[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUuhQtnh5RKMGj-Ak8qZFjUy5UeCTz5wTslPbJJt86qc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2782,"Tulella ja miekalla I","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2782-sienkiewicz-henryk-tulella-ja-miekalla-i","2782__Sienkiewicz_Henryk__Tulella_ja_miekalla_I","Kuvaus menneiltä ajoilta","romaani",[],[15],"nobel","fi",1884,57445,375895,false,53511,[23,24,25,26],"Cossacks -- Poland -- Fiction","Cossacks -- Ukraine -- Fiction","Historical fiction","Poland -- History -- John II Casimir, 1648-1668 -- Fiction",[28,29,30],"Historical Novels","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 1\" by Henryk Sienkiewicz is a historical novel published in 1884. Set during the 17th-century Khmelnytsky Uprising in the Polish-Lithuanian Commonwealth, it follows Lieutenant Jan Skrzetuski as he navigates loyalty, love, and war. When Skrzetuski falls for Helena Kurcewicz, he finds himself entangled in a dangerous rivalry with Bohun, a fierce Cossack warrior. As Cossack and Tartar forces unite against Polish nobility, personal passions collide with epic historical events in this tale of heroism and survival. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Talvio, Maila",315,"Sienkiewiczin historiallinen suurteos sijoittuu 1600-luvun Puolaan ja Ukrainaan kasakkakapinan aikaan. Romaani kuvaa puolalaisten ja kasakoiden välistä veristä kamppailua, jossa isänmaallisuus ja valtapolitiikka kohtaavat historiallisessa murrosvaiheessa.","Henryk Siekiewiczin 'Tulella ja miekalla I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2782. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TULELLA JA MIEKALLA I\n\nKuvaus menneiltä ajoilta\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\n\nTekijän luvalla puolankielestä suomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nJOHDANNOKSI.\n\n\nKun \"Tulella ja miekalla\" (Ogniem i mieczem) v. 1884 ilmestyi,\nherätti se ihastuksen, jollaista ei pitkään aikaan mikään puolalainen\nkirja ollut saanut osakseen. Ulkomaillakin johti teos yleisön\nhuomion Puolaan ja puolalaista kirjallisuutta aljettiin kääntää\nlänsi-eurooppalaisille kielille. Puolalaisia viehätti tässä kirjassa\nsekä Sienkiewiczin yhtä värikäs kuin asiallinen kertomistapa että\nitse isänmaallinen aihe: vyörytetäänhän tässä teoksessa silmien\nohitse joukottain henkilöjä ja tapauksia eräästä puolalaisen\nhistorian kohtalokkaimpia aikakausia.\n\nVaikka \"Tulella ja miekalla\" luonnollisesti on löytänyt ja aina tulee\nlöytämään likeisimmän lukijapiirinsä Sienkiewiczin kotimaassa, on sen\nviehätysvoima ei-puolalaiseenkin lukijaan suuri. Tämä Sienkiewiczin\nnuoruudenteos on kuin onkin niitä historiallisia romaaneja, joissa\nkuulemme ikäänkuin historian humisevan päidemme päällä ja tunnemme\nihmisjoukkojen kamppailun alkuoloista, kaaoksesta kohti järjestettyjä\noloja, selkeyttä. Kuin loistava, Sienkiewiczin kuuluisan maamiehen\nMatejkon, maalarin, kuvasarja, leviävät Tulella ja miekalla-teoksen\ntapahtumat lukijan eteen.\n\nPari sanaa suomalaiselle lukijalle selitykseksi hiukan\nmonimutkaisesta kasakkalaitoksesta.\n\nPuola oli 16:nnella vuosisadalla kohonnut Itä-Euroopan mahtavimmaksi\nvaltakunnaksi. Koko itäinen puolisko oli kansallisuudeltaan\nliettualainen ja venäläinen. Varsinkin valtakunnan lounaisissa\nmaakunnissa asui venäläisiä, etupäässä vähävenäläisiä, jotka olivat\nkreikkalaiskatolista uskoa. Puolalaiset yrittivät heidän keskuuteensa\nlevittää roomalaiskatolista uskontoa. Tämä nosti vähävenäläiset\nvastarintaan, joka kävi yhä kovemmaksi, kun puolalaiset saattoivat\nosan ennen vapaita vähävenäläisiä talonpoikia maaorjuuteen.\nVähävenäläisen vastarinnan johtajiksi tulivat kasakat, joiden\nkeskustaksi 16:nnen vuosisadan lopulla muodostui Sicz eli Setsh\neräällä Dnieperin saarella koskien alapuolella. Sensijaan että he\nennen olivat ryöstäen hyökkäilleet tatarilaisten ja turkkilaisten\nalueille, he 1590-luvulta alkaen ahdistelivat myöskin puolalaisten\nylimysten kaakkoisissa rajamaissa olevia maatiloja. Heidän joukkoonsa\noli näet siirtynyt paljon puolalaisten herrojen karanneita\nmaaorjia. Nämä hyökkäykset kehittyivät vähitellen varsinaisiksi\nsotaretkiksi Puolaa vastaan ja tulivat sitä vaarallisemmiksi,\njota lujemmaksi kasakkain sotilaallinen järjestö oli muodostunut.\nRauhanteossa kasakkasotien jälkeen oli aina kysymys siitä, kuinka\nsuuri kasakkasotajoukko sai olla. Niin esim. v:n 1625 sopimuksessa\nmäärättiin, että kasakkajoukkoja saisi olla 6000 miestä, muiden\noli palattava takaisin maaorjuuteen. Sallittu kasakkamäärä oli\npantava luetteloon, rekisteriin. Rekisterikasakat olivat siis Puolan\nhallituksen suvaitsemia kasakkoja ja heihin luultiin voitavan\nluottaa. Erittäin vihasivat kasakat Puolan valtakunnan suojaksi\nheidän lähimpään naapuruuteensa rakennettua Kudakin eli Kodakin\nlinnoitusta. Useissa taisteluissa koettivat kasakat hävittää\nKudakin ja suurentaa \"rekisterin\" lukumäärää. V. 1638 saivat\nkasakat onnettoman kapinan jälkeen kärsiä suuren nöyryytyksen.\nHeidän itsehallintonsa lakkautettiin, he saivat asua vain kolmessa\nstarostakunnassa. \"Rekisteri\" alennettiin jälleen kuuteentuhanteen,\nmitään sen ulkopuolella olevia kasakoita ei tunnustettu. Hävitetty\nKudakin linnoitus rakennettiin uudelleen ja kasakat alistettiin\nUkrainaan majoitettujen puolalaisten sotajoukkojen valvontaan. Mutta\nvain kymmenkunnan vuotta kesti hiljaisuutta. Bohdan Chmielnickin\njohdolla nousi koko Ukrainan kansa kapinaan puolalaisia vastaan.\nSiitä alkoi Puolan valtakunnan nopea heikentyminen. Kasakatkaan\neivät kuitenkaan saavuttaneet toivomaansa tulosta. V. 1654 Ukraina\nyhdistettiin Moskovan valtakuntaan ja samalla myöskin entinen vapaa\nkasakkajärjestö loppui.\n\nPuolalaisten nimien kirjoituksessa on seurattu — mikäli meidän\nkirjapainoissamme löytyvät merkit ovat sallineet — puolalaisten\nomaa kirjoitustapaa. Sen selittämiseksi riittänee seuraavien\nseikkain mainitseminen: _c_ on äännettävä kuin suomen _ts_ siis:\nChmielnicki l. Hmjelnitski; _cz_ on _tsh_, esim. Sicz l. sitsh; _z_\non soinnillinen _s_-äänne (esim. ven. znak); _ch_ = _h_; _rz_ äännetään\n_sh_ (_r_ ei kuulu ollenkaan) esim. Skrzetuski l. Skshetuski.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU\n\n\nVuosi 1647 oli kumma vuosi. Kaikkinaiset merkit taivaalla ja maan\npäällä ennustivat silloin onnettomuutta ja harvinaisia tapahtumia.\n\nAjan kronikoitsijat kertovat, että jo keväästä alkaen oli liikkeellä\nsuunnattomia heinäsirkkalaumoja. Ne tulvivat aroilta ja hävittivät\nkedot ja viljavainiot. Varmaan tämä tiesi, että tatarilaiset\nvalmistautuivat hyökkäämään maahan. Kesällä tapahtui suuri\nauringonpimennys ja pian senjälkeen ilmestyi pyrstötähti taivaalle.\nVarsovassa nähtiin pilvissä hauta ja tulinen miekka. Toiset väittivät\nruton olevan tulossa tuhoamaan maata ja ihmisten sukukuntaa.\nTurvauduttiin paastoihin ja almunantoon. Vihdoin tuli niin leuto\ntalvi, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet vertaa. Eteläisissä\nvojevodakunnissa eivät joet ensinkään jäätyneet ja aamuisin sulava\nlumi paisutti ne yli äyräittensä niin että rannat olivat tulvaveden\nvallassa. Satoi runsaasti. Aro likosi ja muuttui ainoaksi järveksi.\nKeskipäivälle taas paistoi aurinko niin lämpöisesti, että Bracslawin\nvojevodakunnassa [käsitti osan Podoliaa ja nykyistä Kiovan\nkuvernementtia. Suoment. muistutus.] ja Ukrainan aroilla nurmet\nvihannoivat jo joulukuun keskivaiheilla. Mehiläiset alkoivat hurista\nja surista keoissaan. Karja ammui tarhassa. Kun siis nyt koko luonnon\njärjestys tuntui olevan sekaisin, kääntyivät levottomat mielet ja\nkatseet odottamaan onnettomuutta Ukrainan puolelta, sillä sieltä se\nlikinnä tuntui olevan odotettavissa.\n\nAroilla ei kuitenkaan tapahtunut mitään merkillistä. Ne ottelut ja\nkahakat, jotka siellä nytkin suoritettiin, olivat varsin tavallista\nlaatua, niiden näkijöinä olivat ainoastaan kotkat, haukat ja arojen\npedot.\n\nSellaista oli aroilla. Viimeiset asutuksen jäljet päättyivät\netelässä Czehrynin takana Dnieperin puolella ja Dniesteristä\nlähtien jonkun matkan päässä Umanista. Sitte riitti loppumatonta\naroa aina mereen asti. Molemmat joet olivat sen kahden puolen\nikäänkuin kehyksinä. Dnieperin koskien alapuolella, Suistomaassa eli\nniinsanotussa Nizissä, siinä missä joki teki polven, saattoi vielä\ntavata kasakka-asutusta, mutta itse aroilla ei asunut ainoatakaan\nihmisolentoa ja ainoastaan siellä täällä jokien varsilla näkyi\njokin maavarustus kuin saari meressä. Nimellisesti kuului tämä maa\nPuolan valtakunnalle, mutta valtakunta salli tatarien käyttää sitä\nlaidunmaanaan. Kun kasakat taas usein ahdistivat tatareja, oli\nlaidunmaa samalla taistelukenttänä.\n\nKuinka paljon siellä oli taisteltu ja kuinka paljon sinne oli\nkaatunut ihmisiä, sitä oli mahdoton tietää ja muistaa. Haukat, kotkat\nja korpit yksin sen tiesivät ja kun kaukaa kuuli siipien havinaa ja\nrääkymistä ja kun näki lintuparvien kiertävän samaa kohtaa, tiesi,\nettä siellä lepää hautaamattomia ruumiita tai luita. Heinikossa\nväijyttiin ihmisiä kuin mitäkin susia tai suhakkeja, aroantilopeja.\nJoka tahtoi, ampui. Karanneet rikoksentekijät piileskelivät villeillä\naroilla, asestetut paimenet kaitsivat siellä karjojaan, ritarit\nhakivat sieltä seikkailuja, ryövärit saalista, kasakat tatareja,\ntatarit kasakoita. Joskus piti olla kokonaisia joukkokuntia\nvartioimassa karjaa hyökkääjiä vastaan. Aro oli niinmuodoin yhtaikaa\nsekä autio että täysi, äänetön ja uhkaava, hiljainen ja täynnä\nväijytyksiä. Näitä seutuja ei turhaan nimitetty \"Villeiksi kentiksi\".\n\nToisinaan otti suuri sota haltuunsa aron. Silloin virtaili\nsiellä tatarijoukkoja ja kasakkaparvia ja liikkui puolalaisia\nja valakialaisia lippukuntia. Öisin hirnuivat sekä hevoset että\nulvoivat sudet, messinkirumpujen ja kalistimien ääni kuului aina\nMustallemerelle asti, sekä pitkin niinsanottua Mustaa tietä että\nKuczmanin valtatietä [eteläisen Bugin ja Dniesterin välillä,\nnykyisessä Podolian kuvernementissa. Suoment. muistutus.] — olisi\nluullut kokonaisen kansainvaelluksen olevan liikkeellä. Puolan rajaa,\nKamienecista Dnieperille, vartioivat kasakkakylät ja maanvarustukset\nja kun tielle alkoi syntyä liikettä, saattoi sen huomata siitä,\nettä lukemattomat lintuparvet suuntasivat kulkunsa pohjoista kohti.\nRisteilevät tatarijoukot olivat ne tietenkin pelästyttäneet.\nMutta tuli tatari sitte Mustasta metsästä tai Dniesterin Valakian\npuoleiselta rannalta, niin hän aina, yhdessä lintujen kanssa,\npysähtyi arolle, pohjoisiin vojevodakuntiin.\n\nTänä talvena eivät kuitenkaan lintujen laumat kirkuen suunnanneet\nkulkuaan Puolaa kohti. Arolla oli tavallista hiljaisempaa.\nKertomuksemme alkaa hetkenä, jolloin aurinko laski, punaillen\nsäteillään autiota seutua. Pohjoisella äärellä Villejä kenttiä,\npitkin Omelniczekjoen pituutta aina sen laskuun saakka, ei\nterävinkään silmä olisi voinut keksiä elävää olentoa, ei edes\nliikettä aron tummassa, kuivassa kuloheinässä. Ainoastaan toinen\npuolisko auringon kiekkoa oli vielä näkyvissä ilman rannalla. Taivas\noli jo tummennut ja arokin hämärtyi hämärtymistään. Vasemmalla\nrannalla, jonkun matkan päässä joesta, oli töyräs, jota paremmin\nolisi saattanut luulla hautakummuksi kuin mäeksi — tällä töyräällä\nkiilteli entisen kasakka-asumuksen rauniot. Ehkäpä oli joku Teodorik\nBuczacki kerran rakennuttanut siihen kasakkavarustuksen — vihollisen\nhyökkäys oli sen sittemmin hävittänyt. Raunioista lankesi maahan\npitkä varjo. Etäisyydessä kimmeltelivät tulvivan Omelniczekjoen\nvedet, sillä kohdalla läheten Dnieperiä. Illan rusko sammui kuitenkin\nsammumistaan sekä maasta että taivaalta. Ilmasta kuuluivat kurkien\nhuudot, linnut olivat matkalla merta kohti. Muuten ei hiljaisuutta\nhäirinnyt ainoakaan ääni.\n\nYö lankesi arolle ja yön mukana tuli aaveiden hetki. Silloin\nkertoilivat kyliä vartioivat urhot toisilleen tarinoita kaatuneista,\njotka äkkikuolema oli temmannut pois keskeltä syntistä elämää.\nHeidän varjonsa karkeloivat pitkin aroa, niitä pitelemässä ei ollut\nristejä enempää kuin kirkkojakaan. Kun illan soimut pohjoisessa\nalkoivat sammua, ennustaen puoliyön hetkeä, luettiin kylissä\nrukouksia vainajien puolesta. Tiedettiin niinikään, että Villeillä\nkentillä harhailevat varjot olivat asettuneet matkustajien tielle\nja vaikeroiden rukoilleet heiltä pyhän ristin merkkiä. Vampyyrejä\noli niinikään tavattu ulvoen ajamassa ihmisiä takaa. Tottunut korva\nsaattoi jo kaukaa eroittaa suden ulvonnan vampyyrin ulvonnasta.\nKokonaiset varjojen sotajoukot olivat tulleet liki kyliä niin että\nvartioiden oli pitänyt hälyttää miehistö liikkeelle. Tällainen\nennusti usein suurta sotaa. Yksityisten aaveiden kohtaaminen ei\nsekään tietänyt hyvää, sitä ei kuitenkaan aina tarvinnut pelästyä,\nsillä elävä ihminenkin saattoi joskus ilmaantua arolle ja liukua\nmatkalaisten ohitse kuin haamu, joten häntä helposti saattoi luulla\nhengeksi.\n\nYön langettua yli Omelniczekjoen seudun, ei siis tuntunut vähääkään\noudolta, että hävitetyn kylän raunioille nyt ilmaantui aave, vai\nolisiko se ollut ihmisolento. Kuu nousi juuri Dnieperin takaa ja\nvalaisi Villit kentät sekä likeisten ohdakkeiden latvoja että\nkaukaista aroa myöten. Samassa tuli näkyviin muitakin yöllisiä\nolentoja. Ohi kiitävät pilvenhattarat peittivät tuontuostakin\nkuunvalon, joten nuo olennot vuoroin välkkyivät valoisina, vuoroin\nikäänkuin sammuivat. Ajoittain ne kokonaan hävisivät ja tuntuivat\nuponneen varjoihin. Ne suuntasivat kulkunsa töyräälle, jolla\nensimainittu olento seisoi, hiipivät hiljaa, varovasti ja hitaasti,\njoka hetki pysähtyen kuuntelemaan.\n\nNiiden liikkeissä oli jotakin peloittavaa, kuten koko tässä näköään\nniin tyynessä arossa. Silloin tällöin nousi tuulenhenki Dnieperin\ntakaa ja pani kuivat ohdakkeet raunioiden juurella surullisesti\nkahisemaan ja vapisemaan, ikäänkuin ne olisivat pelänneet. Vähitellen\nhävisivät olennot, kadoten raunioiden varjoon. Yön kalpeassa valossa\nnäkyi ainoastaan yksi olento, seisoen paikallaan kukkulalla.\n\nVihdoin alkoi melu kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Hän astui\ntöyrään syrjälle ja rupesi tarkkaavasti katselemaan eteensä aroille.\nTuuli taukosi samassa, kahina lakkasi ja hiljaisuus oli täydellinen.\n\nÄkkiä kuului läpitunkeva vihellys. Hätääntyneet äänet huusivat\nkimeästi: \"Hoi! hoi! Jeesus Kristus! auttakaa! lyökää!\" Tuliluikut\npaukahtelivat, punaiset valot välkähtelivät pimeydessä. Kavioiden\nkapse sekaantui teräksen kilinään. Joitakin uusia olioita näytti\nilmaantuneen arolle kuin maan alta. Tuntui siltä kuin myrsky äkkiä\nolisi ottanut valtoihinsa hiljaisen, pahaenteisen aron. Ihmisten\nvalitus ja kauhun huudot vuorottelivat, kunnes kaikki hiljeni ja\ntaistelu oli päättynyt.\n\nVilleillä kentillä oli taasen oteltu, niinkuin niin monasti ennen.\n\nJoukko ratsastajia ryhmittyi nyt töyräälle ja muutamat astuivat alas\nhevosen selästä ikäänkuin tarkastaakseen jotakin.\n\nÄkkiä kajahti pimeydestä voimakas, käskevä ääni:\n\n— Hoi! iskekää tulta ja näyttäkää tänne! Samassa räiskyivät kipunat\nja liekki tarttui kuiviin kaisloihin ja päreihin, joita aron kulkijat\naina pitivät varalla matkassaan.\n\nVarsilyhty lyötiin maahan ja sen punaisessa hohteessa näkyi selvästi\nmuutaman kymmenen miehen suuruinen joukko, kumartuneena tarkastamaan\nmiestä, joka makasi maassa.\n\nNe olivat sotamiehiä punaisissa univormuissa, sudennahkalakit päässä.\nYksi, joka istui uljaan ratsun selässä, tuntui olevan toisten\njohtaja. Hän astui maahan, likeni makaavaa miestä ja kysyi:\n\n— No, vääpeli, vieläkö on hengissä vai joko on kuollut?\n\n— Vielä on hengissä, herra luutnantti, mutta kurkku korisee.\nHeittonuora on tukahuttanut hänet.\n\n— Kuka tuo lienee?\n\n— Ei se ole tatari — tuntuu olevan suuri herra.\n\n— Siunatkoon sitte itsensä.\n\nPäällikkö katseli tarkemmin miestä, joka makasi maassa.\n\n— Näyttää olevan hetmani, sanoi hän.\n\n— Ja mainio hänellä on tatarilainen hevonen, ei itse khanillakaan\nole sen parempaa, sanoi vääpeli. — Tuolla sitä pitelevät.\n\nPäällikkö katsahti vääpelin viittaamaan suuntaan ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat. Kahden ratsumiehen rinnalla seisoi todella erinomainen\nhevonen, kuulostellen korvillaan, levitellen sieraimiaan, oikoellen\nkaulaansa ja pelästyneesti katsellen herraansa päin.\n\n— Otammehan me hevosen, herra luutnantti? kysyä tokaisi vääpeli.\n\n— Vai sinä, pakana, ottaisit kristityltä ihmiseltä arolla hänen\nhevosensa!\n\n— Mutta sotasaalis...\n\nHeidän puheensa keskeytyi, sillä kuristuneen kurkusta kuului entistä\nvoimakkaampaa korinaa.\n\n— Kaatakaa vähän viinaa hänen suuhunsa, sanoi päällikkö, — ja\nirroittakaa vyö.\n\n— Jäädäänkö tähän yöksi?\n\n— Jäädään. Riisukaa hevoset ja tehkää nuotio. Sotamiehet rupesivat\nhääräämään minkä jaksoivat.\n\nToiset hieroivat ja herättelivät tuntematonta miestä, toiset\nkokosivat polttoainetta, toiset levittelivät tantereelle kamelin- ja\nkarhuntaljoja.\n\nPäällikkö, joka jo oli unohtanut kuristuneen vieraan, irroitti\nvyönsä ja asettui loikomaan rovion ääreen. Hän oli hyvin nuori,\njäntevä ja sirorakenteinen, kasvot olivat tummanveriset ja hienot,\nnenä voimakkaasti kaartuva kuin kotkalla. Hänen silmistään loisti\nuhkarohkeus ja kestävyys, mutta ilme kasvoissa oli rehellinen.\nRehevä, ajamaton parta teki hänet vakavamman näköiseksi kuin hänen\nikänsä edellytti.\n\nKaksi palvelijaa hääri illallisvalmistuksissa. Lampaanpuolikas oli\njo ripustettu paistumaan. Satuloilta noudettiin muutamia päivällä\nammuttuja kanakurkia ja metsäkanoja. Ruvettiin nylkemään saigaa.\nRovio loimusi korkealle, tehden arolle suuren, punaisen valokehän.\nKuristunut mies alkoi vähitellen tointua.\n\nJonkun aikaa katseli hän verestävin silmin vieraita kasvoja\nympärillään, sitte hän yritti nousta. Sotamies joka äsken oli\npuhunut päällikön kanssa, koetti kohottaa häntä kainaloista; toinen\nantoi tapparan hänen käteensä ja vieras nojasi siihen todella\nkaikin voimin. Hänen kasvonsa olivat vielä punaiset ja verisuonet\npullistuneet, mutta hän sai jo kuristuneesta kurkustaan esiin\nensimäisen äänen:\n\n— Vettä!\n\nHänelle annettiin viinaa ja hän joi juomistaan. Nähtävästi juoma teki\nhänelle hyvää, sillä kun hän viimeinkin irroitti pullon huuliltaan,\nkysyi hän jo selvällä äänellä:\n\n— Kenen käsiin minä olen joutunut? Päällikkö nousi ja tuli hänen\nluokseen:\n\n— Niiden jotka ovat pelastaneet teidät.\n\n— Eivätkö herrat sitten heittäneetkään ansaa pääni ympäri?\n\n— Meidän aseemme on miekka eikä ansa. Teidän epäilyksenne loukkaa\nrehellisiä sotamiehiä. Päällekarkaajanne olivat tatareiksi puettuja\nrosvoja. Jos haluatte heidät nähdä, niin tuolla he makaavat kuin\nteurastetut lampaat.\n\nHän osoitti kädellään muutamia tummia ruumiita, jotka makasivat\nmaassa töyrään alapuolella. Mutta tuntematon lausui:\n\n— Sallikaa minun levätä.\n\nHuovalla peitetty satula, jolla hän oli istunut, asetettiin hänen\npäänsä alle ja hän painui ääneti nukkumaan.\n\nHän oli mies parhaimmassa iässään, keskimittaa, mutta erittäin\nharteva ja muutenkin jättiläismäisesti roteva. Kasvot olivat\nkummallisen näköiset. Pää oli äärettömän suuri, iho lakastunut ja\npäivän polttama, mustat silmät hiukan viistossa kuin tatarilla,\nohuita huulia kiersivät kapeat viikset, jotka kuitenkin päättyivät\ntuuheihin tupsuihin. Voimakkaat piirteet todistivat rohkeutta ja\nylpeyttä. Hänessä oli samalla kertaa jotakin puoleensavetävää\nja poistyöntävää — hetmanin ylpeyteen oli yhtynyt tatarilainen\nviekkaus, hyväntahtoisuus ja viileys.\n\nKun hän hetkisen oli levännyt satulaa vastaan, nousi hän ja läksi\nkaikkien hämmästykseksi, sensijaan että olisi kiittänyt, katsomaan\nkaatuneita.\n\n— Moukka! murahti luutnantti.\n\nTuntematon katseli nyt tarkkaan jokaisen kasvoja ja ravisti\npäätään, kuten ihminen tekee joka on arvannut kaikki. Sitte hän\nhiljalleen palasi luutnantin luo, vaistomaisesti hapuroiden kylkiään,\npistääkseen sormet vyöhönsä.\n\nVarmuus miehessä, joka hetki sitte oli päästetty irti ansasta, ei\nmiellyttänyt nuorta luutnanttia ja hän virkkoi pisteliäästi:\n\n— Luulisi teidän etsivän tuttuja noiden rosvojen joukosta tai\nlukevan isämeitää heidän sielujensa pelastukseksi.\n\nTuntematon lausui ylpeästi:\n\n— Te sekä erehdytte että olette oikeassa: olette oikeassa, koska\nminä todella etsin tuttuja, mutta erehdytte, koska nuo miehet eivät\nolleet rosvoja, vaan erään aatelismiehen, naapurini, palvelijoita.\n\n— Sitte nähtävästi ette juo tuon naapurin kanssa samasta kaivosta.\n\nOmituinen hymy värähti tuntemattoman ohuilla huulilla.\n\n— Erehdys, naurahti hän hampaiden välitse. Hetken kuluttua jatkoi\nhän ääneen:\n\n— Anteeksi, hyvä herra, minun olisi ensin pitänyt kiittää avustanne\nja pelastuksesta, joka tempasi minut äkkikuolemasta. Teidän miehenne\nkorjasivat varomattoman tekoni, kun erosin väestäni, mutta minun\nkiitollisuuteni onkin yhtä suuri kuin teidän hyväntahtoisuutenne.\n\nNäin lausuttuaan ojensi hän luutnantille kätensä. Ylpeä nuori mies ei\nkuitenkaan liikahtanut paikalta. Ei hän myöskään rientänyt ojentamaan\nkättään.\n\n— Haluaisin, virkkoi hän — ensin mielelläni kuulla, olenko\ntekemisissä aatelismiehen kanssa, sillä vaikka en sitä epäilekään,\nniin ei minun sovi ottaa vastaan kiitosta nimettömältä.\n\n— Näen että teissä asuu todellisen jalosukuisen henki — oikein te\nsanoitte. Minun olisi pitänyt alkaa sekä puheenpitoni että kiitokseni\nilmoittamalla nimeni. Olen Zenobi Abdank, sitä Abdank haaraa, joka\nkilvessään kantaa pientä ristiä, aatelismies Kiovan vojevodakunnasta\nja eversti ruhtinas Dominik Zaslawskin kasakkalippukunnassa.\n\n— Ja minä olen Jan Skrzetuski, luutnantti ruhtinas Jeremi\nWisniowieckin kyrassierilippukunnassa.\n\n— Palvelette kuuluisan soturin johdolla. Sallikaa minun nyt kiittää\nja ojentaa käteni.\n\nLuutnantti ei enään epäillyt. Tosin kyrassierit aina kohtelivat\nolkainsa takaa muiden lippukuntien väkeä, mutta olihan herra\nSkrzetuski nyt aroilla, keskellä Villiä kenttiä, ja siellä eivät\nsellaiset asiat paina paljoa. Olihan Abdank sitäpaitsi eversti, hän\nsai siitä epäämättömän todistuksen, kun sotamiehet toivat vieraalle\nvyön ja sapelin, jotka olivat riisuneet virvoitellessaan häntä.\nSamalla ojennettiin everstille lyhyt nuija, jossa oli luinen varsi\nja nuppi norsunluusta, juuri sellainen, jommoista kasakkaeverstit\nkäyttävät. Zenobi Abdankin puku oli lisäksi erittäin komea ja hänen\nsivistynyt puhetapansa todisti nopeaa järjenjuoksua ja seuraelämän\ntottumusta.\n\nHerra Skrzetuski pyysi häntä kanssaan illalliselle. Paistetun lihan\nhaju nousikin jo roviosta, vaikuttaen sekä haju- että makuaisteihin.\nPalvelija otti paistit tulelta ja tarjosi ne tinavadilla. Herrat\nrupesivat syömään ja kun heidän eteensä vihdoin tuli antelias\npukinnahkasäkki, täynnä moldaulaista viiniä, syntyi heidän välillään\nvilkas keskustelu.\n\n— Kunhan tästä pääsisikin onnellisesti kotiin! sanoi Jan herra.\n\n— Vai olette te kotimatkalla? kysyi Abdank. — Mistä, jos saan kysyä?\n\n— Kaukaa. Krimistä asti.\n\n— Mitä te siellä? Veittekö lunnaita?\n\n— En, herra eversti. Kävin itse khanin luona. Abdank höristi\nuteliaana korviaan.\n\n— Vai sillä lailla. Mitä te sitte teitte khanin luona?\n\n— Vein kirjeen ruhtinas Jeremiltä.\n\n— Vai lähettiläänä siis. Mistäs ruhtinas sitte kirjoitti khanille?\n\nLuutnantti katsahti kireästi vieraaseensa.\n\n— Herra eversti, virkkoi hän, — te katsoitte äsken silmiin rosvoja,\njotka olivat heittäneet ansan kaulaanne — se oli teidän asianne.\nMutta mitä ruhtinas kirjoittaa khanille, se ei kuulu teihin enempää\nkuin minuunkaan, vaan ainoastaan heihin.\n\n— Ihmettelin tässä vasta, lausui viekkaasti Abdank, — kuinka hänen\nkorkeutensa ruhtinas lähettää khanin luo noin nuoren miehen, mutta\nkuultuani vastauksenne, en sitä enään ihmettele, sillä näen, että\nteissä on vanhan viisaus ja kokemus, vaikka olettekin nuori.\n\nLuutnantti antoi mairittelevien sanojen mennä toisesta korvasta\nsisään, toisesta ulos, kierteli nuoria haiveniaan ja kysyi:\n\n— Mutta sanokaappas te, herra eversti, minulle, mitä te haitte\nOmelniczekjoelta ja kuinka te yksinänne läksitte liikkeelle.\n\n— En minä lähtenyt yksin, olin vain jättänyt mieheni matkalle.\nOlen menossa Kudakiin herra Grodzickin luo, joka on pantu sinne\npäälliköksi. Hetmani on lähettänyt minut viemään hänelle kirjeitä.\n\n— Kuinka te ette kulje aluksella, jokea?\n\n— Sain käskyn, jota ei minun sovi rikkoa.\n\n— Kumma, että hetmani antaa sellaisia käskyjä. Arolla te jouduitte\nkun jouduittekin vaaraan, jonka varmaan olisitte välttänyt joella.\n\n— Herra luutnantti, onhan aro tällä hetkellä rauhallinen. Me emme\nole eilispäivän tuttuja, minä ja aro. Siihen mikä minulle tapahtui,\non syynä ihmisten pahuus ja viekkaus.\n\n— Kuka teitä sitte niin ahdistaa?\n\n— Siitä tulisi pitkä juttu. Minulla on paha naapuri, herra\nluutnantti. Hän on hävittänyt minulta kodit ja konnut, tappanut\npoikani ja hyökkäsi nyt, kuten näkyy, minun kimppuuni.\n\n— Minkätähden ei herra eversti käytä sapelia?\n\nViha leimahti Abdankin voimakkaille kasvoille, silmät kipunoivat\nsynkkinä ja hän lausui hitaasti ja läpitunkevasti:\n\n— Kyllä minä käytän sapelia enkä, jumal'avita, turvaudukaan muihin\naseihin, kun käyn vihamiehiäni vastaan.\n\nLuutnantin piti juuri ruveta puhumaan, kun arolta kuului kavioiden\nkapsetta tai oikeastaan hevosten jalkain töminää pehmeää maanpintaa\nvastaan. Luutnantin palvelija, joka toimi vartiana, juoksi samassa\nilmoittamaan, että joitakin miehiä lähenee.\n\n— Varmaan minun väkeäni, sanoi Abdank, — jotka jäivät Tasminin\ntaakse. Lupasin odottaa heitä täällä, kun en aavistanut väijytyksestä\nmitään.\n\nHetken perästä oli joukko ratsastajia ympäröinyt kummun. Tulen\nvalossa erottautui hevosen päitä, sieraimet levällään ja väsymyksestä\npäristellen. Hevosten selästä katseli ihmiskasvoja. Varjostaen\nkäsillä silmiään liekkiä vastaan tuijottivat miehet kiukkuisesti\neteensä.\n\n— Hoi, keitä te olette? kysyi Abdank.\n\n— Oikean Jumalan palvelijoita! kuului vastaan pimeydestä.\n\n— Minun väkeäni, sanoi Abdank kääntyen luutnantin puoleen. —\nTulkaa, tulkaa!\n\nToiset astuivat hevosen selästä ja tulivat valkean ääreen.\n\n— Kyllä me koetimme kiirehtiä, minkä ennätimme, isä kulta. Mikäs\nsinulle on tullut?\n\n— Väijytys. Chwedko roisto oli saanut tietää paikan ja odotti täällä\ntovereineen. Varmaan ne jo hyvän aikaa olivat odottaneet minua. Ansan\nheittivät kaulaani.\n\n— Herra varjele! Herra varjele! Mikäs tämä ljahi, tämä puolalainen\nsinun rinnallasi on?\n\nPuhuessaan katselivat miehet uhkaavasti herra Skrzetuskiin ja hänen\nseuralaisiinsa.\n\n— Ne ovat hyviä ystäviä, sanoi Abdank. — Olen kun olenkin jo terve\nja reipas. Pian jatkamme matkaa.\n\n— Jumalan kiitos! me olemme valmiit. Tulokkaat lämmittelivät käsiään\nnuotion ääressä, sillä yö oli kylmä, vaikka olikin poutainen aika.\nMiehiä oli neljänkymmenen vaiheilla, he olivat kookkaat ja hyvin\nvarustetut. Heitä ei mitenkään olisi saattanut uskoa luetteloihin\nmerkityiksi ja siis Puolan valtakunnan palveluksessa oleviksi\nkasakoiksi — seikka joka mitä suurimmassa määrässä oli omiaan\nhämmästyttämään herra Skrzetuskia, varsinkin kun heidän lukumääränsä\noli niin suuri. Tämä kaikki tuntui hyvin epäilyttävältä. Jos hetmani\nolisi lähettänyt Abdankiksi nimitetyn herran Kudakiin, niin hän\ntietysti olisi pannut hänen matkaansa luetteloihin merkityitä\nkasakkoja, ja minkä järjen nimessä hän oli käskenyt häntä kulkemaan\nCzehryniin aroteitä eikä jokea pitkin? Kulku kaikkien jokien poikki,\njotka Villien kenttien läpi juoksevat Dnieperiin, ei saattanut muuta\nkuin hidastuttaa matkaa. Näytti siltä kuin niinsanottu herra Abdank\nkaikin keinoin olisi tahtonut välttää Kudakia.\n\nKoko herra Abdankin olento hämmästytti sekin nuorta luutnanttia. Hän\noli heti pannut merkille, että kasakat, jotka yleensä toverillisesti\nseurustelivat päällystönsä kanssa, kohtelivat häntä sellaisella\nkunnioituksella, kuin jos hän olisi ollut hetmani. Hän mahtoi olla\nsuuri herra, mikä sekin hämmästytti herra Skrzetuskia, kun hän tunsi\nUkrainan sekä tuolta että tältä puolen Dnieperiä eikä milloinkaan\nollut kuullut puhuttavan mistään kuuluisista Abdankeista. Lisäksi oli\ntuon vieraan miehen kasvoissa jotakin omituista — hänestä hehkui\nsalainen voima kuin lieskasta kuumuus, jokin taipumaton tahto, joka\ntodisti, ettei tämä mies väisty mitään eikä ketään. Juuri tuollainen\ntahto kuvastui ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kasvoissa, mutta\nruhtinas oli saanut sen synnynnäisenä lahjana suuren sukuperänsä ja\nvaltansa perustuksella, kun se sensijaan hämmästytti tällaisella\noutonimisellä miehellä keskellä Villejä kenttiä.\n\nHerra Skrzetuski mietti hyvän aikaa. Hänen päähänsä pälkähti, että\nvieras ehkä on mahtava pakolainen, joka välttääkseen tuomionsa\ntäytäntöönpanoa, piileskelee aroilla kuin mustalainen — sitte\nhän tuli ajatelleeksi, että hänen edessään ehkä on ryövärijoukko\nukrainalaisia kasakkoja. Tämä viimeinen olettamus ei kuitenkaan\ntuntunut todennäköiseltä. Johtajan puku ja koko käytöskin todistivat\ntoista. Lopuksi ei luutnantti tietänyt mitä uskoa, hän päätti\nainoastaan olla varoillaan. Abdank käskikin jo tuoda ratsunsa.\n\n— Herra luutnantti, virkkoi hän, — jolla on tie edessä, sen\ntäytyy lähteä liikkeelle. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä\npelastuksesta. Suokoon Jumala minun saada palkita teitä samanlaisella\npalveluksella.\n\n— Enhän minä tietänyt, kenen pelastin, niinmuodoin en ole ansainnut\nkiitosta.\n\n— Teidän vaatimattomuutenne on yhtä suuri kuin teidän\nmiehuullisuutenne. Sallikaa minun ojentaa teille tämä sormus.\n\nLuutnantti rypisti kulmakarvojaan ja astui askeleen taapäin, mitaten\nAbdankia silmillään. Tämä jatkoi, äänessä ja liikkeissä miltei\nisällinen arvokkaisuus:\n\n— Katsokaa, en anna teille tätä sormusta sen rahallisen arvon\nvuoksi, vaan siksi, että sillä on muita ominaisuuksia. Kerran kun\nminä nuorella iälläni olin muhamettilaisten vankina, sain sen eräältä\ntoivioretkeläiseltä, joka palasi Pyhältä maalta. Kantaan on kätketty\nmultaa Kristuksen haudalta. Tällaista lahjaa ei sovi työntää luotaan,\nvaikkapa rikollisetkin kädet sen ojentaisivat. Te olette nuori mies\nja soturi ja jos vanhuskin on likellä hautaa eikä tiedä, mikä häntä\nvoi kohdata ennen hänen viimeistä hetkeään, niin paljon enemmän\nvaaroja täytyy olla tarjona sille, jonka edessä on pitkä ikä. Tämä\nsormus suojelee ja varjelee teitä, kun tuomiopäivä lähestyy, ja minä\nsanon teille, että tuomiopäivä paraikaa on lähestymässä yli Villien\nkenttien.\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin rovion räiske ja\nhevosten päristeleminen.\n\nKaukaisuudessa ulvoivat valittaen sudet. Äkkiä jatkoi Abdank äskeistä\npuheluaan, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen:\n\n— Tuomiopäivä lähestyy paraikaa yli Villien kenttien ja kun se\nsaapuu, niin hämmästys totisesti valtaa Jumalan luodut.\n\nLuutnantti otti koneentapaisesti sormuksen. Oudon miehen sanat olivat\nsaattaneet hänet aivan ymmälle.\n\nVieras silmäili eteensä aron pimeyteen.\n\nSitte hän kääntyi ja nousi hevosen selkään. Hänen miehensä odottivat\njo kummun juurella.\n\n— Lähdetään pois! Lähdetään pois! Hyvästi, sotilas ja ystävä! huusi\nhän luutnantille. — Nykyään ovat ajat sellaiset, ettei veli luota\nveljeensä, sentähden et sinäkään tiedä, kenen olet pelastanut, sillä\nminä en ole sanonut sinulle nimeäni.\n\n— Ettekö siis olekaan Abdank?\n\n— Abdank on minun vaakunanimeni.\n\n— Entä nimenne?\n\n— Bohdan Zenobi Chmielnicki.\n\nTämän sanottuaan lasketti hän alas töyräältä ja hänen väkensä seurasi\nhäntä. Pian olivat he sumun ja yön peitossa. Kun he olivat päässeet\nmuutaman sylen päähän, toi tuuli mukaansa kasakkalaulun sanat:\n\n    \"Vapahda, Herra, meidät onnettomat,\n            ikeestä raskaasta,\n            Mahmetin uskosta! —\n            Vie aamun koittohon,\n            tyynehen valkamaan\n            iloiseen voittohon\n            kristittyjen maailmaan. —\n    Sa kuule, Herra, meidän huutomme,\n    onnettomien rukoukset,\n    sua rukoilevat orjapoloiset.\"\n\nHiljalleen hälvenivät sävelet, sulaen vihdoin yhteen tuulessa\nsoittavan kuloheinän kahinan kanssa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nSeuraavana aamuna saapui herra Skrzetuski Czehryniin ja asettui\nruhtinas Jeremin taloon. Hänen oli määrä viipyä siellä jonkun aikaa,\njotta miehistö ja hevoset saisivat levätä pitkästä Krimin matkasta,\njoka tavattomien tulvien vuoksi oli täytynyt tehdä maata myöten,\nDnieperin väkevä juoksu kun ei sinä vuonna sallinut minkään aluksen\nkulkea vastavirtaan. Itsekin nautittuaan jonkun verran lepoa, läksi\nSkrzetuski entisen valtionkomisarjuksen herra Zacwilichowskin luo.\nTämä oli oiva sotilas ja ruhtinaan uskottu ja ystävä, vaikkei\nollutkaan hänen palveluksessaan. Luutnantti halusi kysyä, oliko\nLubniesta ehkä tullut joitakin määräyksiä. Ruhtinaalta ei ollut\nsaapunut sellaisia. Hän oli määrännyt, että jos khanin vastaus olisi\nsuotuisa, Skrzetuski matkustaisi kaikessa rauhassa, rasittamatta\nmiehiä ja hevosia. Khanille taas oli ruhtinaalla ollut sellaista\nasiaa, että khanin piti rangaista muutamia tatarilaisia ruhtinaita,\njotka olivat anastaneet ruhtinas Jeremin Dnieperintakaisia maita\nja joita rikollisia viimemainittu kyllä itsekin jo oli ankarasti\nkurittanut. Khani oli kun olikin antanut toivotun vastauksen ja\nluvannut huhtikuussa erityisen lähetin kautta toimittaa anastajille\nrangaistuksen. Haluten päästä urotöistään kuuluisan ruhtinas Jeremin\nsuosioon, lähetti khani hänelle Skrzetuskin mukana jalorotuisen\nhevosen ja soopelinahkaisen lakin. Herra Skrzetuski, joka niinmuodoin\noli kaikella kunnialla suoriutunut lähettilääntoimestaan ja voittanut\nruhtinaan kaikinpuolisen luottamuksen, iloitsi suuresti siitä, että\nhän saisi viipyä Czehrynissä ja ettei heti tarvinnut kiirehtiä\npois. Sensijaan oli vanha Zacwilichowski suuresti huolissaan viime\ntapahtumista Czehrynissä. He läksivät nyt yhdessä valakialaisen\nDopulan luo, joka piti sekä majataloa että kapakkaa, ja vaikka vielä\noli varhaista, tapasivat he siellä suuren joukon aatelisia. Oli\nnimittäin markkinat ja lisäksi sattui, että kruunun sotilasleirille\nkuljetettava karja sinä päivänä pysähdytettiin Czehryniin lepäämään,\njoten oli koolla paljon väkeä. Tavallisesti tapasivat aateliset\ntoisensa torilla niinsanotussa Dzwoneckin kulmassa Dopulan talossa.\nSiellä sitä oli Koniecpolskin tilojen isännöitsijöitä, czehryniläisiä\nvirkamiehiä, kruununtilojen haltioita lähiseuduilta, maata-omistavaa\nja riippumatonta aatelia ja taloudenhoitajia. Vielä nähtiin Dopulan\nluona muutamia kasakkapäällikköjä sekä jonkun verran pikku-aatelia,\nosaksi vuokralaisia, osaksi oman tilan isäntiä.\n\nIstuttiin penkeillä matalien tammipöytien ympärillä. Puhe oli\näänekästä ja koski yksinomaan päivän suurta tapahtumaa: Chmielnickin\npakoa. Skrzetuski ja Zacwilichowski asettuivat erikseen huoneen\nnurkkaan ja luutnantti rupesi kyselemään, mikä lintu tuo Chmielnicki\noikeastaan oli, kun kaikki hänestä puhuivat.\n\n— Ettekö te sitä tiedä, sanoi vanha soturi. — Hän on\nzaporogilaissotajoukkojen sihteeri, Subotowin tilanherra ja — viime\nsanat lausui vanhus kuiskaten — minun toverini. Olemme vanhat tutut.\nOlemme yhdessä olleet monessa leikissä ja aina hän on kunnostautunut.\nVarsinkin Cecorajn luona. Sellaista kokemusta sota-asioissa ei paljon\ntavata koko Puolassa. Parasta on pitää se omana tietonaan, mutta hän\non kun onkin hetmaniksi syntynyt: kädessä voimaa ja päässä järkeä.\nKoko kasakkakunta kuuntelee häntä enemmän kuin leiripäällikköjä ja\natamaneja. Hyvien puolien rinnalla hänellä kyllä on huonojakin: hän\non kova, hän rettelöi ja kun viha pääsee hänessä voitolle, niin hän\nsaattaa olla kauhea.\n\n— Minkä kumman tähden hän karkasi Czehrynistä?\n\n— Sanotaan hänen riitaantuneen starosta Czaplinskin kanssa, mutta\nkuka ne tietää. Onhan aatelinen ennenkin suutuksissaan sekoittanut\ntoisen asiat. Sanotaan hänen vietelleen starostan vaimon ja\nstarostapahan vuorostaan ryöstäneen häneltä hänen rakastettunsa ja\nnaineen hänet. Mutta ne nyt ovat joutavia asioita, sillä nainen siinä\non vikapää. Chmielnicki taas olisi muka sitte myöhemmin vietellyt\nentisen rakastettunsa, eikähän se kuulosta mitenkään mahdottomalta...\nsillä nainen on kevytmielinen olento. Näiden näennäisten syiden alla\npiilee kuitenkin varmaan muita juonia. Näettekös, asia on sellainen,\nettä Czerkasyssa asuu muuan vanha Barabasz, kasakkapäällikkö ja\nmeidän ystävämme. Hänen hallussaan oli kuninkaallisia privilegioita\nja kirjeitä, joissa vahvistetaan kasakkain vanhat etuudet, ja\nkerrotaan, että nämä kirjeet saivat kasakat nousemaan vastarintaan\naatelia vastaan. Mutta kun Barabasz on kunnon mies, niin hän pidätti\nnämä kirjeet takanaan eikä päästänyt niitä julkisuuteen. No nyt\nkutsui Chmielnicki Barabaszin pitoihin luoksensa tänne Czehryniin ja\nlähetti samalla Barabaszin kartanoon miehiä, jotka ryöstivät hänen\nvaimoltansa nuo privilegiokirjeet ja Chmielnicki itse karkasi, ottaen\nkirjeet mukaansa. Olihan pelättävä, että kasakat olisivat käyttäneet\nnäitä kirjeitä hyväkseen ja olisi syntynyt samallainen kapina kuin\nviimeksi Ostrjaninin johtama. Ja minä sanon vielä kerran: tuo\nChmielnicki on kauhea mies ja hän on karannut ties minne.\n\nHerra Skrzetuski puuttui nyt puheeseen: — Sitä kettua! hän petti\nminut arolla. Sanoi olevansa ruhtinas Zaslawskin kasakkarykmentin\neversti. Minä tapasin kun tapasinkin hänet viime yönä arolla ja\nvapautin hänet heittonuorasta.\n\nZacwilichowski tarttui molemmin käsin päähänsä.\n\n— Herran tähden, mitä te sanotte? Se ei voi olla mahdollista.\n\n— On se mahdollista, koska se on tapahtunut. Kyllä hän sanoi\nolevansa everstinä ruhtinas Zaslawskin joukoissa ja matkalla Kudakiin\nviemään kirjettä herra Grodzickille suurhetmanilta. Minä kuitenkaan\nen uskonut hänen puheitaan, koska hän ei kulkenut jokea myöten, vaan\nhiiviskeli arolla.\n\n— Hän on viekas kuin Odysseus. Missä hän sitte teidät tapasi?\n\n— Omelniczekin tienoilla, Dnieperin oikeanpuolisella rannalla.\nNähtävästi hän oli matkalla Sicziin.\n\n— Hänen piti siis varkain päästä Kudakin ohitse. Nyt minä ymmärrän.\nOliko hänellä matkassa paljonkin väkeä?\n\n— Ehkä neljäänkymmeneen mieheen. Mutta he tulivat liian myöhään.\nJollen minä olisi ennättänyt apuun, niin starostan palvelijat\nolisivat kuristaneet hänet.\n\n— Malttakaahan, luutnantti. Tämä on vakava asia. Todellako,\nstarostan palvelijatko?\n\n— Itse hän niin sanoi.\n\n— Miten starosta parka sitte saattoi tietää, mistä Chmielnickiä oli\netsittävä, kun täällä koko kaupunki turhaan vaivaa päätään saadakseen\nselville, mihin hän on hävinnyt?\n\n— Sitä en minäkään tiedä. Ehkäpä Chmielnicki kaiken muun lisäksi\nvalehteli ja pani tavalliset rosvot starostan palvelijoiksi, jotta\nparemmin uskottaisiin hänen kärsineen vääryyttä.\n\n— Se ei voi olla mahdollista. Mutta juttu on joka tapauksessa\nkummallinen. Tiedättekö, luutnantti, sitte siitä, että hetmani on\nlähettänyt kirjeitä, joissa käsketään ottamaan kiinni Chmielnicki ja\npidättämään hänet maatilalleen.\n\nLuutnantti ei ollut ehtinyt vastata, kun muuan aatelinen suurella\nmelulla astui huoneeseen. Hän läiskytti ovea moneen kertaan, katsoi\ntuimasti ympärilleen ja virkkoi:\n\n— Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat!\n\nHän oli noin neljänkymmenen ikäinen, pieni ja kiukkuinen.\nKiukkuisuuden vaikutuksen antoivat erikoisesti silmät, jotka\nkatselivat korkealta päästä kuin kaksi liikkuvaa luumua. Nähtävästi\noli mies hyvin vilkas, tuima ja tuittupäinen herra.\n\n— Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! toisti hän lujemmin ja\nterävämmin, kun ei hänelle heti vastattu.\n\n— Palvelijanne, palvelijanne, vastasivat muutamat äänet.\n\nSe oli Czehrynin ali-starosta herra Czaplinski, nuoren horonzi\nKoniecpolskin uskottu palvelija. [Horonzi, oik. lipunkantaja, oli\nmuinais-puolalainen arvohenkilö, joka kantoi maakunnan lippua\njuhlallisissa tilaisuuksissa ja yleisen sotaväennoston aikana.\nSuoment. muistutus.]\n\nCzehryniläiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli aika riitapukari\nja kosti ihmisille olemattomistakin. Hänelle täytyi kuitenkin olla\nkohtelias, koska hänellä oli suuri vaikutusvalta.\n\nZacwilichowskia täytyi hänenkin, kuten kaikkien muiden, kohdella\nkunnioituksella. Hänen vakavuutensa, kunnollisuutensa ja\nurhoollisuutensa olivat siksi tunnustetut. Niin pian kuin herra\nCzaplinski hänet näki, tuli hän hänen luokseen ja asettui, ylpeästi\nkumarrettuaan Skrzetuskille, simakannuineen heidän pöytänsä ääreen.\n\n— Tietääkö starosta, kysyi Zacwilichowski — jotakin Chmielnickistä?\n\n— Hirsipuuhun hän joutuu, herra horonzi, niin totta kuin minun\nnimeni on Czaplinski. Hän on vastaiseksi säästynyt, mutta hän riippuu\nvielä kerran hirsipuussa. Mikä hätä nyt on kun hetmanilta jo on\ntullut käsky. Jahka minä vaan saankin hänet käsiini!\n\nJa puhuessaan iski Czaplinski nyrkin pöytään niin että simaa läiskyi\npöydälle.\n\n— Älkää, hyvä herra, kaatako hukkaan viiniänne! virkkoi herra\nSkrzetuski.\n\nZacwilichowski lausui:\n\n— Mistä te sen tiedätte? Hänhän on paennut eikä kukaan tiedä missä\nhän on.\n\n— Eikö kukaan tiedä? Minä tiedän — niin totta kuin nimeni on\nCzaplinski. Tunteehan herra horonzi Chwedkon. Tämä Chwedko palvelee\nsekä häntä että minua. Hänestä tulee Chmielnickin Juudas. Se on varma\nse. Hän on ryhtynyt yhteistyöhön Chmielnickin miesten kanssa. Hän on\novela. Tietää joka askeleen. On luvannut toimittaa hänet elävänä tai\nkuolleena minun käsiini. Hän on lähtenyt arolle jo ennen Chmielnickiä\nja tietää tarkalleen missä hän hänet yllättää. Se on oikea pirun\npoika!\n\nTaasen hän läjähytti pöytään kätensä.\n\n— Älkää valako viiniänne hukkaan! toisti herra Skrzetuski painavasti.\n\nAli-starosta oli jostakin käsittämättömästä syystä ensi hetkestä\nlähtien ollut hänelle vastenmielinen.\n\nAatelinen herra lensi tulipunaiseksi ja pyöritteli pullistuneita\nsilmiään, päätellen, että häntä tahdottiin loukata. Hän katseli\nkiivaasti Skrzetuskia, mutta hillitsi itsensä nähdessään hänen\nkantavan Wisniowieckin värejä. Koniecpolskin väet olivat paraikaa\nkireissä väleissä ruhtinaan kanssa. Czehryn ei ollut kaukana\nLubniesta ja vaarallista oli kieltää ruhtinaan väreiltä niille\ntulevaa kunnioitusta.\n\nLisäksi oli ruhtinaan tapana valita miehensä sillä lailla, että oli\nparas punnita asioita ennenkuin haki riitaa heidän kanssaan.\n\n— Vai on siis Chwedko ottanut hankkiakseen Chmielnickin teidän\nkäsiinne? puuttui Zacwilichowski taasen puhumaan.\n\n— Chwedko — on. Ja hankkiikin, niin totta kuin minun nimeni on\nCzaplinski.\n\n— Mutta minäpä sanon teille, ettei hän hanki. Chmielnicki on\nonnellisesti päässyt ansasta ja lähtenyt Sicziin, ja siitä on vielä\ntänä päivänä annettava tieto herra Krakowskille. Chmielnickin kanssa\nei ole leikittelemistä. Suoraan sanoen: hänellä on enemmän järkeä,\nvoimakkaampi käsi ja parempi onni kuin teillä, joka aina kiivastutte.\nToistan vieläkin, että Chmielnicki on päässyt leikistä ehein nahoin,\nja jollette usko, niin tämä ritari voi sen teille todistaa. Sillä\neilen tapasi hän Chmielnickin arolla ja hän oli heidän erotessaan\naivan terve.\n\n— Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista! tokaisi Czaplinski\ntulemaan ja repi tukkaansa.\n\n— Ja tahdotteko vielä tarkempia tietoja, jatkoi Zacwilichowski, —\nniin tämä ritari omassa persoonassaan pelasti hänet ja löi teidän\nväkenne. Se ei suinkaan ole hänen syynsä, sillä hän oli paluumatkalla\nKrimistä eikä tietänyt mitään hetmanin kirjeistä. Hän näki ainoastaan\nmiehen ryövärien käsissä ja riensi häntä auttamaan. Minä ilmoitan\nteille Chmielnickin pelastuksesta, sillä kyllä hän zaporogilaisineen\npian sekaantuu teidän asioihinne eikä ehkä kohtele teitä aivan\nlempeästi. Sellaista se on, kun antautuu mokomaan peliin. Hyi\nolkoonkin.\n\nZacwilichowski ei hänkään pitänyt Czaplinskista.\n\nCzaplinski karkasi paikoiltaan eikä suuttumukseltaan tahtonut\nsaada sanaa suustaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät\npullistuivat entistä ulomma kuopistaan. Hän seisoi Skrzetuskin edessä\nja tokaisi tulemaan yksityisiä sanoja:\n\n— Mitä... Huolimatta hetmanin kirjeestä... kyllä minä teidät...\nkyllä minä teidät...\n\nHerra Skrzetuski ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Nojaten\nkyynärpäitä pöytään, katseli hän edessään pyristelevää Czaplinskia\nniinkuin haukka katselee kytkettyä varpusta.\n\n— Tehän käytte minuun kiinni niinkuin takkiainen koiran häntään,\nsanoi hän.\n\n— Minä haastan teidät oikeuteen... Te menette... huolimatta\nkirjeestä... Minä vielä kasakat...\n\nHän piti sellaista elämää, että muut huoneessa jo vaikenivat. Päät\nalkoivat kääntyä Czaplinskiin päin. Hän haki aina riitaa, hänen\nluontonsa oli sellainen, ja kaikkia hän loukkasi. Mutta se ihmetytti\nkaikkia, että hän tällä tavalla kohteli ainoaa, jota hän pelkäsi,\nZacwilichowskia, ja soturia, joka kantoi Wisniowieckin värejä.\n\n— Parasta, että pysytte ääneti, sanoi vanha horonzi. — Tämä ritari\non, niinkuin näette, minun seurassani.\n\n— Minä vien teidät linnaan... jalkapuuhun! ärjyi Czaplinski,\nvälittämättä mistään ja kenestäkään.\n\nSilloin herra Skrzetuski oikaisi itsensä pitkin pituuttaan. Vetämättä\nsapelia tupesta, päästi hän sen hihnan varaan, tarttui keskeltä\nkiinni ja nosti asetta niin että se ristin muotoisen kahvan kohdalta\njoutui juuri herra Czaplinskin nenän eteen.\n\n— Haistakaappa tätä! sanoi hän kylmästi.\n\n— Jumalan tähden... Palvelijat! huusi Czaplinski, tarttuen kahvaan.\n\nMutta hän ei saanut vedetyksi sapelia tupesta. Nuori luutnantti kävi\nhäneen käsiksi, tarttuen toisella kädellä niskaan, toisella selkään,\nnosti ilmaan miehen, joka pyristeli kuin lohi, ja puhui, kantaessaan\nhäntä penkkien lomitse:\n\n— Hyvät herrat ja veljet, antakaapa tilaa tälle sonnille, muuten se\npuskee.\n\nOvelle päästyään aukaisi hän sen tönäisemällä taakkaansa siihen ja\npaiskasi ali-starostan kadulle.\n\nSitte hän tyynesti asettui entiselle paikalleen Zacwilichowskin\nviereen.\n\nHetken ajan oli huoneessa hiljaista. Herra Skrzetuskin voimannäyte\noli tehnyt vaikutuksen. Mutta sitte pääsi nauru valloilleen niin että\nseinät tärisivät.\n\n— Eläkööt Wisniowieckin miehet! huudettiin.\n\n— Hän on pyörtynyt, totta totisesti pyörtynyt ja makaa verissään!\nhuusivat samassa ne miehet, jotka olivat jääneet ovesta katselemaan\nCzaplinskin mutkiin, saadakseen tietää miten hänen kävisi. —\nPalvelijat tulevat kantamaan häntä pois.\n\nSe pieni joukko läsnäolevia, joka oli ali-starostan puolella, ei\nuskaltanut osottaa mieltään muulla tavalla kuin katsoa murjottamalla\nluutnanttiin.\n\n— Totta puhuen, virkkoi Zacwilichowski, — se koira on aina\nsaaliinsa kantapäillä.\n\n— Rakki se on eikä mikään koira, sanoi lihava aatelisherra. Hänellä\noli toisessa silmässä kaihi ja otsassa taalarin kokoinen reikä, jonka\npohjalta luu paistoi. Liketen luutnanttia hän jatkoi: — Rakki se\non eikä mikään koira. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta. Olen Jan\nZagloba, Wczelen sukua. Minut tunnetaan, jollei muusta, niin tästä\nlävestä, jonka ryövärin kuula teki otsaani, kun olin Pyhällä maalla\nsovittamassa nuoruuteni syntejä.\n\n— Älkäähän nyt, huomautti Zacwilichowski, — tehän kerran sanoitte,\nettä juomakannu Radomissa oli sattunut päähänne.\n\n— Ryövärin luoti, niin totta kuin tässä seison. Radomissa oli toinen\nseikkailu.\n\n— Taisitte olla matkalla Pyhälle maalle... mutta perille te ette\nikinä päässyt.\n\n— En päässytkään, sillä jo Galatassa voitin marttyripalmun. Jos tämä\non valhetta, niin olen oikea arkki-koira enkä mikään aatelisherra.\n\n— Onpa se aika läpi.\n\n— Minä olen hirttämätön veijari! Tuohon käteen, herra luutnantti.\n\nNyt tuli toisiakin tekemään tuttavuutta herra Skrzetuskin kanssa\nja julkilausumaan hänelle ihailuaan. Czaplinskista ei yleensäkään\npidetty ja kaikki olivat hyvillään kommelluksesta, mikä hänelle\noli tapahtunut. Kummaa ja käsittämätöntä oli, että kaikki\naateliset Czehrynin seuduilla, alkaen vähimmistä vuokraajista\naina Koniecpolskin henkilökuntaan asti, tuntien, kuten naapurien\ntapa on, Czaplinskin ja Chmielnickin riidat, aina asettuivat\nviimemainitun puolelle. Chmielnicki kulki nimittäin mainehikkaan\nsoturin nimissä, hän oli useammassa kuin yhdessä sodassa osoittanut\nurheuttaan. Tiedettiin kuninkaankin ylläpitävän suhdetta häneen ja\npanevan suurta arvoa hänen mielipiteilleen. Koko juttua pidettiin\ntavallisena riitana aatelismiesten kesken, jommoisia, varsinkin\nvähävenäläisissä maissa alituiseen sattui. Suosio kallistui sen\npuolelle, joka paremmin kykeni herättämään mielenkiintoa eikä kukaan\naavistanut, että tuolla riidalla tulisi olemaan hirveät seuraukset.\nVasta myöhemmin ruvettiin vihaamaan Chimielnickiä ja silloin sekä\naatelisten että hengellisten herrain keskuudessa.\n\nKaikki tulivat nyt, haarikat pystyssä, herra Skrzetuskin luo.\n\n— Maljanne herra ja veli! Terveydeksenne! Eläkööt Wisniowieckin\nmiehet! Sellainen nuorukainen ja jo luutnanttina ruhtinaalla. Eläköön\nruhtinas Jeremi, hetmanien hetmani! Ruhtinas Jeremia me seuraamme\nvaikkapa maailman loppuun! — Turkkilaisia ja tatareja vastaan! —\nStumbuliin! Eläköön armollinen kuninkaamme Wladislaw IV!\n\nLujimmalla äänellä huusi herra Zagloba, joka juomisessa ja\nsuunsoittamisessa voitti kokonaisia rykmenttejä.\n\n— Hyvät herrat! jyrisi hän niin että ikkunaruudut helisivät, — minä\nolen jo kerran haastanut sulttaaninkin oikeuteen väkivallanteosta.\nSilloin kun minä olin Galatassa...\n\n— Jos te vielä puhutte, niin hampaat tippuvat suustanne.\n\n— Mitenkä niin, hyvät herrat? Tässä neljä linnaoikeuden kohtaa:\nraiskaus, murhapoltto, ryöväys ja toisen taloa vastaan harjoitettu\nväkivalta, ja eikös tämä ollut juuri _vis armata_, aseellinen\nväkivalta.\n\n— Eihän kuurokaan huuda niinkun te.\n\n— Ja minä menen vaikka ylimpään oikeuteen...\n\n— Lakatkaa nyt kerrankin...\n\n— Ja vielä minä hänet toimitan pannaan ja kiroukseen ja julistan\nkunniattomaksi. Ja sitte tulee sota ja julma tuleekin.\n\n— Terveydeksenne, hyvät herrat!\n\nToiset nauroivat, niiden joukossa herra Skrzetuski, joka oli\nkiihtynyt leikissä. Lihava aatelisherra puhui puhumistaan kuin\nkuuro, joka innostuu kuulemaan omaa ääntään. Onneksi erään toisen\naatelismiehen väliintulo teki lopun hänen puheestaan. Tämä ojensi\nhänelle kätensä ja alkoi laulavalla liettualaisella ääntämisellä:\n\n— Rakas Zagloba, tutustuttakaa minutkin herra Skrzetuskiin.\n\n— Totta kai, totta kai. Hyvä luutnantti, tämä on herra Powsinoga,\nTäijalka.\n\n— Podbipienta, Kantapäänhalkaisija, korjasi aatelisherra.\n\n— Olkoon menneeksi! Zerwipludran, Housunhalkaisijan vaakunaa.\n\n— Zerwikapturin, Kallonhalkaisijan, korjasi liettualainen taaskin.\n\n— Olkoon menneeksi. Psichkiszekin, Koiransuolen kartanosta.\n\n— Mysikiszekin, Hiirensuolen kartanosta, korjasi aatelisherra.\n\n— Olkoon menneeksi. En tiedä, kummalleko antaisin etusijan,\nhiiren- vaiko koiran suolelle. Varmaa on, etten tahtoisi asua\nkummassakaan, sillä vaikea niihin on asettua ja epäkohteliasta niistä\non poistua. Herra luutnantti, jatkoi hän, osoittaen Skrzetuskille\nliettualaista: — viikon minä nyt olen juonut tämän aatelisherran\nkukkaron kululla. Hänen miekkansa tuppineen on yhtä raskas kuin hänen\nkukkaronsa ja kukkaro taas yhtä painava kuin hänen älynsä. Mutta jos\nminä joskus olen juonut hullunkurisemman herran rahoilla, niin saatte\nsanoa minua yhtä suureksi narriksi kuin se on, joka minua viinillä\non juovuttanut.\n\n— Kuuli kunniansa! huudettiin ja naurettiin.\n\nMutta liettualainen ei suuttunut, heilautti vain kättään, hymähti\nhyväntahtoisesti ja toisti:\n\n— Antaisitte olla — rumia juttuja!\n\nUteliaana katseli herra Skrzetuski uutta tulijaa, jota todella\nsaattoi sanoa kumman näköiseksi. Hän oli ensinnäkin niin pitkä, että\npää todella tapaili kattoa, ja tavaton laihuus teki hänet vieläkin\npitemmän näköiseksi. Leveät hartiat ja suonikas kaula todistivat\ntavatonta voimaa, mutta itse mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vatsa\noli siihen määrään painuksissa rinnan alla, että olisi luullut\nmiehen kärsineen nälkää. Hän oli kuitenkin hyvissä vaatteissa,\nkiinteä kapeahihainen takki oli harmaata verkaa, jalassa oli korkeat\nruotsalaiset saappaat, jotka siihen aikaan alkoivat päästä muotiin\nLiettuassa. Leveä, täytetty hirvennahkavyö riippui lanteilla asti, se\nkun ei pysynyt vyötäisillä, ja vyössä pysytteli ristimiekka, joka oli\nniin pitkä, että se ulottui jättiläiskokoisen miehen leukaan asti.\n\nMutta jos miekka olikin peloittava, niin sen omistajan kasvot\nsensijaan olivat omiaan rauhoittamaan. Nämä kasvot olivat, kuten\nkoko mieskin, laihat, kulmakarvat kaartuivat omituisesti alaspäin ja\nsamoin riippuivat pellavankarvaiset viiksetkin. Kasvojen ilme oli\nrehellinen ja vilpitön kuin lapsella. Kulmakarvojen ja viiksien rento\nasento teki miehen huolestuneen ja alakuloisen näköiseksi. Hän tuntui\naina olevan hämillään. Nähtävästi hän kuului niihin ihmisiin, joita\naina tönitään ja tuupitaan, mutta herra Skrzetuskia miellytti ensi\nhetkestä lähtien hänen rehelliset kasvonsa ja sotilaallinen ryhtinsä.\n\n— Herra luutnantti, sanoi hän, — te olette siis ruhtinas\nWisniowieckin väkeä.\n\n— Niin olen.\n\nLiettualainen pani kätensä ristiin kuin rukoillakseen ja nosti silmät\ntaivasta kohti.\n\n— Se se vasta on soturi, ritari ja päällikkö.\n\n— Suokoon Jumala Puolalle useampiakin hänen kaltaisiaan.\n\n— Niin kyllä. Mutta eiköhän voisi päästä hänen palvelukseensa?\n\n— Varmaan hän mielellään ottaisi teidät. Herra Zagloba sekaantui nyt\nkeskusteluun.\n\n— Saahan ruhtinas siten keittiöönsä kaksi paistinvarrasta, teistä\ntoisen ja toisen teidän miekastanne, tai ainakin hän teistä voi\nsaada kyökkimestarin. Ehkä hän tekee teistä paalun, johon hirtättää\nryövärejä, tai mittapuikon, jolla mittaa pukukangasta! Hyi, ettette\nhäpeä hyvänä katolilaisena pitää itseänne käärmeen tai pakanallisen\npeitsen pituisena.\n\n— Rumia juttuja! sanoi liettualainen tuskallisesti.\n\n— Mikä teidän nimenne olikaan? kysyi herra Skrzetuski. — Kyllähän\nte sen sanoitte, mutta herra Zagloba piti sellaista melua, etten minä\nparhaimmallakaan tahdolla voinut sitä kuulla.\n\n— Podbipienta.\n\n— Powsinoga.\n\n— Zerwikaptureja Myszykiszekistä.\n\n— Siitä ei ole paljoakaan taikaa. Kyllä minä juon hänen viiniään,\nmutta narriksi minua saa sanoa, jollei se ole pakanallinen nimi.\n\n— Onko sitte pitkäkin aika kun läksitte Liettuasta? kysyi luutnantti.\n\n— Jo minä olen ollut kaksi viikkoa Czehrynissä. Kun minä herra\nZacwilichowskilta kuulin, että te tulette tänne, jäin odottamaan.\nTahtoisin nimittäin teidän kauttanne esittää asiani ruhtinaalle.\n\n— Mutta sanokaa, tehkää hyvin — minä olen hyvin utelias sitä\nkuulemaan —, mikä tuo pyövelin miekka vyöllänne on.\n\n— Ei se ole pyövelinmiekka, hyvä herra luutnantti, — vaan ase, jota\non käytetty sodassa saksalaisritareja vastaan ja joka jo kauvan on\nkuulunut meidän suvullemme. Se palveli jo Chojnicen taistelussa erään\nliettualaisessa kädessä — ja nyt käytän minä sitä.\n\n— Se on ankara ase ja mahtaa olla kauhean raskas — Molemmilla\nkäsilläkö sitä käytetään?\n\n— Sopii käyttää sekä molemmilla että yhdellä.\n\n— Näyttäkääpä!\n\nLiettualainen veti miekan tupesta ja ojensi sen herra Skrzetuskille,\nmutta tämänpä käsivarsi vaipui paikalla. Hän ei voinut vapaasti\npistää enempää kuin iskeäkään sillä. Hän koetti kaksin käsin, mutta\nraskasta se vaan oli. Herra Skrzetuskia hävetti ja hän kääntyi\ntoisten! puoleen.\n\n— No, hyvät herrat, sanoi hän, — kuka lyö tällä ristin?\n\n— Olemme tässä jo koettaneet, vastattiin useista suista. —\nKomisarjus Zacwilichowski yksin sen nostaa, mutta hänkään ei tee\nristiä.\n\n— Entä te itse? kysyi herra Skrzetuski, kääntyen: liettualaisen\npuoleen.\n\nAatelinen tarttui miekkaan ikäänkuin se olisi ollut ruoko ja\nheilutteli sitä kuin leikkikalua. Terä vaan välkkyi ja ilma soi.\n\n— Herra varjelkoon! huudahti Skrzetuski. — Varmasti ruhtinas ottaa\nteidät palvelukseensa.\n\n— Jumala tietää, että palvelusta jo kaipaankin, sillä miekka ruostuu\ntupessani.\n\n— Ja varmaan järkikin, tokaisi väliin herra Zagloba. — Sitä ette\nvoi edes heilutellakaan kuten miekkaanne.\n\nZacwilichowski oli noussut ja heidän piti juuri luutnantin kansa\nlähteä, kun huoneeseen astui valkohapsinen mies. Nähdessään\nZacwilichowskin lausui tämä:\n\n— Arvoisa herra horonzi ja komisjarus, olen tullut vartavasten\ntapaamaan teitä.\n\nSe oli Czerkasin linnaväen päällikkö Barabasz.\n\n— Ehkä sitte lähdette asuntooni, sanoi Zacwilichowski. — Täällä on\njo niin paljon väkeä, ettei näe eteensä.\n\nHe läksivät yhdessä ja Skrzetuski heidän mukanaan. Kun oli päästy\nkynnyksen poikki, kysyi Barabasz:\n\n— Eikö Chmielnickistä ole saatu tietoja?\n\n— On. Hän on karannut Sicziin. Tämä upseeri kohtasi hänet eilen\narolla.\n\n— Eikö hän sitte ole lähtenytkään jokea myöten? Toimitin\npikaratsastajat ottamaan häntä kiinni Kudakiin, mutta se toimenpide\nkäy siis nyt turhaksi.\n\nBarabasz peitti kädellä silmänsä ja toisti toistamistaan:\n\n— Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!\n\n— Mikä teitä huolettaa?\n\n— Ettekö te sitte tiedä kuinka hän on pettänyt minua? Ettekö te\ntiedä mitä merkitsee sellaisten todistuskappaleiden tiettäväksi\ntekeminen Siczissä? Jeesus siunatkoon! Jollei sota nyt syty kuninkaan\nja muhamettilaisten välillä, niin tämä on kipuna ruutitynnörissä...\n\n— Kapinaako te ennustatte?\n\n— En ennusta, minä näen sen jo. Chmielnicki on pahempi kuin\nNalewajkot ja Lobodat.\n\n— Mutta kuka menisi hänen puolelleen?\n\n— Kukako menisi? Zaporogilaiset, kruunun luetteloihin merkityt\nkasakat, kaupunkien porvarit, rahvas, talonpojat — ja sen semmoiset!\n\nHerra Barabasz viittasi torille, joka oli ainoana vilinänä. Siellä\noli harmaita härkiä, joita kuljetettiin Korsuniin, sotaväen\nleiripaikalle, ja näitä seurasivat paimenet, jotka viettivät\nkoko elämänsä aroilla ja sydänlaissa, eläen täydelleen villissä\ntilassa, vailla kaikkea uskontoa. Heidän joukossaan saattoi nähdä\nhirvittäviä olentoja, jotka rääsyissään ja rievuissaan paremmin\ntekivät ryöväreiden kuin paimenten vaikutuksen. Tavallisesti he\nkäyttivät valmistamattomasta lampaannahasta tehtyjä turkkeja,\nvillapuoli ulospäin. Turkin pääntie jätti, vaikka oli kylmä, näkyviin\npaljaan, arotuulten ahavoittaman rinnan. Kaikki olivat asestetut\nmitä erilaisimmalla tavalla: millä oli jousi ja nuolikotelo, millä\npyssy eli niinsanottu kasakkapistoli, millä tatarilainen sapeli,\nmillä viikate, millä tavallinen keppi, jonka päähän oli kiinnitetty\nhevosen leukaluu. Paimenten joukossa liikuskeli vielä villimpiä,\nmutta paremmin asestettuja suistolaisia, jotka olivat lähteneet\nleirille kauppaamaan kuivattua kalaa, lihaa ja lampaanrasvaa;\nsitte oli suolankuljettajia, mehiläisviljelijöitä sekä aroilta\nettä metsäseuduilta vaha- ja hunajasäästöineen, metsäläisiä, jotka\ntarjosivat kaupan tervaa ja pikeä; vielä nähtiin kansanjoukossa\ntalonpoikia kuormineen, kruunun kasakkoja, tatareja Bialogrodista\nja Jumala ties keitä kaikkia — karkulaisia ja tihutyöntekijöitä\nmaailman ääristä asti. Koko kaupunki oli täynnä juopuneita.\nCzehrynissä sopi matkalaisten olla yötä ja ennen yötä oli aina\nramajuomingit. Torille sytytettiin nuotioita, siellä täällä paloi\npikisoihtuja. Kaikkialla meluttiin ja hoilotettiin. Tatarilaiset\npillit vinkuivat kimeinä, rummut pärisivät, karja mylvi ja kesken\nkaiken tämän helähti silloin tällöin kuuluville lempeämpi ääni, kun\nsokeat gusliensa säestyksellä lauloivat viisua, joka siihen aikaan\noli hyvin muodissa:\n\n    Harmaja haukka,\n    armas kuin veli,\n    ylhäältä lennät,\n    kauvaksi katsot.\n\nTämän rinnalla kuului kasakkain villejä huu! haa! — huu!\nhaa!-huutoja, kun he torilla tanssivat trepakia, kauttaaltaan\nvoideltuina tuohentervalla ja aivan humalaisina. Koko tori oli kuin\nvillien ja hullujen vallassa. Yksi silmäys riitti vakuuttamaan\nZacwilichowskille, että Barabasz oli aivan oikeassa, että ainoa\nhenkäys saattoi päästää valloilleen nämä tottelemattomuuteen\ntaipuvaiset ja rosvoamiseen tottuneet luonnonvoimat, joita koko\nUkraina oli täynnä. Ja näiden vallassa oli lisäksi Sicz, oli\nZaporoze, joka vasta hiljan, Maslon kapinan jälkeen oli lannistettu\nja pakoitettu tottelemaan ohjia. Se pureskeli malttamattomana\nkuolaimiaan, muistellen entistä vapauttaan, vihaten järjestysmiehiä\nja yhäkin pysyen taltuttamattomana voimana. Tämän voiman puolella\noli suunnaton joukko rahvasta ja sitä taas tuki Czertomelik\nrosvouksineen ja vallattomuuksineen. Herra komisarjus, vaikka itsekin\nvähävenäläinen ja harras kreikanuskolainen, vaipui surullisiin\najatuksiin.\n\nVanhana miehenä muisti hän selvästi Nalewajkon, Lobadan ja Kremskin\najat, hän tunsi ukrainalaiset rosvot paremmin kuin ehkä kukaan\nVähävenäjällä, mutta samalla tuntien Chmielnickin, hän tiesi, että\ntämä merkitsee enemmän kuin kaksikymmentä Lobodaa ja Nalewajkoa.\nHän käsitti täydelleen mikä vaara piili siinä, että hän oli paennut\nSicziin, vieden kanssaan kuninkaan kirjeet, jotka herra Barabaszin\ntietojen mukaan sisälsivät kasakoille runsaasti, lupauksia ja voivat\nantaa heille tukea aatelia vastaan.\n\n— Arvoisa eversti, virkkoi hän Barabaszille, — teidän pitäisi\nlähteä Sicziin tasoittamaan Chmielnickin vaikutusta ja koettaa siellä\nkaikin puolin rauhoittaa.\n\n— Arvoisa komisarjus, vastasi Barabasz, — sanon teille vain sen,\nettä niinpian kuin tuli tieto, että Chmielmcki oli paennut, vieden\npaperit mukanaan, puolet väestäni Czerkasissa karkasi hänen perässään\nSicziin. Minun aikani on ollut ja mennyt. Minun osani on hauta eikä\nsotatappara.\n\nBarabasz oli kun olikin hyvä soturi, mutta vanha mies, jolla ei enään\nollut vaikutusvaltaa.\n\nHe saapuivat nyt Zacwilichowskin asunnolle. Vanha komisarjus oli\nvähitellen voittanut takaisin mielensä tasapainon ja kun he sitte\nistuivat simapikariensa ääressä, puuttui hän puhumaan.\n\n— Kaikki tämä on leikintekoa, jos, kuten väitetään, tulee sota\nvain muhamettilaisia vastaan, sillä vaikkei Puola tahdokaan sotaa\nja vaikka valtiopäivät ovatkin tehneet paljon kiusaa kuninkaalle,\nniin kuningas yhtäkaikki voi ajaa tahtonsa perille. Koko tämä tuli\nvoi kääntyä Turkkia vastaan, mutta joka tapauksessa on meillä vielä\naikaa. Aion itse lähteä herra Krakowskin luo esittämään asiaa\nja pyytämään, että hän, ollen meitä likinnä, johtaisi joukkonsa\ntännepäin. En tiedä onnistuuko toimeni, sillä tämä urhoollinen ja\nkokenut päällikkö on tavattoman ykspäinen ja ylpeä sotajoukostaan.\nJos te, herra eversti, nyt pitäisitte kurissa kasakat ja te, herra\nluutnantti, Lubnieen päästyänne, varoittaisitte ruhtinasta pitämään\nsilmällä Sicziä. Sanon vieläkin: meillä on kyllä jonkun verran\naikaa, vaikka heillä olisikin vehkeet tekeillä. Siczissä ei tällä\nhetkellä ole paljonkaan väkeä: kasakat ovat hajonneet kalastamaan\nja metsästämään pitkin Ukrainaa. Ennenkuin he taasen ovat koolla,\non paljon vettä ehtinyt virrata alas Dnieperiä. Ruhtinaan nimi on\nkauheassa huudossa ja jos he vielä tietävät, että hänen silmänsä\ntähtäävät Czertomelikiin päin, niin ehkäpä he pysyvät alallaan.\n\n— Kyllä minä valmistun kahden päivän kuluttua lähtemään Czehrynistä,\nsanoi luutnantti.\n\n— Hyvä on. Kaksi tai kolme päivää sinne tai tänne ei merkitse\nmitään. Lähettäkää te, Czerkasin herra, pikaratsastajia viemään sanaa\nkruunun lipunkantajalle ja ruhtinas Dominikille. Mutta tehän nukutte\nherra Barabasz, vai kuinka?\n\nBarabasz oli todella pannut kädet ristiin vatsalleen ja veti syviä\nhenkäyksiä. Hetken perästä hän rupesi kuorsaamaan. Kun ei vanha\neversti syönyt tai juonut — mikä oli hänen suurin nautintonsa —,\nniin hän nukkui.\n\n— Kas vaan, sanoi Zacwilichowski hiljaa luutnantille, — ja\ntuon ukon tulisi varsovalaisten mielestä pitää kasakat kurissa.\nVarjelkoon heitä! He olivat valmiit luottamaan itse Chmielnickiinkin.\nKanslerihan on tehnyt hänen kanssaan jonkun sopimuksen ja hän tulee\nvarmaan katkerasti pettämään tämän luottamuksen.\n\nLuutnantti huoahti myötätunnon merkiksi. Barabasz kuorsasi entistä\näänekkäämmin ja mutisi unissaan:\n\n— Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!\n\n— Koska te aiotte lähteä Czehrynistä? kysyi komisarjus.\n\n— Minun täytyy kai pari päivää odottaa Czaplinskin tähden, jos hän\ntahtoisi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin tuon haman johdosta, mikä\nhäntä kohtasi.\n\n— Ei hän sitä tee. Mutta palvelijansa hän kyllä lähettäisi teidän\nkimppuunne, jollette kantaisi ruhtinaan värejä. Ruhtinasta kuitenkaan\nei auta loukata, se ei käy laatuun Koniecpolskinkaan palvelijoille.\n\n— Olen luvannut odottaa, mutta kahden tai kolmen päivän päästä\nlähden. Päällekarkauksia en niitäkään pelkää. Onhan minulla sapeli ja\npieni joukkoni.\n\nLuutnantti jätti hyvästi vanhan komisarjuksen ja läksi.\n\nNuotiot torilla valaisivat koko kaupunkia niin että olisi luullut\nCzehrynin olevan ilmitulessa. Melu ja huudot yltyivät yltymistään\njota enemmän ilta kului. Juutalaiset eivät kuitenkaan liikkuneet\nmihinkään asunnoistaan. Yhdellä puolella toria mylvi paimenten\nlauma alakuloisia aron lauluja. Villit zaporogilaiset tanssivat\ntulien ääressä, viskellen ilmaan lakkejaan, laukaisten \"pyssyjään\"\nja tyhjentäen viinaa kannuttain. Siellä täällä nousi tappelu,\njohon starostan miehet sekaantuivat. Luutnantin täytyi sapelin\nlappeella raivata itselleen tietä. Rähinää ja kasakkain meluamista\nkuunnellessaan luuli hän jo hetkeksi, että kapina oli alkanut. Tuntui\nsiltä kuin häneen olisi tähdätty uhkaavia katseita ja ympärillä olisi\nkuulunut salaisia kirouksia. Hänen korvissaan soivat soimistaan\nBarabaszin sanat: \"Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!\"\n\nKarjalaumojen mylvinä kaupungilla kävi yhä äänekkäämmäksi ja\nzaporogilaiset paukauttelivat pyssyjään, aivan uiden viinassa.\n\nLuutnantti kuuli villit u-haa! u-haa-huudot vielä silloinkin, kun hän\njo pani asunnossaan nukkumaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin läksi luutnanttimme joukko liikkeelle\nLubniea kohti. Kun oli päästy Dnieperin yli, alkoi leveä arotie, joka\nZukin, Semi-Mogilyn ja Chorolin kautta vei Czehrynistä Lubnieen.\nToinen samallainen tie vei ruhtinaallisesta pääkaupungista Kiovaan.\nVarhaisempina aikoina, ennen hetmani Zólkiewskin taistelua Solanican\nluona, ei näitä teitä ollut. Kiovaan kuljettiin silloin Lubniesta\narojen kautta, erämaiden halki. Czehryniin oli vesimatkaa ja takaisin\ntullessa mentiin Chorolin kautta. Yleensä oli tämä Dnieperin varrella\noleva seutu — vanha polowcien maa — autiona, vasta Villeistä\nkentistä lähtien oli se puoleksi asuttu. Tatarit kävivät sitä silloin\ntällöin tervehtimässä ja kasakat tekivät sinne hyökkäyksiään.\n\nSula'n varrella humisivat äärettömät, todella sananmukaisesti\n\"koskemattomat\" metsät. Paikoittain taas oli Sulan, Rudan,\nSleporodin, Korowajn, Orzawiesin, Psiolan ja muiden sekä suurempien\nettä pienempien jokien ja vesien mataloituneille rannoille\nmuodostunut vesijättöä, joka kasvoi pensaita ja petäjikköä. Näissä\nmetsissä ja rämeissä viihtyivät kaikkinaiset metsäneläimet.\nSyvimmissä pimennoissa asusti äärettömiä parrakkaita piisonihärkiä,\nkarhuja ja villisikoja, ja näiden rinnalla suuri lauma harmaita\nsusia, ilveksiä, näätiä, peuroja ja punaisia saigoja. Soissa\njokien poukamissa pesivät majavat ja näistä majavista kerrottiin\nZaporozessa, kasakkain maassa, että niiden joukossa on satavuotisia,\nvanhuuttaan lumivalkeita vanhuksia.\n\nKorkeammilla paikoilla näitä kuivia aroja temmeltelivät villihevosten\nlaumat takkuisina ja verestävin silmin. Joissa kuhisi kuhisemalla\nkaloja ja vesilintuja. Kummallinen oli tämä maa, puoleksi se nukkui,\nmutta oli siinä myöskin muinaisen ihmisasutuksen jälkiä. Kaikkialla\nnäki tuhkaläjiä ja raunioita ammoin hävinneistä linnoista. Itse\nLubnie ja Chorol olivat nousseet tällaisista tuhkaläjistä. Kaikkialla\noli runsaasti hautakumpuja, sekä uudempia että vanhempia, ne olivat\njo havumetsän peitossa. Ja täällä, niinkuin Ukrainan aroillakin,\nnousi öisin maan alta henkiä ja verta-imeviä peikkoja ja vanhat\nkasakat kertoivat toisilleen nuotiovalkean ääressä ihmeellisiä\njuttuja siitä, mitä joskus oli tapahtunut näissä synkissä metsissä.\nSiellä oli kuulunut ties minkä petojen ulvontaa, kiljunaa, joka\noli puoleksi ihmisen, puoleksi pedon, ja kauheata melua, aivan\nkuin olisi taisteltu tai oltu metsästyksellä. Vesien pohjalta\nkuuluivat uponneitten kaupunkien kellot. Maa oli epäystävällinen\nja luoksepäästämätön, mistä kohden se oli liian pehmeää, missä\ntaas vallitsi veden puute, missä se oli palanut, missä kuiva. Ja\nvaarallinen se oli asua, sillä sinne asettuneita uhkasivat tatarien\nhyökkäykset. Enimmäkseen siellä kävivätkin vain Dnieperin koskien\ntakaiset kasakat pyydystämässä majavia, metsäneläimiä ja kalaa.\nRauhan aikana hajosi nimittäin suurin osa Dnieperin suiston miehiä\nSiczystä metsästysretkille tai, kuten sanottiin, ansiotyöhön jokien\nvarsille, syvänteihin, metsiin ja kaislikkoihin. Ja nämä miehet\nsaivat majavia sellaisistakin paikoista, joiden olemassaolo, oli vain\nharvojen tiedossa.\n\nMutta myöskin vakinainen asutus yritteli näillä mailla hakea\njalansijaa, niinkuin kasvi, joka yrittää, missä ikinä voi, päästä\nkiinni juurineen maaperään, ja vaikka repeytyykin irti, kasvaa\nkuitenkin uudestaan taas kiinni.\n\nNiin nousi erämaihin kaupunkeja, kyliä ja yksinäisiä asumuksia,\nsekä vapaitten talonpoikien yhteiskuntia että herraskartanoja. Maa\noli paikoittain hyvinkin hedelmällistä ja vapaus houkutteli sinne\nihmisiä. Mutta vasta silloin alkoi elämä kukoistaa näillä mailla,\nkun ne joutuivat ruhtinas Wisniowieckien käsiin. Ruhtinas Michal\nryhtyi, mentyänsä naimisiin ruhtinas Mohilan tyttären kanssa, innolla\njärjestämään Dnieperin takaista aluettansa. Hän tuotti sinne väkeä,\nasutti erämaat, vakuutti veronvapauden kolmeksikymmeneksi vuodeksi,\nrakensi luostareja ja pani voimaan omat ruhtinaalliset määräyksensä.\nSellainenkin maanviljelijä, joka oli aikoja sitte asettunut\npaikoilleen ja luuli asuvansa omaa kontuaan, siirtyi mielellään\nruhtinaan alustalaiseksi, kun hän niinmuodoin pääsi ruhtinaan\nmahtavan suojeluksen alaiseksi ja turvaan tatarien ja toisinaan\nheitäkin pahempien Dnieperin suistolaisten hyökkäyksiltä. Mutta\ntodellinen elämä alkoi täällä sittenkin kukoistaa nuoren ruhtinas\nJeremin rautaisen käden johdolla. Heti Czechrynin takana alkoi hänen\nruhtinaskuntansa ja loppui vasta likellä Konotopia ja Romnya. Hänen\nruhtinaallinen omistuksena ei kuitenkaan rajoittunut yksin tähän,\nsillä hänen maansa alkoivat Sandomirin vojevodakunnassa ja ulottuivat\nVolynian, Valkovenäjän ja Kiovan vojevodakuntiin asti. Dnieperillä\noleva alue muodosti kuitenkin niinsanoaksemme silmän Putywlin\nvoittajan päässä.\n\nKauvan väijyi tatarilainen Orelin ja Worsklan varsilla, vainuten\nkuin susi ennenkuin uskalsi kannustaa ratsunsa pohjoista kohti —\nDnieperin suistolaiset eivät uskaltaneet yrittää tänne. Rauhattomat\nkulkurijoukot antautuivat nyt ruhtinaan palvelukseen, irtolainen\nkulkuriväki, joka oli tottunut elinkeinonaan harjoittamaan pahantekoa\nja ryöväystä, otettiin päivätöihin ja sai ruveta viljelemään\npeltotilkkuja rajaseuduilla. Sen tehtäväksi tuli vartioida\nruhtinaskunnan rajoja, ja sieltä se kuin kahlehdittu verikoira,\nhampaat irvassa, uhkasi vieraita hyökkääjiä.\n\nKaikki kukoisti ja kihisi elämää. Teitä rakennettiin vanhojen\numpeen menneiden sijalle. Jokiin tehtiin tokeita, vangiksi otettu\ntatari tai suistolainen, joka oli saatu kiinni ase kädessä\nryöväyksen teosta, pantiin vetämään niihin maata. Siellä missä\nennen tuuli villisti leikitteli kaislikossa ja sudet ja uponneiden\nhenget ulvoivat, jyrisivät nyt myllyt. Noin neljäsataa kiveä,\nlukuunottamatta sinne tänne siroitettuja tuulimyllyjä, jauhoi viljaa\nDnieperin takana. Neljäkymmentä tuhatta veronalaista suoritti\nveroa ruhtinaan kassoihin. Metsät olivat täynnä mehiläiskekoja,\nrajoille kohosi yhä uusia kyliä, kartanoja ja vapaiden talonpoikien\nasumuksia. Arolaitumilla kävi villihevosten rinnalla kesyjä karja- ja\nhevoslaumoja. Mäntymetsien ja arojen loppumatonta yksitoikkoisuutta\nelävöittivät jo taloista kohoilevat sauhut sekä kreikanuskoisten- ja\nkatolisten kirkkojen kullatut tornit. Erämaa oli kun olikin muuttunut\nihmisten asuma-alaksi.\n\nHerra luutnantti Skrzetuski ajoi iloisena ja verkalleen kuin omalla\nalueellaan ikään. Hän tiesi jo etukäteen kaikki syöttöpaikkansa\nmatkan varrella. Oltiin juuri tammikuun alussa vuotta 1648. Talvi\noli poikkeuksellisen ihana, eivät mitkään vanhat merkit pitäneet\npaikkaansa. Ilmassa henki kevät, maa oli käynyt pehmeäksi ja sen\npinnalla välkkyi sulanut vesi. Pelloilla vihersi oras, aurinko\nlämmitti niin voimakkaasti, että puolenpäivän aikaan turkki kuumensi\nmatkamiehen selässä kuin kesällä.\n\nLuutnantin seurue lisääntyi huomattavasti, kun siihen Czechrynissä\nliittyi valakialainen lähetystö, joka hospodarinsa asioissa oli\nmenossa Lubnieen herra Rozwan Ursun johdolla. Tämän lähetystön\nmukana kulki toistakymmentä sotamiestä ja joukko vankkureita ja\npalvelijoita. Sitäpaitsi ratsasti luutnantin rinnalla tuttavamme\nherra Longinus Podbipienta, lisänimeltään Zerwikaptur, vyöllään pitkä\nmiekka ja matkassaan muutamia palvelijoita.\n\nAurinko, kaunis sää ja lähestyvän kevään tuoksu juovuttivat ilollaan\nsydämet. Luutnantti oli sitäkin iloisempi, kun hän pitkältä matkalta\npalasi ruhtinaan katon alle, jossa oli samalla hänenkin kattonsa. Hän\npalasi toimitettuaan asiansa hyvin ja oli varma, että hänet hyvin\notetaan vastaan.\n\nMutta hänen iloonsa oli muitakin syitä.\n\nPaitsi ystävällistä ruhtinasta, jota luutnantti rakasti koko\nsydämestään, odotti häntä Lubniessä vielä pari mustaa silmää,\nsuloista kuin mesi.\n\nNe olivat Anusia Borzobohaty-Krasienskin, ruhtinas Griseldan\nhovineidon, koko naisparven kauneimman tytön silmät. Anusia oli suuri\nveitikka, kaikki Lubniessä ihailivat häntä, mutta hän ei välittänyt\nkenestäkään. Ruhtinatar Griselda oli tavoiltaan juhlallinen ja\nankara, mutta se ei estänyt nuoria katselemasta toisiansa hellin\nsilmin ja huokailemasta itsekseen. Herra Skrzetuskikin huokaili\nnoiden mustien silmien puoleen, samoinkuin kaikki muutkin, ja kun hän\njoskus levähdyspaikalla sattui jäämään yksin, tarttui hän luuttuunsa\nja lauloi:\n\n    \"Sinä olet hunajaa ja mettä.\"\n\nTai:\n\n    \"Kuten tatarilaishordi\n    otat vangiksi ihmisraukan!\"\n\nMutta koska hän oli iloinen mies ja ammattiinsa suuresti mieltynyt\nsotilas, niin hän ei pannut kovin pahakseen vaikka Anusia\nhymyili muillekin kuin hänelle, esimerkiksi herra Bychowiecille\nvalakialaisesta lippukunnasta, tykistöupseeri herra Wurcelille,\nrakuunaupseeri herra Wolodyjowskille, vieläpä herra Baranowskillekin,\nhusaarille, vaikka tämä viimemainittu oli jo hyvin harmaantunut\nja puhui sihisten, koska kiväärin kuula oli vahingoittanut hänen\nsuulakeansa. Luutnanttimme oli jo kerran taistellutkin Anusian\ntähden herra Wolodyjowskin kanssa, mutta kun täytyi liian kauvan\nviipyä Lubniessä, pääsemättä tappelemaan tatarien kanssa, niin kävi\nolo Anusiankin luona ikäväksi. Ja kun sattui matka, niin hän lähti\nmielellään, tuntematta ikävää tai kaipausta.\n\nMutta nyt palatessaan Krimistä, jossa oli menestyksellä toimittanut\nasiansa, kiiruhti hän iloisena kotiin ja kiihoitti hevostansa,\nsiinä ratsastaessaan herra Longinuksen rinnalla, joka istui ison\nliiviläisen tamman selässä, väsyneenä ja surullisena, kuten aina.\nLähetystön vankkurit, sotamiehet ja saattojoukko jäivät melkoisesti\nheistä jäljelle.\n\n— Herra lähettiläspä makaa vankkureilla kuin puupölkky ja nukkuu\nlakkaamatta, sanoi luutnantti. — Paljon ihmeitä hän minulle kertoi\nValakiastaan, lopulta väsyi kokonaan. Hauskaa sitä oli kuunnella.\nTäytyy myöntää, että se on rikas maa, ilmanala on hyvä, kultaa,\nviiniä, hedelmiä ja karjaa on yllin kyllin. Mieleeni johtui, että\nmeidän ruhtinaamme äiti oli Moldaun ruhtinaan Mohilan tytär ja että\nruhtinaalla niin muodoin on yhtä hyvä oikeus Valakian hospodarin\nvaltaistuimelle kuin kenellä muulla tahansa. Eikähän tuo Valakia\nolekaan meidän nuorille herroillemme mikään tuntematon maa. Ovatpa\nhe siellä antaneet selkään sekä turkkilaisille että tatareille,\nvalakialaisille ja siebenbürgiläisille.\n\n— Mutta kansa siellä on pehmeämpää kuin meillä, kuten herra\nZaglobakin Czechrynissä minulle kertoi, sanoi herra Longinus, —\nja jollen minä uskoisikaan häntä, niin saa siihen vahvistuksen\nrukouskirjoista.\n\n— Kuinka niin rukouskirjoista?\n\n— Minulla on matkassani tuollainen rukouskirja, niin että kyllä\nvoitta saada nähdä.\n\nSen sanottuansa aukaisi herra Longinus satulaan kiinnitetyn repun,\nveti esiin pienen, huolellisesti nahkakansiin sidotun kirjan, suuteli\nsitä ensin hartaasti ja, käännettyään muutamia lehtiä, sanoi:\n\n— Olkaa hyvä ja lukekaa.\n\nHerra Skrzetuski alkoi:\n\n— \"Sinun suojaasi pakenemme, pyhä jumalanäiti...\" Mitenkäs tässä on\npuhe valakialaisista? Tämähän on messua.\n\n— Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin.\n\n— \"... Jotta tulisimme Kristuksen uhreista otollisiksi. Amen!\"\n\n— No ja nyt kysymys...\n\nSkrzetuski luki:\n\n— \"Kysymys: miksikä valakialaista ratsuväkeä sanotaan kevyeksi?\nVastaus: sillä se pakenee kevyesti.\" Hm, totta puhutte. Tosiaankin,\ntässä kirjassa vallitsee kummallinen asioiden sekoitus.\n\n— Tämä on, nähkääs, sotamiesten kirja. Rukousten viereen on siinä\nliitetty kaikenlaisia sotilaallisia selityksiä, joista saa oppia\ntuntemaan eri kansoja ja tietämään mikä niistä on parempi, mikä\nhuonompi. Mitä sitte valakialaisiin tulee, niin osoittautuu oikeaksi,\nettä pojat siellä ovat pelkureja ja sitäpaitsi suuria pettureita.\n\n— Että he ovat pettureita, se pitää paikkansa. Ilmeneehän se jo\nruhtinas Michalin seikkailuistakin. Varmaa se on, ja minä olen\nitsekin sen kuullut, ettei sikäläinen ole luonnostaan mikään\nerinomainen sotilas. Mutta muuten on ruhtinaalla erinomainen\nlippukunta valakialaista väkeä, jossa herra Bychowiec on\nalipäällikkönä, en kuitenkaan tiedä varmaan, onko siinä edes\nkahtakymmentä varsinaista valakialaista.\n\n— Mitäs oikein luulette, herra luutnantti, — onko ruhtinaalla\npaljonkin väkeä aseissa?\n\n— Noin kahdeksan tuhatta, lukuun ottamatta kasakoita, jotka\nmajailevat palankoissa eli kauppaloissa. Mutta Zacwilichowski sanoi\nminulle, että uutta väkeä värvätään.\n\n— Ehkäpä tästä, jos Jumala suo, pääsee sotaretkelle herra ruhtinaan\njohdolla?\n\n— Sanotaan, että valmistettaisiin suurta sotaa turkkilaisia vastaan\nja että itse kuningas lähtisi liikkeelle koko valtakunnan sotavoiman\nkanssa. Tiedän myöskin, että tatareille on annettu varoituksia ja\nettä nämä nyt pelosta eivät uskalla lähteä ryöstöretkille. Sen\nkuulin Krimissä, jossa minut otettiin kaikin puolin kunniallisesti\nvastaan, oikein _honeste_, sen vakuutan. Huhu käy nimittäin nyt, että\nsilloin kun kuningas lähtee liikkeelle hetmanien kanssa, ruhtinaan\ntulee rynnätä Krimiin ja lyödä hajalleen kaikki tatarit. Ja onhan se\nselvää, ettei sellaista luottamustointa jätetä toisille.\n\nHerra Longinus kohotti kätensä ja silmänsä ylöspäin.\n\n— Auta armias Jumala, että tulisi tuollainen pyhä sota kristikunnan\nja meidän kansamme kunniaksi, ja suo minun, syntisen, täyttää\nsiinä pyhät lupaukseni, että saisin lohtua suruuni tai löytäisin\nkunniallisen kuoleman.\n\n— Oletteko tehnyt jonkin pyhän sotalupauksen?\n\n— Sellaiselle ritarille kuin te, voin avata sieluni salaisuudet,\nkaikki _arcana_. Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta koska te\nkallistatte suosiollisesti korvanne näille asioille, niin alan. Te\ntiedätte, että vaakunani tunnusnimi on Zerwikaptur. Se johtuu siitä,\nettä, kun ennen muinoin Grunwaldin taistelussa esi-isäni Stowejko\nPodbipienta näki ratsastajien rivissä kolme ritaria, joilla oli\nmunkin päähine, niin hän ajoi heitä kohden ja löi heti nämä kolme\nmiestä kahtia poikki. Tästä mainehikkaasta teosta ylistävät vanhat\nkronikat esi-isääni...\n\n— Ei ollut teidän esi-isällänne heikompi käsi kuin teilläkään ja\ntäydellä syyllä hän sai Zerwikapturin nimen.\n\n— Myös antoi kuningas hänelle vaakunan ja on siinä kolme pukinpäätä\nhopeaisella pohjalla, muistoksi noista ritareista, koska heidänkin\nkilvissään oli kuvattuna tuollaiset päät. Tämän vaakunan ynnä tämän\nmiekan tässä jätti Stowejko Podbipienta perinnöksi jälkeläisilleen ja\nkehoitti heitä ylläpitämään suvun ja miekan mainetta ja _splendor'ia_.\n\n— Täytyy sanoa, että polveudutte hienosta suvusta. Herra Longinus\nalkoi raskaasti huoata. Toinnuttuaan hän vihdoin sanoi:\n\n— Ollen sukuni viimeinen, lupasin Trokissa pyhälle Neitsyelle elää\npuhtaudessa ja etten polvistu vihkimatolle ennenkuin esi-isäni\nStowejko Podbipientan mainehikkaan esimerkin mukaan olen tällä\nsamalla miekallani, yhdellä ainoalla sivalluksella lyönyt irti\nkolme päätä. Armias Jumala, näethän, että olen tehnyt kaikki mitä\nolen voinut. Puhtauteni olen säilyttänyt tähän päivään saakka,\nheltyneen sydämeni olen pakottanut vaikenemaan, sotaa olen hakenut ja\ntaistellut, mutta onnea ei ole ollut.\n\nLuutnantti hymähti partaansa.\n\n— Ette siis ole saanut hakatuksi noita kolmea päätä?\n\n— Kas kun ei ole sattunut eteen! Minulla ei ole onnea. Kaksi olen\nvälistä saanut, mutta kolmea en koskaan: Ei ole sattunut ratsastamaan\nvastaani kolmea miestä ja vaikea on pyytää vihollisilta, että he\npysähtyisivät juuri eteeni, jotta hakkaisin heiltä päät poikki.\nJumala yksin näkee minun suruni: luissani on voimaa, varoja minulla\non... mutta nuoruus, _adolescentia_ häipyy! Neljäänkymmeneen viiteen\nvuoteen olen päässyt, sydämessä on voimakas kaipuu, suku sammuu\n— noita kolmea päätä vaan ei kuulu, ei kuulu... Ja niin katoaa\nZerwikaptur minun kanssani, naurun aihe minä olen ihmisille, kuten\nherra Zagloba oikein sanoo, mutta kaikki kannan kärsivällisesti ja\nuhraan Herralle Jeesukselle.\n\nLiettualainen alkoi taasen huokailla niin että hänen liiviläinen\ntammansakin, nähtävästi myötätunnosta herraansa kohtaan, rupesi\nhyppimään ja korskui kaihoisasti.\n\n— Sen sanon teille, lausui luutnantti, — että jollette ruhtinas\nJeremin johdolla saa toivomaanne tilaisuutta, niin tuskin koskaan.\n\n— Suokoon Jumala, vastasi herra Longinus. — Siksipä lähdenkin\npyytämään herra ruhtinaalta lupaa päästä palvelukseen.\n\nKeskustelun katkaisi kummallinen siipien havina. Kuten jo on\nmainittu, eivät linnut tänä talvena olleet muuttaneet merten taa\neivätkä joet jäätyneet, ja siksi oli kaikkialla paljon vesilintuja.\nJuuri tällä hetkellä lähestyi luutnantti Skrzetuski herra Longinuksen\nkanssa Kahamlikin rantaa. Silloin heidän päänsä päälle yhtäkkiä\nhumahti kokonainen parvi kurkia, jotka lensivät niin matalalla,\nettä melkein olisi voinut heittää niitä puupalikalla. Lauma lensi\nkauheasti kirkuen ja nousi, sensijaan että olisi laskeutunut\nkaislikkoon, yhtäkkiä ilmaan.\n\n— Nehän kiitävät ikäänkuin niitä ajettaisiin takaa, sanoi herra\nSkrzetuski.\n\n— Kas kas, näettekö! sanoi herra Longinus, osoittaen valkoista\nlintua, joka kaltevassa asennossa lentäen, leikkasi ilmaa, kiitäen\nkurkiparvea kohden.\n\n— Haukka, haukka! Se estää niitä laskeutumasta, huudahti luutnantti.\n— Lähettiläällä on haukkoja, hän on varmaan päästänyt haukan.\n\nSamassa hetkessä lennätti paikalle herra Rozwan Ursu, ajaen täyttä\nlaukkaa mustalla arapialaisella hevosellaan, ja hänen jäljessään\nmuutamia sotilaspalvelijoita.\n\n— Herra luutnantti, tahdotteko nähdä jotakin hauskaa.\n\n— Onko tämä teidän haukkanne?\n\n— On kyllä, ja hyvä onkin, katsokaappa...\n\nHeidän kaikkien kolmen ajaessa edellä, seurasi valakialainen\nhaukkamestari, vanne kädessä. Silmät tähdättyinä lintuihin, huusi hän\ntäyttä kurkkua, usuttaakseen haukkaa taisteluun.\n\nAhkera haukka pakotti kurjet nousemaan ylöspäin. Sitte se itse\nsalamana nousi vielä korkeammalle ja liiteli parven yläpuolella.\nKurjet lyöttäytyivät suureksi rypääksi, kallistellen siipiänsä\nkuin myrsky. Uhkaavat huudot täyttivät ilman, linnut ojentelivat\nkaulojaan, oikoivat nokkiansa ylöspäin kuin mitäkin keihäitä, ja\nodottivat hyökkäystä. Mutta haukka vaan kierteli niiden yläpuolella.\nVälistä se laskeutui alemma, välistä se nousi ylöspäin, ikäänkuin\nepäröiden ryntäisikö se noita sataa terävää nokkaa vastaan,\njotka odottivat sen rintaa. Sen valkeat sulat loistivat auringon\nvalaisemina taivaan poutaisessa sinessä.\n\nYhtäkkiä lintu, jättäen parven koskematta, kiisi kuin nuoli kauvas\netäisyyteen ja katosi puiden ja kaislikkojen saarten taa.\n\nEnsimäisenä lähti herra Skrzetuski täyttä laukkaa ajamaan sitä\ntakaa, lähettiläs, haukkamestari ja herra Longinus noudattivat hänen\nesimerkkiänsä. Äkkiä pysähdytti luutnantti hevosensa tienkäänteessä.\nUusi ja kummallinen näky kohtasi täällä hänen silmäänsä. Keskellä\ntietä makasivat kyljellään vaunut, joista akseli oli katkennut. Kaksi\nkasakkaa piteli valjaista päästettyjä hevosia, kuski oli poissa, hän\noli nähtävästi lähtenyt hakemaan apua. Vaunujen vieressä seisoi kaksi\nnaista, toinen puettuna ketunnahkaturkkiin, päässä pyöreäpohjainen\nketunnahkalakki, hänen kasvonsa olivat ankarat ja miesmäiset.\nToinen oli soreavartaloinen nuori neito, hänen piirteensä olivat\nylimykselliset ja hänen kasvonsa säännölliset. Neidon olalla istui\nhaukka ja noukki rauhallisena rintahöyheniään.\n\nLuutnantti pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että takakaviot\nkaivautuivat tien hiekkaan. Hämmentyneenä hän kohotti käden lakkinsa\nreunaan eikä tietänyt mitä sanoa, tervehtiäkö vai alkaako kutsua\nhaukkaa. Hän oli sitä hämmentyneempi, kun häneen näädännahkaisen\npäähineen sisältä katseli sellainen silmäpari, ettei hän ollut\nikänänsä vielä nähnyt vertaa; nuo silmät olivat mustat, samettiset ja\nkyyneltyneet, ne vivahtelivat, ne leimusivat, niiden rinnalla Anusia\nBorzobohatan silmät vaalenivat kuin kynttilät soihtujen rinnalla.\nNäiden silmien yläpuolelle piirtyivät tummat silkkiset kulmakarvat\nkahdeksi hienoksi kaareksi, punastuvat posket hehkuivat kuin ihanin\nkukka, vadelmaväristen huulten raosta näkyivät hampaat kuin helmet\nja päähineen alta soluivat alas rehevät mustat hiukset. \"Junoko itse\nomassa persoonassaan, vaiko joku muu jumaluus?\" ajatteli luutnantti\nnähdessään tuon nuolenjoustavan vartalon, korkean poven ja tytön\nolkapäällä valkean haukan. Luutnanttimme jäi seisomaan paljastetuin\npäin ja katseli ääneti ihmekuvaa. Vain hänen silmänsä loistivat ja\nhänen sydämensä ympäri tarttui kuin käsi. Hän oli jo lausumaisillaan:\n\n    \"Jollet sa kuolevien ole joukkoa, vaan jumaloiden...\"\n\nkun lähettiläs ja herra Longinus samassa hetkessä ratsastivat\npaikalle ja heidän jäljessään haukkamestari vanteineen. Viimemainitun\nnähdessään jumalatar ojensi haukkaa varten kätensä ja tämä,\nsiirtyen alas olalta, asettui hänen kädelleen. Luutnantti kiiruhti\nnyt haukkamestarin edelle ottaakseen pois linnun, kun yhtäkkiä\ntapahtui ihmeellinen enne. Haukka, asettaen toisen jalkansa neidon\nkädelle, tarttui toisella luutnantin käteen, ja sensijaan että olisi\nistuutunut, alkoi iloisesti vikistä ja vetää näitä käsiä toistensa\nluo niin voimakkaasti, että niiden täytyi koskettaa toisiaan.\nLuutnanttia värisytti, mutta lintu antoi vasta silloin siirtää\nitsensä vanteeseen, kun haukkamestari oli pannut haukkalakin sen\npäähän. Silloin vanhempi nainen alkoi puhua.\n\n— Ritari, sanoi hän, — kuka lienettekin, niin älkää kieltäytykö\nauttamasta naisia, jotka ovat jääneet tielle eivätkä tiedä mitä\ntehdä. Kotiin ei meillä enään ole kuin kolme penikulmaa, mutta vaunun\nakseli katkesi ja meidän täytyy ehkä nyt jäädä yöksi taivasalle.\nKuskin lähetin poikieni luo toimittamaan meille toisia vaunuja, mutta\nennenkuin hän saapuu sinne ja palaa, tulee pimeä ja kammottaa jäädä\ntänne yöksi, kun täällä likellä on hautausmaa.\n\nVanha aatelisnainen puhui nopeaan ja niin karkealla äänellä, että\nluutnanttia hämmästytti. Hän vastasi kuitenkin kohteliaasti:\n\n— Armollinen rouva, ei tule kysymykseen, että me jättäisimme teidät\nja arvoisan tyttärenne tielle. Me matkustamme Lubnieen, jossa olemme\nsotilaina ruhtinas Jeremin palveluksessa, tiemme sattuu siis käymään\nsamaan suuntaan — ja vaikkapa ei sattuisikaan, niin tekisimme\nmielellämme mutkan, kunhan vaan voisimme jollakin tavalla olla\navuksi. Vaunuja minulla tosin ei ole, sillä sotilaan tapaan kuljen\ntovereineni ratsain, mutta herra lähettiläällä on ja hän kohteliaana\nkavaljeerina tarjoaa luullakseni mielellään vaununsa armollisen\nrouvan ja arvoisan tyttärenne käytettäväksi. Lähettiläs kohotti\nsoopelinkarvaista lakkiansa, koska hän, tuntien puolan kielen,\nymmärsi mistä oli kysymys, ja astui heti, kuten kohteliaan pajarin\nsopii, esiin kauniisti kumartaen. Sitten hän käski — haukkamestarin\nnopeasti ratsastaa hakemaan vaunuja, jotka olivat jääneet hyvän\nmatkaa jäljellepäin. Sillä välin luutnantti katseli neitoa. Tämä ei\nvoinut kestää hänen tulista katsettansa, vaan loi silmänsä alas.\nKasakannäköinen nainen virkkoi:\n\n— Palkitkoon Jumala herrojen avuliaisuuden, mutta koska Lubnieen on\nvielä pitkä matka, niin älkää halveksiko minun ja poikieni kattoa,\njonka alle pyydän teitä vieraiksi. Me olemme Rozlogi-Siromachysta,\nminä olen ruhtinas Kurcewicz-Bulyhan leski ja tämä ei ole minun\ntyttäreni, vaan mieheni veljen, vanhemman Kurcewiczin tytär. Hän\non uskonut orvon meidän haltuumme. Poikani ovat nyt kotona ja minä\npalaan Czerkasysta, jossa kävin uhraamassa pyhän ja puhtaimman\nNeitsyen alttarilla. Palatessa kohtasi meitä sitte tällainen vastus\nja jolleivat herrat olisi olleet niin kohteliaita, olisi meidän\ntäytynyt jäädä yöksi tielle.\n\nUkrainalaisruhtinatar olisi puhunut kauvemminkin, mutta samassa\nnäkyivät kaukana vaunut, hiljaa liketen lähettilään sotilasseurueen\nja herra Skrzetuskin sotamiesten ympäröiminä.\n\n— Onko armollinen rouva ruhtinas Wasili Kurcewiczin leski? kysyi\nluutnantti.\n\n— En, vastasi ruhtinatar nopeasti ja ikäänkuin suuttuneena. — Minä\nolen Konstantinin leski, mutta tämä on Wasilin tytär Helena, lisäsi\nhän, osoittaen neitoa.\n\n— Ruhtinas Wasilista on paljon kerrottu Lubniessa. Olihan hän suuri\nsotilas ja ruhtinas Michal vainajan uskottu.\n\n— Lubniessa en ole ollut, sanoi leskiruhtinatar\n\nKurcewicz jonkinlaisella ylpeydellä, — enkä tiedä mitään Wasilin\nsotilastoimista, mutta hänen myöhäisemmistä teoistaan ei kannata\npuhua, koska kaikki ne tuntevat. Kuullessaan viime sanat taivutti\nruhtinatar Helena päänsä kuin viikatteen katkaisema kukka, mutta\nluutnantti puuttui vilkkaasti puhumaan:\n\n— Älkää sanoko niin, armollinen rouva. Ruhtinas Wasili oli\ninhimillisen oikeuden kauhean erehdyksen perusteella tuomittu\nmenettämään päänsä ja omaisuutensa ja hänen täytyi pelastaa henkensä\npakenemalla. Mutta myöhemmin hänen syyttömyytensä tuli ilmi, joka\nmyöskin tehtiin tiettäväksi, ja hänelle palautettiin rehellisen\nmiehen kunnia. Ja tämän kunnian täytyy olla sitä suuremman, mitä\nsuurempi vääryys oli.\n\nRuhtinatar katsahti luutnanttiin tuimasti ja hänen epämiellyttävillä,\nterävillä kasvoillaan kuvastui selvä viha. Mutta vaikka herra\nSkrzetuski oli nuori mies, oli hänessä kuitenkin sellainen\nritarillinen uljuus ja hänen katseensa oli niin kirkas, ettei\nruhtinatar uskaltanut vastustaa häntä. Sensijaan hän kääntyi\nruhtinatar Helenan puoleen:\n\n— Sinun ei sovi kuunnella tätä keskustelua. Käy katsomaan, että\nmatkasäkit siirretään ajopeleistämme niihin vaunuihin, joissa\nherrojen suostumuksella tulemme ajamaan.\n\n— Suoko neiti minun auttaa? sanoi luutnantti. Ja yhdessä menivät he\nvaunujen luo. Mutta heti kun he seisahtuivat vastatusten, molemmille\npuolille vaunun ovia, kohosivat ruhtinattaren silkkiset silmäripset\nja hänen katseensa lankesivat luutnantin kasvoille kuin kirkas,\nlämmin auringonpaiste.\n\n— Kuinka olen teille kiitollinen, sanoi hän äänellä, joka luutnantin\nkorvissa soi kuin luutun ja huilun suloiset sävelet. — Kuinka olen\nkiitollinen siitä että puolustitte isäni kunniaa ja asetuitte sitä\nvääryyttä vastaan, jolla hänen lähimmät sukulaisensa häntä kohtelevat.\n\n— Armollinen neiti, vastasi luutnantti, tuntien, että hänen\nsydämensä suli kuin keväinen lumi, — päästäkseni osalliseksi\ntällaisesta kiitollisuudesta olisin, sen tietää Jumala, valmis\nmenemään tuleen tai vuodattamaan vereni. Mutta kun vain haluni on\nsuuri ja ansioni kovin pieni, niin kuinka voisinkaan vastaanottaa\narmollisen neidin huulilta tällaista kiitollisuuden palkkaa!\n\n— Älkää halveksiko sitä, enhän minä, köyhä orpo, voi muuten osottaa\nkiitollisuuttani.\n\n— En toki sitä halveksi, puhui luutnantti kasvavalla voimalla, —\nmutta niin suuren suosion tahtoisin ansaita pitkällä ja uskollisella\npalveluksella ja sitä vain pyydän, että armollinen neiti suvaitsisi\nantaa minulle tilaisuutta suorittaa tuota palvelusta.\n\nRuhtinatar punastui ja hämmentyi kuullessaan nämä sanat. Sitte hän\nyhtäkkiä kalpeni ja vastasi, nostaen kädet kasvoilleen, surullisella\näänellä:\n\n— Onnettomuutta se vaan toisi teille tuo tuollainen palvelus, hyvä\nherra.\n\nLuutnantti kumartui vaunun oven yli ja sanoi hiljaa ja hellästi:\n\n— Tuokoon mitä Jumala suo ja vaikkapa toisi tuskaakin, niin valmis\nolen lankeamaan neidin jalkain juureen ja rukoilemaan teiltä tätä\npalvelusta.\n\n— Ei ole mahdollista, ritari, että te, juuri vasta minut nähtyänne,\nolisitte niin halukas tuohon palvelukseen.\n\n— Tuskin olin teidät nähnyt, kun jo unohdin itseni ja huomasin,\nettä minun, vapaan sotamiehen täytyy muuttua orjaksi. Mutta niin on\nnähtävästi Jumalan tahto. Tunne on kuin nuoli, joka odottamattomasti\nlävistää rinnan. Ja nyt tunnen minä tuon vasaman, vaikka eilen en\nolisi itsekään uskonut, jos joku olisi sen minulle sanonut.\n\n— Jollette eilen itsekään uskonut, niin kuinkas minä voin uskoa\ntänäpänä?\n\n— Aika tulee parhaiten antamaan neidille siitä vakuutuksen, mutta\nminun vilpittömyyteni voitte tuntea vaikka heti paikalla sekä\nsanoistani että myöskin kasvoistani.\n\nJa taas ruhtinattaren silkkiset silmäverhot kohosivat ja hänen\nkatseensa kohtasi nuoren sotilaan miehekkäät ja jalot kasvot sekä\nsilmäyksen, joka oli niin täynnä ihastusta, että tumma puna peitti\nneidin posket. Hän ei kuitenkaan enään painanut silmiään maata kohden\nja hetken ajan luutnantti sai juoda hänen ihanien silmiensä suloa.\nJa he katselivat toisiaan kuin kaksi olentoa, jotka, vaikka ovatkin\nkohdanneet toisensa vain arotiellä, tuntevat, että he ovat heti\nvalinneet toisensa, kuin kaksi olentoa, joiden sielut heti alkavat\nliidellä toistensa luo kuin kaksi kyyhkystä.\n\nIhastuksen hetken katkaisi ruhtinatar Konstantowan terävä ääni,\njoka kutsui nuorta ruhtinatarta. Vaunut saapuivat. Valakialaiset\nsotamiehet alkoivat siirtää niihin tavaroita rikkoutuneista vaunuista\nja hetken perästä oli kaikki valmista.\n\nHerra Rozwan Ursu oli siis kohteliaana miehenä luovuttanut omat\nvaununsa molemmille naisille, luutnantti nousi satulaan ja niin\nlähdettiin liikkeelle.\n\nOli jo ilta. Kahamlikin tulvivat vedet kimmelsivät kullanvärisinä\nlaskevan auringon ja iltaruskon purppurassa. Korkealle ylös\ntaivaalle asettui lauma kevyitä punertavia pilviä, jotka siitä\nhiljalleen siirtyivät alas taivaanrantaa kohti, ikäänkuin väsyneinä\nlentelemään taivaalla ja haluten laskeutua levolle johonkin\nkaukaiseen tuntemattomaan kehtoon. Herra Skrzetuski ratsasti nuoren\nruhtinattaren kohdalla, mutta ei puuttunut keskustelemaan hänen\nkanssaan, sillä vieraiden läsnäollessa hän ei voinut puhua neidon\nkanssa niinkuin äsken ja joutava puhe ei tahtonut häneltä luistaa.\nHänen sydämessään asui onni ja päässä humisi kuin viini.\n\nKoko karavaani kulki reippaasti eteenpäin ja hiljaisuutta häiritsivät\nvain hevosten korskahdukset tai jalustamien kilinä. Sitte alkoivat\nvalakialaiset sotamiehet takimmaisissa vankkureissa vetää\nalakuloista valakialaista laulua. Pian he kuitenkin lakkasivat ja\nsilloin alkoi kuulua herra Longinuksen nenään kaiutettu ääni, joka\nvuorostaan lauloi jotakin hurskasta laulua. Oli jo pimennyt, tähdet\nvilkuttelivat taivaalla ja valkeita sumuja nousi kosteilta niityiltä,\njotka näyttivät äärettömiltä meriltä.\n\nSaavuttiin metsään, mutta tuskin oli ajettu muutama sata askel,\nkun alkoi kuulua kavioiden töminää ja viisi ratsastajaa ilmestyi\nkaravaanin eteen. Nuoret ruhtinaat, jotka olivat kuskilta saaneet\ntiedon äitiä kohdanneesta onnettomuudesta, olivat rientäneet häntä\nvastaan, tuoden muassaan vaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä\nhevosta.\n\n— Keitä te olette — poikani, eikö niin? huusi vanha ruhtinatar.\n\nRatsastajat lähenivät vaunuja.\n\n— Me, äiti.\n\n— Terve teille. Näitä herroja saan kiittää siitä etten enää tarvitse\napua. Kas tässä ovat poikani, jotka suljen herrojen suosioon, Simeon,\nJuri, Andrej ja Mikolai. Entä viides — kuka se on? sanoi hän,\nkatsoen tarkemmin. — No, jolleivat vanhat silmäni petä pimeässä,\nniin se on Bohun.\n\nNuori ruhtinatar vetäytyi äkkiä syvemmälle vaunuihin.\n\n— Kumarran nöyrästi sekä teille, ruhtinatar, että teille nuori\nruhtinatar Helena, sanoi viides ratsastajista.\n\n— Bohun, sanoi vanha ruhtinatar, — oletko, haukkani, saapunut\nrykmentistä? Onko teorba mukana? Terve, terve. Hoi, pojat, olen\njo pyytänyt arvoisia herroja yöksi Rozlogiin ja kumartakaa nyt\nvuorostanne tekin heitä. \"Vieras taloon, Jumala taloon.\" Olkaa\ntervetulleet kattomme alle.\n\nBulyhat nostivat lakkiaan.\n\n— Pyydämme nöyrimmästi arvoisia herroja astumaan matalaan majaamme.\n\n— Hänen korkeutensa lähettiläs ja herra luutnantti ovat jo luvanneet\ntyytyä siihen mitä talomme voi tarjota. Saamme nyt siis ottaa vastaan\narvoisat ritarit, vaikken tiedä, kuinka meidän köyhä ravintomme tulee\nmaistumaan herroille, jotka ovat tottuneet hoviherkkuihin.\n\n— Sotilaan ruualla me elämme emmekä hoviherkuilla.\n\nJa herra Rozwan Ursu lisäsi:\n\n— Olenpa minä jo saanut kokea aatelistalojen vieraanvaraisuutta ja\ntiedän, ettei hovinkaan aulius vedä sille vertoja.\n\nVaunujen kulkiessa eteenpäin vanha ruhtinatar Puhui edelleen:\n\n— Kauvan, kauvan siitä jo on, kun meillä oli hyvät ajat. Volyniassa\nja Liettuassa elää vielä Kurcewiczeja, jotka pitävät kemuja ja\nviettävät ylimyksen elämää, mutta he eivät tahdo tuntea köyhempiä\nsukulaisiaan, josta heitä Jumala rangaiskoon. Me elämme köyhästi,\nmelkein kuin kasakat, mutta herrat saavat antaa sen anteeksi ja ottaa\nvastaan mitä hyvästä sydämestä tarjoamme. Minulla ja pojillani on\nhallussamme yksi kylä ja toistakymmentä lopottia. Lisäksi meillä on\nholhottavanamme tämä neiti.\n\nNämä sanat kummastuttivat luutnanttia, sillä hän oli Lubniessa\nkuullut, ettei Rozlogi ole mikään pieni aatelistila ja että se\nlisäksi on aikoinaan kuulunut Helenan isälle, ruhtinas Wasilille.\nHänestä ei kuitenkaan tuntunut sopivalta kysyä, millä tavoin se oli\njoutunut ruhtinas Konstantinin ja hänen leskensä haltuun.\n\n— Teidän armollanne on viisi poikaa, eikö niin? kysyi herra Rozwan\nUrsu.\n\n— Minulla on ollut viisi poikaa, komeaa kuin leijonat, sanoi\nruhtinatar, — mutta vanhimmalta, Wasililta puhkaisivat pakanat\nBjalogrodissa soihduilla silmät ja siitä menetti hän myöskin\njärkensä. Kun nuoret lähtevät sotaretkelle, niin minä jään yksin\nkotiin tuon vanhimman kanssa, niinkuin myöskin tämän neidin kanssa,\njosta on enemmän surua kuin huvia.\n\nYlenkatseellinen sävy, jolla vanha ruhtinatar puhui miehensä\nveljentyttärestä, tuli niin selvästi näkyviin, ettei se voinut jäädä\nluutnantilta huomaamatta. Viha kiehui hänen rinnassaan ja hän oli\nvähällä päästää ruman kirouksen, mutta sanat kuolivat huulille, kun\nhän, katsoessaan nuoreen ruhtinattareen, kuun valossa näki kyyneliä\nhänen silmissään.\n\n— Mikä neidin on? Mitä te itkette? kysyi hän hiljaa.\n\nNuori ruhtinatar vaikeni.\n\n— Minä en voi nähdä neidin itkevän, sanoi herra Skrzetuski ja taipui\nhäntä kohden. Huomatessaan, että vanha ruhtinatar keskustelee herra\nRozwan Ursun kanssa eikä katsele sinne päin, hän jatkoi rukoillen:\n\n— Sanokaa Jumalan tähden edes sana, sillä Jumala näkee, että minä\nantaisin vereni ja terveyteni, kun vaan voisin lohduttaa teitä.\n\nYhtäkkiä hän tunsi, että joku ratsastajista painoi häntä niin lujaan,\nettä hevosten kyljet hieroivat toisiaan.\n\nKeskustelu nuoren ruhtinattaren kanssa katkesi, kun herra Skrzetuski\nhämmästyneenä ja suuttuneena kääntyi uskalikon puoleen.\n\nKuutamossa hän nyt näki kaksi silmää, jotka katsoivat häneen\nröyhkeästi, vaatien taisteluun ja pilkaten.\n\nNuo kauheat silmät loistivat kuin suden silmäterät pimeässä metsässä.\n\n— Mitä perhanaa? mietti luutnantti, — onko tuo itse paholainen vai\nmikä? ja katsoen lähempää noihin hehkuviin silmäteriin, hän kysyi: —\nmitä te ratsastatte tuolla tavalla ja tuijotatte minuun?\n\nRatsastaja ei vastannut mitään, vaan katseli edelleen yhtä\nitsepintaisesti ja röyhkeästi.\n\n— Jos teistä on pimeä, niin voin iskeä tulta ja jos tie on liian\nahdas, niin huis arolle! lausui luutnantti kiihtyneellä äänellä.\n\n— Lähde sinäkin, puolalainen pois siitä vaunun luota, niin pian kuin\nnäet aron, vastasi ratsastaja.\n\nLuutnantti, joka oli nopea toimimaan, ei vastannut mitään, vaan\npotkaisi jalallaan niin voimakkaasti päälleryntääjän ratsua vastaan,\nettä hevonen kirkaisi ja vyöryi siinä silmänräpäyksessä tiepuoleen.\n\nRatsastaja pysähdytti sen kuitenkin samassa, ja käytti jo siltä kuin\nhän aikoisi käydä luutnantin kimppuun. Samassa kuului kuitenkin\nvanhan ruhtinattaren terävä, komentava ääni:\n\n— Bohun, mitä sinä teet?\n\nNämä sanat vaikuttivat heti. Ratsastaja käänsi hevosensa ympäri ja\najoi toiselle puolen tietä ruhtinattaren luo. Tämä lausui:\n\n— Mitä sinä ajattelet? Et sinä nyt ole Perejaslawissa etkä Krimissä,\nvaan Rozlogissa, huomaa se. Karahuta nyt heti edelle ja näytä meille\ntietä, sillä pian kuljetaan pitkin rotkonpohjaa ja siellä on pimeä.\n\nHerra Skrzetuski oli yhtä hämmästynyt kuin suuttunut. Tuo Bohun haki\nnähtävästi riitaa ja olikin aikomuksissaan onnistumaisillaan. Mutta\nmiksi hän haki riitaa ja minkätähden tuo odottamaton hyökkäys?\n\nLuutnantin päähän pälkähti yhtäkkiä ajatus, että tässä on kysymys\nnuoresta ruhtinattaresta. Hän tuli vakuutetuksi että niin oli, kun\nhän, katsahtaessaan nuoren ruhtinattaren kasvoihin, yön pimeydestä\nhuolimatta huomasi, että ne olivat kalpeat ja pelästyneet.\n\nSillävälin oli Bohun vanhan ruhtinattaren käskyä noudattaen\nkarauttanut eteenpäin. Katsellen hänen jälkeensä sanoi vanha\nruhtinatar puoleksi itsekseen, puoleksi luutnantille:\n\n— Hän on huimapäinen kasakka.\n\n— Nähtävästi ei siinä päässä ole tarpeeksi järkeä, vastasi herra\nSkrzetuski ylenkatseellisesti. — Onko tuo kasakka armollisen rouvan\npoikien palveluksessa?\n\nVanha ruhtinatar heittäytyi taaksepäin vaunuissa.\n\n— Mitä te sanottekaan, hyvä herra, — hän on Bohun, kasakkajoukon\nalipäällikkö, kuuluisa sankari, poikieni ystävä ja minulle kuin\nkuudes poika. Varmaan olette kuullut hänen nimensä, sillä kaikkihan\nsen tuntevat.\n\nJa herra Skrzetuski tunsi todella hyvin tämän nimen. Eri\nkasakkapäälliköiden ja atamanien nimien seasta se aina sukelsi\npinnalle ja oli kaikkien suussa molemmin puolin Dnieperiä. Sokeat\nmaankiertäjät lauloivat Bohunista markkinoilla ja kapakoissa ja\nillanvietoissa kerrottiin tuosta nuoresta huimapäästä ihmeellisiä\nasioita. Kuka hän oli, mistä hän oli tullut, sitä ei tietänyt kukaan.\nVarma oli vain, että arot, Dnieper, sen kosket ja Czertomelik\nkaikkine kaalamoineen, lahtineen, syvänteineen, saarineen,\nkallioineen ja kaislikkoineen olivat olleet hänen kehtonaan. Pienestä\npojasta asti hän oli elänyt tässä villissä maailmassa.\n\nRauhan aikana hän muiden kanssa kävi kalastamassa ja metsästämässä,\nyhdessä puolialastoman toverijoukon kanssa hän silloin samoili kaikki\nDnieperin suot ja kaislikot, toisinaan taas hän vietti kokonaisia\nkuukausia metsien syvyydessä. Kouluna hänellä oli ryöstöretket\nDnieperin aroille — sieltä hän toi tatarien raavas- ja hevoslaumoja\n—, väijytykset, tappelut, sotaretket tatariheimoja vastaan\nBjalogrodiin ja Moldauhun, tai veneretket Mustallamerellä. Päivänsä\nhän vietti ratsun selässä, yönsä aron nuotiotulen ääressä, muunlaisia\nöitä ja päiviä ei hän tuntenut. Jo aikaisin oli hän päässyt koko\nSuistomaan suosikiksi, aikaisin oli hän alkanut johtaa toisia ja\npian oli hän rohkeudessa voittanut kaikki muut. Hän oli valmis sadan\nratsumiehen kanssa lähtemään vaikkapa Baktshisarajhin valaisemaan\nitse khanin kasvot tulipalolla. Hän poltti tatarien leirit ja\nkauppalat, surmasi asukkaat ja revitytti kiinni saadut tatarit\nhevosten välissä. Hän teki ryntäyksensä kuin myrsky ja poistui\ntantereelta kuin kuolema. Merellä saattoi hän kuin hullu hyökätä\nturkkilaisten galeerien kimppuun. Hän karkasi Dniesterin ja Tonavan\nsuun väliselle arolle, mennen, kuten hänestä sanottiin, oikopäätä\njalopeuran kitaan. Muutamat hänen sotaretkistään olivat suorastaan\nhullun tekoja. Monet vähemmän rohkeat ja vähemmän uskaliaat miehet\nkuolivat paaluun lyötyinä Stambulissa tai mätänivät soutaessaan\nturkkilaisia galeereja. Hän tuli aina takaisin terveenä ja muassaan\nrunsas saalis. Kerrottiin, että hän oli koonnut tavattomat aarteet\nja että hän säilyttää niitä kätkettyinä Dnieperin kaislikkoihin.\nVälistä oli nähty hänen, jalat savessa, tallaavan brokaadeja ja\nhopealankoja, levittävän hevosensa kavioiden alle mattoja, tai\ndamastiin puettuna kylpevän tervassa, osottaakseen siten tahallaan,\nkuinka kasakka halveksii tuollaisia jaloja kankaita ja pukuja.\nKauvan ei hän viihtynyt yhdessä kohden. Hänen tekojansa johtivat\nhaaveelliset päähänpistot. Välistä hän, tultuansa Czehryniin,\nCzerkasiin tai Perejaslawiin hurjisteli kuin viimeistä päivää muiden\nzaporogilaisten kanssa. Välistä taas hän eli kuin munkki, ei puhunut\nihmisten kanssa ja karkasi aroille. Joskus hän kokosi ympärilleen\nsokeita, joiden soittoa ja laulua hän kuunteli päiväkausia, sitte\nheittääkseen kolikoita kunkin eteen. Aateliston joukossa hän osasi\nkäyttäytyä hovikavaljeerina, kasakkain keskuudessa villeimpänä\nkasakkana, ritarien kanssa ritarina ja ryövärien joukossa ryövärinä.\nToiset pitivät häntä hulluna, niin hillitön ja hurja sielu hän\noli. Mitä varten hän maailmassa eli, mitä hän tahtoi, minne pyrki,\nketä palveli, — sitä ei hän tietänyt itsekään. Hän palveli aroja,\nmyrskytuulia, sotaa, rakkautta ja omaa mielikuvitustaan. Juuri\nmielikuvitus erotti hänet muista raakalaisuskalikoista ja koko\nrosvojoukosta, jonka tarkoituksena oli vain rosvous ja jolle oli\nsamantekevää, ryöstääkö tatarilta vaiko omiltaan. Bohun otti\nryöstösaalista, mutta piti sodasta enemmän kuin saaliista ja rakasti\nvaaroja niiden oman viehätyksen takia. Kullalla hän maksoi laulun,\nkunniaa hän ajoi takaa, muusta hän ei välittänyt.\n\nKaikista uskalikoista edusti hän parhaiten kasakkaritaria, siksi\nlaulukin valitsi juuri hänet lemmikikseen ja levitti hänen nimensä\nmainetta yli koko Ukrainan.\n\nViime aikana oli hän tullut Perejaslawin kasakkain alipäälliköksi,\nmutta itse asiassa hänellä oli ylipäällikön valta, sillä vanha Loboda\npiteli jo heikosti kädessään päällikkönuijaa.\n\nHerra Skrzetuski tiesi hyvin, kuka Bohun oli ja kun hän kysyi\nvanhalta ruhtinattarelta, onko hän kasakkana hänen poikiensa\npalveluksessa, niin hän teki sen tahallisesti, ylenkatseensa\nosotukseksi. Sillä hän aavisti Bohunista saavansa vihamiehen ja,\nhuolimatta kaikesta urhon kunniasta, kiehahti luutnantissa veri, kun\nkasakka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin röyhkeästi.\n\nHän arveli niinikään, että vaikka kaikki nyt jäi alkuunsa, niin se ei\nlopu siihen. Herra Skrzetuski oli ovela kuin vapsahainen, hän luotti\nitseensä eikä äkkiä luopunut aikeistaan, ja vaaroja hän melkein haki.\nHän oli valmis vaikkapa heti kannustamaan ratsunsa Bohunia vastaan.\nHän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ajoi nuoren ruhtinattaren\nrinnalla. Vaunut olivat jo tulleet rotkon ohi ja kaukaa näkyivät\nvalot Rozlogista.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKurcewicz-Bulyhat olivat vanhaa ruhtinassukua, joka polveutui\nKoryjatista ja johti todennäköisesti alkuperänsä Rurikista saakka.\nSuvun kahdesta päälinjasta asui toinen Liettuassa, toinen Volyniassa,\nmutta Dnieperin taakse oli siirtynyt vasta ruhtinas Wasili, yksi\nvolynialaisen haaran lukuisista jälkeläisistä, joka köyhänä\nmiehenä ei tahtonut jäädä rikkaitten sukulaistensa keskelle, vaan\nmeni Michal Wisniowieckin, kuuluisan \"Jareman\" isän palvelukseen.\nSaavutettuaan tässä palveluksessa paljon kunniaa ja tehtyään\nruhtinaalle huomattavia ritarinpalveluksia, hän sai tältä perinnöksi\nKrasne-Rozlogin, jota sittemmin sutten paljouden takia nimitettiin\nWilcze-Rozlogiksi (Susi-Rozlogi) ja asettui sinne lopullisesti\nasumaan. Käännyttyään v. 1629 katolinuskoon hän nai neiti Rahozan,\njoka oli tunnettua, alkuaan rumenilaista aatelissukua. Tästä\navioliitosta syntyi vuotta myöhemmin tytär Helena. Äiti kuoli häntä\nsynnyttäessään, mutta ruhtinas Wasili, joka ei tahtonut mennä uusiin\nnaimisiin, antautui kokonaan talon hoitoon ja ainoan tyttärensä\nkasvattamiseen. Hän oli jaloluontoinen mies ja hänen hyveensä\nolivat harvinaiset. Päästyänsä jotenkin nopeasti keskinkertaiseen\nvarallisuuteen, hän heti ajatteli vanhempaa veljeänsä Konstantinia,\njoka oli jäänyt köyhyyteen Volyniaan ja joka mahtavan sukunsa\nhylkimänä oli ollut pakoitettu muuttamaan kartanosta kartanoon.\nTämän ynnä hänen vaimonsa ja viisi poikaansa hän toi Bozlogiin ja\njakoi heidän kanssaan jokaisen leipäpalan. Sillä tavoin elivät\nKurcewiczit rauhassa aina v. 1634 loppuun asti, jolloin Wasili\nyhdessä kuningas Wladislawin kanssa marssi Smolenskia kohden. Siellä\nsattui onneton tapaus, joka tuli hänen turmioksensa. Kuninkaan\nleirissä saatiin käsiin venäläisten päällikölle Sheinille osotettu\nkirje, jonka alla oli ruhtinaan nimi ja Kurczin vaakunasinetti.\nTällainen ilmeinen petosyritys ritarin puolelta, joka siihen asti\noli nauttinut tahraamatonta kunniaa, hämmästytti ja suututti\nkaikkia. Turhaan Wasili todisti Jumalan kautta, ettei käsiala eikä\nallekirjoitus ole hänen. Kurczin vaakuna sinetissä poisti kaikki\nepäilykset eikä kukaan tahtonut uskoa ruhtinaan selitystä, että hän\noli kadottanut sinettinsä. Ja lopuksi onnettoman ruhtinaan, joka\nvaltiopetoksesta syytettynä tuomittiin kunnian ja pään menetykseen,\ntäytyi pelastaa itsensä pakenemalla. Saavuttuaan yöllä Rozlogiin hän\nvannotti kaikkien pyhien nimessä veljeänsä Konstantinia, että tämä\nholhoisi kuin isä hänen tytärtänsä, ja poistui ainiaaksi. Kerrotaan\nettä hän vielä Barista lähetti kirjeen ruhtinas Jeremille, pyytäen,\nettei tämä ottaisi Helenalta pois leipäpalaa, ja jätti niinmuodoin\nluottamuksella tyttärensä Bozlogiin Konstantinin holhottavaksi.\nSenjälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Huhu kävi, että hän heti\nsenjälkeen kuoli, toiset taas väittivät hänen liittyneen Itävallan\nkeisarin joukkoihin ja kaatuneen sodassa Saksanmaalla. Mutta kukapa\ntiesi, miten asianlaita todellisuudessa oli. Nähtävästi hän oli\nkuollut, koska ei enään tiedustellut tytärtänsä. Pian hänestä\nlakattiin puhumasta. Uudelleen häntä muistettiin taas, kun hänen\nsyyttömyytensä kävi selville. Eräs vitebskiläinen Kupcewicz tunnusti\nnimittäin kuollessansa, kirjoittaneensa Smolenskin luona kirjeen\nSheinille ja painaneensa sen alle leirissä löytämänsä sinetin. Tämä\ntodistus täytti kaikkien sydämet säälillä ja mielipahalla. Tuomio\nperuutettiin ja ruhtinas Wasilin nimelle palautettiin sen entinen\nkunnia, mutta hänelle itselleen tuli palkinto kärsimyksistä liian\nmyöhään. Rozlogia taas ei Jeremi ollut aikonutkaan ottaa pois, sillä\nWisniowieckit, hyvin tuntien Wasilin, eivät olleet koskaan olleetkaan\ntäysin vakuutetut hänen syyllisyydestänsä. Wasili olisi saattanut\njäädä paikoilleenkin ja heidän mahtavan kätensä suojassa olla\nkokonaan välittämättä tuomiostaan. Hän oli lähtenyt vain siksi, ettei\nvoinut kärsiä häväistystä.\n\nHelena kasvoi siis Rozlogissa sedän hellän huolenpidon alaisena\nja vasta tämän kuoleman jälkeen alkoivat hänelle vaikeat ajat.\nKonstantinin vaimo, joka polveutui epäiltävää alkuperää olevasta\nsuvusta, oli ankara, intohimoinen ja tarmokas nainen, jonka vain\nhänen miehensä oli saattanut pitää aisoissa. Miehensä kuoleman\njälkeen otti hän rautaisiin käsiinsä Rozlogin hallituksen. Palvelijat\nvapisivat hänen edessään, pojat pelkäsivät häntä kuin tulta ja\nnaapuritkin saivat pian oppia tuntemaan hänet. Hallituksensa\nkolmantena vuonna harjoitti hän kaksi kertaa omankädenoikeutta\nSiwinskejä vastaan Browarkissa, johtaen itse, mieheksi puettuna,\nratsun selästä joukkoansa ja palkattuja kasakkoja. Kun ruhtinas\nJeremin rykmentit kerran tuhosivat tatarilaisjoukon, joka pani\ntoimeen rauhattomuuksia Seitsemän-Haudan tienoilla, niin ruhtinatar,\ntaasen itse johtaen väkeänsä, teki lopun tämän joukon jäännöksestä,\njoka oli palannut Rozlogin lähelle. Hän asettui lujasti Rozlogiin\nja alkoi katsoa sitä omaksi ja poikiensa tilaksi. Poikiansa hän\nrakasti kuin emäsusi pentujansa, mutta itse ollen yksinkertainen\nihminen ei hän pitänyt huolta siitä, että pojat olisivat saaneet\nsäätynsä mukaisen kasvatuksen. Kiovasta tuotu kreikanuskoinen munkki\nopetti heitä lukemaan ja kirjoittamaan ja siihen opetus loppuikin.\nLubnie olisi tosin ollut verraten likellä ja sen ruhtinaallisessa\nhovissa olisivat pojat voineet saada ulkonaista hienoutta, harjaantua\nkansliatöihin ja julkisiin asioihin tai käydä ritarikoulua\nasettumalla lippujen alle. Mutta ruhtinattarella oli kaikenlaiset\nsyynsä, joiden vuoksi hän ei pannut heitä Lubnieen.\n\nVaan entä jos ruhtinas Jeremin mieleen olisi muistunut Rozlogi ja\nhän olisi käynyt katsomassa, millainen Helenan holhous on, tai olisi\nWasilin muiston takia itse tahtonut ruveta holhoojaksi? Silloin olisi\nehkä täytynyt lähteä pois Rozlogista ja siksi ruhtinatar mieluummin\nsoi, että Lubniessa unohdettiin maailmassa edes olevankaan joitakin\nKurcewiczeja. Mutta siksi myöskin nuoret ruhtinaat saivat kasvaa\npuolivilleinä tai enemmän kasakan kuin aatelismiehen tapaan. Jo\npoikina he olivat ottaneet osaa vanhan ruhtinattaren riitoihin,\nnyrkkivallan oikeudella tehtyihin ulosmittauksiin Siwinskien luona ja\nsotaretkiin tatareja vastaan. Tuntien syntyperäistä vastenmielisyyttä\nkirjoja kohtaan he päiväkaudet ammuskelivat kaaripyssyllä tai\nharjoittelivat kättänsä nuijan tai sapelin käyttämisessä ja\nsuopungin heittämisessä. He eivät myöskään välittäneet taloudesta,\nsillä sitä ei äiti päästänyt käsistään. Surullista oli nähdä noita\ntunnetun suvun jälkeläisiä, joiden suonissa virtasi ruhtinaan veri,\nmutta joiden tavat olivat karkeat ja villit ja joiden mieli ja\nkovettunut sydän mustuttivat viljelemätöntä aroa. He kasvoivat kuin\ntammet. Mutta hyvin tietäen olevansa oppimattomia he välttelivät\naatelisseuraa, jotavastoin villien kasakkajoukkojen seura oli\nheille sitä rakkaampi. Aikaisin he myöskin olivat lähteneet\nseikkailuretkille Dnieperin suistomaalle, missä heidät oli otettu\nvastaan hyvinä tovereina. Välistä he olivat viettäneet noin puoli\nvuotta kasakkain päämajassa Siczissä. He kävivät silloin kasakkain\nkanssa \"ansiolla\", ottivat osaa hyökkäyksiin turkkilaisia ja\ntatareja vastaan, ja nämä retket tulivat lopulta heidän rakkaimmaksi\ntyökseen. Äiti ei hänkään pannut vastaan, sillä he toivat usein\nkotiin runsaan saaliin. Mutta yhdellä näistä retkistä vanhin poika\nWasili joutui pakanain käsiin. Veljien onnistui tosin Bohunin ja\nhänen zaporogilaisten kasakkainsa avulla vapauttaa hänet, mutta\nsilloin olivat jo hänen silmänsä puhkaistut. Siitä asti täytyi hänen\nistua kotona. Ja vaikka hän ennen oli ollut hurjin joukossa, oli\nhän senjälkeen käynyt hyvin lempeäksi ja vaipunut mietiskelyyn sekä\ntullut jumaliseksi.\n\nNuoremmat harjoittivat yhä sotilasammattiaan, joka lopulta\nheille tuotti lisätiluksen. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa\nRozlogi-Siromachya arvataksen mitä väkeä siellä asuu. Kun lähettiläs\nja herra Skrzetuski vaunuineen ajoivat portista sisään, niin he eivät\nnähneet mitään herrastaloa, vaan pikemmin suuren vajan, joka oli\nlyöty kokoon mahtavista tammihirsistä. Ikkunat olivat kapeat aivan\nkuin ampuma-aukot, palvelijain ja kasakkain asunnot, tallit, aitat ja\nulkohuoneet olivat aivan päärakennuksessa kiinni, muodottoman pitkänä\nrivinä, jossa toiset osat olivat korkeammat, toiset matalammat. Tila\noli ulkoa niin köyhän ja kurjan näköinen, että olisi ollut vaikea\narvata sitä ihmisten asunnoksi, jos akkunoista ei olisi näkynyt\nvaloa. Asepihalla talon edessä näkyi kaksi kaivonvinttaa, portin\nääressä oli pylvään nenässä silta paaluineen, johon oli kytketty\naljokarhu. Samanlainen mäntyhirsistä tehty mahtava portti vei\nasepihalle, jota joka puolelta ympäröi kaivanto ja hirsiaita.\n\nHuomasi selvästi, että paikka oli varustettu hyökkäyksiä vastaan.\nSe muistutti joka suhteessa kasakkavarustusta tai suurinta osaa\naatelistiloja kasakka-asutuksen piirissä. Se näytti jonkinlaiselta\nryöväripesältä. Palvelijat, jotka soihdut kädessä tulivat vieraita\nvastaan, muistuttivat pikemmin maantienrosvoja kuin rauhallista\nväkeä. Asepihalla olevat suuret koirat repivät kahleitansa, ikäänkuin\nolisivat tahtoneet riistäytyä irti ja heittäytyä saapuneiden\nkimppuun. Talleista kuului hevosten hirnuntaa. Nuoret Bulyhat\nalkoivat yhdessä äitinsä kanssa kutsua palvelijoita, käskeä ja\nkirota. Tämän hälinän vallitessa vieraat menivät talon keskelle,\nmutta siellä vasta herra Rozwan Ursu, nähdessään asumuksen viileyden\nja kurjuuden melkein pahoitteli, että oli suostunut pyyntöön ja\nihmetteli suuresti kaikkea, mitä hänen silmänsä saivat nähdä. Mutta\ntalon sisäpuoli ei ensinkään vastannut ulkopuolen vaikutusta. Ensinnä\ntultiin laajaan eteiseen, jonka seinät melkein kokonaan olivat\nverhotut aseilla ja villipetojen nahoilla.\n\nKahdessa isossa kuopassa paloi puupölkkyjä ja niiden kirkkaassa\nvalossa saattoi nähdä kallisarvoisia ratsuvaljaita, kiiltäviä\npanssareita ja turkkilaisia suomussopia, joista siellä täällä\nvälkkyivät jalokivet, rautalangasta tehtyjä sotapaitoja kullattuine\nnappeineen, puolipanssareita, vatsansuojuksia, sotakauluksia,\nkallisarvoisia teräshaarniskoja, puolalaisia ja turkkilaisia kypäriä,\njoiden silmikot olivat hopeasta. Vastapäisellä seinällä riippui\nkilpiä, joita ei siihen aikaan enään käytetty, ja niiden vieressä\npuolalaisia keihäitä ja itämaisia heittokeihäitä, joukko lyömäaseita\nsapelista alkaen puukkoihin ja tikareihin asti, joiden kahvat tulen\nvalossa välkkyivät eri väreissä kuin tähdet. Nurkkiin oli ripustettu\nkimppuja ketun-, suden-, karhun-, näädän- ja kärpän nahkoja,\nnuorten ruhtinasten jahtisaaliita. Alempana pitkin seiniä uinuivat\nvanteillaan haukat, joita oli tuotu kaukaisilta idän aroilta ja joita\nkäytettiin susien takaa-ajoon.\n\nEteisestä saapuivat vieraat suureen pitosaliin. Siellä paloi\nuunissa, jonka yläosasta joka puolelle levisi räystäs, loimuava\ntuli. Tässä salissa oli vielä enemmän rikkautta kuin eteisessä.\nPaljaita seinähirsiä peittivät ryijyt, lattialle oli levitetty\nkomeita itämaisia mattoja, keskellä seisoi pitkä ristijalkainen,\nkarheista laudoista kokoonlyöty pöytä, jolla oli joko kokonaan\nkultaisia tai kullasta ja venetsialaisesta lasista leikattuja\npokaaleja. Pitkin seiniä oli pienempiä pöytiä, komoodeja ja\nhyllyjä ja niillä lippaita ja pronssisia rasioita, messinkisiä\nkynttiläjalkoja ja kelloja, jotka turkkilaiset aikoinaan olivat\nryöstäneet venetsialaisilta ja turkkilaisilta taas kasakat. Koko\nhuone oli täynnänsä ylellisyysesineitä ja osa niistä sellaisia, joita\ntalon isännät eivät nähtävästi osanneet käyttää. Kaikkialla vallitsi\nsekaisin ylellisyys ja mitä suurin aron asukkaiden yksinkertaisuus.\nKallisarvoisia turkkilaisia komoodeja, päällystettyjä pronssilla,\nebenpuulla ja helmiemolla oli höyläämättömien hyllyjen vieressä.\nKankeat puutuolit olivat pehmeiden, ryijyillä varustettujen sohvien\nrinnalla. Tyynyissä, joita itämaisen tavan mukaan oli sohvilla,\nnähtiin kultakudoksiset tai silkkiset päällykset. Mutta vain\nharvoissa niistä oli sisällä untuvia, sensijaan useimmissa heiniä\ntai herneenvartta. Kallisarvoiset kankaat ja ylellisyysesineet\nolivat niinsanottua turkkilaista tai tatarilaista \"hyvyyttä\", s.o.\nvoittosaalista, osaksi polkuhinnasta kasakoilta ostettua, osaksi jo\nvanhan ruhtinas Wasilin persoonallisissa sodissa saatua, osan olivat\ntuoneet nuoret Bulyhat ryöstöretkiltä Dnieperin suistomailta, he kun\nmieluummin tahtoivat kuljeskella joukkoinensa Mustanmeren rannoilla,\nkuin mennä naimisiin ja hoitaa taloutta. Kaikki tämä ei suuresti\nihmetyttänyt herra Skrzetuskia, joka tunsi hyvin nämä rajaseutujen\ntalot, mutta rumenilainen pajari oli suuresti ihmeissään, kun näki\nkomeuden keskellä nuoret Kurcewiczit karvaisissa vasikannahkakengissä\nja lammasnahkaturkeissa, jotka eivät olleet paljon paremmat\npalvelijoiden vaatteita. Myöskin herra Longinus Podbipienta, joka\nLiettuassa oli tottunut toiseen järjestykseen, oli ihmeissään.\n\nNuoret ruhtinaat ottivat tällä välin vastaan vieraita sydämellisesti\nja hyväntahtoisesti. Tottumattomina maailman tapoihin, tekivät he sen\nkuitenkin niin kömpelösti, että luutnantti tuskin saattoi pidättää\nnauruaan.\n\nVanhin, Simeon, sanoi:\n\n— Tervetuloa, hyvät herrat, olemme kiitollisia armosta, jonka\nosotatte meille. Meidän talomme on teidän talonne ja olkaa kuin\nkotona. Kumarramme arvoisia herroja matalien kynnystemme takaa.\n\nVaikka äänensävyssä ei saattanut huomata mitään nöyryyttä sen\njohdosta että hän otti vastaan itseänsä ylempiä, kumartui hän\nkuitenkin kasakkain tapaan, ikäänkuin suudellakseen vieraitten vyötä,\nhänen jäljessään kumartuivat samalla tavalla nuoremmat veljet,\narvellen että vieraanvaraisuus sitä vaatii ja sanoivat: \"lyömme\notsamme maahan\".\n\nSillävälin veti vanha ruhtinatar Bohunia hihasta ja vei hänet toiseen\nsaliin.\n\n— Kuuleppas Bohun, sanoi hän kiireesti, — minulla ei ole aikaa\npuhua pitkältä kanssasi. Minä näin että sinä teit kiusaa tuolle\nnuorelle aatelismiehelle ja hait hänen kanssaan riitaa.\n\n— Äiti, vastasi kasakka, suudellen vanhan ruhtinattaren kättä, —\nmaailma on avara, hänellä on toinen tie ja minulla toinen. En ole\nhäntä tuntenut enkä hänestä kuullut, mutta älköön hän kumartuko\nnuoren ruhtinattaren puoleen, sillä silloin minä väläytän häntä\nsapelilla silmiin.\n\n— Oletko tullut hulluksi, aivan hulluksi? Missä sinun pääsi on,\nkasakka? Mitä sinä ajattelet? Tahdotko tuhota meidät ja itsesi? Hän\non Wisniowieckin sotilas ja alipäällikkö, arvossapidetty mies, sillä\nhän on ollut ruhtinaan lähettiläänä khanin luona. Jos hänen päästään\nputoaa ainoakaan hius meidän kattomme alla, niin tiedätkö mitä siitä\ntulee? Vojevoda kääntää silmänsä Rozlogiin, kostaa hänen puolestaan,\nkarkoittaa meidät kaikille ilmansuunnille ja vie Helenan Lubnieen —\nmitäs silloin teet? Vai aiotko tapella itse vojevodan kanssa, tai\nhyökätä Lubnieen? Koeta silloin, jos tahdot, tuntea miltä maistuu,\nkun pistetään paalu ruumiisi läpi. Taipuipa aatelismies tytön puoleen\ntai ei, hän on nyt kerran tullut tänne ja kun hän lähtee pois, palaa\nrauha. Hillitse sinä itsesi, tai, jollet voi, niin mars sinne mistä\ntulitkin, sillä täällä sinä tuotat meille onnettomuutta.\n\nKasakka mursi viiksiä ja kiristeli hampaitaan, mutta ymmärsi, että\nruhtinatar oli oikeassa.\n\n— He lähtevät huomenna, äiti, sanoi hän, — ja minä hillitsen\nitseni. Kun vain ei mustaripsi lähde heidän luoksensa.\n\n— Mikä sinun on? Ettäkö heidän pitäisi luulla minun sitoneeni hänet\nkiinni! Menköön vaan miehelle, kyllä minä sen suon. Mutta sinä et voi\ntäällä kotona toimittaa mitään, sillä sinussa ei ole isännän vikaa.\n\n— Älkää suuttuko, ruhtinatar. Jos ei muu auta, niin olen heille\nimelä kuin turkkilaiset makeiset. En kiristä heille hammasta, en\ntartu miekankahvaan, vaikka viha minut söisi, vaikka sielu ähkyisi\ntuskasta. Tapahtukoon teidän tahtonne.\n\n— Kas niin haukkaseni, puhu siihen tapaan, ota teorbasi, soita\nja laula, niin tulee sydämesi helpompi olla. Ja nyt saat lähteä\nvieraiden luo.\n\nHe palasivat vierashuoneeseen, jossa nuoret ruhtinaat, tietämättä\nmiten huvittaa vieraita, vähänpäästä pyysivät heitä pitämään\nhyvänään, mitä talo tarjoaa ja kumartuivat vyötä kohden.\nSilloin herra Skrzetuski yhtäkkiä katsoi tuimasti ja ylpeästi\nBohunia silmiin, mutta ei huomannut hänessä mitään uhmaa eikä\nkiusanteonhalua. Nuoren kasakan kasvoista loisti kohtelias iloisuus,\njoka oli niin osaavasti teeskennelty, että se olisi voinut pettää\ntottuneimmankin silmän. Luutnantti katseli häntä tarkasti, sillä\näsken pimeässä hän ei saattanut erottaa hänen piirteitänsä. Nyt hän\nnäki nuoren miehen, solakan kuin poppeli, soikeat kasvot ja tuuheat\nmustat viikset, jotka riippuivat alaspäin. Noiden kasvojen iloisuus\ntunki läpi ukrainalaisen alakuloisuuden kuin aurinko sumun läpi.\nOtsa oli korkea ja sille valui musta pörrö kuin harja, joka oli\njaettu pieniin samankokoisiin palmikkoihin voimakkaiden kulmakarvojen\nyli. Kotkannenä, laajat sieraimet ja valkeat, hymyillessä välkkyvät\nhampaat antoivat noille kasvoille hiukan ryövärimäisen ilmeen, mutta\nyleensä ne olivat rehevän, värikkään ja uhmaisen ukrainalaisen\nkauneuden tyyppiä. Ihmeen komea puku eroitti sitäpaitsi aron urhon\nlammasnahkaturkkeihin puetuista ruhtinaista. Bohunilla oli yllään\npitkä zupan: takki, jossa oli ohuet hopeapäärmeet ja tämän yllä\npitempi punainen kontush — samaa punaista väriä käyttivät kaikki\nPerejaslawin kasakat —, silkkisen vyön alta riippui kallisarvoinen\nsapeli silkkitupsuineen, mutta sekä sapeli että puku kalpenivat\nvyöhön pistetyn komean turkkilaisen tikarin rinnalla. Sen kahva\noli jalokiviä niin täynnänsä että siitä aivan säkenet sinkoilivat.\nNäin puettua miestä olisi varmaan jokainen pitänyt pikemmin\nkorkeasukuisena nuorena herrana kuin kasakkana, varsinkin kun hänen\nvapaa käytöstapansa ja ylimykselliset eleensä eivät ilmaisseet\nalhaista syntyperää. Tultuansa herra Longinuksen lähelle hän kuunteli\njuttua hänen esi-isästään Stowejkosta ja kolmen ristiritarin\npäänhalkaisemisesta, kääntyi sitten luutnantin puoleen ikäänkuin ei\nheidän välillään olisi tapahtunut mitään ja kysyi aivan vapaasti:\n\n— Kuulen että palaatte Krimistä, hyvä herra.\n\n— Krimistä, vastasi kuivasti luutnantti.\n\n— Olen minäkin ollut siellä ja vaikka en ole ollutkaan\nBahtshisaraissa asti, niin luulen kuitenkin pääseväni sinnekin, jos\nsuotuisat tiedot osoittautuvat oikeiksi.\n\n— Mitä tietoja tarkoitatte?\n\n— Kerrotaan, että jos hänen armonsa kuningas alkaa sodan\nturkkilaista vastaan, niin ruhtinas-vojevoda käy tervehtimässä\nKrimiä tulella ja miekalla. Tästä huhusta on syntynyt suuri ilo\nkoko Ukrainassa ja Suistomaassa, sillä jollemme sellaisen päällikön\njohdolla pääse pitämään lystiä Bahtshisaraissa, niin silloin ei\nkoskaan.\n\n— Ja lystiä pidetäänkin, Jumal'avita, puuttuivat puheeseen\nKurcewiczit.\n\nLuutnanttia huvitti se kunnioitus, jolla tuo hurjapää puhui\nruhtinaasta, siksi hän hymähti ja sanoi leppyisemmällä äänellä:\n\n— Näen ettette vielä ole saanut kylläksenne sotaretkistä\nSuistomaahan, sotaretkistä jotka kuitenkin ovat peittäneet teidät\nkunnialla.\n\n— Pikkusota — pikkukunnia, suursota — suurkunnia. Konaszewicz\nSahaidaczny ei saavuttanut sitä pienten kasakkajoukkojen etunenässä,\nvaan suuressa Chotinin taistelussa.\n\nSamassa aukenivat ovet ja saliin astui verkalleen Wasili,\nvanhin Kurcewiczeja, Helenan taluttamana. Hän oli keski-ikäinen\nmies, kalpea ja laiha, kasvot olivat askeettiset ja surulliset,\nmuistuttaen bysanttilaisia pyhimyskuvia. Pitkät hiukset, jotka\nolivat onnettomuudesta ja tuskasta ennen aikojaan harmaantuneet,\nvaluivat olkapäille asti, silmäin sijassa oli kaksi punaista kuoppaa,\nkäsissään hän piti messinkiristiä, jolla alkoi siunata salia ja\nkaikkia läsnäolevia.\n\n— Isän Jumalan, Vapahtajan ja pyhän Neitsyen nimessä, sanoi hän, —\njos olette apostoleja ja tuotte hyviä sanomia, olkaa tervetulleet\nkristittyjen kynnysten yli. Amen.\n\n— Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutisi ruhtinatar, — hänen\njärkensä on sekaisin.\n\nWasili siunaili yhä ristillä ja lausui:\n\n— Kuten \"Apostolien keskusteluissa\" sanotaan: \"jotka vuodattavat\nverta uskon takia, tulevat vapahdetuiksi. Jotka kaatuvat maallisten\ntavarain, voitonhimon tai saaliin tähden, tulevat kadotukseen.\"\nRukoilkaamme. Voi teitä veljet, voi minua, sillä me olemme\nvoitonhimon tähden käyneet sotaa. Jumala, ole armollinen meille\nsyntisille, Jumala ole armollinen. Mutta te, miehet, jotka olette\nsaapuneet kaukaa, mitä uutisia tuotte? Oletteko apostoleja?\n\nHän vaikeni ja jäi odottamaan vastausta, mutta luutnantti vastasi\nhetken perästä:\n\n— Ei ole meillä niin korkeaa tehtävää, olemme vain sotilaita ja\nvalmiit kaatumaan uskon takia.\n\n— Silloin tulette pelastetuiksi, sanoi sokea. — Mutta meille ei ole\nvielä koittanut vapautuksen hetki. Voi teitä, veljet, voi minua.\n\nViime sanat hän lausui melkein valittaen ja niin rajaton epätoivo\nkuvastui hänen kasvoillansa, että vieraat eivät tietäneet, mitä\nsanoa. Helena johdatti hänet nojatuoliin istumaan, juoksi itse\neteiseen ja palasi hetken perästä, luuttu kädessä.\n\nHiljaiset sävelet kaikuivat salissa ja niiden säestyksellä nuori\nruhtinatar alkoi laulaa jumalista laulua:\n\n    Öin päivin huudan, Herra, Sua,\n    Sa sääli tuskiain ja kyyneleitäni,\n    oi Isä, armahda sa mua\n          ja kaitse teitäin.\n\nSokea taivutti päänsä taaksepäin ja kuunteli laulun sanoja, jotka\ntuntuivat vaikuttavan kuin rauhoittava palsami, ja kasvoilta katosi\nvähitellen tuska ja epätoivo. Vihdoin hänen päänsä vaipui rinnalle ja\nhän jäi siihen ikäänkuin puoleksi nukkuneena, puoleksi turtuneena.\n\n— Jos laulua ei keskeytetä, niin hän rauhoittuu aivan kokonaan,\nsanoi hiljaa vanha ruhtinatar. — Hänen mielenvikansa on nähkääs\nsellainen, että hän aina odottaa apostoleja ja jos joku on saapunut\ntaloon, käy hän heti kysymään, onko tullut apostoleja.\n\nHelena lauloi yhä:\n\n    Ties näytä mulle, Herra herrojen,\n    oon eksynehen matkamiehen lainen,\n    kuin laiva ulapalla harhaavainen,\n          ma tietä löydä en.\n\nHelenan suloinen ääni kuului yhä voimakkaampana ja siinä, luuttu\nkädessä, silmät kohotettuina taivasta kohden, hän oli niin ihana,\nettei luutnantti voinut kääntää silmiään hänestä. Hän katseli häntä,\nupposi häneen ja unohti maailman. Hurmauksesta herättivät hänet vasta\nvanhan ruhtinattaren sanat:\n\n— Riittää jo, nyt hän ei enään äkkiä herää, ja sillä välin pyydän\nherroja tulemaan illalliselle.\n\n— Pyydämme maistamaan leipää ja suolaa, lausuivat nuoret Bulyhat\nyhdessä äitinsä kanssa.\n\nHerra Rozwan tarjosi suuren maailman kavaljeerina käsivartensa\nvanhalle ruhtinattarelle ja tämän nähdessään herra Skrzetuski heti\nkiirehti Helena neidin luo. Hänen sydämensä suli kuin vaha, kun hän\ntunsi Helenan käden omaansa vastaan ja hänen silmänsä säkenöivät.\n\n— Eivät taivaan enkelitkään varmaan laula ihanammin kuin armollinen\nneiti, sanoi Skrzetuski.\n\n— Teette syntiä, ritari, verratessanne minun lauluani enkelien\nlauluun, vastasi Helena.\n\n— En tiedä, teenkö syntiä, mutta varma on, että antaisin mielelläni\npistää silmäni puhki saadakseni kuulla teidän lauluanne kuolemaani\nasti. Mutta mitä sanonkaan: sokeanahan en voisi teitä nähdä ja se\nvasta olisi sietämätön tuska.\n\n— Älkää puhuko niin, kun huomenna lähdettyänne jo unohdatte minut.\n\n— Se ei ole tapahtuva että lakkaisin rakastamasta neitiä, sillä\nelämäni loppuun asti en ole kokeva toista tunnetta enkä unohda tätä\nkoskaan.\n\nPurppuran puna kohosi nuoren ruhtinattaren kasvoille ja rinta alkoi\nvoimakkaasti aaltoilla. Hän aikoi vastata, mutta vain hänen huulensa\nvapisivat. Herra Skrzetuski lausui edelleen:\n\n— Pikemmin armollinen neiti unohtaa minut tuon kauniin hurjapään\ntähden, joka tulee säestämään teidän lauluanne balalaikalla.\n\n— En koskaan, en koskaan, kuiskasi tyttö. — Mutta olkaa hänen\nsuhteensa varoillanne, hän on kauhea ihminen.\n\n— Mitä minulle merkitsee yksi kasakka! Vaikka koko Sicz olisi hänen\npuolellaan, olen valmis uhraamaan kaikki teidän tähtenne. Te olette\nminulle kuin arvaamaton aarre, te olette valoni ja maailmani. Kun\nvain tietäisin, että tekin pidätte minusta.\n\nHiljainen \"pidän\" soi kuin taivaallinen soitto herra Skrzetuskin\nkorvissa ja hänestä tuntui siltä kuin ainakin kymmenen sydäntä\nsykkisi hänessä. Kaikki kirkastui hänen silmissään ikäänkuin\nauringonsäde olisi langennut maailmaan. Häntä hallitsi jokin ennen\ntuntematon voima, hänellä oli kuin siivet hartioilla. Illallisen\naikana välähtivät häntä vastaan muutaman kerran Bohunin kasvot, jotka\nolivat aivan muuttuneet ja kalpeat, mutta luutnantti, tuntiessaan\nHelenan vastarakkauden, ei välittänyt tästä kilpailijasta. \"Hitto\nhänet vieköön\", ajatteli hän itsekseen. \"Tulkoonpa minun tielleni,\nniin minä halkaisen hänet.\" Muuten hänen ajatuksensa kulkivat toiseen\nsuuntaan.\n\nHän tunsi näet, että Helena istui hänen vieressään, niin likellä,\nettä melkein olkapää kosketti olkapäätä. Hän näki, ettei puna\npoistunut neidon hehkuvilta kasvoilta. Hän näki, aaltoilevan\nrinnan ja silmät, jotka välistä olivat ujosti alas painuneina ja\nsilmäripsien peittäminä, välistä taas loistivat kuin kaksi tähteä.\nMyöskin Helenassa, vaikka hän olikin vanhan ruhtinattaren vartioima\nja eli orpoudessa, surussa ja pelossa, virtasi kuuma ukrainalainen\nveri. Heti kun lämpimät rakkauden säteet häneen lankesivat, hän\npuhkesi kukkaan kuin ruusu ja heräsi uuteen, tuntemattomaan\nelämään. Hänen kasvoistaan loisti onni ja rohkeus; mielenliikutus\nja ihastus, jotka taistelivat neitseellisen ujouden kanssa,\nmaalasivat hänen poskilleen ihanat ruusuiset värit. Herra Skrzetuski\noli kuin hulluna, hän joi runsaasti, mutta sima ei vaikuttanut\nhäneen, sillä hän oli jo juovuksissa rakkaudesta. Hän ei nähnyt\nketään muuta pöydässä kuin oman rakastettunsa, hän ei nähnyt, että\nBohun kalpenemistaan kalpeni ja tarttui usein tikarinsa kahvaan,\nhän ei kuullut kuinka herra Longinus jutteli jo kolmatta kertaa\nesi-isästään Stowejkosta ja Kurcewiczit retkistään turkkilaisen\ntavaran haussa. Kaikki joivat paitsi Bohun ja parhaimman esimerkin\nantoi vanha ruhtinatar, kohottaen maljansa milloin vieraiden, milloin\narmollisen herra ruhtinaan, milloin moldavalaisen hospodarin Lupulin\nkunniaksi. Puhuttiin myöskin sokeasta Wasilista ja hänen entisistä\nritarintöistään, tuosta onnettomasta sotaretkestä ja nykyisestä\nmielenhäiriöstä, jonka vanhin poika Simeon selitti näin:\n\n— Nähkääs, hyvät herrat, jos pieninkin rikka silmässä estää\nnäkemästä, kuinkas ei sitte isot tervapalaset, kun koskettavat\njärkeä, saisi aikaan sekaannusta.\n\n— Se onkin sangen herkkä _instrumentum_, huomautti siihen herra\nLonginus.\n\nSilloin vanha ruhtinatar näki, että Bohunin hahmo oli aivan muuttunut.\n\n— Mikä sinun on, haukkaseni?\n\n— Sielua särkee, äiti, vastasi mies synkästi. — Mutta kasakan sana\nei ole savua. Minä pidän siis sen.\n\n— Kestä, poikani, niin saat palkkasi.\n\nIllalliset olivat päättyneet, mutta mettä kaadettiin yhä kousiin.\nSitte tulivat sisään kasakat, jotka olivat kutsutut tanssimaan.\nBalalaikat ja rumpu alkoivat helistä ja äsken unesta heränneiden\npoikien täytyi soiton kuullessaan ruveta tanssimaan. Myöhemmin\nalkoivat myöskin nuoret Bulyhat hypellä. Vanha ruhtinatar, joka oli\nvetäytynyt syrjään, polki paikallaan ja hyppeli sekä hyräili. Sen\nnähdessään riensi herra Skrzetuski Helenan kanssa tanssiin. Kun hän\nkiersi kätensä neidon ympärille, tuntui hänestä, että hän painaa\nkappaletta taivasta rintaansa vastaan. Tanssin käänteissä kiertyivät\nHelenan pitkät palmikot Skrzetuskin kaulan ympäri, ikäänkuin tyttö\nolisi tahtonut ainiaaksi sitoa hänet itseensä. Silloin ei nuori\naatelismies enää voinut hillitä itseänsä, vaan huomatessaan ettei\nkukaan näe, kumartui ja suuteli koko voimallaan Helenan suloisia\nhuulia.\n\nMyöhään yöllä, kun Skrzetuski oli yksin herra Longinuksen kanssa\ntuvassa, jossa heille oli valmistettu yösijat, istuutui luutnantti\nsensijaan että olisi mennyt maata, penkille ja puhui:\n\n— Toisen miehen kanssa saatte huomenna lähteä Lubnieen.\n\nPodbipienta, joka juuri oli lopettanut isämeitänsä, avasi silmät\nselälleen ja kysyi:\n\n— Kuinka niin? Aiotteko jäädä tänne?\n\n— En jää, mutta sydän jää ja vain tuon suloisen muisto, _dulcis\nrecordatio_ lähtee minun mukanani. Te näette minut suuressa\nmielenliikutuksessa, sillä hellien tunteitten vallassa tuskin saan\nhengitettyä.\n\n— Olette siis rakastunut nuoreen ruhtinattareen?\n\n— Olen, niin totta kuin seison tässä edessänne. Uni pakenee\nsilmälautojani ja minulla on halu vain huokailla, jotta ihan sulan\nhöyryksi. Sanon tämän vain siksi, että kun minulla on hellä ja\nrakkautta isoava sydän, ymmärtäisitte minun tuskani.\n\nHerra Longinus alkoi itsekin huokailla, merkiksi siitä että hän\nymmärtää rakkauden tuskat, ja kysyi hetken perästä surullisella\näänellä:\n\n— Ehkä tekin olette luvannut jäädä puhtaaksi?\n\n— Teidän kysymyksenne ei ole paikallaan, sillä jos kaikki tekisivät\nsamanlaisen lupauksen, niin silloin ihmisten suvun, _genus\nhumanum'in_, täytyisi hävitä loppuun.\n\nPalvelijan sisääntulo katkaisi keskustelun. Hän oli vanha tatari,\njolla oli viekkaat, mustat silmät ja kasvoissa ryppyjä kuin\nkuivaneella omenalla. Astuttuaan sisään hän loi merkitsevän katseen\nherra Skrzetuskiin ja kysyi:\n\n— Eivätkö herrat tarvitse mitään? Ehkä kousallisen simaa tyynyn\nviereen?\n\n— Emme tarvitse.\n\nTatari likeni Skrzetuskia ja mutisi:\n\n— Minulla on herralle sana neidiltä.\n\n— Tule, sinä kunnon mies! huusi luutnantti iloisena. — Voit sen\nkyllä sanoa tämän ritarin läsnäollessa, sillä olen juuri ilmaissut\nhänelle salaisuuteni.\n\nTatari veti hihankäänteestään esiin nauhan.\n\n— Neiti lähettää teille tämän nauhan ja käskee sanoa, että hän\nrakastaa teitä kaikesta sielustaan.\n\nLuutnantti tarttui nauhaan ja alkoi innoissaan suudella sitä ja\npainella rintaansa vastaan. Ja vasta hiukan tyynnyttyään hän kysyi:\n\n— Mitä neiti käski sanoa?\n\n— Että hän rakastaa herraa kaikesta sielustaan.\n\n— Kas tässä saat taalarin. Hän siis sanoi, että hän rakastaa minua?\n\n— Sanoi.\n\n— Kas tässä saat toisen taalarin. Jumala sinua siunatkoon, sillä\nneiti on minulle rakkain maailmassa. Sano hänelle... tai odotappa,\nkirjoitan hänelle itse, tuo minulle mustetta, kynää ja paperia.\n\n— Mitä? kysyi tatari.\n\n— Mustetta, kynää ja paperia.\n\n— Sitä ei ole meidän talossa. Ruhtinas Wasilin aikana oli ja silloin\nkun nuoret ruhtinaat oppivat munkilta kirjoitusta, mutta siitä on jo\nkauvan.\n\nHerra Skrzetuski näpäytti sormiaan.\n\n— Herra Podbipienta, eikö teillä ole mustetta ja kynää?\n\nLiettualainen levitti kätensä ja nosti silmänsä ylöspäin.\n\n— Mitä hittoa, sanoi hän, — kylläpä tässä nyt on puuhaa!\n\nTatari oli sillävälin asettunut, jalat ristissä allaan, tulen ääreen.\n\n— Mitä tässä nyt tarvitsee kirjoittaa, sanoi hän, kohennellen\nhiiliä. — Neiti on mennyt maata ja sen minkä herra nyt kirjoittaisi,\nvoi hän huomenna itse sanoa.\n\n— Jos niin on, niin ei auta mikään. Olet, näen mä, nuoren\nruhtinattaren uskollinen palvelija. Kas tässä saat kolmannen\ntaalarin. Oletko jo kauvankin palvellut täällä?\n\n— Ohhoh, neljätoista vuotta siitä on, kun ruhtinas Wasili otti\nminut vangiksi ja siitä asti olen uskollisesti palvellut häntä. Sinä\nyönä jolloin hän, kadotettuaan kunniallisen nimensä, jätti lapsensa\nKonstantinille, sanoi hän minulle: Czechly, älä jätä tyttöä, vaan\nvartioi häntä kuin silmäterää, lahai Allah!\n\n— Ja niin sinä teetkin.\n\n— Niin teen ja vartioin.\n\n— Kerroppa mitä sinä näet täällä ja kuinka neidin on olla.\n\n— Pahaa hänelle täällä suodaan, sillä tahdotaan antaa hänet\nBohunille, joka on kadotettu koira.\n\n— Siitä ei tule mitään. Tässä on mies, joka pitää neidistä huolen.\n\n— Niin, sanoi vanhus, kohennellen palavia hiiliä, — ne tahtoisivat\nantaa hänet Bohunille, jotta hän ottaisi neidon ja veisi kuin susi\nkaritsan ja jättäisi heidät Rozlogiin, sillä Rozlogi on neidin,\nruhtinas Wasilin perintönä, eikä heidän. Myöskin on Bohun valmis\nhyvittämään neidin, sillä hänellä on kaislikoissa enemmän kultaa ja\nhopeaa kuin Rozlogissa hiekkaa. Mutta neiti vihaa häntä siitä asti\nkun Bohun neidin läsnäollessa löi nuijalla kuoliaaksi miehen. Veri\nvalui silloin heidän välilleen ja viha versoi. Jumala on yksi.\n\nLuutnantti ei sinä yönä voinut nukkua. Hän käveli tuvan permannolla,\nkatseli kuuta ja teki ajatuksissaan kaikellaisia johtopäätöksiä. Nyt\nhän ymmärsi Bulyhain pelin. Jos joku nuori aatelinen ympäristöstä\nolisi ottanut ruhtinattaren, niin hän olisi muistanut Rozlogin asian\nja vaatinut taloa neidolle, sillä hänelle se kuului, ehkäpä hän vielä\nolisi vetänyt Bulyhat tilille holhouksesta. Sentakia muutenkin jo\nkasakkojen tilaan joutuneet Bulyhat olivat päättäneet antaa tytön\nkasakalle. Sitä ajatellessaan herra Skrzetuski pusersi kätensä\nnyrkkiin ja tavoitteli miekkaansa. Hän päätti kun päättikin tehdä nuo\nvehkeet tyhjiksi ja tunsi olevansa kyllin voimakas saadakseen sen\naikaan. Lisäksi Helenan holhous kuului myöskin ruhtinas Jeremille,\nkoska Wisniowieckit aikoinaan olivat antaneet Rozlogin vanhalle\nWasilille ja koska Wasili itse oli Barista lähettänyt kirjeen\nruhtinaalle ja pyytänyt häntä holhoojaksi. Monet yleiset asiat, sodat\nja suuret yritykset olivat saaneet aikaan sen, ettei vojevoda vielä\ntähän asti ollut itse ryhtynyt holhoukseen. Ei kuitenkaan tarvinnut\nmuuta kuin sanalla muistuttaa häntä siitä ja hän oli tekevä oikeutta.\n\nPäivänvalo alkoi jo kajastaa, kun herra Skrzetuski heittäytyi\nvuoteelle. Hän nukkui sikeästi ja heräsi aamulla, valmis päätös\nmielessään. Hän ja herra Longinus pukeutuivat kiireesti, sillä\nvaunut olivat jo valjastetut ja herra Skrzetuskin sotamiehet\nistuivat ratsujensa selässä, valmiina lähtöön. Vierastuvassa\nvahvisti lähettiläs itseään vielä liemellä Kurcewiczien ja vanhan\nruhtinattaren seurassa, mutta Bohunia ei näkynyt, lieneekö hän vielä\nmaannut vaiko ratsastanut tiehensä.\n\nSyötyään sanoi Skrzetuski:\n\n— Armollinen rouva, _tempus fugit_, aika kuluu ja kohta täytyy minun\nastua ratsun selkään. Siis: ennenkun kiitollisina vierasvaraisuudesta\nlausumme jäähyväiset, on minun puhuttava eräästä tärkeästä asiasta\narmollisen rouvan ja teidän herrojen poikienne kanssa.\n\nRuhtinattaren kasvoilla kuvastui hämmästys. Hän katsoi poikiinsa,\nlähettilääseen ja herra Longinukseen, ikäänkuin heidän kasvoistansa\nsaadakseen selityksen arvoitukseen, ja sanoi hiukan levottomalla\näänellä:\n\n— Olen valmis palvelemaan teitä.\n\nLähettiläs tahtoi nousta, mutta ruhtinatar ei sallinut sitä, vaan\nlähti sensijaan eteiseen, jonka seinät olivat täynnä aseita ja\nkiväärejä. Nuoret ruhtinaat asettuivat riviin äitinsä taakse, joka\nseisoen vastapäätä Skrzetuskia kysyi:\n\n— Mistä asiasta sitte tahdotte puhua?\n\nLuutnantti tähtäsi häneen tuiman katseen ja sanoi:\n\n— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva ja te nuoret ruhtinaat, että\nmenettelen vasten tapaa ja sensijaan että esittäisin asiani\narvokkaiden lähettiläiden kautta, itse esiinnyn oman asiani\najajana. Mutta muu ei ole mahdollista ja pakkoa vastaan ei kukaan\nvoi taistella. Siksi esitän ilman pitempää viivyttelyä arvoisalle\nrouvalle ja herroille holhoojina nöyrän pyyntöni, että suvaitsisitte\nantaa minulle ruhtinatar Helenan vaimoksi.\n\nJos sinä hetkenä, näin talviseen aikaan, salama olisi iskenyt\nRozlogin asepihalle, niin se varmaan olisi tehnyt ruhtinattareen ja\nhänen poikiinsa vähemmän vaikutuksen kuin luutnantin sanat. Jonkun\naikaa he hämmästyneinä katselivat puhujaan, joka seisoi heidän\nedessänsä pää pystyssä, tyynenä ja ihmeen ylpeänä, ikäänkuin ei hänen\ntarkoituksensa lainkaan olisi ollut pyytää, vaan käskeä, eivätkä he\nosanneet löytää sanaakaan vastaukseksi. Sensijaan kysyi ruhtinatar:\n\n— Kuinka...? tekö...? Helenaako?\n\n— Minä, armollinen rouva. Ja päätökseni on horjumaton.\n\nTuli hetken äänettömyys.\n\n— Odotan vastaustanne.\n\n— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi ruhtinatar tyynnyttyään ja\nhänen äänensä oli kuiva ja terävä, — sellaisen kavaljeerin pyyntö ei\nole meille vähäinen kunnia, mutta asiasta ei voi tulla mitään, sillä\nminä olen luvannut Helenan jo toiselle.\n\n— Arvostelkaa kuitenkin, hyvä rouva, tunnollisena holhoojana, eikö\nlupauksenne ole vasten nuoren ruhtinattaren tahtoa ja enkö minä ole\nparempi kuin se, jolle olette hänet luvannut.\n\n— Hyvä herra, minun asiani on ratkaista, kumpiko on parempi.\nVoittehan olla paraskin, mutta meille se on yhdentekevää, sillä teitä\nemme tunne.\n\nLuutnantti ojensi itsensä vieläkin ylpeämpään ryhdin ja hänen\nkatseensa, vaikka pysyikin kylmänä, oli kuin terävä veitsi.\n\n— Kyllä minä teidät tunnen, petturit, ärjyi Skrzetuski. — Te\ntahdotte antaa lankonne tyttären alhaiselle miehelle, jotta hän\njättäisi teidät rauhassa hallitsemaan vääryydellä anastettua tilaa.\n\n— Itse olet petturi! huusi ruhtinatar. — Niinkö sinä palkitset\nvieraanvaraisuutemme, sellaista kiitollisuuttako sinä kannat\nsydämessäsi! Käärme, mikä sinä olet, mistä olet tullut?\n\nNuoret Kurcewiczit alkoivat koputella keppejään ja hakea seiniltä\naseita, mutta luutnantti huudahti:\n\n— Pakanat, te olette riistäneet itsellenne orvon maatilan, mutta\naikeestanne ei tule mitään. Päivän päästä on armollinen ruhtinas jo\nsaava siitä tiedon.\n\nKuultuaan tämän ruhtinatar kiirehti huoneen perälle, tempasi käteensä\nheittokeihään ja astui luutnanttia kohden. Nuoret ruhtinaat taas,\nottaen mitä käteen sattui, mikä sapelin, mikä nuijan, mikä veitsen,\nasettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen, huohottaen kuin raivoisa\nsusilauma.\n\n— Vai lähdet sinä ruhtinaan luo! huusi rouva. — Tiedätkö edes,\npalaatko täältä elävänä. Ehkä tämä on sinun viimeinen hetkesi.\n\nSkrzetuski pani kädet ristiin rinnalleen eikä räväyttänyt silmää.\n\n— Minä palaan Krimistä ruhtinaallisena lähettiläänä, sanoi hän,\n— ja jos täällä vuodatetaan pisarakaan minun vertani, niin kolmen\npäivän kuluttua ei tästä paikasta ole jäljellä tuhkaakaan ja te\nmenehdytte Lubnien maanalaisessa vankilassa. Onko maailmassa mahtia,\njoka voisi teitä silloin varjella? Älkää uhatko, sillä minä en pelkää\nteitä!\n\n— Jos me hukummekin, niin hukut sinä ensin.\n\n— Lyö siis, tässä on rintani.\n\nNuoret ruhtinaat ja etunenässä heidän äitinsä pitivät yhä aseita\nsuunnattuina luutnantin rintaa kohden, mutta tuntui siltä kuin jotkut\nnäkymättömät kahleet olisivat kytkeneet heidän kätensä. Läähättäen\nja kiristellen hampaitaan he riehuivat voimattomassa raivossa, mutta\nkukaan ei uskaltanut lyödä. Wisniowieckin peloittava nimi lannisti\nheidän voimansa.\n\nLuutnantti hallitsi asemaa.\n\nRuhtinattaren voimaton kiukku purkautui herjausten tulvaan.\n\n— Hävytön roisto, heittiö, vai tekee sinun mielesi ruhtinaallista\nverta? Siitä ei tule mitään. Me annamme tytön kenelle hyvänsä paitsi\nsinulle. Siitä ei edes sinun ruhtinaasi voi rangaista meitä.\n\nSkrzetuski vastasi:\n\n— Tässä ei ole aikaa esittää minun aatelista sukujohtoani, mutta\nluulen, ettei teidän ruhtinuutenne tarvitsisi hävetä minun miekkaani\nja kilpeäni. Koska alhainenkin mies teille kelpaisi, niin olen minä\nainakin häntä parempi. Mitä taas tulee minun omaisuuteeni, niin\nvoi sekin kilpailla teidän omaisuutenne kanssa. Ja kun te sanotte,\nettette anna minulle Helenaa, niin sanon minä puolestani: saatte\nrauhassa jäädä Rozlogiin, en vaadi tiliä holhouksestanne.\n\n— Älä lahjoita sitä mikä ei ole omaasi.\n\n— En lahjoita, lupaan vaan vastaisuuden varalta ja takaan lupauksen\nritarisanalla. Valitkaa siis: joko saatte armolliselle ruhtinaalle\ntehdä tilin holhouksestanne ja lähteä Rozlogista, tai annatte minulle\ntytön ja saatte pitää tilan.\n\nHeittokeihäs vaipui verkalleen ruhtinattaren kädestä. Hetken perästä\nse kolahtaen putosi permannolle.\n\n— Valitkaa, toisti Skrzetuski. — Joko rauha tai sota.\n\n— Onpa onni, sanoi ruhtinatar jo leppeämmin, — että Bohun lähti\nhaukkoineen metsästämään. Hän ei tahtonut nähdä teitä, sillä\nhän epäili teitä jo eilen. Muuten ei tämä olisi loppunut ilman\nverenvuodatusta.\n\n— Arvoisa rouva, en minäkään kanna sapelia vain painona vyössäni.\n\n— Ajatelkaa nyt sentään, hyvä herra, sopiiko kohteliaan kavaljeerin\nensin tulla ystävällisesti taloon ja sitte ruveta ahdistamaan ihmisiä\ntällä tavalla sekä tahtomaan tyttöä väkivallalla aivan kuin mistäkin\nturkkilaisesta vankeudesta.\n\n— Sitäpä se juuri onkin. Pitihän hänet vasten hänen tahtoansa\nmyytämän alhaissukuiselle miehelle.\n\n— Älkää sanoko sitä Bohunista, sillä vaikka hän onkin vanhempiensa\npuolesta tuntematon mies, niin on hän erinomainen sotilas, mainio\nritari, meille lapsesta asti tuttu ja kuin sukulainen talossamme.\nHänelle merkitsee tytön vieminen samaa kuin pistos hänen rintaansa.\n\n— Arvoisa rouva, minun täytyy nyt lähteä. Suokaa siis anteeksi, että\nkerran vielä toistan: valitkaa!\n\nRuhtinatar kääntyi poikiensa puoleen:\n\n— Mitäs te, pojat, sanotte tämän kavaljeerin nöyrään pyyntöön?\n\nBulyhat katselivat toisiansa, kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat.\n\nVihdoin mutisi Simeon:\n\n— Jos käsket lyödä, äiti, niin lyömme. Jos käsket antaa tytön, niin\nannamme.\n\n— Paha lyödä ja paha antaa.\n\nSitte ruhtinatar, kääntyen Skrzetuskin puoleen, sanoi:\n\n— Te olette pusertanut meidät seinää vastaan niin että olemme\nlitistymäisillämme. Bohun on hurja mies ja uskaltaa vaikka mitä. Kuka\nsuojelee meitä hänen kostoltaan? Itse hän kyllä voi saada tuhonsa\narmolliselta ruhtinaalta, mutta sitä ennen hän tuhoaa meidät. Mitä\nmeidän on tehtävä?\n\n— Se on teidän asianne. Ruhtinatar vaikeni hetken.\n\n— Kuulkaa, hyvä kavaljeeri. Tämän kaiken täytyy pysyä salassa.\nBohunin lähetämme Perejaslawiin, itse tulemme Helenan kanssa Lubnieen\nja te pyydätte ruhtinaalta, että hän lähettää meille suojajoukon\nRozlogiin. Bohunilla on tässä lähellä puolitoista sataa hurjapäätä\nkasakkaa, osa niistä on täällä. Te ette voi ottaa Helenaa heti, sillä\nsilloin Bohun ryöstää hänet itselleen. Toisin ei asiaa voi järjestää.\nLähtekää siis kenellekään kertomatta salaisuutta ja odottakaa meitä.\n\n— Mutta jos te petätte minut?\n\n— Jospa vaan voisimme, mutta emme voi, sen ymmärrämme itsekin.\nLuvatkaa, että pidätte asian salassa määrättyyn aikaan asti.\n\n— Lupaan. Annatteko siis tytön?\n\n— Emmehän voi olla antamattakaan, vaikka meidän on Bohunia sääli.\n\n— Hyi, hyi, nuoret herrat, sanoi luutnantti yhtäkkiä, kääntyen\nnuorten ruhtinasten puoleen. — Teitä on tässä neljä miestä kuin\ntammea ja, peläten yhtä ainoaa kasakkaa, tahdotte selviytyä hänestä\npetoksella. Vaikka minun täytyykin teitä kiittää, sanon kuitenkin:\nsellainen ei sovi kunnialliselle aatelille.\n\n— Älkää te sekaantuko siihen asiaan, kirkaisi ruhtinatar. — Se\nei kuulu teihin. Mitäs me voimme? Montako sotamiestä teillä on\npanna hänen puoltatoista sataa hurjapäätään vastaan? Voitteko\nsuojella meitä? voitteko suojella edes Helenaa, jonka hän on valmis\nväkivallalla riistämään? Tämä ei ole teidän asianne. Lähtekää\nLubnieen ja mitä me nyt teemme, se kuuluu ainoastaan meille, kunhan\nvain tuomme sinulle Helenan.\n\n— Tehkää mitä tahdotte. Yhden asian vain vielä sanon teille: jos\ntäällä tapahtuu pieninkin vääryys nuorelle ruhtinattarelle, niin voi\nsilloin teitä!\n\n— Älkää te kohdelko meitä tuolla tavalla, ettette vielä saata meitä\nepätoivon tekoihin!\n\n— Tehän olette tahtoneet tehdä hänelle väkivaltaa. Ja nytkin\nmyydessänne hänet Rozlogista, ei mieleenne ole johtunut edes kysyä,\nmiellyttääkö minun persoonani häntä.\n\n— Miksi me kysyisimme hänen mieltään sinusta? sanoi ruhtinatar,\ntukahuttaen kiukkua, joka uudelleen alkoi riehua hänen rinnassaan,\nkoska hän hyvin tunsi ylenkatseen ilmauksen luutnantin sanoissa.\n\nSimeon lähti hakemaan Helenaa ja palasi hetken perästä hänen kanssaan\neteiseen.\n\nÄskeiset vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat vielä jyrisevän\nilmassa kuin päättyvän rajumyrskyn etenevä jylinä. Ihmiset seisoivat\nvielä silmäkulmat rypyssä, katseet synkkinä ja hahmoiltaan ankaroina,\nkun Helenan ihanat kasvot ilmestyivät huoneeseen, niinkuin aurinko\ntulee esiin myrskyn jälkeen.\n\n— Hyvä neiti, sanoi ruhtinatar synkkänä ja osoitti Skrzetuskia, —\njos tämä herra on sinun mielesi mukainen, niin on hän sinun tuleva\nmiehesi.\n\nHelena kävi valkeaksi kuin seinä. Häneltä pääsi huudahdus, hän peitti\nsilmät käsillään ja ojensi ne sitte yhtäkkiä Skrzetuskia kohden.\n\n— Onko tämä totta? kuiskasi hän hurmaantuneena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhäisenä iltahetkenä kulki lähettilään ja luutnantin saattue\nverkalleen metsätietä Lubniea kohti. Skrzetuski ja herra Longinus\nPodbipienta ratsastivat edellä, heidän jäljissään kulkivat pitkänä\njonona lähettilään vaunut ja vankkurit. Luutnantti oli kokonaan\nalakuloisuuden ja kaihon vallassa. Yhtäkkiä herättivät hänet tästä\nmielialasta laulun katkonaiset sanat:\n\n    \"Tuuti tuuli sydäntä kipeää\".\n\nKeskellä metsää, kapealla polulla tuli Bohun vastaan. Hänen hevosensa\noli kauttaaltaan vaahdon ja loan peitossa.\n\nKasakka oli nähtävästi tapansa mukaan kiidättänyt aroille ja metsiin\nantautuakseen tuulen tuuditettavaksi, kadotakseen kaukaisuuteen\nja unohdukseen ja koettaakseen päästä sydämensä kivusta. Nyt hän\npalasi Rozlogia kohti. Nähdessään tämän komean, todella ritarillisen\nmiehen, joka välkähti esiin ja samassa katosi, tuli herra Skrzetuski\nehdottomasti itsekseen ajatelleeksi, vieläpä lausuneeksikin: oli se\nsentään onni, että hän halkaisi miehen Helenan nähden.\n\nYhtäkkiä jokin ilkeä tunne alkoi painaa häntä. Hänen oli tavallaan\nsääli Bohunia, mutta vielä enemmän häntä harmitti, että hän oli\nantanut ruhtinattarelle sanansa, eikä nyt voinut kannustaa hevostaan\nBohunin jälkeen ja sanoa:\n\n— Me rakastamme samaa tyttöä, siis toisen meistä täytyy kuolla. Vedä\nesille, kasakka, sapelisi!\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nTullessansa Lubnieen ei herra Skrzetuski tavannut ruhtinasta kotona,\nsillä tämä oli lähtenyt entisen hovivirkamiehensä herra Suffczynskin\nluo Siencziin ristiäisiin ja hänen mukanaan ruhtinatar, kaksi\nneiti Zbaraskia ja paljon hoviväkeä. Nyt ilmoitettiin Siencziin,\nettä luutnantti oli palannut Krimistä ja että lähettiläs oli\nsaapunut. Sillävälin tervehtivät tuttavat ja toverit ilomielin\npitkän matkan jälkeen Skrzetuskia, varsinkin herra Wolodyjowski,\njoka viime kaksintaistelunsa jälkeen oli tullut luutnanttimme\nläheisimmäksi ystäväksi. Tälle kavaljeerille ominaista oli, että\nhän oli alituisesti rakastunut. Tultuansa vakuutetuksi, että Anusia\nBorzobohata ei ollut aivan vilpitön, käänsi hän hellän sydämensä\nAniela Lenskin puoleen, joka niinikään oli hovin naisia, ja kun\ntämä, kuukausi sitte, oli mennyt kihloihin herra Staniszewskin\nkanssa, alkoi herra Wolodyjowski lohdutuksekseen huokaella vanhemman\nruhtinatar Zbaraskan, Annan, ruhtinas Wisniowieckin sisarentyttären\npuoleen.\n\nHän ymmärsi kuitenkin, ettei hänellä, nostaessaan silmänsä noin\nkorkealle, voinut olla vähintäkään toivoa, varsinkin kun ruhtinatarta\nolivat puhemiehinä tiedustelleet herra Bodzynski ja herra Lassota,\nherra Przyjemskin, Lenzcycan vojevodan pojan puolesta. Onneton\nWolodyjowski kertoi nämä uudet vastoinkäymisensä luutnantillemme,\nvihkien hänet kaikkiin hovin asioihin ja salaisuuksiin, joita\nSkrzetuski kuunteli puolella korvalla, hänen mielensä ja sydämensä\nkun olivat aivan toisaalla. Jollei nyt olisi ollut sitä mielen\nlevottomuutta, joka tavallisesti käy käsi kädessä rakkauden, vaikkapa\nonnellisenkin kanssa, olisi herra Skrzetuski varsin suotuisassa\nmielentilassa palannut pitkän poissaolon jälkeen Lubnieen, missä hän\nnäki ympärillään ystävällisiä kasvoja ja kuuli tuota sotilaselämän\nhälinää, johon hän jo oli niin eläytynyt. Lubnie oli suurylimyksen\nlinnakaupunki, se saattoi kyllä komeudessa kilpailla kaikkinaisten\nkuninkaanpoikien asuinpaikkojen kanssa, mutta se erosi niistä\nkaikista siinä, että elämä siellä oli ankaraa, aivan leirimäistä.\nJoka ei tuntenut sikäläisiä tapoja ja järjestystä, saattoi,\ntullessaan paikalle rauhallisimpanakin aikana, arvella, että siellä\nparaikaa valmisteltiin jotakin sotaretkeä. Sotamies kävi Lubniessa\nhovilaisen edellä, rauta kullan ja sotatorvien toitotus katsottiin\nkemujen ja huvitusten hälinää arvokkaammaksi. Kaikkialla vallitsi\nmallikelpoinen järjestys ja muualla tuntematon kuri. Kaikkialla näkyi\nerilaisten lippukuntien väkeä. Siellä oli kyrassieereja, rakuunia,\nkasakka-, tatari- ja rumenilaislippukuntia, joissa palveli sekä\nkoko Dnieperin takainen väestö että joukko nuoria aatelismiehiä\nkaikilta Puolan valtakunnan kulmilta. Ken tahtoi käydä oikeata\nritarikoulua, se lähti Lubnieen. Siellä nähtiin valkovenäläisten\nrinnalla masuureja, siellä oli liettualaisia, vähäpuolalaisia,\njopa preussilaisiakin. Jalkarykmentit ja tykkiväki eli niinsanottu\n\"tuliväki\", oli koottu parhaimmista saksalaisista, jotka nauttivat\nkorkeaa palkkaa. Rakuunoina palvelivat etupäässä paikkakuntalaiset.\nLiettualaiset olivat tatarilaisissa lippukunnissa, vähäpuolalaiset\nliittyivät mieluimmin kyrassieereihin. Ruhtinas ei sallinut väkensä\nlaiskotella, siksi vallitsi leirissä alituinen liike. Rykmentit\nvaihtoivat keskenään vahtivuoroja kasakkakylissä ja kentillä ja\nmarssivat sitte takaisin ruhtinaan pääkaupunkiin. Pitkin päivää\npidettiin tarkastuksia ja harjoituksia. Välistä teki ruhtinas\njoukkoineen, vaikka olikin rauha tatarien kanssa, pitkiä retkiä\nVilleille Kentille ja erämaihin, totuttaakseen sotamiehiä marsseihin\nja käydäkseen taistelua seuduilla, missä ei vielä kukaan ollut\ntaistellut sekä levittääkseen nimensä mainetta. Niin oli hän viime\nsyksynä marssinut Dnieperin vasenta rantaa pitkin. Herra Grodzicki,\nsikäläisen suojusjoukon päällikkö, oli ottanut hänet vastaan kuin\nhallitsevan ruhtinaan. Sitte oli hän lähtenyt Dnieperin koskien\nohitse aina Chortycaan asti ja Kuczkasissa käskenyt tehdä kivestä ja\nhiekasta korkean kummun muistoksi ja merkiksi siitä, ettei kukaan\nylimys ollut vielä käynyt niin kaukana.\n\nHerra Boguslaw Maszkiewicz, oiva vaikka vielä nuori sotilas ja\nsamalla oppinut mies, joka on kuvannut tämän retken samoin kuin\nkaikki muutkin ruhtinaan sodat, kertoi siitä ihmeitä Skrzetuskille ja\nnämä vahvisti herra Wolodyjowski, hän kun niinikään oli ollut mukana\nretkellä. He olivat nähneet Porohit, Dnieperin kosket ja suuresti\nihmetelleet niitä, varsinkin kauheata Nenasytecia, joka vuosittain\nnielee kuin muinoin Skylla ja Kharybdis muutamia kymmeniä ihmisiä.\nSenjälkeen he olivat kääntyneet itään päin, äsken palaneille aroille,\njoilla ratsuväki ei voinut liikkua, mullassa kun vielä hehkui tuli.\nHevosten jalat oli täytynyt kääriä nahkoihin. Siellä he tapasivat\npaljon kaikellaisia matelijoita, sellaisiakin jättiläiskäärmeitä,\njotka olivat kymmenen kyynärää pitkiä ja paksuja kuin miehen\nkäsivarsi. Tienvarsilla he piirsivät yksinäisiin tammiin ruhtinaan\nvaakunan _Pro aeterna rei memoria_, ikuistuttaakseen retkensä.\nLopuksi he samoilivat niin kaukaisilla aroilla, ettei niillä näkynyt\njälkeäkään ihmisistä.\n\n— Ajattelin jo, lausui oppinut herra Maszkiewicz, — että meidän\nlopulta Odysseuksen esimerkkiä seuraten tulisi astua Hadekseenkin.\n\nSiihen lisäsi herra Wolodyjowski:\n\n— Herra Zamoyskin lippukunnan väki, joka marssi edellä, vakuutti jo\nnähneensä ne rajat, joihin _orbis terrarum_, maan piiri päättyy.\n\nLuutnantti kertoi nyt vuorostaan tovereilleen Krimistä, jossa hän\noli viettänyt puoli vuotta odottaessaan hänen korkeutensa khanin\nvastausta, sikäläisistä kaupungeista, jotka olivat säilyneet\nammoisista ajoista asti, tatareista ja heidän sotavoimastaan. Vihdoin\nhän kuvasi kauhistusta, joka oli vallannut kaikki, kun he kuulivat\nyleisestä sotaretkestä Krimiä vastaan, johon kaikki valtakunnan\nsotavoimat ottaisivat osaa.\n\nNäin juttelivat toverit illoin, odottaessaan ruhtinaan palaamista.\nLuutnantti esitti lähimpänä toverinaan herra Longinus Podbipientan,\njoka herttaisena miehenä heti voitti kaikkien sydämet, ja\nosotettuaan miekan käyttelyssä yli-inhimillistä voimaa, saavutti\nyleisen kunnioituksen. Yhdelle ja toiselle hän myöskin kertoi jutun\nesi-isästään Stowejkosta ja kolmesta halkaistusta päästä, mutta\nsalasi lupauksensa, peläten joutuvansa pilkan esineeksi. Erityisesti\nystävystyi hän Wolodyjowskiin, he kun molemmat olivat niin\nherkkäsydämisiä. Välistä he yhdessä läksivät valleille huokailemaan,\ntoinen liian korkealla vilkkuvaa tähteä — toisin sanoen ruhtinatar\nAnnaa —, toinen sitä tuntematonta kohden, josta hänet eroittivat nuo\nkolme luvattua päätä.\n\nWolodyjowski koetti saada herra Longinuksen mukaansa rakuunoihin,\nmutta liettualainen päätti lopultakin kirjoittautua kyrassieeriväkeen\npalvellaksensa herra Skrzetuskin johdolla. Hän oli nimittäin\nLubniessa ilokseen saanut kuulla, että kaikki pitävät Skrzetuskia\nensi luokan ritarina ja yhtenä ruhtinaan parhaimmista upseereista. Ja\njuuri siinä lippukunnassa, jonka päällikkönä herra Skrzetuski oli,\ntuli avonaiseksi paikka herra Zakrzewskin (liikanimeltään \"Misereri\nmei\") jälkeen, joka jo kaksi viikkoa oli ollut vuoteen omana ja\njonka parantumisesta ei enään ollut toivoa, koska kaikki hänen\nhaavansa kosteuden takia olivat auenneet. Luutnantin lemmenhuoliin\nliittyi vielä levottomuus tämän vanhan toverin ja koetellun ystävän\nkadottamisesta. Hän istuikin joka päivä tuntikausia sairaan luona,\nliikkumatta silloin vaaksankaan vertaa hänen vuoteensa äärestä,\nlohduttaen häntä parhaansa mukaan ja vahvistaen hänen toivoansa\nvakuuttamalla, että he vielä yhdessä tekevät useammankin sotaretken.\n\nMutta vanhus ei kaivannut lohdutusta. Hän vaipui kuolemaan tyynenä\nkovalla ritarivuoteellaan, jonka peittona oli hevosennahka, ja\nkatseli melkein lapsen hymyllä vuoteen yläpuolella riippuvaa\nkrusifiksia. Hän sanoi Skrzetuskille:\n\n— _Misereri mei_, hyvä luutnantti. — Minä lähden jo hakemaan\nsoturipalkkaani taivaasta. Ruumiini on niin täynnä haavojen koloja,\nettä pelkään, laskeeko pyhä Pietari, joka on Jumalan marsalkka\nja säädyllisyyden kaitsija taivaassa, minut paratiisiin näin\nrikkinäisessä hahmossa. Mutta minä sanon hänelle: Pyhä Pekka,\nvannotan sinua Malkuksen korvan kautta: älä tee minulle kiusaa, sillä\npakanat näin ovat repineet ruumiini verhon. _Misereri mei_. Ja jos\npyhä Mikael panee toimeen sotaretken helvetin mahteja vastaan, niin\nehkä vanha Zakrzewskikin silloin kelpaa.\n\nLuutnantti, vaikka sotilaana oli katsonut niin monta kertaa kuolemaa\nsilmiin ja itse tuottanut sen niin monelle, ei voinut pidättää\nkyyneliään, kuunnellessaan tuota vanhusta, jonka loppu muistutti\nauringon leppeätä laskua.\n\nEräänä aamuna soitettiin kelloja kaikissa Lubnien katolisissa\nja kreikanuskoisissa kirkoissa: herra Zakrzewski oli kuollut.\nSamana päivänä saapui ruhtinas Sienczistä ja hänen kanssaan herrat\nBodzinski ja Lassota ynnä koko hovi ja paljon aatelia muutamissa\nkymmenissä vaunuissa, sillä herra Suffczynskin luo oli kokoontunut\nsuunnattoman paljon vieraita. Ruhtinas käski nyt panna toimeen\nkomeat hautajaiset, sillä hän tahtoi kunnioittaa vainajan ansioita\nja näyttää miten hän pitää ritarillisista miehistä. Surusaattoon\nottivat osaa kaikki Lubniessa olevat rykmentit ja valleilta\nammuttiin kunnialaukauksia tykeillä ja kivääreillä. Ratsuväki\nmarssi linnasta pääkirkolle asti sotaisessa järjestyksessä, mutta\nliput kokoon käärittyinä. Sen jäljessä tulivat jalkaväen rykmentit,\nkiväärinperät ylöspäin käännettyinä. Itse ajoi ruhtinas surupuvussa\nruumisarkun jäljessä, istuen kullatuissa vaunuissa, joiden eteen oli\nvaljastettu kahdeksan lumivalkoista hevosta. Näiden harjat ja hännät\nolivat värjätyt tulipunaisiksi ja niiden päähän oli kiinnitetty\nkamelikurjen sulista tehdyt töyhdöt. Vaunujen edessä marssi osasto\njanitshareja, muodostaen ruhtinaan sivuvartioston. Vaunujen perässä\nratsastivat paashit espanjalaisessa puvussa, kauvempana korkeat\nhovivirkamiehet, hovikavaljeerit, kamaripalvelijat ja vihdoin\nunkarilaisia ja turkkilaisia pukuja käyttävät sotilaspalvelijat,\nniinsanotut haidukit ja pajukit. Surusaatto pysähtyi ensinnä kirkon\novelle, jossa kirkkoherra Jaskólski tervehti ruumisarkkua puheella,\nalkaen sanoilla: \"missä nukut, herra Zakrzewski?\" Senjälkeen puhuivat\nmuutamat toverit, niiden joukossa myöskin herra Skrzetuski vainajan\nlähimpänä päällikkönä ja ystävänä. Sitte vietiin ruumis kirkkoon ja\nsiellä vasta saarnasi kaunopuheisista kaunopuheisin, kirkkoherra\nja jesuiitta Muchowiecki, joka puhui niin ylevästi ja ihanasti,\nettä itse ruhtinas itki. Hän olikin tavattoman helläsydäminen\nja sotilailleen hän oli kuin todellinen isä. Hän piti rautaista\nkuria, mutta runsaskätisyydessä ja huoltapitäväisyydessä, jota hän\nosoitti sekä väelleen että holhokeilleen, vieläpä heidän lapsilleen\nja vaimoilleenkin, ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan.\nKapinoitsijat eivät löytäneet armoa hänen silmissään, mutta sensijaan\nhän oli sekä aatelin että koko väkensä todellinen hyväntekijä. Kun\nvuonna 1646 heinäsirkat olivat hävittäneet kaikki laihot, niin antoi\nhän alustalaisilleen anteeksi koko vuoden veron ja käski jakaa heille\nviljaa aitoistaan. Chorolin tulipalon jälkeen elätti hän kaikkia\nkaupunkilaisia omalla kustannuksellansa. Pehtorit ja voudit vapisivat\naavistaessaan, että ruhtinaan korviin tulisi tieto joistakin\nalustalaisia kohdanneista väärinkäytöistä. Orpojen holhouksesta\npiti ruhtinas niin tarkkaa huolta, että heitä Dnieperin takana\nkutsuttiinkin ruhtinaan lapsiksi. Holhousta valvoi sitäpaitsi itse\nruhtinatar Griselda, isä Muchowieckin avustamana. Järjestys vallitsi\nkaikissa maissa ja samalla hyvä toimeentulo, oikeus, rauha ja myöskin\npelko. Vähimmänkin vastarinnan sattuessa ei ruhtinaan vihalla ja\nrangaistuksella ollut määrää. Hänen luonteessaan yhtyivät niinmuodoin\njalomielisyys ja ankaruus. Mutta siihen aikaan ja noissa maissa\nsaattoi vain tällainen ankaruus nostaa ja kasvattaa ihmiselämää\nja työtä. Vain sen avulla kohosi kaupunkeja ja kyliä. Maamies oli\nturvattu kasakkaryöväreitä, haidamakkeja vastaan, kauppias sai\nrauhassa kuljettaa tavaraansa ja kirkonkellot rauhassa kutsua\nuskovaisia rukoukseen. Vihollinen ei uskaltanut tulla rajain yli,\nrosvojoukot surmattiin pistämällä miehet paaluihin, tai muuttuivat he\nsäädyllisiksi sotamiehiksi ja ennen asumaton maa alkoi kukkia.\n\nVilli maa ja villit asukkaat tarvitsivat sellaista kättä, sillä\nDnieperin takaisella seudulla asuivat Ukrainan rauhattomimmat\nainekset. Sinne oli siirtynyt peltoa ja maata haluavia\nuutisasukkaita, sinne oli karannut maaorjia kaikista Puolan\nvaltakunnan maista, sinne oli asettunut pakoon päässeitä vankeja,\nsiellä eleli — käyttääksemme Liviuksen sanoja: _pastorum\nconvenarumque plebs transfuga ex suis populis_, \"kansojensa luota\nkarannut paimenien ja kulkurien heimo\". Pitämään heitä aisoissa,\nmuuttamaan heitä rauhallisiksi, kiintonaisiksi asukkaiksi ja\nsaattamaan heitä säännöllisen yhteiskuntaelämän ja verotuksen\nalaisiksi — siihen kykeni vain sellainen jalopeura, jonka karjunaa\nkaikki vapisivat. Herra Longinus Podbipienta näki ruhtinaan\nensi kerran eläessään näissä hautajaisissa eikä tahtonut uskoa\nsilmiänsä. Kun hän oli kuullut hänestä niin paljon puhuttavan,\noli hän kuvitellut, että ruhtinas varmaan on jättiläinen, päätään\npitempi muuta kansaa. Ja hän olikin miltei pienikokoinen ja hennon\nnäköinen. Hän oli vielä nuori, vasta kolmenkymmenen viiden vanha,\nmutta hänen kasvoillaan kuvastuivat jo sodan vaivat. Vaikka hän\nLubniessa elikin kuin todellinen kuningas, niin jakoi hän marssien ja\nsotaretkien aikana, kuten toveri ainakin, sotilaittensa kanssa kaikki\nepämukavuudet. Hän söi mustaa leipää, makasi maassa huopapeitteellä,\nja kun suurin osa hänen elämäänsä oli kulunut leirissä, kuvastui se\nmyöskin hänen kasvoillaan. Jo heti ensi näkemältä ilmaisivat nuo\nkasvot epätavallista miestä, niistä loisti rautainen, taipumaton\ntahto ja majesteetti, jonka edessä jokaisen täytyi taivuttaa\npäätänsä. Näki, että tuo mies tuntee voimansa ja suuruutensa ja\nettä, jos huomenna pantaisiin kruunu hänen päähänsä, hän ei siitä\nhämmästyisi eikä tuntisi sen painon rasittavan. Hänen silmänsä olivat\nsuuret, tyynet, melkein lempeät, mutta kuitenkin huomasi, että\nukkosilma niissä vain nukkui ja onneton se, joka sen herätti. Kukaan\nei saattanut kestää tämän katseen tyyntä välkettä ja usein saattoi\nnähdä, miten lähettiläät tai hienot hovimiehet, seisoessaan Jeremin\nedessä, hämmentyivät eivätkä saaneet sanaa suustaan. Dnieperin\ntakaisilla mailla hän olikin todellinen kuningas. Hänen kansliastaan\nannettiin päätöksiä ja käskyjä, jotka alkoivat sanoilla: Me Jumalan\narmosta Ruhtinas ja Herra. Eikä hän pitänyt montakaan aatelismiestä\nvertaisenaan. Muinaisista hallitsijoista polveutuvat ruhtinaat olivat\nhänen marsalkkoinaan. Sellainen oli aikoinaan ollut myöskin Helenan\nisä, Wasili Bulyha-Kurcewicz, joka, kuten ennen on mainittu, johti\nsukunsa Koryatista, mutta itse asiassa polveutui Rurikista.\n\nRuhtinas Jeremissa oli jotakin, joka myötäsyntyneestä\nkohteliaisuudesta huolimatta pysähdytti ihmiset jonkun matkan päähän\nhänestä. Samalla kun hän rakasti sotamiehiänsä oli hän heitä kohtaan\ntutunomainen, mutta hänen kanssaan ei kukaan uskaltanut tulla\ntutunomaiseksi. Ja kuitenkin olisivat hänen sotilaansa, jos hän olisi\nkäskenyt heitä suinpäin ratsastamaan Dnieperin kuiluihin, olleet\nvalmiit epäröimättä sen tekemään.\n\nRumeenilaissyntyiseltä äidiltänsä oli hän perinyt ihon värin,\njonka valkeus muistutti hehkuvan raudan valkeutta, ja hiukset,\nmustat kuin korpin siipi. Melkein koko pää oli ajettu paljaaksi,\nainoastaan edestä valuivat hiukset runsaina, tasaisiksi leikattuina\nkulmakarvojen yläpuolelle, peittäen puolet otsaa. Hän kävi\npuolalaisessa puvussa, mutta oli yleensä välinpitämätön ulkoasustaan\nja vain suuriin juhliin hän otti ylleen kallisarvoiset vaatteet,\nsilloin aivan loistaen kullassa ja jalokivissä. Herra Longinus\nsaikin muutaman päivän perästä olla mukana juhlatilaisuudessa,\njolloin ruhtinas otti vastaan herra Rozwan Ursun. Lähettiläiden\naudienssit tapahtuivat aina niinsanotussa taivassalissa, jossa katto\nesitti taivaan lakea tähtineen — se oli danzigilaisen maalarin\nHelm'in työtä. Ruhtinas istui silloin sametilla ja kärpännahoilla\npäällystetyn baldakiinin alla korkeassa, valtaistuimen tapaisessa\nnojatuolissa, jonka alusta oli heloitettu kullatuilla levyillä.\nRuhtinaan takana seisoi sihteeri, kirkkoherra Muchowiecki,\nmarsalkka, ruhtinas Woronicz, herra Boguslaw Maszkiewicz ja edempänä\npaashit ja kaksitoista espanjalaisessa puvussa olevaa drabanttia\nkirveskeihäineen. Kauvempana salissa oli sotilaita loistavissa\nunivormuissa. Herra Rozwan pyysi hospodarin puolesta, että ruhtinas\nvaikutusvallallaan ja nimensä mahdilla estäisi khanin Budzakissa\nasuvia tatareja hyökkäilemästä Walakiaan, missä he joka vuosi\ntekivät kauheita vahinkoja ja hävityksiä. Ruhtinas vastasi kauniissa\nlatinankielisessä puheessa, että budziakilaiset tosin eivät paljon\nvälittäneet itse khanistakaan, mutta että hän kuitenkin, kun\ntoukokuussa näkee luonansa khanin lähettilään, Tshaus murzan, tämän\nkautta tulee muistuttamaan khania valakialaisille tapahtuneista\nvääryyksistä. Herra Skrzetuski oli jo aikaisemmin antanut kertomuksen\nlähettitoimestaan ja matkastaan sekä kaikesta mitä hän oli kuullut\nChmielnickistä ja tämän paosta Sicziin. Ruhtinas päätti hänen\nkertomuksensa johdosta siirtää muutamia rykmenttejä Kudakiin, mutta\nei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kun siis ei mikään näkynyt\nuhkaavan Dnieperin takaisen vallan rauhaa ja mahtavuutta, alkoivat\nLubniessa juhlat sekä huvit lähettiläs Rozwanin läsnäolon johdosta\nja myöskin siitä syystä, että herrat Bodzinski ja Lassota vojevoda\nPrzyjemskin pojan nimessä juhlallisesti tiedustelivat, olisiko tällä\ntoiveita saada puolisokseen ruhtinatar Anna, johon pyyntöön he saivat\nsekä ruhtinaalta että ruhtinatar Griseldalta suotuisan vastauksen.\n\nPieneen Wolodyjowskiin tämä koski kovasti ja kun Skrzetuski koetti\nvalaa lievennystä hänen sydämeensä, niin hän vastasi:\n\n— Kyllä sinun kelpaa, sillä Anusia Borzobohata ei sinua jätä,\njollet sinä tahdo. Hän on koko ajan täällä muistellut sinua\nsuurella kiintymyksellä. Aluksi luulin, että hän teki sitä vain\nkiihoittaakseen Bychowiecin mustasukkaisuutta, mutta sitte näin, että\nhän tahtoi kiduttaa häntä ja että hän sydämessään vaalii hellyyttä\nvain sinua kohtaan.\n\n— Mitä Anusia minuun kuuluu? Käänny sinä vaan hänen puoleensa, en\nminä estä, _non prohibeo_, ja lakkaa ajattelemasta ruhtinatar Annaa,\nsillä se on samaa kuin jos sinä tahtoisit lakillasi peittää Feniks\nlinnun sen pesässä!\n\n— Tiedän kyllä, että ruhtinatar Anna on Feniks ja siksi minun\nvarmaan täytyy kuolla hänen herättämäänsä kaihoon.\n\n— Sinä jäät eloon ja rakastutkin vielä, mutta älä kuitenkaan\najattele ruhtinatar Barbaraa, sillä hänet sieppaa nenäsi edestä eräs\ntoinen vojevodanpoika.\n\n— Mutta onko sydän mikään poika pahanen, jota voi komentaa? Voiko\nkieltää silmiänsä katselemasta niin ihanaa olentoa kuin ruhtinatar\nBarbara, jonka näkö voi saada villit pedotkin liikutuksen valtaan...\n\n— Piru on mennyt sinuun! huudahti herra Skrzetuski. — Näen\nettä kyllä lohduttaudut ilman minunkin apuani, sen vain toistan\nsinulle: käänny Anusian puoleen, sillä minä ainakaan en tule\npanemaan mitään esteitä tiellesi. Anusia ei kuitenkaan ajatellut\nWolodyjowskia. Sensijaan herra Skrzetuskin välinpitämättömyys ärsytti\nja suututti häntä sekä herätti hänessä uteliaisuutta. Palattuaan\npitkältä matkalta Skrzetuski ei edes katsellut häntä! Illoin kun\nruhtinas ensimäisten upseeriensa ja hovimiestensä kanssa saapui\nruhtinattaren seurusteluhuoneeseen, Anusia, katsellen herrattarensa\nolkapään takaa (sillä ruhtinatar oli pitkä ja Anusia lyhyt),\nkeihästi mustat silmänsä luutnantin kasvoihin, saadakseen selitystä\narvoitukseen. Mutta Skrzetuskin silmät harhailivat, samoin kuin\nhänen ajatuksensakin, muualla ja kun hänen katseensa sattui tyttöön,\nniin se oli välinpitämätön ja tyhjä, ikäänkuin ei hän lainkaan olisi\nkatsellut siihen tyttöön, jolle hän kerran oli laulellut:\n\n    Ja orjaks' joutuu jokainen,\n    Ken sattuu tielles, neitonen!\n\nMikä hänen on? kysyi itseltänsä koko hovin hemmottelema lemmikki ja,\npolkien maahan pientä jalkaansa, päätti tutkia asiaa. Anusia tosin ei\nollut oikein rakastunut Skrzetuskiin, mutta totuttuaan palvomiseen,\nei hän voinut sietää, ettei hänestä välitetty ja oli suutuksissaan\nvalmis heittämään mielestään mokoman miehen.\n\nNiinpä hän kerran, juostessaan viemään lankavyhteä ruhtinattarelle,\ntapasi herra Skrzetuskin juuri kun tämä tuli ulos ruhtinattaren\nmakuuhuoneen viereisestä suojasta. Hän lensi häntä kohden kuin myrsky\nja melkein jo törmäsi häntä vastaan, mutta pysähtyi samassa ja sanoi:\n\n— Ah kuinka minä pelästyin! Hyvää päivää, herra Skrzetuski.\n\n— Hyvää päivää, neiti Anna. Olenko sellainen hirviö, että noin\npelästytin neiti Annan.\n\nTyttö seisoi silmät maahan painuneina, kierrellen vapaan kätensä\nsormilla palmikkojensa päitä. Siirrellen jalkojaan ikäänkuin\nhämillään hän vastasi, suu hymyssä:\n\n— No ette, ette ensinkään. Ihan varmaan. Yhtäkkiä hän katsahti\nluutnanttiin ja painoi taasen silmänsä maata kohden.\n\n— Oletteko te minuun suuttunut?\n\n— Minäkö? Mitäs neiti Anna sitte välittäisikään minun\nsuuttumuksestani!\n\n— Se on totta, en välittäisikään. Luuletteko, että minä rupean heti\nitkemään. Herra Bychowiec on kohteliaampi...\n\n— Jos asia niin on, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin luovuttaa\nkiistatanner herra Bychowiecin haltuun ja kadota neiti Annan\nnäkyvistä.\n\n— Pidätänkös minä?\n\nSen sanottuaan asettui Anusia herra Skrzetuskin tielle.\n\n— Te palaatte Krimistä? kysyi hän.\n\n— Krimistä.\n\n— Mitäs te toitte Krimistä?\n\n— Herra Podbipientan. Onhan neiti Anna nähnyt hänet — miellyttävä\nja komea kavaljeeri.\n\n— Varmaan miellyttävämpi kuin te. Mutta mitä varten hän on tullut\ntänne?\n\n— Jotta neiti Anna voisi koetella voimiaan hänenkin kanssaan. Mutta\nminä neuvon ponnistamaan kovasti, sillä tiedän tästä kavaljeerista\nerään salaisuuden, jonka takia hän on voittamaton, niin ettei edes\nneiti Anna saa hänestä mitään irti.\n\n— Miksikä hän on niin voittamaton?\n\n— Sillä hän ei voi mennä naimisiin.\n\n— Mitä se minuun kuuluu? Mutta miksikä hän ei voi mennä naimisiin?\n\nSkrzetuski taipui likelle tytön korvaa ja sanoi lujaan ja\nmerkitsevästi:\n\n— Sillä hän on tehnyt puhtauden lupauksen.\n\n— Te olette tyhmä! huudahti Anusia äkkiä ja pyrähti pois kuin\npelästynyt lintu.\n\nVielä samana iltana sai hän lähempää tarkastaa herra Longinusta.\nVieraita oli silloin vähän, sillä ruhtinas piti paraikaa\njäähyväiskestejä herra Bodzinskille. Liettualaisemme, joka oli\nhuolellisesti puettu valkoiseen silkkiseen zupaniin, alusviittaan\nja tummansiniseen samettikontushiin, päällysviittaan, näytti sangen\nkomealta, varsinkin kun hän tavallisen sukumiekkansa sijasta oli\nvyöttänyt kupeilleen kevyen, käyrän sapelin, jonka huotra oli\nkullattu.\n\nAnusia tähtäili silmillään herra Longinusta, osaksi tahallaan\ntehdäkseen kiusaa herra Skrzetuskille, mutta luutnantti ei olisi sitä\nhuomannut, jollei Wolodyjowski olisi tuupannut häntä käsivarteen\nja sanonut: \"hitto minut vieköön, jollei Anusia vielä ihastu\nliettualaiseen humalaseipääseen\".\n\n— Sano se hänelle itselleen.\n\n— Niin sanonkin. Heistä tulee erinomainen pari.\n\n— Longinus voi pitää tyttöä viittansa solkena, juuri sellaiset ovat\nheidän mittasuhteensa.\n\n— Tai hattunsa töyhtönä. Wolodyjowski läheni liettualaista.\n\n— Olette saapunut aivan äskettäin, hyvä herra, mutta olette jo aika\nkeikari.\n\n— Kuinka niin, arvon veli? Mistä sen päättelette?\n\n— No kun olette kääntänyt naisjoukon kauneimman tytön pään.\n\n— Hyvä herra, sanoi Podbipienta, nostaen kädet rinnalleen, — mitä\nihmeellisiä asioita te puhuttekaan?\n\n— Katsokaappa vain neiti Anna Borzobohataa, johon me kaikki olemme\nrakastuneet, kuinka hän tänään vilkuu teitä. Pitäkää vain varanne,\nettette joudu hänen takiaan narriksi, hän on jo näyttänyt pitkää\nnenää meille muille.\n\nTämän sanottuaan kääntyi Wolodyjowski ympäri kantapäillään ja lähti\npois, jättäen Longinuksen aivan hämilleen. Hän ei uskaltanut heti\nedes katsoa Anusiaan päin ja vasta hetken perästä hän ikäänkuin\nepähuomiosta käänsi silmänsä siihen suuntaan. Aivan häntä värisytti.\nRuhtinatar Griseldan olkapäiden takaa katseli häneen todella kaksi\nkiiluvaa silmäterää, uteliaasti ja itsepintaisesti. \"Apage satanas\",\najatteli liettualainen ja, punehtuen kuin koulupoika, pakeni salin\ntoiseen nurkkaan.\n\nKiusaus oli kuitenkin suuri. Pienessä paholaisessa, joka katseli\nruhtinattaren olan takaa, oli sellainen tenho ja nuo silmät\nvälkkyivät niin kirkkaina, että herra Longinuksen täytyi vielä,\nvaikkapa edes kerran, katsoa sinnepäin. Mutta samassa hän muisti\nlupauksensa! Hänen silmiensä eteen tuli Zerwikaptur, hänen esi-isänsä\nStowejko Podbipienta ynnä kolme halkaistua päätä, ja kauhu valtasi\nhänet. Hän siunasi itsensä ja sinä iltana ei hän enään katsellut\nAnusiaan.\n\nAamulla saapui hän heti Skrzetuskin huoneeseen.\n\n— Herra luutnantti, joko pian lähdemme liikkeelle? Ettekö jo ole\nkuullut sodasta?\n\n— Kylläpä teillä on kiire. Malttakaa nyt mieltänne, kunnes pääsette\nomaan joukkoonne.\n\nHerra Podbipienta näet ei ollut vielä merkitty kirjoihin Zakrzewski\nvainajan sijalle Hänen täytyi odottaa kunnes vuosineljännes menisi\numpeen ja se oli tapahtuva vasta ensimäisenä päivänä toukokuuta.\n\nMutta hänen oli todella kiire ja siksi hän kysyi edelleen:\n\n— Eikö armollinen ruhtinas vielä ole puhunut mitään siitä asiasta?\n\n— Ei. Kuningas kyllä ei kuolemaansa asti herkeä ajattelemasta sotaa,\nmutta valtiopäivät eivät tahdo sitä.\n\n— Mutta Czechrynissä puhuttiin, että meitä uhkaa kasakkakapina.\n\n— Kyllä näkyy, että lupauksenne ahdistaa teitä. Mutta ennen kevättä\nei kapinasta tule mitään, sillä vaikka talvi nyt onkin lauhkea,\nniin on se kuitenkin talvi. Meillä on vasta 15 päivä helmikuuta ja\nmilloin hyvänsä saattaa tulla pakkanen, eikä kasakka lähde kentälle,\nniinkauvan kuin ei hän voi kaivautua maahan. Vallin takana tappelevat\nkasakat julmasti, mutta kentällä he eivät kykene pitämään puoliaan.\n\n— Täytyy siis odottaa itse kasakoitakin.\n\n— Mutta huomatkaa, että vaikka kapinan aikana tapaisittekin\nnuo kolme päätänne, niin ei ole varma, että pääsette vapaaksi\nlupauksestanne, sillä ristiritarit ja turkkilaiset ovat toista, mutta\nomat kansalaiset toista, he ovat niinsanoakseni saman äidin lapsia.\n\n— Voi hyvä Jumala, tehän lyötte minua seipäällä päähän. Tästä tulee\naivan epätoivoon. Kirkkoherra Muchowieckin täytyy ratkaista minulle\nnämä epäilykset, muuten minulla ei ole hetkeäkään rauhaa.\n\n— Varmaankin hän ratkaisee, onhan hän oppinut ja jumalinen mies.\nMutta kyllä hän tulee sanomaan samaa. _Bellum civile_, kansalaissota\non veljessota.\n\nMutta jos vieras mahti tulisi kapinoitsevien avuksi.\n\n— Silloin olisi oikea sota. Mutta nyt minä sanon teille yhden asian:\nodottakaa ja olkaa kärsivällinen.\n\nHerra Skrzetuski ei kuitenkaan itsekään voinut seurata tätä neuvoa.\nHänet valtasi yhä suurempi kaiho, häntä ikävystyttivät hovin\njuhlat ja kasvot, joita hän ennen oli katsellut niin mielellään.\nHerrat Bodzinski, Lassota ja Rozwan Ursu lähtivät vihdoin pois\nja hovissa alkoi syvä rauha. Elämä kului yksitoikkoisesti.\nRuhtinaan aika meni äärettömien maatilojen tarkastukseen ja joka\naamu hän keskusteli isännöitsijöidensä kanssa, joita saapui koko\nVähä-Venäjältä ja Sandomierin maasta. Sotaväen harjoituksissakin hän\nsaattoi olla läsnä vain harvoin. Upseerien meluisat kemut, joissa\nkeskusteltiin tulevista sodista, kävivät Skrzetuskille sanomattoman\nvastenmielisiksi ja senvuoksi hän mielellään, kivääri olalla, poistui\nSolonicaan, missä Zolkiewski muinoin oli niin hirvittävällä tavalla\nlyönyt Nalewajkon, Lobodan ja Krempskin. Tämän taistelun jäljet\nolivat jo hävinneet sekä ihmismuistosta että taistelupaikalta. Vain\nvälistä heitti maa vielä povestaan esiin valjenneita luita ja joen\ntakana törrötti kasakkain luoma multakumpu, jonka takaa Lobodan\nzaporogilaiset ja Nalewajkon vapaaväki oli puolustanut itseänsä niin\nepätoivoisasti. Mutta tuuhea lehto oli jo kasvanut kummullekin.\nSiellä Skrzetuski piili hovin melua. Hän ei ampunut lintuja, hän\nvaipui muistelmiinsa. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kaihon\nloihtimana lemmityn hahmo. Täällä sumun, kaislikon kahinan ja seudun\nalakuloisuuden keskellä hän sai lievitystä omalle kaiholleen.\n\nMyöhemmin alkoivat runsaat, kevättä ennustavat sateet. Solonica\nmuuttui rämeeksi, oli vaikea pistää päätänsä ulos katon alta,\nja niin oli nyt luutnantilta mennyt sekin huvi, jonka oli\ntuottanut samoileminen yksinäisyydessä. Ja samalla kasvoi hänen\nrauhattomuutensa, eikä syyttä. Hän toivoi aluksi, että ruhtinatar\nKurcewicz, heti kun hänen onnistuisi lähettää pois Bohun, tulisi\ntuomaan Helenaa Lubnieen, mutta nyt oli sekin toivo sammunut. Tiet\nolivat märkyyttään aivan pehmeinä ja aro oli muutaman penikulman\nalalta, pitkin Sulan molempia rantoja, äärettömänä rämeenä. Täytyi\nsiis odottaa kunnes kevään lämmin aurinko kuivattaisi liiat vedet\nja märkyyden. Koko tämän ajan täytyi Helenan viipyä holhoojien\nluona, joihin Skrzetuski ei luottanut, oikeassa suden pesässä,\nsivistymättömien, villien ja Skrzetuskille pahansuovien ihmisten\nkeskellä. Tosin heidän, oman etunsa tähden, tuli pitää sanansa —\neikä heillä ollut juuri muutakaan neuvoa —, mutta kuka saattoi\narvata, mitä he keksisivät ja mitä he uskaltaisivat, varsinkin kun\nheitä koko ajan uhkasi hurjapää, jota he nähtävästi sekä rakastivat\nettä pelkäsivät. Helppohan hänen olisi ollut pakoittaakin heidät\nantamaan tyttö hänelle, sillä senkaltaisetkaan tapaukset eivät\nolleet harvinaisia — niin oli aikoinaan onnettoman Nalewajkon\ntoveri Loboda pakoittanut rouva Poplinskin antamaan hänelle vaimoksi\nkasvattityttärensä, vaikka tyttö oli jalosukuinen ja vihasi tuota\nhurjapäätä sydämensä pohjasta. Ja jos oli totta, mitä kerrottiin\nBohunin suunnattomista rikkauksista, niin saattoihan hän heille\nmaksaa sekä tytöstä että Rozlogista, ja mitäs sitte! Silloin — niin\najatteli herra Skrzetuski — ilmoitetaan minulle ivallisesti, että\nolen tullut myöhään, ja itse puolestaan piilevät he jossakin Liettuan\ntai Masowian korvissa, jonne ei ulotu edes ruhtinaan mahtava käsi!\nHerra Skrzetuski vapisi kuin kuumeessa, ajatellessaan tällaista\nmahdollisuutta, tempoi kuin kahlehdittu susi, katui ruhtinattarelle\nantamaansa ritarisanaa eikä tietänyt mitä tehdä. Hän ei ollut niitä\nmiehiä, jotka helposti antavat sattuman vetää itseään parrasta,\nhänessä oli suuri yritteliäisyys ja tarmo, hän ei odottanut sitä\nminkä kohtalo hänelle tuo — hän otti mieluummin kohtaloa kurkusta\nkiinni ja pakotti sen itselleen suotuisaksi. Siksi hänelle kävikin\nvaikeammaksi kuin jollekin muulle istua Lubniessa kädet ristissä.\n\nHän päätti siis toimia. Hänellä oli palvelijapoikana eräs Rzendzian,\nköyhtynyttä aatelissukua Podlasista, kuusitoistavuotias, kekseliäs ja\nrohkea velikulta, jonka kanssa ei vanhemmankaan ollut hyvä kilpailla.\nTämän päätti Skrzetuski lähettää Helenan luo tiedusteluretkelle.\nOltiin helmikuun loppupuolella, sateet olivat tauonneet, maaliskuu\nnäytti lupaavalta ja tiet alkoivat kuivaa. Rzendzian lähti siis\nmatkalle. Herra Skrzetuski pani hänen mukaansa kirjeen, paperia,\nkynän ja mustepullon, joita hän käski vartioimaan kuin silmäterää,\nsillä hän muisti, että niitä esineitä ei ole Rozlogissa. Hän oli\nteroittanut pojan mieleen, ettei tämä saa sanoa, kuka hänet on\nlähettänyt, hänen tuli teeskennellä kulkevansa Czechryniin ja ottaa\ntarkka selko kaikesta. Erittäinkin oli hänen saatava selville,\nmissä Bohun on ja mitä hän tekee. Rzendzianille ei tarvinnut antaa\nmatkaohjeita kahteen kertaan. Hän painoi lakin takaraivolle, päästi\nvihellyksen ja asettui ratsun selkään.\n\nHerra Skrzetuskille alkoi raskas odotuksen aika. Hän koetti tappaa\nsitä harjoittamalla keppitaistelua herra Wolodyjowskin kanssa, joka\noli suuri mestari tässä taidossa, tai heittämällä keihästä renkaan\nläpi. Sitäpaitsi sattui Lubniessa tapaus, jossa luutnantti oli\nvähällä menettää henkensä. Eräänä päivänä oli karhu riuhtaissut\nitsensä irti kahleista, heittänyt linnan pihalla maahan kaksi\ntallipalvelijaa ja peloittanut herra komisarjus Chlebowskin hevoset.\nVihdoin hyökkäsi se luutnantin päälle, joka juuri sattui tulemaan\nasehuoneesta mennäkseen ruhtinaan luo. Skrzetuskilla ei ollut sapelia\nvyöllä, vain kädessä messinkipäinen kevyt nuija. Luutnantti olisi\nvarmaan menettänyt henkensä, jollei herra Longinus olisi sattunut\nasehuoneesta näkemään tapausta ja zerwikapturien miekka kädessä\nrientänyt avuksi. Herra Longinus osoittautui esi-isänsä Stowejkon\ntäydelleen arvoisaksi jälkeläiseksi, kun hän koko hovin nähden\nsilpaisi halki karhun pään ja olan. Itse ruhtinas katseli akkunasta\ntätä tavatonta voimannäytettä ja saattoi heti sen jälkeen herra\nLonginuksen ruhtinattaren huoneeseen, missä Anusia Borzobohata\nsiinä määrin vietteli häntä silmillään, että hänen huomispäivänä\ntäytyi lähteä ripittämään itseään. Seuraavana kolmena päivänä ei hän\nnäyttäytynyt linnassa, hän tuli vasta, kun hän hartaalla rukouksella\noli karkoittanut luotaan kaikki kiusaukset.\n\nKymmenen päivää kului, mutta Rzendziania ei kuulunut kotiin. Jan\nherramme laihtui silmin nähden ja kävi niin huonoksi, että Anusiakin\nkiertoteitä rupesi kuulostelemaan, mikä hänen on ja Carboni,\nruhtinaan lääkäri, määräsi hänelle lääkettä alakuloisuutta vastaan.\nMikään lääke ei kuitenkaan auttanut häntä, sillä hän ajatteli yöt\nja päivät ruhtinatartansa, tuntien yhä voimakkaammin, ettei hänen\nsydämeensä ollut pesinyt vain ohimenevä tunne, vaan suuri rakkaus,\njonka täytyi tulla tyydytetyksi, muuten ihmisen rinta voisi haljeta\nkuin mikäkin heikko astia.\n\nHelppoa on siis kuvitella herra Janin iloa, kun eräänä päivänä aamun\nkoittaessa Rzendzian saapui hänen asuntoonsa likaisena, väsyneenä ja\nlaihtuneena, mutta iloisena. Jo kasvoista saattoi nähdä, että hän toi\nhyvän sanoman. Ruhtinas hypähti vuoteestaan pystyyn, juoksi häntä\nvastaan, tarttui häntä olkapäihin ja huudahti:\n\n— Onko sinulla kirjettä?\n\n— On, herra, tuossa on.\n\nLuutnantti tempasi kirjeen käsiinsä ja alkoi lukea. Kauvan hän oli\nepäillyt, voiko Rzendzian onnellisimmassakaan tapauksessa tuoda\nhänelle kirjeen, koska oli epävarmaa, osaako Helena kirjoittaa.\nNäillä rajaseuduilla eivät herrasnaisetkaan aina saaneet opetusta ja\nHelena oli lisäksi saanut kasvatuksensa sivistymättömien ihmisten\nkeskuudessa. Mutta nähtävästi oli isä ehtinyt hänelle opettaa\nkirjoitustaidon, koska Helena oli piirtänyt pitkän kirjeen neljälle\nsivulle. Tyttö parka ei tosin osannut lausua ajatuksiansa sirosti\nja retoorisesti, mutta kirjoitti sensijaan vilpittömästä mielestä\nseuraavasti:\n\n\"Minä en enään koskaan unohda teitä, pikemmin te minut, sillä olen\nkuullut, että teidänkin joukossanne on huikentelevaisia. Mutta kun\nolette vartavasten toimittanut sanantuojan niin monen penikulman\ntaakse, niin näen, että olen sinulle rakas, niinkuin sinäkin\nminulle, josta sinua kiitän koko sydämestäni. Minua kyllä ujostuttaa\nkirjoittaa näin rakkaudestani, mutta minun täytyy sanoa totuus, eikä\nvalehdella. Olen myöskin kysynyt herra Rzendzianilta, mitä teette\nLubniessa ja millaiset ovat suuren hovin tavat ja kun hän kertoi\nsikäläisten neitien komeudesta ja hienoudesta, niin kyyneleet melkein\ntulivat silmiini, niin tulin surulliseksi...\"\n\nLuutnantti keskeytti lukemisensa ja kysyi Rzendzianilta:\n\n— Mitä sinä, hölmö, olet kertonut?\n\n— Kaikkihan on hyvin, herra, vastasi Rzendzian. Luutnantti luki\neteenpäin.\n\n\"... sillä kuinka minä, yksinkertainen tyttö, voin kilpailla heidän\nkanssaan, mutta lähettipoika sanoi minulle, että te ette tahdo\nkatsellakaan ketään heistä...\"\n\n— Se oli oikein, sanoi luutnantti.\n\nRzendzian ei tietänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, sillä luutnantti\nluki kirjettä hiljaa, mutta hän tekeytyi tietäväisen näköiseksi ja\nrykäisi merkitsevästi. Skrzetuski luki eteenpäin.\n\n\"... Ja heti minä tulin lohdutetuksi ja rukoilin Jumalaa, että hän\npitäisi edespäinkin teitä sellaisessa hyvänsuopuudessa minua kohtaan\nja siunaisi meitä molempia — amen. Niin minun on ollut ikävä teitä\nkuin omaa äitiäni, sillä surullista minun, orvon, on olo tässä\nmaailmassa, mutta ei teidän läsnäollessanne... Jumala näkee, että\nminun sydämeni on puhdas ja kaikki muu on oppimattomuutta, joka\nteidän täytyy antaa minulle anteeksi.\"\n\nEdelleen ilmoitti ihana ruhtinatar, että hän lähtee Lubnieen\ntätinsä kanssa heti, kun tiet tulevat paremmiksi ja että vanha\nruhtinatar tahtoo kiiruhtaa tätä matkaa, sillä Czehrynistä saapuu\ntietoja joistakin kasakkalevottomuuksista. Täti odottaa myöskin\nnuorten ruhtinasten kotiintuloa — he olivat lähteneet Boguslawiin\nhevosmarkkinoille.\n\n\"Olette oikea poppamies\", kirjoitti Helena edelleen, \"kun osasitte\nsuostuttaa tädin itseenne\".\n\nLuutnantti hymähti, sillä hän muisti, millä keinoin hänen oli\ntäytynyt suostuttaa täti. Kirjeen lopussa neito vakuutti ainaista ja\nhorjumatonta rakkauttaan, niinkuin ainakin vaimon tulee miehelleen.\nKoko kirjeestä henki todella puhdas sydän, siksipä luutnantti lukikin\ntuon herttaisen kirjeen alusta loppuun asti yli kymmenen kertaa,\ntoistaen itsekseen: \"suloinen tyttö, Jumala rangaiskoon minua, jos\nsinut joskus jätän\".\n\nSitte hän taasen alkoi kysellä Rzendzianilta.\n\nSukkela poika teki hänelle tarkasti tiliä koko matkasta. Hänet\noli otettu ystävällisesti vastaan, vanha ruhtinatar oli kysellyt\nluutnanttia ja saatuaan kuulla, että hän oli tunnettu ritari ja\nruhtinaan uskottu sekä sitäpaitsi varakas mies, oli hän ollut\ntyytyväinen.\n\n— Hän kysyi minulta myöskin, sanoi Rzendzian, — pidättekö aina mitä\nolette luvannut, ja minä sanoin siihen: \"armollinen rouva, jos se\nratsu, jonka selässä olen tullut tänne, olisi luvattu minulle, niin\ntietäisin, että se pysyy käsissäni.\"\n\n— Oletpa sinä velikulta, sanoi luutnantti, — mutta koska olet\nminun puolestani mennyt takuuseen, niin pidä se sitte. Et siis\nteeskennellyt, vaan sanoit suoraan, että minä olin sinut lähettänyt.\n\n— Sanoin, sillä huomasin sen parhaaksi ja heti kohdeltiin minua\nvieläkin ystävällisemmin, ja erittäinkin hyvästi kohteli minua neiti,\njoka on niin ihana, ettei toista sellaista vaan löydy maailmassa. Ja\nsaatuaan tietää, että tulen teidän luotanne, ei neiti enään tietänyt,\nminne hän olisi minut istuttanut, ja jollei olisi ollut paastonaika,\nniin minä olisin saanut uida herkuissa kuin taivaassa. Lukiessaan\nkirjettänne valuivat ilonkyyneleet neidin silmistä.\n\nLuutnantti vaikeni hänkin ilosta ja vasta hetken perästä hän taas\nkysyi:\n\n— No, saitko tietää mitään Bohunista?\n\n— Minun ei sopinut kysyä häntä neidiltä eikä myöskään rouvalta,\nmutta minä lyöttäydyin tutunomaiseen keskusteluun vanhan tatari\nCzechlyn kanssa, joka kyllä on pakana, mutta neidin uskollinen\npalvelija. Hän kertoi minulle, että kaikki ensin olivat olleet teille\nkovin nurjamielisiä, mutta sitte asettuneet, kun tuli tunnetuksi,\nettä jutut Bohunin aarteista olivatkin tarua.\n\n— Millä tavalla he sitte tulivat siitä vakuutetuiksi?\n\n— Asia oli, nähkääs, tällainen. Heillä oli riita Siwinskien kanssa\nja he joutuivat maksamaan. Kun tuli maksun aika, niin he sanoivat\nBohunille: \"lainaappa meille!\" ja hän vastaa: \"turkkilaista tavaraa\non minulla vielä hiukan, mutta enimmät aarteeni olen hävittänyt!\" Kun\nhe sen saivat kuulla, aleni Bohunin arvo ja he käänsivät rakkautensa\nteidän puoleenne.\n\n— Täytyypä sanoa, että olet hyvin ottanut selkoa kaikesta.\n\n— Hyvä herra, jos minä olisin saanut selville yhden asian, mutten\ntoista, niin silloin olisitte voinut sanoa minulle: lahjoititte\nminulle ratsun, mutta ette antanut puusatulaa, ja mitä on hevonen\nilman satulaa?\n\n— No, no, ota sitte satulakin.\n\n— Kiitän nöyrimmästi. He lähettivät heti Bohunin Perejaslawiin, ja\notin minä siitäkin asiasta hiukan selkoa, ajattelin näet itsekseni:\nmiksikäs en minäkin kävisi kurkistamassa Perejaslawiin? Jos te olette\nminuun tyytyväinen, niin saan palkintoni pikemmin.\n\n— Joko sinulle nyt taas tuli uusi ansio. Kävit siis Perejaslawissa...\n\n— Kävin, mutta en minä sieltä löytänyt Bohunia. Vanha päällikkö\nLoboda on kipeänä ja kerrotaan, että Bohun hänen jälkeensä tulee\npäälliköksi... Mutta siellä valmistetaan jotakin kummallista.\nSotapoikia siellä lipun alla on tuskin kourallistakaan, muut ovat,\nniin kerrotaan, menneet Bohunin perässä, tai karanneet Sicziin, ja\nse on, tiedättekös te, tärkeä asia, sillä siellä valmistetaan nyt\njotakin kapinaa. Tahdoin tietysti saada tietoa Bohunista, mutta\nsenverran minulle vain sanottiin, että hän oli lähtenyt Dnieperin\nlänsirannalle. No, ajattelin itsekseni, jos asiat niin ovat, niin\nmeidän neiti on häneltä turvassa, ja lähdin paluumatkalle.\n\n— Hyvin olet ajanut asiasi, mutta eikö sinulla ollut mitään\nseikkailua matkalla?\n\n— Ei, hyvä herra, mutta nälkä minun on kauheasti.\n\nRzendzian lähti huoneesta ja luutnantti, jäätyänsä yksin, alkoi\nuudestaan lukea Helenan kirjettä ja painella huuliansa vastaan\nkirjaimia, jotka tosin eivät olleet yhtä kauniit kuin käsi, joka\noli ne piirtänyt. Toivo palasi hänen sydämeensä ja hän ajatteli\nitsekseen: \"kyllä tiet pian kuivuvat, jahka Jumala antaa kauniin\nilman. Kurcewiczit eivät varmaan enään petä minua, saatuaan tietää,\nettä Bohun on köyhä mies. Minä jätän heille Rozlogin ja panen vielä\nomastani lisää, jos vain saan omakseni tuon rakkaan tähden...\"\n\nJa laitettuaan itsensä kuntoon hän lähti kirkastunein kasvoin ja\nrinta täynnä onnea kappeliin, jo edeltäpäin nöyrästi kiittääkseen\nJumalaa hyvästä toivosta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKoko Ukrainassa ja Dnieperin takaisilla seuduilla alkoi kuulua\noutoja, humisevia ääniä aivan kuin läheisen myrskyn ennustajina.\nKummalliset huhut kulkivat kylästä kylään, talosta taloon, aivan kuin\nne kasvit, joita tuuli syksyisin ajaa edellään pitkin aroa ja joita\nkansa nimittää \"aronkulkijoiksi\". Kaupungeissa kuiskaeltiin suuresta\nsodasta, vaikkei kukaan tietänyt, kuka käy sotaa ja ketä vastaan sitä\nkäydään; jostakin vakavasta oli joka tapauksessa kysymys. Ihmisten\nkasvot kävivät rauhattomiksi, peltomies tarttui vastenmielisesti\naurankurkeen, vaikka kevät oli tullut aikaiseen, rauhallisena ja\nlämpimänä ja vaikka kiuruset jo aikoja sitte olivat liverrelleet\narojen yllä. Illoin kokoontuivat asukkaat kylissä ryhmiin ja,\nseisoen tiellä, puhelivat puoliääneen joistakin kauheista asioista.\nSokeilta, jotka guslat käsissä kulkivat ympäri esittäen laulujaan,\nkyseltiin uutisia. Muutamat olivat öisin näkevinään kummallisia\nkajastuksia taivaalla ja kuun nousevan punaisempana kun tavallisesti.\nEnnustettiin onnettomuutta tai kuninkaan kuolemaa, ja kaikki tämä\noli sitä kummallisempaa, kun kauhu ei helposti vallannut näiden\nmaiden asukkaita, he kun jo ammoisista ajoista olivat tottuneet\nlevottomuuksiin, taisteluihin ja vihollisen hyökkäyksiin. Varmaankin\nvinkuivat ilmassa epätavalliset, pahaa ennustavat myrskytuulet, koska\nlevottomuus oli tullut näin yleiseksi.\n\nTuntui sitä raskaammalta ja tukahuttavammalta, kun ei kukaan osannut\nosoittaa, missä itse vaaraa oli. Pahaaennustavien merkkien joukosta\nnäytti kuitenkin erityisesti kaksi osoittavan, että jokin paha\ntodellakin on uhkaamassa. Ensinnäkin ilmestyi kaikkiin kyliin ja\nkaupunkeihin kuulumaton määrä guslansoittajavanhuksia ja heidän\njoukossansa oli vieraita, sellaisia, joita ei kukaan tuntenut ja\njoista kuiskaten sanottiin, etteivät he olleet oikeita soittajia.\nNämä vanhukset kertoivat kuljeskellessaan salaperäisellä äänellä,\nettä tuomion ja Jumalan vihan päivä lähenee. Toiseksi alkoivat\nSuistomaan asukkaat hurjasti juopotella.\n\nTämä toinen merkki oli vieläkin vaarallisempi. Sicz, jonka\nrajat olivat liian ahtaat, ei voinut elättää kaikkia miehiään,\nsotaretket eivät nekään aina onnistuneet eivätkä arot antaneet\nviljaa kasakoille. Siksi hajaantui joukko suistolaisia joka vuosi\nrauhallisina aikoina asuttujen paikkojen läheisyyteen. Ukraina oli\nheitä täynnä ja niinikään melkein koko Valko-Venäjä. Toiset ylenivät\naina starostan virkoihin asti, toiset myyskentelivät viinaa teitten\nvarsilla, toiset kaupustelivat tai harjoittivat käsityöläisammattia\nkylissä ja kaupungeissa. Melkein joka kylän laidalla, vähän\nkauvempana muista, oli mökki, jossa asui zaporogilainen. Toisilla oli\nmökeissään vaimo ja perhe ja tällainen zaporogilainen, lujatahtoinen\nja yritteliäs kun tavallisesti oli, tuotti suorastaan hyötyä\nsille kylälle missä asui. Heitä parempia seppiä, pyöräntekijöitä,\nnahkureita, vahanvalmistajia, kalastajia ja metsästäjiä oli mahdoton\ntavata. Tällainen kasakka osasi kaikkea ja teki kaikkea, hän rakensi\ntalon ja neuloi satulan. Tavallisesti eivät he kuitenkaan olleet\ntällaisia rauhallisia, kiinteitä asukkaita, vaan elivät väliaikaista\nelämää. Jos joku tahtoi väkivaltaisesti, asevoimalla panna täytäntöön\ntuomion, jos hän tahtoi tehdä naapurinsa luona omavaltaisen\nulosmittauksen, tai puolustautua odotettua hyökkääjää vastaan, niin\nhänen vain tarvitsi huutaa ja heti tuli kokoon nuoria hurjapäitä\nmiehiä, niinkuin korppeja raadon luo. Heitä käyttivät sekä aateliset\nettä korkeat ylimykset, jotka aina riitelivät keskenänsä. Mutta kun\nei ollut tiedossa tällaisiakaan sotaretkiä, niin kasakat pysyivät\npaikoillaan kylässään, tehden vimmatusti työtä ja hankkien otsansa\nhiessä jokapäiväisen leipänsä.\n\nJa niin kului vuosi, kaksi, kunnes yhtäkkiä saapui tieto jostakin\nsuuremmoisesta retkestä, jonka muka joku kasakka-atamaani tekee\ntatareja tai puolalaisia, \"ljaheja\" vastaan. Tiedettiinpä kertoa\nnuorten puolalaisylimysten sotaretkestä Valakiaankin ja yhtäkkiä nuo\npyöräntekijät, sepät, nahkurit ja vahankeittäjät jättivät rauhalliset\nammattinsa ja alkoivat hurjasti juopotella Ukrainan kapakoissa.\n\nJuotuaan kaikki rahansa ja omaisuutensa he joivat velaksi, pannen\npantiksi \"ei sitä mikä nyt on, vaan sen mikä tulee\". Vastaisella\nryöstösaaliilla piti näet maksettaman nykyinen juopottelu.\n\nTuo ilmiö uudistui alituiseen niin että myöhemmin Ukrainassa oli\ntapana sanoa: \"ohhoh, kapakat tärisevät suistolaisten melusta —\nUkrainassa on jotakin tekeillä\". Ja starostat lisäsivät linnaväkeä,\npitäen tarkasti silmänsä auki, ylimykset asettivat vartiostoja\ntaloihinsa, aateli lähetti vaimot ja lapset kaupunkeihin.\n\nJa juuri tuona keväänä alkoivat kasakat juoda hurjemmin kuin\nkoskaan, tuhlaten sokeasti kaiken minkä olivat ansainneet, eikä\ntämä tapahtunut vain yhdessä piiri- ja vojevodakunnassa, vaan koko\nVähä-Venäjällä, niin pitkältä kuin sitä riitti.\n\nJotakin oli todella tekeillä, vaikkeivät itse suistolaisetkaan\ntarkoin tietäneet, mitä. Puhuttiin Chmielnickistä, hänen\nhyökkäyksestään Sicziä vastaan ja kasakoista, jotka Czerkasysta,\nBoguslawista, Korsunista ja muista kaupungeista olivat karanneet\nhänen joukkoihinsa. Mutta puhuttiin myöskin aivan toisista asioista.\nJo vuosikausien kuluessa oli kierrellyt huhuja jostakin suuresta\nsodasta pakanoita vastaan, huhuttiin, että kuningas tahtoi tätä\nsotaa, jotta oivat kasakat saisivat rikastua sotasaaliista,\nmutta että ljahit eivät tahtoneet sitä. Ja nyt kaikki nämä huhut\nsekaantuivat toisiinsa ja synnyttivät ihmisten päässä levottomuutta\nja jännitystä jonkin tavattoman, tulevan tapauksen johdosta.\n\nLevottomuus levisi myöskin Lubnien muurien sisäpuolelle. Olihan\nmahdotonta sulkea silmät kaikilta näiltä merkeiltä ja varsinkin piti\nruhtinas Jeremi silmänsä auki. Hänen valtapiirissään ei levottomuus\ntosin päässyt kehittymään kiehunnaksi — rangaistuksen pelko piti\nkaikkia siellä aisoissa —, mutta muutaman ajan kuluttua alkoi jo\nUkrainasta kuulua huhuja, että talonpojat siellä täällä ovat nousseet\naatelia vastaan, että he murhaavat juutalaisia, että he tahtovat\nväkisin kirjoittautua sotaväkeen, lähteäkseen taistelemaan pakanoita\nvastaan, ja että Sicziin karkaavien joukko yhä lisääntyy.\n\nRuhtinas toimitti nyt lähettiläitä herra Krakowskin, herra\nKalinowskin ja Lobodan luo Perejaslawiin sekä poisti kaiken karjansa\naroilta ja sotaväen kauppaloista. Sillävälin tuli taasen tyynnyttäviä\nviestejä. Suurhetmani ilmoitti kaikki mitä tiesi Chmielnickistä,\nollen kuitenkin sitä mieltä, ettei tästä asiasta synny mitään\nsuurempaa sotkua. Kenttähetmani puolestaan kirjoitti, että hurjistelu\nkeväällä on yhtä tavallinen ilmiö kuin mehiläisparvien herääminen\neloon. Ainoastaan vanha Zacwilichowski lähetti kirjeen, jossa hän\nrukoilemalla rukoili ruhtinasta, ettei tämä jättäisi mitään seikkaa\nhuomioon ottamatta, sillä suuri myrsky on tulossa Dnieperin aromailta\npäin. Chmielnickistä hän ilmoitti, että tämä kiireesti on lähtenyt\nSiczistä Krimiin pyytämään khanilta apua. \"Ja kuten minulle ystävät\nSiczistä ilmoittavat, kokoaa kasakkain leiripäällikkö sinne kaikilta\nniityiltä ja joilta jalka- ja hevosväen, sanomatta kenellekään syytä\ntoimenpiteeseensä, mutta minä luulen, että meidän päittemme yli tulee\nkäymään myrsky, ja jos he saavat avukseen vielä tatarit, niin suokoon\nJumala, ettei kaikille vähävenäläisille maille tulisi täydellinen\nperikato\".\n\nRuhtinas luotti Zacwilichowskiin enemmän kuin itse hetmaneihin, koska\nhän tiesi, ettei kukaan Vähä-Venäjällä tunne niin hyvin kasakoita ja\nheidän kavalia aikeitaan, ja päätti siis kutsua kokoon niin suuren\njoukon kuin mahdollista ja samalla ottaa asiasta täyden selon.\n\nEräänä aamuna hän kutsutti luoksensa herra Bychowiecin, valakialaisen\nlippukunnan päällikön, ja sanoi hänelle:\n\n— Menkää minun lähettinäni Sicziin leiriatamanin luo ja antakaa\nhänelle tämä kirje, jossa on minun ruhtinaallinen sinettini. Mutta\njotta tietäisitte, miten teidän pitää käyttäytyä, niin sanon teille:\ntämä kirje on vain näön vuoksi, mutta koko lähetyksen merkitys ja\npaino on teidän järjessänne, riippuen siitä kuinka osaatte katsella\nympärillenne, panna merkille mitä siellä tehdään, kuinka paljon on\nkutsuttu koolle sotaväkeä ja vieläkö sitä yhä kutsutaan. Erityisesti\npanen sydämellenne, että koettaisitte voittaa puolellenne muutamia\nhenkilöjä ja ottaa tarkan selon Chmielnickistä, missä hän on ja onko\ntotta, että hän on lähtenyt Krimiin pyytämään tatareilta apua —\nymmärrättekö?\n\n— Ymmärrän, niinkuin se olisi kämmenelleni kirjoitettu.\n\n— Lähdette siis Czehryniin ettekä lepää tiellä kauemmin kuin\nyhden yön. Saavuttuanne paikalle menette ylimmän lipunkantajan\nZacwilichowskin luo, jotta hän antaisi teille mukaan kirjeitä\nystävilleen Siczissä, näille salaisesti jätettäviksi. Nämä ystävät\nkertovat teille kaikki. Czehrynistä kiiruhdatte veneillä Kudakiin,\nsanotte minulta terveisiä herra Grodzickille ja jätätte hänen\nkäsiinsä tämän kirjeen. Hän päästää teidät kulkemaan Dnieperin\nkoskien ohi ja hankkii tarpeelliset kuljettajat. Siczissä ei teidän\npidä viipyä kauvan, katselkaa, kuunnelkaa ja palatkaa, jos olette\npysynyt hengissä, sillä tehtävänne ei ole helppo.\n\n— Minun elämäni on teidän ruhtinaallisen armonne vallassa. Kuinka\nmonta miestä saan ottaa mukaani?\n\n— Ottakaa neljäkymmentä vartiomiestä. Lähtekää liikkeelle tänään\nillalla ja tulkaa minulta saamaan ohjeita ennen iltaa. Uskon teille\ntärkeän toimen.\n\nHerra Bychowiec oli tyytyväinen. Etuhuoneessa hän tapasi Skrzetuskin\nmuutamien tykistöupseerien seurassa.\n\n— Mikäs nyt on? kysyivät nämä häneltä.\n\n— Lähden tänään matkaan.\n\n— Minne, minne?\n\n— Czehryniin ja sieltä eteenpäin.\n\n— Otappa minut mukaasi, sanoi Skrzetuski.\n\nJa saatettuaan hänet hänen asuntoonsa alkoi hän rukoilla ja pyytää,\nettä Bychowiec luovuttaisi hänelle tuon tehtävänsä.\n\n— Niin totta kuin olet minun ystäväni, sanoi hän, — pyydä mitä\ntahdot, turkkilainen hevonen, arapialainen ratsu ja minä annan enkä\nsäästä mitään, kun vaan saan lähteä matkalle, sillä minun mieleni\npalaa sille taholle maailmaa. Ja jos tahdot rahaa, niin annan, kun\nvain luovutat tehtävän minulle. Kunniaahan ei se sinulle tuota, sillä\nsitä tuottaa vasta sota, jos se alkaa, ja sinä voit hukkua tällä\nmatkalla. Tiedän myöskin, että Anusia on rakas sinulle niinkuin\nmuillekin ja jos sinä lähdet, niin ne koppaavat hänet sinulta.\n\nTämä oli arka asia Bychowiecille, mutta hän pysyi kuitenkin\npäätöksessään. Mitäs ruhtinas sanoisi, jos hän luopuisi toimesta,\neikö hän pahastuisi hänelle? Merkitseehän ruhtinaan suosio hänelle\npaljon.\n\nSen kuultuaan Skrzetuski lähti nopeasti ruhtinaan luo ja käski\npaashin heti paikalla ilmoittaa hänen tulostaan.\n\nPaashi palasi hetken perästä, sanoen, että ruhtinas käskee astumaan\nsisään.\n\nLuutnantin sydän takoi kuin vasaroiden, koska hän pelkäsi, että\nruhtinas sanoo hänelle vain lyhyesti \"ei\" ja silloin ei auta muu kuin\njättää kaikki.\n\n— Mikä on asiana? sanoi ruhtinas, luoden katseensa luutnanttiin.\n\nSkrzetuski teki syvän kumarruksen.\n\n— Armollinen ruhtinas, olen tullut nöyrimmästi pyytämään, että\nSiczin retki uskottaisiin minulle. Bychowiec ehkä luopuisi\ntoimestaan, koska on minun ystäväni ja koska tuo retki minulle on\nniin tärkeä, kuin jos olisi kysymyksessä koko elämäni. Bychowiec\npelkää vain, että teidän armonne suuttuu hänelle.\n\n— Jumalan nimessä, sanoi ruhtinas, — enhän minä ketään lähettäisi\nniin mielelläni kuin sinua, mutta arvelin, ettet ehkä mielelläsi\nlähde, kun hiljan olet ollut niin pitkällä matkalla.\n\n— Armollinen ruhtinas, vaikka minut lähetettäisiin vielä tänä\npäivänä, niin aina mielelläni lähden sille suunnalle.\n\nRuhtinas katseli häntä mustilla silmillään pitkään ja kysyi hetken\nperästä:\n\n— Mitä asioita sinulla sitte on sielläpäin? Luutnantti seisoi\nhämillään kuin syyllinen, voimatta kestää tutkivaa katsetta.\n\n— Huomaan jo, että minun täytyy sanoa totuus, koskeivät mitkään\nsalaisuudet voi pysyä piilossa teidän armonne tarkalta silmältä. En\nvain tiedä, suvaitseeko teidän armonne suosiollisesti kuunnella minua.\n\nJa hän alkoi kertoa, kuinka hän tutustui ruhtinas Wasilin tyttäreen\nja kuinka hän rakastui neitoon. Hänen mielensä tekisi nyt käydä häntä\ntervehtimässä ja Siczistä palatessa tuoda hänet Lubnieen, saadakseen\nhänet suojaan kasakkamelskeiltä ja Bohunin tunkeilevaisuudelta. Vain\nvanhan ruhtinattaren vehkeistä hän jätti kertomatta, koska hänen\nlupauksensa sitoi häntä. Sitten hän hartaasti pyysi ruhtinaalta, että\nBychowiecin tehtävä uskottaisiin hänelle ja ruhtinas sanoi:\n\n— Minä olisin muutenkin antanut sinun lähteä tuolle matkalle\nja pannut miehiä mukaasi, mutta koska olet kertonut kaikki niin\nviisaasti ja avomielisesti, niin täytyy minun tehdä se jo sinun\nitsesikin tähden, jotta voisit yhtaikaa kuulla oman tunteesi käskyä\nja toimittaa minun asiani.\n\nSen sanottuaan hän löi yhteen käsiänsä ja käski sisään astuvan\npaashin pyytää herra Bychowiecin huoneeseen.\n\nLuutnantti suuteli iloissaan ruhtinaan kättä ja tämä taas hänen\npäätänsä. Sitte ruhtinas sulki hänet syliinsä ja käski hänen olla\nhuoleti. Hän piti tavattoman paljon Skrzetuskista, koska hän oli\noiva sotilas ja upseeri, johon kaikessa saattoi luottaa. Sitäpaitsi\nsitoi heitä yhteen tunne, joka vallanalaisen Skrzetuskin puolelta\noli ihailua esimiestään kohtaan ja tämän puolelta myötätuntoista\nluottamusta. Ruhtinaan ympärillä hääri aina joukko hovimiehiä, jotka\noman etunsa vuoksi palvelivat ja imartelivat häntä, mutta Jeremin\nkotkanmieli tiesi hyvin, kenestä saattoi pitää kiinni. Hän tiesi,\nettä Skrzetuskin mieli oli puhdas kuin kyynel, siksi hän piti häntä\nsuuressa arvossa ja oli kiitollinen Skrzetuskin kiintymyksestä.\n\nIlolla hän niinikään kuuli, että hänen lempiupseerinsa rakasti\nWasili Kurcewiczin tytärtä. Wasilihan oli ollut Wisniowieckien\nvanha palvelija ja hänen muistonsa oli ruhtinaalle erityisen kallis\nsenvuoksi, että hänen kohtalonsa oli ollut niin surullinen.\n\n— En ole kiittämättömyydestä Wasili Kurcewiczia kohtaan ollut\ntiedustelematta tytön vaiheita. Mutta kun holhoojat eivät ole käyneet\nLubniessa eikä korviini ole tullut mitään valituksia heitä vastaan,\npidin heitä rehellisinä ihmisinä. Koska nyt kuitenkin olet minulle\nmuistuttanut tytöstä, niin tulen pitämään hänet mielessäni kuin oman\ntyttäreni.\n\nKun Skrzetuski tämän kuuli, ei hän voinut tarpeeksi ihmetellä\nruhtinaan hyvyyttä: mies, jonka hartioilla lepäsi niin monenmoisten\njulkisten tehtävien taakka, moitti itseään siitä, ettei hän ollut\npitänyt huolta entisen sotilaansa ja hovimiehensä tyttärestä! Samassa\ntuli herra Bychowiec paikalle.\n\n— Hyvä herra, sanoi hänelle ruhtinas, — nyt on sovittu niin, että\nte lähdette matkaan siinä tapauksessa että haluatte, mutta minä\npyydän teiltä: luovuttakaa minun tähteni tehtävä Skrzetuskille.\nHänellä on omat huomioonotettavat syynsä, joiden takia hän haluaa\ntuolle retkelle ja minä mietin teille jotakin korvausta.\n\n— Armollinen ruhtinas, vastasi Bychowiec, — teidän armonne osottaa\nminulle suurta suosiota, kun kysyy mieltäni, vaikka voisi vain\nkäskeä. En olisi tämän suosion arvoinen, jollen ottaisi sitä vastaan\nmitä kiitollisimmalla mielellä.\n\n— Kiitä ystävääsi, sanoi ruhtinas kääntyen Skrzetuskin puoleen, —\nja lähde valmistautumaan matkaan.\n\nSkrzetuski kiittikin lämpimästi Bychowiecia ja oli muutaman tunnin\nkuluttua valmis. Lubniessa oli hänen jo aikoja sitten ollut vaikea\npysytellä ja tämä retki oli kokonaan hänen toivomustensa mukainen.\nEnsinnä päätti hän käydä katsomassa Helenaa. Sitte täytyi hänen\nkyllä olla pitemmän aikaa hänestä erossa, mutta tämä väliaika oli\nvälttämätön, kun tavattomien sateiden jälkeen ei teitä voinut kulkea.\nHelena ja hänen tätinsä eivät mitenkään voisi vielä tulla Lubnieen\nja Skrzetuskin olisi niinmuodoin täytynyt joko odottaa Lubniessa\ntai viipyä Rozlogissa, joka olisi ollut vanhan ruhtinattaren kanssa\ntehtyä sopimusta vastaan ja sitäpaitsi herättänyt Bohunin epäluulon,\nmikä oli vieläkin pahempi asia. Vasta Lubniessa voisi Helena olla\nturvassa Bohunin vehkeiltä. Oli siis parasta, että kun Helenan vielä\ntäytyi joksikin aikaa jäädä Rozlogiin, Skrzetuski paluumatkalla\nruhtinaan antaman turvajoukon suojassa toisi hänet mukaansa. Näin\nhän laski, läksi kiireesti matkalle, otti mukaansa ruhtinaan kirjeet\nja ohjeet sekä matkakuluiksi rahavartian antamat varat. Ennen yön\ntuloa hän jo oli tiellä, saattonaan Rzendzian ja neljäkymmentä miestä\nruhtinaan kasakkalippukunnasta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nOltiin maaliskuun jälkipuoliskolla. Ruoho versoi rehevänä, raunikki\nkukki, elämä arolla kihisi. Aamulla ratsasti luutnantti pienen\njoukkonsa etunenässä kuin mitäkin merta myöten, jolla ruoho lainehti.\nKaikkialla raikui riemu ja kevään äänet, liverrykset, huudot,\nviserrykset, vihellykset, kaiherrukset, siipien havina ja hyönteisten\niloinen surina. Aro soi kuin lyyra, jota Jumalan käsi koskettelee.\nKorkealla ratsastajien päitten päällä välkkyivät liikkumattomina\ntaivaan sinessä haukat, villihanhien kolmionmuotoiset parvet ja\nkurkien jonot; maankamaralla laukkasivat villit hevoskarjat.\nTuossa kiitää parvi aroratsuja, ne halkaisevat rinnallaan pitkää\nheinää, ne kulkevat kuin myrsky ja seisahtuvat kuin naulittuina\npuoliympyrään ratsastajien ympärille, harjat hulmuten, sieraimet\nlevällään, silmät villeinä. Luulisi että ne aikovat tallata alleen\nkutsumattomat vieraat, mutta hetken päästä ne yhtäkkiä porhaltavat\njuoksuun ja katoavat samaa tietä kuin tulivatkin. Vain heinä kahisee\nniiden jäljissä ja kukat huojuvat. Töminä vaikenee ja taasen kuuluu\nvain lintujen viserrys. On hilpeää, mutta kesken iloa tuntuu outo\nkaihomieli, on hälyä, mutta samalla tyhjää, niin tyhjää, ja laajaa ja\navaraa. Ei millään ratsulla eikä edes ajatuksella tapaa aron loppua,\nsen äärettömyyden voi tavata vain rakastamalla sen alakuloisuutta ja\nautiutta ja kaihon siivillä kiertelemällä sen yllä, levähtämällä sen\nhautojen ääressä, kuuntelemalla niiden ääntä ja vastailemalla siihen.\n\nOli aamu, suuret kastehelmet kimmeltelivät heinässä ja kukilla,\nraikkaat tuulenhenkäykset kuivattivat maata. Sateitten jälkeen oli\nsyntynyt lätäköitä, suuria kuin tulvehtivat lammet, ne välkkyivät\nauringonpaisteessa. Luutnantin vartiojoukko kulki hitaasti eteenpäin,\nsillä nopeammin ei päässyt, hevoset vajosivat tuontuostakin polvia\nmyöten pehmeään maahan. Luutnantti ei kuitenkaan antanut niiden\npaljoakaan levähtää hautakummuilla, sillä hänen oli kiire Rozlogiin,\njossa hänen vierailunsa tuli olemaan niin lyhyt, että sitä saattoi\nyhtaikaa kutsua sekä jälleennäkemiseksi että hyvästijätöksi. Parin\npäivän ratsastuksen jälkeen hän puolenpäivän aikana, päästessään\npienestä metsiköstä, jo näki Rozlogin tuulimyllyt mäillään ja\nkukkuloillaan. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Kukaan siellä\nei aavista, että hän tulee. Mitähän Helena sanoo, kun näkee hänet?\nKas tuossa ovat jo mäkitupalaisten mökit nuorten kirsikkatarhojen\nkeskellä, kauvempana kylä hajallaan ja vielä etäämpää näkyy kaivon\nvinttipuu itse kartanon miespihalla. Luutnantti kannusti hevostaan\nja antoi mennä täyttä laukkaa. Hänen perässään tuli saattoväki.\nHe kiitivät iloisessa hälinässä kylän läpi, siellä täällä tuli\ntalonpoika tuvastaan, katsahti heihin ja teki ristinmerkin, varmaan\nkysyen itseltään, olivatko ratsastajat piruja vaiko tatareja. Loka\npärskyi kavioiden alta niin että oli mahdoton nähdä kuka kiiti ohi,\nmutta samassa oltiinkin jo kartanon asepihalla ja pysähdyttiin\navonaisen portin eteen.\n\n— Hei, kuka siellä?\n\n— Tulkaa avaamaan!\n\nPuhe, töminä ja koirien tuima haukunta kutsuivat ihmisiä paikalle.\nHe tulivat pelästyneinä portille, arvellen, että ehkä on hyökätty\nkartanoon.\n\n— Kuka siellä?\n\n— Avaa!\n\n— Ruhtinaat eivät ole kotona.\n\n— Avaa, senkin pakananpoika, me tulemme Lubnien ruhtinaan luota.\n\nPalvelusväki tunsi vihdoin Skrzetuskin äänen.\n\n— Ai, teidän armonneko siellä on. Heti, heti. Portti avattiin ja\nsamassa ilmestyi jo paikalle itse vanha ruhtinatar, suojellen kädellä\nsilmiään auringolta ja katsellen saapuneita.\n\nSkrzetuski hyppäsi hevosen selästä ja lähestyen ruhtinatarta, sanoi:\n\n— Tunnetteko vielä minua, arvoisa rouva?\n\n— Tekö siinä olettekin, herra luutnantti. Luulin että tatarit olivat\nhyökänneet taloon. Kumarran ja pyydän huoneeseen.\n\n— Varmaankin ihmettelette, sanoi Skrzetuski, — nähdessänne minut\nRozlogissa, mutta en ole rikkonut sanaani, sillä itse ruhtinas\nlähettää minut Czehryniin ja siitä eteenpäin. Hän käski minun\npysähtyä Rozlogissa ja kysyä miten jaksatte.\n\n— Olen kiitollinen armolliselle ruhtinaalle. Aikooko hän piankin\nkarkoittaa meidät Rozlogista?\n\n— Hän ei ajattelekaan karkoittamista, sillä hän ei edes tiedä, että\nteitä voisi karkoittaa. Ja minun sanani pysyy: te jäätte Rozlogiin,\nminulla on riittävästi leipää itsellänikin.\n\nSen kuultuaan tuli ruhtinatar leppeämmäksi ja sanoi:\n\n— Istukaa, hyvä herra ja olkaa kuin kotonanne.\n\n— Onko nuori ruhtinatar terve ja missä hän on?\n\n— Tiedänhän minä, ettette ole tullut tänne minun takiani, hyvä\nkavaljeeri — tyttö on terve, aivan terve, Vieläpä on lihonutkin\nrakkaudessaan. Kutsun hänet tänne ja menen panemaan itseäni vähän\nkuntoon, ja häpeähän on ottaa vastaan vieraita tässä asussa.\n\nRuhtinattarella oli näet yllään haaltunut kattuunihame, lyhyt\nturkki, jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty ja jalassa raa'asta\nvasikannahasta tehdyt kengät. Samassa tuli Helenakin, vaikkei\nhän ollut saanut kutsuakaan, huoneeseen, sillä hän oli vanhalta\ntatariltaan, Czechlyltä kuullut, kuka oli saapunut. Hän juoksi\nsisään hengästyneenä ja punoittavana kuin kirsikka, tuskin saaden\nhenkeä kulkemaan ja vain silmät hymyilivät onnea ja iloa. Skrzetuski\nriensi suutelemaan hänen käsiänsä, mutta kun vanha ruhtinatar\nhienotunteisesti meni ulos, suuteli hän myöskin huulia, sillä hän\noli tulinen mies. Eikä tyttökään paljon vastustellut, voimattomuus\nvaltasi hänet tässä onnen ja ilon ylenpalttisuudessa.\n\n— Kun en osannut odottaa teitä! kuiskasi hän, räpytellen ihania\nsilmiään. — Mutta älä toki noin suutele, ei se sovi.\n\n— Kuinka olisin suutelematta, sanoi ritari vastaan, — kun ei\nhunajakaan ole niin makea kuin sinun huulesi. Luulin jo että\nriutuisin loppuun ilman sinua, kunnes ruhtinas itse lähetti minut\ntänne.\n\n— Tietääkö ruhtinas?\n\n— Olen sanonut hänelle kaikki. Ja hän oli vielä iloinenkin,\nmuistellessaan ruhtinas Wasilia. Hei, annettaisiinpa minulle mitä\nhyvänsä, niin en enää näe maailmassa muuta kuin sinut.\n\n— Onpa se Jumalan onni tuo sinun sokeutesi.\n\n— Muistatko vielä sen enteen, kun haukka veti meidän käsiämme\nyhteen? Eikö sekin ollut enne?\n\n— Muistan...\n\n— Kun minä ikävissäni kävelin Lubniessa Salonican rannalla, niin\nnäin sinut melkein ilmi elävänä, mutta heti kun ojensin käteni, niin\nsinä katosit. Nyt et kuitenkaan enää karkaa minulta, sillä ei mitään\nenään ole tielläni.\n\n— Ja jos tuleekin, niin ei ainakaan minun tahdostani!\n\n— Sanoppa minulle vielä kerran, että rakastat minua.\n\nHelena painoi alas silmänsä, mutta sanoi sitte varmasti ja\npäättäväisesti:\n\n— Enemmän kuin ketään maailmassa.\n\n— Jos minut verhottaisiin kultaan ja korkeihin arvoihin, niin\nkalliimmat niitä olisivat minulle nuo sinun sanasi, sillä tunnen,\nettä puhut totta, vaikka en itse tiedä ansainneeni sinulta sellaista\nlahjaa.\n\n— Sinähän säälit minua, suojelit ja puolustit minua ja puhuttelit\nminua sanoilla, jollaisia en koskaan ollut kuullut.\n\nHelena vaikeni liikutuksesta ja luutnantti alkoi taas uudestaan\nsuudella hänen käsiänsä.\n\n— Herrattarekseni sinä tulet etkä vaimokseni.\n\nJa hetkiseksi he vaikenivat, Skrzetuski vaan ei voinut kääntää\nkatsettaan tytöstä, pitihän hänen saada korvata pitkä ero. Tyttö\ntuntui hänestä vieläkin kauniimmalta kuin ennen. Hämärässä huoneessa,\nkun auringon säteet leikkien kimmeltelivät sateenkaaren väreissä\nikkunalasien kuperissa pinnoissa, hän jollakin lailla muistutti\nnoita pyhiä neitsytten kuvia, jotka katsovat meitä vastaan himmeästi\nvalaistuista kappeleista. Ja samalla hänestä säteili sellainen\nlämpö ja elämä, ja naisellinen sulo ja viehätys kuvastui koko hänen\nolennossaan, että pää saattoi mennä sekaisin, että oli tulla hulluksi\nrakkaudesta. Ikuisesti täytyi häntä rakastaa.\n\n— Sinun kauneutesi tekee minut varmaan sokeaksi, sanoi luutnantti.\n\nNuoren ruhtinattaren valkeat hampaat välähtelivät iloisen hymyn alta.\n\n— Varmaan neiti Anna Borzobohata on minua sata kertaa kauniimpi.\n\n— Hän on sinuun verrattuna kuin lyijyvati verrattuna kuuhun.\n\n— Minulle on Rzendzian kertonut aivan toista.\n\n— Rzendzian tarvitsisi korvilleen. Mitä minä koko tytöstä. Ottakoot\nmuut mehiläiset hunajaa siitä kukasta, ja sellaisia onkin siellä\npaljon.\n\nKeskustelu katkesi, kun vanha Czechly astui huoneeseen. Hän tuli\ntoivottamaan luutnanttia tervetulleeksi. Katsoen tätä jo tulevaksi\nherrakseen hän kumarsi hänelle kynnykseltä, lausuen tavanmukaisen\nitämaalaisen tervehdyksen.\n\n— No, vanha Czechly, minä otan sinut neidin mukana. Palvele sinä\nvaan häntä kuolemaasi asti.\n\n— Neidin ei tarvitse sitä kauvan odottaa; ja niin kauvan kun minä\nolen elossa, olen hänen palveluksessaan. Jumala on yksi!\n\n— Parin kuukauden perästä, kun palaan Siczistä, lähdemme Lubnieen,\nsanoi luutnantti, kääntyen Helenan puoleen, — ja siellä meitä\nodottaa kirkkoherra Muchowieckin siunaus.\n\nHelena pelästyi.\n\n— Oletko sinä matkalla Sicziin?\n\n— Ruhtinas lähettää minut viemään sinne kirjettä. Mutta älä sinä\npelkää. Lähettilään persoonaa pidetään pakanoidenkin kesken pyhänä.\nToimittaisin sinut ja vanhan ruhtinattaren vaikkapa heti Lubnieen,\nmutta tiet ovat nyt kauheassa tilassa! Näin sen itse — eikä pääse\nedes ratsastamallakaan.\n\n— Entä viivytkö kauvan Rozlogissa?\n\n— Jo tänä iltana lähden Czehryniä kohti. Mitä pikemmin täältä\nlähden, sitä pikemmin tulen takaisin. Mutta muuten on ruhtinaan\npalvelus sellaista, etteivät aika eikä tahto ole minun.\n\n— Pyydän vähän haukkaamaan, jos rakkaus ja kuhertelu sallivat, sanoi\nvanha ruhtinatar, astuen huoneeseen. — Hohoh! tytön posket ovat\npunaiset, ette siis ole tuhlannut aikaanne turhaan, herra kavaljeeri!\nMutta enhän minä teitä ihmettele...\n\nSen sanottuaan taputti hän Helenaa ystävällisesti olkapäälle\nja kaikki kolme lähtivät päivälliselle. Vanha ruhtinatar oli\nerinomaisella tuulella. Bohunia hän jo aikoja sitte oli lakannut\nsuremasta ja nyt oli kaikki sillä kannalla, että hän, luutnantin\njalomielisyyteen luottaen, saattoi katsoa Rozlogia \"maineen,\nmetsineen, rajoineen ja rakennuksineen\" itsensä ja poikiensa\neittämättömäksi omaisuudeksi.\n\nEikä se ollutkaan vähäinen omaisuus.\n\nLuutnantti kysyi, joko nuoret ruhtinaat pian palaavat.\n\n— Odotan heitä minä hetkenä hyvänsä. Aluksi he olivat teille\nsuutuksissaan, mutta sitte kun oikein oivalsivat teidän menettelynne,\nmieltyivät he teihin suuresti tulevana sukulaisena ja sanoivat, että\non vaikea meidän penseinä aikoinamme tavata niin rohkeamielistä\nkavaljeeria kuin te.\n\nAterian jälkeen luutnantti ja Helena menivät kirsikkatarhaan, joka\nulottui vallihautaan asti asepihan takana. Puutarha oli kuin lumen\nvallassa, varhaiset kukat peittivät kauttaaltaan puut ja puutarhan\ntakana taas häämöitti tumma tammimetsä, jossa kukkui käki.\n\n— Tämä on meille onnellinen enne, sanoi herra Skrzetuski, — mutta\npitääpä kysyä.\n\nJa kääntyen tammistoon päin, hän kysyi:\n\n— Käki kulta, kauvanko saan elää yhtenä parina tämän neidon kanssa?\n\nKäki rupesi kukkumaan ja kukkui kukkumistaan. He laskivat\nviisikymmentä kertaa ja enemmänkin.\n\n— Suo niin, hyvä Jumala!\n\n— Käet puhuvat aina totta, huomautti Helena.\n\n— Jos niin on, niin kysyn vielä, sanoi luutnantti innostuneena.\n\nJa hän kysyi:\n\n— Käki kulta, paljonko minulla tulee olemaan poikia?\n\nKäki alkoi heti kuin tilauksesta vastata ja kukkui tasan kaksitoista\nkertaa.\n\nHerra Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta.\n\n— Kas, minusta tulee starosta, niin totta kuin tässä sekon.\nKuulitko, armas neito, mitä käki sanoi?\n\n— En kuullut mitään, vastasi Helena punaisena kuin kirsikka, — en\nedes tiedä, mitä kysyit.\n\n— Kysynkö uudestaan?\n\n— Älä huoli!\n\nNäitä puhuessa ja näin huvitellessa kului päivä kuin uni. Illalla\ntuli hellän, pitkän hyvästijätön hetki ja luutnantti läksi liikkeelle\nCzehryniä kohti.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nCzehrynissä tapasi herra Skrzetuski vanhan Zacwilichowskin\nkiihtymyksen ja levottomuuden vallassa. Hän oli kärsimättömänä\nodottanut ruhtinaan lähettiä, sillä Siczistä saapui yhä uhkaavampia\nviestejä. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että Chmielnicki\nvalmisteli aseellista vastarintaa, kostaakseen ja saadakseen takaisin\nentiset kasakkain etuoikeudet. Zacwilichowski oli saanut tiedon,\nettä Chmielnicki oli käynyt Krimissä khanin luona pyytämässä apua\ntatareilta ja häntä odotettiin Sicziin joka päivä. Suistomaasta\npäin valmisteltiin siis Puolan valtakuntaa vastaan yleistä\nsotaretkeä ja tatarilaisten avulla uhkasi se tulla kerrassaan\ntuhoatuottavaksi. Myrskypilvi läheni lähenemistään, se kävi yhä\nselvemmäksi ja kauheammaksi. Nyt ei Ukrainassa enään risteillyt\nhämäriä, epämääräisiä huhuja, vaan kaikki olivat varmat yleisestä\nteurastuksesta ja sodasta. Suurhetmani, joka aluksi ei ollut\npaljoakaan välittänyt koko asiasta, siirtyi joukkoineen Czerkasyyn.\nPuolalaiset vartiojoukot tuotiin Czehryniin asti, etupäässä\npidättämään pakolaisia, sillä linnoituksissa olevat kasakat ja\nirtolaisväki alkoi joukottain karata Sicziin. Aatelisto kokoontui\nkaupunkeihin. Kerrottiin että kaikissa eteläisissä vojevodakunnissa\non julistettu sotaväen liikkeellepano. Toiset eivät odottaneet edes\nliikkeellepanokäskyä, vaan lähettivät vaimonsa ja lapsensa linnojen\nsuojaan, itse marssiakseen Czerkasya kohden. Onneton Ukraina jakautui\nkahtia: toinen puoli riensi Sicziin, toinen Puolan kruunun joukkojen\nleiriin, toinen tahtoi säilyttää voimassaolevan asiainjärjestyksen,\ntoinen pyrki villiin vapauteen. Toinen halusi säilyttää vuosisataisen\ntyön hedelmät, toinen tahtoi hävittää saavutukset. Molemmat olivat\nennen pitkää tahraavat kätensä veljesveressä. Ennenkuin uskonnolliset\nvastakohdat, jotka ainakin Suistomaassa olivat tuntemattomat,\ntulivat taistelussa määrääviksi, puhkesi kauhea ristiriita\nyhteiskunnalliseksi sodaksi.\n\nMutta vaikka mustia pilviä oli kokoontunut Ukrainan taivaan rannalle\nja vaikka niistä jo lankesi pahaaennustava varjo, vaikka niiden\nsisässä kiehui ja humisi ja jyrinä kuului toiselta taivaan ääreltä\ntoiselle, niin eivät ihmiset sittenkään vielä olleet selvillä,\nkuinka suuri myrskyn paine oli. Tuskinpa siitä oli selvillä itse\nChmielnickikään, joka juuri niihin aikoihin lähetteli kirjeitä herra\nKrakowskille, kasakkakomisarjukselle ja Puolan kruunun ylimmälle\nlipunkantajalle. Nämä kirjeet olivat näet valituksen ja vaikeroimisen\nohella täynnä uskollisuudenvakuutuksia Wladislaw IV:ttä ja Puolan\nvaltakuntaa kohtaan. Tahtoiko Chmielnicki voittaa aikaa vai arveliko\nhän, että ristiriita vielä voisi päättyä sovintoon — siitä oltiin\neri mieltä. Kaksi miestä ainakin oli, joita hän ei hetkeksikään\nsaanut petetyksi.\n\nNämä miehet olivat Zacwilichowski ja vanha Barabasz.\n\nVanha eversti oli juuri saanut kirjeen Chmielnickiltä. Kirje oli\ntäynnä ilkkua, uhkauksia ja solvauksia. \"Pyydämme hartaasti ja\nanomme yhdessä koko zaporogilaissotajoukon kanssa\" — näin kirjoitti\nChmielnicki — \"että pantaisiin täytäntöön ne eri oikeuksia koskevat\nlupaukset, jotka teidän armonne on salaa pidättänyt luonansa. Mutta\nkoska olette omaksi eduksenne ja hyödyksenne ne pidättänyt, niin\nnäyttää siltä kuin everstintoimi zaporogilaisessa sotaväessä olisi\nkatsottu lampaiden ja sikojen paimentamiseksi, mutta ei ihmisten\njohtamiseksi. Minä puolestani pyydän teidän armoltanne anteeksi,\njollen minä pyhän Nikolain juhlan aikana ole saapuvilla köyhässä\ntalossani Czehrynissä, vaan olen lähtenyt Dnieperin taakse antamatta\nlähdöstäni tietoa ja saamatta teidän lupaanne\".\n\n— Katsokaahan nyt, hyvät herrat, sanoi Barabasz Zacwilichowskille ja\nSkrzetuskille, — kuinka hän tekee minusta pilkkaa, vaikka minä olen\nopettanut hänelle sotataidon ja ollut melkein kuin hänen isänsä!\n\n— Hän sanoo myöskin yhdessä koko zaporogilaisarmeijan kanssa\nmuistuttavansa luvatuista oikeuksista, sanoi Zacwilichowski. —\nTästähän tulee suorastaan sisällinen sota, kauhein kaikista.\n\nSiihen sanoi Skrzetuski:\n\n— Näen, että minun pitää kiirehtiä. Antakaa minulle kirjeet niille\nhenkilöille, joiden kanssa minun täytyy joutua tekemisiin.\n\n— Onko teillä jo kirje leiriatamanille?\n\n— On itse ruhtinaalta.\n\n— Minä annan teille siis kirjeen eräälle kasakkaupseerille, ja\nBarabaszilla on siellä niinikään Barabasz-niminen sukulainen; heiltä\nsaatte tietää kaikki. Kunhan ei vain olisi liian myöhäistä lähteä\ntälle tiedustelumatkalle. Ruhtinas tahtoo tietää, mitä sinne nyt\ntodella kuuluu — vastaus on lyhyt: pahaa kuuluu. Ja hän tahtoo\ntietää, mihin toimiin on ryhdyttävä — neuvo on lyhyt: koota niin\npaljon sotaväkeä kuin mahdollista ja liittyä hetmaneihin.\n\n— Toimittakaa siis kiireen kautta ruhtinaalle lähetti viemään tätä\nvastausta ja neuvoa, sanoi herra Skrzetuski. — Minun täytyy jatkaa\nmatkaa, sillä olen lähetetty enkä voi muuttaa ruhtinaan päätöstä.\n\n— Mutta tiedättekö, että teillä on julman vaarallinen tehtävä? sanoi\nZacwilichowski. — Kansa on täälläkin jo niin kiihdyksissään, että\nedes tänne on vaikea jäädä. Jollei Puolan kruunun sotaväki olisi niin\nlähellä, niin roskaväki hyökkäisi kimppuun. Mitä sitte siellä! Te\nmenette suoraan lohikäärmeen kitaan.\n\n— Hyvä herra! Joonas oli valaskalan vatsassa eikä vain kidassa, ja\nryömi sieltä Jumalan avulla terveenä ulos.\n\n— Lähtekää siis. Päättäväisyytenne ansaitsee kiitosta. Kudakiin\nasti pääsette vaaratta, siellä saatte sitte nähdä, mitä on tehtävä.\nGrodzicki on vanha sotilas, hän voi antaa teille parhaat ohjeet\nja minä lähden varmaan itse ruhtinaan luo. Jos minun vanhoilla\npäivilläni vielä pitää tapella, niin teen sen mieluummin hänen\njohdollaan kuin kenenkään muun. Ja nyt käsken toimittaa teille\nproomuja ja kuljettajia, jotka vievät teidät Kudakiin asti.\n\nSkrzetuski lähti ulos ja meni suoraan asuntoonsa torin varrella,\nruhtinaalle kuuluvaan taloon, tekemään viimeisiä valmistuksia.\nHuolimatta matkan vaaroista, joista Zacwilichowski oli hänelle\npuhunut, ajatteli luutnantti tuota matkaa melkein mielihyvällä. Hän\nsaisi nähdä Dnieperin miltei pitkin pituuttaan aina Suistomaahan\nasti sekä kosket, ja tämä kaikki oli senaikaiselle sotilaalle kuin\nmikäkin tenhottu, salaperäinen maa, joka veti puoleensa jokaista\nseikkailuhaluista mieltä. Moni oli Ukrainassa viettänyt koko elämänsä\najan, mutta harva saattoi kerskata nähneensä Siczin. Sitä varten piti\nmiltei kirjoittautua kasakka-veljeskunnan jäseneksi eikä aatelisten\njoukossa siihen juuri tavattu halullisia. Samko Zborowskin ajat\nolivat olleet ja menneet. Siczin ja Puolan kruunun välinen riita,\njoka oli alkanut Nalewajkon ja Pawlukin aikoina, ei ollut suinkaan\nloppunut, vaan kiihtymistään kiihtynyt, eikä niiden vähävenäläisten\naatelismiesten joukossa, jotka eivät kielensä ja uskonsa puolesta\neronneet suistomaalaisista, ollut enää sellaisia, jotka halusivat\nasettua Sicziin. Joidenkin Bulyha Kurcewiczien esimerkkiä ei moni\nnoudattanut. Suistomaahan kasakkaveljeskunnan luo lähti yleensä enään\nvain se aateli, jonka sinne ajoi kurjuus tai maastakarkoitus, sanalla\nsanoen sellainen rikos, jota ei voinut rangaistuksella sovittaa.\n\nJokin salaperäisyys, läpitunkematon kuin Dnieperin sumut, ympäröi\nSuistomaan ryöväritasavaltaa. Siitä kerrottiin ihmeitä ja herra\nSkrzetuski oli utelias omin silmin näkemään sitä.\n\nHän toivoi kuitenkin pääsevänsä elävänä takaisin. Lähettiläs on aina\nlähettiläs, varsinkin kun hän edustaa ruhtinas Jeremia.\n\nNiin ajatellen katseli hän asuntonsa akkunasta torille. Tunti\ntoisensa perästä kului, yhtäkkiä oli hän näkevinään kahden tutun\nmiehen suuntaavan kulkuansa kadunkulmaa kohden, missä valakialaisen\nDopulan puoti oli.\n\nHän katseli miehiä tarkemmin: nehän olivat herra Zagloba ja Bohun.\n\nHe kulkivat käsikoukkua ja katosivat äkkiä sisään pimeästä ovesta,\njonka yläpuolella törrötti risukimppu merkitsemässä krouvia ja\nviinikauppaa.\n\nLuutnanttia ihmetytti, että Bohun oli Czehrynissä ja herra Zagloban\nseurakumppanina ja ystävänä.\n\n— Rzendzian, oletko siellä? huusi hän. Poika ilmestyi viereisen\ntuvan ovelle.\n\n— Kuulehan, Rzendzian, mene tuonne viinikauppaan, kas tuonne tuon\nrisukimpun alla. Siellä näet paksun aatelismiehen, jolla on läpi\notsassa, sano hänelle, että eräs, jolla on hänelle tärkeä asia,\ntahtoo tavata häntä. Ja jos hän kysyy kuka, niin älä sano.\n\nRzendzian läksi laukkaamaan ja hetken perästä luutnantti näki hänen\npalaavan herra Zagloban seurassa.\n\n— Terve miestä, sanoi herra Skrzetuski, kun aatelisherra näyttäytyi\novella, — muistattekos vielä minua?\n\n— Kuinka en muistaisi teitä? Sulattakoot tatarit minut taliksi\nja tehkööt minusta kynttilöitä moskeoihinsa, jos minä unohdan\nteidät! Tehän muutama kuukausi sitte Dopulan luona avasitte oven\nCzaplinskille, mikä minua erityisesti miellytti. Vapautinhan itseni\njuuri samalla tavalla kerran vankeudesta Konstantinopolissa.\nEntä miten jaksaa herra Täijalka-Housunhalkaisija ynnä hänen\nviattomuutensa ja miekkansa? Istuutuvatko varpuset yhä hänen päänsä\npäälle, luullen sitä kuivaneeksi puuksi?\n\n— Herra Podbipienta voi hyvin ja lähettää teille terveisiä.\n\n— Hän on aika rikas aatelisherra, mutta kauhean tyhmä. Jos hän\nhalkaisee kolme sellaista päätä kuin hänen omansa, niin se tekee\nvasta puolitoista, sillä hän halkaisee silloin kolme puolipäätä.\nHyi, kuinka on kuuma, vaikka ollaan vasta maaliskuussa. Ihan kieli\nkurkussa kuivaa.\n\n— Minulla on erinomaista vanhaa simaa, ettekö suvaitse pikarillista?\n\n— Hölmö kieltää, kun viisas tarjoaa. Lääkäri juuri on käskenyt\nminua juomaan simaa, että se vetäisi alakuloisuuden päästäni.\nAatelille lähestyy raskaat ajat: _dies irae et calamitatis_, vihan ja\nonnettomuuden päivät. Czaplinski on kuolemaisillaan kauhusta, hän ei\nenään käy Dopulallakaan, sillä siellä juovat kasakkapäälliköt. Minä\nyksin uhmaan vaaroja ja pidän seuraa noille herroille, vaikka mokomat\nrykmentinpäälliköt haisevatkin saapastervalta. Hyvää simaa! Todella\naivan erinomaista. Mistäs tämä on?\n\n— Lubniesta. Onko täällä paljonkin kasakkapäällikköjä?\n\n— Ne ovat melkein kaikki täällä. Fedor Jakubowicz on, vanha Filon\nDziedziala on, Daniel Neczaj on, ja heidän mukanaan ja siimanaan\nBohun, joka on ollut ystäväni siitä asti, kun minä join hänet nurin\nja lupasin tehdä hänet ottopojakseni. Kaikki he nyt ovat Czehrynissä\nhaisemassa ja katselevat minne päin olisi paras kääntyä, sillä he\neivät vielä uskalla julkisesti tunnustaa Chmielnickin puoluetta. Ja\njolleivat he vastedeskään uskalla, niin se on minun ansioni.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Sillä juodessani heidän kanssansa minä suostuttelen heitä Puolalle\nystävällisiksi ja kehoitan heitä uskollisuuteen. Ja jollei kuningas\nsiitä palkkioksi anna minulle starostan paikkaa, niin saatte uskoa,\nettei tässä valtakunnassa ole oikeutta eikä ansioita palkita, ja\nparempi olisi ruveta haudottamaan kanoja kuin panna päänsä alttiiksi\n_pro publico bono_, yhteisen hyvän takia.\n\n— Parempi olisi panna päänsä alttiiksi tappelussa heidän kanssaan,\nsillä minusta tuntuu, että te turhaan viskaatte rahoja heitä\nkestittääksenne. Ette te sillä lailla kuitenkaan saa heitä meidän\npuolellemme.\n\n— Minäkö viskaan rahoja? Keneksi te minua luulette? Eikö sitä\nole siinäkin, että minä alennun seurustelemaan moukkien kanssa,\npitäisikö minun vielä maksaakin heidän puolestaan? Minä katson sitä\nsuosionosoitukseksi, että sallin heidän maksaa puolestani!\n\n— Entä mitä se Bohun täällä tekee?\n\n— Hänkö? Höristelee korviaan saadakseen kuulla jotakin Siczistä,\nniinkuin muutkin. Hän on kaikkien kasakkojen lemmikki. He\nmielistelevät häntä niinkuin apinat, sillä se on varma, että\nPerejaslawin kasakkarykmentti on hänen eikä Lobodan puolella. Ja\nkuka sitäkään tietää, kenen puolta Krzeczowskin vakinainen väki\npitää! Bohun on suistolaisten kanssa hyvää pataa, silloin kun on\nkysymyksessä sota turkkilaisia tai tatareja vastaan, mutta nyt hän on\nkahden vaiheella. Juovuspäissään hän nimittäin tunnusti minulle, että\nhän on rakastunut erääseen aatelisneitoon ja tahtoo naida hänet, ja\nsiksi hänen ei sovi häitten edellä veljestellä talonpoikien kanssa.\nSitävarten hän myöskin tahtoo, että minä tekisin hänestä ottopojan\nja antaisin hänelle aateliskilpeni... Mutta tämäpä on aivan mainiota\ntämä teidän simanne!\n\n— Juokaa vaan lisää.\n\n— Juon, juon. Ei tuolla risukimppujen alla saadakaan sellaista simaa.\n\n— Ette tullut kysyneeksi sen aatelisneidon nimeä, jonka Bohun tahtoo\nnaida?\n\n— Hyvä herra, mitä minä hänen nimestänsä. Tiedän vaan, että kun me\nsitte rouvan kanssa yhdessä petkutamme Bohunin ja hän saa pitkät\nsarvet, niin tämän aatelisnaisen nimeksi tulee rouva Peura.\n\nLuutnantti tunsi äkkiä suurta halua antaa herra Zaglobaa korville,\nmutta tämä ei huomannut mitään, puhui vain yhä:\n\n— Nuorena minä olin korea poika. Jos minä olisinkin kertonut teille,\nminkä voitonpalmun sain Galatassa! Näettekö tuota läpeä otsassani?\nSanon vain, että sen löivät eunukit sikäläisen pashan seraissa.\n\n— Mutta tehän sanoitte, että siihen sattui ryövärin kuula.\n\n— Sanoinko niin? Silloin sanoin aivan oikein, sillä jokainen\nturkkilainen on ryöväri, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.\n\nZacwilichowski tuli sisään ja keskustelu katkesi.\n\n— No, herra luutnantti, sanoi hän, — proomut ovat valmiina ja\nkuljettajat luotettavia miehiä, lähtekää Jumalan nimeen vaikka heti\npaikalla. Tässä kirjeet.\n\n— Käsken siis miesten heti ratsastaa rantaan.\n\n— Minne te sitte lähdette? kysyi herra Zagloba.\n\n— Kudakiin.\n\n— Siellä teidän tulee kuuma.\n\nMutta luutnantti ei kuullut enempää, hän oli jo lähtenyt tuvasta\npihalle, missä hänen vartiomiehensä seisoivat ratsujen vieressä,\nvalmiina lähtöön.\n\n— Hevosen selkään ja rannalle! komensi Skrzetuski.\n\n— Viekää hevoset lautoille ja odottakaa minua! Nyt virkkoi vanha\nZacwilichowski Zagloballe:\n\n— Olen kuullut, että tekin seurustelette ja juotte\nkasakkapäällikköjen kanssa.\n\n— _Pro publico bono_, isänmaan tähden, armollinen herra.\n\n— Te olette sukkela mies ja sukkeluutenne tuntuu olevan suurempi\nkuin häveliäisyytenne. Tahdotte nähtävästi nyt ryyppäämällä voittaa\nkasakat puolellenne, jotta he olisivat ystäviänne, jos he voittavat\nmeidät.\n\n— Eihän olisi niin kumma, jollen minä, oltuani turkkilaisten\nkidutettavana, enään tahtoisi joutua kasakkain rääkättäväksi. Sillä\nkaksi sientä voi turmella parhaimmankin punajuuriliemen. Mitä taas\ntulee häveliäisyyteen, niin en pyydä ketään juomaan sitä kanssani —\nitse minä sen juon, ja suokoon Jumala, ettei se maistuisi suussani\nhuonommalta kuin tämä sima. Ansion tulee niinkuin öljyn itsestään\nkohota pinnalle.\n\nSamassa palasi Skrzetuski.\n\n— Miehet lähtevät jo liikkeelle, sanoi hän. Zacwilichowski täytti\npikarin.\n\n— Onnellista matkaa!\n\n— Ja onnellista paluuta! lisäsi herra Zagloba.\n\n— Teidän on nyt hyvä kulkea, sillä vesi on korkealla.\n\n— Istukaa, hyvät herrat, minä juon pois loput. Sitä onkin näin pieni\nlekkerillinen.\n\nHe istuutuivat juomaan.\n\n— Saatte nähdä omituisia seutuja, sanoi Zacwilichowski. — Terveisiä\nherra Grodzickille Kudakiin! Se se on sotilas! Siellä hän on maailman\näärissä, kaukana kaikkien hetmanien silmistä ja järjestyksen\nhän pitää niin hyvän että suokoon Jumala sellaisen koko Puolan\nvaltakuntaan. Tunnen hyvin Kudakin ja kosket. Ennen vanhaan siellä\nkuljettiin usein ja oikein surulliseksi käy mieli, kun muistelee,\nettä tuo kaikki on ollutta ja mennyttä. Nyt...\n\nSiinä Zacwilichowski painoi maidonvalkean päänsä käsien varaan ja\nvaipui syviin ajatuksiin. Tuli hetken hiljaisuus. Saattoi ainoastaan\nkuulla hevosten jalkain töminän portilla, viimeiset herra Skrzetuskin\nmiehistä kun ajoivat rantaan.\n\n— Hyvä Jumala, sanoi Zacwilichowski herättyään mietteistään, —\noli sentään ennen, melskeistäkin huolimatta, paremmat ajat. Muistan\nvielä Hotinin tappelun kaksikymmentä seitsemän vuotta sitte ikäänkuin\nse olisi ollut tänä päivänä! Kun husaarit Lubomirskin johdolla\nryntäsivät janitsharien kimppuun, niin kasakat juoksuhaudastaan\nheiluttivat lakkiaan ilmassa ja huusivat, että maa tärisi,\nSahajdacznylle: \"päästä, isä kulta, meitä kuolemaan puolalaisten\nkanssa!\" Ja nyt? Tänään Suistomaa, jonka tulisi olla kristikunnan\nesimuurina, päästää tatarit valtakunnan rajojen sisäpuolelle,\nhyökätäkseen näiden kimppuun vasta sitte, kun he palaavat\nryöstösaaliineen. Lisäksi Chmielnicki suorastaan liittyy tatareihin\nja tulee yhdessä heidän kanssansa murhaamaan kristittyjä...\n\n— Juokaamme tähän suruumme! keskeytti Zagloba. — Kylläpä se on\nsimaa!\n\n— Päästä, Jumala, minut pian hautaan, ettei minun tarvitsisi\nnähdä sisällistä sotaa, jatkoi vanha Zacwilichowski. — Yhteiset\nrikokset ovat pestävät puhtaiksi veressä, mutta ei siitä tule\nsovituksen verta, kun veli surmaa veljen. Keitä asuu Suistomaassa?\nVähävenäläisiä. Ja keitä palvelee ruhtinas Jeremin sotajoukossa?\nkeitä ylimysten vartiojoukoissa? Vähävenäläisiä. Ja vähänkös heitä\non Puolan kruunun joukoissa? Entä kuka olen minä itse? Oi, onneton\nUkraina! Krimin pakanat panevat kahleet kaulaasi ja sinä tulet\nsoutamaan turkkilaisia kaleereja!\n\n— Älkää noin valittako, armollinen herra! sanoi herra Skrzetuski, —\nolemme jo muutenkin melkein itkemäisillämme. Ehkä meillekin sentään\nvielä paistaa leppeä aurinko.\n\nMutta aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet\nlankesivat punaisena hohteena Zacwilichowskin valkoisille hapsille.\n\nKaupungin kirkonkellot soittivat \"angelusta\" ja \"kiitosta\".\n\nHe läksivät huoneesta. Herra Skrzetuski meni katoliseen kirkkoon,\nherra Zacwilichowski kreikkalaiseen kirkkoon ja herra Zagloba Dopulan\nviinipuotiin Dzwonieckin kulmassa.\n\nOli jo pimeä, kun he uudestaan tapasivat toisensa rannalla satamassa.\nHerra Skrzetuskin miehet istuivat jo proomuissa. Laivamiehet\nkantoivat vielä lastia. Kylmä tuuli puhalteli Dnieperiltä, näytti\ntulevan kolkko yö. Rannalla palavan tulen valossa läiskyi joen vesi\nveren karvaisena ja näytti suurella kiireellä pakenevan jonnekin\ntuntemattomaan pimeyteen.\n\n— No, onnellista matkaa, sanoi Zacwilichowski, painaen\nsydämellisesti nuorukaisen kättä. — Pitäkää nyt varanne!\n\n— En tule laiminlyömään mitään. Jumala suokoon, että pian taas\nnäemme toisemme.\n\n— Joko Lubniessa tai ruhtinaan leirissä.\n\n— Te tietysti lähdette ruhtinaan luo? Zacwilichowski kohotti\nolkapäitään.\n\n— Mitäs minusta. Kun on sota niin on sota!\n\n— Jääkää terveeksi, armollinen herra.\n\n— Jumala teitä varjelkoon!\n\n— _Vive valeque!_ huusi herra Zagloba. — Ja jos virta vie teidät\naina Stambuliin asti, niin sanokaa terveisiä sulttanille, tai\nmyöskin: vieköön hänet piru! Kylläpä se oli mainiota simaa. Rrrr!\nKuinka täällä on kylmä!\n\n— Hyvästi!\n\n— Näkemiin asti!\n\nAirot loiskahtivat veteen, proomut lähtivät liikkeelle. Rannalla\npalava tuli jäi yhä loitommalle. Hyvän aikaa näki Skrzetuski vielä\nZacwilichowskin harmaan pään nuotiotulen valaisemana. Omituinen\nsurumielisyys valtasi äkkiä hänen sydämensä. Virta kuljettaa\nhäntä, kuljettaa, vie yhä kauvemmaksi ystävällisistä ihmisistä ja\nrakastetusta, pois tutuilta seuduilta; vie hänet maille, jotka ovat\nleppymättömät kuin kohtalo, villeille seuduille, pimeyteen.\n\nHe tulivat Tasminin suulta Dnieperille.\n\nTuuli vinkui, airot loiskivat yksitoikkoisesti ja surullisesti,\nsoutajat alkoivat laulaa:\n\n    Sumut vaan ei nouse ei,\n    hei, hei tuulantei!\n\nSkrzetuski kääriytyi viittaansa ja paneutui vuoteelle, jonka\nsotamiehet laudoista olivat hänelle tehneet. Hän rupesi ajattelemaan\nHelenaa: Helena ei vielä ollut Lubniessa — Bohun oli jäänyt tänne\nja hän lähtee pois. Pelko paha aavistus ja levottomuus ahdistivat\nhäntä niinkuin korpit. Hän rupesi taistelemaan niiden kanssa, kunnes\nväsyi ja ajatukset kävivät sameiksi ja ikäänkuin sekaantuivat tuulen\nvihellykseen, airojen loiskeeseen, kalastajien lauluihin — ja hän\nnukkui.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nAamulla heräsi hän reippaana, terveenä ja iloisempana kuin eilen.\nIlma oli ihana. Laajalti tulvivat vedet vetäytyivät pieniin ryppyihin\ntuulenhengen niitä kevyesti ja lämpimästi kosketellessa.\n\nRannat olivat sumun vallassa ja sulautuivat vedenpinnan kanssa yhteen\näärettömäksi tasangoksi. Rzendziankin heräsi, hieroi silmiään ja oli\naivan pelästyksissään. Hän katseli hämmästynein silmin ympärilleen,\nkun ei missään eroittanut rantaa, ja sanoi:\n\n— Herra Jumala, emmehän me vaan jo ole merellä.\n\n— Ei tämä merta ole, joki on vaan nyt niin mahtava, vastasi\nSkrzetuski, — ja rannat tulevat näkyviin heti kun sumu laskee.\n\n— Ei taida meillä enään olla pitkältä Turkin maallekaan?\n\n— Lähdemme vaikka sinnekin, jos käsketään; näethän, ettemme täällä\nole yksin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä saattoi nähdä toistakymmentä erilaista\nlotjaa, bajdakkeja ja tumbasseja, kasakkain kapeita, mustia,\nkaislalla sidottuja veneitä eli niinsanottuja tshajkoja. Toiset\nnäistä aluksista kulkivat nopeasti virran mukana jokea alaspäin,\ntoiset ponnistelivat vaivaloisesti airojen ja purjeiden avulla\nvirran suuntaa vastaan. Niissä kuljetettiin kaloja, vahaa, suolaa ja\nkuivattuja luumuja joen rannalla oleviin kaupunkeihin. Toiset taas\npalasivat vanhoilta asutusseuduilta, kuljettaen ruokavaroja Kudakiin\nja kaikkinaista muuta tavaraa, joka hyvin teki kauppansa Siczin\ntorilla. Dnieperin rannat olivat jo Psjolan suusta alkaen täydellistä\naavikkoa, vain siellä täällä häämöitti kasakkain talvimajoja. Joki\nmuodosti Siczin ja muun maailman välille yhdistävän tien ja liike\nsiinä oli melkoinen, varsinkin silloin, kun vesi oli korkealla\nja saattoi laivoilla kulkea koskistakin, Nenasytetsia kuitenkin\nlukuunottamatta, alas jokea.\n\nLuutnantti katseli uteliaana tätä jokielämää ja hänen lotjansa\netenivät sillaikaa nopeasti Kudakia kohti. Sumu laski ja rantojen\nääriviivat kävivät selviksi. Matkustajien päiden päällä lenteli\nmiljoonia vesilintuja, pelikaaneja, villihanhia, kurkia, sorsia,\nlokkeja ja kalakotkia; kaislikoissa rannoilla vallitsi sellainen\nmelu, sellainen veden loiskina ja siipien humu, että olisi tehnyt\nmieli sanoa lintujen siellä pitävän valtiopäiviään tai käyvän sotaa.\n\nKrementshugista alaspäin kävivät rannat matalammiksi ja\navonaisemmiksi.\n\n— Katsokaappas, armollinen herra, huudahti yhtäkkiä Rzendzian, —\nvaikka aurinko paistaa, niin on kuin olisi lunta tuolla kentillä.\n\nSkrzetuski katsahti sinne: todella välkkyi silmänkantamiin asti\njotakin valkeaa auringossa joen molemmilla rannoilla.\n\n— Hei, luotsi, mikä tuolla kiiltää noin valkeana? kysyi hän\nluotsilta.\n\n— Kirsikkapuut, hyvä herra! vastasi luotsi.\n\nSiellä oli todellakin kirsikkametsiä. Kääpiöpuina levisivät ne\nlaajalti molemmilla rannoilla eteläpuolella Psjolan suuta. Niiden\nmakea ja suurenkokoinen hedelmä tuli syksyllä hyvään tarpeeseen\nlintujen, eläinten ja aroilla harhailevien ihmisten ravintona ja\nsamalla sitä myöskin kauppatavarana proomuissa vietiin Kiovaan asti\nja kauvemmaksikin. Nyt olivat metsät kukkien peitossa. Kun päästiin\nlikemmä rantaa, jotta soutajat saisivat levätä, astuivat luutnantti\nja Rzendzian maihin, likempää tarkastaakseen noita lehtoja. Niistä\nlevisi niin juovuttava lemu, että he tuskin saattoivat hengittää.\nJoukko lintuja oli maassa, paikoittain muodostivat pensaantapaiset\npuut läpipääsemättömän tiheikön, kirsikkapuiden välillä kasvoi\nrunsaasti myöskin villiä kääpiömanteleja. Ne olivat kokonaan\nruusunvärisessä kukassa ja niistä levisi vieläkin voimakkaampi\ntuoksu. Miljoonat kimalaiset, mehiläiset ja moniväriset perhoset\nliitelivät yläpuolella kirjavaa kukkamerta, jonka äärtä ei näkynyt\nmissään.\n\n— Tämä on ihmemaa, sanoi Rzendzian. — Ja miksei täällä asu ihmisiä?\nEläimiä täällä on runsaasti.\n\nSamassa alkoi kirsikkapensaista pujahdella esiin harmaita jäniksiä ja\nlukemattomia määriä suuria sinijalkaisia peltopyitä; Rzendzian ampui\nniitä muutamia, mutta sai sitte suureksi ihmeekseen kuulla luotsilta,\nettä näiden liha on myrkkyä.\n\nPehmeässä maassa näkyi peurojen ja antilopinsukuisten suhakkien\njälkiä ja kaukaa kuului villisikojen röhkivä ääni.\n\nKatseltuaan seutua ja levähdettyään jatkoivat matkamiehet kulkuaan.\nRannat milloin kohosivat, milloin tulivat tasaisiksi ja kulkijan\nsilmän eteen avautui silloin ihania tammilehtoja, metsiä, kumpuja\nja aavaa aroa. Seutu oli niin upeaa ja rikasta, että Skrzetuski\nehdottomasti tuli toistaneeksi Rzendzianin kysymyksen: miksi\ntäällä ei asu ihmisiä? Mutta tarvittiin toinen Jeremi Wisniowiecki\nottamaan haltuunsa nämä asumattomat maat, panemaan siellä toimeen\njärjestyksen ja suojelemaan niitä tatarilaisten ja suistolaisten\nhyökkäyksiltä. Paikoittain muodosti joki lahdelmia ja mutkia, täytti\nvedellä syvänteet, löi vaahtoisina aaltoina rantakallioita vastaan\nja ajoi vettä pimeihin kallioluoliin. Juuri tällaisissa luolissa\nja joenmutkissa olivat kasakkojen kätkö- ja piilopaikat. Kaislan\nja ruokojen peittämät sivujokien suut olivat mustinaan lintuja,\nsanalla sanoen: maailma, joka avartui matkustajiemme silmien eteen,\noli villi, rehevä, milloin jyrkkärantainen, milloin lakea, mutta\nkoskematon ja salaperäinen.\n\nVenematka muuttui vähitellen epämiellyttäväksi, sillä päivän\npaahtaessa ilmaantui parvittain pistäviä sääskiä ja kaikenlaisia\nkuivalla arolla tuntemattomia hyönteisiä. Muutamat niistä olivat\nsormen paksuisia ja kun ne pääsivät puremaan, tuli verta vuotamalla.\n\nIllalla tultiin Romanowkan saarelle, jonka tulet olivat näkyneet\njo kauvas, ja pysähdyttiin sinne yöksi. Kalastajat, jotka tulivat\nkatsomaan luutnantin saattojoukkoa, olivat voidelleet paitansa,\nkasvonsa ja kätensä tökötillä, suojellakseen itseään sääskien\npuremalta. He olivat tavoiltaan raakaa ja villiä väkeä, keväisin he\njoukolla läksivät metsästämään ja kalastamaan, sitte kuljettaakseen\nsaaliinsa Czehryniin, Czerkasyyn, Perejaslawiin ja Kiovaan. Heidän\nammattinsa oli raskasta, mutta tuottavaa, sillä kaloja oli niin\nrunsaasti, että niistä kesällä tuli suorastaan vastus paikkakunnalle.\nVeden puutteessa kuoli niitä näet joukoittain lätäkköihin ja\nniinsanottuihin \"hiljaisiin vedenkulmiin\" ja siellä ne mätänivät ja\nmyrkyttivät ilman.\n\nKalastajilta sai luutnantti tietää, että kaikki suistolaiset, jotka\njuuri täällä olivat harjoittaneet metsästystä ja kalastusta, olivat\nmuutama päivä sitte jättäneet saaren ja lähteneet Suistomaahan\nleiriatamanin käskystä. Joka yö näkyi saarella tulia, joita Sicziin\npyrkivät pakolaiset olivat sytyttäneet arolle. Kalastajat tiesivät,\nettä parhaillaan valmistellaan sotaretkeä ljaheja vastaan eivätkä\nensinkään salanneet sitä luutnantilta. Silloin huomasi Skrzetuski,\nettä hänen retkensä on ehkä todella liian myöhäinen ja ehkä jo\nennenkuin hän saapuu Sicziin, kasakkajoukot lähtevät liikkeelle\npohjoista kohden. Mutta hänen oli käsketty mennä ja todellisena\nsotilaana hän ei epäröinyt, vaan päätti tunkea eteenpäin, vaikkapa\nkeskelle zaporogilaisleiriä.\n\nVarhain seuraavana aamuna lähdettiin taasen eteenpäin. Kuljettiin\nkauniin Tarenski Rogin, Sucha Goran ja Konski Ostrogin ohi;\nviimemainittu oli kuuluisa soistaan ja käärmeistään, jotka tekivät\nsen mahdottomaksi ihmisten asua. Kaikki täällä, seudun jylhyys ja\nvirran vuolaus ilmaisivat jo koskien lähestyvän. Vihdoin piirtyi\nKudakin torni taivaanrannalle — matkan ensi osa oli suoritettu.\n\nLuutnantti ei kuitenkaan sinä iltana lähtenyt linnaan, sillä herra\nGrodzicki oli pannut toimeen sellaisen järjestyksen, että kun ennen\nauringon laskua vartiostolle oli jaettu tunnussana, ei ketään\npäästetty ulos linnasta eikä liioin sisään. Ja vaikkapa itse kuningas\nolisi saapunut, niin hänen olisi täytynyt jäädä yöksi linnoituksen\nvallien juurelle sijaitsevaan kauppalaan.\n\nNiin teki luutnanttikin. Yösija ei ollut mikään erinomainen, sillä\nkauppalan savimökit, joita oli noin kuusikymmentä, olivat niin\npienet, että muutamiin piti mennä ryömimällä. Parempia ei kannattanut\nrakentaa, sillä linnoitus muutti ne jokaisen tatarilaishyökkäyksen\naikana tuhkaläjäksi, jotta ne eivät soisi hyökkääjille suojaa ja\nturvallista pääsyä valleille. Tässä kauppalassa asui väliaikaista\nväkeä, nimittäin maankulkijoita Puolasta, Vähävenäjältä, Krimistä\nja Valakiasta. Täällä oli melkein jokainen eri uskoa, mutta\nsitä ei kukaan kysynyt. Maata ei viljelty, tatarilaishorda kun\nteki olot turvattomiksi. Ihmiset elivät kaloilla ja Ukrainasta\ntuodulla viljalla, joivat hirssiviinaa ja harjoittivat kaikenlaisia\nkäsityöläisammatteja, jonkatähden heitä linnassa pidettiin arvossa.\n\nLuutnantti saattoi tuskin ummistaa silmiään, hänen yömajassaan\noli nimittäin niin sietämätön haju, siellä kun säilytettiin\nhevosennahkoja, joista kauppalassa tehtiin hihnoja. Aamulla auringon\nkoittaessa, heti kun kelloilla ja torvilla oli annettu heräämisen\nmerkki, hän lähetti linnaan sanan, että ruhtinaan lähettiläs\noli saapunut ja pyysi päästä päällikön puheille. Grodzicki,\njolla ruhtinaan käynti oli tuoreessa muistissa, lähti itse häntä\nvastaan. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, yksisilmäinen kuin\nkyklopi ja synkän näköinen. Oleskellessaan erämaassa kaukana\nmaailmasta ja näkemättä ihmisiä, oli hän nimittäin villiytynyt, ja\ntottuneena rajattomaan itsevaltiuteen hän oli käynyt käskeväksi ja\nkarkeaksi. Hänen kasvojansa rumensivat sitäpaitsi rokonarvet, mutta\nkaunistuksiksi saattoi sensijaan lukea sapelinlyöntien ja tatarien\nnuolten jättämiä jälkiä, jotka valkoisina täplinä erottautuivat\ntummasta ihosta. Hän oli rehellinen sotilas ja herkkä kuin kurki\nja hänen silmänsä tuijottivat alituisesti siihen suuntaan, mistä\ntatarit ja kasakat saattoivat tulla. Hän ei juonut muuta kuin vettä\neikä nukkunut muuta kuin seitsemän tuntia vuorokaudessa, nousi usein\nyöllä katsomaan, ovatko vartiat valleilla valppaina ja rankaisi\nkuolemalla sotamiehiänsä vähimmästäkin huolimattomuudesta. Kohdellen\nkasakoita ymmärtäväisesti, vaikka ankarastikin, olihan saavuttanut\nheidän suosionsa. Kun talvella oli nälänhätä Siczissä, auttoi hän\nheitä viljalla. Hän oli vähävenäläinen, samaa maata kuin ne, jotka\naikoinaan yhdessä Przeclaw Lanckoronskin ja Samko Zborowskin kanssa\nolivat siirtyneet aroille.\n\n— Lähdette siis Sicziin? kysyi hän Skrzetuskilta, saatettuaan hänet\nlinnaan ja otettuaan hänet vieraanvaraisesta vastaan.\n\n— Sicziin. Minkälaisia uutisia sieltä kuuluu, herra komendantti?\n\n— Nyt on sota! Leiriatamani kokoaa kasakoita kaikilta niityiltä,\njokivarsilta ja saarilta. Ukrainasta tulee karkulaisia ja minä koetan\nheitä ehkäistä minkä voin. Siellä on sotaväkeä jo noin kolmekymmentä\ntuhatta, ehkä enemmänkin. Kun he marssivat Ukrainaan ja linnakasakat\nja irtolaiset liittyvät heihin, niin tulee heitä yhteensä satatuhatta.\n\n— Entä Chmielnicki?\n\nHäntä odotetaan joka päivä Krimistä tatarien kanssa. Ehkä hän jo on\ntullutkin. Totta puhuen teidän on aivan tarpeetonta lähteä Sicziin,\nsillä pian he jo ovat täällä ja varma on myöskin, että he eivät\nmene Kudakin ohi eivätkä jätä sitä ottamatta. Ettekö te voi pitää\npuolianne?\n\nGrodzicki katsoi synkästi luutnanttiin ja vastasi aivan tyynellä\näänellä:\n\n— Minä en voi pitää puoliani.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Sillä minulla ei ole ruutia. Lähetin likemmä kaksikymmentä venettä\nsitä hakemaan, jotta minulle lähetettäisiin edes vähän — mutta ei\nlähetetty. En varmaan tiedä, olisivatko lähetit matkalla vangitut\nvai eikö ole ruutia saatavissa — tiedän vain, että tähän asti ei\nole lähetetty. Minulla on ampumavaroja kahdeksi viikoksi, mutta ei\nenemmäksi aikaa. Jos minulla olisi niitä tarpeeksi, niin ennen minä\nräjähyttäisin Kudakin ja itseni ilmaan kuin kasakan jalka astuisi\ntänne. Minun on käsketty jäädä tänne ja jään siis, on käsketty\nvartioida ja minä vartioitsen, on käsketty näyttää hampaita ja minä\nnäytän: ja kun täytyy kuolla ja kun kerran äiti on minut synnyttänyt,\nniin osaan kuollakin.\n\n— Eikö teidän armonne itse voi valmistaa ruutia?\n\n— Kahteen kuukauteen eivät zaporogilaiset ole päästäneet tänne\nsalpietaria, jota täytyy tuoda Mustaltamereltä — ykskaikki, täytyy\nkuolla.\n\n— Meilläpä on opittavaa teiltä vanhoilta sotilailta! Mutta entä jos\nitse lähtisitte noutamaan salpietaria?\n\n— Minä en jätä Kudakia enkä voi jättää, hyvä herra. Täällä minä\nolen elänyt ja täällä tulkoon kuolemakin. Älkää luulko, että teitä\ntäällä odottavat juhlalliset ja komeat vastaanotot, jommoisia muualla\nvalmistetaan lähettiläiden kunniaksi, ei teitä matkallanne myöskään\nsuojele lähettilään arvo. Nehän murhaavat omia atamanejansakin,\nsiitä asti kun olen ollut täällä, en muista että kukaan heistä olisi\nkuollut luonnollisen kuoleman. Ja sama kohtalo odottaa teitäkin.\n\nSkrzetuski vaikeni.\n\n— Näen että rohkeutenne lannistuu. Parempi on, ettette lähde.\n\n— Herra komendantti, vastasi luutnantti suuttuneena, — keksikää\njotakin parempaa minua peloittaaksenne, sillä sen mitä minulle nyt\nsanotte, olen kuullut jo kymmenen kertaa ja kun neuvotte minua\nkeskeyttämään matkani, niin näen, ettette itsekään minun sijassani\nlähtisi — miettikää siis, eikö teiltä puutu paitsi ruutia myöskin\nrohkeutta Kudakin puolustukseen!\n\nGrodzicki ei suuttunut, vaan katsoi tyynesti luutnanttiin.\n\n— Terävähampainen hauki, mutisi hän vahävenäjän kielellä. — Suokaa\nminulle anteeksi. Vastauksestanne näen, että osaatte puolustaa\nruhtinaan ja aatelissäädyn arvoa. Annan teille pari tshaikaa, sillä\nproomuillanne ette pääse alas koskista.\n\n— Juuri sitä tulinkin pyytämään teidän armoltanne.\n\n— Nienasytetsissa tulee teidän käskeä vetämään ne maata myöten,\nsillä vaikka siellä onkin paljon vettä, ei sieltä voi kukaan kulkea.\nEhkä mahdollisesti joku pieni vene pääsee siitä. Ja kun olette\npäässyt alavesille, niin pitäkää varanne, ettei teitä hyppäytetä pois\nveneestä ja muistakaa, että rauta ja lyijy ovat kaunopuheisemmat\nkuin sanat. Siellä annetaan arvoa vain rohkeille miehille. Tshaikat\novat huomisaamuna valmiit, käsken panna niihin vain toisen peräsimen\nlisää, sillä yksi ei riitä koskissa.\n\nSen sanottuaan läksi Grodzicki tuvasta näyttämään luutnantille linnaa\nja sen laitoksia. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys\nja kuri. Vartiat kävelivät valppaina valleilla yöt ja päivät ja\ntatarilaisten vankien täytyi lakkaamatta vahvistaa ja korjata niitä.\n\n— Minä annan luoda vallin joka vuosi aina kyynärää korkeammaksi,\nsanoi herra Grodzicki, — se onkin jo niin korkea, että jos minulla\nolisi ruutia tarpeeksi, niin ei satatuhattakaan miestä mahtaisi\nminulle mitään. Mutta ilman ampumavaroja en voi pitää puoliani, jos\ntulee ylivoimainen vihollinen.\n\nLinnoitus oli todellakin vaikea valloittaa, sillä paitsi tykkejä\nsuojelivat sitä Dnieperin äkkijyrkät rannat, ja luoksepääsemättömät\nkalliot nousivat vedestä kuin seinä. Ei tarvittu edes lukuisaa\nlinnaväkeä. Eikä linnassa ollutkaan enempää kuin kuusisataa miestä,\nmutta nämä olivat sensijaan valituinta väkeä, aseinaan musketit\nja piipyssyt. Dnieper juoksi tällä kohdalla ahtaassa uomassa ja\noli niin kapea, että valleilta ammuttu nuoli lensi kauvas toiselle\nrannalle. Linnan tykit hallitsivat molempia rantoja ja koko seutua.\nSitäpaitsi oli puolen penikulman päässä linnasta korkea torni, josta\nnäki yltympäri kahdeksan Puolan penikulman päähän ja siinä sata\nsotamiestä, joita herra Grodzicki joka päivä kävi tarkastamassa. Kun\nnämä havaitsivat jossakin ihmisjoukon, antoivat he merkin linnaan ja\nsilloin soitettiin siellä heti kelloja ja koko linnaväki oli aseissa.\n\n— Tuskin kuluu viikkoakaan, sanoi herra Grodzicki, — ilman\nhälyytystä, sillä tatarit kulkevat täällä kuin susilaumat ja välistä\nheitä on tuhansia ja heitä me tykeillämme lakaisemme maahan minkä\njaksamme, mutta usein tapahtuu, että vartiat luulevat villejä\nhevoslaumoja tatareiksi.\n\n— Eikö olo tällaisessa yksinäisyydessä käy teille ikäväksi? kysyi\nherra Skrzetuski.\n\n— Vaikka minulle annettaisiin paikka kuninkaallisissa huoneissa,\nniin olisin mieluummin täällä. Enemmän minä täältä näen maailmaa kuin\nkuningas akkunastaan Varsovassa.\n\nJa valleilta näkyikin todella arojen ääretön avaruus, joka tähän\naikaan vuotta oli kuin ainoa vihreä meri; pohjoisessa oli Samarajoen\nsuu ja etelässä näkyi koko Dnieperin juoksu, kalliot, jyrkänteet,\nmetsät aina toisen Dnieperin putouksen, Surskin kuohuihin asti.\n\nIllansuussa he vielä kävivät katsomassa tornia, koska Skrzetuski,\njoka ensi kerran näki tämän kaukaisilla aroilla sijaitsevan linnan,\noli huvitettu kaikesta. Sillaikaa laitettiin kauppalassa häntä\nvarten kuntoon tshaikoja. Kun molempiin päihin oli pantu ruori,\ntulivat ne helpommiksi ohjata. Aamulla varhain piti hänen lähteä\nliikkeelle. Mutta yöllä hän ei juuri ensinkään nukkunut, hän vain\najatteli, mitä hänen tuli tehdä, nyt kun välttämätön perikato uhkasi\nhäntä hänen lähettiläsretkellään kauheaan Sicziin. Elämä hänelle\nhymyili, sillä hän oli nuori ja rakasti ja hänellä oli toivoa saada\nelää rakastettunsa rinnalla. Mutta enemmän kuin elämää rakasti hän\nkuitenkin kunniaa ja mainetta. Hänen mieleensä johtui, että sota on\ntulossa ja että Helena, odottaessaan häntä Rozlogissa, voi joutua\nkauhean tulipalon uhriksi, hän voi jäädä ei ainoastaan Bohunin, mutta\nmyöskin villin ja hillittömän roskaväen käsiin. Skrzetuskin sydäntä\nkalvoi tuska ja levottomuus. Arot ovat jo varmaan kuivat ja nyt voisi\nRozlogista ajaa Lubnieen, ja hän oli kuitenkin käskenyt Helenaa ja\nvanhaa ruhtinatarta odottamaan hänen paluutaan, sillä hän ei voinut\notaksua, että myrsky puhkeaisi niin nopeasti. Hän ei tietänyt, mikä\nhäntä saattoi olla uhkaamassa matkalla Sicziin. Siksi käveli hän\nnyt nopein askelin linnatuvassa, tarttui tuontuostakin leukaansa\nja väänteli käsiään. Mitä hänen oli tehtävä? Miten meneteltävä?\nAjatuksissaan hän jo näki Rozlogin tulessa ja ympärillä ulvovan\nväkijoukon, joka enemmän muistutti pahoja henkiä kuin ihmisiä. Hänen\nomat askeleensa herättivät synkän kaiun linnan holveissa ja hänestä\ntuntui, että pahat vallat jo vaanivat Helenaa. Valleilta soitettiin\nmerkki, että valot ovat sammutettavat. Se vaikutti häneen ikäänkuin\nse olisi ollut Bohunin torventoitotus. Hän kiristeli hampaitansa ja\npiti kiinni sapelin kahvasta. Oi, miksi hän olikin väkisin pyrkinyt\ntälle retkelle ja vapauttanut Bychowiecin!\n\nRzendzian joka nukkui kynnyksellä, oli huomannut herransa kiihtyneen\nmielentilan. Hän nousi, hieroi silmiään, pani soihdut, jotka paloivat\nrautaisissa vanteissa, loimuamaan ja alkoi kierrellä pitkin huonetta,\nherättääkseen herransa huomion.\n\nMutta luutnantti oli kokonaan vaipunut tuskallisiin ajatuksiinsa ja\njatkoi yhä kävelyään, herättäen askelillaan eloon nukkuneet kaiut.\n\n— Herra luutnantti, hoi! sanoi Rzendzian. Skrzetuski katseli hänen\nlasittunein silmin. Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään.\n\n— Rzendzian, pelkäätkö sinä kuolemaa? kysyi hän.\n\n— Ketä? jaa niin, kuolemaa? Mitä armollinen herra puhuukaan?\n\n— Joka lähtee Sicziin, ei palaa sieltä.\n\n— Miksikä armollinen herra sitte lähtee sinne?\n\n— Se on minun tahtoni, älä sinä sekaannu siihen; mutta sinua minun\nkäy sääli, sillä sinä olet vielä lapsi ja vaikka oletkin aika\nveitikka, niin eivät sinun hulivilitemppusi siellä auta. Palaa sinä\nCzehryniin ja sieltä Lubnieen.\n\nRzendzian raappi päätään.\n\n— Armollinen herra, kyllä minä pelkään kuolemaa, sillä kuka sitä\nei pelkäisi — silloinhan ei pelkäisi Jumalaakaan, sillä hänen\ntahtonsahan on tehdä ihminen joko eläväksi tai kuolleeksi —, mutta\njos te lähdette vapaaehtoisesti kuolemaan, niin silloin se tulee\nteidän synniksenne, koska olette herra, eikä minun viakseni, joka\nolen palvelija. Siksi minä en jätäkään teitä, sillä minä en ole\nmikään moukka, vaan aatelismies, vaikkakin köyhä, enkä myöskään ole\nilman kunniantuntoa.\n\n— Tiesin että olet kunnon poika, siksi sanon sinulle: kun et tahdo\nlähteä vapaaehtoisesti, niin saat lähteä käskystäni, se on kun onkin\nnyt niin.\n\n— Vaikka armollinen herra minut tappaisi, niin minä en lähde!\nLuuletteko te, että minä olen mikäkin Juudas tai muu sellainen, joka\njättäisi teidän armonne kuolemaan?\n\nTätä sanoessaan Rzendzian vei kätensä silmilleen ja alkoi ääneensä\nitkeä. Herra Skrzetuski huomasi, ettei hän tällä tavoin pääse\ntarkoituksensa perille. Hän ei myöskään tahtonut käyttää uhkaa, sillä\nhänen kävi poikaa sääli.\n\n— Kuulehan, sanoi hän Rzendzianille, — sinä et kuitenkaan voi olla\nminulle miksikään avuksi, enkä minäkään vapaaehtoisesti pane päätäni\nmiekan alle, vie siis Rozlogiin kirje, sillä se on minulle tärkeämpää\nkuin itse elämä. Sano siellä neidille ja ruhtinaille, että he heti,\nvähääkään viivyttelemättä, toimittavat neidin Lubnieen, muuten\nkapinalliset heidät yllättävät. Jää sinä itse valvomaan, että tämä\nkaikki tapahtuu. Minä uskon sinulle tärkeän toimen, toimen, joka on\nystävän eikä palvelijan arvoinen.\n\n— Teidän armonne saa lähettää jonkun muun; kirjeen voi viedä kuka\nhyvänsä.\n\n— Mutta kehenkä muuhun minä täällä voin luottaa? Oletko tullut\nhulluksi? Minä toistan sinulle vielä: mitä minä hyödyn, vaikka kaksi\nkertaa pelastaisit elämäni, jollet vielä tee minulle tätä palvelusta,\nnyt kun minä olen tuskissani enkä tiedä mitä voi tapahtua ja kylmä\nhiki vuotaa pitkin ihoani.\n\n— Hyvä Jumala! näen että minun täytyy lähteä, mutta minun käy\narmollista herraa niin sääli, että vaikka lahjoittaisitte minulle\ntuon pistevyön, niin en ilostuisi.\n\n— Saat vyön, mutta toimita asiasi hyvin.\n\n— Minä en tahdo vyötäkään, jollei armollinen herra päästä minua\nmukaansa.\n\n— Sinä matkustat huomenna takaisin veneessä, jonka herra Grodzicki\nlähettää Czehryniin, ja sitte sinä viipymättä ja levähtämättä lähdet\nsuoraan Rozlogiin. Älä sano vanhalle ruhtinattarelle äläkä neidille,\nmikä minua uhkaa, pyydä vaan että he lähtisivät heti, vaikkapa\nratsain ja vaikkapa ilman matkatavaroita Lubnieen. Kas tuossa\nrahamassi matkallesi; kirjeen kirjoitan heti paikalla.\n\nRzendzian vaipui luutnantin jalkojen juureen.\n\n— Herrani, enkö minä enään saa nähdä teitä?\n\n— Jos Jumala suo, jos Jumala suo! vastasi luutnantti nostaen hänet\nseisaalleen. — Mutta ole Rozlogissa iloisen näköinen. Ja pane nyt\nnukkumaan.\n\nLoppuyö kului Skrzetuskilta kirjeen kirjoittamiseen ja palavaan\nrukoukseen. Sen jälkeen rauhan enkeli liiteli hänen luoksensa.\nYö oli jo valjennut ja aamun koitto loisti idän puolella sisään\nkapeista ikkunoista. Päivä teki tuloaan ja ruusunpunaiset välähdykset\nlivahtelivat huoneeseen. Tornissa ja linnassa aljettiin soittaa väkeä\nhereille. Pian ilmestyi herra Grodzicki huoneeseen.\n\n— Herra luutnantti, veneet ovat valmiit.\n\n— Minä olen minäkin valmis, sanoi Skrzetuski tyynesti.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nKeveät veneet kiitivät veden mukana kuin pääskyset, kuljettaen\nnuorta ritaria ja hänen kohtaloaan. Tulvaveden takia eivät kosket\nolleet erittäin vaaralliset. Surskin ja Lochannyn putoukset olivat\njo selän takana, suotuisa aalto auttoi heidät Woronowa Zaboran\nkoskesta ja vain vähän raappivat veneen pohjaa Kniazy ja Streltshy,\nne vain hipaisivat eivätkä lyöneet rikki. Vihdoin tulivat kauhean\nNienasytetsin vaahdot ja pyörteet kaukaa näkyviin. Nyt täytyi astua\nulos veneistä ja vetää ne maata myöten. Se oli vaivaloinen ja raskas\ntyö, johon tavallisesti meni koko päivä. Onneksi oli, nähtävästi\nentisten kuljetusten jäljeltä, pitkin koko rantaa jäänyt suuri joukko\npyöreitä puita, jotka pantiin veneitten alle, jotta ne helpommin\nliukuisivat. Ei koko seudulla enempää kuin aroillakaan näkynyt\nainoaa elävää olentoa, ei myöskään joella ainoatakaan venettä, sillä\nSicziin saattoivat kulkea vain ne, jotka herra Grodzicki päästi\nKudakin läpi ja hän katkaisi tahallaan Zaporozen, koskien takaisten\nmaiden yhteyden muun maailman kanssa. Hiljaisuutta häiritsi vain\naaltojen kohina Nienasytetsin kallioita vastaan. Sillaikaa kun\nväki kuljetti veneitä eteenpäin, katseli herra Skrzetuski luonnon\nviileyttä ympärillä. Peloittava näky oli hänen silmiensä edessä.\nPoikkipäin yli koko joen leveyden oli seitsemän kalliotoetta\ntörröttämässä veden yli. Ne olivat mustat ja aallot olivat niihin\nmurtaneet ikäänkuin portteja ja läpikäytäviä. Vesi kolkutteli koko\npainollaan näitä tokeita ja ponnahti tuontuostakin niistä ylös,\närjyi, raivosi ja, hajaantuneena valkeaksi, vaahtoisaksi sakaksi,\nhypätä niiden välitse, niinkuin pillastunut ratsu. Mutta vielä\nkerran takaisin lyötynä se, ennenkuin oli päässyt valumaan ulos\naukoista, ikäänkuin kiristeli hampaitaan kallioita kohti, kääntelihe\nvoimattomassa vihassa ja muodostui pyörteiksi; se kuohahti patsaina\nilmaan, kiehui niinkuin sitä olisi keitetty ja läähätti väsymyksestä\nkuin villi peto. Sitte kuului uudestaan kuin sadan tykin pauke,\nkuin kokonaisten susilaumojen ulvona ja korskahteleminen. Vielä\nviimeinen ponnistus! Ja jokaisen kosken kynnyksellä oli vastassa sama\ntaistelu, sama kiehuna. Kuilun yläpuolella kirkuivat linnut ikäänkuin\npelästyksissään edessään olevasta näöstä ja kynnysten välille lankesi\nsynkät varjot kallioista, jotka värjöttivät suvannon ääressä kuin\nmitkäkin pahat henget.\n\nVeneitä vetävät miehet tekivät ahkeraan ristinmerkkejä ja\nvaroittelivat luutnanttia menemästä liian likelle rantaa. Heillä\noli näet sellainen luulo, että se joka liian kauvan katselee\nNienasytetsia, lopulta näkee jotakin, josta järki hämmentyy.\nVenemiehet vakuuttivat niinikään, että pyörteistä välistä sukelsi\nesiin mustia pitkiä käsiä, ne tarttuivat kiinni varomattomiin, jotka\ntulivat liian lähelle ja silloin kuului kuiluista kauheaa naurua. Yön\naikaan eivät Zaporogin kasakat uskaltaneet vetää venettään kosken\nkohdalta.\n\nSuistomaan veljeskuntaan ei otettu ketään toveriksi, jollei hän\nyksin veneessään ollut kulkenut kaikista näistä koskista. Vain\nNienasytetsiin nähden tehtiin poikkeus, koska vedet eivät milloinkaan\npeittäneet sen kallioita. Ainoastaan Bohunin tiesivät sokeat laulajat\nkertoa laskeneen Nienasytetsistakin, mutta sitä ei kuitenkaan uskottu.\n\nVeneiden vetäminen vei miltei koko päivän ja aurinko oli jo\nlaskemaisillaan, kun luutnantti uudelleen istuutui veneeseensä.\nSeuraavat kosket olivat helpot laskea, sillä kivet niissä olivat\nkokonaan veden peitossa. Vihdoin päästiin suiston tyynille vesille.\n\nMatkallaan näki herra Skrzetuski Kuczkasin rajapyykin, valkeista\nkivistä tehdyn jättiläiskokoisen kummun, jonka ruhtinas oli teettänyt\nkäyntinsä muistoksi. Samasta kummusta oli herra Boguslaw Maszkiewicz\nLubniessa kertonut hänelle. Sicziin ei enään ollut pitkä matka, mutta\nkun luutnantti ei tahtonut yön aikaan lähteä Czertomelikin mutkiin,\npäätti hän jäädä yöksi Chortycaan.\n\nNiinikään halusi hän tavata jonkun zaporogilaisen, edeltäpäin\nilmoittaakseen tulonsa, jotta tiedettäisiin, että hän on\nlähettiläs eikä muu matkustavainen. Chortyca näytti luutnantin\nsuureksi hämmästykseksi olevan tyhjänä, hän oli nimittäin\nGrodzickilta kuullut, että siellä aina pidettiin kasakkavartiosto\ntatarilaishyökkäysten varalta. Hän lähti nyt itse muutaman sotamiehen\nkanssa saarta kohden tiedustelulle, mutta pysytteli verraten kaukana\nrannasta. Koko saaren mittaa hän ei voinut kulkea, sillä se oli\nmelkein penikulman pituinen ja tulossa oli pimeä ja koleanpuoleinen\nyö. Niin ollen hän palasi veneittensä luo, jotka sillä välin olivat\nvedetyt hiekalle, ja rannalle sytytettiin nuotioita karkoittamaan\nsääskiä.\n\nSuurin osa yötä kului rauhallisesti. Sotamiehet ja soutajat\nasettuivat nukkumaan tulien ääreen. Ainoastaan vartiat olivat\nvalveilla ja samoin luutnantti, jota Kudakista lähtien oli vaivannut\nkauhea unettomuus. Hän tunsi myöskin, että hänessä on kuume.\nHetkittäin hän oli kuulevinaan saaren sisäosasta lähestyviä askelia\nvälistä taas kummallisia ääniä, ikäänkuin vuohien määkinää jossakin\netäällä. Mutta hän arveli, että hänen korvansa pettävät.\n\nYhtäkkiä, vähää ennen aamun koittoa seisahtui hänen eteensä jokin\ntumma hahmo.\n\nSe oli vartioston vääpeli.\n\n— Herra, nyt ne tulevat! sanoi hän hätäisesti.\n\n— Ketkä?\n\n— Varmaan suistolaiset; heitä on noin neljäkymmentä.\n\n— Hyvä. Se ei ole paljon. Herätä miehet. Ampukaa!\n\nMiehet pääsivät heti jaloilleen. Tuli, johon oli heitetty risuja,\nleimahti korkealle, valaisten veneet ja luutnantin pienen\nsotilasjoukon. Muut vartiomiehet juoksivat niinikään heti ympärille.\n\nKuului jo selvästi miesjoukon epäsäännöllisiä askelia, jotka\npysyttelivät jonkun matkan päässä. Jokin ääni kysyi tuimasti:\n\n— Kuka siellä rannalla on?\n\n— Keitäs te olette? kysyi vartioväen vääpeli.\n\n— Vastaa, senkin paholainen, tai muuten kysyn kiväärilläni!\n\n— Hänen korkeutensa herra lähettiläs armollisen ruhtinaan Jeremi\nWisniowieckin luota leiriatamanin luo, vastasi kuuluvalla äänellä\nvääpeli.\n\nÄänet joukossa vaikenivat, nähtävästi pidettiin lyhyt neuvottelu.\n\n— Mutta tule itse tänne! huusi vääpeli, — älä pelkää. Lähettiläille\nei tehdä pahaa eivätkä lähettiläätkään loukkaa ketään!\n\nTaasen alkoi kuulua askelia ja hetken päästä sukelsi pimennosta\nesiin muutamia kymmeniä miehen hahmoja. Tulijat olivat ruskeaihoisia\nja matalakasvuisia ja heidän yllään oli turkit, karva ulospäin.\nLuutnantti huomasi heti ensi katsannolla, että suurin osa heistä oli\ntatareja, kasakoita oli vain toistakymmentä. Herra Skrzetuskin päähän\nvälähti salaman nopeudella ajatus, että koska Chortycan saarella on\ntatareja, niin on varmaan Chmielnicki jo palannut Krimistä.\n\nJoukon etunenässä oli vanha zaporogilainen, jättiläiskokoinen, villi\nja julman näköinen mies. Tämä lähestyi nuotiota ja kysyi:\n\n— Kuka täällä on lähettiläs?\n\nVäkevä viinanhaju levisi yltympäri. Zaporogilainen oli nähtävästi\njuovuksissa.\n\n— Kuka täällä on lähettiläs? toisti hän.\n\n— Minä olen, vastasi ylpeästi herra Skrzetuski.\n\n— Sinä?\n\n— Olenko minä sinun veljesi, kun minua sinuttelet?\n\n— Ymmärrä toki senkin raakalainen olla kohtelias, keskeytti vääpeli.\n— Ihmisten on tapana sanoa: korkeasti jalosukuinen herra lähettiläs.\n\n— Hitto teidät vieköön, pirun sikiöt ja korkeasti jalosukuiset\npojat! Mitä asiaa teillä on atamanille?\n\n— Se ei kuulu sinuun! Tiedä vain, että kaulasi riippuu siitä,\ntoimitatko minut heti atamanin luo.\n\nSamassa hetkessä astui toinenkin zaporogilainen esiin joukosta.\n\n— Me olemme täällä atamanin käskystä, sanoi hän, — ja valvomme,\nettei kukaan ljahi lähestyisi meitä. Ja jos joku lähestyy, tulee\nmeidän vangita hänet ja viedä atamanin luo, minkä myös teemme.\n\n— Sitä ei vangita, joka lähtee vapaaehtoisesti.\n\n— Vangitsen, sillä sellainen on käsky.\n\n— Tiedätkös, moukka, mitä merkitsee lähettilään persoona ja\ntiedätkö, ketä minä täällä edustan?\n\nSilloin puuttui vanha jättiläinen puheeseen:\n\n— Saattakaamme lähettiläs, mutta parrasta taluttaen — kas noin!\n\nSen sanottuaan tarttui hän luutnantin leukaan, mutta päästi samassa\nhetkessä valituksen ja kaatui maahan kuin salaman iskemänä.\n\nLuutnantti oli nuijalla halkaissut hänen päänsä.\n\n— Lyö! lyö! ulvoivat vimmastuneet äänet joukosta. Ruhtinaan miehet\nryntäsivät pelastamaan päällikköään. Kiväärit paukkuivat, huudot\n\"lyö, lyö\" sekaantuivat raudan kalskeeseen. Syntyi sekamelskainen\ntaistelu. Tappelun tuoksinassa tallatut tulet sammuivat ja pimeys\nverhosi taistelijat. Pian oli toinen niin toisen kimpussa, ettei enää\nollut tilaa edes huitomiseen, ja veitset, nyrkit ja hampaat saivat\nkorvata sapelin.\n\nPian kaikui saaren sisäosasta lukuisia uusia huutoja: hyökkääjille\ntuli apua.\n\nHetken perästä se jo olisi tullut liian myöhään, sillä Skrzetuskin\nreippaat sotamiehet olivat voiton puolella.\n\n— Veneisiin! huusi luutnantti kaikuvalla äänellä. Sotamiehet\ntäyttivät silmänräpäyksessä käskyn, mutta onnettomuudeksi olivat\nveneet vedetyt liian kauvas hiekalle, joten niitä ei ehdittykään\ntyöntää vesille. Sillävälin oli vihollinen raivoisana hyökännyt\nrannalle.\n\n— Ampukaa! komensi herra Skrzetuski.\n\nYhteislaukaus musketeista pysähdytti heti hyökkääjät. He joutuivat\nhämilleen, vetäytyivät ryhmään ja peräytyivät epäjärjestyksessä,\njättäen toistakymmentä ruumista makaamaan hiekalle. Muutamat\nkaatuneista heittelehtivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin vedestä\nnostetut ja rannalle viskatut kalat.\n\nSamaan aikaan työnsivät venemiehet kymmenkunnan sotamiehen auttamina\nairot maahan ja ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen veneet\nvesille. Turhaan.\n\nVihollinen alkoi hyökkäyksensä kauempaa. Veteen sattuvien kuulien\nläiske sekaantui nuolien vinkunaan ja haavoitettujen voihkinaan.\n\nTatarit yllyttivät toinen toistaan, huutaen yhä kimeämmin Allahin\nnimeä. Vastaan kuuluivat kasakkain huudot \"lyö! lyö!\" ja herra\nSkrzetuskin tyyni ääni, joka yhä useammin toisti komentoa:\n\n— Ampukaa!\n\nAamun sarastus valaisi kalpeana taistelua. Maan puolella saattoi\nnähdä kasakkain ja tatarien joukon, edelliset pyssynperät poskea\nvastaan, jälkimäiset jännittämässä taaksepäin ja laukaisemassa\nkaaripyssyjensä jänteitä. Veden puolella näkyi kaksi venettä, joista\nvähän päästä savusi ja välkähteli yhteislaukauksia. Joukkojen välillä\nmakasivat ruumiit jo levollisina pitkällään hiekalla.\n\nYhdessä veneessä seisoi herra Skrzetuski muita pitempänä, ylpeänä ja\ntyynenä, pitäen käsissään luutnantin arvomerkkiä, taistelunuijaa,\nja paljain päin, sillä tatarilainen nuoli oli vienyt hatun hänen\npäästään.\n\nVääpeli lähestyi häntä ja kuiskasi:\n\n— Herra, me emme voi pitää puoliamme — niitä on liian suuri joukko!\n\nLuutnantti ei enään välittänyt muusta kuin että hän voisi verellään\nsinetöidä lähettitoimensa, kostaa arvonsa solvaamisen ja kuolla\nkunnialla. Sentähden hän, sillaikaa kun hänen sotamiehensä tekivät\neväspusseistaan jonkinlaista suojusta, jonka takaa he puolustivat\nitseään vihollista vastaan, seisoi niin että kaikki saattoivat nähdä\nhänet ja että kaikki laukaukset ja lyönnit saattoivat osua häneen.\n\n— Hyvä, sanoi hän, — kaatukaamme viime mieheen asti.\n\n— Kaatukaamme, isä kulta! huusivat sotamiehet.\n\n— Ampukaa!\n\nVeneistä nousi uudelleen savua. Saaren keskeltä alkoi tulvia\nyhä uusia joukkoja, aseinaan keihäät ja viikatteet. Hyökkääjät\njakaantuivat kahteen osaan. Toisen hallussa oli ampumisen toimi,\ntoinen, johon kuului noin kaksisataa kasakkaa ja tataria, odotti\notollista hetkeä ryhtyäkseen käsikähmään. Samaan aikaan ilmestyi\nsaaren kaislikoista neljä venettä, joiden aikomus oli hyökätä\nluutnantin päälle selästä ja molemmilta sivuilta.\n\nOli jo aivan valoisaa. Savut kiirivät pitkinä nauhoina tyynessä\nilmassa, verhoten taistelutantereen.\n\nLuutnantti käski kahdenkymmenen sotamiehen kääntyä hyökkääviä\nveneitä vastaan, jotka airojen tarpomina linnun nopeudella kiitivät\njoen tyyntä pintaa. Saaren sisäosista tulevia tatareja ja kasakoita\nvastaan suunnattu kiväärituli kävi sentakia melkoista heikommaksi.\nSitä he näkyivät odottaneenkin.\n\nVääpeli lähestyi uudestaan luutnanttia.\n\n— Herra! Tatarit ottavat tikarit hampaisiinsa. Pian he heittäytyvät\nmeidän kimppuumme.\n\nJa aivan, oikein noin kolmesataa tataria, sapelit käsissä ja puukot\nhampaissa, valmistautuikin hyökkäämään. Heidän seurassaan oli\nmuutamia kymmeniä zaporogilaisia, viikatteet kädessä.\n\nOli nähtävästi tarkoitus rynnätä joka taholta, sillä hyökkääjien\nveneet olivat jo tulleet ampumamatkan päähän. Veneiden sivuilta\npöllähteli savupilviä. Kuulia alkoi kuin rakeita sataa luutnantin\nmiesjoukkoon. Molemmat veneet olivat täynnä voihkivia. Kymmenkunnan\nminuutin kuluttua oli puolet luutnantin miehistä kaatunut ja loput\ntaistelivat epätoivon vimmalla. Heidän kasvonsa olivat ruudinsavusta\nmustuneet, heidän kätensä väsyneet, katse oli käynyt sameaksi, silmät\nverestivät ja muskettien piiput alkoivat polttaa kämmeniä. Suurin osa\noli haavoittunut.\n\nÄkkiä täytti kauhea melu ja ulvonta ilman: tatarit alkoivat\nryntäyksensä.\n\nNopean liikkeen vaikutuksesta hälveni savu yhtäkkiä ja näkyviin\ntulivat luutnantin molemmat veneet, jotka olivat kokonaan mustan\ntatarilaisjoukon peitossa, ikäänkuin kaksi hevosenruumista, joita\nsusilauma raatelee. Tämä joukko töni, kuhisi, ulvoi, ponnisteli; se\nnäytti taistelevan oman itsensä kanssa ja tuhoutuvan. Toistakymmentä\nSkrzetuskin sotamiehistä teki vielä vastarintaa ja luutnantti itse\nseisoi maston ääressä, kasvot veressä, ammuttu nuoli vasemmassa\nolkapäässään ja vimmatusti puolustautuen. Hänen vartalonsa näytti\nympäröivän joukon keskellä jättiläiskokoiselta, sapeli välkähteli\nkuin salama, sen lyönteihin vastasivat voivotukset ja ulvonta.\nVääpeli ja eräs sotilas vartioivat häntä ja joukko peräytyikin\nvälistä näiden kolmen edestä. Mutta takaapäin sattunut lyönti kaatoi\nhänet kumoon ja sapelin iskuista meni hän tainnoksiin.\n\n— Eloon jääneet vietäkööt atamanin luo! karjui ääniä joukosta. —\nAntautukaa!\n\nMutta herra Skrzetuski antautui nyt vain Jumalalle, sillä äkkiä hän\nkalpeni ja horjahti veneen pohjalle.\n\n— Hyvästi, isä kulta! huudahti vääpeli epätoivoisella äänellä.\n\nHetken perästä kaatui hänkin. Hyökkääjien tunkeva joukko peitti\nveneen kokonaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nMittojen ja painojen vakausmiehen eli niinsanotun \"kantarejn\"\nmökissä Hassan Baszan esikaupungissa Siczissä istui pöydän ääressä\nkaksi zaporogilaista, vahvistaen itseään hirssiviinalla, jota\nhe hörppivät lakkaamatta pöydän keskellä olevasta puutuopista.\nToinen vanha, jo sammaltunut oli Filip Zachar, itse vakausmies,\ntoinen Anton Tatarczuk, czehryniläisen huonekunnan atamani, noin\nneljänkymmenvuotias mies, pitkä ja voimakas, kasvoissa villi ilme,\nsilmät vinossa niinkuin yleensä tatareilla. Molemmat puhuivat\nkeskenään hiljaa, ikäänkuin peläten, että joku heitä kuuntelisi.\n\n— Siis tänäpäivänä? kysyi vakausmies.\n\n— Tuskin sentään aivan heti, vastasi Tatarczuk. — Odotetaan vielä\nleiriatamania ja Tuhaj-beita, joka läksi Chmielnickin itsensä\nkanssa Bazawlukiin, koska horda nyt on siellä. Toverineuvosto on jo\nkokoontunut asepihalle, mutta huonekunnat kutsutaan neuvotteluun\nvielä ennen iltaa. Ennen yötä on jo kaikki selvillä.\n\n— Hm, ehkä käy hullusti, mutisi vanha Filip Zachar.\n\n— Kuule, kantarej, tiedätkö, että sillä oli kirje minulle.\n\n— Tiedän kyllä, sillä itse minä vein kirjeet leiriatamanille, ja\nminä olen kirjoitustaitoinen mies. Puolalaiselta löydettiin kolme\nkirjettä, yksi itse leiriatamanille, toinen sinulle ja kolmas\nnuorelle Barabaszille. Kaikki Siczissä tietävät sen jo.\n\n— Mutta kuka ne on kirjoittanut, tiedätkö sen?\n\n— Leiriatamanille kirjoitti itse ruhtinas, sillä kirjeessä oli hänen\nsinettinsä, mutta kuka teille kirjoitti, sitä en tiedä.\n\n— Varjele, laupias Jumala!\n\n— Jos sinua vaan ei siinä mainita selvästi puolalaisten ystävänä,\nniin ei ole hätää.\n\n— Varjele, laupias Jumala, toisti Tatarczuk.\n\n— Nähtävästi pelkäät.\n\n— Hyi olkoon, en minä mitään pelkää.\n\n— Mahdollista on myöskin, että leiriatamani kääntää ja vääntää\nkaikki kirjeet, sillä hänen omakin kallonsa on vaarassa. Oli siellä\nkirje yhtä hyvin hänelle kuin teillekin.\n\n— Ehkä.\n\n— Mutta jos sinä pelkäät jotakin...\n\nTässä vanha kantarej alensi ääntään entistä enemmän.\n\n— Lähde pakoon!\n\n— Mutta kuinka? Ja minne? kysyi levottomana Tatarczuk. —\nLeiriatamani on pannut vahdit kaikille saarille, ettei kukaan\npääsisi purjehtimaan ljahien luo ilmoittamaan mitä täällä tehdään.\nBazawlukissa pitävät tatarit tarkasti vahtia. Täältä ei pääse\nluiskahtamaan kalakaan, eikä lintukaan lennä täältä pois.\n\n— Piiloittaudu sitte itse Siczissä, mikäli voit.\n\n— Kyllä ne löytävät. Paitsi jos sinä piiloitat minut tynnyrien\nsekaan basaarissa. Sinä olet sukulaiseni!\n\n— En piiloittaisi omaa veljeänikään. Jos pelkäät kuolemaa, niin juo\nitsesi juovuksiin: humalassa et tunne mitään.\n\n— Ehkei kirjeessä ole mitään.\n\n— Mutta jos...\n\n— Voi surkeutta! voi surkeutta! sanoi Tatarczuk. — Minä en pelkää\nmitään. Minä olen hyvä kasakka ja ljahien vihollinen. Mutta vaikkei\nkirjeessä olisikaan mitään, niin piru ties, mitä se ljahi sanoo\nneuvoston edessä. Hän voi minut tuhota.\n\n— Se on kiukkuinen ljahi; ei hän sano mitään.\n\n— Olitko tänään hänen luonansa?\n\n— Olin. Voitelin hänen haavojansa tökötillä ja kaasin viinaa ja\ntuhkaa hänen kurkkuunsa. Kyllä hän paranee. Se on kiukkuinen ljahi.\nKerrotaan että hän Chortycassa teurasti tatareja, ennenkuin saivat\nhänet vangiksi, niinkuin sikoja. Ole sinä levollinen ljahin puolesta.\n\nSynkän kumea ääni katkaisi heidän keskustelunsa, asepihalla\nlyötiin rumpua. Kuullessaan tämän äänen säpsähti Tatarczuk ja\nhypähti pystyyn. Tavaton levottomuus kuvastui hänen kasvoillaan ja\nliikkeissään.\n\n— Nyt soitetaan neuvotteluun, sanoi hän, hätäisesti hengittäen. —\nVarjele laupias Jumala! Filip, älä sano, mistä ja kenen kanssa olet\npuhunut. Varjele, laupias Jumala!\n\nSen sanottuaan tarttui Tatarczuk viinatuoppiin, nosti sen molemmin\nkäsin huulilleen ja joi, joi, aivan kuin tahtoen juoda itsensä\nkuoliaaksi.\n\n— Menkäämme nyt, sanoi vakausmies. Rummunpärinä kumisi yhä\nkuuluvammin.\n\nHe menivät ulos huoneesta. Hassan Baszan esikaupungin erotti\nasepihasta vain valli, joka ympäröi varsinaista kasarmikaupunkia\nja portti, jonka yläpuolella oli korkea torni. Sieltä ammottivat\ntykkien kidat. Hassan Baszan keskellä oli vakausmiehentalo ja\nkauppa-atamanien mökit. Jotenkin laajan torin ympärillä olivat ladot,\njoissa kauppapuodit sijaitsivat. Ne olivat yleensä surkeannäköinä\nrakennuksia, häthätää kokoonkyhättyjä tammihirsistä, joita\nrunsaasti saatiin Chortycasta, ja katetut risuilla ja kaislalla.\nItse mökit, niiden joukossa myöskin vakausmiehen asumus, olivat\nmetsästäjämajojen näköiset, sillä ainoastaan niiden katot kohosivat\nyläpuolelle maanpintaa. Nämä katot olivat mustat ja savuttuneet,\nsillä kun mökissä poltettiin tulta, tunki savu ei ainoastaan\nräppänän, vaan koko katon läpi ja silloin saattoi luulla, ettei\nedessä ollut ihmisasunto, vaan risu- ja kaislaläjä, jossa poltettiin\ntervaa. Mökeissä vallitsi ikuinen pimeys, siksi pidettiinkin niissä\nalituisesti pärevalkeaa. Puotilatoja oli muutamia kymmeniä. Niitä\noli sekä sellaisia, jotka olivat huonekuntien omaisuutta että\nmuukalaispuoteja, joissa välistä tatarit ja valakialaiset rauhan\naikana kaupittelivat tavaroitaan. Edelliset myivät nahkoja, itämaisia\nkankaita, aseita ja kaikenlaista muuta tavaraa, jälkimäiset etupäässä\nviiniä. Mutta muukalaispuodeissa oli vain harvoin myyjiä, koska\nkauppa tässä villissä pesässä useimmiten muuttui ryöstöksi, josta\nei vakausmies eivätkä puotiatamanit voineet pidättää joukkoja.\nLatojen välissä oli myöskin kolmekymmentä kahdeksan huonekunnille\nkuuluvaa kapakkaa ja niiden edessä makasi aina tunkioiden, lastujen,\ntammipölkkyjen ja hevoslannan keskellä tajuttoman juopumuksen tilassa\nzaporogilaisia, toiset vaipuneina sikeään uneen, toiset vaahto\nhuulilla tai väännellen itseään viinahulluuden kouristuksissa.\nMuutamat puolihumalaiset ulvoivat kasakkalauluja, syljeskelivät,\ntappelivat tai suutelivat, kirosivat kasakan kohtaloa tai itkivät\nkasakkain kurjuutta ja tallailivat makaavien päitä tai rintoja.\nVasta silloin, kun oli lähdettävä sotaretkelle tatareja vastaan\ntai Vähä-Venäjälle, käskettiin pysymään raittiina ja retkelle\nlähtevät rangaistiin kuolemalla, jos heidät tavattiin juovuksissa.\nMutta tavallisina aikoina, varsinkin puotitorilla, olivat melkein\nkaikki juovuksissa: kantarej ja puotiatamanit, myyjät ja ostajat.\nViinanhaju, sekaantuneena tervan, kalojen, savun ja hevosnahkojen\nkatkuun täytti alituisesti ilman koko tässä esikaupungissa, joka\npuotiensa kirjavan tavaran puolesta muistutti jotakin puoleksi\nturkkilaista, puoleksi tatarilaista kaupunkia. Puodeissa myytiin\nkaikkea mitä ikinä saattoi ryövätä Krimistä, rumenilaisista maista\ntai Anatolian rannikoilta. Siellä oli räikeänvärisiä itämaisia\nkankaita, kultalankaa, altembassia, brokaadia, verkaa, karttuunia,\ndrelliä ja palttinaa, pronssisten ja rautaisten tykkien kappaleita,\nnahkoja, turkkeja, kuivattua kalaa, luumuja ja turkkilaisia\nmakeisia, kirkkoastioita, messinkisiä puolikuita, joita oli\nryövätty minareteista, tai kullattuja ristejä, joita oli riistetty\nkreikanuskoisista kirkoista, ruutia ja lyömäaseita, nuijia, keihäitä\nja satuloita. Ja kaikkien näiden sekalaisten esineiden ja värien\nkeskellä kiertelivät ihmiset, puettuina mitä erilaisimmista puvuista\notettuihin rääsyihin, kesällä puolialastomina, aina puolivilleinä,\nsavuttuneina, mustina, liassa ja noessa, täynnä märkähaavoja\njättiläissääskien puremista, sääskiä kun oli miljoonittain\nCzertomelikin rannalla, ja kuten yllä sanottiin, ikuisesti\njuovuksissa.\n\n[Hyökkäyksensä aikana zaporogilaiset eivät säästäneet ketään eivätkä\nmitään. Ennen Chmielnickin aikoja ei Ziczissä ollut mitään kirkkoa.\nEnsimäisen kreikanuskoisen kirkon rakennutti juuri Chmielnicki;\nsiellä ei yleensä kysytty mitä uskoa kukin oli, se mitä kerrotaan\nsuistolaisten uskonnollisesta mielialasta, on tarua.]\n\nTällä hetkellä oli koko Hassan Basza'ssa vielä enemmän ihmisiä kuin\ntavallisesti. Portit ja kapakat suljettiin, sillä kaikki kiirehtivät\nasepihalle, jossa neuvottelun tuli tapahtua. Filip Zachar ja Anton\nTatarczuk kulkivat muiden mukana, mutta viimemainittu jätätteli\njäljelle, kulki laiskasti ja päästi joukon edelle. Yhä selvemmäksi\nkävi levottomuus hänen kasvoillaan. He menivät vallihaudan sillan\nyli, kävivät sisään portista ja tulivat laajalle asepihalle, jota\nympäröi noin kolmekymmentä kahdeksan isoa, puista rakennusta. Ne\nolivat huonekuntain taloja, jonkinlaisia kasarmeja, joissa kasakat\nasuivat. Nämä huonekuntatalot olivat kaikki samankokoiset ja\ntoistensa kaltaiset, ne erotettiin toisistaan vain nimitysten kautta,\njotka olivat annetut Ukrainan kaupunkien mukaan, ja niiden mukaan\nnimitettiin myöskin kasakkarykmentit. Yhdessä nurkassa pihaa kohosi\nneuvoston talo. Siellä istuvat atamanit, leiriatamanin toimiessa\nesimiehenä, mutta joukot eli niinsanottu toverikunta neuvotteli\ntaivasalla, lähetellen vähänpäästä edustajia vanhain neuvoston luo ja\nvälistä myöskin tungeskellen neuvostotalon sisään, harjoittaakseen\npakkovaikutusta neuvotteleviin.\n\nAsepihalla oli tungos jo tavaton, sillä leiriatamani oli koonnut\nSicziin kaikki saarille, joille ja niityille hajaantuneet sotajoukot.\n\"Toverikunta\" oli siten tavallista lukuisampi. Aurinko oli vaipumassa\nlännen puoleen, ja siksi oli ajoissa sytytetty toistakymmentä\ntervatynnyriä. Siellä täällä oli myöskin viinatynnyrejä, joita\njokainen huonekunta oli hankkinut itseään varten, ja ne lisäsivät\nmelkoisesti tarmoa neuvotteluihin. Järjestystä eri huonekuntain\nvälillä valvoivat esaulit, asestettuina raskailla tamminuijilla,\nvoidakseen hillitä niillä neuvottelevia, ja pistoleilla suojellakseen\nomaa henkeään, joka usein oli vaarassa.\n\nFilip Zachar ja Tatarczuk menivät suoraan neuvottelutaloon, koska\ntoinen heistä vakausmiehenä, toinen taas huonekunnan atamanina oli\noikeutettu istumaan vanhain neuvostossa. Neuvoston tuvassa oli vain\nyksi ainoa pieni pöytä, jonka edessä istui sotakirjuri. Atamanien ja\nleiriatamanien paikat olivat pitkin seiniä ja peitetyt taljoilla.\nMutta tällä hetkellä ne vielä olivat tyhjinä. Leiriatamani käveli\npitkin askelin tuvan lattialla ja huonekunta-atamanit olivat\nkokoontuneet pieniin ryhmiin ja keskustelivat hiljaa, vain välistä\nkuului joku äänekkäämpi kirous. Tatarczuk huomasi, etteivät edes\nhänen tuttavansa ja ystävänsä olleet häntä näkevinään, siksi\nlähestyi hän suoraan nuorta Barabaszia, joka oli samassa asemassa\nkuin hänkin. Toiset katselivat heihin kulmiensa alta, mutta nuori\nBarabasz ei paljoa välittänyt siitä, koska hän ei käsittänyt, mitä he\ntarkoittivat. Hän oli kaunis mies ja tavattoman väkevä. Sen nojalla\nhän olikin päässyt huonekunta-atamanin arvoon, sillä muuten hän koko\nSiczissä kulki tyhmyrin maineessa. Sentähden häntä sanottiinkin\n\"hölmöatamaniksi\" ja jokainen hänen sanansa herätti aina naurun\nhohotuksen vanhain neuvostossa.\n\n— Jos vähän odotamme, niin ehkä saamme mennä kivi kaulassa veteen,\nkuiskasi hänelle Tatarczuk.\n\n— Miksikä niin? kysyi Barabasz.\n\n— No etkö ole kuullut kirjeistä?\n\n— Saakeli soikoon! olenko minä kirjoittanut joitakin kirjeitä?\n\n— Näetkö, kuinka ne katselevat meitä kulmainsa alta?\n\n— Jos minä löisin jotakuta heistä kalloon, niin että silmä vuotaisi\nmaalle, niin eivätpäs katselisi, sanoi Barabasz vähävenäjän kielellä.\n\nUlkoa kuuluvat huudot ilmaisivat että jotakin oli tulossa. Tuvan ovet\naukenivat selkoisen selälleen ja sisään astui Chmielnicki Tuhaj-bein\nseurassa. Heitä tervehdittiin iloisesti. Muutama kuukausi sitten oli\nTuhaj-bei, uljain tatarilaismurzoista ja suistolaisten kauhu, ollut\nhirveän vihan esineenä Siczissä — nyt heitteli toverikunta taasen\nlakkejansa ilmaan hänet nähdessään, pitäen häntä Chmielnickin ja\nzaporogilaisten hyvänä ystävänä.\n\nTuhaj-bei astui sisään edellä ja hänen jäljessään Chmielnicki,\nkädessään sotanuija, zaporogilaisten sotajoukkojen hetmanin merkki.\nTätä virkaa hän oli hoitanut siitä asti kun hän palasi Krimistä,\nsaatuaan apujoukkoja khanilta. Kasakkajoukot olivat nostaneet hänet\nkäsilleen ja, lyötyään auki sota-aarreaittansa ovet, tuoneet hänelle\nnuijan, lipun ja sinetin, joita tavallisesti kannettiin hetmanin\nedessä. Ja siitä hän oli melkoisesti muuttunut, näkyi, että hän\npersoonassaan edusti koko Zaporozen hirvittävää voimaa. Hän ei enään\nollut vääryyttä kärsivä, arojen läpi Sicziin karannut Chmielnicki,\nvaan hetmani Chmielnicki, verinen henki, jättiläinen, joka kosti itse\nkarsimansa vääryyden miljoonille.\n\nJa kuitenkaan hän ei ollut saanut murretuksi kahleitansa, vaan\njoutunut uusiin, raskaampiin. Se näkyi koko hänen suhteestaan\nTuhaj-beihin. Hän, Zaporozen hetmani oli täällä Zaporozen sydämessä\ntoisella sijalla tatarilaisen jälkeen. Hän sieti nöyränä tämän\nylpeyttä ja sanomattoman ylenkatseellista kohtelua, hän oli vasallin\nsuhteessa hallitsevaan herraan. Ja niin täytyikin olla. Chmielnicki\nsai kaikesta kasakkain joukossa nauttimastaan luottamuksesta ja\narvonannosta kiittää tatareja ja khanin armoa, khanin, jonka\nedustajana oli villi ja raivoisa Tuhaj-bei. Mutta Chmielnicki osasi\nrinnassaan yhdistää paisuttavan ylpeyden nöyryyteen, yhtähyvin kuin\nrohkeuden viekkauteen. Siinä miehessä oli jalopeuraa ja kettua,\nkotkaa ja käärmettä. Ensi kertaa kasakkayhteiskunnan olemassaolon\naikana esiintyi tatarilainen herrana keskellä Sicziä. \"Toverikunta\"\nheitteli lakkeja ilmaan pakanan edessä. Sellaiset olivat nyt ajat.\n\nNeuvottelu alkoi. Tuhaj-bei asettui keskelle, paksuimmalle\ntaljakimpulle, väänsi jalat ristiin alleen ja alkoi pureskella\nkuivattuja auringonkukansiemeniä ja syljeskeli kuoret eteensä\nkeskelle tupaa. Hänen oikealla puolellaan istui Chmielnicki\nnuijineen, vasemmalla leiriatamani ja atamani- ja \"toverikunnan\"\nedustajat etäämpänä pitkin seiniä. Keskustelut hiljenivät ja ulkoa\nkuului vain taivasalla neuvottelevan joukon häly ja kumea kohina,\njoka muistutti aaltojen pauhinaa. Chmielnicki alkoi puhua: [Siczin\nkasakkain neuvottelut on päiväkirjassaan kuvannut Erich Lassota,\nkeisarin lähettiläs Zaporozessa v. 1594.]\n\n— Hyvät herrat! Majesteetillisen Krimin tsaarin armosta,\nhyväntahtoisuudesta ja jalomielisyydestä, Krimin tsaarin, monien\nkansain herran ja taivaankappaleitten sukulaisen ja armollisen\nPuolan kuninkaan Wladislawin, meidän herramme luvalla ja urheitten\nzaporogilaisjoukkojen vapaasta tahdosta ja luottaen viattomuuteemme\nja Jumalan vanhurskauteen, lähdemme kostamaan kauheita ja julmia\nvääryyksiä, joita me kristittyinä olemme kärsineet, niin kauvan\nkuin olemme voineet, viekkailta ljaheilta, komisarjuksilta,\nstarostoilta ja isännöitsijöiltä, koko aatelilta ja juutalaisilta.\nJa näiden vääryyksien takia te, hyvät herrat, ja koko zaporogilainen\nsotajoukko olette vuodattaneet paljon kyyneliä ja antaneet minulle\nhetmanin nuijan, jotta minä voisin teille tehokkaammin muistuttaa\nmeidän ja sotajoukkojemme viattomuutta. Tämän huomioon ottaen\nlähdin minä teidän luvallanne, hyvät herrat, pyytämään apua\ntatarilaisten majesteetilliselta tsaarilta ja hän on tarjonnut\nmeille apuansa. Mutta ollessamme jo valmiina ei hämmästykseni\nollut vähäinen, kun kuulin, että keskellämme voi olla pettureita,\njotka pitävät yhtä viekkaitten ljahien kanssa ja ilmoittavat\nheille meidän valmistuksistamme, niin että kaikkien niiden, jotka\novat sellaisia, täytyy tulla rangaistuiksi teidän tahtonne ja\njalomielisyytenne mukaan. Ja me pyydämme, että kuulisitte ne\nkirjeet, jotka meidän vihollisemme ruhtinas Wisniowieckin lähetti\non tuonut tänne, ei lähettiläänä, vaan vakoilijana, joka tahtoo\nvaania meidän valmistuksiamme ja meidän ystävämme Tuhaj-bejn hyvää\ntahtoa ja kavaltaa meidät ljaheille. Josta kaikesta leiriatamani\nminun uskollisena ystävänäni on ilmoittanut Tuhaj-bejlle ja koko\nsotajoukolle, jotta te voisitte tuomita hänet rangaistavaksi kuin\nmyöskin ne, joille hän on tuonut kirjeitä.\n\nChmielnicki vaikeni. Hälinä akkunain takana kävi yhä äänekkäämmäksi,\nsotakirjuri nousi ja alkoi lukea ensinnä ruhtinaan kirjettä\nleiriatamanille, joka alkoi sanoilla: \"me Jumalan armosta Lubnien,\nChorolin, Prilukan, Hadziaczin ruhtinas ja herra y.m., Vähävenäjän\nvojevoda y.m., starosta y.m.\" Kirje oli aivan virallinen. Ruhtinas,\njoka oli kuullut, että sotajoukot oli koottu \"niityiltä\" kysyi\natamanilta, oliko tämä totta ja pyysi samalla, että hän kristittyjen\nmaiden rauhan takia luopuisi sellaisista aikomuksista. Samoin että\nhän jättäisi Chmielnickin, jos tämä nostattaisi Siczin kapinaan,\nkomisarjuksille, jotka itsekin siitä muistuttavat. Toinen kirje\noli herra Grodzickilta, niinikään suur-atamanille, kolmas ja\nneljäs olivat Zacwilichowskilta ja Czerkasyn vanhalta päälliköltä\nTatarczukille ja Barabaszille. Niissä kaikissa ei ollut mitään,\nmikä saattoi tehdä epäilyksenalaisiksi henkilöt, joille ne olivat\nosoitetut. Zacwilichowski pyysi Tatarczukilta vain, että tämä pitäisi\nhuolta kirjeen tuojasta ja olisi hänelle apuna kaikessa.\n\nTatarczuk veti syvältä henkeään.\n\n— Mitä sanotte näistä kirjeistä, hyvät herrat? kysyi Chmielnicki.\n\nKasakat vaikenivat. Kaikki neuvottelut alkoivat, kunnes viina\nlämmitti pään, aina sillä tavalla, ettei kukaan atamaneista tahtonut\nensimäisenä käyttää puheenvuoroa. He tekivät sen yksinkertaisina\nja viekkaina miehinä etupäässä siksi, että pelkäsivät lausuvansa\ntyhmyyden, joka voisi saattaa ehdotuksen tekijän naurunalaiseksi\ntai tuottaa hänelle koko elinajaksi jonkun pilkallisen liikanimen.\nNiin oli laita Siczissä, missä keskellä suurinta yksinkertaisuutta\ntaipumus pilkantekoon oli kuulumattoman kehittynyt samoinkuin pelko\njoutua pilkanalaiseksi.\n\nKasakat siis vaikenivat. Chmielnicki rupesi uudelleen puhumaan:\n\n— Leiriatamani, meidän veljemme ja vilpitön ystävämme, minä uskon\natamaniin, niinkuin omaan sieluuni ja joka sanoisi jotakin muuta, se\nhautoisi mielessään petosta. Atamani on vanha toveri ja sotilas.\n\nSen sanottuaan hän nousi ja suuteli leiriatamania.\n\n— Hyvät herrat, vastasi siihen leiriatamani, — minä kokoan joukot,\nmutta hetmani olkoon johtaja. Mitä tulee lähettilääseen, niin hän on\nminun, koska hänet on lähetetty luokseni. Ja koska hän on minun, niin\nminä lahjoitan hänet teille.\n\n— Te, herrat edustajat, viekää terveisiä atamanille, sanoi\nChmielnicki, — sillä hän on oikeamielinen mies, ja palatkaa\nkertomaan \"toverikunnalle\", että jos joku on kavaltaja, niin ei hän\nainakaan. Hän on ensimäisiä, jotka ovat asettaneet vartiostoja, hän\non käskenyt ottamaan kiinni kavaltajat, jotka aikovat mennä ljahien\nluo. Te, herrat edustajat, sanokaa, että hän ei ole petturi, vaan\nettä hän on paras meistä kaikista.\n\nHerrat edustajat kumartuivat ensinnä Tuhaj-bejn vyötä kohden ja\nhän itse pureskeli koko ajan suurimmalla välinpitämättömyydellä\nauringonkukansiemeniä. Sitte he samoin kumarsivat Chmielnickiä sekä\nleiriatamania ja lähtivät ulos huoneesta. Hetken perästä ilmaisi\niloinen hälinä akkunoiden alla, että edustajat olivat täyttäneet\ntehtävänsä.\n\n— Eläköön meidän leiriatamanimme! Eläköön! huudettiin kähein äänin\nniin lujaan, että huoneen seinät tuntuivat tärisevän perustuksiaan\nmyöten.\n\nSamassa kuului pyssyjen ja pistolien laukauksia. Edustajat palasivat\nja istuutuivat uudelleen huoneen nurkkaan.\n\n— Hyvät herrat! sanoi Chmielnicki, kun melu akkunoiden alla oli\nhiukkasen vaiennut, — te olette jo viisaasti tuominneet, että\nleiriatamani on rehellinen mies. Mutta jos atamani ei ole petturi,\nniin kuka on petturi? Kenellä on ystäviä ljahien joukossa, kenen\nkanssa he ovat salaneuvoissa, kenelle he kirjoittavat kirjeitä, kenen\nhuomaan he suosittelevat lähettiläänsä persoonan, kuka on petturi?\n\nNäin sanoessaan kohotti Chmielnicki yhä ääntään ja loi ilkkuvan\nsivukatseen Tatarczukin ja nuoren Barabaszin puoleen, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut osoittaa nimenomaan heitä. Huoneessa syntyi hälinä.\nUseat äänet alkoivat huutaa: \"Barabasz ja Tatarczuk!\" Muutamat\nhuonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, edustajienkin joukossa\nalkoi kuulua huutoja: \"Surma heille!\"\n\nTatarczuk kalpeni, mutta nuori Barabasz alkoi hämmästynein silmin\nkatsella läsnäolevia. Hänen laiska ajatuksensa yritti jonkun\najan kuluttua arvata mistä häntä syytetään ja lopuksi hän sanoi\nvähävenäjän kielellä:\n\n— Ei koira tule syömään lihaa!\n\nSen sanottuaan purskahti hän tylsämieliseen nauruun ja hänen mukanaan\nkaikki muutkin. Yhtäkkiä suurin osa huonekunta-atamaneja alkoi\nvillisti nauraa, itsekään tietämättä miksi.\n\nÄänet ikkunan takana kävivät yhä kuuluvammiksi. Nähtävästi alkoi\nviina jo lämmittää päitä. Ihmisaallon kohina kävi joka hetki\nmahtavammaksi.\n\nMutta Anton Tatarczuk nousi, kääntyi Chmielnickin puoleen ja alkoi\npuhua:\n\n— Mitä minä olen teille tehnyt, herra zaporogilaisten hetmani, kun\nte vaaditte minun kuolemaani? Mihin minä olen syypää? Komisarjus\nZacwilichowski on kirjoittanut minulle kirjeen — entä sitte? Onhan\nruhtinaskin kirjoittanut leiriatamanille ja olenko minä saanut\nkirjettä? En. Ja jos olisin saanut, niin mitä olisin tehnyt? Olisin\nmennyt kirjurin luo ja käskenyt häntä lukemaan sen itselleni. Sillä\nen minä osaa kirjoittaa enkä lukea. Ja te tietäisitte kaikki, mitä\nkirjeessä on. Mutta puolalaista en minä ole omin silmin nähnytkään,\nniin että olenko minä petturi? Hei, veljet zaporogilaiset, Tatarczuk\non ollut teidän kanssanne Krimissä ja kun lähdettiin sotaretkelle\nValakiaan, niin lähti hänkin Valakiaan. Kun marssittiin Smolenskia\nkohden, niin lähti hänkin Smolenskia kohden, tappeli teidän\nkanssanne, uljaat kasakat, eli teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja\nvuodatti vertaan teidän kanssanne, uljaat kasakat — ja näki nälkää\nteidän kanssanne, uljaat kasakat, ja niin hän ei ole ljahi eikä\npetturi, vaan kasakka, teidän veljenne, ja jos herra hetmani vaatii\nhänen kuolemaansa, niin sanokoon, miksi hän sitä vaatii? Mitä minä\nolen hänelle tehnyt? Millä osoittanut vilpillisyyttä? Ja te, veljet,\narmahtakaa ja tuomitkaa oikeamielisesti!\n\n— Tatarczuk on kunnon kasakka! Tatarczuk on rehellinen mies!\nhuusivat muutamat äänet.\n\n— Sinä, Tatarczuk, olet kunnon kasakka, sanoi Chmielnicki, — enkä\nminä ahdista sinua, sillä sinä olet minun ystäväni etkä ljahi,\nvaan kasakka, meidän veljemme. Ja jos ljahi olisi petturi, niin\nminä en surisi enkä itkisi, mutta jos hyvä kasakka on petturi, jos\nminun ystäväni on petturi, niin minun sydäntäni ahdistaa ja säälin\nhyvää kasakkaa. Mutta koska olet ollut Krimissä ja Valakiassa\nja Smolenskin luona, niin sinun syntisi on vielä sitä suurempi,\nettä nyt vilpillisesti olet tahtonut ilmiantaa puolalaiselle\nzaporogilaisten valmistukset ja tarkoitukset. Sinulle on kirjoitettu,\nettä antaisit lähettiläälle apua kaikessa mitä hän haluaa ja\nsanokaa, herrat atamanit, mitä ljahi voisi haluta? Eikö minun ja\nvilpittömän ystävämme Tuhaj-bejn kuolemaa? Eikö zaporogilaisten\nsotajoukkojen turmiota? Niin, sinä Tatarczuk, olet vikapää etkä voi\nsitä toiseksi todistaa. Ja Barabaszille kirjoitti hänen setänsä,\nCzerkasyn päällikkö, Czaplinskin ystävä ja ljahien ystävä, joka\npidätti luonansa privilegiokirjat, että zaporogilaissotajoukko ei\nsaisi niitä, ja kun näin on, ja minä vannon Jumalan kautta, että ei\nole toisin, niin te molemmat olette syypäät ja pyytäkää armahdusta\natamaneilta, minäkin pyydän teidän kanssanne, vaikka teidän syynne on\nraskas ja petos ilmeinen.\n\nSilloin kuului ikkunan takaa ei enään melua ja humua, vaan ikäänkuin\nmyrskyn pauhinaa. Toverikunta tahtoi tietää, mitä neuvottelutuvassa\ntehdään ja lähetti uudestaan edustajia.\n\nTatarczuk tunsi, että hän oli hukassa. Nyt hän muisti, että hän\nviikko sitten oli atamanien kokouksessa vastustanut nuijan antamista\nChmielnickille ja liittoa tatarien kanssa. Kylmät hikipisarat\nvaluivat alas pitkin hänen otsaansa. Hän ymmärsi, ettei hän enään\nvoi pelastua. Mitä taas tulee nuoreen Barabasziin, oli selvää,\nettä Chmielnicki tahtoi kostaa Czerkasyn vanhalle päällikölle,\njoka syvästi rakasti veljensä poikaa. Mutta Tatarczuk ei tahtonut\nkuolla. Hän ei olisi kalvennut sapelin iskua, ei kuulaa, eikä edes\npaaluunpistämistä, mutta kuolema, joka häntä nyt odotti, pöyristytti\nhäntä. Ja käyttäen hyväkseen hetken hiljaisuutta, joka vallitsi\nChmielnickin puheen jälkeen, hän huusi läpitunkevalla äänellä:\n\n— Kristuksen nimessä, veljet atamanit, sydämelliset ystävät,\nälkää tuhotko viatonta, sillä minä en ole nähnyt ljahia enkä\npuhunut hänen kanssaan. Armahtakaa, veljet! En tiedä mitä tuo ljahi\nolisi minulta tahtonut. Kysykää häneltä itseltään. Minä vannon\nKristuksen, Vapahtajan, pyhän puhtaimman Neitseen, pyhän Nikolai\nIhmeittentekijän, pyhän arkkienkeli Mikaelin kautta, että te tuhoatte\nviattoman sielun!\n\n— Tuokaa tänne ljahi! huusi vanhain neuvostosta vakausmies.\n\n— Ljahi tänne! ljahi tänne! huusivat huonekuntain atamanit.\n\nSyntyi hämminki; toiset ryntäsivät viereiseen huoneeseen, jonne vanki\noli suljettu, tuodakseen hänet neuvoston eteen, toiset lähenivät\nuhkaavina Tatarczukia ja Barabaszia. Mirgorodin huonekunnan atamani\nHladki huusi ensinnä: \"kuolema heille\"! Edustajat toistivat huudon,\nmutta Czarnota hypähti ovelle, aukaisi sen ja huusi kokoontuneille\njoukoille:\n\n— Herrat toverit, Tatarczuk on petturi ja Barabasz on petturi —\nkuolema heille!\n\nJoukko vastasi kauhealla ulvonnalla. Huoneessa syntyi sekamelska.\nKaikki huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, toiset huusivat:\n\"ljahi, ljahi!\" toiset koettivat hillitä melskettä, mutta samassa\nmeni ovi tunkeilevan joukon painosta selkoisen selälleen ja pihalla\nneuvotteleva lauma törmäsi keskelle huonetta. Kauhean näköiset,\nraivosta huumaantuneet miehet täyttivät huoneen, pauhaten, puiden\nnyrkkiä, kiristellen hampaita, levittäen ympärilleen viinanhajua ja\nhuutaen juopunein äänin: \"Kuolema Tatarczukille! paaluun Barabasz!\nAntakaa petturit tänne! tuokaa heidät asepihalle!\" \"Lyö, lyö\nkuoliaaksi!\" ja sadat kädet ojentuivat samassa hetkessä ottamaan\nonnettomia uhreja. Tatarczuk ei tehnyt vastarintaa, voihki vain\nläpitunkevalla äänellä, mutta nuori Barabasz alkoi puolustaa itseään\npelottavalla voimalla. Hän oli vihdoinkin ymmärtänyt, että hänet\ntahdotaan murhata. Kauhu, epätoivo ja raivo kuvastuivat hänen\nkasvoillaan. Vaahto peitti hänen huulensa ja rinnasta tunkeutui\neläimellinen karjuna. Kaksi kertaa riuhtaisi hän itsensä irti\nmurhamiestensä käsistä ja kaksi kertaa heidän kätensä tarttuivat\nhänen olkapäihinsä, rintaansa, leukaansa ja ohimopalmikkoonsa.\nHän riuhtoi, puri, karjui, kaatui maahan ja nousi uudestaan,\nverissään, hurjana. Häneltä revittiin vaatteet, hiukset Päästä,\npuhkaistiin silmä, vihdoin häneltä, kun hän oli joutunut seinää\nvastaan, väännettiin käsi poikki. Silloin hän kaatui. Ahdistajat\nkävivät kiinni hänen jalkoihinsa ja raastoivat hänet yhdessä\nTatarczukin kanssa asepihalle. Siellä vasta, tervatynnyreiden\nja nuotioiden valossa, alkoi pikamestaus. Muutama tuhat miestä\nryntäsi tuomittujen päälle, repi heidät kappaleiksi, ulvoen ja\ntaistellen keskenään siitä, kuka pääsisi uhrien kimppuun. Heitä\ntallattiin jaloin, heidän ruumiistaan revittiin kappaleita, villi\nlauma pyöri heidän ympärillään hullaantuneiden joukkojen kauheassa,\nsuonenvedontapaisessa liikkeessä. Välistä nostivat veriset kädet\nilmaan kaksi jo muodottomaksi muuttunutta ihmisruumista, välistä ne\nuudestaan paiskattiin maahan. Kauempana seisovat karjuivat täyttä\nkurkkua, että uhrit olivat heitettävät veteen tai laahattavat\npalavan tervatynnyrin päälle, juopuneet alkoivat tapella keskenään,\nhurjuudessaan sytyttivät muutamat tuleen kaksi viinatuoppia, jotka\nvalaisivat helvetillistä näytelmää väräjävällä, sinertävällä\nvalollaan. Taivaalta katseli sitä myöskin kuu, tyynenä, kirkkaana,\nleppeänä.\n\nNiin rankaisi \"toverikunta\" pettureitaan.\n\nMutta neuvoston tuvassa oli, siitä hetkestä kun kasakat olivat\nlaahanneet ulos Tatarczukin ja nuoren Barabaszin, jälleen hiljennyt\nja atamanit istuivat entisille paikoilleen seinien ääreen, sillä\nviereisestä huoneesta tuotiin vanki.\n\nVarjo lankesi hänen kasvoilleen, kun tulikin oli uunista sammunut,\nja hämärässä näkyi vain komeavartaloinen mies pystypäisenä ja\nylpeänä, vaikka kädet olivat sidotut yhteen niininuoralla. Hladki\nheitti huoneeseen kimpun päreitä ja hetken päästä paloi iloinen\nliekki, valaen kirkasta loimuaan Chmielnickiin päin kääntyneen vangin\nkasvoille.\n\nHänet nähdessään Chmielnicki säpsähti.\n\nVanki oli — herra Skrzetuski.\n\nTuhaj-bej sylkäisi auringonkukansiementen kuoret suustaan ja mutisi\nvähävenäjän kielellä:\n\n— Minä tunnen tuon puolalaisen — hän on ollut Krimissä.\n\n— Kuolema hänelle! huusi Hladki.\n\n— Kuolema! toisti Czarnota.\n\nChmielnicki oli jo päässyt mielenliikutuksensa herraksi. Hän katsahti\npikaisesti Hladkiin ja Czarnotaan, jotka tämän katseen vaikutuksesta\nvaikenivat, ja sitte hän kääntyi leiriatamanin puoleen, sanoen:\n\n— Minäkin tunnen hänet.\n\n— Mistä sinä olet? kysyi leiriatamani Skrzetuskilta.\n\n— Olen lähettiläänä tullut luoksesi, leiriatamani, mutta Chortycassa\nhyökkäsivät ryövärit kimppuuni ja vasten tapoja, joita villeimmätkin\nkansat noudattavat, löivät minua. Ja huolimatta lähettiläsarvostani\nja syntyperästäni he haavoittivat minut, kohtelivat minua huonosti\nja toivat minut vankina tänne, jonka seikan hänen armonsa ruhtinas\nJeremi Wisniowiecki kyllä on pitävä muistossaan sinun varaltasi\nherra, leiriatamani.\n\n— Miksikäs sinä osoitit pahaa sisuasi ja löit nuijallasi kuoliaaksi\nkelpo kasakan? Miksi sinä tapoit neljä kertaa niin monta kuin teitä\noli itseänne? Etkö sinä tullut tänne tuomaan kirjettä katsellaksesi\nmeidän valmistuksiamme ja ilmoittaaksesi niistä ljaheille? Me\ntiedämme myöskin, että sinulla oli kirjeitä zaporogilaisarmeijan\npettureille, jotta voisit yhdessä heidän kanssansa valmistella koko\nsotajoukon turmiota ja siksi sinua ei otetakaan vastaan lähettiläänä,\nvaan petturina ja sellaisena tulet saamaan oikeudenmukaisen\nrangaistuksen.\n\n— Erehdyt, leiriatamani ja sinä omavaltaisesti arvoosi noussut\nhetmani, sanoi luutnantti, kääntyen Chmielnickin puoleen. — Jos\nminulla on ollut kirjeitä, niin on jokaisella lähettiläällä, joka\nmatkustaa vieraihin maihin, tapana ottaa kirjeitä tuttavilta\ntuttaville, jotta hän itsekin niiden kautta saisi tuttavia\nvieraissa maissa. Mutta minä tulin tänne mukanani ruhtinaan kirje,\nen valmistellakseni teille turmiota, vaan pidättääkseni teitä\nsellaisista teoista, jotka voivat viedä laittomiin yrityksiin\nvaltakuntaa vastaan ja tuottaa teille itsellenne ja koko\nzaporogilaissotajoukolle turmion ja perikadon. Ketä vastaan te\nnostatte jumalattoman kätenne? Ketä vastaan te, jotka kutsutte\nitseänne kristikunnan puolustajiksi, teette liiton pakanoiden\nkanssa? Kuningasta, aatelissäätyä ja koko valtakuntaa vastaan! Siksi\nolette te pettureita enkä minä ja siksi sanon teille, että jollette\nnöyryydessä ja kuuliaisuudessa koeta hyvittää pahoja tekojanne, niin\npaha teidät perii! Ovatko Pawlukin ja Nalewajkon ajat jo hävinneet\nmuistostanne? Oletteko jo unohtaneet heidän rangaistuksensa?\nMuistakaa siis, että Puolan valtakunnan kärsivällisyys on jo loppunut\nja miekka riippuu teidän päittenne päällä.\n\n— Haukut, pirun sikiö, päästäksesi kuoleman kynsistä! huusi\nleiriatamani, — mutta sinua eivät auta uhkauksesi eivätkä mahtavat\nsanasi.\n\nMyöskin muut atamanit alkoivat kiristellä hampaitaan ja kalistella\nsapelejaan. Mutta herra Skrzetuski nosti päänsä entistä korkeammalle\nja sanoi:\n\n— Älä luule, leiriatamani, että minä pelkään kuolemaa tai puolustan\nhenkeäni tai todistelen viattomuuttani. Aatelismiehenä voin joutua\nvain vertaisteni tuomittavaksi enkä minä seiso tässä tuomarien, vaan\nryövärien edessä, en aatelin edessä, vaan moukkien, en sotilaiden,\nvaan raakalaisten ja minä tiedän hyvin, etten vältä kuolemaani, jolla\nte täytätte vääryytenne mitan. Minun edessäni on kuolema ja kidutus,\nmutta takanani on koko valtakunnan mahti ja kosto ja sitä te kaikki\nvapisette.\n\nHänen jalo ryhtinsä, puheen ylevyys ja Puolan valtakunnan nimi\ntekivät voimakkaan vaikutuksen. Atamanit katselivat vaieten toinen\ntoistaan. Sillä hetkellä näyttivät he tuntevan, ettei heidän edessään\nseisonut vanki, vaan suuren ja mahtavan kansan uhkaava lähettiläs.\nTuhaj-bej mutisi:\n\n— Kiukkuinen ljahi!\n\n— Kiukkuinen ljahi! toisti Chmielnicki.\n\nKova kolkutus oveen keskeytti keskustelun. Tatarczukin ja Barabaszin\nteloitus oli juuri loppunut asepihalla; toverikunta toimitti uuden\nlähetystön.\n\nToistakymmentä veristä, läähättävää, hikistä ja juopunutta kasakkaa\ntuli huoneeseen. He seisahtuivat ovelle ja alkoivat, ojentaen vielä\nverestä höyryäviä käsiänsä, puhua:\n\n— Toverikunta kumartaa herroja vanhain neuvoston jäseniä — he\nkumartuivat kaikki näiden vöitä kohden — ja pyytää, että heille\njätettäisiin tämä ljahi, jotta he saisivat leikkiä hänen kanssaan\nsamalla tavalla kuin Barabaszin ja Tatarczukin.\n\n— Jätetään ljahi heille! huusi Czarnota.\n\n— Ei saa jättää! huusi joku toinen. — Hän on lähettiläs.\n\n— Kuolema hänelle! huusi joukko ääniä.\n\nSitte vaikenivat kaikki, odottaen mitä leiriatamani ja Chmielnicki\nsanoisivat.\n\n— Toverikunta pyytää ja jollei saa, niin ottaa itse, toistivat\nedustajat.\n\nHerra Skrzetuski näytti olevan auttamattomasti tuhon oma, kun samassa\nChmielnicki kumartui sanoakseen jotakin Tuhaj-bejn korvaan.\n\n— Hän on sinun vankisi, kuiskasi hän, — tatarit ovat hänet\nvanginneet, hän on sinun. Annatko riistää hänet itseltäsi? Hän on\nrikas aatelismies ja muutenkin maksaisi Jeremi hänestä paljon kultaa.\n\n— Antakaa ljahi! huusivat kasakat yhä uhkaavammin.\n\nTuhaj-bej liikahti paikaltaan ja nousi. Hänen hahmonsa muuttui\nyhtäkkiä, silmäterät suurenivat kuin villikissalla ja valkeat hampaat\nvälähtelivät. Hän hypähti kuin tiikeri kasakkain eteen, jotka\nvaativat häneltä vankia.\n\n— Menkää tiehenne, pässit, uskottomat koirat, orjat, siansyöjät!\nkarjui hän, tarttui kahta zaporogilaista partaan ja ravisti\nvimmatusti. — Tiehenne, juopot, saastaiset elukat, niljaiset\nkäärmeet! Te olette tulleet riistämään minulta sotavankiani, mutta\nkyllä minä teille — kas noin, pässit! Niin sanoen hän nyhtäisi\nyhä useampia kasakkoja parrasta, kaatoi vihdoin yhden allensa ja\nalkoi tallata häntä jaloillaan. — Kasvoillenne maahan, orjat,\nsillä minä vien teidät vangiksi, minä tallaan koko Siczin jalkojeni\nalle niinkuin teidät! Minä poltan sen raunioiksi ja peitän teidän\nraadoillanne!\n\nEdustajat perääntyivät pelästyneinä — kauhea ystävä oli näyttänyt\nvoimaansa.\n\nJa kumma kyllä: Bazawlukissa oli vain kuusi tuhatta ordan\ntataria, heidän selkänsä takana seisoi kyllä vielä khani ja\nkoko Krimin sotavoima, mutta itse Siczissä oli toistakymmentä\ntuhatta kasakkaa, lukuunottamatta niitä, jotka Chmielnicki oli jo\nlähettänyt Tomakowkaan — eikä ainoakaan ääni noussut vastustamaan\nTuhaj-bejtä. Se menettelytapa, mitä julma murza oli käyttänyt\nvankia puolustaessaan, osoittautui ainoaksi tepsiväksi. Se vaikutti\nvakuuttavasti zaporogilaisiin, joille tatarien apu tällä hetkellä\noli välttämätön. Lähetystö meni suoraa päätä asepihalle, huutaen\njoukoille, ettei heidän anneta leikkiä ljahin kanssa, sillä hän on\nTuhaj-bejn vanki ja Tuhaj-bej on suutuksissaan. \"Hän repi meitä\nparrasta!\" huusivat he. Asepihalla ruvettiin heti toistelemaan:\n\"Tuhaj-bej suuttui!\" — \"Suuttui!\" huusivat joukot alakuloisina.\n\"Suuttui, suuttui!\" ja hetken perästä alkoi joku kimeä ääni nuotion\nääressä laulaa:\n\n    Hei, hei,\n    Tuhaj-bej\n    suuttui kovin meihin!\n    Hei, hei,\n    Tuhaj-bej\n    älä suutu meihin!\n\nNyt toistivat tuhannet äänet: \"hei, hei, Tuhaj-bej\" ja niin syntyi\nyksi noita lauluja, jotka sitte niinsanoaksemme myrskytuuli kantoi\nyli koko Ukrainan, koskettaen niiden kautta lyyrojen ja teorbanien\nkieliä.\n\nMutta pian katkesi laulukin, sillä Hassan Baszan puolisesta portista\njuoksi paikalle kymmenkunta miestä, jotka tunkeutuen joukon läpi,\nhuusivat: \"pois tieltä, pois tieltä!\" ja kiiruhtivat minkä pääsivät\nneuvostotalolle. Atamanit olivat jo, poislähdössä, kun nämä uudet\nvieraat tulivat huoneeseen.\n\n— Kirje hetmanille! huusi eräs vanha kasakka.\n\n— Mistä te olette?\n\n— Czehrynistä. Olemme kulkeneet yötä ja päivää tuodaksemme tämän\nkirjeen. Kas tässä!\n\nChmielnicki otti kirjeen kasakan käsistä ja alkoi lukea. Yhtäkkiä\nhänen kasvonsa muuttuivat, hän keskeytti lukemisensa ja sanoi lujalla\näänellä:\n\n— Herrat atamanit! Suurhetmani lähettää poikansa Stefanin sotajoukon\netunenässä meitä vastaan. Sota!\n\nTuvassa syntyi tavaton hälinä. Vaikea on sanoa, oliko se ilon vaiko\npelästyksen hälinää. Chmielnicki astui keskelle huonetta, pani kädet\nlanteilleen, hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä uhkasi ja\nkäski.\n\n— Huonekunta-atamanit kasarmeihinsa! Ampukaa torneista tykeillä!\nLyökää rikki viinatynnyrit! Huomenna aamun koittaessa lähdetään\nmarssimaan!\n\nTästä hetkestä alkaen loppuivat Siczissä yleiset neuvottelut,\natamanien ja \"toverikunnan\" kokoukset ja sananvalta. Chmielnicki otti\nkäsiinsä rajattoman vallan. Vielä hetki sitte täytyi hänen, peläten,\nettei hurja \"toverikunta\" tottelisi häntä, viekkaudella puolustaa\nvankia ja viekkaudella tuhota kapinaan haluttomat. Nyt hän oli\nkaikkien elämän ja kuoleman herrana. Niin kävi aina. Sekä ennen että\njälkeen sotaretken, vaikka hetmani jo oli valittu, oli määräävänä\njoukon tahto, jonka vastustaminen oli vaarallinen sekä huonekunta- että\nleiriatamanille. Mutta heti kun sotaretki oli julistettu,\nmuuttui toverikunta sotajoukoksi, joka alistui sotakuriin,\nhuonekunta-atamanit tulivat upsereiksi ja hetmani ylipäälliköksi,\ndiktaattoriksi.\n\nSiksi atamanit kuullessaan Chmielnickin käskyt lähtivät suoraa päätä\nhuonekuntiensa luo. Neuvottelukokous oli loppunut.\n\nHetken perästä tärisytti huoneen seiniä kanuunanpauke siltä portilta,\njoka johti Hassan Baszasta Siczin asepihalle. Se vyöryi synkkänä\nkaikuna yli koko Czertomelikin, ilmoittaen sodan alkaneen.\n\nSiitä alkoi myöskin uusi ajankohta kahden kansan historiassa,\nmutta sitä eivät tietäneet juopuneet sicziläiset enempää kuin itse\nzaporogilaisten hetmani.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nChmielnicki meni Skrzetuskin seurassa yöksi leiriatamanin luo\nja heidän mukanaan tuli myöskin Tuhaj-bej, jonka oli myöhäistä\npalata Bazawlukiin. Villi bej kohteli luutnanttia vankina, josta\nmaksetaan korkeat lunnaat, siis ei kuten tavallista vankia, vaan\nkunnioituksella, vieläpä suuremmallakin kuin kasakoita, sillä hän oli\nhänet tavannut kerran khanin palatsissa ruhtinaan lähettiläänä. Sen\nhuomatessaan kutsui leiriatamani hänet asuntoonsa ja alkoi niinikään\nkohdella häntä toisin. Vanha atamani oli hartaasti kiintynyt\nChmielnickiin, joka oli voittanut ja vallannut hänet, ja hän oli\nmyöskin huomannut, että Chmielnicki neuvottelujen aikana kaikin\ntavoin oli koettanut pelastaa vankia. Hän hämmästyi vielä enemmän,\nkun Chmielnicki heti tupaan tultua, ennenkuin he vielä olivat\nehtineet istuutua, kääntyi Tuhaj-bejn puoleen ja sanoi:\n\n— Tuhaj-bej, paljonko aiot vaatia lunnaita tästä vangista?\n\nTuhaj-bej katsahti Skrzetuskiin ja lausui:\n\n— Sinä sanoit hänen olevan ylhäisen miehen ja minä tiedän, että hän\non kauhean ruhtinaan lähettiläs ja kauhea ruhtinas rakastaa väkeänsä.\nBismillah! toinen maksaa ja toinen maksaa yhtaikaa...\n\nTuhaj-bej mietti vähän ja lisäsi:\n\n— Kaksi tuhatta taaleria.\n\nChmielnicki sanoi siihen:\n\n— Minä annan sinulle kaksi tuhatta taaleria. Tatarilainen mietti\nhetken. Hänen vinot silmänsä tuntuivat tunkevan Chmielnickin läpi.\n\n— Anna kolme, sanoi hän.\n\n— Miksikä minä antaisin kolme, kun sinä itse pyysit kaksi?\n\n— Jos sinä tahdot saada hänet, niin se on sinulle tärkeää, ja jos se\non sinulle tärkeää, niin sinä kyllä annat kolme.\n\n— Hän on pelastanut minun henkeni.\n\n— Allah! siitä kannattaa maksaa tuhat lisää. Skrzetuski sekaantui\nnyt kaupantekoon.\n\n— Tuhaj-bej, sanoi hän suuttuneena, — ruhtinaan rahastosta en voi\nluvata sinulle mitään, mutta vaikka minun täytyisi hävittää kaikki\nomat varani, niin annan minä itse sinulle kolme. Minulla on melkein\nsen verran talletuksia ruhtinaan hallussa ja hyvä maatila ja sen\npitäisi riittää. Mutta tälle hetmanille en tahdo olla kiitollisuuden\nvelassa vapaudesta ja hengestäni.\n\n— Mistäs sinä tiedät, mitä minä sinulle teen? sanoi Chmielnicki ja\nsitte hän, kääntyneenä Tuhaj-bejn puoleen, jatkoi:\n\n— Sota alkaa. Sinä lähetät hänet ruhtinaan luo, mutta ennenkuin\nlähettiläs ehtii perille, on jo Dnieperissä ehtinyt virrata paljon\nvettä. Ja minä lähetän itse sinulle huomenna rahat Bazawlukiin.\n\n— Anna neljä, niin en sano ljahille mitään, sanoi Tuhaj-bej\nkärsimättömästi.\n\n— Minä annan neljä, luottaen sanaasi.\n\n— Herra hetmani, sanoi leiriatamani, — tahdotteko, niin lasken heti\nrahat pöytään. Minulla on täällä seinän alla, ehkä enemmänkin.\n\n— Sinä voit huomenna viedä ne mukanasi Bazawlukiin, sanoi\nChmielnicki.\n\nTuhaj-bej taipui ja haukotteli.\n\n— Minua nukuttaa, sanoi hän. — Ja huomenna täytyy ennen päivän\nkoittoa lähteä Bazawlukiin. Mihin voin täällä heittää pitkälleni?\n\nLeiriatamani osotti hänelle taljakääröjä seinän vieressä.\n\nTatari heitti pitkäkseen taljoille. Hetken perästä hän kuorsasi kuin\nhevonen.\n\nChmielnicki käveli muutaman kerran edestakaisin ahtaassa tuvassa ja\nsanoi:\n\n— Ei tule unta silmiini. En nuku. Anna minulle, leiriatamani, jotain\njuotavaa.\n\n— Paloviinaa vai viiniä?\n\n— Viinaa. En nuku...\n\n— Taivaalla tuntuu jo päivän salo, sanoi leiriatamani.\n\n— Myöhäistä on. Mene nukkumaan, vanha ystävä! Juo ja mene.\n\n— Kunniaksi ja onneksi!\n\n— Onneksi!\n\nLeiriatamani pyyhkäisi hihallaan suutaan, ojensi sitte kätensä\nChimelnickille ja, poistuttuaan huoneen toiseen päähän, kaivautui\nmelkein kokonaan lampaantaljoihin, sillä ikä oli jo jäähdyttänyt\nhänen verensä. Pian hänen kuorsaamisensa säesti Tuhaj-bejta.\n\nChmielnicki istui pöydän ääressä vaiti, ajatuksiin vaipuneena.\n\nYhtäkkiä hän havahtui, katsahti Skrzetuskiin ja sanoi:\n\n— Herra luutnantti, olette vapaa.\n\n— Olen teille kiitollinen, herra zaporogilaisten hetmani, vaikken\nvoikaan salata, että mieluummin olisin ollut toiselle kiitollinen\nvapaudestani.\n\n— Ole siis kiittämättä. Sinä olet pelastanut minun henkeni, minä\nolen sen kostanut sinulle hyvällä, ja nyt me siis olemme kuitit.\nMutta se minun täytyy vielä sinulle sanoa, etten päästä sinua heti,\nennenkuin annat minulle kunniasanasi, että palattuasi et virka mitään\nmeidän valmistuksistamme etkä joukkojemme suuruudesta eikä mistään,\nmitä olet nähnyt Siczissä.\n\n— Huomaan, että annoit minun tarpeettomasti maistaa vapauden\nhedelmää. Sillä minä en anna sellaista lupausta. Menettelisinhän\nsilloin aivan niinkuin ne jotka menevät vihollisen puolelle.\n\n— Minun pääni ja koko zaporogilaisen joukon menestys riippuu\nsiitä, että suurhetmani ei marssisi kaikkine sotavoimineen meitä\nvastaan. Ja sen hän kiireimmiten tekisi, jos sinä ilmoittaisit\nmeidän voimiemme suuruuden. Älä siis ihmettele, etten minä päästä\nsinua, kun et anna kunniasanaasi, täytyyhän minun olla varma omasta\nturvallisuudestani. Tiedänhän minä mitä olen uskaltanut, tiedän\nmikä kauhea voima on meitä vastassa: molemmat hetmanit, sinun\nkauhea ruhtinaasi, joka yksinään on kokonaisen sotajoukon veroinen,\nja Zaslawskit, Koniecpolskit ja kaikki nuo pikkukuninkaat, joiden\njalka tallaa kasakan niskaa. Totta tosiaan: paljon on minulla\nollut työtä ja paljon on täytynyt kirjoittaa kirjeitä, ennenkuin\nonnistuin nukuttamaan heidän valppautensa. Enhän nyt voi sallia,\nettä se taas herätettäisiin. Kun nyt sekä koko irtonainen väestö ja\nlinnakasakat ynnä kaikki uskossaan ja oikeuksissaan sorretut että\nzaporogilaissotajoukko ja Krimin khani asettuvat minun puolelleni,\nniin luulen kykeneväni vastustamaan vihollista, sillä minunkin\nvoimani on melkoinen ja kaikista enimmän luotan Jumalaan, joka on\nnähnyt kaiken vääryyden ja minun viattomuuteni.\n\nChmielnicki tyhjensi viinapikarin ja käveli levottomana pöydän\nympäri, mutta herra Skrzetuski mittaili häntä silmillään ja sanoi\nuljaasti:\n\n— Älä tee pilkkaa, zaporogilaisten hetmani, Jumalasta ja hänen\nkaitselmuksestaan, johon vetoat, sillä sinä vedät päällesi vain\nJumalan vihan ja pikaisen rangaistuksen. Sinunko sopii huutaa\nkorkeinta puolustajaksesi, sinun, joka omien vääryyksiesi ja\nyksityisten selkkaustesi takia nostatat tällaisen kauhean myrskyn,\nsytytät sisällisen sodan liekin ja liityt pakanoihin kristittyjä\nvastaan? Ja mitä tästä tulee? Voitit tai tulit voitetuksi — sinä\nvuodatat kokonaisen meren ihmisverta ja kyyneliä, autioitat maan\npahemmin kuin heinäsirkat, annat omat veriheimolaisesi pakanoiden\nvangiksi, järkytät valtakunnan perusteita, kohotat kätesi\nmajesteettia vastaan, häpäiset Herran alttarit ja kaiken tämän\nteet sen takia, että Czaplinski riisti vääryydellä sinun talosi ja\nsolvaten uhkasi sinua juovuspäissään! Etkö sinä nyt revi ja raasta\nkaikkea, mikä on suurta ja kallista ja uhraa sitä oman etusi takia?\nSinäkö huudat avuksesi Jumalaa? Totisesti, vaikka olen vallassasi ja\nvaikka voit riistää minulta hengen ja vapauden, sanon sinulle: huuda\nsaatanaa äläkä Jumalaa avuksesi, sillä vain helvetin voima voi olla\nsinun apunasi!\n\nChmielnicki sävähti tulipunaiseksi, hän tarttui sapelinsa kahvaan\nja katsoi luutnanttiin kuin leijona, joka pian karjahtaa ja karkaa\nuhrinsa kimppuun, mutta hän hillitsi itsensä. Onneksi hän ei vielä\nollut juovuksissa. Ehkä hänet valtasi jokin levottomuus, ehkä jokin\nääni hänen sydämessään huusi hänelle: käänny takaisin tieltäsi! Sillä\nyhtäkkiä, aivan kuin puolustautuakseen omia ajatuksiaan vastaan tai\nvakuuttakseen itse itselleen hän puhui:\n\n— Keneltäkään muulta en kärsisi tällaista puhetta, mutta katso\nsinäkin, ettei rohkeutesi tee loppua kärsivällisyydestäni. Sinä\npeloitat minua helvetillä, puhut minun omista eduistani ja\npetoksestani, mutta mistä sinä tiedät, tahdonko minä kostaa vain\noman persoonallisen vääryyteni? Mistä olisin saanut apumiehiä,\nmistä nuo tuhannet, jotka ovat vannoutuneet johtoni alle ja yhä\nvannoutuvat, jos olisi kysymys vain minun omista kärsimyksistäni?\nKatso millä kannalla ovat asiat Ukrainassa. Katso! maa on rehevä ja\nhedelmällinen, maaemo, syntymämaa, ja kuka on siellä varma huomisesta\npäivästä? Kuka on siellä onnellinen? Kenen uskoa ei siellä sorreta,\nkeneltä ei ole riistetty vapaus? Ken siellä ei itke ja huokaa? Vain\nWisniowieckit, Potockit, Zaslawskit, Kalinowskit, Koniecpolskit ja\nkourallinen aatelisia! Heitä varten ovat starostanvirat, toimet,\nmaa ja kansa, heitä varten onni ja kultainen vapaus, mutta muu\nkansa kurottaa kyynelsilmin käsiänsä taivasta kohden, odottaen\narmahdusta Jumalalta, sillä kuninkaalta ei sitä tule. Kuinka moni\naatelinenkin, kun ei ole voinut sietää heidän sortoaan, pakenee\nSicziin, niinkuin minä itsekin olen paennut! Minä en tahdokaan\nsotaa kuningasta enkä valtakuntaa vastaan. Valtakunta on äitini,\nkuningas isäni, kuningas on armollinen herra, mutta pikkukuninkaat!\nHeidän kanssaan me emme voi elää. Heillä on alituinen nylkemisensä,\nheillä on vuokransa, heillä on toe-veronsa, maksot naimisluvasta,\nmyllyverot, mehiläisverot, nautavero, heidän tiranniutensa ja\njuutalaisten kautta harjoittamansa sorto huutaa taivaaseen asti\nkostoa. Ja miten on palkittu zaporogilaissotajoukon ansiot ja urheus\nmonissa sodissa? Missä ovat kasakkain oikeudet? Kuningas antoi —\npikkukuninkaat ottivat. Nalewajko teloitettiin! Pawluk poltettiin\nvaskikattilassa! Ei ole kuivanut veri niistä haavoista, jotka\nZólkiewskin ja Koniecpolskin miekat miehin löivät! Eivät ole vielä\nkuivuneet kyyneleet, joita vuodatettiin surmattujen, mestattujen ja\npaaluunpistettyjen puolesta. Ja nyt, katsos mikä loistaa taivaalla\n— Chmielnicki osoitti akkunasta kirkasta pyrstötähteä — Jumalan\nviha, Jumalan ruoska! Ja jos minun täytyy olla Jumalan ruoskana\nmaan päällä, niin tapahtukoon hänen tahtonsa: minä otan sen taakan\nhartioilleni!\n\nTämän sanottuaan hän ojensi kätensä korkeutta kohti ja näytti siltä\nkuin hän olisi ollut kokonaan tulessa, ollut kuin suuri koston\nsoihtu, ja hän värisi ja kaatui sitte penkille, ikäänkuin kohtalonsa\ntaakan painamana.\n\nHuoneessa syntyi äänettömyys, jota ainoastaan Tuhaj-bejn ja\nleiriatamanin kuorsaus katkaisivat. Ja nurkassa sirisi surullisesti\nsirkka.\n\nLuutnantti istui pää painuksissa. Tuntui siltä kuin hän olisi\nhakenut vastausta Chmielnickin sanoihin, jotka olivat painavat kuin\ngraniittikappaleet. Vihdoin hän alkoi puhua hiljaisella, surullisella\näänellä:\n\n— Oi, vaikkapa se olisikin totta, niin kuka olet sinä, hetmani,\nasettumaan tuomariksi ja pyöveliksi? Mikä julmuus ja mikä kopeus\nsinua johtaa? Mikset jätä Jumalalle tuomiota ja rangaistusta?\nMinä en puolusta pahoja enkä kiitä vääryyttä enkä nimitä sortoa\noikeudeksi, mutta katsoppa sinäkin, hetmani, itseesi. Sinä\nmoitit pikkukuninkaiden sortoa, sanot, etteivät he tahdo totella\nkuningasta eikä oikeutta, sinä soimaat heidän ylpeyttään, mutta\noletko itse siitä vapaa, etkö itsekin kohota kättäsi valtakuntaa,\noikeutta ja majesteettia vastaan? Sinä näet herrojen ja aatelin\ntiranniuden, mutta et näe sitä, että ilman heidän uljuuttansa, heidän\npanssariansa, heidän voimaansa, heidän linnojansa, heidän tykkejänsä,\nheidän joukkojansa vaikeroisi tämä maa, joka nyt tiukkuu maitoa\nja hunajaa, sata kertaa raskaamman turkkilaisen tai tatarilaisen\nikeen alla. Sillä kuka sitä suojelisi? Kenen huolenpitoa ja mahtia\nsaatte kiittää siitä, että teidän lastenne ei tarvitse palvella\njanitshareina eikä teidän naisianne ryöstetä riettaisiin haaremeihin?\nKuka asuttaa erämaat, perustaa kyliä ja kaupunkeja, rakentaa Jumalan\ntemppelejä...\n\nHerra Skrzetuskin ääni oli käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta\nChmielnicki tuijotti synkästi viinapulloon, laski nyrkiksi puserretun\nkätensä pöydälle ja vaikeni ikäänkuin hän olisi käynyt sisällistä\ntaistelua.\n\n— Ja keitä he ovat, puhui herra Skrzetuski edelleen, — ovatko\nhe tulleet Saksasta vaiko Turkista — eivätkö he ole verta teidän\nverestänne ja luuta teidän luustanne? Eivätkö he ole teidän\naatelianne, teidän ruhtinaitanne? Eikö niin ollen ole surkeata,\nhetmani, että sinä aseistat nuoremmat veljet vanhempia vastaan ja\nteet heistä isänmurhaajia? Jumalan tähden, vaikkapa he olisivatkin\npahoja, vaikkapa he kaikki — mikä ei kuitenkaan ole totta —\ntallaisivat oikeuden jalkojensa alle ja rikkoisivat laillisesti\nvakuutetut oikeudet, niin rangaiskoon heitä Jumala taivaassa ja\nvaltiopäivät maan päällä, mutta älä sinä, hetmani! Voitko sinä sanoa,\nettä teidän joukossanne on ainoastaan oikeutta tekeviä? Ettekö te ole\nkoskaan rikkoneet? Onko teillä oikeus heittää kivellä toisen tahraan?\nJa koska sinä kysyt minulta, missä ovat kasakkojen privilegiot,\nniin vastaan minä: eivät pikkukuninkaat ole niitä kavaltaneet, vaan\nzaporogilaiset, Loboda, Sasko, Nalewajko ja Pawluk, jonka sinä\nluulottelet tulleen paistetuksi vaskisen härän vatsassa, vaikka\ntiedät hyvin, ettei ollut niin. Hänet repivät rikki teidän kapinanne,\nteidän levottomuutenne ja hyökkäyksenne, joita te teette tatarien\nmalliin. Kuka on päästänyt tatarit valtakunnan rajojen sisälle\nsitä varten että te vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliilla\nkuormitettuina, hyökkäisitte oman voittonne ja etunne takia\nheidän kimppuunsa ja saisitte siitä runsaimman osan? Kuka, kautta\nJumalan, on luovuttanut omaa kristillistä väkeänsä orjaksi? Kuka\non aiheuttanut suurimmat riidat? Te! Kenen edessä on aatelismies,\nkauppias, talonpoika turvaton? Teidän! Kuka on sytyttänyt sisälliset\nsodat, polttanut Ukrainan kylät ja kaupungit, raastanut Jumalan\nhuoneet, raiskannut naiset? Te ja te! Mitä siis tahdot? Sitäkö\nettä teille annettaisiin etuoikeus sisällisen sodan nostamiseen ja\nryöstöön? Totta totisesti teille on enemmän annettu anteeksi kuin\nteiltä on riistetty. On tahdottu parantaa _membra putrida_, mädänneet\njäsenet, eikä leikata niitä pois. [Zólkiewskin historialliset sanat.]\nEnkä tiedä onko maailmassa, lukuun ottamatta Puolan valtakuntaa,\nmitään valtaa, joka sietäisi sellaista paisetta omassa povessansa, ja\nosoittaisi niin paljon lempeyttä ja sääliväisyyttä. Ja millaisella\nkiitollisuudella se on palkittu? Kas tuossa makaa sinun liittolaisesi\nja Puolan valtakunnan leppymätön vihollinen, sinun ystäväsi, mutta\nristin ja kristikunnan vihollinen, ei ukrainalainen pikkukuningas,\nvaan Krimin murza. Hänen kanssaan sinä lähdet polttamaan omaa\npesääsi, hänen kanssaan tuomitsemaan veljiäsi. Mutta hän on myöskin\ntämän jälkeen hallitseva sinua ja sinun täytyy tarjota hänelle\njalustinta!\n\nChmielnicki tyhjensi uuden viinapikarin.\n\n— Kun minä ja Barabasz aikoinamme olimme armollisen kuninkaan luona,\nvastasi hän synkästi, — ja kun valitimme meille tapahtuvaa vääryyttä\nja sortoa, niin sanoi kuningas meille: \"eikö teillä ole pyssyä ja\nsapelia vyöllänne?\"\n\n— Ja jos tulisit kuninkaitten kuninkaan eteen, niin hän sanoisi:\n\"oletko antanut vihollisillesi anteeksi niinkuin minä olen antanut\nvihollisilleni?\"\n\n— Minä en tahdo sotaa valtakuntaa vastaan.\n\n— Sinä asetat vain miekan sen kurkkua vastaan!\n\n— Minä lähden vapauttamaan kasakoita teidän kahleistanne!\n\n— Sidottaaksesi heitä tatarilaisiin niini-nuoriin!\n\n— Uskoa tahdon puolustaa!\n\n— Yhdessä pakanain kanssa!\n\n— Mene tiehesi, sinä et ole minun omantuntoni ääni. Tiehesi, sanon\nsinulle!\n\n— Vuodatettu veri ahdistaa sinua, ihmiskyyneleet syyttävät sinua,\nkuolema odottaa sinua, tuomio odottaa!\n\n— Pöllö! huusi Chmielnicki raivoissaan ja väläytti puukkoa\nluutnantin rinnan edessä.\n\n— Lyö! sanoi herra Skrzetuski.\n\nJa uudestaan tuli hiljaisuus, kuului vain nukkuvien kuorsaus ja\nsirkan surullinen siritys.\n\nChmielnicki seisoi hetkisen puukko kädessä Skrzetuskin edessä.\nYhtäkkiä hän säpsähti, tuli tajuihinsa, laski puukon kädestään ja\ntempasi sensijaan viinapullon sekä alkoi juoda. Hän joi sen pohjaan\nasti ja istuutui raskaasti penkille.\n\n— Minä en voi työntää sitä hänen rintaansa, mutisi hän, — en voi.\nOn jo myöhäistä... joko tuo on aamunkoittoa?... Mutta myöhäistä on\nkääntyä takaisinkin... Mitä sinä puhut minulle tuomiosta ja verestä?\n\nHän oli juonut paljon, viina nousi jo päähän, hän kadotti\nkadottamistaan tajuntaansa.\n\n— Mikä tuomio siellä on? Khani lupasi minulle apujoukkoja.\nTuhaj-bej nukkuu tuossa. Huomenna kasakat lähtevät liikkeelle ja\nmeidän kanssamme pyhä Mikael voittaja! Mutta jos... jos... jos...\nMinä olen sinut lunastanut Tuhaj-bejlta, muista sinä se ja sano...\ntekee kipeää, kipeää! Kääntyä takaisin... on myöhäistä... tuomio...\nNalewajko... Pawluk...\n\nYhtäkkiä hän nousi pystyyn, silmät menivät pelästyksestä selälleen ja\nhän huudahti:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Kuka siellä? toisti leiriatamani puoliunessa. Mutta Chmielnickin\npää painui rinnalle ja nyökkäsi vielä uudelleen.\n\n— Mikä tuomio? mutisi hän ja nukkui.\n\nHerra Skrzetuski oli hiljan saaduista haavoista ja kiihtyneestä\nkeskustelusta käynyt hyvin kalpeaksi. Hän luuli kuoleman jo olevan\ntulossa ja alkoi ääneensä rukoilla.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nAamulla varhain lähtivät kasakkain jalka- ja ratsujoukot\nliikkeelle Siczistä. Vaikkei veri vielä tahrannut aroja, oli sota\njo alkanut. Rykmentti seurasi rykmenttiä, joukoissa, niinkuin\nheinäsirkat kevätauringon lämmittäneinä kokoontuvat parviin\nCzertomelikin kaislikoista ja lentävät Ukrainan vainioille. Metsässä\nBazawlukin takana odottivat jo ordan joukot valmiina marssiin.\nKuusituhatta sotilasta valittuja joukkoja, jotka olivat asestetut\nverrattomasti paremmin kuin tavalliset ryövärisotajoukot, oli\nkhanin zaporogilaisille ja Chmielnickille lähettämä apuarmeija.\nHeidät nähdessään heittivät kasakat lakkinsa ilmaan ja pyssyt\npaukkuivat. Kasakkain meluavat äänet kohosivat yhdessä tatarien\nallah-huutojen kanssa korkeuteen. Chmielnicki ja Tuhaj-bej, kumpikin\nhevoshäntälippujensa alla, karauttivat ratsunsa toistansa kohti ja\ntervehtivät juhlallisesti.\n\nJoukot asettuivat marssiriveihin tatareille ja kasakoille ominaisella\nnopeudella, sitte lähtivät sotajoukot liikkeelle. Ordalaiset\nsijoittuivat kasakkain molemmille siiville, keskustan täytti\nChmielnicki ratsuväkineen ja sen jäljessä seurasi zaporogilaisten\nkauhea jalkajoukko, sitten tykkiväki kanuunoineen ja kauvempana\n\"tabor\" eli vankkuristo. Tähän oli sijoitettu leiripalvelusto\nja ruokavarat, vetojuhtina olivat härät ja lopuksi tulivat\nreservihevoset ja ravinnoksi määrätty karja.\n\n[Päinvastoin kuin nykyään yleensä luullaan, vakuuttaa Beauplan,\nettä zaporogilaisjalkaväki oli verrattomasti parempi ratsuväkeä.\nHänen tietojensa mukaan löi 200 puolalaista helposti 2,000\nzaporogilaista ratsumiestä, kun sensijaan 100 jalkakasakkaa saattoi\njuoksuhaudoistaan kauvan puolustautua 1,000 puolalaista vastaan.]\n\nKuljettuaan Bazawlukin metsän läpi tulivat rykmentit arolle. Oli\npoutainen päivä, taivaan laella ei näkynyt ainoaakaan pilvenhattaraa,\nkeveä tuuli leyhytteli pohjoisesta merelle päin, aurinko kimalteli\nkeihäänkärjissä ja aron kukkasissa. Sotajoukon eteen levisivät\nniinsanotut \"Villit kentät\", äärettömät kuin meri ja ne nähdessään\nvaltasi ilo kasakkain sydämet. Suuri, vaaleanpunainen lippu, jossa\noli arkkienkelin kuva, laskeutui muutaman kerran tervehtimään\nkotoista aroa ja sen esimerkkiä seuraten taipuivat kaikki\nhevoshäntä- ja rykmenttiliput maata kohden. Sama huuto puhkesi\nesiin kaikista rinnoista.\n\nRykmentit muodostivat vapaita rivejä. Rumpalit, \"dowbyszit\" ja\nteorbaninsoittajat ratsastivat armeijan etunenään; rummut rämisivät,\nlitaurat ja teorbanit soivat ja niitä säesti laulu tuhansista\nrinnoista, kaiuttaen ilmaa ja aroa.\n\n    Oi te arot armahaiset,\n    kukkasilla kirjaellut,\n    aavat kuin meren ulappa!\n\nTeorbanistit laskivat ohjaksensa höllälle ja koskettelivat,\nkallistuneina satulassa taaksepäin ja silmät tähdättyinä taivasta\nkohden, soittimiensa kieliä; litauran- eli tamburiininsoittajat\nkohottivat käsiään päittensä yli ja löivät vaskisiin renkaisiinsa;\ndowbyszit pärryttivät rumpujansa ja kaikki nämä äänet ynnä laulujen\nyksitoikkoiset sanat ja tatarilaispillien kimeä piipatus sulivat\neräänlaiseksi äärettömäksi, villiksi säveleksi, joka oli alakuloinen\nkuin itse aro. Hurmaus valtasi kaikki rykmentit, päät huojuivat\nlaulun tahdissa ja lopulta tuntui siltä kuin koko aro, lauluun\nyhtyneenä, olisi huojunut yhdessä ihmisten, hevosten ja lippujen\nkanssa.\n\nPelästynyt lintulauma pyrähti lentoon arolta ja leijaili sotajoukon\nedessä kuin toinen, ilmojen armeija.\n\nVälistä vaikenivat laulu ja soitto ja silloin kuului vain lippujen\nlepatus, kavioiden töminä, hevosten korskahdukset ja leirivankkurien\nkitinä, joka muistutti joutsenten tai kurkien kirkunaa.\n\nEtunenässä, suuren vaaleanpunaisen lipun sekä hevoshännän alla\nratsasti Chmielnicki, punaiseen puettuna, valkean hevosen selässä,\nkädessään kullattu nuija.\n\nKoko leiri liikkui hiljaa ja suuntasi kulkuaan pohjoista kohti,\npeittäen kuin uhkaava aalto joet, tammilehdot ja kummut, täyttäen\nhumulla ja hälinällä arojen autiuden.\n\nMutta Czehrynistä päin, erämaan pohjoiselta rajalta vyöryi tätä\naaltoa vastaan toinen, Puolan kruunun joukkojen aalto, nuoren\nPotockin johtamana. Täällä kävivät zaporogilaiset ja tatarit,\niloinen laulu huulillaan, kuin häihin. Tuolla eteni arvokkaan\nnäköinen husaariarmeija, synkästi vaieten, käyden vastenmielisesti\ntähän maineettomaan taisteluun. Täällä, vaaleanpunaisen lipun alla\nheilutteli vanha, kokenut päällikkö uhkaavana nuijaansa, voitosta\nja kostosta varmana. Tuolla ratsasti joukkonsa etunenässä miettivän\nnäköinen nuorukainen, aavistaen lähenevää surullista kohtaloaan.\n\nHeitä eroitti vielä arojen avaruus.\n\nChmielnicki ei pitänyt kiirettä, hän laski näet, että jota kauemmas\naroille nuori Potocki uppoaa, sitä kauemmas hän loittonee molemmista\nhetmaneista ja sitä helpommin hän, Chmielnicki, suoriutuu hänestä.\nJa sillävälin yhä uudet karkulaiset Czehrynistä, Powoloczysta\nja kaikista Ukrainan rantakaupungeista lisäsivät joka päivä\nzaporogilaisten voimia, tuoden samalla viestejä puolalaisten\nleiristä. Heiltä sai Chmielnicki tietää, että vanha hetmani on\nlähettänyt häntä vastaan poikansa maata myöden kahden tuhannen\nsotamiehen kanssa ja kuusituhatta vähävenäläistä ratsumiestä ynnä\ntuhat saksalaista jalkamiestä kulki lotjissa Dnieperiä pitkin.\nMolemmat nämä sotavoimat olivat saaneet käskyn pysyä alituisessa\nyhteydessä keskenään, mutta tätä käskyä vastaan rikottiin jo\nensimäisenä päivänä, sillä lotjat joutuivat Dnieperin nopean\nvirran mukana melkoisesti edelle rantaa pitkin ratsastavasta\nhusaarijoukosta, jonka marssi suuresti myöhästyi sentakia, että sen\ntäytyi kulkea yli kaikkien Dnieperiin laskevien sivujokien.\n\nChmielnicki näki mielellään, että tämä välimatka tulisi vieläkin\nsuuremmaksi eikä pitänyt kiirettä. Marssin kolmantena päivänä hän\nasettui leiriin Komysza Wodan läheisyyteen levähtämään.\n\nSillävälin olivat Tuhaj-bejn tiedustelujoukot tuoneet paikalle\nkaksi puolalaista rakuunaa. Nämä olivat heti Czehrynistä lähdettyä\nkaranneet Potockin leiristä. Ratsastaen yötä päivää he olivat\npäässeet melkoisesti oman joukkonsa edelle. Heidät tuotiin heti\nChmielnickin eteen.\n\nRakuunain kertomukset vahvistivat minkä Chmielnicki jo tiesi nuoren\nStefan Potockin sotavoimista. Sensijaan tuli hänelle uutena tietona,\nettä niiden vähävenäläisten johtajina, jotka yhdessä saksalaisen\njalkaväen kanssa kulkevat pitkin Dnieperiä, oli vanha Barabasz ja\nKrzeczowski. Kuultuaan viimemainitun nimen Chmielnicki hypähti\npystyyn.\n\n— Krzeczowskiko, Perejaslawin registerikasakkain päällikkö?\n\n— Hän juuri, jalosukuinen herra hetmani, vastasivat rakuunat.\n\nChmielnicki kääntyi ympärillä seisovien rykmentinpäällikköjen puoleen.\n\n— Eteenpäin — mars! komensi hän kaikuvalla äänellä.\n\nNoin tuntia myöhemmin lähti koko leiri liikkeelle, vaikka aurinko jo\nteki laskua eikä yö näyttänyt tulevan poutainen. Läntiselle taivaalle\nnousi pelottavan näköisiä ruskeita pilvenlonkia, jotka muistuttivat\nlohikäärmeitä ja leviataaneja. Ne lähenivät toisiaan ikäänkuin\nryhtyäksensä taisteluun.\n\nSotajoukko kääntyi vasemmalle Dnieperin rantaa kohden, se marssi\nnyt ääneti, laulamatta, pärryttämättä rumpuja ja tamburiineja ja\nnopeassa tahdissa, mikäli sen salli ruoho, joka näillä seuduin\noli niin rehevä, että siihen uponneet rykmentit välistä katosivat\nnäkyvistä ja eriväriset liput tuntuivat purjehtivan yksinänsä pitkin\naroa. Hevosväki tallasi valmiiksi tietä vankkureille ja jalkaväelle,\njotka pääsivät kulkemaan vain hitaasti ja pian jäivät melkoisesti\njäljellepäin. Kohta verhosi yö arot. Tavattoman suurena kieri\npunainen kuu verkalleen taivaalle, vähänpäästä peittivät sen pilvet,\nmutta se syttyi taasen ja sammui niinkuin tuulenpuuskien tukahuttama\nlamppu.\n\nPuoliyö oli jo ohi, kun kasakkaan ja tatarilaisten silmien edessä\nalkoi häämöittää mustia jättiläismassoja, jotka vähitellen selvästi\npiirtyivät tummalle taivaalle.\n\nKudakin muurit olivat heidän edessään.\n\nEtuvartiostot lähestyivät linnaa pimeän peitossa varovasti ja hiljaa\nkuin sudet tai yölinnut. Ehkäpä nyt voi odottamatta hyökätä nukkuvan\nlinnoituksen kimppuun!\n\nMutta yhtäkkiä hajoitti salama valleilta pimeyden. Peloittavasta\npaukahduksesta tärisivät Dnieperin kalliot ja tulinen kuula piirsi\ntaivaalle säkenöivän kaaren ja putosi aron ruohoon.\n\nSynkkä kyklopi Grodzicki ilmoitti valvovansa.\n\n— Senkin silmäpuoli koira! mutisi Chmielnicki Tuhaj-bejlle, — hän\nnäkee yölläkin.\n\nKasakat väistivät linnan. Sen valloittamista he eivät voineet\najatellakaan tällä hetkellä, jolloin heitä itseänsä vastaan marssi\nPuolan sotaväki, ja kulkivat eteenpäin. Mutta herra Grodzicki ampui\ntykeillä heidän jälkeensä niin että linnan muurit tärisivät. Hän ei\ntehnyt sitä tuottaakseen heille vahinkoa, koska he kulkivat melkoisen\nvälimatkan päässä, vaan varoittaakseen Dnieperin yli kulkevia\njoukkoja, jotka nähtävästi eivät enään olleet kaukana.\n\nEnnen kaikkea herätti Kudakin tykkien pauke vastakaikua herra\nSkrzetuskin sekä sydämessä että korvissa. Nuori ritari, jota\nChmielnickin käskystä kuljetettiin kasakkaleirin mukana, oli\nedellisenä päivänä vaikeasti sairastunut. Hän tosin ei ollut\nChortycan taistelussa saanut kuolettavaa haavaa, mutta hän oli\nkadottanut niin paljon verta, että tuskin näytti voivan jäädä eloon.\nHänen haavansa, joita vakausmies oli hoitanut kasakkain tavalla,\navautuivat, hän sai kuumeen ja tänä yönä hän kasakkakärryissä\nmakasi puoleksi tajuttomana, tietämättä mitään maailman menosta.\nVasta Kudakin tykit hänet herättivät. Hän avasi silmänsä, nousi\nistualleen rattailla ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakkaleiri\nliikkui pimeässä kuin painajaisten piiri pahassa unessa ja linna\npaukkui ja valaisi seutua rusoittavilla savuilla. Tuliset kuulat\nhyppelivät pitkin aroa, räjähdellen ja kihisten niinkuin vihaiset\nkoirat, ja tätä nähdessä valtasi herra Skrzetuskin sellainen\nsuru ja ikävä, että hän oli valmis vaikkapa heti kuolemaan, jos\nsiten edes hänen sielunsa saisi lentää oman väen luo. Sota! sota!\nja hän makaa täällä vihollisten leirissä, aseetonna, sairaana,\nvoimatta nousta vankkureista! Puola on vaarassa, mutta hän ei saada\nlentää sitä pelastamaan! Siellä Lubniessa lähtevät sotajoukot jo\nvarmaan liikkeelle. Ruhtinas, salamat silmissä, ratsastaa riviensä\nedessä, ja minnepäin hän nuijallaan viittaa, siellä iskee heti\nkolmesataa keihästä, kuin kolmesataa ukonnuolta. Nyt alkoi tuttuja\nkasvoja ilmestyä luutnantin silmien eteen. Pikku Wolodyjowski\nkiitää rakuunoidensa etunenässä, kädessä kapea sapeli; hän on\nkuitenkin miekkailijoiden miekkailija ja ketä vastaan hän ryhtyy\nmiekkataisteluun, se lepää jo puoleksi haudassa. Tuolla taas kohottaa\nherra Podbipienta tuhoisaa kallonhalkaisijaansa — saako hän halki\nkolme päätä vai eikö? Kirkkoherra Jaskólski kiertää lippujen ympäri\nja rukoilee, kädet kohotettuina; vanhana sotilaana hän ei voi\nkuitenkaan pidättäytyä, vaan karjaisee välistä: \"lyö! hakkaa maahan!\"\nJa tuolla laskevat kyrassierit jo keihäänsä ratsun korvan juureen,\nrykmentit ryntäävät eteenpäin, kannustavat hevosiaan, kiitävät:\ntaistelua, hälinää!\n\nYhtäkkiä näky vaihtuu. Luutnantin edessä seisoo Helena, kalpeana,\nhiukset hajalla ja huutaa: \"pelasta, sillä Bohun ajaa minua takaa!\"\nHerra Skrzetuski riuhtoo vankkureilla, kunnes jokin ääni, tällä\nkertaa jo todellinen, lausuu hänelle:\n\n— Makaa, lapsi, minä sidon haavasi.\n\nSe oli leiri-esauli Zachar, jonka Chmielnicki oli käskenyt hoitaa\nluutnanttia kuin silmäterää. Hän laskee hänet vankkureihin\npitkäkseen, peittää hevosen taljalla ja kysyy:\n\n— Kuinka sinä jaksat?\n\nHerra Skrzetuski tulee täydellisesti tajuihinsa. Unennäöt häipyvät,\nvankkurit kulkevat aivan pitkin Dnieperin rantaa. Viileä tuulahdus\ntulee joelta ja yö kalpenee kalpenemistaan. Vesilinnut alkavat\naamupuhelunsa.\n\n— Kuule Zachar, joko olemme tulleet Kudakin ohi? kysyy herra\nSkrzetuski.\n\n— Jo, vastasi zaporogilainen.\n\n— Ja minne te marssitte?\n\n— En tiedä. Tulee kai taistelu, mutta en minä varmaan tiedä.\n\nKun Skrzetuski kuuli nämä sanat, alkoi hänen sydämensä iloisesti\nsykkiä. Hän oli arvellut, että Chmielnicki tulisi piirittämään\nKudakia ja että sota olisi alkanut siitä. Mutta kiireestä, jolla\nkasakat marssivat eteenpäin, teki hän sen johtopäätöksen, että\nvaltakunnan sotajoukot olivat lähellä ja että Chmielnicki väisti\nlinnan juuri siksi, ettei hänen tarvitsisi ryhtyä taisteluun sen\ntykkien ulottuvilla. \"Ehkä vielä tänään pääsen vapaaksi!\" ajatteli\nluutnantti ja nosti kiitollisena silmänsä taivasta kohti.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKudakin tykkien paukkeen olivat kuulleet myöskin ne joukot, jotka\nkulkivat lotjissa vanhan Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla.\n\nNiitä oli kuusi tuhatta registerikasakkaa ja rykmentti oivallista\nsaksalaista jalkaväkeä, päällikkönään Hans Flick.\n\nHerra Mikolaj Potocki oli kauvan epäröinyt, ennenkuin lähetti\nkasakkoja Chmielnickiä vastaan. Kun Krzeczowskilla kuitenkin oli\nheihin erittäin suuri vaikutusvalta ja kun hetmani rajattomasti\nluotti Krzeczowskiin, niin käski hän jalkakasakkain vain vannoa\nuskollisuudenvalan ja lähetti heidät Jumalan nimeen.\n\nKrzeczowski, kokenut ja edellisissä sodissa mainetta saavuttanut\nsotilas, oli Potockien perheen kasvatti. Sille hän oli\nkiitollisuudenvelassa kaikesta, everstinarvostaan, aateluudestaan,\njonka Potockit olivat hankkineet hänelle valtiopäivillä, ja lisäksi\nhän oli elinajakseen saanut heiltä laajat tilukset Dnieperin ja\nLadawan varsilla.\n\nNiin monet siteet yhdistivät häntä valtakuntaan ja Potockeihin,\nettei hetmani voinut vähintäkään epäillä hänen luotettavuuttaan.\nLisäksi hän oli mies parhaissa voimissaan, tuskin viidenkymmenen\nvanha ja suuri tulevaisuus odotti häntä maan palveluksessa. Muutamat\nnäkivät hänessä jo Stefan Chmieleckin seuraajan, hänen, joka oli\naloittanut uransa yksinkertaisena aron ritarina ja lopettanut\nKiovan vojevodana ja valtakunnan senaattorina. Krzeczowski saattoi\nkulkea tuota samaa tietä, häntä ajoivat sille miehekkyys, hurja\ntarmo ja hillitön kunnianhimo sekä rikkauksien ja ylhäisten arvojen\nnälkä. Kunnianhimon takia hän äskettäin oli pyrkinyt Litynin\nstarostan paikalle ja kun sen lopulta sai herra Korbut, niin herra\nKrzeczowski hautasi pettymyksen syvälle sydämeensä, mutta oli\nvähällä sairastua kateudesta ja mieliharmista. Nyt näytti kohtalo\njälleen hymyilevän hänelle, kun hän suurhetmanilta oli saanut näin\ntärkeän tehtävän armeijassa ja kun hän varmaan saattoi otaksua,\nettä hänen nimensä tulee kuninkaan kuuluville. Ja tämä oli tärkeä\nasia, sillä sen jälkeen hänen tarvitsi vain kumartaa, saadakseen\nvahvistuskirjan, jossa oli nuo aatelissielulle niin mieluisat sanat:\n\"Meitä on rukoillut ja anonut hänelle lahjaksi antamaan ja me,\nmuistaen hänen palveluksensa, annamme\" j.n.e. Tätä tietä saatiin\nVähä-Venäjällä rikkauksia ja korkeita arvoja, tätä tietä äärettömät\nalat autioita aroja, jotka sitä ennen olivat kuuluneet vain Jumalalle\nja valtakunnalle, siirtyivät yksityisten käsiin. Tätä tietä tuli\nköyhä raukka herraksi ja saattoi elää siinä toivossa, että hänen\njälkeläisensä kerran istuvat senaattorien penkeillä.\n\nKrzeczowskin mieltä kaiveli vain se, että hänen tärkeässä\ntehtävässään täytyi jakaa valtansa Barabaszin kanssa. Tämä jako\noli kuitenkin vain nimellinen. Todellisuudessa oli vanha Czerkasyn\npäällikkö, varsinkin viime aikoina, käynyt niin heikoksi ja\nraihnaaksi, että hän enään vain ruumiinsa puolesta kuului maan\npäälle, hänen sielunsa ja mielensä oli alituisen turtumuksen ja\nuupumuksen vallassa, mielentilojen, jotka tavallisesti käyvät\ntodellisen kuoleman edellä. Sotaretken alussa hän oli herännyt\nja reipastunut ja näytti siltä kuin sotatorvien soidessa vanha\nsotilasveri olisi alkanut voimakkaammin kiertää — hänhän aikoinaan\noli kuuluisa ritari ja arojen päällikkö. Mutta heti marssin aljettua\nolivat airojen loiske, sotamiesten laulut ja proomujen miellyttävä\nliukuminen veden pinnalla tuudittaneet häntä uneen, niin että hän\nunohti koko tämän maailman. Krzeczowski hallitsi ja vallitsi,\nBarabasz heräsi vain syömään. Tarpeeksi syötyänsä hän tavallisesti\nkysyi yhtä ja toista, hänet tyydytettiin jollakin vastauksella ja\nlopuksi hän huokasi ja sanoi: \"mielelläni olisin mennyt hautaan\ntoisenlaisessa sodassa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto!\"\n\nYhteys Stefan Potockin johdolla marssivan sotajoukon kanssa katkesi\nyhtäkkiä. Krzeczowski rupesi moittimaan, että husaarit ja rakuunat\nliikkuvat liian hitaasti, viivytellen jokien yli kulkiessa ja ettei\nnuorella hetmaninpojalla ole sotilaallista kokemusta. Siksi käski hän\npuolestaan soutaa ja purjehtia nopeasti eteenpäin.\n\nLotjat soluivat Dnieperin virran mukana Kudakia kohden, edeten yhä\nenemmän valtakunnan sotajoukoista.\n\nVihdoin kuului eräänä yönä tykkien ammuntaa.\n\nBarabasz nukkui eikä herännyt, sensijaan Flick nousi pois lotjasta ja\nlähti Krzeczowskin luo.\n\n— Herra eversti, sanoi hän, — Kudakin tykit paukkuvat. Mitä minun\non tehtävä?\n\n— Pysäyttäkää lotjat, jäämme yöksi kaislikkoon.\n\n— Chmielnicki piirittää luullakseni linnaa. Minun mielestäni pitäisi\nkiiruhtaa avuksi.\n\n— Minä en kysy teidän mielipidettänne, annan vain käskyjä. Komento\non minun käsissäni.\n\n— Herra eversti!\n\n— Pysähtykää ja odottakaa, sanoi Krzeczowski. Mutta nähdessään,\nettä tarmokas saksalainen vetelee keltaista partaansa eikä aio ilman\njärkisyytä luopua aikeestaan, hän lisäsi leppeämmällä äänellä:\n\n— Kastellaani tulee ehkä ennen huomenaamua ratsuväkineen meidän\nmukaamme eikä linnaa valloiteta yhdessä yössä.\n\n— Mutta jollei tule?\n\n— Niin odotamme vaikka kaksi päivää. Te ette tunne Kudakia. He\nkatkaisevat hampaansa sen muureihin, mutta minä en lähde avuksi\nilman kastellaania, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Se riippuu\nhänestä.\n\nKrzeczowski tuntui olevan oikeassa eikä Flick enään pysynyt\nvaatimuksessaan, vaan poistui saksalaistensa luo. Hetken perästä\nlähenivät lotjat oikeaa rantaa ja liukuivat kaislikkoon, joka sillä\nkohdalla peitti yli sadan askeleen leveydeltä tulvillaan olevan\njoen. Vihdoin taukosi airojen loiskina, veneet joutuivat kokonaan\nkaislikkojen peittoon ja joki näytti aivan tyhjältä. Krzeczowski\nkielsi sytyttämästä tulia, laulamasta ja puhumasta, joten koko\nympäristössä vallitsi hiljaisuus. Vain silloin tällöin katkaisi sen\nKudakin tykkien kaukainen kaiku. Veneissä ei kukaan, paitsi Barabasz,\nummistanut silmiään. Ritarillinen ja taistelunhaluinen Flick olisi\ntahtonut lintuna lentää Kudakin avuksi. Ukrainalaiset sotamiehet\nkyselivät hiljaa toisiltaan, kuinka linnan mahtaa käydä, kestääkö se\nvai eikö kestä. Pauke kasvoi kuitenkin kasvamistaan. Kaikki olivat\nvakuutetut siitä, että linna torjuu väkirynnäkön. \"Chmiel ei leiki,\nmutta ei Grodzickikaan leiki\", kuiskailivat kasakat. \"Vaan mitä\ntapahtuu huomenna?\"\n\nSaman kysymyksen teki luultavasti itselleen Krzeczowski, joka istuen\nlotjansa kokassa, oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän tunsi hyvin\nChmielnickin, oli hänet jo kauvan tuntenut. Tähän asti oli hän\npitänyt häntä tavattoman kykenevänä miehenä, miehenä, jolta puuttui\nvain liikunta-alaa kotkana lentääkseen korkeuteen. Nyt Krzeczowski\nkuitenkin epäili sitä. Tykit yhä jyrisivät, mutta piirittikö\nChmielnicki todella Kudakia?\n\n— Jos niin on, mietti Krzeczowski, — niin hän on mennyttä miestä.\n\nOlisiko hän, Chmielnicki, nostatettuaan Zaporozen, saatuaan vakuuden\nkhanin avusta, koottuaan ympärilleen voimat, jollaisia ei kukaan\ntähänastisista seikkailijoista ollut komentanut, nyt, sensijaan että\nmitä kiireimmin olisi marssinut Ukrainaan herättämään valveille\nrahvaan, voittamaan puolellensa linnakasakat, lyömään hetmanit ja\nottamaan haltuunsa koko maan ennenkuin uudet sotajoukot olisivat\nehtineet saapua sen puolustukseksi, olisiko hän, vanha sotilas,\nryhtynyt väkirynnäköllä valloittamaan voittamatonta linnaa, linnaa\njoka voi pitää puoliansa ehkä koko vuoden ajan? Ja sallisiko hän,\nettä hänen parhaat joukkonsa särkyisivät Kudakin muureja vastaan,\naivan kuin Dnieperin aalto särkyy koskien kallioihin? Ja odottaisiko\nhän Kudakin luona, kunnes hetmanit saavat lisäjoukkoja ja saartavat\nhänet kuin Nalewajkon Solonican luona?\n\n— Hän on mennyttä miestä! toisti herra Krzeczowski vielä kerran.\nHänen omat kasakkansa luovuttavat hänet, onnistumaton väkirynnäkkö\nherättää tyytymättömyyttä ja säikähdystä, kapinan kipinä sammuu aivan\nalkuunsa eikä Chmielnicki tule peloittavammaksi kuin miekka, joka\nsärkyy kahvan kohdalta. Hän on tyhmyri!\n\n— Siis — ajatteli herra Krzeczowski, — siis annan huomenna\njalkasotilaitteni ja saksalaisten nousta maihin ja seuraavana yönä\nhyökkään äkkiarvaamatta väkirynnäköistä heikontuneiden päälle, lyön\nzaporogilaiset perinpohjin ja heitän vangitun Chmielnickin hetmanin\njalkain juureen. Se on hänen oma syynsä, sillä olisi voinut käydä\ntoisinkin!\n\nJa herra Krzeczowskin hillitön kunnianhimo nousi haukan siivillä\nkorkeuteen. Hän tiesi hyvin, että nuori Potocki ei mitenkään ehdi\ntänne ennen seuraavaa yötä. Kuka siis repäisee irti hydran pään?\nKrzeczowski! Kuka sammuttaa kapinan, joka hirveänä tulipalona voi\nsytyttää koko Ukrainan? Krzeczowski! Ehkä vanha hetmani tulee vähän\npahoilleen, että tämä tapahtuu ilman hänen poikapahasensa osanottoa,\nmutta pian se raivo on ohi ja kaikki kunnian ja kuninkaallisen armon\nsäteet valaisevat voittajan otsaa.\n\nEi! Täytyy kuitenkin jakaa kunnia vanhan Barabaszin ja Grodzickin\nkanssa. Herra Krzeczowski kävi hyvin synkäksi, mutta muuttui sitte\nyhtäkkiä leppeämmäksi. Barabasz, tuo vanha pölkky, voidaan minä\npäivänä hyvänsä kuopata maahan eikä Grodzicki halua mitään muuta kuin\njäädä Kudakiin peloittelemaan silloin tällöin tatareja kanuunillaan;\njää siis yksin Krzeczowski.\n\nKunhan hän vain saisi Ukrainan hetmaninarvon!\n\nTähdet vilkuttelivat taivaalla ja everstistä tuntui siltä kuin\nne olisivat olleet jalokiviä hetmanin nuijassa. Tuuli lepatti\nkaislikossa ja hänestä tuntui siltä kuin hetmanin hevoshäntälippu\nolisi lepattanut.\n\nKudakin tykit yhä jyrisivät.\n\n— Chmielnicki panee kaulansa miekan alle, mietti eversti edelleen,\n— mutta oma syy, kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi heti\nlähtenyt Ukrainaan... olisi voinut olla toisin. Siellä kaikki kiehuu\nja käy, siellä on ruutia, joka odottaa vain sytyttävää kipinää.\nValtakunta on mahtava, mutta sillä ei Ukrainassa ole sotavoimia ja\nkuningas on vanha ja kivuloinen.\n\nYksi ainoa zaporogilaisten voittama taistelu saisi aikaan\narvaamattomia asioita...\n\nKrzeczowski painoi kasvot käsiinsä ja istui liikkumattomana. Tähdet\nlaskivat sillävälin yhä alemma, verkalleen liketen aroa. Ruohoissa\nlepäilevät viiriäiset alkoivat pyrähdellä lentoon, pian oli aamu\nkoittava.\n\nVihdoin vahvistuivat everstin mietteet järkähtymättömiksi. Huomenna\nhän törmää Chmielnickiä vastaan ja murskaa hänet tomuksi. Hänen\nruumiinsa ylitse käy tie rikkauksiin ja arvoihin ja Krzeczowskista\ntulee rankaiseva ase valtakunnan käteen, sen puolustaja ja\nvastaisuudessa yksi sen arvohenkilöjä ja senaattoreja. Kun hän on\nvoittanut zaporogilaiset ja tatarit, ei häneltä enään kielletä mitään.\n\nJa kuitenkin — hänelle ei annettu Litynin starostakuntaa!\n\nSitä muistaessaan Krzeczowski pusersi kätensä nyrkiksi. Hänelle ei\nannettu starostanpaikkaa huolimatta hänen suojelijainsa Potockien\nmahtavasta vaikutusvallasta, huolimatta hänen sotilasansioistaan,\nvain sentähden, että hän oli _homo novus_ ja hänen kilpailijansa\njohti sukujuurensa ruhtinaista! Puolan valtakunnassa ei vielä riitä\nse, että tulee aatelismieheksi, täytyy odottaa, että tämä aateluus\npeittyisi homeella niinkuin viini ja ruostuisi niinkuin rauta.\n\nVain Chmielnicki saattaisi panna toimeen uuden asiain järjestyksen,\njota toivottavasti itse kuningaskin kannattaisi. Mutta mies parka\ntahtoo mieluummin lyödä päänsä puhki Kudakin kallioita vastaan!\n\nKrzeczowski tyyntyi vähitellen. Häneltä on kerran kielletty starostan\narvo — entäs sitte! Sitä paremmin koetetaan palkita häntä, jahka\nhän on saanut voiton, tukahuttanut kapinan ja vapauttanut Ukrainan,\nehkäpä koko valtakunnan, sisällisestä sodasta. Silloin häneltä ei\nkielletä mitään! Silloin hän ei tarvitse edes Potockeja!\n\nVäsynyt pää laskeutui rinnalle — hän nukkui, nähden unta starostan- ja\nkastellaanipaikoista, kuninkaan ja valtiopäivien lahjoittamista\nmaatiloista.\n\nKun hän heräsi, hämärsi jo aamu. Lotjissa makasivat vielä\nkaikki. Etäällä loiskivat Dnieperin vedet kalpeassa, sinne tänne\nkylväytyneessä valossa, ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus.\nJuuri tuo hiljaisuus herätti hänet.\n\nKudakin tykit olivat lakanneet jyrisemästä.\n\nMitäs tämä on? ajatteli Krzeczowski. Ensimäinen rynnäkkö on torjuttu,\nvai onko ehkä Kudak valloitettu?\n\nMutta sehän on mahdotonta.\n\nEi! Nähtävästi lyödyt kasakat makaavat jossakin kauvempana linnasta\nja nuoleskelevat haavojaan. Ja silmäpuoli Grodzicki katselee heihin\nampumareiästä, tähdäten tykeillään uudestaan.\n\nHuomenna he uudistavat rynnäkön ja katkaisevat uudelleen hampaansa.\n\nPäivä koitti. Krzeczowski herätti miehet lotjassaan ja lähetti\nvenheen hakemaan Flickiä. Flick saapui heti.\n\n— Herra eversti, sanoi hänelle Krzeczowski, — jollei kastellaani\njoukkoineen saavu ennen iltaa ja rynnäkkö uudistetaan yöllä, niin me\nmarssimme linnan avuksi.\n\n— Minun väkeni on valmiina, sanoi Flick.\n\n— Antakaa heille ruutia ja luoteja.\n\n— On annettu.\n\n— Yöllä astumme maihin ja kuljemme hiljaa aroa pitkin. Hyökkäämme\nodottamatta heidän kimppuunsa.\n\n— Gut! sehr gut! Mutta emmekö siirtäisi lotjia hiukan eteenpäin.\nLinnaan on noin neljä puolalaista penikulmaa. Se on liian pitkä matka\njalkaväelle.\n\n— Jalkaväki asettuu ratsuväen hevosten selkään.\n\n— Sehr gut!\n\n— Pysyköön väki hiljaa kaislikossa, älköön menkö rannalle älköönkä\npitäkö ääntä! Tulta ei saa polttaa, jottei savu ilmaisisi meitä. He\neivät saa tietää meistä mitään.\n\n— On sellainen sumu, ettei savukaan näy.\n\nKaislaa kasvava joenlahti, johon lotjat olivat pysähtyneet, oli\ntodella, samoin kuin arokin, valkoisenaan läpitunkematonta sumua niin\nkauvas kuin silmä kantoi. Mutta kun päivä vasta oli koitossaan, niin\nsaattoi sumu kyllä vielä laskea maahan ja paljastaa aron avaruuden.\n\nFlick lähti Krzeczowskin luota. Väki lotjissa heräsi vähitellen.\nSille julistettiin Krzeczowskin käsky, että on oltava hiljaa.\nSotamiehet valmistautuivat siis aamuaterialleen ilman tavallista\niloista hälinää. Se joka sattui kulkemaan rannalla tai purjehtimaan\nkeskellä jokea, ei olisi aavistanutkaan, että läheiseen lahdelmaan\noli kätkeytynyt muutama tuhat miestä. Hevosiakin käskettiin\nsyöttämään kädestä, etteivät ne hirnuisi. Sumun peittämät lotjat\nolivat kiinnitetyt kaislametsään. Siellä täällä pujahti vain toisesta\nlotjasta toiseen pieni, kahdella airolla soudettava vene, kuljettaen\ntoisiin lotjiin korppuja ja päällikön käskyjä. Muuten vallitsi\nkaikkialla haudan hiljaisuus.\n\nYhtäkkiä alkoi ruohikoista, kaislikoista ja rannan viidakoista yli\nkoko lahden kuulua kummallisia ääniä, jotka käyden yhä lukuisemmiksi,\nhuusivat:\n\n— Pugu! pugu!...\n\nHiljaisuus.\n\n— Pugu! pugu!...\n\nJa taas tuli hiljaisuus, ikäänkuin rannalla huutavat äänet olisivat\nodottaneet vastausta.\n\nMutta vastausta ei kuulunut. Huudot kajahtivat kolmannen kerran,\nnopeampina ja kärsimättömämpinä:\n\n— Pugu! pugu!\n\nSilloin kajahti lotjista sumun keskeltä vastaan Krzeczowskin ääni:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Niittykasakka!\n\nLotjissa piileskelevien Ukrainan kasakkain sydämet sykkivät\nlevottomasti. Tuo salaperäinen huuto oli heille hyvin tuttu.\nTällaisella merkkikielellä puhuivat keskenään zaporogilaiset\ntalvikortteereissaan ja tällä tavalla Siczin kasakat sodan aikana\nkutsuivat kanssansa keskusteluun registeri- ja linnakasakoita, joiden\njoukossa oli paljon salaisesti veljeskuntaan kuuluvia.\n\nKrzeczowskin ääni kajahti taasen:\n\n— Mitä te tahdotte?\n\n— Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, ilmoittaa, että tykit\novat käännetyt lahtea kohden.\n\n— Sanokaa zaporogilaisten hetmanille, että meidän tykkimme ovat\nsuunnatut rantoja kohden.\n\n— Pugu! pugu!\n\n— Mitä te vielä tahdotte?\n\n— Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, pyytää ystäväänsä\nherra Krzeczowskia, everstiä, keskusteluun kanssansa.\n\n— Antakaa ensin panttivankeja.\n\n— Kymmenen huonekunta-atamania.\n\n— Sovittu!\n\nTällä hetkellä alkoi lahden rannalle ilmestyä zaporogilaisia kuin\nkukkia niitylle. He nousivat seisaalleen ruohosta, jossa olivat\npiilleet kätkettyinä. Kaukaa aroilta saapui saapumistaan heidän\nratsuväkeään ja tykkejänsä. Näkyviin ilmestyi kymmeniä ja satoja\nheidän lippujaan, merkkejään ja hevoshäntiään. He tulivat laulaen\nja pärryttäen rumpuja. Kaikki tämä muistutti paljon enemmän jotakin\niloista tervehdystä kuin vihollisvoimien kohtausta.\n\nUkrainan kasakat vastasivat lotjistaan huudoilla. Veneet, jotka\ntoivat huonekunta-atamaneja, saapuivat. Krzeczowski astui yhteen\nniistä ja lähti rannalle. Siellä hänelle annettiin ratsu ja hän lähti\nheti paikalla Chmielnickin luo.\n\nChmielnicki nosti hänet nähdessään hattuansa ja tervehti\nsydämellisesti.\n\n— Herra eversti, sanoi hän, — vanha ystävä ja kuoma! Kun herra\nvaltakunnan hetmani käski sinun ottaa minut kiinni ja toimittaa\nhänen leiriinsä, niin et sinä tahtonut sitä tehdä, vaan varoitit\nminua ja kehoitit pelastumaan pakenemalla. Tästä teosta olen sinulle\nkiitollisuuden ja veljellisen rakkauden velassa!\n\nSen sanottuaan ojensi hän ystävällisesti kätensä, mutta Krzeczowskin\nmustanverevät kasvot pysyivät kylminä kuin jää.\n\n— Mutta sentähden että pelastuit, sanoi hän, — olet sinä, herra\nhetmani, nyt noussut kapinaan.\n\n— Itselleni, sinulle ja koko Ukrainalle tapahtunutta vääryyttä\nlähden minä nyt johdattamaan mieliin, kuninkaalliset prvilegiot\nkädessäni, ja toivossa, että kuningas, meidän armollinen herramme, ei\nsiitä pahastu minulle.\n\nKrzeczowski katsoi tuimasti Chmielnickiä silmään ja sanoi tiukasti:\n\n— Oletko piirittänyt Kudakia?\n\n— Minä? Olisinko hullu! Väistin Kudakin enkä ampunut laukaustakaan,\nvaikka vanha silmäpuoli tervehti minua tykeillään. Minulle oli\ntärkeää päästä Ukrainaan, en välitä Kudakista. Ja sinun puheillesi,\nvanha ystävä ja hyväntekijä, oli minulle tärkeää päästä.\n\n— Mitä sinä sitte minusta tahdot?\n\n— Lähde kanssani arolle, niin saamme puhua.\n\nHe kannustivat hevosiansa ja lähtivät. Noin tunnin he viipyivät\npoissa. Heidän palatessaan olivat Kreczowskin kasvot kalpeat ja\nkauhean näköiset. Hän sanoi yhtäkkiä hyvästi Chmielnickille, joka\nhuusi hänen peräänsä:\n\n— Me tulemme olemaan kahden Ukrainassa ja meidän yläpuolellamme\ntulee olemaan kuningas yksin eikä kukaan muu.\n\nKrzeczowski palasi lotjiin. Vanha Barabasz, Flick ja upseerit\nodottivat häntä kärsimättömästi.\n\n— Mikä on? mikä on? kysyttiin joka taholta.\n\n— Mennään rannalle, vastasi Krzeczowski käskevällä äänellä.\n\nBarabasz kohotti unisia silmälautojaan. Kummallinen loiste välähti\nhänen silmissään.\n\n— Mitä? sanoi hän.\n\n— Mennään rannalle. Antaudumme!\n\nVeriaalto läikähti Barabaszin kalpeille, kellastuneille kasvoille.\nHän nousi rummun päältä, jolla hän oli istunut, ojentautui suoraksi\nja yhtäkkiä tuo kumarainen, sammaltunut vanhus oli muuttunut\nvoimakkaaksi jättiläiseksi.\n\n— Petosta! huusi hän.\n\n— Petosta! toisti Flick, tarttuen miekkansa kahvaan. Mutta ennenkuin\nhän oli ehtinyt vetää sen esiin, oli herra Krzeczowskin sapeli\nvälähtänyt ja yhdellä ainoalla iskulla kaatanut hänet lotjan kannelle.\n\nSitte hän hyppäsi lotjasta veneeseen, jossa istui neljä\nzaporogilaista, airot käsissä, ja huusi:\n\n— Lotjien välitse!\n\nVene kiiti nuolena ja herra Krzeczowski, seisoen sen keskellä, lakki\nverisen sapelinsa päässä, silmät säihkyen, huusi mahtavalla äänellä:\n\n— Pojat, emme rupea murhaamaan omaa väkeä. Eläköön Bohdan\nChmielnicki, zaporogilaisten hetmani!\n\n— Eläköön! toistivat sadat ja tuhannet äänet.\n\n— Kuolema ljaheille!\n\n— Kuolema heille!\n\nLotjista kuuluvaan meluun vastasivat rannoilta zaporogilaisten\nhuudot. Mutta kauvempana seisovien aluksien väki ei vielä tietänyt\nmistä on kysymys. Vasta kun kaikkialle oli levinnyt sanoma, että\nherra Krzeczowski menee zaporogilaisten puolelle, valtasi todellinen\nilon huumaus Ukrainan kasakat. Kuusi tuhatta lakkia lensi ilmaan,\nkuusi tuhatta pyssyä jymisi. Lotjat tärisivät miesten askelten\nalla. Syntyi melu ja sekasorto. Mutta tuohon iloon oli vuodatettava\nverta, sillä vanha Barabasz tahtoi ennemmin kaatua kuin kavaltaa sen\nlipun, jonka alla hän oli koko elämänsä palvellut. Muutamakymmen\nczerkasylaista sotilasta ilmoitti pysyvänsä hänelle uskollisena. Ja\nnyt alkoi lyhyt ja hirveä tappelu, tappelu samanlainen kuin kaikki\ntaistelut, joissa kuolemaa eikä armoa haluava kourallinen ihmisiä\npuolustautuu joukkoja vastaan. Ei Krzeczowski enempää kuin kukaan\nkasakoistakaan ollut odottanut tällaista vastarintaa. Vanhassa\nsotapäällikössä oli herännyt entinen leijona. Kehoitukseen että hän\nlaskisi aseensa vastasi hän laukauksilla. Nuija kädessä, valkeat\nhapset hajalla hän antoi käskyjä kuuluvin äänin ja nuorukaisen\ntarmolla. Hänen aluksensa ympäröitiin joka puolelta, miehiä niistä\nlotjista, jotka eivät voineet päästä lähelle, hyppäsi veteen\nja, uiden tai kahlaten kaislojen välissä sekä sitte tarttuen\nlotjan syrjään, nousi vimmastuneina siihen. Vastarinta oli lyhyt.\nBarabaszille uskollisina pysyneet Ukrainan kasakat peittivät sapelien\nrikki hakkaamilla tai käsin revityillä ruumiillaan aluksen kannen.\nVanhus, sapeli kädessä, puolustautui vielä. Krzeczowski ryntäsi häntä\nkohden.\n\n— Antautukaa! huusi hän.\n\n— Sinä petturi, kuolema sinulle! vastasi Barabasz ja kohotti\nsapelinsa lyöntiin.\n\nKrzeczowski peräytyi nopeasti miesjoukkoon.\n\n— Lyökää! huusi hän kasakoille.\n\nNäytti siltä kuin ei kukaan olisi ensimäisenä tahtonut nostaa kättään\nvanhusta vastaan. Onnettomuudeksi kuitenkin eversti, veressä seisoen,\nluiskahti ja kaatui.\n\nPitkänään ei hän herättänyt enään samaa kunnioitusta tai kauhua ja\nyhtäkkiä upposi toistakymmentä sapelinterää hänen ruumiiseensa.\nVanhus ehti vain huudahtaa: \"Jeesus Maaria!\"\n\nMakaavaa aljettiin nyt lyödä. Hänet hakattiin kappaleiksi. Poikki\nlyötyä päätä heiteltiin lotjasta lotjaan niinkuin palloa, kunnes se\nvihdoin vahingossa putosi veteen.\n\nJäljelle jäivät saksalaiset, joista oli vaikeampi suoriutua, sillä\nrykmenttiin kuului noin tuhat vanhaa ja eri sodissa harjaantunutta\nsotilasta.\n\nKunnon Flick tosin oli saanut kuolemansa Krzeczowskin kädestä,\nmutta rykmentin johtoon oli jäänyt Johan Werner, everstiluutnantti,\nsotavanhus vielä kolmenkymmenvuotisen sodan ajoilta.\n\nKrzeczowski oli melkein varma voitostaan, koska kasakkain\nveneet joka puolelta piirittivät saksalaisten lotjia. Mutta hän\ntahtoi kuitenkin säilyttää tuon melkoisen joukon erinomaista ja\noivallisesti asestettua jalkaväkeä Chmielnickille ja rupesi sentähden\nkeskusteluihin heidän kanssaan.\n\nNäytti jo siltä kuin Werner suostuisi, koska hän tyynesti keskusteli\nKrzeczowskin kanssa ja tarkkaavasti kuunteli kaikkia lupauksia, joita\npetollinen eversti runsaasti antoi hänelle. Palkka, jonka valtio oli\nsitoutunut maksamaan, oli suoritettava heti sekä tältä vuodelta että\nvielä tulevaltakin. Vuoden päästä voisivat sotamiehet lähteä minne\ntahtoivat, vaikkapa valtakunnan sotajoukon leiriin.\n\nWerner näytti miettivän ehtoja, mutta samalla hän hiljaa käski vetää\nlotjia itseään kohti, niin että ne muodostaisivat suljetun piirin.\nTämän piirin reunaan muodostui jalkamiehistä muuri. Nämä olivat\nkookkaita ja rotevia miehiä, yllään keltainen kölleri ja samanvärinen\nhattu, ja he seisoivat täydessä taisteluasennossa, vasen jalka edessä\nja musketti oikealla jalalla.\n\nWerner seisoi paljastettu miekka kädessä ensimäisessä rivissä ja\nmietti kauvan.\n\nVihdoin hän nosti päänsä pystyyn.\n\n— Herr Hauptmann, sanoi hän, — me suostumme.\n\n— Ette kadu kauppojanne uudessa palveluksessa! huudahti iloissaan\nKrzeczowski.\n\n— Mutta sillä ehdolla...\n\n— Suostun niihin jo edeltäpäin.\n\n— Jos niin on, niin sitä parempi. Meidän välipuheemme valtakunnan\nkanssa päättyy kesäkuussa. Kesäkuusta lähdemme teidän palvelukseenne.\n\nKirous pääsi Krzeczowskin huulilta, mutta hän hillitsi raivonsa.\n\n— Teettekö pilkkaa, herra everstiluutnantti? kysyi hän.\n\n— En, vastasi Werner tyynesti. — Meidän sotilaskunniamme käskee\npitämään kiinni sopimuksesta. Palveluksemme loppuu kesäkuussa. Me\npalvelemme rahasta, mutta emme ole pettureita. Muuten ei kukaan meitä\npalkkaisi ettekä te itsekään luottaisi meihin, sillä kuka teille\ntakaisi, ettemme ensimäisessä taistelussa menisi jälleen hetmanien\npuolelle.\n\n— Mitä sitte tahdotte?\n\n— Että antaisitte meidän mennä.\n\n— Siitä ei tule mitään, hullu mies! Minä käsken hakata teidät maahan.\n\n— Mutta paljonko kadotatte omaa väkeänne?\n\n— Ei yksikään teistä pääse menemään!\n\n— Teistä ei jää puoliakaan.\n\nMolemmat puhuivat totta. Krzeczowski, jonka verta saksalaisen\npitkäveteisyys oli aika lailla kuohuttanut ja jonka raivo jo alkoi\nsaada ylivallan, ei vielä halunnut ryhtyä taisteluun.\n\n— Niinkauan kuin aurinko paistaa tänne lahteen, sanoi hän, — annan\nteille ajattelemisen aikaa. Sitte käsken painaa pyssyn hanaa.\n\nJa hän lähti kiireesti omalla veneellään neuvotellakseen Chmielnickin\nkanssa.\n\nSeurasi odotus. Kasakkalotjat kerääntyivät yhä kiinteämpään piiriin\nsaksalaisten ympärille. Saksalaiset säilyttivät tyynen ryhtinsä\ntavalla, jolla vain vanhat ja hyvin harjaantunut sotamiehet voivat\nsen säilyttää vaaran hetkellä. Uhkauksiin ja solvauksiin, joita\nheitä vastaan vähän päästä sateli kasakkain lotjista, he vastasivat\nylenkatseellisesti vaieten. Tämä tyyneys teki valtavan vaikutuksen\nkeskellä yhä kiihtyviä raivonpurkauksia, sillä kasakat, jotka\nuhkaavasti heiluttelivat keihäitänsä ja pyssyjänsä, odottivat\nkärsimättöminä, hammasta kiristäen ja kiroten, taistelukäskyä.\n\nAurinko, joka oli kääntynyt lounaasta läntiselle taivaanrannalle,\nkorjasi verkalleen välkkyvän kultansa pois lahdelta. Lahti vaipui\nvarjoon. Vihdoin se kokonaan lepäsi hämärässä.\n\nSilloin toitotettiin torveen.\n\nJa senjälkeen kuului kaukaa herra Krzeczowskin ääni:\n\n— Aurinko on laskenut, joko olette miettineet loppuun?\n\n— Jo, vastasi Werner ja kääntyen sotamiehiinsä päin, heilautti\npaljastettua miekkaansa.\n\n— Feuer! komensi hän tyynellä, pitkäveteisellä äänellä.\n\nPaukahti. Veteen putoavien ruumiiden läiskinä, raivonhuudot ja\nkiivas ammunta vastasivat saksalaisten muskettien ääneen. Rannalle\nviedyt tykit sylkivät, bassoa laulaen, kuulia saksalaisten\nlotjiin. Savupilvet peittivät kokonaan lahden ja keskellä huutoa,\ntatarilaisnuolien vinkunaa ja pyssyjen pauketta, ilmoittivat vain\nmuskettien säännölliset yhteislaukaukset, että saksalaiset yhä\npuolustavat itseään.\n\nAuringon laskiessa riehui vieläkin taistelu, mutta tuntui jo\nheikkenevän. Chmielnicki ratsasti Krzeczowskin, Tuhaj-bejn ja\nkymmenkunnan atamanin seurassa rannalle tiedustelemaan taistelun\nkulkua. Hänen avonaiset sieraimensa vetivät sisäänsä ruudinsavua ja\nuppoavien ja veteen putoavien saksalaisten äänet hyväilivät hänen\nkorvaansa. Päälliköt katselivat, kaikki kolme, teurastusta, ikäänkuin\nse olisi ollut hyvää tietävä enne.\n\nTaistelu herposi. Laukaukset vaikenivat ja kasakkaan yhä kiihtyvät\nvoitonhuudot kohosivat ilmoille.\n\n— Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki, — tämä on ensimäisen voiton päivä.\n\n— Ei ole sotavankeja, ärähti murza, — en minä pidä sellaisista\nvoitoista.\n\n— Kyllä Ukrainassa saat. Koko Stambul ja Galata tulevat täyteen\nvankejasi.\n\n— Minä otan vaikka sinut, jollei tule muita!\n\nSen sanottuaan hymyili villi Tuhaj-bej ilkkuen ja lisäsi hetken\nperästä:\n\n— Mielelläni minä sentään olisin ottanut nuo \"frankit\".\n\nSillävälin oli taistelu jo kokonaan lakannut. Tuhaj-bej käänsi\nratsunsa leiriä kohden ja muut seurasivat häntä.\n\n— No, nyt Keltaisille Vesille! huusi Chmielnicki.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nKuunnellessaan taistelun tuoksinaa odotti luutnantti vapisevin\nsydämin sen loppua, luullen aluksi, että Chmielnicki oli kohdannut\nkaikki hetmanien sotavoimat.\n\nIllansuussa vanha Zachar kuitenkin päästi hänet tästä harhaluulosta.\nTieto ukrainalaisten kasakkain ja Krzeczowskin petoksesta sekä\nsaksalaisten tuhosta tärisytti nuorta upseeria sielun pohjia myöten,\nsillä tämä oli omiaan ennustamaan vain uusia petoksia, ja luutnantti\ntiesi tarkoin, että melkoinen osa hetmanin joukoista oli kasakkoja.\n\nHänen sieluntuskansa kasvoivat kasvamistaan ja voitonriemu\nzaporogilaisten leirissä lisäsi niiden katkeruutta. Kaikki ennusti\npahinta. Ruhtinaasta ei kuulunut mitään ja hetmanit nähtävästi\ntekivät kauhean virheen, kun he, sensijaan että olisivat koko\nvoimallaan marssineet Kudakia kohden tai edes odottaneet vihollista\nlinnoitetuissa leireissä Ukrainassa, hajoittivat voimansa,\nheikonsivat itseään vapaaehtoisesti ja antoivat väelleen laajalti\ntilaisuutta lupauksen rikkomiseen ja petokseen. Zaporogilaisleirissä\noli kyllä jo aikaisemmin puhuttu herra Krzeczowskista ja mainittu,\nettä osa sotajoukkoja Stefan Potockin johdolla oli lähetetty\nerikseen, mutta luutnantti ei ollut uskonut näihin huhuihin. Hän\nluuli, että oli kysymys vain joistakin voimakkaista etujoukoista,\njotka aikanaan vetäytyvät takaisin. Ja kaikki olikin toisin.\nChmielnicki oli Krzeczowskin petoksen kautta saanut muutamia tuhansia\nmiehiä lisää ja nuorta Potockia uhkasi kauhea vaara. Kun hän nyt\nilman apujoukkoja harhaili erämaissa, saattoi Chmielnicki hänet\nhelposti saartaa ja kokonaan tuhota.\n\nHaavojen tuottamissa tuskissa, levottomuudessa unettomina öinä oli\nSkrzetuskin ainoana lohdutuksena ruhtinas. Chmielnickin tähden täytyy\nvielä kalveta, kun ruhtinas lähtee liikkeelle Lubniesta. Ja kuka\ntietää, eikö hän jo olekin yhtynyt hetmaneihin. Vaikka Chmielnickin\nvoimat olivatkin mahtavat, vaikka hänen sotaretkensä alku olikin\nonnellinen, vaikka Tuhaj-bej oli yhtynyt häneen ja vaikkapa itse\nKrimin \"tsaari\" tarvittaessa oli luvannut marssia avuksi, niin\nSkrzetuskin päähän ei edes juolahtanut ajatus, että tämä melske voisi\nkestää kauvan, ja että yksi kasakka voisi järkyttää koko valtakunnan\nja murtaa sen peloittavan voiman. Ukrainan kynnyksillä tämä aalto\nsärkyy, ajatteli luutnantti, sillä kuinka ovatkaan päättyneet kaikki\nkasakkakapinat? Ne ovat puhjenneet kuin liekki ja sammuneet heti kun\novat joutuneet tekemisiin hetmanien kanssa. Niin on käynyt tähän\nasti. Kun toiselta puolen taisteluun käy suistolaisryövärien pesä ja\ntoiselta puolen valta, jonka rantoja huuhtoo kaksi merta, niin on\nratkaisu helppo nähdä jo edeltäpäin. Myrsky ei voi kestää kauvan,\nse menee ohi ja seuraa kaunis ilma. Tämä ajatus vahvisti herra\nSkrzetuskia ja, saattaapa sanoa, piti häntä pystyssä, sillä hänen\nhartioillaan lepäsi niin raskas kuorma, ettei hän koko elämässään\nollut tuntenut sellaista. Mutta vaikka myrsky meneekin ohi, niin\nse voi hävittää peltoja, kaataa taloja ja tehdä korvaamattomia\nvahinkoja. Tämän myrskyn tähden hän itse oli ollut vähällä\nmenettää elämänsä, oli kadottanut voimansa ja joutunut onnettomaan\nvankeuteen juuri silloin, kun vapaus oli hänelle melkein yhtä\ntärkeä kuin itse elämä. Kuinka paljon joutuivatkaan tästä myrskystä\nkärsimään heikommat olennot, sellaiset jotka eivät kyenneet itseään\npuolustamaan! Miten oli Helenan Rozlogissa?\n\nMutta Helena oli varmaan jo Lubniessa. Luutnantti näki hänet\nunissaan ystävällisten kasvojen ympäröimänä, itse ruhtinaan ja\nruhtinatar Griseldan vaalimana ja ritarien ihailemana — vain\nhusaariaan hän ikävöi, häntä, joka katosi jossakin Siczin matkalla.\nMutta tuleepa jälleen hetki, jolloin husaari palajaa. Onhan itse\nChmielnicki luvannut hänelle vapauden, ja tämä kasakka-aalto soluu\nyhä valtakunnan rintamaita kohden ja ja kun se siellä särkyy, tulee\nvaivoista, tuskista ja levottomuuksista vihdoinkin loppu.\n\nAalto kulki todella eteenpäin. Chmielnicki oli viipymättä noussut\nleiristään ja marssi hetmaninpoikaa tapaamaan. Hänen voimansa oli\ntodella hirveä, sillä yhdessä Krzeczowskin sotilaiden ja Tuhaj-bejn\ntatarilaisten kanssa hän komensi lähes 25 tuhatta harjaantunutta ja\ntaistelunhaluista sotilasta. Potockin voimista ei ollut tarkkoja\ntietoja. Karkulaiset sanoivat, että hän tuo muassaan kaksi tuhatta\nmiestä raskasta ratsuväkeä ja toistakymmentä tykkiä. Taistelu\ntällaisten lukusuhteiden vallitessa saattoi olla epätietoinen. Sillä\nyksi ainoa noiden kauheain husaarijoukkojen hyökkäys riitti usein\ntuhoamaan kymmenkertaisesti suuremmat joukot. Niin oli aikoinaan\nherra Chodkiewicz, Liettuan hetmani, kolmella tuhannella husaarilla\nKirkholman luona lyönyt perinpohjin kahdeksantoistatuhatta valittua\nruotsalaista jalka- ja ratsumiestä. Niin oli Kluszynin luona yksi\nainoa kyrassieerien lippukunta hurjassa raivossa hajoittanut muutaman\ntuhannen englantilaista ja skottilaista palkkasoturia. Chmielnicki\nmuisti sen ja siksipä hän vähävenäläisen kronikankirjoittajan sanojen\nmukaan liikkui verkalleen ja varovaisesti. Katsellen joka taholle\njärkensä monilla silmillä kuten viekas metsästäjä, ja asettaen\nvartioita penikulman päähän ja kauvemmaksikin leiristään [Samoil\nWeliczko, 62], niin hän läheni Keltaista Vettä. Saatiin taasen\nkiinni kaksi karkuria. Nämä vahvistivat tiedot kruunun sotavoimain\nvähyydestä ja ilmoittivat, että kastellaani jo on tullut Keltaisen\nVeden yli. Sen kuultuaan Chmielnicki pysähtyi kuin naulittu ja antoi\nluoda vallit leirinsä ympärille.\n\nHänen sydämensä sykki iloisesti. Jos Potocki uskaltaa ryhtyä\nhyökkäykseen, niin hänet varmaan lyödään. Kasakat eivät\navonaisella kentällä osaa pitää puoliaan kyrassieereja vastaan,\nmutta vallin takaa he taistelevat erinomaisesti. Ja ollen niin\npaljon lukuisammat kuin heidän vastustajansa, he varmaan torjuvat\nhyökkäyksen. Chmielnicki laski saavansa etua Potockin nuoruudesta\nja kokemattomuudesta. Mutta nuoren kastellaanin apuna oli kokenut\nsotamies, Zywiecin starostan poika, herra Stefan Czarniecki,\nhusaarieversti. Tämä huomasi vaaran ja taivutti kastellaanin\nvetäytymään Keltaisen Veden taakse.\n\nChmielnickin ei auttanut muuta kuin marssia heidän perässään. Kun\nhän toisena päivänä oli kulkenut Keltaisen Veden pyörteiden yli,\nseisoivat molemmat sotajoukot silmä silmää vastaan.\n\nMutta kumpikaan päälliköistä ei tahtonut iskeä ensimäisenä.\nVihollisen leiri alkoi kiireesti tehdä valleja ympärilleen. Oli\nlauvantai, toukokuun viides päivä. Koko päivän satoi kaatamalla.\nPilvet olivat niin paksut, että puolenpäivän jälkeen vallitsi pimeys\nkuin talvipäivänä. Illansuussa rankkasade vieläkin yltyi. Chmielnicki\nhieroi iloissaan käsiään.\n\n— Kunhan nyt aro pehmenee, sanoi hän Krzeczowskille, — niin en\nepäile ryhtyä hyökkäykseen ja kohdata husaareja, sillä he vajoavat\nraskaissa varustuksissaan lokaan.\n\nJa satoi satamistaan aivan kuin koko taivas olisi tahtonut rientää\navuksi Zaporozelle.\n\nSotamiehet lapioivat laiskasti ja synkän näköisinä sadetulvan\nvalautuessa maahan. Tulta ei voinut sytyttää. Muutama tuhat ordan\ntataria lähti leiristä vartioimaan, etteivät puolalaiset, käyttäen\nhyväkseen sumua, sadetta ja yötä, koettaisi pujahtaa pois. Sitte\nalkoi syvä hiljaisuus. Kuului vain sateen kohina ja tuulen humina.\nVarmaan ei kukaan nukkunut kummassakaan leirissä.\n\nVarhain aamulla soivat torvet puolalaisessa leirissä kauvan ja\nsurullisesta, ikäänkuin hälyytyksen merkiksi. Sitte rämisivät rummut\nkummallakin puolen. Päivä valkeni surullisena, hämäränä, märkänä.\nRankkasade lakkasi, mutta hienoa vihmaa tihkui vielä ikäänkuin\nsihvilän läpi.\n\nChmielnicki käski laukaista tykit. Senjälkeen kajahti heti toinen,\nkolmas, kymmenes laukaus ja kun tavallinen tykkien vuoropuhelu\nleiristä leiriin oli alkanut, sanoi herra Skrzetuski kasakalle, joka\noli hänen suojelusenkelinään:\n\n— Zachar, vie minut vallille, että voisin nähdä, mitä siellä\ntapahtuu!\n\nZachar oli itsekin utelias näkemään eikä pannut vastaan. He nousivat\nkorkealle kulmavallille, josta kuin kämmeneltään saattoi nähdä hiukan\nkuperan aroalangon, Keltaisen Veden pyörteet ja molemmat sotajoukot.\nMutta tuskin oli herra Skrzetuski kääntänyt silmänsä sinnepäin, kun\nhän tarttui päähänsä ja huusi:\n\n— Herra Jumala! tämähän on etuvartiosto eikä enempää!\n\nKasakkaleirin vallit ulottuivatkin lähes neljännespenikulman\npituudelle, kun sensijaan puolalainen leiri siihen verrattuna näytti\nvain pieneltä vallitukselta. Voimien epäsuhde oli niin suuri, että\nkasakkaan voittoa ei tarvinnut epäilläkään.\n\nTuska ahdisti luutnantin sydäntä. Ei ollut siis vielä tullut hetki,\njolloin kopeus ja napina kaatuvat. Päinvastoin oli seuraava hetki\ntuova niille uutta voitonriemua! Siltä ainakin näytti.\n\nKahakat tykkitulen suojassa olivat jo alkaneet. Kulmavallilta saattoi\nnähdä yksityisiä ratsastajia tai yhteentörmääviä ratsastajaryhmiä.\nNyt hyökkäsivät tatarit Potockin kasakoita vastaan, jotka olivat\npuetut tummansiniseen ja keltaiseen. Ratsastajat tulivat aivan kiinni\ntoisiinsa ja karauttivat samassa nopeasti pois, ahdistelivat toinen\ntoistansa sivultapäin, ampuivat toisiaan pistooleilla ja jousilla,\ntai koettivat lingoilla heittää suopungin toistensa kaulaan. Tämä\ntemmellys näytti kaukaa pikemmin leikinteolta ja vain hevoset, jotka\nsiellä täällä juoksivat pitkin tannerta ilman ratsastajia, osottivat,\nettä taistellaan elämästä ja kuolemasta.\n\nTatareja lappasi yhä enemmän paikalle. Pian oli tanner mustanaan\nheidän kaatuneitaan. Silloin alkoi myöskin puolalaisesta\nleiristä tulla esiin yhä uusia lippukuntia, jotka sijoittuivat\ntaisteluasentoon juoksuhaudan eteen. Ne olivat niin lähellä, että\nherra Skrzetuski tarkalla silmällään helposti saattoi erottaa liput\nja hevoshännät, vieläpä ratsumestarit ja luutnantitkin, jotka\nseisoivat hevosineen hiukan syrjässä, lippujen luona.\n\nHänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä, puna nousi hänen kalpeille\nkasvoilleen ja ikäänkuin olisi saanut kiitollisia kuulijoita\nZacharista ja kulmavallilla tykkiensä ääressä seisovista kasakoista,\nhän, kun lippukunnat tulivat esiin juoksuhaudan takaa, ihastuksissaan\nhuusi:\n\n— Ne ovat herra Balabanin rakuunat, minä näin heidät Czerkasyssa!\n\n— Tuo on valakialainen lippukunta, sillä on risti lipussa!\n\n— Kas, ratsuväki astuu valleilta!\n\nJa sitte hän vieläkin suuremmalla ihastuksella ja nostaen kätensä\nilmaan huusi:\n\n— Husaarit, herra Czarnieckin husaarit! Husaarit tulivat todella\nesiin, päidensä päällä siipien pilvi ja pystyssä törröttävä\nkeihäsmetsä, yllään kullanvärinen taftatakki ja satulassa pitkä\nviheriänmusta lippu. He ratsastivat juoksuhaudoistaan esiin kuusi\nmiestä rivissä ja asettuivat vallin juurelle. Kun herra Skrzetuski\nnäki heidän tyyneytensä, arvokkaisuutensa ja ryhtinsä, niin kyyneleet\ntulivat hänen silmiinsä ja sumensivat häneltä hetkeksi näön.\n\nVaikka voimat olivat niin epätasaiset, että noita muutamia\nlippukuntia vastaan vyöryi kokonainen laavavirta zaporogilaisia ja\ntatareja, jotka tavallisuuden mukaan olivat asettuneet sivustoille,\nja vaikka heidän rivinsä ulottuivat niin kauvas arolle, että\nniiden loppua tuskin saattoi nähdä, niin uskoi herra Skrzetuski jo\nvoittoon. Hänen kasvonsa hymyilivät, hänen voimansa palasivat, hänen\ntantereelle tähdätyt silmänsä iskivät tulta, mutta pystyssä hän ei\npysynyt.\n\n— Hei, poika, murisi vanha Zachar, — tahtoisiko sielu paratiisiin!\n\nSilloin hyökkäsivät muutamat irtonaiset tatarilaisosastot kirkuen\nja Allahia huutaen eteenpäin. Leiristä vastattiin laukauksilla.\nMutta tämä oli vain peloitusta. Tatarit eivät ratsastaneet edes\npuolalaisten lippukuntien läheisyyteenkään, he karauttivat molemmille\npuolin oman väkensä luokse ja katosivat joukkoon.\n\nSitte kuului pärrytys suuresta Siczin rummusta ja samassa läksi\nkoko kasakka- ja tatarilainen jättiläisarmeija puolikuunsa alla\nliikkeelle. Chmielnicki koetti nähtävästi yhdellä ainoalla liikkeellä\ntuhota puolalaisten lippukunnat ja valloittaa heidän leirinsä. Se\nolisi ollut mahdollista, jos olisi saatu aikaan pakokauhu. Mutta\nmitään sellaista ei ilmennyt puolalaisissa lippukunnissa. Ne pysyivät\ntyyninä, sijoitettuina jotenkin pitkäksi linjaksi, niiden selkää\nsuojeli valli ja sivustoja leiritykit; niihin saattoi siis iskeä vain\nedestä. Hetkeksi näytti jo siltä, kuin ne aikoisivat ottaa vastaan\ntaistelun paikalla seisten, mutta kun puolikuu oli ehtinyt tantereen\npuoliväliin, kaikuivat juoksuhaudasta rynnäkköön kehoittavat\ntorventoitotukset. Ja yhtäkkiä keihästen aita, joka tähän asti oli\ntörröttänyt ylöspäin, yhtaikaa laskeutui hevosten päiden tasalle.\n\n— Husaarit iskevät! huusi herra Skrzetuski.\n\nJa he kumartuivatkin satuloissaan ja kiidättivät eteenpäin ja heidän\njäljessään rakuunien lippukunnat ja koko taistelulinja.\n\nHusaarien isku oli kauhea. Ensimäisessä hyökkäyksessä kohtasivat\nhe kolme kasakkahuonekuntaa, kaksi Steblovin ja yhden Mirgorodin,\nja hajoittivat ne silmänräpäyksessä. Ulvonta kuului aina herra\nSkrzetuskin korviin asti. Hevoset ja miehet kaatuivat maahan\nrautaisten ratsumiesten jättiläispainon alla, kaatuivat kuin vainion\nvilja myrskyn puhaltaessa. Vastarintaa kesti niin lyhyen ajan, että\nSkrzetuskista tuntui siltä kuin jokin jättiläislohikäärme yhdellä\nsiemauksella olisi niellyt nuo kolme rykmenttiä. Ja nämä olivat\nkuitenkin lujimpia Siczin sotilaita! Siipien huminan pelottamina\nalkoivat hevoset zaporogilaisten riveissä pillastua. Irklejewin,\nKalnibolotin, Minskin, Szkurynin ja Titorowin rykmentit hämääntyivät\ntäydellisesti ja peräytyivät pakenevien joukkojen painamina\nepäjärjestyksessä. Silloin saavuttivat rakuunat husaarit ja alkoivat\nyhdessä heidän kanssaan verisen niittonsa. Wiasiurynin huonekunta\npakeni kovan, mutta lyhyen vastarinnan jälkeen ja kieri villinä\nkauhusta aivan kasakkaan juoksuhaudoille asti. Chmielnickin joukkojen\nkeskusta alkoi sekin horjua yhä enemmän ja pian se lyötynä, ajettuna\nepäjärjestykseen ja rautaisen tulvan painamana ei enään saanut\ntilaisuutta pysähtyä ja järjestäytyä.\n\n— Piruja ne ovat eikä ljaheja! huusi vanha Zachar.\n\nSkrzetuski oli kuin hulluna ilosta. Sairaana ei hän voinut\nhillitä itseään, vaan nauroi ja itki yhtaikaa ja huuteli välistä\nkomentosanoja, ikäänkuin olisi itse ollut johtamassa lippukuntaansa.\nZachar piteli häntä liepeestä kiinni ja hänen täytyi kutsua muita\navukseen.\n\nTaistelu tuli niin lähelle kasakkaleiriä, että jo saattoi eroittaa\nmelkein kasvot. Valleilta ammuttiin tykeillä ja kasakkain kuulat,\njotka tapasivat sekä omia että vihollisia, lisäsivät sekasortoa.\n\nHusaarit iskivät nyt Paszkowin huonekuntaan. Se oli hetmanin kaarti\nja sen keskellä oli itse Chmielnicki. Yhtäkkiä kajahti kauhea huuto\nläpi zaporogilaisten rivien: suuri vaaleanpunainen lippu huojui ja\nkaatui.\n\nMutta silloin ryntäsi Krzeczowski viidentuhannen ratsumiehensä\netunenässä taisteluun. Istuen nuija kädessä tavattoman suuren hevosen\nselässä, hän kiiti ensimäisessä rivissä paljain päin, sapeli pään\npäällä, häätäen edeltään hajautuneita suistolaisia, jotka, nähdessään\npaikalle rientävän avun, kääntyivät, vaikka epäjärjestyksessäkin,\nuudestaan hyökkäykseen. Taistelu kiehahti linjan keskikohdalla\nuudelleen.\n\nKummallakaan sivustolla ei onni myöskään suosinut Chmielnickiä.\nTatarit, jotka valakialaiset lippukunnat ja Potockin ratsumiehet\nkaksi kertaa olivat työntäneet takaisin, kadottivat kokonaan halun\ntaisteluun. Tuhaj-bejn alta kaatui kaksi hevosta. Voitto kallistui\nehdottomasti nuoren Potockin puolelle.\n\nTaistelu ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan Rankkasade, joka vähän\naikaisemmin oli kiihtymistään kiihtynyt, kävi pian niin valtavaksi,\nettei sadeaaltojen läpi nähnyt mitään. Nyt ei enään tulvinut maan\npäälle joitakin saderyöppyjä, vaan kokonainen vedenpaisumus taivaan\navatuista suluista. Aro muuttui järveksi. Tuli niin pimeä, ettei\nihminen muutaman askeleen päässä eroittanut toista. Sateen kohinassa\neivät komentosanat kuuluneet, kastuneet musketit ja tykit vaikenivat.\nItse taivas teki lopun teurastuksesta.\n\nChmielnicki palasi läpimärkänä ja raivoissaan leiriinsä. Hän ei\npuhunut sanaakaan kenellekään. Hänelle tehtiin kamelintaljoista\nteltta. Sen suojassa hän istui, märehtien katkeria ajatuksiaan.\n\nHänet valtasi epätoivo. Nyt vasta hän käsitti millaiseen yritykseen\nhän oli ryhtynyt. Nyt hänet oli lyöty, työnnetty takaisin,\nmelkeinpä tuhottu, taistelussa niin pienillä voimilla, että niitä\ntodella saattoi katsoa vain etujoukoiksi. Hän tiesi kuinka suuri\nvaltakunnan sotajoukkojen puolustusvoima oli, hän oli ottanut sen\nlukuun ryhtyessään sotaan, mutta hän oli sittenkin laskenut väärin.\nSiltä ainakin tuntui tällä hetkellä. Ja siksi hän tarttui paljaaksi\najettuun pääkalloonsa ja tunsi halua murskata sen ensimäistä tykkiä\nvastaan. Miten käykään sitte, kun hän joutuu tekemisiin hetmanien ja\nkoko valtakunnan kanssa?\n\nTuhaj-bejn tulo keskeytti hänen ajatuksensa.\n\nTatarin silmät paloivat vimmastuneina. Hänen kasvonsa olivat kalpeat\nja hampaat välkkyivät parrattomien huulten takaa.\n\n— Missä ovat saaliit? Missä vangit? Missä päälliköiden päät? Missä\nvoitto? kysyi hän käheästi.\n\nChmielnicki hyppäsi pystyyn.\n\n— Tuolla! vastasi hän kovalla äänellä, viitaten puolalaisten leiriin\npäin.\n\n— Lähde sinne! karjaisi Tuhaj-bej. — Ja jollet lähde, niin minä\nlähetän sinut nuorasta talutettuna Krimiin.\n\n— Lähden, sanoi Chmielnicki, — lähden vielä tänään. Otan saalista\nja vankeja. Mutta tee sinä tili khanille, sillä sinä tahdot saalista\nja vältät taistelua.\n\n— Koira! ulvoi Tuhaj-bej, — sinä tuhoat khanin sotajoukon.\n\nJa he seisoivat hetkisen vastatusten, sieraimet vihasta läähättäen.\nEnsinnä tyyntyi Chmielnicki.\n\n— Rauhoitu, Tuhaj-bej, sanoi hän. — Sadetulva keskeytti taistelun,\nkun Krzeczowski oli murtanut rakuunoiden rivit. Minä tunnen heidät,\nhuomenna he jo taistelevat vähemmällä raivolla ja arokin pehmenee,\njoten husaarit vajoavat. Huomenna he kaikki ovat meidän käsissämme.\n\n— Sinäpä sen sanoit, murisi Tuhaj-bej.\n\n— Ja pidän myös sanani. Tuhaj-bej, ystäväni, khani on lähettänyt\nsinut avukseni eikä turmiokseni.\n\n— Sinä lupasit voiton etkä tappiota.\n\n— Saatiinhan vangiksi hiukan rakuunoita, luovutan ne sinulle.\n\n— Luovuta, minä käsken lyödä ne paaluun.\n\n— Älä tee sitä, päästä heidät vapaiksi. He ovat ukrainalaisia\nBalabanin lippukunnasta, minä lähetän heidät houkuttelemaan rakuunoja\nmeidän puolellemme. Ja he tulevat kuten Krzeczowskikin.\n\nTuhaj-bej murisi hyväksyvästi. Katsoen tiukasti Chmielnickiin hän\nmörähti:\n\n— Käärme...\n\n— Viekkaus on samanarvoinen kuin urhoollisuuskin. Jos minä saan\nhoukutelluksi rakuunat petokseen, niin ei yksikään sielu pääse pakoon\npuolalaisten leiristä — ymmärrätkö?\n\n— Potockin otan minä.\n\n— Minä annan hänet sinulle — ja Czarnieckin myöskin.\n\n— Anna vähän viinaa, on kylmä.\n\n— Kyllä.\n\nSamassa astui Krzeczowski sisään. Hän oli synkkä kuin yö. Hänen\ntavoittelemansa starostan- ja kastellaaninpaikat, linnat ja aarteet\nolivat tämänpäiväisen taistelun jälkeen häipyneet kuin sumu. Huomenna\nne voivat hävitä kokonaan ja ehkäpä tuosta sumusta niiden asemasta\nsukeltaakin esiin nuora tai hirsipuu. Ja jollei hän olisi surmannut\nhetmanin saksalaisia, siten polttaen sillat takanaan, niin olisi\nhän varmaan nyt miettinyt, miten olisi voinut pettää vuorostaan\nChmielnickin ja ratsuväkineen mennyt Potockin leiriin.\n\nMutta se oli kun olikin mahdotonta.\n\nHe istuivat kolmisin viinapullon ääressä ja joivat ääneti.\nRankkasateen kohina herkesi vähitellen.\n\nHämärtyi.\n\nIlosta väsyneenä, heikentyneenä ja kalpeana herra Skrzetuski makasi\nliikkumattomana rattailla. Zachar piti hänestä ja käski kasakkainsa\npingoittaa hänenkin yllensä huopakaton. Luutnantti kuunteli\nrankkasateen synkkää kohinaa, mutta hänen mielensä oli kirkas ja\nonnellinen. Olivathan hänen husaarinsa näyttäneet, mihin he pystyvät.\nHänen Puolansa oli majesteettinsa arvon mukaisesti puolustanut\nitseänsä. Ensimäisen kasakkaryntäyksen myrsky oli murtunut Puolan\nsotajoukkojen keihäänteriä vastaan. Ja vielä ovat hetmanit, on\nruhtinas Jeremi ja niin paljon ylimyksiä, niin paljon aatelia, niin\npaljon mahtia ja tämän kaiken yläpuolella kuningas — _primus inter\npares_.\n\nYlpeys paisutti herra Skrzetuskin rintaa, hän ikäänkuin omisti koko\ntuon mahdin itsessään.\n\nTuntiessaan nyt, ensi kerran siitä kun Siczissä oli kadottanut\nvapautensa, tuon voiman, tunsi hän myöskin sääliä kasakkoja kohtaan:\nhe ovat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, mutta he ovat soaistuina\nyrittäneet mahdottomia, ajatteli hän. He ovat vikapäät, mutta\nonnettomat, kun antoivat tuon miehen, joka johtaa heidät ehdottomaan\nperikatoon, nostaa itsensä kapinaan.\n\nHänen ajatuksensa vaelsivat kauemmas. Tulee rauha ja silloin on\njokaisella oikeus ajatella myöskin yksityistä onneansa. Hänen\nmuistonsa ja ajatuksensa pysähtyivät Rozlogiin. Siellä, jalopeuran\nkuopan läheisyydessä, on varmaan nyt aivan hiljaista. Siellä ei\nkapina koskaan nosta päätään ja jos nostaisikin, niin on Helena jo\nvarmaan Lubniessa.\n\nYhtäkkiä katkaisi tykkien jyrinä hänen ajatuksensa kultaiset langat.\n\nChmielnicki oli juovuspäissään antanut rykmenttiensä uudestaan\nrynnätä. Mutta ryntäys loppui tykkileikkiin. Krzeczowski ehkäisi\nhetmanin.\n\nHuominen päivä oli sunnuntai. Koko päivä kului rauhallisesti ja ilman\nampumista. Leirit olivat vastapäätä toisiaan, niinkuin mitkäkin\nliittolaisarmeijojen leirit.\n\nSkrzetuski luuli kasakkain haluttomuuden olevan syynä hiljaisuuteen.\nMutta oi! — hän ei tietänyt, että Chmielnicki sillaikaa, \"katsellen\neteensä järkensä monilla silmillä\", pani kaikkensa liikkeelle\nsaadakseen Balabanin rakuunoja houkutelluksi puolelleen.\n\nMaanantaina syttyi taistelu jo aamun koittaessa. Skrzetuski katseli\nsitä, kuten ennenkin hymyilevin, iloisin kasvoin. Ja taasen astuivat\nkruunun rykmentit vallihaudan eteen, mutta ryhtymättä heti rynnäkköön\ntekivät ne vain paikaltaan kiusaa viholliselle. Aro ei ollut, kuten\nensimäisenä taistelupäivänä, pehmennyt vain pinnalta, vaan syvälle.\nRaskas ratsuväki pääsi tuskin ensinkään liikkumaan — siitä tuli heti\netua zaporogilaisten ja tatarilaisten keveille lippukunnille. Hymy\nkatosi vähitellen Skrzetuskin huulilta. Puolalaisen juoksuhaudan\nedessä peitti hyökkääjien tulva melkein kokonaan kruunun lippukuntien\nkapean vyöhykkeen. Tuntui siltä että tuo ketju minä hetkenä\nhyvänsä katkeaa ja hyökkäys alkaa valleilla. Skrzetuski huomasi,\nettei enään ollut jäljellä puoltakaan siitä taisteluinnosta, joka\nlippukunnissa vallitsi ensi päivänä. Ne puolustautuivat tänäänkin\nitsepäisesti, mutta eivät iskeneet ensimäisinä, eivät hakanneet\nhajalle kasakkarykmenttejä, eivät lakaisseet tannerta edestään\npuhtaaksi, kuten myrskytuuli. Aron syvälle pehmennyt maapohja teki\nraivoisan ratsastuksen mahdottomaksi ja aivan kuin naulitsi raskaan\nratsuväen juoksuhaudan eteen. Hurja lento oli sen voima ja tämä\nratkaisi voiton, mutta nyt täytyi raskaan ratsuväen pysyä paikallaan.\nChmielnicki puolestaan johdatti yhä uusia joukkoja taisteluun.\nItse ehti hän kaikkialle, jokaisen huonekunnan johti hän omassa\npersoonassaan hyökkäykseen ja perääntyi vasta vihollisten sapelien\nedestä. Hänen intonsa siirtyi asteettain zaporogilaisiin niin että\nhe, vaikka heitä tuhkatiheään kaatuikin, huutaen ja ulvoen juoksivat\nkilpaa juoksuhaudalle. He iskivät rautaisten rintojen muuria ja\nkeihästen teriä vastaan ja palasivat lyötyinäkin, harventuneinakin\nuudelleen hyökkäykseen. Tämän painon alla alkoivat lippukunnat\nhorjahdella, taipua ja paikoittain peräytyä, aivan kuten painija,\njonka vastustaja on temmannut rautaisiin käsivarsiinsa, milloin\nheikkenee, milloin taas ponnistaa ja saa uusia voimia.\n\nPuolenpäivän edellä olivat melkein kaikki zaporogilaiset voimat\ntulessa ja taistelussa. Taistelu riehui sellaisella vimmalla, että\nmolempien taistelevien linjojen väliin muodostui ikäänkuin uusi valli\nhevosten ja ihmisten ruumiista.\n\nJoka hetki tuli taistelusta kasakkojen juoksuhautoihin\nhaavoittuneita, veren ja loan peittämiä, läähättäviä ja väsymyksestä\nhorjuvia sotilaita. Mutta he palasivat taisteluun laulu huulilla,\nheidän kasvoistaan kuvastui taistelun hehku ja voiton varmuus.\nTainnoksiin vaipumaisillaan he vielä huusivat: \"surma puolalaisille!\"\nLeiriin jätetty vartioväki ikävöi taisteluun.\n\nHerra Skrzetuski synkistyi. Puolalaiset lippukunnat alkoivat\nsuistua juoksuhautoihin. Ne eivät enään voineet pitää puoliaan ja\nniiden peräytymisessä saattoi havaita kuumeentapaista kiirettä.\nYli kuudenkymmenen sotilaan huulilta pääsi ilonhuuto, kun he tämän\nnäkivät. Rynnistyksen vauhti kasvoi kaksinkertaiseksi, zaporogilaiset\nahdistivat jo niitä Potockin ratsumiehiä, jotka olivat suojelemassa\nperäytymistä.\n\nTykit ja muskettien kuulasade heittivät heidät kuitenkin takaisin.\nHetkeksi taukosi taistelu. Puolalaisessa leirissä kajahti\nparlamentaaritorven toitotus.\n\nChmielnicki ei kuitenkaan enään tahtonut antautua keskusteluun.\nKaksitoista kasakkahuonekuntaa astui alas hevosen selästä alkaakseen\nyhdessä jalkaväen ja tatarilaisten kanssa hyökkäyksen valleille.\n\nKrzeczowskin piti kolmentuhannen jalkamiehen kanssa rientää heidän\navukseen ratkaisevana hetkenä. Kaikki rummut, tamburinit ja torvet\nkaikuivat yhtaikaa, vaimentaen äänellään huudot ja muskettien\nyhteislaukaukset.\n\nHerra Skrzetuski katseli vavisten verrattoman zaporogilaisjalkaväen\nsyviä rivejä, kun he juoksivat valleja kohden ja ympäröivät niitä\nrenkaassa, joka kävi yhä ahtaammaksi. Pitkät valkoiset savuviirut\ntuprahtelivat juoksuhaudoista noita rivejä kohden, ikäänkuin jokin\njättiläisrinta olisi tahtonut puhaltaa pois nuo heinäsirkat, joita\nsäälimättömästi tunkeutui esiin joka taholta. Kanuunankuulat\nkyntivät riveihin vakoja, pyssyjen laukaukset uudistuivat yhä\ntiheämmin, jyrinä ei herjennyt hetkeksikään, ryntääjien joukko suli\nnähtävästi sulamistaan kokoon ja kiemurtelikin jo paikoitellen\nsuonenvedontapaisesti kuin haavoitettu jättiläiskäärme, mutta\nsilti yhä ponnistaen eteenpäin. Jo, jo he ovat päässeet paikalle,\njo he ovat lähellä juoksuhautaa — tykit eivät enään voi heitä\nvahingoittaa! Herra Skrzetuski sulki silmänsä.\n\nJa nyt lensivät salamoina hänen päänsä läpi kysymykset: näkeekö hän,\nkun avaa silmänsä, vielä puolalaiset liput valleilla, näkeekö vai\neikö näe? Melu kasvaa kasvamistaan, käy jokin tavaton kihinä, varmaan\non tapahtunut jotakin. Huutoja kuuluu keskeltä leiriä — mikä siellä\non? Mitä on tapahtunut?\n\nKaikkivaltias Jumala!...\n\nTämä huuto pääsi herra Skrzetuskin huulilta, kun hän, avattuaan\nsilmänsä, näki valleilla suuren kultaisen Puolan lipun sijasta\nvaaleanpunaisen, jossa oli arkkienkelin kuva.\n\nLeiri oli valloitettu.\n\nVasta illalla sai luutnantti Zacharilta tietää koko rynnäkön kulun.\nTuhaj-bej ei turhaan ollut sanonut Chmielnickiä käärmeeksi, sillä\njuuri hurjimman puolustuksen hetkellä olivat hänen houkuttelemansa\nBalabanin rakuunat menneet kasakoiden puolelle ja, hyökäten selästä\nomien lippukuntiensa päälle, auttaneet tuhoamaan nämä perinpohjin.\n\nIllalla näki luutnantti vangit ja oli läsnä nuoren Potockin\nkuollessa. Hänen kurkkunsa läpi oli ammuttu nuoli eikä hän elänyt\nkuin muutamia tunteja taistelun jälkeen. Hän kuoli herra Stefan\nCzarnieckin käsiin. \"Sanokaa isälleni\", kuiskasi nuori kastellaani\nviime hetkellä, — \"sanokaa isälleni, että minä... ritarina...\"\nEnempää ei hän saanut sanotuksi. Hänen sielunsa jätti ruumiin ja\nlensi taivasta kohden.\n\nSkrzetuski muisti vielä kauvan nuo kalpeat kasvot ja siniset,\nkuoleman hetken kirkastamat silmät. Herra Czarniecki lupasi\nkangistuvan ruumiin ääressä, että hän, jos vielä pääsee vapauteen,\non verivirroissa pesevä ystävänsä kuoleman ja tappion häpeän. Eikä\nainoakaan kyynel virrannut hänen karkeille poskilleen, sillä hän\noli rautainen ritari, ritari joka oli voittanut maineensa rohkeuden\nteoilla, ja mies, jota ei mikään onnettomuus taivuttanut. Niin hän\nlupasi. Ja sensijaan että olisi antautunut epätoivon valtaan, hän\nnyt lohdutti Skrzetuskia, joka kauheasti kärsi Puolan tappiosta\nja häpeästä. \"Puola on kärsinyt useammankin tappion\", sanoi herra\nCzarniecki, \"mutta siinä on kulumaton voima. Ei ole sitä ainoakaan\nmahti tähän asti murtanut, eivätkä sitä myöskään murra talonpoikain\nkapinat, talonpoikain, joita Jumala itse on rankaiseva, kun he\nnoustessaan esivaltaa vastaan, vastustavat Hänen tahtoansa. Mitä\ntaas tappioon tulee, niin on se kyllä surkuteltava, mutta kuka\non tämän tappion kärsinyt? Hetmanitko? Kruunun sotaväkikö? Ei!\nSenjälkeen kun Krzeczowski oli eronnut ja pettänyt meidät, oli\nPotockin johtamaa osastoa katsottava vain etujoukoksi. Kapina levenee\nepäilemättä yli koko Ukrainan, sillä talonpojat siellä ovat ynseitä\nja taistelukykyisiä. Mutta eihän kapina siellä ole mitään uutta.\nSen tukahuttavat hetmanit yhdessä ruhtinas Jeremin kanssa ja heidän\nvoimansa ovat koskemattomat. Jota mahtavampana kapina puhkeaa,\nsitä varmemmin se, kun se kerran saadaan tukahutetuksi, pitkäksi\naikaa ja ehkä ainiaaksi sammuu. Vain heikkouskoinen ja pelkuri voi\notaksua, että jokin kasakkalauma liitossa tatarilaismurzan kanssa\ntodella saattaa käydä uhkaavaksi mahtavalle kansalle. Huonosti olisi\nPuolan laita, jos pelkkä talonpoikaismellakka saisi ratkaista sen\nkohtalon ja sen olemassaolon. Todella halveksien lähdimme me tälle\nsotaretkelle, lopetti herra Czarniecki — ja vaikka etujoukko onkin\ntuhottu, niin luulen, että hetmanit pystyvät tukahuttamaan tämän\nkapinan — tukahuttamaan sen ei miekalla eikä ampuma-aseilla, vaan\npatukoilla!\"\n\nJa näin puhuessaan ei hän näyttänyt vangilta tai sotilaalta, joka\non menettänyt taistelun, vaan ylpeältä hetmanilta, joka on varma\nhuomisesta voitosta. Tuo sielunsuuruus ja usko Puolan voimaan\nvalui kuin balsami luutnantin haavoihin. Hän oli likeltä katsellut\nChmielnickin mahtia ja se oli hänet hiukan sokaissutkin, varsinkin\nkun hänellä tähän asti oli ollut pelkkää menestystä. Varmaan herra\nCzarniecki kuitenkin oli oikeassa. Hetmanien sotavoimat ovat vielä\nliikuttamattomina ja niiden takana seisoo Puolan, oikeuden, vallan\nja Jumalan tahdon koko mahti. Luutnantti erosikin Czarnieckista\ntoivorikkaampana ja iloisempana. Erotessaan hän vielä kerran kysyi\nherra Czarnieckilta, eikö hän tahtoisi heti alkaa keskustelua\nChmielnickin kanssa vapaaksipääsemisestään.\n\n— Olen Tuhaj-bejn vanki, sanoi herra Stefan, — hänelle minun\non maksettava lunnaat, mutta tuon lauman kanssa en tahdo ruveta\nmihinkään tekemisiin, sen minä jätän pirulle.\n\nZachar, joka oli auttanut herra Skrzetuskia tapaamaan vankeja ja\njoka nyt saattoi häntä rattaille, lohdutti hänkin häntä matkalla.\n\"Ei ollut vaikea suoriutua nuoresta Potockista\", sanoi hän, \"mutta\nhetmanien kanssa tulee vaikeaksi taistella. Asia on vasta alulla ja\nJumala ties, millainen loppu on oleva. Kasakat ja tatarit ovat kyllä\nryöstäneet puolalaista tavaraa, mutta ottaa on toinen asia, toinen\nasia on pitää hallussaan. Ja sinä, poikaseni, älä sure ja murehdi,\nsillä kyllä sinä saat vapautesi takaisin. Sinä lähdet omaistesi\nluo ja vanhuksen tulee sinua ikävä. Pahinta on vanhana olla yksin\nmaailmassa. Hetmanien kanssa tulee olemaan vaikea taistella, oi\nkuinka vaikea!\"\n\nEikä voitto, niin loistava kuin se olikin, todella vähimmässäkään\nmäärin ratkaissut asiaa Chmielnickin eduksi. Se saattoi hänelle\ntulla suorastaan epäedulliseksikin, sillä helposti voi arvata, että\nsuurhetmani, kostaakseen poikansa kuoleman, erityisellä voimalla\noli nouseva zaporogilaisia vastaan. Hän ei ollut laiminlyövä mitään\nvoidakseen kerta kaikkiaan tuhota heidät. Suurhetmanilla oli kyllä\nollut jonkinlainen vastenmielisyys ruhtinas Jeremiin, ja se oli,\nvaikka hän olikin kohteliaisuudella sitä peitellyt, kuitenkin\nilmennyt tarpeeksi usein ja eri tilaisuuksissa. Chmielnicki tiesi\ntämän hyvin, mutta hän otaksui, että vastenmielisyys nyt lakkaisi\nja että tuo krakovalainen ylimys ensimäisenä oli ojentava käden\nsovintoon, joka takaisi hänelle kuuluisan sotaurhon ja hänen\nmahtavien joukkojensa avun. Näin yhdistettyjen voimien kanssa, joita\nlisäksi johti sellainen päällikkö kuin ruhtinas, ei Chmielnicki\nvielä uskaltanut mitellä voimiaan, sillä hän ei vielä täydellisesti\nluottanut itseensä. Siksi hän päätti kiirehtiä Ukrainaan ollakseen\nsiellä, kun sinne saapuu sanoma Keltaisen Veden tappiosta, ja\nlyödäkseen hetmanit, ennenkuin ruhtinas ehtii heidän avukseen.\n\nHän ei siis nyt antanut sotajoukkonsa levätä, vaan marssi taistelun\njälkeisenä päivänä aamunkoitossa eteenpäin. Marssi tapahtui niin\nnopeaan, että olisi luullut hetmanin olevan karkaamaisillaan\nkäsistä. Oli aivan kuin tulvavesi olisi ottanut haltuunsa aron ja\ntemmannut mukaansa kaikki vedet, mitä se tapasi tien varrella.\nTaakse jäivät metsät, tammilehdot, kummut ja jokien yli kuljettiin\nlevähtämättä. Kasakkain voimat kasvoivat lakkaamatta matkan varrella,\nsillä yhä uusia talonpoikaisjoukkoja Ukrainan karkulaisia liittyi\nheihin. Talonpojat toivat myöskin tietoja hetmaneista, vaikka aivan\nvastakkaisia. Toiset väittivät, että ruhtinas vielä viipyy Dnieperin\ntakana, toiset että hän jo on yhtynyt kruunun joukkoihin. Sensijaan\ntiesivät kaikki kertoa, että Ukraina jo on ilmiliekissä. Talonpojat\neivät ainoastaan karkaa Villeille Kentille Chmielnickiä tapaamaan,\nvaan polttavat jo kyliä ja kaupunkeja, hyökkäävät herrojensa päälle\nja aseistautuvat kaikkialla. Kruunun sotajoukot olivat taistelleet\njo kahden viikon ajan, Steblew oli valloitettu ja Derenhowcen luona\noli syntynyt verinen kahakka. Muutamin paikoin olivat linnakasakat\njo menneet rahvaan puolelle ja odottivat kaikkialla vain taistelun\nmerkkiä. Chmielnicki otti tämän kaiken lukuun ja kiirehti sitä\nenemmän.\n\nVihdoin hän oli päässyt Ukrainan kynnykselle. Czehryn avasi hänelle\nporttinsa selkoselälleen, kasakkavartiosto siirtyi heti hänen\nlippunsa alle, Czaplinskin talo hävitettiin ja kourallinen aatelisia,\njotka olivat hakeneet suojaa kaupungissa surmattiin. Ilonhuudot,\nkellojensoitto, kirkkokulkueet eivät herjenneet hetkeksikään.\nTulipalo sai vallan koko ympäristössä. Jokainen kenessä henki oli,\ntarttui viikatteihin ja piikkeihin ja liittyi zaporogilaisiin.\nSuunnattomia rahvaan joukkoja tulvi leiriin joka taholta ja ne\ntulivat ilomielin, varmoina siitä, ettei ruhtinas Jeremi, vaikka\nolikin tarjonnut apuaan hetmaneille, vielä ollut yhtynyt heihin.\n\nChmielnicki hengitti helpommin.\n\nHän kulki viivyttelemättä eteenpäin ja saapuikin jo keskelle\nkapinaa, keskelle teurastusta ja tulta. Tapausten todistajina olivat\ntuhkaläjät ja ruumiit. Chmielnicki kulki kuin laviini, hävittäen\nkaikki tieltään. Maa hänen edessään nousi, maa hänen takanaan\ntyhjeni. Hän kulki kuin kostaja, kuin legendan lohikäärme. Hänen\naskeleensa tirsuivat verta, hänen hengityksensä lietsoi tulipaloja.\n\nHän pysähtyi päävoimineen Czerkasyyn, lähetettyään eteenpäin\ntatarilaiset Tuhaj-bejn ja villin Krivonosin johdolla. Nämä\nsaavuttivat hetmanien joukot Korsunin luona ja hyökkäsivät\nepäröimättä niitä vastaan. Mutta hyökkääjien täytyi kalliisti maksaa\nrohkeutensa. Takaisin torjuttuina, harventuneina, perinpohjin\nlyötyinä he perääntyivät epäjärjestyksessä.\n\nChmielnicki lähti liikkeelle heidän avukseen. Tiellä sai hän sanoman,\nettä herra Sieniawski, joka johti muutamaa lippukuntaa, oli yhtynyt\nhetmaneihin. Nämä taas olivat jättäneet Korsunin ja marssivat\nBohuslawiin. Tieto oli oikea. Chmielnicki valloitti vastarintaa\nkohtaamatta Korsunin ja jätettyään sinne vankkurinsa ja muonavaransa,\nsanalla sanoen koko leirinsä, hän ratsuväkineen lähti ajamaan heitä\ntakaa.\n\nEikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauvan, sillä he eivät vielä olleet\nehtineet kauvas. Kruta Balkan luona hänen etuvartiostonsa tapasivat\npuolalaisen leirin.\n\nHerra Skrzetuskilla ei ollut tilaisuutta nähdä taistelua, koska hän\noli kuormaston mukana jäänyt Korsuniin. Zachar sijoitti hänet torin\nvarrelle herra Zabokrzyckin taloon, jonka omistajan rahvas juuri\näsken oli hirttänyt, ja asetti Mirhorodin huonekunnan jäännökset\nsinne vartioiksi; roskaväki ryösteli nimittäin yhä taloja, murhaten\njokaisen, joka sen mielestä näytti ljahilta. Särjetyistä akkunoista\nnäki herra Skrzetuski joukottain juopuneita, verisiä talonpoikia,\njotka paidanhihat ylöskäärittyinä kuljeskelivat talosta taloon ja\nkauppapuodista kauppapuotiin, nuuskien kaikki nurkat ja ullakot.\nSilloin tällöin ilmaisi kauhistuttava melu, että he olivat\nlöytäneet jonkun aatelisen tai juutalaisen, miehen, naisen tai\nlapsen. Uhri raastettiin torille ja joutui mitä kauhistuttavimman\nkidutuksen alaiseksi. Roskaväki taisteli keskenään ruumiiden\njäännöksistä, voiteli hekumoiden verellä kasvonsa ja rintansa\nja kiersi vielä höyryävät suolet kaulansa ympärille. Talonpojat\nottivat juutalaislapsia jaloista kiinni ja repivät joukon hurjasti\nnauraessa ne kappaleiksi. He ryntäsivät vartioituihinkin taloihin,\njoihin ylhäisemmät vangit olivat suljetut, nämä kun olivat jätetyt\neloon sentakia, että heistä toivottiin suuria lunnaita. Vartioivat\nzaporogilaiset tai tatarit tunkivat silloin joukon takaisin,\nmäjäyttäen hyökkääjiä kalloon keihäänvarsilla, kaaripyssynperillä\ntai härännahasta tehdyillä patukoilla. Niin kävi myöskin herra\nSkrzetuskin talon luona. Zachar käski säälimättä lyödä talonpoikia\nja mirhorodilaiset täyttivät mielihyvällä käskyn, sillä suistolaiset\nottivat kyllä halusta vastaan rahvaan avun kapinoiden aikana, mutta\nhalveksivat itse rahvasta verrattomasti enemmän kuin aatelia. Eivätpä\nhe turhaan maininneetkaan itseään \"aatelissyntyisiksi kasakoiksi\".\nItse Chmielnicki lahjoitti myöhemmin useammankin kerran melkoisen\nmäärän rahvasta tatarilaisille, jotka ajoivat sen Krimiin ja myivät\nsieltä Turkkiin ja Vähään Aasiaan.\n\nJoukko raivosi nyt torilla ja hulluuntui lopulta niin, että ihmiset\nalkoivat surmata toinen toisiansa. Aurinko oli laskemaisillaan.\nRakennukset yhdellä puolella toria, kirkko ja pappila olivat\nsytytetyt tuleen. Onneksi vei tuuli tulen kentälle päin ja esti siten\ntulipalon levenemistä. Mutta jättiläiskokoinen loimu valaisi toria\nselvästi kuin auringonsäteet. Tuli sietämättömän kuuma. Kaukaa kuului\nkauhea tykkien jyrinä, nähtävästi taistelu Kruta Balkan luona kävi\nyhä tulisemmaksi.\n\n— Siellä on varmaan meikäläisten kuuma, mutisi vanha Zachar. —\nHetmanit eivät laske leikkiä. Herra Potocki on oikea sotilas.\n\nSitte hän osoitti akkunasta rahvasta.\n\n— No, sanoi hän, — nyt ne hurjistelevat, mutta jos Chmiel lyödään,\nniin hurjistelevat toiset.\n\nSamassa hetkessä kuului kavioiden töminää, torille kiidätti\nvaahtoisten hevosten selässä muutamia kymmeniä ratsumiehiä. Heidän\nruudinsavusta mustuneet kasvonsa, epäjärjestyksessä oleva pukunsa\nja muutamien rievuilla sidotut päät todistivat, että he tulevat\ntaistelusta.\n\n— Ihmiset, jotka uskovat Jumalaan, pelastakoot itsensä! Ljahit\nvoittavat meikäläiset! huusivat he täyttä kurkkua.\n\nSyntyi sekasorto ja hämminki. Joukko huojui kuin aalto, johon\ntuulispää on tarttunut. Yhtäkkiä villi kauhu valtasi kaikki.\nLähdettiin pakenemaan, mutta kun kadut olivat täynnä rattaita ja yksi\nosa toria tulessa, ei ollut mihin paeta.\n\nRahvas alkoi töniä, huutaa, lyödä, ulvoa ja ulvoen rukoilla armoa,\nvaikka vihollinen vielä oli kaukana.\n\nKuullessaan uutisen taistelukentältä, oli luutnantti tulemaisillaan\nhulluksi ilosta. Hän juoksi kuin mielipuoli huoneessaan, lyöden\nkäsillään rintaansa ja huutaen:\n\n— Tiesinhän, että niin käy, tiesinhän, niin totta kuin elän! Nyt\nhe ovat tekemisissä hetmanien kanssa, nyt koko Puolan kanssa!\nRangaistuksen hetki on lyönyt. Mitä tämä on?\n\nTaas kuului kavioiden töminää ja samassa ilmestyi muutama sata\nratsumiestä, kaikki pelkkiä tatareja, torille. He nähtävästi\npakenivat aivan sokeasti. Rahvas oli heidän tiellään. He karauttivat\nväkijoukkoon, tallasivat sitä, löivät, ajoivat hajalleen, ruoskivat\nja kannustaen hevosiansa ajoivat Czerkasyyn vievää valtatietä kohden.\n\n— He pakenevat kuin myrskytuuli! huusi Zachar.\n\nTuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun torille karautti toinen\nosasto ja sen jäljessä kolmas. Pako näytti olevan yleinen. Taloihin\nasetetut vartiat alkoivat kääntelehtiä ja osoittivat silminnähtävää\npakenemisenhalua. Zachar hypähti käytävän eteen.\n\n— Seis! huusi hän mirhorodilaisilleen.\n\nSavu, kuumuus, yleinen sekamelska, kavioiden töminä, hälyyttävät\näänet ja tulipalon valaisemien joukkojen ulvonta — kaikki tämä\nvalautui yhdeksi ainoaksi helvetilliseksi tauluksi, jota luutnantti\nkatseli akkunastaan.\n\n— Mikä masentava voitto siellä mahtaakaan olla! huusi hän\nZacharille, muistamatta ettei tämä voinut ottaa osaa hänen iloonsa.\n\nSilloin pujahti salamana ohitse uusi osasto pakenevia.\n\nKorsunin talot tärisivät tykkien jyrinästä perustuksia myöten.\n\nYhtäkkiä joku kimeä ääni aivan talon vieressä huusi:\n\n— Pelastakaa itsenne! Chmiel on surmattu! Krzeczowski on surmattu!\nTuhaj-bej surmattu!\n\nTorilla tuli kuin maailman loppu. Ihmiset heittäytyivät mielipuolina\ntuleen. Luutnantti lankesi polvilleen ja kohotti kätensä ylös.\n\n— Kaikkivaltias Jumala! Suuri ja vanhurskas Jumala! Ylistys olkoon\nsinulle korkeudessa!\n\nZachar keskeytti hänen rukouksensa, tullen eteisestä huoneeseen.\n\n— Terve, poikaseni! huusi hän hengästyneenä. — Mene nyt rappusille\nja lupaa mirhorodilaisille armoa, sillä he tahtovat lähteä tiehensä,\nja kun he ovat menneet, ryntää rahvas tänne!\n\nSkrzetuski meni portaille. Mirhorodilaiset kääntelivät levottomina\ntalon edessä, osoittaen selvästi haluavansa jättää paikkansa ja paeta\nCzerkasyyn vievälle tielle. Kauhu oli vallannut jokaisen kaupungissa.\nKerta toisensa jälkeen kiidätti kuin siipien kantamina ohitse lyötyjä\nosastoja Kruta Balkan suunnalta. Talonpojat pakenivat, tatarilaiset,\nlinnakasakat ja zaporogilaiset olivat täydellisen hämmingin\nvallassa. Ja kuitenkin Chmielnickin päävoimat varmaan vielä tekivät\nvastarintaa, taistelu ei saattanut olla ratkaistu, koska tykit yhä\njyrisivät kaksinkertaisella voimalla.\n\nSkrzetuski kääntyi mirhorodilaisten puoleen.\n\n— Koska olette uskollisesti vartioineet minun persoonaani, puhui hän\nylhäiseen tapaan, — ei teidän tarvitse pelastaa itseänne paolla;\nminä lupaan puhua teidän puolestanne hetmanille ja pyydän häneltä\nteille armoa.\n\nMirhorodilaiset paljastivat joka mies päänsä, mutta luutnantti\npani kätensä kupeilleen ja katseli ylpeästi heitä ja toria,\njoka tyhjenemistään tyhjeni. Mikä kohtalon vaihdos! Tässä\nnyt hän, herra Skrzetuski, jota äsken kuljetettiin vankina\nkasakkaleirin mukana, seisoo röyhkeäin kasakkain edessä kuin herra\nalustalaistensa keskellä, kuin aatelismies rahvaan edessä, kuin\nkyrassieerilippukunnan husaari leirin kuormakuskien edessä. Hän,\nvanki, on nyt luvannut armoa ja päät ovat paljastuneet hänen edessään\nja nöyrät äänet huusivat vastikään synkällä, venytetyllä, pelkoa ja\nalistumista ilmaisevalla sävelellä:\n\n— Armahtakaa, herra!\n\n— Kuten olen luvannut, tapahtuu, sanoi luutnantti. Hän olikin varma\npuoltolauseensa vaikutuksesta, sillä hän tunsi hetmanin, jolle\nhän oli usein tuonut kirjeitä ruhtinas Jeremiltä, ja hetmani piti\nhänestä. Siinä hän nyt seisoi, kädet puuskassa, ilo kasvoillaan,\njoita tulipalon loimu kirkkaasti valaisi.\n\n— Kas nyt on sota lopussa, aalto on murtunut kynnystä vastaan,\najatteli hän. Herra Czarnaecki oli oikeassa: kulumaton on Puolan\nvoima, järkkymätön sen mahti.\n\nJa kun hän näin ajatteli, paisutti ylpeys hänen rintaansa; ei\nalhainen ylpeys, joka johtuu toivotusta koston tyydytyksestä tai\nvihollisen nöyryytyksestä — ei, vaan ylpeys siitä, että hän hetken\nperästä saa vapautensa takaisin; ei siitä, että hänen edessään\nseisottiin lakki kädessä, vaan siitä, että hän oli voittoisan,\nmahtavan valtakunnan poika, Puolan, jonka portteja vastaan kaikki\nilkeys, jokainen kapinayritys ja jokainen lyönti murtui kuin helvetin\nvoimat taivaan portteja vastaan. Hän oli aatelispatrioottina ylpeä\nsiitä, että hän epäilyksen hetkenä oli saanut varmuutta, ettei hänen\nuskonsa ollut joutunut häpeään. Kostoa hän ei halunnut.\n\n— Puola on kuningattarena voittanut musertavan voiton ja se antaa\nanteeksi kuin äiti.\n\nSamassa muuttui tykkien jyrinä herkeämättömäksi paukkeeksi.\n\nTaasen tömisivät hevosenkaviot tyhjillä kaduilla. Torille lennätti\ntaas salamana satuloimattomalla hevosella kasakka lakitta päin,\nyllään pelkkä paita, kasvot miekan rikkilyöminä ja verta suihkuten.\nHän kiidätti sinne, pysäytti hevosen, pani kätensä ristiin, veti\nhenkeä avonaisten huuliensa läpi ja huusi:\n\n— Chmiel voittaa ljahit! Lyödyt ovat jalosukuiset herrat, hetmanit\nja everstit, ritarit ja kavaljeerit!\n\nSen sanottuaan hän alkoi huojua ja luuhistui maahan. Mirhorodilaiset\njuoksivat hänen avukseen.\n\nTulen puna ja kalpeus lehahtivat yhtaikaa herra Skrzetuskin kasvoille.\n\n— Mitä hän sanoo? kysyi hän kuumeisesti Zacharilta. — Mitä on\ntapahtunut? Se ei ole mahdollista. Jumaliste, se ei voi olla\nmahdollista!\n\nKaikki on hiljaa... Vain liekit ritisevät toisella puolen toria,\nheitellen ilmaan kipunakimppuja ja silloin tällöin luhistuvat\nrytisten palavat huoneet.\n\nMutta taasen saapuu uusia sanansaattajia.\n\n— Ljahit ovat lyödyt, lyödyt!\n\nHeidän perässään tulee osasto tatareja. He käyvät hitaasti, sillä he\nympäröivät joitakin jalkamiehiä, nähtävästi vankeja.\n\nHerra Skrzetuski ei usko silmiään. Hän näkee selvästi vankien\nvaatteissa hetmanin husaarien värit, hän lyö kädet yhteen ja\ntoistelee oudolla, vieraalla äänellä katkonaisesti:\n\n— Se ei voi olla totta! Se ei voi olla totta! Tykkien pauke kuuluu\nvielä. Taistelu ei ole lopussa.\n\nKaikkia palamattomia katuja pitkin tulvii tulvimalla zaporogilaisia\nja tatarilaisia joukkoja, miesten kasvot ovat mustat, rinnat\nhuohottavat raskaasti. Kuitenkin he palaavat kuin juopuneina ja\nlaulavat lauluja.\n\nSillä lailla palaavat sotamiehet, kun ovat saaneet voiton.\n\nLuutnantti kävi kalman kalpeaksi.\n\n— Tämä ei voi olla totta, toisti hän yhä käheämmin, — ei voi\nolla... Puola...\n\nHänen huomionsa kiintyy uuteen näkyyn.\n\nTuolla tulevat Krzeczowskin ratsumiehet kantaen kokonaisia\nlippukimppuja. He ratsastavat keskelle toria ja heittävät ne maahan.\n\nVoi — Puolan lippuja!\n\nTykkien jyrinä heikkenee, kaukaa kuuluu likenevien vankkurien narina.\nTorille saapuu korkeat kasakkarattaat ja niiden jäljessä jono toisia,\nkaikki Paszkowskin huonekunnan keltalakkisten kasakkain ympäröiminä.\nNe saapuvat sen talon viereen, missä mirhorodilaiset ovat vartioina.\nHerra Skrzetuski vei käden otsalleen, sillä tulipalon loimu häikäisi\nhäntä ja hän katsoi tarkoin ensimäisillä rattailla olevia vankeja.\n\nYhtäkkiä hän hätkähti ja alkoi käsillään haroa ilmaa niinkuin\nihminen, jonka rintaan on osunut kuula. Hänen huuliltaan pääsi hirveä\nhuuto:\n\n— Jeesus Maaria, ne ovat hetmanit!\n\nJa hän kaatui Zacharin syliin. Hänen silmänsä menivät nurin, hänen\nkasvonsa jähmettyivät ja kangistuivat kuin kuolleella.\n\nMuutamia hetkiä myöhemmin saapui Korsunin torille kolme ratsumiestä\näärettömien rykmenttijoukkojen etunenässä. Keskimäinen heistä istui\npunaisiin puettuna valkean ratsun selässä ja, nojaten kullattua\nnuijaa kylkeänsä vastaan, katseli ympärilleen ylpeänä kuin kuningas.\n\nSe oli Chmielnicki. Molemmin puolin häntä ratsastivat Tuhaj-bej ja\nKrzeczowski.\n\nPuolan valtakunta makasi maahan tallattuna ja verissään kasakan\njalkain juuressa.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nKului muutamia päiviä. Ihmisistä tuntui siltä kuin taivaanlaki\nyhtäkkiä olisi luuhistunut Puolan valtakunnan yli. Keltainen Vesi,\nKorsun, kruunun sotajoukkojen häviö, sotajoukkojen, jotka tähän\nasti olivat voitollisesti taistelleet kasakkoja vastaan, hetmanien\nvangiksijoutuminen, kauhea tulipalo koko Ukrainassa, maailman alusta\nasti kuulumattomat murhat ja teurastukset — kaikki tuo oli tullut\nniin äkkiä, etteivät ihmiset oikein tahtoneet uskoa, että niin paljon\ntappioita ja onnettomuuksia saattoi tulla yhtaikaa saman maan osalle.\nMonet eivät sitä uskoneetkaan, toiset jähmettyivät kauhistuksesta,\ntoiset tulivat mielipuoliksi, toiset ennustivat Antikristuksen ja\nviimeisen tuomion tuloa. Kaikki yhteiskunnalliset siteet, kaikki\ninhimilliset ja perheelliset suhteet olivat katkenneet, kaikki\nvalta oli lakannut olemasta, erotukset ihmisten välillä olivat\nkadonneet, helvetti oli irroittanut kahleistaan kaikki rikokset ja\npäästänyt ne maailmaan raivoamaan: murha, ryöstö, sanansa syöminen,\npetomaisuus, väkivalta ja villitys tulivat työn, rehellisyyden, uskon\nja omantunnon sijalle. Näytti siltä kuin ihmiskunta tästälähtien\nei tulisi elämään hyvästä, vaan pelkästä pahasta, kuin sydämet ja\nmielet olisivat kokonaan muuttuneet niin että nyt pidettiin pyhänä\nsitä mikä ennen oli kunniatonta ja kunniattomana sitä mikä ennen oli\npyhää. Aurinko ei enään valaissut maanpintaa, sillä sitä verhosivat\ntulipalojen savut ja murhapoltot loistivat öisin tähtien ja kuun\nasemasta. Kaupungit, kylät, kirkot, kartanot, metsät paloivat.\nIhmiset lakkasivat puhumasta ja vain voihkivat tai ulvoivat kuin\nkoirat. Elämä oli kadottanut arvonsa. Tuhannet hukkuivat äänettömästi\nilman että muistoakaan jäi heistä jäljelle ja näiden kaikkien\nonnettomuuksien, murhien, valitusten, savujen ja tulipalojen\nkeskeltä kohosi vain yksi mies yhä korkeampana ja korkeampana, yhä\npelottavampana jättiläisenä, hän pimitti jo miltei päivän valon, loi\nvarjonsa merestä mereen.\n\nSe mies oli Bohdan Chmielnicki.\n\nKaksisataa tuhatta aseellista ja voitosta huumaantunutta miestä oli\nvalmiina odottamassa hänen viittaustaan. Rahvas nousi kaikkialla\nkapinaan, linnakasakat liittyivät siihen kaikissa kaupungeissa. Maa\nPripetistä erämaan rajoille asti oli tulessa. Kapina oli levinnyt\nVähän-Venäjän, Podolian, Volynian, Bratslavin, Kiovan ja Tshernigovan\nvojevodakuntiin. Hetmanin mahti kasvoi päivä päivältä. Puola ei\nollut koskaan kauheinta vihollistaan vastaan pannut liikkeelle\npuoliakaan niistä voimista, joita se nyt käytti. Sen vertaisia ei\nollut valmiina varalta edes Saksan keisarilla. Myrsky oli ollut\npaljon suurempi kuin koskaan oli odotettu. Itse hetmani ei alussa\ntajunnut omaa mahtiansa eikä ymmärtänyt kuinka suureksi hän jo oli\nkasvanut. Hän verhosi vielä tekonsa oikeuden ja Puolan valtakuntaa\nkohtaan säilytetyn uskollisuuden varjolla, sillä hän ei tietänyt,\nettä hän jo saattoi polkea näitä sanoja tyhjinä lauseparsina. Samassa\nmäärässä kasvoi hänessä myöskin ääretön itsekkäisyys, jonka vertoja\nei historia tunne. Käsitykset hyvästä ja pahasta, rikollisuudesta ja\nkunnollisuudesta, väkivallasta ja oikeudesta sulivat Chmielnickin\nsielussa yhteen oman vääryyden tai oman edun käsityksien kanssa. Se\noli hänestä kunnon mies, joka oli hänen puolellansa — se rikollinen,\njoka oli häntä vastaan. Hän oli valmis moittimaan aurinkoa ja\npitämään sitä persoonallisena vääryytenä itseänsä vastaan, jollei\nse loistanut, kun hän halusi. Ihmisiä, tapauksia ja koko maailmaa\nmittasi hän oman minänsä mukaan. Ja huolimatta hetmanin kaikesta\nviekkaudesta ja tekopyhyydestä oli tässä hänen katsantotavassaan\njokin kummallinen vakaumus. Siitä johtuivat kaikki Chmielnickin\nhairahdukset ja myöskin hänen hyvät tekonsa. Sillä vaikkei hän\ntuntenut mitään mittaa julmuudessaan vihollisia kohtaan, niin hän\nosasi kuitenkin olla kiitollinen kaikista, vaikkapa vastoin tahtoakin\nhänelle tehdyistä palveluksista.\n\nVain juovuksissa ollessaan hän unohti hyvätkin työt ja antoi raivosta\nkarjuen, suu vaahdossa, verisiä käskyjä, joita hän myöhemmin\nkatui. Mutta samassa määrin kuin hänen menestyksensä kasvoi, oli\nhän yhä useammin juovuksissa, sillä hänen levottomuutensa kävi yhä\nsuuremmaksi. Tuntui siltä kuin hänen voittonsa olisivat johtaneet\nhänet sellaisiin korkeuksiin, joihin ei hän itsekään tahtonut\nnousta. Hänen mahtinsa ei hämmästyttänyt ainoastaan muita, vaan\nmyöskin häntä itseään. Kapinan jättiläiskäsi oli temmannut hänet ja\nkantanut häntä salaman nopeudella ja säälimättä, mutta minne? Miten\ntämä kaikki oli päättyvä? Alkaessaan kapinan hänelle tapahtuneen\nvääryyden takia arveli tuo kasakkadiplomaatti, että hän ensimäisen\nmenestyksen tai vieläpä tappionkin jälkeen alkaa sovittelut ja\nettä hänelle tarjotaan anteeksiantoa, hyvitystä ja korvausta\nkärsimistään vääryyksistä ja vahingoista. Hän tunsi hyvin Puolan\nvaltakunnan, sen kärsivällisyyden, joka oli loppumaton kuin meri,\nsen hyväsydämisyyden, jolla ei ollut rajoja eikä määrää ja joka ei\njohtunut vain viekkaudesta, sillä olihan Nalewajkolle, kun hän jo\noli saarrettu ja perikatoon joutunut, vielä tarjottu anteeksiantoa.\nMutta nyt, senjälkeen kun hän oli saanut Keltaisen Veden voiton,\nlyönyt hetmanit ja sytyttänyt sisällisen sodan kaikkiin eteläisiin\nvojevodakuntiin, olivat asiat edistyneet liian pitkälle ja tapaukset\nolivat kasvaneet yli kaiken odotuksen rajojen. Nyt oli käytävä\ntaistelua elämästä ja kuolemasta.\n\nMutta kenen puolelle oli voitto kallistuva?\n\nChmielnicki kysyi ennustajilta, tiedusteli tähdistä ja koetti\nomastakin puolestaan tunkea katseensa tulevaisuuteen — mutta hän\nnäki edessään vain pimeyden. Välistä nostatti kauhea levottomuus\nhiukset hänen päässään pystyyn ja rinnassa myllersi epätoivo kuin\nmyrskytuuli. Mitä tästä tulee? Mitä tästä tulee? Sillä Chmielnicki,\njolla oli terävämpi katse kuin muilla, ymmärsi myöskin paremmin\nkuin monet muut, että Puolan valtakunta on jättiläismahti, vaikkei\nse osaa käyttää voimiansa eikä itsekään tunne niitä. Ja kuka\nsaattoi arvata, eikö kauhea vaara ja perikadon läheisyys poista\nsekasortoa, sisällistä epäsopua, yksityisetujen tavoittelua, herrojen\nkeskinäistä kateutta, riitoja, lörpöttelyä valtiopäivillä, aatelin\nomavaltaisuutta ja kuninkaan voimattomuutta? Silloin voisi puoli\nmiljoonaa yksistään jo aatelin keskuudesta lähteä taisteluun ja\ntuhota Chmielnickin, vaikkapa sekä Krimin khani että itse Turkin\nsulttaani häntä auttaisivat.\n\nPaitsi Chmielnickiä oli myöskin kuningas Wladislaw vainaja tuntenut\ntuon Puolan nukkuvan voiman. Ja sitä varten hän oli koko elämänsä\najan valmistanut taistelua elämästä ja kuolemasta maailman mahtavinta\nhallitsijaa vastaan. Sillä vain siten Puolan voima saataisiin\nhereille. Tässä vakaumuksessaan oli kuningas uskaltanut panna tulta\ntappuroihin myöskin kasakkain taholla. Vai oliko todella kasakoitten\ntehtävä saada aikaan vedenpaisumus, jotta he itse lopulta hukkuisivat\nsiihen?\n\nChmielnicki käsitti tämän samoinkuin sen, että Puolalla, kaikesta\nheikkoudestaan huolimatta, on pelottava puolustuskyky Tätä\nepäjärjestyksessä olevaa, huonosti sidottua, rikkirevittyä,\nkuritonta ja heikosti hallittua valtakuntaa vastaan olivat\nkuitenkin turkkilaiset aallot, joita pidettiin vaarallisimpina\nkaikista, särkyneet vaahdoksi, särkyneet kuin kalliota vastaan.\nNiin oli käynyt Hotinin luona, sen hän oli nähnyt melkein omin\nsilmin. Olihan tämä valtakunta heikkoutensa hetkinäkin kohottanut\nlippunsa vieraiden pääkaupunkien valleille. Mitä se silloin voikaan\ntehdä puolustaaksensa itseään! Mitä saakaan se aikaan epätoivoon\njoutuneena, kun on kysymys kuolemasta tai voitosta!\n\nTämän takia sisälsi jokainen Chmielnickin voitto hänelle uuden\nvaaran, se kun toi lähemmäs sen hetken, jolloin uinuva leijona\nherää, ja teki neuvottelut yhä mahdottomammiksi. Jokaisessa voitossa\npiili vastainen tappio, jokaisen juopumuksen maljan pohjalla oli\nsappea. Nyt oli kasakkamyrskyä seuraava Puolan valtakunnan myrsky.\nChmielnicki oli jo kuulevinaan etäällä sen kumean kohinan.\n\nJa kas, Suur-Puolasta, Preussista, Masoviasta, Vähä-Puolasta ja\nLiettuasta lähenee sotilasjoukkoja, niiltä puuttuu vain johtaja.\n\nChmielnicki oli ottanut vangiksi hetmanit, mutta tässäkin onnen\nsattumassa piili ikäänkuin kohtalon väijytys. Hetmanit olivat\nkokeneita sotilaita, mutta kukaan heistä ei ollut se mies, jota uhan,\npelästyksen ja tappion hetki vaati.\n\nJohtajana saattoi nyt olla vain yksi mies.\n\nHänen nimensä oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki.\n\nJuuri siksi, että hetmanit olivat joutuneet vangiksi, oli vaali\ntodennäköisesti sattuva ruhtinaaseen. Chmielnicki ei epäillyt sitä\neivätkä muutkaan.\n\nSillaikaa tuli Korsuniin, jossa zaporogilaishetmani oli levähtämässä\ntaistelun jälkeen, sanomia Dnieperin takaa, että kauhea ruhtinas\njo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta, että hän matkallaan tallaa\narmottomasti maahan kapinan ja että hänen läpi kulkiessaan kylät,\nkauppalat ja talot katoavat ja niiden sijalla törröttää verisiä\npaaluja ja hirsipuita. Kauhu lisäsi hänen joukkojensa määrän kaksin-,\njopa kolminkertaiseksi. Kerrottiin että hän johtaa viittätoista\ntuhatta miestä parhaita joukkoja, mitä koko Puolasta saattoi löytyä.\n\nKasakkaleiriin saatettiin häntä odottaa minä hetkenä tahansa. Ja\nheti Kruta Balkan taistelun jälkeen kuului kasakkain joukosta huuto:\n\"Jeremi tulee!\" ja se levitti pelästystä rahvaaseen, joka suinpäin\nalkoi paeta. Tämä pelästys pani Chmielnickin vakavasti ajattelemaan.\n\nHänellä oli nyt valittavana: joko marssia koko armeijansa kanssa\nruhtinasta vastaan ja etsiä hänet Dnieperin takaa tai, jätettyään\nosan joukoistaan valloittamaan Ukrainan linnoja, marssia Puolan\nsisämaihin.\n\nSotaretki ruhtinasta vastaan oli vaarallinen. Kun Chmielnicki\njoutui tekemisiin näin kuuluisan sotapäällikön kanssa, saattoi hän,\nhuolimatta voimiensa suuremmasta lukumäärästä, yleisessä taistelussa\nkärsiä tappion ja silloin olisi kaikki menetetty yhdellä iskulla.\nRahvas, joka muodosti hänen joukkojensa valtavan enemmistön, oli\nosoittanut, että se pakeni jo pelkästään kuullessaan Jeremin\nnimen. Siihen tarvittiin aikaa, ennenkuin rahvaan joukko muuttuisi\nsotajoukoksi, joka saattaisi tehdä vastarintaa ruhtinaan rykmenteille.\n\nToiselta puolen ruhtinas luultavasti ei ryhtyisi yleiseen taisteluun,\nvaan asettuisi linnoihin puolustusasemiin ja kävisi pikkusotaa, joka\ntässä tapauksessa varmaan kestäisi kokonaisia kuukausia, ehkäpä\nvuosia, ja sillaikaa Puola epäilemättä ehtisi koota uusia voimia ja\nkiirehtisi ruhtinaan avuksi.\n\nChmielnicki päätti näin ollen jättää Wisniowieckin Dnieperin taa,\nomasta puolen vahvistua Ukrainassa, järjestää voimansa ja sitte\nlähteä Puolaan pakoittamaan sen sovintoon. Hän luotti siihen, että\nkapinan tukahuttaminen pelkästään Dnieperin takana vaati kaikki\nruhtinaan voimat pitkäksi aikaa ja antoi hänelle, Chmielnickille,\nvapaan toiminta-alan muualla. Mutta kapinaa Dnieperin takana päätti\nhän kuitenkin pitää vireillä lähettämällä rahvaan avuksi muutamia\nrykmenttejä.\n\nVihdoin hän arveli mahdolliseksi koettaa houkutella ruhtinasta\nkeskusteluihin ja pitkittää niitä kunnes tämän voimat murenisivat.\nTätä ajatellessaan muisti hän Skrzetuskin.\n\nMuutamia päiviä Kruta Balkan taistelun jälkeen, samana päivänä,\njolloin rahvaan joukossa syntyi pakokauhu, hän käski kutsua eteensä\nherra Skrzetuskin.\n\nChmielnicki otti hänet vastaan starostan talossa, läsnä oli\nainoastaan herra Krzeczowski, jonka Skrzetuski vanhastaan tunsi.\nChmielnicki tervehti Skrzetuskia ystävällisesti, samalla kuitenkin\nantaen nykyistä arvoaan vastaavan ylemmyyden tulla esiin, ja sanoi:\n\n— Herra luutnantti Skrzetuski, sen palveluksen takia, jonka olette\nminulle tehnyt olen lunastanut teidät Tuhaj-bejlta ja luvannut teille\nvapauden. Nyt on hetki tullut. Minä annan teille kasakkaeverstin\nnuijan [tällaista nuijaa käytettiin kasakkain keskuudessa turvakirjan\nasemasta], jotta pääsisitte matkustamaan vapaasti, jos kohtaisitte\nsotaväkeä, ja panen mukaanne vartioita suojelemaan teitä rahvaalta.\nVoitte palata ruhtinaanne luo.\n\nSkrzetuski vaikeni. Ei pieninkään ilonhymy valaissut hänen kasvojaan.\n\n— Voitteko lähteä liikkeelle? Huomaan silmistänne että olette sairas.\n\nHerra Skrzetuski oli todella kuin varjo. Haavat ja viime aikain\ntapahtumat olivat heikentäneet tuota jättiläismäistä nuorukaista\nja hän oli nyt sen näköinen, ettei luullut hänen näkevän huomista\npäivää. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja musta parta,\njota ei pitkään aikaan oltu ajettu, lisäsi osaltaan surkeutta. Se\njohtui sisäisistä kärsimyksistä, ne olivat tekemäisillään lopun\nnuoresta ritarista. Kasakkaleirin mukana kulkien hän omin silmin oli\nsaanut nähdä kaiken, mikä oli tapahtunut Siczistä lähtien. Hän oli\nnähnyt Puolan häviön ja tappion ja hetmanit vankeina. Hän oli nähnyt\nkasakkain voittoriemun, kaatuneiden sotilaiden poikkileikatuista\npäistä kasattuja pyramiideja, kylkiluistaan hirsipuuhun ripustettuja\naatelismiehiä, naisten silvottuja rintoja, ylimysnaisten häväistystä,\nhän oli nähnyt epätoivoista rohkeutta, mutta myöskin hurjaa\npelkuruutta, hän oli nähnyt kaikkea. Hän oli käynyt läpi kaikki\nkärsimykset ja hänen tuskansa oli sitä suurempi, kun juuri hän\nvälillisesti oli aiheuttanut tämän kaiken, koska hän eikä kukaan muu,\noli päästänyt Chmielnickin irti nuorasta. Tämä ajatus vihloi kuin\nveitsi hänen päätään ja rintaansa. Mutta olisiko hän, kristillinen\nritari, saattanut olettaa, että lähimmäisen pelastus voi tuottaa\ntällaisia hedelmiä. Siksi oli hänen tuskansa rajaton. Mutta kun hän\nkysyi itseltänsä, miten Helenan on ja kun hän ajatteli, mitä olisi\nvoinut tapahtua, jos pahansuopa kohtalo olisi pidättänyt hänet\nRozlogissa, niin hän kohotti kätensä taivasta kohti ja huusi äänellä,\njossa väreili pohjaton uhma ja epätoivo: \"Jumala, ota sieluni!\nSillä minun kannettavakseni on pantu enemmän kuin olen ansainnut.\"\nSitte hän kuitenkin huomasi herjaavansa, lankesi kasvoilleen ja\nrukoili pelastusta, anteeksiantoa, armoa isänmaalle ja kaikelle\nsille puhtaalle ja viattomalle, mikä siellä ehkä turhaan huutaa\nJumalan ja hänen apuansa. Hän oli sanalla sanoen käynyt niin monen\nkärsimyksen läpi, ettei häntä enään ilahuttanut vapaus, joka hänelle\noli lahjoitettu eikä tuo zaporogilaishetmani, tuo triumfaattori, joka\ntahtoi olla jalomielinen, osoittaessaan hänelle suosiotaan, enään\ntehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Kun Chmielnicki sen huomasi,\nvetäytyi hänen otsansa ryppyihin ja hän sanoi:\n\n— Riennä käyttämään hyväksesi suosiotani, etten katuisi sitä.\nVain minun kuntoni ja uskoni hyvään asiaani tekevät minut niin\nvaromattomaksi että lisään vihollisteni lukua, sillä minä tiedän\nhyvin, että sinä tulet taistelemaan minua vastaan.\n\nSiihen vastasi herra Skrzetuski:\n\n— Jos Jumala antaa voimia.\n\nJa hän loi Chmielnickiin katseen, joka tunki hänen sielunsa\nsyvyyteen, ja hetmani, joka ei voinut tätä katsetta kestää, tuijotti\nmaahan ja saattoi vasta hetken päästä virkkaa:\n\n— Vähät siitä. Olen tarpeeksi mahtava, noin raihnas mies ei tee\nminulle mitään. Kerro siis ruhtinaalle, herrallesi, mitä olet nähnyt\nja varoita häntä toimimasta liian pöyhkeästi, sillä kun minun\nkärsivällisyyteni loppuu, käyn häntä tervehtimässä Dnieperin takana\nenkä luule, että käyntini tulee hänelle mieluisaksi.\n\nSkrzetuski vaikeni.\n\n— Minä olen sanonut ja toistan vielä kerran, sanoi Chmielnicki, —\netten käy sotaa Puolan valtakuntaa, vaan herroja vastaan, ja ruhtinas\non niiden joukossa ensimäisiä. Hän on minun ja vähävenäläisen kansan\nvihollinen, hän on kirkkomme luopio ja julmuri. Kuulen, että hän\ntukahuttaa kapinan vereen, katsokoon vain, ettei saa vuodattaa\nomaansakin!\n\nNäin puhuessaan hän kiihtymistään kiihtyi, kunnes veri nousi hänen\nkasvoillensa ja tuli säihkyi silmistä. Näkyi, että vihan ja ilkeyden\npuuska oli hänet valtaamaisillaan, yksi noita puuskia, jolloin hän\nkokonaan kadotti itsehillintänsä ja tajunsa.\n\n— Hirttää minä annan tuon vinonenän! huusi hän, — jalkoihini minä\nhänet heitän ja ratsastan hänen selkänsä yli.\n\nSkrzetuski katseli ylhäältäpäin raivoilevaa Chmielnickiä ja vastasi\ntyynesti:\n\n— Voita hänet ensin!\n\n— Herra hetmani, sanoi Krzeczowski, — parasta on, että tuo röyhkeä\naatelismies nyt lähtee tiehensä, sillä teidän armollenne ei sovi\nraivota häntä vastaan ja kun olette luvannut hänelle vapauden, niin\nhän nyt pakoittaa teidät joko syömään sananne tai kuuntelemaan\nsolvauksiaan.\n\nChmielnicki sai hiukan hillityksi itseään, hän huohotti hetkisen,\nsanoi sitte:\n\n— Lähteköön siis, jotta hän tietäisi, että Chmielnicki kostaa hyvän\nhyvällä, ja annettakoon hänelle saattonuija, kuten olen sanonut, ja\npantakoon neljäkymmentä tatarilaista saattamaan häntä aina leiriin\nasti.\n\nSitte hän kääntyen Skrzetuskiin päin, lisäsi:\n\n— Tiedä nyt, että olemme kuitit. Minä pidän sinusta, röyhkeydestäsi\nhuolimatta. Mutta jos sinä vielä kerran joudut minun käsiini, niin\nsilloin et pujahda pois.\n\nSkrzetuski lähti Krzeczowskin seurassa.\n\n— Kun hetmani sinut nyt päästää ehein nahoin, sanoi Krzeczowski,\n— ja kun voit lähteä minne tahdot, niin sanon sinulle vanhan\ntuttavuuden nimessä: pelasta itsesi vaikkapa Varsovaan, mutta\nälä Dnieperin taakse, sillä siellä ei yksikään teikäläisistä jää\nhenkiin. Teidän aikanne on ollut ja mennyt. Jos olisit järkevä, niin\nliittyisit meihin, mutta tiedän, että on turhaa sinulle siitä puhua.\nNousisit korkealle, niinkuin mekin nyt nousemme!\n\n— Hirsipuuhun! mutisi Skrzetuski.\n\n— Minulle ei annettu Litynin starostakuntaa, mutta nyt minä otan\nniitä kymmenen enkä yhtä. Me karkoitamme herrat Koniecpolskit,\nKalinowskit, Potockit, Lubomirskit, Wisniowieckit, Zaslawskit ja\nkoko aatelin ja jaamme keskenämme heidän maatilansa ja varmaan se on\nJumalankin ajatus, kun hän jo on antanut meille kaksi niin suurta\nvoittoa.\n\nSkrzetuski ei kuunnellut everstin juttuja, sillä hän ajatteli muuta,\nmutta Krzeczowski jatkoi:\n\n— Kun taistelun ja voittomme jälkeen Tuhaj-bejin kortteerissa näin\nhänen jalosukuisuutensa kruunun hetmanin, herrani ja hyväntekijäni\nniiniköysiin sidottuna, niin hän heti suvaitsi kutsua minua\nkiittämättömäksi ja Juudakseksi, mutta minä vastasin hänelle:\n\"Teidän ylhäisyytenne vojevoda, en ole kiittämätön, sillä kun tulen\nistumaan linnoissanne ja oleskelemaan maatiloillanne — luvatkaa\nminulle vain, ettette juo itseänne humalaan — niin minä teen teidät\nalastarostakseni!\" Hohhoh! Tuhaj-bej pyydystelee noita lintuja paljon\nja säästää heitä. Muuten Chmielnicki ja minä puhuisimme heidän\nkanssaan toista kieltä. Mutta kas niin! vankkurit ja tatarit ovat jo\nvalmiina. Minne siis tahdot lähteä?\n\n— Czehryniin.\n\n— Ihminen niittää, mitä hän kylvää. Ordalaiset vievät sinut vaikkapa\nitse Lubnieen, he ovat saaneet sellaisen käskyn. Pidä sinä vain\nhuolta siitä, että ruhtinaasi ei pistätä heitä paaluun, minkä hän\nvarmaan tekisi kasakoille. Siksi matkaasi onkin pantu tatareja.\nHetmani käski antaa sinulle ratsusikin. Jää hyvästi ja muista meitä\nja sano meidän hetmanilta terveisiä ruhtinaalle, ja jos voit, niin\ntaivuta hänet siihen, että hän tulisi tervehtimään Chmielnickiä.\nEhkäpä hänet vastaanotetaan suosiollisesti. Jää hyvästi!\n\nSkrzetuski istuutui vankkureihin, ordalaiset asettuivat piiriin\nniiden ympärille ja lähdettiin liikkeelle. Torin poikki oli vaikea\npäästä, sillä se oli kokonaan täynnä zaporogilaisia ja rahvasta.\nVäkijoukko keitti itselleen puuroa ja lauloi Keltaisen Veden ja\nKorsunin voitosta. Lauluja olivat jo ehtineet sepittää sokeat ja\nguslansoittajat, joita kaikkialta oli tulvannut leiriin. Tulien\nvälillä, joiden yläpuolella puurokattilat kiehuivat, nähtiin siellä\ntäällä öisten mellastusten jäljeltä murhattujen naisten ruumiita.\nVähän edempänä oli läjissä päitä, jotka olivat leikatut irti\ntaisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista. Nämä ruumiit\nja päät alkoivat jo mädäntyä, mutta haju ei ollut kuitenkaan vielä\naivan sietämätön, joten joukot saattoivat olla koolla. Kaikkialla\nkaupungissa näkyi jo hävityksen ja zaporogilaisen viileyden\njälkiä. Akkunat ja ovet olivat temmatut paikoiltaan, tuhansien\nsärjettyjen esineiden sirpaleet, kekäleet ja oljet peittivät torin.\nKatonräystäistä riippui hirtettyjä, suurimmalta osalta juutalaisia,\nja roskaväki huvitteli siellä täällä käymällä kiinni näiden\nhirtettyjen jalkoihin ja keinutellen niiden nojassa.\n\nYhdellä puolen toria törröttivät palaneiden talojen, niiden\njoukossa myöskin katolisen kirkon rauniot. Ne olivat vielä kuumat\nja niistä nousi savua. Palaneen käry tuntui ilmassa. Poltettujen\ntalojen takana oli leiri, jonka ohi herra Skrzetuskin täytyi ajaa,\nja joukko tatarilaisten käsiin joutuneita vankeja, joita taajat\nordalaisvartiostot vahtivat. Ken Czehrynin, Czerkasyn ja Korsunin\nympäristöistä ei päässyt piiloon tai joutunut rahvaan kirveen alle,\nse joutui niiniköysiin. Vankien joukossa oli molemmissa taisteluissa\nvihollisen käsiin joutuneita sotamiehiä ja ympäristön asukkaita,\njotka tähän asti eivät olleet voineet tai tahtoneet liittyä kapinaan.\nNiinikään oli siellä ylempää ja alempaa aatelistoa, alastarostoja,\nvirkamiehiä, talonisäntiä, köyhtyneitä aatelisia molempaa sukupuolta\nja lapsia. Vanhuksia ei ollut, sillä tatarit murhasivat heidät,\nkoska he eivät kelvanneet myytäviksi. Tatarit olivat niinikään\nottaneet haltuunsa kokonaisia vähävenäläisiä kyliä ja kauppaloja,\nsillä Chmielnicki ei ollut uskaltanut panna sitä vastaan. Monella\npaikkakunnalla tapahtui, että miehet lähtivät kasakkaleiriin,\nmutta palkinnoksi siitä tatarit polttivat heidän asumuksensa ja\nottivat naiset ja lapset mukaansa. Yleisessä hillittömyydessä ja\nmielten villiytymisessä ei kukaan sitä kysynyt eikä muistanut.\nRahvas, joka tarttui aseihin, luopui kotikylästään, vaimoistaan\nja lapsistaan. Heiltä otettiin vaimot ja he ottivat — parempia,\nnimittäin puolattaria, jotka he, nautittuaan heidän sulostaan,\nmurhasivat tai myivät ordalaisille. Vangittujen joukosta ei puuttunut\nmyöskään ukrainalaisia nuorukaisia. Näitä oli sidottu kolme tai\nneljä samaan nuoraan yhdessä aateliskartanoiden neitojen kanssa.\nOrjuus ja kurjuus tasoitti säätyeron. Noiden olentojen näkeminen\noli pöyristyttävä, se ei voinut olla herättämättä kostonhimoa. He\nolivat ryysyisiä, puoleksi alasti, pakanat solvasivat heitä laskien\nhäpeällistä pilaansa, kierrellessään uteliaina ja toimettomina pitkin\nleiripihaa. Näitä vankeja tönittiin, lyötiin, tai suutelivat heitä\ninhoittavat huulet, lopuksi he kadottivat tajuntansa ja tahtonsa.\nMuutamat nyyhkyttivät tai voihkivat ääneensä, toiset seisoivat\ntuijottavin silmin, puolihulluina, suu auki, välinpitämättöminä\nalistuen kaikkeen, mikä heitä kohtasi. Siellä täällä kuului\nepätoivoiseen vastarintaan nousseen ja säälittömästi murhatun\nvangin parahdus. Härännahkapiiskojen läjähdyksiä kuului miesten\nryhmistä, ne sekaantuivat lasten tuskanhuutoon ja kirkunaan, karjan\nammunaan ja hevosten hirnuntaan. Vankisaalis ei vielä ollut jaettu\neikä asetettu marssijärjestykseen niin että kaikkialla vallitsi\nmitä suurin sekaannus. Vankkurit, hevoset, sarvikarja, kameelit,\njuurikasvit, naiset, miehet, kasat ryöstettyjä vaatteita, astioita,\nmattoja, aseita, kaikki tämä oli ahdettuna yhteen ja odotti jakoa\nja järjestelyä. Yhä vielä ajoivat pienemmät tatarilaisosastot uusia\nihmis- ja karjalaumoja paikalle. Kuormitetut proomut kulkivat Rosjoen\npoikki ja pääleiristä saapui yhä uusia vieraita tyydyttämään silmiään\nkoottujen rikkauksien katselemisella, muutamat kumyssista tai\nviinasta juopuneina ja yllään kummalliset puvut — vallattomuudessaan\nolivat he pukeneet ylleen katolisten ja kreikanuskoisten pappien\nmessupukuja, vieläpä naisten hameitakin —, alkoivat jo meluten\nriidellä siitä, mitä kukin saisi osakseen. Tatarilaispaimenet\nistuivat karjojensa keskellä maassa ja huvittelivat, mikä soittaen\nkimeä-äänistä pilliänsä, mikä leikkien luupeliä, mikä harjoittaen\nnuijanlyöntiä. Koirat, jotka olivat seuranneet herrojansa, ulvoivat\nsurkeasti.\n\nHerra Skrzetuski pääsi vihdoin ohi tämän ihmisgehennan, joka oli\ntäynnä voivotusta, kyyneliä, kurjuutta ja helvetillistä huutoa. Hän\najatteli jo, että hän saisi hengittää vapaammin, mutta heti leiristä\npäästyä kohtasi hänen silmäänsä uusi kauhea näky. Kaukana häämöitti\nvarsinainen leiri, josta kuului yhtämittaista hevosten hirnuntaa ja\nnäkyi tuhansien tatarien vilinä. Lähempänä, kentällä, Czerkasyyn\nvievän tien varrella huvittelivat nuoret sotilaat harjoituksekseen\nampumalla kaaripyssyistä heikompia tai sairaita vankeja, jotka eivät\nolisi voineet kestää pitkää matkaa Krimiin. Muutama kymmen makasi\npitkänään tiellä, muutamat sätkähtelivät vielä suonenvedontapaisesti.\nNe, joita ammuttiin, olivat sidotut kiinni puihin tien varrella.\nNiiden joukossa oli myöskin vanhoja naisia. Hyvin osuttuja laukauksia\nseurasi tyytyväinen nauru ja huudot.\n\n— Jakshe jegit — oikein pojat!\n\n— Uk jakshe koi — jousi on hyvissä käsissä!\n\nPääleirin vieressä oli teurastettu tuhansia nautaeläimiä ja\nhevosia sotilaiden ravinnoksi, maassa juoksi veri virtanaan. Haju\nteurastetuista eläimistä tukahutti hengitystä ja lihakasojen keskellä\nhäärivät punaiset ordalaiset puukko kädessä. Päivä oli helteinen,\naurinko paahtoi. Noin tunnin kuljettuaan saapui herra Skrzetuski\nsaattueineen avonaiselle arolle, mutta vieläkin kuului pääleiristä\nkaukainen melu ja karjan ammuminen. Tienvarrella näkyi yhtämittaa\njälkiä ryövärien kulusta. Siellä täällä oli palaneita asumuksia,\ntörröttäviä savupiippuja, tallattu viljavainio, murtuneita puita,\ntulen vahingoittamia kirsikkatarhoja. Vähän päästä oli tiellä\nkauheasti sinettyneitä ja turvonneita hevosten ja ihmisten ruumiita,\nsilvottuina, ja niiden kimpussa korppilauma, joka meluten ja humisten\nläksi pakoon ihmisten lähestyessä. Chmielnickin verinen työ oli\nkaikkialla nähtävissä. Vaikea oli ymmärtää, ketä vastaan tämä mies\noli nostanut kätensä, sillä ennen kaikkea voihki hänen oma maansa\nkurjuuden taakan alla.\n\nMlejovissa he kohtasivat tatarilaisosastoja, jotka ajoivat edellään\nyhä uusia vankilaumoja. Horodyszcze oli poltettu poroksi. Jäljellä\ntörrötti vain kivinen kellotapuli ja vanha tammi keskellä toria. Puu\noli kauhean hedelmän peitossa, sillä sen oksilla riippui muutamia\nkymmeniä nuoria juutalaisia, jotka kolme päivää sitte olivat\nhirtetyt. Samoin oli Konoplankassa, Starosielessä, Wienzowkissa,\nBalaklejssa ja Wodaczewissa murhattu paljon aatelisia. Itse tuo\npikkukaupunki oli tyhjä, sillä miehet olivat lähteneet Chmielnickin\nluo ja naiset, vanhukset ja lapset olivat paenneet metsään, peläten\nruhtinas Jeremin sotajoukkojen tuloa. Horodyszczestä ajoi herra\nSkrzetuski Smilan, Zabotynin ja Nowosielcen kautta Czehryniin,\npysähtyen matkalla vain mikäli oli tarpeellista hevosten levähtämisen\ntakia. He tulivat kaupunkiin seuraavana päivänä puolenpäivän\naikaan. Sota oli säästänyt kaupungin, ainoastaan muutamia taloja\noli hävitetty — niiden joukossa Czaplinskin — maan tasalle.\nLinnassa oli everstiluutnantti Naokolo-Palec ja hänen kanssaan\ntuhatkunta kasakkaa, kaikki, sekä hän että kasakat ja koko väestö\nmitä suurimmassa pelossa, koska täällä, samoin kuin kaikkialla tien\nvarrella, oltiin aivan varmoja siitä, että ruhtinas tulee minä\nhetkenä hyvänsä ja panee toimeen sellaisen koston, ettei maailmassa\nikinä ole nähty vertaa. Tietymätöntä oli, mistä tällaiset huhut\ntulivat ja kuka niitä levitti. Ehkäpä pelko oli ne synnyttänyt,\nvarmaa vain on, että yhtämittaa kerrottiin samoja uutisia: milloin\noli ruhtinas jo tulossa lotjilla Sulaa pitkin, milloin taas hän jo\noli Dnieperillä, milloin hän oli polttanut Wasiutyncen, milloin\nsurmauttanut väestön Borysissa. Jokainen tieto hänen ratsuväkensä\ntai jalkamiestensä lähenemisestä herätti äärettömän kauhun. Herra\nSkrzetuski otti mielihyvällä varteen nämä huhut, sillä hän ymmärsi,\nettä ne, vaikkeivät olleetkaan tosia, kuitenkin olivat omiaan\nehkäisemään kapinan levenemistä Dnieperin taakse, missä ruhtinaan\nkäsi välittömästi hallitsi.\n\nSkrzetuski olisi tahtonut Naokolo-Palecilta tietää jotakin varmempaa,\nmutta everstiluutnantti tiesi ruhtinaasta yhtä vähän kuin muut ja\nolisi itsekin mielellään tahtonut saada tietoja Skrzetuskilta. Kun\nkaikki proomut ja veneet olivat vedetyt tälle puolelle, niin ei\nkarkulaisiakaan voinut toiselta puolelta saapua Czehryniin. Jonkun\nmatkan päässä Czehrynistä Skrzetuski viipymättä soudatti itsensä\ntoiselle puolelle ja lähti suoraa päätä Rozlogiin. Toivoessaan pian\nsaavansa täyden varmuuden Helenasta ja uskoessaan, että Helena\non pelastettu tai yhdessä tätinsä ja ruhtinasten kanssa suojassa\nLubniessa, tunsi hän voimansa ja terveytensä palaavan. Hän siirtyi\npois vankkureista, astui ratsun selkään ja kiirehti säälimättä\ntatarilaisiansa, jotka, pitäen häntä lähettiläänä ja itseänsä hänen\nkäskynalaisenaan suojajoukkona, eivät uskaltaneet panna vastaan.\nSiksi kiidettiin eteenpäin ikäänkuin takaa-ajajat olisivat olleet\nkintereillä, ja ratsujen kavioista jäi taakse keltaisia tomupilviä.\nHe kiitivät asumusten, talojen ja kylien ohi. Seutu oli tyhjä,\nasunnot väettöminä, he eivät pitkään aikaan kohdanneet ainoatakaan\nelävää olentoa. Luultavasti myöskin kaikki, heidät nähdessään olivat\nmenneet pakoon. Siellä täällä antoi herra Skrzetuski puistoista,\nmetsistä, pelloilta ja ullakoilta etsiä ihmisiä, mutta ketään ei\nlöydetty.\n\nVasta Pohrebyn tuolla puolen eräs tatareista huomasi jonkinlaisen\nihmisolennon, joka koetti kätkeytyä kaislikkoihin Kahamlikin rannalla.\n\nTatarit karauttivat joelle ja toivat muutaman minuutin päästä herra\nSkrzetuskin luo kaksi aivan alastonta miestä.\n\nToinen niistä oli vanhus, toinen solakka viisi-, kuusitoistavuotias\npoika. Molempien hampaat kalisivat pelästyksestä eivätkä he pitkään\naikaan saaneet sanaa suustaan.\n\n— Mistä te olette? kysyi herra Skrzetuski.\n\n— Emme ole mistään, herra, vastasi vanhus. — Me käymme kerjäämässä\nja soitamme guslaa. Tuo mykkä kulkee minun mukanani.\n\n— Mistä te nyt tulette? Puhu rohkeasti, ei sinulle tehdä mitään.\n\n— Herra, me olemme yleensä käyneet kylissä, kunnes eräs paholainen\nmeidät ryösti. Meillä oli hyvät jalkineet — ne otti, meillä oli\nhyvät lakit — ne otti, hyvät ihmiset olivat antaneet hyvät vaatteet\n— ne otti, eikä jättänyt edes guslaa.\n\n— Minä kysyn sinulta, hölmö, mistä kylästä tulet.\n\n— En tiedä, herra, minä olen kerjäläisukko. Kas me olemme alastomia,\nmeitä palelee yöllä, päivällä haemme armeliaita ihmisiä, että he\nverhoisivat ja ruokkisivat meitä, me olemme nälissämme!\n\n— Kuule nyt mies, vastaa siihen mitä kysyn, muuten hirtätän sinut.\n\n— Minä en tiedä mitään, herra, ja jos minä tietäisin jotakin, niin\nvieköön minut paholainen.\n\nNäki selvään, että ukko, joka ei oikein tietänyt, kuka kysyjä oli,\noli päättänyt olla antamatta vastausta.\n\n— Mutta oletko ollut Rozlogissa, siellä missä ruhtinas Kurcewiczit\nasuvat?\n\n— En tiedä, herra.\n\n— Hirttäkää hänet! huusi herra Skrzetuski.\n\n— Olen ollut, herra! huusi ukko huomatessaan, että oli edessä täysi\ntosi.\n\n— Mitäs siellä näit?\n\n— Me olimme siellä viisi päivää sitte, mutta senjälkeen kuulimme\nBrowarkissa, että sinne oli tullut ratsumiehiä.\n\n— Mitä ratsumiehiä?\n\n— En tiedä, herra. Yksi sanoi olleen ljaheja, toinen kasakoita.\n\n— Ratsaille! huusi tatareille herra Skrzetuski. Joukko läksi taas\nkiitämään eteenpäin. Aurinko likeni laskuaan aivan niinkuin silloin,\nkun luutnantti, tavatessaan Helenan ja vanhan ruhtinattaren, oli\nratsastanut heidän rinnallaan Rozwanin vaunujen sivulla. Kahamlik\nloisti samalla tavalla purppurassa, päivä laski nukkumaan vieläkin\nhiljaisempana, leppeämpänä ja lämpimämpänä. Mutta silloin herra\nSkrzetuski ratsasti rinta täynnä onnea ja herääviä, suloisia tunteita\nja nyt hän kiidätti kuin hullu, levottomuuden myrskyn ja pahojen\naavistusten ajamana. Epätoivon ääni huusi hänen sielussaan: \"Bohun on\nhänet ryöstänyt, et saa häntä enään koskaan nähdä!\" Ja toivon ääni\nsanoi: \"mutta onhan ruhtinas — Helena on pelastettu!\" Nämä äänet\ntörmäsivät vastatusten ja olivat halkaisemaisillaan hänen sydämensä.\nHe kiidättivät minkä hevoset vielä jaksoivat eteenpäin. Tunti kului\ntoisensa perästä. Kuu tuli näkyviin ja kävi korkeammalle noustessaan\nyhä kalpeammaksi. Hevoset olivat vaahdossa ja huohottivat raskaasti.\nHe tulivat metsään, ajoivat kuin salama sen poikki ja pääsivät\nrotkoon. Sen takana on jo Rozlogi! Vielä hetki ja ritarin kohtalo on\nratkaistu. Tuuli vinkui hänen korvissaan hänen siinä ajaessaan vinhaa\nvauhtia, lakki putosi hänen päästään, hevonen ähkyi hänen allaan kuin\nkaatumaisillaan. Hetki vielä, vielä yksi karaus ja jo, jo avautuu\nsiinä laakso!\n\nYhtäkkiä pääsi outo, kauhea ääni herra Skrzetuskin rinnasta.\n\nPäärakennus, ulkohuoneet, aitat, tallit, aitaus ja kirsikkatarha —\nkaikki oli hävinnyt!\n\nKalpea kuu valaisi kumpua, siinä näkyi läjä mustia hiiliä, jotka\neivät enään edes savunneet. Hiljaisuudessa ei kuulunut ainoatakaan\nääntä.\n\nHerra Skrzetuski pysähtyi mykkänä vallihaudan eteen. Hän nosti vain\nkätensä ylös, katseli, katseli ja pudisteli ihmetellen päätään.\nTatarit pysäyttivät hevosensa. Hän astui alas satulastaan, etsi\npalaneen sillan jäännökset, kävi poikkipäin asetettua hirttä myöten\nvallihaudan yli ja istuutui kivelle keskellä asepihaa. Siinä\nistuessaan hän alkoi katsella ympärilleen, kuten ihminen ollessaan\nensimäistä kertaa jollakin paikalla, tunnustelee sitä. Hän menetti\ntajunsa. Hän ei päästänyt ainoatakaan vaikerrusta. Hetken perästä,\nlaskettuaan kädet polviaan vastaan, painoi hän päänsä alas ja jäi\nliikkumattomaan asentoon. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut.\nVaikkei hän nukkunutkaan, niin hän ainakin oli turtunut. Hänen\npäässään ei enään ollut ajatuksia, ainoastaan hämäriä kuvia. Hän\nnäki edessään Helenan sellaisena kuin hän oli ollut sanoessaan\njäähyväisiä ennen tätä viime matkaa. Vain hänen kasvonsa olivat\nikäänkuin sumun verhoamat, niin ettei hänen piirteitään saattanut\neroittaa. Skrzetuski tahtoi houkutella hänet esiin sumuverhosta,\nmutta ei saanut. Ja hänen täytyisi ratsastaa pois näin raskain\nsydämin. Äkkiä hänen mieleensä välähti Czehrynin tori, vanha\nZacwilichowski ja Zagloban otsattomat kasvot. Varsinkin nuo kasvot\njäivät itsepintaisesti hänen silmiensä eteen, kunnes vihdoin niiden\nsijalle tuli Grodzickin synkkä hahmo. Sitte hän vielä näki Kudakin,\nkosket, taistelun Chortycan saarella, Siczin, yleensä koko matkan\nja kaikki tapaukset aina viime hetkeen asti. Mutta etempänä oli jo\npimeys. Mitä juuri nyt oli hänelle tapahtunut, siitä hän ei saanut\nselkoa, hänellä oli vain jokin epäselvä aavistus, että hän matkustaa\nHelenan luo Rozlogiin, mutta että hänen voimansa ovat loppuneet ja\nettä hän siksi lepää tässä talon raunioilla. Hän olisi jo tahtonut\nnousta ja ratsastaa eteenpäin, kuitenkin jokin sanomaton voimattomuus\nkytki hänet paikoilleen, niinkuin hänen jalkoihinsa olisi sidottu\nsadan naulan kuulat.\n\nHän istui siinä istumistaan. Yö kului. Tatarit asettuivat yösijalle\nja, sytytettyään tulen, alkoivat paistaa hevosenlihaa. Syötyään he\npanivat maahan nukkumaan.\n\nMutta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun he taasen olivat pystyssä.\n\nKaukaa kuului hälyä, joka muistutti suuren, kiireesti marssivan\nratsujoukon ääntä.\n\nTatarilaiset pistivät kiireen kautta valkean lakanan riu'un nenään\nja panivat runsaasti sytykettä tuleen, jotta heidät jo kaukaa\ntunnettaisiin rauhallisiksi lähettiläiksi.\n\nKavioiden töminä, hevosten korskuna ja sapelien kalina läheni\nlähenemistään. Pian näkyi tiellä ratsujoukko ja yhtäkkiä se piiritti\ntatarilaiset.\n\nAlkoi lyhyt keskustelu. Tatarilaiset osoittivat kummulla istuvaa\nmiestä — jonka muuten selvästi saattoi nähdäkin, sillä häneen\nlankesi kuun valo — ja ilmoittivat saattavansa lähettilästä; hän\nitse voisi muuten parhaimmin sanoa, kuka hänet oli lähettänyt.\n\nSilloin osaston johtaja ynnä muutamat hänen toverinsa lähtivät\nkummulle. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet miehen luokse ja\nnähneet hänen kasvonsa, kun päällikkö löi kätensä yhteen ja huudahti:\n\n— Skrzetuski! Jumalan nimessä se on Skrzetuski!\n\nLuutnantti ei liikahtanut.\n\n— Herra luutnantti, ettekö tunne minua, minä olen Bychowiec. Mikä\nteidän on?\n\nLuutnantti vaikeni.\n\n— Herätkää, Jumalan nimessä. Hei toveri, terve!\n\nSe oli todella herra Bychowiec. Hän kuului etuvartiostoon, joka kulki\nruhtinas Jeremin koko sotavoiman edellä.\n\nSillaikaa tulivat muutkin rykmentit paikalle. Sanoma että Skrzetuski\non löydetty lensi salaman nopeudella lippukunnasta lippukuntaan ja\nkaikki kiirehtivät tervehtimään rakasta toveria. Pikku Wolodyjowski,\nkaksi Sleszynskiä, Dzik, Orpiszewski, Migurski, Jakubowicz, Lene,\nherra Longinus Podbipienta ja joukko muita upseereja juoksi kilvan\nkummulle. Mutta turhaan he häntä puhuttelivat, huusivat nimeltä,\nlöivät olkapäälle, koettivat nostaa pystyyn — herra Skrzetuski\nkatsoa tuijotti heihin eikä tuntenut ketään. Tai pikemmin\npäinvastoin: hän näytti kyllä tuntevan heidät, mutta tuntui siltä\nkuin ei hän vähääkään välittäisi heistä. Silloin ne jotka tiesivät\nhänen rakastavan Helenaa — ja melkein kaikki sen jo tiesivät —,\nmuistivat millä paikalla he olivat, ja nähdessään mustat kekäleet ja\nharmaan tuhan, ymmärsivät kaikki.\n\n— Hän on tuskasta kadottanut tajunsa, kuiskasi joku.\n\n— Hän on epätoivosta joutunut mielenhäiriöön.\n\n— Viekää hänet ruhtinaan luo. Ehkä hän herää, kun näkee ruhtinaan.\n\nHerra Longinus väänteli käsiään. Kaikki olivat piirissä luutnantin\nympärillä ja katselivat häntä säälien. Muutamat pyyhkivät hihallaan\nkyyneliään, toiset huokasivat surullisesti. Yhtäkkiä astui piiristä\nesiin korkea mies, lähestyi hiljaa luutnanttia ja pani molemmat\nkätensä hänen päänsä päälle.\n\nSe oli kirkkoherra Muchowiecki.\n\nKaikki vaikenivat ja laskivat polvilleen, ikäänkuin ihmettä odottaen,\nmutta kirkkoherra ei tehnyt ihmettä, hän piti vain yhä käsiään\nSkrzetuskin pään päällä, kohotti silmänsä kuutamossa loistavaa\ntaivasta kohden ja lausui kuuluvalla äänellä:\n\n— _Pater noster, qui es in coelis! sanctificetur nomen Tuum,\nadveniat regnum Tuum, fiat voluntas Tua_...\n\nSiinä hän hetkeksi pysähtyi ja toisti entistä kuuluvammalla äänellä\nja juhlallisemmin:\n\n— ... _Fiat voluntas Tua!_...\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi.\n\n— _Fiat voluntas Tua!_ toisti kirkkoherra kolmannen kerran.\n\nSilloin tunki Skrzetuskin huulilta sanomattoman tuskainen mutta\nalistuvainen ääni:\n\n— _Sicut in coelo et in terra!_\n\nJa ritari heittäytyi nyyhkyttäen maahan.\n\n\n\n"]