[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAMCu22FnWO-by_s5t1-ycw5FqWytl0fN_VFoW2z5sc8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2781,"Halki vuoren","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2781-karhumaki-urho-halki-vuoren","2781__Karhumäki_Urho__Halki_vuoren","Romaani","romaani",[],[],"fi",1933,null,104028,699783,true,[],[],[],"Romaani seuraa Pahkamäen Matin matkaa maaseudulta Helsinkiin, missä hän työskentelee rakennusmiehenä kaupungin kasvaessa 1920- ja 1930-luvuilla. Teos kuvaa työläisarkea, ammatillista kehitystä ja yksilön pyrkimyksiä urbaanissa ympäristössä.","Urho Karhumäen 'Halki vuoren' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2781. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HALKI VUOREN\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nHän heräsi ja huomasi katselevansa käsiään.\n\nSiihen punoutui muistoja vuosikymmenien takaa, suuri astiahylly,\nkaksinkertaiset sängyt ja suuri juovikas kissa, viisi vartaallista\nreikäleipiä korkealla orressa.\n\nHän etsi näitä tunnusmerkkejä, mutta ei löytänyt niitä. Missä hän oli?\nJa kuka hän oli? Hän ei varmaan ollutkaan Pahkamäen pikku Matti, joka\noli herännyt päiväunestaan ja tarkasteli tuvan tuttuja ilmiöitä.\n\nOliko hän yleensä joku ihminen, joku Matti? Luultavasti, koska\nhaukotteli ja katseli käsiään. Hänen ohimoitaan riipoi kipeästi. Muisti\ntapaili kosketuksia sieltä täältä ja ajatus pyrki muodostelemaan kuvia,\nmutta ne pysyivät kiusallisen sumuisina. Ehkä hän olikin vain pikkuinen\nlinnunpoika, rääpäle, joka yöllä oli pudonnut pesästä rapakkoon ja\njäätynyt höyhenistään kiinni?\n\nHän hieroskeli otsaansa, venytteli ja haukotteli leveästi. Toinen\npaidanhiha oli avautunut ja käsivarsi valahtanut avoimeksi. Se oli\nsuora, jäntevä, mutta iho oli liian kalpea. Kuinka se noin, aivan\nvalkoinen? Eikö aurinkoa viime kesänä ollutkaan? Vasemman peukalon\nhaarukassa on kolme perättäistä arpea, niinkuin linnun jäljet. Ne ovat\npistosahan jäljet! Niittyladon salvoksella saha haukkasi. Sumuverho\nrevähti auki ja menneiden tapahtumien kuvasarja liukui kirkkaina\nvälähtyminä esiin.\n\nOlipa kuin olikin hän Pahkamäen Matti, asevelvollinen tasavallan\narmeijassa, sotapoika kenttätykistössä. Vuoden oli kestänyt se\nkruununpalvelus. Hän ei palannut sen jälkeen enää Pahkamäkeen, koska\nsiellä oli Jussi, Antti ja Ville. Pahkamäki ei tarvinnut tuplakaupalla\nmiehistä herranviljaa, siinä oli vain yksi pahka ja yksi mäki.\n\nIsäukon tuskin olisi tarvinnut mainita sitä niin selvästi. Laajassa\nmaassa oli laidunmaita, ja nuoria miehiä tarvittiin muuallakin\nkuin kenttätykistössä. Matka Riihimäeltä Helsinkiin oli halvempi\nja pikaisempi kuin samasta ratasolmusta johonkin pysäkkipahaiselle\nHaapamäki—Pieksämäki-radalla. Helsinki, Töölön kallioita valloittava\nvaltakaupunki, tarjosi työmaata miehille ja naisille, kaikille,\nkaikille.\n\nHänestä tuli rakennusmies, tarkemmin eritellen putkimies. Olisi ollut\nmahdollisuus päästä moneksi muuksi: kivimieheksi, sementtimieheksi,\nmuurariksi, nikkariksi tai rappariksi. Ja ellei omannut tarvittavia\nammattitaitoja ja taipumuksia, pääsi apumieheksi, jos joksikin\nhantlankariksi suurten rakennustyömaiden epälukuisilla ammattialoilla.\n\nPutkimieheksi hänellä oli luontainen veto. Poikasena hän usein oli\ntehnyt ruuttaruiskuja koiranputkista. Putkityö oli satoisaa ja hauskaa.\nVeteli ja taivutteli vain johtoja ja putkia, koukeroita ja mutkia. Ja\nväkeväotteisilla leukapihdeillä kiinni muttereita ja välivaihtoja.\nAivan niissä alkuaikoina järki jähmettyi, mutta kun tarpeeksi kauan\nväänneltiin ja käänneltiin, saatiin kuin saatiin vesiputket ja\nlokaröörit kerrosten läpi kellareihin.\n\nNopeasti se myöhemmin kävi. Kolmantena kesänä hän itse oli urakoitseva\npikkupomo, pikkuinen vain, mutta joka tapauksessa hänen vastuullaan\nnyt oli putkipillien ja röörien johdattelu ja viemäreihin veto ja hän\nitse sai opastella uusia hantlankareita, joita tuli sekä Savosta että\nPohjanmaalta. Mutta tiilet tuotiin aina Belgian alankomaista; kukapa\nniitä siinä touhussa olisi ruvennut kotoisesta savesta puristelemaan,\neikä ollut aikaa, koska täytyi muurata ja kantaa valmiita tiiliä ja\nmuurilaastia.\n\nJa rahaa tuli, niin muurarille kuin rapparille! Satamarkkanen oli vain\njoku paperilappunen ja kaksikymppisellä pyyhkäistiin laastilusikkaa,\nellei muuta roskapaperia sattunut kädenulottuville osumaan. Mikä pieni\nseteli oli ammattimiehelle! Se lekutteli alas kuudennen kerroksen\nilmatellingeiltä. Jos sattumalta osui apumuijan silmään, niin tämä ehkä\nkorjasi, kohenteli ja käytteli alkuperäiseen tarkoitukseensa.\n\nToisena vuotena hänellä oli talvipalttoo, nyrkkeilyhanskat ja\nhokkariluistimet. Ja seuraavana jo perämoottori ja puolentoistatuhannen\nmarkan viulu. Ja sitten kahden huoneen osake uudessa talossa!\n\nViulun ja moottorin vuoksi sai kiertää monta mutkaa ja ruuvia. Ja\nvarsinkin sen osakkeen! Muistellessaan näitä hänen täytyi peräytyä\nvauhtia ottamaan.\n\nMikä pani oman osakkeenkin ostamaan? Urakoitsijapa tietenkin! Ne olivat\nkauniit huoneet aurinkoisessa kulmauksessa. Johdot kannatti ruuvailla\nhyvin huolellisesti kiinni kolmenkymmenen kuuden neliömetrin alalla.\n\nOliko mitään muuta syytä? Hän siristi silmiään ja uusi kuva lipui esiin.\n\nTavanmukaiset lauantaiehtoon tanssiaiset suuressa parkettisalissa.\nOrkesteri vetää neekerijatsia. Parvekkeen värilamput väläyttelevät\nsinisiä ja punaisia värisilmiä. Valo ei ole kirkas, mutta kiihoittava.\nVesi on hieman sameaa, eikä ole sanottavasti väliä, minkälaisella\npyydyksellä kalastaa, aina tarttuu salakkaa, ahventa, punasilmäistä\nsorvaa, leveäpyrstöistä lahnaa.\n\nTyttö seisoi pylvään vieressä kihisevän pintapiirin takana. Hän oli\nkeskikokoisen miehen mittainen, komeavartaloinen. Silmissä hehkui muuta\nkuin tavanmukainen pyyntö. Hän tanssi pidättyvän hillitysti, mutta\nsulavasti. Se oli valssi, johon pyydettiin jatkoa kaksi kertaa. Ensi\nosan he tanssivat aivan äänettömästi, toisen kuluessa he mainitsivat\nnimensä, koska se aloittaessa oli jäänyt tekemättä. Kolmannen jakson\nkestäessä he harvoin vuorolauselmin, melkeinpä leikkikurein olivat\nehtineet ilmaista jo senkin, että olivat monta kertaa uineet samassa\njärvessä. Välillä oli tosin kaksipenikulmainen selkä, mutta sama makea\nvesi. Siitä hetkestä he olivat kuin sukulaisia toisilleen.\n\nHe tanssivat yhdessä kaikki seuraavat kappaleet. Tyttö hävisi aina\nkehäpiirin takaiseen pimentoon, kunnes he keksivät vapaan tuoliparin\nseinävierustalla. Hän ei puhunut paljon, hymyili vain ja naurahteli.\nSilmäterät vaihtoivat väriä taivaansinisestä purppuranpunaiseen hänen\nkeveän notkeasti käännähdellessään.\n\nHänen nimensä oli Maiju Rantanen, ammattina tarjoilijaneidin toimi\nhelsinkiläisessä toisen luokan ravintolassa. Muuta asiallista hän ei\nilmaissut, ei edes asunto-osoitettaan, ehkä ei halunnut saattajaa,\nkoska äkisti katosi. Mutta kohtaus oli sovittu keskiviikkoillaksi\nHaavis-Mandan altaalle.\n\nSe oli heidän määrätty kohtauspaikkansa monta kertaa tämän jälkeen.\nSiitä oli lyhyt matka moottorisatamaan. Pitkinä valoisina kesäiltoina\nhe ajelivat kauas ulkosaaristoihin saakka. Ystävinä ja toistensa\nymmärtäjinä he näillä virkistävillä merimatkoillaan lähenivät herkkään\ntuttavuuteen. Mutta miehenä ja naisena heidän välillään välkehti\nsiintävä vesi niinkuin muinoin heidän etäisten syntymäkotiensa välillä.\nSiellä he usein mielikuvituksissaan askartelivat ja sinne, suuren\nsisämaan järven jylhille kukkuloille ja vihertäviin laaksoihin heidän\nsyvin sydänkaipauksensa paloi.\n\nNäin paljon he meren mainingeilla keinuessaan tai rantamäntyjen\nkoukeroisilla juurikohoutumilla istuskellessaan olivat sisimpiään\ntoisilleen availleet, mutta kaupungin kaduille joutuessaan tyttö\nsulkeutui kuin simpukka vaaran uhatessa, sanoi hätäiset jäähyväiset ja\nlivahti omille teilleen.\n\nMuistojen sarja sekautuu. Hän näkee kiihoittavia välähtymiä. Uusi\nrivosuinen rappari tellingeillä. Mitä! Väkivaltaako lapselle? Sinä\nhärskinaamainen sonni! Täysosuma naamaan ja rojaus rautakasaan. Pidätys\nmurhasta! Kahden ja puolen vuoden tuomio! Eristys Söörnäisiin ja kaikki\njohdot poikki!\n\nKatuiko ja kirosi hän sitä päivää? Kirosi, vaan ei katunut. Niin hän\noli vastannut tuomarille oikeudessa ja sielunvartijalle vankilassa.\nSe oli tyhmää. Olisi pitänyt ottaa asianajaja ja selitellä syitä ja\nvaikuttimia. Olisi päässyt kuudella kuukaudella, ehkä ihan ilman.\n\nMitä selitellä? Ettäkö ei vihannut ihmiselukkaa! Tyttönen oli kaunis,\nkirkassilmäinen kuin tulirokkoon kuollut Inkeri-sisko. Tämän kuva\noli heti silmiin tullut, kun hän kuuli lapsen pelokkaan kirkaisun\nja näki hänen hätäytyneet silmänsä. Hän olisi sillä hetkellä ollut\nvalmis iskemään tuhoisan iskunsa helvetin tulimeren edessä. Ja oli\nyhä valmis. Miten sitä saattoi katua ja kaunistella. Hän kiihtyy tätä\nmuistellessaan kuin satoja kertoja ennen. Mutta muurien takana mies on\nhyvässä turvassa. Työtä on ja seuraakin, jonkinlaista. Ja tarpeeksi\nruumiin ja sielun lämpökalorioita reseptien mukaan annosteltuina.\n\nSuuren järven takaista tyttöilmestystä hän ei voinut unohtaa.\nUlkoiset johdot vain olivat katkenneet, sisäiset kulkivat syvemmällä\nmutteripihtien tavoittamattomissa.\n\nTytön silmät välkähtelivät sitä kirkkaampina, mitä enemmän kaipauksen\nikävä piinasi. Ne vilkuttelivat syttyvinä tähtinä ristikkoikkunan\nlävitse, vesipisaroina keväisten pihapuiden lehdillä, työverstaassa\nvonkuvan höyläkoneen kutterin terissä. Hänen kuvansa keinui Ristiselän\npoikki länsituulen tuomina lainevyöryinä, kuutamoiltojen valevarjoina\npitkillä käytävillä, virren sävelinä sunnuntaipäivien pakollisissa\nhartaustilaisuuksissa.\n\nYhdessä asiassa hän oli ollut emäaasi! Miksi ei jo niin pitkän\ntuttavuuden aikana hankkinut selkoa tytön osoitteesta? Eipä suinkaan\nhän poliisia olisi huutanut, jos olisi pitänyt varansa ja saatellut\nasuntoon saakka. Keskiviikkona Haavis-Amandan ammeella! Siellä\nhän silloinkin odotteli. Ketään ei tullut. Manda vain katseli\nvahingoniloisesti rehevän lonkkansa ohitse, mutta kavaljeeri\nistui sinä iankaikkisen pitkänä keskiviikkoiltana Katajanokalla\nristikkoikkunaisessa koirankopissa ja takoi nyrkillään kiviseinää. Ja\nkun hän monen muun ohella maalaili sisäisten näkemiensä nautinnoksi\nsitäkin kuvaa, että joku härski rappari tai lipeäkielinen kekkuli\nkeksisi tytön ja viekottelisi häkkiinsä, valtasi hänet raivo.\n\nMuistojen vyyhti käy väreiltään himmeäksi, mutta juoksultaan\nselkeämmäksi, jopa niin että langat erottuvat selvinä loppuun asti.\nEnempää kerimättä olisi voinut jo sanoa, missä hän oli, mutta hän ei\ntahtonut enää keskeyttää. Keriminen tuotti kirpeää kivunnautintoa.\n\nToinen pakollinen kruununpalvelus päättyi ja ristikkoportit avautuivat\nvapauden kultaiseen paratiisiin. Mutta suuri maailma ja siinä sivussa\nvalkoinen Helsingin kaupunki olivat tällä välin tulleet valmiiksi.\nRappareita ei näkynyt enää maassa eikä tellingeillä. Putkimiehiä ei\ntarvittu, eipä putkipihtejäkään muuta kuin valmiiksi kiinnitettyjen\nmuttereiden kiristelemiseen.\n\nSitä ei kannattanut surra. Ihminen saattoi tehdä muutakin työtä, kun\nensin vain olisi löytänyt tytön.\n\nToisen luokan ravintoloita oli paljon ja niissä oli kolmen vuoden\nkuluessa ollut tarjoilijattarina useampia Rantasia. Maiju Rantasta ei\nlöytynyt. Hän oli kadonnut kuin nuppineula heinäkuormaan. Kyselyihin\nsuhtauduttiin ynseästi, pilkallisesti, jopa epäluuloisesti. Jotakin,\njossakin kolmatta vuotta sitten palvellutta tarjoilijatyttöäkö tuo\nmies haki? Omituinen mies! Lapinlahden hullujen kopista karannutko vai\nsinne aikova? Tiskintakainen emännyysneiti tarkasteli puhelinluettelon\nkansilehteä, hälytysnumeroa kaiketi etsiskeli. Oli tilattava ja\nmaksettava sopivankokoinen ruoka-annos selviytyäkseen vapaana kadulle.\n\nEräänä päivänä tuli vastaan tuttu talo ja tutunnäköinen porttinumero.\nOsaketalo, kaikilla mukavuuksilla! Miksi ei tätäkään ennemmin\nmuistanut! Ehkä oli huomaamatta muutamia kertoja ohitse kulkenut. Sopi\ntoki pistäytyä levähtämässä ja lämmittelemässä, oman kotilieden ääressä.\n\nHän soitti ja ovi avautui. Sisällä istui nelihenkinen seurue,\nryypiskeli ja pelasi korttia. Mitä miehellä oli asiaa? Oliko\ntavanmukainen kerjuuepistola vai? Parasta jättää lukematta se litania\nja painua kadulle hyvän sään aikana!\n\n— Saattanee omistaja toki omaa osakehuoneustoaan pistäytyä\nvilkaisemassa? Eivät kaiketi herrat vuokralaiset tästä pahaa tykkää?\n— Omaa osakehuoneustoako? Herrat virkistyivät silminnähtävästi ja\nnaisenheiskaleet nauroivat, että hepenet helisivät. — Jassoo, vai\nitse isäntä! Ehkä omistaja kuitenkin kaikeksi varmuudeksi suvaitsisi\nnäyttää valtakirjansa! — Menkää ja tutkikaa Vuorenrinne OY:n kirjoista!\nHerskaapille tuli lystiä. — Vai Vuorenrinne OY:n kirjoista! Missähän\ntämän yhtiövainajan kirjoja nykyisin mahdetaan säilyttää? Ja missä\nsenkään autuaasti perässä vaeltaneen apuyhtiön kirjoja? Herra\nomistaja on nähtävästi napannut tavallista tukevamman tuutingin ja\nnukahtanut sen jälkeen pari vuotta! Tämä on verraton makupala! Soita\npakinoitsijoille! Roskaa! Kannattaisiko kaikkien... Ovi oli lupsahtanut\nkiinni, eikä enää avautunut, onneksi ehkä heille kaikille.\n\nVyyhti oli ohut, ja himmentyi yhä.\n\nHän istui elokuvissa. Asetelmat ja raamit olivat samat kuin kolmisen\nvuotta aikaisemmin, ääni oli uutta. Huuto ja kohina, ihmisääni\nja sointuvat luritukset oli ajettu elokankaan loimien väliin ja\nniissä liikehtiviin kuvaihmisiin. Vieras kieli kuulosti koneellisen\nhonottavalta ja pitkäveteiseltä, mutta välikuvat olivat hullunkurisen\nlystikkäitä. Sammakko venyi langansiimaksi, keriytyi jälleen\nsormustinsykkyräksi ja nielaisi ulos pullahtavan silmänsä. Välikuvina\nnäyteltiin kulmikkaita ilmoituslevyjä, jotka putosivat ylhäältäpäin\nkuin sementistä valettu hissin vastapaino. Eräässä kehuttiin naisten\nnaamapuuteria, toisessa kenkärasvaa ja kolmannessa pitkävartisia\nsilkkisukkia, joita paitasillaan oleva tyttö veteli jalkaansa\nkeinutuolin keikkana kiikkuen.\n\nMutta sitten putosi levyjä, joita kolme vuotta sitten ei näytelty.\nEnsimmäisenä tipahti valkoinen hevonen, häntä kaarevana, niinkuin\nhyvin ruokitulla varsalla pitääkin. Toisena huiskahti harsopukuinen\nviinityttö, kolmantena ja neljäntenä edelleen viinejä ja konjakkeja\nmaistelevia ja haistelevia miehiä ja naisia, nykyismainoksen rohkeilla\nviivoilla ja väreillä esiin kaapaistuja.\n\nOsake oli mennyt. Miksi sisko ja lankomies eivät siitä ilmoittaneet?\nMissä olivat kirjat, viulu ja vene? Mitäpä tuon omaisuuden on väliä,\nlinnanmiehen!\n\nEi tänä päivänä enää mokomiin penkomisiin! Juuri sytytetyt katulyhdyt\nviittoilivat keskikaupungille päin pyöreinä, kutsuvina valokehinä.\nOli kaiketi rahaa vielä yhdeksi illaksi? Kohtalo saattoi huolehtia\nseuraavista päivistä, niinkuin oli murehtinut menneistä ja juuri\nmenevästä. Suureen parkettisaliin oli helppo osautua. Se oli ennallaan.\nParvekkeen laidoissa sykähtelivät siniset ja punaiset valosilmät,\nlattian kehyspiirissä pyytäväiset särjensilmät.\n\nPääsymaksu oli alentunut kympistä viitoseen. Oliko sekin ehkä\najanmerkki? Mutta kihu kävi, paremmin kuin ennen. Monet kymmenet\ntoisiinsa imeytyneet parit sahasivat neekeripolkan jumppatahdissa\nkuin mammuttipetäjää. Hän koppasi yhden kiilusilmäisen ja liittyi\nurakkamiehiin. Tyttö imeytyi ryntäitä vasten, kiihoittavan lähelle.\nTuli hurja halu tehdä jotakin: repiä, särkeä, pusertaa syliin\ntyöntyvästä pesusienestä jäljelläolevat mehut.\n\nHän vaihtoi toveria, otti ja jätti eri puolilla salia esiintyöntyviä\ntarjokkaita. Kenellekään hän ei esittäytynyt eikä kukaan näyttänyt sitä\nkaipaavan. Hän kiihtyi yhä enemmän, sahasi innokkaimmista innokkaimpana\nja kuiskaili kestokiharoilla kaarrettuihin korviin suuria hassutuksia,\nmelkeinpä törkeyksiä. Täydestä meni. Ei kaiketi niihin mikään koskenut\nenempää kuin nälkäiseen luteeseen karvamaton alla. Heidät oli varattu\nnäkyvillä ja näkymättömillä toppauksilla.\n\nIllan kuluessa kaivautui esiin pari tuttua miestä rakennusajoilta. He\nvaativat, että hänen oli pidettävä pienet pidot, koska tutkinto oli\nsuoritettu. Hän halusi tehdä sen.\n\nVyyhdinpuulla oli enää vain muutamia kierroksia. Hän kieritti\npidätellen, pysähdellen, niinkuin nyrkkeilyvalmentaja joitakin vuosia\naikaisemmin pientä filmikonettaan: Katsotaan tarkasti ja painetaan\nmieleen otteet ja vastaotteet!\n\nKiertyi esiin hyvin lähellä olevia, hyvin sameita tapahtumia:\n\nKilinää ja helinää. Pesusieniä ja kärpässieniä. Pestyjä vaiko\npesemättömiä? Hän heräytyi täydelleen ja kohosi äkisti istumaan. Oliko\nhän maannut käärmeenpesässä? Ehkä joku kyy oli livahtanut suusta\nsisään, niinkuin tarina kertoi heinämiehelle tapahtuneen! Jotakin\nsentapaista, kiemailevaa kiertämistä, limaista lipomista lähiaikoina\nlienee tapahtunut. Mistä muusta tämä jäsenten herpaannus, kupeiden\nontto tyhjyys ja aivokopan seinämiä hakkaava pimeyden tylsyys?\n\nHänen silmäänsä pisti lattialta jokin pieni esine, joka ei kuulunut\nmiesväen puvustoon. Hän teki huomioita pöydällä ja tuoleilla ja keksi\nmuuta, yhtä toista, turhan pientä.\n\nMutta tuttuja miehiä ei tarvinnut kiikaroimalla etsiä. Toinen\nretkotti selällään sohvalla, suu niin avoimena, että köyden vahvuinen\nkyykäärme olisi pieliin satuttamatta sisään ajanut. Toinen esiintyi\nvaatimattomammin ja pyllyili pöydän alla. Näytti, niinkuin hän olisi\nlähtenyt etsimään jotakin ja unohtunut sille matkalleen. Pöydällä oli\nkolme koreata pulloa. Kahteen oli jäänyt ainetta pohjalle.\n\nHän ponnahti lattialle ja puki nopeasti ylleen, mitä vähäistä oli\nriisunut. Sitten hän otti käsiteltäväkseen ne pullot, joissa oli\nainetta, ja löi niiden koreita kauloja vastakkain. Ne helähtivät\nsievästi poikki, toinen vinosti, toinen kohtisuoraan. Hän pulputteli\nne yhtä aikaa yöastiaan. Seos ei näyttänyt sanottavasti laimentuvan,\nmutta eipä juuri sakoontuvankaan. Oikeastaan tämä oli epätoverillinen\nteko, sillä tunnin kuluttua tilkat olisivat olleet tovereille mannaa\nmakeampia.\n\nHän löysi lakkinsa ja seisahtui ovelle. Päätä leikkasi kirpeä kipu,\nniinkuin sahalaitaista teräsnauhaa olisi vedetty ulos liian kapeasta\nraosta. Juopuneet miehet retkottivat kuin isketyt elukat. Lattialla\nmuun rojun keskellä vilkahti ostetun naisen rihkamaan kuuluva hely kuin\nhäpeän kurjuutta ilkkuva rivo silmä.\n\nOliko tässä Pahkamäen perintötalon poika? Rikoksen tehnyt ja\nrangaistuksen kärsinyt? Rikos ja rangaistus! Niinpäinkö ne muka\nkulkivat? Jospa vaihteen vuoksi kerran toisinpäin? Rangaistus ja rikos.\nKolme vuotta ja yksi yö. Ehkä se eräiden lakipykälien mukaan tulkittiin\nniin. Tai saattaisiko tällaista yötä seurata kymmenien vuosien\nrangaistus, parhaimpien elovoimien ikuinen menetys? Se olisi liikaa.\n\nSahareunaisen muistonauhan kuvassa välähti kahden vuosikymmenen\ntakainen muisto. Koulupoika laskettaa jyrkkää mäenrinnettä alas,\nkaatuu, vierii rapaiseen suohautaan ja saa niin ruman »akan»,\nettei törkeämpää juuri voi kuvitella. Joku silmä näkee, ilkimyksen\nkita ulvahtaa. Poika makaa hetken mudassa, itkee kiukusta, mutta\nsitten nousee housunpellit ja takinliepeet rapaa valuen. Vihaisesti\npuolijuoksua hän kiipee mäelle, laskee arvelematta ja tappaa akan.\n\nHän painoi lakin päähänsä niin kiukkuisesti, että lipan kiinnikenasta\nraksahti auki, kääntyi portaikkoon ja hyppeli kolme neljä askelmaa\nkerrallaan, kasvoilla tuima ilme.\n\nSamanlainen lienee ollut eräällä Matilla viisitoista, kaksikymmentä\nsukupolvea takaperin. Pyry oli sammuttanut nuotion, kettu varastanut\nedellispäivän eräsaaliin ja pakkanen palelluttanut mieheltä varpaat.\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nLankomies oli muuttanut, mutta jättänyt talonmiehelle nykyisen\nosoitteensa, niinkuin yleensä tapaavat tehdä ne henkilöt, joilla ei ole\npakoiltavia pahatekoja tunnollaan. Ulosottokarhuja ei hänen tarvinnut\npakoilla, koska tässä huushollissa ei ollut senlaatuista kapitaalia,\nmitä voidaan ulosmitata. Sitäpaitsi hän oli toimenhaltija, jolta\nvoidaan mitata kuukausittain palkasta. Tämä mittaamistapa on karhujen\nkannalta katsoen kaikkein vaivattomimpia, ehkäpä myös mieluisimpia.\n\nUusi asunto oli Sörkässä, siellä oli ollut entinenkin. Tämä uusi oli\nniinkuin yksi kuutiolokero suuressa kuhisevassa mehiläiskennossa.\nSitä olisi ollut melkoisen vaikea löytää, ellei se olisi sijainnut\nsuurkaupungissa, missä kaikessa vallitsee järjestys: A. B. C. D. Ja\nportaikossa on taulu. Jos on hämärää, niin sopii napata valoa. Ellei\nsittenkään löydä, niin löytää ainakin luotsin. TALONMIES. Miestä\nitseään harvoin tapaa, talonmiehen rouvan sitävastoin tapaa aina,\neikä hän hämmästy, ei pyörry, eikä kirkaise, vaikka sänky sattuisikin\nolemaan levällään ja repekka keskellä lattiaa.\n\nAamuvarhaisesta huolimatta lankomies oli jo toimessa. Hän oli yleensä\naina juonessa, milloin ei harjoittanut sivuelinkeinoja tai ollut muussa\ntositoimessa. Sisko sen sijaan oli kotona ja vielä autuaasti uinaileva,\nsitten viime käynnin parilla sielulla lisäytynyt perikunta täytti\nkaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat oven ja kaapin välillä.\n\nSisko hölmistyi enemmän kuin talonmiehen rouva huolimatta siitä, että\ntulija oli hänelle läheinen sukulainen ja huoneasetuksensakin kaikkea\nmuuta kuin vajavainen.\n\n— Joko sinä pääsit?\n\nVeljestä tuntui sillä hetkellä, niinkuin sanoihin olisi sisältynyt\npettymys. Olisiko siskon vanhurskaus vaatinut hänelle ehkä neljä\ntai viisi vuotta lisää? Hän haravoitsi sanoja myrtyneenä kuin\nkäpristyneellä rautaharavalla eikä ehtinyt tai halunnut vastata\nkysymykseen.\n\n— Mitä aiot ruveta nyt hommailemaan?\n\nSisko pyyhkäisi hänelle tuolin ja luovi taitavasti luvattomista\npaikoista ratkenneessa pumpulimekossaan. Veljen mieleen tuli satamissa\nnähty ränsistynyt perunajaala, jonka mastot ovat rempallaan, purjeet\nresuiset, keskipaikalla likaisella säkillä peitetty apumasiina. Hän oli\nvähällä unohtaa siskon toisenkin kysymyksen.\n\n— Jaa mitäkö hommailemaan? Pitäisikö minun ruveta jotakin hommailemaan?\n\nSisko ei vastannut tähän kaksijaksoiseen kysymysvastaukseen mitään,\nkatsahti vain ja jatkoi melkoisen tarkoituksettomilta näyttäviä\naamuaskareitaan. Joku lattialla nukkuvista lapsista oikoili jäseniään.\nLikainen laihahko jalkaterä työntyi esiin kynnysmaton repeämästä.\nPienet varpaat lipsuivat, niinkuin olisivat pyytäneet enomieheltä\nmarkan lanttia. Se oli Matti, hänen kaimansa ja kummipoikansa.\nIlkeätuntuinen röyhäys nousi hänen rinnastaan. Hän nielaisi sen,\nniinkuin sammakko nielee ilmaa.\n\n— Oletko ollut juopottelemassa? ehätti sisko puolestaan.\n\nVeli muisti, että lankomies, ehkä siskon äänettömällä suostumuksella\noli taannoisina vuosina harjoittanut erästä salaista, joskaan ei\nharvinaista sivuelinkeinoa. Lattialla nuorimpien nukkujien peittona\noli vaatekappale, joka hyvin paljon muistutti hänen ruskeata\nulsteripalttoaan. Kun hän siristeli silmiään, näki hän monta muuta,\npientä ja suurta. Hän unohti siskon toisenkin kysymyksen, lieneekö\nollut vastausta varten tarkoitettukaan.\n\nMonet sekaiset ja vaikeasti selvitettävät kysymykset risteilivät\nmyös siskon huolista väsähtäneessä päässä, joka yön levosta\nhuolimatta oli tällä hetkellä yhtä sekainen kuin ulkokuorta peittävä\npäistärikkökasvullisuus. Mitä se mietiskelee ja noin synkkänä\ntuijottelee? Tuo palttookin vielä tuohon lattialle! Ja venekin piti\nmennä! Lieneekö Aati muistanut uudistaa edes panttilappuja? Mikä\nvelipojan kiidätti tänne näin sopimattomaan aikaan?\n\nHän ei ymmärtänyt, mistä olisi pitänyt aloittaa, kun ei se edes\nvastaa kysymyksiin. Joka tapauksessa hänet piti saada lähtemään pois,\nennenkuin lapset heräävät ja Aati palaa. Monella tavoin repelöitynyt\nja monien puolesta taisteleva vaimoparka käsitti, että yksinään hän\nparhaiten selviytyy tästä niinkuin yleensä vaikeimmista asioistaan.\nTuntui siltä, että veli pian alkaisi todenteolla kysellä. Hän\nvaistoili, että oli järkevintä kiirehtiä edelle.\n\n— Tiedät kaiketi, miten täällä on käynyt taloyhtiöille ja sinunkin\nosakkeellesi?\n\n— Tiedän!\n\nSe järähti liian uhkaavasti. Sisko kiiruhti pehmittelemään maaperää.\n\n— Ei minun ole tullut sinulle siitä edes kirjoitettua, kun tässä on\njoka hetki niin kiinni, ettei tukkaa kerkiä silmiltään sipaisemaan.\nNiin se kävi niiden tollarilainojen kanssa! Eikä muutenkaan pitäisi\nlähteä herrain kanssa marjaan!\n\nViimeinen lause oli tarpeeton, jopa vahingollinen. Hän huomasi sen\nkohta, mutta kun täytyi henkäistä, niin ei ehtinyt tasoittelemaan.\n\n— Herrain ja valtionvirkamiesten! Missä lienevät kirjani, viuluni,\nveneeni? Jos ovat samanlaisessa korjuussa kuin tuo talvipalttooni, niin\neipä kannata kiitostella!\n\nVeli teki saman virheen kuin sisko hetkistä aikaisemmin, tuli\nsanoneeksi yhden lauseen liikaa. Pilvi kävi liian raskaaksi ja pisarat\nalkoivat sinkoilla.\n\n— Sinäkö minulle tulet lakia lukemaan! Mihin hävisit ja miksi jätit\nkirjasi ja viulusi huolimattomain hoideltaviksi! Pyysinkö minä niitä!\n\nVeljen piti myöntää tämä huomautus aiheelliseksi, mutta hän ei ehtinyt\ntehdä sitä.\n\n— Ja luuletko, että itse istun tässä ruusujen ja tuomen kukkien\npäällä! Ohdakkeiden ja kuivien nokkosten paremminkin, että sen tiedät!\nViinaa kaupitteleva äijänrähjä ja nälkää näkevä lapsilauma ympärillä!\nJuoppojen retkujen jälkiä pitää joka päivä siivoilla ja poliisin saa\nniskaansa millä hetkellä tahansa! Eikä ihmisellä edes ehjää hametta,\nminkä vetäisi häpeällisen alastomuutensa verhoksi!\n\nHän alkoi itkeä. Lähinnä nuorin, jota veli ei ollut ennen hereillä\nnähnytkään, nousi istumaan risaisella vaatevuoteellaan, hieraisi\nsilmiään ja alkoi myös itkeä. Laihoja jalkateriä ja paljaita käsivarsia\nliikahteli siellä ja täällä.\n\nVeli ajatteli asiaa. Eipä tosiaan istunut siskoparka kukkaisvuoteella.\nVuosi ja lapsi. Ahtaus ja kurjuus. Leivän puute. Kaiken puute. Auringon\nja ilmankin puute. Ja muun kurjuuden kukkuraksi valtiaan oikeudella\nhyökkäilevä holtiton mies, eikä alamaisella ole edes ehjää hametta\nhersyvän hedelmällisyytensä pakkopaineen suojaksi. Voi, siskoparka!\n\nHän tunsi taas nieleskelevänsä ilmaa sammakon tapaan. Vähällä piti,\nettei hän yhtynyt edelläveisaajiin, ja olisi kaiketi hän sen tehnytkin,\nellei se olisi ollut niin hävettävän tylsää.\n\n— Äläkä poraa! Ei se siitä parane!\n\nSanonnan sävy oli osaaottoisempi kuin sen sisältö. Lähinnä nuorimmainen\nkipitti ahdasta solaa pitkin äidin suojiin. Pyyhkeiltiin silmiä,\nkumpaakin paria. Sade virkisti oraita ja pieni päivänpilkahdus kutsui\nesiin naisen ja äidin, jopa huolehtivaisen siskonkin vuosien takaa.\n\n— Aati joutui maksamaan sakon. Palkkaa on mitattu jo toista vuotta. Oli\nvähillä, ettei koko toimipahaista menetetty. Niin kovaa on ollut, ettet\nusko!\n\nVeli nyökkäsi uskovansa.\n\n— Tavarasi ovat Pursimiehenkadun panttikonttoorissa, mutta paremmassa\nkorjussa ne ovat siellä kuin täällä ja minä nyhdän ne ulos, saat uskoa\nsen!\n\nTaas veli nyökkäsi uskovansa, mitäpä siihen muuta olisi osannut.\n\n— Mutta venemoottorisi laita on peräti hullusti. Äijän pölsä luovutti\nsen viime syksynä pirtumiehille, arvaat sen, miten siinä sitten kävi.\n\nVeli arvasi, sillä moottori ei ollut erittäin nopeakulkuinen.\n\n— Siellä se makaa nyt poliisin hoimissa, on mahdettu jo myydäkin.\n\nHohoi, jo kaksi kolmekin kertaa, ajatteli veli, joka oli paremmin\ntietoinen Suomenlahdella tapahtuvista asioista.\n\nNiinkuin asioiden luonnosta johtuen sisko vilkaisi lattialla lasten\npeittona olevaan palttooseen. Hän nosti sen ylös ja puisteli pölyä.\n\n— Ei tätä pidetty ole, näetkin sen! Mutta kun ei ole mitään, mitä\nlasten peitoksi heittäisi. Eihän niillä ole edes paitaa. Ja veto käy.\nJa kärpäset purevat. Ja...\n\nSadekuuro uhkasi taas ja ne kaksi peiton alta kuoraistua olivat todella\nsäälittävän alastomia. Velimiehelle oli juuri paljastunut suuria\nmenetyksiä. Kuitenkin hän tällä hetkellä olisi ollut valmis heittämään\nainoan takkinsa noiden kahden alastoman linnunpoikasen verhoksi, mutta\nkun siskon kädessä oli se enemmän suojaava ulsteripalttoo, heitti hän\nsen. Samalla hetkellä pilvi puhkesi hereästi pomppiviin pisaroihin.\n\n— Älä, veliparka!... En minä... En ole sellainen kuin luulet!... Älä\nluulekaan!\n\nHän pyyhkäisi silmiään ja penkoi perhesängyn pääpuolesta vaatteitaan,\nkaivoi taskuja niinkuin avaimia etsien. Niitä juuri hän haeskeli.\nMutta kaapista hän ei löytänyt, mitä etsi. Hän penkoi yhä hätäisemmin\nlaatikoita ja niiden sekalaistavaroita.\n\n— Mihin minä olen sen kätkenyt! Mihin ihmeeseen olen sen pannutkaan!\n\nVeli ei arvannut, mitä hän etsi, eikä senvuoksi osannut neuvoa. Siskon\nmuistiakkunat kirkastuivat ja hän kiirehti juoksuaskelin nukkuvien\nnurkkaukseen, nosti uudelleen luvattoman peittopalttoon paljasihoisten\npäältä, kopeloi povitaskua ja ilostui.\n\n— Täällä on! Minä arvasin sen!\n\nMutta tuskinpa hän olisi niin hätäillyt ja laatikoita niin kiihkeästi\npenkoillut, jos olisi arvannut. Se oli vähäinen pahvikantinen kirja.\nVeli oli tällä kertaa niin yksitotinen, ettei käsittänyt, mitä\nriemuitsemisen aihetta mokoman kirjasen löytämisessä oli.\n\n— Tässä on vuokrarahasi, joka penni, mitä irti olen saanut!\n\nJo veli alkoi tajuta. Se oli pankkikirja! Sisko oli vuokrannut osakkeen\nja tallettanut rahat pankkiin. Ja oli varmaan vuokrannut visummin\nkuin hän itse milloinkaan olisi osannut. Näissä oloissa, nälässä ja\nkurjuudessa, hametta, jopa paidattakin talletteli veljensä vuokrarahat\njoka pennin pankkiin. Olipa siinä sisko, Pahka-Miinan tytär! Häpeä\nsille, joka muuta ajattelikaan! Lämpöinen ukkoskuuro alkoi kiertää\nhänenkin pilvikukkuloitaan.\n\n— Viimeisiltä kuukausilta en enää juuri mitään saanut. Joutuivat\ntyöttömiksi ja kenkkuilivat, niinkuin kaikki puutteen kourissa\nkippuroivat ihmiset. On se tässä lähempänäkin nähty, herra paratkoon!\n\nKirjan ympärillä on kotelo. Se on ohjautunut vinoon, eikä tahdo\nirtautua. Hän saa sen ja astuu näyttämään.\n\n— Et sinä sentään aivan pölyrievulla pyyhkäistävä ole! Moni poika\ntässäkin korttelissa hypähtäisi pari kertaa ilmaan, jos omistaisi edes\ntämänkään vertaa.\n\nSiinä oli annos Pahkamäen äijää. Kirjassa oli useita\ntalletusmerkintöjä, pankin leimalla ja kahdella virkailijan nimellä\nvarmennettuja. Kahdeksansataa, kahdeksansataa! Tuhatkuusisataa!\nVuokra oli nähtävästi ollut kahdeksansataa. Milloin oli merkitty\ntuhatkuusisataa, oli edellinen kuukausi jäänyt rästiin ja\nsiitä oli pidetty vähäistä meteliä. Viimeiset merkinnät olivat\nepätasaisia lukuja, mikä osoitti, että oli siirrytty vähittäismaksu-\neli lypsyjärjestelmään. Puolivuosittain oli suurenevia\nkorkomerkintöjä. Viimeisenä yhteissummana oli SEITSEMÄNTOISTATUHATTA\nKOLMESATAAVIISITOISTA ja 55/100 (17315:55), sinileima ja kaksi\nkuva-arvoituksen tapaista nimeä.\n\nMutta suurempi kuva-arvoitus kirjan omistajalle sittenkin oli\nkurjuudessa ja riekaleissa taistelevan ja monella tavalla raasitun\nsiskopahansa sisäinen uljuus. Kuinka hän oli jaksanut tehdä niin?\nJa miten oli saanut pidettyä löysäkuteisen Aati-rähjänsä näpit\nerossa, liiatenkaan sen jälkeen, kun muu irtain tavara oli luisunut\nPursimiehenkadun säilökonttoriin?\n\nSisko otti kirjan uudelleen ja tunki sen koteloon, niinkuin olisi\npelännyt, että velipoika vioittaa liian pienen kotelon. Hänellä\nei ollut enää muuta tunnollaan kuin lasten herääminen ja Aatin\nkotiutuminen. Veljen pitäisi ehtiä lähtemään aikaisemmin. Hän antoi\nkirjan Matille jälleen ja puheli niinkuin tietä ohjaillen.\n\n— Katso, mihin laitat rahasi! Ei nyt ole luottamista talopapereihin\neikä osakkeihin. Monet täällä pakenevat osaketaloistaan kuin rotat\nvuotavasta laivasta. Saattaisit menettää loput rahasi niissä Kamppurin\nkaivoon. Neuvoisin, että antaisit olla pankissa ja katselisit jonkun\naikaa. Mutta omasipa nuo ovat, tee, mitä tahdot!\n\nMatti liikahti. Hänen oli todella jo aika lähteä. Kuitenkin siskosta\ntuntui, niinkuin jotakin vielä pitäisi sanoa. Mitä se olikaan? Niin,\nsitä se oli! Pala kotoista rakasta, mutta raskasta matkaevästä.\n\n— Tuota... mitä minun pitikään sanomani. Tiedätkö sinä, mitä kotiin\nkuuluu?\n\nVeli ei tietänyt ja siskoa jo aivan säälitti sanoa.\n\n— Vai et tiedä, äiditön orpo poika parka!\n\nIhmeen tyynenä veli totesi tämän suurimman menetyksensä. Nyt äidin\nkuoleman jälkeen ei heillä kummallakaan ollut enää mitään sidettä\nPahkamäkeen.\n\nSisko ei halunnut viivyttää veljensä lähtöä enää hetkeäkään, huomautti\nkuitenkin vielä unohtuneesta käytännöllisestä asiasta.\n\n— Voit itse kiristää Nyholmia maksamattomista vuokrista. Hän on\nasioitsija tahi mikähän kaupparatsu lienee.\n\n— Mitäpä hänestä. Mistä enää löytäisinkään!\n\n— Osoitekalenterista jokaisen helsinkiläisen olinpaikan löytää.\n\n— Osoitekalenterista!\n\nMatti poukahti ilmaan niinkuin se poika, joita ei monta löytynyt koko\nkorttelista. Oliko sellainen kalenteri olemassa! Sisko oli kymmenen\nkertaa viisaampi kuin hän.\n\nTietysti osoitekalenteri oli. Mistä karhut muutoin karkulaisensa\nlöytäisivät!\n\nSiskoa kummastutti tämä äkillinen riemu. Isompi summa talletuskirjassa\noli ollut, eikä se noin pannut poukkoilemaan. Ja turha tästä rästistä\noli iloa pitää. Kuinkapa poika sen saisi perityksi, kun hänkään ei\nsaanut.\n\n— Minä löydän hänet! riemuitsi poika.\n\n— Tottakai löydät, mutta pelkään, ettet hänestä paljoa kostu.\n\nVeli hätkähti. Tiesikö sisko hänen kaipuistaan? Mitä hassua! Sisko\ntietysti ajatteli maksamatonta vuokralaista ja hän itse tyttöä. Täytyi\nnauraa.\n\n— Mistä tiedät, jospa hyvinkin kostuisin.\n\n— Et mitään! Joka on tyhjä tänään, se on tyhjä huomenna!\n\nEpäilyksen kipu kouristi poikaa taas. Tarkoittiko sisko tietämättään\nheitä, häntä itseään, vai sattumaltako sanat noin kolkosti sormella\nosoittivat. Hän ei enempää kysellyt, molemmat kiiruhtivat lähtöä.\nKuitenkin hän ovessa vielä lyhyesti vastasi niihin kysymyksiin, joihin\naikoinaan ei katsonut tarpeelliseksi vastata.\n\n— Kysyit, että mitä aion ryhtyä hommailemaan! Putkia ruuvailemaan\nen kuitenkaan! Jos hyvin sattuu, niin häviänpä pian kokonaan tästä\nkaupungista.\n\n— Tee se! Varmasti teet oikein!\n\n— Kysyit sitäkin, olenko ollut ryyppäämässä. Olen ollut ja ollut paljon\nmuutakin. Mutta enpä ole enää! Terve sitten vain!\n\nHän pudotteli portaat haukkaavin harppoaskelin ja ehti juuri kadota\nkulman taakse, ennenkuin lankomies ilmestyi toisen kulman takaa lihavan\nmiehen laahaavin askelin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nHän sai etsiä osoitekalenteria pari tuntia. Ehkä hän heti olisi\nosautunut oikeaan paikkaan, lähimpään postikonttoriin, jos olisi\nhuomannut sitäkin siskolta kysyä.\n\nSe oli paksu kirja ja R-kirjaimella merkittyjä nimiä paljon,\nRantasiakin palstamäärin: Annaa, Helmiä, Ilmiä, Kerttua ja Mariaa.\nMaijuja ei ollut kuin yksi, Maiju Rantanen, tarjoilija. Siinä se oli!\nMiksi ei se ollut silmissä jo päiviä ennen tai edes yhtä päivää ennen!\n\nHän kirjoitti katu- ja oviosoitteen muistikirjaansa, kiiruhti ulos ja\nhyppäsi raitiovaunuun. Oli vaihdettava linjaa ja viimeiseltä pysäkiltä\nkäveltävä pitkän matkaa. Hän luki talonumeroita ja arvioi portteja. Se\noli varmaan tuo ylimmäinen talo, mistä mäenselkä taittui? Niin oli,\nrappu pihan puolella.\n\nHän pysähtyi ovella ja pyyhkäisi hikeään. Koko tulomatkalla hän ei\najatellut kuin katua, rappua ja ovinumeroa, niinkuin koko asian\nonnistuminen olisi riippunut siitä, muistaako hän ne kirjaansa\nkatsomatta. Entäpä ei enää asukaan siellä, eihän osoitekalentereita\npaineta joka päivä? Jospa asuu? Oliko hän mies, joka oli valmis\nmenemään vaimonsa luokse, tai edes morsiamensa luokse? Jospa siellä oli\njo toinen mies? — Et hänestä paljoa kostu! — Joka on tyhjä tänään...\n\nTyhjä tai täysi! Kostui tai kastui! Oliko hän karitsa, jonka portilta\nkarkoittaa mikä tahansa räyskivä koiranpentu! Joka tapauksessa tulee\nselvä, kuka asuu portaikko C:n numerossa 46!\n\nHän nousi päättävin askelin. Kerroksia oli monta, mutta hissiä ei\nollut. Arvoitusovessa oli kaksi pientä piirustusnastoilla kiinnitettyä\nlappua: Elma Vuori ja Margit Ketola, samaa eevansukua, mutta kovin\ntuntuivat tällä hetkellä vierailta.\n\nHän käveli ylös ja ylhäältä alas ja tarkasteli varmistuakseen\nkaikki laput, messinkiset, kupariset, paperiset. Muutamia oli tehty\nkiiltävistä peltiliuskoista aseman automaatissa. Ei löytynyt Maijua,\neikä liioin Rantasta. Mahdollisesti hän oli erehtynyt rapussa tai\nkalenterissa oli painovirhe. Hän juoksi kaikki raput A:sta F:ään. Turha\nvaiva. Ehkä hän oli erehtynyt talossa. Oliko lähdettävä ravaamaan koko\nkatu ja kaupunginosa! Talonmies! Tai talonmiehen rouva! Äly hoi, älä\njätä!\n\n— Jaa että Maiju Rantasta? Odottakaapa, kun katson! Hyväntapainen\ntyttö! Hän muutti... milloin hän muuttikaan? Joo, jo viime maaliskuussa\nKalevankatu 36:een. Oliko hänellä veroja rästissä?\n\nKysyjä ei sanottavasti ollut ulosottomiehen näköinen, mutta joka\nliikoja kysyy, se hassujakin kysyy. Hän pyyhki mäkeä alas ja saavutti\nkirimällä edellään pakenevan keltaisen linjan vaunun.\n\nKalevankatu 36 oli vanha puutalo. Hän ei ehtinyt ryhtyä etsimään eipä\nedes katukäytävällä miettimään, sillä hyväntapainen tyttö, Maiju\nRantanen tuli ulkoportilla vastaan. He lävähtivät kumpikin punaisiksi.\nPihassa ja porttikäytävässä oli liikettä: hiiliauto, pari pyykkimuijaa,\ntyttöjä ja poikia. Tyttö vetäytyi rappukäytävään, eikä poika\nvitkastellut kiiruhtaessaan samaa tietä. Käytävä ja pieni asuntoeteinen\nolivat pimeähköt. Kasvojen pohjaväriä ei enää erottanut eikä tarvinnut\nhävetä.\n\nTyttö oli ollut Havis-patsaalla määräkeskiviikkona kolmisen vuotta\nsitten. Miksi poika ei siellä ollut, sitä hän ei ennemmin ollut\ntietänyt. Poika olisi voinut jättää sen edelleenkin salaisuudekseen,\nellei hän olisi ollut Pahka-Matin ja Miinan poika. Ilmaistessaan väliin\ntulleen esteensä hän yksin häpein pusersi enemmän kuin ehkä kylmemmin\nottaen sillä hetkellä olisi ollut tarpeellista. Mistäpä hän oikeastaan\nitsekään sen niin varmaan tiesi, mitä hän humalapäissään oli puuhaillut\nja millä tavalla luonto ehkä oli häntä suojaillut, tai oliko sen edes\ntarvinnut millään tavalla suojailla, mutta se nyt kerta kaikkiaan oli\nsuvussa tapana, että ajokset puserrettiin ja puserrettiin niin, että\npunainen veri tirsui ja puhtaat lihareunukset kivusta kirvelivät.\nSiskon valmistama yllätysuutinen unohtui kokonaan. Se olikin näiden\ntoisten rinnalla peräti joutavanpäiväinen asia.\n\nTyttö istui ja kuunteli, korvat punoittivat. Seurasi pitkä äänettömyys.\nPoika istui kädet polviin nojautuen ja siveli sormilla nenävarttaan.\nTyttö katseli kenkänsä kärkiä ja nypläsi pukunsa laskoksia. Heidän\najatuksensa kiersivät suuren järvikaukalon ympäri toisen itä-,\ntoisen länsipuolta kaartaen. Laidoissa oli hirvittävän syviä\nlahdelmia. Joutuisivatko he yhteen koskaan? Itäpuolen kiertäjä kävi\nkärsimättömäksi ja oikaisi veneellä.\n\n— Tarkoitat kai, ettei meillä ole tämän jälkeen mitään yhteyksiä! Jos\nei, niin ei!\n\n— En ole sanonut ei!\n\nHän oli ajatellut tuhansia kertoja tuota ääntä, mutta ei ollut osannut\nkuvitella kaikupohjaa noin heleäksi. Hän ei katunut vuosien takaista\ntapausta, eikä hävennyt sitä seurannutta linnankäyntiä, vain viimeisen\nvuorokauden, yhden ainoan vuorokauden hän olisi polttanut irti kuumalla\nraudalla, jos se olisi ollut lantin kokoinen mätätäplä hänen ihossaan\nkäden ulottuvilla.\n\n— En ole holtiton hulttio! Voin odottaa sinua vuoden tai kaksi! Niin\nkauan kuin itse tahdot!\n\nHän nojasi kyynärpäihin ja katseli sormiensa lävitse tyttöön, joka\ntuijotteli ulos. Pihasta kuului lähtevän hiiliauton kohaus vaimentaen\nmuut äänet. Lyhyen äänettömän hetken katkaisi surusointuinen\nmiehenääni, jota piano hiljaisesti säesteli. Se oli molemmille tuttu\nkansanlaulu. He herkistäytyivät henkeä pidätellen kuuntelemaan säveltä,\nsanoja mielessään hyräillen. Viimeinen kertosäe kantautui hiljentyen,\nharventuen: Toki yksi on lohtu; mun haudallain, ei seisota silmät\nveessä!\n\nHe katsahtivat toisiinsa. Hereitä helmiä alkoi muodostua tytön\nharmaansinisiin silmiin.\n\nPoika astui parilla askeleella pienen huoneen lattian yli, painoi\nmitään virkkamatta päänsä vaaleapukuiselle polvelle ja suuteli monta\nkertaa käsivartta, rannetta, sormia.\n\nHänen niskaansa alkoi tipahdella kuumia pisaroita, ensin harvemmin,\nsitten yhä nopeammin, niinkuin tottunut käsi tiputtaa lääkettä, kun\nkokeillen on saanut pullon sopivaan kaltevuuteen.\n\n\n\n\n3.\n\n\nHelmi Siskoni!\n\nSe on nyt menoa tämän pojan, lähtöitkua vajaa. Kirjoitan tätä\npankin pulpettipöydällä. Se ei mahtane olla tarkoitettu kulkureiden\nkirjoituspöydäksi, mutta minkäpä mahtavat, vaikka kirjoitankin. Ja\nolenpa ollut pari vuotta heidän jaloimpia asiakkaitaan, kapitalisti\nsuoraan sanoen. Ansio tästä tosin kuuluu Sinulle, mutta milloinkas\ntässä maailmassa ansio annetaan sille, jolle se kuuluu?\n\nOlen tehnyt vastoin neuvoasi ja ottanut rahani irki viimeistä penniä\nmyöten. Ylimääräistä korkoa laskivat vielä 271 markkaa 15 penniä.\nSukkelasti se niiltä kävi. Minä olisin saanut ähriä tuntikauden,\nsupistaa ja kertoa ja jakaa. Enkä tiedä olisiko sittenkään sattunut\npaikalleen. Niin työ käy, kun on aseet ja ammattitaitoa. Olisivatpa\nkolme vuotta sitten lähteneet tämän pojan kanssa kilpasille\nputkijenkojen ruuvailemisessa!\n\nPanttiliput eivät olleet vanhentuneita, niinkuin pelkäsit. Kirjat\npakkasin laatikkoon, mutta viululaatikkoni otin kainalooni.\nMusiikkikaupasta ostin hartsia ja kieliä. Jospa joskus huvikseni\nvinguttelisin.\n\nTurhaa tämä lienee joutavanpäiväsistään puhella. Saatanpa kuitenkin\nSinulle sanoa, koska olemme saman tuopin tuttuja. Mukaani lähtee\ntäältä yksi tyttö. Sen nimi on Maiju Rantanen. Se on syntyisin sieltä\nkotipuolelta, järven paremmalta puolelta. Tai mikä hänen tiennee, kumpi\nsiitä parempi puoli lienee? Sama aurinko paistaa kummallakin puolella.\nPilvet vain vaihtelevat.\n\nSe on aikamoinen salakka, en mä muuta osaa sanoa! Enkä juuri sille\nitselleenkään vielä muuta osaa sanoa. Tekee kovasti mieleni nielaista\nse semmoisenaan.\n\nTäytynee tässä ruveta lopettamaan. Luulen, että ne pian alkavat\nhätistellä minua pois tiskiltään, kun rahanikin kaikki yhdellä kertaa\nnostin. Sanoivat, ettei se ole sääntöjen mukaista, mutta annetaan tällä\nkertaa. Johon minä sanoin, että se on kauniisti tehty. Antakaa vain\nreissupojalle.\n\nTämä kellertävän punainen paperinsuikale on Sinulle. Se on postivekseli\nja sillä heltiää kaksi tuhatlappusta mistä pankista vain. Sillälailla\novat vakuutelleet ja tiedän minä sen ilmankin. Olen kerran nostanut\nsamanlaisella viisi ja puolituhatta yhdestä sekatavaraputiikista. Se\noli hyvään aikaan. Jolloin oltiin leveitä puolella ja toisella.\n\nEn tahdo tyyräillä sinun ostamisiasi kunhan et anna sitä äijäsi\nhypisteltäväksi. Eikä siitä senpuolesta tarvitse kiitellä, eikä\nvesitellä. Sehän on ansiorahasi, pieni rovisuuni niinkuin ne kai\nherraskielellä nimittelevät. Osta ensi hätään pari peitehuopaa kun\nmukaani sen ulsterin lykkäsit. Jopa rupesin neuvomaan. Suuta poikki ja\ntähän sanaan.\n\nTerveisiä Sinulle ja perikunnallesi. Me tapaamme kai maailman raitilla.\nVeljesi Matti.\n\n\n\n\n4.\n\n\nLinja-autojen parkkeerauspaikkaa Salomoninkadulla nimitetään tasavallan\nhölmöläisasemaksi. Joku sukkelaälyinen pirssivaunun kuljettaja sen\nnimen on keksaissut, heillä on kaikkeen tällaiseen erinomaisen hyvää\naikaa.\n\nParhaimpina kihuaikoina seisoo asemalla parikymmentä vaunua, ei\nperättäin niinkuin rautatievaunut, vaan sivuittain, puolivinoittain,\noikeanpuoleinen eturengas jalkakäytävän kiveykseen ponnistaen,\netäämpää katsoen kuin kupeilleen vilkuillen, naapuria ehkä on\npidettävä silmällä. Ne ovat maalatut kaikilla mahdollisilla väreillä\ntulipunaisesta kermankeltaiseen. Kun päävärejä ei ole kaikille\nriittänyt, on edes kylkiä viiruiltu viidellä kuudella riikinkukon\nvoimavärillä. Vaunujen edessä pujottelee mehiläispesän lentolautaa\nmuistuttava jalkakäytävä. Parhaina aikoina, aatto- ja lauantaipäivien\nehtoopuolella on lihavan ihmisen toivotonta pyrkiä siitä lävitse, mutta\nmatkailijat aina mahtuvat kaksine kapsäkkeineen. Se on nykyisajan\nluonnonihme, jota ei ole vielä kyetty tyydyttävästi selittämään.\n\nEnsimmäinen vaunu lähti puoli yhdeksältä, toinen tasan yhdeksän. Ne\nmenivät samaan päätekaupunkiin järven itä- ja länsipuolitse. Kello oli\njo viittä vaille puoli, eivätkä he vielä olleet päässeet ratkaisuun,\nkumpaan vaunuun tiloittuisivat. Kumminkin he istuivat kuljettajan\ntakaisessa penkissä siinä vaunussa, joka kulki itäpuolitse ja lähti\naikaisemmin. Siinä istui jo puolisentoistakymmentä muuta ihmistä, vain\nperäpenkki eli kiikkulauta oli enää tyhjänä tai tavaroiden hallussa.\n\nLähtöaika tuli. Kuljettaja otti loimen hevosensa selästä. Turhaa\nkomeutta se olikin, kärpäset olivat menneet ja yöpakkasia ei vielä\nollut. Hän polki starttinappia ja nappi kutkutti konetta joka sylkäisi\nkerran, kahdesti ja alkoi hiljalleen murista. Vaunu peräytyi, liikahti\nuudelleen ja liukui eteenpäin pienellä vaihteella.\n\nHe miettivät yhä vielä, jäädäkö vai poistua. Se oli hassua, jopa\nkiusallista. Ennen kadun kulmausta poika ehdotti: No vedetään tikkua,\nei se muuten selviä! Hän koppasi ne pian, kätki ja tyttö veti. Tikku\nosoitti, että oli jäätävä pois. He antoivat pysäyttämismerkin ja jäivät\nTuruntielle rautatiesillan kohdalla. Kuljettaja oli luullut saavansa\npitkän kyydin ja letkautti pahasti. — Ne ovat hassuja, näkeehän sen\nkaikesta! julisti eräs kulkukauppiaan näköinen mies, pitkänomaisesta\nporsasnaamasta päättäen ei hänkään liioilla järjenlahjoilla tärvelty.\n\nHe ehtivät takaisin tarpeeksi ajoissa, olisivat hyvin voineet odottaa\npaikallaan katukäytävällä, vaunussa ei asemalta lähtiessä ollut\nentisestään kuin viisi matkustajaa ja tällaisen vaunun kuljettaja on\nkärkäs avaamaan ovensa missä vain.\n\nOlipa kumminkin nyt seitsemän matkustajaa! Eräistä varmoista merkeistä\nvoi päätellä, ettei yksikään niistä ollut kaikkein keveimpiä\nmuuttolintuja, ainakin Tuusulaan tai Mäntsälään saakka! Öljyrahat\noli turvattuna. Matkan varrelta saattoi tavoitella korjauskuluja,\nkorkomenoja, syömä- ja juomarahoja. Hohoi, niin lipsahti päivä taas!\n\nOli kaunis aurinkoinen aamu. Hopeiset kuurakiteet kimmelsivät kivillä,\naidanharjoilla ja siltojen kaidejohteilla. Tie ei pölissyt, koska sen\npintaa peitti kosteatuntuinen tuhansilla helmiäissilmillä koristettu\nhopeakangas. Kone veti kihisten. Tavallinen kulkevainen ei siitä muuta\nhuomannut, mutta kuljettaja tunsi vedon kaasuttajassa varpaansa alla ja\nhänen mieltään riemastutti sen syvä ja herkän keveä hengähtely.\n\nHe istuivat samassa penkissä. Käytävän puoleinen teräsjousi painoi\nkimmoisasti heitä lähekkäin ja he tunsivat toistensa sähköistävän\nruumiinlämmön. Poika istui käytävän puolella ja teki huomioita ohjaajan\npeilistä.\n\nTytöllä oli nuorekkaan värikäs hipiä ja kuulakka, herkästi värähtelevä\nnenä. Hampaat olivat tasaiset, maidon valkeat, ikenissä terve punainen\nväri. Hän varmaan harjasi ja huuhteli säännöllisesti hampaansa ja\nsuunsa, koska niissä ei näkynyt yhtään viheriää hammaskivimuodostumaa.\n\nPoika sulki oman suunsa ja tarkkaili salatulla mielenkiinnolla edelleen\npeilikuvaa.\n\nHänen tukkansa oli viljan kellertävä. Parikymmentä vuotta aikaisemmin\nse varmaan oli ollut valkoinen päistärikkö. Sakset, kammat ja\nmuut nykyaikaiset perkausvälineet olivat vuosikausia tehneet\njalostustyötään. Mutta hiuslatvain kauniit kaartuvat olivat varmaan\nluonnon työtä. Mahtoivatko sukiessa sähistä ja pimeässä välkähdellä?\nSilmäterien pohjaväri oli harmahtavan sininen. Tumma syttiöterä\nheijasteli herkästi, valovoiman mukaan supistuen tai laajentuen.\n\nVanha äijänkäppyrä nukkui pitkällä takapenkillä, mutta toiset neljä\nmatkustajaa tarkastelivat heitä ilmeisellä mielenkiinnolla. Lähinnä\nheidän takanaan istui rillisilmäinen herrasmies tärkeän näköisenä ja\narvonsa tuntevana. Heidän kohdaltaan käytävän toiselta puolelta oli\nomistanut paikan maalaisemäntä, niin täyteläinen, että teräsjousella\noli täysi kuormitus pitäessään hänen molemmat puolikkaansa koossa\nyhdellä kahdelle matkustavaiselle tarkoitetulla penkillä. Jos toinen\nhenkilö olisi pitänyt penkkiin tiloittaa, olisi hänen ollut istuttava\nemännän syliin. Vaikeaksi tosin sekin sovittaminen olisi käynyt, sillä\nemännällä oli kukkukuormaa myös päältäpäin. Toinen naismatkustaja\nsensijaan oli niin kapealuinen, että hänet hätätilassa olisi saattanut\nnostaa ylös verkkohyllylle. Siellä olisikin aina ollut tähän\ntarkoitukseen tilaa, koska hylly oli niin lähellä kattoa, ettei sinne\nmissään tapauksessa matkalaukkuja voinut asettaa. Neljäs matkustaja oli\nmyös nainen. Hänellä oli hartiakoristeena punainen kettu, joka katseli\nhänen olkapäänsä ylitse, nainen itse ei katsonut sinne, minne aikoi,\nsilmissä oli pahasti kieron vikaa. Sekalaista oli siis seurakunta.\n\nAsutus harveni. Metsät sipaisivat jo mäkien liepeissä tienkupeita,\nmutta laaksomaille ne eivät vielä uskaltaneet, niissä isännöi pelto\nja niitty. Muutamilla pitkillä saroilla aurattiin. Traktori käänsi\nkahta vakoviilua, parihevoset vain yhtä. Tie kääntyi kyntösarkojen\nsuuntaan. Notkeat viilunauhat etenivät lyhentyen, pian kokonaan\nkiinnijoutuen. Vesipisarat välkähtelivät, musta muheva maa höyrysi.\nVaunu ei peltureista välittänyt, vaan käänsi äkisti peränsä pellolle ja\nnokkapuolensa karuun santamäkeen.\n\nMutta mäen takaa avautui uusi viljelysaukeama, suuren rinneladon\nsillalla puitiin kauraa. Parihevosten vetämä keltainen viljakuorma\nkeikkui latoa kohti. Hevosten päät nuokkuivat sen edessä, melkeinpä\nalla, niinkuin olisivat edellä pakoon pyrkineet, öljymoottorin ohkainen\npiippu sytkytti sinistä savua pillisuoraan taivasta kohti. Puimakone\nahmi keltaista pahnaa menehtyäkseen. Hankomies vilkaisi yliolkaisesti\nmaantierullaajiin, säkittäjä ei viitsinyt edes päätänsä kääntää.\n\nEräillä niityillä ja pelloilla oli sänkikulon ja mustien viilusarkojen\nvälillä vielä vihertäviä näköaloja, odelmasarat, syyslaihot ja\nnyhtämättömät juurikasvimaat. Kauneimpana viheriöitsi laiho,\nodelmamaita veroitteli karja ja juurikasvisaroilla hääräilivät\nihmiset. Vaunun akkunasta oli vaikea päätellä, oliko kyseessä rehu-\nvaiko sokerijuurikas, lanttu tai turnipsi. Korkea, komealehväisenä\nviheriöitsevä juurikasvi oli kaiketi rehukaalia?\n\nAurinko oli noussut korkeammalle ja lämmittikin jo hiukan viileähköllä\nsyyssilmällään. Kuurakiteet ja kastepisarat se nuolaisi pian, latojen\nvarjossa ja niittymaiden notkopohjissa piiloilevia ei tavoittanut.\n\nMuutamat kuorma-autot kuljettivat maantiesoraa, noin kahta tai kolmea\nhevoskuormallista kerrallaan. Luomamiehet makailivat kuormilla ja\npolttelivat tupakkaa. Loikoma-asento oli rento, elonmerkkiä ei\nsanottavasti ilmennyt muussa kuin savukkeen kytevässä päässä ja\nhousuntakamustoissa, jotka hetkahtelivat vaunun sivuheilausten mukaan.\n\nSivuuteltiin yhä uusia viljelyksiä, kyläryhmiä ja kirkonkyliä. Pieniä\nlapsia leikiskeli sivuteiden santakasoilla. Erään suurehkon koulutalon\nkaksoisovesta pulppusi kouluväkeä niinkuin moottoripuhaltimella\nolisi painettu. Pojat juoksivat kilvassa kiljuen kiipeämistankoihin,\ntyttörykelmä ketjussa pihantakaiseen ulkohuonerakennukseen.\n\nPaikallismatkustajia tuli ja meni, kauppapuotiin asioitsevia eukkoja,\nhalkomies kirveineen ja sahoineen, pieni pirteä neiti, jolla oli\nfaneeriaski ja suuri kolhonnäköinen kuutiolaatikko. Naureskeleva nuori\nmies oli hevosella saattelemassa häntä maantielle ja nosti keveän\nmatka-askin ja kolhon puulaatikon rivakasti vaunuun. Ellei tuo ole\ntarkastuskarjakko, niin enpä arvaa enää entisiä asioita, ajatteli\ntyttö. Jos tuolla pojalla ei neitiin nähden ole aikeita, niin eipä\nsitten minullakaan, tuumiskeli poika huvitettuna heidän elehtimistään\nseuraillen.\n\nMaantiejuna hyristi edelleen ja kyytimies vilkutteli miehevästi\nseisten. Pikamatkailijoita tuli ja meni, pian myös korea\ntarkastuskarjakko, virkalaatikkoineen. Viisi markkaa tämä lysti\nvain hänelle kustansi: kolme laatikosta, markka immestä ja markka\nfaneeriaskista, näin olisi ollut arvioitava, jos maksu laskettiin\npainon ja kuljetushankaluuden mukaan.\n\nAuto pysähtyi neljännestunniksi komeaan kirkonkylään, jossa oli\nkehruutehdas ja Petsamo-niminen kahvila.\n\nKuljettaja pujahti ulos. Lihava emäntäihminen kokosi hänkin\nliikkuvaisen pakaasinsa ja painui asioilleen, rilliniekka lähti\ntutkimusmatkoille Petsamoon. Hiilihankoneitsyt ei lähtenyt, ehkä\nhänellä ei ollut mitään asioitavia. Karsassilmäinen ketturouva jäi myös\npaikoilleen, edessä istuva epäilyttävän näköinen pariskunta tuntui\nkiinnostavan häntä enemmän kuin suuren kirkonkylän keinotekoinen\nPetsamo.\n\nEi tapahtunut mitään säädyllisyydestä poikkeavaa. Rilliniekka\npalasi, emäntä puuskutti ja pian ilmestyi kuljettajakin vaununsa\nrenkaita potkiskelemaan. Hän pysähtyi jäähdyttäjän eteen ja ruuvasi\nmetallikorkkia kaksi tai kolme kierrosta vastapäivään. Tarkoitusta oli\nkatselijan vaikea käsittää.\n\nLähdettiin taas. Tie kulki pitkää loivasti kohoutuvaa harjurinnettä.\nAlapuolella oli vähäinen lampisilmäke, yläpuolella syysvärikäs metsä.\nMutta mäellä harmaalla kalliokohoumalla oli pieni talo, parin huoneen\nasuinrakennus, ruskea tiilinavetta, tummahko riihi, vinttikaivo ja\nsauna, jonka ohitse johti polku lammen rantaan. Vettä välkähteli kahden\nkeltaisen riippakoivun välitse. Mitä mustaa siellä oli? Kanto? Koira?\nVeneen perätuhto se oli! Pieni pojannapero lennähti tuvan rapulta ja\nhänen kintereillään ruskea koiranpentu lankakeränä kierien. Molemmat\nkiiruhtivat maantieportille, silminnähtävästi myöhästyen.\n\nTämä kaikki avautui yhdellä vaununkeikahduksella kuin valkoiselle\nkankaalle pudonnut välikuva. Se säilyi vain muutaman silmänräpäyksen\nja katosi toisella keikahduksella. Matin mieleen jäi kaihoisa\nkaipuu, sitäkin enemmän kun tie pian sukelsi kuivalle kulokankaalle.\nKansanlaulun kipeä säetoisto palautui hänen mieleensä. Se ajoi takaa\nkuin iltatuulen suhina ja saavutti kankaalla, jossa kuivuneet puut\ntörröttivät mustassa kulossa. Hän vihelsi säkeistön hiljaa, sisäisenä\nhuokauksena ulos hengittäen.\n\nMutta kun hän pääsi loppuun, kuului takaa rilliniekan paheksuvasävyinen\nääni: Ei ole soveliasta viheltää vaunussa! Ei tämä ole hevostalli!\n\nAsianomainen värähti yllättävästi lyötynä, katsahti tuimasti takanaan\nvälkkyviin silmälaseihin ja niiden takana tuijottaviin lasisilmiin.\nHän tunsi keveän kosketuksen kädessään, lämpöaalto värähti rinnassa.\nHän katsahti tytön silmiin, naurahti ja lientyi samassa. Tien\nohessa vilkahteli jo kellanruskeita koivunsoikioita. Hän otti\nviululaatikkonsa, sovitti uuden kielen katkenneen tilalle, ruuvaili\ntappeja ja näppäili sointuja. Hänen melkeinpä tahallisesti hidastelevia\nvalmistelujaan seurattiin vaunussa jo muillakin kuin ketun lasisilmillä.\n\nHän ei ollut soittanut kolmeen vuoteen, tätä surullista kansanlaulua\ntuskin milloinkaan. Kuitenkin hän vaistoili, että hän voisi soittaa\nsen, kun saisi oikean alkusävelen. Sen olisi saattanut sormeilemalla\nkokeilla, mutta se tuntui vastenmieliseltä, niinkuin rilliniekka olisi\nvarautunut sanomaan: Ei vaunussa saa näppäillä viulua!\n\nHän vetäisi jousta muutaman kerran hartsiin, osui oikean mittaiseen\nkieleen ja jatkoi rohkeasti sävelmään eläytyen. Toisen kertosäkeen hän\notti oktaavia ylempää herkästi värittäen ja soinnuilla säestäen.\n\nPeililasista heijasteli hänelle helmeilemistään häpeilevä syvänsininen\nsilmäpari. Aurinko taittoi pistoheijasteita kuljettajankin silmään,\nemäntä hoiteli hikoovia kasvojaan suurikukkaisella nenäliinalla.\nRillisilmä katui, sillä hän oli musikaalinen mies, onneksi hänen\npian oli jäätävä pois. Poudan kuivaama ikäneito herkistyi aivan\nhempeämieliseksi, mutta karsaskatseinen ketturouva ei ollut vähääkään\nmusikaalinen ja ymmärsi kaiken väärin päin.\n\nKovin epäilyttävä kulkuripari! Mihin asti aikoivatkaan? Kunhan ei vain\nRistilahden kylään! Huvila oli tien varrella ja illat jo pitkät ja\npimeät! Tuollaisiin nähden ei koskaan voinut olla kylliksi varovainen!\n\nKiemailtiinkin siinä, kylki kyljessä, mokomat!\n\nKun hän kauemmin katseli ja kuvitteli, niin hän tunsi jo aivan\nvihaavansa tuota visertelevää kulkuriparia.\n\n\n\n\n5.\n\n\nVaunu oli taas pysähtynyt viideksitoista minuutiksi monilla\nviittasakaroilla merkittyjen teiden risteykseen. Siitä oli melkein\nsama matka neljään kaupunkiin. Muutenkin se oli turistikartoissa\nristillä merkittävä paikka, sillä läheisyydessä oli uljas näköalakumpu.\nMatkustajat ehtivät pysähtymisaikana käväistä siellä ja tuskinpa\nvaunu olisi läpikulkumatkustajia viiden minuutin myöhästymisenkään\nvuoksi jättänyt, sillä he kuuluivat ensimmäiseen luokkaan, jolla\noli etuoikeuksia. Kuljettaja oli tällaisessa tapauksessa kekseliäs\nrauhoittelemaan luonnostaankin rauhallisia lyhyttaipaleen matkustajia\nrenkaita potkimalla, jäähdyttäjän korkkia ruuvailemalla ja monilla\nmuilla aikaa kuluttavilla pikku tempuilla.\n\nVaunun pysähdyttyä pyyhälsivät tyttö ja poika vuorelle ja huipulle\npäästyään istahtivat korkeimmalle kivelle. Heidän silmiensä eteen\navautui luonnon värikäs ja komea syysnäyttely laskevan auringon\nloisteliaassa valaistuksessa. Idässä maantien ja havupuuharjun takana\nväljeni sinertävä avaruus suuren veden yllä. Se ei näkynyt, mutta he\ntunsivat sen värisyttävän sykkeen. Lännen puolella laskevan auringon\npurppurassa läikehti pienempi pitkänomainen järvi, jonka kupukummuille\nja jyrkkäreunaisemmin ääritettyjen vuorikallioiden seinille suuri\ntaiteilija oli järjestänyt antoisan kesän parhaimmat tuotteensa.\nLaaksoissa näytti olevan pienehköjä taloja peltoineen ja niittyineen.\nViljelmä kiersi sahalappeena rantoja pitkin, syvemmät lovet olivat\nnähtävästi kukkuloiden takaisten metsälampien purouomia. Aurinko\nnäytti pysähtyneen kaikkein etäisimpään värittäen vasemmanpuoleisen\njyrkän kalliorinteen ylenmääräisellä loistonrikkaudella, niinkuin\nolisi lähtiessään tälle hyljätylle lapselleen halunnut riipoa kaikki\nkultaiset korunsa. Mitäpä hän niillä enää itse teki, hautaan menevä\nmies.\n\nHe katselivat käsikkäin mykän ihmetyksen valtaamina järveä, jossa\nsouteli pari venettä, kukkuloita, joiden ohimoilla värikkäät lehtipuut\nloistivat, ja varsinkin sitä etäistä aurinkovuorta ja laaksoa, jonka\nkupeet oli puettu kultaan ja purppuraan.\n\nViisitoista minuuttia oli kulunut, jopa kaksikymmentä. Kuljettaja oli\nkiertänyt vaununsa moneen kertaan, nousi pukilleen ja töräytti torvea.\n\n— Minä haen tavarat!\n\nPoika ponnahti juosten rinteeseen kuuntelematta, oliko toisella sama\nmieli. Kuljettajan nenä venähti hieman, hän oli luullut saavansa heistä\nkyydin perille saakka. Ja herrasväki olisi voinut koota vähäiset\nkamppeensa heti vaunun pysähdyttyä. Hän olisi ärähtänyt siitä, ellei\nolisi toivonut paluukyytiä huomisaamuna ja ellei poika olisi vetänyt\nniin surkean kaunista laulua viulustaan.\n\nKun hän tavaroineen uudelleen joutui kukkulan laelle, oli aurinko jo\nhävinnyt, vain läikkyvä loimu osoitti uppoutumissijaa. Mutta kultauksen\njäljet tuntuivat vielä vuoren kyljessä, sillä se ei rapissut suomuina,\nvaan hitaasti himmentyi.\n\nHe jättivät tavaransa kivelle ja pyörähtivät rinteeseen marjastamaan,\npuolukat olivat parhaimmillaan punertavina rypälemättäinä. He riipivät\nja söivät yhä uusia löytöjä tehden ja aluevaltauksia omistellen.\nEnnenkuin he saivat leikistä tarpeekseen, oli järvi himmentynyt,\nkukkulakultaukset olivat lopullisesti hävinneet. Heidän oli pidettävä\njo pientä kiirettä, jos mielivät ennen pimeää järven taakse.\n\nHe saivat äärimmäisestä rantamökistä veneen, poika souti, tyttö piti\nperää. Suunta otettiin vinoon järven poikki, kohti sitä lovea, johon\naurinko oli uppoutunut. Veneessä oli puuhangat, eikä soutaja ensikertaa\nkäsitellyt irtoimena liikkuvia airoja. Hän veteli keveätuntuisesti,\nmutta kiivaasti kiehahtavat vesipyörylät kielivät voimasta ja\nripeydestä. Peränpitäjä käsitteli melanvartta, niinkuin se olisi ollut\ntuttu, mahdollisesti se oli tutun veneentekijän käsialoja, malli joka\ntapauksessa oli kotoinen.\n\nVene sujahti kaislikkoon. Rannalta kuului lopinaa, kuin pari poikaa\nolisi juossut kengät vettä hulveillaan. Juoksijoina oli kaksi suurta\nsorsaa, jotka veneen heinikkoon kahahtaessa näkivät viisaimmaksi\nturvautua siipiinsä. Rantaäyrään vähäisellä kumpukohoumalla oli uudehko\nsauna, jonka seinämältä hypähti lehmä ja mullikka, nekin myöhäisiä\njärvikulkijoita säikähtäen.\n\nSaunalta nousi polku sekametsää kasvavaa rinnettä taloon, joka\nnähtävästi oli aikaisemmin ollut torppa. Viime aikoina siinä oli\nasunut hätäinen mies, se näkyi niistä töistä, joita hän kuluneen\nkesän aikana oli yrittänyt rääpöstellä. Peltoläiskämien väliaidat\nolivat piikkilankaa, joka yksi- tahi kaksipunontaisena oli ripustettu\nlaudanpalojen, heinäseipäiden tai aidaskappaleiden varaan enemmän\nvaroitukseksi kuin esteeksi. Mutta mullikka ja aikalehmä eivät olleet\nvälittäneet varoituksista, koska piikkisolmuissa oli tukuttain\nvaaleita karvatupsuja. Naudat olivat turhaan hankkineet nahkaansa\nlihankipua, sillä antimet aidan molemmin puolin näyttivät yhtä vähän\nhoukuttelevilta. Toisella puolella kasvoi kulottunutta ohdaketoukoa ja\ntoisella oli muutama seipäällinen keltapillikevaltaisia heinänkahuja,\njotka olivat asettuneet tukipuunsa ympärille talvilepoon.\n\nHe kuvittelivat, että torppa oli autio ja saunan seinältä karkkoutuneet\nlehmät omalupaisia pakkoverottajia, tämä luulo osoittautui\nerehdykseksi. Kun he joutuivat pihamaalle, ilmestyi rappusille\npaitahihasillaan lihavahko isäntämies, joka muistutti enemmän\ntalonvälittäjää kuin pienen sydänmaan talon isäntää.\n\nMutta hän oli kohtelias isäntä ja kutsui heti nuoren parin tupamurjuun\nlämmittelemään. Hän meni itse edellä, raapaisi tulitikun ja koetti\npuhdistella palamiskuntoon peltipurjeista lasilamppua. Se kärysi sitä\nenemmän, mitä kauemmin isäntä rassaili ja kiroili. Aikansa turhaan\nsörkittyään hän jätti sen toispuolisella liekillä tuhertamaan ja\nsiirtyi pitämään seuraa vieraille.\n\n— Vai peräti Helsingistä! Sittenpä ollaan kuin sukulaisia, sieltä\nminäkin olen!\n\nJatkuvassa keskustelussa kävi selville, ettei hänenkään korpeen\nsiirtymisestään vielä iankaikkisuutta ollut kulunut, joskin se monta\nkertaa täällä kadotuksen kattilassa siltä tuntui. Matti aikoi sopivilla\nkysymyksillä johdatellen tiedustella, mikä kaupunkilaiskaverin oli niin\nperinjuurin maalaiselämään myrryttänyt, mutta hänen ei tarvinnut sitä\ntehdä, koska isäntä itsestään alkoi selvitellä onnettomuuttaan.\n\n— Se on parempaan tottuneen ihmisen elämä täällä luolan kupeessa\nniinkuin kitupiikin käryäminen tuossa pöydän kulmalla. Seinään tekee\nmieli paiskata koko roska!\n\n— Lamppu vaiko elämä?\n\n— Kumpainenkin! Yhtä tylsää mökeltämistä täällä on kaikki, kaivoi ojaa\ntai teki heinää.\n\n— Entä jos makaisi selällään sängyssä?\n\n— Yhtä samaa vielä sekin! Mikä suutari pani jättämään valoisan\nkaupungin ja hautautumaan tänne siinainkorpeen!\n\n— Ei täällä mahda olla paljonkaan ihmisliikettä?\n\n— No ei sitten enempää kuin ruumishuoneessa syksyisenä yönä, eikä\nsenkään vertaa kuin Malmin hautausmaalla ja Harjun ruumishuoneessa!\n\nHän nousi kohentelemaan uuden kerran savua kituuttavaa lampputuikkua,\nkoska ei ollut parempaa valaistusneuvoa, että sen roskan olisi voinut\nnakata seinään. Hänellä oli vielä paljon sydämeen patoutuneita asioita,\njoita hän pyytämättä alkoi purkaa. Keväällä, kun valtion viina tuli\nvapaaksi, hän oli tämän hölmöläiskaupan tullut tehneeksi. Irtonaisia\nrahoja oli jonkin verran ja kun kaikki olivat hölisseet inflatiosta,\nniin hänkin oli höynäytynyt kiinnittämään rahansa maahan, mokomaan\nmaatilaan, koska ne siinä muka kaikkein varmimmin säilyisivät.\n\n— Niinkuin ovat ehkä säilyneet?\n\n— Ja säilyvät iankaikkisesta iankaikkiseen!\n\n— Älkää ihmeitä!\n\nVieras tuli lausuneeksi sen liian osanottoisella äänellä, onneksi\nisäntä oli niin kiinteästi kovan kohtalonsa pulmassa sisällä, ettei\ntullut erikoista huomanneeksi.\n\n— Säilyy, turkanen soikoon! Joka korpeen hautautuu, niin siellä pysyy!\nOn minulla sentään yksi keino ja se on hyvä keino!\n\nHän ei salannut sitä, että oli kypsä jättämään koko höskän hyttysten\nhaltuun, nokkoset ja karhiaiset, eloseipäät, naudatkin. Saisivat\nodottaa inflatiota tuomiopäivään asti.\n\nKerran hyvään alkuun päästyään hän oli jo kypsä avaamaan osaaottaville\ntilapäisvierailleen syvällisimmät sydänsurunsa. Heila oli karannut,\nlähtenyt vähin äänin ja jättänyt toisen korpeen syksyiseen pimeyteen.\nKamarimörskän pöydälle oli jättänyt vain paperilappusen, jossa\nilmoitti, että nyt se on loppu. Hermot on loppu! Hän ei tahdo jäädä\ntänne rämpästämään kurassa ja kurjuudessa!\n\nSilloin isäntä oli suuttunut, sadatellut tyttöä ja kironnut elämän\nkurjuutta. Olisi kaiketi tullut lähdettyä takaa ajamaan, jos sinä\npäivänä olisi vielä mennyt etelään päin pussivaunuja. Ei mennyt ja niin\ntuli jäätyä.\n\nVieras oli kuuntelevinaan tarkkaavaisena, mutta ajatukset nuuskivat\njälkiä etäisemmissä pensaikoissa.\n\nRahoja tuolla miehellä, joka ikipäivinään ei ole kyntänyt, ei\nmuurannut, eikä kantanut edes laastia? Keväällä, jolloin valtion viina\npääsi irti? Liukas lipeväkielinen mies, punainen herttaässä mukana?\nTietää Helsingin asiat, ehkäpä Inkoon ja Malminkin?\n\nJäljet alkoivat keskittyä määrättyyn suuntaan. Isäntä kuului siihen\njalorotuiseen ammattikuntaan, jolta valtion viinatalous oli yrittänyt\nkatkaista leipävartaan, tosin huonolla menestyksellä. Mutta tämä\nhyvänahkainen isäntäparka oli hätäytynyt kätkemään osan leivisköistään\nmaahan.\n\nHän alkoi juosta polkua ja punoa juonta. Selvemmin sanoen hän alkoi\nhimoita hyvänahkaisen isäntälähimmäisensä taloa ja mietiskeli vain,\nmiten siinä kujeessaan parhaimmin onnistuisi.\n\nVanhojen erävaistojen ohjaamana hän alkoi kiertää niin kaukaa, että\notus varmaan jäisi piirin sisäpuolelle. Olipa iltaa ja lampputuikussa\nnäytti riittävän öljyä. Isännän touhutessa hän oli ehtinyt kuiskata\nMaijulle rauhoittavan sanan yötilan hankinnan suhteen.\n\nHän piirteli pääkaupungin nykyistä elämänmenoa reippailla viivoilla.\nIsäntä oli todella pelannut mistiin jättäessään iloisen kaupungin.\nHuono aika tosin tuntui siellä ja täällä, niinkuin koko maailmassa,\nmutta suuressa kaupungissa se ei tuntunut koskaan niin kuraisena kuin\npimeässä maan korvessa. Morsian oli naisen terävällä älyllä vaistoillut\noikein. Seurasi pitkähkö esitys siitä, miten kultainen herran terttu\nMargitti itse asiassa oli ollutkaan. Mutta ikävystyisi täällä vaikka\nenkeli, kun ei edes liitukenkiään ja valkosukkiaan voi käyttää muulloin\nkuin koreimpina päivinä käsissään. Siihen se Margitti kyllämystyi,\ntuhruiseen elämään.\n\nVieraalla oli ollut hyvää aikaa mietiskellä ja saatuaan jälleen\nkeskustelun johdon ohjasi hän sen taas nykyaikaisiin, melkeinpä\ntalouspoliittisilta haiskahtaviin kysymyksiin.\n\nValtion viina ei kauppamarkkinoilla ollut saanutkaan aikaan, mitä\nsiltä oli toivottu. Suomen kansa on vakavaluontoista, ei sen päätä\nniin vain käännetä vuosikautisista tottumuksista. Sitäpaitsi ei\nvaltio koskaan eikä missään kykene kilvoittelemaan yksityisyrittäjän\nkanssa. Kyltittömissä kaupoissa myytiin ainakin yhtä paljon kuin\nvaltion putiikeissa yhteensä, eikä ainoastaan pirtua, vaan jalompiakin\npullojuomia. Valtion peliintulo oli vain lisännyt pystyvämpien\nyksityisyrittäjien toiminnan vauhtia. Nuuskurit eivät pysy enää\njäljillä ja...\n\n— Siinäpä se! Samalta se haisee valtion viina kuin merentakainenkin!\nEikä ole mentävä haistelemaan enää ihmisten henkeä! Mutta olenpa\njähkäpää, kun en edes pannua tulelle!\n\nHän ei välittänyt vieraiden estelyistä, vaan teki tulta ja kaatoi\nvettä kahvipannuun. Uusi Margitti pääsi jatkamaan. Miehet jatkoivat\nkeskustelua.\n\nPuhe johtui muihin helsinkiläiselämän ajankohtaisimpiin afääreihin.\n\nPanttilainakonttorien huutokaupat! Niissä taitava mies markat kääräisi.\nTavaraa myytiin jos minkäkinlaista. Ja meni polkuhintaan! Juutalaiset\neivät aina jaksaneet olla vahtimassa, eivät uskaltaneetkaan. Kerrottiin\ntapauksista, jolloin kymmenien tuhansien markkojen omaisuus meni\nmuutamalla sadalla markalla.\n\nSe oli hyvä lohkaisu. Isäntä oli taannoisina vuosina istunut monta\npäivää lämpimissä huutokauppatuvissa ja herkistyi näissä muisteloissaan\nlikipitäen kyyneliin saakka. Niissäpä vasta tarkka poika kätensä\nkäytti. — Kerrankin minä napasin kahdellasadalla markalla umpikuorisen\nkultakellon, tupleena vain, selvää kuudentoista karaatin kultaa! Ja\nentä toisen kerran, ryssäläis-kenraalin supinahkaturkin! Käväisin\nvain pöydän luona ja tuhahdin puoliääneen: Ryssäläisturkki! Haiseva\nja koin hakkaama! Mitä koita siinä oli! Ei niin merkkiäkään! Mitäpä\nhajuista. Putsaamalla ne lähti, tai vaihtui. Viisisataa se maksoi. Sata\nmarkkaa kustansi remontti. Ja myytiin eräälle Petsamoon matkustavalle\nherrasmiehelle kolmella ja puolella tuhannella, että tärähti.\n\nIhania muisteloita olisi riittänyt miten kauan tahansa, mutta uusi\nMargitti oli saanut kahvin valmiiksi. Isäntä avusteli kohteliaasti\nkuppien, sokerin ja maidon etsiskelyissä. Hän olisi mielellään\ntarjonnut pullan, pienten plöräystenkin kanssa, mutta kun ei ollut,\nniin minkä mahtoi. Jos olisi ollut, niin eihän erämaassa olisi oltukaan.\n\nKahvia juotaessa jatkui keskustelu hyvässä yhteisymmärryksessä. Kulma\ntoisensa jälkeen lohkeni kierroksesta pois. Se oli jo kuin pellon\nnurkka. Otus saattoi loikata murjustaan millä hetkellä tahansa.\nKiertäjä varautui vastaanottamaan hyvissä ajoissa.\n\n— Jaa se on sillä hilkulla, että huomisaamuna tämä poika lähtee!\n\n— Älkää toki!\n\n— Lähdenpä kuin lähdenkin! Mitä minä täällä rupeaisin talvea\nhappanemaan!\n\n— Entä talo ja pellot?\n\n— Ja eläimet? tiedusti nainen, joka muisti lehmää ja vasikkaa.\n\n— Mitä minä perustan tällaisesta taloista ja sen pelloista! Ja punikit\nsaa periä vanha...\n\n— So, so! kiiruhti Matti rauhoittelemaan, ettei enää turhaan näin\nmyöhällä olisi vaivattu vanhaa vaivaajaa. Mutta isäntä laukkasi jo\neteenpäin.\n\n— Yhdessä päivässä minä Helsingissä tienaan enemmän kuin täällä\nkahdessa vuodessa! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minun pitäisi\ntässä kuritushuoneessa elinikäni istua!\n\nTähän vieras huomautti, ettei kaiketi taloa kylmilleen tarvinnut\njättää. Saisi sen ehkä jostakin hinnasta kaupaksi, jos tosimielessä\ntahtoi eroon päästä. — Ei saanut! Tiettömän vesitaipaleen takana\nolevasta entisestä torpparähjästä ei tällaisena aikana päässyt eroon\nedes vanha...\n\n— Minä ostan, jos hinnasta sovitaan!\n\nPuhelias isäntä olisi tuskin näin sanattomaksi hämmästynyt, vaikka\nhyväsävyinen vieras olisi yht'äkkiä vetänyt taskuaseen esiin tai\nlyönyt puukon pöytään. Pitkän aikaa hän katsoi ja nieleskeli, nakkasi\nsokeripalan suuhunsa ja jälleen nieleskeli. Hän oli tähän elämän\nmittaan tehnyt jo monenlaatuista kauppaa ja kokenut monta kauppalankoa,\neipä tuonlaatuista epeliä vielä tätä ennen. No, aina pelaaja\nvalttinsa kätkee ja ostaja mielihalunsa, mutta kun tämä jymäytti niin\näkkitärskäyksellä.\n\n— Tekö? Mitä te tällä tekisitte?\n\nRähjällä tekisitte, piti sanoa, mutta hän oivalsi haukkumasanan\ntarpeettomaksi, jopa vahingolliseksi.\n\n— Olisin piinassa ja kuritushuoneessa minäkin vuorostani.\n\n— Niin, no! Mikähän siinä!\n\n— Menettelee kaiketi elämä täällä, tällaisen kanssa?\n\nHän tavoitti naurahtavaa tyttöä olkapäästä. Isäntä muisteli Margittiaan\nja ensimmäisiä mukaviaan, myönnytteli ja naurahteli hänkin. Vieras\nselitteli totisena, että tyttö oli hiukan sairas, ei vakavammin, vain\ntavallista korkeampi verenpaine, mikä näkyi jo kasvoista. Lääkäri oli\nmäärännyt hiljaisuutta ja savikylpyjä.\n\n— Vai savikylpyjä! Niitä täällä kyllä saa!\n\nIsäntä hohotteli ääneen. Taisi olla tekijä miehekseen, mutta kunhan\nottavat täällä muutaman kuukauden savikylpyjä, niin eiköpä mahtane\naleta niin verenpaineet kuin muutkin paineet. Kauppaan hän oli peräti\nhalukas, mutta ei tahtonut päästä puhdistuksen alkuun, turhanpäin\noli tullut rähjättyä pyhätakkinsa. Jospa olisi tietänyt, että se\njunkkari talonostoasioilla liikuskelee! Pellonkasvua ei saattanut\nkehaista, he olivat nähneet kaura- ja heinäseipäät. Kova lykky, kun\nolivat jääneetkin siihen tienvarteen silmiin. Asuinrakennus, tupa ja\nkamarimöksä pysyivät koossa vain pönkkien tukemana ja niille oli vaikea\nlöytää edes antiikkiarvoja. Hän mietti, etsi ja lopulta löysi, lehmät:\n\n— Mahdoitteko rannasta noustessanne huomata lehmää ja mullikkaa?\n\nVieraat myönsivät huomioineensa ne kaksi vilkasta nautaa. Sitä\nne olivat, vilkkaita ja rotupunaisia. Siitä oli hyvä jatkaa ja\nisäntä lasketteli muutamia minuutteja kuin parhain karjakonsulentti\nmaatalousnäyttelyn esittelylavalta. — Ne olivat L.S.K. rodun\nmonessa sukupolvessa jalostettuja valioluontokappaleita! Lehmä oli\nhedelmällisen elämänsä aikana antanut niin paljon rieskamaitoa ja\nvoirasvaa, ettei sitä rohjennut edes vieraalle mainita, ja kun nuorempi\njalostusvesa kevätpuolella ensi kerran kantaisi, ei maidonviljalla\nolisi äärtä ei rajaa.\n\nKuulijat olisivat voineet tehdä esitykseen joitakin sivuhuomautuksia,\nmutta se olisi ollut epäkohteliasta. Nainen hymyili, mies naureskeli.\nJopa olivat jaloja luontokappaleita!\n\nLehmistä olisi luonnollista tietä voitu johtua navettaan eli\npäinvastoin, ellei se ruoja olisi ollut niin ruokottoman notkoselkäinen\nja muutenkin heikko, suoraan sanoen siinä ei ollut takaseinää\neikä toista kattolapetta enää ollenkaan. Mutta sauna oli uusi,\nisännän itsensä rakennuttama. Kaiketi se oli tullut huomattua\nrannasta noustessa? Ja metsä oli kohtalainen, jopa monin paikoin\nparemmanpuoleinen, paljon ylitse oman tarpeen. Ja huippujen huippu oli\ntuo vuorenhuippu. Jos Helsingissä olisi tuollainen vuori, niin...\n\n— Omistajan täytyisi pulittaa erinäisiä tuhansia, ennenkuin pääsisi\nperustaa rakentamaan.\n\nKuuntelija antoi hengähtämisaikaa ja teki osavasti sovittaen tämän\nvälihuomautuksen. Vuoren esitteleminen tuolla suulla tuntui hänen\nmielestään jollakin tavoin kuin pyhän häpäisemiseltä. Lehmiä, saunaa ja\nmetsääkin hän saattoi kehua niin paljon kuin halutti. Isännän silmissä\nostajan älynmitta kasvoi muutamilla senteillä. Turha sille oli varsin\nleveitä ruveta reuhkimaan, näytti olevan liipattu mies. Mutta viisas\noli, ellei viisaampaansa tavoittanut! Savikylpylän isännäksi tuli\njäämään, jos vähänkin omistaa tasavallan setelikapitaalia!\n\nHän etsi kaapin laatikosta tiluskartan ja maarekisterin. Ne levitettiin\npöydälle ja lamppu nostettiin painoksi keskelle. Kolmekymmentä\nhehtaaria jyvitettyä maata! Vieras ei muistanut mitä jyvitys merkitsee,\nisäntä ei koskaan sitä ollut tietänyt, vain nimen oli kuullut ja\nkomealta se kuului keskustelussa, niinkuin afääri, antiikki, kapitaali.\n\nKartta kiinnosti ostajaa paljon enemmän kuin edellä tapahtunut\nsuullinen esittely. Siitä kävi selville että talon tiluksiin kuului\nmonenlaatuista maata, nelisen hehtaaria savimullaksi merkittyä\npeltomaata, sen vieressä lähes kolmen hehtaarin niittypalsta,\nrantaviivaa silmämääräisesti arvioiden puolisen kilometriä, metsää,\nsuota ja niityn välittömässä yhteydessä todellakin se vuori, jonka\nlaskeva aurinko häikäisevillä väreillään oli heille osoittanut.\n\nHe molemmat huomasivat katselevansa sitä, kuvitelmien kultavuorta, joka\nvielä pari tuntia sitten sammuneen valoituksen jälkeen yhä heijasteli\nposkipäihinsä ruskovärejään. Vieras päästi kartan laidan kierimään,\nniinkuin tällä hetkellä olisi pitänyt piiloittaa tämä aarre. Isäntä\nkiersi sen tiukemmalle rullalle ja pujotteli pahvisuojukseen. Hänenkin\nmielestään oli sopiva käärimisaika. Ostaja ei ollut huomannut, että\nmetsämaan, takana oli kuuden hehtaarin läiskäle arvotonta rahkasuota,\njonka polttoturvearvoista olisi ollut vaarallista ruveta esitelmöimään.\nHän oli kyllä siihenkin jo varautunut, jos ostaja olisi suosta\nhuomauttanut.\n\nEsittelyn ja tarkastelujen jälkeen he olivat hyvässä latauksessa\nniin ostajat kuin myyjä. Isäntä kuvitteli Helsingin valoja, merellä\ntuikkivia pikamoottoreita, huutokauppakamareiden kuhinaa, Margittia\nja jos vaikka mitä. Ostaja ajatteli pitkää rantaviivaa, purolaaksoa\nja komeaa vuorta, naisen kuvitelmissa oli ensi tilalla vain lehmä\nja mullikkapoloinen, jotka hallaisena yönä värjöttelivät missä\nvärjöttelivätkään.\n\nMutta yhteinen tähtäyspiste oli heillä kaikilla sama, myyjän puolelta\ntosin sillä pienellä varauksella, että pitäisi löytyä edes vähän\nkäteistä rahaa. Hän itse oli tällä hetkellä siitä kapitaalista niin\nkirotun köyhä, että tuskin olisi löytynyt vaunurahaa.\n\nHän alkoi kehoitella ostajaa hintatarjouksiin. Mitäpä ostaja\nsellaisiin. Ei nykyhetkellä tietänyt talonhinnoista, ja eihän tällä\nasialla mahtanut olla kovin kiirettä? Ehkä olisi järkevintä muutama\npäivä katsastella ja vertailla. Heillä oli hyvää aikaa ja syksyisiä\npäiviä.\n\nTämä esitys ei sopinut isännän ohjelmiin ensinkään, eikä se\nsopinut ostajankaan todellisiin ohjelmiin. Se oli vain taktiikkaa,\nnyrkkeilyajoilta opittu valeisku, jonka tarkoituksena oli saada\nsuojukset avoimiksi. Hän onnistui siinä yli toiveittensa.\n\n— Mitä tämmöisistä kaupoista huomiseen jättämään! Ettekä te\nnäin kaunista luonnonpaikkaa mistään löydä! Minä olen katsellut\nnämä seutukunnat hyvinkin tarkkaan ja minulla on jonkin verran\nasiantuntemusta.\n\nOstajat eivät kieltäneet, eivät liioin myöntäneet. Nainen vain\nkuiskaisi, eikö heidän olisi jo aika lähteä etsimään yöpaikkaa,\nennenkuin ihmiset ehtivät asettua nukkumaan. Se oli miehen mielestä\noivallinen osuma. Vähän kuuluvammin hän olisi voinut sen sanoa, mutta\nse oli autettavissa pienellä myötälauseella: Kello on jo yli kahdeksan!\nKyllä varmaan meidän on lähdettävä!\n\n— Kaksikymmentätuhatta!\n\nIsäntä laukaisi sen silminnähtävästi hermostuen. Jos ostaja olisi\nsiihen heti vastannut, olisi hänenkin äänensä värähtänyt. Hän\ntuijotteli pimeään akkunaan, laaksoon ja vuoreen. Lampputuikku oli\nnostettu seinänaulaan.\n\n— No, oliko mielestänne pahasti sanottu!\n\n— Jaa mitä?\n\nIsäntä ei vastannut siihen, vaan alkoi purkaa täyttyvää sydäntään. Hän\noli maksanut itse kolmekymmentäviisituhatta, eikä siitä ollut kulunut\naikaa kuin vajaa vuosi. Ja mitä kaikkea hän oli tehnyt sen jälkeen.\nSaunat, väliaidat, ihan kaikki! Ostaja aavisteli, että ihan kaikkeen\nkuului jo todellakin kaikki. Hän erehtyi, siihen ei kuulunutkaan vielä\nkaikki. Metsästä oli levereerattu muutamia satoja kuutioita paperipuuta\nlaivareitin varteen, eikä kaivospölkkyjä ja faneerikoivujakaan oltu\nunohdettu, vaikka myyjä sattumalta ne oli tällä hetkellä unohtanut.\nHäntä kiukutti, kun ei saanut toista lämpenemään edes jonkinlaiseen\nvastatarjoukseen.\n\n— Kahdeksantoistatuhatta! Olkoon menneeksi! Puolet hinnasta saa jäädä\nkiinnityksenä taloon!\n\n— Entä sitten, jos maksettaisiin heti kouraan?\n\nIsäntä hätkähti. Oliko sillä peijoonilla rahat taskussa?\n\nMikä ettei ollut! Olipa hänellä itselläänkin silloin, kun loiskaisi\ntähän saviammeeseen. Olisi vieläkin, ehkä enemmänkin ellei olisi\nloiskannut. Kaupungin valot ja pikamoottorit alkoivat taas\nkiihottavasti tuikkia.\n\nHän mainitsi, ettei se seikka hintaan nähden suuria merkinnyt. Ostaja\noli huomioivinaan, että se merkitsi hyvinkin paljon, ehkäpä juuri niitä\ntuhansia, joita häneltä puuttui.\n\nOstaja oli käynyt hävyttömän harvapuheiseksi. Ja myyjä tunsi\npulputelleensa jo kaiken irtoimena olevan. Seurasi kiusallinen\näänettömyys, jonka teki vielä kiusallisemmaksi vekkarikellon rankuttava\nhätäily. Rasvanpuute kaiketi, peijakkaan paistikkaalla! Viittätoista\nvailla yhdeksän! Se oli kuin merkki. Myyjä laukaisi uuden kerran:\n\n— Viisitoistatuhatta olkoon! Tuossa lapa, eikä lotise!\n\nHän nousi seisomaan ja tarjosi pehmeätä kämmentään, mutta ostaja ei\nollut sitä huomaavinaan. Hänellä oli viisitoistatuhatta ja muutamia\nsatoja päälle. Kauppaa saattoi pitää jo päätettynä. Omaa maata! Ranta\nja pelto! Niittylaakso! Kullattu vuori! Hän tunsi, niinkuin keveä pallo\nolisi rinnasta irtautunut, suusta paennut ja taivaalle noussut. Pimeys\nväistyi, aurinko paistoi. Laaksosta kumpuili vuorelle värikkäitä kuplia.\n\n— Kolmetoistatuhatta! Rahat heti pöytään!\n\nIsäntä aikoi ehdottaa riitarahan tasan, mutta hän oli joku taiteilija\nhänkin. Se oli suuri hetki. Olisi paljon karissut, jos siinä olisi\nruvennut muutamia satasia rapsuttelemaan, ehkä karkkoutunut vastainen\nkauppaonni. Mikä liike-elämässä oli yksi vaivainen tuhatlappunen!\n\n— Kiinni on!\n\nHän mäiskäytti läskipohjansa ostajan käteen, sipaisi naulasta lakkinsa\nja pyyhälsi pimeyteen. Maijusta tuntui pikainen lähtö oudolta,\nmutta Matti aavisteli, ettei se osoittanut katumuksen merkkiä vaan\nluultavammin kauppojen kirjallista vahvistamista tai muuta sentapaista.\nOlettamus osoittautui oikeaksi vähemmän kuin puolen tunnin kuluessa.\n\nOdotusaikana he eivät osanneet puhua juuri mitään. Kaikki oli\ntapahtunut käsittämättömällä tavalla. Ehkä se oli uni tai saippuakupla,\njonka todenperäisyyteen oli toistaiseksi syytä suhtautua varovasti.\nMaiju otti lampputuikun pöydälle ja alkoi nenäliinallaan puhdistella\nsen lasia ja heijastuspeiliä. Matti harppoi lattiaa nurkasta nurkkaan,\nkäveli sanaa sanomatta pöydän luo ja nosti lampunpuhdistajaa\nvyötäreistä niin korkealle, että vaalea tukka hipoi tummaa kattoa.\nLamppu valaisikin kirkkaasti.\n\nIsäntä puhkui eteisessä ja veti matkassaan Kokkilan nuorta isäntää\nja renkimiestä kauppakirjan tekijäksi ja todistajiksi. Se ei ollut\nkovinkaan mutkallinen eikä suurta aikaa viepä homma. Kirjoittaja oli\nnäppärä, maksutapa selvä ja entinen kauppakirja mallikappaleena.\nKauppahinta todellakin oli ollut kolmekymmentäviisituhatta, myös\nkäteisellä. Kokkilan nuori isäntä ei ihmetellyt hinnan erotusta, sillä\nhän tiesi, mitä ostaja ei tietänyt ja minkä myyjä oli unohtanut.\n\nIrtaimesta ei lapaa lyödessä ollut mitään puhetta. Siitä ehdittiin\npuhua kauppakirjaa rakentaessa. Myyjä julisti jalomielisesti, ettei\nhän viitsi jäädä tänne piikkilankoja purkamaan, huutokauppoja\nkuuluttelemaan, eikä nutipäitä kiinni jahtailemaan. Niinä päivinä hän\nehtii hommailla jo yhtä ja toista, paljon hyödyllisempää. Renkipoika\ntuumiskeli, että onpa aika poika. Eiköhän tuo survaise vain hänellekin\nviitosen todistajan palkkaa!\n\nVanha isäntä katsasteli näkyväistä henkilökohtaisirtaimistoaan ja\nheltyi yhä jalomielisemmäksi. Kahvipannunsa, myllynsä, vekkarikellon ja\npeililampunkin hän halusi lahjoittaa nuorelle rouvalle onnenkaluiksi.\nVuodevaatteet ja ylimääräinen vilttihuopa samoin saisivat jäädä. Ja\nMargitin toiset liitukengät ja valkoiset sukat. Kerta kaikkiaan hän ei\nollut nulju, ei suurissa eikä pienissä!\n\nKirjat olivat tällä välin joutuneet valmiiksi. Nopeasti se oli\ntapahtunut. Naapurin isäntä ei ottanut palkkaa, mutta renkipoika sai\nkympin. Kirjantekijän oli pakko ottaa muistoikseen matkailijakartta.\nMitä hiisiä hän sillä Helsingissä tekisi! Tunsi hän sen ilmankin!\n\nHän otti tuolin selustalta nuttunsa ja naulasta harmaan sadetakkinsa.\nKenenkä veneellä he olivat tulleet? Rantalan Kustaan! Jassoo! No, se\nkulkeutuu samalla kotiaan. Ei hän voinut enää talonvenettä ottaa. Ei\nollut tarpeellista mainita, ettei sitä voinutkaan ottaa, koska se oli\nvesilastissa ja toinen airo poikki.\n\nHän hyvästeli ja toivotti onnea. Ja oli niin riemullisella tuulella,\nettä halasi kumpaakin. Rantaan käydessään hän vihelsi: Oi Emma,\nEmma!... kun lupasit olla mun omani.\n\n\n\n\n6.\n\n\nMaiju heräsi, katsahti mustiin seiniin, tummaan riippuvatsaiseen\nkattoon, valoa heijastavaan akkunaankin.\n\nRuudun kulmakkeessa tuhahteli lehmän turpa, toisessa kulmakkeessa\nnyökähteli toinen, pienempi, ja pälyi kirkas silmä. Se oli\nhassunkurisen näköistä. Hän naurahti ääneen. Ruudut paljastuivat, mutta\naskeleita ei kuulunut. Lehmät olivat vetäytyneet vain syrjään.\n\nHän nousi keveästi ja hiipi konttasillaan kulkien akkunapenkin viereen.\nVähään aikaan ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän kyyristyi syvemmälle\nseinän varjoon.\n\nTumma, tutkiva silmä ilmestyi taas ruudun kulmaan ja kostea turpa alkoi\nnuuskia herkästi tuhautellen. Hengityshuuru puhaltui kahtena suihkuna\nja akkunaruutuun muodostui sumetta.\n\nHän kohotti varovasti päätään niin paljon, että he joutuivat\nkatselemaan silmästä silmään. Mullikka aikoi peräytyä, mutta\nuteliaisuus voitti. Se ei irroittanut jalkojaan maasta, vaan\nvetäytyi taivuttautumalla vain hieman taaksepäin. Kun sisäpuolella\nnäkyvät silmät vilkahtelivat ystävällisesti, vaihtui taivutusliike\npäinvastaiseksi. Silmäparit lähestyivät toisiaan. Maiju alkoi\nnyökäyttää. Hetkistä myöhemmin mullikan pää liikahteli. Hän nosti\nkätensä ja liikutteli sormiaan. Mullikan päännyökkäykset kävivät\nsyvemmiksi. Kun Maiju näytti toista kättään, aukaisi mullikka suunsa\nja alkoi nuoleskella ruutua. Nopeasti tulivat he yhä läheisemmiksi.\nMaiju saattoi pian sormin kosketella lasia, jota pehmeä kieli toiselta\npuolelta peseskeli. Sitten he tekivät sen tempun, minkä lapset tekevät,\nkun ovat keskenään sovinnossa, vaihtoivat ruudun lävitse nenää.\n\nLehmä oli varovaisempi, mutta kovin kauan ei sekään voinut\nuteliaisuuttaan vastustaa. Se lähestyi lyhyeen astuen ja\ntunnustelevasti nuuskien, peräytyi kerran, pari, mutta läheni taas.\nMaiju ei ollut huomaavinaan, vaan pelehti innokkaasti mullikan kanssa.\nNutipää läheni, tuijotti sisään, muljautti mustasukkaisesti mullikkaan.\nSitten sekin alkoi nyökyttää. Toiset vaihtoivat parhaillaan nenää,\njoten se ei saanut seuraa sisältä eikä ulkoa. Siitä sen kärsivällisyys\nloppui. Se tyrkkäisi mullikan pois koko akkunan alta ja alkoi uudelleen\nnyökyttää.\n\nMaiju ei vastannut heti. Mutta lehmä nyökytteli yhä hartaammin.\nMaiju oli huomaavinaan sen suurissa silmissä kuin anteeksipyyntöä.\nHän naurahti, alkoi nyökytellä päätään ja lipsutella sormiaan. Nupo\nheilutteli syvään ja näytteli kieltään.\n\nMatti nukkui myöhempään kamarimörskän sängyntapaisessa. Hän oli antanut\ntyynyn ja peittohuovan Maijulle ja ottanut vain palttoon peitokseen,\nmutta nukkunut silti erinomaisesti. Herätessään hän ei heti päässyt\nselvään tajuun olinpaikastaan. Kovinpa oli matala mörskä ja pienet\nakkunaruudut. Ristikkoa ei toki ollut. Ja ruudut olivat rikkonaiset ja\nkehykset lahoa puuta.\n\nHän nousi ylös ja käveli akkunaan. Alla näkyi kuurainen niittymaa.\nPuro polveili sen lävitse kuin löysästi heitetty vyö. Mutta etäämpänä\nniityn takana kohosi komea vuori värikkäine rinteikkömetsineen. Laakso\nja vuori! Näkemys palautti muistin. Tämä oli maatila. Ja tämä mies oli\nmaatilan omistaja!\n\nHän käveli sängynlaidalle istumaan ja hieroskeli sääriään.\n\nMutta jopa oli matala mörskä. Ja miksi oviaukonkin piti katsella noin\nkierosilmäisesti. Niinkuin se eilinen ketturouva autossa. Laipio\nretkahtanut ja seinähirret painuneet. Mahtoiko olla kivijalkaa\nollenkaan? Entinen isäntä oli sahannut oven yläpuolesta kolmikulmaisen\nkappaleen. Voi mestari sun viisauttasi ja kättesi töitä! Putoavaa\nlaipiota hän oli tukenut kahdella lankun kappaleella, ettei vain itse\ntämä kaunis valkolihainen kaniininpoika olisi jäänyt kesken aikojaan\nrotanloukkuun.\n\nHän teki vielä vähäisiä huomioita ja nousi uudelleen varovasti\nseisomaan, koska sänkykin oli epäilyttävän notkoselkäinen. Se näytti\nolevan yleinen muoto tässä erinomaisessa loukussa. Mutta olisi kai nuo\nlaipiopönkät voinut asettaa vähän suorempaan. Hän alkoi potkiskella\nkeskipönkkää.\n\nSitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä se oli laukaisvarpa\npyydyksessä. Lattiapalkkiin tuettu pönkän pää lipsahti irti, kuului\nrusaus ja notkoselkäinen laipio alkoi vaipua maaemon puoleen. Hän\npotkaisi ovea. Se ei avautunut. Nopeasti sukeltaen hän ehti kuitenkin\nhyvissä ajoin lahoiset akkunaraamit kaulassaan pellolle.\n\nHän syöksyi päädyn päitse ulko-ovea kohti ja törmäisi Maijun kanssa\npihanurkalla yhteen. Mullikka ja lehmä olivat säikähtyneet outoa\nrytinää ja ehtineet ulommassa kehässä kiertäen nutipäät yhteen. He\nhuomasivat onnellisesti selviytyneensä pyydyksestä, ja heiltä pääsi\nvapauttava nauru. Kun he huomasivat, että mustat puukaulukset olivat\nyhä Matin kaulassa, helähti vielä heleämpi nauru.\n\nMutta luonnonvoimat jylläsivät sisällä perusteellisesti. Katkeavien\nlaipiolankkujen rytinää kuului ja satavuotiset porot pyrkivät\nluonnonhelmaan kaikista mahdollisista rakosista.\n\nHe alkoivat vähitellen ymmärtää, miksi isäntä oli niin halukas\npikaisiin luovutuksiin. Ehkä hän oli edellisenä yönä nähnyt unta tästä\nromahduksesta. He istuivat pihakivelle ja kompeilivat kuin lapset.\nMatti pudisteli kehykset lasin kappaleista ja ehdotteli niskalaudan\nvetoa. Maiju nyhti ruohoa maasta ja sesetteli. Eihän laiskaa härkää\nsaanut längitettynä kulkemaan ilman syöttipalaa. Mullikka sai\nruohotukon, kun kaulushärkä ei välittänyt siitä.\n\nRytinä oli lakannut, mutta pölysavua tunkeutui aukoista. Se valui\nnähtävästi seinäpuolilta keskilattialle kuin myllyn tuuttiin. Sisällä\noli heidän vähäiset tavaransa ja entisen isännän lahjairtaimisto.\nOnneksi ne kaikki olivat seinäpuolilla, niin he muistelivat. He\nantoivat tuutin rauhassa tyhjentyä ja katselivat itse kaunista\nsyysaamua. Puro porisi laaksossa hiljalleen. Teeret pitivät metsäisessä\njärven niemekkeessä kiihkoisaa lemmenpeliä. Vuori oli paljon jyrkempi\nja mahtavampi kuin he iltahämärissä olivat aavistelleet.\n\nLehmät olivat voittaneet äkkipelästyksensä ja näyttivät halukkailta\näskeisen tuttavuuden uudistamiseen emäntänsä kanssa. Isäntä nousi\nvihdoin tarkastelemaan, joko välikattotäytteet olivat alhaalla.\nHiljentyvästä savuamisesta sitä saattoi arvailla. Hän sai rakoselleen\njääneen tuvan oven niin paljon auki, että mahtui ryömimään sisälle.\nVäliseinä oli kaatunut ja laipio oli yhteinen suppilo kumpaankin\nhuoneeseen. Sitä hän kedolla istuessaan oli jo aavistellut.\nSeinänvierustoilla oli miehen kuljettava tunneli, jonka laitamilta hän\nonnistui koukkailemaan oman ja lahjairtaimiston melkoisen tarkkaan,\nviululaatikonkin, joka onneksi oli jäänyt seinäpenkille ja säilynyt\nvahingoittumattomana. Kauppakirjan päälle oli varissut laipiomultaa. Se\noli ikimuistoinen musteen kuivaustapa. Kauppaa saattoi kaiketi pitää jo\nvarmana.\n\nMaiju oli kyyristynyt lehmän viereen ja näytti heruttelevan utareita.\nMatti kokosi pelastetut tavarat yhteen kasaan rappujen eteen\npihapolulle, otti kirveen, jonka penkin alta oli löytänyt ja kiiruhti\nensimmäisille tutkimusmatkoille laajempaan ympäristöön uudessa\nvaltakunnassaan.\n\nSauna oli todella uusi, tilava ja valoisa. Ovinurkassa oli pyöreä\nrautauuni, tavallista suurempaa kokoa sekin. Isäntä oli ollut ehkä\nhyväkin löylysasu ja ottanut pönttöuunit ympärysmitat sitä seikkaa\nsilmällä pitäen. Hänelle juolahti mieleen, että saunaa voisi käyttää\nväliaikaisena asuntona, olikin käytettävä, ellei taivasalla tahtonut\nasua. Mitä kauemmin hän tarkasteli ja suunnitteli, sitä hauskemmalta\nsauna alkoi näyttää. Ja järvi välkehti akkunan alla.\n\nSeinän ulkopuolella oli polttopuiksi haalittuja vanhoja aidaksia. Hän\nlöi niistä kirveellään sylillisen halkoja, pisti saunan uuniin tulen ja\nlähti jatkamaan tutkimuksiaan. Saunaniemekkeen toinen ranta oli jyrkkä,\ntoinen matala, santapohjaisia kumpainenkin. Hyppäysranta ja lasten\nranta! Venerottelo oli sivummalla heinäisessä lahden pohjassa, täydessä\nvesilastissa. Se oli nähtävästi se talon vene, josta entinen isäntä\nillalla oli maininnut.\n\nHän jätti saunaniemen ja kiiruhti puolittain juosten puron suuhun,\nmistä kuului veden porinaa. Rantatöyryssä oli vähäinen koski. Keväisin\nsiinä varmasti oli vaahtopäissä pohiseva putous.\n\nHän ei viivähtänyt pitkää aikaa täälläkään, vaan hypähti puronotkelman\nylitse kuin laidunmaita valikoitseva mullikka ja kiiruhti nyt\njyrkästi äyrästyvää vuorta kohti. Pohjaviidakossa oli keltaisenaan\nkarvarouskuja. Ylempänä loisteli punertava puolukkarinne. Hän riipoi\nkourakaupalla niitä suuhunsa. Rinne jyrkkeni ja kuiveni yhä. Lopulta\nhänen täytyi kiivetä käsillään katajista ja koukeroisista puunjuurista\ntukea etsien. Kivet ja santa rapisivat jalkojen alla. Se oli kuin\ntunturin kuve, sellaisiksi hän oli kuullut niitä mainittavan.\n\nVastaan tuli ensimmäinen äyräsrappu. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan.\nPuro kiemurteli vyyhtenä jalkojen alla. Saunan savu kohoutui\nsinertävänä ruuvina kellertävän lehtiseinän lävitse. Nupo ja mullikka\njyrsivät odelmaa ylempänä peltorinteessä. Rantatiellä vilahteli\nvaaleaa. Emäntä siellä häärähteli!\n\nHän veti raitista ilmaa syvin henkäyksin. Oli riemullista, melkeinpä\nkäsittämätöntä todeta, että laakso kaikkineen tuolla alhaalla ja tämä\nmahtava vuori tarripetäjineen täällä ylhäällä kuuluivat heille.\n\nHän ei malttanut istua kauemmin, vaan alkoi kavuta uudelleen, vuoren\nkorkeimmalle laelle. Rinne jyrkkeni yhä. Hän konttaili kuin koira,\nehkäpä läähätteli suu auki ja punainen kieli ulkona. Sitä ajatellen\nhän raapaisi takakäteen muutamia suurempia irtokiviä, jotka kierivät\npaukkuen alas. Ne survoivat puolukoita ja murskasivat karvarouskuja.\nOlipa niitä siellä! Heidän valtakuntansa oli suuri ja rikas!\n\nHän pääsi vihdoin vuoren huipulle, tasaiselle avokalliolle, jossa oli\nhiiltyneitä nuotiojätteitä. Se oli nähtävästi seutukunnan komeimpia\nkokkokalliota. Hän kääntyi ympäri ja katseli levähtänein silmin.\n\nMaiju hääräili rantaniemekkeessä kuin pieni tyttönen. Nupo ja mullikka\nolivat karitsoita, puro kuin välkehtivä vyö ja koko laakso metsään päin\nkapeneva suikalekiila. Mutta järvi värikkäine rantoineen, lahtineen\nja taloineen oli pulpahtanut kokonaan esiin. Ja kaukana järven takana\npunersi ja sinersi etäisen suurjärven utuauer.\n\nJos entinen isäntä olisi palannut ja pyytänyt purkua, tarjonnut\nkahtakymmentä tuhatta, kolmeakymmentä, olisi hän huiskauttanut\nvasemman käden peukalollaan. Äläpä mies! Mitä minä välitän sinun\ntuhatlappusistasi! Mitä tekemistä minulla on sinun kaupunkisi kanssa!\nTäällä olen suuri ja täällä olen pieni. Luontokin on niin suuri ja\nniin surkean pieni. Katso tätä vuorta! Et taitanut omistaessasi vielä\nhuomatakaan. Ja näetkö tuota sorsaa, tuota, joka ui tuolla järvellä!\nSen pää on kuin neulannuppi. Et sinä sitä enää näe! Et näe ehkä tuota\nvaalean punaista mullikkaa, joka on kuin jänis tuolla peltorinteessä.\nEtkä saunansavua. Et emäntääkään, joka hääräilee värikeltaisten\nlehtipuiden keskellä.\n\nHän leväytti käsiään kuin lentoon lähteäkseen, hypähti pari kertaa\ntasajalkaa ja kääntyi metsään.\n\nNoin kymmensylisen kalliokynnystymän takaa alkoi vetelä neva.\nHän ei voinut käsittää, miten se oli voinut muodostua korkealle\nkalliotasangolle. Kun hän rämpi sen ylitse ja kierteli kotvan aikaa\nlaiteita, selkisi arvoitus. Suo oli arviolta noin neljän tai viiden\nhehtaarin laajuinen loivasti viettävien yläkallioiden suppilopohja.\nLäpäisemättömiä pohjakouruja pitkin ne johdattelivat suolle keväisin\nvedeksi sulaneet lumensa ja syksyisin taivaasta satelevat vetensä.\nJa olipa siinä vadissa reunavanteen mittaa! Kilometri ehkä lävitse\nleikaten, kolmisen kilometriä ympäri kiertäen.\n\nNevan takaa hän löysi kulmapyykin ja rajalinjan, jota pitkin alkoi\nharppoa metsään päin. Omalla puolella kasvoi harvakseltaan lehtipuita\nja siellä täällä mataloita männyntarrikoita. Kuusen latvoja, kuivuneita\noksia ja kaarnaparkkia sensijaan oli kaikkialla runsaasti. Hän käsitti\njo yhä selvemmin, minkävuoksi isäntä oli halunnut katselematonta\nkauppaa. Tulivatpa lopulta vastaan nekin paperipuut, jotka seurasivat\nkauppaa. Sataa kuutiota niitä ei ollut, ehkä oli ollut kaksikin\nsataa, mutta oli ollut ja mennyt. Petosta siis petoksen jälkeen,\nmutta ihmeellistä, ettei se tehnyt häntä vähääkään alakuloiseksi. Oli\nlöytynyt niin paljon sellaista, jota ei osannut odottaa.\n\nEtäisimmässä kolkassa laajahkon rämeen takaa löytyi kulmake\nraasimatonta metsää. Se päättyi kiilakärkeen.\n\nPurolaakson puoleinen rajavarsi oli silmälle mieluisempaa. Siellä\noli kauttaaltaan hyvä pohjataimisto, maassa makaavaa polttopuuta ja\npuolukoita kaikkialla punaisena karheena.\n\nHän joutui viettävää alamaarinnettä niitylle ja pellolle. Peltotyöt\neivät maanviljelyksen kannalta ottaen olisi voineet enää hullummin\nolla. Todennäköisesti entinen isäntä olisi saavuttanut valtakunnallisen\nmestaruusarvon kaikenkaltaisessa törsäämisessä. Parhaimmalla\ntahdollakaan hän ei löytänyt tilusten keskeltä mitään kunnollisesti\ntehtyä työtä, lukuunottamatta saunaa, joka nähtävästi oli urakkamiehen\ntyötä. Veräjät olivat rempallaan, pellonojat multaturpeita tulvillaan.\nLadoissa oli jonkin verran kulottunutta heinää, mutta yhtä paljon oli\nvielä seipäillä, länköttävillä riukuhaasioilla, jopa niitoksellakin\npellon piennarvarsilla. Juurikasveja oli kylvetty, perunaakin\nistutettu, mutta siihen oli jäänyt niiden hoito ja kesäinen perkaustyö.\nJuurikasveja oli nyhdetty sieltä ja täältä. Nyhtäjiä ei ollut vaikea\narvata, koska piikkilangan solmuissa näkyi vaaleita karvatupsuja.\nPerunaakin oli rääpäisty muutamista paikoista kuin kokeillen,\nkannattiko ryhtyä kaivamaan.\n\nYleispiirteittäin hänellä oli jo tiluksiensa muoto ja laatu selvillä.\nHän käveli pihamaalle, mihin nupo ja mullia olivat asettuneet\nmärehtimään. Päivä paistoi siihen lämpimästi. Tuvan piipusta nousi\nvienoa tuhkasavua, niinkuin uuni olisi ollut hiilillä ja pellit hieman\npettäneet.\n\nHän katsahti kelloonsa, se oli jo yli kymmenen. Tutkimusretkellä\noli kulunut aikaa lähes kolme tuntia. Hän juoksi noutamassa\njuurikasvimaalta kolme lanttua. Nupo nyökäytti päätään. Sieltä hekin\nolivat tavanneet käydä niitä varastamassa.\n\nMaiju huljutteli vaatekappaletta rantakivellä. Hän oli keksinyt\nsaman, minkä Matti aamulla, ja ehtinyt järjestellä saunan asunnoksi.\nEteisessä oli tyhjistä pakkilaatikoista tekaistu pöytä ja sen peitteenä\nkauniisti kirjottu pöytäliina värikkäine syysmaljakkoineen. Siihen oli\nkatettu jo aamiainenkin: kaksi lautasta, veitset ja haarukat, voita\npikku lautasella ja leikkeleitä toisella, kannussa maitoa ja kupissa\nherkullisen näköistä hillopöperöä.\n\nMies katsoi ja hämmästeli, nainen nauroi ja veikisteli. Häneltä oli\ntilattu aamiainen kahdelle hengelle, rouvalle ja herralle.\n\nHän oli kaivanut perunat pellosta ja paistanut ne pönttöuunin pyöreillä\nlöylykivillä. Ne olivat jauhoisia, erikoisen herkullisia. Herra antoi\nmääräyksen, että näin valmistettuja perunoita pitäisi aina aamiaiseksi\nvalmistaa. Tilata! Niin, tilata tietysti!\n\nJälkiruoaksi tilatun puolukkaherkun he söivät yhteisellä lusikalla.\nOikein hienoissa ravintoloissa kuului olevan sellainen tapa.\n\nKun pöytä oli tyhjennetty putipuhtaaksi, sekin oli yksi hieno tapa,\nkuori herra lantun ja leikkasi siitä kaksi kaunista kiekkoa. Kun ne oli\nnarskuteltu, leikkasi hän ohkaisemmat kiekot ja niin edelleen. Lanttu\noli maukasta ja puhdisti hampaat.\n\nMutta sitten herra muisti muinaisia: jälsimäihät ja kissankupit.\nHän alkoi keveästi jälttää hilskutella ja pisteli mäihäistä purua\nnäppärästi puukon kärjellä rouvan suuhun ja vuoroon omaan suuhunsa.\nKuppi kupertui ja kanta kasvoi. Se oli säännöllinen, pyöreä, hyvin\nmakea lanttu. Ja kaunis kissankuppi siitä tuli.\n\nRouvan sievään suupieleen oli jäänyt valkoinen mäihäpisara, toisessa\noli mustaa perunannokea, mutta välipaikka oli terveessä puolukan\npunassa.\n\nEnnenkuin herra tilanomistaja voi ryhtyä mihinkään muuhun, edes\nlepäämään tutkimusmatkan vaivoista, hän korjasi mäihäpisaran, puhdisti\nperunannoen ja imaisi hyvän siemauksen punaista puolukkaa.\n\nHän ei voinut jättää nauttimatta jälkiruoan jälkiruoakseen niitä\npieniä, mutta sykähdyttävän antoisia elämänvitamiineja.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTyöstä ei ollut tässä talossa puutetta, päinvastoin saivat he pitkät\nhetket tuumia, mistä ja miten aloittaisivat. Talvi ei ollut enää\nkaukana, sillä syksy oli jo myöhäiseksi kulunut. Välttämättömiä töitä\neritellessä eivät sormet riittäneet. Jonkinmoinen ohjelma kuitenkin\ntäytyi laatia. He miettivät yhdessä, sepäsivät sormiaan ja luetteloivat\nhätäilemättä.\n\nPerunat olivat pellossa ja juurikasvit pellossa. Tuvan laipio oli\nlattiassa ja ullakkoporot samassa paikassa. Navetassa oli vain kolme\nseinää ja yksi katonpuolikas. Entinen isäntä oli käyttänyt yhden seinän\npolttopuikseen ja toisen kattolappeen pesän virikkeiksi. Syyskynnöt\nolivat kokonaan tekemättä. Ojat olisi aukaistava. Ja sieniä ja\npuolukoita talveksi poimittava.\n\nHe olivat tasaveroisia kekseliäisyydessä ja yhtä rivakasti he\nkumpainenkin kävivät töihinsä käsiksi.\n\nSuurten rakennuksien urakkamiehenä otti Matti laskelmiinsa kaikki\nyllättävät mahdollisuudet. Lokakuun loppupuolella satoi näillä mailla\nusein pysyväisen lumen. Olisi perin harmillista, jos kynnöt jäisivät\ntekemättä ja turvetukkeilla täytetyt ojat avaamatta. Perunat ja lantut\nhankien alla! Kiusallinen juttu! Mitä löylykivillä paistettaisiin?\nMistä mäihää jältettäisiin? Ja navetta, hävityksen kauhistus! Ei käy\nlaatuun, että lehmät nyökyttelevät lumihangessa saunan akkunan takana!\n\nNavettakysymys, kasvien korjuu, sänkien kääntäminen. Siinä\njärjestyksessä kulkivat Matin työohjelmat, Maijun aluksi samoja teitä,\nloppupuolella naisellisen keveämmin. Lehmät suojaan, perunat kuoppaan,\nsienet pyttyyn ja marjat saaviin.\n\nNavettapulma selvisi yhtenä päivänä. Mäen kupeessa oli vankoista\nhirsistä salvottu riihi. Mitä tällainen talo talvella riihellä tekisi!\nMuutamaa kulottunutta kauraseipäällistä tuskin kannattaisi ollenkaan\nriihittää!\n\nEnsimmäiseksi Matti tutki laipion. Pikiytyneet kannatusparrut\nolivat kuin petoonivasoja, laipiolaudat kirveellä halkaistua vahvaa\nhonkapuuta. Molempiin saattoi luottaa, keston puolesta olisi ullakolle\nvoinut elefantin majoittaa. Oviaukko oli pieni ja kynnys lähes metrin\nkorkuinen, mutta hän oli löytänyt hyvän pistosahan saunan komerosta,\npian mies sillä hirsikynnyksen alentaisi. Ensin hän halusi tehdä\nvaloakkunan eteläpuoleiseen seinään entisen savuräppänän aukkoon.\nTuvassa oli eheä akkuna. Hän keskeytti sahauksen, juoksi noutamassa\nruutupuolikkaat ja piirsi aukon suuruuden mallin mukaan.\n\nTyö kesti vain muutaman tunnin, koska oven tiivistämiset ja akkunan\ntilkkimiset saattoi hyvin jättää joutilaampiin aikoihin. Permannonkin\nhän oli jo purkanut. Viimeiseksi hän tasoitteli kuivan maapohjan ja\nkantoi olkiladon pohjalta pehmikkeeksi muutamia sylyyksiä pahnoja.\nMaiju kaivoi pellolla perunaa. Hänet oli heti haettava uutta navettaa\ntarkastelemaan. Hän tutkiskeli kuin ostaja, katseli ja huudahteli.\n\nAkkuna seinässä ja muuri nurkassa. Leipäorret katossa ja pehkutkin\njo valmiiksi lattialla. Missä muussa talossa oli näin ensiluokkainen\nnavetta? En minä tiedä, sano sinä! Me itse voimme nukkua täällä lehmien\nkanssa. Älä enempää sano! Oikein hyvä navetta ja hauskaa täällä tulee\nolemaan. Jo puhelet ihan levottomia!\n\nHe eivät joutaneet kovin kauan riemuitsemaan, sillä ensimmäisen\ntyöpäivän aurinko oli painumassa laaksoon. Perunapellolla odotteli\nkaksi täyttä säkillistä kantajaansa. Matti otti toisen niistä\nhartioilleen ja käveli mäkeen, jossa näytti olevan pahnainen\nkuoppakumpu. Kumpu siellä kyllä oli ja viimetalviset peitepahnat,\nmutta kuoppa oli vajonnut maan sisään. Maa veti tässä talossa kaikkea\npuoleensa, veti myös säkkiä ja säkin kantajaa, sillä äyräs oli jyrkkä\nja säkki täysinäinen. Hän laski sen maakivelle ja alkoi tuumiskella\ntätä uutta pulmaa.\n\nUuden kuopan saattoi kaivaa samalla vaivalla kuin noin pahasti\nsärkyneen uudelleen käyttökuntoon puhdistella. He tarvitsivat perunoita\nsaunassa. Sen vieressä oli yhtä kuiva kumpu. Kuopan voinee kaivaa yhtä\nhyvin sinne kuin tänne. Säkki lähti kävelemään saunalle päin.\n\nEnnen pimeän tuloa he yhdessä ehtivät kaivaa kolmannen säkillisen.\nPeruna oli sisukas kasvi, oikea kivikkomäkien asukki. Tähänkin karuun\nmäkeen oli kesän kuluessa tehty monelta taholta kavalia hyökkäyksiä.\nSinne oli tunkeutunut suolaheinää, juolavehnää, pillikettä, ohdaketta,\nmetsänpuolelta katajanjuuriakin. Mutta peruna oli pitänyt urhoollisesti\npuoliaan omin avuin, rakentanut pesänsä ja muninut munansa, ei tosin\nkovin lukuisasti, eikä suuriakaan, mutta pirteän kauniita ja puhtaan\nkeltaisia mukuloita joka tapauksessa.\n\nPimeä ehti maille. Maiju sai käyttää kaiken viettelytehonsa\nhoukutellessaan lehmiään uuteen navettaan. Riihi oli niille outo,\nvaarallinen linnoitus. Monta kertaa ne kesän kuluessa olivat niiltä\nseutuvilta hännät ojossa karkuun pyyhkineet. Mullikka antautui ensiksi,\nnupon petti kateus. Matti kiiruhti sulkemaan oven. Se oli tarpeeton\ntoimenpide, kyllä ne nyt jo siellä pysyivät, tuskinpa enää olisivat\nlähteneet ulos ajamallakaan.\n\nHe jäivät lehmiensä seuraksi uuden riihinavetan pahnoille. Lehmät\nnuuskivat ja tunnustelivat huoneen jokaista nurkkaa, asettuivat\npehmeimmille vuoteille ja alkoivat tyynesti märehtiä.\n\nMaiju muodosteli nukkumatilat lehmien viereen. Yölintu ripsahti\nkatolla, hiiri rapsahti pahnoissa. Nupo nuolaisi emännän kättä\nkarhealla kielellään, mutta mullikka tunnusteli isännän kylkeä\nkostealla turvallaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHe saivat perunat uuteen kuoppaan, kaurat latoon ja lantut aumaan.\nMatti kaivoi ojia, Maiju perkaili sieniä ja poimiskeli puolukoita.\nMetsäinen vuorenrinne oli ehtymätön aitta. Puolukkaviljasta ei ollut\npuutetta missään päin.\n\nParisen viikkoa he jo näin olivat talossaan asuneet missään käymättä,\nketään näkemättä. He eivät kaivanneet ketään. Heillä oli työtä, ruokaa\nja hyvää unta, joko saunassa tai lehmien seuralaisina navettariihessä.\nAhkera työ ja sitä seuraava ruumiillinen väsymys oli sisäisille\nmielialoille lepoa ja lääkettä. Heidän hiljaiseloansa virkisti luonnon\nväkevätehoinen lataus. Se oli usein sähköistävän läheinen, mutta he\nonnistuivat säilyttämään sen laukaisemattomana.\n\nPäivät ahkeroituaan he iltaisin nukahtivat heti ja heräsivät\naamuvarhaisella virkeinä, herkin aistein. Heillä oli salainen kilpa\nsiitä, kumpi ensinnä heräisi. Usein se tapahtui yhtä aikaa. Suuria\neroja ei milloinkaan jäänyt. Muutaman minuutin he katselivat,\nnauroivat, kisailivatkin. Hullusti riemastuttava verenpaine syöksähtää\nnuoren miehen jäseniin. Tikka kopahuttaa seinään tai sorsa rankahtaa\nakkunan alla. Hän muistaa, mitä on tytölle luvannut, pukeutuu rivakasti\nja kiiruhtaa työmailleen.\n\nMaiju jää jälkeenpäin ja ihmettelee toisen ripeätä lähtöä, aavistelee,\nmitähän aavistelee, nousee ja pukeutuu hänkin. Elämä on jännittävä ja\nrikas. Kun kuuntelee sen sykähtelyjä, niin sisäinen väristys lyö läpi\nnuoren ruumiin.\n\nHän kuhnusteli. Matti varmaan oli puhdistanut jo kolme syltä ojaa.\nEilisiltaiset puolukat olivat perkaamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähimpinä naapureina asuivat Mäntylän vanhukset: kiroileva äijänkäppyrä\nja köykkyselkäinen eukkopaha. Äijä ei ruokarupeamaa olisi tullut ilman\napusanojaan aikoihin, tuskinpa eukkokaan, ellei olisi saanut niistä\nukolle motkottaa.\n\nHeidän jokapäiväinen puheenaiheensa oli Petteri-poika, joka yli\nkolmekymmentä vuotta sitten oli livistänyt merille, ensin tosin\nPäijänne-laivaan, mutta se oli melkein kuin yhtä ja samaa. Päästä hiiri\npihamaalle ja ota hännästä kiinni.\n\nKuitenkin he uskoivat, että Petteri palaisi mereltä, akottuisi ja\nvakiintuisi asumaan torppaa. Se johtui kaiketi siitä, että he sitä niin\nhartaasti toivoivat. Kenenkään ei parantunut ryhtyä väittelyyn tästä\nasiasta heidän kanssaan. Ryhdyttiin kuitenkin, sillä se oli pettämätön\nkeino, minkä avulla saatiin äijä kiroilemaan ja eukko siunailemaan. Ei\ntarvinnut muuta kuin parilla sanalla söhäistä: Ei suinkaan Petteri enää\nmereltä palaakaan?\n\nPoikako ei palaa! Palaahan tuo p...nen! Eipä jäänyt Vesipuolen Pajulan\naikamiespoikakaan. Neljäkymmentä vuotta seilaili ja palasi, palasi\ntuo s...na! — Voi, voi, kun siinä taas kiroo ja pärsmänttää! Palaahan\nPetteri. Ei Herralle ole mikään asia mahdoton. — Eikä pojallekaan. Se\npysyy nenästään maston märssyssä. On se semmoinen p...na!\n\nPetteri oli heidän kuudesta lapsestaan ainoa elossaoleva. Häntä\nvarten he olivat vuodesta vuoteen elää retuuttaneet, torppaa\npitäneet ja päivätöitä suoritelleet. Pojan palaamisen toivossa he\nitsenäisyysvuosina olivat töllinsä taloksikin lunastaneet. Mitäpä he\nitseään varten, vanhat hautaan menevät kuhat. Eukko näitä lateli.\nJos äijä kuuli, niin penäsi vastaan, apusanoja kiiloina käyttäen. —\nMitä s----nan kuhia! Kun poika tulee mereltä, niin pannaan vielä hiulut\nvinkumaan! — Voi, voi tuota jumalatonta! — Kun päästäisiin kunnialla\nhautaan, niin siinä olisi hiulut ja vinkumiset!\n\nTämä oli puheenaiheena silloinkin, kun uusi naapuri tuli ensimmäisen\nkerran tapaamaan. Äijä käkkyröi peltosahran perässä, perunamaata piti\nkyntää. Muori kuukkelehti västäräkkinä vaolla perunoita tokkaillen. Se\ntoimi sopi hänelle hyvin, koska leinireumatismi oli käpristänyt hänet\nsellaiseen asentoon, ettei ollenkaan tarvinnut kumartaa.\n\nHe eivät huomanneet vierasta pitkiin aikoihin, muorin silmään ei osunut\nkyyryisen asennon vuoksi, äijällä oli tarpeeksi kiroilemista hevosessa\nja sahroissaan. — Ähs siinä! Senkin paukamaha! Pattipolvi! Suoliton\nrotkale! Vieläkö ma haukun! ...hanan kampura, kun ei avokiveä osaa\nkiertää!\n\nToisella kierroksella Matti pysäytti hevosen.\n\n— Ähs, ryökäle! Sinäkö siinä!\n\nÄijä nosti housujaan, vilkaisi ja sylkäisi. Vieraan oli vaikea\npäätellä, oliko sanat tarkoitettu hänelle vai hevoselle.\n\nHän vastasi kuitenkin kohteliaasti vilpittömään tervehdykseen ja esitti\nolevansa lähinaapuri ja pistäytyneensä neuvottelemaan yhteisistä\nasioista.\n\nÄijä ilmaisi murahtamalla mielihyvänsä siitä, että naapuriksi oli\ntullut hiukan ihmiseen vivahtava mies sen luontokappaleen jälkeen, joka\nhaaskasi pellot ja pellon viljat ja poltti navetan seinätkin. Sylkäisy.\nJa jolla oli niin s...nan hieno leipäsusi, että syyringin läpi olisi\npellolle juossut!\n\nMahdollisesti äijä olisi edeltäjänaapureista ladellut enemmänkin\ntuntomerkkejä, ellei eukko koppineen olisi ehtinyt hätiin.\n\nHe alkoivat ensi hetkestä sopeutua yhteen. Matti kuunteli Petterin\ntarinaa. Äijä pani tupakaksi ja kuunteli Matin suunnitelmia, toisinaan\nvain napsautteli apusanoja, että piipunporot tuprahtelivat.\n\n— Jaa kopukkata syyskyntöihin! Joutaa se sinulle. Vaikka en minä sitä\nsille luontokappaleelle olisi antanut. Ei, vaikka pyttyyn olisi pitänyt\nlihata!\n\nSeurasi muutamia mojovia lauselmia tarpeellisine apusanoineen. Niitä\nolisi kelvannut luontokappaleen ja hänen hienon leipäsutensa kuunnella.\n\nMatti otti äijältä ohjakset ja kynti pari vakoa. Äijä arveli: Oletpa\nennenkin jo kyntänyt, Matti taas puolestaan: Siitä varmaan on kulunut\njo liian kauan aikaa.\n\nHevonen oli hyväntapainen ja hyvälihainen valakka, eikä suinkaan\nliioilla ajoilla tärvelty. Peltoalaa näytti olevan saman verran kuin\nheillä, rantaniittyä ehkä enemmän. Hän sai reen ja auran. Ne olivat\nvanhan miehen hyvin pideltyjä, mutta hipulikunnossa olevia työkaluja.\n\nAuralla kyntäminen oli vielä oudompaa kuin sahrapeli. Aura ei tahtonut\nmukautua oikeaan syvyyteen, se joko leikkasi lihalle tai viilsi\nnahkaa. Sarka oli muutenkin vastahakoinen. Se oli ehkä kymmenvuotista\nketoa, sitkeätä kuin kissannahkaa. Vako kääntyi siiven pakottamana\nväkinäisesti, mutta oli aina valmis juoksemaan takaisin ensimmäisen\nkohomättään viittauksesta. Ja se kävi niin nopeasti, ettei kyntömies,\nentinen keskimatkojen juoksija kannoilla pysynyt. Kun pääsi maaliin,\nsaran päässä, niin siinä pysähtyi. Mies raapi päätään ja ihmetteli.\nHevonenkin katsoi taakseen ja kummasteli. Mihin vaivalla pulattu\nvako oli joutunut? Käännös ympäri, tai askeleita taaksepäin ja uudet\nharjoitukset. Olipa jo edes auki viilletty viiva.\n\nReunavaot tulivat valmiiksi, mutta aikaa siihen oli mennyt. Eivätkä ne\njuuri sittenkään olleet mitään mestarinäytteitä, herranähköön. Onneksi\nei kenenkään tie kulkenut siitä ohitse, muiden kuin nupon, mullin,\nvariksen ja peltonärhin, ja niiden arvosteluille, naurahteluillekin\nsaattoi kyntömies ja hevonen antaa palttua. Mutta ennenkuin hän oli\npäässyt toisen vastavaon loppuun, tuli Maiju työmaalle juotavaa\ntuoden. Tätä mahdollisuutta kyntömies ei äsken muistanut. Hevonen\npysähtyi katselemaan uutta ilmestystä. Maiju silmäili valmista\nvakoa ja toistakin, joka kohta oli olevinaan valmis. Häntä alkoi\nvastustamattomasti naurattaa. Hevonen katseli viattoman avomielisesti,\nmutta kyntömiestä hävetti, ettei ikinä ennen niin naisen edessä.\n\n— En minä ole aivan näin huono mies, niinkuin tuo jälki näyttää.\n\n— Et suinkaan sinä ole huono mies. Mutta huono kyntömies sinä olet!\n\nKyntömiestä harmitti niin kovin, että pitkän aikaa täytyi tanssiskella\nuppiniskaisesti pöyryilevän vaon niskalla. Maijun lähdettyä hän aloitti\nkolmannen vaivalloisen vakonsa. Mutta hän ei päässyt montakaan syltä,\nkun hänen mieleensä juolahti, että aurassa varmaan oli vikaa. Hän\nirroitti vetokoukun, taittoi vaon ja kiskaisi kalun kedolle, missä\nhuolellisesti tarkasteli kärkeä, veistä ja vannasta. Hän ei voinut\nväittää olevansa asiantuntija, mutta selvästi hän kuitenkin huomasi,\nmiten hyvin säilynyt antiikkikalu se oli. Nähtävästi se äijän ja\neukon kanssa kolmisenkymmentä vuotta oli odotellut Petteriä mereltä\npalaavaksi. Jos Maiju olisi ollut lähempänä, niin hän olisi kuullut,\nmiten vapautuneesti huono kyntömies naurahteli.\n\nHän riisui hevosen, vei sen ladon ovelle heiniä syömään ja kiiruhti\nsaunamajalle. Emännän oli jätettävä puolukkansa ja lähdettävä järven\ntaakse kyläilemään. Kauppapuotiin oli asiaa ja oli tämän suven aikana\ntoki kerran kokeiltava sitä vesilastissa perittyä venettäkin, jonka he\neräänä iltapuhteena yhdessä olivat tilkinneet ja tervailleet. Se oli\nmuinaiskalu, niinkuin Männistön äijän aura, muuten mukiinmenevä alus,\naikoinaan se oli ollut ehkä hyväkin vene ja omasi yhä vielä eräitä\nveneen oleellisimpia ominaisuuksia, kuten senkin, että vesillä oltaessa\notti vettä sisään, vaan ei päästänyt ulos, sitä täytyi heittää.\n\nHeillä oli onneksi äyskäri. Perämies äyskäröi niin kätevästi, että\nsoutumies tunnusti hänet parhaimmaksi äyskärimieheksi, mitä hän yleensä\ntällä järvellä naisten joukosta oli tavannut. Äskeinen kynnösnauru\nvielä kismitteli. Mutta muutoin oli hauskaa, sillä oli hyvänpuoleinen\nhankamyötäinen, aurinko väritti laineen harjoja ja pitkäkaulaiset\nsilkkikuikat kiiruhtivat edellä uiden ja sukeltaen.\n\nAura oli pääasia, mutta hyvin varustetusta kauppapuodista löytyi monta\nmuuta tarpeellista tavaraa. Maantien varrella puolisen kilometriä\nkauppapuodista kuului olevan sepän paja. Matti irroitti ostamansa\nauranpuukon ja kärkipalan ja lähti pajaan. Maiju jäi siksi aikaa\npuotiin päättelemään pienempiä lanka- ja nappikauppojaan.\n\nSeppä oli juuri syönyt kaksi kupillista maukasta lihakeittoa, makasi\ntupansa seinustalla päiväpaisteessa ja oli venkuratuulella, niinkuin\nmestarismies tällaisessa tapauksessa aina, varsinkin, kun piha on\ntäynnä terittämistä odottelevia auroja, kylässä ei ole toista seppää,\neikä tällä ainoalla pienistä pennosista puutetta.\n\n— Jaa yhden hevosen fiskarssiin puukko ja kärki! Heittää sinne jonon\npäähän, kylläpähän löytyy! Parin viikon perästä sopii tulla peräämään.\nViikonkin, jos oikein puhutaan.\n\nMestari viittasi mustalla peukalollaan pihavarastoon päin. Kahden\nviikon kuluttua saattoi olla täysi talvi. Mahdollisesti jo viikonkin.\nAsiakas ei heittänyt rautojaan odottavien jonoon, vaan heittäytyi itse\nvatsalleen mestarin viereen lämpimälle tuvan seinustalle. Mestari\nkatsahti vähän kummaksuen, mutta tuppisuuksi ei häntä pienillä\nlätkäyksillä lyöty. Aurinkokin vielä niin lekotteli.\n\nPuheltiin maailman asioista ja ammattiasioista ja niin vihdoin\nkiertäen johduttiin uudelleen auroihinkin. Asiakas sanoi suuresti\nkummastelevansa, miksi ei työaseita, varsinkin juuri auran veitsiä ja\nkärkiä teritetty valmiiseen kuntoon jo tehtaassa. Siellä ne olisivat\ntulleet jonkinnäköisiksi ja terän kestävyyteen olisi saattanut luottaa.\n\n— Jopa sanan sanoit! Tehtaan terittämisiin ei koskaan voinut luottaa.\nEi tehdas itsekään, mitä sitten muut.\n\nMestari käännähti kylkeä taisteluvalmiina.\n\n— Ei ne senvuoksi. Kyllä tehdas terän osaa karkaista, mutta täytyyhän\nniiden jättää maasepille jotakin työtä.\n\nSeppä kimmahti istumaan ja heilautti pari kertaa tukevia käsiään.\n\n— Jaa työtä! Luuletko sinä, että oikean sepän täytyy norkoilla\nkaikellaisilta fiskarsseilta työtä!\n\n— Enhän minä, mitäpä minä outo mies tietäisin luulla.\n\nAsiakas peräytteli sanoillaan ja istuinpaikoillaan sylien ulottuman\nulkopuolelle, mutta mestarin tappi oli auki eikä hän arkaillut\nlaskettaa.\n\n— Meillä on sekä ahjot että alasimet! On sähköpalkeet ja\nmirkkelivärkit! Ihan niinkuin tehtaissa, vähän veikeämminkin vielä.\nJa sitten meillä on sitä, mitä ei ole tehtaitten poropeukaloilla, ei\nedes insinööriherroillakaan! Meillä on ammattitaitoa. Tiedätkö sinä\npoikaseni, mitä se merkitsee, kun miehellä on ammattitaitoa!\n\nPoikanen näki viisaimmaksi vielä hieman peräytyä ja myönteli\naavistelevansa.\n\n— Mitä meille meinaa yksi tuommoinen patapuukko ja fiskarssin kärsä!\nKerran ahjoon heitetään ja pari kertaa vesikaukaloon tuikataan. Terä\ntuli ja pysyy. Vaikka olemattomat turpakarvasi ajaisit.\n\nPoikanen ei sanonut tällä hetkellä mitään muuta sen hartaammin\ntoivovansa.\n\nSeppä oli hoksaava mies, niinkuin mestarimiehelle sopii. Hän huomasi\nliikoja karkaisseensa, semminkin, kun mies ei näyttänyt olevan\nmikään tavallinen pussipalkalla pestattu rengin toljake. Hän saattoi\nhyppäyttää miehen auranosat jonon ohitse. Mikä, ettei hän sitä\nsaattanut tehdä, vapaa ammattilainen.\n\nKäveltiin heti pajaan ja napsautettiin palkeet pohisemaan, vasarat\nkalkkumaan ja mirkkelitahko kipenöitsemään. Sitä seurasi ne pari kolme\npitkää pihausta pöydän mittaisessa karkaisukaukalossa.\n\nAsiakas maksoi ja myönsi uskovansa, että terät olivat paremmat kuin\ntehtaan jäljeltä ja ettei koskaan ollut tätä seikkaa epäillytkään.\nSeppä nauroi leveästi nokisella naamallaan, hampaat ja silmänvalkuaiset\nloistivat.\n\nAikaa oli kulunut tunnin verran. Maiju oli tehnyt muut ostokset ja\nkantanut tavarat rantaan. Aurankin hän olisi kantanut, ellei se olisi\nollut niin painava, että siinä oli urakkaa soutumiehelle, ilman puukkoa\nja kärkeä, jotka keikkuivat perämiehen kädessä.\n\nTuuli on tyyntynyt, mutta silkkikuikat ovat lisääntyneet. Niitä\npuikkoilee ja pulpahtelee joka puolella. Suuri kaakkuri lentää\nmatalalta vetkottaen ja sääriä perässään vetäen.\n\nMatti kertoilee hauskasta sepästä, mutta Maiju äyskäröi tavallista\ntotisempana, eikä Matti voi kauan soutaa tiedustamatta syytä. Eipä\nMaijukaan saata olla vastaamatta, koska toinen on niin vähästä\nhuomannut ja vartavasten kysyy, muuten tuskin olisi tullut kertoneeksi.\n\nKauppapuodissa oli käynyt samaan aikaan se linjavaunussa matkustanut\nketunnahkanainen, oli tuntenut ja katsellut ilkeän pistävästi. Hän oli\njuuri tällöin sattunut sitelemään pieniä pakettejaan yhteen...\n\nVettä on karttunut veneeseen ja juuri sillä hetkellä hänen täytyy\nryhtyä kiivaasti äyskäröimään.\n\n\n\n\n9.\n\n\nUusi aura leikkasi hyvin ja nujersi vakuuttavasti kapinoivan\nketoturpeen. Emännän täytyi peräyttää ensimmäinen arvostelunsa useana\npäivänä, moneen kertaan. Mitä pitemmälle työ edistyi, sitä puhtaampi\njälki jäi, jopa lopulta niin virheetön, että maakunnan kyntömestarin\nolisi yhden hevosen auralla ollut vaikea paljonkaan parempaa jälkeä\njättää.\n\nMäntylän äijä kävi sitä kiroilemassa, myös sitä, kun tämä\nhullu-Matti aikoi kääntää kaikki tiluksensa mustalle porolle. Ei hän\nhevosen puolesta, joutipahan olla nekin päivät pois haisemasta ja\nhaukottelemasta.\n\nMutta mustaamistauti mahtoi olla tarttuvaa laatua. Kun uusi naapuri\nkolmiviikkoisen aurauksensa jälkeen oli saanut kaikki mahdolliset\nketoliepeensä mustalle mullalle, ruskeaa ja valkoistakin taisi joukossa\nolla, esitteli äijä, että Matti tulisi kääntämään hänen rinnepeltonsa.\nSe oli kasvanut jo neljätoista vuotta heinänurmea, mikäli hän muisti.\nKääntäminen ei tapahtunut siis millään tavoin keskenaikojaan.\nOlisipahan pojalle kauramaa, jos ensi kevääksi jo sattuisi kotiutumaan.\nMatti myönsi perustelut päteviksi ja riensi auttamaan äreäteräistä,\nmutta muuten laatuisaa naapuria, niinkuin naapurin hevonen oli\nauttanut häntä. Äijä käkkäröi itse mukana, kopeloi kiviä ja kuokiskeli\nojaturpeita. Muorikin koukkuili tarkastelemaan Petterin kauramaata.\n\nSyksyä riitti yhä. Matti kynti naapurissa vielä tulevan kesäisen\nkesantosängen. Se oli äijän itsensä kirjoissa kesäkuun kohdalle\nmerkattuja töitä, eikä milloinkaan ollut tapahtunut edellisenä\nsyksynä. Naapuri olisi mielellään kyntänyt aikaisemmin käväistyt\nkevätkylvösängetkin, ellei se olisi riipaissut äijän ja antiikkiauran\nkunniaan liian pahaa lovea. Tulevan kesän kasvujen kannalta katsoen\npellot olisivat tämän toimenpiteen ansainneet.\n\nNyt olisi talvi jo kernaasti saattanut tulla, sillä marraskuu oli\nliukunut loppupuoleen. Äijä pomiloitsi, ettei tämä ollut enää\nlaitapeliä, tämä oli maailmanlopun meininkiä, mokoma talvi, kun ei\nluntakaan enää tullut. Apusanoja napsahteli, muori sai niistä hyvää\naihetta lähestyvän tuomiosunnuntain tekstinselityksiin.\n\nMatilla ei ollut työn puutetta. Pitkä sula syksy kaivoi tehtäviä esiin\npeltojen pengermiltä, metsittyneeltä niityltä ja tiheämetsäisestä\nvuorenrinteestä. Siellä hän hakkaili kirveellään tai vesoinraudalla\npirteinä pakkasaamuina. Teeret kuhersivat vuoren tattarimännyissä,\nlentää kuhahtelivat väliin niin alas rinnepuihin, että valkoinen\nsiipipeili paistoi ja punaiset telttaharjat välkähtelivät. Hän\ntarkkaili niiden elämää katajapensaiden takaa ja suhautteli vastauksia\npitkään ja komeasti. Väliin kuului vastaus saunakummulta, mutta tällöin\nsiipiniekat jäivät epäluuloisina kuulostamaan. Korkeimmassa männyssä\nistuva päivystävä upseeri saattoi komentaa »kukkarot kaulaan».\n\nVuoren rinnemaa oli paikoin niin taajametsäistä, että aikuinen sika\ntuskin olisi läpäissyt. Hän kaatoi halkopuiksi lepät ja vioittuneet\nkoivut, sekä kuivat havupuut, joista ei ollut rakennustarpeiksi.\nPensaskatajat hän raastoi kasoihin niin tarkkaan, ettei suvunjatkajaa\njäänyt. Valkoisia pikkupinoja vilahteli ylempänä ja alempana puiden\nvälistä ja kivien takaa. Päivisin Maiju toi juotavaa ja tuli\nmarjailemaan. Vieraan kunniaksi sytytti metsämies tulikokon. Katajat\npaloivat rätisten, liekit hulmahtelivat ja mustanvihainen savu kohosi\nkorkeuksiin. Kuhertelevat kukkarokaulat säikähtivät outoa ilmiötä\nja väistelivät toisiin mäkiin. Vain varislääppänä uskalsi purjehtia\nvaroittaen ylitse, myötätuuleen.\n\nEmäntä saattoi tulla tuomismatkoilleen niinkin vähin varustein, ettei\nnäkyväistä ollut muuta kuin yksi lusikka ja tyhjä kivikuppi. Sillävälin\nkun metsämies teki nuotiota ja majaa, rapisteli hän meheviä puolukoita\nastiansa puolilleen. Jo räiskyi tulikokko. Marjamies koteutui nuotiolle\nja etsi taskustaan taikapussin, jossa oli talkkunoita ja sokeria.\nRäiskyvän katajatulen ääressä he vaivasivat hilloa ja maistelivat\nyhteisellä lusikalla, oli lisäiltävä milloin marjoja, milloin\njauhoja lopuksi molempia. Emäntä jäi vähäksi aikaa kutomaan sukkaa\ntai ompelemaan liinavaatetta. Isäntäkin oli keksaissut itselleen\nnuotiotyön. Hän vuoleskeli katajan oksakenkuroista nauloja saunan ja\nriihinavetan seiniin.\n\nToisinaan he lähtivät kiipeilemään yläkallioille. Savu pujotteli heidän\njälkiään, niinkuin olisi ollut utelias näkemään, mitä ja miten he\nsiellä ylhäällä marjailivat. He leikkivät kissaa ja hiirtä ja keksivät\nmonta muuta kirpaisevan hauskaa. Yksinäisen hetken tullen niitä oli\nhauska muistella.\n\nVihdoin yöpakkaset kovenivat ja järvi jäätyi. Aamuisin he kävivät\nkolkkakalassa ja saivat muutamia komeita mateenvötkäleitä. Isäntä\nkolkkasi, emäntä kaivoi ylös. Se oli sopiva työnjako, koska isäntä oli\nnopeampi lyömään ja emännällä oli avonaisempi hihansuu. Hän sujautti\nsen hyvin näppärästi ylös kainaloon saakka. Avoin käsivarsi oli ruskea\nja kaunismuotoinen. Puron suussa kolkatessaan he putosivat sulaan. Ei\nmitään vaaraa, sillä vesi oli matalaa ja ranta kovapohjainen. Pieni\nhui, hui ja sitten nauraen saunaan vaatteita muuttelemaan, kun ensin\noli harottu matkaan käsivarren mittainen made.\n\nPönttöuunin kupeeseen oli muurattu vähäinen kamiinahella. Sillä oli\nhyvä keitellä pienet keitokset ja vaatteetkin sen hohteessa kuivuivat\nnopeasti. Jälkiruoaksi oli hillopöperöä tai lantun mäihää. Se oli\nmakeaa raakaravintoa, jota ei tarvinnut keittää eikä paistaa, maistella\nvain.\n\nValoneuvoksi oli ostettu kirkasvaloinen lyhtylamppu, mitä siirrettiin\nsaunasta navettaan ja päinvastoin. He nukkuivat vuoroin molemmissa.\nSaunassa oli lämpimämpää, mutta navetassa kodikkaampaa, tuntui niinkuin\nheitä olisi ollut jo pieni perhe.\n\nKummankin tavarat olivat laivakelin aikana tulleet Helsingistä.\nMaijulla oli runsaasti vaatetavaraa, joukossa paljon omatekoisia\nkäsitöitä. Isännän laatikot olivat painavampia, koska niissä oli\netupäässä työkaluja ja kirjoja, molemmat tervetulleita pitkiksi\npuhdeilloiksi.\n\nRiihen uunista oli tehty uloslämpiävä. Peltinen savukuuppa veti\nhumisten, ja suureen kiuasuuniin mahtui pilkkoamatta minkälainen\npuunkohlo tahansa. Iltaisin loimusi tuli, ja mustissa pikkukivillä\ntäytetyissä savukanavissa kypsenivät perunat ja lanttuviipaleet tai\npuolukat ja suokarpaleet teräslangalla jatketun kepin päässä.\n\nMarjojen paistaminen oli tarkkaa työtä. Ne saattoivat helposti kärähtää\ntai tipahtaa poroon. Maisteleminenkin oli taiturityötä. Virkkuuneula\noli kätevä työväline, mutta vuorot oli muistettava tarkoin.\n\nLämmintä oli ja palava uuni loimotti lisää. Hiillosta raukeni, kirja\nsulkeutui ja lanka loppui. Heidän olisi jo pitänyt lähteä saunaan,\njossa oli tyynyt ja lakanat. Ei tullut ollenkaan lähdettyä, koska\nlehmät niin tyytyväisinä pahnoillaan nuokkuivat.\n\n\n\n\n10.\n\n\nTalvi ei ollut ankara, vain hiukan oikullinen. He joutuivat kokemaan\nsen monia tepposia, jotka ensin harmittivat, sitten naurattivat.\n\nEräänä yönä kun he vaihteeksi olivat tulleet taas saunaan nukkumaan,\noli pitkin järvenselkää ajava pyrypyörre tiivistänyt oven eteen\nkorkean ja peräänantamattoman kinoksen. Akkuna oli asetettu\npaikoilleen ulkoa päin ja varmennettu joka kulmasta vahvalla naulalla.\nMuuta ulospääsytietä ei ollut, paitsi löylylle, polttokaasuille,\nhiiripoikasellekin ehkä vesikourunreiässä.\n\nÄkkipikaisempana Matti korskahti kuin vangittu hirvenvasa.\nVaistoperäistä vapaudenkaipuuta ei elämä ollut kyennyt sammuttamaan,\nmieluummin päinvastoin. Hän aikoi potkaista oven säpäleiksi tai\nheläyttää akkunan hangelle, mutta Maiju kerkisi rauhoittelemaan.\nMihin hänellä oli kiire? Oliko jo niin lopullisesti kyllästynyt\nasuintoveriinsa, että karkuun piti pyrkiä seinän tai akkunankin\nlävitse? Pienen pulailun jälkeen päästi akkuna lävitseen ilman\nhelinöitä ja parin tunnin työn jälkeen aukeni ovi korkean\ntunnelikinoksen takaa kuin ruutikellariin Seurasaarentien varrella.\n\nSama pyry oli tehnyt toisenkin kepposen. Lahdenpohjassa olevaa lähdettä\nei löydetty ensinkään. Vallaton pyrypoikanen oli nähtävästi asettunut\nmakuukippuraan sen ympärille ja äitimamma oli heittänyt hartiahuivinsa\nhuppupeitoksi. Matti aikoi jo jättää kesän etiskeltäväksi koko lähteen,\nmutta putosi samassa itse silmäkkeeseen. Silloin se löytyi.\n\nRiihinavetassa tapahtui vähäisiä ihmeitä joka yö. Mullikka oli utelias\nja kerkiäväinen. Se oli vapautta rakastava sielu ja kaulakytkyimiä\nvastaan se kapinoitsi kaikella luontaisella itsepäisyydellään. Jos ne\nasetettiin kireälle, niin se osoitti silmillään, miten julmasti kaulaa\nkuristaa. Jos väljennettiin, niin se pisti sorkkansa väliin ja näytti\nitse teossa, kuinka hengenvaarallinen kapine kaulapanta oli.\n\nKernaasti se ihmisten puolesta olisi saanut vapaudessaan liikuskella,\njos se olisi tahtonut myöntää ja ymmärtää, mitä yhteishotellissa\njokaisen yövieraan säädyllisiin tapoihin kuuluu, mutta se oli\npuhdistautumistavoissaan yhtä ilkeän itsepäinen kuin muutenkin.\n\nKepposiaan tekevä mullikka pani miehen järkeilemään. Hän rakensi\norsille makuualttarin ja teki raput. Ylhäällä nukkuminen oli muutenkin\nhauskempaa, vedotonta ja lämpöisempää. Mullikka ilmaisi mölyäänellä\ntyytymättömyyttään, mutta ei osannut käyttää rappuja. Sitäpaitsi\nkaksijalkainen olisi voinut vetää ne ylös, sen tempun hän lienee jo\nkeksinyt vuosituhansia aikaisemmin.\n\nTämän hupaisan ja vähätöisen keksinnön jälkeen nelijalkaiset saivat\nliikehtiä alhaalla täydessä vapaudessaan, mikä olisi ollut heistä\nhyvin mieluisaa, ellei ylimysvaltainen kaksikamarijärjestelmä olisi\njonkin verran häirinnyt ilon ihanuutta. Isäntä väitteli, ettei\nlehmä milloinkaan osaa käyttää vapautta hyväkseen. Emäntä todisteli\npäinvastaista. Vapautumisensa jälkeen nupo ja mulli olivat käyneet\neloisemmiksi ja yhä viisaimmiksi. Ne kaivelivat orsilta tipahtelevat\nlantunhidut permantopehkuista ja vastailivat tehtyihin kysymyksiin\nymmärtäväisin ynähdyksin. Isäntä ei viitsinyt kauempaa väitellä, vaan\nynähteli ymmärtäväisesti hänkin.\n\nHelmikuun lopulla tuli pieni perheenlisäys, mulli sai nutipään siskon.\nSe hyväksyi sen perheenjäseneksi pienin vastalausein, heltyi toki pian\nja peseskeli tulokasta kielellään, auttaen siten vanhempana siskona\näitiä, joka puuhassaan oli väsähtänyt.\n\nUusi tulokas olisi toisten tapaan saanut pitää vapautensa, ellei se\nensi hetkestä lähtien sukunsa suurella itsepäisyydellä olisi pyrkinyt\nkäyttämään sitä väärin, tai ehkä se olisi käytellyt sitä hyvinkin\noikein, riippui kokonaan siitä, kummasta näkökulmasta asia otettiin,\nvasikan vaiko ihmisen. Isäntä teki sille nurkkaan karsinan. Se tyytyi\nkohtaloonsa ja oppi juomaan maitoa astiasta. Jälkiherkuikseen se\nimeskeli siskonsa korvaa, jota tämä aidan raosta avuliaasti tarjoili.\n\nEmäntä tahtoi heruttaa nupon hyvään maitoon. Se ei ollut erittäin\nhelppoa, sillä heinät olivat pahasti kulottuneita. Lantut toki\nolivat pirteitä, ja kun isäntä puuhasi kaupasta pari säkillistä\nväkirehusekoituksia, alkoi ruokinta luontua tarpeita vastaavaksi.\nMullia oli vaikea saada ymmärtämään, ettei se tarvinnut väkirehuja,\neipä sanottavasti juurikasvejakaan. Emännän täytyi kaulasta pidätellen\nraaputella sitä niin kauan kuin nupo herkutteli.\n\nPäivisin ryskäili isäntä metsässä vuoren alla, missä yllin kyllin\nriitti työtä yhdelle miehelle yhdeksi talveksi. Hän pilkkoili aidaksia,\nveisteli rakennushirsiä ja teroitteli heinäseipäitä. Latvat, lastut\nja roskapuut hän keräili pieniin pinoihin polttopuuksi. Perkaamaton\nmetsä oli niin tiheää, ettei sinne sanottavasti luntakaan kasautunut.\nSopivasti harvennettu sekametsä jäi pirteän näköiseksi. Oli hupaisaa\nkuvitella, miten se keväällä riehahtaisi ripeään kasvuun. Sillä tulisi\nolemaan edelleen vaikeuksia, talvien roudat, syksyjen tuulet, mutta\nparhainta jo oli: valoa ja vapautta.\n\nMaijun Helsingistä saapuneiden tavaroiden joukossa tuli\nmurtomaasukset ja hiihtopuku kaikkine nykyisvarustuksineen. Matti\nkatseli hämmästyneellä kunnioituksella housuja, anturakenkiä ja\nvetoketjupuseroita. Emännän tavaroitako nuo kaikki olivat! Nainenko\nniitä käytteli! Jos niin oli, niin jopa oli nainen muutamassa vuodessa\nmiehistynyt ihmeellisellä tavalla!\n\nHän itse oli vanhojen hiihtäjien sukua, isän puoli, mitä alkujaan\nlienee ollut pirkkalaisia ja äidin suku oli hiihdellyt Päijänteen\nrannoille Suur-Savon kaskimaiden takaa. Tiedottomasti välähteli\nhänen alitajunnassaan kuvia vuosisatojen takaa, jolloin taistelevien\nsukujen kantapolvet kamppailivat näillä lumisilla kentillä vihassa ja\nrakkaudessa. Nähdessään nuo miehistyneen naisensa reippailuvälineet,\nvaltasi hänet sykähdyttävän riemullinen liikunnon kaipuu. Kylässä asui\nsuksiseppä, joka lähetteli valmisteitaan kaupunkien urheilukauppoihin.\nMatti meni ja valitsi varastosta parhaimmat liukupuut ja rautasiteet,\njotka sattuivat tekijällä mallina olemaan. Hiihtoharjoitukset alkoivat.\n\nMaiju oli hiihdellyt useampana talvena, ollut kaksi päiväisillä\nhiihtokursseillakin ja oppinut siellä eräitä niksejä ja »telemarkkeja»\nja saattoi niitä seuralaiselleen opettaa. Oppilas kunnioitti\nopettajaansa suuresti näiden taitojen ansiosta, niinkuin hyväntapainen\npoikaoppilas naisopettajansakin liikunnollisia taidonnäytteitä\nkunnioittaa. Hän oli erittäin tarkkaavainen oppilas, ja sitäpaitsi\nmonet taidot periytyivät penikkavuosilta. Ruumis oli nuorekas ja\nnotkea. Pariviikkoisen harjoittelukauden jälkeen opettaja itse jäi mäen\nalle ihmettelemään. Mitenkä se niin näppärästi kävi? Otetaanpa tämä\nkäännös uudestaan!\n\nHe olivat alkuharjoituksissa pysytelleet loivemmilla rantakummuilla,\nmutta vuoren rinnemaille paloi kummankin mieli. Se oli valkoisessa\ntalvivaatetuksessaan houkutteleva, ellei olisi ollut niin jyrkkä.\nSuoraan peltolaaksoon viettävää äkkijyrkännettä ei edes norjalainen\nolisi läpäissyt sakseillaan eikä telemarkeillaan, ei ylös eikä alas.\nMutta ruuvia kiertämällä he saivat ladun miten loivaksi tahansa.\nPutkimies ruuvia kiertämään, vanha ammattimies, kelpasi heidän.\n\nMonien suuntailujen jälkeen kiertyi vuorenlatu jonkinlaiseen\npikkuleipä-ässän muotoon, tärkein eroavaisuus oli ehkä siinä,\nettei latuässä vähentynyt nauttimalla. Sen alkupää oli riipaisevan\nriemukas, keskimutkan kohdalla vedet jo pyrkivät silmiin ja häntäpäätä\nleikatessa kutkuttava liikunnon hurma lipui sormenpäistä varpaisiin.\nMatti muokkaili vaarallisimmat kaatumakäänteet kivistä ja kannoista\nvapaiksi. Latuun totuttuaan he laskettelivat lähekkäin, kuitenkin\nsellaisella välimatkalla, että jälkimmäinen ehti tarpeen tullessa ottaa\nvapaaehtoisesti »akan», jos se edeltäjälle oli vahingossa tapahtunut.\nUsein sattui lankeemus samaan pitkänomaiseen karkaisukaukaloon.\n\nEnnen pitkää oppilas oli taitavampi laskija kuin hänen opettajansa,\nmutta opettaja saksitteli vielä nousut sekä joustavammin että\njoutuisammin. Jyrkimmissä äyräissä tuli kysymykseen syrjittäin käynti.\nSiinä taidossa oppilas alunpitäen oli etevämpi. — Olet pakoillut niin\npaljon nyrkkeilykehässä! puolusteli opettaja.\n\nHyvän kelin sattuessa he jättivät kotivuoren latuässineen ja\nhiihtelivät pitkälle metsän syvänteihin. Emäntä ei jalkaisin ollut\nkiertänyt heidän valtakuntansa rajoja. Isäntä oli ehtinyt käydä jo\nuseampaan kertaan ja tiesi esitellä, minkälaista maaperä milläkin\npaikoin oli. Väliin täytyi kaivaa sammalet esiin ja todistella\nväittämät todeksi.\n\nHiljalleen rinnakkain hiihdellessään he tekivät huomioita soiden\nmuodostumisesta, kukkuloista ja puiden kasvusta. Levähtäessä\nraapaistiin pintanaavaa, kuivaa oksaa tai ärhentelevää\nkatajantarriaista. Pieni ruokkoaminen ei varmaan tehnyt niille pahaa.\nSe oli omaa metsää. Mielihyvin sen asukeille vähäisiä palveluksia teki.\n\nMetsän keskellä tuulilta suojaisessa paikassa he irroittavat\nsuksisiteensä ja istahtavat kiville tai mätäskohoumille. Katsellaan,\nmitä pientä näkyy, naurahdellaan joutaville tapahtumille. Käpylintu\nkiikkuu koivunvarvulla pää alaspäin. Harmaa tikka sukeltaa touhuissaan\nkuusiaukosta sisään, kopauttaa männynkylkeen, kuulastelee pää\nkallellaan, kiertää puuta ja kopauttaa taas; jos huomaa istujat, niin\nheilahtaa siivilleen mielenosoituksellisesti pyrstöään keikauttaen.\n\nMetsähiiri oli hankea pitkin ripsitellyt valkoisen katajahupun alle\npienestä pyöreästä portista. Onko miehen talo siellä, vai lieneekö\nriiauspaikka? He odottelevat pitkät hetket kiinteästi pyöriöön\ntuijottaen, melkeinpä henkeä pidätellen. Voi mennä turhaan, mutta\nsaattavat he saada palkankin. Kirkkaat nuppisilmät ilmestyvät\npyöriöön ja hetken tunnusteltuaan samettitakkinen sulhasmies juosta\nvipeltää vitilumelle uusia jälkiä. Lämmin värähtelevä elämä peukalon\npään kokoisessa ruumiissa pakkasen ja lumikenttien keskellä. Se on\nvähäpätöisyydessään niin suurta, että katselijat sisäisesti värähtävät.\n\nTämäntapainen pikku tapahtuma heidät herättää hyvissä ajoin jalkeille,\nhiiren vikellys hangella, tikan kopaus puussa, oravan ripsaus kuusen\nlatvassa. He tarvitsevat istumisen jälkeen enemmän liikuntoa ja saavat\npenikkamaisen vallattomia päähänpistoja. Tyttö livahtaa ladulta\nkuusikkoon ja kiipeää puuhun. Hän on sellaisissa tempuissa apinamaisen\nkätevä. Poika palaa takaisin, kun ei ala kuulua ja huomaa sukset kiven\nvieressä. Mihin ilveskissa on kadonnut? Kaukana se ei voi olla! Hän\nkatselee puita ja nuuskii ilmaa kuin hajua tunnustellen. Hän ei saa\nselvää, mistä päin se tuntuu, mutta jäljet ovat hangella. Jälkiä pitkin\nkoirat aina ovat ilveskissoja hakeneet. Hän huomaa niiden etäytyvän\nmäärätylle taholle, haukahtaa iloisesti ja alkaa seurailla nelinkontin\nhyppien ja maata nuuskien. Ne päättyvät suuren kuusen alle. Hangelle\non varissut muutama kuiva oksa ja harmaata naavajäkälää. Koira kiertää\npuuta ja kurkkailee ylös. Oksien välistä kuuluu pidätettyä tirskuntaa.\nPuun juurella kimahtaa räiskähtelevä haukku.\n\nEntinen ilveskoira tyytyi haukahtelemaan ja raapimaan puuta, se\nodotteli hiihtomiestä. Mutta tämä koira ei odottele mitään miestä,\ntaitaisi vihaisesti ärähtää, jos sen saalista sihtailemaan ilmestyisi\nkaksijalkainen pyssymies. Kun ilves ei ota puusta irtautuakseen,\nkiipeää koira perässä, melkoisen ketterästi hänkin, ja pian on tilanne\nsellainen, että heidän välillään on vain puunrunko tai oksansikermä.\nHe tirskuvat ja räyskivät, halaavat puuta ja toisiaankin, vilkauttavat\nsilmää, vaihtavat nenää tai kirpeän punaista korvanlehteä kuin\nvallattomat lapset. Toistensa vuoksi he eivät häpeä hulluimpiakaan\nhulluttelujaan. Metsän puut ja pikkueläimet eivät kieli eivätkä\nkadesilmin katsele.\n\nMutta aika rientää. Nupo ja mulli ovat varmaan jo nousseet\npäivämakuultaan ja oikoilevat jäseniään. Ilves ja koira rapsivat puusta\nalas, sitelevät sukset jalkoihinsa ja nousevat laduilleen. He ovat\njälleen kaksi hiihtomiestä poimuilevalla ladulla, miestäpä tosiaan,\nainakin niin luulee Mäntylän äijä halkokuormaa rakennellessaan ja\nkirota napsauttelee joutavista jotakin. Hän on vähän likinäköinen eikä\nsenvuoksi hiihtäjiä tunne. Jos hän tietäisi, ketä he ovat, tärähtelisi\nparta kauemman aikaa.\n\nHeidän varsinainen latunsa on nykyaikainen murtomaalatu kaikkine\nmutkineen ja metkuineen. Mäen rinteessä se puskee äkäisten\nkatajapehkojen lävitse. Ne sähähtävät kuin kiukkuiset kissat aikoen\npusertaa rauhanhäiritsijät pistävään syleilyynsä, toki myöhästyvät\nhiukan ja hangelle varahtaa joukko kuivia neulasia. Notkossa mäen alla\non riippaoksainen kuusi. Latu juoksee rungon vieritse niin läheltä,\nettä hiihtäjän kylki puun kuvetta hipoo. Alimmat oksat sipovat lakkia\ntai tukkaa. Ne ovat kappurakyntiset kuin vanhaa noidan sormet.\nLaskijoiden täytyy kyyristää leukansa polviin saakka.\n\nNotkosta noustaan kalliomäelle, jonka viimeinen äyräs on keinoteltava\nsaksitellen. Sen laelle näkyy oma järvi ja suuren järven etäinen sini,\njoka kirkkaina iltoina on hämmästyttävän kirpeää taivaansineksi. Sitä\nkatsomaan heidän niin usein tarvinnee nousta ja sitä kannattaakin\nnousta katsomaan uutena päivänä, uudestaan.\n\nVuorelta he sujahtavat takaisin kuusikkonotkoon. Selkien etäinen\nsini katoaa silmistä, sillä hyvävetoisella ladulla täytyy katsella\nalas ja eteenpäin. Latu vetää notkomaan syvimpään pohjaan, niinkuin\nkeväisten purojen jälkiä tunnustellen. Kiven kolossa on sulan hereä\nlähdesilmäke. He pysähtyvät siinä peilailemaan ja kättensä varassa\nkiven alta pulppuilevaa maan mannaa maistelemaan. Hiihdon jälkeen ei\nkylmän lähdeveden maisteleminen ole terveellistä eikä luvallista,\nmutta he eivät voi nousta litkaisematta, ehkä senvuoksi, kun se on\nkiellettyä, eikä ole terveellistä. Heissä on vielä vallatonta penikkaa\ntai terveyttä ehkä lienee liikaa.\n\nKuusessa keksityt vallattomuudet ovat vielä mielessä. Ellei toinen\nhuomaa pitää varaansa, niin toinen painaa hänen nenänpäätänsä\nlähteeseen tai pakottaa rakkautta tunnustamaan. He ovat puskusillakin\npienen lähdesilmäkkeen ylitse, varoen ja käsillään huolellisesti\ntukien, sillä kiistatoveri saattaa ratkaisevalla hetkellä antaa perään,\njolloin varomaton kilpailija voisi tuuskahtaa nenälleen lähteeseen.\n\nPieni ripsaus metsässä säväyttää heidät taas jalkeille. Jos poika ehtii\nensiksi ylös, kiiruhtaa hän nostamaan keskiruumiista kiinnitarttuen.\nTyttö nostaa päästä tai jaloista. Hän on kokenut, ettei vyötäisiltä\ntarttuen jaksakaan nostaa.\n\nLähteeltä pyrkii latu jälleen kukkuloille, nousee ja nousee\npieniä levähdyslaskuja tehden kotivuorelle saakka. Poika varautuu\njälkihiihtäjäksi. Hänestä on mieluisaa katsella notkean kisatoverinsa\nketterää liikehtimistä. Ehkä tyttö ei edes aavista, miten hupaisaa\nse hänestä on. Ehkä aavistaa. Kuka nuoren hiihtävän naisen herkimmät\naavistelut kohdalleen arvaa!\n\nViimeisenä on jälleen riemujen huippu, vuorenrinnettä kiertävä suuri\nkakkuässä. Joka kerta se tarjoaa uuden huimauksen, yllätyksenkin. Miten\nriipaisee mutka? Miten huippaa putous? Puut vilahtelevat, riipoo,\nkiertää. Keli on kovin luistava. Sukset syöksyvät kuin vimmatut ja\nsydämeen syöksyy värikkäitä mielikuvia. Jo hujahtaa viimeinen mutka\nesiin. Rohkea hyppykäännös. Jo on edessä loiva suora, niitty, riihi ja\npelto. Tyttö liukuu jo ladon luona, hohtavin kasvoin kääntyy ja nauraa.\n\nRiihestä kuuluu mullikan kapinallinen möykähdys.\n\nSe aavistelee, että emännällä on ollut hauskaa. Se on vihainen siitä\nja siitäkin, että on saanut odottaa päivällispehkujaan. Kun ei muuta\nmahda, niin huiskauttelee päällään pahnoja korkealle ilmaan.\n\nHiestymisen poistamiseksi he ottavat hiihdon jälkeen kylmät pyyhkeet ja\nihohieronnan. Ensin he ottivat vain kostean ja kuivan pyyhkeen selkään\nja rintaan, mutta mielihalu kasvaa ja kehittelee uusia keksintöjä.\nJalat ovat tehneet suurimman työn ja ovat yhtä ansiolliset puhdistuksen\npesuun. Poika näitä mietteitä ensinnä mielessään ratkoo ja niiden\nseuraamuksena pian kädet nauhoja ja nappeja ratkoo. Eipä aikaakaan,\nkun hän jo ilkiaatamina kylpylavan edessä häärii. Tyttö vähän häpeää\nja ulommaksi häipyy, mutta kun poika pyytää heittämään kuupalla kylmää\nvettä, niin hän palaa ja kaataa, selkään, kylkiin ja rintapuolelle. Se\non jääkylmää, kuitenkin vaikuttaa, niinkuin olisi tulikuumaa. Poika\nkiljahtelee, hyppii ja hytisee. Tyttökin heitellessään jo pelkästä\nosanottoriemusta huudahtelee.\n\nPoika saa hartioilleen karkean pyyheliinan, hieroo, hyppii ja tanssii.\nTyttö seisoo hieman neuvottomana vesikuuppa kädessään, niinkuin\ntoimitus olisi jäänyt kesken, eikä tietäisi, miten sitä on jatkettava.\nPoika saa hypellessään mielijohtuman, joka alkaa häntä huvittaa. Hän\npainaa tytön istumaan, polvistuu hänen eteensä ja alkaa ripeästi\naukoa hiihtokengän nauhoja. Ja arvelematta yhteen menoon ylempää\netsittäviä nappeja ja nauhoja. Tytön kasvot punertuvat hiusmartoa\nmyöten, kuitenkin hän sallii sen tapahtua. Kädenotteet kutkuttavat,\nmutta niitä ei voi vastustaa. Nappeja on etsittävä ylempää, kierrettävä\nkuin päiväinen tikka puuta ja taas availtava. Vielä pieni hetki ja\nEeva putkahtaa hupusta esiin, putkahtaa sanallisesti ottaen, sillä hän\nhypähtää vaatetuksesta vapautuneena lattialle seisomaan.\n\nPoika ei ole aivan ensikertalainen taidenäyttelyssä. Hän on nähnyt\nalastoman naisen kuvissa, hyvissä ja huonommissa, taiteilijan\nveistoksina puistoissa, luojan veistoksina kylpykallioilla ja\nhiekkarannoissa, mutta tällaisena hän ei vielä omaansa tätä ennen\nole nähnyt. Hän on sopusuhtainen, kaunis nainen. Ihan ihoa polttavia\nsäkeneitä hänestä kimpoilee. Sydän lietsoo, silmät sytyttävät. Pienessä\nhetkessä on hänet valtaamaisillaan alkuvoimaisen riemun vimma. Hän\ntahtoisi omistaa tuon ihanan veistoksen, enempää kyselemättä hän\nsyleilee jo, mutta tuntee, miten iho värähtää. Vielä ei ole aika! Niin\nse sähköttää. Samaa hän lukee silmistä.\n\nHän on mies ja hyviä sammutusvälineitä on saatavilla: puolinainen\nvesisaavi ja rautakuuppa. Hän on virantoimitukseen komennettu\npalosotilas, on vuorovelkaakin tälle hiihtotoverilleen. Taas vesi\nloiskii ja läiskii selkäpuolen joustavasti liukuvaan maastoon ja\nrintapäiden kumpuileville kukkuloille. Kirkaisevan riemukkaita\näännähtelyjä kuuluu, riemukkaampia kuin äsken. Sammuttaja lienee\ninnokkaampi, jos äskeiseltäkään ei ripeyttä puuttunut.\n\nTyttö vetäisee pyyhelakanaa ja sitten kuivaillaan kilvassa jalkoja,\nkylkiä, rintoja. Taivutellaan ja liikehditään, mikäli pieni huone tilaa\nmyöntää.\n\nPoika on yhä vallattomassa vireessä eikä pääse irti\npalosotilasmielteistään. Hän muistelee, että uunista permannolle\npoukahtanut kekäle kannetaan usein lumihankeen. Siellä se varmasti\nsammuu. Mielikuvasta on lyhyt matka tekoon niin pienessä huoneessa ja\nniin vallattomissa mielialoissa. Hän koppaa kekäleen syliinsä ja kantaa\nsen ulos, hankeen vain, niin että pihisee ja suhisee, kirkaiseekin taas.\n\nHän aikoo kantaa sen lämpimään saunaan takaisin, mutta kekäle ei\nolekaan vielä loppuun palanut, päinvastoin siinä on hyvinkin liukas\nelo. Se livahtaa irti hänen käsistään ja matelee hankea, ei näytä\nolevan takeita, vaikka purosulaan asti liukuisi. Poika apinoi mukana.\nKilvassa he matavat ja liukuvat. Hankeen jää kaksi vakouomaa, niinkuin\nvaeltava saukkopari olisi pyrkinyt vesistöstä toiseen. He kiemurtavat\nsaunan ympäri, taikaympyrän onnenmajansa piiriksi kiertäen ja\npujahtavat saunaan valkoisen lumihyyhmän peittäminä.\n\nSaunan lavoilla on lämmintä ja lumi alkaa nopeasti sulaa. He sivelevät\nsitä toisistaan kuin rasvasilavaa. Ehkä he ovat kaksi jääsohjusta\nnoussutta hylkeenpoikaa. Mutta kun he aikansa ovat sivelleet ja\nkarkeilla pyyhkeillään pyyhkeilleet, muuttuvat he tavallisiksi\njärkeviksi ihmisiksi jälleen ja käsittelevät toistensa selkiä,\nrintoja ja pohkeita kuin lääkäri tai hierojaneiti uudenaikaisessa\nvesiparantolassa.\n\nPitkän aikaa he hierovat, siksi kunnes iho hehkuu lämpimän punertavana\nja lihakset ovat kimmoisat. He vertailevat niiden muotoja, joustavuutta\nja väriä. Viimeiseksi käsittelevät he varpaita, kutkuttaa, vaikka ei\nsaisi kutkuttaa.\n\nPäivällisen aika on jo tullut. He huomaavat sen entisen isännän\nvekkarikellosta, joka seinänaulassa akkunan vieressä mittailee aikaa,\ntarkalleen tuskin, vain joten kuten, niinkuin entinen isäntänsä\nkesätöitään. Emäntä laskeutuu alas, pukeutuu ja kattaa nopeasti pöydän:\npuolikas leipää, nuorta voita, kirnupiimää ja pieni lautasellinen\netikkasieniä. Tervein hampain, verrattomalla ruokahalulla he\nhaukkaavat kovaa voileipää, jonka mausteena ja koristeena on keltaisia\nkangassieniä ja pieniä käppyräisiä korvasieniä. Miten hyvältä ruoka\nmaistuukaan! Ja nuorta piimää hupenee litramäärin.\n\nIlta-auringon hangilla kimmeltäessä isäntä hiihtelee vielä metsään\ntyömaalleen. Hän on kuluttanut aikaa turhuuteen. Turhuuteenko? Mitä\nvielä! Nuoruuden riemuun ja elämän yltäkylläisyyteen!\n\nHän potkaisee joustavasti, hiihtää kuin luistellen, vuoroon taas\nkäyttelee yksinomaan jänteviä käsivarsiaan. Metsään jo pitäisi nousta,\nmutta eipä hennoisikaan vielä nousta. Jospa niityllä juoksisi susi!\nHänen verensä väkevyys läikkyy yhä vielä niin vallattoman irtonaisena.\nJa kuitenkin se on kiinni.\n\nHän pyyhkäisee vähäisen kierroksen niityn aidan taitse entisiä latuja\ntapaillen, uutta umpeakin porhaltaen. Työmaalle joutuessaan on hänellä\nhienoinen hiki, mutta niin kaiketi työmiehellä työhön ryhtyessä\npitääkin olla. Verryttelyhiki! Hän silpaisee sukset irti ja ottaa\nkirveensä. Rakennuskorjauksia varten on kaadettava muutamia hirsipuita,\nhän on ne merkinnyt, mutta ei vielä ole kaatanut. Hänestä tuntuu,\nniinkuin hänen pitäisi kaataa hirsipuita tänä iltana.\n\nJoustavat iskut seuraavat taajassa tahdissa toinen toistaan. Tervaiset\nlastut hypähtelevät korkeutta ja pituutta sinne ja tänne. Kirveen\nterä uppoaa koetun tehoisassa kulmassa pari senttiä, kolme senttiä\nkerrallaan.\n\nIlmassa on jo keväistä tuntua ja päivärinteessä kasvavien puiden\nnesteet hiukan irti. Puu kaatuu, toinen ja kolmas, rytisee ja ryskää.\nTäysi kuu metsän takaa nousee ihmettelemään. Nuori isäntäkö täällä\ntuolla tavoin ryskää? Nuoripa hyvinkin! Talven selkä on taittunut ja\nkevät tulee. Irtautunut verenvoima liikkuu ja läikkyy.\n\n\n\n\n11.\n\n\nOn aikainen kevät. Jäät lähtevät pienestä järvestä huhtikuun\nloppupäivinä, mikä on harvinaista tällä paikkakunnalla. Isännällä\non ollut jo ennen jäiden lähtöä pari rysää puron suussa ja on hän\naamuin illoin kantanut sieltä haukia, yhden tahi useampia, miten onni\nmilloinkin potkaisee. Ne tuovat vaihtelevaa lisää tarjoilijaemännän\nruokalistaan. Hän keittää keittoja, paistaa viipalepaloja, hiilikalaa\nja sanomalehtikalaa, joka on ylen hieno ruokalaji. Suolaamista hän on\nehtinyt ajatella, mutta se on toistaiseksi jäänyt. He tahtovat suolata\nnyt halunsa tuoreella kalalla. Aittoihin kokoaminen tuntuu muutenkin\nomituiselta tällä hetkellä, jolloin iso aitta on juuri avautumassa.\n\nPäivät pitenevät, auringon kaari nousee ja laajenee. Sen vaikutus\nnäkyy ja tuntuu kaikkialla. Teeret pitävät kiihkeätä peliä\nrantametsikössä tai tummenevilla jäälautoilla, onpa varhaisaamuina\nkuulunut ukkometsonkin komea suhistus ja ylpeä nokankoputus. Vuoren\nrinteen seinäjäätikkö on harmaaksi kiveksi rauennut, ja kymmenet\npikkupuroset virtailevat rinnemetsikössä risuläjissä silisten,\nkivikoissa kolisten. Jyrkemmillä paikoilla ryöppyää kauniskaarteinen\nkoskenselkä valkovaahtoa kiehittäen. Miehen lapsuusmuistot pulpahtavat\nesiin ja hän istahtaa kivelle vesiratasta vuolemaan. Joka päivä ja joka\ntaholla tapahtuu riemukkaita heräämyksiä: maassa, puissa ja ilmassa.\nJo pilkahtaa sinertävän siveä vuokkokukkanen mättään reunasta ja\nseuraavana aamuna on niitä samassa notkossa jo paljon. Isäntä palaa\naamiaiselle kukka rinnassa, pienessä tuohitötterössä on emännälle\ntuliaisiksi juomalasin täysi.\n\nPeltolaaksossa on paljon mustaa maata. Huhtikuun aamuina vuoren\nrinteessä työskennellessään isäntä pysähtyy usein sitä katselemaan.\nNiittymaa tulvehtii kevätjärvenä metsänreunaa ja sarkojen\npäätekynnöksiä myöten. Se nousee ja laskee, niinkuin hengittäisi\nsisään ja ulos. Aamuisin on rannoilla jäänriitettä, mutta se ei kestä\nkauan, sillä päivä paistaa ja tulvaileva vesi murtaa kahden puolen.\nHeinäsorsapari soutelee uudella järvellä, kuhertelee vain, vaistoillen,\nettei tämä järvi tule olemaan pysyväistä laatua. Äyrästöyryn\nputoukselta kuuluu kosken kohinaa. Päivän pari siinä pyörisi mylly\ntai pärehöylä. Korven vedet kohahtavat viimeisen virtensä suuressa\nvoimantunnossa. Sen jälkeen eivät ne ole itsenäisiä korven vesiä\neivätkä saa omaa ääntänsä kuuluviin enää milloinkaan.\n\nViimeiset lumenrippeet häviävät notkoista ja katvepaikoista. Multa\nkuivahtaa, aamuisin höyrähtelee. Mies vaihtaa kirveensä kuokkaan ja\nhääräilee kynnösmaillaan hikevänä ja punoittavana. Vielä ei muutamaan\npäivään voi ryhtyä äestelemään, mutta muuta työtä löytyy. Hän\nkuokiskelee ojaturpeita ja johdattelee vesilammikot vako-ouruja pitkin\nsarkaojiin. Pakkanen on purrut ja pienillä jääpanoksilla räjäytellyt\nsitkeäniskaisen turveviilun mureaksi rapamullaksi. Hänen ei enää\ntarvitse leikkiä sen kanssa kissaa ja hiirtä. Hän hypähtelee kuitenkin\npoikakissan tavoin, lyö turvetta ja potkii poroksi hajoavia kokkareita.\nHyvää ryynirakeista multaa! Hän raapaisee kouraansa sitä sieltä ja\ntäältä, hieroo kämmentensä välissä ja vetää sen väkevyyttä keuhkoihinsa\nsyvin henkäyksin. Siinä on elämää! Se kiihoittaa, selvittää päätä ja\nrintaa kuin tärpättihöyry yskässä.\n\nHän on ostanut kahdeksan säkillistä väkilantoja. Mäntylän äijä on sen\njohdosta useamman kerran kiroillut hänelle. Kalisuola on kuljettaessa\nkastunut ja kokkaroitunut. Jos hän olisi ollut niin hyvä kauppamies\nkuin on maamies, olisi hän tinkinyt hintaa, varsinkin kun käteisellä\nosti. Suolan saa toki hienoksi survomalla. Hän kyhää laudoista\nlaatikon ja tekee juntan suuresta kuusentyvipölkystä. Sekoitus\nsuperfosfaatteihin menee samalla, laatikossa se jokatapauksessa olisi\nollut toimitettava.\n\nHän laskee huolellisesti, miten jakaa lannoitteet eri pelloille,\nsaroille ja saranosillekin mukavuudesta riippuen. Suunnitelmallinen\ntyö on hänellä tottumuksena rakennusajoilta. Se on hauskaa sekä\ntarpeellista. Ilman sitä hän olisi väkilannoitteet kylvänyt pahasti\nväärin, puolet saroista olisivat jääneet aivan ilman.\n\nHän oli jo talvipuhteilla emännän avustamana keksinyt ja näperrellyt\nsitkeistä kuusenoksista ja pellavaisesta säkkikankaasta lannoittimien\nkylvövakan. Siinä on kantoviilekkeet, leveä vyö ja rinnanpuoleinen\nsuuvanne sopivasti kupera. Kauan sitä on kokeiltava, mutta hyvä siitä\nlopulta saadaan.\n\nKylväminen on hauskaa työtä. Se on kokonaan uutta työtä hänelle. Kotona\nei kylvetty muuta kuin siemenjyviä ja sen teki aina isäukko. Hän\ntottuu nopeasti ja tasaisesti heittelemään. Lannoitesekoitus hajoaa\nhallavaksi härmeeksi rapealle kynnökselle. Saattaa helposti kuvitella,\nmiten lannoitinsuolaukseen kyllästymätön multa imaisee saamansa höystön\nensimmäisen vesi- tai räntäsateen liuottamana.\n\nMäntylän vaari lainaa taas laiskanpulskaa valakkaansa kevättöihin ja\nsamalla hän tarjoaa seitsenpiikkistä jousiäestään, joka nähtävästi on\nperäisin samoilta vuosikymmeniltä kuin fiskarssiaura. Risukarhi, äijän\ntoinen kevätkalu, on iältään uudempi, mutta käytännöltään vanhempi.\nVähäisen kokeilun jälkeen naapuri huomaa, että risukarhi sittenkin on\nkäyttökelpoisempi kalu kuin jousiäes, jota äijä niin kovasti kehuu.\nRisukarhin »jouset» pysyvät toki paikoillaan ja raapaisevat siitä,\nmistä on tarkoitus, jousiäkeen piikkien pitimet sitävastoin ovat\nvuosikymmenien kuluessa pahasti höltyneet ja raapaisevat vain milloin\nmuistavat, muuten ne juoksentelevat sulassa sovinnossa valmiita\nkynnösvakojen rakoja pitkin.\n\nMatti kokeilee näillä kunnon kaluilla yhden aamupäivän, riisuu Pollen\nruokailemaan ja lähtee tutkimusretkelle muihin naapureihin nähdäkseen,\nmiten ajanmukaisilla peltokaluilla toiset järvenrannan pikkutalolliset\nleipämaitaan muokkailevat.\n\nHaapalassa oli samat vehkeet ja samanlaisessa kunnossa, vaikka\nvälirahatta vaihettanut olisi. Mikonmäessä on niiden lisäksi nivelikäs\nrautapiikkiäes. Vasta Kokkilassa oli uudenaikainen lapioäes ja\nkiekkojyrä. Kokkila on kaikin puolin vauraampi, kolmen hevosen talo.\nNuori Antti-isäntä on käynyt maanviljelyskoulun ja osaa tehdä muutakin\nkuin talonkauppakirjoja. Matti oli talven kuluessa ollut hänen kanssaan\njo usein asioissa ja tämäkin asia luontui hyvin, varsinkin kun\nKokkilan alaville pelloille ei lähipäivinä ollut yrittämistä. Antti on\npuheissaan hilpeätä leikkiä leikkaava mies ja sanoo hyvin käsittävänsä,\nmiksi naapuri tahtoi säästellä Mäntylän äijän peltokaluja: mitä\nvanhempi kalu, sitä säästävämmin käsiteltävä. Matti saa Kokkilasta\nmyös hevosen, eihän lapioäkeen liikkumisesta muutoin mitään tulisi.\nVuokramaksusta muodostuu vähäinen hankintahuutokauppa, omistaja vaatii\näkeestä, parikaluista ja hevosesta neljääkymmentä markkaa päivältä,\nvuokraaja tarjoaa viittäkymmentä. Riitaraha pannaan tasan ja päästään\nsovintoon.\n\nKokkilasta Matti sai ostaa myös tarvitsemansa kevätsiemenen, vain\napilaa tarvitsi hankkia kaupasta. Perunansiemen heillä oli itsellään,\njo huhtikuun puolivälissä idätyslaatikkoihin huoliteltuna saunan ja\nriihen akkunoiden alle. Maiju suihkuttelee niitä päivisin haalealla\nvedellä ja ruiskauttaa samasta kannusta mullikan ja vasikankin\nselkään. Tämän hän on keksinyt kujeilevassa vallattomuudessaan, mutta\nperunan idätyksen valotus- ja vesitysmenetelmät he ovat lukeneet\nammattilehdestään, joka viikoittain tuo uutta ja ajankohtaista\ntietoa. Kilvassa he siitä imevät kaiken, mikä sivuaa heidän nykyisiä\nharrastuksiaan, pohtivat yhdessä ja monella tavoin lukemaansa\npientä väittelyäkin pitäen. Kokeilu osoittaa, onko neuvo oikea ja\noikein käsitetty. Perunoiden idätysmenetelmä on varmasti hyvä.\nMitenkään muuten eivät mukulat kykenisi kasvattamaan niin kauniita ja\ntukevajuurisia itukorvakkeita.\n\nMäntylän valakka pääsee toiseksi pariin, tamman kanssa. Se ei ole\ntottunut näin raskaaseen parivetoon, mutta sisuuntuu pian ja kulkee\nparitoverinsa kiusalla, aina hipenen verran edellä. Miehelle on\näestys helppoa työtä. Hevosia lepuuttaessaan hän möyhentelee sarkojen\nkulmakkeita kuokallaan ja muokkaa itsensäkin muutamassa minuutissa\nkeveään hikeen.\n\nÄijä käy joka päivä tarkastamassa, miten työ edistyy. Tietenkään hän\nei voi olla kiroilematta tuota vietävän kuokkarullaa, joka painaa,\nettei kaksi hevosta vetää jaksa ja sulloo kaikki mullat maanuumeniin,\nsensijaan että pitäisi nostaa. Mutta möyheväksi se muokkaa maan ja\npilstoo juolavehnän juuret, ...eet! Sitä ei vaari voi kieltää.\n\nEräänä iltapäivänä köpittelee muori äijän jäljessä, kuukittelee polkua\nkuin ontuva kana. Äijä posmiloitsee: Mitäs p----tta sinä ämmä täällä,\netkö ennen ole peltojyrää ja parihevosia nähnyt! Ämmä olisi voinut\nvastata myöntäen, eipä näillä pelloilla ennen tämäntapaisia kaluja\nollut näkynyt, mutta hän ei yleensä ole tottunut vastaamaan äijän\nporinoihin niinkuin kysymyksiin vastaillaan, sitäpaitsi häntä kävelyn\njälkeen hengästyttää kovasti.\n\nSe oli käynyt rakkaaksi heille, tuo rivakka, somasti jutteleva\npoikanaapuri, melkein tuntui, niinkuin Petteri olisi palannut. Ja Maiju\noli nuorille kuin herranilmestys. Omalla tavallaan lienee ollut myös\näijälle, joskin tämä luontonsa mukaisesti oli pakotettu ilmaisemaan sen\ntoisella tavalla.\n\nNyt he katselevat piennarkivillä istuen nauravaa ruskettunutta poikaa,\nväkevästi nojailevaa hevosparia ja höyrähtelevää multaa. Vetimiä\nyhdistävä välipuu on jälleen vahvasti valakan puolelle vinossa. Vetäjä\ntahtonee kaiketi haltijaväelleen näyttää, miten hyvin tässä sentään\npärjätään isonkin talon liinakkotamman kanssa.\n\nVaari alkaa tuhrailla piippuaan, muori istahtaa kivelle, mikä\nasennonmuutos ei sanottavasti madalla hänen lyhyttä mittavuuttaan.\nKevät kuohuu ja tuoksahtelee. Se kiertää hänet piirin keskelle kymmenin\neri tavoin, kymmenien vuosien takaisia kerinpuita kieputellen.\n\nKevätilta oli silloinkin. Hän on iltalypsynsä jälkeen lähtenyt\nnaapuriin joutavanpäiväisen asian vuoksi, melkeinpä asiatta, niinkuin\nnyt. Petteri on vasta kuusivuotias ja viipottaa edellä keppilinkoineen.\nVapaa käsi kiertää tuuliväkkärää ja kähäräinen tukka huiskii. Saa pitää\nvaransa, ettei se pyyhkäise lähteeseen, purohautaan tai metsänuumeniin.\nMuori näkee hänet edessään siinä ilta-auringon värinässä: kädet, tukan,\njalat, varsinkin jalat, nepä ne joka paikkaan viippaavat, heiluvat ja\nvipajavat, pienet varpaat unissaankin seinähirttä tahi sängyn reunaa\nrapsuttavat.\n\nMuistojen kerinpuut viipottavat hetken herkistämissä näkimissä yhä\nselvemmin. Voi, voi, miten nopeasti sen jalat pelaavat! Ei mitään tule\nkiinniottamisesta, turha yrittääkään! Kunhan pysyisi silmissä edes,\npoluilla ja piennarmailla, eikä karkaisi järven rantaan. Olikohan ukko\nvetänyt veneen kylliksi maalle? Tuossahan se piippunsa kanssa. Muori\naikoo kysäistä, mutta poika lähenee nauraen, ilmassa silmien tasalla\nviipottaen. Muorin täytyy taivuttautua taaksepäin.\n\nOn vain lämmin väreilevä ilta. Ensimmäiset hyttyset karkeloivat\nilmassa. Matti on pysäyttänyt hevoset ja astelee pientaretta vanhuksia\nkohden.\n\nEmäntä kääntelee ja möyhentelee talikolla ja rautaharavalla\nkasvitarhaksi aiottua kumparetta rantamajan töyräällä. Hän saa siihen\niltaisin ja ruoka-ajoilla miehistä voimanlisää. Siinä on sitkeäjuurisia\nturvemättäitä, jotka täytyy melkeinpä käsin ja hampain repiä. Maapala\non niin pieni, ettei siinä voi lapioäestä pyöritellä. He uurastavat\nmyöhään ja varhain tuntikaupalla yliaikaa illoin aamuin nipistäen.\nLopulta siitä tulee selvää.\n\nLevähdysajoiksi on heillä rannan puolessa omia mielitöitä. Isäntä\nvainoaa irtokiviä, emäntä lehtiroskaa ja mätäneviä jätteitä. Nämäkään\ntyömaat eivät hevin lopu, sillä mikään Matti ei tätä ennen ole\nkieritellyt metsäisen rantakukkulan irtokiviä, eikä mikään Maiju\nruoputellut nurmikon kuoppia ja puiden juuria, ja lehmät ovat lehmiä;\naikamoisia lehmiä ne ovat olleetkin viimeisenä syyspuolena, jolloin\nniillä oli rannan koivikkomäessä täydet hallinto-oikeudet. Mutta\nsiivoaminen on emännästä hauskaa työtä ja suuren kuusen juurelle\nkerääntyy iso tunkio, joka vuoden kuluttua on varmaan parhainta\nkasvimultaa. Hän kuoputtelee yhä syvemmälle metsikköön, joka tulee\npuhtaaksi kuin kaupungin puisto. Päänkivistys ja selänpakotus sitä\nkatsellessa unohtuu.\n\nRannan puolessa poukkivat ja molskivat irtokivet, kuulakivet,\npainokivet ja moukarikivet. Järveen niitä ei ole lupa nakella, mutta\nkun sopivankokoinen, pyöreä pää löytyy, niin eipä mies malta olla\nmolskauttamatta. Neljätoista metriä! Viisitoista! Viisikymmentä on\nmoukaripallon määrä! Vähemmällä ei nykyään enää pääse tekijämiesten\nkirjoihin.\n\nKevätkylvöistä selvittyään hän käy asuinrakennuksen kimppuun. Hän on jo\nhuhtikuun hankiaisaamuina kuljetellut pellolle laipioporot ja vedellyt\nvuorenrinteestä tarvittavat niskavasat ja pohjahirret. Seinähirret\novat jämeää honkapuuta. Niiden varaan voi nähtävästi huoletta vielä\nkolmannenkin laipion rakentaa.\n\nVaihteeksi on hyvin hupaisaa olla taas rakennusmies, kirvesmies,\nmuurari, rappari, maalari. Ja putkimies! Mahdetaanko tarvita\nputkimiestä? Huono talo, ellei putkimiehelle ilmesty työtä! Emäntä\nkäy katsastelemassa ja häneltä tiedustetaan asiaa. — Asetetaanko\nkeskuslämmitys ja kaikki mukavuudet? — Eikä viitsitä, mokomia\ntusinalaitteita, vain vanha takkauuni, pieni hella ja valkoiseksi\nrapattu kamarin uuni! — Mutta miten putkityöt? — No, mestari voi kaivaa\npieniä ilmaputkia välikattoon ja seiniin! — Miten vain emäntä haluaa.\nKaivetaan pikkuputkia permantoonkin!\n\nYhä tuuheammiksi lehdittyvät koivut saunan avoimen akkunan alla.\nLänsituulen mykeäselkäinen laine nuolee hyväilevästi rantakiviä.\nPuromättäikköön pesänsä rakentanut heinäsorsapari ui saunalle\nsaakka, parin sylen päähän akkunasta. Lemmekäs keskustelu käy liian\narkipäiväisen käreällä äänellä. Niin arvostelee ihmispari avatun\nakkunan takana koivun lehvien suojaavassa varjossa. Heidän itsensä\nlemmenääni lienee sointuisampi, mutta liikunta vedessä ei varmaan\nolisi noin sulavan sointuisaa. Tyyneen peiliin jää vain kaksi keveästi\naurautuvaa vakoa, ei pienintäkään sivupirskausta.\n\n\n\n\n12.\n\n\nOn juhannuspäivä. He ovat lähteneet soutamaan uistinta.\n\nKalastus on matkan tarkoitus, mutta tuskinpa he haukea tai edes ahventa\najattelevat. Airo lipoo keveästi ja lusikka juoksee ilman aikojaan.\nNiityt hohtelevat valkoisen keltaisina. Pihlajat kaartuvat veden ylitse\ntahrattomissa kukkahunnuissaan. Korkeammalla kuusikkomäessä soittaa\nmoniääninen orkesteri. Pikkulinnut lirittelevät viuluillaan korkeampia\nsäveliä, myöhäisteeri töräyttelee joukkoon puupuhaltimella, mutta käki\nheläyttelee kimmoisalla vasarallaan ehjän metallikellon laitaan.\n\nPoika istuu alateljolla, hengittelee syvään, soutelee hiljalleen.\nKeskiselän mainingit eivät tunnu tänne lahdenpohjiin. Veneen pohjapuu\nleikkaa suurta vesipeiliä, vain kokasta ja aironlavoista tipahtelee\npieniä hopeapisaroita.\n\nTyttö on herännyt aamulla ihanaan uneen.\n\nHän oli kotona. Juhannus oli, koska koivupiiri oli portaitten edessä\nja lattialla vahva kerros kahisevia lehtiä. He riipivät niitä aina\npaljon, koska oli monta tyttöä ja kuivista haavanlehdistä tuli\nparhainta lehmien makujuomaa. Juhannusaatto varmaan vasta oli, koska\näiti puhdisteli pöydällä rieskoja ja auringon ruskotus hehkutteli\nsänkyseinää. Isä keskilattialla aivinaisessa paidassaan! Mistä hän\nsiihen ilmestyi? Hän kääntyy muuriin päin ja aurinko hehkuttaa hänen\nsilmänsä kahdeksi tähdeksi. Valo välähtää sokaisten silmiin. Isää\nei näy enää lattialla. Siinä juoksentelee lehtiä kallistellen pieni\npoika, jolla on isän silmät. Poika on vilkas ja vikkelä. Hän juosta\nvilistelee penkkejä pitkin, penkkien allakin kuin nuori kissa.\nPöydän luona on vahva kasa lehtiä. Hän sukeltaa lehtien alle, ne\nkumpuilevat pitkän aikaa, vasta peräakkunan alla pulpahtaa esiin\nveitikan pää. Nyt se hypähtää taas penkille ja kähveltää seinähirren\nraosta pihlajankukkatertun, tekee siitä parran itselleen ja viikset,\njoita punoo, kompeilee sen seitsemälläkin tavalla, äidin selän\ntakanakin, eikä äiti huomaa. No, mihin se nyt katosi? Päreorrella\nistuu ja jalkojaan heiluttelee valkokukkainen pihlajanoksa onkivapana\nkädessä. Hän kurkoittelee ihan pudotakseen, tavoittelee äitiä niskaan,\nulottuukin, härnää ja kutkuttelee, mutta äiti ei edes päätään käännä,\npuhdistelee vain toimessa rieskojaan. Hän, alasängyn nurkassa\nkyyröttelijä, alkaa pelätä sitä kujeilevaa poikaa, jos se keksii\npiilopaikan ja tulee kutkuttelemaan. Se pelko ja ajatuskin jo alkaa\nomituisesti värisyttää. Ei se huomaa, kun olen oikein hiljaa! Kohta\nvarmaan se juoksee ulos! Kun ei vielä juoksisi! Mutta tänne se ei saa\ntulla kutkuttelemaan, ei! Hänen täytyy nousta hiukan kurkistamaan,\nmihin se katosi. Sängynpohja risahtaa. Hyppäys ja lehden ripsettä. Voi,\nonneton, se on keksinyt!\n\nSoutaja on pysähtynyt katselemaan aironlavat välkkyviä pisaroita\ntippuen. Hän on naurava, ruskea, komea. Hänen varpaansa heiluvat ja\nsilmät hehkuvat. He ovat lähellä lehdikkörantaa, suuren ja rehevän\npihlajan alla, joka nuokkuu valkoisten kukkaterttujensa painosta.\n\nVesi mouhahtaa edempänä. Hauki ei ole voinut kestää kiiltävää kiusausta\nvarjoisen lehtimetsän alla. Poika alkaa soutaa, tyttö lappaa siimaa\nveneeseen. Hauki meuhuaa, sukeltaa, tempoo, alas, ylös. Se on suuri\nvetkale ja kirmailee vauhkona varsana. Väliin se panee kovasti vastaan,\nravistaa tuimasti, kulkee kuin poikkiteloin, toisinaan taas tormaa suu\nauki, niinkuin olisi päättänyt niellä veneen airoineen, ihmisineen.\nSoutaja nykäisee kiivaita vetoja, pyydystäjä lappaa kiihkeästi siimaa.\n\nSoutaja arvelee sitä kolmikiloiseksi. Kalastajan mielestä se painaa\nenemmän, melkeinpä miten paljon tahansa. Se on juhannuskala, kultakala,\npoikakala, valkoinen pihlajanterttu suussa! Hän tuntee, miten se\nsähköistää käsissä, hartioissa, jalkoja ja varpaitakin nykien.\n\nHän kamppailee todella suuresti jännittyen vesipedon kanssa. Se on\njo veneen kupeella, mutta heillä ei ole haavia. Soutaja olisi valmis\navustamaan pienimmästä viittauksesta, sitä ei tule. Tarkkaavaisena,\nmelkeinpä huvitettuna hän seurailee jännittävän taistelun\nloppuvaiheita. Hauki on vielä hyvissä voimissa. Sitä pitäisi väsyttää.\nHän aikoo sanoa sen, ei kuitenkaan sano. Hänellä on katselijan osa\ntässä ottelussa.\n\nMutta tyttö vetää siimaa kiihkeästi, hellittämättä. On ihme, ellei\nhauki potkaise itseään irti. Se on kuin hypnotisoitu, sen täytyy tulla,\nolivatpa koukut kiinni tahi ei. Kiihko tarttuu katselijaankin kuin\nveneen laitoja pitkin sähköistäen. Hän ei ole nähnyt tässä kalastajassa\nvielä ennen näin kiihkeää ja hellittämätöntä taistelijaa. Nyt hän\nkurottautuu. Miten ihanasti hän kaartuukaan! Käännös ja loiskaus! Peto\nloiskii veneen pohjalla ja koukut ovat irti. Totisesti hän piti ja veti\nsähkönsä voimalla viimeiset metrit!\n\nNyt on soutajan aika toimia. Hän jättää aironsa ja kumartuu hauen yli.\nTyttö vetäisee pari kertaa kiihkeästi melalla, hyppää rantakivelle ja\npotkaisee veneen järvelle. Ennenkuin poika nousee ja huomaa, vilistää\nhän jo metsikössä, ruskea väläys vilahtaa vihreässä koivikossa.\n\nJärvi on tyyni, mutta ilmassa väreilee sähköä. Poika lienee\nsukujuuriltaan enemmän metsämies kuin kalamies. Otus vilahti mäkeen.\nVene kiepahtaa äkisti rantakivikkoon ja silmänräpäystä myöhemmin\nhypähtää toinen hirvi metsikköön.\n\nEdessä on jyrkkenevä mäki. Ruskea metsänneito vilkkuu, juoksee.\nMetsänpoika hyppii, korskahtelee. Mäenlaita jyrkkenee vuoreksi ja\nrantakoivikko kapenee kiilaksi päättyen seinäkallioon ja umpiperään.\nMutta tyttö ei tiedä tätä, eikä hänellä ole varaa enää kaartelemisiin.\nHän katsahtaa taakseen ja kiipeää jyrkkää kanervarinnettä käsin ja\njaloin.\n\nHän ei pääse enää eteenpäin, ellei hyppää kalliokielekkeeltä järveen\ntai kiipeä oravana petäjään. Hänellä ei ole halua paetakaan, hän\ntahtoo taistella, kiskoo kiven päältä vahvaa jäkäläturvetta ja alkaa\npommitella nelinkontin kiipeävää metsänpoikaa. Monet heitot menevät\nohi, mutta muutamat osuvat. Rapea kamaramulta pirskahtelee hyökkääjän\nsilmille. Hän murisee ja näyttelee hampaitaan. Sommittelija nauraa\nvillissä riemussa.\n\nHänen ammuksensa loppuvat ja hän tarkastelee, ehtisikö vielä hankkia\nuusia. Hän tarttuu laakakivellä kasvavaan vähäiseen katajaan ja alkaa\nkiskoa. Kamara irtautuu pöytäliinan tapaan. Hän ei tahdo ruveta sitä\npienentelemään, tuskinpa enää ehtisikään, sillä ilveskissa sähisee ja\nsyljeskelee jo sylen etäisyydessä jalkojen alla. Hän heittää keveän\nkamaraturpeen vaipaksi hartioilleen ja alkaa hypähdellä ja tanssia.\nTurve leiskuu ylös ja alas.\n\nPoika pääsee pengermälle. He pyörivät ja leiskuvat yhdessä. He ovat\nkuin kaksi repäistyä kappaletta villin kiihkeästä kevätkesän luonnosta,\neikä heidän riemuitsevalla nuoruushulluttelullaan tunnu olevan rajoja.\n\nEnsimmäisestä villipolskasta selviydyttyään he istuvat mietiskelemään,\nmiten kauan kaivatun juhannuspäivänsä viettäisivät. He ovat ihanalla\npaikalla. Pohjoisen puolella, on jyrkkä suojaava vuorenseinä, alhaalta,\ntuoksahtelevana viheriöitsevän lehtimetsän lävitse välkehtii järvi\nlukemattomina helmiäissilminä.\n\nHe päättävät rakentaa siihen majan, juhannusmajan, lemmenmajan. Sen\npermanto on lehditettävä. Sen seinät on kukitettava. Ja kivenkoloon on\nmuurattava tulipesä, alkuapinan valtiaaksi kohoutuneen kaksijalkaisen\njärjen ja voiman tulimerkki.\n\nVitkastelematta he käyvät toimeen. Poika hyppelee veneestä noutamaan\nkirveen, tuliaseet ja vedenpedon uhrioinaaksi. Tyttö laskeutuu\nlehtorinteeseen, riiviskelee haapaa, verottelee pihlajaa. Monta kertaa\nhe nousevat keveine lehti- ja raskaampine tervaspilketaakkoineen.\n\nSe on iloittelevien metsänlasten häämaja ja valmistuu nopeasti, melkein\nkuin toivomus. Liesi on tukevatekoinen, ulosveto mitä parhain. Pöytänä\ntulee olemaan kukkakiehkuroilla somistettu laakea kivi. Pikkutuolit\novat matalia ja selkänojattomia, mutta suuren petäjän kyljessä on\nkivi, kuin penkki, siihen saadaan turvepehmustuksin komea nojatuoli.\nAkkunattomassa peräseinässä harmaalla kalliopohjalla on vihreä\ntapeetti, valkein pihlajan kukin somistettu. Oviseinässä on myös\njoitakin hyvähajuisia asetuksia, mutta näköala järvelle ja aurinkoon on\ntäysin avoin, niinkuin kaikkein uudenaikaisimmissa huviloissa on tapana\nasettaa.\n\nHuomataan, että puuttuu perunoita, pippuria ja suolaa. Niitä on\nkäväistävä noutamassa kotimajalta, mutta matka on pian tehty, vain\nneljännestunnin soutu, eikä sitäkään, sillä airopyörylät kiehuvat\nvaahtoporein ja kokka kohisee valkoisena vyönä.\n\nKuitenkin ehtii tyttö tällä aikaa juoksennella ylempää ja alempaa\nlehdosta vielä valkokukkaisia lehviä etsien, kalliorakoutumista\nvärikkäitä keltakukkia ja sinikelloja tavoitellen. Majasta puuttuu enää\nparas. Sitä hän valmistelee näppärästi oksia taitellen ja erivärisiä\nkukkia nyppien.\n\nAlle hän levittelee kahisevia haavanlehviä, mutta sammaltyynyt\nkukittelee valkoisilla pihlajanoksatertuilla. Vuode on valmis, koko\nmorsiusmaja, mutta hänellä on vielä joukko kauneimpia irtokukkia,\nsinikelloja, keltakukkia, päivänkakkaroita. Hän somistaa niillä\nnojatuolin selustaa ja vanhan kalliopetäjän karkeita kaarnarakoutumia.\nMutta kun kukkia yhä riittää, istahtaa hän kuviteltujen vuodetyynyjen\nviereen ja alkaa eri värejä käyttäen sommitella kirjainkuvioita. Niistä\ntulee M.M. Hän nousee seisomaan ja tarkastelee etäämpää. Ne ovat hänen\nmielestään liian kankeaviivaisia, liian etäälläkin toisistaan. Hän\netsii ajatuksissaan sulavampia muotoja, piirtelee sormellaan ilmaan\nvapaamuotoisia kirjainkuvioita. Niiden viivat kaartuvat niinkuin\nelohopea, itse elämä juoksisi niiden sisällä. Ne eivät tarvitse\nvälipistettä, niiden väliin ei edes sovi mitään erottavaa pistettä.\nKun hän tuoksuvapohjaisille tyynyliinoilleen alkaa uudelleen niitä\nsommitella, yhtyvät ne värikkääksi aaltoviivaksi pihlajanoksien vaalean\nvihertävällä pohjalla.\n\nHän katselee niitä taas etäämpää ja lähempää, korjailee, täydentelee ja\nhyräilee sommitellessaan: Kehrää, kehrää tyttönen! Se on vanha sävel,\nmutta keinuu somasti rinnasta huulille, pihlajanoksille, alas koivun\nlehville, yhä alemmaksi järven hohtaville hopeasilmille: Kehrää...\nkehrää... tyttönen...\n\nHän on kuulevinaan soittoa varsin läheltä ja herkistyy tarkkailemaan.\nKalliolla ei näy mitään, ei venettäkään vielä koivujen alla. Mutta kun\nhän jälleen alkaa sommitella kirjaimiaan, helisee vieno soitto taas. Se\nkantautuu ylhäältä päin, niinkuin pilvistä laskeutuvan kiurun liverrys.\n\nHän hiipii muutamia askeleita järvelle päin ja kurkkaa kukitetun\nseinän ohitse yläkalliolle. Sieltä näkyy ruskeat varpaat, sormet ja\nviulunkaula. Hän painautuu alas kukkiensa keskelle kuuntelemaan.\nSoittaja ottaa sävelmän vienosti useampaan kertaan tahtia ja voimaa\nvaihdellen, äänilläkin värittäen. Seuraa pienehkö tauko, jonka aikana\nkoivikosta kuuluu linnun lirkutus kuin välisoitoksi ja uuden iloisemman\nkappaleen johdannoksi. Kuuluu muutamia näppäilyääniä ja sitten helähtää\nviulusta iloinen kevät — polska. Kuuntelija kaartuu varovasti katsomaan\nja näkee, miten varvas iskee tahtia ja viulunkaula keikkuu. Hänen\nrinnassaan ailahtelee polska, linnunlaulu, kirjottu kukkaisvuode,\njuhannusyön uni. Tuhannet pulmuset, kukkaset ja perhoset tanssivat\nsilmissä. Järven hopeaiset silmät sirittävät.\n\nSoitto lakkaa ja soittaja tulee alas, kiertoteitse kaartaen koreineen\nja viuluineen. Hän tekee tulen, morsian kattaa pöytää. Kalaa he\npaistavat yhdessä koivunoksista vuolaistuilla vartaillaan. Savu nousee\nkuin puunrunko, vasta ylempänä viuhkaksi hajautuen. Tuli lämmittää,\nmutta aurinko miltei enemmän. He kääntävät kalaa ja tiputtelevat\nsiihen sormin hienoa suolaa. Vaaleat palat pirisevät, käpertyvät ja\nruskeutuvat.\n\nKorissa on perunoita ja kannussa kirnupiimää. Tulen alle kivialustalle\non muodostunut jo hiiliporoa. He kätkevät perunoita siihen, mutta\nniiden kypsymistä odotellessaan jo maistelevat kalapaloilla höystettyä\nvoileipää ja ryyppäävät kannusta piimää, josta muodostuu valkoista\npartaa. Perunat ovat kypsyneet. Niiden hiilestä muodostuu mustaa partaa.\n\nTyttö korjaa ruuanjätteet ja poika tarkastelee uutta asumusta\nrakennusmestarin silmillä tunnustellen. Hän huomaa tapeettiseinän\nkauniiksi, oviseinän hauskaksi, mutta akkunaseinän kaikkein\nihanimmaksi. Hän katsastelee kalustoa, valtavaa nojatuolia\nkukkaselustoineen, sammaltoppauksineen ja pikkutuoleja, korkempia ja\nmatalampia. Ja sitten hän huomaa sen, mistä hänellä ei vielä ole ollut\naavistustakaan, kukitetun morsiusvuoteen elosikermänä kietoutuvine\nkirjaimineen. Hän siristää silmiään ja katselee niitä. Ne liikkuvat,\nojentuvat, koukistuvat. Hän sulkee silmänsä. Ne nousevat ja kietoutuvat\nnotkeasti säihkyvinä säikeinä hänen jäseniinsä. Hän ottaa uudelleen\nviulunsa ja soittaa, mitä mieleen tulee: suruvoittoisia kansanlauluja,\nrepäiseviä marsseja, hyppeleviä tanssisävelmiä.\n\nTyttö istuu majan uloimmalla kivellä ja nyppii päivänkukan valkoisia\nkehälehtiä, toisen kukan, kolmannenkin. Soiton tahti kiihtyy. Hän\nnousee ja liikehtii sen mukaan jyrkänteen reunalle päin. Soittaja näkee\nhänet perhona silmissään. Hänellä on tunne, niinkuin se karkaisi.\nHän vaihtaa tuiman kappaleen äkisti kolmijakoisena keinuvan valssin\nrauhalliseen liikuntaan.\n\nMutta perho on kadonnut! Ylös vaiko alas? Alas! Koivikossa välähtää,\nvedessä mulahtaa. Pian on hän itse myös alhaalla, rantakivellä,\nriipaisee yltään keveän uimapukunsa ja syöksähtää veteen.\n\nHe uivat lähes puoli järveen, peräkkäin tai käsikkäin. Keskisyvänteen\nkannattavilla vesillä on hupaisa lepäillä, päivää siirotellen, keveästi\njaloilla meloskellen. Yksinäinen kuikkauros kaartaa uskaliaana lähelle,\nkurkkien ja kummastellen.\n\nJo lienee aika kääntyä. He arvioivat paluumatkan pituutta ja\nkäsivetojen lukumäärää. Tyttö arvioi neljäksisadaksi, poika tyytyy\nkolmeen ja puoleen. He lukevat niitä kahdenkymmenenviiden sarjan\nerissä, vuorotellen. Alhaisempi arvio näyttää osuvan lähemmäksi.\nHäviöpuoli koettaa tasoittaa lyhyin jarruttavin vedoin. Mutta kun hän\njoka tapauksessa jo huomaa häviävänsä, ottaa hän tuiman loppukirin\nroolaamalla ja sekoittaa pelin. Voittajankin luvut ja tahdit ovat\nsekautuneet. Hiukan myöhästyen hän nousee kivelleen. Tyttö pyyhältää\njo äyränteessä vaateverhot lippuna hulmuten. Voittaja, joka tällä\nkavalalla tempauksella on yllättäen pyörähtänyt häviömieheksi, ei\nmuista vähäistä vaateverhoaan ollenkaan.\n\nKeskipäivän aurinko hyväilee heitä hellän lämpöisesti tuoksuvalla\nkukkaisvuoteella. Tyynyjen kirjainkoukerot lähentyvät, kaartoilevat.\nKuiva kalliopetäjä näyttää muuttuneen paratiisin elämänpuuksi, jonka\nkaartuvissa oksissa riippuu hopeankirkkaita rypäleitä, kullankuultavia\nomenoita, mitä kaikkea autuudenantia niissä riippuneekaan.\n\nTyttö on kevätkukkainen niitty, poika vinhoissa pyörteissä kiepuileva\npuro. Mitä kaikkea he ihanan auringon alla keksivätkään! Mitä päättömiä\nnuoruusilossa hulluttelevatkaan!\n\nPäivä on lämmin ja suvi ihana. Kauan pidättyvästi patoutuneet keväiset\nvoimat hakeutuvat yhteen. He antautuvat onnessa ja omistavat riemussa.\n\nLinnut tilkkuvat alhaalla lehdossa. Käki kukahtelee ylhäällä\nkalliopuussa. Kesä on tullut.\n\n\n\n\n13.\n\n\nHeinäkuu on kirkas ja helteinen. Päivisin he tekevät heinää, illoin\naamuin kastelevat ja kuoputtelevat kasvimaitaan. Se on välttämätöntä,\nsillä pitkäaikaisen kuivuuden vaivaamana niiden monessa sukupolvessa\nhemmoteltu herkkäeloinen kasvisto nääntyisi kokonaan.\n\nKasvitarhamaa, johon kesäperuna ja osa juurikasveista on sovitettu,\non liian pyöreä ja kuivaperäinen. Ohi pyrähtävien sadekuurojen\npintakastelu ei merkitse siinä mitään. Pisarat kiirivät suurta\nkiirettä pitäen puroon tai järveen, niihin paikkoihin, missä niitä\nei tarvittaisi. Mutta aurinko pysyy, sillä on pitävämmät otteet. Se\nkiertää kasvikumpua kuumasti porottaen, aamusta iltaan, päivästä\nviikkoon. Vain keskiyön aikana se tekee pienen sukelluksen luoteesta\nkoilliseen. Turhaa sekin lepo sille lienee. Saisi kiertää kehän umpeen,\nkoska on niin väsymätön ja uuttera.\n\nMatti juoksuttaa järvivettä ruiskukannulla ja ämpärillä. Törmä\non jyrkkä, mutta hän on tottunut jo nykäisemään sen pienellä\nvoimankulutuksella. Hän ottaa veden kantamisen urheilun kannalta.\nMuutamia kymmeniä kertoja yhteen menoon juostuaan hän ehtii ottaa sen\nmonelta muulta näkökannalta, siltäkin ettei kannantavesi kaivossa pysy\nja ettei tällaista sähläämistä viitsisi ollenkaan tehdä, elleivät\ntaimet näyttäisi niin peräti onnettomilta.\n\nOn tässä orjantyössä toki hauskojakin puolia, ken osaa niitä löytää.\nKun vihdoin pääsee läähättäen mäelle, saa sojotella vettä porokuiviin\nkastelukuoppiin. On nautinto nähdä, millä ahneudella nääntyvä\nkaalintaimi tai perunapensas haaleata järvivettä ahmii. Sopii muistella\nomaa janoaan kuumana kesäpäivänä ja metsälähdettä tuohilippi reunaan\npistettynä. Näitä saattaa kuvitella niinkin perinpohjaisesti, että\nsojottaa koko kalliin kannullisen yhdelle taimelle yhteen kuoppaan, osa\njo pikku purosena puroa kohti kiirii.\n\nToisinaan hän kuvittelee, mitä ensimmäiseksi tekisi, jos olisi satujen\ntaikuri, jonka toivomus on samaa kuin toteemus. Aurinko saisi kiertää,\nmutta vedet hän taikoisi sohisemaan tänne kasvimaalle, orasmaille,\nperunamaille, pensaille ja metsänpuillekin kuiviin rinteisiin. Entisenä\nputkimiehenä hän muistelee, miten mukavasti ihminen kaupunkitaloja\nrakennellessaan osaa vesitykset järjestellä. Pieni kädenliike: suihkut\nja suhinat! Kylmää vettä, lämmintä vettä, miten paljoa tahansa.\nOlisipa yhden pienen kylpyhuoneen raanat ja suihkuttimet täällä\nkasvimaan laella... Mutta kun ei ollut, niin ei suhissut muuta kuin\npienen aikaa raskaan kiipeämisen jälkeen. Täytyy karistaa mielestään\nturhat taikuritoivot ja kuvitella olevansa känsämaratoonari, joka\nsaa palkinnon syksyllä, saa jos saa. Itse toki saattoi mulahtaa\nmaitolauhkeaan järveen milloin halutti. Jos ämpärit kourassa hyppäsi\ntai kahlasi, ei jäänyt täyttämisen vaivaa.\n\nMaiju harrasteli kuoputtelemista. Mahdollisesti oli hänellä siihen\ntoimeen enemmän luontaisedellytyksiä. Ainakin kuopiminen ja\nharventeleminen kävi häneltä hyvin kätevästi. No, hän oli asetellut\nsatoja kertoja veitsiä, haarukoita, salaatteja ja kurkunpaloja,\nmiksipä ei hän piankin olisi tottunut käsittelemään kuohkeata multaa\nja kasvavia lehdistöjä. Elävien kasvien hoivaaminen oli työnäkin monin\nverroin tyydyttävämpää. Mitä oli hänen kauniista tarjottimestaan\npuolen tunnin kuluttua jäljellä? Rutistettu lautasliina, raiskattuja\nkuoria muutamalla mustapäisellä tikulla ja parilla savukkeen pätkällä\nkoristettuna. Entäpä nyt kun harventeli porkkanapenkin, pöyhötteli\nkaalintaimet tai multasi perunapensaat? Seuraavana aamuna oli tarjotin\nvarsin kaunis. Lehdet kimmeltivät mesikirkkain silmin. Keräkaalin\nreunalehti kaartui sisäänpäin ilmoittaen vaivat palkitsevansa.\n\nTyönsä lomassa he usein pysähtyivät tarkkailemaan kasvien kehittymistä.\nMuodot olivat erilaiset, mutta sama käsittämätön voima paisutti niitä.\nNiinkuin maa olisi ollut ehtymätön elonäiti, joka sisäisen voimansa\npaineella kohotti herkät elonesteensä hennoimmankin kasvin kärkeen\nmesipisaroina virvoittamaan. Aurinko oli hänen keittimönsä, vesi ja\nmaan moninaiset kivennäissuolat hänen elomannansa raaka-aineita.\nIhminen, palvelija muiden muassa, rikkaruohoja ruopimassa, pintaa\nmuokkaamassa, vesiä kantamassa.\n\nAamuisin erotti selvimmin ne kasvit, joita ahdisti juurimato tai\ntaudinvaiva. Sairaan kaalin lehti ei kiertänyt kaarevasti keskikupuun\npäin. Mesitippa ei välkehtinyt latvalehdillä. Jos siinä joku tippa\npyöri, niin se oli ehkä samea kyynelpisara. Koko kasvi oli tuhruinen ja\nkäiväräisen näköinen, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Näin ratuli minä\nolen! Yön olen kärsinyt vilua! Ja päiväksi tulee helle!\n\nHe koettavat lääkitä ja avustella sairasparkojaan, kaivavat esiin\njuuristossa piileskeleviä vainolaisia, nyppivät keltaisia lehtiä ja\nnorjuttelevat vaivaisen runkokaulaa. Tällöin potilas usein yllättävän\nhelposti irtautuu maasta. Pitimissä ei ole tartuntavoimaa. Maaemo\nhylkää sellaiset lapsensa, jotka omin voimin eivät pysy sen ryntäissä\nkiinni. Sillä on ylenmäärin niitä, jotka pysyvät, sellaisiakin, joiden\ntuskin tarvitsisi niin syvälle juuriaan ja imukärsiään työnnytellä:\njuolavehnä, ohdake, leskenlehti! Niillä ei ole juurimatoja, eikä\nvatsanvaivoja. Ne elävät päivästä päivään ja imevät annoksensa, vaikka\nuuttera ihminen katkaisee niiltä kymmenesti pään. Miksi hyödyllisillä\nkasveilla ei ole samaa elon sitkeyttä? Luonto saattaa esitellä monia\nmuita vaikeasti ratkaistavia kuva-arvoituksia.\n\nHe pohtivat näitä hoivaillessaan terveitä ja sairaita kasvejaan tai\nihaillessaan niiden kastepisaraista aamueloa. Mutta kun aurinko\nnousee metsän yli, kiirehtivät he niitylle heinäkarheilleen, joista\ntuoksahtelee puolikuivien yrttien väkevä lemu.\n\nNiityllä työskennellessään heillä ei ole vaatetusta enempää kuin\nkaupunkien yleisillä uimarannoilla on määränä pitää, aina tuskin\nsenkään vertaa. Ei ketään liiku heidän heinämaillaan, paitsi aurinko,\nmutta se on merkinnyt heidät jo lampaikseen ja sen hivelevät säteet\ntekevät heidän kuparin värikkäälle iholleen vain paljasta hyvää.\n\nHeinät hajoiteltuaan he juoksevat laidunmaalle lehmiä katsomaan.\nMullikka on jo kuin lehmä, sillä on pieni vasikka. Nupon vasikka on\nperinyt mullikan viran ja antaa pienen vasikan imeä korvaansa juoton\njälkeen. Lehmäkarjaa heillä lienee jo enemmän kuin kuivan kesän\nrehusato myöntää, mutta kevätviljat ovat sentään lupaavan täyteläisiä.\nLypsyn aikoinakin isäntä on laidunmaalla mukana. Hän repii ja\nkanniskelee raunioista ja ojien varsilta lisärehua vain nähdäkseen,\nmiten kateellisia tyttäret ovat äideilleen ja äidit tyttärilleen ja\nmiten sukkelasti heinänlatvat keikkuvat, kun katoavat ahmiviin suihin.\n\nHeidän oman ruokansa hankkiminen ja valmistaminen ei tuota sanottavasti\nvaivaa, koska ruokalistaa ei edes tarvitse kirjoittaa, niin\nyksinkertainen ja helposti muistettava se on. Järvi antaa tarpeeksi\nkalaa kahdella verkolla, lisäpalaa uistimella. Kaksi lehmää kantaa yli\ntarpeen maitoa, jonka herkkumuunnoksia ovat voi, viili, kirnupiimä ja\njuusto. He paistavat kalan rantanuotiolla ja syövät sen heinäkarheella,\njohon on lyhyempi matka juoksuttaa viilikuppi ja talkkunapussi. Ellei\npaistettu kala, viili, voileipä ja juustonpala maista pehmeällä\nheinäistuimella, johtuu se vain siitä, että he ovat äskettäin\nnauttineet vielä parempaa.\n\nKesän loppupuolella, kun ahorinteen mansikat ja mustikat kypsyvät ja\nkasvitarhan aikaiset perunat, herneet ja porkkanat alkavat kantaa\nsatoa, heidän ruokalistansa täydentyy monella tavalla. Tuntuu, niinkuin\nheidät olisi siirretty toiseen, jopa ensimmäiseen luokkaan. Nuoret\nkasvit ovat raikkaita ja mehuisia. He nauttivat ne sellaisinaan:\nmarjat, silpoherneet, retiisit, porkkanat. Perunoita täytyy höyryttää,\nkoska ne ovat valmistuneet mullassa, jonne auringon lämpövoima ei pääse\ntäydellä voimallaan vaikuttamaan. Nuorella voilla ja kirnupiimällä\nsärvitettyinä ne ovat parhainta, mitä niityllä saattaa kuvitella.\nHe alkavat ymmärtää herkkusuita, jotka ensimmäisistä kesäperunoista\nmaksavat enemmän kuin mansikoista.\n\nKerran sunnuntaina he innostuvat kokeilemaan uusilla\nkeitossekoituksilla. He keräävät pataansa kaikkea kesän hedelmää,\nmitä maasta, puista ja vedestä löytävät. Kun pata vihdoin nostetaan\nrantaliedelle, on siinä varmaan kahtakymmentä eri lajia. Matti aikoo\nheittää joukkoon vielä kolme rapua, jotka hän on aamulla merrasta\nsaanut, mutta Maijun mielestä ne ovat jo liikaa. Liikaa lienee jo\nmuutakin, siihen johtopäätökseen he maistiaisissa tulevat. Kesäkeittoon\nei nähtävästi sovi kerätä katajanmarjoja ja männynkelkkiä. Tai ehkä\nniiden suhde ei ollut oikea tai mahdollisesti keitosta puuttui kolme\nrapua.\n\nHe saavat heinänsä latoon. Kovin paljoa niitä ei tule, eikä\nniiden laatu ole kehuttava, mutta korjuun puolesta ne tulevat\nensiluokkaisiksi. Vesisade tulee vasta yöllä sen jälkeen, kun he ovat\ntyhjentäneet viimeiset heinäseipäänsä. He nukkuvat ladossa, niinkuin\nkoko heinäajan ovat nukkuneet. Salamat iskevät, ukkonen jyrisee,\nraskaat vesitipat putoilevat kuin rakeet. Heidän on riemullinen tuntea\nsitä tuoksuviin heiniin kaivautuneina.\n\nYöllä on pimeää, sillä taivas on umpipilvessä. Salamat halkovat\nvälkkyvillä veitsillä vuorta ristiin rastiin. Viiltoa välittömästi\nseuraavat jyrähdykset panevat kallioperustukset tärisemään ja jymisevä\nkaiku kiirii seinäkalliosta toiseen.\n\nSähköä on ilmassa ja maassa. Sitä on alhaalla ladossakin. Mutta iloiset\nsadepisarat pomppivat katolla. Salamat heikkenevät, jyrähdykset\netenevät. Silloin vasta alkaa yleinen karkelo. Ei erota enää pisaroiden\npikkuääniä, ne sulautuvat suuren orkesterin mahtavaan pauhinaan.\n\nHe ovat vajonneet yhä alemmaksi heiniin, kaksi kissanpoikaa suureen\nhuopakenkään. He ovat sähköisiä hekin, sillä he ovat kaksi kuukautta\nolleet auringon välittömässä latauksessa.\n\n\n\n\n14.\n\n\nHe olivat asuneet taloaan jo lähes vuoden joutumatta sanottavasti\ntekemisiin naapureittensa kanssa. Mäntylän vanhusten luona he olivat\nmuutamia kertoja käyneet, Kokkilassa asialla ja kerran vieraisilla,\nsamoin kuin nuori isäntä ja emäntä vastavierailulla. Joku kulkukauppias\noli eksynyt kerran, pari metsämiestä syyspuolella koirineen ja\nkruununmaan metsänvartija leimausmatkoillaan silloin tällöin. Ihana\npaikkakunta, joka antoi tulokkaiden elellä niin omassa rauhassaan.\n\nNäin koskemattomina he eivät sentään pysyneet. Heidät oli nähty\nsepällä, postissa ja kauppapuodissa. Ja kuultukin oli jo monenmoista.\nMuutama onkimies tai uistimenliputtaja oli kesäisenä sunnuntaipäivänä\nsattunut näkemään elokuvia, joista hän ei olisi malttanut olla\nkertomatta pienestä maksusta. Sen kuuli yksi ja kuuli toinen. Se levisi\nnopeasti ja sai sopivaa lisäväriä. Pihanurmilla ja heinäkarheilla\nruokaperäisiä loikoillessa ei juuri sen mehuisemmista asioista olisi\nosattu puhuakaan.\n\nHauskoja kavereita sitä asustelee jo näilläkin rannoilla! Hyvä oli\nviimekesäinenkin pariskunta, mutta jopa taisi tulla yliveto! Se on\nsivistyksen siirappivelliä ja helsinkiläishemputusta heinäniityllä!\nJa rantarakkautta talkkunavellin kanssa! Oli se monta muutakin, mutta\nniitä kuiskailtiin vasta, kun isäntä keikahti jaloilleen ja alkoi\ntyömaalle väännätellä. Renkipoika tuikkaisi sen piikatytön korvaan,\njoka pitkät ajat harakkana kikatteli.\n\nPuheet puheina, ei niistä ollut kenellekään haittaa, mutta kyläkunnassa\nasui sellaisiakin ihmisiä, jotka tämän epäilyttävän pariskunnan\nongelmaa pohtiessaan näkivät suoranaista vaivaa. Ansiokkain heistä\noli rouva Lida Linden, omaa sukua Lintumäki. Tällä tomeralla ja\nhyvinvoivalla liikkeenharjoittajan puolisolla oli ollut onni tutustua\nnäihin kesäperhosiin ensi päivästä alkaen automatkalla Helsingistä\nkylään.\n\nKun huhut alkoivat kierrellä, piti hän melkeinpä\nkansalaisvelvollisuutenaan tämän mätäisen arvoituksen perinpohjaista\nselvittämistä. Se oli vihkimätön pari ja eleli epäsiveellisessä\nyhteydessä! Se oli päivänselvä asia! Sitten se oli sitäkin selvempi,\nkun hän sattumalta kauppapuodissa näki naisen sormuksettomana. Ne\nolivat varmaan joitakin pahantekijäkarkulaisia, pirtutrokareita tai\nsitäkin pahempia! Mitä rötöksiään lienevät lähteneetkään piiloilemaan!\nSitäpaitsi ei heistä ollut paikkakunnalle pennin hyötyä. Eivät he\nkertaakaan olleet käyneet edes lihaa ostamassa niinkuin muut ihmiset,\nei jouluksi eikä pääsiäiseksi.\n\nEnnen teurastajan rouvan virkaan joutumistaan oli rouva Linden, o.s.\nLintumäki, harjoittanut pyykkärin ammattia läheisessä kaupungissa ja\nsiinä ominaisuudessaan valkaissut monta likaista myttyä ja valkaisi\nedelleen. Ainoa, mihin hän ei saanut milloinkaan tyydyttävää valkeutta,\noli tuo onneton nimikysymys. Ihmiset tällä paikkakunnalla olivat niin\nalkuperäisiä ja sivistymättömiä. He eivät osanneet sanoa eikä erottaa\ntoisistaan kovaa ja pehmeää teetä. — Linteenin emäntä! Linteenin Liita!\nSen jatkuva kuuleminen suututti. Ja kun poikakurikat pimeinä iltoina\nraitilla huutelivat: Lida Lindumäki! Liita Linteen! kilo pyykkiä! kaksi\nkieroa silmää! niin se suorastaan raivostutti. Jos hän olisi ollut\nmies, niin olisi ampunut. Oma mies oli sellainen jänishousu, ettei\nuskaltanut ampua. Oli sekin teurastaja!\n\nMutta nahjusmaisuutensa palkaksi tuli äijän pallukka saippuoiduksi\nmonta kertaa. Ja tuli myös tämä kulkuripariskunta. Tuli kuka tahansa,\nken asettui poikkiteloin rouva Lindenin poluille!\n\nVarmistuakseen epäilyksistään hän päättää omakohtaisin näkemyksin\ntutustua asioihin ja lähtee vartavasten soudattamaan uistinta\nlahdenpohjan ympäri. Näön vuoksi hän uistimen ottaa, ei kalan, sillä\nheillä on tuoretta lihaa ja munuaisia joka ateriaksi ja hän halveksii\nkalaruokaa. Renkipoika soutaa ja rouva pitää perää. Laaksopuron suu\nkierretään useampaan kertaan, koska otus vähemmällä ei ota lähteäkseen\nruohistosta. Toki lopulta putkahtaa esiin, se täky, ja hauki puikahtaa\nperässä, ilkoisen alasti. Rouvan ei tarvinnut olla huomaavinaan, koska\nhän katsoi kieroon. Tällä luontaislahjallaan hän erään kerran lihaa\npaloitellessaan oli säikäyttänyt oudon renkipojan pahanpäiväisesti.\nPoika katsoi kohotettuun kirveen terään ja rouvan silmiin, vapisi ja\nhuusi: Rouva hyvä, jos lyötte, mihin katsotte, niin pudotan tämän\nkinkun!\n\nTällä kertaa kävi aivan päinvastoin. Kun rouva ei näyttänyt katselevan,\nniin aatami ei näyttänyt mitään välittävän, taisipa hän olla niin\npaksunahkainen, ettei olisi välittänyt, vaikka rouva olisi katsellutkin\nrannalle päin, jolloin hän ei olisi nähnyt sitä ruskeata luojan\nveistosta, minkä hän nyt näki.\n\nRenkipoika naurahteli ja rouva toruskeli häntä, mistä tietenkin\njohtui, etteivät he saaneet lahdesta uistimeen mitään kalaa. Mutta he\nolivat saaneet, mitä olivat lähteneet pyytämään, käännyttiin kotiin ja\nuistin nostettiin veneeseen. Jo seuraavana aamuna rouva kauppapuodissa\nkalsealla äänellään kertoili, mitä ruokottomuuksia hän järvellä\nsoudellessaan oli omin silmin joutunut näkemään. Sukkelaälyisen\nkaupanhoitajan piti huomauttaa, että tarvitsiko rouvan soudella toisen\nrannoille ja kalavesille, mutta hän oli kylliksi viisas, eikä sanonut\nääneen, ajatteli vain. Rouva Linden oli niitä kundeja, jotka nostavat\nkarvansa vähemmästäkin. Kauppamiesten, renkipoikien ja apumuijien oli\nsyytä pitää tämä tieto visusti mielessään.\n\nEsityksensä loppuponneksi rohkeni rouva Linden melkeinpä\nvannontatotuutena ilmoittaa, että kysymyksessä oli vihkimätön pari,\njoka eli häpeällisesti. Hän ei sattunut tällä hetkellä muistamaan, että\nhän muutamia vuosia aikaisemmin itse puolitoista vuotta oli näytellyt\nvihkimättömän aviovaimon osaa lenkosäärisen teurastaja-Jallun toimiessa\nvastapelurina, koska kirjat eivät olleet selvät, eikä ollut tarvittavia\nvarojakaan Jallun keskenaikojaan prässäytyneen, entisen muijakaakkurin\npoistieltä lunastamisiin. Nyt oli, vaikka kolme kaakkia olisi ostettu.\nMutta maallinen hyvyys ei ollut tippunut taivaasta, eikä onnen\narpapelillä. Monen mullin ja isommankin sonnin veri oli vuodatettu\nämpäriin, toimesta kiitos ja kunnia enemmän Liitalle kuin Jallulle,\njoka perusolemukseltaan oli heppuli ja olisi sinä pysynyt, ellei uusi\nhuoneenhallitus niin tarmokkaasti olisi ottanut ulkonevista korvista\nkiinni ja tyyrännyt raiteille.\n\nRouva Linden oli käytännön ihminen ja oli aina taistelemalla tottunut\npitämään puolensa. Jos hän oli menestynyt, niin se oli ansiosta.\nMiksi ei hän siis voinut käyttää kettukauluria, niin komeaa, ettei\nyhdelläkään pitäjän rouvalla! Miksi ihmisten piti hänen karvoihinsa\naina iskeä! Ja hänen silmiinsä! Oliko hän niillä keneltäkään\nvielä niskoja vääntänyt! Ja tämäkin rötäskä piti nyt tulla hänen\nselvitettäväkseen, koska kyläkunnassa ei asunut muita kuin töppösiä\nja tallukanlestejä. Mutta se selvenee! Asia oli nyt joutunut kerta\nkaikkiaan sellaisiin käsiin.\n\nHän oli oikein innostunut asiaan. Kun hän kotiin palatessaan tarkemmin\nmuisteli, niin oli tuo häpeämätön pariskunta loukannut häntä varmaan\nmuullakin kuin ruokottomalla alastomuudellaan. Eivätkö vain tirskuneet\nvaunussa hänen kaulurilleen, vasten silmiä! Ja miehenroikale oli\nkatsonut julkeasti viulua kituuttaessaan. Näytetäänpä, kenelle ovat\ntirskuneet ja ketä ovat mulkoilleet! Kaupungin hutsut ja kulkuriretkut\neivät hyppele tämän rouvan nenälle!\n\nHän aivan lämpenee sisäisesti ja kotiin päästyään astuu oikopäätä\npuhelimeen ennättämättä edes kauluriaan riisua.\n\n— Kirkkoherralle, yhtistäkää! Täällä vain rouva Linten, hyvää päivää!\nMinulla olis vain rovastille sellaista asiaa, että täällä meitän\nsyrjäkulmalla asustaa eräs vihkimätön kulkumies naikkosineen.\n\n— Jaa helsinkiläisiä kesävieraita! — Kyllä kai ne helsinkiläisiä\novat, muttei ne mitään kesävieraita ole. Ne on jo maanneet täällä\nliikkumatta, lähtemättä vuoten yhdeen menoon. Minä luulen sillä\nsällillä olevan selvittämättömiä rötöksiä. Poliisi vain ei ole saanut\nsiitä kättä.\n\n— Laaksovuoren palstatilallisina. Tietäähän provasti. — Pahkamäkiä,\nniin juuri! — No, onkos ne sitten laitatavalla vihitty pariskunta? —\nVai niin! Eikö kirjoissa näy mitään muuta rikettä tai pukinsorkkaa? —\nJassoo! Hyvästi sitten vain! Anteeksi, että vaivasin!\n\nKirkkoherran vastaus ei tyydytä rouva Lindeniä. Se ilmenee jo siitä\ntavasta, millä hän sulkee puhelimen. — Ei sanonut, minulle! Kateutta\nvain, ei mitään muuta! Teurastajan rouvalle ei passanut sanoa!\nKun ei kannata pruustinnalle eikä tyttärille ostaa ketunnahkoja,\nvaivaisempiakaan, vaikka mekin maksetaan vuosittain toistasataa\nmarkkaa nahkaveroa. Matti ja Maija Pahkamäki, Helsingin suomalaisesta\nseurakunnasta! Luuletko kirkkovaari joutuneesi tyhmän muijan kanssa\ntekemisiin!\n\nHän hakee pöydältä kynän ja paperipalan ja merkitsee nimet muistiin.\nPitäisi ryhtyä puuhailemaan Jallulle ja renkipojille päivällistä, mutta\nse on joutavanpäiväinen asia, kun tärkeämpiä on kysymyksessä. Hän\nmuistaa, ettei ole käynyt Helsingissä sitten viime syksyn. Linjavaunu\nmenee etelään päin puolen tunnin kuluttua. Päätös on tehty, ripeästi\nvain toimeksi.\n\nJallu saa vikkelästi lenkotella vajasta tuvanpuolelle, ei matkasta\nneuvottelemaan, eikä matkarahoja luovuttelemaan, koska ne luovutukset\novat lepäilleet Liita-rouvan veskassa jo vuosikausia. Niin nopeassa\nlähdössä on monta muuta, tärkeämpää nipittämistä ja napittamista.\nLihava, ulkonäöltään kömpyräinen Jallu-poika on jo jatkokurssinsa\nsuorittanut näissä nipittelemisissä. Hän heiskahtelee, että palkit\nhuojuvat ja välillä nostelee housujaan, koska hänellä on niin pulleahko\nvatsa ja pyöreät olkapäät, etteivät mäkivyöt pysy paikoillaan.\n\nMutta Liita-rouvan vatsa ei roiku, koska hänellä on kannatusliivit,\njotka Jallu-poika paremminkin tarvitsisi. Nyt Jallu saa näyttää Suomen\npojan näppäryyttä. Hän kiristelee nyörit sinä aikana, jolloin rouva\npesee silmiään. Pitkävartiset kengät hän nauhoittelee polvillaan\nMajesteetin edessä. Majesteetti sukii tällöin tukkaansa seinäpeilin\nedessä.\n\nEnnen lähtöään kerkiää hän antamaan monet lievät ja ankaratkin\nvaroitukset. Aikaa on vielä jäämään ja tienristeyksessä hän ehtii\nkatsoa viisi kertaa rintamättäikössä keikkuvaan kultakelloonsa\nja odottavalle kanssamatkustajalle valituin sanoin haukkumaan\nlinja-autoliikennöitsijän suurta epäsäännöllisyyttä. Vaunu tulee\ntoki lopulta ja kuljettaja saa kalsean, lasimaisen silmäyksen sekä\nrouvalta että ketulta, mutta hän ei ole tietääkseenkään. Monivaiheisen\nvaelluksensa aikana on hän tottunut monenkarvaisiin silmiin ja\nsilmäyksiin.\n\nMatti ja Maiju Pahkamäen mainetodistuksen hankkiminen Helsingissä ei\nollut niinkään helppo ja yksinkertainen asia. Monelle naiselle ja\nmiehiselle miehelle olisi sitä pyydystellessä tullut tyhjä perä käsiin,\nmutta Liita Lindenille ei tullut, joskin se kulutti häneltä lähes\nkokonaisen päivän, mistä hän oli kiukkuinen kaikille virastoherroille.\nSitä suuremman tyydytyksen hän sai saaliista, josta lunastusta meni\nviisi markkaa. Hän tutki kotimatkalla sitä moneen kertaan. Jos\nkuljettaja olisi tarkkaillut peiliinsä, olisi hän voinut väittää, että\nrouvan silmät verestivät.\n\nSeuraavina päivinä tiesi sen koko kyläkunta. Kirkkoherralle hän soitti\nsiitä vartavasten.\n\nMies oli murhaaja! Kolmatta vuotta istunut Sörnäisten kuritushuoneessa!\n\n\n\n\n15.\n\n\nAikoja kului, ennenkuin entinen kuritushuonevanki itse suoranaisesti\nsai siitä kuulla. Hän todellakin liikkui niin vähän ja ihmiset\nliikkuivat vähän. Ja teurastajan rouvan jymyuutisen jälkeen he\nliikkuivat järven takana vielä vähemmän. Syksyiset pimeät puhteet\nolivat jo kulumassa. Kuka tahallaan olisi lähtenyt kuolemaa etsimään.\n\nMäntylän äijä olisi tietysti asian naapurilleen sanonut, ellei olisi\nollut niin kuuro, ettei kuullut mitään kuiskeita. Kokkilan nuori\nisäntäkin olisi sanonut, jos olisi pitänyt asian sen arvoisena. Hän\ntunsi uutta kylänmiestä jo enemmän kuin mitkään kirjat pystyivät\ntodistamaan ja oli luonteeltaan kapinallinen tekopyhyydelle ja tunsi\nteurastaja-Jallun toisen emännänkin ehkä enemmän kuin tarpeeksi, oli\nhän niin monta mullia heidän veriselle alttarilleen uhrannut, koska\npitäjässä ei parempaakaan ammatinharjoittajaa sattunut löytymään.\n\nVuoren alla elettiin siis edelleen kuin siunatussa kukkarossa. Syksy\noli tullut ja hupaisaa sadonkorjuutyötä oli monenmoista.\n\nKaura oli sisuuntunut keskikesän sateista ja päästyään maan kattavaksi\ntyöntänyt vartta ja tähkää kuin vimmattu. Siihen oli nähtävästi\npaljon osuutta väkilannoitteilla. Maa oli nurmena levännyt ja tunsi\nherkästi ravintosuolojen liuottimet. Ohra oli vielä teräkkäämpää, eikä\nkevätvehnä kehdannut jäädä yksinään laiskottelemaan. Kaiken kaikkiaan\nheidän oli aivan riemullinen katsella täyttä satoa kantavia maitaan ja\nkellertyviä viljojaan, sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun ne olivat\nheidän esikoisiaan.\n\nIltaisin he istuskelivat pellon laidassa, hyväilivät monitahkoisia\ntähkiä ja raaputtelivat suihinsa tuleentuneita jyviä. Korret nuokkuivat\nkuin uniset lapset. Laskevan päivän kullasta kudottu riippusilta\nkannatteli pehmeästi väsähtäneitä keltatähkiä.\n\nPerunapellon kukkiva kukoistus oli jo rauennut, mutta lanttusarka\nvalmistui vasta voitolliseen loppukiriin. Rehevä varsikko levittäytyi\navosylin ottamaan ja omistamaan taivaan valoa ja kasteen mannaa. Ei\npisaraakaan menisi enää hukkaan, ei sateesta, ei auringosta, eikä\nyöpimeiden usmana painuvasta sumukosteudesta. Kun muisti, millainen\nsarka oli vielä heinäkuun hellepoudilla, olisi luullut ihmeen\ntapahtuneen. Niin kaiketi oli tapahtunutkin: taivaan ihme, maan ihme,\nelovoimaa kuohuvan maaemon ikuinen ihme.\n\nHe leikkasivat, sananmukaisesti kädellä pitäen sirpillä leikkasivat\nensimmäisen kellertävän viljansa, sitelivät lyhteiksi ja nyppäsivät\npudonneet tähkäpäät. Tuleentunut olki ritisi, vankka leikkaussänki\nratisi. Eloseipäitä tuli sarkojen keskustaan niin taajaan, että ne\nylimpien lyhteittensä latvoilla näyttivät tarjoavan kättä toisilleen.\n\nMaiju himoitsi jyviä semmoisenaan ja levätessä hän oli aina valmis\nniitä suuhunsa rapsuttelemaan, erittäinkin vehnänjyviä, jotka\nmaistuivat hänestä sitä maukkaimmilta, mitä enemmän hän niitä söi.\nHänen elimistönsä kaipasi nykyään raakaa ravintoa. Monta kertaa hän\nhätkähtää huomatessaan pureskelevansa heinänkortta, kasvinjuurta,\nmuurauskalkkiakin tuvan muurin kupeesta. Hän ymmärtää, ettei hän\nitse sitä kaipaa. Sitä himoitsee syvimmissä kammioissa asusteleva\nalkuolento, toukka, kala, sammakonpoika, minä milloinkin hän mahtoi\nmuunnella nopeasti uudistuvissa muodonvaihdoksissaan.\n\nSatokeltaisten eloseipäitten varjossa raaputellessaan he aavistelevat\nja mielessään muovailevat sen muotoja ja elintoimintoja. Mies\ntarkkailee niitä vaimonsa syvistä silmistä, joihin kaikki salatuimmat\najatukset nousevat herkästi häipyvinä heijasteina. Jos oikein herkistyi\ntarkkailemaan, niin tuskin mitään tarvitsi ääneen kysyä. Silmät\nkysyivät ja silmät vastasivat. Jos ne kysyivät vallattomia, niin\nsilloin kädet vastasivat. Tässä alkoi olla kysymys, jo suljetusta\nlinnoituksesta, joka varautui kaikkia ulkoisia hyökkäyksiä vastaan ja\njonka syvästi tutkiskelevat heijastelusäteetkin olivat vartiovaloja.\n\nToki vihollinen ei ollut mikään raakalainen, huviksensa vain kokeili,\novatko vartijat valveilla. Huomattuaan, että olivat, ilostui, ei\nsuuttunut, hypähti poikamaisen ketterästi vakoilupaikastaan ja alkoi\nrakennella piiritysvarustuksia ja puolustuslinjoja, saattoi ne\nsiksi käsittää: eloseipäitä saroille, lyhdettä riiheen, uusia ojia,\nvesihautojakin, niinkuin linnoituksen piirittäjillä kautta aikojen\nkuuluu olleen tapana.\n\nHän aikoo puida ensimmäiset uutismaistiaiset saunassa, koska\nriihi on muutettu navetaksi, eikä aivan vähäisin toimenpitein ole\nuudelleen riiheksi muutettavissa. Varsinaiseen puintiin nähden on\nhänellä erikoishankkeita, joita varten hän on syyskesällä ryhtynyt\nennakkotoimenpiteihin.\n\nJärven takalistolla, noin viiden kuuden kilometrin tiesäteellä on\nkymmenkunta pientilaa, joiden puinti- ja riihitysmenetelmät ovat\nvanhanaikuiset. Muutamilla on hevoskierto, toiset lainaavat isommista\ntaloista konetta, mutta useimmat, kuten Mäntylän äijä, Haapalehdon\nTaneli ja Koiviston Kalle käyttävät yhä edelleen vaarivainajan hyväksi\nkokeilemaa lupupeliä.\n\nMatilla on jonkin verran kirjatietoa osuustoiminnallisista\nyhteispuuhista. Hän käsittää käytännöllisellä järjellään, miten\ntaloudellisesti edullinen ja vaivoja vähentävä yhteinen puimakone\nolisi näille verrattain läheisessä, jopa hyvässäkin liikuntapiirissä\nasustaville pientilallisille.\n\nHän on puhellut asiasta jo miehille. Kukaan ei ole jyrkästi kieltänyt,\neipä liioin myöntänytkään. — Joopa joo! Hyviähän ne olisivat koneet!\nMutta kylää, niinkuin vähin koko pitäjää kohmettaa eräänlainen\nvarovaisuusvanhoillinen sitkeä kuori, joka kieltämättä on ollut\npaikkakunnalle suureksi eduksi viimeksi kuluneina vaiherikkaina\nvuosina. Ei ole ostettu autoja, ei rakenneltu vuosisataisia\nkarjarakennuksia, ei perusteltu pikkusahoja eikä muita hiomislaitoksia.\nMutta niinpä sitten taloudellisen lamakauden yllättäessä on säilytty\nvähin vaurioin. Suuria velkoja ei ole kenenkään hoidettavina eikä\nniistä johtuvia takaussitoumuksia maksettavina. Pakkohuutokauppoja ei\nole kuin ihmeeksi ja kunnallisverot ovat huomattavan alhaiset.\n\nKaikki tämä yhdistää, melkeinpä ylpistää eri arvoiset pitäjäläiset\nviisasten ylhäiseen karsinaan. Kulkurimieskin saattaa toisen pitäjän\npakkohuutokaupassa kehaista: Ei meilän pitäjässä pruukata näin pieniä\nmarkkinoita! Jos on iloja ikävä, niin ajetaan kaupunkiin! Näillä\nisoisemmilla sitä pitää olla kaikki huvit omasta takaa!\n\nNäistä puitteista katsoen on melkein luonnollinen asia, että uuden\ntulokkaan esitykset koneyhtymistä rapisevat hiekkaan. Kuka sitä\narvaisi »semmottiin» yhtymiin! Joka meni, niin maksamaan joutui! Ja\ntämä helsinkiläinenkö näitä oli sopivin mies esittelemään? Trokarilta\ntalonsa osti! Mistä itse lienee rahat hankkinut? Rivakka mies tosin\nkuului töissään olevan, mutta vähänpä taisi vielä tietää viljan\npuimisesta, koska sirpillä leikkasi! Kuunneltiin vastaan väittelemättä.\nMyönneltiinkin piipunporinan lomassa: Joopa joo! Hyvä se ryskä olisi\nolemassa! Mutta sopivan loman tullen pujahdettiin veräjästä peltoon,\npoutaisiin ilmoihin, muikun kutemiseen.\n\nUusi naapuri oli samaa sitkeähenkistä heimoa, joskin muutamilta\notteiltaan kuumaverisempi. Hän ei hellittänyt, vaan muokkasi ja jauhoi,\nmilloin miehen sai haraviinsa. Eihän tämä ole kerta kaikkiaan kun\ntuhatmarkkanen mieheen! Ja tavarassapa se kiinni olisi! Mikä mukavuus\nsiitä tulisi koko kulmakunnalle. Kymmenkunta yhteistä puimapäivää kuin\njuhlapäivää. Ja sen jälkeen kaikkien viljat aitassa ja pahnat ladossa.\n\nHän ei pääse ajatuksesta eroon ja eräänä sunnuntaipäivänä hän päättää\nlähteä kiertämään kaikkien puimayhtymään mahdollisten miesten kotona.\nEhkä jo tänä iltana voitaisiin pitää perustava kokous ja lyödä päätös\nlukkoon. Koneet tulisivat kaupungista kolmessa päivässä. Hänellä\non tarkat tiedot ja kauppahoitajalta saadun kuvallisen hinnaston\nperusteella tehdyt laskelmat kaikesta. Kun niin pitkälle päästään,\nniin sitten jo luistaa. Ei kukaan voi turhilla verukkeilla sukeltaa.\nHän oikaisee Mäntylän ohitse Koivistoon, äijän kanssa ehtii sopia\nmyöhemmin. Keskenkasvuinen poika makaa pihanurmella, huomaa tulijan,\njuoksee tupaan kuin sananviejä. Ehkäpä hän joku pahanilman lintu olikin\nja vei sisälle jäätä tai lumihyhmää. Ei ota luontuakseen, ei edes\nalkuun, niinkuin ennen.\n\nKallella ei ole rahaa ollenkaan, pientä velkaa vain joka puolelle, että\nihan harmittaa. Ja hevoskierto on juuri korjattu ja rukiit jo osittain\npuitu. Kalle olisi ennemmin valmis tekemään mitä muuta tahansa kuin\nryhtymään mihinkään konepuulaakeihin. Hän ei sano sitä suoraan, mutta\nMatti kuulee sen yskäilemisestä. Hän hyvästelee, lähtee ja merkitsee\nmuistiinsa ensimmäisen tappion.\n\nHaapalehdossa hän pian saa merkitä toisen. Siellä ei ole edes isäntä\nkotona ja emäntä on hätäytyneen näköinen. Melkein kyyneleet silmissä\nhän pyytelee, ettei vain meidän äijää pidä houkutella sellaisiin. Ei\nmeillä ole varaa! Eikä äijästä ole enää mitään taikaa!\n\nMansikkaniemen Kustaa ilmoittaa lähiaikoina myyvänsä koko töllipahasen.\nMitäpä tässä sitten enää yhtymiin! Pienpaikkaisen maanviljelys on\nkäynyt kovin kannattamattomaksi ja elämä yleensä tällä paikkakunnalla\nniin rauhattomaksi. Mahtoi olla arkaluontoinen mies, joka pelkäsi\nkolmen aikamiespoikansa paimentamana. Käryä saattoi jo aavistella,\nmutta Matti ei jouda sitä kauempaa nuuskailemaan. Uhallakin hän haluaa\ntänään puhuttaa kaikki äijät, tulipa valmista tahi ei.\n\nNeljäs paikka on Linja-Aho. Siellä hän ei pääse tupaan ollenkaan, sillä\nulko-ovi on sisältä salvassa. Aikuiset ovat ehkä menneet kirkkoon!\nOnko lapsia varoitettu, ettei vieraita saa laskea sisälle? Hevonen on\nheinäpellossa ja vene rannassa. Minkä vuoksi telkien takana istutaan?\nOvatko kaikki tehneet yhtymän koneyhtymää vastaan?\n\nSiltä tuntuu yhä selvemmin viidennessä ja kuudennessa paikassa.\nIstumaan käsketään, mutta silmät karkoittavat: pois, pois! Lehtirannan\nisäntä johdattelee niihin ainaisiin ilmoihin, joissa ei ole mitään\nvalittamista. Vuorenpään Taneli tiedustelee, mahtaneeko paperipuu\nensi talvena leveranssilla kelvata, niinkuin naapuri sen tietäisi. —\nJaa siihen puimayhtiöön? Ei veikkoset! Eihän meillä ole varoja eikä\nuskallusta sellaisiin!\n\nAsiamies alkaa käydä jo mietteliääksi. Ei tule astiaa näistä\nlaudoista. Mutta mikä niiden kaikkien nahkaan nyt on luikertanut,\nTanelinkin, joka oli jo laukaisemista vajaa? Ja kaikilta ennen on\ntullut joopa joota, jopa keväällä, jolloin sadosta ei ollut vielä\nmitään tietoa. Hyvä vuodentulo ja aika mitä edullisin! Hätäiset puheet\nja sisäänjuoksemiset! Niinkuin hallanhenki olisi edellä juossut ja\njäätänyt kaiken vihannan kahisevaksi kuloksi! Mikä kyykäärme ihmisiin\noli epäluulon myrkkyä juoksettanut?\n\nKiusallakin hän kokee kaikki katiskat! Kuitenkin hän ennen jatkamista\npäättää pistäytyä Kokkilassa, joka sattuu matkan varteen. Hän tapaa\nnuoren isännän kuivausriihen luona ja kertoilee hänelle epäonnestaan.\n\n— Turhaan tässä kylässä niillä asioilla juoksentelet! Siitä ei tule nyt\nkypsää!\n\nMatti ei tahdo väitellä vastaan, mutta nyt pääsi toiselta mieheltä\ntieten tai tietämättään sillä painolla, että hän haluaa lisäselvityksiä.\n\n— Eikö NYT mielestäsi ole sopiva aika?\n\n— Ei!\n\nSe on tässä tapauksessa liian pieni sana selittääkseen mitään,\nsanottakoonpa se millä painolla tahansa.\n\n— Tarkoitat jotakin sillä!\n\n— Tarkoitan!\n\nSe on kuin tikanheittoa. Nuolet napsahtelevat lähemmäksi mustaa\nkeskustaa. He eivät ole vihassa keskenään, päinvastoin. Mutta toinen\ntuntee, että luihu kyy vaanii lähistöllä, se ärsyttämällä ärsyttää\nhäntä. Toinen tahtoo kokeilla, onko mies itse tietoinen siitä, mikä\nhänen kintereillään vaanii.\n\n— Sinä et saa pitkiin aikoihin tällä paikkakunnalla pystyyn\npuimayhtiötä, etkä mitään muutakaan yhtiötä! Piiput ovat nyt niinpäin\nkallellaan!\n\n— Vai niin!\n\nMatti naulaa edelleen vielä kahdella sanalla, mutta luihu peto kähisee\nkorvan kuulumalla. Hän tuntee sen läheisyyden. Veret alkavat nousta\nniskaan ja ohimovaltimot jyskähtävät. Antti heittää kuivausuunin pesään\npuita ja jatkaa, niinkuin ei mitään huomaisi:\n\n— Teurastajan rouva on nähnyt yhden syntisen vuoksi paljon vaivaa.\nMahtaneeko hänelle olla siitä mitään hyötyä? Mutta eipä tuo ensi kerran\ntapahdu, että ihmiset näkevät turhasta vaivaa.\n\nHän sulkee suupellin ja kääntyy puhetoveriinsa päin. Jos hän olisi\narka mies, niin hän peräytyisi selkä edellä kynnykselle ja mutisisi\njotakin hevosten juottamisesta, muikkuverkkojen nostamisesta tai mistä\nmuusta tahansa kuin äskeisestä, mutta onneksi hän sattuu olemaan niitä\nnuoria miehiä, joiden muistikirjasta on vaikea löytää sanoja pelko ja\nsydämenvavistus. Hän naurahtaa ja astuu etuperin ja eteenpäin.\n\n— Enpä pitkään aikaan muista nähneeni noin synkkänaamaista nuorukaista!\n\nNämä nuolet eivät satu enää koko maalitauluun. Synkkäkatseinen mies\nnäkee silmissään omahyväisyyden verestämät kierot silmät ja niiden\ntakaa tuijottavat keltaiset lasipallot pitkänomaisessa ketunnaamassa.\nMitä hän oli tehnyt verenlaskijalle, että hänen sen palkaksi piti\nkyitään kylvää?\n\n— Kuule, mies! Nosta pääsi, taikka...\n\n— Taikka!\n\nTikka pompahti heti takaisin, niinkuin olisi naulan kantaan osunut.\nAntti ei vastaa heti, vaan istuu hänen viereensä kynnyspuulle ja sanoo\nvasta sitten hyvin läheltä, suoraan silmiin katsoen:\n\n— Taikka minäkin alan uskoa, että olet miehentappamisesta istunut\nkolmatta vuotta kuritushuoneessa!\n\nSynkän miehen veren paine purkautuu sanoiksi. Hän ilmoittaa olevansa\nse mies. Sanoopa ajattelematta paljon muuta, joka olisi saanut jäädä\nsanomatta, niinkuin senkin, että olisi uudelleen valmis istumaan\nSörnäisissä kolme vuotta, jos sitä ennen saisi kivellä murskata\nmuutamia kyykäärmeen päitä.\n\nAntti naureskelee ja väittää toista tietävänsä. Et kuukaudeksi jättäisi\nkyyhkyistäsi, vaikka saisit puolipäivää laskettaa puimakoneen läpi\nkyitä kuin herneenvarsia! Ei se kannattaisi!\n\nSynkkä mies lientyy jälleen, jopa naurahtelee koko asialle ja\nheidän miehuustuttavuutensa on lujempi kuin ennen. Jos papinkirjan\nesiinkaivaminen olisi kirkastanut tällaisia näköaloja joka talossa,\nolisi teurastajan rouvan vaivannäkö muuttunut hänen kirjoissaan\nansiopuolen vientimerkinnäksi.\n\nMutta kuitenkaan ei yhtiön perustaja jatka enää matkaansa niihin\nkahteen kokemattomaan katiskaan ei edes Mäntylän äijän puheille. Hänen\nomalta kannaltaan katsoen se puuha onkin tarpeetonta, sillä Antti\nlupaa lainata tappuriaan niin paljon kuin hänellä tappamisia on ja\nMatti tietää, että se tulee hänelle halvemmaksi kuin parhaimmassakaan\nkymmenen miehen yhtiössä.\n\nKuitenkin synkkä jälkipuuska saavuttaa hänet uudelleen, ennenkuin hän\nkerkiää kotiin. Minkävuoksi jonkun teurastajanartun pitää verisellä\npuukollaan viileksiä kaikki, mitä eteen sattuu, sellaistakin, johon\nhänellä ei ole mitään oikeutta? Ja miksi jokainen ihminen näkee vain\ntoisen viat, viisin kuusin kerroin suurennettuina, joopa joo!\n\nHän on kiivaillessaan vetäissyt saraheinällä sormeensa syvän viillon,\njota kirpaisee kipeästi. Vihastuen hän riipaisee maasta saraheinää\nkokonaisen nipun ja kiertää niistä luistavaa surmansilmukkaa.\n\nKetä varten? Hirmuista, mikä peto ihmisen sisällä asuukaan! Mikään\nteurastaja ei tähän päivään mennessä ole kyennyt sitä vielä\nhengettömäksi kuristamaan.\n\nHän juoksee kuin jonkun takaa ajamana, juoksee yhtä mittaa veräjien\nylitse pomppien kotiin saakka. Hänen täytyy sen hädän ahdistamana\njuosta linnoitukseensa saakka, avata kaikki varusteensa, kertoa kaikki.\n\n— Mitä tuo! Eihän se vaikuta meidän elämäämme mitään! — Eikö todella?\nNiinkö ajattelet! — Ei niin hiukkaa!\n\nViulun sävel helähtää. Paha pakenee pois.\n\n\n\n\n16.\n\n\nHe harrastelevat uutterasti murtomaahiihtoa vielä tänäkin talvena.\nMutta yhteisretkien nousut ovat lievempiä ja laskukiemurat oikoisempia.\nMatti ottaa vahingonkorvausta yksinään sunnuntaisin ja kuutamopuhteina.\n\nMaiju pistäytyy pienellä kierroksellaan joka päivä vielä viimeisillä\nkevätkeleillä ja myöhäisimmillä viikoillaan. Hän on johdatellut\nlatunsa multatien varteen ja laskettelee hiljalleen kuormien mukana.\nYksikseenkään hiihdellessään ei hän tunne enää olevansa yksin. Hänen\nseuralaisensa ei tarvitse suksia eikä sauvoja, mutta liikehtii\nkuitenkin mukana, nauttii liikunnosta ja keväisten metsien raikkaudesta.\n\nHe ovat hankkineet talvi-iltojensa viihdykkeeksi radion,\nkaksilamppuisen vain, sillä pääasema ei ole etäällä. Heillä olisi\nollut vastaanottimelleen jo kolmekin tiloituspaikkaa ja Matilla olikin\nsuuri kiusaus asetella antenniriukunsa navetan seinälle. Olisi ollut\nsomaa nähdä, mitä lehmät olisivat esitelmistä ja musiikkiesityksistä\npitäneet. Tupa uudessa asetuksessaan oli kumminkin niin viihtyisä,\nettä oli sääli sitä asumattomaksi jättää, lisäksi asuinrakennus oli\nkukkulatöyrämällä, navetta ja sauna laaksossa. Johdot ohjattiin tuvan\nakkunan vierestä, niinkuin muissakin taloissa.\n\nKamaria käytetään talvisäilöhuoneena, maitokamarina, leipäkonttorina\nja hillokellarina. He ovat naperrelleet tupansa somistamiseksi monet\npitkät puhteet. Seinillä ja sängyissä on liinaa ja tyynyä. Emännän\nkäsityöharrastus ja taito ovat peräisin hänen kansanopistoajoiltaan.\nHän on ommellut tätä varten jo vuosia aikaisemmin, niinkuin olisi\naavistellut tulevaa tarvetta.\n\nIsännän peukalo ei ole keskellä kämmentä, hänenkään. Pöydät, tuolit\nja sänky, kaikki ovat omatekoisia, lujia ja kauniita, sillä Hämeen\nlainekoivu on kaunista puuta ja visaisen sitkeää, mutta kaupungin\nakademiassa kurssinsa suorittaneen miehen teräaseet eivät kysele, mistä\nlastu lähtee. Joulun edellä hän valmistelee merkillistä kapinetta.\nVanhan tavan mukaan sitä olisi pitänyt näpertää salassa, mutta se oli\nniin tilaa ottava, ettei sitä voinut näpertää missä tahansa. Lahjan\nsaaja ei ensimmäisinä päivinä pääse ollenkaan juonesta perille, mutta\nkun vihdoin pääsee, alkaa hän kiireen vilkkaa näperrellä, ja hän on\nsikäli edullisemmassa asemassa, että saattaa tarvittaessa kääräistä\ntekeleensä helmasyntiensä joukkoon, niinkuin naisväellä joulun edellä\nyleensä on tapana.\n\nLahja on kaksoiskeinutuoli, jo ammoisina aikoina rakastavaisia varten\nsommiteltu ja Turun riemuisan kuuluisassa linnassa herttuan aikoina\nhyväksi kokeiltu. Emännän helmasynti on tietysti ompelein kirjattu\nmatto, tätä rakkauden keinupuuta varten.\n\nJa niin somasti sitten kävi, että kun kaksoiskeinu jouluaattona\nvalmiiksi viimeisteltynä ja lakattuna keinuskeli juhlavalla paikallaan,\nniin kauniskuvioinen ompelumatto oli myös paikallaan, ja kun pari\naikaisemmin valmistettua tyynyä nostettiin istuinpaikoille, niin\nrakkauden valtaistuin oli niin erikoisen kaunis, jopa taiteellinenkin,\nettä komea Juhana-herttua jumalaisen kauniin Katariinansa kanssa olisi\nempimättä istunut siihen kuhertelemaan, jos se Turun linnan saleissa\nolisi ollut heidän käytettävissään.\n\nJouluaattoiltana he istuvat siinä puoleen yöhön. Se on heidän ainoa,\nyhteinen joululahjansa toinen toiselleen. Radio on hiljentynyt, mutta\nherkimmät jouluvirren soinnut ovat jääneet hämärään huoneeseen ja\nväreilevät yhä hiljalleen.\n\nHe keinuvat siinä sen jälkeen arkipäiviensä ja pyhäpäiviensä\nsunnuntaihiljaiset hetket. Kuiskailevat sanan tai pari ja sitten\ntaas keinu hiljaa keinahtelee. Tuleva isä tunnustelee uuden tulevan\nelämän sykkeitä. Se on uuden ajan säännöllinen mies. Milloinkaan se\nei unohda iltavoimisteluaan. Se on saanut uudenaikaista opetustakin,\nkoska niin joustavasti muokkaa ja verryttelee, liikkeitään tehostavasti\nrikastuttaen. Tuleva äiti tapailee miehensä väkevää rannevaltimoa.\nHerpaisevan outoa, yllättävää on lähiaikoina edessä. Hän tuntee\ntarvitsevansa tätä lataamista.\n\nHe ovat virittäneet vastaanottajansa herkän vienosointuiseksi.\nOrkesterikappale hiljenee ja päättyy pianissimoon. Sen jälkiväreily ja\ntoisto säilyy kauan.\n\nMies hakee viulunsa ja etsiskelee sormillaan näppäillen piilottelevia\nsäveleitä. Ne palaavat, leijailevat, värisevät, niinkuin olisivat\nlaululintuja ja istuneet hämäriin seinänrakoihin vain pieneksi hetkeksi\nlevähtämään. Houkutuspillin ääntä ne eivät ole voineet vastustaa, on\ntäytynyt taas pyrähtää lentelemään ja visertämään.\n\nKeinu pysähtyy ja keinujat väsähtävät. Kaikki tajuntainen elonväreily\ntyyntyy. Sointulintuset hiljenevät ja istahtavat taas muurin\nulkoutumille ja seinänrakosiin. Näin levähtävät pää siiven alla yön\nhiljaisimman hetken ja häipyvät äänettömästi näkymättömien huokosien\nkautta avaruuden eetteriin, ennenkuin seuraavan päivän rusko\nrupeaa hämyisen tuvan honkaisia seiniä valottamaan ja kirkkailla\nvalolintusillaan herättelemään.\n\n\n\n\n17.\n\n\nOn toukokuun alkupuoli. Matti ajelee aitapuita. Maiju kiirehtii\nnavettapolkua tavallista nopeammin, kalpeana kasvoiltaan. Hän on\nsilminnähtävästi sairas. Sen, joka asian tuntee, ei ole vaikea arvata,\nmiten ja millä tavoin.\n\nMatti riisuu hevosen yhdellä tempauksella ja kiiruhtaa juoksujalkaa\ntupaan. Synnytyspoltot ovat alkaneet. He ovat aavistelleet niiden\njoutuvan näihin aikoihin, mutta sittenkin on luonnollinen tapausten\nkulku yllättänyt heidät. Se tulee kuin jäidenlähtö järvessä, sattuukin\nsamaan aikaan. Musta jää on vielä näennäisesti paikallaan, mutta railot\nrakoontuvat jo pitkin ja poikin. Lääkäri on kirkolla järven takana,\nkätilö asuu samassa valtapaikassa. Selviytyykö järvi ajoissa, avautuuko\napua varten? Onko lääkäri kotona, onko kätilökään kotona? Kestääkö\ntämäntapainen jäidenlähtö tunnin tai kaksi tai kokonaisen vuorokauden?\n\nMonet ajatukset ehtivät välähdellä hätäisen miehen mieleen sinä lyhyenä\nhetkenä, jolloin hän pesee kasvonsa ja muuttaa vaatteensa. Potilas\nlohduttelee, ettei tässä ole vielä hätää. Ei kaiketi, koska nauraminen\nkäy niin väkinäisesti.\n\nKeskelle järveä on muodostunut poikittaisrailo kuin kesäinen sadetta\nennustava tyyni tie. Matti aikoo yrittää sitä pitkin järven poikki ja\njuoksee jo rantaan, mutta muistaa, että ennen lähtöä on käväistävä\nMäntylässä. Hän saa asian vanhuksille selväksi. Äijä kiroilee, että\nsattuuhan sitä ja että maailman sivu on tenavia siitetty ja synnytetty.\nMutta muori muistaa, ettei se ole niinkään jokapäiväinen sattuma kuin\näijä luulee, kohentaa esiliinaansa ja enempää tiedustelematta hynttää\njo naapuriin vievää ketopolkua pitkin.\n\nMatti nostaa veneeseensä airot, kirveen ja keksin. Kaikkia hän\ntarvitsee, ennenkuin selviytyy toiselle rannalle. Jääsohjua on vene\npuolillaan, vettä on saappaissa ja housuissa, mutta kovaa maata on\njälleen jalkojen alla. Vesi valunee housuista, saappaista se on\nkaadettava, vaikka kiirekin on.\n\nLääkäri on matkoilla. Kätilölle ei ole puhelinta. Keskuksessa tiedetään\nneuvoa taloon, joka on puolen kilometrin päässä hänen asunnostaan.\nPeriltä vastaa leveä, hieman läähättävä emäntäihmisen ääni: — Jaa\nettä — että kätilöllekö te meinaatte? Se on — on sitten viheliäistä,\nkun kunta ei hanki sille telefuunia! Kenenkä minä nyt taas saan sinne\njuoksemaan!\n\nMatti selittää väliin. Läähättävä ääni vastaa. — Mitä tässä maksuista!\nEikä niitä senpuolesta koskaan muistetakaan, kun hätä on ohi!\n\nSitten kuuluu tupaan päin ja kuuluu se langanpäähänkin: Vihtori, juokse\nsinä! Vihtori tuntuu vänisevän vastaan. Hän ehkä paremminkin tietää,\nmiten helposti hätäpalvelukset unohdetaan. Mutta emännän ääni antaa,\nettei kuuntelijan tarvitse muuta kuin torvea pitää. — Mitä sinulla on\nestettä! Kyllä ne tinanapit ehtii räknäämään vastakin! Lähle viivana!\n\nNähtävästi Vihtori lähtee, mutta langanpäähän ei näy, minkälaisena\nviivana hän lähtee. Kuuntelija näkee tarpeelliseksi muistuttaa sekä\nhänen, että kätilöneidin mahdollisimman pikaisesta jouduttamisesta ja\nilmoittaa tiellä odottelevansa. Emännän ääni puolestaan ilmaisee, ettei\nmiehen tarvitse häntä kiiruhtaa näissä asioissa. Hän on ollut kymmenen\nkertaa pirttisaunassa ja tietää, mikä on naisen hätä.\n\nMatti menee tien varteen odottelemaan. Jos kätilö heti lähtee ja\nautolla ajaa, niin matka ei kestä kuin parikymmentä minuuttia. Eiköpä\ntämäntapaisen virkailijan kapsäkki mahtane olla aina valmiiksi\npakattuna.\n\nMinuutteja kuluu, hyvin hitaasti. Hänen täytyy asettaa kello korvaansa\nja kuunnella, käykö se. Väliajat hän pitelee sitä kädessään ja kävelee\ntiellä edestakaisin.\n\nMitenkähän Vihtori lähti? Jospa jäikin nurkan taakse tinanappejaan\nlaskeskelemaan! Mikä sellaisten viukaleiden viivailemisista menee\ntakuuseen? Sattuu riihen nurkalla yksiin naapurin Kallen ja Petterin\nkanssa. Päivä paistaa ja nappikuoppa odottelee. Kuin pahan omantunnon\nmuistikuvana juolahtaa mieleen, että juuri sillätavoin on käynyt\neräälle Matti-pojalle yhtenä kevätiltana, kun piti jouduttaa\nsiskon kirjettä postimiehen laukkuun. Jäi toisen päivän laukkuun,\nkolmannenkin, sillä posti kulki vain kahdesti viikossa. Mahtoiko\nkirjekään sisältää niin polttavan kiireellisiä? Olipa sisko aikoinaan\nennättänyt elämän riemuun ja ennättänyt vähän liiankin hyvin.\n\nHänen mieleensä juontuu kirkkaasti paljon nuorempi kuva monella tavoin\nrempsahtaneesta siskopahasta, joka ahtaassa ja olemukselleen tuiki\nvieraassa ympäristössä jatkaa Pahkamäen sukua ja taistelee sen kaikkein\nvälttämättömimpien elinehtojen puolesta. Ehkäpä olisi sen aikaisempien\nvuosien myöhästyneen kirjeen saanut kokonaan haudata nappikuopan\npohjamultiin! Mikäpä edeltäpäin tietää! Eikä aina jälkeenpäinkään!\n\nPuolituntinen on kulunut, odotetulta suunnalta ei kuulu mitään hyrinää.\nPari autoa on mennyt kirkolle päin. Hän päättää pysäyttää seuraavan,\ntulipa se mistäpäin tahansa. Mutta seuraavaa ei tule, minuutit kuluvat,\neikä vain tule. Hänen odotuksensa käy piinalliseksi. Tuntuu kuin hiki\nja kylmä pyrkisivät majoittumaan samaan yöpaikkaan, jossa on tilaa\nvain yhdelle. Kylmä kopistelee vimmatummin, se on ennen koettu asia,\nmilloin kevättuuli kuvailee märkiä vaatekertoja. Hän kävelee, hyppelee,\ntuskailee ja odottaa. Mitään ei kuulu, ei mistään päin, paitsi hetken\nkuluttua koiranhaukuntaa kylästä päin, johon toinen koira kylän\ntoisella laidalla ulvonnaksi venyttäen vastailee.\n\nHän aikoo lähteä uudelleen puhelimeen, mutta ennen sitä kuuluu vihdoin\nkirkolta päin hyrinää. Musta auto hyrähtää vastamäelle ja lähenee kovaa\nvauhtia. Mahtaako maaseutuajuri lasketella tuota kyytiä? Hän hypähtää\npäättäväisesti keskelle tietä ja levittää kätensä, viime hetkessä.\n\nHurjapäisellä ajurilla ei ole kätilöä kärryissään, sillä hän on\nkauppamatkustaja, joka aikoo Helsinkiin ryyppyillallisille. Hän ei ole\nmieluisasti yllätetty tästä äkillisestä pysäyttämisestä, jarrutkin\novat vongahtaneet pahasti ja ilmassa tuntuu palaneen kumin hajua.\nMutta herra matkustaja on enemmän liikemies kuin automies. Tätä puolta\nasiasta hän tuskin huomaa. Viivytys ja vauhdin pysähdys, se häntä\nharmittaa.\n\n— Onko miehellä asiaa, vai?\n\n— Vähänpä tässä turhanvuoksi maantien matkustajia pysäyttelemään!\n\n— Antaa kuulua! Minulla on hiukan kiire!\n\n— Niin on minullakin! Vaunu ympäri ja heti paikalla!\n\n— Vaunuko ympäri? Oletteko te hullu!\n\n— Hullu tahi viisas! Mitä nopeammin liikutte, sitä ennemmin pääsette\njatkamaan matkaa!\n\n— Ettenkö minä muutoin pääse jatkamaan matkaa!\n\n— Enpä luule!\n\nNäin he ensi hätään sanailevat. Mies hypähtää astuinlaudalle ja herra\nmatkustaja luulee joutuneensa todellakin maantierosvon tai pähkähullun\nkanssa tekemisiin. Jälkimmäinen olettamus on hänen mielestään enemmän\nmahdollinen, eivät rosvot toki mahtane uskaltaa suuren kylän laitaan\nkeskellä kirkasta päivää. Mutta hän ei ole ensimmäisellä matkallaan.\nHän panee koneen käyntiin ja antaa tungettelijan tietää, että tämän\nolisi korkea aika loikata mäkeen.\n\nToinen ei myöskään ole ensikertalainen ottelukehässä. Yhdellä\nrivakalla hyppäyksellä hän on istuinpenkillä, ennenkuin mitään muuta\nehtii tapahtua. Mahdollisesti hän saisi muutaman kilometrin ilmaista\nkyytiä, ellei käsijarru olisi niin näkyvällä paikalla ja selitykset\ntakeltumattomina sanoina.\n\n— Minä tarvitsen kätilöä! Me haemme sen!\n\n— Te kätilöä? Jopa ihmeitä kuulen!\n\n— Ette ole niin viisas, kuin tahdotte näyttää! Vaunu ympäri ja paikalla!\n\nMatkustaja vilkaisee vaunun ovitaskuun, josta näkyy pistoolin perä,\nmutta huomaa pienen hetken myöhästyneensä. Hän on todellakin viisas\nmies ja nyökäyttää täysin ymmärtäneensä hyökkääjän niin käskyn\nkuin väittämän. Paikka on ahdas, kuitenkin vaunu kääntyy vähin\nvaihtoliikkein melkoisen nopeasti. Keskustelu jatkuu tuttavallisemmassa\nsävyssä.\n\n— Mikä te olette?\n\n— Maanviljelijä!\n\n— Sen minä näen ryysyistä, mutta mikä muuten miehiänne!\n\n— Eukonmies!\n\n— Jo senkin uskon, mutta...\n\n— Miehentappaja! Uskotteko senkin?\n\nMatkustaja vilkaisee päin ja räjähtää nauramaan eteen päin syöksyvän\nmoottorinsa kanssa kilpaa. Tämä oli tapaus, joita ei joka päivä satu.\nHän painaa syvälle lusikkaa ja voimakaskoneinen pikku vaunu syöksyy\nsuoraa tietä kuin vimmattu. Parina lähiminuuttina ei ole sanoille\nvaraa, sillä matkaviisari keikkuu sadan kahden puolen.\n\nMutta eräässä mäenposkessa kyyhöttää vanha harmaa fordi,\nkuljettajantapainen pulaa renkaan muuttohommissa ja lihavahko\nnaisihminen istuu astuinlaudalla.\n\nHurjistunut jaloratsu syöksähtää ohitse pitkän matkan, ennenkuin\nkyydittävä saa selväksi, että käännös olisi taas tarpeellinen.\n\nAstuinlaudalla istuskeleva rouvasihmiseltä vaikuttava neiti on pitäjän\nkätilö, virkamatkalla johonkin, josta on tultu veneellä hakemaan.\nHän ei väittele vähääkään sitä vastaan, etteikö noutaja saattaisi\nolla sennäköinen kuin kuljettajan rinnalla istuva mies on. Saattoipa\nmiehellä avuntarpeessa oleva vaimokin jo olla. Heikin kuljettaja saa\nmarkat rapaiseen kouraansa, noutaja virkanaisen kapsäkkeineen syliinsä\nja taas liikkuva viisari osoittelee yhdeksääkymmentä, sataa suoremmilla\nnevapaikoilla. Virkanainen ei ole aivan eilisen päivän neiti-ihmisiä,\neikä ole juuri milläänkään, arvelee vain, että hauskaa seuraapa tässä\noli, jos viimeistäkin menoa lienee ja ettei häntä näin suloisesti ole\nvielä milloinkaan aikaisemmin muilutettu.\n\nKoko ajo käännöksineen oli kestänyt vain vajaan kymmenen minuuttia ja\nvirkistänyt herra matkustajaa tavattomasti. Hän olisi antanut kyytiä\nmiten pitkälle tahansa, ilman että maksun periminen olisi tullut edes\nkysymykseen. Tämä oli elämys! Tuollaista miestä ja tällaista neitiä\nei ole onni tavata jokaisessa maaherran läänissä! Tervetuloa pulkkaan\nvastakin! Ja onnea tämän illan seuraaville edesottamuksille!\n\nMutta tällävälin ovat järven jäät alkaneet liikehtiä. Selän poikki\njohtanut pitkä railo on näkymättömäksi umpeutunut. Uusia railoja on\nmuodostunut, ei kuitenkaan niille paikoille, missä vene odottelee.\nKoko niemen seutu on kuin jäämerimaisemaa, mursuja ja jääkarhuja vain\npuuttuu.\n\nTouhukas impi ihmettelee ja puhelee paljon. Noutaja ei kerkiä edes\npuolia kuuntelemaan. Hän juoksee jo niittyniemen toiselle puolelle\nuusia väyliä tarkastelemaan, palaa pian takaisin ja alkaa kiskoa\nvenettään niityn poikki. Jos neiti olisi vähemmän puhunut, niin hän\nolisi ehtinyt heittäytyä laukkuineen veneeseen ja hänellä olisi taas\nollut kiintoisa lisä vaiherikkaisiin matkakertomuksiinsa, mutta kun ei\nehtinyt, niin sai pomppia perässä, niinkuin parhaimmin osasi. Siitä\ntoki saattoi olla huoleton, ettei häntä lopullisesti jätettäisi.\n\nNäin päästään järven rantaan, uusille railopaikoille. Venematka on\ntarpeeksi vaiherikas edelleen. Noutaja käyttelee kaikkia käsilläolevia\ntyövälineitään, mutta eteenpäin luovimisen keinot tahtovat loppua siitä\nhuolimatta. Kätilöneiti istuu keskellä venettä ja on alati äänessä\nkuin paras sumusireeni. Kahnustellaan vaivalloisesti eteenpäin, kunnes\nlähellä päämäärää tulee umpiperä vastaan, lopullisesti.\n\nTuuli on ahtanut kotilahden jäitä täyteen. Se on hyvä merkki, kalat\nmajailevat koko kesän lahdessa. Mies antaisi kernaasti niiden majailla\nviisi kesää toisella rannikolla, jos pääsisi kaksikymmentä syltä\neteenpäin. Kotiranta, kohtalo, miten tärkeät hetket tahansa odottavat\nmuutaman kymmenen sylen päässä. Tähänkö pitää jäädä? Takana oleva\nrailokin on kasautunut jäitä täyteen. Ei voi peräytyä eikä pääse\neteenpäin. Eikö pääse eteenpäin?\n\nKauempaa harkitsematta hän hyppää kekseineen jääsohjuun ja vajoaa\njoka askelella, matalampaan ja syvempään, mutta etenee arvelematta.\nSumusireeni varoittelee turhaan. Hän hypähtää jo rantakivelle ja\nvilkuttaa kädellään.\n\n— Ettehän vain jätä minua tänne!\n\n— En millään hinnalla!\n\nMaiju ei ollut voinut Matille sanoa, miten kipeästi poltot jo\nleikkasivat yli ruumiin. Hänestä tuntui mahdottomalta ajatella, että\nihminen voisi kestää niitä tuntikausia. Matin ei olisi pitänyt enää\nlähteä, järventakainen apu oli jo liian myöhäistä. Hän tuntee itsensä\ntällä hetkellä niin heikoksi ja avuttomaksi. Jospa Matti olisi pysynyt\nkotona ja istunut sängyn vieressä!\n\nToki muori tulee, touhuaa enemmän kuin saa aikoihin, tulta hellaan\nja saunan uuniin. Estelyt eivät auta. Muori ei voi käsittää, että\nkunnollisia lapsia voisi saada muualla kuin saunassa. Käydessään\nsaunanuunia kohentelemassa tuo hän kuitenkin tietoja, miltä järvellä\nnäyttää. Ne eivät ole lohduttavia kyyhkysiä, siinä muodossa, missä\nmuori ne huomaamattaan tulee esittäneeksi.\n\n— Jäät liikkuu, niin niin! Ei ole hyvä lähteä veneellä railoihin,\nsinne jää! Sinne jäi Pajulan Aapo vainaakin, sinne jäi, kun lähti eikä\ntotellut!\n\nSe viiltää synnytystuskissa repelöityvää naista. Kuitenkaan hän ei\nvoi olla yhä uudelleen tiedustelematta, eikö järvellä näy jo mitään\nliikettä?\n\n— Ei, lapseni! Ei kukaan hullu lähde nyt järvelle! Muori ei tällä\nhetkellä ollenkaan muista, että joku kallisarvoinen hullu on äskettäin\nkuitenkin sinne lähtenyt. Touhunsa välillä hän istahtaa keinutuoliin ja\npuhelee narisevalla äänellä:\n\n— Kivulla sinun on synnyttäminen lapsia! Niin on! Minä sen tiedän!\nTiedänhän minä sen, lapsiparkani! Viisi vietiin kirkonmaahan! Petteri\nlähti merelle! Sinne katosi!\n\nViiltävä kipu leikkaa, eikä Maiju voi pidättää kirkaisuaan.\n\n— Noin se riipoo! Patapuukolla raastaa! Kyllä minä sen muistan!\nKupeissani repii, kun ma kuulenkin! Purista sängynlaidasta! Kummallakin\nkädelläsi, niin niin! Sauna on jo kohta hiilillä!\n\nPolttojen välit lyhenevät ja leikkaushaavat laajenevat. Monet koetut\nja kuvitellut tuskan mielikuvat maalaavat piinallisesti värisyttävää\ntaustaa. — Hän on pieni tyttö, kiivennyt möyryävän sonnin ajamana\nahopetäjään. Sydän hakkaa, kädet ja jalat ovat puuduksissa. Ketään ei\nkuulu, ei näy, vain vihaisia puhauksia, suuret sarvet ja julmat silmät.\n— Junaa odotellessa käydään läheisellä höyrysahalla veljen kanssa.\nMies katkoo lautoja huimasti kiertävällä kiekkosahalla. Se nousee\npetona pöydän raosta, sähähtää, karmaisee. Hän itse on pöytäkaukalossa\ntyönnettävä laudankappale. Julma peto murisee, sähisee, puhelee...\nRaatelevin piikkihampain riipaisee poikki... halki... nyt... nyt...\n\nHän kirkaisee jo aikaisemmin. Kohta seuraa viilto. Muorin ääni narisee:\n\n— Kivun unohtaa, kun saa sen rinnoilleen. Sen suu mutustaa niin\nmukavasti. Sen sormet käpertää. Kymmenellä tulitikulla se kutkuttaa.\nEi siinä sitten enää vatsanväänteitään tunne. Lantiokipeitään ei\nmuistakaan, ei muista ei!\n\nMatti juoksee riipaisemalla mäen ehtien kuitenkin havaita lämpöä\nhöyrähtelevän saunan. Hän tasoittaa hengitystään ja hiipii varovaisin\naskelin tuvan ovelle. Keinutuolissa liikahtelee jonkinlainen\nvaatemyttyrä. Se on muori, koska heijailee ja puhelee. Perältä kuuluu\nvalittava äännähdys. Hän syöksähtää tupaan ja suoraa päätä odottavan\nluo. Iloisesti yllättyneen huudahdus, vaikkakin tuskan väkinäisellä\näänellä:\n\n— Sinä pääsit jäistä!\n\n— Pääsin! Ja apu pääsee ihan heti! Käyn vain vetäisemässä sen ylös\nrantajäistä!\n\nHän painaa värähtelevät kädet poskiinsa ja suutelee niitä kerran.\nSitten juoksujalkaa ulos riihikatokseen, josta löytyy pari köyttä\nja muutamia lautoja. Rinteen koivuista hän riipoo köyden jatkoksi\npyykkinuoran. Rannassa hän sitoo köydet ja pyykkinarun yhteen, toiseen\npäähän katajaisen kalikan. Laudat tarvitaan apusillaksi. Jäihin\nkahlittu impi oivaltaa hankkeet ja puhkee laulamaan: Kukkuu, kukkuu,\nkaukana kukkuu! Kahden turhan yrityksen jälkeen hän onnistuu nakkaamaan\nkalikan ruikuttavan kultasen ruuheen saakka. Alus nousee jääsohjua\nmyöten rantaan ja impi huokaisee: Kaikki hyvin! Kun pelastusenkeli\nolisi vielä vapaa!\n\nHe ovat ehtineet vähän aikaisemmin kuin ratkaisevaa tapahtuu. Ripeä\nneiti kerkiää pukeutua virkapukuunsa. Hän lämmittää ja levittää\nkahisevat keltaiset liinansa ja puhella hän aina kerkiää, nytkin, ettei\nmuoripaha jouda muuta kuin heijaamaan ja suu avoinna kuuntelemaan.\n\nHän historioitsee heidän automatkastaan, vaiherikkaasta merimatkastaan\nja siitäkin, miten ihmeellinen mies hänet jääröykkiöiden keskeltä\npelastaa. Hänen ei tarvitse muuta kuin kukkuuta laulelee ja niin\ntullaan ulos, että paikat rytisee ja...\n\nKaksi pitkää kirkaisua.\n\n— Niin että luonnonvoiman edessä eivät pienet esteet pidätä, eivät\nvähän suuremmatkaan!\n\nHänen käsissään pyöriskelee punakka kirkuva poikalapsi. Pienet kädet\nmelovat tyhjää ilmaa, sormetkin varmaan jo kapertelevat, mutta ne ovat\nniin pienet, ettei muori niitä näe. Jalat hän näkee, eikä pysy enää\npaikoillaan, vanha ramu.\n\nHän saa lapsen avolakanaan kääräistynä syliinsä siksi aikaa, että\nkätilö ehtii järjestellä pesuvesiään. Hän tuntee sylissään uuden\nelämän, käsien ja pienten jalkojen kapertelevat liikkeet. Ne hierovat\neloa vuosikymmeniä tunnottomana levänneiden hermojen koskettimiin. Hän\ntuntee elävästi kuusi kertaa toistuneen äitiysvaivansa tuskat ja riemut.\n\nNoin ne itse kukin ovat aikansa rapsineet, kuumenneet, kylmenneet\nja kirkkotarhan multiin rauenneet. Kaikkein selvimmin muori muistaa\nPetterin jalat, jotka kauemmin ovat pelmunneet ja raapineet, mutta\npienen kesäajan jälkeen nekin maailman turuille ja merille häipyneet.\n\nKeväisenä iltana kesäisiin muistoihinsa uppoutunut muoripaha vajoaa\nkiikun keinuessa yhä alemmaksi muistojensa untuvakoppaan, syli\navautuu ja reumatismin runtelemat koppuraiset sormet hyväilevät\nnykivin liikkein lapsen hentoja ruumiinmuotoja. Äitiyden lämpöaalto\non läväyttänyt hajoavien elojäännösten lävitse viimeisillä\nheijastesäteillään.\n\nMatti on muuttanut kuivaa ylleen ja yrittelee tehdä yhtä jos toista,\nrääpäisee ojanpäätä, vuolaisee heinäseivästä, pyyhkäisee kuin ampiaisen\najamana metsärinteeseen saakka halkopinojen korvaspuita tarkastelemaan.\nTäytyykö hänen tänä iltana kiivetä vuorellekin! Hän kiipeää jo tuttua\njyrkännettä, johon on muodostunut poluntapainen. Siinä on monenmoista\nmatkaamista, tavallista kävelynousua, pomppimista, nelinkontin\nkonttaamista.\n\nHän pääsee jo niin pitkälle, että järvi alkaa näkyä. Jäät ajelehtivat\nyhä. Tuuli on painanut niitä valkoisiksi vuoriksi lahteen ja\npuronsuuhun. Rantaäyränteen koskiputous kaivaa niiltä pohjaa. Jäähuiput\nvierivät, rysähtelevät, niinkuin kävisivät taistelua keskenään. Mutta\nselän poikki välkkyy jo sininen railovyö, jota kolmella veneellä\nrinnakkain voisi soudella.\n\nTuvan piipusta nousee sinertävää savua. Mitä tähän aikaan keitetään?\nHän muistaa äskeiset matkansa maalla ja järvellä, kivun voihkaukset.\nKuinka hän ne hetkeksikään on unohtanut!\n\nHän palaa kiertopolkua pitkin hyppäyksin. Pihkahajuiset lehtipuun\nvarvut räpsivät silmille, nihkeät kivet livettävät. Hän etsii\nniitä kuitenkin, hyppii niille kuin hippasilla olevat lapset\n»taplipaikoille». Tänne! Tänne! Kolmella loikkauksella tuonne! Se\non vaarallista menoa, mutta hän on jo alhaalla, pujahtaa veräjästä\nniitylle ja porraspuita tulvivan puron ylitse.\n\nKaksi nauravaa naista ottaa hänet tuvassa vastaan. Muorin hampaattomien\nleukojen väpätyksen saattaisi itkuksi tulkita, vaikka nauruksi se\non tarkoitettu. Hän kävelee kuin kirkon perälle, polvistuu alttarin\nviereen, kädet tarttuvat käsiin. Silmät kysyvät, toiset vastaavat,\nluomistuskan ja riemun kirkastamat lähdesilmät välkähtelevät.\n\nMies aavistaa, mitä vaimo on heidän elämänonnestansa maksanut. Hän\ntahtoisi kiittää, mutta ei voi keksiä, miten hän voisi sen uhrauksen\narvoa vastaavasti tehdä. Lasihelyjä ei voi ripustaa enää tuohon\nkaulaan. Hän katselee vain, suutelee sormia, rannetta ja käsivartta.\n\n— Kiitos, äiti!\n\n— Kiitos, isä!\n\nUusi isä nousee ripeästi, astuu keinutuolissa kiikuttelevan muorin luo\nja tarkastelee lasta.\n\n— Mieskö?\n\n— Mies!\n\nMillä muori saa yhteen sanaansa niin paljon väkevää väriä.\n\nHän juoksee kamarista noutamaan kätkytkopan, jonka he ovat talvella\ntehneet ja somasti vaatettaneet. Muori tahtoo, että siitä tehtäisiin\nheijavaku, kätilöneidin ohjeet ovat toiset. Hän sen asian parhaiten\ntiennee, mutta isä ei kuitenkaan voi olla heijaamatta, käsissään, koska\nkopassa on korvat ja mies vaatteineenkin niin höyhenen kevyt.\n\nHän tiedustaa, saako lasta käyttää jo tänään ulkona.\n\nSe on kovin aikaista. Lapsekasta mielitekoa ei sentään voida kieltää.\nMies huppupeittoon ja sitten saa mennä, vähäksi aikaa.\n\nHän kantaa kätkyttä kuin kalliilla siemenellä täytettyä kylvövakkaa,\nkuitenkin juoksuaskeleita ottaen, että määräaikana pitemmälle\nkerkiäisi. Hän tahtoisi käydä näyttämässä pojalle puroputousta,\njärvenrantaa, vuorenrinnettä, mutta ei ole aikaa ja niissä on niin\nliukastavaa. Täytyy olla hyvin varova, on varoitettu ja siksi hän\njättää nähtävyydet etäisempiin aikoihin ja kävelee kuivaa polkua\nMäntylän veräjälle päin.\n\nMääräaika, viisi minuuttia on varmaan jo loppuun kulunut. Hän kääntyy\ntakaisin. Muori köpittää polulla vastaan. Hän ei anna tietä, kuten\nnuoremman tulisi, pysäyttää kokonaan vaivaisen kulun, notkistaa\npolvensa ja avaa vakan. Muori pysähtyy ja kohentaa pääliinaansa.\nAurinko heittää vinosti leppeää valoa, sivuaa vanhuksen sameita silmiä\nja lapsen räpytteleviä pikkuteriä. Muori tuntee olevansa vanha Simeoni\ntemppelissä. Vanha hän on, mutta nuoruutta muisteleva. Pitää kaiketi\nhänen jotakin sanoa tuolle hupsulle pojalle, joka riemusaaliin saatuaan\non sulkenut hänen tiensä.\n\n— Siitä sinulle alkoi leinheitti!\n\nHupsu poika ei kaipaa sen enempää, nousee ja lähtee poukkoilemaan.\nMuori pääsee taas köpittelemään.\n\nIsä juoksuttaa aarteensa tupaan. Äiti on nukahtanut. Neiti\nhiipii varpaillaan lasta ottamaan ja varoittelee hiljaisuuteen\nsormi poikittain suulla. Isä peräytyy hiipien ovelle ja poistuu\nrauhanmajasta. Hän muistaa, ettei ole tänä iltana kokenut\nkalanpyydyksiään ja astelee rantaan.\n\nJäärykelmä on painunut jo ulommaksi selälle. Pienet uivat telit ovat\nkeveitä ja väistyvät veneen edellä. Hänellä on järvessä kaksi rysää ja\nyksi rautalankakatiska, puron suussa ja niemen molemmin puolin.\n\nLienevätkö kalat seuranneet jäitä, vai muutenko tänään on hyvä onni?\nKummassakin rysässä on suurehko hauki ja katiskan pohja peittotäytenä\nlihavia, venkoilevia ahvenia. Hän tahtoisi vapauttaa ne, niin\nriemulliselta hänestä tuntuu. Mutta hauet ovat petoja ja tuonkokoiset\nahvenetkin tuhoavat paljon pieniä kaloja. Tänä päivänä on suojailtava\nnuorta elämää maalla ja merellä.\n\nHän puhdistelee kalat saunan kynnyksellä istuen. Siivottuna niistä\ntulee lähes ämpärillinen. Sitä kelpaa kantaa. Neiti touhuaa ulkorapulla\npyykkejään. Sormea ei enää tarvitse asettaa poikittain suulle, oma\nkielikin käy jo erinomaisen vikkelästi. Missä pappa kiertelee? Noin\npaljon kalaa yhdellä kertaa ahnehtii! Kahdenkymmenen vuoden perästä\nvasta, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Silloin on syytä kantaa\nkalaa ämpärikaupalla.\n\nNeiti keittää kalakeiton, isäntä vain avustaa perunoiden kuorimisessa.\nPöytään ilmestyy lautaset ja lusikat, keittomalja höyryää keskellä.\nNuorelle äidille ammennetaan jo lientä ja tuoreen kalan parhaita\nmakupaloja. Neiti aikoo lähteä viemään sitä, mutta isäntä pidättää. Hän\nitse tahtoo viedä ja syöttää kalleimmalla lusikallaan.\n\nTavallinen hopealusikka se vain on hänen muiden palkintolusikkainsa\nja sokeripihtiensä joukossa. Monessa muussa, parissa hopeakauhassakin\non ykkösmerkki, mutta tämä yksinkertainen hopeaesine on aina ollut\nhänelle muita rakkaampi senvuoksi, että se on voitettu ankarimman\ntaistelun palkintona. Hän muistaa elinikänsä sen »keskimatkan». Se\nei kestänyt kuin vähän yli neljä minuuttia, mutta se oli alusta\nloppuun kireä kilpailu, jonka vaiheisiin mahtui unohtumaton määrä\nahdistavaa tuskaa ja rintaa täyttävää riemua. Maali viimeisen suoran\npäässä on kuin vesihauta tulimerenä kohisevan kulopalon takana. Sinne\nkilvoitellaan viimeiset voimanrippeet kerien, kynsin hampain senteistä\nja sekunninosista taistellen.\n\nTällä lusikalla ei ole ennen syöty eikä syötetty kalakeittoa. Tuntuu\nhyvältä, että se on käyttämättömänä säästynyt tähän ateriaan. Tänään\non juostu unohtumaton keskimatka, taisteltu tuskan ja riemun paineella\nsekunttien murto-osista ja selviydytty voittajana tulimerestä velloviin\nvesiin.\n\nMaiju tuntee lusikan. Hän on niin valpas ja herkkä, tänään erittäinkin.\n\nLusikka nousee ja laskee keveästi kalvenneille huulille. Kalaliemi\ntuo uutta voimaa. Miten kauniisti hän osaa ottaa sitä sievän lusikan\nkapealta terältä!\n\nMatti kylpee muorin lämmittämässä saunassa, jossa iltamyöhälläkin on\nlöylyä yli tarpeen.\n\n\n\n\n18.\n\n\nLautamiehen asenteesta arvostellen heidän asemassaan olevalla\npienviljelijäparilla tuskin olisi ollut niin paljoa aikaa lapsen kanssa\npulailuun, kun he siihen käyttivät. He halusivat ensi hetkestä lähtien\nseurata pojan kehitystä, jossa herkkä huomio päivittäin keksii yhä\nuutta.\n\nHe eivät ottaneet sille hoitajaa ja siksi heidän oli kuljetettava lasta\nmatkoillaan työmailla, karjassa, järvi- ja sunnuntairetkillään. Maiju\nompeli vanhasta sadetakistaan viilekkeillä varustetun pussin, josta\nkokeilujen jälkeen korjailtuna tuli hauska kantoväline, jopa niin, että\nsyntyi kilvoittelua siitä, kumpi sai miehen kanniskeltavakseen. Poika\nei valikoinut kantajaa, tillisteli pyöreillä silmillään vasten päivää\nkuin eskimoemon poika tai kenkurun penikka, kasvoi ja ruskettui.\n\nUlkona metsissä ja työpaikoilla oli hoitajilla enemmän päänvaivaa.\nAurinko paistoi liian kuumasti, muurahaiset juoksivat puiden oksilta,\nja sääsket survoivat ilmassa. Pula pani keksimään keinoja. Kätkyt tai\nmakuupussi kääräistiin harsokankaaseen, kiinnitysköydenpäät eristettiin\naineella, jota muurahaisen tuntokärsä vieroksui, liiallisen auringon\nvarjostamiseksi riitti liina, koivunlehvä tahi sanomalehti. Näin\nvarustettuna mies nukkui kuin paratiisin pankolla.\n\nNe hetket, jolloin nuorat irroiteltiin, pyydyksen rihmat ja puseron\nnappihakaset availtiin, olivat virkistyshetkiä heille kaikille. Siitä\naiheutui aina monta pientä puuhaa kuin pesän hakemista kukkivan\npihlajan varjoon, heinäseipään viereen tai ladon pehmeälle pielukselle,\nmilloin taivas vettä pirskoitteli. He olivat innostuneet siihen pikku\ntoimitukseen, joka näennäisesti samantapaisena uudistui päivästä\ntoiseen.\n\nPoika oli päähenkilö ja omistautui tehtäväänsä väkevästi ja\nvälittömästi. Alkuaikoina hän ei tajunnut, mitä se oli, mistä se tuli,\nmutta hän ei voinut vastustaa sitä, joka pyrki pienten, melkeinpä vielä\nitsetiedottomasti liikkuvien huulien väliin somasti kutkuttavana ja\nvastaliikkeisiin kiihottavana. Lämmintä, elävöittävää nestettä tulvahti\nsuuhun, täytyi niellä, vaistomaiset vastaanottoliikkeet kuljettivat\nedelleen sitä pienen mestarillisen rakennelman johtoon.\n\nNäin isä, entinen ammattimies kaavamaisesti itselleen kuvaili.\nHän tiesi, miten nesteet elottomissa johdoissa kulkivat, saattoi\naavistella, mitä lisää luonto ja elävä vaistoilu aiheuttivat.\n\nKehitys kulki varmasti ja nopeatahtisesti eteenpäin. Pikkumies\nalkoi käsitellä elinkeinojaan ja elinkumpujaankin kuin parhain\nammattimies. Hän näytti pian vaistoilevan, mistä ja millä tavoin oli\ntehoisin yritellä. Silmä tottui erottamaan, sormenpäät herkistyivät\ntunnustelemaan ja huulet tavoittivat taitavasti punaisen hiirenpojan\npäästä kiinni. Myöhemmin ei kelpaa enää suoranainen imuveto. Ei\nse ole mikään jäykkäseinäinen vesisäiliö, vaan hersyvä elonlähde,\njota on maaniteltava, nenänykeröllä heruteltava, liikkuvilla\nsormilla rapsuteltava ja pienellä jalkateräkäppyrällä kutkuteltava\nvaikutuspiirin etäisimmillä rajoilla.\n\nEntäpä toinen, itse elonlähde! Minkä ihanan elämyksen hän on\nkokenutkaan jo ensimmäisellä pulpahdushetkellään tuskanviilteisen\nsalamoinnin jälkeen! Koko elimistö on pitkän aikaa koonnut parhaintaan\nerikoisiin paikkoihin, joista se ajan tullen, määrättyä tarkoitusta\nvarten aavistelee voivansa ulos hakeutua. Hetken lähestyessä vallitsee\nsiellä kipenöivä paine.\n\nMutta sitä ihanampi on vapauttava puhkeemus, jonka seuraamuksena\näitiyden lempeä lintu laskeutuu näkymättömänä hänen ryntäilleen. Pieni,\nturvaton elämänalku on parhain palanen omaa elämää ja toisen parhainta\nelämää. Sen virikkeeksi on valmis uhraamaan ruumiinsa, henkensäkin\nherkimmät elinnesteet. Se ei ole edes uhraus, vaan autuas anti.\nJokainen imuvärähdys antaa enemmän kuin ottaa.\n\nJa mitä tuntee kolmas, joka hiukan ulompana käsinojassa makailee ja\nmehuisaa apilanterää tai suolaheinän vartta pureskelee.\n\nSiinä ne ovat, äiti ja poika. Ja minäkö tässä mukamas isä heille, herra\nnähköön! Poika imee, vanuttaa ja vehtailee. Äiti hymyy, kumpuaa ja\nsäteilee. Missä olen ennen nähnyt tuon autuaallisen parin? Missä minä\nolen sen nähnyt? Tuntenut ammoin sitten. Kauan siitä jo on. Se olisi\nvarmaan jo hävinnyt, ellei olisi vereen imeytynyt. Ja nyt tässä elää\nuutena parannettuna painoksena poikani ja poikani äiti.\n\nHän puree yhä kiihkeämmin mehuisaa heinänvartta, painuu tahi valuu\nlähemmä, kaarevaksi vanteeksi aivan, hän, kolmas pyörä vaunussa. Hänen\ntäytyy keksiä siinä pientä kujetta: niskaan puhaltaa, heinänlatvalla\nkutkuttaa, pientä pakaraa taputella ja suutakin suikkaista poskeen,\nrintaan tai pulleaan käsivarteen.\n\nPoika unohtaa syömiset, rummaa ja jokeltaa. Mutta kun ei saa sanojaan\noikein ymmärrettäviksi, niin puhuu käsillään, jaloillaankin, joiden\nliikkuvaiset varpaat viittoilevat kattoon tai taivaanlakeen. Äiti\nkoettaa kääräistä niiden verhoksi keveää valkovaatetta. Ne painuvat\nalas, hetkeksi vain, sillä koko mies on elohopeaa yhdessä kappaleessa.\nPian taas valkorievut ja hätävaraiset housuvaatteet kieppuvat missä\nkieppuvat, ja ilman pienet pörriäiset kiertävät lähenevää piiriä tämän\nverrattoman laskukentän läheisyydessä.\n\nHe ripsivät ilmahyökkääjiä kädellään tai lehtihuiskuilla, nostelevat\nmiestä jaloista, hyväilevät ja läiskivät, kunnes kehveli väsähtää ja\nalkaa torkahdella. Kädet lakkaavat vatvomasta, jalat painuvat, koko\nmies hiljenee liikunnoissaan, hätähousu pysyy pitämättä paikoillaan.\nKaikki menisi luonnon järjestyksen mukaan, jos he itse malttaisivat\npysyä kompeilematta keskenään, mutta iso poika on vallaton vekara.\nÄiti iskee silmää ja puistaa päätä, koska ei voi tehdä tehoavampaa\nvastarintaa, ettei lapsi heräisi.\n\nUni on voittanut täydelleen pikkumiehen, silmäluomien rako on\nsulkeutunut avautumattomaksi. He huolittelevat nukkumatilan ja sulkevat\nkärpäsverhon aukottomaksi. Levähdysaika on kulunut liian pitkäksi,\nmutta onneksi he eivät ole tuntimiehiä, vaan urakoitsijoita, jotka\nteholla saavuttavat, mitä ajassa ovat menettäneet. Harava heiluu\nripeästi, heinäniput huiskahtelevat.\n\nMäntylän muori tekee naapuriin usein tikusta asiaa, milloin on\nkeritsimiä teroitettava, milloin piimänalustaa vailla, sukkavartaitakin\nlainailee. Kaiken touhuamisen takana on kömpelösti naamioitu lapsen\nikävä ja Petterin kaipaus. Tuntikaudet hän kätkyen ääressä istuu,\nloruilee ja narisee. Siitä tuli muoripahalle itselleen »leinheitti».\n\nHän silittelee pojan päätä ja hypistelee jalkoja. Jähmeä ajatuskerä\nlämpenee ja nöyrtyy. Hän miettii jo keinoja karkaamisen estämiseksi.\nIsän pitää tehdä karsinakoppa! Suuriko työ tämä, tekevälle miehelle.\nVoisi hän rakentaa pihamaan ympäri kolmikyynäräisen pisteaidan. Portit,\npitäisi kiinni. Ei se mikään asia, kun ottaa tavakseen. Ja vene on\nvedettävä maalle. Mitä semmoinen, kokkavitjoista solmiaminen! Eihän\nvene ole mikään markkinahevonen!\n\nIsä ja äiti käyttävät itse poikaa ristillä Mäntylän valakalla, jättävät\njo paluumatkalla hevosen kotiin ja ilmaisevat, että mies on saanut\nnimen. Se on Pekka tai Petteri, miten muori vain haluaa, ja heidät,\nsekä äijä että muori on kirjoihin merkitty sylikummeiksi tälle uudelle\nPetterille. Muorin mielihyvällä ei ole rajoja. Vai Petteriksi! Vai\nkummiksi! Tunteet purkautuvat vastustamattomasti esiin silmistä ja\nnenästä. Äijäkin on hyvillään ja kirota napsii taajaan lisäten siten\nnäillä pienillä kivillä syntikuormaansa, jos sitä yleensä tällä tavoin\nenää on mahdollisuus lisätä, saattaa tipahdella pois jo enemmän kuin\njää.\n\nMuori kanniskelee Petteriä sylissään, koska hän on nyt sylikummi, äidin\nsijainen, jos äiti sattuisi kuolemaan, ja hän jälkeenpäin jäämään.\nMaijuko kuolemaan? Tuo syksyinen hieho tai metsänhirvi! Minäkö jäämään?\nVanha saunakippo, joka pysyy koossa vain senvuoksi, kun on ollut jo\nniin kauan länkällään, ettei osaa edes hajota, eikä kukaan ole sattunut\nohikulkiessaan potkaisemaan. Se olisi vasta hassua, jos Maiju lähtisi\nja minä jäisin! Niinkuin aurinko alkaisi kiertää vastapäivään ja virrat\nvierisivät vuorille! Muori hihittelee hullunkurisille mietteilleen.\nMitenkähän toiset nauraisivat, jos hänen ajatuksensa arvaisivat.\n\nRistiäiskahvit oli juotava sylikummien luona, välttämättä. Muori\nhyssytteli kätköpaikoilleen ja keitti väkevän kahvin. Kahvileipää ei\nollut, mutta se ei ollut muorin syy. Jos sanalla olisivat päivää ennen\nvihjaisseet, olisi äijä saanut painua kauppapuotiin nisujauhoja ja\nhiivaa ja kartemummoja hakemaan.\n\nTämän suuren päivän jälkeen muori kuukkelehtii välipolkua joka\npäivä. Enää ei tarvitse tehdä asiaa, koska hänellä on sylikummin\nvelvollisuudet. Äiti saa huoletta mennä askareilleen, muorilla ei ole\nkotiin mitään kiirettä. Äijä saattaa jonkin ajan kuluttua köpitellä\nitsekin naapuriin, poristaa piippuaan ja haukkuu naapurin lanttumaata\ntai perunasarkaa, joka puskee vartta niin tuhannenvietävästi, ettei\nkaikki törky tuota menoa työntyen syksyllä mahdu edes helvettiinkään.\n\nJoutuvat siitä viimein kotipolulle, niin äijä kuin muori, joka on\nlähtiäisiksi antanut pojan paimentamista koskevia varoituksiaan. Se\non pian siinä iässä, että karkaa käsistä, ellei tehdä niin ja niin. —\nKarkaa se joka tapauksessa! toteaa äijä ennen koetun asian.\n\nPetteriä kuljetetaan mukana leikkuupellolla, perunan kaivussa, vieläpä\njuurikasvien nostossakin. Hän vahvistuu ja karkenee sitä mukaa kuin\nilmat viilenevät. Siellä syksyisillä peltosaroillapa ne keikkuvat\nja kikattelevat muutkin pikkunärhit ja variksenpojat. Hänellä on\njo oikein ompelehousut ja tallukat, joiden anturat totutun tavan\nmukaisesti viittoilevat aurinkoon tai päivän kalventamaan kuuhun. Hän\non rehevä ja ruskea ja tekee huomioita kaikilla aisteillaan, huitoo\ntahtia ja pitää esitelmiä suupielet vaahdossa. Syönti on kehittynyt\nsuoranaiseksi ammattitaiteeksi herkullisine herutuksineen, eloisine\nesipuheineen ja tyytyväisyyttä, joskus tyytymättömyyttä alleviivaavine\nloppulausuntoineen.\n\nSato saadaan talvikorjuun. Petteripoika loruilee sängyssään tai\npelmastaa lattialla. Äiti leikkaa ja ompelee uusia mutkallisempia\nvaatekappaleita. Isä rakentelee omilla taltoillaan ja nävertimillään.\nHänellä on ajatuksen pulmaa siitä, miten saisi pojan jo ensi talvena\nhiihtämään. Sitä hän muiden veistostensa ohessa päässään mietiskelee\nja lastuille kaavailee. Hän on lukenut ja nähnyt kuvia eskimojen\nkajakeista, lappalaisten pulkista ja intiaanien lumikengistä. Väline\nalkaa vähitellen näkyviin muotoihin hahmoittua.\n\nLeveä suksi ja sen päälle pulkkareki faneerikoivusta! Mikäpä, ettei\nPetteri pääse hiihtämään ja mäkiäkin laskettelemaan. Suksikelkan\nrakentaminen antaa työtä myös ompelijalle. Se täytyy topata ja\nvaatettaa, vuovatusta lampaannahasta jonkinmoinen peittovällykin\nvalmistaa. Petteri puuhailee itse mukana, nostetaan ja peitellään\npulkkaan, mies on rehvakkaa poikaa.\n\nJo jouluksi sataa hiihtolumen. Se on harvinaista tähän maailman aikaan,\nmutta ehkä se tuli pojan ja pulkan vuoksi. Hanki on pehmeää, niinkuin\nensimmäisten lumisateiden jälkeen tavallisesti. Voideltu suksi ja\nvetohihnalla sarviporoon kiinnitetty pulkkasuksi luistaa sentään hyvin,\nmutta kun ajuri innostuu huutamaan ja käsillään huitomaan, keikahtaa\npulkka nurin ja mies pyllähtää silmilleen hankeen. Ääni muuttuu\nkellossa, toki selviydytään ladulle taas.\n\nKulkuneuvoon tehdään pieni parannus, sivusukset, niinkuin lentokoneissa\non tapana, tosin vähän korkeammalle, etteivät turhanvuoksi jarruta\nkulkua, silloin vain, milloin ajuri innostuu huitomaan ja pulkka\nyrittää pyllähtää. Parannus on oivallinen. Kovassakaan menossa pulkka\nei kaadu, kallistuu vähän, ladun kupeeseen tulee pieni haukkaus\npuolelle ja toiselle maastosta ja käännöksistä riippuen.\n\nHe vuorottelevatkin jo vetohihnaa. Pulkka ei liikoja paina, sitten\nei sitäkään vähää, kun latu kovettuu. He rakentelevat vuoren kylkeen\nloivasti mutkailevan laskumäenkin. Se on paljon loivempi kuin\nensimmäisen talven tunturirata, mutta pikkumiehelle on siinä hihkumista\ntoistaiseksi riittämiin asti.\n\nKotimatkalla poiketaan navettaan. Jos poika on sattunut nukahtamaan,\nodottelee hän ulkona pulkassaan. Valvovana vedetään hänet ahkioineen\nnavettaan lehmien tunnusteltavaksi. Mullikka, joka on jo aikalehmä,\nmutta edelleen säilyttänyt mullikkamaiset tapansa, heittää pulkkamiehen\nnurin varasiipineen kaikkineen. Mikäpä miehen on pahnoillakaan\nkelliskellessä, saa olla siellä niin kauan kuin navetassa askaroidaan.\nMullikka nuoleskelee tallukan pohjia ja asettuu sitten viereen\nmakaamaan.\n\nKeväthankien aikana he viilettelevät avarammilla aloilla. Luontokin jo\nkeväistyy. Avaruus helisee. Hanki kantaa, meni minne meni.\n\nJa he menevät. Sellaisina aamuina on miltei mahdoton rajoittaa\nkiertovanteen kaarroksia kohtuuden rajoihin. Ne jännittyvät ja\nkimpoutuvat niin avoimiksi, ettei päitä tahdo enää yhteen saada. Kerran\nhe käväisevät suuren kotijärvensä rantakallioilla. Sen kiihottava sini\non houkutellut jo niin monta kertaa, että kiusausta on enää turha\nvastustaa.\n\nSielläpä he nyt istuvat mahtavalla rantakalliolla, poika syö, he\nkatselevat. Aamu on tyyni, kuulakas. Savut nousevat joissakin suurissa\nkylissä lahtien ja selkien takana. Heräytymisenteitä uumoen kevät\njo henkäilee suuren veden sulissa rantasilmäkkeissä. Ne ovat olleet\nkuin yökynttilöitä, jotka pitkän pimeän ylitse ovat pitäneet sammuvaa\nelouskoa yllä. Niiden oma usko ei kertaakaan ole pettänyt. Sen vuoksi\naurinko niille jo taas hymyilee ja lämmittää, korkeaa rataa kaartaen.\n\nMahtavalle näkökunnaalleen he leiriytyvät ja syövät siinä aamiaisensa,\njota on varattu Petterin pulkanpohjiin, kurkuilla höystettyä\nvoileipää ja lämmintä juomaa termospullossa. Petteripojalla on omat\npatenttitermoksensa. Kalliolla on suurehko, valkoinen laivamerkki,\nkasvaa siinä muutamia jyhmyoksaisia mäntytarrikoitakin, kasvaa tai\non kasvanut. Kuka aavistaa, miten kauan ne ovat kasvaneet ja miten\nmonta vuotta sitten jo kokonaan kasvunsa lakkauttaneet. Ne jämittävät\nsiinä muuten vain, taistelevatkin edelleen, sillä niiden väkevä voima\non varastoitunut lihaspahkoina pongottelevien oksien kyhmyihin ja\nkallioita syleileviin juurijuhmuihin.\n\nPohjoinen ja etelä repii ja raastaa. Kevään karmutuulet, kesän\ntuulispäät, syksyn rajumyrskyt! Mutta kova seisoo!\n\nNyt on lepo. Aurinko paistaa. Uumoilevat usmat henkäilevät sinistä\nauerta kuulakkaaseen korkeuteen.\n\nPetteri on nukkunut. He nousevat suksilleen ja laskevat jyrkän vinosti\nalas jäälle kuin tyttö ja poika.\n\n\n\n\n19.\n\n\nMuori on keikahtanut pääsemättömästi sänkyyn, eikä se kaukana ole enää\näijälläkään, mutta hänellä on kovempi parkki ja hän karkaisee sitä yhä\nsanan voimalla.\n\nMakaamisesta muorin yskä vain pahenee ja hengitystauot lyhenevät. Hän\nalkaa hengessään aavistella, ettei kesää enää näe, ei omaa Petteriäkään\nenää näe, sillä kuinka mereltä palattaisiin jäiden ja lumihölsmän\nkeskellä. Sen vuoksi hän tulee aina hyvin iloiseksi, kun naapurit\nhiihdättävät kummilapsen, tämän uuden Petterin hänen nähtäväkseen.\n\nPoika on kohta kaksivuotias, juoksentelee kuin pieni porsas, sinne ja\ntänne. Ja kaatelee astioita! Muori joutaa tuskin muuta huomioimaankaan.\nKuin vahingossa saa hän joskus kädestä tai mekonhelmasta kiinni, mutta\nPetteri keinottelee itsensä irti. Ja sitten taas alkaa kurkkiminen ja\nhuoli ja murhe. Missä se miilustaa ja möyrii! Katsokaa perään, ettei\ntipahda vesisaaviin! Juoksee uuninrööriin! Katsokaa perään!\n\nEhkä Petteri on ehtinyt livahtaa röörissä, ainakin takan poroissa,\nkoska hihkuu jo hiili kädessä ja mielittelee piirrellä purjelaivoja\nmuorin kuoppaisiin poskiin. — Tuosta vasta vastuksen paiskas!\npäivittelee muori ja koettaa kädellään tavoitella pellavaista pääkerää,\njoka ei pysy paikallaan sen vertaa, että pyöräyttämään kerkiäisi.\n\nYskänkohtausten väliaikoina hän jatkuvasti äidille selvittelee, miten\ntarkkana sen kanssa pitää olla. On katsottava, että puukot ovat\nylhäällä seinänrakosissa! Ja kuumat vedet käden tavoittamattomissa! Ja\nkassaroita ja muita teräkaluja ei saa jättää porstuan lattialle! Ja\nkaivon kannen päällä on pidettävä kivipaino.\n\n— Älä sinä hölpötä!\n\nÄijän huomautus ei olisi ollut tarpeellinen, sillä muori on saanut taas\nuuden kohtauksen, eikä senvuoksi muutenkaan enää voisi jatkaa.\n\nNaapurit ehdottelevat lääkärin noutamista, mutta siitä ei tule asiaa,\nkoska äijä ei usko hituistakaan niihin apuihin ja muori ei kärsi edes\npuhuttavankaan. Vai tohtoreja tänne vaivaamaan! Kyllä näin ratuli\nhenkiriepu erkanee tästä pian jo muutenkin! Siinä hän on oikeassa.\nHuhtikuun karmutuulien aikaan, eräänä lauantai-iltana se tapahtuu.\n\nHe ovat lähdössä saunaan, kun äijä kompuroi ovesta. Hän ei muista\nmainita edes hyvää iltaa, ilmoittaa vain, että nyt se lähtee ja\nvahvistaa toteemuksensa tunnetulla tavalla. He eivät ehdi tiedustaa sen\nenempää, sillä äijä menee jo. Suksilla oikaisten he kuitenkin ehtivät\nperille aikaisemmin kuin hän.\n\nMuori on vaipunut horroksiin ja hengittelee harvalleen kuin viimeisiään\npidätellen. Matti nostaa lampun tuolille sängyn viereen ja Maiju\npainelee sairaan huulia kostealla pyyheliinan kulmalla. Petteri istuu\nisän polvella ja katselee pyörein, kummastelevin silmin.\n\nLähtevän hengitys hiljenee yhä säästeliäämmäksi, jopa pitkiksi hetkiksi\nkuin kokonaan pysähtyen. Erään kerran he luulevat elon jo sammuneen,\nmutta aika ei ole vielä. Se leimahtaa pieneksi hetkeksi, kun äijäkin on\nehtinyt tupaan.\n\nSairas henkäisee pitkään ja avaa silmänsä. Katse on ihmeellisen kirkas,\nkuin nuorella ihmisellä. Hän etsii silmillään, keksii miehen ja lapsen\nhänen sylissään. Hän katsoo kiinteästi heihin pitkän hetken. Kuin\nkaukainen kesäinen kuva alkaisi elävöityen kirkastua. Sammuvan sydämen\nviimeiset heijasteet työntyvät silmäpeileihin. Voimaton käsi liikahtaa\nkuin jotakin tavoittaakseen. Mies nostaa lapsen jalan puoliavoimeen\nkylmentyvään kouraan. Hän kykenee vähän pusertamaan ja lausuu\nviimeisenä henkäyshuokauksenaan kaksi epäselvää sanaa: Petteri!...\nHeikki!\n\nHeikki istuu ulompana jalkopäässä, eikä kuolevan katse ole häntä\ntavoittanut. Hän näkee vain Petterin, joka on palannut ja nuoren\nmiehen silmät, Heikin silmät, joita valaisee elämänpalo. Lapsi ja mies\npidättävät pienen ylimääräisen hetken raihnaisuudestaan irtautuvaa\nnaisen sielua. Se on saanut, mitä on kaivannut. Iloisesti hypähtäen se\nerkautuu tuntemattomaan iäisyyteen.\n\nÄijä on ollut aikoinaan kova mies ja kova hän vieläkin on, kuorestaan.\nMutta hän on kuusikymmentä vuotta kulkenut muorin edellä tahi perässä,\neikä osaa vanhoista tottumuksistaan luopua. Hän antaa määräyksen, että\nnaapuri saa teettää kaksi lootaa, sillä samassa hevosessa he kuitenkin\nkirkkotarhaan matkustavat, nyt jo rekikelin aikana, mitäpä sitä\nkärrypeliin jättämään, sattuu jäämään arkun laitoihin kotkaamattomia\nnauloja, niin naama vain repelöityy turhanpäiten.\n\nParia päivää ennen lähtöään vielä selvällä järjellä ollen hän tekee\ntestamenttinsa, joka olisi mehevä asiakirja sanalleen kirjoitettuna.\nHän uskoo edelleen, että poika palaa mereltä, kun on tarpeekseen\nrypenyt. Hän saa torpanmaat, niinkuin ne perintökaaren mukaan\nhänelle kuuluvat. Ellei poika palaisi, niin periytyisivät mannut\nPumperin kauppurille, penninnuolijalle ja hiuksenhalkojalle! Näitä\nja välilisäkkeitä ei ole tarpeellista merkitä kuolevan miehen\nteepettilöihin, nähtävästi todistajat tulevat ne muuten muistamaan.\nTorppa saa jäädä poikaa odottelemaan, niinkuin on, ovet mänttää kiinni\nviisituumaisilla rässinauloilla.\n\nLehmänkappuran saa naapuri myydä, vanhan katin tappaa, mutta\nruunankämpyrä kupsahtanee kai itsestään, purkoon apetta, niin kauan\nkuin leuat liikkuvat. Sitä ei tarvitse riipustaa kirjoihin, se on\nnaapurille tarkoitettu. Matti ymmärtää sen ja havaitsee selvästi, mitä\ntähän saakka ei ole huomannut. Karun äijän ja äreän ruunan välille on\nmuodostunut kiinteitä siteitä.\n\nPeltoplättejä saa naapuri tästä hyvästä käsitellä niinkuin omiaan\nsiihen saakka, kunnes poika palaa, kasvattakoon junkkia tai\nsuolaheinää, yhdentekevää. Lehtisen nikkari saa pykätä ne lootat!\nEi tarvitse käyttää kimröökiä, eikä pulituurivesiä! Jotakin\nnokea vetäisköön ulkokuoriin, etteivät varikset rupea raakumaan.\nOikeanpuoleisen tallukkaan kärjessä sängyn alla säämyskän palassa\non joitakin markkoja. Niistä sopii maksaa nikkarille. Ja Kilpisen\npakarissa sopii pistouvata multaamiskahvit niille, jotka lystäävät\ntulla hörppäisemään. Loput pennoset, jos niitä jää, saa naapuri pitää\npalkkoinaan. Vaivan rähkettä tässä hänellä tulee olemaan aika tavalla.\n\nJa mennessänne heittäkää ruunalle heiniä ja lehmän kampuralle\npahnatukko! Yöksikö tänne valvomaan? Ei se kannata! Kuka tänne tulisi,\nellei muori aitasta! Tulkoon! Se on sieltä niin monta kertaa ennen\ntullut, sänkyynkin asti!\n\nÄijällä ei ole enää mitään sanottavaa. Hän kääntää, kasvonsa seinään,\neikä naapureilla ole sinä iltana muuta tehtävää kuin mitä käsketty oli:\nruunalle heiniä ja kampuralle pahnatukko.\n\nMutta seuraavana päivänä ja sitä seuraavina on. Äijä ei käänny seinästä\nmuutoin kuin kääntämällä. — Tallukkaan säämyskässä on yli viisituhatta\nmarkkaa rahaa.\n\nHautaustilaisuus talvisena sunnuntaina on jonkinmoinen tapaus\nyksitoikkoisessa kirkonkylässä. Nykymaailman aikoihin ei ole varsin\nusein tapana enää elää puoliväliin yhdeksääkymmentä, parittain,\nuskollisesti loppuun saakka.\n\nNuori apulaispappi puhuu koreita sanoja oikeasta rakkaudesta ja\nkestävästä uskollisuudesta. Hänellä on sointuva ääni ja hyvä ulosanti.\nLiiankin hyvä eräissä tapauksissa, niinkuin esimerkiksi tässä, arvelee\nvanha punasilmäinen haudankaivaja Hukkisen vaarille, joka joutessaan ja\npiruuttaan hospiteeraa kaikki maahanpaniaiset todetakseen vain, miten\nisoisempikin mahti multiin raukeaa.\n\nÄijänköpilykset istuvat etäämpänä laakealla muistokiven jalustalla,\ntupakoivat ja jahkaavat puoliääneen.\n\n— Se oli tavallinen poika nuorempana, tämä Heikki vainaa!\n\n— Kiroomaankin kanssa!\n\n— Kiroomaan joo, ja muuhunkin hyvä!\n\n— Mutta iloon vain nousee, niinkuin kaikki muutkin hyvät. Kuule, mitä\nse paasaa!\n\nPölläytellään savuja ja kuunnellaan.\n\n— Ei rovastivainaa sentään kaikkia taivaaseen tyrkännyt!\n\n— Ei niin! Se olikin mies!\n\n— Ja oikea saarnamies!\n\nÄijistä tuntuu, niinkuin tuo koreaääninen kukonpoikanen tekisi heille\npahaakin vääryyttä. Heidän vuoronsa on tänään tahi huomenna. Tottapa\njonkun on jouduttava siihen toiseenkin paikkaan, vanhan muurariin\nhantlankariksi. Sen todistaa selvä järki.\n\nJos kukaan, niin Mäntylän äijä olisi heidän mielestään ollut toimeen\nsopiva, kun oli niin jumalaton kiroomaankin. Äijät eivät hoksaa, että\nmuoripa hänet mukanaan korkeuteen vetäisee, koska hän on ollut niin\nkauan uskollinen.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nPetteri palaa mereltä liian myöhään. Tai kukapa siitäkään on mies\nviimeistä sanaansa sanomaan. Taisi muodostua kaikille asianosaisille\nonneksi ja rauhaksi, että hän palasi vasta muutaman kuukauden\nmyöhästyen. Petterillä ei ole enää mukanaan niitä jalkoja, joita muori\nmuisteloissaan haikaili. Eikäpä hänellä liene enää monta muutakaan\nhyvää, mitä muori etupäässä kaipaili.\n\nOn sattunut pieni tapaus sumuisena aamuna Liverpoolin isossa\nmerisatamassa. Joku hyrisevä rautarosman paholainen on haukannut miehen\nraateleviin hampaisiinsa, riepottanut ja kiepottanut, ja kun vihdoin\non roiskaissut kovalle kivilaiturille ei miehessä olekaan ollut ruotoa\njaloilleen nousemaan. Sinne ne sitten ovat jääneet, kumpainenkin\nsuuren hospitaalin jodoformilta haiseviin saleihin, tai ehkä koirain\neinepalaksi on nakattu. Mutta Petteri kävelee siitä lähtien tukevilla\nkäsillään ja hupailee ulkona kolmipyöräisellä veiviautomopiilillä.\nLaivan ruoriin hänestä ei enää ole, vaikka virheettömät petyykit ovat\nmerimiesarkussa.\n\nEipä ole väliäkään, sen puolesta. Hän on ehtinyt kiertää asutun\nmaailman seitsemään kertaan ympäri ja lukemattomia väliviiruja ristiin\nrastiin. Hänellä on jonkin verran säästöjä, puolensadantuhannen\neläkevakuutuskin ja laivayhtiö maksaa täysi-invaliidieläkettä\nBrittein imperiumin reklementtien mukaan. Hän on ollut kuuluisan\nsaarivaltakunnan kansalainen ja on yhä edelleen, typistettynäkin.\n\nMuorin ja äijän »ennenaikainen» kuolema on Petterille jonkinmoinen\nelämänpettymys. Siitä voisi tunteellinen tyttölapsi kirjoittaa\nliikuttavan palasen joululehteen, mutta Petteri itse ei anna tunteille\nliian suurta valtaa. Hän sanoo voivansa kuvitella, minkä näköisiä\nmuori ja äijä olivat viimeiselle matkalle lähtiessään. Kuvitella se\ntäytyykin, sillä vanhuksista ei ole jäänyt minkäänmoista valokuvaa.\nTorppakönsässä, joka nyt on talo olevinaan, on sentään yhtä ja toista,\njoista maailman meriä purjehtinut laivuripätkä saattaa mielessään\nhahmotella, mitä äpeltämistä vanhusten elämä viimeksi kuluneina\nvuosikymmeninä on ollut.\n\nTupa ja kamarimöksä, aitta, navetta ja mustanaamainen pikkuinen\nsaunanpurtilo mäen alla ovat sellaisina, joiksi vanhusten jälkeen\novat jääneet. Naapuri on määräyksen mukaisesti vain lyönyt ovet\nrässinauloilla kiinni.\n\nPetteri veivaa rullavaunullaan lievästi ruohottuvia polkuja pitkin\nmöksältä möksälle, huomioi valppaasti, muistelee muinaisia, puheleekin\nitsekseen.\n\nHän alkaa tuvasta. Sen pieniruutuiset akkunat ovat samat, vanhaa\nvihertävää lasia. Navetanpuoleisen akkunan alaruudussa on yhä se\nsäröytymä, jonka aiheuttamisesta hän muistaa saaneensa paukut\nja pauhut. Hän luulee, että mustaksi tummunut kaksinkertainen\nnahkapyöryläkin on sama, mikä aluksi tehtiin, päretuki on uusittu\nuseampaan kertaan.\n\nAkkunapenkit ovat lahonneet ja painuneet sinnepäin ja tännepäin. Äijä\non paikkaillut niitä laudoilla, nekin hilseilevät harmaata lahosälöä.\n\nMutta penkit ja permanto ovat sarvikoviksi luutuneet. Oksankyhmyt\nkiiltävät suurina naulakantoina. Niihin ei ole aika, eikä muorin suopa\nmitään vaikuttanut, enempää kuin hongan puolikkaasta halkaistuun pöydän\nkanteen, jonka pinta on patinoitunut sarvikovaksi.\n\nHän tarkastelee peräseinää ja pöytälaatikoita.\n\nSeinänrakoon on työnnetty pari puulusikkaa, poikkiteräinen\npöytäveitsi ja suuri vuolupuukko. Sen musta visapää näyttää tutulta,\nniinkuin onkin. Hän on saanut sillä kalulla suurenpuoleisen haavan\npeukalohankaansa vuoleskellessaan kaarnalaivaa. Ei ollut lupa koskea\näijän visapäiseen ja siitäkin tuli pöllyjä, senjälkeen, kun muori oli\nsitonut haavan.\n\nPöytälaatikossa on kuivettunut leipäkannikka ja soikea pahkakuppi,\njossa on keltaisia särkiä, päältäpäin valkoisessa suolakuurassa. Hän\nkoettaa puraista leipää sekä särkeä. Leipä on kivikovaa, särki kuin\ntervatikku. Hän imeskelee kuitenkin sitä hetken, kun on niin vetinen\nolo. — Hiukaisee, muori sanoisi.\n\nHän jatkaa matkaansa ja joutuu toiselle laatikolle, jossa pidettiin\ntarvekaluja. Siellä niitä pidetään yhä vielä. Vasara on nuliutunut\npyöreäksi, hohtimen leuat irvistelevät avuttomasti. Tuohisessa\non ruostuneita naulankyniä, hevosnauloja ja naulankärkiä,\nmutterilappuja ja muutamia valjasrenkaita. Toisessa tuohisessa ovat\nsuutaroimistarpeet: pari naskalia, naulapora, harjasnippu, naulapuuta\nja lyhkäisiä pikilanganpätkiä. Siellä kaiken pohjalla on vanha tuttu,\nsoikea pikinahka, jossa näkyy pari leveän peukalon sinettituntumaa.\nHän pyörittelee ja puhaltelee mustaa nahanpalaa, aikoo painaa omalla\npeukalollaan kuin kokeillen, mutta eipä painakaan, vaan tallettaa lapun\nuudelleen tuohisen pohjalle.\n\nKolmannessa tuohisessa kalulaatikon toisella puolella on muorin\naskaroimisvälineet: keritsimet, sukkapuikot, valkoisia ja mustia\nlankakeriä, ruosteinen sormustin ja kääpäinen neulatyyny neuloineen ja\nparsineuloineen. Sekin on vanha tuttu kapine. Hän muistaa sen kääpän\nperunamuotoisesta paisepumpulasta, johon muori aina pisti pienet\nneulansa. Siinä niiden paikka on edelleen. Hän nostaa yhtä neulaa ja\nkoettaa kärkeä. Se pistää tutulla tavalla. Mutta äimäneulan kärki on\nkatkennut ja äijä on sitä hiomalla terittänyt!\n\nHän on vanha merimies, monissa paatunut pakana, mutta näitä\nhuoliteltuja pikkukapineita katsellessa, ja koetellessa tulee outo\nolo, täytyy jättää tupa ja hivuutua rappupolulle, jossa rullavaunu\nodottelee. Pyörä liukuu polkua helposti aittaan, navettaan ja alamaata\njarruttaen rantaan saunalle saakka. Saunaan hän menee sisälle, koska\nsieltä tuoksahtaa kylmentyneen löylyn tuntu.\n\nSaavi on ravistunut, kippo hajoamistilassa. Hän kohentelee varovasti\nsen irtautuvia vanteita. Uuninsuu on mustassa nokikarressa. Edustalla\non kolme löylykiveä. Kun hän kotvan aikaa istuu ja katselee niitä,\nnäyttää hänestä, niinkuin ne alkaisivat lämmitä, mustat hiiletkin uunin\nperässä hehkua.\n\nMutta savukitkaa ei näy olevan enää lavoilla. Lakeisluukku on auki.\nSepä sen on jo ulos syötellyt. Hän on selin akkunaan, eikä näe saavia.\nÄijä ja muori raahaavat sillä vettä rannasta. Hän on kuulevinaan\nähkimistä polulta. Muori kulkee edellä äijä perässä, melkeinpä\nsylissään saavia kannatellen.\n\nHe joutuvat saunaan. Kuumat löylykivet ovat hehkuvan punaisia. Kylmä\nvesi porahtaa kerran, toisen ja kolmannen. Vesi porisee ja mouruilee\njälkeenpäin pitkät ajat. Heitetään kiuaskiville pari kipollista. Löyly\najaa viimeiset savunhäippeet luukusta ulos. Luukku suljetaan, ovikin\nsuljetaan, alkaa hiljainen riisuutumisen kähniminen. Äijä kiskoo\nsaapastaan, avaa vyötään, liivejään ja housunnappejaan, mutta jää\nhetkiseksi vyö hampaissa ja housut puolitangossa kyhnäilemään. Muori\non silponut hameensa, röijynsä ja lettinsä, mutta sukkanauhojen alta\nhänenkin ihoaan kutkuttaa. Sormillaan hän hieroo ja hivuttelee.\n\nNiin joutuvat he paitasilleen ja hautelevat vastojaan. Keskikiuas\nporahtelee, reunakivetkin kihisevät. Löyly kiirii kiivaasti nokiseen\nkattoon, juoksee perälle saakka ja taipuu seinää pitkin alaspäin. Muori\nripsii vettä, äijä kääntelee vastoja, jotka pian käpristyisivät, ellei\nhän ahkeraan kääntelisi. He raahaavat vesisaavin mukanaan lavoille\nvastat vapaassa kädessä, äijällä on lisäksi kippo. Hän istuu kiukaan\npuoleiselle penkille ja roiskii vettä alas, ensin käsillään ripsien,\nmutta kun ei pahaa porinaa kuulu, niin jopa rohkeammin läikäytellen.\nLöyly nousee peittäen kylpijät hivelevään hiotukseen, minkä keskeltä\nkuuluu ähinää ja läiskettä.\n\nSumu sakenee. Hän siristää silmiään. Hiillos kirkastuu jälleen.\nÄijä heittää löylyä taas, muori kylvettää pientä poikaa polvellaan.\nJuhannuskoivuinen vasta lepsii pehmoisesti selkään, aurinko kurkkii\npienestä lakeisakkunasta. Löylyssä on lehtipihkan tuntua, väkevän\nsuopursunkin hajua. Niitä on pistelty kylpyvastojen sisään. Isä heittää\nuutta löylyä, puoleksi laulavia sanoja putoilee leyhkeän vastan mukana:\n\n    Repu, repu reiteen, anna katti voijetta!\n    Mistä katti voijetta?\n    Mesikukka metsän takaa,\n    hiiri mäen alla makaa!\n    Repu, repu reiteen, anna katti voijetta!\n\nKastetaan vastaa veteen, repu, repu jatkuu, vesitipat pirahtelevat,\ntuoksuva vasta yhä lepsii leppeässä jälkilöylyssä niin hivelevän\nsuloisesti, että pienet jalat kippuraisiksi kipertyvät äidin kostean\nlämpöisellä polvella.\n\nSumu lisääntyy, kunnes häipyy. Edessä on kylmä kiuas, pesässä mustat\nhiilet. Pojan tekee mieli kipertää jalkojaan lämpöisempään, mutta pian\nhän huomaa, ettei olemattomia jalkoja voi kipertää enempää kuin kylmä\nkiuas voi lämmittää tai muistojen sumuun häipynyt äitimuori kylvettää.\n\nHän laahautuu nopeasti ulos ja kärryilleen, veivaa mäkeä ylös polkua\ntapaillen, kiviä kiertäen, samaa polkua ja samoja kiviä, joita\nviisivuotias Petteripoika juhannussaunasta isän ja äidin edellä\nvikkelillä jaloillaan kipitteli.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPetteri hyväksyy testamentin ja jää asumaan perintötaloaan, jossa\nsyksyn kuluessa tehdään koko joukko korjauksia. Hän vaatii naapurin\nisäntää niihin, koska on huomannut tämän käteväksi mieheksi, muut\nmiehet saavat kuokkia ja kaivaa ojia. Hän pyörii kaikkialla mukana\nnerokkaine kumikärryineen ja väkevästi veivaavine käsivarsineen.\nHeidän mielteensä käyvät usein ihmeteltävästi yksiin, milloin eivät\nkäy, silloin otetaan yhteen, hanakasti monta kertaa, sillä tekijä on\ntulinen, eikä aina pysty salaamaan, teettäjä on vielä äkkipikaisempi,\nveret huimailtavat nopeasti kasvoille ja komeasti kaartuva jo hieman\nharmahtava jalopeuratukka huiskahtaa.\n\nMutta rakennuskorjauksissa heidän ohjelmansa käyvät ihmeteltävästi\nyksiin. Mitään vanhaa, kunnossa olevaa ei hävitetä, ei takkaa\neikä penkkejä, ei aittojen säppejä eikä tarhaporttien venkoilevia\nsalpalukkoja. Akkunapenkit oikaistaan ja kaksinkertaiset uudet\nakkunat tehdään reikiin, mutta vanhat nahkalapuilla ja päretikuilla\npaikatut pannaan sellaisenaan säilöön vastaisia tarpeita varten.\nNiitä sopii käyttää kesällä, jolloin reumatismihiiret eivät nakertele\nliverpoolilaisissa patenttikäpälissä.\n\nPöydät, hyllyt ja kenkurajalkaiset tuolijakkarat korjaillaan visusti\nentisille muodoilleen, samoin leveäperäinen takkauuni pärepihtiä\nmyöten. Kun vielä etsiskellään ja kunnostellaan ullakolta muutamia\nvirkaheittoja kapineita: vyyhdinpuut, rukki, vanha puupuntari ja\nruostunut pyssy rämä, alkaa perintötalo vähitellen olla laivurin\nmieleisessä kunnossa.\n\nHänen täytyy ottaa emännöitsijä, mutta ensimmäinen ei ole\npitkäaikainen, eikä seuraavakaan. Tuskinpa hänen palvelukseensa\njoutuvista kukaan tulee saavuttamaan kymmenen vuoden ansiomerkkiä,\nsillä hän on todellakin hyvin äkkipikainen ja tarjokkailla yhdellä\ntoisensa jälkeen tahtoo olla jompikumpi kahdesta hyvästä, tässä\ntapauksessa pahasta. He pyrkivät joko äidiksi tahi morsiameksi. Laivuri\nei kärsi kumpaakaan, jälkimmäistä vielä vähemmin. Jos hän huomaa\nlehmääntymistä, niin pennit kouraan ja tie auki, siinä ei auta itkut\neikä naurut. Toki uusia tulijoita on jonossa.\n\nPaikkakunnalla puhutaan »englantilais-pätkästä» leveitä juttuja.\nVeivikärryineen hän on herättänyt jo suurta ihmetystä laivalaiturille\nlaskeutuessaan ja sitten on ensimmäisen kuukauden aikana ehtinyt\nsattua monta tapahtumaa, jotka antavat lisää tuulta purjeisiin. Eräs\nsouvimies on ollut hänellä viikon päivät tietöissä. Lauantaina tehdään\ntiliä. Isännällä ei satu olemaan rahaa, hän kirjoittaa shekin. Mies on\nolevinaan tietoviisas ja onkin niin paljon, että osaa kysäistä: Onkos\nteitillä katetta?\n\nEi muuta tarvita sillä kertaa. Ehkä laivuri on väsähtänyt tai ehkä tämä\nrahan runsaus ja shekkipeli- ja täytekynämukavuus ovat vielä liian\nherkän kuoreutuman alla kihahtaakseen pienestäkin kolauksesta esiin.\nJos tuo jolperi olisi kysynyt, mikä tämä tällainen seteli on ja mistä\nja miten sillä saa valtion rahaa nostaa, niin olisi selitelty, mutta:\nOnko teitillä katetta! Souvimiehen viikon palkka kun on kysymyksessä,\nherra nähköön!\n\n— Ei, hyvä mies! Kuinka minulla niin paljon katetta olisi! Kuule, ota\ntuo kirves ja kuokka! Tuo pomppatakki tuosta naulasta, että jotakin\nkorvausta saat työstäsi, miesparka!\n\nKaupanhoitaja on viisaampi. Kun laivurin suikaleita ilmestyy\nkassalippaaseen useampia, kysäisee hän asiaa pankista, joka puolestaan\nhankkii tietoja pääpaikoistaan. Summia ei tietenkään sanota, mutta\nhyvin rauhoittavasti kehoitellaan: Lunastakaa kysymättä! Siitä voidaan\npäätellä, että miehellä lienee rohkeanpuoleisesti katetta, voipa sitä\nseikkaa päätellä jo täytekynästäkin, joka arviolta on nykyishintaisen\nlypsylehmän arvoinen.\n\nTästä lähtien laivurin shekkiliuskat kelpaavat kenelle tahansa, ja\nkun joitakin teitä saadaan kuulla, että hänellä on vielä suurehko\nelinkautinen »pemisjuonikin», voisi hän ruveta repimään »maksakaa\nkenelle»-määräyksiään ruskeasta käärepaperista, tai koivun kuoresta.\n\nNiiden monien huolien lisäksi, mitä Mäntylän ihmeellinen pätkä-Petteri\non naapureilleen aiheuttanut, on muutamilla vielä eräs murhe: Miten\nkäyneekään, kun joutui sinne yksinäiseen mökkiinsä rahoineen ja\nsyytinkeineen, murhamiehen lähinaapuriksi, jalaton miesparka! Huoleen\non ehkä hyvääkin aihetta, koska laivuri pyöräilee naapurissa joka\npäivä, montakin kertaa päivässä.\n\nTalojen välillä ei ole muuta kuin kaksi, aitaa ja kaksi veräjää, jotka\nMatti muodostelee herkkäkäyntisiksi hilaporteiksi. Hän on huomannut sen\nitsestään, niinkuin senkin, että kivenpompulat ovat kolmipyörälle tuiki\ntarpeettomia, jopa kiusallisia. Hän työskentelee välitöikseen tiellä\nsilloin tällöin tunnin pari, sellaisina aikoina, ettei Petteri pääse\nnäkemään. — Mihinkä tuosta kivi on kadonnut? Kannon takana ...na! Äijä\non jättänyt Petterille muun perinnön ohella kiroilemisen ruman tavan,\neikä kolmikymmenvuotinen merien kiertokoulu ole kyennyt sitä hänestä\nkarsimaan.\n\nHän ei puhu huomioistaan mitään, niinkuin ei olisi ollenkaan huomannut.\nHeillä on yllin kyllin muuta puheltavaa. Hän ei ole havaitsevinaan edes\nsitäkään, että naapuri vähitellen hiekoittelee polun metrin levyiseksi\npaanatieksi.\n\nMyöhemmin eräänä iltana, kun pikku-Petteri on jo niin suuri, että\nkipittelee yksinään naapurivälin, huomataan hänen kaulassaan ihanasti\nvälkehtivä koru. He kääntelevät ja punnitsevat sitä kädessään, mutta\neivät voi tajuta sen todellista arvoa, vain aavistelevat. Maiju on\nravintolassa muutaman kerran nähnyt samantapaista välkettä hyvin\nhienojen naisten puseron avautumassa. Isäntä arvelee, etteivät ne\nainakaan komeammin ole voineet välkehtiä kuin tämä laivurin lahjakoru\ntämän naisen ruskeana kumpuavilla avautumilla.\n\nSeuraavana sunnuntaina pyöräilee Petteri keskipäivällä naapuriin.\nEmäntä pesee astioita, kuivaa kätensä ja pistää koruketjun kaulaansa.\nSiitä on ennakolta tehty sopimus. Petteri nousee kärrystään ja\nrapsii tapansa mukaan rappusien kaidepuita pitkin. Tuvassa on hänen\nvakituisena valtaistuimenaan rakkauden keinupuu. Siihen hän nytkin\nsuuntautuu muutamalla käsiaskeleella loikkien.\n\nEmäntä on saanut astiansa paikoilleen, käväisee kellarissa\ntuoden pullon parhainta mehuaan, kaataa laseihin ja täyttää ne\nkristallikirkkaalla lähdevedellä. Isäntä makaa sängyssä niinkuin\nlaiskottaisi, melkeinpä nukuttaisi, mitäpä häntä liikuttaa, mitä\nkeinupuussa sunnuntaipäivänä tapahtuu! Niin tuo torkkuva kissa\najattelee, mutta silmät rakosellaan seurailee.\n\nEmäntä astuu täytettyine laseineen keinutuolin luokse ja istuu vapaalle\npuolelle. Kirkas juoma helmeilee hänen parhaimmissa hiontalaseissaan,\nkaulakoru välkkyy ja säteilee. He maistavat juomaa, kilistävät muka.\nTorkkuva kissa näkee vain, miten keinu liikkuu ja pienet hopeahiiret\nhyppivät katossa ja seinillä.\n\nPikku Petteri juoksee ulkoa suoraan äidin syliin, saa hänkin lasista\npienen ryyppäyksen ja taas keinu kiikkuu, lasit keinuvat, kaulakoru\nliikahtelee ja hopeahiiret pitävät iloaan seinissä ja muurin päällä.\nVallaton heijasteväläys hypähtää silmästä silmään.\n\nHaaksirikkoutunut laivuri on kiikkunut elämänsä purjehdusmatkoilla\nmonta kertaa naisen kanssa ja maistanut lasista huumaavaa juomaa.\nNäin juovuttavaa onnea hän ei ennen kiikkuessaan ole tuntenut. Ehkä\nhän ei olekaan enää sama Petteri, joka laivantäkiltä sukelsi Euroopan\nsatamakaupunkien sumuun tai afrikkalaisen mulattienkelin hehkuvaan\nsyliin? Ei hän olekaan se sama, vain puolikas siitä, parempi puoli.\n\nSeinähopeat vilkkuvat, muistot välkkyvät, keinu soutaa ja vieressä\nsoutaa täyteläisen kypsä kaunis nainen. Kaima-Petteri hyppelehtii\nsylistä syliin, hypistelee äidin korua ja puhelee kolmivuotiaan miehen\nkainostelemattoman suoraa kieltä.\n\nNiin he soutavat ja aamupäivän aurinko hoivailee pyhäiselle permannolle\nanteliaasti hopeaansa. Torkkuva kissa katsoo heräämisaikansa tulleen,\nnostaa rintansa päällä lepäilevän nelijalkaisen kissan sängyn tyynylle,\nottaa seinältä viulunsa, ruuvailee tappeja, vetää hartsia ja näppäilee\nsointuja.\n\nYhtä ja toista hän sängynlaidalla istuen näppäilee, iloista tai\nsurullista ja lopuksi niin surullista, että sydäntä riipoo.\nHaaksirikkoutunut laivuri pidättelee hengitystään, lapsi pitää pienillä\nsormillaan hänen etusormestaan kiinni, naisen korvakiehkura on hänen\nomansa tasalla, koska hän aikoinaan on ollut mittava mies ja istuessaan\non sitä edelleen.\n\nVienot sävelet kiirivät hiljaisessa huoneessa, niinkuin hopeahiiriä\ntavoitellen. Laivurin pohjalähteet kuohahtelevat ja kurkkutulppa uhkaa\npulpahtaa. Eihän hän vain tee naurettavuuksia, avoitkuun kenties\nmölähdä, vanha paatunut pakana!\n\nHän heilahtaa ripeästi, tarttuu keinun kaidepuulla kaartuvaan käteen,\npainaa sitä poskeaan vastaan ja suutelee sormia, rehellisesti ja\nväkevästi, niinkuin väkivaltaisesti sammutettu liekki, joka sopivan\ntuulen sattuessa yhä leimahtelee. Se virkistää häntä, nostaa veren\nkäsivarsiin, painaa jalkoihinkin, missä ne sitten lienevätkään. Hän ei\nvoi keinua enää paikoillaan sen kauempaa, vaan sujahtaa permannolle\npoikanen sylissään ja edelleen ovensuuhun, nopeasti ja luontevasti,\nniinkuin sisäinen voima kannattelisi. Pyörä rapsahtaa pihahietikolla,\nverevä käsi kiertää, pikku-Petterinkin liikkuvainen käsi veivaa ja\nkeikkuu. Kolmipyörä kierii yhä vinhemmin ja pian he katoavat suuren\nviheriöitsevän pihlajan taakse.\n\nMutta rakkauden kiikkupuussa keinuu nyt täydellinen pari poski\nposkeen nojaten. Sävelet ovat sammuneet, vain niiden värit keinuvat\naurinkosillan värähtelevällä pinnalla.\n\nNe kiertävät ja etsiskelevät, ikuiset seuralaiset, ilo ja murhe, kahden\nonni, yhden kaipaus.\n\n\n\n\n3.\n\n\nIloluontoinen kätilöneiti joutuu tekemään järven taakse virkamatkan\ntoisen kerran ja niin lyhyen ajan kuluttua kolmannenkin, ettei väliin\nmahdu yhtään jäidenlähtöä. Virkanainen, joka neitiydestään huolimatta\nhujauttelee usein rotevanpuoleista leikkiä, arvelee, että ne ovat\nkaksoset, nuorempi vain on hitaampi ja senvuoksi matkallaan muutaman\nkuukauden myöhästynyt.\n\nHe ovat molemmat tyttöjä, nimeksi tulee Maiju ja Maili. Petteriparilla\non heistä paljon hauskaa. Heitä keikutellaan ja kiikutellaan,\nihmetellään painon keveyttä ja nenänykerön pienuutta. Mutta kun pieni\nhätä tai luonnollinen ihme tulee, tulee miehille suuri hätä, ollaan\nhuutavassa hukassa, äiti etsitään esiin mistä tahansa.\n\nIsälle tuottaa perheen lisääntyminen ja vastaiset\ntoimeentulomahdollisuudet lisää elatusmurheen huolia. Mahtaneeko\nlaakso käydä ahtaaksi vähitellen? Hän käsittää, että maata voidaan\nmenestyksellisesti kaivaa myös keskukseen päin, mutta se ei ole aivan\nyhtä nopeaa eikä niin yksinkertaistakaan kuin pintakamaran avaaminen.\nIhmeteltävän paljon pienestä laaksonpohjasta löytyy työtä, kun sitä\nsyventävästi rupeaa käsittelemään.\n\nHän ryhtyy näennäisesti pieneen työhön, perkaamaan puron ja saunan\nvälillä olevaa rantapengermää sulaksi peltomaaksi, johon myöhemmin\nsopisi porrastaa penkkejä marjapensaille. Alue on kolmisen aaria,\npaikka mitä suotuisin, päivänpuolella, tuulilta suojattu ja\nkasteluvesi äärellä. Mutta pohjaperkaus osaa olla visainen pala.\nSiinä on kiveä, siinä on kantoa. Ja vesipajun juurta viidessä tahi\nkuudessa kerroksessa. Kivistä ja kannoista selviytyy hän teräaseilla\nja kantopommeilla, mutta sukupolvien pajupehko on imeytynyt vetiseen\nkamaraan kuin perintäsynti saastaiseen sieluun. Teräase pureutuu\nlähtemättömästi kiinni, kangesta ei ole apua senkään vertaa ja paras\npommilataus pissahtaa ja pussahtaa, parhaimmassa tapauksessa toki\npensaskin liikahtaa, niinkuin hyvänpäivän haluaisi mainita. Sitten\nvallitsee maassa taas rauha ja rakkaus, vesi purossa vain hiljaa\nlorahtelee.\n\nEi auta menettää malttiaan, jos menettää, niin menettää pelin. Kuinka\nsellaiselle kovenisi, jota ei ampuminenkaan liikuta. Hän pelaa ja\npulaa pengermän kimpussa tiukasti yhden kesäisen kuukauden iltakaudet,\ntekee laajoja kiertoliikkeitä ja keksii uusia hyökkäystapoja. Näin\nhän saa siitä selvän, lopullisesti. Maa on mustaa ja väkeväpohjaista.\nVesi ja tuuli ovat vuosituhansien kuluessa roskina ja hiutaleina sen\nsiihen kuljettaneet, lahoava yhä uudelleen uusiutuva pintakasvullisuus\nmullaksi muodostanut ja aurinko kypsäksi paahtanut.\n\nHän ei paljoa vielä tiedä marjapensaiden kasvuvaatimuksista, mutta\nsen saattaa aavistaa, että tässä paikalla ne tulevat menestymään.\nLuonnonvatukot kasvavat juuri tämäntapaisissa hikevissä notkomaissa.\nEnnen istuttamista on vielä monenmoisia esitöitä. Suomultaa on\najettava, ja satakunta kuormaa saveakin. Pengermäportaikko on\nrakennettava kaarevasti kiertäen kolmeen tahi neljään askelmaan. Tämä\nmuokkaileminen ja muovaaminen tulee olemaan hauskaa, jo näkyväistä\ntyötä. Vierivä multapohja talikon ja rautaharavan alla. Siinä on\nainetta, työkalua ja aihetta paremmallekin taiteilijalle!\n\nEntä myöhemmin, jolloin pensaat jo ovat päässeet paikoillaan\njuurtumaan? Kalamatkoilla tai uimakäynneillä sopii hyvin pyörähtää\ntämän mutkan kautta. Aina on näkemistä ja vähän tekemistä: villioksan\nnipsimistä, roskaruohon rapsimista. Ja vettä saa kanniskella\nkastelukannulla niin paljon kuin haluttaa. Ellei pumppaa rantakiveltä\npienellä paloruiskulla. Sekin mahtanee käydä laatuun.\n\nNäitä mies sitkeän raivaustyönsä päättyessä kivellä istuen miettii,\nkunnes pyöränratina hänet herättää. Petteripari liukuu hyvää vauhtia\nsaunatietä rantaan. He käyvät kolmisin kokemassa rautalankakatiskan\nniemen nokassa ja saavat saaliikseen pienen tuppihauen ja tusinan\nverran vihaisesti piriseviä ahvenia.\n\nMeloskellaan rantaan ja noustaan mäkeä, kalakoppa on automiesten\nvaunussa, peltomies astelee perässä työaseineen. Kasvitarhakumpareen\nkohdalla he pysähtyvät, sillä porkkanamaalta kuuluu pientä ripsettä.\nPieni on sen aiheuttajakin, onpahan vain kuin kukkiva mätäs viheriän\npenkkirivistön päässä, kyyhöttäväksi pupujussiksi tai kirjavalla\nmyssyllä peitetyksi talkoopannuksi sitä voisi myös luulla, ellei se\nääntelisi ja liikahtelisi.\n\nSe on naisihmisen alku, joka kävelee jo kahdella jalalla, mutta\nliikuskelee kernaammin neljällä. Hän on karannut tuvan rapulta ja\nkonttinut vikkelästi tämän huikean matkan, joka aikuisen suhteissa\nkäsittäen on melkein samaa kuin jos olisi matkustanut maapallon\ntoiselle laidalle.\n\nKalamiehet kyyristäytyvät pellon laitaan vakoilemaan. Löytöretkeilijä\nei heitä huomaa, vaan touhuaa ja ährii omissa harrastuksissaan. Hän\non keksinyt käteensä pienen puukalikan, jolla leipoo maata, rummaa ja\nsyljeskelee. Sitten hän tarkastelee vähän aikaa tutkivasti kalikan\npäätä ja pistää sen suuhunsa. Laivuri aikoo kiirehtiä hätiin, mutta\nisä pidättää häntä. Se ei ole vaarallista. Ehkä hän vaistoilee kalikan\nmultaisesta päästä niitä aineita, mitä hänen elimistönsä kaipaa.\n\nSiinä ei nähtävästi ole niitä, koska hän nopeasti sylkee ja puistelee\nkähäräistä päätään. Ja matka jatkuu porkkanapenkkiä eteenpäin.\nHousut ovat kastuneet ja multa tarttuu niihin mustina läikkäpäinä.\nHän ei tunne kostumisia eikä tarttumisia, päämääränä vilkuttelee nyt\nvalkoinen nimilappu penkin toisessa päässä. Hän joutuu määrän päähän,\nkiskaisee lapun maasta ja taas multainen pää suuhun, arvelematta,\nniinkuin aivan varmaan jo tietäisi, että puuttuvat suolat löytyvät\nsieltä. Imeskeltyään päretikkua kotvan aikaa hän suuntailee uusille\nlöytöretkille, uuteen maanosaankin pengermän ja vesiojan taakse, mutta\nisä ehkäisee hankkeen, syytä ei tutkimusmatkailija käsitä, ei liioin\nsure, sillä paluumatka isän käsivarrella on riemullinen.\n\nÄiti tulee hätäytyneenä portailla vastaan. Hän ei olisi arvannut niin\nkaukaa lähteä etsimään. Vaihdetaan vaatetta ylös ja alas, pestään\nkäsiä, puhdistetaan suuta, josta löytyy ruohoa ja multaa. Pieniä\nporsaita koko joukko! Jos äiti tietäisi, minkänäköinen on porkkanamaa!\nJa missä kunnossa nimilaput, karotit ja lontoontorit! Eiköpä mahtaisi\nmainita, että koko sikalauma on päässyt hänen kasvimailleen!\n\nNämä ovat virkistäviä keitaita kevätkesän kuivassa erämaassa. On\npoikkeuksellisen kuivaa ja viljelijän mieli pyrkii madaltumaan,\nkatsoipa minne vain, yrittelipä mitä tahansa.\n\nTulvavedet ovat tänä vuonna holvahtaneet muutamassa päivässä aidat\nja sillat särkien, sarkojen alapäistä ruokamullatkin huuhtoen,\nmutta satanut ei ole tippaakaan, niinkuin vesi olisi kyllästynyt\niankaikkiseen kiertämiseensä ja hurjapäisen tulvaryöpsäyksen jälkeen\njättänyt viimeiset jäähyväiset kertakaikkiaan.\n\nPeltosarkojen multa kuivettuu ja ojien pohjat halkeilevat. Oraat\novat ohkaisia ja nääntyvät värittömiksi, nekin, jotka pohjakosteuden\nturvin ovat pintaan päässeet. Juurikasvimailla häärii tuholainen päivä\npäivältä taajentuvin joukoin. Kirpat, kännät, sinappikuoriaiset!\nIsäntä pölyyttelee ahkerasti myrkyillään, saamatta kuivuuden keskellä,\npikkupaholaisista ylivaltaa. Niiden ruokahalu on suunnaton ja elinvoima\nmonta kertaa vahvempi kuin hentojen sirkkataimien, jotka muutenkaan\neivät tiedä elää vaiko kuolla.\n\nHeinämaa on harvahkoa, sillä routa on tuhonnut apilan. Timotei pyrkii\ntähkimään lyhyeen kellertävään korteen, niinkuin kaipaisi pois orvosta\nympäristöstään. Niityllä ovat asiat toki vähän paremmin. Siellä\noli edes keväällä vettä ja veden kuljettamaa lietettäkin on jäänyt\npuronvarteen. Mutta korkeammilla kumpupaikoilla jo sielläkin aletaan\ntuntea, mitä on vedenpuute. Se on nälkää, janoa, kuolemaa! Imujuuristo\ntapaa tyhjää, latvus kuihtuu ja korsi vaalenee.\n\nMatti kantaa kasvitarhamaalle vettä. Hän on talvella veistellyt\nämpärilänget, niinkuin olisi aavistanut, että ensi kesänä niitä\ntarvitaan. Hän antaisi virvoittavaa järvivettä perunataimille,\nlantuille, jopa kaurasaroille ja heinällekin, ellei se olisi niin\nsuuren vaivan takana. Ja monta kertaa tuntuu siltä, niinkuin\nvesi ei olisikaan oikeata vettä. Se vieroksuu multaa ja kasveja.\nElohopeakarpaloina se kiirii karkuun, milloin rinnemaassa vähänkin\nilmenee mahdollisuutta, kastelukuopissaankin se itsepäisesti\nodottelee päästäkseen livahtamaan jostakin aukosta rinneouruja pitkin\ntakaisin järveen. Maa on pitkän kuivuuden turruttama ja vieroksuu\nvirvoittajaansa.\n\nSunnuntaisin ja iltaisinkin hän juoksee vuorelle Petteriä ja pikku\nMaijua kanniskellen. Hän kaipaa sen avartavia näköaloja, sen tuulta\nvirvoitellakseen. Rinnekasvullisuus on rutikuivaa. Jäkäläsammal murenee\nsaappaiden alla ja puiden väri on yhtä paljon keltainen kuin vihreä.\nAurinko heloittaa viikkokausin hellittämättä. Olisipa sen keittimöihin\nvettä! Mikä paratiisin vehreys tuulilta suojaisessa vuorenrinteessä\nkukoistaisikaan!\n\nHe nousevat mutkittelevaa polkua pisteleviä katajia kiertäen. Istutaan\nkivelle lepäilemään. Se polttaa, sylki kihoilee, kun kokeillaan. Ehkä\nhe voisivat kerätä kivistä saunankiukaan ja ruveta kylpemään.\n\nYlhäällä avovuorella on viileämpää ja tuuli henkäilee, mistähän\nhenkäilee. Järven yllä väreilee sininen auer. Suuren järven kohdalla\nmetsäharjun takana se kohoutuu väkevämmin värein. Laajat selät\nhenkäilevät syvemmin huokauksin. Ne voisivat tarjota virvoittavaa\napuansa nääntyvälle maalle, jos taivas tahtoisi välittää. Aurinko saisi\nkernaasti kuoria järven penikulmia laajoja selkiä ja käyttää keräämänsä\nrieskan maan lasten hyväksi. Se tekeekin sitä, mutta jostakin syystä se\non unohtanut lähimmät janoovaiset ja lähettää virvoituksen etäisemmille\ntarvitsijoille, ehkä sellaisille, jotka eivät sitä halua. Luontoemo ei\naina harkitse tekojaan.\n\nTaivaankansi on kirkas ja harsopilvet sen harvakudontaisia koristeita.\nMaan tasossa näköpiirin rajoilla leijailee savua. Suuria kulopaloja\non syttynyt, radiossa ja sanomalehdissä tiedoitetaan metsävalkeiden\nsuurista tuhoista. Lehmät ammahtelevat rauhattomina laitumellaan, ellei\nsadetta pian tule, loppuu niiltä kohta juotava.\n\nMies kulkee rauhattomana, vuorellakin sinne tänne. Lasten leikkiessä\nkäväisee hän kalliokynnystämän takana suolla. Sen märkivien\nruosterapaisten hettosilmäkkäiden yllä survoo suuria vesisääskiä\nja siipiään sirittelevät sudenkorennot jäävät tunnustelevasti\ntuijottamaan. Harvakseltaan kasvavat männynkämpyrät ovat neulasiltaan\nsairaalloisia, eikä mätässaarekkeiden köyhä varpukasvullisuuskaan\nkesästä sanottavia tiedä. Niitä ei vaivaa kuivuus, vaan kosteus,\nlakkaamaton mätäliejun uho ja haisevan pohjaveden hapeton ympeys.\n\nHän harppoo mättäältä mättäälle, työntää seivästä hettoihin, on itsekin\nvähillä niihin upota. Suossa on vettä, pilvissä lienee vettä, järvissä\nmiten paljon tahansa, mutta kasvisto ja eläimet hiukenevat kuivuuden\ntuskaan senvuoksi, ettei vesi liiku, vaan vaivaa toisia paikkoja,\npuuttuu toisista.\n\nHän ei uskalla etääntyä kauemmaksi suolle, sillä Petteri on vielä\nepävarma pikkusiskon vartija, saattaisi käydä niin, että molemmat\nalkaisivat kieriä jyrkkää rinnettä alas. Hän palaa lasten luo, ottaa\nMaijun syliinsä ja Petterin olkapäälleen. Lähdetään laskeutumaan\nkiertopolkua alas. Laidunmaan kautta kiertäessä huomataan, että pari\npäivää aikaisemmin kaivettu uusi juomapaikka on tyhjentynyt vedestä,\nsavivelliksi sotkettu. Paarmat ja vesihyttyset tanssivat ympärillä\npiirileikkiä. Hän ymmärtää jo hyvin, miksi lehmätkin kuumana päivänä\novat intoutuneet ammahtelemaan ja pyörimään piirileikkiä.\n\nSe oli laidunmaan kostein paikka. Ei ole enää muuta keinoa kuin juontaa\njuomapaikka järveen saakka tai kantaa lehmille juomavesi. Matti katsoo\nedellisen keinon huokeammaksi. Entisen isännän piikkilanka, joka\nmuutamia vuosia on lepäillyt riihikatoksessa kehälle kierrettynä, on\nnyt hyvään tarpeeseen. Ihmeen pian siitä laiskakin mies rakentelee\naitaa, nyt on kyseessä vireä mies, jota paarmat ampuilevat ja lehmät\npommittavat möykkäyksillään.\n\nAitaa tulee puolisen kilometriä, mutta kun se on valmis, saa tekijä\nlohduttautua sillä varmuudella, ettei tästä uudesta juomapaikasta vesi\nainakaan kahtena päivänä juomalla lopu, tuskinpa kahtena kesänäkään,\nvaikka taivaasta ei tulisi koko aikana viittä tippaa.\n\nKuivuutta kestää vielä parisen viikkoa. Muilla, läheisilläkin\npaikkakunnilla on kulkenut kuurosateita, mutta tälle seudulle\nukkospilvet eivät hevin nouse, järvien suuntaus on siihen tapaan\njärjestynyt, nousee kumminkin lopulta, kun muodostuu niin suuri\nlatautuma, joka ei pohjavesien suuntautumisista välitä.\n\nSe on valtava maan ja taivaanvoimien yhteenotto, ennen kuulumaton\nnäillä mailla. Salamat ja jyrähdykset seuraavat yhtenä palonkohuna\ntoisiaan, ja kun avaruuksien vesi kerran pääsee irti, ei sen tulolla\nole järjellistä rajaa. Raskaat pisarat paiskautuvat kulottuneille\noraille särkyvinä räiskypommeina. Maa ei ehdi eikä osaa imeä pitkän\nkuivuuden jälkeen. Taivaan vesi syöksyy ojiin, niitylle ja järveen.\nVuoren rinteessä ryöppyää leveä valkoinen virta ja katselijoilla on\nse tunne, että nytpä tuokin kerran tulee pestyksi vaahtosaippualla ja\nhuuhteluvesillä.\n\nHe katselevat sitä ulkorapulla. Petteri istuu isän sylissä, nuoremmat\nlapset ovat nukkuneet. Poika värähtelee pelosta, ei sentään itke,\nisä ja äiti ovat lähellä, niinkuin heistä olisi suojaa luonnonvoimia\nvastaan.\n\nMusta pilvi synkkenee yhä, eikö liene rakeita? He ovat tuskin ehtineet\nkuiskata sanoiksi aavistuksensa, kun niitä jo alkaa putoilla. Ne eivät\nsäry, vaan pomppivat poluilla ja katoilla. Ne ovat vuorelle päin\nmatkalla, suunnaton valkoisten pallojen joukkio. Näyttää kuin vain\nmuutamat keveimmät pääsisivät ylitse, pääjoukko putoaa rinteeseen ja\nalkaa hypellä kallioita alas. Isän huomiota kiinnittävät enemmän ne\nlinnunmunan kokoiset pompulat, jotka eivät jaksa pysytellä ilmassa\nedes rinteeseen saakka, vaan mätkähtelevät valtoimenaan vehnä- ja\nruissaroille.\n\nTunnin kuluttua on kaikki ohitse. Aurinko paistaa, puro tulvii. Oraat\novat maahan lyödyt, lanttumaa mustalla porolla. Kaikkein hulluimmin\novat asiat syysviljasaroilla. Korsi piipottaa siellä, toinen täällä\nkuin viittamerkkeinä siitä, mikä on ollut esikasvina näillä saroilla.\n\nMies kiertelee, tarkastelee ja harkitsee. Savessa, rapaisena raiskiona\nmakaa syysvilja, poutakesän parhain toivo. Ei kannata edes rehuksi\nniittää.\n\nHän soutaa kauppaan vikkerin ja rehuherneen siementä noutamaan. Vesi\njärvessä on noussut lähes puoli metriä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nEnglantilais-pätkä on kummallinen mies. Hänestä riittää kylällä yhä\nuutta juttua. Usein hän ajattaa eloisan yläpäänsä kauppapuotiin ja\nkirkonkylän kirjakauppaan saakka, ostelee mitä sattuu ja miten sattuu,\nniinkuin ostaa vain humupietari, jolta onni on potkaissut jalat alta ja\nheittänyt rahapussin tilalle.\n\nHän saattaa kannattaa vesirinkeleitä rekeensä koko korillisen tai\nkirjakaupassa hän ladottaa pakettiin kaikki uutuudet, sekä hyvät että\nhuonot. Omistajaneiti siivilöitsee niitä hänen eteensä näytepöydälle,\nkaikki myyntitiliinkin lähetetyt uutuudet ja suunnittelee jo\nmielessään, mitä ja miten monta kappaletta rohkenisi tilata kiinteään\ntiliin. Markkinat ovat hiljaiset, ehkäpä sentään menisi muutamia\nhuomattavimpia uutuuksia seitsemän kappaletta! Opettajatar ja tohtorin\nrouva ja kunnankirjuri ovat monia niistä ostavalla silmällä katselleet\nja puhelleet arvosteluista. Joululahjoiksi toki ostetaan ja jäännöksiä\nsopii ehdotella kirjastoihin. Mutta laivuri ei tutkiskele arvosteluja,\nei katsele hintoja eikä sivumääriä. Hän mättää vain kasaan romaaneja,\ntietokirjallisuutta, runokokoelmia, satukirjojakin. Jos pitäjässä olisi\nmuutamia kymmeniä tuommoisia laivureita, niin kelpaisi kirjakauppaa\npitää!\n\nHänellä on hyvä lamppu ja hyvää aikaa lukea. Ja naapurin isäntä ja\nemäntä ovat velvolliset häntä tarvittaessa auttamaan, lukemisessakin.\nHän sulloo kirjojaan taskuihin ja vaatimalla vaatii: Sinun pitää ne\nlukea, ettäs tiedät sanoa, kannattaako minun itseni niitä lukea! Hän\non aina sanavalmis mies. Kiistelemällä ei ole mahdollisuus selviytyä\nlaivurista tällaisissa tapauksissa, kun hän ei ole vihainen.\n\nNaapurin väki siis lukee, pikku-Petterikin jo selailee ja näyttelee\nsatukirjojen kuvia pienille siskoilleen. Toisinaan kaimakset tutkivat\nsanaa yhdessä, mutta jos satu on laimea tai muuten pitkäveteinen,\nlausuvat he suorasukaisen arvostelunsa siekailematta. Tuommoisia\njuttuja valehtelee ukko kuin ukko! Vähän parempiakin! Laivuri kertoo\nitse, mitenkäpä väittämän muuten todistaisi.\n\nHän juttuaa neekeritytöistä ja poikasista, jotka ovat niin mustia,\nettä musta kissa on niiden rinnalla valkoinen kuin talvikarvassaan\noleva jänis, pienistä kultasiipisistä koliiperilinnuista, jotka siivet\nsuorina mahtuisivat lentämään äidin sormuksen lävitse. Ja vastapainoksi\netelä meren haivalaista, joiden selkään jouduttaessa laivan koneetkin\nseisautetaan, mitä turhaan hiiliä haaskaamaan, kun vesihepo muutenkin\nvetää, että lippuviirit viivana hulmuilevat.\n\nJa mikä ihmeellisintä, on tämä kaikki silkkaa totta, koska se elää,\njoka viimeksi kertoo, ja on itse ollut mukana näkemässä ja kuulemassa,\nneekerityttöjä peseskelemässä ja koliiperilintuja lennättämässä.\nOn kaiketi hän haivalaankin selässä purjehtinut ja merihirviöiden\npohinoita kuunnellut öisen myrskyn merta meuriessa. Niin että\nkalpenevat näiden tosisatujen rinnalla kaikki kuvakirjojen jutut, joita\nkuulematta, näkemättä on kamareissa kuviteltu.\n\nVälitaipaleen kulkeminen tuottaa talviseen aikaan laivurille pientä\nhankaluutta. Tie on tosin jo kauttaaltaan sannoitettu, mutta\nlumipyryillä se ei tahdo pysyä kolmipyörällä kuljetettavassa kunnossa.\nKäypä navakan tuiskuyön jälkeen niinkin hullusti, että laivuri istuu\nkulkuneuvoineen hankeen kiinni, niinkuin tervapriki rasvatyynelle\nmerenselälle. Ei liiku eteen, ei taakse, nosti purjetta tai veivasi\nmasiinaa. Eipä tiedä, miten olisi käynytkään, elleivät naapurin miehet\nolisi sattuneet huomaamaan, avasivat väylän ja priki luovi hätäsatamaan.\n\nKelju kulkuneuvo napamaan lumissa ja jäätiköissä koko hyrykärry.\nKolmeen pekkaan mietiskellään kiivaasti, eikö voitaisi keksiä\ntalvikulkuneuvoksi parempaa. Mikäpä siinä, ettei yhtynyt järki keksisi\nratkaisua vaikeimpiinkin pulmiin. Sitä varten oikeastaan on jo\naikaisempi keksintö, kun vain sovitetaan se tähän tarkoitukseen: pikku\nPetterin suksipulkka!\n\nPikku-Petteri hyppelehtii riemuissaan ja vanhemmankin lienee vaikea\npysytellä tyhjissä housuissaan. Pulkkasuksi tuodaan tupaan. Sitä\nmallina käyttäen he kaavailevat uutta patenttikulkuneuvoa: lumivenettä,\ntuiskupaattia, eskimokajakkia, miksi kaikeksi sitä ehditäänkään siinä\njo nimitellä.\n\nPulkka täytyy rakentaa leveäksi, pituudella ei ole väliä. Suksikin on\nhöylättävä leveäksi, sillä laivuri painaa enemmän kuin mitasta päättäen\nolettaisi. Tasapainosukset eli kellukkeet myös tarvitaan, eihän tiedä,\nminkälaisiin myrskyihin joudutaan. Sauvat on tehtävä lyhyet, mutta\ntukevat, sillä liikunto tulee tapahtumaan kokonaan hartiavoimilla.\n\nIsännän olisi mentävä myllyyn ja sepälle, mutta hän saa jättää ne\ntoisiin päiviin, mitkään joutavat juoksut eivät saa tulla esteeksi\nlumipulkan valmistelutöille. Kuitenkin on käytävä kauppapuodissa,\nennenkuin kulkuväline on lopullisesti käyttökelpoinen, sillä faneerit,\nmänttihihnat, naulat ja tervakin ovat siellä, järven takana.\nLaivuri itse napertelee istuinlaatikkoaan puukolla ja taltoilla,\nmutta suksen höylääjäksi hänestä ei ole, eikä ole väliä, sillä\ntyöjako on nykyaikaisen teollisuuden tunnusmerkkejä. Pikku-Petteri\navustaa mukana. Nupinaulan hän lyö jo kätevästi ja siinä sivussa\niskuja toisten mestarien näppeihinkin, jos ne sattuvat sopivalle\nkohdalle. Höyläillään, naputellaan, sihtaillaan ja arvostellaan.\nSivustakatselijoiden, joita niitäkin on yksi kutakin mestaria kohti, on\nvaikea arvata, kuka työn joutumisesta enimmän iloitsee.\n\nSiitä tulee todella ihmeellinen kulkuneuvo. Se ei ole suksi, kelkka,\nei vene eikä pulkka, ei tietysti, koska se on uutuus, jonka nähdessään\nlentokoneet ryöpsähtävät ilmaan ja sukellusveneet syöksähtävät\nsyvyyksiin. Laivuri itse mestaroi sauvat ja sauvansommat. Hän osaa\nvähin suutarintyötä. Ja sitten hän osaa punoa tusinan verran erilaisia\nsolmuja, niin mahdottoman pitäviä merimiessolmuja, että ne eivät\nluista, vaikka hihna olisi viidesti rasvattua mursunmänttiä.\n\nSommat ovat suuret ja näyttävät sitäkin suuremmilta, koska sauvat ovat\nlyhyet. Emäntä arvelee, että vähäinen mies voisi noin leveäpyöräisillä\nsauvoilla kulkea hankea pitkin ilman suksia. Pikku-Petteri lähtee heti\nkoettelemaan, koska hän mielestään on vähäinen mies. Hyvin onnistuu,\nvain toisinaan jalka uppoaa. Hän hyppelee pihamaalla. Tytöt hyppelevät\nsamaan aikaan akkunan alla penkillä.\n\nPulkka öljytään ja pohjasuksi tervataan. Samalla kaikki muutkin\nsukset tervataan, talon Petterin entinen pulkkasuksikin, tämän uuden\nkulkuneuvon edelläkävijä. Petterillä itsellään on jo oikeat pienet\nsukset, mutta hihnasuksi ei silti käy tarpeettomaksi, merkit viittaavat\nniin päin.\n\nKauppapuodista on tuotu myös suksirasvaa. Se on hyvin varustettu\nkauppa, josta on mahdollisuus saada useammanlaatuista »pököä». — Paljon\non muuttunut, myöntelee laivuri. Siihen aikaan, kun hän oli nappulamies\nja juoksenteli omilla sekä muorin asioilla, ei puodista ollut\nsaatavissa kuin kahvia, toppasokeria, venäjänlehtiä ja ruostuneita\nhevosenkengännauloja. Niistäkään ei tulenkipeästi tarvittu muuta kuin\nvenäjänlehtiä, joita ilman äijä ei tullut aikoihin.\n\nUusi kulkuneuvo osoittautuu rohkeimmat toiveet ylittäväksi. Laivurilla\nei ole käsivoimista puutetta. Sitä on hartioihin kasautuneena\nminkä verran tahansa, lumi pöllyää pyrynä hänen porhaltaessaan\nhankea eteenpäin. Hän iloitsee kaimansa kanssa kilpaa ja tekee\nkiepoopyöräyksiä kuin penikkakoira. Naapurissa hän ajaa kaksi kolme\nkertaa päivässä ja vaatimalla vaatii kaikkia kilpasille hiihdossa, ja\nmäenlaskussa.\n\nKevätpuolella hankien kovettuessa he lähtevät retkeilyille. Mäkiä\nlasketaan ja noustaan. Laivuri ei voi saksitella niinkuin toiset,\nsauvojensa avulla hän käyttelee kätevästi hyväkseen maaston tarjoamia\netuisuuksia ja kilpailijat saavat pitää pientä kiirettä, että ehtivät\nkiertoteitse samoihin aikoihin näköalakummuille.\n\nMutkien kiepoileminen mäkiä laskiessa ei tahdo aluksi luonnistua.\nPulkkasuksi on hieman yksitotinen ja pyrkii puskemaan aina suoraan.\nPian laivuri kuitenkin keksii sauvoilla hyppäämisen konstit, loikkaa\nladulta metsäänkin ja seuralaiset jäävät silmät pyöreinä oudostelemaan,\nminne mies katosi. Löytyy pensaan takaa, kun tarkemmin etsitään, ja\nnauttii kepposestaan kovasti.\n\nHe kiertelevät vuorille ja rakentavat tulen tervaskannon kupeeseen.\nIsäntä veistelee pilkkeitä, emäntä paahtaa silavaleipää. Mutta laivuri\non nojannut selkänsä puunkylkeen ja pitää huolta pienistä valeista.\nLapset pelehtivät hänen niskassaan. Hän nostelee niitä eteensä\nkuin kissa poikiaan ja kiehittelee vakavana mehuisampia juttujaan\nsuurilta vesiltä. Ne ovat siivoiksi silvittyjä, niinkuin kuulijakunnan\nsulatuskyky vaatii. Hänellä on pintakarkeuden alla hienovaraista\nvaistoa ja ruodittujakin juttuja varastossaan riittämiin asti.\n\nHavupuu tuoksuu, tikka koputtelee. Isännän tulenkielet kimpoilevat\niloisesti ja emännän paahtoleipä kärisee.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKuivan poutakesän muistoksi jää heille kaksi pysyväistä merkkiä.\nSaunatiehen ilmestyi syvä ouru ja pankista on täytynyt ottaa velka,\njoka kantaa kymmenprosenttista satoa kaksi kertaa vuodessa suven\nlaadusta riippumatta. Tunnin kestänyt rankkasade aiheutti molemmat\nhaavat, joiden kiinni kuroutuminen näyttää olevan vaivan takana. Jos\ntievakoon ajat santaa, niin ensimmäinen sade syö sen olemattomiin.\nJa korkea korko syö ne ylimääräiset markat, joita kapea laakso\nkitsastellen tuottaa. Kumpikin haava pysyy auki, märkii tai verestää.\n\nMatti on penkonut laakson sulaksi maaksi äyräitä myöten, ojittanut,\nsavettanut, suomullankin parannellut, mutta siinä on vain nelisen\nhehtaaria maata, karua, oikukasta ja arvoituksellista. Se antaa, minkä\nantaa, eräänä vuonna enemmän, toisena vähemmän. Se on kuin taikina,\njoka alustetaan määrätyllä tavalla ja toivotaan hyvin nousevaksi.\nSe nousee, miten nousee riippuen jauhojen laadusta ja hiivasienen\nkokoomuksesta. Riippuu se muistakin tekijöistä: kosteudesta, lämmöstä,\nvalosta. Sitten lienee vielä joukko salaisia tekijöitä, joiden laatua\nja vaikutustapaa ihminen ei tunne tai joille hän ei mitään mahda,\nvaikka tuntisikin: tuholaiset ja näivetystaudit, rajuilmat ja rakeet.\n\nHän on käynyt viljelijäkoulua jo monta vuotta ja luokkaa,\nahkeruusnumero lienee hyvä, mutta tarkkuus ei pääse kymppiin. Hän\nmietiskelee sitä usein, tuskittelee ja kiukutteleekin itsekseen,\nniinkuin sisukkaan oppilaan tapana on. Peltokasvien viljely on yhtä\ntarkkaa hommaa kuin mikä muu tärkeä tehtävä tahansa. Merkillisintä on,\nkun ei tahdo oppia sitä muistamaan. Lämpöpatteri pitää putkimiehen\nsovittaa juuri siihen paikkaan, mikä määrätty on ja mutkaus on\ntaivutettava vaadittuun kulmaan, sentilleen. Ja ellet urhelukentällä\nlähtökuoppiin kyyristyessäsi ole valmiina raapaisemaan heti, milloin\npamahtaa, niin toivot pois. Nyrkkeilyneliössä saat sen tuntea vielä\nhavainnollisemmin, tärskäyksenä leuoissasi.\n\nNiin rakennuksella, kentällä ja köysikehässä, mutta pellolla, tässä\npölisevässä tai litisevässä »eläintarhassa», on mies ehtinyt tyhmätä\nmonta kertaa. Pintaäestys myöhästyy muutaman päivän: pohjakosteus\nhäviää taivaan tuuliin. Kylvösiemen jää peittaamatta: nokineniä\nviljassa joka viides tai kuudes. Viikate unohtuu ladon ovelle: mullikka\ntunkeutuu ovesta sisään, vioittaa mahansa ja menettää henkensä. Kovin\nsuuria vahingot eivät ole, mutta harmittavia.\n\nPeltokasvien menestyminen riippuu paljon niiden kasvun alkuun\npääsemisestä. Jos näivetys alkaa oraissa, ei kunnon toukoa tule.\nNe ovat kuin sairaita ihmislapsia, joiden elimistöä riisi tai muut\nlapsitaudit ovat runnelleet. Tukkeutumia on suonissa, kuhmuja päässä,\njäsenet mutkistuvat. Ylöspäin pyrkivä elinvoima näyttää puuttuvan\nkokonaan.\n\nHeillä on joukko pitkäikäisempiä maankasvatteja, joiden kehityksessä\nyksi tai kaksikaan epäsuotuisaa kesää eivät merkitse ratkaisevasti,\nkoska niiden juuristo on päässyt tunkeutumaan syvemmälle maan\nmehusuoniin ja niillä muutenkin on jo määrätty kasvunsuunta ja\npyrkimys. Niiden kehitys saattaa hiljentyä, mutta harvoin se kokonaan\npysähtyy. Näyttääpä, niinkuin elättävä emo salaa ruokiskelisi näitä\nlellilapsiaan.\n\nNiitä on jo peltoaidan sisällä pienempi määrä: kymmenkunta omenapuuta,\nraparperit ja marjapensaat rantaäyräässä. Ja sitten kaikki\nluonnonistuttamat puut ja pensaat sekä aidan sisä- että ulkopuolella:\nmännyt, kuuset, lehtipuut ja kataja, joka on puu ja pensas, kaunis\nja ruma, ylväs ja luihu samalla kertaa. Kuinka ryhdikkäänä ja\nväriväkevänä se nouseekaan tuossa kivikkorinteessä kenkuroivan sukunsa\nkeskeltä! Kevätaamuina se on kuin maisemia katsahtamaan pysähtynyt\nmurtomaajuoksija tummanvihreässä verryttelypuvussaan.\n\nOhikulkiessaan mies pysähtyy niitä katselemaan, melkeinpä puhuttamaan.\nJaha! Uusi puku on miehellä! Vai värjättykö vain on kesäksi uudestaan?\nEntä miten on varvaspiikkien laita? Katso, ettet raapaise pahasti\nkiveen, siinä rinteessä on niitä jonkin verran! Raakakumipohja taitaisi\nolla täällä etuisampi.\n\nJos on oikein pulskannäköinen metsänpoika, niin täytyy hänen hypähtää\nkäsin raaputtelemaan ja runkoa ravistamaan. Se tekee hyvää juurille ja\noksillekin, kuivat neulaset rapisevat.\n\nKun hän sunnuntaisin tai iltaisin lähtee tarkkailumatkoilleen, saa\nhän seuralaisia. He ovat lasten huviksi ottaneet pystykorvaisen\nkoiranpenikan, jonka kostean kuonon päässä on tarkka vainu. Se\npäivystää pihamaalla, aavistaa isännän aikeet ja kimeästi räyskien\nantaa ne huolettoman joukko-osaston tietoon. Petteri tölmähtää jälkeen.\nJa Maiju ja pikku Maili Petterin jälkeen. Ja vihdoin äiti pikku Helvin\nkera heidän kaikkien jälkeen, koska puron ylitse polun kohdalta johtaa\nvain kaksi kapeaa lautaa ja niityn aidan varressa on louhikkoa ja\npolulla on nähty kyykäärme. Ja koska hän luonnon ja äidin rakkaudessaan\nei muutenkaan voi olla lähtemättä joukon perään. Helvi ei vielä paljon\npaina ja aurinko tekee varmaan hänellekin hyvää.\n\nEipä kovin pitkää aikaa kulu, kun he kaikki ovat vuorella, touhuten\nkukin omalla tavallaan. Topi-pentu on löytänyt metsähiiren tunneliaukon\nkannon alta ja kaivaa jo niin syvällä, että vain hallava häntätupsu\nenää osoittaa työskentelypaikkaa. Petteri on hänkin eloisa ja kekseliäs\nvesa ja tarkkavaistoinen kuin alkuintiaani, jonka vaatetus ja aseistus\nhänellä on, jousi ja nylkypuukko, pritsapyssy taskuaseena. Närhit ja\nvarikset saavat varoa, etteivät saa kivikuulasta kinttuunsa. Muita\notuksia ei ole lupa ahdistella, mutta orava nähtävästi ei tiedä\ntästä määräyksestä, koska kiipeää kuusen ylimmille oksasikermille ja\npudottelee käpypommeja intiaanin niskaan.\n\nTytöillä on omat puuhansa, joiden suuntaus osoittaa maahan päin.\nHeidän eläiminään on käpylehmiä, lampaita ja sianporsaita, eivätkä\nne milloinkaan pyri hyppelemään taivaalle, kun kerran ovat puusta\npudonneet. Ja kukatkin kasvavat maassa, paitsi tuomen ja pihlajan kukat\nja orjantappurapensaan punaiset kukat, mutta niitä kasvaa vain yhdessä\npensaassa, joka suojelee niitä pistävillä piikeillään.\n\nPikku Helvi, joka on vielä turhan pieni tyttö, ei harrasta kukkia eikä\nkarjanhoitoa enempää kuin karjanantimiakaan, ja sekin puoli hänellä\nvielä toistaiseksi on, että hän pysyy siinä, mihinkä asetetaan, syö,\nnukkuu tai tutkiskelee sormiaan. Kukkia hän tarkastelee vain silloin,\nkun siskot tuovat niitä hänen pieneen käsikupuraansa. Mutta häntä ei\nole uskomista niiden pariin yksinään, sillä hän ei kauan välitä niiden\nkauneudesta, vaan haluaa syödä ne suuhunsa.\n\nNuorimman ja vielä vanhempienkin lastensa elintoiminnoissa on äidillä\nalinomaista vahtimisen puuhaa, varsinkin täällä ylhäällä vuorella,\njonka rinne on jyrkästi viettäväinen. Hän tuskin uskaltaa edes\nistahtaa, joku liikkuvainen päänuppi saattaa niin helposti kadota\nnäkymättömiin kivien ja katajien taakse.\n\nVihdoin he väsyvät telmiessään ja kerääntyvät nuorimman siskon pöydän\nympärille. Isäkin loikkii suolta valkopäisiä suopursuja ja punaisia\nkarpalonkukkia kädessään. Helvi syö, muu perhekunta loikoo. Suopursut\nisän kädessä ja äidin kädessä tuoksuvat väkevästi. Pikkuinen lintu\ntilkuttelee kallion takana; se on pieni, koska Topi ja Petteri eivät\nole siellä mitään isoa nähneet. Vaalean keveät pilviharsot ajavat\ntoisiaan taivaan sinisessä katossa. Muutamat uskaltavat juosta\nauringonkin ylitse.\n\nMutta pitkäksi aikaa ei kukaan saa aurinkoa peittää! Sen täytyy heittää\nelonsäteitään kaikille kaipaavilleen: hersyttää rintoja, ruskettaa\nselkiä, synnyttää elämää. Ja kasvattaa elämää!\n\n\n\n\n6.\n\n\nSe on ensi päivästä lähtien jäänyt hänen mieleensä ja kehittynyt\nkuin alkuvoimainen himo. Hän ei tahdo ruokkia sitä. Eräänlaisella\nennakkovaistolla hän melkein pelkää sitä. Mutta kuitenkaan hän ei voi\nunohtaa sitä.\n\nTuuli kuljettelee keväisin tuoksuja vuoren ja niittylaakson ylitse.\nSuuret suosääsket survovat hikevänä iltana hikisen miehen ympärillä.\nSudenkorento tuo pikaviestiä sirisevät kalvosiivet levällään kuin\nvastausta vaatien. Kun ei saa, niin jää pitkiksi ajoiksi paikoilleen\nnauliutuen, äkeänä jämittämään. Pirulaisten pikalähetti!\n\nMutta peltolaakson ahtaus, kuivat kesät, rehun puute, perheen\nlisäys, elannon tarve, eivätkö kaikki nämäkin totiset tosiasiat yhä\nvoimallisemmin veisaa tätä samaa virttä! Vuoren takana on märkä suo.\nSiellä ei kasva puu, ei nouse heinä! Kuivuus ei vaivaa, vaan vesi!\nRuosterapainen, saastainen ja haiseva nevavesi! Se synnyttää surisevat\nsääsket! Se elättää pirisevät pirunkorennot! Se keittää syksyisin\nhallat ja sumut! Auringonkin se kätkee kuukausimääriksi!\n\nHän on suvultaan kaskenviljelijä, joka on tottunut avartelemaan\nsuuria aloja. Koko mäki kerrallaan on kaadettu: Kukkamäki, Leppämäki,\nPahkamäki. Niin on kaskettu ja viljelty mäki mäen jälkeen. Mutta\nsumu-usvaiselta suolta on ohikulkiessa kopattu vain kirpeä karpalo\ntahi mehuisa muurain. Kaskien mies on kammonnut suota, josta\nhallanmyrkyt nousevat. Vetelämmille ylimenopaikoilleen hän on kaadellut\nkaksinkertaisia pitkospuita.\n\nKaskenviljelijän jälkeläinen ei ole täysin vapaa alkuperäisistä\nsukuvaistoistaan, suokammostaan, mäkirakkaudestaan. Mutta hänen\nlaaksonsa on liian kapea. Suo on liian lähellä ja liian korkealla. Hän\nnäkee sen iljettävyydet aina pahojen uniensa painajaisena. Milloin se\non kattoon nostettu saunavanna, josta keinutuolin matolle ja lasten\npäälle vuotaa haisevaa kuraa, milloin se on suuri niljainen käärme,\nmilloin tuhatpäinen rupisammakkolauma, joka valuu rinnettä alas ja\ntuhoaa laakson vehreyden. Oli se mitä tahansa, aina se on ilkeän\nkuvottavaa, sylkäistä täytyy herätessään.\n\nNäin kypsyy päätös tehtäväksi, jota ei enää voi siirtää. Hän käy\nkäsiksi vuoren takaiseen suohon.\n\nHän on mitannut sen askeleillaan ja sylikepilläkin. Sen\nviljelyskelpoinen, märkä alue on noin viisi hehtaaria eli lähes\nyhtä suuri kuin laakson niitty- ja peltomaa yhteensä. Pintakamara\non monin paikoin vahvaa ja väkevöitynyttä. Puiden kasvua ehkäisee\nkaikkialla mätäinen pohjakosteus. Keskinevalla on joukko hettoperäisiä\navosilmäkkeitä. Pahin este kuivatuksen kannalta on suon suppilomaisuus.\nKuitenkin hän on punnitsemalla päässyt selville, että kaltevuutta\non jonkin verran ja että viemäri voidaan johtaa pohjoisen puolella\nolevasta kallioavautumasta metsäpuroon viettävälle rinteelle.\n\nHänellä ei ole varmaa ohjelmaa, miten aloittaisi. Voisi käyttää kahta,\njopa kolmeakin menetelmää. Tavallisilla korpisoilla aloitettanee\nkuokkimalla, märillä hettonevoilla taas viemärin kaivamisella. Tämä\nei ole korpi, eikä se ole suo. Se on veteläpohjainen räme, jonka\nitse paholainen lienee heittänyt kallioiden kaulailtavaksi. Mies ei\nsaa siitä otetta varmasta päästä, vaan yrittelee yhdellä ja toisella\ntavalla. Hän uumoilee, ettei se ole oikein. Suunnitelmaton työ ei\nkoskaan ole järkevää. Mutta pätevä, johdonmukainen suunnitelma on\ntoistaiseksi sumussa, siitä ei pääse mihinkään. Työhön on silti pitänyt\nryhtyä, siitäkään ei pääse mihinkään.\n\nNiinpä hän sitten tekee, niinkuin moni mies ja varsinkin nuori mies\ntällaisessa tapauksessa usein tekee. Kaksi päivää hän kuokkii,\nkolmannen kaivaa piiriojaa. Seuraavalla viikolla hän käy jo vihaisesti\nviemärinkin kimppuun, mutta muutaman päivän kuluttua siirtyy alkupään\nkuokokselle jälleen. Yksi on kuitenkin varma asia. Hän ei voi\nkeskeyttää enää kuin pieniksi hetkiksi, peltotöiden vuoksi. Suo on\nimenyt miehen kiinni.\n\nHän tekee pitkiä päiviä ja lähtee usein pihamaalta varkain. Mutta monet\nsilmät pitävät vahtia ja Topilla on tarkka kuulo. Täytyy nykäistä\nniitty ja rinnepolku juoksemalla. Tytöt huutelevat, Topi räyskii.\nKallioseinän kaiku heittää sanat ja haukut koppina takaisin, heittelee\nniitä vaihteeksi vuorenrinteellä kiipeävä karkulainenkin, mutta niistä\ntomera kartanovahti suuttuu, räiskäyttelee vastalauseet vielä kimeämmin\ntai alkaa kieriä perässä ruskeana keränä.\n\nVälipalaa lähtee hyppyyttämään koko laakson väki, vaaleatäpläinen\nMikko-mirrikin käpäliään kosteilla paikoilla varoitellen, viiksiä\nsipoville heinänhelpeille vihaisesti aivastellen. Annokseen kuuluu\ntalkkunaviili ja pari puolikuun muotoista kurkkuvoileipää, kesän\nensimmäisiä retiisitarjokkaita kyytimiehinä. Usein näyttää, niinkuin\ntarjoilijat olisivat lähteneet itse vuoren taakse syömään, yksi\nkerjää haukkumalla, toinen naukumalla, kullakin on oma tapansa, mutta\nruokahalu on yhteinen.\n\nVälipalan jälkeen hypellään kuokoksella, kaikki muut paitsi Mikko, joka\nvaroo valkoisia päällyskenkiään. Hypellään kilvassa ojan ylitse tai\npusketaan suurta mustaa turvetta, joka ei liikahda Topin eikä tyttöjen\nyhteisvoimin. Kun intiaanipäällikkö ehtii lisävoimaksi, saattaa\nitsepäinen katajaturri nousta äkisti ylös ja lyödä koko armeijan kumoon.\n\nÄiti kokeilee kuokkimista tai ojankaivua. Hän vakuuttelee nuorena\ntehneensä kumpaakin työtä. Sitä sopii epäillä, tarvitsematta lausua\nääneen. Hyviä neuvoja sensijaan voi antaa miten paljon tahansa. Lyö\njoustavammin! Ei se ole kynnysmatto! Älä hyvä kuokkamies vioita vain\nsen katajan juuria!\n\nHelvi on jäänyt yksinään tupaan nukkumaan, eivätkä he voi kauempaa\naikaa iloitella eikä katajia vioitella. Kuokkamies päättää hyvän\nvälipalan jälkeen nykäistä tuiman tuurin ja heittää vähät vaatteensa\nvielä vähäisemmiksi. Nyt on tilaisuus omakohtaisesti sovelluttaa\nkäytäntöön äskeisiä viisaita neuvoja. Hän ei ole enää tottumaton, mutta\ntuntuupa monta kertaa, niinkuin vastustajakin olisi ollut jo ennen\nottelukehässä. Tervaskanto on jämerä, katajapensas vihainen ja sitkeä.\nEnsimmäisessä, tuskin toisessakaan erässä siitä harvoin tulee selvää.\nKolmannen jälkeenkin se yllättäen saattaa nousta ja vaatia voittajansa\nuusintaotteluun.\n\nAlkuaikoina hän on hyökkäävä ja tulinen, mutta antautuu vähitellen\nkimmoisan joustavaksi, koska vastustajakin on pehmeä ja\nperäänantavainen. Sen väsyttäminen ansaitsee tunnustusta. Työmaa,\ntämä erittäinkin on monessa suhteessa verrattavissa kilpakenttään tai\notteluneliöön. Se rankaisee älyttömän puskemisen. Hän on suorittanut\nkoulukurssia siinä oppiaineessa vielä tänä kesänä. Kuokosmaalla on\nedessä pensaspeittoinen mätäs, pyöreäpäinen, jo ulkoisesti hyvin\nvarustettu. Iskepä siihen vihoissasi ja koko voimallasi. Kuokan\nterä painuu sisään noin kolmanneksella käytetystä voimamäärästä,\njos kerran on painuakseen. Mutta jos kamaran alla osuu olemaan kivi\ntai kovapintainen nevalieko, niin eipä painukaan, vaan kimauttaa\nvastatäräyksen, joka tuntuu hartioissa ja rikkonaisissa hampaissa. Ja\nteräaseen saat mahdollisesti käyttökelvottomana heittää syrjään, mutta\npensaikkomätäs ei edes kumarra.\n\nToisin menettelee mies, joka on kurssin suorittanut. Hän kiertelee ja\ntunnustelee hätäilemättä, iskee uhoamatta kuin ohimennen, joustavasti,\nsilti kyllin voimakkaasti. Jos alla onkin puu tai kivi, niin ei se\nsaa yllätyksiä aikaan. Kuokan terä vuolaisee pitkin pintaa, kivenkin\nkylkeä, ettei pientä täräystä tunnu, eikä raapautuman merkkiä jää.\nTuntuu kuin sekin vuolaisu jatkuisi kuokanvarresta eteenpäin,\nkäsivarsiin, hartioihin ja ehjiin hampaisiin hytkäyttävänä mielihyvänä.\n\nHän tottuu tuntemaan, milteipä vaistoilemaan rehelliset ja petolliset\nmättäät. Kun tulee eteen täysin vaaraton alue, silloin hän huhkii.\nSuokuokan leikkauspinta on leveä, sillä hetkellä se hänen mielestään\nsaisi olla kaksi kertaa leveämpi. Hän jättää tahallaan iskujen väliin\npieniä välikannakkeita, jotka jouduttavat työtä ja mätästä ylös\nriipaistessa hauskasti risahtelevat. Suuret vuotamättäät huojahtelevat,\nkohoutuvat ja kääntyvät nurin. Ajatus juoksee kuokan edellä maaperää\ntunnustellen. Ei ole kiviä, eikä ole puita! Tuonne kulottuneeseen\njuolakkamättääseen saakka saa huoletta painaa! Olkoon se urakkana ennen\nlevähtämistä! Tuima kiri alkaa.\n\nHän pääsee määrän päähän. Raskaat, rapaiset hikikarpalot kihoavat\nruskean ihon alta ja juoksevat käsivarsia ja sivuja pitkin. Hän\nheittää kuokan, pyyhkeilee enintä hikirapaa ja heittäytyy rentoimenaan\npehmeään mättäikköön kuokoksensa edessä. Päivä paistaa kuumasti ja\npintaan kihoaa hiki kiihkeästi hersyvin pisaroin. Hän hieroo käsiään\nja jalkojaan sammaleihin, jopa piehtaroi mättäikössä selkäänsä ja\nniskaansa hangaten kuin vaahtoon ajettu hevonen. Suon hajut tunkeutuvat\nkiihottaen sieraimiin. Siinä on pursun väkevää voimaa, koiranjuolukan\nmeltoutta, muuraimen mehevyyttä, niittyvillankin herkkää vienoutta.\nMutta vierestä käännetyn kamaran alta uhoo vielä kiihottavampaa,\nmonista elimellisistä jätteistä mädäntyneen suomullan haiseva törkeys.\nSe on ruosteista ja märkää, kuitenkin hän tarttuu siihen kourin,\npuristelee ja lätrii kuin tunnoton kakara, pyörittelee palloja ja\nleipoo limppuja. Vesi tirsuu, mustat korteheinän kappaleet törröttävät\nsormien välitse kuin kaurankuoret siantaikinasta.\n\nHän intoutuu heittelemään mutapalloillaan ja möykkyleivillään\ntarkkuusosumia puihin ja kantoihin, kuokanvarteen tai lapion\nponsisilmäkkeestä lävitse, asettelee määriä ja kertalukuja, välillä\npyyhkäisten naamastaan hikeä, jota yhä tirsuu näköä sokaisten.\n\nPitkän ajan pommiteltuaan hän saa leikistä tarpeekseen, heittäytyy\nuudelleen selälleen mättäikköön ja tarkastelee kourakiikarin lävitse\npilvien liikehtimistä korkeudessa. Niillä on rientävä kiire, niinkuin\nhaluaisivat paeta suokaasujen vaikutuspiirin ulkopuolelle. Hän saa\näkkivaikutelman, niinkuin hänen itsensäkin olisi paettava pois,\nkuin suon mätämyrkky imeytyisi pintakamaran lävitse hartioihin. Hän\nponnahtaa jaloilleen, juoksee kalliolle ja piristäytyy katselemaan,\nmitä laaksossa tapahtuu.\n\nHelvin kätkyt on päivän katveessa pihlajan alla. Tytöt lienee pantu\npaimentamaan, koska leikkivät vieressä pihamaalla. Äiti ja poika\nkuoputtelevat kasvitarhassa. Ei vahingossakaan hän pääse kalliolle\nsellaisena hetkenä, että näkisi emännän joutilaana. Niinkuin työ\nkuuluisi hänellä elämään, verenkiertoon ja hengitykseen, mitä ilman\nhän ei hetkeäkään saata elää. Levähtäessään hän ruokkii lasta, uhraten\ntällöinkin parhainta elinvoimaansa.\n\nHän on kantanut ja imettänyt jo neljä lasta. Millä voimalla ja\nkärsivällisyydellä hän on niin paljon ehtinyt ja kestänyt? Miehestä\ntuntuu sitä ajatellessa ja ylhäältä vuorikalliolta laaksoon\nkatsellessa, niinkuin hänen oma työnsä vastaavalta ajalta kutistuisi\nnaurettavan vähiin. Laakso on ennallaan, peltomaakin yhä entinen.\nLuonto siellä pääasiassa on tehnyt, mitä tehtävää on ollut. Minä olen\nollut vain eräänlainen apumies!\n\nSe on tuo nainen, minun naiseni, hänkin kuin keväinen luonto! Uuttera,\nkukoistava ja herkän hedelmällinen! Hänen kevätkesänsä on luonnonkesä.\nSe lahjoittaa elämää. Ruokkii, vaalii ja kasvattaa elämää!\n\nMikä minä itse olen? Olen kaiketi joku tekijä minäkin tässä\nhuushollissa! Peltomies, kyntömies, kuokkamies! Ja vaikka mikä mies!\nMutta tässä kesäisessä luomisen työssä minä sentään olen vain viiden\nmarkan hanttimies, jonka tehtävänä on antaa ja kantaa mestarille\ntyökalua ja raaka-ainetta!\n\nHän naurahtaa ääneen omille hassutuksilleen. Hän on lepäytynyt\ntäydelleen ja päättää ottaa vielä suolla parituntisen urakan eli\nhikikuurin. Hän ei voi lähteä kumminkaan ihan heti vielä. Kapea laakso\njoutavanpäiväisine tapahtumineen ja vähäisine elotoimintoineen imee\nhänet istuimilleen.\n\nTuuli on tyyntynyt, järvelläkin. Aurinko sivuaa vinosti vuoren\nkylkeä. Lehmät ovat vetäytyneet lypsyveräjän lähettyville, nyppivät\nheinänhaippuja aidan välitse ja kurkottelevat lehtiä puista, niinkuin\nhäpeilisivät liian aikaista kotiutumistaan ja sen peittämiseksi\nkeksisivät jotakin puuhaa. Pääskyt tekevät syöksykierteitä tai\nilmavoltteja, väliin viiltävät polkujen suuntaan lähellä maata härnäten\nMikkoa, joka ei heistä välitä. Topi välittäisi, mutta pääskyt eivät\nvälitä siitä.\n\nTytöt lopettavat leikkinsä ja kierivät polkua alas kahtena vaaleana\nkeränä. He pysähtyvät kasvitarhamaan kohdalla, kysyvät jotakin,\näiti vastaa. Se on mieluisaa, koska iloista ääntä kuuluu. Petteri\npoukahtelee vihreän kaalimaan halki, äitikin nousee ja katoaa lasten\nperässä rinteeseen.\n\nHän tahtoo vihdoinkin palata työmaalleen, mutta ennenkuin ehtii\npyörtää, ilmestyy rantalaiturille eloa. He juoksevat alastomina\nja ruskeina peräkkäin ja istuvat siihen rinnakkain, emo ja kolme\npoikasta. Etäämpänä ruohistossa ui emo ja kuusi poikasta. Nämä ruskeat,\nsiivettömät ja räpylättömät eivät uskalla lähteä vielä niin syville\nvesille.\n\nMutta matalassa rantavedessä he uskaltavat, hyppelevät, ilakoivat ja\nvesi pärskii. Intiaanipäällikkö tietysti osaa jo uida, etäytyy ympyrää\npuurtaen laiturista. Emo pyyhältää kiveltä kuin tavoittamaan lähtien.\nTytöt molskivat kädet pohjassa, Topi pyörähtelee rantakivillä. Osa\npääskyistäkin lienee siirtynyt ranta-apajille, missä illan lähestyessä\ninisee saalista.\n\nHän on lorvaillut liian kauan, nyt todella hänen täytyy irtautua\nviimeistä urakkaa suorittamaan. Hän ei kuitenkaan voi lähteä\ntekemättä jotakin kepposta, hänkin kohdaltaan. Hän nousee, taittaa\nsopivankokoisen leppäkepin, halkaisee oksahaaraisen pään, juoksee\nrinnettä hyvän matkaa järvelle päin ja valitsee samalla muutamia\nsileitä linkokiviä. Jo lienee sopiva matka. Hän asettaa kiven\nkepin haarukkaan ja huiskauttaa joustavasti. Kivi nousee melkein\nnäkymättömiin ja lupsahtaa veteen puron suussa. Sorsaemo säpsähtää,\nmutta laiturin luona ei kukaan huomaa, eipä vielä toistakaan kiveä,\njoka putoaa lähelle saunaa. Hän uskaltaa kolmannen, pienen, suoraan\nlaituria kohden. Se putoaa parhaalla paikalla veteen. Topi pyörähtää,\nPetteri kummastelee ja emo käännähtyy katsomaan, oliko se kala.\n\nMutta vallaton rapainen vekara kalliolla nousee kivelle ja haukahtaa:\nhau-hau! Topi ja kaiku vastaavat yhtä aikaa. Hänet huomataan, nauretaan\nja huiskutetaan. Hän haukkuu ja viittoo vastaan, hypähtää kiveltä alas\nja katoaa metsään.\n\nSuolta tuoksahtaa iltainen tuntu. Hän hengittää syvään, sieraimet\nkorskuen. Hän on muutenkin nuoren hevosen vireessä, ei oikein tiedä,\nmistä alkaisi ja minkä työaseen käteensä ottaisi. Jos viidestä\nmultakokkareesta yksi menee lapion silmän läpi, niin hän ottaa sen,\nmuussa tapauksessa kuokan. Neljäs osuu, hän ottaa lapion ja hypähtää\naloitetun viemärin luo.\n\nKamaraa on aukaistu aikaisemmin, multa on pehmeää ja puutonta, niinkuin\nsuopaa pistelisi. Hän kiihtyy työssä, heittelee kummallekin puolelle,\nlukee pistoja sataan ja taas alusta. Hän unohtaa olevansa ojalla,\nnevalla, raskaassa työssä. Mikä hän lieneekään taas: kuulantyöntäjä,\nkiekonheittäjä, ketjuperäisen moukarin lennättelijä! Niitä täytyy\nhuiskia kauas, niin kauas kuin ikinä jaksaa, mutta joustavasti! Vauhtia\npitäisi ottaa, pyörähtää kerran pari. Ei kerkiä! Ja kiekkoa on ennen\naikoihin heitetty pyörähtämättä, antiikkisella tavalla. Eiköpä jälleen\ntaas jonkun vuoden kuluttua ruvettane heittämään. Kaikki vuorollaan\naina uudelleen esiin kiertyy.\n\nMonia hän ajattelee, pistelee raskaita lapion täysiä ja lukee heittoja,\njoista yksikään ei takaisin palaa, koska ei ole vastaanheittäjää. Hän\non kohta jälleen ylt'yleensä hiessä ja ravassa, mutta muuten kaikkein\nparhaimmassa; vedossa loppukilpailun komeimpia heittoja ja pyöräyksiä\nvarten.\n\nNiin kuluu parituntinen, oja etenee, kunnes kuorimaton neva joutuu\nvastaan. Siinä oli urakan päämäärä. Hän hypähtää lapioineen\npientareelle, katsahtaa kahden puolen ja naurahtaa rapaisella\nnaamallaan. Suuret mustat suokimpaleet makaavat kuin ammuttuina, ehkä\ntarpeettoman etäällä reunaviivasta tavallisen kuokkamiehen katsannolla\nottaen.\n\nIlta on, eikä aurinkoa enää näy. Varovainen hämähäkki on kömpinyt\nloukostaan ja laskee luotilankaa nevamännyn käyrästä oksasta. Lintu\nei laula, mutta suo henkäilee. Hän kerää vähäisen vaatetuksensa ja\nhyppelehtii rivakasti suon laidassa pursuja, muuraimenvarsia ja\nkoivunvarpuja taitellen. Hän on ojalla saanut hauskan päähänpiston,\naikoo tänä iltana saunassa kylvettää ruskean emon poikueineen\nsuoyrteistä tehdyllä vastalla, johon on saatava yhdeksää lajia. Määrää\nei ole niinkään helppo saada kokoon. Hän hyppelee kauan kahdeksatta\nja yhdeksättä etsien, löytää keskisuolta ja kiiruhtaa suorinta tietä\nlaaksoon.\n\nSauna ja poikuus ovat odotelleet jo käyttövalmiina. Mutta he eivät osaa\naavistaa, minkälaisen kylvetyksen he tänä iltana saavat.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSuon ylitse on painunut läpäisemätön sumu. Aurinkoa ei ole näkynyt\nviikkokausiin. Harmaata hölsyä tipahtelee puista. Se ei ole lunta,\neikä se ole vettä, vaan siltä väliltä. Hyvin märkää se on ja tarrautuu\nilkeästi imeytyen työaseihin ja vaatteisiin. Tuuli huokaisee ylempänä\nkallioilla, mutta ei kykene hajoittamaan märkää sumua, joka raskaan\nvetisenä makaa, erittäinkin suon yllä. Tuntuu kuin se ensin olisi\npaloiteltava viikatteella, vasta sitten voisi ajatella hajoittamista\npuhaltelukeinoin.\n\nMatti kaivelee yhä suurta suoviemäriä, josta on tullut hänelle\narvaamattoman sitkeä urakka. Ei ole tarpeeksi vetoa ja sen\nkeinotekoinen muodostaminen osoittautuu hyvin vaikeaksi\nveteläpohjaisella yli kolmensadan metrin taipaleella. Koko matka ei\nole veteläpohjaista. Kunpa olisikin! Kallioiden sulkuportissa nevan\ntakareunalla, siinä, mistä laskun pitäisi alkaa, mistä viemärin\nkaivaminenkin olisi pitänyt alkaa, on liian matalalla äreä kivikarikko.\nHän ei mielellään olisi uskonut sitä niin kovaksi ja niin laajaksi kuin\nse todella on.\n\nSe on lyönyt hänet kiusallisella hämmästyksellä. Nyt hän kyllä jo\ntietää, mistä päin suolla olisi ollut aloitettava. Ehkäpä ei ollenkaan\nolisi tullut jatkettua, jos olisi täältä tullut aloitettua. Tuntuu\nharmittavalta, jopa nololtakin peräytyä monikuukautisen työn jälkeen.\nMiksi piti ryhtyä kuokkimaan ennen kuivatusta? Mitä järkeä siinä oli?\n\nSitä, että olisi mahdollisesti karkkoutunut koko työmaalta\nvaikeudet huomattuaan. Sitä järkeä hänellä on yhä vieläkin. Hän\nei käy somerikkopohjaisen kurkku tukkeutuman kimppuun rautaporien,\nkantopommien ja dynamiittipötkyjen kanssa, niinkuin tehtävä olisi, jos\nmielii jatkaa. Ei, hän myyrästelee vain keskinevalla, niinkuin sieltä\npurtilon keskeltä olisi etsiskeltävä tukkeutunutta tappireikää, jonka\nkautta nuo kirotun haisevat liejuvedet saattaisi laskea alhaiseen\npurolaaksoon.\n\nJärvi ja purolaakso ovat seitsemän-kahdeksankymmentä metriä alempana.\nJospa olisikin puolenkilometrin mittainen, kymmenensentin levyinen\ntimanttikaira ja jättiläisen voimat tai tunturinoidan velhokonstit,\nniin hätäkö olisi! Kaivaisi reiän halki vuoren, vinosti järveen saakka.\nSiivilä suulle ja hulinat auki! Yhdessä viikossa taitaisi pirisemiset\nja tirisemiset loppua.\n\nMonta muuta, vielä hullumpaakin toivomusta hän ehtii tuhruisen työnsä\nedistyessä kuvitella. Edistyikö se? Mitä vielä! Huomenna ei tiedä, mitä\ntänään on tehnyt. Epämääräisen laaja, suurilta alueilta märkyytensä\nimevä keskiheton märkäpää ehtii pitkänä yönä enemmän kuin mies lyhyenä\npäivänä. Se työntää sisälmyksistään viemäriin jos minkänäköistä\nsaastaa, haisevaa, märkivää, niljaista. Miksi hänen pitääkään sitä\nnäinä pimeinä sumuisina marraskuun päivinä sörkkiä! Onko hän hullu!\nMutta mitäpä muutakaan hän näinä tylsinä päivinä tekisi? Hänellä\nei ole räjähdysaineita, ei lupaa eikä rahojakaan kurkkutukkeutuman\nräjäyttelemisiin ainakaan tänä vuonna, tuskinpa seuraavanakaan, mutta\nkun hän on kuluttanut jo niin harmittavan monta päivää hukkaan, päättää\nhän uhallakin kuluttaa vielä muutaman ja ottaa selville, miten syvälle\nkeskihetto upottaa ja onko syvemmistä kerroksista tirsuva vesi noin\nlikaisen saastaista.\n\nHän on tehnyt keskeneräiseen viemäriinsä maapadon ja tyhjentää\nvarsikipolla lähdekuoppaa kuin kaivoa. On onni, että ilma on noin\nsuopamaisen sumuinen, ettei nevalle ole kellään järjellisellä ihmisellä\nasiaa ja että jäniskoirienkin haukut kiertelevät kaukana kuusikoissa\ntai lehtomailla.\n\nHän on itsepäinen ja vihainen tyhmyydelleen ja tihrailee vain siinä jo\nkolmatta päivää kuin toivoton kaivontekijä. Samasta syystä hänen ei\ntarvitse olla toivoton. Vettä tulee ylenmäärin.\n\nTihraillessaan, tuhraillessaan joutavan jäljillä peräytyy hän\nturvetta repäistessään sumuisella suolla toiseen liejusilmäkkeeseen,\njoka yllättävän nopeasti kurnaisee hänet umpisukkeluksiin viiltävän\nkylmään vesirapaan. Hän ei pysähdy siellä majailemaan, ei ensinkään,\nmutta olkoonpa mies kuinka nopea tahansa, niin vesi on aina nopeampi,\nkurainenkin vesi. Kun hän hetkistä myöhemmin on uudelleen kamaralla,\nnäkee ja tuntee hän, miten ruokottomassa siivossa hän on, kuivaa karvaa\nei ole yllä eikä alla, ei kierrettäkään.\n\nHän on saanut kaivon tyhjentämisestä tarpeekseen, mutta tässä siivossa\nhän ei kehtaa edes omaan saunaan mennä. Hän alkaa piehtaroida, kaapia\nja kuopia, niinkuin Topi ja jokainen nelijalkainen varmaan olisi tehnyt\nniin perinpohjaisen kastumisen jälkeen. Rapa kuontuu eroon joten kuten,\nmutta vilu tuntuu viiltelevän häijysti. Hän on jalkineet ja polvet\nmärkinä huhkinut suolla viikkokausia ja tuntenut iltapäivisin kylmää\nvähemmänkin kastumisen jälkeen. Nyt olisi saatava nopeasti lämmintä.\n\nHänen mieleensä juolahtaa, että hän pari kertaa ennen, samantapaisen\nhevoskuurin jälkeen on ripeällä liikunnolla saanut tarpeeksi lämmintä.\nHän ei satu muistamaan, että entiset putoamiset ovat tapahtuneet\nkevätpuolella, auringon paisteessa ja että liikuntalämmön hankkiminen\nnäillä kerroilla muutenkin on sattunut onnellisemmissa merkeissä.\n\nLotisevin saappain hän harppoo kuokoksen laitaan, jossa kuokka\nodottelee. Sumuinen päivä on illaksi pimenemässä, mutta hän iskee\ntuimasti urakkatyöhönsä käsiksi. Urakkatyöhönpä hyvinkin! Kysymyksessä\nei ole tällä kertaa syliä eikä juolukkamättään merkkimääriä. Vain niin\nkauan, että tulee sisäisesti lämmin! Viisi tai viisitoista minuuttia!\nPuolituntinen korkeintaan! Tämä on sopiva piste tänä syksynä, monen\njärjettömän tyhmäyksen jälkeen!\n\nHän työskentelee sisukkaasti. Neljännestunti kuluu, puolituntinenkin.\nSumu sakenee pimeydeksi. Mutta hytisyttävä horkka pysyttelee\nitsepäisesti hartioissa. Sisäistä lämmön värähdystä ei tunnu, vaan\nsensijaan puuduttavaa väsymystä kylmän veden ja iskujen turruttamissa\nkäsivarsissa; kuokan terä on sattunut muutaman kerran ilkeästi\ntäräyttäen kovaan puuhun.\n\nKylmästä nevasta on turha odottaa lämmittäjää. Hän vaistoaa sen,\nkoettaen kuitenkin vielä väitellä vastaan. Mielikuvat, jotka aina\netukuloa polttaen kulkevat, ovat keksineet sen kirotun tunnusmerkin.\nEi, ennenkuin saat sen irti! Jos hien saat irti, niin kynnys puhkeaa,\nvedet saat irti! Ellet, niin älä toivo!\n\nHän hakkaa ja iskee kuin mieletön. Taikojen ja päähänpistojen perässäkö\njuoksee? Onko hän mies? Vanha ämmä. Järjetön aasi!\n\nHän aikoo heittää kuokkansa ja lähteä juoksemaan. Onko hän todella\njo niin vanha ja huono mies, ettei saa lämpöään läikähtämään, ei\nvertansa värähtämään? Mitä tekemistä hänellä on suon kanssa, mätänevän,\nviheliäisen kalliopurtilon? Vieköön yhden kesän hiet! Syököön pellon\nleivän! Niskaa et murra! Sydäntä et jäädytä! Veri liikkeelle!\n\nHän ei katso, mihin lyö, lyö vain ja lyö. Hän ei ajattele enää mitään\nmuuta kuin pientä sisäistä väräystä rinnassa tai hartioissa, minkä\nrehellisesti tuntisi sisäisen lämmön sytkäyttämäksi. Hän pyytää sitä,\nvaatimalla vaatii sitä ulos. Se on pieni piiloutunut metsäneläin.\nUlkoinen kylmyys on ympäröinyt sen. Se on säikähtänyt, eikä lähde\nvaatimalla ulos.\n\nVäsyneenä ja synkkänä hän vihdoin heittää toivottoman yrityksensä.\nSumuisen hämäryyden tilalle on tullut lumettoman myöhäissyksyn\nläpäisemätön pimeys. Hän kiiruhtaa kaitaista polkua kuin puujaloilla\njuosten, kaatuilee, nousee, haparoi yhä kiihkeämmin laaksossa tuikkivaa\ntulta kohden.\n\nKorvesta kantautuu hänen korviinsa kipeä jäniksen rääkäisy. Huuhkaja,\nsyysyön peto on iskenyt käyrät kyntensä sen niskaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nOn jo viides piinallinen yö. Pimeys painuu nokena akkunaruutuja\nvastaan. Taivas on synkässä pilvessä, lumi kaikkialta kadonnut.\nIhmissilmä ei erota valonkajastusta missään päin.\n\nKynttilä palaa heikosti lekuttaen kuin happea hakien. Mahdollisesti se\nsitä juuri hakee, sillä ilma on märkä ja raskas.\n\nMatti ei ole herännyt oikeaan tapaan kertaakaan. Kuume pysyttelee\nitsepäisesti yli neljänkymmenen, iho hehkuu polttavana, mutta\nvapauttavaa hikipisaraa ei irtaudu.\n\nLääkäri on käynyt, määrännyt lääkkeet ja kääreiden hoidon. Tapaus on\nkeuhkokuume, ankarinta laatua. Hän olisi tahtonut järjestää tilan\nsairaalaan, ellei kuljetusmatka tässä tilassa järven takaa olisi niin\nvaikea. Kiertävän sairaanhoitajan on pitänyt tulla, mutta hän on\nmatkoillaan vilustunut ja itsekin kuumeessa. Vanhahko, vuotavasilmäinen\ntilapäisdiakonissa on tullut. Häntä ei halukkaasti mihinkään otettaisi.\n— Hänen kintereillään kulkee kuolema! sanovat ihmiset. Hänellä on\nväskyssään laulukirja, ja hän veisaa mieluimmin kuin muuttaa kääreitä.\n— Ääni on kuin vaivaisella metsäkanalla. Sekin on ihmisten sanomaa.\n\nMaiju hoitaa itse, istuu ja valvoo. Kolmeen vuorokauteen hän ei ole\ntuskin silmäänsä ummistanut eikä mitään suuhunsa ottanut. Huulet ovat\nvalahtaneet verettömiksi ja silmien ympäri on muodostumassa mustat\nrenkaat. Hän koettaa määräajoin mittarilla kainalosta kuumetta,\ntunnustelee käsin usein rannetta ja otsaa. Mittari osoittaa aina samaa,\nkädellä koettaen tuntuu kuin vaihtelisi, se johtunee hänen omista\nmielialoistaan.\n\nApuhoitaja nukkuu tuvassa lasten kanssa. Hänet on herätettävä joka\ntoinen tunti käärettä muuttamaan. Se on tuskallista, sillä hän melkein\nkammoo jo tuota naista, joka valkoisissaan seiniä pitkin hapuilee.\nHäneltä ei kahden vuorokauden aikana ole lähtenyt yhtään rohkaisevaa\nsanaa, ellei ota siksi hänen vakuuttelujaan, ettei kuolema vähääkään\npeloita häntä ja että hän on valmistanut monta sielua kuolemaan.\n\nMaiju ei tahdo päästää mieleensä pahinta, ei sittenkään, vaikka on\nnähnyt sen hiiviskelevän läheisyyden muuallakin kuin hoitajan eleissä:\nkynttilän vaivaisessa lekutuksessa, vanhan herätyskellon valittavassa\nkäynnissä, syksyisen pimeyden läpäisemättömässä sumussa näinä\niankaikkisen pitkinä öinä.\n\nHän ei voi, hän ei saa mennä pois. Korkein Kaitsija ei tätä tahdo.\nHän on väkevä ja suuri. Yksi tomuhiukkanen Hänen hyvää tahtoaan. Yksi\najatuksenhäive heikkojen pyynnöstä laaksoon päin. Hän ei tiedä, miten\npyytäisi, mitä sanoja käyttäisi, senvuoksi hän ei käytä mitään, leikkaa\nvain palavalla katseellaan kynttilänliekin ylitse akkunan lävitse\npimeyteen, niinkuin lähettäisi pienen linnun suuren sumuisen valtameren\ntakaa elämänpisaraa etsimään.\n\nHän muistaa, että suurten merien ylitse lentävät muutkin pienet\nmuuttolinnut: västäräkit, pääskyset, kottaraiset. Syksyllä lähtevät,\nkeväällä palaavat. Elämän pisaraa kuljettavan linnun on lennettävä\ntuhatkertaa nopeammin! Jo aamuksi on palattava!\n\nMatti on vahva mies. Hänellä on urheilijan keuhkot, urheilijan sydän.\nJa tahto kuin terästä. Hän tahtoo jäädä tänne! Ja minä tahdon pitää\nhänet! Tahdon! Tahdon!\n\nKenelle hän hokee? Itselleenkö? Tarvitseeko itselleen sanoa, mitä\npalavasti kaipaa?\n\nVetinen pimeys imeytyy akkunaruutuun. Kuolemanlähetti kuorsaa tuvan\nsängyssä, mutta itse kuolema hiipii ja kahistelee seinäpapereiden alla.\nSen henkäys heiluttelee suojatonta kynttilänliekkiä.\n\nAjatteleeko hän itse jo tuollaista? Hänenhän pitää omalla sielullaan\nja ruumiillaan suojata turvatonta liekkiä aamuun saakka, jolloin pieni\nlintu tulee avaruuden meren takaa kirkasta pisaraa nokassaan tuoden.\n\nHän itse on pieni lintu, pimeyteen nääntyvä, valonpilkahdusta\nodotteleva lintuparka. Aamuun on vielä monta tuntia. Ja entä sitten?\n\nKuume nouseekin vielä. Kuvien liikunta kiihtyy ja hourailu käy\näänekkääksi. Mies ei ole mikään pieni lintu, vaan kotka, syli siiven\nkärjestä toiseen, alla kumpuileva maa tai vaahtopäinä kuohuva\nmeri. Kuilut ovat syvät, huiput korkeat, kuin kymmenen kerrostaloa\npäällekkäin.\n\nTaloja hän rakenteleekin putkimestarina, jopa urakoitsijana. Moottorit\nhyrisevät, sähköporat sähisevät, panokset paukkuvat: po-pom-pom! Savun\nkeskeltä vedetään soraa, lohkareita ja kuorettomia koivutukkeja.\nNostoraanojen ketjut kitisevät, voimavaunut porisevat ja kuorma kuorman\njälkeen häviää. Koko kallio katoaa! Mutta sumuväläys vain ja se on\nkohoutumassa uudelleen, punaisena ja valkoisena, akkunat kuudessa\ntai seitsemässä kerroksessa. Viemäreistä nousevat kymmenet mustat ja\ngalvanoidut putket. Pian ilmestyy jo graniittipylväiset portaikotkin,\nkullatut leijonat holvikaarien päällä. Talo on vähää vaille valmis,\nsisätöitä viimeistellään tulisella kiireellä. Silloin syttyy hirvittävä\npalo. Kiviseinät ja graniittipylväät palavat kuin guttaperkapötkyt ja\nleijonat putoilevat kaduille ja niiden perässä ihmiset, putkimiehet\npihteineen, rapparit lusikoineen. Sisäänjääneiden maalareiden\ntötterölakit palavat korkealle leiskuvina paholaissoihtuina. Naisten\nkirkunaa, miesten hurjia huutoja! Koko talo uppoaa liekkeihin kuin\nsyvyyksiin vaipuva helvetti!\n\nNäky sumenee ja sammuu, mutta avautuu heti uudelleen syvänä\nvuorenhalkeamana. Kuilun ylitse johtaa lankku, jota pitkin juoksee\nhallavahäntäinen koira. Topi. Hän tahtoisi huutaa, mutta ei uskalla\nenää, koska koira kääntyessään varmaan putoaisi. Nyt juoksee lankulle\nvaaraa tajuamatta pieni tyttö! Toinen tyttö! Poika juoksee ja äiti\njuoksee, kädet oikoisena, tukka leiskuen, huutaen! Hän juoksisi itse\nsamaan turman kuiluun, ellei olisi vajonnut sulaan kallioon, joka\njähmettyy hänen ympärillään kiinteäksi tinaksi. Hän kääntäisi edes\npäänsä pois, ellei se olisi pönkitetty rautapuikoilla ja koukuilla\nsiihen, missä on. Lankku nousee. Päät painuvat. Kivikuilun hirvittäviin\nsyvyyksiin johtava takaseinä horjuu, suuret kalliolohkareet putoilevat\nalas. Kaikki näkyväinen häviää jyryyn ja savuun.\n\nMies kaivaa ojaa suoraan alaspäin, hullu mies. Hän heittää suurella\nlapiolla märkää multaa ja ruosteenrapaista kuraa, jota putoilee\ntakaisin hänen niskaansa. Oja suippenee suppiloksi. Hän ei jaksa\nheittää multaa enää reunalle saakka, sekin putoilee hänen niskaansa.\nKuraa tirsuu seinistä multakimpaleita edellään lohkoen. Yht'äkkiä\npuhkee pohja kuin sinkoutuva tulppa. Mies tarpoo vyötäisiään myöten\nkiehuvassa kurassa, mutta ei kiirehdi ylös, niinkuin pitäisi, vaan\nhaparoi ja huutelee: Tappi! Missä on tappi!\n\nHullu, onneton mies!\n\nKalojako hänen jaloissaan, vai ankeriaita? Käärmeitä! Ne vellovat\nvedessä, kiertävät piiriä, heittävät luokkia. Lasimaisesti\ntuijottelevia päitä pulpahtelee kuin kiehumaporeita. Piirin keskeltä\ntyöntyy suuri muljottava hylkeenpää, silmät lieskoina leiskuen. —\nLöysinpä tapin! riemuitsee mies.\n\nJärkensä menettänyt, kadotettu mies! Hänen päänsä vaipuu pedon päätä\nkohden, kihisevän kyypadan keskeen.\n\nNäky katoaa, toinen kohoutuu. Liekehtivän miehen henki harhailee\npolttavan veren ajamana kauhukuvasta toiseen, tuskasta vaivaan. Yö\non iäisyys, aika mataa jähmettyneen etanan tavoin. Kynttilä palaa ja\nei pala. Kello käy ja ei käy. Ellei sen valittava raksutus kuuluisi,\nluulisi vaivatun miehen vaimo ajan pysähtyneen ikuiseen sumuun ja\npimeyteen.\n\nKuitenkin hän pyytää ja toivoo. Palava katse sähköttää pimeyteen. Hän\nmittaa kuumetta, kostuttaa huulia ja odottaa kyyhkystänsä palaavaksi.\n\n\n\n\n9.\n\n\nVaradiakonissa on kadottanut kaiken toivonsa, paitsi parasta, jota hän\nei kadota milloinkaan. Hän ei toivo sitä itselleen, päinvastoin hän\ntoivoo itselleen paljonkin vielä elonpäiviä voidakseen pelastaa monta\nsielua. Mutta tavallisille ihmisille hänen mielestään on samantekevää,\nmilloin he kuolevat, kerran kumminkin he kuolevat. Ikävintä tässä\ntapauksessa on, kun sairas on tajuton ja vaimokin niin ymmärtämätön\ntai ynseä, ettei käsitä, miten tuhat kertaa välttämättömämpää olisi\nveisaaminen tai edes sen kuunteleminen kuin hyödytön vesikääreiden\nmuuttaminen.\n\nHän käsittää sen hyvin. Noin se on aina nuorien vaimoparkojen laita.\nToivoa elätetään viimeiseen saakka. Tällainen hän oli itsekin ennenkuin\nMikkolan Vihtorin kanssa ero tuli. Nyt on toisin.\n\nHän tajuaa, että lähipäivinä tulee hänen järjestettäväkseen monia\nkäytännöllisiä asioita. Tuosta naisesta ei ole huomispäivästä lähtien\nmuutamaan vuorokauteen mitään apua. Meneepä se häneltä, koska\ntottumusta jo on. Kuitenkin on tällä kertaa yksi pahanpuoleinen pulma.\nTalossa ei ole ruumislautaa, on niin pahainen paikka, ettei kukaan\nnäihin saakka ole kehdannut edes kuolla. Hänelle on sattunut jo\nennenkin tällainen tapaus. Silloin selviydyttiin nurinpäin käännetyllä\nleipälaudalla. Niin kaiketi nytkin. Se on tosin noin rotevalle miehelle\nliian ohkainen, mutta keskipaikalle sopii asettaa tueksi veistopölkky.\n\nKun Petteri palaa koulusta, käyvät he yhdessä eläimiä ruokkimassa. Hän\nei voi olla valmistamatta poikaa siihen, mikä tuleva on, sillä hän on\nhuomannut, että lapset mukautuvat paremmin, kun ennakolta sopivasti\njohdattelee asiaan. — Se tulee olemaan vähän surkeata teidän kanssanne!\nJaa'a! Että noin nuorella iällä pitää jäädä isästään orvoksi! Älä\nkuitenkaan ajattele sitä niin paljon! Tai jos ajatteletkin, niin\najattele, että hyväpähän tuo on isäparalle, kun pääsee pois tästä\nmurheen laaksosta!\n\nPetteri kapinoi näitä puheita vastaan. Tämä ei ole mikään\nmurheenlaakso! Eikä ole koskaan ollutkaan, ennenkuin tuli isän sairaus\nja tuo täti, joka veisaa rumalla äänellä ja itkee aina, eikä kuitenkaan\nmilloinkaan itke.\n\nPetteri tahtoisi väitellä ääneen, mutta ei keksi sanoja ja itku salpaa\ntiet. Hänen on niin vaikea olla, sillä navetta on jo pimeä ja lehmät\nniin totisia. Hän juoksee ulos. Ulkonakin on hämärää, ei edes vuorta\neikä järveä enää näy.\n\nHän kuljeskelee rantaan, heittelee voileipiä ja koettaa olla kokonaan\najattelematta kuolemaa. Hän ei saa sitä pois mielestään. Taivas on\nmusta, ja vesikin niin mustaa, että sillä voisi maalata valkoiselle\nmustaa. Kuolema on varmaan kulkenut täällä, pellolla, järvellä ja\ntaivaalla. Hän pelkää ja juoksee kotiinpäin.\n\nNiittyveräjällä hän huomaa vesirotan, jonka Topi on tappanut. Sen pää\non verinen, silmät tuijottavat, se haisee pahalle. Rotta on kuollut,\nsilloin varmaan kun Topi on sen tappanut, purrut veriseksi ja puistanut\nniskasta. Onko kuolema suuri koira, joka tulee ja puree niskasta?\nPuree isääkin niskasta ja sitten isän pää käy veriseksi ja isä rupeaa\nhaisemaan!\n\nPetterille tulee suuri hätä. Jos joku on jättänyt tuvan oven auki ja\nkuoleman koira juoksee sisälle ja puree isää, kun isä nukkuu. Hän\ntahtoo mennä suoraa päätä kamariin ja herättää isän. Sitten ei koira\nuskalla enää tulla sisälle. Jos uskaltaisi, niin saisi sellaisen\npaukauksen kalloonsa, että varmaan painuisi häntä koipien välissä ulos.\n\nNopeammin joutuakseen hän aikoo oikaista lanttumaata ja kynnössarkaa.\nHän huomaa isän kyntöaskeleita, pysähtyy, hätkähtää. Täti on sanonut\nnavetassa niinkin, ettei hänen, Petterin pitäisi seurata isän huonoja\naskeleita. Isän askeleet eivät ole huonoja, vaikka routa on niitä\nhajoitellut. Kun hän vähän aikaa seuraa ja tarkastelee niitä, käyvät\nne hänelle niin rakkaiksi, että hän tahtoisi poimia niitä lakkiinsa\nja varmaan poimisi, jos ne olisivat perunoita tai pieniä kiviä. Niitä\nlienee ojassakin, mitä isä taannoin kaivoi. Hän poikkeaa katsomaan,\nmutta ei näe, koska ne ovat ojan pohjalla veden alla. Niitä on\nnäkymättöminä vielä paljon muuallakin, metsässä, suolla, heinäladossa,\njota he yhdessä isän kanssa polkivat. Ja vuoripolku on täynnä isän\naskeleita. Jos isä kerran kuolee ja viedään pois kirkonmaahan, niin\nhän sittenkin seuraa isän askeleita. Sen hän tekee, sanokoon täti mitä\ntahansa.\n\nSitten hän muistaa asiansa ja oikaisee juoksujalkaa kotiin päin,\nkuitenkin mahdollisuuden mukaan sovittaen askeleitaan isän saappaan\njälkiin, joita kuvastelee kynnösvaolla. Pihamaalle päästyään hän ryntää\nyhtä menoa kamariin muistamatta, ettei sinne ole nyt lupa juosta.\n\nKamarissa on hämärää, melkeinpä pimeää. Petteri pysähtyy ovelle.\nÄiti istuu tuolilla vuoteen pääpuolessa ja isä yhä nukkuu.\nPöydällä kynttilän vieressä on pulloja, joiden kupeessa on pitkät\npaperisuikaleet. Hän ikävöi lähemmäksi, mutta tuntee, niinkuin ei\nuskaltaisi mennä. Äiti katsoo niin surullisesti, että Petteriä alkaa\nitkettää. Äiti nyökäyttää ja sitten hän hiipii varpaillaan, hiljaa.\nTytöt ovat tulleet hänen perässään ovelle ja äiti kutsui niitäkin. He\nseisovat sängyn vieressä ja katselevat isää, joka nukkuu raskaasti.\nIsän rinnan päällä makaa raskas näkymätön könttäle, muuten ei isä noin\nvaikeasti hengittäisi.\n\nIsää ei voi herättää. Hän arvaa sen, sitä ei tarvitse äidiltä\nkysyäkään. Tuvan ulko-ovi kolahtaa. Täti tulee ulkoa, he tietävät sen,\nmutta hätkähtävät kuitenkin, kaikki, niinkuin samassa avauksessa voisi\ntulla muuta, pahempaa. Petteri ajattelee isoa koiraa, sivuaa isän\nkuumaa kättä ja tiukistuu katsomaan välioveen päin.\n\nSeitsemäs vuorokausi on alkamassa eikä valon pilkahdusta näy, ei edes\ntaivaalla. Sekin makaa vesimustassa pilvessä. Isän tajuton tuska\nvaivaa jo kuumepoltteena ylirasittunutta äitiä ja pimeän kohtalon\nepätietoisuus ahdistaa painajaisena. Hirvittävä yö on taas edessä. Hän\ntuntee mustan linnun siipien havinan. Se vaanii hetkeä.\n\nLapset kuiskivat vierellä kyyröttäessään hänen korvaansa viattomia\nkipeästi leikkaavia kysymyksiään. Hänen vastauksensa ovat yhtä kipeitä,\neivätkä kykene mitään selvittämään. Hän on itsekin avuton lapsi, joka\ntarvitsisi lohduttajaa.\n\nHelvi on herännyt iltapäiväunestaan, tepsuttelee ovelta ja hieroo\nunisia silmiään. Äiti nostaa hänet syliinsä. Heitä on neljä, viisi\nheitä jo on. Hän tuntee sen aavistuksellisen keveänä väläyksenä\nkyljessään, niinkuin kunkin niistä neljästä on aikoinaan tuntenut.\nSorsaemo hän lienee öisen virran pyörteeseen luisumassa!\n\nHän kokoaa heidät syliinsä kaikki, hipoo sormillaan päätä, yhtä toisen\njälkeen. — Meidän jokaisen pitää hartaasti pyytää isää takaisin! He\nymmärtävät sen oikealla tavalla. Tyttöjen kädet menevät ristiin,\npikku Helvinkin. Petteri puristaa kätensä isän ranteen ympärille ja\ntiukentaa katseensa. Niin äitikin parhaillaan tekee. Petteri huomaa\nhänen silmiensä syvän pyyteen. Hänestä tuntuu, niinkuin äiti tahtoisi\nimeä toisen kynttilän katon lävitse pöydälle, sen avuksi joka juuri\nsytytettiin.\n\nHoitajanainen tulee kynnykselle. Petteri tuijottaa tiukasti hänen\nhameisiinsa. Nainen aikoo sanoa ainaisia arvelujaan, mutta huomaa\nryhmityksen; lämmin, myötätuntoinen aalto lävähtää hänenkin raihnaisen\nsielunsa lävitse.\n\nHe muuttavat kääreitä. Tytöt siirtyvät ulommaksi, Petteri näyttää\nkynttilää. Nainen on taas laskettamaisillaan mietelmiään irroitettujen\nkääreiden johdosta, jotka ovat kuin kiehuvasta padasta nostettuja,\nmutta huoneen ilmassa on yhä jotakin pidättävää. Lapsetkin\nhauskannäköisiä nöpösiä! Sääliksi hänen kovasti käy, jos noin nuorena\njäävät orvoiksi isästään.\n\nKääreiden muuttamisen jälkeen on sairas rauhallisempi. Ilta kuluu,\nnuoremmat lapset siirtyvät tuvan puolelle askaroimaan, Petteri ei\nlähde, vaan istuu ja katselee, kunnes torkahtelee, nukkuu ja kannetaan\nsänkyynsä.\n\nAlkaa seitsemäs yö. Nainen tahtoisi valvoa puolestaan, jo edellisinä\nöinä hän on sitä pyytänyt, mutta vaimo ei voi luovuttaa paikkaansa. Hän\nvaistoaa, että tänä yönä tapahtuu ratkaisevaa. Kuinka hän voisi jättää\nsairaansa vieraan valtaan? Jo ajatuskin tuntuu siltä, kuin hän tekisi\nrikoksen tulevaisia sukupolvia vastaan.\n\nHe ovat taas muuttaneet kääreet. Hän on jälleen yksinään. Kello naksii\nvalittaen. Hän on voidellut sitä ompelukoneöljyllä, nähtävästi hän ei\nole osautunut niihin rattaisiin, jotka valittavat.\n\nEnnen puoltayötä hänet valtaa vastustamaton väsymys. Hän nukahtaa\npuoleksi tunniksi, herää, luulee kauankin nukkuneensa ja kammahtaa\nsuureen tuskaan. Hänestä tuntuu kuin joku sivuilisi seiniä tai\ntapailisi ovenkahvaa. Hän tuijottaa muuriin, eikä rohkene katsoa\nsänkyyn, eipä edes akkunaan, jonka takana itkee vettä tihkuva sumu.\n\nEpätoivoisen pelon suurimmillaan riipoessa hän saa lentovälähdyksenä\naatteen. Oli mitä tahansa, hänen on pelastettava omansa! Hän kumartuu\npäättävästi sairaan puoleen ja tarttuu käteen, joka on kuumana\nennallaan. Hän kevenee ja ilostuu siitä, niinkuin se olisi ollut\ntoivottavin asia.\n\nHän muistaa aikoinaan Helsingissä kuulleensa ranskalaisesta lääkäristä,\njoka innoitti ihmiset uskomalla parantumaan vaikeistakin taudeista.\nEikö toinen voisi toisen puolesta uskoa? Toinenko? Yhtä he olivat!\n\nHän luulee, että uusi ajatus virkistää häntä. Todellisuudessa sen tekee\nlepo, äskeinen puolituntinen. Ensiksi on sairas saatava hikeen! Hän\nkallistuu tyynylle ja vetää peittoa ylemmäksi, hengittää samoin kuin\nsairas hengittää ja keskittää ajatuksensa vain yhteen ja samaan: Hiki\ntulee! Hiki tulee!\n\nSairaan pää on polttava, hengitys kuuma. Hänelle itselleen alkaa\ntodella tulla hiki. Hän painautuu lähemmäksi ja toistaa itsepintaisesti\nkahta sanaansa.\n\nIlma tuntuu loppuvan hänen keuhkoistaan. Hiki pusertuu suurina\nkarpaloina hänen ihostaan, mutta hän ei hellitä, vaan puristaa\nkasvojaan kuumeiseen ihoon ja lukee kahta sanaa, niinkuin soutaessa\nluetaan, yhdestä sataan yhä uudestaan. Ranta on kaukana, kova\nvastatuuli käy, rakkojakin jo kädessä.\n\nHän ponnistelee tukehtumaisillaan. Ratkaisun hetki lienee vihdoin\ntullut. Sairaan hikoaminen alkaa kasvoista. Hän luulee aluksi niitä\nomiksi hikipisaroikseen, mutta kun ne alkavat työntyä valtoimenaan\nkostuttaen tyynyliinan, lakanat, vieläpä hänen hiuksensakin, täytyy\nhänen uskoa todeksi kauan toivottu asia. Hän tuntee, miten hiostus\njatkuu rintaan ja käsivarsiin. Sitä mukaa kuin se lisääntyy, laskee\nkuume. Sairas alkaa liikehtiä, hän pidättää peittoa. Hikeä erittyy\nsuuret määrät. Hän pidättää vain pitkät hetket, ja kun hän vihdoin avaa\npeitot, ovat lakanat likomärät.\n\nSairas herää ja hymyilee. Olo on keveä, kuumeen paine kuin etenevä uni.\nPuretaan kääreitä, vaihdetaan paitaa ja vuodevaatteita. Hän tuntee\nolevansa hoitajiensa käsissä voimaton, ruodoton vyyhti. Miten ja missä\nhän on tällaiseksi tullut? Hänen pitäisi kysyä sitä, mutta ei kehtaa.\nHän on matkustellut paljon, putoillut pahoihin paikkoihin, ollut\nsuurissa melskeissä ja tulipaloissa. Unta ne onneksi lienevät kaikki\nolleet. Tämä on kamari. Tuo on Maiju. Lapset nukkuvat tuvassa.\n\nMaiju tekee hellaan tulen, apunainen auttelee muissa järjestelyissä.\nHän on oikein tyytyväinen odottamattomaan käännökseen. Maiju keittää\nmustikkalientä. Hänen sisäinen onnenkeveytensä on kuin huuru, joka\nnousee hänen pienestä kattilastaan.\n\nSairas on herännyt taas lyhyestä unestaan. Väliovi on puoleksi\navoimena, hän näkee vähän, aavistelee enemmän. Tuntuu kuin Maiju ei\nliikkuisikaan jaloilla, vaan siivillä, toisinaan vain varpaillaan\npermantoon sipsien. Kangastako hän kutoo? Polkusimet noin keinuvat\nylös, alas. Taikinaapa hän vastaa! Ruskeat käsivarret painuvat\nvuorotellen kyynärpäätä myöten ruskeaan taikinaan. Eipä! Keinutuolin\nmattoa hän kirjoo, kissankelloilla ja päivänkakkaroilla. Häävuoteen\ntyynyliinoja kukittelee värikkäillä juhannuskukkasilla.\n\nNiin hän liikkuu, tulee ja menee, kutoo, vastaa ja kirjoo. Kuvat\netenevät villinä ryöppynä. Maiju on niin kevyt, liian kevyt, niinkuin\nlehti, höyhen, karkaava saippuakupla.\n\nHänen oma tuskan alta vapahtunut henkensä on niin irtoimen kevyt.\nSitä pidättää ruumiin kudoksissa vain muutamat hienot siteet. Se on\nsaippuakupla olkipillin kärjessä, pieni permannon kolahdus, vähäinen\ntuulenhenkäys saattaisi sen ikipäiviksi irroittaa.\n\nMaiju on saanut keitoksensa valmiiksi, sairas on nukahtanut. Hän laskee\nhiljaa pöydälle lautasen, jossa on jälleen sirotekoinen hopealusikka.\n\nHän asettaa varovasti kaksi tuolia sängyn viereen ja laskeutuu niille\nkäsi kädessä nukkumaan. Se on sattuma tahi vaisto, mutta parempaa\nkiinnityskeinoa irtoimena liikehtivän elämän entisiin asuintiloihin\nkytkemiseksi olisi kuuluisan ranskalaisen lääkärinkään sillä hetkellä\nollut vaikea löytää.\n\nEnnen nukahtamistaan tulee Maiju vilkaisseeksi akkunaan. Kirkas tähti\nvilkuttaa. Hän uskoo, että se on ohjannut hänen lintunsa valtameren\ntakaa kotiin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nTalo nukkuu. Mies valvoo.\n\nHän pidättelee hengitystään välttääkseen yskänkohtauksia, jotka tulevat\nkipeän raatelevina ja kiusallisen pitkäaikaisina. Miten ja mistä hän on\nsaanut tämän lähtemättömän röhän?\n\nSitä ei ole vaikea selittää, mutta kuitenkin hän joka päivä yhä\nuudelleen tekee itselleen tämän kysymyksen. Voiko mies parissa viikossa\nheikontua niin huonoksi, että tavallinen yskä, lastentauti, tarttuu\nkuin pikipallo rosoiseen seinään, hellittämättömästi?\n\nJos joku olisi puoli vuotta sitten ennustanut tätä, olisi hän nauranut\nprofeetan pellolle. Yskäkö nuoreen mieheen? Hulluja puhut! Et taida\ntietää, että olen juossut tuhatviisisataa neljässä minuutissa!\nTyrmännyt keskisarjan parhaimpia vähemmässä kuin puolessa siitä! Ja\nsukeltanut viisikymmentä metriä umpihangessa ilkoisen alasti kuin\nsaukko! Ihan niin!\n\nNiinpä niin, se oli silloin niin. Toisin on nyt. Ruusaamaton totuus\non, että hän on kitunut yskän takia koko syksy- ja keskitalven, ollut\nsairaampi kuin on tahtonut uskoa ja näyttää. Ja nyt hän on maannut\nnousematta sängyssä yli kaksi viikkoa, nieleskellyt pulvereita,\nhengitellyt tärpättihuuruja ja öisin pidätellyt yskää, toisten\nnukkumarauhan vuoksi.\n\nMutta päivisin, kun tupa on tyhjänä, röykyttelee hän jäätä. Se sattuu,\nmutta hän ei välitä. Hänen tekisi mieli koettaa, miten syvälle rinta\non jäässä ja eikö sitä saisi kokonaisena kimpaleena irtautumaan. Jos\nsaisi, niin sylkäisisi hangelle, mokoman kokkareen. Turhia yrityksiä,\nyskä on imenyt itsensä syvälle keuhkojen kudoksiin, verottaa verta,\nvoimia ja elonhalua.\n\nOlisiko keuhkoissa jo vikaa? Muutamassa kuukaudessako? Mahdotonta! Koko\nsuvussa, ei kummallakaan puolen, ole ollut rintatautisia. Eikä hän\nvarmaankaan liene heikoimpia vesoja niissä vahvoissa suvuissa. Se on\nvain kuumetaudin jätteitä. Liian aikaisin on tullut noustua askareihin.\nYhden miehen talossa kasautuu paljon tehtäviä, jos isäntä, ainoa mies\npari viikkoa sairastaa.\n\nHän kiertelee ajatuksissaan sinne, missä on sairautensa jälkeen\nliikuskellut: halkoja noutamaan, kauroja puimaan, juurakoita kokoamaan,\npetollista viemäriojaakin hiukan tasailemaan. Joulun kahden puolen\noli leutoa ja suojaista. Saappaat suoltavat märkyyttä sisään ja\nnuttukin vuotaa. Niiltä päiviltä juontaa pohjaköhä. Olisi pitänyt olla\nvarovaisempi tai pysyä kokonaan poissa!\n\nMenneiden muistelemisesta ei jälkeenpäin saa muuta kuin harmia. Hän\non ollut ajattelematon ja sen seurausta on tämä heikkous. Heikko hän\non, sitä ei voi kieltää. Ellei hiota, niin viluttaa. Mielipaha, jopa\nmuisteleminen vetää hien tahi panee ihon värähtelemään, niinkuin nyt.\nKurkkua kutkuttaa kuin tähkällä vetäisi, yskä ryöpsähtää irti ja nostaa\nkohtauksen, mistä ei tahdo loppua tulla.\n\nToki pian tulee aurinkoinen kevätpuoli. Yskä menee ohi, täytyy\nmennä! Hän nielee ylös tunkeutuvan kurkkukutkan ja alkaa mietiskellä\nhoitotoimenpiteitä. Työtä on tehtävä varovasti, ettei hiostu. Saappaat\non huoliteltava, etteivät jalat kastu. Vahvaa ruokaa on nautittava,\npakosta, ellei maista! Aurinkoa on otettava ensin varovammin,\nkevätpuolella rohkeammin, keskikesällä, että lävitse hehkuu. Mutta\nropit ja pillerit hiiteen! Niistä ei ole kuin rahanhukkaa ja nielemisen\nvaivaa. Kun näin puoli vuotta, vuodenkin hoitelee, niin jopa ihme ellei\nnouse ja...\n\nSe nousee heti yskänryöppynä, joka panee silmät tulta kipenöimään ja\nakkunat tärähtelemään. Maiju herää, kohoutuu hieromaan ja peittelemään,\nkuumettakin koettelee kädellään. Kohtaus menee ohi ja kello tiksii\ntaas. Yö on kolea ja pyryinen. Jäistä lunta rapsii ruutuihin, niinkuin\njoku vihamies kädellään ruiskisi rakeista santaa. He eivät tahdo päästä\npuheen alkuun. Vaikea on näinkin valvoa ja äänettömänä maata.\n\n— Sinun on huomenna mentävä lääkäriin!\n\n— Tänään! Totta on!\n\nKello on yli kahdentoista, vain hiukan. Matin äänessä on hivenen verran\nilkeyden tuntua. Hän ajatteli sillä hetkellä samaa ja toisen sanomana\nse tuntui kuin nuhde tai huomautus tapahtuneesta laiminlyönnistä.\nLääkäriin olisi pitänyt lähteä kuukautta aikaisemmin.\n\nSe on kipeä kohta se, mistä enempää ei puhuta. Mutta muukin aihe\ntuntuisi teennäisen haetulta. He ovat nukkuvinaan tietäen kuitenkin,\nettä eivät nuku. Toinen pidättelee yskäänsä, toinen hengitystään. Kello\nsahaa yksitoikkoisesti, fosforilla sivelty viisari osoittaa yhtä,\nkahta, puolikolmea. Matti etsii käden ja sivelee keveästi tunnustellen\nrannetta ja sormia. Vasta sitten he nukahtavat keveään, lyhyeen uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä hämärtyy, pyryttää. Tie on ummessa ja hevonen hidas.\n\nNelistävä keuhkotauti! Aikaisemmin olisi pitänyt päästä\nparantolahoitoon! Olisi pitänyt! Eikö enää pääse? Tietysti! Kyllä kai!\nOdottakaapa, pyydetään puhelu!\n\nAukea järvi. Poikittaisia sahanteräkinoksia. Viluttaa. Pyry kiihtyy.\n\nKolmekymmentäviisimarkkaa vuorokausi. Huomenna matkaan. Ainoa\nmahdollisuus.\n\nPakkasviima pistää tuliveitsillä. Järvi on jäätyneissä laineissa.\nHevonen mataa, aika tarsii, ajatus on umpijäässä.\n\n— Tuletpa vihdoin kotiin!\n\n— Tulen vielä kotiin!\n\n\n\n\n11.\n\n\nMaiju istuu keinutuolissa ja kutoo sukkaa. Lapset nukkuvat, mikä\nmissäkin. Ulkona on hehkeä kevätpuhteen kuutamo.\n\nHän kutoo konemaisesti, ajatukset harhailevat omilla teillään. Mitä\non tapahtunut? Mitä vielä tapahtuu? Menneitä ei käsitä, tulevaiset\novat arvoituksina edessä. Katsoipa miten tahansa, aina tulee sumuseinä\nvastaan.\n\nTuossa on höyläpenkki orpona. Seinällä suree viulu. Ja rakkauden\nkeinupuu kolkahtelee tyhjästi kuin ontuen, jalalla täytyy pidätellä,\nettei tuntuisi niin oudolta ja ikävältä.\n\nSiitä on tänään kolme viikkoa. Matti on vain kerran kirjoittanut.\nHän ei voi kirjoittaa, koska on masentunut. Kuumetta on ja ikävä\nvaivaa. Kevät lähenee, mutta yöt eivät lyhene. Hän on ne mittaillut ja\ntietää tarkalleen. Hän kutoo kiivaammin, pidättää keinun, joka taas\non alkanut kolkuttaa. Omatkin huolet alkavat purkautua. Ne nousevat\ntoinen toisensa jälkeen kuin sumupilvet syksyisen metsän takaa. Kevät\ntulee, kylvöaika lähestyy. Mitä minä tiedän kylvöistä, äestyksistä ja\nväkilannoitteista! Pahin tietäminen jo tällä hetkellä on rahasta! Ainoa\ntulo on lehmistä ja kanoista, mutta tuotteet ovat halpoja. Voita kuluu\nkotona säästeliäästikin käyttäen, sillä lapset tarvitsevat rasvaa.\n\nHeinänsiementä olisi hankittava. Ensi kuussa tulevat kunnallisverot ja\nheti perässä kirkollismaksut ja palovakuutus. Parantolan kuukausimaksu\nolisi toimitettava viikon kuluessa. Hän laskee nopeasti summittain,\nmitä niihin tarvitaan, ja pääsee huikeaan määrään.\n\nSe on hänen silmissään kuin tasapainovaaka, jonka toinen lautanen\non painunut loksahtaen pöytään. Toiselle olisi saatava kiireesti\nvastapainoa. On saatava! Hän alkaa latoa voita ja kananmunia. Mitäpä\nhän muuta siihen latoisi, koska muuta ei ole. Eikä ole edes niitä\ntarpeeksi, ne ovat niin keveitä. Hän latoo vielä kanatkin kuorman\nkukkuraksi, nekin ovat liian keveitä munintakauden alkaessa. Maissia ei\nole ollut varaa ostaa pitkään aikaan.\n\nHän kutoo kiivaasti, kaivaa, etsii. Eikö mistään löydy lisäpunnuksia,\nvaikkapa pieniä sadan ja viidenkymmenen gramman messinkikuulia, joita\nkauppiaskin tasapainoa tavoittaessaan etsii ja käyttää. Löytyy niitä,\npunnuksia. Lasten jalkineet ovat säpäleinä. Sokeri on lopussa. Radion\nanodi ja akkumulaattori tyhjinä, lasten ainoa virkistys ja huvi. Löytyy\nvielä paljon muitakin. Mutta miten paljon tahansa niitä löytyykään,\nniin kaikki lipsahtavat sille vaakalaudalle, jossa entisestään on\npainoa enemmän kuin tarvitaan.\n\nHän alkaa tuntea kuin kylmä vaakarauta olisi niskassa, raskaana,\nvinosti painamassa. Hän vaipuu alemmaksi tuoliin, joka ei jaksa\nenää pidättää hänen väsähtyneisyyttään koossa. Mikä hän lieneekään\nlintuemoparka viisine poikineen? Mikä armoton kulkija on pesän yhä\nkiskaissut ainoan suojaavan pensaan? Armollinen uni tulee ja keventää\nhetkeksi vaakapainojen taakkaa.\n\nAvara valoisa ravintolahuone, kassakone keittiön oven vieressä\nvasemmalla sivuseinällä. Valkoiset pöytäliinat. Siististi puettuja\nihmisiä tulee ja menee. Siististi puettuja ovat tarjoojatkin, sekin\ntyttö, joka parhaillaan seisoo kassan kanssa hiljaisesti jutellen,\nei ole pääkäytävän liikettä huomaavinaan, mutta kumminkin huomaa,\nkuka tulee, kuka menee. He silmäilevät pöytiä, astuvat, istuvat. Uusi\ntulokas katsastelee ruokalistaa. Se on kassan vierellä seisovan tytön\nkäsialaa, aamuisin hän niitä kirjoittelee, hänellä on säännöllinen ja\nhyvinluettava käsiala, niin on yliemännöitsijä sanonut.\n\nHän huomaa, että vieras on valinnut, kuitenkin hän viivähtää vielä\nlyhyen tarkasti sopivan hetken. Heidän on vaistoiltava aina oikea\nhetki, se kuuluu toisen luokan tarjoilijattaren ensimmäisiin aakkosiin.\nMonta kertaa sittenkin käy niin, ettei ruokavieras olekaan valmiiksi\nvalinnut. Hän epäröi, vaihtaa, jopa peruutteleekin tai on tyytymätön\nyhdistelmiin. Tarjoilijan täytyy olla valpas selittelemään ja aina\ntarkasti muistaa lopullinen tilaus. Olisi noloa, jos erehtyisi tai\npitäisi lähteä uudelleen tiedustamaan.\n\nYhdet menevät, toiset tulevat. Tyttö vie annoksia, ottaa rahaa, vaihtaa\nrahaa. Vuoro kuluu nopeasti, hän on nuori ja notkea, illallakin yhä\njoustava. Monet nauliutuvat katselemaan, hän tuntee sen niskassaan.\n\nVuorot vaihtuvat, tyttö on vapaa. Hän lähtee ulos, hiihtämään\ntai kävelemään, kaksi kertaa viikossa voimistelemaan, toisinaan\nelokuviin. Muulloin istuu hän pienessä asuntokamarissaan, lukee tai\nompelee. Hänellä on kohtalainen palkka, pienehkö säästö pankissa ja\nhenkivakuutuksessa. Keväisin hän ostaa hatun tai kengät ja uusii\nkävelypukunsa. Hänen tukkansa on aina siististi leikattu ja lääkäri on\nantanut hänelle tunnustuksen hampaiden huolellisesta hoitamisesta. Hän\non huoleton tyttö, ilman murheita.\n\nMutta huolien ja raskauden rasittama sairaan pienviljelijän vaimopaha\nherää juuri silloin, kun sievällä tarjoilijaneidillä on vapaa aika ja\nhuolettomin olo. Hän värähtää kuin olisi kauan nukkunut ilman peittoa.\nEhkä hänellä on hiukan kylmä, koska hammasta kolottaa ja jalat tuntuvat\nkosteilta.\n\nKuitenkin kylmä vaakarauta on niskasta pudonnut mihin lienee. Hän\nsaattaa katsastella elämänsä vaihdoksia kuin toverin valokuvakirjaa\nhitaasti lehtiä käännellen, katsastellen tätäkin viimeistä aukeamaa.\nSiitä on jo kauan, jolloin hän oli huoleton tarjoojaneiti.\n\nNyt hän on neljän lapsen äiti ja viides odottaa vuoroaan. — Ruumis on\nvenähtänyt, ränsistynyt, sanoisivat tytöt. Suonikohjuja on jaloissa\nja suussa on hampaita, joita tarkastellessaan lääkäri sanoisi: Ettepä\nole tullut aikoinaan! Hän on kuin maa, josta satoa on korjattu ja\nyhä korjataan niin kauan kuin kantaa, lopuksi ehkä aidataan eläinten\nlaidunmaaksi.\n\nHän hymähtää mietelmilleen, jotka hänen mieliailahteluinaan eivät ole\nniin katkeria, kuin sanottuna ja kirjoitettuna tuntuvat. Hän sytyttää\nlampun ja kokoaa parsittavakseen joukon lasten sukkia, joissa on hiiren\njuostavia reikiä. Pienessä liikuntopuuhailussaan on hän piristynyt,\nveri lämpenee, ajatuskuva kiertää.\n\nMitäpä, jos hän olisikin pysynyt tarjoilijaneitinä helsinkiläisessä\nravintolassa? Elämänjuoksun tässäkin tapauksessa saattoi hyvin\nkuvitella, olipa niitä mallikuvia jo silloin. Puku olisi siisti,\nniska kauniisti kaareva, hampaissa ei olisi reikiä, eipä sukissakaan\ntällaisia hiiren juostavia. Kunniallinen tarjoojaneiti, elähtänyt jo,\nvähän hermostunutkin ehkä. Hoidettavaa ei olisi mitään muuta kuin\noma itsensä ja katoavan nuoruuden rippeet. Elämä on syöksynyt ohitse\nhelisevin kelloin, tuijottanut niskaan, tarttunut käsipuoleen silloin\ntällöin, viime vuosina jo yhä harvemmin. Helisevä maailma harrastaa\nvain niitä neitejä, joiden kukinta on nousukaudessa. Tällä iällä\nse joka tapauksessa jo on laskussa. Mitäpä siitä. Toiminimellä on\nturvakoti vanhoja työntekijättäriään varten: yhteisasuntoja, sauna,\nuimaranta, värillisiä kehäkukkia hiekoitetun puistotien varrella.\nVirkistävä niitä on katsastella, hiukan kaihoisakin sen, joka itsekin\non luotu kukkimaan, mutta syystä tai toisesta ei ole päässyt puhkeamaan.\n\nHän saa reiän umpeen, muuttaa lankaa, vaihtaa sukkaa.\n\nPienviljelijän emäntäpikkuinen hiljaisessa laaksossa on päässyt\npuhkeamaan. Elämä on syöksynyt hänen ympärillään kuin virta, antanut\nja ottanut. Jokainen kesä, jokainen päivä on ollut kuin filmirulla.\nTuntuisi korvaamattomalta vahingolta, jos se kehittämättä turmeltuisi\nja häviäisi pois. Mitä kaikkea hän on nähnyt ja kokenut tässä kodissa,\npelloilla, rinnemailla? Luonto, ihmeellisesti uudistuva värisevä\nelämä on tulvinut hänen ylitseen onnea ja elämyksiä antavana, kipua,\nkärsimyksiäkin tuottavana.\n\nHän muistelee eilispäivän pieniä tapahtumia.\n\nHe ovat olleet sauna-avannolla vaatteita huuhtomassa. Tytöillä on omat\npesunsa, pyyhkeensä ja lakanansa. Pata porisee ja pyykkärit puhelevat.\n— Äiti, miksi ei lehmillä ole paitaa? Eipä Topillakaan ole, eikä\nMikolla! Mutta Topi osaa haukkua! Ja Mikko osaa naukua! Petterisetä on\nnähnyt linnun, joka osaa puhua! Onko äiti sellaista lintua nähnyt? Kun\nMaili tulee isoksi, niin Maili hakee itselleen Petterisedän linnun!\nMinäpä haen sellaisen linnun, joka vie isälle kukkia parantolaan! Mutta\nMaili ostaa suuren linnun ja sitten Maili hyppää suuren linnun selkään\nja tuo isän kotiin!\n\nSiihen joudutaan aina, pienen väittelyn ja kiistankin kautta. Kotiin\nisän pitäisi joutua satuja kertomaan ja urpuvarpuja haistelemaan.\nMaiju ja Maili niitä hänelle toisivat. Kesällä he toisivat kukkia,\nkissankelloja ja auringonkukkia.\n\nYksi sukka on tullut taas ehjäksi. Hän tuntee, että hänen itsensä\nolisi palattava samaan asiaan, hyvin pian etsittävä esille se vaaka,\njonka painot ovat niin epäsuhtaiset, mutta hän ei malta juuri vielä,\nhän kaartaa kuin kesäinen pääsky, laakson kautta, vuoren kautta,\nlehdikkörinteisen rantakallionkin ohitse.\n\nKaksi nuorta hirveä ui ja sukeltaa kesäpäivänä lämpöisessä vedessä.\nTuomikot kukkivat, lintujen laulu helkkyy, vesi, ilma ja aurinko\nvärähtelee.\n\nKaksijalkahirvi on kallion laella. Viulunkaula keikkuu, jalkaterä\nviippaa tahtia. Toinen hirvenvasa piiloilee kallion alla. Sen pitäisi\njuosta karkuun. Mihin, minkä vuoksi? Kalliorinteen sammalikossa on\nkukkia, lämpöä, lempeä. Kuva kasvaa ja kohoaa värikkääksi, aivan\nväriseväksi, se täyttää koko näköpiirin.\n\nMitä hän kuvitteleekaan, tällä hetkellä, tässä tilassa oleva ihminen?\nHän kaartaa jo kiireesti takaisin, mutta tuntee sisäisesti lämminneensä\nja alkaa siekailematta nyt uudelleen ja uusin voimin käsitellä hankalaa\nkuppivaakaa.\n\nTärkein kysymys on, mistä viikon kuluessa hankkisi parantolamaksun.\nHän miettii hitaasti punniten, melkeinpä käsillään tunnustellen\nkaikki mahdollisuutensa, pienimmätkin kuin kaloja lähdevedellä\nhuuhtelisi. Navetan puolelta ei tähän tarkoitukseen paljon heru.\nVoisiko hän myydä tai pantata tavaraa? Pantata! Hän tavoittaa ja\ntunnustelee sitä uudelleen kuin hyvääkin kalaa. Muistot välkähtelevät\nkaupunkilaisajoilta. Sormukset ja kellot, hopeat ja silkit olivat\ntyöttömillä tai muuten puutteeseen joutuneilla ihmisillä ensimmäisenä\nhätävarana. Kenellä oli tämäntapaista ylellisyystavaraa, hänellä ei\nollutkaan vielä tosihätä.\n\nAjatuksissaan hän jo penkoo kaappejaan ja laatikoltaan. Rannekello,\nsormukset, tusina hopeaisia ruokalusikoita, sama kahvilusikoita.\nHän on aavistelevinaan, että niillä olisi viiden kuudensadan markan\npanttausarvo. Lisää tarvitaan. Hän availee nopeasti siteitä ja\npahvikoteloita. Niissä on etupäässä Matin palkintolusikoita ja kauhoja.\n\nHän muistaa, millä rakkaudella Matti niitä aina on käsitellyt. Niihin\njokaiseen kätkeytyy hänellä unohtumaton taistelujen sarja. Hän ei\nniistä paljon puhu, mutta se näkyy hänen silmiensä välkkeestä, kun hän\npyhäpäivinä niitä säämyskällä puhdistelee ja lapsille näyttelee.\n\n— Tuon sain silloin... Tuosta oteltiin kolmena vuotena.. Ja tämä\npikkuinen hopealusikka...\n\nHän ei pääse sitä ajatusta loppuun, niinkuin ei enää sitäkään, että\nhänen vielä tässä hädässä pitäisi pantata miehensä nuoruusajan\nkamppailujen rakkaat muistomerkit. Onneksi hän pelastuu tästä\nkivuttomasti muistaessaan, etteipä täällä voisikaan niitä pantata\neikä myydä. Ei täällä ole panttilainastoja eikä diverssikauppoja. Hän\nilostuu niin, ettei heti huomaa, miten rahanhankkimiskysymys siltä\nkohdalta ajautuu umpikujaan. Muuta on löydettävä.\n\nKokkilan karjakko on monta kertaa ihastellut hänen sinertävää\nkävelypukuaan. Se onkin yhä uudennäköinen ja sievä, sillä se on ollut\nmelkein kymmenen vuotta käyttämättömänä kaapissa, samoin kuin käsineet\nja hattu, joka viikkolehden muotikatsauksista päättäen muotonsa\npuolesta on uudelleen esiin kiertymässä. Tarvittavat muutokset hän itse\nsaattaisi helposti tehdä.\n\nHän todistelee, miten hyvä kauppa se tulee olemaan Kokkilan karjakolle\nja hänelle itselleen erittäinkin. Mitäpä hän tekeekään kävelypuvulla?\nLieneekö kymmenen vuoden kuluessa ollut käytännössä viittä kertaa? Eikä\nse enää edes sovi hänelle! Tulevana kesänä ei ensinkään ja tuskinpa\nenää muutoinkaan!\n\nMitä hänen sitä tarvitsee niin monella tavalla todistella? Hän\naavistaa, miksi, melkeinpä harmistuu itselleen ja todistaa vielä\nkerran, niin että se on lopullisesti selvänä.\n\nMinä en ole hieno nainen, enkä edes tarjoilijaneiti. Olen köyhän\npienviljelijän vaimo, jonka on hankittava rahoja miehensä\nparantamiseksi. Siinä eivät merkitse mitään nutut eivätkä hatut.\nMinä kiskaisen neitseelliset turhamaisuuteni kymmenvuotisesta\nkätköstään ja myyn ne Kokkilan yltäkylläisyyttä tihkuvalle karjakolle.\nKolmellasadalla markalla kaikki, päätetty asia!\n\nMitään muuta päättämistä sinä iltana enää tuskin lienee, paitse neuleen\npäättäminen Petterin takin kyynärpään paikkaan. Kellokin käy jo\npuoliyön tunneilla, missä käynee.\n\nHän nousee, korjaa ompeleen ja peittelee lapsia. Maiju haparoi\nunissaan, nauraa hereästi ja huutaa isää. Sitä kuullessaan hänelle\ntulee jälleen hiukaiseva ikävä. Se lävistää sielun ja ruumiin, lyö\nihonkin lävitse kuin väsähtäneen hiki. Hän ei voi asettua nukkumaan,\nennenkuin huutaa isää, hänkin. Hän nostaa lampun keskemmälle pöytää,\netsii mustetta ja paperia ja alkaa kirjoittaa kirjettä. Kauniita\nkirjaimia hän löytäisi, mutta ei tahdo löytää niitä sanoja ja lauseita,\njoita haluaisi. Tuntuu siltä, niinkuin jokainen sana olisi tuskalla\nsynnytettävä.\n\nMutta kun hän lopulta alkaa saada niitä irti, tuntee hän antaumuksen\nriemua. Ne ovat kirkkaita helmipisaroita, joista muodostuu kaunista\nnauhaa. Hän tukee, rohkaisee, lohduttaa ja saa elämänrohkeutta siitä\nitsekin. Kynä juoksee hereästi.\n\nKun hän vihdoin kellon kahta käydessä saa kirjeensä valmiiksi, on hänen\ntunnossansa rauha. Hän huolittelee lasten peitot, riisuutuu ja käy\nnukkumaan.\n\n\n\n\n12.\n\n\nLaivuri istuu pirttinsä penkillä ja kampailee kymmenpiikkisellä\nkäpäläharjalla uljaasti aaltoilevaa tukkaansa. Elämä on ollut\ntylsää kuukausikaupalla, koko talvikauden, siitä alkaen kun hän\noli kaupungissa käymässä ja naapurin mies putosi nevaläpeen. Mikä\npaholainen hänet houkuttelikin sinne nevalle sörkkimään! Ja nyt piti\nvielä hospitaaliin! Olisi kysynyt minulta, niin olisin sanonut,\nmillaisena sieltä mies palaa.\n\nHän on lukenut romaaneja ja tutkinut muita »teoksia» ja pannut ärisevän\nvastalauseensa, jos ne sopimattomasti ovat törkkineet hänen tunne-\nja makuhermojaan. Kylliksi äkämystyttyään hän on paiskannut kirjat\nnurkkaan, haalannut itsensä pulkkaveneeseen ja huiputellut pitkin\nhankimeriä, niin pohjoisnavalla kuin etelämeren puolella, ilman\nkompasseja ja merikortteja, hihkaissut kukkulan laella, puistanut\nsypressikatajaa töyrämän alla. Ja vihdoin kääntynyt takaisin mörskälle\npäin yrmeänä muristen. Hän paneutuu maata, makaa yön, makaa päivän, yön\nja toisen vaivaisen päivän. Englannin alamaisen ei kannata nousta yhden\ntai kahden napamaan päivän takia. Käskisipä rähkimään!\n\nJos naapurin kaima-Petteri pistäytyy vieraisille, saattaa hän nousta\nistumaan, jopa venettä veistelemään ja purjenuoria solmeilemaan. Kuin\nohimennen hän siinä askarrellessa tiedustelee, miten tänään talossa\njaksetaan. Jassoo, vai makaa äijä vielä! — Sitä se on, jos alkaa\nmakailla, niin ei sitten tahdo enää jaloilleen selvitäkään! On se tässä\nnähty ja koettu niin yksi kuin toinen!\n\nHän oli sauvonut katsomassa sitä makaavaa kissaa muutaman kerran.\nToinen oli ollut pidättyväinen ja äänetön. Laivuri on ollut ammoin mies\nja ymmärtää hyvin toisen pidättelevät yskäykset. Jos joku Liverpoolin\nhospitaalissa olisi tullut surkeilemaan ja siunailemaan sängyn viereen,\nolisi hän täräyttänyt leukaan. Mitä se haikailemisista paranee, mennyt\nmikä mennyt. Kuitenkin hän noituilee mielessään sitä, että Matti pääsi\nlähtemään hospitaaliin ilman hänen evästyksiään. Tuli maattua päivän\nylitse taas silloinkin. Ja Petteri, senkin jurmuahven! Ei passannut\npuhua edellisenä päivänä käydessään. Mies kuin mies, kukonkin kokoinen.\n\nPäiväkaupalla hän mietiskelee ja pohtii naapurin haaveria. Pitipä\nkuitenkin paikkaan ja mieheen sattua. Olisi kaiketi niitä löytynyt\ntästä pitäjästä joutilaampia äijiä tähän kuuriin, mokomaan\nhospitaalituuriin! Ja mikä tuhannen täyteinen miehen päähän\ntuikkaisi, että piti mennä kuraläpiä sörkkimään! Sitä niistä aina\nsai, skorpiooneja ja tse-tse-kärpäsiä! Selkäänsä olisi tarvinnut\nhyvän kerran sen lisäksi! Miten kävikään Kauhasen Jukalle, joka\nlähti pyydystämään kultaperhosta hattuunsa, tropiikeissa? Sai\nkanssa kuumekärpäsen piston kärsävarteensa! Kolme vuorokautta puhui\näitivainajansa kanssa pehmeitä, sitten nukahti ja työnnettiin\nsinttyneen lankun päällä reilingiltä mereen. Kapu oli pätkässä, kuten\naina, eikä osannut edes herransiunausta. Siinä oli Jukan kultaperhoset\nja muut siipikusiaiset!\n\nLaivuri ei ole kuullut, miten paljon hyyryä Suomen hospitaaleissa\nihmisiltä peritään, mutta että sitä kumminkin peritään, sen hyvin\narvaa. Onko naapurilla ylimääräisiä rahoja sairastiloihin ja muihin\nlisämaksuihin? Jos maanannista ja kanakarjan tiputuksista riippui, niin\nheikkoa pyrkii tietämään. Mutta miksi niitä muutoin niin ahkeraan olisi\njärven taakse kiikuteltu? Ja miksi emäntä valvoi sekä aamusta että\nehtoosta, ajoi heiniä, loi lantaa ja teki muita miehille kuuluvia töitä?\n\nJa höpsistä kanssa! Mitä tuhattulimmaisen tekemistä pitää olla toisten\nihmisten asioissa! Jospa joku hyvä ihminen tulisi ja antaisi hyvän\ntärskäyksen leukaperiin!\n\nEi kukaan tullut. Kukapa olisikaan tullut tärskimään jalatonta miestä\nja sepä tässä viheliäisintä olikin. Kaikki varmaan luulivat, ettei\nhänessä enää ollut pahaisenkaan miehen vastusta, kaikki muut, paitsi\nnaapuri, joka makasi rintavaivaisena hospitaalissa. Rapeloita he\nmolemmat nyt olivat. Toisella jalat, toisella rinta. Jos olisi ollut\nkätevästi yhdistää, liiat rapsia pois, niin ehkä olisi saatti kokoon\nvielä hyväkin uroksenpuoli!\n\nHän makaa ja ärmöttelee kapinallisissa mietteissään, tuntemattomille\nhärnääjilleen, mutta ei saa kauaksi karkkoutumaan mielteitään, jotka\npalaavat ja pörräävät kesäkärpäsinä hänen ympärillään. Onko niillä\nrahaa vai eikö ole? Mahtoiko tälläkään haavaa olla viittä killinkiä,\nhitto soikoon! Suuri perhe ja yhä suurenemassa. Ja mies makaa\nhospitaalissa. Hänellä itsellään on kolmella tilillä pankissa ja uutta\ntulee. Kymmenen puntaa kahdeksantoista shillinkiä joka kuukausi, ettei\nmuuta kuin käsivartensa oikaisee. Ei tarvitse edes oikaista, sehän\njuoksee suoraan pankkiin. Ja millaista rahaa! Oikeata rahaa, Brittein\nvaltakunnan valuuttaa, joka hallitsee ja vallitsee mailla ja merillä,\nvaikka kultakannikoille on antanut pitkät pumpsit. Yksi punta tekee\njo kaksisataaviisikymmentä markkaa. Jos tiukan suunnan ottaisi ja\ntaitavasti reivaisi, niin saattaisipa elää niillä shillingeillä, jotka\ntippuvat vasemman jalan varpaista.\n\nMiksi eivät saa sanaa suustaan? Sitä hän jahkaa. Panisi poikansa\npyytämään, edes kierosti kiertämään. Johan pani! Jopa pyysi! Ja poika\nsamanlainen nuupiainen! Katselee silmillä kuin kompassineulan terillä,\nmutta huulet pysyvät visusti kiinni. Jos siltä kaartaen tiedustaa, että\nmitenkä teillä muuten voidaan, onko kaikkea, mitä tarvitsette, tai onko\näiti mitään valittanut, niin aina sama, niinkuin aavistaisi: Ei ole\nvalittanut! Ei meiltä mitään puutu!\n\nHän noituu itseään tästä toisten asioihin puuttumisesta ja päättelee\nmielessään, että se on kerta kaikkiaan poikki, mutta eipä aikaakaan,\nkun jo taas löytää itsensä samoilta jäljiltä, pulkkaladuillaankin\nnaapurin metsässä tai pellonaidan takana. Hän vakoilee latua, jota\nei löydä: miten voisi tarjota apuaan onnettomuuden kohlaisemille\nnaapureilleen. — Ho, hoi! hän jahkaillessaan huokailee. Eipä turhaan\npuhuta rikkaan miehen vaivoista, kameelista ja neulansilmästä. Joka\nmies, puolikasmieskin rahoja hankkii, mutta tiloittamisessa se vasta\npulma on. Niin oli jo ennen, silloin kun puolikasmies oli vielä\nkokonainen. Erotus oli vain siinä, että pulmat ja pukintunnot tulivat\nsilloin jälkeenpäin, nyt ne juoksevat edellä.\n\nNäin pohdittuaan asiaa monta kertaa suuttumiin saakka, yöllä ja\npäivällä, sängyssä ja pulkassa, laivuri lopulta päätyy siihen, että\njoka tapauksessa hänen on tarjottava rahallista apuaan, suuttukoot,\njos tahtovat. Ei käy laatuun, että raskauden tilassa oleva monen\npienen lapsen äiti rähjää miesten töissä, enempää kuin sekään,\nettä Matin hospitaaliteepetit lähetetään kunnanäijille, mokomille\nkoirankuonolaisille!\n\nPäätös on kuin senaatinpäätös, vain toimeenpanoa vailla. Siksi hän nyt\nistuu paitahihasillaan tupansa penkillä peili vinosti pöydänlatvalla,\nkaapii tukevaa alaleukaansa, jonka vahva harjassänki panee\npatenttiterän tutisten tiedustamaan: täs-täkö täs-tä-kö. Hän sutii\nsaippuavaahtoa lisää, pullistelee kieltänsä kiveräksi lestiksi, noituu\npatenttiterät ja niiden keksijät pohjimmaiseen kattilaan, kiroilla\ntärskii, ei niin monisanaisesti kuin äijä vastaavassa toimituksessa,\nmutta paljon voimaperäisemmin.\n\nLeuka tulee näillä toimenpiteillä jonkinlaiseen siivoon. Hän\npuhdistelee ja kokoaa välineet kasaan ja haalaa itsensä vaatenaulakon\nluokse. Ensin hän aikoo vetää ylleen tavallisen harmaan sarkatakkinsa,\nottaa sen jo naulasta, nostaa takaisin ja ottaa pyhäisen verkatakin.\nSarkatakki on otettava vielä uudelleen, sillä sen povitaskussa on\nlompakko. Sitten vielä lakkireuhka, uuninpankolta rukkaset ja sitä\ntietä soljuu hän ulos käsillään autellen ja nuttunsa pölyyntymistä\nvaroitellen.\n\nHän ei ole käynyt naapurissa sen jälkeen, kun isäntä lähti parantolaan.\nAitavierellä pujottelee pikku-Petterin mutkainen yöpakkasten repelöimä\nlatu. Leveäjalaksinen pulkkasuksi tarttuu kiinni. Hän mietiskelee,\nmiten sopivimmin alkaisi johdatella asiaansa. Suksi kiemurtelee kiinni\ntarttuen ylämaan kouruista latupohjaa. Ajatus tuntuu kulkevan samaa\nmäntytoukan polkua. Naapurin peltoportilla hän pysähtyy ja pyyhkäisee\nhikeä otsaltaan. Kaikkiin sitä pitää lähteäkin!\n\nTytöt näkyvät pyrähtelevän pihamaalla. Hän peräyttää nopeasti\npulkkaansa muutaman sylen, että pääsee näkymättömiin portinpielessä\nkasvavan katajan taakse.\n\nMihin mies on menossa? Almupennosiaanko tarjoamaan toisen miehen\nnaiselle, mokomakin hyväkäs, puoli pätkä! Onko hän oikein\nsapattireilassakin? Verkatakki päällä, simpsetit kaulassa, leukapielet\nraakattuna! Minkävuoksi? Naisenpa vuoksi tietenkin! Tuhattulimmaisen\npuplikaani ja Liverpoolin pankkiiripakana!\n\nHän töytäisee sauvoillaan kiivaita ravun liikkeitä, huomaa\nlaskeutuneensa tarpeettoman alas, luontokin taas nousee. Milloin\nmiehestä on tullut tällainen hametta pelkäävä lepakko! Eikö\ntässä olekaan enää kappale samaa miestä kuin Lissapoonissa tahi\nKapkaupungissa! Sumeiltiinko silloin, tuli vastaan valkoinen tai\npikimusta tai vaikka retliinin kirjavakin! — Kuule likka, tules\nlähemmäksi! Kokeillaan, onko tuo pintaväri pesunkestävää. Mitä kaikkea\nhän on naiselle söhrännytkään vierailla kielillä, ja kun eivät ole\nymmärtäneet, niin sitten selvällä suomenkielellä, ja tämä sama mieskö\nei enää voi sanoa toisen muijalle: Kas tässä, ota ja pidä hyvänäsi!\nEikö kelpaa muka? Jollei kelpaa, niin anna Hartolan mustalaisille!\n\nJaa että mikäkö tarkoitus? Mitä se vierasta liikuttaa? Omiksi huvikseni\nvain. Pitääpä olla löperö mieheksi, ellei tarvittaessa tätä kaikkea\nosaa sanoa.\n\nHän kohentaa nuttuaan, sipaisee povitaskuaan ja puskee mäelle kuin\näkäinen ahven.\n\nEmäntä on navettaan menossa ja pysähtyy hämmästellen katsastamaan\nnaapurin tuimaa tuloa. Pihamaa on viettävä ja tasaiseksi tannerrettu.\nTulijan täytyy jarruttaa, pidätellä kuin hyvääkin oritta. Hän tekee\nyhden ylimääräisen kiepauksen, komeasti. Emäntä kummastelee, miksi\nmiestä ei pitkiin aikoihin ole naapurin pihamaalla näkynyt, suksissa\nei näytä vikaa olevan, eipä kelissäkään. — Ei ole! Hyvät ovat kelit!\nJa hyvät ovat värkit! Muuten vain on tullut makailtua. — Onpa setä\nniityllä ja Pöyrymäelläkin saakka hiihdellyt! Kaima-Petteri on\nseuraillut latuja. Laivurin täytyy kiinnijoutuneena myönnellä, että\nonpahan tullut hiihdeltyä siellä ja täällä, mutta ei ole viitsinyt\ntaloon saakka, kun se isäntäkin sinne hospitaaliin.\n\nEmäntä menee navettaan, Petteripari siirtyy peuhailemaan\npirtinpuolelle, jossa tyttäretkin käyvät laiskan kylämiehen kimppuun,\nsyliin yksi, niskassa raahuaa kaksi. Laiminlyöntinsä rangaistukseksi\non sedän kerrottava satu mieheen, ei parane ruveta vastaan\nrimpuilemaankaan.\n\nSiihen menoon emäntä joutuu navetasta, kokoaa kutimensa ja istahtaa\nkuuntelijoiden joukkoon. Nuorimmaisen velka on vielä maksamatta.\nKertoja noituu, kun ei kiirettä ole pitänyt. Hän ei tahdo löytää enää\nsopivia sanoja, kun tuli tuo aikuinen naispuolinen kuuntelija. Miksi\nhän onkin tänään niin kankea kuin virolainen perunajaala? Mutta toiset\nkovenevat Helvin sadun puolesta ja laivurin täytyy ravistella viimeiset\nperunansa. Hän kertoo Austraalian neekereiden tanssiaishypyistä,\njossa kurjen kokoinen heinäsirkka soitteli taatelipalmun kuorikopasta\ntehtyä viulua, emokenkuru hoiteli haitaripeliä ja neekeripojat ja\ntytöt tanssivat päällään hypellen taikinapytyssä. Kenkuruhaitari ja\ntaikinapyttytanssi vaativat lisäselvityksiä, mutta jälkiperkauksia\non aina helppo tehdä, kun päälinja on auki. — Jaa kenkuruhaitari?\nMiten sanoisinkaan, se on kuin vällyt nurinpäin olisi kierretty\ntakajaloillaan kävelevän vasikan ympärille. Kenkurulla itsellään ei ole\nmuuta tehtävää kuin palkeiden hoiteleminen, vällyn mutkassa peuhaavat\npojat pitävät äänestä huolta. Neekerilapset taas vastaavat mamman\nleipätaikinan samalla. Senvuoksi niillä on niin nuijamaisen pyöreä\npääkuppi. Ja toinen hyvä asia on, etteivät varpaat turhanpäin kulu.\nSelviä selityksiä, joita vastaan ei uskalleta väittää, koska setä omin\nsilmin on nähnyt.\n\nNäin on satuvelka kuitattu loppuun maksetuksi. Voidaan jutella jo\nkotoisista asioista. Mitenkä mies on hospitaalissa voinut? Onko\nkirjoittanut? Onko huonontunut? Vai koti-ikävää ja kuumetta. Mitäpä\nsiellä muuta, hospitaalissa, paitsi valkoisia käytävälintutuja,\nlysoolia ja jodoformin hajua!\n\nLaivuri etsii asian päätä, mutta ei löydä, ja niin selvä kuin se jo\noli. Emäntä miettii, rohkenisiko esittää pyynnön, miten ja millä\ntavoin? Hänelläkin on ollut tämä hanke selvempänä mielessä. Laskelmiin\non tullut melkoisia vuotoja. Kokkilan karjakko on ehtinyt ostaa\nitselleen hatun ja kävelypuvun. Muista myötävistä on karttunut vain\nvajaa kolmesataa, mikä ei riitä alkuunkaan. Ylihuomenna pitäisi\nlähettää parantolaan kuukausimaksu. Hän ei tiedä ketään muuta, keneltä\npyytäisi tai keneltä tarjoaisi hopeatavaroitaan. Laivuri on ainoa,\njoka tällä hetkellä voisi auttaa, mutta kuinka hän kehtaisi kerjätä\nvaivaisen miehen elatusrahoja. Hän punastuu ja häpeää tätä aiettaan,\nnyt juuri, kun pitäisi sanoa. Järki ja rohkeus livahtavat kuin lintu\navoimesta kourasta. Hän ei osaa puhua mitään, punastuu vain.\n\nMitähän minä olen möhlinyt! Mitä mahtaakaan olla hullusti! Minua\nkaiketi hän lastensa tähden häpeää. Mikä paneekaan lähtemään\narkipäivänä verkatakissa simpsetit kaulassa, että lapsetkin sen\nhuomaavat, ja sitten kyselemään tökerösti, kuinka voi ja onkos jo\nhyvinkin huonontunut. Niinkuin odottaisi heikontumista ja kuolemaa.\nVoi, tuhattulimmainen kuitenkin!\n\nAlkuperäiset suunnitelmat karkaavat häneltäkin, toinen lintu\navaruuteen. Laivuri karkaa itsekin, mitäpä hän tekeekään täällä\nenää särkeä paistamassa. — No, terve nyt taas! Hän pomppii ulos\nkiireenvilkkaa, niinkuin joku ajaisi. Eteisrapulla hän jo tosin huomaa,\nmiten aasimainen tempaus tämä viimeinenkin oli, mutta siitäkö se\nparantuisi, jos palaisi takaisin. — Tässä sinulle vähän köyhänapua, kas\nkun en meinannut muistaakaan.\n\nEi, kyllä se on poikki, kun kerran on poikki purjenuora, raakapuu,\nperämiehen jalka! On hän siksi vanha ja kokenut aasi, että sen verran\ntoki tietää! Hän rytkähtää pulkkaansa ja alkaa vihaisesti tarpoa. Suksi\nsihisee ja talo etenee.\n\nKotimatka ei kestä kauan, mutta hyvä mieli ei pian palaa. Hän on\nvihainen itselleen. Aasi hän on ollut! Oikea andaluusialainen nauta!\nHän huiskauttaa penkille verkanutut ja simpsetit, puhisee ja ähisee.\nEmännöitsijä ihmettelee, mikä isännälle on tullut, ei puhu kuitenkaan\nääneen, sillä hän on kuullut, ettei sen kanssa parane heittäytyä\nosaaottavaiseksi, saa pian lähteä hakemaan uusia leipäpaikkoja ja se ei\nole kovinkaan kiitollinen tehtävä näinä jatkuvina työttömyyden aikoina.\n\nLaivuri tasautuu kuitenkin itsekseen vähitellen, rauhoittuu täydelleen,\nheilahtaapa toiseen laitaan ja alkaa hyräillä merimieslaulua.\nEmännöitsijä koettaa tarkkailla sanoja, erottamatta niitä. Siitä\nei tule hänen sielulleen vahinkoa, sillä ne eivät ole naisihmisen\nkuultaviksi erikoisemman ylösrakentavaisia. Esittävän miehen mieltä\nne eivät pahenna, hän ajattelee niin tärkeästi muuta, ettei muista\nalkuunkaan, mitä hän laulaa.\n\nMaiju on yllätetty ja pahoillaan. Hän tietää, että laivuri on\näkkipikainen, kuitenkaan hän ei ymmärrä, mitä syytä hänellä oli noin\näkilliseen pahentumiseen. Oli onni, ettei hän kumminkaan ehtinyt\npyytää. Mutta ratkaisematon pulma painaa sitä raskaammin hänen\nmieltään. Hän kutoo kiivaasti, laskee silmiä ja kääntää kudinta,\nniinkuin pieni sukka olisi urakka, joka ensin on saatava valmiiksi\ntai niinkuin ratkaisun avain olisi kätkettynä harmaan lankakerän\npohjapaperiin.\n\nPetteri on ruuvannut kynänsä auki ja pykää kirjettä. Hän on saanut sen\najatuksen, että toimittaa asian kirjallisesti, niinkuin ylioikeuksiin\nmentäessä on tapana. Hän miettii, mitä panisi puhuttelusanaksi. Emäntä\nMaiju Pahkamäki. Rouva Pahkamäki. Naapurin Emäntä. Hyvä Emäntä. Mikään\nei tyydytä. Lopuksi hän ei pane mitään, vaan käy suoraan asiaan.\n\nNiinkuin Te. — Hän muistaa Matin ehdottaneen, että he sanoisivat\ntoisiaan sinuksi, koska sillä hetkellä ei ollut mitään syytä\nteititellä. Hän pyyhkii yli ja jatkaa edelleen: Niinkuin Hän muistaa ja\ntietää, olen minä vähän hassu mies! Hän ei tykkää pahaa, jos minä annan\nhänelle vähän rahaa. En minä tiedä, tarvitseeko hän sitä, mutta sopinee\nkai näin vähäinen raha vastaanottaa, vaikka hän ei niin tulenpalavasti\nsitä tarvitsisikaan. Minä annan sen omaksi huvikseni, sillä se on\nminulle mieliin. Eipä sitten enää muuta kuin morjesta vain, toivoo\nHänen vilpitön naapurinsa Petteri Mäntylä.\n\nHän hipuu hyllylleen koteloa etsiskelemään, hyräilee uutta laulua ja\ntuhrii suupielensä musteeseen. On jo niin hämärää, ettei emännöitsijä\nhuomaa. Osoitteeksi tulee: Rouva Maiju Pahkamäki. Käteen.\n\nHän tarkastelee sitä etäämmältä. Se näyttää oikein komealta. Komea\nse on nainenkin! Passaa sitä rouvaksi nimittää! Kun olisi vielä\nulkolainen postimerkki! Etteikö ole, kun etsitään. Hän hypähtää\nmerimiesarkulleen ja alkaa penkoa tavaroitaan. Löytyy pohjalta\nvanhoja kirjeitä ja monenkin maan postimerkkejä. Hän kiskoo irti\nenglantilaisen, amerikkalaisen ja australialaisen, kaikkien mantereiden\nmerkit. Asiakirja on paljon kiertänyt, paljonpa hyvinkin. Liimaa\nhänellä ei ole, mutta hän keksii keitetyn perunan. Hänestä on peräti\nhuvittavaa tämä poikamainen puuhailu. Ennenkuin hän lopullisesti\nsulkee kirjeen, pälkähtää hänen päähänsä vielä uusi metku. Hän liittää\ntuhatlappusen seuraksi vihreän viisisataisen. Vasikka! Totta kaiketi\nhänen ikäisensä vaimoihminen käsittää, että rahakin lisääntyy. Pitkällä\nkiertomatkallaan on poikinut, kerranko sellaista sattuu!\n\nHän vetäisee sarkanutun ylleen ja lähtee uudelleen ulos. Latu on\nväljentynyt, keli parantunut, pulkka liukuu kepein tyrkkäyksin. Hän jää\ntaas porttikatajan taakse vaanimaan, miten saisi kiertolaiskirjeensä\nperille. Hän ei tahtoisi näyttäytyä enää talossa; vaikea sitä muutenkin\non perille toimittaa, kun ei ole kirjekyyhkysiä käytettävissä, eikäpä\nhän aivan kepulikyyhkysen kaulaan kirjettään panisikaan. Topin\nkaulapantaan uskaltaisi ripustaa, mutta eipä sekään laiskuri nyt\nliikuskele täällä päin. Pulkkalatu on porsliinisileä, hän soljuu ja\nmiettii.\n\nYht'äkkiä alkaa pellon puolelta kuulua lähenevää rahinaa. Petteri\non iltahangilla hiihtelemässä koira mukanaan. Hän vetäytyy katajan\nsuojaan ja tarkkailee pojan eleitä. Petteri kiertää ja kaartaa, hiihtää\nja saksittelee, kiipeää kuoppamäelle ja laskee alas tempoilevia\näkkikäänteitä tehden. Aikamoinen kärppä hän jo onkin. Ja Topi reuhottaa\nkintereillä, tempoo sauvoja, näykkii kantapäitä. Melkein kadehtien\njalaton katselee sitä, vikkeläjalkaisten liikuntaleikittelyä.\n\nHe laskeutuvat alas niitylle saakka. Näyttää kuin aikoisivat\nmetsämäkiin. Hän kukahtaa kolme kertaa heleästi. Poika pysähtyy,\nkoira räyskähtää. — Käenääni selvästi! uumoilee poika, koira epäilee.\nHe pyörtävät takaisin kuoppamäkeen, nuuskivat ja kurkkailevat uutta\nmerkkiä odottaen. — Kukkuu, ku-ka kä-ka! Se helähtää kiusoittavan\nläheltä, ei ylhäältä, vaan alhaalta. Koira huomaa ensiksi ja kierii\nräiskivänä pallona tuuheata katajaa kohti, poika pomppien perässä.\n\nKäki ryöpsähtää piilopaikastaan nauramaan ja käkättelemään. — Katajassa\nmaaliskuinen käki kukkuu! Eivätkö mies ja lintukoira vielä niin paljon\nluonnonkirjaansa tunne! Katajakäki saa varoa, ettei löydä itseään\nuudelleen katajasta. He kujeilevat kuin kaksi vallatonta vekaraa ja\nTopi kolmantena.\n\nIdänpuoli on jo tummentunut, tähdentuikkuja alkaa ilmestyä taivaalle\nja kuu katselee ketarat pystyssä. Ennenkuin laivuri kääntää kokkansa\nkotiin päin, kaivaa hän povitaskustansa kolmella merkillä varustetun\nkirjeen. — Siinä kirje sinulle, käenpiika! Vie se teidän talon\nrouvalle! — Rouvalleko! kummastelee poika. Hänen tietojensa mukaan ei\nheidän talossaan asu mitään rouvaa. — Asuupas! Katso vain: Rouva Maiju\nPahkamäki! Laivuri osoittelee sormellaan kirjoitusta ja kolmen maanosan\npostimerkkejä. Poika kummastelee, uskoo ja epäilee. Kirjeessä on outoja\nmerkkejä, osoite sensijaan on kovin tutunomainen ja laivurin suu on\nmusteessa ja muutenkin viurussa niinkuin aina, milloin hän leventelee.\n\n— Musteessapa on suunne. — Taisin syödä mustikkapiirakkaa. Mene jo\nsiitä, äläkä pudota kirjettä! Poika liukuu pellon puolelle kirje\nkädessä, suksisauvat toisessa. Laivuri syljeskelee ja pyyhkii suutaan.\nSenkin käenpiika! Kaikki se huomaa! Mutta hartioissa lämmittää\nhauskasti, tuntuupa, niinkuin jalatkin olisivat tallella, niin pitkälle\nlämmittävät nytkäykset aika ajoittain väräyttelevät. Poika hyppää kirje\nkädessä suoraa päätä tupaan. Sukset jäävät tielle ja sauvat portaan\npieleen. — Äiti, Äiti! Täällä on kirje talonrouvalle Amerikasta! Ja\nAfrikasta! Ja Australiasta! Hän käy ensimmäistä luokkaa kansakoulua ja\nsiellä on hiljakkoin ollut kysymys mantereista ja maanosista.\n\nTalonrouva on yhtä ihmeissään kuin nuori herra äsken. Rouva Maiju\nPahkamäki. Ja postimerkkejä merien takaisia, vanhoja, tuhruisia. Hän\nalkaa aavistella, läheltä pitäen. Rinnassa värähtelee onnellisesti,\nnuori nainenkin, kymmenen vuoden takaa. Hän ei ole monta kertaa saanut\nkirjettä, jossa puhuttelusanana on ollut rouva.\n\nHän kiiruhtaa avaamaan, lukee, itkee ja kätkee. Hän on niin\niloinen, että hävettää, ei tiedä, mitä tekisikään. Pian hän keksii.\nLettuja lapsille! Hän tekee tulta, vispaa vehnäjauhoja, kopistaa\nkaksi kananmunaakin. Voirasva kärisee, vispiseos kuhisee. Juostaan\nnoutamassa kellarista mansikkahilloa. Oi riemun runsautta ja elämän\nyltäkylläisyyttä! Sitä seuraa vuorollaan tyytyväiset väsähtämiset ja\nonnelliset nukahtamiset.\n\nOnnellinen talonrouva istuu keinupuussa ja tutkii uudelleen kirjettä,\njoka nyrkkipostissa tuli, merien takaa. Hän muistanee sen jo ulkoa,\nmutta lukee kuitenkin ja miettii sen johdosta mieleen välähteleviä\nasioita. Onko olemassa rouva, jonka nimi on kolmella merkillä\nvarustetussa kirjekuoressa? Onko olemassa raajarikko, joka omilla\nkipurahoillaan avustaa avuntarvitsijaa? Onko toive salainen kyyhkynen\nvai ilmojen teitä kulkeva radioaalto? Mikä lienee sydäntoivomusten\naaltopituus? Rohkeneeko niiden kuljetettavaksi vielä suurempia toiveita\navaruuteen lähettää?\n\nHän kutoo, kääntää kudinta ja miettii. Pienen sukan kärkipuoli on\njo varvaskavennuksen kohdalla, kiertyy vähenevillä silmillä ja\nvenyy nopeasti. Harmaan lankakerän sisällä vilkahtelee valkoinen\npohjallistuppo, vaikean pulman ratkaisun avain.\n\n\n\n\n13.\n\n\nSuuren parantolan päiväkello soi. Ovet aukeilevat pitkiin eteisiin.\nKuuluu liikehtimistä, puhelua, hilpeätä hälinääkin. Sunnuntaipäivän\nruokakello ei yllätä ketään epämieluisasti. Ovi numero 15 toisen\nkerroksen pitkän käytävän päässä ei aukene. Valoisassa kulmahuoneessa\nmakaa poika ja mies. Poika on juuri pumpattu. Kuumekäyrä miehen\npäiväkirjassa aaltoilee epävakaisen myrskyisästi.\n\nHän on maannut koko ajan, jo lähes kolme viikkoa, eikä repivä yskä\nvähääkään hellitä. Uni on hourailevan levotonta, ruokahalua ei ole\nensinkään. Tottunut ylilääkäri seuraa ilmeisellä mielenkiinnolla\ntapausta, jossa on paljon uusia piirteitä. Mies on vahva, rintakehän,\nniinkuin koko elimistön rakenne mitä parhain, kaikesta huolimatta tuho\nnelistää kiihtyvällä vauhdilla. Ellei yllättävää käännettä parempaan\npäin tapahdu, ei lopputuloksen suhteen tarvitse olla epätietoinen.\n\nTapaus sellaisenaan ei häntä paljon kiinnosta, niitä sattuu tässä\ntalossa usein. Erikoiset piirteet, miehen ja taudin hellittämätön\nitsepäisyys ovat alusta alkaen kiinnittäneet hänen valpasta tutkijan\nsilmäänsä. Yhdellä käynnillä mies saattaa houria sekapäisenä. Pari\ntuntia myöhemmin hän on täysin selvä, terävän älykäs, jopa kyynillinen.\nJa kuumekäyrä tekee samantapaisia yllättäviä kepposia. Hän ei usko\nmittauksia, kokee itse ja vaihtaa mittaria.\n\nMiehestä otettu röntgenkuva ei ole kovin ruma, mutta ylilääkäri on\nvakuutettu, että kuva salaa, niinkuin ehkä mies itsekin. Pesäkemerkkien\nalla tapahtuu enemmän kuin niistä näkyy. Se on ullakkopalo kuivissa\nvälitäytteissä, nopeasti etenevä, vaarallisen tuhoisa. Olkoon kuori\nniin vahva kuin onkin, tiili tai peltikatto, kerran se pettää, koko\nullakko läikähtää avotuleen ja palosotilaiden on paras hypellä\nluukuista matoille.\n\nMies on päättävä ja lujatahtoinen, mutta hän tuntuu kadottaneen\ntoivonsa ja elämänuskonsa, eikä häneen voi sitä tavallisilla keinoilla\npumpata ulkoapäin, niinkuin helpommin johdettaviin potilaisiin.\nYlilääkäri on luja taistelija itsekin. Hän on aikoinaan voittanut\nitse tämän taudin ja on sen vannoutunut vastustaja. Kiintoisa tapaus\non lietsonut hänen taistelumieltään. Se on taistelu miehestä kahden\nkovan kesken. Kumpikaan ei anele armoa, ei sovinnolla antaudu. Hän\ntuntee tällaisissa erikoistapauksissa olevansa kuin suuren orkesterin\njohtaja. Hänen on seurattava satojen soittimien äänen voimaa ja väriä.\nKuitenkaan hän ei voi olla erikoisesti tarkkaamatta tätä uutta huilua,\njonka antamat äänet eivät hetkeäkään kulje nuottien mukaan. Hän pohtii\nsitä sairaskäynneillään, ruokapöydässä, ulkona jäkäläistutuksillaan,\njoita kevätaurinko on jo esiin paljastellut. Salaperäinen tapaus!\nKirottu probleema! Kävelyllä olevat potilaat ihmettelevät toisilleen:\nMitähän se taas on keksinyt? Onkohan syntymässä uusi jäkälämuunnos?\nViidessadasviideskymmenesviides! Kuudeskin se jo lienee!\n\nMiehinen potilas toisen kerroksen valoisassa kulmahuoneessa kulkee\npimeitä teitä. Elohopea pysyttelee korkealla, vaihtelee sielläkin,\nsynkät mielteet hallitsevat päiviä, unipainajaiset öitä.\n\nRinta on kipeästi jäässä, niin on. Sulaa paikkaa ei löydy, ei tunnu.\nHengitys rahisee raskaasti ja kurkunpäätä kutkuttaa aina. Hän\npidättelee yskää pitkät hetket, mutta kun tukehduttava tunne ei lakkaa,\nniin herpautuu ja laukaisee, rykii kauan, uhalla kuin rikkinäisen\nromun alta helähtävää kappaletta etsien. Sitä ei löydy. Sen sijaan\nhän puolinikahtuneena katkeroituen tuntee, miten vaivanpuutiainen,\nse tuhatjalkainen helvetin rapu on kaivanut tuliväkäsinä polttavat\npirunkyntensä syvälle sisäruumiin tärkeimpiin elokeskuksiin. Usein\nhänestä tuntuu jo siltä, niinkuin se olisi päässyt rintaontelon pohjaan\nsaakka ja kääntelisi koukkuväkäsiä kynsiään mielihyvästä kehräten.\nKuinka sydämen halusta hän iskisi väkäpäisen keihään vaivaajansa\nniskaan ja kantaisi sen siinä kuumimpaan tuleen.\n\nNäitä hän päivisin kokee ja kuvittelee, yön horroshetkinä näkee\nraskaita unia. Tuskainen jano, ilmanpuute ja tulipalokuvat toistuvat\nusein. Loimu leimahtaa tuvan kuivalla katolla. Hän juoksee saunamäkeä\ntäysinäinen vesisaavi sylissä. Matka ei joudu, tulikielekkeet sensijaan\nnopeasti etenevät. Nyt on jo koko rakennus tulessa. Missä ovat Maiju ja\nlapset? Savu ja lieskat lyövät akkunoista, he nukkuvat, eivätkä herää.\nHän huutaa ja juoksee. Ääni ei kuulu, taival ei lyhene.\n\nHetkistä myöhemmin hän huomaa olevansa saaveineen alhaalla puron\nrannalla. Lienee tavattoman kuiva kesä, sillä puro on kuivunut, vain\npohjauoman hautapaikoissa on savista rapaa. Muutamia sammakoita näkyy\nräpistelevän siellä. Yhdellä on rikkoutunut kumikenkä, jonka kärjestä\nkaksi pientä varvasta on tunkeutumassa ulos. Sammakolla kumikenkä!\nEikähän niillä tuollaisia varpaitakaan! Meidän lapsia ne ovat! Petteri,\nMaiju, Maili! He huomaavat hänet ja matelevat syvemmälle liejuun.\nHän tahtoisi tyhjentää edes saavinsa huuhdellakseen heitä. Saavi on\nalassuin, mutta vesi ei lähde pois. Lapset katoavat liejuun, joka\ntasautuu liikkumattomaksi.\n\nVäliin hän tuntee olevansa madonsyömä kaalinkerä, joka on kiskaistu\npellosta ja heitetty katajikkoon. Vesi sataa rikkoutuneesta\nlehtiaukosta sisään ja alkaa mädättää kerrostumia. Madot ja yöetanat\nkaivautuvat syvemmälle ilkeästi vongertaen. Hän ei voi liikahtaa, elää\nkuitenkin, kärsii inhosta ja tuntemisen tuskasta, kunnes nytkähtää,\nrykii, kokee muodonvaihdoksen ja tuntee olevansa murskattu sammakko\npellonojassa, karvasilmäinen myyrä lähestyy käytäväänsä pitkin.\n\nNe ovat tuokiokuvia, joista yskä usein herättää, pelastaa pahimmasta,\nmutta muistuttaa suuresta pahasta, joka on pienempien alkulähde.\n\nRaskaimman painajaisunensa hän elää rämesuohon sullottuna. Hän on\nkaivamassa jälleen siellä sumusateisena syyspäivänä, on saanut\nsellaisen piintymän, että hänen täytyykin kaivaa viemäri suoraan\nalaspäin, niin pitkälle että pohja puhkee. Sinnepäin on varmasti\nvetoa ja suo kuivaa muutamassa hetkessä. Hän on kaivanut sen jo\nsyväksi kaivoksi, ei tahdo mitenkään enää jaksaa heitellä pieninkään\nlapiopistoin. Väliin hän koettaa haarukkavarvulla, miten vetää. Hyvin\nvetää. Pohja ei mahtane olla enää kaukana.\n\nMutta yht'äkkiä kuuluu humahdus ja valo katoaa. Hän on hautautunut\nsuohon, syöksähtelee puoleen ja toiseen, kaivaa käsillään, potkii\njaloillaan enenevässä tukehtumisen tuskassa. Puolessatoista minuutissa\non päästävä pintaan! Ihminen ei kestä tukehtumatta enempää. Nyt varmaan\non kulunut jo minuutti. Tuskanpaine yltyy, hän luulee menehdyksestä\nhalkeavansa. Kunpa jo kuolisikin! Muuta ei osaa enää toivoa.\n\nMinuutteja on kulunut ja yhä hän vain elää, tukehtuu eikä kuole.\nHulluna tuskasta ja kauhusta hän jälleen epätoivoisesti alkaa\nvelloa sinne tänne. Hänellä ei ole enää mitään muotoa. Hän syvenee,\nlaajenee ja mätänee! Mutta elää! Häneen sisältyy ja imeytyy koko suon\ntuhatvuotinen kadotettu elämä, joka on kuollut, eikä kuole, mätänee\neikä mätäne!\n\nNäin hän pimeän kannen alla hyllyy, toivottomana visvoo, tuskaisena\nvelloo. Ei kukaan tule enää suolle, ei hengitysreikää aukaise, ei\nseipäällä edes tunnustele. Aikoja kuluu, ikuisuuden mittaisia.\nEetteriaallotkin kiertävät tätä kallioiden suppiloon haudattua\nmätähelvettiä.\n\nMutta yhtenä päivänä tai yökö se lienee, kuuluu ylhäältä ääntä,\ntai alhaaltako kuulunee. Niinkuin rautaporalla kairattaisiin. Syvä\nmätäsuo aavistelee yhtenä korvana. Kuuluu kuiske: Aika on tullut!\nKoko suo pirisee pohjiaan myöten. Jokainen kiehuu, kuohuu, pullistuu\nkorvakuplana kuuntelemaan. Aika on tullut! Aika ori tullut! jyrisee\nteräspora.\n\nSe putkahtaa esiin, kiiltävänä pyörivänä jättiläiskairana! Sitä riemua!\nKaikki syleilevät kairan terää ja vartta, pyörivät sen mukana villissä\nvimmassa. Se painuu ja jyrähtää kiinni pohjakallioon. Taas jyrisee\nja porisee. Kun vain ei murtuisi tai katkeisi! Ei se murru. Se on\ntimanttipora. Ja vahva rautainen varsi kestää. Aika on tullut! Yhä se\nsitä jyrisee. Se on varmaan uponnut pohjakallioon jo kymmeniä syliä.\n\nSitten se jälleen saa pehmeätä alleen ja putoaa useita kymmeniä syliä.\nSyntyy kiihkeä liike ja hirmuinen paniikki alaspäin, alaspäin. Koko suo\nliikkuu, läikähtelee. Pohja on puhki. Koko vuori halki!\n\nHän itse on vain alkanut liikkua, hypähtääkin herättyään vihdoin\nraskaasta unestaan. Kevätaamu sarastaa juuri sen verran, että kajo\nakkunassa tuntuu. Hän ei tahdo enää nukkua, on helpompaa sittenkin\nvalveilla. Varmemmaksi vakuudeksi hän nousee istumaan kääriytyen\nhuopaansa. Hän ei ole tehnyt sitä muutamaan päivään, ei ole lupakaan.\nHän nousee nyt kuitenkin, mitäpä hän enää heidän luvistaan. Tuntuu\nniin kevyeltä, että hän nousee lattialle asti kävelemään. Se vaatii\nponnistusta, mutta muutaman kerran yritettyään hän onnistuu siinä ja\nkävelee horjuen akkunan luona olevalle tuolille istumaan.\n\nRakennuksen seinältä loivenee puistorinne, josta lumi jo osittain on\nsulanut. Pari harakkaa tökkii käytävällä pyrstöään keikuttaen, kolmas\nistuu koivunoksalla ja räkättää. Hän värähtää, niinkuin kylmä olisi.\nHänellä ei ole kylmä, kuuma ennemmin. Värähdys lienee lähtenytkin\nsyvemmältä, vaistoilevista sukuperinnöistä. Äitivainaja kammahti aina\nharakkaa, pahanonnen lintua.\n\nTämän muistaessaan hän värähtää toisen kerran ja katsahtaa taakseen.\nHänellä on ajatusväläyksen ajan se tunne, niinkuin äiti olisi käväissyt\nhuoneessa, ovella vain, niinkuin käväistään silloin, kun kiireessä\nohimennen silmäistään, onko huoneessa kaikki valmiina. Hän on ihmeen\nlevollinen, eikä tämä mielle kauan pysy näköpiirissä. Silläkin lienee\nkiire ja lisäksi tulee uusi syrjäyttävä aihe, aisteilla havaittava\nilmiö. Alhaalta, leveältä hiekkakäytävältä kuuluu kahdet rapsahtelevat\naskeleet. Aamuvarhaisia palvelijoita tai lämmittäjä ja yövahti ehkä?\nOmituinen uteliaisuus nostaa hänet jaloilleen. Hän näkee heidät\nväläykseltä, ennenkuin ehtivät kulman taakse ja hätkähtää kovasti\nnäkemäänsä. Kaksi miestä kantaa paaria, joka oli lakanalla verhottu.\n\nHarakka! Äidin henki! Ruumis! Hän ei ole taikauskoinen, kuitenkin nämä\ntodistukset hänelle riittävät. Ajattelipa hän mitä vain, katsoi minne\ntahansa, kuunteli häipyvää hiekan rapsetta, kaikki puhuu samaa: Aika\non tullut! Vahvistukseksi kuuluu etäinen kellarioven paukaus. Jälleen\nhiekan rapsetta kuin katko-osista tehtyä ajatusviivaa: Entä sitten? —\nKuka sitten? — Huomisaamuna... ylihuomenna... Tässä talossa rapsavat\nvarhaisaskeleet hyvin usein...\n\nHän ei hätkähdä enää, vaan toteaa sen itselleen levollisena kuin\nkorkeimmassa oikeudessa päätetyn asian, olkoon se voitto tai tappio.\nSepä tässä tapauksessa ja joka tapauksessa kerran edessä on ennemmin\ntai myöhemmin. Mikä aika on? Nauhan pätkä! Vuorokausi, viikko, vuosi,\nviisikymmentä vuotta! Pätkä kuin pätkä! Merkillisen levollisesti hän\nsitä eri tavoin ajattelee, eikä rinnassakaan tällä hetkellä tunnu\npahalta, tai tuntuu niinkuin paha olisi reunoiltaan irtautumassa ja\nkatselisi ulospääsyä.\n\nHän astelee sängylleen ja heittäytyy makuulle. Pikku lintunen kopauttaa\nakkunan alimpaan ruutuun. Savu tupsahtaa pienen piharakennuksen\npiipusta. Muutama koiranhaukaus kuuluu etäämpää.\n\nHän sulkee silmänsä ja saa vaikutelmia vielä kauempaa. Hän näkee\nvuoren ja laakson varhaiskevätaamun heräävässä raikkaudessa. Sielläkin\nsavu tupsahtaa piipusta ja iloisesti tupruten kiirii avaruutta\nkohden. Varpuspari tirskuu akkunalaudalla, jota silaa kirkaskiteinen\njäätymähile. Topi lähtee heinäladosta tarkastuskäynneilleen ja\naamuasioilleen, nuuskaisee heinätukkoa, raapaisee multakokkaretta,\nnostaa jalkaa nurkkakiven luona. Ei näy mitään epäilyttävää, ei liioin\nkuulu. Ne ovat niin laiskoja ja unisia, kylän kuppikoirat, loppakorvat!\nMies alkaa kiehitellä hauskaa mielikuvaa huolellisesti ja hellävaroen.\n\nKovin aikainen vielä onkin. Topi aikoo vetäytyä jälleen lämpimään\nkoloonsa ladon heinissä nukahtaakseen makeat aamu-unet, mutta herkkä\nkuulo vainuaa järveltä päin etäistä ääntä. Eipä menekään latoon,\naivastaa ja juosta hipsuttelee häntä kiemurassa mäkipellon suurelle\nkivelle, joka on paras tähystyspaikka. Pitkän aikaa hän istuu, nuustaa\nja kuuntelee, kiertää häntäänsä muutaman kerran ja taas kuuntelee.\nKaikkialla rauha ja hiljaisuus.\n\nEnnenkuin hän palaa takaisin lämpimiin heiniinsä, tahtoo hän koettaa,\nonko yksikään laiskuri vielä hereillä. Häntä kipertyy, kaula oikenee\nja kipakka: hau-hau! räiskähtää kuin yleinen kilpahaaste. Se lämmittää\nkurkunpäätä ja leikkaa iloisesti kuulakkaassa ilmassa. Vielä toisen\nkerran rävähtää: hau-hau-hau! Silmä kiiltää, vatsanpohja heilahtelee.\n\nKallioseinä heittää kimeät räiskäykset pomppakoppina takaisin ja pian\nkiirii etäämpääkin vastauksia. Kokkilasta kuuluu, Rantalan mäellä\nkaikuu, ja metsän takaa hyppelehtii metsävahdin narttupiskin imelät\nräiskyt. Topista tuntuu kovin hauskalta, kun hän pienellä sai niin\npaljon aikaan. Punainen kieli liikkuu laidasta toiseen: hä-äh-hääh-hä\nja takatassut raapivat kiven jäkälää.\n\nMetsävahdin pystykorvan räiskypallot pomppivat uudelleen,\nsytkäyttävinä, läikäyttävinä. Hän on uumoilevinaan niissä kaipausta,\npyyntöä, hajua... Hänellä on ollut eräinä kevätaamuina sen lirpukan\nkanssa mukavasti kutkuttavia muhinoita. Onpa siinä rajalla, ettei\nhän nytkin lähde ja kapaise metsän halki, nousee jo, takatassu\nraapaisee lähtöpotkua. Eikä viitsi. Topi on jo ikämies. Helpompaa ja\nhauskempaakin, kun menee ladon lämpimään heinäkuppiin ja muistelee\nentisiä.\n\nHän ei sittenkään pääse ladolle suoraan, niinkuin ensin aikoo. Tunkion\ntakaa kantautuu kuononpäähän liian kiihottavaa hajua, kuuluu pientä\nkikatusta ja ärsyttävää räkätystä. Hän vaihtaa suuntaa, painaa nokkansa\nmaahan, häntäkiemuran alas ja hiipii tunkion suojaan. Harakoita on\nneljä viisi! Kuusi seitsemänkin! Hän pysähtyy ja miettii, miten\nmenettelisi, miten oikein niitä riepottaisi. Mutta kikamestarit\nlienevät jotakin kuulleet, ehkä vainunneet. Yksi ja toinen nostaa\nnokkaansa, joku pöhlömpi vain vielä mitään oivaltamatta räkättää.\nTopin silmä kiiluu, jalka hiipii. Ketuksi katselija luulisi. Vielä\nvähän, vielä hipenen verran! Lähin harakka rävähtää ääneen ja räpsähtää\nsiivilleen. Topi syöksähtää sekaan. Hirmuinen rähäkkä! Pitää karvan\nläheltä, ettei hän saa yhtä pitkästä pyrstömelasta kiinni. Pääsevät\nkuitenkin kaikki ja hajoavat kaikkiin ilmansuuntiin, kaakkoon ja\nkoilliseenkin.\n\nTopia harmittaa jonkin verran. Aivastaa täytyy ja jalkaa nostaa,\ntunkiolta pudonnut turve on sopivalla matkalla. No, ne säikähtivät\nkuitenkin hirmuisesti, varsinkin se yksi. Eikä hän tämän lähemmäksi\nole milloinkaan päässyt. Aina on jäänyt vähää vaille. Hän hypähtää\ntunkiolle ja pitää vielä pienen yleiskatsauksen. Selvä on! Hän menee\nkahdeksi tunniksi latoon maata!\n\nMutta etäinen tarkkailija ei pääse latoon. Muistojen kevätaamu\ntempaa hänet vastustamattomasti mukaansa. Hän liikkuu ja kiertelee,\nnarskuvilla hangilla, pihkatuntuisessa kuusimetsässä, vuorella,\njohon näkyy kotoisen järven aamuinen auer ja suuren näkymättömän\njärven huikean kirkas sini. Hän katselee sitä silmää räväyttämättä,\nkääntyilee, haukkoo ilmaa sisään ja ulos kuin Topi tähystyskivellään.\n\nHän haukkaisee syvempään. Tulee yskänkohtaus ja todellisuuteen\nheräämys, päivästä yöhön, elämästä kuolemaan. Se on vain päivien\nkysymys. Kevätaamut ovat olleet ja menneet. Kesä ja aurinko. Laakso ja\nvuori...\n\nHän aikoo tiputtaa vielä parittain, ei kärsi, niin kuumasti ne pisarat\npolttavat. Miksi ihminen on luotukaan tänne, lyhyeen elämään, kurjaan\nkuolemaan? Ja miksi ei se edes tule, ennenkuin on päässyt nauttimaan\nnäitä pieniä pisaroita hauraan elämän kestämättömästä lasimaljasta?\n\nAhdistus kohoaa, kaipaus kiihtyy. Se etsii edessä kohisevasta tuonelan\nvirrasta jotakin vesikiveä, mihin voisi pysähtyä, kaartuvaa pensasta,\njohon voisi tarttua. Ei mitään näy, vain musta vesi, nielevä syvyys,\njulmasti imevän kosken kohina.\n\nMutta sittenpä tuntuu kuin jotakin välähtäisi. Hän ei silmäänsä\nräpäytä vaaniessaan tarttumatilaisuutta. Hän saa sen kaapatuksi. Se on\nheikko, turhanaikainen, kuitenkin tyhjää parempi. Hän tekee nopeita\nsuunnitelmia.\n\nHetket ovat kalliita! Ei pienintäkään viivytystä enää! Heti matkaan,\nkun talo nousee, ensimmäisellä junalla. Junalla! Se on jotakin se! Eipä\nhän vielä niin huono olekaan kuin kuoleman myyrä luulee. Mikä junassa\non istuessa. Ja saa siellä maatakin. Asemalta lähtee linjavaunu.\nKylästä saa hevosen.\n\nSe on hyvin selvää aluksi, pian kuitenkin nousee pieniä pilviä.\nPääseekö tästä talosta lähtemään kuka vain ja milloin vain? Eipä\ntaida olla rahaakaan pilettiä varten? Ja kuukauden hoitomaksu? Maiju\nei ole voinut sitä vielä lähettää. Jospa pidättävät panttivankina?\nKuolevan miehen! Luulisi mielellään päästettävän. Jos katsovat, että\nkuolee välillä? Laitoksen maine kärsii. Kovin ahkeraan on ylilääkäri\nviimeaikoina käynyt katsastamassa, itse kuumettakin mittaillut.\n\nPäästettävä on! Kuolleet pankoot, minne tahtovat, mutta elävää vapaata\nmiestä ei vangita! Ei mikään laki voi estää ketään ihmistä pääsemästä\nviimeisille jäähyväisille kotiin! Pääseehän myrkytetty rottakin\nloukkoonsa kuolemaan ja mätänemään!\n\nMätänemään! Hän tarttuu tahtomattaan siihen, koska se riipaisee niin\nilettävän kylmästi sydämen alta. Muutama murheen hetki. Ikuiset\njäähyväiset viidelle kuudelle, vaimolle, lapsille, keväälle, elämälle.\nTerve, suuri tuntemattomuus ja ikuinen yö!\n\nHän koukistaa käsivarttaan. Madonruokaa! Puristelee tuskaisesti\nkasvojaan. Ammottava-aukkoinen pääkallo! Minkä rikkomuksen ihminen\nteki, että kuoleman pitää!\n\nAurinko nousee ja kevätaamu valkenee. Hänen sydämensä hämärtyy ja\npimenee. Kolkko kuoleman myyrä, julma, tunnoton uumoilee ja vaanii. Hän\nei näe sitä, mutta se näkee hänet. Missä tuijottaneekaan sieluttomilla\nsilmillään hampaaton suu kamalassa irvistyksessä.\n\nMihin se aikoo hänet viedä? Mihin kauhunkorpeen ajaneekaan takana\nkähisten, viikate sojossa? Hän pyrkii turhaan eroon näistä\nkuvitelmista. Luurankomiehen vaaniva huomio ei hellitä hetkeksikään\nenää. Se on kuin peilihuoneessa otettu valokuva, se tuijottaa, lipoo,\nkalisteleekin kaikkialla.\n\nMonet etäiset sukulaiskuvat se penkoo esiin ja kirkastelee piinaavan\nselviksi, nekin, jotka jo ikipäiviksi luulee muististaan häipyneen.\nMistä se onneton löysi tämänkin: Pirujen korttipelin Kotkamäen\nriihessä. Kiviahon ruotiäijä sen ilkeyksissään lienee kertonut, avasi\npelonpaholaisille portit pienen kuulijansa sydämeen.\n\nItsensä hirttänyt mies makaa riihessä laudalla, pirut pitävät peijaisia\nhänen ympärillään. Kortitkin heillä on, kuinkapa muuten, päätetään\npelata. Jäätynyt pönäkkä ruumis nostetaan kiuasta vastaan. Palava\npäresoihtu pistetään hampaiden rakoon.\n\nHän näkee kaiken sen kymmenien vuosien takaa uudelleen, näkee enemmän\nkuin ennen. Kortteja läiskivät pirut viirunaamoineen, sorkkajalkoineen,\ntulennäyttäjän muljahtanein silmin ja itsensä pirujen piirissä. Kuolema\nkävelee kohti sähisevä tulisoihtu kammottavia kasvoja valaisten.\n\nKerrostaloko? Ei, vaan taivas ja helvetti. Sehän on suurennettu\nelokuvaksi se sama kuva, jonka hän viisivuotiaana näki vanhan kirjan\nkannessa. Muorivainaja sitä parhaimman taitonsa mukaan hänelle\nselvitteli. Ne ovat tuhatkertaisia tulenlieskoja, nuo, jotka loiskivat!\nJa pahoja ihmisiä ovat kaikki nuo, jotka noin vääntelehtivät! Se on\niankaikkinen vaivantuli. Pieni mies ei oikein tahdo jaksaa käsittää,\nminkälainen tuli se on. Muori selittää: Jos meidän iso riihi olisi\ntäynnä nauriin siemeniä. Ja pieni varpunen tulisi joka tuhannen vuoden\nperästä ja noppaisi yhden siemenen. Kestäisi kauan aikaa, ennenkuin\nriihi olisi ihan tyhjä, jaa-a! Niin kauan kestää helvetin iankaikkinen\nvaivantuli! Ja vielä tuhat kertaa kauemmin, jaa-a!\n\nHän herää. Joko hän taas ehti nukahtaa ja nähdä noita pirullisen\nvalheellisia peilikuvia? Kuolema on totta! Onko se totta? Eikö hänellä\nviime hetkikseen ole hyödyllisempää ajattelemista niin unissa kuin\nvalveilla? Hän koettaa selviytyä, mutta vyyhti on sekainen, juoksevaa\npäätä ei löydy etsimällä. Vain ellottava tyhjyyden tuska, lopullisen\nkatoamisen kammo, hirvittävä putoamisen tunne kouristaa sydäntä ja\npäätä.\n\nSelvenee hän lopuksi taas niin pitkälle, että saa perussävelestä\nkiinni. Se on ikävä, polttavan hiukaiseva. Hän tuntee sen ruumiillisena\njanona, juo lasillisen vettä, joka ei virvoita.\n\nHoitaja tulee tavanmukaiselle aamukäynnilleen, tervehtii ja antaa\nkuumemittarin kummallekin potilaalle. Kalpea poika kaivaa sen heti\npeittonsa alle, mutta mies miettii jo juonta. Se välähti heti hänen\nmieleensä, kun hoitaja ilmestyi huoneeseen: kotiinpaluu, joka turhan\npeilauksissa oli jo kokonaan unohtua.\n\nHän päättää järjestää asteet kolmeenkymmeneen kahdeksaan, sehän lienee\nsopiva matkakuume. Hoitaja hääräilee. Mitä hän siinä kääntyileekään?\nNiinkuin aavistelisi ja pitäisi vahtia. No niin, hae vain raitista\nvettä! Entinen olikin jo kuin partavettä.\n\nKolmekymmentäkahdeksan ja kaksikymmenystä ylitse, sattuipa sopivasti.\nHoitaja palaa vettä tuoden, järjestelee pöytiä, oikoo akkunaverhoja,\nkohentelee sängynpeittoja. Viimeksi hän ottaa mittarit ja kuumetaulukot\nja ryhtyy merkitsemään. — Mitä! Näinkö alhaalla! Mitä tämä merkitsee?\n\n— Se merkitsee sitä, että poika paranee ja lähtee kotiin! Hoitaja\nkatselee hetken pyörein silmin, käsittää asian. — Aivan niin. Nukkukaa\nkuitenkin vielä aamupäiväunet, se virkistää matkalle lähtiessä. — Aivan\nniin.\n\nHe sopivat erinomaisesti, niinkuin koko ajan ovat sopineet. Neiti\nhuomaa lopun lähestymisen. Hän ei luullut sen näin pian tulevan.\nPotilas ei ulkoisesti ole heikonnäköinen. Mitään ilmoituksia ei vielä\ntarvitse tehdä, ylilääkäri kiertää tarkastuskäynnillään kahden tunnin\nkuluttua ja huomaa itse. Siirtämiset voi jättää iltapuoleen. Potilas\non uskovinaan uskottamiset, toivotukset ja virkistykset. Odotappa\nneitiseni! Laittelehan valmiiksi odotushuoneesi, kuolinsänkysi\nja valkoiset liinasi! Älä vain unohda häkin ovea auki! Lintu on\nvarpaillaan! Hän on ihan huvitettu pienestä kepposestaan.\n\nYlilääkärille hän päättää sanoa suoraan, sillä kissan kanssa ei sairaan\nlinnun parane leikitellä. Hän kuolee pian, sitä ei tarvitse pimitellä.\nEn kuole tänne. Mittarit nurkkaan. Lähden kotiin. Niin hän sanoo.\nKoettakootpa estää. Ellei hyvä puhe auta, niin tapellaan. Hän tilkitsee\npäätöstään koko aamupäivän monella tavalla. Ylilääkärin sisälle\nastuessa hän on niin ylijännitetyssä vireessä, että laukeaa itsestään.\n\n— Tänään lähden kotiin.\n\n— Soo!\n\n— Lähdenpä kuin lähdenkin!\n\n— Soo!\n\nHänen parhaat panoksensa ovat rapisseet pitkin seiniä. Lääkäri katselee\nhäntä melkein huvitettuna, pirullisena hänestä näyttää. Soo! Ja vielä\ntoisen kerran soo! Hänen tekisi mielensä heti tapella, iskeä kalloon\ntuota kirottua miestä. Hän ei katso edes kuumekarttaan. Ei viitsi\nvaivautua edes sen vertaa. Mitäpä enää kannattaisi, raadon vuoksi!\nKellariin vain! Jospa kumminkin huviksensa vielä heittelisi, niinkuin\nvanha kolli rikki purtua hiirtä. Hän nousee uhkaavan päättävästi.\n\n— Minä lähden tänään kotiin, kuulitteko!\n\n— Kuulin. Sanoitte sen jo kolmannen kerran.\n\n— Te ette usko sitä, näen sen kasvoistanne!\n\n— Olette mainio arvaamaan!\n\nLääkäri hieroskelee käsiään ja kävelee akkunan ja sängyn väliä\nnotkein kissamaisin askelin. Potilaan aivoissa jyskii pelko ja viha.\nHän on suuttunut ja iskenyt parhaimmat koukkunsa, toinen ei ole\nviitsinyt edes puolustautua, verryttelee vasta. Hän on menettävä\npelin. Eikö sillä ilveksellä itsellään ole kotia, vaimoa, lapsia?\nErehdys! Kymmenkertainen erehdys! Etpä vangitse vapaata miestä niin\nvain. Kykenen minä vielä sellaisen melun nostamaan, että talo ryskyy!\nTiedätköhän, mikä mies aikoinani olen ollut! Pitäisi se huomata\nsilmistä, jos oikea lääkäri olet! Hän aikoo paukauttaa sen arvelematta\nvasten naamaa. Vastustaja ehtii ennen.\n\n— Riittää jo! Te jätätte mielestänne turhat houreet.\n\n— Tekö minut estätte!\n\n— Minä!\n\nPotilas potkaisee peiton ja aikoo ponnahtaa lattialle, mutta jalat\nluiskahtavat ja ensimmäinen yritys epäonnistuu, toinen sitäkin\ntäydellisemmin, sillä lääkäri on ehtinyt tarttua tukevin ottein hänen\nkäsivarsiinsa. He taistelevat tuokion sanattomasti, toinen tyynenä\njärkähtämättömän päättäväisin ilmein, toinen vihastuneena kuumeiset\nsilmät leimuten.\n\nPotilas tuntee lopullisesti häviävänsä. Se raivostuttaa häntä.\nKäsiotteet pusertavat rautapihdin tavoin. Mikä herrasmies tuo on,\ntuollainen karhu! Totisesti, sen käsistä ei huono mies mihinkään mene.\nHän kaatuu selälleen. Lääkäri ei vielä sittenkään hellitä katsettaan,\nei ensinkään. Tahtooko se ujuttaa minut käärmeeksi, jonka on ruvettava\nkiepoilemaan hänen soittonsa mukaan? Ehkä piiskaa pyssynpiippuun tai\nruumisarkkuun pienestä oksanreiästä. Ellei hän olisi niin lumotun\nturta, niin kauhistuisi. En tunnusta, älä luulekaan! Kuitenkin hän\nrehellisenä miehenä myöntää häviönsä, silmillään. Lääkäri hellittää\nkatseensa. Nyt hän puhuu. Ääni kuuluu kuin akkunan takaa, kuitenkin\nselvästi, joka äännähdys, kuin timanttiveitsellä leikkaisi lasia:\n\n— Te ette kuvittele mitään! Kuulitteko?\n\nHän on varmaan nyökännyt, koska lääkäri jatkaa:\n\n— Se on oikein. Te olette mies, ette mikään kaniininpoika. Ja nyt\nnukutte heti, siihen saakka, kunnes tulen herättämään!\n\nPotilas sulkee silmänsä vastineeksi. Toiset silmät lakkaavat\npolttamasta. Hän tuntee sen, senkin, että lääkäri poistuu huoneesta\nkuulumattomin askelin.\n\nHänet on tyrmätty täydelleen. Häntä hävettää, ettei kehtaa silmiään\navata. Hänellä on suuri kiusaus sanoa pojalle, että enpä nuku,\nkiusallakaan en nuku, käskystä! Hän ei voi sanoa sitä, koska ei voi\navata enää edes luomiaan, on kuin liimakangasta olisi vedetty pitkähkö\nsuikale silmien ylitse.\n\nLääkärin sanat toistuvat hänen mieleensä. Hän ajattelee niitä\nharmistuen, vähitellen rauhoittuen, jopa mieluisasti kuin hankea\ntarpoen ladon ympäri kiertäisi: Polku on jokaisen kierroksen jälkeen\nvähän tasaisempi. Ei mitään, ei yhtään mitään. Kun ei mitään, niin ei\nmitään! Kuulitteko, hyvä herra! Älkää puristako niin vietävänmoisesti!\nUskon jo vähemmälläkin, että teillä on voimaa enemmän kuin\nherrasmiehelle on tarpeellista! Kuitenkin olisin halunnut tavata teidät\nköysikehässä viisitoista vuotta sitten, kuulitteko! Rohkenen toivoa,\nettä silloin olisin saanut paria oikean käden koukkua sisään ja teille\nolisi luettu yksi, kaksi, kolme!... Kuulitteko! Ei mitään kuvitelmia.\nEi yhtään mitään.\n\nPitkät ajat vaahdossa laukanneiden mielikuvavarsojen polut ovat\nhäipyneet. Varsat katselevat hölmistyneinä vanhan emotamman vaivaista\nmenoa ladon ympäri. Katso, miten se lenkuttaa! Kiertää kuin saviraanaa!\nEi mitään kuvitelmia! Ei mitään, kuulitteko? Ei mitään! Joo, joo, ei\nmitään. Rintapainajainenkin on ihmeeksi inhimillinen, tai lieneekö\nunohtanut puolivalmiin työnsä. Hän nukkuu levollisesti iltapäivään\nsaakka.\n\n\n\n\n14.\n\n\nYlilääkäri on tullut lupauksensa mukaan. Hän kuulee pojalta, että mies\non nukkunut lähes viisi tuntia. Hän aikoo poistua niin hiljaa kuin oli\nsaapunutkin, mutta potilas herää. Aurinko paistaa, huone on valoisa.\nLääkäri istuu tuolille ja katsoo iloisesti. Potilas hymyilee vastaan ja\nhaukottelee leveästi. Käskystä, herra kapteeni! Mitä vielä haluatte?\nHän ei ole kuvitellut mitään. On keveä olo, lapsellinen ja muutenkin\nniin mukava. Hänen tekee mielensä sanoa se. Nähnee tuo ilmankin.\nLääkäri tarttuu ranteeseen. Jokohan tuo taas nipistää pihteihinsä? Ei,\nvaltimoa koettaa, tottuneesti, miehekkäästi.\n\n— Niin sitä pitää!\n\nHän ei sano mitään muuta, pitää vain kiinni pitkän hetken, niinkuin\npumppaisi sähköä sisään, katsahtaa ja hymyilee. Mitähän lienee\ntarkoittanut, nukkumista vai valtimonlyöntiä? Hän aikoo kysäistä,\nmalttaa toki mielensä.\n\nPöydällä on päiväpostin tuoma kirje. Lääkäri huomaa sen, mutta ei ole\nhuomaavinaan. Potilas huomaa samalla kertaa ne, sekä kirjeen että\nhienon huomaamattomuuden. Sydämen sykintä värähtää vilkkaammaksi. Sitä\nhän ei huomaa, että lääkäri senkin huomaa, hänen on syrjäsilmällä\ntäytynyt tarkastella kirjettään. Lääkäri nousee pitäen edelleen\nranteesta kiinni.\n\n— Minä tulen uudelleen illalla yhdeksän ja kymmenen Välillä, muuten\nvain.\n\nHän puristaa ranteesta, niinkuin puristetaan ystävää hyvästellessä\nsilloin, kun tämän kourassa on jotakin täytettä, ettei sormista voi\npuristaa, nyökäyttää tuttavallisesti päätään ja häviää kuulumattomin\naskelin.\n\nIltapäiväaurinko heloittaa. Sormet kutkuavat kirjeeseen, josta hän\npysyy kuitenkin vielä erossa, muuten vain, koska on niin keveä olla.\nVanha tamma laukkaa yhä pientä piiriään. Siinä on jo kova pettämätön\npolku.\n\nLopulta hän ottaa kirjeen ja tarkastelee osoitekirjoituksia.\nMaanviljelijä Matti Pahkamäki. Kirjaimet ovat enemmän piirrettyjä kuin\nkirjoitettuja, kauniita ja pyöreäntäyteläisiä. Hän tarkastelee niitä\nkutakin erikseen ja kutakin sanaa tarkoin erikseen. Poika on mennyt\nmakuuhalliin tai kirjastoon, hänellä on täysi rauha ja vapaus.\n\nMaanviljelijä! Onpa tässä hyväkin viljelijä. Kas, kun ei peräti\ntilanomistaja! Matti! Matti kuin Matti! Ja Pahkamäki. Pahka ja mäki.\nAivan niin. Kuka hiljakkoin oli sanonut niin? Hän muistelee, mutta ei\nsaa kiinni.\n\nHän siristää silmiään, vie kirjettä edemmäksi ja tuo taas lähemmäksi.\nSomat pyöreät kirjaimet vilkuttelevat ja välkyttelevät, pitävät\ntoisiaan käsistä ja tanssivat piirileikkiä auringon säteiden vienosti\nsoittaessa. M... M... ja P pylkkivät pyylevinä ja päätään korkeampina\nkuin hyvätkin päällysmiehet. Hän etäännyttää kirjettä koko suoran\nkäden mitan ja siristää silmiään. Isot MM:ät lähentyvät ja pyörivät\nkiivaammin tuulimyllyä toistensa käsistä kiinnipitäen. Muut kirjaimet\npainuvat piiriksi, aaltoviivaksi, joka vähitellen kiertyy yhtenä\nkärrynpyöränä kiiriväksi hyrräympyräksi MM-parin ympärille. Se on\nvillitty pari, on se jo ennenkin nähty.\n\nVihdoin hän avaa kirjeen ja kiehittelee liuskat esiin. Ensiksi avautuu\npostivekseli: Matti Pahkamäki. Yksituhatkaksisataa markkaa. Rakas\nPuolisoni! Hei vain, sitä Rakasta Puolisoa! Siitä se alkaa ja on sitä,\nkaunista, korutonta ulkoa ja sisältä. Hän nuolisi irti joka sanan, joka\nkirjaimen, jos se olisi mahdollista ja ellei niihin tarttuisi niitä\ntuhannen tuberkkeleita. Hän lukee ihmeellistä satua tuhatmarkkasesta ja\nvihreästä viisisataisesta, käsittää hyvin, miten kaikki on tapahtunut,\nmutta lukee sentään yhä uudestaan, niinkuin tahtoisi silmissään nähdä\npätkälaivurin kompeet, puolison hämmästyksen ja lasten riemut. On\nsiinä laivuria, joka etsii ja liimailee kolmen maanosan postimerkkejä\nkirjeeseensä, jota itse ei kehtaa perille toimittaa. Mokoma karilas!\nTämä neekerien ja mulatti-impien ikuinen ihastus! Onpa totisesti siinä\npätkää kerrakseen!\n\nEntä tämä laakson ruusu, tunnottomain turva, järjettömäin hoiva,\nisännättömän talon ja talottoman isännän kaikkikaikessa? Häärää ja\nmurehtii aamusta iltaan ja illasta aamuun. Tuhat markkaa kuukaudessa.\nMiten suuri raha se hänelle onkaan, kun voikilo maksaa kahdeksantoista\nmarkkaa ja kananmuna viisikymmentä penniä. Hän sen tietää, jos\nkukaan. Hän on koonnut tuhatlappusia markoista ja penneistä sivullaan\nkeikkuvaan tarjoilijalaukkuun ja tietää tarkoin, miten paljon pennosia\nmahtuu yhteen tuhanteen markkaan.\n\nUhallakin hän hyväilee kirjearkkeja poskeaan vastaan. Paperi ei ole\nmitään rakastavaisten hajuvesipostia, sitä selvemmin hän on siitä\ntuntevinaan niitä hajuja, joita janoaa.\n\nPoika tulee. Hän ehtii kätkeä paperit pöytälaatikkoon. Aurinko on\nlaskenut, sen lämmön heloitus on tarttunut hetkeksi valkoiseen kattoon\nja seinärappaukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe on tummaksi himmentynyt. Hän lienee hetken nukahtanut. Poikakin jo\nnukkuu, hänen hengityksensä on katkonaista, pidättelevää, niinkuin ilma\nkulkisi sivu teitä, epäilevästi etsiskellen. Hänen toinen keuhkonsa\non pumpattu. Keuhko pumpattu! Niin, tämähän on keuhkotautiparantola,\njossa käytetään monenmoisia menettelytapoja, kokeillaankin niitä,\npumppaamista, ilmahoitoa, valohoitoa. Ja röntgenvalokuvausta!\n\nKäytettäköön! Kuvattakoon! Mitä se minua liikuttaa? Röntgenlevy\non kuullut kuiskauksen, kutsuksi lienee käsittänyt. Se irtautuu\nlokerostaan, missä häntä säilytettäneekin ja alkaa lähestyä\npuolihämäräisiä eteiskäytäviä pitkin tunnustellen varovasti; se on\nhaurasta lasia, joku kulkija saattaisi huomaamattaan kolauttaa sen\nsäpäleiksi.\n\nHän ei tahtoisi päästää sitä perille asti, sillä yö on tullut, poika\nnukkuu, koko talo on jo hiljainen. Hän etsii esteitä ja rakentelee\nsulkuja, joiden taakse saisi sen pysähtymään luvattomalla yöretkellään.\nKirje ja postivekseli, ähä! Hän leväyttää ne käytäväsolmuun ja\nvalmistelee niistä kiireenkaupalla sokkeloista käytäväsulkua kuin\nvenytettyä käsiharmonikkaa. Hauska keksintö, tuo postivekseli. Raha\nkulkee helposti ja varmasti yksinkertaisessa kirjeessä. Ei se mitään\nrahaa olekaan, paperia se on kaikille muille, paitsi Matti Pahkamäelle,\npankille se on sitoumus, jonkinlainen velkakirja, vain Matille se on\npuhdasta rahaa. Puhtaan puolison puhtaassa kirjeessä. Hyvän naapurin\nlahja keuhkotautiselle...\n\nHän jättää kiireen vilkkaa ensimmäiset paperivarustuksensa ja juoksee\nmutkan taakse, sillä hän on kuulevinaan, miten levy rahnustelee hämärää\nkäytävää, terävät kulmat junttamattoa rapsien. Hän juoksee edellä,\nhyppii, mutkittelee hengästymiin asti. Siinä on taas sopiva kulmaus.\nVarastokonttorin oven saattaa yöksi avata ja varsiharjalla pönkittää.\nEllet eksy, niin tähän jäät joka tapauksessa!\n\nRakentaminen edistyy ripeästi. Hän onnistuu löytämään hyviä aineksia,\nverrattomia putkia, pölkkyjä ja piiroja. Niistä rakentaisi hätätilassa\npienen talon. Joukko-osastojen väliset armeijan mestaruuskilpailut\nHelsingissä syksyllä vuonna —? No, se lienee samantekevää, minä vuonna,\njoka tapauksessa ne olivat jonakin vuonna, joka ei hevin unohdu.\nSiitä syksystä alkoi nousu. Tuhannen viidensadan metrin lähtöviivalla\non miestä kuin heinää, kolmessa neljässä rivissä. Eivätkä ne ole\nmitä tahansa nahkapoikia, osastojensa valioita, monissa kilpailuissa\nkarsituita. Hänen lähtötiloituksensa ei ole parhaimpia, kolmannessa\nrivissä ulkoradan puolella, mutta hän sisuttelee mieltään sillä, ettei\nyksi metri tuhannellaviidelläsadalla paljoa merkitse, viimeisellä\nkierroksella lienee jo väljempää.\n\nPaukahtaa! Siitä alkaa ja siitä kelpaa rakentaa. Varsiharjaa ja\nvarastokonttorin ovea tuskin tarvittaisi ollenkaan. Tiloja ei ole\nensimmäisellä kierroksella liikoja, toisella ja kolmannella toki\nenemmän. Neljännellä mahtuvat jo kyynärpäät liikkumaan. Viimeinen\nkurva, viimeinen suora. Neljä miestä venyy rintamaan, kullakin oma\nrata. Rintama mutkistuu, jälleen oikenee, venyy, taistelee, luokkina,\nköytenä, kihisevänä käärmeenä! Katselijat huutavat, torvisoittokunta\nsoittaa: Pojat, kansan urhokkaan... Matti Pahkamäki, keveästä\nkenttätykistöstä! Sillä pojalla on kintut! Onpa sillä keuhkotkin!\n\nKeuhkot! Röntgenlevy kurkistaa varustuksen harjalta, on juuri\nkaatumassa viimeisiä koloja tilkitsevän juoksijan niskaan. Kuopista\nhyppäys ja sadan metrinkiri. Levy tietysti jää, ei siitä kiivaaseen\nkiriin, se rahnii, hiipii ja kuitenkin tavoittaa.\n\nHän juoksee viimeisen suoran, perille saakka ja kiertää oven lukkoon.\nSiihen on viimeinen varustuskin rakennettava, oven eteen. Ei tahdo\nlöytyä tässä hädässä aineksia. Terveysakkuna on auki. Sen takana on\npuistomäki, harakkapuita, hiekkakäytäviä. Hän ei keksi, mitä vetäisi\noven suojaksi, mitä heittäisi akkunaan. Huone on pieni ja hämärä,\npumpattu poika nukkuu. Hän ei ehdi etsiä etäisiä, eivätkä kaiketi ne\nmitään kestäisikään, koska ei edes Porilaisten marssi, eivätkä armeijan\nvaliojoukot. Hän peittää käsillä silmiään ja etsii, niinkuin hädässä\noleva etsii.\n\nYlilääkäri, se rautakoura! Siinäpä oivallinen patenttilukko! Sanotaan,\nettä häntä basillitkin pelkäävät, tottapa sitten niiden kuvat ja muut\nröntgenkuvaukset! Hän asettelee patenttisuojansa päin oveen, hajalle\nsäärin, häärii ja huiskii kuin paras nyrkkeilyvalmentaja, minuutin\nväliajalla. Yllätä se! Iske kalloon! Sinäkö et uskalla? Pienten\npirulaisten niskaan lasilevyssä! Jos minulla olisi tuollaiset nyrkit,\nniin arvelematta kävisin koirasgorillan kimppuun!\n\nNyt se rahnii. Jalat enemmän hajalle! Kyynärpää alemmaksi! Niinkuin\nteräsjousella vasten kuonoa, muista se! Se kiertää lukkoa! Ei ihan\nvielä, nyt... nyt...\n\nOvi avautuu ja ylilääkäri astuu sisään ripeään äänettömään tapaansa.\n\nPotilas ei tiedä, purskahtaako itkuun vai nauruun. Hän on siinä\ntunnetilassa, että jompikumpi on mahdollinen, eikä ole aivan selvää,\nkummaksi kumpikin olisi käsitettävä. Lääkäri siirtää tuolin vuoteen\nviereen ja istuu. Potilas odottaa, että hän tarttuisi taas tukevasti\nranteisiin ja hän tarttuukin, molempiin. Hänellä on eräisiin\npotilaisiin nähden sellainen käsittelytapa. Virta alkaa hiljalleen\nkiertää.\n\n— Olette nukkunut hyvin. — Olen. — Sanoinhan sen! Niin päästiin vain\ntästäkin päivästä. Sen jälkeen he eivät puhu vähään aikaan mitään. He\neivät katso pitkää aikaa toisiaan suoraan silmiin, sensijaan usein,\nkirkkain leimauksin kuin väläyttämällä.\n\nHe ovat näin istuneet jo hyvinkin pitkän hetken. Potilas tuntee,\nmiten lääkäri irroittelee johtojaan. Se ei tunnu vielä ulkoisena\npuristuksen heltiämisenä, vaan sisäisenä kiertovirran heikentymisenä.\nHän tahtoisi pidättää sitä, kääntää suuntaa ja voimistuttaa liikuntoa.\nSiihen tarvittaisiin vastavoimaa paljon enemmän kuin hänellä on\nkäytettävissään. Lääkäri irroittaa ranneotteensa. Hän on täydelleen\nvaistonnut, miten ja millä hetkellä se tapahtuu. Onnistunut arvaus\ntuottaisi iloa, ellei se aiheuttaisi tuskaa. Hän ei ole niin heikko,\nettei osaisi sitä tulkita, sydämellään, silmillään. Lääkäri tuntee sen,\ntuskana hänkin, monien tunteiden tummissa virroissa turtunut.\n\n— Huomispäivä on jo parempi!\n\nLääkäri nousee lähteäkseen. Mutta potilas tuntee, miten käytävähietikot\nrapsavat ja kellarinovet paukkuvat. Hiljaisessa huoneessa odottaa\nvalkoinen kuolinsänky. Tummat virrat vetävät, kolkot kosket kohisevat.\nÄyräs on jyrkkä ja vieriväinen, ei näy kiveä, ei pienintä pensasta,\nei muuta kuin poistuva käsivarsi, joka on irroittanut otteensa. Hän\ntarttuu siihen iskevästi, molemmin käsin.\n\n— Minä kuolen! En tahdo kuolla!\n\nVirta kulkee väkevästi toisinpäin. Lääkärin täytyy istahtaa,\ntahtomattaan. Hänen pitäisi kyetä rohkaisemaan tuota miestä,\nnuorukaista, hätäytynyt lapsi sen silmäpeileissä välkkyy. Helisevät\nsanat eivät kelpaa, muutenkaan hän ei niitä rakasta. Mitä hän sanoo?\nEttäkö ei kuole! Kuinka hän sitä voi mennä vakuuttamaan, koska kuolema\naina on mahdollinen, jopa todennäköinen, tässä tapauksessa tänä yönä.\nHuomispäivä on hänelle jo parempi, siinä ei tullut liikoja.\n\nSe on vakava paikka tuolle miehelle, vaikka kenelle. Hän polttaa, imee\nja puristaa kuin ruuvipihdeillä. Niinkuin minä olisin hyväkin tuki ja\nsielunpaimen. Mitä minä tiedän sielun vaelluksista, tunnon tuskista,\nirtautumisen kärsimyksistä? Tuberkkelibasilleista ehkä jonkin verran\nenemmän. Voinko jättää hänet tänne pitkäksi pimeäksi yöksi menehtymään?\nMitä muutakaan voisin tehdä? Joku yöhoitajista viereen valvomaan.\nSielun irtautumista vahtaamaan. Ei! Helisevää vaskea ei voi tarjota\ntälle miehelle!\n\nMutta hänellä ei ole parempaakaan jalometallia lähtevälle evääksi ja\nniinpä hän äänettömänä siis vain istuu ja miettii tätä pulmaa, tätä\ntapausta, joka kaiken kaikkiaan on vaikein probleema, mitä hänen\npraktiikassaan vielä milloinkaan on esiintynyt.\n\nPotilas ei hellitä hetkeksikään, ei katsettaan eikä käsiotettaan. Hänen\npuoleltaan käy säteily, hän ei pelkää eikä kaihda katsetta, niinkuin\näsken. Hän ei tässä asenteessa pelkää enää muutenkaan. Röntgenkuvan\nkaikkine kauhuineen on peräännyttävä, jos vain tämä viimeinen varustus\npysyy hänen suojanaan.\n\nKuluu taas hetkiä. Lääkäri on aikonut jo muutaman kerran sanoa jotakin\nrohkaisevaa, mutta tuntenut jo ajatuskuulumissa sanojensa onttouden.\nPotilas omasta puolestaan huomaa, ettei kaiketi hän koko yötä voi\npidättää ylilääkäriä sänkynsä vieressä, hänellä on kymmeniä potilaita\nhoivattavina ja yölepo tarpeellinen. Kuitenkaan hän ei voi hellittää\ntuestaan, ennenkuin löytää muuta, mihin voisi tarttua, jotakin\npilkahdusta synkkään pimeyteensä. Minkätähden lääkäri on vaiti? Hän\non viisas kokenut mies, ja seisoo ylempänä, turvallisella äyräällä,\nhänen täytyy nähdä enemmän kuin minä. Luuleeko hän ehkä, että pelkään\nkuolemaa sellaisenaan, kipuna tai tapahtumana? Hänet on vapautettava\nsiitä harhaluulosta.\n\n— En pelkää kärsimyksen kuolemaa. Katoamista vain kammoksun!\n\nLääkäri värähtää, ei silminnähtävästi, vaan käsintunnettavasti.\nSiinäpä se! Kärsimyksen kuolemaa vastaan hän ehkä jotakin tietäisi!\nMitä osaa tähän sanoa? Kuitenkin on potilaan yllättävä huomautus\nirroittanut hänen seisahtuneen ajatusjuoksunsa. Hänen valoitusakkunansa\nlähettyvillä kiertelee ajatuksia, jotka hän sanoisi, jos saisi oikeasta\npäästä kiinni. Ne ovat livahtamassa ohitse. Kuin pidättääkseen hän\ntempaisee lyhyehkön, vähän sanovan lauseen:\n\n— Maailmassa on ollut miehiä, jotka eivät pelkää katoamisen kuolemaa!\n\n— Ehkä he eivät katoakaan?\n\n— Eivät ainakaan kokonaan!\n\n— Voiko joku osittain kadota? Osittain kuollakin?\n\nYlilääkäri on taistelija ja tiedemies. Hänen on raskasta vakuuttaa,\nmitä ei voi todistaa, vastenmielistä vastata olettamusvastauksilla\nolettamuskysymyksiin. Mutta hänen kädessään riippuu lapsi, joka pelkää\npimeää, eikä syyttä. Hän ei saata vetää vähäistä tukeaan pois, vaikka\nvoimiensa puolesta voisikin sen tehdä.\n\n— Arvoton katoaa, se on järkähtämätön laki. Jalometalli ei milloinkaan\nkokonaan häviä!\n\n— Eikö kuolemassakaan?\n\nLääkäri katsoo häntä kauan silmiin, vakuuttavan rohkaisevasti.\n\n— Mikä kuolema on? Luomisprosessi. Kääreen vaihto. Katoava häviää,\nkatoamaton jää! Se etsii aina uuden muodon ja uudet kääreet!\n\n— Etsii! Sanoitteko niin?\n\n— Sanoin, niin luulen. Elämä, parhain meissä on kuin elohopea, se hakee\nitsensä ulos.\n\nLääkäri lämpenee sanoistaan, tuntee sisäistä irtautumisen iloa itsekin.\nHän tarttuu uudelleen kaksin käsin potilaansa käsivarsiin ja lausuu\nläheltä ja lämmöllä:\n\n— Te ette kuole katoamisen kuolemaa milloinkaan! Ettekä te nyt kuole\nkärsimyksen kuolemaakaan, minä tunnen niin. Te olette mies, taistelkaa!\nTeillä on vaimo ja lapset, muistakaa niitä! Te uitte mustissa\npyörteissä, turha sitä kieltää. Uikaa uljaasti! Elämän puolesta\nkannattaa, on velvollisuus jokaisen taitella viimeiseen hengen vetoon\nasti!\n\nHe katsovat miehekkäästi vastakkain. Virrat tykkivät, mutta eivät\netene. Potilas kiittäisi, jos löytäisi sanoja. Miksi ei löytäisi,\ntottapa yhden sanan aina löytää. Hän tarjoaa kätensä ja puristaa.\n\n— Kiitos!\n\n— Eipä kestä. Hyvää yötä!\n\n— Hyvää yötä!\n\n\n\n\n15.\n\n\nHuone on jälleen hiljainen, himmeävarjosteinen kattolamppu palaa.\nKäytävä lienee jo aivan pimeä. Hän on jäänyt niin merkilliseen\nmielialaan, että haluaisi huoneenkin pimeäksi. Helposti se on\nsaatavissa. Hän nousee ja kiertää virran katkaisijaa.\n\nAikalaillapa onkin pimeää, varmaan on kuuton aika ja taivas pilvessä.\nHänelle on toivotettu hyvää yötä, pitäisi nukkua, mutta tällä hetkellä\nei ole siihen vähääkään halua. Hän on heti lääkärin lähdettyä\näkkiväläyksenä saanut hauskan päähänpiston. Hän haluaisi vaihtaa\najatuksiaan niiden ihmisten kanssa, jotka ovat muuttaneet »käärettä».\nLähin tavoitettava lienee viime yön mies, jonka entinen kääre makaa\nvielä kellarissa. Tokkopa hän lienee ollut niin vikkelä, että olisi\nyhdessä vuorokaudessa kovinkaan pitkälle ehtinyt.\n\nHei, hei, mies! Äläpä mene! Ajatuksissaan vain hän huutelee, ettei\npumpattu poika herää. Ei kuulu mitään. Hän huutaa uudelleen, kääntelee\nkäsitorveaan kuin kilpailukuuluttaja. Odotusta, aivan hiljaa. Kylläpä\nonkin suuri hiljaisuus. Jo, jo kuuluu rapsetta terveysakkuna raudoilta\npäin. Hän herkistää katsettaan siihen kohtaan, mistä rapinaa kuuluu.\nHarakka, vietävä! Äläkä tule sisään, sinä, pahanonnen lintu. Mitä?\nEtkö kutsunut minua, kaksi eri kertaa! Älä, älä! Ethän vain ole?...\nOlen minä viimeöinen mies kellarista. Harakan sisäänkö hätäännyit?\nVoi äijäpaha, hi-hi-hiii! Äläpä naura. Kiitän onneani, että saan edes\nharakan nousemaan, vaivaisesti. Ensin yritin kukolla, mutta en saanut\nsitä maasta irti ollenkaan. Jopa olet vähään ujunut! Niin sitä helposti\nluulee, kun sieltäpäin katselee, kunhan tänne tulet, niin näet! Terve\nvain! Minun on hävittävä ennen aamunkoittoa, etteivät toiset harakat\nehdi nauramaan. Harakka rapsahtaa kömpelösti alas. Puhuttelija nauraisi\nääneen, ellei se olisi rumaa ja tekisi rinnasta kipeää.\n\nMäntylän äijä ja muori. Hei, hei kultahääpari! Tulkaapa tänne ja\njoutuin! Västäräkkipari sipsahtaa akkunalle, toinen on suuri, hyvin\npirteä, toinen pieni, könttäisempi. Voi, hellantetta kumminkin!\nTuollaisiinko hepeniin teidät kääräistiin! No, tuttua tämä teille.\nPeräkanaa laapostelitte perunavakoa jo ennenkin. Mutta kumpi teistä\non kumpikin? Sinä isompi varmaan olet äijä? Liiankin iso olet\nvästäräkiksi. — Ei maar, kyllä minä olen äijä, tuo muorin pirulainen...\n— Voi, voi, kun se ei pääse noista vanhoista tavoistaan! Joka kerta,\nkun se kiroaa, niin se pienenee. Olen monta kertaa saanut ruokkia sen\nmehiläisestä linnuksi. Katsos taas, miten alkaa vetää nahkaa kurttuun.\nKyllä sinun kanssasi käskee, käskee.\n\nLihava västäräkkipaha tepastelee kehyspuulla ja oikoilee\nparantumattoman hepeneitä. Miten monta kertaa hän olisi voinutkaan\nmuuttaa käärettä: kanaksi, kurjeksi, tiedä jos miksi, ellei äijää\nolisi ollut kohenneltava ja vedettävä mukaan. Entinen naapuri seuraa\nhuvitettuna heidän tepastelujaan, aikoo ruveta kertomaan ilouutista\nPetterin palaamisesta, mutta muorivästäräkki keskeyttää. — Se on meille\nvanhaa tuttua. Monta kertaa me olemme Mäntylän pellolla keikkuneet,\nsinunkin vaoillasi, jo toki. Ja olen minä nähnyt Petterin juoksevan\nrantaan. — Juoksevan? — Juoksevan niin! — Niin, niin, aivan niin.\nSehän pyyhkii yhtenä viivana polkuja ja hankia pitkin. Muorivästäräkki\nkäy tarkkaavaksi. Naapuria harmittaa tohloutensa, miksi hairahtuikaan\njuoksemisia kertailemaan. Hän ei jätä heille kyselemisen varaa, vaan\ntouhuaa lähtemään. Hyvästi, hyvästi! Kiitoksia vain! Suokaa anteeksi,\nettä vaivasin tuota äijääkin, kun se on tuollainen rääpiskä. Etsikää\nsille muutamia lihavia matoja, pian se siitä jälleen toipuu.\n\nKenetkä hän kolmanneksi kutsuisi? Se johtuu heti mieleen, kuitenkin\nhän miettii pitkän aikaa, ennenkuin kutsuu. Akkunapuulle saattaisi\nryöpsähtää hyvinkin äkäinen huuhkaja, joka repisi silmät päästä. Hän\nmuistelee, mistä äsken ylilääkärin kanssa oli puhetta, häviämisestä ja\nsäilymisestä, kuviteltu pöllöhuuhkain alkaa huvittaa ja hän kuiskaisee\nnaurusuulla: Rappari hei, tulehan tänne! Ei pidetä turhista vihoja!\n\nEi kuulu pienintäkään ripsausta. Hän toistaa monella tavalla, monta\nkertaa. Meniköhän iso mies niin kasaan, ettei yhtä pisaraa jäänyt\nuuteen kääreeseen. Turha siitä sitten oli niin kauan Sörnäisissä\nistua. Eihän Lindenkään istu sonnien iskemisestä eikä rouva veren\nsekoittamisesta.\n\nSe on istuttu, mikä on istuttu, ei sitä enää voi auttaa.\n\nHän aikoo jo jättää koko rapparikääreen, mutta samassa rapsahtaa\njotakin hänen kämmenelleen. Sontiainen, hyi saakeli! Mistä siihen\njouduit? Musta tunkiolintu alkaa piipittää vienolla äänellään: — Älä\nhyvä mies toista kertaa tapa! Ei ole sanottu, saanko enää näinkään\nmukavaa pakkausta. — Jo nyt kummia kuulen. Oletko sinä rappari, jonka\nminä tyrmäsin. — Olen, olen sama viheliäinen rappari! — Mutta lintuja\nkaikki toiset ovat olleet. Lintu minäkin olen. — Lintu! Eikö ja — — —\nMutta kun hän muistelee, mitä tohtori äsken puhui ja millainen lintu\nrappari oli aikoinaan, alkaa asia häntä kovasti huvittaa.\n\n— Lintupa hyvinkin, musta kuin pappi, kiiltää kuin nappi, et suinkaan\nminua pahalla muista? — En pahalla, en ensinkään. Kun suoraan\ntunnustan, niin olisi minulle saattanut hullumminkin käydä. Olin vähän\nliian tärkeä naisten perään ja muutenkin kepuli. Mikä tietää, vaikka\nmyöhemmin en enää olisi saanut talvihyttystä siivilleen. Terve vain.\nOlkoon minun puolestani kaikki kuittina. Musta lintu sipaisi entisen\nvihamiehen etusormea oikeanpuoleisella viiksellään ja surahti ulos.\n\nHän olisi tahtonut sanoa enemmän sovittavaa, jopa kaunistakin sille\njuhlapukuiselle pikku rapparille, se oli myöhäistä jo. Näkyy, etteivät\nne yleensä kauan pysy yhdessä paikassa. Sen hyvin käsittää, talviaika,\nsaattaisivat jähmettyä, etteivät pääsisikään enää siivilleen.\n\nKuka on seuraava? Ajatuskin jo ajaa lämpövärinänä miehen lävitse. Hän\nsaattaa olla pahoillaan tuhman leikin vuoksi, mutta tulematta hän ei\nvoi olla.\n\n— Äiti! Matin on sinua ikävä!\n\nHän sanoo sen huomaamatta ääneen, onneksi pumpattu poika ei nukkuessaan\nmitään kuule, eipä paljon valveillakaan. Pimeä huone valkenee,\nvähitellen, niinkuin voimistuva sähkövirta työntyisi seinärappausten\nlävitse. Se työntyy vuodepeittojen ja paidankin lävitse. Yö, ilma,\nsielukin kirkastuu. Kutsuja tuntee hänen lähestyvän ja odottaa\nkiihkeästi senkin vuoksi, että pian saisi todeta, onko arvannut oikein.\nValkenee, lämpenee, kuuluu jo siivenhavinaa ja akkunapuulle ilmestyy\nruskearintainen kaunis pyy. Hän on aavistanut oikein, eikä hänen\nsisäisellä riemullaan ole rajoja.\n\nHän muistaa, ettei niillä ole pitkää aikaa käytettävänään, ei\npyylläkään ja siksi hän sepii nopeasti ajatuksiaan, mistä alkaisi,\nmitä kertoisi, miten johtaisi tuota rakasta lintupuluista, ettei se\nerehtyisi rikkoja ruopimaan. Kalliit hetket kuluvat, hän ei tahdo\nlöytää sopivaa alkusanaa. Pyy katselee pää kallellaan hellästi,\nkiihkeän ikävöivästi.\n\nHän ei voi menettää enää sekunnin kymmenesosaa. Kun ei hän keksi\nmieleistään sanaa, niin hän ojentaa kätensä ja viheltää vienosti. Pyyn\npienet silmät kirkastuvat, ruumis ojentuu, siivet kohoutuvat ja samassa\nhetkessä on rakas lintu hänen kädellään. Toinen sisäinen riemunaihe.\nEmo on viheltämisestä antanut aikoinaan monet hellät, ankaratkin\nnuhteet ja nyt hän itse henkeä haukkoen odottelee pikku-Matin suun\nsuipennusta ja äänen vilinää.\n\nHe kallistelevat päitään ja katselevat toisiaan silmiin. Pyyn pieni\nkyntynen rapsii lämmintä kourakupuraa ja pojan sormi sivelee hentoista\nnilkkaa. Matille on selvinnyt, ettei heillä ole aikaa ruveta mitään\npuhumaan. Hänellä olisi niin paljon ilmoitus- ja tunnustusluontoisiakin\nasioita ja pyypahalla olisi jokaisen ilmoituksen johdosta niin paljon\ntutkisteltavaa, neuvottavaa ja varoitettavaa, etteivät he käytettävässä\najassa pääsisi alkuunkaan ja sitten jäisi molemmille paha mieli.\n\nNiinpä he vain äänettöminä rapsivat ja sivelevät, toistakin nilkkaa,\ntoisessa lämpimässä kourakupurassa ja katselevat toisiaan silmiin, niin\nläheltä ja niin lämpimästi, että saattaisi nähdä pienten kipunoiden\nsinkoilevan silmästä silmään, ellei huone olisi muuten niin valoisa.\n\nAika on lopussa, he tuntevat sen. Matti nostaa kätensä leukansa alle,\npyy kurkottuu eteenpäin ja sitten he vaihtavat nokkaa molemmin puolin\nja keveästi ripsien kumpaakin silmää. Pyy pyrähtää äkisti akkunapuulle,\nkääntyy, nyökäyttää kerran ja siinä silmänräpäyksessä häviää.\nSähkövirta loittonee, seinät himmentyvät ja hetkistä myöhemmin on huone\njälleen pimeä.\n\nMutta Matin sielu ei ole pimeä. Siellä läikkyy kesäpäiväinen\nauringonloiste. Hän ei tahdo tämän jälkeen enää kutsua ketään\nkääreistään, vaan alkaa vaimentua omien kääreittensä muuttoon,\nharkiten, huolellisesti pienimmätkin yksityiskohdat, niinkuin\nvalioluokan urheilijalle kuuluu.\n\nHän päättää aloittaa toimintansa vasta sen jälkeen, kun kantajat ovat\nnostaneet arkun pukeille tai pölkyille ja ruuvanneet kannen kiinni.\nVielä senkin jälkeen hän hetken odottaa, kunnes ovi lupsahtaa kiinni.\nOn äärettömän mielenkiintoista arvioida, minkä verran hänen nykyisessä\nkääreessään on pysyväistä eloa, onko kukon, harakan, pörriäisen tai\nvain inisevän hyttysen siivittämiseksi.\n\nJospa onkin enemmän? Jospa on niin paljon, etten pääse arkusta ulos\nollenkaan? Hän naurahtaa havaitessaan pelkonsa aivan aiheettomaksi.\nAina hyvässäkin arkussa niin paljon rakoa löytyy, että tällaisen miehen\nelohopea ulos virtaa, vuotaa paremmankin. Ja jos sitä olisi enemmän,\noikein paljon, niin se murtaisi arkut, petoonikellaritkin sisäisen\npaineensa voimalla. Siitä ei ole tässä tapauksessa pelkoa, se ujuu\nhyvin naulanreiästä, ellei sellaista ole, niin voihan oikaista yhden\nkotkauksen ja takoa rystysillään naulan ulos, ei suinkaan enää silloin\nkipeää tee?\n\nOnko pakko kiirehtiä ensimmäisen kekkakaulaisen kukon kinttuun tai\nräkättävään harakanruipeloon? Voinee ensin harkita ja katsastella.\nJos kylmältä tuntuu, niin löytänee kaiketi kellarin lattialta vanhaa\nvillakinnasta tai pumpulituppoa hytisevän hopeansa ympäri. Ei sen\ntarvitse olla suurikaan tuppura, jossa lämmintä on enemmän kuin yhdessä\ntalviharakassa.\n\nKuvitelmissaan hän pehmustaa ilmaluukun sisälle pienen pesän ja jää\nodottelemaan myöhäiskevättä ja muuttolintuja. Muuttolintuja! Siinäpä\naate! Miten hauskaa lienee niiden matkassa liidellä suurten merien\nylitse, etäisiin lämpimiin maihin, missä sitruunat ja appelsiinipuut\nkukoistavat. Aurinko paistaa päälakeen ja kataja kasvaa kuusen\nmittaiseksi. Pensaat nuokkuvat jalon rypälemehun painosta, leipäpuiden\ntaatelihedelmät tarjoavat loppumatonta mannaa taivaasta päin. Se on\nonnea! Se on elämää! Pääskyjä odotan!\n\nMutta ajatellessaan kauemmin etäisiin autuuden ihanuuksiin\nsiirtymistään, ei hän tunnekaan enää niin sekoittamattoman kirkasta\nonnea. Onko sanottu, etten ikävysty siihen, ikuiseen iloon, valoon\nja toimettomuuteen? Ikäväpä muillekin muuttolinnuille etelässä\ntulee, koska aina sieltä takaisin palaavat. Jos kävisi vielä niin\nonnettomasti, että joutuisin jonkun pikkulintujen pyydystäjän verkkoon\nja paistipataan? No, eipä se olisi muuta kuin uusi kääreenvaihdos,\nmutta mikä tietää, mihin sitten joutuisikaan, simpukan tai kilpikonnan\nkuoreen. Saattaisi tulla ikävät illat.\n\nLaakso ja vuori! Oman järven välke! Oman auringon paiste! Ja oman\nnaisen paiste! Mistä maailman ja taivaan kolkasta mahtaisi senveroisen\nonnenpaikan löytää?\n\nHän tuli ajatelleeksi vähän liian rohkeanpuoleisesti. Jos pyyemo\nsattui kuulemaan, niin hänellä on taas Matti-pojastaan surua ja\nmurhetta. Täytyy hiukan tasoitella ja selitellä. Eikö HÄN, emon\nHÄN, ole iankaikkinen, kaikkivoipa ja kaikkialla oleva? Eikö HÄNEN\ntaivaansa näinollen voisi olla myös laaksossa ja vuorella, koska\nhänen kaikkiallaolevaisuutensa ei voi olla olematta sielläkin ja\nkoska se siellä hyvin viihtyykin, mikäli näkyväisiin on uskomista.\nPitäisikö pienen Matti-poikasen lähteä etsimään paratiisiansa pilvien\nkorkeuksista ja aurinkokuntien äärettömyyksistä ja pyyemopahaisenkaan,\njoka niin kovasti pelkää korkeuksia ja putoamisen vaaraa? Hän on\nratkaissut sen asian. Hän ei sido itseään mihinkään levottomaan\nmuuttolintuun, ei pääskyyn, ei sorsaan, ei kurkeenkaan. Olisikin\nnaurettava näky, jos se hätäinen ruippakinttu jäisi hiekkakäytävälle\nluikkaamaan. Hänen on etsittävä ensimmäiseksi uudeksi kääreekseen\npikkuinen pirteä paikallislintu, jota ei mikään kissa eikä hiirihaukka\nsaa kynsiinsä. Mikä on sellainen lintu?\n\nHän sepii mielessään kaikki linnut ukkometsosta pienimpään\npiippiäiseen. Ei löydy sopivaa, yhdessä on yhtä toisessa toista. Mutta\nturhan etsiskelyn jälkeen, kun hän hetkeksi vähän löysää, se ampuu\nhänen otsaansa, että napsahtaa. Leppälintu, täplätakki! Sitä ei keksi\nkissa, eikä koppaa hiirihaukka. Se on tyytyväinen ja paikoillaan\npysyväinen. Se on kesälintu. Se on kauniskin. Hyviä puolia löytyy\nlöytymästä päästyään ja viimeisin on vasta oikein hyvä puoli. Kun\nniin pieneen kääreeseen pannaan miehinen elinvoima, huonoisempikin,\nniin jopa sylkähti! Se on kuin kahden hengen vaunu, jonka kopan\nalle on kytketty kaksisataahevosvoimainen kone. Se on rakettiputki\nkerrassaan. Jo ajatus sen nostaa maasta pilviin ja viidessä sekunnissa\nsillä matkustaa Europasta Ameriikkaan, jos joskus tekisi mieli vähän\nmatkustelemaan ja maita katselemaan. Mutta onko leppäkerttu lintu? On,\non, olihan sontiainenkin. »Lennä, lennä leppälintu ison kiven juureen».\nKas, kun hän sattumalta tuonkin lapsuusaikaisen säkeen muisti.\nLeppälintua hän käyttää, selvä on!\n\nMonet muut muuttoasiat eivät ole vielä niin selvinä. Sitä on niin\nmonta, pienenkin talouden vaihdoksissa. Laaksossa olisi inventoimiset\nja kalukirjoitukset suoritettavina. Hän käsittää, että ne tällä\nkertaa on jätettävä eikä niitä muutenkaan ole tarvis, oman joukon\nkesken. Mutta arkussakin on vielä selvittämättömiä asioita. Hän tuli\nlivahtaneeksi sieltä kesken aikojaan. Onpa aikaa palata uudelleen,\nreikä on auki ja ruumisvaunu kulkee vain kerran viikossa.\n\nRakas pyyemo saa suoda anteeksi, jos Matilla on arkkuperuihinkin\nnähden hiukan erilainen elämänkatsomus, ei kiistaväitöksiin pyrkien,\nei missään tapauksessa. Emon käsityksen mukaan sielu oli enimmältä\nosalta pahasta ja ruumis kokonaan pahasta. Kun Matti ajattelee\nrakkaita jäseniään, joista hänen elohopeansa kohta on erossa, ei\nhän voi ajatella pyyemon tavoin. Niinkin kiintynyt hän näihin\nkallisarvoisiin, mutta katoaviin leluihinsa on, ettei luule hopeansa\nollenkaan irtautuvan niistä, vaan että jalkanivelien joustava\npomppaus ja käsivarsien kimmoisat koukut tulevat antamaan vielä\nleppäkerttukääreessäkin hänen pysyvälle hopealleen salamannopeat\nrakettisyöksyt. Pyyemo on kaikesta tästä aluksi kovasti kauhuissaan,\nmutta Matti-poika sattuu nyt olemaan muutenkin irti itsestään ja löytää\nsopivan lääkkeen: Teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, ettepä\nolekaan teidän omanne! Niin on! Emon pää painuu: Enhän minä enää sinun\nkanssasi. Poika viheltää: Aina me äitikullan kanssa lopuksi hyvin\nyhteen sovimme.\n\nKaikki rupeaa olemaan jo selvänä, kuitenkin hän vielä kerran livahtaa\nnaulan reiästä hävitettäväksi määrättyyn kääreeseen, hyväilee lihaksia,\nsuutelee jäykistyneitä niveliä. Kiitos, hyvät ja uskolliset palvelijat!\nKiitos voitoista, kiitos häviöistä! Kiitos elämän riemusta, kiitos\ntaistelun hurmasta! Kiitos sinullekin uljas rintani, joka kaaduit ja\nkaadoit, taistelussa kaaduit! Minkä väkevämmälleen mahtaa.\n\nHän nukahtaa levollisesti leppäkerttuaan odottaen. Niin ovat viimeisen\naamun koitossa nukahtaneet kaikki tuskan riemulla elohopeansa\nirroittaneet miehet ja naiset, vuosituhantisten kärsimysvuosien\nkuluessa toivottomissa tautivuoteissa, ristinpuita naulittaessa, lavoja\nrakennettaessa, ihmispetojen synkimmissä vankilaholveissa.\n\n\n\n\n16.\n\n\nElämän elohopea tekee miehelle mieluisen kepposen, se ei lähdekään irti\nalkuperäisestä kääreestään, koska se pitää sitä arvokkaampana verhona\nkuin pienen leppäkertun haurasta kuorta. Elämä imeytyy sisukkaasti\nvoimakkaaseen elimistöön taistellakseen viimeiseen vetoon saakka,\nniinkuin kokeneen neuvo kuului, joskin mies itse sen hetken hurmiossa\nunohti. Tuberkkelit huomaavat toivon nelistävästä voitostaan turhiin\nrauenneen ja mies huomaa pitäneensä jäähyväispuheen hyville ystävilleen\nkeskenaikojaan. Sattuuhan ennakkolaskelmiin usein erehdyksiä, kenelle\niloksi, kenelle suruksi.\n\nKulmahuoneen poikaa pumpataan määräajoin. Se on koneellinen toimitus,\nniinkuin poika itsekin, melkein kuin pyörän kummi, syö, juo, nukkuu,\nkun ohenee, niin pumpataan, monella tavoin. Ylilääkäri pumppaa\naikamiestä, joka on saanut nelistävän. Hän on tätä pulmaa pohtiessaan\nunohtanut jo monta kertaa rakkaat jäkälänsä, ei tosin ole vielä niiden\nvarsinainen aikakaan. Pienen ajan kuluessa on potilaasta otettu toinen\nröntgenkuva. Se on ruma kuva, melkeinpä saastaisen rivo. Ylilääkäri\najattelee, voiko hän ollenkaan näyttää sitä potilaalleen. Tarkemmin\nharkittuaan hän kumminkin näyttää, eikä hänen tarvitse sitä katua.\n\nHe tarkastelevat yhdessä sitä ja toteavat, että tuberkkelit ovat\ntuhottomasti levinneet. Sen ei vielä tarvitse merkitä niiden lopullista\nvoittamista. He eivät aio hellittää taisteluaan missään vaiheessa. He\neivät uhoa sitä, se näkyy heidän silmiensä välkähtelyistä ja väkevistä\nkasvojuonteista.\n\nPotilaan mielentila on ratkaisevan yön jälkeen muuttunut, yllättävästi\nvahvistunut. Hän ei enää edes käsitä, miten vaarallisessa vaiheessa\nhänen tautinsa yhä vieläkin on. Lääkäri ei katso tarpeelliseksi ryhtyä\ntätä puolta selvittelemään enempää kuin kuvasta näkyy. Tauti on\nyleinen, taistelijat ovat yksilöitä. Hänet itsensä on eräs Euroopan\netevimmistä spesialisteista tuominnut kuolemaan, täytäntöönpano vain\non jäänyt ja jää edelleen. Hän taistelee parhaimmillaan vihaamiaan\nsalapiruja vastaan, spesialisti sensijaan on jättänyt aikapäiviä sekä\nteoriat että praktiikat.\n\nTällä miehellä on terve sydän ja väkevä tahto. Hänessä ilmenee sitkeätä\nalkuihmisen voimaa ja vaistoherkkyyttä, sekä samalla kulttuuri-ihmisen\nitsehillintää ja ennakkoluulotonta rohkeutta, kumpaistakin puolta\nharvinaisessa määrässä. Niukkasanaisten keskustelujen aikana on\nkäynyt selville, että hän on vain vähän kouluja käynyt. Omaperäiset\nmielipiteet ja elämänkäsitykset perustuivat itse hankittuihin\ntietomääriin, herkästi vaistoiltuihin havaintoihin ja niistä johtuviin\nkokemuksiin. Keskustelun sopivasti johtuessa hän saattaa heittää\nterävästi huomioituja arvosteluja kaupunki- tai maalaisihmisten\nelämästä, politiikasta, taideharrastuksistakin. Hän ei ole sulkeutunut,\nvain sisäisesti arka ja itsenäinen. Sopivan säteen heijastuessa hän\navautuu herkästi, mutta sulkeutuu yhtä helposti. Keinotekoisesta\navaamisesta ei tulisi mitään.\n\nTautiinsa nähden hän on sekä antautunut että terästynyt. Rikkonaisten\nkeuhkojen alla sykähtelee voimakas elämänhalu. Tähän seikkaan\nylilääkäri perustaa toivonsa ja suunnitelmansa ja todennäköisyysseikat\nhuomioonottaen siihen on perustettava paljon. Siksi on hänen kohtalonsa\nylilääkärille jo muutakin kuin tapaus semmoisenaan. Valvontayönä heistä\non tullut syvemmät ystävykset kuin sivusta katsoen luulisi, poika\nkuitenkaan ei ole mitään huomannut.\n\nKun salatulena eteenpäin syöksyvä pohjakulo on pysähtynyt, hellittää\nkuume ja yskä vähitellen. Ruoka alkaa maistua, on jo aikakin. Aamuisin\nsattuu hetkiä, jolloin mies ei tunne itsessään mitään vikaa. Turhaa\nmakaamista, hän saattaisi jo hyvin nousta askareihinsa. Noustuaan\njalkeille, hän myöntelee: Jospa kuitenkin vielä makailisin.\n\nPoika on päivisin hallissa tai kirjastossa, siksi joutuu hän viettämään\nkeskipäivät yksinään, lueskellen tai mietiskellen. Ylilääkäri tuo\nhänelle kirjoja omasta kirjastostaan. Niitä ei voi läpäistä, niinkuin\najanvieteromaaneja, niitä täytyy lukea useampaan kertaan, pohtia ja\npureskella. He keskustelevat niiden johdosta. Lääkäri selittelee\nmielellään, miten hän on asiat käsittänyt ja mitä muuta samaa alaa\nkäsittelevästä toiskielisestä kirjallisuudesta tutkinut. Hyvin\nkiintoisa kysymys heille kummallekin on pieni kirjanen maasäteilystä,\ntoiselle lääketieteen, toiselle maanviljelyksen kannalta ottaen,\nmolemmille yhteisesti senvuoksi, kun siihen sisältyy väkevästi\ntenhoavia luonnonilmiöitä, kokonaisia salattuja maailmoita.\n\nHän saa kirjeitä kotoa ja kirjoittelee vastaan. Maiju kertoilee lasten\nja eläinten voinnista, kevään edistymisestä ja pienistä kotoisista\ntapahtumista. Hän lukee kirjeet niin moneen kertaan, että osaisi ne\nulkoa, ja asettamalla kirjeen tyynylle poskeaan vasten näkee hän pitkät\nkuvasarjat niiden johdosta. Hänellä on kaikkeen sellaiseen hyvää aikaa.\n\nEräässä kirjeessä Maiju kertoo pyykinpesusta järviavannolla, pari\nlausetta, mutta kuvasarja vilistää metrikaupalla, tähän tapaan: Kello\non neljän paikkeilla. Äiti on palannut navetasta iltaruokinnoiltaan. He\nlähtevät kelkalla, koska mäessä on vielä lunta, tai ainakin jääsohjua.\nKelkkaan pannaan kaksikorvainen koppa, puhdasta pyykkiä varten.\nNuorimmat nostetaan koppaan, jommankumman syliin pääsee kissa, keväisen\nauringon lekottaessa se laiskimus ei viitsisi muuten matkaan lähteä.\nTopi sitävastoin on aina hanakkaa poikaa, milloin joukko lähtee tai\nyksikin lähtee. Petteri vetää kelkkaa, tytöt kirkuvat kopassa, Topi\nhaukkuu ja haukkoo lunta, kissan silmä kiiltää.\n\n— Älä vie niin kovaa, huutaisi äiti, ellei se olisi jo myöhäistä.\nKelkka viilettää aikamoista vauhtia rinnettä, raide upottaa, koppa\non juuri heilahtamassa hangelle, pysyy kuitenkin, ihme ja kumma.\nKelkka huhkii jo jäätä pitkin, kolme päätä keikkuu kopassa, Topin\npää neljäntenä hieman ulompana. Se tavoittelee jukkoköydenpätkää ja\nsaatuaan kiinni, jarruttaa, minkä kerkiää.\n\nÄiti ja Petteri kantavat saunasta pyykkisaavia avannon ääreen. Kelkalla\nse helpommin kulkisi, mutta kelkka on kaukana järvellä. Sen kimpussa\nhäärii touhukkaana neljä viisi päätä, paluu edistyy siitä huolimatta\ntai siitä johtuen hyvin hitaasti.\n\nKeksitään, että illan kuluksi voitaisiin lämmittää sauna.\nPetteri touhuaa jo syttyjä saunan parvelta ja huomaa samalla\nrautalankakatiskan. Puron suussa on jo vähän sulaa, hän on nähnyt\nsen hiihtomatkoillaan. Pyydyksen havaittuaan hänelle tulee kova into\nkalastushommiin. Äiti hyväksyy hankkeen, varoittaen olemaan varovainen.\nPoika lykkää katiskaa kelkalla, tytöt touhuavat tulta saunanuuniin.\nSiitä ei tule valmista, ennenkuin äiti on avannut savupellin, polttanut\nlöylykivien päällä vanhan kylpyvihdan tai sanomalehden, asetellut puut\nuudelleen uuniin ja uudet sytykkeetkin paikoilleen. Se kaikki on vain\npientä järjestelyä, varsinainen työ, tulen raapaiseminen, jää tyttöjen\ntehtäväksi ja se toimitetaan yhteisvoimin suurella riemulla. Ja sitten\nkippaistaan ulos katsomaan, joko savu nousee.\n\nJo nousee! Jo meidän sauna lämpiää! Mikko ei viitsi ottaa osaa mokomaan\nriemuun, vaan aivastelee mielenosoituksellisesti. Sisääntyöntynyt\nsavu on tunkeutunut pieneen nenään ja se pistää kovin vihaksi. Se ei\nviitsi ollenkaan olla kauempaa savuavassa saunassa, vaan nostaa hännän\nolalleen, kävelee tuparapun eteen päivänpaisteeseen ja alkaa omin vesin\nja saippuoin pestä kaunista naamaansa. Vieraita tulee! Isä tulee!\n\nKuvanauha ohenee, kuumenee, katkeaa. Isä ei toistaiseksi tule teidän\nsaunaanne, pesköönpä kissa, miten etäältä sipaisten tahansa.\n\nHän kokoaa kirjeet pöytälaatikkoon ja muistokuvat samoin jonkinlaiseen\nkarsinaan tai laatikkoon. Se on välttämätöntä. Hempeileminen ja\ntunteileminen heikottaa. Astia on vuotanut niin vähiin, ettei turhalle\ntippumiselle ole pisaran varaa.\n\nHän avaa toisen laatikon ja silmät siirollaan päivää vasten tarkastelee\nsieltä nousevia asioita ja esineitä. Monta kertaa hän ajatustaan\nselventääkseen kuvailee ja vertailee, jopa sormellaan ilmassa kuvioita\npiirtelee ja siten seisahtaville ajatusjuonteille uusia mallikappaleita\nmuovailee. Hän kuvittelee olevansa milloin yhtä, milloin toista: kasvi,\neläin, ihmisen valmistama taidokas konerakennelma, jossa on valuvika\nja sen johdosta pahanpuoleinen repeämä. Siitä tulisi vielä hyvin\nkäyttökuntoinen kone, jos voisi uusia muutamia tärkeitä osia.\n\nErään kerran hän kuvittelee olevansa suuren kaupunkilaisen kerrostalon\nlämpöjohtokoneisto. Se on etäinen, siitä huolimatta niin tuttu ja\nläheinen rakennelma hänelle, että hän näkee koko laitoksen ilmassa\npaikoillaan montteerattuna. Kaikki muut rakennusainekset: tiilit,\nraudat, akkunalasit ovat rapisseet pihamaalle, merkillinen ja\nmonikoukeroinen suoniverkosto vain on ilmaan jäänyt. Hän eroittaa\nselvästi A-, B- ja C-rapun loistohuoneustot suurine patterikennoineen.\nToisella puolella ovat pihapuolen dubletit ja pienet yksityishuoneet\nkolmi- ja neliosaisine patteristoineen. Vetääkö se noin pitkälle?\nTäytyy taas käsillä kaavailla. Pohjakerroksessa on höyrykattila. Sen\nraanat, venttiilit ja muut parometrit välkehtivät messingiltä.\n\nVettä pannuun ja hiiliä pesään, se on pian tehty. Mutta vesi ei nouse\nputkiin, ennenkuin paine pannussa kohoaa. Selvyyden vuoksi hän värjää\nveden punaiseksi marjamehuksi. Jo on riittämiin painetta, koska\nvaraventtiili vingahtelee. Pääraana auki. Punainen neste hulvahtaa\nputkiin, kiepahtaa mutkissa kuin auringon rasvaama sisilisko,\nnousee kerroksiin. Hauskuuden vuoksi hän vaihtaa putket vielä\nläpinäkyvämmiksi, lasiputkiksi kerrassaan. Paine lisääntyy ja neste\nnousee. Sen kilpajuoksua putkissa ja kennoissa on hauska seurailla.\nLoistohuoneusto ja monilokeroiset kennot täyttyvät, kulmapäädyt\nnousevat kilvassa ja joutuvat yhtäaikaa perille. Vielä muutama hytkäys\nja punainen neste sytkähtelee toisiinsa yhtyen seitsemännen kerroksen\nylimmissä kennoissa.\n\nLaitos on moitteeton, putket ehjät ja mutterit paikoillaan, höyrypannu\ntoimii säännöllisesti, kun vain saa tarpeeksi hiiltä tulipesäänsä.\nKennojen haltijat eri huoneistoissa säännöstelevät mielensä mukaan,\nhelposti se käy, hanaa vain kiertävät puoli käännöstä oikeaan tai\nvasempaan, lämmintä tai vähän enemmän lämmintä kunkin maun ja mielen\nmukaan, kaikkien mielen mukaan ei milloinkaan, mutta syy ei ole talon\nlämpöjohdoissa, vaan asianomaisten hanankäsittelijöiden omissa putkissa\nja johdoissa, tälle seikalle talonmies ei mahda mitään.\n\nNäin silloin, kun rakennelma on kunnossa ja toimii. Entäpä tulee\nvika A- tai B-rapun viidennen kerroksen jatkokennoihin? Mikäpä vika\nniihin, uudessa talossa, mutta sopii kuitenkin kuvitella, että tulisi.\nIlmarakennelman kennothan ovat suojattomia ja putket haurasta lasia.\n\nMikähän vika noihin laitettaisiin tulemaan? Sodanaika ja pommikone.\nPumps-pumps-pumps! Se olisi liikaa. Tuusan nuuskana sellaisten\npumpsausten jälkeen olisivat kennot ja lasiputket. Kuvitellaan\nhuomaamattomampi tuho. Itätuuli tuo eräänä yönä tuhannen tusinaa pieniä\npirulaisia vasaroineen ja koko se pimeyden armeija pysähtyy tärkeimpään\nsisäkennostoon kalkuttelemaan ja nalkuttelemaan niin huomaamattomasti\nja hiljaa, ettei talonväki, eipä edes kulmassa kääntyilevä passipoliisi\nmitään huomaa.\n\nTihuvasarat kiikkuvat, punaneste vuotaa ja pirulaiset ilkkuvat, hiljaa,\nhimokkaasti punaisessa nesteessä tuhertaen. Kone tuntee paineen\nlöysääntymistä, ei voi mitään, sehän on kone, sen tehtäviin ei kuulu\nvuotojen tukkiminen. Se kehittää höyryä, imee ja pumppuaa.\n\nAamulla käy talossa huiske ja meteli, voivotellaan, sadatellaan. Missä\nkunnossa ovat hienot lattiat, herrojen ampumat nahat ja rouvien kutomat\nkarvaryijyt. Pirulaiset ovat pyrähtäneet matkoihinsa, kiikun, kiikun,\nhilkun, ilkun. Puhelimet soivat, hissit kitisevät, ammattimiehiä\ntulee ja menee, toinen toisensa tiellä, uusine kennoineen,\nputkineen ja pihteineen. Iltapäivällä on kaikki jälleen kunnossa,\nnahat ja ryijytkin puhdistettuina paikoillaan. Seitsemän huoneen\nosakas ei yksinkertaisesti voi elää sekasortoisessa asumuksessa,\nviihtymisestä puhumattakaan. Ja mitä virkaa puhelimella sitten olisi\nja ammattimiehillä ja ammattiosoitteilla puhelinluettelon keltaisilla\nlehdillä. Kaiken pitää luistaa, raha tekee nivelet liukkaiksi.\n\nEntäpä ei olisi käytettävissä rahaa, ei uusia kennoja, eikä\nammattimiehiä? Oletetaan, että olisi vain yksi mies, rasvapuseroinen\ntalonmies alakerroksessa, aseena pahanpäiväiset putkipihdit\npannuhuoneen nurkassa. On sotaaika ja talonväki karkuteillä, missä\nlienee. Keskikerroksen putket ovat nuuskana, vain kone on vioittumaton.\nOn talvisydän ja kova pakkanen. Mitä tekee monivirkainen ja\nvähätaitoinen talonmies näissä mahdottomissa tilanteissa vaivaisine\nputkipihteineen? Tuhoutuuko koko suuren talon lämmityslaitos ja muut\nkallisarvoiset mukavuuskoneistot? Tuhoutukoot, mitä minä mahdottomille\nmahdan! Ja karkuunpa täältä ovat pötkineet kaikki omistajatkin. Minulla\nei ole osaketta eikä arpaa, mitä tämän talon rapautuminen minua\nliikuttaa. Mutta minähän olen talonmies! Jos tässä kasarmissa kerran\nvielä on jotakin elämää, niin...\n\nHän sylkee kouriinsa ja ottaa pihdit, juoksee portaikoissa, availee\novia, potkii murskattuja johdonosia ja hyppii vesilätäköissä.\nMahdottomalta näyttää, mutta kun hän oikein toimessaan tutkiskelee,\nniin sittenkin ilmeni joitakin mahdollisuuksia. Voinee hän edes sulkea\nvuotavia putkenpäitä, sovitella tulppia ja muttereita. Ja kun hän\nkauemmin harkitsee ja kokeilee, niin hän huomaa voivansa yhdistellä\nrikkoutumattomia johtoja, sillä putket ovat samaa kokoa ja mutterit\nkaikki ehjiä.\n\nHän innostuu asiaan kuin hyväkin ammattimies, pyyhkäisee alas\npannuhuoneeseen hoitamaan konetta, haukkaa juostessaan leipää ja\nmakkaraputkea ja kiirehtii taas työmaalleen, rikkonaisten johtojen luo.\nNäin hän toimessaan koko päivän mittailee, ruuvailee, jopa viheltelee,\nmokoma mestari. Tässä on poika, joka saa verkot ehjiksi ja vedet\nkiertämään! Se on jo vähän liiankin mahtavaa tavallisen tusinamiehen\nsanomaksi. Mutta mies kuin mies, hän on tällä hetkellä koko talon, koko\nkorttelin uljain uros.\n\nHän tosin ei ymmärrä, miten hienoja putkia oikealla, tavalla\ntaivutellaan, kennoja yhdistellään ja raanoja irroiteilaan. Jos\nammattimies katselisi, niin hän nauraisi, saattaisipa kysäistä:\nTiedätkö äijäpaha, mitenpäin ruuvijenka avautuu? Illalla hän voisi\ntulla ja saisi ihmetellä. Koneisto toimii ja vesi kiertää, viisi\nsiitä, jos muutamat pitkät putket ovatkin pahasti mutkallaan, kennot\nvinossa ja raanat kallellaan. Pari asuntoa on kokonaan eristetty. Mutta\nläpikäynti on selvänä, eivätkä kalliit lämmitys- ja vesijohtolaitokset\npääse kokonaan turmeltumaan. Talonmies on mitallinarvoinen mies.\nAmmattimies ei näissä oloissa, näillä välineillä, yksinään ryhtyisi\nedes yrittämään. Kun tasaiset ajat taas palaavat, niin ehkä tomeraa\ntalonmiestä muistetaan.\n\nNäin saattaa vähätaitoinenkin neuvokas mies yhdistellä kuolleita\njohtoja ja koneosia. Kasvien ja eläinten elämässä tapahtuu paljon\nihmeellisempiä korjauksia. Hän muistaa niitä nähneensä.\n\nPahkamäen kuoppamäellä kasvaa suuri koivu, jonka rungossa on\npienen tynnyrin kokoinen muhkura. Kerrotaan, että se on umpisolmu,\njonka vaarin vaari aikoinaan on kujeillessaan nuoreen vitsavarpaan\nvetäissyt. Vesa sattui olemaan sitkeätä sukua, kitui, vaan ei kuollut,\nruokki versojaan vaivaisesti solmun lävitse, myöhemmin ohitse,\nelpyi ja siloitteli solmunkin vuosikymmenien kuluessa soikeaksi\ntynnyripahkuraksi.\n\nEntä se lehmus, jonka hän eräänä syysaamuna harjoituslenkillä\nkäydessään oli nähnyt Eläintarhan puistotiellä? Myrskytuuli oli sen\nhalkaissut, toinen puoli makasi pellolla, toinen rähmötti ojassa.\nHän ajatteli vain: Miten ja mihin tuokin korjattanee? Autolla vaiko\nhevosella? Ei korjattu, tai korjattiin todella, vannehdittiin,\nkittailtiin, kukoisti lehdessä seuraavana kevännä ja seisonee vielä\ntänä päivänä, ellei uudelleen ole särkynyt.\n\nJa oikea elämänsisun perikuva on kataja Kokkilan tien mutkassa. Sen\nrunko on kasvanut kuin uhalla maata pitkin raiteen suuntaan. Reenjalas\nja kärrynpyörä hakkaavat, sahaavat ja piinaavat sitä vuodesta vuoteen\nkuljettaen aina avoimeen kylkihaavaan rapaa, multaa ja pieniä kiviä.\nSitä potkitaan, pusketaan, haukutaan. Se ei herpaannu mistään, vaan\npitää elinvoimaisen juuristonsa avulla yhteyden kiviseen mäkeen ja elää\nkiusaajiensa kiusalla niin kauan, että näkee ne yhden toisensa jälkeen\nketarat pystyssä: harakan, sonnin, häijyn vanhan vaarinkin. Kerran\nkuitenkin lyö katajan kohtalon hetki. Se on ihminen kirves kourassa,\nsinä päivänä, jona hän huomaa kiinnittää hävittävät silmänsä metsän\njäntevimpään sisuttelijaan.\n\nEläimistä ei löydy aivan tämäntapaisia esimerkkejä tai ehkä niitä\nei ole sattunut hänen teilleen. Useissa tapauksissa viottunut eläin\nkuolee tai se lopetetaan. Ihminen on aina valmis lopettamaan vaivaisen\neläimen elämän, koska hänellä luonnostaan on niin sääliväinen sydän.\nSitäpaitsi hän tällätavoin vanhurskautta osoittaessaan saa eläimestä\nvaivattomasti esiin kaiken jäljelläolevan nautintoarvon. Terveenä\nollessaan hän ei ole tullut ajatelleeksi, miten pienen vamman vuoksi\neläin usein lopetetaan, sitä pienemmän, mitä arvottomampi se on ihmisen\nmittapuulla ottaen. Katkennut hevosen jalka vielä lastoitetaan, lehmän\ntuskin milloinkaan. Jos jänis ammutaan jalkapuoleksi, niin jahdataan\nsitä vain siksi, että metsämiehen kunnia kärsii kolmella jalalla\nhyppivästä jäniksestä, ja siksi, että ajokoira saisi puraista uutta\nintoa jäseniinsä.\n\nErään ilmiön hän vielä mietiskellessään tekee. Mitä hyödyttömämpi ja\nalhaisempi eläin on, sitä sitkeämmin venyvä on sen elämä. Onkimato elää\nkappaleina, muurahainen tuskin kuolisi, vaikka putoaisi lentokoneesta\nsepelikasaan ja lude, punatakki toimiskelee kaksi vuotta syömättä\nja juomatta ja muutenkaan pahasti hätäilemättä seinähirren kolossa,\nohenee tosin jonkun verran, mutta vahvenee sangen helposti päästyään\npäiväämättömän kinkun ääreen.\n\nMitä hän näitä kaivelee ja miettii? Vertauskohtia löytääkseen,\nkohtalotovereita etsiäkseen, mitäpä hän siitä itselleen salaisi ja\nkiertelisi. Hän itse on murskattu lämpöjohto, tiepuolen kataja,\njalkapuoli eläin, joka ei haluaisi rauskaa elämäänsä kokonaan\nlopetettavaksi, eipä enää hinnalla millään.\n\n\n\n\n17.\n\n\nPäiviä kuluu, viikkojakin. Kuumekäyrä on asettunut jo tasaisesti\naaltoilevaksi. Vihdoin koittaa päivä, jolloin hän saa pukeutua, pääsee\nmakuuhalliin, kirjastoon, ruokasaliin.\n\nSe on ihmeellinen, häikäisevä päivä. Kevättyttönen on syöksähtänyt\ntalvirahjuksen ummehtuneeseen pöksään, ajaa äijän mäelle ja tekee\npuhdasta jälkeä. Ovet auki, akkunat selkiselälleen, ryysyt, tumput ja\ntallukat huiskin haiskin!\n\nKevätlinnut sirkuttelevat, pihoja siivotaan. Äänet kuuluvat kajeina,\nkaukaa, ja aurinko loistaa, niinkuin tahtoisi kairata silmät unisista\npäistä, lystillään vain ja sulasta jälleennäkemisen riemusta.\n\nHän ei tahdo mukautua loikoilemaan hallituolissa. Se ei ole istumista,\neikä se ole makaamista, se on välimaalta ja tuntuu liian herraskaiselta\nhänen ruumiiseensa. Mutta eipä siinä juuri muutenkaan osaa oleilla,\ntuoli on sellainen, tai sänkykö lienee. Jos siinä yksinään yrittelisi\npoikkiteloin, niin taitaisivat ruveta haukkumaan korpraaliksi.\n\nIhme, miten onkin ihanaa! Kun siihen mukautuu, heittäytyy selkä kenoon\nkädet peiton päälle, niin silmissä sirisee, korvissa helisee, joka\npuolelta tulvehtii luokse kevättuoksuiset tunnut. Hän selvii kanaviaan\nja vetää ilmaa, ensin varovasti, jo syvemmin. Rinnassa ritisee ja\nratisee, pientä kipuakin tuntuu, niinkuin neuloksia ratkottaisiin. Hän\nvetää vain, antaa kevättyttösen ratkoa pihkanhajuisilla saksenterillä.\n\nHallipotilailla on pientä puuhailua, kenellä kirja, kenellä ompele,\nvihko tai piirustuslehtiö. Joku tyttö leikkaa varjokuvia. Iloinen poika\nvirkkaa kahvipannunmyssyä ja kokeilee sitä vähä väliä päähänsä.\n\nKaikkien yhteisenä huvimestarina on ruskean harmaan kirjava orava, joka\nkeikkuu kaidepuun kahden puolen ja näyttelee sirkustemppujaan. Sen nimi\non Kurre ja sitä huudetaan jokapuolelta. Kurre! Kure! Gurree! Myssyä\nvirkkaava poika näyttää sille nokan aukosta nenäänsä. Kurre kiepahtaa\njuuri tällöin kaidepuun ylitse ja keikauttaa pojalle häntäänsä. Iloinen\nnauru kiirii pitkin tuolirivejä.\n\nKaidepuulle asetellaan sille monenmoisia herkkuja: keksiä, suklaata,\nsokeririnkelipaloja. Se tunnustelee niitä, haistelee, nipristelee,\npudottelee muutamat hännällään lakaisten alas, kuljettelee toisia\netukäpälissään pitkät matkat, kunnes sopivassa kohdassa, kukkapenkin\ntai vesitynnyrin kohdalla pudottaa alas ja vilkaisee antajaan.\nMoititaan ja kehutaan. Kurre, senkin lurjus! Se on poikaa se, Kurre, se!\n\nUuden tulokkaan tekee mieli muiden mukana kokeilla. Taskuista vain ei\ntahdo löyttyä mitään sopivaa, vihdoin jostakin kulmauksesta nuhrautunut\nsokerinpala. Hän vie sen kaiteelle ja palaa tuoliinsa sormien lävitse\nsiirottelemaan. Kurre hyppelee tietään, hyväksyy tai pudottelee,\nenimmäkseen pudottelee, hän on tänään nirsulla tuulella. Joutuupa\nvihdoin tumman sokeripalan luo, katsoo sitä, tunnustelee uutta tuolia\nja uutta miestä, joka sormiakkunoittensa lävitse siirottelee.\n\nHe ovat nähneet ennen toisensa, he tai heidän esi-isänsä viidennessä,\nkymmenennessä tai sadannessa sukupolvessa. Kurren perityissä\nheijastepeileissä ne kaikki tapaamiset ovat säilyneet kirkkaina\nkuvina. He ovat olleet ystäviä keskenään, he ovat olleet vihollisiakin\nkeskenään. Mies on ajanut ja tavoitellut Kurrea, niinkuin rahaa\ntavoitellaan. Mutta kevätaamuina he ovat katselleet veikeinä toisiaan\nkävyn ylitse, sormipeilin lävitse, alas ja ylös.\n\nNiin he nytkin katselevat. Miehen sormien välitse vilkkuu poikamainen\nilo, Kurre katselee kuin kiilloitetuilla kenkänapeilla. Se tunnustaa\nikivanhan tuttavuuden ja sen näkyväiseksi todisteeksi alkaa\ntakamuksillaan istuen nakertaa nuhrautunutta sokerinpalaa.\n\nTyttö unohtaa varjokuvansa, poika pannumyssynsä, he katselevat\nvain noita kahta, outoon ympäristöön hairahtunutta metsänpoikaa ja\nmetsänmiestä. Mitä näkymättömiä siteitä lieneekään heidän välillään?\n\nMiehellä on keväisen herkkä olo, hyvä olo, paha olo. Hän sulkee\nnäköaukkonsa vielä pienemmäksi, mutta aurinko läpäisee. Se on kuin\ntulikairanterä. Hyvin pienestä aukosta se pistää.\n\n\n\n\n18.\n\n\nHallimakuu, ravitsevat ateriat, seurustelu ja vähäinen liikunto\nvirkistävät häntä silminnähtävästi. Ikäväntunnetta ne eivät voi hänen\nsisimmästään karkoittaa, tai mikäli voivatkin, niin karkoittavat\nalaspäin. Kotikaipuu kytee mielessä aina. Sen tulta lisää vain keväiset\ntuulet ja virikkeet. Kurre ei unohda häntä seuraavinakaan päivinä.\nKurkiparvi lentää, kurluu! Lähde pois jo sinäkin! Kalke kuuluu metsän\ntakaa pajasta. Siellä kalkutellaan portinsaranaa, äkeen piikkiä,\npeltosahran vannasta. Päivällispöytään jouduttaessa kokonainen kilon\nhauki makaa kiemurassa suurella perunavadilla. Sen taustaksi kirkastuu\nporiseva puronsuu, rysän valkoinen suuvanne hieman vedenpinnan\nyläpuolella. Johdeverkkoa pitkin lieruttelee nieluun päin yksi suuri ja\npari pienempää. Ja pari vielä pienempää, joita, ei näy.\n\nNäkyy ja ei näy, joka aamu, ilta ja keskipäivä. Hän kuvittelee, miltä\ntänä päivänä näyttää kotopihassa, pellolla, niityllä; siristää silmiään\nja tutkii tarkasti, onko viimekeväinen apila kestänyt talven alla,\nmiltä näyttää rukiin ja vehnän oras, onko vesi työntänyt turpeita\nojiin. Miten hyvää tekisi salpietariannos heinälle ja oraille, nyt\njuuri tämän räntäsateen edellä.\n\nToisinaan hän nousee etäämpää tarkastelemaan, juoksee oravana Topin\nedellä mäntyyn tai pyrähtää lintuna siivilleen ja koira jää suu\navoimena räyskimään. Koivikko punertaa, metsän ranta sinertää, niitty\ntulvehtii hulasvesillä ja ylempänä riehuu kuusikkorinteen raisupäinen\npuropoikanen suupielet vaahdossa: Pois alta! Tie auki!\n\nHän ei jaksa käsittää, miten Maiju yksin kaikkine töineen ehtii pois\nyötä päivää kiiruhtavan kesän alta. Kirjeissään hän on vakuutellut\nehtivänsä. He ovat aikoneet pyytää Petterille äestyslupaa muutamiksi\npäiviksi ja Kokkilan isäntä on luvannut hevosta ja miestä. Toukojen\nteko ei myöhästy, siitä hän saisi olla huoleton.\n\nHuoleton kaiketi hänen pitäisi olla, mitäpä hänen murehtimisensa\nauttaisikaan, mutta hän ei voi maata levollisena, halusipa tahi\nei. Ajatukset karkaavat luikkaavien kurkien parissa, vatihaukien\nvenkuroissa, hallin kaidepuulla keikkuvan oravan hännän\nhuiskaisuistakin. Ne ovat kuin savua tai sumu-usvaa, jotka keväinen\nilmanveto sieppaa ja tuulenhenkäys kuljettelee.\n\nUsein hän vihastuu itselleen ja koettaa pakolla painaa karkaavia\nmietteitään huovan alle. Aikamies, mitä tämä tällainen on, makaa,\nkun kerran olet ruvennut! Eikö Maijulla siellä ilman liene tarpeeksi\ntyötä? Siltä pohjalta hän puheleekin pitkät ajat kuin vanha mies\npojanvenkuralle, ihme, ellei selvä järki päähän mahdu.\n\nMitä vaivainen miehenkuvatus tekee keväisellä kylvöpellolla. Jos\nkymmenen litran pussi selkään nakataan, niin jalat heittelevät tuhannen\nvintturia, multaturvetta nostaessaan verta vakoon sylkee. Ja sitten on\ntaas edessä lääkärinhaku ja lääkkeiden kustantamiset, kuumemittaukset\nja valvomisen vaivat.\n\nNäin selvästi vanha mies todistaa, mutta järki ei tehoo jääräpäähän.\nSumu nousee, tuulenpyörre kihahtaa ja kieppaa uudelleen matkaansa.\nYlhäisemmiltä näköaloilta kelpaa taas nalkutella vastaan omia\nmielipiteitään. — Onko siellä yksin työ? Miten paljon onkaan muuta,\npientä nyppäämistä ja näppäämistä, peräänkatsomista ja neuvomista,\nsemmoistakin, jota emäntä ei mitenkään kerkiä, eikä osaa. Eikö osaa? Ei\nosaa!\n\nNiitä vilkkuu peltosaroilla, välkkyy järven rannassa, pilkahtelee\nmetsiköissä, tuhansia pieniä pikkutehtävän silmiä. Niiden\nsuorittamisessa ei tarvitsisi juuri muuta kuin käden nostamista,\nsormen koukkaamista, mutta mies makaa täällä ventovieraassa paikassa\njoutilaana, lukee tylsänä sormiaan tai seinälaudoituksen naulankantoja.\n\nEnkö voisi vähemmän voiman, suuremman järjen kanssa maamiehen töitä\ntoimitella, hän järkeilee. Oravan häntä vilahtaa kaiteen taakse\nrasvaisen liukkaasti. Missä ennen olen tuontapaisen vilauksen\nnähnyt? Hän koettaa saada ajatushäivettään kiinni ja miettii silmät\nrakosellaan. Vilahtaa, välähtää? Syttyvä nokka, sammuva häntä? Se on\nvarmaan jo kiertänyt monta kertaa hänen valotusakkunansa ohitse, hän\nvain ei ole onnistunut saamaan sitä hännästä kiinni. Kurre kurkistaa\nlaudoituksen takaa ja muistihäive syttyy välähtäen, niin kirkkaasti,\nkuin todella palaisi täydessä liekissä.\n\nSepä se oli! Valoreklaami Esplanaadin puistossa pienen myyntikioskin\nkatolla. Se juoksi syttyvänä ja sammuvana sähkövirtana valopisteestä\nvalopisteeseen tarkoitettua mainossanaa yhä uudelleen toistaen. Eiköpä\njokainen elämä kaavamaisesti käsittäen mahtane olla tuollainen syttyvä\nja sammuva sähkövirta? Se juoksee kunkin erikoisten lamppuasetelmien\nmukaan erinäköisiä kuvioita muodostaen. Yhden se panee venymään\npilliksi, toisen kiertämään vanteeksi, eräissä asetelmissa se kyrmöttää\nliikkumattoman vakaisena, toisissa ei tiedä millaista kiemuraa, ässää\ntai kysymysmerkkiä muodostaisi.\n\nEräänä varhaisena aamuhetkenä hänellä sattuu olemaan taas hiljaista\naikaa ja hän mietiskelee kauan ja perusteellisesti valomainoksen\njuonikkaita juoksuja ihmisessä itsessään. Ensi havaintonaan hän huomaa,\nettä jokainen ihmiselon asetelma on montteerattu eri tavalla, joskin\nmäärättyjä perusmuotoja on havaittavissa. Yksi on ahvenen kuosia,\ntoinen oravan pyöreän sievää mallia, kolmas leijaavan kotkan uljasta\ntyyliä. Mutta näiden välille, sivuille ja taakse mahtuu lukematon\njoukko muunnosasetelmia, Niiden muodostamia valokuvioita katsastellessa\ntuntuu siltä, kuin jokaista varten olisi laadittu erikoispiirustus.\n\nToisena päähuomionaan hän havaitsee, että tämä elovalo tai valosalama\non asetettu kulkemaan eri nopeudella eri ikäkausina, alussa hitaammin\nkuin turvallisuutta tunnustellen, sitten nopeammin, yhä nopeammin,\nkunnes vauhti jälleen tasautuu, hiljenee, pysähtyy ja sammuu.\n\nYksi ja toinen sadoista ohikulkijoista seisahtuu aluksi kummastelemaan,\nmihin kioskin katolta valosalama on kadonnut, eilen illalla se vielä\nhauskasti kierteli. Kun on sammunut, niin on sammunut, toinen tulee\naikoinaan tilalle. Huolettomalle iltakulkijalle se tuskin antanee\naihetta vakavampiin mietiskelyihin. Valomainoksia on niin monenmoisia,\nsuurten liikepalatsien katoilla hyvinkin mahtavia ja valovoimaisia.\n\nNäillä koneellisesti muodostettavilla valoilla on tavallisesti yhteinen\nsuurempi voimankeskus, elovaloilla sensijaan oma valokeskiönsä,\nniinkuin oli omat lamppuasetelmansa. Sen voi päätellä siitä, että\npaine, josta valovoiman vahvuus riippuu, on sekin niin äärettömän\nerilainen. Eräät lamput eivät syttyne ollenkaan, muutamat valaisevat\npuolella paineella, melkeinpä tulitikulla on tarkasteltava, onko niissä\nvaloa vai eikö ole. Muutamissa sensijaan on täysi paine ja kirkas\nvalonsyke. Lamput hehkuvat voimakkaasti ja uusia valosilmäkkeitä syttyy.\n\nSyttyykö uusia valopisteitä? Silloinhan elämän valokuvio ei olekaan\npysyväinen muodostelma, jos se uusia muotoja etsii ja uusia pisteitä\nsytyttelee, muuttuuko ehkä U V:ksi, huutomerkki kysymysmerkiksi?\nLuonnossa sitä tapahtuu, vesisuonien siirtymiset, puupahkojen kasvut,\neläinsukujen mukautumismahdollisuudet. Voiko ihmisen elonvoiman\nkuviomuodostelmissa tapahtua näin perinpohjaisia muutoksia? Hän\nsyventyy sitä pohtimaan, tuntuu, niinkuin tällä hetkellä sitä seikkaa\nolisi erikoinen syy tutkiskella.\n\nHän muistaa nähneensä ja ihmetelleensä sokeiden valmistamia taidokkaita\ntöitä. Varmaan he eivät olekaan menettäneet näköään, vain silmänsä,\nulkoiset lamppunsa. Sisäinen näkö ehkä etsinee uusia heijastuspisteitä\nkorvista, otsasta, sormenpäistä. Siitäpä saa selityksensä sokean\npianotaiteilijan ihme, hän näkee kasvoillaan ja sormillaan. Tässä\nvalotuksessa hän nyt ymmärtää omienkin viulunäppäilyjensä onnistuneet\nkokeet radiokonserttien jälkeen. Hän on ottanut viulutunteja niin\npaljon, että osaa ottaa tavalliset kappaleet irti nuoteista, mutta\nniitä orkesterikappaleita, jotka hän pimeinä iltoina on nähnyt\ntuvanseinällä sisäisillä silmillään, hän varmaankaan ei olisi osannut\nirroittaa ulkoisilla näkemyksillään.\n\nEntä Petteri, Brittein laivuri, jolta elämän väkipyörä on riipaissut\npuolet mastoista? Mies ei antaudu, ei aiokaan, hiihtää käsillä, koska\njalat ovat eläkkeen panttina ja komeaharjainen yläkerroksen lamppu\npalaa kirkkaammin kuin milloinkaan ennen.\n\nElovirta on siirtovirta, valovirta tahi voimavirta, mitä milloinkin\ntarvitaan tahi tahdotaan. Se muodostaa kynttiläketjuja tahi keskittyy\ntuhatkynttilävoimaiseksi majakkalyhdyksi, muutamilla harvoilla\ntuhansien joukossa, hehkuttaa aivokudosta, etsii, ponnistelee, muovaa\nulkokuortakin jyhkeästi laajenevaksi keräkuvuksi. Hän muistelee kuvissa\nnäkemiään historiallisia päitä, Napoleonin komeata otsakukkulaa,\nSnellmaninpään niittyladon tapaan ylöspäin leviävää päälaajentumaa,\nDarvinin mahtavaa torilamppua, jonka otsapuoltakin saa mitata\nvanhanaikaisella kyynäräkepillä. Niitä ja kaikkia muita voimakupuja\non pumpannut hyvä kattila, kuparijohtoja pitkin. Niillä miehillä on\ntäytynyt olla elovoimaa ja väkevää keskityskykyä.\n\nElovoima laajenee. Mahtaneeko alkuunpaneva käyntivoima ollakaan kovin\npaljon suurempi yhdellä kuin toisella? Hän muistelee lukeneensa\nneroista, jotka nuoruutensa kehitysvuosina ovat olleet tavallisia, jopa\nharmillisia venkuroita kasvattajilleen. Myöhemmällä iällä vasta on\nilmentynyt määrätietoinen keskityksen mahti ja hehkutuksen voima, mihin\nsuuntaan luontaistaipumusten virrat kullakin ovat ohjanneet.\n\nEhkä saavutusarvojen nousun määrää sittenkin enemmän tahdon ja\nkeskityksen voima kuin alkuvoima? Kaikki pumppaavat, kysymys lienee\nsiitä, miten ja millä pumppaavat. Muutamien kattila vuotaa ja puut ovat\nmärkiä. Toisten johtoruuvit ovat irroillaan, pohjaventtiilit miten\nlienee. Kone käy ja käy, ryskää ja jytiseekin, mutta virta liikkuu\nvaivaisesti, eikä yläkamareihin nouse ollenkaan valoa, ei voimaa. Syytä\nsitten monttööriä, pannua tai märkiä puita.\n\nAjatusmielle on sumupilvi, mukavassa hallituolissa keväistä pihkailmaa\nhaukkovan miehen liiatenkin.\n\nKone läpäisee tarkastuksessa. Ruuvit ovat ehjät ja pohjaventtiilit\nliipatut. Keskikerroksen johdot vain lienevät paikka paikoin nuuskana.\nEntä sitten? Solmupuu kasvaa. Lähdevirta ei tukkeudu. Uusi teitä ja\nuusia töitä. Murskaksi tuberkkeleet! Visakerän sisään te paholaiset! Ei\narmonhiventä, turha odottaakaan. Ei ole ollut teilläkään.\n\nRuokakello kumahtaa. Toiset ovat jo lähteneet. Hän ponnahtaa\nhallituolista nopeammin kuin on luvallista. Hän on alokas, eikä ole\nharjaantunut vielä sitkeään asemasotaan. Hän tottuu siihen aikoinaan,\nmikäli aikoo keskikerroksen kudoksissa piiloilevat pirulaisensa\nkarkoittaa.\n\n\n\n\n19.\n\n\nJo toisen kerran hän on päättänyt saman asian: kotiin karkaamisen. Se\nei ole tällä kertaa kuolemaa tekevän kuumehouretta, vaan harkitsevan\nmiehen monien mietehetkien johtopäätös ja yhteissumma. Mutta tällä\nkertaa hän ei tahdo lähteä salaa, eikä väkivalloin, koska hänellä ei\nole vähäisintäkään halua pahoittaa ylilääkärin eipä hoitajienkaan\nmieltä. Hän aikoo johdatella asiat sillätavoin, että hänet suosiolla\npäästetään, ellei juuri ajamalla ajeta. Tämä on kyllä asia, joka\non helpommin sanottu kuin tehty, sillä ylilääkäri tahtoo parantaa\nhänet, niinkuin hän itsekin tahtoo. Päämäärä molemmilla on siis sama,\nvain keinot ovat erilaiset ja siitäpä juuri muodostuu ristiriita nyt\nniinkuin aina.\n\nPotilas on useampaan otteeseen varovaisesti tunnustellut maaperää,\nmutta ylilääkäri on ammattiasioissaan kova ja tinkimätön mies, jonka\ntahto on väkevä ja määrätietoinen. Hän tuntee tietävänsä niin hyvin\nkuin ammattimiehen yleensä kehityksen tässä vaiheessa on mahdollista\ntietää, miten keuhkoviat parhaiten parannetaan. Sisimmässään hän\nkuitenkin myöntää, ettei tiedä niin paljoa kuin haluaisi, sitä seikkaa\nhän kiukuttelee yksinäisyydessään mietiskellen. Kukaan potilas ei\npääse näistä aavistelemaan, jopa vielä, kaikki silloin kiertyisi\npiirileikiksi.\n\nKeskustelu asiasta muodostuu senvuoksi lyhytsanaiseksi, melkeinpä\ntylyksi. Potilas on kylliksi viisas antaakseen sopivalla hetkellä\nperään. Hänellä on taktiikan metkut verissä, sillä hän on useita\nkertoja riisunut paitansa köysikehän kulmauksessa ja sidellyt\npiikkikenkiään parempiensa kanssa samalla penkillä juoksuradan vieressä.\n\nHän vaikenee kipeästä asiasta moniaita päiviä, tunnustelee maaperää\nmuulla tavoin ja vaimentuu perinpohjin. Pitkinä hiljaishetkinään hän\nsuuntailee reittejään, luovii ja merkitsee vaaralliset karipaikat\nmoneen kertaan. Jos hän iskee noin, niin minä vastaan näin. Kun\noikaisen, niin hän laukaisee. Johdan huomion tuonne, ja yllättäen\nlaukaisen molemmat suorat sisään.\n\nSelällään makailevan joutilaan miehen on sangen helppo taktikoida.\nPaljon konstikkaampaa on panna toimeksi silloin, kun valpas vastustaja\nkeihästelee kaksilla silmillä oikaisumatkan etäisyydessä. Hän mielii\nusein, rykäiseekin jo valmiiksi, aina jää seuraavaan kertaan.\n\nPäivät ja viikot kuluvat. Kesä lähenee arveluttavasti ja asia alkaa\nkäydä kipeän polttavaksi. Hän miltei tuntee, miten se latausjohtoja\npitkin kiertelee ja polttaa.\n\nHän on saanut jo kahden tunnin kävelyluvan puistoteille, käyttää\nsen tarkoin, nousee nytkin loivaa kumputietä, hyvin verkalleen. On\nvaikea käsittää, miten loivasti nouseva, sannoitettu polkukäytävä voi\ntuntua niin seinäjyrkältä. Hän kuulee mäen laelta vähäistä rapsetta.\nYlilääkäri möyrii jäkäliensä kimpussa. Sääret ovat niin paljon\nlengollaan, että sika välistä juoksisi, eikö vain juoksekin? Koivun\nvalkoinen runkohan sieltä vilahtelee. Hänellä herää pässin halut, hän\nei ollenkaan muista äskeistä huonouttaan. Tänään se tapahtuu. Täällä\njäkäläkalliolla isken sitä kalloon!\n\nHän nousee päättävästi penkiltä ja alkaa kiivetä viimeistä taivalta.\nHaastettava tappelupukari näyttää vaipuneen omiin mietteisiinsä,\neikä huomaa mitään, sitä parempi. Hän verryttelee varovaisesti\neturaajoillaan tunnustellen ja vetää ritiseviin keuhkoihin raitista\nilmaa. Tuntuu kuin taas rupeaisi jänistämään. Hän ryhdistäytyy,\nrykäisee ja nousee.\n\n— No, Pahkamäkikö sieltä noin nousee!\n\n— Niinpä vain jo nousee!\n\nYlilääkäri kaartuu uudelleen kuopsimaan, yleensä hän ei ulkona\npotilaittensa kanssa paljoa puhu. Tappelupässi jää miettimään, miten\nja mihin pökkäisi. Olisihan tuossa taulua, mutta ei hän sentään ole\ntavallinen tallipässi, joka mihin tahansa pökkäilee. Siinä edessä kiven\nkolossa kasvaa muutamia kitulaisia jäkäliä, katse osuu niihin ja ajatus\nvälähtää heti. Hän astuu lähemmäksi, rykäisee ja pakottaa vastustajan\nhuomioimaan lähestymisensä.\n\n— Eipä tohtori ole saanut täällä mäellä noita kalliosammaliaan kunnolla\nkasvamaan!\n\nYlilääkäri nousee ja kääntyy kipakasti, niinkuin kepillä tai\nsarvenkipuralla olisi takapuoleen törkätty.\n\n— Luuleeko Pahkamäki, että niiden siirtäminen ja kasvattaminen on yhtä\nyksinkertaista kuin halkojen sahaaminen?\n\n— Enpä luulekaan! Tiedän maar minä, että jokainen kasvi kituu vieraassa\nmaaperässä.\n\n— Onko tämä teidän mielestänne näille vieras maaperä? Tunnetteko\nensinkään jäkäläkasveja, niiden kasvuvaatimuksista puhumattakaan?\n\nSiitä lienee pitkä aika, kun hän potilaalleen on tehnyt kaksi kysymystä\nperäkkäin. Eipä häntä näin ärsyttävästi ole tökättykään kipeimpään\nulottimeen koko laitoksen toimiaikoina. Hyökkääjä tuntee päässeensä\nensi otteella sisään. Hän astuu pari askeletta eteenpäin pelkästä\nmielihyvästä.\n\n— Ettenkö tuntisi kalliosammalen kasvuvaatimuksia! Vuorella se kasvaa,\nvanhan lakkapetäjän juurella, suuren maakiven katteena. Mitä minä\ntäällä näen. Lehmuksia ja saksankuusia!\n\n— Luuletteko te, etten minä olisi löytänyt näille parempaa\nkasvupaikkaa, jos tontilla olisi ollut valinnan varaa! Neuvokaapa te\ntäältä parempi paikka!\n\n— Mistä sitä neuvoo. Kun ei ole, niin ei ole!\n\nHän peräytyy hieman, naurahtaen, hyvässä taisteluvireessä, valmiina\nuusiin hyppäyksiin.\n\n— Siinäpä se! Mitä puhuittekaan!\n\n— Sitä vain, ettei tällä kukkulalla, näiden puiden juurella ole\ntällaisten vuorisammalien luontainen kasvupaikka.\n\nHän painostaa tarkoituksellisesti viimeisiä sanoja. Ylilääkäri huomaa\nsen, havaitsee kulkeneensa pitkän matkaa syöttiuistimen vanavedessä ja\nmyöntää äkkipikaisuudesta johtuneen tappionsa keveästi naurahtaen.\n\n— Kaukaa viisas kiertää, enpä huomannutkaan, että varsin noin kaukaa.\nMitä uutta teillä taas onkaan omalta kohdaltanne esitettävänä?\n\n— Ei mitään uutta. Sitä vain, että nämä kunnaat eivät ole\nvuorisammalien luontaisia kasvupaikkoja. Pyydän kohteliaimmin, oikeinpa\nnöyrimmästi, että laskisitte minut menemään, tulee tilaa toisille,\njotka paremmin täällä elävät ja menestyvät.\n\n— Maailmassako! Oletteko vakavissanne päättänyt pyrkiä\nmuodonvaihdokseen?\n\nSe on yllättävä vastaisku arkaan paikkaan. Vastustaja antaa sen\nvakavissaan, ei kuitenkaan voi pidättää pientä leikinkuretta totisessa\nsuupielessään. Hyökkääjä on tarpeeksi hyvässä vireessä huomatakseen\npienetkin kureet ja rakoutumat.\n\nEnpä luule tämänkään talon portissa patenttilukkoa olevan kuutamossa\nkuljeskelevan niittomiehen varalta. Olen nähnyt sen tulevan ja menevän.\nValmiin tavaran lastaus tosin tapahtuu öiseen aikaan kellarin kautta,\nmutta...\n\n— Varokaa keuhkojanne! Pitkät puheet eivät ole terveellisiä.\n\n— Eivätkä tarpeellisia.\n\n— Tarpeeton huomautus. Perustelkaa kuitenkin järjellisesti tätä\njärjetöntä piintymäänne!\n\n— Mitenkäpä järjetöntä järjellä perustelee.\n\n— Aivan oikein! Myönnän, että voidaan ruveta keskustelemaan siitä\nasiasta.\n\n— Mitä tohtori juuri itse sanoi pitkistä puheista?\n\n— Jaa riippuu kokonaan siitä, mistä ja miten puhutaan. Selittäkää\nminulle ensiksi, miten aiotte järjestää ruokataloutenne?\n\n— Meillä on ollut niissä asioissa työjako. Muija keittää ja...\n\n— Te nautitte! Niinpäin se tavallisesti kuuluu olevan. Koettakaapa,\nvoitteko saada minut vakuutetuksi siitä, että hän osaa keittää\nterveellisiä ja ravitsevia ruokalajeja!\n\n— Etteikö osaisi! Hänpä vasta osaa! Hän osaa valmistaa tulitikkua\nraapaisematta kauroista ja ohrista sellaista puuroa, jossa on\nviidenlaisia vitamiineja.\n\n— So, so!\n\n— Jo, jo! Hilloa puolukoista, sokerista ja talkkunajauhoista.\n\nPieni peräytyminen ja naurahdus.\n\n— Koiranleuka! Mutta miten aiotte kotioloissa raittiin ilman\nsäännöstellä?\n\n— Ei mitään säännöstelyjä. Akkunat auki kesällä ja talvella. Suoraan\nsanoen ulkoilma on ainakin yhtä raitista meillä kuin teillä, vaikka se\nmeillä on aivan ilmaista.\n\n— Jo riittää! Minä uskon, että sitä on teillä aivan riittämiin.\n\nYlilääkäri viittaa potilaan istumaan ylimmälle kumpupenkille. Hän on\ntiukka mies eikä aio vieläkään hellittää. Hän istuu itse viereen ja\nleikittelee perkauskuokallaan, joka on kuin vinkkelimutkalle taivutettu\nhopeakauha. Hän tekee hyökkäyksen uudelta taholta.\n\n— Minusta tuntuu kuin teille olisi tavattoman tärkeää saada tuhannen\nmarkan kuukausirahanne säästymään.\n\n— Niin minustakin tuntuu. Se on tavattoman tärkeää!\n\n— Ja kuitenkaan te ette lähiaikoina voi tehdä mitään sellaista työtä,\nettä voisitte ansaita sen.\n\n— Ehkä en voi, enpä kuitenkaan kotioloissani voi menettääkään sitä.\n\nYlilääkäri kuopsii käytävän reunaa kirkkaalla lusikkakuokallaan ja\npotilas selittelee, etteivät he nykyisillä tuloillaan voi käyttää\ntuhatta markkaa talousmenoihinsa edes neljännesvuodessa koko\nkuusihenkinen joukko. Ei ole myytäviä metsiä eikä mineraaleja.\nPienviljelijän ainoat rahatulot lähtevät voista ja kananmunista.\nVoita saa tuhatmarkkasella kokonaisen tynnyriastian meijeristäkin ja\nkananmunia saa siihen määrään latoa vasikan korkuisen vuoren.\n\n— Niin, niin! Osaatte verutella, kun ikävöitte kotiinne..\n\n— Niinpä niin.\n\nYlilääkäri katsoo umpikuorista kelloaan. Olisi aika jo lähteä, mutta\nhänen mielensä tekee heittää tuolle itsepäiselle otukselle vielä pari\nansaa, olkoonpa niinkin, että hän periaatteessa on päästänyt hänet\njo läpäisemään. Hän rapsii siis käytävän laitaa, joka on jo hyväksi\nmuokattu ja miettii koukkujaan.\n\n— No, kuvitelkaamme, että päästän teidät lähtemään. Mitä teette, jos\nmenomatkalla huomaatte, että myrsky on kaatanut suuren puun tienne\nylitse?\n\nPotilas arvaa, että se on ansa, ihan selvästi. Hän on soutanut uistinta\nja juossut itsekin monta kertaa lusikan perässä. Hän rykäisee ja vastaa\nkuin toisarvoiseen kysymykseen.\n\n— Loppumatka mennään veneellä.\n\n— Veneellä! Kuka on vielä sanonut, että menette veneellä tai laivalla!\nKuvitelkaamme, että menette metsätietä.\n\nHän miettii, ennenkuin vastaa, sanoo sitten:\n\n— Sanoisin kyytimiehelle: Haalaa pois tuo tukki tieltä!\n\n— Jospa menisitte yksin.\n\n— Jaa. Tuskinpa minä yksin olen mies menemään niin pitkää matkaa, se\non mutkallinen koleinen tie. Mutta jos niin sattuisi, että menisin\nyksin, niin mittaisin askeleillani puun ja tuumiskelisin, miten pitkiä\nrakennushirsiä siitä voisi ottaa.\n\nYlilääkäri puraisee viurulle kaartuvaan huuleensa ja kopsii toimessaan\npienellä kuokallaan, niinkuin käytävähiekan sylkkiminen olisi hyvinkin\ntähdellistä tehtävää.\n\n— Entä jos lähellä kotianne huomaisitte, että paras lehmänne makaa\nvesiojassa?\n\n— Tarttuisin sarviin kiinni.\n\n— Oikeinko todella?\n\n— No todellapa tietenkin!\n\nYlilääkäri aikoo jo vetää yhden plusmerkin omaan tauluunsa,\nharjoittelee sitä hiekkaan, mutta ei ehdi riemuita sen enempää, sillä\npotilas jatkaa jo rauhallisesti:\n\n— Tarttuisin kiinni. Joo, en nostaisi, kannattelisin vain ja huutelisin\napua hiljalleen.\n\nHe vilkaisevat syrjäkarein toisiinsa ja naurahtavat ääneen. Ylilääkäri\non heittänyt jo pari ansaansa, mutta hän on tänään äärettömän\nitsepäinen, ovelasti ottaen hän lukee ne yhdeksi ja heittää vielä\nkerran. — No niin, sepä selvä asia. Niin olisi tehtävä tukille ja niin\nolisi tehtävä lehmälle. Selittäkääpä nyt lyhyesti vielä, mitä ylipäänsä\narvelette keuhkotaudista ja sen parannusmenetelmistä. Te olette\nlukenut asiaa valaisevaa kirjallisuutta ja teillä on jo jonkin verran\nomakohtaista kokemusta. Antaapa kuulua!\n\nTentattava vilkaisee taas salavihkaa syrjäkarein. Jo heitti ison rysän,\noikein viisivanteisen. Ja aitaakin lienee kymmeniä syliä. Odotappa,\nvanha veijari! Tullaan, tullaan, jahka joudutaan. Ylilääkäri näyttää\nodottavan, kuopsii ja ruopsii.\n\n— En minä noin viisaisiin virityksiin osaa mitään sanoa.\n\n— Älkää pyrkikö sanomaan viisaasti. Sanokaa niinkuin osaatte!\n\nSe kuuluu joltakin. Pyydys se kyllä häneltä on jokatapauksessa. Olkoon.\nHän on eittämättömästi tähänastinen voittaja ja on senvuoksi avopelin\nvelkaa viimeisessä erässä häviömiehelleen. Hän rätkäyttää molemmat\nportit auki.\n\n— On kapeasuinen pullo ja sen sisällä asustaa tuhannen tuhatta pirua!\n\n— Siis yksi miljoona.\n\n— Miljoona niin. Sen se tekee ykkönen ja kuusi nollaa. Ne ovat\npäässeet sisään, millä metkuilla lienevät päässeetkään, melskaavat\nja rellestävät niinkuin vuohet metsäpellossa, jonka veräjä on\nkiinni. Lisääntyvätkin niin tuhannen vietävästi. Omistaja katselee\nkeinottomana ja surkeissaan ulkopuolelta. Se on hänen paras peruna-\nja juurikasvipeltonsa, jo vaarivainajan hallattomaan kivikkomäkeen\nkuokkaama. Väkivalloin hän ei saa niitä öykkäreitä pois, minkäpä\nmiljoonalle pirulle pakolla, kun ei aina viidelle vuohellekaan. Hän\nkiertelee ja noituu itsekseen, aikoo heittää jo koko pellon kylmilleen,\nmutta malttaa toki vielä mielensä, sisuuntuu ja päättää: enpä jätä\nvielä, en kiusallakaan. Hän alkaa mietiskellä vastavetojaan.\n\nPellon sisälle hän ei pääse, ulkopuolella sentään on täysi\nliikuntavapaus. Hän kiertelee ja potkiskelee kantoja ja\nkivennokkareita, huomaa yhtä ja toista, josta mieli virkistyy. Ensi\ntöikseen hän tukkii pellon lävitse virtaavan vesiojan. Pirut eivät saa\njuomavettä ja siitä jo syntyy aikamoinen möläkkä. Pohjoisen puolella on\nsuojaava sekametsä. Hän perkailee sen ja tuulet pääsevät puhaltelemaan.\nEtelänpuolella hän köröttelee ja tiivistelee aitaa, ettei aurinko\npääse paistamaan. Ja silloin tällöin, aina salaa yllättäen heittelee\nkiviä ja juurakoita pirujen niskaan. Ylipäänsä hänellä on pyrkimyksenä\ntehdä paholaisten elämä niin kiusalliseksi kuin mahdollista, imusuonet\nkuiviksi, elinhermot poikki.\n\n— Ja seuraus?\n\n— Arvaahan sen, mikä siitä seuraa. Pirut kyllääntyvät koko peltoon ja\nalkavat pomppia tiehensä, yksikseen ja parittain ja lopulta pienissä\njoukoissakin. Eivät kohta yksin kappalein uskallakaan, sillä mies\nnakkaa päähän vonkuvalla kivellä tai vitaisee kinttuun vinkuvalla\npiiskavavalla. Jos hänellä riittää tarpeeksi sisua, niin lopulta ne\nluikkivat joka sorkka matkoihinsa.\n\n— Koko miljoonako?\n\n— Ei kuin miljoonan miljoonaa!\n\n— Joko niitä on ehtinyt niin paljon karttua?\n\n— No jo! Ja sitten mies saa peltonsa takaisin. Sato on haaskattu, onpa\nhänellä sentään yksi lohdullinen puoli.\n\n— Mikä se on?\n\n— Seuraavina viitenä vuotena ei peltoa tarvitse ollenkaan lannoittaa.\n\nYlilääkäri nousee ja tarjoaa nauraen kättään. Potilas tarttuu siihen\nempimättä, häviömies on ennenkin hänelle moisen kunnian suonut.\n\n— Laputtakaa matkoihinne meiltä, mitä pikemmin, sen parempi itsellenne!\n\n— Joko tänään?\n\n— Huomenna toki kerkiätte. Ette ole vielä niin viisas, että ette\nlisäohjeita tarvitsisi. Sisua jänteisiin! Ojat tukkoon ja metsät auki!\nPankaa pelto niin kuivaksi, että polttaa niiden varpaiden alla! Älyllä,\najalla ja verkkaisella sitkeydellä.\n\nYlilääkäri lähtee harppomaan lusikkakuokkineen rinnekäytävää alas.\nPotilas lähtee perässä, hiljaisemmin, katsastellen ja nautiskellen.\nAlarinteessä on hyvin kauniita jäkäläryhmiä. Jospa pyytäsin häneltä\nmuutamia mukaani. Sopisi istuttaa kiven koloon vuoren kupeessa.\n\n\n\n\n20.\n\n\nPajulan Heikki on kauppapuodissa linjavaunun saapuessa ja Matti pääsee\nhänen veneessään. Hän ei ole kirjoittanut tulostaan kotiin.\n\nMaiju istuttelee kaalia rantalohkoon ja tytöt kantavat kasteluvettä\njärvestä. Vene saapuu saunarantaan. Äiti ei tahdo uskoa silmiään, tytöt\nuskovat heti, siitä huolimatta, ettei isä ole täysin entisen isän\nnäköinen. Kun hän nousee veneestä maalle ja puhuu, niin senjälkeen ei\nole enää pienintäkään epäilemistä.\n\nMaili tahtoo, että isä kantaisi vettä hänen ämpärillään, Maiju\nmuistaa, että isä viime kesänä kantoi kahdella ämpärillä eli\nämpärillä ja kannulla. Niin isä nytkin voisi kantaa ja Maiju voisi\nasettua ratsastamaan isän niskaan niinkuin viime kesänäkin. Hän ei\nvielä käsitä, että viime kesä oli toinen kuin tämä kesä. Kantamiset\nja muistelemiset hämääntyvät kokonaan, kun mennään katselemaan\nmansikkamaata ja juurikasvipenkkejä.\n\nNe ovat hyvässä kunnossa, vain kasvamista vailla. Pellolla on kaura\nvihoittavalla oraalla, ohrakin jo piipottaa pinnalla ja lanttu on\nsirkkalehdillä. Vaikeaa on huomata isännän puutosta tässä talossa.\nEmäntä vakuuttelee, ettei se ole kovinkaan vaikeaa, jos vieraalla\non vähänkin näkevät silmät, isäntä taas edelleen puolestaan, ettei\nsilmissä ole mitään vikaa ja aina totuuden saa sanoa, ellei turhia kehu.\n\nHän tahtoo luoda pikaisen yleissilmäyksen ja kävelee hiljalleen\nylemmäksi rinnesaroille, missä Petteri äestelee perunamaata. Koulu\non jo kokonaan loppunut ja mies vapaana peltotöihin. Hän on hieman\nkasvanut ja kovasti ruskettunut, värittyy vielä enemmän, kun tuntee\ntulijan saran päässä. Hevonenkin tuntee ja hörähtää tutunomaisesti.\nMiehet tervehtivät kädestä ja istuvat äkeen laidalle puhelemaan.\n\nKokkilasta oli ollut hevonen ja mies ja konekin kaurankylvössä. Samana\npäivänä oli kylvetty ohra ja kevätvehnä, ettei tarvinnut konetta\nuudelleen kuljettaa. Petteri oli pinnat äestellyt risukarhilla heti,\nkun maa kävi hevosen kannattavaksi, äidin ja Kokkilan sedän kanssa oli\nneuvoteltu niin, jos sattuisi kuiva kesä tulemaan. Kokkilan renki-Kalle\näesteli sitten parilla ja kylvi koneella, Petteri äesteli vain yhdellä\nhevosella ja keveällä jousiäkeellä, niinkuin tätä perunamaata.\nJa sitten oli täällä ollut Mäkisen Vernerikin kaksi viikkoa ja\nPetteri-sedällä lähes kuukauden päivät, oli Mäntylässä parhaillaan,\nhuomenna tulisi hevosen ottamaan.\n\nNiin he juttelevat ja puhelevat siinä vielä enemmänkin. Vernerin kanssa\noli puhdisteltu ojat ja kuokittu turvekokkareet sarankulmista. Ja\nsitten oli kylvetty väkilannat jo ennen Vapunpäivän aikaisia sateita.\nKokkilan setä oli neuvonut, miten ne hänen mielestään oli paras jakaa.\nHeinämaa oli saanut säkillisen kalia ja salpietaria, mutta rukiin ja\nvehnän oraille oli vain vähän kylvetty salpietaria, kun ei äiti voinut\npaljoa ostaa. Jäljelle jäänyt kali ja super fosfaatti kylvettiin\nkevättoukomaille, paitsi mitä äiti jätti kasvitarhaansa varten.\nSalpietaria oli vielä puoli säkillistä aitassa, kun Kokkilan setä\nsanoi, että pitää varata juurikasvien taimille harvennuksen jälkeen.\n\nIsä totesi toimenpiteet oikeaan osuneiksi. Hän itse varmaankaan ei\nolisi osannut sen paremmin kevätasioita toimiskella kuin he äidin\nkanssa täällä olivat järjestelleet. Poikaa naurattaa. Hän katselee\npeltoon päin ja pienentelee multakokkaretta saappaansa korolla. Isä\nmuistaa, että hän oli täyttänyt vasta yksitoista vuottaan ja päässyt\ntoiselle osastolle kansakoulussa. Oli kaiketi hän päässyt osastoltaan?\n\nOli päässyt. Ja kymppikin oli irtautunut käsitöissä ja voimistelussa.\nJa oli sitten vielä kolme yhdeksikköäkin, laulussa ja lukemisessa ja\npiirustuksessa. Länkisen likalla oli ollut vielä parempi todistus, se\non niin villitty lukemaan. Ja oli hän suorittanut jo toisen luokan\npoikien urheilumerkinkin, Kokkilan Toivolle ja Latomäen Kallelle ja\nhänelle, Petterille, oli tullut, muille ei koko koulussa.\n\n— No jopa aina! Täällähän on tehty miehen töitä. Isän kehuminen\nhivelee kovasti, mutta poika ei enää enempää ruskotu, koska on jo\ntarpeeksi ruskea. Eikä hän voi potkia enää kokkareitakaan, sillä jalan\nulottuvilla olevat ovat jo kaikki nuuskana. — On hauskaa, että isä\npääsi kesäksi kotiin! hän arvelee. — No niin minustakin! Ja vielä\nhauskemmalta tuntuu, kun työt täällä ovat jo näin hyvässä mitassa.\n\nPerunamaasta oli toiseen kertaan äestämättä vielä puolitoista sarkaa.\nIsä pyytää Petterin odottamaan, hän haluaisi ajaa yhden kierroksen.\nHevonen katsoo ja lähtee. Äes etenee, multa möyhyää jousien välitse. Se\non sopivan kosteaa, ei tartu kiinni, mutta ei paljoa puutu. Käänteessä\nhän kahmaisee sitä kourallisen ja mielii haistaa. Siinä uhoo mustaan\nmultaan kätkeytynyt maanelo valoon työntyvänä, vihreydeksi pyrkivänä.\n\nPetteri saa ohjakset. Isä sivuaa multaisella kädellään hevosen kaulaa\nja pojan käsivartta, katsoo hetken jälkeen ja astelee rakennuksille\npäin. Topi juoksee navetan kulmalla vastaan muutaman kerran haukahtaen,\nsitten matalana häntäänsä lieruttaen, missä lienee liikkunut, kun ei\naikaisemmin jo ole keksinyt.\n\nMattia väsyttää jo kovin, hän poikkeaa kumminkin vielä navettaan.\nSiemenperunat ovat akkunan lähellä laatikoissa itämässä niinkuin aina\nennenkin. Laatikkorivit ovat taitavasti sovitetut akkunasta tulevaa\nvaloa kohti. Hän on utelias näkemään, miten ovat mukulat valinneet ja\novatko ne jo hyvin itäneet.\n\nPerunat ovat tasasuuria, itusilmät tukevia kuin korvakkeita ja\nsäännöllisesti päälläpäin. Tuossa on aikainen laatu, nimilappu kunkin\nlaatikon kulmassa. Niin on laitettu useana vuotena. Hänestä tuntuu,\nniinkuin työ tänä vuonna olisi tehty huolellisemmin. Hän aavistelee,\nettä niitä on ruiskukannulla kasteltukin, tuskinpa ne muuten olisivat\nottaneet noin tukevaa ja vihreätä lehden alkua.\n\nLaskeva aurinko suuntautuu akkunan sivusta sisään. Lehmät lienevät\njo viikkokauden olleet kesänavetassa, mutta sikakarsinassa\npahnojen alta vönkii esiin kaksi pitkän huiskevaa porsasta,\npyrkivät tunnustelemaan outoa miestä. Hän heittäytyy pitkälleen\npahnakuvolle karsina-aidan viereen. Porsaat tönivät aidan kolosta\nkosteantuntuisilla kaksipiippuisillaan. Hän antaa kämmenensä tahnean\nkärsän höpläiltäväksi. Hammas tapailee, pysyvää otetta saamatta. Siitä\npikkueläväinen ihan suuttuu ja tönii vihoissaan.\n\nHänellä on täysi työ pidättää kämmenpuolta rakoon päin. Miten\ntavattoman väsynyt hän onkaan. Matka on ollut hänen voimilleen kuin\nylimittainen maratooni. Hänen on täytynyt kohentaa raukeevaa olemustaan\nviittavälistä toiseen, junassa, linjavaunussa, veneessä ja viimeiseksi\nomiensa silmissä kotipoluilla ja pelloilla. Nyt on se tunne, niinkuin\nenää ei jaksaisi jatkaa. Kuitenkin, hän nousee, koska on noustava ja\nastelee pihamäelle. Tytöt juoksevat vastaan, kissakin kävelee alas\npäin. Uuninpiipusta tupruttaa savua, akkuna välkähtelee. Kaivolta\ntupaan mennessä tytöt ehtivät kertoa kaiken tietonsa, senkin, että\näidillä on illalliseksi uunijuustoa. Ei heidän sitä pitänyt sanoa,\neivätkä he sanoneetkaan, se tuli vain muuten.\n\nÄiti on lypsyllä, mutta pian hän sieltä joutuu. Petteri taluttelee jo\npellolta hevosta. Isä keinuu tuolissa, ei muista, mitenkä on siihen\njoutunutkaan, lapset kiipeilevät polville ja pyrkivät hyväilemään.\nHän väistelee ja irroittelee, varoitteleekin. Miten hän onkaan näin\ntavattomasti väsynyt. — Ei, ei, älkäähän siinä. Ei puhuta paljoa.\nKeinutaan vain. Katsellaan vain. Isä on nyt kotona.\n\nÄiti joutuu lypsyltä ja Petteri tulee samalla kertaa ulkoa. Uunijuusto\nnostetaan pöytään. Nuoremmat kiertelevät pannun ääressä, äidin\nhelmuksissa ja isän ympärillä. Varoituksia ei muisteta pitkää aikaa.\nPannut tyhjentyvät, kunnes nukku-Matti tulee, koppaa yhden, nyppää\ntoisen. He jäävät kahden keinumaan.\n\nPitkän työpäivän ja elehtivän sikiönsä raskauttama nainen on lopussa,\nei kuitenkaan niin väsynyt, ettei tuntisi, miten lopussa hänen miehensä\non. Ellei hän olisi kokenut yhtä ja toista ihmettä, voisi hän tehdä\nvakavia johtopäätöksiä miehensä yllättävästä kotiutumisesta.\n\nKuitenkaan hän ei voi niitä tehdä, enempää nyt kuin aikaisemmin. Kevät\non tullut ja kesän lintuja liitelee hämärtyvässä huoneessa. Ne ovat\nniin väsähtäneitä, että eivät voi istahtaa edes seinänrakosiin ja\nmuurin ulokkeille, eivät voi pudota lattiallekaan, räpyttelevät vain.\nHe selviytyvät siitä vuoteilleen, joten, kuten.\n\n\n\n\n21.\n\n\nMatti nukkuu ensimmäisen yönsä painostavan raskaasti, sillä hän on\nylirasittunut ja akkunat ovat kiinni. Raitis ilma pysyy ulkona, mikäli\npysyy sielläkään, matalan keskus on painunut maahan ja vesikylläiset\nilmakerrokset laskeutuvat laaksoihin. Ne painuvat väsyneen\nrintatautisen miehen ajatustajuunkin niin sumuisen myrkyllisinä, ettei\nhän tahdo selviytyä painostavista unielämyksistään.\n\nHän rämpii rumissa rämeissä. Kutusammakoita ja kampajalkaisia\nhämähäkkejä hyppelehtii lätäköissä ja killuu puiden oksilla. Hän on\neksynyt rämemaille ja kiertää piiriä. Heräys tapahtuu vasta aamuisen\nyskänkohtauksen aikaan.\n\nHän tajuutuu ja tasautuu verraten pian, harjoitetuilla\npakkotoimenpiteillä. Kotonapa toki ollaan. Kissa istuu hellan edessä\nja pesee silmiään. Lumiräntää räiskii akkunaruutuihin. Rinnassa\ntuntuu kuuman kipeä, kirvelevä pala, niinkuin lihapala, joka tylsällä\npöytäveitsellä kiertäen on irroitettu isommasta kappaleesta, jätetty\nvain toistaiseksi paikoilleen, ehkä leikkaajan on täytynyt välillä\nmennä rääpäisemään muuta työtä.\n\nMaijun tila on tyhjänä, mutta lapset kaikki nukkuvat suut avoimina\nhengittäen. Täällä samassa huoneessa, jossa hän röykyttelee basilleja\nilman täyteen! Hän tuntee kipeitä pistoksia veriseksi raasitussa\nrintapalassa. Hän lienee tänä aamuna siinä kunnossa, ettei parantolassa\nolisi lähtemistä halliin, eikä puistoihin. Tällä paikalla hän ei voi\nkotona jäädä ryiskelemään, oli miten tahansa.\n\nHän pakottautuu jalkeille ja hoippuroi akkunaan. Lumiräntä sulaa\nvedeksi akkunalaudalla ja pihakoivun hiirenkorvalehdillä. Se tekee\nhyvää heinälle ja viljan oraille. Hän vakuuttelee sitä itselleen,\nirvistellen, sillä rinnassa ei tunnu hyvältä. Verinen lihapala tuntuu\nnousevan ja henkeä salpaavan, oraita virkistävä lumiräntä on sille kuin\nkirpeätä hiutalesuolaa.\n\nOn puettava ylle ja ryhdyttävä jotakin puuhailemaan. Matkavaatteet ovat\ntuolilla, siinä sukatkin ja kengät lattialla. Hän lähtee etsiskelemään\ntyövaatteitaan ja jalkineitaan. Monen kaivelemisen jälkeen löytyy\nhousut, vaan ei puseroa. Hän jättää sen haeskelut toistaiseksi ja onkii\nlapikkaansa sängyn alta. Ne ovat kuivuneet ja käpertyneet toivottoman\nkappuraisiksi, mutta nauhakengilläkään ei tällä säällä ole hyvä mennä\nulos, ellei ole kalosseja.\n\nTuolilla istuen hän alkaa keinotella lapikkaita jalkaansa. Se on\nkiusallista, melkeinpä toivotonta työtä. Rinnassa kirpelee ja jyskää,\nhiki kihoo. Toinen lapikas jysähtää toki pohjaan, toinen sensijaan\nvastustaa ankarasti. Kun voisi iskeä sen korkoa kynnykseen tai hellan\nreunaan? Lapset heräisivät. Hän ei mitenkään sallisi, että joku nyt\npääsisi näkemään. Ähkyen kasvot punaisina hän koettaa kolkuttelematta\npunnertaa.\n\nAskelten ratinaa kuuluu ulkoeteisestä. Hän linkkaa juoksujalkaa\nvälikynnykselle, lyö ja lyö. Toki kantapää juksahtaa alas ennenkuin\novi avautuu ja Maiju astuu sisään. Matin kasvot ovat karpalohiessä\nja muutenkin hän lienee tuohtuneen näköinen. — Lapikkaasi ovat kovin\nkuivuneet. Miten ollenkaan sait niitä jalkaasi?\n\nTuntuu hyvältä, kun hän sen huomaa ja yhä paremmalta, kun muuta ei\nhuomaa, eikä huomauta, hikoamisesta, makaamisesta tai rumasta ilmasta.\nHän ymmärtää miestä, hieno vaimo.\n\nPusero löytyy heti, kun Maiju etsii. Hän laittaa pesuvettä ja hakee\npyyhkeen. — Karkean pellavaisen paidan kai muutat samalla? Hän ei\nodota vastausta, vaan tuo sen jo. Ei päivittele miehen laihuutta, eikä\nvoimien huonoutta. Verraton vaimo!\n\nJa ennenkuin mies ehtii lähteä ulos, juoksuttaa hän käteen voileivän\nja tuopillisen vastalypsettyä maitoa. Tämä kaikki on sellaista, ettei\nhän osaa siihen mitään sanoa, kävelee vain ulos mennessään pesupöydän\nkautta, puristaa toisella kädellään leuasta ja sivelee toisella\nhartioita.\n\nUlkona satelee edelleen märkää lunta, rätkähtelevin räiskälein.\nAlhaisemmilla notkopaikoilla se ei enää jaksa sulaa vedeksi, vaan\nalkaa karttua valkoiseksi hyyhmeeksi, jopa varjoisemmilla paikoilla\nkaitaliinoiksi. Hän astuskelee varovasti onnahdellen niljaista polkua.\nOikean jalan lapikas hiertää ilkeästi ison varpaan niveltä. Hänellä ei\nole mielessään erikoista tehtävää. Hän hipsii vain alaspäin, poikkeaa\ntalliin, missä hevonen pureskelee heiniään, siirtyy sieltä navettaan\nsiemenperunoita silmäilemään ja porsaita niskasta kyhnyttelemään.\nKynnyspuulla istuskellessaan hän pusertaa lapikasta, joka vähästä\nkastumisesta ei ole pehminnyt.\n\nSitä olisi huljuteltava purossa. Hän nousee ja kääntyy niitylle,\nmäkirinteessä hän on vähällä kaatua. Tiekuoppaan on kasautunut paljon\nlumenmöhnää. Olisipa se ollut ilkeä mäiskäys.\n\nTulva on riistänyt purosillan kannatushirren paikoiltaan. Lankut ovat\ntoiselta puolelta hajalla. Hän potkii ja oikoilee niitä, on juuri\ntarttumassa raskaaseen parrupöllikkään sylin, mutta muistaa: Jos puu\nolisi kaatunut tielle... Oma lehmäkin lähdepuroon...\n\nSillan keskikohdalla on avoin kohta, hirren selkä on niljainen\nja puro solahtelee väkevästi vaahtosilmissä pyöriskellen. Hän on\nottanut jo muutaman askeleen, mutta peräytyy seivästä etsimään ja\npääsee sen turvin onnellisesti ylitse. Kuivunut lapikas muistuttelee\nvarvasnivelessä. Hän huljuttelee sitä vedessä, puristelee ja polkee.\n\nVuoripolku alkaa niityn takaa. Vuorelle nousua hän ei ole ajatellut,\npolun pää vilkkuu kiusoittelevasti silmissä, eikä hän tuskin huomaa,\nkun jo hiipoilee metsässä rinnettä kohti. Mitä hän hakee metsästä\ntahi vuorelta? Eipä mitään, lapikkaitaan vain lätäköissä pehmentelee.\nKuitenkin tuntuu siltä, niinkuin ne eivät pehmenisi, niinkuin\nvarpaat vain pehmentyisivät. Oikeanpuoleisen jalan isossa varpaassa\nlienee jo nahaton hiertymä? Märät katajanvääräkkeet ovat taipuilleet\nkiusoittelevasti polulle, puiden oksatkin ovat kaartuneet alaspäin ja\nniistä tipahtelee sulavaa lunta niskaan.\n\nPurolta olisi pitänyt kääntyä kotiin. Miksikä ei vieläkin? Ei enää,\nkoska rinne alkaa jo nousta. Eikö olisi parempi kääntyä, ennenkuin se\nalkaa jyrkemmin nousta? Mitä hän tuollaisia jahnailee? Eikä hänellä\nole mitään asiaa vuorelle, tällaisella kelillä. Ei ole varaa turhiin\nvaivoihinkaan. Kuitenkin hän etenee yhä ja ajattelee vuorta ja\nhuippukallion vääräoksaisia mäntyjä. Eihän puolitiestä enää ole tarvis\nkääntyä takaisin. Hän lienee käynyt vuorella satoja kertoja, eikä\nmilloinkaan ole kääntynyt puolimatkasta takaisin.\n\nMatka ei ole puolessa, ei läheskään, sillä jyrkempi taival on edessä\npäin. Hän tuntee arveluttavaa väsymystäkin, keinottelee kuitenkin\neteenpäin kuoppia vältellen, oksia taivutellen. Kovin livettää,\nniinkuin hän ei kävelisikään enään jaloillaan, suolaisia hikikarpaloita\ntuntuu tunkeutuvan silmiin ja pusero kostuu molemmin puolin.\n\nSe on tuttua taivalta. Hän muistaa kivien muodot, puiden oksat ja\nääriviivat. Tuon oksan ympäri hän on monta kertaa kiepahtanut ja tuon\narkkukiven korvakkeista kiinnipitäen seisonut käsillään. Hän on näihin\nsaakka harrastanut käsilläseisontaa, kävelyäkin, kun on ollut joustava\nruumis ja hyvä tasapaino. Yritäpä vielä! Et pääse enää viittä askelta.\nEt kykene edes käsilläsi seisomaan. Jos yrittäisit, niin mätkähtäisit\nkiveen kuin ammuttu siipiorava.\n\nHäntä piinaa nuo mokomat sisäiset kiusankappaleet, piinaa sekin, että\nturhan vuoksi tuli lähteneeksi tälle vuorivaellukselle. Hän oli liian\ntyhmä mies parantolasta pakenemaan. Mutta lopputulos on sama kuin\naikaisemmin, kun näin pitkälle on tullut, niin ei enää voi väliltä\npalata. Tämä ei olisi mitään, ellei kenkä hieroisi. Mitäpä tuo, yksi\nvarvashieroutuma? Jodia tipauttaa, sillä hyvä. Ei väsymys vahingoita,\nkun ei liikaa väsy, eikä päästä hikeä ihoon kuivumaan. Ei saa\nistuskella märille kiville, ei ainakaan pitkiksi ajoiksi. Paluumatka\non jo helpompaa, alaspäin aina pääsee. Joku joutava ääni taas\nkuiskailee: Eipä tiedä, miten pääsee. Huonolle on alastulokin huonoa,\nkinttuvaivaiselle varsinkin.\n\nHänen pitäisi levähtää, mutta kivet ovat saastaisen märkiä. Kuitenkaan\nei ole varaa ruveta odottelemaan niiden kuivumista. Hän istahtaa\nkerran. Ja sitten montakin kertaa. Hän on rauska mies ja polku on\nsikamaisen niljakas ja jyrkkä.\n\nSiinä ei tule enää kysymykseen järki eikä järjenääni. Se on arpa ja\nenne. Ylöspäin on mentävä niin kauan kuin polku nousee. Ellei pääse\nylös, niin ei voi laskeutua alas. Hän tarttuu oksiin ja kiviin, vetää\nkäsillään ja konttailee polvet märkinä. Pirujen tanssi riehuu rinnassa,\nmutta pannuhuoneessa on kaikki hyvin. Väkevää veturia ei voi eikä saa\nkääntää missä tahansa!\n\nRinne madaltuu ja huippu lähenee. Hänen edessään on jo kyhmyoksainen\nkalliomänty, jonka juurelta hän on pää alaspäin kävellyt ylimmälle\nkalliolle ja kävelee nytkin, laahustaa, konttailee, kunnes pääsee\nkorkeimmalle kukkulalle.\n\nSade on lakannut ja aurinko pujahtanut esiin tumman kansikuvun\nsinisestä halkeamasta. Hän taittelee katajanoksia kivelle ja\nistahtaa katselemaan. Hän luulee tarkoin muistavansa, miltä laakso\ntähän vuoden ja vuorokauden aikaan näyttää. Kuitenkin hän ei voi\nolla hämmästelemättä sitä näkyä, mikä nyt hänen silmiinsä avautuu.\nPeltosarat ovat vihreitä viipaleita, ojat valkeita vöitä. Alempana\npoimuilee niittypuro hopeavyönä päättyen järveen kuin suureen\nvälkkyvään jättiläisammeeseen.\n\nAikaa lienee kulunut jo liian kauan. Hän kiskoo silmiään kuin nauloja,\nsaroista, ojista, purosta ja järvestä. Alastulo on vaivattomaa.\nVesipuro törmäilee iloisesti polkua edellä, lapikkaat ovat vihdoin\npehmentyneet. Hän taittaa lepästä kepin, pitää hiljaista kiirettä\nja pääsee kotiin tyydyttävissä voimissa, peseytyy ja vaihtaa paitaa\nviivyttelemättä. Kaitaiset lumiliinat peltojen ojissa kapenevat\nnauhoiksi ja viiruiksi, piiloilevat ojiin, juoksevat puroon ja häviävät\njärveen.\n\nMitään matka-, työ- tai tavoittelumääriä ei hän tästä lähtien laita.\nHauskaa kuitenkin oli aamuinen vuorella käynti.\n\n\n\n\n22.\n\n\nKamarista eteiseen johtaa ovi, sitä ei näihin saakka ole käytetty,\nkoska kulkeminen on tapahtunut tuvan kautta. Enää ei tapahdu, sillä\nseuraavana aamuna on välioven kädensija pois ja raot on tiivistetty\nkaitaisella liimapaperilla, samalla, millä äiti syksyisin akkunaraot\ntiivistelee.\n\nIsä on parantolassa käynyt niin ylpeäksi, että tahtoo nukkua yksinään\nkamarissa. Tytöt eivät voi olla ääneensä jurisematta mokomaa mielitekoa\nvastaan, eikä lääkärisetääkään vastaan, jos se on tällaisia isälle\nmäärännyt. Eivät, he tahdo uskoa, että isässä olisi sellaista pahaa,\nmikä voisi tarttua. Mutta kun isä pitää taskussaan kannellista pulloa\nja sylkee siihen, niin se on uskottavaa, jopa hauskaa. Ennen pitkää\non heillä itselläänkin mekon etutaskussa pieni pullo, etikkapullo tai\nmustepullo, johon muistettaessa sylkäistä kakaistaan ja kiireesti\ntulppa kiinni. Vanhin ja nuorin unohtavat leikin, Maili sensijaan\nharrastaa tätä muodinmukaista taudintappamista koko alkukesän ja\nhuuhtelee uskollisesti pitkulaista etikkapulloaan illoin aamuin.\n\nToinen yö on edellistä helpompi, ilma on keventynyt ja sitä tulvailee\nnyt vapaasti pieneen kamariin avoimesta akkunasta, joka avautuu\nMäntylän puoleiseen havumäkeen. Lievää kuumetta hänessä lienee, jos\nlasilla ryhtyisi mittailemaan. Ei mittailla, ei se siitä vähene.\n\nPäivisin hän puuhailee sisällä, ulkona, pelloillakin. Hän tietää ja\npian kokee, ettei mitään, pienimpiäkään töitä sovi ottaa raskaasti,\neikä hikeen asti, vaan keveästi, verrytellen. Raskaat liikkeet kostavat\naina jälkeenpäin, mielen raukeutena, väsymyksenä ja verestävän palan\ntuntuna. Kuin itsekin paremmin muistaakseen hän lasten nukkuessa\nkertoilee ylilääkärin luonnehtiman hoitosuunnitelman vaimolleen, joka\nehdottelee suurempaa lepoa ja alistuu vasta asiallisten selittelyjen\njälkeen tähän liikehtelyohjelmaan, jonka Matti vaistoilee itselleen\nedullisemmaksi. Raitis ilma on hänenlaiselleen elinehto. Ei missään ole\nsitä niin runsaasti kuin ulkona, ilmassa itsessään. Sopiva liikunto\nantaa ruokahalua. Mieluisasti nautittu ravinto uutta voimaa. Pieni\nhikoominen ja hien poistaminen on pahan kiskomista nahan kautta ulos.\nViimeisen, ehkä tärkeimmän hän jättää mainitsematta: Liikkuva mies\npyrkii ylöspäin, makaava sensijaan luisuu helposti alaspäin.\n\nNäin he ohjelmoivat ja vaimo lupaa olla miehellensä avuksi. Ellei\nmies tuntisi olevansa niin heikko ja runneltu, lupaisi hän ehkä\nvastapalvelusta, koska vaimon viides, voimia kysyvä ponnistus\nsilminnähtävästi lähenee.\n\nKokkilan etumies tulee kyntäjäksi perunanistutukseen ja talon oma\naikuinen mies taluttelee hevosta ja vuoleskelee merkkitikkuja,\nkapistelee, mitähän kapistelee. Istuttaminen onnistuu hyvin\nheikkovoimaiselta väeltä, mutta siemenlaatikoiden kuljetus navetasta\non hankalampaa. Käsi muovailee, äly keksii. Aamiaiselle isäntä ei\nenää malta lähteäkään yhtä aikaa toisten kanssa, sillä kävellessä on\nhän mielessään kehittänyt uusmallisen kottikärryn, jonka hän luulee\nvoivansa valmistaa tynnyrivanteesta ja kahdesta kuivasta kuusiseipäästä\nviidessätoista minuutissa. Tuskinpa siihen enempää aikaa kuluukaan ja\naamiaiselta päästyään saattaa Petteri lasketella sillä perunalaatikon\nkerrallaan, vaivatta, sulaksi riemukseen, ja siskot saavat ottaa\nilmaista körökyytiä, kaksikin kerrallaan.\n\nEllen olisi ollut huono mies, niin enpä tuotakaan olisi tullut\nkeksineeksi! ihastelee jälkipöytään jäänyt isäntämies. Se oli pieni\npilkahdus muotoaan muuntelevasta tulioravasta. Hänestä tuntuu, niinkuin\nensimmäinen piste olisi syttynyt hehkumaan uusia toimintakuvioita\nmuodostavassa valoketjussa. Hän lisää siitä ilosta kolmannen kerran\nmaukasta munavelliä lautaselleen.\n\nYsköstensä hävittämisessä ja hien karkoittamisessa hän on milteipä\nturhantarkka. Jos vaimon jostakin pitäisi muistuttaa, niin koskisi\nse liiallista varovaisuutta. Hän on siksi varovainen, ettei tee edes\nsitäkään. Eipä hän ole ollut parantolassa, eikä saanut lääkärinohjeita.\nEhkäpä tämä kaikki on tarpeellista, yskösten hautaaminen mäkikuoppaan,\nselän hankaaminen silloinkin, vaikka yhtään hikipisaraa ei ole\nnäkyvissä. Lepäilemään hän on muutamia kertoja kehoitellut, mutta\njättänyt jo senkin, kun huomaa, ettei kehoituksista ole apua ja että\nhiljainen liikunta ilmeisesti virkistää miestä.\n\nLaivuri pyöräilee usein naapurissa, sen jälkeen, kun isäntä on\nhospitaalista kotiutunut. Koko kevätkauden hän on ollutkin kuin orpo\npapukaija haaksirikkoisen laivan kapteenikajuutassa. Vanhan merikarhun\non vaikea puhua naisille ja lapsille. Aina saa kulkea siivilä\nhampaissa ja sittenkin pujahtelee perkaamattomia sanoja. Minkä ihminen\nluonnolleen ja vanhoille tottumuksilleen mahtaa.\n\nHe istuskelevat pitkät hetket kyljittäin toisen tai toisen talopahaisen\npellonpyörtäneillä. Juttu luistaa, siitä ei puutetta. Vaihteeksi he\ntoisinaan istuvat tuntikauden aivan ääneti, kunnes joku pieni ulkoinen\ntapahtuma herättää toisen tai toisen tai molemmat yhtä aikaa. Sen\nei tarvitse olla parempi muuttolintu kuin vanha varislääppänä, joka\nlaakson ylitse lekuttelee ja vaakaisee mennessään.\n\n— Katso tuota vanhaa kaljaasia! Reivaamattomalla toppipurjeella\nlaskettelee hankamyötäiseen.\n\n— Ja nousee kanssa.\n\n— No, kuinka sitten. Eihän se muutoin voisi laskea.\n\nSiitäpä taas intoudutaan itsekin laskettelemaan, hyvinkin syville ja\netäisille vesille. Pohditaan usein sitäkin kysymystä, joka molemmille\non kipeä ja läheinen, ihmiseloa, ruumiinrakennelmaa ja sen tekovikoja.\nKiivaimpina hetkinään laivuri löytää virheitä luojantöistä. Jos\nihmisälyllä rakenneltuun koneeseen tulee vika, niin se korjataan\nuusilla osilla, mutta löydäpä tähän vehkeeseen kunnollinen varakappale!\nHän piirtää ääriviivaa, missä alaraajat aikaisemmin ovat liikuskelleet.\n— Kun on mennyt, niin on mennyt! Koe korvata sitten setelipunnilla ja\nshillingeillä! — Mutta onhan sinulla selvä järki ja terve yläruumis. —\nOn, on! Ja kolmipyörä ja lumikellukkeet! En minä kimppuuni koeta, enkä\nsillä puhu, että valittaisin.\n\nPohjimmaltaan kumpikin ovat valoisia miehiä ja niin lopulta päädytään\nsiihen, että paljon hullumminkin voisi ihmiselle maailmassa käydä. Ei\nse ole vielä mitään, vaikka koipensa menettää, keuhkonsakin. Mutta\nälykulta, älä jätä! Jos sen menetät, niin menetät kaikki. Vielä\nhuonommin ovat miehen asiat, jos äly on alkuaan niin vähäinen, ettei\nsitä voi edes kadottaa.\n\nPientareilla loikoillessa laivuri halukkaasti kääntää nokkansa taivasta\nkohti. Hänestä on hupaisaa seurailla keveiden harsopilvien leikittelyä\navaran taivaan selällä. Pilviä hän nimittelee niiden liikuntakeveyden\nja muotorakenteen mukaan kuunariksi ja kuunariparkiksi, fregatiksi\naivan, kehuu tahi moittii niiden purjehduskelpoisuutta ja haukkuu\ntaitamattomia perämiehiä. Mesaanipurje vinoon, ruori enemmän oikealle!\nEnemmän, enemmän, senkin sonnimulli! Alas, liian alas! Se on menoa jo!\nMene hönttylän kaivoon, niinkuin menetkin, mokoma köhnys! Mikä lienee\nperämieskään, seisovissa saappaissa nukkuva konstapuli!\n\nSeuraa luento laivuriammatista yleensä ja perämiestaidon erikoisuudesta\nliiatenkin. — Jokamies peltoa kyntää, sanaa selittää, taloa ja\nlaivaakin rakentaa. Mikä niitä on tehdessä valmiiden suuntausten mukaan\nvalmiista aineksista!\n\n— Mikäpä hätä siellä on merelläkään kompassien ja merikorttien mukaan\nlasketellessa! kiihottelee maamies. Laivuri kimpautuu. Merikorttien!\nTiedätkö sinä, maakrapu missä merikortit ovat, kun oikea myrsky\nmöyryää? Kapteenin kajuutan nurkassa tyhjien rommipullojen joukossa ja\nsiellä se pyllyilee ja mörisee kapu itsekin. Ei tiedä suuntauksista\neikä meridiaaneista tämän taivaallista. Tiedätkö, kenen hyppysissä on\nsilloin kymmenen miehen sielu ja miljoonan markan arvoinen tavaralasti?\nPerämiehen, kenenkäs sitten! Eikä hän tarvitse siinä kompasseja eikä\nsimpasseja. Nenävarressaan hän suuntaukset vaistoilee ja sormissaan\ntuntee minkäverran oikealle ylös, ettei täräytä laivaansa peijakkaan\nperunapelloille, niinkuin tuo, ruokoton lehmä. No niin, etkös\nviheliäinen rometaari aja tervaparkkiasi suoraa päätä aurinkoon!\n\nJoskus he kääntävät kärryn havuneulaisille metsäpoluille ja\nsuuntautuvat katselemaan luonnon vähäisimpien elotoimintoja.\nTuntikaudeksi he saattavat pysähtyä muurahaispolun ääreen. Lämpimänä\naamupäivänä siinä käy vilinä. Eräällä syrjäisellä polulla kiinnittää\nheidän huomiotaan suuri toukan vösselö ja pieni muurahaisen nalliainen.\nNiiden mitta- ja voimasuhteet ovat kuin laivan ja soutuveneen.\nKuitenkin pieni nalliainen on iskenyt terävät koukkarinsa tuon\njättiläisvöhryksen kokkapuoleen ja toimiskelee terhakasti hinaamisen\nmerkeissä. Toukka tuntee kipua, koska käpertää vetelää ruumistaan,\nnostaa pääpuoltaankin, muurahainen killuu pitkät hetket tallukat\ntaivasta kohden. Mutta se ei näytä pelkäävän, tapaa maapohjaa\ntakatassuihinsa jälleen ja taas hinaudutaan hipenen verran eteenpäin.\n\nHe seuraavat suurella mielenkiinnolla kuljetuksen jatkumista, kummankin\nmyötätunto on ilmeisesti muurahaisen puolella sen rosvomaisista\naikeista huolimatta. Se on hellittämättömän sitkeä ja herpauttaa\njättiläisvastustajansa löysää elinvoimaa sisullaan ja myrkyillään.\nVäliin se irroittaa nipistimensä ja kiertää uhrinsa ympäri kupeita\ntunnustellen, irroittaa ehkä jalkoja tai myrkyttänee niveliä. Kun\nkierros on tehty, niin taas koukut kiinni. Polkua pitkin astelee\nryhmä joutilaita muurahaisia. Hinaaja hypähtää tielle ja tervehtii\nomalla merkkikielellään. Koko joukko iskee rosvottavan hylyn kimppuun\npiikkeineen ja myrkkyineen. Vähän kipristelyä ja käpristelyä.\nMyöhäistä on jo löysäkuteisen vösselön vastarinta. Kävele pois vain,\nsaippuatehtaaseen.\n\nHe keskustelevat siitä pitkän aikaa. Muurahaisilla pelaa järki ja\nsisu. Ne ovat ihmeellisiä olioita ja ihmeellinen niillä on valtakunnan\nhallinto ja yhteistoiminta. Kummankin oma kipeä kohtalo kiertää\nvertauskuvina esiin: jalattomuus, keuhkottomuus. Pimeitä hetkiä sattuu\nmolemmille, mutta harvoinpa ne sattuvat yksiin aikoihin, kun toinen\nsammuu, niin toinen syttyy. — Jalat sinulta vain on pois! — Eikä\nsinulta ole risana kuin yhdet keuhkot!\n\nÄly on molemmilla kohtalainen, tahto alkuvoimainen. He avaavat\nkiertolinjoja ja vetävät niihin uusia johtoja.\n\n\n\n\n23.\n\n\nMatti seuraa säännöllisesti säätiedoituksia, sillä hänen vointinsa\nja mielialansa riippuu hyvin suuressa määrin ilman paineesta. Hän\nkoettaa johdonmukaisesti järkeilemällä vapautua tuosta sattuma-\nja luontaisherkkyydestään, mutta huonolla menestyksellä. Kun on\nmatalapaine, niin on matalapaine, ja ilman kevetessä mielialakin taas\nkevenee ilman erikoisempia toimenpiteitä.\n\nHänen on vaikea pysytellä erossa raskaammista töistä. Niitä on muitakin\nkuin ojaan vajonneen lehmän nostaminen. Joka päivä häntä vartavasten\ntörkitään ja ärsytellään: pelloilla, metsissä, vanha venerottelokin\nsaunarannassa. Muistamattaan hän monta kertaa nousee liian kiukkuisesti\nkiveltä, huomaa erehdyksensä ja katkerasti huokaisee: Mikä olen\nmieheksi? Pienen tilkun viljelijä, jolta lapio on naulassa ja kuokka\nkorkealla orrella.\n\nMutta kun hän jälleen istuu, näkee vuoren, järven ja taivaan, tuntee\nmaan sykinnän ja sydämensä lyönnit, rauhoittuu hän, nöyrtyy, melkeinpä\nhäpeää. Häneltä voisi puuttua paljon enemmän.\n\nSellaisena hetkenä välähtää usein uutta, niinkuin uusille,\nkiertolinjoille kiinnitetty johto saisi sähkövirtaa lankoihinsa. Se\nsyttyy, hän tuntee sen.\n\nHän kuten kaikki suuremmat ja pienemmät viljelijät, on tottunut\nharaamalla kiihoittamaan juurikasviensa kehittymistä. Hän voi\nperustella tämäntapaisten hoitotoimenpiteiden syyn ja tarpeellisuuden.\nJuuret tarvitsevat happea, vesi säilyy ja tulee kasvien hyväksi\nkuohkeutetussa maassa. Mutta eikö muillakin peltokasveilla ole\nsamat vaatimukset, veden käyttö, hapen tarve? Orasmaat kuivuvat\nja kuorettuvat. Miksi ei niitä milloinkaan harata? Miten hyvää\nmahtaisi tehdäkään niiden keväiselle kasvulle, jos edes pari kertaa\nkuohkeutettaisiin? Hän ei satu tietämään, että pienviljelyksillä\nkehittyneimmissä oloissa jo tehdään näin. Ajatus on ikäänkuin oma\nkeksintö, hänen uusin lamppunsa ja innostaa kovasti mieltä.\n\nSyntyessään se vetää esiin uusia pulmia ratkaistaviksi. Kuinka\nkorsikasvien taajoja orasrivejä voisi harata niinkuin juurikasveja,\njotka jo sitä silmällä pitäen ovat kylvetyt harvoihin riveihin?\nRiveihin viljakasvitkin ovat kylvetyt, kone kylvää riveihin.\n\nSiitä hän saa ituaiheen ja pian hänen mielessään hahmottuu keveä\njoustavapiikkinen rautahara, jota lapsikin voisi vetää toisen\nohjailemana. Hän luulee itsellään olevan aineksia sellaisen\nrakentelemiseen ja ellei ole, niin kylän viisaalla sepällä varmasti on,\nkahteenkin haraan.\n\nHänen ei tarvitse valmistaa sitä yhtenä aamiaishetkenä, niinkuin\nkottikärryä. Hänellä on aamuja mietiskellä ja päiviä kokeilla. Tulee\npari sutta, kolmas jo luonnistuu, ja eräänä päivänä sitä kokeillaan\nhyvällä menestyksellä. Kuortunut multa rapiintuu kuohkeaksi, oraat\nkumartelevat syvään ja vuorokauden kuluttua osoittavat ilmeistä\nihastustaan odottamattoman kampauksen johdosta.\n\nKoje on jonkinlainen sahran ja kakkulavetimen välimuoto. Sen eteen\nei tarvitse valjastaa hevosta, mies vain, sama liukas Petteri, joka\naikaisemmin kottikärrryn aisoihin. Keksijä itsekin siihen voidaan\nvaljastaa, niin kevyt se on vetää. Tytöt keikkuvat peräsimessä,\njosta sopii painaa molemmin käsin, niin paljon kuin jaksaa. Milloin\npulikoita, pieniä kiviä, tai ruohoa karttuu piikkien eteen, silloin\npitää nostaa, mitään muuta työtä ei ole. Orasrivit itse ohjaavat\npiikkien kulkua, niinkuin hiukset ohjailevat pääkamman piikkejä. Voiko\noraiden juurilta löytyä pieniä pöpöjäkin kuten hiuksia kammatessa?\nSitä sopi arvailla tai kuvitella niin kauan, kunnes piikkien mutkasta\nlöydetään ruskea sammakko ja täplikäs etana, kampa kuin kampa, ei\nepäilemistäkään enää.\n\nKampalauta on vain puolen metrin levyinen ja sarkoja on monta. He\nsaavat kävellä hyvin moneen kertaan, yhdellä sarallakin ainakin\nkahteenkymmeneenviiteen kertaan. Mutta aikaa on ja kampaajia voidaan\nvaihtaa. Kun varsinaiset ammattimiehet ovat illan tullessa nukahtaneet,\nlähtee keksijä emäntänsä kera kampailemaan vehnäsarkoja, sillä ei\ntarvitse enää harkita, etteikö haraus virkistäisi kaikkien oraiden\nkasvua. Keksijä on järjestänyt viljoilleen koeruudut ja jo viikon\nkuluttua tullut asiasta täysin vakuutetuksi. Haraus vastaa ainakin\nkeveää salpietarilannoitusta. Salpietari maksaa rahaa, kamman vetäjien\nja ohjaajien askeleet eivät juuri mitään.\n\nJa niinpä he sitten pienen väen jo nukkuessa auringonlaskun\nruskotuksessa vetelevät ja nostelevat itse patenttiharavaa\narvokkaammilla vehnäsaroilla. Niin ovat salomökin ukko ja akka jo\nammoin tässä maassa peräkanat astelleet pienten peltojensa kivisillä\nliuskoilla. Koje oli ollut mikä milloinkin: kuokka, puuperäsahra,\nrisukarhi. Useimmiten on akka kävellyt edellä, koska perässä\nasteleminen on jollakin tavoin kuin kunniakkaampaa, kuin paremmin\nluonnostaan kaksijalkaiselle urokselle kuuluvaa, olkoonpa niinkin, että\nitse toimitus toisinpäin kääntäen onnistuisi paremmin.\n\nNäistä he piennarkäännöksissä seisahtuessaan ja edistyvää kampausta\nkatsellessaan huvitettuina juttuavat. He ovat päivän mittaan paljon\nkävelleet, vaimonpuoli varsinkin. He ovat monta kertaa väsähtäneet,\neivät kuitenkaan väsymykseen saakka kyllästyneet. Liikuskelu on heille\nsamaa kuin haraus oraille, voimain kasvatusta, tahdon tukistelemista.\nHeillä kummallakin on arvaamattoman vaikeat nousut yhä edessään, mutta\nhe eivät epäröi, koska heillä ei ole varaa siihen.\n\nKevät on tavallinen, tuulinen ja puolikuiva. He kampailevat ahkeraan\npeltosarkojaan ja kasvimaitaan. Petteri tekee miehen työt ja\ntytöistäkin on jo ihmeteltävän paljon apua. Kauneina poutapäivinä\nheidän työnsä on leikkiä. Isä keksii, että eräs hänen päätehtäviään on\nleikin ohjaaminen eli juonen johtaminen tässä kesäisessä yhteispelissä.\nMarjapensaista, kaalintaimista, jopa monilukuisista perunamaan\nkasvateista tehdään elollisia ja nimellisiä kesävieraita ja keskustelu\nmuodostuu kuvitelmien mukaiseksi.\n\nMitä hyvää herra Karviaiselle saisi tarjota? Haluaako rouva Keränen\ntänään hierontaa vai pään kampausta? Odottakaa hetkinen, hyvä neiti\nFiinimarja Punahuuli! Aivan heti me järjestämme teidän suloisen\nkesämajanne suursiivouksen!\n\nAika ajoittain pidetään yleisiä joukkokatselmuksia ja\nterveystarkastuksia. Miksi alokas Junkki Lanttunen seisoo noin\nhuonoryhtisenä? Te ette ole sairas, se on laiskuutta. Vääpeli\nKolttunen, menkää ja ravistakaa häntä aikatavalla niskasta!\n\nSuuren potaattivaltakunnan yleisillä voimistelujuhlilla ottaa\nyhteisnäytökseen osaa kymmeniä tuhansia perunapoikia ja tyttöjä.\nPääjohtaja istuu palkintotuomarilavalla, navetan katolla ja tuohesta\ntehdyllä kovaäänisellä johtelee kenraaliharjoitusta. — Huomio, huomio!\nRivit suoriksi kentällä! Osastopäälliköt, huomio! Tarkastakaa, onko\nryhmässänne ryhdittömiä voimistelijoita! Silmäilkää tarkasti! Merkitkää\nne! Keltainen voikukka niskaan!\n\nErikoisesti kunnostautuneet merkitään sinisillä kissankelloilla\njälkeenpäin toimitettavaa ansiomerkintää ja jälkivalmennusta varten.\nNiistä valmistetaan potaattivalta kunnan edustajia kansainvälisiin\nkilpailuihin. Erottelu tapahtuu kilvassa, ihmeteltävän nopeasti. Hyvät\nja huonot merkitään. Keltaisia ja sinisiä kukkamerkkejä putoilee niiden\nniskaan ansion tai ansiottomuuden mukaan. Kun pääjohtaja puolta tuntia\nmyöhemmin laskeutuu jälkitarkastukselle korkealta korokkeeltaan, ei\nhänellä ole ryhmäjohtajiensa valintaan nähden mitään muistutettavaa.\n\nSuurta juhlakatselmusta seuraava hoito- ja kohennustyö\ntapahtuu edelleen leikin merkeissä. Kuljetaan peräkkäin kukin\nerikoiskäsittelyynsä valmistuneena. Päämestarilla on pitkävartinen\nperkauskuokka. Hän on niin komeahenkinen, ettei suostu monta kertaa\nkumartamaan. Ensimmäisellä alipäälliköllä on pieni kuokka. Se on hänen\nkädessään peloittava perkausase. Seuraavalla on salpietarilaukku\nja vanha vellikauha, sitä seuraavalla lyhytlapainen rautaharava ja\nviimeisellä, vääpeli Kolttusella nippu hienoja sinisiä nauhoja.\n\nLähdetään saran päästä kahta riviä yhtä aikaa käsitellen. Tulee vastaan\nensimmäinen keltatautinen. Lyhyt tai pitkä kuokka toimii, kumpi ensiksi\nkerkiää. Lääkettä annetaan lusikallinen. Jos potilas on toivottoman\nvaivainen, ei haaskata lääkettä ollenkaan. Haravamies multaa keveästi\nlääkeannoksen. Vääpeli Kolttusella ei ole mitään työtä, ennenkuin tulee\nsinikellolla merkitty rehevä taimi. Niitä on harvassa, vain muutamia\nkussakin rivissä. Niiden juuriston ympärys muokataan huolellisesti\nja niille annetaan kaksinkertainen annos sydämenvahvistusta.\nPeiteharauksen jälkeen saa vääpeli Kolttunen pienillä sormillaan sitoa\nsinisen rusettinauhan valiokansalaisen kaulaan merkiksi jatkuvaa\nerikoisvalmennusta varten. Vääpeli kuvittelee, että ne ovat hyvin\nylpeitä tästä kunniasta, sillä vaiheella, ettei haravamieskin vielä\nnäin usko ja on hetkiä, ettei itse ylikomentaja rohkenisi väitellä\nvääpelin otaksumia vastaan.\n\nHeillä tuntuu kuluvana kesänä olevan ihmeteltävän paljon aikaa\nuusiin harrastuksiinsa käytettäväksi. Peruna- ja juurikasvimaalla\nhyvään tottumukseen päästyään he nauharuseteilla merkitsevät myös\nkasvukilpailussa parhaiten menestyneitä vilja- ja heinävalioitaan.\nHeidän aikomuksenaan on kerätä nekin syksyllä erikseen sukunsa\nparhaimpina uutta kilpailupolvea muodostamaan. Hyvästä on aina syy\nhyvää toivoa.\n\nYlikomentajalle ei elämä ole aina niin leikkisää kuin sivusta katsoen\nsaattaisi olettaa. Hänen voimakeskuksissaan nakertelee tuhatlukuinen\nturmalaisjoukko, joka ei tahdo mukautua johtoon, vaan pelaa kernaimmin\nominpäin omaa pirullista leikkiään, jonka kustannukset se säälimättä\nsälyttää kantajansa rasitukseksi: päiväväsymyksinä, iltaturtumuksina\nja yöhetkien levottomina painajaisunina. Eräinä hetkinä se luulee\netenevänsä, ehkä eteneekin ja riemuitsee siitä. Mutta se on\naliarvioinut vastustajansa aseistuksessa erään tärkeän tekijän,\nsisäisen elovoiman, joka väkevän sydänkeskiön pumppaamana etsii\nkiertoteitse uusia linjoja ja valopisteitä. Ja löytää niitä.\n\nKun elämä väsymyskohtausten tai matalapaineen aiheuttamana käy\nsietämättömän tuskaiseksi, vetäytyy mies yksinäisyyteen metsään tai\nvuorelle ja etsiskelee uskonsa tueksi etäisempiä esikuvia. Hänen\nhistoriatietonsa eivät ole erittäin laajat, mutta muisti on hyvä\nja mielikuvitusta riittämiin. Hän löytää pisteitä pisteen jälkeen\nkansakuntien ja niiden yksilöiden elämästä tuhansien vuosien takaa.\nRohkaisukseen hän huomaa, että kaikki tämä, mitä hän tähän saakka\non kokenut, on vielä pientä tuskaa suurten kärsimysten rinnalla. Ja\nkuitenkin kaikki esikuvat, suurimmatkin, ovat olleet vain ihmisiä\ninhimillisin kärsimyksen tuntein.\n\nParantolassa on hän lääkärinsä jättämänä lukenut pienen kirjasen,\njota hän ei hevin unohda. Sen nimi oli Pushido, japanilaisten\nitsekasvatusjärjestelmä. Sitä lukiessaan ja nyt jälkeenpäin\nmuistellessaan hän ei voi kieltää, että kirja ja sen esittämät\najatukset uskonkappalemaisuudestaan huolimatta ovat kiinnostaneet häntä\nkovasti, niinkuin sen jälkeen koko sisukas idänkansa, josta hän näihin\nsaakka ei ole tietänyt muuta kuin nimen, vinot silmät ja sen mieluisan\ntosiasian, että se muinoin hänen varhaisimpina muistovuosinaan antoi\nryssälle selkään.\n\nParilla lukemallaan hän ei ole päässyt järjestelmän hengestä\nselville, mutta sen suuntailuista hän luulee olevansa tietoinen.\nSe on tahdonkasvattaminen totuttamisen avulla. Hän ei voi olla\nsuuresti ihailematta sen korkeinta saavutusta, luonteen täydellistä\nitsehallintaa elämän kaikissa vaiheissa. Miten naurettavan\nraakamaiselta, milteipä raukkamaiselta tässä peilauksessa ottaen\ntodella tuntuukaan ihmisten kesken vielä niin yleinen hillitön ja\nhyödytön riehunta pienien syiden vuoksi. Hän muistelee elämänsä\nvarrella tapahtuneita näytöksiä: sotaväessä, rakennustyömailla, jopa\nvankilan sunnuntaikoulussa, kirkossakin, se omia turhanaikaisia\nkipunoitsemisiaan. Voi, sitä mahtavan voiman turhaan vuodattamista. Se\nlienee sivustakatsojalle aivan mieltä liikuttavaa tai naurettavaa.\n\nEräänä päivänä hän purosillalla istuen vuoleskelee vääpeli Kolttuselle\nkoiranputkiruiskua. Työn laadusta johtuen hän taas juontuu ajattelemaan\nPushidoa ja siihen rinnastuvia kokemusmielteitään.\n\nRuisku on yksinkertainen leikkikalu, mutta kone joka tapauksessa.\nSen pienempi tai suurempi käyttökelpoisuus riippuu siitä, miten\nonnistuneesti sen eri osat sopeutuvat yhteiseen tehtävään. Putki\nsäiliöi veden ja ilman ja ohjaa niiden kulun haluttuun suuntaan.\nKokonaisuuden kannalta katsoen sille ei voida asettaa muita vaatimuksia\nkuin pyöreys, lujuus ja vuotamattomuus. Tappuroista kierretty\nmäntätappi on toinen tekijä ja ainakin yhtä tärkeä.\n\nEllei se tiiviisti täytä putkea, ei synny painetta. Alimman putkisolmun\nreiän suuruudesta riippuu vesisuihkun muoto. Jos se on liian pieni,\nmuodostuu heikko suihku, liian suuresta aukosta vesi vuotaa.\n\nMikä on vesi tässä alkuperäisessä vesipumpussa ja täydellisemmässäkin\nmoottoriruiskussa? Se on eteenpäin viskattava aine, ei mitään muuta.\nMitä tiiviimpi mäntä, ehjempi putki, sopivampi suukappale, sitä\nkauniimpana suihkuna se viskautuu. Käyttövoima on myös huomioonotettava\ntekijä. Hiiri ei kykene tällä pumpulla muodostamaan mitään suihkua.\nVoimatekijänä pitää männän varressa olla vähintään vääpeli Kolttunen.\n\nMikäpä ihminenkään on muuta kuin eräänlainen pumppu, monenkinlainen\npumppu, jonka toimintasuihkun kaari ja voima riippuu osien laadusta,\nniiden yhteen sopeutuvaisuudesta ja pumppausvoimasta. Ajatukset,\nerilaiset suuriksi ja pieniksi teoiksi muuttuvat kuvitelmat ovat vettä,\nalkuainetta, kaikkien pumppujen imukappaleihin sattuvaa ja kaikkialla\nsaatavissa olevaa.\n\nTällä ja monella muulla tavalla hän miettii, löytää ja etsii. Vaikeat\nheikkouden hetket käyvät helpommiksi päivä päivältä ja kerta kerralta.\nHän totuttautuu ottamaan tilansa kylmästi ja tuskailematta sellaisena\nkuin se on. Olkoon se onnettomuus, kovaonni tai vahingonsattuma, sitä\nhän ei enää tutki eikä tuskittele, koska se ei siitä parane. Hän\non, missä on ja lähtee siitä, missä on, ei askeltakaan alemmaksi,\nvaan ylemmäksi, vaikkapa miten hiljaisesti hiertäen rappu rapulta.\nHivenenkin nousu tietää voittoa ja eteenpäin kulkemista. Esikuvat ovat\nkuin valkeapäisiä linjaseipäitä vuorille suuntautuvassa linja-aukossa.\n\nHämmästyksekseen, melkeinpä häpeäkseen hän huomaa, että yksi\noivallisimmista esikuvista on lähellä, niin lähellä, ettei hän\naikaisemmin tässä mielessä ole huomannut edes sitä katsoa.\n\nSiinä hän häärii lehmien, lampaiden, lapsien ja kärpästenkin kanssa\naamuvarhaisesta iltamyöhään kantaen raskasta tiilikuormaansa\nnurkumatta, itse elämää hän kantaa, antaa ja ruokkii. Onko se helppo\nkannettava sekään? Helliteltävä ja lelliteltävä tyrannikeisari se on,\ntuleekin milloin tulee, yöllä tahi päivällä, niin että paikat ryskyy.\nTulla pitää, vaikka henkiä menisi. Joka niissä rahkeissa itsensä täysin\nhillitsee, hänellä on »pushidon» voimaa verissä.\n\nElämää ruokkiva esikuva ajattelee näistä asioista omalla tavallaan.\nHänen miehensä ei koskaan ole ollut paha, mutta kiukkuinen hän on\nollut, särmikäs joskus hyvinä päivinä, pienistä vastoinkäymisistä. Nyt\nhänellä olisi aihetta ja suurtakin syytä. Kuitenkaan hän ei ole enää\närtyinen, vaan tyyni, sovitteleva ja hupaisa. Lasten kiintymyksestä sen\nparhaiten huomaa. On varma asia, että hän kärsii paljon, mutta ei näytä\nsitä. Kärsimys kasvattaa ja jalostaa ihmisluonnetta, tästä ei voi tulla\nmuuhun johtopäätökseen. Se on lohdullinen toteamus hänelle itselleen,\ntässä tilassa erittäin. Hänellä itsellään on monessa ja monella tavoin\nvaraa vielä paljon kasvaa.\n\nNäin he auttavat toisiaan, hienosti, tahtomattaan. Pienet\nyhteiskosketukset ruokaillessa aamu- ja iltahetkinä muodostuvat\nmolemmin puolin lataaviksi ja sisäisesti antoisiksi. Se on vähäistä,\nvieraalla silmällä tuskin huomattavaa. Monta sanaa ei puhuta, mitään\nsanottavia ei tapahdu, vain naurahdus, kädensipaisu ohi mennen.\n\nUlkoisesti on suotuisaa. Lapset ja eläimet pysyvät terveinä.\nKasvullisuus on menestyvää ja valiokasvien nauharuusukkeet kohoavat\nkorkealle.\n\n\n\n\n24.\n\n\nNeljäs tytär tuli samana päivänä kuin ruis niitettiin. Toisilla\ntytöillä oli niin kova touhu elopellolla, etteivät ollenkaan päässeet\ntietämään, mitä tietä se oli tullut ja kuka sen oli tuonut. Se oli\npikkuinen ja punainen naamaltaan. Mutta kirkonkylän täti, joka\nvartavasten oli tullut muutamiksi päiviksi sitä hoitelemaan, väitti,\nettä se oli iso tyttö ikäisekseen. Tytöt eivät käsittäneet tätä\npuhetta, niinkuin ei monta muutakaan kätilötädin puhetta. Mutta\nvarmasti ne olivat hauskoja puheita, koska hän itse niille nauroi,\nennenkuin kerkisi puhua loppuunkaan.\n\nPikku siskon nimeksi annettiin Ilma, mahdollisesti senvuoksi, kun hänen\nensimmäisenä elinpäivänään oli hyvä ilma tai ehkä siksi, että isä\nusein vakuutteli hyvän ilman olevan parhainta, mitä ihminen tarvitsi.\nOliko tämä hyvä Ilma nyt sitä kaikkein parhainta, mitä ilman ei\naikoihin olisi tultu, sitä sopi epäillä. Tärkeätä hän kyllä oli omasta\nmielestään, niin tärkeätä, ettei äidiltä riittänyt Helville aikaa enää\njuuri ensinkään. Mutta eipä Helvi enää niin suuresti välittänytkään.\nHän leikki ja oleili ulkona isän ja tyttöjen ja Topin kanssa. Ja\nkaaliensa ja lehmiensä ja ruusunauhaperunoittensa kanssa. Hänellä oli\nystäviä riittämiin ilman tätä uutta tärkeätä Ilmaa, joka oli hanakka\nitkulla puolensa pitämään.\n\nIlman kummeina olivat olleet laivurisetä ja uuden koulun uusi\nopettajatar. Koulu oli valmistunut heinäkuussa ja opettaja oli tullut\nelokuussa samoihin aikoihin kuin Ilma, jolla silloin ei vielä ollut\nnimeä. Opettajatar oli nuori iloinen ihminen. Hänestä tuli Maijun\nopettaja, sillä Maiju oli uudessa koulussa aloittanut ensimmäisen\nluokkansa. Tätä tietä opettaja tutustui taloon ja talonväkeen. Kerran\nkäytyään hän tunsi itsensä kuin sukulaiseksi ja kävi senjälkeen usein\ntalossa. Keskustellen ja emännän askareita autellen kului ilta hämäriin\nja radion viimeisiin uutisiin. Kotimatka ei ollut kovin pitkä, polku\noli metsäinen ja yksinäinen, mitään ihmishäiriöitä ei tarvinnut pelätä.\n\nNäissä merkeissä tapahtui kummivanhempienkin tutustuminen ja\nasian päättäminen. Laivuri rullaili myös totutun tapansa mukaan\nusein naapuriin. Niinpä sinäkin elokuun ehtoona, jolloin neiti\nHaapanen pihamaalla istuen perkaili emännän karviaismarjoja.\nMuita ei tällä hetkellä sattunut pihamaalla olemaankaan. Laivuri\nlaskettaa alamaaviettoista polkua nurkan päitse pihamaalle kuin\nkiekkokurra, suoraan opettajattaren päälle, joka kaatuu ja on vähillä\nmarja-astiatkin kaataa.\n\n— Oho!\n\nKolmipyörän vetoketju on rytäkässä hämääntynyt, eikä laivuri sitä\nselviessään jouda haaverinsa aiheuttajaa lähemmin tarkastelemaan.\nNeiti Haapanen oli reipas neiti, mutta hän ei olisi ollut neiti, ellei\nhän kuitenkin tästä syöksäyksestä olisi hieman hätkähtänyt, vähän\nkirkaissutkin. Laivuri tuli siitä huomanneeksi, ettei hän talonväkeä\nollutkaan.\n\nPian näin pienistä päästiin. Neiti oli nokkela ja laivuri oli\nvaiherikkaan elämänsä monilla purjehdusmatkoilla selviytynyt paljon\npahemmista haavereista. Ehtii siihen talon emäntä, hetkistä myöhemmin\nisäntä ja pian muu pieni väki. Keräillään maahan pirskahtaneita\nmarjoja ja kopistellaan astioita, laivuri veivaa ja noituu pyöräänsä,\nisäntä päivittelee: Mahdoton mies, tämä meidän engelsmanni! Suoraan\nkohti vain, olipa alla minkälainen alus tahansa. Ei meidän kulmilla\ntuollaistakaan tapausta ennen ole kuultu.\n\n— Kitas kiinni, vanha irvileuka!\n\nLaivuria harmittaa jonkin verran. Hän on arka arvostaan ja naisiinkin\nnähden sen Liverpoolin satamassa sattuneen kirotun raiskauksen jälkeen.\nSaattaisipa hän nytkin hypätä vaununsa laverille ja rullata yhtä\nkiivaasti takaisin nurkan taitse, on hän sellaista ehtinyt jo tässäkin\ntalossa näyttää, mutta tällä uudella neiti Haapasella on herkkä\nvaistoilu ja nopea mukautumiskyky.\n\n— Mitä tämä, ei kerrassa mitään! Monta kertaa ennenkin minut on jo\nkumoon ajettu, suuri pässikin yhden kerran!\n\nNauru putoaa kuin vapauttava sade salaman ja jyräyksen jälkeen. Se\nhohottaa pihamaalla, hihittää tuvan rappusilla, etäämpänä aitan\nrapullakin, jossa talon Petteri vuoleskelee eloseipään välitappeja.\n\nIstutaan uudelleen pihamaalle marjoja perkailemaan ja asioista\njuttuamaan. Neiti Haapanen on hieman utelias, mutta osaa hienosti\nkaivella esiin onnettomuustapauksen syitä, ei tämän, vaan ensimmäisen.\nIsäntä vastailee samaan sävyyn korjaillen äskeisiään, puhuu miehen\nsisusta, joka nousee käsivarsiin, ellei jalkoihin pääse, miehen\nsydämestä, tuosta lannistumattomasta laivakoneesta, joka työntää ja\npumppaa, vaikka puoli komentosiltaa olisi mereen suistunut, pumppaa\nuutta elämisen intoa naapurilaivankin repaleisiin purjeisiin.\n\nHän puhuu vertauksilla, yliampuen, mutta välittömästi ja lämmöllä.\nLaivuri pureskelee heinänvartta, kuulee, ehkä ei ole kuulevinaan,\nharmittaakin jo hiukan äskeinen liian äreä leukojen loksaus. Jos vielä\nvähän aikaa seuraa tuohon tapaan, niin ei kehtaa kuunnella. Pienen\nvälitauon sattuessa hän katsoo sopivaksi sammutella.\n\n— Älä turhia! En minä ole ainoa, kerranko vanha kaakki jää vierivän\nmasiinan alle.\n\n— Niinkuin tämä opettajaneiti äsken.\n\nTaas helisee nauru. Kaakki hohottaa ja repalepurje hihittää. Yleinen\ntunnelma on kuin hyvän seuranäytelmän lopussa, voidaan siirtyä muihin\nasioihin. Siirrytäänkin vähitellen, toisina iltoina jo siihenkin, kuka\ntai ketkä rupeaisivat uuden tulokkaan kummeiksi. Nimen antaminen kävisi\nvaivattomasti koulun vihkiäisjuhlan yhteydessä.\n\nNeiti Haapanen silpii taas rappupenkillä, mitähän silpinee, papuja tai\nherneitä ämpäri vierellä ja valkoinen vati helmassa.\n\n— Minä mielelläni rupeaisin toiseksi sylikummiksi, jos kelvannen, hän\nsattuneen mielijohteensa ilmaisee. Hän ei muista, ettei hän vielä tätä\nennen ole kummina ollut, enempää kuin sitäkään, että hänellä koulun\nvihkiäisjuhlassa on niskoillaan sen seitsemät muut tehtävät. Sanottu\nkun sanottu, lupaukseen tartutaan kiinni. Neidin olisi vaikea ruveta\nenää peräyttelemään, jos mielikin tekisi. Kuka toiseksi, isäkummiksi,\nsellainenkin tarvitaan? Laivuri istuu selin ja rakentelee Helville\npurjelaivaa. Emännän ja isännän ajatusjuonteet kulkevat samoja teitä,\njälkimmäinen on nopeampi ja rohkeampi.\n\n— Tämä laivuri! Puhdas papinkirja hänellä vielä lienee. Ehkä olet\nollutkin jo likkalasten kummina?\n\n— Viheliäinen irvileuka! ajattelee laivuri. Hän ei voi sanoa sitä eikä\nmuutakaan ääneen, koska kaivaa reikää kaarnalaivan runkoon ja valmiiksi\nvuoltu keskimasto on hänen hampaissaan.\n\n— Et ole taitanut kelvata, vastaa isäntä itse puolikysymyksellä\nentisiinsä. Mutta laivuri on saanut maston hampaistaan ja jatkaa\npuolestaan:\n\n— Olen hyvä mies, papiksikin kerran! Kapteenin marakatti sai penikan ja\nminä panin sille nimeksi Lempi Gunilla Gustafssonni!\n\n— Kapteenin nimi oli kai Gustafsson?\n\n— Totta kai! Jokainen merikapteeni on puoliksi sonni.\n\nHihitystä kuuluu hernesilpijöiden penkiltä päin, vaimenee pian, eikä\nsaata erottaa, kumpiko oli nauranut, tai ehkä kumpikin. Jos olisi\nkysytty, niin ei olisi tunnustanut kumpainenkaan.\n\nLaivuri on lupautunut ja asia on selvä. Kotimatkalla hän kyllä noituu\nmielessään, mikä pöhkö hän on ollutkaan. Mikä riivajainen tulimaan\nkärpänen häneen oli ampunutkaan. Mikä hän oli pikkuvauvojen kummiksi\njuhlatilaisuuksiin, joihin kokoontuivat papit ja kansakoulujen\ntarkastajat ja koko seutukunnan väki. Uuden koulun vihkiäiset\nkaiketi ne olivat, eikä mikään eläinnäyttely. Hän aikoo pyörtää jo\ntakaisin peruuttamaan kaikki kakaramaiset lupauksensa, mutta ilkeä\nsanojaankin on nieleskellä. Makkara purkautuu, ei miehen mieli. Ja\nvoinee hän kaiketi mokoman viran hoidella kotoaan päin. Jaksanee\nlikka sen yksinään kantaa vesikupin ääreen, rivakkapa tuo näkyy\nolevan liikunnoiltaan. Eikä kannettava ole mikään kaksihantaakkinen\nlaiva-arkku, vaan kolmiviikkoinen marakatti.\n\nHän veivaa kääntymättä talolleen ja asiat veivaavat suuntailtuja\nlatuja. Eräänä iltana neiti Haapanen poikkeaa Mäntylään isäkummia\ntervehtimään ja yhteistehtävästä neuvottelemaan.\n\nHän puolestaan epäilee vahvasti, voisiko laivuri niin vähin\ntoimenpitein heidän vihkiäisjuhlansa eläinnäytteeksi muuttaa,\nsuostuu kuitenkin, koska toinen ei muutoin suostu. Missään\nkäsikirjoissa ei liene määrätty, että molempien sylikummien pitää\nseisoa kastetoimituksen aikana lapsen vieressä. Koska Ameriikassa jo\nvihkiäisiä toimitetaan lentokoneissa ja sukellusveneissä, niin voitanee\nSuomessa ristiäiset toimittaa näin vähäisin muutoksin. Ulompana olevan\nsylikummin pitää toimituksen aikana hartaasti ajatella asiaa.\n\nMutta nyt heidän on yhteisesti ajateltava toista ristiäistoimitukseen\nliittyvää asiaa. Eikö sylikummien ole tapana hankkia tai järjestää\nkummilapselleen jotakin pientä muistolahjaa? Vihkiäiskiireittensä\nlomassa on äitikummi valmistanut lapselle pitkäliepeisen valkomekon,\nsiitä hän ei tosin tässä yhteydessä mitään mainitse.\n\nLaivuri miettii asiaa. Vieras katsastelee sillä välin hauskan tuvan\nomalaatuisia asetuksia ja ihmettelee itsekseen kirjojen laatua ja\nrunsautta. Yht'äkkiä laivuri havahtaa kuin unesta heräten, heittelee\nitsensä muutamin käsihypyin merimiesarkulleen, nostelee tavaroita,\nkaivaa ja penkoo pitkät ajat. Hän lienee löytänyt, mitä on etsinyt,\nkoska sulloo takaisin vaatteita ja tavaroita, niinkuin matkalle olisi\nkiire ja kiireesti hän sitten palaakin pöydän kulmalla istuskelevan\nvieraansa luo.\n\n— Mitä neiti arvelisi tällaisesta?\n\nPöydälle rapsahtaa hänen kädestään kaunis kaulanauha, jonka\nvärikirkkaista välkähtelyistä neidin silmä hiukan huikenee. Ellei hän\nväärin aavistele, niin siinä on hely, joka kelpaisi nuoren morsiamen\nvihkiäislahjaksi. Isäntä arvailee hänen ajatuksiaan, ehkä väärinkin.\n\n— Ei se ole ryöstetty, eikä varastettu viimeistä kertaa omistajaa\nvaihtaessaan. Lissapoonissa minä sen ostin rokonarpiselta\narabialaiselta. Naureskellen hän sitten selittelee, että merillä tuli\nmokomia hassuja päähänpistoja, tuli keräiltyä yhtä jos toista romua.\nKuin puolustukseksi hän lisää, että tulee merimiehen usein käytettyä\nrahansa huonompaankin, niin Lissapoonissa kuin Antverpenissä.\n\nHe sopivat, että äitikummi vie helminauhan jo mukanaan ja\nristiäispäivänä pistää sen lapsen kaulaan ja sitten jälkeenpäin ei\nkumpikaan ole tietävinään koko asiasta mitään. Isäntä aloittaa sen\nheti, ei muista tämän koommin.\n\nHän näyttelee kirjojaan ja esineitään, puhelee laatuisasti asioista\nja hämmästyttää nuoren vieraansa laajoilla tiedoillaan. Hän sanoo\nsuuresti kummastelevansa sitä, miten noin hyväsävyinen neiti ollenkaan\ntulee aikoihin vallattomien poikakurikoiden kanssa. Neiti puolestaan\nvakuuttelee, etteivät pojat nykyisin ole liian vallattomia, aivan\nhyvin tulee aikoihin, kun osaa oikein heihin suhtautua. Isäntä\nrohkenee vahvasti epäillä tätä väittämää. Eivät suinkaan pojat viime\nvuosikymmeninä ole enkeleiksi muuttuneet. Ainakin silloin, kun hän itse\nkävi kansakoulua, mitä siitä jo lienee, kolme neljäkymmentä vuotta,\ntarvitsi opettajan patukanpätkällä ottaa nutunmittaa tämän tästä, eikä\nsuhtautumisesta sittenkään tahtonut tulla yhtään mitään.\n\nHupaisia jutellessa ilta luiskahtaa hämäriin. Neiti hyvästelee ja\nisäntä toivottelee tervetulleeksi vastakin tänne vanhan laivarotan\nmätäseinäiseen kajuuttaan. Niin kohteliaasti hän naisvierastaan\nhyvästelee, niinkuin olisi Kiinassa hienoa käytöstä oppinut, ehkä\nlienee oppinutkin.\n\nHetkistä myöhemmin neiti puolijuoksulla kiirehtii kuutamon valaisemaa\nlehtopolkua. Talosta etäämmälle päästyään hän pysähtyy ja ottaa korun\nkäsilaukustaan. Kujeiluvalmis elokuu iskee siitä kirkkaita kipunoita.\nNuori nainen miltei sähäyksiä kuulee, säväyksiäkin herkkien sormiensa\ntuntohermoissa. Hän kätkee korun povelleen ja tuntee hypellessään\nhelmien liikehtelyt.\n\nJo olisi aika vanhan kajuuttarotan painua loukkoonsa, ei painu,\nperäakkunassaan vain kuutamoa katsastelee hänkin. Hän kaipaa jalkojaan,\nhartaammin kuin moniin aikoihin. Mitä hän niillä? Ei hän ole enää mies!\nHän on vakuuttanut sitä niin monta kertaa itselleen, että pitäisi jo\nvähitellen ruveta uskomaan. Kuitenkin hän kapinoitsee sitä vastaan,\nnyt taas tänä myöhäisenä elokuun iltana, jolloin kuu hopeoi pihapuiden\nlehtiä ja heinäsarkojen nuorta odelmaa.\n\nMiten lämpöinen käsi hänellä olikaan! Ja niin sulavat sormet! Miten\nkauniisti hän katseli kirjoja ja vilpittömästi kyseli asioita, vanhalta\nmerikarhulta, opettaja, kouluja käynyt.\n\nPahaa tekee sydämelle, kun hän jalaton miehenrauska kuutamopaisteessa\nniitä kaikkia muistelee. Tekee se hyvääkin. Hän ei ole mies, vaan on\nkuitenkin mies. Hän ei mahda nyt mitään sille, että mielle ja ajatus\nkulkee kuin miehellä. Osa miehestä on kuin onkin jäljellä, näköjään\nhyvinkin vireänä, se nuorekas osa, joka kuutamoiltana akkunapenkillä\nistuu ja kukkoilee.\n\nKuu väläyttelee helyjään ja yhä hän vain akkunapenkillänsä kummailee ja\nmuistelee. Mitä tahansa hän äskeisestä muistelee, niin yhtä kaihoisasti\nse mieltä kiihdyttää. Miksi tuollainen tertunnuppu tälle puolelle\njärven? Eivätkö tenavat enää jaksaneet Koivuniemen kouluun, niinkuin\ntähän saakka jo yli neljäkymmentä vuotta? Mikä hänet pani lentämään\nPahkamäen laaksoon? Minäpä sinne räpiköitsin. Hän perkasi marjoja ja\nminä törmäsin kuin perämiehetön, ruoriton parkki. Olisipa siinä ollut\njoku toinen, mamseli. Pässi jo ennenkin kaatanut. Pässipä hyvinkin!\nAika pässi olen ollutkin!\n\nKuvat vilahtelevat nopeina näkyväläyksinä, satamakaupunkien sumuiset\nluolat, kapakat ja kaparetit. Niissä jatsaa ja kyöhää Mäntylän Petteri\nkupeet vaahdossa, kaikenkarvaisten ja monilla väreillä paklattujen\npuulaakisahojen kanssa. Hyi, ruokotonta, hyi kumminkin!\n\nHän sylkäisee pitkän raiskauksen puolilattiaan ja soimaa edelleen.\n\nJalatpa tämä tällainen mies vielä tarvitsisi. Että pääsisi kyöhäämään\ntämän viimeisen viattoman antiloopin jälkeen. Jos olisi käpälät,\nniin varmasti lähtisi. Mitä hän tälle tytölle sanoisi? Valhettelisi\ntietysti. En minä ole ollut sellainen kuin muut kulkumiehet,\nsatamajätkät ja merimiehet. Niissä merkeissä se jo alkoi: Tulee sitä\nsatamakaupungeissa merimiehen...\n\nJa mitä minä tässä akkunassa kuutamoon vahtailen? Vanha haaksihylky!\nKapinsyömä roomurotta! Jalat poikki ja halut poikki niinkuin tikku!\nNiinkuin laho masto kahdentoista beaufordin myrskyssä!\n\nHän hyppelee vihoissaan sänkyloukkoonsa, vihoissaan siitä, että\non ollut kerran mies, mutta ei ole silloin löytänyt, mitä löytää\ntäysi mies. Unikuvien lähestyessä hän kuitenkin leppyy itselleen ja\nkohtalolleen. Eipä ole kaikki mennyt, koska edes kaipaa ja kaihoaa. On\nsomaa sentään, että ovat rakentaneet uuden koulun tänne järven taakse.\nSe on oikein, mitenkäpä lapset sinne selkien taakse syysmyrskyissä\nja talvipyryissä. Eikä vanhasta äreästä äijänkänttyrästä ole lasten\nkasvattajaksi. Toista on tuollainen kauniskatseinen sulavaliikuntainen\ntyttö. Häneltä lapset jotakin oppivat. Suhtautuu poikiin. Suhtautuupa\ntietenkin.\n\nMerkitään rinnakkain lapsen kummiksi. Ei pahempia ole mies tehnyt, kun\nkelpaa vielä suloisen tytön rinnalla lapsen kummiksi.\n\nSeisoo rinnalla alttarin ääressä... Alttarin ääressä! Mitä tuota\nhulluja kuvittelee? Niin no, alttarin tai vesikupin ääressä... Uuden\nkoulun vihkiäisissä... Vihkiäisissä... Ajatuksissa vain... Vihkiäisissä.\n\nHän on irti maasta. Purjeet lyövät, touvit vinkuvat. Hän on nuori\nmerimies ja kiipeää ketterästi mastoon käsin ja jaloin. Kukapa muu\nkuin hän, regatin rohkein mies, ei milloinkaan epäröi. Niin ovat\ntunnustaneet kapteenit, Gustafssonit, Anderssonnit, merien kiittävät ja\nhaukkuvat puolisonnit.\n\n\n\n\n25.\n\n\nValoisa, vahvistava kesä on ollut tarpeellinen valmistuskausi\nsyyspuolen piinaavaa sumukautta varten. Mieslukuinen vihollinen on\npainunut tuhatpoimuisiin myyränkäytäviinsä, maan alle, niinkuin vaatii\nnykyaikainen asemasota. Se ei ole antautunut, niin toivehikkaita on\nturha edes kuvitella. Se on tietänyt odottaa näitä, loka—marraskuun\nvuorokausmittaisia loskaisia öitä, jolloin raskas vesikylläinen sumu\nmakaa kuin märkä vaate järven, laakson ja vuorenkin yllä.\n\nVihollisen johto on tehtävänsä tasalla. Se tietää aikansa. Jos\nse päästää uhrin käsistään täyteen aurinkoon, uuteen kevääseen,\non se menettänyt pelinsä. Senvuoksi sen pioneerit tekevät pimeää\nmyyräntyötään kolmessa vuorossa. Sen radioteknikot asettelevat\nantennejaan heikoimpiin paikkoihin eri tahoille, hyvinkin etäälle\npäämajasta, munuaisiin, kurkunpäähän, reumatismiarkoihin raajaniveliin,\nkaikkialle, mihin hiukankin tarttuu ja mistä on hyvä kuulotuntuma\nvalppaasti huomioivaan päämajaan. Myrkkykaasuja ei tarvitse levittää,\nkoska raskas syksyilma itsestään on keuhkovikaiselle sitä. Se tiedetään\nvihollisen hyökkäyskeskuksissa varsin hyvin.\n\nHän on laittanut kamarin yläruudun terveysakkunaksi. Ankarammin\nottaen ei kamarimöksä sittenkään ole kaikkein korkeinta luokkaa\nrintatautisen asunnoksi. Akkuna on matalalla, välikattokin ahdistavan\nalhaalla, ilmakuutioita lienee arveluttavan vähän. Huone menettelee\nkesäisin, jolloin ilma on kevyttä ja vaihtuu. Nyt se on raskasta\nkuin tervaa ja pysyy aloillaan. Rinnastuupa tähän toinenkin läheinen\nasia. Onko tupa riittävän tilava, valoisa ja terveellinen asunto-,\nmakuu- ja työskentelyhuone kuusihenkiselle lapsiperheelle, joista\nyksi on ensivuodellaan, kaksi käy koulua ja kaksi askartelee\nvilkkainta ikäkauttaan kaikissa mahdollisissa loukoissa ja tautien\ntartuntapaikoissa.\n\nPahin on toki eristetty. Onko se eristetty? Pienet tytöt eivät pitkinä\npuhteina mitenkään malta pysyä omalla puolellaan. Heidän pitää\ntukkapöllyn uhallakin tekemällä tehdä asiaa isän puolelle. On niin\njännittävää hiipiä pimeän eteisen kautta. Ja ellei kiellon ja pimeän\nvuoksi uskalla hiipiä isän huoneeseen, niin toimintahaluinen pieni\npää keksii jotakin muuta, koputus ja naputuskieltä välioven oksiin,\ntirkistelyreikiäkin palomuurin halkeamista.\n\nAvoreikä, josta kirkas silmäterä kiiltää. Kellomäen paholaisten\nmainitaan ennen muinoin papin manauksesta pujotelleen nuppineulan\nreiästä pellolle. Tuhatlukuinen tuberkkeliarmeija mahtoi marssia\npalomuurin repeämästä viisimiehisenä ruoturintamana. Päivänkirkkautta\nselvemmäksi käy, että näissä oloissa uhkaa lapsia aina suuri\ntartunnanvaara. Tämä tietoisuus ei suinkaan kevennä piinaavan usvan\nkeskellä liikuskelevan miehen mielialoja, jotka sisäisen ja ulkoisen\npaineen turruttamina muutenkin pyrkivät liiaksi tervautumaan.\n\nPäivisin hän koettaa pysytellä jalkeilla, mikäli mahdollista. Kuitenkin\ntulee eteen päiviä, useampia perättäinkin, jolloin järki neuvoo, että\non viisainta lepäillä hiljakseen paikoillaan. Ne ovat pimeitä, ylen\npitkiä päiviä. Puoliksi suljetuilla luomilla himmennetty katse liukuu\nkiertäen pienen huoneen ahtaissa aloissa, ajatusnäkemykset hakeutuvat\ntoki avarammille laitumille.\n\nHän ehtii pohtia vähäiset asiansa monella tavalla ja moneen kertaan.\nÄkkiä yllättäneessä tautitaistelussaankin hänellä on jo kohta vuoden\nsotakokemus. Näinä päivinä hän ei ole ensinkään varma, miten ottelu\ntulisi päättymään, mutta yhdestä asiasta hän toki on jo täysin\nvarmistunut. Hänellä on selvä suunta ja sitkeä taistelumieli. Ja\ntulenmakua on jo hermokeskuksissa siksi paljon, että hän keskiyön\npimeimpinäkin hetkinä rohkenee kääntää kiikarinsa etsivän pään\ntaistelukentän tuhoisimpiin palopaikkoihin.\n\nOn selviö, että taistelu parhaimmassakin tapauksessa tulee muodostumaan\npitkäaikaiseksi ja paljon vaikeammaksi kuin hän ensimmäisinä\nvaloisimpina hetkinään oli ehtinyt kuvitella. — Varautukaa moniin\npettymyksiin ja pitkäaikaiseen kamppailuun! Niin ylilääkäri on\nviimeisillä sanoillaan hyvästellyt. Vasta puolen vuoden kuluttua hän\ntajuaa, että niihin sanoihin on sisältynyt kokeneen miehen ja ystävän\nhyvää tarkoittava evästys.\n\nKulunut kesä on ulkoisesti ollut onnellinen. Se tuotti runsaasti satoa\nja antoi monta muuta elämisen iloa. Terveydelliseltä kannalta ottaen\nsää on ollut suotuisampi kuin moniin vuosiin. Ja kuitenkin oltiin\nvasta tässä, ellei juuri aivan alimmalla portaalla, niin lähimmällä.\nLasku menee kurahtaen, mutta nouseminen on vaivan panttina. Hän on\n»akanpyörteissä», samanlaisissa ja kuitenkin toisenlaisissa kuin\nleiripäivillä Kyminjoessa uidessa. Eipä silloinkaan ollut muuta kuin\nkymmenen metrin matka, mutta se kesti puolisen tuntia. Ellei hän olisi\nollut niin hyvissä voimissa ja hyvin treenattu mies, olisivat viimeiset\nkahden vuosikymmenen kymiuinnit ja akanpyörteet jääneet kokeilematta.\n\nHän ei jäänyt silloisen virran pyörteisiin. Eikä jää nykyisiin. Hän\non todistellut sen itselleen naurettavan monta kertaa ja monella\neri tavalla, niinkuin joku aloitteleva bushidolainen opettajansa\nensimmäisen iskulauseen tai lujatahtoisen ihmetohtorin heikkohermoinen\npotilas. Joka päivä tunnen tulevani yhä paremmaksi!\n\nSiinä on taikaa, ainakin sen verran, että hän saa ajatuksensa\nilmavammille murtomaille. Kipeät keuhkotkin tuntuvat saavan annoksen\nkeväistä vuorien ilmaa. Niin käy myös tänä iltana, jolloin hän huomaa\npalomuurin repeämässä ilakoivan lapsen silmän. Hän päättää muuttaa\nlehmien, lampaiden ja talviporsaan toveriksi riihinavettaan ja\nihmettelee, kuinka hän ei noin yksinkertaista asiaa jo aikaisemmin ole\nkeksinyt.\n\nSeuraavana päivänä tapahtuva muuttohomma aiheuttaa tuvan puolella\nvähäistä napinaa, ei pitkäaikaista, kun keksitään, että navettaan\nsaattaa iltaisin kipaista melkein samalla vaivalla kuin porstuan kautta\nkamariin ja että navetassa saa olla kauemmin ja että siellä tulee\nolemaan hauskaa.\n\nJohtopäätökset ovat verrattain oikeita. Kauanko pienillä vikkelillä\njaloilla pellon poikki kapaistaan. Suuressa uunissa palaa lämmittävä\nroihu ja savukanavien mustien kivien keskellä hautuvat perunat ja\nnauriit makupaloiksi, jotka aina loppuvat kesken.\n\nSe on verraton paikka kolopiilosilla leikkimiseen. Mitä parhaimpia\nkätköpaikkoja löytyy kymmenittäin. Muurinsola olisi ehkä kaikkein\nparhain, ellei olisi niin peloittava. Pimeässä nurkassa, kanojen\nmakuuorren alla on myös hyvä paikka, peloittava sekin, silloin tällöin\ntoistuvien tipahtelujen vuoksi. Mutta porsaan karsina on kaikkein\nhauskin. Jos pahnoja on tarpeeksi, niin keinokasta piilolaista ei löydä\nsieltä edes penkomalla. Aina saa käsiinsä vain porsaan kärsän tahi\nhännän, kohmasipa pahnakasaa miltä kohdalta tahansa.\n\nNavetta on myös oivallinen satupaja ja isä sen seppo Ilmarinen. Satuja\npitää löytyä, joka päiväksi uusi. Jos hän vanhaa yrittää kertoa, niin\nsaa rangaistukseksi kertoa toisen. Kertoja ei siitä pahasti kapinoi,\nkoska hän entisenä kenttämiehenä hyvin muistaa, että varaslähdöstä saa\naina rangaistusta, kuitenkin siitä huolimatta pitää tilaisuuden tullen\nuudelleen yrittää.\n\nKun pikku Ilman kummitäti ja kummisetä tulevat vieraisille, viedään\nheidät suoraa päätä navettaan. Jos sattuvat tulemaan yksiin\naikoihin, niin viedään yhdessä kyydissä laivurin suksella tai omalla\nvesikelkalla. Navettaan on viety isän viulu ja radiovastaanottajakin.\nLaivuri, joka yleensä on kärkäs lausumaan mielipiteensä päivän\nasioista, arvelee rikasohjelmaisen illan jälkeen: — Olisi tuossa vielä\nmuutakin voinut olla, vaikkapa kymmenen minuutin lisäohjelma naapurin\nnavettariihestä. Jos sopivaan aikaan lankansa tänne yhdistäisivät, niin\nkansakunta saisi kuulla vielä hienompaa konserttia kuin valesatakielen\nlirputusta vanhankaupungin puistossa.\n\nPidetäänpä sellainenkin ilta, yhdistetty radio- ja omaohjelmailta.\nEsitetään yksi- sekä moniäänistä laulua, satujen kerrontaa ja niiden\nselittämistä, vasikan yksinlausuntaa ja porsaan vinkumista. Välillä\nleikitään ja sitten soittelee etäinen orkesteri kappaleita viikon\nsuosituimmasta ohjelmasta.\n\nSeuraa tarjoilutauko, jolloin maistellaan uunikanavissa paistettuja\nnauriita ja talon hyväksi tunnettua jälki- ja hätävararuokaa,\nsokerilla ja talkkunoilla vahvistettua puolukkahilloa. Keittopatana\non suuri kivikuppi, lautasina lantun lehdet ja lusikoina miesten\nvuolaisemat pärelaikat. Opettaja kehuu keitosta verrattomaksi,\nlaivuri sanoo maistaneensa yhtä hyvää neekerikylässä päiväntasaajan\neteläpuolella. Sekin oli valmistettu maan parhaimmista hedelmistä\nsuuressa savikupissa, johon koko kylän väki oli juossut kolme päivää\nkäyteainetta sylkemässä.\n\nRangaistukseksi saa laivuri kertoa kauniimman sadun. Rangaistustyö\nansaitsisi kovennettua rangaistusta, mutta ilta on pitkälle kulunut ja\nisännän on määrä soittaa lopuksi viulua.\n\nHän menee ja avaa seinäikkunan. Kuutamo tulvahtaa keskilattian\npahnoille. Hiillos heijastelee lämminsävyistä valokulmaa ovensuun\npuolesta sitä vastaan. Soittaja istuu seinähämyyn kuun sillan alle.\nPikku Ilma inahtaa hereille, koska on jo hänen ruoka-aikansa. Hän saa\nannoksensa ja raukenee hiljaiseksi.\n\nVähään aikaan ei kuulu muuta kuin lapsen tyytyväistä jokellusta\nja hartsin vitinää jouhiin. Sitten viritysääniä, kvintti, terssi,\ntäyteläisenä helähtävä kolmisointu. Taas hiljaisuus, kunnes karsinan\npuolelta kuuluu rohkaiseva kehoitus: No! No! Pieni välitön naurahdus\neri puolella huonetta, sammuu nopeammin kuin syttyi. Herkistyvä\nhiljaisuus.\n\nSointuvärähdys kuin kärsivän sielun henkäys. Se hypähtää seinähämystä\nkuun sillalle, liukuu alas, äidin poveen, neidon syliin, raajarikkoisen\nmiehen luokse, takaisin pimentoonkin lähettäjänsä särkyneen kaikupohjan\nluokse. Se on kansanlaulun viluisissa vesissä souteleva sorsaemo, joka\nkaihoaan valittaen ikuisesti etsii kadonnutta lastaan.\n\n\n\n\n26.\n\n\nPyryjen ja pakkasten jälkeen on päästy jälleen hohtoisiin keväthankiin.\n\nHe ovat retkeilleet jo useina iltapäivinä niityillä ja metsissä.\nMerkillinen joukkokunta. Jos heinähäkillä makaileva renkimies tai\npaperipuumetsästä palaava kulkuripoika sattuu heidät näkemään, kääntää\nhän kankeata päätään, jopa pysähtyy tai pysäyttää hevosensa ja panee\ntupakaksi.\n\nEikä tämä retkue kuitenkaan niin suuri ja perin kummallinen\nliene, kaksi suksimiestä ja naista, joista etäämpänä silmäilevä\nrenkimies ei arvaisi, ovatko he miehiä vai naisia, ellei hän olisi\njuuri pahimmoillaan siinä iässä, jolloin halukkaasti uumoillaan\nohikulkijoiden muotoja ja ääriviivoja. Ja tietää hän sen muutenkin,\npienessä kylässä tulevat hyvin pian tunnetuiksi miehiset naiset.\nNe ovat Pahka-Matin muija ja uuden koulun uusi opetusryökkinä tai\nryökäle. Miehinen hiihtäjä on itse Pahka, joka ei kuole, vaikka meinaa.\nPulkka-äijä on englantilaispätkä, jolla on elinkautinen pemisjuoni, ja\njonka senvuoksi ei ollenkaan tarvitsisi pankolta liikahtaa, ellei olisi\nlöysäpäinen. Mutta mikä käärö äijän perässä kierii? Jaa! Sehän se on\nniiden viimesuvinen tekele. Kaikkia irtopahkuloitaanhan äijä kuulemma\non vedellyt hännillään jäniksenpapanoita nuuskimassa.\n\nRuuna vötkähtää käyntiin ja poika mötkähtää heiniin. Hiihtoretkue\nnousee mäelle, koska aurinko jo oikoo alhaisimpien niittylaaksojen\nylitse. He eivät ole kilpahiihtäjiä, eikä heidän tarkoituksenaan ole\nmatkaennätysten takaa ajaminen. He hiihtelevät tunnin pari, etenevät\nkilometrin tahi viisi ja pysähtelevät, missä milloinkin mieli tekee,\nhalukkaimmin kukkuloilla, joista on näköalaa, ja joista vaivattomasti\npääsee hyvään lähdönalkuun.\n\nSunnuntaisin, jolloin kaikilla on enemmän aikaa, on heillä matkassaan\neväsvoileipiä. Laivurin »kajuutassa» on pieni kirves. Tuulilta\nsuojatun aurinkoisen rinnepaikan löydettyään he leiriytyvät kuusen\nalle tervaskannon juurelle. Pitkällä miehellä on luontainen veto\ntervaan, pätkällä taas pollarin ääreen. Hän on satoja kertoja nakannut\nniiden kaulaan vahvan tervaköyden silmukan. Naisilla enempää kuin\npulkkakääröllä, ei tässä suhteessa ole erikoisia makuvaatimuksia, he\nmajoittuvat, mihin majoitetaan!\n\nPian kohoaa savu ja tervaspilke pirisee. Ja kohta pirisee loimussa\nläskiviipale, silakka tahi Islannin silli. He istuskelevat\nhavutuoleilla, joiden selkänojana on pihkainen kuusen kuve tai\nruskeakaarnainen männyn kylki. Kuusi on sileämpi, mutta vaarallisempi,\nkoska se erittää pihkaa. Isäntä johtaa puhetta. Johtaa sitä\nlaivurikin, milloin tuuli hänen purjeisiinsa sopii. Keskusteluun hän\njokatapauksessa ottaa osaa, järäyttelee jämeitä sanoja.\n\nPuhutaan kaikenlaatuisista asioista, hyvin usein myös kasvatusasioista,\nehkä senvuoksi kun yksi kasvattaja ja yksi kasvatettavakin on matkassa.\nJa tehdyn lupauksen mukaan on kummivanhempien usein neuvoteltava\nholhottinsa kasvatusta koskevista kysymyksistä.\n\nLaivuri heittää kummikumppanilleen kieroja tenttikysymyksiä, täräyttää\nkuin palavalla kekäleellä. Nuori kasvattaja ei aina tiedä, mitä\nvastaisi, hätäytyisi ehkä, ellei olisi niihin jo tottunut ja ellei\nemäntä ja isäntäkin olisi tulen äärellä tukena ja neuvonantajana.\n\n— Kumpi minun oli tarpeellisempi tietää näistä kahdesta: Milloin Kaarlo\nSuuri, Pippin Pienen poika kuoli, tai montako senttiä on yardi ja kolme\nEnglannin tuumaa? Selittäkääpä minulle se, koska olette opettaja ja\nkirjanoppinut!\n\nTällaisenkin kysymyksen laivuri kasvattajalle nakkaa. Mitäpä tähän\nsitten nuori naisopettaja vastaa. Neiti Haapanen kyllä tietää, mitä\nsiihen pitäisi vastata, mutta vastaa toisin, sitä kiintoisammaksi\nsukeutuu jälkiselvittely.\n\n— Jassoo, vai niin arvelette! Niin arveli tarkastajakin, se äijän\nköriläs, joka senvuoksi epäsi minulta päästötodistuksen! Mutta mitä\napua on Kaarlo Suuresta enempää kuin Pippin Pienestä, kun kymmenen\nbeafordin luodetuuli möyryää Pohjanmerellä ja minä poikapahainen\nkilluskelen suurmaston ylimmällä poikkipuulla? Mitä hyötyä minulle oli\ntällöin jonkun suur-Kallen tai pien-Pillen syntymä- ja kuolinhetkistä,\nhäh?\n\nSiihen ei kukaan vastaa. Laivuri jatkaa itse.\n\n— Yardi ja kolme Englannin tuumaa! Sen tiedon minä olisin tarvinnut\nsillä hetkellä, jolloin meri möyrysi kuin suuri äkäinen sonni ja\nalhaalla täkillä mylvähteli kapteeni, se kirottu Anderssonni: Laske\nalas, sanon minä! Yksi yardi ja kolme Englannin tuumaa! Etkö kuule,\nsinä rometaarin polkema aasin vasikka!\n\n— Sinulla taisi olla kiperät paikat siellä ylhäällä killuessasi,\npäivittelee isäntä.\n\n— Mikä hätä minulla siellä oli. Kaikki neljä käpälääni oli silloin\nvielä tallella. Jos priki olisi uponnut, niin minä olisin ollut\nviimeinen kukko kiekumassa.\n\n— Mutta onneksi ei uponnut!\n\n— Onnettomuudeksi, sano niin! Minun oli tultava alatäkille, jossa\nodotteli Anderssonni. Ellei perämiestä olisi ollut, niin se olisi\ntappanut minut ja jäänyt itse henkiin!\n\n— Perämiehet taitavat olla meriväen reiluimpia miehiä?\n\n— Niin ovat. Mutta yardin minä kyllä tulin sillä hetkellä tuntemaan,\nehti kapu niin monta kertaa köydenpätkällä sen minun selkääni lukea.\n\nTähän tapaan aloitettiin valmistava keskustelu, josta helposti voitiin\njatkaa. Laivuri väitti sekä todisteli, että tässä maassa koulutetaan\nfariseuksia ja kirjanoppineita, mutta käytännöllisen elämän vaatimukset\nunohdetaan. Hänen vanha leinin vaivaama käsityöopettajansakin saa\nsiinä sivussa ilkeitä letkauksia, vaikka ei hän mikään opettaja edes\nollutkaan, potkut saanut vääpeli, mikä lienee ollut. Oli kuitenkin\nkyennyt karjumaan lapsille neljä tuntia viikossa ja perimään\npuolentoistasadan markan suuruisen palkkansa, kuittaamisen laita lienee\nollut niin ja näin.\n\n— Ja tämä jehveettari opettaa meitä poikia käsitöissä! Höylät ovat\nkuin kiviporan teriä. Puukonkalhut sellaisia, että yhdentekevää,\nkäänsi miten päin tahansa. Muita kapineita ei juuri ollutkaan, paitsi\nkirveskuokka, jonka teräpuolella hätätilassa vasaroitiin nauloja.\nJa näillä verrattomilla työkaluilla pitäisi sitten tupen mittaisten\npenesten ottaa sarvikovasta koivunlankusta irti kauluslautaa,\nhöyläntukkia ja hihansilityspuuta. Mitä tuhannen vietävää silläkin\nkapistuksella oli merkitystä! Kylän ainoa räätälikään ei sitä tarvinnut\nja tavallinen kansa ei edes tietänyt, mitä mokomalla tarviskalulla\ntehtiin.\n\n— Olihan heillä lupa kysyä kevättutkinnoilla, huomauttaa isäntä väliin.\n\n— Niinkuin eivät olisi kysyneet ja irvistelleet. Tutkintoa\nvalmisteltiin kuin hyvääkin herranehtoollista. Niin ja niin monta\nhihapuuta, kauluskapulaa ja höyläntukkia, pöydälle pinoon. Minä, minä,\nherra vääpeli! Minun ansiotani tämä kaikki!\n\nMutta jos minä tai joku muu poikapahainen sattui kouraisemaan\nkäteensä jotakin pehmeämpää, kaarnanpalaa tai leppäistä haloa, josta\npatapuukolla jotakin olisi irti saanut, niin vääpeli heti ärjäisee:\nKersat! Petteri, pakana! Joko taas vähtäät niiden kaarnakaukaloittesi\nkanssa! Mene pellolle siitä!\n\n— Olisit mennyt.\n\n— Olisin mennytkin. Siellä oli hyvä laskumäki. Mutta mäenlaskusta\nannettiin jälki-istuntoa ja virrenvärsyjen lukemista. Jos vielä olisi\nkäytännössä sama rangaistus, niin mahtaisiko teille syntisille koko\nvirsikirja riittää?\n\nOpettajaneidin velvollisuus olisi puolustaa aikaisempien edeltäjiensä\nhihapuita ja värsyrangaistuksia, mutta mitäs tämä virvelilintu muuta\nkuin nauraa, hikertää ja hieroo tuulipuseronsa selkämystää pihkaiseen\nkuusen kylkeen.\n\nHiertyy hän toki siitä ammattiasioihinkin ja väittelee laivuria\nvastaan. Opetusmenetelmät ovat paljon muuttuneet niistä ajoista,\njolloin herra englantilainen salakähmäisesti kaarnaveneitä\nvuoleskeli. Juuri tähän nykyisin pyritään, sovittelemaan teoiksi\nniitä harrastuksia, joihin lapsilla on luontaisia taipumuksia.\nLuokassa askarrellaan jo paljon ja käsityötunneilla tehdään savitöitä,\npahvitöitä, tuohitöitä, ehkä kaarnatöitäkin, milloin vain on\ntyövälineitä käytettävissä ja aineksia saatavissa.\n\n— Työvälineitä ja aineksia! Niinkuin täällä ei olisi aineksia enemmän\nkuin tarpeeksi, jokaisen kannon ja katajan juurella. Ja hyvässä\nlinkkuveitsessä on työasetta riittämiin.\n\nIkäänkuin havainnollistuttaakseen väittämäänsä herra englantilainen\nottaa taskuveitsensä, jossa on terää, sahaa, piikkiä ja talttaa ja\nvuolaisee kädenkäänteessä neidille katajakoukusta mitä siroimman\neteisnaulan.\n\n— Kas tässä! Olkaa niin hyvä! Minulla ei ole kyllä kuin puoli kymppiä\nkäsitöissä, mutta minkä minä sille mahdan, että muori tökkäsi peukalon\nkeskelle kämmentä!\n\nPieni esine kiertää kädestä käteen. Se myönnetään yksimielisesti\nhyvänkin viitosen arvoiseksi. Neiti saa sen uudelleen ja sujauttaa\nnäppärästi hiihtohousujensa vetoketjun alle mokomankin lahjaesineen.\nLaivurin kajuutan seinissä niitä on kymmeniä, yksi- ja kaksihaaraisia\nkoukeroita, samoin naapurin isännän huoneiden sisä- ja ulkoseinissä.\n\nMutta onko muissa pitäjän ja Suomen tölleissä vielä katajaisia\nnauloja ja viilikehloja, kaarnaisia lasten leluja ja muita\nomatekoisia koriste- ja leikkihelyjä? Eiköhän vain niitä piakkoin ole\netsiskeltävä museoista, Töölön kivilinnasta, jossa kaikki retkueen\njäsenet pienpulkkaista lukuunottamatta ovat käyneet, ja Turun\nvanhasta linnasta, jossa vain herra engelsmanni on käväissyt, kun\nuteliaisuudessaan on pitänyt nokkansa joka paikkaan pistää. Niistä\nsitä on löytynyt, tällaista näpertelytavaraa, niin sirotekoista, että\nsydäntä kiertää jo katsellessakin. Ellei kauniisti muovailtu ja somilla\nväreillä kirjottu värttinälauta kelvannut neidolle kihlakaluksi,\nniin eipä sitten mikään, komeista solkihelyistä puhumattakaan ja\nellei ihmeen ihanilla kuvaryijyillä ja kirjoraanuilla jutustettaessa\nlempi sydämissä sylkähtänyt, niin sitten oli jäätä mekon sisällä, ei\nistuinpaikoilla.\n\nNäissä huomioissa ollaan yhtä mieltä. Kumpikin pari tuo esiin\nmuinaisten vastapuolten avuja, miehet naisten, naiset miesten,\nniinkuin ne siellä tien toisella raiteella olisivat olleet helpommin\nhavaittavissa. Mutta itse pääasiaan nähden ollaan täysin yhtä\nmieltä. Kädenkäyttö, ehkä taitavuuskin on kasvanut alaspäin. Laivuri\nerittäinkin intoutuu tätä sanaa julistamaan ja silloin saavat toiset\ntaas kuunnella valmista.\n\n— Niin ennen. Entä nyt, kehtaanko mä sanoakaan! Kun nuori mies pykää\nmökkinsä, tai useimmiten timprauttaa sen ammattimiehellä, tarvitsisi\nhän vähintään paistinpannun käteensä iskeäkseen nelituumaisen\nrässinaulan seinään.\n\n— Mitä hän sitä valmiin tuvan seinään? ehtii isäntä väliin.\n\n— Nutun naulaksi, hyvä mies! Naulan syrjä on kuin raspin reuna.\nSeuraavana päivänä ei ole nutussa enää ripustinhenkaria, kohta ei\nkovikejouhiakaan, mutta vähätpä siitä, talo on ja rässinaula talon\nseinässä. Rahalla hän hankkii sinne vähän mööpeleitä ja jonkun\nhempukankin, vihdonviimeisen mööpelin, joka iltaisin osaa irroittaa\ntekohampaansa, mutta äijän nutunhenkaria ei osaa neuloa.\n\n— Turhaa vaivaa näkisi, ei se kuitenkaan kauan kestäisi, ehtii emäntä\nväliin.\n\n— Ihan turhaa! Ne hampaatkin, ei hän kovasta leivästä kumminkaan niillä\nmitään irti saa. Ja ostopiirongin päälle karttuu muuta turhaa rojua\nvuosi vuodelta yhä enemmän. Siinä on tyrolilaisia fajanssienkeleitä,\nsiivet häveliäästi lanteiden suojana, portugalialaisia porsliinipiruja\nviikunanlehti vyötäisten peittona. Eiköhän vain kumitavarakin liene\nranskalaista laatuperää? Joka tapauksessa ostorojua on niin paljon,\nettei arvon rouva aamuisin niiden joukosta hampaitaan löydä!\n\nTulee hetken äänettömyys, niinkuin joukolla etsittäisiin kaapin\nlaidalta rouvan tekohampaita. Laivuri löytää ja jatkaa.\n\n— Entä myöhemmin kun kypsyy ensimmäinen pikku peipi. Lelua toki pitää\nhankkia lapselle, herrantertulle. Sitä ostaa isä, sitä haalaa äiti ja\njoulupukki kontin täydet.\n\n— Ja kummisetä syntymäpäiväksi, tuikkaa isäntäkin taas väliin. Laivuri\non kuulevinaan väärin.\n\n— Kummitätikin, aivan niin! Pelivärkkiä ja soittotoosaa. Ulkomaalaista\ntusinakamaa läkkipellistä, messinkiplootusta, kaikesta romusta, mikä\nmihinkään muuhun ei kelpaa. Täällä on sopiva kaatopaikka, neljä\njäänmurtajaa ja Hangossa talvisatama.\n\nLaivuripa nämä asiat parhaiten tietänee. Tietää hän vielä monta muuta\nasiaa, koska hänellä on hyvää aikaa ja halua seurailla sanomalehtien\ntilasto- ja kuukausikatsauksia. Hänellä on hyvä muisti, johon nojautuen\nhän voi kymmenesosa miljoonan tarkkuudella sanoa, kuinka paljon\nedellisenä vuotena on maahan ostettu minkä mitäkin rojua, kameelikurjen\nsulkia naisten hattuihin ja keinotekoisia häntiä hepsankeikkain\nlanteilla keikkumaan.\n\nNäitä hän latelee ja puree, isäntä letkauttaa väliin lyhyin lausein\nmyöntäen tai vastustaen kuin tulta kohentaen. Emäntä ja kansankynttilä\nsanovat hekin sanansa heittäen suorastaan väärentämätöntä öljyä tuleen.\nHe tiedustelevat yksinkertaisen vilpittömästi, eikö nuhteettomasti\nvaeltava Aatamin heimokunta olekaan käyttänyt mitään tarpeetonta\nulkomaan tavaraa luontonsa kohentamiseksi ja sielunsa virkistykseksi.\nMikäli he ovat muistavinaan on esimerkiksi tupakka kokonaan ulkomaista\ntoukoa ja käytetään siihen vuosittain niin paljon miljoonia, ettei\nkymmenyslukuja ensinkään tarvitse muistella.\n\n— Käytetään, tuhattulimmainen soikoon! innostuu laivuri. Mutta kukapa\npöläyttelee miehen rinnalla ja miehen silmillekin savukierukoita\nsuloisesta suukkosestaan? Kukapa muu kuin tämä hepsankeikka. Ja mitä\nkahvin kulutukseen tulee, niin siinä ei miehinen suku kelpaa edes\nkokkipojaksi!\n\n— Kun ei viitsi nousta aamuisin niin varhain ylös, ehättää emäntä\nkeittäjien puolesta.\n\n— Ei viitsi. Tuhottomiin se veisikin, jos äijätkin vielä nousisivat\nturuuttelemaan. Todistukseksi kimahtaa edellisen vuoden kahvilasku,\ntäsmällisyyden osoittimina vielä ne kymmenesosamiljoonien\nkaupanpäälliset.\n\nSeuraa aavisteleva, milteipä pahaenteinen hiljaisuus. Isäntä kohentaa\nkekäleenpäitä tuleen. Pieni harmaa tikka lennähtää metsäaukion ylitse\nlaidimmaiseen puuhun, pyörähtää rungon taakse, mutta palaa kuin haluten\nhänkin omin korvin päästä kuulemaan, vieläkö miljoonia valuu. Valuuhan\nniitä, oikeinpa lovahtamalla putoaa. Kansankynttilä ne kiskaisee esiin\nniinkuin värillisen sienikartan luokkahuoneensa patenttitelineestä.\n\n— Entä viinamiljoonat! Mihin herrat ne ovat unohtaneet? En satu\nmuistamaan numeroita, eikä kukaan niitä varmuudella tietäne, koska\nniissä on niin paljon salanumeroita. Olen vain vertauksellisesti\nkuullut esitettävän, että Suomen lehmät eivät kykene erittämään niin\npaljon myytävää voirasvaa kuin viinamäen hääjuomiin tarvitaan rahaa.\n\n— Ja voi kuitenkin on meidän ainoita, suurimpia tulolähteitämme. Emäntä\ntoteaa tämän, kukapa sen asian paremmin tietäisi.\n\nTikka ryöpsähtää siivilleen, lienee kuullut tarpeekseen. Miehet\nkatselevat mietteliäinä, toinen tuleen, toinen aukion takaiseen mäntyyn\narvaillen mielessään, pysähtyykö toukkuri siihen, vai jatkaako matkaa.\nPysähtyy, niska kenossa runkoa vastaan, pian alkaa kuulua nopeita\nkoputuksia.\n\nJospa joka tönössä olisi tuollainen naisenpuoli kuin jompikumpi noista,\najattelee laivuri tuijottaen liekkiin, joka kiihkeästi lipoo tervaisen\npilkkeen päätä.\n\nTuo niskajänteitä treenaa, johtoja ruuvailee, lamppuja sytyttää.\nOlisipa kaikilla ihmislapsillakin nuoruudestaan lähtien nokankopinaa ja\nsopivaa käden askaretta.\n\nLaivuri tuijottaa tuleen ja ehtii ajatuksissaan edemmäksi.\n\nMinkävuoksi merimies satamassa rähjää? Pitkäaikainen ikävä, sielun\nikävä, ruumiin ikävä! Pääsepä siitä sitten johonkin hätäsatamaan ja\nmuutamaksi päiväksi lankustaan irti, luonnostaan irti, pirukin pääsee\nirti. Mies juo ja juo. Näkee ympärillään keinotekoista katinkultaa\nhaaleasilmäisten harakoiden kupeissa, tuntee suuren orpoutensa ja yhä\nenemmän juo. Kun huomaa valuneensa tunkiolle tai tunkion viereen,\nniin ämpärikaupalla juo, huuhtelee rypysijaansa ja ryvettäjiäänkin\nniin kauan kuin killinki taskussa kilahtaa. Sitten kun on tyhjä, niin\non tyhjä, taskut, ruumis, sielukin tyhjä. Mies on valmis joko narun\njatkoksi tai uudelleen lankkuun kiinni, kiikkuvaa katinkultaa kokoomaan\nja uutta ikävänsykkyrää kasvattelemaan.\n\nLaivuri muistaa, että hänen pitäisi vastata johonkin kysymykseen,\njoillekin kyselijöille. Noille naisille tuossa riutuvan metsätulen\nääressä, kuusen kupeessa. Siitä on jo pitkä aika, kun he kysyivät, mitä\nhe kysyivätkään? Hän muistaa ja vastaa kysymyksellä kysymykseen:\n\n— Jaa minkävuoksi viinamäen häissä tarvitaan niin paljon juomaa?\n\nIsäntä luulee sen itselleen tarkoitetuksi ja ehättää vastaamaan:\n\n— Keitto on kovin suolaista. Jälkiruoka liian makeaa.\n\nHarmaa tikka on hävinnyt metsään, aurinko jo metsän taakse. Leirituli\nsammuu. Iltatähti syttyy.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nVuorella käy pauke kuin valtion tietöissä. Sitä kummaa pysähtyvät\nlinjavaunujen kaukomatkustajatkin ihmettelemään. Mitä tavatonta\njärven takana rakennetaan? Nehän siellä, pätkä-engelsmanni ja hänen\nrintatautinen naapurinsa! Jokainen paikkakunnan alkuasukas sen tietää\nja tietää sen renkaitaan potkiskeleva linjavaununkuljettajakin, jonka\nvirkansa puolesta ja elinkeinonsa edistämiseksi täytyy tietää kaikki\npienimmätkin mitä linjan varrella tapahtuu, lasten ristiäisistä\nemakoiden määräpäiviin saakka.\n\nHe paukuttavat vuorta kymmenen miehen voimalla. Dynamiittia on lähin\nräjähdysainekauppa saanut toimittaa laatikoittain, sytytyslankaa\nkokonaisina vyyhtinippuina. Laivurin rahat siellä palavat ja paukkuvat\nja takana pelaa rintatautisen putkisepän metkut. Eipä senvuoksi, että\npätkältä itseltäänkään järkeä puuttuisi. Mutta tätä järjetöntä aineen\nhaaskausta ei kukaan järki-ihminen käsitä. Siinä on kaikkitietävän\nkuljettajankin tunnustettava tietämättömyytensä.\n\nEhkäpä ne sieltä kultaa tahi kuparia, koettaa hän kieräillä.\nRapakivikalliosta, josta ei saa edes kivijalkakiveä. Eikä tämän\nseutukunnan paremmistakaan kallioista ole milloinkaan kultia kaivettu!\nEi aarnivalkeitakaan ole pääsiäisöinä nähty! Vai kultia! Parasta pitää\njoutavat arvelut omina tietoinaan! Niinpä kuljettaja sitten pitääkin,\nviheltelee vain ja lisää vettä jäähdyttäjäänsä, joka hiukan vuotaa.\nKymmenen minuuttia on seisottu ja kahvit juotu. Tie on pitkä ja\nmutkainen.\n\nKoetetaan urkkia asiaa niiltä kymmeneltä valitulta, jotka siellä jo\nneljättä viikkoa poraavat ja lataavat. He ovat vaiteliaita, ehkä se\nkuuluu heillä työsopimukseen tai ehkä eivät itsekään mitään tiedä.\nMutta palkka lähtee joka toinen lauantai kuin valtion konttorista,\nPetteri Mäntylän maksushekkeinä, joita lentelee pitäjän kaikissa\nkaupoissa, kirjakaupoissa ja apteekissakin. Kuka rohkenisikaan enää\nniiden katearvoa epäillä. Pätkä edustaa paikkakunnalla Englannin\nvaltiota.\n\nTurhan paukutteleminen vaivaa kuitenkin kovasti asianharrastajien\nmieltä, eikä suinkaan vähimmän Lindenin Lida-rouvaa. Järven takana on\nkeväällä soutanut joitakin »konsulaatteja» kaikennäköiset kairaporat\nja kommervärkit repuissaan. Kallioita ovat kuulemma tutkineet ja\nravailleet, omenapuiden kasvuinpaikkojakin taikavarvuillaan tapailleet\nkuin mitkäkin kaivonkatsojat. Mikä tietää, mitä ovat keksineet? Mutta\nvaltiolle se kuuluu, jos jotakin arvokkaampaa ovat keksineet! Tuntee\nLida-rouva niin paljon maan lakeja ja asetuskokoelmia.\n\nOmana vakaumuksenaan esittää rouva luotetuille ystävilleen,\nettä entinen murhamies on keksinyt tämän keinon päästäkseen\nenglantilais-pätkän rahoihin käsiksi. — Kyllä täällä tuon tapaiset\ntutkimukset ja paukutukset ymmärretään! Silmän lumetta kaikki! Kerran\npaukahtaa semmoinen paukku, joka vie pätkän mennessään, sanokaa\nminun sanoneen! Silloin saavat miehet viimeisen litviikin, ellei jo\nennemminkin! Sitä teurastajan rouva ei ymmärrä, minkä vuoksi hän\nvieraita miehiä on kerännyt niin paljon ympärilleen. Vähemmillä\nkuluillahan hän olisi päässyt, jos olisi pannut pätkän istumaan kivelle\nja itse lyönyt lekalla poran päälle. Kun joku arvelee, ettei hän voi\nlyödä raskaalla vasaralla, rintatautinen mies, tiuskahtaa rouva:\nPiruilemista! Silmän lumetta sekin! Kyllä täällä sentapaisten miesten\nyskät ymmärretään!\n\nMutta rouva on päättänyt pitää silmänsä ja korvansa auki. Kukapa muu\ntässä nukkuvassa kylässä mitään huomaisikaan. Hän on jo aikaisemmin\ntämän vaarallisen kulkurin pelehtimisistä selvät ottanut. Tehköönpä\ntoisen murhan, niin jopa istuu ja istuukin viimeisen kerran.\n\nVuorella ja vuoren alla ei tiedetä näistä huolista mitään, sillä sota\non täydessä käynnissä. Molemmat isännät hääräävät mukana hiki hatussa.\nSe on hupaisaa hommaa heille kummallekin. Matin on vallannut kokonaan\ntämä erinomainen työ, tämä viimeisten keväthankien väläyttämä näkemys,\njonka nopea toteuttaminen on ylittänyt hänen rohkeimmat toiveensa. Se\non kytenyt ja hehkunut syttymähetkestä lähtien hänen rinnassaan kuin\nkolmen vuoden takainen taudinkulo, jonka kytemiset hän myös yhä tuntee,\nmutta tuntee ne jo samalla mielellä kuin sammuttaja ehtoopuolella,\njolloin tuuli on tyyntymässä ja kulo määrätylle alueelle rajoitettu.\nTämä uusi palo on riemukasta ilotulitusta. Se väläyttelee kirkkaita\nnäköaloja.\n\nLaivuri tuntee tulitukset toisella tavalla. Suoraan sanoen hän ei ole\nuskonut naapurinsa suunnitelmiin, eikä usko niihin vieläkään, mutta hän\non innostunut asiaan penikkamaisella tavalla, itse täräyttelemisien\nvuoksi. Ihmiset ovat paljon pätkästä puhuneet, puhukoot yhä! Hänellä on\nrahoja pankissa melkoisen runsaasti ja elinkautinen eläke juoksuttaa\nuutta.\n\nEikä ihminen ole mikään maailmannapa, ikää on jo karttunut hänellekin.\nEhtoopuolessa alkaisi olla, sittenkin, vaikka ei tyvipäätä olisi\nväkivaltaisesti lyhennelty. Se tuntuu ja on vuosien lisääntyessä\nyhä enemmän ruvennut tuntumaan kaikenlaisena läpilyöntinä pahojen\nilmojen edellä. Muita säätiedoituksia ei tarvitse ollenkaan lukea eikä\nkuunnella.\n\nJa kenelle laivurin pitäisi kerätä tätä maallista mammonaa?\nSaamattomuudessaan lahoaville sukulaisnahjuksilleko, jotka kuuluvat\nodottelevan hänen kuolemaansa huulet hölpällään? Velkaakin\nmuutamat lienevät tulevaisen saaliin toivossa jo tehneet. Mitähän\nodottelemista Mäntylän Petterillä olisi ollut heidän puoleltaan, jos\nonnettomuustapaus olisi sattunut tyhjälle miehelle? Vaivaisen kyyti\nköyhäintalolle nurkista kahmaistuja jäännöskamsuja vastaan.\n\nJaa'a, rakkaat sukulaiset ja kylänmiehet! Tuhlaajapoika on palannut\nkotiin ja pitää tulijaisjuhliaan. Kuunnelkaa, kuinka paukkuu! Ja kun\ntoinen panosmiehistä sattuu juuri sopivaan aikaan kysäisemään, että\nvoitaisiinko ladata kahdella pötkyllä, kun on niin kovaa kalliota,\nhihkaisee laivuri: Ladatkaa kolmella! Paukauttakaa neljällä! Tunkekaa\nhiivaa reikään niin paljon kuin ikinä saatte sopimaan!\n\nMiehet riemastuvat. Hekin ovat poikamiehiä, ainakin ovat olleet.\nKovat paukut ovat aina hauskoja. Hei, poramiehet! Painakaapa reikää\nsyvemmäksi, laivuri käskee! Pitkiä poria teritetään. Räjähdysainetta\ntilataan uusi suurempi lähetys. Punainen riekale liehuu seipään\nlatvassa ja kuuluttaja huutaa: Heijuu! Paukku tulee, palaa jo! Pötkikää\npakoon jo!\n\nVoimapanokset jymähtelevät ja kaiku kiirii vastakallioista kuin ukkosen\njyly. Päänkokoiset kivikuulat mätkähtelevät suolle saakka, mutta pienet\nluotisirut singahtelevat järveenkin asti pulautellen kadehdittavan\nkauniita munalukkoja. Laivuri on itse kuin forsiittia ja dynamiittia,\nsen jälkeen, kun joku on hänen korvaansa kuiskaissut, että lähiperijä\nPumperin ahne ukonrahjus on uhannut hakea hänet holhouksen alle. Vai\nvormyntärikseni meinaat, sinä haiseva pukki! Sinä tihrusilmäinen...\n\nSattuu hyvä pamaus sopivaan aikaan, joten loppua ei kuulu.\nYhtiötoveri saa jatkuvasti hillitä miestä. Hän latauttaisi varmaan\nkoko laatikollisen dynamiittia yhteen panokseen, jos tietäisi,\nettä kivikuulat pomppaisivat järvien yli Mäkikylään saakka, Matti\nmuistuttelee, että lähempänä on akkunaruutuja ja muuta särkyvää,\nlaaksossa ja laakson takana ja että kyllä se kitupiikki nämäkin\npaukaukset jo kuulee, kaiku on hyvä kiirimään ja vahvistuu kiiriessään.\n\nHe ovat levittäneet vuorelle johtavan polkutien kolmipyörällä\nkuljettavaksi. Laivuri veivaa sen levähtämättä laaksosta laelle saakka,\nMatti juoksee jo taas koirana yhteen menoon. Kun hän muistaa, miten\nvaivaisesti hän kiipesi matkan keväällä kolme vuotta sitten, valtaa\nhänet niin poikamainen riemu, että käsilleen on käännyttävä. Käy\nse vielä, eteenpäin vain yks, kaks... Laivuri pyörähtää katsomaan,\nmihin mies jäi, näkee varjon kallion sivussa, kaksi päätä ja kaksi\nlippalakkia nurinpäin. Mitä ihmettä? Mieshän siinä kävelee käsillään\nja lapikkaat keikkuvat taaksepäin käännettyinä lippalakkeina! Voisi\nhänkin käsillään polkua kävellä, kun harjottelisi, mutta hän ei voisi\nkeikuttaa lippalakkeja ja hän tuntee taas pientä lievästi pistävää\nkateutta tuota viheliäistä marakattia kohtaan. Tuntee hän hyvän\nannoksen naapuriylpeyttäkin ja kehoittelee poramiehiä: Hei pojat!\nKävelkääpä tekin noin! Keikuttakaa kahta lippalakkia yhtä aikaa! Päivän\npalkka kummallekin lipalle, rahat kohta! Ylimääräiset päiväpalkat\njäävät ansaitsematta, koska kymmenmiehisessä miesjoukossa ei satu\nlöytymään toista yhtä terhakkaa marakattia.\n\nRinnenousu ei tee heille enää kiusaa, vain aikaa vie. Heillä ei\nole liikaa aikaa, elämä on lyhyt, pohjolan kesä vielä lyhyempi.\nHe päättävät rakentaa majan »yrttitarhaan, jossa lapset leikkii\nmyöhään varhain», kuten piirileikkilaulussa sanotaan. Isäntä on\nnähnyt palttinatelttoja, laivuri jos minkänäköistä jurttaa. He\novat siinä vireessä, että panevat käyttökelpoiset ajatuksensa\ntoimeksi heti. Matti soutaa kaupassa, johon pikälähetyksenä tilataan\nkaupungista purjekangasta, nastoja ja renkaita. Laivurin arkusta\nlöytyy työvälineitä, naskaleita ja vääriä purjeneuloja. Niitä\ntuskin tilaamalla olisi saatukaan. Ja sitten kauniina päivänä\nistutaan vuorella, leikataan, ommellaan, vähin väitelläänkin, sillä\nmuistipiirustukset eivät olekaan niin selviä kuin ennakkokuvat. Teltta\nsoukkenee ylöspäin, mutta kuinka paljon ja missä suhteessa, siinäpä\njärjen pulma.\n\nMinkävuoksi sen pitäisi souketa juuri yhtä paljon kuin neekerin\nolkikeko, arabialaisteltta tai eskimojurtta? Heidän telttansa\nsoukkenee, mitä soukkenee, miten he itse laittavat sen soukkenemaan.\nKun he tästä pääsevät selvyyteen, niin loppu ratkeaa itsestään. Töihin\nvain ja pitkillä rupeamilla.\n\nMutta kalliohalkeamassa kiikkuu teräspora, kaikkuu lekavasara.\nHiljaisuus tulee vain ukkosen edellä. Pian kuuluukin jo mäntyjen\ntakaa ennakkoviesti: Paukku tulee! Jymähtää kolme, neljä, viisikin\nkertaa. Kiirivä kaiku vastaa ja hätäytynyt varis kiirehtii järkäleiden\nedelläpakoon.\n\nKun he saavat telttansa valmiiksi, käy elämä vuorella niin hupaiseksi,\netteivät he malta lähteä alas edes öiksi. Matti vain käväisee hakemassa\nmuonaa ja tuo tietoja siitä, miten kansa laaksomailla jakselee. Mikäpä\nsielläkään hätänä. Kansa itsekin nousee vuorelle hupailemaan illoin\naamuin, kun paukuista ei ole vaaraa. On tutkimista monenmoista. Miksi\nvuorta säretään? Miksi isä ja setä ovat tehneet itselleen noin suuren\nyöpaidan?\n\nTeltta on niin suuri, että koko retkikunta mahtuu sen alla\nhuppupiiloon. Tytöt tahtoisivat jäädä myös yöpaidan alle asumaan,\nehkä ovat jääneetkin jo, koska pikku Ilma löydetään vasta hakemalla\npurjekankaan mutkasta sananjalkojen seasta.\n\nPetteri, peltomies, tutkiskelee suurta työmaata. Isä ei ole hänelle\nsuoraan sanonut, mutta Petteri hiukan aavistelee, kun katselee ylös ja\nalas. Hänen tehtävänään on äestellä kesantomaata, harata juurikasveja,\nhoitaa laidunmaata. Ei hänen tarvitse tästä mitään tietää ja kuitenkin\nhän tietää, ainakin yhtä paljon kuin kylän ihmiset, jotka touhuavat\nkovasti, kun eivät tarpeekseen tiedä.\n\nKatseleehan kaivannon reunoilla emäntäkin kerran päivässä. Hän tietää\nenemmän kuin poika, isän kanssa lienee ollut puhetta. Hän on nähnyt\nennenkin noin suuria kivityömaita, suurempiakin. Mutta kun hän\najattelee, ketkä miehet tässä toimivat ja mikä tarkoitus heillä on\ntakana, hätkähtää hän riemuisan mielihyväisesti. Mitään voitonmerkkiä\nei vielä näy, hän ei kuitenkaan epäile, etteivätkö he läpäisisi. He\nkumpikin ovat yksinään voittaneet suuria vaikeuksia. Sen pitää olla\nhyvin vaikeaa, mitä he yhdessä eivät voittaisi.\n\nHän ei kysele turhia, ei liioin ihmettele, nyökäyttää vain\nrohkaisevasti miehelleen ja heittelee sanakoppeja laivurin kanssa.\nVäliin he leikkivät lasten pallolla. Laivuri on tarkka koppaamaan\nkiinni, kun vastapelaaja katsoo, ettei hänen tarvitse kovin paljoa\nhypähtää.\n\nEväskori tyhjentyy, jalkojen kopina etääntyy. Miehet liikuskelevat\nkalliolla taas kahden, katsastelevat päivän saannoksia, mittailevat\nja arvailevat. Tarkastellaan suon puolta, pyörähdellään jyrkänteen\nreunalla. Parisen syltä vielä syvyyttä. Pari kolme laatikollista\ndynamiittia. Se ei ole enää uskonasia, koska poramiehetkin sen jo\nkeksivät ja uskovat.\n\nLaivuri hinaa itsensä käsillään purouoman ylitse johtavaa lankkua\npitkin. Matti saa rohkeanpuoleisen mielijohtuman ja lähtee jälkeen\nkäsillään kävellen. Laivuri katsahtaa taakseen, vähän liian myöhään\nvaroittaakseen enää, eikähän se muutenkaan sopisi.\n\n— Sinusta olisi tullut merimies! Puhuteltu käännähtyy takaisin oikeille\njaloilleen ja naurahtaa. Tämä lienee ollut korkein tunnuslause, jonka\nmerihummeri maamyyrälle myöntää. Hän nakkaa laivurin hartioilleen kuin\nrepun ja kantaa juosten telttaan. On jo levon aika, koska metsä jo on\nhiljentynyt ja laaksossa makaa sumu.\n\nMuutamana iltana jää pelto-Petteri heidän seurakseen tai omaksi\nilokseen, niinpäin lienee oikeampi ottaa. Yölintu kehrää, suosääsket\ninisevät, miehet tarinoivat ja poika kuuntelee.\n\nLaivuri ottaa heidät vuoden purjehdusmatkalle fregatti Adolfiinalla.\nHän on silloin vasta konstapulina, myöhemmin toisena perämiehenä\nsamalla laivalla. Fregatti luovii vastatuuleen täydessä puulastissa\npienen Itämeren ja ahtaan Juutinrauman lävitse vilpoisemmille vesille,\nensin kuitenkin poiketen purkamaan ja lastaamaan Hulliin ja Bristoliin.\n\nHeillä on konelasti Austraaliaan. Sillä matkalla on vellivettä\nkahteenkin kattilaan ja purjeet ehtivät pullistua ja lepattaa.\nNiinkuin tiedetään, on se pikkuinen maanosa etäällä merien pohjalla,\neikä se juuri niin pikkuinenkaan, näyttää vain, kun on niin kaukana.\nSinne päästään kahta tietä, Adolfiina painelee vanhempaa ja väljempää\nreittiä, joka on keksitty aikaisemmin kuin tämä kukkaron pohjalla\nmakaava maanosa.\n\nNiin painutaan hyvällä myötäisellä pitkin Afrikan rannikkoa, poiketaan\nsiellä ja täällä, vettä ottamassa, kappaletavaraa jättämässä. Tuuli\non yhä myötäinen. Pojat luulevat jo, että purjeet ovat pellistä,\nmutta Hyvän toivon niemessä muuttuu, herranpojat! Ilma vonkuu ja\nvinkuu! Isopurje lyö kuin kanuunalla laukoen! Ensimmäinen perämies\non pyyhkäisty mereen ja toinenkin jo saanut tällin kalloonsa. Minä\nhoitelen ruoria kaksi vuorokautta yhteen menoon, koko Adolfiinan\nkomento on minun hallussani. Olen hiukan kankea ja äreäkin, niinkuin\nsen hyvin käsitätte.\n\nMissä ne naudat ovat, jotka Kapkaupungissa lastattiin? Meressä. Entä\nisomasto? Meressä. Entä raakapurje ja Hilperin Jaakko? Meressä.\n\nSilloin minä jo hiukan suutuin. Meressä! Meressä! Senkin tolperit!\nTiedättekö, missä peräsin olisi, ellei mies olisi ollut sitä pitämässä?\nMissä koko Adolfiina? Meressä, sanon minä! Austraaliaan meillä on\nkurssi, ettäs tiedätte! Purjeiden kimppuun joka itikka!\n\nNiiden korjaamiseen ei juuri täyteen neljääkymmentä päivää olisi\ntarvittu, mutta kuitenkin käytettiin, kun siunattua aikaa oli.\nTiedättekö pojat, minkälainen on Tyynenmeren tyven? Mistäpä te sen\ntietäisitte! Se on samaa kuin jos tuo järvenlahti olisi jähmettynyt\nlampaantaliastia ja kintuistaan siihen kittautunut nevaitikka fregatti\nAdolfiina! Aurinko kairaa päälakeen kuin tulipätsin pohja, mutta ei saa\nsulaksi talia. Joo, semmoinen taliastia se on Iso eli Tyynivaltameri!\n\nSeuraa pieni hengähdystauko. Suoitikka inisee purjekankaan takana: Vai\nniin... Vai niin... Vai semmoinen on.\n\nPäästään irti vihdoin. Ja sitten fregatti purjehtii konstapulin\nohjaamana Austraaliat, Amerikat, eteläiset ja pohjoiset, Panamasta\npoikki, luovii Kubat, Haitit ja muut länsi-Intiat, Tulimaat, Halifaxit\nja yhä edelleen valtamerien poikki tutuille vesille ja pienille\nmerille, vihdoin Jyllannin nielun kautta sälekatiskaan, jonne ei mahdu\niso laine eikä jättiläisvalaskala.\n\nLännenrusko on himmentynyt. Päivänkerä juontaa kuin valaistu\nsukelluslaiva jossakin luodepohjan välimailla. Heinäsorsa rankkuu\nalhaalla järven rannassa, suopursukylläinen usma nousee kallion takaa\nniinkuin jaloilla kävelisi. Ei nukuta ketään. Pojan silmät kiiltävät.\nIsä tuntee tällä kertaa pientä kateutta. Hänen tekisi mielensä sulkea\nkatiskan nielu Juutinrauman kohdalta. Laivuri on heittänyt haasteen,\njohon on vastattava.\n\n— Pikku poika paljaskinttu, puolikashenkseli on taitellut urakalla\nvastoja ja saanut iltapäivänsä vapaaksi. Ongelle palaa mieli, pienelle\nNurkkalammelle suuren rahkasuon keskellä. Nurkkalammen vesi on mustaa\nkuin terva, ahvenet kuin saunakekäleitä, niin kerrotaan. Lammen\npohjamudassa asuu hiisi, mutta se ei näytä naamaansa muille kuin\npyhäonkijoille ja urakkakarkureille, niinkin kerrotaan.\n\nMutta nyt on arkipäivä ja poika on täyttänyt urakkansa. Äiti on ollut\ntallinvinnillä vastat lukemassa ja kuivamaankin ripustamassa. Ne\novat hyviä vastoja, kahdella pannalla, eikä hänellä ole ollut mitään\nvalittamista.\n\nPojalla on karsinamatosia vaarin vanhassa nuuskarasiassa ja kaksi\nvarakoukkua lakin lipassa. Karhulankaakin on parin neulesäikeen mitta\nja pari lyijypompulaa housun taskussa, niitä tuskin tarvinnee.\n\nPäivä lekottelee kuumasti. Umpinaiset lehtopolut ovat kostean nihkeitä,\nniinkuin talkkunauunissa juoksisi. Poika ryyppää hät'hätää lähteestä\nvettä, koska tuohilippi on reunalla ja jatkaa juoksunhölkkää. Polku\nlaskee ja nousee, sitten yhä vain laskee, vihdoin valkopursuisen aavan\nnevan pitkospuille. Hänellä on hiki, väkevä haju oudosti huumaa.\nAvolätäköt kihisevät mustanaan hyttysiä, mutta erään mättään takaa\nkohoutuu siivilleen suuri harmaa lintu. Sillä on pitkä kaula ja pitkät\nsääret, ne sojottavat hauskasti taaksepäin, kun lintu luikkaa ja lentää.\n\nJo vilkkuu mättäikössä lampi, mutta samassa ukkonen jyrähtää. Poika\nsäikähtää, hän ei ole huomannut pilven nousemista. Ei hänellä mitään\npelkäämistä ole, nyt on arkipäivä ja hän oli urakkamies. Ja sitten hän\nmuistaa, että ukkosilmalla on Nurkkalammesta saatu suuria ahvenia.\nHän alkaa kovemmin juosta, että vain pian pääsisi perille ja ettei\ntarvitsisi kääntyä takaisin. Äiti on varoittanut, että täytyy kääntyä,\njos salamoitsee. Hän painaa täyttä ravia ja ehtii perille, matosenkin\nehtii saada onkeen, ennenkuin uudelleen jyrähtää, salamoitseekin jo.\n\nSuuri honka on kaatunut veteen. Sen tyvelle hän istuu ja nojaa selkänsä\njuurihaarukkaan. Kalakoppa on vieressä vähäisessä mätäskupurassa. Se\nolisikin vasta sopivassa paikassa. Saisi nakella kuin nappikuoppaan.\nTaas välähtää, koko taivas on synkässä pilvessä. Mutta eihän ukkonen\nnevalla iske, eikä äitikään käskenyt kääntymään, jos ehtii perille asti.\n\nMutta missä on koho. Vavan kärki notkahtaa, taipuu, vesi pulisee. Se\non ahven, jymyahven, Nurkkalammen ukkosilman ahven! Kiertää piiriä\nkuin ori suitsissa! Se tulee ylös ja on suuri! Totisesti, niinkuin\nsaunakekälet Ja sitten niitä tulee uusia. Kun yhtä heittää, niin toinen\njo viippaa. Salamat lyövät ja lammen pinta rapisee. Poika on kuin\nlammesta nostettu, mutta ahventa yhä nousee.\n\nPojan silmä kiiltää. Laivurikin on asiassa mukana. Saiko hän koppansa\ntäyteen yhdeltä paikalta? Sai kuin sai. Moni muu on Nurkkalammesta\nukkosilmalla saanut, ellei pelkää vettä eikä jyrinää. Toisin ajoin saa\nistua päiväkauden, eikä nykäisekään. Ihmeellinen lampi!\n\nValaistu sukelluslaiva kulkee näköpiirin takana maan alla kaartaen.\nPunertavasta värikajasteesta päättäen se on pintaan nousemassa,\npulpahtanee esiin kohta koillisen puolella. Poika on nukahtanut. Miehet\nkatselevat häntä, nyökkäilevät, hymähtelevät. Lieneekö mies livahtanut\nTyynellemerelle, vai syöttäneekö isoja ahvenia Nurkkalammella kaatuneen\nliekopuun juurella? Olisi hauska tietää, kumpi voitti. Ehkä molemmat,\nkuvitelmien sukelluslaiva kulkee nopeasti ja ehtii moneen paikkaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOn elokuun kymmenes päivä, pikku Ilman syntymäpäivä. Hän täyttää\ntänään kolme vuotta. Hänellä on pukuna kaunis sinikukkainen mekko\nja kummisedän helmet välkkyvät somasti kaulalla kauniin loppukesän\naurinkoisena iltapäivänä.\n\nToisestakin syystä on pieni juhla. Pauke on loppunut vuorella ja\nmiehet ovat päässeet hiljaisempiin töihin. Pitkiä putkia on yhdistelty\nyksinkertaisilla muttereilla ja risti- ja T-kappaleilla. Ne ovat\nolleet Matin päiviä ja putkimiehen töitä nämä viimeiset. Hän on\ntyöskennellyt auringon kanssa kilpaa, niinkuin urakkamies. Urakkamies\nhän putkimiehenä aina on ollut, niin aikaisemmin kuin nyt. Ilman\nsyntymäpäivänä pitää johtojen olla paikallaan. Ne joutuvat jo päivää\nennemmin.\n\nHänellä on työtä viimeistellessään ollut niin hyvä olo, ettei\ntahdo tietää, miten päin kävelisi, muutamia muttereita hän lienee\nkiinnittänyt varpaillaan.\n\nHäntä kutkuttelee herruuden tunne. Luonnon herra, pienen kappaleen\nvain, mutta herra kuin herra. Onpa sitä siinä neljä viisi hehtaaria,\nneljä-viisikymmentäkin, jos ottaa huomioon kattilatasangon laajat\nkallioreunat. Heidän vallassaanpa se nyt koko kalliosuon mehuisa anti,\nkesällä ja talvella, vesi, lumi ja jää. Se putoo pilvistä ja painuu\nsammalen alle. Sen täytyy nyt painua kuin maidon siiviläsuppiloon.\nTämän suppilon pohjasta alkaa heidän kaksituumainen putkijohtonsa,\npuskee kahdeksan metriä syvän kalliouoman pohjaa ja niin edelleen\njyrkännettä alas.\n\nMillä riemulla ja nautinnolla hän jo ajatuksissaan etukäteen siilaa\nja kurnitsee tuota mustaa mätämujua, sudenkorentojen rapakaljaa,\nsuosammakkojen kurlausvettä. Eräinä hetkinä koko suo on hänen\nsilmissään saastainen tuhoeläin, jonka valtimoon hän putkirautansa\niskee, sen mustat veret kuiviin laskee.\n\nToisin ajoin hän ajattelee maltillisemmin, inhimillisemminkin.\nSe on yksinkertaisesti vain vuoren päällä oleva vesisäiliö, joka\npoutakesän kuivimmallakin ajalla sisältää muutamia satoja kuutiometrejä\nvarastoitua ja aina käytettävissä olevaa vettä. Ei se ole mitään\nlähdevettä. Mitäpä laaksossa tehtäisiinkään niin suurella määrällä\nraikasta lähdevettä. Se on omaan tarkoitukseensa käytettäväksi\npaljon parempaa kuin lähdevesi tai purovesi. Se on vuosituhantisten\nsammakkovainajien ja kaikennäköisten suokasvi- ja eläinjätteiden\nhöystämää typpirikasta kasteluvettä.\n\nHän on tähän saakka ollut niin kiintynyt suon puhkaisemiseen, ettei\nollenkaan ole ehtinyt suunnitella, miten ja mihin veden hyödyllisimmin\nkäytäisi. Sen hän on käsittänyt, että tämä uusi ehtymätön säiliö joka\ntapauksessa avaa suuria mahdollisuuksia aurinkoisen, mutta kuivan\nlaaksorinteen hedelmöittämiseen. Jo sillä putkimäärällä, minkä he nyt\nensi alkuun ovat kiinnittäneet, voisi vesittää noin hehtaarin suuruisen\nalueen, koska putous on ainakin seitsemänkymmentä metriä ja paine\nsenvuoksi väkevä.\n\nTänä kesänä ei ollutkaan vielä tarkoitus kasteluverkoston järjestelyyn,\nse tuli sattumalta, niinkuin kiirehtien näyttämään, mitä hyvää putkia\npitkin purkautuu. Hän on asian vuoksi tehnyt matkan Helsinkiin,\nkäynyt romukaupat, löytänyt eräästä tutun miehen ja talon pihamaalta\nruostunutta tuuman putkea suuren määrän, ehjää putkea, muttereja ja\nristimuhveja tarpeeksi.\n\n— Mitähän tutulta mieheltä pyytäisit tuosta romukasasta?\n\n— Mitähän tuosta pyytäisinkään? Tuhatlappusen! Ei kaiketi se ole\nmielestäsi paljon?\n\n— Ei ole, jos helpotat puoleen.\n\nKauppias helpottaa vanhan tuttavuuden vuoksi, ehkäpä enemmän senvuoksi,\nkun hän samalla saa kaupaksi viisisataa metriä kahden tuuman putkea,\njota yleensä on vaikeampi romuna tiloittaa. Kaiken kaikkiaan tulee\nputkiromua vaunulasti ja laivan lastiruumaankin oikein komea lasti.\nRahti tulee halvaksi, sillä eihän tätä tavaraa voi juuri korkeaksi\nluokittaa.\n\nHän ajelee niitä laivarannasta kolmena päivänä. Joutilaat saavat\nuutta puheenaihetta. Juttu onkin ollut kesannossa sen jälkeen, kun\npauke lakkasi. Putkikuorma rämisee Lindenin kuoppaisessa mäessä.\nIso teurassonni ravistaa itsensä renkaasta irti ja rouva huutelee\nkiukkuisesti miehiä kiinni ottamaan. Hän tahtoisi huutaa muutakin:\nSenkin murhamies! Kolistele siinä vielä niitä romurautojasi! Et kuole,\netkä tapa edes muitakaan!\n\nNyt on Ilman päivä ja putket ovat paikoillaan. Isännällä on pieniä\nyllätyksiä vieraille, kotiväellekin. Tämähän on sitä vuoden aikaa,\njolloin tavataan laskea raketteja puistoissa ja kansanjuhlissa. Ehkä\nnäissäkin juhlissa lasketaan hyvinkin kauniita raketteja sopivaan\naikaan ennen auringon laskua. Miehellä on varattuna sitä varten\nkaupunkituliaisia riihen muurisolaan. Niistä ei tiedä laivuri, enempää\nkuin nuori Petteri.\n\nOpettajaneiti on palannut kesämatkoiltaan marjoja hilloilemaan.\nMuutaman päivän kuluttua alkaa jo lukuvuosi hänen pienessä\nsupistetussa koulussaan. Hänelle on lähetetty sana kummilapsen\nsyntymäpäiväkekkereistä. Olisi hän muutenkin sen muistanut.\n\nJuhlapöytää ei kateta pihamaalle, eipä vuorellekaan, kuten joskus\naikaisemmin, vaan vuoren alle katajikkorinteeseen. Vuoren ylimmässä\njyrkänteessä näkyy syvä halkeama ja siitä laskeutuu putkijohto alas.\nLouhintajärkäleitä näkyy pitkin rinnettä, pienimpiä on vierinyt\nmelkoinen joukko alarinteille saakka. Opettaja on kuullut, että\nnaapurukset ovat kesän aikana pitäneet kovaa pauketta. Tällaista\ntyötäkö täällä on tehty?\n\nUlkoilma on kaunis, eikä pikku Ilmassa ole moittimisen sijaa. Se\nkäännähtelee, pyörähtelee ja helmirivi välkähtelee. Kummitädillä on\ntäysi työ pidättäessään sitä karkaamasta pensaikkoon. Emäntä kattaa\npöytää nurmelle. Maanantia on jo monenlaista, mehuisia suumuuraimiakin\non velimies etsiskellyt.\n\nOn tarjoiltu jo laseista ja lautasilta. Mutta opettajaneidin katse\nkarkaa usein jyrkänteeseen, jonka pohjahalkeamasta laskeutuu\nrautaputki. Hän on pariin otteeseen tiedustellut sitä isännältä ja\nlaivurilta. Venkoilevat vesijohdosta, jota jatketaan navettaan. Neljän\nlehmän talossa ei tarvita noin mahtavaa vesijohtoa. Ja sitäpaitsi hän\ntietää, että talossa on matala hyvä kaivo, josta on jo pumppujohto\ntupaan ja navettaan.\n\nHän nostaa Ilman syliinsä ja lähtee pienelle tutkimusmatkalle.\nSelventäviä seikkoja ilmenee kohta. Ylhäältä tuleva vahva johto\nhaarautuu ohemmaksi kahden puolen rinteeseen. Hän kävelee toista\nhaaraa pitkin satakunta askelta, palaa takaisin ja menee toiselle\npuolelle saman verran. Se on kastelulaitos, hän saattaisi mennä\nsiitä jo oikeudessa todistamaan. Kuiva katajikkorinne muutetaan\nkeinokastelun avulla miten hedelmälliseksi puutarhaksi tahansa. Mikä\nsuuremmoinen ajatus! Mitä elon ihanuutta kätkeytyneekään tuohon kuivaan\nkatajikkomäkeen!\n\nHän on puutarhurin tytär ja mielikuvitukseltaan vilkas nuori ihminen.\nSydän jyskyttää kuuluvasti hänen istahtaessaan kummilapsensa kanssa\nrinteeseen.\n\nKurkut, tomaatit ja hyötymarjat! Onko hän nähnyt tämän rinteen jo niitä\nkasvavan? Kun hän sulkee silmänsä, tuntuu hänestä, kuin varmasti olisi\njo nähnyt. Hän miettii ja muistelee, mutta ei saa muistikamarinsa\nakkunaa tällä hetkellä auki. Hän on nähnyt tämän, mutta, missä hän on\nsen nähnyt? Iloista äänten helinää. Penkkejä ja pengermiä. Vihreitä\nkurkkuja. Punaisia tomaatteja ja nimilappuja kymmenittäin!\n\nHeitä huudellaan jo kahville. Hän nostaa pikku Ilman syliinsä, mutta\nei voi vielä nousta. Hiivaleipätaikina kohoaa vadissa? Riitaiset\nkoiranpennut? Anna tänne sitä mäntysuopaa!\n\nHän muistaa ja nousee naurahtaen. Keväisenä iltapäivänä hän on\nnukahtanut vihkopinkan ääreen, taikina odottaa keittiössä ja pulpetteja\npestään seinän takana luokkahuoneessa. Silloinpa hän näki unta\nkurkuista ja tomaateista, lasten suuresta yhteisestä kasvitarhamaasta!\n\nVarsinaiset ilmanpäiväherkut ovat pöydässä, isäntä itse vain on vielä\npoissa. Tämä ilta näyttää olevan kuin piilokuva, aina yksi tai useampia\npoissa, itse juhlavieraskin. Isäntä löytyy läheltä, kun häntä ryhdytään\ntodenteolla etsimään, puuhailee jotakin metsässä kivien takana. Mitä\nihmettä hänellä taas onkaan?\n\nEi ehditä enempää kummastella, sillä se näkyy, jopa kuuluukin. Kiven\ntakaa puhaltaa korkealle ilmaan komea vesisuihku, kallistuu niitylle,\nkääntyy järvelle, muuttuen samalla heleän kauniiksi sateenkaareksi.\nPikku Ilma huudahtaa ihmetyksestä. Koko joukko kiljahtaa iloisesti\nhämmästyen. Mutta leveän riemullisesti hymyilevä mies kääntelee\nvesiletkun metallista suukappaletta kuin nuori palosotilas, joka\nensi kertaa on saanut ruiskukojeen hallittavakseen. Tämä hauska\nsilmänkääntötemppu on yllätys kaikille, laivurillekin, joka on\nollut tietoinen itse pääjuonesta. Hän ja emäntä koettavat salata\nhämmästystään onnistumatta siinä. Se huvittaa kujeilevaa palosotilasta.\nLapset ja opettajaneiti eivät pyri iloaan salailemaan. He hihkuvat,\nhyppivät ja koettavat sateenkaarta kilvassa kiinni. Se häipyy ja\netenee, kuten pilvien riemukaari aina.\n\nPalosotilaalla on toinen ja kolmas ohjelmanumero. Hän irroittelee\nletkunsa ja siirtyy parikymmentä metriä eteenpäin. Hetkistä myöhemmin\nsyöksähtää viisihaarainen timanttikynttilä ilmaan korkeimpien puiden\nlatvaoksiin hopeavälkettä puhaltaen. Viimeisenä seuraa säihkypisaroina\nkimmeltävä sadepilvi kuivien kanervien niskaan vettä ryöpyttäen. Tytöt\nhyppelevät piirileikkiä sateessa silmät loistaen hiukset välkehtien.\n\nViimeisen näytöksen jälkeen kokoonnutaan pitopöytään, joka on saanut\nosansa vihmasateesta. Pöytä on hieman kallellaan kotiin päin. Jalkoina\nsillä on pitovieraiden pienemmän ja suuremmat jalkapari, jotka taipuvat\nsäteettäin ulospäin. Yksi pari ei taivu ollenkaan, mutta sen sijaan\ntoinen pari, juhlavieraan liikkuvainen jalkapari taipuu kaikkialle\npäin. Niin sukkelasti hän livahtaa pöytäliinallekin, ettei kummitäti\nhuomaakaan, milloin muurainmaljakko on kierähtänyt nurin. Se on\nmaailman nopein ja käytännöllisin tarjoomistapa ja käsky samalla.\nPiiri kiertyy pienemmäksi vanteeksi muurainkarheen ympärille ja\njokainen alkaa nakella maukkaita suomarjoja suuhunsa, pieni emäntä itse\npöytäliinalla istuen ja kaksin käsin pistellen, että paremmin ehtisi.\n\nIsäntä lienee saanut tarpeekseen, juoksee suihkuputkensa luokse ja\nlaskettelee päivän punertamaa kallion kuvetta vastaan sähiseviä\nsuihkukirjaimia: MP & MP. IH & PM.\n\n\n\n\n3.\n\n\nAmmattimiehen näkökulmasta ottaen he ovat tehneet kastelulaitoksen\nkaksi vuotta liian aikaisin. Tai vuoren alla olisi pitänyt tehdä\nhuomattavia ja kustannuksellisia perustöitä kahta vuotta aikaisemmin,\nnäinkin voi asian selittää. Tehty, mikä tehty, ja voidaan kaiketi työt\ntehdä tässäkin järjestyksessä. Voipa väittää, että ellei niitä olisi\ntehty juuri näin päin kuin tehtiin, eivät ne ollenkaan olisi tulleet\ntehdyiksi, ei ainakaan lähiaikoina.\n\nMatin puolelta ei tämä ole ollut erehdys, vaan tahallinen\ntaktikoimistemppu. Hän on suorittanut oppikursseja tässä taidossa.\nJos hän olisi ryhtynyt laivurille esitelmöimään: Kuule, hyvä veli!\nTehdäänpä yhtiöpelto tuohon vuorenrinteeseen, jossa nyt kasvaa vain\nkatajaa, kanervaa ja vaivaista männynkäkkyrää. Miksi emme ajaisi siihen\ntuhannen kuortaa savea ja parituhatta suomultaa. Ja sen jälkeen voimme\njohdattaa kasteluvettä tuolta vuoren ja kallion takaa...\n\nHän ei missään tapauksessa olisi päässyt esitelmässään tämän\npitemmälle. Vettä kallioiden takaa? Aja Petsamon vuonoon, sinä vuotava\nsilliroomu! Luuletko, että minä olen hullu, vaikka olen merillä\nkasvanut ja katkennut!\n\nMatti saattaa kuvitella kaiken tämän. Naapuri on avarien vesien\nkasvatti ja häntä on käsiteltävä toisella tavalla. On parhaimmat\nkeväthanget. Pulkka juoksee niinkuin suksi, mistä vain minne vain,\nvuorellekin noustaan helposti ruuvia kaartaen. Tuuli tuiskahtelee ja\nhanki kimmeltää. Aurinko nuolee ja ahava puree.\n\n— Hei laivuri, kuule! Katso tuonne laaksoon!\n\n— Sinnehän juuri katsonkin, laskenkin, jos hurjan pään otan!\n\n— Siellä on minun mökkini ja etempänä sinun töllisi!\n\n— Niin on!\n\n— Tuulilta suojattu, koko laakso.\n\n— Niin on! Niin on!\n\n— On se kumma paikka, kun ei siellä edes vettä ole tarpeeksi.\n\n— Vettä! Sanoitko vettä?\n\n— Vettä, vettä! Se ei viitsi vaivautua laaksoon, makaa vain tuolla\nkallion takana suokuopassa, mätänee ja haisee ja painaa syksyin keväin\nlaakson täyteen myrkyllistä usmaa.\n\nLaivuri muistaa, miten hän pahaisena poikana rämpi karpaloita\ntavoitellen heiluvaa suota, putosi sammalpeittoisiin salasilmäkkeihin,\nleuat kylmästä loukkua lyöden, housunlahkeet törkeästi ravassa. Sama\nkurarimpi, selvästi, hän muistaa sen nyt jo.\n\n— Onko se aina yhtä mätäinen ja märkä?\n\n— Aina! Purjeveneellä saisit ajaa, jos joku peijooni tulisi ja nostaisi\npois päältä moskaisen mätäsienen mäntyineen ja mättäineen. Näethän nuo\nlaajat kalliorinteet. Joka taholta ne viettävät tähän hornantuuttiin,\njonka pohjassa ei ole läpivetoa eikä reikää.\n\n— Jaa-a, pojat! Siinä on paljon seisovaa vettä!\n\n— Haisevaa vettä!\n\nHe hiihtelevät kilometrejä pitkän ympyrän kalliokattilan suuvannetta\nkiertäen. Lunta on vahvalti vielä, mutta nevalla on monin paikoin sulia\nhettosilmäkkieitä. Matin keskeneräinen viemäri ja pienemmät sarkaojat\novat hankikasautumien peitossa. Parempi onkin niin. Hän ei ole käynyt\nkatsomassa niitä vuosikausiin.\n\nJoudutaan kierros umpeen ja jälleen korkealle kallioalttarille,\njohon revähtämällä avautuu syvä laakso ja pieni järvi ja etäisen\nmetsäharjanteen takainen sauren järven avaruus kiihottavan sinisine\nväritaustoineen. Katsellaan sinne, katsellaan tänne. Laivuri hengittää\nsyvään sieraimet värähdellen ja kääntyilee puoliympyröissä lyhyillä\nsauvoillaan narskuvaa hankea töyttäillen. Matti pyörähtää äkisti hänen\nrinnalleen lähelle jyrkännettä.\n\n— Kun olisi valta ja voima, niin murtaisin tuon kalliokynnyksen puhki.\n\n— Äläpäs. Jopa siinä seisovat vedet hulvahtaisivat.\n\n— Ulvahtaisivat. Kuuluisi katkeamaton pohina tai pihinä, eikä sumua\nenää painuisi laaksoon.\n\n— Eikö sumua painuisi laaksoon?\n\n— Ei, vettä vain. Se puhdistuisi ja puhdistaisi. Virvoittaisi maan\nkasvun ja panisi poikain myllyt pyörimään.\n\n— Myllyt pyörimään!\n\nLaivuri pyörii jo taas itsekin, arveluttavan lähelle jyrkännettä,\nperäytyy muutamin tökkivin sauva-askelin ja tiedustaa:\n\n— Eikö vuori ole sinun?\n\n— On.\n\n— Ja neva on sinun?\n\n— On, on.\n\n— Eikä Kanniston äijä mahda sille mitään, että kaikki vesi hänen\nkallioiltaan painuu sinun nevallesi?\n\n— Ei mahda, enempää kuin minäkään, joka päivä se painuu ja painaa.\n\nLaivuri survoo hankea jauhoiksi, pyörähtelee puoliympyröitään ja\nhokee hokemisiaan: Mikä meitä estää tulimmainen soikoon! Mikä, jottei\nläpäistäisi, häh! Matilla on ennakkovaistoiluna tunne, niinkuin\nensimmäistä panosta jo ladattaisiin. Tulilanka on lyhyt, kolmipötkyinen\npanos paukahtaa yllättäen:\n\n— Halki vuoren, perhana!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhanaa Ilman päivää seuraa sarja kauniita päiviä. Niitetään\nviljaa, puidaan ja kootaan aittoihin. Ennen myöhäisempiä syystöitä\ntulee välipää sopivaan aikaan. Tilatut »konsulaatit» saapuvat ja\nlinja-autoasemalla justeerataan taas järventakaisten asioita.\n\nViljelyskelpoinen rinnemaa tutkitaan, punnitaan ja kartoitetaan, yhteen\nmenoon vielä paalutetaankin saman syksyn kuluessa toimeenpantavaa\nsalaojitusta varten. Laivurin tuuli on maanviljelyselinkeinoille\nmyötäinen, varsinaisen viljelijän ei tarvitse muuta kuin hiljalleen\nestellä, koska pieni pidätteleminen alkutaipaleella lisää vain vauhtia\nkierroksille jouduttaessa.\n\nViljelykseen sovelias maa on tarkalleen mitattuna hehtaari\nseitsemänkymmentäneljä aaria. Täyttelemällä alareunassa olevaa\nlouhikkoa ja pengertämällä jyrkempiä äyräitä olisi mahdollisuus saada\npuuttuva hehtaari täyteen, mutta niistä tulisi kalliita aareja, koska\nruokamulta olisi kokonaan ajettava muualta.\n\nLaiva pysähtyy kylän laituriin tavallista pitemmäksi aikaa. Laiturille\npuretaan pinokaupalla ruskeita ruukkuputkia, pienempiä ja suurempia\nja lopuksi kolmiläpisiä yhdistelyputkia. Kappaletavaran joukosta\nvälikannelta nostetaan pientä kilua ja kalua, koukkua ja kourua ja\nkihveleitä erikokoisia ja levyisiä, muutamissa niin kapea kärki kuin\nvoilusikan terä. Vanhat miehet ihmettelevät, mitä pirunperunoita\ntuollaisilla lapioilla mahtanee kaivaakaan, mutta rintamailla\nliikuskelleet renkimiehet ja päiväläiset ovat tietäväisempiä. — Ne ovat\nsalaojituskihveleitä. Ettekö sen vertaa tunne? Ei ojan pohjan tarvitse\nolla sen leveämpi kuin että tuo ruukku hölkkymättä mahtuu pohjalle\nmakaamaan. — Meinaatko, että ruukku pannaan ojan pohjalle makaamaan?\n— Pannaanpa hyvinkin, kahden kyynärän syvyyteen. — Ja ettäkö vesi\nkulkee sitten sieltä lävitse? — No, mikä ettei kulkisi, selvä reikähän\nsiinä on. — Mutta mitenkä se pääsee sinne selvään reikään? — Noista\nruukunrakosista, ei niitä muurarin pruukilla kitata. — Vaikka ei, mutta\nluuletko sinä, että vesi kaivelee kahden kyynärän syvyydestä tämän\nröörin juostakseen yhden kerran sen lävitse? — En minä tiedä, niin\nherrat vain sanovat. — Herrat sanovat! Kuule, poika, uskottele vähän\ntyhmemmille miehille, mitä herrat veden juoksemisista sanovat!\n\nNiin vain tapahtui, että monet näistä tokevista ja viisaista äijästä\nsaivat taas hullun pätkä-engelsmannin työmaalla rahakasta souvia. Maa\non niin kovaa ja kivistä, että se on kokonaan kuokkimalla, suurimmaksi\nosaksi kankeamalla käännettävä nurin.\n\nOjitustyötä valvomaan on jo suunnitelmaa tehdessä tilattu asiaatunteva\nmaatalousteknikko, koska tehtävä isännille oli melkein yhtä outo kuin\nkaivureille ja punnituskartta osoitti, että kyseeseen tulisi hyvinkin\nkonstikkaita kuivatusjohdatelmia. Ensi vaikutelmalta olis outo luullut,\nettei siinä voi olla mitään pulmaa, antaa huristaa vain, tai kuten eräs\nkaivureista sanoo: Mitähän tällaiseen kuivaan rinnemaahan ollenkaan\nojia kaivamaan, liian kuivaahan tämä on ilmankin, toinen taas: No, sitä\nvarten tuota kasteluvettä on etukäteen ryhdytty johdattelemaan, kolmas\nääntään hiljentäen: Älkää, hyvät miehet, söhlikö rikki hyvää työmaata!\nMitä se meitä liikuttaa, mistä ja miten hullujen vedet juoksevat, kun\nvain markat meille juoksevat!\n\nTeknikko valvoo ojitusta ja laivuri itse pommitusasioita. Toinen isäntä\nkerkiää huolehtimaan kummankin talon asuttujen alojen kyntelemisistä\nja muista syystehtävistä. Hän kiiruhtaa ja käyttää apua niissä,\nsillä hänellä on mielessään erikoistehtävä, johon hän ei ottaisi\nvierasta apua pienestä maksusta. Se on nelisen vuotta keskeneräisenä\nlahonnut viemärioja suolla. Hän tietää löytävänsä nyt tarvittavan\nvedon, joskin suunta on päinvastainen kuin alkuaan. Hän tahtoo saada\nsuo-ojansa toimimaan samaan aikaan kuin rinne tulee putkiojaan.\nKenellekään mainitsematta hän nousee suolle lapioineen ja kuokkineen,\nlinjaa suunnan ja alkaa kaivella kallionpuoleisesta päästä. Hän ei\nole vielä tehnyt juuri näin raskaita töitä, eikä hän raskaasti tee\nnytkään, tunnustellen, joustavasti iskee, keveästi pistelee. Se ei\nsuunnitelmallisesti tehdenkään ole juuri keveintä työtä: sitkeän\nkamaran raastaminen, tervasjuurien katkominen, vetisen mäskän\nnakkeleminen. Mutta sitä ei ole jälellä enää kuin vähäinen keihäsheiton\nmitta, viikon työ, leikitellen tehden.\n\nKeveissä mietteissä on keveä liikehtiä. Se on voittajan verryttelyä\nottelun jälkeen. Suon märkivä niska on maahan lyöty. Hän ei edes kammo,\neikä vihaa sitä enää, hullupa olisi, jos hyväntekijäänsä vihaisi. Mitä\nuseampia märkiviä hetteitä, sitä runsaammin typpipitoista vettä. Ellei\nmahdu laaksoon, niin mahtuu järveen, isoon järveen, ja meren avaraan\nhelmaan.\n\nVoimiensa puolesta hän on jo melkein ennallaan. Rintaan salakavalasti\nkätkeytynyt vihollinen ilmaisee tosin vielä elävänsä, mutta uusia\nkudoksia on kasvanut sen kaivausten ympäri. Miehestä alkaa tuntua,\nniinkuin se olisi vanha äreä siili villalankakerän pohjallisena.\nUsein se vielä ärisee ja piikittelee, näykkii hampaillaan ja nostelee\nnaskaliteräviä selkäkarvojaan, mutta se ei saa niillä enää kuin pieniä\nnaarmuja, ei jaksa potkia, eikä pääse irti. Lankakerä kasvaa, yhä\nkasvaa. Se on jo niin tiukalla, että hän hyvin voisi nykäistä pedon\nniskasta teräväpiikkisen naskalin ja pistää sitä itseään silmään. Ei\nviitsi kiusoitella äijäpahaa, nukkukoon kihisevään kiukkuunsa.\n\nNäin hän myhäilee ja sihtailee valkoisia ojaseipäitään silmät\nrakosellaan suu hymyssä. Ja taas heilahtaa kuokka, tai painuu lapio.\nKallion takaa nousee raiviomiesten savut ja kuuluu varoitushuutoja.\nPommit paukkuvat ja kannot pompahtelevat.\n\nHänen ojansa alkaa kastelujohdon kokoojakuopasta ja päättyy aikaisemmin\nkaivettuun ojaan, jonka päässä vielä tuntuu kuoppa, se lähdekaivo, jota\nhän sumuisena päivänä ämpärillä tyhjenteli. Vettä hulvahtaa porattuun\nkalliokanavaan, jonka jyrkänteen puoleiseen reunaan on lankuista\ntehty väliaikainen patolaite. Sementistä ja kivistä on tarkoitus se\npysyväisemmin rakentaa.\n\nHän seurailee mielihyvin veden nousua patokanavassa, eikä voi enää\nkäsittää, miten hän neljä vuotta sitten saattoi kuvitella, jopa\nmittaillakin suon kaltevuuden korpeen päin. Jyrkkä äyräskallio\nperäänantamattomine vastuksineen lienee peloittanut pehmeäpohjaiseen\nvastamäkeen laskua hakemaan.\n\nKun päivää on jäljellä, availee hän vielä piiriojankin turvetukkoutumat\nja yhä enemmän karttuu tummaa porisevaa vettä kalliokanavaan. Se pyörii\nja velloo, iloisena siitä, että jälleen on päässyt kiertämään.\n\nSalaojien sorapeitot ovat paikoillaan ja täyttelytyökin jo\nviimeisillään. Se on käynyt nopeasti senjälkeen, kun kuokkurit ovat\nsaaneet työnsä päätökseen ja joutuneet joukolla ojurien viiruja\ntäyttelemään. Se on nopeaa ja moninverroin siivompaa työtä kuin ojien\nkaivaminen, mokomien myyränkanavien, joihin aikuinen mies ei mahdu\nmuutoin kuin syrjällään. Teknikko, laivuri ja eräs kätevimmistä\nmiehistä rakentelevat parhaillaan viimeistä kokoojaojan laskuaukkoa\nvahvoista lankun kappaleista.\n\nMiehet saavat lopputilinsä, teknikko samoin. Hänen on ehdittävä\nilta-autoon, on kiire johonkin neuvottelukokoukseen. Petteri lähtee\nheitä kahdella veneellä kyyditsemään järven ylitse. Osa miehistä menee\njalkaisin Kokkilan ja Lähdeniemen kautta.\n\nJa niin vallitsee taas rauha ja hiljaisuus vuorenrinteen suurehkolla\ntyömaalla, jossa on monta viikkoa kulunut pauke ja räiske, iloinen\npuheenporina ja meteli kaikenlainen. Puita, juurevia männyntärskäleitä\non raivion ylälaidassa kymmenittäin. Mutta maasta kohoutuneita isompia\nja pienempiä pulteri-, louho- ja möykkykiviä on kolmisensataa metriä\npitkällä raiviokuoksella arvaamaton määrä. Ne kohoutuvat hämärtyvänä\niltana silmän kantamattomiin laineissa ja vakoharjoissa.\n\n— Se on pirunpelto Suursaarella, toteaa laivuri. Matti naurahtaa\netäiselle vertaukselle. Hänkin on nähnyt sen kerran kesäisellä\nhuvimatkalla.\n\nHeillä ei tunnu tänä iltana olevan kotiin mitään kiirettä. He\nistuskelevat ilman aikojaan lähes pimeään saakka tiellä raivion\npäässä laivurin kolmipyörän vieressä, tehtyjä katsellen, tekemättömiä\nsuunnitellen. Polttopuuta lähtee paljon, sahatukkejakin muutamia\nkymmeniä. Irtokivistä Matti suunnittelee aitaa niityn laitaan ja\nkivilaituria saunarantaan. Molempiin riittänee tavaraa, ellei\nyhtiötoveri omaa osaansa korjaa.\n\nHän vilkaisee laivuriin. Heillä ei ole tästä asiasta vielä pientä\npiirtoa paperin päällä. Yhtiötoveri on syrjäyttänyt kaiken siihen\nviittaavan, niinkuin epämieluisan asian, jonka suorittamisen\nhaluaa työntää mahdollisimman kauaksi. Kuitenkin on hän uhrannut\nvuorihalkeamaan ja pirunpeltoon jo suuria summia. Hän ei ole näyttänyt\nnahkakantista muistikirjaansa, johon hän joka päivä tapahtumat\nmerkkailee, mutta toisella yhtiömiehellä on ollut summittainen\nsalakirjanpitonsa hänelläkin jonka mukaan hän päättelee, ettei\nkolmestakymmenestä tuhannesta markasta mahtane olla montakaan killinkiä\njälellä, voipa heittää jo jonkun markan ylitsekin, jos niin päin\nviippaa.\n\nHän aikoo palata tänä iltana asiaan, ennenkuin erotaan, mutta sitä\nennen puhellaan vielä mullanajosta, savenajosta ja maaperästä, joka\nheidän itsensä ja asiantuntijoidenkin mielestä on erittäin huokoisa\nja lämmin. Koko rinnemaa on kuin herran arina, tuulilta suojattu,\nauringolle avoin.\n\nSavi on lähellä niittynotkossa. Sen ajaminen päätetään järjestää\nensimmäisillä kuurakeleillä jo ennen joulua. Kaksituhatta kuormaa on\narvioitu tarvittavan. Jos halukkaita vedättäjiä on, niin ajetaan kolme\ntuhatta. Täytynee heidän vielä talveksikin järjestää hätäaputöitä,\nvormyntäriksi hakeutuvien sukulaisserkkujen kiusalla. Saveaminen jää\nlaivurin ohjelmaan, mutta suomudan ajamisen lupaa isäntä itse ottaa\nhuolekseen, niin ettei siinä tarvita shekkivihkoja eikä muistikirjoja.\nTäytynee kaiketi hänenkin saada osuutta yhteispellosta, muutakin kuin\npulterikivet.\n\nTaas käväistiin lähellä sitä veräjää, josta isäntä aikoo ajaa sisään,\nennenkuin lähdetään kotimatkalle. Puhe kätkee, ilta hämärtyy, hän ajaa\nheti.\n\n— Ja nyt meidän on tehtävä tästä jonkinlaista välikirjaa. Ei kelpaa\nensinkään, että sullot rahojasi minun kirjoissani kulkevaan kivimäkeen.\nAjattelehan, jos kuolisin!\n\nLaivuri piiskaa pienellä kepillä multaturvetta, tämäyttää viimein:\n\n— Mäki jää paikoilleen!\n\n— Entä, jos itse kuolet?\n\n— Sittenkin se jää!\n\n— Mitä sukusi sanoo, senkin jähkäpää!\n\n— Mitä se sinua liikuttaa, mitä minun sukuni minun kuolemastani sanoo!\n\nHän hypähtää kärryilleen ja alkaa veivata niitylle. Siihen se taas\njää. Matti kerää työaseensa ja juoksee jälkeen. Niittysillalla hän\ntavoittaa, mutta siitä asiasta ei ole enää vara puhua. He pysähtyvät ja\nkääntyvät katsomaan komeaa raivioaukeamaa jylhän vuoren rinteessä.\n\nOn jo siksi hämärä, ettei yksityiskohtia erota, vaan ääriviivat,\nkivien, puiden, koko laajan raivion. He näkevät enemmän kuin näkyy,\nkivien taakse, kamaran alle, kahden kyynärän syvyyteenkin mullan ja\najosoran alle. Ruukkuputket juoksevat huokoisena suoniverkostona kylmää\npohjakosteutta onteloihinsa imien. Vuosituhansia mädäntyneen vuorisuon\nvesimassat liikehtivät, kiehittelevät jo häränsilmiä korkealla\nkalliokanavassa odottaen hetkeä, jolloin jälleen pääsevät eläväksi\nvoimaksi elämän ikuiseen kiertokulkuun.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNeiti Haapanen elelee hiljaista elämää yksinäisellä\nsydänmaankoulullaan. Näköala kamarin akkunasta järvenlahdelle on\nkaunis, mutta siihenpä hänen virkatonttinsa olevainen nautintaoikeus\npääasiallisesti rajoittuukin. Hänellä ei ole viljelysmaata kuin kukka-\nja keittiökasvipenkin suuruinen ala eteläpuoleisen akkunan alla. Uudet\ntuulet puhaltavat valtuustoissa ja kouluvaliokunnissa. On jo niin\nmonta kertaa nähty ja koettu, miten naisopettajat maata viljelevät.\nTanssikursseilta kurttiisikursseille juoksevat kesäiset lomansa ja\nmaata nylkee joku lähellä asuva lampuoti tai vain juolavehnä ja\nkeltapillike, hyvässä yhteisymmärryksessä harvahaippuista ohranlaihoa\nsortaen.\n\nSuuressa joukossa on monta luonnonlaatua, lienee tätäkin laatua,\nmistä kunnan isät tähän tapaan vitsailevat. Mutta neiti Haapanen\nei luontaisesti kuulu siihen ryhmään. Hän on isänsä apulaisena\nvarhaisesta lapsuudestaan tottunut vaalimaan ja rakastamaan kasveja.\nMaalaiskansakoulun opettajana hän on luullut siihen itselleen\nedelleenkin olevan suuria mahdollisuuksia, siksi hän on hakenutkin\ntänne syrjäiselle sydänmaankoululle. Kun todellisuus osoittaa hänen\nkuvitelmansa harhoiksi, ei hänen pettymyksensä tässä suhteessa ole\nvarsin vähäinen.\n\nToisellakin tavalla hän luontaisharrastuksineen saa niitä kokea.\nPaikkakunnalla on puu- ja kasvitarhanhoito melkeinpä tuntematon käsite.\nPeltoa vain viljellään, pääasiallisesti ruista, kauraa, ohraa ja\nperunaa. Muutamalla vaarilla on nurkantakainen tupakkamaa ja emännillä\nmetrin mittainen sipulipenkki. Vain voimakastuoksuinen liperipensas\nkasvaa joka tönön akkunan alla. Kuin ihmeenä mainitaan, että siellä\nja siellä on omenapuu sen tai sen vaari- tai muorivainajan siemenestä\nkasvattama.\n\nLoistavan poikkeuksen tekee Pahkamäen laakso, niin monella\ntavalla. Siitä on senvuoksi tullut nuoren opettajan milteipä ainoa\nkyläilypaikka. Hän juoksee siellä useammin kuin kehtaa itselleen\ntunnustaa. — Kyläläiset siitä laskua pitävät, tietää siivoojamuija\nystävällisesti varoitella.\n\nHän ei mahda sille mitään, että yhä enemmän pitää näistä välittömän\nystävällisistä ja älykkäistä ihmisistä, vilkkaista lapsista ja\npaikastakin, jonka hyvin hoidetut pellot ja kasvipalstat sekä luonnon\nvaltavat vastakohtaisuudet tehoavat häneen kaikkina vuoden aikoina.\n\nParin kilometrin taivalta koululle juostessaan, usein vasta\niltamyöhällä, hän mielihyvikseen toteaa, että aina on saanut viettää\njollakin tavoin antoisan illan, kuin uuden elämyksen. Maiju-emännän\nsisäinen ihminen on harvinaisen herkkä ja hienosäikeinen, siitä\nhuolimatta tai ehkä senvuoksi, ettei hän milloinkaan tyrkytä\nmielipiteitään, mieluumminkin pidättelee niitä. Mutta milloin ne\nirtautuvat, niin ne aivan imemällä hakeutuvat sydämeen, niinkuin\nMatti-isännän taiteellisesti väräjävät viulun säveleet. Näiden ihmisten\nhioutuneisuus on taistelujen takainen tulos. Osittain hän tietää, mitä\nja millaista se on ollut. Alleviivaten eivät he itse milloinkaan näistä\nasioistaan kerro.\n\nHyvin usein sattuu samanaikaisesti iltavieraaksi laivuri, peloittavan\ntietorikas, usein piikikäs miehenpuolikas. Mutta kun he ryhtyvät\nisännän kanssa komediaa pelaamaan, on sitä sivummalla istujan nautinto\nkuulla. Varjelkoon vain, ettei kuuntelijaa vedetä näyttämölle, niinkuin\nvalitettavasti usein tapahtuu. Hän pitää myös tästä merkillisestä\nraajarikkomiehestä, jonka kokemuksista rikasta elämää varjoaa niin\nsynkkä kohtalotragedia.\n\nHän on puutarhuri Haapasen pieni tyttö. Hän juoksee puutarhaan,\ntiheään sireenimajaan ja katselee sieltä lehtevien oksien välitse.\nKauan aikaa ei hän pysy kätkössä sielläkään. Pienet vilkkaat\najatusvarpuset tirskuvat, kurkkivat, hyppivät sivukäytäviä pitkin ja\nkuivettuneiden oksien alitse. Mitä ne tirskuvat, piirtelevät pienillä\nvarpaillaan ja nopeilla lentopyräyksillään? Suihkukirjaimia auringon\nruskotuksessa vuoren kylkeen. Mutta alempana on komea uutisraivaus,\nsalaojitettu, vesitetty rinnepelto. Kymmenien tuhansien uhraus\nperusparannuksiin, ennenkuin yhtä siementä on kylvetty. Se on suurta\nkaiken pienen keskellä, paikkakunnalla, jossa opettajalle ei anneta\naarin alaa viljeltyä maata, missä omenapuu on etelämaan ihme, missä\nkasvitarhapenkki jää tekemättä siksi, kun ei hennota nipistää sille\nkulmaketta kesantomaasta!\n\nOn ero miehillä ja miehillä. Toisin tekevät ne, jotka ikänsä ovat\ntorkkuneet, toisin taas miehet, jotka ovat nähneet, kokeneet ja\nliikkuneet, niinkuin laivuri... Hän hypähtää ja karistaa tungettelevat\nvarpusensa lentämään, pois koko puutarhasta. Hän etenee kevyttä\njuoksunhölkkää pitkän matkaa, tuntee itsensä lämmenneeksi ja\nhiljentää taas kävelyksi. Koulun ristikkoportti häämöttää jo tien\npäässä ja päärakennuksen tumma korkea varjo leikkautuu hämykuutamossa\nmetsää vastaan. Hän tuntee, miten uusi kiintoisa ajatus on hänen\nmiellevälähtymistään muodostumassa. Ei ole varmaa, ehtiikö se kehittyä\nselväksi ennen rappuja, ihan varmasti ennen unen tuloa. Hän tuntee,\nmiten se muovautuu irtautumismuotoaan etsien.\n\nUlko-oven lukkoa avatessa se kirkastuu, niinkuin vieterin napsaus olisi\nsattunut jonkin herkästi laukeavan nastan päähän. Hän ei saa unta\npitkiin aikoihin. Se ei ole vahingoksi, kuutamoyö on kaunis ja järven\nvälkkyvä satusilta etenee loppumattomiin.\n\nHän ei kerkiä seuraavana iltana kylään ja kirjoittaa senvuoksi\ntyttöjen mukana Maijulle pyytäen vastausta »paluupostissa». Se on\nmyönteinen, kuten arvata sopii. Hän valmistautuu huolella, oikeinpa\nkuumejännityksellä kuin hyvääkin näytetuntia varten. Se ei ole mikään\nyksinäistunti, vaan kokonainen opintopäivä ja sellaisena hän aikoo sen\nmerkitä päiväkirjaankin.\n\nKukaan oppilaista ei ole jäänyt koulusta pois, eipä myöhästynytkään\ntänä merkillisenä koulupäivänä. Viime kevännä päästötodistuksensa\nsaaneet neljäsluokkalaiset ovat myös saaneet kutsun ja ovat\nnoudattaneet sitä viimeistä päätä myöten. Hilpeän iloisesti jutellen\nmarssii nelikymmeninen oppilasjoukko vuoren ihmettä katsomaan.\n\nOn aurinkoinen myöhäislokakuun päivä. Matka joutuu vaihtelevaa\npolkutietä pitkin. Maiju ja Maili ovat muiden mukana tulleet koululta\nlähtemään. On niin somaa tulla toisten mukana omaan kotiin vieraisille.\nPetteri ei ole tullut, koska hän on jo toisenkeväisiä, tosin hänkin\nolisi vielä oppivelvollinen, ellei alkuperäistä velvollisuuslakia\npula-ajan vuoksi olisi lievennelty.\n\nTalon isäntä ja emäntä ovat pihamaalla retkeläisiä vastaanottamassa.\n— Tällaista joukkoa täältä tulee! — Tervetuloa vain! Tervehdykset\nvaihtuvat luontevasti ilman hämminkejä ja muodollisuuksia. Kaikkien on\nkäytävä tuvan kautta, jokainen saa siellä käteensä nauriin ja omenan.\nTämä ei ole kuulunut alkuperäisiin ohjelmiin, mutta ainahan poikkeuksia\nsattuu paremmissakin kesäjuhlissa.\n\nIsäntä ottaa aluksi johdon. Tuvasta lähdetään kiertopolkua pitkin\nvuorelle. Nauriinsa ja omenansa voi jokainen säästää sinne, siellä\nmaistuu. Jono lipittelee ulos pihamaalle, alas niitylle ja ylös mäkiin.\n\nMonet lapsista ovat jo aikaisemmin käyneet vuorella, vain harvat sen\njälkeen, kun vuori on ammuttu halki. Se herättää suurta ihmetystä.\nKuinka ihminen voi ampua kovaan vuoreen noin suuren halkeaman? Vähäinen\ntalo sinne hukkuisi savupiippuineen kaikkineen! Patolaite on peräti\nkummallinen. Kun siihen kaivaisi kairalla reiän, niin varmaan vesi\nsuihkaisisi pitkän raiskauksen.\n\nVuoren laella istutaan levähtämään ja pureskellaan naurista tahi\nomenaa. Muutamat haukkaavat vuoroon kumpaakin ja vakuuttelevat, että\nsilloin ne vasta oikein hyvältä maistuvat. Joku keksii puolukkaa\nkolmanneksi, se herättää suurta hilpeyttä. Ilma on kuulakka, tunnelma\nherkkä, pienikin virike räiskähtää iloisesti palamaan.\n\nOpettaja ja isäntä ohjailevat huomioiden tekoa. Katsellaan maisemia\nkourakiikarin lävitse ja nähdään ennen näkemättömiä. Monta kertaa he\nkaikki ovat vuoren kivillä istuskelleet, mutta näin ihmeellisillä\nkiikareilla eivät monet tätä ennen ole maailmaa katselleet. Järven\nrannoilla ja kumpujen rinteillä näkyy voimakkaita syysvärejä:\nkeltaista, ruskeata, tulipalopunaistakin pienempinä ja suurempina\nkuvioläikkyminä. Jokainen on huomaavinaan kaikkein kauneimman läiskän\nja nykii naapuriaan sitä kanssaan ihmettelemään. Etäinen taivaanranta\nei ole sineä, se on aivan violettia, jota piirustustunnilla tehdään\nsinisestä ja punaisesta. Se on jo hyvin kaukana, järvien ja selkien\ntakana, missä lienee peräti toisessa maaherran läänissäkin. — Samaa\nlääniä se vielä on, oikaistaan maantieteitä tuntevalla taholla. Niin\ntarkkaillaan suurta, kauniisti kuvitettua luonnontietoa, ihastellen,\nihmetellen.\n\nNäin kuluu lähes tunti. Välitunnilla aletaan painua alas, ei polkua,\nvaan kalliokuilun pohjaa, johtoa pitkin liukuen tai siitä kiinni\npitäen. Jokaisen on itse tarkoin varottava, ettei putoa, eikä pudottele\nkiviä edelläkävijän niskaan. Melkein kaikki pojat laskeutuvat\nliukumalla alas. Muutamat tytötkin kokeilevat tätä uudenaikaista ja\nhauskaa kulkuneuvoa. Vettä lirittelee hiljalleen kivien kolossa. Mikä\nkohina mahtaisi käydä, jos koko sulkulaite yht'äkkiä temmattaisiin\npois? Varmaan se pyyhkäisisi koko joukon mukanaan kuin tuulispää\npihahyttyset.\n\nJoudutaan ohuemmille haarautumaputkille. Pysähdytään taas sitäkin\nkummaa katsastelemaan. Opettaja ja omat lapset näkevät isännän\npuuhailevan kiven takana ja odottavat ennakolta huvitettuina seuraavaa\ntapahtumaa.\n\nJo kuuluu vinkaiseva kuhaus. Mikä? Missä? Peltopyitä! Teeriäkö lentoon\nlähti! Ei, vaan komea vesisuihku pyyhältää korkeuteen. Katsokaa!\nKatsokaa! Se on vettä! Elohopeaa! Sateenkaari se on!\n\nSuihku taipuu, kääntyy päivää vasten ja heijastelee katselijoiden\nsilmiin mitä kauneimpana värikaarena. Kaikki tuijottavat silmät\npyöreinä sitä. Muutaman pojan suu on niin avonaisena, että tuntuu kuin\nalaleuasta nostaen olisi asetettava se paikoilleen.\n\nNähdään vielä toisilla suukappaleilla muodostuvat kuviot, jotka ovat\nkauniita ja ihmeellisiä nekin, ei kuitenkaan niin merkillisiä kuin\nensimmäinen. Ihmeisiin totutaan. Isäntä ruuvailee suihkuputket kiinni\nja avaa ison johdon päätulpan. Siitä nähdään, miten vesi alaspäin\nmenee, milloin oikein iloisesti menee. Muutaman metrin matkalla se ei\nmuista edes levitä, työntyy vain kuin heinäseipäänä eteenpäin. Ehkä se\nei ole edes huomannut, ettei rautaputkea olekaan enää sen ympärillä. —\n\nJätetään ihmeitten maa ja jatketaan matkaa kuokokselle. Muutamat pojat\nkyselevät, missä ne ruskeat ruukkuputket ovat, joita laivalaiturilla\noli nähty. He eivät tahdo ollenkaan uskoa, että ne kaikki ovat kaivetut\nmaan sisään.\n\nOpettajalla ja isännällä on pientä neuvottelua. Isäntä naurahtelee,\nniinkuin vastaan laittaisi, myöntyy vihdoin. Opettaja esittää\nhauskan tehtävän. — Mitä sanotte, jos yksi tunti kannettaisiin kiviä\nkuokokselta tuonne niityn laitaan? Vain pienimpiä kiviä! Joo, joo!\nKaksi tuntia! Suuria kiviä! Pojat käyvät heti sanoista tekoihin ja\nkierittelevät jo alamäkeen suuria kiviä. Isännän on suuntailtava\nnopeasti kiviaitansa linjaviivat. Hän asettelee kahden puolen\nmerkkiseipäät, joiden väliin on nakeltava. Muutamat kivet heilahtelevat\nylitse. Nakkelijoiden on mentävä nostelemaan ne takaisin seiväslinjan\nsisäpuolelle. Se harmittaa.\n\nKuluu tunti, lähes kaksi. Kivien pommittaminen on hyvin hauskaa.\nOpettajalta ja isännältä pyydetään pidennettyä aikaa. Opettaja ehkä\nsuostuisi, isäntä ei. Hänellä on omat määränsä. Hän ehkä tarvitsee\nkiviä muihin tarkoituksiin? Tytöt ja pienimmät pojat kokoontuvat pellon\nlaitaan, mutta muutamat suuret pojat pelaavat vielä erään suuren kiven\nkanssa ja kokeilevat käytännössä sekä yksi- että kaksivartista vipua,\njoista luonnontiedossa on hiljakkoin luettu.\n\nLaivurikin on joutunut veivirattaineen talkooseen, niinkuin olisi\narvannut asian. Hän ehdottelee, ettei juuri vielä lähdettäisi,\nvasta päiväkin on puolessa. Pidättäväksi vetonaulaksi hän keksaisee\nkilpajuoksun, oikean murtomaajuoksun kuokoksella kivien ja kantokasojen\nylitse. Sitä ehdotusta vastaan ei ole kenelläkään puolta sanaa,\nisännällä ei ensinkään. Järjestetään nopeasti sarjat, isojen poikien ja\ntyttöjen sekä pienten poikien ja tyttöjen. Ja lopuksi vielä parhaiden\npoikien ja tyttöjen välinen viestinjuoksu peltomaan ympäri. Suuren\nyleisön riemuksi tytöt voittavat, häviömiehet punoittavat ja etsivät\nhäviönsä syitä.\n\nPalkinnonjakajaiset pidetään pihamaalla. Petteri saa juosta Mäntylästä\nnoutamassa kirjoja palkinnoiksi laivurin laatiman luettelon mukaan.\nSillä välin leikitään piirileikkejä. Kirjat tulevat. Opettaja\nkirjoittaa niihin järjestysnumerot ja omistukset laivurin kuuluisalla\ntäytekynällä. Laivuri itse jakaa palkinnot pyörällään istuen.\nVoittajille huudetaan, niinkuin on tapana. Ja lopuksi huikataan\nyhteisesti koko kilpailulle ja kilpailun järjestäjälle.\n\nEnnenkuin päästään kotimatkalle, on kaikkien käytävä vielä tuvan\nkautta. Pöytä on nostettu keskelle lattiaa. Siinä on kukkurakorillinen\nvastaleivottuja vehnäpullia ja pitkä rivi juomalaseja, mukeja ja\nkahvikuppeja, joissa on makeaa marjamehua.\n\nLähtiessä lauletaan reipas marssilaulu, jonka osaavat nekin, joilla ei\nole korvaa. Sitten hyvästit, lakit heilahtavat, polvet notkahtavat,\nja vikkelästi juostaan kotiin vapaassa järjestyksessä. Iloinen sorina\nhäipyy kellertävään metsään.\n\nOpintoretkitalkoista jää kaikille osanottajille mitä hauskimmat\nmuistot, muutamien kyläläisten mieli sensijaan myrtyy. Huomattavin\nnäistä pahastuneista on Pajulan Aapeli, eräs johtokunnan jäsen ja\nLindenin rouva, joka kuuluu toisen koulupiirin johtokuntaan. Hän on\nluottamustoimeensa tullut valituksi etupäässä siitä ansiosta, että on\npiirinsä ainoa naimisissa oleva nainen, jolla itsellään ei ole lapsia,\nmikä silloisen kunnallislautakunnan mielipiteen mukaan oli tähän\nluottamustoimeen uskotulle naisihmiselle ansioksi luettava ominaisuus,\nmistä syystä, sitä ei liene merkitty kokouksen pöytäkirjoihin.\n\nPajulan Aapelilta, joka toi härkäänsä uhrialttarille, rouva kuuli\nnäistä Pahkavuoren kiveämistalkoista. Hänen pyhä vihansa nousee. — Mikä\nse on sellainen koulu! Ja sellainen opettajakin, joka panee viattomat\nlapset vierailla pelloilla päivätöihin! Sellaisen miehen pelloilla! Ja\nmitä on tällä johtokunnalla virkaa, ellei se erota ja potki kujalle\nmokomaa lunttua!\n\nPajulan Aapeli, hieman ilkeä, mutta muuten hiljainen mies, vähän\nsäpsähtää. Ei hän luullut siitä tuollaista ilmaa nousevan. — Mitäpä se\njohtokunta! Eihän se tällaisiin! Eikä se kaiketi niin mahdoton asia\nliene?\n\n— On se! Minä olen kuulunut jo kymmenen vuotta johtokuntaan ja tiedän\nkyllä, mitä asetuksen mukaan koulussa saa tehdä ja mitä ei saa tehdä!\n\nHän kirjoittaa piirin kansakoulujentarkastajalle ja paljastaa asian\nkoristelemattomassa totuudessaan. Hän moittii taitamatonta ja\nsaamatonta johtokuntaa, uhkaileepa jo kaiken varalta tarkastajaakin,\nellei tämä viipymättä ymmärrä tehdä, mitä hänen virkavelvollisuutensa\ntässä tapauksessa vaatii. Hän jää odottamaan pikaista vastausta. Alle\ntulee nimi ja osoite ja arvoksi viereisen koulupiirin johtokunnan\nmonivuotinen jäsen.\n\nViereisen johtokunnan innokas jäsen saa tarkastajalta paluupostissa\nkirjeen. Tarkastaja sanoo tuntevansa neiti Haapasen eteväksi\nopettajaksi, nykyisen työkoulusuunnan parhaimmiksi tekijöiksi.\nJos opettaja koululapsineen vaivautuu järjestelemään opintoretkiä\nkoulupiirinsä esimerkillisimmille viljelystiloille ja johtaa heitä\nterveellisiin työharjoituksiinkin niissä, on se mitä suurimmalla\nkiitoksella tunnustettava.\n\n— Esimerkillisille viljelystiloille! Kiitoksella mainittava! Rouva\nrepii kirjeen moneksi kappaleeksi. Jos tarkastajatallukka olisi näin\nkäsiteltävissä, niin... Jallu on, kovaksi onnekseen, sattunutkin juuri\nviipertämään keittiöön.\n\n— Mitä sinä nyt taas itseäsi hermostuttamaan, joutavilla asioilla!\n\nJallu kuulee, mikä on joutavaa. Toinen tallukka! Oikein emätallukka! Ja\nkun Jallu, ihme kyllä, rohkenee ottaa kerran taas vähän vastaankin, saa\nhän korvilleen, että paukkuu. — Mikä sinä olet mitään puhumaan! Mikä\nsinä olisit muutenkaan, ellen minä olisi kohentanut seivästä selkään.\nRapakkoon räpsähtänyt variksenpelätti!\n\nJalluparka kiipertää verstaaseensa ja istahtaa leveälle\nmestauspölkylleen. Se on hänen ainoa rauhansatamansa, vaikka siellä\nhaiseekin verelle, lannalle, jos mille.\n\n— Mikähän olenkaan pelättiparka? Ja mitähän hyvää minä olenkaan tältä\nkopealta pyykkäriltä saanut, mitä en olisi entiseltä eukkopahaltani\nsaanut? Seivästä! Seivästä niin! Tuikkaapa häneen miten tahansa,\nmitä pompulaa hyvänsä vain, sormellakin osoittaen, niin aina lähtee\nkeltiäistä, ampiaista, sen tuhannen pörriäistä. Omaisuuttako olen\nsaanut? Hän on saanut. Hänen nälkäinen sukunsa on saanut. Minä olen\nsaanut ampiaisia. Piika minä olen. Piika ja renki, kissa ja koira.\nPässikin tarvittaessa! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että elävänä\ntällaiseen helvettiin olen tullut työnnetyksi?\n\nLahtihuone on hämärä, eikä Jalluparka huomaa, että se on aina\nlinnunpelättimen osa, milloin pyykkäri pääsee työntämään seivästä\nselkään.\n\n\n\n\n5.\n\n\nOn kesä taas. Metsä elää, järvi välkkyy, aurinko kiertää laajaa rataa.\n\nKoulu on loppunut ja lapset ovat rientäneet kotoisiin töihin. Mutta\nilloin aamuin he juoksukilvassa rientävät omille viljelyspalstoilleen\nlämpimään vuoren rinteeseen. Syksyisestä talkoopäivästä on jo kulunut\nlähes kaksi vuotta. Pienessä sydänmaan kylän koulupiirissä on\ntällävälin ehtinyt tapahtua kasvatusmenetelmissä muitakin mullistavia\nvallankumouksia. Toisen piirin johtokunnan jäsen saattaisi niiden\njohdosta kirjoittaa tarkastajalle toisen kerran, tehdä matkan\nkorkeimpien kouluherrojen kanslioihin saakka, jos ensimmäisestä\nojennuksesta olisi apua lähtenyt. Kun ei lähtenyt, on hän myrtynyt.\nOlkoon, mitä se häntä liikuttaa! Kasvattakoot metsäläisten\njälkeläisistä vaikka metsärosvoja tahi Siperian sissejä, lunttujen ja\nmiehentappajien koulussa! Merkit viittaavat jo hyvin sinne päin.\n\nSalaojitetusta, lämminpohjaisesta vuoripellosta on lohkaistu\npaikkakunnan lapsille viljelyspalstat, jokainen halullinen saa\noman lohkon. Ensiluokkalaiset saavat yhden aarin, eli heidän ja\nmuutamien vanhempainkin käsityskannan mukaan tajuttavammin ottaen\nnoin viisitoista askelta kahteen kanttiin, toisluokkalaiset kaksi\naaria, joka on täsmälleen kaksi kertaa niin paljon kuin pienimpien\nosuus, kolmasluokkalaiset suorakaiteen, jonka asema on 30 metriä ja\nkorkeus 10 metriä, neljäsluokkalaiset neljä aaria eli neljäsataa\nneliömetriä ja jatkolaiset, joilla ei nykyispoikkeuksellisen vapauden\naikana muuta velvollisuutta enää olekaan kuin tämä vapaaehtoinen\nviljelysvelvollisuus, 0.05 hehtaaria. Se on varsin komea ala\nkirjoissa ja pellossa, erittäinkin rinnepellossa, joka on eri pelto,\nputkitettukin ruukuilla ja raudoilla, yltä ja alta.\n\nPääkomentajana viljelmällä häärii opettajaneiti. Koko suurisuuntainen\nyhdysviljelmäajatus lienee hänen ansioitaan tai vikapistojaan. Hän on\nniin hurmaava noita, että heikkojen miesten on vaikea häntä vastustaa,\nmerimiesten varsinkin. Laivuri, viljelmän omistaja, ilmoittaa olevansa\nvain toinen perämies. Toinen omistaja on nähtävästi ensimmäinen\nperämies, hän ei ole sanonut sitä, sen saattaa muutoin helposti arvata.\nTalon Petteri on pehtoori, jota usein huudetaan joka paikkaan. Muitakin\ntunnettuja arvo- ja ansionimiä lienee, mutta niitä kävisi pitkäksi\nluetella.\n\nViljelyskasvit ja niiden vuorotusjärjestely ovat kullakin\nviljelijäryhmällä tarkoin määrätyt. Hoitomenetelmissä sensijaan\nvallitsee suuri vapaus. Kaikkia ikäkausia varten on erikoiset havainto-\nja harjoittelupalstat, joilla pääkomentaja eri viljelijäryhmille\npäivittäin näyttää, mikä hänen käsityksensä mukaan on parhain\nmenettelytapa kasvien kullakin kehitysasteella. Jokainen viljelijä\ntietysti voi keksiä ja kehitellä niitä vielä tehoisammiksi. Mitä\nhuolellisempi hoito, sitä parempi tulos, sen kaikki ymmärtävät. Se\npanee jokaisen yrittämään parhaintaan sitäkin suuremmalla syyllä, kun\nkukin saa kasviksista ja niistä mahdollisesti saatavista rahatuloista\npääosan itselleen. Vain kaksikymmentäviisi prosenttia eli neljäsosa\non päätetty erottaa viljelmän käyttörahastoksi yhteisesti hankittujen\nväkilannoitteiden ostamista, hevospäivätöiden kustantamista ja maan\nvuokraa varten. Lisäksi on julistettu suuri koko kesän kilpailu\nkaikille viljelijöille eri ryhmissä. Se on perämiesten keksintöjä, he\nharrastavat kovasti kaikkea kilpailemista.\n\nYhden aarin viljelijöiden kasveina ovat punajuuri, porkkana, herne\nja peruna, toisessa ryhmässä edellisten lisäksi sipuli ja keräkaali,\nkolmannessa sikurijuuri myyntiä varten, neljännessä avomaankurkku ja\nviidennessä, hehtaariviljelijöillä, tomaatti ja salkopapu. Kaikille\nyhteinen on peltomaan alalaidassa viime syksypuolella istutettu\nmansikkamaa, josta on merkitty kaksikymmentäviisi tainta jokaiselle\niästä, ryhmästä ja koosta riippumatta, johtajille, pehtoorille, talon\nemännälle ja pikku Ilmallekin.\n\nViljelmän tiliin on ostettu joku määrä perkausharoja ja käsikuokkia.\nNiitä vuorotellaan tilauksen mukaan. Monet ovat niiden lisäksi tuoneet\nrautaharavia ja perunakuokkia kotoaan, muutamat ovat teettäneet sepällä\ntai ostaneet kaupasta, parilla pojalla on omatekoinen, vanhasta\nviikateramusta taivuteltu. Pääasia on, että jokaisella työtä tehdessään\non kädessä jotakin kynttä karkeampaa, kynsiäkin kyllä työaseen lisäksi\nmonta kertaa tarvitaan.\n\nHauskasti kuluvat aherrellessa aamu- ja ehtoopuolet. Monella on aikaa\npitkin päivää. Päivisin onkin hauska ja lämmin työskennellä ja hyviä\nkuokkia on tarpeeksi vapaana.\n\nMutta kaikkein hauskin puoli kaikkina vuorokauden aikoina on\nihana vesityksen puoli. Tynnyreitä on sopivien matkojen päässä\npalstakäytävillä. Kasteluvesi on lämmintä vettä, melkein kuin\nsaunavettä. Ja sitä saa jokainen ottaa, miten paljon vain haluaa.\nKasteluastioina on viljelmän puolesta muutamia ruiskukannuja, niiden\nlisäksi on moni tuonut kotoaan jonkinmoisen vara-astian: napon,\nsaunakipon, ämpärin, joku ikivanhan pulputtavan piimäleilinkin,\nviilekkeistä retuuttaen, mistä toisilla on ollut kovin hauskaa.\n\nPoutapäivien auringonlaskussa päästelee ensimmäinen perämies\nsateenkaarisuihkut valloilleen, jokaisesta vesipostista yhtä kauan\nja yhtä tasaisesti kaartaen. Hän on usein vallaton niinkuin sähisevä\nsuihkunsa. Jos palstamiehen selkäpeili osuu sopivalle tähtäysmatkalle,\npiirtelee hän sihisevällä suihkukynällään siihen ykkösen tahi viitosen,\nminkä ryhmän viljelijöitä asianomainen kykkijä sattuu olemaan.\n\nPyhäiltaisin istuskelee niittynurmella ja vuoren rinnekivillä jo\nvanhempaakin väkeä. Ei kukaan ole kutsunut heitä, eipä liioin\nkieltänyt. Lapset vain ovat kertoilleet kodeissaan innostuneesti\nvesityksistä ja muista rinnepellon jokapäiväisihmeistä. Ensin ei\ntahdota uskoa, eipä olla kuulevinaan. Kyllä kai niillä metkuja riittää!\nKenelle raha ilmaiseksi juoksee, niin jotakin jomotusta hänellä\njuoksettanee!\n\nMutta kun lasten innostunut uhoominen ei lakkaa kuten tavallisesti,\nniin eipä malteta enää olla peräilemättä, onko suuressa touhussa mitään\npontta ja voiko sateenkaariakaan mistä tahansa rapavedestä ilmaan\npuhaltaa. Kun yksi kerran rohkenee, niin uskaltaa jo toinenkin, ja eipä\naikaakaan, niin katselijoita istuskelee jo reunakivillä kymmenkunta.\nMiehet polttelevat piippujaan, emännillä keikkuu sukkakudin. Kaartuilee\nsiellä keinotekoinen sateenkaari ihan ilmikirkkaissa esiliinaväreissä!\nJa millä ihmeen taikakonstilla pienet keltiäiset ovat saaneet\nperunantaimensakin jo kukkavarrelle? Vasta meillä eilen ensi kerran\nvaot ajettiin. Taitaa niillä olla eri haltijat! Vai tehneekö vesi vielä\nnykyisen maailman aikaan noin suuria ihmetekoja?\n\nMiehet tarkastelivat ruukkuojien kannellisia lietekaivoja ja\navoleukaisia laskuaukkoja. Vesi pulputtelee niistä oikoisenaan. Onpa\nvain tiensä löytänyt. Vuorelta tulee ja järveen menee, kastelee perunat\nja muut muuretterit läpi kulkiessaan. He muistavat, minkälainen tämä\nrinne ja koko laakso oli Halttus-Heikin viikkotaksvärkkiä tehdessä.\nIhmeitä on tapahtunut, kerrassaan!\n\nMonet isäntämiehet kiipeävät vuorelle. On siinä rakoa, jos oli\npaukettakin. Toisenkin lappusen on pätkälaivuri joutunut pännänsä\nperästä pusertamaan, ilmankos niitä lenteli joka paikkaan. Minkälaiset\nheillä lienee tähän uuteen perunapeltoonsa nähden keskinäiset\nsopimukset? Mikä heidät ylipuhui, että noille lapsillekin tuommoiset\ntorpanmaat? Opettaja kaiketi. Oli miten tahansa, joka tapauksessa\nmiehet kasvavat heidän silmissään. Ja opettajakin kasvaa. Eikä tälle\nkunnan puolesta anneta edes perunamaata, helesinki soikoon!\n\nMutta vahvasti ruskettunut opettajaneiti heiluu, hehtaariviljelijöiden\nnäytepalstalla, isäntä laskettelee värisuihkujaan ja laivuri\njärjestelee kilpaleikkejään, kertailuttaa vanhoja tai keksii uusia:\nestejuoksuja, takaperin juoksua, tarkkuusheittoa, mastoon kiipeämistä,\njos mitä konstia ja kujetta. Palkintoina jaetaan heti kilpailun\npäättyessä tikkukaramelleja, vesirinkeleitä, kovemmista otteluista\npyöreitä peilejä ja taskuveitsiä. Niitä löytyy toimitsijan avaroista\ntaskuista loppumattomiin. Hänen sanankäänteensä ja kehoituksensa ovat\nniin teräviä, koko toimitus niin rivakan repäisevää, että katselijat\npurskahtavat tämän tästä röhönauruun.\n\nHeinäkuun toisena sunnuntaina pidetään perunanmaistiaiset, johon kaikki\nkylän aikuiset on toivotettu vieraina tervetulleiksi. Kokoontumisajaksi\non ilmoitettu kello neljä vanhaa lukua, mutta jo tuntia ennen alkaa\nvieraita ilmestyä maitse ja veneillä. Viljelijät itse ovat tulleet\nvielä aikaisemmin. Kunkin on tarkasteltava viljelmänsä, saviheinää\nja keltapillikettäkin nykäistävä salavihkaa sieltä täältä, koska\narkipäivinä ei ole sattunut pistämään silmään.\n\nVieraita lasketaan kokoontuneen viiteenkymmeneen. Kun siihen lisätään\noma väki päästään lähes sataan. Siinä ei enää tavallisen perheen pata\nriitä, emännät harkitsevat asiaa ja sen seurauksena pojat saavat\nkäydä seipäällä noutamassa saunarannasta 50 litran pyykkipadan.\nJokainen viljelijä on »varastanut» omien taimiensa alta suuren tai\npienen kahmalollisen perunanmukuloita, riippuu paljon siitä, tuleeko\nasianomaiselle sukulaisia maistiaisille ja miten monta. Voitakin on\npaperin kulmaan varattuna.\n\nPerunapata kiehuu ulkotulella kahden kiven välissä koko vierasjoukon\nvalvonnan alla ja padasta suoraan niitä sitten maistellaankin, kun\nvesi on pois kaadettu. Hyviltä maistuvat sekä voinokkaisena että\nilman, sitä ei voi kukaan kieltää. Harvinaisen hyvää laatuakin ne\novat, valkoisia kuin ulpukoita. Omat ruskeat ruusuperunat, joista\nensimmäisiä odotellaan vasta heinäaikaan, ovat näiden rinnalla vetisiä\nlönttejä. Ehkä maku osittain riippuu tästä pitotunnelmasta ja ihanasta\npaikastakin, vihreällä kedolla vuoren alla, niinkuin ne viisituhatta\nmiestä ennen muinoin ynnä vaimot ja lapset. Heillä oli kalaa ja leipää,\nhyvää ruokaa sekin, mutta hyviä olivat myös nämä yhteiskeitoksen\nmaistiaisperunat.\n\nPata tyhjenee viimeistä mukulaa myöten, eikä kuorenjätteitä nähdä\nmissään. Mitä hituja tuollaisista perunoista, jotka ovat kuin\nmansikoita!\n\nMaistiaisten jälkeen katsellaan kasvimaita. Koko laaja rinnepelto on\nyrttitarhana. Punajuuri- ja porkkanapenkit ovat puhtaita ja reheviä\nja sipulinlaiho niin kaunista, ettei parempaa ole nähty. Ja tämäkö\non sikurijuurta, josta lapset ovat touhunneet? Sikuripötkyä omasta\npellosta! Kukapa tuotakaan olisi näkemättä uskonut. Kurkkua on ennen\nnähty, tomaattiakin kirkonkylän herraspaikoissa, seinänvierustoilla\ntai akkunaruutujen alla. Seinän vierusta tässäkin on, komea onkin ja\naurinko paistaa kuin akkunan takaa.\n\nMutta ihmeitten ihme on se, että lapset pystyvät kasvimaitaan noin\nhoitelemaan hyvänkään katsannon alla. Emännät kulkevat lohkolta\nlohkolle tässä ihmeitten maassa. Salavihkaa otetaan selville, missä on\nmeidän Jussin ja Helmin palstat. Kun löydetään, niin vertaillaan, miten\non pitänyt puoliaan naapureitten kanssa. Eipä noista mitään osaa sanoa.\nKaikki ovat yhtä hyviä, niin reheviä, että on vaikea parempaa toivoa.\n\nOlisi mukavaa, jos omissakin nurkissa olisi tuollainen ryytimaa,\npienempikin! Tämä ajatus välähtää moneen huivin alta valahtaneeseen\npäähän ilta-auringon paistaessa ja kasvamisen ihanuutta\nkatsastellessa. Sopivana hetkenä pistäytyy yksi ja toinen opettajan\nkorvaan kuiskaisemassa: Voisi kai lohkaista kasvimaata meidänkin\nnurkkapelloista! Eikä se isäkään siitä enää vastaan, ei ensinkään, jos\nopettaja viitsisi käydä vähän viisailemassa!\n\nPyörähtääpä pakinoille joku sellainenkin äiti, joka keväällä ei ole\npäästänyt lapsiaan kerhoon. — Passaisikohan meidän tyttöä vielä\nottaa mukaan? Ei tule kaikkia aikoinaan hoksattua, kun ne uhoovat ja\nhuutavat, että aika joutavaan kulutetaan. Ensi kevännä, niin. Mitäpä\ntänä vuonna enää. Kiitoksia vain. Oikein mukavaa, kun ei opettaja pahaa\ntykkää.\n\nNuoremmat emännät kiipeävät vuorelle katselemaan. Monet heistä eivät\nole tulleet käyneiksikään siellä kuin ennen tyttövuosinaan, kauempaa\nnaidut eivät milloinkaan. — Kylläpä on hirveän kaunis näköala! Vielä\nenemmän ihastellaan sitä, että vuoren läpi on pantu vedet juoksemaan.\nSiinä vasta älliä on tarvittu! Ja rahaakin jonkin verran! Onpa sitä\nlaivurilla, minkä verran lieneekään! Mutta sulanhyvyyttäänköhän ne\ntätä lasten hommaa? Ei tiedä, vaikka saisivat valtiolta tai joistakin\nsairasapukassoista? Enpä luule, se on tämän Mäntylän laivurin metkuja.\nTekee ihmisille tuontapaista kiusaa.\n\nPalstojen tarkkailijoita ja vuorelta palaajia odottaa niittypengermällä\nvielä iloinen yllätys. Muutamasta pölkystä ja parista lankusta on\nkyhätty kedolle pöytä, jossa on kylmällä marjamehulla täytettyjä\njuomalaseja ja kahvikuppeja toinen toisensa vieressä ja niiden\netualalla haavanlehdistä tekaistuja pikku tuohisia, kussakin kolme\nsuurta punoittavaa hyötymansikkaa.\n\nMaistiaiset alkavat käydä jo yli ymmärryksen, varsinkin nämä\nviimeiset, jotka tahtovat viedä kielen mennessään. Kun siihen auringon\nlaskehtiessa tulee vielä purppuroivat ilotulitukset ja lasten\nkauniit laulunluritukset, on nähty, kuultu ja maisteltukin lasten\nkesäkekkereissä enemmän kuin unissakaan olisi osattu kuvitella.\n\nKarkkoutuneet tuulet kääntyvät jälleen vahvasti vuorilaaksoon päin. Ne\novat vakaisen kansan vakaisimman heimon henkituulia, jotka eivät enää\nniin helposti suuntaa muuta, kun uudelleen ovat lämpimiksi kääntyneet.\nYhteinen puimakonehanke voitaisiin ottaa jälleen pohdittavaksi,\nparemmalla menestyksellä kuin puolisentoista vuosikymmentä sitten.\n\n\n\n\n6.\n\n\nJohtokunta, pääkomentaja ja perämiehet, kokoontuu usein, jopa useampia\nkertoja päivässä. Rinnepellon aikaisin sato alkaa vaatia kiireellisiä\nkorjuu-, säilö- ja myyntitoimenpiteitä.\n\nMarkkinapaikka päätetään järjestää kerrassaan pääkaupunkiin saakka.\nAutoliikenne on jokapäiväinen ja liikennöitsijät eivät ole haluttomia\ntämän tapaisen keveän tavaran rahtaukseen keskikesällä, jolloin\nmatkustajaliikenne on heikonpuoleista.\n\nEräällä lohkoviljelijällä, Laitalan Hiljalla on näppärä iso sisko, joka\non pari vuotta palvellut pääkaupunkilaisessa maitokaupassa, mutta nyt\njoutunut työttömäksi. Hänestä koulutetaan torikauppias. Ohjelmoidaan\nvastaanotot, myynnit ja kirjanpidot. Ensimmäinen perämies lähtee myyjän\nmatkassa järjestelyhommiin, vuokraa myyntipaikan ja ostaa rattailla\nliikkuvan »kauppapuodin», jonka etulautaan tekstataan selvillä\nkirjaimilla: VUORIPELLON KERHOTARHA. Ensimmäisen lähetyksen mansikat,\nperunat ja juurikasviniput antavat rahaa vähän yli viisisataa markkaa.\nAsia alkaa olla luistavalla raiteella.\n\nLaatikkolähetykset menevät ja tulevat. Uuden viinamäen johtokunta on\nyhtä innostunutta kuin itse työväki. Kappale- ja joukkopakkauksia\nparannellaan päivä päivältä. Miehet intoutuvat iltaisin teltassa\nvalvoskellessaan mietiskelemään, jopa muistikirjan lehdille\npiirustelemaan pakkauslaatikoiden välilaudoituksia ja muita\nvälikappaleita, miten ne voisi vielä keveämmiksi ja käytännöllisemmiksi\nparannella.\n\nOpettaja puolestaan huolehtii itse pakkauksesta, tavaratarkastuksesta\nja lähetyskirjanpidosta. Huonosti valikoitu sekalainen tavara\nei saa lähtöpassia. Myöhemmin sitä ei enää edes tarjota. Tuntuu\nilkeältä, häpeälliseltäkin, jos miehen mansikat tai perunat joutuvat\n»laiskanläksyille».\n\nMyyjä merkitsee kirjanpitoonsa päivittäin yksilöhinnat ja koko päivän\nkassan. Toriajan jälkeen hän vie tasaiset sataset pankkiin, jossa varta\nvasten on avattu talletustili. Milloin kaikki päivittäiset tuotteet\neivät mene torilla kaupaksi, voi hän loput tiloittaa tukkuhinnoilla\nlähellä olevaan suureen ravintolaan. Kaikki juoksee kuin nuottien\nmukaan, ei tosin aivan kaikki, eikä ihan aina. Toisinaan tulee\nhuonompia päiviä, tulee pikku vahinkojakin, mutta Laitalan Sanni\non reipas tyttö ja selviytyy sekä hyvistä että huonoista päivistä\nparhaimmalla tavalla läpi. Joka kolmannen päivän paluulaatikossa hän\nlähettää kertomuksen ja terveisiä kaikille. Nämä puoliviikkoisraportit\novat niin hauskoja, että ne luetaan kentällä ääneen.\n\nHiukan myöhästyen huomataan, että samalla rahtikirjalla ja\nkuormituksella voitaisiin Sannin myytäväksi lähettää myös metsämarjoja.\nLaakson emäntä-Maiju on eräällä päiväkäynnillään tämän uuden\ntulolähteen heille siivittänyt. Ihmetellään suuresti, miksi ei se\nvaloisassa viinamäessä ole kenenkään päähän juolahtanut. Laakson emäntä\non viisas nainen, tästä päättäen viisaampi kuin kerhotarhan monipäinen\njoukko yhteensä. Mutta heillä on ollut niin kovin paljon muuta työtä ja\najateltavaa. Niinkuin ei laakson emännällä olisi ollut.\n\nMutta vielä on aikaa. Mustikat ja vaaraimet ovat parhaillaan,\nmansikoitakin yhä vielä lehtomailta löytyy. Läheisempiä ja laajempia\nretkiä tehdään partioissa. Lähetyslaatikoita täytyy lisäellä ja\nSanni raportteeraa: Oho, sitä vilskettä! Taidanpa kohta ruveta\nhilloa sotkemaan! Ei vielä mitään hätää! Lähettäkää metsänantia ja\npellontuotetta niin paljon kuin ikinä irti saatte! Mutta valiotavaraa\nja hyvissä pakkauksissa! Huonot marjat saatte kaikki syödä itse,\nvattumadotkin, ketä maittaa!\n\nKun marjojen aika käy lopulleen, astuvat hehtaariviljelijät esiin ensin\ntomaatteineen, myöhemmin kurkkuineen. Niitä ei tule kovin suuria määriä\npäivittäin, mutta sato on kestävämpää. Varalastina menee yhä perunaa,\nporkkanaa, ja punajuurta, joka halpenee nopeammin kuin sato lisääntyy.\nKuitenkin vielä lähetellään, raha on aina rahaa. Muutamat käyvät\nperunoihinsa nähden säästeliäiksi. Siemeneksi tarvitaan seuraavana\nkevännä ja kotiin on monelta tilattu muutamia kapallisia.\n\nSyyskuun alussa torikauppa lopetetaan ja Sanni palaa viimeisine tyhjine\nlaatikkoineen ja pankkikirjoineen. Kauppapuoti on kokonaisena siirretty\nhänen entisen isäntänsä kellariin. Moni olisi utelias näkemään Sannin\ntuomaa pankkikirjaa, mutta se on sotasalaisuus, jonka Sanni uskoo vain\njohtokunnan luotettuihin käsiin.\n\nKomentajan koulu on alkanut ja sinne suurimmalta osaltaan marssii myös\ntyöväki. Mutta kauneina syyspäivinä tehdään pellolle retkiä viimeisillä\ntunneilla, pari päiväretkeäkin. Silloin opettaja merkitsee vinosti\npäiväkirjaan: Puutarha- ja kerhotöitä Vuoripellolla.\n\nSiellä on todella vielä paljon töitä. Loppusato korjataan ja merkitään\nmuistivihkoihin, juurikasvit, kaalit ja perunat. Sikurijuurista tuli\nhyvä sato, enemmän ehkä kuin koko pitäjässä tarvitaan. Seuraavana\nkesänä on aikomus kylvää kaksinkertaiset määrät. Monella on hankkeissa\nlisäksi kotiviljelys, on hieroskeltu jo kulmapellon kauppoja ja\ntingitty vuokra- ja maksuehdoista.\n\nPäättäjäisjuhla ja näyttely pidetään koululla. Kasvinäyttely on uljas\nja ohjelmaa on varattu riittämiin. Viimeiseksi jaetaan palkinnot ja\npankkikirjat. Pankkikirjat! Sanoiko se niin? Korvanlehtiä käännellään\nja kuuloa herkistetään. Totta se oli. Sannin kaupunkilaiskana\non muninut monta kymmentä poikasta yhtä koreita kuin emokana,\nkoreampiakin. Vanhemmat hämmästelevät summia ja kyynel silmäkulmassa\ntankkailevat lukuja. Tuliko tuo ihan omaksi meidän tytölle ja pojalle?\nMuutamat äidit käyvät johtokuntaa kädestä pitäen kiittämässä.\n\nKuitenkin on sopimuksenmukaisesti kuoletettu kustannukset ja erotettu\nosa käyttörahastoon. Innossa ja touhussa tuskin huomataan, että\nVuoripellon pohjaamisella, kuivaamisella ja kostuttamisella on\nsaavutettuihin tuloksiin melkoinen osuus. Peltoon on edellisvuosina\nhaaskattu sekä varoja että järkeä. Opettaja aikoo lopettajaispuheessaan\nviitata näihin seikkoihin, mutta kun hän katsahtaa noita miehiä\nkasvoihin ja muistelee ennen kokemaansa, sivuuttaa hän tämän puolen\nasiasta hienoin viittauksin.\n\nKodeissa ja kotimatkoilla puhellaan harvinaisen vilkkaasti päivän\ntapahtumista ja päätellään peltokauppoja. — Lupaa jo tuolle! Yhteen\nkekoon se vetää, kun jo omasta ansiosta on pankkikirja taskussa. —\nTiedä häntä, onko omastakaan.\n\nOn kuitenkin joka tapauksessa. Miehellä on rahaa pankissa. Rahamiehen\nkanssa on aina mieluisa päätellä kauppoja.\n\n\n\n\n7.\n\n\nIllat pimenevät ja pitenevät. Syksyinen myrskytuuli kohisee. Laivuri\nei viihdy kotonaan. Yritteleepä hän lukea, kirjoittaa tai tehdä mitä\ntahansa, aina tulee pitkästyminen ja ikäväiset mietteet. Hän pyöräilee\njoka päivä talojen väliä. Pelto on metsän ja niityn takana. Onhan siinä\nnäennäisesti asiantapaista kaiken liikuskelun ja etsimisen takana.\n\nHän istuu piiriojan reunalle ja piiskailee piennarturpeita, mitäpä\nmuuta hän siellä enää yksinään osaisi tehdä. Pelto on syvään kynnetty,\nkorkeille vakoharjoille, niinkuin syyslaineille. Pohjavesi lorahtelee\njossakin, alempana sala- ja avo-ojien liittymäkohdissa.\n\nMutta vihainen luodetuuli ajaa vaahtoharjalainetta järven selällä ja\ntaivuttelee ritvakoivujen latvoja luokkikaariksi. Hän tunnustelee\nvoimaa. Kuudesta kahdeksaan beafortiin! Vuoren laella jo varmaan\ntarrikkapetäjien kyntyset ritisevät. Siellä se on yhä telttakin ja\ntuuli lyö purjekankaaseen. Sinnepä hän lähtee. Ja lähteekin vauhdilla.\n\nYhtiötoveri varailee kuoppamäellä perunakellarinsa ovia ja\nilmakanavia, pitää syrjäsilmällä miehen liikahteluista vaaria.\nHänellä on ennakkovaistoileva odotuksen tunne. On ollut liian kauan\ntyyni, poutainen sää. Myrskykeskus lienee nousemassa. Laivurin mieli\nmyllertää. Hän on huomannut sen jo liikehtimisen ja tuhahtelemisen\nmerkeistä useampana päivänä. Miestä on pidettävä silmällä.\n\nMihin hän pientareelta hävisi? Ei suinkaan tallin ohitse kotiinsa,\netten olisi huomannut! Hän hypähtää levottomasti tielle ja hätäisenä\nkatselee, kuuntelee, niinkuin lapsentyttö, jolta paimennettava on\nkadonnut. Ei mitään näy, mutta ylhäältä vuoripolulta on hän kuulevinaan\nvaihdeketjujen kitinää. Yksinään vuorelle, iltapimeällä! Jo ovat\nmerikortit sekaisin ja kompassi osoittaa päin hiiteen!\n\nHän lyö veistokirveensä seinään ja hypähtää juoksuhölkkään. Hänen on\ntavoitettava mies, ennenkuin tämä ehtii vuorelle. Nyt on paha merrassa!\nSiellä on louhuja, mäntyjä ja vesikanava! Hän kiihdyttää vauhtiaan\npahimmassa jyrkänteessä, ei silti tavoita. Etumatka on liian pitkä.\n\nKolmipyörä on kallion laella katajan vieressä. Miestä ei kuulu, ei\nnäy. — Laivuri! Petteri! Hän pyörii ja huutelee, hypähtää kanavan\näyräällekin katsomaan. Uoma on kuin musta avonainen arkku. Hän juoksee\ntakaisin pyörän luokse kalliolle ja katsahtelee käyräoksaisiin\nvuorimäntyihin, kammahtelee kolkkoa mielijohdettaan. Huutaa taas:\nPetteri, etkö kuule!\n\nTuulen kohu vastaa etäisesti ja kylmästi. Hän muistaa teltan\nkalliokielekkeen takana, rauhoittuu hieman, hyppää kallion ylitse\nmuutamalla loikkauksella, mutta kirotun hätäinen ennakkoajatus ehtii\nkuitenkin sitä ennen tönkäisemään: Kantaako teltan runkorakennelma\nhänen painoaan?\n\nMies mötköttää mykkyräkasana teltan peränurkassa.\n\n— Saakelin pötky! Annat turhaan minun etsiä ja huutaa!\n\n— Häh, hullu! Kuka sinut on käskenyt etsimään ja huutamaan!\n\nTervehdys oli jokseenkin tunnoton niin sanoiltaan kuin sävyltään. Eipä\nvastaus liioin ollut turhalla koristelemisella tärvelty. He tuntevat jo\nliian hyvin toistensa ajatuksenjuoksut. Pitkään aikaan tämän jälkeen\nei kumpikaan puhu halkaistua sanaa. Maataan, ärmitetään vain. Hakijan\nkärsivällisyys loppuu ennemmin.\n\n— Mikä paholaisen kyy sinun sisuksiisi taas on itsensä imenyt!\n\nLaivuri ei päätään käännä, niinkuin ei olisi kuullutkaan. Toinenkin\nkääntyy kankaaseen päin ja alkaa äkeänä jurmottaa. Maataan sitten,\nkoska ei puhuta. Riittääpä tätä, syksyistä iltaa. Laivuri liikahtaa\nensiksi, jo kääntyy.\n\n— Kun mieheltä rouhaistaan molemmat jalat, niin jäännöspätkäkin pitäisi\nsitaista tervanarulla lankkuun ja työntää puolella siunauksella\nreilingiltä mereen. Eikö se olisi mielestäsi reilu peli?\n\nMinuutin äänettömyys.\n\n— Mitä sitten, kun rinta on kuin mätä sieni ja huokosissa kaivelee\ntuhannen tuhatta pirua?\n\nTaas harkinnan aikaa.\n\n— Kuule, miehellä ja miehellä on hiukan eroa, maamiehellä ja\nmerimiehellä!\n\n— Varmasti on, paljonkin eroa!\n\nTuuli piiskaa purjekangasta ja soittelee hautajaisvirttä murheellisissa\npuissa.\n\n— Kuule peltomies! Ei sinulla ole mitään syytä möljöttää.\n\n— Ei olekaan!\n\n— No niin. Toista tietäisit, jos olisit niinkuin minä. Ei olisi\njalkoja, tynkiäkin kaivelisi vanhuuden jäytävä mato, mutta sielusi\nolisi kuin loistohytin peräpeili. Siellä valssaa nainen, iloinen\nilmestys, suloinen tyttö. Kädet on irti, jalat heiluu, koko ihana\nnuori ruumis aaltoaa ja keinuu. Mutta sinulla itselläsi ei olisi muuta\nheiluvaista kuin ne lahotoukan syömät raamit peililasin ympärillä.\n\nHe nousevat istumaan.\n\n— Kun minulla parantolassa oli oikein ikävä...\n\n— Mene hiiteen parantolaikäväsi kanssa! Mikä sinun\nhospitaalikaipauksesi on minun janoni rinnalla. Vesilätäkkö Tyynen\nvaltameren vieressä. Varputikku mammuttipetäjän kupeessa. Sinä olet\nsaanut enemmän kuin olet ansainnut. Minä janoan aina, enkä milloinkaan\nsaa juodakseni.\n\nPeltomies on tasautunut hyvään vireeseen ja aikoo sanoa siihen\nluontevasti, milteipä hauskasti. Mutta kun hän ajattelee loppuun asti,\nkuvittelee omakohtaisesti, mitä toinen on kehoittanut kuvittelemaan,\nvaistoaa herkästi, mikä jano väkeväpaloista miestä on pitkän aikaa jo\npiinannut, ei hän sanokaan, mitä aikoi. On mietittävä uutta sanottavaa\nja niin syntyy taas pitkähkö äänettömyys, jolloin myrskyävä tuuli vain\nlöysää purjekangasta piiskaa.\n\n— Sinä keskeytit äsken, ellet uudelleen keskeytä, niin kerron sen\nloppuun.\n\n— Anna tulla!\n\n— Parantolassa heikkona maatessani luulin, etten milloinkaan siitä\nenää nousisi. Varhaisaamuna näin kuljetettavan ruumista paariliinan\nalla ja olin täysin vakuutettu, että itse olisin seuraava, joka niillä\npaareilla kannettaisiin pimeään kellariholviin ja sieltä edelleen yhä\npimeämpään paikkaan kätkettäväksi. Ensin raivosin, itkin ja kirosin,\nmutta vähitellen väsyin, tyynnyin ja kuvittelin.\n\n— Kuvittelit!\n\n— Keskeytitpä sinä.\n\n— Anteeksi, autoin vain jatkamaan. Anna mennä!\n\n— Kuvittelin olevani pieni lintu, ei edes mikään lintukaan,\npunatakkinen leppäkerttu, joka siivet oikoisenaan lentää\nkellonkantarenkaan lävitse. Sulkekaapa minut arkkuun! Kantakaapa\nkirkonhautaan! Koettakaa, onnistutteko! Nauroin ja nautin etukäteen,\nmiten miehet niskat jäpässä väärässä uskossa kantavat tuhatta\ntuberkkelipirua ja minun mätäneviä jäännöksiäni ja miten pappikin\nsitten kaikessa totuudessa siunaa sitä samaa roskaa.\n\nMutta minun elävä minäni, ajatukseni, kaipuuni, kaikki katoamaton\nparhaimpani lentää leppäkerttuna taivaan tuuliin. Oloni on\nhöyhenkevyttä, ei pistä eikä polta. Se on tavattoman nopea lintu,\nminun koko nuoruuteni, sieluni ja ruumiini voimat on ladattu siihen\nkärpäsen kokoiseen kultakuulaan. Jos vähänkin liikautan siipiäni,\najattelenkin eteenpäin menoa, syöksähdän kilometrejä silmänräpäyksessä.\nKäsitän, että voin sekunnin murto-osassa ampaista minne vain. Menisinkö\nlämpimiin maihin, suureen maailmaan, josta vilkkuu komeat valoloistot?\nEn uskalla juuri katsoa, enkä toivovasti ajatellakaan, etten jo\nmenisi. Mitä hakisin minä etäisestä etelästä? En ensinkään kaipaa sen\nkylmää lämmintä. Nuppineulasilmääni välkähtää pohjoisen puolelta pieni\nlämpöinen peltilampun tuikku. Kun aavistan, mistä se lähtee, hätkähdän\nja hutkahdan jo kilometrejä sinne päin. Ja sitten yhteen menoon painun\nkiiltävänä kultakuulana suoraan sitä kohti.\n\n— Ei kai kestä kauan?\n\n— Sekunnin kymmenesosan! Vanha saunalamppu palaa pöydän kulmalla. He\novat viime viikkoina tulleet kovin säästeliäiksi. Mitähän siinä nyt\nniin kovin tarkasti tirkoitellaan käsi poskella, kyynärpäät tanakasti\npöytääni nojaten? Hypähdän akkunan ylimmälle välipuulle paremmin\nnähdäkseni.\n\nVanha ränstynyt albumirisa. Äiti näyttelee sormellaan kuvaa ja\npuhuu. Herkistyn yhdeksi korvaksi, kovin suura kupura ei siitä tule\nsittenkään. — Tuollainen isä oli, kun hän pääsi sotaväestä. Katsokaapa!\nKatsotaan kuin hyvääkin uutta, kauhtunutta sotapojan kuvaa, jota on\nsatoja kertoja katsottu, sormeiltukin. Sormi siirtyy ja taas kuuluu\npuhetta: Tämä kuva on isän parhaimpien urheiluvuosien ajoilta. Katsokaa\nsitä komeata poikaa! He tiiroittavat, niinkuin ensimmäistä kertaa\nnäkisivät ja sitten yhtä tutkistelevasti vielä sitä kuvaa, kun »me\nyhteen mentiin».\n\nOlen nähnyt sillä hetkellä tarpeekseni. Irroitun akkunapuusta ja\nammuskelen pimeässä yössä sinne tänne, muutaman kilometrin korkeudessa\nvuoren kohdalla. Minulla ei ole mitään eksymisen vaaraa, koska\nmajakkani tuikkii alhaalla laaksossa. Se heijastelee lämpimästi\nlävitseni silloinkin, kun selkäni käännän.\n\n— Mihin yöksi pääsi kallistat, kerttuparka?\n\n— Itse olet parka! Saunaan minä tuikahdan, akkunaruudun rakosesta,\nsiinä on sopivankokoinen aukko. Lämpimimpään nurkkaan tekaisen\ntappuratukosta pesäsen ja sinne pää siiven alla nukahdan. Tulee aamu ja\nlämmin päivä ja sitten ihana iltapäivä. Se lienee jonkun juhlapäivän\naattoilta, koska saunaa touhulla puhdistetaan. Varhaiskevään\nhelluntaiaatto se lieneekin, sillä valkonuppuisia tuomen oksia tuodaan\nrantaviidakosta nurkkien koristeiksi.\n\nMinunkin pienen tappurapesäni peitoksi lasketaan oksa ja niin\ntuoksuvainen valkokukka, että söisin sen, ellen olisi niin pieni, että\nkukka söisi minut, jos yrittäisin sitä haukata.\n\nIlta joutuu ja he tulevat kylpemään. Sitä touhua ja pienen jalan\nlipsettä. Otetaan löylyä ja kylvetään uudella vastalla, jonka pihka\ntuoksuu, että minäkin kukkani alla aivastelen. Sitten litrutetaan\nsaippuaa käsiin, jalkoihin ja kylkiin. — Äiti, kiltti! Anna vettä!\nHeitä vettä! Pese minua! Vaikka toinen pesee, ettei kerkiä edes\nvastaamaan.\n\nHe keräilevät jo penkiltä vaatevähäisiään. Toiset sukivat kynsikammoin\nmärkiä hiuksiaan. Pienet värähtelevät lanteet ja takamukset ovat niin\narmottoman punaiset. — Juoskaa alasti tupaan, kipin, kapin! — Kyllä\näiti! Hyvästi äiti! Kipin kapin kapisee jo polulla kiinni napsahtaneen\noven takana.\n\nÄiti ottaa kovemman löylyn ja kylpee vielä itse keveästi pihkaisella\nvastallaan ripsien. Hänellä on yhä kosketuksessaan viehättävä keveys,\non ja pysyy. Sitten litisee saippuapala hänenkin käsissään. Hän hankaa\nvastallaan, hieroo ja puristelee. Hän on urheilijan leski, näetkös!\nKauniskaarteinen lantiolaine on jälleen neitseelliseksi tiivistymässä.\n\n— Älä hiidessä puhele noin levottomia! Äläkä anna hänen hieroskella\nneitseelliseksi kauniita lanteitaan.\n\n— Miksi minä en antaisi. Sinuako pelkäisin, tai muita kylänmiehiä,\nmokomia tässä kukonpoikia! Naikaa hänet, jos haluatte. Hänen\nparhaimpansa on minun, se on patenttilukon takana, tehkää hänelle, mitä\nikinä tahdotte.\n\n— No, no, pidä omasi. En minä kuitenkaan tahdo sitä sinulta riistää.\nMutta jatka eteenpäin!\n\n— Mihinkä jäinkään? Niin, kauan aikaa hän hankaa, hieroo ja puristelee.\nHän on niin kaunis, niin puhdas kuin tuomenterttu tappurapesäni päällä.\nHaluaisin syödä hänetkin, ellen olisi niin olemattoman pieni.\n\nKuitenkin lennän alas hänen polvelleen jakkaralle, kun hän on lavoilta\nlaskeutunut. Säikähdänkin jo vähän uhkarohkeata temppuani. Jos hän\nhuomaa minut ja luulee, miksi luuleekaan, heittää kiukaalle tai\nnipistää hienoksi peukalonkynsiensä välissä. Mutta sitten muistan,\netten toki olekaan niin vain nipistettävissä. Minähän olen miehen\nelo ja minun pieneen punatakkiseen nykyisminääni on ladattu kaikki,\nmikä miehisessä miehessä on katoamatonta, parhainta ja väkevintä. Ei\nrautainen kiekkojyrä, ei kuormitetun junaveturin pyörä voisi minua\nolemattomaksi nipistää, ja kun riemukseni tämän totean, niin teen\njotakin peräti hassua, etpä arvaa mitä minä teen?\n\n— Sitäpä lienee vaikea arvata?\n\n— Varmasti! Ainakin sellaisen miehen, joka ei itse koskaan ole\nsitä tehnyt. Ponnahdan joustavalta polvelta ylemmäksi. Sukellan,\nimeydyn kiinni kuin mehiläinen mesikukkaan. Janoan, imen. Tunnen\npienessä värähtelevässä kerttuolemuksessani, miten laaja, suloinen,\nautuaallisesti virvoittava kukkaisaalto ympärilläni liikehtii. Saan\nirti ja itseeni pienen pienoisen punaisen rakkauden pisaran juuri siitä\nsalaisesta lähdejuoksusta, mistä elonmannaa viiteen elämäni jatkajaan\naikaisempina päivinä jo on imeytynyt.\n\n— Sinä onnenpoika! Yhden pisaran!\n\n— Autuuden pisaran! Te voitte irroittaa hänestä kaikkea muuta, lapsen,\nkoko elämän. Tätä pisaraa ei hänestä irroita kukaan muu kuin minä,\npohjolan kolibri, punatakkinen nappilintu! Uskotko jo?\n\n— Uskon jo!\n\nPitkä äänettömyys. Voimakkaat laineet kohisevat ja ajavat toinen\ntoistaan aavoilla ulapoilla.\n\nHe ovat pitkän ajan loikoneet äänettöminä kumpikin nurkassaan. Matti\nmiettii kauan, kehittäisikö äänilevyksi sen ajatuskuvan, joka on hänen\nmieleensä välkähtänyt. Kuin ratkaisun helpottamiseksi välähtää hänen\nmieleensä toinenkin kuva, yli vuosikymmenen takainen. Petteri on\nnelivuotias ja nakertelee ensimmäistä oma-aloitteista kaarnalaivaansa\näidin patapuukolla, sitkeästi nakertaa, vaikka kalsopuukolla ei mitään\nlastua lähde.\n\nAntaisiko tuolle pystyvämmän veitsen? Sormeensa se sillä voinee\nviiltää haavan, mutta surkea haava on tuokin: päämäärä, johon pyrkii,\neikä kuitenkaan pääse. Poika saa oikean puukon ja hänen ensimmäinen\nomatekoinen laivansa valmistuu sinä iltapuhteena. Etusormessa on tuppo,\nmutta pieni suru se on suuren ilon rinnalla. Päätös on selvä.\n\n— Kuule, minäpä olen nähnyt hauskassa käytännössä sen pienen\nkatajanaulan, jonka kerran veistelit hankinuotiolla istuessamme.\n\n— Älä hölpötä!\n\n— Olen varmasti, usko tai et! Se on kauniisti pitsitetyn sängyn\npäätytolpassa. Siinä riippuu öisin äidin muistosormus ja pieni\nkultakello, nuoren naisen arvokkaimmat kapineet, joita hän päivisin\nparhaimmilla paikoillaan säilyttää ja kanniskelee.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHe istuvat taas kalliolla, johtokunta täysilukuisena,\nmetsämarja-asiantuntija neljännellä kivellä. On sunnuntai ja marraskuun\npuolipäivä. Järvi lainehtii vielä vapaana, mutta maa on valkoinen.\nSitkeämpieloisissa lehtipuissa näkyy keltaisia läikkiä.\n\nRinnepelto on ympäristönsä näköinen, mutta siellä risteilee taajassa\npolkuja, niinkuin jäniksenpolkuja, ehkä jussi ristihuulikin on öiseen\naikaan piipahtanut kerhopalstaansa katsomassa. Nämä polut, jotka vuoren\nlaelle näkyvät, ovat kaksijalkaisten lohkomiesten tallaamia. Paljon\nniitä siellä on. Koko pelto on ylhäisestä korkeudesta silmäillen kuin\nhangelle levitetty jättiläisen riippumatto.\n\nLapset juoksentelevat viljelysmaillaan milloin minkin tikusta tehdyn\nasian varjolla, helposti aikuinen sen huomaa, Koulutyöstä irtautuneet\nhehtaariviljelijät varsinkin näyttävät ilmeisen ikäväisiltä. Syy on\nhelposti arvattavissa. Kuolettavan pitkät puhteet, eikä minkäänlaista\naskartelua kotona. Nuoremmilla on edes laukkunsa ja läksynsä. Siitä on\nkivillä istuessa keskusteltu ja tuotu esimerkkejä monella tavalla.\n\n— Miksi ei ihmistaimille hankita työtä, silloin kun he vielä\nmielihalusta sitä tekisivät?\n\nLaivuri tämäyttää tämän, toiset melkeinpä hätkähtävät, katsovat\nsisään ja ulos ja itsekseen ihmettelevät. Kulkevatko ajatukset jo\naivokeskuksesta toiseen joitakin vielä tuntemattomia lyhytaaltoja\nkäyttäen? He kaikki neljä ovat tällä hetkellä ajatelleet samaa, ovat\nvain hiukan viivästyneet julkilausunnossaan.\n\nKysymyksen johdosta sukeutuu ripeä keskustelu, jossa jokainen tuo\najatuskantansa esiin. Ne leikkaavat ihmeteltävän suuressa määrin samaan\nmaaliin, eroavaisuutta ei ilmene juuri muussa kuin ulosampumisessa.\nLaivuri lähettelee suurilla räjähtelevillä kapsäkeillä, isäntä hienosti\nveistetyillä nuolilla, emäntä korkkiin upotetuilla kukonsulilla ja\nkansankynttilä keveillä, taitavasti pujahtelevilla siipilennokkeilla.\n\nLopuksi he päätyvät siihen yksimieliseen ratkaisuun, että Vuoripellon\nkesäisille viljelijöille on järjestettävä sopivaa talvipuhdetyötä.\nPäätöstä seuraa välittömästi käytännölliset järjestelytoimenpiteet.\nInnostus kohoaa, yhtä aikaakin jo puhutaan, niinkuin tavallisesti\npienissä kokouksissa, joissa ei valita puheenjohtajaa.\n\nEmäntä ja opettaja valitaan tyttöjä opastelemaan, miehet miehenpuolia.\nSe on selvä ja yksinkertainen ratkaisu, vastaan ei ota muut kuin emäntä\ntavanmukaisessa vaatimattomuudessaan. Mutta hänen heikot varustuksensa\neivät kestä alkuunkaan. Hän osaa neuvoa ruoanlaittoa, pöydän\nkattamista, kankaankutomista, lapsenhoitoa, mitä tahansa, jos tiukalle\nlaitetaan. Enemmän joka tapauksessa kuin kukaan muu heistä.\n\nHuonekysymys järjestyy yhtä nopeasti, sillä isäntä keksii nopeasti\nennemmin keksimiään. Laivurin suuresta riihirottelosta saadaan pojille\nverstashuone, tytöille taas koulun luokkahuoneesta, tuvasta tai\nlehmäriihestä, jossa radion valesatakieletkin jo valmiina visertelevät.\n\nTyöaineita saadaan kauppapuodista, läheiseltä sahalta, metsistä,\nullakoilta, tilkkukopista ja romulaatikoista. Hankintapaikkoja lienee\nlueteltu jo pari paikkaa mieheen, ruvennee riittämään.\n\nEntä työaseet ja havaintovälineet? Pojilla on puukot, tytöillä puikot\nja virkkuuneulat, kaksi ompelukonetta on milloin tahansa käytettävissä,\nsamoin kangaspuut. Ja mikäpä estää hankkimasta talttaa, kovelia,\npistosakseja ja naputusvasaroita. Havaintovälineitäkin on ensi aluksi\nuseammille työskentelyaloille, kanan- ja lapsenhoitamisiin saakka.\n\nMiehet lähtevät heti paikalla tarkastelemaan Mäntylän vanhaa\npitkänurkkaista riihtä, joka jo kymmenisen vuotta on seisonut tyhjän\npanttina, olisi ehkä hävitetty polttopuuksi, ellei olisi ollut\nniin iankaikkisen pikiintynyt ja vanhan näköinen. Laivuri viippaa\nhyvää kyytiä, toinen saa koko matkan puolimaratoonia juosta. Riihi\non seitsemän metrin neliö. Mitähän pienessä paikassa tehtiin näin\nsuurella riihellä? Ehkä ei raaskittu katkoa hyviä hirsiä, kun sattuikin\nniin silkavaa honkaa. Tai ehkä sallijainen kirvesmiehen tietämättä\njohdatteli sylikeppiä näitä myöhäisajan tarpeita ja tarkoituksia varten.\n\nMuutospiirustukset ovat heille hyvin pian selvinä. Ikkuna-aukko\nakkunaksi, päivänpuoleiseen seinään toinen, kolmen hirren korkuinen,\nparin metrin mittainen. Suuri nurkkakiuas uloslämpiäväksi.\nKuivausparret kylkiäisen luukusta sisään. Vahvoista kannatushirsistä\njää mainiot lautojen kuivatusorret. Jos koko verstasrakennelma olisi\nollut näin vahvoista hirsistä uudelleen tehtävä, olisi sen täytynyt\ntapahtua melkein samojen suuntailujen mukaan.\n\nNaisilla on tyttöjen työohjelmista omat tuumailunsa:\nsäilöönpanotehtäviä, lyhyitä, pikkueläinhoidon opastuskursseja. Ja\ntietysti kudonta-ja kirjontatöitä. Nehän ovat jokaisen muoto- ja\nvärikauneutta kaipaavan naisen ensimmäisenä kompastus- ja istuinkivenä.\nHe ovat omissa ohjelmissaan niin innokkaasti sisällä, etteivät ole\nhuomanneet, milloin isäntä ja laivuri ovat ovesta tupaan tulleet.\n\nPäätetään alkajaispäivästä ja sen tiedoittamisesta. Siinäkään ei ole\nsuuria miettimisiä, sillä heillä on koettu patenttikyyhkynen, joka on\nosoittautunut varmemmaksi ja tehoisammaksi kuin puhelimet, lennättimet\nja kirjatut kirjeet:\n\nKerhokokous Pahkamäen navetassa tänään kello kuusi illalla! Tulkaa itse\nja ilmoittakaa entisille oppilaille!\n\n\n\n\n9.\n\n\nOn niin täysi huone, että laiska vasikka nousee makuultaan ja porsas\nkummastelee ääneen. Laululla ei voida aloittaa, koska lehmät ehkä\nsäikkyisivät. Isäntä soittaa pyynnöstä viulullaan kauniin laulun,\nminkä jälkeen opettaja pitää pienen puheen. Aluksi hän kuvailee, miten\ntaitavia ja ahkeria esi-isämme ovat olleet. Pimeissä pirteissään savua\npirittävän päresoihdun valossa he ovat keksineet ja muovailleet monet\nihanat luomukset, ryijyt, rintasoljet, kudontatyöt ja puuveistokset.\nKättentaito ja sydämentaide ovat olleet heillä luonnonperintönä\nverissä. Luonnosta he ovat muotonsa, värinsä ja kaikki tarveaineensakin\netsineet, luonnonvääristämistä puista, kasvien kuiduista ja mehuista,\niltaruskon ja sateenkaaren sointuvista väreistä sinitaivaan ja\ntuhatjärviemme kauneimmissa kuvastimissa.\n\nNäistä te olette nähneet kuvia koulumme havaintotauluissa ja lukeneet\nhistoriassa ja lukukirjoissanne. Kun teillä isommiksi tultuanne on\ntilaisuus päästä kaupunkiemme museoihin, tulette omin silmin kaiken\ntämän toteamaan. Esivanhempiemme vuosisatojen takainen sydämen ja\nkätten taide elää yhäti tenhoavana ja ihanana, kirjokuvaisissa\nkudontatöissä, metalliesineissä ja puuveistoksissa.\n\nMutta miksi nykyään niitä niin vähän näette kotienne hyllyillä ja\nseinillä? Siellä ei useinkaan näy muuta kuin omia koulupiirroksianne ja\npieniä käsitöitänne. Onhan se hyvä, että edes niitä näkyy, mutta kuten\nymmärrätte, ovat ne lastentöitä ja joka tapauksessa heikkoja esityksiä\nparempien rinnalla. Jos outo vieras pistäytyisi ensin museoissamme ja\nsitten kodeissamme, saattaisi hän helposti tulla siihen käsitykseen,\nettä olemme taidoissa kasvaneet, niinkuin tässä huoneessa kasvaa\neräs, mitä ei tarvitse edes mainita. — Lehmän häntä! kuiskaisee joku\nkuuluvasti vierustoverilleen. Hilpeä nauru kierii hämärässä huoneessa.\n\n— Se juuri. Mutta eihän nuori ihminen ole eikä saa olla mikään alaspäin\nkasvava naudan häntä. Me olemme perineet kaiken katoamattoman taidon,\nmitä esivanhempamme ovat itsessään kehittäneet, lisäksi olemme saaneet\nyleistä oppia, mitä he eivät ole saaneet. Ylöspäin meidän täytyy kasvaa!\n\nOpettaja tuntee lämmenneensä ja kohta liikoja puhuneensa. Eihän\ntänne ole kokoonnuttu saarnaamaan, eikä saarnoja kuulemaan, vaan\ntyöskentelykoulua perustamaan, missä tunteisiin perustuvalla\nkättentoiminnalla on tarkoitus saada aikaan jotakin pysyvämpää kuin\npuheilla ja ilmaan puhaltelemisilla. Hän kaartaa nopeasti muutamalla\nlauseella päätökseen.\n\n— Haluaisitteko te kehittää niitä luontaislahjojanne, joita\nvanhemmiltanne ja esivanhemmiltanne olette saaneet? Jos haluatte, niin\nperustamme kesäkerhomme jatkoksi talvi-iltojen työkoulun. Koettaisimme,\nosaisimmeko jotakin tehdä. Hyvät isäntämme, nämä kesäiset perämiehemme\novat lupautuneet poikien opastajiksi. Tämän talon emäntä ja minä\nkoettaisimme aluksi neuvoa tyttöjä. Tahdotteko, että perustamme\ntyöskentelykoulun?\n\nKysymys on tehty siinä maakunnassa, jossa ei juuri aivan ensi hätään\nhökäistä, mitä mielissä liikkuu, jos jotakin liikkuisikin, ja jossa\nkoululapsetkaan eivät heti ole valmiita huutamaan »minä opettaja».\nMutta silmät välkähtelevät kuitenkin eloisasti jo siellä ja täällä.\nJoku puree olkipilliä, toinen kynsiään, muutamat rohkeimmat jo\nviittailevat ja lisätiedusteluilla pian todetaan, että jokainen on\nvalmis uuden koulukunnan työkomppaniaan.\n\nSitten puhuu toinen perämies. Hänen lausuntojaan on aina hupainen\nkuunnella ja nytkin kuunnellaan henkeä pidätellen. Hän puhelee\nperunajaaloista, jotka kahlaavat Helsingin ja Tallinnan väliä,\nraumalaisista kolmimastoparkeista, jotka uivat Itämerellä ja\nIsollavaltamerellä tai missä vain hyvällä hankamyötäisellä niin\nkeveästi, että aurinko pohjan ja aallon välitse paistaa. Sitten hän\npuhelee housunnapeista, takkinauloista, mistä vain. Ja mistä vain hän\npuhuukin, niin ei hän hyvinkään pitkälle pääse, kun yhä uudelleen\nkomppania hännästä pidäteltyjä nauruoravia ravahtelee pitkin seiniä.\n\nViimeksi puhuu talon isäntä, ensimmäinen perämies. Hän puhelee vain\nnuoren ihmisen ihmeellisestä elovoimasta, joka on kuin hopeapatsas\nilmapuntarin lasiputkessa. Se nousee ja laskee. Lämpö sitä nostaa,\nkylmä sitä laskee. Viimeksi kuin sivusta näykäten hän puhuu siitä\nonnenpotkauksesta, mikä heidän paikkakuntansa osaksi on tullut, kun\nhe ovat onnistuneet pyydystämään tänne ilokseen ja avukseen tämän\nkaikilla maailman merillä kulkeneen laivurin, eli kompassin ja vielä\nkaupanpäällisiksi sellaisen verrattoman elohopeapuntarin, niinkuin on\ntämä meidän opettajamme.\n\nHän jatkaisi ehkä vielä samoilla nuoteilla, ellei laivurin\nkompassineula alkaisi uhkaavasti liikahdella ja ellei verraton\nelohopeapuntari aivan juoksemalla kiiruhtaisi hätiin ja panisi radiota\nsoimaan. Sattuu iloinen marssi, juuri kuin tilattuna.\n\nKun kuunnellaan vielä pari muuta hauskaa kappaletta, päätetään\nensimmäisestä harjoitusillasta ja neuvotellaan työtarvikkeista ja\nvälineistä, pakoitetaan isäntä taas lopuksi soittamaan viulua.\n\nHän toistaa viimeisen orkesterikappaleen hiukan oikoen ja mukaillen.\nSitä eivät huomaa muut kuin opettaja, eikä hänkään siinä mielessä, että\nvoisi väittää sen huonontuneen.\n\nEnsimmäinen työilta on viikon kuluttua.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSyksyinen viikko ei ajanmittarilla ottaen ole pitempi kuin keväinen,\nmutta odottaville se on pitkä aika. Pitkä se on hätäsatamaan\nankkuroituneelle laivurillekin. Hän ehtii seitsemänä päivänä\ntoimitella paljon asioita. Hänen shekkivihkonsa on edelleen varsin\nkäyttökelpoinen, hyvä kynä juoksuttaa joustavaa mustetta helposti,\nkauppapuoti ja puhelinkin on vähäisellä vaivannäöllä käytettävissä.\n\nHän ei malta kirjeellisesti kaikkia haluamiaan tavaroita tilailla.\nKaupan puhelin kilisee ja kilisee. Se on laivurin takia jo monta kertaa\netäisissäkin kaupunkipaikoissa helissyt. Höyläpenkit ja kalustokaapit!\nAntaa tulla vain! Pikatavaranako? Totta kai pikatavarana! Viimeistään\ntiistain laivassa, pitäkää huoli!\n\nNaapuri pyrkii pidättelemään, ei senvuoksi, että lentovauhti\nhänenkään päätään huimaisi, mutta hän pelkää niitä ilmakuoppia, joita\nlentovauhdin jälkeen silloin tällöin tahtoo ilmestyä avarammillakin\nliikuntateillä. Tässä asiassa hänen pidättelevät pyristelynsä eivät\nauta. Onpa hänen loppuviikolla pakko asian vuoksi lähteä varta vasten\nHelsinkiin, Stockmaniin ja Tallbergiin, hienoimpia kaluja ostamaan.\nPuhelinteitse ei niitä ole saatu toimitetuiksi. Niitä ei tulentärkeästi\nalussa tuskin tarvittaisi, mutta kun se nyt kerta kaikkiaan on niin,\nettä verstas pitää heti ensi päivänä olla täydessä taklauksessa, niin\nhaetaan pois, kahden päivän asia se vain on. Ehkäpä on muutakin asiaa\npääkaupunkiin.\n\nJa niinpä keskiviikkoiltana ikivanha nokiriihi onkin sitten uudessa\nasetuksessa ja täydessä asestuksessa, on kuin parempienkin puuseppien\nverstas. Uuni vetää humisten, kahdesta suuresta akkunasta tulvehtii\nvaloa. Ja kaksi uutta kirkasta lamppua killuu katto-orressa,\ntyöskentelyhän pääasiallisesti tulee tapahtumaan puhdetyön merkeissä.\nKaksipuoleisia höyläpenkkejä on kuusi kappaletta, lukollisia\nkalustokaappeja kolme, tahko, liimapannu, halkaisusaha ja kolme\nkätevää veistokirvestä. Mitä vielä puuttuukaan? Ne hienot kapineet,\ntosiaan, niitä varten kaupunkimatka piti tehdä. Niitä säilytetään\nmestarien omassa lukollisessa kaapissa. Siellä on valiotavaraa ja\nhienotakeita, kuka niitä joskus edes näkemäänkin pääsee: lehtisahoja,\nkirjoilutalttoja, poltinporia ja metallisaksia, tarkkuusmittoja,\nharppeja, ruuvitalttoja, jos minkä näköisiä nipistimiä ja näpistimiä.\n\nPojat kokoontuvat tuntia tai puolta aikaisemmin, mutta ovat jonkin\naikaa kuin kalikalla lyötyjä. Muutamia pakkalaatikoita he ovat nähneet\nasemalta ajettavan, ovat he tämän Mäntylän riihenkin ennen nähneet.\nTämä ei kuitenkaan ole enää mikään entinen vanha riihi, eikä täällä\nnäy mitään pakkalaatikoita. Verstashuone on komea, lämmin ja valoisa.\nKaikki hohtaa ja haisee öljyttyä uutuuttaan. Ei kukaan ole nähnyt, eikä\nosannut kuvitella tällaista.\n\nMutta laivurin opastuksella toki pian tutuiksi tullaan. Hän ei ole\nniitä miehiä, joka koppailisi mahdollisilla aikaansaannoksillaan ja\nhyvillä kapineillaan, eipä ole toinenkaan perämies juuri sitä maata.\nMutta nahjustelua ja nurkkapimentojen ilkeämielistä käpertelyä he\nkumpikaan eivät kärsi. Alkukatsastus on tehty. Komento kuuluu: Hei,\npojat! Nutut naulaan!\n\nSeinässä on todella nauloja, katajaisia nauloja, yksinäisiä,\nkaksinaisia, kolmihaaraisiakin joulukynttilänauloja. Miehet jaetaan\nryhmiin pienen koetyön perusteella. Se tulee puolueettomasti\nosoittamaan, miten reunassa tahi keskellä kunkin vuolukäden peukalo\nsijaitsee. Kaarnanpala, puukko ja kymmenen minuuttia aikaa. Ei siihen\nsen kummempia koekojeita tarvita. Ja ettei kenelläkään olisi syytä\njäädä siihen luuloon, ettei se kaksinen mies tarvitse olla, joka\nteettää, siinä vasta miestä kysytään, kuka tekee, ottavat isännät\nitsekin puukon ja kaarnapalan käteensä. Työ alkaa. Pään raapimista\npienet hetket siellä ja täällä. Jo alkavat ruskeat lastut sinkoilla\nmuutamalla taholla ja sitten joka puolella.\n\nEnnen määräaikaa heittää merimies höyläpenkille pienen laivan\nmastoineen ja paperipurjeineen ja maamies heti välittömästi perässä\nlantun, jossa juurikarvat, naattikantakin ovat mukana ja leikkausjälki\nnäkyy selvästi. Pian siihen putoilee pienempienkin miesten töitä\nyhtä mittaa: hevosta, lehmää, venettä, längenpuolikasta, jo\npuolikastyötäkin, sillä aika ilmoitetaan loppuun kuluneeksi.\n\nSe oli kerrassaan hupainen lähtöpyrähdys. Nopean jälkitarkastuksen\nperusteella voidaan kokelaat pienellä harkinnalla ryhmittää kolmeen\njoukkoon laatusanan vertailuasteikon mukaisesti. Jos vertailusanaksi\notetaan esimerkiksi huono tai heikko, niin ojennus tapahtuu yhtäänne\npäin, jos pohjasanaksi tulee hyvä eli kätevä, on suuntaus päinvastainen.\n\nSe ryhmä, jolla kokeesta päättäen näyttää olevan enemmän puumiehen\nsilmää ja kättä, pääseekin puutöihin niillä uusilla kaluilla ja\nuusiin penkkeihin. Heidän johtajakseen tarjoutuu isompi isäntä eli\nlantunveistäjä.\n\nEipä heti ryhdytä veistelemään eikä höyläilemään hyviä lautoja\nmiten tahansa, niinkuin ei kansakoulussakaan ollut lupa. Harkiten\non suunniteltava, mitä kukin kaikkein halukkaimmin ryhtyisi\nvalmistelemaan. Sillä pitäisi olla käytännöllistä arvoa,\nkoristeellinenkin se voisi olla. Vielä parempi, jos siinä olisi\nsopivasti yhdistettynä kumpaakin niistä. Ei pitäisi valita joutavan\nyksinkertaista, mutta ei myöskään niin vaikeaa, jota ei hyvillä\ntyövälineillä pystyisi kaikkein parhaimpaan asuun valmistamaan. Sen\npitäisi kelvata kotona käytäntöön otettavaksi. Voisi myös ajatella\nmyyntimahdollisuutta, niin että joku tarvitseva nähdessään halukkaasti\nostaisi sen. Siinä olivat työn laatuvaatimukset. Jokainen ryhmän jäsen\nsaa haluamansa ajan itsekseen mietiskelyä ja piirustamista varten. Kun\nluonnokset olisivat valmiina, saisi tulla johtajan kanssa työtavoista\nneuvottelemaan. Saisi aikaisemminkin käydä neuvoa kysymässä, mikäli\nluonnostellessaan sitä tarvitsisi.\n\nLaivuri hoitelee ensi aluksi kahta ryhmää, mutta hänen ohjeensa\nkummankin puulaakin miehille ovat varsin lyhyet ja selvät. Ensimmäisen\nryhmän miehet saavat ensimmäiseksi työkseen tehdä katajankierukasta\nyksi-, kaksi- tai kolmisarvisen naulan. Sillä on kolme vaatimusta:\nselkäpuolen täytyy suuntautua seinään, koukkujen pitää sopia\nripustamistarkoitukseen ja koko hökötyksen pitää olla jonkinnäköinen.\nMuuten se saa olla minkälainen kampura tahansa. Kenkurakatajia saatte\nkurittaa, missä ikinä niitä näette, ei runkokatajia, joita kasvaa\npellonaidan kahden puolen. Tuossa puukot, mars mäkeen!\n\nToinen ryhmä saa tehtäväkseen kaarnalaivan. Mestari näyttää\nomaa laivaansa, kohottaa kokkaa, kääntää peräsintä. Tällekään\ntaitotekeleelle ei aseteta muuta kuin kolme vaatimusta: Sen pitää pysyä\npystyssä, kyntää vettä ja halkaista ilmaa.\n\nEnsimmäisen ryhmän timpermannimiehet järkeilevät hikikarpaloissa. Mitä\nihmettä ottaisi tehdäkseen, kun ei tahdo keksiä. Aika on rajoittamaton,\nkukaan ei silti kehtaa koko iltaa päätään raapia. Muutamat suuntailevat\njo viivoja muistivihkoonsa, mutta suurin osa yhä raapii, kaivaa ja\netsii. Joku on pistänyt teroitetun kynänpään suuhunsa huomaamatta, että\nse on kosmosta. Toisten täytyy huomauttaa, nauramaan tälle makealle\nasialle ei monikaan touhussaan kerkiä.\n\nJo kiirehtii ensimmäinen tärkeätuntuisena mestarinsa luokse. —\nTämäntapaista leikkisaavia olen tuumannut. Vanteet meinaan asettaa koko\nmitalle, niinkuin vanhoissa katajatuopeissa ruukataan. Korvalaudat\nkääntäisin näin pässinsarvien tapaan.\n\nMestarin mielestä ei suunnitelma ole ollenkaan hullumpi. — Tuohon\nyläreunaan kirjotaan pieni viivakoriste, muuta ei tarvitse. Sitten kun\nsaat muuten valmiiksi, otetaan tuolta meidän kaapista pieni tulikynä.\nKirjonta tapahtuu sillä hyvin kätevästi, vain sininen savukiehkura\nsihisee.\n\nToisella tarjokkaalla on pieni kirnu. Miehet tuntuvat olevan\nastiantekoon innostuneita. — Tämä on vain semmoinen leikkikirnu. Männän\nalla pidetään vain pieniä rahoja ja nappeja. — Aivan niinkuin Kallen\nsaavissa. Verraton kapine ja piirustus selvänä. Anna hiiskua vain!\n\nKolmas näyttää olevan hevosmies ja suunnittelee tuulokselaisia\nliukurattaita. Se on pitkäaikainen työ, mutta piirustuksissa näyttää\nolevan hyvät merkit, aisat kaartuvat, jouset taipuvat ja sepilaudassa\non varsin kaunis koristesommitelma. Tuota liikaa kieputusta otetaan\nhiukan pois, tuolla tavalla, ei oravan häntä tee noin monta mutkaa,\neipä kyymadonkaan selkä.\n\nNäin pääsevät he yksi toisensa jälkeen tehtäväänsä kiinni. Samaa\nesinettä ei ole kahdella, lienevät katselleet toistensa suuntailuja ja\nottaneet asian kuin kunniakysymyksenä.\n\nNaulamestarit ovat palanneet ulkoa ja vuolevat katajakenkuroitaan\nkiukaan ympärillä, että tukka pöllyää. Kuopsutellaan ja sihtaillaan\nniiden kolmen kovan ohjeen mukaan, joista enimmän työtä antaa »seinän\nimeväisyys», koetetaan koettamasta päästyä mutta aina pyrkivät ontumaan.\n\nLaivaveistämö on järjestetty pitkän akkunan alle. Se on sopiva paikka\nsiihen tarkoitukseen, vaikka ilta jo onkin siinä asteessa, että\nvalaistusvalo saadaan ylhäältä katto-orresta päin. Laivain korkein\nsallittu pituus on yksi jalka eli 30 senttiä eli 15 tuumaa. Kukaan ei\npyri ylittämään mitään näistä, sillä ehjää kaarnaa ei näinkään pitkää\npalaa juuri hevillä löydä, niinkuin koettu on. Laivuri häärii veistämön\npehtoorina. Naulamestarit ovat jääneet toisen isännän hoiviin. Puhelu\non vähäistä, hiljaista. Sitä selvemmin kuuluu veistämöltä laivurin ääni:\n\n— Älä poika vuolaise niin rohkeasti kuunarin pitkää sivua! Ei siitä\nmikään vedenalainen tule, ellet tee niin kiipperää, että ensimmäisessä\ntuulessa kaatuu.\n\nVähään aikaan ei kuulu muuta kuin tavallista hilskettä, sitten taas:\n\n— Voi, hyvä mies! Panetko maston eteenpäin kallelleen! Kun joudut\nköysiä sepimään, niin tuuli paiskaa sinut sieltä täkille, eikä\nkapteenilla ole senjälkeen muuta kuin yhden siunauksen vaiva.\n\nNähtävästi masto on nopeasti noussut, koska vain sahat, höylät ja\nveitset pitävät jutustelua keskenään. Mutta laivaveistämö ei ole mikään\nikuinen rauhansatama, tyyntä on vain myrskyn edellä. Jo paukkuu taas: —\nHei, mies, kuulepas! Onko tuo olevinaan kuunariparkin peräsinvehje, tuo\npikkulapsen kalu. Pane paremmat värkit, sanon minä! Jos noin heikoilla\nperäsinvehkeillä lähdet isoille vesille, niin ensimmäisen myrskyn\njälkeen seilaat kampsut sylissäsi Kap-Hornin ympäri ja muu osa laivaasi\npyyhkii kohti Ruijaa kuin lentävä hollantilainen.\n\nSuureen humisevaan uuniin heitetään pölkkyjä. Savukanavat hohtavat\nlämpöä. Jalkava perämies käy noutamassa läheisestä kuopasta perunoita\npaistumaan. Pojat hieman kummastelevat, eihän tänne syömään ole\ntultu. Mutta hyvin maistuu, naama loistaa tyytyväisyydestä, nenänpää\npaistikasnoesta.\n\nNaulat ja laivat joutuvat valmiiksi ensimmäisenä iltana. Mestari ottaa\nvastaan, kääntelee ja tarkastelee, kehaisee tai murisee. Ladon seinään\non lyötävä tämä kempura, että vasikka saa heittää yöksi häntänsä\nnaulaan! Kas sitä! Mitä puuttuukaan tämä priki? Ei muuta kuin rohkeita\nmiehiä, lankkulastia ja nimeä! — Se on Hyrskynmyrsky! ilmaisee tekijä.\n\n— Heijuu! Miksi et tuota jo ennemmin sanonut! Se pitää tekstata\nlatinalaisilla kirjaimilla etupuurin taipeeseen!\n\nKaikki valmiit työt nimitetään ja pannaan säilökaappiin. Keskeneräiset\nlaudat niputetaan seuraavaa tuntia odottamaan. Se on perjantai-iltana\nsamaan aikaan.\n\nPojat sukeltavat pimeyteen. Ensimmäinen lumi on sulanut, ei ole sentään\nsäkkipimeää, sillä kuu kajastelee pilven alta. Tyytyväinen mielihyvä\nkapsahtelee askelten alla. Kotiinsa kiiruhtavien tyttöjen ääni kuuluu\nmetsän takaa. Alakuloisuus ei tuntunut vaivaavan enää siinäkään\nleirissä.\n\n\n\n\n11.\n\n\nToisena kesänä saa Sanni pystyttää torikauppansa paria viikkoa\naikaisemmin kuin edellisenä vuotena. Myyntitavarana ovat\nvarhaisperunat, joita on idätelty suurella huolella navettain ja\ntallien päivänpuoleisilla akkunapenkeillä, paljon asuinhuoneissakin\nannansilmien ja palssamien parhaimmilla lämpöpaikoilla. Sitäpaitsi\non mustaotsaisessa riihessä, pitäjän kuulussa timpermanniverstaassa,\nvalmistettu aikaisimpia istutuksia varten suurehko määrä\nakkunakehyksiä, joihin lasin asemesta on leikelty erään tohtorin\nvartavasten keksimää patenttipaperia, joka läpäisee auringon\nvalo- ja lämpösäteet niinkuin lasi jopa paremmin kuin tavallinen\nakkunaruutulasi, koska se päästää lävitsensä myös tärkeät\nultraviolettisäteet.\n\nOmakohtaisesti ei laivuri kylläkään helposti usko tohtoreiden\npatenttipapereihin eikä ultravioletteihin, mutta muuten hän on ollut\njo pitkän aikaa siinä vireessä, että heidän elohopeapuntarinsa sopii\nosoittaa mitä ultraa tahansa, aina läpäisee.\n\nTekijät itse ovat kehyksiinsä ja paperileikkelyihinsä niin\ninnostuneita, että kihisevät ja kiehuvat. Nuorimmatkin ottaisivat\nmielellään muutamia lisävuosia soukille hartioilleen, koska lavailu on\nvain hehtaariviljelijöiden erikoisoikeus. Yläsarjan timpermannien on\ntäytynyt valmistaa kehyksiä isoille siskoilleen, vieläpä sellaisillekin\nsiskoille ja serkuille, jotka eivät ole sukua ei syntyä. Se ei ole\nhauskaa, sillä pahaiset pojat tirskuvat. Kun laivuri pääsee siitä\nperille, panee hän koko komppanian muutamiksi illoiksi yhteisiin\nvarastotöihin: kehyksiä naulailemaan, kuokkia kunnostamaan, pahimmat\nirvileuvat tahkoa pyörittämään. Kevään joutuessa on paljon hyvää\ntavaraa rinnepellolle vietäväksi. Sinne tehdään sahalaudoista\nhauskannäköinen kalustovaja.\n\nLaivuri häärää vuoripellon palstakäytävillä varhaiskeväästä alkaen.\nKiurun ääni helisee ylhäällä pilvissä. Vesi hulisee pellon alla\nruukkuputkissa. Isäntä juoksee ylös, milloin peltotöiltään kerkiää,\nmuutaman kerran vallattomasti tulvehtivan niityn ylitse tukkipuulla\najaen. Naisopettajat käyvät siellä iltaisin, väliin aamuisin, koulun\npäätyttyä on neitiopettaja siellä aina.\n\nHän on keveän kesäisesti puettu, niinkuin viljelijät. Kengät, hatut,\nliinat lienevät yhteissopimuksesta jääneet heiltä kokonaan kotiin.\nTyttöjen iltakoulussa on talven kuluessa valmistettu keveää kerhopukua\n»varastoon», kaiketi vastapainoksi poikaverstaan lavakehyksille ja\nmuille puutarhakaluille. Se on käytännöllinen molskipuku, sopii\nkenelle vain, sinisilmäiselle tytönsirpukalle, päistärpäiselle\npojankönssikälle, kun vain koko sopii.\n\nOn kaikinpuolin virkistävä kesänalku. Siemenet itävät, taimet versovat\nja aurinko piirtelee sähköistävillä säihkypuikoillaan teerenpisamia\nruskettuviin naamatauluihin.\n\nSanni saa komeita lähetyksiä ja kirjoittelee iloisia raportteja.\nEnsimmäisistä perunoista hän on saanut kolme markkaa litralta,\nei kapalta. Se on vale tai ihme aikuisten mielestä. Hyviä ne\novat, kieltämättä, mutta ei sentään kolmea markkaa perunalitrasta\nmaksa muu kuin hullu tai se, jolla on liian paljon ilman saatua\nrahaa! Niin arvelee moni vaari, joka taannoisvuosinaan on maksanut\nkahdeksankymmentä, jopa sata markkaa naapurivaltakunnan perunasta.\nTosin se oli hölkkyvässä lekkerimuodossa, mutta litra vain, joka\ntapauksessa.\n\nUutta varhaista kerhoperunaa kasvaa jo usean talon parhaassa pellossa,\nviime kesän maistiaisissa jäi moneen suuhun houkutteleva maku. Omilta\nlapsilta on saatu ostaa, tai vaihtaa pellon kulmaan. Monet ovat\nosanneet kinua hyvän vaihtokaupan tai viimeisen hinnan.\n\nNuorimmat viljelijät, joiden ei sanottavasti tarvitse vielä kotona\nottaa töihin osaa, tulevat eväineen ja viettävät kerhomaalla kaiket\npäivänsä. Heille on raivattu oma uimaranta puron suuhun, hyppylankkukin\non laitettu ja polku raivattu yhteisvoimin metsän halki. Ilmaista\nuimaopetusta annetaan joka päivä kahdentoista ja yhden välillä.\nUimataidon hankkimisen katsotaan kuuluvan vuoripeltolaisen ensimmäisiin\nkansalaisvelvollisuuksiin.\n\nNaapurusten keskinen työjako on kehittynyt yhä enemmän siihen suuntaan,\nettä Matti hoitelee talojen vanhoja peltoviljelyksiä ja laivuri uutta\nyhteistä ruukkupeltoa. Matilla on kuluvana kesänä myös paljon puuhaa\nsuolla, jota kuokitaan ja ojitetaan täyttä vauhtia. Itse hän ei\nsuolla enää sanottavasti töihin kerkiä ottamaan osaa, vain rupeaman\nsilloin, toisen tällöin, niin paljon, että hyvään makuun pääsee.\nPetteri nostelee keskinevalta kuiviketarkoituksiin rahkaturvetta\nparin ikäisensä pojan kanssa. Heillä kaikilla on Vuoripellossa omat\nviljelyspalstansa.\n\nOn kuivanpuoleinen kesä, kasteluvedestä ei ole toki puutetta. Nytpä\nselvästi ilmeneekin, mitä taivaan mannaa se kasveille on, eipä suotta\naikojaan sihise eikä väreissä välkähtele. Suo valuttaa sitä uusien\nsuoniensa kautta kaksin verroin kuin ennen. Pääjohdon kautta saadaan\nlaskea »seivästä» ojaan päiväkaupalla, ennenkuin lähdekaivanto\ntuntuvammin ehtyy. Kun suo tulee kokonaan sarka- ja piiriojiin, saanee\npääjohto työntää suihkumakkaraansa kaiket kesät yötä ja päivää.\n\nPerämiehet makaavat edelliskesien tapaan vuoriteltassa öitään,\nylläpitävät pitkää juttua kuin rakovalkeaa. Kierretään laajoja meriä\ntai vaihteeksi kotoisia rantoja. Kerran Matti tunnustelee kautta\nrantain, missä vireessä on laivurin ikäväinen muuttolintu näin\nalkukesästä. Henkeä ja hehkua täynnä tuntuu olevan, valmis korkeampiin\nilmavirtoihin, jos kutsutaan.\n\n— Sinun olisi tänään pitänyt olla katsomassa, kun hän uitteli\npeneksiään järvessä.\n\n— Olitko sinä siellä?\n\n— Olen joka päivä ollut.\n\nPääseekö tuo mokoma kärryineen kapeaa ja kivistä metsäpolkua, ajattelee\ntoinen. Laivuri jo jatkaa:\n\n— Hän pulaa vedessä niiden kanssa kuin hylje. Koiraa, sammakkoa,\nroolia, mitä vain, niin vetää ja raahaa niitä perässään kuin merihaahka\npoikiaan. Siinä täytyy tölvänänkin oppia uimaan.\n\n— Täytyy, sanoitko niin?\n\n— Täytyy, niin! Se on oikea sana. Ei hän pauhaa, ei toru, eikä\npärsmänttää. Siinäpä se onkin taika. Häntä ei kukaan voi vastustaa.\n\nEi näy voivan, ajattelee kuuntelija, eikä enää ehdi tarkkaamaan,\nmitä tapahtui hyppylaudan luona ja miten Vänskän poikaa opetettiin\nsukeltamaan.\n\n— Kun tuollainen impi olisi jokaisessa koulussa opettajana, ei yksikään\nrapu tässä maassa kuolisi veteen vaan pikemminkin veden puutteeseen.\n\n— Siihen kai rapu tavallisimmin kuolee ja merihummerikin, arvelee\nmaamies taas omiaan. Mutta laivurin kuunari kyntää jo uusia vesiä.\n\n— Ensi talvena vasta pannaankin hihat heilumaan. Ryhdytään valmistamaan\nleikkikaluja kaupungin lelukauppoihin. Tulkoot joka ilta ja\npäivälläkin, kuka joutaa ja haluaa. Niin minä olen tuumannut.\n\nRapu on tarttunut saksistaan hyppylautoihin ja lemmenruohoihin, eikä\ntahdo ehtiä hummerin perässä.\n\n— Meiltäkö leluja kaupunkien kauppoihin, niinkö sinä sanoit?\n\n— Meiltä, keneltäpä sitten! Nukutko mies? Tehdään ja myydään\ntavaraa, että tärisee. Kippoja, kappoja! Nappiaskeja, kellonnauloja!\nLintulautoja ja enkelinpäitä! Niin visaisia päitä, että saa rautanaulaa\nlyödä seinään.\n\n— Mihinkä purjelaivat jäivät?\n\n— Laivat! Älä yhtään piikittele, lanttukapteeni! Voidaan meidän\nverstaassa laivojakin taklata. Sielussasi tunnet, miten tuuli\nottaa purjeeseen. Tehdään taidetta, jos tahdot. Olen nähnyt niitä\nmuutamassa kirkkokuorissa Itämeren rannoilla. Ja mikä estää meidät\nesittämästä juoksevaa tai lentävää taidetta. Karhuja, variksenpoikia,\näijänturilaita!\n\n— Ellei taidonpuute, epäilee toinen asian kiihdyttämiseksi vastaköyttä\nvetäen.\n\n— Mitä puhutkaan, suohuuhkain! Kuka näihin saakka on taivastellut\nvaari- ja muorivainajien unohtuvilla taidoilla, kansan luontaisella\nkätevyydellä ja kevätpäivien kehkeydellä, häh!\n\n— Neiti elohopea, muistaakseni.\n\n— Älä päästä suihkujasi neidin selkään, ei se kuitenkaan suovedestä\nkastu.\n\nPuhuu kai hän muutakin, mutta maamies ja suohuuhkain on takertunut taas\naikaisempiin otuksiin, karhuihin ja variksenpoikiin. Siinä laivuri\nsanan sanoi. Ei ollenkaan hullumpaa. Tästä avautuu pojille mieluisaa\ntehtävää, miten paljon tahansa. Maamiehen mielikuvituksessa kiepahtaa\nsiihen toinenkin ajatus, läheinen ja tuiki tärkeä. Lähestyy taas pitkät\npimeät syysillat kiihkeän toimintakesän jälkeen. Miten lieneekään\nkajuutassa polttopuiden laita? Variksenpoikia, karhunpoikia, kokonaisia\npurjelaivoja taklauksineen kaikkineen. Mikä sen paremmin sopii. Ettei\nvain jäisi kristallipeilin kehnoissa puitteissa kieppuva naisen kuva\nyksinään tämän väkevästi leiskuvan kantolieskan nuoleskeltavaksi.\n\nHänen mielikuvituksensa etenee nopeasti näissä ennen pohdituissa\nasioissa. Mitä suuria mahdollisuuksia mahtanee sisältyäkään näihin\nkolmeen seikkaan: unohtuviin taitoihin, luontaiskätevyyteen, keväiseen\nkehkeyteen. Ne lienevät kuin kolme maanalaista vesisuonta, jotka\nkamara- ja kalliokerrostumien alta pyrkivät päivänvaloon. Toisinaan ne\nkulkevat niin lähellä pintaa, että aurinko vettä lämmittää, toisinaan\ntaas sukeltautuvat satametristen kalliovuorten alle. Niitä kaivetaan ja\netsitään. Vettä aina joka talossa tarvitaan. Mutta ellei kaivaja satu\nolemaan herkkätuntoinen vesisuonentuntija, niin hän puurastaa kaivonsa\nkahdenkymmenenviiden metrin syvyyteen, haaskaa työtä ja ainetta, eikä\nsittenkään osu suoneen. Toisinaan taas putkahtaa komeasti kiehuva\npohjalähde mäenrintaan melkeinpä itsestään. Onnistuneella kaivajalla ei\nollut juuri muuta vaivaa kuin peittoturpeen kiskaiseminen ja kehysarkun\nveistäminen.\n\nHän muistaa kuulleensa kertomuksia parempien ihmisten väkinäisistä\nvesoista, joista tekemällä yritetään tehdä jotakin ja monien vuosien\nkuluessa monenmoisella apuhiivalla nostattaen saadaankin heidät lopulta\nikuisiksi ylioppilaiksi. Siinä on kaivettu kuivaa kaivoa sisulla ja\nvanhemman härkäpäisellä itserakkaudella.\n\nLoistavana vastakohtaisesimerkkinä hän muistaa erästä nyttemmin jo\nkuuluisaksi tullutta kuvanveistäjää, jonka ensimmäisessä yleisessä\nnäyttelyssä hän oli tullut käväisseeksi, yhtä toista kun jo silloinkin\nharrasteli. Miehestä kerrottiin, että hän oli karannut sydänmaan\nkodistaan ateneumiin, minkä johdosta kyläläiset veistelivät: Mitähän\ntuo Jussikaan sinne Helsinkiin asti! Olisi kai kirkonkylän Heiskanen\nhänet lankkumaalarin oppiin ottanut!\n\nHäneltä oli näyttelyssä esillä vain puolisen tusinaa puuveistoksia,\nnuorten taiteilijain ryhmässä. Miten värähdyttävän rikkaita ja\ntunnepitoisia ne vähäiset omalla pihkallaan patinoidut honkaveistokset\nolivatkaan. Hämmästyksekseen hän silloin ensi kerran omin silmin oli\nsaanut todeta, miten kankea puukin elää, nauraa, itkee, suree tai\nkujeilee, jos luovan taiteilijan sydän ja käsi on vuolimen vartta\njohdatellut. Se olikin viimeinen taidenäyttelyssä käynti. Pian sen\njälkeen tuli itselle matka »ateneumiin».\n\n— Uskon minä jo, että olet unessa. Lepää rauhassa!\n\nHeleä nauru kumoaa laivurin luulot. Maamies on virkeämpi kuin\nurosheinäsorsa, joka rantakaislikossa rankkuu ja rakastelee. Elukoista\noli kysymys. Mistä elukoista? Eihän niitä laivurilla yleensä niin\npaljoa: kattia, rottaa, papukaijaa. Niin ja variksenpoikia ja\nkarhunpoikia. Ajatusvarsat ravaavat etäiseltä kierrokseltaan pellon\npoikki oikaisten.\n\n— Ajatuksesi on mainio. Me annamme jonkun veistotaiteilijan valmistaa\ntarkoitusta varten sopivia eläinmalleja. En epäile ollenkaan,\netteivätkö pojat hyvällä johdolla pysty vaativampiinkin töihin, uusia\nmuotojakin muovailemaan.\n\n— Tarkoitatko sinä...\n\nLaivuri aloitti lauseensa ajattelematta loppuun, mikä harvoin tapahtui.\nToinen tuikkasi väliin.\n\n— Taitoteoksia, jopa taideteoksia! Karhuja, jänisjusseja, kotoisia\nkissoja, koiria ja kantakirjaeläimiä!\n\n— Kas niin, miksi et tuota jo ennemmin muninut?\n\n— Mitäpä minä toiseen kertaan toisen munimaa. Hautonut olen kaiken\naikaa.\n\nTämäntapainen asian käsittely ei ole heille outoa. Näin he usein\nteltassaan munivat ja hautovat, vuoroin tai yhdessä ja sitten\nheittelevät uutta tekelettä kuin koppipalloa, kunnes se muovautuu ja\njäähtyy hyväksyttäviin muotoihin.\n\nTämä muna ei tullut naisten tietoon, ennenkuin vikisevinä poikasina.\nHeillä on useamman viikon ajan ollut kirjeenvaihtoa eräisiin keskuksiin\npäin ja kun seuraava talvikurssi alkaa, kannetaan verstaaseen taas uusi\npakkilaatikko, jonka lastuvilloista kaivetaan esiin ukkoa ja kukkoa,\nkissaa ja koiraa, oravannalliaista ja nallepoikasta. Mutta suurin\nja hauskin yllätys on kettupoikue. Pojat leikittelevät luolapesänsä\nedustalla ja mammarepolainen tunnustelee herkin kuonoin tuulentuoksuja\noviaukon suulla.\n\nEmäntä ja neiti, jotka muiden muassa olivat purkamista seurailemassa,\nselviytyivät ällistyksestään verraten pian, pojat eivät aivan heti.\nHeillä lienee ollut hieman hitaampi tajunkierto, tai olivat he enemmän\nällistyneet. Tai ehkäpä jo sormet syhyivät ja älynystyrät kehräilivät\ntekomuotoja ja mittalankoja.\n\n\n\n\n12.\n\n\nEläinten muovailu kaarnapalasta ja punalepästä tai taitavammin käsin\nmestarikaapin purevampia teräkaluja käyttäen tervahongasta ja koivun\nvisasta oli pojista ylen hauskaa, mutta se ei ollut mitään vielä sen\nihanuuden rinnalla, kun saatiin suksimestari taloon.\n\nOmassa pitäjässä oli sellainen, kuuluisa olikin, jopa niin kuuluisa,\nettei hän pelännyt kilvoittelijoita, koska hänen koko tuotantonsa\npainui paremmille markkinoille. Oikeastaan, kun hän tarkemmin asiaa\npohti, oli hyväkin, että paikkakunnan pojat oppivat tekemään itse\nsuksensa, eiväthän sitten olleet aina ruihnaamassa asialla, josta\nkuitenkaan ei tullut valmista.\n\nHän lupautui pitämään kaksiviikkoiset kurssit yhdellä ehdolla.\nKaikkien poikien piti opetuspaikaksi etsiskellä kotimetsistään hänen\nverstaansa tarpeita varten viisi paria kunnollisia suksipuita. Hän\noli vuosien kuluessa pannut merkille, että tuollaiset mustalaispojan\nkokoiset »klopit» olivat verrattoman käteviä hakemaan ja »haukkumaan»\nnäitä ylen tarpeellisia, mutta oman kyläkunnan metsissä jo melkoisen\nharvinaisiksi käyviä »oravapuita».\n\nKun mestarin vaatimus riihiverstaassa esitettiin, ei tarjokkaista\nollut puutetta. Jos mestarin maksuvaatimus olisi ollut kaksikymmentä\nhaukkupuuta, niin empimättä he olisivat lupautuneet sittenkin.\nMurtomaasukset, omin käsin omassa verstaassa mestaritekijän mallien\nja piirustusten mukaan. Tekijän, joka oli vedellyt suksillaan ensi\npalkintoja kuinka monessa kilpailussa lieneekään. Kaikissa, joihin oli\nosaaottanut. Siinä oli tenhoavaa taikaa.\n\nHän toi viisikymmentä paria valmiiksi kuivattuja tarvispuita\nmukanaan. Ehkäpä kylmäverisempi arvostelija olisi voinut sanoa,\netteivät ne olleet kaikkein parhaimpia haukkupuita. Ehkä ne olivat\nkolmannen tai neljännen, viidennenkin luokan jäännöspuita. Kuitenkin\nne olivat suksipuita joka tapauksessa. Ja heidän verstaassaan oli\nmaankuulu suksimestari, joka lupasi opettaa suksenvalmistuksen jalon\ntaidon jokaiselle, joka ei ollut synnynnäinen poropeukalo, kukapa\nsellainen oli, ainakaan omasta mielestään. Riihessä kävi kihinä, että\nmestarikolmikon täytyi vaatia hiljaisuutta.\n\nAnnettujen alkuohjeiden jälkeen alkoi veistäminen ja höylääminen,\nkäsiin syljeskeleminen ja nenän niistäminen. Tultiin varhain ja\nlähdettiin myöhään. Tehtiin kokonaisia päiviä, keskipäivällä oli vain\nkahden tai kolmen tunnin haukkumaloma, jolloin käväistiin nuuskimassa\nmestarille palkkapuita. Läheisimmät hän hiihteli itse katsomassa ja\nkaatelemassa, etäisemmistä huolehti Matti-isäntä, virkaatekevä mestari,\njoka valinnoissaan oli milteipä ankarampi kuin päämestari itse olikaan.\n\nEri työasteita ja työkaluja käyttäen hahmottuivat liukupuut lopullisiin\nhyväksyttäviin muotoihinsa, kätevimmillä pojilla kaksikin paria.\nViimeinen voiteleminen tapahtui hyvällä tervalla loimuavan uunin\nlieskassa. Jos äijä haudassaan olisi tietänyt, mitä maalauksia,\nleiskauksia ja leimauksia hänen kiuasuuninsa joutui myöhäisemmällä\npalveluskaudellaan suorittelemaan, olisi hän varmasti käännähtänyt ja\ntäräyttänyt kerran pari vaalenneilla leukaluillaan ja muoripahan olisi\ntäytynyt kääntyä rauhoittelemaan. Mikä onni, ettei kaikkia leiskauksia\nja pihinöitä kuule, ken on päässyt rauhaan nukkumaan.\n\nSuksentekijät eivät saaneet koko kurssiaikaansa rauhassa työskennellä,\njopa vielä. Hospitantteja alkoi juosta ensi päivästä lähtien, taisi\nolla miesten omaa syytä, miksi eivät malttaneet pitää salaisuuksiaan\nkielensä alla. No, oli siinä toki asian tapaistakin, täytyi\nisäpapalle puhella mestarin verosta, niistä haukkupuista, vaikka ne\nolivatkin vain koivupuita ja halkopuita. Mitäpä siitä, jos äijät\nolisivat tulleet, hauskaakin oli näyttää, että näin sitä nyt vain\nveistetään ja höyläillään suksipuuta, mutta kun tytöt alkoivat käydä\nkimppuun, niinkuin villityt varikset. Heidänkin muka olisi pitänyt\noppia höyläämään sukset itselleen. Kunhan ensin olisivat oppineet\nhiihtämäänkin ja saksimaan tai edes puolisaksimaan. Mitenkäpä oppivat,\nkun ei ollut suksia, siinäpä se. — Meidän uusilla suksillamme ette\nkahnaa, älkää luulkokaan! Kiivaanpuoleista sanaharkkaa alkaa syntyä\nsiskosten, serkusten, jopa etäisempienkin sukulaisten kesken.\n\nMestarit ja opettajat joutuvat hätiin. Miten siinä asiaa sitten\nharkitaan ja tuumitaan, niin siihen tulokseen päädytään, että kaiken\njärjen ja kohtuuden nimessä on tytöillä oikeus puolellaan. Tarvitsihan\ntyttöjenkin päästä suksen ihanuuksista osallisiksi, ellei nyt juuri\nveistämisen, ja tervanpaahtamisen, niin ainakin liukumisen ja muun\nsaksimisen. Osasivat he nähtävästi saksia käyttää muutenkin, vähän\nnäppärämmin kuin pojat. Oli selvää, että miehet antoivat naisten\nvetää itseään nenästä, niin ainakin ajatteli kuulu suksimestari, joka\nsivustapäin asian kehittymistä seuraili. Aika peijooni se olikin tuo\nopettajaneiti ja emäntäihminenkin, joka tunnusteli suksia käsillään ja\njaloillaan kuin tekijämies. Olipa hän heistä jo aikaisemmin juttuja\nkuullut, näin eteviksi ei sentään heitä luullut. Eipä ihme, että\npuhuivat miehen pyörälle päästään, puolikasmiehen liiatenkin.\n\nSuksimestari sen kiistan lopuksi ratkaisi kuin Salomonin miekalla,\nsivustakatsojalla on aina suurempi väljyys ja mahdollisuus suuntautua\nvastakkaisiin asenteihin. Kun hän tarkemmin harkitsi, niin saattoipa\nhänellä olla aihetta heittää verkkonsa tähän kihisevään apajaan.\nHänellä oli kuivauskellarissaan kolmannen ja neljännen luokan\nkalhupuita minkä verran hyvänsä, pojat olivat läpäisseet ensimmäisen\npainoksen. Eihän tällä radalla tarvinnut enää muuta kuin pitää ja\npäästää ja lämmitellä tulen loimussa lämpöisiä käsiään.\n\nHän oli rauhallinen mies ja puheli mielellään kautta rantain\ntoissilmällä sihtaillen, mieluimmin juuri silloin kun sulavaa\nsuksenpohjaa kärjestä pitäen kädessään kiikutteli ja sihtaili.\n\n— Mitäpä me näin pienistä riitelemään, miehiset miehet reippaiden\nnaisten kanssa. Pitäähän tyttöjen päästä hiihtämään, pitää toki.\nEtteikö meillä olisi tarpeeksi suksia! Tämmöisessä pitäjässä, jossa\nkohta joka mies on suksimestari. Johan se olisi suuri häpeä koko\npaikkakunnalle!\n\n— Niin juuri, ehtii laivuri väliin. Mestari ottaa toisen suksen ja\nkiikuttaa molempia yhtä aikaa.\n\n— Voisihan tuota ajatella, että tytöt itse tulisivat höyläämään\nsuksensa, mutta vähän ilkeältä se sivusta katsoen tuntuisi sekin. Eikä\ntänne riiheen oikein hyvin sopisikaan. Vai mitä pojat arvelevat?\n\nPojat katselevat karsaasti alaspäin, arvelevat, mitähän arvelevat.\nJoku tytön hyväkäs tirskahtaa oven puolessa. Mestari kaventaa loppuun\nvapauttavammassa äänilajissa:\n\n— Pannaan ruuna aisoihin ja haetaan meidän verstaasta puita toinen\nviisikymmentä paria, miten puhutaan, ehkä satakin paria ja höylätään\nsuksia, että niitä kerrankin riittää, vaikka joka tyttö lähtisi\nhangelle saksimaan, vaikka muorikin kiukaalta. Vai mitä pojat arvelevat?\n\nSiihen jotakin jo voi arvellakin. Kun yksi pääsee nahastaan irti, niin\npääsee pian toinenkin, miehet, tytöt, isot naiset, peijoonit. Hei,\nhulinata Mäntylän äijän nokisessa riihessä!\n\nEnnenkuin yleinen äänestys hiljenee ja yksityiset puheenvuorot\ntaas rupeavat pääsemään kuuluviin, on emäntä ehtinyt munia uuden\nkäyttökelpoisen ajatuksen, eipä se enää uusikaan liene, mitäpä uutta on\ntaivaan kannen alla, mutta tässä yhteydessä se on uusi ja kiintoisa. —\nOstetaan tuulikangasta, nappeja ja vetoketjuja ja tehdään hiihtotakkeja\nsata kappaletta varastoon, niinä päivinä, kun pojat veistävät suksia.\nJa sitten hän ajaa suksimestarin vasikalla tai hyvällä suksiparilla,\nkun se on niin sopivasti käden ulottuvilla: Ei kelpaa, että pojat\nostaisivat kaupasta puseronsa, tällaisessa kylässä, jossa joka tyttö\nosaa neulaa ja ompelukonetta käyttää. Johan se olisi suuri häpeä koko\npaikkakunnalle! Vai mitä tytöt arvelevat?\n\nTaas hulinata, valmiit ja puolivalmiit suksetkin höyläpenkeillä\nhelisevät.\n\nRuuna valjastetaan puihin heti, kaksikin ruunaa ja neljä miestä\nlähtee päämestarin opastamina suksipuukuormaa hakemaan. Kurssiaikaa\npidennetään viikolla. Se on iloista aikaa. Miten toista onkaan\nhöyläillä jo toista tai kolmatta suksiparia. Työjakoakin jo käytetään\nkuin suuremmassa tehtaassa: pohjanhöylääjiä, kuurnanvetäjiä,\ntallanveistäjiä, kärjenkaventajia. Ja paahtaminen, sepä vasta\nmestarintyötä. Rekitervalla ei peilipintaa vedäkään kuka tahansa, jonka\nnokka vuotaa.\n\nTyttöjen verstaassa saksitaan ahkerasti tuulikangasta ja neljä\nompelukonetta rapisee. Se on hauskaa työtä, miehustan saumaaminen ja\nvetoketjun neulominen. Kukahan tämänkin nutun sisässä hiihtänee? Kalle,\nVihtori vai Petteri? Tuntuu niin metkalta, kun ajattelee että Petteri!\nSe on kova poika hiihtämään! Jospa menee tällä pitäjän kilpailuun ja\nsaa vaikka ensimmäisen palkinnonkin! Varmasti saa, ellei vahinkoja\ntule! Ei suinkaan Lempi vain arvaa? Mistä toinen toisen ajatuksia\narvaa. Tuntuu kovin hauskalta, kun on jotakin, mitä ei toinen tiedä,\neikä arvaa.\n\nTytöt katsahtavat työn lomassa toisiinsa, kaksi, kolme, viisikin. Ja\nnaurahtavat hilpeästi ääneen. Kun tämä varastopuseroiden teko on niin\nhauskaa. Kaikilla on niin hirveän hauskaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaijanpäivänä pidetään suuret hiihtokilpailut, suksien ja puseroiden\nvihkiäisjuhlat ja silloin on koko kylän väellä todella hauskaa. Kaikki\nsukset ovat liikkeessä, kaikki puserot käytännössä ja muori-ihmistä\ntuskin olisi löytänyt kiukaalta, miehen puolta ei kumminkaan.\n\nLähtömaali on Vuoripellolla ja siitä lähtee kaiken aamupäivää\npoikaa ja tyttöä sarja sarjan jälkeen, viimeiseksi aikuispoikien ja\naikuistyttöjen sarja. Ja loppujen lopuksi ukkojen ja akkojen sarja.\n\nLaivuri pyörii ja häärii pulkassaan kuin meriväen ylipäällikkö sodan\naikana. Hänellä Kokkilan nuoren isännän kanssa on kaikki valta ja\nvoima, muut opettajat ja mestarit ovat jääviä, koska itse ottavat osaa\nkilpailuihin.\n\nLähitalon väki voittaa ensimmäiset sijat neljässä sarjassa ja sitten\nvielä toisia, kolmansia ja neljänsiä palkintoja muissa sarjoissa.\n\nSitä ei ihmetellä eikä liioin kadehdita, nehän ovat hiihtäjiä koko\nsuku. Toinen palkintotuomari, Kokkilan isäntä, joka ei ole vanha mies,\nmutta muistaa silti seutukunnan vanhimpia, pitäisi luonnollisena\nsitäkin, vaikka he kaikki sarjassaan olisivat vetäneet ensimmäisen\npalkinnon, niinkuin sitäkin, että tämä kylän ensimmäinen suurkilpailu\ntapahtui tässä, vuorien laaksossa.\n\nMutta kenenkä ketjuttamassa puserossa Petteri mahtoi hiihtää? Se olisi\nollut monen tytön hauska tietää.\n\n\n\n\n13.\n\n\nLaivuri ei tyydy suksiin eikä sukseilemisiin. Hän innostuu vielä\npalkoveneisiinkin. Kanoottivimma on tarttunut nuoriin retkeilijöihin\nSuomenmaassa. Laivuri tosin itse on jo enemmän vanha kuin nuori,\nulkoisesti, ei sisäisesti, eipä ulkoisestikaan, ellei ottanut\nhuomioon...\n\nNo, mitäpä niistä! Minkä vuoksi kaikkia ammoin olleita ja menneitä\nolisi aina pitänyt ottaa huomioon. Hän tutkii kanoottikirjallisuutta,\nenglanninkielistäkin ja pääsee siitä joten kuten selville ilman\nsanakirjoja ja muita eksemplaareja. Ellei hän muista jotakin sanaa\ntai lausepartta, niin hän arvaa sen. Jos se ei satu aivan oikein,\nniin ainakin lähipitäen oikein. Hän tuntee jo jonkin verran muutenkin\nvettä ja purjehdusta koskevia asioita, yes! Ja kun hän kotvan aikaa\njärkeilee, mittailee ja noituilee piirustusta tai muuta pulmakohtaa,\nniin hetken kuluttua on taas kaikki all right.\n\nHän tutkiskelee tarkoin Suomen vesistöjen karttaa, merkkailee\nreittejä, mittailee harpilla välimatkoja ja tekee matkasuunnitelmia,\nkymmenittäin. Tämähän on ihanteellinen kanoottiurheilumaa, järvi\njärvessä kiinni! Vesistöt kuin nappiketjuja! Miksi ei tätä kaikkea jo\nkukaan ennen ole huomannut? Hän ei sattumalta siinä innoissaan huomaa,\nettei hän itsekään olisi nähtävästi sitä huomannut, ellei joku toinen\njo ennen häntä olisi sitä huomannut.\n\nJa sitten hän vaistoaa suureksi riemukseen, että kanootin melominen on\nyksi niitä harvoja urheilulajeja, johon hän mieskohtaisesti vielä voisi\nosallistua, ehkäpä hyvälläkin menestyksellä, mitäpä siinä säärillä\ntehtiin, tiellä ne vain olivat. Hartioita hänellä on ja voimaa niissä\non. Ainoa epäilyttävä seikka on, jos sattuisi pyllähtämään nurin\navovedellä. Se olisi melkein kuin menoa. Mitäpä tuosta. Se olisi joka\ntapauksessa liukasta menoa. Jaa-a! Kyllä melominen sentään on jaloa\nurheilua, parhaimpia monista, kaikkein parhainta.\n\nHän ei tarpeettoman kauan pidä omina tietoinaan tätä suurenmoista\nkeksintöään, vain niin kauan, että ehtii asiaan ammattikirjallisuutta\nviljelemällä tutustua. Olisihan se häpeäksi koko merenkulkijoiden\nuljaalle joukkokunnalle, ellei kolmekymmentä vuotta merillä seilannut\nperämies ymmärtäisi yhden kangaspaatin piirustuksia ja tekotapoja\nviimeistä viivankoukeroa myöten. Kirjallinen tutkiskelu ei vie kovin\nkauan aikaa teräväpäiseltä mieheltä, jolla ei ole muita tulenpolttavia\nmietiskeltäviä. Ja sitten sen saa tietää koko kerhokoulu kananhoitaja-\nja lapsenlikkakurssilaisia myöten: Hei, pojat! Me ryhdymme veistämään\nkanootteja!\n\nSe oli täräys, josta ei aivan ensi hetkessä selviydytty. Laivuri ehtii\nennen sitä lisäselvityksiin:\n\n— Kanootti on hieno vehje tällaisessa maassa, jossa on järviä kuin\nsilmiä silakkaverkossa. Mitäs me iät kaiket rupeaisimme parkkilaivoja\nja oravanpaatteja näpertelemään. Veistetään venettä, jolla mies pääsee\nviidessä minuutissa ja viidelläkymmenellä vetäisyllä tuommoisen\njärvipurtilon ylitse, että kerran vain kurahtaa!\n\nTässä verstaassa on pienemmilläkin esipuheilla ryhdytty uutta\nveistämään ja ryhdytään myös kanootteja. Sitä ennen on hankittava\nkangasta, kaaripuuta, naulaa ja niittiä, erilaatuista faneeria ja\nmuutamia lisätyökalujakin, ei niin paljon ainetta enempää kuin\ntyökalujakaan kuin urheiluvälineen suurehkosta ja upeastakin ulkoasusta\npäättäen voisi olettaa.\n\nKanootteja ei, ainakaan ensimmäisenä vuotena, tehdä sentään joka\nmiehelle ja joka naiselle, vain kahdeksan kappaletta kaiken kaikkiaan,\nmutta on sitä aluksi siinäkin pienen sydänmaan kylän tarpeiksi. Tekijät\nryhmittyvät venekunniksi naapuruuden, tuttavuuden tai jonkun muun vielä\nlämpöisemmän palloutumisen merkeissä viidestä kymmeneenkin yhden palhon\nympärille. Laivuri veistää itselleen ja maamies perikunnalleen, eivät\nkaiketi sovi yhteistä rakentamaan ja onpa heissä palhoa kahteenkin\nveneeseen.\n\nPiirustuksissa olisi vara valita useampaakin mallia, vaikka eri laatu\njokaiselle palhokunnalle. Tyydytään yhteen sopivimman tuntuiseen. Se\non järkevä päätös, sillä moninaisissa rakennusvaiheissa tulee esiin\npulmia, joita ratkaisemaan tarvitaan kaikkien venekuntien yhteisjärki\nja ymmärrys, eikä sittenkään selviydytä liian loistavasti. Maamies\nmuistuttelee merimiestä entisistä puheista: Joka mies laivan rakentaa,\nvai kuinka se oli? Siihen merimies viipymättä puolestaan: Niin\njuuri! Veistämisistä aina selvenee! Mutta jos suurilla vesillä tulee\nvastaan oikean merimiehen umpisolmu, niin silloin ei pelasta muu kuin\nraikuliluonto ja sallimuksen armo!\n\nTähän ei maamies osaa sanoa yhtään mitään. Tehdään töitä taas,\nnaulataan, liimataan, sovitetaan kaaria, sommitellaan istuma-aukkoa.\nViimeinen työ on vernissaus, maalaus ja liippaus, nuolemiseksi sen\njoku ryhmäammattikunnan mestari keksaisee. Se on varsin sopiva nimi.\nNiinpä vesikin nuolee, sitä silpoisemmin, mitä sulavampi ja siloisempi\naluksen liukumapohja on. Hohkakiviä jauhetaan, hankaustupot heiluvat,\nparikymmentä smirkkelikankaan kappaletta hilskuttaa yhtä aikaa.\n\nViimeisin työ on kaksilapaisen airon puleeraus. Jos kanootti on hieno\ntyö, niin airon pitää olla mestaritekele, keveintä hienosyistä honkaa,\nterät kuin parhaimman hopeasepän kädestä. Niissä pitää näkyä liikunnan\nvärähtely ja kiertävä elontuntu, niinkuin voimakkaasti esiintyöntyvässä\nkauranoraassa tai väkevästi hulmahtelevassa tulenkielekkeessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOpettajaneiti on ehdottanut, että pidettäisiin melomiskilpailu.\nJokainen kanoottikunta saisi valita parhaimman miehensä. Niinkuin\nMäntylän laivurin kanoottikunta. Ajatteliko usein kureileva\nelohopeapuntari ehdottaessaan tätä? Olisi hauska tietää. Kaikkia\nvain mieleenkin johtui. Mutta laivuri on henkeä ja elämää täynnä,\nharjoittelee päivästä päivään, tuskin pellolle tahi syömään muista\nnousta.\n\nHän huomaa, ettei jaloista juuri vastusta olisi tässäkään jaloimmassa\nurheilulajissa, olisi tukeva ponnistaa, kun olisi millä ponnistaa.\nMutta liukuupa tämä vehje ilmankin. Järven ylitse ei tosin\nviidessä minuutissa, eikä viidelläkymmenellä melan vedolla, tuskin\nviidelläsadallakaan. Kuitenkin se on kuin joutsenen kulkua. On ihanaa,\nkun tuntee olevansa niin keveän irtonaisesti irti. Vetäisy vain, kerran\npari, ja kevyt hiottu alus etenee kuin henkäys huurteista ikkunaruutua.\n\nPitäisikö hänen todella ottaa ensi sunnuntaina osaa kanoottikilpailuun?\nSe on naurettavaa. Miksi hän ei voisi jäädä katselijaksi tai\npalkintotuomariksi kuten muulloin aina? Mikä hän on nuorten\npoikien kanssa kilpasille, Matinkaan kanssa, jos hän lähtee.\nKanoottikunnittain, niinpä hän ehdotti! Petteri voisi lähteä\nPahkamäen kanoottikunnasta, mutta kuka muu voisikaan lähteä Mäntylän\nsoutukunnasta? Vanha aasi! Täysi pähkähullu!\n\nHän vetäisee kiukkuisesti muutamia kertoja kahden puolen. Kanootti\nkallistuu uhkaavasti, vesipyörylät porahtelevat. Miksi en lähtisi\nkilpailuun poikien ja Matinkin kanssa? Lähdenpä uhallakin!\n\nHän harjoittelee väsymättömästi tuettomalla, jo suurempiin\nponnisteluihin tottumattomalla ruumiillaan. Kuin sattumaonneksi tulee\nopettajalle vähäinen matkaeste ja kilpailupäivää siirretään viikon\nverran. Hän tutkii kirjoistaan erilaisia melomistapoja ja kokeilee\nvetoja nopeasti ja harvempaan, läheltä ja etäämpää meloen. Läheiset\nreunanvierusvedot osoittautuvat tehoisimmiksi, niinpä kirjoissa\nneuvotaan ja niin intiaanitkin melovat. Käännöksiä hän erikoisesti\nharjoittelee ja keksii nopeasti viiltävän pyöräyksen, niinkuin\npurjelaivan käännöksen hankavastaiseen, eri alus, mutta sama laki.\n\nHän vaanii Matin harjoituskäyntejä ja varautuu itse aina mukaan. Mies\non peloittava vastustaja, jalkoineen. Niillä hän ottaa tukea aluksensa\nrungosta, saa vetoihinsa voimaa ja ampaisee kuin nuoli. Kilpailijasta\nnäyttää siltä, mutta kun etäännytään selälle päin kuin salaisesti\ntunnustellen, niin eipä hän kykenekään jätättämään. Hänen vedoissaan\non jotakin jäykkää kuin takaisin ottavaa ja oikeasta käännöksen\nleikkaamisesta hänellä ei ole hajuakaan. Matti huomaa sen itse,\nhuopaa ja kokeilee, vakoilee syrjäsilmällä. Mutta vastustaja ei näytä\ntaitojaan, ehei, pojat. Hän räpiköitsee joten kuten ympäri ja sitten\npalataan hiljalleen ja puhellaan kaikesta muusta.\n\nKilpailupäivä joutuu. Joukko uteliaita ihmisiä liikuskelee rannoilla ja\nveneellä, kerholaiset ovat viimeistä päätä myöten. Kanoottikilpailu on\ntaas jotakin uutta, niinkuin koko kangassukkula näillä vesillä. Kaikki\neivät ole palkovenettä tätä ennen edes nähneet, jonkun kaupunkilaisen\non nähty etäältä laivalaiturin ohitse pyyhkivän.\n\nEnemmän vielä kiinnostaa miehiä ja mieliä laivurin mukaantulo.\nLähteeköhän tuo todellakin? Siinä häntä on pätkää kolmeenkin vanhan\ntestamentin ihmeeseen. Kädetön, jalaton, seinää nousee! Herra Petteri\nkammarissa peilaili! Niinkuin peura janoissansa! Hänestä voidaan\nodotellessa keskustella sanalaskun, viisun ja virrenkin värsyillä.\n\nMatka on tuhatviisisataa metriä, reitti kolmion muotoinen kahdella\nkäännöksellä. Lähtö- ja paluupaikka on kerholaisten hyppylaudan luona.\nKahdeksan sinistä palkoa kuin vaanivaa haukea odottelee lähtömerkkiä\nparin metrin välimatkoin kaislikon rinnassa. Useimmat kilpailijoista\novat riisuneet paidankin yltään. Merimies ja maamies ovat reunimmaisina\nkuin vartijoina tai suunnan leikkaajina, varmaan leikkaavatkin\nkeskipaikan nuotanperälle, ne tietävät, jotka ovat harjoitusmelontaa\nseurailleet.\n\nOpettajaneiti seisoo laudan latvalla valkoinen vaate kohotettuna.\nMuutamia hätäisempiä on tasoitettava ruoturintamaan. Jo välähtää.\nMelalusikat alkavat pistää ja välkkyä.\n\nNuotaksi venyy, niinkuin piirrettynä. Miten lienee sattunutkin\npohjukkaan kaikkein heikoimmat. Nopeasti vain ne kaikkikin etenevät.\nEi siihen olisi lähtemistä huonotekoisella veneellä. Veneellä, kuka\npuhuukaan! Äijät nousevat kiville paremmin nähdäkseen. Lapsia kihertää\nhyppylauta kirjavanaan. Muutamat kiipeilevät puihin. Kymmenkunta\nvenettä soutelee ulompana reitillä.\n\nReunakanootit etenevät tasakilvassa. Miehiä yllytetään maalta ja\njärveltä, poikamiehiä erittäinkin. — Pojat, pukinnäköiset! Katsokaa\ntoki hiukan sivuillenne! Rannalta ei voida eroittaa, kumpi miehistä\non edellä. He hajautuvat ja aikovat kiertää selkämaalit eri puolilta.\nTodellisuudessa on laivuri hiukan jäänyt, puolimatkaan jouduttaessa\nehkä kanootin mitan. Matilla on lähtöhetkellä välkähtänyt niin\nepäurheilumainen mielijohde, että hän antaa laivurin voittaa.\nTunnettuaan vastuksen todelliseksi hän häpeää jo sitä ja alkaa\nleikata vanhoja sisulatauksiaan tavoittaen, todenteolla. Käänteisiin\njouduttaessa hänellä on pieni etumatka, mutta hienoinen aavistus siitä,\nettä laivuri leikkaa hyvin kurvat, että hän ne noin hienosti viiltäen\nleikkaa, sitä hän ei ole osannut arvata.\n\nKun jälleen päästään suoralle reitille, on laivurilla ainakin kolmen\nkanootin etumatka. Pojat räpiköivät vielä käännöksissä, viimeinen vasta\nmenomatkalla. He suuntaavat suoraan samaan kolmiokärkeen, tahtonsa ja\nvoimansa keskittäen armotta, niinkuin kilpamiehet tosiottelussa aina.\nToisella sivustalla pelaa voima ja kilpailutottumus, toisella taito,\ntahto ja se kolmen kanoottimitan etumatka.\n\nMatka etenee, kaula lyhenee. Venemiehet huutavat, huiskivat lakkejaan\nja airojaan. Rannalla huudetaan oikoisenaan, suorastaan vedetään\nvaahtopyörylöissä kiehuvia kanootteja maalikurimukseen. Välimatka on\nlyhentynyt lyhentymistään. He ovat jo melkein kohdakkain, mutta silloin\nlaivuri leikkaa taas sulavilla intiaaninvedoilla loppusyöksyyn ja\nvoittaa puolella kanootin mitalla.\n\nHäviömies tekee joustavasti voittajalleen kunniaa, melallaan. Kokat\nkarahtavat hiekkaan. Ennenkuin he ehtivät nousta istuimiltaan, tapahtuu\nyllättävä jälkinäytös, elohopeapuntari sen lienee keksaissut. Kymmenen\nreipasta tyttöä käy laivurin kanoottiin kiinni, viisi puolellaan ja\nmies kannetaan riemusaatossa metsän halki Vuoripellolle. Mies on mies,\nmaailmanmies, mukautuu leikkiin ja meloo airollaan ilmaa, kantajiaan\npäähänkin taputellen.\n\nMutta häviömies on mies hänkin, usein leikissä mukana ollut. Hän\nhypähtää maalle ja kerää pojat ympärilleen. Rantarinteessä on kuivia\nrisukasoja, kulottunutta kaislaa, katajapensaita. Nopeasti kantamus\nkokkoainetta jokaisen syliin. Innostus tarttuu, vanhat miehetkin\nkahmivat risua ja oksaa. Sitten juoksujalkaa kunniakomppanian\njälkeen, kaikki koko liikkuva rinne. Ja ennenkuin voittaja on\npäässyt kilparatsuineen maaperään hulmahtelee kerhopellon suurella\nristikäytävällä komea kokko. Sen ääreen hänet kannetaan. Sen ympärille\npiiriksi kokoonnutaan.\n\nAluksi se on ollut leikkiä ja leikiksi ymmärretty. Ei ole enää. Se on\njuhla, kuin uhritoimitus. Kukaan ei naura edes enää. Jos jonkun päähän\npälkähtäisi aloittaa virrenvärsy, niin toiset yhtyisivät.\n\nLaivuri varjostaa silmiään. Liekki ehkä lyö, savuko kiertää? Naapuri,\nrehti häviömies katselee tulen toiselta puolelta. Hän aavistelee tätä\nmiehen suurimmaksi elämänhetkeksi, miehen, jolla on ollut monta ja\nmonenlaista hetkeä. Kuitenkaan hän ei aavista, mitä miettii itse mies,\nkohtalon nakkelema laivuri, ilon ja murheen mies.\n\n— Jos saisivat vielä sellaisenkin päähänpiston, että nostaisivat\npaattini tuohon liekkien loimuun, niin ääntä en päästäisi, en kättäni\nheilauttaisi!\n\nPainoiko tuuli savua hänen silmiinsä?\n\n\n\n\n14.\n\n\nLaivuri on ollut kuin tappuraa ja tervaa senjälkeen, kun todenteolla\ninnostui sytyttäviin asioihin: Vuoripeltoon, askarteleviin lapsiin ja\nopettajaneitiin.\n\nKun hän kesäpäivisin pyöräilee pellolle, on häntä vastassa kaksi\naurinkoa, kumpikin lämmittää ja ruskottaa, toinen sisältä, toinen\nulkoa. Ulkoisen hän kestää hyvin, sillä hänellä on paksu, suurten\nmerien suolaisissa ahavoissa parkittu nahka, lienee sisäinen nahkakin\nmonessa suolavedessä parkittu, mutta ei vain kestä.\n\nHän seurailee silmät siirallaan rehevien kasvimaiden ylitse ja välitse\nnuoren puoleensa vetävän elämän leiskauksia, silmien iloa, veren\neloa, kunnes tulee niin kuumat paikat, että vihaisena villihyrränä\non ampaistava vuorelle tai järvelle. Kukaan ei kiinnitä siihen enää\nsuurempaa huomiota, laivurin tempauksiin on jo vuosien kuluessa\ntotuttu, yhtiötoveri aavistelee ja arvailee, minkäpä hänkään mahtaa,\nkun ampuu, niin ampuu, omillaanpa ampuu. Kuitenkaan hän ei voi vapautua\npaimentelevasta lapsenlikkatunnelmastaan, niin peräti vastenmielistä\nkuin se hänen perusluonteelleen onkin.\n\nYöt ovat pahimmat tai parhaimmat, miten päin vain halutaan ne selittää.\nKun »matala» on siirtynyt maasta pois ja jalkojen vaivanmato on\nlakannut jäytämästä, nukkuu laivuri hyvin ja käyskentelee paratiisin\nvuoripelloilla. Kanoottia ei näy, kolmipyörää ei ensinkään, vain\naurinkoa, aaltoja, eloaaltoja, suloaaltoja. Hän syleilee, suutelee, juo\nniitä ja juopuu niistä.\n\nMutta heräämys ei ole helppoa. Kohmelo on niin kova, ettei hän vähillä\ntahdo selviytyä todellisuustajuntaan. Eipä tässä olekaan paratiisin\nvuoriniittyä, ei elolaineita, ei ilosilmiä? Eipä totta totisesti ole\nkoko tyynyllä muita kihartuvia kuin oman pörröisen pään! Piiloon\npainunut peiton alle? Nousetko sieltä, tyttöveitikka!\n\nSiellä ei ole mitään. Tyhjät pohjat. Lahoovat tyngät. Perämies...\nperätön. Tuli ja tappurat! Elinkautinen eläke... Kymmenen puntaa\nkuukaudessa.\n\n— Mitä helvettiä minä teen punnilla ja killingeillä, kun minulla ei ole\nenää jalkoja eikä miehuudenvoimaa!\n\nOn onni, ettei näkyvissä ole narua, oksaa eikä vuorenrotkoa ja\nettä laivuri sängyssään maaten on toimintaan tahmea, kuin saamaton\njollakin tavoin. Tai mikäpä tiennee, onko se onni? Ehkä ripeä toiminta\nselventäisi unikohmelot ja muut ristiriitaisen elämän sekavuudet.\n\nToisinaan hän tasautuu ajattelemaan oikein järkevästi, kiltisti voisi\nsanoa.\n\nMikäpä Petteri-pojan on eläessä, ei mikään. Eläke juoksee, korko\njuoksee. Ja kärry, suksi, vesikelkkakin ehkä vielä muutaman vuoden\njuoksee. Entä sitten? Entäpä sitten! Sinne samaan kuusikkotarhaan\npainutaan, minne muori ja vaari, kaikki jalkavat ja jalattomat ovat\npainuneet tai vasta painuvat. Sen voinee järjestää melko mukavasti,\nkelpaa varakkaan järjestää. Koulusaatot edellä veisaamaan ja kaksi\npappia palkan edestä kehumaan: Tämä poikamme, joka kadonnut oli, on\npalannut ja jälleen löydetty! Nukkuos rauhassa, isänmaasi helmassa!\nKiltti Peku-poika muorin ja äijän viekussa! Ja sitten isä Aabrahaminkin\navarassa helmassa!\n\nMutta serkut pyyhiskelevät särjensilmiään tuhrautuneille\nnestuukeillaan. — Kuinkahan paljon tuo jätti puhdasta rahaa? Ettei vain\nolisi tehnyt mitään testamentteja. Jos onkin, niin rikki kaikki! Eihän\nse enää selvällä järjellä, senjälkeen kun jalkansa menetti. Hitto, kun\nei tuo Karoliinan kämpyräkään ehtinyt tuosta jo ennemmin keikahtamaan,\nettä mä kaikki olisin saanut. Vai isänmaan helmassa! Y-hy-hyy, miten\nkauniisti puhuu! Mutta olisi tässä yksikin pappi riittänyt. Se oli koko\nelämänsä ajan niin huikentelevainen, poika parka!\n\nHän on jo yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Kymmenen, parikymmentä\nvuotta enää, jos ehjäkin olisi, mitäpä sitten tällainen mätä tynkä,\njoka kaikilta puolilta lahoo, vain keskeltä kytee. Pitääpä olla yksi\ntuhattulimmaisen pökkö! Siihen hän päättyy, missä kierteleekin.\n\nJa siihenkin, että ennen on kiskaistava itsensä irti, ennenkuin\ntäydelleen hajoo. Hän on miettinyt jo montakin tapaa. Suksella\nkalliojyrkänteeltä alas, hellerei! No, siinä voisi jäädä pieneksi aikaa\npotkimaan, eipä juuri potkimaan, muuten vain kitumaan. Eskimopyöräys\nkanootilla. Se olisi sukkela tempaus! Siinäkin on yksi ilkeä kohta. Hän\non niin epäisänmaallinen, että kammoo tuhatjärvien suolatonta vettä.\nSe on talvella kylmää, kesällä taas nopeasti mädättävää. Kammoo hän\nisänmaan kepeitä multiakin, muorin helmaa nykyisellään ja Aaprahaminkin\nhelmaa. Se on totuus, tulkoon sanotuksi yksin häpein.\n\nMutta yhtä hän on kuvitellut, sen kymmenet kerrat mielessään maalaillut\nja sommitellut.\n\nRannaton meri ryskyy ja pauhaa. Laine nousee kuin vuorenseinä ja painuu\nkuin hornankuilu. Suolaista vettä heittää kannen ylitse. Se piiskaa ja\nroiskii kuin jättiläisvalaan pyrstö. Miehet ovat kannen alla, kaikki,\njoita meri ei ole pyyhkinyt. Mutta minä pyörin ruorissa! Rahalla\nperätönkin perään pääsee, pääsee siihen tällaisella tuulella ilmankin.\nLoiskitaan, huudetaan, ulvotaan! Kunnes tulee iso laine ja pyyhkäisee\nkoko kannen puhtaaksi.\n\nHän on sopinut tästä jo luojansa kanssa, eikä hänellä ole ollut päteviä\nvastaansanottavia. Mieshän se on luojakin, sietää lahoamisen, vaan ei\nsitä rakasta.\n\nPahinta on, kun hän ei pääse Vuoripellosta eikä sen auringosta irti,\nse on vasta ihme paikka! Hän on suunnitellut ja mittaillut lyhkäistä\nkanoottimatkaansa kolmena kesänä. Reittejä olisi, aikaa olisi ja\nvoimiakin olisi. Mutta täytyy joka päivä mennä pellolle. Täytyy mennä\nvielä kerran korpeamaan kytevää sieluaan. Tänään vielä... Tänään\nviimeisen kerran. Ja tänäänkin vielä viimeisen kerran. Vanha aasi!\nLahotynkä! Kytevä pökkelö!\n\nMenet kai vielä tänäänkin viimeisen kerran?\n\n\n\n\n15.\n\n\nNeiti Haapasella ei ole koulupaikkaansa enempää kuin koulupiiriään\nvastaan enää mitään valittamista. Tuskinpa hän olis osannut kaivata\nenää sitä neljänneshehtaarin puutarha- ja peltomaatakaan, jonka\nkyläläiset ovat pyytämättään hänelle järjestäneet.\n\nHänen talvensa ovat viihtyisät ja kesänsä onnelliset. Melkein\nkaikkialla hän tapaa ystävällisyyttä, hyviä ihmisiä ja hymyileviä\nkasvoja. Rakkaita, pysyväisiä oppilaita on hänellä kohta joka talossa\nja torpassa.\n\nHänellä tosin on sisäiset ikävänsä ja inhimilliset kaipauksensa,\nhänelläkin, mutta hänen linssinsä edessä on niin ihmeellinen\nvalosuodatin, että hän näkee nekin ihanan tenhoavina, kuin kuun\nvälkehtivää siltaa pitkin astelevina, siinäpä hän ne hyvin usein\nnäkeekin. Ikävuosia hänellä jo kohta alkaa olla vaarallisiin\nmääriin saakka, mutta hän ei ole edes huomannut, milloin vuodet\novat karttuneet, ehkäpä vuodetkaan eivät ole huomanneet, mihin ovat\nkarttuneet. Iloisen mielensä, reippaan askartelun ja määrätietoisen\nliikuntataidon avulla on hän säilyttänyt nuorekkaan hengen ja ruumiin\njoustavuutensa siinä määrin, että hän matkoillaan hyvin voisi näytellä\nkaksikymmenvuotiaan osaa, jos se häntä huvittaisi.\n\nLaivuriin, holhottilastensa hyväntekijään nähden on hänelle vuosien\nkuluessa muodostunut merkillinen kiintymyksen suhde. Se on kuin isän,\nvanhemman veljen, tuittupäisen, mutta kultaisen sedän. Se on kaikkia\nniitä, eikä mitään niistä. Hän saattaa pellolla, uimarannoissa,\nverstashuoneissa ja muissa yhteisasioissa tavattaessa olla miten vapaa\nja läheinen tahansa, mutta Mäntylässä hän ei ole käynyt kuin yhden\nainoan kerran, silloin kuin kotiin palatessaan povellaan kantoi heidän\nyhteisen kummilapsensa helminauhaa.\n\nHänellä on ollut monta kertaa tärkeää asiaa, mutta aina tulee\nseisahdus, niinkuin polku liukastuisi, umpeutuisi, häviäisi kokonaan\nmaan alle. Joku lapsista pääsee huomenna kirjettä viemään, ellei\npellolla ole mahdollisuus tavata.\n\nMiksi hän kiertää? Hän on usein tiedustanut sitä itseltään vastausta\nsaamatta. On hän ajatellut aivan suoraankin tätä asiaa. Voisiko heidän\nvälillään koskaan olla sitä, mitä miehen ja naisen välillä sukupuolina\nvoi olla? Sehän on naurettavaa ajatellakin. Nuori tyttö ja vanha\nmies! Väkivaltaisesti ruhjottu puolikasmies, jonka henkiin jäämisen\non täytynyt olla kirurgiataidon ja luonnon yhteisihme. Mitä yhteyttä\nhänellä enää voisi olla kenenkään naisen kanssa sukupuoliominaisuudessa?\n\nTätä hän nyt taaskin polkutietä astellessaan miettii, hätkähtää, kun\nhuomaa miettivänsä ja muistaa, että hän on kuin onkin nyt tällä kertaa\nMäntylään matkalla. Hän pakottaa sydämensä rauhalliseen käynnin tahtiin\nja alkaa muuten muistella tätä hyvää setämiestä.\n\nKuinka pitkälle muistoissaan hän saakaan mennä löytääkseen toisen\nsamanlaisen miehen, ellei ota huomioon naapurin miestä, joka on mies\ntoisella, kaikinpuolin vapaalla tavalla. Mitä suuria uhrauksia hän on\ntehnytkään paikkakunnan ja sen nuorison hyväksi? Ei hän niin upporikas\nmahtane olla. Verotetaan kolmen neljänkymmenentuhannen markan eläke-\nja korkotuloista, eikä hän varmaan ole niitä, jotka tällaisissa\npeittelevät, penniäkään. Ja kanoottikilpailunkin voitti!\n\nHän hätkähtää taas ja tuntee sydämensä lyöntien taajentuvan. Miksi ei\nhän voinut voittaa melontaa, vanha merimies hyvillä käsivoimillaan.\nMitä oikeutta minulla on arvioida vieraan raajarikon miehen »ostoarvoa»\nverokymmenysten kilisevissä markoissa! Hän tuntee ja tajuaa kyllä heti,\nettei hän ole ajatellut siinä mielessä kuin ostomiestä arvioidaan, jos\nniin olisi tapahtunut, niin hän ei enää astuisi askeltakaan eteenpäin.\n\nHyväsydäminen hän on, joskin tulinen, älykäs ja tietorikas. Ja\nminkälaista yleensä onkaan hänen tietonsa luonnosta, ihmisistä,\navaruudenkin tietoarvoituksista? Elävää tietoa, josta uhkuu meriahavan\nja suolan raikas tuntu. Ivankärki puree usein, kirpeästi ja terävästi.\nSe on ymmärrettävää. Miten katkerien suolojen lävitse väriheijasteet\nhänen katsomuspeilissään ovat saaneetkaan kaivautua?\n\nKolmannen kerran hän huomaa sydäntutkaimin erittelevänsä tuota miestä,\njossa ei tavallisessa merkityksessä ole enää mitään miestä. Hän tahtoo\nvihdoinkin katkaista sitkeästi kiinni pitävät tutkaimensa, hypätä kuin\nvesilätäkön ylitse. Kohta valot hänen talostaan vilkahtelevat. Kaikesta\ntällaisesta on päästävä kokonaan irti, ennenkuin astun hänen ovestaan\nsisälle!\n\nMillaisesta irti? Eikö rehellisen kaipaavan naissielun ja\nsuuren kokemuksista rikkaan miessielun välille voisi näinkin\npoikkeuksellisissa yhtymissä muodostua sopusointuista molemmin puolin\ntyydyttävää harmoniaa? Eivätkö hänen jaloimmat keskuksensa ole mitä\nkirkkaimmassa loistossaan? Maanliejussa polkevia alaraajojako nainen\npohjimmaltaan parhaimmassakin miesystävyydessään kaipaa?\n\nHän hypähtää pitkän hypyn, riipaisemalla, vaikka ei edessä olekaan\nvesilammikkoa. Portti on edessä ja talon valot näkyvät.\n\nHänellä on samanlainen tunne kuin juhlapuhujalla, jolla konseptit ovat\npäässä, mutta joka viime hetkessä huomaa, että ne ovat täysin sekaisin.\nSoittokappale on lopussa. Hyvät naiset ja herrat! Arvoisa juhlayleisö!\n— Kaikki muu on sumussa ja jää luojan antiin ja armoon. Fanfaari soi.\nLähde pois! Nouse pois — mestauslavalle!\n\nHän nousee ja astuu portista, joka avautuu raksahtaen. On yleisesti\ntunnettua, että hänen porttinsa avautuvat kuin vieterilukot. Kun ei ole\njalkoja, niin... Hyvä herra laivuri! Suomen messujen palkintolautakunta\non kotiteollisuus- ja leikkikalukilpailuissa katsonut meidän lastemme\ntyöt...\n\nMeidän lastemme työt, niin juuri, ensimmäisen palkinnon ja\nkunniamaininnan arvoisiksi! Sitä ilosanomaa minä tulin tuomaan, en\nmitään muuta. Pyydän sydämellisesti onnitella!\n\nLaivuri lukee pöydän nurkalla, emännöitsijä on kotonaan käymässä,\nvieras ei sitä tiedä, isäntä huomaa, hätkähtää pelokkaasti,\nriemukkaasti.\n\nMilloin ennen hän on näin oudosti sävähtänyt? Miellekuva pulpahtaa\ntoisinaan hyvinkin kaukaisista etäisyyksistä näköaukioon. Biskajanlahti\nja pyörremyrsky. Mastot rouskuvat, perämiehen käsivarsi poikki.\nKapteeni mylvii myrskyn lävitse: Mäntylä peräsimeen! Sää ja olosuhteet\neivät tosin ole senlaatuiset, että olisi syytä suurempaan iloon,\nmutta sittenkin nuoren pursimiehen mieli ailahtaa iloisesti. Hänet\nkomennetaan ensi kerran ruoriin, myrskyssä.\n\nMitähän yhteyttä tällä lienee tämän tervehdyksen ja vieraskäynnin\nkanssa? Se ailahtaa vanhan raajarikon perämiehen mieleen, kun hän\nkehoittelee nuorta vierastaan peräpenkille istumaan. Jotakin on, mitä\nmahtaa ollakaan? Oudosti illan hämärissä muutenkin monet muistot ja\ntunteet alkavat rinnassa myllertää.\n\n— Mitä laivuri lukee? tiedustelee vieras puheen alkajaisiksi. Hänen\npiti ilmoittaa »meidän lasten töistä», eikä mitään muuta. Saattaa käydä\nnäinkin, jos konseptit ovat vain päässä.\n\n— Mitäpähän joutavaa joutavan iltani ratoksi, ilmaisee isäntä,\nilmaisematta sitä, mitä kysyttiin.\n\nVieras vilkaisee kansilehteen. Se on poikien seikkailukirja: Kuunarin\nviimeinen retki!\n\nHe naurahtavat lyhyesti, puoliväkinäisesti ääneen. Neidin\nsiromuotoinen, vahvasti ruskettunut käsi viivähtää pöydän kulmalla,\nsormet kääntelevät kirjan kellahtavia lehtiä. Siinä on muutamia\nkuviakin. Lehti välähtää, lehteä kääntävä naisellinen käsi värähtää.\n\nValtameri mylvii. Puolipurjeet paukkuvat kuin kanuunoita laukoen.\nPerämiehen käsivarsi on poikki. Poikki mikä poikki! Mäntylä ruoriin!\n\nNuori pursimies hypähtää kanssista kuin vapautettu leijona. Likomärkä\nkansi nousee ja laskee. Miehet kaatuilevat. Esineet hypähtelevät ja\npaukkuvat. Hän kuulee vain, miten ne toistavat: Mäntylä ruoriin! Hän on\nmuutamalla hyppäyksellä pyörän luona ja tarttuu ruoriin.\n\nMillä hetkellä ja millä voimalla hän on sen tehnyt, hän ei sitä itse\nhuomaa. Ei tyttökään huomaa. Tehty se on, tehty, mikä tehty. Hänet on\nnostettu pöydälle ja nuori ruorimies syleilee hänen jalkojaan.\n\nHän herää, säikähtää sydämessään. Olenko joutunut verenjanoisen\nvampyyrin uhriksi? Hänen naisellinen itsesäilytysvaistonsa on jo valmis\nkaikkeen mahdolliseen vastarintaan. Mutta kun hän katsahtaa alas, näkee\nhän edessään lampun valossa heijasteiset väkevät, välittömyydessään\nnuorekkaat ja kauniitkin miehen kasvot, kädet vahvaotteisesti hänen\njalkojaan hyväillen.\n\nHänen säikähdyksensä katoaa, vastarintainen jännitys herpautuu. Hänestä\nalkaa tuntua, niinkuin väkevävirtaiset latausjohdot olisivat kytketyt\nhänen ruumiiseensa. Sähköiset sytkähdykset nousevat suloisen kipeästi\nnykien jalkoja pitkin ylöspäin, lämpöisinä läväyksinä sydämeen asti.\n\nAaltoileva harmahtavahiuksinen pää painuu alas ja kuumat huulet\nsuutelevat hartaasti rakkaita polvia. Sähköaalto värähtää kipenöivänä\nlieskana riipaisten tytön ruumiin lävitse. Mies on suudelmillaan\nkostuttanut hänen sukkansa, säpsähtää sen huomatessaan, sivelee ja\noikoilee kömpelösti kädellään niinkuin nuhteita pelkäävä lapsi.\n\nMutta uusi väkevä aalto tempaa miehen ryöppyihinsä. Hän riipaisee\nkengät, aukaisee sukkanauhat. Taas näkemys vampyyrista välähtää\nvangitun tytön mieleen, mutta välittömästi seurannut nopeasti\nsyöksähtävä lämpöaalto heittää sen yli laidan.\n\nHän kiertää sukan, kehii vaaleata trikoota ylöspäin ja suutelee\nnuorekasta jalkaa pohkeisiin, varpaisiin, polven yläpuolella\nsykähteleviin valtimoihin saakka.\n\nKotinsa pöydällä! Herrajumala! Missä isä, äiti ovat henkensä parhainta\nruokkineet! Kalliin leipäpalansa vuosikymmeniä siunanneet!\n\nNe tuikkivat sähköisinä pistoina tytön sieluun, mutta lientyvät\nlämmittäväksi kiertovirraksi, kun hän katsahtaa paljon kärsineen miehen\nkaipaavaan sieluun.\n\nMies näkee ja omistaa tällä hetkellä vain kimmoisat, lämpöiset jalat,\ntuntee onnellisena nuoren veren sykinnän, ruskean hipiän sähköiset\nvärähtelyt. Hänen omistuksessaan ovat nyt jälleen ne jalat, joita hän\nniin monta kertaa on katkerasti kaivannut. Minun jalkaniko ne ovat? Ei,\nne ovat rakastetun naisen jalat unen ja toden paratiisiniityltä!\n\nHänen kouristuksentapaisiin hyväilyihinsä patoutuu jo vaistomaisesti\nkohtalon rakas tuntu, nuoren pursimiehen jäntevien käsien viimeinen\njäähyväisvoima. Suudelmien sameuden on tuskan kiirastuli kirkastanut.\n\nHän puristaa, niinkuin ei haluaisi ollenkaan hellittää, hyväilee\notsallaan, suutelee silmillään ja taas huulillaan, polttaen monet\nkohdat tummanpunaisiin täpliin.\n\nKuin unesta havahtuen hän vihdoin herää. Tyttö värisee, eikä rohkene\navata silmiään.\n\nHän kokoilee nopeasti sukat ja kengät, pukee ja nauhoittaa, punaisia\nkohtia hellävaroen kasvoillaan ja silmillään voidellen.\n\nHe istuvat taas penkillä, niinkuin äsken. Tyttö avaa silmänsä. Katse\non syvän lämmin, ihmeellinen. Hän taivuttaa miehen pään syliinsä kuin\nlapsen pään ja sivelee hellin käsin hänen kasvojaan, niskaansa ja\nhiuksiaan. Sitten hän nostaa jälleen hänet istumaan, tarttuu käsiin ja\nkatsoo läheltä silmiin, niin kauniisti kuin vain hän osaa katsoa.\n\n— Meidän lastemme työt ovat saaneet ensimmäisen palkinnon ja\nkunniamaininnan messuilla!\n\nMies ei vastaa mitään. Myrsky on tauonnut. Hän katsoo, katsoo\nvärähtämättä imien kuin ulapan maininkien taakse uppoavan auringon\nviimeisiä säteitä hyvästellen.\n\nSitten hän nostaa värähtelevän käden huulilleen ja suutelee kutakin\nsormea erikseen kiihkottomasti, hyvästellen.\n\n\n\n\n16.\n\n\nLaivuri on jälleen yksinään tuvassaan. Tyttö on mennyt pois. Milloin ja\nmiten hän hävisi? Sitä hän ei jaksa muistaa.\n\nEhkäpä hän ei ole mennytkään pois. Tai ehkä ei ole käynytkään. Jospa\nkaikki oli vain unennäköä, niinkuin kymmeniä kertoja ennen. Olisinko\ntullut jo noin höperöksi?\n\nHän selviytyy pian tästä luulosta, sillä penkille pöydän kulman luo,\non jäänyt tytön pieni ruskea käsine. Hän hivuttautuu vikkelästi luo\nja tunnustelee sen hajuja värähtelevin sieraimin. Siitä tuoksuu hänen\nnuoruutensa. Hyökyaalto syöksähtää vielä miehen ylitse, ties mistä\nsaakka. Hän painaa käsinettä rintaansa vastaan, suutelee sormenpäitä,\nselkää, nappeja, kulkee penkkiäkin edestakaisin kuin laivan kantta.\nHän on jälleen pursimies. Atlanti ärjyy, puolipurjeet paukkuvat. Mutta\nruori tottelee ja kokka puskee aaltoon.\n\nKotvan kuluttua hän on taas raajarikkoinen perämies. Päätä särkee.\nJalkatynkien katkotut verisuonet kipenöivät tuskallisesti. Hän lienee\nsatuttanut niihin liikkuessaan ja muutenkinhan niitä kipenöitsee,\nmilloin veri kiivaammin syöksähtelee. Miten hän vanha saastainen\nmustekala mahtoi säikäyttääkään sen taivaan kyyhkysen, kolkon elämänsä\nihanimman ilmestyksen!\n\nVähitellen hän lakkaa liikehtimästä, tyyntyy, selvenee, katsoo\nmenneeseen ja tulevaan kuin kajuuttapöytään upotettuun kompassiin.\n\nTämän jälkeen hän ei tule minun majaani. Ei tule! Eikä hän tule\nenää Vuoripellollekaan! Ei tule minnekään, häipyy, katoaa pois! Hän\nkuvittelee tämänkin, kaikkein pahimmankin mahdollisuuden loppuun\nsaakka, kovan pään ottaessaan voi hän kuvitella mitä tahansa.\n\nKun minä aasimainen sika hänet niin kovasti häpäisin. Häpäisinkö minä\nhänet? Häh, epäiletkö vielä! Ettes häpeä, ruokoton! Mutta enhän tehnyt\nhänelle mitään pahaa, hyväilin vain. Kuolaisella kärsälläsi, sika!\nKärsälläni niin, milläpä muulla sika hyväilee. Jalkoja tonkii! Jalkoja,\njalkoja. Josko silmiä ja suuta.\n\nHän irtautuu ja valottuu yhä enemmän, ahdistaa soimaavan ja närisevän\ntunneminänsä ahtaimpaan soppeen. Nuori, hurjapäinen pursimies\nhypähtelee taas märällä kuunarin kannella, josta myrsky on keveät\nroskat mereen pyyhkäissyt. Tartu ruoriin! Mäntylä ruoriin! Kuinka\nMäntylä ei tarttuisi ruoriin, kun ylhäisempi laki käskee.\n\nHän rauhoittuu vähitellen ja pyöreäselkäiset mainingin harjat hohtavat\nlännen auringon välkkyvässä kullassa.\n\nEhkäpä hän ei menekään pois? Mitä syytä hänellä olisi häipyä pois?\nMahdollisesti hän ei tahdokaan mennä pois. Kun hän kertaa ja erittelee\ntaivaisen tapahtuman yksityiskohtia, tulee hän varmasti vakuutetuksi\nsiitä, ettei hän halua pois. Hän hyväili kasvoja, päätä. Hänen ihanat\nsormensa sukelsivat monta kertaa tähän harmaaseen takkuun. Ja miten hän\nkatsoi? Herran isä, miten hän katsoikaan! »Meidän lastemme työt...»\nMeidän lastemme!\n\nHän ei lähde pois. Hän ei tahdo pois. Hän tahtoo olla minun kanssani.\n\nKipeä väläys alhaalla, heijastetoisto ylhäällä. Kuinka hän voisi olla\nminun kanssani, vaikka tahtoisikin? Siinäpä onkin hänen kohtalonsa\nkirous, että suloisin ajatus on samassa hetkessä kaikkein kipein ajatus\nkuin ikeniin painettu ankkurikoukku.\n\nKirja on avoimena pöydällä. Hän kääntää sen kiukkuisesti kiinni. Vanhan\nkuunarin viimeinen matka! Hänen katseensa pysähtyy tökerötekoiseen jo\nvähän tuhruiseenkin purjelaivan kuvaan ja niihin neljään punaisella\nmusteella painettuun nimeämissanaan. Tämäpä vasta merkillinen sattuma.\nJos kohtalon sormi jossakin liikkui, niin tässä se kummitteli. Vanhan\nkuunarin viimeinen matka! Enempää ei tarvita. Niihin sisältyy ohjelmat\nkaikki. Kaikki!\n\nHän puleeraa taas kylliksi kiilloitettua penkkiään, joka tämän pimeän\naikana vihdoin tulee valmiiksi. Vanhan kuunarin viimeinen matka. Hän\nei lähde pois. Hän ei saa lähteä. Minäpä itse lähden, ettei hän pääse\npois. Vuoksen aika, täysi kuu. Lastaus päättynyt, pesti selvä. Tuuli\nmyötäinen, konnosementit kunnossa. Vanhan kuunarin viimeinen matka!\n\nLopultakin hän on saanut kairatuksi pommireiän lahon kantonsa alle.\nHän työntää sinne pötkyn, toisen, kolmannen, kaiken räjähtävän, mitä\nkomeroistaan löytää ja peiteaineeksikin kaikkea helposti syttyvää.\n\nIhanan hetken muisto soutaa elohopeana hänen verenkiertonsa\nväkivaltaisen ahdasta piiriä. Elohopeaapa hyvinkin, muutama tippa\nelohopeapuntarista! Ei se siitä vioittunut, vaan edelleen herkästi\nsäätä näyttää. Mutta hänellä on paljon tehtävää tämän pimeän aikana.\nNo, kauanko vanha merimies kapsäkkiänsä pakkaa.\n\nHänellä on sentään muutakin puuhailtavaa kuin arkun pakkaaminen. Siksi\nhän piristäytyy rivakasti hommiin ja kahmaisee jo lähtiessään nauloista\nsylikaupalla vaatetta. Toiseen sylyykseen hän pyyhkäisee hyllyltä\nkirjoja ja kolmanteen kamarista kaikennäköistä kamaa.\n\nOnko hän tullut hassuksi tänä iltana, vai onko siitä jo niin\nerinomaisen kauan, kun hän viimeksi merimiesarkkuaan pakkasi? Jos hän\ntahtoisi haalata kaiken tuvassa ja kamarissa olevan irtaimen mukanaan,\npitäisi hänellä olla vähintään viisi merimiesarkkua ja laivavene\nkuljettamaan.\n\nHän paiskaa viimeisen sylyyksen penkille, kiskaisee arkun nurkasta\nja tyhjentää senkin kokonaan penkille ja permannolle. Hänen järkensä\nkirkastaa pätevän mitan ja mahdollisuuden: Se, mikä mahtuu arkkuun,\nse lähtee, muu jää! Pakkaaminen tietysti on heti aloitettava\ntärkeimmistä esineistä ja vaatekappaleista. Kuin niistä paremmin\nselville päästäkseen, hän kanniskelee arkun ympärille vielä muutamia\nsylyyksellisiä tavaraa, kamarista, kaapeista ja hyllyiltään. Tuvan\nkeskilattia, tuolit ja penkit ovat pian kuin huutokauppainventoimisen\nedellä.\n\nHän katsahtaa ympärilleen ja aloittaa. Ensinnä pistää hänen silmiinsä\nseinältä muorin puinen maitosiivilä ja äijän tupakkavehkeet. Hän\nkäväisee noutamassa ne ja heittää arkun pohjalle, mutta samalla hän\nmuistaa, että pöytälaatikossa on vanha virsikirja, silmälasit ja\nrojulaatikko neulakääpineen, pikilappuineen ja naskaleineen. Hän\ntyhjentää arkun, melkein vihaisena itselleen, että on aloittanut\nväärin, käväisee noutamassa pöytälaatikon rojut pohjimmaiseksi, sitten\nuudelleen, piippu, tupakkapussi ja maitosiivilä. Tämän jälkeen hän ei\nheti pääse selville, mikä arvojärjestyksessä seuraisi. Hän penkoilee\nkasoja penkeillä ja permannolla, tuhahdellen, arvostelevasti punniten,\nheittää silloin tällöin kirjan tai vaatekappaleen arkkuun.\n\nSeinäpenkkiä penkoessa sattuu katse pöydänkulmalle. Siellä näkyy pieni\nkäsine. Hän kiljahtaa aivan ja arkku tyhjäksi arvelematta.\n\nMutta kun hän hiipottelee noutamaan sitä, saa hän uuden väläyksen,\nottaa käsineen mukaansa ja menee pöytälaatikolle, punoo sitkeän\nlankasäikeen ja neuloo siitä käsineeseen nauhan, niinkuin työrukkasiin\non tapana tehdä, pitemmän vain, että pää mahtuu helposti lävitse.\nSaatuaan nauhan valmiiksi, hän suutelee sormet ja panee käsineen\npaidanaukosta sisään, nauhan kaulaansa.\n\nSiinä on mennyt hiukan aikaa ja hänelle tulee hyvin kiire, elohopeakin\ntaas lyhyet kierroksensa niin nopeasti kiertää. Hän penkoo, myllää,\nheittelee kirjoja, sulloo sukkia ja villaisia alusvaatekertoja\nniputtain, kunnes arkku on niin täynnä, että vasta useampaan kertaan\npakkailemalla ja rytkäyttelemällä lukko lupsahtaa salpaan. Penkeille\nja jakkaroille on jäänyt hyvinkin arvokasta: kiikari, valokuvauskone,\nvarjokuvanne ja kuvakorttilaatikko. Hän aikoo avata arkun, kiikari\nolisi mukava ottaa. Mitä teen siellä kiikarilla? En kuitenkaan näe\nniitä maisemia kuin haluaisin. Ei, kyllä näitä etäisempiä näköaloja on\nkatseltava jalommalla kiikarilla. Arkku jää avaamatta.\n\nKaappeja ja hyllyjä uudelleen tarkastellessaan hän huomaa, että arvokas\nkeräystavara on jäänyt niihin kokonaan. Hän muistaa, millä vaivalla\nja uhrauksilla monia niistä on tullut hankkineeksi. Niihin liittyy\njännittäviäkin seikkailuja, kertomus kuhunkin. Hän kerää rakkaimpia\nja kävelee taas arkulleen avausaikomuksin. Mutta ennenkuin käsi ehtii\nkoskettaa avaimeen hän havahtuu ja pysähtyy:\n\nMitä helvettiä minä teen viimeisellä matkallani näillä! Mitä merikään\ntekee niillä, mitkä se on aikoinaan antanut! Jollet anna olla jo sen\narkun rauhassa, niin saat kalloosi kajauksen, mokoma lampisimpukan\nsielu! Helkkarissa! Kello jo kymmentä pyyhkäisee! Onko tässä enää\nturhia aikoja tyhmän toljailemisiin!\n\nHän hypähtää vikkelästi kaapilleen ja etsii kirjoituspapereita, täyttää\nkynäsäiliönsä ja alkaa riipustaa. Hän aikoo aluksi kirjoittaa kaksi\nkirjettä, mutta muuttaa mielensä ja päättää kirjoittaa vain yhden.\nAlkuote ei ole mieluinen, hän äsähtää, repäisee arkin, toisenkin,\nvasta kolmannella alkaa luonnistua, jos kohta hän yhä vieläkin katkoo\nlanganpäitä ja puree ärräherneitä.\n\nNiistä tai muustako hän selvenee, työ alkaa luistaa, että oikein\nnaurattaa. Jos olisi vanhanaikuinen kynä, jota pitäisi kastaa, niin\ntuskinpa hän muistaisikaan sitä tehdä. Hän lämpenee ja piristyy yhä\nenemmän, kasvoille levähtää päiväpaiste, silloin tällöin täytyy\nvasemmalla kädellä sukaista harmahtavaa jalopeuranharjaa. Sitten taas\nkatsanto tuimistuu. Ähs, mitä mä lörpöttelenkään! Hän aikoo vetäistä\nylitse, ei kuitenkaan vetäise, niinkuin ei sentään hennoisi, ja kun hän\nlukee kirjoittamansa uudelleen, niin hymykin levähtää taas kasvoille.\n\nJo riittää. Käsi heilahtaa vielä kerran ja neljä sanaa rapsahtaa, hyvän\njoukon alemmaksi päätettyä tekstiä. Tarkkahuomioinen katselija voisi\nparin sylen etäisyydestä kirjoituksen kestäessä lukea ne, ainakin kaksi\nviimeistä sanaa.\n\nOn kaiketi hänellä pari arkkia virallista paperia? Hän löytää sitä\nja aikoo tehdä kaksi asiakirjaa, mutta kotvan harkittuaan hän päätyy\nsamaan tulokseen kuin kirjeissä ja kirjoittaa vain yhden. Eikä sekään\nole pituudella pilattu, testamenttikirjaksi. Se on melkein yhtä lyhyt\nja yhtä vähän tai paljon sanova kuin tuomarien »Avoin asianajovalta\nannettu», viimeinen sana nykyiskäytännön mukaan siinäkin jo liikaa.\n\nHän kopeloi pöytälaatikosta lakkatangon, sinetin ja tulitikkulaatikon,\npolttaa ja löräyttää aikamoisen roiskauksen, leimasin uppoaa kuin\ntiilisaveen, hän saa pitkän aikaa rytkytellä, ennenkuin se irtikään\nlähtee. Mutta jälki tulee hyvä, verraton aivan.\n\nSitten hän kaivaa shekkivihkonsa taskulompakostaan. Siinä ei ole monta\nlehteä, kas, miten vähään hän on päästänytkin ne uusia tilaamatta.\nNo, pankin etu! Muutama näistäkin joka tapauksessa jää käyttämättä.\nNumerokolkka pitäisi täyttää, hän ei tahdo vain ymmärtää, mitä siihen\nmerkitsisi. Eipä hän tiedäkään, ennenkuin vähän laskeskelee. Hän\nsummailee lukuja ja laskee korkoja, osapuilleen summittain vain, ei hän\nmuista edes, mitä prosenttiakaan ne tällä vuosipuoliskolla juoksevilla\ntileillä laskevat. Sitten hän tarkastelee toista, ja vielä kolmatta\ntiliä. Mitenkä näiden kanssa? Siirtelemällä vain, selvää ja nopeata\npeliä tämä rahamiesten homma on ja pankkitirehtööritkin ovat niin\ns----nan kohteliaita! Pokkaillaan ja potkitaan takakäteen. Herra Mäntylä!\nEi merimies, eikä invaliidi! Toista olisi jos noitakin summia pitäisi\nlainata tai muuten tiskonttailla.\n\nHänellä on shekkivihon kannessa muutamia summailuja, mutta yhä\ntulee pulma, kun kulmaketta pitäisi lopullisesti täyttää. Siinä on\njo eräs numero ja joutavanpäiväistä nollaa lisänä. Hänen mieleensä\nvälähtää ainoat lailliset perijätkin, kolme rakasta serkusta.\nMitä helvettiä minä tileille jättämään! Enempää kuin niille\ntalisilmäisille kilukalukauppiaille mitään jättämään. Mitään jättämään!\nNe sanat riipaisevat synnillisen riemukkaasti hänen sieluaan. Ja\nelinkautiseläkehän minulla juoksee, niin kauan kuin tämä lahonnut,\njalaton laatikkoräyskä juoksee.\n\nHän arvioi vielä kolmiosaista pankkimammonaansa ja pyöräyttää rohkeasti\nyhden nollan lisää. Kynästä räiskähtää mustetta, koko silmukka täyteen.\nSe onkin vasta nollien nolla. Eipä luulisikaan, että yksi vaivainen\nnolla, täysinäinenkään nolla saa noin täydellisen suursiivouksen\naikoihin.\n\nLoppu täytteleminen käy itsestään, se menee jo vaikka unissa, ehkä ei\nsentään paratiisiunissa, vaan tuollaisissa tavallisissa laivuriunissa.\n\nHän sulkee kirjeen, asiakirjan ja shekin kuoreen, kirjoittaa osoitteen\nsiihen aikoen jättää kirjeen pöydälle, mutta kotvan mietittyään\nikäänkuin punnittuaan sitä sormissaan, ei hän jätäkään sitä pöydälle,\nvaan vie verkanuttunsa taskuun.\n\nNyt muistaa hän emännöitsijänsä, joka on vähän aikaa vasta ollut,\nviekasteleva, elähtänyt, eikä ihan rehellinen ihminen. Heillä on ollut\njo pari kertaa sananharkkaa, kolmannella kai olisi tapahtunut ero,\ntapahtuu näin hiukan tavallista aikaisemmin. Hän kirjoittaa palkasta\nshekin, satasen lisää, mutta siinä tuli ehkä liikaa, kovin monta sanaa\nei senvuoksi ole enää vara tuhlata, eikä ole aikaa.\n\nPalkkanne! Laputtakaa matkoihinne! Niin minä itsekin teen, enkä palaa.\nParasta hankkia siis uusi oleilupaikka. Nämä tavarat eivät ole minun\nomaisuuttani enää. Niistä on omistajalla tarkka luettelo. Hyvästi! Tätä\ntoivoo Petteri Mäntylä.\n\nKello on jo yksitoista. Pianpa on pitkälle kerinnyt. Miten pääsen enää\nnäin myöhällä ulos, merelle? No, tässäpä merimiehelle isokin ihme!\n\nHän hyppii kärrylleen ja veivaa hyvää kyytiä Niittylahteen. Talo on\npimeänä, koirakin nukkuu sisällä. Hän huomaa porraspielessä mustan\nuunikoukun ja kolkuttaa sillä oveen, kun hiiskausta ei kuulu, niin\nvaihteeksi akkunaankin.\n\nParhaimpaan iltauneen päässyt talonväki ei vain heräydy. Hän etsii\nrämisevämpää kappaletta käsiinsä ja hetken pihamaalla pyöräiltyään\nlöytää romuuntuneen peltiämpärin ja pihaportin pielestä vesoinkassaran.\nAlkaa sellainen musiikki, että vanhan koiran silmistä unikakkiaiset\nkarkkoutuvat, jopa kissan ja muunkin talonväen. Valoa ilmestyy\nakkunoihin ja miehiä aivinaisissaan pihamaalle. Mikä, mikä nyt on\nhätänä? Selvitään säikähdyksestä asioihin, kun tunnetaan naapuri. —\nVai peräti järven ylitse keskellä pimeää yötä. Eipä senvuoksi, että\nkyytiä kiellettäisiin enää tältä mieheltä tässä kylässä, edes keskellä\njouluyötä. Mutta mihin sillä menot, sairaalta ei näyttänyt. Siinä\npulma, johon ei tällä hetkellä saada tyydyttävää vastausta. Laivuri\ntouhuaa: Hevosta puihin, täytyy viedä arkkua rantaan! Sitten venettä\nvesille!\n\nArkkua rantaan? Venettä vesille? Eihän siellä vain? Merimiesarkkuaan se\nmeinaa, oletko hassu! Ei pitäisi akkoja yöllä koskaan herättää.\n\nPojat lähtevät saattajiksi. Laivuri on tällä välin jo pyörinyt edellä.\nHänellä on taas hiukan alakuloinen mielentila. Hän käväisee pikipäin,\nkiirettä ajaen, hyvästelemässä kaikki möksät, tallit, riihet, navetat.\nRiihessä hän sytyttää lampun ja tarkastelee yleissilmäyksin rakasta\nverstastaan. Lämmin uhoo uunista. Keskeneräisiä töitä näkyy siellä\ntäällä. Eräässä höyläpenkissä on liimauskuivausta varten suurehkon\nkeinuhevosen tallajalakset. Hänellä on itselläänkin aikoinaan ollut\ntämä ihana kapine.\n\nTulee sentuntuinen olo, että pian on lähdettävä. Pojat lienevät\njo tulleet. Hän vetäisee avainnipun taskustaan ja heittää sen\nmestaripenkille, sammuttaa lampun ja kiirehtii nopeasti ulos.\n\nKuu on pujahtanut esiin pilven takaa. Pojat näkyvät tokkaroivan\npihamaalla, mutta hän ei voi olla käväisemättä saunassa, jonka oviaukko\non pahasti länkällään.\n\nHän laskeutuu kärryiltään, raapaisee tulta, katsoo suuntaa ja kiipee\nlavoille, siihen nurkkaan, jossa ensi kerran arvelee kirkaisseensa,\nraapaisee hieman vavahtelevin käsin uuden tulitikun ja vuolaisee\npikiytyneen penkin laidasta pari mustakylkistä lastua.\n\nTaas on kiire alas, niinkuin muinoin, kun piti käydä sulkemassa\nyläluukkua ja oli savun katkua ilmassa. Ovella hän raapaisee vielä\nkolmannen tikun ja keksii hajoamistilassa olevan kipon, joka on äijän\ntekemä. Hän koppaa sen ja pyöreän löylykiven, sitten kiireen vilkkaa\npihamaalle.\n\nArkku raahataan ulos. Mihin kivi ja saunakippo? Arkkuunpa tietenkin!\nHän avaa lukitun kannen muistamatta, että lampisimpukan sielu\nsaa kalloonsa, jos menee vielä lukkoa kopeloimaan. Mutta eihän\nkippo arkkuun enää mahdu? Mahtuupas, kun lyödään laudoiksi, sillä\nlöylykivellä sopii hyvin lyödä. Se menee kopistellessa kappaleiksi,\nonneksi vain kahdeksi. Molemmat mukaan, salpa lupsahtaa, kun pojat\ntulevat auttamaan.\n\nOn yli puoliyön, kun he saapuvat ison kylän rantaan. Lähin puhelin\non räätäli Kivisellä. — Ei puhelimella keskiyöllä mihinkään pääse,\nhirvittelevät pojat.\n\n— Ihme ja kumma, ellei pääse! Taas kartanopellit rämisevät. Pojat\nhiipivät tielle, matkoihinsa menisivät, elleivät olisi uteliaita\nnäkemään, miten tämä kaikki päättyy.\n\nRäätäli on hiljainen mies ja säikähtyy tätä kauheata menoa. — Minkä\nmetelin sentraalineitikään nostaa? Ja kun tuo onneton kiertää ja\nkarjuu hänen luukustaan. Mutta laivuri veivaa kuin posetiivia, veivaa\nja veivaa, kunnes vihdoin äkäinen ääni vastaa ja saa samalla mitalla\nkuin avosaappaan terästä. — Mistä te tiedätte, ettei minulla ole\nhengenhätä? Teillä itsellänne ei kuitenkaan ole, koska tähän päivään\nmennessä ette vielä edes naimisiin ole päässyt! Koivuselle minä pyrin!\nAutosaföörille, joko kuuluu!\n\nTaas sama veivaus, vielä veikeämpi. Ja sitten uusi vuorokeskustelu:\n\n— Mikä autonkuljettaja sinä olet, joka makaat kuin mätä Hollannin\nsilli! Automiehen pitää kuulla kaikki helinät, nukkuessaankin! Jaa\npitkäkö kyyti? Niin helvetin pitkä, ettet ikinä ennen ole niin pitkää\nsaanut, etkä toista saa! Helsinkiin, Hankoon, Turkuun! Mihin vain\nunenpöppyrässä parhaiten luulet osaavasi!\n\nArkku köytellään auton perään. Kummikärry punotaan arkun päälle. Pojat\nsaavat viisikymppisen, räätäli puhelimen vuokraa kaksikymmentä markkaa.\n\n— Hei, pojat! Oletteko koskaan kuulleet tätä laulua: Ain merimies\nmertaan rakastaa? Pojat mainitsevat gramofoonilevyssä kuulleensa. — Se\non kaunis laulu, sillä voi vaikka valssata, kuka voi, minä kylläkään en\nenää voi, mutta minä muistan sen lopun: Nyt jää, nyt hyvästi jää! Me\npalaamme syksyllä!\n\nHän hypähtää autoon.\n\n— Kuulkaa pojat ja te räätäli! Jos joku kysyy, että seilailikohan se\nMäntylän Petteri taas merille, niin sanokaa: Joo! Seilaili se! Jos joku\nutelias vielä kysyy, että palaako Petteri mereltä, niin sanokaa: Ei\npalaa! Ei syksyllä! Eikä keväällä! Hyvästi, pojat! Te olette reippaita\nveljeksiä. Teistä tulee kunnon miehiä, mikä takaa, vaikka merimiehiä.\nHei, mies! Hiulut vinkumaan!\n\n\n\n\n17.\n\n\nPahkamäen posti kulkee koulun kautta. Neljän päivän kuluttua tulee\nisännälle osoitettu kirjatun kirjeen posti-ilmoitus ja seuraavana\npäivänä itse kirje. Opettajaneiti tuntee kaukaa jämeän, voimakkaasti\noikeaan yläkulmaan suuntautuvan käsialan.\n\nHän voisi lähettää sen lasten mukana, niin hänen täytyneekin tehdä.\nKuitenkaan hän ei voi sitä lähettää. Lapset ovat jo poistuneet. Hänen\non heti paikalla lähdettävä itse sitä viemään. Täytyy hänen jo liikkua\nhiukan ulkonakin. Hän ei ole muutamaan vuorokauteen nukkunut, ei mitään\nsyönytkään. Kerhoillat on peruutettu, toistaiseksi. Koulussakin olisi\npitänyt antaa lupaa, on kuitenkin pidetty, retuuteltu hiljaisia töitä\ntehden, hyvin hiljaisia, kuusijuhlalaulut ja leikit on keskeytetty,\ntoistaiseksi.\n\nTietämättömiä, jännittyneitä ollaan, niinkuin outo pyörremyrskyn humaus\nolisi kulkenut järven taitse tai salama lyönyt puuhun, ei osata arvata\nmihin puuhun ja miten pahoin.\n\nAsiallisesti ei näin tietämättömiä olla. Niittylahden pojat ovat\nkertoneet laivurin terveiset ja kaiken muunkin yllättävän, mitä\nyöllisellä saattomatkallaan ovat nähneet. Ja emännöitsijä on käynyt\nsekä Pahkamäessä että koululla itkemässä sitä mylläystä ja suurta\nsäikäystään, kun mitään pahaa aavistamatta palaa, niinkuin puhe on\nollut ja tapaakin talon autiona ja kaiken ylösalaisin. — Slaakin\nolin saada siihen paikkaan ja olisin varmaan saanutkin, ellen niin\npian olisi löytänyt kanfärttipulloani. Ja tulkaa nyt hyvät ihmiset\nottamaan ne tavarat haltuunne, ettei syyttömiä vain ruveta syyttelemään\nkähveltämisistä! Vaikka en minä mene vannomaan, jos ensimmäisenä yönä\nolisi jotakin kadonnutkin, kun kaikki oli huiskin haiskin!\n\nKirjeestään ja siinä mainitusta tavaraluettelosta hän ei puhu mitään.\nTottapahan esille vetävät, jos kerran ovat saaneet. Sen hän antaa\ntietää, miten surkeata on, kun ihminen joutuu niin tuittupäistä\njumalanluomaa palvelemaan, ei mistään voi milloinkaan olla varma ja\naina sellaisen kanssa joutuu taloudellisesti kärsimään.\n\nElleivät siitä jo huomaa, mitä velvollisuuteen kuuluu, niin eivät\nkaiketi sitten enemmästäkään. Matti käy lukitsemassa ovet, myös\nverstaan oven ja korjaa kaappien avaimet mestaripenkiltä.\n\nOpettajaneiti kävelee hiljalleen ja syvästi mietteissään tuttua polkua.\nMitä sisältää tämä kirje? Tuomion se sisältää. Vapauttavanko vai\nvangitsevan? Olenko tehnyt ja mitä olen tehnyt, jota minun ei olisi\npitänyt tehdä?\n\nHän oli sairas, onneton mies ja hänen tunnetilansa usein yliherkkä.\nMiten monta kertaa olenkaan järjestänyt hänelle kiihoittumis- ja\npurkautumistilaisuuksia? Olenko minä niitä järjestämällä järjestänyt?\nHän ei tahdo jaksaa niitä nyt muistella. Mutta hän on syytetty,\nmatkalla tuomiotaan kuulemaan. Hänen täytyy sitä ennen jaksaa muistella\nniitä, niinkuin tuomarille lakipöydän edessä muistellaan.\n\nHän alkaa ensimmäisestä kohtauksesta. Eikö sellainen viisastelu\nnuorelta tuntemattomalta opettajaihmiseltä heti alusta alkaen ollut\nsopimatonta? Mitä siitä olisi sanonut joku vanhempi opettaja,\ntarkastaja tai johtajatar seminaarissa?\n\nKuka kiihotti häntä vieraisiin, ehkä mielialoilleen vaarallisiinkin\nkerhoharrastuksiin, kasvitarhan perustamisiin, käsiaskarteluihin,\nsuuriin taloudellisiin uhrauksiinkin, vuodesta toiseen, jatkuvasti?\nEhkäpä siinä onkin yksi suurin syy? Ehkä hän nyt vasta huomasi, miten\npaljon hän olikaan haaskannut omaisuuttaan, kymmenin tuhansin markoin,\nköyhäksi aivan.\n\nEntä kuka kiskoi häntä talvisille hiihtomatkoille? Kuka\nkanoottiurheiluun, kilpailuhullutteluun saakka? Ja kuka järjesti sen\nloppumanööverin, ilotulituksen, polttohautauksen kuin kuolevalle\nviikinkipäällikölle. Kuole pois, joudat häviämään jo! Ehkä kuolikin\nsilloin jo. Etteikö olisi ymmärtänyt ja lukenutkin historioistaan.\n\nJa tämä viimeinen villitys sitten. Miksi minun pitikään mennä hänen\nrauhaansa vielä kotonakin häiritsemään, onnettoman raajarikon\nmiehen? Meidän lapsemme!... Ja antaudut sitten toisen sairaalloista\nmielenherkkyyttä tajuamatta kuin joku kesytetty tanssikahvilatyttö\ntai...\n\nHän ei jaksa enää suomia itseään, hän itse yliherkkä, ylirasittunut\npuutarhurin tyttöparka. Odottamaton kohtalohumaus on lyönyt hänen\ntarhansa lävitse. Hän näkee sen valossa kauneimmat, enimmän sydäniloa\ntuottaneet kesäkukkasensa kamalina myrkkykasveina, joiden vaalijaa\nodottaa raskas syyte ja rangaistus.\n\nTuomioveräjä on jo edessä. Hän kokoaa voimansa ja astuu ovesta.\n\nHe ovat kolmisin tuvassa. Maiju on sukkakutimineen istahtanut\nkeinutuoliin ja vetää neidin toiselle tuolille, vetämällä vetää. Hän on\ntyynin, vahvin, herkkävaistoisinkin heistä kolmesta, oikealla tavalla,\ntällaisina hetkinä. Matti on leikannut kirjeen pään puukollaan auki.\n\n— Ehkä jompi kumpi teistä haluaa tämän lukea, ehdottelee hän\nnäennäisesti tyynenä, voimatta kuitenkaan täysin peittää äänensä\nvärähtelyä.\n\n— Ei, ei, lue sinä vain! ehättää Maiju kiepauttaen luontevasti\nystävänsä käsivarren käsimutkaansa. Ystävä luo häneen kiitollisena\nvälähtävän katseen, niinkuin se olisi joku uusi ennen kokematon\nrakkaudenosoitus. Monta kertaa monena vuotena he ovat jo näin\nistuneet. Matti vetää kirjeen kotelostaan, kaksi arkinpuolikasta\ntulee. Hän huomaa toisen asiakirjaksi, siirtää oheen ja avaa kirjeen.\nHänellä on se tunne, niinkuin muinoin jännittävän kilpailun startissa\nlähtöpaukausta odotellessa. Hän vetää syvään henkeään ennenkuin\naloittaa.\n\n— Rakkaat Ystäväni!\n\nHänen täytyy tämän lyhyen lauseen jälkeen päästää pidätettyä henkeään,\nmutta ei haittaa mitään, niin päästetään keinutuolinkin ystävän\npalkeissa, molemmissa palkeissa.\n\n— Niinkuin te hyvin sen tiedätte, olen minä pässi ja vanha\nharmaaharjaksinen aasi. Mitähän se hassu nyt taas meinaa, olette jo\nmonta kertaa voivotelleet. Minä meinaan mennä merelle! Siihen aikaan,\nkun te tätä tutkitte ja tutieraatte, tunnen minä jo sen suolaiset hajut\nja monet muut väkevästi tempovat värähtelyt lahoissa ytimissäni.\n\nMinun pitäisi ja minun olisi velvollisuuskin puhua teille kaikille ja\nkullekin pääkappaleelle erikseen jokumas korea sana, mutta kun minä\nolen semmoinen pököaasi! Suottakos se Jiessus Syyrakki ennen sanoikaan,\nettä viisaus on tyhmiltä salattu ja että järki asuu avokukkuloilla,\nmutta aasin karvat harmenevat.\n\nSinulle kuitenkin sana, sinä jalo nainen ja Pahka-Matin parempi\npuolisko. Siunattu olet sinä vaimoihmisten seassa. Kuten huomaat, osaan\nminä vielä jonkun sanan paremmasta kirjasta. Ja osaan minä kyntää\ntoisen vasikallakin, vaikka en minä Matin vasikalla ole kyntänyt.\nKaukana olkoon meistä itsekehu, mutta senhän me voimme aina sanoa.\nMitäs minä vielä sinulle sanoisin? Niin että ruoki häntä ja hänen\nkaritsoitaan ja juota väliin ja raaputa korvan takaa! Se on miesten\nmies, niin maakrapu kuin onkin.\n\nSiinä tuli jo Matille. Mitäs muuta sinulle vielä pitäisi sanoa. Mitäs\ntyhjä tyhjälle osaa sanoa. Olen minä jotakin sinulta sentään saanut\neli varastanut, sen pienen tinttiäisen, muistatkos, sen punatakkisen\nmustatäpläisen pohjolan koliiperin, tottahan tökerönäkin sen muistat.\nVein kuin vein sen pienen kultapääskysen. Se on parat'aikaa naruun\nköytettynä ehjimmässä taskussani. Mutta suuta poikki. Tuhannet\ntuperkeleet sinua vaivatkoot, jollet malta pitää!\n\nMinulla on hyvä mustepännä, niinkuin sen tiedätte. Kuitenkaan se ei ole\ntarpeeksi hyvä. Avaisin tällä hetkellä sormeni pään, ellei se olisi\nniin tylsä ja tökerö.\n\nTulee pysähdys. Lukija silmää eteenpäin ja vetää henkeään,\nkuuntelijatuolissa tuntuma vastaa. Avatusta saranaikkunasta kuuluu\npiilosilla leikkivien lasten iloisia äännähtelyjä.\n\nLukija katsahtaa kaksoistuoliin pyytävästi kuin armoa anoen, pyytääkin\nkun ei ilman anneta.\n\n— Ehkä Irja itse lukee tämän?\n\n— Ei, ei, jatka vain!\n\nHän on armoton tänään, armollinen parempi puolisko ja kuitenkin\nsiunattu vaimoihmisten seassa. Kiitollisen ystävän käsivarsivaltimo\nsykähtää sen. Mies keskittyy määrättyyn tehtäväänsä ja jatkaa.\n\n— Kirjoittaisin verelläni Sinulle ja tiputtaisin takaisin ne\nelohopeatipat, jotka Sinä ihana sielu olet minulle lahjoittanut!\nNiin tiputtaisin jos voisin ja ellen tarvitsisi niitä anleikisti\nhyytyvän vereni liikuntakäytteeksi. Sinä silmieni valaistus ja sieluni\nvärilyhty! Näen Sinut aina. Kuulitko? Sumun lävitse! Myrskyn halki!\nKupeitani vihlovan kuolemajyrän lävitse! Aina ja iankaikkisesti! Amen!\n\nUlkona on hiljaista, koska piiloleikissä on kuollut kohta. Tuolissa\nmyrskyää ja sataa. Lukija tutkii asiakirjaa tutkivasti, totisena,\nniinkuin asia vaatii. On kulunut sopiva aika, sisällä ja ulkona.\n\n— Jatkuu! Kuunnelkaa!\n\nSiinä helähtää ehjää riemua ja käskijän varmuutta. Sitä on kuunneltava.\n\n— Kaikki minun jälkeenijäävä kiinteä ja irtain omaisuuteni, raha ja\ntavara kuuluvat opettaja Irja Haapaselle ja...\n\nLukija pysähtyy ja odottaa.\n\n— Jatka!\n\nSe ei ole enää armottoman puolison, vaan opettaja Haapasen tiukka,\nkäskevä ääni.\n\n— Maiju ja Matti Pahkamäelle sekä heidän lapsilleen.\n\nPetteri Mäntylä.\n\n(Entinen perämies, tutkinnon suorittanut)\n\nKeinutuoli keinuu pitkin keikauksin. Ystävykset itkevät ja nauravat ja\npyyhkivät omia ja toistensa silmiä. Akkunasta kuuluu piilokolottajan\nriemullinen ääni: Ilma yks!... Helvi kaks!... Maija kolme!... Irja\nneljä!... Irja! Huomasin jo sinut! Älä enää luikertele!\n\nAsiakirjan alaosassa on jälkikirjoitus: Yhtä aikaa läsnäolleina\npyynnöstä täten todistamme, että entinen perämies Petteri Mäntylä\non itse kirjoittanut ja omaksunut ylläolevan jälkisäädöksen ja että\nhän tätä tehdessään on normaali eli täydessä tajussa, niinkuin hän\nitse on lausuntomme sanamuodon vaatinut. Käsityksemme mukaan hän on\nkaikinpuolin pirteä ja älykäs mies, ehkä hieman originelli.\n\nHelsingissä, lokak. 30 p:nä 19...\n\nNils Lunden. Leo Paalasmaa. Varatuomari. Lääkäri.\n\nArkin alareunassa on lyijykynällä kirjoitettu kivijalka.\n\nHei, Matti!\n\nOho! Vai hieman vain! Ne luulee, etten minä tiedä, mitä he minusta\nluulee, kuinka alkuperäinen ja väärentämätön minä muka olen, eivätkä\nollenkaan huomaa, mitä minä heistä luulen, kuinka monessa latrivedessä\nheidät on huuhdeltu, ennenkuin on saatu siihen loppuperäiseen\nväärennykseen, missä he nyt ovat. Mitäpä niistä, kukin luulee, mitä\nluulee.\n\nKuule, koeta hommata, tyttö naimisiin! Oikealle väärentämättömälle\nmiehelle, saakeli soikoon! Vaikka vain siunaaman ajaksi, hyvään aikaan.\nSe ei ole synti, mutta se on synti, jos niin ihana ja hyvätuoksuinen\nkukka siementämättä raukeaa.\n\nShekin saat heti vaihtaa. Se on selvä. Täällä minun pankissani on\nsinulle osoitetussa paketissa loput atimet, pännäni, lompakkoni,\nmitähän muutakin joutavaa lienee. En viitsinyt panna niitä postissa,\nluulisivat, mitä luulisivat. Hoida asiamme, niinkuin hoidatkin.\nViimeinen tervehdys tästä kuoresta. Kerran tavataan.\n\nVeljesi Petteri.\n\nHankaa tai leikkaa tämä häntäpää, jos paperi joutuu oikeuteen.\nKarkasinpa sinulta, ähä.\n\n\n\n\n18.\n\n\nPetetty paimen hoitelee asioita, omiansa ja toisten. Mikäpä niitä\nonkaan enää hoidellessa, jo näinkin pitkälle pääteltyjä asioita. Jos\netäämmillä kuulumilla asuvat, luonnostaan ilkeäpohjaiset ihmiset\npääsisivät pohjia myöten näitä asioita pohtimaan, niin sanoisivat heti:\nEnkö jo sanonut! Tuohon kaareen se veti.\n\nEivät toistaiseksi pääse. Petteri on mennyt merelle, niinkuin se\nentisen viisun humu-Petteri. Hän on sanonut, ettei palaa keväällä\neikä syksyllä, mutta onhan niitä muitakin vuodenaikoja. Semmoiset\nusein palaavat, jotka toisin uhkailevat. Harmillisinta on asia\nkilu-kalukauppiaille. Mistä siitä nyt taas tietää, missä se kuolee,\nmilloin kuolee tai kuoleeko ollenkaan? Oikeasta rehellisestä\nsänkykuolemasta olisi voitu kustantaa papille vanhan tavan mukaan\nvanhanpuoleinen lehmä, oikein hyväkin lehmä, niin kovasti se asia alkaa\njo harmittaa.\n\nMutta oma läheinen kyläkunta on muodostanut lujan simpukan kuoren\nvuoren ja laakson, verstaiden ja yhtiötovereiden, kaikkien rakkaiden\nlaivuriperujen ympärille. Etäisempien myrkytetyt nuolet kilpistyvät\ntakaisin siitä, tahkotut teurastusveitsetkin. Tietäkää huutia, ahneet\nja mätäikeniset sukulaiset! Pyykkärit ja teurastajat! Ja on se ihme\nja kumma, ettei suureen pitäjään saada puhdassiivoista teurastajaa ja\nsuorasilmäistä suolten ratkojaa! Pitääkö tässä heikon naiseläväisen\njo ottaa housut jalkaan ja veitsi käteen. Se on kuitenkin varma asia,\nettä meidän torpasta ei viedä sille enää yhtä uhrioinasta! — Ei viedä!\ntoistaa tiukkaavasti kaiku pienen väen puolelta. Heidän mielestään ei\nvasikka ole tehnyt mitään pahaa, ei ainakaan niin paljoa, että noin\nkovan rangaistuksen olisi ansainnut. Viimevuotinenkaan ei tehnyt.\n\nJälkeenjääneelle yhtiötoverille on jäänyt näennäisestä helppoudesta\nhuolimatta vaikeanpuoleisia tehtäviä ja vaiti oltavia. Ei ole\nmikään helppo asia sekään, yhdelle miehelle kahden aavistelevan ja\nahdistelevan naisen pihdissä. He kutittavat häntä jos millä tavalla,\njos mihinkä soppeen. Heikkoina hetkinään hän on jo valmiiksi muokattu\nperään antamaan, jopa vaihtamaan tämän pääsemättömän vastuksensa\ntuhanteen vaivaavaan tuberkkeleeseen, joiden vaivaa hän ei tuskin enää\nmuuten muistaisikaan. Kuitenkin on hänen leppäkerttusensa toistaiseksi\nvielä hyvässä kätkössä. Se on niin turhan pieni lintu.\n\nHän on koettanut hiljalleen toimiskella sen lyijypännällä kirjoitetun\njälkisäädöksen jouduttamiseksi. Pakettia ei hän ole pankin varmoista\nholvikätköistä noutanut, niin järkevä hän toki vielä on. Mutta sitä\nalkuperäistä miestä, jonka laivuri hyväksyisi, jonka hän itsekin\nhyväksyisi, ei vain olekaan niin helppo löytää, ei edes siunaaman\nhetkeksi. Jos sattumalta jonkun löytää, niin se livahtaa keskenaikojaan\nkäsistä, tai tyttö livahtaa, jompi kumpi. Kahta samasähköistä\nkompassineulan kärkeä näkyy sivusta olevan hyvin vaikea yhdyttää\ntoisiinsa. Miten lienevät entisajan puhemiehet onnistuneet ja tusinan\npaitoja hankkineet? Seipäitäkö lienevät naittaneet, vai havutukkeja?\nOmakohtaisen kokemuksensa tukemana hän tulee siihen tulokseen, että\nelohopearakkaus ei synny taulalla eikä tuluksilla. Se leimahtaa ilman\naikojaan, ilman halki, jos on leimahtaakseen. Jollei, niin minkä sille\nsivullinen tekee. Joka ei nai, niin leimutkoon! Ja mitä laivurikin\nmokomia perintötehtäviä, kun ei itsekään niihin pystynyt.\n\nIlkeä mieli voisi taas väläyttää, että ei hän saa, kun ei koeta\ntosissaan. Omalle perikunnalleen perintöjä varaa. Se on väärä todistus,\ntästä lähimmäisestä. Päinvastaisista vaikutteista hän on häärännyt,\nsen mitä on häärännyt. Laivuri, senkin koiranleuka! Tuollaiset nikulit\nasettaa. Tämä viimeinenkin kuje oli niin hänen tapaistaan, heidän\nkesken. Mutta varrohan tyyrmanni! Ei tyttö vielä ole vanhapiika. Ja\njos hän kerran naittamatta naimisiin menee niin... Ja onpa hänellä\nottolapset. Mitä sanoitkaan! Kyllä tässä vielä mutkat ja metkut\nkeksitään.\n\nKuitenkin ne jäävät avoimiksi tässä vaiheessa. Ei ole mitään\nmahdollisuuksia, ellei ajattelisi kieltäytymisiä, vastatestamentteja ja\nmuita sentapaisia hätäsatamia, joihin milloin tahansa on aika.\n\nHän hoitelee siis vain yhteismaita ja hyvin hoitelee. Opettajaneidin\nkanssa he yhdessä hoitelevat sitä jaloa viljaa ja viljelmää, joka ei\nole »kenenkään maata». He saavat varsin läheltä apulaisia siihen ja\ntalviseen verstas- ja askartelutyöhön, joka hakee uusia juuria ja\nlehviä, niinkuin hyötyvä puu aina. Niitä löytyy oman simpukankuoren\nsisältä: Sannia, Kallea, Maijua. Askartelu saa yhä läheisemmän ja\nlämpöisemmän luonteen.\n\nKauempaakin, kuin näkymättömillä tuntosarvilla etsien työntyy laivurin\ntyhjälle tilalle uusia lisäkkeitä, väärentämättömiä originaaleja\nheidän rehevään elotarhaansa. Erään talvikauden majailee koululla\nopettajaneidin serkku, hehkusilmäinen, huiskutukkainen nuorukainen,\nkuvanveistäjä- ja maalariserkku, aivan oikea serkku. Kunpa olisi\nollutkin enemmän keinotekoinen, niin testamentin täyttelijällä olisi\ntaas ollut hieman toivoja. Se oli sitä laatua, tämäntalvinen huiske\nhiihtohangilla ja työpajoissa. Mutta kevät tuli, lumet sulivat ja\nhuiske katosi, minne lienee kadonnutkaan lämpimiin maihin, originellin\ntapaan, luonnottomaan aikaan. Erinomainen talvi kuitenkin; oli opittu\nkuvaamisen ja muovaamisen jaloa taidetta, niin oppilaat kuin serkut\nja muutkin opettajat. Eräänä suojapäivänä muovailtiin yhteispellolle\nlumesta oikea vuoren jättiläinen, joka huutoäänestyksellä ristittiin\nPietari Suureksi, kotoisemmalla nimellä laivuri-Petteriksi. Lapset\nolivat vaatineet sen tehtäväksi istuvaan asentoon pyörien päälle,\njonkunlaiselle tykkilavetille siis. Usein sen ympärillä piirileikkiä\nvalsattiin suksilla ja jalkaisin, ei sentään paljain jaloin, sillä\nkevään tullen Pietari hävisi, hupeni pois.\n\nToisena talvena tulee pöllähtämällä omituisen näköinen mies,\nsairaslomalle vapautettu asemakirjuri ilmoittaa olevansa, keuhkoissa on\nvikaa, hakee kolmeksi kuukaudeksi rauhallista oleskelupaikkaa. Mistäpä\nsen rauhallisemman asunnon löytäisi kuin Mäntylän tuvasta, jalomman\nruokaemännän kuin Maijusta ja ymmärtäväisemmän isännän kuin Matista,\nsamat kovat kokeneesta kohtalotoverilta.\n\nMies on, paitsi kautta kaartain viisas, myös taitava ja toimellinen;\nsivuharrastelujen erikoisaloina on hänellä kirjansidonta ja\nmehiläishoito. Hän ei voi montakaan päivää selällään maata, varsinkaan\nkun mustanlaisen verstasriihen ovi silmien edessä iloisesti\npaukahtelee. Se on suuremmoinen laitos hänestä, ensi viikosta alkaen\nja seuraavalla viikolla on hän sen vakinainen isäntä ja työmestari.\nOnhan täällä kirjoja, omassa talossakin »kuunarin viimeisiä matkoja»\nminkä verran tahansa. Välineet tilataan ja viisi tyttöä ja poikaa\nilmoittautuu heti jalon käsitaidon harrasteluun.\n\nEntä mehiläishoito? On kai täälläpäin noita viisauden lintuja? Lienee\njoissakin pökkelöpesissä, koska silloin tällöin akkunaruudussa\npörisee. Mutta jaloja mehiläisiä ei ole yhtä yhdyskuntaa koko kylässä.\nVaikka on tuollaiset lämpimän suojaiset rinteet! Ja apilapellot! Ja\nkanervakankaat! On, on! Ei, ei! Mitäpä isäntä tähän kaikkeen muuta\nehtisi sanomaan, kun ei muuta voisikaan sanoa.\n\nKirjansidonnan rinnakkaistyönä aloitetaan samassa ulkoisesti nokisessa,\nmutta sisäisesti valoisassa askartelupesäkkeessä mehiläiskurssit\naluksi vain kuudella osanottajalla, mutta sunnuntaisina iltapuhteina\non innostuneella opetusmestarilla oppilaita väliin kuusikymmentäkin.\n— Mitenkähän rauhallisen levon laita lienee? hätäilee isäntä.\nMestari vakuuttelee silmät loistaen, että tämä tällainen on juuri\nhänelle parhainta lepoa ja elämää, oikeata elämää. — En minä tästä\nyhtään kärsi! Ja vaikka niinkin olisi! Eikö ole paljon arvokkaampaa\nja rikkaampaa elää yksi tai kaksi vuotta kuin kuolla kymmenen\ntai kaksikymmentä? — On, on kyllä, täytyy isännän melkoisella\nkokemustuntemuksella myönnytellä.\n\nNäiden kahden näennäisesti vieraan harrastelualan välille löydetään\nkiintoisia siltoja ja rinnastusohjelmia. Mikäpä viisas mehiläinenkään\non muu kuin kirjansitoja liimapurkkeineen, pistelevine neuloineen\nja muotokauniine hunajakennoineen. Ja taitava kirjansitoja? Hän on\nvuorovelkaisesti kuin ahkera mehiläinen höylineen, lastuineen ja hieman\ntärkeän äreine touhuineen — Älä tule joutilas niin kovin lähelle,\nminulla on hieman kiire.\n\nMutta siitä vasta riemujen riemu syntyy, kun laivurin laajasta\nkirjastosta ja sidontamateriaalista löytyy Maeterlinckin »Mehiläisten\nelämä». Mestari itse sitoo sen nahkaselkäisiin kansiin. Eikä sillä\nhyvä, sunnuntai-iltoina se luetaan yhteisesti laajalle kuulijakunnalle\nääneen. Opettaja jakaa ja valmistaa kunkin luvun aina uudelle\nesittäjälle; on täytynyt tilata muutamia kappaleita samaa kirjaa\nnäitä valmistelutarkoituksia varten, mutta esitys tapahtuu tästä\nalkuperäisestä laivurin kirjasta, jonka pää välkähtelee kuin kultaan\nolisi upotettu, niinkuin onkin, lehtikultaan.\n\nVanhemmat tulevat joukoissa kuuntelemaan, ehkä he eivät tule\nniinkään paljon mehiläisten vuoksi, vaan oman pojan tai tytön, sen\nmettiäisen. On hauska kuulla, miten se suurelle joukolle lukee,\nonko parempi tai huonompi ulosanti kuin naapurin mettiäisellä. Ja\nvälipalaksi isäntä soittaa. Herrajee, miten kauniisti soittaakaan!\nVäliin pamisevat työmehiläiset. Toisin ajoin pörisevät kuolemaan\ntuomitut kuhnurit. Mutta ylhäisin, kuulijan nielua hivelevin ääni on\nkuningatarmettiäisellä elämänsä ainoalle lemmenlennolle lähtiessään.\n\n\n\n\n19.\n\n\nKun vuosia kuluu, niin mies meltoutuu. Testamentin jälkisäädökset on\nhän aikapäiviä heittänyt jo haltuun ja huomaan. Kuitenkin hän tässä\nasiassa on niin itsepäinen, että uskoo elohopean nousuun, eikä malta\nolla siitä asiasta aika ajoittain huomauttelematta.\n\nEräänä kesänä tulee sisko laajoine perikuntineen. Hän on itsekin yhä\nlaajentunut, edestä ja takaa, tuhruisen elämän raiskaama, ravistama ja\nturvottama. Onpahan pysynyt edes koossa.\n\nMutta perikunnan kiinteämmissä ja notkeammissa varpumuodostelmissa\nelämä jyllää. He kuuluvat jo suuressa kotikaupungissa sen seitsemiin\noravaseuroihin ja käpykerhoihin ja Vuoripellon kerhoon he liittyvät\njoka nappula oikoviivana. — Luonto tikanpojat puuhun vetää, mietiskelee\nylemmällä rinteellä talonmies eli enomies, kummimieskin seuraillessaan\nMatti-pojan joustavaa verryttelemistä. Hän kuuluu harjoittelevan jo\nkonepajassa ja nyppii palkintoja pikamatkoilla. Jos enomies nuoren\nheimon elonpaloa katsastellessaan jotakin katuu, niin on se vain sitä,\nettei jo aikaisempina kesinä ole tullut heitä kotiinsa kutsuneeksi.\nOlisihan vuoren ja kesäisen auringon alla ollut yllin kyllin heille\nkaikille olon ja elon tilaa.\n\nHän seurailee ylhäältä salalinjoistaan siskonkin touhuja. Se on aina\nnäkemisen, jopa hyvänkin pääsymaksun arvoinen näytelmä. Sisko ei osaa\nvielä oikein mukautua tähän maaseudun uudenaikaiseen kesäelämään.\nTurski luonto, vanhat muistot ja tottumukset, jotka vihertyvät\nentisissä muodoissaan tässä uudessa vehreydessä, tekevät sitkeätä tenää.\n\nHän ei jaksa käsittää, että omat ja muiden lapset, melkeinpä aikuiset\nihmiset roikottelevat pellolla alasti, jospa järvenrannoilla ja\nkaupungin hiekkarannoilla miten tahansa, mutta pellolla! Sehän on\nmelkein samaa, jos kirkkoon menisi alasti! Ei kotona ennen koskaan noin!\n\nJa tuo mahdoton veden holvaaminen. Käytävien reunalle, käytävillekin\nlosotetaan kannukaupalla. Hän on käyttänyt jo raanoja ja Vantaan veden\nviljaa lähes kolmekymmentä vuotta, mutta kimpautuu joka päivä, milloin\nnäkee peltokäytävälle vettä haaskattavan. Mistä se hyvyys riittää!\nTurhaan lapset naureskelevat ja veli vakuuttelee: Varmaan riittää, ole\nhuoleton. Hän muistaa sen aamupäivän, mutta iltapäivällä jo itse lähtee\npurosta noutamaan vettä sipulipenkeilleen. Eipä senvuoksi, etteikö\nse olisi terveellistäkin hänen vehreytyvälle nuoruusolemukselleen,\nniinkuin pieni vihastumisen pihauskin.\n\nJa sitten hän riipii niin mielellään lehtiä. Joka päivä hän koppineen\ntouhuaa lehtoon ja riipii haapoja ja leppiä. Kotona aina ennen tähän\nvuoden aikaan riivittiin lampaille lehtiä. Estelyperustaksi ei kelpaa\nse, että lampaille on yllin kyllin heiniä tai että kerhopellolla\nhaudataan tunkioon suuria kaalin- ja lantunlehtikasoja. — Haudatkaa,\njos kehtaatte! Lepänlehdet ovat hyviä lampaille ja raidanlehdet\nvälttämättömiä keväällä poikiville lehmille!\n\nNiin ovat, välttämättömiä tälle touhukkaalle sielulle. Velipoikakin\nriipii niitä hänen koppaansa. Kas, kas, miten hauskasti rahisee. Ja\nhyvänhajuista ruskeata pihkaa vielä jää sormiin. Miten hyvältä se\nhaiseekaan. Nappaanko tuosta pajupillin, vai kirjokepinkö mieluummin\nottaisit? Ole hassuttelematta! Ja riivi, riivi, että jotakin talveksi\nsaadaan!\n\nLankomies tulee perhettään katsomaan ja kesälomaa viettämään. Hän on\nlihonut ja repsahtanut jo hänkin, varsinkin vatsanpuoli. Elämä tassii.\n— Mutta miten Sinä tuon eukkosi kanssa olet noin vormuissa pysynyt?\n— Se on tämä raitis maalaiselämä. Tämä se ihmisestä rasvat rapsii. —\nKuule, mamma! Kyllä me oltiin tyhmiä, kun jäätiin kaupunkiin, mokomaan\nrotanpesään. Maatila meidänkin olisi pitänyt ostaa silloin, kun nämä\nostivat.\n\n— Maatila! tuiskahtaa mamma, nousee pilvenä, vyöryy veturina. Kismittää\nniin, ettei viitsi enempää kuunnellakaan. Mutta lankomies jatkaa\nvapautuneemmin, niinkuin tavallisesti aina, kun akat saadaan pois\npelistä.\n\n— Jos me yhdessä olisi huomattu ostaa silloin suurempi maatila. Se\nolisi ollut afääri. Sinä tuommoinen tukeva toimenmies. Minä taas\nliikemies, paremmanpuoleinen, jos ma itse kehun. Mehän olisi voitu\nostaa vanha herraskartano Hämeestä. Tai parinsadan lehmän viljelystila\nTurun puolesta. Junassa minä puhuin jo yhden Perniön patruunan kanssa.\nEi se olisi tarvinnut muuta kuin lapaa päälle ja ann' huristaa!\nNolouttaan sitä ihminen köyhänä kuolee. Minä olen aina sitä mammalle\nsanonut.\n\n— Joopa joo, myöntelee toimenmies ja antaa liikemiehen huristaa. Luonto\nlienee ihmeellisempi taikaseula kuin parhainkaan saturunoilija kykenee\nkuvittelemaan. Mitä lienee laskettu tähänkään monikymmenvuotiseen\nsiiviläkauhaan? Roskaa, moskaa, haisevaa rasvaa ja rapaista ihraa.\nMutta alta virtaa kirkkaita silmiä, vikkeliä jalkoja, elämää kerhoihin,\ntähtiä kilpakentille, parhainta ainesta tasavallan puolustusarmeijaan.\nParemmanpuoleinen liikemies on tehnyt kuitenkin erään tärkeän tehtävän\nkansakunnan keveässä tai raskaassa tykistössä.\n\nLiikemies on väsähtänyt huristamiseen tai päässyt Perniö-Salon\ntaipaleen loppuun. Hän riisuu nuttunsa eteisen penkille, kun on niin\nlämmin. — Hoho, hoh, miten onkin lämmin! Niin no, ainapa heinäaikana\nmaalla on lämmin. Hän on toimintatarmoa täynnä, näkee viikatteen\nullakkohirressä ja käärii paidanhihansa. — Eikö nyt ole heinäaika? Saan\nkai minä pyyhkiä tuon pihakulmakkeen tuosta puhtaaksi, minun käteni\nsyyhyy oikeihin töihin!\n\n— Pyyhi pois vain! — Saat nähdä, että se on pian sileä kuin parturin\npuukon jäljeltä!\n\nHän sylkäisee kouriinsa ja alkaa kovalla touhulla. Se on pieni,\nviidellä lakanalla peitettävä ala, mutta sitkeätä nurmea. Ennenkuin\npuolitiessä ollaan, tulee äijälle hiki, väsymys ja tupakannälkä.\nPistetään palamaan, onpa tässä leppoisaa iltaa. Mutta sillä välin tulee\nmamma rannasta, havaitsee yhdellä silmäyksellä rääpöstelyn aikeet.\nKerran vain puhahtaa, sieppaa viikatteen ruohosta, peräpuoli heiluu.\nHän nuolee äijän niitokset uudestaan, viimeistä kulmaketta myöten ja\nsanaa sanomatta, edes vilkaisematta korjaa heinäraudan paikoilleen.\n\n— Se on tuhti ihminen, tuo meidän mamma!\n\n— On se! myöntää velimies.\n\nLankomies voi ja viihtyy erinomaisesti, juo kirnupiimää, syö munia\nja maatiaisvoita ja innostuu usein syödessään kehumaan herkkujen\nylönpalttisuutta. — Kuule mamma, kyllä se on sillä tavalla, että\nme kanssa jätetään margariinilitrun nauttiminen. Minun terveyteni\nei kestä. Voidaan tehdä vaikka täältä Maijulta vakituinen voi- ja\nmunatinki.\n\n— Munatinki!\n\nSiihen yhteen räjähtävään sanaan sisältyy niin paljon jäätyneitä\nvesiherneitä ja kalkkikiveksi jähmettyneitä tuskanmureneita, että ne\npitkän aikaa rapisevat ruokailuhuoneen katossa ja seinillä. — Hoh,\nhoh, mennään tuonne verannalle tupakalle! Siellä on viileämpää. Se on\nvähän tuittupäinen tuo meidän mamma, muuten erinomainen ihminen, vaikka\nkylläpähän sinä sen tunnet! — Tunnen, tunnen! myöntelee velimies.\n\nHän lähtee lomalta aikaisemmin kuin perhe, toimi ja monet muut tehtävät\nodottelevat. Hän on elänyt kuukauden päivät raitista maalaiselämää\nja tuntee itsensä suurenmoisesti virkistyneeksi, on valmis taas\nelämän raskaisiin rahkeisiin. Lähtömunia odotellessa vielä verannalla\njutustellaan:\n\n— Kuule, hyvä veli! Voisitko vipata minulle tuhannen markkaa? On\ntilapäinen tarve, mutta saat takaisin ensi tilistä, ihan varmasti\nkorkoineen.\n\n— Ei satu olemaan. Tämä on niin pieni tila ja...\n\n— No, vaikka vähemmänkin, viisisatanen edes.\n\n— Valitettavasti...\n\n— Älä ...ssä! Mamma jo tuolta kaapertaa! Vaikka viiskymppinenkin. Kun\nma suoraan sanon, niin minulla ei ole vaunurahaa.\n\n— Se käy laatuun.\n\nMamma tulee, molemmat mammat, suurenmoinen lähtöateria, munien,\nmielialan ja kaiken puolesta. Lankomies, tuo verraton poika, tuikkaa\nsalavihkaa viisikymppisen takin taskuun. Matka ei maksa kuin kolme,\nmutta »varpunen» ehkä maksaa kaksi. Siinä tapauksessa hän ostaa sillä\nkaksi, tämä paremmanpuoleinen liikemies.\n\nLähdetään rantaan, oma poika Matti lähtee soutamaan järven ylitse.\nJäähyväisiksi mamma nykäisee kaulanauhaa, joka sattumalta on hieman\nvinossa. Verraton muori! Silmäkulmaa täytyy pyyhkäistä ja samantien\nsamalla liinalla huiskuttaa. Se hulmuaa kuin pieni lippu, tuuli on\nvastainen ja poika soutaa rivakasti. Ihan tunteelliseksi tekee miehen\nmielen.\n\nMamma ja pohjapoikuus lähtevät vasta kuukautta myöhemmin monine\nkenkälaatikkokimpsuineen ja säiliöpurkkeineen. Sisko ja veli syleilevät\ntoisiaan kotvan aikaa. Maiju pitää huolta pilven hoitelemisesta, kun\nsisko ei siinä touhussa oikein kerkiä ja on muutenkin hieman nuukaileva\nvesityksissään.\n\n— Kiitos teille kaikista, kaikesta! Varmaan joku — joku voimallisempi\ntämän teille palkitsee.\n\n— Varmaan, on jo palkinnutkin. Tule vastakin lapsinesi kuin kotiisi\nniin kauan kun elän ja sen jälkeenkin, eikö niin Maiju?\n\nMaiju nyökäyttää vain, hänellä on näissä sellainen tapa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeurastaja Linden tulee asialle. Usein hän muuten ja muissa järven\nrannan taloissa käy, miten vain ei ole tullut ennen tässä talossa\nkäyneeksi. — Olisit huoletta saanut yhä vieläkin kiertää, on isäntä\njuuri sanomaisillaan, mutta ilta on ja hän on väsähtänyt, muutenkin jo\nyhä enemmän meltoutunut ja syksyn väkevät väritkin taivaan rannalla\nniin leppoisaksi raukenevat, silmä ei erota ei punaista, ei keltaista,\nei selvää violettiakaan. Ne ovat niin kaukana, hämärtääkö näköäkin ehkä\njo.\n\nTeurastaja käsittää isännän tuijottavan vaitiolon väärin ja alkaa\nkaukaa kaartain pehmitellä maaperää. — Meidän muija on semmoinen.\nYhdenkö höykerin minä siltä olen saanut. Mutta mitäpä me miehiset\nmiehet akkojen ropinoista.\n\n— Mistä ropinoista? heräytyy isäntä aavistelemaan äskeisen alkulauseen\nsisälläpitoa. — Mitä turhista, eipä mitään ole ollutkaan! — Kyllähän\nsitä sentään on ollut jonkin verran, myöntelee teurastaja miehen\ntavoin. Se tuntuu yhtä helpottavalta kuin ensimmäinen liikahdus\nruostuneen ruuvilapun päässä. — Eipä niistä, aikojen takaisista.\nVelkakirjakin vanhenee kymmenessä vuodessa. Se on jo oikein mukava\npyöräys. Teurastaja kierähtää muutamia askeleita eteenpäin. — Se on\nmeidän akka semmoinen. Kukaan vieras ei osaa edes kuvitellakaan. Ellen\nvihitty olisi, niin aikoja olisin jättänyt.\n\nIsännän mielessä välähtää ilkeä ajatus, vilahtaa kuin lepakon varjo,\nsanamuotokin olisi huulilla jo houkuttelevan mehevänä, mutta painuu,\nniinkuin nousi. Ihminen hän vain on, miespaha. Kukapa tutkii ja\ntunnustelee toisen sydämen tutkaimet?\n\n— Ei isännällä satu nyt myytäviä mulleja tai vasikoita olemaan?\njohtelee ammattimies jo virka-asioihin. — Ei satu olemaan. Taitaa\nkaupungin kontingentit olla avoimina? — Onkin sitten niin vietävän\ntavalla, myöntää ammattimies reilusti. — Se on akan ansioita sekin.\nIhmiset eivät kohta myy kuoppaamattomia raatojakaan. — Vai on niin\nhullusti. — Niin on, veliveikkonen!\n\nJutellaan ja kierrellään ruosteista ruuvia edelleen. — Se on turhaa\nihmisiltä, tuommoinen. — Niinkuin meidän akaltakin, mutta se on kuin\nvanha varis, ei voi pitää kitaansa kiinni.\n\n— Jospa todella ei voikaan? Jos kielijänteet ovat kiristyneet ja kierot\nniinkuin silmälihaksetkin? välähtää ajatus kuulastuskannalla olevan\nisäntämiehen mieleen. Hän alkaa puolustella rouvaa. — Kukas menee\ntakaamaan, huutaako vanha varis turhan vuoksi? Se on paljon kokenut,\nvanha ja varova. Jospa sen täytyykin pitää kitaa auki koko nuoren\nhuikentelevaisen ja vaaroista piittaamattoman heimonsa puolesta? Ja\nmikä tietää, vaikka leukapielet olisivat hiukan sijoiltaan venähtäneet?\n\nTeurastaja katsahtaa vähän ihmeissään. — Taitaa olla lystikäs mies?\nNiinpä ovat siitä puhelleet. Ja kun on elänyt vuosikausia yhdessä\nsellaisen velikullan kanssa kuin laivuri oli, niin liippaantuupa siinä.\n\nIsäntä tiedustaa nyt jo oikein vakavissaan, ovatko he koettaneet\nparantaa kierouden vikaa rouvan silmistä? On selvää, että jatkuva\nkiristys piinaa hänen hermojaan.\n\n— Voiko sellaista parantaa? Isäntä sanoo luulevansa, että sellaisia\nvikoja nykyisin paljon parannetaan, sopisi kuitenkin yrittää. — Eihän\ntuo suuria, jos luulisi apua olevan, eikä häntä mikään pidätä, jos hän\nkerran itse sen huomaa ja luulee siitä parannusta tulevan.\n\nTeurastaja lähtee, koska ilta hämärtyy ja tie on outo. Hän ei oikein\njaksa ymmärtää, että isäntä tosissaan ja hyvää tarkoittaen kaikkea\nesitteli, niinkuin sitä silmien oikaisemistakin. Sitä kieroillaankin\nmaailmassa niin monella tavalla. Olisi se ihme ja kumma, jos hyvää\ntarkoittaen kaiken suusiivon jälkeen? Kun olisi ehdottaa akalle.\nEipä tarvitsisi sanoa, mistä on kuullut. Voisi tulla vielä hyvänkin\nnäköiseksi. Jos tulisikin sokeaksi? No, eipä tuokaan niin maailman\nihme, sittenpä ei näkisi... No, no Jallu-paha, pysypä raiteella, kun\nkerran olet lähtenyt.\n\nKuin kohtalon satuttamana käy parisen viikkoa myöhemmin siten, että\nhe joutuvat nousemaan samaa mäkeä, rouva ja Matti, jälkimmäinen\nmyllykuormaa ajaen nuorella vilkaskäyntisellä tammallaan. Kepeähkö\nastunnan tahti on vielä yhä tiukkanivelisellä rouvallakin. Hevosmies\non siinä asenteessa, että tavoittaa, noin minuutin kuluttua on\nrinnalla. Voisi menetellä kolmella tavalla: ajaa ohi kuten ennen kuin\nhuomaamatta, tervehtiä ohimennen tai pysäyttää juttusille.\n\nTämä viimeinen on tässä tapauksessa mahdottoman rohkea teko, ehkä siinä\npolttaa nokkansa pahan kerran. Mutta hän ei voita sitä kiusausta.\nTällaista tilaisuutta ei tule monta kertaa ja voisihan tuota vaihteeksi\nkoettaa tätäkin vanhaa ruuvia. Hän ohjastaa virkun hevosen nopeampaan\nvauhtiin ja sivuuttamiskohdalla pysähdyttää sen puoliääneen, melkeinpä\nohjastuntumalla.\n\n— Hyvää päivää, rouva Linden!\n\n— Päivää!\n\nVanha varis on yllätetty, kuitenkin tarkkana varppeillaan, suukin\njo laukaisuvalmiina rakosellaan. Laukaisemiseen ei sillä hetkellä\ntarvittaisi kuin pieni nauruntirskahdus, ylimielinen päänheitto tai\nvirnistys ja kaikki ruuvit olisivat ripin rapin. Mutta tarkoitus ei\nole murtaa, vaan avata. Jos siinä alkaisi takeltaa sinne ja tänne tai\nantaisi hengähdysaikaa, olisi peli menetetty armotta. Hän sovittaa\navaimen mutterin päähän nopeasti ja nytkäyttää vastapäivään, suoraan\nasiaan, häikäilemättömästi.\n\n— Teillä on pahat silmät!\n\n— Mitä... mitä...\n\n— Ei mitään mutkailemisia, katsokaa peiliin! Minkävuoksi te\nelinvoimainen komea nainen kärsitte joutavaa hermokipua ja rumennatte\nkasvojanne. Se on korjattu pienellä leikkauksella. Menkää Helsinkiin,\nkuka teitä estää! Älkää puhuko yhtä sanaa kenellekään, ei äijällekään!\nKun palaatte, niin katsotte suoraan, mutta äijä ja kaikki toiset\nkatsovat muutaman päivän kieroon. Neuvon teitä miehenä, olkoon vaikkapa\nentisenä vihamiehenänne, jos niin haluatte. Tehkää se! Ette kadu!\nHyvästi!\n\nHän heittää luontevasti lakkiaan. Hevonen hypähtää iloiseen juoksuun.\n\nLähipäivinä rouva katoaa kuukaudeksi, ei tiedetä minne. Kun hän palaa,\nei hän katso enää ulkosilmillään kieroon eikä sisäisilläkään niin\npahasti kuin ennen, järven taakse ei ensinkään.\n\n\n\n\n20.\n\n\nVuosien kuluessa Matti on syvämuokannut ja salaojittanut myös\nlaaksopellot. Maa on suopea ja hedelmällinen, satoipa tahi paistoi.\nVuoriniitty on kaikkein hedelmällisin. Kuin uhalla se työntää heinää,\nkauraa ja juurikasveja. Vuosituhansia joutilaana piinaantunut,\ntyppirikkaan ja huokoisen maan elovoima ajautuu uljaana vihreytenä\nesiin vuosi vuoden, rintama rintaman jälkeen.\n\nKuin heijasteliikkeinä tuntuu laakson vehreys järven rannoilla ja\nlaajemmillakin aloilla. Toinen hiljainen viljelijä toisensa jälkeen\non oppinut ja omaksunut laakson miehen viljelytapoja, ojittaa,\nsyvämuokkaa, tyydyttää kasviensa ja eläintensä ravintotarpeita,\njalostaakin jo niitä. Jos laakson mies sanoo naapurilleen: Älä tee\nnoin, tee näin, niin hän tekee näin, eikä tee enää noin. Hänellä on\nvastuunalainen, melkeinpä jo patriarkaallinen asenne nuoremman polven\nkeskuudessa, mikä johtuu siitä, että hän yhä edelleen muutamissa\nasioissa entistä etevämmin kykenee näyttämään esimerkkiä heille,\nolkoonpa kyseessä pellon muokkaaminen, luetun sanan selittäminen tahi\nkäsillään käveleminen. Pienen kylän pienten miesten mahdollisuudet\nsatunnaisista lahjoista ja erikoistumisistakin huolimatta ovat verraten\nrajoitetut. Mutta pienten niinkuin isompienkin kylien kasvavat\nmiehet eivät anna millekään muulle niin suurta arvoa kuin teoille\nja teonjumalille. Ja niinpä ne sisimmässään antanevat maakylien\nvanhemmatkin miehet. Se on poikaa mihin tahansa! On se semmoinen\nPahka-Matti! Jos hänen päähänsä pälkähtäisi tosissaan ehdottaa yhtiön\nperustamista vuoren siirtoa varten, niin ei karkuun juostaisi,\nniinkuin ensimmäisellä yrityksellä. Mikäpä siinä! Onhan ne perustettu\npuimayhtiöt, sonni- ja pehkuosuuskunnat, hulluilta tuntuivat aluksi,\nmutta hyvinkin hyvää on peräänpäin kuulunut. Sopinee yrittää tätä\nvuortakin. Onhan siinä jo hyvä alku, kiskaistaan vain, iso kivi\nkeskeltä halki!\n\nHän ei ehdottele enää mitään näin repäiseviä, puhuu vähemmän teoilla,\nenemmän esimerkeillä. Hänen, kuten kahden toisenkin toimitsijan sydämen\non vallannut laivurin häviämisen jälkeen väriväkevä, täyteläinen,\nhieman surusävyinen hiljaiselon kaipuu. He eivät tyrkyttele sitä\nkenellekään muille, päinvastoin. Kuitenkin se ilmenee sanansävyissä,\nteonsoinnuissa, viulunkin syvästi surunvoittoisissa sävelissä.\n\nHe varaavat vuosi vuodelta yhä enemmän niin kesäisin kuin talvisin\naikaa hiljaisia hetkiään varten kädessään vain kirja tahi neule. Kun\nneule voi olla vain kahden käsissä, niin kirja tavallisesti aina joutuu\nkolmannelle, vaikka hän monta kertaa tätä velvollisuutta vastaan\nkapinoitsee.\n\nKesäisin on heidän pyhättönään vuori, komea tuulinen ja kaikinpuolin\navaratuntuinen auringonjumalan temppeli. Viljellyn suon tummasävyinen\nvihreys tuoksuu ja huiskii heidän takanaan. Edessä avautuu kotilaakso\nelämää pulppuavine rinteineen, pohjana järven värikkäät välkyt,\nkorkenevana taustana avaruuksien siintävät arvoitukset.\n\nTehdään työtä, luetaan, liikehditään, hyvin usein vain istutaan tai\nloikoillaan avoihoisina aurinkoa imien, kolmisin käsi kädessä. He\novat kuin kytketty sähköparisto, plus-minus-minus, tavallisimmin\nminus-plus-minus, niinkuin virran kiertämisen vuoksi asiallisempaa,\njopa välttämätöntäkin on.\n\nOn hetkiä, jolloin heihin vielä tarttuu laakson ilo ja rinnepellon\nriemu, mutta ne ovat vain lyhyitä tuokiohetkiä, jotka menevät,\nniinkuin tulevat, tilalle sukeltaa pian lähestyvän syksyn syvä\nkaiho, joka luonnossakin kurkkailee jo siellä ja täällä. Eivät\nhe vielä syksyssä ole, ei kukaan, kuitenkin he tuntevat sen\nlangattoman sähkötyksen, salamerkit itse kukin, laskimorevehtyminä,\nharmahtaneina ohimokähärtyminä, sydäntaukojen aavistuksellisen lyhyinä\npysähdyskatkelmina.\n\nEnsinnä se tavallisimmin iskee keskipariston plussähköön. Hän puristaa\nheitä ruskean siroista ranteista tai somasti suippenevista sormenpäistä\nja katsahtaa nopealla välähdyssilmäyksellä toveriin tai toiseen, joka\non enemmän kuin toveri.\n\nHe ovat ulkoisrakenteeltaan ihmeteltävästi samaa perusmuotoa, ikäeroa\nvain kymmenisen vuotta. Miten eri tavalla luonto onkaan heitä\nkäsitellyt, säästänyt ja raadellut.\n\nToinen on kuin väkivaltaisesti syöksähtelevän metsäpuron lävistämä\nniitty tuossa vuoren alla. Monta, monta kertaa keväinen luonnonvoima\non tulvahtanut hänen ylitseen. Kuusi, seitsemän, kahdeksan eri kertaa!\nSe on peittänyt, se on upottanutkin hänet raskaasti raatelevaan, mutta\nanteliaan hedelmöittävään syleilyynsä. Sen yöpakkasien nousevat ja\nlaskevat jäähileet ovat jatkuvasti vioittaneet saarekekumpujen puita\nja pensaita, eikä yksikään tulvasyöksyjen jälkeinen nopeasti nouseva\nsatovehreys ole voinut irtautua imujälkiään jättämättä.\n\nJa kuitenkin on hän avautunut tätä luomistuskaansa kärsimään ilomielin\nyhä uudet ja uudet kerrat. Miksi ei hän olisi voinut työntää liialliset\ntulvasuuntauksensa sivuun kuusikkoon tai pohjoisrinteen kivilouhuun?\nOlisi kaiketi hänellä ollut siihen oikeus, velvollisuuskin ehkä? Hän\nei ole tahtonut tehdä sitä, koska hän on se kuin on: asemansa ottanut\nja löytänyt tulvaniitty, luovan kärsimyksen kohottama hedelmällisyyden\näiti. Miehen täytyy puristaa hetkeksi kädessään tykkivät valtimot\nseisahduksiin.\n\nEntä tämä toinen, vuoriniitty, jonka vesityssuhteet ovat niin tarkoin\nsäännöstellyt, ihmisten vaiko luonnon ansioista, tai ehkä molempien\nyhteistoimesta? Miten riemukkaasti hän imee aurinkoa ja taivaan\nvärikaarien mannakastetta. Mutta luonnon suuri tulva ei ole kertaakaan\nsyöksähtänyt hänen ylitseen. Hän on viljelty laidun, kulttuuripelto,\njonka elinnesteiden vaihdokset toimivat määrättyjen lakien ja asetusten\nmukaan tarkoin säännösteltyinä. Hänellä ei ole repeytymiä, eikä\nsuonikohjuja. Kauniit muodot versovat, kukoistavat ja lakastuvat. Jalo\nja jalostettu vuoriniitty, oletko täysin tyytyväinen sopusointuiseen\nkauneuteesi? Mies puristaa toisestakin tykkivästä ranteesta kuin\nvastausta vaatien.\n\nTämä on suljettu kirja, joka ei käskemällä vastaa, mutta hänelläkin\non hetkiä, jolloin suuri alkuperäinen luonto hänen tahtomattaan\nvastaa. Siinä eivät tehoa silloin tarkoin suunnitellut ojaverkot,\nei niskaojat, eikä imukaivot. Vangitut, elon suurimpaan tehtävään\nluodut pohjavesiverkot sykkivät rajusti ja säteilevät läpi. Ei mitään\nvaaraa, sillä kyseessä on kulttuuripelto ja sen monilla varakaivoilla\njärjestelty tulvatuhojen ehkäisytoiminta. Tavallinen ihminen ei mitään\nedes huomaa, vain herkkävaistoinen varvullakatsoja saa värähteleviä\ntuntuma-aavisteluja tästäkin elämän raskaudesta.\n\nJa niinkuin huolehtien siitä, ettei moneen kertaan raasittu\npuroniittykään jäisi näinä auringonjumalan suurina hetkinä osattomaksi\nkärsimyksen ihanuudesta, on luonto yhä häntäkin muistanut sivusta\nsiepatulla sattumavarauksella.\n\nNaisellisessa, tosin ymmärrettävässä ja anteeksi annettavassa\nuteliaisuudessaan on hän tullut ottaneeksi selvää laivurin\ntestamenttikirjan lyijykynällä lisätystä jälkisäädöksestä.\nPlusparistoa ei voida syyttää, että hän olisi huonosti tehnyt\nhänelle uskotun tehtävän. Hän on hangannut neliskulmaisen koulukumin\nensin kahdeksankulmioksi ja sitten ympyräksi poistaessaan laivurin\nlyijypännän jälkeä, mutta ase on ollut kolmen numeron »kohinooria»,\nmitä lienee ollutkaan, ja laivurilla oli raskas käsi, niinkuin ankkurin\nsiivellä olisi vedetty. Huolellisesta puhdistustoimesta huolimatta\non jälki jäänyt valoa vasten arvattavaksi salakirjoitukseksi, jonka\nutelias sielu yksinäishetkinään ottaa selväksi ja saa siitä ansaitun\nrangaistuksensa.\n\nAuringon temppelissä on suuria hiljaisia hetkiä, jolloin »siunaaman\nhetki» ei anna hänelle siunaaman rauhaa. Hän on monta vuotta toivonut,\nniinkuin ystävä parhaimman ystävänsä puolesta toivoo, että oikea kipuna\nolisi iskenyt, mutta se vain ei ole iskenyt. Herkkätuntoisena ja\nystävänsä tunne-elämää ymmärtävänä naisena hän vaistoilee oikean syyn.\nKeväthetket kuluvat, kesä on kuin yksi yö, syksyn merkit jo tuntuvat.\nKohta jo on myöhäistä. Kerran ylhäällä vuorella, eräänä ulkoisesti ja\nsisäisesti sähköistävänä palvontahetkenä välähtää taas mieleen laivurin\n»siunaaman hetki». Aluksi hän torjuu ajatuksen mahdottomana. Se ei\npakene kauaksi, se palaa, lyö ja lyö. »Se ei ole synti... suurempi\nsynti...»\n\nVähitellen se muuttuu hänelle Korkeimman käskyksi. Millä riemulla hän\nomasta puolestaan olisi siihen suostuvainen, kun hän vain löytäisi\noikean ratkaisun. Hän luottaa niin näihin tovereihinsa, että hän voisi\njättää heidät päiväkaudeksi auringon jumalan temppeliin, niinkuin on\nuseasti jättänytkin. Naisen ihmeellisellä herkkyydellä hän vaistoaa,\nettä yksi ainoa sana, katse tai kosketus yhdistäisi siunaaman ajaksi\nnuo elämänsiunauksen elohopeakärjet.\n\nMikä rajaton päästämisen tai pidättämisen valta onkaan annettu hänen\nkäsiinsä. Monta kertaa hän on jo aikonut nousta ja yhdistää elovirrat.\nHän on mielikuvituksessaan niin herkästi asiassa sisällä, että\naavistelee suotuisimman hetkenkin, mutta laukaiseminen jää. Maailma on\nlikainen ja paha. Se ei ymmärtäisi heitä. Tekopyhänä, pilkkanauruin se\nolisi valmis murskaamaan heidän simpukankuorensa ja yhteisonnensa. Hän\nei ehkä osaa vielä sitä siunausta, mikä hänen pitäisi tällä hetkellä\nrukoilla? Naisena ja siskona hän olisi valmis lukemaan sen tässä\nvierellä, alttarin ääressä. Hän miettii, kärsii ja odottaa kohtalon\nmerkkiä, mutta sitä ei ilmesty.\n\nNiin he kaikki kaipaavat ja kärsivät. Suuri kaihoisa elontuska ympäröi\nheitä hiottavana huppuvaatteena. Mies tuntee sen tukahduttavan\npainostuksen hetkinä kaikkein voimakkaimmin. Puolittain arvattavin\nkatkosanoin, useinpa vain valtimosähkötyksin hän siitä osatovereilleen\ntiedoittaa.\n\nHe elävät yhdessä syntymisen tuskan, elämän kärsimysten ja eron kaihon\nkipeän raatelevat kohtalonhetket. Tulvaniitty vuoren alla on heidän\nkuvitelmissaan ikuinen virta, elämän virta, kuoleman virta. Laakso on\nkapea, reunavuoret kohoavat jyrkkinä, uhkaavan läheisinä.\n\nLaivaako siellä lastataan, elämänlaivaa, kuolemanlaivaa? Se on vesitaso\nja lähtee elämänvirrasta, kuoleman virrasta? Kone käy, joutukaa mukaan,\nkaikki mukaan, kenessä elämää on!\n\nJoutukaa, kiirehtikää! Laakso kapenee! Vesi vähenee! Vuoret suistuvat\nmeidän päällemme! Joutukaa, miksi viivyttelette enää!\n\nSinne murskaavien kallioiden kohtuun on haudattu laakson tuska,\nmaan tuska, koko maailman ikuinen kärsimyksen tuska. Kuitenkaan se\nei häviä. Se on jalo alkuaine, joka ei milloinkaan katoa. Se etsii,\nvelloo ja sulattaa. Kerran se puhkaisee tiensä uusia maita ja taivaita\nvalloittamaan, elämän pysyväinen elohopea, ikuinen riemu ja tuska.\n\nHikevä ukkostuntuinen ilma värähtelee. Pilvet nousevat ja laskevat.\nIkäväiset kädet pusertavat, kaipaavat sydämet tykkivät. Ihmishengen\niankaikkinen elonkaipaus nousee ja laskee, laaksosta vuorille, vuorilta\nlaaksoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä on herättänyt heidät aikaisin, jo illalla on tehty siitä sopimus.\nHe pukeutuvat äänettömästi, kuiskaillen. Äiti ja koululapset saavat\nnukkua vielä tunnin, Petteri myös, hän on väsynyt, koska hän eilen\npalasi sotaväestä. He sulkevat ovenkin äänettömän hiljaisesti ja\nrapsuttelevat varpaisillaan routaisen pihamaan ylitse, isä kelkkaa\nkannatellen.\n\nVarpunen tirskahtelee kuurakiteisellä akkunalaudalla. Muuten on\nhiljaista. Varhaiskevätaamun aavisteleva herkkyys läikähtelee taivaan\navartuvissa pihatarhoissa.\n\nPellonlaidassa odottaa heitä välkkyvä hanki. Se on niin kovaa, ettei\npieni jalka edes korollaan iskien saa siitä kuin murenevia sirusia.\n\nLapset asettuvat kelkkaan, kaksi vanhimpaa rinnakkain ja Kerttu,\nnelivuotias heidän syliinsä. Kaiken varalta on otettu isän taskuun\näidin vanha kaitainen kaulaliina. Isä sitoo sen somaksi puolivanteeksi\ntapista tappiin. Se tukee hauskasti heitä kaikkia, Kerttua rintaan,\ntoisia kylkiin, lämmittää suloisesti.\n\nKaikki varaukset ovat valmiit. Tulevaisen riemun aavistus hyppelyttää\nkäsiä ja jalkoja, riipoo pientä rintaa. Siitä on jo monta kertaa ennen\npyyhälletty alas järvelle, tuskinpa ennen näin hurjalla hummalla.\nMaltittomasti odotellessa ei osata hengittää enää muuten kuin\nnielemällä. Isä vetää muutamia syviä siemauksia, niinkuin janoinen\nolisi. Kevätaamun ilma juovuttaa. Tänä loistavana hankiaisaamuna se\naivan huumaa ja pyörryttää.\n\nHän vetää viimeisen pitkän siemauksen, raitis ilma kirpaisee\nrintaontelon pohjalla. Hän pidättää ilman ja potkaisee liukuvaan menoon\ntäysinäisin palkein. Lapset kipristyvät toisiinsa kiinni. Varsan\nrapisevat kaviot iskevät tulta, liinaharja säkenöitsee. Ohitse vilahtaa\npihlaja, perunakuoppa, saunanpiippu. He liukuvat jo järven jäätä\npitkät matkat toisella jalaksella. Kädet huiskivat, kasvot loistavat.\nKaitaliinan toinen solmu aukeaa ja sen pää juoksee vierellä pitkänä\nvaaleana häntänä.\n\nKelkka ei nousekaan kahdelle jalakselle, kallistuu enemmän vain,\npainuu, uppoaa. Mitä nyt? Ei mitään hätää! Äidin kaitaliinan pää vain\nvähän kastuu. Se on pieni ikävä tämän ison riemun rinnalla. Vesi nousee\nnopeasti, jo istuimeen saakka. Lapset kirkuvat ja nostelevat jalkojaan,\nmutta tyyntyvät pian, jopa naurahtelevat, koska isäkin nauraa. Ei\nmitään hätää voi olla isän kelkassa.\n\nHän saa Kertun kuivana jäälle. Irman ja Esterin sukat vähän kastuvat,\nhousutkin, mutta ne voidaan käydä muuttamassa ja sitten lasketaan mäki\nuudestaan. Nyt ei ole järvessä enää muuta kuin potkuri, sekin liukuu\npian, kas noin ja sitten isä itse.\n\nMutta isä itse ei nousekaan niin helposti kuin kuorma ja potkuri.\nHän on pienissä nostelutehtävissä viivästynyt muutaman ylimääräisen\nhetken ja vaipunut vyötäisiään, jopa kainalokaan myöten. Vettä ei\ntässä paikalla liene kuin puolisentoista metriä, mutta pohja on\nliejuinen. Hätkähtäen hän muistaa tämänkin vasta joitakin sekuntteja\nliian myöhään. Hän tuntee olevansa jo saappaistaan kiinni ilkeästi\nsäväyttelevässä mutaliejussa.\n\n— Eikö isä pääse pois? Jääkö isä sinne? Kuoleeko isä tuonne? He kaikki\nkolme ovat ehtineet jo kysymään, mutta isä ei ehdi vastaamaan, sillä\nhän ei ole saanut irti vielä kumpaakaan jalkaansa. Hän tuntee kuin ne\nvajoaisivat vain. Liejupohjan imevä puuroliisteri sähköttää kylmiä\nhätämerkkejä, julmia hämähäkin tainnutussyöksyjä: Kiinni olet! Moni on\njäihin jäänyt! Tähänkin järveen! Et pääse enää irti! Et pääse! Et!\n\nPotkuri on etäämpänä jäällä. Tytöt ovat lähellä. Kerttu itkee ja toiset\novat jo itkun vaiheella. He tepastelevat liian lähellä puhkeaman\nreunaa. Keväinen jää on haurasta.\n\nKeväinen jää! Et pääse! Jäihin jäät!\n\n— En jää!\n\nHän painaa silmänsä kiinni ja painuu uppeluksiin, kiertyy puoliruuviksi\nja käsillään auttaen kierähtää hurjan, eläimellisen syöksähdyksen.\nSalamat iskevät, maailma pimenee. Hän menettää tajunsa muutamaksi\nhetkeksi. Mutta kun hän avaa silmänsä on kirkasta jälleen. Hän makaa\nulompana jäällä. Lapset hyppivät ja nauravat hänen ympärillään. —\nPääsipä isä! Ei jäänyt! Ei isä jää!\n\nHänen silmänsä sokenevat jälleen. Rintaa viiltää, kuin veitsellä\nkaiveltaisiin. Helpottaa, kohoaa, kuuma syöksähdys tulvahtaa suuhun.\nEnnen sitä on syöksähtänyt ennakkoviesti. Hän tietää sylkemättä,\nmitä suussa on ja mistä on kysymys. Lapset tanssivat piirileikkiään\njäällä. Hän nielaisee päättävästi ensimmäisen suuntäyden ja käyttää\nviivyttelemättä pientä väliaikaa hyväkseen. — Irma ja Esteri äitiä\nhakemaan, joutuin! Kerttu jää isän luokse!\n\nTytöt käsittävät asian tärkeyden paremmin sävystä kuin sanoista ja\nalkavat juosta kelkkaa edellään työntäen. Toinen kuuma pullahdus.\nSe syöksähtää sillä voimalla kuin päävaltimo olisi auki, pitkänä\nluiskahduksena jäälle. Kerttu huomaa sen, juoksee luokse, ja itkee.\nMiksi isä puolukkaa oksentaa? Kuoleeko isä? Hän ehtii rauhoittaa, ettei\nisä kuole. Tyttönen istuu hänen vierelleen jäälle.\n\nSyöksyt pulpahtelevat yhä taajemmin. Hän on pieniä hetkiä tajuttomana,\nmutta selvänä ollessaan tuntee, että on vain ajasta kysymys, pienestä\najasta. Se ei ahdista vähääkään hänen mieltään. Ja kun paine vähitellen\nhiljenee, on hänellä keveämpi olo kuin milloinkaan ennen. Hän tuntee,\nettä voisi laulaa, viheltää, pyörähdellä jäällä, ellei suu vielä\nsilloin tällöin täyttyisi puolukalla.\n\nPuolukalla! Miten hauskasti isän pikku Kerttunen aina selitykset\nkeksii. Hän onkin isän pikkuinen leppäkerttu. Hänellä on kesäisin\nyllään keltainen kolttu, jossa on mustia täpliä kuin kengännappeja. Isä\non kerran nähnyt sellaista kangasta kaupassa ja tuonut monta metriä\nsitä, vain Kerttua varten. Muille tytöille siitä ei ole neulottu\nkolttuja, Kertulle vain yksivuotisena, kaksivuotisena, kolmen ikäisenä.\nÄiti ja siskot ovat usein tätä kummastelleet, tytöt napisseetkin. Eihän\ntäpläkolttua muille kuin Kerttuselle!\n\nHän sokenee tajuttomaksi kotvaksi aikaa. Kun hän uudelleen herää,\nhuomaa hän Kerttusen lentäneen kädelleen istumaan. Hän on niin pieni\nja sievä, todella kuin äidin pyhäkengän nappi, suu kuin pyöreä\nneulanreikä, kirpeä kyynelhelmen simpukkainen neulan nupin kokoisessa\nsilmäsessä. Hän sopottaa korvaan, mutta sitä on vaikea kuulla, kun\nhänellä pikku lintusella on niin pieni piipittävä ääni. Hän saa\nkuitenkin siitä selvää, kun oikein tarkasti herkistäytyy. — Kuoleeko\nisä? — Ei isä kuole. Eikä pikkuinen Kerttuseni saa itkeä. Kukaan ei saa\nnyt itkeä. On niin kaunis aamu.\n\nHän antaa pikku sormensa lintusen käteen. Hän puristaa tuntuvasti,\nlämpimästi. Napin kokoinen leppälintu, hiuksenhienoilla\nsormikyntysillään. Miten se on mahdollista?\n\nHän virkistyy hetkeksi aivan selvään tajuun ja kohoaa ryntäilleen\nniin paljon, että huomaa, mitä kotipihalla tapahtuu. Hankirinnettä on\npotkuri alaspäin lähdössä. Yksi tyttö istuu kelkassa ja poika ohjaa.\nHän tuntee ne hyvin. Vai niin vekkulit, vai hankiaisille lähdössä!\nEilen vasta sotaväestä pääsit ja nyt jo tyttö kelkassa, poika, poika!\n\nPuolukan syöksähtely on loppunut kokonaan. Tuntuu vain huikaisevan\nkohottava keveys. Ihan varmaan hän kohoilee jäällä ja Kerttunen\nhypähtelee mukana käsivarrella istuen, hymyilee nuppisilmillään\nja pusertaa sormesta hiuksenhienoilla sormillaan. Kelkka vilahtaa\npeltorinteessä, ilmassapa se vilahtelee. Tyttö istuu, poika ohjaa,\nsenkin kapitulantti! Lentolaivaahan se junkkari ohjaa! Sillä välin,\nkun kaartelevat, nukahdan vähän. Pidä kovasti kiinni, pikku Kerttunen.\nPuristathan sinä, tunnen sen.\n\nHän herää lämpöiseen tipahteluun. Mitä ihmettä? Tippalääkettä pullosta\nsilmiin? Miten somasti ja tutusti se tipahtelee: tip-tip-tip.\nKatse kirkastuu. Minähän tunnen tuon tytön, joka ylhäältä päin\nnoin taitavasti tiputtelee. Hän muistaa jo aivan selvästi kaiken:\nhiilivaunun, pyykkimuijat, juoksupojan, niinkuin silmien edessä\nnäkyisi. Hän muistaa sen laulunkin, jota taitava viuluniekka\nyläkerroksessa pianon säestyksellä soitteli ja toisteli. Et usko,\nvarmasti muistan. Kuulehan, kun laulan, tai vihellän vain. Minulla on\njokin karva kurkussa. Kuuntele, näin se kuului!\n\nHän supistaa suutaan ja viheltää tai on viheltävinään pitkät ajat,\ntoistot moneen kertaan. Tyttö nyökäyttelee ymmärtävänsä. Miksi ei hän\nymmärtäisi, viisas tyttö. Miten ihanat silmät hänellä onkaan, noin, nyt\njuuri, kun kyynelhelmi kalvossa kiehii. Kuuntele tämän viimeisen säkeen\nhiljenevä toisto.\n\nSitten meidän onkin jo lähdettävä matkalle. Hän muistaa, että kiireesti\non jo lähdettävä, vaunut lähtevät niin aikaisin. Et lähde? Miksi et\nlähde? Laakso jää? Ainahan laakso jää, milloin uutta parempaa lähdetään\nhakemaan. Täällä on viimeaikoina tuntunut ahtaalta, kerranko siitä\non ollut puhetta. Minulle on nyt annettu tiukka määräys laajempien\nlaaksojen etsimisestä, kaukaa loistavien aurinkovuorten takaa.\n\nEihän tätä näin valmista paikkaa voi ilman muuta jättää, oikeassa olet.\nNiinkuin se meidän edeltäjämme, se liikemies. Siinä oli hätäinen mies.\nHän yrittää naurahdella, kun muistaa tässä niitäkin aikoja.\n\nNyt se kirkastuu. Minä lähden yksin. Jää sinä hoitelemaan\nrauhanlaaksoa. Kun löydän uuden paikan, niin palaan heti hakemaan\nsinut ja lapset. Joku voi sittenkin tänne jäädä. Jääköön kapitulantti.\nHänelle se perintökaaren mukaan kuulunee. Pitkä matka? Eikö mitä. Eihän\nnykyisin enää pitkiä matkoja olekaan ja jos onkin, niin ne kuljetaan\npaljon nopeammin kuin ennen lyhkäiset.\n\nNo, mitä vielä? Testamenttiko? Kuule! Siinä oli jälkisäädös, että Irjan\npitää mennä naimisiin. Minkä minä sille mahdoin, kun laivuri jätti\nasian niin avoimelle retuperälle ja Irjakin on ollut niin itsepäisen\nkiinteä. Sellainenpa olit itsekin ensimmäisenä talvena, muistelehan\nvain. No, ellet olisi ollut, ei meidän seuraava juhannuksemme olisi\nollutkaan niin ikimuistoisen ihana. En sinua moiti, kiitän sinua siitä\nja vielä suuremmalla syyllä siitä, että jälkeenpäin olet ollut niin\nantoisan ylitsevuotavainen.\n\nNiin se laivurin testamentti? Kyllä te Irjan kanssa siitä sovitte, te\nolette käytännön asioissa niin neuvomattoman eteviä, kumpainenkin.\nMutta se lyijykynällä riipustettu jälkisäädös? Siinä on pulmaa teidän\nviisaille päillenne, kumpaisellekin. Jos se koskisi sinua, ei sitten\nmitään hätää olisi, mutta Irjalle alkaa vähitellen tulla jo kiire.\n\nNiin kaiketi tulee tässä itsellenikin. Mikä asia se vielä olikaan,\ntärkeä asia? Ai, niin kuule, minä en ole sinulle sanonut vielä\nsitäkään, että laivuri jätti meille paketin pankkiin. En ole\ntullut noutaneeksi sitä, kun olen pelännyt teitä. Siinä on jotakin\npientä taskutavaraa, parhain kaiketi laivurin täytekynä. Anna se\nIrjalle! Kun hän täyttää sen punaisella musteella ja korjailee sillä\nhiljaisina kuutamoiltoina lasten vihkoja, tuntuu hänestä, niinkuin hän\nkirjoittelisi laivurin sormella. En minä ole ollut niin sokea kuin\nolette ehkä luulleet.\n\nNyt myöhästyn, ellen heti lähde. Oli minulla vieläkin yksi pieni asia.\nOdota silmänräpäys, heti saan sen kiinni. Hän räpäyttää silmäänsä ja\nsiinä välähtymässä vilahtaa keskimatkan viimeinen suora, tuttu, tuima\npoika kärkikiilassa, liput hulmuavat, tuhannet kädet huiskivat. Jo\nmuistan. Se on poika, kuuletko? Seitsemännen tytön jälkeen, se on\njotakin se! Poika aluksi, poika lopuksi! Kiila ja tappi!\n\nJa siitä ilosta lähden minäkin kuin sadan metrin kuopista. Kaksitoista\nsekunttia, tai pari kymmenystä ylitse. Anna merkkiä, no, tyttöseni!\nItketkö? Turhista! Eihän tämä ole kuin hetken ero ja uusi tapaaminen.\nSuru ja ilo, niinkuin elämässä aina. Älä viitsi suuhun. Olen juossut\nliiaksi ja oksentanut puolukkaa. Silmiinkö sinä... Ikuisesti oma...\nIhana tyttöni... Minä tämän... kaiken muistan... Muistan sinut aina...\nmuistan...\n\nHän aikoo kääntyä ja vilkuttaa, mutta unohtaa kaiken, sillä loistava\naamu on avautunut. Aurinko nousee suurena sädehtivänä hehkupallona,\ntavallisesta tuloportistaan idän puolen laaksoavautumassa. Hanki\nkimmeltelee alla helmiäissilmin kirjailtuna purppurakankaana,\npeittää pellot, järven, suuren harjun takaisen valtajärven,\nsilmänkantamattomiin koko maan avaruudet.\n\nHän näkee sen pienimmätkin eloliikahtelut kuin tuhatvoimaisesti\nsuurentavan kiikarin silmästä. Joku äijä sytee rysäavantoaan, sylkäisee\njäälle ruskean tupakkasyljen. Koirasteeret hurraavat villissä\nvimmassa keskellä jäätä, punaiset silmäheltat ovat kuin samettilaput.\nRantasilmäkkeessä pajupehkon alla vilahtaa piisamirotan karvapää,\nviereisessä avannossa keikahtaa toisen lattea perämela.\n\nJo on erinomainen kiikari! Tuhannentuhatta kertaa se suurentanee!\n\nHän suuntaa sen kotirantaan. He istuvat yhä vielä jäällä, kelkan\nvieressä, äiti ja Kerttunen istuvat, Petteri seisoo, se kapitulantti.\nMutta mikä jäällä makaa? Minä! Matti, Pahka-Matti! Kuinka se on\nmahdollista? Minähän katselen täällä kaukana, korkealla? No, miksi en\nolisi. Tällaisena aamuna on kaikki mahdollista. Istukoot vähän aikaa,\nlämmin aamuhan nyt jo on. Aurinko ei heille pahaa tee.\n\nHän suuntaa kiikarinsa pelloille, laaksoon ja vuorelle. Vuorisuon\nladossa on ainakin viisi kuormaa vielä heiniä. Se riittää ja vähän\njää. Ei kunnolla riitäkään, ellei vähän jää. Vesi lirisee vuoripellon\nkokoojaojan laskuaukosta. Kunnossa on. Hän käväisee pikipäin omienkin\npeltojen kolme aukkoa. Kaikki selvänä!\n\nMutta yksi kottaraisen pesä on koivun kyljestä irtautunut.\nKapitulantti, kenttälennätinmies sen huomaa. Latvapuoleen ne aina\nkatselevat. Ilman sukset ovat pihassa. Huh, huh, missä siivossa.\nToinen kumiside on poikki ja kärkipuolet ihan valkoisina. Hän kiintyy\nihmettelemään taas sitä seikkaa, miten hän voi nähdä varpaalliskumin ja\nkärkipuolen yht'aikaa. Tämä kiikari? Totta kai se tervaamattoman suksen\nläpäisee.\n\nHän aikoo kääntää jälleen rantaan nähdäkseen, vieläkö siellä otetaan\naurinkoa, mutta takaa kuuluu kumeaa kohinaa. Hänen täytyy irroittaa\nsilmänsä kiikarista ja kääntyä katsomaan.\n\nÄäretön meriulappa avautuu aurinkomainingeissa keikkuen. Laiva lähenee\npullistunein purjein. Ja laivuri seisoo peräsimessä avopäin, nauraen,\nleijonanharja tulta tuiskien.\n\n— Laivuri! Seisotko sinä jo omilla jaloillasi?\n\n— Totta totisesti! En ole kipurahaa nostanut näistä enää kahteen\nvuoteen!\n\nHän jättää peräsimensä ja keinuu heiluvaa kantta pitkin joustavin\nvalssiaskelin.\n\n— Terve, veli!\n\n— Terve, terve!\n\nHe liikehtivät yhdessä muutaman kierroksen välkkyvää laivan kantta\npitkin.\n\n— Onko tämä Iso- eli Tyynivaltameri?\n\n— Iso tämä on, mutta ei tämä mikään tyyni meri ole! Huomaisi sen\npurjeistakin, ellei olisi maakrapu!\n\n— Lasketko noin valtoimenaan? Jos joudutaan niin oudoille vesille,\nettei osata takaisin kotiin.\n\n— Voi koliiperilintu puheitasi! Luota vanhaan laivuriin ja hyvään\nkompassiin!\n\nLaivuri nauraa. Valkoiset hampaat välkkyvät ja leijonatukka hulmahtelee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukko seisoo mahtavana kanalaportaikon ylimmällä askelmalla, keikistää\nkomean asentonsa takakenoiseksi ja kiekaisee kerran. Se on ensimmäinen\nlyönti, pian tulee toinen. Mutta minuutin kuluessa ehtii satapäinen\nsoittajajoukko paikoilleen ja kun määrälyönti paukahtaa, alkaa suuri\norkesteri komean kevätmarssin täydellä riemulla ja voimalla. Viulut\nlurittavat, sellot kohahtelevat, vaskipuhaltimet helisevät ja rumpali\npaukauttelee voimapaikoissa kattilankannella ja pallovasaralla.\nKonserttimestari kiekaisee mukaan hetkisen myöhästyen, pitää kuitenkin\nalkusignaalin omina ansioinaan ja katselee pöyrevänä ympärilleen.\n\nYhdeksättä raskauttaan kantava, kohtalon iskemä nainen istuu jäällä\nmiesvainajansa pää sylissä senkin jälkeen, kun on suudelmilla sulkenut\nhänen auringon noustessa sammuneet silmänsä. Pikku Kerttu pitää\nkummankin sormesta kiinni ja lohduttelee äitiä: Ei isä ole kuollut! Ei\näiti saa itkeä! Isä sanoi, että on kaunis aamu! Kukaan ei saa itkeä!\n\nKapitulantti kävelee hieman ulompana jäällä, kuulee pikku siskon\ntoistuvat vakuuttelut, mutta ei voi pidättää kyyneleitään. Hän takoo\njäätä saappaansa korolla ja muistelee kaikkea, mitä sotaväessä\nja koulussa, kirjoissakin on puhuttu itsehillinnästä ja tahdon\nkasvattamisesta. Hän muistaa hyvin ne ohjeet, mutta ei voi tällä\nhetkellä sovittaa niitä käytäntöön.\n\nSuurella orkesterinäyttämöllä tulee hetkisen kestävä tauko. Sen\nkestäessä nousee sulavalta peltoläiskämältä solisti, pieni kiuru,\nlaulaa vapaan heleästi, nousee nopean keveästi, nousee, yhä nousee.\nPieni musta tuikku näkyy enää siintävän kirkkauden avaralla laella,\nmutta tiukuheleä ääni kuuluu kuin taivaan orkesterin ensiviulu.\n\nNainen katsoo koko ajan sen nousua, kuuntelee sen heleää laulua,\ntuijottaa avaraan korkeuteen, palavasti kuin ihmemerkkiä odottaen.\nKiuru katoaa hetkeksi, äänikin häipyy. Hän katsoo entistä palavammin,\nodottaa kuin sielullaan imien.\n\nJo kuuluu jälleen enkelin viulunääni, näkyykin se armonlintu, pikkuinen\nmusta pisara. Se laskeutuu, suurenee. Ääni vahvistuu, helisee. Sävelet\ntippuvat kuin hopeakellosta, erillisinä helminä, avaruudessa välkkyen,\nsuoraan avoimeen sydänhaavaan.\n\nPetterin aika on vihdoin tullut. Hän on taistellut itsensä varmaan\npäätökseen. Hän kohentaa vyötään, tekee sotilaallisen täyskäännöksen\nja astuu päättävästi äidin luo, pysähtyy, tarttuu käteen ja katsoo\nsilmiin, niin hän on päättänyt.\n\n— Älä itke...\n\nTarkoituksena oli jatkaa: äiti, minä olen jo mies! Mutta viimeiset\nsanat jähmettyvät poskien juonteisiin.\n\nToki äidillä on aavistelujen armoitettu lahja. Helposti hän uljaan\nmiehensä itkuväänteisistä poskiuurteista ne arvaa, lukeepa enemmänkin\nkuin kapitulantti aikoi sanoa. Hänen miehensä ei ole kadonnut, se\non vain hypähtänyt toiseen, uuteen mieheen. Ja toiseenkin, vielä\nuudempaan mieheen! sähköttää urheilijamies hänen kylkeensä pienellä\npiikkarivarpaallaan.\n\nHän pyyhkii monen ilon, monen surun ja tämän suuren surun kirkastamat\nsilmänsä. Kyyneleet kuivahtavat nopeasti, niinkuin aina näissä\nkauniissa silmissä, joita jalo sydän lämmittää. Hän puristaa poikaansa\nja puristaa tyttöään. Hän voi puristaa kolmattakin lastansa,\nsitä urheilijapoikaa, hänellä on niin laaja sydän ja ihmeellinen\nulottuvaisuus.\n\n— Ei äiti itke! Kun isä levähtää, palaa hän meidän luoksemme!\n\n\n\n"]