa! Mutta sopivan loman tullen pujahdettiin veräjästä peltoon, poutaisiin ilmoihin, muikun kutemiseen.

Uusi naapuri oli samaa sitkeähenkistä heimoa, joskin muutamilta otteiltaan kuumaverisempi. Hän ei hellittänyt, vaan muokkasi ja jauhoi, milloin miehen sai haraviinsa. Eihän tämä ole kerta kaikkiaan kun tuhatmarkkanen mieheen! Ja tavarassapa se kiinni olisi! Mikä mukavuus siitä tulisi koko kulmakunnalle. Kymmenkunta yhteistä puimapäivää kuin juhlapäivää. Ja sen jälkeen kaikkien viljat aitassa ja pahnat ladossa.

Hän ei pääse ajatuksesta eroon ja eräänä sunnuntaipäivänä hän päättää lähteä kiertämään kaikkien puimayhtymään mahdollisten miesten kotona. Ehkä jo tänä iltana voitaisiin pitää perustava kokous ja lyödä päätös lukkoon. Koneet tulisivat kaupungista kolmessa päivässä. Hänellä on tarkat tiedot ja kauppahoitajalta saadun kuvallisen hinnaston perusteella tehdyt laskelmat kaikesta. Kun niin pitkälle päästään, niin sitten jo luistaa. Ei kukaan voi turhilla verukkeilla sukeltaa. Hän oikaisee Mäntylän ohitse Koivistoon, äijän kanssa ehtii sopia myöhemmin. Keskenkasvuinen poika makaa pihanurmella, huomaa tulijan, juoksee tupaan kuin sananviejä. Ehkäpä hän joku pahanilman lintu olikin ja vei sisälle jäätä tai lumihyhmää. Ei ota luontuakseen, ei edes alkuun, niinkuin ennen.

Kallella ei ole rahaa ollenkaan, pientä velkaa vain joka puolelle, että ihan harmittaa. Ja hevoskierto on juuri korjattu ja rukiit jo osittain puitu. Kalle olisi ennemmin valmis tekemään mitä muuta tahansa kuin ryhtymään mihinkään konepuulaakeihin. Hän ei sano sitä suoraan, mutta Matti kuulee sen yskäilemisestä. Hän hyvästelee, lähtee ja merkitsee muistiinsa ensimmäisen tappion.

Haapalehdossa hän pian saa merkitä toisen. Siellä ei ole edes isäntä kotona ja emäntä on hätäytyneen näköinen. Melkein kyyneleet silmissä hän pyytelee, ettei vain meidän äijää pidä houkutella sellaisiin. Ei meillä ole varaa! Eikä äijästä ole enää mitään taikaa!

Mansikkaniemen Kustaa ilmoittaa lähiaikoina myyvänsä koko töllipahasen. Mitäpä tässä sitten enää yhtymiin! Pienpaikkaisen maanviljelys on käynyt kovin kannattamattomaksi ja elämä yleensä tällä paikkakunnalla niin rauhattomaksi. Mahtoi olla arkaluontoinen mies, joka pelkäsi kolmen aikamiespoikansa paimentamana. Käryä saattoi jo aavistella, mutta Matti ei jouda sitä kauempaa nuuskailemaan. Uhallakin hän haluaa tänään puhuttaa kaikki äijät, tulipa valmista tahi ei.

Neljäs paikka on Linja-Aho. Siellä hän ei pääse tupaan ollenkaan, sillä ulko-ovi on sisältä salvassa. Aikuiset ovat ehkä menneet kirkkoon! Onko lapsia varoitettu, ettei vieraita saa laskea sisälle? Hevonen on heinäpellossa ja vene rannassa. Minkä vuoksi telkien takana istutaan? Ovatko kaikki tehneet yhtymän koneyhtymää vastaan?

Siltä tuntuu yhä selvemmin viidennessä ja kuudennessa paikassa. Istumaan käsketään, mutta silmät karkoittavat: pois, pois! Lehtirannan isäntä johdattelee niihin ainaisiin ilmoihin, joissa ei ole mitään valittamista. Vuorenpään Taneli tiedustelee, mahtaneeko paperipuu ensi talvena leveranssilla kelvata, niinkuin naapuri sen tietäisi. — Jaa siihen puimayhtiöön? Ei veikkoset! Eihän meillä ole varoja eikä uskallusta sellaisiin!

Asiamies alkaa käydä jo mietteliääksi. Ei tule astiaa näistä laudoista. Mutta mikä niiden kaikkien nahkaan nyt on luikertanut, Tanelinkin, joka oli jo laukaisemista vajaa? Ja kaikilta ennen on tullut joopa joota, jopa keväällä, jolloin sadosta ei ollut vielä mitään tietoa. Hyvä vuodentulo ja aika mitä edullisin! Hätäiset puheet ja sisäänjuoksemiset! Niinkuin hallanhenki olisi edellä juossut ja jäätänyt kaiken vihannan kahisevaksi kuloksi! Mikä kyykäärme ihmisiin oli epäluulon myrkkyä juoksettanut?

Kiusallakin hän kokee kaikki katiskat! Kuitenkin hän ennen jatkamista päättää pistäytyä Kokkilassa, joka sattuu matkan varteen. Hän tapaa nuoren isännän kuivausriihen luona ja kertoilee hänelle epäonnestaan.

— Turhaan tässä kylässä niillä asioilla juoksentelet! Siitä ei tule nyt kypsää!

Matti ei tahdo väitellä vastaan, mutta nyt pääsi toiselta mieheltä tieten tai tietämättään sillä painolla, että hän haluaa lisäselvityksiä.

— Eikö NYT mielestäsi ole sopiva aika?

— Ei!

Se on tässä tapauksessa liian pieni sana selittääkseen mitään, sanottakoonpa se millä painolla tahansa.

— Tarkoitat jotakin sillä!

— Tarkoitan!

Se on kuin tikanheittoa. Nuolet napsahtelevat lähemmäksi mustaa keskustaa. He eivät ole vihassa keskenään, päinvastoin. Mutta toinen tuntee, että luihu kyy vaanii lähistöllä, se ärsyttämällä ärsyttää häntä. Toinen tahtoo kokeilla, onko mies itse tietoinen siitä, mikä hänen kintereillään vaanii.

— Sinä et saa pitkiin aikoihin tällä paikkakunnalla pystyyn puimayhtiötä, etkä mitään muutakaan yhtiötä! Piiput ovat nyt niinpäin kallellaan!

— Vai niin!

Matti naulaa edelleen vielä kahdella sanalla, mutta luihu peto kähisee korvan kuulumalla. Hän tuntee sen läheisyyden. Veret alkavat nousta niskaan ja ohimovaltimot jyskähtävät. Antti heittää kuivausuunin pesään puita ja jatkaa, niinkuin ei mitään huomaisi:

— Teurastajan rouva on nähnyt yhden syntisen vuoksi paljon vaivaa. Mahtaneeko hänelle olla siitä mitään hyötyä? Mutta eipä tuo ensi kerran tapahdu, että ihmiset näkevät turhasta vaivaa.

Hän sulkee suupellin ja kääntyy puhetoveriinsa päin. Jos hän olisi arka mies, niin hän peräytyisi selkä edellä kynnykselle ja mutisisi jotakin hevosten juottamisesta, muikkuverkkojen nostamisesta tai mistä muusta tahansa kuin äskeisestä, mutta onneksi hän sattuu olemaan niitä nuoria miehiä, joiden muistikirjasta on vaikea löytää sanoja pelko ja sydämenvavistus. Hän naurahtaa ja astuu etuperin ja eteenpäin.

— Enpä pitkään aikaan muista nähneeni noin synkkänaamaista nuorukaista!

Nämä nuolet eivät satu enää koko maalitauluun. Synkkäkatseinen mies näkee silmissään omahyväisyyden verestämät kierot silmät ja niiden takaa tuijottavat keltaiset lasipallot pitkänomaisessa ketunnaamassa. Mitä hän oli tehnyt verenlaskijalle, että hänen sen palkaksi piti kyitään kylvää?

— Kuule, mies! Nosta pääsi, taikka...

— Taikka!

Tikka pompahti heti takaisin, niinkuin olisi naulan kantaan osunut. Antti ei vastaa heti, vaan istuu hänen viereensä kynnyspuulle ja sanoo vasta sitten hyvin läheltä, suoraan silmiin katsoen:

— Taikka minäkin alan uskoa, että olet miehentappamisesta istunut kolmatta vuotta kuritushuoneessa!

Synkän miehen veren paine purkautuu sanoiksi. Hän ilmoittaa olevansa se mies. Sanoopa ajattelematta paljon muuta, joka olisi saanut jäädä sanomatta, niinkuin senkin, että olisi uudelleen valmis istumaan Sörnäisissä kolme vuotta, jos sitä ennen saisi kivellä murskata muutamia kyykäärmeen päitä.

Antti naureskelee ja väittää toista tietävänsä. Et kuukaudeksi jättäisi kyyhkyistäsi, vaikka saisit puolipäivää laskettaa puimakoneen läpi kyitä kuin herneenvarsia! Ei se kannattaisi!

Synkkä mies lientyy jälleen, jopa naurahtelee koko asialle ja heidän miehuustuttavuutensa on lujempi kuin ennen. Jos papinkirjan esiinkaivaminen olisi kirkastanut tällaisia näköaloja joka talossa, olisi teurastajan rouvan vaivannäkö muuttunut hänen kirjoissaan ansiopuolen vientimerkinnäksi.

Mutta kuitenkaan ei yhtiön perustaja jatka enää matkaansa niihin kahteen kokemattomaan katiskaan ei edes Mäntylän äijän puheille. Hänen omalta kannaltaan katsoen se puuha onkin tarpeetonta, sillä Antti lupaa lainata tappuriaan niin paljon kuin hänellä tappamisia on ja Matti tietää, että se tulee hänelle halvemmaksi kuin parhaimmassakaan kymmenen miehen yhtiössä.

Kuitenkin synkkä jälkipuuska saavuttaa hänet uudelleen, ennenkuin hän kerkiää kotiin. Minkävuoksi jonkun teurastajanartun pitää verisellä puukollaan viileksiä kaikki, mitä eteen sattuu, sellaistakin, johon hänellä ei ole mitään oikeutta? Ja miksi jokainen ihminen näkee vain toisen viat, viisin kuusin kerroin suurennettuina, joopa joo!

Hän on kiivaillessaan vetäissyt saraheinällä sormeensa syvän viillon, jota kirpaisee kipeästi. Vihastuen hän riipaisee maasta saraheinää kokonaisen nipun ja kiertää niistä luistavaa surmansilmukkaa.

Ketä varten? Hirmuista, mikä peto ihmisen sisällä asuukaan! Mikään teurastaja ei tähän päivään mennessä ole kyennyt sitä vielä hengettömäksi kuristamaan.

Hän juoksee kuin jonkun takaa ajamana, juoksee yhtä mittaa veräjien ylitse pomppien kotiin saakka. Hänen täytyy sen hädän ahdistamana juosta linnoitukseensa saakka, avata kaikki varusteensa, kertoa kaikki.

— Mitä tuo! Eihän se vaikuta meidän elämäämme mitään! — Eikö todella? Niinkö ajattelet! — Ei niin hiukkaa!

Viulun sävel helähtää. Paha pakenee pois.

16.

He harrastelevat uutterasti murtomaahiihtoa vielä tänäkin talvena. Mutta yhteisretkien nousut ovat lievempiä ja laskukiemurat oikoisempia. Matti ottaa vahingonkorvausta yksinään sunnuntaisin ja kuutamopuhteina.

Maiju pistäytyy pienellä kierroksellaan joka päivä vielä viimeisillä kevätkeleillä ja myöhäisimmillä viikoillaan. Hän on johdatellut latunsa multatien varteen ja laskettelee hiljalleen kuormien mukana. Yksikseenkään hiihdellessään ei hän tunne enää olevansa yksin. Hänen seuralaisensa ei tarvitse suksia eikä sauvoja, mutta liikehtii kuitenkin mukana, nauttii liikunnosta ja keväisten metsien raikkaudesta.

He ovat hankkineet talvi-iltojensa viihdykkeeksi radion, kaksilamppuisen vain, sillä pääasema ei ole etäällä. Heillä olisi ollut vastaanottimelleen jo kolmekin tiloituspaikkaa ja Matilla olikin suuri kiusaus asetella antenniriukunsa navetan seinälle. Olisi ollut somaa nähdä, mitä lehmät olisivat esitelmistä ja musiikkiesityksistä pitäneet. Tupa uudessa asetuksessaan oli kumminkin niin viihtyisä, että oli sääli sitä asumattomaksi jättää, lisäksi asuinrakennus oli kukkulatöyrämällä, navetta ja sauna laaksossa. Johdot ohjattiin tuvan akkunan vierestä, niinkuin muissakin taloissa.

Kamaria käytetään talvisäilöhuoneena, maitokamarina, leipäkonttorina ja hillokellarina. He ovat naperrelleet tupansa somistamiseksi monet pitkät puhteet. Seinillä ja sängyissä on liinaa ja tyynyä. Emännän käsityöharrastus ja taito ovat peräisin hänen kansanopistoajoiltaan. Hän on ommellut tätä varten jo vuosia aikaisemmin, niinkuin olisi aavistellut tulevaa tarvetta.

Isännän peukalo ei ole keskellä kämmentä, hänenkään. Pöydät, tuolit ja sänky, kaikki ovat omatekoisia, lujia ja kauniita, sillä Hämeen lainekoivu on kaunista puuta ja visaisen sitkeää, mutta kaupungin akademiassa kurssinsa suorittaneen miehen teräaseet eivät kysele, mistä lastu lähtee. Joulun edellä hän valmistelee merkillistä kapinetta. Vanhan tavan mukaan sitä olisi pitänyt näpertää salassa, mutta se oli niin tilaa ottava, ettei sitä voinut näpertää missä tahansa. Lahjan saaja ei ensimmäisinä päivinä pääse ollenkaan juonesta perille, mutta kun vihdoin pääsee, alkaa hän kiireen vilkkaa näperrellä, ja hän on sikäli edullisemmassa asemassa, että saattaa tarvittaessa kääräistä tekeleensä helmasyntiensä joukkoon, niinkuin naisväellä joulun edellä yleensä on tapana.

Lahja on kaksoiskeinutuoli, jo ammoisina aikoina rakastavaisia varten sommiteltu ja Turun riemuisan kuuluisassa linnassa herttuan aikoina hyväksi kokeiltu. Emännän helmasynti on tietysti ompelein kirjattu matto, tätä rakkauden keinupuuta varten.

Ja niin somasti sitten kävi, että kun kaksoiskeinu jouluaattona valmiiksi viimeisteltynä ja lakattuna keinuskeli juhlavalla paikallaan, niin kauniskuvioinen ompelumatto oli myös paikallaan, ja kun pari aikaisemmin valmistettua tyynyä nostettiin istuinpaikoille, niin rakkauden valtaistuin oli niin erikoisen kaunis, jopa taiteellinenkin, että komea Juhana-herttua jumalaisen kauniin Katariinansa kanssa olisi empimättä istunut siihen kuhertelemaan, jos se Turun linnan saleissa olisi ollut heidän käytettävissään.

Jouluaattoiltana he istuvat siinä puoleen yöhön. Se on heidän ainoa, yhteinen joululahjansa toinen toiselleen. Radio on hiljentynyt, mutta herkimmät jouluvirren soinnut ovat jääneet hämärään huoneeseen ja väreilevät yhä hiljalleen.

He keinuvat siinä sen jälkeen arkipäiviensä ja pyhäpäiviensä sunnuntaihiljaiset hetket. Kuiskailevat sanan tai pari ja sitten taas keinu hiljaa keinahtelee. Tuleva isä tunnustelee uuden tulevan elämän sykkeitä. Se on uuden ajan säännöllinen mies. Milloinkaan se ei unohda iltavoimisteluaan. Se on saanut uudenaikaista opetustakin, koska niin joustavasti muokkaa ja verryttelee, liikkeitään tehostavasti rikastuttaen. Tuleva äiti tapailee miehensä väkevää rannevaltimoa. Herpaisevan outoa, yllättävää on lähiaikoina edessä. Hän tuntee tarvitsevansa tätä lataamista.

He ovat virittäneet vastaanottajansa herkän vienosointuiseksi. Orkesterikappale hiljenee ja päättyy pianissimoon. Sen jälkiväreily ja toisto säilyy kauan.

Mies hakee viulunsa ja etsiskelee sormillaan näppäillen piilottelevia säveleitä. Ne palaavat, leijailevat, värisevät, niinkuin olisivat laululintuja ja istuneet hämäriin seinänrakoihin vain pieneksi hetkeksi levähtämään. Houkutuspillin ääntä ne eivät ole voineet vastustaa, on täytynyt taas pyrähtää lentelemään ja visertämään.

Keinu pysähtyy ja keinujat väsähtävät. Kaikki tajuntainen elonväreily tyyntyy. Sointulintuset hiljenevät ja istahtavat taas muurin ulkoutumille ja seinänrakosiin. Näin levähtävät pää siiven alla yön hiljaisimman hetken ja häipyvät äänettömästi näkymättömien huokosien kautta avaruuden eetteriin, ennenkuin seuraavan päivän rusko rupeaa hämyisen tuvan honkaisia seiniä valottamaan ja kirkkailla valolintusillaan herättelemään.

17.

On toukokuun alkupuoli. Matti ajelee aitapuita. Maiju kiirehtii navettapolkua tavallista nopeammin, kalpeana kasvoiltaan. Hän on silminnähtävästi sairas. Sen, joka asian tuntee, ei ole vaikea arvata, miten ja millä tavoin.

Matti riisuu hevosen yhdellä tempauksella ja kiiruhtaa juoksujalkaa tupaan. Synnytyspoltot ovat alkaneet. He ovat aavistelleet niiden joutuvan näihin aikoihin, mutta sittenkin on luonnollinen tapausten kulku yllättänyt heidät. Se tulee kuin jäidenlähtö järvessä, sattuukin samaan aikaan. Musta jää on vielä näennäisesti paikallaan, mutta railot rakoontuvat jo pitkin ja poikin. Lääkäri on kirkolla järven takana, kätilö asuu samassa valtapaikassa. Selviytyykö järvi ajoissa, avautuuko apua varten? Onko lääkäri kotona, onko kätilökään kotona? Kestääkö tämäntapainen jäidenlähtö tunnin tai kaksi tai kokonaisen vuorokauden?

Monet ajatukset ehtivät välähdellä hätäisen miehen mieleen sinä lyhyenä hetkenä, jolloin hän pesee kasvonsa ja muuttaa vaatteensa. Potilas lohduttelee, ettei tässä ole vielä hätää. Ei kaiketi, koska nauraminen käy niin väkinäisesti.

Keskelle järveä on muodostunut poikittaisrailo kuin kesäinen sadetta ennustava tyyni tie. Matti aikoo yrittää sitä pitkin järven poikki ja juoksee jo rantaan, mutta muistaa, että ennen lähtöä on käväistävä Mäntylässä. Hän saa asian vanhuksille selväksi. Äijä kiroilee, että sattuuhan sitä ja että maailman sivu on tenavia siitetty ja synnytetty. Mutta muori muistaa, ettei se ole niinkään jokapäiväinen sattuma kuin äijä luulee, kohentaa esiliinaansa ja enempää tiedustelematta hynttää jo naapuriin vievää ketopolkua pitkin.

Matti nostaa veneeseensä airot, kirveen ja keksin. Kaikkia hän tarvitsee, ennenkuin selviytyy toiselle rannalle. Jääsohjua on vene puolillaan, vettä on saappaissa ja housuissa, mutta kovaa maata on jälleen jalkojen alla. Vesi valunee housuista, saappaista se on kaadettava, vaikka kiirekin on.

Lääkäri on matkoilla. Kätilölle ei ole puhelinta. Keskuksessa tiedetään neuvoa taloon, joka on puolen kilometrin päässä hänen asunnostaan. Periltä vastaa leveä, hieman läähättävä emäntäihmisen ääni: — Jaa että — että kätilöllekö te meinaatte? Se on — on sitten viheliäistä, kun kunta ei hanki sille telefuunia! Kenenkä minä nyt taas saan sinne juoksemaan!

Matti selittää väliin. Läähättävä ääni vastaa. — Mitä tässä maksuista! Eikä niitä senpuolesta koskaan muistetakaan, kun hätä on ohi!

Sitten kuuluu tupaan päin ja kuuluu se langanpäähänkin: Vihtori, juokse sinä! Vihtori tuntuu vänisevän vastaan. Hän ehkä paremminkin tietää, miten helposti hätäpalvelukset unohdetaan. Mutta emännän ääni antaa, ettei kuuntelijan tarvitse muuta kuin torvea pitää. — Mitä sinulla on estettä! Kyllä ne tinanapit ehtii räknäämään vastakin! Lähle viivana!

Nähtävästi Vihtori lähtee, mutta langanpäähän ei näy, minkälaisena viivana hän lähtee. Kuuntelija näkee tarpeelliseksi muistuttaa sekä hänen, että kätilöneidin mahdollisimman pikaisesta jouduttamisesta ja ilmoittaa tiellä odottelevansa. Emännän ääni puolestaan ilmaisee, ettei miehen tarvitse häntä kiiruhtaa näissä asioissa. Hän on ollut kymmenen kertaa pirttisaunassa ja tietää, mikä on naisen hätä.

Matti menee tien varteen odottelemaan. Jos kätilö heti lähtee ja autolla ajaa, niin matka ei kestä kuin parikymmentä minuuttia. Eiköpä tämäntapaisen virkailijan kapsäkki mahtane olla aina valmiiksi pakattuna.

Minuutteja kuluu, hyvin hitaasti. Hänen täytyy asettaa kello korvaansa ja kuunnella, käykö se. Väliajat hän pitelee sitä kädessään ja kävelee tiellä edestakaisin.

Mitenkähän Vihtori lähti? Jospa jäikin nurkan taakse tinanappejaan laskeskelemaan! Mikä sellaisten viukaleiden viivailemisista menee takuuseen? Sattuu riihen nurkalla yksiin naapurin Kallen ja Petterin kanssa. Päivä paistaa ja nappikuoppa odottelee. Kuin pahan omantunnon muistikuvana juolahtaa mieleen, että juuri sillätavoin on käynyt eräälle Matti-pojalle yhtenä kevätiltana, kun piti jouduttaa siskon kirjettä postimiehen laukkuun. Jäi toisen päivän laukkuun, kolmannenkin, sillä posti kulki vain kahdesti viikossa. Mahtoiko kirjekään sisältää niin polttavan kiireellisiä? Olipa sisko aikoinaan ennättänyt elämän riemuun ja ennättänyt vähän liiankin hyvin.

Hänen mieleensä juontuu kirkkaasti paljon nuorempi kuva monella tavoin rempsahtaneesta siskopahasta, joka ahtaassa ja olemukselleen tuiki vieraassa ympäristössä jatkaa Pahkamäen sukua ja taistelee sen kaikkein välttämättömimpien elinehtojen puolesta. Ehkäpä olisi sen aikaisempien vuosien myöhästyneen kirjeen saanut kokonaan haudata nappikuopan pohjamultiin! Mikäpä edeltäpäin tietää! Eikä aina jälkeenpäinkään!

Puolituntinen on kulunut, odotetulta suunnalta ei kuulu mitään hyrinää. Pari autoa on mennyt kirkolle päin. Hän päättää pysäyttää seuraavan, tulipa se mistäpäin tahansa. Mutta seuraavaa ei tule, minuutit kuluvat, eikä vain tule. Hänen odotuksensa käy piinalliseksi. Tuntuu kuin hiki ja kylmä pyrkisivät majoittumaan samaan yöpaikkaan, jossa on tilaa vain yhdelle. Kylmä kopistelee vimmatummin, se on ennen koettu asia, milloin kevättuuli kuvailee märkiä vaatekertoja. Hän kävelee, hyppelee, tuskailee ja odottaa. Mitään ei kuulu, ei mistään päin, paitsi hetken kuluttua koiranhaukuntaa kylästä päin, johon toinen koira kylän toisella laidalla ulvonnaksi venyttäen vastailee.

Hän aikoo lähteä uudelleen puhelimeen, mutta ennen sitä kuuluu vihdoin kirkolta päin hyrinää. Musta auto hyrähtää vastamäelle ja lähenee kovaa vauhtia. Mahtaako maaseutuajuri lasketella tuota kyytiä? Hän hypähtää päättäväisesti keskelle tietä ja levittää kätensä, viime hetkessä.

Hurjapäisellä ajurilla ei ole kätilöä kärryissään, sillä hän on kauppamatkustaja, joka aikoo Helsinkiin ryyppyillallisille. Hän ei ole mieluisasti yllätetty tästä äkillisestä pysäyttämisestä, jarrutkin ovat vongahtaneet pahasti ja ilmassa tuntuu palaneen kumin hajua. Mutta herra matkustaja on enemmän liikemies kuin automies. Tätä puolta asiasta hän tuskin huomaa. Viivytys ja vauhdin pysähdys, se häntä harmittaa.

— Onko miehellä asiaa, vai?

— Vähänpä tässä turhanvuoksi maantien matkustajia pysäyttelemään!

— Antaa kuulua! Minulla on hiukan kiire!

— Niin on minullakin! Vaunu ympäri ja heti paikalla!

— Vaunuko ympäri? Oletteko te hullu!

— Hullu tahi viisas! Mitä nopeammin liikutte, sitä ennemmin pääsette jatkamaan matkaa!

— Ettenkö minä muutoin pääse jatkamaan matkaa!

— Enpä luule!

Näin he ensi hätään sanailevat. Mies hypähtää astuinlaudalle ja herra matkustaja luulee joutuneensa todellakin maantierosvon tai pähkähullun kanssa tekemisiin. Jälkimmäinen olettamus on hänen mielestään enemmän mahdollinen, eivät rosvot toki mahtane uskaltaa suuren kylän laitaan keskellä kirkasta päivää. Mutta hän ei ole ensimmäisellä matkallaan. Hän panee koneen käyntiin ja antaa tungettelijan tietää, että tämän olisi korkea aika loikata mäkeen.

Toinen ei myöskään ole ensikertalainen ottelukehässä. Yhdellä rivakalla hyppäyksellä hän on istuinpenkillä, ennenkuin mitään muuta ehtii tapahtua. Mahdollisesti hän saisi muutaman kilometrin ilmaista kyytiä, ellei käsijarru olisi niin näkyvällä paikalla ja selitykset takeltumattomina sanoina.

— Minä tarvitsen kätilöä! Me haemme sen!

— Te kätilöä? Jopa ihmeitä kuulen!

— Ette ole niin viisas, kuin tahdotte näyttää! Vaunu ympäri ja paikalla!

Matkustaja vilkaisee vaunun ovitaskuun, josta näkyy pistoolin perä, mutta huomaa pienen hetken myöhästyneensä. Hän on todellakin viisas mies ja nyökäyttää täysin ymmärtäneensä hyökkääjän niin käskyn kuin väittämän. Paikka on ahdas, kuitenkin vaunu kääntyy vähin vaihtoliikkein melkoisen nopeasti. Keskustelu jatkuu tuttavallisemmassa sävyssä.

— Mikä te olette?

— Maanviljelijä!

— Sen minä näen ryysyistä, mutta mikä muuten miehiänne!

— Eukonmies!

— Jo senkin uskon, mutta...

— Miehentappaja! Uskotteko senkin?

Matkustaja vilkaisee päin ja räjähtää nauramaan eteen päin syöksyvän moottorinsa kanssa kilpaa. Tämä oli tapaus, joita ei joka päivä satu. Hän painaa syvälle lusikkaa ja voimakaskoneinen pikku vaunu syöksyy suoraa tietä kuin vimmattu. Parina lähiminuuttina ei ole sanoille varaa, sillä matkaviisari keikkuu sadan kahden puolen.

Mutta eräässä mäenposkessa kyyhöttää vanha harmaa fordi, kuljettajantapainen pulaa renkaan muuttohommissa ja lihavahko naisihminen istuu astuinlaudalla.

Hurjistunut jaloratsu syöksähtää ohitse pitkän matkan, ennenkuin kyydittävä saa selväksi, että käännös olisi taas tarpeellinen.

Astuinlaudalla istuskeleva rouvasihmiseltä vaikuttava neiti on pitäjän kätilö, virkamatkalla johonkin, josta on tultu veneellä hakemaan. Hän ei väittele vähääkään sitä vastaan, etteikö noutaja saattaisi olla sennäköinen kuin kuljettajan rinnalla istuva mies on. Saattoipa miehellä avuntarpeessa oleva vaimokin jo olla. Heikin kuljettaja saa markat rapaiseen kouraansa, noutaja virkanaisen kapsäkkeineen syliinsä ja taas liikkuva viisari osoittelee yhdeksääkymmentä, sataa suoremmilla nevapaikoilla. Virkanainen ei ole aivan eilisen päivän neiti-ihmisiä, eikä ole juuri milläänkään, arvelee vain, että hauskaa seuraapa tässä oli, jos viimeistäkin menoa lienee ja ettei häntä näin suloisesti ole vielä milloinkaan aikaisemmin muilutettu.

Koko ajo käännöksineen oli kestänyt vain vajaan kymmenen minuuttia ja virkistänyt herra matkustajaa tavattomasti. Hän olisi antanut kyytiä miten pitkälle tahansa, ilman että maksun periminen olisi tullut edes kysymykseen. Tämä oli elämys! Tuollaista miestä ja tällaista neitiä ei ole onni tavata jokaisessa maaherran läänissä! Tervetuloa pulkkaan vastakin! Ja onnea tämän illan seuraaville edesottamuksille!

Mutta tällävälin ovat järven jäät alkaneet liikehtiä. Selän poikki johtanut pitkä railo on näkymättömäksi umpeutunut. Uusia railoja on muodostunut, ei kuitenkaan niille paikoille, missä vene odottelee. Koko niemen seutu on kuin jäämerimaisemaa, mursuja ja jääkarhuja vain puuttuu.

Touhukas impi ihmettelee ja puhelee paljon. Noutaja ei kerkiä edes puolia kuuntelemaan. Hän juoksee jo niittyniemen toiselle puolelle uusia väyliä tarkastelemaan, palaa pian takaisin ja alkaa kiskoa venettään niityn poikki. Jos neiti olisi vähemmän puhunut, niin hän olisi ehtinyt heittäytyä laukkuineen veneeseen ja hänellä olisi taas ollut kiintoisa lisä vaiherikkaisiin matkakertomuksiinsa, mutta kun ei ehtinyt, niin sai pomppia perässä, niinkuin parhaimmin osasi. Siitä toki saattoi olla huoleton, ettei häntä lopullisesti jätettäisi.

Näin päästään järven rantaan, uusille railopaikoille. Venematka on tarpeeksi vaiherikas edelleen. Noutaja käyttelee kaikkia käsilläolevia työvälineitään, mutta eteenpäin luovimisen keinot tahtovat loppua siitä huolimatta. Kätilöneiti istuu keskellä venettä ja on alati äänessä kuin paras sumusireeni. Kahnustellaan vaivalloisesti eteenpäin, kunnes lähellä päämäärää tulee umpiperä vastaan, lopullisesti.

Tuuli on ahtanut kotilahden jäitä täyteen. Se on hyvä merkki, kalat majailevat koko kesän lahdessa. Mies antaisi kernaasti niiden majailla viisi kesää toisella rannikolla, jos pääsisi kaksikymmentä syltä eteenpäin. Kotiranta, kohtalo, miten tärkeät hetket tahansa odottavat muutaman kymmenen sylen päässä. Tähänkö pitää jäädä? Takana oleva railokin on kasautunut jäitä täyteen. Ei voi peräytyä eikä pääse eteenpäin. Eikö pääse eteenpäin?

Kauempaa harkitsematta hän hyppää kekseineen jääsohjuun ja vajoaa joka askelella, matalampaan ja syvempään, mutta etenee arvelematta. Sumusireeni varoittelee turhaan. Hän hypähtää jo rantakivelle ja vilkuttaa kädellään.

— Ettehän vain jätä minua tänne!

— En millään hinnalla!

Maiju ei ollut voinut Matille sanoa, miten kipeästi poltot jo leikkasivat yli ruumiin. Hänestä tuntui mahdottomalta ajatella, että ihminen voisi kestää niitä tuntikausia. Matin ei olisi pitänyt enää lähteä, järventakainen apu oli jo liian myöhäistä. Hän tuntee itsensä tällä hetkellä niin heikoksi ja avuttomaksi. Jospa Matti olisi pysynyt kotona ja istunut sängyn vieressä!

Toki muori tulee, touhuaa enemmän kuin saa aikoihin, tulta hellaan ja saunan uuniin. Estelyt eivät auta. Muori ei voi käsittää, että kunnollisia lapsia voisi saada muualla kuin saunassa. Käydessään saunanuunia kohentelemassa tuo hän kuitenkin tietoja, miltä järvellä näyttää. Ne eivät ole lohduttavia kyyhkysiä, siinä muodossa, missä muori ne huomaamattaan tulee esittäneeksi.

— Jäät liikkuu, niin niin! Ei ole hyvä lähteä veneellä railoihin, sinne jää! Sinne jäi Pajulan Aapo vainaakin, sinne jäi, kun lähti eikä totellut!

Se viiltää synnytystuskissa repelöityvää naista. Kuitenkaan hän ei voi olla yhä uudelleen tiedustelematta, eikö järvellä näy jo mitään liikettä?

— Ei, lapseni! Ei kukaan hullu lähde nyt järvelle! Muori ei tällä hetkellä ollenkaan muista, että joku kallisarvoinen hullu on äskettäin kuitenkin sinne lähtenyt. Touhunsa välillä hän istahtaa keinutuoliin ja puhelee narisevalla äänellä:

— Kivulla sinun on synnyttäminen lapsia! Niin on! Minä sen tiedän! Tiedänhän minä sen, lapsiparkani! Viisi vietiin kirkonmaahan! Petteri lähti merelle! Sinne katosi!

Viiltävä kipu leikkaa, eikä Maiju voi pidättää kirkaisuaan.

— Noin se riipoo! Patapuukolla raastaa! Kyllä minä sen muistan! Kupeissani repii, kun ma kuulenkin! Purista sängynlaidasta! Kummallakin kädelläsi, niin niin! Sauna on jo kohta hiilillä!

Polttojen välit lyhenevät ja leikkaushaavat laajenevat. Monet koetut ja kuvitellut tuskan mielikuvat maalaavat piinallisesti värisyttävää taustaa. — Hän on pieni tyttö, kiivennyt möyryävän sonnin ajamana ahopetäjään. Sydän hakkaa, kädet ja jalat ovat puuduksissa. Ketään ei kuulu, ei näy, vain vihaisia puhauksia, suuret sarvet ja julmat silmät. — Junaa odotellessa käydään läheisellä höyrysahalla veljen kanssa. Mies katkoo lautoja huimasti kiertävällä kiekkosahalla. Se nousee petona pöydän raosta, sähähtää, karmaisee. Hän itse on pöytäkaukalossa työnnettävä laudankappale. Julma peto murisee, sähisee, puhelee... Raatelevin piikkihampain riipaisee poikki... halki... nyt... nyt...

Hän kirkaisee jo aikaisemmin. Kohta seuraa viilto. Muorin ääni narisee:

— Kivun unohtaa, kun saa sen rinnoilleen. Sen suu mutustaa niin mukavasti. Sen sormet käpertää. Kymmenellä tulitikulla se kutkuttaa. Ei siinä sitten enää vatsanväänteitään tunne. Lantiokipeitään ei muistakaan, ei muista ei!

Matti juoksee riipaisemalla mäen ehtien kuitenkin havaita lämpöä höyrähtelevän saunan. Hän tasoittaa hengitystään ja hiipii varovaisin askelin tuvan ovelle. Keinutuolissa liikahtelee jonkinlainen vaatemyttyrä. Se on muori, koska heijailee ja puhelee. Perältä kuuluu valittava äännähdys. Hän syöksähtää tupaan ja suoraa päätä odottavan luo. Iloisesti yllättyneen huudahdus, vaikkakin tuskan väkinäisellä äänellä:

— Sinä pääsit jäistä!

— Pääsin! Ja apu pääsee ihan heti! Käyn vain vetäisemässä sen ylös rantajäistä!

Hän painaa värähtelevät kädet poskiinsa ja suutelee niitä kerran. Sitten juoksujalkaa ulos riihikatokseen, josta löytyy pari köyttä ja muutamia lautoja. Rinteen koivuista hän riipoo köyden jatkoksi pyykkinuoran. Rannassa hän sitoo köydet ja pyykkinarun yhteen, toiseen päähän katajaisen kalikan. Laudat tarvitaan apusillaksi. Jäihin kahlittu impi oivaltaa hankkeet ja puhkee laulamaan: Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu! Kahden turhan yrityksen jälkeen hän onnistuu nakkaamaan kalikan ruikuttavan kultasen ruuheen saakka. Alus nousee jääsohjua myöten rantaan ja impi huokaisee: Kaikki hyvin! Kun pelastusenkeli olisi vielä vapaa!

He ovat ehtineet vähän aikaisemmin kuin ratkaisevaa tapahtuu. Ripeä neiti kerkiää pukeutua virkapukuunsa. Hän lämmittää ja levittää kahisevat keltaiset liinansa ja puhella hän aina kerkiää, nytkin, ettei muoripaha jouda muuta kuin heijaamaan ja suu avoinna kuuntelemaan.

Hän historioitsee heidän automatkastaan, vaiherikkaasta merimatkastaan ja siitäkin, miten ihmeellinen mies hänet jääröykkiöiden keskeltä pelastaa. Hänen ei tarvitse muuta kuin kukkuuta laulelee ja niin tullaan ulos, että paikat rytisee ja...

Kaksi pitkää kirkaisua.

— Niin että luonnonvoiman edessä eivät pienet esteet pidätä, eivät vähän suuremmatkaan!

Hänen käsissään pyöriskelee punakka kirkuva poikalapsi. Pienet kädet melovat tyhjää ilmaa, sormetkin varmaan jo kapertelevat, mutta ne ovat niin pienet, ettei muori niitä näe. Jalat hän näkee, eikä pysy enää paikoillaan, vanha ramu.

Hän saa lapsen avolakanaan kääräistynä syliinsä siksi aikaa, että kätilö ehtii järjestellä pesuvesiään. Hän tuntee sylissään uuden elämän, käsien ja pienten jalkojen kapertelevat liikkeet. Ne hierovat eloa vuosikymmeniä tunnottomana levänneiden hermojen koskettimiin. Hän tuntee elävästi kuusi kertaa toistuneen äitiysvaivansa tuskat ja riemut.

Noin ne itse kukin ovat aikansa rapsineet, kuumenneet, kylmenneet ja kirkkotarhan multiin rauenneet. Kaikkein selvimmin muori muistaa Petterin jalat, jotka kauemmin ovat pelmunneet ja raapineet, mutta pienen kesäajan jälkeen nekin maailman turuille ja merille häipyneet.

Keväisenä iltana kesäisiin muistoihinsa uppoutunut muoripaha vajoaa kiikun keinuessa yhä alemmaksi muistojensa untuvakoppaan, syli avautuu ja reumatismin runtelemat koppuraiset sormet hyväilevät nykivin liikkein lapsen hentoja ruumiinmuotoja. Äitiyden lämpöaalto on läväyttänyt hajoavien elojäännösten lävitse viimeisillä heijastesäteillään.

Matti on muuttanut kuivaa ylleen ja yrittelee tehdä yhtä jos toista, rääpäisee ojanpäätä, vuolaisee heinäseivästä, pyyhkäisee kuin ampiaisen ajamana metsärinteeseen saakka halkopinojen korvaspuita tarkastelemaan. Täytyykö hänen tänä iltana kiivetä vuorellekin! Hän kiipeää jo tuttua jyrkännettä, johon on muodostunut poluntapainen. Siinä on monenmoista matkaamista, tavallista kävelynousua, pomppimista, nelinkontin konttaamista.

Hän pääsee jo niin pitkälle, että järvi alkaa näkyä. Jäät ajelehtivat yhä. Tuuli on painanut niitä valkoisiksi vuoriksi lahteen ja puronsuuhun. Rantaäyränteen koskiputous kaivaa niiltä pohjaa. Jäähuiput vierivät, rysähtelevät, niinkuin kävisivät taistelua keskenään. Mutta selän poikki välkkyy jo sininen railovyö, jota kolmella veneellä rinnakkain voisi soudella.

Tuvan piipusta nousee sinertävää savua. Mitä tähän aikaan keitetään? Hän muistaa äskeiset matkansa maalla ja järvellä, kivun voihkaukset. Kuinka hän ne hetkeksikään on unohtanut!

Hän palaa kiertopolkua pitkin hyppäyksin. Pihkahajuiset lehtipuun varvut räpsivät silmille, nihkeät kivet livettävät. Hän etsii niitä kuitenkin, hyppii niille kuin hippasilla olevat lapset »taplipaikoille». Tänne! Tänne! Kolmella loikkauksella tuonne! Se on vaarallista menoa, mutta hän on jo alhaalla, pujahtaa veräjästä niitylle ja porraspuita tulvivan puron ylitse.

Kaksi nauravaa naista ottaa hänet tuvassa vastaan. Muorin hampaattomien leukojen väpätyksen saattaisi itkuksi tulkita, vaikka nauruksi se on tarkoitettu. Hän kävelee kuin kirkon perälle, polvistuu alttarin viereen, kädet tarttuvat käsiin. Silmät kysyvät, toiset vastaavat, luomistuskan ja riemun kirkastamat lähdesilmät välkähtelevät.

Mies aavistaa, mitä vaimo on heidän elämänonnestansa maksanut. Hän tahtoisi kiittää, mutta ei voi keksiä, miten hän voisi sen uhrauksen arvoa vastaavasti tehdä. Lasihelyjä ei voi ripustaa enää tuohon kaulaan. Hän katselee vain, suutelee sormia, rannetta ja käsivartta.

— Kiitos, äiti!

— Kiitos, isä!

Uusi isä nousee ripeästi, astuu keinutuolissa kiikuttelevan muorin luo ja tarkastelee lasta.

— Mieskö?

— Mies!

Millä muori saa yhteen sanaansa niin paljon väkevää väriä.

Hän juoksee kamarista noutamaan kätkytkopan, jonka he ovat talvella tehneet ja somasti vaatettaneet. Muori tahtoo, että siitä tehtäisiin heijavaku, kätilöneidin ohjeet ovat toiset. Hän sen asian parhaiten tiennee, mutta isä ei kuitenkaan voi olla heijaamatta, käsissään, koska kopassa on korvat ja mies vaatteineenkin niin höyhenen kevyt.

Hän tiedustaa, saako lasta käyttää jo tänään ulkona.

Se on kovin aikaista. Lapsekasta mielitekoa ei sentään voida kieltää. Mies huppupeittoon ja sitten saa mennä, vähäksi aikaa.

Hän kantaa kätkyttä kuin kalliilla siemenellä täytettyä kylvövakkaa, kuitenkin juoksuaskeleita ottaen, että määräaikana pitemmälle kerkiäisi. Hän tahtoisi käydä näyttämässä pojalle puroputousta, järvenrantaa, vuorenrinnettä, mutta ei ole aikaa ja niissä on niin liukastavaa. Täytyy olla hyvin varova, on varoitettu ja siksi hän jättää nähtävyydet etäisempiin aikoihin ja kävelee kuivaa polkua Mäntylän veräjälle päin.

Määräaika, viisi minuuttia on varmaan jo loppuun kulunut. Hän kääntyy takaisin. Muori köpittää polulla vastaan. Hän ei anna tietä, kuten nuoremman tulisi, pysäyttää kokonaan vaivaisen kulun, notkistaa polvensa ja avaa vakan. Muori pysähtyy ja kohentaa pääliinaansa. Aurinko heittää vinosti leppeää valoa, sivuaa vanhuksen sameita silmiä ja lapsen räpytteleviä pikkuteriä. Muori tuntee olevansa vanha Simeoni temppelissä. Vanha hän on, mutta nuoruutta muisteleva. Pitää kaiketi hänen jotakin sanoa tuolle hupsulle pojalle, joka riemusaaliin saatuaan on sulkenut hänen tiensä.

— Siitä sinulle alkoi leinheitti!

Hupsu poika ei kaipaa sen enempää, nousee ja lähtee poukkoilemaan. Muori pääsee taas köpittelemään.

Isä juoksuttaa aarteensa tupaan. Äiti on nukahtanut. Neiti hiipii varpaillaan lasta ottamaan ja varoittelee hiljaisuuteen sormi poikittain suulla. Isä peräytyy hiipien ovelle ja poistuu rauhanmajasta. Hän muistaa, ettei ole tänä iltana kokenut kalanpyydyksiään ja astelee rantaan.

Jäärykelmä on painunut jo ulommaksi selälle. Pienet uivat telit ovat keveitä ja väistyvät veneen edellä. Hänellä on järvessä kaksi rysää ja yksi rautalankakatiska, puron suussa ja niemen molemmin puolin.

Lienevätkö kalat seuranneet jäitä, vai muutenko tänään on hyvä onni? Kummassakin rysässä on suurehko hauki ja katiskan pohja peittotäytenä lihavia, venkoilevia ahvenia. Hän tahtoisi vapauttaa ne, niin riemulliselta hänestä tuntuu. Mutta hauet ovat petoja ja tuonkokoiset ahvenetkin tuhoavat paljon pieniä kaloja. Tänä päivänä on suojailtava nuorta elämää maalla ja merellä.

Hän puhdistelee kalat saunan kynnyksellä istuen. Siivottuna niistä tulee lähes ämpärillinen. Sitä kelpaa kantaa. Neiti touhuaa ulkorapulla pyykkejään. Sormea ei enää tarvitse asettaa poikittain suulle, oma kielikin käy jo erinomaisen vikkelästi. Missä pappa kiertelee? Noin paljon kalaa yhdellä kertaa ahnehtii! Kahdenkymmenen vuoden perästä vasta, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Silloin on syytä kantaa kalaa ämpärikaupalla.

Neiti keittää kalakeiton, isäntä vain avustaa perunoiden kuorimisessa. Pöytään ilmestyy lautaset ja lusikat, keittomalja höyryää keskellä. Nuorelle äidille ammennetaan jo lientä ja tuoreen kalan parhaita makupaloja. Neiti aikoo lähteä viemään sitä, mutta isäntä pidättää. Hän itse tahtoo viedä ja syöttää kalleimmalla lusikallaan.

Tavallinen hopealusikka se vain on hänen muiden palkintolusikkainsa ja sokeripihtiensä joukossa. Monessa muussa, parissa hopeakauhassakin on ykkösmerkki, mutta tämä yksinkertainen hopeaesine on aina ollut hänelle muita rakkaampi senvuoksi, että se on voitettu ankarimman taistelun palkintona. Hän muistaa elinikänsä sen »keskimatkan». Se ei kestänyt kuin vähän yli neljä minuuttia, mutta se oli alusta loppuun kireä kilpailu, jonka vaiheisiin mahtui unohtumaton määrä ahdistavaa tuskaa ja rintaa täyttävää riemua. Maali viimeisen suoran päässä on kuin vesihauta tulimerenä kohisevan kulopalon takana. Sinne kilvoitellaan viimeiset voimanrippeet kerien, kynsin hampain senteistä ja sekunninosista taistellen.

Tällä lusikalla ei ole ennen syöty eikä syötetty kalakeittoa. Tuntuu hyvältä, että se on käyttämättömänä säästynyt tähän ateriaan. Tänään on juostu unohtumaton keskimatka, taisteltu tuskan ja riemun paineella sekunttien murto-osista ja selviydytty voittajana tulimerestä velloviin vesiin.

Maiju tuntee lusikan. Hän on niin valpas ja herkkä, tänään erittäinkin.

Lusikka nousee ja laskee keveästi kalvenneille huulille. Kalaliemi tuo uutta voimaa. Miten kauniisti hän osaa ottaa sitä sievän lusikan kapealta terältä!

Matti kylpee muorin lämmittämässä saunassa, jossa iltamyöhälläkin on löylyä yli tarpeen.

18.

Lautamiehen asenteesta arvostellen heidän asemassaan olevalla pienviljelijäparilla tuskin olisi ollut niin paljoa aikaa lapsen kanssa pulailuun, kun he siihen käyttivät. He halusivat ensi hetkestä lähtien seurata pojan kehitystä, jossa herkkä huomio päivittäin keksii yhä uutta.

He eivät ottaneet sille hoitajaa ja siksi heidän oli kuljetettava lasta matkoillaan työmailla, karjassa, järvi- ja sunnuntairetkillään. Maiju ompeli vanhasta sadetakistaan viilekkeillä varustetun pussin, josta kokeilujen jälkeen korjailtuna tuli hauska kantoväline, jopa niin, että syntyi kilvoittelua siitä, kumpi sai miehen kanniskeltavakseen. Poika ei valikoinut kantajaa, tillisteli pyöreillä silmillään vasten päivää kuin eskimoemon poika tai kenkurun penikka, kasvoi ja ruskettui.

Ulkona metsissä ja työpaikoilla oli hoitajilla enemmän päänvaivaa. Aurinko paistoi liian kuumasti, muurahaiset juoksivat puiden oksilta, ja sääsket survoivat ilmassa. Pula pani keksimään keinoja. Kätkyt tai makuupussi kääräistiin harsokankaaseen, kiinnitysköydenpäät eristettiin aineella, jota muurahaisen tuntokärsä vieroksui, liiallisen auringon varjostamiseksi riitti liina, koivunlehvä tahi sanomalehti. Näin varustettuna mies nukkui kuin paratiisin pankolla.

Ne hetket, jolloin nuorat irroiteltiin, pyydyksen rihmat ja puseron nappihakaset availtiin, olivat virkistyshetkiä heille kaikille. Siitä aiheutui aina monta pientä puuhaa kuin pesän hakemista kukkivan pihlajan varjoon, heinäseipään viereen tai ladon pehmeälle pielukselle, milloin taivas vettä pirskoitteli. He olivat innostuneet siihen pikku toimitukseen, joka näennäisesti samantapaisena uudistui päivästä toiseen.

Poika oli päähenkilö ja omistautui tehtäväänsä väkevästi ja välittömästi. Alkuaikoina hän ei tajunnut, mitä se oli, mistä se tuli, mutta hän ei voinut vastustaa sitä, joka pyrki pienten, melkeinpä vielä itsetiedottomasti liikkuvien huulien väliin somasti kutkuttavana ja vastaliikkeisiin kiihottavana. Lämmintä, elävöittävää nestettä tulvahti suuhun, täytyi niellä, vaistomaiset vastaanottoliikkeet kuljettivat edelleen sitä pienen mestarillisen rakennelman johtoon.

Näin isä, entinen ammattimies kaavamaisesti itselleen kuvaili. Hän tiesi, miten nesteet elottomissa johdoissa kulkivat, saattoi aavistella, mitä lisää luonto ja elävä vaistoilu aiheuttivat.

Kehitys kulki varmasti ja nopeatahtisesti eteenpäin. Pikkumies alkoi käsitellä elinkeinojaan ja elinkumpujaankin kuin parhain ammattimies. Hän näytti pian vaistoilevan, mistä ja millä tavoin oli tehoisin yritellä. Silmä tottui erottamaan, sormenpäät herkistyivät tunnustelemaan ja huulet tavoittivat taitavasti punaisen hiirenpojan päästä kiinni. Myöhemmin ei kelpaa enää suoranainen imuveto. Ei se ole mikään jäykkäseinäinen vesisäiliö, vaan hersyvä elonlähde, jota on maaniteltava, nenänykeröllä heruteltava, liikkuvilla sormilla rapsuteltava ja pienellä jalkateräkäppyrällä kutkuteltava vaikutuspiirin etäisimmillä rajoilla.

Entäpä toinen, itse elonlähde! Minkä ihanan elämyksen hän on kokenutkaan jo ensimmäisellä pulpahdushetkellään tuskanviilteisen salamoinnin jälkeen! Koko elimistö on pitkän aikaa koonnut parhaintaan erikoisiin paikkoihin, joista se ajan tullen, määrättyä tarkoitusta varten aavistelee voivansa ulos hakeutua. Hetken lähestyessä vallitsee siellä kipenöivä paine.

Mutta sitä ihanampi on vapauttava puhkeemus, jonka seuraamuksena äitiyden lempeä lintu laskeutuu näkymättömänä hänen ryntäilleen. Pieni, turvaton elämänalku on parhain palanen omaa elämää ja toisen parhainta elämää. Sen virikkeeksi on valmis uhraamaan ruumiinsa, henkensäkin herkimmät elinnesteet. Se ei ole edes uhraus, vaan autuas anti. Jokainen imuvärähdys antaa enemmän kuin ottaa.

Ja mitä tuntee kolmas, joka hiukan ulompana käsinojassa makailee ja mehuisaa apilanterää tai suolaheinän vartta pureskelee.

Siinä ne ovat, äiti ja poika. Ja minäkö tässä mukamas isä heille, herra nähköön! Poika imee, vanuttaa ja vehtailee. Äiti hymyy, kumpuaa ja säteilee. Missä olen ennen nähnyt tuon autuaallisen parin? Missä minä olen sen nähnyt? Tuntenut ammoin sitten. Kauan siitä jo on. Se olisi varmaan jo hävinnyt, ellei olisi vereen imeytynyt. Ja nyt tässä elää uutena parannettuna painoksena poikani ja poikani äiti.

Hän puree yhä kiihkeämmin mehuisaa heinänvartta, painuu tahi valuu lähemmä, kaarevaksi vanteeksi aivan, hän, kolmas pyörä vaunussa. Hänen täytyy keksiä siinä pientä kujetta: niskaan puhaltaa, heinänlatvalla kutkuttaa, pientä pakaraa taputella ja suutakin suikkaista poskeen, rintaan tai pulleaan käsivarteen.

Poika unohtaa syömiset, rummaa ja jokeltaa. Mutta kun ei saa sanojaan oikein ymmärrettäviksi, niin puhuu käsillään, jaloillaankin, joiden liikkuvaiset varpaat viittoilevat kattoon tai taivaanlakeen. Äiti koettaa kääräistä niiden verhoksi keveää valkovaatetta. Ne painuvat alas, hetkeksi vain, sillä koko mies on elohopeaa yhdessä kappaleessa. Pian taas valkorievut ja hätävaraiset housuvaatteet kieppuvat missä kieppuvat, ja ilman pienet pörriäiset kiertävät lähenevää piiriä tämän verrattoman laskukentän läheisyydessä.

He ripsivät ilmahyökkääjiä kädellään tai lehtihuiskuilla, nostelevat miestä jaloista, hyväilevät ja läiskivät, kunnes kehveli väsähtää ja alkaa torkahdella. Kädet lakkaavat vatvomasta, jalat painuvat, koko mies hiljenee liikunnoissaan, hätähousu pysyy pitämättä paikoillaan. Kaikki menisi luonnon järjestyksen mukaan, jos he itse malttaisivat pysyä kompeilematta keskenään, mutta iso poika on vallaton vekara. Äiti iskee silmää ja puistaa päätä, koska ei voi tehdä tehoavampaa vastarintaa, ettei lapsi heräisi.

Uni on voittanut täydelleen pikkumiehen, silmäluomien rako on sulkeutunut avautumattomaksi. He huolittelevat nukkumatilan ja sulkevat kärpäsverhon aukottomaksi. Levähdysaika on kulunut liian pitkäksi, mutta onneksi he eivät ole tuntimiehiä, vaan urakoitsijoita, jotka teholla saavuttavat, mitä ajassa ovat menettäneet. Harava heiluu ripeästi, heinäniput huiskahtelevat.

Mäntylän muori tekee naapuriin usein tikusta asiaa, milloin on keritsimiä teroitettava, milloin piimänalustaa vailla, sukkavartaitakin lainailee. Kaiken touhuamisen takana on kömpelösti naamioitu lapsen ikävä ja Petterin kaipaus. Tuntikaudet hän kätkyen ääressä istuu, loruilee ja narisee. Siitä tuli muoripahalle itselleen »leinheitti».

Hän silittelee pojan päätä ja hypistelee jalkoja. Jähmeä ajatuskerä lämpenee ja nöyrtyy. Hän miettii jo keinoja karkaamisen estämiseksi. Isän pitää tehdä karsinakoppa! Suuriko työ tämä, tekevälle miehelle. Voisi hän rakentaa pihamaan ympäri kolmikyynäräisen pisteaidan. Portit, pitäisi kiinni. Ei se mikään asia, kun ottaa tavakseen. Ja vene on vedettävä maalle. Mitä semmoinen, kokkavitjoista solmiaminen! Eihän vene ole mikään markkinahevonen!

Isä ja äiti käyttävät itse poikaa ristillä Mäntylän valakalla, jättävät jo paluumatkalla hevosen kotiin ja ilmaisevat, että mies on saanut nimen. Se on Pekka tai Petteri, miten muori vain haluaa, ja heidät, sekä äijä että muori on kirjoihin merkitty sylikummeiksi tälle uudelle Petterille. Muorin mielihyvällä ei ole rajoja. Vai Petteriksi! Vai kummiksi! Tunteet purkautuvat vastustamattomasti esiin silmistä ja nenästä. Äijäkin on hyvillään ja kirota napsii taajaan lisäten siten näillä pienillä kivillä syntikuormaansa, jos sitä yleensä tällä tavoin enää on mahdollisuus lisätä, saattaa tipahdella pois jo enemmän kuin jää.

Muori kanniskelee Petteriä sylissään, koska hän on nyt sylikummi, äidin sijainen, jos äiti sattuisi kuolemaan, ja hän jälkeenpäin jäämään. Maijuko kuolemaan? Tuo syksyinen hieho tai metsänhirvi! Minäkö jäämään? Vanha saunakippo, joka pysyy koossa vain senvuoksi, kun on ollut jo niin kauan länkällään, ettei osaa edes hajota, eikä kukaan ole sattunut ohikulkiessaan potkaisemaan. Se olisi vasta hassua, jos Maiju lähtisi ja minä jäisin! Niinkuin aurinko alkaisi kiertää vastapäivään ja virrat vierisivät vuorille! Muori hihittelee hullunkurisille mietteilleen. Mitenkähän toiset nauraisivat, jos hänen ajatuksensa arvaisivat.

Ristiäiskahvit oli juotava sylikummien luona, välttämättä. Muori hyssytteli kätköpaikoilleen ja keitti väkevän kahvin. Kahvileipää ei ollut, mutta se ei ollut muorin syy. Jos sanalla olisivat päivää ennen vihjaisseet, olisi äijä saanut painua kauppapuotiin nisujauhoja ja hiivaa ja kartemummoja hakemaan.

Tämän suuren päivän jälkeen muori kuukkelehtii välipolkua joka päivä. Enää ei tarvitse tehdä asiaa, koska hänellä on sylikummin velvollisuudet. Äiti saa huoletta mennä askareilleen, muorilla ei ole kotiin mitään kiirettä. Äijä saattaa jonkin ajan kuluttua köpitellä itsekin naapuriin, poristaa piippuaan ja haukkuu naapurin lanttumaata tai perunasarkaa, joka puskee vartta niin tuhannenvietävästi, ettei kaikki törky tuota menoa työntyen syksyllä mahdu edes helvettiinkään.

Joutuvat siitä viimein kotipolulle, niin äijä kuin muori, joka on lähtiäisiksi antanut pojan paimentamista koskevia varoituksiaan. Se on pian siinä iässä, että karkaa käsistä, ellei tehdä niin ja niin. — Karkaa se joka tapauksessa! toteaa äijä ennen koetun asian.

Petteriä kuljetetaan mukana leikkuupellolla, perunan kaivussa, vieläpä juurikasvien nostossakin. Hän vahvistuu ja karkenee sitä mukaa kuin ilmat viilenevät. Siellä syksyisillä peltosaroillapa ne keikkuvat ja kikattelevat muutkin pikkunärhit ja variksenpojat. Hänellä on jo oikein ompelehousut ja tallukat, joiden anturat totutun tavan mukaisesti viittoilevat aurinkoon tai päivän kalventamaan kuuhun. Hän on rehevä ja ruskea ja tekee huomioita kaikilla aisteillaan, huitoo tahtia ja pitää esitelmiä suupielet vaahdossa. Syönti on kehittynyt suoranaiseksi ammattitaiteeksi herkullisine herutuksineen, eloisine esipuheineen ja tyytyväisyyttä, joskus tyytymättömyyttä alleviivaavine loppulausuntoineen.

Sato saadaan talvikorjuun. Petteripoika loruilee sängyssään tai pelmastaa lattialla. Äiti leikkaa ja ompelee uusia mutkallisempia vaatekappaleita. Isä rakentelee omilla taltoillaan ja nävertimillään. Hänellä on ajatuksen pulmaa siitä, miten saisi pojan jo ensi talvena hiihtämään. Sitä hän muiden veistostensa ohessa päässään mietiskelee ja lastuille kaavailee. Hän on lukenut ja nähnyt kuvia eskimojen kajakeista, lappalaisten pulkista ja intiaanien lumikengistä. Väline alkaa vähitellen näkyviin muotoihin hahmoittua.

Leveä suksi ja sen päälle pulkkareki faneerikoivusta! Mikäpä, ettei Petteri pääse hiihtämään ja mäkiäkin laskettelemaan. Suksikelkan rakentaminen antaa työtä myös ompelijalle. Se täytyy topata ja vaatettaa, vuovatusta lampaannahasta jonkinmoinen peittovällykin valmistaa. Petteri puuhailee itse mukana, nostetaan ja peitellään pulkkaan, mies on rehvakkaa poikaa.

Jo jouluksi sataa hiihtolumen. Se on harvinaista tähän maailman aikaan, mutta ehkä se tuli pojan ja pulkan vuoksi. Hanki on pehmeää, niinkuin ensimmäisten lumisateiden jälkeen tavallisesti. Voideltu suksi ja vetohihnalla sarviporoon kiinnitetty pulkkasuksi luistaa sentään hyvin, mutta kun ajuri innostuu huutamaan ja käsillään huitomaan, keikahtaa pulkka nurin ja mies pyllähtää silmilleen hankeen. Ääni muuttuu kellossa, toki selviydytään ladulle taas.

Kulkuneuvoon tehdään pieni parannus, sivusukset, niinkuin lentokoneissa on tapana, tosin vähän korkeammalle, etteivät turhanvuoksi jarruta kulkua, silloin vain, milloin ajuri innostuu huitomaan ja pulkka yrittää pyllähtää. Parannus on oivallinen. Kovassakaan menossa pulkka ei kaadu, kallistuu vähän, ladun kupeeseen tulee pieni haukkaus puolelle ja toiselle maastosta ja käännöksistä riippuen.

He vuorottelevatkin jo vetohihnaa. Pulkka ei liikoja paina, sitten ei sitäkään vähää, kun latu kovettuu. He rakentelevat vuoren kylkeen loivasti mutkailevan laskumäenkin. Se on paljon loivempi kuin ensimmäisen talven tunturirata, mutta pikkumiehelle on siinä hihkumista toistaiseksi riittämiin asti.

Kotimatkalla poiketaan navettaan. Jos poika on sattunut nukahtamaan, odottelee hän ulkona pulkassaan. Valvovana vedetään hänet ahkioineen navettaan lehmien tunnusteltavaksi. Mullikka, joka on jo aikalehmä, mutta edelleen säilyttänyt mullikkamaiset tapansa, heittää pulkkamiehen nurin varasiipineen kaikkineen. Mikäpä miehen on pahnoillakaan kelliskellessä, saa olla siellä niin kauan kuin navetassa askaroidaan. Mullikka nuoleskelee tallukan pohjia ja asettuu sitten viereen makaamaan.

Keväthankien aikana he viilettelevät avarammilla aloilla. Luontokin jo keväistyy. Avaruus helisee. Hanki kantaa, meni minne meni.

Ja he menevät. Sellaisina aamuina on miltei mahdoton rajoittaa kiertovanteen kaarroksia kohtuuden rajoihin. Ne jännittyvät ja kimpoutuvat niin avoimiksi, ettei päitä tahdo enää yhteen saada. Kerran he käväisevät suuren kotijärvensä rantakallioilla. Sen kiihottava sini on houkutellut jo niin monta kertaa, että kiusausta on enää turha vastustaa.

Sielläpä he nyt istuvat mahtavalla rantakalliolla, poika syö, he katselevat. Aamu on tyyni, kuulakas. Savut nousevat joissakin suurissa kylissä lahtien ja selkien takana. Heräytymisenteitä uumoen kevät jo henkäilee suuren veden sulissa rantasilmäkkeissä. Ne ovat olleet kuin yökynttilöitä, jotka pitkän pimeän ylitse ovat pitäneet sammuvaa elouskoa yllä. Niiden oma usko ei kertaakaan ole pettänyt. Sen vuoksi aurinko niille jo taas hymyilee ja lämmittää, korkeaa rataa kaartaen.

Mahtavalle näkökunnaalleen he leiriytyvät ja syövät siinä aamiaisensa, jota on varattu Petterin pulkanpohjiin, kurkuilla höystettyä voileipää ja lämmintä juomaa termospullossa. Petteripojalla on omat patenttitermoksensa. Kalliolla on suurehko, valkoinen laivamerkki, kasvaa siinä muutamia jyhmyoksaisia mäntytarrikoitakin, kasvaa tai on kasvanut. Kuka aavistaa, miten kauan ne ovat kasvaneet ja miten monta vuotta sitten jo kokonaan kasvunsa lakkauttaneet. Ne jämittävät siinä muuten vain, taistelevatkin edelleen, sillä niiden väkevä voima on varastoitunut lihaspahkoina pongottelevien oksien kyhmyihin ja kallioita syleileviin juurijuhmuihin.

Pohjoinen ja etelä repii ja raastaa. Kevään karmutuulet, kesän tuulispäät, syksyn rajumyrskyt! Mutta kova seisoo!

Nyt on lepo. Aurinko paistaa. Uumoilevat usmat henkäilevät sinistä auerta kuulakkaaseen korkeuteen.

Petteri on nukkunut. He nousevat suksilleen ja laskevat jyrkän vinosti alas jäälle kuin tyttö ja poika.

19.

Muori on keikahtanut pääsemättömästi sänkyyn, eikä se kaukana ole enää äijälläkään, mutta hänellä on kovempi parkki ja hän karkaisee sitä yhä sanan voimalla.

Makaamisesta muorin yskä vain pahenee ja hengitystauot lyhenevät. Hän alkaa hengessään aavistella, ettei kesää enää näe, ei omaa Petteriäkään enää näe, sillä kuinka mereltä palattaisiin jäiden ja lumihölsmän keskellä. Sen vuoksi hän tulee aina hyvin iloiseksi, kun naapurit hiihdättävät kummilapsen, tämän uuden Petterin hänen nähtäväkseen.

Poika on kohta kaksivuotias, juoksentelee kuin pieni porsas, sinne ja tänne. Ja kaatelee astioita! Muori joutaa tuskin muuta huomioimaankaan. Kuin vahingossa saa hän joskus kädestä tai mekonhelmasta kiinni, mutta Petteri keinottelee itsensä irti. Ja sitten taas alkaa kurkkiminen ja huoli ja murhe. Missä se miilustaa ja möyrii! Katsokaa perään, ettei tipahda vesisaaviin! Juoksee uuninrööriin! Katsokaa perään!

Ehkä Petteri on ehtinyt livahtaa röörissä, ainakin takan poroissa, koska hihkuu jo hiili kädessä ja mielittelee piirrellä purjelaivoja muorin kuoppaisiin poskiin. — Tuosta vasta vastuksen paiskas! päivittelee muori ja koettaa kädellään tavoitella pellavaista pääkerää, joka ei pysy paikallaan sen vertaa, että pyöräyttämään kerkiäisi.

Yskänkohtausten väliaikoina hän jatkuvasti äidille selvittelee, miten tarkkana sen kanssa pitää olla. On katsottava, että puukot ovat ylhäällä seinänrakosissa! Ja kuumat vedet käden tavoittamattomissa! Ja kassaroita ja muita teräkaluja ei saa jättää porstuan lattialle! Ja kaivon kannen päällä on pidettävä kivipaino.

— Älä sinä hölpötä!

Äijän huomautus ei olisi ollut tarpeellinen, sillä muori on saanut taas uuden kohtauksen, eikä senvuoksi muutenkaan enää voisi jatkaa.

Naapurit ehdottelevat lääkärin noutamista, mutta siitä ei tule asiaa, koska äijä ei usko hituistakaan niihin apuihin ja muori ei kärsi edes puhuttavankaan. Vai tohtoreja tänne vaivaamaan! Kyllä näin ratuli henkiriepu erkanee tästä pian jo muutenkin! Siinä hän on oikeassa. Huhtikuun karmutuulien aikaan, eräänä lauantai-iltana se tapahtuu.

He ovat lähdössä saunaan, kun äijä kompuroi ovesta. Hän ei muista mainita edes hyvää iltaa, ilmoittaa vain, että nyt se lähtee ja vahvistaa toteemuksensa tunnetulla tavalla. He eivät ehdi tiedustaa sen enempää, sillä äijä menee jo. Suksilla oikaisten he kuitenkin ehtivät perille aikaisemmin kuin hän.

Muori on vaipunut horroksiin ja hengittelee harvalleen kuin viimeisiään pidätellen. Matti nostaa lampun tuolille sängyn viereen ja Maiju painelee sairaan huulia kostealla pyyheliinan kulmalla. Petteri istuu isän polvella ja katselee pyörein, kummastelevin silmin.

Lähtevän hengitys hiljenee yhä säästeliäämmäksi, jopa pitkiksi hetkiksi kuin kokonaan pysähtyen. Erään kerran he luulevat elon jo sammuneen, mutta aika ei ole vielä. Se leimahtaa pieneksi hetkeksi, kun äijäkin on ehtinyt tupaan.

Sairas henkäisee pitkään ja avaa silmänsä. Katse on ihmeellisen kirkas, kuin nuorella ihmisellä. Hän etsii silmillään, keksii miehen ja lapsen hänen sylissään. Hän katsoo kiinteästi heihin pitkän hetken. Kuin kaukainen kesäinen kuva alkaisi elävöityen kirkastua. Sammuvan sydämen viimeiset heijasteet työntyvät silmäpeileihin. Voimaton käsi liikahtaa kuin jotakin tavoittaakseen. Mies nostaa lapsen jalan puoliavoimeen kylmentyvään kouraan. Hän kykenee vähän pusertamaan ja lausuu viimeisenä henkäyshuokauksenaan kaksi epäselvää sanaa: Petteri!... Heikki!

Heikki istuu ulompana jalkopäässä, eikä kuolevan katse ole häntä tavoittanut. Hän näkee vain Petterin, joka on palannut ja nuoren miehen silmät, Heikin silmät, joita valaisee elämänpalo. Lapsi ja mies pidättävät pienen ylimääräisen hetken raihnaisuudestaan irtautuvaa naisen sielua. Se on saanut, mitä on kaivannut. Iloisesti hypähtäen se erkautuu tuntemattomaan iäisyyteen.

Äijä on ollut aikoinaan kova mies ja kova hän vieläkin on, kuorestaan. Mutta hän on kuusikymmentä vuotta kulkenut muorin edellä tahi perässä, eikä osaa vanhoista tottumuksistaan luopua. Hän antaa määräyksen, että naapuri saa teettää kaksi lootaa, sillä samassa hevosessa he kuitenkin kirkkotarhaan matkustavat, nyt jo rekikelin aikana, mitäpä sitä kärrypeliin jättämään, sattuu jäämään arkun laitoihin kotkaamattomia nauloja, niin naama vain repelöityy turhanpäiten.

Paria päivää ennen lähtöään vielä selvällä järjellä ollen hän tekee testamenttinsa, joka olisi mehevä asiakirja sanalleen kirjoitettuna. Hän uskoo edelleen, että poika palaa mereltä, kun on tarpeekseen rypenyt. Hän saa torpanmaat, niinkuin ne perintökaaren mukaan hänelle kuuluvat. Ellei poika palaisi, niin periytyisivät mannut Pumperin kauppurille, penninnuolijalle ja hiuksenhalkojalle! Näitä ja välilisäkkeitä ei ole tarpeellista merkitä kuolevan miehen teepettilöihin, nähtävästi todistajat tulevat ne muuten muistamaan. Torppa saa jäädä poikaa odottelemaan, niinkuin on, ovet mänttää kiinni viisituumaisilla rässinauloilla.

Lehmänkappuran saa naapuri myydä, vanhan katin tappaa, mutta ruunankämpyrä kupsahtanee kai itsestään, purkoon apetta, niin kauan kuin leuat liikkuvat. Sitä ei tarvitse riipustaa kirjoihin, se on naapurille tarkoitettu. Matti ymmärtää sen ja havaitsee selvästi, mitä tähän saakka ei ole huomannut. Karun äijän ja äreän ruunan välille on muodostunut kiinteitä siteitä.

Peltoplättejä saa naapuri tästä hyvästä käsitellä niinkuin omiaan siihen saakka, kunnes poika palaa, kasvattakoon junkkia tai suolaheinää, yhdentekevää. Lehtisen nikkari saa pykätä ne lootat! Ei tarvitse käyttää kimröökiä, eikä pulituurivesiä! Jotakin nokea vetäisköön ulkokuoriin, etteivät varikset rupea raakumaan. Oikeanpuoleisen tallukkaan kärjessä sängyn alla säämyskän palassa on joitakin markkoja. Niistä sopii maksaa nikkarille. Ja Kilpisen pakarissa sopii pistouvata multaamiskahvit niille, jotka lystäävät tulla hörppäisemään. Loput pennoset, jos niitä jää, saa naapuri pitää palkkoinaan. Vaivan rähkettä tässä hänellä tulee olemaan aika tavalla.

Ja mennessänne heittäkää ruunalle heiniä ja lehmän kampuralle pahnatukko! Yöksikö tänne valvomaan? Ei se kannata! Kuka tänne tulisi, ellei muori aitasta! Tulkoon! Se on sieltä niin monta kertaa ennen tullut, sänkyynkin asti!

Äijällä ei ole enää mitään sanottavaa. Hän kääntää, kasvonsa seinään, eikä naapureilla ole sinä iltana muuta tehtävää kuin mitä käsketty oli: ruunalle heiniä ja kampuralle pahnatukko.

Mutta seuraavana päivänä ja sitä seuraavina on. Äijä ei käänny seinästä muutoin kuin kääntämällä. — Tallukkaan säämyskässä on yli viisituhatta markkaa rahaa.

Hautaustilaisuus talvisena sunnuntaina on jonkinmoinen tapaus yksitoikkoisessa kirkonkylässä. Nykymaailman aikoihin ei ole varsin usein tapana enää elää puoliväliin yhdeksääkymmentä, parittain, uskollisesti loppuun saakka.

Nuori apulaispappi puhuu koreita sanoja oikeasta rakkaudesta ja kestävästä uskollisuudesta. Hänellä on sointuva ääni ja hyvä ulosanti. Liiankin hyvä eräissä tapauksissa, niinkuin esimerkiksi tässä, arvelee vanha punasilmäinen haudankaivaja Hukkisen vaarille, joka joutessaan ja piruuttaan hospiteeraa kaikki maahanpaniaiset todetakseen vain, miten isoisempikin mahti multiin raukeaa.

Äijänköpilykset istuvat etäämpänä laakealla muistokiven jalustalla, tupakoivat ja jahkaavat puoliääneen.

— Se oli tavallinen poika nuorempana, tämä Heikki vainaa!

— Kiroomaankin kanssa!

— Kiroomaan joo, ja muuhunkin hyvä!

— Mutta iloon vain nousee, niinkuin kaikki muutkin hyvät. Kuule, mitä se paasaa!

Pölläytellään savuja ja kuunnellaan.

— Ei rovastivainaa sentään kaikkia taivaaseen tyrkännyt!

— Ei niin! Se olikin mies!

— Ja oikea saarnamies!

Äijistä tuntuu, niinkuin tuo koreaääninen kukonpoikanen tekisi heille pahaakin vääryyttä. Heidän vuoronsa on tänään tahi huomenna. Tottapa jonkun on jouduttava siihen toiseenkin paikkaan, vanhan muurariin hantlankariksi. Sen todistaa selvä järki.

Jos kukaan, niin Mäntylän äijä olisi heidän mielestään ollut toimeen sopiva, kun oli niin jumalaton kiroomaankin. Äijät eivät hoksaa, että muoripa hänet mukanaan korkeuteen vetäisee, koska hän on ollut niin kauan uskollinen.

TOINEN OSA.

1.

Petteri palaa mereltä liian myöhään. Tai kukapa siitäkään on mies viimeistä sanaansa sanomaan. Taisi muodostua kaikille asianosaisille onneksi ja rauhaksi, että hän palasi vasta muutaman kuukauden myöhästyen. Petterillä ei ole enää mukanaan niitä jalkoja, joita muori muisteloissaan haikaili. Eikäpä hänellä liene enää monta muutakaan hyvää, mitä muori etupäässä kaipaili.

On sattunut pieni tapaus sumuisena aamuna Liverpoolin isossa merisatamassa. Joku hyrisevä rautarosman paholainen on haukannut miehen raateleviin hampaisiinsa, riepottanut ja kiepottanut, ja kun vihdoin on roiskaissut kovalle kivilaiturille ei miehessä olekaan ollut ruotoa jaloilleen nousemaan. Sinne ne sitten ovat jääneet, kumpainenkin suuren hospitaalin jodoformilta haiseviin saleihin, tai ehkä koirain einepalaksi on nakattu. Mutta Petteri kävelee siitä lähtien tukevilla käsillään ja hupailee ulkona kolmipyöräisellä veiviautomopiilillä. Laivan ruoriin hänestä ei enää ole, vaikka virheettömät petyykit ovat merimiesarkussa.

Eipä ole väliäkään, sen puolesta. Hän on ehtinyt kiertää asutun maailman seitsemään kertaan ympäri ja lukemattomia väliviiruja ristiin rastiin. Hänellä on jonkin verran säästöjä, puolensadantuhannen eläkevakuutuskin ja laivayhtiö maksaa täysi-invaliidieläkettä Brittein imperiumin reklementtien mukaan. Hän on ollut kuuluisan saarivaltakunnan kansalainen ja on yhä edelleen, typistettynäkin.

Muorin ja äijän »ennenaikainen» kuolema on Petterille jonkinmoinen elämänpettymys. Siitä voisi tunteellinen tyttölapsi kirjoittaa liikuttavan palasen joululehteen, mutta Petteri itse ei anna tunteille liian suurta valtaa. Hän sanoo voivansa kuvitella, minkä näköisiä muori ja äijä olivat viimeiselle matkalle lähtiessään. Kuvitella se täytyykin, sillä vanhuksista ei ole jäänyt minkäänmoista valokuvaa. Torppakönsässä, joka nyt on talo olevinaan, on sentään yhtä ja toista, joista maailman meriä purjehtinut laivuripätkä saattaa mielessään hahmotella, mitä äpeltämistä vanhusten elämä viimeksi kuluneina vuosikymmeninä on ollut.

Tupa ja kamarimöksä, aitta, navetta ja mustanaamainen pikkuinen saunanpurtilo mäen alla ovat sellaisina, joiksi vanhusten jälkeen ovat jääneet. Naapuri on määräyksen mukaisesti vain lyönyt ovet rässinauloilla kiinni.

Petteri veivaa rullavaunullaan lievästi ruohottuvia polkuja pitkin möksältä möksälle, huomioi valppaasti, muistelee muinaisia, puheleekin itsekseen.

Hän alkaa tuvasta. Sen pieniruutuiset akkunat ovat samat, vanhaa vihertävää lasia. Navetanpuoleisen akkunan alaruudussa on yhä se säröytymä, jonka aiheuttamisesta hän muistaa saaneensa paukut ja pauhut. Hän luulee, että mustaksi tummunut kaksinkertainen nahkapyöryläkin on sama, mikä aluksi tehtiin, päretuki on uusittu useampaan kertaan.

Akkunapenkit ovat lahonneet ja painuneet sinnepäin ja tännepäin. Äijä on paikkaillut niitä laudoilla, nekin hilseilevät harmaata lahosälöä.

Mutta penkit ja permanto ovat sarvikoviksi luutuneet. Oksankyhmyt kiiltävät suurina naulakantoina. Niihin ei ole aika, eikä muorin suopa mitään vaikuttanut, enempää kuin hongan puolikkaasta halkaistuun pöydän kanteen, jonka pinta on patinoitunut sarvikovaksi.

Hän tarkastelee peräseinää ja pöytälaatikoita.

Seinänrakoon on työnnetty pari puulusikkaa, poikkiteräinen pöytäveitsi ja suuri vuolupuukko. Sen musta visapää näyttää tutulta, niinkuin onkin. Hän on saanut sillä kalulla suurenpuoleisen haavan peukalohankaansa vuoleskellessaan kaarnalaivaa. Ei ollut lupa koskea äijän visapäiseen ja siitäkin tuli pöllyjä, senjälkeen, kun muori oli sitonut haavan.

Pöytälaatikossa on kuivettunut leipäkannikka ja soikea pahkakuppi, jossa on keltaisia särkiä, päältäpäin valkoisessa suolakuurassa. Hän koettaa puraista leipää sekä särkeä. Leipä on kivikovaa, särki kuin tervatikku. Hän imeskelee kuitenkin sitä hetken, kun on niin vetinen olo. — Hiukaisee, muori sanoisi.

Hän jatkaa matkaansa ja joutuu toiselle laatikolle, jossa pidettiin tarvekaluja. Siellä niitä pidetään yhä vielä. Vasara on nuliutunut pyöreäksi, hohtimen leuat irvistelevät avuttomasti. Tuohisessa on ruostuneita naulankyniä, hevosnauloja ja naulankärkiä, mutterilappuja ja muutamia valjasrenkaita. Toisessa tuohisessa ovat suutaroimistarpeet: pari naskalia, naulapora, harjasnippu, naulapuuta ja lyhkäisiä pikilanganpätkiä. Siellä kaiken pohjalla on vanha tuttu, soikea pikinahka, jossa näkyy pari leveän peukalon sinettituntumaa. Hän pyörittelee ja puhaltelee mustaa nahanpalaa, aikoo painaa omalla peukalollaan kuin kokeillen, mutta eipä painakaan, vaan tallettaa lapun uudelleen tuohisen pohjalle.

Kolmannessa tuohisessa kalulaatikon toisella puolella on muorin askaroimisvälineet: keritsimet, sukkapuikot, valkoisia ja mustia lankakeriä, ruosteinen sormustin ja kääpäinen neulatyyny neuloineen ja parsineuloineen. Sekin on vanha tuttu kapine. Hän muistaa sen kääpän perunamuotoisesta paisepumpulasta, johon muori aina pisti pienet neulansa. Siinä niiden paikka on edelleen. Hän nostaa yhtä neulaa ja koettaa kärkeä. Se pistää tutulla tavalla. Mutta äimäneulan kärki on katkennut ja äijä on sitä hiomalla terittänyt!

Hän on vanha merimies, monissa paatunut pakana, mutta näitä huoliteltuja pikkukapineita katsellessa, ja koetellessa tulee outo olo, täytyy jättää tupa ja hivuutua rappupolulle, jossa rullavaunu odottelee. Pyörä liukuu polkua helposti aittaan, navettaan ja alamaata jarruttaen rantaan saunalle saakka. Saunaan hän menee sisälle, koska sieltä tuoksahtaa kylmentyneen löylyn tuntu.

Saavi on ravistunut, kippo hajoamistilassa. Hän kohentelee varovasti sen irtautuvia vanteita. Uuninsuu on mustassa nokikarressa. Edustalla on kolme löylykiveä. Kun hän kotvan aikaa istuu ja katselee niitä, näyttää hänestä, niinkuin ne alkaisivat lämmitä, mustat hiiletkin uunin perässä hehkua.

Mutta savukitkaa ei näy olevan enää lavoilla. Lakeisluukku on auki. Sepä sen on jo ulos syötellyt. Hän on selin akkunaan, eikä näe saavia. Äijä ja muori raahaavat sillä vettä rannasta. Hän on kuulevinaan ähkimistä polulta. Muori kulkee edellä äijä perässä, melkeinpä sylissään saavia kannatellen.

He joutuvat saunaan. Kuumat löylykivet ovat hehkuvan punaisia. Kylmä vesi porahtaa kerran, toisen ja kolmannen. Vesi porisee ja mouruilee jälkeenpäin pitkät ajat. Heitetään kiuaskiville pari kipollista. Löyly ajaa viimeiset savunhäippeet luukusta ulos. Luukku suljetaan, ovikin suljetaan, alkaa hiljainen riisuutumisen kähniminen. Äijä kiskoo saapastaan, avaa vyötään, liivejään ja housunnappejaan, mutta jää hetkiseksi vyö hampaissa ja housut puolitangossa kyhnäilemään. Muori on silponut hameensa, röijynsä ja lettinsä, mutta sukkanauhojen alta hänenkin ihoaan kutkuttaa. Sormillaan hän hieroo ja hivuttelee.

Niin joutuvat he paitasilleen ja hautelevat vastojaan. Keskikiuas porahtelee, reunakivetkin kihisevät. Löyly kiirii kiivaasti nokiseen kattoon, juoksee perälle saakka ja taipuu seinää pitkin alaspäin. Muori ripsii vettä, äijä kääntelee vastoja, jotka pian käpristyisivät, ellei hän ahkeraan kääntelisi. He raahaavat vesisaavin mukanaan lavoille vastat vapaassa kädessä, äijällä on lisäksi kippo. Hän istuu kiukaan puoleiselle penkille ja roiskii vettä alas, ensin käsillään ripsien, mutta kun ei pahaa porinaa kuulu, niin jopa rohkeammin läikäytellen. Löyly nousee peittäen kylpijät hivelevään hiotukseen, minkä keskeltä kuuluu ähinää ja läiskettä.

Sumu sakenee. Hän siristää silmiään. Hiillos kirkastuu jälleen. Äijä heittää löylyä taas, muori kylvettää pientä poikaa polvellaan. Juhannuskoivuinen vasta lepsii pehmoisesti selkään, aurinko kurkkii pienestä lakeisakkunasta. Löylyssä on lehtipihkan tuntua, väkevän suopursunkin hajua. Niitä on pistelty kylpyvastojen sisään. Isä heittää uutta löylyä, puoleksi laulavia sanoja putoilee leyhkeän vastan mukana:

    Repu, repu reiteen, anna katti voijetta!
    Mistä katti voijetta?
    Mesikukka metsän takaa,
    hiiri mäen alla makaa!
    Repu, repu reiteen, anna katti voijetta!

Kastetaan vastaa veteen, repu, repu jatkuu, vesitipat pirahtelevat, tuoksuva vasta yhä lepsii leppeässä jälkilöylyssä niin hivelevän suloisesti, että pienet jalat kippuraisiksi kipertyvät äidin kostean lämpöisellä polvella.

Sumu lisääntyy, kunnes häipyy. Edessä on kylmä kiuas, pesässä mustat hiilet. Pojan tekee mieli kipertää jalkojaan lämpöisempään, mutta pian hän huomaa, ettei olemattomia jalkoja voi kipertää enempää kuin kylmä kiuas voi lämmittää tai muistojen sumuun häipynyt äitimuori kylvettää.

Hän laahautuu nopeasti ulos ja kärryilleen, veivaa mäkeä ylös polkua tapaillen, kiviä kiertäen, samaa polkua ja samoja kiviä, joita viisivuotias Petteripoika juhannussaunasta isän ja äidin edellä vikkelillä jaloillaan kipitteli.

2.

Petteri hyväksyy testamentin ja jää asumaan perintötaloaan, jossa syksyn kuluessa tehdään koko joukko korjauksia. Hän vaatii naapurin isäntää niihin, koska on huomannut tämän käteväksi mieheksi, muut miehet saavat kuokkia ja kaivaa ojia. Hän pyörii kaikkialla mukana nerokkaine kumikärryineen ja väkevästi veivaavine käsivarsineen. Heidän mielteensä käyvät usein ihmeteltävästi yksiin, milloin eivät käy, silloin otetaan yhteen, hanakasti monta kertaa, sillä tekijä on tulinen, eikä aina pysty salaamaan, teettäjä on vielä äkkipikaisempi, veret huimailtavat nopeasti kasvoille ja komeasti kaartuva jo hieman harmahtava jalopeuratukka huiskahtaa.

Mutta rakennuskorjauksissa heidän ohjelmansa käyvät ihmeteltävästi yksiin. Mitään vanhaa, kunnossa olevaa ei hävitetä, ei takkaa eikä penkkejä, ei aittojen säppejä eikä tarhaporttien venkoilevia salpalukkoja. Akkunapenkit oikaistaan ja kaksinkertaiset uudet akkunat tehdään reikiin, mutta vanhat nahkalapuilla ja päretikuilla paikatut pannaan sellaisenaan säilöön vastaisia tarpeita varten. Niitä sopii käyttää kesällä, jolloin reumatismihiiret eivät nakertele liverpoolilaisissa patenttikäpälissä.

Pöydät, hyllyt ja kenkurajalkaiset tuolijakkarat korjaillaan visusti entisille muodoilleen, samoin leveäperäinen takkauuni pärepihtiä myöten. Kun vielä etsiskellään ja kunnostellaan ullakolta muutamia virkaheittoja kapineita: vyyhdinpuut, rukki, vanha puupuntari ja ruostunut pyssy rämä, alkaa perintötalo vähitellen olla laivurin mieleisessä kunnossa.

Hänen täytyy ottaa emännöitsijä, mutta ensimmäinen ei ole pitkäaikainen, eikä seuraavakaan. Tuskinpa hänen palvelukseensa joutuvista kukaan tulee saavuttamaan kymmenen vuoden ansiomerkkiä, sillä hän on todellakin hyvin äkkipikainen ja tarjokkailla yhdellä toisensa jälkeen tahtoo olla jompikumpi kahdesta hyvästä, tässä tapauksessa pahasta. He pyrkivät joko äidiksi tahi morsiameksi. Laivuri ei kärsi kumpaakaan, jälkimmäistä vielä vähemmin. Jos hän huomaa lehmääntymistä, niin pennit kouraan ja tie auki, siinä ei auta itkut eikä naurut. Toki uusia tulijoita on jonossa.

Paikkakunnalla puhutaan »englantilais-pätkästä» leveitä juttuja. Veivikärryineen hän on herättänyt jo suurta ihmetystä laivalaiturille laskeutuessaan ja sitten on ensimmäisen kuukauden aikana ehtinyt sattua monta tapahtumaa, jotka antavat lisää tuulta purjeisiin. Eräs souvimies on ollut hänellä viikon päivät tietöissä. Lauantaina tehdään tiliä. Isännällä ei satu olemaan rahaa, hän kirjoittaa shekin. Mies on olevinaan tietoviisas ja onkin niin paljon, että osaa kysäistä: Onkos teitillä katetta?

Ei muuta tarvita sillä kertaa. Ehkä laivuri on väsähtänyt tai ehkä tämä rahan runsaus ja shekkipeli- ja täytekynämukavuus ovat vielä liian herkän kuoreutuman alla kihahtaakseen pienestäkin kolauksesta esiin. Jos tuo jolperi olisi kysynyt, mikä tämä tällainen seteli on ja mistä ja miten sillä saa valtion rahaa nostaa, niin olisi selitelty, mutta: Onko teitillä katetta! Souvimiehen viikon palkka kun on kysymyksessä, herra nähköön!

— Ei, hyvä mies! Kuinka minulla niin paljon katetta olisi! Kuule, ota tuo kirves ja kuokka! Tuo pomppatakki tuosta naulasta, että jotakin korvausta saat työstäsi, miesparka!

Kaupanhoitaja on viisaampi. Kun laivurin suikaleita ilmestyy kassalippaaseen useampia, kysäisee hän asiaa pankista, joka puolestaan hankkii tietoja pääpaikoistaan. Summia ei tietenkään sanota, mutta hyvin rauhoittavasti kehoitellaan: Lunastakaa kysymättä! Siitä voidaan päätellä, että miehellä lienee rohkeanpuoleisesti katetta, voipa sitä seikkaa päätellä jo täytekynästäkin, joka arviolta on nykyishintaisen lypsylehmän arvoinen.

Tästä lähtien laivurin shekkiliuskat kelpaavat kenelle tahansa, ja kun joitakin teitä saadaan kuulla, että hänellä on vielä suurehko elinkautinen »pemisjuonikin», voisi hän ruveta repimään »maksakaa kenelle»-määräyksiään ruskeasta käärepaperista, tai koivun kuoresta.

Niiden monien huolien lisäksi, mitä Mäntylän ihmeellinen pätkä-Petteri on naapureilleen aiheuttanut, on muutamilla vielä eräs murhe: Miten käyneekään, kun joutui sinne yksinäiseen mökkiinsä rahoineen ja syytinkeineen, murhamiehen lähinaapuriksi, jalaton miesparka! Huoleen on ehkä hyvääkin aihetta, koska laivuri pyöräilee naapurissa joka päivä, montakin kertaa päivässä.

Talojen välillä ei ole muuta kuin kaksi, aitaa ja kaksi veräjää, jotka Matti muodostelee herkkäkäyntisiksi hilaporteiksi. Hän on huomannut sen itsestään, niinkuin senkin, että kivenpompulat ovat kolmipyörälle tuiki tarpeettomia, jopa kiusallisia. Hän työskentelee välitöikseen tiellä silloin tällöin tunnin pari, sellaisina aikoina, ettei Petteri pääse näkemään. — Mihinkä tuosta kivi on kadonnut? Kannon takana ...na! Äijä on jättänyt Petterille muun perinnön ohella kiroilemisen ruman tavan, eikä kolmikymmenvuotinen merien kiertokoulu ole kyennyt sitä hänestä karsimaan.

Hän ei puhu huomioistaan mitään, niinkuin ei olisi ollenkaan huomannut. Heillä on yllin kyllin muuta puheltavaa. Hän ei ole havaitsevinaan edes sitäkään, että naapuri vähitellen hiekoittelee polun metrin levyiseksi paanatieksi.

Myöhemmin eräänä iltana, kun pikku-Petteri on jo niin suuri, että kipittelee yksinään naapurivälin, huomataan hänen kaulassaan ihanasti välkehtivä koru. He kääntelevät ja punnitsevat sitä kädessään, mutta eivät voi tajuta sen todellista arvoa, vain aavistelevat. Maiju on ravintolassa muutaman kerran nähnyt samantapaista välkettä hyvin hienojen naisten puseron avautumassa. Isäntä arvelee, etteivät ne ainakaan komeammin ole voineet välkehtiä kuin tämä laivurin lahjakoru tämän naisen ruskeana kumpuavilla avautumilla.

Seuraavana sunnuntaina pyöräilee Petteri keskipäivällä naapuriin. Emäntä pesee astioita, kuivaa kätensä ja pistää koruketjun kaulaansa. Siitä on ennakolta tehty sopimus. Petteri nousee kärrystään ja rapsii tapansa mukaan rappusien kaidepuita pitkin. Tuvassa on hänen vakituisena valtaistuimenaan rakkauden keinupuu. Siihen hän nytkin suuntautuu muutamalla käsiaskeleella loikkien.

Emäntä on saanut astiansa paikoilleen, käväisee kellarissa tuoden pullon parhainta mehuaan, kaataa laseihin ja täyttää ne kristallikirkkaalla lähdevedellä. Isäntä makaa sängyssä niinkuin laiskottaisi, melkeinpä nukuttaisi, mitäpä häntä liikuttaa, mitä keinupuussa sunnuntaipäivänä tapahtuu! Niin tuo torkkuva kissa ajattelee, mutta silmät rakosellaan seurailee.

Emäntä astuu täytettyine laseineen keinutuolin luokse ja istuu vapaalle puolelle. Kirkas juoma helmeilee hänen parhaimmissa hiontalaseissaan, kaulakoru välkkyy ja säteilee. He maistavat juomaa, kilistävät muka. Torkkuva kissa näkee vain, miten keinu liikkuu ja pienet hopeahiiret hyppivät katossa ja seinillä.

Pikku Petteri juoksee ulkoa suoraan äidin syliin, saa hänkin lasista pienen ryyppäyksen ja taas keinu kiikkuu, lasit keinuvat, kaulakoru liikahtelee ja hopeahiiret pitävät iloaan seinissä ja muurin päällä. Vallaton heijasteväläys hypähtää silmästä silmään.

Haaksirikkoutunut laivuri on kiikkunut elämänsä purjehdusmatkoilla monta kertaa naisen kanssa ja maistanut lasista huumaavaa juomaa. Näin juovuttavaa onnea hän ei ennen kiikkuessaan ole tuntenut. Ehkä hän ei olekaan enää sama Petteri, joka laivantäkiltä sukelsi Euroopan satamakaupunkien sumuun tai afrikkalaisen mulattienkelin hehkuvaan syliin? Ei hän olekaan se sama, vain puolikas siitä, parempi puoli.

Seinähopeat vilkkuvat, muistot välkkyvät, keinu soutaa ja vieressä soutaa täyteläisen kypsä kaunis nainen. Kaima-Petteri hyppelehtii sylistä syliin, hypistelee äidin korua ja puhelee kolmivuotiaan miehen kainostelemattoman suoraa kieltä.

Niin he soutavat ja aamupäivän aurinko hoivailee pyhäiselle permannolle anteliaasti hopeaansa. Torkkuva kissa katsoo heräämisaikansa tulleen, nostaa rintansa päällä lepäilevän nelijalkaisen kissan sängyn tyynylle, ottaa seinältä viulunsa, ruuvailee tappeja, vetää hartsia ja näppäilee sointuja.

Yhtä ja toista hän sängynlaidalla istuen näppäilee, iloista tai surullista ja lopuksi niin surullista, että sydäntä riipoo. Haaksirikkoutunut laivuri pidättelee hengitystään, lapsi pitää pienillä sormillaan hänen etusormestaan kiinni, naisen korvakiehkura on hänen omansa tasalla, koska hän aikoinaan on ollut mittava mies ja istuessaan on sitä edelleen.

Vienot sävelet kiirivät hiljaisessa huoneessa, niinkuin hopeahiiriä tavoitellen. Laivurin pohjalähteet kuohahtelevat ja kurkkutulppa uhkaa pulpahtaa. Eihän hän vain tee naurettavuuksia, avoitkuun kenties mölähdä, vanha paatunut pakana!

Hän heilahtaa ripeästi, tarttuu keinun kaidepuulla kaartuvaan käteen, painaa sitä poskeaan vastaan ja suutelee sormia, rehellisesti ja väkevästi, niinkuin väkivaltaisesti sammutettu liekki, joka sopivan tuulen sattuessa yhä leimahtelee. Se virkistää häntä, nostaa veren käsivarsiin, painaa jalkoihinkin, missä ne sitten lienevätkään. Hän ei voi keinua enää paikoillaan sen kauempaa, vaan sujahtaa permannolle poikanen sylissään ja edelleen ovensuuhun, nopeasti ja luontevasti, niinkuin sisäinen voima kannattelisi. Pyörä rapsahtaa pihahietikolla, verevä käsi kiertää, pikku-Petterinkin liikkuvainen käsi veivaa ja keikkuu. Kolmipyörä kierii yhä vinhemmin ja pian he katoavat suuren viheriöitsevän pihlajan taakse.

Mutta rakkauden kiikkupuussa keinuu nyt täydellinen pari poski poskeen nojaten. Sävelet ovat sammuneet, vain niiden värit keinuvat aurinkosillan värähtelevällä pinnalla.

Ne kiertävät ja etsiskelevät, ikuiset seuralaiset, ilo ja murhe, kahden onni, yhden kaipaus.

3.

Iloluontoinen kätilöneiti joutuu tekemään järven taakse virkamatkan toisen kerran ja niin lyhyen ajan kuluttua kolmannenkin, ettei väliin mahdu yhtään jäidenlähtöä. Virkanainen, joka neitiydestään huolimatta hujauttelee usein rotevanpuoleista leikkiä, arvelee, että ne ovat kaksoset, nuorempi vain on hitaampi ja senvuoksi matkallaan muutaman kuukauden myöhästynyt.

He ovat molemmat tyttöjä, nimeksi tulee Maiju ja Maili. Petteriparilla on heistä paljon hauskaa. Heitä keikutellaan ja kiikutellaan, ihmetellään painon keveyttä ja nenänykerön pienuutta. Mutta kun pieni hätä tai luonnollinen ihme tulee, tulee miehille suuri hätä, ollaan huutavassa hukassa, äiti etsitään esiin mistä tahansa.

Isälle tuottaa perheen lisääntyminen ja vastaiset toimeentulomahdollisuudet lisää elatusmurheen huolia. Mahtaneeko laakso käydä ahtaaksi vähitellen? Hän käsittää, että maata voidaan menestyksellisesti kaivaa myös keskukseen päin, mutta se ei ole aivan yhtä nopeaa eikä niin yksinkertaistakaan kuin pintakamaran avaaminen. Ihmeteltävän paljon pienestä laaksonpohjasta löytyy työtä, kun sitä syventävästi rupeaa käsittelemään.

Hän ryhtyy näennäisesti pieneen työhön, perkaamaan puron ja saunan välillä olevaa rantapengermää sulaksi peltomaaksi, johon myöhemmin sopisi porrastaa penkkejä marjapensaille. Alue on kolmisen aaria, paikka mitä suotuisin, päivänpuolella, tuulilta suojattu ja kasteluvesi äärellä. Mutta pohjaperkaus osaa olla visainen pala. Siinä on kiveä, siinä on kantoa. Ja vesipajun juurta viidessä tahi kuudessa kerroksessa. Kivistä ja kannoista selviytyy hän teräaseilla ja kantopommeilla, mutta sukupolvien pajupehko on imeytynyt vetiseen kamaraan kuin perintäsynti saastaiseen sieluun. Teräase pureutuu lähtemättömästi kiinni, kangesta ei ole apua senkään vertaa ja paras pommilataus pissahtaa ja pussahtaa, parhaimmassa tapauksessa toki pensaskin liikahtaa, niinkuin hyvänpäivän haluaisi mainita. Sitten vallitsee maassa taas rauha ja rakkaus, vesi purossa vain hiljaa lorahtelee.

Ei auta menettää malttiaan, jos menettää, niin menettää pelin. Kuinka sellaiselle kovenisi, jota ei ampuminenkaan liikuta. Hän pelaa ja pulaa pengermän kimpussa tiukasti yhden kesäisen kuukauden iltakaudet, tekee laajoja kiertoliikkeitä ja keksii uusia hyökkäystapoja. Näin hän saa siitä selvän, lopullisesti. Maa on mustaa ja väkeväpohjaista. Vesi ja tuuli ovat vuosituhansien kuluessa roskina ja hiutaleina sen siihen kuljettaneet, lahoava yhä uudelleen uusiutuva pintakasvullisuus mullaksi muodostanut ja aurinko kypsäksi paahtanut.

Hän ei paljoa vielä tiedä marjapensaiden kasvuvaatimuksista, mutta sen saattaa aavistaa, että tässä paikalla ne tulevat menestymään. Luonnonvatukot kasvavat juuri tämäntapaisissa hikevissä notkomaissa. Ennen istuttamista on vielä monenmoisia esitöitä. Suomultaa on ajettava, ja satakunta kuormaa saveakin. Pengermäportaikko on rakennettava kaarevasti kiertäen kolmeen tahi neljään askelmaan. Tämä muokkaileminen ja muovaaminen tulee olemaan hauskaa, jo näkyväistä työtä. Vierivä multapohja talikon ja rautaharavan alla. Siinä on ainetta, työkalua ja aihetta paremmallekin taiteilijalle!

Entä myöhemmin, jolloin pensaat jo ovat päässeet paikoillaan juurtumaan? Kalamatkoilla tai uimakäynneillä sopii hyvin pyörähtää tämän mutkan kautta. Aina on näkemistä ja vähän tekemistä: villioksan nipsimistä, roskaruohon rapsimista. Ja vettä saa kanniskella kastelukannulla niin paljon kuin haluttaa. Ellei pumppaa rantakiveltä pienellä paloruiskulla. Sekin mahtanee käydä laatuun.

Näitä mies sitkeän raivaustyönsä päättyessä kivellä istuen miettii, kunnes pyöränratina hänet herättää. Petteripari liukuu hyvää vauhtia saunatietä rantaan. He käyvät kolmisin kokemassa rautalankakatiskan niemen nokassa ja saavat saaliikseen pienen tuppihauen ja tusinan verran vihaisesti piriseviä ahvenia.

Meloskellaan rantaan ja noustaan mäkeä, kalakoppa on automiesten vaunussa, peltomies astelee perässä työaseineen. Kasvitarhakumpareen kohdalla he pysähtyvät, sillä porkkanamaalta kuuluu pientä ripsettä. Pieni on sen aiheuttajakin, onpahan vain kuin kukkiva mätäs viheriän penkkirivistön päässä, kyyhöttäväksi pupujussiksi tai kirjavalla myssyllä peitetyksi talkoopannuksi sitä voisi myös luulla, ellei se ääntelisi ja liikahtelisi.

Se on naisihmisen alku, joka kävelee jo kahdella jalalla, mutta liikuskelee kernaammin neljällä. Hän on karannut tuvan rapulta ja konttinut vikkelästi tämän huikean matkan, joka aikuisen suhteissa käsittäen on melkein samaa kuin jos olisi matkustanut maapallon toiselle laidalle.

Kalamiehet kyyristäytyvät pellon laitaan vakoilemaan. Löytöretkeilijä ei heitä huomaa, vaan touhuaa ja ährii omissa harrastuksissaan. Hän on keksinyt käteensä pienen puukalikan, jolla leipoo maata, rummaa ja syljeskelee. Sitten hän tarkastelee vähän aikaa tutkivasti kalikan päätä ja pistää sen suuhunsa. Laivuri aikoo kiirehtiä hätiin, mutta isä pidättää häntä. Se ei ole vaarallista. Ehkä hän vaistoilee kalikan multaisesta päästä niitä aineita, mitä hänen elimistönsä kaipaa.

Siinä ei nähtävästi ole niitä, koska hän nopeasti sylkee ja puistelee kähäräistä päätään. Ja matka jatkuu porkkanapenkkiä eteenpäin. Housut ovat kastuneet ja multa tarttuu niihin mustina läikkäpäinä. Hän ei tunne kostumisia eikä tarttumisia, päämääränä vilkuttelee nyt valkoinen nimilappu penkin toisessa päässä. Hän joutuu määrän päähän, kiskaisee lapun maasta ja taas multainen pää suuhun, arvelematta, niinkuin aivan varmaan jo tietäisi, että puuttuvat suolat löytyvät sieltä. Imeskeltyään päretikkua kotvan aikaa hän suuntailee uusille löytöretkille, uuteen maanosaankin pengermän ja vesiojan taakse, mutta isä ehkäisee hankkeen, syytä ei tutkimusmatkailija käsitä, ei liioin sure, sillä paluumatka isän käsivarrella on riemullinen.

Äiti tulee hätäytyneenä portailla vastaan. Hän ei olisi arvannut niin kaukaa lähteä etsimään. Vaihdetaan vaatetta ylös ja alas, pestään käsiä, puhdistetaan suuta, josta löytyy ruohoa ja multaa. Pieniä porsaita koko joukko! Jos äiti tietäisi, minkänäköinen on porkkanamaa! Ja missä kunnossa nimilaput, karotit ja lontoontorit! Eiköpä mahtaisi mainita, että koko sikalauma on päässyt hänen kasvimailleen!

Nämä ovat virkistäviä keitaita kevätkesän kuivassa erämaassa. On poikkeuksellisen kuivaa ja viljelijän mieli pyrkii madaltumaan, katsoipa minne vain, yrittelipä mitä tahansa.

Tulvavedet ovat tänä vuonna holvahtaneet muutamassa päivässä aidat ja sillat särkien, sarkojen alapäistä ruokamullatkin huuhtoen, mutta satanut ei ole tippaakaan, niinkuin vesi olisi kyllästynyt iankaikkiseen kiertämiseensä ja hurjapäisen tulvaryöpsäyksen jälkeen jättänyt viimeiset jäähyväiset kertakaikkiaan.

Peltosarkojen multa kuivettuu ja ojien pohjat halkeilevat. Oraat ovat ohkaisia ja nääntyvät värittömiksi, nekin, jotka pohjakosteuden turvin ovat pintaan päässeet. Juurikasvimailla häärii tuholainen päivä päivältä taajentuvin joukoin. Kirpat, kännät, sinappikuoriaiset! Isäntä pölyyttelee ahkerasti myrkyillään, saamatta kuivuuden keskellä, pikkupaholaisista ylivaltaa. Niiden ruokahalu on suunnaton ja elinvoima monta kertaa vahvempi kuin hentojen sirkkataimien, jotka muutenkaan eivät tiedä elää vaiko kuolla.

Heinämaa on harvahkoa, sillä routa on tuhonnut apilan. Timotei pyrkii tähkimään lyhyeen kellertävään korteen, niinkuin kaipaisi pois orvosta ympäristöstään. Niityllä ovat asiat toki vähän paremmin. Siellä oli edes keväällä vettä ja veden kuljettamaa lietettäkin on jäänyt puronvarteen. Mutta korkeammilla kumpupaikoilla jo sielläkin aletaan tuntea, mitä on vedenpuute. Se on nälkää, janoa, kuolemaa! Imujuuristo tapaa tyhjää, latvus kuihtuu ja korsi vaalenee.

Matti kantaa kasvitarhamaalle vettä. Hän on talvella veistellyt ämpärilänget, niinkuin olisi aavistanut, että ensi kesänä niitä tarvitaan. Hän antaisi virvoittavaa järvivettä perunataimille, lantuille, jopa kaurasaroille ja heinällekin, ellei se olisi niin suuren vaivan takana. Ja monta kertaa tuntuu siltä, niinkuin vesi ei olisikaan oikeata vettä. Se vieroksuu multaa ja kasveja. Elohopeakarpaloina se kiirii karkuun, milloin rinnemaassa vähänkin ilmenee mahdollisuutta, kastelukuopissaankin se itsepäisesti odottelee päästäkseen livahtamaan jostakin aukosta rinneouruja pitkin takaisin järveen. Maa on pitkän kuivuuden turruttama ja vieroksuu virvoittajaansa.

Sunnuntaisin ja iltaisinkin hän juoksee vuorelle Petteriä ja pikku Maijua kanniskellen. Hän kaipaa sen avartavia näköaloja, sen tuulta virvoitellakseen. Rinnekasvullisuus on rutikuivaa. Jäkäläsammal murenee saappaiden alla ja puiden väri on yhtä paljon keltainen kuin vihreä. Aurinko heloittaa viikkokausin hellittämättä. Olisipa sen keittimöihin vettä! Mikä paratiisin vehreys tuulilta suojaisessa vuorenrinteessä kukoistaisikaan!

He nousevat mutkittelevaa polkua pisteleviä katajia kiertäen. Istutaan kivelle lepäilemään. Se polttaa, sylki kihoilee, kun kokeillaan. Ehkä he voisivat kerätä kivistä saunankiukaan ja ruveta kylpemään.

Ylhäällä avovuorella on viileämpää ja tuuli henkäilee, mistähän henkäilee. Järven yllä väreilee sininen auer. Suuren järven kohdalla metsäharjun takana se kohoutuu väkevämmin värein. Laajat selät henkäilevät syvemmin huokauksin. Ne voisivat tarjota virvoittavaa apuansa nääntyvälle maalle, jos taivas tahtoisi välittää. Aurinko saisi kernaasti kuoria järven penikulmia laajoja selkiä ja käyttää keräämänsä rieskan maan lasten hyväksi. Se tekeekin sitä, mutta jostakin syystä se on unohtanut lähimmät janoovaiset ja lähettää virvoituksen etäisemmille tarvitsijoille, ehkä sellaisille, jotka eivät sitä halua. Luontoemo ei aina harkitse tekojaan.

Taivaankansi on kirkas ja harsopilvet sen harvakudontaisia koristeita. Maan tasossa näköpiirin rajoilla leijailee savua. Suuria kulopaloja on syttynyt, radiossa ja sanomalehdissä tiedoitetaan metsävalkeiden suurista tuhoista. Lehmät ammahtelevat rauhattomina laitumellaan, ellei sadetta pian tule, loppuu niiltä kohta juotava.

Mies kulkee rauhattomana, vuorellakin sinne tänne. Lasten leikkiessä käväisee hän kalliokynnystämän takana suolla. Sen märkivien ruosterapaisten hettosilmäkkäiden yllä survoo suuria vesisääskiä ja siipiään sirittelevät sudenkorennot jäävät tunnustelevasti tuijottamaan. Harvakseltaan kasvavat männynkämpyrät ovat neulasiltaan sairaalloisia, eikä mätässaarekkeiden köyhä varpukasvullisuuskaan kesästä sanottavia tiedä. Niitä ei vaivaa kuivuus, vaan kosteus, lakkaamaton mätäliejun uho ja haisevan pohjaveden hapeton ympeys.

Hän harppoo mättäältä mättäälle, työntää seivästä hettoihin, on itsekin vähillä niihin upota. Suossa on vettä, pilvissä lienee vettä, järvissä miten paljon tahansa, mutta kasvisto ja eläimet hiukenevat kuivuuden tuskaan senvuoksi, ettei vesi liiku, vaan vaivaa toisia paikkoja, puuttuu toisista.

Hän ei uskalla etääntyä kauemmaksi suolle, sillä Petteri on vielä epävarma pikkusiskon vartija, saattaisi käydä niin, että molemmat alkaisivat kieriä jyrkkää rinnettä alas. Hän palaa lasten luo, ottaa Maijun syliinsä ja Petterin olkapäälleen. Lähdetään laskeutumaan kiertopolkua alas. Laidunmaan kautta kiertäessä huomataan, että pari päivää aikaisemmin kaivettu uusi juomapaikka on tyhjentynyt vedestä, savivelliksi sotkettu. Paarmat ja vesihyttyset tanssivat ympärillä piirileikkiä. Hän ymmärtää jo hyvin, miksi lehmätkin kuumana päivänä ovat intoutuneet ammahtelemaan ja pyörimään piirileikkiä.

Se oli laidunmaan kostein paikka. Ei ole enää muuta keinoa kuin juontaa juomapaikka järveen saakka tai kantaa lehmille juomavesi. Matti katsoo edellisen keinon huokeammaksi. Entisen isännän piikkilanka, joka muutamia vuosia on lepäillyt riihikatoksessa kehälle kierrettynä, on nyt hyvään tarpeeseen. Ihmeen pian siitä laiskakin mies rakentelee aitaa, nyt on kyseessä vireä mies, jota paarmat ampuilevat ja lehmät pommittavat möykkäyksillään.

Aitaa tulee puolisen kilometriä, mutta kun se on valmis, saa tekijä lohduttautua sillä varmuudella, ettei tästä uudesta juomapaikasta vesi ainakaan kahtena päivänä juomalla lopu, tuskinpa kahtena kesänäkään, vaikka taivaasta ei tulisi koko aikana viittä tippaa.

Kuivuutta kestää vielä parisen viikkoa. Muilla, läheisilläkin paikkakunnilla on kulkenut kuurosateita, mutta tälle seudulle ukkospilvet eivät hevin nouse, järvien suuntaus on siihen tapaan järjestynyt, nousee kumminkin lopulta, kun muodostuu niin suuri latautuma, joka ei pohjavesien suuntautumisista välitä.

Se on valtava maan ja taivaanvoimien yhteenotto, ennen kuulumaton näillä mailla. Salamat ja jyrähdykset seuraavat yhtenä palonkohuna toisiaan, ja kun avaruuksien vesi kerran pääsee irti, ei sen tulolla ole järjellistä rajaa. Raskaat pisarat paiskautuvat kulottuneille oraille särkyvinä räiskypommeina. Maa ei ehdi eikä osaa imeä pitkän kuivuuden jälkeen. Taivaan vesi syöksyy ojiin, niitylle ja järveen. Vuoren rinteessä ryöppyää leveä valkoinen virta ja katselijoilla on se tunne, että nytpä tuokin kerran tulee pestyksi vaahtosaippualla ja huuhteluvesillä.

He katselevat sitä ulkorapulla. Petteri istuu isän sylissä, nuoremmat lapset ovat nukkuneet. Poika värähtelee pelosta, ei sentään itke, isä ja äiti ovat lähellä, niinkuin heistä olisi suojaa luonnonvoimia vastaan.

Musta pilvi synkkenee yhä, eikö liene rakeita? He ovat tuskin ehtineet kuiskata sanoiksi aavistuksensa, kun niitä jo alkaa putoilla. Ne eivät säry, vaan pomppivat poluilla ja katoilla. Ne ovat vuorelle päin matkalla, suunnaton valkoisten pallojen joukkio. Näyttää kuin vain muutamat keveimmät pääsisivät ylitse, pääjoukko putoaa rinteeseen ja alkaa hypellä kallioita alas. Isän huomiota kiinnittävät enemmän ne linnunmunan kokoiset pompulat, jotka eivät jaksa pysytellä ilmassa edes rinteeseen saakka, vaan mätkähtelevät valtoimenaan vehnä- ja ruissaroille.

Tunnin kuluttua on kaikki ohitse. Aurinko paistaa, puro tulvii. Oraat ovat maahan lyödyt, lanttumaa mustalla porolla. Kaikkein hulluimmin ovat asiat syysviljasaroilla. Korsi piipottaa siellä, toinen täällä kuin viittamerkkeinä siitä, mikä on ollut esikasvina näillä saroilla.

Mies kiertelee, tarkastelee ja harkitsee. Savessa, rapaisena raiskiona makaa syysvilja, poutakesän parhain toivo. Ei kannata edes rehuksi niittää.

Hän soutaa kauppaan vikkerin ja rehuherneen siementä noutamaan. Vesi järvessä on noussut lähes puoli metriä.

4.

Englantilais-pätkä on kummallinen mies. Hänestä riittää kylällä yhä uutta juttua. Usein hän ajattaa eloisan yläpäänsä kauppapuotiin ja kirkonkylän kirjakauppaan saakka, ostelee mitä sattuu ja miten sattuu, niinkuin ostaa vain humupietari, jolta onni on potkaissut jalat alta ja heittänyt rahapussin tilalle.

Hän saattaa kannattaa vesirinkeleitä rekeensä koko korillisen tai kirjakaupassa hän ladottaa pakettiin kaikki uutuudet, sekä hyvät että huonot. Omistajaneiti siivilöitsee niitä hänen eteensä näytepöydälle, kaikki myyntitiliinkin lähetetyt uutuudet ja suunnittelee jo mielessään, mitä ja miten monta kappaletta rohkenisi tilata kiinteään tiliin. Markkinat ovat hiljaiset, ehkäpä sentään menisi muutamia huomattavimpia uutuuksia seitsemän kappaletta! Opettajatar ja tohtorin rouva ja kunnankirjuri ovat monia niistä ostavalla silmällä katselleet ja puhelleet arvosteluista. Joululahjoiksi toki ostetaan ja jäännöksiä sopii ehdotella kirjastoihin. Mutta laivuri ei tutkiskele arvosteluja, ei katsele hintoja eikä sivumääriä. Hän mättää vain kasaan romaaneja, tietokirjallisuutta, runokokoelmia, satukirjojakin. Jos pitäjässä olisi muutamia kymmeniä tuommoisia laivureita, niin kelpaisi kirjakauppaa pitää!

Hänellä on hyvä lamppu ja hyvää aikaa lukea. Ja naapurin isäntä ja emäntä ovat velvolliset häntä tarvittaessa auttamaan, lukemisessakin. Hän sulloo kirjojaan taskuihin ja vaatimalla vaatii: Sinun pitää ne lukea, ettäs tiedät sanoa, kannattaako minun itseni niitä lukea! Hän on aina sanavalmis mies. Kiistelemällä ei ole mahdollisuus selviytyä laivurista tällaisissa tapauksissa, kun hän ei ole vihainen.

Naapurin väki siis lukee, pikku-Petterikin jo selailee ja näyttelee satukirjojen kuvia pienille siskoilleen. Toisinaan kaimakset tutkivat sanaa yhdessä, mutta jos satu on laimea tai muuten pitkäveteinen, lausuvat he suorasukaisen arvostelunsa siekailematta. Tuommoisia juttuja valehtelee ukko kuin ukko! Vähän parempiakin! Laivuri kertoo itse, mitenkäpä väittämän muuten todistaisi.

Hän juttuaa neekeritytöistä ja poikasista, jotka ovat niin mustia, että musta kissa on niiden rinnalla valkoinen kuin talvikarvassaan oleva jänis, pienistä kultasiipisistä koliiperilinnuista, jotka siivet suorina mahtuisivat lentämään äidin sormuksen lävitse. Ja vastapainoksi etelä meren haivalaista, joiden selkään jouduttaessa laivan koneetkin seisautetaan, mitä turhaan hiiliä haaskaamaan, kun vesihepo muutenkin vetää, että lippuviirit viivana hulmuilevat.

Ja mikä ihmeellisintä, on tämä kaikki silkkaa totta, koska se elää, joka viimeksi kertoo, ja on itse ollut mukana näkemässä ja kuulemassa, neekerityttöjä peseskelemässä ja koliiperilintuja lennättämässä. On kaiketi hän haivalaankin selässä purjehtinut ja merihirviöiden pohinoita kuunnellut öisen myrskyn merta meuriessa. Niin että kalpenevat näiden tosisatujen rinnalla kaikki kuvakirjojen jutut, joita kuulematta, näkemättä on kamareissa kuviteltu.

Välitaipaleen kulkeminen tuottaa talviseen aikaan laivurille pientä hankaluutta. Tie on tosin jo kauttaaltaan sannoitettu, mutta lumipyryillä se ei tahdo pysyä kolmipyörällä kuljetettavassa kunnossa. Käypä navakan tuiskuyön jälkeen niinkin hullusti, että laivuri istuu kulkuneuvoineen hankeen kiinni, niinkuin tervapriki rasvatyynelle merenselälle. Ei liiku eteen, ei taakse, nosti purjetta tai veivasi masiinaa. Eipä tiedä, miten olisi käynytkään, elleivät naapurin miehet olisi sattuneet huomaamaan, avasivat väylän ja priki luovi hätäsatamaan.

Kelju kulkuneuvo napamaan lumissa ja jäätiköissä koko hyrykärry. Kolmeen pekkaan mietiskellään kiivaasti, eikö voitaisi keksiä talvikulkuneuvoksi parempaa. Mikäpä siinä, ettei yhtynyt järki keksisi ratkaisua vaikeimpiinkin pulmiin. Sitä varten oikeastaan on jo aikaisempi keksintö, kun vain sovitetaan se tähän tarkoitukseen: pikku Petterin suksipulkka!

Pikku-Petteri hyppelehtii riemuissaan ja vanhemmankin lienee vaikea pysytellä tyhjissä housuissaan. Pulkkasuksi tuodaan tupaan. Sitä mallina käyttäen he kaavailevat uutta patenttikulkuneuvoa: lumivenettä, tuiskupaattia, eskimokajakkia, miksi kaikeksi sitä ehditäänkään siinä jo nimitellä.

Pulkka täytyy rakentaa leveäksi, pituudella ei ole väliä. Suksikin on höylättävä leveäksi, sillä laivuri painaa enemmän kuin mitasta päättäen olettaisi. Tasapainosukset eli kellukkeet myös tarvitaan, eihän tiedä, minkälaisiin myrskyihin joudutaan. Sauvat on tehtävä lyhyet, mutta tukevat, sillä liikunto tulee tapahtumaan kokonaan hartiavoimilla.

Isännän olisi mentävä myllyyn ja sepälle, mutta hän saa jättää ne toisiin päiviin, mitkään joutavat juoksut eivät saa tulla esteeksi lumipulkan valmistelutöille. Kuitenkin on käytävä kauppapuodissa, ennenkuin kulkuväline on lopullisesti käyttökelpoinen, sillä faneerit, mänttihihnat, naulat ja tervakin ovat siellä, järven takana. Laivuri itse napertelee istuinlaatikkoaan puukolla ja taltoilla, mutta suksen höylääjäksi hänestä ei ole, eikä ole väliä, sillä työjako on nykyaikaisen teollisuuden tunnusmerkkejä. Pikku-Petteri avustaa mukana. Nupinaulan hän lyö jo kätevästi ja siinä sivussa iskuja toisten mestarien näppeihinkin, jos ne sattuvat sopivalle kohdalle. Höyläillään, naputellaan, sihtaillaan ja arvostellaan. Sivustakatselijoiden, joita niitäkin on yksi kutakin mestaria kohti, on vaikea arvata, kuka työn joutumisesta enimmän iloitsee.

Siitä tulee todella ihmeellinen kulkuneuvo. Se ei ole suksi, kelkka, ei vene eikä pulkka, ei tietysti, koska se on uutuus, jonka nähdessään lentokoneet ryöpsähtävät ilmaan ja sukellusveneet syöksähtävät syvyyksiin. Laivuri itse mestaroi sauvat ja sauvansommat. Hän osaa vähin suutarintyötä. Ja sitten hän osaa punoa tusinan verran erilaisia solmuja, niin mahdottoman pitäviä merimiessolmuja, että ne eivät luista, vaikka hihna olisi viidesti rasvattua mursunmänttiä.

Sommat ovat suuret ja näyttävät sitäkin suuremmilta, koska sauvat ovat lyhyet. Emäntä arvelee, että vähäinen mies voisi noin leveäpyöräisillä sauvoilla kulkea hankea pitkin ilman suksia. Pikku-Petteri lähtee heti koettelemaan, koska hän mielestään on vähäinen mies. Hyvin onnistuu, vain toisinaan jalka uppoaa. Hän hyppelee pihamaalla. Tytöt hyppelevät samaan aikaan akkunan alla penkillä.

Pulkka öljytään ja pohjasuksi tervataan. Samalla kaikki muutkin sukset tervataan, talon Petterin entinen pulkkasuksikin, tämän uuden kulkuneuvon edelläkävijä. Petterillä itsellään on jo oikeat pienet sukset, mutta hihnasuksi ei silti käy tarpeettomaksi, merkit viittaavat niin päin.

Kauppapuodista on tuotu myös suksirasvaa. Se on hyvin varustettu kauppa, josta on mahdollisuus saada useammanlaatuista »pököä». — Paljon on muuttunut, myöntelee laivuri. Siihen aikaan, kun hän oli nappulamies ja juoksenteli omilla sekä muorin asioilla, ei puodista ollut saatavissa kuin kahvia, toppasokeria, venäjänlehtiä ja ruostuneita hevosenkengännauloja. Niistäkään ei tulenkipeästi tarvittu muuta kuin venäjänlehtiä, joita ilman äijä ei tullut aikoihin.

Uusi kulkuneuvo osoittautuu rohkeimmat toiveet ylittäväksi. Laivurilla ei ole käsivoimista puutetta. Sitä on hartioihin kasautuneena minkä verran tahansa, lumi pöllyää pyrynä hänen porhaltaessaan hankea eteenpäin. Hän iloitsee kaimansa kanssa kilpaa ja tekee kiepoopyöräyksiä kuin penikkakoira. Naapurissa hän ajaa kaksi kolme kertaa päivässä ja vaatimalla vaatii kaikkia kilpasille hiihdossa, ja mäenlaskussa.

Kevätpuolella hankien kovettuessa he lähtevät retkeilyille. Mäkiä lasketaan ja noustaan. Laivuri ei voi saksitella niinkuin toiset, sauvojensa avulla hän käyttelee kätevästi hyväkseen maaston tarjoamia etuisuuksia ja kilpailijat saavat pitää pientä kiirettä, että ehtivät kiertoteitse samoihin aikoihin näköalakummuille.

Mutkien kiepoileminen mäkiä laskiessa ei tahdo aluksi luonnistua. Pulkkasuksi on hieman yksitotinen ja pyrkii puskemaan aina suoraan. Pian laivuri kuitenkin keksii sauvoilla hyppäämisen konstit, loikkaa ladulta metsäänkin ja seuralaiset jäävät silmät pyöreinä oudostelemaan, minne mies katosi. Löytyy pensaan takaa, kun tarkemmin etsitään, ja nauttii kepposestaan kovasti.

He kiertelevät vuorille ja rakentavat tulen tervaskannon kupeeseen. Isäntä veistelee pilkkeitä, emäntä paahtaa silavaleipää. Mutta laivuri on nojannut selkänsä puunkylkeen ja pitää huolta pienistä valeista. Lapset pelehtivät hänen niskassaan. Hän nostelee niitä eteensä kuin kissa poikiaan ja kiehittelee vakavana mehuisampia juttujaan suurilta vesiltä. Ne ovat siivoiksi silvittyjä, niinkuin kuulijakunnan sulatuskyky vaatii. Hänellä on pintakarkeuden alla hienovaraista vaistoa ja ruodittujakin juttuja varastossaan riittämiin asti.

Havupuu tuoksuu, tikka koputtelee. Isännän tulenkielet kimpoilevat iloisesti ja emännän paahtoleipä kärisee.

5.

Kuivan poutakesän muistoksi jää heille kaksi pysyväistä merkkiä. Saunatiehen ilmestyi syvä ouru ja pankista on täytynyt ottaa velka, joka kantaa kymmenprosenttista satoa kaksi kertaa vuodessa suven laadusta riippumatta. Tunnin kestänyt rankkasade aiheutti molemmat haavat, joiden kiinni kuroutuminen näyttää olevan vaivan takana. Jos tievakoon ajat santaa, niin ensimmäinen sade syö sen olemattomiin. Ja korkea korko syö ne ylimääräiset markat, joita kapea laakso kitsastellen tuottaa. Kumpikin haava pysyy auki, märkii tai verestää.

Matti on penkonut laakson sulaksi maaksi äyräitä myöten, ojittanut, savettanut, suomullankin parannellut, mutta siinä on vain nelisen hehtaaria maata, karua, oikukasta ja arvoituksellista. Se antaa, minkä antaa, eräänä vuonna enemmän, toisena vähemmän. Se on kuin taikina, joka alustetaan määrätyllä tavalla ja toivotaan hyvin nousevaksi. Se nousee, miten nousee riippuen jauhojen laadusta ja hiivasienen kokoomuksesta. Riippuu se muistakin tekijöistä: kosteudesta, lämmöstä, valosta. Sitten lienee vielä joukko salaisia tekijöitä, joiden laatua ja vaikutustapaa ihminen ei tunne tai joille hän ei mitään mahda, vaikka tuntisikin: tuholaiset ja näivetystaudit, rajuilmat ja rakeet.

Hän on käynyt viljelijäkoulua jo monta vuotta ja luokkaa, ahkeruusnumero lienee hyvä, mutta tarkkuus ei pääse kymppiin. Hän mietiskelee sitä usein, tuskittelee ja kiukutteleekin itsekseen, niinkuin sisukkaan oppilaan tapana on. Peltokasvien viljely on yhtä tarkkaa hommaa kuin mikä muu tärkeä tehtävä tahansa. Merkillisintä on, kun ei tahdo oppia sitä muistamaan. Lämpöpatteri pitää putkimiehen sovittaa juuri siihen paikkaan, mikä määrätty on ja mutkaus on taivutettava vaadittuun kulmaan, sentilleen. Ja ellet urhelukentällä lähtökuoppiin kyyristyessäsi ole valmiina raapaisemaan heti, milloin pamahtaa, niin toivot pois. Nyrkkeilyneliössä saat sen tuntea vielä havainnollisemmin, tärskäyksenä leuoissasi.

Niin rakennuksella, kentällä ja köysikehässä, mutta pellolla, tässä pölisevässä tai litisevässä »eläintarhassa», on mies ehtinyt tyhmätä monta kertaa. Pintaäestys myöhästyy muutaman päivän: pohjakosteus häviää taivaan tuuliin. Kylvösiemen jää peittaamatta: nokineniä viljassa joka viides tai kuudes. Viikate unohtuu ladon ovelle: mullikka tunkeutuu ovesta sisään, vioittaa mahansa ja menettää henkensä. Kovin suuria vahingot eivät ole, mutta harmittavia.

Peltokasvien menestyminen riippuu paljon niiden kasvun alkuun pääsemisestä. Jos näivetys alkaa oraissa, ei kunnon toukoa tule. Ne ovat kuin sairaita ihmislapsia, joiden elimistöä riisi tai muut lapsitaudit ovat runnelleet. Tukkeutumia on suonissa, kuhmuja päässä, jäsenet mutkistuvat. Ylöspäin pyrkivä elinvoima näyttää puuttuvan kokonaan.

Heillä on joukko pitkäikäisempiä maankasvatteja, joiden kehityksessä yksi tai kaksikaan epäsuotuisaa kesää eivät merkitse ratkaisevasti, koska niiden juuristo on päässyt tunkeutumaan syvemmälle maan mehusuoniin ja niillä muutenkin on jo määrätty kasvunsuunta ja pyrkimys. Niiden kehitys saattaa hiljentyä, mutta harvoin se kokonaan pysähtyy. Näyttääpä, niinkuin elättävä emo salaa ruokiskelisi näitä lellilapsiaan.

Niitä on jo peltoaidan sisällä pienempi määrä: kymmenkunta omenapuuta, raparperit ja marjapensaat rantaäyräässä. Ja sitten kaikki luonnonistuttamat puut ja pensaat sekä aidan sisä- että ulkopuolella: männyt, kuuset, lehtipuut ja kataja, joka on puu ja pensas, kaunis ja ruma, ylväs ja luihu samalla kertaa. Kuinka ryhdikkäänä ja väriväkevänä se nouseekaan tuossa kivikkorinteessä kenkuroivan sukunsa keskeltä! Kevätaamuina se on kuin maisemia katsahtamaan pysähtynyt murtomaajuoksija tummanvihreässä verryttelypuvussaan.

Ohikulkiessaan mies pysähtyy niitä katselemaan, melkeinpä puhuttamaan. Jaha! Uusi puku on miehellä! Vai värjättykö vain on kesäksi uudestaan? Entä miten on varvaspiikkien laita? Katso, ettet raapaise pahasti kiveen, siinä rinteessä on niitä jonkin verran! Raakakumipohja taitaisi olla täällä etuisampi.

Jos on oikein pulskannäköinen metsänpoika, niin täytyy hänen hypähtää käsin raaputtelemaan ja runkoa ravistamaan. Se tekee hyvää juurille ja oksillekin, kuivat neulaset rapisevat.

Kun hän sunnuntaisin tai iltaisin lähtee tarkkailumatkoilleen, saa hän seuralaisia. He ovat lasten huviksi ottaneet pystykorvaisen koiranpenikan, jonka kostean kuonon päässä on tarkka vainu. Se päivystää pihamaalla, aavistaa isännän aikeet ja kimeästi räyskien antaa ne huolettoman joukko-osaston tietoon. Petteri tölmähtää jälkeen. Ja Maiju ja pikku Maili Petterin jälkeen. Ja vihdoin äiti pikku Helvin kera heidän kaikkien jälkeen, koska puron ylitse polun kohdalta johtaa vain kaksi kapeaa lautaa ja niityn aidan varressa on louhikkoa ja polulla on nähty kyykäärme. Ja koska hän luonnon ja äidin rakkaudessaan ei muutenkaan voi olla lähtemättä joukon perään. Helvi ei vielä paljon paina ja aurinko tekee varmaan hänellekin hyvää.

Eipä kovin pitkää aikaa kulu, kun he kaikki ovat vuorella, touhuten kukin omalla tavallaan. Topi-pentu on löytänyt metsähiiren tunneliaukon kannon alta ja kaivaa jo niin syvällä, että vain hallava häntätupsu enää osoittaa työskentelypaikkaa. Petteri on hänkin eloisa ja kekseliäs vesa ja tarkkavaistoinen kuin alkuintiaani, jonka vaatetus ja aseistus hänellä on, jousi ja nylkypuukko, pritsapyssy taskuaseena. Närhit ja varikset saavat varoa, etteivät saa kivikuulasta kinttuunsa. Muita otuksia ei ole lupa ahdistella, mutta orava nähtävästi ei tiedä tästä määräyksestä, koska kiipeää kuusen ylimmille oksasikermille ja pudottelee käpypommeja intiaanin niskaan.

Tytöillä on omat puuhansa, joiden suuntaus osoittaa maahan päin. Heidän eläiminään on käpylehmiä, lampaita ja sianporsaita, eivätkä ne milloinkaan pyri hyppelemään taivaalle, kun kerran ovat puusta pudonneet. Ja kukatkin kasvavat maassa, paitsi tuomen ja pihlajan kukat ja orjantappurapensaan punaiset kukat, mutta niitä kasvaa vain yhdessä pensaassa, joka suojelee niitä pistävillä piikeillään.

Pikku Helvi, joka on vielä turhan pieni tyttö, ei harrasta kukkia eikä karjanhoitoa enempää kuin karjanantimiakaan, ja sekin puoli hänellä vielä toistaiseksi on, että hän pysyy siinä, mihinkä asetetaan, syö, nukkuu tai tutkiskelee sormiaan. Kukkia hän tarkastelee vain silloin, kun siskot tuovat niitä hänen pieneen käsikupuraansa. Mutta häntä ei ole uskomista niiden pariin yksinään, sillä hän ei kauan välitä niiden kauneudesta, vaan haluaa syödä ne suuhunsa.

Nuorimman ja vielä vanhempienkin lastensa elintoiminnoissa on äidillä alinomaista vahtimisen puuhaa, varsinkin täällä ylhäällä vuorella, jonka rinne on jyrkästi viettäväinen. Hän tuskin uskaltaa edes istahtaa, joku liikkuvainen päänuppi saattaa niin helposti kadota näkymättömiin kivien ja katajien taakse.

Vihdoin he väsyvät telmiessään ja kerääntyvät nuorimman siskon pöydän ympärille. Isäkin loikkii suolta valkopäisiä suopursuja ja punaisia karpalonkukkia kädessään. Helvi syö, muu perhekunta loikoo. Suopursut isän kädessä ja äidin kädessä tuoksuvat väkevästi. Pikkuinen lintu tilkuttelee kallion takana; se on pieni, koska Topi ja Petteri eivät ole siellä mitään isoa nähneet. Vaalean keveät pilviharsot ajavat toisiaan taivaan sinisessä katossa. Muutamat uskaltavat juosta auringonkin ylitse.

Mutta pitkäksi aikaa ei kukaan saa aurinkoa peittää! Sen täytyy heittää elonsäteitään kaikille kaipaavilleen: hersyttää rintoja, ruskettaa selkiä, synnyttää elämää. Ja kasvattaa elämää!

6.

Se on ensi päivästä lähtien jäänyt hänen mieleensä ja kehittynyt kuin alkuvoimainen himo. Hän ei tahdo ruokkia sitä. Eräänlaisella ennakkovaistolla hän melkein pelkää sitä. Mutta kuitenkaan hän ei voi unohtaa sitä.

Tuuli kuljettelee keväisin tuoksuja vuoren ja niittylaakson ylitse. Suuret suosääsket survovat hikevänä iltana hikisen miehen ympärillä. Sudenkorento tuo pikaviestiä sirisevät kalvosiivet levällään kuin vastausta vaatien. Kun ei saa, niin jää pitkiksi ajoiksi paikoilleen nauliutuen, äkeänä jämittämään. Pirulaisten pikalähetti!

Mutta peltolaakson ahtaus, kuivat kesät, rehun puute, perheen lisäys, elannon tarve, eivätkö kaikki nämäkin totiset tosiasiat yhä voimallisemmin veisaa tätä samaa virttä! Vuoren takana on märkä suo. Siellä ei kasva puu, ei nouse heinä! Kuivuus ei vaivaa, vaan vesi! Ruosterapainen, saastainen ja haiseva nevavesi! Se synnyttää surisevat sääsket! Se elättää pirisevät pirunkorennot! Se keittää syksyisin hallat ja sumut! Auringonkin se kätkee kuukausimääriksi!

Hän on suvultaan kaskenviljelijä, joka on tottunut avartelemaan suuria aloja. Koko mäki kerrallaan on kaadettu: Kukkamäki, Leppämäki, Pahkamäki. Niin on kaskettu ja viljelty mäki mäen jälkeen. Mutta sumu-usvaiselta suolta on ohikulkiessa kopattu vain kirpeä karpalo tahi mehuisa muurain. Kaskien mies on kammonnut suota, josta hallanmyrkyt nousevat. Vetelämmille ylimenopaikoilleen hän on kaadellut kaksinkertaisia pitkospuita.

Kaskenviljelijän jälkeläinen ei ole täysin vapaa alkuperäisistä sukuvaistoistaan, suokammostaan, mäkirakkaudestaan. Mutta hänen laaksonsa on liian kapea. Suo on liian lähellä ja liian korkealla. Hän näkee sen iljettävyydet aina pahojen uniensa painajaisena. Milloin se on kattoon nostettu saunavanna, josta keinutuolin matolle ja lasten päälle vuotaa haisevaa kuraa, milloin se on suuri niljainen käärme, milloin tuhatpäinen rupisammakkolauma, joka valuu rinnettä alas ja tuhoaa laakson vehreyden. Oli se mitä tahansa, aina se on ilkeän kuvottavaa, sylkäistä täytyy herätessään.

Näin kypsyy päätös tehtäväksi, jota ei enää voi siirtää. Hän käy käsiksi vuoren takaiseen suohon.

Hän on mitannut sen askeleillaan ja sylikepilläkin. Sen viljelyskelpoinen, märkä alue on noin viisi hehtaaria eli lähes yhtä suuri kuin laakson niitty- ja peltomaa yhteensä. Pintakamara on monin paikoin vahvaa ja väkevöitynyttä. Puiden kasvua ehkäisee kaikkialla mätäinen pohjakosteus. Keskinevalla on joukko hettoperäisiä avosilmäkkeitä. Pahin este kuivatuksen kannalta on suon suppilomaisuus. Kuitenkin hän on punnitsemalla päässyt selville, että kaltevuutta on jonkin verran ja että viemäri voidaan johtaa pohjoisen puolella olevasta kallioavautumasta metsäpuroon viettävälle rinteelle.

Hänellä ei ole varmaa ohjelmaa, miten aloittaisi. Voisi käyttää kahta, jopa kolmeakin menetelmää. Tavallisilla korpisoilla aloitettanee kuokkimalla, märillä hettonevoilla taas viemärin kaivamisella. Tämä ei ole korpi, eikä se ole suo. Se on veteläpohjainen räme, jonka itse paholainen lienee heittänyt kallioiden kaulailtavaksi. Mies ei saa siitä otetta varmasta päästä, vaan yrittelee yhdellä ja toisella tavalla. Hän uumoilee, ettei se ole oikein. Suunnitelmaton työ ei koskaan ole järkevää. Mutta pätevä, johdonmukainen suunnitelma on toistaiseksi sumussa, siitä ei pääse mihinkään. Työhön on silti pitänyt ryhtyä, siitäkään ei pääse mihinkään.

Niinpä hän sitten tekee, niinkuin moni mies ja varsinkin nuori mies tällaisessa tapauksessa usein tekee. Kaksi päivää hän kuokkii, kolmannen kaivaa piiriojaa. Seuraavalla viikolla hän käy jo vihaisesti viemärinkin kimppuun, mutta muutaman päivän kuluttua siirtyy alkupään kuokokselle jälleen. Yksi on kuitenkin varma asia. Hän ei voi keskeyttää enää kuin pieniksi hetkiksi, peltotöiden vuoksi. Suo on imenyt miehen kiinni.

Hän tekee pitkiä päiviä ja lähtee usein pihamaalta varkain. Mutta monet silmät pitävät vahtia ja Topilla on tarkka kuulo. Täytyy nykäistä niitty ja rinnepolku juoksemalla. Tytöt huutelevat, Topi räyskii. Kallioseinän kaiku heittää sanat ja haukut koppina takaisin, heittelee niitä vaihteeksi vuorenrinteellä kiipeävä karkulainenkin, mutta niistä tomera kartanovahti suuttuu, räiskäyttelee vastalauseet vielä kimeämmin tai alkaa kieriä perässä ruskeana keränä.

Välipalaa lähtee hyppyyttämään koko laakson väki, vaaleatäpläinen Mikko-mirrikin käpäliään kosteilla paikoilla varoitellen, viiksiä sipoville heinänhelpeille vihaisesti aivastellen. Annokseen kuuluu talkkunaviili ja pari puolikuun muotoista kurkkuvoileipää, kesän ensimmäisiä retiisitarjokkaita kyytimiehinä. Usein näyttää, niinkuin tarjoilijat olisivat lähteneet itse vuoren taakse syömään, yksi kerjää haukkumalla, toinen naukumalla, kullakin on oma tapansa, mutta ruokahalu on yhteinen.

Välipalan jälkeen hypellään kuokoksella, kaikki muut paitsi Mikko, joka varoo valkoisia päällyskenkiään. Hypellään kilvassa ojan ylitse tai pusketaan suurta mustaa turvetta, joka ei liikahda Topin eikä tyttöjen yhteisvoimin. Kun intiaanipäällikkö ehtii lisävoimaksi, saattaa itsepäinen katajaturri nousta äkisti ylös ja lyödä koko armeijan kumoon.

Äiti kokeilee kuokkimista tai ojankaivua. Hän vakuuttelee nuorena tehneensä kumpaakin työtä. Sitä sopii epäillä, tarvitsematta lausua ääneen. Hyviä neuvoja sensijaan voi antaa miten paljon tahansa. Lyö joustavammin! Ei se ole kynnysmatto! Älä hyvä kuokkamies vioita vain sen katajan juuria!

Helvi on jäänyt yksinään tupaan nukkumaan, eivätkä he voi kauempaa aikaa iloitella eikä katajia vioitella. Kuokkamies päättää hyvän välipalan jälkeen nykäistä tuiman tuurin ja heittää vähät vaatteensa vielä vähäisemmiksi. Nyt on tilaisuus omakohtaisesti sovelluttaa käytäntöön äskeisiä viisaita neuvoja. Hän ei ole enää tottumaton, mutta tuntuupa monta kertaa, niinkuin vastustajakin olisi ollut jo ennen ottelukehässä. Tervaskanto on jämerä, katajapensas vihainen ja sitkeä. Ensimmäisessä, tuskin toisessakaan erässä siitä harvoin tulee selvää. Kolmannen jälkeenkin se yllättäen saattaa nousta ja vaatia voittajansa uusintaotteluun.

Alkuaikoina hän on hyökkäävä ja tulinen, mutta antautuu vähitellen kimmoisan joustavaksi, koska vastustajakin on pehmeä ja peräänantavainen. Sen väsyttäminen ansaitsee tunnustusta. Työmaa, tämä erittäinkin on monessa suhteessa verrattavissa kilpakenttään tai otteluneliöön. Se rankaisee älyttömän puskemisen. Hän on suorittanut koulukurssia siinä oppiaineessa vielä tänä kesänä. Kuokosmaalla on edessä pensaspeittoinen mätäs, pyöreäpäinen, jo ulkoisesti hyvin varustettu. Iskepä siihen vihoissasi ja koko voimallasi. Kuokan terä painuu sisään noin kolmanneksella käytetystä voimamäärästä, jos kerran on painuakseen. Mutta jos kamaran alla osuu olemaan kivi tai kovapintainen nevalieko, niin eipä painukaan, vaan kimauttaa vastatäräyksen, joka tuntuu hartioissa ja rikkonaisissa hampaissa. Ja teräaseen saat mahdollisesti käyttökelvottomana heittää syrjään, mutta pensaikkomätäs ei edes kumarra.

Toisin menettelee mies, joka on kurssin suorittanut. Hän kiertelee ja tunnustelee hätäilemättä, iskee uhoamatta kuin ohimennen, joustavasti, silti kyllin voimakkaasti. Jos alla onkin puu tai kivi, niin ei se saa yllätyksiä aikaan. Kuokan terä vuolaisee pitkin pintaa, kivenkin kylkeä, ettei pientä täräystä tunnu, eikä raapautuman merkkiä jää. Tuntuu kuin sekin vuolaisu jatkuisi kuokanvarresta eteenpäin, käsivarsiin, hartioihin ja ehjiin hampaisiin hytkäyttävänä mielihyvänä.

Hän tottuu tuntemaan, milteipä vaistoilemaan rehelliset ja petolliset mättäät. Kun tulee eteen täysin vaaraton alue, silloin hän huhkii. Suokuokan leikkauspinta on leveä, sillä hetkellä se hänen mielestään saisi olla kaksi kertaa leveämpi. Hän jättää tahallaan iskujen väliin pieniä välikannakkeita, jotka jouduttavat työtä ja mätästä ylös riipaistessa hauskasti risahtelevat. Suuret vuotamättäät huojahtelevat, kohoutuvat ja kääntyvät nurin. Ajatus juoksee kuokan edellä maaperää tunnustellen. Ei ole kiviä, eikä ole puita! Tuonne kulottuneeseen juolakkamättääseen saakka saa huoletta painaa! Olkoon se urakkana ennen levähtämistä! Tuima kiri alkaa.

Hän pääsee määrän päähän. Raskaat, rapaiset hikikarpalot kihoavat ruskean ihon alta ja juoksevat käsivarsia ja sivuja pitkin. Hän heittää kuokan, pyyhkeilee enintä hikirapaa ja heittäytyy rentoimenaan pehmeään mättäikköön kuokoksensa edessä. Päivä paistaa kuumasti ja pintaan kihoaa hiki kiihkeästi hersyvin pisaroin. Hän hieroo käsiään ja jalkojaan sammaleihin, jopa piehtaroi mättäikössä selkäänsä ja niskaansa hangaten kuin vaahtoon ajettu hevonen. Suon hajut tunkeutuvat kiihottaen sieraimiin. Siinä on pursun väkevää voimaa, koiranjuolukan meltoutta, muuraimen mehevyyttä, niittyvillankin herkkää vienoutta. Mutta vierestä käännetyn kamaran alta uhoo vielä kiihottavampaa, monista elimellisistä jätteistä mädäntyneen suomullan haiseva törkeys. Se on ruosteista ja märkää, kuitenkin hän tarttuu siihen kourin, puristelee ja lätrii kuin tunnoton kakara, pyörittelee palloja ja leipoo limppuja. Vesi tirsuu, mustat korteheinän kappaleet törröttävät sormien välitse kuin kaurankuoret siantaikinasta.

Hän intoutuu heittelemään mutapalloillaan ja möykkyleivillään tarkkuusosumia puihin ja kantoihin, kuokanvarteen tai lapion ponsisilmäkkeestä lävitse, asettelee määriä ja kertalukuja, välillä pyyhkäisten naamastaan hikeä, jota yhä tirsuu näköä sokaisten.

Pitkän ajan pommiteltuaan hän saa leikistä tarpeekseen, heittäytyy uudelleen selälleen mättäikköön ja tarkastelee kourakiikarin lävitse pilvien liikehtimistä korkeudessa. Niillä on rientävä kiire, niinkuin haluaisivat paeta suokaasujen vaikutuspiirin ulkopuolelle. Hän saa äkkivaikutelman, niinkuin hänen itsensäkin olisi paettava pois, kuin suon mätämyrkky imeytyisi pintakamaran lävitse hartioihin. Hän ponnahtaa jaloilleen, juoksee kalliolle ja piristäytyy katselemaan, mitä laaksossa tapahtuu.

Helvin kätkyt on päivän katveessa pihlajan alla. Tytöt lienee pantu paimentamaan, koska leikkivät vieressä pihamaalla. Äiti ja poika kuoputtelevat kasvitarhassa. Ei vahingossakaan hän pääse kalliolle sellaisena hetkenä, että näkisi emännän joutilaana. Niinkuin työ kuuluisi hänellä elämään, verenkiertoon ja hengitykseen, mitä ilman hän ei hetkeäkään saata elää. Levähtäessään hän ruokkii lasta, uhraten tällöinkin parhainta elinvoimaansa.

Hän on kantanut ja imettänyt jo neljä lasta. Millä voimalla ja kärsivällisyydellä hän on niin paljon ehtinyt ja kestänyt? Miehestä tuntuu sitä ajatellessa ja ylhäältä vuorikalliolta laaksoon katsellessa, niinkuin hänen oma työnsä vastaavalta ajalta kutistuisi naurettavan vähiin. Laakso on ennallaan, peltomaakin yhä entinen. Luonto siellä pääasiassa on tehnyt, mitä tehtävää on ollut. Minä olen ollut vain eräänlainen apumies!

Se on tuo nainen, minun naiseni, hänkin kuin keväinen luonto! Uuttera, kukoistava ja herkän hedelmällinen! Hänen kevätkesänsä on luonnonkesä. Se lahjoittaa elämää. Ruokkii, vaalii ja kasvattaa elämää!

Mikä minä itse olen? Olen kaiketi joku tekijä minäkin tässä huushollissa! Peltomies, kyntömies, kuokkamies! Ja vaikka mikä mies! Mutta tässä kesäisessä luomisen työssä minä sentään olen vain viiden markan hanttimies, jonka tehtävänä on antaa ja kantaa mestarille työkalua ja raaka-ainetta!

Hän naurahtaa ääneen omille hassutuksilleen. Hän on lepäytynyt täydelleen ja päättää ottaa vielä suolla parituntisen urakan eli hikikuurin. Hän ei voi lähteä kumminkaan ihan heti vielä. Kapea laakso joutavanpäiväisine tapahtumineen ja vähäisine elotoimintoineen imee hänet istuimilleen.

Tuuli on tyyntynyt, järvelläkin. Aurinko sivuaa vinosti vuoren kylkeä. Lehmät ovat vetäytyneet lypsyveräjän lähettyville, nyppivät heinänhaippuja aidan välitse ja kurkottelevat lehtiä puista, niinkuin häpeilisivät liian aikaista kotiutumistaan ja sen peittämiseksi keksisivät jotakin puuhaa. Pääskyt tekevät syöksykierteitä tai ilmavoltteja, väliin viiltävät polkujen suuntaan lähellä maata härnäten Mikkoa, joka ei heistä välitä. Topi välittäisi, mutta pääskyt eivät välitä siitä.

Tytöt lopettavat leikkinsä ja kierivät polkua alas kahtena vaaleana keränä. He pysähtyvät kasvitarhamaan kohdalla, kysyvät jotakin, äiti vastaa. Se on mieluisaa, koska iloista ääntä kuuluu. Petteri poukahtelee vihreän kaalimaan halki, äitikin nousee ja katoaa lasten perässä rinteeseen.

Hän tahtoo vihdoinkin palata työmaalleen, mutta ennenkuin ehtii pyörtää, ilmestyy rantalaiturille eloa. He juoksevat alastomina ja ruskeina peräkkäin ja istuvat siihen rinnakkain, emo ja kolme poikasta. Etäämpänä ruohistossa ui emo ja kuusi poikasta. Nämä ruskeat, siivettömät ja räpylättömät eivät uskalla lähteä vielä niin syville vesille.

Mutta matalassa rantavedessä he uskaltavat, hyppelevät, ilakoivat ja vesi pärskii. Intiaanipäällikkö tietysti osaa jo uida, etäytyy ympyrää puurtaen laiturista. Emo pyyhältää kiveltä kuin tavoittamaan lähtien. Tytöt molskivat kädet pohjassa, Topi pyörähtelee rantakivillä. Osa pääskyistäkin lienee siirtynyt ranta-apajille, missä illan lähestyessä inisee saalista.

Hän on lorvaillut liian kauan, nyt todella hänen täytyy irtautua viimeistä urakkaa suorittamaan. Hän ei kuitenkaan voi lähteä tekemättä jotakin kepposta, hänkin kohdaltaan. Hän nousee, taittaa sopivankokoisen leppäkepin, halkaisee oksahaaraisen pään, juoksee rinnettä hyvän matkaa järvelle päin ja valitsee samalla muutamia sileitä linkokiviä. Jo lienee sopiva matka. Hän asettaa kiven kepin haarukkaan ja huiskauttaa joustavasti. Kivi nousee melkein näkymättömiin ja lupsahtaa veteen puron suussa. Sorsaemo säpsähtää, mutta laiturin luona ei kukaan huomaa, eipä vielä toistakaan kiveä, joka putoaa lähelle saunaa. Hän uskaltaa kolmannen, pienen, suoraan laituria kohden. Se putoaa parhaalla paikalla veteen. Topi pyörähtää, Petteri kummastelee ja emo käännähtyy katsomaan, oliko se kala.

Mutta vallaton rapainen vekara kalliolla nousee kivelle ja haukahtaa: hau-hau! Topi ja kaiku vastaavat yhtä aikaa. Hänet huomataan, nauretaan ja huiskutetaan. Hän haukkuu ja viittoo vastaan, hypähtää kiveltä alas ja katoaa metsään.

Suolta tuoksahtaa iltainen tuntu. Hän hengittää syvään, sieraimet korskuen. Hän on muutenkin nuoren hevosen vireessä, ei oikein tiedä, mistä alkaisi ja minkä työaseen käteensä ottaisi. Jos viidestä multakokkareesta yksi menee lapion silmän läpi, niin hän ottaa sen, muussa tapauksessa kuokan. Neljäs osuu, hän ottaa lapion ja hypähtää aloitetun viemärin luo.

Kamaraa on aukaistu aikaisemmin, multa on pehmeää ja puutonta, niinkuin suopaa pistelisi. Hän kiihtyy työssä, heittelee kummallekin puolelle, lukee pistoja sataan ja taas alusta. Hän unohtaa olevansa ojalla, nevalla, raskaassa työssä. Mikä hän lieneekään taas: kuulantyöntäjä, kiekonheittäjä, ketjuperäisen moukarin lennättelijä! Niitä täytyy huiskia kauas, niin kauas kuin ikinä jaksaa, mutta joustavasti! Vauhtia pitäisi ottaa, pyörähtää kerran pari. Ei kerkiä! Ja kiekkoa on ennen aikoihin heitetty pyörähtämättä, antiikkisella tavalla. Eiköpä jälleen taas jonkun vuoden kuluttua ruvettane heittämään. Kaikki vuorollaan aina uudelleen esiin kiertyy.

Monia hän ajattelee, pistelee raskaita lapion täysiä ja lukee heittoja, joista yksikään ei takaisin palaa, koska ei ole vastaanheittäjää. Hän on kohta jälleen ylt'yleensä hiessä ja ravassa, mutta muuten kaikkein parhaimmassa; vedossa loppukilpailun komeimpia heittoja ja pyöräyksiä varten.

Niin kuluu parituntinen, oja etenee, kunnes kuorimaton neva joutuu vastaan. Siinä oli urakan päämäärä. Hän hypähtää lapioineen pientareelle, katsahtaa kahden puolen ja naurahtaa rapaisella naamallaan. Suuret mustat suokimpaleet makaavat kuin ammuttuina, ehkä tarpeettoman etäällä reunaviivasta tavallisen kuokkamiehen katsannolla ottaen.

Ilta on, eikä aurinkoa enää näy. Varovainen hämähäkki on kömpinyt loukostaan ja laskee luotilankaa nevamännyn käyrästä oksasta. Lintu ei laula, mutta suo henkäilee. Hän kerää vähäisen vaatetuksensa ja hyppelehtii rivakasti suon laidassa pursuja, muuraimenvarsia ja koivunvarpuja taitellen. Hän on ojalla saanut hauskan päähänpiston, aikoo tänä iltana saunassa kylvettää ruskean emon poikueineen suoyrteistä tehdyllä vastalla, johon on saatava yhdeksää lajia. Määrää ei ole niinkään helppo saada kokoon. Hän hyppelee kauan kahdeksatta ja yhdeksättä etsien, löytää keskisuolta ja kiiruhtaa suorinta tietä laaksoon.

Sauna ja poikuus ovat odotelleet jo käyttövalmiina. Mutta he eivät osaa aavistaa, minkälaisen kylvetyksen he tänä iltana saavat.

7.

Suon ylitse on painunut läpäisemätön sumu. Aurinkoa ei ole näkynyt viikkokausiin. Harmaata hölsyä tipahtelee puista. Se ei ole lunta, eikä se ole vettä, vaan siltä väliltä. Hyvin märkää se on ja tarrautuu ilkeästi imeytyen työaseihin ja vaatteisiin. Tuuli huokaisee ylempänä kallioilla, mutta ei kykene hajoittamaan märkää sumua, joka raskaan vetisenä makaa, erittäinkin suon yllä. Tuntuu kuin se ensin olisi paloiteltava viikatteella, vasta sitten voisi ajatella hajoittamista puhaltelukeinoin.

Matti kaivelee yhä suurta suoviemäriä, josta on tullut hänelle arvaamattoman sitkeä urakka. Ei ole tarpeeksi vetoa ja sen keinotekoinen muodostaminen osoittautuu hyvin vaikeaksi veteläpohjaisella yli kolmensadan metrin taipaleella. Koko matka ei ole veteläpohjaista. Kunpa olisikin! Kallioiden sulkuportissa nevan takareunalla, siinä, mistä laskun pitäisi alkaa, mistä viemärin kaivaminenkin olisi pitänyt alkaa, on liian matalalla äreä kivikarikko. Hän ei mielellään olisi uskonut sitä niin kovaksi ja niin laajaksi kuin se todella on.

Se on lyönyt hänet kiusallisella hämmästyksellä. Nyt hän kyllä jo tietää, mistä päin suolla olisi ollut aloitettava. Ehkäpä ei ollenkaan olisi tullut jatkettua, jos olisi täältä tullut aloitettua. Tuntuu harmittavalta, jopa nololtakin peräytyä monikuukautisen työn jälkeen. Miksi piti ryhtyä kuokkimaan ennen kuivatusta? Mitä järkeä siinä oli?

Sitä, että olisi mahdollisesti karkkoutunut koko työmaalta vaikeudet huomattuaan. Sitä järkeä hänellä on yhä vieläkin. Hän ei käy somerikkopohjaisen kurkku tukkeutuman kimppuun rautaporien, kantopommien ja dynamiittipötkyjen kanssa, niinkuin tehtävä olisi, jos mielii jatkaa. Ei, hän myyrästelee vain keskinevalla, niinkuin sieltä purtilon keskeltä olisi etsiskeltävä tukkeutunutta tappireikää, jonka kautta nuo kirotun haisevat liejuvedet saattaisi laskea alhaiseen purolaaksoon.

Järvi ja purolaakso ovat seitsemän-kahdeksankymmentä metriä alempana. Jospa olisikin puolenkilometrin mittainen, kymmenensentin levyinen timanttikaira ja jättiläisen voimat tai tunturinoidan velhokonstit, niin hätäkö olisi! Kaivaisi reiän halki vuoren, vinosti järveen saakka. Siivilä suulle ja hulinat auki! Yhdessä viikossa taitaisi pirisemiset ja tirisemiset loppua.

Monta muuta, vielä hullumpaakin toivomusta hän ehtii tuhruisen työnsä edistyessä kuvitella. Edistyikö se? Mitä vielä! Huomenna ei tiedä, mitä tänään on tehnyt. Epämääräisen laaja, suurilta alueilta märkyytensä imevä keskiheton märkäpää ehtii pitkänä yönä enemmän kuin mies lyhyenä päivänä. Se työntää sisälmyksistään viemäriin jos minkänäköistä saastaa, haisevaa, märkivää, niljaista. Miksi hänen pitääkään sitä näinä pimeinä sumuisina marraskuun päivinä sörkkiä! Onko hän hullu! Mutta mitäpä muutakaan hän näinä tylsinä päivinä tekisi? Hänellä ei ole räjähdysaineita, ei lupaa eikä rahojakaan kurkkutukkeutuman räjäyttelemisiin ainakaan tänä vuonna, tuskinpa seuraavanakaan, mutta kun hän on kuluttanut jo niin harmittavan monta päivää hukkaan, päättää hän uhallakin kuluttaa vielä muutaman ja ottaa selville, miten syvälle keskihetto upottaa ja onko syvemmistä kerroksista tirsuva vesi noin likaisen saastaista.

Hän on tehnyt keskeneräiseen viemäriinsä maapadon ja tyhjentää varsikipolla lähdekuoppaa kuin kaivoa. On onni, että ilma on noin suopamaisen sumuinen, ettei nevalle ole kellään järjellisellä ihmisellä asiaa ja että jäniskoirienkin haukut kiertelevät kaukana kuusikoissa tai lehtomailla.

Hän on itsepäinen ja vihainen tyhmyydelleen ja tihrailee vain siinä jo kolmatta päivää kuin toivoton kaivontekijä. Samasta syystä hänen ei tarvitse olla toivoton. Vettä tulee ylenmäärin.

Tihraillessaan, tuhraillessaan joutavan jäljillä peräytyy hän turvetta repäistessään sumuisella suolla toiseen liejusilmäkkeeseen, joka yllättävän nopeasti kurnaisee hänet umpisukkeluksiin viiltävän kylmään vesirapaan. Hän ei pysähdy siellä majailemaan, ei ensinkään, mutta olkoonpa mies kuinka nopea tahansa, niin vesi on aina nopeampi, kurainenkin vesi. Kun hän hetkistä myöhemmin on uudelleen kamaralla, näkee ja tuntee hän, miten ruokottomassa siivossa hän on, kuivaa karvaa ei ole yllä eikä alla, ei kierrettäkään.

Hän on saanut kaivon tyhjentämisestä tarpeekseen, mutta tässä siivossa hän ei kehtaa edes omaan saunaan mennä. Hän alkaa piehtaroida, kaapia ja kuopia, niinkuin Topi ja jokainen nelijalkainen varmaan olisi tehnyt niin perinpohjaisen kastumisen jälkeen. Rapa kuontuu eroon joten kuten, mutta vilu tuntuu viiltelevän häijysti. Hän on jalkineet ja polvet märkinä huhkinut suolla viikkokausia ja tuntenut iltapäivisin kylmää vähemmänkin kastumisen jälkeen. Nyt olisi saatava nopeasti lämmintä.

Hänen mieleensä juolahtaa, että hän pari kertaa ennen, samantapaisen hevoskuurin jälkeen on ripeällä liikunnolla saanut tarpeeksi lämmintä. Hän ei satu muistamaan, että entiset putoamiset ovat tapahtuneet kevätpuolella, auringon paisteessa ja että liikuntalämmön hankkiminen näillä kerroilla muutenkin on sattunut onnellisemmissa merkeissä.

Lotisevin saappain hän harppoo kuokoksen laitaan, jossa kuokka odottelee. Sumuinen päivä on illaksi pimenemässä, mutta hän iskee tuimasti urakkatyöhönsä käsiksi. Urakkatyöhönpä hyvinkin! Kysymyksessä ei ole tällä kertaa syliä eikä juolukkamättään merkkimääriä. Vain niin kauan, että tulee sisäisesti lämmin! Viisi tai viisitoista minuuttia! Puolituntinen korkeintaan! Tämä on sopiva piste tänä syksynä, monen järjettömän tyhmäyksen jälkeen!

Hän työskentelee sisukkaasti. Neljännestunti kuluu, puolituntinenkin. Sumu sakenee pimeydeksi. Mutta hytisyttävä horkka pysyttelee itsepäisesti hartioissa. Sisäistä lämmön värähdystä ei tunnu, vaan sensijaan puuduttavaa väsymystä kylmän veden ja iskujen turruttamissa käsivarsissa; kuokan terä on sattunut muutaman kerran ilkeästi täräyttäen kovaan puuhun.

Kylmästä nevasta on turha odottaa lämmittäjää. Hän vaistoaa sen, koettaen kuitenkin vielä väitellä vastaan. Mielikuvat, jotka aina etukuloa polttaen kulkevat, ovat keksineet sen kirotun tunnusmerkin. Ei, ennenkuin saat sen irti! Jos hien saat irti, niin kynnys puhkeaa, vedet saat irti! Ellet, niin älä toivo!

Hän hakkaa ja iskee kuin mieletön. Taikojen ja päähänpistojen perässäkö juoksee? Onko hän mies? Vanha ämmä. Järjetön aasi!

Hän aikoo heittää kuokkansa ja lähteä juoksemaan. Onko hän todella jo niin vanha ja huono mies, ettei saa lämpöään läikähtämään, ei vertansa värähtämään? Mitä tekemistä hänellä on suon kanssa, mätänevän, viheliäisen kalliopurtilon? Vieköön yhden kesän hiet! Syököön pellon leivän! Niskaa et murra! Sydäntä et jäädytä! Veri liikkeelle!

Hän ei katso, mihin lyö, lyö vain ja lyö. Hän ei ajattele enää mitään muuta kuin pientä sisäistä väräystä rinnassa tai hartioissa, minkä rehellisesti tuntisi sisäisen lämmön sytkäyttämäksi. Hän pyytää sitä, vaatimalla vaatii sitä ulos. Se on pieni piiloutunut metsäneläin. Ulkoinen kylmyys on ympäröinyt sen. Se on säikähtänyt, eikä lähde vaatimalla ulos.

Väsyneenä ja synkkänä hän vihdoin heittää toivottoman yrityksensä. Sumuisen hämäryyden tilalle on tullut lumettoman myöhäissyksyn läpäisemätön pimeys. Hän kiiruhtaa kaitaista polkua kuin puujaloilla juosten, kaatuilee, nousee, haparoi yhä kiihkeämmin laaksossa tuikkivaa tulta kohden.

Korvesta kantautuu hänen korviinsa kipeä jäniksen rääkäisy. Huuhkaja, syysyön peto on iskenyt käyrät kyntensä sen niskaan.

8.

On jo viides piinallinen yö. Pimeys painuu nokena akkunaruutuja vastaan. Taivas on synkässä pilvessä, lumi kaikkialta kadonnut. Ihmissilmä ei erota valonkajastusta missään päin.

Kynttilä palaa heikosti lekuttaen kuin happea hakien. Mahdollisesti se sitä juuri hakee, sillä ilma on märkä ja raskas.

Matti ei ole herännyt oikeaan tapaan kertaakaan. Kuume pysyttelee itsepäisesti yli neljänkymmenen, iho hehkuu polttavana, mutta vapauttavaa hikipisaraa ei irtaudu.

Lääkäri on käynyt, määrännyt lääkkeet ja kääreiden hoidon. Tapaus on keuhkokuume, ankarinta laatua. Hän olisi tahtonut järjestää tilan sairaalaan, ellei kuljetusmatka tässä tilassa järven takaa olisi niin vaikea. Kiertävän sairaanhoitajan on pitänyt tulla, mutta hän on matkoillaan vilustunut ja itsekin kuumeessa. Vanhahko, vuotavasilmäinen tilapäisdiakonissa on tullut. Häntä ei halukkaasti mihinkään otettaisi. — Hänen kintereillään kulkee kuolema! sanovat ihmiset. Hänellä on väskyssään laulukirja, ja hän veisaa mieluimmin kuin muuttaa kääreitä. — Ääni on kuin vaivaisella metsäkanalla. Sekin on ihmisten sanomaa.

Maiju hoitaa itse, istuu ja valvoo. Kolmeen vuorokauteen hän ei ole tuskin silmäänsä ummistanut eikä mitään suuhunsa ottanut. Huulet ovat valahtaneet verettömiksi ja silmien ympäri on muodostumassa mustat renkaat. Hän koettaa määräajoin mittarilla kainalosta kuumetta, tunnustelee käsin usein rannetta ja otsaa. Mittari osoittaa aina samaa, kädellä koettaen tuntuu kuin vaihtelisi, se johtunee hänen omista mielialoistaan.

Apuhoitaja nukkuu tuvassa lasten kanssa. Hänet on herätettävä joka toinen tunti käärettä muuttamaan. Se on tuskallista, sillä hän melkein kammoo jo tuota naista, joka valkoisissaan seiniä pitkin hapuilee. Häneltä ei kahden vuorokauden aikana ole lähtenyt yhtään rohkaisevaa sanaa, ellei ota siksi hänen vakuuttelujaan, ettei kuolema vähääkään peloita häntä ja että hän on valmistanut monta sielua kuolemaan.

Maiju ei tahdo päästää mieleensä pahinta, ei sittenkään, vaikka on nähnyt sen hiiviskelevän läheisyyden muuallakin kuin hoitajan eleissä: kynttilän vaivaisessa lekutuksessa, vanhan herätyskellon valittavassa käynnissä, syksyisen pimeyden läpäisemättömässä sumussa näinä iankaikkisen pitkinä öinä.

Hän ei voi, hän ei saa mennä pois. Korkein Kaitsija ei tätä tahdo. Hän on väkevä ja suuri. Yksi tomuhiukkanen Hänen hyvää tahtoaan. Yksi ajatuksenhäive heikkojen pyynnöstä laaksoon päin. Hän ei tiedä, miten pyytäisi, mitä sanoja käyttäisi, senvuoksi hän ei käytä mitään, leikkaa vain palavalla katseellaan kynttilänliekin ylitse akkunan lävitse pimeyteen, niinkuin lähettäisi pienen linnun suuren sumuisen valtameren takaa elämänpisaraa etsimään.

Hän muistaa, että suurten merien ylitse lentävät muutkin pienet muuttolinnut: västäräkit, pääskyset, kottaraiset. Syksyllä lähtevät, keväällä palaavat. Elämän pisaraa kuljettavan linnun on lennettävä tuhatkertaa nopeammin! Jo aamuksi on palattava!

Matti on vahva mies. Hänellä on urheilijan keuhkot, urheilijan sydän. Ja tahto kuin terästä. Hän tahtoo jäädä tänne! Ja minä tahdon pitää hänet! Tahdon! Tahdon!

Kenelle hän hokee? Itselleenkö? Tarvitseeko itselleen sanoa, mitä palavasti kaipaa?

Vetinen pimeys imeytyy akkunaruutuun. Kuolemanlähetti kuorsaa tuvan sängyssä, mutta itse kuolema hiipii ja kahistelee seinäpapereiden alla. Sen henkäys heiluttelee suojatonta kynttilänliekkiä.

Ajatteleeko hän itse jo tuollaista? Hänenhän pitää omalla sielullaan ja ruumiillaan suojata turvatonta liekkiä aamuun saakka, jolloin pieni lintu tulee avaruuden meren takaa kirkasta pisaraa nokassaan tuoden.

Hän itse on pieni lintu, pimeyteen nääntyvä, valonpilkahdusta odotteleva lintuparka. Aamuun on vielä monta tuntia. Ja entä sitten?

Kuume nouseekin vielä. Kuvien liikunta kiihtyy ja hourailu käy äänekkääksi. Mies ei ole mikään pieni lintu, vaan kotka, syli siiven kärjestä toiseen, alla kumpuileva maa tai vaahtopäinä kuohuva meri. Kuilut ovat syvät, huiput korkeat, kuin kymmenen kerrostaloa päällekkäin.

Taloja hän rakenteleekin putkimestarina, jopa urakoitsijana. Moottorit hyrisevät, sähköporat sähisevät, panokset paukkuvat: po-pom-pom! Savun keskeltä vedetään soraa, lohkareita ja kuorettomia koivutukkeja. Nostoraanojen ketjut kitisevät, voimavaunut porisevat ja kuorma kuorman jälkeen häviää. Koko kallio katoaa! Mutta sumuväläys vain ja se on kohoutumassa uudelleen, punaisena ja valkoisena, akkunat kuudessa tai seitsemässä kerroksessa. Viemäreistä nousevat kymmenet mustat ja galvanoidut putket. Pian ilmestyy jo graniittipylväiset portaikotkin, kullatut leijonat holvikaarien päällä. Talo on vähää vaille valmis, sisätöitä viimeistellään tulisella kiireellä. Silloin syttyy hirvittävä palo. Kiviseinät ja graniittipylväät palavat kuin guttaperkapötkyt ja leijonat putoilevat kaduille ja niiden perässä ihmiset, putkimiehet pihteineen, rapparit lusikoineen. Sisäänjääneiden maalareiden tötterölakit palavat korkealle leiskuvina paholaissoihtuina. Naisten kirkunaa, miesten hurjia huutoja! Koko talo uppoaa liekkeihin kuin syvyyksiin vaipuva helvetti!

Näky sumenee ja sammuu, mutta avautuu heti uudelleen syvänä vuorenhalkeamana. Kuilun ylitse johtaa lankku, jota pitkin juoksee hallavahäntäinen koira. Topi. Hän tahtoisi huutaa, mutta ei uskalla enää, koska koira kääntyessään varmaan putoaisi. Nyt juoksee lankulle vaaraa tajuamatta pieni tyttö! Toinen tyttö! Poika juoksee ja äiti juoksee, kädet oikoisena, tukka leiskuen, huutaen! Hän juoksisi itse samaan turman kuiluun, ellei olisi vajonnut sulaan kallioon, joka jähmettyy hänen ympärillään kiinteäksi tinaksi. Hän kääntäisi edes päänsä pois, ellei se olisi pönkitetty rautapuikoilla ja koukuilla siihen, missä on. Lankku nousee. Päät painuvat. Kivikuilun hirvittäviin syvyyksiin johtava takaseinä horjuu, suuret kalliolohkareet putoilevat alas. Kaikki näkyväinen häviää jyryyn ja savuun.

Mies kaivaa ojaa suoraan alaspäin, hullu mies. Hän heittää suurella lapiolla märkää multaa ja ruosteenrapaista kuraa, jota putoilee takaisin hänen niskaansa. Oja suippenee suppiloksi. Hän ei jaksa heittää multaa enää reunalle saakka, sekin putoilee hänen niskaansa. Kuraa tirsuu seinistä multakimpaleita edellään lohkoen. Yht'äkkiä puhkee pohja kuin sinkoutuva tulppa. Mies tarpoo vyötäisiään myöten kiehuvassa kurassa, mutta ei kiirehdi ylös, niinkuin pitäisi, vaan haparoi ja huutelee: Tappi! Missä on tappi!

Hullu, onneton mies!

Kalojako hänen jaloissaan, vai ankeriaita? Käärmeitä! Ne vellovat vedessä, kiertävät piiriä, heittävät luokkia. Lasimaisesti tuijottelevia päitä pulpahtelee kuin kiehumaporeita. Piirin keskeltä työntyy suuri muljottava hylkeenpää, silmät lieskoina leiskuen. — Löysinpä tapin! riemuitsee mies.

Järkensä menettänyt, kadotettu mies! Hänen päänsä vaipuu pedon päätä kohden, kihisevän kyypadan keskeen.

Näky katoaa, toinen kohoutuu. Liekehtivän miehen henki harhailee polttavan veren ajamana kauhukuvasta toiseen, tuskasta vaivaan. Yö on iäisyys, aika mataa jähmettyneen etanan tavoin. Kynttilä palaa ja ei pala. Kello käy ja ei käy. Ellei sen valittava raksutus kuuluisi, luulisi vaivatun miehen vaimo ajan pysähtyneen ikuiseen sumuun ja pimeyteen.

Kuitenkin hän pyytää ja toivoo. Palava katse sähköttää pimeyteen. Hän mittaa kuumetta, kostuttaa huulia ja odottaa kyyhkystänsä palaavaksi.

9.

Varadiakonissa on kadottanut kaiken toivonsa, paitsi parasta, jota hän ei kadota milloinkaan. Hän ei toivo sitä itselleen, päinvastoin hän toivoo itselleen paljonkin vielä elonpäiviä voidakseen pelastaa monta sielua. Mutta tavallisille ihmisille hänen mielestään on samantekevää, milloin he kuolevat, kerran kumminkin he kuolevat. Ikävintä tässä tapauksessa on, kun sairas on tajuton ja vaimokin niin ymmärtämätön tai ynseä, ettei käsitä, miten tuhat kertaa välttämättömämpää olisi veisaaminen tai edes sen kuunteleminen kuin hyödytön vesikääreiden muuttaminen.

Hän käsittää sen hyvin. Noin se on aina nuorien vaimoparkojen laita. Toivoa elätetään viimeiseen saakka. Tällainen hän oli itsekin ennenkuin Mikkolan Vihtorin kanssa ero tuli. Nyt on toisin.

Hän tajuaa, että lähipäivinä tulee hänen järjestettäväkseen monia käytännöllisiä asioita. Tuosta naisesta ei ole huomispäivästä lähtien muutamaan vuorokauteen mitään apua. Meneepä se häneltä, koska tottumusta jo on. Kuitenkin on tällä kertaa yksi pahanpuoleinen pulma. Talossa ei ole ruumislautaa, on niin pahainen paikka, ettei kukaan näihin saakka ole kehdannut edes kuolla. Hänelle on sattunut jo ennenkin tällainen tapaus. Silloin selviydyttiin nurinpäin käännetyllä leipälaudalla. Niin kaiketi nytkin. Se on tosin noin rotevalle miehelle liian ohkainen, mutta keskipaikalle sopii asettaa tueksi veistopölkky.

Kun Petteri palaa koulusta, käyvät he yhdessä eläimiä ruokkimassa. Hän ei voi olla valmistamatta poikaa siihen, mikä tuleva on, sillä hän on huomannut, että lapset mukautuvat paremmin, kun ennakolta sopivasti johdattelee asiaan. — Se tulee olemaan vähän surkeata teidän kanssanne! Jaa'a! Että noin nuorella iällä pitää jäädä isästään orvoksi! Älä kuitenkaan ajattele sitä niin paljon! Tai jos ajatteletkin, niin ajattele, että hyväpähän tuo on isäparalle, kun pääsee pois tästä murheen laaksosta!

Petteri kapinoi näitä puheita vastaan. Tämä ei ole mikään murheenlaakso! Eikä ole koskaan ollutkaan, ennenkuin tuli isän sairaus ja tuo täti, joka veisaa rumalla äänellä ja itkee aina, eikä kuitenkaan milloinkaan itke.

Petteri tahtoisi väitellä ääneen, mutta ei keksi sanoja ja itku salpaa tiet. Hänen on niin vaikea olla, sillä navetta on jo pimeä ja lehmät niin totisia. Hän juoksee ulos. Ulkonakin on hämärää, ei edes vuorta eikä järveä enää näy.

Hän kuljeskelee rantaan, heittelee voileipiä ja koettaa olla kokonaan ajattelematta kuolemaa. Hän ei saa sitä pois mielestään. Taivas on musta, ja vesikin niin mustaa, että sillä voisi maalata valkoiselle mustaa. Kuolema on varmaan kulkenut täällä, pellolla, järvellä ja taivaalla. Hän pelkää ja juoksee kotiinpäin.

Niittyveräjällä hän huomaa vesirotan, jonka Topi on tappanut. Sen pää on verinen, silmät tuijottavat, se haisee pahalle. Rotta on kuollut, silloin varmaan kun Topi on sen tappanut, purrut veriseksi ja puistanut niskasta. Onko kuolema suuri koira, joka tulee ja puree niskasta? Puree isääkin niskasta ja sitten isän pää käy veriseksi ja isä rupeaa haisemaan!

Petterille tulee suuri hätä. Jos joku on jättänyt tuvan oven auki ja kuoleman koira juoksee sisälle ja puree isää, kun isä nukkuu. Hän tahtoo mennä suoraa päätä kamariin ja herättää isän. Sitten ei koira uskalla enää tulla sisälle. Jos uskaltaisi, niin saisi sellaisen paukauksen kalloonsa, että varmaan painuisi häntä koipien välissä ulos.

Nopeammin joutuakseen hän aikoo oikaista lanttumaata ja kynnössarkaa. Hän huomaa isän kyntöaskeleita, pysähtyy, hätkähtää. Täti on sanonut navetassa niinkin, ettei hänen, Petterin pitäisi seurata isän huonoja askeleita. Isän askeleet eivät ole huonoja, vaikka routa on niitä hajoitellut. Kun hän vähän aikaa seuraa ja tarkastelee niitä, käyvät ne hänelle niin rakkaiksi, että hän tahtoisi poimia niitä lakkiinsa ja varmaan poimisi, jos ne olisivat perunoita tai pieniä kiviä. Niitä lienee ojassakin, mitä isä taannoin kaivoi. Hän poikkeaa katsomaan, mutta ei näe, koska ne ovat ojan pohjalla veden alla. Niitä on näkymättöminä vielä paljon muuallakin, metsässä, suolla, heinäladossa, jota he yhdessä isän kanssa polkivat. Ja vuoripolku on täynnä isän askeleita. Jos isä kerran kuolee ja viedään pois kirkonmaahan, niin hän sittenkin seuraa isän askeleita. Sen hän tekee, sanokoon täti mitä tahansa.

Sitten hän muistaa asiansa ja oikaisee juoksujalkaa kotiin päin, kuitenkin mahdollisuuden mukaan sovittaen askeleitaan isän saappaan jälkiin, joita kuvastelee kynnösvaolla. Pihamaalle päästyään hän ryntää yhtä menoa kamariin muistamatta, ettei sinne ole nyt lupa juosta.

Kamarissa on hämärää, melkeinpä pimeää. Petteri pysähtyy ovelle. Äiti istuu tuolilla vuoteen pääpuolessa ja isä yhä nukkuu. Pöydällä kynttilän vieressä on pulloja, joiden kupeessa on pitkät paperisuikaleet. Hän ikävöi lähemmäksi, mutta tuntee, niinkuin ei uskaltaisi mennä. Äiti katsoo niin surullisesti, että Petteriä alkaa itkettää. Äiti nyökäyttää ja sitten hän hiipii varpaillaan, hiljaa. Tytöt ovat tulleet hänen perässään ovelle ja äiti kutsui niitäkin. He seisovat sängyn vieressä ja katselevat isää, joka nukkuu raskaasti. Isän rinnan päällä makaa raskas näkymätön könttäle, muuten ei isä noin vaikeasti hengittäisi.

Isää ei voi herättää. Hän arvaa sen, sitä ei tarvitse äidiltä kysyäkään. Tuvan ulko-ovi kolahtaa. Täti tulee ulkoa, he tietävät sen, mutta hätkähtävät kuitenkin, kaikki, niinkuin samassa avauksessa voisi tulla muuta, pahempaa. Petteri ajattelee isoa koiraa, sivuaa isän kuumaa kättä ja tiukistuu katsomaan välioveen päin.

Seitsemäs vuorokausi on alkamassa eikä valon pilkahdusta näy, ei edes taivaalla. Sekin makaa vesimustassa pilvessä. Isän tajuton tuska vaivaa jo kuumepoltteena ylirasittunutta äitiä ja pimeän kohtalon epätietoisuus ahdistaa painajaisena. Hirvittävä yö on taas edessä. Hän tuntee mustan linnun siipien havinan. Se vaanii hetkeä.

Lapset kuiskivat vierellä kyyröttäessään hänen korvaansa viattomia kipeästi leikkaavia kysymyksiään. Hänen vastauksensa ovat yhtä kipeitä, eivätkä kykene mitään selvittämään. Hän on itsekin avuton lapsi, joka tarvitsisi lohduttajaa.

Helvi on herännyt iltapäiväunestaan, tepsuttelee ovelta ja hieroo unisia silmiään. Äiti nostaa hänet syliinsä. Heitä on neljä, viisi heitä jo on. Hän tuntee sen aavistuksellisen keveänä väläyksenä kyljessään, niinkuin kunkin niistä neljästä on aikoinaan tuntenut. Sorsaemo hän lienee öisen virran pyörteeseen luisumassa!

Hän kokoaa heidät syliinsä kaikki, hipoo sormillaan päätä, yhtä toisen jälkeen. — Meidän jokaisen pitää hartaasti pyytää isää takaisin! He ymmärtävät sen oikealla tavalla. Tyttöjen kädet menevät ristiin, pikku Helvinkin. Petteri puristaa kätensä isän ranteen ympärille ja tiukentaa katseensa. Niin äitikin parhaillaan tekee. Petteri huomaa hänen silmiensä syvän pyyteen. Hänestä tuntuu, niinkuin äiti tahtoisi imeä toisen kynttilän katon lävitse pöydälle, sen avuksi joka juuri sytytettiin.

Hoitajanainen tulee kynnykselle. Petteri tuijottaa tiukasti hänen hameisiinsa. Nainen aikoo sanoa ainaisia arvelujaan, mutta huomaa ryhmityksen; lämmin, myötätuntoinen aalto lävähtää hänenkin raihnaisen sielunsa lävitse.

He muuttavat kääreitä. Tytöt siirtyvät ulommaksi, Petteri näyttää kynttilää. Nainen on taas laskettamaisillaan mietelmiään irroitettujen kääreiden johdosta, jotka ovat kuin kiehuvasta padasta nostettuja, mutta huoneen ilmassa on yhä jotakin pidättävää. Lapsetkin hauskannäköisiä nöpösiä! Sääliksi hänen kovasti käy, jos noin nuorena jäävät orvoiksi isästään.

Kääreiden muuttamisen jälkeen on sairas rauhallisempi. Ilta kuluu, nuoremmat lapset siirtyvät tuvan puolelle askaroimaan, Petteri ei lähde, vaan istuu ja katselee, kunnes torkahtelee, nukkuu ja kannetaan sänkyynsä.

Alkaa seitsemäs yö. Nainen tahtoisi valvoa puolestaan, jo edellisinä öinä hän on sitä pyytänyt, mutta vaimo ei voi luovuttaa paikkaansa. Hän vaistoaa, että tänä yönä tapahtuu ratkaisevaa. Kuinka hän voisi jättää sairaansa vieraan valtaan? Jo ajatuskin tuntuu siltä, kuin hän tekisi rikoksen tulevaisia sukupolvia vastaan.

He ovat taas muuttaneet kääreet. Hän on jälleen yksinään. Kello naksii valittaen. Hän on voidellut sitä ompelukoneöljyllä, nähtävästi hän ei ole osautunut niihin rattaisiin, jotka valittavat.

Ennen puoltayötä hänet valtaa vastustamaton väsymys. Hän nukahtaa puoleksi tunniksi, herää, luulee kauankin nukkuneensa ja kammahtaa suureen tuskaan. Hänestä tuntuu kuin joku sivuilisi seiniä tai tapailisi ovenkahvaa. Hän tuijottaa muuriin, eikä rohkene katsoa sänkyyn, eipä edes akkunaan, jonka takana itkee vettä tihkuva sumu.

Epätoivoisen pelon suurimmillaan riipoessa hän saa lentovälähdyksenä aatteen. Oli mitä tahansa, hänen on pelastettava omansa! Hän kumartuu päättävästi sairaan puoleen ja tarttuu käteen, joka on kuumana ennallaan. Hän kevenee ja ilostuu siitä, niinkuin se olisi ollut toivottavin asia.

Hän muistaa aikoinaan Helsingissä kuulleensa ranskalaisesta lääkäristä, joka innoitti ihmiset uskomalla parantumaan vaikeistakin taudeista. Eikö toinen voisi toisen puolesta uskoa? Toinenko? Yhtä he olivat!

Hän luulee, että uusi ajatus virkistää häntä. Todellisuudessa sen tekee lepo, äskeinen puolituntinen. Ensiksi on sairas saatava hikeen! Hän kallistuu tyynylle ja vetää peittoa ylemmäksi, hengittää samoin kuin sairas hengittää ja keskittää ajatuksensa vain yhteen ja samaan: Hiki tulee! Hiki tulee!

Sairaan pää on polttava, hengitys kuuma. Hänelle itselleen alkaa todella tulla hiki. Hän painautuu lähemmäksi ja toistaa itsepintaisesti kahta sanaansa.

Ilma tuntuu loppuvan hänen keuhkoistaan. Hiki pusertuu suurina karpaloina hänen ihostaan, mutta hän ei hellitä, vaan puristaa kasvojaan kuumeiseen ihoon ja lukee kahta sanaa, niinkuin soutaessa luetaan, yhdestä sataan yhä uudestaan. Ranta on kaukana, kova vastatuuli käy, rakkojakin jo kädessä.

Hän ponnistelee tukehtumaisillaan. Ratkaisun hetki lienee vihdoin tullut. Sairaan hikoaminen alkaa kasvoista. Hän luulee aluksi niitä omiksi hikipisaroikseen, mutta kun ne alkavat työntyä valtoimenaan kostuttaen tyynyliinan, lakanat, vieläpä hänen hiuksensakin, täytyy hänen uskoa todeksi kauan toivottu asia. Hän tuntee, miten hiostus jatkuu rintaan ja käsivarsiin. Sitä mukaa kuin se lisääntyy, laskee kuume. Sairas alkaa liikehtiä, hän pidättää peittoa. Hikeä erittyy suuret määrät. Hän pidättää vain pitkät hetket, ja kun hän vihdoin avaa peitot, ovat lakanat likomärät.

Sairas herää ja hymyilee. Olo on keveä, kuumeen paine kuin etenevä uni. Puretaan kääreitä, vaihdetaan paitaa ja vuodevaatteita. Hän tuntee olevansa hoitajiensa käsissä voimaton, ruodoton vyyhti. Miten ja missä hän on tällaiseksi tullut? Hänen pitäisi kysyä sitä, mutta ei kehtaa. Hän on matkustellut paljon, putoillut pahoihin paikkoihin, ollut suurissa melskeissä ja tulipaloissa. Unta ne onneksi lienevät kaikki olleet. Tämä on kamari. Tuo on Maiju. Lapset nukkuvat tuvassa.

Maiju tekee hellaan tulen, apunainen auttelee muissa järjestelyissä. Hän on oikein tyytyväinen odottamattomaan käännökseen. Maiju keittää mustikkalientä. Hänen sisäinen onnenkeveytensä on kuin huuru, joka nousee hänen pienestä kattilastaan.

Sairas on herännyt taas lyhyestä unestaan. Väliovi on puoleksi avoimena, hän näkee vähän, aavistelee enemmän. Tuntuu kuin Maiju ei liikkuisikaan jaloilla, vaan siivillä, toisinaan vain varpaillaan permantoon sipsien. Kangastako hän kutoo? Polkusimet noin keinuvat ylös, alas. Taikinaapa hän vastaa! Ruskeat käsivarret painuvat vuorotellen kyynärpäätä myöten ruskeaan taikinaan. Eipä! Keinutuolin mattoa hän kirjoo, kissankelloilla ja päivänkakkaroilla. Häävuoteen tyynyliinoja kukittelee värikkäillä juhannuskukkasilla.

Niin hän liikkuu, tulee ja menee, kutoo, vastaa ja kirjoo. Kuvat etenevät villinä ryöppynä. Maiju on niin kevyt, liian kevyt, niinkuin lehti, höyhen, karkaava saippuakupla.

Hänen oma tuskan alta vapahtunut henkensä on niin irtoimen kevyt. Sitä pidättää ruumiin kudoksissa vain muutamat hienot siteet. Se on saippuakupla olkipillin kärjessä, pieni permannon kolahdus, vähäinen tuulenhenkäys saattaisi sen ikipäiviksi irroittaa.

Maiju on saanut keitoksensa valmiiksi, sairas on nukahtanut. Hän laskee hiljaa pöydälle lautasen, jossa on jälleen sirotekoinen hopealusikka.

Hän asettaa varovasti kaksi tuolia sängyn viereen ja laskeutuu niille käsi kädessä nukkumaan. Se on sattuma tahi vaisto, mutta parempaa kiinnityskeinoa irtoimena liikehtivän elämän entisiin asuintiloihin kytkemiseksi olisi kuuluisan ranskalaisen lääkärinkään sillä hetkellä ollut vaikea löytää.

Ennen nukahtamistaan tulee Maiju vilkaisseeksi akkunaan. Kirkas tähti vilkuttaa. Hän uskoo, että se on ohjannut hänen lintunsa valtameren takaa kotiin.

10.

Talo nukkuu. Mies valvoo.

Hän pidättelee hengitystään välttääkseen yskänkohtauksia, jotka tulevat kipeän raatelevina ja kiusallisen pitkäaikaisina. Miten ja mistä hän on saanut tämän lähtemättömän röhän?

Sitä ei ole vaikea selittää, mutta kuitenkin hän joka päivä yhä uudelleen tekee itselleen tämän kysymyksen. Voiko mies parissa viikossa heikontua niin huonoksi, että tavallinen yskä, lastentauti, tarttuu kuin pikipallo rosoiseen seinään, hellittämättömästi?

Jos joku olisi puoli vuotta sitten ennustanut tätä, olisi hän nauranut profeetan pellolle. Yskäkö nuoreen mieheen? Hulluja puhut! Et taida tietää, että olen juossut tuhatviisisataa neljässä minuutissa! Tyrmännyt keskisarjan parhaimpia vähemmässä kuin puolessa siitä! Ja sukeltanut viisikymmentä metriä umpihangessa ilkoisen alasti kuin saukko! Ihan niin!

Niinpä niin, se oli silloin niin. Toisin on nyt. Ruusaamaton totuus on, että hän on kitunut yskän takia koko syksy- ja keskitalven, ollut sairaampi kuin on tahtonut uskoa ja näyttää. Ja nyt hän on maannut nousematta sängyssä yli kaksi viikkoa, nieleskellyt pulvereita, hengitellyt tärpättihuuruja ja öisin pidätellyt yskää, toisten nukkumarauhan vuoksi.

Mutta päivisin, kun tupa on tyhjänä, röykyttelee hän jäätä. Se sattuu, mutta hän ei välitä. Hänen tekisi mieli koettaa, miten syvälle rinta on jäässä ja eikö sitä saisi kokonaisena kimpaleena irtautumaan. Jos saisi, niin sylkäisisi hangelle, mokoman kokkareen. Turhia yrityksiä, yskä on imenyt itsensä syvälle keuhkojen kudoksiin, verottaa verta, voimia ja elonhalua.

Olisiko keuhkoissa jo vikaa? Muutamassa kuukaudessako? Mahdotonta! Koko suvussa, ei kummallakaan puolen, ole ollut rintatautisia. Eikä hän varmaankaan liene heikoimpia vesoja niissä vahvoissa suvuissa. Se on vain kuumetaudin jätteitä. Liian aikaisin on tullut noustua askareihin. Yhden miehen talossa kasautuu paljon tehtäviä, jos isäntä, ainoa mies pari viikkoa sairastaa.

Hän kiertelee ajatuksissaan sinne, missä on sairautensa jälkeen liikuskellut: halkoja noutamaan, kauroja puimaan, juurakoita kokoamaan, petollista viemäriojaakin hiukan tasailemaan. Joulun kahden puolen oli leutoa ja suojaista. Saappaat suoltavat märkyyttä sisään ja nuttukin vuotaa. Niiltä päiviltä juontaa pohjaköhä. Olisi pitänyt olla varovaisempi tai pysyä kokonaan poissa!

Menneiden muistelemisesta ei jälkeenpäin saa muuta kuin harmia. Hän on ollut ajattelematon ja sen seurausta on tämä heikkous. Heikko hän on, sitä ei voi kieltää. Ellei hiota, niin viluttaa. Mielipaha, jopa muisteleminen vetää hien tahi panee ihon värähtelemään, niinkuin nyt. Kurkkua kutkuttaa kuin tähkällä vetäisi, yskä ryöpsähtää irti ja nostaa kohtauksen, mistä ei tahdo loppua tulla.

Toki pian tulee aurinkoinen kevätpuoli. Yskä menee ohi, täytyy mennä! Hän nielee ylös tunkeutuvan kurkkukutkan ja alkaa mietiskellä hoitotoimenpiteitä. Työtä on tehtävä varovasti, ettei hiostu. Saappaat on huoliteltava, etteivät jalat kastu. Vahvaa ruokaa on nautittava, pakosta, ellei maista! Aurinkoa on otettava ensin varovammin, kevätpuolella rohkeammin, keskikesällä, että lävitse hehkuu. Mutta ropit ja pillerit hiiteen! Niistä ei ole kuin rahanhukkaa ja nielemisen vaivaa. Kun näin puoli vuotta, vuodenkin hoitelee, niin jopa ihme ellei nouse ja...

Se nousee heti yskänryöppynä, joka panee silmät tulta kipenöimään ja akkunat tärähtelemään. Maiju herää, kohoutuu hieromaan ja peittelemään, kuumettakin koettelee kädellään. Kohtaus menee ohi ja kello tiksii taas. Yö on kolea ja pyryinen. Jäistä lunta rapsii ruutuihin, niinkuin joku vihamies kädellään ruiskisi rakeista santaa. He eivät tahdo päästä puheen alkuun. Vaikea on näinkin valvoa ja äänettömänä maata.

— Sinun on huomenna mentävä lääkäriin!

— Tänään! Totta on!

Kello on yli kahdentoista, vain hiukan. Matin äänessä on hivenen verran ilkeyden tuntua. Hän ajatteli sillä hetkellä samaa ja toisen sanomana se tuntui kuin nuhde tai huomautus tapahtuneesta laiminlyönnistä. Lääkäriin olisi pitänyt lähteä kuukautta aikaisemmin.

Se on kipeä kohta se, mistä enempää ei puhuta. Mutta muukin aihe tuntuisi teennäisen haetulta. He ovat nukkuvinaan tietäen kuitenkin, että eivät nuku. Toinen pidättelee yskäänsä, toinen hengitystään. Kello sahaa yksitoikkoisesti, fosforilla sivelty viisari osoittaa yhtä, kahta, puolikolmea. Matti etsii käden ja sivelee keveästi tunnustellen rannetta ja sormia. Vasta sitten he nukahtavat keveään, lyhyeen uneen.

Päivä hämärtyy, pyryttää. Tie on ummessa ja hevonen hidas.

Nelistävä keuhkotauti! Aikaisemmin olisi pitänyt päästä parantolahoitoon! Olisi pitänyt! Eikö enää pääse? Tietysti! Kyllä kai! Odottakaapa, pyydetään puhelu!

Aukea järvi. Poikittaisia sahanteräkinoksia. Viluttaa. Pyry kiihtyy.

Kolmekymmentäviisimarkkaa vuorokausi. Huomenna matkaan. Ainoa mahdollisuus.

Pakkasviima pistää tuliveitsillä. Järvi on jäätyneissä laineissa. Hevonen mataa, aika tarsii, ajatus on umpijäässä.

— Tuletpa vihdoin kotiin!

— Tulen vielä kotiin!

11.

Maiju istuu keinutuolissa ja kutoo sukkaa. Lapset nukkuvat, mikä missäkin. Ulkona on hehkeä kevätpuhteen kuutamo.

Hän kutoo konemaisesti, ajatukset harhailevat omilla teillään. Mitä on tapahtunut? Mitä vielä tapahtuu? Menneitä ei käsitä, tulevaiset ovat arvoituksina edessä. Katsoipa miten tahansa, aina tulee sumuseinä vastaan.

Tuossa on höyläpenkki orpona. Seinällä suree viulu. Ja rakkauden keinupuu kolkahtelee tyhjästi kuin ontuen, jalalla täytyy pidätellä, ettei tuntuisi niin oudolta ja ikävältä.

Siitä on tänään kolme viikkoa. Matti on vain kerran kirjoittanut. Hän ei voi kirjoittaa, koska on masentunut. Kuumetta on ja ikävä vaivaa. Kevät lähenee, mutta yöt eivät lyhene. Hän on ne mittaillut ja tietää tarkalleen. Hän kutoo kiivaammin, pidättää keinun, joka taas on alkanut kolkuttaa. Omatkin huolet alkavat purkautua. Ne nousevat toinen toisensa jälkeen kuin sumupilvet syksyisen metsän takaa. Kevät tulee, kylvöaika lähestyy. Mitä minä tiedän kylvöistä, äestyksistä ja väkilannoitteista! Pahin tietäminen jo tällä hetkellä on rahasta! Ainoa tulo on lehmistä ja kanoista, mutta tuotteet ovat halpoja. Voita kuluu kotona säästeliäästikin käyttäen, sillä lapset tarvitsevat rasvaa.

Heinänsiementä olisi hankittava. Ensi kuussa tulevat kunnallisverot ja heti perässä kirkollismaksut ja palovakuutus. Parantolan kuukausimaksu olisi toimitettava viikon kuluessa. Hän laskee nopeasti summittain, mitä niihin tarvitaan, ja pääsee huikeaan määrään.

Se on hänen silmissään kuin tasapainovaaka, jonka toinen lautanen on painunut loksahtaen pöytään. Toiselle olisi saatava kiireesti vastapainoa. On saatava! Hän alkaa latoa voita ja kananmunia. Mitäpä hän muuta siihen latoisi, koska muuta ei ole. Eikä ole edes niitä tarpeeksi, ne ovat niin keveitä. Hän latoo vielä kanatkin kuorman kukkuraksi, nekin ovat liian keveitä munintakauden alkaessa. Maissia ei ole ollut varaa ostaa pitkään aikaan.

Hän kutoo kiivaasti, kaivaa, etsii. Eikö mistään löydy lisäpunnuksia, vaikkapa pieniä sadan ja viidenkymmenen gramman messinkikuulia, joita kauppiaskin tasapainoa tavoittaessaan etsii ja käyttää. Löytyy niitä, punnuksia. Lasten jalkineet ovat säpäleinä. Sokeri on lopussa. Radion anodi ja akkumulaattori tyhjinä, lasten ainoa virkistys ja huvi. Löytyy vielä paljon muitakin. Mutta miten paljon tahansa niitä löytyykään, niin kaikki lipsahtavat sille vaakalaudalle, jossa entisestään on painoa enemmän kuin tarvitaan.

Hän alkaa tuntea kuin kylmä vaakarauta olisi niskassa, raskaana, vinosti painamassa. Hän vaipuu alemmaksi tuoliin, joka ei jaksa enää pidättää hänen väsähtyneisyyttään koossa. Mikä hän lieneekään lintuemoparka viisine poikineen? Mikä armoton kulkija on pesän yhä kiskaissut ainoan suojaavan pensaan? Armollinen uni tulee ja keventää hetkeksi vaakapainojen taakkaa.

Avara valoisa ravintolahuone, kassakone keittiön oven vieressä vasemmalla sivuseinällä. Valkoiset pöytäliinat. Siististi puettuja ihmisiä tulee ja menee. Siististi puettuja ovat tarjoojatkin, sekin tyttö, joka parhaillaan seisoo kassan kanssa hiljaisesti jutellen, ei ole pääkäytävän liikettä huomaavinaan, mutta kumminkin huomaa, kuka tulee, kuka menee. He silmäilevät pöytiä, astuvat, istuvat. Uusi tulokas katsastelee ruokalistaa. Se on kassan vierellä seisovan tytön käsialaa, aamuisin hän niitä kirjoittelee, hänellä on säännöllinen ja hyvinluettava käsiala, niin on yliemännöitsijä sanonut.

Hän huomaa, että vieras on valinnut, kuitenkin hän viivähtää vielä lyhyen tarkasti sopivan hetken. Heidän on vaistoiltava aina oikea hetki, se kuuluu toisen luokan tarjoilijattaren ensimmäisiin aakkosiin. Monta kertaa sittenkin käy niin, ettei ruokavieras olekaan valmiiksi valinnut. Hän epäröi, vaihtaa, jopa peruutteleekin tai on tyytymätön yhdistelmiin. Tarjoilijan täytyy olla valpas selittelemään ja aina tarkasti muistaa lopullinen tilaus. Olisi noloa, jos erehtyisi tai pitäisi lähteä uudelleen tiedustamaan.

Yhdet menevät, toiset tulevat. Tyttö vie annoksia, ottaa rahaa, vaihtaa rahaa. Vuoro kuluu nopeasti, hän on nuori ja notkea, illallakin yhä joustava. Monet nauliutuvat katselemaan, hän tuntee sen niskassaan.

Vuorot vaihtuvat, tyttö on vapaa. Hän lähtee ulos, hiihtämään tai kävelemään, kaksi kertaa viikossa voimistelemaan, toisinaan elokuviin. Muulloin istuu hän pienessä asuntokamarissaan, lukee tai ompelee. Hänellä on kohtalainen palkka, pienehkö säästö pankissa ja henkivakuutuksessa. Keväisin hän ostaa hatun tai kengät ja uusii kävelypukunsa. Hänen tukkansa on aina siististi leikattu ja lääkäri on antanut hänelle tunnustuksen hampaiden huolellisesta hoitamisesta. Hän on huoleton tyttö, ilman murheita.

Mutta huolien ja raskauden rasittama sairaan pienviljelijän vaimopaha herää juuri silloin, kun sievällä tarjoilijaneidillä on vapaa aika ja huolettomin olo. Hän värähtää kuin olisi kauan nukkunut ilman peittoa. Ehkä hänellä on hiukan kylmä, koska hammasta kolottaa ja jalat tuntuvat kosteilta.

Kuitenkin kylmä vaakarauta on niskasta pudonnut mihin lienee. Hän saattaa katsastella elämänsä vaihdoksia kuin toverin valokuvakirjaa hitaasti lehtiä käännellen, katsastellen tätäkin viimeistä aukeamaa. Siitä on jo kauan, jolloin hän oli huoleton tarjoojaneiti.

Nyt hän on neljän lapsen äiti ja viides odottaa vuoroaan. — Ruumis on venähtänyt, ränsistynyt, sanoisivat tytöt. Suonikohjuja on jaloissa ja suussa on hampaita, joita tarkastellessaan lääkäri sanoisi: Ettepä ole tullut aikoinaan! Hän on kuin maa, josta satoa on korjattu ja yhä korjataan niin kauan kuin kantaa, lopuksi ehkä aidataan eläinten laidunmaaksi.

Hän hymähtää mietelmilleen, jotka hänen mieliailahteluinaan eivät ole niin katkeria, kuin sanottuna ja kirjoitettuna tuntuvat. Hän sytyttää lampun ja kokoaa parsittavakseen joukon lasten sukkia, joissa on hiiren juostavia reikiä. Pienessä liikuntopuuhailussaan on hän piristynyt, veri lämpenee, ajatuskuva kiertää.

Mitäpä, jos hän olisikin pysynyt tarjoilijaneitinä helsinkiläisessä ravintolassa? Elämänjuoksun tässäkin tapauksessa saattoi hyvin kuvitella, olipa niitä mallikuvia jo silloin. Puku olisi siisti, niska kauniisti kaareva, hampaissa ei olisi reikiä, eipä sukissakaan tällaisia hiiren juostavia. Kunniallinen tarjoojaneiti, elähtänyt jo, vähän hermostunutkin ehkä. Hoidettavaa ei olisi mitään muuta kuin oma itsensä ja katoavan nuoruuden rippeet. Elämä on syöksynyt ohitse helisevin kelloin, tuijottanut niskaan, tarttunut käsipuoleen silloin tällöin, viime vuosina jo yhä harvemmin. Helisevä maailma harrastaa vain niitä neitejä, joiden kukinta on nousukaudessa. Tällä iällä se joka tapauksessa jo on laskussa. Mitäpä siitä. Toiminimellä on turvakoti vanhoja työntekijättäriään varten: yhteisasuntoja, sauna, uimaranta, värillisiä kehäkukkia hiekoitetun puistotien varrella. Virkistävä niitä on katsastella, hiukan kaihoisakin sen, joka itsekin on luotu kukkimaan, mutta syystä tai toisesta ei ole päässyt puhkeamaan.

Hän saa reiän umpeen, muuttaa lankaa, vaihtaa sukkaa.

Pienviljelijän emäntäpikkuinen hiljaisessa laaksossa on päässyt puhkeamaan. Elämä on syöksynyt hänen ympärillään kuin virta, antanut ja ottanut. Jokainen kesä, jokainen päivä on ollut kuin filmirulla. Tuntuisi korvaamattomalta vahingolta, jos se kehittämättä turmeltuisi ja häviäisi pois. Mitä kaikkea hän on nähnyt ja kokenut tässä kodissa, pelloilla, rinnemailla? Luonto, ihmeellisesti uudistuva värisevä elämä on tulvinut hänen ylitseen onnea ja elämyksiä antavana, kipua, kärsimyksiäkin tuottavana.

Hän muistelee eilispäivän pieniä tapahtumia.

He ovat olleet sauna-avannolla vaatteita huuhtomassa. Tytöillä on omat pesunsa, pyyhkeensä ja lakanansa. Pata porisee ja pyykkärit puhelevat. — Äiti, miksi ei lehmillä ole paitaa? Eipä Topillakaan ole, eikä Mikolla! Mutta Topi osaa haukkua! Ja Mikko osaa naukua! Petterisetä on nähnyt linnun, joka osaa puhua! Onko äiti sellaista lintua nähnyt? Kun Maili tulee isoksi, niin Maili hakee itselleen Petterisedän linnun! Minäpä haen sellaisen linnun, joka vie isälle kukkia parantolaan! Mutta Maili ostaa suuren linnun ja sitten Maili hyppää suuren linnun selkään ja tuo isän kotiin!

Siihen joudutaan aina, pienen väittelyn ja kiistankin kautta. Kotiin isän pitäisi joutua satuja kertomaan ja urpuvarpuja haistelemaan. Maiju ja Maili niitä hänelle toisivat. Kesällä he toisivat kukkia, kissankelloja ja auringonkukkia.

Yksi sukka on tullut taas ehjäksi. Hän tuntee, että hänen itsensä olisi palattava samaan asiaan, hyvin pian etsittävä esille se vaaka, jonka painot ovat niin epäsuhtaiset, mutta hän ei malta juuri vielä, hän kaartaa kuin kesäinen pääsky, laakson kautta, vuoren kautta, lehdikkörinteisen rantakallionkin ohitse.

Kaksi nuorta hirveä ui ja sukeltaa kesäpäivänä lämpöisessä vedessä. Tuomikot kukkivat, lintujen laulu helkkyy, vesi, ilma ja aurinko värähtelee.

Kaksijalkahirvi on kallion laella. Viulunkaula keikkuu, jalkaterä viippaa tahtia. Toinen hirvenvasa piiloilee kallion alla. Sen pitäisi juosta karkuun. Mihin, minkä vuoksi? Kalliorinteen sammalikossa on kukkia, lämpöä, lempeä. Kuva kasvaa ja kohoaa värikkääksi, aivan väriseväksi, se täyttää koko näköpiirin.

Mitä hän kuvitteleekaan, tällä hetkellä, tässä tilassa oleva ihminen? Hän kaartaa jo kiireesti takaisin, mutta tuntee sisäisesti lämminneensä ja alkaa siekailematta nyt uudelleen ja uusin voimin käsitellä hankalaa kuppivaakaa.

Tärkein kysymys on, mistä viikon kuluessa hankkisi parantolamaksun. Hän miettii hitaasti punniten, melkeinpä käsillään tunnustellen kaikki mahdollisuutensa, pienimmätkin kuin kaloja lähdevedellä huuhtelisi. Navetan puolelta ei tähän tarkoitukseen paljon heru. Voisiko hän myydä tai pantata tavaraa? Pantata! Hän tavoittaa ja tunnustelee sitä uudelleen kuin hyvääkin kalaa. Muistot välkähtelevät kaupunkilaisajoilta. Sormukset ja kellot, hopeat ja silkit olivat työttömillä tai muuten puutteeseen joutuneilla ihmisillä ensimmäisenä hätävarana. Kenellä oli tämäntapaista ylellisyystavaraa, hänellä ei ollutkaan vielä tosihätä.

Ajatuksissaan hän jo penkoo kaappejaan ja laatikoltaan. Rannekello, sormukset, tusina hopeaisia ruokalusikoita, sama kahvilusikoita. Hän on aavistelevinaan, että niillä olisi viiden kuudensadan markan panttausarvo. Lisää tarvitaan. Hän availee nopeasti siteitä ja pahvikoteloita. Niissä on etupäässä Matin palkintolusikoita ja kauhoja.

Hän muistaa, millä rakkaudella Matti niitä aina on käsitellyt. Niihin jokaiseen kätkeytyy hänellä unohtumaton taistelujen sarja. Hän ei niistä paljon puhu, mutta se näkyy hänen silmiensä välkkeestä, kun hän pyhäpäivinä niitä säämyskällä puhdistelee ja lapsille näyttelee.

— Tuon sain silloin... Tuosta oteltiin kolmena vuotena.. Ja tämä pikkuinen hopealusikka...

Hän ei pääse sitä ajatusta loppuun, niinkuin ei enää sitäkään, että hänen vielä tässä hädässä pitäisi pantata miehensä nuoruusajan kamppailujen rakkaat muistomerkit. Onneksi hän pelastuu tästä kivuttomasti muistaessaan, etteipä täällä voisikaan niitä pantata eikä myydä. Ei täällä ole panttilainastoja eikä diverssikauppoja. Hän ilostuu niin, ettei heti huomaa, miten rahanhankkimiskysymys siltä kohdalta ajautuu umpikujaan. Muuta on löydettävä.

Kokkilan karjakko on monta kertaa ihastellut hänen sinertävää kävelypukuaan. Se onkin yhä uudennäköinen ja sievä, sillä se on ollut melkein kymmenen vuotta käyttämättömänä kaapissa, samoin kuin käsineet ja hattu, joka viikkolehden muotikatsauksista päättäen muotonsa puolesta on uudelleen esiin kiertymässä. Tarvittavat muutokset hän itse saattaisi helposti tehdä.

Hän todistelee, miten hyvä kauppa se tulee olemaan Kokkilan karjakolle ja hänelle itselleen erittäinkin. Mitäpä hän tekeekään kävelypuvulla? Lieneekö kymmenen vuoden kuluessa ollut käytännössä viittä kertaa? Eikä se enää edes sovi hänelle! Tulevana kesänä ei ensinkään ja tuskinpa enää muutoinkaan!

Mitä hänen sitä tarvitsee niin monella tavalla todistella? Hän aavistaa, miksi, melkeinpä harmistuu itselleen ja todistaa vielä kerran, niin että se on lopullisesti selvänä.

Minä en ole hieno nainen, enkä edes tarjoilijaneiti. Olen köyhän pienviljelijän vaimo, jonka on hankittava rahoja miehensä parantamiseksi. Siinä eivät merkitse mitään nutut eivätkä hatut. Minä kiskaisen neitseelliset turhamaisuuteni kymmenvuotisesta kätköstään ja myyn ne Kokkilan yltäkylläisyyttä tihkuvalle karjakolle. Kolmellasadalla markalla kaikki, päätetty asia!

Mitään muuta päättämistä sinä iltana enää tuskin lienee, paitse neuleen päättäminen Petterin takin kyynärpään paikkaan. Kellokin käy jo puoliyön tunneilla, missä käynee.

Hän nousee, korjaa ompeleen ja peittelee lapsia. Maiju haparoi unissaan, nauraa hereästi ja huutaa isää. Sitä kuullessaan hänelle tulee jälleen hiukaiseva ikävä. Se lävistää sielun ja ruumiin, lyö ihonkin lävitse kuin väsähtäneen hiki. Hän ei voi asettua nukkumaan, ennenkuin huutaa isää, hänkin. Hän nostaa lampun keskemmälle pöytää, etsii mustetta ja paperia ja alkaa kirjoittaa kirjettä. Kauniita kirjaimia hän löytäisi, mutta ei tahdo löytää niitä sanoja ja lauseita, joita haluaisi. Tuntuu siltä, niinkuin jokainen sana olisi tuskalla synnytettävä.

Mutta kun hän lopulta alkaa saada niitä irti, tuntee hän antaumuksen riemua. Ne ovat kirkkaita helmipisaroita, joista muodostuu kaunista nauhaa. Hän tukee, rohkaisee, lohduttaa ja saa elämänrohkeutta siitä itsekin. Kynä juoksee hereästi.

Kun hän vihdoin kellon kahta käydessä saa kirjeensä valmiiksi, on hänen tunnossansa rauha. Hän huolittelee lasten peitot, riisuutuu ja käy nukkumaan.

12.

Laivuri istuu pirttinsä penkillä ja kampailee kymmenpiikkisellä käpäläharjalla uljaasti aaltoilevaa tukkaansa. Elämä on ollut tylsää kuukausikaupalla, koko talvikauden, siitä alkaen kun hän oli kaupungissa käymässä ja naapurin mies putosi nevaläpeen. Mikä paholainen hänet houkuttelikin sinne nevalle sörkkimään! Ja nyt piti vielä hospitaaliin! Olisi kysynyt minulta, niin olisin sanonut, millaisena sieltä mies palaa.

Hän on lukenut romaaneja ja tutkinut muita »teoksia» ja pannut ärisevän vastalauseensa, jos ne sopimattomasti ovat törkkineet hänen tunne- ja makuhermojaan. Kylliksi äkämystyttyään hän on paiskannut kirjat nurkkaan, haalannut itsensä pulkkaveneeseen ja huiputellut pitkin hankimeriä, niin pohjoisnavalla kuin etelämeren puolella, ilman kompasseja ja merikortteja, hihkaissut kukkulan laella, puistanut sypressikatajaa töyrämän alla. Ja vihdoin kääntynyt takaisin mörskälle päin yrmeänä muristen. Hän paneutuu maata, makaa yön, makaa päivän, yön ja toisen vaivaisen päivän. Englannin alamaisen ei kannata nousta yhden tai kahden napamaan päivän takia. Käskisipä rähkimään!

Jos naapurin kaima-Petteri pistäytyy vieraisille, saattaa hän nousta istumaan, jopa venettä veistelemään ja purjenuoria solmeilemaan. Kuin ohimennen hän siinä askarrellessa tiedustelee, miten tänään talossa jaksetaan. Jassoo, vai makaa äijä vielä! — Sitä se on, jos alkaa makailla, niin ei sitten tahdo enää jaloilleen selvitäkään! On se tässä nähty ja koettu niin yksi kuin toinen!

Hän oli sauvonut katsomassa sitä makaavaa kissaa muutaman kerran. Toinen oli ollut pidättyväinen ja äänetön. Laivuri on ollut ammoin mies ja ymmärtää hyvin toisen pidättelevät yskäykset. Jos joku Liverpoolin hospitaalissa olisi tullut surkeilemaan ja siunailemaan sängyn viereen, olisi hän täräyttänyt leukaan. Mitä se haikailemisista paranee, mennyt mikä mennyt. Kuitenkin hän noituilee mielessään sitä, että Matti pääsi lähtemään hospitaaliin ilman hänen evästyksiään. Tuli maattua päivän ylitse taas silloinkin. Ja Petteri, senkin jurmuahven! Ei passannut puhua edellisenä päivänä käydessään. Mies kuin mies, kukonkin kokoinen.

Päiväkaupalla hän mietiskelee ja pohtii naapurin haaveria. Pitipä kuitenkin paikkaan ja mieheen sattua. Olisi kaiketi niitä löytynyt tästä pitäjästä joutilaampia äijiä tähän kuuriin, mokomaan hospitaalituuriin! Ja mikä tuhannen täyteinen miehen päähän tuikkaisi, että piti mennä kuraläpiä sörkkimään! Sitä niistä aina sai, skorpiooneja ja tse-tse-kärpäsiä! Selkäänsä olisi tarvinnut hyvän kerran sen lisäksi! Miten kävikään Kauhasen Jukalle, joka lähti pyydystämään kultaperhosta hattuunsa, tropiikeissa? Sai kanssa kuumekärpäsen piston kärsävarteensa! Kolme vuorokautta puhui äitivainajansa kanssa pehmeitä, sitten nukahti ja työnnettiin sinttyneen lankun päällä reilingiltä mereen. Kapu oli pätkässä, kuten aina, eikä osannut edes herransiunausta. Siinä oli Jukan kultaperhoset ja muut siipikusiaiset!

Laivuri ei ole kuullut, miten paljon hyyryä Suomen hospitaaleissa ihmisiltä peritään, mutta että sitä kumminkin peritään, sen hyvin arvaa. Onko naapurilla ylimääräisiä rahoja sairastiloihin ja muihin lisämaksuihin? Jos maanannista ja kanakarjan tiputuksista riippui, niin heikkoa pyrkii tietämään. Mutta miksi niitä muutoin niin ahkeraan olisi järven taakse kiikuteltu? Ja miksi emäntä valvoi sekä aamusta että ehtoosta, ajoi heiniä, loi lantaa ja teki muita miehille kuuluvia töitä?

Ja höpsistä kanssa! Mitä tuhattulimmaisen tekemistä pitää olla toisten ihmisten asioissa! Jospa joku hyvä ihminen tulisi ja antaisi hyvän tärskäyksen leukaperiin!

Ei kukaan tullut. Kukapa olisikaan tullut tärskimään jalatonta miestä ja sepä tässä viheliäisintä olikin. Kaikki varmaan luulivat, ettei hänessä enää ollut pahaisenkaan miehen vastusta, kaikki muut, paitsi naapuri, joka makasi rintavaivaisena hospitaalissa. Rapeloita he molemmat nyt olivat. Toisella jalat, toisella rinta. Jos olisi ollut kätevästi yhdistää, liiat rapsia pois, niin ehkä olisi saatti kokoon vielä hyväkin uroksenpuoli!

Hän makaa ja ärmöttelee kapinallisissa mietteissään, tuntemattomille härnääjilleen, mutta ei saa kauaksi karkkoutumaan mielteitään, jotka palaavat ja pörräävät kesäkärpäsinä hänen ympärillään. Onko niillä rahaa vai eikö ole? Mahtoiko tälläkään haavaa olla viittä killinkiä, hitto soikoon! Suuri perhe ja yhä suurenemassa. Ja mies makaa hospitaalissa. Hänellä itsellään on kolmella tilillä pankissa ja uutta tulee. Kymmenen puntaa kahdeksantoista shillinkiä joka kuukausi, ettei muuta kuin käsivartensa oikaisee. Ei tarvitse edes oikaista, sehän juoksee suoraan pankkiin. Ja millaista rahaa! Oikeata rahaa, Brittein valtakunnan valuuttaa, joka hallitsee ja vallitsee mailla ja merillä, vaikka kultakannikoille on antanut pitkät pumpsit. Yksi punta tekee jo kaksisataaviisikymmentä markkaa. Jos tiukan suunnan ottaisi ja taitavasti reivaisi, niin saattaisipa elää niillä shillingeillä, jotka tippuvat vasemman jalan varpaista.

Miksi eivät saa sanaa suustaan? Sitä hän jahkaa. Panisi poikansa pyytämään, edes kierosti kiertämään. Johan pani! Jopa pyysi! Ja poika samanlainen nuupiainen! Katselee silmillä kuin kompassineulan terillä, mutta huulet pysyvät visusti kiinni. Jos siltä kaartaen tiedustaa, että mitenkä teillä muuten voidaan, onko kaikkea, mitä tarvitsette, tai onko äiti mitään valittanut, niin aina sama, niinkuin aavistaisi: Ei ole valittanut! Ei meiltä mitään puutu!

Hän noituu itseään tästä toisten asioihin puuttumisesta ja päättelee mielessään, että se on kerta kaikkiaan poikki, mutta eipä aikaakaan, kun jo taas löytää itsensä samoilta jäljiltä, pulkkaladuillaankin naapurin metsässä tai pellonaidan takana. Hän vakoilee latua, jota ei löydä: miten voisi tarjota apuaan onnettomuuden kohlaisemille naapureilleen. — Ho, hoi! hän jahkaillessaan huokailee. Eipä turhaan puhuta rikkaan miehen vaivoista, kameelista ja neulansilmästä. Joka mies, puolikasmieskin rahoja hankkii, mutta tiloittamisessa se vasta pulma on. Niin oli jo ennen, silloin kun puolikasmies oli vielä kokonainen. Erotus oli vain siinä, että pulmat ja pukintunnot tulivat silloin jälkeenpäin, nyt ne juoksevat edellä.

Näin pohdittuaan asiaa monta kertaa suuttumiin saakka, yöllä ja päivällä, sängyssä ja pulkassa, laivuri lopulta päätyy siihen, että joka tapauksessa hänen on tarjottava rahallista apuaan, suuttukoot, jos tahtovat. Ei käy laatuun, että raskauden tilassa oleva monen pienen lapsen äiti rähjää miesten töissä, enempää kuin sekään, että Matin hospitaaliteepetit lähetetään kunnanäijille, mokomille koirankuonolaisille!

Päätös on kuin senaatinpäätös, vain toimeenpanoa vailla. Siksi hän nyt istuu paitahihasillaan tupansa penkillä peili vinosti pöydänlatvalla, kaapii tukevaa alaleukaansa, jonka vahva harjassänki panee patenttiterän tutisten tiedustamaan: täs-täkö täs-tä-kö. Hän sutii saippuavaahtoa lisää, pullistelee kieltänsä kiveräksi lestiksi, noituu patenttiterät ja niiden keksijät pohjimmaiseen kattilaan, kiroilla tärskii, ei niin monisanaisesti kuin äijä vastaavassa toimituksessa, mutta paljon voimaperäisemmin.

Leuka tulee näillä toimenpiteillä jonkinlaiseen siivoon. Hän puhdistelee ja kokoaa välineet kasaan ja haalaa itsensä vaatenaulakon luokse. Ensin hän aikoo vetää ylleen tavallisen harmaan sarkatakkinsa, ottaa sen jo naulasta, nostaa takaisin ja ottaa pyhäisen verkatakin. Sarkatakki on otettava vielä uudelleen, sillä sen povitaskussa on lompakko. Sitten vielä lakkireuhka, uuninpankolta rukkaset ja sitä tietä soljuu hän ulos käsillään autellen ja nuttunsa pölyyntymistä varoitellen.

Hän ei ole käynyt naapurissa sen jälkeen, kun isäntä lähti parantolaan. Aitavierellä pujottelee pikku-Petterin mutkainen yöpakkasten repelöimä latu. Leveäjalaksinen pulkkasuksi tarttuu kiinni. Hän mietiskelee, miten sopivimmin alkaisi johdatella asiaansa. Suksi kiemurtelee kiinni tarttuen ylämaan kouruista latupohjaa. Ajatus tuntuu kulkevan samaa mäntytoukan polkua. Naapurin peltoportilla hän pysähtyy ja pyyhkäisee hikeä otsaltaan. Kaikkiin sitä pitää lähteäkin!

Tytöt näkyvät pyrähtelevän pihamaalla. Hän peräyttää nopeasti pulkkaansa muutaman sylen, että pääsee näkymättömiin portinpielessä kasvavan katajan taakse.

Mihin mies on menossa? Almupennosiaanko tarjoamaan toisen miehen naiselle, mokomakin hyväkäs, puoli pätkä! Onko hän oikein sapattireilassakin? Verkatakki päällä, simpsetit kaulassa, leukapielet raakattuna! Minkävuoksi? Naisenpa vuoksi tietenkin! Tuhattulimmaisen puplikaani ja Liverpoolin pankkiiripakana!

Hän töytäisee sauvoillaan kiivaita ravun liikkeitä, huomaa laskeutuneensa tarpeettoman alas, luontokin taas nousee. Milloin miehestä on tullut tällainen hametta pelkäävä lepakko! Eikö tässä olekaan enää kappale samaa miestä kuin Lissapoonissa tahi Kapkaupungissa! Sumeiltiinko silloin, tuli vastaan valkoinen tai pikimusta tai vaikka retliinin kirjavakin! — Kuule likka, tules lähemmäksi! Kokeillaan, onko tuo pintaväri pesunkestävää. Mitä kaikkea hän on naiselle söhrännytkään vierailla kielillä, ja kun eivät ole ymmärtäneet, niin sitten selvällä suomenkielellä, ja tämä sama mieskö ei enää voi sanoa toisen muijalle: Kas tässä, ota ja pidä hyvänäsi! Eikö kelpaa muka? Jollei kelpaa, niin anna Hartolan mustalaisille!

Jaa että mikäkö tarkoitus? Mitä se vierasta liikuttaa? Omiksi huvikseni vain. Pitääpä olla löperö mieheksi, ellei tarvittaessa tätä kaikkea osaa sanoa.

Hän kohentaa nuttuaan, sipaisee povitaskuaan ja puskee mäelle kuin äkäinen ahven.

Emäntä on navettaan menossa ja pysähtyy hämmästellen katsastamaan naapurin tuimaa tuloa. Pihamaa on viettävä ja tasaiseksi tannerrettu. Tulijan täytyy jarruttaa, pidätellä kuin hyvääkin oritta. Hän tekee yhden ylimääräisen kiepauksen, komeasti. Emäntä kummastelee, miksi miestä ei pitkiin aikoihin ole naapurin pihamaalla näkynyt, suksissa ei näytä vikaa olevan, eipä kelissäkään. — Ei ole! Hyvät ovat kelit! Ja hyvät ovat värkit! Muuten vain on tullut makailtua. — Onpa setä niityllä ja Pöyrymäelläkin saakka hiihdellyt! Kaima-Petteri on seuraillut latuja. Laivurin täytyy kiinnijoutuneena myönnellä, että onpahan tullut hiihdeltyä siellä ja täällä, mutta ei ole viitsinyt taloon saakka, kun se isäntäkin sinne hospitaaliin.

Emäntä menee navettaan, Petteripari siirtyy peuhailemaan pirtinpuolelle, jossa tyttäretkin käyvät laiskan kylämiehen kimppuun, syliin yksi, niskassa raahuaa kaksi. Laiminlyöntinsä rangaistukseksi on sedän kerrottava satu mieheen, ei parane ruveta vastaan rimpuilemaankaan.

Siihen menoon emäntä joutuu navetasta, kokoaa kutimensa ja istahtaa kuuntelijoiden joukkoon. Nuorimmaisen velka on vielä maksamatta. Kertoja noituu, kun ei kiirettä ole pitänyt. Hän ei tahdo löytää enää sopivia sanoja, kun tuli tuo aikuinen naispuolinen kuuntelija. Miksi hän onkin tänään niin kankea kuin virolainen perunajaala? Mutta toiset kovenevat Helvin sadun puolesta ja laivurin täytyy ravistella viimeiset perunansa. Hän kertoo Austraalian neekereiden tanssiaishypyistä, jossa kurjen kokoinen heinäsirkka soitteli taatelipalmun kuorikopasta tehtyä viulua, emokenkuru hoiteli haitaripeliä ja neekeripojat ja tytöt tanssivat päällään hypellen taikinapytyssä. Kenkuruhaitari ja taikinapyttytanssi vaativat lisäselvityksiä, mutta jälkiperkauksia on aina helppo tehdä, kun päälinja on auki. — Jaa kenkuruhaitari? Miten sanoisinkaan, se on kuin vällyt nurinpäin olisi kierretty takajaloillaan kävelevän vasikan ympärille. Kenkurulla itsellään ei ole muuta tehtävää kuin palkeiden hoiteleminen, vällyn mutkassa peuhaavat pojat pitävät äänestä huolta. Neekerilapset taas vastaavat mamman leipätaikinan samalla. Senvuoksi niillä on niin nuijamaisen pyöreä pääkuppi. Ja toinen hyvä asia on, etteivät varpaat turhanpäin kulu. Selviä selityksiä, joita vastaan ei uskalleta väittää, koska setä omin silmin on nähnyt.

Näin on satuvelka kuitattu loppuun maksetuksi. Voidaan jutella jo kotoisista asioista. Mitenkä mies on hospitaalissa voinut? Onko kirjoittanut? Onko huonontunut? Vai koti-ikävää ja kuumetta. Mitäpä siellä muuta, hospitaalissa, paitsi valkoisia käytävälintutuja, lysoolia ja jodoformin hajua!

Laivuri etsii asian päätä, mutta ei löydä, ja niin selvä kuin se jo oli. Emäntä miettii, rohkenisiko esittää pyynnön, miten ja millä tavoin? Hänelläkin on ollut tämä hanke selvempänä mielessä. Laskelmiin on tullut melkoisia vuotoja. Kokkilan karjakko on ehtinyt ostaa itselleen hatun ja kävelypuvun. Muista myötävistä on karttunut vain vajaa kolmesataa, mikä ei riitä alkuunkaan. Ylihuomenna pitäisi lähettää parantolaan kuukausimaksu. Hän ei tiedä ketään muuta, keneltä pyytäisi tai keneltä tarjoaisi hopeatavaroitaan. Laivuri on ainoa, joka tällä hetkellä voisi auttaa, mutta kuinka hän kehtaisi kerjätä vaivaisen miehen elatusrahoja. Hän punastuu ja häpeää tätä aiettaan, nyt juuri, kun pitäisi sanoa. Järki ja rohkeus livahtavat kuin lintu avoimesta kourasta. Hän ei osaa puhua mitään, punastuu vain.

Mitähän minä olen möhlinyt! Mitä mahtaakaan olla hullusti! Minua kaiketi hän lastensa tähden häpeää. Mikä paneekaan lähtemään arkipäivänä verkatakissa simpsetit kaulassa, että lapsetkin sen huomaavat, ja sitten kyselemään tökerösti, kuinka voi ja onkos jo hyvinkin huonontunut. Niinkuin odottaisi heikontumista ja kuolemaa. Voi, tuhattulimmainen kuitenkin!

Alkuperäiset suunnitelmat karkaavat häneltäkin, toinen lintu avaruuteen. Laivuri karkaa itsekin, mitäpä hän tekeekään täällä enää särkeä paistamassa. — No, terve nyt taas! Hän pomppii ulos kiireenvilkkaa, niinkuin joku ajaisi. Eteisrapulla hän jo tosin huomaa, miten aasimainen tempaus tämä viimeinenkin oli, mutta siitäkö se parantuisi, jos palaisi takaisin. — Tässä sinulle vähän köyhänapua, kas kun en meinannut muistaakaan.

Ei, kyllä se on poikki, kun kerran on poikki purjenuora, raakapuu, perämiehen jalka! On hän siksi vanha ja kokenut aasi, että sen verran toki tietää! Hän rytkähtää pulkkaansa ja alkaa vihaisesti tarpoa. Suksi sihisee ja talo etenee.

Kotimatka ei kestä kauan, mutta hyvä mieli ei pian palaa. Hän on vihainen itselleen. Aasi hän on ollut! Oikea andaluusialainen nauta! Hän huiskauttaa penkille verkanutut ja simpsetit, puhisee ja ähisee. Emännöitsijä ihmettelee, mikä isännälle on tullut, ei puhu kuitenkaan ääneen, sillä hän on kuullut, ettei sen kanssa parane heittäytyä osaaottavaiseksi, saa pian lähteä hakemaan uusia leipäpaikkoja ja se ei ole kovinkaan kiitollinen tehtävä näinä jatkuvina työttömyyden aikoina.

Laivuri tasautuu kuitenkin itsekseen vähitellen, rauhoittuu täydelleen, heilahtaapa toiseen laitaan ja alkaa hyräillä merimieslaulua. Emännöitsijä koettaa tarkkailla sanoja, erottamatta niitä. Siitä ei tule hänen sielulleen vahinkoa, sillä ne eivät ole naisihmisen kuultaviksi erikoisemman ylösrakentavaisia. Esittävän miehen mieltä ne eivät pahenna, hän ajattelee niin tärkeästi muuta, ettei muista alkuunkaan, mitä hän laulaa.

Maiju on yllätetty ja pahoillaan. Hän tietää, että laivuri on äkkipikainen, kuitenkaan hän ei ymmärrä, mitä syytä hänellä oli noin äkilliseen pahentumiseen. Oli onni, ettei hän kumminkaan ehtinyt pyytää. Mutta ratkaisematon pulma painaa sitä raskaammin hänen mieltään. Hän kutoo kiivaasti, laskee silmiä ja kääntää kudinta, niinkuin pieni sukka olisi urakka, joka ensin on saatava valmiiksi tai niinkuin ratkaisun avain olisi kätkettynä harmaan lankakerän pohjapaperiin.

Petteri on ruuvannut kynänsä auki ja pykää kirjettä. Hän on saanut sen ajatuksen, että toimittaa asian kirjallisesti, niinkuin ylioikeuksiin mentäessä on tapana. Hän miettii, mitä panisi puhuttelusanaksi. Emäntä Maiju Pahkamäki. Rouva Pahkamäki. Naapurin Emäntä. Hyvä Emäntä. Mikään ei tyydytä. Lopuksi hän ei pane mitään, vaan käy suoraan asiaan.

Niinkuin Te. — Hän muistaa Matin ehdottaneen, että he sanoisivat toisiaan sinuksi, koska sillä hetkellä ei ollut mitään syytä teititellä. Hän pyyhkii yli ja jatkaa edelleen: Niinkuin Hän muistaa ja tietää, olen minä vähän hassu mies! Hän ei tykkää pahaa, jos minä annan hänelle vähän rahaa. En minä tiedä, tarvitseeko hän sitä, mutta sopinee kai näin vähäinen raha vastaanottaa, vaikka hän ei niin tulenpalavasti sitä tarvitsisikaan. Minä annan sen omaksi huvikseni, sillä se on minulle mieliin. Eipä sitten enää muuta kuin morjesta vain, toivoo Hänen vilpitön naapurinsa Petteri Mäntylä.

Hän hipuu hyllylleen koteloa etsiskelemään, hyräilee uutta laulua ja tuhrii suupielensä musteeseen. On jo niin hämärää, ettei emännöitsijä huomaa. Osoitteeksi tulee: Rouva Maiju Pahkamäki. Käteen.

Hän tarkastelee sitä etäämmältä. Se näyttää oikein komealta. Komea se on nainenkin! Passaa sitä rouvaksi nimittää! Kun olisi vielä ulkolainen postimerkki! Etteikö ole, kun etsitään. Hän hypähtää merimiesarkulleen ja alkaa penkoa tavaroitaan. Löytyy pohjalta vanhoja kirjeitä ja monenkin maan postimerkkejä. Hän kiskoo irti englantilaisen, amerikkalaisen ja australialaisen, kaikkien mantereiden merkit. Asiakirja on paljon kiertänyt, paljonpa hyvinkin. Liimaa hänellä ei ole, mutta hän keksii keitetyn perunan. Hänestä on peräti huvittavaa tämä poikamainen puuhailu. Ennenkuin hän lopullisesti sulkee kirjeen, pälkähtää hänen päähänsä vielä uusi metku. Hän liittää tuhatlappusen seuraksi vihreän viisisataisen. Vasikka! Totta kaiketi hänen ikäisensä vaimoihminen käsittää, että rahakin lisääntyy. Pitkällä kiertomatkallaan on poikinut, kerranko sellaista sattuu!

Hän vetäisee sarkanutun ylleen ja lähtee uudelleen ulos. Latu on väljentynyt, keli parantunut, pulkka liukuu kepein tyrkkäyksin. Hän jää taas porttikatajan taakse vaanimaan, miten saisi kiertolaiskirjeensä perille. Hän ei tahtoisi näyttäytyä enää talossa; vaikea sitä muutenkin on perille toimittaa, kun ei ole kirjekyyhkysiä käytettävissä, eikäpä hän aivan kepulikyyhkysen kaulaan kirjettään panisikaan. Topin kaulapantaan uskaltaisi ripustaa, mutta eipä sekään laiskuri nyt liikuskele täällä päin. Pulkkalatu on porsliinisileä, hän soljuu ja miettii.

Yht'äkkiä alkaa pellon puolelta kuulua lähenevää rahinaa. Petteri on iltahangilla hiihtelemässä koira mukanaan. Hän vetäytyy katajan suojaan ja tarkkailee pojan eleitä. Petteri kiertää ja kaartaa, hiihtää ja saksittelee, kiipeää kuoppamäelle ja laskee alas tempoilevia äkkikäänteitä tehden. Aikamoinen kärppä hän jo onkin. Ja Topi reuhottaa kintereillä, tempoo sauvoja, näykkii kantapäitä. Melkein kadehtien jalaton katselee sitä, vikkeläjalkaisten liikuntaleikittelyä.

He laskeutuvat alas niitylle saakka. Näyttää kuin aikoisivat metsämäkiin. Hän kukahtaa kolme kertaa heleästi. Poika pysähtyy, koira räyskähtää. — Käenääni selvästi! uumoilee poika, koira epäilee. He pyörtävät takaisin kuoppamäkeen, nuuskivat ja kurkkailevat uutta merkkiä odottaen. — Kukkuu, ku-ka kä-ka! Se helähtää kiusoittavan läheltä, ei ylhäältä, vaan alhaalta. Koira huomaa ensiksi ja kierii räiskivänä pallona tuuheata katajaa kohti, poika pomppien perässä.

Käki ryöpsähtää piilopaikastaan nauramaan ja käkättelemään. — Katajassa maaliskuinen käki kukkuu! Eivätkö mies ja lintukoira vielä niin paljon luonnonkirjaansa tunne! Katajakäki saa varoa, ettei löydä itseään uudelleen katajasta. He kujeilevat kuin kaksi vallatonta vekaraa ja Topi kolmantena.

Idänpuoli on jo tummentunut, tähdentuikkuja alkaa ilmestyä taivaalle ja kuu katselee ketarat pystyssä. Ennenkuin laivuri kääntää kokkansa kotiin päin, kaivaa hän povitaskustansa kolmella merkillä varustetun kirjeen. — Siinä kirje sinulle, käenpiika! Vie se teidän talon rouvalle! — Rouvalleko! kummastelee poika. Hänen tietojensa mukaan ei heidän talossaan asu mitään rouvaa. — Asuupas! Katso vain: Rouva Maiju Pahkamäki! Laivuri osoittelee sormellaan kirjoitusta ja kolmen maanosan postimerkkejä. Poika kummastelee, uskoo ja epäilee. Kirjeessä on outoja merkkejä, osoite sensijaan on kovin tutunomainen ja laivurin suu on musteessa ja muutenkin viurussa niinkuin aina, milloin hän leventelee.

— Musteessapa on suunne. — Taisin syödä mustikkapiirakkaa. Mene jo siitä, äläkä pudota kirjettä! Poika liukuu pellon puolelle kirje kädessä, suksisauvat toisessa. Laivuri syljeskelee ja pyyhkii suutaan. Senkin käenpiika! Kaikki se huomaa! Mutta hartioissa lämmittää hauskasti, tuntuupa, niinkuin jalatkin olisivat tallella, niin pitkälle lämmittävät nytkäykset aika ajoittain väräyttelevät. Poika hyppää kirje kädessä suoraa päätä tupaan. Sukset jäävät tielle ja sauvat portaan pieleen. — Äiti, Äiti! Täällä on kirje talonrouvalle Amerikasta! Ja Afrikasta! Ja Australiasta! Hän käy ensimmäistä luokkaa kansakoulua ja siellä on hiljakkoin ollut kysymys mantereista ja maanosista.

Talonrouva on yhtä ihmeissään kuin nuori herra äsken. Rouva Maiju Pahkamäki. Ja postimerkkejä merien takaisia, vanhoja, tuhruisia. Hän alkaa aavistella, läheltä pitäen. Rinnassa värähtelee onnellisesti, nuori nainenkin, kymmenen vuoden takaa. Hän ei ole monta kertaa saanut kirjettä, jossa puhuttelusanana on ollut rouva.

Hän kiiruhtaa avaamaan, lukee, itkee ja kätkee. Hän on niin iloinen, että hävettää, ei tiedä, mitä tekisikään. Pian hän keksii. Lettuja lapsille! Hän tekee tulta, vispaa vehnäjauhoja, kopistaa kaksi kananmunaakin. Voirasva kärisee, vispiseos kuhisee. Juostaan noutamassa kellarista mansikkahilloa. Oi riemun runsautta ja elämän yltäkylläisyyttä! Sitä seuraa vuorollaan tyytyväiset väsähtämiset ja onnelliset nukahtamiset.

Onnellinen talonrouva istuu keinupuussa ja tutkii uudelleen kirjettä, joka nyrkkipostissa tuli, merien takaa. Hän muistanee sen jo ulkoa, mutta lukee kuitenkin ja miettii sen johdosta mieleen välähteleviä asioita. Onko olemassa rouva, jonka nimi on kolmella merkillä varustetussa kirjekuoressa? Onko olemassa raajarikko, joka omilla kipurahoillaan avustaa avuntarvitsijaa? Onko toive salainen kyyhkynen vai ilmojen teitä kulkeva radioaalto? Mikä lienee sydäntoivomusten aaltopituus? Rohkeneeko niiden kuljetettavaksi vielä suurempia toiveita avaruuteen lähettää?

Hän kutoo, kääntää kudinta ja miettii. Pienen sukan kärkipuoli on jo varvaskavennuksen kohdalla, kiertyy vähenevillä silmillä ja venyy nopeasti. Harmaan lankakerän sisällä vilkahtelee valkoinen pohjallistuppo, vaikean pulman ratkaisun avain.

13.

Suuren parantolan päiväkello soi. Ovet aukeilevat pitkiin eteisiin. Kuuluu liikehtimistä, puhelua, hilpeätä hälinääkin. Sunnuntaipäivän ruokakello ei yllätä ketään epämieluisasti. Ovi numero 15 toisen kerroksen pitkän käytävän päässä ei aukene. Valoisassa kulmahuoneessa makaa poika ja mies. Poika on juuri pumpattu. Kuumekäyrä miehen päiväkirjassa aaltoilee epävakaisen myrskyisästi.

Hän on maannut koko ajan, jo lähes kolme viikkoa, eikä repivä yskä vähääkään hellitä. Uni on hourailevan levotonta, ruokahalua ei ole ensinkään. Tottunut ylilääkäri seuraa ilmeisellä mielenkiinnolla tapausta, jossa on paljon uusia piirteitä. Mies on vahva, rintakehän, niinkuin koko elimistön rakenne mitä parhain, kaikesta huolimatta tuho nelistää kiihtyvällä vauhdilla. Ellei yllättävää käännettä parempaan päin tapahdu, ei lopputuloksen suhteen tarvitse olla epätietoinen.

Tapaus sellaisenaan ei häntä paljon kiinnosta, niitä sattuu tässä talossa usein. Erikoiset piirteet, miehen ja taudin hellittämätön itsepäisyys ovat alusta alkaen kiinnittäneet hänen valpasta tutkijan silmäänsä. Yhdellä käynnillä mies saattaa houria sekapäisenä. Pari tuntia myöhemmin hän on täysin selvä, terävän älykäs, jopa kyynillinen. Ja kuumekäyrä tekee samantapaisia yllättäviä kepposia. Hän ei usko mittauksia, kokee itse ja vaihtaa mittaria.

Miehestä otettu röntgenkuva ei ole kovin ruma, mutta ylilääkäri on vakuutettu, että kuva salaa, niinkuin ehkä mies itsekin. Pesäkemerkkien alla tapahtuu enemmän kuin niistä näkyy. Se on ullakkopalo kuivissa välitäytteissä, nopeasti etenevä, vaarallisen tuhoisa. Olkoon kuori niin vahva kuin onkin, tiili tai peltikatto, kerran se pettää, koko ullakko läikähtää avotuleen ja palosotilaiden on paras hypellä luukuista matoille.

Mies on päättävä ja lujatahtoinen, mutta hän tuntuu kadottaneen toivonsa ja elämänuskonsa, eikä häneen voi sitä tavallisilla keinoilla pumpata ulkoapäin, niinkuin helpommin johdettaviin potilaisiin. Ylilääkäri on luja taistelija itsekin. Hän on aikoinaan voittanut itse tämän taudin ja on sen vannoutunut vastustaja. Kiintoisa tapaus on lietsonut hänen taistelumieltään. Se on taistelu miehestä kahden kovan kesken. Kumpikaan ei anele armoa, ei sovinnolla antaudu. Hän tuntee tällaisissa erikoistapauksissa olevansa kuin suuren orkesterin johtaja. Hänen on seurattava satojen soittimien äänen voimaa ja väriä. Kuitenkaan hän ei voi olla erikoisesti tarkkaamatta tätä uutta huilua, jonka antamat äänet eivät hetkeäkään kulje nuottien mukaan. Hän pohtii sitä sairaskäynneillään, ruokapöydässä, ulkona jäkäläistutuksillaan, joita kevätaurinko on jo esiin paljastellut. Salaperäinen tapaus! Kirottu probleema! Kävelyllä olevat potilaat ihmettelevät toisilleen: Mitähän se taas on keksinyt? Onkohan syntymässä uusi jäkälämuunnos? Viidessadasviideskymmenesviides! Kuudeskin se jo lienee!

Miehinen potilas toisen kerroksen valoisassa kulmahuoneessa kulkee pimeitä teitä. Elohopea pysyttelee korkealla, vaihtelee sielläkin, synkät mielteet hallitsevat päiviä, unipainajaiset öitä.

Rinta on kipeästi jäässä, niin on. Sulaa paikkaa ei löydy, ei tunnu. Hengitys rahisee raskaasti ja kurkunpäätä kutkuttaa aina. Hän pidättelee yskää pitkät hetket, mutta kun tukehduttava tunne ei lakkaa, niin herpautuu ja laukaisee, rykii kauan, uhalla kuin rikkinäisen romun alta helähtävää kappaletta etsien. Sitä ei löydy. Sen sijaan hän puolinikahtuneena katkeroituen tuntee, miten vaivanpuutiainen, se tuhatjalkainen helvetin rapu on kaivanut tuliväkäsinä polttavat pirunkyntensä syvälle sisäruumiin tärkeimpiin elokeskuksiin. Usein hänestä tuntuu jo siltä, niinkuin se olisi päässyt rintaontelon pohjaan saakka ja kääntelisi koukkuväkäsiä kynsiään mielihyvästä kehräten. Kuinka sydämen halusta hän iskisi väkäpäisen keihään vaivaajansa niskaan ja kantaisi sen siinä kuumimpaan tuleen.

Näitä hän päivisin kokee ja kuvittelee, yön horroshetkinä näkee raskaita unia. Tuskainen jano, ilmanpuute ja tulipalokuvat toistuvat usein. Loimu leimahtaa tuvan kuivalla katolla. Hän juoksee saunamäkeä täysinäinen vesisaavi sylissä. Matka ei joudu, tulikielekkeet sensijaan nopeasti etenevät. Nyt on jo koko rakennus tulessa. Missä ovat Maiju ja lapset? Savu ja lieskat lyövät akkunoista, he nukkuvat, eivätkä herää. Hän huutaa ja juoksee. Ääni ei kuulu, taival ei lyhene.

Hetkistä myöhemmin hän huomaa olevansa saaveineen alhaalla puron rannalla. Lienee tavattoman kuiva kesä, sillä puro on kuivunut, vain pohjauoman hautapaikoissa on savista rapaa. Muutamia sammakoita näkyy räpistelevän siellä. Yhdellä on rikkoutunut kumikenkä, jonka kärjestä kaksi pientä varvasta on tunkeutumassa ulos. Sammakolla kumikenkä! Eikähän niillä tuollaisia varpaitakaan! Meidän lapsia ne ovat! Petteri, Maiju, Maili! He huomaavat hänet ja matelevat syvemmälle liejuun. Hän tahtoisi tyhjentää edes saavinsa huuhdellakseen heitä. Saavi on alassuin, mutta vesi ei lähde pois. Lapset katoavat liejuun, joka tasautuu liikkumattomaksi.

Väliin hän tuntee olevansa madonsyömä kaalinkerä, joka on kiskaistu pellosta ja heitetty katajikkoon. Vesi sataa rikkoutuneesta lehtiaukosta sisään ja alkaa mädättää kerrostumia. Madot ja yöetanat kaivautuvat syvemmälle ilkeästi vongertaen. Hän ei voi liikahtaa, elää kuitenkin, kärsii inhosta ja tuntemisen tuskasta, kunnes nytkähtää, rykii, kokee muodonvaihdoksen ja tuntee olevansa murskattu sammakko pellonojassa, karvasilmäinen myyrä lähestyy käytäväänsä pitkin.

Ne ovat tuokiokuvia, joista yskä usein herättää, pelastaa pahimmasta, mutta muistuttaa suuresta pahasta, joka on pienempien alkulähde.

Raskaimman painajaisunensa hän elää rämesuohon sullottuna. Hän on kaivamassa jälleen siellä sumusateisena syyspäivänä, on saanut sellaisen piintymän, että hänen täytyykin kaivaa viemäri suoraan alaspäin, niin pitkälle että pohja puhkee. Sinnepäin on varmasti vetoa ja suo kuivaa muutamassa hetkessä. Hän on kaivanut sen jo syväksi kaivoksi, ei tahdo mitenkään enää jaksaa heitellä pieninkään lapiopistoin. Väliin hän koettaa haarukkavarvulla, miten vetää. Hyvin vetää. Pohja ei mahtane olla enää kaukana.

Mutta yht'äkkiä kuuluu humahdus ja valo katoaa. Hän on hautautunut suohon, syöksähtelee puoleen ja toiseen, kaivaa käsillään, potkii jaloillaan enenevässä tukehtumisen tuskassa. Puolessatoista minuutissa on päästävä pintaan! Ihminen ei kestä tukehtumatta enempää. Nyt varmaan on kulunut jo minuutti. Tuskanpaine yltyy, hän luulee menehdyksestä halkeavansa. Kunpa jo kuolisikin! Muuta ei osaa enää toivoa.

Minuutteja on kulunut ja yhä hän vain elää, tukehtuu eikä kuole. Hulluna tuskasta ja kauhusta hän jälleen epätoivoisesti alkaa velloa sinne tänne. Hänellä ei ole enää mitään muotoa. Hän syvenee, laajenee ja mätänee! Mutta elää! Häneen sisältyy ja imeytyy koko suon tuhatvuotinen kadotettu elämä, joka on kuollut, eikä kuole, mätänee eikä mätäne!

Näin hän pimeän kannen alla hyllyy, toivottomana visvoo, tuskaisena velloo. Ei kukaan tule enää suolle, ei hengitysreikää aukaise, ei seipäällä edes tunnustele. Aikoja kuluu, ikuisuuden mittaisia. Eetteriaallotkin kiertävät tätä kallioiden suppiloon haudattua mätähelvettiä.

Mutta yhtenä päivänä tai yökö se lienee, kuuluu ylhäältä ääntä, tai alhaaltako kuulunee. Niinkuin rautaporalla kairattaisiin. Syvä mätäsuo aavistelee yhtenä korvana. Kuuluu kuiske: Aika on tullut! Koko suo pirisee pohjiaan myöten. Jokainen kiehuu, kuohuu, pullistuu korvakuplana kuuntelemaan. Aika on tullut! Aika ori tullut! jyrisee teräspora.

Se putkahtaa esiin, kiiltävänä pyörivänä jättiläiskairana! Sitä riemua! Kaikki syleilevät kairan terää ja vartta, pyörivät sen mukana villissä vimmassa. Se painuu ja jyrähtää kiinni pohjakallioon. Taas jyrisee ja porisee. Kun vain ei murtuisi tai katkeisi! Ei se murru. Se on timanttipora. Ja vahva rautainen varsi kestää. Aika on tullut! Yhä se sitä jyrisee. Se on varmaan uponnut pohjakallioon jo kymmeniä syliä.

Sitten se jälleen saa pehmeätä alleen ja putoaa useita kymmeniä syliä. Syntyy kiihkeä liike ja hirmuinen paniikki alaspäin, alaspäin. Koko suo liikkuu, läikähtelee. Pohja on puhki. Koko vuori halki!

Hän itse on vain alkanut liikkua, hypähtääkin herättyään vihdoin raskaasta unestaan. Kevätaamu sarastaa juuri sen verran, että kajo akkunassa tuntuu. Hän ei tahdo enää nukkua, on helpompaa sittenkin valveilla. Varmemmaksi vakuudeksi hän nousee istumaan kääriytyen huopaansa. Hän ei ole tehnyt sitä muutamaan päivään, ei ole lupakaan. Hän nousee nyt kuitenkin, mitäpä hän enää heidän luvistaan. Tuntuu niin kevyeltä, että hän nousee lattialle asti kävelemään. Se vaatii ponnistusta, mutta muutaman kerran yritettyään hän onnistuu siinä ja kävelee horjuen akkunan luona olevalle tuolille istumaan.

Rakennuksen seinältä loivenee puistorinne, josta lumi jo osittain on sulanut. Pari harakkaa tökkii käytävällä pyrstöään keikuttaen, kolmas istuu koivunoksalla ja räkättää. Hän värähtää, niinkuin kylmä olisi. Hänellä ei ole kylmä, kuuma ennemmin. Värähdys lienee lähtenytkin syvemmältä, vaistoilevista sukuperinnöistä. Äitivainaja kammahti aina harakkaa, pahanonnen lintua.

Tämän muistaessaan hän värähtää toisen kerran ja katsahtaa taakseen. Hänellä on ajatusväläyksen ajan se tunne, niinkuin äiti olisi käväissyt huoneessa, ovella vain, niinkuin käväistään silloin, kun kiireessä ohimennen silmäistään, onko huoneessa kaikki valmiina. Hän on ihmeen levollinen, eikä tämä mielle kauan pysy näköpiirissä. Silläkin lienee kiire ja lisäksi tulee uusi syrjäyttävä aihe, aisteilla havaittava ilmiö. Alhaalta, leveältä hiekkakäytävältä kuuluu kahdet rapsahtelevat askeleet. Aamuvarhaisia palvelijoita tai lämmittäjä ja yövahti ehkä? Omituinen uteliaisuus nostaa hänet jaloilleen. Hän näkee heidät väläykseltä, ennenkuin ehtivät kulman taakse ja hätkähtää kovasti näkemäänsä. Kaksi miestä kantaa paaria, joka oli lakanalla verhottu.

Harakka! Äidin henki! Ruumis! Hän ei ole taikauskoinen, kuitenkin nämä todistukset hänelle riittävät. Ajattelipa hän mitä vain, katsoi minne tahansa, kuunteli häipyvää hiekan rapsetta, kaikki puhuu samaa: Aika on tullut! Vahvistukseksi kuuluu etäinen kellarioven paukaus. Jälleen hiekan rapsetta kuin katko-osista tehtyä ajatusviivaa: Entä sitten? — Kuka sitten? — Huomisaamuna... ylihuomenna... Tässä talossa rapsavat varhaisaskeleet hyvin usein...

Hän ei hätkähdä enää, vaan toteaa sen itselleen levollisena kuin korkeimmassa oikeudessa päätetyn asian, olkoon se voitto tai tappio. Sepä tässä tapauksessa ja joka tapauksessa kerran edessä on ennemmin tai myöhemmin. Mikä aika on? Nauhan pätkä! Vuorokausi, viikko, vuosi, viisikymmentä vuotta! Pätkä kuin pätkä! Merkillisen levollisesti hän sitä eri tavoin ajattelee, eikä rinnassakaan tällä hetkellä tunnu pahalta, tai tuntuu niinkuin paha olisi reunoiltaan irtautumassa ja katselisi ulospääsyä.

Hän astelee sängylleen ja heittäytyy makuulle. Pikku lintunen kopauttaa akkunan alimpaan ruutuun. Savu tupsahtaa pienen piharakennuksen piipusta. Muutama koiranhaukaus kuuluu etäämpää.

Hän sulkee silmänsä ja saa vaikutelmia vielä kauempaa. Hän näkee vuoren ja laakson varhaiskevätaamun heräävässä raikkaudessa. Sielläkin savu tupsahtaa piipusta ja iloisesti tupruten kiirii avaruutta kohden. Varpuspari tirskuu akkunalaudalla, jota silaa kirkaskiteinen jäätymähile. Topi lähtee heinäladosta tarkastuskäynneilleen ja aamuasioilleen, nuuskaisee heinätukkoa, raapaisee multakokkaretta, nostaa jalkaa nurkkakiven luona. Ei näy mitään epäilyttävää, ei liioin kuulu. Ne ovat niin laiskoja ja unisia, kylän kuppikoirat, loppakorvat! Mies alkaa kiehitellä hauskaa mielikuvaa huolellisesti ja hellävaroen.

Kovin aikainen vielä onkin. Topi aikoo vetäytyä jälleen lämpimään koloonsa ladon heinissä nukahtaakseen makeat aamu-unet, mutta herkkä kuulo vainuaa järveltä päin etäistä ääntä. Eipä menekään latoon, aivastaa ja juosta hipsuttelee häntä kiemurassa mäkipellon suurelle kivelle, joka on paras tähystyspaikka. Pitkän aikaa hän istuu, nuustaa ja kuuntelee, kiertää häntäänsä muutaman kerran ja taas kuuntelee. Kaikkialla rauha ja hiljaisuus.

Ennenkuin hän palaa takaisin lämpimiin heiniinsä, tahtoo hän koettaa, onko yksikään laiskuri vielä hereillä. Häntä kipertyy, kaula oikenee ja kipakka: hau-hau! räiskähtää kuin yleinen kilpahaaste. Se lämmittää kurkunpäätä ja leikkaa iloisesti kuulakkaassa ilmassa. Vielä toisen kerran rävähtää: hau-hau-hau! Silmä kiiltää, vatsanpohja heilahtelee.

Kallioseinä heittää kimeät räiskäykset pomppakoppina takaisin ja pian kiirii etäämpääkin vastauksia. Kokkilasta kuuluu, Rantalan mäellä kaikuu, ja metsän takaa hyppelehtii metsävahdin narttupiskin imelät räiskyt. Topista tuntuu kovin hauskalta, kun hän pienellä sai niin paljon aikaan. Punainen kieli liikkuu laidasta toiseen: hä-äh-hääh-hä ja takatassut raapivat kiven jäkälää.

Metsävahdin pystykorvan räiskypallot pomppivat uudelleen, sytkäyttävinä, läikäyttävinä. Hän on uumoilevinaan niissä kaipausta, pyyntöä, hajua... Hänellä on ollut eräinä kevätaamuina sen lirpukan kanssa mukavasti kutkuttavia muhinoita. Onpa siinä rajalla, ettei hän nytkin lähde ja kapaise metsän halki, nousee jo, takatassu raapaisee lähtöpotkua. Eikä viitsi. Topi on jo ikämies. Helpompaa ja hauskempaakin, kun menee ladon lämpimään heinäkuppiin ja muistelee entisiä.

Hän ei sittenkään pääse ladolle suoraan, niinkuin ensin aikoo. Tunkion takaa kantautuu kuononpäähän liian kiihottavaa hajua, kuuluu pientä kikatusta ja ärsyttävää räkätystä. Hän vaihtaa suuntaa, painaa nokkansa maahan, häntäkiemuran alas ja hiipii tunkion suojaan. Harakoita on neljä viisi! Kuusi seitsemänkin! Hän pysähtyy ja miettii, miten menettelisi, miten oikein niitä riepottaisi. Mutta kikamestarit lienevät jotakin kuulleet, ehkä vainunneet. Yksi ja toinen nostaa nokkaansa, joku pöhlömpi vain vielä mitään oivaltamatta räkättää. Topin silmä kiiluu, jalka hiipii. Ketuksi katselija luulisi. Vielä vähän, vielä hipenen verran! Lähin harakka rävähtää ääneen ja räpsähtää siivilleen. Topi syöksähtää sekaan. Hirmuinen rähäkkä! Pitää karvan läheltä, ettei hän saa yhtä pitkästä pyrstömelasta kiinni. Pääsevät kuitenkin kaikki ja hajoavat kaikkiin ilmansuuntiin, kaakkoon ja koilliseenkin.

Topia harmittaa jonkin verran. Aivastaa täytyy ja jalkaa nostaa, tunkiolta pudonnut turve on sopivalla matkalla. No, ne säikähtivät kuitenkin hirmuisesti, varsinkin se yksi. Eikä hän tämän lähemmäksi ole milloinkaan päässyt. Aina on jäänyt vähää vaille. Hän hypähtää tunkiolle ja pitää vielä pienen yleiskatsauksen. Selvä on! Hän menee kahdeksi tunniksi latoon maata!

Mutta etäinen tarkkailija ei pääse latoon. Muistojen kevätaamu tempaa hänet vastustamattomasti mukaansa. Hän liikkuu ja kiertelee, narskuvilla hangilla, pihkatuntuisessa kuusimetsässä, vuorella, johon näkyy kotoisen järven aamuinen auer ja suuren näkymättömän järven huikean kirkas sini. Hän katselee sitä silmää räväyttämättä, kääntyilee, haukkoo ilmaa sisään ja ulos kuin Topi tähystyskivellään.

Hän haukkaisee syvempään. Tulee yskänkohtaus ja todellisuuteen heräämys, päivästä yöhön, elämästä kuolemaan. Se on vain päivien kysymys. Kevätaamut ovat olleet ja menneet. Kesä ja aurinko. Laakso ja vuori...

Hän aikoo tiputtaa vielä parittain, ei kärsi, niin kuumasti ne pisarat polttavat. Miksi ihminen on luotukaan tänne, lyhyeen elämään, kurjaan kuolemaan? Ja miksi ei se edes tule, ennenkuin on päässyt nauttimaan näitä pieniä pisaroita hauraan elämän kestämättömästä lasimaljasta?

Ahdistus kohoaa, kaipaus kiihtyy. Se etsii edessä kohisevasta tuonelan virrasta jotakin vesikiveä, mihin voisi pysähtyä, kaartuvaa pensasta, johon voisi tarttua. Ei mitään näy, vain musta vesi, nielevä syvyys, julmasti imevän kosken kohina.

Mutta sittenpä tuntuu kuin jotakin välähtäisi. Hän ei silmäänsä räpäytä vaaniessaan tarttumatilaisuutta. Hän saa sen kaapatuksi. Se on heikko, turhanaikainen, kuitenkin tyhjää parempi. Hän tekee nopeita suunnitelmia.

Hetket ovat kalliita! Ei pienintäkään viivytystä enää! Heti matkaan, kun talo nousee, ensimmäisellä junalla. Junalla! Se on jotakin se! Eipä hän vielä niin huono olekaan kuin kuoleman myyrä luulee. Mikä junassa on istuessa. Ja saa siellä maatakin. Asemalta lähtee linjavaunu. Kylästä saa hevosen.

Se on hyvin selvää aluksi, pian kuitenkin nousee pieniä pilviä. Pääseekö tästä talosta lähtemään kuka vain ja milloin vain? Eipä taida olla rahaakaan pilettiä varten? Ja kuukauden hoitomaksu? Maiju ei ole voinut sitä vielä lähettää. Jospa pidättävät panttivankina? Kuolevan miehen! Luulisi mielellään päästettävän. Jos katsovat, että kuolee välillä? Laitoksen maine kärsii. Kovin ahkeraan on ylilääkäri viimeaikoina käynyt katsastamassa, itse kuumettakin mittaillut.

Päästettävä on! Kuolleet pankoot, minne tahtovat, mutta elävää vapaata miestä ei vangita! Ei mikään laki voi estää ketään ihmistä pääsemästä viimeisille jäähyväisille kotiin! Pääseehän myrkytetty rottakin loukkoonsa kuolemaan ja mätänemään!

Mätänemään! Hän tarttuu tahtomattaan siihen, koska se riipaisee niin ilettävän kylmästi sydämen alta. Muutama murheen hetki. Ikuiset jäähyväiset viidelle kuudelle, vaimolle, lapsille, keväälle, elämälle. Terve, suuri tuntemattomuus ja ikuinen yö!

Hän koukistaa käsivarttaan. Madonruokaa! Puristelee tuskaisesti kasvojaan. Ammottava-aukkoinen pääkallo! Minkä rikkomuksen ihminen teki, että kuoleman pitää!

Aurinko nousee ja kevätaamu valkenee. Hänen sydämensä hämärtyy ja pimenee. Kolkko kuoleman myyrä, julma, tunnoton uumoilee ja vaanii. Hän ei näe sitä, mutta se näkee hänet. Missä tuijottaneekaan sieluttomilla silmillään hampaaton suu kamalassa irvistyksessä.

Mihin se aikoo hänet viedä? Mihin kauhunkorpeen ajaneekaan takana kähisten, viikate sojossa? Hän pyrkii turhaan eroon näistä kuvitelmista. Luurankomiehen vaaniva huomio ei hellitä hetkeksikään enää. Se on kuin peilihuoneessa otettu valokuva, se tuijottaa, lipoo, kalisteleekin kaikkialla.

Monet etäiset sukulaiskuvat se penkoo esiin ja kirkastelee piinaavan selviksi, nekin, jotka jo ikipäiviksi luulee muististaan häipyneen. Mistä se onneton löysi tämänkin: Pirujen korttipelin Kotkamäen riihessä. Kiviahon ruotiäijä sen ilkeyksissään lienee kertonut, avasi pelonpaholaisille portit pienen kuulijansa sydämeen.

Itsensä hirttänyt mies makaa riihessä laudalla, pirut pitävät peijaisia hänen ympärillään. Kortitkin heillä on, kuinkapa muuten, päätetään pelata. Jäätynyt pönäkkä ruumis nostetaan kiuasta vastaan. Palava päresoihtu pistetään hampaiden rakoon.

Hän näkee kaiken sen kymmenien vuosien takaa uudelleen, näkee enemmän kuin ennen. Kortteja läiskivät pirut viirunaamoineen, sorkkajalkoineen, tulennäyttäjän muljahtanein silmin ja itsensä pirujen piirissä. Kuolema kävelee kohti sähisevä tulisoihtu kammottavia kasvoja valaisten.

Kerrostaloko? Ei, vaan taivas ja helvetti. Sehän on suurennettu elokuvaksi se sama kuva, jonka hän viisivuotiaana näki vanhan kirjan kannessa. Muorivainaja sitä parhaimman taitonsa mukaan hänelle selvitteli. Ne ovat tuhatkertaisia tulenlieskoja, nuo, jotka loiskivat! Ja pahoja ihmisiä ovat kaikki nuo, jotka noin vääntelehtivät! Se on iankaikkinen vaivantuli. Pieni mies ei oikein tahdo jaksaa käsittää, minkälainen tuli se on. Muori selittää: Jos meidän iso riihi olisi täynnä nauriin siemeniä. Ja pieni varpunen tulisi joka tuhannen vuoden perästä ja noppaisi yhden siemenen. Kestäisi kauan aikaa, ennenkuin riihi olisi ihan tyhjä, jaa-a! Niin kauan kestää helvetin iankaikkinen vaivantuli! Ja vielä tuhat kertaa kauemmin, jaa-a!

Hän herää. Joko hän taas ehti nukahtaa ja nähdä noita pirullisen valheellisia peilikuvia? Kuolema on totta! Onko se totta? Eikö hänellä viime hetkikseen ole hyödyllisempää ajattelemista niin unissa kuin valveilla? Hän koettaa selviytyä, mutta vyyhti on sekainen, juoksevaa päätä ei löydy etsimällä. Vain ellottava tyhjyyden tuska, lopullisen katoamisen kammo, hirvittävä putoamisen tunne kouristaa sydäntä ja päätä.

Selvenee hän lopuksi taas niin pitkälle, että saa perussävelestä kiinni. Se on ikävä, polttavan hiukaiseva. Hän tuntee sen ruumiillisena janona, juo lasillisen vettä, joka ei virvoita.

Hoitaja tulee tavanmukaiselle aamukäynnilleen, tervehtii ja antaa kuumemittarin kummallekin potilaalle. Kalpea poika kaivaa sen heti peittonsa alle, mutta mies miettii jo juonta. Se välähti heti hänen mieleensä, kun hoitaja ilmestyi huoneeseen: kotiinpaluu, joka turhan peilauksissa oli jo kokonaan unohtua.

Hän päättää järjestää asteet kolmeenkymmeneen kahdeksaan, sehän lienee sopiva matkakuume. Hoitaja hääräilee. Mitä hän siinä kääntyileekään? Niinkuin aavistelisi ja pitäisi vahtia. No niin, hae vain raitista vettä! Entinen olikin jo kuin partavettä.

Kolmekymmentäkahdeksan ja kaksikymmenystä ylitse, sattuipa sopivasti. Hoitaja palaa vettä tuoden, järjestelee pöytiä, oikoo akkunaverhoja, kohentelee sängynpeittoja. Viimeksi hän ottaa mittarit ja kuumetaulukot ja ryhtyy merkitsemään. — Mitä! Näinkö alhaalla! Mitä tämä merkitsee?

— Se merkitsee sitä, että poika paranee ja lähtee kotiin! Hoitaja katselee hetken pyörein silmin, käsittää asian. — Aivan niin. Nukkukaa kuitenkin vielä aamupäiväunet, se virkistää matkalle lähtiessä. — Aivan niin.

He sopivat erinomaisesti, niinkuin koko ajan ovat sopineet. Neiti huomaa lopun lähestymisen. Hän ei luullut sen näin pian tulevan. Potilas ei ulkoisesti ole heikonnäköinen. Mitään ilmoituksia ei vielä tarvitse tehdä, ylilääkäri kiertää tarkastuskäynnillään kahden tunnin kuluttua ja huomaa itse. Siirtämiset voi jättää iltapuoleen. Potilas on uskovinaan uskottamiset, toivotukset ja virkistykset. Odotappa neitiseni! Laittelehan valmiiksi odotushuoneesi, kuolinsänkysi ja valkoiset liinasi! Älä vain unohda häkin ovea auki! Lintu on varpaillaan! Hän on ihan huvitettu pienestä kepposestaan.

Ylilääkärille hän päättää sanoa suoraan, sillä kissan kanssa ei sairaan linnun parane leikitellä. Hän kuolee pian, sitä ei tarvitse pimitellä. En kuole tänne. Mittarit nurkkaan. Lähden kotiin. Niin hän sanoo. Koettakootpa estää. Ellei hyvä puhe auta, niin tapellaan. Hän tilkitsee päätöstään koko aamupäivän monella tavalla. Ylilääkärin sisälle astuessa hän on niin ylijännitetyssä vireessä, että laukeaa itsestään.

— Tänään lähden kotiin.

— Soo!

— Lähdenpä kuin lähdenkin!

— Soo!

Hänen parhaat panoksensa ovat rapisseet pitkin seiniä. Lääkäri katselee häntä melkein huvitettuna, pirullisena hänestä näyttää. Soo! Ja vielä toisen kerran soo! Hänen tekisi mielensä heti tapella, iskeä kalloon tuota kirottua miestä. Hän ei katso edes kuumekarttaan. Ei viitsi vaivautua edes sen vertaa. Mitäpä enää kannattaisi, raadon vuoksi! Kellariin vain! Jospa kumminkin huviksensa vielä heittelisi, niinkuin vanha kolli rikki purtua hiirtä. Hän nousee uhkaavan päättävästi.

— Minä lähden tänään kotiin, kuulitteko!

— Kuulin. Sanoitte sen jo kolmannen kerran.

— Te ette usko sitä, näen sen kasvoistanne!

— Olette mainio arvaamaan!

Lääkäri hieroskelee käsiään ja kävelee akkunan ja sängyn väliä notkein kissamaisin askelin. Potilaan aivoissa jyskii pelko ja viha. Hän on suuttunut ja iskenyt parhaimmat koukkunsa, toinen ei ole viitsinyt edes puolustautua, verryttelee vasta. Hän on menettävä pelin. Eikö sillä ilveksellä itsellään ole kotia, vaimoa, lapsia? Erehdys! Kymmenkertainen erehdys! Etpä vangitse vapaata miestä niin vain. Kykenen minä vielä sellaisen melun nostamaan, että talo ryskyy! Tiedätköhän, mikä mies aikoinani olen ollut! Pitäisi se huomata silmistä, jos oikea lääkäri olet! Hän aikoo paukauttaa sen arvelematta vasten naamaa. Vastustaja ehtii ennen.

— Riittää jo! Te jätätte mielestänne turhat houreet.

— Tekö minut estätte!

— Minä!

Potilas potkaisee peiton ja aikoo ponnahtaa lattialle, mutta jalat luiskahtavat ja ensimmäinen yritys epäonnistuu, toinen sitäkin täydellisemmin, sillä lääkäri on ehtinyt tarttua tukevin ottein hänen käsivarsiinsa. He taistelevat tuokion sanattomasti, toinen tyynenä järkähtämättömän päättäväisin ilmein, toinen vihastuneena kuumeiset silmät leimuten.

Potilas tuntee lopullisesti häviävänsä. Se raivostuttaa häntä. Käsiotteet pusertavat rautapihdin tavoin. Mikä herrasmies tuo on, tuollainen karhu! Totisesti, sen käsistä ei huono mies mihinkään mene. Hän kaatuu selälleen. Lääkäri ei vielä sittenkään hellitä katsettaan, ei ensinkään. Tahtooko se ujuttaa minut käärmeeksi, jonka on ruvettava kiepoilemaan hänen soittonsa mukaan? Ehkä piiskaa pyssynpiippuun tai ruumisarkkuun pienestä oksanreiästä. Ellei hän olisi niin lumotun turta, niin kauhistuisi. En tunnusta, älä luulekaan! Kuitenkin hän rehellisenä miehenä myöntää häviönsä, silmillään. Lääkäri hellittää katseensa. Nyt hän puhuu. Ääni kuuluu kuin akkunan takaa, kuitenkin selvästi, joka äännähdys, kuin timanttiveitsellä leikkaisi lasia:

— Te ette kuvittele mitään! Kuulitteko?

Hän on varmaan nyökännyt, koska lääkäri jatkaa:

— Se on oikein. Te olette mies, ette mikään kaniininpoika. Ja nyt nukutte heti, siihen saakka, kunnes tulen herättämään!

Potilas sulkee silmänsä vastineeksi. Toiset silmät lakkaavat polttamasta. Hän tuntee sen, senkin, että lääkäri poistuu huoneesta kuulumattomin askelin.

Hänet on tyrmätty täydelleen. Häntä hävettää, ettei kehtaa silmiään avata. Hänellä on suuri kiusaus sanoa pojalle, että enpä nuku, kiusallakaan en nuku, käskystä! Hän ei voi sanoa sitä, koska ei voi avata enää edes luomiaan, on kuin liimakangasta olisi vedetty pitkähkö suikale silmien ylitse.

Lääkärin sanat toistuvat hänen mieleensä. Hän ajattelee niitä harmistuen, vähitellen rauhoittuen, jopa mieluisasti kuin hankea tarpoen ladon ympäri kiertäisi: Polku on jokaisen kierroksen jälkeen vähän tasaisempi. Ei mitään, ei yhtään mitään. Kun ei mitään, niin ei mitään! Kuulitteko, hyvä herra! Älkää puristako niin vietävänmoisesti! Uskon jo vähemmälläkin, että teillä on voimaa enemmän kuin herrasmiehelle on tarpeellista! Kuitenkin olisin halunnut tavata teidät köysikehässä viisitoista vuotta sitten, kuulitteko! Rohkenen toivoa, että silloin olisin saanut paria oikean käden koukkua sisään ja teille olisi luettu yksi, kaksi, kolme!... Kuulitteko! Ei mitään kuvitelmia. Ei yhtään mitään.

Pitkät ajat vaahdossa laukanneiden mielikuvavarsojen polut ovat häipyneet. Varsat katselevat hölmistyneinä vanhan emotamman vaivaista menoa ladon ympäri. Katso, miten se lenkuttaa! Kiertää kuin saviraanaa! Ei mitään kuvitelmia! Ei mitään, kuulitteko? Ei mitään! Joo, joo, ei mitään. Rintapainajainenkin on ihmeeksi inhimillinen, tai lieneekö unohtanut puolivalmiin työnsä. Hän nukkuu levollisesti iltapäivään saakka.

14.

Ylilääkäri on tullut lupauksensa mukaan. Hän kuulee pojalta, että mies on nukkunut lähes viisi tuntia. Hän aikoo poistua niin hiljaa kuin oli saapunutkin, mutta potilas herää. Aurinko paistaa, huone on valoisa. Lääkäri istuu tuolille ja katsoo iloisesti. Potilas hymyilee vastaan ja haukottelee leveästi. Käskystä, herra kapteeni! Mitä vielä haluatte? Hän ei ole kuvitellut mitään. On keveä olo, lapsellinen ja muutenkin niin mukava. Hänen tekee mielensä sanoa se. Nähnee tuo ilmankin. Lääkäri tarttuu ranteeseen. Jokohan tuo taas nipistää pihteihinsä? Ei, valtimoa koettaa, tottuneesti, miehekkäästi.

— Niin sitä pitää!

Hän ei sano mitään muuta, pitää vain kiinni pitkän hetken, niinkuin pumppaisi sähköä sisään, katsahtaa ja hymyilee. Mitähän lienee tarkoittanut, nukkumista vai valtimonlyöntiä? Hän aikoo kysäistä, malttaa toki mielensä.

Pöydällä on päiväpostin tuoma kirje. Lääkäri huomaa sen, mutta ei ole huomaavinaan. Potilas huomaa samalla kertaa ne, sekä kirjeen että hienon huomaamattomuuden. Sydämen sykintä värähtää vilkkaammaksi. Sitä hän ei huomaa, että lääkäri senkin huomaa, hänen on syrjäsilmällä täytynyt tarkastella kirjettään. Lääkäri nousee pitäen edelleen ranteesta kiinni.

— Minä tulen uudelleen illalla yhdeksän ja kymmenen Välillä, muuten vain.

Hän puristaa ranteesta, niinkuin puristetaan ystävää hyvästellessä silloin, kun tämän kourassa on jotakin täytettä, ettei sormista voi puristaa, nyökäyttää tuttavallisesti päätään ja häviää kuulumattomin askelin.

Iltapäiväaurinko heloittaa. Sormet kutkuavat kirjeeseen, josta hän pysyy kuitenkin vielä erossa, muuten vain, koska on niin keveä olla. Vanha tamma laukkaa yhä pientä piiriään. Siinä on jo kova pettämätön polku.

Lopulta hän ottaa kirjeen ja tarkastelee osoitekirjoituksia. Maanviljelijä Matti Pahkamäki. Kirjaimet ovat enemmän piirrettyjä kuin kirjoitettuja, kauniita ja pyöreäntäyteläisiä. Hän tarkastelee niitä kutakin erikseen ja kutakin sanaa tarkoin erikseen. Poika on mennyt makuuhalliin tai kirjastoon, hänellä on täysi rauha ja vapaus.

Maanviljelijä! Onpa tässä hyväkin viljelijä. Kas, kun ei peräti tilanomistaja! Matti! Matti kuin Matti! Ja Pahkamäki. Pahka ja mäki. Aivan niin. Kuka hiljakkoin oli sanonut niin? Hän muistelee, mutta ei saa kiinni.

Hän siristää silmiään, vie kirjettä edemmäksi ja tuo taas lähemmäksi. Somat pyöreät kirjaimet vilkuttelevat ja välkyttelevät, pitävät toisiaan käsistä ja tanssivat piirileikkiä auringon säteiden vienosti soittaessa. M... M... ja P pylkkivät pyylevinä ja päätään korkeampina kuin hyvätkin päällysmiehet. Hän etäännyttää kirjettä koko suoran käden mitan ja siristää silmiään. Isot MM:ät lähentyvät ja pyörivät kiivaammin tuulimyllyä toistensa käsistä kiinnipitäen. Muut kirjaimet painuvat piiriksi, aaltoviivaksi, joka vähitellen kiertyy yhtenä kärrynpyöränä kiiriväksi hyrräympyräksi MM-parin ympärille. Se on villitty pari, on se jo ennenkin nähty.

Vihdoin hän avaa kirjeen ja kiehittelee liuskat esiin. Ensiksi avautuu postivekseli: Matti Pahkamäki. Yksituhatkaksisataa markkaa. Rakas Puolisoni! Hei vain, sitä Rakasta Puolisoa! Siitä se alkaa ja on sitä, kaunista, korutonta ulkoa ja sisältä. Hän nuolisi irti joka sanan, joka kirjaimen, jos se olisi mahdollista ja ellei niihin tarttuisi niitä tuhannen tuberkkeleita. Hän lukee ihmeellistä satua tuhatmarkkasesta ja vihreästä viisisataisesta, käsittää hyvin, miten kaikki on tapahtunut, mutta lukee sentään yhä uudestaan, niinkuin tahtoisi silmissään nähdä pätkälaivurin kompeet, puolison hämmästyksen ja lasten riemut. On siinä laivuria, joka etsii ja liimailee kolmen maanosan postimerkkejä kirjeeseensä, jota itse ei kehtaa perille toimittaa. Mokoma karilas! Tämä neekerien ja mulatti-impien ikuinen ihastus! Onpa totisesti siinä pätkää kerrakseen!

Entä tämä laakson ruusu, tunnottomain turva, järjettömäin hoiva, isännättömän talon ja talottoman isännän kaikkikaikessa? Häärää ja murehtii aamusta iltaan ja illasta aamuun. Tuhat markkaa kuukaudessa. Miten suuri raha se hänelle onkaan, kun voikilo maksaa kahdeksantoista markkaa ja kananmuna viisikymmentä penniä. Hän sen tietää, jos kukaan. Hän on koonnut tuhatlappusia markoista ja penneistä sivullaan keikkuvaan tarjoilijalaukkuun ja tietää tarkoin, miten paljon pennosia mahtuu yhteen tuhanteen markkaan.

Uhallakin hän hyväilee kirjearkkeja poskeaan vastaan. Paperi ei ole mitään rakastavaisten hajuvesipostia, sitä selvemmin hän on siitä tuntevinaan niitä hajuja, joita janoaa.

Poika tulee. Hän ehtii kätkeä paperit pöytälaatikkoon. Aurinko on laskenut, sen lämmön heloitus on tarttunut hetkeksi valkoiseen kattoon ja seinärappaukseen.

Se on tummaksi himmentynyt. Hän lienee hetken nukahtanut. Poikakin jo nukkuu, hänen hengityksensä on katkonaista, pidättelevää, niinkuin ilma kulkisi sivu teitä, epäilevästi etsiskellen. Hänen toinen keuhkonsa on pumpattu. Keuhko pumpattu! Niin, tämähän on keuhkotautiparantola, jossa käytetään monenmoisia menettelytapoja, kokeillaankin niitä, pumppaamista, ilmahoitoa, valohoitoa. Ja röntgenvalokuvausta!

Käytettäköön! Kuvattakoon! Mitä se minua liikuttaa? Röntgenlevy on kuullut kuiskauksen, kutsuksi lienee käsittänyt. Se irtautuu lokerostaan, missä häntä säilytettäneekin ja alkaa lähestyä puolihämäräisiä eteiskäytäviä pitkin tunnustellen varovasti; se on haurasta lasia, joku kulkija saattaisi huomaamattaan kolauttaa sen säpäleiksi.

Hän ei tahtoisi päästää sitä perille asti, sillä yö on tullut, poika nukkuu, koko talo on jo hiljainen. Hän etsii esteitä ja rakentelee sulkuja, joiden taakse saisi sen pysähtymään luvattomalla yöretkellään. Kirje ja postivekseli, ähä! Hän leväyttää ne käytäväsolmuun ja valmistelee niistä kiireenkaupalla sokkeloista käytäväsulkua kuin venytettyä käsiharmonikkaa. Hauska keksintö, tuo postivekseli. Raha kulkee helposti ja varmasti yksinkertaisessa kirjeessä. Ei se mitään rahaa olekaan, paperia se on kaikille muille, paitsi Matti Pahkamäelle, pankille se on sitoumus, jonkinlainen velkakirja, vain Matille se on puhdasta rahaa. Puhtaan puolison puhtaassa kirjeessä. Hyvän naapurin lahja keuhkotautiselle...

Hän jättää kiireen vilkkaa ensimmäiset paperivarustuksensa ja juoksee mutkan taakse, sillä hän on kuulevinaan, miten levy rahnustelee hämärää käytävää, terävät kulmat junttamattoa rapsien. Hän juoksee edellä, hyppii, mutkittelee hengästymiin asti. Siinä on taas sopiva kulmaus. Varastokonttorin oven saattaa yöksi avata ja varsiharjalla pönkittää. Ellet eksy, niin tähän jäät joka tapauksessa!

Rakentaminen edistyy ripeästi. Hän onnistuu löytämään hyviä aineksia, verrattomia putkia, pölkkyjä ja piiroja. Niistä rakentaisi hätätilassa pienen talon. Joukko-osastojen väliset armeijan mestaruuskilpailut Helsingissä syksyllä vuonna —? No, se lienee samantekevää, minä vuonna, joka tapauksessa ne olivat jonakin vuonna, joka ei hevin unohdu. Siitä syksystä alkoi nousu. Tuhannen viidensadan metrin lähtöviivalla on miestä kuin heinää, kolmessa neljässä rivissä. Eivätkä ne ole mitä tahansa nahkapoikia, osastojensa valioita, monissa kilpailuissa karsituita. Hänen lähtötiloituksensa ei ole parhaimpia, kolmannessa rivissä ulkoradan puolella, mutta hän sisuttelee mieltään sillä, ettei yksi metri tuhannellaviidelläsadalla paljoa merkitse, viimeisellä kierroksella lienee jo väljempää.

Paukahtaa! Siitä alkaa ja siitä kelpaa rakentaa. Varsiharjaa ja varastokonttorin ovea tuskin tarvittaisi ollenkaan. Tiloja ei ole ensimmäisellä kierroksella liikoja, toisella ja kolmannella toki enemmän. Neljännellä mahtuvat jo kyynärpäät liikkumaan. Viimeinen kurva, viimeinen suora. Neljä miestä venyy rintamaan, kullakin oma rata. Rintama mutkistuu, jälleen oikenee, venyy, taistelee, luokkina, köytenä, kihisevänä käärmeenä! Katselijat huutavat, torvisoittokunta soittaa: Pojat, kansan urhokkaan... Matti Pahkamäki, keveästä kenttätykistöstä! Sillä pojalla on kintut! Onpa sillä keuhkotkin!

Keuhkot! Röntgenlevy kurkistaa varustuksen harjalta, on juuri kaatumassa viimeisiä koloja tilkitsevän juoksijan niskaan. Kuopista hyppäys ja sadan metrinkiri. Levy tietysti jää, ei siitä kiivaaseen kiriin, se rahnii, hiipii ja kuitenkin tavoittaa.

Hän juoksee viimeisen suoran, perille saakka ja kiertää oven lukkoon. Siihen on viimeinen varustuskin rakennettava, oven eteen. Ei tahdo löytyä tässä hädässä aineksia. Terveysakkuna on auki. Sen takana on puistomäki, harakkapuita, hiekkakäytäviä. Hän ei keksi, mitä vetäisi oven suojaksi, mitä heittäisi akkunaan. Huone on pieni ja hämärä, pumpattu poika nukkuu. Hän ei ehdi etsiä etäisiä, eivätkä kaiketi ne mitään kestäisikään, koska ei edes Porilaisten marssi, eivätkä armeijan valiojoukot. Hän peittää käsillä silmiään ja etsii, niinkuin hädässä oleva etsii.

Ylilääkäri, se rautakoura! Siinäpä oivallinen patenttilukko! Sanotaan, että häntä basillitkin pelkäävät, tottapa sitten niiden kuvat ja muut röntgenkuvaukset! Hän asettelee patenttisuojansa päin oveen, hajalle säärin, häärii ja huiskii kuin paras nyrkkeilyvalmentaja, minuutin väliajalla. Yllätä se! Iske kalloon! Sinäkö et uskalla? Pienten pirulaisten niskaan lasilevyssä! Jos minulla olisi tuollaiset nyrkit, niin arvelematta kävisin koirasgorillan kimppuun!

Nyt se rahnii. Jalat enemmän hajalle! Kyynärpää alemmaksi! Niinkuin teräsjousella vasten kuonoa, muista se! Se kiertää lukkoa! Ei ihan vielä, nyt... nyt...

Ovi avautuu ja ylilääkäri astuu sisään ripeään äänettömään tapaansa.

Potilas ei tiedä, purskahtaako itkuun vai nauruun. Hän on siinä tunnetilassa, että jompikumpi on mahdollinen, eikä ole aivan selvää, kummaksi kumpikin olisi käsitettävä. Lääkäri siirtää tuolin vuoteen viereen ja istuu. Potilas odottaa, että hän tarttuisi taas tukevasti ranteisiin ja hän tarttuukin, molempiin. Hänellä on eräisiin potilaisiin nähden sellainen käsittelytapa. Virta alkaa hiljalleen kiertää.

— Olette nukkunut hyvin. — Olen. — Sanoinhan sen! Niin päästiin vain tästäkin päivästä. Sen jälkeen he eivät puhu vähään aikaan mitään. He eivät katso pitkää aikaa toisiaan suoraan silmiin, sensijaan usein, kirkkain leimauksin kuin väläyttämällä.

He ovat näin istuneet jo hyvinkin pitkän hetken. Potilas tuntee, miten lääkäri irroittelee johtojaan. Se ei tunnu vielä ulkoisena puristuksen heltiämisenä, vaan sisäisenä kiertovirran heikentymisenä. Hän tahtoisi pidättää sitä, kääntää suuntaa ja voimistuttaa liikuntoa. Siihen tarvittaisiin vastavoimaa paljon enemmän kuin hänellä on käytettävissään. Lääkäri irroittaa ranneotteensa. Hän on täydelleen vaistonnut, miten ja millä hetkellä se tapahtuu. Onnistunut arvaus tuottaisi iloa, ellei se aiheuttaisi tuskaa. Hän ei ole niin heikko, ettei osaisi sitä tulkita, sydämellään, silmillään. Lääkäri tuntee sen, tuskana hänkin, monien tunteiden tummissa virroissa turtunut.

— Huomispäivä on jo parempi!

Lääkäri nousee lähteäkseen. Mutta potilas tuntee, miten käytävähietikot rapsavat ja kellarinovet paukkuvat. Hiljaisessa huoneessa odottaa valkoinen kuolinsänky. Tummat virrat vetävät, kolkot kosket kohisevat. Äyräs on jyrkkä ja vieriväinen, ei näy kiveä, ei pienintä pensasta, ei muuta kuin poistuva käsivarsi, joka on irroittanut otteensa. Hän tarttuu siihen iskevästi, molemmin käsin.

— Minä kuolen! En tahdo kuolla!

Virta kulkee väkevästi toisinpäin. Lääkärin täytyy istahtaa, tahtomattaan. Hänen pitäisi kyetä rohkaisemaan tuota miestä, nuorukaista, hätäytynyt lapsi sen silmäpeileissä välkkyy. Helisevät sanat eivät kelpaa, muutenkaan hän ei niitä rakasta. Mitä hän sanoo? Ettäkö ei kuole! Kuinka hän sitä voi mennä vakuuttamaan, koska kuolema aina on mahdollinen, jopa todennäköinen, tässä tapauksessa tänä yönä. Huomispäivä on hänelle jo parempi, siinä ei tullut liikoja.

Se on vakava paikka tuolle miehelle, vaikka kenelle. Hän polttaa, imee ja puristaa kuin ruuvipihdeillä. Niinkuin minä olisin hyväkin tuki ja sielunpaimen. Mitä minä tiedän sielun vaelluksista, tunnon tuskista, irtautumisen kärsimyksistä? Tuberkkelibasilleista ehkä jonkin verran enemmän. Voinko jättää hänet tänne pitkäksi pimeäksi yöksi menehtymään? Mitä muutakaan voisin tehdä? Joku yöhoitajista viereen valvomaan. Sielun irtautumista vahtaamaan. Ei! Helisevää vaskea ei voi tarjota tälle miehelle!

Mutta hänellä ei ole parempaakaan jalometallia lähtevälle evääksi ja niinpä hän äänettömänä siis vain istuu ja miettii tätä pulmaa, tätä tapausta, joka kaiken kaikkiaan on vaikein probleema, mitä hänen praktiikassaan vielä milloinkaan on esiintynyt.

Potilas ei hellitä hetkeksikään, ei katsettaan eikä käsiotettaan. Hänen puoleltaan käy säteily, hän ei pelkää eikä kaihda katsetta, niinkuin äsken. Hän ei tässä asenteessa pelkää enää muutenkaan. Röntgenkuvan kaikkine kauhuineen on peräännyttävä, jos vain tämä viimeinen varustus pysyy hänen suojanaan.

Kuluu taas hetkiä. Lääkäri on aikonut jo muutaman kerran sanoa jotakin rohkaisevaa, mutta tuntenut jo ajatuskuulumissa sanojensa onttouden. Potilas omasta puolestaan huomaa, ettei kaiketi hän koko yötä voi pidättää ylilääkäriä sänkynsä vieressä, hänellä on kymmeniä potilaita hoivattavina ja yölepo tarpeellinen. Kuitenkaan hän ei voi hellittää tuestaan, ennenkuin löytää muuta, mihin voisi tarttua, jotakin pilkahdusta synkkään pimeyteensä. Minkätähden lääkäri on vaiti? Hän on viisas kokenut mies, ja seisoo ylempänä, turvallisella äyräällä, hänen täytyy nähdä enemmän kuin minä. Luuleeko hän ehkä, että pelkään kuolemaa sellaisenaan, kipuna tai tapahtumana? Hänet on vapautettava siitä harhaluulosta.

— En pelkää kärsimyksen kuolemaa. Katoamista vain kammoksun!

Lääkäri värähtää, ei silminnähtävästi, vaan käsintunnettavasti. Siinäpä se! Kärsimyksen kuolemaa vastaan hän ehkä jotakin tietäisi! Mitä osaa tähän sanoa? Kuitenkin on potilaan yllättävä huomautus irroittanut hänen seisahtuneen ajatusjuoksunsa. Hänen valoitusakkunansa lähettyvillä kiertelee ajatuksia, jotka hän sanoisi, jos saisi oikeasta päästä kiinni. Ne ovat livahtamassa ohitse. Kuin pidättääkseen hän tempaisee lyhyehkön, vähän sanovan lauseen:

— Maailmassa on ollut miehiä, jotka eivät pelkää katoamisen kuolemaa!

— Ehkä he eivät katoakaan?

— Eivät ainakaan kokonaan!

— Voiko joku osittain kadota? Osittain kuollakin?

Ylilääkäri on taistelija ja tiedemies. Hänen on raskasta vakuuttaa, mitä ei voi todistaa, vastenmielistä vastata olettamusvastauksilla olettamuskysymyksiin. Mutta hänen kädessään riippuu lapsi, joka pelkää pimeää, eikä syyttä. Hän ei saata vetää vähäistä tukeaan pois, vaikka voimiensa puolesta voisikin sen tehdä.

— Arvoton katoaa, se on järkähtämätön laki. Jalometalli ei milloinkaan kokonaan häviä!

— Eikö kuolemassakaan?

Lääkäri katsoo häntä kauan silmiin, vakuuttavan rohkaisevasti.

— Mikä kuolema on? Luomisprosessi. Kääreen vaihto. Katoava häviää, katoamaton jää! Se etsii aina uuden muodon ja uudet kääreet!

— Etsii! Sanoitteko niin?

— Sanoin, niin luulen. Elämä, parhain meissä on kuin elohopea, se hakee itsensä ulos.

Lääkäri lämpenee sanoistaan, tuntee sisäistä irtautumisen iloa itsekin. Hän tarttuu uudelleen kaksin käsin potilaansa käsivarsiin ja lausuu läheltä ja lämmöllä:

— Te ette kuole katoamisen kuolemaa milloinkaan! Ettekä te nyt kuole kärsimyksen kuolemaakaan, minä tunnen niin. Te olette mies, taistelkaa! Teillä on vaimo ja lapset, muistakaa niitä! Te uitte mustissa pyörteissä, turha sitä kieltää. Uikaa uljaasti! Elämän puolesta kannattaa, on velvollisuus jokaisen taitella viimeiseen hengen vetoon asti!

He katsovat miehekkäästi vastakkain. Virrat tykkivät, mutta eivät etene. Potilas kiittäisi, jos löytäisi sanoja. Miksi ei löytäisi, tottapa yhden sanan aina löytää. Hän tarjoaa kätensä ja puristaa.

— Kiitos!

— Eipä kestä. Hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

15.

Huone on jälleen hiljainen, himmeävarjosteinen kattolamppu palaa. Käytävä lienee jo aivan pimeä. Hän on jäänyt niin merkilliseen mielialaan, että haluaisi huoneenkin pimeäksi. Helposti se on saatavissa. Hän nousee ja kiertää virran katkaisijaa.

Aikalaillapa onkin pimeää, varmaan on kuuton aika ja taivas pilvessä. Hänelle on toivotettu hyvää yötä, pitäisi nukkua, mutta tällä hetkellä ei ole siihen vähääkään halua. Hän on heti lääkärin lähdettyä äkkiväläyksenä saanut hauskan päähänpiston. Hän haluaisi vaihtaa ajatuksiaan niiden ihmisten kanssa, jotka ovat muuttaneet »käärettä». Lähin tavoitettava lienee viime yön mies, jonka entinen kääre makaa vielä kellarissa. Tokkopa hän lienee ollut niin vikkelä, että olisi yhdessä vuorokaudessa kovinkaan pitkälle ehtinyt.

Hei, hei, mies! Äläpä mene! Ajatuksissaan vain hän huutelee, ettei pumpattu poika herää. Ei kuulu mitään. Hän huutaa uudelleen, kääntelee käsitorveaan kuin kilpailukuuluttaja. Odotusta, aivan hiljaa. Kylläpä onkin suuri hiljaisuus. Jo, jo kuuluu rapsetta terveysakkuna raudoilta päin. Hän herkistää katsettaan siihen kohtaan, mistä rapinaa kuuluu. Harakka, vietävä! Äläkä tule sisään, sinä, pahanonnen lintu. Mitä? Etkö kutsunut minua, kaksi eri kertaa! Älä, älä! Ethän vain ole?... Olen minä viimeöinen mies kellarista. Harakan sisäänkö hätäännyit? Voi äijäpaha, hi-hi-hiii! Äläpä naura. Kiitän onneani, että saan edes harakan nousemaan, vaivaisesti. Ensin yritin kukolla, mutta en saanut sitä maasta irti ollenkaan. Jopa olet vähään ujunut! Niin sitä helposti luulee, kun sieltäpäin katselee, kunhan tänne tulet, niin näet! Terve vain! Minun on hävittävä ennen aamunkoittoa, etteivät toiset harakat ehdi nauramaan. Harakka rapsahtaa kömpelösti alas. Puhuttelija nauraisi ääneen, ellei se olisi rumaa ja tekisi rinnasta kipeää.

Mäntylän äijä ja muori. Hei, hei kultahääpari! Tulkaapa tänne ja joutuin! Västäräkkipari sipsahtaa akkunalle, toinen on suuri, hyvin pirteä, toinen pieni, könttäisempi. Voi, hellantetta kumminkin! Tuollaisiinko hepeniin teidät kääräistiin! No, tuttua tämä teille. Peräkanaa laapostelitte perunavakoa jo ennenkin. Mutta kumpi teistä on kumpikin? Sinä isompi varmaan olet äijä? Liiankin iso olet västäräkiksi. — Ei maar, kyllä minä olen äijä, tuo muorin pirulainen... — Voi, voi, kun se ei pääse noista vanhoista tavoistaan! Joka kerta, kun se kiroaa, niin se pienenee. Olen monta kertaa saanut ruokkia sen mehiläisestä linnuksi. Katsos taas, miten alkaa vetää nahkaa kurttuun. Kyllä sinun kanssasi käskee, käskee.

Lihava västäräkkipaha tepastelee kehyspuulla ja oikoilee parantumattoman hepeneitä. Miten monta kertaa hän olisi voinutkaan muuttaa käärettä: kanaksi, kurjeksi, tiedä jos miksi, ellei äijää olisi ollut kohenneltava ja vedettävä mukaan. Entinen naapuri seuraa huvitettuna heidän tepastelujaan, aikoo ruveta kertomaan ilouutista Petterin palaamisesta, mutta muorivästäräkki keskeyttää. — Se on meille vanhaa tuttua. Monta kertaa me olemme Mäntylän pellolla keikkuneet, sinunkin vaoillasi, jo toki. Ja olen minä nähnyt Petterin juoksevan rantaan. — Juoksevan? — Juoksevan niin! — Niin, niin, aivan niin. Sehän pyyhkii yhtenä viivana polkuja ja hankia pitkin. Muorivästäräkki käy tarkkaavaksi. Naapuria harmittaa tohloutensa, miksi hairahtuikaan juoksemisia kertailemaan. Hän ei jätä heille kyselemisen varaa, vaan touhuaa lähtemään. Hyvästi, hyvästi! Kiitoksia vain! Suokaa anteeksi, että vaivasin tuota äijääkin, kun se on tuollainen rääpiskä. Etsikää sille muutamia lihavia matoja, pian se siitä jälleen toipuu.

Kenetkä hän kolmanneksi kutsuisi? Se johtuu heti mieleen, kuitenkin hän miettii pitkän aikaa, ennenkuin kutsuu. Akkunapuulle saattaisi ryöpsähtää hyvinkin äkäinen huuhkaja, joka repisi silmät päästä. Hän muistelee, mistä äsken ylilääkärin kanssa oli puhetta, häviämisestä ja säilymisestä, kuviteltu pöllöhuuhkain alkaa huvittaa ja hän kuiskaisee naurusuulla: Rappari hei, tulehan tänne! Ei pidetä turhista vihoja!

Ei kuulu pienintäkään ripsausta. Hän toistaa monella tavalla, monta kertaa. Meniköhän iso mies niin kasaan, ettei yhtä pisaraa jäänyt uuteen kääreeseen. Turha siitä sitten oli niin kauan Sörnäisissä istua. Eihän Lindenkään istu sonnien iskemisestä eikä rouva veren sekoittamisesta.

Se on istuttu, mikä on istuttu, ei sitä enää voi auttaa.

Hän aikoo jo jättää koko rapparikääreen, mutta samassa rapsahtaa jotakin hänen kämmenelleen. Sontiainen, hyi saakeli! Mistä siihen jouduit? Musta tunkiolintu alkaa piipittää vienolla äänellään: — Älä hyvä mies toista kertaa tapa! Ei ole sanottu, saanko enää näinkään mukavaa pakkausta. — Jo nyt kummia kuulen. Oletko sinä rappari, jonka minä tyrmäsin. — Olen, olen sama viheliäinen rappari! — Mutta lintuja kaikki toiset ovat olleet. Lintu minäkin olen. — Lintu! Eikö ja — — — Mutta kun hän muistelee, mitä tohtori äsken puhui ja millainen lintu rappari oli aikoinaan, alkaa asia häntä kovasti huvittaa.

— Lintupa hyvinkin, musta kuin pappi, kiiltää kuin nappi, et suinkaan minua pahalla muista? — En pahalla, en ensinkään. Kun suoraan tunnustan, niin olisi minulle saattanut hullumminkin käydä. Olin vähän liian tärkeä naisten perään ja muutenkin kepuli. Mikä tietää, vaikka myöhemmin en enää olisi saanut talvihyttystä siivilleen. Terve vain. Olkoon minun puolestani kaikki kuittina. Musta lintu sipaisi entisen vihamiehen etusormea oikeanpuoleisella viiksellään ja surahti ulos.

Hän olisi tahtonut sanoa enemmän sovittavaa, jopa kaunistakin sille juhlapukuiselle pikku rapparille, se oli myöhäistä jo. Näkyy, etteivät ne yleensä kauan pysy yhdessä paikassa. Sen hyvin käsittää, talviaika, saattaisivat jähmettyä, etteivät pääsisikään enää siivilleen.

Kuka on seuraava? Ajatuskin jo ajaa lämpövärinänä miehen lävitse. Hän saattaa olla pahoillaan tuhman leikin vuoksi, mutta tulematta hän ei voi olla.

— Äiti! Matin on sinua ikävä!

Hän sanoo sen huomaamatta ääneen, onneksi pumpattu poika ei nukkuessaan mitään kuule, eipä paljon valveillakaan. Pimeä huone valkenee, vähitellen, niinkuin voimistuva sähkövirta työntyisi seinärappausten lävitse. Se työntyy vuodepeittojen ja paidankin lävitse. Yö, ilma, sielukin kirkastuu. Kutsuja tuntee hänen lähestyvän ja odottaa kiihkeästi senkin vuoksi, että pian saisi todeta, onko arvannut oikein. Valkenee, lämpenee, kuuluu jo siivenhavinaa ja akkunapuulle ilmestyy ruskearintainen kaunis pyy. Hän on aavistanut oikein, eikä hänen sisäisellä riemullaan ole rajoja.

Hän muistaa, ettei niillä ole pitkää aikaa käytettävänään, ei pyylläkään ja siksi hän sepii nopeasti ajatuksiaan, mistä alkaisi, mitä kertoisi, miten johtaisi tuota rakasta lintupuluista, ettei se erehtyisi rikkoja ruopimaan. Kalliit hetket kuluvat, hän ei tahdo löytää sopivaa alkusanaa. Pyy katselee pää kallellaan hellästi, kiihkeän ikävöivästi.

Hän ei voi menettää enää sekunnin kymmenesosaa. Kun ei hän keksi mieleistään sanaa, niin hän ojentaa kätensä ja viheltää vienosti. Pyyn pienet silmät kirkastuvat, ruumis ojentuu, siivet kohoutuvat ja samassa hetkessä on rakas lintu hänen kädellään. Toinen sisäinen riemunaihe. Emo on viheltämisestä antanut aikoinaan monet hellät, ankaratkin nuhteet ja nyt hän itse henkeä haukkoen odottelee pikku-Matin suun suipennusta ja äänen vilinää.

He kallistelevat päitään ja katselevat toisiaan silmiin. Pyyn pieni kyntynen rapsii lämmintä kourakupuraa ja pojan sormi sivelee hentoista nilkkaa. Matille on selvinnyt, ettei heillä ole aikaa ruveta mitään puhumaan. Hänellä olisi niin paljon ilmoitus- ja tunnustusluontoisiakin asioita ja pyypahalla olisi jokaisen ilmoituksen johdosta niin paljon tutkisteltavaa, neuvottavaa ja varoitettavaa, etteivät he käytettävässä ajassa pääsisi alkuunkaan ja sitten jäisi molemmille paha mieli.

Niinpä he vain äänettöminä rapsivat ja sivelevät, toistakin nilkkaa, toisessa lämpimässä kourakupurassa ja katselevat toisiaan silmiin, niin läheltä ja niin lämpimästi, että saattaisi nähdä pienten kipunoiden sinkoilevan silmästä silmään, ellei huone olisi muuten niin valoisa.

Aika on lopussa, he tuntevat sen. Matti nostaa kätensä leukansa alle, pyy kurkottuu eteenpäin ja sitten he vaihtavat nokkaa molemmin puolin ja keveästi ripsien kumpaakin silmää. Pyy pyrähtää äkisti akkunapuulle, kääntyy, nyökäyttää kerran ja siinä silmänräpäyksessä häviää. Sähkövirta loittonee, seinät himmentyvät ja hetkistä myöhemmin on huone jälleen pimeä.

Mutta Matin sielu ei ole pimeä. Siellä läikkyy kesäpäiväinen auringonloiste. Hän ei tahdo tämän jälkeen enää kutsua ketään kääreistään, vaan alkaa vaimentua omien kääreittensä muuttoon, harkiten, huolellisesti pienimmätkin yksityiskohdat, niinkuin valioluokan urheilijalle kuuluu.

Hän päättää aloittaa toimintansa vasta sen jälkeen, kun kantajat ovat nostaneet arkun pukeille tai pölkyille ja ruuvanneet kannen kiinni. Vielä senkin jälkeen hän hetken odottaa, kunnes ovi lupsahtaa kiinni. On äärettömän mielenkiintoista arvioida, minkä verran hänen nykyisessä kääreessään on pysyväistä eloa, onko kukon, harakan, pörriäisen tai vain inisevän hyttysen siivittämiseksi.

Jospa onkin enemmän? Jospa on niin paljon, etten pääse arkusta ulos ollenkaan? Hän naurahtaa havaitessaan pelkonsa aivan aiheettomaksi. Aina hyvässäkin arkussa niin paljon rakoa löytyy, että tällaisen miehen elohopea ulos virtaa, vuotaa paremmankin. Ja jos sitä olisi enemmän, oikein paljon, niin se murtaisi arkut, petoonikellaritkin sisäisen paineensa voimalla. Siitä ei ole tässä tapauksessa pelkoa, se ujuu hyvin naulanreiästä, ellei sellaista ole, niin voihan oikaista yhden kotkauksen ja takoa rystysillään naulan ulos, ei suinkaan enää silloin kipeää tee?

Onko pakko kiirehtiä ensimmäisen kekkakaulaisen kukon kinttuun tai räkättävään harakanruipeloon? Voinee ensin harkita ja katsastella. Jos kylmältä tuntuu, niin löytänee kaiketi kellarin lattialta vanhaa villakinnasta tai pumpulituppoa hytisevän hopeansa ympäri. Ei sen tarvitse olla suurikaan tuppura, jossa lämmintä on enemmän kuin yhdessä talviharakassa.

Kuvitelmissaan hän pehmustaa ilmaluukun sisälle pienen pesän ja jää odottelemaan myöhäiskevättä ja muuttolintuja. Muuttolintuja! Siinäpä aate! Miten hauskaa lienee niiden matkassa liidellä suurten merien ylitse, etäisiin lämpimiin maihin, missä sitruunat ja appelsiinipuut kukoistavat. Aurinko paistaa päälakeen ja kataja kasvaa kuusen mittaiseksi. Pensaat nuokkuvat jalon rypälemehun painosta, leipäpuiden taatelihedelmät tarjoavat loppumatonta mannaa taivaasta päin. Se on onnea! Se on elämää! Pääskyjä odotan!

Mutta ajatellessaan kauemmin etäisiin autuuden ihanuuksiin siirtymistään, ei hän tunnekaan enää niin sekoittamattoman kirkasta onnea. Onko sanottu, etten ikävysty siihen, ikuiseen iloon, valoon ja toimettomuuteen? Ikäväpä muillekin muuttolinnuille etelässä tulee, koska aina sieltä takaisin palaavat. Jos kävisi vielä niin onnettomasti, että joutuisin jonkun pikkulintujen pyydystäjän verkkoon ja paistipataan? No, eipä se olisi muuta kuin uusi kääreenvaihdos, mutta mikä tietää, mihin sitten joutuisikaan, simpukan tai kilpikonnan kuoreen. Saattaisi tulla ikävät illat.

Laakso ja vuori! Oman järven välke! Oman auringon paiste! Ja oman naisen paiste! Mistä maailman ja taivaan kolkasta mahtaisi senveroisen onnenpaikan löytää?

Hän tuli ajatelleeksi vähän liian rohkeanpuoleisesti. Jos pyyemo sattui kuulemaan, niin hänellä on taas Matti-pojastaan surua ja murhetta. Täytyy hiukan tasoitella ja selitellä. Eikö HÄN, emon HÄN, ole iankaikkinen, kaikkivoipa ja kaikkialla oleva? Eikö HÄNEN taivaansa näinollen voisi olla myös laaksossa ja vuorella, koska hänen kaikkiallaolevaisuutensa ei voi olla olematta sielläkin ja koska se siellä hyvin viihtyykin, mikäli näkyväisiin on uskomista. Pitäisikö pienen Matti-poikasen lähteä etsimään paratiisiansa pilvien korkeuksista ja aurinkokuntien äärettömyyksistä ja pyyemopahaisenkaan, joka niin kovasti pelkää korkeuksia ja putoamisen vaaraa? Hän on ratkaissut sen asian. Hän ei sido itseään mihinkään levottomaan muuttolintuun, ei pääskyyn, ei sorsaan, ei kurkeenkaan. Olisikin naurettava näky, jos se hätäinen ruippakinttu jäisi hiekkakäytävälle luikkaamaan. Hänen on etsittävä ensimmäiseksi uudeksi kääreekseen pikkuinen pirteä paikallislintu, jota ei mikään kissa eikä hiirihaukka saa kynsiinsä. Mikä on sellainen lintu?

Hän sepii mielessään kaikki linnut ukkometsosta pienimpään piippiäiseen. Ei löydy sopivaa, yhdessä on yhtä toisessa toista. Mutta turhan etsiskelyn jälkeen, kun hän hetkeksi vähän löysää, se ampuu hänen otsaansa, että napsahtaa. Leppälintu, täplätakki! Sitä ei keksi kissa, eikä koppaa hiirihaukka. Se on tyytyväinen ja paikoillaan pysyväinen. Se on kesälintu. Se on kauniskin. Hyviä puolia löytyy löytymästä päästyään ja viimeisin on vasta oikein hyvä puoli. Kun niin pieneen kääreeseen pannaan miehinen elinvoima, huonoisempikin, niin jopa sylkähti! Se on kuin kahden hengen vaunu, jonka kopan alle on kytketty kaksisataahevosvoimainen kone. Se on rakettiputki kerrassaan. Jo ajatus sen nostaa maasta pilviin ja viidessä sekunnissa sillä matkustaa Europasta Ameriikkaan, jos joskus tekisi mieli vähän matkustelemaan ja maita katselemaan. Mutta onko leppäkerttu lintu? On, on, olihan sontiainenkin. »Lennä, lennä leppälintu ison kiven juureen». Kas, kun hän sattumalta tuonkin lapsuusaikaisen säkeen muisti. Leppälintua hän käyttää, selvä on!

Monet muut muuttoasiat eivät ole vielä niin selvinä. Sitä on niin monta, pienenkin talouden vaihdoksissa. Laaksossa olisi inventoimiset ja kalukirjoitukset suoritettavina. Hän käsittää, että ne tällä kertaa on jätettävä eikä niitä muutenkaan ole tarvis, oman joukon kesken. Mutta arkussakin on vielä selvittämättömiä asioita. Hän tuli livahtaneeksi sieltä kesken aikojaan. Onpa aikaa palata uudelleen, reikä on auki ja ruumisvaunu kulkee vain kerran viikossa.

Rakas pyyemo saa suoda anteeksi, jos Matilla on arkkuperuihinkin nähden hiukan erilainen elämänkatsomus, ei kiistaväitöksiin pyrkien, ei missään tapauksessa. Emon käsityksen mukaan sielu oli enimmältä osalta pahasta ja ruumis kokonaan pahasta. Kun Matti ajattelee rakkaita jäseniään, joista hänen elohopeansa kohta on erossa, ei hän voi ajatella pyyemon tavoin. Niinkin kiintynyt hän näihin kallisarvoisiin, mutta katoaviin leluihinsa on, ettei luule hopeansa ollenkaan irtautuvan niistä, vaan että jalkanivelien joustava pomppaus ja käsivarsien kimmoisat koukut tulevat antamaan vielä leppäkerttukääreessäkin hänen pysyvälle hopealleen salamannopeat rakettisyöksyt. Pyyemo on kaikesta tästä aluksi kovasti kauhuissaan, mutta Matti-poika sattuu nyt olemaan muutenkin irti itsestään ja löytää sopivan lääkkeen: Teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, ettepä olekaan teidän omanne! Niin on! Emon pää painuu: Enhän minä enää sinun kanssasi. Poika viheltää: Aina me äitikullan kanssa lopuksi hyvin yhteen sovimme.

Kaikki rupeaa olemaan jo selvänä, kuitenkin hän vielä kerran livahtaa naulan reiästä hävitettäväksi määrättyyn kääreeseen, hyväilee lihaksia, suutelee jäykistyneitä niveliä. Kiitos, hyvät ja uskolliset palvelijat! Kiitos voitoista, kiitos häviöistä! Kiitos elämän riemusta, kiitos taistelun hurmasta! Kiitos sinullekin uljas rintani, joka kaaduit ja kaadoit, taistelussa kaaduit! Minkä väkevämmälleen mahtaa.

Hän nukahtaa levollisesti leppäkerttuaan odottaen. Niin ovat viimeisen aamun koitossa nukahtaneet kaikki tuskan riemulla elohopeansa irroittaneet miehet ja naiset, vuosituhantisten kärsimysvuosien kuluessa toivottomissa tautivuoteissa, ristinpuita naulittaessa, lavoja rakennettaessa, ihmispetojen synkimmissä vankilaholveissa.

16.

Elämän elohopea tekee miehelle mieluisen kepposen, se ei lähdekään irti alkuperäisestä kääreestään, koska se pitää sitä arvokkaampana verhona kuin pienen leppäkertun haurasta kuorta. Elämä imeytyy sisukkaasti voimakkaaseen elimistöön taistellakseen viimeiseen vetoon saakka, niinkuin kokeneen neuvo kuului, joskin mies itse sen hetken hurmiossa unohti. Tuberkkelit huomaavat toivon nelistävästä voitostaan turhiin rauenneen ja mies huomaa pitäneensä jäähyväispuheen hyville ystävilleen keskenaikojaan. Sattuuhan ennakkolaskelmiin usein erehdyksiä, kenelle iloksi, kenelle suruksi.

Kulmahuoneen poikaa pumpataan määräajoin. Se on koneellinen toimitus, niinkuin poika itsekin, melkein kuin pyörän kummi, syö, juo, nukkuu, kun ohenee, niin pumpataan, monella tavoin. Ylilääkäri pumppaa aikamiestä, joka on saanut nelistävän. Hän on tätä pulmaa pohtiessaan unohtanut jo monta kertaa rakkaat jäkälänsä, ei tosin ole vielä niiden varsinainen aikakaan. Pienen ajan kuluessa on potilaasta otettu toinen röntgenkuva. Se on ruma kuva, melkeinpä saastaisen rivo. Ylilääkäri ajattelee, voiko hän ollenkaan näyttää sitä potilaalleen. Tarkemmin harkittuaan hän kumminkin näyttää, eikä hänen tarvitse sitä katua.

He tarkastelevat yhdessä sitä ja toteavat, että tuberkkelit ovat tuhottomasti levinneet. Sen ei vielä tarvitse merkitä niiden lopullista voittamista. He eivät aio hellittää taisteluaan missään vaiheessa. He eivät uhoa sitä, se näkyy heidän silmiensä välkähtelyistä ja väkevistä kasvojuonteista.

Potilaan mielentila on ratkaisevan yön jälkeen muuttunut, yllättävästi vahvistunut. Hän ei enää edes käsitä, miten vaarallisessa vaiheessa hänen tautinsa yhä vieläkin on. Lääkäri ei katso tarpeelliseksi ryhtyä tätä puolta selvittelemään enempää kuin kuvasta näkyy. Tauti on yleinen, taistelijat ovat yksilöitä. Hänet itsensä on eräs Euroopan etevimmistä spesialisteista tuominnut kuolemaan, täytäntöönpano vain on jäänyt ja jää edelleen. Hän taistelee parhaimmillaan vihaamiaan salapiruja vastaan, spesialisti sensijaan on jättänyt aikapäiviä sekä teoriat että praktiikat.

Tällä miehellä on terve sydän ja väkevä tahto. Hänessä ilmenee sitkeätä alkuihmisen voimaa ja vaistoherkkyyttä, sekä samalla kulttuuri-ihmisen itsehillintää ja ennakkoluulotonta rohkeutta, kumpaistakin puolta harvinaisessa määrässä. Niukkasanaisten keskustelujen aikana on käynyt selville, että hän on vain vähän kouluja käynyt. Omaperäiset mielipiteet ja elämänkäsitykset perustuivat itse hankittuihin tietomääriin, herkästi vaistoiltuihin havaintoihin ja niistä johtuviin kokemuksiin. Keskustelun sopivasti johtuessa hän saattaa heittää terävästi huomioituja arvosteluja kaupunki- tai maalaisihmisten elämästä, politiikasta, taideharrastuksistakin. Hän ei ole sulkeutunut, vain sisäisesti arka ja itsenäinen. Sopivan säteen heijastuessa hän avautuu herkästi, mutta sulkeutuu yhtä helposti. Keinotekoisesta avaamisesta ei tulisi mitään.

Tautiinsa nähden hän on sekä antautunut että terästynyt. Rikkonaisten keuhkojen alla sykähtelee voimakas elämänhalu. Tähän seikkaan ylilääkäri perustaa toivonsa ja suunnitelmansa ja todennäköisyysseikat huomioonottaen siihen on perustettava paljon. Siksi on hänen kohtalonsa ylilääkärille jo muutakin kuin tapaus semmoisenaan. Valvontayönä heistä on tullut syvemmät ystävykset kuin sivusta katsoen luulisi, poika kuitenkaan ei ole mitään huomannut.

Kun salatulena eteenpäin syöksyvä pohjakulo on pysähtynyt, hellittää kuume ja yskä vähitellen. Ruoka alkaa maistua, on jo aikakin. Aamuisin sattuu hetkiä, jolloin mies ei tunne itsessään mitään vikaa. Turhaa makaamista, hän saattaisi jo hyvin nousta askareihinsa. Noustuaan jalkeille, hän myöntelee: Jospa kuitenkin vielä makailisin.

Poika on päivisin hallissa tai kirjastossa, siksi joutuu hän viettämään keskipäivät yksinään, lueskellen tai mietiskellen. Ylilääkäri tuo hänelle kirjoja omasta kirjastostaan. Niitä ei voi läpäistä, niinkuin ajanvieteromaaneja, niitä täytyy lukea useampaan kertaan, pohtia ja pureskella. He keskustelevat niiden johdosta. Lääkäri selittelee mielellään, miten hän on asiat käsittänyt ja mitä muuta samaa alaa käsittelevästä toiskielisestä kirjallisuudesta tutkinut. Hyvin kiintoisa kysymys heille kummallekin on pieni kirjanen maasäteilystä, toiselle lääketieteen, toiselle maanviljelyksen kannalta ottaen, molemmille yhteisesti senvuoksi, kun siihen sisältyy väkevästi tenhoavia luonnonilmiöitä, kokonaisia salattuja maailmoita.

Hän saa kirjeitä kotoa ja kirjoittelee vastaan. Maiju kertoilee lasten ja eläinten voinnista, kevään edistymisestä ja pienistä kotoisista tapahtumista. Hän lukee kirjeet niin moneen kertaan, että osaisi ne ulkoa, ja asettamalla kirjeen tyynylle poskeaan vasten näkee hän pitkät kuvasarjat niiden johdosta. Hänellä on kaikkeen sellaiseen hyvää aikaa.

Eräässä kirjeessä Maiju kertoo pyykinpesusta järviavannolla, pari lausetta, mutta kuvasarja vilistää metrikaupalla, tähän tapaan: Kello on neljän paikkeilla. Äiti on palannut navetasta iltaruokinnoiltaan. He lähtevät kelkalla, koska mäessä on vielä lunta, tai ainakin jääsohjua. Kelkkaan pannaan kaksikorvainen koppa, puhdasta pyykkiä varten. Nuorimmat nostetaan koppaan, jommankumman syliin pääsee kissa, keväisen auringon lekottaessa se laiskimus ei viitsisi muuten matkaan lähteä. Topi sitävastoin on aina hanakkaa poikaa, milloin joukko lähtee tai yksikin lähtee. Petteri vetää kelkkaa, tytöt kirkuvat kopassa, Topi haukkuu ja haukkoo lunta, kissan silmä kiiltää.

— Älä vie niin kovaa, huutaisi äiti, ellei se olisi jo myöhäistä. Kelkka viilettää aikamoista vauhtia rinnettä, raide upottaa, koppa on juuri heilahtamassa hangelle, pysyy kuitenkin, ihme ja kumma. Kelkka huhkii jo jäätä pitkin, kolme päätä keikkuu kopassa, Topin pää neljäntenä hieman ulompana. Se tavoittelee jukkoköydenpätkää ja saatuaan kiinni, jarruttaa, minkä kerkiää.

Äiti ja Petteri kantavat saunasta pyykkisaavia avannon ääreen. Kelkalla se helpommin kulkisi, mutta kelkka on kaukana järvellä. Sen kimpussa häärii touhukkaana neljä viisi päätä, paluu edistyy siitä huolimatta tai siitä johtuen hyvin hitaasti.

Keksitään, että illan kuluksi voitaisiin lämmittää sauna. Petteri touhuaa jo syttyjä saunan parvelta ja huomaa samalla rautalankakatiskan. Puron suussa on jo vähän sulaa, hän on nähnyt sen hiihtomatkoillaan. Pyydyksen havaittuaan hänelle tulee kova into kalastushommiin. Äiti hyväksyy hankkeen, varoittaen olemaan varovainen. Poika lykkää katiskaa kelkalla, tytöt touhuavat tulta saunanuuniin. Siitä ei tule valmista, ennenkuin äiti on avannut savupellin, polttanut löylykivien päällä vanhan kylpyvihdan tai sanomalehden, asetellut puut uudelleen uuniin ja uudet sytykkeetkin paikoilleen. Se kaikki on vain pientä järjestelyä, varsinainen työ, tulen raapaiseminen, jää tyttöjen tehtäväksi ja se toimitetaan yhteisvoimin suurella riemulla. Ja sitten kippaistaan ulos katsomaan, joko savu nousee.

Jo nousee! Jo meidän sauna lämpiää! Mikko ei viitsi ottaa osaa mokomaan riemuun, vaan aivastelee mielenosoituksellisesti. Sisääntyöntynyt savu on tunkeutunut pieneen nenään ja se pistää kovin vihaksi. Se ei viitsi ollenkaan olla kauempaa savuavassa saunassa, vaan nostaa hännän olalleen, kävelee tuparapun eteen päivänpaisteeseen ja alkaa omin vesin ja saippuoin pestä kaunista naamaansa. Vieraita tulee! Isä tulee!

Kuvanauha ohenee, kuumenee, katkeaa. Isä ei toistaiseksi tule teidän saunaanne, pesköönpä kissa, miten etäältä sipaisten tahansa.

Hän kokoaa kirjeet pöytälaatikkoon ja muistokuvat samoin jonkinlaiseen karsinaan tai laatikkoon. Se on välttämätöntä. Hempeileminen ja tunteileminen heikottaa. Astia on vuotanut niin vähiin, ettei turhalle tippumiselle ole pisaran varaa.

Hän avaa toisen laatikon ja silmät siirollaan päivää vasten tarkastelee sieltä nousevia asioita ja esineitä. Monta kertaa hän ajatustaan selventääkseen kuvailee ja vertailee, jopa sormellaan ilmassa kuvioita piirtelee ja siten seisahtaville ajatusjuonteille uusia mallikappaleita muovailee. Hän kuvittelee olevansa milloin yhtä, milloin toista: kasvi, eläin, ihmisen valmistama taidokas konerakennelma, jossa on valuvika ja sen johdosta pahanpuoleinen repeämä. Siitä tulisi vielä hyvin käyttökuntoinen kone, jos voisi uusia muutamia tärkeitä osia.

Erään kerran hän kuvittelee olevansa suuren kaupunkilaisen kerrostalon lämpöjohtokoneisto. Se on etäinen, siitä huolimatta niin tuttu ja läheinen rakennelma hänelle, että hän näkee koko laitoksen ilmassa paikoillaan montteerattuna. Kaikki muut rakennusainekset: tiilit, raudat, akkunalasit ovat rapisseet pihamaalle, merkillinen ja monikoukeroinen suoniverkosto vain on ilmaan jäänyt. Hän eroittaa selvästi A-, B- ja C-rapun loistohuoneustot suurine patterikennoineen. Toisella puolella ovat pihapuolen dubletit ja pienet yksityishuoneet kolmi- ja neliosaisine patteristoineen. Vetääkö se noin pitkälle? Täytyy taas käsillä kaavailla. Pohjakerroksessa on höyrykattila. Sen raanat, venttiilit ja muut parometrit välkehtivät messingiltä.

Vettä pannuun ja hiiliä pesään, se on pian tehty. Mutta vesi ei nouse putkiin, ennenkuin paine pannussa kohoaa. Selvyyden vuoksi hän värjää veden punaiseksi marjamehuksi. Jo on riittämiin painetta, koska varaventtiili vingahtelee. Pääraana auki. Punainen neste hulvahtaa putkiin, kiepahtaa mutkissa kuin auringon rasvaama sisilisko, nousee kerroksiin. Hauskuuden vuoksi hän vaihtaa putket vielä läpinäkyvämmiksi, lasiputkiksi kerrassaan. Paine lisääntyy ja neste nousee. Sen kilpajuoksua putkissa ja kennoissa on hauska seurailla. Loistohuoneusto ja monilokeroiset kennot täyttyvät, kulmapäädyt nousevat kilvassa ja joutuvat yhtäaikaa perille. Vielä muutama hytkäys ja punainen neste sytkähtelee toisiinsa yhtyen seitsemännen kerroksen ylimmissä kennoissa.

Laitos on moitteeton, putket ehjät ja mutterit paikoillaan, höyrypannu toimii säännöllisesti, kun vain saa tarpeeksi hiiltä tulipesäänsä. Kennojen haltijat eri huoneistoissa säännöstelevät mielensä mukaan, helposti se käy, hanaa vain kiertävät puoli käännöstä oikeaan tai vasempaan, lämmintä tai vähän enemmän lämmintä kunkin maun ja mielen mukaan, kaikkien mielen mukaan ei milloinkaan, mutta syy ei ole talon lämpöjohdoissa, vaan asianomaisten hanankäsittelijöiden omissa putkissa ja johdoissa, tälle seikalle talonmies ei mahda mitään.

Näin silloin, kun rakennelma on kunnossa ja toimii. Entäpä tulee vika A- tai B-rapun viidennen kerroksen jatkokennoihin? Mikäpä vika niihin, uudessa talossa, mutta sopii kuitenkin kuvitella, että tulisi. Ilmarakennelman kennothan ovat suojattomia ja putket haurasta lasia.

Mikähän vika noihin laitettaisiin tulemaan? Sodanaika ja pommikone. Pumps-pumps-pumps! Se olisi liikaa. Tuusan nuuskana sellaisten pumpsausten jälkeen olisivat kennot ja lasiputket. Kuvitellaan huomaamattomampi tuho. Itätuuli tuo eräänä yönä tuhannen tusinaa pieniä pirulaisia vasaroineen ja koko se pimeyden armeija pysähtyy tärkeimpään sisäkennostoon kalkuttelemaan ja nalkuttelemaan niin huomaamattomasti ja hiljaa, ettei talonväki, eipä edes kulmassa kääntyilevä passipoliisi mitään huomaa.

Tihuvasarat kiikkuvat, punaneste vuotaa ja pirulaiset ilkkuvat, hiljaa, himokkaasti punaisessa nesteessä tuhertaen. Kone tuntee paineen löysääntymistä, ei voi mitään, sehän on kone, sen tehtäviin ei kuulu vuotojen tukkiminen. Se kehittää höyryä, imee ja pumppuaa.

Aamulla käy talossa huiske ja meteli, voivotellaan, sadatellaan. Missä kunnossa ovat hienot lattiat, herrojen ampumat nahat ja rouvien kutomat karvaryijyt. Pirulaiset ovat pyrähtäneet matkoihinsa, kiikun, kiikun, hilkun, ilkun. Puhelimet soivat, hissit kitisevät, ammattimiehiä tulee ja menee, toinen toisensa tiellä, uusine kennoineen, putkineen ja pihteineen. Iltapäivällä on kaikki jälleen kunnossa, nahat ja ryijytkin puhdistettuina paikoillaan. Seitsemän huoneen osakas ei yksinkertaisesti voi elää sekasortoisessa asumuksessa, viihtymisestä puhumattakaan. Ja mitä virkaa puhelimella sitten olisi ja ammattimiehillä ja ammattiosoitteilla puhelinluettelon keltaisilla lehdillä. Kaiken pitää luistaa, raha tekee nivelet liukkaiksi.

Entäpä ei olisi käytettävissä rahaa, ei uusia kennoja, eikä ammattimiehiä? Oletetaan, että olisi vain yksi mies, rasvapuseroinen talonmies alakerroksessa, aseena pahanpäiväiset putkipihdit pannuhuoneen nurkassa. On sotaaika ja talonväki karkuteillä, missä lienee. Keskikerroksen putket ovat nuuskana, vain kone on vioittumaton. On talvisydän ja kova pakkanen. Mitä tekee monivirkainen ja vähätaitoinen talonmies näissä mahdottomissa tilanteissa vaivaisine putkipihteineen? Tuhoutuuko koko suuren talon lämmityslaitos ja muut kallisarvoiset mukavuuskoneistot? Tuhoutukoot, mitä minä mahdottomille mahdan! Ja karkuunpa täältä ovat pötkineet kaikki omistajatkin. Minulla ei ole osaketta eikä arpaa, mitä tämän talon rapautuminen minua liikuttaa. Mutta minähän olen talonmies! Jos tässä kasarmissa kerran vielä on jotakin elämää, niin...

Hän sylkee kouriinsa ja ottaa pihdit, juoksee portaikoissa, availee ovia, potkii murskattuja johdonosia ja hyppii vesilätäköissä. Mahdottomalta näyttää, mutta kun hän oikein toimessaan tutkiskelee, niin sittenkin ilmeni joitakin mahdollisuuksia. Voinee hän edes sulkea vuotavia putkenpäitä, sovitella tulppia ja muttereita. Ja kun hän kauemmin harkitsee ja kokeilee, niin hän huomaa voivansa yhdistellä rikkoutumattomia johtoja, sillä putket ovat samaa kokoa ja mutterit kaikki ehjiä.

Hän innostuu asiaan kuin hyväkin ammattimies, pyyhkäisee alas pannuhuoneeseen hoitamaan konetta, haukkaa juostessaan leipää ja makkaraputkea ja kiirehtii taas työmaalleen, rikkonaisten johtojen luo. Näin hän toimessaan koko päivän mittailee, ruuvailee, jopa viheltelee, mokoma mestari. Tässä on poika, joka saa verkot ehjiksi ja vedet kiertämään! Se on jo vähän liiankin mahtavaa tavallisen tusinamiehen sanomaksi. Mutta mies kuin mies, hän on tällä hetkellä koko talon, koko korttelin uljain uros.

Hän tosin ei ymmärrä, miten hienoja putkia oikealla, tavalla taivutellaan, kennoja yhdistellään ja raanoja irroiteilaan. Jos ammattimies katselisi, niin hän nauraisi, saattaisipa kysäistä: Tiedätkö äijäpaha, mitenpäin ruuvijenka avautuu? Illalla hän voisi tulla ja saisi ihmetellä. Koneisto toimii ja vesi kiertää, viisi siitä, jos muutamat pitkät putket ovatkin pahasti mutkallaan, kennot vinossa ja raanat kallellaan. Pari asuntoa on kokonaan eristetty. Mutta läpikäynti on selvänä, eivätkä kalliit lämmitys- ja vesijohtolaitokset pääse kokonaan turmeltumaan. Talonmies on mitallinarvoinen mies. Ammattimies ei näissä oloissa, näillä välineillä, yksinään ryhtyisi edes yrittämään. Kun tasaiset ajat taas palaavat, niin ehkä tomeraa talonmiestä muistetaan.

Näin saattaa vähätaitoinenkin neuvokas mies yhdistellä kuolleita johtoja ja koneosia. Kasvien ja eläinten elämässä tapahtuu paljon ihmeellisempiä korjauksia. Hän muistaa niitä nähneensä.

Pahkamäen kuoppamäellä kasvaa suuri koivu, jonka rungossa on pienen tynnyrin kokoinen muhkura. Kerrotaan, että se on umpisolmu, jonka vaarin vaari aikoinaan on kujeillessaan nuoreen vitsavarpaan vetäissyt. Vesa sattui olemaan sitkeätä sukua, kitui, vaan ei kuollut, ruokki versojaan vaivaisesti solmun lävitse, myöhemmin ohitse, elpyi ja siloitteli solmunkin vuosikymmenien kuluessa soikeaksi tynnyripahkuraksi.

Entä se lehmus, jonka hän eräänä syysaamuna harjoituslenkillä käydessään oli nähnyt Eläintarhan puistotiellä? Myrskytuuli oli sen halkaissut, toinen puoli makasi pellolla, toinen rähmötti ojassa. Hän ajatteli vain: Miten ja mihin tuokin korjattanee? Autolla vaiko hevosella? Ei korjattu, tai korjattiin todella, vannehdittiin, kittailtiin, kukoisti lehdessä seuraavana kevännä ja seisonee vielä tänä päivänä, ellei uudelleen ole särkynyt.

Ja oikea elämänsisun perikuva on kataja Kokkilan tien mutkassa. Sen runko on kasvanut kuin uhalla maata pitkin raiteen suuntaan. Reenjalas ja kärrynpyörä hakkaavat, sahaavat ja piinaavat sitä vuodesta vuoteen kuljettaen aina avoimeen kylkihaavaan rapaa, multaa ja pieniä kiviä. Sitä potkitaan, pusketaan, haukutaan. Se ei herpaannu mistään, vaan pitää elinvoimaisen juuristonsa avulla yhteyden kiviseen mäkeen ja elää kiusaajiensa kiusalla niin kauan, että näkee ne yhden toisensa jälkeen ketarat pystyssä: harakan, sonnin, häijyn vanhan vaarinkin. Kerran kuitenkin lyö katajan kohtalon hetki. Se on ihminen kirves kourassa, sinä päivänä, jona hän huomaa kiinnittää hävittävät silmänsä metsän jäntevimpään sisuttelijaan.

Eläimistä ei löydy aivan tämäntapaisia esimerkkejä tai ehkä niitä ei ole sattunut hänen teilleen. Useissa tapauksissa viottunut eläin kuolee tai se lopetetaan. Ihminen on aina valmis lopettamaan vaivaisen eläimen elämän, koska hänellä luonnostaan on niin sääliväinen sydän. Sitäpaitsi hän tällätavoin vanhurskautta osoittaessaan saa eläimestä vaivattomasti esiin kaiken jäljelläolevan nautintoarvon. Terveenä ollessaan hän ei ole tullut ajatelleeksi, miten pienen vamman vuoksi eläin usein lopetetaan, sitä pienemmän, mitä arvottomampi se on ihmisen mittapuulla ottaen. Katkennut hevosen jalka vielä lastoitetaan, lehmän tuskin milloinkaan. Jos jänis ammutaan jalkapuoleksi, niin jahdataan sitä vain siksi, että metsämiehen kunnia kärsii kolmella jalalla hyppivästä jäniksestä, ja siksi, että ajokoira saisi puraista uutta intoa jäseniinsä.

Erään ilmiön hän vielä mietiskellessään tekee. Mitä hyödyttömämpi ja alhaisempi eläin on, sitä sitkeämmin venyvä on sen elämä. Onkimato elää kappaleina, muurahainen tuskin kuolisi, vaikka putoaisi lentokoneesta sepelikasaan ja lude, punatakki toimiskelee kaksi vuotta syömättä ja juomatta ja muutenkaan pahasti hätäilemättä seinähirren kolossa, ohenee tosin jonkun verran, mutta vahvenee sangen helposti päästyään päiväämättömän kinkun ääreen.

Mitä hän näitä kaivelee ja miettii? Vertauskohtia löytääkseen, kohtalotovereita etsiäkseen, mitäpä hän siitä itselleen salaisi ja kiertelisi. Hän itse on murskattu lämpöjohto, tiepuolen kataja, jalkapuoli eläin, joka ei haluaisi rauskaa elämäänsä kokonaan lopetettavaksi, eipä enää hinnalla millään.

17.

Päiviä kuluu, viikkojakin. Kuumekäyrä on asettunut jo tasaisesti aaltoilevaksi. Vihdoin koittaa päivä, jolloin hän saa pukeutua, pääsee makuuhalliin, kirjastoon, ruokasaliin.

Se on ihmeellinen, häikäisevä päivä. Kevättyttönen on syöksähtänyt talvirahjuksen ummehtuneeseen pöksään, ajaa äijän mäelle ja tekee puhdasta jälkeä. Ovet auki, akkunat selkiselälleen, ryysyt, tumput ja tallukat huiskin haiskin!

Kevätlinnut sirkuttelevat, pihoja siivotaan. Äänet kuuluvat kajeina, kaukaa, ja aurinko loistaa, niinkuin tahtoisi kairata silmät unisista päistä, lystillään vain ja sulasta jälleennäkemisen riemusta.

Hän ei tahdo mukautua loikoilemaan hallituolissa. Se ei ole istumista, eikä se ole makaamista, se on välimaalta ja tuntuu liian herraskaiselta hänen ruumiiseensa. Mutta eipä siinä juuri muutenkaan osaa oleilla, tuoli on sellainen, tai sänkykö lienee. Jos siinä yksinään yrittelisi poikkiteloin, niin taitaisivat ruveta haukkumaan korpraaliksi.

Ihme, miten onkin ihanaa! Kun siihen mukautuu, heittäytyy selkä kenoon kädet peiton päälle, niin silmissä sirisee, korvissa helisee, joka puolelta tulvehtii luokse kevättuoksuiset tunnut. Hän selvii kanaviaan ja vetää ilmaa, ensin varovasti, jo syvemmin. Rinnassa ritisee ja ratisee, pientä kipuakin tuntuu, niinkuin neuloksia ratkottaisiin. Hän vetää vain, antaa kevättyttösen ratkoa pihkanhajuisilla saksenterillä.

Hallipotilailla on pientä puuhailua, kenellä kirja, kenellä ompele, vihko tai piirustuslehtiö. Joku tyttö leikkaa varjokuvia. Iloinen poika virkkaa kahvipannunmyssyä ja kokeilee sitä vähä väliä päähänsä.

Kaikkien yhteisenä huvimestarina on ruskean harmaan kirjava orava, joka keikkuu kaidepuun kahden puolen ja näyttelee sirkustemppujaan. Sen nimi on Kurre ja sitä huudetaan jokapuolelta. Kurre! Kure! Gurree! Myssyä virkkaava poika näyttää sille nokan aukosta nenäänsä. Kurre kiepahtaa juuri tällöin kaidepuun ylitse ja keikauttaa pojalle häntäänsä. Iloinen nauru kiirii pitkin tuolirivejä.

Kaidepuulle asetellaan sille monenmoisia herkkuja: keksiä, suklaata, sokeririnkelipaloja. Se tunnustelee niitä, haistelee, nipristelee, pudottelee muutamat hännällään lakaisten alas, kuljettelee toisia etukäpälissään pitkät matkat, kunnes sopivassa kohdassa, kukkapenkin tai vesitynnyrin kohdalla pudottaa alas ja vilkaisee antajaan. Moititaan ja kehutaan. Kurre, senkin lurjus! Se on poikaa se, Kurre, se!

Uuden tulokkaan tekee mieli muiden mukana kokeilla. Taskuista vain ei tahdo löyttyä mitään sopivaa, vihdoin jostakin kulmauksesta nuhrautunut sokerinpala. Hän vie sen kaiteelle ja palaa tuoliinsa sormien lävitse siirottelemaan. Kurre hyppelee tietään, hyväksyy tai pudottelee, enimmäkseen pudottelee, hän on tänään nirsulla tuulella. Joutuupa vihdoin tumman sokeripalan luo, katsoo sitä, tunnustelee uutta tuolia ja uutta miestä, joka sormiakkunoittensa lävitse siirottelee.

He ovat nähneet ennen toisensa, he tai heidän esi-isänsä viidennessä, kymmenennessä tai sadannessa sukupolvessa. Kurren perityissä heijastepeileissä ne kaikki tapaamiset ovat säilyneet kirkkaina kuvina. He ovat olleet ystäviä keskenään, he ovat olleet vihollisiakin keskenään. Mies on ajanut ja tavoitellut Kurrea, niinkuin rahaa tavoitellaan. Mutta kevätaamuina he ovat katselleet veikeinä toisiaan kävyn ylitse, sormipeilin lävitse, alas ja ylös.

Niin he nytkin katselevat. Miehen sormien välitse vilkkuu poikamainen ilo, Kurre katselee kuin kiilloitetuilla kenkänapeilla. Se tunnustaa ikivanhan tuttavuuden ja sen näkyväiseksi todisteeksi alkaa takamuksillaan istuen nakertaa nuhrautunutta sokerinpalaa.

Tyttö unohtaa varjokuvansa, poika pannumyssynsä, he katselevat vain noita kahta, outoon ympäristöön hairahtunutta metsänpoikaa ja metsänmiestä. Mitä näkymättömiä siteitä lieneekään heidän välillään?

Miehellä on keväisen herkkä olo, hyvä olo, paha olo. Hän sulkee näköaukkonsa vielä pienemmäksi, mutta aurinko läpäisee. Se on kuin tulikairanterä. Hyvin pienestä aukosta se pistää.

18.

Hallimakuu, ravitsevat ateriat, seurustelu ja vähäinen liikunto virkistävät häntä silminnähtävästi. Ikäväntunnetta ne eivät voi hänen sisimmästään karkoittaa, tai mikäli voivatkin, niin karkoittavat alaspäin. Kotikaipuu kytee mielessä aina. Sen tulta lisää vain keväiset tuulet ja virikkeet. Kurre ei unohda häntä seuraavinakaan päivinä. Kurkiparvi lentää, kurluu! Lähde pois jo sinäkin! Kalke kuuluu metsän takaa pajasta. Siellä kalkutellaan portinsaranaa, äkeen piikkiä, peltosahran vannasta. Päivällispöytään jouduttaessa kokonainen kilon hauki makaa kiemurassa suurella perunavadilla. Sen taustaksi kirkastuu poriseva puronsuu, rysän valkoinen suuvanne hieman vedenpinnan yläpuolella. Johdeverkkoa pitkin lieruttelee nieluun päin yksi suuri ja pari pienempää. Ja pari vielä pienempää, joita, ei näy.

Näkyy ja ei näy, joka aamu, ilta ja keskipäivä. Hän kuvittelee, miltä tänä päivänä näyttää kotopihassa, pellolla, niityllä; siristää silmiään ja tutkii tarkasti, onko viimekeväinen apila kestänyt talven alla, miltä näyttää rukiin ja vehnän oras, onko vesi työntänyt turpeita ojiin. Miten hyvää tekisi salpietariannos heinälle ja oraille, nyt juuri tämän räntäsateen edellä.

Toisinaan hän nousee etäämpää tarkastelemaan, juoksee oravana Topin edellä mäntyyn tai pyrähtää lintuna siivilleen ja koira jää suu avoimena räyskimään. Koivikko punertaa, metsän ranta sinertää, niitty tulvehtii hulasvesillä ja ylempänä riehuu kuusikkorinteen raisupäinen puropoikanen suupielet vaahdossa: Pois alta! Tie auki!

Hän ei jaksa käsittää, miten Maiju yksin kaikkine töineen ehtii pois yötä päivää kiiruhtavan kesän alta. Kirjeissään hän on vakuutellut ehtivänsä. He ovat aikoneet pyytää Petterille äestyslupaa muutamiksi päiviksi ja Kokkilan isäntä on luvannut hevosta ja miestä. Toukojen teko ei myöhästy, siitä hän saisi olla huoleton.

Huoleton kaiketi hänen pitäisi olla, mitäpä hänen murehtimisensa auttaisikaan, mutta hän ei voi maata levollisena, halusipa tahi ei. Ajatukset karkaavat luikkaavien kurkien parissa, vatihaukien venkuroissa, hallin kaidepuulla keikkuvan oravan hännän huiskaisuistakin. Ne ovat kuin savua tai sumu-usvaa, jotka keväinen ilmanveto sieppaa ja tuulenhenkäys kuljettelee.

Usein hän vihastuu itselleen ja koettaa pakolla painaa karkaavia mietteitään huovan alle. Aikamies, mitä tämä tällainen on, makaa, kun kerran olet ruvennut! Eikö Maijulla siellä ilman liene tarpeeksi työtä? Siltä pohjalta hän puheleekin pitkät ajat kuin vanha mies pojanvenkuralle, ihme, ellei selvä järki päähän mahdu.

Mitä vaivainen miehenkuvatus tekee keväisellä kylvöpellolla. Jos kymmenen litran pussi selkään nakataan, niin jalat heittelevät tuhannen vintturia, multaturvetta nostaessaan verta vakoon sylkee. Ja sitten on taas edessä lääkärinhaku ja lääkkeiden kustantamiset, kuumemittaukset ja valvomisen vaivat.

Näin selvästi vanha mies todistaa, mutta järki ei tehoo jääräpäähän. Sumu nousee, tuulenpyörre kihahtaa ja kieppaa uudelleen matkaansa. Ylhäisemmiltä näköaloilta kelpaa taas nalkutella vastaan omia mielipiteitään. — Onko siellä yksin työ? Miten paljon onkaan muuta, pientä nyppäämistä ja näppäämistä, peräänkatsomista ja neuvomista, semmoistakin, jota emäntä ei mitenkään kerkiä, eikä osaa. Eikö osaa? Ei osaa!

Niitä vilkkuu peltosaroilla, välkkyy järven rannassa, pilkahtelee metsiköissä, tuhansia pieniä pikkutehtävän silmiä. Niiden suorittamisessa ei tarvitsisi juuri muuta kuin käden nostamista, sormen koukkaamista, mutta mies makaa täällä ventovieraassa paikassa joutilaana, lukee tylsänä sormiaan tai seinälaudoituksen naulankantoja.

Enkö voisi vähemmän voiman, suuremman järjen kanssa maamiehen töitä toimitella, hän järkeilee. Oravan häntä vilahtaa kaiteen taakse rasvaisen liukkaasti. Missä ennen olen tuontapaisen vilauksen nähnyt? Hän koettaa saada ajatushäivettään kiinni ja miettii silmät rakosellaan. Vilahtaa, välähtää? Syttyvä nokka, sammuva häntä? Se on varmaan jo kiertänyt monta kertaa hänen valotusakkunansa ohitse, hän vain ei ole onnistunut saamaan sitä hännästä kiinni. Kurre kurkistaa laudoituksen takaa ja muistihäive syttyy välähtäen, niin kirkkaasti, kuin todella palaisi täydessä liekissä.

Sepä se oli! Valoreklaami Esplanaadin puistossa pienen myyntikioskin katolla. Se juoksi syttyvänä ja sammuvana sähkövirtana valopisteestä valopisteeseen tarkoitettua mainossanaa yhä uudelleen toistaen. Eiköpä jokainen elämä kaavamaisesti käsittäen mahtane olla tuollainen syttyvä ja sammuva sähkövirta? Se juoksee kunkin erikoisten lamppuasetelmien mukaan erinäköisiä kuvioita muodostaen. Yhden se panee venymään pilliksi, toisen kiertämään vanteeksi, eräissä asetelmissa se kyrmöttää liikkumattoman vakaisena, toisissa ei tiedä millaista kiemuraa, ässää tai kysymysmerkkiä muodostaisi.

Eräänä varhaisena aamuhetkenä hänellä sattuu olemaan taas hiljaista aikaa ja hän mietiskelee kauan ja perusteellisesti valomainoksen juonikkaita juoksuja ihmisessä itsessään. Ensi havaintonaan hän huomaa, että jokainen ihmiselon asetelma on montteerattu eri tavalla, joskin määrättyjä perusmuotoja on havaittavissa. Yksi on ahvenen kuosia, toinen oravan pyöreän sievää mallia, kolmas leijaavan kotkan uljasta tyyliä. Mutta näiden välille, sivuille ja taakse mahtuu lukematon joukko muunnosasetelmia, Niiden muodostamia valokuvioita katsastellessa tuntuu siltä, kuin jokaista varten olisi laadittu erikoispiirustus.

Toisena päähuomionaan hän havaitsee, että tämä elovalo tai valosalama on asetettu kulkemaan eri nopeudella eri ikäkausina, alussa hitaammin kuin turvallisuutta tunnustellen, sitten nopeammin, yhä nopeammin, kunnes vauhti jälleen tasautuu, hiljenee, pysähtyy ja sammuu.

Yksi ja toinen sadoista ohikulkijoista seisahtuu aluksi kummastelemaan, mihin kioskin katolta valosalama on kadonnut, eilen illalla se vielä hauskasti kierteli. Kun on sammunut, niin on sammunut, toinen tulee aikoinaan tilalle. Huolettomalle iltakulkijalle se tuskin antanee aihetta vakavampiin mietiskelyihin. Valomainoksia on niin monenmoisia, suurten liikepalatsien katoilla hyvinkin mahtavia ja valovoimaisia.

Näillä koneellisesti muodostettavilla valoilla on tavallisesti yhteinen suurempi voimankeskus, elovaloilla sensijaan oma valokeskiönsä, niinkuin oli omat lamppuasetelmansa. Sen voi päätellä siitä, että paine, josta valovoiman vahvuus riippuu, on sekin niin äärettömän erilainen. Eräät lamput eivät syttyne ollenkaan, muutamat valaisevat puolella paineella, melkeinpä tulitikulla on tarkasteltava, onko niissä valoa vai eikö ole. Muutamissa sensijaan on täysi paine ja kirkas valonsyke. Lamput hehkuvat voimakkaasti ja uusia valosilmäkkeitä syttyy.

Syttyykö uusia valopisteitä? Silloinhan elämän valokuvio ei olekaan pysyväinen muodostelma, jos se uusia muotoja etsii ja uusia pisteitä sytyttelee, muuttuuko ehkä U V:ksi, huutomerkki kysymysmerkiksi? Luonnossa sitä tapahtuu, vesisuonien siirtymiset, puupahkojen kasvut, eläinsukujen mukautumismahdollisuudet. Voiko ihmisen elonvoiman kuviomuodostelmissa tapahtua näin perinpohjaisia muutoksia? Hän syventyy sitä pohtimaan, tuntuu, niinkuin tällä hetkellä sitä seikkaa olisi erikoinen syy tutkiskella.

Hän muistaa nähneensä ja ihmetelleensä sokeiden valmistamia taidokkaita töitä. Varmaan he eivät olekaan menettäneet näköään, vain silmänsä, ulkoiset lamppunsa. Sisäinen näkö ehkä etsinee uusia heijastuspisteitä korvista, otsasta, sormenpäistä. Siitäpä saa selityksensä sokean pianotaiteilijan ihme, hän näkee kasvoillaan ja sormillaan. Tässä valotuksessa hän nyt ymmärtää omienkin viulunäppäilyjensä onnistuneet kokeet radiokonserttien jälkeen. Hän on ottanut viulutunteja niin paljon, että osaa ottaa tavalliset kappaleet irti nuoteista, mutta niitä orkesterikappaleita, jotka hän pimeinä iltoina on nähnyt tuvanseinällä sisäisillä silmillään, hän varmaankaan ei olisi osannut irroittaa ulkoisilla näkemyksillään.

Entä Petteri, Brittein laivuri, jolta elämän väkipyörä on riipaissut puolet mastoista? Mies ei antaudu, ei aiokaan, hiihtää käsillä, koska jalat ovat eläkkeen panttina ja komeaharjainen yläkerroksen lamppu palaa kirkkaammin kuin milloinkaan ennen.

Elovirta on siirtovirta, valovirta tahi voimavirta, mitä milloinkin tarvitaan tahi tahdotaan. Se muodostaa kynttiläketjuja tahi keskittyy tuhatkynttilävoimaiseksi majakkalyhdyksi, muutamilla harvoilla tuhansien joukossa, hehkuttaa aivokudosta, etsii, ponnistelee, muovaa ulkokuortakin jyhkeästi laajenevaksi keräkuvuksi. Hän muistelee kuvissa näkemiään historiallisia päitä, Napoleonin komeata otsakukkulaa, Snellmaninpään niittyladon tapaan ylöspäin leviävää päälaajentumaa, Darvinin mahtavaa torilamppua, jonka otsapuoltakin saa mitata vanhanaikaisella kyynäräkepillä. Niitä ja kaikkia muita voimakupuja on pumpannut hyvä kattila, kuparijohtoja pitkin. Niillä miehillä on täytynyt olla elovoimaa ja väkevää keskityskykyä.

Elovoima laajenee. Mahtaneeko alkuunpaneva käyntivoima ollakaan kovin paljon suurempi yhdellä kuin toisella? Hän muistelee lukeneensa neroista, jotka nuoruutensa kehitysvuosina ovat olleet tavallisia, jopa harmillisia venkuroita kasvattajilleen. Myöhemmällä iällä vasta on ilmentynyt määrätietoinen keskityksen mahti ja hehkutuksen voima, mihin suuntaan luontaistaipumusten virrat kullakin ovat ohjanneet.

Ehkä saavutusarvojen nousun määrää sittenkin enemmän tahdon ja keskityksen voima kuin alkuvoima? Kaikki pumppaavat, kysymys lienee siitä, miten ja millä pumppaavat. Muutamien kattila vuotaa ja puut ovat märkiä. Toisten johtoruuvit ovat irroillaan, pohjaventtiilit miten lienee. Kone käy ja käy, ryskää ja jytiseekin, mutta virta liikkuu vaivaisesti, eikä yläkamareihin nouse ollenkaan valoa, ei voimaa. Syytä sitten monttööriä, pannua tai märkiä puita.

Ajatusmielle on sumupilvi, mukavassa hallituolissa keväistä pihkailmaa haukkovan miehen liiatenkin.

Kone läpäisee tarkastuksessa. Ruuvit ovat ehjät ja pohjaventtiilit liipatut. Keskikerroksen johdot vain lienevät paikka paikoin nuuskana. Entä sitten? Solmupuu kasvaa. Lähdevirta ei tukkeudu. Uusi teitä ja uusia töitä. Murskaksi tuberkkeleet! Visakerän sisään te paholaiset! Ei armonhiventä, turha odottaakaan. Ei ole ollut teilläkään.

Ruokakello kumahtaa. Toiset ovat jo lähteneet. Hän ponnahtaa hallituolista nopeammin kuin on luvallista. Hän on alokas, eikä ole harjaantunut vielä sitkeään asemasotaan. Hän tottuu siihen aikoinaan, mikäli aikoo keskikerroksen kudoksissa piiloilevat pirulaisensa karkoittaa.

19.

Jo toisen kerran hän on päättänyt saman asian: kotiin karkaamisen. Se ei ole tällä kertaa kuolemaa tekevän kuumehouretta, vaan harkitsevan miehen monien mietehetkien johtopäätös ja yhteissumma. Mutta tällä kertaa hän ei tahdo lähteä salaa, eikä väkivalloin, koska hänellä ei ole vähäisintäkään halua pahoittaa ylilääkärin eipä hoitajienkaan mieltä. Hän aikoo johdatella asiat sillätavoin, että hänet suosiolla päästetään, ellei juuri ajamalla ajeta. Tämä on kyllä asia, joka on helpommin sanottu kuin tehty, sillä ylilääkäri tahtoo parantaa hänet, niinkuin hän itsekin tahtoo. Päämäärä molemmilla on siis sama, vain keinot ovat erilaiset ja siitäpä juuri muodostuu ristiriita nyt niinkuin aina.

Potilas on useampaan otteeseen varovaisesti tunnustellut maaperää, mutta ylilääkäri on ammattiasioissaan kova ja tinkimätön mies, jonka tahto on väkevä ja määrätietoinen. Hän tuntee tietävänsä niin hyvin kuin ammattimiehen yleensä kehityksen tässä vaiheessa on mahdollista tietää, miten keuhkoviat parhaiten parannetaan. Sisimmässään hän kuitenkin myöntää, ettei tiedä niin paljoa kuin haluaisi, sitä seikkaa hän kiukuttelee yksinäisyydessään mietiskellen. Kukaan potilas ei pääse näistä aavistelemaan, jopa vielä, kaikki silloin kiertyisi piirileikiksi.

Keskustelu asiasta muodostuu senvuoksi lyhytsanaiseksi, melkeinpä tylyksi. Potilas on kylliksi viisas antaakseen sopivalla hetkellä perään. Hänellä on taktiikan metkut verissä, sillä hän on useita kertoja riisunut paitansa köysikehän kulmauksessa ja sidellyt piikkikenkiään parempiensa kanssa samalla penkillä juoksuradan vieressä.

Hän vaikenee kipeästä asiasta moniaita päiviä, tunnustelee maaperää muulla tavoin ja vaimentuu perinpohjin. Pitkinä hiljaishetkinään hän suuntailee reittejään, luovii ja merkitsee vaaralliset karipaikat moneen kertaan. Jos hän iskee noin, niin minä vastaan näin. Kun oikaisen, niin hän laukaisee. Johdan huomion tuonne, ja yllättäen laukaisen molemmat suorat sisään.

Selällään makailevan joutilaan miehen on sangen helppo taktikoida. Paljon konstikkaampaa on panna toimeksi silloin, kun valpas vastustaja keihästelee kaksilla silmillä oikaisumatkan etäisyydessä. Hän mielii usein, rykäiseekin jo valmiiksi, aina jää seuraavaan kertaan.

Päivät ja viikot kuluvat. Kesä lähenee arveluttavasti ja asia alkaa käydä kipeän polttavaksi. Hän miltei tuntee, miten se latausjohtoja pitkin kiertelee ja polttaa.

Hän on saanut jo kahden tunnin kävelyluvan puistoteille, käyttää sen tarkoin, nousee nytkin loivaa kumputietä, hyvin verkalleen. On vaikea käsittää, miten loivasti nouseva, sannoitettu polkukäytävä voi tuntua niin seinäjyrkältä. Hän kuulee mäen laelta vähäistä rapsetta. Ylilääkäri möyrii jäkäliensä kimpussa. Sääret ovat niin paljon lengollaan, että sika välistä juoksisi, eikö vain juoksekin? Koivun valkoinen runkohan sieltä vilahtelee. Hänellä herää pässin halut, hän ei ollenkaan muista äskeistä huonouttaan. Tänään se tapahtuu. Täällä jäkäläkalliolla isken sitä kalloon!

Hän nousee päättävästi penkiltä ja alkaa kiivetä viimeistä taivalta. Haastettava tappelupukari näyttää vaipuneen omiin mietteisiinsä, eikä huomaa mitään, sitä parempi. Hän verryttelee varovaisesti eturaajoillaan tunnustellen ja vetää ritiseviin keuhkoihin raitista ilmaa. Tuntuu kuin taas rupeaisi jänistämään. Hän ryhdistäytyy, rykäisee ja nousee.

— No, Pahkamäkikö sieltä noin nousee!

— Niinpä vain jo nousee!

Ylilääkäri kaartuu uudelleen kuopsimaan, yleensä hän ei ulkona potilaittensa kanssa paljoa puhu. Tappelupässi jää miettimään, miten ja mihin pökkäisi. Olisihan tuossa taulua, mutta ei hän sentään ole tavallinen tallipässi, joka mihin tahansa pökkäilee. Siinä edessä kiven kolossa kasvaa muutamia kitulaisia jäkäliä, katse osuu niihin ja ajatus välähtää heti. Hän astuu lähemmäksi, rykäisee ja pakottaa vastustajan huomioimaan lähestymisensä.

— Eipä tohtori ole saanut täällä mäellä noita kalliosammaliaan kunnolla kasvamaan!

Ylilääkäri nousee ja kääntyy kipakasti, niinkuin kepillä tai sarvenkipuralla olisi takapuoleen törkätty.

— Luuleeko Pahkamäki, että niiden siirtäminen ja kasvattaminen on yhtä yksinkertaista kuin halkojen sahaaminen?

— Enpä luulekaan! Tiedän maar minä, että jokainen kasvi kituu vieraassa maaperässä.

— Onko tämä teidän mielestänne näille vieras maaperä? Tunnetteko ensinkään jäkäläkasveja, niiden kasvuvaatimuksista puhumattakaan?

Siitä lienee pitkä aika, kun hän potilaalleen on tehnyt kaksi kysymystä peräkkäin. Eipä häntä näin ärsyttävästi ole tökättykään kipeimpään ulottimeen koko laitoksen toimiaikoina. Hyökkääjä tuntee päässeensä ensi otteella sisään. Hän astuu pari askeletta eteenpäin pelkästä mielihyvästä.

— Ettenkö tuntisi kalliosammalen kasvuvaatimuksia! Vuorella se kasvaa, vanhan lakkapetäjän juurella, suuren maakiven katteena. Mitä minä täällä näen. Lehmuksia ja saksankuusia!

— Luuletteko te, etten minä olisi löytänyt näille parempaa kasvupaikkaa, jos tontilla olisi ollut valinnan varaa! Neuvokaapa te täältä parempi paikka!

— Mistä sitä neuvoo. Kun ei ole, niin ei ole!

Hän peräytyy hieman, naurahtaen, hyvässä taisteluvireessä, valmiina uusiin hyppäyksiin.

— Siinäpä se! Mitä puhuittekaan!

— Sitä vain, ettei tällä kukkulalla, näiden puiden juurella ole tällaisten vuorisammalien luontainen kasvupaikka.

Hän painostaa tarkoituksellisesti viimeisiä sanoja. Ylilääkäri huomaa sen, havaitsee kulkeneensa pitkän matkaa syöttiuistimen vanavedessä ja myöntää äkkipikaisuudesta johtuneen tappionsa keveästi naurahtaen.

— Kaukaa viisas kiertää, enpä huomannutkaan, että varsin noin kaukaa. Mitä uutta teillä taas onkaan omalta kohdaltanne esitettävänä?

— Ei mitään uutta. Sitä vain, että nämä kunnaat eivät ole vuorisammalien luontaisia kasvupaikkoja. Pyydän kohteliaimmin, oikeinpa nöyrimmästi, että laskisitte minut menemään, tulee tilaa toisille, jotka paremmin täällä elävät ja menestyvät.

— Maailmassako! Oletteko vakavissanne päättänyt pyrkiä muodonvaihdokseen?

Se on yllättävä vastaisku arkaan paikkaan. Vastustaja antaa sen vakavissaan, ei kuitenkaan voi pidättää pientä leikinkuretta totisessa suupielessään. Hyökkääjä on tarpeeksi hyvässä vireessä huomatakseen pienetkin kureet ja rakoutumat.

Enpä luule tämänkään talon portissa patenttilukkoa olevan kuutamossa kuljeskelevan niittomiehen varalta. Olen nähnyt sen tulevan ja menevän. Valmiin tavaran lastaus tosin tapahtuu öiseen aikaan kellarin kautta, mutta...

— Varokaa keuhkojanne! Pitkät puheet eivät ole terveellisiä.

— Eivätkä tarpeellisia.

— Tarpeeton huomautus. Perustelkaa kuitenkin järjellisesti tätä järjetöntä piintymäänne!

— Mitenkäpä järjetöntä järjellä perustelee.

— Aivan oikein! Myönnän, että voidaan ruveta keskustelemaan siitä asiasta.

— Mitä tohtori juuri itse sanoi pitkistä puheista?

— Jaa riippuu kokonaan siitä, mistä ja miten puhutaan. Selittäkää minulle ensiksi, miten aiotte järjestää ruokataloutenne?

— Meillä on ollut niissä asioissa työjako. Muija keittää ja...

— Te nautitte! Niinpäin se tavallisesti kuuluu olevan. Koettakaapa, voitteko saada minut vakuutetuksi siitä, että hän osaa keittää terveellisiä ja ravitsevia ruokalajeja!

— Etteikö osaisi! Hänpä vasta osaa! Hän osaa valmistaa tulitikkua raapaisematta kauroista ja ohrista sellaista puuroa, jossa on viidenlaisia vitamiineja.

— So, so!

— Jo, jo! Hilloa puolukoista, sokerista ja talkkunajauhoista.

Pieni peräytyminen ja naurahdus.

— Koiranleuka! Mutta miten aiotte kotioloissa raittiin ilman säännöstellä?

— Ei mitään säännöstelyjä. Akkunat auki kesällä ja talvella. Suoraan sanoen ulkoilma on ainakin yhtä raitista meillä kuin teillä, vaikka se meillä on aivan ilmaista.

— Jo riittää! Minä uskon, että sitä on teillä aivan riittämiin.

Ylilääkäri viittaa potilaan istumaan ylimmälle kumpupenkille. Hän on tiukka mies eikä aio vieläkään hellittää. Hän istuu itse viereen ja leikittelee perkauskuokallaan, joka on kuin vinkkelimutkalle taivutettu hopeakauha. Hän tekee hyökkäyksen uudelta taholta.

— Minusta tuntuu kuin teille olisi tavattoman tärkeää saada tuhannen markan kuukausirahanne säästymään.

— Niin minustakin tuntuu. Se on tavattoman tärkeää!

— Ja kuitenkaan te ette lähiaikoina voi tehdä mitään sellaista työtä, että voisitte ansaita sen.

— Ehkä en voi, enpä kuitenkaan kotioloissani voi menettääkään sitä.

Ylilääkäri kuopsii käytävän reunaa kirkkaalla lusikkakuokallaan ja potilas selittelee, etteivät he nykyisillä tuloillaan voi käyttää tuhatta markkaa talousmenoihinsa edes neljännesvuodessa koko kuusihenkinen joukko. Ei ole myytäviä metsiä eikä mineraaleja. Pienviljelijän ainoat rahatulot lähtevät voista ja kananmunista. Voita saa tuhatmarkkasella kokonaisen tynnyriastian meijeristäkin ja kananmunia saa siihen määrään latoa vasikan korkuisen vuoren.

— Niin, niin! Osaatte verutella, kun ikävöitte kotiinne..

— Niinpä niin.

Ylilääkäri katsoo umpikuorista kelloaan. Olisi aika jo lähteä, mutta hänen mielensä tekee heittää tuolle itsepäiselle otukselle vielä pari ansaa, olkoonpa niinkin, että hän periaatteessa on päästänyt hänet jo läpäisemään. Hän rapsii siis käytävän laitaa, joka on jo hyväksi muokattu ja miettii koukkujaan.

— No, kuvitelkaamme, että päästän teidät lähtemään. Mitä teette, jos menomatkalla huomaatte, että myrsky on kaatanut suuren puun tienne ylitse?

Potilas arvaa, että se on ansa, ihan selvästi. Hän on soutanut uistinta ja juossut itsekin monta kertaa lusikan perässä. Hän rykäisee ja vastaa kuin toisarvoiseen kysymykseen.

— Loppumatka mennään veneellä.

— Veneellä! Kuka on vielä sanonut, että menette veneellä tai laivalla! Kuvitelkaamme, että menette metsätietä.

Hän miettii, ennenkuin vastaa, sanoo sitten:

— Sanoisin kyytimiehelle: Haalaa pois tuo tukki tieltä!

— Jospa menisitte yksin.

— Jaa. Tuskinpa minä yksin olen mies menemään niin pitkää matkaa, se on mutkallinen koleinen tie. Mutta jos niin sattuisi, että menisin yksin, niin mittaisin askeleillani puun ja tuumiskelisin, miten pitkiä rakennushirsiä siitä voisi ottaa.

Ylilääkäri puraisee viurulle kaartuvaan huuleensa ja kopsii toimessaan pienellä kuokallaan, niinkuin käytävähiekan sylkkiminen olisi hyvinkin tähdellistä tehtävää.

— Entä jos lähellä kotianne huomaisitte, että paras lehmänne makaa vesiojassa?

— Tarttuisin sarviin kiinni.

— Oikeinko todella?

— No todellapa tietenkin!

Ylilääkäri aikoo jo vetää yhden plusmerkin omaan tauluunsa, harjoittelee sitä hiekkaan, mutta ei ehdi riemuita sen enempää, sillä potilas jatkaa jo rauhallisesti:

— Tarttuisin kiinni. Joo, en nostaisi, kannattelisin vain ja huutelisin apua hiljalleen.

He vilkaisevat syrjäkarein toisiinsa ja naurahtavat ääneen. Ylilääkäri on heittänyt jo pari ansaansa, mutta hän on tänään äärettömän itsepäinen, ovelasti ottaen hän lukee ne yhdeksi ja heittää vielä kerran. — No niin, sepä selvä asia. Niin olisi tehtävä tukille ja niin olisi tehtävä lehmälle. Selittäkääpä nyt lyhyesti vielä, mitä ylipäänsä arvelette keuhkotaudista ja sen parannusmenetelmistä. Te olette lukenut asiaa valaisevaa kirjallisuutta ja teillä on jo jonkin verran omakohtaista kokemusta. Antaapa kuulua!

Tentattava vilkaisee taas salavihkaa syrjäkarein. Jo heitti ison rysän, oikein viisivanteisen. Ja aitaakin lienee kymmeniä syliä. Odotappa, vanha veijari! Tullaan, tullaan, jahka joudutaan. Ylilääkäri näyttää odottavan, kuopsii ja ruopsii.

— En minä noin viisaisiin virityksiin osaa mitään sanoa.

— Älkää pyrkikö sanomaan viisaasti. Sanokaa niinkuin osaatte!

Se kuuluu joltakin. Pyydys se kyllä häneltä on jokatapauksessa. Olkoon. Hän on eittämättömästi tähänastinen voittaja ja on senvuoksi avopelin velkaa viimeisessä erässä häviömiehelleen. Hän rätkäyttää molemmat portit auki.

— On kapeasuinen pullo ja sen sisällä asustaa tuhannen tuhatta pirua!

— Siis yksi miljoona.

— Miljoona niin. Sen se tekee ykkönen ja kuusi nollaa. Ne ovat päässeet sisään, millä metkuilla lienevät päässeetkään, melskaavat ja rellestävät niinkuin vuohet metsäpellossa, jonka veräjä on kiinni. Lisääntyvätkin niin tuhannen vietävästi. Omistaja katselee keinottomana ja surkeissaan ulkopuolelta. Se on hänen paras peruna- ja juurikasvipeltonsa, jo vaarivainajan hallattomaan kivikkomäkeen kuokkaama. Väkivalloin hän ei saa niitä öykkäreitä pois, minkäpä miljoonalle pirulle pakolla, kun ei aina viidelle vuohellekaan. Hän kiertelee ja noituu itsekseen, aikoo heittää jo koko pellon kylmilleen, mutta malttaa toki vielä mielensä, sisuuntuu ja päättää: enpä jätä vielä, en kiusallakaan. Hän alkaa mietiskellä vastavetojaan.

Pellon sisälle hän ei pääse, ulkopuolella sentään on täysi liikuntavapaus. Hän kiertelee ja potkiskelee kantoja ja kivennokkareita, huomaa yhtä ja toista, josta mieli virkistyy. Ensi töikseen hän tukkii pellon lävitse virtaavan vesiojan. Pirut eivät saa juomavettä ja siitä jo syntyy aikamoinen möläkkä. Pohjoisen puolella on suojaava sekametsä. Hän perkailee sen ja tuulet pääsevät puhaltelemaan. Etelänpuolella hän köröttelee ja tiivistelee aitaa, ettei aurinko pääse paistamaan. Ja silloin tällöin, aina salaa yllättäen heittelee kiviä ja juurakoita pirujen niskaan. Ylipäänsä hänellä on pyrkimyksenä tehdä paholaisten elämä niin kiusalliseksi kuin mahdollista, imusuonet kuiviksi, elinhermot poikki.

— Ja seuraus?

— Arvaahan sen, mikä siitä seuraa. Pirut kyllääntyvät koko peltoon ja alkavat pomppia tiehensä, yksikseen ja parittain ja lopulta pienissä joukoissakin. Eivät kohta yksin kappalein uskallakaan, sillä mies nakkaa päähän vonkuvalla kivellä tai vitaisee kinttuun vinkuvalla piiskavavalla. Jos hänellä riittää tarpeeksi sisua, niin lopulta ne luikkivat joka sorkka matkoihinsa.

— Koko miljoonako?

— Ei kuin miljoonan miljoonaa!

— Joko niitä on ehtinyt niin paljon karttua?

— No jo! Ja sitten mies saa peltonsa takaisin. Sato on haaskattu, onpa hänellä sentään yksi lohdullinen puoli.

— Mikä se on?

— Seuraavina viitenä vuotena ei peltoa tarvitse ollenkaan lannoittaa.

Ylilääkäri nousee ja tarjoaa nauraen kättään. Potilas tarttuu siihen empimättä, häviömies on ennenkin hänelle moisen kunnian suonut.

— Laputtakaa matkoihinne meiltä, mitä pikemmin, sen parempi itsellenne!

— Joko tänään?

— Huomenna toki kerkiätte. Ette ole vielä niin viisas, että ette lisäohjeita tarvitsisi. Sisua jänteisiin! Ojat tukkoon ja metsät auki! Pankaa pelto niin kuivaksi, että polttaa niiden varpaiden alla! Älyllä, ajalla ja verkkaisella sitkeydellä.

Ylilääkäri lähtee harppomaan lusikkakuokkineen rinnekäytävää alas. Potilas lähtee perässä, hiljaisemmin, katsastellen ja nautiskellen. Alarinteessä on hyvin kauniita jäkäläryhmiä. Jospa pyytäsin häneltä muutamia mukaani. Sopisi istuttaa kiven koloon vuoren kupeessa.

20.

Pajulan Heikki on kauppapuodissa linjavaunun saapuessa ja Matti pääsee hänen veneessään. Hän ei ole kirjoittanut tulostaan kotiin.

Maiju istuttelee kaalia rantalohkoon ja tytöt kantavat kasteluvettä järvestä. Vene saapuu saunarantaan. Äiti ei tahdo uskoa silmiään, tytöt uskovat heti, siitä huolimatta, ettei isä ole täysin entisen isän näköinen. Kun hän nousee veneestä maalle ja puhuu, niin senjälkeen ei ole enää pienintäkään epäilemistä.

Maili tahtoo, että isä kantaisi vettä hänen ämpärillään, Maiju muistaa, että isä viime kesänä kantoi kahdella ämpärillä eli ämpärillä ja kannulla. Niin isä nytkin voisi kantaa ja Maiju voisi asettua ratsastamaan isän niskaan niinkuin viime kesänäkin. Hän ei vielä käsitä, että viime kesä oli toinen kuin tämä kesä. Kantamiset ja muistelemiset hämääntyvät kokonaan, kun mennään katselemaan mansikkamaata ja juurikasvipenkkejä.

Ne ovat hyvässä kunnossa, vain kasvamista vailla. Pellolla on kaura vihoittavalla oraalla, ohrakin jo piipottaa pinnalla ja lanttu on sirkkalehdillä. Vaikeaa on huomata isännän puutosta tässä talossa. Emäntä vakuuttelee, ettei se ole kovinkaan vaikeaa, jos vieraalla on vähänkin näkevät silmät, isäntä taas edelleen puolestaan, ettei silmissä ole mitään vikaa ja aina totuuden saa sanoa, ellei turhia kehu.

Hän tahtoo luoda pikaisen yleissilmäyksen ja kävelee hiljalleen ylemmäksi rinnesaroille, missä Petteri äestelee perunamaata. Koulu on jo kokonaan loppunut ja mies vapaana peltotöihin. Hän on hieman kasvanut ja kovasti ruskettunut, värittyy vielä enemmän, kun tuntee tulijan saran päässä. Hevonenkin tuntee ja hörähtää tutunomaisesti. Miehet tervehtivät kädestä ja istuvat äkeen laidalle puhelemaan.

Kokkilasta oli ollut hevonen ja mies ja konekin kaurankylvössä. Samana päivänä oli kylvetty ohra ja kevätvehnä, ettei tarvinnut konetta uudelleen kuljettaa. Petteri oli pinnat äestellyt risukarhilla heti, kun maa kävi hevosen kannattavaksi, äidin ja Kokkilan sedän kanssa oli neuvoteltu niin, jos sattuisi kuiva kesä tulemaan. Kokkilan renki-Kalle äesteli sitten parilla ja kylvi koneella, Petteri äesteli vain yhdellä hevosella ja keveällä jousiäkeellä, niinkuin tätä perunamaata. Ja sitten oli täällä ollut Mäkisen Vernerikin kaksi viikkoa ja Petteri-sedällä lähes kuukauden päivät, oli Mäntylässä parhaillaan, huomenna tulisi hevosen ottamaan.

Niin he juttelevat ja puhelevat siinä vielä enemmänkin. Vernerin kanssa oli puhdisteltu ojat ja kuokittu turvekokkareet sarankulmista. Ja sitten oli kylvetty väkilannat jo ennen Vapunpäivän aikaisia sateita. Kokkilan setä oli neuvonut, miten ne hänen mielestään oli paras jakaa. Heinämaa oli saanut säkillisen kalia ja salpietaria, mutta rukiin ja vehnän oraille oli vain vähän kylvetty salpietaria, kun ei äiti voinut paljoa ostaa. Jäljelle jäänyt kali ja super fosfaatti kylvettiin kevättoukomaille, paitsi mitä äiti jätti kasvitarhaansa varten. Salpietaria oli vielä puoli säkillistä aitassa, kun Kokkilan setä sanoi, että pitää varata juurikasvien taimille harvennuksen jälkeen.

Isä totesi toimenpiteet oikeaan osuneiksi. Hän itse varmaankaan ei olisi osannut sen paremmin kevätasioita toimiskella kuin he äidin kanssa täällä olivat järjestelleet. Poikaa naurattaa. Hän katselee peltoon päin ja pienentelee multakokkaretta saappaansa korolla. Isä muistaa, että hän oli täyttänyt vasta yksitoista vuottaan ja päässyt toiselle osastolle kansakoulussa. Oli kaiketi hän päässyt osastoltaan?

Oli päässyt. Ja kymppikin oli irtautunut käsitöissä ja voimistelussa. Ja oli sitten vielä kolme yhdeksikköäkin, laulussa ja lukemisessa ja piirustuksessa. Länkisen likalla oli ollut vielä parempi todistus, se on niin villitty lukemaan. Ja oli hän suorittanut jo toisen luokan poikien urheilumerkinkin, Kokkilan Toivolle ja Latomäen Kallelle ja hänelle, Petterille, oli tullut, muille ei koko koulussa.

— No jopa aina! Täällähän on tehty miehen töitä. Isän kehuminen hivelee kovasti, mutta poika ei enää enempää ruskotu, koska on jo tarpeeksi ruskea. Eikä hän voi potkia enää kokkareitakaan, sillä jalan ulottuvilla olevat ovat jo kaikki nuuskana. — On hauskaa, että isä pääsi kesäksi kotiin! hän arvelee. — No niin minustakin! Ja vielä hauskemmalta tuntuu, kun työt täällä ovat jo näin hyvässä mitassa.

Perunamaasta oli toiseen kertaan äestämättä vielä puolitoista sarkaa. Isä pyytää Petterin odottamaan, hän haluaisi ajaa yhden kierroksen. Hevonen katsoo ja lähtee. Äes etenee, multa möyhyää jousien välitse. Se on sopivan kosteaa, ei tartu kiinni, mutta ei paljoa puutu. Käänteessä hän kahmaisee sitä kourallisen ja mielii haistaa. Siinä uhoo mustaan multaan kätkeytynyt maanelo valoon työntyvänä, vihreydeksi pyrkivänä.

Petteri saa ohjakset. Isä sivuaa multaisella kädellään hevosen kaulaa ja pojan käsivartta, katsoo hetken jälkeen ja astelee rakennuksille päin. Topi juoksee navetan kulmalla vastaan muutaman kerran haukahtaen, sitten matalana häntäänsä lieruttaen, missä lienee liikkunut, kun ei aikaisemmin jo ole keksinyt.

Mattia väsyttää jo kovin, hän poikkeaa kumminkin vielä navettaan. Siemenperunat ovat akkunan lähellä laatikoissa itämässä niinkuin aina ennenkin. Laatikkorivit ovat taitavasti sovitetut akkunasta tulevaa valoa kohti. Hän on utelias näkemään, miten ovat mukulat valinneet ja ovatko ne jo hyvin itäneet.

Perunat ovat tasasuuria, itusilmät tukevia kuin korvakkeita ja säännöllisesti päälläpäin. Tuossa on aikainen laatu, nimilappu kunkin laatikon kulmassa. Niin on laitettu useana vuotena. Hänestä tuntuu, niinkuin työ tänä vuonna olisi tehty huolellisemmin. Hän aavistelee, että niitä on ruiskukannulla kasteltukin, tuskinpa ne muuten olisivat ottaneet noin tukevaa ja vihreätä lehden alkua.

Laskeva aurinko suuntautuu akkunan sivusta sisään. Lehmät lienevät jo viikkokauden olleet kesänavetassa, mutta sikakarsinassa pahnojen alta vönkii esiin kaksi pitkän huiskevaa porsasta, pyrkivät tunnustelemaan outoa miestä. Hän heittäytyy pitkälleen pahnakuvolle karsina-aidan viereen. Porsaat tönivät aidan kolosta kosteantuntuisilla kaksipiippuisillaan. Hän antaa kämmenensä tahnean kärsän höpläiltäväksi. Hammas tapailee, pysyvää otetta saamatta. Siitä pikkueläväinen ihan suuttuu ja tönii vihoissaan.

Hänellä on täysi työ pidättää kämmenpuolta rakoon päin. Miten tavattoman väsynyt hän onkaan. Matka on ollut hänen voimilleen kuin ylimittainen maratooni. Hänen on täytynyt kohentaa raukeevaa olemustaan viittavälistä toiseen, junassa, linjavaunussa, veneessä ja viimeiseksi omiensa silmissä kotipoluilla ja pelloilla. Nyt on se tunne, niinkuin enää ei jaksaisi jatkaa. Kuitenkin, hän nousee, koska on noustava ja astelee pihamäelle. Tytöt juoksevat vastaan, kissakin kävelee alas päin. Uuninpiipusta tupruttaa savua, akkuna välkähtelee. Kaivolta tupaan mennessä tytöt ehtivät kertoa kaiken tietonsa, senkin, että äidillä on illalliseksi uunijuustoa. Ei heidän sitä pitänyt sanoa, eivätkä he sanoneetkaan, se tuli vain muuten.

Äiti on lypsyllä, mutta pian hän sieltä joutuu. Petteri taluttelee jo pellolta hevosta. Isä keinuu tuolissa, ei muista, mitenkä on siihen joutunutkaan, lapset kiipeilevät polville ja pyrkivät hyväilemään. Hän väistelee ja irroittelee, varoitteleekin. Miten hän onkaan näin tavattomasti väsynyt. — Ei, ei, älkäähän siinä. Ei puhuta paljoa. Keinutaan vain. Katsellaan vain. Isä on nyt kotona.

Äiti joutuu lypsyltä ja Petteri tulee samalla kertaa ulkoa. Uunijuusto nostetaan pöytään. Nuoremmat kiertelevät pannun ääressä, äidin helmuksissa ja isän ympärillä. Varoituksia ei muisteta pitkää aikaa. Pannut tyhjentyvät, kunnes nukku-Matti tulee, koppaa yhden, nyppää toisen. He jäävät kahden keinumaan.

Pitkän työpäivän ja elehtivän sikiönsä raskauttama nainen on lopussa, ei kuitenkaan niin väsynyt, ettei tuntisi, miten lopussa hänen miehensä on. Ellei hän olisi kokenut yhtä ja toista ihmettä, voisi hän tehdä vakavia johtopäätöksiä miehensä yllättävästä kotiutumisesta.

Kuitenkaan hän ei voi niitä tehdä, enempää nyt kuin aikaisemmin. Kevät on tullut ja kesän lintuja liitelee hämärtyvässä huoneessa. Ne ovat niin väsähtäneitä, että eivät voi istahtaa edes seinänrakosiin ja muurin ulokkeille, eivät voi pudota lattiallekaan, räpyttelevät vain. He selviytyvät siitä vuoteilleen, joten, kuten.

21.

Matti nukkuu ensimmäisen yönsä painostavan raskaasti, sillä hän on ylirasittunut ja akkunat ovat kiinni. Raitis ilma pysyy ulkona, mikäli pysyy sielläkään, matalan keskus on painunut maahan ja vesikylläiset ilmakerrokset laskeutuvat laaksoihin. Ne painuvat väsyneen rintatautisen miehen ajatustajuunkin niin sumuisen myrkyllisinä, ettei hän tahdo selviytyä painostavista unielämyksistään.

Hän rämpii rumissa rämeissä. Kutusammakoita ja kampajalkaisia hämähäkkejä hyppelehtii lätäköissä ja killuu puiden oksilla. Hän on eksynyt rämemaille ja kiertää piiriä. Heräys tapahtuu vasta aamuisen yskänkohtauksen aikaan.

Hän tajuutuu ja tasautuu verraten pian, harjoitetuilla pakkotoimenpiteillä. Kotonapa toki ollaan. Kissa istuu hellan edessä ja pesee silmiään. Lumiräntää räiskii akkunaruutuihin. Rinnassa tuntuu kuuman kipeä, kirvelevä pala, niinkuin lihapala, joka tylsällä pöytäveitsellä kiertäen on irroitettu isommasta kappaleesta, jätetty vain toistaiseksi paikoilleen, ehkä leikkaajan on täytynyt välillä mennä rääpäisemään muuta työtä.

Maijun tila on tyhjänä, mutta lapset kaikki nukkuvat suut avoimina hengittäen. Täällä samassa huoneessa, jossa hän röykyttelee basilleja ilman täyteen! Hän tuntee kipeitä pistoksia veriseksi raasitussa rintapalassa. Hän lienee tänä aamuna siinä kunnossa, ettei parantolassa olisi lähtemistä halliin, eikä puistoihin. Tällä paikalla hän ei voi kotona jäädä ryiskelemään, oli miten tahansa.

Hän pakottautuu jalkeille ja hoippuroi akkunaan. Lumiräntä sulaa vedeksi akkunalaudalla ja pihakoivun hiirenkorvalehdillä. Se tekee hyvää heinälle ja viljan oraille. Hän vakuuttelee sitä itselleen, irvistellen, sillä rinnassa ei tunnu hyvältä. Verinen lihapala tuntuu nousevan ja henkeä salpaavan, oraita virkistävä lumiräntä on sille kuin kirpeätä hiutalesuolaa.

On puettava ylle ja ryhdyttävä jotakin puuhailemaan. Matkavaatteet ovat tuolilla, siinä sukatkin ja kengät lattialla. Hän lähtee etsiskelemään työvaatteitaan ja jalkineitaan. Monen kaivelemisen jälkeen löytyy housut, vaan ei puseroa. Hän jättää sen haeskelut toistaiseksi ja onkii lapikkaansa sängyn alta. Ne ovat kuivuneet ja käpertyneet toivottoman kappuraisiksi, mutta nauhakengilläkään ei tällä säällä ole hyvä mennä ulos, ellei ole kalosseja.

Tuolilla istuen hän alkaa keinotella lapikkaita jalkaansa. Se on kiusallista, melkeinpä toivotonta työtä. Rinnassa kirpelee ja jyskää, hiki kihoo. Toinen lapikas jysähtää toki pohjaan, toinen sensijaan vastustaa ankarasti. Kun voisi iskeä sen korkoa kynnykseen tai hellan reunaan? Lapset heräisivät. Hän ei mitenkään sallisi, että joku nyt pääsisi näkemään. Ähkyen kasvot punaisina hän koettaa kolkuttelematta punnertaa.

Askelten ratinaa kuuluu ulkoeteisestä. Hän linkkaa juoksujalkaa välikynnykselle, lyö ja lyö. Toki kantapää juksahtaa alas ennenkuin ovi avautuu ja Maiju astuu sisään. Matin kasvot ovat karpalohiessä ja muutenkin hän lienee tuohtuneen näköinen. — Lapikkaasi ovat kovin kuivuneet. Miten ollenkaan sait niitä jalkaasi?

Tuntuu hyvältä, kun hän sen huomaa ja yhä paremmalta, kun muuta ei huomaa, eikä huomauta, hikoamisesta, makaamisesta tai rumasta ilmasta. Hän ymmärtää miestä, hieno vaimo.

Pusero löytyy heti, kun Maiju etsii. Hän laittaa pesuvettä ja hakee pyyhkeen. — Karkean pellavaisen paidan kai muutat samalla? Hän ei odota vastausta, vaan tuo sen jo. Ei päivittele miehen laihuutta, eikä voimien huonoutta. Verraton vaimo!

Ja ennenkuin mies ehtii lähteä ulos, juoksuttaa hän käteen voileivän ja tuopillisen vastalypsettyä maitoa. Tämä kaikki on sellaista, ettei hän osaa siihen mitään sanoa, kävelee vain ulos mennessään pesupöydän kautta, puristaa toisella kädellään leuasta ja sivelee toisella hartioita.

Ulkona satelee edelleen märkää lunta, rätkähtelevin räiskälein. Alhaisemmilla notkopaikoilla se ei enää jaksa sulaa vedeksi, vaan alkaa karttua valkoiseksi hyyhmeeksi, jopa varjoisemmilla paikoilla kaitaliinoiksi. Hän astuskelee varovasti onnahdellen niljaista polkua. Oikean jalan lapikas hiertää ilkeästi ison varpaan niveltä. Hänellä ei ole mielessään erikoista tehtävää. Hän hipsii vain alaspäin, poikkeaa talliin, missä hevonen pureskelee heiniään, siirtyy sieltä navettaan siemenperunoita silmäilemään ja porsaita niskasta kyhnyttelemään. Kynnyspuulla istuskellessaan hän pusertaa lapikasta, joka vähästä kastumisesta ei ole pehminnyt.

Sitä olisi huljuteltava purossa. Hän nousee ja kääntyy niitylle, mäkirinteessä hän on vähällä kaatua. Tiekuoppaan on kasautunut paljon lumenmöhnää. Olisipa se ollut ilkeä mäiskäys.

Tulva on riistänyt purosillan kannatushirren paikoiltaan. Lankut ovat toiselta puolelta hajalla. Hän potkii ja oikoilee niitä, on juuri tarttumassa raskaaseen parrupöllikkään sylin, mutta muistaa: Jos puu olisi kaatunut tielle... Oma lehmäkin lähdepuroon...

Sillan keskikohdalla on avoin kohta, hirren selkä on niljainen ja puro solahtelee väkevästi vaahtosilmissä pyöriskellen. Hän on ottanut jo muutaman askeleen, mutta peräytyy seivästä etsimään ja pääsee sen turvin onnellisesti ylitse. Kuivunut lapikas muistuttelee varvasnivelessä. Hän huljuttelee sitä vedessä, puristelee ja polkee.

Vuoripolku alkaa niityn takaa. Vuorelle nousua hän ei ole ajatellut, polun pää vilkkuu kiusoittelevasti silmissä, eikä hän tuskin huomaa, kun jo hiipoilee metsässä rinnettä kohti. Mitä hän hakee metsästä tahi vuorelta? Eipä mitään, lapikkaitaan vain lätäköissä pehmentelee. Kuitenkin tuntuu siltä, niinkuin ne eivät pehmenisi, niinkuin varpaat vain pehmentyisivät. Oikeanpuoleisen jalan isossa varpaassa lienee jo nahaton hiertymä? Märät katajanvääräkkeet ovat taipuilleet kiusoittelevasti polulle, puiden oksatkin ovat kaartuneet alaspäin ja niistä tipahtelee sulavaa lunta niskaan.

Purolta olisi pitänyt kääntyä kotiin. Miksikä ei vieläkin? Ei enää, koska rinne alkaa jo nousta. Eikö olisi parempi kääntyä, ennenkuin se alkaa jyrkemmin nousta? Mitä hän tuollaisia jahnailee? Eikä hänellä ole mitään asiaa vuorelle, tällaisella kelillä. Ei ole varaa turhiin vaivoihinkaan. Kuitenkin hän etenee yhä ja ajattelee vuorta ja huippukallion vääräoksaisia mäntyjä. Eihän puolitiestä enää ole tarvis kääntyä takaisin. Hän lienee käynyt vuorella satoja kertoja, eikä milloinkaan ole kääntynyt puolimatkasta takaisin.

Matka ei ole puolessa, ei läheskään, sillä jyrkempi taival on edessä päin. Hän tuntee arveluttavaa väsymystäkin, keinottelee kuitenkin eteenpäin kuoppia vältellen, oksia taivutellen. Kovin livettää, niinkuin hän ei kävelisikään enään jaloillaan, suolaisia hikikarpaloita tuntuu tunkeutuvan silmiin ja pusero kostuu molemmin puolin.

Se on tuttua taivalta. Hän muistaa kivien muodot, puiden oksat ja ääriviivat. Tuon oksan ympäri hän on monta kertaa kiepahtanut ja tuon arkkukiven korvakkeista kiinnipitäen seisonut käsillään. Hän on näihin saakka harrastanut käsilläseisontaa, kävelyäkin, kun on ollut joustava ruumis ja hyvä tasapaino. Yritäpä vielä! Et pääse enää viittä askelta. Et kykene edes käsilläsi seisomaan. Jos yrittäisit, niin mätkähtäisit kiveen kuin ammuttu siipiorava.

Häntä piinaa nuo mokomat sisäiset kiusankappaleet, piinaa sekin, että turhan vuoksi tuli lähteneeksi tälle vuorivaellukselle. Hän oli liian tyhmä mies parantolasta pakenemaan. Mutta lopputulos on sama kuin aikaisemmin, kun näin pitkälle on tullut, niin ei enää voi väliltä palata. Tämä ei olisi mitään, ellei kenkä hieroisi. Mitäpä tuo, yksi varvashieroutuma? Jodia tipauttaa, sillä hyvä. Ei väsymys vahingoita, kun ei liikaa väsy, eikä päästä hikeä ihoon kuivumaan. Ei saa istuskella märille kiville, ei ainakaan pitkiksi ajoiksi. Paluumatka on jo helpompaa, alaspäin aina pääsee. Joku joutava ääni taas kuiskailee: Eipä tiedä, miten pääsee. Huonolle on alastulokin huonoa, kinttuvaivaiselle varsinkin.

Hänen pitäisi levähtää, mutta kivet ovat saastaisen märkiä. Kuitenkaan ei ole varaa ruveta odottelemaan niiden kuivumista. Hän istahtaa kerran. Ja sitten montakin kertaa. Hän on rauska mies ja polku on sikamaisen niljakas ja jyrkkä.

Siinä ei tule enää kysymykseen järki eikä järjenääni. Se on arpa ja enne. Ylöspäin on mentävä niin kauan kuin polku nousee. Ellei pääse ylös, niin ei voi laskeutua alas. Hän tarttuu oksiin ja kiviin, vetää käsillään ja konttailee polvet märkinä. Pirujen tanssi riehuu rinnassa, mutta pannuhuoneessa on kaikki hyvin. Väkevää veturia ei voi eikä saa kääntää missä tahansa!

Rinne madaltuu ja huippu lähenee. Hänen edessään on jo kyhmyoksainen kalliomänty, jonka juurelta hän on pää alaspäin kävellyt ylimmälle kalliolle ja kävelee nytkin, laahustaa, konttailee, kunnes pääsee korkeimmalle kukkulalle.

Sade on lakannut ja aurinko pujahtanut esiin tumman kansikuvun sinisestä halkeamasta. Hän taittelee katajanoksia kivelle ja istahtaa katselemaan. Hän luulee tarkoin muistavansa, miltä laakso tähän vuoden ja vuorokauden aikaan näyttää. Kuitenkin hän ei voi olla hämmästelemättä sitä näkyä, mikä nyt hänen silmiinsä avautuu. Peltosarat ovat vihreitä viipaleita, ojat valkeita vöitä. Alempana poimuilee niittypuro hopeavyönä päättyen järveen kuin suureen välkkyvään jättiläisammeeseen.

Aikaa lienee kulunut jo liian kauan. Hän kiskoo silmiään kuin nauloja, saroista, ojista, purosta ja järvestä. Alastulo on vaivattomaa. Vesipuro törmäilee iloisesti polkua edellä, lapikkaat ovat vihdoin pehmentyneet. Hän taittaa lepästä kepin, pitää hiljaista kiirettä ja pääsee kotiin tyydyttävissä voimissa, peseytyy ja vaihtaa paitaa viivyttelemättä. Kaitaiset lumiliinat peltojen ojissa kapenevat nauhoiksi ja viiruiksi, piiloilevat ojiin, juoksevat puroon ja häviävät järveen.

Mitään matka-, työ- tai tavoittelumääriä ei hän tästä lähtien laita. Hauskaa kuitenkin oli aamuinen vuorella käynti.

22.

Kamarista eteiseen johtaa ovi, sitä ei näihin saakka ole käytetty, koska kulkeminen on tapahtunut tuvan kautta. Enää ei tapahdu, sillä seuraavana aamuna on välioven kädensija pois ja raot on tiivistetty kaitaisella liimapaperilla, samalla, millä äiti syksyisin akkunaraot tiivistelee.

Isä on parantolassa käynyt niin ylpeäksi, että tahtoo nukkua yksinään kamarissa. Tytöt eivät voi olla ääneensä jurisematta mokomaa mielitekoa vastaan, eikä lääkärisetääkään vastaan, jos se on tällaisia isälle määrännyt. Eivät, he tahdo uskoa, että isässä olisi sellaista pahaa, mikä voisi tarttua. Mutta kun isä pitää taskussaan kannellista pulloa ja sylkee siihen, niin se on uskottavaa, jopa hauskaa. Ennen pitkää on heillä itselläänkin mekon etutaskussa pieni pullo, etikkapullo tai mustepullo, johon muistettaessa sylkäistä kakaistaan ja kiireesti tulppa kiinni. Vanhin ja nuorin unohtavat leikin, Maili sensijaan harrastaa tätä muodinmukaista taudintappamista koko alkukesän ja huuhtelee uskollisesti pitkulaista etikkapulloaan illoin aamuin.

Toinen yö on edellistä helpompi, ilma on keventynyt ja sitä tulvailee nyt vapaasti pieneen kamariin avoimesta akkunasta, joka avautuu Mäntylän puoleiseen havumäkeen. Lievää kuumetta hänessä lienee, jos lasilla ryhtyisi mittailemaan. Ei mittailla, ei se siitä vähene.

Päivisin hän puuhailee sisällä, ulkona, pelloillakin. Hän tietää ja pian kokee, ettei mitään, pienimpiäkään töitä sovi ottaa raskaasti, eikä hikeen asti, vaan keveästi, verrytellen. Raskaat liikkeet kostavat aina jälkeenpäin, mielen raukeutena, väsymyksenä ja verestävän palan tuntuna. Kuin itsekin paremmin muistaakseen hän lasten nukkuessa kertoilee ylilääkärin luonnehtiman hoitosuunnitelman vaimolleen, joka ehdottelee suurempaa lepoa ja alistuu vasta asiallisten selittelyjen jälkeen tähän liikehtelyohjelmaan, jonka Matti vaistoilee itselleen edullisemmaksi. Raitis ilma on hänenlaiselleen elinehto. Ei missään ole sitä niin runsaasti kuin ulkona, ilmassa itsessään. Sopiva liikunto antaa ruokahalua. Mieluisasti nautittu ravinto uutta voimaa. Pieni hikoominen ja hien poistaminen on pahan kiskomista nahan kautta ulos. Viimeisen, ehkä tärkeimmän hän jättää mainitsematta: Liikkuva mies pyrkii ylöspäin, makaava sensijaan luisuu helposti alaspäin.

Näin he ohjelmoivat ja vaimo lupaa olla miehellensä avuksi. Ellei mies tuntisi olevansa niin heikko ja runneltu, lupaisi hän ehkä vastapalvelusta, koska vaimon viides, voimia kysyvä ponnistus silminnähtävästi lähenee.

Kokkilan etumies tulee kyntäjäksi perunanistutukseen ja talon oma aikuinen mies taluttelee hevosta ja vuoleskelee merkkitikkuja, kapistelee, mitähän kapistelee. Istuttaminen onnistuu hyvin heikkovoimaiselta väeltä, mutta siemenlaatikoiden kuljetus navetasta on hankalampaa. Käsi muovailee, äly keksii. Aamiaiselle isäntä ei enää malta lähteäkään yhtä aikaa toisten kanssa, sillä kävellessä on hän mielessään kehittänyt uusmallisen kottikärryn, jonka hän luulee voivansa valmistaa tynnyrivanteesta ja kahdesta kuivasta kuusiseipäästä viidessätoista minuutissa. Tuskinpa siihen enempää aikaa kuluukaan ja aamiaiselta päästyään saattaa Petteri lasketella sillä perunalaatikon kerrallaan, vaivatta, sulaksi riemukseen, ja siskot saavat ottaa ilmaista körökyytiä, kaksikin kerrallaan.

Ellen olisi ollut huono mies, niin enpä tuotakaan olisi tullut keksineeksi! ihastelee jälkipöytään jäänyt isäntämies. Se oli pieni pilkahdus muotoaan muuntelevasta tulioravasta. Hänestä tuntuu, niinkuin ensimmäinen piste olisi syttynyt hehkumaan uusia toimintakuvioita muodostavassa valoketjussa. Hän lisää siitä ilosta kolmannen kerran maukasta munavelliä lautaselleen.

Ysköstensä hävittämisessä ja hien karkoittamisessa hän on milteipä turhantarkka. Jos vaimon jostakin pitäisi muistuttaa, niin koskisi se liiallista varovaisuutta. Hän on siksi varovainen, ettei tee edes sitäkään. Eipä hän ole ollut parantolassa, eikä saanut lääkärinohjeita. Ehkäpä tämä kaikki on tarpeellista, yskösten hautaaminen mäkikuoppaan, selän hankaaminen silloinkin, vaikka yhtään hikipisaraa ei ole näkyvissä. Lepäilemään hän on muutamia kertoja kehoitellut, mutta jättänyt jo senkin, kun huomaa, ettei kehoituksista ole apua ja että hiljainen liikunta ilmeisesti virkistää miestä.

Laivuri pyöräilee usein naapurissa, sen jälkeen, kun isäntä on hospitaalista kotiutunut. Koko kevätkauden hän on ollutkin kuin orpo papukaija haaksirikkoisen laivan kapteenikajuutassa. Vanhan merikarhun on vaikea puhua naisille ja lapsille. Aina saa kulkea siivilä hampaissa ja sittenkin pujahtelee perkaamattomia sanoja. Minkä ihminen luonnolleen ja vanhoille tottumuksilleen mahtaa.

He istuskelevat pitkät hetket kyljittäin toisen tai toisen talopahaisen pellonpyörtäneillä. Juttu luistaa, siitä ei puutetta. Vaihteeksi he toisinaan istuvat tuntikauden aivan ääneti, kunnes joku pieni ulkoinen tapahtuma herättää toisen tai toisen tai molemmat yhtä aikaa. Sen ei tarvitse olla parempi muuttolintu kuin vanha varislääppänä, joka laakson ylitse lekuttelee ja vaakaisee mennessään.

— Katso tuota vanhaa kaljaasia! Reivaamattomalla toppipurjeella laskettelee hankamyötäiseen.

— Ja nousee kanssa.

— No, kuinka sitten. Eihän se muutoin voisi laskea.

Siitäpä taas intoudutaan itsekin laskettelemaan, hyvinkin syville ja etäisille vesille. Pohditaan usein sitäkin kysymystä, joka molemmille on kipeä ja läheinen, ihmiseloa, ruumiinrakennelmaa ja sen tekovikoja. Kiivaimpina hetkinään laivuri löytää virheitä luojantöistä. Jos ihmisälyllä rakenneltuun koneeseen tulee vika, niin se korjataan uusilla osilla, mutta löydäpä tähän vehkeeseen kunnollinen varakappale! Hän piirtää ääriviivaa, missä alaraajat aikaisemmin ovat liikuskelleet. — Kun on mennyt, niin on mennyt! Koe korvata sitten setelipunnilla ja shillingeillä! — Mutta onhan sinulla selvä järki ja terve yläruumis. — On, on! Ja kolmipyörä ja lumikellukkeet! En minä kimppuuni koeta, enkä sillä puhu, että valittaisin.

Pohjimmaltaan kumpikin ovat valoisia miehiä ja niin lopulta päädytään siihen, että paljon hullumminkin voisi ihmiselle maailmassa käydä. Ei se ole vielä mitään, vaikka koipensa menettää, keuhkonsakin. Mutta älykulta, älä jätä! Jos sen menetät, niin menetät kaikki. Vielä huonommin ovat miehen asiat, jos äly on alkuaan niin vähäinen, ettei sitä voi edes kadottaa.

Pientareilla loikoillessa laivuri halukkaasti kääntää nokkansa taivasta kohti. Hänestä on hupaisaa seurailla keveiden harsopilvien leikittelyä avaran taivaan selällä. Pilviä hän nimittelee niiden liikuntakeveyden ja muotorakenteen mukaan kuunariksi ja kuunariparkiksi, fregatiksi aivan, kehuu tahi moittii niiden purjehduskelpoisuutta ja haukkuu taitamattomia perämiehiä. Mesaanipurje vinoon, ruori enemmän oikealle! Enemmän, enemmän, senkin sonnimulli! Alas, liian alas! Se on menoa jo! Mene hönttylän kaivoon, niinkuin menetkin, mokoma köhnys! Mikä lienee perämieskään, seisovissa saappaissa nukkuva konstapuli!

Seuraa luento laivuriammatista yleensä ja perämiestaidon erikoisuudesta liiatenkin. — Jokamies peltoa kyntää, sanaa selittää, taloa ja laivaakin rakentaa. Mikä niitä on tehdessä valmiiden suuntausten mukaan valmiista aineksista!

— Mikäpä hätä siellä on merelläkään kompassien ja merikorttien mukaan lasketellessa! kiihottelee maamies. Laivuri kimpautuu. Merikorttien! Tiedätkö sinä, maakrapu missä merikortit ovat, kun oikea myrsky möyryää? Kapteenin kajuutan nurkassa tyhjien rommipullojen joukossa ja siellä se pyllyilee ja mörisee kapu itsekin. Ei tiedä suuntauksista eikä meridiaaneista tämän taivaallista. Tiedätkö, kenen hyppysissä on silloin kymmenen miehen sielu ja miljoonan markan arvoinen tavaralasti? Perämiehen, kenenkäs sitten! Eikä hän tarvitse siinä kompasseja eikä simpasseja. Nenävarressaan hän suuntaukset vaistoilee ja sormissaan tuntee minkäverran oikealle ylös, ettei täräytä laivaansa peijakkaan perunapelloille, niinkuin tuo, ruokoton lehmä. No niin, etkös viheliäinen rometaari aja tervaparkkiasi suoraa päätä aurinkoon!

Joskus he kääntävät kärryn havuneulaisille metsäpoluille ja suuntautuvat katselemaan luonnon vähäisimpien elotoimintoja. Tuntikaudeksi he saattavat pysähtyä muurahaispolun ääreen. Lämpimänä aamupäivänä siinä käy vilinä. Eräällä syrjäisellä polulla kiinnittää heidän huomiotaan suuri toukan vösselö ja pieni muurahaisen nalliainen. Niiden mitta- ja voimasuhteet ovat kuin laivan ja soutuveneen. Kuitenkin pieni nalliainen on iskenyt terävät koukkarinsa tuon jättiläisvöhryksen kokkapuoleen ja toimiskelee terhakasti hinaamisen merkeissä. Toukka tuntee kipua, koska käpertää vetelää ruumistaan, nostaa pääpuoltaankin, muurahainen killuu pitkät hetket tallukat taivasta kohden. Mutta se ei näytä pelkäävän, tapaa maapohjaa takatassuihinsa jälleen ja taas hinaudutaan hipenen verran eteenpäin.

He seuraavat suurella mielenkiinnolla kuljetuksen jatkumista, kummankin myötätunto on ilmeisesti muurahaisen puolella sen rosvomaisista aikeista huolimatta. Se on hellittämättömän sitkeä ja herpauttaa jättiläisvastustajansa löysää elinvoimaa sisullaan ja myrkyillään. Väliin se irroittaa nipistimensä ja kiertää uhrinsa ympäri kupeita tunnustellen, irroittaa ehkä jalkoja tai myrkyttänee niveliä. Kun kierros on tehty, niin taas koukut kiinni. Polkua pitkin astelee ryhmä joutilaita muurahaisia. Hinaaja hypähtää tielle ja tervehtii omalla merkkikielellään. Koko joukko iskee rosvottavan hylyn kimppuun piikkeineen ja myrkkyineen. Vähän kipristelyä ja käpristelyä. Myöhäistä on jo löysäkuteisen vösselön vastarinta. Kävele pois vain, saippuatehtaaseen.

He keskustelevat siitä pitkän aikaa. Muurahaisilla pelaa järki ja sisu. Ne ovat ihmeellisiä olioita ja ihmeellinen niillä on valtakunnan hallinto ja yhteistoiminta. Kummankin oma kipeä kohtalo kiertää vertauskuvina esiin: jalattomuus, keuhkottomuus. Pimeitä hetkiä sattuu molemmille, mutta harvoinpa ne sattuvat yksiin aikoihin, kun toinen sammuu, niin toinen syttyy. — Jalat sinulta vain on pois! — Eikä sinulta ole risana kuin yhdet keuhkot!

Äly on molemmilla kohtalainen, tahto alkuvoimainen. He avaavat kiertolinjoja ja vetävät niihin uusia johtoja.

23.

Matti seuraa säännöllisesti säätiedoituksia, sillä hänen vointinsa ja mielialansa riippuu hyvin suuressa määrin ilman paineesta. Hän koettaa johdonmukaisesti järkeilemällä vapautua tuosta sattuma- ja luontaisherkkyydestään, mutta huonolla menestyksellä. Kun on matalapaine, niin on matalapaine, ja ilman kevetessä mielialakin taas kevenee ilman erikoisempia toimenpiteitä.

Hänen on vaikea pysytellä erossa raskaammista töistä. Niitä on muitakin kuin ojaan vajonneen lehmän nostaminen. Joka päivä häntä vartavasten törkitään ja ärsytellään: pelloilla, metsissä, vanha venerottelokin saunarannassa. Muistamattaan hän monta kertaa nousee liian kiukkuisesti kiveltä, huomaa erehdyksensä ja katkerasti huokaisee: Mikä olen mieheksi? Pienen tilkun viljelijä, jolta lapio on naulassa ja kuokka korkealla orrella.

Mutta kun hän jälleen istuu, näkee vuoren, järven ja taivaan, tuntee maan sykinnän ja sydämensä lyönnit, rauhoittuu hän, nöyrtyy, melkeinpä häpeää. Häneltä voisi puuttua paljon enemmän.

Sellaisena hetkenä välähtää usein uutta, niinkuin uusille, kiertolinjoille kiinnitetty johto saisi sähkövirtaa lankoihinsa. Se syttyy, hän tuntee sen.

Hän kuten kaikki suuremmat ja pienemmät viljelijät, on tottunut haraamalla kiihoittamaan juurikasviensa kehittymistä. Hän voi perustella tämäntapaisten hoitotoimenpiteiden syyn ja tarpeellisuuden. Juuret tarvitsevat happea, vesi säilyy ja tulee kasvien hyväksi kuohkeutetussa maassa. Mutta eikö muillakin peltokasveilla ole samat vaatimukset, veden käyttö, hapen tarve? Orasmaat kuivuvat ja kuorettuvat. Miksi ei niitä milloinkaan harata? Miten hyvää mahtaisi tehdäkään niiden keväiselle kasvulle, jos edes pari kertaa kuohkeutettaisiin? Hän ei satu tietämään, että pienviljelyksillä kehittyneimmissä oloissa jo tehdään näin. Ajatus on ikäänkuin oma keksintö, hänen uusin lamppunsa ja innostaa kovasti mieltä.

Syntyessään se vetää esiin uusia pulmia ratkaistaviksi. Kuinka korsikasvien taajoja orasrivejä voisi harata niinkuin juurikasveja, jotka jo sitä silmällä pitäen ovat kylvetyt harvoihin riveihin? Riveihin viljakasvitkin ovat kylvetyt, kone kylvää riveihin.

Siitä hän saa ituaiheen ja pian hänen mielessään hahmottuu keveä joustavapiikkinen rautahara, jota lapsikin voisi vetää toisen ohjailemana. Hän luulee itsellään olevan aineksia sellaisen rakentelemiseen ja ellei ole, niin kylän viisaalla sepällä varmasti on, kahteenkin haraan.

Hänen ei tarvitse valmistaa sitä yhtenä aamiaishetkenä, niinkuin kottikärryä. Hänellä on aamuja mietiskellä ja päiviä kokeilla. Tulee pari sutta, kolmas jo luonnistuu, ja eräänä päivänä sitä kokeillaan hyvällä menestyksellä. Kuortunut multa rapiintuu kuohkeaksi, oraat kumartelevat syvään ja vuorokauden kuluttua osoittavat ilmeistä ihastustaan odottamattoman kampauksen johdosta.

Koje on jonkinlainen sahran ja kakkulavetimen välimuoto. Sen eteen ei tarvitse valjastaa hevosta, mies vain, sama liukas Petteri, joka aikaisemmin kottikärrryn aisoihin. Keksijä itsekin siihen voidaan valjastaa, niin kevyt se on vetää. Tytöt keikkuvat peräsimessä, josta sopii painaa molemmin käsin, niin paljon kuin jaksaa. Milloin pulikoita, pieniä kiviä, tai ruohoa karttuu piikkien eteen, silloin pitää nostaa, mitään muuta työtä ei ole. Orasrivit itse ohjaavat piikkien kulkua, niinkuin hiukset ohjailevat pääkamman piikkejä. Voiko oraiden juurilta löytyä pieniä pöpöjäkin kuten hiuksia kammatessa? Sitä sopi arvailla tai kuvitella niin kauan, kunnes piikkien mutkasta löydetään ruskea sammakko ja täplikäs etana, kampa kuin kampa, ei epäilemistäkään enää.

Kampalauta on vain puolen metrin levyinen ja sarkoja on monta. He saavat kävellä hyvin moneen kertaan, yhdellä sarallakin ainakin kahteenkymmeneenviiteen kertaan. Mutta aikaa on ja kampaajia voidaan vaihtaa. Kun varsinaiset ammattimiehet ovat illan tullessa nukahtaneet, lähtee keksijä emäntänsä kera kampailemaan vehnäsarkoja, sillä ei tarvitse enää harkita, etteikö haraus virkistäisi kaikkien oraiden kasvua. Keksijä on järjestänyt viljoilleen koeruudut ja jo viikon kuluttua tullut asiasta täysin vakuutetuksi. Haraus vastaa ainakin keveää salpietarilannoitusta. Salpietari maksaa rahaa, kamman vetäjien ja ohjaajien askeleet eivät juuri mitään.

Ja niinpä he sitten pienen väen jo nukkuessa auringonlaskun ruskotuksessa vetelevät ja nostelevat itse patenttiharavaa arvokkaammilla vehnäsaroilla. Niin ovat salomökin ukko ja akka jo ammoin tässä maassa peräkanat astelleet pienten peltojensa kivisillä liuskoilla. Koje oli ollut mikä milloinkin: kuokka, puuperäsahra, risukarhi. Useimmiten on akka kävellyt edellä, koska perässä asteleminen on jollakin tavoin kuin kunniakkaampaa, kuin paremmin luonnostaan kaksijalkaiselle urokselle kuuluvaa, olkoonpa niinkin, että itse toimitus toisinpäin kääntäen onnistuisi paremmin.

Näistä he piennarkäännöksissä seisahtuessaan ja edistyvää kampausta katsellessaan huvitettuina juttuavat. He ovat päivän mittaan paljon kävelleet, vaimonpuoli varsinkin. He ovat monta kertaa väsähtäneet, eivät kuitenkaan väsymykseen saakka kyllästyneet. Liikuskelu on heille samaa kuin haraus oraille, voimain kasvatusta, tahdon tukistelemista. Heillä kummallakin on arvaamattoman vaikeat nousut yhä edessään, mutta he eivät epäröi, koska heillä ei ole varaa siihen.

Kevät on tavallinen, tuulinen ja puolikuiva. He kampailevat ahkeraan peltosarkojaan ja kasvimaitaan. Petteri tekee miehen työt ja tytöistäkin on jo ihmeteltävän paljon apua. Kauneina poutapäivinä heidän työnsä on leikkiä. Isä keksii, että eräs hänen päätehtäviään on leikin ohjaaminen eli juonen johtaminen tässä kesäisessä yhteispelissä. Marjapensaista, kaalintaimista, jopa monilukuisista perunamaan kasvateista tehdään elollisia ja nimellisiä kesävieraita ja keskustelu muodostuu kuvitelmien mukaiseksi.

Mitä hyvää herra Karviaiselle saisi tarjota? Haluaako rouva Keränen tänään hierontaa vai pään kampausta? Odottakaa hetkinen, hyvä neiti Fiinimarja Punahuuli! Aivan heti me järjestämme teidän suloisen kesämajanne suursiivouksen!

Aika ajoittain pidetään yleisiä joukkokatselmuksia ja terveystarkastuksia. Miksi alokas Junkki Lanttunen seisoo noin huonoryhtisenä? Te ette ole sairas, se on laiskuutta. Vääpeli Kolttunen, menkää ja ravistakaa häntä aikatavalla niskasta!

Suuren potaattivaltakunnan yleisillä voimistelujuhlilla ottaa yhteisnäytökseen osaa kymmeniä tuhansia perunapoikia ja tyttöjä. Pääjohtaja istuu palkintotuomarilavalla, navetan katolla ja tuohesta tehdyllä kovaäänisellä johtelee kenraaliharjoitusta. — Huomio, huomio! Rivit suoriksi kentällä! Osastopäälliköt, huomio! Tarkastakaa, onko ryhmässänne ryhdittömiä voimistelijoita! Silmäilkää tarkasti! Merkitkää ne! Keltainen voikukka niskaan!

Erikoisesti kunnostautuneet merkitään sinisillä kissankelloilla jälkeenpäin toimitettavaa ansiomerkintää ja jälkivalmennusta varten. Niistä valmistetaan potaattivalta kunnan edustajia kansainvälisiin kilpailuihin. Erottelu tapahtuu kilvassa, ihmeteltävän nopeasti. Hyvät ja huonot merkitään. Keltaisia ja sinisiä kukkamerkkejä putoilee niiden niskaan ansion tai ansiottomuuden mukaan. Kun pääjohtaja puolta tuntia myöhemmin laskeutuu jälkitarkastukselle korkealta korokkeeltaan, ei hänellä ole ryhmäjohtajiensa valintaan nähden mitään muistutettavaa.

Suurta juhlakatselmusta seuraava hoito- ja kohennustyö tapahtuu edelleen leikin merkeissä. Kuljetaan peräkkäin kukin erikoiskäsittelyynsä valmistuneena. Päämestarilla on pitkävartinen perkauskuokka. Hän on niin komeahenkinen, ettei suostu monta kertaa kumartamaan. Ensimmäisellä alipäälliköllä on pieni kuokka. Se on hänen kädessään peloittava perkausase. Seuraavalla on salpietarilaukku ja vanha vellikauha, sitä seuraavalla lyhytlapainen rautaharava ja viimeisellä, vääpeli Kolttusella nippu hienoja sinisiä nauhoja.

Lähdetään saran päästä kahta riviä yhtä aikaa käsitellen. Tulee vastaan ensimmäinen keltatautinen. Lyhyt tai pitkä kuokka toimii, kumpi ensiksi kerkiää. Lääkettä annetaan lusikallinen. Jos potilas on toivottoman vaivainen, ei haaskata lääkettä ollenkaan. Haravamies multaa keveästi lääkeannoksen. Vääpeli Kolttusella ei ole mitään työtä, ennenkuin tulee sinikellolla merkitty rehevä taimi. Niitä on harvassa, vain muutamia kussakin rivissä. Niiden juuriston ympärys muokataan huolellisesti ja niille annetaan kaksinkertainen annos sydämenvahvistusta. Peiteharauksen jälkeen saa vääpeli Kolttunen pienillä sormillaan sitoa sinisen rusettinauhan valiokansalaisen kaulaan merkiksi jatkuvaa erikoisvalmennusta varten. Vääpeli kuvittelee, että ne ovat hyvin ylpeitä tästä kunniasta, sillä vaiheella, ettei haravamieskin vielä näin usko ja on hetkiä, ettei itse ylikomentaja rohkenisi väitellä vääpelin otaksumia vastaan.

Heillä tuntuu kuluvana kesänä olevan ihmeteltävän paljon aikaa uusiin harrastuksiinsa käytettäväksi. Peruna- ja juurikasvimaalla hyvään tottumukseen päästyään he nauharuseteilla merkitsevät myös kasvukilpailussa parhaiten menestyneitä vilja- ja heinävalioitaan. Heidän aikomuksenaan on kerätä nekin syksyllä erikseen sukunsa parhaimpina uutta kilpailupolvea muodostamaan. Hyvästä on aina syy hyvää toivoa.

Ylikomentajalle ei elämä ole aina niin leikkisää kuin sivusta katsoen saattaisi olettaa. Hänen voimakeskuksissaan nakertelee tuhatlukuinen turmalaisjoukko, joka ei tahdo mukautua johtoon, vaan pelaa kernaimmin ominpäin omaa pirullista leikkiään, jonka kustannukset se säälimättä sälyttää kantajansa rasitukseksi: päiväväsymyksinä, iltaturtumuksina ja yöhetkien levottomina painajaisunina. Eräinä hetkinä se luulee etenevänsä, ehkä eteneekin ja riemuitsee siitä. Mutta se on aliarvioinut vastustajansa aseistuksessa erään tärkeän tekijän, sisäisen elovoiman, joka väkevän sydänkeskiön pumppaamana etsii kiertoteitse uusia linjoja ja valopisteitä. Ja löytää niitä.

Kun elämä väsymyskohtausten tai matalapaineen aiheuttamana käy sietämättömän tuskaiseksi, vetäytyy mies yksinäisyyteen metsään tai vuorelle ja etsiskelee uskonsa tueksi etäisempiä esikuvia. Hänen historiatietonsa eivät ole erittäin laajat, mutta muisti on hyvä ja mielikuvitusta riittämiin. Hän löytää pisteitä pisteen jälkeen kansakuntien ja niiden yksilöiden elämästä tuhansien vuosien takaa. Rohkaisukseen hän huomaa, että kaikki tämä, mitä hän tähän saakka on kokenut, on vielä pientä tuskaa suurten kärsimysten rinnalla. Ja kuitenkin kaikki esikuvat, suurimmatkin, ovat olleet vain ihmisiä inhimillisin kärsimyksen tuntein.

Parantolassa on hän lääkärinsä jättämänä lukenut pienen kirjasen, jota hän ei hevin unohda. Sen nimi oli Pushido, japanilaisten itsekasvatusjärjestelmä. Sitä lukiessaan ja nyt jälkeenpäin muistellessaan hän ei voi kieltää, että kirja ja sen esittämät ajatukset uskonkappalemaisuudestaan huolimatta ovat kiinnostaneet häntä kovasti, niinkuin sen jälkeen koko sisukas idänkansa, josta hän näihin saakka ei ole tietänyt muuta kuin nimen, vinot silmät ja sen mieluisan tosiasian, että se muinoin hänen varhaisimpina muistovuosinaan antoi ryssälle selkään.

Parilla lukemallaan hän ei ole päässyt järjestelmän hengestä selville, mutta sen suuntailuista hän luulee olevansa tietoinen. Se on tahdonkasvattaminen totuttamisen avulla. Hän ei voi olla suuresti ihailematta sen korkeinta saavutusta, luonteen täydellistä itsehallintaa elämän kaikissa vaiheissa. Miten naurettavan raakamaiselta, milteipä raukkamaiselta tässä peilauksessa ottaen todella tuntuukaan ihmisten kesken vielä niin yleinen hillitön ja hyödytön riehunta pienien syiden vuoksi. Hän muistelee elämänsä varrella tapahtuneita näytöksiä: sotaväessä, rakennustyömailla, jopa vankilan sunnuntaikoulussa, kirkossakin, se omia turhanaikaisia kipunoitsemisiaan. Voi, sitä mahtavan voiman turhaan vuodattamista. Se lienee sivustakatsojalle aivan mieltä liikuttavaa tai naurettavaa.

Eräänä päivänä hän purosillalla istuen vuoleskelee vääpeli Kolttuselle koiranputkiruiskua. Työn laadusta johtuen hän taas juontuu ajattelemaan Pushidoa ja siihen rinnastuvia kokemusmielteitään.

Ruisku on yksinkertainen leikkikalu, mutta kone joka tapauksessa. Sen pienempi tai suurempi käyttökelpoisuus riippuu siitä, miten onnistuneesti sen eri osat sopeutuvat yhteiseen tehtävään. Putki säiliöi veden ja ilman ja ohjaa niiden kulun haluttuun suuntaan. Kokonaisuuden kannalta katsoen sille ei voida asettaa muita vaatimuksia kuin pyöreys, lujuus ja vuotamattomuus. Tappuroista kierretty mäntätappi on toinen tekijä ja ainakin yhtä tärkeä.

Ellei se tiiviisti täytä putkea, ei synny painetta. Alimman putkisolmun reiän suuruudesta riippuu vesisuihkun muoto. Jos se on liian pieni, muodostuu heikko suihku, liian suuresta aukosta vesi vuotaa.

Mikä on vesi tässä alkuperäisessä vesipumpussa ja täydellisemmässäkin moottoriruiskussa? Se on eteenpäin viskattava aine, ei mitään muuta. Mitä tiiviimpi mäntä, ehjempi putki, sopivampi suukappale, sitä kauniimpana suihkuna se viskautuu. Käyttövoima on myös huomioonotettava tekijä. Hiiri ei kykene tällä pumpulla muodostamaan mitään suihkua. Voimatekijänä pitää männän varressa olla vähintään vääpeli Kolttunen.

Mikäpä ihminenkään on muuta kuin eräänlainen pumppu, monenkinlainen pumppu, jonka toimintasuihkun kaari ja voima riippuu osien laadusta, niiden yhteen sopeutuvaisuudesta ja pumppausvoimasta. Ajatukset, erilaiset suuriksi ja pieniksi teoiksi muuttuvat kuvitelmat ovat vettä, alkuainetta, kaikkien pumppujen imukappaleihin sattuvaa ja kaikkialla saatavissa olevaa.

Tällä ja monella muulla tavalla hän miettii, löytää ja etsii. Vaikeat heikkouden hetket käyvät helpommiksi päivä päivältä ja kerta kerralta. Hän totuttautuu ottamaan tilansa kylmästi ja tuskailematta sellaisena kuin se on. Olkoon se onnettomuus, kovaonni tai vahingonsattuma, sitä hän ei enää tutki eikä tuskittele, koska se ei siitä parane. Hän on, missä on ja lähtee siitä, missä on, ei askeltakaan alemmaksi, vaan ylemmäksi, vaikkapa miten hiljaisesti hiertäen rappu rapulta. Hivenenkin nousu tietää voittoa ja eteenpäin kulkemista. Esikuvat ovat kuin valkeapäisiä linjaseipäitä vuorille suuntautuvassa linja-aukossa.

Hämmästyksekseen, melkeinpä häpeäkseen hän huomaa, että yksi oivallisimmista esikuvista on lähellä, niin lähellä, ettei hän aikaisemmin tässä mielessä ole huomannut edes sitä katsoa.

Siinä hän häärii lehmien, lampaiden, lapsien ja kärpästenkin kanssa aamuvarhaisesta iltamyöhään kantaen raskasta tiilikuormaansa nurkumatta, itse elämää hän kantaa, antaa ja ruokkii. Onko se helppo kannettava sekään? Helliteltävä ja lelliteltävä tyrannikeisari se on, tuleekin milloin tulee, yöllä tahi päivällä, niin että paikat ryskyy. Tulla pitää, vaikka henkiä menisi. Joka niissä rahkeissa itsensä täysin hillitsee, hänellä on »pushidon» voimaa verissä.

Elämää ruokkiva esikuva ajattelee näistä asioista omalla tavallaan. Hänen miehensä ei koskaan ole ollut paha, mutta kiukkuinen hän on ollut, särmikäs joskus hyvinä päivinä, pienistä vastoinkäymisistä. Nyt hänellä olisi aihetta ja suurtakin syytä. Kuitenkaan hän ei ole enää ärtyinen, vaan tyyni, sovitteleva ja hupaisa. Lasten kiintymyksestä sen parhaiten huomaa. On varma asia, että hän kärsii paljon, mutta ei näytä sitä. Kärsimys kasvattaa ja jalostaa ihmisluonnetta, tästä ei voi tulla muuhun johtopäätökseen. Se on lohdullinen toteamus hänelle itselleen, tässä tilassa erittäin. Hänellä itsellään on monessa ja monella tavoin varaa vielä paljon kasvaa.

Näin he auttavat toisiaan, hienosti, tahtomattaan. Pienet yhteiskosketukset ruokaillessa aamu- ja iltahetkinä muodostuvat molemmin puolin lataaviksi ja sisäisesti antoisiksi. Se on vähäistä, vieraalla silmällä tuskin huomattavaa. Monta sanaa ei puhuta, mitään sanottavia ei tapahdu, vain naurahdus, kädensipaisu ohi mennen.

Ulkoisesti on suotuisaa. Lapset ja eläimet pysyvät terveinä. Kasvullisuus on menestyvää ja valiokasvien nauharuusukkeet kohoavat korkealle.

24.

Neljäs tytär tuli samana päivänä kuin ruis niitettiin. Toisilla tytöillä oli niin kova touhu elopellolla, etteivät ollenkaan päässeet tietämään, mitä tietä se oli tullut ja kuka sen oli tuonut. Se oli pikkuinen ja punainen naamaltaan. Mutta kirkonkylän täti, joka vartavasten oli tullut muutamiksi päiviksi sitä hoitelemaan, väitti, että se oli iso tyttö ikäisekseen. Tytöt eivät käsittäneet tätä puhetta, niinkuin ei monta muutakaan kätilötädin puhetta. Mutta varmasti ne olivat hauskoja puheita, koska hän itse niille nauroi, ennenkuin kerkisi puhua loppuunkaan.

Pikku siskon nimeksi annettiin Ilma, mahdollisesti senvuoksi, kun hänen ensimmäisenä elinpäivänään oli hyvä ilma tai ehkä siksi, että isä usein vakuutteli hyvän ilman olevan parhainta, mitä ihminen tarvitsi. Oliko tämä hyvä Ilma nyt sitä kaikkein parhainta, mitä ilman ei aikoihin olisi tultu, sitä sopi epäillä. Tärkeätä hän kyllä oli omasta mielestään, niin tärkeätä, ettei äidiltä riittänyt Helville aikaa enää juuri ensinkään. Mutta eipä Helvi enää niin suuresti välittänytkään. Hän leikki ja oleili ulkona isän ja tyttöjen ja Topin kanssa. Ja kaaliensa ja lehmiensä ja ruusunauhaperunoittensa kanssa. Hänellä oli ystäviä riittämiin ilman tätä uutta tärkeätä Ilmaa, joka oli hanakka itkulla puolensa pitämään.

Ilman kummeina olivat olleet laivurisetä ja uuden koulun uusi opettajatar. Koulu oli valmistunut heinäkuussa ja opettaja oli tullut elokuussa samoihin aikoihin kuin Ilma, jolla silloin ei vielä ollut nimeä. Opettajatar oli nuori iloinen ihminen. Hänestä tuli Maijun opettaja, sillä Maiju oli uudessa koulussa aloittanut ensimmäisen luokkansa. Tätä tietä opettaja tutustui taloon ja talonväkeen. Kerran käytyään hän tunsi itsensä kuin sukulaiseksi ja kävi senjälkeen usein talossa. Keskustellen ja emännän askareita autellen kului ilta hämäriin ja radion viimeisiin uutisiin. Kotimatka ei ollut kovin pitkä, polku oli metsäinen ja yksinäinen, mitään ihmishäiriöitä ei tarvinnut pelätä.

Näissä merkeissä tapahtui kummivanhempienkin tutustuminen ja asian päättäminen. Laivuri rullaili myös totutun tapansa mukaan usein naapuriin. Niinpä sinäkin elokuun ehtoona, jolloin neiti Haapanen pihamaalla istuen perkaili emännän karviaismarjoja. Muita ei tällä hetkellä sattunut pihamaalla olemaankaan. Laivuri laskettaa alamaaviettoista polkua nurkan päitse pihamaalle kuin kiekkokurra, suoraan opettajattaren päälle, joka kaatuu ja on vähillä marja-astiatkin kaataa.

— Oho!

Kolmipyörän vetoketju on rytäkässä hämääntynyt, eikä laivuri sitä selviessään jouda haaverinsa aiheuttajaa lähemmin tarkastelemaan. Neiti Haapanen oli reipas neiti, mutta hän ei olisi ollut neiti, ellei hän kuitenkin tästä syöksäyksestä olisi hieman hätkähtänyt, vähän kirkaissutkin. Laivuri tuli siitä huomanneeksi, ettei hän talonväkeä ollutkaan.

Pian näin pienistä päästiin. Neiti oli nokkela ja laivuri oli vaiherikkaan elämänsä monilla purjehdusmatkoilla selviytynyt paljon pahemmista haavereista. Ehtii siihen talon emäntä, hetkistä myöhemmin isäntä ja pian muu pieni väki. Keräillään maahan pirskahtaneita marjoja ja kopistellaan astioita, laivuri veivaa ja noituu pyöräänsä, isäntä päivittelee: Mahdoton mies, tämä meidän engelsmanni! Suoraan kohti vain, olipa alla minkälainen alus tahansa. Ei meidän kulmilla tuollaistakaan tapausta ennen ole kuultu.

— Kitas kiinni, vanha irvileuka!

Laivuria harmittaa jonkin verran. Hän on arka arvostaan ja naisiinkin nähden sen Liverpoolin satamassa sattuneen kirotun raiskauksen jälkeen. Saattaisipa hän nytkin hypätä vaununsa laverille ja rullata yhtä kiivaasti takaisin nurkan taitse, on hän sellaista ehtinyt jo tässäkin talossa näyttää, mutta tällä uudella neiti Haapasella on herkkä vaistoilu ja nopea mukautumiskyky.

— Mitä tämä, ei kerrassa mitään! Monta kertaa ennenkin minut on jo kumoon ajettu, suuri pässikin yhden kerran!

Nauru putoaa kuin vapauttava sade salaman ja jyräyksen jälkeen. Se hohottaa pihamaalla, hihittää tuvan rappusilla, etäämpänä aitan rapullakin, jossa talon Petteri vuoleskelee eloseipään välitappeja.

Istutaan uudelleen pihamaalle marjoja perkailemaan ja asioista juttuamaan. Neiti Haapanen on hieman utelias, mutta osaa hienosti kaivella esiin onnettomuustapauksen syitä, ei tämän, vaan ensimmäisen. Isäntä vastailee samaan sävyyn korjaillen äskeisiään, puhuu miehen sisusta, joka nousee käsivarsiin, ellei jalkoihin pääse, miehen sydämestä, tuosta lannistumattomasta laivakoneesta, joka työntää ja pumppaa, vaikka puoli komentosiltaa olisi mereen suistunut, pumppaa uutta elämisen intoa naapurilaivankin repaleisiin purjeisiin.

Hän puhuu vertauksilla, yliampuen, mutta välittömästi ja lämmöllä. Laivuri pureskelee heinänvartta, kuulee, ehkä ei ole kuulevinaan, harmittaakin jo hiukan äskeinen liian äreä leukojen loksaus. Jos vielä vähän aikaa seuraa tuohon tapaan, niin ei kehtaa kuunnella. Pienen välitauon sattuessa hän katsoo sopivaksi sammutella.

— Älä turhia! En minä ole ainoa, kerranko vanha kaakki jää vierivän masiinan alle.

— Niinkuin tämä opettajaneiti äsken.

Taas helisee nauru. Kaakki hohottaa ja repalepurje hihittää. Yleinen tunnelma on kuin hyvän seuranäytelmän lopussa, voidaan siirtyä muihin asioihin. Siirrytäänkin vähitellen, toisina iltoina jo siihenkin, kuka tai ketkä rupeaisivat uuden tulokkaan kummeiksi. Nimen antaminen kävisi vaivattomasti koulun vihkiäisjuhlan yhteydessä.

Neiti Haapanen silpii taas rappupenkillä, mitähän silpinee, papuja tai herneitä ämpäri vierellä ja valkoinen vati helmassa.

— Minä mielelläni rupeaisin toiseksi sylikummiksi, jos kelvannen, hän sattuneen mielijohteensa ilmaisee. Hän ei muista, ettei hän vielä tätä ennen ole kummina ollut, enempää kuin sitäkään, että hänellä koulun vihkiäisjuhlassa on niskoillaan sen seitsemät muut tehtävät. Sanottu kun sanottu, lupaukseen tartutaan kiinni. Neidin olisi vaikea ruveta enää peräyttelemään, jos mielikin tekisi. Kuka toiseksi, isäkummiksi, sellainenkin tarvitaan? Laivuri istuu selin ja rakentelee Helville purjelaivaa. Emännän ja isännän ajatusjuonteet kulkevat samoja teitä, jälkimmäinen on nopeampi ja rohkeampi.

— Tämä laivuri! Puhdas papinkirja hänellä vielä lienee. Ehkä olet ollutkin jo likkalasten kummina?

— Viheliäinen irvileuka! ajattelee laivuri. Hän ei voi sanoa sitä eikä muutakaan ääneen, koska kaivaa reikää kaarnalaivan runkoon ja valmiiksi vuoltu keskimasto on hänen hampaissaan.

— Et ole taitanut kelvata, vastaa isäntä itse puolikysymyksellä entisiinsä. Mutta laivuri on saanut maston hampaistaan ja jatkaa puolestaan:

— Olen hyvä mies, papiksikin kerran! Kapteenin marakatti sai penikan ja minä panin sille nimeksi Lempi Gunilla Gustafssonni!

— Kapteenin nimi oli kai Gustafsson?

— Totta kai! Jokainen merikapteeni on puoliksi sonni.

Hihitystä kuuluu hernesilpijöiden penkiltä päin, vaimenee pian, eikä saata erottaa, kumpiko oli nauranut, tai ehkä kumpikin. Jos olisi kysytty, niin ei olisi tunnustanut kumpainenkaan.

Laivuri on lupautunut ja asia on selvä. Kotimatkalla hän kyllä noituu mielessään, mikä pöhkö hän on ollutkaan. Mikä riivajainen tulimaan kärpänen häneen oli ampunutkaan. Mikä hän oli pikkuvauvojen kummiksi juhlatilaisuuksiin, joihin kokoontuivat papit ja kansakoulujen tarkastajat ja koko seutukunnan väki. Uuden koulun vihkiäiset kaiketi ne olivat, eikä mikään eläinnäyttely. Hän aikoo pyörtää jo takaisin peruuttamaan kaikki kakaramaiset lupauksensa, mutta ilkeä sanojaankin on nieleskellä. Makkara purkautuu, ei miehen mieli. Ja voinee hän kaiketi mokoman viran hoidella kotoaan päin. Jaksanee likka sen yksinään kantaa vesikupin ääreen, rivakkapa tuo näkyy olevan liikunnoiltaan. Eikä kannettava ole mikään kaksihantaakkinen laiva-arkku, vaan kolmiviikkoinen marakatti.

Hän veivaa kääntymättä talolleen ja asiat veivaavat suuntailtuja latuja. Eräänä iltana neiti Haapanen poikkeaa Mäntylään isäkummia tervehtimään ja yhteistehtävästä neuvottelemaan.

Hän puolestaan epäilee vahvasti, voisiko laivuri niin vähin toimenpitein heidän vihkiäisjuhlansa eläinnäytteeksi muuttaa, suostuu kuitenkin, koska toinen ei muutoin suostu. Missään käsikirjoissa ei liene määrätty, että molempien sylikummien pitää seisoa kastetoimituksen aikana lapsen vieressä. Koska Ameriikassa jo vihkiäisiä toimitetaan lentokoneissa ja sukellusveneissä, niin voitanee Suomessa ristiäiset toimittaa näin vähäisin muutoksin. Ulompana olevan sylikummin pitää toimituksen aikana hartaasti ajatella asiaa.

Mutta nyt heidän on yhteisesti ajateltava toista ristiäistoimitukseen liittyvää asiaa. Eikö sylikummien ole tapana hankkia tai järjestää kummilapselleen jotakin pientä muistolahjaa? Vihkiäiskiireittensä lomassa on äitikummi valmistanut lapselle pitkäliepeisen valkomekon, siitä hän ei tosin tässä yhteydessä mitään mainitse.

Laivuri miettii asiaa. Vieras katsastelee sillä välin hauskan tuvan omalaatuisia asetuksia ja ihmettelee itsekseen kirjojen laatua ja runsautta. Yht'äkkiä laivuri havahtaa kuin unesta heräten, heittelee itsensä muutamin käsihypyin merimiesarkulleen, nostelee tavaroita, kaivaa ja penkoo pitkät ajat. Hän lienee löytänyt, mitä on etsinyt, koska sulloo takaisin vaatteita ja tavaroita, niinkuin matkalle olisi kiire ja kiireesti hän sitten palaakin pöydän kulmalla istuskelevan vieraansa luo.

— Mitä neiti arvelisi tällaisesta?

Pöydälle rapsahtaa hänen kädestään kaunis kaulanauha, jonka värikirkkaista välkähtelyistä neidin silmä hiukan huikenee. Ellei hän väärin aavistele, niin siinä on hely, joka kelpaisi nuoren morsiamen vihkiäislahjaksi. Isäntä arvailee hänen ajatuksiaan, ehkä väärinkin.

— Ei se ole ryöstetty, eikä varastettu viimeistä kertaa omistajaa vaihtaessaan. Lissapoonissa minä sen ostin rokonarpiselta arabialaiselta. Naureskellen hän sitten selittelee, että merillä tuli mokomia hassuja päähänpistoja, tuli keräiltyä yhtä jos toista romua. Kuin puolustukseksi hän lisää, että tulee merimiehen usein käytettyä rahansa huonompaankin, niin Lissapoonissa kuin Antverpenissä.

He sopivat, että äitikummi vie helminauhan jo mukanaan ja ristiäispäivänä pistää sen lapsen kaulaan ja sitten jälkeenpäin ei kumpikaan ole tietävinään koko asiasta mitään. Isäntä aloittaa sen heti, ei muista tämän koommin.

Hän näyttelee kirjojaan ja esineitään, puhelee laatuisasti asioista ja hämmästyttää nuoren vieraansa laajoilla tiedoillaan. Hän sanoo suuresti kummastelevansa sitä, miten noin hyväsävyinen neiti ollenkaan tulee aikoihin vallattomien poikakurikoiden kanssa. Neiti puolestaan vakuuttelee, etteivät pojat nykyisin ole liian vallattomia, aivan hyvin tulee aikoihin, kun osaa oikein heihin suhtautua. Isäntä rohkenee vahvasti epäillä tätä väittämää. Eivät suinkaan pojat viime vuosikymmeninä ole enkeleiksi muuttuneet. Ainakin silloin, kun hän itse kävi kansakoulua, mitä siitä jo lienee, kolme neljäkymmentä vuotta, tarvitsi opettajan patukanpätkällä ottaa nutunmittaa tämän tästä, eikä suhtautumisesta sittenkään tahtonut tulla yhtään mitään.

Hupaisia jutellessa ilta luiskahtaa hämäriin. Neiti hyvästelee ja isäntä toivottelee tervetulleeksi vastakin tänne vanhan laivarotan mätäseinäiseen kajuuttaan. Niin kohteliaasti hän naisvierastaan hyvästelee, niinkuin olisi Kiinassa hienoa käytöstä oppinut, ehkä lienee oppinutkin.

Hetkistä myöhemmin neiti puolijuoksulla kiirehtii kuutamon valaisemaa lehtopolkua. Talosta etäämmälle päästyään hän pysähtyy ja ottaa korun käsilaukustaan. Kujeiluvalmis elokuu iskee siitä kirkkaita kipunoita. Nuori nainen miltei sähäyksiä kuulee, säväyksiäkin herkkien sormiensa tuntohermoissa. Hän kätkee korun povelleen ja tuntee hypellessään helmien liikehtelyt.

Jo olisi aika vanhan kajuuttarotan painua loukkoonsa, ei painu, peräakkunassaan vain kuutamoa katsastelee hänkin. Hän kaipaa jalkojaan, hartaammin kuin moniin aikoihin. Mitä hän niillä? Ei hän ole enää mies! Hän on vakuuttanut sitä niin monta kertaa itselleen, että pitäisi jo vähitellen ruveta uskomaan. Kuitenkin hän kapinoitsee sitä vastaan, nyt taas tänä myöhäisenä elokuun iltana, jolloin kuu hopeoi pihapuiden lehtiä ja heinäsarkojen nuorta odelmaa.

Miten lämpöinen käsi hänellä olikaan! Ja niin sulavat sormet! Miten kauniisti hän katseli kirjoja ja vilpittömästi kyseli asioita, vanhalta merikarhulta, opettaja, kouluja käynyt.

Pahaa tekee sydämelle, kun hän jalaton miehenrauska kuutamopaisteessa niitä kaikkia muistelee. Tekee se hyvääkin. Hän ei ole mies, vaan on kuitenkin mies. Hän ei mahda nyt mitään sille, että mielle ja ajatus kulkee kuin miehellä. Osa miehestä on kuin onkin jäljellä, näköjään hyvinkin vireänä, se nuorekas osa, joka kuutamoiltana akkunapenkillä istuu ja kukkoilee.

Kuu väläyttelee helyjään ja yhä hän vain akkunapenkillänsä kummailee ja muistelee. Mitä tahansa hän äskeisestä muistelee, niin yhtä kaihoisasti se mieltä kiihdyttää. Miksi tuollainen tertunnuppu tälle puolelle järven? Eivätkö tenavat enää jaksaneet Koivuniemen kouluun, niinkuin tähän saakka jo yli neljäkymmentä vuotta? Mikä hänet pani lentämään Pahkamäen laaksoon? Minäpä sinne räpiköitsin. Hän perkasi marjoja ja minä törmäsin kuin perämiehetön, ruoriton parkki. Olisipa siinä ollut joku toinen, mamseli. Pässi jo ennenkin kaatanut. Pässipä hyvinkin! Aika pässi olen ollutkin!

Kuvat vilahtelevat nopeina näkyväläyksinä, satamakaupunkien sumuiset luolat, kapakat ja kaparetit. Niissä jatsaa ja kyöhää Mäntylän Petteri kupeet vaahdossa, kaikenkarvaisten ja monilla väreillä paklattujen puulaakisahojen kanssa. Hyi, ruokotonta, hyi kumminkin!

Hän sylkäisee pitkän raiskauksen puolilattiaan ja soimaa edelleen.

Jalatpa tämä tällainen mies vielä tarvitsisi. Että pääsisi kyöhäämään tämän viimeisen viattoman antiloopin jälkeen. Jos olisi käpälät, niin varmasti lähtisi. Mitä hän tälle tytölle sanoisi? Valhettelisi tietysti. En minä ole ollut sellainen kuin muut kulkumiehet, satamajätkät ja merimiehet. Niissä merkeissä se jo alkoi: Tulee sitä satamakaupungeissa merimiehen...

Ja mitä minä tässä akkunassa kuutamoon vahtailen? Vanha haaksihylky! Kapinsyömä roomurotta! Jalat poikki ja halut poikki niinkuin tikku! Niinkuin laho masto kahdentoista beaufordin myrskyssä!

Hän hyppelee vihoissaan sänkyloukkoonsa, vihoissaan siitä, että on ollut kerran mies, mutta ei ole silloin löytänyt, mitä löytää täysi mies. Unikuvien lähestyessä hän kuitenkin leppyy itselleen ja kohtalolleen. Eipä ole kaikki mennyt, koska edes kaipaa ja kaihoaa. On somaa sentään, että ovat rakentaneet uuden koulun tänne järven taakse. Se on oikein, mitenkäpä lapset sinne selkien taakse syysmyrskyissä ja talvipyryissä. Eikä vanhasta äreästä äijänkänttyrästä ole lasten kasvattajaksi. Toista on tuollainen kauniskatseinen sulavaliikuntainen tyttö. Häneltä lapset jotakin oppivat. Suhtautuu poikiin. Suhtautuupa tietenkin.

Merkitään rinnakkain lapsen kummiksi. Ei pahempia ole mies tehnyt, kun kelpaa vielä suloisen tytön rinnalla lapsen kummiksi.

Seisoo rinnalla alttarin ääressä... Alttarin ääressä! Mitä tuota hulluja kuvittelee? Niin no, alttarin tai vesikupin ääressä... Uuden koulun vihkiäisissä... Vihkiäisissä... Ajatuksissa vain... Vihkiäisissä.

Hän on irti maasta. Purjeet lyövät, touvit vinkuvat. Hän on nuori merimies ja kiipeää ketterästi mastoon käsin ja jaloin. Kukapa muu kuin hän, regatin rohkein mies, ei milloinkaan epäröi. Niin ovat tunnustaneet kapteenit, Gustafssonit, Anderssonnit, merien kiittävät ja haukkuvat puolisonnit.

25.

Valoisa, vahvistava kesä on ollut tarpeellinen valmistuskausi syyspuolen piinaavaa sumukautta varten. Mieslukuinen vihollinen on painunut tuhatpoimuisiin myyränkäytäviinsä, maan alle, niinkuin vaatii nykyaikainen asemasota. Se ei ole antautunut, niin toivehikkaita on turha edes kuvitella. Se on tietänyt odottaa näitä, loka—marraskuun vuorokausmittaisia loskaisia öitä, jolloin raskas vesikylläinen sumu makaa kuin märkä vaate järven, laakson ja vuorenkin yllä.

Vihollisen johto on tehtävänsä tasalla. Se tietää aikansa. Jos se päästää uhrin käsistään täyteen aurinkoon, uuteen kevääseen, on se menettänyt pelinsä. Senvuoksi sen pioneerit tekevät pimeää myyräntyötään kolmessa vuorossa. Sen radioteknikot asettelevat antennejaan heikoimpiin paikkoihin eri tahoille, hyvinkin etäälle päämajasta, munuaisiin, kurkunpäähän, reumatismiarkoihin raajaniveliin, kaikkialle, mihin hiukankin tarttuu ja mistä on hyvä kuulotuntuma valppaasti huomioivaan päämajaan. Myrkkykaasuja ei tarvitse levittää, koska raskas syksyilma itsestään on keuhkovikaiselle sitä. Se tiedetään vihollisen hyökkäyskeskuksissa varsin hyvin.

Hän on laittanut kamarin yläruudun terveysakkunaksi. Ankarammin ottaen ei kamarimöksä sittenkään ole kaikkein korkeinta luokkaa rintatautisen asunnoksi. Akkuna on matalalla, välikattokin ahdistavan alhaalla, ilmakuutioita lienee arveluttavan vähän. Huone menettelee kesäisin, jolloin ilma on kevyttä ja vaihtuu. Nyt se on raskasta kuin tervaa ja pysyy aloillaan. Rinnastuupa tähän toinenkin läheinen asia. Onko tupa riittävän tilava, valoisa ja terveellinen asunto-, makuu- ja työskentelyhuone kuusihenkiselle lapsiperheelle, joista yksi on ensivuodellaan, kaksi käy koulua ja kaksi askartelee vilkkainta ikäkauttaan kaikissa mahdollisissa loukoissa ja tautien tartuntapaikoissa.

Pahin on toki eristetty. Onko se eristetty? Pienet tytöt eivät pitkinä puhteina mitenkään malta pysyä omalla puolellaan. Heidän pitää tukkapöllyn uhallakin tekemällä tehdä asiaa isän puolelle. On niin jännittävää hiipiä pimeän eteisen kautta. Ja ellei kiellon ja pimeän vuoksi uskalla hiipiä isän huoneeseen, niin toimintahaluinen pieni pää keksii jotakin muuta, koputus ja naputuskieltä välioven oksiin, tirkistelyreikiäkin palomuurin halkeamista.

Avoreikä, josta kirkas silmäterä kiiltää. Kellomäen paholaisten mainitaan ennen muinoin papin manauksesta pujotelleen nuppineulan reiästä pellolle. Tuhatlukuinen tuberkkeliarmeija mahtoi marssia palomuurin repeämästä viisimiehisenä ruoturintamana. Päivänkirkkautta selvemmäksi käy, että näissä oloissa uhkaa lapsia aina suuri tartunnanvaara. Tämä tietoisuus ei suinkaan kevennä piinaavan usvan keskellä liikuskelevan miehen mielialoja, jotka sisäisen ja ulkoisen paineen turruttamina muutenkin pyrkivät liiaksi tervautumaan.

Päivisin hän koettaa pysytellä jalkeilla, mikäli mahdollista. Kuitenkin tulee eteen päiviä, useampia perättäinkin, jolloin järki neuvoo, että on viisainta lepäillä hiljakseen paikoillaan. Ne ovat pimeitä, ylen pitkiä päiviä. Puoliksi suljetuilla luomilla himmennetty katse liukuu kiertäen pienen huoneen ahtaissa aloissa, ajatusnäkemykset hakeutuvat toki avarammille laitumille.

Hän ehtii pohtia vähäiset asiansa monella tavalla ja moneen kertaan. Äkkiä yllättäneessä tautitaistelussaankin hänellä on jo kohta vuoden sotakokemus. Näinä päivinä hän ei ole ensinkään varma, miten ottelu tulisi päättymään, mutta yhdestä asiasta hän toki on jo täysin varmistunut. Hänellä on selvä suunta ja sitkeä taistelumieli. Ja tulenmakua on jo hermokeskuksissa siksi paljon, että hän keskiyön pimeimpinäkin hetkinä rohkenee kääntää kiikarinsa etsivän pään taistelukentän tuhoisimpiin palopaikkoihin.

On selviö, että taistelu parhaimmassakin tapauksessa tulee muodostumaan pitkäaikaiseksi ja paljon vaikeammaksi kuin hän ensimmäisinä valoisimpina hetkinään oli ehtinyt kuvitella. — Varautukaa moniin pettymyksiin ja pitkäaikaiseen kamppailuun! Niin ylilääkäri on viimeisillä sanoillaan hyvästellyt. Vasta puolen vuoden kuluttua hän tajuaa, että niihin sanoihin on sisältynyt kokeneen miehen ja ystävän hyvää tarkoittava evästys.

Kulunut kesä on ulkoisesti ollut onnellinen. Se tuotti runsaasti satoa ja antoi monta muuta elämisen iloa. Terveydelliseltä kannalta ottaen sää on ollut suotuisampi kuin moniin vuosiin. Ja kuitenkin oltiin vasta tässä, ellei juuri aivan alimmalla portaalla, niin lähimmällä. Lasku menee kurahtaen, mutta nouseminen on vaivan panttina. Hän on »akanpyörteissä», samanlaisissa ja kuitenkin toisenlaisissa kuin leiripäivillä Kyminjoessa uidessa. Eipä silloinkaan ollut muuta kuin kymmenen metrin matka, mutta se kesti puolisen tuntia. Ellei hän olisi ollut niin hyvissä voimissa ja hyvin treenattu mies, olisivat viimeiset kahden vuosikymmenen kymiuinnit ja akanpyörteet jääneet kokeilematta.

Hän ei jäänyt silloisen virran pyörteisiin. Eikä jää nykyisiin. Hän on todistellut sen itselleen naurettavan monta kertaa ja monella eri tavalla, niinkuin joku aloitteleva bushidolainen opettajansa ensimmäisen iskulauseen tai lujatahtoisen ihmetohtorin heikkohermoinen potilas. Joka päivä tunnen tulevani yhä paremmaksi!

Siinä on taikaa, ainakin sen verran, että hän saa ajatuksensa ilmavammille murtomaille. Kipeät keuhkotkin tuntuvat saavan annoksen keväistä vuorien ilmaa. Niin käy myös tänä iltana, jolloin hän huomaa palomuurin repeämässä ilakoivan lapsen silmän. Hän päättää muuttaa lehmien, lampaiden ja talviporsaan toveriksi riihinavettaan ja ihmettelee, kuinka hän ei noin yksinkertaista asiaa jo aikaisemmin ole keksinyt.

Seuraavana päivänä tapahtuva muuttohomma aiheuttaa tuvan puolella vähäistä napinaa, ei pitkäaikaista, kun keksitään, että navettaan saattaa iltaisin kipaista melkein samalla vaivalla kuin porstuan kautta kamariin ja että navetassa saa olla kauemmin ja että siellä tulee olemaan hauskaa.

Johtopäätökset ovat verrattain oikeita. Kauanko pienillä vikkelillä jaloilla pellon poikki kapaistaan. Suuressa uunissa palaa lämmittävä roihu ja savukanavien mustien kivien keskellä hautuvat perunat ja nauriit makupaloiksi, jotka aina loppuvat kesken.

Se on verraton paikka kolopiilosilla leikkimiseen. Mitä parhaimpia kätköpaikkoja löytyy kymmenittäin. Muurinsola olisi ehkä kaikkein parhain, ellei olisi niin peloittava. Pimeässä nurkassa, kanojen makuuorren alla on myös hyvä paikka, peloittava sekin, silloin tällöin toistuvien tipahtelujen vuoksi. Mutta porsaan karsina on kaikkein hauskin. Jos pahnoja on tarpeeksi, niin keinokasta piilolaista ei löydä sieltä edes penkomalla. Aina saa käsiinsä vain porsaan kärsän tahi hännän, kohmasipa pahnakasaa miltä kohdalta tahansa.

Navetta on myös oivallinen satupaja ja isä sen seppo Ilmarinen. Satuja pitää löytyä, joka päiväksi uusi. Jos hän vanhaa yrittää kertoa, niin saa rangaistukseksi kertoa toisen. Kertoja ei siitä pahasti kapinoi, koska hän entisenä kenttämiehenä hyvin muistaa, että varaslähdöstä saa aina rangaistusta, kuitenkin siitä huolimatta pitää tilaisuuden tullen uudelleen yrittää.

Kun pikku Ilman kummitäti ja kummisetä tulevat vieraisille, viedään heidät suoraa päätä navettaan. Jos sattuvat tulemaan yksiin aikoihin, niin viedään yhdessä kyydissä laivurin suksella tai omalla vesikelkalla. Navettaan on viety isän viulu ja radiovastaanottajakin. Laivuri, joka yleensä on kärkäs lausumaan mielipiteensä päivän asioista, arvelee rikasohjelmaisen illan jälkeen: — Olisi tuossa vielä muutakin voinut olla, vaikkapa kymmenen minuutin lisäohjelma naapurin navettariihestä. Jos sopivaan aikaan lankansa tänne yhdistäisivät, niin kansakunta saisi kuulla vielä hienompaa konserttia kuin valesatakielen lirputusta vanhankaupungin puistossa.

Pidetäänpä sellainenkin ilta, yhdistetty radio- ja omaohjelmailta. Esitetään yksi- sekä moniäänistä laulua, satujen kerrontaa ja niiden selittämistä, vasikan yksinlausuntaa ja porsaan vinkumista. Välillä leikitään ja sitten soittelee etäinen orkesteri kappaleita viikon suosituimmasta ohjelmasta.

Seuraa tarjoilutauko, jolloin maistellaan uunikanavissa paistettuja nauriita ja talon hyväksi tunnettua jälki- ja hätävararuokaa, sokerilla ja talkkunoilla vahvistettua puolukkahilloa. Keittopatana on suuri kivikuppi, lautasina lantun lehdet ja lusikoina miesten vuolaisemat pärelaikat. Opettaja kehuu keitosta verrattomaksi, laivuri sanoo maistaneensa yhtä hyvää neekerikylässä päiväntasaajan eteläpuolella. Sekin oli valmistettu maan parhaimmista hedelmistä suuressa savikupissa, johon koko kylän väki oli juossut kolme päivää käyteainetta sylkemässä.

Rangaistukseksi saa laivuri kertoa kauniimman sadun. Rangaistustyö ansaitsisi kovennettua rangaistusta, mutta ilta on pitkälle kulunut ja isännän on määrä soittaa lopuksi viulua.

Hän menee ja avaa seinäikkunan. Kuutamo tulvahtaa keskilattian pahnoille. Hiillos heijastelee lämminsävyistä valokulmaa ovensuun puolesta sitä vastaan. Soittaja istuu seinähämyyn kuun sillan alle. Pikku Ilma inahtaa hereille, koska on jo hänen ruoka-aikansa. Hän saa annoksensa ja raukenee hiljaiseksi.

Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin lapsen tyytyväistä jokellusta ja hartsin vitinää jouhiin. Sitten viritysääniä, kvintti, terssi, täyteläisenä helähtävä kolmisointu. Taas hiljaisuus, kunnes karsinan puolelta kuuluu rohkaiseva kehoitus: No! No! Pieni välitön naurahdus eri puolella huonetta, sammuu nopeammin kuin syttyi. Herkistyvä hiljaisuus.

Sointuvärähdys kuin kärsivän sielun henkäys. Se hypähtää seinähämystä kuun sillalle, liukuu alas, äidin poveen, neidon syliin, raajarikkoisen miehen luokse, takaisin pimentoonkin lähettäjänsä särkyneen kaikupohjan luokse. Se on kansanlaulun viluisissa vesissä souteleva sorsaemo, joka kaihoaan valittaen ikuisesti etsii kadonnutta lastaan.

26.

Pyryjen ja pakkasten jälkeen on päästy jälleen hohtoisiin keväthankiin.

He ovat retkeilleet jo useina iltapäivinä niityillä ja metsissä. Merkillinen joukkokunta. Jos heinähäkillä makaileva renkimies tai paperipuumetsästä palaava kulkuripoika sattuu heidät näkemään, kääntää hän kankeata päätään, jopa pysähtyy tai pysäyttää hevosensa ja panee tupakaksi.

Eikä tämä retkue kuitenkaan niin suuri ja perin kummallinen liene, kaksi suksimiestä ja naista, joista etäämpänä silmäilevä renkimies ei arvaisi, ovatko he miehiä vai naisia, ellei hän olisi juuri pahimmoillaan siinä iässä, jolloin halukkaasti uumoillaan ohikulkijoiden muotoja ja ääriviivoja. Ja tietää hän sen muutenkin, pienessä kylässä tulevat hyvin pian tunnetuiksi miehiset naiset. Ne ovat Pahka-Matin muija ja uuden koulun uusi opetusryökkinä tai ryökäle. Miehinen hiihtäjä on itse Pahka, joka ei kuole, vaikka meinaa. Pulkka-äijä on englantilaispätkä, jolla on elinkautinen pemisjuoni, ja jonka senvuoksi ei ollenkaan tarvitsisi pankolta liikahtaa, ellei olisi löysäpäinen. Mutta mikä käärö äijän perässä kierii? Jaa! Sehän se on niiden viimesuvinen tekele. Kaikkia irtopahkuloitaanhan äijä kuulemma on vedellyt hännillään jäniksenpapanoita nuuskimassa.

Ruuna vötkähtää käyntiin ja poika mötkähtää heiniin. Hiihtoretkue nousee mäelle, koska aurinko jo oikoo alhaisimpien niittylaaksojen ylitse. He eivät ole kilpahiihtäjiä, eikä heidän tarkoituksenaan ole matkaennätysten takaa ajaminen. He hiihtelevät tunnin pari, etenevät kilometrin tahi viisi ja pysähtelevät, missä milloinkin mieli tekee, halukkaimmin kukkuloilla, joista on näköalaa, ja joista vaivattomasti pääsee hyvään lähdönalkuun.

Sunnuntaisin, jolloin kaikilla on enemmän aikaa, on heillä matkassaan eväsvoileipiä. Laivurin »kajuutassa» on pieni kirves. Tuulilta suojatun aurinkoisen rinnepaikan löydettyään he leiriytyvät kuusen alle tervaskannon juurelle. Pitkällä miehellä on luontainen veto tervaan, pätkällä taas pollarin ääreen. Hän on satoja kertoja nakannut niiden kaulaan vahvan tervaköyden silmukan. Naisilla enempää kuin pulkkakääröllä, ei tässä suhteessa ole erikoisia makuvaatimuksia, he majoittuvat, mihin majoitetaan!

Pian kohoaa savu ja tervaspilke pirisee. Ja kohta pirisee loimussa läskiviipale, silakka tahi Islannin silli. He istuskelevat havutuoleilla, joiden selkänojana on pihkainen kuusen kuve tai ruskeakaarnainen männyn kylki. Kuusi on sileämpi, mutta vaarallisempi, koska se erittää pihkaa. Isäntä johtaa puhetta. Johtaa sitä laivurikin, milloin tuuli hänen purjeisiinsa sopii. Keskusteluun hän jokatapauksessa ottaa osaa, järäyttelee jämeitä sanoja.

Puhutaan kaikenlaatuisista asioista, hyvin usein myös kasvatusasioista, ehkä senvuoksi kun yksi kasvattaja ja yksi kasvatettavakin on matkassa. Ja tehdyn lupauksen mukaan on kummivanhempien usein neuvoteltava holhottinsa kasvatusta koskevista kysymyksistä.

Laivuri heittää kummikumppanilleen kieroja tenttikysymyksiä, täräyttää kuin palavalla kekäleellä. Nuori kasvattaja ei aina tiedä, mitä vastaisi, hätäytyisi ehkä, ellei olisi niihin jo tottunut ja ellei emäntä ja isäntäkin olisi tulen äärellä tukena ja neuvonantajana.

— Kumpi minun oli tarpeellisempi tietää näistä kahdesta: Milloin Kaarlo Suuri, Pippin Pienen poika kuoli, tai montako senttiä on yardi ja kolme Englannin tuumaa? Selittäkääpä minulle se, koska olette opettaja ja kirjanoppinut!

Tällaisenkin kysymyksen laivuri kasvattajalle nakkaa. Mitäpä tähän sitten nuori naisopettaja vastaa. Neiti Haapanen kyllä tietää, mitä siihen pitäisi vastata, mutta vastaa toisin, sitä kiintoisammaksi sukeutuu jälkiselvittely.

— Jassoo, vai niin arvelette! Niin arveli tarkastajakin, se äijän köriläs, joka senvuoksi epäsi minulta päästötodistuksen! Mutta mitä apua on Kaarlo Suuresta enempää kuin Pippin Pienestä, kun kymmenen beafordin luodetuuli möyryää Pohjanmerellä ja minä poikapahainen killuskelen suurmaston ylimmällä poikkipuulla? Mitä hyötyä minulle oli tällöin jonkun suur-Kallen tai pien-Pillen syntymä- ja kuolinhetkistä, häh?

Siihen ei kukaan vastaa. Laivuri jatkaa itse.

— Yardi ja kolme Englannin tuumaa! Sen tiedon minä olisin tarvinnut sillä hetkellä, jolloin meri möyrysi kuin suuri äkäinen sonni ja alhaalla täkillä mylvähteli kapteeni, se kirottu Anderssonni: Laske alas, sanon minä! Yksi yardi ja kolme Englannin tuumaa! Etkö kuule, sinä rometaarin polkema aasin vasikka!

— Sinulla taisi olla kiperät paikat siellä ylhäällä killuessasi, päivittelee isäntä.

— Mikä hätä minulla siellä oli. Kaikki neljä käpälääni oli silloin vielä tallella. Jos priki olisi uponnut, niin minä olisin ollut viimeinen kukko kiekumassa.

— Mutta onneksi ei uponnut!

— Onnettomuudeksi, sano niin! Minun oli tultava alatäkille, jossa odotteli Anderssonni. Ellei perämiestä olisi ollut, niin se olisi tappanut minut ja jäänyt itse henkiin!

— Perämiehet taitavat olla meriväen reiluimpia miehiä?

— Niin ovat. Mutta yardin minä kyllä tulin sillä hetkellä tuntemaan, ehti kapu niin monta kertaa köydenpätkällä sen minun selkääni lukea.

Tähän tapaan aloitettiin valmistava keskustelu, josta helposti voitiin jatkaa. Laivuri väitti sekä todisteli, että tässä maassa koulutetaan fariseuksia ja kirjanoppineita, mutta käytännöllisen elämän vaatimukset unohdetaan. Hänen vanha leinin vaivaama käsityöopettajansakin saa siinä sivussa ilkeitä letkauksia, vaikka ei hän mikään opettaja edes ollutkaan, potkut saanut vääpeli, mikä lienee ollut. Oli kuitenkin kyennyt karjumaan lapsille neljä tuntia viikossa ja perimään puolentoistasadan markan suuruisen palkkansa, kuittaamisen laita lienee ollut niin ja näin.

— Ja tämä jehveettari opettaa meitä poikia käsitöissä! Höylät ovat kuin kiviporan teriä. Puukonkalhut sellaisia, että yhdentekevää, käänsi miten päin tahansa. Muita kapineita ei juuri ollutkaan, paitsi kirveskuokka, jonka teräpuolella hätätilassa vasaroitiin nauloja. Ja näillä verrattomilla työkaluilla pitäisi sitten tupen mittaisten penesten ottaa sarvikovasta koivunlankusta irti kauluslautaa, höyläntukkia ja hihansilityspuuta. Mitä tuhannen vietävää silläkin kapistuksella oli merkitystä! Kylän ainoa räätälikään ei sitä tarvinnut ja tavallinen kansa ei edes tietänyt, mitä mokomalla tarviskalulla tehtiin.

— Olihan heillä lupa kysyä kevättutkinnoilla, huomauttaa isäntä väliin.

— Niinkuin eivät olisi kysyneet ja irvistelleet. Tutkintoa valmisteltiin kuin hyvääkin herranehtoollista. Niin ja niin monta hihapuuta, kauluskapulaa ja höyläntukkia, pöydälle pinoon. Minä, minä, herra vääpeli! Minun ansiotani tämä kaikki!

Mutta jos minä tai joku muu poikapahainen sattui kouraisemaan käteensä jotakin pehmeämpää, kaarnanpalaa tai leppäistä haloa, josta patapuukolla jotakin olisi irti saanut, niin vääpeli heti ärjäisee: Kersat! Petteri, pakana! Joko taas vähtäät niiden kaarnakaukaloittesi kanssa! Mene pellolle siitä!

— Olisit mennyt.

— Olisin mennytkin. Siellä oli hyvä laskumäki. Mutta mäenlaskusta annettiin jälki-istuntoa ja virrenvärsyjen lukemista. Jos vielä olisi käytännössä sama rangaistus, niin mahtaisiko teille syntisille koko virsikirja riittää?

Opettajaneidin velvollisuus olisi puolustaa aikaisempien edeltäjiensä hihapuita ja värsyrangaistuksia, mutta mitäs tämä virvelilintu muuta kuin nauraa, hikertää ja hieroo tuulipuseronsa selkämystää pihkaiseen kuusen kylkeen.

Hiertyy hän toki siitä ammattiasioihinkin ja väittelee laivuria vastaan. Opetusmenetelmät ovat paljon muuttuneet niistä ajoista, jolloin herra englantilainen salakähmäisesti kaarnaveneitä vuoleskeli. Juuri tähän nykyisin pyritään, sovittelemaan teoiksi niitä harrastuksia, joihin lapsilla on luontaisia taipumuksia. Luokassa askarrellaan jo paljon ja käsityötunneilla tehdään savitöitä, pahvitöitä, tuohitöitä, ehkä kaarnatöitäkin, milloin vain on työvälineitä käytettävissä ja aineksia saatavissa.

— Työvälineitä ja aineksia! Niinkuin täällä ei olisi aineksia enemmän kuin tarpeeksi, jokaisen kannon ja katajan juurella. Ja hyvässä linkkuveitsessä on työasetta riittämiin.

Ikäänkuin havainnollistuttaakseen väittämäänsä herra englantilainen ottaa taskuveitsensä, jossa on terää, sahaa, piikkiä ja talttaa ja vuolaisee kädenkäänteessä neidille katajakoukusta mitä siroimman eteisnaulan.

— Kas tässä! Olkaa niin hyvä! Minulla ei ole kyllä kuin puoli kymppiä käsitöissä, mutta minkä minä sille mahdan, että muori tökkäsi peukalon keskelle kämmentä!

Pieni esine kiertää kädestä käteen. Se myönnetään yksimielisesti hyvänkin viitosen arvoiseksi. Neiti saa sen uudelleen ja sujauttaa näppärästi hiihtohousujensa vetoketjun alle mokomankin lahjaesineen. Laivurin kajuutan seinissä niitä on kymmeniä, yksi- ja kaksihaaraisia koukeroita, samoin naapurin isännän huoneiden sisä- ja ulkoseinissä.

Mutta onko muissa pitäjän ja Suomen tölleissä vielä katajaisia nauloja ja viilikehloja, kaarnaisia lasten leluja ja muita omatekoisia koriste- ja leikkihelyjä? Eiköhän vain niitä piakkoin ole etsiskeltävä museoista, Töölön kivilinnasta, jossa kaikki retkueen jäsenet pienpulkkaista lukuunottamatta ovat käyneet, ja Turun vanhasta linnasta, jossa vain herra engelsmanni on käväissyt, kun uteliaisuudessaan on pitänyt nokkansa joka paikkaan pistää. Niistä sitä on löytynyt, tällaista näpertelytavaraa, niin sirotekoista, että sydäntä kiertää jo katsellessakin. Ellei kauniisti muovailtu ja somilla väreillä kirjottu värttinälauta kelvannut neidolle kihlakaluksi, niin eipä sitten mikään, komeista solkihelyistä puhumattakaan ja ellei ihmeen ihanilla kuvaryijyillä ja kirjoraanuilla jutustettaessa lempi sydämissä sylkähtänyt, niin sitten oli jäätä mekon sisällä, ei istuinpaikoilla.

Näissä huomioissa ollaan yhtä mieltä. Kumpikin pari tuo esiin muinaisten vastapuolten avuja, miehet naisten, naiset miesten, niinkuin ne siellä tien toisella raiteella olisivat olleet helpommin havaittavissa. Mutta itse pääasiaan nähden ollaan täysin yhtä mieltä. Kädenkäyttö, ehkä taitavuuskin on kasvanut alaspäin. Laivuri erittäinkin intoutuu tätä sanaa julistamaan ja silloin saavat toiset taas kuunnella valmista.

— Niin ennen. Entä nyt, kehtaanko mä sanoakaan! Kun nuori mies pykää mökkinsä, tai useimmiten timprauttaa sen ammattimiehellä, tarvitsisi hän vähintään paistinpannun käteensä iskeäkseen nelituumaisen rässinaulan seinään.

— Mitä hän sitä valmiin tuvan seinään? ehtii isäntä väliin.

— Nutun naulaksi, hyvä mies! Naulan syrjä on kuin raspin reuna. Seuraavana päivänä ei ole nutussa enää ripustinhenkaria, kohta ei kovikejouhiakaan, mutta vähätpä siitä, talo on ja rässinaula talon seinässä. Rahalla hän hankkii sinne vähän mööpeleitä ja jonkun hempukankin, vihdonviimeisen mööpelin, joka iltaisin osaa irroittaa tekohampaansa, mutta äijän nutunhenkaria ei osaa neuloa.

— Turhaa vaivaa näkisi, ei se kuitenkaan kauan kestäisi, ehtii emäntä väliin.

— Ihan turhaa! Ne hampaatkin, ei hän kovasta leivästä kumminkaan niillä mitään irti saa. Ja ostopiirongin päälle karttuu muuta turhaa rojua vuosi vuodelta yhä enemmän. Siinä on tyrolilaisia fajanssienkeleitä, siivet häveliäästi lanteiden suojana, portugalialaisia porsliinipiruja viikunanlehti vyötäisten peittona. Eiköhän vain kumitavarakin liene ranskalaista laatuperää? Joka tapauksessa ostorojua on niin paljon, ettei arvon rouva aamuisin niiden joukosta hampaitaan löydä!

Tulee hetken äänettömyys, niinkuin joukolla etsittäisiin kaapin laidalta rouvan tekohampaita. Laivuri löytää ja jatkaa.

— Entä myöhemmin kun kypsyy ensimmäinen pikku peipi. Lelua toki pitää hankkia lapselle, herrantertulle. Sitä ostaa isä, sitä haalaa äiti ja joulupukki kontin täydet.

— Ja kummisetä syntymäpäiväksi, tuikkaa isäntäkin taas väliin. Laivuri on kuulevinaan väärin.

— Kummitätikin, aivan niin! Pelivärkkiä ja soittotoosaa. Ulkomaalaista tusinakamaa läkkipellistä, messinkiplootusta, kaikesta romusta, mikä mihinkään muuhun ei kelpaa. Täällä on sopiva kaatopaikka, neljä jäänmurtajaa ja Hangossa talvisatama.

Laivuripa nämä asiat parhaiten tietänee. Tietää hän vielä monta muuta asiaa, koska hänellä on hyvää aikaa ja halua seurailla sanomalehtien tilasto- ja kuukausikatsauksia. Hänellä on hyvä muisti, johon nojautuen hän voi kymmenesosa miljoonan tarkkuudella sanoa, kuinka paljon edellisenä vuotena on maahan ostettu minkä mitäkin rojua, kameelikurjen sulkia naisten hattuihin ja keinotekoisia häntiä hepsankeikkain lanteilla keikkumaan.

Näitä hän latelee ja puree, isäntä letkauttaa väliin lyhyin lausein myöntäen tai vastustaen kuin tulta kohentaen. Emäntä ja kansankynttilä sanovat hekin sanansa heittäen suorastaan väärentämätöntä öljyä tuleen. He tiedustelevat yksinkertaisen vilpittömästi, eikö nuhteettomasti vaeltava Aatamin heimokunta olekaan käyttänyt mitään tarpeetonta ulkomaan tavaraa luontonsa kohentamiseksi ja sielunsa virkistykseksi. Mikäli he ovat muistavinaan on esimerkiksi tupakka kokonaan ulkomaista toukoa ja käytetään siihen vuosittain niin paljon miljoonia, ettei kymmenyslukuja ensinkään tarvitse muistella.

— Käytetään, tuhattulimmainen soikoon! innostuu laivuri. Mutta kukapa pöläyttelee miehen rinnalla ja miehen silmillekin savukierukoita suloisesta suukkosestaan? Kukapa muu kuin tämä hepsankeikka. Ja mitä kahvin kulutukseen tulee, niin siinä ei miehinen suku kelpaa edes kokkipojaksi!

— Kun ei viitsi nousta aamuisin niin varhain ylös, ehättää emäntä keittäjien puolesta.

— Ei viitsi. Tuhottomiin se veisikin, jos äijätkin vielä nousisivat turuuttelemaan. Todistukseksi kimahtaa edellisen vuoden kahvilasku, täsmällisyyden osoittimina vielä ne kymmenesosamiljoonien kaupanpäälliset.

Seuraa aavisteleva, milteipä pahaenteinen hiljaisuus. Isäntä kohentaa kekäleenpäitä tuleen. Pieni harmaa tikka lennähtää metsäaukion ylitse laidimmaiseen puuhun, pyörähtää rungon taakse, mutta palaa kuin haluten hänkin omin korvin päästä kuulemaan, vieläkö miljoonia valuu. Valuuhan niitä, oikeinpa lovahtamalla putoaa. Kansankynttilä ne kiskaisee esiin niinkuin värillisen sienikartan luokkahuoneensa patenttitelineestä.

— Entä viinamiljoonat! Mihin herrat ne ovat unohtaneet? En satu muistamaan numeroita, eikä kukaan niitä varmuudella tietäne, koska niissä on niin paljon salanumeroita. Olen vain vertauksellisesti kuullut esitettävän, että Suomen lehmät eivät kykene erittämään niin paljon myytävää voirasvaa kuin viinamäen hääjuomiin tarvitaan rahaa.

— Ja voi kuitenkin on meidän ainoita, suurimpia tulolähteitämme. Emäntä toteaa tämän, kukapa sen asian paremmin tietäisi.

Tikka ryöpsähtää siivilleen, lienee kuullut tarpeekseen. Miehet katselevat mietteliäinä, toinen tuleen, toinen aukion takaiseen mäntyyn arvaillen mielessään, pysähtyykö toukkuri siihen, vai jatkaako matkaa. Pysähtyy, niska kenossa runkoa vastaan, pian alkaa kuulua nopeita koputuksia.

Jospa joka tönössä olisi tuollainen naisenpuoli kuin jompikumpi noista, ajattelee laivuri tuijottaen liekkiin, joka kiihkeästi lipoo tervaisen pilkkeen päätä.

Tuo niskajänteitä treenaa, johtoja ruuvailee, lamppuja sytyttää. Olisipa kaikilla ihmislapsillakin nuoruudestaan lähtien nokankopinaa ja sopivaa käden askaretta.

Laivuri tuijottaa tuleen ja ehtii ajatuksissaan edemmäksi.

Minkävuoksi merimies satamassa rähjää? Pitkäaikainen ikävä, sielun ikävä, ruumiin ikävä! Pääsepä siitä sitten johonkin hätäsatamaan ja muutamaksi päiväksi lankustaan irti, luonnostaan irti, pirukin pääsee irti. Mies juo ja juo. Näkee ympärillään keinotekoista katinkultaa haaleasilmäisten harakoiden kupeissa, tuntee suuren orpoutensa ja yhä enemmän juo. Kun huomaa valuneensa tunkiolle tai tunkion viereen, niin ämpärikaupalla juo, huuhtelee rypysijaansa ja ryvettäjiäänkin niin kauan kuin killinki taskussa kilahtaa. Sitten kun on tyhjä, niin on tyhjä, taskut, ruumis, sielukin tyhjä. Mies on valmis joko narun jatkoksi tai uudelleen lankkuun kiinni, kiikkuvaa katinkultaa kokoomaan ja uutta ikävänsykkyrää kasvattelemaan.

Laivuri muistaa, että hänen pitäisi vastata johonkin kysymykseen, joillekin kyselijöille. Noille naisille tuossa riutuvan metsätulen ääressä, kuusen kupeessa. Siitä on jo pitkä aika, kun he kysyivät, mitä he kysyivätkään? Hän muistaa ja vastaa kysymyksellä kysymykseen:

— Jaa minkävuoksi viinamäen häissä tarvitaan niin paljon juomaa?

Isäntä luulee sen itselleen tarkoitetuksi ja ehättää vastaamaan:

— Keitto on kovin suolaista. Jälkiruoka liian makeaa.

Harmaa tikka on hävinnyt metsään, aurinko jo metsän taakse. Leirituli sammuu. Iltatähti syttyy.

KOLMAS OSA.

1.

Vuorella käy pauke kuin valtion tietöissä. Sitä kummaa pysähtyvät linjavaunujen kaukomatkustajatkin ihmettelemään. Mitä tavatonta järven takana rakennetaan? Nehän siellä, pätkä-engelsmanni ja hänen rintatautinen naapurinsa! Jokainen paikkakunnan alkuasukas sen tietää ja tietää sen renkaitaan potkiskeleva linjavaununkuljettajakin, jonka virkansa puolesta ja elinkeinonsa edistämiseksi täytyy tietää kaikki pienimmätkin mitä linjan varrella tapahtuu, lasten ristiäisistä emakoiden määräpäiviin saakka.

He paukuttavat vuorta kymmenen miehen voimalla. Dynamiittia on lähin räjähdysainekauppa saanut toimittaa laatikoittain, sytytyslankaa kokonaisina vyyhtinippuina. Laivurin rahat siellä palavat ja paukkuvat ja takana pelaa rintatautisen putkisepän metkut. Eipä senvuoksi, että pätkältä itseltäänkään järkeä puuttuisi. Mutta tätä järjetöntä aineen haaskausta ei kukaan järki-ihminen käsitä. Siinä on kaikkitietävän kuljettajankin tunnustettava tietämättömyytensä.

Ehkäpä ne sieltä kultaa tahi kuparia, koettaa hän kieräillä. Rapakivikalliosta, josta ei saa edes kivijalkakiveä. Eikä tämän seutukunnan paremmistakaan kallioista ole milloinkaan kultia kaivettu! Ei aarnivalkeitakaan ole pääsiäisöinä nähty! Vai kultia! Parasta pitää joutavat arvelut omina tietoinaan! Niinpä kuljettaja sitten pitääkin, viheltelee vain ja lisää vettä jäähdyttäjäänsä, joka hiukan vuotaa. Kymmenen minuuttia on seisottu ja kahvit juotu. Tie on pitkä ja mutkainen.

Koetetaan urkkia asiaa niiltä kymmeneltä valitulta, jotka siellä jo neljättä viikkoa poraavat ja lataavat. He ovat vaiteliaita, ehkä se kuuluu heillä työsopimukseen tai ehkä eivät itsekään mitään tiedä. Mutta palkka lähtee joka toinen lauantai kuin valtion konttorista, Petteri Mäntylän maksushekkeinä, joita lentelee pitäjän kaikissa kaupoissa, kirjakaupoissa ja apteekissakin. Kuka rohkenisikaan enää niiden katearvoa epäillä. Pätkä edustaa paikkakunnalla Englannin valtiota.

Turhan paukutteleminen vaivaa kuitenkin kovasti asianharrastajien mieltä, eikä suinkaan vähimmän Lindenin Lida-rouvaa. Järven takana on keväällä soutanut joitakin »konsulaatteja» kaikennäköiset kairaporat ja kommervärkit repuissaan. Kallioita ovat kuulemma tutkineet ja ravailleet, omenapuiden kasvuinpaikkojakin taikavarvuillaan tapailleet kuin mitkäkin kaivonkatsojat. Mikä tietää, mitä ovat keksineet? Mutta valtiolle se kuuluu, jos jotakin arvokkaampaa ovat keksineet! Tuntee Lida-rouva niin paljon maan lakeja ja asetuskokoelmia.

Omana vakaumuksenaan esittää rouva luotetuille ystävilleen, että entinen murhamies on keksinyt tämän keinon päästäkseen englantilais-pätkän rahoihin käsiksi. — Kyllä täällä tuon tapaiset tutkimukset ja paukutukset ymmärretään! Silmän lumetta kaikki! Kerran paukahtaa semmoinen paukku, joka vie pätkän mennessään, sanokaa minun sanoneen! Silloin saavat miehet viimeisen litviikin, ellei jo ennemminkin! Sitä teurastajan rouva ei ymmärrä, minkä vuoksi hän vieraita miehiä on kerännyt niin paljon ympärilleen. Vähemmillä kuluillahan hän olisi päässyt, jos olisi pannut pätkän istumaan kivelle ja itse lyönyt lekalla poran päälle. Kun joku arvelee, ettei hän voi lyödä raskaalla vasaralla, rintatautinen mies, tiuskahtaa rouva: Piruilemista! Silmän lumetta sekin! Kyllä täällä sentapaisten miesten yskät ymmärretään!

Mutta rouva on päättänyt pitää silmänsä ja korvansa auki. Kukapa muu tässä nukkuvassa kylässä mitään huomaisikaan. Hän on jo aikaisemmin tämän vaarallisen kulkurin pelehtimisistä selvät ottanut. Tehköönpä toisen murhan, niin jopa istuu ja istuukin viimeisen kerran.

Vuorella ja vuoren alla ei tiedetä näistä huolista mitään, sillä sota on täydessä käynnissä. Molemmat isännät hääräävät mukana hiki hatussa. Se on hupaisaa hommaa heille kummallekin. Matin on vallannut kokonaan tämä erinomainen työ, tämä viimeisten keväthankien väläyttämä näkemys, jonka nopea toteuttaminen on ylittänyt hänen rohkeimmat toiveensa. Se on kytenyt ja hehkunut syttymähetkestä lähtien hänen rinnassaan kuin kolmen vuoden takainen taudinkulo, jonka kytemiset hän myös yhä tuntee, mutta tuntee ne jo samalla mielellä kuin sammuttaja ehtoopuolella, jolloin tuuli on tyyntymässä ja kulo määrätylle alueelle rajoitettu. Tämä uusi palo on riemukasta ilotulitusta. Se väläyttelee kirkkaita näköaloja.

Laivuri tuntee tulitukset toisella tavalla. Suoraan sanoen hän ei ole uskonut naapurinsa suunnitelmiin, eikä usko niihin vieläkään, mutta hän on innostunut asiaan penikkamaisella tavalla, itse täräyttelemisien vuoksi. Ihmiset ovat paljon pätkästä puhuneet, puhukoot yhä! Hänellä on rahoja pankissa melkoisen runsaasti ja elinkautinen eläke juoksuttaa uutta.

Eikä ihminen ole mikään maailmannapa, ikää on jo karttunut hänellekin. Ehtoopuolessa alkaisi olla, sittenkin, vaikka ei tyvipäätä olisi väkivaltaisesti lyhennelty. Se tuntuu ja on vuosien lisääntyessä yhä enemmän ruvennut tuntumaan kaikenlaisena läpilyöntinä pahojen ilmojen edellä. Muita säätiedoituksia ei tarvitse ollenkaan lukea eikä kuunnella.

Ja kenelle laivurin pitäisi kerätä tätä maallista mammonaa? Saamattomuudessaan lahoaville sukulaisnahjuksilleko, jotka kuuluvat odottelevan hänen kuolemaansa huulet hölpällään? Velkaakin muutamat lienevät tulevaisen saaliin toivossa jo tehneet. Mitähän odottelemista Mäntylän Petterillä olisi ollut heidän puoleltaan, jos onnettomuustapaus olisi sattunut tyhjälle miehelle? Vaivaisen kyyti köyhäintalolle nurkista kahmaistuja jäännöskamsuja vastaan.

Jaa'a, rakkaat sukulaiset ja kylänmiehet! Tuhlaajapoika on palannut kotiin ja pitää tulijaisjuhliaan. Kuunnelkaa, kuinka paukkuu! Ja kun toinen panosmiehistä sattuu juuri sopivaan aikaan kysäisemään, että voitaisiinko ladata kahdella pötkyllä, kun on niin kovaa kalliota, hihkaisee laivuri: Ladatkaa kolmella! Paukauttakaa neljällä! Tunkekaa hiivaa reikään niin paljon kuin ikinä saatte sopimaan!

Miehet riemastuvat. Hekin ovat poikamiehiä, ainakin ovat olleet. Kovat paukut ovat aina hauskoja. Hei, poramiehet! Painakaapa reikää syvemmäksi, laivuri käskee! Pitkiä poria teritetään. Räjähdysainetta tilataan uusi suurempi lähetys. Punainen riekale liehuu seipään latvassa ja kuuluttaja huutaa: Heijuu! Paukku tulee, palaa jo! Pötkikää pakoon jo!

Voimapanokset jymähtelevät ja kaiku kiirii vastakallioista kuin ukkosen jyly. Päänkokoiset kivikuulat mätkähtelevät suolle saakka, mutta pienet luotisirut singahtelevat järveenkin asti pulautellen kadehdittavan kauniita munalukkoja. Laivuri on itse kuin forsiittia ja dynamiittia, sen jälkeen, kun joku on hänen korvaansa kuiskaissut, että lähiperijä Pumperin ahne ukonrahjus on uhannut hakea hänet holhouksen alle. Vai vormyntärikseni meinaat, sinä haiseva pukki! Sinä tihrusilmäinen...

Sattuu hyvä pamaus sopivaan aikaan, joten loppua ei kuulu. Yhtiötoveri saa jatkuvasti hillitä miestä. Hän latauttaisi varmaan koko laatikollisen dynamiittia yhteen panokseen, jos tietäisi, että kivikuulat pomppaisivat järvien yli Mäkikylään saakka, Matti muistuttelee, että lähempänä on akkunaruutuja ja muuta särkyvää, laaksossa ja laakson takana ja että kyllä se kitupiikki nämäkin paukaukset jo kuulee, kaiku on hyvä kiirimään ja vahvistuu kiiriessään.

He ovat levittäneet vuorelle johtavan polkutien kolmipyörällä kuljettavaksi. Laivuri veivaa sen levähtämättä laaksosta laelle saakka, Matti juoksee jo taas koirana yhteen menoon. Kun hän muistaa, miten vaivaisesti hän kiipesi matkan keväällä kolme vuotta sitten, valtaa hänet niin poikamainen riemu, että käsilleen on käännyttävä. Käy se vielä, eteenpäin vain yks, kaks... Laivuri pyörähtää katsomaan, mihin mies jäi, näkee varjon kallion sivussa, kaksi päätä ja kaksi lippalakkia nurinpäin. Mitä ihmettä? Mieshän siinä kävelee käsillään ja lapikkaat keikkuvat taaksepäin käännettyinä lippalakkeina! Voisi hänkin käsillään polkua kävellä, kun harjottelisi, mutta hän ei voisi keikuttaa lippalakkeja ja hän tuntee taas pientä lievästi pistävää kateutta tuota viheliäistä marakattia kohtaan. Tuntee hän hyvän annoksen naapuriylpeyttäkin ja kehoittelee poramiehiä: Hei pojat! Kävelkääpä tekin noin! Keikuttakaa kahta lippalakkia yhtä aikaa! Päivän palkka kummallekin lipalle, rahat kohta! Ylimääräiset päiväpalkat jäävät ansaitsematta, koska kymmenmiehisessä miesjoukossa ei satu löytymään toista yhtä terhakkaa marakattia.

Rinnenousu ei tee heille enää kiusaa, vain aikaa vie. Heillä ei ole liikaa aikaa, elämä on lyhyt, pohjolan kesä vielä lyhyempi. He päättävät rakentaa majan »yrttitarhaan, jossa lapset leikkii myöhään varhain», kuten piirileikkilaulussa sanotaan. Isäntä on nähnyt palttinatelttoja, laivuri jos minkänäköistä jurttaa. He ovat siinä vireessä, että panevat käyttökelpoiset ajatuksensa toimeksi heti. Matti soutaa kaupassa, johon pikälähetyksenä tilataan kaupungista purjekangasta, nastoja ja renkaita. Laivurin arkusta löytyy työvälineitä, naskaleita ja vääriä purjeneuloja. Niitä tuskin tilaamalla olisi saatukaan. Ja sitten kauniina päivänä istutaan vuorella, leikataan, ommellaan, vähin väitelläänkin, sillä muistipiirustukset eivät olekaan niin selviä kuin ennakkokuvat. Teltta soukkenee ylöspäin, mutta kuinka paljon ja missä suhteessa, siinäpä järjen pulma.

Minkävuoksi sen pitäisi souketa juuri yhtä paljon kuin neekerin olkikeko, arabialaisteltta tai eskimojurtta? Heidän telttansa soukkenee, mitä soukkenee, miten he itse laittavat sen soukkenemaan. Kun he tästä pääsevät selvyyteen, niin loppu ratkeaa itsestään. Töihin vain ja pitkillä rupeamilla.

Mutta kalliohalkeamassa kiikkuu teräspora, kaikkuu lekavasara. Hiljaisuus tulee vain ukkosen edellä. Pian kuuluukin jo mäntyjen takaa ennakkoviesti: Paukku tulee! Jymähtää kolme, neljä, viisikin kertaa. Kiirivä kaiku vastaa ja hätäytynyt varis kiirehtii järkäleiden edelläpakoon.

Kun he saavat telttansa valmiiksi, käy elämä vuorella niin hupaiseksi, etteivät he malta lähteä alas edes öiksi. Matti vain käväisee hakemassa muonaa ja tuo tietoja siitä, miten kansa laaksomailla jakselee. Mikäpä sielläkään hätänä. Kansa itsekin nousee vuorelle hupailemaan illoin aamuin, kun paukuista ei ole vaaraa. On tutkimista monenmoista. Miksi vuorta säretään? Miksi isä ja setä ovat tehneet itselleen noin suuren yöpaidan?

Teltta on niin suuri, että koko retkikunta mahtuu sen alla huppupiiloon. Tytöt tahtoisivat jäädä myös yöpaidan alle asumaan, ehkä ovat jääneetkin jo, koska pikku Ilma löydetään vasta hakemalla purjekankaan mutkasta sananjalkojen seasta.

Petteri, peltomies, tutkiskelee suurta työmaata. Isä ei ole hänelle suoraan sanonut, mutta Petteri hiukan aavistelee, kun katselee ylös ja alas. Hänen tehtävänään on äestellä kesantomaata, harata juurikasveja, hoitaa laidunmaata. Ei hänen tarvitse tästä mitään tietää ja kuitenkin hän tietää, ainakin yhtä paljon kuin kylän ihmiset, jotka touhuavat kovasti, kun eivät tarpeekseen tiedä.

Katseleehan kaivannon reunoilla emäntäkin kerran päivässä. Hän tietää enemmän kuin poika, isän kanssa lienee ollut puhetta. Hän on nähnyt ennenkin noin suuria kivityömaita, suurempiakin. Mutta kun hän ajattelee, ketkä miehet tässä toimivat ja mikä tarkoitus heillä on takana, hätkähtää hän riemuisan mielihyväisesti. Mitään voitonmerkkiä ei vielä näy, hän ei kuitenkaan epäile, etteivätkö he läpäisisi. He kumpikin ovat yksinään voittaneet suuria vaikeuksia. Sen pitää olla hyvin vaikeaa, mitä he yhdessä eivät voittaisi.

Hän ei kysele turhia, ei liioin ihmettele, nyökäyttää vain rohkaisevasti miehelleen ja heittelee sanakoppeja laivurin kanssa. Väliin he leikkivät lasten pallolla. Laivuri on tarkka koppaamaan kiinni, kun vastapelaaja katsoo, ettei hänen tarvitse kovin paljoa hypähtää.

Eväskori tyhjentyy, jalkojen kopina etääntyy. Miehet liikuskelevat kalliolla taas kahden, katsastelevat päivän saannoksia, mittailevat ja arvailevat. Tarkastellaan suon puolta, pyörähdellään jyrkänteen reunalla. Parisen syltä vielä syvyyttä. Pari kolme laatikollista dynamiittia. Se ei ole enää uskonasia, koska poramiehetkin sen jo keksivät ja uskovat.

Laivuri hinaa itsensä käsillään purouoman ylitse johtavaa lankkua pitkin. Matti saa rohkeanpuoleisen mielijohtuman ja lähtee jälkeen käsillään kävellen. Laivuri katsahtaa taakseen, vähän liian myöhään varoittaakseen enää, eikähän se muutenkaan sopisi.

— Sinusta olisi tullut merimies! Puhuteltu käännähtyy takaisin oikeille jaloilleen ja naurahtaa. Tämä lienee ollut korkein tunnuslause, jonka merihummeri maamyyrälle myöntää. Hän nakkaa laivurin hartioilleen kuin repun ja kantaa juosten telttaan. On jo levon aika, koska metsä jo on hiljentynyt ja laaksossa makaa sumu.

Muutamana iltana jää pelto-Petteri heidän seurakseen tai omaksi ilokseen, niinpäin lienee oikeampi ottaa. Yölintu kehrää, suosääsket inisevät, miehet tarinoivat ja poika kuuntelee.

Laivuri ottaa heidät vuoden purjehdusmatkalle fregatti Adolfiinalla. Hän on silloin vasta konstapulina, myöhemmin toisena perämiehenä samalla laivalla. Fregatti luovii vastatuuleen täydessä puulastissa pienen Itämeren ja ahtaan Juutinrauman lävitse vilpoisemmille vesille, ensin kuitenkin poiketen purkamaan ja lastaamaan Hulliin ja Bristoliin.

Heillä on konelasti Austraaliaan. Sillä matkalla on vellivettä kahteenkin kattilaan ja purjeet ehtivät pullistua ja lepattaa. Niinkuin tiedetään, on se pikkuinen maanosa etäällä merien pohjalla, eikä se juuri niin pikkuinenkaan, näyttää vain, kun on niin kaukana. Sinne päästään kahta tietä, Adolfiina painelee vanhempaa ja väljempää reittiä, joka on keksitty aikaisemmin kuin tämä kukkaron pohjalla makaava maanosa.

Niin painutaan hyvällä myötäisellä pitkin Afrikan rannikkoa, poiketaan siellä ja täällä, vettä ottamassa, kappaletavaraa jättämässä. Tuuli on yhä myötäinen. Pojat luulevat jo, että purjeet ovat pellistä, mutta Hyvän toivon niemessä muuttuu, herranpojat! Ilma vonkuu ja vinkuu! Isopurje lyö kuin kanuunalla laukoen! Ensimmäinen perämies on pyyhkäisty mereen ja toinenkin jo saanut tällin kalloonsa. Minä hoitelen ruoria kaksi vuorokautta yhteen menoon, koko Adolfiinan komento on minun hallussani. Olen hiukan kankea ja äreäkin, niinkuin sen hyvin käsitätte.

Missä ne naudat ovat, jotka Kapkaupungissa lastattiin? Meressä. Entä isomasto? Meressä. Entä raakapurje ja Hilperin Jaakko? Meressä.

Silloin minä jo hiukan suutuin. Meressä! Meressä! Senkin tolperit! Tiedättekö, missä peräsin olisi, ellei mies olisi ollut sitä pitämässä? Missä koko Adolfiina? Meressä, sanon minä! Austraaliaan meillä on kurssi, ettäs tiedätte! Purjeiden kimppuun joka itikka!

Niiden korjaamiseen ei juuri täyteen neljääkymmentä päivää olisi tarvittu, mutta kuitenkin käytettiin, kun siunattua aikaa oli. Tiedättekö pojat, minkälainen on Tyynenmeren tyven? Mistäpä te sen tietäisitte! Se on samaa kuin jos tuo järvenlahti olisi jähmettynyt lampaantaliastia ja kintuistaan siihen kittautunut nevaitikka fregatti Adolfiina! Aurinko kairaa päälakeen kuin tulipätsin pohja, mutta ei saa sulaksi talia. Joo, semmoinen taliastia se on Iso eli Tyynivaltameri!

Seuraa pieni hengähdystauko. Suoitikka inisee purjekankaan takana: Vai niin... Vai niin... Vai semmoinen on.

Päästään irti vihdoin. Ja sitten fregatti purjehtii konstapulin ohjaamana Austraaliat, Amerikat, eteläiset ja pohjoiset, Panamasta poikki, luovii Kubat, Haitit ja muut länsi-Intiat, Tulimaat, Halifaxit ja yhä edelleen valtamerien poikki tutuille vesille ja pienille merille, vihdoin Jyllannin nielun kautta sälekatiskaan, jonne ei mahdu iso laine eikä jättiläisvalaskala.

Lännenrusko on himmentynyt. Päivänkerä juontaa kuin valaistu sukelluslaiva jossakin luodepohjan välimailla. Heinäsorsa rankkuu alhaalla järven rannassa, suopursukylläinen usma nousee kallion takaa niinkuin jaloilla kävelisi. Ei nukuta ketään. Pojan silmät kiiltävät. Isä tuntee tällä kertaa pientä kateutta. Hänen tekisi mielensä sulkea katiskan nielu Juutinrauman kohdalta. Laivuri on heittänyt haasteen, johon on vastattava.

— Pikku poika paljaskinttu, puolikashenkseli on taitellut urakalla vastoja ja saanut iltapäivänsä vapaaksi. Ongelle palaa mieli, pienelle Nurkkalammelle suuren rahkasuon keskellä. Nurkkalammen vesi on mustaa kuin terva, ahvenet kuin saunakekäleitä, niin kerrotaan. Lammen pohjamudassa asuu hiisi, mutta se ei näytä naamaansa muille kuin pyhäonkijoille ja urakkakarkureille, niinkin kerrotaan.

Mutta nyt on arkipäivä ja poika on täyttänyt urakkansa. Äiti on ollut tallinvinnillä vastat lukemassa ja kuivamaankin ripustamassa. Ne ovat hyviä vastoja, kahdella pannalla, eikä hänellä ole ollut mitään valittamista.

Pojalla on karsinamatosia vaarin vanhassa nuuskarasiassa ja kaksi varakoukkua lakin lipassa. Karhulankaakin on parin neulesäikeen mitta ja pari lyijypompulaa housun taskussa, niitä tuskin tarvinnee.

Päivä lekottelee kuumasti. Umpinaiset lehtopolut ovat kostean nihkeitä, niinkuin talkkunauunissa juoksisi. Poika ryyppää hät'hätää lähteestä vettä, koska tuohilippi on reunalla ja jatkaa juoksunhölkkää. Polku laskee ja nousee, sitten yhä vain laskee, vihdoin valkopursuisen aavan nevan pitkospuille. Hänellä on hiki, väkevä haju oudosti huumaa. Avolätäköt kihisevät mustanaan hyttysiä, mutta erään mättään takaa kohoutuu siivilleen suuri harmaa lintu. Sillä on pitkä kaula ja pitkät sääret, ne sojottavat hauskasti taaksepäin, kun lintu luikkaa ja lentää.

Jo vilkkuu mättäikössä lampi, mutta samassa ukkonen jyrähtää. Poika säikähtää, hän ei ole huomannut pilven nousemista. Ei hänellä mitään pelkäämistä ole, nyt on arkipäivä ja hän oli urakkamies. Ja sitten hän muistaa, että ukkosilmalla on Nurkkalammesta saatu suuria ahvenia. Hän alkaa kovemmin juosta, että vain pian pääsisi perille ja ettei tarvitsisi kääntyä takaisin. Äiti on varoittanut, että täytyy kääntyä, jos salamoitsee. Hän painaa täyttä ravia ja ehtii perille, matosenkin ehtii saada onkeen, ennenkuin uudelleen jyrähtää, salamoitseekin jo.

Suuri honka on kaatunut veteen. Sen tyvelle hän istuu ja nojaa selkänsä juurihaarukkaan. Kalakoppa on vieressä vähäisessä mätäskupurassa. Se olisikin vasta sopivassa paikassa. Saisi nakella kuin nappikuoppaan. Taas välähtää, koko taivas on synkässä pilvessä. Mutta eihän ukkonen nevalla iske, eikä äitikään käskenyt kääntymään, jos ehtii perille asti.

Mutta missä on koho. Vavan kärki notkahtaa, taipuu, vesi pulisee. Se on ahven, jymyahven, Nurkkalammen ukkosilman ahven! Kiertää piiriä kuin ori suitsissa! Se tulee ylös ja on suuri! Totisesti, niinkuin saunakekälet Ja sitten niitä tulee uusia. Kun yhtä heittää, niin toinen jo viippaa. Salamat lyövät ja lammen pinta rapisee. Poika on kuin lammesta nostettu, mutta ahventa yhä nousee.

Pojan silmä kiiltää. Laivurikin on asiassa mukana. Saiko hän koppansa täyteen yhdeltä paikalta? Sai kuin sai. Moni muu on Nurkkalammesta ukkosilmalla saanut, ellei pelkää vettä eikä jyrinää. Toisin ajoin saa istua päiväkauden, eikä nykäisekään. Ihmeellinen lampi!

Valaistu sukelluslaiva kulkee näköpiirin takana maan alla kaartaen. Punertavasta värikajasteesta päättäen se on pintaan nousemassa, pulpahtanee esiin kohta koillisen puolella. Poika on nukahtanut. Miehet katselevat häntä, nyökkäilevät, hymähtelevät. Lieneekö mies livahtanut Tyynellemerelle, vai syöttäneekö isoja ahvenia Nurkkalammella kaatuneen liekopuun juurella? Olisi hauska tietää, kumpi voitti. Ehkä molemmat, kuvitelmien sukelluslaiva kulkee nopeasti ja ehtii moneen paikkaan.

2.

On elokuun kymmenes päivä, pikku Ilman syntymäpäivä. Hän täyttää tänään kolme vuotta. Hänellä on pukuna kaunis sinikukkainen mekko ja kummisedän helmet välkkyvät somasti kaulalla kauniin loppukesän aurinkoisena iltapäivänä.

Toisestakin syystä on pieni juhla. Pauke on loppunut vuorella ja miehet ovat päässeet hiljaisempiin töihin. Pitkiä putkia on yhdistelty yksinkertaisilla muttereilla ja risti- ja T-kappaleilla. Ne ovat olleet Matin päiviä ja putkimiehen töitä nämä viimeiset. Hän on työskennellyt auringon kanssa kilpaa, niinkuin urakkamies. Urakkamies hän putkimiehenä aina on ollut, niin aikaisemmin kuin nyt. Ilman syntymäpäivänä pitää johtojen olla paikallaan. Ne joutuvat jo päivää ennemmin.

Hänellä on työtä viimeistellessään ollut niin hyvä olo, ettei tahdo tietää, miten päin kävelisi, muutamia muttereita hän lienee kiinnittänyt varpaillaan.

Häntä kutkuttelee herruuden tunne. Luonnon herra, pienen kappaleen vain, mutta herra kuin herra. Onpa sitä siinä neljä viisi hehtaaria, neljä-viisikymmentäkin, jos ottaa huomioon kattilatasangon laajat kallioreunat. Heidän vallassaanpa se nyt koko kalliosuon mehuisa anti, kesällä ja talvella, vesi, lumi ja jää. Se putoo pilvistä ja painuu sammalen alle. Sen täytyy nyt painua kuin maidon siiviläsuppiloon. Tämän suppilon pohjasta alkaa heidän kaksituumainen putkijohtonsa, puskee kahdeksan metriä syvän kalliouoman pohjaa ja niin edelleen jyrkännettä alas.

Millä riemulla ja nautinnolla hän jo ajatuksissaan etukäteen siilaa ja kurnitsee tuota mustaa mätämujua, sudenkorentojen rapakaljaa, suosammakkojen kurlausvettä. Eräinä hetkinä koko suo on hänen silmissään saastainen tuhoeläin, jonka valtimoon hän putkirautansa iskee, sen mustat veret kuiviin laskee.

Toisin ajoin hän ajattelee maltillisemmin, inhimillisemminkin. Se on yksinkertaisesti vain vuoren päällä oleva vesisäiliö, joka poutakesän kuivimmallakin ajalla sisältää muutamia satoja kuutiometrejä varastoitua ja aina käytettävissä olevaa vettä. Ei se ole mitään lähdevettä. Mitäpä laaksossa tehtäisiinkään niin suurella määrällä raikasta lähdevettä. Se on omaan tarkoitukseensa käytettäväksi paljon parempaa kuin lähdevesi tai purovesi. Se on vuosituhantisten sammakkovainajien ja kaikennäköisten suokasvi- ja eläinjätteiden höystämää typpirikasta kasteluvettä.

Hän on tähän saakka ollut niin kiintynyt suon puhkaisemiseen, ettei ollenkaan ole ehtinyt suunnitella, miten ja mihin veden hyödyllisimmin käytäisi. Sen hän on käsittänyt, että tämä uusi ehtymätön säiliö joka tapauksessa avaa suuria mahdollisuuksia aurinkoisen, mutta kuivan laaksorinteen hedelmöittämiseen. Jo sillä putkimäärällä, minkä he nyt ensi alkuun ovat kiinnittäneet, voisi vesittää noin hehtaarin suuruisen alueen, koska putous on ainakin seitsemänkymmentä metriä ja paine senvuoksi väkevä.

Tänä kesänä ei ollutkaan vielä tarkoitus kasteluverkoston järjestelyyn, se tuli sattumalta, niinkuin kiirehtien näyttämään, mitä hyvää putkia pitkin purkautuu. Hän on asian vuoksi tehnyt matkan Helsinkiin, käynyt romukaupat, löytänyt eräästä tutun miehen ja talon pihamaalta ruostunutta tuuman putkea suuren määrän, ehjää putkea, muttereja ja ristimuhveja tarpeeksi.

— Mitähän tutulta mieheltä pyytäisit tuosta romukasasta?

— Mitähän tuosta pyytäisinkään? Tuhatlappusen! Ei kaiketi se ole mielestäsi paljon?

— Ei ole, jos helpotat puoleen.

Kauppias helpottaa vanhan tuttavuuden vuoksi, ehkäpä enemmän senvuoksi, kun hän samalla saa kaupaksi viisisataa metriä kahden tuuman putkea, jota yleensä on vaikeampi romuna tiloittaa. Kaiken kaikkiaan tulee putkiromua vaunulasti ja laivan lastiruumaankin oikein komea lasti. Rahti tulee halvaksi, sillä eihän tätä tavaraa voi juuri korkeaksi luokittaa.

Hän ajelee niitä laivarannasta kolmena päivänä. Joutilaat saavat uutta puheenaihetta. Juttu onkin ollut kesannossa sen jälkeen, kun pauke lakkasi. Putkikuorma rämisee Lindenin kuoppaisessa mäessä. Iso teurassonni ravistaa itsensä renkaasta irti ja rouva huutelee kiukkuisesti miehiä kiinni ottamaan. Hän tahtoisi huutaa muutakin: Senkin murhamies! Kolistele siinä vielä niitä romurautojasi! Et kuole, etkä tapa edes muitakaan!

Nyt on Ilman päivä ja putket ovat paikoillaan. Isännällä on pieniä yllätyksiä vieraille, kotiväellekin. Tämähän on sitä vuoden aikaa, jolloin tavataan laskea raketteja puistoissa ja kansanjuhlissa. Ehkä näissäkin juhlissa lasketaan hyvinkin kauniita raketteja sopivaan aikaan ennen auringon laskua. Miehellä on varattuna sitä varten kaupunkituliaisia riihen muurisolaan. Niistä ei tiedä laivuri, enempää kuin nuori Petteri.

Opettajaneiti on palannut kesämatkoiltaan marjoja hilloilemaan. Muutaman päivän kuluttua alkaa jo lukuvuosi hänen pienessä supistetussa koulussaan. Hänelle on lähetetty sana kummilapsen syntymäpäiväkekkereistä. Olisi hän muutenkin sen muistanut.

Juhlapöytää ei kateta pihamaalle, eipä vuorellekaan, kuten joskus aikaisemmin, vaan vuoren alle katajikkorinteeseen. Vuoren ylimmässä jyrkänteessä näkyy syvä halkeama ja siitä laskeutuu putkijohto alas. Louhintajärkäleitä näkyy pitkin rinnettä, pienimpiä on vierinyt melkoinen joukko alarinteille saakka. Opettaja on kuullut, että naapurukset ovat kesän aikana pitäneet kovaa pauketta. Tällaista työtäkö täällä on tehty?

Ulkoilma on kaunis, eikä pikku Ilmassa ole moittimisen sijaa. Se käännähtelee, pyörähtelee ja helmirivi välkähtelee. Kummitädillä on täysi työ pidättäessään sitä karkaamasta pensaikkoon. Emäntä kattaa pöytää nurmelle. Maanantia on jo monenlaista, mehuisia suumuuraimiakin on velimies etsiskellyt.

On tarjoiltu jo laseista ja lautasilta. Mutta opettajaneidin katse karkaa usein jyrkänteeseen, jonka pohjahalkeamasta laskeutuu rautaputki. Hän on pariin otteeseen tiedustellut sitä isännältä ja laivurilta. Venkoilevat vesijohdosta, jota jatketaan navettaan. Neljän lehmän talossa ei tarvita noin mahtavaa vesijohtoa. Ja sitäpaitsi hän tietää, että talossa on matala hyvä kaivo, josta on jo pumppujohto tupaan ja navettaan.

Hän nostaa Ilman syliinsä ja lähtee pienelle tutkimusmatkalle. Selventäviä seikkoja ilmenee kohta. Ylhäältä tuleva vahva johto haarautuu ohemmaksi kahden puolen rinteeseen. Hän kävelee toista haaraa pitkin satakunta askelta, palaa takaisin ja menee toiselle puolelle saman verran. Se on kastelulaitos, hän saattaisi mennä siitä jo oikeudessa todistamaan. Kuiva katajikkorinne muutetaan keinokastelun avulla miten hedelmälliseksi puutarhaksi tahansa. Mikä suuremmoinen ajatus! Mitä elon ihanuutta kätkeytyneekään tuohon kuivaan katajikkomäkeen!

Hän on puutarhurin tytär ja mielikuvitukseltaan vilkas nuori ihminen. Sydän jyskyttää kuuluvasti hänen istahtaessaan kummilapsensa kanssa rinteeseen.

Kurkut, tomaatit ja hyötymarjat! Onko hän nähnyt tämän rinteen jo niitä kasvavan? Kun hän sulkee silmänsä, tuntuu hänestä, kuin varmasti olisi jo nähnyt. Hän miettii ja muistelee, mutta ei saa muistikamarinsa akkunaa tällä hetkellä auki. Hän on nähnyt tämän, mutta, missä hän on sen nähnyt? Iloista äänten helinää. Penkkejä ja pengermiä. Vihreitä kurkkuja. Punaisia tomaatteja ja nimilappuja kymmenittäin!

Heitä huudellaan jo kahville. Hän nostaa pikku Ilman syliinsä, mutta ei voi vielä nousta. Hiivaleipätaikina kohoaa vadissa? Riitaiset koiranpennut? Anna tänne sitä mäntysuopaa!

Hän muistaa ja nousee naurahtaen. Keväisenä iltapäivänä hän on nukahtanut vihkopinkan ääreen, taikina odottaa keittiössä ja pulpetteja pestään seinän takana luokkahuoneessa. Silloinpa hän näki unta kurkuista ja tomaateista, lasten suuresta yhteisestä kasvitarhamaasta!

Varsinaiset ilmanpäiväherkut ovat pöydässä, isäntä itse vain on vielä poissa. Tämä ilta näyttää olevan kuin piilokuva, aina yksi tai useampia poissa, itse juhlavieraskin. Isäntä löytyy läheltä, kun häntä ryhdytään todenteolla etsimään, puuhailee jotakin metsässä kivien takana. Mitä ihmettä hänellä taas onkaan?

Ei ehditä enempää kummastella, sillä se näkyy, jopa kuuluukin. Kiven takaa puhaltaa korkealle ilmaan komea vesisuihku, kallistuu niitylle, kääntyy järvelle, muuttuen samalla heleän kauniiksi sateenkaareksi. Pikku Ilma huudahtaa ihmetyksestä. Koko joukko kiljahtaa iloisesti hämmästyen. Mutta leveän riemullisesti hymyilevä mies kääntelee vesiletkun metallista suukappaletta kuin nuori palosotilas, joka ensi kertaa on saanut ruiskukojeen hallittavakseen. Tämä hauska silmänkääntötemppu on yllätys kaikille, laivurillekin, joka on ollut tietoinen itse pääjuonesta. Hän ja emäntä koettavat salata hämmästystään onnistumatta siinä. Se huvittaa kujeilevaa palosotilasta. Lapset ja opettajaneiti eivät pyri iloaan salailemaan. He hihkuvat, hyppivät ja koettavat sateenkaarta kilvassa kiinni. Se häipyy ja etenee, kuten pilvien riemukaari aina.

Palosotilaalla on toinen ja kolmas ohjelmanumero. Hän irroittelee letkunsa ja siirtyy parikymmentä metriä eteenpäin. Hetkistä myöhemmin syöksähtää viisihaarainen timanttikynttilä ilmaan korkeimpien puiden latvaoksiin hopeavälkettä puhaltaen. Viimeisenä seuraa säihkypisaroina kimmeltävä sadepilvi kuivien kanervien niskaan vettä ryöpyttäen. Tytöt hyppelevät piirileikkiä sateessa silmät loistaen hiukset välkehtien.

Viimeisen näytöksen jälkeen kokoonnutaan pitopöytään, joka on saanut osansa vihmasateesta. Pöytä on hieman kallellaan kotiin päin. Jalkoina sillä on pitovieraiden pienemmän ja suuremmat jalkapari, jotka taipuvat säteettäin ulospäin. Yksi pari ei taivu ollenkaan, mutta sen sijaan toinen pari, juhlavieraan liikkuvainen jalkapari taipuu kaikkialle päin. Niin sukkelasti hän livahtaa pöytäliinallekin, ettei kummitäti huomaakaan, milloin muurainmaljakko on kierähtänyt nurin. Se on maailman nopein ja käytännöllisin tarjoomistapa ja käsky samalla. Piiri kiertyy pienemmäksi vanteeksi muurainkarheen ympärille ja jokainen alkaa nakella maukkaita suomarjoja suuhunsa, pieni emäntä itse pöytäliinalla istuen ja kaksin käsin pistellen, että paremmin ehtisi.

Isäntä lienee saanut tarpeekseen, juoksee suihkuputkensa luokse ja laskettelee päivän punertamaa kallion kuvetta vastaan sähiseviä suihkukirjaimia: MP & MP. IH & PM.

3.

Ammattimiehen näkökulmasta ottaen he ovat tehneet kastelulaitoksen kaksi vuotta liian aikaisin. Tai vuoren alla olisi pitänyt tehdä huomattavia ja kustannuksellisia perustöitä kahta vuotta aikaisemmin, näinkin voi asian selittää. Tehty, mikä tehty, ja voidaan kaiketi työt tehdä tässäkin järjestyksessä. Voipa väittää, että ellei niitä olisi tehty juuri näin päin kuin tehtiin, eivät ne ollenkaan olisi tulleet tehdyiksi, ei ainakaan lähiaikoina.

Matin puolelta ei tämä ole ollut erehdys, vaan tahallinen taktikoimistemppu. Hän on suorittanut oppikursseja tässä taidossa. Jos hän olisi ryhtynyt laivurille esitelmöimään: Kuule, hyvä veli! Tehdäänpä yhtiöpelto tuohon vuorenrinteeseen, jossa nyt kasvaa vain katajaa, kanervaa ja vaivaista männynkäkkyrää. Miksi emme ajaisi siihen tuhannen kuortaa savea ja parituhatta suomultaa. Ja sen jälkeen voimme johdattaa kasteluvettä tuolta vuoren ja kallion takaa...

Hän ei missään tapauksessa olisi päässyt esitelmässään tämän pitemmälle. Vettä kallioiden takaa? Aja Petsamon vuonoon, sinä vuotava silliroomu! Luuletko, että minä olen hullu, vaikka olen merillä kasvanut ja katkennut!

Matti saattaa kuvitella kaiken tämän. Naapuri on avarien vesien kasvatti ja häntä on käsiteltävä toisella tavalla. On parhaimmat keväthanget. Pulkka juoksee niinkuin suksi, mistä vain minne vain, vuorellekin noustaan helposti ruuvia kaartaen. Tuuli tuiskahtelee ja hanki kimmeltää. Aurinko nuolee ja ahava puree.

— Hei laivuri, kuule! Katso tuonne laaksoon!

— Sinnehän juuri katsonkin, laskenkin, jos hurjan pään otan!

— Siellä on minun mökkini ja etempänä sinun töllisi!

— Niin on!

— Tuulilta suojattu, koko laakso.

— Niin on! Niin on!

— On se kumma paikka, kun ei siellä edes vettä ole tarpeeksi.

— Vettä! Sanoitko vettä?

— Vettä, vettä! Se ei viitsi vaivautua laaksoon, makaa vain tuolla kallion takana suokuopassa, mätänee ja haisee ja painaa syksyin keväin laakson täyteen myrkyllistä usmaa.

Laivuri muistaa, miten hän pahaisena poikana rämpi karpaloita tavoitellen heiluvaa suota, putosi sammalpeittoisiin salasilmäkkeihin, leuat kylmästä loukkua lyöden, housunlahkeet törkeästi ravassa. Sama kurarimpi, selvästi, hän muistaa sen nyt jo.

— Onko se aina yhtä mätäinen ja märkä?

— Aina! Purjeveneellä saisit ajaa, jos joku peijooni tulisi ja nostaisi pois päältä moskaisen mätäsienen mäntyineen ja mättäineen. Näethän nuo laajat kalliorinteet. Joka taholta ne viettävät tähän hornantuuttiin, jonka pohjassa ei ole läpivetoa eikä reikää.

— Jaa-a, pojat! Siinä on paljon seisovaa vettä!

— Haisevaa vettä!

He hiihtelevät kilometrejä pitkän ympyrän kalliokattilan suuvannetta kiertäen. Lunta on vahvalti vielä, mutta nevalla on monin paikoin sulia hettosilmäkkieitä. Matin keskeneräinen viemäri ja pienemmät sarkaojat ovat hankikasautumien peitossa. Parempi onkin niin. Hän ei ole käynyt katsomassa niitä vuosikausiin.

Joudutaan kierros umpeen ja jälleen korkealle kallioalttarille, johon revähtämällä avautuu syvä laakso ja pieni järvi ja etäisen metsäharjanteen takainen sauren järven avaruus kiihottavan sinisine väritaustoineen. Katsellaan sinne, katsellaan tänne. Laivuri hengittää syvään sieraimet värähdellen ja kääntyilee puoliympyröissä lyhyillä sauvoillaan narskuvaa hankea töyttäillen. Matti pyörähtää äkisti hänen rinnalleen lähelle jyrkännettä.

— Kun olisi valta ja voima, niin murtaisin tuon kalliokynnyksen puhki.

— Äläpäs. Jopa siinä seisovat vedet hulvahtaisivat.

— Ulvahtaisivat. Kuuluisi katkeamaton pohina tai pihinä, eikä sumua enää painuisi laaksoon.

— Eikö sumua painuisi laaksoon?

— Ei, vettä vain. Se puhdistuisi ja puhdistaisi. Virvoittaisi maan kasvun ja panisi poikain myllyt pyörimään.

— Myllyt pyörimään!

Laivuri pyörii jo taas itsekin, arveluttavan lähelle jyrkännettä, peräytyy muutamin tökkivin sauva-askelin ja tiedustaa:

— Eikö vuori ole sinun?

— On.

— Ja neva on sinun?

— On, on.

— Eikä Kanniston äijä mahda sille mitään, että kaikki vesi hänen kallioiltaan painuu sinun nevallesi?

— Ei mahda, enempää kuin minäkään, joka päivä se painuu ja painaa.

Laivuri survoo hankea jauhoiksi, pyörähtelee puoliympyröitään ja hokee hokemisiaan: Mikä meitä estää tulimmainen soikoon! Mikä, jottei läpäistäisi, häh! Matilla on ennakkovaistoiluna tunne, niinkuin ensimmäistä panosta jo ladattaisiin. Tulilanka on lyhyt, kolmipötkyinen panos paukahtaa yllättäen:

— Halki vuoren, perhana!

Ihanaa Ilman päivää seuraa sarja kauniita päiviä. Niitetään viljaa, puidaan ja kootaan aittoihin. Ennen myöhäisempiä syystöitä tulee välipää sopivaan aikaan. Tilatut »konsulaatit» saapuvat ja linja-autoasemalla justeerataan taas järventakaisten asioita.

Viljelyskelpoinen rinnemaa tutkitaan, punnitaan ja kartoitetaan, yhteen menoon vielä paalutetaankin saman syksyn kuluessa toimeenpantavaa salaojitusta varten. Laivurin tuuli on maanviljelyselinkeinoille myötäinen, varsinaisen viljelijän ei tarvitse muuta kuin hiljalleen estellä, koska pieni pidätteleminen alkutaipaleella lisää vain vauhtia kierroksille jouduttaessa.

Viljelykseen sovelias maa on tarkalleen mitattuna hehtaari seitsemänkymmentäneljä aaria. Täyttelemällä alareunassa olevaa louhikkoa ja pengertämällä jyrkempiä äyräitä olisi mahdollisuus saada puuttuva hehtaari täyteen, mutta niistä tulisi kalliita aareja, koska ruokamulta olisi kokonaan ajettava muualta.

Laiva pysähtyy kylän laituriin tavallista pitemmäksi aikaa. Laiturille puretaan pinokaupalla ruskeita ruukkuputkia, pienempiä ja suurempia ja lopuksi kolmiläpisiä yhdistelyputkia. Kappaletavaran joukosta välikannelta nostetaan pientä kilua ja kalua, koukkua ja kourua ja kihveleitä erikokoisia ja levyisiä, muutamissa niin kapea kärki kuin voilusikan terä. Vanhat miehet ihmettelevät, mitä pirunperunoita tuollaisilla lapioilla mahtanee kaivaakaan, mutta rintamailla liikuskelleet renkimiehet ja päiväläiset ovat tietäväisempiä. — Ne ovat salaojituskihveleitä. Ettekö sen vertaa tunne? Ei ojan pohjan tarvitse olla sen leveämpi kuin että tuo ruukku hölkkymättä mahtuu pohjalle makaamaan. — Meinaatko, että ruukku pannaan ojan pohjalle makaamaan? — Pannaanpa hyvinkin, kahden kyynärän syvyyteen. — Ja ettäkö vesi kulkee sitten sieltä lävitse? — No, mikä ettei kulkisi, selvä reikähän siinä on. — Mutta mitenkä se pääsee sinne selvään reikään? — Noista ruukunrakosista, ei niitä muurarin pruukilla kitata. — Vaikka ei, mutta luuletko sinä, että vesi kaivelee kahden kyynärän syvyydestä tämän röörin juostakseen yhden kerran sen lävitse? — En minä tiedä, niin herrat vain sanovat. — Herrat sanovat! Kuule, poika, uskottele vähän tyhmemmille miehille, mitä herrat veden juoksemisista sanovat!

Niin vain tapahtui, että monet näistä tokevista ja viisaista äijästä saivat taas hullun pätkä-engelsmannin työmaalla rahakasta souvia. Maa on niin kovaa ja kivistä, että se on kokonaan kuokkimalla, suurimmaksi osaksi kankeamalla käännettävä nurin.

Ojitustyötä valvomaan on jo suunnitelmaa tehdessä tilattu asiaatunteva maatalousteknikko, koska tehtävä isännille oli melkein yhtä outo kuin kaivureille ja punnituskartta osoitti, että kyseeseen tulisi hyvinkin konstikkaita kuivatusjohdatelmia. Ensi vaikutelmalta olis outo luullut, ettei siinä voi olla mitään pulmaa, antaa huristaa vain, tai kuten eräs kaivureista sanoo: Mitähän tällaiseen kuivaan rinnemaahan ollenkaan ojia kaivamaan, liian kuivaahan tämä on ilmankin, toinen taas: No, sitä varten tuota kasteluvettä on etukäteen ryhdytty johdattelemaan, kolmas ääntään hiljentäen: Älkää, hyvät miehet, söhlikö rikki hyvää työmaata! Mitä se meitä liikuttaa, mistä ja miten hullujen vedet juoksevat, kun vain markat meille juoksevat!

Teknikko valvoo ojitusta ja laivuri itse pommitusasioita. Toinen isäntä kerkiää huolehtimaan kummankin talon asuttujen alojen kyntelemisistä ja muista syystehtävistä. Hän kiiruhtaa ja käyttää apua niissä, sillä hänellä on mielessään erikoistehtävä, johon hän ei ottaisi vierasta apua pienestä maksusta. Se on nelisen vuotta keskeneräisenä lahonnut viemärioja suolla. Hän tietää löytävänsä nyt tarvittavan vedon, joskin suunta on päinvastainen kuin alkuaan. Hän tahtoo saada suo-ojansa toimimaan samaan aikaan kuin rinne tulee putkiojaan. Kenellekään mainitsematta hän nousee suolle lapioineen ja kuokkineen, linjaa suunnan ja alkaa kaivella kallionpuoleisesta päästä. Hän ei ole vielä tehnyt juuri näin raskaita töitä, eikä hän raskaasti tee nytkään, tunnustellen, joustavasti iskee, keveästi pistelee. Se ei suunnitelmallisesti tehdenkään ole juuri keveintä työtä: sitkeän kamaran raastaminen, tervasjuurien katkominen, vetisen mäskän nakkeleminen. Mutta sitä ei ole jälellä enää kuin vähäinen keihäsheiton mitta, viikon työ, leikitellen tehden.

Keveissä mietteissä on keveä liikehtiä. Se on voittajan verryttelyä ottelun jälkeen. Suon märkivä niska on maahan lyöty. Hän ei edes kammo, eikä vihaa sitä enää, hullupa olisi, jos hyväntekijäänsä vihaisi. Mitä useampia märkiviä hetteitä, sitä runsaammin typpipitoista vettä. Ellei mahdu laaksoon, niin mahtuu järveen, isoon järveen, ja meren avaraan helmaan.

Voimiensa puolesta hän on jo melkein ennallaan. Rintaan salakavalasti kätkeytynyt vihollinen ilmaisee tosin vielä elävänsä, mutta uusia kudoksia on kasvanut sen kaivausten ympäri. Miehestä alkaa tuntua, niinkuin se olisi vanha äreä siili villalankakerän pohjallisena. Usein se vielä ärisee ja piikittelee, näykkii hampaillaan ja nostelee naskaliteräviä selkäkarvojaan, mutta se ei saa niillä enää kuin pieniä naarmuja, ei jaksa potkia, eikä pääse irti. Lankakerä kasvaa, yhä kasvaa. Se on jo niin tiukalla, että hän hyvin voisi nykäistä pedon niskasta teräväpiikkisen naskalin ja pistää sitä itseään silmään. Ei viitsi kiusoitella äijäpahaa, nukkukoon kihisevään kiukkuunsa.

Näin hän myhäilee ja sihtailee valkoisia ojaseipäitään silmät rakosellaan suu hymyssä. Ja taas heilahtaa kuokka, tai painuu lapio. Kallion takaa nousee raiviomiesten savut ja kuuluu varoitushuutoja. Pommit paukkuvat ja kannot pompahtelevat.

Hänen ojansa alkaa kastelujohdon kokoojakuopasta ja päättyy aikaisemmin kaivettuun ojaan, jonka päässä vielä tuntuu kuoppa, se lähdekaivo, jota hän sumuisena päivänä ämpärillä tyhjenteli. Vettä hulvahtaa porattuun kalliokanavaan, jonka jyrkänteen puoleiseen reunaan on lankuista tehty väliaikainen patolaite. Sementistä ja kivistä on tarkoitus se pysyväisemmin rakentaa.

Hän seurailee mielihyvin veden nousua patokanavassa, eikä voi enää käsittää, miten hän neljä vuotta sitten saattoi kuvitella, jopa mittaillakin suon kaltevuuden korpeen päin. Jyrkkä äyräskallio peräänantamattomine vastuksineen lienee peloittanut pehmeäpohjaiseen vastamäkeen laskua hakemaan.

Kun päivää on jäljellä, availee hän vielä piiriojankin turvetukkoutumat ja yhä enemmän karttuu tummaa porisevaa vettä kalliokanavaan. Se pyörii ja velloo, iloisena siitä, että jälleen on päässyt kiertämään.

Salaojien sorapeitot ovat paikoillaan ja täyttelytyökin jo viimeisillään. Se on käynyt nopeasti senjälkeen, kun kuokkurit ovat saaneet työnsä päätökseen ja joutuneet joukolla ojurien viiruja täyttelemään. Se on nopeaa ja moninverroin siivompaa työtä kuin ojien kaivaminen, mokomien myyränkanavien, joihin aikuinen mies ei mahdu muutoin kuin syrjällään. Teknikko, laivuri ja eräs kätevimmistä miehistä rakentelevat parhaillaan viimeistä kokoojaojan laskuaukkoa vahvoista lankun kappaleista.

Miehet saavat lopputilinsä, teknikko samoin. Hänen on ehdittävä ilta-autoon, on kiire johonkin neuvottelukokoukseen. Petteri lähtee heitä kahdella veneellä kyyditsemään järven ylitse. Osa miehistä menee jalkaisin Kokkilan ja Lähdeniemen kautta.

Ja niin vallitsee taas rauha ja hiljaisuus vuorenrinteen suurehkolla työmaalla, jossa on monta viikkoa kulunut pauke ja räiske, iloinen puheenporina ja meteli kaikenlainen. Puita, juurevia männyntärskäleitä on raivion ylälaidassa kymmenittäin. Mutta maasta kohoutuneita isompia ja pienempiä pulteri-, louho- ja möykkykiviä on kolmisensataa metriä pitkällä raiviokuoksella arvaamaton määrä. Ne kohoutuvat hämärtyvänä iltana silmän kantamattomiin laineissa ja vakoharjoissa.

— Se on pirunpelto Suursaarella, toteaa laivuri. Matti naurahtaa etäiselle vertaukselle. Hänkin on nähnyt sen kerran kesäisellä huvimatkalla.

Heillä ei tunnu tänä iltana olevan kotiin mitään kiirettä. He istuskelevat ilman aikojaan lähes pimeään saakka tiellä raivion päässä laivurin kolmipyörän vieressä, tehtyjä katsellen, tekemättömiä suunnitellen. Polttopuuta lähtee paljon, sahatukkejakin muutamia kymmeniä. Irtokivistä Matti suunnittelee aitaa niityn laitaan ja kivilaituria saunarantaan. Molempiin riittänee tavaraa, ellei yhtiötoveri omaa osaansa korjaa.

Hän vilkaisee laivuriin. Heillä ei ole tästä asiasta vielä pientä piirtoa paperin päällä. Yhtiötoveri on syrjäyttänyt kaiken siihen viittaavan, niinkuin epämieluisan asian, jonka suorittamisen haluaa työntää mahdollisimman kauaksi. Kuitenkin on hän uhrannut vuorihalkeamaan ja pirunpeltoon jo suuria summia. Hän ei ole näyttänyt nahkakantista muistikirjaansa, johon hän joka päivä tapahtumat merkkailee, mutta toisella yhtiömiehellä on ollut summittainen salakirjanpitonsa hänelläkin jonka mukaan hän päättelee, ettei kolmestakymmenestä tuhannesta markasta mahtane olla montakaan killinkiä jälellä, voipa heittää jo jonkun markan ylitsekin, jos niin päin viippaa.

Hän aikoo palata tänä iltana asiaan, ennenkuin erotaan, mutta sitä ennen puhellaan vielä mullanajosta, savenajosta ja maaperästä, joka heidän itsensä ja asiantuntijoidenkin mielestä on erittäin huokoisa ja lämmin. Koko rinnemaa on kuin herran arina, tuulilta suojattu, auringolle avoin.

Savi on lähellä niittynotkossa. Sen ajaminen päätetään järjestää ensimmäisillä kuurakeleillä jo ennen joulua. Kaksituhatta kuormaa on arvioitu tarvittavan. Jos halukkaita vedättäjiä on, niin ajetaan kolme tuhatta. Täytynee heidän vielä talveksikin järjestää hätäaputöitä, vormyntäriksi hakeutuvien sukulaisserkkujen kiusalla. Saveaminen jää laivurin ohjelmaan, mutta suomudan ajamisen lupaa isäntä itse ottaa huolekseen, niin ettei siinä tarvita shekkivihkoja eikä muistikirjoja. Täytynee kaiketi hänenkin saada osuutta yhteispellosta, muutakin kuin pulterikivet.

Taas käväistiin lähellä sitä veräjää, josta isäntä aikoo ajaa sisään, ennenkuin lähdetään kotimatkalle. Puhe kätkee, ilta hämärtyy, hän ajaa heti.

— Ja nyt meidän on tehtävä tästä jonkinlaista välikirjaa. Ei kelpaa ensinkään, että sullot rahojasi minun kirjoissani kulkevaan kivimäkeen. Ajattelehan, jos kuolisin!

Laivuri piiskaa pienellä kepillä multaturvetta, tämäyttää viimein:

— Mäki jää paikoilleen!

— Entä, jos itse kuolet?

— Sittenkin se jää!

— Mitä sukusi sanoo, senkin jähkäpää!

— Mitä se sinua liikuttaa, mitä minun sukuni minun kuolemastani sanoo!

Hän hypähtää kärryilleen ja alkaa veivata niitylle. Siihen se taas jää. Matti kerää työaseensa ja juoksee jälkeen. Niittysillalla hän tavoittaa, mutta siitä asiasta ei ole enää vara puhua. He pysähtyvät ja kääntyvät katsomaan komeaa raivioaukeamaa jylhän vuoren rinteessä.

On jo siksi hämärä, ettei yksityiskohtia erota, vaan ääriviivat, kivien, puiden, koko laajan raivion. He näkevät enemmän kuin näkyy, kivien taakse, kamaran alle, kahden kyynärän syvyyteenkin mullan ja ajosoran alle. Ruukkuputket juoksevat huokoisena suoniverkostona kylmää pohjakosteutta onteloihinsa imien. Vuosituhansia mädäntyneen vuorisuon vesimassat liikehtivät, kiehittelevät jo häränsilmiä korkealla kalliokanavassa odottaen hetkeä, jolloin jälleen pääsevät eläväksi voimaksi elämän ikuiseen kiertokulkuun.

4.

Neiti Haapanen elelee hiljaista elämää yksinäisellä sydänmaankoulullaan. Näköala kamarin akkunasta järvenlahdelle on kaunis, mutta siihenpä hänen virkatonttinsa olevainen nautintaoikeus pääasiallisesti rajoittuukin. Hänellä ei ole viljelysmaata kuin kukka- ja keittiökasvipenkin suuruinen ala eteläpuoleisen akkunan alla. Uudet tuulet puhaltavat valtuustoissa ja kouluvaliokunnissa. On jo niin monta kertaa nähty ja koettu, miten naisopettajat maata viljelevät. Tanssikursseilta kurttiisikursseille juoksevat kesäiset lomansa ja maata nylkee joku lähellä asuva lampuoti tai vain juolavehnä ja keltapillike, hyvässä yhteisymmärryksessä harvahaippuista ohranlaihoa sortaen.

Suuressa joukossa on monta luonnonlaatua, lienee tätäkin laatua, mistä kunnan isät tähän tapaan vitsailevat. Mutta neiti Haapanen ei luontaisesti kuulu siihen ryhmään. Hän on isänsä apulaisena varhaisesta lapsuudestaan tottunut vaalimaan ja rakastamaan kasveja. Maalaiskansakoulun opettajana hän on luullut siihen itselleen edelleenkin olevan suuria mahdollisuuksia, siksi hän on hakenutkin tänne syrjäiselle sydänmaankoululle. Kun todellisuus osoittaa hänen kuvitelmansa harhoiksi, ei hänen pettymyksensä tässä suhteessa ole varsin vähäinen.

Toisellakin tavalla hän luontaisharrastuksineen saa niitä kokea. Paikkakunnalla on puu- ja kasvitarhanhoito melkeinpä tuntematon käsite. Peltoa vain viljellään, pääasiallisesti ruista, kauraa, ohraa ja perunaa. Muutamalla vaarilla on nurkantakainen tupakkamaa ja emännillä metrin mittainen sipulipenkki. Vain voimakastuoksuinen liperipensas kasvaa joka tönön akkunan alla. Kuin ihmeenä mainitaan, että siellä ja siellä on omenapuu sen tai sen vaari- tai muorivainajan siemenestä kasvattama.

Loistavan poikkeuksen tekee Pahkamäen laakso, niin monella tavalla. Siitä on senvuoksi tullut nuoren opettajan milteipä ainoa kyläilypaikka. Hän juoksee siellä useammin kuin kehtaa itselleen tunnustaa. — Kyläläiset siitä laskua pitävät, tietää siivoojamuija ystävällisesti varoitella.

Hän ei mahda sille mitään, että yhä enemmän pitää näistä välittömän ystävällisistä ja älykkäistä ihmisistä, vilkkaista lapsista ja paikastakin, jonka hyvin hoidetut pellot ja kasvipalstat sekä luonnon valtavat vastakohtaisuudet tehoavat häneen kaikkina vuoden aikoina.

Parin kilometrin taivalta koululle juostessaan, usein vasta iltamyöhällä, hän mielihyvikseen toteaa, että aina on saanut viettää jollakin tavoin antoisan illan, kuin uuden elämyksen. Maiju-emännän sisäinen ihminen on harvinaisen herkkä ja hienosäikeinen, siitä huolimatta tai ehkä senvuoksi, ettei hän milloinkaan tyrkytä mielipiteitään, mieluumminkin pidättelee niitä. Mutta milloin ne irtautuvat, niin ne aivan imemällä hakeutuvat sydämeen, niinkuin Matti-isännän taiteellisesti väräjävät viulun säveleet. Näiden ihmisten hioutuneisuus on taistelujen takainen tulos. Osittain hän tietää, mitä ja millaista se on ollut. Alleviivaten eivät he itse milloinkaan näistä asioistaan kerro.

Hyvin usein sattuu samanaikaisesti iltavieraaksi laivuri, peloittavan tietorikas, usein piikikäs miehenpuolikas. Mutta kun he ryhtyvät isännän kanssa komediaa pelaamaan, on sitä sivummalla istujan nautinto kuulla. Varjelkoon vain, ettei kuuntelijaa vedetä näyttämölle, niinkuin valitettavasti usein tapahtuu. Hän pitää myös tästä merkillisestä raajarikkomiehestä, jonka kokemuksista rikasta elämää varjoaa niin synkkä kohtalotragedia.

Hän on puutarhuri Haapasen pieni tyttö. Hän juoksee puutarhaan, tiheään sireenimajaan ja katselee sieltä lehtevien oksien välitse. Kauan aikaa ei hän pysy kätkössä sielläkään. Pienet vilkkaat ajatusvarpuset tirskuvat, kurkkivat, hyppivät sivukäytäviä pitkin ja kuivettuneiden oksien alitse. Mitä ne tirskuvat, piirtelevät pienillä varpaillaan ja nopeilla lentopyräyksillään? Suihkukirjaimia auringon ruskotuksessa vuoren kylkeen. Mutta alempana on komea uutisraivaus, salaojitettu, vesitetty rinnepelto. Kymmenien tuhansien uhraus perusparannuksiin, ennenkuin yhtä siementä on kylvetty. Se on suurta kaiken pienen keskellä, paikkakunnalla, jossa opettajalle ei anneta aarin alaa viljeltyä maata, missä omenapuu on etelämaan ihme, missä kasvitarhapenkki jää tekemättä siksi, kun ei hennota nipistää sille kulmaketta kesantomaasta!

On ero miehillä ja miehillä. Toisin tekevät ne, jotka ikänsä ovat torkkuneet, toisin taas miehet, jotka ovat nähneet, kokeneet ja liikkuneet, niinkuin laivuri... Hän hypähtää ja karistaa tungettelevat varpusensa lentämään, pois koko puutarhasta. Hän etenee kevyttä juoksunhölkkää pitkän matkaa, tuntee itsensä lämmenneeksi ja hiljentää taas kävelyksi. Koulun ristikkoportti häämöttää jo tien päässä ja päärakennuksen tumma korkea varjo leikkautuu hämykuutamossa metsää vastaan. Hän tuntee, miten uusi kiintoisa ajatus on hänen miellevälähtymistään muodostumassa. Ei ole varmaa, ehtiikö se kehittyä selväksi ennen rappuja, ihan varmasti ennen unen tuloa. Hän tuntee, miten se muovautuu irtautumismuotoaan etsien.

Ulko-oven lukkoa avatessa se kirkastuu, niinkuin vieterin napsaus olisi sattunut jonkin herkästi laukeavan nastan päähän. Hän ei saa unta pitkiin aikoihin. Se ei ole vahingoksi, kuutamoyö on kaunis ja järven välkkyvä satusilta etenee loppumattomiin.

Hän ei kerkiä seuraavana iltana kylään ja kirjoittaa senvuoksi tyttöjen mukana Maijulle pyytäen vastausta »paluupostissa». Se on myönteinen, kuten arvata sopii. Hän valmistautuu huolella, oikeinpa kuumejännityksellä kuin hyvääkin näytetuntia varten. Se ei ole mikään yksinäistunti, vaan kokonainen opintopäivä ja sellaisena hän aikoo sen merkitä päiväkirjaankin.

Kukaan oppilaista ei ole jäänyt koulusta pois, eipä myöhästynytkään tänä merkillisenä koulupäivänä. Viime kevännä päästötodistuksensa saaneet neljäsluokkalaiset ovat myös saaneet kutsun ja ovat noudattaneet sitä viimeistä päätä myöten. Hilpeän iloisesti jutellen marssii nelikymmeninen oppilasjoukko vuoren ihmettä katsomaan.

On aurinkoinen myöhäislokakuun päivä. Matka joutuu vaihtelevaa polkutietä pitkin. Maiju ja Maili ovat muiden mukana tulleet koululta lähtemään. On niin somaa tulla toisten mukana omaan kotiin vieraisille. Petteri ei ole tullut, koska hän on jo toisenkeväisiä, tosin hänkin olisi vielä oppivelvollinen, ellei alkuperäistä velvollisuuslakia pula-ajan vuoksi olisi lievennelty.

Talon isäntä ja emäntä ovat pihamaalla retkeläisiä vastaanottamassa. — Tällaista joukkoa täältä tulee! — Tervetuloa vain! Tervehdykset vaihtuvat luontevasti ilman hämminkejä ja muodollisuuksia. Kaikkien on käytävä tuvan kautta, jokainen saa siellä käteensä nauriin ja omenan. Tämä ei ole kuulunut alkuperäisiin ohjelmiin, mutta ainahan poikkeuksia sattuu paremmissakin kesäjuhlissa.

Isäntä ottaa aluksi johdon. Tuvasta lähdetään kiertopolkua pitkin vuorelle. Nauriinsa ja omenansa voi jokainen säästää sinne, siellä maistuu. Jono lipittelee ulos pihamaalle, alas niitylle ja ylös mäkiin.

Monet lapsista ovat jo aikaisemmin käyneet vuorella, vain harvat sen jälkeen, kun vuori on ammuttu halki. Se herättää suurta ihmetystä. Kuinka ihminen voi ampua kovaan vuoreen noin suuren halkeaman? Vähäinen talo sinne hukkuisi savupiippuineen kaikkineen! Patolaite on peräti kummallinen. Kun siihen kaivaisi kairalla reiän, niin varmaan vesi suihkaisisi pitkän raiskauksen.

Vuoren laella istutaan levähtämään ja pureskellaan naurista tahi omenaa. Muutamat haukkaavat vuoroon kumpaakin ja vakuuttelevat, että silloin ne vasta oikein hyvältä maistuvat. Joku keksii puolukkaa kolmanneksi, se herättää suurta hilpeyttä. Ilma on kuulakka, tunnelma herkkä, pienikin virike räiskähtää iloisesti palamaan.

Opettaja ja isäntä ohjailevat huomioiden tekoa. Katsellaan maisemia kourakiikarin lävitse ja nähdään ennen näkemättömiä. Monta kertaa he kaikki ovat vuoren kivillä istuskelleet, mutta näin ihmeellisillä kiikareilla eivät monet tätä ennen ole maailmaa katselleet. Järven rannoilla ja kumpujen rinteillä näkyy voimakkaita syysvärejä: keltaista, ruskeata, tulipalopunaistakin pienempinä ja suurempina kuvioläikkyminä. Jokainen on huomaavinaan kaikkein kauneimman läiskän ja nykii naapuriaan sitä kanssaan ihmettelemään. Etäinen taivaanranta ei ole sineä, se on aivan violettia, jota piirustustunnilla tehdään sinisestä ja punaisesta. Se on jo hyvin kaukana, järvien ja selkien takana, missä lienee peräti toisessa maaherran läänissäkin. — Samaa lääniä se vielä on, oikaistaan maantieteitä tuntevalla taholla. Niin tarkkaillaan suurta, kauniisti kuvitettua luonnontietoa, ihastellen, ihmetellen.

Näin kuluu lähes tunti. Välitunnilla aletaan painua alas, ei polkua, vaan kalliokuilun pohjaa, johtoa pitkin liukuen tai siitä kiinni pitäen. Jokaisen on itse tarkoin varottava, ettei putoa, eikä pudottele kiviä edelläkävijän niskaan. Melkein kaikki pojat laskeutuvat liukumalla alas. Muutamat tytötkin kokeilevat tätä uudenaikaista ja hauskaa kulkuneuvoa. Vettä lirittelee hiljalleen kivien kolossa. Mikä kohina mahtaisi käydä, jos koko sulkulaite yht'äkkiä temmattaisiin pois? Varmaan se pyyhkäisisi koko joukon mukanaan kuin tuulispää pihahyttyset.

Joudutaan ohuemmille haarautumaputkille. Pysähdytään taas sitäkin kummaa katsastelemaan. Opettaja ja omat lapset näkevät isännän puuhailevan kiven takana ja odottavat ennakolta huvitettuina seuraavaa tapahtumaa.

Jo kuuluu vinkaiseva kuhaus. Mikä? Missä? Peltopyitä! Teeriäkö lentoon lähti! Ei, vaan komea vesisuihku pyyhältää korkeuteen. Katsokaa! Katsokaa! Se on vettä! Elohopeaa! Sateenkaari se on!

Suihku taipuu, kääntyy päivää vasten ja heijastelee katselijoiden silmiin mitä kauneimpana värikaarena. Kaikki tuijottavat silmät pyöreinä sitä. Muutaman pojan suu on niin avonaisena, että tuntuu kuin alaleuasta nostaen olisi asetettava se paikoilleen.

Nähdään vielä toisilla suukappaleilla muodostuvat kuviot, jotka ovat kauniita ja ihmeellisiä nekin, ei kuitenkaan niin merkillisiä kuin ensimmäinen. Ihmeisiin totutaan. Isäntä ruuvailee suihkuputket kiinni ja avaa ison johdon päätulpan. Siitä nähdään, miten vesi alaspäin menee, milloin oikein iloisesti menee. Muutaman metrin matkalla se ei muista edes levitä, työntyy vain kuin heinäseipäänä eteenpäin. Ehkä se ei ole edes huomannut, ettei rautaputkea olekaan enää sen ympärillä. —

Jätetään ihmeitten maa ja jatketaan matkaa kuokokselle. Muutamat pojat kyselevät, missä ne ruskeat ruukkuputket ovat, joita laivalaiturilla oli nähty. He eivät tahdo ollenkaan uskoa, että ne kaikki ovat kaivetut maan sisään.

Opettajalla ja isännällä on pientä neuvottelua. Isäntä naurahtelee, niinkuin vastaan laittaisi, myöntyy vihdoin. Opettaja esittää hauskan tehtävän. — Mitä sanotte, jos yksi tunti kannettaisiin kiviä kuokokselta tuonne niityn laitaan? Vain pienimpiä kiviä! Joo, joo! Kaksi tuntia! Suuria kiviä! Pojat käyvät heti sanoista tekoihin ja kierittelevät jo alamäkeen suuria kiviä. Isännän on suuntailtava nopeasti kiviaitansa linjaviivat. Hän asettelee kahden puolen merkkiseipäät, joiden väliin on nakeltava. Muutamat kivet heilahtelevat ylitse. Nakkelijoiden on mentävä nostelemaan ne takaisin seiväslinjan sisäpuolelle. Se harmittaa.

Kuluu tunti, lähes kaksi. Kivien pommittaminen on hyvin hauskaa. Opettajalta ja isännältä pyydetään pidennettyä aikaa. Opettaja ehkä suostuisi, isäntä ei. Hänellä on omat määränsä. Hän ehkä tarvitsee kiviä muihin tarkoituksiin? Tytöt ja pienimmät pojat kokoontuvat pellon laitaan, mutta muutamat suuret pojat pelaavat vielä erään suuren kiven kanssa ja kokeilevat käytännössä sekä yksi- että kaksivartista vipua, joista luonnontiedossa on hiljakkoin luettu.

Laivurikin on joutunut veivirattaineen talkooseen, niinkuin olisi arvannut asian. Hän ehdottelee, ettei juuri vielä lähdettäisi, vasta päiväkin on puolessa. Pidättäväksi vetonaulaksi hän keksaisee kilpajuoksun, oikean murtomaajuoksun kuokoksella kivien ja kantokasojen ylitse. Sitä ehdotusta vastaan ei ole kenelläkään puolta sanaa, isännällä ei ensinkään. Järjestetään nopeasti sarjat, isojen poikien ja tyttöjen sekä pienten poikien ja tyttöjen. Ja lopuksi vielä parhaiden poikien ja tyttöjen välinen viestinjuoksu peltomaan ympäri. Suuren yleisön riemuksi tytöt voittavat, häviömiehet punoittavat ja etsivät häviönsä syitä.

Palkinnonjakajaiset pidetään pihamaalla. Petteri saa juosta Mäntylästä noutamassa kirjoja palkinnoiksi laivurin laatiman luettelon mukaan. Sillä välin leikitään piirileikkejä. Kirjat tulevat. Opettaja kirjoittaa niihin järjestysnumerot ja omistukset laivurin kuuluisalla täytekynällä. Laivuri itse jakaa palkinnot pyörällään istuen. Voittajille huudetaan, niinkuin on tapana. Ja lopuksi huikataan yhteisesti koko kilpailulle ja kilpailun järjestäjälle.

Ennenkuin päästään kotimatkalle, on kaikkien käytävä vielä tuvan kautta. Pöytä on nostettu keskelle lattiaa. Siinä on kukkurakorillinen vastaleivottuja vehnäpullia ja pitkä rivi juomalaseja, mukeja ja kahvikuppeja, joissa on makeaa marjamehua.

Lähtiessä lauletaan reipas marssilaulu, jonka osaavat nekin, joilla ei ole korvaa. Sitten hyvästit, lakit heilahtavat, polvet notkahtavat, ja vikkelästi juostaan kotiin vapaassa järjestyksessä. Iloinen sorina häipyy kellertävään metsään.

Opintoretkitalkoista jää kaikille osanottajille mitä hauskimmat muistot, muutamien kyläläisten mieli sensijaan myrtyy. Huomattavin näistä pahastuneista on Pajulan Aapeli, eräs johtokunnan jäsen ja Lindenin rouva, joka kuuluu toisen koulupiirin johtokuntaan. Hän on luottamustoimeensa tullut valituksi etupäässä siitä ansiosta, että on piirinsä ainoa naimisissa oleva nainen, jolla itsellään ei ole lapsia, mikä silloisen kunnallislautakunnan mielipiteen mukaan oli tähän luottamustoimeen uskotulle naisihmiselle ansioksi luettava ominaisuus, mistä syystä, sitä ei liene merkitty kokouksen pöytäkirjoihin.

Pajulan Aapelilta, joka toi härkäänsä uhrialttarille, rouva kuuli näistä Pahkavuoren kiveämistalkoista. Hänen pyhä vihansa nousee. — Mikä se on sellainen koulu! Ja sellainen opettajakin, joka panee viattomat lapset vierailla pelloilla päivätöihin! Sellaisen miehen pelloilla! Ja mitä on tällä johtokunnalla virkaa, ellei se erota ja potki kujalle mokomaa lunttua!

Pajulan Aapeli, hieman ilkeä, mutta muuten hiljainen mies, vähän säpsähtää. Ei hän luullut siitä tuollaista ilmaa nousevan. — Mitäpä se johtokunta! Eihän se tällaisiin! Eikä se kaiketi niin mahdoton asia liene?

— On se! Minä olen kuulunut jo kymmenen vuotta johtokuntaan ja tiedän kyllä, mitä asetuksen mukaan koulussa saa tehdä ja mitä ei saa tehdä!

Hän kirjoittaa piirin kansakoulujentarkastajalle ja paljastaa asian koristelemattomassa totuudessaan. Hän moittii taitamatonta ja saamatonta johtokuntaa, uhkaileepa jo kaiken varalta tarkastajaakin, ellei tämä viipymättä ymmärrä tehdä, mitä hänen virkavelvollisuutensa tässä tapauksessa vaatii. Hän jää odottamaan pikaista vastausta. Alle tulee nimi ja osoite ja arvoksi viereisen koulupiirin johtokunnan monivuotinen jäsen.

Viereisen johtokunnan innokas jäsen saa tarkastajalta paluupostissa kirjeen. Tarkastaja sanoo tuntevansa neiti Haapasen eteväksi opettajaksi, nykyisen työkoulusuunnan parhaimmiksi tekijöiksi. Jos opettaja koululapsineen vaivautuu järjestelemään opintoretkiä koulupiirinsä esimerkillisimmille viljelystiloille ja johtaa heitä terveellisiin työharjoituksiinkin niissä, on se mitä suurimmalla kiitoksella tunnustettava.

— Esimerkillisille viljelystiloille! Kiitoksella mainittava! Rouva repii kirjeen moneksi kappaleeksi. Jos tarkastajatallukka olisi näin käsiteltävissä, niin... Jallu on, kovaksi onnekseen, sattunutkin juuri viipertämään keittiöön.

— Mitä sinä nyt taas itseäsi hermostuttamaan, joutavilla asioilla!

Jallu kuulee, mikä on joutavaa. Toinen tallukka! Oikein emätallukka! Ja kun Jallu, ihme kyllä, rohkenee ottaa kerran taas vähän vastaankin, saa hän korvilleen, että paukkuu. — Mikä sinä olet mitään puhumaan! Mikä sinä olisit muutenkaan, ellen minä olisi kohentanut seivästä selkään. Rapakkoon räpsähtänyt variksenpelätti!

Jalluparka kiipertää verstaaseensa ja istahtaa leveälle mestauspölkylleen. Se on hänen ainoa rauhansatamansa, vaikka siellä haiseekin verelle, lannalle, jos mille.

— Mikähän olenkaan pelättiparka? Ja mitähän hyvää minä olenkaan tältä kopealta pyykkäriltä saanut, mitä en olisi entiseltä eukkopahaltani saanut? Seivästä! Seivästä niin! Tuikkaapa häneen miten tahansa, mitä pompulaa hyvänsä vain, sormellakin osoittaen, niin aina lähtee keltiäistä, ampiaista, sen tuhannen pörriäistä. Omaisuuttako olen saanut? Hän on saanut. Hänen nälkäinen sukunsa on saanut. Minä olen saanut ampiaisia. Piika minä olen. Piika ja renki, kissa ja koira. Pässikin tarvittaessa! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että elävänä tällaiseen helvettiin olen tullut työnnetyksi?

Lahtihuone on hämärä, eikä Jalluparka huomaa, että se on aina linnunpelättimen osa, milloin pyykkäri pääsee työntämään seivästä selkään.

5.

On kesä taas. Metsä elää, järvi välkkyy, aurinko kiertää laajaa rataa.

Koulu on loppunut ja lapset ovat rientäneet kotoisiin töihin. Mutta illoin aamuin he juoksukilvassa rientävät omille viljelyspalstoilleen lämpimään vuoren rinteeseen. Syksyisestä talkoopäivästä on jo kulunut lähes kaksi vuotta. Pienessä sydänmaan kylän koulupiirissä on tällävälin ehtinyt tapahtua kasvatusmenetelmissä muitakin mullistavia vallankumouksia. Toisen piirin johtokunnan jäsen saattaisi niiden johdosta kirjoittaa tarkastajalle toisen kerran, tehdä matkan korkeimpien kouluherrojen kanslioihin saakka, jos ensimmäisestä ojennuksesta olisi apua lähtenyt. Kun ei lähtenyt, on hän myrtynyt. Olkoon, mitä se häntä liikuttaa! Kasvattakoot metsäläisten jälkeläisistä vaikka metsärosvoja tahi Siperian sissejä, lunttujen ja miehentappajien koulussa! Merkit viittaavat jo hyvin sinne päin.

Salaojitetusta, lämminpohjaisesta vuoripellosta on lohkaistu paikkakunnan lapsille viljelyspalstat, jokainen halullinen saa oman lohkon. Ensiluokkalaiset saavat yhden aarin, eli heidän ja muutamien vanhempainkin käsityskannan mukaan tajuttavammin ottaen noin viisitoista askelta kahteen kanttiin, toisluokkalaiset kaksi aaria, joka on täsmälleen kaksi kertaa niin paljon kuin pienimpien osuus, kolmasluokkalaiset suorakaiteen, jonka asema on 30 metriä ja korkeus 10 metriä, neljäsluokkalaiset neljä aaria eli neljäsataa neliömetriä ja jatkolaiset, joilla ei nykyispoikkeuksellisen vapauden aikana muuta velvollisuutta enää olekaan kuin tämä vapaaehtoinen viljelysvelvollisuus, 0.05 hehtaaria. Se on varsin komea ala kirjoissa ja pellossa, erittäinkin rinnepellossa, joka on eri pelto, putkitettukin ruukuilla ja raudoilla, yltä ja alta.

Pääkomentajana viljelmällä häärii opettajaneiti. Koko suurisuuntainen yhdysviljelmäajatus lienee hänen ansioitaan tai vikapistojaan. Hän on niin hurmaava noita, että heikkojen miesten on vaikea häntä vastustaa, merimiesten varsinkin. Laivuri, viljelmän omistaja, ilmoittaa olevansa vain toinen perämies. Toinen omistaja on nähtävästi ensimmäinen perämies, hän ei ole sanonut sitä, sen saattaa muutoin helposti arvata. Talon Petteri on pehtoori, jota usein huudetaan joka paikkaan. Muitakin tunnettuja arvo- ja ansionimiä lienee, mutta niitä kävisi pitkäksi luetella.

Viljelyskasvit ja niiden vuorotusjärjestely ovat kullakin viljelijäryhmällä tarkoin määrätyt. Hoitomenetelmissä sensijaan vallitsee suuri vapaus. Kaikkia ikäkausia varten on erikoiset havainto- ja harjoittelupalstat, joilla pääkomentaja eri viljelijäryhmille päivittäin näyttää, mikä hänen käsityksensä mukaan on parhain menettelytapa kasvien kullakin kehitysasteella. Jokainen viljelijä tietysti voi keksiä ja kehitellä niitä vielä tehoisammiksi. Mitä huolellisempi hoito, sitä parempi tulos, sen kaikki ymmärtävät. Se panee jokaisen yrittämään parhaintaan sitäkin suuremmalla syyllä, kun kukin saa kasviksista ja niistä mahdollisesti saatavista rahatuloista pääosan itselleen. Vain kaksikymmentäviisi prosenttia eli neljäsosa on päätetty erottaa viljelmän käyttörahastoksi yhteisesti hankittujen väkilannoitteiden ostamista, hevospäivätöiden kustantamista ja maan vuokraa varten. Lisäksi on julistettu suuri koko kesän kilpailu kaikille viljelijöille eri ryhmissä. Se on perämiesten keksintöjä, he harrastavat kovasti kaikkea kilpailemista.

Yhden aarin viljelijöiden kasveina ovat punajuuri, porkkana, herne ja peruna, toisessa ryhmässä edellisten lisäksi sipuli ja keräkaali, kolmannessa sikurijuuri myyntiä varten, neljännessä avomaankurkku ja viidennessä, hehtaariviljelijöillä, tomaatti ja salkopapu. Kaikille yhteinen on peltomaan alalaidassa viime syksypuolella istutettu mansikkamaa, josta on merkitty kaksikymmentäviisi tainta jokaiselle iästä, ryhmästä ja koosta riippumatta, johtajille, pehtoorille, talon emännälle ja pikku Ilmallekin.

Viljelmän tiliin on ostettu joku määrä perkausharoja ja käsikuokkia. Niitä vuorotellaan tilauksen mukaan. Monet ovat niiden lisäksi tuoneet rautaharavia ja perunakuokkia kotoaan, muutamat ovat teettäneet sepällä tai ostaneet kaupasta, parilla pojalla on omatekoinen, vanhasta viikateramusta taivuteltu. Pääasia on, että jokaisella työtä tehdessään on kädessä jotakin kynttä karkeampaa, kynsiäkin kyllä työaseen lisäksi monta kertaa tarvitaan.

Hauskasti kuluvat aherrellessa aamu- ja ehtoopuolet. Monella on aikaa pitkin päivää. Päivisin onkin hauska ja lämmin työskennellä ja hyviä kuokkia on tarpeeksi vapaana.

Mutta kaikkein hauskin puoli kaikkina vuorokauden aikoina on ihana vesityksen puoli. Tynnyreitä on sopivien matkojen päässä palstakäytävillä. Kasteluvesi on lämmintä vettä, melkein kuin saunavettä. Ja sitä saa jokainen ottaa, miten paljon vain haluaa. Kasteluastioina on viljelmän puolesta muutamia ruiskukannuja, niiden lisäksi on moni tuonut kotoaan jonkinmoisen vara-astian: napon, saunakipon, ämpärin, joku ikivanhan pulputtavan piimäleilinkin, viilekkeistä retuuttaen, mistä toisilla on ollut kovin hauskaa.

Poutapäivien auringonlaskussa päästelee ensimmäinen perämies sateenkaarisuihkut valloilleen, jokaisesta vesipostista yhtä kauan ja yhtä tasaisesti kaartaen. Hän on usein vallaton niinkuin sähisevä suihkunsa. Jos palstamiehen selkäpeili osuu sopivalle tähtäysmatkalle, piirtelee hän sihisevällä suihkukynällään siihen ykkösen tahi viitosen, minkä ryhmän viljelijöitä asianomainen kykkijä sattuu olemaan.

Pyhäiltaisin istuskelee niittynurmella ja vuoren rinnekivillä jo vanhempaakin väkeä. Ei kukaan ole kutsunut heitä, eipä liioin kieltänyt. Lapset vain ovat kertoilleet kodeissaan innostuneesti vesityksistä ja muista rinnepellon jokapäiväisihmeistä. Ensin ei tahdota uskoa, eipä olla kuulevinaan. Kyllä kai niillä metkuja riittää! Kenelle raha ilmaiseksi juoksee, niin jotakin jomotusta hänellä juoksettanee!

Mutta kun lasten innostunut uhoominen ei lakkaa kuten tavallisesti, niin eipä malteta enää olla peräilemättä, onko suuressa touhussa mitään pontta ja voiko sateenkaariakaan mistä tahansa rapavedestä ilmaan puhaltaa. Kun yksi kerran rohkenee, niin uskaltaa jo toinenkin, ja eipä aikaakaan, niin katselijoita istuskelee jo reunakivillä kymmenkunta. Miehet polttelevat piippujaan, emännillä keikkuu sukkakudin. Kaartuilee siellä keinotekoinen sateenkaari ihan ilmikirkkaissa esiliinaväreissä! Ja millä ihmeen taikakonstilla pienet keltiäiset ovat saaneet perunantaimensakin jo kukkavarrelle? Vasta meillä eilen ensi kerran vaot ajettiin. Taitaa niillä olla eri haltijat! Vai tehneekö vesi vielä nykyisen maailman aikaan noin suuria ihmetekoja?

Miehet tarkastelivat ruukkuojien kannellisia lietekaivoja ja avoleukaisia laskuaukkoja. Vesi pulputtelee niistä oikoisenaan. Onpa vain tiensä löytänyt. Vuorelta tulee ja järveen menee, kastelee perunat ja muut muuretterit läpi kulkiessaan. He muistavat, minkälainen tämä rinne ja koko laakso oli Halttus-Heikin viikkotaksvärkkiä tehdessä. Ihmeitä on tapahtunut, kerrassaan!

Monet isäntämiehet kiipeävät vuorelle. On siinä rakoa, jos oli paukettakin. Toisenkin lappusen on pätkälaivuri joutunut pännänsä perästä pusertamaan, ilmankos niitä lenteli joka paikkaan. Minkälaiset heillä lienee tähän uuteen perunapeltoonsa nähden keskinäiset sopimukset? Mikä heidät ylipuhui, että noille lapsillekin tuommoiset torpanmaat? Opettaja kaiketi. Oli miten tahansa, joka tapauksessa miehet kasvavat heidän silmissään. Ja opettajakin kasvaa. Eikä tälle kunnan puolesta anneta edes perunamaata, helesinki soikoon!

Mutta vahvasti ruskettunut opettajaneiti heiluu, hehtaariviljelijöiden näytepalstalla, isäntä laskettelee värisuihkujaan ja laivuri järjestelee kilpaleikkejään, kertailuttaa vanhoja tai keksii uusia: estejuoksuja, takaperin juoksua, tarkkuusheittoa, mastoon kiipeämistä, jos mitä konstia ja kujetta. Palkintoina jaetaan heti kilpailun päättyessä tikkukaramelleja, vesirinkeleitä, kovemmista otteluista pyöreitä peilejä ja taskuveitsiä. Niitä löytyy toimitsijan avaroista taskuista loppumattomiin. Hänen sanankäänteensä ja kehoituksensa ovat niin teräviä, koko toimitus niin rivakan repäisevää, että katselijat purskahtavat tämän tästä röhönauruun.

Heinäkuun toisena sunnuntaina pidetään perunanmaistiaiset, johon kaikki kylän aikuiset on toivotettu vieraina tervetulleiksi. Kokoontumisajaksi on ilmoitettu kello neljä vanhaa lukua, mutta jo tuntia ennen alkaa vieraita ilmestyä maitse ja veneillä. Viljelijät itse ovat tulleet vielä aikaisemmin. Kunkin on tarkasteltava viljelmänsä, saviheinää ja keltapillikettäkin nykäistävä salavihkaa sieltä täältä, koska arkipäivinä ei ole sattunut pistämään silmään.

Vieraita lasketaan kokoontuneen viiteenkymmeneen. Kun siihen lisätään oma väki päästään lähes sataan. Siinä ei enää tavallisen perheen pata riitä, emännät harkitsevat asiaa ja sen seurauksena pojat saavat käydä seipäällä noutamassa saunarannasta 50 litran pyykkipadan. Jokainen viljelijä on »varastanut» omien taimiensa alta suuren tai pienen kahmalollisen perunanmukuloita, riippuu paljon siitä, tuleeko asianomaiselle sukulaisia maistiaisille ja miten monta. Voitakin on paperin kulmaan varattuna.

Perunapata kiehuu ulkotulella kahden kiven välissä koko vierasjoukon valvonnan alla ja padasta suoraan niitä sitten maistellaankin, kun vesi on pois kaadettu. Hyviltä maistuvat sekä voinokkaisena että ilman, sitä ei voi kukaan kieltää. Harvinaisen hyvää laatuakin ne ovat, valkoisia kuin ulpukoita. Omat ruskeat ruusuperunat, joista ensimmäisiä odotellaan vasta heinäaikaan, ovat näiden rinnalla vetisiä lönttejä. Ehkä maku osittain riippuu tästä pitotunnelmasta ja ihanasta paikastakin, vihreällä kedolla vuoren alla, niinkuin ne viisituhatta miestä ennen muinoin ynnä vaimot ja lapset. Heillä oli kalaa ja leipää, hyvää ruokaa sekin, mutta hyviä olivat myös nämä yhteiskeitoksen maistiaisperunat.

Pata tyhjenee viimeistä mukulaa myöten, eikä kuorenjätteitä nähdä missään. Mitä hituja tuollaisista perunoista, jotka ovat kuin mansikoita!

Maistiaisten jälkeen katsellaan kasvimaita. Koko laaja rinnepelto on yrttitarhana. Punajuuri- ja porkkanapenkit ovat puhtaita ja reheviä ja sipulinlaiho niin kaunista, ettei parempaa ole nähty. Ja tämäkö on sikurijuurta, josta lapset ovat touhunneet? Sikuripötkyä omasta pellosta! Kukapa tuotakaan olisi näkemättä uskonut. Kurkkua on ennen nähty, tomaattiakin kirkonkylän herraspaikoissa, seinänvierustoilla tai akkunaruutujen alla. Seinän vierusta tässäkin on, komea onkin ja aurinko paistaa kuin akkunan takaa.

Mutta ihmeitten ihme on se, että lapset pystyvät kasvimaitaan noin hoitelemaan hyvänkään katsannon alla. Emännät kulkevat lohkolta lohkolle tässä ihmeitten maassa. Salavihkaa otetaan selville, missä on meidän Jussin ja Helmin palstat. Kun löydetään, niin vertaillaan, miten on pitänyt puoliaan naapureitten kanssa. Eipä noista mitään osaa sanoa. Kaikki ovat yhtä hyviä, niin reheviä, että on vaikea parempaa toivoa.

Olisi mukavaa, jos omissakin nurkissa olisi tuollainen ryytimaa, pienempikin! Tämä ajatus välähtää moneen huivin alta valahtaneeseen päähän ilta-auringon paistaessa ja kasvamisen ihanuutta katsastellessa. Sopivana hetkenä pistäytyy yksi ja toinen opettajan korvaan kuiskaisemassa: Voisi kai lohkaista kasvimaata meidänkin nurkkapelloista! Eikä se isäkään siitä enää vastaan, ei ensinkään, jos opettaja viitsisi käydä vähän viisailemassa!

Pyörähtääpä pakinoille joku sellainenkin äiti, joka keväällä ei ole päästänyt lapsiaan kerhoon. — Passaisikohan meidän tyttöä vielä ottaa mukaan? Ei tule kaikkia aikoinaan hoksattua, kun ne uhoovat ja huutavat, että aika joutavaan kulutetaan. Ensi kevännä, niin. Mitäpä tänä vuonna enää. Kiitoksia vain. Oikein mukavaa, kun ei opettaja pahaa tykkää.

Nuoremmat emännät kiipeävät vuorelle katselemaan. Monet heistä eivät ole tulleet käyneiksikään siellä kuin ennen tyttövuosinaan, kauempaa naidut eivät milloinkaan. — Kylläpä on hirveän kaunis näköala! Vielä enemmän ihastellaan sitä, että vuoren läpi on pantu vedet juoksemaan. Siinä vasta älliä on tarvittu! Ja rahaakin jonkin verran! Onpa sitä laivurilla, minkä verran lieneekään! Mutta sulanhyvyyttäänköhän ne tätä lasten hommaa? Ei tiedä, vaikka saisivat valtiolta tai joistakin sairasapukassoista? Enpä luule, se on tämän Mäntylän laivurin metkuja. Tekee ihmisille tuontapaista kiusaa.

Palstojen tarkkailijoita ja vuorelta palaajia odottaa niittypengermällä vielä iloinen yllätys. Muutamasta pölkystä ja parista lankusta on kyhätty kedolle pöytä, jossa on kylmällä marjamehulla täytettyjä juomalaseja ja kahvikuppeja toinen toisensa vieressä ja niiden etualalla haavanlehdistä tekaistuja pikku tuohisia, kussakin kolme suurta punoittavaa hyötymansikkaa.

Maistiaiset alkavat käydä jo yli ymmärryksen, varsinkin nämä viimeiset, jotka tahtovat viedä kielen mennessään. Kun siihen auringon laskehtiessa tulee vielä purppuroivat ilotulitukset ja lasten kauniit laulunluritukset, on nähty, kuultu ja maisteltukin lasten kesäkekkereissä enemmän kuin unissakaan olisi osattu kuvitella.

Karkkoutuneet tuulet kääntyvät jälleen vahvasti vuorilaaksoon päin. Ne ovat vakaisen kansan vakaisimman heimon henkituulia, jotka eivät enää niin helposti suuntaa muuta, kun uudelleen ovat lämpimiksi kääntyneet. Yhteinen puimakonehanke voitaisiin ottaa jälleen pohdittavaksi, paremmalla menestyksellä kuin puolisentoista vuosikymmentä sitten.

6.

Johtokunta, pääkomentaja ja perämiehet, kokoontuu usein, jopa useampia kertoja päivässä. Rinnepellon aikaisin sato alkaa vaatia kiireellisiä korjuu-, säilö- ja myyntitoimenpiteitä.

Markkinapaikka päätetään järjestää kerrassaan pääkaupunkiin saakka. Autoliikenne on jokapäiväinen ja liikennöitsijät eivät ole haluttomia tämän tapaisen keveän tavaran rahtaukseen keskikesällä, jolloin matkustajaliikenne on heikonpuoleista.

Eräällä lohkoviljelijällä, Laitalan Hiljalla on näppärä iso sisko, joka on pari vuotta palvellut pääkaupunkilaisessa maitokaupassa, mutta nyt joutunut työttömäksi. Hänestä koulutetaan torikauppias. Ohjelmoidaan vastaanotot, myynnit ja kirjanpidot. Ensimmäinen perämies lähtee myyjän matkassa järjestelyhommiin, vuokraa myyntipaikan ja ostaa rattailla liikkuvan »kauppapuodin», jonka etulautaan tekstataan selvillä kirjaimilla: VUORIPELLON KERHOTARHA. Ensimmäisen lähetyksen mansikat, perunat ja juurikasviniput antavat rahaa vähän yli viisisataa markkaa. Asia alkaa olla luistavalla raiteella.

Laatikkolähetykset menevät ja tulevat. Uuden viinamäen johtokunta on yhtä innostunutta kuin itse työväki. Kappale- ja joukkopakkauksia parannellaan päivä päivältä. Miehet intoutuvat iltaisin teltassa valvoskellessaan mietiskelemään, jopa muistikirjan lehdille piirustelemaan pakkauslaatikoiden välilaudoituksia ja muita välikappaleita, miten ne voisi vielä keveämmiksi ja käytännöllisemmiksi parannella.

Opettaja puolestaan huolehtii itse pakkauksesta, tavaratarkastuksesta ja lähetyskirjanpidosta. Huonosti valikoitu sekalainen tavara ei saa lähtöpassia. Myöhemmin sitä ei enää edes tarjota. Tuntuu ilkeältä, häpeälliseltäkin, jos miehen mansikat tai perunat joutuvat »laiskanläksyille».

Myyjä merkitsee kirjanpitoonsa päivittäin yksilöhinnat ja koko päivän kassan. Toriajan jälkeen hän vie tasaiset sataset pankkiin, jossa varta vasten on avattu talletustili. Milloin kaikki päivittäiset tuotteet eivät mene torilla kaupaksi, voi hän loput tiloittaa tukkuhinnoilla lähellä olevaan suureen ravintolaan. Kaikki juoksee kuin nuottien mukaan, ei tosin aivan kaikki, eikä ihan aina. Toisinaan tulee huonompia päiviä, tulee pikku vahinkojakin, mutta Laitalan Sanni on reipas tyttö ja selviytyy sekä hyvistä että huonoista päivistä parhaimmalla tavalla läpi. Joka kolmannen päivän paluulaatikossa hän lähettää kertomuksen ja terveisiä kaikille. Nämä puoliviikkoisraportit ovat niin hauskoja, että ne luetaan kentällä ääneen.

Hiukan myöhästyen huomataan, että samalla rahtikirjalla ja kuormituksella voitaisiin Sannin myytäväksi lähettää myös metsämarjoja. Laakson emäntä-Maiju on eräällä päiväkäynnillään tämän uuden tulolähteen heille siivittänyt. Ihmetellään suuresti, miksi ei se valoisassa viinamäessä ole kenenkään päähän juolahtanut. Laakson emäntä on viisas nainen, tästä päättäen viisaampi kuin kerhotarhan monipäinen joukko yhteensä. Mutta heillä on ollut niin kovin paljon muuta työtä ja ajateltavaa. Niinkuin ei laakson emännällä olisi ollut.

Mutta vielä on aikaa. Mustikat ja vaaraimet ovat parhaillaan, mansikoitakin yhä vielä lehtomailta löytyy. Läheisempiä ja laajempia retkiä tehdään partioissa. Lähetyslaatikoita täytyy lisäellä ja Sanni raportteeraa: Oho, sitä vilskettä! Taidanpa kohta ruveta hilloa sotkemaan! Ei vielä mitään hätää! Lähettäkää metsänantia ja pellontuotetta niin paljon kuin ikinä irti saatte! Mutta valiotavaraa ja hyvissä pakkauksissa! Huonot marjat saatte kaikki syödä itse, vattumadotkin, ketä maittaa!

Kun marjojen aika käy lopulleen, astuvat hehtaariviljelijät esiin ensin tomaatteineen, myöhemmin kurkkuineen. Niitä ei tule kovin suuria määriä päivittäin, mutta sato on kestävämpää. Varalastina menee yhä perunaa, porkkanaa, ja punajuurta, joka halpenee nopeammin kuin sato lisääntyy. Kuitenkin vielä lähetellään, raha on aina rahaa. Muutamat käyvät perunoihinsa nähden säästeliäiksi. Siemeneksi tarvitaan seuraavana kevännä ja kotiin on monelta tilattu muutamia kapallisia.

Syyskuun alussa torikauppa lopetetaan ja Sanni palaa viimeisine tyhjine laatikkoineen ja pankkikirjoineen. Kauppapuoti on kokonaisena siirretty hänen entisen isäntänsä kellariin. Moni olisi utelias näkemään Sannin tuomaa pankkikirjaa, mutta se on sotasalaisuus, jonka Sanni uskoo vain johtokunnan luotettuihin käsiin.

Komentajan koulu on alkanut ja sinne suurimmalta osaltaan marssii myös työväki. Mutta kauneina syyspäivinä tehdään pellolle retkiä viimeisillä tunneilla, pari päiväretkeäkin. Silloin opettaja merkitsee vinosti päiväkirjaan: Puutarha- ja kerhotöitä Vuoripellolla.

Siellä on todella vielä paljon töitä. Loppusato korjataan ja merkitään muistivihkoihin, juurikasvit, kaalit ja perunat. Sikurijuurista tuli hyvä sato, enemmän ehkä kuin koko pitäjässä tarvitaan. Seuraavana kesänä on aikomus kylvää kaksinkertaiset määrät. Monella on hankkeissa lisäksi kotiviljelys, on hieroskeltu jo kulmapellon kauppoja ja tingitty vuokra- ja maksuehdoista.

Päättäjäisjuhla ja näyttely pidetään koululla. Kasvinäyttely on uljas ja ohjelmaa on varattu riittämiin. Viimeiseksi jaetaan palkinnot ja pankkikirjat. Pankkikirjat! Sanoiko se niin? Korvanlehtiä käännellään ja kuuloa herkistetään. Totta se oli. Sannin kaupunkilaiskana on muninut monta kymmentä poikasta yhtä koreita kuin emokana, koreampiakin. Vanhemmat hämmästelevät summia ja kyynel silmäkulmassa tankkailevat lukuja. Tuliko tuo ihan omaksi meidän tytölle ja pojalle? Muutamat äidit käyvät johtokuntaa kädestä pitäen kiittämässä.

Kuitenkin on sopimuksenmukaisesti kuoletettu kustannukset ja erotettu osa käyttörahastoon. Innossa ja touhussa tuskin huomataan, että Vuoripellon pohjaamisella, kuivaamisella ja kostuttamisella on saavutettuihin tuloksiin melkoinen osuus. Peltoon on edellisvuosina haaskattu sekä varoja että järkeä. Opettaja aikoo lopettajaispuheessaan viitata näihin seikkoihin, mutta kun hän katsahtaa noita miehiä kasvoihin ja muistelee ennen kokemaansa, sivuuttaa hän tämän puolen asiasta hienoin viittauksin.

Kodeissa ja kotimatkoilla puhellaan harvinaisen vilkkaasti päivän tapahtumista ja päätellään peltokauppoja. — Lupaa jo tuolle! Yhteen kekoon se vetää, kun jo omasta ansiosta on pankkikirja taskussa. — Tiedä häntä, onko omastakaan.

On kuitenkin joka tapauksessa. Miehellä on rahaa pankissa. Rahamiehen kanssa on aina mieluisa päätellä kauppoja.

7.

Illat pimenevät ja pitenevät. Syksyinen myrskytuuli kohisee. Laivuri ei viihdy kotonaan. Yritteleepä hän lukea, kirjoittaa tai tehdä mitä tahansa, aina tulee pitkästyminen ja ikäväiset mietteet. Hän pyöräilee joka päivä talojen väliä. Pelto on metsän ja niityn takana. Onhan siinä näennäisesti asiantapaista kaiken liikuskelun ja etsimisen takana.

Hän istuu piiriojan reunalle ja piiskailee piennarturpeita, mitäpä muuta hän siellä enää yksinään osaisi tehdä. Pelto on syvään kynnetty, korkeille vakoharjoille, niinkuin syyslaineille. Pohjavesi lorahtelee jossakin, alempana sala- ja avo-ojien liittymäkohdissa.

Mutta vihainen luodetuuli ajaa vaahtoharjalainetta järven selällä ja taivuttelee ritvakoivujen latvoja luokkikaariksi. Hän tunnustelee voimaa. Kuudesta kahdeksaan beafortiin! Vuoren laella jo varmaan tarrikkapetäjien kyntyset ritisevät. Siellä se on yhä telttakin ja tuuli lyö purjekankaaseen. Sinnepä hän lähtee. Ja lähteekin vauhdilla.

Yhtiötoveri varailee kuoppamäellä perunakellarinsa ovia ja ilmakanavia, pitää syrjäsilmällä miehen liikahteluista vaaria. Hänellä on ennakkovaistoileva odotuksen tunne. On ollut liian kauan tyyni, poutainen sää. Myrskykeskus lienee nousemassa. Laivurin mieli myllertää. Hän on huomannut sen jo liikehtimisen ja tuhahtelemisen merkeistä useampana päivänä. Miestä on pidettävä silmällä.

Mihin hän pientareelta hävisi? Ei suinkaan tallin ohitse kotiinsa, etten olisi huomannut! Hän hypähtää levottomasti tielle ja hätäisenä katselee, kuuntelee, niinkuin lapsentyttö, jolta paimennettava on kadonnut. Ei mitään näy, mutta ylhäältä vuoripolulta on hän kuulevinaan vaihdeketjujen kitinää. Yksinään vuorelle, iltapimeällä! Jo ovat merikortit sekaisin ja kompassi osoittaa päin hiiteen!

Hän lyö veistokirveensä seinään ja hypähtää juoksuhölkkään. Hänen on tavoitettava mies, ennenkuin tämä ehtii vuorelle. Nyt on paha merrassa! Siellä on louhuja, mäntyjä ja vesikanava! Hän kiihdyttää vauhtiaan pahimmassa jyrkänteessä, ei silti tavoita. Etumatka on liian pitkä.

Kolmipyörä on kallion laella katajan vieressä. Miestä ei kuulu, ei näy. — Laivuri! Petteri! Hän pyörii ja huutelee, hypähtää kanavan äyräällekin katsomaan. Uoma on kuin musta avonainen arkku. Hän juoksee takaisin pyörän luokse kalliolle ja katsahtelee käyräoksaisiin vuorimäntyihin, kammahtelee kolkkoa mielijohdettaan. Huutaa taas: Petteri, etkö kuule!

Tuulen kohu vastaa etäisesti ja kylmästi. Hän muistaa teltan kalliokielekkeen takana, rauhoittuu hieman, hyppää kallion ylitse muutamalla loikkauksella, mutta kirotun hätäinen ennakkoajatus ehtii kuitenkin sitä ennen tönkäisemään: Kantaako teltan runkorakennelma hänen painoaan?

Mies mötköttää mykkyräkasana teltan peränurkassa.

— Saakelin pötky! Annat turhaan minun etsiä ja huutaa!

— Häh, hullu! Kuka sinut on käskenyt etsimään ja huutamaan!

Tervehdys oli jokseenkin tunnoton niin sanoiltaan kuin sävyltään. Eipä vastaus liioin ollut turhalla koristelemisella tärvelty. He tuntevat jo liian hyvin toistensa ajatuksenjuoksut. Pitkään aikaan tämän jälkeen ei kumpikaan puhu halkaistua sanaa. Maataan, ärmitetään vain. Hakijan kärsivällisyys loppuu ennemmin.

— Mikä paholaisen kyy sinun sisuksiisi taas on itsensä imenyt!

Laivuri ei päätään käännä, niinkuin ei olisi kuullutkaan. Toinenkin kääntyy kankaaseen päin ja alkaa äkeänä jurmottaa. Maataan sitten, koska ei puhuta. Riittääpä tätä, syksyistä iltaa. Laivuri liikahtaa ensiksi, jo kääntyy.

— Kun mieheltä rouhaistaan molemmat jalat, niin jäännöspätkäkin pitäisi sitaista tervanarulla lankkuun ja työntää puolella siunauksella reilingiltä mereen. Eikö se olisi mielestäsi reilu peli?

Minuutin äänettömyys.

— Mitä sitten, kun rinta on kuin mätä sieni ja huokosissa kaivelee tuhannen tuhatta pirua?

Taas harkinnan aikaa.

— Kuule, miehellä ja miehellä on hiukan eroa, maamiehellä ja merimiehellä!

— Varmasti on, paljonkin eroa!

Tuuli piiskaa purjekangasta ja soittelee hautajaisvirttä murheellisissa puissa.

— Kuule peltomies! Ei sinulla ole mitään syytä möljöttää.

— Ei olekaan!

— No niin. Toista tietäisit, jos olisit niinkuin minä. Ei olisi jalkoja, tynkiäkin kaivelisi vanhuuden jäytävä mato, mutta sielusi olisi kuin loistohytin peräpeili. Siellä valssaa nainen, iloinen ilmestys, suloinen tyttö. Kädet on irti, jalat heiluu, koko ihana nuori ruumis aaltoaa ja keinuu. Mutta sinulla itselläsi ei olisi muuta heiluvaista kuin ne lahotoukan syömät raamit peililasin ympärillä.

He nousevat istumaan.

— Kun minulla parantolassa oli oikein ikävä...

— Mene hiiteen parantolaikäväsi kanssa! Mikä sinun hospitaalikaipauksesi on minun janoni rinnalla. Vesilätäkkö Tyynen valtameren vieressä. Varputikku mammuttipetäjän kupeessa. Sinä olet saanut enemmän kuin olet ansainnut. Minä janoan aina, enkä milloinkaan saa juodakseni.

Peltomies on tasautunut hyvään vireeseen ja aikoo sanoa siihen luontevasti, milteipä hauskasti. Mutta kun hän ajattelee loppuun asti, kuvittelee omakohtaisesti, mitä toinen on kehoittanut kuvittelemaan, vaistoaa herkästi, mikä jano väkeväpaloista miestä on pitkän aikaa jo piinannut, ei hän sanokaan, mitä aikoi. On mietittävä uutta sanottavaa ja niin syntyy taas pitkähkö äänettömyys, jolloin myrskyävä tuuli vain löysää purjekangasta piiskaa.

— Sinä keskeytit äsken, ellet uudelleen keskeytä, niin kerron sen loppuun.

— Anna tulla!

— Parantolassa heikkona maatessani luulin, etten milloinkaan siitä enää nousisi. Varhaisaamuna näin kuljetettavan ruumista paariliinan alla ja olin täysin vakuutettu, että itse olisin seuraava, joka niillä paareilla kannettaisiin pimeään kellariholviin ja sieltä edelleen yhä pimeämpään paikkaan kätkettäväksi. Ensin raivosin, itkin ja kirosin, mutta vähitellen väsyin, tyynnyin ja kuvittelin.

— Kuvittelit!

— Keskeytitpä sinä.

— Anteeksi, autoin vain jatkamaan. Anna mennä!

— Kuvittelin olevani pieni lintu, ei edes mikään lintukaan, punatakkinen leppäkerttu, joka siivet oikoisenaan lentää kellonkantarenkaan lävitse. Sulkekaapa minut arkkuun! Kantakaapa kirkonhautaan! Koettakaa, onnistutteko! Nauroin ja nautin etukäteen, miten miehet niskat jäpässä väärässä uskossa kantavat tuhatta tuberkkelipirua ja minun mätäneviä jäännöksiäni ja miten pappikin sitten kaikessa totuudessa siunaa sitä samaa roskaa.

Mutta minun elävä minäni, ajatukseni, kaipuuni, kaikki katoamaton parhaimpani lentää leppäkerttuna taivaan tuuliin. Oloni on höyhenkevyttä, ei pistä eikä polta. Se on tavattoman nopea lintu, minun koko nuoruuteni, sieluni ja ruumiini voimat on ladattu siihen kärpäsen kokoiseen kultakuulaan. Jos vähänkin liikautan siipiäni, ajattelenkin eteenpäin menoa, syöksähdän kilometrejä silmänräpäyksessä. Käsitän, että voin sekunnin murto-osassa ampaista minne vain. Menisinkö lämpimiin maihin, suureen maailmaan, josta vilkkuu komeat valoloistot? En uskalla juuri katsoa, enkä toivovasti ajatellakaan, etten jo menisi. Mitä hakisin minä etäisestä etelästä? En ensinkään kaipaa sen kylmää lämmintä. Nuppineulasilmääni välkähtää pohjoisen puolelta pieni lämpöinen peltilampun tuikku. Kun aavistan, mistä se lähtee, hätkähdän ja hutkahdan jo kilometrejä sinne päin. Ja sitten yhteen menoon painun kiiltävänä kultakuulana suoraan sitä kohti.

— Ei kai kestä kauan?

— Sekunnin kymmenesosan! Vanha saunalamppu palaa pöydän kulmalla. He ovat viime viikkoina tulleet kovin säästeliäiksi. Mitähän siinä nyt niin kovin tarkasti tirkoitellaan käsi poskella, kyynärpäät tanakasti pöytääni nojaten? Hypähdän akkunan ylimmälle välipuulle paremmin nähdäkseni.

Vanha ränstynyt albumirisa. Äiti näyttelee sormellaan kuvaa ja puhuu. Herkistyn yhdeksi korvaksi, kovin suura kupura ei siitä tule sittenkään. — Tuollainen isä oli, kun hän pääsi sotaväestä. Katsokaapa! Katsotaan kuin hyvääkin uutta, kauhtunutta sotapojan kuvaa, jota on satoja kertoja katsottu, sormeiltukin. Sormi siirtyy ja taas kuuluu puhetta: Tämä kuva on isän parhaimpien urheiluvuosien ajoilta. Katsokaa sitä komeata poikaa! He tiiroittavat, niinkuin ensimmäistä kertaa näkisivät ja sitten yhtä tutkistelevasti vielä sitä kuvaa, kun »me yhteen mentiin».

Olen nähnyt sillä hetkellä tarpeekseni. Irroitun akkunapuusta ja ammuskelen pimeässä yössä sinne tänne, muutaman kilometrin korkeudessa vuoren kohdalla. Minulla ei ole mitään eksymisen vaaraa, koska majakkani tuikkii alhaalla laaksossa. Se heijastelee lämpimästi lävitseni silloinkin, kun selkäni käännän.

— Mihin yöksi pääsi kallistat, kerttuparka?

— Itse olet parka! Saunaan minä tuikahdan, akkunaruudun rakosesta, siinä on sopivankokoinen aukko. Lämpimimpään nurkkaan tekaisen tappuratukosta pesäsen ja sinne pää siiven alla nukahdan. Tulee aamu ja lämmin päivä ja sitten ihana iltapäivä. Se lienee jonkun juhlapäivän aattoilta, koska saunaa touhulla puhdistetaan. Varhaiskevään helluntaiaatto se lieneekin, sillä valkonuppuisia tuomen oksia tuodaan rantaviidakosta nurkkien koristeiksi.

Minunkin pienen tappurapesäni peitoksi lasketaan oksa ja niin tuoksuvainen valkokukka, että söisin sen, ellen olisi niin pieni, että kukka söisi minut, jos yrittäisin sitä haukata.

Ilta joutuu ja he tulevat kylpemään. Sitä touhua ja pienen jalan lipsettä. Otetaan löylyä ja kylvetään uudella vastalla, jonka pihka tuoksuu, että minäkin kukkani alla aivastelen. Sitten litrutetaan saippuaa käsiin, jalkoihin ja kylkiin. — Äiti, kiltti! Anna vettä! Heitä vettä! Pese minua! Vaikka toinen pesee, ettei kerkiä edes vastaamaan.

He keräilevät jo penkiltä vaatevähäisiään. Toiset sukivat kynsikammoin märkiä hiuksiaan. Pienet värähtelevät lanteet ja takamukset ovat niin armottoman punaiset. — Juoskaa alasti tupaan, kipin, kapin! — Kyllä äiti! Hyvästi äiti! Kipin kapin kapisee jo polulla kiinni napsahtaneen oven takana.

Äiti ottaa kovemman löylyn ja kylpee vielä itse keveästi pihkaisella vastallaan ripsien. Hänellä on yhä kosketuksessaan viehättävä keveys, on ja pysyy. Sitten litisee saippuapala hänenkin käsissään. Hän hankaa vastallaan, hieroo ja puristelee. Hän on urheilijan leski, näetkös! Kauniskaarteinen lantiolaine on jälleen neitseelliseksi tiivistymässä.

— Älä hiidessä puhele noin levottomia! Äläkä anna hänen hieroskella neitseelliseksi kauniita lanteitaan.

— Miksi minä en antaisi. Sinuako pelkäisin, tai muita kylänmiehiä, mokomia tässä kukonpoikia! Naikaa hänet, jos haluatte. Hänen parhaimpansa on minun, se on patenttilukon takana, tehkää hänelle, mitä ikinä tahdotte.

— No, no, pidä omasi. En minä kuitenkaan tahdo sitä sinulta riistää. Mutta jatka eteenpäin!

— Mihinkä jäinkään? Niin, kauan aikaa hän hankaa, hieroo ja puristelee. Hän on niin kaunis, niin puhdas kuin tuomenterttu tappurapesäni päällä. Haluaisin syödä hänetkin, ellen olisi niin olemattoman pieni.

Kuitenkin lennän alas hänen polvelleen jakkaralle, kun hän on lavoilta laskeutunut. Säikähdänkin jo vähän uhkarohkeata temppuani. Jos hän huomaa minut ja luulee, miksi luuleekaan, heittää kiukaalle tai nipistää hienoksi peukalonkynsiensä välissä. Mutta sitten muistan, etten toki olekaan niin vain nipistettävissä. Minähän olen miehen elo ja minun pieneen punatakkiseen nykyisminääni on ladattu kaikki, mikä miehisessä miehessä on katoamatonta, parhainta ja väkevintä. Ei rautainen kiekkojyrä, ei kuormitetun junaveturin pyörä voisi minua olemattomaksi nipistää, ja kun riemukseni tämän totean, niin teen jotakin peräti hassua, etpä arvaa mitä minä teen?

— Sitäpä lienee vaikea arvata?

— Varmasti! Ainakin sellaisen miehen, joka ei itse koskaan ole sitä tehnyt. Ponnahdan joustavalta polvelta ylemmäksi. Sukellan, imeydyn kiinni kuin mehiläinen mesikukkaan. Janoan, imen. Tunnen pienessä värähtelevässä kerttuolemuksessani, miten laaja, suloinen, autuaallisesti virvoittava kukkaisaalto ympärilläni liikehtii. Saan irti ja itseeni pienen pienoisen punaisen rakkauden pisaran juuri siitä salaisesta lähdejuoksusta, mistä elonmannaa viiteen elämäni jatkajaan aikaisempina päivinä jo on imeytynyt.

— Sinä onnenpoika! Yhden pisaran!

— Autuuden pisaran! Te voitte irroittaa hänestä kaikkea muuta, lapsen, koko elämän. Tätä pisaraa ei hänestä irroita kukaan muu kuin minä, pohjolan kolibri, punatakkinen nappilintu! Uskotko jo?

— Uskon jo!

Pitkä äänettömyys. Voimakkaat laineet kohisevat ja ajavat toinen toistaan aavoilla ulapoilla.

He ovat pitkän ajan loikoneet äänettöminä kumpikin nurkassaan. Matti miettii kauan, kehittäisikö äänilevyksi sen ajatuskuvan, joka on hänen mieleensä välkähtänyt. Kuin ratkaisun helpottamiseksi välähtää hänen mieleensä toinenkin kuva, yli vuosikymmenen takainen. Petteri on nelivuotias ja nakertelee ensimmäistä oma-aloitteista kaarnalaivaansa äidin patapuukolla, sitkeästi nakertaa, vaikka kalsopuukolla ei mitään lastua lähde.

Antaisiko tuolle pystyvämmän veitsen? Sormeensa se sillä voinee viiltää haavan, mutta surkea haava on tuokin: päämäärä, johon pyrkii, eikä kuitenkaan pääse. Poika saa oikean puukon ja hänen ensimmäinen omatekoinen laivansa valmistuu sinä iltapuhteena. Etusormessa on tuppo, mutta pieni suru se on suuren ilon rinnalla. Päätös on selvä.

— Kuule, minäpä olen nähnyt hauskassa käytännössä sen pienen katajanaulan, jonka kerran veistelit hankinuotiolla istuessamme.

— Älä hölpötä!

— Olen varmasti, usko tai et! Se on kauniisti pitsitetyn sängyn päätytolpassa. Siinä riippuu öisin äidin muistosormus ja pieni kultakello, nuoren naisen arvokkaimmat kapineet, joita hän päivisin parhaimmilla paikoillaan säilyttää ja kanniskelee.

8.

He istuvat taas kalliolla, johtokunta täysilukuisena, metsämarja-asiantuntija neljännellä kivellä. On sunnuntai ja marraskuun puolipäivä. Järvi lainehtii vielä vapaana, mutta maa on valkoinen. Sitkeämpieloisissa lehtipuissa näkyy keltaisia läikkiä.

Rinnepelto on ympäristönsä näköinen, mutta siellä risteilee taajassa polkuja, niinkuin jäniksenpolkuja, ehkä jussi ristihuulikin on öiseen aikaan piipahtanut kerhopalstaansa katsomassa. Nämä polut, jotka vuoren laelle näkyvät, ovat kaksijalkaisten lohkomiesten tallaamia. Paljon niitä siellä on. Koko pelto on ylhäisestä korkeudesta silmäillen kuin hangelle levitetty jättiläisen riippumatto.

Lapset juoksentelevat viljelysmaillaan milloin minkin tikusta tehdyn asian varjolla, helposti aikuinen sen huomaa, Koulutyöstä irtautuneet hehtaariviljelijät varsinkin näyttävät ilmeisen ikäväisiltä. Syy on helposti arvattavissa. Kuolettavan pitkät puhteet, eikä minkäänlaista askartelua kotona. Nuoremmilla on edes laukkunsa ja läksynsä. Siitä on kivillä istuessa keskusteltu ja tuotu esimerkkejä monella tavalla.

— Miksi ei ihmistaimille hankita työtä, silloin kun he vielä mielihalusta sitä tekisivät?

Laivuri tämäyttää tämän, toiset melkeinpä hätkähtävät, katsovat sisään ja ulos ja itsekseen ihmettelevät. Kulkevatko ajatukset jo aivokeskuksesta toiseen joitakin vielä tuntemattomia lyhytaaltoja käyttäen? He kaikki neljä ovat tällä hetkellä ajatelleet samaa, ovat vain hiukan viivästyneet julkilausunnossaan.

Kysymyksen johdosta sukeutuu ripeä keskustelu, jossa jokainen tuo ajatuskantansa esiin. Ne leikkaavat ihmeteltävän suuressa määrin samaan maaliin, eroavaisuutta ei ilmene juuri muussa kuin ulosampumisessa. Laivuri lähettelee suurilla räjähtelevillä kapsäkeillä, isäntä hienosti veistetyillä nuolilla, emäntä korkkiin upotetuilla kukonsulilla ja kansankynttilä keveillä, taitavasti pujahtelevilla siipilennokkeilla.

Lopuksi he päätyvät siihen yksimieliseen ratkaisuun, että Vuoripellon kesäisille viljelijöille on järjestettävä sopivaa talvipuhdetyötä. Päätöstä seuraa välittömästi käytännölliset järjestelytoimenpiteet. Innostus kohoaa, yhtä aikaakin jo puhutaan, niinkuin tavallisesti pienissä kokouksissa, joissa ei valita puheenjohtajaa.

Emäntä ja opettaja valitaan tyttöjä opastelemaan, miehet miehenpuolia. Se on selvä ja yksinkertainen ratkaisu, vastaan ei ota muut kuin emäntä tavanmukaisessa vaatimattomuudessaan. Mutta hänen heikot varustuksensa eivät kestä alkuunkaan. Hän osaa neuvoa ruoanlaittoa, pöydän kattamista, kankaankutomista, lapsenhoitoa, mitä tahansa, jos tiukalle laitetaan. Enemmän joka tapauksessa kuin kukaan muu heistä.

Huonekysymys järjestyy yhtä nopeasti, sillä isäntä keksii nopeasti ennemmin keksimiään. Laivurin suuresta riihirottelosta saadaan pojille verstashuone, tytöille taas koulun luokkahuoneesta, tuvasta tai lehmäriihestä, jossa radion valesatakieletkin jo valmiina visertelevät.

Työaineita saadaan kauppapuodista, läheiseltä sahalta, metsistä, ullakoilta, tilkkukopista ja romulaatikoista. Hankintapaikkoja lienee lueteltu jo pari paikkaa mieheen, ruvennee riittämään.

Entä työaseet ja havaintovälineet? Pojilla on puukot, tytöillä puikot ja virkkuuneulat, kaksi ompelukonetta on milloin tahansa käytettävissä, samoin kangaspuut. Ja mikäpä estää hankkimasta talttaa, kovelia, pistosakseja ja naputusvasaroita. Havaintovälineitäkin on ensi aluksi useammille työskentelyaloille, kanan- ja lapsenhoitamisiin saakka.

Miehet lähtevät heti paikalla tarkastelemaan Mäntylän vanhaa pitkänurkkaista riihtä, joka jo kymmenisen vuotta on seisonut tyhjän panttina, olisi ehkä hävitetty polttopuuksi, ellei olisi ollut niin iankaikkisen pikiintynyt ja vanhan näköinen. Laivuri viippaa hyvää kyytiä, toinen saa koko matkan puolimaratoonia juosta. Riihi on seitsemän metrin neliö. Mitähän pienessä paikassa tehtiin näin suurella riihellä? Ehkä ei raaskittu katkoa hyviä hirsiä, kun sattuikin niin silkavaa honkaa. Tai ehkä sallijainen kirvesmiehen tietämättä johdatteli sylikeppiä näitä myöhäisajan tarpeita ja tarkoituksia varten.

Muutospiirustukset ovat heille hyvin pian selvinä. Ikkuna-aukko akkunaksi, päivänpuoleiseen seinään toinen, kolmen hirren korkuinen, parin metrin mittainen. Suuri nurkkakiuas uloslämpiäväksi. Kuivausparret kylkiäisen luukusta sisään. Vahvoista kannatushirsistä jää mainiot lautojen kuivatusorret. Jos koko verstasrakennelma olisi ollut näin vahvoista hirsistä uudelleen tehtävä, olisi sen täytynyt tapahtua melkein samojen suuntailujen mukaan.

Naisilla on tyttöjen työohjelmista omat tuumailunsa: säilöönpanotehtäviä, lyhyitä, pikkueläinhoidon opastuskursseja. Ja tietysti kudonta-ja kirjontatöitä. Nehän ovat jokaisen muoto- ja värikauneutta kaipaavan naisen ensimmäisenä kompastus- ja istuinkivenä. He ovat omissa ohjelmissaan niin innokkaasti sisällä, etteivät ole huomanneet, milloin isäntä ja laivuri ovat ovesta tupaan tulleet.

Päätetään alkajaispäivästä ja sen tiedoittamisesta. Siinäkään ei ole suuria miettimisiä, sillä heillä on koettu patenttikyyhkynen, joka on osoittautunut varmemmaksi ja tehoisammaksi kuin puhelimet, lennättimet ja kirjatut kirjeet:

Kerhokokous Pahkamäen navetassa tänään kello kuusi illalla! Tulkaa itse ja ilmoittakaa entisille oppilaille!

9.

On niin täysi huone, että laiska vasikka nousee makuultaan ja porsas kummastelee ääneen. Laululla ei voida aloittaa, koska lehmät ehkä säikkyisivät. Isäntä soittaa pyynnöstä viulullaan kauniin laulun, minkä jälkeen opettaja pitää pienen puheen. Aluksi hän kuvailee, miten taitavia ja ahkeria esi-isämme ovat olleet. Pimeissä pirteissään savua pirittävän päresoihdun valossa he ovat keksineet ja muovailleet monet ihanat luomukset, ryijyt, rintasoljet, kudontatyöt ja puuveistokset. Kättentaito ja sydämentaide ovat olleet heillä luonnonperintönä verissä. Luonnosta he ovat muotonsa, värinsä ja kaikki tarveaineensakin etsineet, luonnonvääristämistä puista, kasvien kuiduista ja mehuista, iltaruskon ja sateenkaaren sointuvista väreistä sinitaivaan ja tuhatjärviemme kauneimmissa kuvastimissa.

Näistä te olette nähneet kuvia koulumme havaintotauluissa ja lukeneet historiassa ja lukukirjoissanne. Kun teillä isommiksi tultuanne on tilaisuus päästä kaupunkiemme museoihin, tulette omin silmin kaiken tämän toteamaan. Esivanhempiemme vuosisatojen takainen sydämen ja kätten taide elää yhäti tenhoavana ja ihanana, kirjokuvaisissa kudontatöissä, metalliesineissä ja puuveistoksissa.

Mutta miksi nykyään niitä niin vähän näette kotienne hyllyillä ja seinillä? Siellä ei useinkaan näy muuta kuin omia koulupiirroksianne ja pieniä käsitöitänne. Onhan se hyvä, että edes niitä näkyy, mutta kuten ymmärrätte, ovat ne lastentöitä ja joka tapauksessa heikkoja esityksiä parempien rinnalla. Jos outo vieras pistäytyisi ensin museoissamme ja sitten kodeissamme, saattaisi hän helposti tulla siihen käsitykseen, että olemme taidoissa kasvaneet, niinkuin tässä huoneessa kasvaa eräs, mitä ei tarvitse edes mainita. — Lehmän häntä! kuiskaisee joku kuuluvasti vierustoverilleen. Hilpeä nauru kierii hämärässä huoneessa.

— Se juuri. Mutta eihän nuori ihminen ole eikä saa olla mikään alaspäin kasvava naudan häntä. Me olemme perineet kaiken katoamattoman taidon, mitä esivanhempamme ovat itsessään kehittäneet, lisäksi olemme saaneet yleistä oppia, mitä he eivät ole saaneet. Ylöspäin meidän täytyy kasvaa!

Opettaja tuntee lämmenneensä ja kohta liikoja puhuneensa. Eihän tänne ole kokoonnuttu saarnaamaan, eikä saarnoja kuulemaan, vaan työskentelykoulua perustamaan, missä tunteisiin perustuvalla kättentoiminnalla on tarkoitus saada aikaan jotakin pysyvämpää kuin puheilla ja ilmaan puhaltelemisilla. Hän kaartaa nopeasti muutamalla lauseella päätökseen.

— Haluaisitteko te kehittää niitä luontaislahjojanne, joita vanhemmiltanne ja esivanhemmiltanne olette saaneet? Jos haluatte, niin perustamme kesäkerhomme jatkoksi talvi-iltojen työkoulun. Koettaisimme, osaisimmeko jotakin tehdä. Hyvät isäntämme, nämä kesäiset perämiehemme ovat lupautuneet poikien opastajiksi. Tämän talon emäntä ja minä koettaisimme aluksi neuvoa tyttöjä. Tahdotteko, että perustamme työskentelykoulun?

Kysymys on tehty siinä maakunnassa, jossa ei juuri aivan ensi hätään hökäistä, mitä mielissä liikkuu, jos jotakin liikkuisikin, ja jossa koululapsetkaan eivät heti ole valmiita huutamaan »minä opettaja». Mutta silmät välkähtelevät kuitenkin eloisasti jo siellä ja täällä. Joku puree olkipilliä, toinen kynsiään, muutamat rohkeimmat jo viittailevat ja lisätiedusteluilla pian todetaan, että jokainen on valmis uuden koulukunnan työkomppaniaan.

Sitten puhuu toinen perämies. Hänen lausuntojaan on aina hupainen kuunnella ja nytkin kuunnellaan henkeä pidätellen. Hän puhelee perunajaaloista, jotka kahlaavat Helsingin ja Tallinnan väliä, raumalaisista kolmimastoparkeista, jotka uivat Itämerellä ja Isollavaltamerellä tai missä vain hyvällä hankamyötäisellä niin keveästi, että aurinko pohjan ja aallon välitse paistaa. Sitten hän puhelee housunnapeista, takkinauloista, mistä vain. Ja mistä vain hän puhuukin, niin ei hän hyvinkään pitkälle pääse, kun yhä uudelleen komppania hännästä pidäteltyjä nauruoravia ravahtelee pitkin seiniä.

Viimeksi puhuu talon isäntä, ensimmäinen perämies. Hän puhelee vain nuoren ihmisen ihmeellisestä elovoimasta, joka on kuin hopeapatsas ilmapuntarin lasiputkessa. Se nousee ja laskee. Lämpö sitä nostaa, kylmä sitä laskee. Viimeksi kuin sivusta näykäten hän puhuu siitä onnenpotkauksesta, mikä heidän paikkakuntansa osaksi on tullut, kun he ovat onnistuneet pyydystämään tänne ilokseen ja avukseen tämän kaikilla maailman merillä kulkeneen laivurin, eli kompassin ja vielä kaupanpäällisiksi sellaisen verrattoman elohopeapuntarin, niinkuin on tämä meidän opettajamme.

Hän jatkaisi ehkä vielä samoilla nuoteilla, ellei laivurin kompassineula alkaisi uhkaavasti liikahdella ja ellei verraton elohopeapuntari aivan juoksemalla kiiruhtaisi hätiin ja panisi radiota soimaan. Sattuu iloinen marssi, juuri kuin tilattuna.

Kun kuunnellaan vielä pari muuta hauskaa kappaletta, päätetään ensimmäisestä harjoitusillasta ja neuvotellaan työtarvikkeista ja välineistä, pakoitetaan isäntä taas lopuksi soittamaan viulua.

Hän toistaa viimeisen orkesterikappaleen hiukan oikoen ja mukaillen. Sitä eivät huomaa muut kuin opettaja, eikä hänkään siinä mielessä, että voisi väittää sen huonontuneen.

Ensimmäinen työilta on viikon kuluttua.

10.

Syksyinen viikko ei ajanmittarilla ottaen ole pitempi kuin keväinen, mutta odottaville se on pitkä aika. Pitkä se on hätäsatamaan ankkuroituneelle laivurillekin. Hän ehtii seitsemänä päivänä toimitella paljon asioita. Hänen shekkivihkonsa on edelleen varsin käyttökelpoinen, hyvä kynä juoksuttaa joustavaa mustetta helposti, kauppapuoti ja puhelinkin on vähäisellä vaivannäöllä käytettävissä.

Hän ei malta kirjeellisesti kaikkia haluamiaan tavaroita tilailla. Kaupan puhelin kilisee ja kilisee. Se on laivurin takia jo monta kertaa etäisissäkin kaupunkipaikoissa helissyt. Höyläpenkit ja kalustokaapit! Antaa tulla vain! Pikatavaranako? Totta kai pikatavarana! Viimeistään tiistain laivassa, pitäkää huoli!

Naapuri pyrkii pidättelemään, ei senvuoksi, että lentovauhti hänenkään päätään huimaisi, mutta hän pelkää niitä ilmakuoppia, joita lentovauhdin jälkeen silloin tällöin tahtoo ilmestyä avarammillakin liikuntateillä. Tässä asiassa hänen pidättelevät pyristelynsä eivät auta. Onpa hänen loppuviikolla pakko asian vuoksi lähteä varta vasten Helsinkiin, Stockmaniin ja Tallbergiin, hienoimpia kaluja ostamaan. Puhelinteitse ei niitä ole saatu toimitetuiksi. Niitä ei tulentärkeästi alussa tuskin tarvittaisi, mutta kun se nyt kerta kaikkiaan on niin, että verstas pitää heti ensi päivänä olla täydessä taklauksessa, niin haetaan pois, kahden päivän asia se vain on. Ehkäpä on muutakin asiaa pääkaupunkiin.

Ja niinpä keskiviikkoiltana ikivanha nokiriihi onkin sitten uudessa asetuksessa ja täydessä asestuksessa, on kuin parempienkin puuseppien verstas. Uuni vetää humisten, kahdesta suuresta akkunasta tulvehtii valoa. Ja kaksi uutta kirkasta lamppua killuu katto-orressa, työskentelyhän pääasiallisesti tulee tapahtumaan puhdetyön merkeissä. Kaksipuoleisia höyläpenkkejä on kuusi kappaletta, lukollisia kalustokaappeja kolme, tahko, liimapannu, halkaisusaha ja kolme kätevää veistokirvestä. Mitä vielä puuttuukaan? Ne hienot kapineet, tosiaan, niitä varten kaupunkimatka piti tehdä. Niitä säilytetään mestarien omassa lukollisessa kaapissa. Siellä on valiotavaraa ja hienotakeita, kuka niitä joskus edes näkemäänkin pääsee: lehtisahoja, kirjoilutalttoja, poltinporia ja metallisaksia, tarkkuusmittoja, harppeja, ruuvitalttoja, jos minkä näköisiä nipistimiä ja näpistimiä.

Pojat kokoontuvat tuntia tai puolta aikaisemmin, mutta ovat jonkin aikaa kuin kalikalla lyötyjä. Muutamia pakkalaatikoita he ovat nähneet asemalta ajettavan, ovat he tämän Mäntylän riihenkin ennen nähneet. Tämä ei kuitenkaan ole enää mikään entinen vanha riihi, eikä täällä näy mitään pakkalaatikoita. Verstashuone on komea, lämmin ja valoisa. Kaikki hohtaa ja haisee öljyttyä uutuuttaan. Ei kukaan ole nähnyt, eikä osannut kuvitella tällaista.

Mutta laivurin opastuksella toki pian tutuiksi tullaan. Hän ei ole niitä miehiä, joka koppailisi mahdollisilla aikaansaannoksillaan ja hyvillä kapineillaan, eipä ole toinenkaan perämies juuri sitä maata. Mutta nahjustelua ja nurkkapimentojen ilkeämielistä käpertelyä he kumpikaan eivät kärsi. Alkukatsastus on tehty. Komento kuuluu: Hei, pojat! Nutut naulaan!

Seinässä on todella nauloja, katajaisia nauloja, yksinäisiä, kaksinaisia, kolmihaaraisiakin joulukynttilänauloja. Miehet jaetaan ryhmiin pienen koetyön perusteella. Se tulee puolueettomasti osoittamaan, miten reunassa tahi keskellä kunkin vuolukäden peukalo sijaitsee. Kaarnanpala, puukko ja kymmenen minuuttia aikaa. Ei siihen sen kummempia koekojeita tarvita. Ja ettei kenelläkään olisi syytä jäädä siihen luuloon, ettei se kaksinen mies tarvitse olla, joka teettää, siinä vasta miestä kysytään, kuka tekee, ottavat isännät itsekin puukon ja kaarnapalan käteensä. Työ alkaa. Pään raapimista pienet hetket siellä ja täällä. Jo alkavat ruskeat lastut sinkoilla muutamalla taholla ja sitten joka puolella.

Ennen määräaikaa heittää merimies höyläpenkille pienen laivan mastoineen ja paperipurjeineen ja maamies heti välittömästi perässä lantun, jossa juurikarvat, naattikantakin ovat mukana ja leikkausjälki näkyy selvästi. Pian siihen putoilee pienempienkin miesten töitä yhtä mittaa: hevosta, lehmää, venettä, längenpuolikasta, jo puolikastyötäkin, sillä aika ilmoitetaan loppuun kuluneeksi.

Se oli kerrassaan hupainen lähtöpyrähdys. Nopean jälkitarkastuksen perusteella voidaan kokelaat pienellä harkinnalla ryhmittää kolmeen joukkoon laatusanan vertailuasteikon mukaisesti. Jos vertailusanaksi otetaan esimerkiksi huono tai heikko, niin ojennus tapahtuu yhtäänne päin, jos pohjasanaksi tulee hyvä eli kätevä, on suuntaus päinvastainen.

Se ryhmä, jolla kokeesta päättäen näyttää olevan enemmän puumiehen silmää ja kättä, pääseekin puutöihin niillä uusilla kaluilla ja uusiin penkkeihin. Heidän johtajakseen tarjoutuu isompi isäntä eli lantunveistäjä.

Eipä heti ryhdytä veistelemään eikä höyläilemään hyviä lautoja miten tahansa, niinkuin ei kansakoulussakaan ollut lupa. Harkiten on suunniteltava, mitä kukin kaikkein halukkaimmin ryhtyisi valmistelemaan. Sillä pitäisi olla käytännöllistä arvoa, koristeellinenkin se voisi olla. Vielä parempi, jos siinä olisi sopivasti yhdistettynä kumpaakin niistä. Ei pitäisi valita joutavan yksinkertaista, mutta ei myöskään niin vaikeaa, jota ei hyvillä työvälineillä pystyisi kaikkein parhaimpaan asuun valmistamaan. Sen pitäisi kelvata kotona käytäntöön otettavaksi. Voisi myös ajatella myyntimahdollisuutta, niin että joku tarvitseva nähdessään halukkaasti ostaisi sen. Siinä olivat työn laatuvaatimukset. Jokainen ryhmän jäsen saa haluamansa ajan itsekseen mietiskelyä ja piirustamista varten. Kun luonnokset olisivat valmiina, saisi tulla johtajan kanssa työtavoista neuvottelemaan. Saisi aikaisemminkin käydä neuvoa kysymässä, mikäli luonnostellessaan sitä tarvitsisi.

Laivuri hoitelee ensi aluksi kahta ryhmää, mutta hänen ohjeensa kummankin puulaakin miehille ovat varsin lyhyet ja selvät. Ensimmäisen ryhmän miehet saavat ensimmäiseksi työkseen tehdä katajankierukasta yksi-, kaksi- tai kolmisarvisen naulan. Sillä on kolme vaatimusta: selkäpuolen täytyy suuntautua seinään, koukkujen pitää sopia ripustamistarkoitukseen ja koko hökötyksen pitää olla jonkinnäköinen. Muuten se saa olla minkälainen kampura tahansa. Kenkurakatajia saatte kurittaa, missä ikinä niitä näette, ei runkokatajia, joita kasvaa pellonaidan kahden puolen. Tuossa puukot, mars mäkeen!

Toinen ryhmä saa tehtäväkseen kaarnalaivan. Mestari näyttää omaa laivaansa, kohottaa kokkaa, kääntää peräsintä. Tällekään taitotekeleelle ei aseteta muuta kuin kolme vaatimusta: Sen pitää pysyä pystyssä, kyntää vettä ja halkaista ilmaa.

Ensimmäisen ryhmän timpermannimiehet järkeilevät hikikarpaloissa. Mitä ihmettä ottaisi tehdäkseen, kun ei tahdo keksiä. Aika on rajoittamaton, kukaan ei silti kehtaa koko iltaa päätään raapia. Muutamat suuntailevat jo viivoja muistivihkoonsa, mutta suurin osa yhä raapii, kaivaa ja etsii. Joku on pistänyt teroitetun kynänpään suuhunsa huomaamatta, että se on kosmosta. Toisten täytyy huomauttaa, nauramaan tälle makealle asialle ei monikaan touhussaan kerkiä.

Jo kiirehtii ensimmäinen tärkeätuntuisena mestarinsa luokse. — Tämäntapaista leikkisaavia olen tuumannut. Vanteet meinaan asettaa koko mitalle, niinkuin vanhoissa katajatuopeissa ruukataan. Korvalaudat kääntäisin näin pässinsarvien tapaan.

Mestarin mielestä ei suunnitelma ole ollenkaan hullumpi. — Tuohon yläreunaan kirjotaan pieni viivakoriste, muuta ei tarvitse. Sitten kun saat muuten valmiiksi, otetaan tuolta meidän kaapista pieni tulikynä. Kirjonta tapahtuu sillä hyvin kätevästi, vain sininen savukiehkura sihisee.

Toisella tarjokkaalla on pieni kirnu. Miehet tuntuvat olevan astiantekoon innostuneita. — Tämä on vain semmoinen leikkikirnu. Männän alla pidetään vain pieniä rahoja ja nappeja. — Aivan niinkuin Kallen saavissa. Verraton kapine ja piirustus selvänä. Anna hiiskua vain!

Kolmas näyttää olevan hevosmies ja suunnittelee tuulokselaisia liukurattaita. Se on pitkäaikainen työ, mutta piirustuksissa näyttää olevan hyvät merkit, aisat kaartuvat, jouset taipuvat ja sepilaudassa on varsin kaunis koristesommitelma. Tuota liikaa kieputusta otetaan hiukan pois, tuolla tavalla, ei oravan häntä tee noin monta mutkaa, eipä kyymadonkaan selkä.

Näin pääsevät he yksi toisensa jälkeen tehtäväänsä kiinni. Samaa esinettä ei ole kahdella, lienevät katselleet toistensa suuntailuja ja ottaneet asian kuin kunniakysymyksenä.

Naulamestarit ovat palanneet ulkoa ja vuolevat katajakenkuroitaan kiukaan ympärillä, että tukka pöllyää. Kuopsutellaan ja sihtaillaan niiden kolmen kovan ohjeen mukaan, joista enimmän työtä antaa »seinän imeväisyys», koetetaan koettamasta päästyä mutta aina pyrkivät ontumaan.

Laivaveistämö on järjestetty pitkän akkunan alle. Se on sopiva paikka siihen tarkoitukseen, vaikka ilta jo onkin siinä asteessa, että valaistusvalo saadaan ylhäältä katto-orresta päin. Laivain korkein sallittu pituus on yksi jalka eli 30 senttiä eli 15 tuumaa. Kukaan ei pyri ylittämään mitään näistä, sillä ehjää kaarnaa ei näinkään pitkää palaa juuri hevillä löydä, niinkuin koettu on. Laivuri häärii veistämön pehtoorina. Naulamestarit ovat jääneet toisen isännän hoiviin. Puhelu on vähäistä, hiljaista. Sitä selvemmin kuuluu veistämöltä laivurin ääni:

— Älä poika vuolaise niin rohkeasti kuunarin pitkää sivua! Ei siitä mikään vedenalainen tule, ellet tee niin kiipperää, että ensimmäisessä tuulessa kaatuu.

Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin tavallista hilskettä, sitten taas:

— Voi, hyvä mies! Panetko maston eteenpäin kallelleen! Kun joudut köysiä sepimään, niin tuuli paiskaa sinut sieltä täkille, eikä kapteenilla ole senjälkeen muuta kuin yhden siunauksen vaiva.

Nähtävästi masto on nopeasti noussut, koska vain sahat, höylät ja veitset pitävät jutustelua keskenään. Mutta laivaveistämö ei ole mikään ikuinen rauhansatama, tyyntä on vain myrskyn edellä. Jo paukkuu taas: — Hei, mies, kuulepas! Onko tuo olevinaan kuunariparkin peräsinvehje, tuo pikkulapsen kalu. Pane paremmat värkit, sanon minä! Jos noin heikoilla peräsinvehkeillä lähdet isoille vesille, niin ensimmäisen myrskyn jälkeen seilaat kampsut sylissäsi Kap-Hornin ympäri ja muu osa laivaasi pyyhkii kohti Ruijaa kuin lentävä hollantilainen.

Suureen humisevaan uuniin heitetään pölkkyjä. Savukanavat hohtavat lämpöä. Jalkava perämies käy noutamassa läheisestä kuopasta perunoita paistumaan. Pojat hieman kummastelevat, eihän tänne syömään ole tultu. Mutta hyvin maistuu, naama loistaa tyytyväisyydestä, nenänpää paistikasnoesta.

Naulat ja laivat joutuvat valmiiksi ensimmäisenä iltana. Mestari ottaa vastaan, kääntelee ja tarkastelee, kehaisee tai murisee. Ladon seinään on lyötävä tämä kempura, että vasikka saa heittää yöksi häntänsä naulaan! Kas sitä! Mitä puuttuukaan tämä priki? Ei muuta kuin rohkeita miehiä, lankkulastia ja nimeä! — Se on Hyrskynmyrsky! ilmaisee tekijä.

— Heijuu! Miksi et tuota jo ennemmin sanonut! Se pitää tekstata latinalaisilla kirjaimilla etupuurin taipeeseen!

Kaikki valmiit työt nimitetään ja pannaan säilökaappiin. Keskeneräiset laudat niputetaan seuraavaa tuntia odottamaan. Se on perjantai-iltana samaan aikaan.

Pojat sukeltavat pimeyteen. Ensimmäinen lumi on sulanut, ei ole sentään säkkipimeää, sillä kuu kajastelee pilven alta. Tyytyväinen mielihyvä kapsahtelee askelten alla. Kotiinsa kiiruhtavien tyttöjen ääni kuuluu metsän takaa. Alakuloisuus ei tuntunut vaivaavan enää siinäkään leirissä.

11.

Toisena kesänä saa Sanni pystyttää torikauppansa paria viikkoa aikaisemmin kuin edellisenä vuotena. Myyntitavarana ovat varhaisperunat, joita on idätelty suurella huolella navettain ja tallien päivänpuoleisilla akkunapenkeillä, paljon asuinhuoneissakin annansilmien ja palssamien parhaimmilla lämpöpaikoilla. Sitäpaitsi on mustaotsaisessa riihessä, pitäjän kuulussa timpermanniverstaassa, valmistettu aikaisimpia istutuksia varten suurehko määrä akkunakehyksiä, joihin lasin asemesta on leikelty erään tohtorin vartavasten keksimää patenttipaperia, joka läpäisee auringon valo- ja lämpösäteet niinkuin lasi jopa paremmin kuin tavallinen akkunaruutulasi, koska se päästää lävitsensä myös tärkeät ultraviolettisäteet.

Omakohtaisesti ei laivuri kylläkään helposti usko tohtoreiden patenttipapereihin eikä ultravioletteihin, mutta muuten hän on ollut jo pitkän aikaa siinä vireessä, että heidän elohopeapuntarinsa sopii osoittaa mitä ultraa tahansa, aina läpäisee.

Tekijät itse ovat kehyksiinsä ja paperileikkelyihinsä niin innostuneita, että kihisevät ja kiehuvat. Nuorimmatkin ottaisivat mielellään muutamia lisävuosia soukille hartioilleen, koska lavailu on vain hehtaariviljelijöiden erikoisoikeus. Yläsarjan timpermannien on täytynyt valmistaa kehyksiä isoille siskoilleen, vieläpä sellaisillekin siskoille ja serkuille, jotka eivät ole sukua ei syntyä. Se ei ole hauskaa, sillä pahaiset pojat tirskuvat. Kun laivuri pääsee siitä perille, panee hän koko komppanian muutamiksi illoiksi yhteisiin varastotöihin: kehyksiä naulailemaan, kuokkia kunnostamaan, pahimmat irvileuvat tahkoa pyörittämään. Kevään joutuessa on paljon hyvää tavaraa rinnepellolle vietäväksi. Sinne tehdään sahalaudoista hauskannäköinen kalustovaja.

Laivuri häärää vuoripellon palstakäytävillä varhaiskeväästä alkaen. Kiurun ääni helisee ylhäällä pilvissä. Vesi hulisee pellon alla ruukkuputkissa. Isäntä juoksee ylös, milloin peltotöiltään kerkiää, muutaman kerran vallattomasti tulvehtivan niityn ylitse tukkipuulla ajaen. Naisopettajat käyvät siellä iltaisin, väliin aamuisin, koulun päätyttyä on neitiopettaja siellä aina.

Hän on keveän kesäisesti puettu, niinkuin viljelijät. Kengät, hatut, liinat lienevät yhteissopimuksesta jääneet heiltä kokonaan kotiin. Tyttöjen iltakoulussa on talven kuluessa valmistettu keveää kerhopukua »varastoon», kaiketi vastapainoksi poikaverstaan lavakehyksille ja muille puutarhakaluille. Se on käytännöllinen molskipuku, sopii kenelle vain, sinisilmäiselle tytönsirpukalle, päistärpäiselle pojankönssikälle, kun vain koko sopii.

On kaikinpuolin virkistävä kesänalku. Siemenet itävät, taimet versovat ja aurinko piirtelee sähköistävillä säihkypuikoillaan teerenpisamia ruskettuviin naamatauluihin.

Sanni saa komeita lähetyksiä ja kirjoittelee iloisia raportteja. Ensimmäisistä perunoista hän on saanut kolme markkaa litralta, ei kapalta. Se on vale tai ihme aikuisten mielestä. Hyviä ne ovat, kieltämättä, mutta ei sentään kolmea markkaa perunalitrasta maksa muu kuin hullu tai se, jolla on liian paljon ilman saatua rahaa! Niin arvelee moni vaari, joka taannoisvuosinaan on maksanut kahdeksankymmentä, jopa sata markkaa naapurivaltakunnan perunasta. Tosin se oli hölkkyvässä lekkerimuodossa, mutta litra vain, joka tapauksessa.

Uutta varhaista kerhoperunaa kasvaa jo usean talon parhaassa pellossa, viime kesän maistiaisissa jäi moneen suuhun houkutteleva maku. Omilta lapsilta on saatu ostaa, tai vaihtaa pellon kulmaan. Monet ovat osanneet kinua hyvän vaihtokaupan tai viimeisen hinnan.

Nuorimmat viljelijät, joiden ei sanottavasti tarvitse vielä kotona ottaa töihin osaa, tulevat eväineen ja viettävät kerhomaalla kaiket päivänsä. Heille on raivattu oma uimaranta puron suuhun, hyppylankkukin on laitettu ja polku raivattu yhteisvoimin metsän halki. Ilmaista uimaopetusta annetaan joka päivä kahdentoista ja yhden välillä. Uimataidon hankkimisen katsotaan kuuluvan vuoripeltolaisen ensimmäisiin kansalaisvelvollisuuksiin.

Naapurusten keskinen työjako on kehittynyt yhä enemmän siihen suuntaan, että Matti hoitelee talojen vanhoja peltoviljelyksiä ja laivuri uutta yhteistä ruukkupeltoa. Matilla on kuluvana kesänä myös paljon puuhaa suolla, jota kuokitaan ja ojitetaan täyttä vauhtia. Itse hän ei suolla enää sanottavasti töihin kerkiä ottamaan osaa, vain rupeaman silloin, toisen tällöin, niin paljon, että hyvään makuun pääsee. Petteri nostelee keskinevalta kuiviketarkoituksiin rahkaturvetta parin ikäisensä pojan kanssa. Heillä kaikilla on Vuoripellossa omat viljelyspalstansa.

On kuivanpuoleinen kesä, kasteluvedestä ei ole toki puutetta. Nytpä selvästi ilmeneekin, mitä taivaan mannaa se kasveille on, eipä suotta aikojaan sihise eikä väreissä välkähtele. Suo valuttaa sitä uusien suoniensa kautta kaksin verroin kuin ennen. Pääjohdon kautta saadaan laskea »seivästä» ojaan päiväkaupalla, ennenkuin lähdekaivanto tuntuvammin ehtyy. Kun suo tulee kokonaan sarka- ja piiriojiin, saanee pääjohto työntää suihkumakkaraansa kaiket kesät yötä ja päivää.

Perämiehet makaavat edelliskesien tapaan vuoriteltassa öitään, ylläpitävät pitkää juttua kuin rakovalkeaa. Kierretään laajoja meriä tai vaihteeksi kotoisia rantoja. Kerran Matti tunnustelee kautta rantain, missä vireessä on laivurin ikäväinen muuttolintu näin alkukesästä. Henkeä ja hehkua täynnä tuntuu olevan, valmis korkeampiin ilmavirtoihin, jos kutsutaan.

— Sinun olisi tänään pitänyt olla katsomassa, kun hän uitteli peneksiään järvessä.

— Olitko sinä siellä?

— Olen joka päivä ollut.

Pääseekö tuo mokoma kärryineen kapeaa ja kivistä metsäpolkua, ajattelee toinen. Laivuri jo jatkaa:

— Hän pulaa vedessä niiden kanssa kuin hylje. Koiraa, sammakkoa, roolia, mitä vain, niin vetää ja raahaa niitä perässään kuin merihaahka poikiaan. Siinä täytyy tölvänänkin oppia uimaan.

— Täytyy, sanoitko niin?

— Täytyy, niin! Se on oikea sana. Ei hän pauhaa, ei toru, eikä pärsmänttää. Siinäpä se onkin taika. Häntä ei kukaan voi vastustaa.

Ei näy voivan, ajattelee kuuntelija, eikä enää ehdi tarkkaamaan, mitä tapahtui hyppylaudan luona ja miten Vänskän poikaa opetettiin sukeltamaan.

— Kun tuollainen impi olisi jokaisessa koulussa opettajana, ei yksikään rapu tässä maassa kuolisi veteen vaan pikemminkin veden puutteeseen.

— Siihen kai rapu tavallisimmin kuolee ja merihummerikin, arvelee maamies taas omiaan. Mutta laivurin kuunari kyntää jo uusia vesiä.

— Ensi talvena vasta pannaankin hihat heilumaan. Ryhdytään valmistamaan leikkikaluja kaupungin lelukauppoihin. Tulkoot joka ilta ja päivälläkin, kuka joutaa ja haluaa. Niin minä olen tuumannut.

Rapu on tarttunut saksistaan hyppylautoihin ja lemmenruohoihin, eikä tahdo ehtiä hummerin perässä.

— Meiltäkö leluja kaupunkien kauppoihin, niinkö sinä sanoit?

— Meiltä, keneltäpä sitten! Nukutko mies? Tehdään ja myydään tavaraa, että tärisee. Kippoja, kappoja! Nappiaskeja, kellonnauloja! Lintulautoja ja enkelinpäitä! Niin visaisia päitä, että saa rautanaulaa lyödä seinään.

— Mihinkä purjelaivat jäivät?

— Laivat! Älä yhtään piikittele, lanttukapteeni! Voidaan meidän verstaassa laivojakin taklata. Sielussasi tunnet, miten tuuli ottaa purjeeseen. Tehdään taidetta, jos tahdot. Olen nähnyt niitä muutamassa kirkkokuorissa Itämeren rannoilla. Ja mikä estää meidät esittämästä juoksevaa tai lentävää taidetta. Karhuja, variksenpoikia, äijänturilaita!

— Ellei taidonpuute, epäilee toinen asian kiihdyttämiseksi vastaköyttä vetäen.

— Mitä puhutkaan, suohuuhkain! Kuka näihin saakka on taivastellut vaari- ja muorivainajien unohtuvilla taidoilla, kansan luontaisella kätevyydellä ja kevätpäivien kehkeydellä, häh!

— Neiti elohopea, muistaakseni.

— Älä päästä suihkujasi neidin selkään, ei se kuitenkaan suovedestä kastu.

Puhuu kai hän muutakin, mutta maamies ja suohuuhkain on takertunut taas aikaisempiin otuksiin, karhuihin ja variksenpoikiin. Siinä laivuri sanan sanoi. Ei ollenkaan hullumpaa. Tästä avautuu pojille mieluisaa tehtävää, miten paljon tahansa. Maamiehen mielikuvituksessa kiepahtaa siihen toinenkin ajatus, läheinen ja tuiki tärkeä. Lähestyy taas pitkät pimeät syysillat kiihkeän toimintakesän jälkeen. Miten lieneekään kajuutassa polttopuiden laita? Variksenpoikia, karhunpoikia, kokonaisia purjelaivoja taklauksineen kaikkineen. Mikä sen paremmin sopii. Ettei vain jäisi kristallipeilin kehnoissa puitteissa kieppuva naisen kuva yksinään tämän väkevästi leiskuvan kantolieskan nuoleskeltavaksi.

Hänen mielikuvituksensa etenee nopeasti näissä ennen pohdituissa asioissa. Mitä suuria mahdollisuuksia mahtanee sisältyäkään näihin kolmeen seikkaan: unohtuviin taitoihin, luontaiskätevyyteen, keväiseen kehkeyteen. Ne lienevät kuin kolme maanalaista vesisuonta, jotka kamara- ja kalliokerrostumien alta pyrkivät päivänvaloon. Toisinaan ne kulkevat niin lähellä pintaa, että aurinko vettä lämmittää, toisinaan taas sukeltautuvat satametristen kalliovuorten alle. Niitä kaivetaan ja etsitään. Vettä aina joka talossa tarvitaan. Mutta ellei kaivaja satu olemaan herkkätuntoinen vesisuonentuntija, niin hän puurastaa kaivonsa kahdenkymmenenviiden metrin syvyyteen, haaskaa työtä ja ainetta, eikä sittenkään osu suoneen. Toisinaan taas putkahtaa komeasti kiehuva pohjalähde mäenrintaan melkeinpä itsestään. Onnistuneella kaivajalla ei ollut juuri muuta vaivaa kuin peittoturpeen kiskaiseminen ja kehysarkun veistäminen.

Hän muistaa kuulleensa kertomuksia parempien ihmisten väkinäisistä vesoista, joista tekemällä yritetään tehdä jotakin ja monien vuosien kuluessa monenmoisella apuhiivalla nostattaen saadaankin heidät lopulta ikuisiksi ylioppilaiksi. Siinä on kaivettu kuivaa kaivoa sisulla ja vanhemman härkäpäisellä itserakkaudella.

Loistavana vastakohtaisesimerkkinä hän muistaa erästä nyttemmin jo kuuluisaksi tullutta kuvanveistäjää, jonka ensimmäisessä yleisessä näyttelyssä hän oli tullut käväisseeksi, yhtä toista kun jo silloinkin harrasteli. Miehestä kerrottiin, että hän oli karannut sydänmaan kodistaan ateneumiin, minkä johdosta kyläläiset veistelivät: Mitähän tuo Jussikaan sinne Helsinkiin asti! Olisi kai kirkonkylän Heiskanen hänet lankkumaalarin oppiin ottanut!

Häneltä oli näyttelyssä esillä vain puolisen tusinaa puuveistoksia, nuorten taiteilijain ryhmässä. Miten värähdyttävän rikkaita ja tunnepitoisia ne vähäiset omalla pihkallaan patinoidut honkaveistokset olivatkaan. Hämmästyksekseen hän silloin ensi kerran omin silmin oli saanut todeta, miten kankea puukin elää, nauraa, itkee, suree tai kujeilee, jos luovan taiteilijan sydän ja käsi on vuolimen vartta johdatellut. Se olikin viimeinen taidenäyttelyssä käynti. Pian sen jälkeen tuli itselle matka »ateneumiin».

— Uskon minä jo, että olet unessa. Lepää rauhassa!

Heleä nauru kumoaa laivurin luulot. Maamies on virkeämpi kuin urosheinäsorsa, joka rantakaislikossa rankkuu ja rakastelee. Elukoista oli kysymys. Mistä elukoista? Eihän niitä laivurilla yleensä niin paljoa: kattia, rottaa, papukaijaa. Niin ja variksenpoikia ja karhunpoikia. Ajatusvarsat ravaavat etäiseltä kierrokseltaan pellon poikki oikaisten.

— Ajatuksesi on mainio. Me annamme jonkun veistotaiteilijan valmistaa tarkoitusta varten sopivia eläinmalleja. En epäile ollenkaan, etteivätkö pojat hyvällä johdolla pysty vaativampiinkin töihin, uusia muotojakin muovailemaan.

— Tarkoitatko sinä...

Laivuri aloitti lauseensa ajattelematta loppuun, mikä harvoin tapahtui. Toinen tuikkasi väliin.

— Taitoteoksia, jopa taideteoksia! Karhuja, jänisjusseja, kotoisia kissoja, koiria ja kantakirjaeläimiä!

— Kas niin, miksi et tuota jo ennemmin muninut?

— Mitäpä minä toiseen kertaan toisen munimaa. Hautonut olen kaiken aikaa.

Tämäntapainen asian käsittely ei ole heille outoa. Näin he usein teltassaan munivat ja hautovat, vuoroin tai yhdessä ja sitten heittelevät uutta tekelettä kuin koppipalloa, kunnes se muovautuu ja jäähtyy hyväksyttäviin muotoihin.

Tämä muna ei tullut naisten tietoon, ennenkuin vikisevinä poikasina. Heillä on useamman viikon ajan ollut kirjeenvaihtoa eräisiin keskuksiin päin ja kun seuraava talvikurssi alkaa, kannetaan verstaaseen taas uusi pakkilaatikko, jonka lastuvilloista kaivetaan esiin ukkoa ja kukkoa, kissaa ja koiraa, oravannalliaista ja nallepoikasta. Mutta suurin ja hauskin yllätys on kettupoikue. Pojat leikittelevät luolapesänsä edustalla ja mammarepolainen tunnustelee herkin kuonoin tuulentuoksuja oviaukon suulla.

Emäntä ja neiti, jotka muiden muassa olivat purkamista seurailemassa, selviytyivät ällistyksestään verraten pian, pojat eivät aivan heti. Heillä lienee ollut hieman hitaampi tajunkierto, tai olivat he enemmän ällistyneet. Tai ehkäpä jo sormet syhyivät ja älynystyrät kehräilivät tekomuotoja ja mittalankoja.

12.

Eläinten muovailu kaarnapalasta ja punalepästä tai taitavammin käsin mestarikaapin purevampia teräkaluja käyttäen tervahongasta ja koivun visasta oli pojista ylen hauskaa, mutta se ei ollut mitään vielä sen ihanuuden rinnalla, kun saatiin suksimestari taloon.

Omassa pitäjässä oli sellainen, kuuluisa olikin, jopa niin kuuluisa, ettei hän pelännyt kilvoittelijoita, koska hänen koko tuotantonsa painui paremmille markkinoille. Oikeastaan, kun hän tarkemmin asiaa pohti, oli hyväkin, että paikkakunnan pojat oppivat tekemään itse suksensa, eiväthän sitten olleet aina ruihnaamassa asialla, josta kuitenkaan ei tullut valmista.

Hän lupautui pitämään kaksiviikkoiset kurssit yhdellä ehdolla. Kaikkien poikien piti opetuspaikaksi etsiskellä kotimetsistään hänen verstaansa tarpeita varten viisi paria kunnollisia suksipuita. Hän oli vuosien kuluessa pannut merkille, että tuollaiset mustalaispojan kokoiset »klopit» olivat verrattoman käteviä hakemaan ja »haukkumaan» näitä ylen tarpeellisia, mutta oman kyläkunnan metsissä jo melkoisen harvinaisiksi käyviä »oravapuita».

Kun mestarin vaatimus riihiverstaassa esitettiin, ei tarjokkaista ollut puutetta. Jos mestarin maksuvaatimus olisi ollut kaksikymmentä haukkupuuta, niin empimättä he olisivat lupautuneet sittenkin. Murtomaasukset, omin käsin omassa verstaassa mestaritekijän mallien ja piirustusten mukaan. Tekijän, joka oli vedellyt suksillaan ensi palkintoja kuinka monessa kilpailussa lieneekään. Kaikissa, joihin oli osaaottanut. Siinä oli tenhoavaa taikaa.

Hän toi viisikymmentä paria valmiiksi kuivattuja tarvispuita mukanaan. Ehkäpä kylmäverisempi arvostelija olisi voinut sanoa, etteivät ne olleet kaikkein parhaimpia haukkupuita. Ehkä ne olivat kolmannen tai neljännen, viidennenkin luokan jäännöspuita. Kuitenkin ne olivat suksipuita joka tapauksessa. Ja heidän verstaassaan oli maankuulu suksimestari, joka lupasi opettaa suksenvalmistuksen jalon taidon jokaiselle, joka ei ollut synnynnäinen poropeukalo, kukapa sellainen oli, ainakaan omasta mielestään. Riihessä kävi kihinä, että mestarikolmikon täytyi vaatia hiljaisuutta.

Annettujen alkuohjeiden jälkeen alkoi veistäminen ja höylääminen, käsiin syljeskeleminen ja nenän niistäminen. Tultiin varhain ja lähdettiin myöhään. Tehtiin kokonaisia päiviä, keskipäivällä oli vain kahden tai kolmen tunnin haukkumaloma, jolloin käväistiin nuuskimassa mestarille palkkapuita. Läheisimmät hän hiihteli itse katsomassa ja kaatelemassa, etäisemmistä huolehti Matti-isäntä, virkaatekevä mestari, joka valinnoissaan oli milteipä ankarampi kuin päämestari itse olikaan.

Eri työasteita ja työkaluja käyttäen hahmottuivat liukupuut lopullisiin hyväksyttäviin muotoihinsa, kätevimmillä pojilla kaksikin paria. Viimeinen voiteleminen tapahtui hyvällä tervalla loimuavan uunin lieskassa. Jos äijä haudassaan olisi tietänyt, mitä maalauksia, leiskauksia ja leimauksia hänen kiuasuuninsa joutui myöhäisemmällä palveluskaudellaan suorittelemaan, olisi hän varmasti käännähtänyt ja täräyttänyt kerran pari vaalenneilla leukaluillaan ja muoripahan olisi täytynyt kääntyä rauhoittelemaan. Mikä onni, ettei kaikkia leiskauksia ja pihinöitä kuule, ken on päässyt rauhaan nukkumaan.

Suksentekijät eivät saaneet koko kurssiaikaansa rauhassa työskennellä, jopa vielä. Hospitantteja alkoi juosta ensi päivästä lähtien, taisi olla miesten omaa syytä, miksi eivät malttaneet pitää salaisuuksiaan kielensä alla. No, oli siinä toki asian tapaistakin, täytyi isäpapalle puhella mestarin verosta, niistä haukkupuista, vaikka ne olivatkin vain koivupuita ja halkopuita. Mitäpä siitä, jos äijät olisivat tulleet, hauskaakin oli näyttää, että näin sitä nyt vain veistetään ja höyläillään suksipuuta, mutta kun tytöt alkoivat käydä kimppuun, niinkuin villityt varikset. Heidänkin muka olisi pitänyt oppia höyläämään sukset itselleen. Kunhan ensin olisivat oppineet hiihtämäänkin ja saksimaan tai edes puolisaksimaan. Mitenkäpä oppivat, kun ei ollut suksia, siinäpä se. — Meidän uusilla suksillamme ette kahnaa, älkää luulkokaan! Kiivaanpuoleista sanaharkkaa alkaa syntyä siskosten, serkusten, jopa etäisempienkin sukulaisten kesken.

Mestarit ja opettajat joutuvat hätiin. Miten siinä asiaa sitten harkitaan ja tuumitaan, niin siihen tulokseen päädytään, että kaiken järjen ja kohtuuden nimessä on tytöillä oikeus puolellaan. Tarvitsihan tyttöjenkin päästä suksen ihanuuksista osallisiksi, ellei nyt juuri veistämisen, ja tervanpaahtamisen, niin ainakin liukumisen ja muun saksimisen. Osasivat he nähtävästi saksia käyttää muutenkin, vähän näppärämmin kuin pojat. Oli selvää, että miehet antoivat naisten vetää itseään nenästä, niin ainakin ajatteli kuulu suksimestari, joka sivustapäin asian kehittymistä seuraili. Aika peijooni se olikin tuo opettajaneiti ja emäntäihminenkin, joka tunnusteli suksia käsillään ja jaloillaan kuin tekijämies. Olipa hän heistä jo aikaisemmin juttuja kuullut, näin eteviksi ei sentään heitä luullut. Eipä ihme, että puhuivat miehen pyörälle päästään, puolikasmiehen liiatenkin.

Suksimestari sen kiistan lopuksi ratkaisi kuin Salomonin miekalla, sivustakatsojalla on aina suurempi väljyys ja mahdollisuus suuntautua vastakkaisiin asenteihin. Kun hän tarkemmin harkitsi, niin saattoipa hänellä olla aihetta heittää verkkonsa tähän kihisevään apajaan. Hänellä oli kuivauskellarissaan kolmannen ja neljännen luokan kalhupuita minkä verran hyvänsä, pojat olivat läpäisseet ensimmäisen painoksen. Eihän tällä radalla tarvinnut enää muuta kuin pitää ja päästää ja lämmitellä tulen loimussa lämpöisiä käsiään.

Hän oli rauhallinen mies ja puheli mielellään kautta rantain toissilmällä sihtaillen, mieluimmin juuri silloin kun sulavaa suksenpohjaa kärjestä pitäen kädessään kiikutteli ja sihtaili.

— Mitäpä me näin pienistä riitelemään, miehiset miehet reippaiden naisten kanssa. Pitäähän tyttöjen päästä hiihtämään, pitää toki. Etteikö meillä olisi tarpeeksi suksia! Tämmöisessä pitäjässä, jossa kohta joka mies on suksimestari. Johan se olisi suuri häpeä koko paikkakunnalle!

— Niin juuri, ehtii laivuri väliin. Mestari ottaa toisen suksen ja kiikuttaa molempia yhtä aikaa.

— Voisihan tuota ajatella, että tytöt itse tulisivat höyläämään suksensa, mutta vähän ilkeältä se sivusta katsoen tuntuisi sekin. Eikä tänne riiheen oikein hyvin sopisikaan. Vai mitä pojat arvelevat?

Pojat katselevat karsaasti alaspäin, arvelevat, mitähän arvelevat. Joku tytön hyväkäs tirskahtaa oven puolessa. Mestari kaventaa loppuun vapauttavammassa äänilajissa:

— Pannaan ruuna aisoihin ja haetaan meidän verstaasta puita toinen viisikymmentä paria, miten puhutaan, ehkä satakin paria ja höylätään suksia, että niitä kerrankin riittää, vaikka joka tyttö lähtisi hangelle saksimaan, vaikka muorikin kiukaalta. Vai mitä pojat arvelevat?

Siihen jotakin jo voi arvellakin. Kun yksi pääsee nahastaan irti, niin pääsee pian toinenkin, miehet, tytöt, isot naiset, peijoonit. Hei, hulinata Mäntylän äijän nokisessa riihessä!

Ennenkuin yleinen äänestys hiljenee ja yksityiset puheenvuorot taas rupeavat pääsemään kuuluviin, on emäntä ehtinyt munia uuden käyttökelpoisen ajatuksen, eipä se enää uusikaan liene, mitäpä uutta on taivaan kannen alla, mutta tässä yhteydessä se on uusi ja kiintoisa. — Ostetaan tuulikangasta, nappeja ja vetoketjuja ja tehdään hiihtotakkeja sata kappaletta varastoon, niinä päivinä, kun pojat veistävät suksia. Ja sitten hän ajaa suksimestarin vasikalla tai hyvällä suksiparilla, kun se on niin sopivasti käden ulottuvilla: Ei kelpaa, että pojat ostaisivat kaupasta puseronsa, tällaisessa kylässä, jossa joka tyttö osaa neulaa ja ompelukonetta käyttää. Johan se olisi suuri häpeä koko paikkakunnalle! Vai mitä tytöt arvelevat?

Taas hulinata, valmiit ja puolivalmiit suksetkin höyläpenkeillä helisevät.

Ruuna valjastetaan puihin heti, kaksikin ruunaa ja neljä miestä lähtee päämestarin opastamina suksipuukuormaa hakemaan. Kurssiaikaa pidennetään viikolla. Se on iloista aikaa. Miten toista onkaan höyläillä jo toista tai kolmatta suksiparia. Työjakoakin jo käytetään kuin suuremmassa tehtaassa: pohjanhöylääjiä, kuurnanvetäjiä, tallanveistäjiä, kärjenkaventajia. Ja paahtaminen, sepä vasta mestarintyötä. Rekitervalla ei peilipintaa vedäkään kuka tahansa, jonka nokka vuotaa.

Tyttöjen verstaassa saksitaan ahkerasti tuulikangasta ja neljä ompelukonetta rapisee. Se on hauskaa työtä, miehustan saumaaminen ja vetoketjun neulominen. Kukahan tämänkin nutun sisässä hiihtänee? Kalle, Vihtori vai Petteri? Tuntuu niin metkalta, kun ajattelee että Petteri! Se on kova poika hiihtämään! Jospa menee tällä pitäjän kilpailuun ja saa vaikka ensimmäisen palkinnonkin! Varmasti saa, ellei vahinkoja tule! Ei suinkaan Lempi vain arvaa? Mistä toinen toisen ajatuksia arvaa. Tuntuu kovin hauskalta, kun on jotakin, mitä ei toinen tiedä, eikä arvaa.

Tytöt katsahtavat työn lomassa toisiinsa, kaksi, kolme, viisikin. Ja naurahtavat hilpeästi ääneen. Kun tämä varastopuseroiden teko on niin hauskaa. Kaikilla on niin hirveän hauskaa.

Maijanpäivänä pidetään suuret hiihtokilpailut, suksien ja puseroiden vihkiäisjuhlat ja silloin on koko kylän väellä todella hauskaa. Kaikki sukset ovat liikkeessä, kaikki puserot käytännössä ja muori-ihmistä tuskin olisi löytänyt kiukaalta, miehen puolta ei kumminkaan.

Lähtömaali on Vuoripellolla ja siitä lähtee kaiken aamupäivää poikaa ja tyttöä sarja sarjan jälkeen, viimeiseksi aikuispoikien ja aikuistyttöjen sarja. Ja loppujen lopuksi ukkojen ja akkojen sarja.

Laivuri pyörii ja häärii pulkassaan kuin meriväen ylipäällikkö sodan aikana. Hänellä Kokkilan nuoren isännän kanssa on kaikki valta ja voima, muut opettajat ja mestarit ovat jääviä, koska itse ottavat osaa kilpailuihin.

Lähitalon väki voittaa ensimmäiset sijat neljässä sarjassa ja sitten vielä toisia, kolmansia ja neljänsiä palkintoja muissa sarjoissa.

Sitä ei ihmetellä eikä liioin kadehdita, nehän ovat hiihtäjiä koko suku. Toinen palkintotuomari, Kokkilan isäntä, joka ei ole vanha mies, mutta muistaa silti seutukunnan vanhimpia, pitäisi luonnollisena sitäkin, vaikka he kaikki sarjassaan olisivat vetäneet ensimmäisen palkinnon, niinkuin sitäkin, että tämä kylän ensimmäinen suurkilpailu tapahtui tässä, vuorien laaksossa.

Mutta kenenkä ketjuttamassa puserossa Petteri mahtoi hiihtää? Se olisi ollut monen tytön hauska tietää.

13.

Laivuri ei tyydy suksiin eikä sukseilemisiin. Hän innostuu vielä palkoveneisiinkin. Kanoottivimma on tarttunut nuoriin retkeilijöihin Suomenmaassa. Laivuri tosin itse on jo enemmän vanha kuin nuori, ulkoisesti, ei sisäisesti, eipä ulkoisestikaan, ellei ottanut huomioon...

No, mitäpä niistä! Minkä vuoksi kaikkia ammoin olleita ja menneitä olisi aina pitänyt ottaa huomioon. Hän tutkii kanoottikirjallisuutta, englanninkielistäkin ja pääsee siitä joten kuten selville ilman sanakirjoja ja muita eksemplaareja. Ellei hän muista jotakin sanaa tai lausepartta, niin hän arvaa sen. Jos se ei satu aivan oikein, niin ainakin lähipitäen oikein. Hän tuntee jo jonkin verran muutenkin vettä ja purjehdusta koskevia asioita, yes! Ja kun hän kotvan aikaa järkeilee, mittailee ja noituilee piirustusta tai muuta pulmakohtaa, niin hetken kuluttua on taas kaikki all right.

Hän tutkiskelee tarkoin Suomen vesistöjen karttaa, merkkailee reittejä, mittailee harpilla välimatkoja ja tekee matkasuunnitelmia, kymmenittäin. Tämähän on ihanteellinen kanoottiurheilumaa, järvi järvessä kiinni! Vesistöt kuin nappiketjuja! Miksi ei tätä kaikkea jo kukaan ennen ole huomannut? Hän ei sattumalta siinä innoissaan huomaa, ettei hän itsekään olisi nähtävästi sitä huomannut, ellei joku toinen jo ennen häntä olisi sitä huomannut.

Ja sitten hän vaistoaa suureksi riemukseen, että kanootin melominen on yksi niitä harvoja urheilulajeja, johon hän mieskohtaisesti vielä voisi osallistua, ehkäpä hyvälläkin menestyksellä, mitäpä siinä säärillä tehtiin, tiellä ne vain olivat. Hartioita hänellä on ja voimaa niissä on. Ainoa epäilyttävä seikka on, jos sattuisi pyllähtämään nurin avovedellä. Se olisi melkein kuin menoa. Mitäpä tuosta. Se olisi joka tapauksessa liukasta menoa. Jaa-a! Kyllä melominen sentään on jaloa urheilua, parhaimpia monista, kaikkein parhainta.

Hän ei tarpeettoman kauan pidä omina tietoinaan tätä suurenmoista keksintöään, vain niin kauan, että ehtii asiaan ammattikirjallisuutta viljelemällä tutustua. Olisihan se häpeäksi koko merenkulkijoiden uljaalle joukkokunnalle, ellei kolmekymmentä vuotta merillä seilannut perämies ymmärtäisi yhden kangaspaatin piirustuksia ja tekotapoja viimeistä viivankoukeroa myöten. Kirjallinen tutkiskelu ei vie kovin kauan aikaa teräväpäiseltä mieheltä, jolla ei ole muita tulenpolttavia mietiskeltäviä. Ja sitten sen saa tietää koko kerhokoulu kananhoitaja- ja lapsenlikkakurssilaisia myöten: Hei, pojat! Me ryhdymme veistämään kanootteja!

Se oli täräys, josta ei aivan ensi hetkessä selviydytty. Laivuri ehtii ennen sitä lisäselvityksiin:

— Kanootti on hieno vehje tällaisessa maassa, jossa on järviä kuin silmiä silakkaverkossa. Mitäs me iät kaiket rupeaisimme parkkilaivoja ja oravanpaatteja näpertelemään. Veistetään venettä, jolla mies pääsee viidessä minuutissa ja viidelläkymmenellä vetäisyllä tuommoisen järvipurtilon ylitse, että kerran vain kurahtaa!

Tässä verstaassa on pienemmilläkin esipuheilla ryhdytty uutta veistämään ja ryhdytään myös kanootteja. Sitä ennen on hankittava kangasta, kaaripuuta, naulaa ja niittiä, erilaatuista faneeria ja muutamia lisätyökalujakin, ei niin paljon ainetta enempää kuin työkalujakaan kuin urheiluvälineen suurehkosta ja upeastakin ulkoasusta päättäen voisi olettaa.

Kanootteja ei, ainakaan ensimmäisenä vuotena, tehdä sentään joka miehelle ja joka naiselle, vain kahdeksan kappaletta kaiken kaikkiaan, mutta on sitä aluksi siinäkin pienen sydänmaan kylän tarpeiksi. Tekijät ryhmittyvät venekunniksi naapuruuden, tuttavuuden tai jonkun muun vielä lämpöisemmän palloutumisen merkeissä viidestä kymmeneenkin yhden palhon ympärille. Laivuri veistää itselleen ja maamies perikunnalleen, eivät kaiketi sovi yhteistä rakentamaan ja onpa heissä palhoa kahteenkin veneeseen.

Piirustuksissa olisi vara valita useampaakin mallia, vaikka eri laatu jokaiselle palhokunnalle. Tyydytään yhteen sopivimman tuntuiseen. Se on järkevä päätös, sillä moninaisissa rakennusvaiheissa tulee esiin pulmia, joita ratkaisemaan tarvitaan kaikkien venekuntien yhteisjärki ja ymmärrys, eikä sittenkään selviydytä liian loistavasti. Maamies muistuttelee merimiestä entisistä puheista: Joka mies laivan rakentaa, vai kuinka se oli? Siihen merimies viipymättä puolestaan: Niin juuri! Veistämisistä aina selvenee! Mutta jos suurilla vesillä tulee vastaan oikean merimiehen umpisolmu, niin silloin ei pelasta muu kuin raikuliluonto ja sallimuksen armo!

Tähän ei maamies osaa sanoa yhtään mitään. Tehdään töitä taas, naulataan, liimataan, sovitetaan kaaria, sommitellaan istuma-aukkoa. Viimeinen työ on vernissaus, maalaus ja liippaus, nuolemiseksi sen joku ryhmäammattikunnan mestari keksaisee. Se on varsin sopiva nimi. Niinpä vesikin nuolee, sitä silpoisemmin, mitä sulavampi ja siloisempi aluksen liukumapohja on. Hohkakiviä jauhetaan, hankaustupot heiluvat, parikymmentä smirkkelikankaan kappaletta hilskuttaa yhtä aikaa.

Viimeisin työ on kaksilapaisen airon puleeraus. Jos kanootti on hieno työ, niin airon pitää olla mestaritekele, keveintä hienosyistä honkaa, terät kuin parhaimman hopeasepän kädestä. Niissä pitää näkyä liikunnan värähtely ja kiertävä elontuntu, niinkuin voimakkaasti esiintyöntyvässä kauranoraassa tai väkevästi hulmahtelevassa tulenkielekkeessä.

Opettajaneiti on ehdottanut, että pidettäisiin melomiskilpailu. Jokainen kanoottikunta saisi valita parhaimman miehensä. Niinkuin Mäntylän laivurin kanoottikunta. Ajatteliko usein kureileva elohopeapuntari ehdottaessaan tätä? Olisi hauska tietää. Kaikkia vain mieleenkin johtui. Mutta laivuri on henkeä ja elämää täynnä, harjoittelee päivästä päivään, tuskin pellolle tahi syömään muista nousta.

Hän huomaa, ettei jaloista juuri vastusta olisi tässäkään jaloimmassa urheilulajissa, olisi tukeva ponnistaa, kun olisi millä ponnistaa. Mutta liukuupa tämä vehje ilmankin. Järven ylitse ei tosin viidessä minuutissa, eikä viidelläkymmenellä melan vedolla, tuskin viidelläsadallakaan. Kuitenkin se on kuin joutsenen kulkua. On ihanaa, kun tuntee olevansa niin keveän irtonaisesti irti. Vetäisy vain, kerran pari, ja kevyt hiottu alus etenee kuin henkäys huurteista ikkunaruutua.

Pitäisikö hänen todella ottaa ensi sunnuntaina osaa kanoottikilpailuun? Se on naurettavaa. Miksi hän ei voisi jäädä katselijaksi tai palkintotuomariksi kuten muulloin aina? Mikä hän on nuorten poikien kanssa kilpasille, Matinkaan kanssa, jos hän lähtee. Kanoottikunnittain, niinpä hän ehdotti! Petteri voisi lähteä Pahkamäen kanoottikunnasta, mutta kuka muu voisikaan lähteä Mäntylän soutukunnasta? Vanha aasi! Täysi pähkähullu!

Hän vetäisee kiukkuisesti muutamia kertoja kahden puolen. Kanootti kallistuu uhkaavasti, vesipyörylät porahtelevat. Miksi en lähtisi kilpailuun poikien ja Matinkin kanssa? Lähdenpä uhallakin!

Hän harjoittelee väsymättömästi tuettomalla, jo suurempiin ponnisteluihin tottumattomalla ruumiillaan. Kuin sattumaonneksi tulee opettajalle vähäinen matkaeste ja kilpailupäivää siirretään viikon verran. Hän tutkii kirjoistaan erilaisia melomistapoja ja kokeilee vetoja nopeasti ja harvempaan, läheltä ja etäämpää meloen. Läheiset reunanvierusvedot osoittautuvat tehoisimmiksi, niinpä kirjoissa neuvotaan ja niin intiaanitkin melovat. Käännöksiä hän erikoisesti harjoittelee ja keksii nopeasti viiltävän pyöräyksen, niinkuin purjelaivan käännöksen hankavastaiseen, eri alus, mutta sama laki.

Hän vaanii Matin harjoituskäyntejä ja varautuu itse aina mukaan. Mies on peloittava vastustaja, jalkoineen. Niillä hän ottaa tukea aluksensa rungosta, saa vetoihinsa voimaa ja ampaisee kuin nuoli. Kilpailijasta näyttää siltä, mutta kun etäännytään selälle päin kuin salaisesti tunnustellen, niin eipä hän kykenekään jätättämään. Hänen vedoissaan on jotakin jäykkää kuin takaisin ottavaa ja oikeasta käännöksen leikkaamisesta hänellä ei ole hajuakaan. Matti huomaa sen itse, huopaa ja kokeilee, vakoilee syrjäsilmällä. Mutta vastustaja ei näytä taitojaan, ehei, pojat. Hän räpiköitsee joten kuten ympäri ja sitten palataan hiljalleen ja puhellaan kaikesta muusta.

Kilpailupäivä joutuu. Joukko uteliaita ihmisiä liikuskelee rannoilla ja veneellä, kerholaiset ovat viimeistä päätä myöten. Kanoottikilpailu on taas jotakin uutta, niinkuin koko kangassukkula näillä vesillä. Kaikki eivät ole palkovenettä tätä ennen edes nähneet, jonkun kaupunkilaisen on nähty etäältä laivalaiturin ohitse pyyhkivän.

Enemmän vielä kiinnostaa miehiä ja mieliä laivurin mukaantulo. Lähteeköhän tuo todellakin? Siinä häntä on pätkää kolmeenkin vanhan testamentin ihmeeseen. Kädetön, jalaton, seinää nousee! Herra Petteri kammarissa peilaili! Niinkuin peura janoissansa! Hänestä voidaan odotellessa keskustella sanalaskun, viisun ja virrenkin värsyillä.

Matka on tuhatviisisataa metriä, reitti kolmion muotoinen kahdella käännöksellä. Lähtö- ja paluupaikka on kerholaisten hyppylaudan luona. Kahdeksan sinistä palkoa kuin vaanivaa haukea odottelee lähtömerkkiä parin metrin välimatkoin kaislikon rinnassa. Useimmat kilpailijoista ovat riisuneet paidankin yltään. Merimies ja maamies ovat reunimmaisina kuin vartijoina tai suunnan leikkaajina, varmaan leikkaavatkin keskipaikan nuotanperälle, ne tietävät, jotka ovat harjoitusmelontaa seurailleet.

Opettajaneiti seisoo laudan latvalla valkoinen vaate kohotettuna. Muutamia hätäisempiä on tasoitettava ruoturintamaan. Jo välähtää. Melalusikat alkavat pistää ja välkkyä.

Nuotaksi venyy, niinkuin piirrettynä. Miten lienee sattunutkin pohjukkaan kaikkein heikoimmat. Nopeasti vain ne kaikkikin etenevät. Ei siihen olisi lähtemistä huonotekoisella veneellä. Veneellä, kuka puhuukaan! Äijät nousevat kiville paremmin nähdäkseen. Lapsia kihertää hyppylauta kirjavanaan. Muutamat kiipeilevät puihin. Kymmenkunta venettä soutelee ulompana reitillä.

Reunakanootit etenevät tasakilvassa. Miehiä yllytetään maalta ja järveltä, poikamiehiä erittäinkin. — Pojat, pukinnäköiset! Katsokaa toki hiukan sivuillenne! Rannalta ei voida eroittaa, kumpi miehistä on edellä. He hajautuvat ja aikovat kiertää selkämaalit eri puolilta. Todellisuudessa on laivuri hiukan jäänyt, puolimatkaan jouduttaessa ehkä kanootin mitan. Matilla on lähtöhetkellä välkähtänyt niin epäurheilumainen mielijohde, että hän antaa laivurin voittaa. Tunnettuaan vastuksen todelliseksi hän häpeää jo sitä ja alkaa leikata vanhoja sisulatauksiaan tavoittaen, todenteolla. Käänteisiin jouduttaessa hänellä on pieni etumatka, mutta hienoinen aavistus siitä, että laivuri leikkaa hyvin kurvat, että hän ne noin hienosti viiltäen leikkaa, sitä hän ei ole osannut arvata.

Kun jälleen päästään suoralle reitille, on laivurilla ainakin kolmen kanootin etumatka. Pojat räpiköivät vielä käännöksissä, viimeinen vasta menomatkalla. He suuntaavat suoraan samaan kolmiokärkeen, tahtonsa ja voimansa keskittäen armotta, niinkuin kilpamiehet tosiottelussa aina. Toisella sivustalla pelaa voima ja kilpailutottumus, toisella taito, tahto ja se kolmen kanoottimitan etumatka.

Matka etenee, kaula lyhenee. Venemiehet huutavat, huiskivat lakkejaan ja airojaan. Rannalla huudetaan oikoisenaan, suorastaan vedetään vaahtopyörylöissä kiehuvia kanootteja maalikurimukseen. Välimatka on lyhentynyt lyhentymistään. He ovat jo melkein kohdakkain, mutta silloin laivuri leikkaa taas sulavilla intiaaninvedoilla loppusyöksyyn ja voittaa puolella kanootin mitalla.

Häviömies tekee joustavasti voittajalleen kunniaa, melallaan. Kokat karahtavat hiekkaan. Ennenkuin he ehtivät nousta istuimiltaan, tapahtuu yllättävä jälkinäytös, elohopeapuntari sen lienee keksaissut. Kymmenen reipasta tyttöä käy laivurin kanoottiin kiinni, viisi puolellaan ja mies kannetaan riemusaatossa metsän halki Vuoripellolle. Mies on mies, maailmanmies, mukautuu leikkiin ja meloo airollaan ilmaa, kantajiaan päähänkin taputellen.

Mutta häviömies on mies hänkin, usein leikissä mukana ollut. Hän hypähtää maalle ja kerää pojat ympärilleen. Rantarinteessä on kuivia risukasoja, kulottunutta kaislaa, katajapensaita. Nopeasti kantamus kokkoainetta jokaisen syliin. Innostus tarttuu, vanhat miehetkin kahmivat risua ja oksaa. Sitten juoksujalkaa kunniakomppanian jälkeen, kaikki koko liikkuva rinne. Ja ennenkuin voittaja on päässyt kilparatsuineen maaperään hulmahtelee kerhopellon suurella ristikäytävällä komea kokko. Sen ääreen hänet kannetaan. Sen ympärille piiriksi kokoonnutaan.

Aluksi se on ollut leikkiä ja leikiksi ymmärretty. Ei ole enää. Se on juhla, kuin uhritoimitus. Kukaan ei naura edes enää. Jos jonkun päähän pälkähtäisi aloittaa virrenvärsy, niin toiset yhtyisivät.

Laivuri varjostaa silmiään. Liekki ehkä lyö, savuko kiertää? Naapuri, rehti häviömies katselee tulen toiselta puolelta. Hän aavistelee tätä miehen suurimmaksi elämänhetkeksi, miehen, jolla on ollut monta ja monenlaista hetkeä. Kuitenkaan hän ei aavista, mitä miettii itse mies, kohtalon nakkelema laivuri, ilon ja murheen mies.

— Jos saisivat vielä sellaisenkin päähänpiston, että nostaisivat paattini tuohon liekkien loimuun, niin ääntä en päästäisi, en kättäni heilauttaisi!

Painoiko tuuli savua hänen silmiinsä?

14.

Laivuri on ollut kuin tappuraa ja tervaa senjälkeen, kun todenteolla innostui sytyttäviin asioihin: Vuoripeltoon, askarteleviin lapsiin ja opettajaneitiin.

Kun hän kesäpäivisin pyöräilee pellolle, on häntä vastassa kaksi aurinkoa, kumpikin lämmittää ja ruskottaa, toinen sisältä, toinen ulkoa. Ulkoisen hän kestää hyvin, sillä hänellä on paksu, suurten merien suolaisissa ahavoissa parkittu nahka, lienee sisäinen nahkakin monessa suolavedessä parkittu, mutta ei vain kestä.

Hän seurailee silmät siirallaan rehevien kasvimaiden ylitse ja välitse nuoren puoleensa vetävän elämän leiskauksia, silmien iloa, veren eloa, kunnes tulee niin kuumat paikat, että vihaisena villihyrränä on ampaistava vuorelle tai järvelle. Kukaan ei kiinnitä siihen enää suurempaa huomiota, laivurin tempauksiin on jo vuosien kuluessa totuttu, yhtiötoveri aavistelee ja arvailee, minkäpä hänkään mahtaa, kun ampuu, niin ampuu, omillaanpa ampuu. Kuitenkaan hän ei voi vapautua paimentelevasta lapsenlikkatunnelmastaan, niin peräti vastenmielistä kuin se hänen perusluonteelleen onkin.

Yöt ovat pahimmat tai parhaimmat, miten päin vain halutaan ne selittää. Kun »matala» on siirtynyt maasta pois ja jalkojen vaivanmato on lakannut jäytämästä, nukkuu laivuri hyvin ja käyskentelee paratiisin vuoripelloilla. Kanoottia ei näy, kolmipyörää ei ensinkään, vain aurinkoa, aaltoja, eloaaltoja, suloaaltoja. Hän syleilee, suutelee, juo niitä ja juopuu niistä.

Mutta heräämys ei ole helppoa. Kohmelo on niin kova, ettei hän vähillä tahdo selviytyä todellisuustajuntaan. Eipä tässä olekaan paratiisin vuoriniittyä, ei elolaineita, ei ilosilmiä? Eipä totta totisesti ole koko tyynyllä muita kihartuvia kuin oman pörröisen pään! Piiloon painunut peiton alle? Nousetko sieltä, tyttöveitikka!

Siellä ei ole mitään. Tyhjät pohjat. Lahoovat tyngät. Perämies... perätön. Tuli ja tappurat! Elinkautinen eläke... Kymmenen puntaa kuukaudessa.

— Mitä helvettiä minä teen punnilla ja killingeillä, kun minulla ei ole enää jalkoja eikä miehuudenvoimaa!

On onni, ettei näkyvissä ole narua, oksaa eikä vuorenrotkoa ja että laivuri sängyssään maaten on toimintaan tahmea, kuin saamaton jollakin tavoin. Tai mikäpä tiennee, onko se onni? Ehkä ripeä toiminta selventäisi unikohmelot ja muut ristiriitaisen elämän sekavuudet.

Toisinaan hän tasautuu ajattelemaan oikein järkevästi, kiltisti voisi sanoa.

Mikäpä Petteri-pojan on eläessä, ei mikään. Eläke juoksee, korko juoksee. Ja kärry, suksi, vesikelkkakin ehkä vielä muutaman vuoden juoksee. Entä sitten? Entäpä sitten! Sinne samaan kuusikkotarhaan painutaan, minne muori ja vaari, kaikki jalkavat ja jalattomat ovat painuneet tai vasta painuvat. Sen voinee järjestää melko mukavasti, kelpaa varakkaan järjestää. Koulusaatot edellä veisaamaan ja kaksi pappia palkan edestä kehumaan: Tämä poikamme, joka kadonnut oli, on palannut ja jälleen löydetty! Nukkuos rauhassa, isänmaasi helmassa! Kiltti Peku-poika muorin ja äijän viekussa! Ja sitten isä Aabrahaminkin avarassa helmassa!

Mutta serkut pyyhiskelevät särjensilmiään tuhrautuneille nestuukeillaan. — Kuinkahan paljon tuo jätti puhdasta rahaa? Ettei vain olisi tehnyt mitään testamentteja. Jos onkin, niin rikki kaikki! Eihän se enää selvällä järjellä, senjälkeen kun jalkansa menetti. Hitto, kun ei tuo Karoliinan kämpyräkään ehtinyt tuosta jo ennemmin keikahtamaan, että mä kaikki olisin saanut. Vai isänmaan helmassa! Y-hy-hyy, miten kauniisti puhuu! Mutta olisi tässä yksikin pappi riittänyt. Se oli koko elämänsä ajan niin huikentelevainen, poika parka!

Hän on jo yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Kymmenen, parikymmentä vuotta enää, jos ehjäkin olisi, mitäpä sitten tällainen mätä tynkä, joka kaikilta puolilta lahoo, vain keskeltä kytee. Pitääpä olla yksi tuhattulimmaisen pökkö! Siihen hän päättyy, missä kierteleekin.

Ja siihenkin, että ennen on kiskaistava itsensä irti, ennenkuin täydelleen hajoo. Hän on miettinyt jo montakin tapaa. Suksella kalliojyrkänteeltä alas, hellerei! No, siinä voisi jäädä pieneksi aikaa potkimaan, eipä juuri potkimaan, muuten vain kitumaan. Eskimopyöräys kanootilla. Se olisi sukkela tempaus! Siinäkin on yksi ilkeä kohta. Hän on niin epäisänmaallinen, että kammoo tuhatjärvien suolatonta vettä. Se on talvella kylmää, kesällä taas nopeasti mädättävää. Kammoo hän isänmaan kepeitä multiakin, muorin helmaa nykyisellään ja Aaprahaminkin helmaa. Se on totuus, tulkoon sanotuksi yksin häpein.

Mutta yhtä hän on kuvitellut, sen kymmenet kerrat mielessään maalaillut ja sommitellut.

Rannaton meri ryskyy ja pauhaa. Laine nousee kuin vuorenseinä ja painuu kuin hornankuilu. Suolaista vettä heittää kannen ylitse. Se piiskaa ja roiskii kuin jättiläisvalaan pyrstö. Miehet ovat kannen alla, kaikki, joita meri ei ole pyyhkinyt. Mutta minä pyörin ruorissa! Rahalla perätönkin perään pääsee, pääsee siihen tällaisella tuulella ilmankin. Loiskitaan, huudetaan, ulvotaan! Kunnes tulee iso laine ja pyyhkäisee koko kannen puhtaaksi.

Hän on sopinut tästä jo luojansa kanssa, eikä hänellä ole ollut päteviä vastaansanottavia. Mieshän se on luojakin, sietää lahoamisen, vaan ei sitä rakasta.

Pahinta on, kun hän ei pääse Vuoripellosta eikä sen auringosta irti, se on vasta ihme paikka! Hän on suunnitellut ja mittaillut lyhkäistä kanoottimatkaansa kolmena kesänä. Reittejä olisi, aikaa olisi ja voimiakin olisi. Mutta täytyy joka päivä mennä pellolle. Täytyy mennä vielä kerran korpeamaan kytevää sieluaan. Tänään vielä... Tänään viimeisen kerran. Ja tänäänkin vielä viimeisen kerran. Vanha aasi! Lahotynkä! Kytevä pökkelö!

Menet kai vielä tänäänkin viimeisen kerran?

15.

Neiti Haapasella ei ole koulupaikkaansa enempää kuin koulupiiriään vastaan enää mitään valittamista. Tuskinpa hän olis osannut kaivata enää sitä neljänneshehtaarin puutarha- ja peltomaatakaan, jonka kyläläiset ovat pyytämättään hänelle järjestäneet.

Hänen talvensa ovat viihtyisät ja kesänsä onnelliset. Melkein kaikkialla hän tapaa ystävällisyyttä, hyviä ihmisiä ja hymyileviä kasvoja. Rakkaita, pysyväisiä oppilaita on hänellä kohta joka talossa ja torpassa.

Hänellä tosin on sisäiset ikävänsä ja inhimilliset kaipauksensa, hänelläkin, mutta hänen linssinsä edessä on niin ihmeellinen valosuodatin, että hän näkee nekin ihanan tenhoavina, kuin kuun välkehtivää siltaa pitkin astelevina, siinäpä hän ne hyvin usein näkeekin. Ikävuosia hänellä jo kohta alkaa olla vaarallisiin määriin saakka, mutta hän ei ole edes huomannut, milloin vuodet ovat karttuneet, ehkäpä vuodetkaan eivät ole huomanneet, mihin ovat karttuneet. Iloisen mielensä, reippaan askartelun ja määrätietoisen liikuntataidon avulla on hän säilyttänyt nuorekkaan hengen ja ruumiin joustavuutensa siinä määrin, että hän matkoillaan hyvin voisi näytellä kaksikymmenvuotiaan osaa, jos se häntä huvittaisi.

Laivuriin, holhottilastensa hyväntekijään nähden on hänelle vuosien kuluessa muodostunut merkillinen kiintymyksen suhde. Se on kuin isän, vanhemman veljen, tuittupäisen, mutta kultaisen sedän. Se on kaikkia niitä, eikä mitään niistä. Hän saattaa pellolla, uimarannoissa, verstashuoneissa ja muissa yhteisasioissa tavattaessa olla miten vapaa ja läheinen tahansa, mutta Mäntylässä hän ei ole käynyt kuin yhden ainoan kerran, silloin kuin kotiin palatessaan povellaan kantoi heidän yhteisen kummilapsensa helminauhaa.

Hänellä on ollut monta kertaa tärkeää asiaa, mutta aina tulee seisahdus, niinkuin polku liukastuisi, umpeutuisi, häviäisi kokonaan maan alle. Joku lapsista pääsee huomenna kirjettä viemään, ellei pellolla ole mahdollisuus tavata.

Miksi hän kiertää? Hän on usein tiedustanut sitä itseltään vastausta saamatta. On hän ajatellut aivan suoraankin tätä asiaa. Voisiko heidän välillään koskaan olla sitä, mitä miehen ja naisen välillä sukupuolina voi olla? Sehän on naurettavaa ajatellakin. Nuori tyttö ja vanha mies! Väkivaltaisesti ruhjottu puolikasmies, jonka henkiin jäämisen on täytynyt olla kirurgiataidon ja luonnon yhteisihme. Mitä yhteyttä hänellä enää voisi olla kenenkään naisen kanssa sukupuoliominaisuudessa?

Tätä hän nyt taaskin polkutietä astellessaan miettii, hätkähtää, kun huomaa miettivänsä ja muistaa, että hän on kuin onkin nyt tällä kertaa Mäntylään matkalla. Hän pakottaa sydämensä rauhalliseen käynnin tahtiin ja alkaa muuten muistella tätä hyvää setämiestä.

Kuinka pitkälle muistoissaan hän saakaan mennä löytääkseen toisen samanlaisen miehen, ellei ota huomioon naapurin miestä, joka on mies toisella, kaikinpuolin vapaalla tavalla. Mitä suuria uhrauksia hän on tehnytkään paikkakunnan ja sen nuorison hyväksi? Ei hän niin upporikas mahtane olla. Verotetaan kolmen neljänkymmenentuhannen markan eläke- ja korkotuloista, eikä hän varmaan ole niitä, jotka tällaisissa peittelevät, penniäkään. Ja kanoottikilpailunkin voitti!

Hän hätkähtää taas ja tuntee sydämensä lyöntien taajentuvan. Miksi ei hän voinut voittaa melontaa, vanha merimies hyvillä käsivoimillaan. Mitä oikeutta minulla on arvioida vieraan raajarikon miehen »ostoarvoa» verokymmenysten kilisevissä markoissa! Hän tuntee ja tajuaa kyllä heti, ettei hän ole ajatellut siinä mielessä kuin ostomiestä arvioidaan, jos niin olisi tapahtunut, niin hän ei enää astuisi askeltakaan eteenpäin.

Hyväsydäminen hän on, joskin tulinen, älykäs ja tietorikas. Ja minkälaista yleensä onkaan hänen tietonsa luonnosta, ihmisistä, avaruudenkin tietoarvoituksista? Elävää tietoa, josta uhkuu meriahavan ja suolan raikas tuntu. Ivankärki puree usein, kirpeästi ja terävästi. Se on ymmärrettävää. Miten katkerien suolojen lävitse väriheijasteet hänen katsomuspeilissään ovat saaneetkaan kaivautua?

Kolmannen kerran hän huomaa sydäntutkaimin erittelevänsä tuota miestä, jossa ei tavallisessa merkityksessä ole enää mitään miestä. Hän tahtoo vihdoinkin katkaista sitkeästi kiinni pitävät tutkaimensa, hypätä kuin vesilätäkön ylitse. Kohta valot hänen talostaan vilkahtelevat. Kaikesta tällaisesta on päästävä kokonaan irti, ennenkuin astun hänen ovestaan sisälle!

Millaisesta irti? Eikö rehellisen kaipaavan naissielun ja suuren kokemuksista rikkaan miessielun välille voisi näinkin poikkeuksellisissa yhtymissä muodostua sopusointuista molemmin puolin tyydyttävää harmoniaa? Eivätkö hänen jaloimmat keskuksensa ole mitä kirkkaimmassa loistossaan? Maanliejussa polkevia alaraajojako nainen pohjimmaltaan parhaimmassakin miesystävyydessään kaipaa?

Hän hypähtää pitkän hypyn, riipaisemalla, vaikka ei edessä olekaan vesilammikkoa. Portti on edessä ja talon valot näkyvät.

Hänellä on samanlainen tunne kuin juhlapuhujalla, jolla konseptit ovat päässä, mutta joka viime hetkessä huomaa, että ne ovat täysin sekaisin. Soittokappale on lopussa. Hyvät naiset ja herrat! Arvoisa juhlayleisö! — Kaikki muu on sumussa ja jää luojan antiin ja armoon. Fanfaari soi. Lähde pois! Nouse pois — mestauslavalle!

Hän nousee ja astuu portista, joka avautuu raksahtaen. On yleisesti tunnettua, että hänen porttinsa avautuvat kuin vieterilukot. Kun ei ole jalkoja, niin... Hyvä herra laivuri! Suomen messujen palkintolautakunta on kotiteollisuus- ja leikkikalukilpailuissa katsonut meidän lastemme työt...

Meidän lastemme työt, niin juuri, ensimmäisen palkinnon ja kunniamaininnan arvoisiksi! Sitä ilosanomaa minä tulin tuomaan, en mitään muuta. Pyydän sydämellisesti onnitella!

Laivuri lukee pöydän nurkalla, emännöitsijä on kotonaan käymässä, vieras ei sitä tiedä, isäntä huomaa, hätkähtää pelokkaasti, riemukkaasti.

Milloin ennen hän on näin oudosti sävähtänyt? Miellekuva pulpahtaa toisinaan hyvinkin kaukaisista etäisyyksistä näköaukioon. Biskajanlahti ja pyörremyrsky. Mastot rouskuvat, perämiehen käsivarsi poikki. Kapteeni mylvii myrskyn lävitse: Mäntylä peräsimeen! Sää ja olosuhteet eivät tosin ole senlaatuiset, että olisi syytä suurempaan iloon, mutta sittenkin nuoren pursimiehen mieli ailahtaa iloisesti. Hänet komennetaan ensi kerran ruoriin, myrskyssä.

Mitähän yhteyttä tällä lienee tämän tervehdyksen ja vieraskäynnin kanssa? Se ailahtaa vanhan raajarikon perämiehen mieleen, kun hän kehoittelee nuorta vierastaan peräpenkille istumaan. Jotakin on, mitä mahtaa ollakaan? Oudosti illan hämärissä muutenkin monet muistot ja tunteet alkavat rinnassa myllertää.

— Mitä laivuri lukee? tiedustelee vieras puheen alkajaisiksi. Hänen piti ilmoittaa »meidän lasten töistä», eikä mitään muuta. Saattaa käydä näinkin, jos konseptit ovat vain päässä.

— Mitäpähän joutavaa joutavan iltani ratoksi, ilmaisee isäntä, ilmaisematta sitä, mitä kysyttiin.

Vieras vilkaisee kansilehteen. Se on poikien seikkailukirja: Kuunarin viimeinen retki!

He naurahtavat lyhyesti, puoliväkinäisesti ääneen. Neidin siromuotoinen, vahvasti ruskettunut käsi viivähtää pöydän kulmalla, sormet kääntelevät kirjan kellahtavia lehtiä. Siinä on muutamia kuviakin. Lehti välähtää, lehteä kääntävä naisellinen käsi värähtää.

Valtameri mylvii. Puolipurjeet paukkuvat kuin kanuunoita laukoen. Perämiehen käsivarsi on poikki. Poikki mikä poikki! Mäntylä ruoriin!

Nuori pursimies hypähtää kanssista kuin vapautettu leijona. Likomärkä kansi nousee ja laskee. Miehet kaatuilevat. Esineet hypähtelevät ja paukkuvat. Hän kuulee vain, miten ne toistavat: Mäntylä ruoriin! Hän on muutamalla hyppäyksellä pyörän luona ja tarttuu ruoriin.

Millä hetkellä ja millä voimalla hän on sen tehnyt, hän ei sitä itse huomaa. Ei tyttökään huomaa. Tehty se on, tehty, mikä tehty. Hänet on nostettu pöydälle ja nuori ruorimies syleilee hänen jalkojaan.

Hän herää, säikähtää sydämessään. Olenko joutunut verenjanoisen vampyyrin uhriksi? Hänen naisellinen itsesäilytysvaistonsa on jo valmis kaikkeen mahdolliseen vastarintaan. Mutta kun hän katsahtaa alas, näkee hän edessään lampun valossa heijasteiset väkevät, välittömyydessään nuorekkaat ja kauniitkin miehen kasvot, kädet vahvaotteisesti hänen jalkojaan hyväillen.

Hänen säikähdyksensä katoaa, vastarintainen jännitys herpautuu. Hänestä alkaa tuntua, niinkuin väkevävirtaiset latausjohdot olisivat kytketyt hänen ruumiiseensa. Sähköiset sytkähdykset nousevat suloisen kipeästi nykien jalkoja pitkin ylöspäin, lämpöisinä läväyksinä sydämeen asti.

Aaltoileva harmahtavahiuksinen pää painuu alas ja kuumat huulet suutelevat hartaasti rakkaita polvia. Sähköaalto värähtää kipenöivänä lieskana riipaisten tytön ruumiin lävitse. Mies on suudelmillaan kostuttanut hänen sukkansa, säpsähtää sen huomatessaan, sivelee ja oikoilee kömpelösti kädellään niinkuin nuhteita pelkäävä lapsi.

Mutta uusi väkevä aalto tempaa miehen ryöppyihinsä. Hän riipaisee kengät, aukaisee sukkanauhat. Taas näkemys vampyyrista välähtää vangitun tytön mieleen, mutta välittömästi seurannut nopeasti syöksähtävä lämpöaalto heittää sen yli laidan.

Hän kiertää sukan, kehii vaaleata trikoota ylöspäin ja suutelee nuorekasta jalkaa pohkeisiin, varpaisiin, polven yläpuolella sykähteleviin valtimoihin saakka.

Kotinsa pöydällä! Herrajumala! Missä isä, äiti ovat henkensä parhainta ruokkineet! Kalliin leipäpalansa vuosikymmeniä siunanneet!

Ne tuikkivat sähköisinä pistoina tytön sieluun, mutta lientyvät lämmittäväksi kiertovirraksi, kun hän katsahtaa paljon kärsineen miehen kaipaavaan sieluun.

Mies näkee ja omistaa tällä hetkellä vain kimmoisat, lämpöiset jalat, tuntee onnellisena nuoren veren sykinnän, ruskean hipiän sähköiset värähtelyt. Hänen omistuksessaan ovat nyt jälleen ne jalat, joita hän niin monta kertaa on katkerasti kaivannut. Minun jalkaniko ne ovat? Ei, ne ovat rakastetun naisen jalat unen ja toden paratiisiniityltä!

Hänen kouristuksentapaisiin hyväilyihinsä patoutuu jo vaistomaisesti kohtalon rakas tuntu, nuoren pursimiehen jäntevien käsien viimeinen jäähyväisvoima. Suudelmien sameuden on tuskan kiirastuli kirkastanut.

Hän puristaa, niinkuin ei haluaisi ollenkaan hellittää, hyväilee otsallaan, suutelee silmillään ja taas huulillaan, polttaen monet kohdat tummanpunaisiin täpliin.

Kuin unesta havahtuen hän vihdoin herää. Tyttö värisee, eikä rohkene avata silmiään.

Hän kokoilee nopeasti sukat ja kengät, pukee ja nauhoittaa, punaisia kohtia hellävaroen kasvoillaan ja silmillään voidellen.

He istuvat taas penkillä, niinkuin äsken. Tyttö avaa silmänsä. Katse on syvän lämmin, ihmeellinen. Hän taivuttaa miehen pään syliinsä kuin lapsen pään ja sivelee hellin käsin hänen kasvojaan, niskaansa ja hiuksiaan. Sitten hän nostaa jälleen hänet istumaan, tarttuu käsiin ja katsoo läheltä silmiin, niin kauniisti kuin vain hän osaa katsoa.

— Meidän lastemme työt ovat saaneet ensimmäisen palkinnon ja kunniamaininnan messuilla!

Mies ei vastaa mitään. Myrsky on tauonnut. Hän katsoo, katsoo värähtämättä imien kuin ulapan maininkien taakse uppoavan auringon viimeisiä säteitä hyvästellen.

Sitten hän nostaa värähtelevän käden huulilleen ja suutelee kutakin sormea erikseen kiihkottomasti, hyvästellen.

16.

Laivuri on jälleen yksinään tuvassaan. Tyttö on mennyt pois. Milloin ja miten hän hävisi? Sitä hän ei jaksa muistaa.

Ehkäpä hän ei ole mennytkään pois. Tai ehkä ei ole käynytkään. Jospa kaikki oli vain unennäköä, niinkuin kymmeniä kertoja ennen. Olisinko tullut jo noin höperöksi?

Hän selviytyy pian tästä luulosta, sillä penkille pöydän kulman luo, on jäänyt tytön pieni ruskea käsine. Hän hivuttautuu vikkelästi luo ja tunnustelee sen hajuja värähtelevin sieraimin. Siitä tuoksuu hänen nuoruutensa. Hyökyaalto syöksähtää vielä miehen ylitse, ties mistä saakka. Hän painaa käsinettä rintaansa vastaan, suutelee sormenpäitä, selkää, nappeja, kulkee penkkiäkin edestakaisin kuin laivan kantta. Hän on jälleen pursimies. Atlanti ärjyy, puolipurjeet paukkuvat. Mutta ruori tottelee ja kokka puskee aaltoon.

Kotvan kuluttua hän on taas raajarikkoinen perämies. Päätä särkee. Jalkatynkien katkotut verisuonet kipenöivät tuskallisesti. Hän lienee satuttanut niihin liikkuessaan ja muutenkinhan niitä kipenöitsee, milloin veri kiivaammin syöksähtelee. Miten hän vanha saastainen mustekala mahtoi säikäyttääkään sen taivaan kyyhkysen, kolkon elämänsä ihanimman ilmestyksen!

Vähitellen hän lakkaa liikehtimästä, tyyntyy, selvenee, katsoo menneeseen ja tulevaan kuin kajuuttapöytään upotettuun kompassiin.

Tämän jälkeen hän ei tule minun majaani. Ei tule! Eikä hän tule enää Vuoripellollekaan! Ei tule minnekään, häipyy, katoaa pois! Hän kuvittelee tämänkin, kaikkein pahimmankin mahdollisuuden loppuun saakka, kovan pään ottaessaan voi hän kuvitella mitä tahansa.

Kun minä aasimainen sika hänet niin kovasti häpäisin. Häpäisinkö minä hänet? Häh, epäiletkö vielä! Ettes häpeä, ruokoton! Mutta enhän tehnyt hänelle mitään pahaa, hyväilin vain. Kuolaisella kärsälläsi, sika! Kärsälläni niin, milläpä muulla sika hyväilee. Jalkoja tonkii! Jalkoja, jalkoja. Josko silmiä ja suuta.

Hän irtautuu ja valottuu yhä enemmän, ahdistaa soimaavan ja närisevän tunneminänsä ahtaimpaan soppeen. Nuori, hurjapäinen pursimies hypähtelee taas märällä kuunarin kannella, josta myrsky on keveät roskat mereen pyyhkäissyt. Tartu ruoriin! Mäntylä ruoriin! Kuinka Mäntylä ei tarttuisi ruoriin, kun ylhäisempi laki käskee.

Hän rauhoittuu vähitellen ja pyöreäselkäiset mainingin harjat hohtavat lännen auringon välkkyvässä kullassa.

Ehkäpä hän ei menekään pois? Mitä syytä hänellä olisi häipyä pois? Mahdollisesti hän ei tahdokaan mennä pois. Kun hän kertaa ja erittelee taivaisen tapahtuman yksityiskohtia, tulee hän varmasti vakuutetuksi siitä, ettei hän halua pois. Hän hyväili kasvoja, päätä. Hänen ihanat sormensa sukelsivat monta kertaa tähän harmaaseen takkuun. Ja miten hän katsoi? Herran isä, miten hän katsoikaan! »Meidän lastemme työt...» Meidän lastemme!

Hän ei lähde pois. Hän ei tahdo pois. Hän tahtoo olla minun kanssani.

Kipeä väläys alhaalla, heijastetoisto ylhäällä. Kuinka hän voisi olla minun kanssani, vaikka tahtoisikin? Siinäpä onkin hänen kohtalonsa kirous, että suloisin ajatus on samassa hetkessä kaikkein kipein ajatus kuin ikeniin painettu ankkurikoukku.

Kirja on avoimena pöydällä. Hän kääntää sen kiukkuisesti kiinni. Vanhan kuunarin viimeinen matka! Hänen katseensa pysähtyy tökerötekoiseen jo vähän tuhruiseenkin purjelaivan kuvaan ja niihin neljään punaisella musteella painettuun nimeämissanaan. Tämäpä vasta merkillinen sattuma. Jos kohtalon sormi jossakin liikkui, niin tässä se kummitteli. Vanhan kuunarin viimeinen matka! Enempää ei tarvita. Niihin sisältyy ohjelmat kaikki. Kaikki!

Hän puleeraa taas kylliksi kiilloitettua penkkiään, joka tämän pimeän aikana vihdoin tulee valmiiksi. Vanhan kuunarin viimeinen matka. Hän ei lähde pois. Hän ei saa lähteä. Minäpä itse lähden, ettei hän pääse pois. Vuoksen aika, täysi kuu. Lastaus päättynyt, pesti selvä. Tuuli myötäinen, konnosementit kunnossa. Vanhan kuunarin viimeinen matka!

Lopultakin hän on saanut kairatuksi pommireiän lahon kantonsa alle. Hän työntää sinne pötkyn, toisen, kolmannen, kaiken räjähtävän, mitä komeroistaan löytää ja peiteaineeksikin kaikkea helposti syttyvää.

Ihanan hetken muisto soutaa elohopeana hänen verenkiertonsa väkivaltaisen ahdasta piiriä. Elohopeaapa hyvinkin, muutama tippa elohopeapuntarista! Ei se siitä vioittunut, vaan edelleen herkästi säätä näyttää. Mutta hänellä on paljon tehtävää tämän pimeän aikana. No, kauanko vanha merimies kapsäkkiänsä pakkaa.

Hänellä on sentään muutakin puuhailtavaa kuin arkun pakkaaminen. Siksi hän piristäytyy rivakasti hommiin ja kahmaisee jo lähtiessään nauloista sylikaupalla vaatetta. Toiseen sylyykseen hän pyyhkäisee hyllyltä kirjoja ja kolmanteen kamarista kaikennäköistä kamaa.

Onko hän tullut hassuksi tänä iltana, vai onko siitä jo niin erinomaisen kauan, kun hän viimeksi merimiesarkkuaan pakkasi? Jos hän tahtoisi haalata kaiken tuvassa ja kamarissa olevan irtaimen mukanaan, pitäisi hänellä olla vähintään viisi merimiesarkkua ja laivavene kuljettamaan.

Hän paiskaa viimeisen sylyyksen penkille, kiskaisee arkun nurkasta ja tyhjentää senkin kokonaan penkille ja permannolle. Hänen järkensä kirkastaa pätevän mitan ja mahdollisuuden: Se, mikä mahtuu arkkuun, se lähtee, muu jää! Pakkaaminen tietysti on heti aloitettava tärkeimmistä esineistä ja vaatekappaleista. Kuin niistä paremmin selville päästäkseen, hän kanniskelee arkun ympärille vielä muutamia sylyyksellisiä tavaraa, kamarista, kaapeista ja hyllyiltään. Tuvan keskilattia, tuolit ja penkit ovat pian kuin huutokauppainventoimisen edellä.

Hän katsahtaa ympärilleen ja aloittaa. Ensinnä pistää hänen silmiinsä seinältä muorin puinen maitosiivilä ja äijän tupakkavehkeet. Hän käväisee noutamassa ne ja heittää arkun pohjalle, mutta samalla hän muistaa, että pöytälaatikossa on vanha virsikirja, silmälasit ja rojulaatikko neulakääpineen, pikilappuineen ja naskaleineen. Hän tyhjentää arkun, melkein vihaisena itselleen, että on aloittanut väärin, käväisee noutamassa pöytälaatikon rojut pohjimmaiseksi, sitten uudelleen, piippu, tupakkapussi ja maitosiivilä. Tämän jälkeen hän ei heti pääse selville, mikä arvojärjestyksessä seuraisi. Hän penkoilee kasoja penkeillä ja permannolla, tuhahdellen, arvostelevasti punniten, heittää silloin tällöin kirjan tai vaatekappaleen arkkuun.

Seinäpenkkiä penkoessa sattuu katse pöydänkulmalle. Siellä näkyy pieni käsine. Hän kiljahtaa aivan ja arkku tyhjäksi arvelematta.

Mutta kun hän hiipottelee noutamaan sitä, saa hän uuden väläyksen, ottaa käsineen mukaansa ja menee pöytälaatikolle, punoo sitkeän lankasäikeen ja neuloo siitä käsineeseen nauhan, niinkuin työrukkasiin on tapana tehdä, pitemmän vain, että pää mahtuu helposti lävitse. Saatuaan nauhan valmiiksi, hän suutelee sormet ja panee käsineen paidanaukosta sisään, nauhan kaulaansa.

Siinä on mennyt hiukan aikaa ja hänelle tulee hyvin kiire, elohopeakin taas lyhyet kierroksensa niin nopeasti kiertää. Hän penkoo, myllää, heittelee kirjoja, sulloo sukkia ja villaisia alusvaatekertoja niputtain, kunnes arkku on niin täynnä, että vasta useampaan kertaan pakkailemalla ja rytkäyttelemällä lukko lupsahtaa salpaan. Penkeille ja jakkaroille on jäänyt hyvinkin arvokasta: kiikari, valokuvauskone, varjokuvanne ja kuvakorttilaatikko. Hän aikoo avata arkun, kiikari olisi mukava ottaa. Mitä teen siellä kiikarilla? En kuitenkaan näe niitä maisemia kuin haluaisin. Ei, kyllä näitä etäisempiä näköaloja on katseltava jalommalla kiikarilla. Arkku jää avaamatta.

Kaappeja ja hyllyjä uudelleen tarkastellessaan hän huomaa, että arvokas keräystavara on jäänyt niihin kokonaan. Hän muistaa, millä vaivalla ja uhrauksilla monia niistä on tullut hankkineeksi. Niihin liittyy jännittäviäkin seikkailuja, kertomus kuhunkin. Hän kerää rakkaimpia ja kävelee taas arkulleen avausaikomuksin. Mutta ennenkuin käsi ehtii koskettaa avaimeen hän havahtuu ja pysähtyy:

Mitä helvettiä minä teen viimeisellä matkallani näillä! Mitä merikään tekee niillä, mitkä se on aikoinaan antanut! Jollet anna olla jo sen arkun rauhassa, niin saat kalloosi kajauksen, mokoma lampisimpukan sielu! Helkkarissa! Kello jo kymmentä pyyhkäisee! Onko tässä enää turhia aikoja tyhmän toljailemisiin!

Hän hypähtää vikkelästi kaapilleen ja etsii kirjoituspapereita, täyttää kynäsäiliönsä ja alkaa riipustaa. Hän aikoo aluksi kirjoittaa kaksi kirjettä, mutta muuttaa mielensä ja päättää kirjoittaa vain yhden. Alkuote ei ole mieluinen, hän äsähtää, repäisee arkin, toisenkin, vasta kolmannella alkaa luonnistua, jos kohta hän yhä vieläkin katkoo langanpäitä ja puree ärräherneitä.

Niistä tai muustako hän selvenee, työ alkaa luistaa, että oikein naurattaa. Jos olisi vanhanaikuinen kynä, jota pitäisi kastaa, niin tuskinpa hän muistaisikaan sitä tehdä. Hän lämpenee ja piristyy yhä enemmän, kasvoille levähtää päiväpaiste, silloin tällöin täytyy vasemmalla kädellä sukaista harmahtavaa jalopeuranharjaa. Sitten taas katsanto tuimistuu. Ähs, mitä mä lörpöttelenkään! Hän aikoo vetäistä ylitse, ei kuitenkaan vetäise, niinkuin ei sentään hennoisi, ja kun hän lukee kirjoittamansa uudelleen, niin hymykin levähtää taas kasvoille.

Jo riittää. Käsi heilahtaa vielä kerran ja neljä sanaa rapsahtaa, hyvän joukon alemmaksi päätettyä tekstiä. Tarkkahuomioinen katselija voisi parin sylen etäisyydestä kirjoituksen kestäessä lukea ne, ainakin kaksi viimeistä sanaa.

On kaiketi hänellä pari arkkia virallista paperia? Hän löytää sitä ja aikoo tehdä kaksi asiakirjaa, mutta kotvan harkittuaan hän päätyy samaan tulokseen kuin kirjeissä ja kirjoittaa vain yhden. Eikä sekään ole pituudella pilattu, testamenttikirjaksi. Se on melkein yhtä lyhyt ja yhtä vähän tai paljon sanova kuin tuomarien »Avoin asianajovalta annettu», viimeinen sana nykyiskäytännön mukaan siinäkin jo liikaa.

Hän kopeloi pöytälaatikosta lakkatangon, sinetin ja tulitikkulaatikon, polttaa ja löräyttää aikamoisen roiskauksen, leimasin uppoaa kuin tiilisaveen, hän saa pitkän aikaa rytkytellä, ennenkuin se irtikään lähtee. Mutta jälki tulee hyvä, verraton aivan.

Sitten hän kaivaa shekkivihkonsa taskulompakostaan. Siinä ei ole monta lehteä, kas, miten vähään hän on päästänytkin ne uusia tilaamatta. No, pankin etu! Muutama näistäkin joka tapauksessa jää käyttämättä. Numerokolkka pitäisi täyttää, hän ei tahdo vain ymmärtää, mitä siihen merkitsisi. Eipä hän tiedäkään, ennenkuin vähän laskeskelee. Hän summailee lukuja ja laskee korkoja, osapuilleen summittain vain, ei hän muista edes, mitä prosenttiakaan ne tällä vuosipuoliskolla juoksevilla tileillä laskevat. Sitten hän tarkastelee toista, ja vielä kolmatta tiliä. Mitenkä näiden kanssa? Siirtelemällä vain, selvää ja nopeata peliä tämä rahamiesten homma on ja pankkitirehtööritkin ovat niin s—-nan kohteliaita! Pokkaillaan ja potkitaan takakäteen. Herra Mäntylä! Ei merimies, eikä invaliidi! Toista olisi jos noitakin summia pitäisi lainata tai muuten tiskonttailla.

Hänellä on shekkivihon kannessa muutamia summailuja, mutta yhä tulee pulma, kun kulmaketta pitäisi lopullisesti täyttää. Siinä on jo eräs numero ja joutavanpäiväistä nollaa lisänä. Hänen mieleensä välähtää ainoat lailliset perijätkin, kolme rakasta serkusta. Mitä helvettiä minä tileille jättämään! Enempää kuin niille talisilmäisille kilukalukauppiaille mitään jättämään. Mitään jättämään! Ne sanat riipaisevat synnillisen riemukkaasti hänen sieluaan. Ja elinkautiseläkehän minulla juoksee, niin kauan kuin tämä lahonnut, jalaton laatikkoräyskä juoksee.

Hän arvioi vielä kolmiosaista pankkimammonaansa ja pyöräyttää rohkeasti yhden nollan lisää. Kynästä räiskähtää mustetta, koko silmukka täyteen. Se onkin vasta nollien nolla. Eipä luulisikaan, että yksi vaivainen nolla, täysinäinenkään nolla saa noin täydellisen suursiivouksen aikoihin.

Loppu täytteleminen käy itsestään, se menee jo vaikka unissa, ehkä ei sentään paratiisiunissa, vaan tuollaisissa tavallisissa laivuriunissa.

Hän sulkee kirjeen, asiakirjan ja shekin kuoreen, kirjoittaa osoitteen siihen aikoen jättää kirjeen pöydälle, mutta kotvan mietittyään ikäänkuin punnittuaan sitä sormissaan, ei hän jätäkään sitä pöydälle, vaan vie verkanuttunsa taskuun.

Nyt muistaa hän emännöitsijänsä, joka on vähän aikaa vasta ollut, viekasteleva, elähtänyt, eikä ihan rehellinen ihminen. Heillä on ollut jo pari kertaa sananharkkaa, kolmannella kai olisi tapahtunut ero, tapahtuu näin hiukan tavallista aikaisemmin. Hän kirjoittaa palkasta shekin, satasen lisää, mutta siinä tuli ehkä liikaa, kovin monta sanaa ei senvuoksi ole enää vara tuhlata, eikä ole aikaa.

Palkkanne! Laputtakaa matkoihinne! Niin minä itsekin teen, enkä palaa. Parasta hankkia siis uusi oleilupaikka. Nämä tavarat eivät ole minun omaisuuttani enää. Niistä on omistajalla tarkka luettelo. Hyvästi! Tätä toivoo Petteri Mäntylä.

Kello on jo yksitoista. Pianpa on pitkälle kerinnyt. Miten pääsen enää näin myöhällä ulos, merelle? No, tässäpä merimiehelle isokin ihme!

Hän hyppii kärrylleen ja veivaa hyvää kyytiä Niittylahteen. Talo on pimeänä, koirakin nukkuu sisällä. Hän huomaa porraspielessä mustan uunikoukun ja kolkuttaa sillä oveen, kun hiiskausta ei kuulu, niin vaihteeksi akkunaankin.

Parhaimpaan iltauneen päässyt talonväki ei vain heräydy. Hän etsii rämisevämpää kappaletta käsiinsä ja hetken pihamaalla pyöräiltyään löytää romuuntuneen peltiämpärin ja pihaportin pielestä vesoinkassaran. Alkaa sellainen musiikki, että vanhan koiran silmistä unikakkiaiset karkkoutuvat, jopa kissan ja muunkin talonväen. Valoa ilmestyy akkunoihin ja miehiä aivinaisissaan pihamaalle. Mikä, mikä nyt on hätänä? Selvitään säikähdyksestä asioihin, kun tunnetaan naapuri. — Vai peräti järven ylitse keskellä pimeää yötä. Eipä senvuoksi, että kyytiä kiellettäisiin enää tältä mieheltä tässä kylässä, edes keskellä jouluyötä. Mutta mihin sillä menot, sairaalta ei näyttänyt. Siinä pulma, johon ei tällä hetkellä saada tyydyttävää vastausta. Laivuri touhuaa: Hevosta puihin, täytyy viedä arkkua rantaan! Sitten venettä vesille!

Arkkua rantaan? Venettä vesille? Eihän siellä vain? Merimiesarkkuaan se meinaa, oletko hassu! Ei pitäisi akkoja yöllä koskaan herättää.

Pojat lähtevät saattajiksi. Laivuri on tällä välin jo pyörinyt edellä. Hänellä on taas hiukan alakuloinen mielentila. Hän käväisee pikipäin, kiirettä ajaen, hyvästelemässä kaikki möksät, tallit, riihet, navetat. Riihessä hän sytyttää lampun ja tarkastelee yleissilmäyksin rakasta verstastaan. Lämmin uhoo uunista. Keskeneräisiä töitä näkyy siellä täällä. Eräässä höyläpenkissä on liimauskuivausta varten suurehkon keinuhevosen tallajalakset. Hänellä on itselläänkin aikoinaan ollut tämä ihana kapine.

Tulee sentuntuinen olo, että pian on lähdettävä. Pojat lienevät jo tulleet. Hän vetäisee avainnipun taskustaan ja heittää sen mestaripenkille, sammuttaa lampun ja kiirehtii nopeasti ulos.

Kuu on pujahtanut esiin pilven takaa. Pojat näkyvät tokkaroivan pihamaalla, mutta hän ei voi olla käväisemättä saunassa, jonka oviaukko on pahasti länkällään.

Hän laskeutuu kärryiltään, raapaisee tulta, katsoo suuntaa ja kiipee lavoille, siihen nurkkaan, jossa ensi kerran arvelee kirkaisseensa, raapaisee hieman vavahtelevin käsin uuden tulitikun ja vuolaisee pikiytyneen penkin laidasta pari mustakylkistä lastua.

Taas on kiire alas, niinkuin muinoin, kun piti käydä sulkemassa yläluukkua ja oli savun katkua ilmassa. Ovella hän raapaisee vielä kolmannen tikun ja keksii hajoamistilassa olevan kipon, joka on äijän tekemä. Hän koppaa sen ja pyöreän löylykiven, sitten kiireen vilkkaa pihamaalle.

Arkku raahataan ulos. Mihin kivi ja saunakippo? Arkkuunpa tietenkin! Hän avaa lukitun kannen muistamatta, että lampisimpukan sielu saa kalloonsa, jos menee vielä lukkoa kopeloimaan. Mutta eihän kippo arkkuun enää mahdu? Mahtuupas, kun lyödään laudoiksi, sillä löylykivellä sopii hyvin lyödä. Se menee kopistellessa kappaleiksi, onneksi vain kahdeksi. Molemmat mukaan, salpa lupsahtaa, kun pojat tulevat auttamaan.

On yli puoliyön, kun he saapuvat ison kylän rantaan. Lähin puhelin on räätäli Kivisellä. — Ei puhelimella keskiyöllä mihinkään pääse, hirvittelevät pojat.

— Ihme ja kumma, ellei pääse! Taas kartanopellit rämisevät. Pojat hiipivät tielle, matkoihinsa menisivät, elleivät olisi uteliaita näkemään, miten tämä kaikki päättyy.

Räätäli on hiljainen mies ja säikähtyy tätä kauheata menoa. — Minkä metelin sentraalineitikään nostaa? Ja kun tuo onneton kiertää ja karjuu hänen luukustaan. Mutta laivuri veivaa kuin posetiivia, veivaa ja veivaa, kunnes vihdoin äkäinen ääni vastaa ja saa samalla mitalla kuin avosaappaan terästä. — Mistä te tiedätte, ettei minulla ole hengenhätä? Teillä itsellänne ei kuitenkaan ole, koska tähän päivään mennessä ette vielä edes naimisiin ole päässyt! Koivuselle minä pyrin! Autosaföörille, joko kuuluu!

Taas sama veivaus, vielä veikeämpi. Ja sitten uusi vuorokeskustelu:

— Mikä autonkuljettaja sinä olet, joka makaat kuin mätä Hollannin silli! Automiehen pitää kuulla kaikki helinät, nukkuessaankin! Jaa pitkäkö kyyti? Niin helvetin pitkä, ettet ikinä ennen ole niin pitkää saanut, etkä toista saa! Helsinkiin, Hankoon, Turkuun! Mihin vain unenpöppyrässä parhaiten luulet osaavasi!

Arkku köytellään auton perään. Kummikärry punotaan arkun päälle. Pojat saavat viisikymppisen, räätäli puhelimen vuokraa kaksikymmentä markkaa.

— Hei, pojat! Oletteko koskaan kuulleet tätä laulua: Ain merimies mertaan rakastaa? Pojat mainitsevat gramofoonilevyssä kuulleensa. — Se on kaunis laulu, sillä voi vaikka valssata, kuka voi, minä kylläkään en enää voi, mutta minä muistan sen lopun: Nyt jää, nyt hyvästi jää! Me palaamme syksyllä!

Hän hypähtää autoon.

— Kuulkaa pojat ja te räätäli! Jos joku kysyy, että seilailikohan se Mäntylän Petteri taas merille, niin sanokaa: Joo! Seilaili se! Jos joku utelias vielä kysyy, että palaako Petteri mereltä, niin sanokaa: Ei palaa! Ei syksyllä! Eikä keväällä! Hyvästi, pojat! Te olette reippaita veljeksiä. Teistä tulee kunnon miehiä, mikä takaa, vaikka merimiehiä. Hei, mies! Hiulut vinkumaan!

17.

Pahkamäen posti kulkee koulun kautta. Neljän päivän kuluttua tulee isännälle osoitettu kirjatun kirjeen posti-ilmoitus ja seuraavana päivänä itse kirje. Opettajaneiti tuntee kaukaa jämeän, voimakkaasti oikeaan yläkulmaan suuntautuvan käsialan.

Hän voisi lähettää sen lasten mukana, niin hänen täytyneekin tehdä. Kuitenkaan hän ei voi sitä lähettää. Lapset ovat jo poistuneet. Hänen on heti paikalla lähdettävä itse sitä viemään. Täytyy hänen jo liikkua hiukan ulkonakin. Hän ei ole muutamaan vuorokauteen nukkunut, ei mitään syönytkään. Kerhoillat on peruutettu, toistaiseksi. Koulussakin olisi pitänyt antaa lupaa, on kuitenkin pidetty, retuuteltu hiljaisia töitä tehden, hyvin hiljaisia, kuusijuhlalaulut ja leikit on keskeytetty, toistaiseksi.

Tietämättömiä, jännittyneitä ollaan, niinkuin outo pyörremyrskyn humaus olisi kulkenut järven taitse tai salama lyönyt puuhun, ei osata arvata mihin puuhun ja miten pahoin.

Asiallisesti ei näin tietämättömiä olla. Niittylahden pojat ovat kertoneet laivurin terveiset ja kaiken muunkin yllättävän, mitä yöllisellä saattomatkallaan ovat nähneet. Ja emännöitsijä on käynyt sekä Pahkamäessä että koululla itkemässä sitä mylläystä ja suurta säikäystään, kun mitään pahaa aavistamatta palaa, niinkuin puhe on ollut ja tapaakin talon autiona ja kaiken ylösalaisin. — Slaakin olin saada siihen paikkaan ja olisin varmaan saanutkin, ellen niin pian olisi löytänyt kanfärttipulloani. Ja tulkaa nyt hyvät ihmiset ottamaan ne tavarat haltuunne, ettei syyttömiä vain ruveta syyttelemään kähveltämisistä! Vaikka en minä mene vannomaan, jos ensimmäisenä yönä olisi jotakin kadonnutkin, kun kaikki oli huiskin haiskin!

Kirjeestään ja siinä mainitusta tavaraluettelosta hän ei puhu mitään. Tottapahan esille vetävät, jos kerran ovat saaneet. Sen hän antaa tietää, miten surkeata on, kun ihminen joutuu niin tuittupäistä jumalanluomaa palvelemaan, ei mistään voi milloinkaan olla varma ja aina sellaisen kanssa joutuu taloudellisesti kärsimään.

Elleivät siitä jo huomaa, mitä velvollisuuteen kuuluu, niin eivät kaiketi sitten enemmästäkään. Matti käy lukitsemassa ovet, myös verstaan oven ja korjaa kaappien avaimet mestaripenkiltä.

Opettajaneiti kävelee hiljalleen ja syvästi mietteissään tuttua polkua. Mitä sisältää tämä kirje? Tuomion se sisältää. Vapauttavanko vai vangitsevan? Olenko tehnyt ja mitä olen tehnyt, jota minun ei olisi pitänyt tehdä?

Hän oli sairas, onneton mies ja hänen tunnetilansa usein yliherkkä. Miten monta kertaa olenkaan järjestänyt hänelle kiihoittumis- ja purkautumistilaisuuksia? Olenko minä niitä järjestämällä järjestänyt? Hän ei tahdo jaksaa niitä nyt muistella. Mutta hän on syytetty, matkalla tuomiotaan kuulemaan. Hänen täytyy sitä ennen jaksaa muistella niitä, niinkuin tuomarille lakipöydän edessä muistellaan.

Hän alkaa ensimmäisestä kohtauksesta. Eikö sellainen viisastelu nuorelta tuntemattomalta opettajaihmiseltä heti alusta alkaen ollut sopimatonta? Mitä siitä olisi sanonut joku vanhempi opettaja, tarkastaja tai johtajatar seminaarissa?

Kuka kiihotti häntä vieraisiin, ehkä mielialoilleen vaarallisiinkin kerhoharrastuksiin, kasvitarhan perustamisiin, käsiaskarteluihin, suuriin taloudellisiin uhrauksiinkin, vuodesta toiseen, jatkuvasti? Ehkäpä siinä onkin yksi suurin syy? Ehkä hän nyt vasta huomasi, miten paljon hän olikaan haaskannut omaisuuttaan, kymmenin tuhansin markoin, köyhäksi aivan.

Entä kuka kiskoi häntä talvisille hiihtomatkoille? Kuka kanoottiurheiluun, kilpailuhullutteluun saakka? Ja kuka järjesti sen loppumanööverin, ilotulituksen, polttohautauksen kuin kuolevalle viikinkipäällikölle. Kuole pois, joudat häviämään jo! Ehkä kuolikin silloin jo. Etteikö olisi ymmärtänyt ja lukenutkin historioistaan.

Ja tämä viimeinen villitys sitten. Miksi minun pitikään mennä hänen rauhaansa vielä kotonakin häiritsemään, onnettoman raajarikon miehen? Meidän lapsemme!... Ja antaudut sitten toisen sairaalloista mielenherkkyyttä tajuamatta kuin joku kesytetty tanssikahvilatyttö tai...

Hän ei jaksa enää suomia itseään, hän itse yliherkkä, ylirasittunut puutarhurin tyttöparka. Odottamaton kohtalohumaus on lyönyt hänen tarhansa lävitse. Hän näkee sen valossa kauneimmat, enimmän sydäniloa tuottaneet kesäkukkasensa kamalina myrkkykasveina, joiden vaalijaa odottaa raskas syyte ja rangaistus.

Tuomioveräjä on jo edessä. Hän kokoaa voimansa ja astuu ovesta.

He ovat kolmisin tuvassa. Maiju on sukkakutimineen istahtanut keinutuoliin ja vetää neidin toiselle tuolille, vetämällä vetää. Hän on tyynin, vahvin, herkkävaistoisinkin heistä kolmesta, oikealla tavalla, tällaisina hetkinä. Matti on leikannut kirjeen pään puukollaan auki.

— Ehkä jompi kumpi teistä haluaa tämän lukea, ehdottelee hän näennäisesti tyynenä, voimatta kuitenkaan täysin peittää äänensä värähtelyä.

— Ei, ei, lue sinä vain! ehättää Maiju kiepauttaen luontevasti ystävänsä käsivarren käsimutkaansa. Ystävä luo häneen kiitollisena välähtävän katseen, niinkuin se olisi joku uusi ennen kokematon rakkaudenosoitus. Monta kertaa monena vuotena he ovat jo näin istuneet. Matti vetää kirjeen kotelostaan, kaksi arkinpuolikasta tulee. Hän huomaa toisen asiakirjaksi, siirtää oheen ja avaa kirjeen. Hänellä on se tunne, niinkuin muinoin jännittävän kilpailun startissa lähtöpaukausta odotellessa. Hän vetää syvään henkeään ennenkuin aloittaa.

— Rakkaat Ystäväni!

Hänen täytyy tämän lyhyen lauseen jälkeen päästää pidätettyä henkeään, mutta ei haittaa mitään, niin päästetään keinutuolinkin ystävän palkeissa, molemmissa palkeissa.

— Niinkuin te hyvin sen tiedätte, olen minä pässi ja vanha harmaaharjaksinen aasi. Mitähän se hassu nyt taas meinaa, olette jo monta kertaa voivotelleet. Minä meinaan mennä merelle! Siihen aikaan, kun te tätä tutkitte ja tutieraatte, tunnen minä jo sen suolaiset hajut ja monet muut väkevästi tempovat värähtelyt lahoissa ytimissäni.

Minun pitäisi ja minun olisi velvollisuuskin puhua teille kaikille ja kullekin pääkappaleelle erikseen jokumas korea sana, mutta kun minä olen semmoinen pököaasi! Suottakos se Jiessus Syyrakki ennen sanoikaan, että viisaus on tyhmiltä salattu ja että järki asuu avokukkuloilla, mutta aasin karvat harmenevat.

Sinulle kuitenkin sana, sinä jalo nainen ja Pahka-Matin parempi puolisko. Siunattu olet sinä vaimoihmisten seassa. Kuten huomaat, osaan minä vielä jonkun sanan paremmasta kirjasta. Ja osaan minä kyntää toisen vasikallakin, vaikka en minä Matin vasikalla ole kyntänyt. Kaukana olkoon meistä itsekehu, mutta senhän me voimme aina sanoa. Mitäs minä vielä sinulle sanoisin? Niin että ruoki häntä ja hänen karitsoitaan ja juota väliin ja raaputa korvan takaa! Se on miesten mies, niin maakrapu kuin onkin.

Siinä tuli jo Matille. Mitäs muuta sinulle vielä pitäisi sanoa. Mitäs tyhjä tyhjälle osaa sanoa. Olen minä jotakin sinulta sentään saanut eli varastanut, sen pienen tinttiäisen, muistatkos, sen punatakkisen mustatäpläisen pohjolan koliiperin, tottahan tökerönäkin sen muistat. Vein kuin vein sen pienen kultapääskysen. Se on parat'aikaa naruun köytettynä ehjimmässä taskussani. Mutta suuta poikki. Tuhannet tuperkeleet sinua vaivatkoot, jollet malta pitää!

Minulla on hyvä mustepännä, niinkuin sen tiedätte. Kuitenkaan se ei ole tarpeeksi hyvä. Avaisin tällä hetkellä sormeni pään, ellei se olisi niin tylsä ja tökerö.

Tulee pysähdys. Lukija silmää eteenpäin ja vetää henkeään, kuuntelijatuolissa tuntuma vastaa. Avatusta saranaikkunasta kuuluu piilosilla leikkivien lasten iloisia äännähtelyjä.

Lukija katsahtaa kaksoistuoliin pyytävästi kuin armoa anoen, pyytääkin kun ei ilman anneta.

— Ehkä Irja itse lukee tämän?

— Ei, ei, jatka vain!

Hän on armoton tänään, armollinen parempi puolisko ja kuitenkin siunattu vaimoihmisten seassa. Kiitollisen ystävän käsivarsivaltimo sykähtää sen. Mies keskittyy määrättyyn tehtäväänsä ja jatkaa.

— Kirjoittaisin verelläni Sinulle ja tiputtaisin takaisin ne elohopeatipat, jotka Sinä ihana sielu olet minulle lahjoittanut! Niin tiputtaisin jos voisin ja ellen tarvitsisi niitä anleikisti hyytyvän vereni liikuntakäytteeksi. Sinä silmieni valaistus ja sieluni värilyhty! Näen Sinut aina. Kuulitko? Sumun lävitse! Myrskyn halki! Kupeitani vihlovan kuolemajyrän lävitse! Aina ja iankaikkisesti! Amen!

Ulkona on hiljaista, koska piiloleikissä on kuollut kohta. Tuolissa myrskyää ja sataa. Lukija tutkii asiakirjaa tutkivasti, totisena, niinkuin asia vaatii. On kulunut sopiva aika, sisällä ja ulkona.

— Jatkuu! Kuunnelkaa!

Siinä helähtää ehjää riemua ja käskijän varmuutta. Sitä on kuunneltava.

— Kaikki minun jälkeenijäävä kiinteä ja irtain omaisuuteni, raha ja tavara kuuluvat opettaja Irja Haapaselle ja...

Lukija pysähtyy ja odottaa.

— Jatka!

Se ei ole enää armottoman puolison, vaan opettaja Haapasen tiukka, käskevä ääni.

— Maiju ja Matti Pahkamäelle sekä heidän lapsilleen.

Petteri Mäntylä.

(Entinen perämies, tutkinnon suorittanut)

Keinutuoli keinuu pitkin keikauksin. Ystävykset itkevät ja nauravat ja pyyhkivät omia ja toistensa silmiä. Akkunasta kuuluu piilokolottajan riemullinen ääni: Ilma yks!... Helvi kaks!... Maija kolme!... Irja neljä!... Irja! Huomasin jo sinut! Älä enää luikertele!

Asiakirjan alaosassa on jälkikirjoitus: Yhtä aikaa läsnäolleina pyynnöstä täten todistamme, että entinen perämies Petteri Mäntylä on itse kirjoittanut ja omaksunut ylläolevan jälkisäädöksen ja että hän tätä tehdessään on normaali eli täydessä tajussa, niinkuin hän itse on lausuntomme sanamuodon vaatinut. Käsityksemme mukaan hän on kaikinpuolin pirteä ja älykäs mies, ehkä hieman originelli.

Helsingissä, lokak. 30 p:nä 19...

Nils Lunden. Leo Paalasmaa. Varatuomari. Lääkäri.

Arkin alareunassa on lyijykynällä kirjoitettu kivijalka.

Hei, Matti!

Oho! Vai hieman vain! Ne luulee, etten minä tiedä, mitä he minusta luulee, kuinka alkuperäinen ja väärentämätön minä muka olen, eivätkä ollenkaan huomaa, mitä minä heistä luulen, kuinka monessa latrivedessä heidät on huuhdeltu, ennenkuin on saatu siihen loppuperäiseen väärennykseen, missä he nyt ovat. Mitäpä niistä, kukin luulee, mitä luulee.

Kuule, koeta hommata, tyttö naimisiin! Oikealle väärentämättömälle miehelle, saakeli soikoon! Vaikka vain siunaaman ajaksi, hyvään aikaan. Se ei ole synti, mutta se on synti, jos niin ihana ja hyvätuoksuinen kukka siementämättä raukeaa.

Shekin saat heti vaihtaa. Se on selvä. Täällä minun pankissani on sinulle osoitetussa paketissa loput atimet, pännäni, lompakkoni, mitähän muutakin joutavaa lienee. En viitsinyt panna niitä postissa, luulisivat, mitä luulisivat. Hoida asiamme, niinkuin hoidatkin. Viimeinen tervehdys tästä kuoresta. Kerran tavataan.

Veljesi Petteri.

Hankaa tai leikkaa tämä häntäpää, jos paperi joutuu oikeuteen. Karkasinpa sinulta, ähä.

18.

Petetty paimen hoitelee asioita, omiansa ja toisten. Mikäpä niitä onkaan enää hoidellessa, jo näinkin pitkälle pääteltyjä asioita. Jos etäämmillä kuulumilla asuvat, luonnostaan ilkeäpohjaiset ihmiset pääsisivät pohjia myöten näitä asioita pohtimaan, niin sanoisivat heti: Enkö jo sanonut! Tuohon kaareen se veti.

Eivät toistaiseksi pääse. Petteri on mennyt merelle, niinkuin se entisen viisun humu-Petteri. Hän on sanonut, ettei palaa keväällä eikä syksyllä, mutta onhan niitä muitakin vuodenaikoja. Semmoiset usein palaavat, jotka toisin uhkailevat. Harmillisinta on asia kilu-kalukauppiaille. Mistä siitä nyt taas tietää, missä se kuolee, milloin kuolee tai kuoleeko ollenkaan? Oikeasta rehellisestä sänkykuolemasta olisi voitu kustantaa papille vanhan tavan mukaan vanhanpuoleinen lehmä, oikein hyväkin lehmä, niin kovasti se asia alkaa jo harmittaa.

Mutta oma läheinen kyläkunta on muodostanut lujan simpukan kuoren vuoren ja laakson, verstaiden ja yhtiötovereiden, kaikkien rakkaiden laivuriperujen ympärille. Etäisempien myrkytetyt nuolet kilpistyvät takaisin siitä, tahkotut teurastusveitsetkin. Tietäkää huutia, ahneet ja mätäikeniset sukulaiset! Pyykkärit ja teurastajat! Ja on se ihme ja kumma, ettei suureen pitäjään saada puhdassiivoista teurastajaa ja suorasilmäistä suolten ratkojaa! Pitääkö tässä heikon naiseläväisen jo ottaa housut jalkaan ja veitsi käteen. Se on kuitenkin varma asia, että meidän torpasta ei viedä sille enää yhtä uhrioinasta! — Ei viedä! toistaa tiukkaavasti kaiku pienen väen puolelta. Heidän mielestään ei vasikka ole tehnyt mitään pahaa, ei ainakaan niin paljoa, että noin kovan rangaistuksen olisi ansainnut. Viimevuotinenkaan ei tehnyt.

Jälkeenjääneelle yhtiötoverille on jäänyt näennäisestä helppoudesta huolimatta vaikeanpuoleisia tehtäviä ja vaiti oltavia. Ei ole mikään helppo asia sekään, yhdelle miehelle kahden aavistelevan ja ahdistelevan naisen pihdissä. He kutittavat häntä jos millä tavalla, jos mihinkä soppeen. Heikkoina hetkinään hän on jo valmiiksi muokattu perään antamaan, jopa vaihtamaan tämän pääsemättömän vastuksensa tuhanteen vaivaavaan tuberkkeleeseen, joiden vaivaa hän ei tuskin enää muuten muistaisikaan. Kuitenkin on hänen leppäkerttusensa toistaiseksi vielä hyvässä kätkössä. Se on niin turhan pieni lintu.

Hän on koettanut hiljalleen toimiskella sen lyijypännällä kirjoitetun jälkisäädöksen jouduttamiseksi. Pakettia ei hän ole pankin varmoista holvikätköistä noutanut, niin järkevä hän toki vielä on. Mutta sitä alkuperäistä miestä, jonka laivuri hyväksyisi, jonka hän itsekin hyväksyisi, ei vain olekaan niin helppo löytää, ei edes siunaaman hetkeksi. Jos sattumalta jonkun löytää, niin se livahtaa keskenaikojaan käsistä, tai tyttö livahtaa, jompi kumpi. Kahta samasähköistä kompassineulan kärkeä näkyy sivusta olevan hyvin vaikea yhdyttää toisiinsa. Miten lienevät entisajan puhemiehet onnistuneet ja tusinan paitoja hankkineet? Seipäitäkö lienevät naittaneet, vai havutukkeja? Omakohtaisen kokemuksensa tukemana hän tulee siihen tulokseen, että elohopearakkaus ei synny taulalla eikä tuluksilla. Se leimahtaa ilman aikojaan, ilman halki, jos on leimahtaakseen. Jollei, niin minkä sille sivullinen tekee. Joka ei nai, niin leimutkoon! Ja mitä laivurikin mokomia perintötehtäviä, kun ei itsekään niihin pystynyt.

Ilkeä mieli voisi taas väläyttää, että ei hän saa, kun ei koeta tosissaan. Omalle perikunnalleen perintöjä varaa. Se on väärä todistus, tästä lähimmäisestä. Päinvastaisista vaikutteista hän on häärännyt, sen mitä on häärännyt. Laivuri, senkin koiranleuka! Tuollaiset nikulit asettaa. Tämä viimeinenkin kuje oli niin hänen tapaistaan, heidän kesken. Mutta varrohan tyyrmanni! Ei tyttö vielä ole vanhapiika. Ja jos hän kerran naittamatta naimisiin menee niin... Ja onpa hänellä ottolapset. Mitä sanoitkaan! Kyllä tässä vielä mutkat ja metkut keksitään.

Kuitenkin ne jäävät avoimiksi tässä vaiheessa. Ei ole mitään mahdollisuuksia, ellei ajattelisi kieltäytymisiä, vastatestamentteja ja muita sentapaisia hätäsatamia, joihin milloin tahansa on aika.

Hän hoitelee siis vain yhteismaita ja hyvin hoitelee. Opettajaneidin kanssa he yhdessä hoitelevat sitä jaloa viljaa ja viljelmää, joka ei ole »kenenkään maata». He saavat varsin läheltä apulaisia siihen ja talviseen verstas- ja askartelutyöhön, joka hakee uusia juuria ja lehviä, niinkuin hyötyvä puu aina. Niitä löytyy oman simpukankuoren sisältä: Sannia, Kallea, Maijua. Askartelu saa yhä läheisemmän ja lämpöisemmän luonteen.

Kauempaakin, kuin näkymättömillä tuntosarvilla etsien työntyy laivurin tyhjälle tilalle uusia lisäkkeitä, väärentämättömiä originaaleja heidän rehevään elotarhaansa. Erään talvikauden majailee koululla opettajaneidin serkku, hehkusilmäinen, huiskutukkainen nuorukainen, kuvanveistäjä- ja maalariserkku, aivan oikea serkku. Kunpa olisi ollutkin enemmän keinotekoinen, niin testamentin täyttelijällä olisi taas ollut hieman toivoja. Se oli sitä laatua, tämäntalvinen huiske hiihtohangilla ja työpajoissa. Mutta kevät tuli, lumet sulivat ja huiske katosi, minne lienee kadonnutkaan lämpimiin maihin, originellin tapaan, luonnottomaan aikaan. Erinomainen talvi kuitenkin; oli opittu kuvaamisen ja muovaamisen jaloa taidetta, niin oppilaat kuin serkut ja muutkin opettajat. Eräänä suojapäivänä muovailtiin yhteispellolle lumesta oikea vuoren jättiläinen, joka huutoäänestyksellä ristittiin Pietari Suureksi, kotoisemmalla nimellä laivuri-Petteriksi. Lapset olivat vaatineet sen tehtäväksi istuvaan asentoon pyörien päälle, jonkunlaiselle tykkilavetille siis. Usein sen ympärillä piirileikkiä valsattiin suksilla ja jalkaisin, ei sentään paljain jaloin, sillä kevään tullen Pietari hävisi, hupeni pois.

Toisena talvena tulee pöllähtämällä omituisen näköinen mies, sairaslomalle vapautettu asemakirjuri ilmoittaa olevansa, keuhkoissa on vikaa, hakee kolmeksi kuukaudeksi rauhallista oleskelupaikkaa. Mistäpä sen rauhallisemman asunnon löytäisi kuin Mäntylän tuvasta, jalomman ruokaemännän kuin Maijusta ja ymmärtäväisemmän isännän kuin Matista, samat kovat kokeneesta kohtalotoverilta.

Mies on, paitsi kautta kaartain viisas, myös taitava ja toimellinen; sivuharrastelujen erikoisaloina on hänellä kirjansidonta ja mehiläishoito. Hän ei voi montakaan päivää selällään maata, varsinkaan kun mustanlaisen verstasriihen ovi silmien edessä iloisesti paukahtelee. Se on suuremmoinen laitos hänestä, ensi viikosta alkaen ja seuraavalla viikolla on hän sen vakinainen isäntä ja työmestari. Onhan täällä kirjoja, omassa talossakin »kuunarin viimeisiä matkoja» minkä verran tahansa. Välineet tilataan ja viisi tyttöä ja poikaa ilmoittautuu heti jalon käsitaidon harrasteluun.

Entä mehiläishoito? On kai täälläpäin noita viisauden lintuja? Lienee joissakin pökkelöpesissä, koska silloin tällöin akkunaruudussa pörisee. Mutta jaloja mehiläisiä ei ole yhtä yhdyskuntaa koko kylässä. Vaikka on tuollaiset lämpimän suojaiset rinteet! Ja apilapellot! Ja kanervakankaat! On, on! Ei, ei! Mitäpä isäntä tähän kaikkeen muuta ehtisi sanomaan, kun ei muuta voisikaan sanoa.

Kirjansidonnan rinnakkaistyönä aloitetaan samassa ulkoisesti nokisessa, mutta sisäisesti valoisassa askartelupesäkkeessä mehiläiskurssit aluksi vain kuudella osanottajalla, mutta sunnuntaisina iltapuhteina on innostuneella opetusmestarilla oppilaita väliin kuusikymmentäkin. — Mitenkähän rauhallisen levon laita lienee? hätäilee isäntä. Mestari vakuuttelee silmät loistaen, että tämä tällainen on juuri hänelle parhainta lepoa ja elämää, oikeata elämää. — En minä tästä yhtään kärsi! Ja vaikka niinkin olisi! Eikö ole paljon arvokkaampaa ja rikkaampaa elää yksi tai kaksi vuotta kuin kuolla kymmenen tai kaksikymmentä? — On, on kyllä, täytyy isännän melkoisella kokemustuntemuksella myönnytellä.

Näiden kahden näennäisesti vieraan harrastelualan välille löydetään kiintoisia siltoja ja rinnastusohjelmia. Mikäpä viisas mehiläinenkään on muu kuin kirjansitoja liimapurkkeineen, pistelevine neuloineen ja muotokauniine hunajakennoineen. Ja taitava kirjansitoja? Hän on vuorovelkaisesti kuin ahkera mehiläinen höylineen, lastuineen ja hieman tärkeän äreine touhuineen — Älä tule joutilas niin kovin lähelle, minulla on hieman kiire.

Mutta siitä vasta riemujen riemu syntyy, kun laivurin laajasta kirjastosta ja sidontamateriaalista löytyy Maeterlinckin »Mehiläisten elämä». Mestari itse sitoo sen nahkaselkäisiin kansiin. Eikä sillä hyvä, sunnuntai-iltoina se luetaan yhteisesti laajalle kuulijakunnalle ääneen. Opettaja jakaa ja valmistaa kunkin luvun aina uudelle esittäjälle; on täytynyt tilata muutamia kappaleita samaa kirjaa näitä valmistelutarkoituksia varten, mutta esitys tapahtuu tästä alkuperäisestä laivurin kirjasta, jonka pää välkähtelee kuin kultaan olisi upotettu, niinkuin onkin, lehtikultaan.

Vanhemmat tulevat joukoissa kuuntelemaan, ehkä he eivät tule niinkään paljon mehiläisten vuoksi, vaan oman pojan tai tytön, sen mettiäisen. On hauska kuulla, miten se suurelle joukolle lukee, onko parempi tai huonompi ulosanti kuin naapurin mettiäisellä. Ja välipalaksi isäntä soittaa. Herrajee, miten kauniisti soittaakaan! Väliin pamisevat työmehiläiset. Toisin ajoin pörisevät kuolemaan tuomitut kuhnurit. Mutta ylhäisin, kuulijan nielua hivelevin ääni on kuningatarmettiäisellä elämänsä ainoalle lemmenlennolle lähtiessään.

19.

Kun vuosia kuluu, niin mies meltoutuu. Testamentin jälkisäädökset on hän aikapäiviä heittänyt jo haltuun ja huomaan. Kuitenkin hän tässä asiassa on niin itsepäinen, että uskoo elohopean nousuun, eikä malta olla siitä asiasta aika ajoittain huomauttelematta.

Eräänä kesänä tulee sisko laajoine perikuntineen. Hän on itsekin yhä laajentunut, edestä ja takaa, tuhruisen elämän raiskaama, ravistama ja turvottama. Onpahan pysynyt edes koossa.

Mutta perikunnan kiinteämmissä ja notkeammissa varpumuodostelmissa elämä jyllää. He kuuluvat jo suuressa kotikaupungissa sen seitsemiin oravaseuroihin ja käpykerhoihin ja Vuoripellon kerhoon he liittyvät joka nappula oikoviivana. — Luonto tikanpojat puuhun vetää, mietiskelee ylemmällä rinteellä talonmies eli enomies, kummimieskin seuraillessaan Matti-pojan joustavaa verryttelemistä. Hän kuuluu harjoittelevan jo konepajassa ja nyppii palkintoja pikamatkoilla. Jos enomies nuoren heimon elonpaloa katsastellessaan jotakin katuu, niin on se vain sitä, ettei jo aikaisempina kesinä ole tullut heitä kotiinsa kutsuneeksi. Olisihan vuoren ja kesäisen auringon alla ollut yllin kyllin heille kaikille olon ja elon tilaa.

Hän seurailee ylhäältä salalinjoistaan siskonkin touhuja. Se on aina näkemisen, jopa hyvänkin pääsymaksun arvoinen näytelmä. Sisko ei osaa vielä oikein mukautua tähän maaseudun uudenaikaiseen kesäelämään. Turski luonto, vanhat muistot ja tottumukset, jotka vihertyvät entisissä muodoissaan tässä uudessa vehreydessä, tekevät sitkeätä tenää.

Hän ei jaksa käsittää, että omat ja muiden lapset, melkeinpä aikuiset ihmiset roikottelevat pellolla alasti, jospa järvenrannoilla ja kaupungin hiekkarannoilla miten tahansa, mutta pellolla! Sehän on melkein samaa, jos kirkkoon menisi alasti! Ei kotona ennen koskaan noin!

Ja tuo mahdoton veden holvaaminen. Käytävien reunalle, käytävillekin losotetaan kannukaupalla. Hän on käyttänyt jo raanoja ja Vantaan veden viljaa lähes kolmekymmentä vuotta, mutta kimpautuu joka päivä, milloin näkee peltokäytävälle vettä haaskattavan. Mistä se hyvyys riittää! Turhaan lapset naureskelevat ja veli vakuuttelee: Varmaan riittää, ole huoleton. Hän muistaa sen aamupäivän, mutta iltapäivällä jo itse lähtee purosta noutamaan vettä sipulipenkeilleen. Eipä senvuoksi, etteikö se olisi terveellistäkin hänen vehreytyvälle nuoruusolemukselleen, niinkuin pieni vihastumisen pihauskin.

Ja sitten hän riipii niin mielellään lehtiä. Joka päivä hän koppineen touhuaa lehtoon ja riipii haapoja ja leppiä. Kotona aina ennen tähän vuoden aikaan riivittiin lampaille lehtiä. Estelyperustaksi ei kelpaa se, että lampaille on yllin kyllin heiniä tai että kerhopellolla haudataan tunkioon suuria kaalin- ja lantunlehtikasoja. — Haudatkaa, jos kehtaatte! Lepänlehdet ovat hyviä lampaille ja raidanlehdet välttämättömiä keväällä poikiville lehmille!

Niin ovat, välttämättömiä tälle touhukkaalle sielulle. Velipoikakin riipii niitä hänen koppaansa. Kas, kas, miten hauskasti rahisee. Ja hyvänhajuista ruskeata pihkaa vielä jää sormiin. Miten hyvältä se haiseekaan. Nappaanko tuosta pajupillin, vai kirjokepinkö mieluummin ottaisit? Ole hassuttelematta! Ja riivi, riivi, että jotakin talveksi saadaan!

Lankomies tulee perhettään katsomaan ja kesälomaa viettämään. Hän on lihonut ja repsahtanut jo hänkin, varsinkin vatsanpuoli. Elämä tassii. — Mutta miten Sinä tuon eukkosi kanssa olet noin vormuissa pysynyt? — Se on tämä raitis maalaiselämä. Tämä se ihmisestä rasvat rapsii. — Kuule, mamma! Kyllä me oltiin tyhmiä, kun jäätiin kaupunkiin, mokomaan rotanpesään. Maatila meidänkin olisi pitänyt ostaa silloin, kun nämä ostivat.

— Maatila! tuiskahtaa mamma, nousee pilvenä, vyöryy veturina. Kismittää niin, ettei viitsi enempää kuunnellakaan. Mutta lankomies jatkaa vapautuneemmin, niinkuin tavallisesti aina, kun akat saadaan pois pelistä.

— Jos me yhdessä olisi huomattu ostaa silloin suurempi maatila. Se olisi ollut afääri. Sinä tuommoinen tukeva toimenmies. Minä taas liikemies, paremmanpuoleinen, jos ma itse kehun. Mehän olisi voitu ostaa vanha herraskartano Hämeestä. Tai parinsadan lehmän viljelystila Turun puolesta. Junassa minä puhuin jo yhden Perniön patruunan kanssa. Ei se olisi tarvinnut muuta kuin lapaa päälle ja ann' huristaa! Nolouttaan sitä ihminen köyhänä kuolee. Minä olen aina sitä mammalle sanonut.

— Joopa joo, myöntelee toimenmies ja antaa liikemiehen huristaa. Luonto lienee ihmeellisempi taikaseula kuin parhainkaan saturunoilija kykenee kuvittelemaan. Mitä lienee laskettu tähänkään monikymmenvuotiseen siiviläkauhaan? Roskaa, moskaa, haisevaa rasvaa ja rapaista ihraa. Mutta alta virtaa kirkkaita silmiä, vikkeliä jalkoja, elämää kerhoihin, tähtiä kilpakentille, parhainta ainesta tasavallan puolustusarmeijaan. Paremmanpuoleinen liikemies on tehnyt kuitenkin erään tärkeän tehtävän kansakunnan keveässä tai raskaassa tykistössä.

Liikemies on väsähtänyt huristamiseen tai päässyt Perniö-Salon taipaleen loppuun. Hän riisuu nuttunsa eteisen penkille, kun on niin lämmin. — Hoho, hoh, miten onkin lämmin! Niin no, ainapa heinäaikana maalla on lämmin. Hän on toimintatarmoa täynnä, näkee viikatteen ullakkohirressä ja käärii paidanhihansa. — Eikö nyt ole heinäaika? Saan kai minä pyyhkiä tuon pihakulmakkeen tuosta puhtaaksi, minun käteni syyhyy oikeihin töihin!

— Pyyhi pois vain! — Saat nähdä, että se on pian sileä kuin parturin puukon jäljeltä!

Hän sylkäisee kouriinsa ja alkaa kovalla touhulla. Se on pieni, viidellä lakanalla peitettävä ala, mutta sitkeätä nurmea. Ennenkuin puolitiessä ollaan, tulee äijälle hiki, väsymys ja tupakannälkä. Pistetään palamaan, onpa tässä leppoisaa iltaa. Mutta sillä välin tulee mamma rannasta, havaitsee yhdellä silmäyksellä rääpöstelyn aikeet. Kerran vain puhahtaa, sieppaa viikatteen ruohosta, peräpuoli heiluu. Hän nuolee äijän niitokset uudestaan, viimeistä kulmaketta myöten ja sanaa sanomatta, edes vilkaisematta korjaa heinäraudan paikoilleen.

— Se on tuhti ihminen, tuo meidän mamma!

— On se! myöntää velimies.

Lankomies voi ja viihtyy erinomaisesti, juo kirnupiimää, syö munia ja maatiaisvoita ja innostuu usein syödessään kehumaan herkkujen ylönpalttisuutta. — Kuule mamma, kyllä se on sillä tavalla, että me kanssa jätetään margariinilitrun nauttiminen. Minun terveyteni ei kestä. Voidaan tehdä vaikka täältä Maijulta vakituinen voi- ja munatinki.

— Munatinki!

Siihen yhteen räjähtävään sanaan sisältyy niin paljon jäätyneitä vesiherneitä ja kalkkikiveksi jähmettyneitä tuskanmureneita, että ne pitkän aikaa rapisevat ruokailuhuoneen katossa ja seinillä. — Hoh, hoh, mennään tuonne verannalle tupakalle! Siellä on viileämpää. Se on vähän tuittupäinen tuo meidän mamma, muuten erinomainen ihminen, vaikka kylläpähän sinä sen tunnet! — Tunnen, tunnen! myöntelee velimies.

Hän lähtee lomalta aikaisemmin kuin perhe, toimi ja monet muut tehtävät odottelevat. Hän on elänyt kuukauden päivät raitista maalaiselämää ja tuntee itsensä suurenmoisesti virkistyneeksi, on valmis taas elämän raskaisiin rahkeisiin. Lähtömunia odotellessa vielä verannalla jutustellaan:

— Kuule, hyvä veli! Voisitko vipata minulle tuhannen markkaa? On tilapäinen tarve, mutta saat takaisin ensi tilistä, ihan varmasti korkoineen.

— Ei satu olemaan. Tämä on niin pieni tila ja...

— No, vaikka vähemmänkin, viisisatanen edes.

— Valitettavasti...

— Älä ...ssä! Mamma jo tuolta kaapertaa! Vaikka viiskymppinenkin. Kun ma suoraan sanon, niin minulla ei ole vaunurahaa.

— Se käy laatuun.

Mamma tulee, molemmat mammat, suurenmoinen lähtöateria, munien, mielialan ja kaiken puolesta. Lankomies, tuo verraton poika, tuikkaa salavihkaa viisikymppisen takin taskuun. Matka ei maksa kuin kolme, mutta »varpunen» ehkä maksaa kaksi. Siinä tapauksessa hän ostaa sillä kaksi, tämä paremmanpuoleinen liikemies.

Lähdetään rantaan, oma poika Matti lähtee soutamaan järven ylitse. Jäähyväisiksi mamma nykäisee kaulanauhaa, joka sattumalta on hieman vinossa. Verraton muori! Silmäkulmaa täytyy pyyhkäistä ja samantien samalla liinalla huiskuttaa. Se hulmuaa kuin pieni lippu, tuuli on vastainen ja poika soutaa rivakasti. Ihan tunteelliseksi tekee miehen mielen.

Mamma ja pohjapoikuus lähtevät vasta kuukautta myöhemmin monine kenkälaatikkokimpsuineen ja säiliöpurkkeineen. Sisko ja veli syleilevät toisiaan kotvan aikaa. Maiju pitää huolta pilven hoitelemisesta, kun sisko ei siinä touhussa oikein kerkiä ja on muutenkin hieman nuukaileva vesityksissään.

— Kiitos teille kaikista, kaikesta! Varmaan joku — joku voimallisempi tämän teille palkitsee.

— Varmaan, on jo palkinnutkin. Tule vastakin lapsinesi kuin kotiisi niin kauan kun elän ja sen jälkeenkin, eikö niin Maiju?

Maiju nyökäyttää vain, hänellä on näissä sellainen tapa.

Teurastaja Linden tulee asialle. Usein hän muuten ja muissa järven rannan taloissa käy, miten vain ei ole tullut ennen tässä talossa käyneeksi. — Olisit huoletta saanut yhä vieläkin kiertää, on isäntä juuri sanomaisillaan, mutta ilta on ja hän on väsähtänyt, muutenkin jo yhä enemmän meltoutunut ja syksyn väkevät väritkin taivaan rannalla niin leppoisaksi raukenevat, silmä ei erota ei punaista, ei keltaista, ei selvää violettiakaan. Ne ovat niin kaukana, hämärtääkö näköäkin ehkä jo.

Teurastaja käsittää isännän tuijottavan vaitiolon väärin ja alkaa kaukaa kaartain pehmitellä maaperää. — Meidän muija on semmoinen. Yhdenkö höykerin minä siltä olen saanut. Mutta mitäpä me miehiset miehet akkojen ropinoista.

— Mistä ropinoista? heräytyy isäntä aavistelemaan äskeisen alkulauseen sisälläpitoa. — Mitä turhista, eipä mitään ole ollutkaan! — Kyllähän sitä sentään on ollut jonkin verran, myöntelee teurastaja miehen tavoin. Se tuntuu yhtä helpottavalta kuin ensimmäinen liikahdus ruostuneen ruuvilapun päässä. — Eipä niistä, aikojen takaisista. Velkakirjakin vanhenee kymmenessä vuodessa. Se on jo oikein mukava pyöräys. Teurastaja kierähtää muutamia askeleita eteenpäin. — Se on meidän akka semmoinen. Kukaan vieras ei osaa edes kuvitellakaan. Ellen vihitty olisi, niin aikoja olisin jättänyt.

Isännän mielessä välähtää ilkeä ajatus, vilahtaa kuin lepakon varjo, sanamuotokin olisi huulilla jo houkuttelevan mehevänä, mutta painuu, niinkuin nousi. Ihminen hän vain on, miespaha. Kukapa tutkii ja tunnustelee toisen sydämen tutkaimet?

— Ei isännällä satu nyt myytäviä mulleja tai vasikoita olemaan? johtelee ammattimies jo virka-asioihin. — Ei satu olemaan. Taitaa kaupungin kontingentit olla avoimina? — Onkin sitten niin vietävän tavalla, myöntää ammattimies reilusti. — Se on akan ansioita sekin. Ihmiset eivät kohta myy kuoppaamattomia raatojakaan. — Vai on niin hullusti. — Niin on, veliveikkonen!

Jutellaan ja kierrellään ruosteista ruuvia edelleen. — Se on turhaa ihmisiltä, tuommoinen. — Niinkuin meidän akaltakin, mutta se on kuin vanha varis, ei voi pitää kitaansa kiinni.

— Jospa todella ei voikaan? Jos kielijänteet ovat kiristyneet ja kierot niinkuin silmälihaksetkin? välähtää ajatus kuulastuskannalla olevan isäntämiehen mieleen. Hän alkaa puolustella rouvaa. — Kukas menee takaamaan, huutaako vanha varis turhan vuoksi? Se on paljon kokenut, vanha ja varova. Jospa sen täytyykin pitää kitaa auki koko nuoren huikentelevaisen ja vaaroista piittaamattoman heimonsa puolesta? Ja mikä tietää, vaikka leukapielet olisivat hiukan sijoiltaan venähtäneet?

Teurastaja katsahtaa vähän ihmeissään. — Taitaa olla lystikäs mies? Niinpä ovat siitä puhelleet. Ja kun on elänyt vuosikausia yhdessä sellaisen velikullan kanssa kuin laivuri oli, niin liippaantuupa siinä.

Isäntä tiedustaa nyt jo oikein vakavissaan, ovatko he koettaneet parantaa kierouden vikaa rouvan silmistä? On selvää, että jatkuva kiristys piinaa hänen hermojaan.

— Voiko sellaista parantaa? Isäntä sanoo luulevansa, että sellaisia vikoja nykyisin paljon parannetaan, sopisi kuitenkin yrittää. — Eihän tuo suuria, jos luulisi apua olevan, eikä häntä mikään pidätä, jos hän kerran itse sen huomaa ja luulee siitä parannusta tulevan.

Teurastaja lähtee, koska ilta hämärtyy ja tie on outo. Hän ei oikein jaksa ymmärtää, että isäntä tosissaan ja hyvää tarkoittaen kaikkea esitteli, niinkuin sitä silmien oikaisemistakin. Sitä kieroillaankin maailmassa niin monella tavalla. Olisi se ihme ja kumma, jos hyvää tarkoittaen kaiken suusiivon jälkeen? Kun olisi ehdottaa akalle. Eipä tarvitsisi sanoa, mistä on kuullut. Voisi tulla vielä hyvänkin näköiseksi. Jos tulisikin sokeaksi? No, eipä tuokaan niin maailman ihme, sittenpä ei näkisi... No, no Jallu-paha, pysypä raiteella, kun kerran olet lähtenyt.

Kuin kohtalon satuttamana käy parisen viikkoa myöhemmin siten, että he joutuvat nousemaan samaa mäkeä, rouva ja Matti, jälkimmäinen myllykuormaa ajaen nuorella vilkaskäyntisellä tammallaan. Kepeähkö astunnan tahti on vielä yhä tiukkanivelisellä rouvallakin. Hevosmies on siinä asenteessa, että tavoittaa, noin minuutin kuluttua on rinnalla. Voisi menetellä kolmella tavalla: ajaa ohi kuten ennen kuin huomaamatta, tervehtiä ohimennen tai pysäyttää juttusille.

Tämä viimeinen on tässä tapauksessa mahdottoman rohkea teko, ehkä siinä polttaa nokkansa pahan kerran. Mutta hän ei voita sitä kiusausta. Tällaista tilaisuutta ei tule monta kertaa ja voisihan tuota vaihteeksi koettaa tätäkin vanhaa ruuvia. Hän ohjastaa virkun hevosen nopeampaan vauhtiin ja sivuuttamiskohdalla pysähdyttää sen puoliääneen, melkeinpä ohjastuntumalla.

— Hyvää päivää, rouva Linden!

— Päivää!

Vanha varis on yllätetty, kuitenkin tarkkana varppeillaan, suukin jo laukaisuvalmiina rakosellaan. Laukaisemiseen ei sillä hetkellä tarvittaisi kuin pieni nauruntirskahdus, ylimielinen päänheitto tai virnistys ja kaikki ruuvit olisivat ripin rapin. Mutta tarkoitus ei ole murtaa, vaan avata. Jos siinä alkaisi takeltaa sinne ja tänne tai antaisi hengähdysaikaa, olisi peli menetetty armotta. Hän sovittaa avaimen mutterin päähän nopeasti ja nytkäyttää vastapäivään, suoraan asiaan, häikäilemättömästi.

— Teillä on pahat silmät!

— Mitä... mitä...

— Ei mitään mutkailemisia, katsokaa peiliin! Minkävuoksi te elinvoimainen komea nainen kärsitte joutavaa hermokipua ja rumennatte kasvojanne. Se on korjattu pienellä leikkauksella. Menkää Helsinkiin, kuka teitä estää! Älkää puhuko yhtä sanaa kenellekään, ei äijällekään! Kun palaatte, niin katsotte suoraan, mutta äijä ja kaikki toiset katsovat muutaman päivän kieroon. Neuvon teitä miehenä, olkoon vaikkapa entisenä vihamiehenänne, jos niin haluatte. Tehkää se! Ette kadu! Hyvästi!

Hän heittää luontevasti lakkiaan. Hevonen hypähtää iloiseen juoksuun.

Lähipäivinä rouva katoaa kuukaudeksi, ei tiedetä minne. Kun hän palaa, ei hän katso enää ulkosilmillään kieroon eikä sisäisilläkään niin pahasti kuin ennen, järven taakse ei ensinkään.

20.

Vuosien kuluessa Matti on syvämuokannut ja salaojittanut myös laaksopellot. Maa on suopea ja hedelmällinen, satoipa tahi paistoi. Vuoriniitty on kaikkein hedelmällisin. Kuin uhalla se työntää heinää, kauraa ja juurikasveja. Vuosituhansia joutilaana piinaantunut, typpirikkaan ja huokoisen maan elovoima ajautuu uljaana vihreytenä esiin vuosi vuoden, rintama rintaman jälkeen.

Kuin heijasteliikkeinä tuntuu laakson vehreys järven rannoilla ja laajemmillakin aloilla. Toinen hiljainen viljelijä toisensa jälkeen on oppinut ja omaksunut laakson miehen viljelytapoja, ojittaa, syvämuokkaa, tyydyttää kasviensa ja eläintensä ravintotarpeita, jalostaakin jo niitä. Jos laakson mies sanoo naapurilleen: Älä tee noin, tee näin, niin hän tekee näin, eikä tee enää noin. Hänellä on vastuunalainen, melkeinpä jo patriarkaallinen asenne nuoremman polven keskuudessa, mikä johtuu siitä, että hän yhä edelleen muutamissa asioissa entistä etevämmin kykenee näyttämään esimerkkiä heille, olkoonpa kyseessä pellon muokkaaminen, luetun sanan selittäminen tahi käsillään käveleminen. Pienen kylän pienten miesten mahdollisuudet satunnaisista lahjoista ja erikoistumisistakin huolimatta ovat verraten rajoitetut. Mutta pienten niinkuin isompienkin kylien kasvavat miehet eivät anna millekään muulle niin suurta arvoa kuin teoille ja teonjumalille. Ja niinpä ne sisimmässään antanevat maakylien vanhemmatkin miehet. Se on poikaa mihin tahansa! On se semmoinen Pahka-Matti! Jos hänen päähänsä pälkähtäisi tosissaan ehdottaa yhtiön perustamista vuoren siirtoa varten, niin ei karkuun juostaisi, niinkuin ensimmäisellä yrityksellä. Mikäpä siinä! Onhan ne perustettu puimayhtiöt, sonni- ja pehkuosuuskunnat, hulluilta tuntuivat aluksi, mutta hyvinkin hyvää on peräänpäin kuulunut. Sopinee yrittää tätä vuortakin. Onhan siinä jo hyvä alku, kiskaistaan vain, iso kivi keskeltä halki!

Hän ei ehdottele enää mitään näin repäiseviä, puhuu vähemmän teoilla, enemmän esimerkeillä. Hänen, kuten kahden toisenkin toimitsijan sydämen on vallannut laivurin häviämisen jälkeen väriväkevä, täyteläinen, hieman surusävyinen hiljaiselon kaipuu. He eivät tyrkyttele sitä kenellekään muille, päinvastoin. Kuitenkin se ilmenee sanansävyissä, teonsoinnuissa, viulunkin syvästi surunvoittoisissa sävelissä.

He varaavat vuosi vuodelta yhä enemmän niin kesäisin kuin talvisin aikaa hiljaisia hetkiään varten kädessään vain kirja tahi neule. Kun neule voi olla vain kahden käsissä, niin kirja tavallisesti aina joutuu kolmannelle, vaikka hän monta kertaa tätä velvollisuutta vastaan kapinoitsee.

Kesäisin on heidän pyhättönään vuori, komea tuulinen ja kaikinpuolin avaratuntuinen auringonjumalan temppeli. Viljellyn suon tummasävyinen vihreys tuoksuu ja huiskii heidän takanaan. Edessä avautuu kotilaakso elämää pulppuavine rinteineen, pohjana järven värikkäät välkyt, korkenevana taustana avaruuksien siintävät arvoitukset.

Tehdään työtä, luetaan, liikehditään, hyvin usein vain istutaan tai loikoillaan avoihoisina aurinkoa imien, kolmisin käsi kädessä. He ovat kuin kytketty sähköparisto, plus-minus-minus, tavallisimmin minus-plus-minus, niinkuin virran kiertämisen vuoksi asiallisempaa, jopa välttämätöntäkin on.

On hetkiä, jolloin heihin vielä tarttuu laakson ilo ja rinnepellon riemu, mutta ne ovat vain lyhyitä tuokiohetkiä, jotka menevät, niinkuin tulevat, tilalle sukeltaa pian lähestyvän syksyn syvä kaiho, joka luonnossakin kurkkailee jo siellä ja täällä. Eivät he vielä syksyssä ole, ei kukaan, kuitenkin he tuntevat sen langattoman sähkötyksen, salamerkit itse kukin, laskimorevehtyminä, harmahtaneina ohimokähärtyminä, sydäntaukojen aavistuksellisen lyhyinä pysähdyskatkelmina.

Ensinnä se tavallisimmin iskee keskipariston plussähköön. Hän puristaa heitä ruskean siroista ranteista tai somasti suippenevista sormenpäistä ja katsahtaa nopealla välähdyssilmäyksellä toveriin tai toiseen, joka on enemmän kuin toveri.

He ovat ulkoisrakenteeltaan ihmeteltävästi samaa perusmuotoa, ikäeroa vain kymmenisen vuotta. Miten eri tavalla luonto onkaan heitä käsitellyt, säästänyt ja raadellut.

Toinen on kuin väkivaltaisesti syöksähtelevän metsäpuron lävistämä niitty tuossa vuoren alla. Monta, monta kertaa keväinen luonnonvoima on tulvahtanut hänen ylitseen. Kuusi, seitsemän, kahdeksan eri kertaa! Se on peittänyt, se on upottanutkin hänet raskaasti raatelevaan, mutta anteliaan hedelmöittävään syleilyynsä. Sen yöpakkasien nousevat ja laskevat jäähileet ovat jatkuvasti vioittaneet saarekekumpujen puita ja pensaita, eikä yksikään tulvasyöksyjen jälkeinen nopeasti nouseva satovehreys ole voinut irtautua imujälkiään jättämättä.

Ja kuitenkin on hän avautunut tätä luomistuskaansa kärsimään ilomielin yhä uudet ja uudet kerrat. Miksi ei hän olisi voinut työntää liialliset tulvasuuntauksensa sivuun kuusikkoon tai pohjoisrinteen kivilouhuun? Olisi kaiketi hänellä ollut siihen oikeus, velvollisuuskin ehkä? Hän ei ole tahtonut tehdä sitä, koska hän on se kuin on: asemansa ottanut ja löytänyt tulvaniitty, luovan kärsimyksen kohottama hedelmällisyyden äiti. Miehen täytyy puristaa hetkeksi kädessään tykkivät valtimot seisahduksiin.

Entä tämä toinen, vuoriniitty, jonka vesityssuhteet ovat niin tarkoin säännöstellyt, ihmisten vaiko luonnon ansioista, tai ehkä molempien yhteistoimesta? Miten riemukkaasti hän imee aurinkoa ja taivaan värikaarien mannakastetta. Mutta luonnon suuri tulva ei ole kertaakaan syöksähtänyt hänen ylitseen. Hän on viljelty laidun, kulttuuripelto, jonka elinnesteiden vaihdokset toimivat määrättyjen lakien ja asetusten mukaan tarkoin säännösteltyinä. Hänellä ei ole repeytymiä, eikä suonikohjuja. Kauniit muodot versovat, kukoistavat ja lakastuvat. Jalo ja jalostettu vuoriniitty, oletko täysin tyytyväinen sopusointuiseen kauneuteesi? Mies puristaa toisestakin tykkivästä ranteesta kuin vastausta vaatien.

Tämä on suljettu kirja, joka ei käskemällä vastaa, mutta hänelläkin on hetkiä, jolloin suuri alkuperäinen luonto hänen tahtomattaan vastaa. Siinä eivät tehoa silloin tarkoin suunnitellut ojaverkot, ei niskaojat, eikä imukaivot. Vangitut, elon suurimpaan tehtävään luodut pohjavesiverkot sykkivät rajusti ja säteilevät läpi. Ei mitään vaaraa, sillä kyseessä on kulttuuripelto ja sen monilla varakaivoilla järjestelty tulvatuhojen ehkäisytoiminta. Tavallinen ihminen ei mitään edes huomaa, vain herkkävaistoinen varvullakatsoja saa värähteleviä tuntuma-aavisteluja tästäkin elämän raskaudesta.

Ja niinkuin huolehtien siitä, ettei moneen kertaan raasittu puroniittykään jäisi näinä auringonjumalan suurina hetkinä osattomaksi kärsimyksen ihanuudesta, on luonto yhä häntäkin muistanut sivusta siepatulla sattumavarauksella.

Naisellisessa, tosin ymmärrettävässä ja anteeksi annettavassa uteliaisuudessaan on hän tullut ottaneeksi selvää laivurin testamenttikirjan lyijykynällä lisätystä jälkisäädöksestä. Plusparistoa ei voida syyttää, että hän olisi huonosti tehnyt hänelle uskotun tehtävän. Hän on hangannut neliskulmaisen koulukumin ensin kahdeksankulmioksi ja sitten ympyräksi poistaessaan laivurin lyijypännän jälkeä, mutta ase on ollut kolmen numeron »kohinooria», mitä lienee ollutkaan, ja laivurilla oli raskas käsi, niinkuin ankkurin siivellä olisi vedetty. Huolellisesta puhdistustoimesta huolimatta on jälki jäänyt valoa vasten arvattavaksi salakirjoitukseksi, jonka utelias sielu yksinäishetkinään ottaa selväksi ja saa siitä ansaitun rangaistuksensa.

Auringon temppelissä on suuria hiljaisia hetkiä, jolloin »siunaaman hetki» ei anna hänelle siunaaman rauhaa. Hän on monta vuotta toivonut, niinkuin ystävä parhaimman ystävänsä puolesta toivoo, että oikea kipuna olisi iskenyt, mutta se vain ei ole iskenyt. Herkkätuntoisena ja ystävänsä tunne-elämää ymmärtävänä naisena hän vaistoilee oikean syyn. Keväthetket kuluvat, kesä on kuin yksi yö, syksyn merkit jo tuntuvat. Kohta jo on myöhäistä. Kerran ylhäällä vuorella, eräänä ulkoisesti ja sisäisesti sähköistävänä palvontahetkenä välähtää taas mieleen laivurin »siunaaman hetki». Aluksi hän torjuu ajatuksen mahdottomana. Se ei pakene kauaksi, se palaa, lyö ja lyö. »Se ei ole synti... suurempi synti...»

Vähitellen se muuttuu hänelle Korkeimman käskyksi. Millä riemulla hän omasta puolestaan olisi siihen suostuvainen, kun hän vain löytäisi oikean ratkaisun. Hän luottaa niin näihin tovereihinsa, että hän voisi jättää heidät päiväkaudeksi auringon jumalan temppeliin, niinkuin on useasti jättänytkin. Naisen ihmeellisellä herkkyydellä hän vaistoaa, että yksi ainoa sana, katse tai kosketus yhdistäisi siunaaman ajaksi nuo elämänsiunauksen elohopeakärjet.

Mikä rajaton päästämisen tai pidättämisen valta onkaan annettu hänen käsiinsä. Monta kertaa hän on jo aikonut nousta ja yhdistää elovirrat. Hän on mielikuvituksessaan niin herkästi asiassa sisällä, että aavistelee suotuisimman hetkenkin, mutta laukaiseminen jää. Maailma on likainen ja paha. Se ei ymmärtäisi heitä. Tekopyhänä, pilkkanauruin se olisi valmis murskaamaan heidän simpukankuorensa ja yhteisonnensa. Hän ei ehkä osaa vielä sitä siunausta, mikä hänen pitäisi tällä hetkellä rukoilla? Naisena ja siskona hän olisi valmis lukemaan sen tässä vierellä, alttarin ääressä. Hän miettii, kärsii ja odottaa kohtalon merkkiä, mutta sitä ei ilmesty.

Niin he kaikki kaipaavat ja kärsivät. Suuri kaihoisa elontuska ympäröi heitä hiottavana huppuvaatteena. Mies tuntee sen tukahduttavan painostuksen hetkinä kaikkein voimakkaimmin. Puolittain arvattavin katkosanoin, useinpa vain valtimosähkötyksin hän siitä osatovereilleen tiedoittaa.

He elävät yhdessä syntymisen tuskan, elämän kärsimysten ja eron kaihon kipeän raatelevat kohtalonhetket. Tulvaniitty vuoren alla on heidän kuvitelmissaan ikuinen virta, elämän virta, kuoleman virta. Laakso on kapea, reunavuoret kohoavat jyrkkinä, uhkaavan läheisinä.

Laivaako siellä lastataan, elämänlaivaa, kuolemanlaivaa? Se on vesitaso ja lähtee elämänvirrasta, kuoleman virrasta? Kone käy, joutukaa mukaan, kaikki mukaan, kenessä elämää on!

Joutukaa, kiirehtikää! Laakso kapenee! Vesi vähenee! Vuoret suistuvat meidän päällemme! Joutukaa, miksi viivyttelette enää!

Sinne murskaavien kallioiden kohtuun on haudattu laakson tuska, maan tuska, koko maailman ikuinen kärsimyksen tuska. Kuitenkaan se ei häviä. Se on jalo alkuaine, joka ei milloinkaan katoa. Se etsii, velloo ja sulattaa. Kerran se puhkaisee tiensä uusia maita ja taivaita valloittamaan, elämän pysyväinen elohopea, ikuinen riemu ja tuska.

Hikevä ukkostuntuinen ilma värähtelee. Pilvet nousevat ja laskevat. Ikäväiset kädet pusertavat, kaipaavat sydämet tykkivät. Ihmishengen iankaikkinen elonkaipaus nousee ja laskee, laaksosta vuorille, vuorilta laaksoon.

Isä on herättänyt heidät aikaisin, jo illalla on tehty siitä sopimus. He pukeutuvat äänettömästi, kuiskaillen. Äiti ja koululapset saavat nukkua vielä tunnin, Petteri myös, hän on väsynyt, koska hän eilen palasi sotaväestä. He sulkevat ovenkin äänettömän hiljaisesti ja rapsuttelevat varpaisillaan routaisen pihamaan ylitse, isä kelkkaa kannatellen.

Varpunen tirskahtelee kuurakiteisellä akkunalaudalla. Muuten on hiljaista. Varhaiskevätaamun aavisteleva herkkyys läikähtelee taivaan avartuvissa pihatarhoissa.

Pellonlaidassa odottaa heitä välkkyvä hanki. Se on niin kovaa, ettei pieni jalka edes korollaan iskien saa siitä kuin murenevia sirusia.

Lapset asettuvat kelkkaan, kaksi vanhimpaa rinnakkain ja Kerttu, nelivuotias heidän syliinsä. Kaiken varalta on otettu isän taskuun äidin vanha kaitainen kaulaliina. Isä sitoo sen somaksi puolivanteeksi tapista tappiin. Se tukee hauskasti heitä kaikkia, Kerttua rintaan, toisia kylkiin, lämmittää suloisesti.

Kaikki varaukset ovat valmiit. Tulevaisen riemun aavistus hyppelyttää käsiä ja jalkoja, riipoo pientä rintaa. Siitä on jo monta kertaa ennen pyyhälletty alas järvelle, tuskinpa ennen näin hurjalla hummalla. Maltittomasti odotellessa ei osata hengittää enää muuten kuin nielemällä. Isä vetää muutamia syviä siemauksia, niinkuin janoinen olisi. Kevätaamun ilma juovuttaa. Tänä loistavana hankiaisaamuna se aivan huumaa ja pyörryttää.

Hän vetää viimeisen pitkän siemauksen, raitis ilma kirpaisee rintaontelon pohjalla. Hän pidättää ilman ja potkaisee liukuvaan menoon täysinäisin palkein. Lapset kipristyvät toisiinsa kiinni. Varsan rapisevat kaviot iskevät tulta, liinaharja säkenöitsee. Ohitse vilahtaa pihlaja, perunakuoppa, saunanpiippu. He liukuvat jo järven jäätä pitkät matkat toisella jalaksella. Kädet huiskivat, kasvot loistavat. Kaitaliinan toinen solmu aukeaa ja sen pää juoksee vierellä pitkänä vaaleana häntänä.

Kelkka ei nousekaan kahdelle jalakselle, kallistuu enemmän vain, painuu, uppoaa. Mitä nyt? Ei mitään hätää! Äidin kaitaliinan pää vain vähän kastuu. Se on pieni ikävä tämän ison riemun rinnalla. Vesi nousee nopeasti, jo istuimeen saakka. Lapset kirkuvat ja nostelevat jalkojaan, mutta tyyntyvät pian, jopa naurahtelevat, koska isäkin nauraa. Ei mitään hätää voi olla isän kelkassa.

Hän saa Kertun kuivana jäälle. Irman ja Esterin sukat vähän kastuvat, housutkin, mutta ne voidaan käydä muuttamassa ja sitten lasketaan mäki uudestaan. Nyt ei ole järvessä enää muuta kuin potkuri, sekin liukuu pian, kas noin ja sitten isä itse.

Mutta isä itse ei nousekaan niin helposti kuin kuorma ja potkuri. Hän on pienissä nostelutehtävissä viivästynyt muutaman ylimääräisen hetken ja vaipunut vyötäisiään, jopa kainalokaan myöten. Vettä ei tässä paikalla liene kuin puolisentoista metriä, mutta pohja on liejuinen. Hätkähtäen hän muistaa tämänkin vasta joitakin sekuntteja liian myöhään. Hän tuntee olevansa jo saappaistaan kiinni ilkeästi säväyttelevässä mutaliejussa.

— Eikö isä pääse pois? Jääkö isä sinne? Kuoleeko isä tuonne? He kaikki kolme ovat ehtineet jo kysymään, mutta isä ei ehdi vastaamaan, sillä hän ei ole saanut irti vielä kumpaakaan jalkaansa. Hän tuntee kuin ne vajoaisivat vain. Liejupohjan imevä puuroliisteri sähköttää kylmiä hätämerkkejä, julmia hämähäkin tainnutussyöksyjä: Kiinni olet! Moni on jäihin jäänyt! Tähänkin järveen! Et pääse enää irti! Et pääse! Et!

Potkuri on etäämpänä jäällä. Tytöt ovat lähellä. Kerttu itkee ja toiset ovat jo itkun vaiheella. He tepastelevat liian lähellä puhkeaman reunaa. Keväinen jää on haurasta.

Keväinen jää! Et pääse! Jäihin jäät!

— En jää!

Hän painaa silmänsä kiinni ja painuu uppeluksiin, kiertyy puoliruuviksi ja käsillään auttaen kierähtää hurjan, eläimellisen syöksähdyksen. Salamat iskevät, maailma pimenee. Hän menettää tajunsa muutamaksi hetkeksi. Mutta kun hän avaa silmänsä on kirkasta jälleen. Hän makaa ulompana jäällä. Lapset hyppivät ja nauravat hänen ympärillään. — Pääsipä isä! Ei jäänyt! Ei isä jää!

Hänen silmänsä sokenevat jälleen. Rintaa viiltää, kuin veitsellä kaiveltaisiin. Helpottaa, kohoaa, kuuma syöksähdys tulvahtaa suuhun. Ennen sitä on syöksähtänyt ennakkoviesti. Hän tietää sylkemättä, mitä suussa on ja mistä on kysymys. Lapset tanssivat piirileikkiään jäällä. Hän nielaisee päättävästi ensimmäisen suuntäyden ja käyttää viivyttelemättä pientä väliaikaa hyväkseen. — Irma ja Esteri äitiä hakemaan, joutuin! Kerttu jää isän luokse!

Tytöt käsittävät asian tärkeyden paremmin sävystä kuin sanoista ja alkavat juosta kelkkaa edellään työntäen. Toinen kuuma pullahdus. Se syöksähtää sillä voimalla kuin päävaltimo olisi auki, pitkänä luiskahduksena jäälle. Kerttu huomaa sen, juoksee luokse, ja itkee. Miksi isä puolukkaa oksentaa? Kuoleeko isä? Hän ehtii rauhoittaa, ettei isä kuole. Tyttönen istuu hänen vierelleen jäälle.

Syöksyt pulpahtelevat yhä taajemmin. Hän on pieniä hetkiä tajuttomana, mutta selvänä ollessaan tuntee, että on vain ajasta kysymys, pienestä ajasta. Se ei ahdista vähääkään hänen mieltään. Ja kun paine vähitellen hiljenee, on hänellä keveämpi olo kuin milloinkaan ennen. Hän tuntee, että voisi laulaa, viheltää, pyörähdellä jäällä, ellei suu vielä silloin tällöin täyttyisi puolukalla.

Puolukalla! Miten hauskasti isän pikku Kerttunen aina selitykset keksii. Hän onkin isän pikkuinen leppäkerttu. Hänellä on kesäisin yllään keltainen kolttu, jossa on mustia täpliä kuin kengännappeja. Isä on kerran nähnyt sellaista kangasta kaupassa ja tuonut monta metriä sitä, vain Kerttua varten. Muille tytöille siitä ei ole neulottu kolttuja, Kertulle vain yksivuotisena, kaksivuotisena, kolmen ikäisenä. Äiti ja siskot ovat usein tätä kummastelleet, tytöt napisseetkin. Eihän täpläkolttua muille kuin Kerttuselle!

Hän sokenee tajuttomaksi kotvaksi aikaa. Kun hän uudelleen herää, huomaa hän Kerttusen lentäneen kädelleen istumaan. Hän on niin pieni ja sievä, todella kuin äidin pyhäkengän nappi, suu kuin pyöreä neulanreikä, kirpeä kyynelhelmen simpukkainen neulan nupin kokoisessa silmäsessä. Hän sopottaa korvaan, mutta sitä on vaikea kuulla, kun hänellä pikku lintusella on niin pieni piipittävä ääni. Hän saa kuitenkin siitä selvää, kun oikein tarkasti herkistäytyy. — Kuoleeko isä? — Ei isä kuole. Eikä pikkuinen Kerttuseni saa itkeä. Kukaan ei saa nyt itkeä. On niin kaunis aamu.

Hän antaa pikku sormensa lintusen käteen. Hän puristaa tuntuvasti, lämpimästi. Napin kokoinen leppälintu, hiuksenhienoilla sormikyntysillään. Miten se on mahdollista?

Hän virkistyy hetkeksi aivan selvään tajuun ja kohoaa ryntäilleen niin paljon, että huomaa, mitä kotipihalla tapahtuu. Hankirinnettä on potkuri alaspäin lähdössä. Yksi tyttö istuu kelkassa ja poika ohjaa. Hän tuntee ne hyvin. Vai niin vekkulit, vai hankiaisille lähdössä! Eilen vasta sotaväestä pääsit ja nyt jo tyttö kelkassa, poika, poika!

Puolukan syöksähtely on loppunut kokonaan. Tuntuu vain huikaisevan kohottava keveys. Ihan varmaan hän kohoilee jäällä ja Kerttunen hypähtelee mukana käsivarrella istuen, hymyilee nuppisilmillään ja pusertaa sormesta hiuksenhienoilla sormillaan. Kelkka vilahtaa peltorinteessä, ilmassapa se vilahtelee. Tyttö istuu, poika ohjaa, senkin kapitulantti! Lentolaivaahan se junkkari ohjaa! Sillä välin, kun kaartelevat, nukahdan vähän. Pidä kovasti kiinni, pikku Kerttunen. Puristathan sinä, tunnen sen.

Hän herää lämpöiseen tipahteluun. Mitä ihmettä? Tippalääkettä pullosta silmiin? Miten somasti ja tutusti se tipahtelee: tip-tip-tip. Katse kirkastuu. Minähän tunnen tuon tytön, joka ylhäältä päin noin taitavasti tiputtelee. Hän muistaa jo aivan selvästi kaiken: hiilivaunun, pyykkimuijat, juoksupojan, niinkuin silmien edessä näkyisi. Hän muistaa sen laulunkin, jota taitava viuluniekka yläkerroksessa pianon säestyksellä soitteli ja toisteli. Et usko, varmasti muistan. Kuulehan, kun laulan, tai vihellän vain. Minulla on jokin karva kurkussa. Kuuntele, näin se kuului!

Hän supistaa suutaan ja viheltää tai on viheltävinään pitkät ajat, toistot moneen kertaan. Tyttö nyökäyttelee ymmärtävänsä. Miksi ei hän ymmärtäisi, viisas tyttö. Miten ihanat silmät hänellä onkaan, noin, nyt juuri, kun kyynelhelmi kalvossa kiehii. Kuuntele tämän viimeisen säkeen hiljenevä toisto.

Sitten meidän onkin jo lähdettävä matkalle. Hän muistaa, että kiireesti on jo lähdettävä, vaunut lähtevät niin aikaisin. Et lähde? Miksi et lähde? Laakso jää? Ainahan laakso jää, milloin uutta parempaa lähdetään hakemaan. Täällä on viimeaikoina tuntunut ahtaalta, kerranko siitä on ollut puhetta. Minulle on nyt annettu tiukka määräys laajempien laaksojen etsimisestä, kaukaa loistavien aurinkovuorten takaa.

Eihän tätä näin valmista paikkaa voi ilman muuta jättää, oikeassa olet. Niinkuin se meidän edeltäjämme, se liikemies. Siinä oli hätäinen mies. Hän yrittää naurahdella, kun muistaa tässä niitäkin aikoja.

Nyt se kirkastuu. Minä lähden yksin. Jää sinä hoitelemaan rauhanlaaksoa. Kun löydän uuden paikan, niin palaan heti hakemaan sinut ja lapset. Joku voi sittenkin tänne jäädä. Jääköön kapitulantti. Hänelle se perintökaaren mukaan kuulunee. Pitkä matka? Eikö mitä. Eihän nykyisin enää pitkiä matkoja olekaan ja jos onkin, niin ne kuljetaan paljon nopeammin kuin ennen lyhkäiset.

No, mitä vielä? Testamenttiko? Kuule! Siinä oli jälkisäädös, että Irjan pitää mennä naimisiin. Minkä minä sille mahdoin, kun laivuri jätti asian niin avoimelle retuperälle ja Irjakin on ollut niin itsepäisen kiinteä. Sellainenpa olit itsekin ensimmäisenä talvena, muistelehan vain. No, ellet olisi ollut, ei meidän seuraava juhannuksemme olisi ollutkaan niin ikimuistoisen ihana. En sinua moiti, kiitän sinua siitä ja vielä suuremmalla syyllä siitä, että jälkeenpäin olet ollut niin antoisan ylitsevuotavainen.

Niin se laivurin testamentti? Kyllä te Irjan kanssa siitä sovitte, te olette käytännön asioissa niin neuvomattoman eteviä, kumpainenkin. Mutta se lyijykynällä riipustettu jälkisäädös? Siinä on pulmaa teidän viisaille päillenne, kumpaisellekin. Jos se koskisi sinua, ei sitten mitään hätää olisi, mutta Irjalle alkaa vähitellen tulla jo kiire.

Niin kaiketi tulee tässä itsellenikin. Mikä asia se vielä olikaan, tärkeä asia? Ai, niin kuule, minä en ole sinulle sanonut vielä sitäkään, että laivuri jätti meille paketin pankkiin. En ole tullut noutaneeksi sitä, kun olen pelännyt teitä. Siinä on jotakin pientä taskutavaraa, parhain kaiketi laivurin täytekynä. Anna se Irjalle! Kun hän täyttää sen punaisella musteella ja korjailee sillä hiljaisina kuutamoiltoina lasten vihkoja, tuntuu hänestä, niinkuin hän kirjoittelisi laivurin sormella. En minä ole ollut niin sokea kuin olette ehkä luulleet.

Nyt myöhästyn, ellen heti lähde. Oli minulla vieläkin yksi pieni asia. Odota silmänräpäys, heti saan sen kiinni. Hän räpäyttää silmäänsä ja siinä välähtymässä vilahtaa keskimatkan viimeinen suora, tuttu, tuima poika kärkikiilassa, liput hulmuavat, tuhannet kädet huiskivat. Jo muistan. Se on poika, kuuletko? Seitsemännen tytön jälkeen, se on jotakin se! Poika aluksi, poika lopuksi! Kiila ja tappi!

Ja siitä ilosta lähden minäkin kuin sadan metrin kuopista. Kaksitoista sekunttia, tai pari kymmenystä ylitse. Anna merkkiä, no, tyttöseni! Itketkö? Turhista! Eihän tämä ole kuin hetken ero ja uusi tapaaminen. Suru ja ilo, niinkuin elämässä aina. Älä viitsi suuhun. Olen juossut liiaksi ja oksentanut puolukkaa. Silmiinkö sinä... Ikuisesti oma... Ihana tyttöni... Minä tämän... kaiken muistan... Muistan sinut aina... muistan...

Hän aikoo kääntyä ja vilkuttaa, mutta unohtaa kaiken, sillä loistava aamu on avautunut. Aurinko nousee suurena sädehtivänä hehkupallona, tavallisesta tuloportistaan idän puolen laaksoavautumassa. Hanki kimmeltelee alla helmiäissilmin kirjailtuna purppurakankaana, peittää pellot, järven, suuren harjun takaisen valtajärven, silmänkantamattomiin koko maan avaruudet.

Hän näkee sen pienimmätkin eloliikahtelut kuin tuhatvoimaisesti suurentavan kiikarin silmästä. Joku äijä sytee rysäavantoaan, sylkäisee jäälle ruskean tupakkasyljen. Koirasteeret hurraavat villissä vimmassa keskellä jäätä, punaiset silmäheltat ovat kuin samettilaput. Rantasilmäkkeessä pajupehkon alla vilahtaa piisamirotan karvapää, viereisessä avannossa keikahtaa toisen lattea perämela.

Jo on erinomainen kiikari! Tuhannentuhatta kertaa se suurentanee!

Hän suuntaa sen kotirantaan. He istuvat yhä vielä jäällä, kelkan vieressä, äiti ja Kerttunen istuvat, Petteri seisoo, se kapitulantti. Mutta mikä jäällä makaa? Minä! Matti, Pahka-Matti! Kuinka se on mahdollista? Minähän katselen täällä kaukana, korkealla? No, miksi en olisi. Tällaisena aamuna on kaikki mahdollista. Istukoot vähän aikaa, lämmin aamuhan nyt jo on. Aurinko ei heille pahaa tee.

Hän suuntaa kiikarinsa pelloille, laaksoon ja vuorelle. Vuorisuon ladossa on ainakin viisi kuormaa vielä heiniä. Se riittää ja vähän jää. Ei kunnolla riitäkään, ellei vähän jää. Vesi lirisee vuoripellon kokoojaojan laskuaukosta. Kunnossa on. Hän käväisee pikipäin omienkin peltojen kolme aukkoa. Kaikki selvänä!

Mutta yksi kottaraisen pesä on koivun kyljestä irtautunut. Kapitulantti, kenttälennätinmies sen huomaa. Latvapuoleen ne aina katselevat. Ilman sukset ovat pihassa. Huh, huh, missä siivossa. Toinen kumiside on poikki ja kärkipuolet ihan valkoisina. Hän kiintyy ihmettelemään taas sitä seikkaa, miten hän voi nähdä varpaalliskumin ja kärkipuolen yht'aikaa. Tämä kiikari? Totta kai se tervaamattoman suksen läpäisee.

Hän aikoo kääntää jälleen rantaan nähdäkseen, vieläkö siellä otetaan aurinkoa, mutta takaa kuuluu kumeaa kohinaa. Hänen täytyy irroittaa silmänsä kiikarista ja kääntyä katsomaan.

Ääretön meriulappa avautuu aurinkomainingeissa keikkuen. Laiva lähenee pullistunein purjein. Ja laivuri seisoo peräsimessä avopäin, nauraen, leijonanharja tulta tuiskien.

— Laivuri! Seisotko sinä jo omilla jaloillasi?

— Totta totisesti! En ole kipurahaa nostanut näistä enää kahteen vuoteen!

Hän jättää peräsimensä ja keinuu heiluvaa kantta pitkin joustavin valssiaskelin.

— Terve, veli!

— Terve, terve!

He liikehtivät yhdessä muutaman kierroksen välkkyvää laivan kantta pitkin.

— Onko tämä Iso- eli Tyynivaltameri?

— Iso tämä on, mutta ei tämä mikään tyyni meri ole! Huomaisi sen purjeistakin, ellei olisi maakrapu!

— Lasketko noin valtoimenaan? Jos joudutaan niin oudoille vesille, ettei osata takaisin kotiin.

— Voi koliiperilintu puheitasi! Luota vanhaan laivuriin ja hyvään kompassiin!

Laivuri nauraa. Valkoiset hampaat välkkyvät ja leijonatukka hulmahtelee.

Kukko seisoo mahtavana kanalaportaikon ylimmällä askelmalla, keikistää komean asentonsa takakenoiseksi ja kiekaisee kerran. Se on ensimmäinen lyönti, pian tulee toinen. Mutta minuutin kuluessa ehtii satapäinen soittajajoukko paikoilleen ja kun määrälyönti paukahtaa, alkaa suuri orkesteri komean kevätmarssin täydellä riemulla ja voimalla. Viulut lurittavat, sellot kohahtelevat, vaskipuhaltimet helisevät ja rumpali paukauttelee voimapaikoissa kattilankannella ja pallovasaralla. Konserttimestari kiekaisee mukaan hetkisen myöhästyen, pitää kuitenkin alkusignaalin omina ansioinaan ja katselee pöyrevänä ympärilleen.

Yhdeksättä raskauttaan kantava, kohtalon iskemä nainen istuu jäällä miesvainajansa pää sylissä senkin jälkeen, kun on suudelmilla sulkenut hänen auringon noustessa sammuneet silmänsä. Pikku Kerttu pitää kummankin sormesta kiinni ja lohduttelee äitiä: Ei isä ole kuollut! Ei äiti saa itkeä! Isä sanoi, että on kaunis aamu! Kukaan ei saa itkeä!

Kapitulantti kävelee hieman ulompana jäällä, kuulee pikku siskon toistuvat vakuuttelut, mutta ei voi pidättää kyyneleitään. Hän takoo jäätä saappaansa korolla ja muistelee kaikkea, mitä sotaväessä ja koulussa, kirjoissakin on puhuttu itsehillinnästä ja tahdon kasvattamisesta. Hän muistaa hyvin ne ohjeet, mutta ei voi tällä hetkellä sovittaa niitä käytäntöön.

Suurella orkesterinäyttämöllä tulee hetkisen kestävä tauko. Sen kestäessä nousee sulavalta peltoläiskämältä solisti, pieni kiuru, laulaa vapaan heleästi, nousee nopean keveästi, nousee, yhä nousee. Pieni musta tuikku näkyy enää siintävän kirkkauden avaralla laella, mutta tiukuheleä ääni kuuluu kuin taivaan orkesterin ensiviulu.

Nainen katsoo koko ajan sen nousua, kuuntelee sen heleää laulua, tuijottaa avaraan korkeuteen, palavasti kuin ihmemerkkiä odottaen. Kiuru katoaa hetkeksi, äänikin häipyy. Hän katsoo entistä palavammin, odottaa kuin sielullaan imien.

Jo kuuluu jälleen enkelin viulunääni, näkyykin se armonlintu, pikkuinen musta pisara. Se laskeutuu, suurenee. Ääni vahvistuu, helisee. Sävelet tippuvat kuin hopeakellosta, erillisinä helminä, avaruudessa välkkyen, suoraan avoimeen sydänhaavaan.

Petterin aika on vihdoin tullut. Hän on taistellut itsensä varmaan päätökseen. Hän kohentaa vyötään, tekee sotilaallisen täyskäännöksen ja astuu päättävästi äidin luo, pysähtyy, tarttuu käteen ja katsoo silmiin, niin hän on päättänyt.

— Älä itke...

Tarkoituksena oli jatkaa: äiti, minä olen jo mies! Mutta viimeiset sanat jähmettyvät poskien juonteisiin.

Toki äidillä on aavistelujen armoitettu lahja. Helposti hän uljaan miehensä itkuväänteisistä poskiuurteista ne arvaa, lukeepa enemmänkin kuin kapitulantti aikoi sanoa. Hänen miehensä ei ole kadonnut, se on vain hypähtänyt toiseen, uuteen mieheen. Ja toiseenkin, vielä uudempaan mieheen! sähköttää urheilijamies hänen kylkeensä pienellä piikkarivarpaallaan.

Hän pyyhkii monen ilon, monen surun ja tämän suuren surun kirkastamat silmänsä. Kyyneleet kuivahtavat nopeasti, niinkuin aina näissä kauniissa silmissä, joita jalo sydän lämmittää. Hän puristaa poikaansa ja puristaa tyttöään. Hän voi puristaa kolmattakin lastansa, sitä urheilijapoikaa, hänellä on niin laaja sydän ja ihmeellinen ulottuvaisuus.

— Ei äiti itke! Kun isä levähtää, palaa hän meidän luoksemme!