[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWBih-Qw_kolhNOYiR2ZheyvAgMmzX8a5zNA1FTQtfz0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2785,"Tulella ja miekalla IV","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2785-sienkiewicz-henryk-tulella-ja-miekalla-iv","2785__Sienkiewicz_Henryk__Tulella_ja_miekalla_IV","Kuvaus menneiltä ajoilta","romaani",[],[15],"nobel","fi",1884,1920,49317,320778,false,53511,[24,25,26,27],"Cossacks -- Poland -- Fiction","Cossacks -- Ukraine -- Fiction","Historical fiction","Poland -- History -- John II Casimir, 1648-1668 -- Fiction",[29,30,31],"Historical Novels","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 1\" by Henryk Sienkiewicz is a historical novel published in 1884. Set during the 17th-century Khmelnytsky Uprising in the Polish-Lithuanian Commonwealth, it follows Lieutenant Jan Skrzetuski as he navigates loyalty, love, and war. When Skrzetuski falls for Helena Kurcewicz, he finds himself entangled in a dangerous rivalry with Bohun, a fierce Cossack warrior. As Cossack and Tartar forces unite against Polish nobility, personal passions collide with epic historical events in this tale of heroism and survival. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Talvio, Maila",315,"Historiallisen trilogian avausosa sijoittuu 1600-luvun Puola-Liettuaan ja Ukrainan aroille kasakkakapinan keskelle. Teos kuvaa ritarillisia sankaritekoja, sotaa ja valtataisteluita sekä upseeri Jan Skrzetuskin pyrkimyksiä pelastaa rakastettunsa sodan jaloista.","Henryk Siekiewiczin 'Tulella ja miekalla IV' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2785. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TULELLA JA MIEKALLA IV\n\nKuvaus menneiltä ajoilta\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\n\nTekijän luvalla puolankielestä suomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nNiin pian kuin hevoset olivat levänneet, läksivät he liikkeelle\nja ajoivat niin kiireesti, että he kuun noustessa aron yli olivat\nlikellä Studenkaa, Waladynkan takana. Edellimmäisenä ratsasti herra\nWolodyjowski, tarkoin tähystellen joka taholle. Hänen jäljessään\ntuli Zagloba, ratsastaen Helenan vierellä ja viimeisenä kulkueessa\noli Rzendzian, johtaen kahta kuormitettua hevosta sekä kahta ratsua,\njotka hän kiireessä oli ottanut Horpynan tallista. Zagloban suu\nkävi lakkaamatta ja tällä kertaa hänellä todella oli yhtä toista\nkertomista ruhtinattarelle, joka villissä rotkossaan ei ollut saanut\nmaailmalta mitään tietoja. Zagloba kertoi siinä alusta asti, kuinka\nhe olivat hakeneet ruhtinatarta ja miten Skrzetuski oli lähtenyt\netsimään Bohunia aina Perejaslawiin asti, tietämättä, että tämä\noli saanut surmansa, sekä kuinka vihdoin Rzendzian oli atamanilta\nonnistunut kuulemaan ruhtinattaren piilopaikasta ja tuonut tietonsa\nZbaraziin.\n\n— Laupias Jumala, sanoi Helena, kohottaen kauniit, kalpeat kasvonsa\nkuuta kohti, — onko siis herra Skrzetuski lähtenyt hakemaan minua\naina Dnieperin takaa asti?\n\n— Perejaslawista asti, niinkuin teille sanoin. Ja varmaan hän olisi\ntullut meidän mukanamme, mutta meillä ei ollut aikaa lähettää hänelle\nsanaa, koska tahdoimme heti kiirehtiä teitä auttamaan. Hän ei vielä\ntiedä mitään teidän pelastuksestanne ja joka päivä hän rukoilee\nteidän puolestanne. Mutta älkää enää surko häntä, kestäköön nyt vielä\njonkun aikaa, koska häntä odottaa sellainen palkinto.\n\n— Ja minä kun luulin, että kaikki ovat minut unohtaneet ja rukoilin\nJumalalta vain kuolemaa.\n\n— Kaukana siitä, että olisimme teidät unohtaneet. Koko ajan me\nvain mietimme, kuinka voisimme päästä avuksenne. Kyllä minulla\nsiinä olikin päänvaivaa, samoin kuin Skrzetuskillakin, mutta täytyy\nkuitenkin tunnustaa, ettei tuokaan ritari, joka ratsastaa tuossa\nedellämme, liioin ole säästänyt työtään eikä vaivojaan.\n\n— Jumala sen hänelle palkitkoon.\n\n— Nähtävästi te molemmat olette sellaisia, että ihmiset yleensä\nteihin kiintyvät, mutta Wolodyjowskille todellakin olette\nkiitollisuuden velassa, sillä kahden me hänen kanssaan leikkelimme\nBohunin palasiksi kuin minkäkin hauen.\n\n— Herra Skrzetuski kertoi jo Rozlogissa minulle Wolodyjowskista ja\nsanoi häntä parhaaksi ystäväkseen.\n\n— Oikein hän siinä tekikin. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri\nsielu. Nyt hän on aivan kuin hölmistynyt, sillä nähtävästi teidän\nkauneutenne on hänet huumannut. Mutta odottakaa vain, kunhan hän\ntointuu ja pääsee entiselleen. Kuninkaanvaalin aikana me kyllä\nyhdessä näytimme, mihin kelpaamme.\n\n— Onko meillä siis uusi kuningas?\n\n— Vai ei se raukka ole tuossa kirotussa luolassa saanut tietää\nedes sitäkään. Onpa niinkin. Jan Kasimir, joka valittiin jo viime\nsyksynä ja joka siis on ollut hallitsijana kahdeksatta kuukautta. Nyt\nalkaa suuri sota roistoväkeä vastaan, Jumala vain suokoon, että se\npäättyisi onnellisesti, sillä ruhtinas Jeremi on sivuutettu ja hänen\nsijalleen valittu toisia, jotka kykenevät tehtäväänsä yhtä vähän kuin\nminä naimisiin.\n\n— Lähteekö herra Skrzetuskikin sotaan?\n\n— Hänhän on niin vakaa sotilas, etten ymmärrä mikä häntä pidättäisi\nmenemästä. Me olemme molemmat samanlaiset: kun halu ottaa meidät\nvaltoihinsa, niin ei mikään voima meitä pidätä. Kyllä me viime vuonna\nnäytimme niille roistoille. Yö ei riittäisi, jos rupeaisin kertomaan\nteille kaikkea. Tietysti me lähdemme sotaan ja lisäksi kevein\nsydämin, sillä nythän me olemme löytäneet teidät, poloisen tyttömme,\njota vailla elämämme oli kerrassaan kurjaa.\n\nRuhtinatar käänsi suloiset kasvonsa Zaglobaa kohden.\n\n— En tiedä miksi minusta pidätte, mutta varmaankaan ette pidä\nminusta enemmän kuin minä teistä.\n\nZagloba alkoi tyytyväisenä läähättää.\n\n— Pidätte siis minusta?\n\n— Pidän varmasti.\n\n— Jumala teitä palkitkoon, sillä nyt käy vanhuuteni keveämmäksi\nkantaa. Ovathan naiset minuun joskus vielä katsoneet, kuten nytkin\nVarsovassa kuninkaanvaalin aikana — Wolodyjowski sen saattaa\ntodistaa —, mutta vähät minä itse puolestani rakastumisista, vaikka\nminulla onkin kuuma veri. Minulle riittää isällinen tunne.\n\nSyntyi hetken vaitiolo. Vain hevoset päristelivät kuuluvasti, toinen\ntoisensa jälkeen. Kulkijat pitivät tätä suotuisana enteenä.\n\n— Onneksi, onneksi, vastasivat ratsastajat.\n\nYö oli kirkas. Kuu nousi yhä korkeammalle taivaalla, joka oli\ntäynnä välkkyviä tähtiä, ja kävi yhä pienemmäksi ja kalpeammaksi.\nVäsyneet hevoset hiljensivät askeliaan ja uupumus alkoi vallata\nratsastajatkin. Wolodyjowski pidätti ensimäisenä hevosensa.\n\n— Nyt sopisi ehkä levähtää, sanoi hän. — Pian alkaa hämärtää.\n\n— Kyllä onkin jo aika, sanoi Zagloba. — Minä olenkin jo niin\nuninen, että näen hevoseni pään kahtena.\n\nEnnen levollemenoa piti kuitenkin Rzendzian huolen illallisesta.\nHän viritti tulen, otti ratsun selästä haarasäkin ja veti sieltä\nesiin eväät, jotka hän oli hankkinut Burlajn luona Jampolissa.\nSäkissä oli maissileipää, kylmää lihaa, makeisia ja moldaulaista\nviiniä. Nähdessään kaksi nahkasäkkiä aivan pyöreinään viiniä, joka\nmiellyttävällä kulinalla ilmaisi olemassaolonsa, herra Zagloba\nunohti unensa. Toiset tarttuivat ahneesti ruokaan ja alkoivat syödä.\nKaikille riitti runsaasti. Tarpeeksi syötyään pyyhki herra Zagloba\nsuunsa takin liepeeseen ja sanoi:\n\n— Kuolemaani asti tulen yhä toistamaan: ihmeelliset ovat Jumalan\ntuomiot. Kas nyt tuo meidän armollinen neitimme on vapaa. Ja nyt me\nlohdutetuin mielin istumme täällä paljaan taivaan alla ja juomme\nBurlajn viiniä. En tahdo sanoa, ettei unkarilainen viini olisi\nparempaa, sillä tuo nahkahan hajuaa, mutta matkalla kyllä tämäkin\nkelpaa.\n\n— Yhtä asiaa vain en saata tarpeeksi ihmetellä, sanoi Helena, —\nnimittäin sitä, että Horpyna niin helposti suostui jättämään minut\nteille.\n\nHerra Zagloba katsahti ensin Wolodyjowskiin, sitten Rzendzianiin ja\nräpytteli silmiään.\n\n— Suostui, kun oli suostuminen. Ja mitäpä siitä salaa — sillä eihän\nse mikään häpeä ole —, että me teimme lopun heistä molemmista, sekä\nHorpynasta että Czeremysistä.\n\n— Onko se mahdollista? kysyi ruhtinatar kauhistuneena.\n\n— Ettekö kuullut laukauksia?\n\n— Kuulin kyllä, mutta luulin Czeremysin ampuvan.\n\n— Ei ampuja ollut Czeremys, vaan tuo poika tuossa. Hän se päästi\nkuulan noita-akan läpi.\n\n— Piru siinä pojassa asuu, se on varma. Tällä kertaa ei hän sentään\nvoinut menetellä toisin, sillä noita-akka tahtoi itsepäisesti\nlähteä meidän matkaamme, joko aavistaen jotakin, tai muuten\nuppiniskaisuuttaan. Siihen oli vaikea suostua, sillä pianhan hän\nolisi huomannut, ettei meidän ollut tarkoituskaan lähteä Kiovaan. Ja\nniin tuo poika ampui hänet ja minä tein selvän Czeremysistä. Se se\noli oikea ulkomaan hirviö eikä Jumala luullakseni lue sitä minulle\nsyyksi. Varmaan hän helvetissäkin herättää yleistä inhoa. Vähää ennen\nkuin lähdimme rotkosta, ratsastin hiukan edellä ja työnsin heidät\nsyrjään, jotta ette ruumiita nähdessänne pelästyisi, tai pitäisi\nnäköä pahana enteenä.\n\nRuhtinatar virkkoi:\n\n— Liian monta läheistä henkilöä olen jo näinä kauheina aikoina\nnähnyt kuolleina, en enää pelästy murhattujen näköä. Mutta tietysti\nolisin mieluummin suonut, ettei olisi jäänyt verta jälkeeni, jotta ei\nJumala minua siitä rankaisisi.\n\n— Se ei ollutkaan mikään ritarillinen teko, sanoi Wolodyjowski\nkarusti, — enkä minä olisi tahtonut ryhtyä siihen.\n\n— Mitä sitä nyt rupeaa arvostelemaan, hyvä herra, sanoi Rzendzian,\n— kun ei muuta voinut tehdä. Toinen asia olisi, jos olisimme\ntuhonneet jonkin hyvän ihmisen, mutta Jumalan viholliset saa tappaa.\nMinä olen itse nähnyt, kuinka tuo noita-akka oli liitossa pahojen\nhenkien kanssa. Sellaista ei minun käy sääli.\n\n— Mutta mitäs teidän sitten käy sääli? kysyi ruhtinatar.\n\n— Rahoja, jotka olivat rotkossa piiloon kaivettuina. Bohun mainitsi\nminulle niistä. Mutta te, hyvät herrat, piditte sellaista kiirettä,\nettei ollut aikaa kaivaa niitä esiin, vaikka hyvin tiesin paikan\nmyllyn luona. Sydäntäni viilsi, kun täytyi jättää niin paljon\nkaikenlaista aarretta siihenkin huoneeseen, missä neiti asui.\n\n— Katsokaappa nyt millaisen palvelijan saatte, sanoi Zagloba\nruhtinattarelle. — Herraansa lukuun ottamatta olisi hän valmis\nnylkemään kenen hyvänsä, vaikka itse pirun, tehdäkseen hänen\nnahastaan kauluksen.\n\n— Suokoon Jumala, ettei herra Rzendzianille tulisi syytä moittia\nminua kiittämättömyydestä, vastasi Helena.\n\n— Kiitän nöyrimmästi armollista neitiä, vastasi poika, suudellen\nHelenan kättä.\n\nSillaikaa istui Wolodyjowski ääneti, juoden viiniä nahkasäkistä\nja ollen hyvin tuiman ja sotaisen näköinen. Vihdoin alkoi hänen\nepätavallinen vaitiolonsa herättää Zagloban huomiota.\n\n— Herra Michal, sanoi hän, — te tuskin enää päästätte sanaa\nsuustanne. (Vanhus kääntyi samassa ruhtinattareen päin.) Enkös minä\njo sanonut teille, että kauneutenne vie häneltä sekä järjen että\npuhelahjan.\n\n— Olisi parempi, jos nukkuisitte ennen päivän tuloa, vastasi\nhämillään ritari ja alkoi kiivaasti liikuttaa viiksiään, niinkuin\njänis koettaessaan rohkaista itseään.\n\nMutta vanha aatelismies oli oikeassa: ruhtinattaren tavaton kauneus\npiti pientä ritaria ikäänkuin alituisessa juopumuksen tilassa.\nHerra Michal katseli häntä katselemistaan ja kyseli itseltään, onko\nmahdollista, että tuollainen olento kävelee maan päällä. Paljon hän\neläessään oli nähnyt kaunottaria — kauniit olivat Anna ja Barbara\nZbarazka, komea oli myöskin Anusia Borzobohata, upea oli neiti\nZuk, jota Roztworowski niin liehitteli ja Wierszulin ihailemat\nSkoropadzka ja Bohowytinianka, mutta kukaan heistä ei voinut\nkilpailla tämän ihanan arokukan kanssa. Noiden toisten seurassa oli\nherra Wolodyjowski hyvällä tuulella ja puhelias, mutta katsellessaan\nnäitä samettisia, suloisia ja uneksivia silmiä, niiden silkkisiä\nverhoja, joiden varjo lankesi poskille asti, tuota olkapäille ja\nniskaan valuvaa tukkaa, joka oli hajallaan kuin hyasintin terälehdet,\nsolakkaa vartaloa, korkeaa povea, jota hengitys hiljaa liikutteli\nja josta kohosi suloinen lämpö, kasvojen liljanvalkeutta, huulten\nruusuja ja vadelmia, kaikkea tuota katsellessaan herra Wolodyjowski\nsuorastaan unohti puhetaitonsa ja — mikä oli vieläkin pahempi —\nhän tunsi olevansa kömpelö, tyhmä ja varsinkin pieni, vieläpä niin\npieni, että oli suorastaan naurettavaa. \"Hän se on ruhtinatar, mutta\nminä olen koulupoika\", ajatteli hän jonkinlaisella katkeruudella\nitsekseen, ja hän olisi suonut, että olisi sattunut jokin merkillinen\ntapaus, että esimerkiksi pimeydestä olisi ilmestynyt jokin\njättiläinen, sillä vasta silloin olisi herra Michal raukka voinut\nosottaa, ettei hän ole niin pikkuinen kuin miltä hän näyttää. Häntä\nharmitti myöskin, että herra Zagloba tyytyväisenä pani merkille tuon\nmuka tyttärensä hurmaavan kaikki ihmiset, että hän joka hetki röhki,\nkiusotteli häntä ja kauheasti räpytteli silmiään.\n\nRuhtinatar, hän istui tulen ääressä rusoisen liekin ja kalpean kuun\nvalossa, suloisena, tyynenä, entistäänkin kauniimpana.\n\n— Tunnustakaappa vain, herra Michal, sanoi aamulla herra Zagloba,\nhetkiseksi jouduttuaan kahdenkesken herra Michalin kanssa, — ettei\ntoista tuollaista tyttöä ole koko valtakunnassa. Jos näytätte minulle\ntoisen yhtä hyvän, niin saatte sanoa minua lurjukseksi ja siaksi.\n\n— Sitä en kiellä, vastasi pieni ritari. — Verraton hän on, aarre,\njollaista en ole tähän asti vielä nähnyt. Sillä eivät edes nuo\nmarmoriset jumalattarien kuvat, jotka näimme Kazanowskien palatsissa,\nvoi kilpailla hänen kanssansa. Onko siis kumma, että parhaat miehet\nmittelevät miekkojaan hänen takiaan. Sen hän kyllä ansaitsee.\n\n— Eikö totta, sanoi Zagloba, — Jumal' avita, on mahdoton tietää\nmilloin hän on kauniimpi, aamulla vaiko illalla. Hän elää alituisesti\nruusunkukkasen ihanuudessa. Olen teille kertonut, että minäkin ennen\nolin tavattoman komea mies, mutta silloisessakaan tilassani en\nvetänyt vertoja hänelle, vaikka kyllä toiset ihmiset sanovat meidän\nolevan niin toistemme näköiset kuin kaksi marjaa.\n\n— Menkää hiiteen, huudahti pikku ritari.\n\n— Älkää te suuttuko, herra Michal, tehän olette aivan sotaisen\nnäköinen. Katselette ruhtinatarta kuin pukki kaaleja ja rypistelette\nsiinä kulmianne. Saattaisipa melkein vannoa, että rakkaus kalvaa\nluitanne, mutta makkarapa ei olekaan koiraa varten.\n\n— Hyi, sanoi Wolodyjowski — ettekö häpeä, vanhana miehenä puhua\ntuollaisia tyhmyyksiä.\n\n— No, miksi sitten olette niin synkän näköinen?\n\n— Te luulette vaaran jo lentäneen ohitsemme niinkuin lintu lentää\nja että jo olemme kokonaan turvassa, mutta nytpä onkin tarkoin\nmietittävä, ettemme joutuisi ojasta allikkoon. Meidän edessämme on\nvaikea tie ja herra ties, mikä meitä voi kohdata, sillä seudut joita\nkohden ratsastamme, ovat varmaan jo liekkien vallassa.\n\n— Kun minä Rozlogissa olin päässyt Bohunin käsistä, oli asema\nvieläkin huonompi, sillä takaapäin meitä ahdistettiin ja edessä oli\nkapina. Siitä huolimatta kuljin koko Ukrainan läpi kuin minkäkin\nliekkimeren ja pääsin Bariin asti. Miksikä meidän päämme nyt\nolisi vaarassa? Pahimmassa tapauksessa valitsemme lyhyimmän tien\nKamienieciin.\n\n— Niin, mutta myöskin turkkilaisilla ja tatareilla on sinne lyhyt tie.\n\n— Mitä te nyt puhutte?\n\n— Puhun vain niinkuin asiat ovat ja sanon, että täytyy punnita\nkaikki juurta jaksain. Meidän on parempi välttää Kamienieciä\nja lähteä Baria kohden, sillä kasakat kuitenkin kunnioittavat\nturvanuijaa ja roskaväestä kyllä suoriudumme. Mutta jos yksikin\ntatari huomaa meidät, niin olemme hukassa. Minä ne kyllä tunnen ja\nkun tatarilaisparvi on tulossa, osaan lähteä tieheni lintujen ja\nsusien mukana. Mutta jos taas joutuisimme suoraan tuollaisen parven\nkäsiin, niin silloin en suoriutuisi heistä millään.\n\n— Lähtekäämme siis Bariin päin tai Barin ohitse ja tappakoon\nrutto mokomatkin Kamienienicin lipektatarit ja tsheremissit heidän\nkaravanimajapaikoissaan. Ettekö te tiedä, että Rzendzian Burlajlta\nhankki itselleen turvanuijan? Voimme siis huoletta kaikkialla kulkea\nkasakkain maan halki. Olemmekin jo ratsastaneet pahimpien erämaiden\nläpi, tästä puoleen tulemme ihmisten ilmoille. Siellä täytyy sitten\npitää huoli siitäkin, että tulemme talonpoikaismajoille iltalypsyn\naikaan, sillä neidin takia se on kaikin puolin parempi. Minusta\ntuntuu, herra Michal, siltä kuin te katsoisitte asioita liian\nsynkästi. Olisipa nyt kumma — ja sen sanon kehumatta itseäni tai\nteitä —, jollei kolme oivallista miestä suoriudu kaikesta mikä\narolla voi sattua. Jos yhdistämme oveluutemme teidän sapeliinne,\nniin voimme huoletta lähteä matkaan. Rzendzianillahan on Burlajn\nturvanuija ja se riittää, sillä Burlaj hallitsee tällä hetkellä\nkoko Podoliaa ja kun olemme päässeet Barin taakse, niin siellä\ntaas jo tapaamme Lanckoronskin rajavartioineen. Eteenpäin siis,\nherra Michal, älkäämme tuhlatko aikaa. Eivätkä he tuhlanneetkaan\naikaa, vaan lähtivät kiitämään pitkin aroa pohjoista ja länttä\nkohden, minkä hevoset pääsivät. Móhilevin kohdalla he jo saapuivat\nasutummille seuduille, niin että kaikkialla iltaisin helposti löysi\njonkun talonpoikaisasumuksen tai kylän, jonne saattoi yöpyä. Aamun\nsarastaessa he kuitenkin aina taas olivat ratsun selässä ja matkalla.\nOnneksi oli kuiva kesä, päivät olivat helteiset, yöt kasteiset ja\naamuisin oli koko aro hopeisena ikäänkuin härmän peitossa. Tuuli oli\nkuivattanut vedet, joet olivat laskeneet, oli helppo päästä niiden\npoikki. Kuljettuaan jonkin aikaa Lozowan vartta ylöspäin, pysähtyivät\nhe hiukan pitemmältä lepäämään Szarogrodiin, jossa majaili Burlajn\nkomennonalainen kasakkarykmentti. Täällä kohtasivat he myöskin\nBurlajn lähettiläät ja heidän joukossaan sadanpäämies Kunan, jonka he\nolivat tavanneet Jampolissa Burlajn pidoissa. Tämä hiukan ihmetteli,\nettä he eivät kulje Braclawin, Rajgradin ja Skwiran tietä Kiovaan,\nmutta hänessä ei myöskään herännyt epäluulo heidän hankkeisiinsa\nnähden, varsinkin kun Zagloba selitti, että he ovat välttäneet sitä\ntietä, koska pelkäävät tatareja, jotka kuuluvat lähestyvän Dnieperin\nsuunnalta. Kuna kertoi heille nyt heti Burlajn lähettäneen hänet\nrykmentin luo ilmoittamaan, että sen oli lähdettävä sotaan, ja että\nhän itse kaikkien jampolilaisten joukkojen ja budziakin tatarien\nkanssa piakkoin lähtee Szarogrodiin, sieltä marssiakseen eteenpäin.\n\nBurlajn luo oli saapunut Chmielnickin pikalähettejä ilmoittamaan\nsodan alkaneen ja käskemään häntä marssittamaan kaikki rykmentit\nWolyniaan. Burlaj oli kuitenkin jo aikoja sitten päättänyt rynnätä\nBaria kohden ja odotti vain tatarilaisia apujoukkoja, Barin tienoilla\nkun oli puhjennut vaarallinen kapina. Ylipäällikkö herra Lanckoronski\noli nimittäin siellä perinpohjin lyönyt melkoiset sinne sijoitetut\njoukot, valloittanut kaupungin ja asettanut linnaan varusväen. Oli\nkaatunut muutama tuhat kasakkaa ja heidän kuolemansa tahtoi vanha\nBurlaj kostaa, tai ainakin valloittaa linnan takaisin. Kunan tuomat\nChmielnickin viimeiset käskyt, joiden mukaan hänen oli mentävä\nWolyniaan, kuitenkin tulivat näiden aikomusten tielle. Heidän ei siis\ntällä kertaa pitänyt käydä piirittämään Baria, jolleivät tatarit sitä\nvälttämättä vaatisi.\n\n— Näettekö nyt, herra Michal, sanoi toisena päivänä Zagloba, — Bar\non kuin onkin meidän edessämme ja voisinpa minä vaikkapa uudelleen\npiiloittaa sinne ruhtinattaren. Piru hänet siellä kuitenkin perisi.\nMinä näet en enää usko Bariin enkä mihinkään oveluuteen, siitä alkaen\nkuin roskaväellä on enemmän tykkejä kuin kruunun sotajoukoilla. En\nkuitenkaan ole huolissani, vaikka ympärillemme kokoontuukin pilviä.\n\n— Nyt ei ainoastaan pilveile, vastasi ritari, — vaan on myrsky jo\nkintereillämme. Toisin sanoen: tatarit ja Burlaj, joka, jos saisi\nmeidät kiinni, olisi suuresti hämmästyksissään, kun emme pyrikään\nKiovaa kohden, vaan vastakkaiselle taholle.\n\n— Varmaan hän olisi valmis näyttämään meille toisen tien —\nnäyttäköön hänelle piru ensin, mikä tie vie suorimmin helvettiin.\nTehdäänpäs sellainen sopimus, herra Michal, että minä meidän kaikkien\npuolesta suoritan roskaväen kanssa sattuvat asiat, ja että teidän\nosallenne jää selvittää välimme tatarien kanssa.\n\n— Helppohan teidän on selviytyä roskaväestä, koska se pitää\nmeitä omina väkinään, vastasi Wolodyjowski. Mitä taas tatareihin\ntulee, niin on nyt ainoa pelastus kiireen kautta paeta ja pujahtaa\npois verkon perästä niin kauan kuin vielä on aikaa. Meillä on\nkyllä vastaiseksi hyvät hevoset, mutta ehkä matkan varrella käy\ntarpeelliseksi ostaa uusia, jotta ne aina pysyisivät vereksinä.\n\n— Siihen herra Longinuksen kukkaro kyllä riittää ja jollei riitä,\nniin otamme Rzendzianilta Burlajn antaman. Ja nyt eteenpäin.\n\nHe alkoivat ratsastaa vieläkin kiireemmin. Pian peitti vaahto\nhevosten kyljet ja putoili siitä kuin lumihahtuvat viheriälle\narolle. Kuljettiin Derlan ja Ladawan yli. Barekissa osti herra\nWolodyjowski uudet hevoset, mutta ei jättänyt sinne entisiä,\nsillä Burlajn lahjoittamat olivat jaloa rotua. Ne säilytettiin\nvaltoimina ja seurue kulki eteenpäin, pysähtyen yhä lyhyemmäksi\naikaa yösijalle. Kaikkien terveys pysyi erinomaisessa kunnossa ja\nHelena, vaikka olikin matkasta väsynyt, tunsi joka päivä saavansa\nenemmän voimia. Rotkossa oli hän viettänyt täydelleen yksinäistä\nelämää, hän oli tuskin astunut jalallaan ulos kullatusta tuvastaan,\nkoska hän ei ollut tahtonut tavata julkeata Horpynaa ja kuunnella\nhänen puheitaan ja muistutuksiaan. Nyt, aron raikkaassa ilmassa,\npalasi hänen terveytensä. Ruusut alkoivat kukkia hänen poskillaan ja\naurinko rusketutti hänen kasvonsa, mutta siitä saivat silmät entistä\nenemmän loistoa ja kun tuuli ajoi hiukset hänen otsalleen, teki mieli\nsanoa: tuossapa ajaa aavaa aroa jokin mustalaisneito, mitä ihanin\npovaajatyttö tai mustalaisprinsessa. Hänen edessään keinuivat kukat\nja hänen jäljessään tulivat ritarit.\n\nHerra Wolodyjowski tottui vähitellen Helenan tavattomaan kauneuteen\nja kun matkustaminen näin yhdessä toi heitä likemmä toisiaan, niin\nhän lopulta tyyntyi. Hän sai takaisin entisen puheliaisuutensa ja\niloisuutensa ja kannustaen hevosensa Helenan kohdalle, kertoi hän\nhänelle Lubniesta ja ennen kaikkea ystävyydestään Skrzetuskiin. Hän\nhuomasi nimittäin ruhtinattaren mielellään kuuntelevan juuri siitä.\nVälistä hän myöskin kiusotteli häntä, sanoen:\n\n— Minä olen Bohunin ystävä ja vien teidät hänen luoksensa.\n\nMutta Helena pani kätensä yhteen ikäänkuin hän olisi kauhistunut ja\nalkoi hellällä äänellä rukoilla:\n\n— Älkää tehkö sitä, julma ritari. Tappakaa minut pikemmin heti\npaikalla.\n\n— Ei, se ei ole mahdollista, en minä sitä tee, vastasi julma ritari.\n\n— Lyökää minulta kaula poikki, virkkoi ruhtinatar, siristäen ihania\nsilmiään ja kurottaen kaulaansa häntä kohden.\n\nSilloin tunsi pieni ritari taasen outoa nakertelua koko olennossaan.\n\"Tuo tyttö menee päähän niinkuin viini!\" ajatteli hän itsekseen,\n\"mutta minäpä en juovu hänestä, koska hän on toisen oma!\" ja\nrehellinen herra Michal ravisti tunteen yltään ja kannusti hevostaan\neteenpäin. Ja kun hän oli ratsunsa selässä sukeltanut pitkään\nruohikkoon kuin mihinkäkin veteen, katosi hänestä huumauksen tunne ja\nhän kiinnitti koko huomionsa tiehen. Hän katsoi, onko se turvallinen,\nonko heidän ratsastettava eteenpäin, vai läheneekö jostakin päin\nseikkailu. Hän ponnisti jalkansa astuimiin, nosti keltaiset viiksensä\nruohomerestä ja katseli, nuuski ja kuunteli kuin tatarilainen,\nvaaniessaan saalista villeillä aroilla. Herra Zagloba oli hänkin mitä\nparhaimmalla tuulella.\n\n— Helpompi meidän nyt on paeta, sanoi hän, — kuin silloin\nKahamlikin varrella, kun meidän jalkaisin täytyi juosta kuin koirat,\nkieli pitkällään. Kieleni oli silloin niin kuivana, että sillä olisin\nvoinut vaikkapa veistää puuta. Nyt, Jumalan kiitos, saa toki levätä\nyöllä ja myöskin silloin tällöin kastella kurkkuansa.\n\n— Muistattekos kuinka te käsillänne kannoitte minut joen yli, sanoi\nHelena.\n\n— Olipa myöskin, Herra nähköön, ketä kantaa! Skrzetuski voi sen\nvakuuttaa.\n\n— Huhuh! nauroi Rzendzian.\n\n— Älkää nyt viitsikö! sanoi ruhtinatar, punehtuen ja luoden silmänsä\nmaahan.\n\nNäin he arolla juttelivat, lyhentääkseen matkaa Vihdoin he Barekin\nja Joltuszkowin takana tulivat seudulle, jota sodan hampaat vasta\nolivat raadelleet. Ensinnä olivat siellä hävittäneet asestetut\nroskajoukot ja aivan hiljan oli myöskin herra Lanckoronski siellä\npolttanut ja tuhonnut. Vasta toistakymmentä päivää sitten hän\nnimittäin oli peräytynyt Zbaraziin. Matkustajat saivat paikkakunnan\nasukkailta kuulla, että Chmielnicki ynnä khani kaikkine joukkoineen\nolivat marssineet ljaheja tai pikemmin ylipäällikköjä vastaan, koska\nheidän joukkonsa ovat kapinassa eivätkä tahdo suorittaa palvelustaan\nmuiden kuin Wisniowieckin johdolla. Yleensä ennustettiin, että nyt\ntulee tuho joko ljaheille tai kasakoille, kun isä Chmielnicki ja\nJarema tapaavat toisensa. Koko maa oli kuin tulessa. Kaikki olivat\ntarttuneet aseihin ja lähteneet pohjoiseen päin, liittyäkseen\nChmielnickiin. Alamaasta Dniesterin suistoilta taas vyöryi Burlaj\nkoko mahtinsa kanssa ja pitkin matkaa liittyi mukaan rykmenttejä\nasemasijoiltaan ja hevostensa ruokintapaikoilta. Kaikkialle oli\nnimittäin saapunut lähtökäsky. Liikkeellä olivat nyt kasakkain\nsotamiehistöt, lippukunnat ja rykmentit ja näiden ohella vyöryi\naaltona eteenpäin järjestyksetön, varstoilla, talikoilla, puukoilla\nja keihäillä aseistettu rahvas. Hevos- ja puhvelipaimenet olivat\njättäneet leirinsä, talonpojat majansa, mehiläishoitajat kekonsa,\nvillit kalastajat Dnieperin kaislikot, metsästäjät kuusikkonsa.\nKylät, kauppalat ja kaupungit olivat tyhjentyneet. Kolmesta\nvojevodakunnasta oli paikoilleen jäänyt vain vanhat naiset ja lapset,\nsillä nuoret tytötkin olivat lähteneet kasakoitten mukana ljaheja\nvastaan. Samalla läheni idästä koko päävoimineen Chmielnicki,\npahaaennustavana myrskynä, musertaen mahtavalla kädellään tieltään\nlinnat ja linnoitukset ja surmaten kaikki, jotka olivat säästyneet\nedellisistä hävityksistä.\n\nPäästyään ruhtinattarelle niin surullisesti muistorikkaan Barin ohi,\ntulivat matkustajamme vanhalle maantielle, joka vie Latyczowiin,\nPloszkirowiin, Tarnopoliin ja yhä kauemma, aina Lembergiin asti.\nTäällä alkoivat he yhä useammin tavata milloin järjestymättömiä\nvankkurileirejä, milloin jalkaväen tai kasakkajoukkojen osastoja,\nmilloin talonpoikaisparvia, milloin äärettömiä, tomupilven peittämiä\nhärkälaumoja, joita kuljetettiin kasakka- ja tatarilaisjoukkojen\nravinnoksi. Tie kävi yhä vaarallisemmaksi, sillä vähän päästä heiltä\nkyseltiin, missä asioissa he kulkevat, mistä tulevat ja minne\nmenevät. Kasakkain sotamiehistölle näytti Zagloba silloin Burlajn\nturvanuijaa ja sanoi:\n\n— Me olemme Burlajn lähettiläitä ja tuomme Bohunille tuota tyttöä.\n\nNähdessään pelätyn päällikön turvanuijan, kasakat tavallisesti\nhajaantuivat, varsinkin, kun jokainen ymmärsi, että jos Bohun on\nhengissä, niin hän varmaankin temmeltää jossakin lähellä puolalaisten\nylipäällikköjen sotajoukkoja, Zbarazin tai Konstantinowin tienoilla.\nMutta paljon vaikeampaa oli tulla toimeen rahvaan kanssa.\nTietämättömillä juopoilla ja villeillä paimenjoukoilla ei ollut juuri\nminkäänlaista käsitystä merkeistä, joita päälliköt antoivat turvattua\nmatkaa varten. Jollei Helena olisi ollut mukana, olisivat nuo\npuolivillit ihmiset pitäneet Zaglobaa, Wolodyjowskia ja Rzendziania\nomana väkenään ja päällikköinään, kuten välistä tapahtuikin, mutta\ntavallisesti Helena kiinnitti heidän huomionsa sukupuolellaan ja\ntavattomalla kauneudellaan. Siitä johtui vaikeuksia, jotka vain\nsuurimmalla vaivalla voitettiin.\n\nVälistä näytti herra Zagloba turvanuijaa, välistä taas herra\nWolodyjowski hampaitansa. Silloin tällöin kaatui joku urkkija\nruumiina maahan. Toisinaan pelastivat vain Burlajn verrattomat\njuoksijahevoset matkustajamme vaarallisesta seikkailusta, mutta\naluksi niin onnellinen matka kävi päivä päivältä vaikeammaksi.\nHelena, vaikka hän olikin luonnostaan luja, alkoi alituisesta\nlevottomuudesta ja unettomuudesta heikontua ja näytti todella\nvangilta, jota vasten hänen tahtoaan kuljetettiin vihollisen leiriin.\nHerra Zagloba hikoili kauheasti keksiessään yhä uusia oveluuksia,\njotka pieni ritari heti paikalla toteutti. Molemmat lohduttivat\nruhtinatarta parhaansa mukaan.\n\n— Kun me nyt vain välttäisimme tuon muurahaispesän, joka vielä on\nedessämme, sanoi pieni ritari, — ja pääsisimme Zbaraziin ennenkuin\nChmielnicki ja tatarilaiset tulvivat sen ympäristöön.\n\nHän oli nimittäin matkalla saanut tietää, että ylipäälliköt\nvetäytyvät Zbaraziin ja aikovat siellä puolustautua. Matkamiehemme\npyrkivät sinne siinä toivossa, että myöskin ruhtinas Jeremi\ndivisionansa kanssa saapuisi ylipäälliköiden luo, varsinkin kun osa,\nja lisäksi melkoinen, hänen väkeänsä vakinaisesti majaili Zbarazissa.\nHe olivat nyt ehtineet Ploskirowin tienoille. Hyörinä maantiellä\nharveni todellakin, sillä jo kymmenen puolalaisen penikulman päässä\nalkoi seutu olla kruunun lippukuntien hallussa eivätkä kasakkaparvet\nuskaltaneet liikkua kauemmas, vaan katsoivat hyväksi odottaa\nturvallisen matkan päässä toiselta puolen Burlajn, toiselta puolen\nChmielnickin tuloa.\n\n— Jäljellä on vain kymmenen penikulmaa, toisteli Zagloba käsiään\nhieroen. — Jos vain saavutamme ensimäisen lippukunnan, niin pääsemme\nrauhassa Zbaraziin.\n\nHerra Wolodyjowski päätti kuitenkin hankkia uudet hevoset\nPloskirowissa, sillä Barekissa ostetut olivat jo kelvottomat\nja Burlajn antamia täytyi säästää pahinta hetkeä varten. Tämä\nvarovaisuus oli käynyt välttämättömäksi senjälkeen kun oli levinnyt\ntieto, että Chmielnicki jo on Konstantinowin luona ja khani kaikkine\nordoineen ryntää Pilawcesta.\n\n— Ruhtinatar ja minä jäämme kaupungin ulkopuolelle, sillä paras on,\nettei meitä nähdä torilla, sanoi pieni ritari Zagloballe, heidän\nsaapuessaan tyhjään taloon parin sadan askeleen päässä kaupungista.\n— Mutta teidän täytyy mennä ja kysyä kaupunkilaisilta, eikö heillä\nole hevosia myydä, tai vaihettaa vanhoihin. Nyt on jo ilta ja meidän\ntäytyy koko yö ratsastaa.\n\n— Palaan pian takaisin, sanoi herra Zagloba.\n\nHän ratsasti kaupunkiin ja Wolodyjowski käski Rzendzianin hiukan\npäästää auki satulan hihnoja, jotta hevoset voisivat levätä. Itse vei\nhän ruhtinattaren tupaan ja pyysi häntä vahvistukseksensa juomaan\nviiniä ja nukkumaan.\n\n— Tahtoisin ennen aamun koittoa ratsastaa jälellä olevan matkan,\nsanoi Wolodyjowski ruhtinattarelle. — Myöhemmin saamme sitten levätä.\n\nTuskin oli hän ehtinyt tuoda sisään viinisäkit ja ruokaa, kun\nporstuan edessä kuului kavioiden töminää.\n\n— Herra Zagloba näkyy jo palanneen, sanoi hän, — nähtävästi hän ei\nsaanut hevosia.\n\nSamassa hetkessä avautui tuvan ovi ja kynnyksellä seisoi Zagloba\nkalpeana, tuhkan värisenä, hiestyneenä ja hengästyneenä.\n\n— Satulaan! huudahti hän.\n\nHerra Michal oli liiaksi kokenut sotilas tuhlatakseen tällaisissa\ntapauksissa aikaa kysymyksiin. Hän ei tuhlannut sitä edes viinisäkin\npelastamiseen (herra Zagloba tempaisi sen kuitenkin mukaansa), vaan\ntarttui kiireimmiten ruhtinattareen, johti hänet pihalle ja asetti\nhänet satulaan. Vielä katsahdettuaan, että hihnat olivat kiinni hän\ntoisti:\n\n— Satulaan!\n\nKaviot tömisivät ja pian katosivat sekä ratsastajat että hevoset\npimeyteen kuin mikäkin unennäköjen sarja. Kauan aikaa kiitivät\nhe levähtämättä. Ploszkirowin läheisyyteen tullessa kävi vihdoin\nennen kuun nousua pimeys niin synkäksi, että jokainen takaa-ajo oli\nmahdoton. Silloin läheni herra Wolodyjowski Zaglobaa ja kysyi:\n\n— Mitä siellä tapahtui?\n\n— Odottakaa, herra Michal, odottakaa. Kauheasti hengästyin, jalat\nolivat minut pettää, uh!\n\n— Mutta mitä siellä tapahtui?\n\n— Siellä oli piru omassa persoonassaan. Perkele, sanon teille, tai\nlohikäärme, jolle kasvaa toinen pää heti kun olet leikannut toisen\npoikki.\n\n— Puhukaa selvemmin!\n\n— Minä näin torilla Bohunin.\n\n— Ettehän te toki näe pikkuäijiä?\n\n— Minä näin hänet torilla aivan ilmi elävänä, ja hänen mukanaan\noli viisi tai kuusi miestä. En saattanut heitä laskea, sillä jalat\nolivat vähällä mennä altani. Hänen edessään pidettiin soihtua. Luulen\ntotisesti, että joku paholainen on asettunut meidän tiellemme ja\nolen aivan kadottanut toivoni, että tässä onnellisesti suoriudumme\nyrityksessämme. Onko hän ehkä kuolematon, tuo helvetin asukas? Älkää\nmainitko hänestä mitään Helenalle... Jumal' avita, tehän hakkasitte\nhänet kuoliaaksi ja Rzendzian antoi hänet ilmi — ei, hän on jo taas\nhengissä, vapaana, ja kulkee jaloillaan! Uh, hyvä Jumala! Minäpä\nsanon teille, herra Michal, että pikemmin tahtoisin nähdä haamun\nhautausmaalla kuin hänet. Mutta mikä pirun sattuma minut aina viekin\nensiksi tapaamaan hänet? Se sattuma saisi mennä koiran kurkkuun. Eikö\nnyt ole muita ihmisiä maailmassa kohtaamaan häntä — ei, aina vain\nminä ja minä!\n\n— Näkikö hän teidät?\n\n— Jos hän olisi minut nähnyt, niin silloin ette te, herra Michal,\nenää tällä hetkellä näkisi minua. Se nyt vielä olisi puuttunut.\n\n— Tärkeää olisi tietää, sanoi Wolodyjowski, — ajaako hän meitä\ntakaa, vai ratsastaako hän Waladynkalle Horpynan luo siinä toivossa,\nettä saa meidät kiinni matkalla sinne!\n\n— Minun ymmärtääkseni hän on matkalla Waladynkalle.\n\n— Varmaan onkin niin. Silloin ratsastamme me toiselle ja hän\ntoiselle suunnalle. Nyt ei välillämme enää ole penikulma, vaan kaksi\nja tunnin perästä tulee viisi. Ennenkuin hän tiellä saa meistä tiedon\nja palaa takaisin, niin me jo olemme Zolkiewissa.\n\n— Niinkö sanotte, herra Michal. Jumalan kiitos, että panitte\nlaastaria haavalleni. Mutta sanokaa minulle kuinka on mahdollista,\nettä hän on vapaana, vaikka Rzendzian saattoi hänet Wlodawan\nkomendantin käsiin?\n\n— Hän on yksinkertaisesti paennut.\n\n— Sellaiselta komendantilta pitäisi leikata kaula. Rzendzian, hoi,\nRzendzian tänne!\n\n— Mitä käskette, herra? kysyi poika, pidättäen hevostaan.\n\n— Kenelle sinä ilmiannoit Bohunin?\n\n— Herra Regowskille.\n\n— Kuka herra Regowski on?\n\n— Hän on suuri kavaljeeri, kyrassierijoukon päällikkö kuninkaan\nlippukunnassa.\n\n— Mitä kummaa? sanoi kättään heilauttaen Wolodyjowski. — Nyt\nymmärrän. Ettekö muista, että herra Longinus kertoi herra Skrzetuskin\nriitaantuneen Regowskin kanssa. Hän on muuten herra Laszczin\nsukulainen ja vihaa Skrzetuskia siksi, että tämä on loukannut hänen\nsukulaistaan.\n\n— Ymmärrän, ymmärrän! huudahti herra Zagloba. — Varmaan hän\nilkeyttään on päästänyt Bohunin vapaaksi. Mutta sellainen teko on\nrikoslain asia ja tuottaa pään menetyksen. Minä rupean ensimäiseksi\npäällekantajaksi.\n\n— Jos Jumala suo meidän kohdata hänet, mutisi herra Michal, — niin\nemme varmaan ikinä joudu oikeuden läheisyyteen.\n\nRzendzian ei ollut tähän asti tietänyt mitään siitä mitä oli\ntapahtunut, sillä annettuaan vastauksensa Zagloballe, hän jälleen oli\nratsastanut ruhtinattaren luo.\n\nHe kulkivat nyt verkalleen eteenpäin. Kuu nousi, sumu, joka\nillan tullen oli levinnyt maan pinnalle, laski ja yö kirkastui.\nWolodyjowski vaipui ajatuksiinsa. Zagloba märehti vielä jonkun aikaa\npelästyksensä jätteitä ja virkkoi vihdoin:\n\n— Kyllä Bohun nyt näyttäisi Rzendzianille, jos saisi hänet käsiinsä.\n\n— Kertokaappas hänelle uutisemme, niin hän kerrankin pelästyy\ntarpeekseen. Minä lähden siksi aikaa ruhtinattaren luo, sanoi pieni\nritari.\n\n— Hyvä. Hei tänne, Rzendzian!\n\n— Mikä on? kysyi poika, jälleen pysäyttäen hevosensa.\n\nHerra Zagloba tuli hänen kohdalleen ja vaikeni hetken ajan, odottaen,\nettä Wolodyjowski ja ruhtinatar jäisivät tarpeellisen matkan päähän.\nVihdoin hän virkkoi:\n\n— Tiedätkö mitä on tapahtunut?\n\n— En.\n\n— Herra Regowski on päästänyt Bohunin vapaaksi, minä näin hänet\nPloskirowissa.\n\n— Ploskirowissa? Nytkö? kysyi Rzendzian.\n\n— Nyt. Etkö jo lennä satulasta?\n\nKuun valo lankesi suoraan pojan pulleille kasvoille eikä herra\nZagloba nähnyt niissä mitään pelästystä. Suurimmaksi hämmästyksekseen\nhän sensijaan huomasi saman julman, miltei eläimellisen raivon\nilmeen, joka Rzendzianilla oli ollut silloin, kun hän surmasi\nHorpynan.\n\n— No, etkö sitten pelkää Bohunia? kysyi vanha aatelismies.\n\n— Hyvä herra, vastasi poika, — jos herra Regowski on päästänyt\nhänet vapaaksi, niin täytyy minun uudestaan hakea tilaisuutta\nkostaakseni hänelle sen vääryyden ja häväistyksen, jonka olen saanut\nhäneltä kärsiä. Minä en anna sitä hänelle anteeksi, sillä minä olen\nvannonut. Ja jos me nyt emme olisi kuljettamassa neitiä turvalliseen\npaikkaan, niin lähtisin heti paikalla etsimään Bohunin jälkiä. Älköön\nmenkökään käsistäni, mikä minulle kuuluu.\n\nHyi, ajatteli itsekseen Zagloba. Paras on, etten ole tehnyt vääryyttä\ntuolle pojalle.\n\nHän kannusti hevostaan ja hetken päästä oli hän ruhtinattaren ja\nWolodyjowskin kohdalla. Tunnin kuluttua kahlasivat he Medwedowkan\nyli ja tulivat metsään, joka kahtena mustana seinänä leveni molemmin\npuolin jokea.\n\n— Tämän seudun tunnen hyvin, sanoi Zagloba. — — Nyt on metsää\naika pitkältä, sitten tulee neljännespenikulma aukeaa, jonka läpi\nkäy Czarny-Ostrowista tuleva tie ja sitten on vielä suurempi metsä\naina Matczyniin asti. Suokoon Jumala, että Matczynista jo saavutamme\npuolalaiset lippukunnat.\n\n— Jo onkin aika joutua osalliseksi pelastuksesta, mutisi\nWolodyjowski.\n\nHe ratsastivat hetkisen vaieten, kuun valaistessa tietä.\n\n— Kaksi sutta meni tien yli! huudahti äkkiä Helena.\n\n— Näin, vastasi Wolodyjowski, — ja tuossa on kolmas.\n\nHarmaa varjo välähti todellakin muutaman kymmenen askeleen päässä\nhevosten etupuolella.\n\n— Kas tuossa neljäs! huudahti ruhtinatar.\n\n— Ei, se on kauris. Katsokaas, neiti: kaksi, kolme niitä on.\n\n— Mitä pirua! huudahti Zagloba, — kauriit ajavat takaa susia.\nMaailma on, huomaan minä, mennyt ylösalaisin.\n\n— Ratsastakaamme hiukan nopeammin, sanoi herra Wolodyjowski\nlevottomana. — Rzendzian hoi, ratsasta neidin kanssa edellä.\n\nHe läksivät kiitämään eteenpäin, mutta Zagloba taipui Wolodyjowskia\nkohden ja kysyi hiljaa:\n\n— Herra Michal, mitä siellä nyt mahtaa tapahtua?\n\n— Pahaa, vastasi pieni ritari — Näittehän: metsän eläimet lähtevät\nmakuusijaltaan, havahtuvat unesta ja luikkivat pakoon keskellä yötä.\n\n— No, mitä se merkitsee?\n\n— Se merkitsee, että ne ovat pelästyneet.\n\n— Kuka niitä on peloittanut?\n\n— Sotaväki, kasakat tai tatarit. He tulevat meitä vastaan oikealta.\n\n— Ehkäpä siellä on meidän lippukuntia?\n\n— Se ei ole mahdollista, sillä nuo eläimet pakenevat idästä päin,\nPilawcen suunnalta. Tatarit tulevat siis varmaan sieltä leveänä\nketjuna.\n\n— Kiiruhtakaamme pakoon, herra Michal, Jumalan nimessä.\n\n— Eipä tässä muutakaan keinoa ole.\n\n— Jollei ruhtinatar olisi mukanamme, niin lähtisimme suoraan noita\njoukkioita vastaan, ja ottaisimme huutaman heistä hengiltä. Mutta nyt\nruhtinattaren seurassa ei se käy...\n\n— Meille voi tulla raskas matka, jos he huomaavat meidät.\n\n— Pidetään nyt varamme, herra Michal. Käännymmekö metsään noiden\nsusien jäljessä, vai kuinka?\n\n— Ei se auta, sillä vaikkeivät ne heti saavuttaisikaan meitä, niin\ntäyttävät ne meidän edessämme olevan seudun ja minne me sitten\nkorjaamme luumme?\n\n— Piru heidät vieköön. Tämä nyt vielä puuttui. Ettehän te, herra\nMichal, vain erehtyne. Eiväthän sudet yleensä pakene sotajoukon\nedellä, vaan kulkevat sen jäljessä.\n\n— Ne jotka ovat sivullapäin, kulkevat sotaväen jäljessä ja\nkokoontuvat yhteen eri puolilta, mutta edellä olevat pelästyvät.\nNäittekö: tuolla oikealla, puiden välissä kumottaa tuli.\n\n— Jeesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas!\n\n— Olkaa hiljaa!... Onko tätä metsää vielä pitkältäkin?\n\n— Se loppuu heti.\n\n— Tuleeko sitten aukeaa?\n\n— Tulee. Hyvä Jumala!\n\n— Olkaa hiljaa. Onko aukean takana taasen metsä?\n\n— Aina Matczyniin asti.\n\n— Hyvä. Kun vain eivät saavuttaisi meitä tuolla aukealla!\n\n— Jos vain pääsemme onnellisesti toiseen metsään, niin olemme kuin\nkotonamme. Ratsastakaamme nyt yhdessä. Ensiksi ratsastavat ruhtinatar\nja Rzendzian Burlajn hevosilla.\n\nHe kannustivat hevosiaan ja pääsivät edellä ratsastavien kohdalle.\n\n— Mikä tulen kumotus tuolla oikealla on? kysyi ruhtinatar.\n\n— Armollinen neiti, vastasi pieni ritari, — en voi sitä salata:\nsiellä saattaa olla tatareja.\n\n— Jeesus Maaria!\n\n— Älkää pelätkö, neiti. Panen kaulani pantiksi, että ehdimme heidän\nedelleen ja Matczynissä ovat meidän lippukuntamme.\n\n— Kiitäkäämme eteenpäin Jumalan tähden, sanoi Rzendzian.\n\nHe vaikenivat ja kiitivät kuin haamut eteenpäin. Puut alkoivat\nharveta, metsä loppui, mutta myöskin sammui tulen kumotus vähemmäksi.\nÄkkiä kääntyi Helena pienen ritarin puoleen:\n\n— Hyvät herrat, sanoi hän, — vannokaa minulle, etten joudu elävänä\nheidän käsiinsä.\n\n— Ette joudu, vastasi Wolodyjowski, — niin kauan kuin minä elän.\n\nTuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun he saapuivat aukealle, joka\noli noin neljännes penikulmaa leveä ja jonka vastakkaisella taholla\njälleen häämöitti metsä. Kaikilta tahoilta ui aukea aho nyt kokonaan\nkuutamon hopeassa, ollen miltei yhtä valoisa kuin päivällä.\n\n— Tuo on pahin pala tietä, kuiskasi Wolodyjowski Zagloballe. —\nSillä jos he ovat Czarny-Ostrowissa, niin he varmaan tulevat metsien\nläpi.\n\nZagloba ei vastannut, kannusti vain hevostansa.\n\nHe olivat jo saapuneet ahon puoliväliin. Vastapäätä oleva metsä\nlikeni likenemistään, käyden yhä selvemmäksi, kun nuori ritari\nyhtäkkiä viittasi kädellään itää kohden.\n\n— Kas tuolla, sanoi hän Zagloballe, — näettekö?\n\n— Pensaita ja viidakkoa... kauas.\n\n— Mutta viidakkopa liikkuu.\n\n— Eteenpäin nyt, eteenpäin! Sillä nyt he epäilemättä ovat meidät\nhuomanneet.\n\nTuuli vinkui eteenpäin kiitävien korvissa. Pelastava metsä tuli yhä\nlähemmäksi. Yhtäkkiä kuului tuosta pimeästä massasta, joka läheni\nahon oikealta puolelta, ikäänkuin meren aaltojen pauhua muistuttava\nkohina, sitten lävisti ilman kauhea huuto.\n\n— He ovat nähneet meidät! karjui Zagloba. — Koirat... konnat...\npirut... sudet... lurjukset!\n\nMetsä oli niin lähellä, että pakenevat jo melkein tunsivat\nsen kostean ja viileän hengähdyksen. Kuitenkin tuli myöskin\ntatarilaisparvi yhä selvemmin näkyviin ja sen tummasta ruumiista\nalkoi pistäytyä esiin ikäänkuin pitkiä raajoja, jotka muistuttivat\njonkin jättiläiskokoisen hirviön tuntosarvia. Nämä liikkuivat\npakenevia kohden käsittämättömän nopeasti. Wolodyjowskin\nharjaantuneet korvat eroittivat jo selvästi huudon: Allah, Allah.\n\n— Hevoseni kompastelee, sanoi Zagloba.\n\n— Väli siitä! vastasi Wolodyjowski.\n\nMutta hänen päänsä läpi lensivät salamoina kysymykset: miten käy,\njolleivät hevoset kestä? Miten käy, jos joku niistä uupuu? Ne olivat\nkyllä erinomaisia tatarilaishevosia, niillä oli kyllä rautainen\nkestävyys, mutta ne olivat melkein lepäämättä saaneet kestää hurjaa\njuoksua jo Ploskirowista asti aina ensimäiseen metsään. Tosin he\nolisivat voineet istuutua valtoimien hevosten selkään, mutta nekin\nolivat jo uuvuksissa. Miten tässä käy? mietti herra Wolodyjowski ja\nhänen sydämensä löi levottomana ehkä ensi kertaa elämässä, ei hänen\nitsensä, vaan Helenan takia, Helenan, josta hän tämän pitkän matkan\naikana oli oppinut pitämään kuin sisaresta ikään. Hän tiesi myöskin,\nettä tatarit, kerran aljettuaan ajaa jotakin takaa, eivät äkkiä\nhellitä.\n\n— Ajakoot meitä takaa vaikka kuinka, Helenaa he eivät tule saamaan\nkiinni! sanoi hän itsekseen, hammasta purren.\n\n— Hevoseni kompastelee! huusi toistamiseen Zagloba.\n\n— Vähät siitä! toisti Wolodyjowski.\n\nHe saapuivat jo metsään. Pimeys oli kyllä nyt heidän ympärillään,\nmutta eivät myöskään yksityiset tatarilaisratsastajat olleet heistä\nkauempana kuin muutaman sadan askeleen päässä.\n\nPieni ritari tiesi kuitenkin, miten hänen on meneteltävä.\n\n— Rzendzian, huusi hän, — käänny neidin kanssa maantieltä\nensimäiselle polulle.\n\n— Hyvä on, herra, vastasi poika. Pieni ritari kääntyi Zagloban\npuoleen.\n\n— Pistoolit kouraan!\n\nSamassa laski hän kätensä Zagloban hevosen ohjaksiin ja alkoi\npidätellä sitä.\n\n— Mitä te teette? huusi Zagloba.\n\n— Älkää hätäilkö, pidättäkää hevosenne.\n\nEtäisyys heidän ja Helenan kanssa pakenevan Rzendzian välillä kävi\nyhä suuremmaksi. Vihdoin saapuivat he sille paikalle, missä maantie\nteki jotenkin jyrkän käänteen Zbarazia kohden ja vähän matkaa siitä\nerkani kapea metsäpolku, jonka puiden oksat puoleksi peittivät.\nRzendzian käänsi polulle. Hetken päästä olivat hän ja Helena\nkadonneet tiheikköön ja pimeään. Wolodyjowski pysäytti Zagloban ja\noman hevosensa.\n\n— Jumalan nimessä, mitä te teette, karjui Zagloba.\n\n— Me pysäytämme takaa-ajon. Ruhtinattarelle ei ole muuta pelastusta.\n\n— Me joudumme surman suuhun.\n\n— Joudumme jos joudumme. Asettukaa tänne tien syrjään. Tänne, tänne\nnäin.\n\nMolemmat piiloittautuivat pimeään, puitten varjoon.\nTatarilaishevosten kavioiden töminä läheni lähenemistään, jyristen\nkuin myrsky. Koko metsä oli yhtenä töminänä.\n\n— Nyt se on tapahtunut! sanoi Zagloba ja nosti viinisäkin huulilleen.\n\nHän joi aika kulauksen ja hypähti sitten pystyyn. — Nimeen Isän,\nPojan ja Pyhän Hengen, olen valmis kuolemaan.\n\n— Heti, heti, sanoi Wolodyjowski, — kolme heistä ratsastaa nyt\nedellä — sitä minä olenkin tahtonut.\n\nKuun valaisemalla tiellä näkyikin kolme ratsastajaa, jotka istuivat\nerinomaisten hevosten selässä. Heidän jäljessään, noin kahden tai\nkolmen sadan askeleen päässä kiiti kymmenkunta muuta ratsastajaa ja\nkauempana tuli vielä kokonainen tiheä parvi ordalaisia.\n\nKun kolme ensimäistä oli päässyt väijytyksen kohdalle, pamahti kaksi\nlaukausta, jonka jälkeen Wolodyjowski kuin ilves ryntäsi keskelle\ntietä ja silmänräpäyksessä, ennenkuin herra Zagloba oli ennättänyt\nedes katsahtaa sinnepäinkään tai miettiä mistä on kysymys, oli\nkolmaskin tatarilainen kaatunut kuin salaman iskusta.\n\n— Hevosen selkään! huusi pieni ritari.\n\nHerra Zagloballe ei tarvinnut toistaa tätä asiaa ja he riensivät\neteenpäin kuin kaksi sutta, joita vihainen koiraparvi ajaa takaa.\n\nKauempana ratsastavat tatarit saapuivat sillä välin ruumiiden luo ja\nhuomattuaan, että metsästä tulevat sudet saattavat ne raadella, he\nhetkiseksi pysäyttivät hevosensa, odottaen muita tovereitaan.\n\n— Näettekö, sanoi Wolodyjowski, — tiesinhän, että he pysähtyvät.\n\nMutta vaikka pakenijat olivatkin päässeet muutamaa sataa askelta\nedelle, ei takaa-ajo pysähtynyt pitkäksikään aikaa. Tatarit\nkiidättivät joukossa, erottautumatta yksityisiksi ratsastajiksi.\n\nPakenevien hevoset olivat kuitenkin pitkästä matkasta uuvuksissa,\nniiden juoksu kävi yhä hitaammaksi, varsinkin kompasteli Zagloban\nhevonen, jonka täytyi kantaa niin raskasta taakkaa, useamman kerran.\nVanhalla aatelismiehellä nousivat hiusten jäännökset pystyyn, kun hän\najatteli, että hän mahdollisesti putoaa.\n\n— Herra Michal, rakas herra Michal, älkää jättäkö minua! huusi hän\nepätoivoisasti.\n\n— Olkaa huoleti, vastasi pieni ritari.\n\n— Syökööt sudet tuon... hevosen...\n\nHän ei ehtinyt enempää sanoa, kun ensimäinen nuoli jo vingahti hänen\nkorvansa ohitse ja sen jäljessä alkoi suhisten, viheltäen ja laulaen\ntulla toisiakin, kuin mitäkin ampiaisia tai mehiläisiä. Yksi nuoli\nlensi niin likeltä, että sen kanta miltei pyyhkäisi Zagloban korvia.\n\nWolodyjowski kääntyi nyt ja ampui kaksi pistoolinlaukausta\ntakaa-ajajiin.\n\nSilloin kompastui herra Zagloban hevonen niin pahasti, että sen\nsieraimet miltei painuivat maahan.\n\n— Jumalan tähden, hevoseni kaatuu, huusi hän sydäntä viiltävällä\näänellä.\n\n— Alas satulasta ja metsään! ärjäisi Wolodyjowski.\n\nSen sanottuaan hän pysäytti hevosensa, hyppäsi alas ja hetken päästä\nolivat sekä hän että Zagloba kadonneet pimeyteen.\n\nTämä temppu ei kuitenkaan jäänyt vinosilmäisiltä tatareilta\nhuomaamatta. Muutama kymmen heistä hyppäsi niinikään alas hevosen\nselästä ja lähti ajamaan takaa pakenevia.\n\nOksat iskivät lakin Zagloban päästä ja löivät häntä kasvoihin, ne\nrepäisivät hänen viittansa, mutta hän vain otti jalat kainaloonsa\nja livisti eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut kolmenkymmenvuotias.\nTuontuostakin hän kompastui, mutta nousi jälleen pystyyn ja livisti\ntaasen entistä nopeammin, läähättäen kuin sepän palkeet. Vihdoin\nkiepahti hän syvään kuoppaan myrskyn kaataman puun juurella ja tunsi,\nettei hän enää pääse kömpimään ylös, koska hänen voimansa olivat\nkokonaan lopussa.\n\n— Missä te olette? kysyi hiljaa Wolodyjowski.\n\n— Täällä, kuopassa. Olen hukassa, pelastakaa minut, herra Michal.\n\nHerra Michal meni empimättä kuopalle ja pani kätensä herra Zagloban\nsuulle.\n\n— Olkaa hiljaa, ehkä he menevät ohitsemme. Pidämme kyllä puolemme.\n\nSillä välin olivat tatarit saapuneet paikalle. Toiset heistä kävivät\ntodella kuopan ohi, arvellen pakenevien menneen kauemma, toiset\nkulkivat verkalleen, tunnustellen puita ja tähystellen joka puolelle.\n\nPakenijat pidättivät henkeään.\n\n— Jos joku tulee tänne, ajatteli Zagloba epätoivoissaan, niin kyllä\nminä näytän.\n\nSamassa alkoi kipinöitä lennellä joka taholle, tatarit iskivät\ntulta...\n\nTulen valossa saattoi nähdä villejä kasvoja pulleine poskineen ja\ntaulaan puhaltavine paksuine huulineen. Hetken kuljeskelivat miehet\ntällä tavalla muutaman kymmenen askeleen päässä kuopasta, muistuttaen\npahaa ennustavia metsän haamuja ja tullen yhä lähemmäksi. Hetken\nperästä alkoi kuitenkin maantieltä kuulua kummallista hälyä ja\nsekavia huutoja, jotka herättivät nukkuvan korven.\n\nTatarit panivat pois tuluksensa ja seisoivat kuin maahan naulattuina.\nWolodyjowski painoi lujasti kätensä Zagloban olkapäälle. Huudot\nkasvoivat kasvamistaan ja yhtäkkiä alkoi välähdellä punaisia valoja.\nHeti niiden jälkeen kajahti muskettien yhteislaukaus... ensimäinen,\ntoinen, kolmas ja sitten huuto \"Allah!\" Kuului sapelien kalsketta,\nhevosten ähkinää, kavioiden töminää ja sekasotkuisia huutoja.\nMaantiellä kävi taistelu.\n\n— Meikäläisiä, meikäläisiä! huudahti Wolodyjowski.\n\n— Lyö, surmaa! Lyö, hakkaa! kirkui herra Zagloba. Vielä silmänräpäys\nja kuopan ohi juoksi suurimman kauhun vallassa muutamia kymmeniä\ntatareja, jotka minkä pääsivät kiirehtivät oman väkensä luo. Herra\nWolodyjowski ei voinut hillitä itseään, vaan ryntäsi heidän jälkeensä\nja ratsasti heidän kintereillään, huolimatta tiheiköstä ja pimeydestä.\n\nZagloba jäi yksinään kuopan pohjalle.\n\nHetken päästä koetti hän kiivetä ylös, mutta ei jaksanut. Koko hänen\nruumistaan kolotti, hän tuskin pysyi jaloillaan.\n\n— Haa, lurjukset! sanoi hän, katsellen joka taholle. — Lähdittepä\npakoon. Vahinko, ettei tänne jäänyt ketään. Silloinpa minulla nyt\nolisi seuraa kuopassani ja minä näyttäisinkin, missä pippuri kasvaa.\nTe pakanat, nyt teidät teurastetaan niinkuin karja. Herran tähden,\nmeluhan käy aina vain suuremmaksi. Soisinpa, että itse ruhtinas\nJeremi olisi siellä, sillä hän se vasta teille soittaisi. Huutakaa\nte Allahianne, kyllä sudet myöhemmin soittavat teidän raatojenne\nääressä. Mutta sitä herra Michalia, kun jättikin minut tänne yksin!\nHm, eihän se sentään kummallistakaan ole: hän on tulinen, sillä hän\non nuori. Tämän viimeisen retken jälkeen olisin valmis menemään hänen\nkanssaan vaikkapa helvettiin, sillä hän ei ole ystävä, joka hädän\nhetkellä jättää. Ampiainen se poika on! Yhtäkkiä vain hän puraisi\nkuoliaaksi kolme noista. Olisipa minulla täällä mukanani edes tuo\nviinisäkki. Mutta sen ovat varmaan jo pirut ottaneet... tai hevoset\ntallanneet rikki... Vielä minuun joku mato pistää tässä kuopassa.\nMikäs nyt on?\n\nHuudot ja muskettilaukaukset alkoivat edetä aukean ja ensimäisen\nmetsän taholle.\n\n— Ahah, sanoi Zagloba, — nyt he jo ovat niiden kimpussa. Ettepäs\nkestäneet, senkin koirat. Kiitos Jumalan kaikkivaltiaan.\n\nHuudot etenivät etenemistään.\n\n— Kelpo lailla he niitä ahdistavatkin, mutisi Zagloba edelleen.\n— Mutta minä huomaan, että minun täytyykin jäädä istumaan tähän\nkuoppaan. Puuttuisi vain, että sudet minut söisivät. Ensin Bohun,\nsitten tatarit ja lopuksi sudet. Suo, Jumala, Bohunin joutua paaluun,\nja anna susille raivoa, sillä tatareista meikäläiset kyllä pitävät\nhuolen. Herra Michal, herra Michal!\n\nHiljaisuus vastasi herra Zagloban puheluun. Vain metsä humisi ja\nkaukaa kuuluvat huudot heikkenivät heikkenemistään.\n\n— Panenkohan minä tänne maata? Piru heidät vieköön. Voi, herra\nMichal!\n\nMutta herra Zagloban kärsivällisyyden täytyi vielä kestää pitkä\nkoetus, sillä taivas alkoi jo hämärtää, kun vasta maantieltä kuului\nkavionkopsetta ja metsän pimeydestä tuli näkyviin valoja.\n\n— Herra Michal, minä olen täällä! huusi herra Zagloba.\n\n— Kiivetkää ylös kuopasta!\n\n— Kun en jaksa.\n\nHerra Michal seisoi kuopan reunalla, palava päre kädessään, ojensi\nkätensä Zagloballe ja sanoi:\n\n— No, tatareja ei enää ole. Me ajoimme heitä takaa aina tuonne\nmetsälle asti.\n\n— Ja kuka tänne sitten yhtäkkiä oli saapunut?\n\n— Kuszel ja Rostworowski kahdentuhannen ratsumiehen kanssa. Minunkin\nrakuunani ovat heidän matkassaan.\n\n— Paljonko pakanoita oli? — Ainakin pari tuhatta.\n\n— Jumalan kiitos. Antakaappa minulle jotakin juomista, sillä olen\nihan pyörryksissä.\n\nKaksi tuntia myöhemmin istui herra Zagloba, kunnollisesti juotuaan ja\nsyötyään, mukavassa satulassa Wolodyjowskin rakuunoiden keskellä ja\nhänen vierellään ratsasti pieni ritari, puhuen:\n\n— Vieläpä te olette hengissä, vaikka emme saavukaan Zbaraziin\nruhtinattaren seurassa. Hullummin olisi käynyt, jos neiti olisi\njoutunut pakanoiden käsiin.\n\n— Ehkäpä Rzedndzian vielä tuo hänet Zbaraziin, arveli Zagloba.\n\n— Sitä hän ei voi tehdä, sillä maantie on vallattu: tuo lauma,\njonka nyt saimme torjutuksi, palaa pian takaisin ja seuraa sitten\nkintereillämme. Sitäpaitsi saattaa Burlajkin saapua minä hetkenä\nhyvänsä ja ennemmin olla Zbarazin luona kuin Rzendzian ehtii sinne\nToiselta taholta marssivat Konstantinowista Chmielnicki ja khani.\n\n— Jumalan tähden. Silloinhan Rzendzian ja ruhtinatar joutuvat aivan\nkuin nuotan perään.\n\n— Rzendzian koettaa varmaan hyvissä ajoin pujahtaa pakoon Zbarazin\nja Konstantinowin välistä eikä anna Chmielnickin tai Khanin joukkojen\nsaartaa itseään. Ja näettekö, minä luotan lujasti siihen, että hän\nonnistuu.\n\n— Suokoon Jumala!\n\n— Se poika on ovela kuin kettu. Teiltäkään ei puutu temppuja, mutta\nhän on vielä ovelampi. Kuinka paljon me vaivasimmekaan päätämme\npelastaaksemme tytön emmekä lopultakaan keksineet mitään keinoja.\nMutta Rzendzianpa suoritti kaikki oivallisesti. Kyllä hän nytkin\npujahtaa pälkähästä niinkuin käärme, kun on kysymyksessä hänen oma\nnahkansa. Olkaa varma, että Jumala nytkin holhoaa ruhtinatarta. Hän\non hänet jo niin monta kertaa pelastanut. Ja muistakaa, että itsekin\nkäskitte minua pysymään lujassa uskossa, Zbarazissa, silloin, kun\nZachar tuli.\n\nZagloba sai herra Michalin sanoista hiukan luottamusta, mutta vaipui\nsitten syviin mietteisiin.\n\n— Herra Michal, sanoi hän hetken perästä, — kysyittekö Kuszelilta,\nmitä Skrzetuskille kuuluu.\n\n— Hän on jo Zbarazissa ja, Jumalan kiitos, terveenä. Ovat\nZacwilichowskin kanssa saapuneet ruhtinas Koreckin luota.\n\n— Mutta mitäs me hänelle sanomme?\n\n— Siinäpä se mutka onkin.\n\n— Hän kai yhä vielä luulee, että tyttö on Kiovassa murhattu.\n\n— Niin luulee.\n\n— Sanoitteko nyt Kuszelille tai jollekin muulle mistä me tulemme.\n\n— En sanonut, sillä ajattelin itsekseni: parempi on ensin neuvotella.\n\n— Minä tahtoisin pikemmin, että kokonaan pitäisimme tarkoituksemme\nsalassa, sanoi Zagloba. — Jos tyttö nyt, josta Jumala varjelkoon,\nuudestaan joutuisi kasakoitten tai tatarilaisten käsiin, niin\nsaisi Skrzetuski uuden tuskan, aivan niinkuin revittäisiin auki jo\narpeutuneet haavat.\n\n— Panen pääni pantiksi, että Rzendzian tuo hänet perille.\n\n— Panisinhan minäkin mielelläni pääni pantiksi, mutta onnettomuus\nraivoaa tällä hetkellä maailmassa kuin rutto. Pitäkäämme mieluummin\nsuumme kiinni ja jättäkäämme kaikki Jumalan huomaan.\n\n— Tapahtukoon niin. Mutta eihän vain herra Podbipienta mahtane\nilmaista Skrzetuskille salaisuutta.\n\n— Ettekö tunne häntä. Hänhän on antanut ritarisanansa ja se on\ntuolle liettualaiselle humalaseipäälle pyhä asia.\n\nSamassa liittyi heihin Kuszel ja he läksivät yhdessä ratsastamaan\neteenpäin, nousevan auringon ensi valossa keskustellen valtiollisista\nasioista, ylipäällikköjen tulosta Zbaraziin, minkä viimemainitun\nseikan ruhtinas Jeremi oli aiheuttanut, ruhtinaan pikaisesta\nsaapumisesta ja kauheasta tuomiosta, jota Chmielnicki ja koko hänen\nmahtinsa eivät enää voi välttää.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nZbarazissa tapasivat herra Wolodyjowski ja Zagloba kaikki kruunun\nsotajoukot odottamassa vihollista. Siellä majaili myöskin valtakunnan\njuomanlaskija, joka oli marssittanut väkensä Konstantinowista,\nKamienecin kastellaani Lanckoronski, joka juuri oli tehnyt\nhävitysretken Barin ympäristöön, sekä kolmas ylipäällikkö, Belzan\nkastellaani herra Firlej Dombrowicasta, kruunun kirjuri herra\nAndrzej Sierakowski, kruunun lipunkantaja herra Koniecpolski sekä\ntykistökenraali ja erikoistuntija kaupunkien valloittamisessa ja\npuolustuksen järjestämisessä herra Przyjemski. Heidän mukanansa\nmajaili kaupungissa kymmenen tuhatta sotilasta raja-armeijaa,\nlukuunottamatta muutamia ruhtinas Jeremin lippukuntia, jotka jo\nennestään olivat majailleet Zbarazissa.\n\nHerra Przyjemski oli kaupungin ja linnan eteläpuolisille\nvallituksille, Gniesnajoen ja kahden lammikon välille sijoittanut\nmahtavan leirin, jonka hän linnoitti ulkomaalaiseen tapaan. Sen\nsaattoi valloittaa vain edestäpäin, sillä takapuolella olivat\nlammikot, linna ja joki. Tässä linnoitetussa leirissä aikoivat\nylipäälliköt tehdä Chmielnickille vastarintaa ja pidättää hänen\nryntäystään siksi, kunnes kuningas Puolaan jääneiden sotavoimien\nja koko aseihin kutsutun aatelin kanssa saapuisi avuksi. Oliko\nkuitenkaan mahdollista toteuttaa aikomus Chmielnickin sotavoimaan\nnähden? Monet sitä epäilivät ja oikeutettua epäilyksen aihetta\ntodella olikin, muunmuassa se seikka, että asiat itse leirissä\nolivat huonosti. Ensinnäkin vallitsi johtajien välillä salainen\nepäsopu. Ylipäälliköt olivat nimittäin vasten tahtoansa tulleet\nZbaraziin, myöntyen vain ruhtinas Jeremin vaatimukseen. Aluksi\nolivat he halunneet puolustautua Konstantinowissa, mutta kun sitten\nlevisi huhu, että Jeremi omassa persoonassaan saapuu vain siinä\ntapauksessa, että Zbaraz valitaan puolustuspaikaksi, niin ilmoittivat\nsotamiehet heti kuninkaallisille päälliköille tahtovansa mennä\nZbaraziin eivätkä ryhtyvänsä taistelemaan muualla. Heihin eivät\npystyneet mitkään kehoitukset eikä mikään komennon arvovalta ja\npian huomasivat ylipäälliköt, että jos he vielä pysyvät kannallaan,\nniin sotajoukot, alkaen parhaimmista husaarilippukunnista aina\nviimeiseen ulkomaalaiseen sotamieheen asti, jättävät heidät ja\nsiirtyvät Wisniowieckin lippujen alle. Tässä nähtiin taasen esimerkki\nsurullisesta sotilaallisesta kurittomuudesta, jommoista tähän aikaan\nsattui niin usein ja joka johtui osaksi päälliköitten kyvyttömyydestä\nja keskinäisestä epäsovusta, osaksi kuulumattomasta pelosta\nChmielnickin voimaan nähden ja suunnattomista tappioista, varsinkin\nPilawcen luona.\n\nNiin täytyi siis ylipäällikköjen lähteä Zbaraziin, jossa ylin\nvalta, huolimatta kuninkaan määräyksistä, pakostakin oli siirtyvä\nWisniowieckin käsiin. Sillä vain häntä totteli sotajoukko, vain hänen\njohdollaan se halusi taistella ja kuolla. Tämä todellinen päällikkö\nei kuitenkaan vielä ollut Zbarazissa ja siksi kasvoi kasvamistaan\nlevottomuus sotaväen keskuudessa, kuri höltyi kokonaan ja rohkeus\nlamaantui. Tunnettua nimittäin jo oli, että Chmielnicki ja khani\nlähenevät, tuoden mukanaan sellaisen sotavoiman, etteivät ihmissilmät\nTamerlanin ajoista asti ole sellaista nähneet. Yhä uudet viestit\nlentelivät leiriin kuin mitkäkin pahaa ennustavat linnut, yhä uudet\nja yhä kauheammat huhut raukaisivat sotamiesten urheutta. Pelättiin\npakokauhun, samanlaisena kuin Pilawcen luona, äkkiä leviävän ja\nhajoittavan, kuin tuhan tuuleen, tuon kourallisen väkeä, jonka tuli\nsulkea Chmielnickiltä tie valtakunnan sydänmaihin. Päällikötkin\nkadottivat mielenmalttinsa. Heidän ristiriitaiset määräyksensä joko\njätettiin kokonaan täyttämättä tai täytettiin vastahakoisesti.\nTodellakin saattoi vain Jeremi torjua tuhon, joka jo uhkaavana\nriippui leirin, sotajoukon ja maan yllä.\n\nZagloba ja Wolodyjowski joutuivat, saavuttuaan Kuszelin lippukuntain\nmukana, heti sotilaselämän pyörteeseen, sillä tuskin olivat he\nehtineet leirin keskellä olevalle aukealle, kun eri aselajeihin\nkuuluvat toverit jo ympäröivät heidät, kysellen kukin vuorostaan\nkuulumisia. Kun uteliaat näkivät tatarilaiset vangit, palasi rohkeus\nheidän sydämiinsä: \"Ovatpa löylyttäneet tatareja! Tatarilaisia\nvankeja! Jumala on kuin onkin antanut voiton!\" toisteltiin.\n\"Tatarit ovat täällä ja Burlaj heidän mukanansa! Aseihin, hyvät\nherrat, valleille!\" Sanoma levisi kautta leirin ja sen kulkiessa\nKuszelin voitto kasvoi. Yhä enemmän väkeä kokoontui vankien\nympärille. \"Tappakaa ne!\" huudettiin, \"mitäpä me niillä täällä\nteemme!\" Kysymyksiä satoi kuin lumihiutaleita pyryilmalla. Kuszel\nei kuitenkaan vastannut, lähti vain viemään kertomusta Belzan\nkastellaanin päämajaan. Tuttavat vähävenäläisten lippukunnista,\nWolodyjowski ja Zagloba kävivät sillaikaa tervehtimässä, mutta\nviimemainitut väittelivät mikäli mahdollista antamasta suoria\nvastauksia, koskapa hekin halusivat ensinnä tavata Skrzetuskia.\n\nHe kohtasivat hänet linnassa ja hänen seurassaan vanhan\nZacwilichowskin, kaksi pappia, paikkakunnan bernhardinehin kuuluvaa,\nsekä herra Longinus Podbipientan. Heidät nähdessään Skrzetuski hiukan\nkalpeni ja hänen katseensa synkistyi, sillä he johdattivat hänen\nmieleensä liian paljon muistoja, hänen oli suorastaan vaikea heitä\nnähdä. Hän tervehti heitä kuitenkin tyynesti, vieläpä ilollakin,\nkyseli missä he olivat olleet ja oli tyytyväinen jokaiseen heidän\nvastaukseensa. Pitäen ruhtinatarta kuolleena, hänellä nimittäin\nei enää ollut mitään haluja eikä toivomuksia, ei hänen mieleensä\nmyöskään johtunut pieninkään epäluulo, että heidän pitkä viipymisensä\noli jossakin tekemisessä ruhtinattaren kanssa. He puolestaan eivät\nsanallakaan maininneet retkensä tarkoitusta, vaikka herra Longinus\ntutkien katsahti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, huokaili ja\nväänteli siinä paikallaan, koettaen löytää heidän kasvoistaan\nedes toivon varjoa. Molempien huomio pysyi kuitenkin kiintyneenä\nSkrzetuskiin, jota herra Michal vähän päästä puristi harteista,\nhänen sydämensä kun oli menehtyä katsellessa tuota uskollista vanhaa\nystävää, joka oli kokenut ja menettänyt niin paljon, ettei eläminen\nenää ollut hänelle juuri minkään arvoinen.\n\n— Mepäs kokoamme yhteen kaikki vanhat toverit, sanoi hän\nSkrzetuskille, — ja sinä tulet pitämään hauskaa heidän kanssansa.\nTästä nousee nyt sota, jollaista ei vielä ole ollut ja se tuo\njokaiselle soturille myöskin paljon iloa. Kunpa Jumala soisi sinulle\nterveyttä, että vielä kerran saisit johtaa husaarejasi.\n\n— Jumala on minulle jo antanut terveyteni takaisin, vastasi\nSkrzetuski, — enkä halua mitään muuta kuin palvella sotilaana niin\nkauan kuin minua tarvitaan.\n\nSkrzetuski todella jo olikin terve, sillä hänen nuoruutensa ja luja\nvoimansa olivat voittaneet taudin. Tuska kalvoi hänen sieluansa,\nmutta ei kyennyt vahingoittamaan hänen ruumistaan. Hän oli vain\nsuuresti laihtunut ja käynyt niin keltaiseksi, että hänen otsansa,\nposkensa ja nenänsä olivat kuin kirkkovahasta muovaillut. Entinen\nkivinen ankaruus oli jäänyt hänen kasvoilleen ja oli niille asettunut\nsama jähmettynyt tyyneys, joka tavataan kuolleiden kasvoilla.\nEntisten lisäksi oli mustaan partaan tullut yhä enemmän hopeisia\nsäikeitä. Yleensä ei hän juuri eronnut muista ihmisistä paitsi siinä\nettä hän vasten sotilaan tapoja vältti meluisaa puhetta, kokouksia\nja juominkeja ja seurusteli mieluummin munkkien kanssa, joiden\nkeskusteluja tulevasta- ja luostarielämästä hän mielellään kuunteli.\nVirkatehtävänsä hän suoritti tarkalleen ja sotaa ja odotettua\npiiritystä koskevat asiat kiinnittivät hänen mieltään yhtä paljon\nkuin muidenkin.\n\nÄkkiä kääntyikin keskustelu tähän aineeseen, sillä koko leirissä,\nlinnassa ja kaupungissa ei kukaan muuta ajatellut. Vanha\nZacwilichowski kyseli tatareista ja Burlajsta, jonka hän tunsi\nennestään.\n\n— Hän on suuri sotilas, huomautti hän, — sääli vain, että hän\nyhdessä muiden kanssa nousee isänmaataan vastaan. Olemme taistelleet\nyhdessä Chocimin luona. Hän oli silloin vielä nuori mies, mutta\nhänestä odotettiin erinomaista.\n\n— Hän on kotoisin Dnieperin takaa ja johtaakin sikäläisiä kasakoita,\nvirkkoi Skrzetuski. — Mistä sitten, isä, johtuukaan, että hän nyt\nryntää etelästä päin, Kamieniecin taholta?\n\n— Nähtävästi, vastasi Zacwilichowski, — Chmielnicki tahallaan\non määrännyt juuri hänet sinne talvimajoille, koska Tuhaj-bej jäi\nDnieperin taa ja tuo suurmurza jo kauan on hautonut vihaa Burlajta\nvastaan. Kukaan ei olekaan löylyttänyt tatareja niin kuin aikoinaan\nBurlaj.\n\n— Ja nyt hänestä tulee heidän taistelutoverinsa.\n\n— Niin tulee, sanoi Zacwilichowski. — Sellaiset ovat ajat. Kyllä\nChmielnicki kuitenkin tulee valvomaan, etteivät he syö toisiaan.\n\n— Mutta milloin te, isä, odotatte tänne Chmielnickiä? kysyi\nWolodyjowski.\n\n— Minä päivänä tahansa. Kuka hänet kuitenkaan tietää.\nYlipäällikköjen pitäisi yhtämittaa lähettää tiedustelujoukkoja, mutta\nhe eivät tee sitä. Juuri äsken pyysin, että Kuszel lähetettäisiin\netelän suunnalle ja herrat Piglowski Czolhanski-Kamenille. Olisin\nitsekin lähtenyt, mutta täällähän on alituisesti neuvotteluja.\nMyöskin aiotaan lähettää kruunun kirjuri muutamien lippukuntien\nkanssa. Kunpa he nyt pitäisivät kiirettä, ettei kävisi liian\nmyöhäiseksi. Sitokoon Jumala ruhtinaamme saapua tänne mitä pikimmin,\nsillä muuten on edessämme sama häpeä kuin Pilawcen luona.\n\n— Minä katselin noita sotamiehiä, sanoi Zagloba, — kun ratsastimme\nleirin poikki ja minusta tuntuu, että heidän joukossaan on enemmän\nlurjuksia kuin kunnon poikia. He sopisivat paremmin ruokatavaran\nkaupustelijoiksi kuin meidän taistelutovereiksemme, meidän, jotka\npidämme kunniaa suurempiarvoisena kuin terveyttä.\n\n— Mitä te nyt puhuttekaan, murahti vanhus. — En väheksy\nurhoollisuuttanne, vaikka minulla ennen tosin olikin teistä toinen\nkäsitys. Mutta kaikki täällä olevat ritarit ovat parasta väkeä,\nmitä valtakunnassa koskaan on ollut. Heiltä puuttuu vain johtaja.\nHerra Kamienecki on hyvä taistelija, muttei mikään päällikkö. Herra\nFirlej on vanha ja mitä tulee kruunun juomanlaskijaan, niin on hän\nyhdessä ruhtinas Dominikin kanssa hankkinut itselleen huonon nimen\nPilawcen luona. Onko siis kumma, ettei heitä tahdota totella...\nSotamies vuodattaa mielellään vertaan, jos hän on varma, ettei häntä\ntarpeettomasti syöstä kuolemaan. Mutta katsokaa mitä nyt tapahtuu:\nsensijaan että ajateltaisiin piiritystä, riidellään siitä, missä\nkunkin paikka on.\n\n— Onko ruokavaroja tarpeeksi? kysyi levottomana Zagloba.\n\n— Ei niitäkään, ole niin paljon kuin tarvittaisiin ja rehua on\nvieläkin vähemmin. Jos piiritystä kestää kuukauden, niin täytyy\nhevosille antaa lastuja tai kiviä.\n\n— Vielä olisi aikaa pitää tästä huolta, sanoi Wojodyjowski.\n\n— Menkääpä sanomaan se heille! Lähetä, hyvä Jumala, ruhtinas tänne!\nsen sanon vieläkin.\n\n— Ette häntä yksin ikävöi, keskeytti herra Longinus.\n\n— Minä tiedän sen, vastasi vanhus. — Katsokaappa tuonne\nleiripihalle: kaikki istuvat vallien ääressä ja katselevat ikävöiden\nvanhaa Zbarazia kohden. Toiset kiipeävät kaupungin torniin ja jos\njoku sieltä huutaa: hän tulee! niin he ovat kuin hulluina ilosta. Ei\nhimoitse janoinen peura tuoretta vettä niinkuin me kaipaamme häntä.\nKunpahan hän vain saapuisi ennen Chmielnickiä, sillä muuten pelkään\ntulevan esteitä.\n\n— Me rukoilemme mekin päiväkaudet hänen tuloansa, virkkoi eräs\nbernhardilaismunkki.\n\nKoko ritariston rukoukset ja toivomukset olivat pian toteutuvat,\nvaikka tosin seuraava päivä toikin muassaan vielä enemmän pelkoa\nja pahoja enteitä. Torstaina, kahdeksantena päivänä heinäkuuta,\nkävi yli kaupungin ja äsken rakennettujen leirivallien hirveä\nmyrsky. Sade valui tulvina, osa maavarustuksista sortui, Gniezna ja\nmolemmat lammikot paisuivat yli äyräittensä. Illalla iski salama\nBelzan kastellaanin, Firlejn jalkaväkijoukkoon, tappoi muutamia\nmiehiä ja repi itse lipun kappaleiksi. Tätä katsottiin huonoksi\nenteeksi, Jumalan vihan selväksi merkiksi, varsinkin kun Firlej oli\nkalvinisti. Zagloba ehdotti, että hänen luoksensa toimitettaisiin\nlähetystö pyytämään ja vaatimaan, että hän kääntyisi. \"Koska\nsotajoukolla, jonka päällikkö elää Jumalalle vastenmielisessä,\nriettaassa hairahduksessa, ei voi olla taivaan siunausta.\" Monet\nolivat samaa mieltä ja vain kastellaanin persoonan arvovalta ja\nhänen korkea asemansa ehkäisivät lähetystön toimittamisen. Mielet\nolivat kuitenkin sitä enemmän masennuksissa. Myrsky vain herkeämättä\nraivosi. Vallit, vaikka olivatkin lujitetut kivillä, oksilla ja\npaalutuksella, pehmenivät niin, että tykit alkoivat vajota. Täytyi\npanna lautoja haubitsien, mörssärien ja vieläpä pienempienkin\ntykkien, niinsanottujen oktaavien alle. Syvissä vallihaudoissa kohisi\nvettä miehen korkeudelta. Yö ei tuonut lepoa. Myrskytuuli ajoi idästä\nyhä uusia, jättiläiskokoisia pilvenlonkia, jotka, keräytyen yhteen\npaikkaan ja kauhealla melulla puhjeten syöksivät Zbarazin yli koko\nsade-, ukkos- ja salamavarastonsa... Ainoastaan sotamiehet jäivät\nleirissä oleviin telttoihin, upseerit ja vieläpä ylipäällikötkin,\nKamieniecin kastellaania lukuunottamatta, hakivat suojaa kaupungista.\nJos Chmielnicki olisi saapunut myrskyn mukana, olisi hän ilman\nvastustusta voinut vallata koko leirin.\n\nSeuraavana aamuna oli ilma vähän parantunut, vaikka sadetta yhä vielä\njatkui. Vasta kello viiden aikaan, jälkeen puolen päivän, karkoitti\ntuuli pilvet, taivaan sini levisi yli leirin ja vanhan Zbarazin\npuolelle ilmestyi kirkas, komea, seitsenvärinen taivaankaari, jonka\ntoinen pää nojasi vanhaan Zbaraziin ja toinen tuntui imevän kosteutta\nCzarny-Las nimisestä metsästä. Taivaankaari loisti ja välähteli\npakenevien pilvien pohjaa vastaan.\n\nSilloin palasi rohkeus sotilaiden sydämiin. Upseerit siirtyivät\nleiriin ja astuivat liukkaille valleille ihailemaan sateenkaarta.\nAlettiin heti keskustella ja arvailla, mitä tämä enne tietää, kun\näkkiä herra Wolodyjowski, seisoen muiden joukossa, vallihaudan\npartaalla, alkoi varjostaa kädellään ilveksensilmiään ja huudahti:\n\n— Sotajoukko astuu esiin taivaankaaren alta!\n\nSyntyi sellainen hälinä, että olisi luullut myrskytuulen liikuttavan\nihmisjoukkoa ja nousi puheen humina. Sanat \"sotajoukko tulee\"!\nlensivät kuin nuoli vallien toisesta päästä toiseen. Sotamiehet\ntungeskelivat toistensa ohi ja kokoontuivat yhteen, hälinä läikkyi ja\nlainehti, kaikkien kämmenet asettuivat varjostamaan silmiä, kaikki\nsilmät tähtäsivät jännitettyinä etäisyyteen, sydämet sykkivät, ja\nniin katselivat kaikki henkeään pidättäen, vaappuen epäilyksen ja\ntoivon välillä.\n\nSamassa nähtiin jonkin liikkuvan seitsenvärisen portin alitse,\nliikkuvan yhä selvemmin ja vihdoin sukelsi etäisyydestä esiin\nihmismassa. Se läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi, kunnes\nvihdoin erottautuivat liput ja viirit sekä myöhemmin lipunkantajien\nmetsä. Ei ollut enää syytä epäillä, mitä omin silmin näki: sotajoukko\noli tulossa.\n\nSilloin kohosi kaikista rinnoista jättiläishuuto, sanomattoman ilon\nhuuto: Jeremi, Jeremi, Jeremi!\n\nVanhemmat soturit joutuivat suorastaan mielettömän ilon valtaan.\nToiset heittäytyivät alas valleilta, kahlasivat vallihaudan yli\nja juoksivat veden tulviman kentän poikki, läheneviä rykmenttejä\nvastaan. Toiset kiirehtivät hevostensa luo. Mikä nauroi, mikä itki.\nHe panivat kätensä ristiin, tai kohottivat ne taivasta kohden,\nhuutaen: meidän isämme, meidän pelastajamme, meidän johtajamme tulee!\nOlisi saattanut luulla, että piiritys jo on loppunut, Chmielnicki\nlyöty ja voitto saavutettu. — Sillävälin lähenivät ruhtinaan\nrykmentit lähenemistään. Saattoi jo eroittaa heidän merkkinsä.\nEdellä marssivat kuten aina, ruhtinaan tatareista, hovikasakoista\nja valakialaisista kokoonpannut rykmentit. Niiden jäljessä näkyi\nMachnickin ulkomaalainen jalkaväki, taempana tulivat Wurcelin tykit,\nrakuunat ja raskaat husaarit. Auringon säteet taittuivat haarniskoja\nja keihäiden kärkiä vastaan. Kaikki marssivat epätavallisessa\nvalaistuksessa ikäänkuin heitä olisi ympäröinyt voiton sädekehä.\nSkrzetuski, joka seisoi vallilla yhdessä herra Longinuksen kanssa,\ntunsi kaukaa oman lippukuntansa, jonka hän oli jättänyt Zamosciin,\nja hänen kellastuneet poskensa punehtuivat hiukan. Hän veti muutamia\nkertoja voimakkaasti henkeään, ikäänkuin olisi heittänyt rinnastansa\ntavattoman painon ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi. Sillä nyt\nlähestyivät suurten vaivojen ja sankarillisten taistelujen päivät\nja ne ovat parhaimmat sydämen parantajat, ne painavat tuskallisen\nmuiston sielun syvimmälle pohjalle. Rykmentit tulivat yhä lähemmä, ne\nolivat tuskin enää tuhannen askeleen päässä leiristä. Vanhemmatkin\nupseerit saapuivat nyt katsomaan ruhtinaan tuloa, myöskin kaikki\nkolme ylipäällikköä ja heidän mukanaan herra Przyjemski, herra\nkruunun lipunkantaja, Krasnostawin herra starosta, herra Korf ja\nkaikki muut, sekä puolalaisten että ulkomaalaisten värväysjoukkojen\nupseerit. He ottivat osaa yleiseen iloon ja ylipäällikkö herra\nLanckoronski, ritarina suurempi kuin johtajana ja sotaisen mainen\nihailijana, ojensi komentonuijansa sille suunnalle, mistä Jeremi\nmarssi, sekä lausui niin lujaan, että kaikki sen kuulivat:\n\n— Kas tuossa meidän korkein päällikkömme, hänelle jätän minä\nensimäisenä vallan ja komennon.\n\nRuhtinaan rykmentit alkoivat saapua leiriin. Niissä oli kaikkiaan\nkolme tuhatta miestä, mutta ne vastasivat sataa tuhatta sydäntä.\nOlivathan ne Pohrebyszczen, Niemirowin, Machnowkan ja Konstantinowin\ntaistelujen voittajia. Tuttavat ja ystävät tervehtivät toisiansa.\nKevyitten rykmenttien jäljessä tulla jyryytti vihdoin Wurcelin\ntykistö, kuljettaen neljää haarapyssyä, kahta pitkälle kantavaa\nkanuunaa ja kuutta valloitettua monipiippuista tykkiä. Ruhtinas,\njoka johti rykmenttien tuloa vanhasta Zbarazista, saapui itse\nvasta illalla, auringonlaskun jälkeen. Silloin riensivät kaikki,\njotka kynnelle kykenivät, häntä vastaan. Sotamiehet sytyttivät\ntulipannut, kynttilänpätkät, soihdut ja pärekimput ja kokoontuivat\nniin taajaan piiriin ruhtinaan ratsun ympärille, että hänen oli\nmahdoton kulkea eteenpäin. Toiset tarttuivat hevosen ohjaksiinkin,\nsaadakseen kauemmin katsella ihailtua sankaria. Toiset suutelivat\nruhtinaan viitan liepeitä ja olivat ottamaisillaan hänet hartioilleen\nkantaakseen häntä. Ihastus meni niin pitkälle, etteivät ainoastaan\npuolalaisten, vaan vieläpä ulkomaalaistenkin joukkojen sotilaat\nilmoittivat palvelevansa neljännes vuoden ilman palkkaa. Ruhtinaan\nympärille kokoontui yhä suurempi tungos, hän ei enää päässyt\naskeltakaan eteenpäin, vaan viipyi paikoillaan valkean ratsunsa\nselässä sotamiestensä ympäröimänä kuin paimen lampaittensa\nkeskellä eikä ilo- ja eläköönhuudoista tahtonut tulla loppua. Ilta\nlankesi maille tyynenä ja lauhana. Tummalla taivaalla välkkyi\ntuhansittain tähtiä ja pian näyttäytyi hyvä enne. Juuri kun herra\nLanckoronski lähestyi ruhtinasta, komentonuija kädessä, antaakseen\nsen ruhtinaalle, putosi humisten taivaan laelta irtaantunut tähti,\npiirtäen jälkeensä valojuovan Konstantinowin taholle, josta\nChmielnickiä odotettiin, sekä sammui sitten. \"Se oli Chmielnickin\ntähti\", huusivat sotilaat. \"Ihme, ihme, näkyvä merkki. Vivat Jeremi\nvictor!\" \"Eläköön voittaja Jeremi!\" toistivat tuhannet äänet ja\nsamassa läheni Kamienecin kastellaani, viitaten kädellään merkiksi,\nettä hän haluaa puhua. Huudot hiljenivät ja hän virkkoi:\n\n— Kuningas on antanut minulle komentonuijan, mutta minä jätän sen\narvokkaampiin käsiin, sinun käsiisi, voittaja, ja olen ensimäisenä\ntotteleva sinun käskyjäsi.\n\n— Ja me hänen mukanaan! toistivat molemmat muut ylipäälliköt.\n\nKolme komentonuijaa kohottautui ruhtinasta kohden. Hän kuitenkin veti\nkätensä takaisin ja vastasi:\n\n— Minä en ole teille, hyvät herrat, antanut komentonuijaa, enkä\nniinmuodoin myöskään ota sitä vastaan.\n\n— Olkoon siis tämä sinulle ojennettu komentonuija neljäntenä kolmen\nentisen lisäksi ja niiden yläpuolella! virkkoi Firlej.\n\n— Eläköön, Wisniowiecki, eläkööt ylipäälliköt! huusivat upseerit. —\nMe tahdomme elää ja kuolla yhdessä teidän kanssanne.\n\nSamassa nosti ruhtinaan ratsu päätään, ravisti purppuranväriseksi\nvärjättyä harjaansa ja päästi niin kuuluvan hirnunnan, että kaikki\nleirin hevoset yhtaikaa vastasivat siihen.\n\nSitäkin pidettiin voiton enteenä. Sotamiesten silmät liekehtivät.\nSydämiin oli syttynyt taisteluhalu, innostuksen väreet kävivät\nläpi jäsenten. Myöskin vanhemmat upseerit ottivat osaa yleiseen\ninnostukseen. Kruunun juomanlaskija itki ja rukoili, Kamienecin\nkastellaani sekä Krasnostawin starosta alkoivat ensimäisinä\nhelistellä sapelejaan aivan niinkuin sotamiehetkin, jotka juoksivat\nvallin syrjälle ja, ojentaen kättään pimeyteen, huusivat sille\nsuunnalle, jolta vihollista odotettiin:\n\n— Tulkaa, lurjukset, me olemme valmiit!\n\nSinä yönä ei kukaan leirissä nukkunut ja aamuun asti kuului huutoja\nja paloivat tulipannujen ja soihtujen läpättelevät valot.\n\nAamulla saapui herra kruunun kirjuri Sierakowski\nCzolhanski-Kamienista, jossa hän oli käynyt tiedustelujoukkoineen ja\nhän toi viestejä vihollisesta, joka oli viiden puolalaisen penikulman\npäässä leiristä. Tiedustelujoukko oli ollut taistelussa, etupäässä\nordan voimien kanssa. Siinä olivat saaneet surmansa kaksi herra\nMankowskia, herra Oleksic ja muutama jalosukuinen upseeri. Mukana\ntuodut vangit luulivat tietävänsä khanin ja Chmielnickin tulevan\ntämän etujoukon jäljessä koko sotavoimansa etunenässä. Päivä kului\nodotuksessa ja puolustuksen valmistamisessa. Ruhtinas, joka ilman\npitempää epäröimistä oli ottanut vastaan ylimmän päällikkyyden,\njärjesteli joukkojaan, osoitti jokaiselle hänen paikkansa ja\nneuvoi, miten oli puolustauduttava ja mentävä auttamaan muita.\nLeirissä vallitsi oivallinen mieliala, kuri oli palannut ja entisen\nhämmingin, ristiriitaisten määräysten ja epävarmuuden sijaan oli\ntullut järjestys ja täsmällisyys. Puolenpäivän aikaan olivat jo\nkaikki asemillaan. Leirin eteen asetetut vahdit kävivät joka hetki\nilmoittamassa mitä ympäristössä tapahtuu. Lähikyliin lähetetyt\nsotilaat toivat elintarpeita ja rehua niin paljon kuin vielä oli\nsaatavissa. Valleilla seisova sotamies lauleli iloisena ja yö\nvietettiin uinuen nuotioiden ääressä, käsi sapelin kahvassa, niin\nvalmiina, että rynnäkkö saattoi tapahtua milloin hyvänsä.\n\nAamun sarastaessa alkoikin jo Wisniowiecin puolelta häämöittää\njotakin. Kirkonkelloilla hälyytettiin nyt valveille kaupunki ja\nleirissä herättivät pitkät, valittavat torven äänet unesta herkästi\nnukkuvat sotilaat. Jalkarykmentit riensivät valleille. Vallien\nvälillä oli ratsuväki, valmiina hyökkäämään, kuullessaan ensimäisen\nkomennon, ja koko vallien pituudelta kohosi ylöspäin sytytettyjen\nlunttujen savu.\n\nSamassa hetkessä ilmestyi paikalle ruhtinas valkean hevosensa\nselässä. Hän oli hopeoidussa panssarissa, ilman kypärää. Hänen\notsallaan ei näkynyt vähintäkään huolta, päinvastoin loisti ilo hänen\nsilmistään ja kasvoistaan.\n\n— Tänään saamme vieraita, hyvät herrat, saamme vieraita, toisti hän,\najaen pitkin valleja.\n\nTuli hetken hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin lippujen lepatus,\nkevyen tuulenhengen niitä liikutellessa tai kietoessa tankojen\nympäri. Sillä välin oli vihollinen tullut niin lähelle, että sen\nsaattoi erottaa paljaalla silmällä.\n\nTulossa oli vasta ensimäinen aalto, siis eivät itse Chmielnicki ja\nkhani, vaan tiedustelujoukko, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta\nvalittua ordalaista. Aseina oli heillä jouset, pyssyt ja sapelit.\nOtettuaan mukaansa tuhat viisisataa poikaa, jotka olivat lähetetyt\nhakemaan ruokavaroja, lähestyivät he tiheässä rintamassa Wisniowiecin\nsuunnalta ja alkoivat sitten, kaartuen pitkäksi puolikuuksi, lähestyä\nvanhaa Zbarazia vastakkaiselta taholta. Heti kun ruhtinas oli tullut\nvakuutetuksi siitä, että tulossa onkin vain tiedustelujoukko, antoi\nhän ratsuväelle käskyn tulla esiin vallien väliltä. Komentosanat\nkajahtivat, rykmentit alkoivat liikkua ja käydä esiin vallien takaa\nkuin mehiläiset pesästään. Tasanko täyttyi miehiä ja hevosia. Kauas\nsaattoi nähdä ratsumestarien, nuija kädessä, kiiruhtavan lippukuntia\nja järjestävän niitä taisteluun. Hevoset hirnuivat raikkaasti\nja tuontuostakin tartutti hirnunta kokonaiset rivistöt. Sitten\nerottautui joukosta kaksi tatareista ja ruhtinaan hovikasakoista\nkokoonpantua lippukuntaa, ajaen hiljaista ravia eteenpäin.\nKaaripyssyt heiluivat miesten olkapäillä, pipolakit välkähtelivät.\nHe ajoivat vaieten ja heidän etunenässään ratsasti punatukkainen\nWierszul, jonka hevonen temmelteli aivan hulluna, nousten vähän\npäästä takajaloilleen, ikäänkuin se olisi tahtonut murtaa suitsensa\nja kiireimmän kautta lähteä taistelun mellakkaan.\n\nTaivaan sineä ei samentanut ainoakaan pilvenhattara, päivä oli kirkas\nja kuulakka, kaikki näkyi kuin kämmenellä.\n\nSamassa hetkessä tuli vanhan Zbarazin puolelta näkyviin ruhtinaan\nkuormasto, joka ei ollut sotajoukon mukana voinut päästä leirin\nsisään, mutta nyt kiiruhti sinne minkä jaksoi, jotta eivät ordalaiset\nylläköllä valtaisi sitä. Eikä kuormasto ollut jäänytkään ordalaisilta\nhuomaamatta, sillä pitkä puolikuu kiiti sitä kohden täyttä vauhtia.\nAllah-huudot kuuluivat valleilla seisovan jalkaväen korviin asti.\nWierszulin lippukunnat lensivät kuin myrskytuuli sitä pelastamaan.\n\nPuolikuu oli kuitenkin ehtinyt kuormaston luo pikemmin ja kiersi sen,\naivan kuin vyöttäen mustalla nauhalla, hetkessä. Samalla kääntyi\nmuutama tuhat ordalaista, villisti ulvoen, Wierszulia kohden,\nkoettaen kiertää hänetkin. Nyt vasta saattoi huomata Wierszulin\nkokemuksen ja hänen sotamiestensä täsmällisyyden. Nähdessään, että\nheitä sekä oikealta että vasemmalta uhataan, jakaantuivat he kolmeen\nosaan ja ratsastivat vihollisen sivustoja vastaan, jonka jälkeen\nhe jakautuivat neljään ja sitten taas kahteen osaan. Joka kerran\ntäytyi vihollisen nyt kääntyä koko rintamansa mitalta, koska sen\nedessä ei ollut ketään ja sivustoja jo ahdistettiin. Vasta neljännen\nkerran jälkeen hyökättiin rinta rintaa vastaan ja Wierszul tähtäsi\nhyökkäyksensä koko voimalla vihollisen heikoimpaan kohtaan, repi sen\nauki ja oli yhtäkkiä hänen selkäpuolellaan. Sitten jätti hän sen ja\nmeni kuin myrsky kuormaston luo, huolimatta siitä, että äskeiset\nvihollisjoukot heti ryntäävät hänen kimppuunsa.\n\nVanhat sotaurhot löivät, valleilta tätä katsellessaan, panssaroidut\nkouransa kupeilleen.\n\n— Hitto heidät vieköön! Vain ruhtinaan ratsumestarit osaavat noin\njohtaa.\n\nSillävälin oli Wierszul, terävässä kulmassa iskettyään kuormastoa\nympäröivään kehään, puhkaissut sen niinkuin nuoli puhkaisee\nsotamiehen ruumiin ja silmänräpäyksessä päässyt sen keskelle. Nyt\nriehui kahden taistelun sijasta yksi, mutta sitä hurjempi taistelu.\nKomeaa sitä oli katsella. Tasangon keskellä heitteli kuormasto kuin\nmikäkin liikkuva linnoitus, tulta syöksyen, pitkiä savusiekaleita.\nYmpärillä taas kuhisi ihmisten liikkuva muurahaispesä, raivoten\nkuin jokin jättiläispyörre. Pyörteen jäljessä kiiteli hevosia\nvaltoimina ilman ratsumiehiä, keskellä meluttiin, huudettiin ja\npaukutettiin pyssyjä. Tuossa tepastellaan keränä toinen toisen\nniskassa, toinen ei päästä irti toista. Niinkuin kierroksissa oleva\nmetsäsika puolustautuu valkeilla torahampaillaan ja raivoissaan\niskee koirajoukkoon, niin puolustautui kuormastokin keskellä\ntatarilaispilveä epätoivon vimmalla, odottaen, että leiristä tulisi\navuksi Wierszulin osastoa suurempi joukko. Pian välähtivätkin\ntasangolla Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunain punaiset költerit,\ntuulen ajamina kuin mitkäkin kukat. He ratsastivat tatarilaispilven\nlaidalle, hyökkäsivät siihen kuin mustaan metsään niin ettei heitä\nhetken aikaan voinut eroittaa. Mellakka yhä kiihtyi. Sotamiehistäkin\nalkoi jo tuntua oudolta, ettei ruhtinas heti lähettänyt riittävää\nvoimaa saarrettujen avuksi. Hän viivytteli kuitenkin tahallaan,\ntahtoen sotamiehilleen osoittaa, minkälaiset apujoukot hän on heille\ntuonut, lisätä heidän rohkeuttaan ja valmistaa heitä vielä suurempiin\nvaaroihin.\n\nAmmunta kuormastoleirissä heikkeni kuitenkin pian, nähtävästi\nsotamiehillä ei ollut enää aikaa ladata pyssyjänsä, tai olivat\nmuskettien piiput jo liiaksi kuumentuneet. Tatarilaisten meluaminen\nsensijaan kasvoi kasvamistaan. Silloin antoi ruhtinas merkin ja kolme\nhusaarilippukuntaa, yksi hänen omansa, jota Skrzetuski johti, toinen\nKrasnostawin starostan ja kolmas kuninkaallinen, herra Piglawskin\njohtama lippukunta, lähtivät leiristä taisteluun. Ne saapuivat\npaikalle, iskivät vihollista kuin kirveen kannalla, repivät auki\ntatarien kaaren, hajoittivat sen, tuhosivat heti tasangolla osan,\ntunkivat muut metsiä kohden, löivät vielä kerran hajalle jäännökset\nja ajoivat niitä takaa noin neljännes penikulman matkaa leiristä.\nKuormasto pääsi kuin pääsikin, sotilaiden iloisesti huutaessa ja\ntykkien paukkuessa, eheänä vallien välille.\n\nTatarit eivät kuitenkaan kokonaan hävinneet näkyvistä, sillä he\ntiesivät Chmielnickin ja khanin olevan tulossa jäljessään. Siksipä\nhe pian jälleen palasivat ja kiersivät, Allahia huutaen, koko\nleirin, vallaten samalla likikyliin johtavat maantiet ja polut. Pian\nalkoi myöskin kylistä kohota mustia savupatsaita taivasta kohden.\nUseat tatarit lähenivät jo valleja, mutta heitä vastaan lähti\nheti ruhtinaan sotilaita, sekä yksinään että joukoissa, varsinkin\nryntäilivät vihollista vastaan tatarilaisen, valakialaisen ja\nrakuunalippukunnan sotilaat.\n\nWierszul ei voinut ottaa osaa kahakoihin, sillä kuormastoa\npuolustaessa oli häntä kuusi kertaa haavoitettu päähän ja hän makasi\nnäännyksissä teltassaan. Herra Wolodyjowski sensijaan, vaikka hän\noli aivan veren peitossa, ei vielä ollut saanut tarpeekseen ja\nläksi ensimäisenä rynnäkköön. Kahakoita kesti iltaan asti ja niitä\nkatselivat ensimäisten lippukuntien upseerit jalkaväen leiristä kuin\nmitäkin näytelmää. Siinä juoksi miehiä toistensa ohi, he kohtasivat\ntoisensa joukoissa tai yksittäin ja ottivat vankeja. Siepattuaan\njonkun kiinni ja vietyään sen vankina leiriin, herra Michal uudelleen\npalasi taisteluun. Hänen punainen univormunsa välkkyi kaikkialla\npitkin taistelukenttää ja Skrzetuski osoitti häntä erityisenä\nmerkillisyytenä herra Lanckoronskille. Hän tarttui todella aina niin\näkkiä ja odottamatta kiinni tehtäviin, että oli aivan kuin ukkonen\nolisi iskenyt uhriin. Zagloba rohkaisi häntä valleilta huudoillaan,\nvaikka herra Michal ei voinutkaan häntä kuulla ja vähän päästä\nkääntyi hän ympärillä seisovien sotamiesten puoleen, sanoen:\n\n— Katsokaappa, hyvät herrat, minä hänet olen opettanut sapelia\nheiluttamaan. Hyvä! Oivallista. Jumal' avita, hän on pian minun\nvertaiseni...\n\nMutta aurinko oli jo laskenut ja taistelijat alkoivat vähitellen\nvetäytyä pois kentältä, jonne enää jäivät vain hevosten ja ihmisten\nraadot. Kaupungissa soittivat kirkonkellot taasen angelusta.\n\nYö lankesi verkalleen, ei kuitenkaan tullut pimeä, sillä tulen loimut\nvalaisivat joka puolelta. Zaloscie, Barzynce, Lublanki, Stryjowka,\nKretowice, Zarudzie ja Wachlowka paloivat, koko seutu silmin\nkantamiin asti muodosti ainoan tulipalon. Tässä yössä kävivät savut\npunaisiksi ja tähdet välkkyivät taivaan ruusunkarvaiselta pohjalta.\nLintuparvia kohosi, kauheasti kirkuen, metsistä, tiheiköistä ja\nlammikoista, ne kaartelivat tulipalon valaisemassa ilmassa kuin\nmitkäkin lentävät liekit. Kauheaa näkyä pelästyen alkoivat kuormaston\nhärät surkeasti mylviä.\n\n— Mahdotonta on, puhuivat vallihaudoissa vanhat sotilaat, — että\ntuo tatarilaisjoukko olisi sytyttänyt kaikki nuo tulipalot. Varmaan\nnyt lähenee itse Chmielnicki kasakkoineen ja hänen muassaan koko orda.\n\nEivätkä nämä olleetkaan pelkkiä arveluja, sillä edellisenä päivänä\noli herra Sierakowski tuonut tiedon, että zaporogien hetmani ja khani\ntodella seuraavat etujoukkoa. Heitä tiedettiin siis varmuudella\nodottaa. Sotamiehet viipyivät viimeiseen asti valleilla, kaupungin\nväestö katoilla ja torneissa. Kaikkien sydämet sykkivät levottomina.\nNaiset itkeä nyyhkivät kirkoissa ja ojentelivat käsiään pyhiä\nsakramentteja kohden. Mitä kammottavin odotus painoi sanomattomana\ntaakkana kaupunkia, linnaa ja leiriä.\n\nEikä tarvinnutkaan kauan odottaa. Yö ei vielä ollut ehtinyt pimetä,\nkun näköpiiriin jo ilmestyi ensimäisiä kasakka- ja tatarilaisrivejä\nja heti niiden jälkeen toisia, kolmansia, kymmenensiä ja sadansia.\nNäytti siltä kuin kaikki metsät ja viidakot olisivat irtaantuneet\njuuristaan ja lähteneet astelemaan Zbarazia kohden. Turhaan haki\nihmissilmä noiden rivien loppua. Niin kauas kuin katse kantoi,\nhäämöitti ihmis- ja hevosjoukkoja, kadoten etäisyyden savuihin ja\ntulen loimuihin. Ne tulivat kuin pilvet tai heinäsirkkaparvet,\njotka liikkuvana, kauheana massana peittävät koko tienoon. Niiden\nedellä kävi ihmisäänien peloittava humu niinkuin metsässä, vanhojen\nhonkien latvoissa, käy humiseva myrskytuuli. Pysähdyttyään neljännes\npenikulman päähän, asettautui vihollinen leiriin ja sytytti nuotiot.\n— Näettekö tulia? kuiskasivat sotamiehet, — niitä riittää\npitemmältä kuin hevonen voi levähtämättä juosta.\n\n— Jeesus Maaria, sanoi Zagloba Skrzetuskille, — sanonpa teille,\nettä kyllä minussa on leijonaa enkä minä yleensä tunne pelkoa, mutta\nsoisinpa kuitenkin mieluummin salaman iskevän nuo ennen huomista\npäivää kuoliaaksi. Jumal' avita, heitä on liian paljon. Tuskin on\nJosafatin laaksossakaan suurempaa tungosta. Ja sanokaappa, mitä\nnuo ryövärit tahtovat? Eikö olisi parempi, että jokainen noista\nlurjuksista istuisi kotona ja suorittaisi kartanoon rauhassa\npäivätyötänsä. Onko se meidän syymme, että Jumala on luonut meidät\naatelismiehiksi ja nuo moukiksi sekä käskenyt heidän olla meille\nalamaisia. Hyi olkoon, ihan vimmastun. Minä olen lempeäluontoinen,\nminua voi vaikkapa tikulla pistää silmään, mutta ei minua pidä\nsuututtaa. Heillä on ollut liian paljon oikeuksia, liian paljon\nleipää ja siksi ovat he lisääntyneet kuin hiiret puimatantereella.\nJa nyt he käyvät kissojen kimppuun. Odottakaa, odottakaa, täällä on\nkissa, jonka nimi on ruhtinas Jeremi ja toinen nimeltään Zagloba.\nLuuletteko, että ne ryhtyvät teidän kanssanne keskusteluihin? Jos\nnuo nyt oikein nöyrtyisivät, niin voisiko niitä sittenkään jättää\neloon? Yksi asia minua vain huolestuttaa, se nimittäin, onko leirissä\ntarpeeksi ruokavaroja. No, sun perhana, katsokaappa nyt, hyvät\nherrat, tuonne on taas entisten taakse ilmestynyt tulia ja yhä\nkauempana näkyy nuotioita. Kunpa mustakuolema tarttuisi heihin.\n\n— Mitä te puhutte neuvotteluista? sanoi Skrzetuski. — Hehän\nluulevat, että jo huomenna olemme heidän vallassaan.\n\n— Emmehän sentään joudu, vai kuinka? kysyi Zagloba.\n\n— Se on Jumalan kädessä. Ei heillä nyt sentään ole aivan helppoa\nniin kauan kuin ruhtinas on meidän kanssamme.\n\n— Tepäs minua lohdutitte. Eihän tässä ole kysymys siitä, onko heidän\nhelppoa vaiko vaikeaa saada meidät käsiinsä, vaan siitä, etteivät\nensinkään saisi.\n\n— Se on sentään sotamiehelle suuri tyydytys, ettei hän turhaan uhraa\nhenkeänsä.\n\n— Varmaan, varmaan, mutta piru vieköön teidän tyydytyksenne.\n\nSamassa hetkessä tulivat paikalle Podbipienta ja Wolodyjowski.\n\n— Kerrotaan, että ordan väkeä ja kasakoita on puoli miljoonaa,\nvirkkoi liettualainen.\n\n— Repäisköön hitto teiltä kielen! huudahti Zagloba. — Korea uutinen.\n\n— Ryntäämällä on helpompi tuhota heidät kuin tanterella, vastasi\nherra Longinus lepyttelevästi.\n\n— Kun nyt ruhtinas ja Chmielnicki vihdoin ovat tavanneet toisensa,\nsanoi herra Michal, — niin ei neuvotteluista enää ole puhettakaan.\nJoko kaikki, tai ei mitään. Huomenna on tuomiopäivä, lisäsi hän\nkäsiään hieroen.\n\nPikku ritari oli oikeassa. Tässä sodassa, jota jo oli kestänyt\nniin kauan, eivät nuo kaksi julmaa leijonaa olleet vielä koskaan\nseisoneet silmä silmää vastaan. Toinen heistä oli lyönyt hetmaneja\nja ylipäällikköjä, toinen mahtavia kasakka-atamaneja, kummankin\njälkiä oli seurannut voitto, kumpikin oli ollut vihollistensa kauhu,\nmutta vasta nyt, heidän välittömästi kohdatessaan toisensa, oli\nratkaistava, kummanko vaakakuppi painoi enempi. Wisniowiecki katseli\nvallilta yli näkymättömien tatarilais- ja kasakkalaumojen ja turhaan\nkoetti hänen silmänsä niitä mitata. Chmielnicki taas tarkasteli\nkentältä linnaa ja leiriä ja ajatteli itsekseen: tuolla on pahin\nviholliseni, kun hänet tuhoan, niin kuka enää voi minua vastustaa.\n\nOli helppo arvata, että taistelu noiden kahden miehen välillä\nkävisi sekä pitkäksi että vimmatuksi, mutta tuloksesta ei voinut\nolla epäilystä. Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas johti viittätoista\ntuhatta miestä, niihin luettuina myöskin leiripalvelijat, kun\nsensijaan rahvaan päällikön komennon alla kulkivat kaikki Asovan\nmerestä ja Donista aina Tonavan suulle asti asuvat ihmisjoukot. Hänen\nmukanansa oli khani, johtaen Krimin, Bialogrodin ja Dobrudzan ordia,\nhänen mukanaan marssi Dniesterin ja Dnieperin kaikkien lisäjokien\nvarrella asuva rahvas, siinä kulkivat suistolaiset ja lukematon väki\naroilta, rotkoista, metsistä, kaupungeista, kylistä ja taloista sekä\nvihdoin ne, jotka ennen olivat palvelleet ylimysten tai kruunun\nlippukunnissa. Siellä oli sekaisin czerkasseja, valakialaisia\nsotamiehiä, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, yksinpä irtonaisia\nserbialais- ja bulgarialais-joukkueitakin. Näytti siltä kuin olisi\nalkanut uusi kansainvaellus, kansain, jotka olivat jättäneet pimeät\nasuinsijansa aroilla, samotakseen länttä kohden valtaamaan uusia\nmaita ja perustamaan uutta valtakuntaa.\n\nSellainen oli taistelevien voimien keskinäinen suhde... Kourallinen\nkymmeniä tuhansia, saari merta vastaan. Ihmekö siis, että usean\nsydämen valtasi levottomuus. Ei yksin kaupungissa ja tällä\nmaakulmalla, vaan koko valtakunnassa katsottiin tuota yksinäistä,\nvillin tulvan ympäröimää vallia suurten ritarien ja heidän suuren\njohtajansa hautakummuksi.\n\nSamaa mieltä oli varmaan Chmielnickikin, sillä juuri kun tulet\nleireissä olivat kunnollisesti syttyneet, alkoi vallien edessä\nkasakkalähetti heiluttaa valkoista lippua, toitottaa torveen ja\nhuutaa, ettei ammuttaisi.\n\nVartiat lähtivät heti ulos ja ottivat hänet kiinni.\n\n— Hetmanilta sana ruhtinas Jaremalle, sanoi lähetti heille.\n\nRuhtinas istui yhä valleilla hevosen selässä, kasvot leppeinä kuin\npoutainen taivas. Tulen loimut heijastivat hänen silmiinsä ja\nverhosivat ruusuisella välkkeellä hänen hienoja valkeita kasvojaan.\nSeisoessaan herraskasvojen edessä hämääntyi kasakka, hänen säärensä\nvapisivat ja kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli\nvanha urossusi ja saapunut tänne lähettinä.\n\n— Kuka olet? kysyi ruhtinas-vojevoda, tähdäten häneen tyynet\nsilmänsä.\n\n— Olen sadanpäämies Sokol, hetmanin lähetti.\n\n— Ja mitä sinulla on sanottavaa?\n\nKasakka teki niin syvän kumarruksen, että hänen otsansa tuli\nruhtinaan satulan astuimen kohdalle.\n\n— Suo anteeksi, ruhtinas — sanon sen, mitä minun on käsketty sanoa,\nminä en ole syypää...\n\n— Puhu suoraan.\n\n— Hetmani käski minun sanoa, että hän on tullut vieraisiin Zbaraziin\nja käy huomenna teidän luonanne linnassa.\n\n— Sano sinä hänelle, että minä toimeenpanen pidot linnassa tänään\nenkä huomenna, vastasi ruhtinas.\n\nTunnin päästä paukkuivat todellakin tervetuliaisiksi mörssärit,\niloiset huudot kohosivat ilmaan ja kaikki linnan akkunat loistivat\ntuhansia kirkkaita valoja.\n\nKuullessaan tervehdyslaukaukset, torvien ja rumpujen äänet lähti\nkhani omassa persoonassaan veljensä Nuradinin, suittani Galgan,\nTuhaj-bejn ja usean murzan seuraamana teltan edustalle ja lähetti\nhakemaan Chmielnickiä.\n\nHetmani, vaikka olikin jo vähän päissään, saapui heti, tervehti\nsyvään kumartaen ja odotti, vieden sormensa otsalleen, leukaansa ja\nrinnalleen, kysymystä.\n\nKhani katseli hyvän aikaa linnaa, joka kaukaa loisti kuin\njättiläislyhty, nyökytteli päätään, silitteli harvaa partaansa, joka\nkahtena pitkänä suortuvana lankesi hänen näädännahkaiselle turkilleen\nja sanoi, viitaten sormellaan välkkyviin akkunoihin:\n\n— Zaporogien hetmani, mitä tuo on?\n\n— Mahtava hallitsija, ruhtinas Jarema pitää juhlia.\n\nKhani hämmästyi.\n\n— Juhlia...?\n\n— Huomiset ruumiit pitävät tänään juhlia, virkkoi Chmielnicki.\n\nSamassa paukahtivat tykit linnassa uudelleen, torvet toitottivat ja\nniihin sekaantuneet huudot kuuluivat aina khanin ylhäisiin korviin\nasti.\n\n— Jumala on yksi, mutisi hän, — jalopeura asuu tuon uskomattoman\nsydämessä.\n\nHetken vaiettuaan hän lisäsi:\n\n— Tahtoisinpa mieluummin seisoa hänen rinnallaan kuin sinun.\n\nChmielnicki vavahti. Hän oli kalliisti maksanut tatarilaisten\nvälttämättömän ystävyyden eikä hän sittenkään ollut varma kauheasta\nliittolaisestaan. Tarvittiin vain joku khanin päähänpisto ja kaikki\nordat saattoivat kääntyä kasakoita vastaan, jotka silloin olisivat\ntuhon omat ja vailla kaikkea pelastuksen mahdollisuutta. Lisäksi\ntiesi Chmielnicki vielä senkin, että khani auttoi häntä vain saaliin,\nlahjojen ja onnettomien sotavankien toivossa. Pitihän khani itseänsä\nlaillisena hallitsijana ja siksi häntä itse asiassa hävetti taistella\nkapinallisten puolella kuningasta vastaan, taistella mokoman Chmielin\npuolella tuollaista Wisniowieckiä vastaan.\n\nKasakkahetmani oli juonut itsensä monta kertaa juovuksiin, eikä yksin\ntottumuksesta, vaan myöskin epätoivosta...\n\n— Suuri hallitsija, sanoi hän, — Jarema on vihollisesi. Hän on\nottanut tatareilta pois Dnieperin taustan, hän on peloitukseksi\nhirtättänyt voitettuja murzoja kuin susia puihin, hän tahtoi tulla\nKrimille hävittämään tulella ja miekalla.\n\n— Ettekö te sitten ole tehneet tatarilaiskylissä mitään pahaa? kysyi\nkhani.\n\n— Olen sinun orjasi.\n\nTuhaj-bejn siniset huulet alkoivat väristä ja hänen torahampaansa\nvälkkyivät. Hänellä oli kasakoitten joukossa verivihollinen, joka\nkerran oli tyystin tuhonnut Tubaj-bejn joukon ja ollut saamaisillaan\nvangiksi hänet itsensäkin. Tämän kasakan nimi pusertautui nyt hänen\nhuulillaan. Leppymättömällä voimalla kehoittivat muistot kostoon,\nsiksi ei hän voinutkaan pidättäytyä, vaan sihisi itsekseen:\n\n— Burlaj... Burlaj...\n\n— Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki heti, — sinä olet khanin korkeasta\nja viisaasta käskystä viime vuonna valanut Burlajn kanssa vettä\nmiekoillenne.\n\nUusi yhteislaukaus linnasta katkaisi heidän keskustelunsa.\n\nKhani ojensi kätensä ja piirsi sillä ympyrän Zbarazin kaupungin,\nlinnan ja vallien ympäri.\n\n— Onko tuo huomenna minun? kysyi hän, kääntyen Chmielnickin puoleen.\n\n— Huomenna he kaikki kuolevat, vastasi Chmielnicki, tuijottaen\nlinnaan päin.\n\nSitten hän jälleen, katsoen keskustelun päättyneeksi, kumarteli ja\nkosketti kädellään otsaansa, leukaansa ja rintaansa. Khani kääriytyi\nnäädännahkaturkkiinsa, sillä yö oli kolea, vaikka olikin heinäkuu, ja\nsanoi, kääntyen telttoja kohden:\n\n— On jo myöhäistä.\n\nNyt alkoivat kaikki kuin saman voiman vaikutuksesta nyökytellä\ntoisilleen päätään, mutta khani astui verkalleen ja vakavana\ntelttaansa ja toisteli hiljaa:\n\n— Jumala on yksi.\n\nChmielnicki poistui oman väkensä luo, mennessään mutisten:\n\n— Minä luovutan sinulle linnan ja kaupungin ja saaliin ja vangit,\nmutta Jarema kuuluu minulle eikä sinulle, vaikka minun täytyisi\npäälläni maksaa se.\n\nNuotiotulet alkoivat hiljalleen hiipua ja sammua. Muutamien\nsatojentuhansien äänten kumea hyminä hiljeni verkalleen. Siellä\ntäällä kajahti vielä pajupillin soitto, tai tatarilaisten\nhevospaimenten huudanta, heidän ajaessaan hevosia yölaitumille.\nSitten vaikenivat nämäkin äänet ja uni valtasi lukemattomat\ntatarilais- ja kasakkajoukot.\n\nMutta linnasta kuului yhä pauketta, melua ja eläköön-huutoja\nikäänkuin siellä olisi vietetty häitä.\n\nLeirissä odotettiin yleisesti, että ryntäys alkaisi seuraavana\npäivänä. Aamulla lähtivätkin rahvaan, kasakoitten, tatarien ja noiden\nmuiden villien soturien laumat Chmielnickin johdolla liikkeelle,\nläheten valleja kuin mustat pilvet, jotka painuvat vuoren huippua\nkohden. Sotamies, joka jo edellisenä päivänä oli turhaan koettanut\nlaskea nuotiotulten lukumäärää, jähmettyi nyt, nähdessään tämän\nihmispäiden meren. Tulossa ei kuitenkaan ollut vielä varsinainen\nryntäys. Tämä oli pikemmin vain kentän, vallien, varustusten,\nkaivosten ja koko puolalaisen leirin tarkastusta. Niinkuin paisuva\nmeren aalto, jota tuuli ajaa kaukaiselta ulapalta, soutaa eteenpäin,\ntavoittaa toisen, hyrskyää, vyöryy, pauhaa ja vetäytyy yhä edemmäksi,\nniin hyökyivät vihollisetkin sinne tänne, vetäytyivät taaksepäin ja\nhyökyivät taas eteenpäin ikäänkuin koetellakseen vastarinnan voimaa,\nvakuuttautuakseen, eivätkö he jo pelkällä näyttäytymisellään ja\nlukumäärällään masenna vastustajaa, tarvitsematta murskata sitä koko\npainollansa.\n\nVihollinen ampui myöskin tykeillä ja kuulia alkoi tiheästi putoilla\nleiriin. Sieltä vastattiin niinikään sekä tykeillä että käsiaseilla.\nSamassa ilmestyi valleille kulkue, kantaen pyhää sakramenttia,\njotta jähmettyneimmätkin sotamiehet saisivat rohkeutta. Kirkkoherra\nMuchowiecki kantoi kultaista monstranssia, pitäen sitä molemmin käsin\nkorkealla päänsä yläpuolella ja tuontuostakin kohottaen sitä vieläkin\nylemmäksi. Hän käveli silmät suljettuina, kasvot ankaran hartaina ja\ntyyninä, hänen yllään oli kullalla kirjailtu kaapu ja hänen päänsä\nyllä kannettiin baldakiinia. Vierellä asteli kaksi pappia, taluttaen\nhäntä: Jaskolski, husaaripappi ja aikoinaan kuuluisa soturi, joka\noli sotataidossa yhtä kokenut kuin mikä päällikkö hyvänsä, sekä\nZabkowski, niinikään entinen soturi, jättiläiskokoinen bernhardiini,\njonka vertaista voimassa, paitsi herra Longinusta, tuskin tavattiin\nkoko leirissä. Teltan kannatusvarsia piteli neljä aatelismiestä,\njoista yksi oli Zagloba. Teltan edessä kulki muutamia suloisia pieniä\ntyttöjä, pudotellen tielle kukkia. Kulkue kävi koko vallien mitan ja\nsen jäljessä seurasivat upseerit. Kun sotamiehet näkivät auringon\ntavoin välkkyvän monstranssin ja valkeapukuiset tyttöset, saivat he\ntodella rohkeutta ja into palasi heidän sieluunsa. Kauas kantoi tuuli\npyhän savun tuoksua, kaikkien päät taipuivat nöyrinä. Muchowiecki\nkohotti vähänpäästä monstranssia ja viritti, luoden silmänsä taivasta\nkohden, virren: \"Eessä suuren sakramentin\".\n\nKaksi mahtavaa ääntä, Jaskolskin ja Zabkowskin yhtyi häneen, laulaen\nedelleen: \"kasvoillemme langetkaamme\" ja koko sotajoukko jatkoi\nveisuuta. Tykkien syvä basso säesti laulua, silloin tällöin lensi\ntykin kuula rätisten teltan ja pappien ylitse. Välistä osui se alemma\nvalliin ja tuiskutti ympärille maata niin että herra Zagloban piti\nkyyristyä ja lujemmin tarttua kantovarteen. Varsinkin kauhistutti\nhäntä silloin, kun kulkue pysähtyi paikalleen rukoilemaan. Silloin\nkesti hiljaisuutta jonkun hetken ja saattoi selvästi kuulla kuulien\nlentelevän parvittain kuin mitkäkin suuret linnut. Herra Zagloba kävi\nyhä punaisemmaksi ja pappi Jaskolskin katse kääntyi vinoon kentälle,\nvoimatta enää rauhoittua. Hän mutisi itsekseen: kanakopissa noiden\npitäisi istua haudottamassa kanoja eikä ampua tykeillä. Kasakkain\ntykkimiehet ampuivatkin todella hyvin huonosti ja mahdotonta hänen\nvanhana soturina oli tyynesti katsella tuollaista kömpelyyttä ja\nruudin haaskausta. Prosessioni kulki edelleen, kunnes saapui vallien\ntoiseen päähän, jonne ei vihollisen ammunta tähdännyt. Koetettuaan\nsieltä täältä, varsinkin läntisen lammikon taholta, saada aikaan\nyllätystä, vetäytyivät kasakat ja tatarit vihdoin asemilleen\nja pysyivät niissä, lähettämättä liikkeelle edes yksityisiä\nhärnääjiä. Sillävälin oli prosessioni jo kokonaan saanut piiritetyt\nrohkaistuiksi.\n\nOli jo käynyt selväksi, että Chmielnicki odottaa suuren leirinsä\ntuloa, vaikka hän olikin varma, että ensimäinen todellinen rynnäkkö\nriittää. Siksi hän oli käskenyt ottaa tykkitulen alaisiksi vain\nmuutamat linnoitetut kohdat eikä ryhtynyt toimiin maavarustuksia\nvastaan, uhatakseen piiritettyjä siltä taholta. Suuren leirin oli\nmäärä saapua huomenissa ja se pysähtyikin, vankkuri vankkurin\nkyljessä, asetettuna muutamiin kymmeniin riveihin, pituudeltaan\npuolalaisen penikulman mittaisena Wernjakin ja Dembinan välille.\nLeirin mukana tuli vielä uusia voimia ja, mikä oli tärkeintä,\noivallinen zaporogilainen jalkaväki, joka oli miltei turkkilaisten\njanitsharien vertainen sekä rynnäkössä ja hyökkäystaistelussa rahvaan\njoukkoja ja tatareja paljon etevämpi.\n\nIkimuistettava tiistai, heinäkuun 13 päivä, kului molemminpuolisissa\nkuumeentapaisissa valmistuksissa. Ei ollut enää epäilystä ryntäyksen\nalkamisesta, sillä kasakkaleirissä soittivat torvet, rummut,\npäristyskattilat ja kaksoisrummut hälytystä ja tatarien joukossa\nkumisi kuin suuri ukkonen heidän pyhä rumpunsa, niinsanottu \"balt\".\nIlta lankesi hiljaisena ja lauhana, vain molemmista lammikoista ja\nGnieznasta nousi keveä sumu ja vihdoin syttyi ensimäinen tähtikin\ntaivaalle.\n\nSamassa alkoivat kasakkain kuusikymmentä tykkiä yhtaikaa paukkua.\nYlinäkymättömät joukot lähtivät, kauheasti huutaen, liikkeelle\nvalleja kohden ja ryntäys alkoi.\n\nValleilla seisoivat sotajoukot, ja miehistä tuntui siltä kuin maa\nolisi tärissyt heidän jalkainsa alla. Eivät vanhimmatkaan soturit\nmuistaneet kokeneensa mitään tällaista.\n\n— Jeesus Maaria, mitä tämä onkaan? kysyi Zagloba, joka seisoi\nhusaariväkensä etunenässä odottavan Skrzetuskin vieressä vallien\nlomassa. — Eiväthän nuo enää ole ihmisiä, nuo, jotka hyökkäävät\nmeitä vastaan.\n\n— Eivätpä ne ihmisiä olekaan. Vihollinen ajaa härkiä edellään, jotta\nmeidän ensimäiset laukauksemme menisivät hukkaan.\n\nZagloban kasvot kävivät tummiksi kuin punajuuri. Hänen silmänsä\nolivat pullollaan eikä sanaakaan päässyt hänen suustaan, jossa hän\npiti suljettuna sekä kauhuansa että vimmaansa ja kaikkea, mitä hän\ntällä hetkellä kykeni ajattelemaan.\n\n— Lurjukset...!\n\nHärät, joita villit, puolialastomat paimenet kepeillä ja palavilla\nsoihduilla ajoivat edellään, juoksivat kuin hullut, kauhusta\nhurjistuneina, kamalasti mylvien eteenpäin, milloin ahtautuen\nläjiin, milloin toisiaan puskien, milloin juosten hajalleen, tai\nkääntyen takaisin päin. Huudon eteenpäin ajamina, tulen uhkaamina ja\nnahkaruoskan suomimina ne kuitenkin samassa taas karkasivat valleja\nkohden. Vihdoin alkoi Wurcel syytää eteensä tulta ja rautaa niin että\nsavu peitti ilman ja taivas kävi punaiseksi. Silloin hajaantuivat\npelästyneet eläimet ikäänkuin salama olisi ajanut ne erilleen. Puolet\nniistä kaatui, mutta vihollinen hyökkäsi niiden ruumiiden yli vain\neteenpäin.\n\nEturivissä ryntäsivät vangit takana tulevien keihäsmiesten uhkaamina\nja alati alttiina tykkitulelle, kantaen hiekkasäkkejä, joilla heidän\noli määrä täyttää vallihaudat. Nämä vangit olivat Zbarazin ympäristön\ntalonpoikia, jotka eivät olleet ehtineet vihollisen edeltä paeta\nkaupunkiin. Heissä oli sekä nuoria miehiä että vanhuksia, vieläpä\nnaisiakin. He juoksivat huutaen, itkien, väännellen käsiänsä taivasta\nkohden ja rukoillen armoa. Niin kauhea oli tuo ulvonta, että hiukset\nnousivat pystyyn sitä kuunnellessa, mutta sääli oli tällä hetkellä\nkuollut maan päällä. Toiselta puolen ojentuivat kasakkain peitset\nheidän selkäänsä kohden, toiselta puolen ruhjoivat noita onnettomia\nWurcelin kuulat, kartessit repivät heitä kappaleiksi ja uursivat\nvakoja heidän joukkoihinsa. He juoksivat, veressään kahlaten,\nkaatuivat, nousivat ja juoksivat jälleen, sillä heitä työnsi\neteenpäin kasakkain aalto ja tätä taas turkkilaisten ja tatarilaisten\ntulva.\n\nYhtäkkiä tuli vallihauta täyteen ruumiita, verta ja hiekkasäkkejä.\nSe oli vihdoin niin täynnä, että siitä saattoi käydä ja vihollinen\nryntäsikin sen yli.\n\nRykmentit tunkeutuivat eteenpäin toinen toisensa jäljessä. Tykkitulen\nvalossa saattoi nähdä, miten kasakkapäälliköt nuijalla ajoivat\nvalleja kohden yhä uusia joukkoja. Paras väki hyökkäsi Jeremin\nkortteereja ja joukkoja vastaan, Chmielnicki kun tiesi pahimman\nvastarinnan kohtaavan siellä. Siellä hyökkäsivät Siczin huonekunnat,\nniiden jäljissä Lobodan johdolla hirveät perejaslawilaiset, niiden\njäljessä taas tuli czerkassilainen, Woronczenkon komentama rykmentti.\nKarwowin rykmenttiä johti Kulak, Braclawin Neczaj, Humanin Stepka,\nKorsunin rykmenttiä Mrozowiecki. Mukana tulessa olivat niinikään\nkalnikilaiset ja Bialocierkiewin mahtava osasto, johon kuului\nviisitoistatuhatta miestä ja johti heitä itse Chmielnicki kuin\nmikäkin punainen paholainen, pannen leveän rintansa alttiiksi\nkuulalle. Hänellä oli leijonan kasvot ja kotkan-silmällään hän valvoi\nja järjesti kaikkea kesken kaaoksen, savun, sekasorron, teurastuksen,\nmellakan ja liekkien.\n\nHänen kasakkojensa jäljessä tulivat villit Donin kasakat. Kauempana\nseurasivat czerkassit, aseinaan puukot. Tuolla johti Tuhaj-bej\nnogailaista valiojoukkoaan, sen takana oli Subagazi bialogrodilaisine\ntatareineen. Tuolla tuli Kurdluk ja hänen mustanruskeat\nastrakanilaisensa, aseinaan jättiläiskokoiset jouset ja nuolet,\njoista jokainen oli melkein kuin peitsi. Nämä kaikki kulkivat niin\ntoistensa kintereillä, että takaa tulevien lämmin hengitys huohotti\nedellä käyville niskaan.\n\nKen saattaakaan sanoa, kuinka moni heistä kaatui ennenkuin he\nvihdoin pääsivät tuon vallihaudan luo, joka oli ahdettu täyteen\nvankien ruumiita. Mutta he saapuivat kuin saapuivatkin paikalle,\nkävivät haudan yli ja alkoivat pyrkiä valleille. Tuntui siltä kuin\ntuo tähtinen yö olisi ollut viimeinen tuomion yö. Tykit, joilla ei\nenää voinut ampua lähempinä olevia, syytivät karjuen ja lakkaamatta\ntultaan loitompana olevia rivejä kohden. Kranaatit piirtelivät\ntaivaalle tulisia kaaria, lentäen helvetillisesti kihisten ja\nmuuttaen pimeyden kirkkaaksi päiväksi. Saksalainen ja puolalainen\nratsuväki sekä niiden rinnalla ratsuilta astuneet ruhtinaan rakuunat\nvalelivat tulta ja lyijyä melkein suoraan kasakkain kasvoihin ja\nrintaan.\n\nNäiden ensimäiset rivit olisivat halunneet peräytyä, mutta eivät\npäässeet mihinkään, toiset kun takaa tunkivat päälle. Sentähden he\nnyt paikalla joutuivat kuoleman omiksi. Veri lainehti lätäkköinä\nryntääjien jalkojen alla. Vallit kävivät vähitellen liukkaiksi,\nsotamiesten jalat kompastelivat, he kaatuivat käsilleen ja\nsuulleen, kävivät kiinni valliin, nousivat, kaatuivat ja nousivat\njälleen, savun peittäminä, mustina noesta, ruumis täynnä iskuja,\nmutta halveksuen haavoja ja kuolemaa. Paikoittain taisteltiin\njo terä-aseilla. Sotamiehet olivat raivoissaan, miltei kuin\njärjettöminä, hampaat kiristyksissä, kasvot verisinä... Elävät\ntaistelivat surmattujen ja kuoleman kielissä kamppailevien värisevän\nmassan päällä. Komentoa ei enää saattanut kuulla, kaikki oli ainoaa\nhirveää huutoa, jonka seasta tuskin erotti ammunnan pauketta,\nhaavoitettujen ähkinää ja kranaattien sihinää.\n\nSäälitön jättiläistaistelu kesti tuntikausia. Vallin ympärille jo\nkasvoi toinen, ruumiista muodostunut valli, ehkäisten rynnistäjiltä\nluoksepääsyn. Suistolaiset hakattiin melkein kaikki maahan.\nPerejaslawin rykmentti makasi vallin ympärillä tuhottuna. Karwowin,\nBraclawin ja Humanin rykmentit olivat pahasti harventuneet,\ntoiset tunkeutuivat vielä eteenpäin, niitä kun takaa sysäsivät\nhetmanin henkivartiat, Rumelian turkkilaiset ja Urumbein tatarit.\nKuitenkin oli ryntääjien riveissä jo alkanut hämmennys, puolalainen\njalkaväki, saksalaiset ja rakuunat sitävastoin eivät olleet tähän\nasti vielä väistyneet tuumankaan vertaa. Läähättäen, kauttaaltaan\nveren peittäminä, täynnänsä taisteluvimmaa nämä hikisinä ja\nveren hajusta ikäänkuin mielettöminä ryntäsivät toinen toisensa\nohi vihollista kohden, niinkuin vimmaantuneet sudet rientävät\nlammaslaumaa kohden. Samassa iski Chmielnicki vielä toisen kerran\nensimäisten rykmenttiensä jäännöksillä ja tähän asti koskemattomalla\nbialocierkiewiläisten tatarien, turkkilaisten ja tsherkassien\njoukolla.\n\nTykit valleilla herkesivät nyt jyrisemästä ja kranaatit\nleimahtelemasta. Vain teräaseet kalskuivat pitkin koko läntisen\nvallin pituutta. Melu oli alkanut uudelleen. Vihdoin vaikeni ammunta\nja pimeys peitti taistelevat.\n\nYksikään silmä ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Hämärässä\nvain liikkui jotakin aivan kuin jonkin hirviön jättiläisruumis\nolisi kuolon kouristuksissa hytkähdellyt. Huudoistakaan ei enää\nvoinut päättää, kaikuvatko ne ilmoille voitonriemusta vaiko\nepätoivosta. Hetkittäin vaikenivat nekin ja silloin saattoi kuulla\nyhden ainoan jättiläisvoihkinan, joka tuli kaikilta tahoilta, maan\nalta, maan päältä, ilmasta, yhä korkeammalta ja korkeammalta,\nikäänkuin jotkut sielut valittaen olisivat liitäneet pois kauhealta\ntaistelutantereelta.\n\nNäitä pysähdyksiä kesti kuitenkin vain lyhyeltä ja niiden jäljestä\ntuntui melu ja ulvonta vieläkin kauheammalta, kiihtyen korinaksi ja\nääneksi ja ei enää muistuttanut mitään inhimillistä.\n\nÄkkiä kajahti jälleen kiväärin ammunta: eversti Machnicki toi jälellä\nolevan jalkaväen uupuneiden avuksi. Kasakkain takimmaisissa riveissä\nalettiin nyt peräytymisen merkiksi toitottaa torvia. Taistelu\npysähtyi hetkeksi, kasakkajoukot etääntyivät muutaman sadan askeleen\npäähän valleista ja asettuivat omien tykkiensä suojaan. Ei kuitenkaan\nollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Chmielnicki jo taasen kolmannen\nkerran ajoi joukkonsa hyökkäykseen.\n\nMutta nyt ilmaantui vallille itse ruhtinas Jeremi ratsunsa selässä.\nHänet oli helppo tuntea, sillä hetmanin lippu ja hevoshäntämerkki\nliehuivat hänen päänsä päällä ja hänen edessään ja takanaan\nkannettiin muutamia kymmeniä loimuavia soihtuja. Heti tähtäsivät\nviholliset tykit häneen, mutta tottumattomat tykkimiehet ampuivat\nliian kauas, aina Gnieznan taa ja ruhtinas Jeremi jäi tyynenä\nkatselemaan lähestyviä pilviä...\n\nKasakat hiljensivät kulkuaan ikäänkuin näky olisi hurmannut heidät.\n\n— Jarema, Jarema! kävi hiljainen hyminä läpi syvien rivien kuin\ntuulen humina.\n\nSeisoessaan siinä veristen valojen keskellä vaikutti tuo kauhea\nruhtinas joltakin kansantarun jättiläiseltä. Siksipä kävikin väristys\nläpi uupuneiden jäsenten ja kädet tekivät ristinmerkkejä, mutta\nruhtinas seisoi yhä koskemattomana.\n\nNyt heilautti hän kullattua nuijaansa ja samassa humahti taivaalle\npahaa ennustava kranaattien lintuparvi, pudoten keskelle seuraavia\nrivejä. Joukko kiemurteli kuin mikäkin kuolettavasti haavoitettu\nlohikäärme ja kauhun huuto kulki hyökkäysaallon toisesta päästä\ntoiseen.\n\n— Juosten, juosten, kuului kasakkapäällikköjen ääni.\n\nMusta hyökkäysjoukko kiiti valleja kohden, toivoen niistä suojaa\nkranaatteja vastaan. Se ei kuitenkaan ollut, ehtinyt kulkea\npuoltakaan matkaa, kun ruhtinas, jonka yhä saattoi nähdä kauas,\nkääntyi hiukan länttä kohden ja jälleen heilautti kullattua nuijaansa.\n\nTämän merkin saatuansa alkoi ratsuväki pujotella esiin lammikon\nja vallin välitse ja silmänräpäyksessä se jo oli tasangon\nreunalla. Kranaattien valossa saattoi hyvin nähdä Skrzetuskin\nja Zacwilichowskin husaarien jättiläiskokoiset hahmot, Kuszelin\nja Wolodyjowskin rakuunat ja Rostworowskin johtamat tatarit.\nNiitä seurasi yhä uusia joukkoja, hovikasakoita ja Bychowiecin\nvalakialaiset. Ei yksin Chmielnicki, vaan viimeinen kuormarenkikin\nhänen kasakkainsa joukosta huomasi tällä hetkellä, että uljas\nruhtinas oli päättänyt lähettää koko ratsuväkensä vihollisen sivustaa\nvastaan. Kasakkain riveissä toitotettiin torvia peräytymisen merkiksi.\n\n— Rintaman muutos! huudettiin pelästyneesti.\n\nSamassa koetti kuitenkin Chmielnickikin, suojellakseen itseään\nratsuväkeä vastaan, muuttaa joukkojensa rintamaa. Siihen ei\nkuitenkaan enää ollut aikaa. Ennenkuin hän ehti saada rivit uuteen\njärjestykseen, hyökkäsivät niitä kohden ruhtinaan lippukunnat\nkuin siivillä liitäen, lentäen ja huutaen \"lyö, surmaa\", liput\nlepattivat, husaarisulat suhisivat ja rautaiset varustukset\nkalskuivat. Husaarit työnsivät keihäänsä vihollisseinään ja\nryntäsivät itse perässä kuin hirmumyrsky, kaataen ja murskaten\nkaikki tieltään. Ei mikään inhimillinen voima, käsky tai johtaja\nkyennyt enää pidättämään jalkajoukkoja, joita vastaan ensimäinen\nrynnäkkö oli kohdistunut. Villi pakokauhu valtasi hetmanin\nvaliokaartin, bialocierkiewiläiset heittivät tykkinsä, pyssynsä,\npeitsensä, viikatteensa, nuijansa, sapelinsa ja pakenivat, suojaten\npäätään käsillään, mielettömässä kauhussa ja eläimellisesti ulvoen\ntakanapäin seisovia tatarilaisosastoja kohden. Tatarit ottivat heidät\nkuitenkin vastaan nuolisateella ja niin kääntyivät he sivullepäin\nja juoksivat vankkurileirin syrjää pitkin, ollen jalkaväen ja\nWurcelin tykkien tulen alaisina. Tänä aikana peittyi maa sellaisilla\nruumisröykkiöillä, että toinen kaatui suorastaan toisen päälle.\n\nSilloin rynnisti Tuhaj-bej Zubagazin ja Urun-murzan avustamana\nvimmatusti husaarien hyökkäystä vastaan. Hän tosin ei uskonut\nvoivansa sitä murtaa, mutta hän toivoi voivansa edes hetkeksi\npysäyttää sen, jotta silistrialaiset ja rumelialaiset janitsharit\nehtisivät järjestyä neliöihin ja bialocierkiewiläiset toipua\nensimäisestä pelästyksestään. Hän kiidätti nyt umpimähkään eteenpäin\nensimäisessä rivissä, ei päällikkönä, vaan yksinkertaisena tatarina,\nja löi ja hakkasi yhdessä muiden kanssa. Nogailaisten käyrät sapelit\nkalskahtelivat panssareita ja haarniskoja vastaan, mutta sotilaitten\nulvona kuului yli kaikkien muiden äänien. Kuitenkaan ei heidän\nvastarintansa tuntunut auttavan. Rautaisten ratsastajien hirvittävien\niskujen työntäessä ja tunkiessa heitä janitshareja kohden, pitkien\nmiekkojen kolhiessa he, viskattuina satulasta ja tallattuina kuin\nmyrkylliset raadot, puolustivat itseään niin vimmatusti, että\nhusaarien hyökkäys todellakin pysähtyi. Tuhaj-bej rynnisti kuin\ntuhoava tuli ja nogailaiset kiitivät hänen vierellään niinkuin sudet\nkäyvät naarassuden rinnalla.\n\nHeidän oli kuitenkin väistyminen ja yhä tiheämpään heitä kaatui.\nKentältä kuuluvat Allah-huudot ilmaisivat janitsharien asettuvan\njärjestykseen, kun raivoisan Tuhaj-bejn kimppuun äkkiä hyökkäsi\nSkrzetuski, läjähyttäen häntä miekallaan. Nähtävästi ei ritari\nkuitenkaan ollut taudin jälkeen vielä saanut kaikkia voimiaan\ntakaisin, tai ehkäpä Damaskoksessa taottu kypärinsilmikko\npidätti häntä, joka tapauksessa ponnahti miekan terä päästä ja,\niskien rautakypärään, katkesi pieniksi palasiksi. Tuhaj-bejn\nsilmät pimenivät kuitenkin samalla, hän pysäytti hevosensa ja\nkaatui nogailaisten käsiin, jotka kaappasivat päällikön mukaansa\nja lähtivät, kauheasti huutaen, kiitämään pois kuin sumu,\njota tuuli hajoittaa. Kaikki ruhtinaan ratsujoukot olivat nyt\nrumelialaisia, silistrialaisia ja janitshareja sekä turkulaistuneita\nserbialaisjoukkoja vastassa. Yhdessä janitsharien kanssa muodostivat\nnämä mahtavan neliön ja vetäytyivät verkalleen pitkine keihäineen,\npeitsineen, pertuskoineen ja tikareineen vankkurileiriä kohden,\nrintama musketteineen vihollisiin päin kääntyneenä.\n\nPanssaroidut rakuuna- ja hovi-kasakkarykmentit hyökkäsivät\nkuin vihuri niitä vastaan ja kaikkein ensimäisenä kulkivat\ntömisten ja helistäen Skrzetuskin husaarit. Itse ryntäsi hän\numpimähkään ensimäisessä rivissä ja hänen rinnallaan herra\nLonginus inflantilaisen hevosensa selässä, käsissään kauhea\nkallonhalkaisijamiekkansa.\n\nPunainen tulinauha lensi neliön toiselta ääreltä toiselle, kuulat\nvinkuivat ratsastajien korvissa, siellä täällä voihkaisi joku mies\ntai kaatui hevonen. Ratsuväen linja jo taittuu, mutta he vain\nkiitävät eteenpäin. He pääsevät lähelle ja kuulevat janitshaarien\nhevosten korskeen ja läähätyksen, neliö vetäytyy vieläkin\nahtaammalle, jäntereisten käsien kannattamien peitsien muuri nousee\nraivokkaita ratsuja vastaan ja yhtä monta kuin siinä on peitsen\nterää, yhtä monta on ritareja kuolemaa vastassa.\n\nÄkkiä syöksee jo muuan jättiläiskokoinen husaari hillittömässä\nvauhdissa neliön seinään, hetken perästä näkyvät ilmassa\njättiläiskokoisen hevosen kaviot ja heti senjälkeen ovat ritari ja\nratsu keskellä tiivistä miesjoukkoa, murskaten peitsiä, kaataen\nmiehiä, tallaten ja tuhoten mitä eteen sattuu.\n\nNiinkuin kotka hyökkää valkoisten peltokanojen parveen ja nämä,\nsulloutuneina pelokkaaksi keräksi joutuvat raatajan saaliiksi, joka\nrepii niitä sekä kynsillään että nokallaan, niin hyökkäsi herra\nLonginus Podbipientakin keskelle vihollisparvea ja temmelsi siellä\nmiekkoineen. Ei pilvenpatsas saa nuoressa, tiheässä metsässä aikaan\nsellaista hävitystä kuin hän janitsharien ahtaalle järjestäytyneessä\njoukossa. Kauhea hän oli. Hänen vartalonsa kasvoi siinä luonnottoman\nkokoiseksi, hänen hevosensa muuttui jonkinlaiseksi lohikäärmeeksi,\njonka sieraimista suitsusi tulta, ja miekka hänen kädessään kävi\nikäänkuin kolminkertaiseksi. Jättiläiskokoinen Aga-Kislarbeg hyökkäsi\nhänen kimppuunsa, mutta lyötiin kahdeksi kappaleeksi. Turhaan\nkäyvät yhä voimakkaammat miehet ojentamaan kätensä häntä vastaan\nja työntämään peitsiään häntä kohden — he kuolevat Paikalle kuin\nukkosen iskeminä. Mutta hän vain tallaa heitä, tunkeutuen pahimpaan\nahdinkoon ja niinkuin tähkät kaatuvat viikatteen edestä, niin jää\nhänenkin käsialoilleen tyhjä jälki. Hänen ympärillään kuuluu kauhun\nääntä, voihkinaa, raudan helinää pääkalloja vastaan ja ratsun\nhirvittävää läähätystä.\n\n— Katso, katso! kuuluu pelästyneitä ääniä.\n\nSamassa tunkeutuivat Skrzetuskin rautaiset husaarit sisään\nliettualaisen avaamasta portista. Neliön seinät halkesivat niinkuin\nhajoavan talon seinät ikään ja janitsharijoukot heittäytyivät pakoon\njoka taholta.\n\nJa jo olikin aika, sillä Zubagazyn johtamat nogailaiset palasivat\nkuin verenhimoiset sudet takaisin taisteluun ja toiselta puolen\ntuli Chmielnicki, koottuaan bialocierkiewiläiset janitsharien\navuksi. Nyt meni kuitenkin kaikki sekaisin. Kasakat, tatarilaiset,\nturkkilaisserbialaiset ja janitsharit pakenivat mitä suurimmassa\nepäjärjestyksessä vankkurileiriään kohden, tekemättä vähintäkään\nvastarintaa. Ratsuväki ajoi heitä kintereillä takaa, hakaten\neteensä umpimähkään. Joka ei tuhoutunut ensimäisen iskusta, kuoli\nseuraavan miekasta. Takaa-ajo oli niin vimmattu, että lippukunnat\njoutuivat keskelle pakenevien takarivejä. Sotamiesten kädet puutuivat\nhakkaamisesta, joukot heittivät aseensa, lippunsa, lakkinsa,\nvieläpä viittansakin. Janitsharien valkoiset päähineet peittivät\nkentän kuin lumi. Koko Chmielnickin oivallinen väki, jalkamiehet,\nratsuväki, tykistö ja tatarilaisten sekä turkkilaisten apujoukot\nmuodostivat yhden ainoan järjestymättömän massan. Kaikki olivat\nsuunniltaan, mielettöminä ja kauhusta sokeina. Sadottain vihollisia\njuoksi pakoon yhtä ainoaa upseeria. Lyötyään jalkaväen ja tatarit,\njatkoivat husaarit tuhotekoa ja senjälkeen lähtivät rakuunat ja\nkeveät lippukunnat kilpailemaan hävittämistyössä. Heidän johtajansa\nWolodyjowski ja Kuszel vahvistivat yhä joukoissaan varmuutta siitä,\nettä Puolan onnettomuudet nyt olivat loppuneet. Suurena lätäkkönä\npeitti veri kauhean taistelukentän, kulisten kuin vesi hevosten\nkavioiden voimakkaista lyönneistä ja pärskyen ritarien aseille ja\nkasvoihin.\n\nPakenevat joukot pysähtyivät vasta leirissä vankkurien keskelle,\nsitten kun ruhtinaan ratsuväki jo oli torventoitotuksilla kutsuttu\ntakaisin.\n\nRatsuväki palasi laulaen ja iloisesti huudellen sekä laskien\nhöyryävillä sapeleillaan tienvarteen kaatuneita vihollisten ruumiita.\nKukapa kuitenkaan olisi saattanut yhdellä silmäyksellä arvioida\ntappion määrää, kuka laskea niitä kaikkia, kun pelkästään vallin\nluona jo oli päälletysten pinottuja ruumiita miehen korkeudelta.\nSotilaat olivat verihöyryistä ja hiestä aivan kuin nokisina. Onneksi\nnousi lammikkojen puolelta voimakas tuuli, joka puhalsi katkut\nvihollisen telttoja kohden.\n\nNäin loppui hirveän Jareman ja Chmielnickin ensimäinen kohtaus.\n\nMutta hyökkäys ei vielä ollut lainkaan lopussa, sillä samaan aikaan\nkun Wisniowiecki torjui leirin oikeaa siipeä vastaan tähdättyjä\nryntökarkauksia, oli Burlaj vasemmalla siivellä jo saamaisillaan\nhaltuunsa vallitukset. Kierrettyään hiljaa Dnieperin takaisine\njoukkoineen kaupungin ja linnan, ryntäsi hän itäiselle lammikolle\nja uhkasi Firlejn osastoa. Siellä sijaitseva unkarilainen jalkaväki\nei voinut kestää hyökkäystä, vallit lammikon luona kun eivät vielä\nolleet valmiit, ja ensimäinen lipunkantaja lippukuntineen karautti\npakoon ja hänen perässään koko rykmentti. Burlaj kiiti nyt keskustaa\nvastaan ja hänen kintereillään seurasi pidättymättömänä tulvana\ndnieperintakaisia kasakoita. Voitonhuudot kuuluivat aina leirin\nvastakkaiseen päähän asti. Pakenevia unkarilaisia ahdistavat kasakat\nlöivät nyt pienen ratsuosaston, valloittivat muutamia tykkejä ja\npääsivät jo aivan likelle Belzinkastellaanin osastoa, kun herra\nPrzyjemski muutamien saksalaisten komppaniojen kanssa ehti avuksi.\nTyönnettyään lipunkantajan ratsailta, tempasi hän käteensä lipun\nja heittäytyi, lippua heiluttaen, vihollisen päälle. Saksalaiset\npuolestaan iskivät lujasti kasakkaparveen. Syntyi kauhea käsikähmä,\njossa yhdeltä puolen Burlajn joukkojen vimma ja masentava ylivoima ja\ntoiselta puolen kolmenkymmenvuotissodan aikaisten vanhain jalopeurain\nurheus kilpailivat keskenään. Turhaan Burlaj ryntäsi kuin mikäkin\nhaavoitettu metsäsika tiheimpään taistelijain joukkoon. Ei kasakkain\nkuolemanhalveksinta enempää kuin heidän itsepäisyytensä voinut\npidättää rynnistäviä saksalaisia, jotka kävivät kuin muuri eteenpäin,\ntunkien vihollisen paikaltaan valleille asti, harventaen sen rivejä,\nja vihdoin puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen heittivät sen\nvallin taakse. Herra Przyjemski, kauttaaltaan veren peittämänä, oli\nensimäinen, joka pystytti lippunsa puolivalmiille vallille.\n\nKauhea oli nyt Burlajn asema, sillä hänen täytyi vetäytyä takaisin\nsamaa tietä, jota hän oli tullutkin, ja kun Jeremi juuri äsken\noli tuhonnut oikeaa siipeänsä vastaan hyökänneet viholliset, niin\nsaattoi hän nyt helposti katkaista koko Burlajn osaston. Tämän avuksi\ntuli kyllä Mrozowiecki korsunilaisine kasakkoineen, mutta samassa\nilmestyi paikalle myöskin herra Koniecpolskin husaariväki, johon\nyhtyi janitshareja vastaan tekemältään hyökkäysretkeltä palannut\nSkrzetuski. Molemmat katkaisivat Burlajn tähän asti järjestyksessä\ntapahtuneen peräytymisen.\n\nYhdellä ainoalla ryntäyksellä saattoivat he hänen joukkonsa\nepäjärjestykseen ja silloin alkoi hirveä teurastus. Kasakoilla,\njoilta tie heidän leiriinsä oli suljettu, oli nyt avoinna vain\nkuoleman tie. Muutamat heistä puolustautuivat armoa pyytämättä,\npienissä ryhmissä vimmatusti tai yksitellen, toiset taas ojentelivat\nturhaan käsiään ratsumiehiä kohti, jotka kiitivät eteenpäin\ntaistelutannerta kuin myrskytuuli. Alkoi takaa-ajo ja kilparatsastus,\nmieskohtainen taistelu ja rotkoihin kätkeytyneiden vihollisten\netsiminen. Jotta saataisiin taistelukenttä valaistuksi alettiin\nvalleilta heitellä sytytettyjä tervalaatikkoja, jotka lentelivät\nkuin tuliset meteorit. Niiden punaisessa valossa tuhottiin loput\ndnieperintakaisista kasakoista.\n\nVihollisen avuksi riensi vielä Subagazi, joka sinä päivänä suoritti\nurheuden ihmeitä. Krasnostawin starosta, kuuluisa Marek Sobieski\npysäytti hänet kuitenkin heti paikalla niinkuin leijona kaataa\nvillin puhvelin. Burlaj huomasi siis, ettei hänellä ole mistään\nodotettavissa pelastusta, mutta hän rakasti kasakkakunniaansa\nenemmän kuin elämäänsä, siksi ei hän hakenutkaan pelastusta. Toiset\npakenivat pimeään, piiloittautuivat rotkoihin tai värjöttivät\nratsujen kavioiden välissä — hän yhä hakemalla haki vihollisia, hän\niski kuoliaaksi herra Dombekin, herra Rusieckin ja nuoren leijonan,\npoikasen herra Aksakin, saman, joka Konstantinowin luona oli\nsaavuttanut kuolemattoman maineen. Sitten surmasi hän herra Sawickin,\nsenjälkeen, yhdellä kertaa lyöden maahan, kaksi siipiselkäistä\nhusaaria ja vihdoin, nähdessään suurikokoisen aatelismiehen, joka\naarniohärän tapaisella mylvinnällä riensi taistelutantereelle, hän\nhyökkäsi tätä kohti kuin salaman välähdys.\n\nHerra Zagloba — hän se näet oli — mylvähti kauhusta vieläkin\nlujemmin ja käänsi heti hevosensa pakoon. Hiusten jäännökset hänen\npäässään nousivat pystyyn, mutta kekseliäisyyttään hän ei kadottanut.\nOvelat juonet risteilivät salamoina hänen aivoissaan ja hän karjui\ntäyttä kurkkua:\n\n— Hyvät herrat, joka uskoo Jumalaan...\n\nMyrskytuulena hän kiiti tiheimpään ratsastajaryhmään. Mutta Burlaj\nkarautti kuin ammuttu nuoli häntä kohden sivulta. Herra Zagloba sulki\nsilmänsä ja hänen päässänsä humisi:\n\n— Minä heitän henkeni, minä ja kirppuni!\n\nJo kuuli hän takanaan hevosen korskuvan ja huomasi, ettei kukaan tule\nhänen avukseen. Pakeneminen on mahdotonta, ei mikään muu kuin hänen\noma kätensä voi pelastaa häntä Burlajn kynsistä.\n\nÄärimmäisen hädän hetkellä, jo melkein kuolinkamppauksen alkaessa,\nmuuttuivat hänen epätoivonsa ja kauhunsa yhtäkkiä vimmaksi. Hän mylvi\nniin kauheasti, ettei aarniohärkäkään olisi vetänyt vertoja hänelle,\nja pidätellen hevostansa hän kääntyi vastustajaansa kohti.\n\n— Sinä ajat takaa Zaglobaa! huusi hän, heiluttaen kohotettua\nsapeliaan.\n\nSamassa heitettiin taasen valleilta palavia soihtuja. Hetkiseksi\nvalkeni yö, Burlaj huomasi hänet ja hämääntyi.\n\nHän ei ollut hämääntynyt kuullessaan hänen nimensä, sillä sitä ei hän\nollut milloinkaan kuullut, vaan tuntiessaan hänet samaksi mieheksi,\njota hän Bohunin ystävänä äskettäin oli pitänyt vieraanaan Jampolissa.\n\nJuuri tuo onneton hämäännyksen hetki tuhosi kuitenkin kasakkaan\nmiehuullisen johtajan, sillä ennenkuin hän taas oli päässyt\ntointumaan, löi Zagloba häntä ohimoon ja kaatoi hänet ainoalla\niskulla hevosen selästä.\n\nTämä tapahtui koko sotajoukon nähden. Husaarien iloiseen\nmeluun vastasi kasakkain hämmästyksen huuto. Nähdessään vanhan\nMustanmeren-leijonan kuolevan kadottivat kasakat viimeisenkin\nrohkeutensa ja luopuivat kaikesta vastarinnasta. Kaikki, joita ei\nSubagazi ollut pelastanut pälkähästä, tuhoutuivat viime mieheen asti\nsillä vankeja ei tänä kauheana yönä otettu ensinkään.\n\nKrasnostawin starostan ja kevyen ratsuväen takaa-ajamana kiirehti\nSubagazi leirille. Ryntäys oli torjuttu kautta koko vallilinjan. Vain\nkasakkaleirin lähettyvillä taisteli vielä vihollista takaa-ajamaan\nlähetetty ratsuväki.\n\nVoitonriemun ja ilon huuto raikui kauttaaltaan kaikkialla\npiiritettyjen leirissä. Veren, hien ja tomun peittämät sotamiehet\nseisoivat, mustinaan ruudinsavusta, vielä vimmatun näköisinä,\notsa rypyssä, tuli silmissä aseihinsa nojaten, raskaasti vetäen\nilmaa keuhkoihinsa ja valmiina lähtemään uudestaan taisteluun,\njos niiksi tulisi. Vähitellen palasi myöskin ratsuväki veriseltä\nniitoltaan, senjälkeen ratsasti itse ruhtinas taistelukentälle ja\nhänen seurassaan ylipäälliköt, valtakunnan lipunkantaja ja herra\nMarek Sobieski sekä herra Przyjemski. Koko tuo loistava seurue kulki\nverkalleen pitkin vallien syrjää.\n\n— Eläköön Jeremi! huusi sotajoukko. — Eläköön meidän isämme.\n\nRuhtinas otti kypärän päästään ja taivutti päätään ja\nkomentonuijaansa joka suunnalle.\n\n— Kiitän teitä, hyvät herrat, kiitän teitä, lausui hän sointuvalla,\nvoimakkaalla äänellä.\n\nSitten hän kääntyi herra Przyjemskin puoleen.\n\n— Tuo vallihauta on liian iso, sanoi hän.\n\nPrzyjemski nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.\n\nJa voittoisat johtajat ratsastivat läntiseltä lammelta itäiselle,\ntarkastaen taistelukenttää, vammoja, mitä vihollinen oli saanut\naikaan valleissa ja itse valleja.\n\nHeti ruhtinaan seurueen lähdettyä liikkeelle olivat sotamiehet\ninnostuksen vallassa, ja ilosta huutaen nostaneet herra Zagloban\nkäsilleen ja kantoivat häntä nyt leiriin päivän suurimpana\ntriumfaattorina. Kaksikymmentä tukevaa kättä piteli ilmassa\nsoturin mahtavaa ruhoa, mutta itse soturi heilutteli tasapainon\nylläpitämiseksi punaisena ja hikisenä käsiään ja huusi täyttä kurkkua.\n\n— Hei, kyllä sille pippuria annoinkin. Tahallani olin ensin\nlähtevinäni pakoon, tahdoin näet houkutella hänet perässäni.\nMutta tästäpuoleen ei enää Burlaj, senkin lurjus, teekään meille\nkonstejaan. Mitäs, täytyihän minun näyttää esimerkkiä nuoremmille...\nVarovasti, Jumal' avita, sillä muuten pudotatte tästä vielä ja\ntallaatte minut jalkoihinne. Pitäkää vain hyvin kiinni, kyllä tässä\nonkin pitelemistä... Oli... oli minulla hänestä aika työ, sen saatte\nuskoa. Mokomatkin konnat... mikä lurjus hyvänsä asettuu nykyään\naatelismiestä vasaan! Mutta kyllä on palkkansa saanut. Varovasti,\nlaskekaa nyt jo, piru vie, maahan!\n\n— Eläköön, eläköön! huusi aatelisto.\n\n— Viekäämme hänet ruhtinaan luo, toistivat muut.\n\n— Eläköön! Eläköön!\n\nMutta zaporogien hetmani mylvi leiriin saavuttuaan kuin villi,\nhaavoittunut peto, repi viittaa rinnallaan ja raateli kasvojaan.\nTuhosta pelastuneet upseerit seisoivat mykkinä hänen ympärillään,\nsaamatta suustaan lohdutuksen sanaa. Hetmani riehui kuin\nmielipuolena, hänen huulillaan kuohui vaahto, hän hakkasi jalkojaan\nmaahan ja repi molemmin käsin hiuksiaan.\n\n— Missä ovat rykmenttini, missä ovat kasakkani? toisteli hän\nkäheällä äänellä. — Mitä sanoo khani, mitä sanoo Tuhaj-bej? Jättäkää\nminut Jareman käsiin, antakaa hänen panna minut paaluun.\n\nPäälliköt vaikenivat synkkänä.\n\n— Miksi ennustivat minulle noita-akat voittoa? huusi hetmani\nmylvien. — Leikatkaa noidilta kaulat poikki! Miksi he minulle\nsanoivat, että otan Jareman vangiksi?\n\nTavallisesti vaikenivat päälliköt leijonan karjunan kaikuessa\nleirissä, mutta nyt, kun leijona oli voitettu ja maahan syösty, kun\nonni näytti hänet pettäneen, kävivät he julkean rohkeiksi.\n\n— Sinä et kestä Jaremaa vastaan, mutisi Stepka synkkänä.\n\n— Tuhoat sekä meidät että itsesi, virkkoi Mrozowicki.\n\nHetmani syöksähti tiikerinä heitä kohti.\n\n— Kuka vei teidät Keltaisten Vetten yli, kuka sai Korsunin, kuka\nPilawcen voiton?\n\n— Sinä! sanoi karskisti Woronczenko, — mutta Wisniowiecki ei\nollutkaan siellä.\n\nChmielnicki tarttui tukkaansa.\n\n— Minä olin khanille luvannut täksi yöksi majan linnassa! ulvoi hän\nepätoivoissaan.\n\nSiihen vastasi Kulak:\n\n— Se voi sinulle maksaa pääsi, kun menet tekemään sellaista\nlupausta. Varo nyt päätäsi, ettei se putoa. Mutta meitä älä aja\nrynnistykseen, meitä älä tuhoa, meitä, Jumalan orjia. Piiritä ljahit,\nkäske luoda vallitukset tykkien alle, muuten paha sinut perii.\n\n— Paha sinut perii! toistivat synkät äänet.\n\n— Teidät paha perii... vastasi Chmielnicki.\n\nJa niin he keskustelivat, uhkaillen toisiaan kuin ukkosilma...\nVihdoin heittäytyi Chmielnicki lammasnahkapinkan päälle, joka\nmuodosti divaanin teltan nurkassa.\n\nPäälliköt seisoivat hänen ympärillään, päät riipuksissa, pitkän aikaa\nvaieten. Vihdoin nosti hetmani päänsä ja huudahti käheästi:\n\n— Viinaa!\n\n— Et saa juoda! ärjähti Wychowski, — khani voi lähettää noutamaan\nsinua.\n\nKhani istui sillaikaa puolalaisen penikulman päässä taistelukentältä,\nlainkaan tietämättä mitä oli tapahtunut. Kun yö oli tyyni ja lämmin,\nistui hän telttansa edessä mullojen ja agojen keskellä, odottaen\ntietoja ja kuluttaen aikaansa syömällä taateleja hopealautaselta\nvierellään. Tuontuostakin katsahti hän kiiluvalle taivaalle ja lausui:\n\n— Mahomet Rozullah!\n\nYhtäkkiä kiidätti vaahdon peittämän hevosen selässä paikalle\nZubagazi, hengästyneenä ja kauttaaltaan veren tahrimana. Hän astui\nalas satulasta, läheni nopeasti khania, kumarsi syvään ja odotti\nkysymystä.\n\n— Puhu, sanoi khani, suu täynnä taateleja. Sanat polttivat liekkeinä\nZubagazin huulia, mutta hän ei uskaltanut puhua ilman tavallisia\narvonimiä ja niin hän alkoi, kaiken aikaa kumarrellen, seuraavaan\ntapaan:\n\n— Kaikkein hordain mahtavin khani, Mahometin jälkeläinen, itsenäinen\nhallitsija, viisas herra, onnellinen herra, idästä länteen asti\nsiunatun puun herra, kukkivan puun herra...\n\nKhani teki kädenliikkeen ja keskeytti hänet. Nähdessään Zubagazin\nkasvot verissä ja hänen silmissään tuskan ja epätoivon, hän\nsylkäisi taatelit puoleksi pureskeltuina suustaan käteensä ja\nojensi ne yhdelle mulloista, joka otti ne vastaan erityisenä\nsuosionosoituksena, ja alkoi niitä heti syödä. Khani virkkoi nyt:\n\n— Puhu nopeasti, Subagazi, ja viisaasti. Onko uskottomien leiri jo\nvalloitettu?\n\n— Jumala ei sitä sallinut.\n\n— Puolalaisetko?\n\n— He ovat voittaneet.\n\n— Entä Chmielnicki?\n\n— Lyöty.\n\n— Entä Tuhaj-bej?\n\n— Haavoittunut.\n\n— Jumala on yksi, sanoi khani. — Montako uskovaista on mennyt\nparatiisiin?\n\nZubagazi nosti silmänsä taivasta kohden ja teki verisellä kädellään\nviittauksen tähtiä kohti.\n\n— Niin monta kuin on noita valoja tuolla Allahin jalkain juuressa,\nsanoi hän juhlallisesti.\n\nKhanin leveät kasvot mustenivat: viha valtasi hänet.\n\n— Missä on tuo koira? kysyi hän, — joka lupasi minulle, että tänä\nyönä saamme nukkua linnassa? Missä on se myrkyllinen käärme, jota\nJumala tallaa minun jalallani? Tulkoon eteeni ja tehköön tilin\nhävyttömistä lupauksistaan.\n\nMuutamat murzat kiiruhtivat heti hakemaan Chmielnickiä. Khani tyyntyi\nkuitenkin vähitellen ja lausui lopuksi:\n\n— Jumala on yksi.\n\nSitten kääntyi hän Zubagaziin päin:\n\n— Zubagazi, sanoi hän, — kasvosi ovat veressä. — Se on uskottomien\nverta, vastasi soturi.\n\n— Kerro miten olet sen vuodattanut ja ilahuta korviamme uskovaisten\nurheudella.\n\nZubagazi kertoi laajalti koko taistelusta, ylistäin Tuhaj-bein,\nGalgan ja Nuradinin urheutta. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta\nChmielnickiä, kehuen häntä samoin kuin muitakin ja esittäen\ntappion syyksi vain Jumalan tahdon ja uskottomien hurjuuden. Eräs\nyksityiskohta hänen kertomuksestaan erityisesti hämmästytti khania,\nse nimittäin, että tatareihin ei ollut taistelun alussa ensinkään\nammuttu ja että ruhtinaan ratsuväki hyökkäsi heidän päällensä vasta\nsilloin, kun he sulkivat siltä tien.\n\n— Allah, he eivät tahtoneet käydä sotaa minua vastaan, sanoi khani,\n— mutta nyt on liian myöhäistä.\n\nNiin asia todella olikin. Ruhtinas Jeremi oli taistelun alussa\nkieltänyt ampumasta tatareihin, koska hän tahtoi istuttaa sotamiehiin\nuskon, että khanin kanssa jo oli alettu keskustella ja että hordat\novat vain näön vuoksi rahvaan puolella. Vasta myöhemmin Jeremin\njoukot asianhaarain pakosta ryhtyivät otteluun tatarien kanssa.\nKhani nyökäytteli päätään, miettien tällä hetkellä, eikö vielä olisi\nparasta kääntää aseet Chmielnickiä vastaan. Samassa kuitenkin itse\nhetmani saapui hänen eteensä. Chmielnicki esiintyi jo rauhoittuneena\nja lähestyi pää pystyssä, katsoen rohkeasti khania silmiin. Hänen\nkasvoillaan kuvastui oveluus ja rohkeus.\n\n— Astu lähemmä, petturi, sanoi khani.\n\n— Luoksesi tulee kasakkahetmani eikä petturi, uskollinen\nliittolainen, jota olet luvannut auttaa onnettomuudessakin eikä vain\nonnessa.\n\n— Mene, vietä yösi linnassa, mene ja vedä hiuksista esiin vallien\ntakaa ljahit, jotka olet minulle luvannut.\n\n— Kaikkein hordain suuri khani, vastasi Chmielnicki lujalla äänellä,\n— sinä olet mahtava ja sulttaanin rinnalla mahtavin maanpäällä. Sinä\nolet viisas ja väkevä, mutta voitko joutsestasi ampua nuolen aina\nlikelle tähtiä asti tai voitko mitata meren syvyyden?\n\nKhani katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n— Et voi, sanoi yhä ääntään korottaen Chmielnicki. — Samoin en\nminäkään voinut mitata Jareman kaikkea ylpeyttä ja röyhkeyttä.\nSaatoinko ajatella, ettei hän pelkää sinua, khania, että hän ei\nnöyrry sinut nähdessään eikä kumarra sinua, vaan kohottaa röyhkeästi\nkätensä sinua vastaan, vuodattaa soturiesi verta ja herjaa sinua,\nmahtava hallitsija, sinua, aivan kuin mitäkin viimeistä murzaisi\njoukossa. Jos minä olisin uskaltanut niin ajatella, niin olisin\nloukannut sinua, jota kunnioitan ja rakastan.\n\n— Allah, sanoi khani yhä enemmän hämmästyneenä.\n\n— Mutta sen minä sinulle sanon, lausui Chmielnicki edelleen, yhä\nvarmempana korostaen ääntään ja kohottaen niskaansa yhä ylpeämpään\nasentoon, — sinä olet suuri ja mahtava. Idästä länteen asti\nkumartavat kansat ja hallitsijat sinua ja kutsuvat sinua leijonaksi,\nvain Jarema ei lankea kasvoilleen sinun eteesi. Jos siis et tuhoa\nhäntä, jollet taivuta hänen niskaansa ja istu satulaan hänen\nselkäänsä, niin sinun mahtavuutesi on turha ja maineesi mitätön,\nsillä maailma tulee sanomaan, että ainoastaan ljahilainen ruhtinas\non herjannut Krimin hallitsijaa, saamatta siitä rangaistusta, tulee\nsanomaan, että hän on suurempi ja mahtavampi kuin sinä...\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Murzat, agat ja mullat katselivat khanin\nkasvoihin kuin aurinkoon, henkeään pidättäen. Khani vain istui silmät\nkiinni ja mietti.\n\nChmielnicki nojasi nuijaansa ja odotti rohkeana.\n\n— Sinä olet puhunut, lausui khani vihdoin. — Minä taitan vielä\nJareman kaulan ja istun satulaan hänen selkäänsä niin että ei idästä\nlänteen voitaisi sanoa uskomattoman koiran herjanneen minua.\n\n— Jumala on suuri! huusivat murzat yhteen ääneen.\n\nMutta Chmielnickin silmistä loisti ilo. Yhtäkkiä oli hän kääntänyt\npois päänsä yllä riippuvan turman ja muuttanut epäiltävän\nliittolaisen uskollisimmaksi ystäväksi. Tuo leijona saattoi millä\nhetkellä hyvänsä tekeytyä käärmeeksi.\n\nMolemmissa leireissä vallitsi myöhään yöhön asti surina niinkuin\nmehiläisten kesken, jotka keväinen aurinko on lämmittänyt. Mutta\ntaistelukentällä nukkuivat iäistä untaan keihäiden, miekan, nuolien\nja luotien lävistämät ritarit. Kuu nousi, alkaakseen vaelluksensa\nyli kuoleman kentän: se kuvasteli jähmettyneissä hurmelätäköissä,\nse toi pimeydestä näkyviin yhä uusia läjiä kaatuneita, siirtyi\nhiljalleen toisten ruumiiden luota toisten luo, katseli avonaisiin,\nkuolleihin silmäteriin, valaisi sinertäviä kasvoja, pois heitettyjä\naseita ja hevosten raatoja. Sen säteet kalpenivat kalpenemistaan,\nikäänkuin se olisi pelästynyt näkemäänsä. Kentällä juoksenteli jo\nsiellä täällä, yksinään tai joukoissa pahaa ennustavia hahmoja:\npäällikköjen palvelijat ja kuormarengit olivat tulleet ryöväämään\nkaatuneita, niinkuin shakaalit hiipivät kuolleiden leijonain\nkimppuun... Taikauskoinen pelko ajoi heidät kuitenkin lopuksi pois\nkentältä. Jotakin peloittavaa ja salaperäistä oli tuossa ruumiiden\npeittämässä kentässä, tuossa vielä äsken elävien ihmisten levossa\nja liikkumattomuudessa, tuossa hiljaisessa sovussa, missä makasivat\nkylki kyljessä puolalaiset, turkkilaiset ja kasakat. Joskus\nkahisi tuulenhenki pensaissa taistelukentällä ja ampumahaudoissa\nvartioivista sotilaista tuntui siltä kuin ihmissielut olisivat\nkierrelleet ruumiiden ympärillä. Kerrottiin, että Zbarazissa\nkellojen lyödessä puoliyön hetkeä koko kentällä, ampumahaudoista\naina leiriin asti, jokin pyrähti humahtaen lentoon ikäänkuin\ntavattoman suuri lintuparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Ilmasta\nkuului itkun ääniä, raskaita huokauksia, sellaisia, että elävillä\nhiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa, ja valituksia. Ne joiden\nedessä vielä saattoi olla kaatumisen kohtalo ja joiden korvat olivat\nherkemmät kuulemaan yliluonnollisia ääniä, erottivat selvästi,\nkuinka puolalaiset sielut, lentäessään korkeutta kohti huusivat:\n\"Sinun silmiesi eteen Herra, laskemme kaikki vikamme\", ja kuinka\ntaas kasakkain sielut voihkivat: \"Kristus, Kristus, armahda...\"\nSillä veljessodassa kaatuneinahan eivät ne voineet suoraan lentää\nikuiseen valoon, vaan tuli niiden ensin kiitää jonnekin pimeään\netäisyyteen, kierrellä myrskytuulen mukana yli kyynelten laakson ja\nitkeä ja öisin voihkia, kunnes vihdoin Kristuksen jalkain juuressa\nsaattoivat kerjätä yhteisten syntien anteeksiantamuksen, unohduksen\nja sovinnon...\n\nMutta silloin paatuivat ihmisten sydämet entistä kovemmiksi eikä\nyksikään sovinnon enkeli lennellyt taistelukentän yllä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHuomenissa ennenkuin aurinko vielä ehti valaa kultaisia säteitään\ntaivaalle, oli puolalaisten leirissä jo valmiina uusi puolustusvalli.\nEntiset vallit näet olivat olleet liian laajat, niiden takana oli\nollut vaikea puolustautua ja tukea toinen toistaan, siksipä olivat\nruhtinas ja herra Przyjemski päättäneet sulkea joukot ahtaampien\nampumahautojen sisään. Niitä tehtiin suurella kiireellä koko yön,\nhusaarit kaivoivat, samoin kaikki muutkin rykmentit ja upseerien\npalvelijat. Vasta kello kolmen jälkeen yöllä saivat väsyneet ritarit\nummistaa silmiään ja he nukkuivatkin kaikki sikeään uneen. Vain\nvartiat valvoivat, sillä vihollinen työskenteli hänkin öiseen aikaan,\nolematta eilisen tappionsa jälkeen kuitenkaan kovin kauan liikkeellä.\nVieläpä arveltiin, ettei vihollinen lainkaan tänään ryhtyisi\nhyökkäykseen.\n\nSkrzetuski, herra Longinus ja herra Zagloba istuivat teltassa, söivät\nolutkeittoa, joka oli sakeanaan juustonkappaleita, ja keskustelivat\nkuluneen yön vaivoista, tyytyväisinä kuten sotilaiden tapa on\nvereksen voiton jälkeen.\n\n— Minulla on ollut tapana panna maata iltalypsyn aikaan ja nousta\naamulypsyn aikaan, niinkuin ennen vanhaan tehtiin, virkkoi herra\nZagloba. — Mutta se ei sodassa oikein tahdo käydä. Sodassa nukut,\nkun saat nukkua, ja nouset kun herätetään. Se vain minua tuppaa\nharmittamaan, että täytyy nähdä vaivaa tuollaisten lurjusten takia.\nRaskaitahan ne ovat nämä tällaiset ajat. Mutta kyllä me niitä eilen\nlöylyytimme. Jos ne vielä pari kertaa saisivat sellaisen kestityksen,\nniin ehkäpä niiltä menisi halu herättää meitä.\n\n— Tiedättekö montako meikäläisistä kaatui? kysyi Podbipienta.\n\n— Eipä montakaan, sillä ainahan seikka on sellainen, että\npiirittäjiä kaatuu enemmän kuin piiritettyjä. Te ette sitä asiaa\nymmärrä niinkuin minä, joka olen ollut mukana niin monessa sodassa.\nMeidän vanhojen kokeneiden ei tarvitse laskea ruumiitten lukumäärää,\nme osaamme arvata asiat jo itse tappelunkulusta.\n\n— Minähän tässä vain istunkin ottamassa oppia teiltä, sanoi makeasti\nherra Longinus.\n\n— Kyllä saattekin ottaa minusta oppia, jos järkenne siihen vain\nriittää — mistä muuten en ole aivan varma.\n\n— Jättäkää hänet rauhaan, virkkoi Skrzetuski, — eihän tämä ole\nensimäinen sota mihin herra Podbienta ottaa osaa ja suokoon Jumala,\nettä parhaimmat upseerit kunnostautuisivat niinkuin hän eilen.\n\n— Tein minkä voin, vastasi liettualainen, — mutta en niin paljon\nkuin olisin tahtonut.\n\n— Aivan niin, ette käyttäytynyt ensinkään hullummin, sanoi Zagloba\nsuojelevasti. — Mutta jos toiset sittenkin ovat päässeet teidän\nedellenne (ja tätä sanoessaan alkoi hän ylpeästi kierrellä viiksiään\nylöspäin), niin sille ei mahda mitään.\n\nLiettualainen kuunteli silmät maahan luotuina ja päästi haikean\nhuokauksen, sillä hän muisteli isoisäänsä Stowejkoa ja kolmea päätä.\n\nSamassa heilahti teltan seinä ja herra Michal astui sisään, iloisena\nkuin peipponen kesäaamuna.\n\n— No, nyt olemme sitten kaikki koolla, huudahti herra Zagloba. —\nAntakaa hänelle olutta.\n\nPikku ritari puristi kolmen toverinsa kättä ja virkkoi:\n\n— Olisittepa nähneet, kuinka paljon kuulia on taistelukentällä. Sitä\nei mikään mielikuvitus voi käsittää. Siellä ei pääse askeltakaan\neteenpäin kompastumatta.\n\n— Näinhän sen minäkin, sanoi Zagloba, — sillä noustuani kävelin\nhiukan pitkin leiriä. Koko Lembergin piirissä eivät kanat kahteen\nvuoteen tule munimaan niin monta munaa. Aijai, jos olisikin niin\npaljon munia, niin silloin vasta saisimmekin munakokkelia. Vakuutan\nteille, hyvät herrat, että lautasellisesta munakokkelia olisin valmis\nantamaan mitä suurimman aarteen. Minussa on kuin onkin sotamiehen\nsisua yhtä paljon kuin teissä. Syön mielelläni hyvää ruokaa ja\npaljon. Siksi olen myöskin taistelussa nopeampi kuin nykyajan\nkeikarit, mammanpojat, jotka eivät jaksa syödä edes kaukalollista\npuuroa, heti pitelemättä vatsaansa.\n\n— Niin, kyllä te eilen tepastelitte Burlajn kanssa, sanoi pikku\nritari. — Kyllä te hakkasitte häntä — oijoi! En olisi teistä sitä\nluullut, sillä hänhän oli kuuluisa ritari kautta Ukrainan ja Turkin.\n\n— No niin, virkkoi Zagloba tyytyväisenä, — en minä ensi kertaa\nole pappia kyydissä, herra Michal. Nähtävästi me kaikki olemmekin\npanneet parastamme, mutta, meitä olikin neljä parasta miestä koko\nPuolan valtakunnasta. Jos te ruhtinaan johdolla ryntäisitte eteenpäin\nja minä olisin viidentenä mukana, niin me valloittaisimme vaikka\nitse Stambulin. Pankaa mieleenne, että herra Skrzetuski on surmannut\nBardabutin ja eilen Tuhaj-bein.\n\n— Ei Tuhaj-bej saanut surmaansa, keskeytti Skrzetuski. — Itse\ntunsin, että minun miekanteräni oli aivan likellä häntä, mutta sitten\nmeidät erotettiin.\n\n— Sama se, virkkoi Zagloba, — älkää keskeyttäkö meitä, herra Jan.\nHerra Michal löi Varsovassa kuoliaaksi Bohunin, niinkuin teille\nkerroimme...\n\n— Älkää nyt puhuko siitä, sanoi liettualainen.\n\n— Mikä on sanottu se on sanottu, intti Zagloba. — Vaikka olisikin\nhauskinta olla sitä muistelematta, niin kerron sentään edelleen.\nNiin, herra Podbipienta Myszykiszkistä tuhosi Puljanin ja minä\nBurlajn. En tahdo teiltä salata, että mielelläni olisin uhrannut\nnuo kaikki yhden ainoan Burlajn takia, sillä hänestä minulla oli\nraskas työ. Se oli koko piru eikä mikään kasakka — eikös ollutkin.\nJos minulla olisi poikia — laillisesti syntyneitä nimittäin —,\nniin jättäisin heille perinnöksi kauniin nimen. Hauska vain olisi\ntietää, mitä hänen majesteettinsa kuningas ja valtiopäivät sanovat\ntähän kaikkeen ja kuinka ne meitä palkitsevat, meitä, jotka elätämme\nitseämme tulikivellä ja salpietarilla enemmän kuin muulla ruoalla.\n\n— Hän oli suurempi ritari kuin kukaan meistä, sanoi herra Longinus,\n— eikä kukaan tiedä eikä muista edes hänen nimeänsä.\n\n— Olisinpa utelias tietämään kuka hän oli, elikö hän ehkä\nkaukaisessa muinaisuudessa, sanoi Zagloba loukkaantuneena.\n\n— Ei suinkaan muinaisuudessa. Hän oli, veliseni sama, joka Dirszaun\nluona kaatoi kumoon Kustaa Aadolfin hevosineen päivineen ja otti\nhänet vangiksi, sanoi liettualainen.\n\n— Mutta minäpä olen kuullut tuon kaiken tapahtuneen Putzigin luona,\ntokaisi herra Michal joukkoon.\n\n— Kuningas kuitenkin riuhtaisihe irti hänen käsistään ja juoksi\npakoon, sanoi Skrzetuski.\n\n— Aivan niin, tiedän minäkin siitä asiasta jotakin, sanoi Zagloba,\nsiristellen silmiään, — sillä silloinhan minä juuri olin herra\nKoniecpolskin, tämän nykyisen isän palveluksessa, niin että tiedän\nminäkin siitä asiasta jotakin. Vaatimattomuudesta ei tuo ritari\nsano nimeään ja siksi ei kukaan sitä tiedä. Vaikka, sen sanon\nteille, ja sen saatte uskoa: Kustaa Aadolf oli suuri soturi, melkein\nKoniecpolskin veroinen, mutta siellä missä minä kohtasin Burlajn\nyksinäni, siellä sittenkin suoritettiin raskaampi työ.\n\n— Merkitseekö se ehkä, että te olette kaatanut kumoon Kustaa\nAadolfin? kysyi Wolodyjowski.\n\n— Olenkos minä väittänyt sellaista, herra Michal? Jääköön ritari\nunohdukseensa, mutta tänään on minulla aihetta ylvästellä ja\nmuistella entisiä aikoja — kauheastipa tuo olut kuriseekin vatsassa\nja jota enemmän siinä on juustoa, sitä pahemmin se kurisee — pidän\nenemmän viinikeitosta, vaikka kiittäkäämme Jumalaa siitäkin, mitä\nmeillä on, pian ehkei ole näinkään paljon! Kirkkoherra Zabkowski\nsanoi minulle, että ruokavarojen tuonti yhä niukkenee ja hän on siitä\nhyvin levoton, sillä hänellä on vatsa kuin puimatanner — mainio\nbernhardiinimunkki muuten tuo mies, kauheasti minä häneen mielistyin.\nHän onkin enemmän sotamies kuin munkki. Jos hän vain kämmenelläänkin\nvetää jonkun kuonoon, niin on paras heti paikalla tilata ruumisarkku.\n\n— Mutta! sanoi pikku ritari, — en ole vielä kertonut teille kuinka\nuljaasti kirkkoherra Jaskolski käyttäytyi tänä yönä. Hän asettui\ntuohon nurkkavarustukseen tuolla tornissa linnan oikealla sivulla\nja katseli taistelua — tiedättehän kaikki, että hän ampuu hyvin\nkiväärillä. No, nyt hän sanoo Zabkowskille: kasakoihin minä en ammu,\nsillä ne ovat sentään kristityitä, vaikka tekevätkin Jumalan edessä\nrienantöitä, tatareihin sentään en malta olla ampumatta. Ja kun\nhän sitten alkoi pöllytellä, niin pari kolme tusinaa hän taistelun\nkuluessa niitä kaatoi.\n\n— Jospa kaikki papit olisivatkin sellaisia, huoahti Zagloba. —\nMutta meidän Muchowieckimme hän vain kohottaa käsiään taivasta kohden\nja itkee, että niin paljon vuotaa kristittyjen verta.\n\n— Olkaa nyt jo hiljaa, sanoi Skrzetuski vakavana. — Kirkkoherra\nMuchowiecki on pyhä mies ja parhaana todistuksena siitä on,\nettä, vaikkei hän ole noita kahta vanhempi, niin he kunnioittaen\ntaivuttavat päänsä hänen edessään.\n\n— Minä en ainoastaan ole kieltämättä hänen pyhyyttänsä, vastasi\nZagloba, — vaan luulenpa, että hän voisi kääntää itse khaninkin.\nJaa, hyvät herrat, hänen khanillinen majesteettinsa on varmaankin\nnyt niin kiukuissaan, että hänen täinsä pelästyksissään tekevät\nkuperkeikkoja. Jos hänen kanssaan aletaan neuvotella, niin lähden\nminäkin valtuutettuna mukaan. Me olemme nimittäin vanhat tutut ja\nhän oli aikoinaan minuun suuresti mieltynyt, ehkäpä hän sen vielä\nmuistaakin.\n\n— Neuvotteluihin valitaan varmaankin Janicki, sillä hän puhuu\ntataria yhtä hyvin kuin puolaa, sanoi Skrzetuski.\n\n— Minähän puhun, minäkin, ja murzat ja minä tunnemme toisemme\nniinkuin karvattomat hevoset. Krimin murzat olisivat halunneet antaa\nminulle tyttärensä, saadakseen kauniita jälkeläisiä ja kun minä olin\nnuori enkä ollut allekirjoittanut erityistä kontrahtia hurskaasta\nelämästä niinkuin herra Poabipienta Myszikiszkistä, niin tein siellä\npaljon tepposia.\n\n— Sellaista on inhoittavaa kuunnella, sanoi herra Longinus, luoden\nkatseensa maahan.\n\n— Mutta tepä toistelette niinkuin opetettu kottarainen aina samaa.\nNähtävästi kaalinpäät eivät vielä ole oppineet ihmisten kieltä\ntarpeeksi hyvin.\n\nKeskustelun katkaisi teltasta kuuluva melu ja upseerit läksivät\nkatsomaan mitä oli tekeillä. Joukko sotamiehiä seisoi vallilla\nkatsellen ympäristöön, joka yön kuluessa oli melkoisesti muuttunut\nja vieläkin muuttui silmin nähden. Kasakatkaan eivät olleet pysyneet\ntoimettomina viime rynnäkön jälkeen, vaan loivat valleja, laahasivat\nniille tykkejä, jotka olivat niin isoja ja pitkiä, että sellaisia ei\nollut koko puolalaisessa leirissä, ja tekivät poikittain kulkevia\nkäärmemäisiä ampumahautoja. Kaukaa katsoen näyttivät nämä kaivannot\nja vallit tuhansilta jättiläiskokoisilta myyränpesiltä. Koko loiva\ntasanko oli niiden peitossa, äsken kaivettu maa häämöitti; mustana\nviheriän keskellä ja kaikkialla kuhisi työtä tekevää rahvasta.\nEtumaisilla valleilla saattoi erottaa myöskin kasakkain punaisia\nlakkeja.\n\nRuhtinas seisoi vallilla Krasnostawin starostan ja herra Przyjemskin\nseurassa. Belzan kastellaani oli alempana, katsellen kaukoputkella\nkasakkain töitä, ja sanoi kruunun juomalaskijalle:\n\n— Vihollinen näkyy alkaneen säännöllisen piirityksen. Nähtävästi\nmeidän täyttyy jättää puolustus valleilla ja vetäytyä linnaan.\n\nNämä sanat kuuli ruhtinas Jeremi ja lausui, kumartuen kastellaania\nkohden:\n\n— Jumala meitä varjelkoon sitä tekemästä, sillä se olisi samaa kuin\nmennä vapaaehtoisesti häkkiin. Täällä meidän tulee joko elää tai\nkuolla.\n\n— Se on minunkin mielipiteeni, vaikka minun sitten täytyisi joka\npäivä tappaa Burlaj, tokaisi puheen joukkoon herra Zagloba. — Minä\npanen koko sotajoukon nimessä vastalauseen herra kastellaani Belzan\nmielipidettä vastaan.\n\n— Tämä ei kuulu teihin, sanoi ruhtinas.\n\n— Pitäkää suunne kiinni, kuiskasi Wolodyjowski, vetäen Zaglobaa\nhihasta.\n\n— Noissa maakäytävissä me muserramme heidät niinkuin myyrät, sanoi\nZagloba, — ja pyydän puolestani, että teidän ruhtinaallinen armonne\nsallisi minun ensimäisenä tehdä partioretken heidän luoksensa. He\nkyllä tuntevat minut ennestään ja oppivat tuntemaan vielä paremmin.\n\n— Mitä siihen retkeen tulee, sanoi ruhtinas kulmakarvojaan\nrypistellen, — niin täytyy hiukan odottaa. Iltayöt ovat pimeät...\n\nSitten hän kääntyi Krasnostawin starostan herra Przyjemskin ja\nylipäällikköjen puoleen.\n\n— Pyydän teitä neuvotteluun, hyvät herrat, sanoi hän.\n\nRuhtinas astui alas vallilta ja hänen mukanansa kaikki päälliköt.\n\n— Jumalan nimessä, mitä te teette? sanoi Wolodyjowski Zagloballe.\n— Kuinka ette te tunne palveluksen sääntöjä ja kuria? Eihän\npäällikköjen keskusteluun saa sekaantua. Ruhtinas on ystävällinen\nherra, mutta sodan aikana ei hänen kanssaan ole leikkimistä.\n\n— Mitäs niistä, herra Michal, vastasi Zagloba. — Herra\nKoniecpolski-isä oli julma leijona, mutta hän antoi minun neuvoilleni\nsuuren arvon ja syökööt sudet minut tänään, jos hän ei juuri minun\nneuvojeni takia kahta kertaa voittanut Kustaa Aadolfia. Kyllä minä\nosaan puhua herrojen kanssa ja osasinpa nytkin. Huomasitteko kuinka\nruhtinas tuli ymmälle, kun minä neuvoin hänelle uloshyökkäystä? Jos\nJumala antaa meille voiton, niin kenen ansio se on — teidänkö ehkä.\n\nSamassa lähestyi Zacwilichowski.\n\n— Näettekö: tonkivat, tonkivat kuin siat, sanoi hän, osoittaen\nkenttää.\n\n— Soisinpa todella, että he olisivat sikoja, sanoi Zagloba, —\nsilloin saisimme halvalla makkaroita, mutta noiden raato ei kelpaa\nedes koirille. Tänään jo täytyi sotamiesten tehdä kaivoja herra\nFirlejn kortteeripaikoissa, kun itäisestä lammikosta ei enää\nnähnyt vettä ruumiiden alla. Aamulla halkesi ja hajosi noilta\nkoirankuonolaisilta sappi. Kun tästä päästään paastopäivään,\nperjantaihin, niin ei enää voi syödä kalaa, koska se silloin on\nlihalla ruokittua.\n\n— Se on totta, sanoi Zacwilichowski, — olen vanha sotilas, mutta en\npitkiin aikoihin ole nähnyt niin paljon ruumiita. Hotinin luona niitä\nmyöskin oli, silloin kun janitsharit ryntäsivät meidän leiriämme\nvastaan.\n\n— Saatte nähdä niitä vielä enemmänkin, sen teille vakuutan.\n\n— Luullakseni tänä iltana tai ehkä vielä ennen iltaakin vihollinen\nuudistaa hyökkäyksensä.\n\n— Mutta minäpä sanon, että aamuksi he jo jättävät meidät rauhaan.\n\nTuskin oli herra Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun vihollisen\nvalleilta pöllähti pitkät valkeat savut ja kuulat suhisten lensivät\nampumahaudan yli.\n\n— Siinä se nyt oli, sanoi Zacwilichowski. — No, sotataitoa he eivät\nosaa.\n\nHerra Zacwilichowski oli kuin olikin oikeassa. Chmielnicki oli\nalkanut säännöllisen piirityksen. Hän tukki kaikki tiet ja\nulospääsyt, veti pois rehuvarastot, kaivoi juoksuhautoja ja loi\nvalleja, koettaen kaivautua kiertopolkuja pitkin leirin läheisyyteen.\nSamalla ei hän kuitenkaan myöskään luopunut hyökkäyksistä. Hän oli\npäättänyt, ettei anna piiritetyille lepoa, vaan väsyttää ja peloittaa\nheidät, pitää heitä alituisessa unettomuudessa ja härnää heitä\nkunnes ase lopulta putoaa puutuneista käsistä. Illalla hän uudestaan\nteki päällekarkauksen Wisniowieckin asemia vastaan, vaikkei tulos\nollutkaan parempi kuin edellisenä päivänä, varsinkin kun kasakat\neivät enää mielellään lähteneet hyökkäykseen. Seuraavana päivänä\nei tuli hetkeksikään herjennyt, käärmemäisessä viivassa kulkevat\njuoksuhaudat tulivat jo niin likelle, että kivääri kantoi valleille\nasti. Maahan tehdyistä piilopaikoista pöllysi koko päivän kuluessa\nsavua kuin pienistä tulivuorista. Tämä ei enää ollut taistelua,\nvaan herkeämätöntä ampumista. Tuontuostakin piiritetyt hyökkäsivät\nvalleilta ja silloin tapeltiin sekä sapeleilla että varstoilla,\nviikatteilla ja keihäillä. Mutta heti, kun joukko kasakoita oli\nsaanut surmansa, täyttyivät juoksuhaudat uusilla tulokkailla.\nSotamies ei koko päivän kuluessa päässyt hetkeksikään lepoon ja kun\nvihdoin tuli kaivattu auringonlasku, alkoi uusi yleinen ryntäys.\nUloshyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan.\n\nYöllä heinäkuun 16 päivää vastaan hyökkäsi kaksi uljasta\nkasakkaeverstiä, Hladki ja Nebaka ruhtinaan asemia vastaan, mutta\nkärsivät jälleen kauhean tappion: kolmetuhatta valittua kasakkaa\nkaatui paikalle. Loput pakeni Krasnostawin starostan takaa-ajamana,\nkauhun valtaamana leiriin, heittäen aseensa ja ruutisarvensa. Yhtä\nonnettoman lopun sai Fedorenkokin, joka, käyttäen hyväkseen paksua\nsumua, aamun koittaessa oli vähällä saada valtaansa kaupungin. Hänet\ntorjui saksalaisten johtaja herra Korf ja hänen joukkonsa tuhosivat\nKrasnostawin starosta ja herra Koniecpolski melkein kokonaan. Tämä\nkuitenkaan ei vielä ollut mitään verrattuna kauheaan rynnäkköön,\njoka tapahtui heinäkuun 19 päivänä. Kasakat olivat edellisenä yönä\nluoneet vastapäätä Wisniowieckin asemia korkean vallin, josta isot\ntykit herkeämättä heittelivät tulta ja josta päivän laskettua ja\nensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla, ryntäsivät kymmenet\ntuhannet hyökkäykseen. Samalla ilmestyi kaukaa muutamia kymmeniä\nkauhean näköisiä koneita, jotka muistuttivat torneja ja liikkuivat\nhiljaa vallia kohden. Niiden sivuista kohosi jättiläissiipinä sillat,\njotka oli tarkoitus heittää vallihautojen yli, ja koneitten katoilta\npöllähteli kevyitten tykkien ja kiväärien savua ja tulta. Tornit\nliikkuivat tuhansien päiden keskellä kuin mitkäkin jättiläiskokoiset\npäälliköt, milloin jyristen, milloin tulta tuiskuten, milloin taas\nkadoten savuun ja pimeyteen. Sotamiehet osoittivat niitä kaukaa,\nkuiskaten:\n\n— Nehän ovat käveleviä torneja, Chmielnicki aikoo noissa\ntuulimyllyissä jauhaa meitä.\n\n— Katsokaa kuinka ne liikkua jyristävät kuin ukkospilvet.\n\n— Niissä on tykkejä! huusivat toiset.\n\nRuhtinaan pyssymiehet lähettivät niitä kohden vuoroin kuulia, vuoroin\nkranaatteja, mutta kun ne saattoi nähdä selvästi vain silloin kun\nniiden omat laukaukset valaisivat pimeyden, niin eivät kuulat niihin\njuuri sattuneet.\n\nSillävälin tulvi taaja kasakkalauma yhä lähemmäksi kuin musta aalto,\njoka yöllä vyöryy esiin kaukaiselta meren ulapalta.\n\n— Uh, sanoi herra Zagloba, joka ratsumiehineen seisoi lähellä\nSkrzetuskia, — minun on kuumempi kuin koskaan eläessäni. Yö on niin\npaahteinen, ettei ylläni ole yhtä ainoaa kuivaa lankaa. Pirut ne ovat\nkeksineet tuollaiset koneet. Salli, hyvä Jumala, maan aueta niiden\nalta, sillä nuo lurjukset tarttuvat pian kurkkuuni kuin luut — amen.\nEi tässä saa syödä eikä nukkua, koirat totisesti elävät paremmissa\noloissa kuin me. — Uh, kuinka onkin kuuma.\n\nIlma oli todellakin raskas, paahteinen ja täynnänsä katkua ruumiista,\njotka jo muutamia päiviä olivat olleet mädäntymässä taistelukentällä.\nTaivas oli peittynyt mustaan ja paksuun pilvivaippaan, myrsky\nuhkasi Zbarazia. Aseissa olevien sotamiesten otsalta valui hiki ja\nrinta läähätti ponnistuksesta. Äkkiä alkoi pimeydestä kuulua rummun\npärrytystä.\n\n— Tuossa tuokiossa he ryntäävät, sanoi Skrzetuski, — kuuletteko:\nrummuttavat!\n\n— Kuulen. Tehköön piru rumpuja heidän nahoistansa. Tämä on hirveätä.\n\n— Lyö, lyö! karjuivat ampuman autoja kohti heittäytyvät joukot.\n\nTaistelu riehui pitkin vallien pituutta. Vihollinen rynnisti yhtaikaa\nWisniowieckia, Lanckoronskia, Firlejtä ja Ostrorogia vastaan, jottei\ntoinen heistä pääsisi toisen avuksi. Kasakat, joille oli juotettu\nviinaa, hyökkäsivät vielä vimmatummin kuin edellisissä ryntäyksissä,\nmutta kohtasivat myöskin entistä kovemman vastarinnan. Johtajan\nsankarillinen henki elähytti sotamiehiä. Hurja masuurilaisista\ntalonpojista kokoonpantu nostoväki tappeli kasakoitten kanssa\nniin että he käsikähmässä sekaantuivat ainoaksi mylläkäksi.\nSiellä taisteltiin pyyssynperillä, nyrkeillä ja hampailla.\nItsepintaisten masuurilaisten lyönneistä kaatui muutama sata uljainta\nkasakkajalkaväkeä, mutta heti ottivat uudet joukot haltuunsa tyhjät\ntilkat. Taistelun riehu kävi koko rintamalla yhä raivoisammaksi.\nMuskettien piiput polttivat sotamiesten käsiä, he hengittivät\nläähättäen ja päälliköitten ääni oli komentamisesta aivan sortunut.\nKrasnostawin starosta ja Skrzetuski hyökkäsivät ratsuväkineen jälleen\nkasakkajoukon kylkeen, tallaten alleen kokonaisia rykmenttejä\nja kahlaten veressä. Tunti kului toisen jälkeen eikä rynnistys\nherjennyt, sillä Chmielnicki täytti kauheat aukot uudella väellä.\nTatarit auttoivat huutaen ja lähettäen kokonaisia nuolipilviä\npuolustautuvien sotamiesten niskaan. Osa heistä seisoi rahvaan\ntakana, ajaen sitä taisteluun härännahasta tehdyillä ruoskilla. Raivo\ntaisteli raivoa vastaan, rinta iski rintaa vastaan, mies painautui\nmiestä vastaan kuoleman syleilyssä... Ja niinkuin raivoisat meren\naallot taistelevat kallioista saarta vastaan, niin taistelivat\nkasakat Wisniowieckin joukkoja vastaan.\n\nYhtäkkiä tärähti taistelevien jalkain alla maa ja koko taivas oli\nsinisessä tulessa ikäänkuin ei Jumalakaan enää kauemmin olisi\ntahtonut katsella ihmisten julmuutta. Kauhea jyrähdys kuului yli\nihmishuutojen ja tykkien paukkeen. Taivaan tykistö alkoi nyt\nkauhean ammuntansa. Jyrähdykset kiirivät idästä länteen. Tuntui\nsiltä kuin taivas ja pilvet olisivat haljenneet ja vyöryisivät\ntaistelevien päitten päälle. Vuoroin näytti koko maailma yhdeltä\nainoalta lieskalta, vuoroin taas tuli pilkkosen pimeä ja salamoiden\npunaiset kiemurat repivät jälleen auki mustan esiripun. Myrskytuuli\nriuhtaisi yhä uudestaan irti tuhansia lakkeja ja lippuja ja viskasi\nne silmänräpäyksessä taistelukentälle. Ukkosen jyrinä vyöryi\nlakkaamatta, sitten seurasi sekaisin jyrähdyksiä, salamoja, tulta ja\npimeyttä. Taivas raivosi samoin kuin ihmisetkin.\n\nKuulumaton myrsky riehui kaupungin, linnan, vallien ja leirien yli.\nTaistelu keskeytyi. Vihdoin aukenivat taivaan sulut ja sadevirrat\nalkoivat tulvia maan päälle. Vesi verhosi koko maailman, ei saattanut\nnähdä askeltakaan eteensä. Ruumiit vallihaudoissa alkoivat solua\nvirran mukana. Kasakkarykmentit jättivät hyökkäyksensä ja juoksivat\ntoinen toisensa perästä leiriä kohden, kulkien umpimähkään,\nkohdaten toisensa ja luullen vihollisen ajavan heitä takaa sekä\nhajaantuen pimeydessä. Pehmeäksi sulaneella maalla vetelehtivät,\npaikoiltaan siirtyen, tykit ja ammuskuormat. Vesi rikkoi kasakkain\nmaavarustukset, tunki kohisten ampumahautoihin ja maanalaisiin\nsuojuspaikkoihin ja juoksi pitkin tasankoa, ikäänkuin paeten\ntakaa-ajavia kasakoita.\n\nSade paisui yhäkin valtavammaksi. Jalkaväki siirtyi pois valleilta,\nhakien suojaa teltoistaan. Ainoastaan Krasnostawin starostan ja\nSkrzetuskin jalkaväki ei saanut lähtökäskyä. He seisoivat vierekkäin\nkuin järvessä, pudistellen vettä päältään. Vähitellen alkoi myrsky\nkuitenkin laantua. Puoliyön aikaan sade vihdoinkin herkesi. Pilvien\nlomitse vilkahteli siellä täällä tähti. Hetkisen perästä vesi\nlaskeutui. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta Skrzetuskin lippukunnan\nluo itse ruhtinas.\n\n— Eihän vain ruutinne ole kastunut, hyvät herrat? kysyi hän.\n\n— Kyllä se on kuivana, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski.\n\n— Hyvä. Astukaa alas ratsailta, kahlatkaa noiden ampumatornien luo,\npankaa niihin ruutia ja sytyttäkää. Mutta kulkekaa hiljaa. Herra\nKrasnostawin starosta lähtee kanssanne.\n\n— Kuten käskette, vastasi Skrzetuski.\n\nSamassa huomasi ruhtinas herra Zagloban, joka oli aivan märkänä.\n\n— Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen, sanoi hän. — Lähtekää\nnyt.\n\n— Siinä sen nyt sait, mutisi herra Zagloba itsekseen. — Se tässä\nvielä puuttui.\n\nPuoli tuntia myöhemmin lähti kaksi ratsuosastoa, kummassakin\nkaksisataaviisikymmentä miestä, vedessä kahlaten aina vyötäisiin\nsaakka, sapelit käsissä kohti hirveitä, liikkuvia ampumatorneja,\njotka olivat noin seitsemänkymmenen askeleen päässä valleilta.\nToista osastoa johti \"leijonien leijona\" Krasnostawin starosta\nMarek Sobieski, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan valleille\njäämisestä, toista taas Skrzetuski. Palvelijasotamiehet kantoivat\nratsumiesten jäljessä tervaan upotettuja risuja, soihtuja ja\nruutia. He kävelivät hiljaa kuin sudet, pimeänä yönä hiipiessään\nlammasnavettaa kohden.\n\nPieni ritari riensi ilolla liittymään vapaaehtoisena herra\nSkrzetuskin joukkoon, sillä herra Michalille olivat tällaiset\nyritykset rakkaammat kuin mikään muu. Ja niin hän muiden joukossa nyt\nkahlasi vedessä, ilo mielessään ja sapeli kädessään. Hänen rinnallaan\nmarssi herra Podbipienta, käsissään paljastettu Zervikapturmiekkansa,\njoka näkyi kaikkien yli, sillä Podbipientahan oli kahta päätä\npitempi pisimpiäkin miehiä. Heidän keskellänsä ponnisteli läähättäen\neteenpäin herra Zagloba, harmistuneena mutisten itsekseen ja matkien\ntai toistaen ruhtinaan sanoja:\n\n— \"Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen — lähtekää nyt.\"\nMainiota. Ei totisesti koirankaan tekisi mieli lähteä omiin häihinsä\ntällaisen lätäkön läpi. Ja jos minun tarkoitukseni oli kehoittaa\nuloshyökkäykseen tällaisten olosuhteiden vallitessa, niin silloin\ntotisesti en eläessäni juo muuta kuin vettä. En ole mikään sorsa eikä\nvatsani ole vene. Olen aina vihannut vettä ja kuinka en inhoisi tätä\nvettä, jossa likoaa moukan raato...\n\n— Olkaa hiljaa, sanoi herra Michal.\n\n— Olkaa itse hiljaa. Ette ole isompi makkaraa ja osaatte uida\n— mikä hätä teidän on. Minun täytyy sanoa, että ruhtinas on\nkiittämätön, kun ei anna minulle lepoa senkään jälkeen, kun olen\ntappanut Burlajn. Zagloba on jo tehnyt tarpeeksi, tehköön jokainen\nvain senkin verran ja antakaa Zagloban olla rauhassa, sillä kyllä\ntulette olemaan korean näköisiä, kun hän joskus on poissa. Jumaliste,\njos minä putoan johonkin kuoppaan, niin vetäkää minut korvista pitäen\nylös, sillä alan heti tulvia.\n\n— Olkaa hiljaa, sanoi Skrzetuski.\n\n— Kasakat vielä voivat istua noissa pimeissä kuopissa ja kuulla\nsananne.\n\n— Missä? Mitä te sanotte?\n\n— Tuolla, tuolla, noilla kummuilla, ruohon peitossa.\n\n— Se nyt vielä puuttuu, hitto heidät vieköön. Enempää ei Zagloba\nsaanut sanotuksi, sillä herra Michal pani kätensä hänen suulleen,\npensaikko oli näet enää vain viidenkymmenen askeleen päässä.\nSotamiehet kulkivat nyt hyvin hiljaa, mutta ei voinut estää vettä\nkulisemasta heidän jalkojensa alla. Onneksi alkoi uudelleen sataa ja\ntämä kohina teki heidän astuntansa kuulumattomaksi. —\n\nPensaikossa kummulla ei ollut vartioita — kukapa olisikaan vartonut\nuloshyökkäystä tällaisessa myrskyssä ja tulvasateen jälkeen, joka\ntaistelijoiden välille oli tehnyt kokonaisen järven.\n\nHerra Michal ja herra Longinus astelivat edellä ja saapuivat kummulle\nensimäisinä. Pikku ritari päästi nyt sapelinsa riipuksiin, asetti\nylähuulelle kämmenensä ja alkoi huutaa:\n\n— Hei miehet!\n\n— No mikä nyt on? huusivat joukon keskeltä vähävenäjän kielellä\nmuutamat kasakat, jotka nähtävästi luulivat, että kummulta lähestyy\nheikäläisiä, Chmielnickin kasakkoja.\n\n— Jumalan kiitos, vastasi samalla kielellä Wolodyjowski, — ja nyt\non päästy perille.\n\n— Tiedättekö miten sen koneen sisälle mennään?\n\n— Kyllä minä jo tiedän, vastasi Wolodyjowski, ja käsillään\nkopeloiden hän löysi aukon ja hyppäsi sisälle. Herra Longinus ja\nmuutamat seurasivat häntä.\n\nSamassa hetkessä kuului piilopaikan sisällä läpitunkeva huuto ja\nratsumiehet, huutaen hekin, ryntäsivät toisia torneja kohden.\nPimeydessä saattoi nyt eroittaa vain valitusta ja raudan kalinaa.\nSiellä täällä välähti jokin hämärä hahmo, tuontuostakin kaatui joku\nmaahan, tuontuostakin pamahti laukaus, mutta koko mellakkaa ei\nkestänyt kauemmin kuin neljännestunnin. Kasakat, joista suurin osa\noli yllätetty sikeässä unessa, eivät tehneet edes vastarintaa ja he\njoutuivat kaikki tuhon omaksi ennenkuin ehtivät tarttua aseihin.\n\n— Ampumatorneihin, ampumatorneihin! kajahti Krasnostawin starostan\nääni. Sotilaat ryntäsivät torneihin. — Ne ovat sytytettävät sisältä,\nsillä päältä ne ovat märät! komensi Skrzetuski.\n\nTätä käskyä ei kuitenkaan ollut helppo täyttää. Torneissa, jotka\nolivat rakennetut honkahirsistä, ei ollut minkäänlaista ovea eikä\naukkoa. Ampujan täytyi kiivetä niihin tikapuita pitkin ja tykit,\njotka kaikki olivat pientä mallia, nostettiin sinne köysillä.\nSentähden täytyi sotamiesten jonkun aikaa juoksennella ympäri,\nturhaan koputellen sapeleillaan seiniin, tai repien kulmia käsillään.\nOnneksi oli palvelijasotamiehillä kirveet mukanaan. Niillä aljettiin\nnyt hakata reikiä. Krasnostawin starosta käski panna reikiin\nruutilippaat, jotka vartavasten olivat valmistetut tätä tarkoitusta\nvarten. Sitten sytytettiin tervaluntut ja soihdut ja liekki alkoi\njo nuoleskella märkiä, mutta pihkaisia hirsiä. Ennenkuin kuitenkaan\nhirret syttyivät palamaan ja ruuti räjähti, taivutti Longinus\nselkänsä ja nosti maasta tavattoman kivimöhkäleen, jonka kasakat\nolivat kaivaneet esiin.\n\nNeljä väkevintä miestä varmaan ei olisi saanut tätä möhkälettä\nliikkumaan, mutta hän liikutteli sitä mahtavissa käsissään ja\ntervalunttujen valossa saattoi nähdä kuinka veri nousi hänen\nkasvoilleen. Sotamiehet seisoivat mykkinä hämmästyksestä.\n\n— Siinä se on Herkules! huusivat he ja katselivat taasen, mykkinä\nhämmästyksestä.\n\nHerra Longinus oli lähestynyt vielä syttymätöntä ampumatornia. Hän\ntaivutti selkänsä hiukan taaksepäin ja viskasi kiven vasten seinää.\n\nLäsnäolevat ällistyivät kuullessaan kiven kolauksen, mutta tornin\nsaumat irtaantuivat iskusta. Kuului rämähdys, torni avautui niinkuin\nrikki lyödyt kaksoisovet ja luuhistui sitten rämisten.\n\nPuuläjä sytytettiin nyt tervalla palamaan ja se loimahtikin heti\nliekkiin.\n\nHetken perästä valaisi muutama kymmen jättiläisloimu koko tasankoa.\nSade valui lakkaamatta taivaasta, mutta tuli vei siitä voiton ja,\nkuten sen aikaisessa kertomuksessa sanotaan, paloivat beluardit eli\nampumatornit molempien sotajoukkojen ympärillä ihmetellessä, vaikka\nvallitsikin märkä sää.\n\nKasakkaleiristä riensivät heti avuksi Stepka, Kulak ja Mrozowicki,\nkullakin muassaan muutama tuhat kasakkaa. Turhaan he yrittivät\nsammuttaa tulta. Tuli- ja savupatsaat kohosivat yhä mahtavampina\ntaivasta kohden, kuvastuen järviin ja lätäkköihin, jotka rajuilma oli\nkoonnut taistelutantereelle.\n\nSillävälin olivat sotamiehet suljetuissa riveissä palanneet vallin\nsuojaan, josta heitä jo kaukaa tervehdittiin ilohuudoin.\n\nYhtäkkiä katsahti Skrzetuski ympärilleen, silmäili rivejä ja huusi\njyrisevällä äänellä:\n\n— Seis!\n\nPalaavien joukosta puuttuivat herra Longinus ja Pieni ritari.\nNähtävästi he innoissaan olivat viipyneet liian kauan viimeisen\nampumatornin luona ja ehkäpä he olivat jostakin saaneet käsiinsä\nvielä piilossa olevia kasakoitakin. Joka tapauksessa he nähtävästi\neivät olleet huomanneet toisten paluuta.\n\n— Eteenpäin! komensi Skrzetuski.\n\nKrasnostawin starosta, joka oli joukon toisessa päässä, ei ymmärtänyt\nmikä oli tarkoituksena ja lähti Skrzetuskilta kysymään. Mutta samassa\ntulivatkin kaivatut ritarit näkyviin aivan kuin olisivat nousseet\nmaan alta, puolimatkassa ampumatornien ja joukon välillä.\n\nHerra Longinus, välkkyvä Zerwikaptur käsissään, kulki\njättiläisaskelin ja hänen vierellään juoksi herra Michal. Molempien\npäät olivat kääntyneet takaa-ajaviin kasakkoihin päin, jotka\nseurasivat jäljessä kuin koiraparvi.\n\nTulipalon punaisessa loimussa saattoi selvästi nähdä koko takaa-ajon.\nOli kuin jättiläishirvi vasikkansa kanssa olisi paennut metsästäjien\njoukkoa, joka hetki kuitenkin valmiina ryntäämään ahdistajiensa\npäälle.\n\n— He joutuvat tuhon omaksi! Pian, Jumalan tähden! huusi\nkimeästi herra Zagloba. — He saavat surmansa joko nuolesta tai\npyssynkuulasta. Pian avuksi, Kristuksen haavain tähden!\n\nHuolimatta siitä, että uusi taistelu minä hetkenä hyvänsä saattoi\nalkaa, kiirehti hän sapeli kädessä Skrzetuskin ja muiden kanssa\ntulevien avuksi, seisahtui tuontuostakin, kääntyi, oikaisi itseään,\nläähätti, huusi, vapisi innoissaan ja lähti taasen liikkeelle, minkä\njalat ja hengitys sallivat.\n\nKasakat eivät kuitenkaan ampuneet, sillä heidän pyssynsä olivat\nkastuneet ja jousien jänteet pehmentyneet. He tunkivat siis muuten\nyhä lähemmä. Kymmenkunta heistä oli muodostunut etujoukoksi ja\nnämä olivat juuri saamaisillaan kiinni perääntyvät, kun molemmat\nritarit kääntyivät heitä vastaan ja, päästäen hirveän karjunnan kuin\nmetsäsiat, nostivat pystyyn sapelinsa. Kasakat pysähtyivät paikalla.\n\nHerra Longinus jättiläismiekkoineen tuntui heistä joltakin\nyliluonnolliselta olennolta.\n\nJa niinkuin kaksi valtavaa sutta, joita metsästyskoirat liian läheltä\nahdistavat, kääntyvät ja näyttävät valkeita torahampaitaan, koirien\nlikennellessä toisiaan, niin hekin kääntyivät muutaman kerran ja,\nhiukan peräydyttyään, seisahtuivat paikalleen. Kerran pääsi heitä\nlähemmä eräs, nähtävästi rohkeampi kasakka, viikate kädessä, mutta\nsamassa hypähti herra Michal kuin villikoira häntä kohden ja puraisi\nhänet kuoliaaksi. Muut kasakat odottivat toverejaan, jotka tiheänä\nlaumana juosten riensivät paikalle.\n\nKuitenkin läheni lähenemistään myöskin ratsumiesten rivi ja herra\nZagloba kiiti eteenpäin sapeli pystyssä, villisti huutaen: — Lyö,\nsurmaa!\n\nSamassa paukahti valleilla ja kranaatti, sihisten kuin huuhkaja,\npiirsi taivaalle punaisen kaaren ja putosi tiheään ihmisjoukkoon.\nTätä seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Taistelu näytti uudestaan\nalkavan.\n\nKasakoille olivat tämäntapaiset ammukset Zbarazin piiritykseen asti\nolleet tuntemattomia ja selvällä päällä ollen pelkäsivät he niitä\nsuuresti, pitäen niitä Jareman noitatemppuina. Niinpä pysyi nytkin\ntiheä joukko vielä hetken aikaa koossa, mutta halkesi sitten kahtia.\nSamalla halkesivat myöskin kranaatit, levittäen yltympäri kauhua,\nkuolemaa ja tuhoa.\n\n— Hakekaa suojaa! huusivat pelästyneet äänet.\n\nKoko joukko pakeni hajalleen ja sillaikaa pääsivät herra Longinus ja\npieni ritari husaarien turviin.\n\nZagloba heittäytyi vuoroin toisen, vuoroin toisen kaulaan, suudellen\nposkia ja silmiä. Hän oli ilosta menehtymäisillään, mutta hän peitti\ntunnettaan, tahtomatta ilmaista liikutustaan, ja huusi:\n\n— Haa, lurjukset, en väitä rakastavani teitä, mutta pelkäsin\nteidän tähtenne. Ne olisivat hitosti antaneet teitä selkään...\nNiinkö te tunnette sotapalveluksen, että jäätte rintaman taakse...\nHevosellako teitä pitää raahata taistelukentälle. Kyllä minä vielä\nsanon ruhtinaalle, että hän antaa teille... Ja nyt mennään nukkumaan.\nJumalan kiitos, että pääsimme niinkin vähällä. Se oli kuin olikin\nnoiden konnien onni, että menivät kranaatteja pakoon, sillä muuten\nolisin minä heitä silponut kuin kaalinpäitä. Mieluummin totisesti\ntappelen kuin katselen tuttavieni tuhoa... Tänään meidän välttämättä\ntäytyy ryypätä. Jumalan kiitos, että kävi näinkin hyvin. Ja minä kun\nluulin, että huomenna saamme laulaa requiemia. Harmittaa kuitenkin,\netten tässä joutunut heidän kanssaan käsikähmään, sillä kauheasti\nkättäni syhyttää. Vaikka kyllähän minä siellä piilopaikassa annoin\nheille hernettä sipulilla höystettynä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nUusia valleja täytyi kuitenkin taasen nopeasti ruveta tekemään,\nniinikään täytyi supistaa leirin alaa, jotta kasakkain jo suorittamat\nmaatyöt kävisivät tarpeettomiksi ja harventuneet joukot helpommin\nvoisivat puolustautua. Kaivettiin siis koko rynnäkön jälkeinen yö.\nEivät kuitenkaan kasakatkaan olleet toimettomina. He saapuivat hiljaa\npaikalle keskiviikon välisenä yönä ja loivat leirin ympärille toisen\npaljoa korkeamman vallin. Aamun sarastaessa kuului sieltä vilkasta\nkeskustelua ja samassa alkoi ammunta, jota kesti neljä päivää ja\nneljä yötä.\n\nTuontuostakin ryhtyivät kasakkain ja rahvaan joukot hyökkäykseen,\nkuitenkaan pääsemättä valleille asti. Ammunta vain kiihtymistään\nkiihtyi. Vihollinen, jolla oli mahtavat joukot, saattoi vaihtaa\ntaistelevia osastoja, antaen välillä toisten levätä, ruhtinaan\nleirissä sen sijaan ei ollut miehiä vuorottain lepäämään, vuorottain\ntaistelemaan: samojen miesten täytyi ampua, olla valmiina minä\nhetkenä hyvänsä ryhtymään puolustukseen alituisten hyökkäysten\nuhatessa, haudata kaatuneita, kaivaa kaivoja ja korottaa valleja,\njotta ne tarjoaisivat paremman suojan. Heidän täytyi nukkua, tai\npikemmin torkkua, vallien juurella ja keskellä tulta ja kuulia, joita\nviimemainittuja lensi niin tiheään, että niitä joka aamu saattoi\nlakaisemalla lakaista pois leiripihalta. Neljään päivään ei kukaan\nvoinut riisua yltään vaatteita, joita vuoroin sade kasteli, vuoroin\nauringonpaiste kuivasi ja jotka päivällä olivat liian lämpöiset\neivätkä yöllä suojanneet kylmää vastaan. Neljään päivään ei kukaan\nsaanut suuhunsa mitään lämmintä. Ravintona oli viina, jonka sekaan\npantiin ruutia, korput ja kuivanut, palvattu liha, jota saatiin\npureskella keskellä savua, laukauksia, sihiseviä kuulia ja tykin\npauketta.\n\nEi ollut, sanotaan senaikaisessa lähteessä, mitään, mitä olisi voinut\npanna päähän tai sivulle. Sotamies sitoi likaisella rievulla verisen\npäänsä ja taisteli edelleen. Ihmeellistä väkeä olivat totisesti nuo\nsotamiehet. Risaisissa takeissaan, aseet ruostuneina, käsissä pahasti\nkolhitut pyssyt, silmät unettomuudesta punaisina, pysyivät he alati\nvalppaina ja valmiina taisteluun, oli sitten päivä tai yö, sade tai\npoutainen sää.\n\nMutta sotamies oli kiintynyt johtajaansa ja seurasi häntä vaaroihin\nja rynnäkköihin, haavoihin ja kuolemaan. Jokin sankarillinen\nhurmaus oli vallannut sielut, sydämet ja mielet olivat terästyneet,\nkauhun tila oli käynyt jonkinlaiseksi nautinnoksi. Eri lippukunnat\nsuorastaan kilpailivat keskenään alttiudessa, nälän ja unettomuuden\nkestämisessä, miehuudessa ja rohkeuden raivossa. Sotamiehiä oli\nvaikea pidättää valleilla, sillä he eivät tahtoneet rajoittua\npuolustukseen, vaan halusivat hyökätä vihollisten päälle niinkuin\nnälästä vimmastuneet sudet lammasnavettaan. Kaikissa rykmenteissä\nvallitsi jonkinlainen villi ilo. Jos joku olisi yrittänytkin puhua\nantautumisesta, niin hänet paikalla olisi revitty kappaleiksi.\n\"Täällä tahdomme kuolla\", toistelivat miehissä kaikki.\n\nJokainen päällikön käsky täytettiin salaman nopeudella. Kerran\ntapahtui, että ruhtinas, illalla ratsastaessaan tarkastamassa\nvalleja, sai kuulla Lesczynskien rajavartiolippukunnan nuotiotulen\nolevan sammumassa. Ruhtinas ajoi sotamiesten luo ja sanoi:\n\n— Miksi ette ammu?\n\n— Meiltä on ruuti lopussa ja lähetimme juuri linnasta hakemaan uutta.\n\n— Tuollahan sitä on lähempänä, sanoi ruhtinas, viitaten vihollisen\nvalleja kohden.\n\nTuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun koko lippukunta oli hypännyt\nalas valleilta, juoksi vihollisia kohden ja ryntäsi kuin myrskytuuli\nheidän vallejansa kohden. Kasakat surmattiin puukoilla, keihäillä ja\npyssynperillä. Neljän tykin sytytysreikään pantiin väkäpäinen naula\nja puolentunnin kuluttua palasivat sotamiehet, tosin harventuneina,\nmutta voittajina ja toivat punteissa ja metsästyssarvissa mukanaan\nruutia. Päivät kuluivat toisiansa seuraten. Kasakkain ampumahaudat\nvetäytyivät yhä ahtaammaksi kehäksi leirin ympäri, tunkeutuen sen\nsisään kuin kiilat puuhun. Ampuminen tapahtui jo niin likeltä,\nettä, lukuunottamatta hyökkäyksissä surmattuja, päivässä kaatui\nkymmenen miestä joka lippukunnasta. Papit eivät päässeet heidän\nluokseen tuomaan sakramentteja. Piiritetyt pysyttelivät vankkureiden,\ntelttojen, nahkojen ja riippumaan asetettujen vaatteiden suojassa.\nYöllä haudattiin kukin kaatunut paikalle, jossa hän sattui makaamaan,\nja huomenna entistä villitymmin taistelivat eloon jääneet äskeisten\ntoveriensa haudoilla. Chmielnicki vuodatti suorastaan tuhlaamalla\nmiestensä verta, mutta jokainen hyökkäys tuotti hänelle vain yhä\nuusia ja entistä suurempia menetyksiä. Hän hämmästeli vastustajiensa\nitsepäisyyttä, mutta luotti yhä siihen, että aika vähentää sekä\nheidän rohkeutensa että voimansa. Ja aikaa kyllä kuluikin, mutta\npuolalaiset vain osoittivat yhä suurempaa kuolemanhalveksumista.\nJohtajat olivat sotamiehelle esimerkkinä. Ruhtinas Jeremi makasi\npaljaalla maalla vallin juurella, raviten itseään viinalla ja\npalvatulla hevosenlihalla sekä kärsien kaikki sodan vaivat ja sään\nvaihtelut, korkeaan säätyynsä katsomatta. Kruunun lipunkantaja\nKoniecpolski ja Krasnostawin starosta johtivat itse persoonallisesti\njoukkojansa uloshyökkäyksissä. Rynnäkköjen aikana olivat he\naseettomina tiheimmässä kuulasateessa. Myöskin sellaiset päälliköt,\njoilta, kuten Ostrorogilta, oikeastaan puuttui sotilaallista\nkokemusta ja joihin sotamiehet olivat katsoneet epäluottamuksella,\nnäyttivät nyt Jeremin johdolla muuttuneen aivan toisiksi miehiksi.\nVanha Pirlej ja Lanckoronski makasivat hekin vallien juurella, mutta\nherra Przyjemski asetteli päivällä tykkejä ja tonki yöllä maata\nkuin myyrä, kaivaen kasakkojen miinain alle vastamiinoja ja tehden\nampumahautoja tai maanalaisia käytäviä, joita pitkin sotamiehet\npääsivät kuin mitkäkin kuoleman henget keskelle kasakkain laumoja.\n\nVihdoin päätti Chmielnicki yrittää ryhtyä keskusteluun, toivoen\nsillävälin ehtivänsä saavuttaa viekkaudella jotakin. Illalla\nheinäkuun neljättäkolmatta päivää vastaan huutelivat kasakat\nvalleilta sotamiehille, että he lakkaisivat ampumasta. Zaporogin\nlähetti saapui niinikään ilmoittamaan, että hetmani haluaa nähdä\nvanhaa Zacwilichowskia. Hetken neuvoteltuaan ylipäälliköt suostuivat\nehdotukseen ja vanhus ratsasti ulos leiristä. Kaukaa näkivät upseerit\nkuinka häntä kasakkain puolella tervehdittiin paljastetuin päin.\nZacwilichowski oli nimittäin komisaarina ollessaan voittanut villien\nzaporogilaisten kunnioituksen. Itse Chmielnickikin piti häntä\narvossa. Ampuminen lakkasi heti. Kasakat lähenivät ampumahautojansa\npitkin ja tulivat aivan likelle vallia. Upseerit kokoontuivat siihen\nlähelle. Molemmin puolin oltiin varovaisia, mutta näissä kohtauksissa\nei kuitenkaan sattunut mitään ikävää. Upseerit olivat aina pitäneet\nkasakoita suuremmassa arvossa kuin tavallista rahvasta ja nyt,\nantaakseen tunnustusta heidän urheudelleen ja kestävyydelleen,\nhe suorastaan keskustelivat heidän kanssaan kuin vertaistensa\nkanssa ikään. Ihmetellen katselivat kasakat näin likeltä tuota\nluoksepääsemätöntä jalopeuranpesää, joka oli pidättänyt koko heidän\nja khanin yhdistynyttä mahtia. He tulivat aivan lähelle, juttelivat\nja pahoittelivat, että niin paljon kristittyä verta on vuodatettu.\nLopuksi kestitsi kumpainenkin puoli toinen toistansa tupakalla ja\nviinalla.\n\n— Oi herrat puolalaiset, sanoivat vanhat zaporogit, — jos te\nolisitte aina pitäneet näin puolianne, niin ei olisi ollut Keltaista\nVettä, Korsunia ja Pilawcea. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Emme\neläessämme ole nähneet mokomia.\n\n— Tulkaa te vain huomenna taikka ylihuomenna — aina tapaatte meidät\nsamanlaisina.\n\n— No, tulemme kyllä. Mutta vastaiseksi kiitos levähdyksestä. Paljon\non vuotanut kristittyä verta, mutta kunhan ette nääntyisi täällä\nnälkään.\n\n— Kyllä kuningas on täällä ennenkuin me ehdimme kuolla nälkään.\nVastikään tässä juuri pyyhimme suutamme, kun olimme syöneet maukkaan\naterian.\n\n— Jos meille tulee puute ruoasta, niin haemme sitä teidän\nleiristänne, vastasi Zagloba, kädet kupeilla.\n\n— Suokoon Jumala, että isä Zacwilichowski saisi aikaan jotakin\nhetmanin luona, sillä jollei hän onnistu, niin illalla jo ryntäämme.\n\n— No, sitä mekin jo tässä ikävöimme.\n\n— Khani on luvannut ottaa teistä jokaisesta hyvät lunnaat.\n\n— Mutta meidän ruhtinaspa on luvannut teidän khanille, että hän\nsitoo hänet leukaparrasta hevosensa häntään.\n\n— Kyllä teidän ruhtinas on aikamoinen noita, mutta ei hän sentään voi\nkestää kauan.\n\n— Parempi olisi, että yhdessä meidän ruhtinaan kanssa ahdistaisitte\npakanoita kuin että nousette esivaltaa vastaan.\n\n— Hm, teidän ruhtinaanne kanssa. Hm, hyvähän se olisi.\n\n— Miksi te sitten kapinoitsette? Kun kuningas saapuu, niin saatte\nnähdä. Olihan ruhtinas Jeremikin teille kuin isä.\n\n— Hän on isänä miltei sellainen kuin kuolema on äitinä. Ruttokaan ei\nole tappanut niin monta kunnon kasakkaa kuin hän.\n\n— Vielä pahemmaksi hän käy. Ette vielä ole oppineet häntä oikein\ntuntemaan.\n\n— Me emme tahdokaan häntä tuntea. Meidän päällikkömme sanovat, että\njos joku kasakka katsoo häntä silmiin, niin hänen kuolemantuomionsa\non jo kirjoitettu.\n\n— Niin käy Chmielnickinkin.\n\n— Jumala tietää miten käy. Se vain on varma, että nuo molemmat eivät\nmahdu yhtaikaa elämään tässä maailmassa. Meidän isä Chmielnicki sanoo\nhänkin, että jos te vain luovutatte hänelle Jareman, niin hän päästää\nteidät kaikki hengissä menemään ja kumartaa vielä kuningasta yhdessä\nmeidän kanssamme.\n\nNyt alkoivat sotamiehet puhkua, rypistellä kulmakarvojaan ja\nkiristellä hampaitaan.\n\n— Pitäkää te suunne kiinni, tai me tartumme sapeliin.\n\n— Kyllä ljahit nyt ovat suutuksissa, sanoivat kasakat, — mutta\nhyvät lunnaat saavat puolalaiset teistä vielä maksaa.\n\nNäin he puhelivat keskenään, vuoroin käyttäen ystävällistä sävyä,\nvuoroin uhaten, jolloin heidän keskustelunsa pakostakin kävi\nkovaääniseksi kuin ukkosen jyrinä.\n\nIltapäivällä palasi herra Zacwilichowski takaisin leiriin. Sopimusta\nei ollut syntynyt eikä aselevosta tullut mitään. Chmielnicki\noli nimittäin asettanut ehdoksi, että hänelle luovutettaisiin\nruhtinas ja Koniecpolski. Lopuksi hän oli luetellut kaikenlaisia\nzaporogilaisjoukoille tapahtuneita vääryyksiä ja kehoittanut herra\nZacwilichowskia jäämään kokonaan hänen palvelukseensa. Silloin oli\nvanha ritari leimahtanut vihaan, noussut pystyyn ja ratsastanut pois.\nIllalla torjuttiin hyökkäys verisesti. Koko leiri oli tulessa kahden\ntunnin ajan. Kasakoita ei ainoastaan heitetty takaisin valleilta,\nvaan jalkaväki valloitti vielä heidän ensimäiset vallituksensa,\nhajoitti heidän ampumahautansa ja piilokäytävänsä sekä poltti jälleen\nneljätoista ampumatornia. Chmielnicki vannoi sinä yönä khanille, että\nhän ei luovu piirityksestä niin kauan kuin leirissä on yksikin mies\nelävänä.\n\nHuomenna, aamun koitteessa, alkoi uusi ammunta ja maahankaivautuminen.\nKoko päivä tapeltiin, tapeltiin varstoilla, viikatteilla,\npuuhangoilla, sapeleilla, kivillä ja savikokkareilla. Eilispäivän\nystävälliset tunteet ja valittelut kristittyjen veren vuodatuksesta\nolivat vaihtuneet yhä kiihtyvään vimmaan. Aamusta lähtien oli\ntuontuostakin sadellut. Sinä päivänä saivat sotamiehet ruokaa vain\npuoli annosta. Zagloba osoitti senjohdosta harmiaan murinalla ja\nsuutahtelulla, mutta kaikissa muissa vaikutti tyhjä vatsa sen, että\nvimma kävi entistä suuremmaksi. Kaikki vakuuttivat ennen kaatuvansa\nläjiin toinen toistensa päälle kuin antautuvansa. Illalla alkoivat\nturkkilaiseen pukuun puetut kasakat uudelleen ryntäillä, mutta\nsitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yö oli melskeinen ja täynnä\nhuutoa. Ampuminen ei hetkeksikään herjennyt, toinen riitapuoli\nvaati vaatimalla toista taisteluun. Tapeltiin sekä joukottain että\nmies miestä vastaan. Herra Longinus lähti suorastaan vihollista\nhärnäämään, mutta kukaan ei kuitenkaan tahtonut käydä hänen kanssaan\notteluun. Häneen vain kaukaa ammuttiin. Sensijaan saavuttivat suurta\nkunniaa herrat Stempowski ja Wolodyjowski, joista viimemainittu\nmieskohtaisessa taistelussa surmasi kuuluisan tappelupukarin Dudarin.\n\nVihdoin astui esiin herra Zaglobakin, mutta vain ryhtyäkseen\nsanasotaan. \"Tapettuani Burlajn\", sanoi hän, \"ei minun sovi\nseurustella minkä kääkän kanssa hyvänsä.\" Hän ei tässä sanasodassaan\nlöytänyt kasakkain joukosta ketään vertaistaan. Hän saattoi heidät\nsuorastaan vimmastumaan, kun hän mättään taakse piiloutuneena, aivan\nkuin maan alta huusi ukkosenäänellään:\n\n— Istukaa te hölmöt vain täällä Zbarazin luona sillaikaa kuin\nLiettuan sotajoukko marssii alaspäin pitkin Dnieperiä. Kyllä sen\nsotilaat vievät terveisiä teidän omaisillenne ja tytöillenne...\nTulevana keväänä tapaatte mökeissänne paljon pieniä lapsen-vesoja,\njos silloin vielä mökit ovat paikoillaan.\n\nTotta siinä olikin. Liettuan sotajoukkohan kulki todella Radziwillin\njohdolla Dnieperin jokivartta alaspäin, polttaen ja hävittäen ja\njättäen jälelle vain maan ja veden. Kasakat tiesivät tämän ja siksi\nhe raivosivat ja lähettivät herra Zagloballe vastaukseksi kokonaisen\nsadepilven kuulia, ikäänkuin olisi pudotettu pääryniä puusta. Herra\nZagloba piteli kuitenkin vain päätään piilossa mättään takana ja\njatkoi huutamistaan.\n\n— Ettepä osanneetkaan, senkin koiranpenikat, mutta minäpä osasin\nBurlajhin. Olen täällä ihan yksinäni, tulkaa vain kaksintaisteluun\nkanssani, tunnettehan te minut. No, hölmöt, ampukaa nyt kunnes\nosaatte, sillä syksyn varmaan saatte viettää etsimällä tatarilaisia\nKrimistä, taikka laittamalla tokeita Dnieperiin. No, terve teille\nnyt! Lupaanpa Chmielinne päästä kiiltävän kolikon. Antakoon nyt joku\nteikäläinen hänelle vasten kuonoa minun puolestani. Minun, Zagloban\npuolesta, kuuletteko! Eikö teitä, senkin sontakärpäset, vielä ole\ntarpeeksi paljon raatoina tantereella, vai tahdotteko vielä lisää\nkoiranraatoja. Piru lähettää teille terveisiä. Käykää te käsiksi\nhankoihin ja auroihin, senkin lurjukset, ja rakentakaa lotjia. Teidän\nasianne on kuljettaa luumuja ja suolaa eikä tehdä täällä meille\nkiusaa.\n\nMyöskin kasakat riuhtautuivat irti herroistaan, \"joita riitti kolme\nyhtä korppua kohden\" ja kysyivät, miksi eivät nuo herrat käske\nalustalaisillensa maksaa takaisin vuokraa ja kymmenystä. Zagloba\npysyi kuitenkin aina väittelyssä voiton puolella. Ja niin jatkuivat\nkeskustelut kirousten ja villien naurunpurskahdusten keskeyttäminä\nyökausia, ammunnan ja taistelujen, suurempien tai pienempien\njatkuvasti raivotessa. Sitten lähti vuorostaan herra Janicki tekemään\nsopimusta khanin kanssa. Tämä uudisti hänelle jälleen lupauksensa\nkorvauksen suorittamisesta. Kärsimätön lähettiläs vastasi kuitenkin:\n\"Kauvan te jo olette sitä luvanneet meille ettekä ole mitään\nantaneet tähän asti. Joka teistä tulee hakemaan meidän päitämme, hän\nmenettää myöskin omansa.\" Khani vaati, että ruhtinas Jeremi arolla\nkohtaisi hänen visiirinsä, mutta tämä oli pelkkää petosta, joka\nsaatiinkin ilmi ja neuvottelut päättyivät siihen. Taistelu ei koko\ntänä aikana tauonnut. Illoin rynnättiin ja yöllä ammuttiin tykeillä.\nValleilta tehtiin äkkiryntäyksiä. Kahakoitiin. Ratsuväki teki hurjia\nhyökkäyksiä. Mieshukka ja verenvuodatus yhä vain suurenivat.\n\nSotamiehiä kannusti hurja taistelun, veren ja vaarojen himo.\nHe menivät taisteluun laulaen kuin häihin. Oli jo niin totuttu\nmeluun ja paukkeeseen, että levolle komennetut osastot keskellä\ntykin jyskettä ja kuulien putoillessa nukkuivat sikeään uneen.\nElintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, sillä ylipäälliköt eivät olleet\ntarpeeksi varustaneet leiriä ennen ruhtinaan tuloa. Kaikki kallistui\nhirvittävästi. Ne, joilla oli rahaa ostaa viinaa tai leipää, jakoivat\nkuitenkin mielellään ostoksensa toisten kanssa. Kukaan ei surrut\nhuomispäivää, sillä kaikki tiesivät, että jompikumpi kahdesta\nvälttämättömyydestä on heidän osansa: joko apu kuninkaan puolelta,\ntai kuolema. Kumpaankin he olivat yhtä valmistuneet ja ennen kaikkea\nhe olivat valmiit taistelemaan. Historiassa ennen kuulumattomalla\ntavalla pitivät kymmenkunnat puoliaan tuhansia vastaan niin\nitsepäisesti ja sellaisella vimmalla, että jokainen rynnäkkö kävi\nkasakoille uudeksi tappioksi. Sitäpaitsi hyökkäsivät he muutaman\nkerran päivässä ulos leiristä ja karkasivat vihollisen kimppuun hänen\nomilla valleillaan. Illoin, kun Chmielnicki luuli väsymyksen jo\nvallanneen kestävimmätkin ja hän kaikessa hiljaisuudessa valmisteli\nhyökkäystä, kuului yhtäkkiä iloinen laulu hänen korviinsa. Silloin\nhän hämmästyksen vallassa läjähytti käsillä reisiinsä ja ajatteli,\nettä Jeremi todella on suurempi noita kuin yksikään niistä, jotka\nolivat kasakkaleirissä. Tätä ajatellessa hän raivostui, käski ryhtyä\ntaisteluun ja vuodatti verta niin että tulvi. Sillä hän huomasi,\nettä hänen tähtensä kauhean ruhtinaan tähden rinnalla alkaa vaaleta.\nKasakkain leirissä laulettiin Jaremasta lauluja, tai kerrottiin\nhänestä hiljaisella äänellä ihmeitä, jotka saivat hiukset nousemaan\npystyyn kasakkain päässä. Tiedettiin, että hän toisinaan ilmestyy\nyöllä valleille ja kasvaa siellä niin suureksi, että hänen päänsä\nulottuu korkeammalle kuin Zbarazin tornit. Hänen silmänsä ovat\nsilloin kuin kaksi kuuta ja miekka hänen kädessään on kuin pahaa\nennustava tähti, jonka Jumala joskus lähettää taivaalle ihmisten\ntuhoksi. Kerrottiin niinikään, että kun hän kohottaa äänensä, niin\ntaistelussa kaatuneet ritarit nousevat pystyyn kalskuvin asein ja\nasettuvat elävien riveihin. Jeremi oli kaikkien huulilla: hänestä\nlauloivat vanhat harpunsoittajat, hänestä puhuivat sekä vanhat\nzaporogilaiset että oppimaton rahvas ja tatarilaiset. Kaikissa näissä\nkeskusteluissa, heidän vihassaan ja taikauskoisessa kauhussaan piili\nsamalla ikäänkuin jonkinlainen villi rakkaus, jota aron kansa tunsi\nveristä tuhoojaansa kohtaan. Chmielnicki kalpeni hänen rinnallaan,\neikä ainoastaan khanin ja tatarien silmissä, vaan myöskin oman\nrahvaan silmissä. Chmielnicki huomasi, että hänen täytyy kuin\ntäytyykin saada valtaansa Zbaraz, tai häipyy hänen tenhovoimansa kuin\npimeä aamuruskon tieltä, hänen täytyy kuin täytyykin tallata tuo\njalopeura jalkaansa alle — muuten tuhotaan hänet itsensä.\n\nMutta leijona ei ainoastaan pitänyt puoliansa, vaan vieläpä hyökkäsi\njoka päivä esiin kaislikosta yhä kauheampana. Mitkään oveluudet\ntai petokset, ei edes selvä ylivoima auttaneet. Rahvas ja kasakat\nalkoivat jo napista. Heistäkin rupesi jo tuntumaan raskaalta istua\nsavussa, tulessa, kuulasateessa ja ruumiiden löyhkässä likomärkinä\ntai helteessä, aina kuolema kasvojen edessä. Uljaat kasakat eivät\nkuitenkaan pelänneet vaivoja, valvomista, ryntäyksiä, tykkitulta,\nverta ja kuolemaa. He pelkäsivät vain Jaremaa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKuolemattoman maineen saavutti Zbarazin ikimuistettavilla valleilla\nmoni halpa-arvoinen ritari, mutta ennen kaikkea kuuluu ylistyslaulu\nsieltä Longinus Podbipientalle hänen suurten urotöittensä takia,\njotka olivat niin mainioita, että vain hänen vaatimattomuutensa voi\nkilpailla niiden kanssa.\n\nYö oli pimeä, synkkä ja kostea. Sotamies nuokkui valvomisesta\nväsyneenä kiväärinsä varassa. Kymmenen päivän yhä uudistuneen\nampumisen ja rynnäköitten jälkeen oli ensi kerran tullut hiljaisuus\nja lepo. Kasakoitten valleilta, jotka olivat tuskin kolmenkymmenen\naskeleen päässä, ei nyt kuulunut huutoa, kirouksia eikä tavanmukaista\nmelua. Tuntui siltä kuin vihollinen, koettaessaan uuvuttaa\npuolalaisia, olisi lopulta itsekin uupunut. Vain siellä täällä\ntuikahti nurmen alle piiloutuneen tulen heikko valo. Eräästä\nkohden kuului äännähtelevän tuntehikas, hiljainen kasakan harppu.\nKaukana tatarilaisleirissä hirnuivat hevoset ja valleilta kajahteli\ntuontuostakin vartian ääni.\n\nRuhtinaan kyrassierilippukunnat olivat sinä yönä jalkapalveluksessa\nleirillä. Siellä olivat muiden muassa herra Skrzetuski, Podbipienta,\npieni ritari ja herra Zagloba. Istuen vallilla kuiskuttelivat he\nhiljaa toisilleen ja kuuntelivat, keskustelun katkettua, vallihautaan\nputoavan sateen kohinaa. Skrzetuski virkkoi:\n\n— Tämä hiljaisuus tuntuu minusta oudolta. Korvani olivat jo niin\ntottuneet meluun ja pauhinaan, että hiljaisuus niissä nyt suorastaan\nsoi. Kunhan ei tässä rauhassa vain piilisi petos.\n\n— Minä olen jo jonkun aikaa ollut vailla puolta järjestäni, kaikki\non minulle yhdentekevää, mutisi synkästi Zagloba. — Minun rohkeuteni\nedellyttää nimittäin kolme asiaa: minun pitää saada hyvin syödä,\nhyvin juoda ja hyvin nukkua. Paraskin hihna halkee ja kuivaa,\nkun ei se saa rasvaa, varsinkin jos se lisäksi joutuu likoamaan\nniinkuin hamppu vedessä. Sade meitä tässä liottaa ja kasakat\nhäkilöivät — mitenkäs meistä sitten ei irtaantuisi päistäreitä.\nKoreiksi ovat tässä todella käyneet elämisen ehdot: vehnäpulla\nmaksaa floriinin ja tuoppi viinaa viisi. Tuota löyhkäävää vettä ei\nkoirakaan ota suuhunsa, sillä ovathan kaivotkin jo täynnä ruumiiden\nkatkua. Ja minua janottaa niin kamalasti, aivan samalla lailla Kuin\nsaappaitanikin, jotka jo ovat avanneet kuononsa ammolleen kuin kalat.\n\n— Mutta teidän saappaannehan siis juovat vettä, sanoi häikäilemättä\nherra Wolodyjowski.\n\n— Olkaa te vaiti, herra Michal, te ette ole sikuria suurempi niin\nettä te voitte hyvin elää yhdestä hirssijyvästä ja janonne saatte\nsammutetuksi yhdestä sormustimellisesta. Minä puolestani kiitän\nJumalaa, etten ole niin kurjan pikkuinen ja ettei minua ole kana\ntakajaloillaan roppinut esiin hiekasta, vaan — että minut on nainen\nsynnyttänyt maailmaan. Mutta siksi täytyy minun saada juoda ja\nsyödä ihmisten tapaan eikä niinkuin turilas. Ja koska nyt en ole\npuolipäivästä lähtein pitänyt suussani mitään muuta kuin sylkeä, niin\nei teidän pilantekonne, suoraan sanoen, maistu minulle.\n\nJa samalla alkoi herra Zagloba vihaisesti nuuhistella. Mutta herra\nMichal pani kädet kupeilleen ja lausui:\n\n— Minulla on tässä kyljelläni viinalekkeri, jonka tänään riistin\nkasakoilta, vaan koska minut kerran on kana raappinut esiin hiekasta,\nniin luultavasti ei niin mitättömän henkilön viina kelpaa teille.\nJätän viinan teidän haltuunne, Jan, lisäsi hän, kääntyen Skrzetuskin\npuoleen.\n\n— Antakaappa vain tänne, sillä minun on kylmä, sanoi Skrzetuski.\n\n— Juokaa ja antakaa herra Longinuksellekin.\n\n— Aika paholainenpa te olettekin, herra Michal, sanoi Zagloba,\n— mutta oiva mies silti ja vielä lisäksi mies, joka riistätte\nitseltänne ja annatte toiselle. Tehkööt vain tepposiaan ne oivalliset\nkanat, jotka ovat hiekasta raappineet esiin sellaisen sotilaan\nkuin te. Mutta niitä nähtävästi ei ole maailmassa. Enkä minä teitä\ntarkoittanutkaan.\n\n— No, jos niin on, niin ottakaa sitten lekkeri herra Podbipientalta,\nsanoi herra Michal. — En tahdo tehdä teille vääryyttä.\n\n— Mitäs te nyt, jättäkää nyt jotakin minullekin! huusi Zagloba\nkauhistuneena, katsellessaan liettualaisen juomista. — Mitäs\nte noin sätkäyttelette päätänne taaksepäin? Kunpa se jäisikin\nsiihen asentoon. Teillä on liian pitkät suolet, niitä ei ikinä saa\nkostutetuksi. Niinhän tuo mies imee itseensä kuin laho honka. Hitto\nteidät vieköön.\n\n— Tuskinhan minä vielä olin ehtinyt huuleni laidalle asettaa, sanoi\nherra Longinus, ojentaen pois viinalekkerin. Herra Zagloba kallisti\nnyt vuorostaan lekkeriä, joi yhä enemmän ja enemmän ja kulautti\nvihdoin viinan loppuun asti. Sitten hän hetken puhalteli ja sanoi:\n\n— Ainoa lohdutus tässä on, että jos nykyinen kurjuutemme joskus\nloppuu ja Jumala suo meidän päästä pälkähästä ehein nahoin, niin\nsilloin kyllä saamme korvauksen. Eiköhän meille silloin keksitä\njotakin toimeentuloa. Kirkkoherra Zabkowski osaa hyvin syödä, mutta\nhänet minä ajan hiiteen.\n\n— Mitä merkillisiä asioita te tänään olettekaan Muchowieckilta\nkuullut kirkkoherra Zabkowskista? kysyi herra Michal.\n\n— Hiljaa, sanoi Skrzetuski, — joku tulee esiin leirin pihamaalta.\n\nHe vaikenivat ja samassa likeni heitä joku tumma hahmo, kysyen\nhiljaisella äänellä:\n\n— Oletteko valveilla?\n\n— Olemme, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski, ojentaen itsensä\nsuoraksi.\n\n— Nyt täytyy olla hyvin varuillaan. Tämä hiljaisuus ei tiedä hyvää.\n\nRuhtinas jatkoi kulkuaan nähdäkseen oliko uni voittanut uupuneet\nsotilaat. Herra Longinus vei kätensä ristiin.\n\n— Mikä päällikkö, mikä sotilas!\n\n— Hän lepää vielä vähemmin kuin me, sanoi Skrzetuski. — Noin\nhän yksinään joka yö käy tarkastamassa kaikki vallit, aina tuolle\ntoiselle lammikolle asti.\n\n— Suokoon Jumala hänelle terveyttä.\n\n— Amen.\n\nSyntyi hiljaisuus. Kaikki jäivät tuijottamaan pimeyteen, mutta mitään\noutoa ei näkynyt. Kasakkain valleilla oli rauhallista, viimeinenkin\nvalo oli sammunut.\n\n— Nyt voisi heidät yllättää unessa niinkuin maarotat, mutisi\nWolodyjowski.\n\n— Kuka tietää, sanoi Skrzetuski.\n\n— Minua painaa uni niin, virkkoi Zagloba, — että silmäni\nvaipuvat aivan tuonne takaraivoon asti. Mutta ei ole hyvä nukkua.\nTahtoisinpa tietää, milloin saa nukkua. Seiso täällä aseissa ja\nhorju väsymyksestä niinkuin juutalainen sapattina. Sekä silloin\nkun ammutaan että silloin kun ei ammuta. Tämä on koiran virkaa. En\noikein tiedä, mikä minua nyt niin repii, viina vaiko tämänaamuinen\nsuuttumus, jonka meidän molempien, minun ja, kirkkoherra Zabkowskin,\ntäytyi syyttä suotta kestää.\n\n— No, mitä sitten oikeastaan tapahtui? kysyi herra Longinus. — Te\naloitte jo kertoa siitä, mutta ette päässyt loppuun.\n\n— No, minä kerron nyt, ehkä sitten paremmin pysymme valveilla.\nAamulla lähdimme, kirkkoherra Zabkowski ja minä linnalle katsomaan,\neikö sieltä löytyisi mitään haukattavaa. Kävelemme ja kävelemme,\nnuuskimme kaikki nurkat: ei löydy mitään. Käännymme jo suuttuneina\ntakaisin. Mutta linnan pihalla nyt tapaammekin sen kalvinilaisen\npapin; joka eilen oli ollut valmistamassa kapteeni Szemberkiä\nkuolemaan — sama joka eilen Firlejn lippukunnasta sai kuolettavan\nhaavan. Minä virkan nyt kalvinilaiselle: mitä sinä, hirtehinen,\noikein täällä vetelehdit ja teet harmia Jumalalle? Tuotat vielä\nmeille kirouksen. Silloin tämä, nähtävästi luottaen Belzin herran\nsuojelukseen, sanoo: meidän uskomme on yhtä hyvä kuin teidänkin,\njollei parempikin. Kuuntelimme tätä kauhusta kivettyneinä, mutta\nminun päähäni pälkähti: täällähän on kirkkoherra Zabkowski —\nväitelkööt keskenään. Ja minun kirkkoherrani olikin heti valmis:\nheitteli todistuksia kalvinilaista vastaan kuin rakeita vain. Mutta\nkalvinilainenpa ei sanonut yhtään mitään, antoi tulla vain ja\npainautui painautumistaan seinää vastaan. Nyt saapuivat paikalle\nruhtinas ja kirkkoherra Muchowiecki. Ja eivätkös alakin soimata meitä\nsiitä, että panemme toimeen melua ja riitaa ja sanovat, ettei nyt\nole sovelias aika eikä paikka väittelyjä varten. Ja niin he meitä\npeittoivat kuin olisimme olleet koulupoikia. Ja suokoon Jumala, että\nhe olivat oikeassa, sillä muuten joudun minä vääräksi todistajaksi.\nMutta saa nähdä vain, että kyllä nuo herra Firlein papit vielä\ntuottavat meille jonkun onnettomuuden.\n\n— Vaan eikös kapteeni Szemberk luopunut uskostaan?\n\n— Mitä vielä, kuoli samassa kunnottomassa uskossa missä elikin.\n\n— Niin, mieluummin nuo ihmiset luopuvat pelastuksestaan kuin\npaatumuksesta! huoahti herra Longinus.\n\n— Jumala meitä varjelkoon sekä kasakkain aseitten ylivallasta että\nnoituudesta, lausui herra Zagloba. — Ja kyllä he vielä kerran\nHänet suututtavat. Tiedättekö, että eilen ammuttiin tuolta vallilta\nlankakeriä linnanpihalle. Sotamiehet kertoivat, että heti niillä\npaikoilla, minne kerät olivat pudonneet, maa peittyi jonkinlaiseen\nrupeen.\n\n— Onhan tunnettu asia, että Chmielnickin palveluksessa on noitia,\nsanoi liettualainen, tehden ristinmerkin.\n\n— Noita-akkoja minä siellä itse olen nähnyt, sanoi Skrzetuski.\n\nPuheen keskeytti herra Wolodyjowski painamalla kätensä herra\nSkrzetuskin olkapäälle ja kuiskaten:\n\n— Olkaa hiljaa.\n\nSitten hän juoksi aivan vallin laidalle ja kuunteli siinä tarkkaan.\n\n— En kuule mitään, sanoi Zagloba.\n\n— Tsss! sade estää kuulemasta, vastasi Skrzetuski.\n\nHerra Michal alkoi samassa viittoa käsillään merkiksi ettei häntä\nhäirittäisi, kuunteli vielä hetken ja lähestyi sitten tovereitaan.\n\n— Nyt ne tulevat, kuiskasi hän.\n\n— Antakaa te tieto ruhtinaalle, lähtekää Ostrorogin joukkojen luo!\nkuiskasi Skrzetuski. — Me taas lähdemme varoittamaan sotamiehiä.\n\nSamassa he lähtivätkin liikkeelle, vähäväliä pysähtyen ja kuiskaten\nvartiosotamiehille: vihollinen tulee, vihollinen tulee!\n\nSanat lensivät salaman nopeudella suusta suuhun. Neljännestunnin\nkuluttua ratsasti ruhtinas paikalle antaakseen upseereille käskyjä.\nKoska vihollinen nähtävästi oli aikonut rynnätä nukkuvaan leiriin\nja yllättää sen, niin antoi ruhtinas sen jäädä siihen luuloon,\nettä yllättäminen onnistuu. Sotamiesten oli tämän suunnitelman\nonnistumiseksi pysyttävä aivan hiljaa ja päästettävä vihollinen\nvalleille asti ja vasta, kun tykistä oli annettu merkki, oli heidän\näkkiarvaamatta iskettävä.\n\nSotamiehet olivat jo valmiina, vain muskettien piippuja he vielä\näänettömästi taivuttivat eteenpäin. Kaikkialla vallitsi syvä\nhiljaisuus. Skrzetuski, herra Longinus ja herra Wolodyjowski\nseisoivat vieretysten henkeään pidätellen ja myöskin herra Zagloba\npysytteli heidän kanssansa, sillä hän tiesi kokemuksesta, että\nuseimmat kuulat satavat keskelle linnan pihaa ja että vallilla kolmen\nsellaisen miehen läheisyydessä on turvallisinta. Hän asettui vain\nhiukan taakse, jottei ensimäinen hyökkäys kohtaisi häntä. Vähän\nsyrjemmälle polvistui herra Podbipienta, kädessä kallonhalkaisija.\nWolodyjowski paneutui Skrzetuskin viereen, kuiskaten hänen\nkorvanjuuressaan:\n\n— Varmaan ne tulevat.\n\n— Askel askeleelta.\n\n— Ne ovat rahvasta eivätkä tatareja.\n\n— Zaporogilaisten jalkaväkeä.\n\n— Tai janitshareja, sillä he marssivat hyvin. Hevosen selästä heitä\nparemmin voisi hakata.\n\n— Nyt on pimeä ratsastaa.\n\n— Kuuletteko nyt.\n\n— St! St!\n\nLeiri näytti vajonneen sikeimpään uneen. Ei missään huomannut\nliikettä eikä valoa, kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Erotti\nvain hienon sateen vihmontaa, joka lankesi ikäänkuin sihvilän\nläpi. Verkalleen syntyi tähän kohinaan toinen hiljainen, mutta\nhelpommin erotettava kohina, ääni, joka uudistui säännöllisesti\nja läheni lähenemistään, kaiken aikaa selveten. Vihdoin ilmestyi\nnoin kymmenen askeleen päähän vallihaudasta jokin pitkä kiinteä\nmassa, näkyen sikäli, mikäli se oli pimeyttä mustempi, ja pysähtyi\npaikalleen. Sotamiehet pidättelivät henkeään, vain pieni ritari kävi\nkiinni Skrzetuskin jalkaan, tahtoen tällä tavalla osoittaa hänelle\nmielihyväänsä.\n\nHyökkääjät lähenivät lähenemistään vallihautaa ja alkoivat laskea\ntikapuita sen yli. Sitten he astuivat niiden eteen ja nostivat\nne valleja kohden. Valli pysyi yhä aivan hiljaisena ikäänkuin\nsen harjalla ja takana kaikki olisi ollut kuollutta. Vallitsi\nkuolonhiljaisuus. Siellä täällä alkoivat, kaikesta hyökkääjien\nvarovaisuudesta huolimatta, tikapuiden portaat vikistä ja narista.\n\n— Nyt saatte herneitä, ajatteli Zagloba.\n\nWolodyjowski lakkasi jo nipistämästä Skrzetuskia ja herra Longinus\npusersi, eteensä tuijottaen, kädessään kallonhalkaisijansa kahvaa,\nsillä hän oli lähinnä vallia ja toivoi saavansa iskeä ensimäisenä.\nSamassa ilmestyi vallinsyrjälle kolme paria käsiä, jotka voimakkaasti\ntarttuivat siihen kiinni. Senjälkeen oi verkalleen ja varovasti kolme\nkypärän nuppia kohota ylemmä ja ylemmä.\n\nNe ovat turkkilaisia, mietti herra Longinus.\n\nSamassa läksi muutamista tuhansista musketeista kauhea paukahdus.\nIlma kävi valoisaksi kuin päivällä. Mutta ennen kuin valo oli ehtinyt\nsammua heilautti herra Longinus kättään ja sivalsi niin kauheasti,\nettä ilma vinkuen väistyi miekanterän tieltä.\n\nKolme ruumista putosi vallihautaan. Kolme kypärään puettua päätä\nkieri polvistuvan ritarin edessä. Vaikka helvetti riehui maan päällä,\noli herra Longinuksen eteen nyt auennut taivas, hänen hartioilleen\nkasvoi siivet, enkelikuorot lauloivat hänen rinnassaan ja hän oli\nkuin taivaassa. Hän taisteli kuin unissaan ja hänen miekkansa\nsivallukset olivat kuin ylistystä.\n\nJa kaikki aikoja sitten kuolleet Podbipientat, esi-isä Stowejkosta\nalkaen, iloitsivat taivaassa siitä, että viimeinen elävä\nkallonhalkaisija-Podbipientojen jälkeläinen oli sellainen urho.\n\nTämä hyökkäys, johon vihollisen puolelta pääasiallisesti ottivat\nosaa turkkilaisten rumelialaiset ja silistrialaiset sekä khanin\njanitsharikaarti, torjuttiin vielä verisemmin kuin edelliset\nja synnytti kauhean myrskyn Chmielnickiä vastaan. Hän oli näet\nedeltäpäin taannut, että puolalaiset tulevat taistelemaan\nturkkilaisten kanssa vähemmällä vimmalla ja että hän, jos vain saa\nnuo apujoukot käytettävikseen, valloittaa leirin. Hänen täytyi nyt\nlepyttää khania ja raivostuneita murzoja ja lahjoilla koettaa jälleen\npäästä heidän suosioonsa. Khanille hän tarjosi kymmenen tuhatta\ntaalaria. Tuhaj-beille, Korsom-Adalle, Subagazylle, Nuraddinille\nja Gaidalle kaksi tuhatta miestä kohden. Sillävälin korjasivat\nsotamiehet leirissä ruumiita pois juoksuhaudoista, jota tehdessä\nampuminen vihollisen valleilta heitä yhä häiritsi.\n\nPuolalaiset sotamiehet lepäsivät nyt aamuun asti, sillä he saattoivat\njo olla varmat, ettei hyökkäys uudistuisi. Kaikki nukkuivat sikeintä\nunta, paitsi vartiolippukunnat ja herra Longinus Podbipienta, joka\nkoko yön makasi poikkipäin miekkansa päällä, kiittäen Jumalaa\nsiitä, että Hän oli sallinut hänen täyttää lupauksensa ja hankkia\nitselleen sellaisen maineen, että hänen nimensä kulki suusta suuhun\nsekä leirissä että kaupungissa. Seuraavana päivänä kutsui hänet\nsitten luoksensa ruhtinas-vojevoda ja kiitti häntä suuresti. Mutta\nsotamiehiä saapui pitkin päivää joukottain häntä onnittelemaan ja\nkatsomaan niitä kolmea päätä, jotka hänen palvelijasotamiehensä\noli kantanut leiriin ja jotka jo ilmassa olivat mustenneet.\nSiinä sitä sitten ihmeteltiin ja jonkun verran kadehdittiinkin\nPodbipientaa. Useat soturit eivät tahtoneet silmiään uskoa, sillä\nniin tasaisesti olivat päät lyödyt irti kaulasta, että koko kypärä\nleukakiinnittimineen seurasi päätä aivan kuin leikkaaminen olisi\nsuoritettu saksilla.\n\n— Olettepa te kauhea räätäli, sanoivat aatelismiehet. — Olimmehan\nme kyllä nähneet, että te olette hyvä ritari, mutta tuollaista iskua\nvoisivat teiltä esi-isätkin kadehtia. Ei sitä olisi taitavinkaan\npyöveli tehnyt paremmin.\n\n— Ei tuulikaan vie lakkia päästä niin taitavasti kuin te veitte\nruumiista nuo päät, sanottiin.\n\nJa kaikki puristivat herra Longinuksen kättä, mutta hän seisoi silmät\nmaassa, säteilevänä, lempeänä ja ujona niinkuin neitonen vihkituoliin\nmennessä ja lausui ikäänkuin puolustuksekseen:\n\n— Ne olivat asettuneet eteeni niin hyvin.\n\nToiset koettelivat vielä hänen miekkaansakin, mutta kun se oli\nkaksiteräinen ristiritarien aikuinen miekka, niin ei kukaan jaksanut\nsitä luontevasti heilutella, ei edes kirkkoherra Zabkowski, vaikka\nhän taittoi hevosenkengän kuin ruo'on vain.\n\nTeltan ympärillä kävi puhe yhä vilkkaammaksi ja herra Zagloba,\nSkrzetuski ja Wolodyjowski ottivat kohteliaasti vastaan tulijoita,\nkestittäen heitä jutuilla — muuta tarjottavaakaan ei ollut, koska\nviimeisetkin korput jo aikaa sitten olivat syödyt eikä muuta\nlihaakaan ollut, paitsi jotakin savustettua hevosenlihaa. Hyvä tuuli\nkuitenkin korvasi ruoan ja juomat. Lopuksi, kun jo kaikki muut\nolivat lähdössä, saapui Krasnostawin starosta, herra Marek Sobieski\napulaisensa Stempowskin kanssa. Herra Longinus juoksi heitä vastaan,\nja Sobieski tervehti häntä onnitellen ja sanoi:\n\n— Tänään on teillä juhla.\n\n— Niin on, vastasi Zagloba, — sillä meidän ystävämme on täyttänyt\nlupauksensa.\n\n— Jumalan kiitos, lausui starosta. — Pian kai saamme teitä,\nveliseni, onnitella sulhasena. Joko teillä on joku katsottuna?\n\nHerra Podbipienta kävi hyvin hämilleen ja punastui korvia myöten,\nmutta starosta jatkoi puhettaan:\n\n— Hämmennyksestänne huomaan, että niin on. Onhan teidän pyhä\nvelvollisuutenne muistaa, ettei sellainen suku saa kuolla. Suokoon\nJumala, että teille tulisi samanlaisia jälkeläisiä.\n\nTämän sanottuaan hän puserteli herra Longinuksen, Skrzetuskin,\nZagloban ja pienen ritarin käsiä ja kaikki he sydämessään iloitsivat\nkuunnellessaan kiitosta sellaisesta suusta, sillä Krasnostawin\nstarosta oli miehuuden, kunnian ja kaikkien ritarillisten avujen\npeili, itse ruumistunut Mars. Runsaassa määrin oli hän saanut\nosakseen Jumalan lahjoja, sillä tavattomassa kauneudessaan voitti hän\nnuoremman veljensä Janinkin, josta sittemmin tuli kuningas. Rikkauden\nja syntyperän puolesta taas hän oli maan ensimäisten arvoinen ja\nhänen sotilaskykyänsä ylisti itse suuri Jeremi. Harvinainen tähti\nolisi hän ollut Puolan taivaalla, Jumalan määräyksestä sen loisto\nkuitenkin joutui nuoremman veljen, Janin osalle, ja Marekin tähti\nsammui ennen aikaansa, vastoinkäymisen päivänä.\n\nRitarimme iloitsivat kuin iloitsivatkin sankarin kiitoksesta, mutta\ntämä jatkoi yhä kehumistaan:\n\n— Paljon olen kuullut teistä itse ruhtinaalta, joka rakastaa teitä\nyli muiden. Sentähden en ihmettele, että palvelette häntä huolimatta\nsiitä, että kuninkaallisissa lippukunnissa helpommin voisitte\nsaavuttaa ylennyksiä.\n\nSiihen vastasi Skrzetuski:\n\n— Kaikkihan me oikeastaan olemme kuninkaan palveluksessa, vaikka\nolemmekin erityisesti merkityt husaarilippukuntaan, paitsi herra\nZaglobaa, joka on vapaaehtoinen. Syynä siihen, että palvelemme\nruhtinasvojevodan alaisina on ensinnäkin rakkaus hänen persoonaansa\nja toiseksi halu saada olla mukana sodassa niin paljon kuin suinkin.\n\n— Jos teillä on sellainen halu, niin olette oikealla paikalla,\nvirkkoi starosta. — Varmaan ei herra Podbipientakaan olisi minkään\nmuun lipun alla niin helposti löytänyt päitään. Mutta mitä taas\nsotaan tulee, niin olemme me tähän aikaan kaikki saaneet maistaa sitä\nkylliksemme.\n\n— Enemmän kuin mitään muuta, tokaisi esiin Zagloba. — Tänne luoksemme\non aamusta asti saapunut ylistyspuhujia, mutta jospa olisikin joku\nmeitä hiukan kestittänyt kutsumalla haukkaamaan palan ruokaa ja\nottamaan ryypyn viinaa.\n\nSen sanottuaan herra Zagloba katsoa tuijotti Krasnostawin starostaa\nsilmiin ja räpytteli levottomana luomiaan. Starosta hymähti ja sanoi:\n\n— Eilisestä puolipäivästä asti en ole minäkään ottanut suuhuni\nmitään, mutta ehkäpä kulauksellinen viinaa vielä löytyy jostakin\nmatkalaukusta. Se on teidän käytettävänänne.\n\nSkrzetuski, Longinus ja pieni ritari kiertelivät ja nuhtelivat herra\nZaglobaa, joka kaikenlaisilla verukkeilla parhaansa mukaan puolusteli\nitseään.\n\n— Minä en ole tehnyt mitään viittauksia, sanoi hän, — sillä\nkunnianhimoni on hillitä omaa tahtoani, jotten kajoaisi toisen\nomaan, mutta kun noin korkea-arvoinen henkilö tarjoaa, niin olisi\nsopimatonta kieltäytyä.\n\n— Tulkaa siis, sanoi starosta, — minustakin on hauska istua hyvässä\nseurassa ja onhan meillä aikaa, kunnes ammunta taas alkaa uudelleen.\nAterialle en kutsu teitä, sillä hevosenlihaakin on jo vaikea saada\n— heti kun joku hevonen linnan pihalla saa surmansa, on sata kättä\nkohollaan sitä tavoittelemassa. Mutta viinaa on vielä pari pulloa,\njoita suinkaan en säästä itseäni varten.\n\nToiset kiertelivät vieläkin eivätkä tahtoneet mennä, mutta kun\nstarosta nimenomaan kehoitti, niin he lähtivät ja herra Stempowski\nvilisti edelläpäin ja hankki kokoon muutaman korpun ja hiukan\nhevosenlihaa haukattavaksi viinan ohella. Herra Zagloba tuli heti\nhyvälle tuulelle ja lausui:\n\n— Suokoon Jumala, että hänen armonsa kuningas pian vapauttaa meidät\ntästä piirityksestä. Kyllä me sitten yhtenä miehenä hyökkäämme\ntulijoiden vaunuja kohden. Heillä on aina matkassa herkkuja, sillä\njokainen pitää aina enemmän huolta itsestään kuin valtakunnan\nhyvinvoinnista. Tahdon mieluummin syödä kuin tapella heidän kanssaan.\nMutta ehkäpä he sentään käyttäytyvät hyvinkin, kuninkaan silmien\nedessä kun ovat.\n\nStarosta kävi vakavaksi.\n\n— Olemmehan, sanoi hän, — vannoneet, että kaadumme viimeiseen\nmieheen ennenkuin antaudumme. Ja niin tulee tapahtua. Meidän\ntäytyy olla valmiina kaikkeen, sillä yhä pahemmaksi käy tilamme.\nRuokavarat ovat jo melkein lopussa ja, mikä pahempi: ruutikin on\nloppumaisillaan. Toisille en sitä sanoisi, mutta teille sen uskon.\nPian ei meillä ole jäljellä muuta kuin: mieliin päättäväisyys ja\nkäteen miekka. Ja valmiina kuolemaan — siinä kaikki. Suokoon Jumala\nkuninkaan mitä pikimmin saapua, se on viimeinen toivoni. Kuningas\non sotainen herra, varmaan emme säästäisi vaivoja, terveyttä emmekä\nhenkeämmekään pitääksemme puoliamme kunnes hän meidät vapauttaa.\nMutta hänen joukkonsa ovat vielä liian pienet ja hänen täytyy\nodottaa. Tiedättehän, hyvät herrat, itse kuinka verkalleen yleinen\nsotaväen nosto tapahtuu. Ja tokkohan kuningas sitäpaitsi oikein\ntietää, millaisissa oloissa me itseämme puolustamme ja että me jo\nsyömme viimeisiä leipämuruja.\n\n— Me olemme jo uhranneet itsemme, sanoi Skrzetuski.\n\n— Mutta entä jos jollakin tavoin toimittaisi kuninkaalle tuon\ntiedon, virkkoi Zagloba.\n\n— Jos löytyisi kunnon mies, sanoi starosta, — joka ottaisi\npujahtaakseen täältä piirittäjien keskeltä. Hän hankkisi siinä\nitselleen jo eläessään kuolemattoman maineen. Olisihan hän koko\nsotajoukon pelastaja ja torjuisi tuhon isänmaan päältä. Vaikkapa\nyleinen sotaväen nosto ei vielä kokonaisuudessaan olisikaan\ntapahtunut, niin ehkäpä vain pelkkä kuninkaan läheisyys saattaisi\nhajoittaa kapinan. Mutta kuka ottaa lähteäkseen, kun Chmielnicki niin\non saartanut kaikki tiet ja aukot, ettei hiirikään pääse pujahtamaan\nleiristä. Sellainen yritys olisi ilmeinen ja varma kuolema.\n\n— Mutta onhan ovelia keinoja, sanoi Zagloba, — ja yksi sellainen on\njuuri pälkähtänyt päähäni.\n\n— Mikä keino, mikä? kysyi starosta.\n\n— Mehän joka päivä saamme jonkun vangin. Jos ostaisi jonkun heistä.\nHän olisi karkaavinaan meiltä ja lähtisi sitten kuninkaan luo.\n\n— Minunpa pitää puhua siitä ruhtinaan kanssa, virkkoi starosta.\n\nHerra Longinus mietti niin ankarasti, että otsa peittyi ryppyihin.\nIstuttuaan kaiken aikaa vaieten, hän yhtäkkiä kohotti päänsä ja\nlausui tavallisella lempeydellään:\n\n— Minä otan hiipiäkseni kasakoitten leirin läpi.\n\nNämä sanat kuultuaan hypähtivät ritarit hämmästyneinä paikoiltaan.\nHerra Zaglobalta meni suu auki, Wolodyjowski alkoi väännellä pieniä\nviiksiään ja Skrzetuski kalpeni. Mutta Krasnostawin starosta löi\nkämmenillään samettisiin housuihinsa ja huudahti:\n\n— Ottaisitteko sen tehdäksenne?\n\n— Oletteko miettinyt mitä sanotte? kysyi Skrzetuski.\n\n— Olen sitä jo kauan miettinyt, sanoi liettualainen. — Sillä\nupseerien kesken on jo aikoja sitten ollut puhe siitä, että täytyisi\nsaada kuninkaalle ilmoitus meidän tilastamme. Kuunnellessani heidän\npuhettansa mietin itsekseni: jos kaikkivaltias Jumala sallisi minun\ntäyttää lupaukseni, niin lähtisin heti. Minähän olen mitätön mies,\nmitä minä merkitsen ja mitä vahinkoa on, vaikka minut matkalla\nsurmattaisiinkin.\n\n— Ja varmaan surmataankin! huudahti Zagloba. — Kuulitteko mitä\nherra starosta sanoi? Että sellainen yritys on varma kuolema.\n\n— No, viis siitä, sanoi herra Longinus. — Jos Jumala tahtoo, niin\nhän varjelee minua, jollei, niin hän palkitsee minut taivaassa.\n\n— Mutta saatuaan teidät käsiinsä, he kiduttavat teitä ja surmaavat\njulmalla tavalla — oletteko kadottanut järkenne, hyvä mies? puhui\nZagloba.\n\n— Kyllä minä kuitenkin lähden, veliseni, virkkoi liettualainen\nlempeästi.\n\n— No, katsokaa häntä nyt! huudahti Zagloba epätoivoissaan. —\nVoittehan samalla antaa heti paikalla katkaista kaulanne ja ampua\npäänne tykillä leiriin, sillä ainoastaan silloin voisitte hiipiä\nkasakkain läpi.\n\n— Malttakaa mielenne, hyvä herra, sanoi liettualainen, pannen\nkätensä ristiin rinnalleen.\n\n— Mutta yksin ette lähde, minä lähden kanssanne, sanoi Skrzetuski.\n\n— Ja minä myöskin, lisäsi Wolodyjowski, miekkaansa kalistaen.\n\n— Menkää hiiteen! huudahti Zagloba, käyden kiinni päähänsä,\n— menkää hiiteen päätöksinenne. \"Minä myöskin, minä myöskin\"!\nHeille ei tämä verenvuodatus vielä riitä, ei ole vielä tarpeeksi\ntuhottu ihmiselämää eikä kylliksi ammuttu. Heille eivät vielä riitä\ntapahtumat täällä, he tahtovat vielä varmemmin päästä hengestään.\nMenkää hornan nieluun ja antakaa minun olla rauhassa. Kunpa\nsaisittekin surmanne.\n\nSen sanottuaan hän kuin hullu alkoi kierrellä telttaa.\n\n— Jumala rankaisee minua! huusi hän, — siitä, että olen antautunut\nhurjapäitten seuraan sensijaan että olisin jäänyt kunnon miesten\njoukkoon. Sen olen siitä saanut.\n\nHetken hän vielä kiihtyneenä käveli teltassa, sitten hän vihdoin\npysähtyi Skrzetuskin eteen ja, katsellen häntä kädet selän takana\nsilmiin, uhkaavan näköisenä huohotti:\n\n— Mitä minä olen teille tehnyt, että te vainoatte minua!\n\n— Jumala varjelkoon, vastasi Skrzetuski, — kuinka me teitä\nvainoamme?\n\n— Että herra Podbipienta keksii tällaisia, sitä en ihmettele, hänen\njärkensä on aina piillyt hänen nyrkissään, ja siitä asti kun hän\nsurmasi kolme suurinta hölmöä turkkilaisten joukossa, tuli hänestä\nitsestään neljäs...\n\n— Inhoittavaa kuunnella tuollaista, sanoi liettualainen.\n\n— Enkä minä häntäkään kummastele, jatkoi herra Zagloba, osoittaen\nWolodyjowskia. — Hän hyppää tasajalkaa kasakan saapasvarrelle tai\ntarttuu hänen housuihinsa aivan kuin takkiainen koiran häntään ja\npääsee perille pikimmin meistä kaikista. Kumpaakaan heistä ei ole\npyhä henki valaissut. Mutta että te, sensijaan että pidättäisitte\nheitä hullusta yrityksestä, vielä yllytätte heitä ja ehdotatte\nitsekin menevänne sekä tahdotte syöstä meidät kaikki neljä varmaan\nkidutukseen ja kuolemaan — se on jo liikaa! Hyi hitto, en olisi sitä\nodottanut upseerilta, jota itse ruhtinas pitää uljaana miehenä.\n\n— Mitä te tarkoitatte puhumalla neljästä? sanoi Skrzetuski\nhämmästyneenä. — Itsehän te tahdotte mukaan.\n\n— Kyllä! huusi Zagloba, koputtaen nyrkillä rintaansa, — kyllä\nlähden minäkin. Jos joku teistä, tai kaikki yhdessä lähdette,\nniin olen minäkin tietysti muassa. Langetkoon minun vereni teidän\npäittenne päälle. Saanhan sitten kerrankin oppia tietämään, kenen\nseuraan voi liittyä.\n\n— Kunpa saisittekin, vastasi Skrzetuski.\n\nKaikki kolme tahtoivat nyt syleillä häntä, mutta hän vain yhä\nhuohotti vihassaan ja torjui pois heidän käsivartensa, sanoen:\n\n— Menkää hiiteen, en minä ole teidän Juudaan-suudelmienne\npuutteessa.\n\nSamassa kuului valleilta tykin- ja muskettien ammuntaa. Zagloban\nhilliintyi ja sanoi:\n\n— Tuossa saatte nyt, menkää!\n\n— Sehän on tavallista jokapäiväistä ampumista, huomautti Skrzetuski.\n\n— Jokapäiväistä ampumista, sanoi Zagloba härnäten. — No, olkaa\nhyvät! Viishän he tuosta välittävät. Puoli sotajoukkoa on tuo\njokapäiväinen ampuminen jo sulattanut kokoon, mutta siitä eivät he\nole tietääkseen, vaan toivovat nähtävästi, että toisestakin puolesta\ntulisi raatoja.\n\n— Ruvetkaa nyt pois taas hyvälle tuulelle, sanoi herra Podbipienta.\n\n— Pitäisit suusi kiinni, kaalinpää, ärjäisi Zagloba. — Tehän tässä\nolette syyllisin. Te olette koko tuon yrityksen keksijä ja jollei se\ntotisesti ole tyhmä, niin olen minä tyhmä.\n\n— Minä lähden joka tapauksessa, vastasi herra Longinus.\n\n— Lähdette, lähdette, kyllä minä tiedän minkätähden. Älkää\nnäytelkö sankaria, sillä kyllä teidät tunnetaan. Teillä riittää\ntahrattomuutta myytäväksikin ja onhan tietysti tarpeellista kuljettaa\nsitä muuallekin. Te olette ritarien joukossa huonoin ettekä paras.\nMokomakin tekopyhä, joka vain kauppaa hyvettään, hyi sellaistakin\njumalanpilkkaa! Suoraan sanoen, ei teidän tee mielenne kuninkaan\nluo, vaan teidän halunne on hirnua pitkin kyliä niinkuin hevonen\nlaitumella. Siinä nyt saatte nähdä ritarin, jolla on kaupan\ntahrattomuutta. Todellinen pahennus on tuo mies, jumaliste.\n\n— Inhoittavaa on tuollaista kuunnella, sanoi herra Longinus,\nkorviansa tukkien.\n\n— Jättäkää jo riitanne, sanoi Skrzetuski vakavana. — Miettikäämme\nsensijaan itse asiaa.\n\n— Totta tosiaan, sanoi Krasnostawin starosta, joka tähän asti\nhämmästyneenä oli kuunnellut herra Zaglobaa. — Suuri asia on\nkysymyksessä, mutta emme voi päättää mitään ilman ruhtinasta. Siitä\nei siis kannata riidellä. Te olette palveluksessa, hyvät herrat,\nja teidän on totteleminen käskyä. Varmaan on ruhtinas nyt kotona.\nLähtekäämme hänen luoksensa kuulemaan mitä hän sanoo aikomuksestanne.\n\n— Sitä minäkin tarkoitin, sanoi Zagloba ja toivo valaisi yhtäkkiä\nhänen kasvonsa. — Lähtekäämme heti paikalla.\n\nHe lähtivät ja kävivät leiripihan poikki, jonne jo kasakkain\nvalleilta lenteli kuulia. Ruhtinaan sotaväki oli valleilla. Kaukaa\nmuistuttivat vallit markkinakojurykelmää, siellä kun riippui paljon\nvanhoja kirjavia vaatteita ja turkkeja. Viereen oli asetettu\nkuormavankkureja, teltanosia ja kaikenlaisia esineitä, jotka vain\nkelpasivat estämään vihollista näkemästä sotamiehiä. Viikkokausia\nyöt päivät kestänyttä ammuntaa jatkui nytkin. Noiden verhoiksi\nripustettujen rääsyjen yläpuolella leijaili pitkä sinertävä savuvyö\nja sen edessä näkyi rivi punaisia ja keltaisia sotamiehiä, jotka\nuutterasti tekivät työtä ihan likellä vihollisvalleja vastapäätä.\nItse leiripiha muistutti suurta romuläjää. Tasaiset kohdat oli lapio\nkaivanut kuopiksi, tai hevosen kavio tallannut niin, ettei sieltä\npäässyt nousemaan ainoatakaan ruohon orasta. Siellä täällä törrötti\nmultaläjä, joka oli syntynyt juuri äsken kaivettaessa kaivoa tai\nhautaa. Tuossa oli vaunujen, tykkien tai tynnyrien kappaleita, tuossa\ntaas läjä jyrsittyjä ja auringossa valjenneita luita. Hevosenraatoja\nei näkynyt missään, sillä jokainen kaatunut hevonen otettiin heti\nsotamiesten ravinnoksi. Sensijaan virui kaikkialla rautaisia,\nsuurimmaksi osaksi jo ruostuneita tykinkuulia, joita säännöllisesti\npäivittäin sateli tälle avonaiselle paikalle. Raskaan sodan ja\nnälän jälki kohtasi silmää joka askeleella. Kulkiessaan kohtasivat\nsotilaamme isompia ja pienempiä sotamiesryhmiä, milloin kantamassa\nhaavoitettuja ja kuolleita, milloin taas kiiruhtamassa valleille\nauttamaan liian uupuneita tovereitaan. Kaikilla olivat kasvot\nmustuneina, posket painuneina kuopille, kaikilla oli parta ajamatta,\nmutta silmistä hehkui julma palo. Puku oli virttynyt ja repaleinen,\npäätä verhosi usein, lakkien tai kypärien asemasta rääsyt, kiväärit\nolivat kolhitun näköisiä ja väkisinkin tuli sotilaidemme mieleen\nkysymys: miten käy tuon kourallisen tähänastisia voittajia, jahka\nvielä kuluu viikko tai pari?\n\n— Näette nyt, hyvät herrat, sanoi starosta, — on jo aika ilmoittaa\ntilamme kuninkaalle.\n\n— Kurjuus hioo jo hampaitaan kuin koira, sanoi pieni ritari.\n\n— Ja miten käy sitten, kun hevoset ovat syödyt? kysyi Skrzetuski.\n\nNäin keskustellen saapuivat he ruhtinaan teltoille, jotka olivat\nsijoitetut vallin oikealle sivulle ja joiden edessä näkyi\ntoistakymmentä ratsastavaa sotilasta, valmiina kuljettamaan käskyjä\neri osiin leiriä. Heidän hevosensa, jotka olivat ruokitut pieneksi\nhakatulla ja palvatulla hevosenlihalla, hyppelivät alituisen\nammunnan kiihoittamina hurjasti takajaloilleen, tahtomatta mitenkään\npysyä paikoillaan. Tällaisia olivat yleensä hevoset jokaisessa\nratsujoukkolajissa. Kun ne esimerkiksi juoksivat vihollista vastaan,\nnäyttivät ne aarniokotkain tai hevoskenttaurien laumalta, joka\npikemmin kiisi ilmassa kuin kulki maata pitkin.\n\n— Onko ruhtinas teltassa? kysyi starosta eräältä ratsumieheltä.\n\n— On, hän keskustelee paraikaa herra Przyjemskin kanssa, vastasi\nvartiomies.\n\nStarosta meni sisään ilmoittautumatta, mutta nuo neljä upseeria\npysähtyivät teltan eteen.\n\nHetken perästä heilahti kuitenkin teltan vaate ja herra Przyjemski\npisti esiin päänsä, sanoen:\n\n— Ruhtinas haluaa nähdä teidät heti paikalla. Herra Zagloba meni\ntelttaan tyytyväisellä mielellä, sillä hän toivoi, ettei ruhtinas\ntoki lähettäisi parhaita ritarejaan varmaan kuolemaan. Hän kuitenkin\nerehtyi, sillä ennenkuin he olivat ehtineet tervehtiäkään, sanoi\nheille ruhtinas:\n\n— Herra starosta on minulle kertonut, että te olette valmiit\nlähtemään leiristä ja minä hyväksyn aikomuksenne. Ei mikään uhri\nisänmaan hyväksi ole liikaa.\n\n— Me tulimme vain pyytämään lupaa, koska meidän henkemme on teidän\nruhtinaallisen armonne käytettävänä.\n\n— Tahdotteko siis lähteä kaikki neljä?\n\n— Herra ruhtinas, sanoi Zagloba, — he tahtovat lähteä, mutta en\nminä. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne ylvästelemään\nenkä muistuttamaan ansioitani, ja jos minä otan asian puheeksi,\nteen sen vain siksi, ettei minua epäiltäisi pelkuriksi. He ovat\nsuuria ritareita, nämä herrat Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra\nPodbipienta Myszykiszkistä, mutta myöskin Burlaj, joka sai surmansa\nminun kädestäni — muut tekoni jättääkseni mainitsematta — oli hänkin\nsuuri sotilas, Pardabutin, Bohunin ja kolmen janitsharipään veroinen.\nArvelen siis, etten ritarina ole muita huonompi. Miehuus on kuitenkin\ntoista kuin hulluus. Siipiä meillä ei ole ja maata myöten emme pääse.\n\n— Ette siis lähde? kysyi ruhtinas.\n\n— Sanoin, etten tahdo lähteä, mutta en sanonut, etten lähde. Kun\nJumala kerta on minua rangaissut panemalla minut noiden seuraan, niin\ntäytyy minun siinä pysyä kuolemaan asti. Jos me joudumme tiukalle,\nniin on Zagloban sapelissa vielä terää. Mutta en vain ymmärrä,\nmitä varten meidän neljän pitäisi tahallamme syöksyä kuolemaan ja\ntoivon, että teidän ruhtinaallinen armonne kääntää tämän meistä pois,\nkieltämällä tuon hullun yrityksen.\n\n— Te olette hyvä toveri, vastasi ruhtinas, — ja kunnon mies, kun\nette tahdo jättää ystäviänne, mutta minun mielipiteestäni te olette\nerehtynyt, sillä minä hyväksyn heidän tarjouksensa.\n\n— Kuole nyt kuin koira! mutisi Zagloba ja hänen kätensä putosivat\nhervottomina.\n\nSamassa hetkessä tuli telttaan Belzin kastellaani, herra Firlej.\n\n— Herra ruhtinas, sanoi hän, — mieheni ovat ottaneet kiinni\nkasakan, joka sanoo, että ensi yöksi valmistetaan uutta hyökkäystä.\n\n— Minullakin on jo siitä tieto, vastasi ruhtinas, — kaikki on\nvalmiina, pidettäköön nyt vain kiirettä, kun luodaan uusia valleja.\n\n— Ne ovat jo melkein valmiit.\n\n— Hyvä on, sanoi ruhtinas. — Odotamme siis iltaa. Sitten hän\nkääntyi noiden neljän upseerin puoleen:\n\n— Rynnäkön jälkeen on paras aika pujahtaa leiristä, jos yö vain on\npimeä.\n\n— Kuinka? sanoi Belzin kastellaani. — Valmistatteko uloskarkausta,\nherra ruhtinas?\n\n— Uloskarkaus tulee aikoinaan, sanoi ruhtinas, — ja minä johdan\nsitä, mutta nyt on kysymys muusta. Nämä herrat aikovat pujahtaa\ntäältä vihollisen lävitse antaakseen kuninkaalle tiedon tilastamme.\n\nKastellaani hämmästyi, jäi seisomaan silmät selällään ja katseli\nvuoronperään kaikkiin neljään.\n\nRuhtinas hymyili tyytyväisen näköisenä. Hän oli turhamainen siinä\nkohden, että hän mielellään näki sotilaitaan ihailtavan.\n\n— Jumal' avita, sanoi kastellaani, — onpa maailmassa vielä\nuljaita miehiä. En tahdo kehoittaa teitä luopumaan uhkarohkeasta\nyrityksestänne.\n\nHerra Zagloba hehkui kiukusta punaisena. Hän ei sanonut enää mitään,\nainoastaan huohotti kuin karhu. Ruhtinas lausui, oltuaan hetken\nääneti ja mietteissään:\n\n— En kuitenkaan tahdo turhaan uhrata teidän vertanne enkä suostu\nsiihen, että te kaikki neljä lähdette yhtaikaa. Lähteköön yksi\nedellä. Jos hänet surmataan, niin muistamme häntä kunnioituksella,\nniinkuin aina olemme ylistäen muistaneet sen palvelijani kuolemaa,\njoka Lembergin luona joutui vangiksi. Jos siis ensimäinen surmataan,\nlähtee toinen ja sitten tarpeen tullen kolmas ja neljäs. Saattaahan\ntapahtua, että ensimäinen onnellisesti pääsee karkaamaan, — silloin\nei tarvitse lähettää toisia turhaan kuolemaan.\n\n— Herra ruhtinas, keskeytti Skrzetuski...\n\n— Se on tahtoni ja käskyni, sanoi pontevasti Jeremi. — Mutta\ntehdäkseni teille mieliksi, määrään, että se lähtee ensimäisenä, joka\nensimäisenä tarjoutui.\n\n— Minä tarjouduin ensimäisenä, sanoi herra Longinus säteilevin\nkasvoin.\n\n— Tänä iltana rynnäkön jälkeen, jos yö on pimeä, lisäsi ruhtinas. —\nEn anna mitään kirjeitä kuninkaalle. Te kerrotte hänelle mitä itse\nolette nähnyt, merkiksi otatte vain tämän sinettisormuksen.\n\nPodbipienta otti sinettisormuksen ja kumartui ruhtinasta kohden,\nmutta tämä tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä\nsitten muutaman kerran otsalle, lausuen liikutettuna:\n\n— Niin olette lähellä sydäntäni kuin veli. Saattakoon ja\nsuojelkoon teitä, te Jumalan soturi, taistelujen Jumala ja meidän\nenkelikuningattaremme, amen.\n\n— Amen, toistelivat Krasnostawin starosta, herra Przyjemski ja\nBelzin kastellaani.\n\nRuhtinaalla oli kyyneleet silmissä, sillä hän oli sotilailleen kuin\nisä, muut itkivät ja herra Podbipienta vapisi kiihkosta, pyhän\ninnostuksen liekin vallassa aina ytimiä myöten. Tuo puhdas, nöyrä\nja sankarillinen sielu riemuitsi ollessaan tässä menossa kantamaan\nuhriaan.\n\n— Historia on kirjoittava teistä! huudahti Belzin kastellaani.\n\nEi meille, ei meille kuulu kiitos, vaan sinun nimesi olkoon ylistetty\nHerra, Herra, sanoi ruhtinas.\n\nUpseerit lähtivät teltasta. Hyi hitto, jotakin on tarttunut kurkkuuni\nja kuristaa siellä, suussa on karvas maku niinkuin olisin syönyt\nkoiruohoa, puheli Zagloba. - Ja nuo tuolla yhä ampuvat. Ampukoot\nsalamat heihin! jatkoi hän, osoittaen kasakkain savuavia valleja. —\nOi, raskasta on elää maailmassa. Herra Longinus, joko nyt todellakin\nlähdette? Varjelkoot enkelit teitä. Jospa rutto tuhoaisi nuo moukat\ntuolta.\n\n— Minun täytyy nyt jättää teidät hyvästi, hyvät herrat.\n\n— Miksi, minne sitten menette? kysyi Zagloba.\n\n— Kirkkoherra Muchowieckin luo synnintunnustukselle. Minun täytyy\npuhdistaa syntinen sieluni.\n\nSen sanottuaan herra Longinus nopein askelin lähti linnaa kohden.\nToiset kääntyivät valleille päin. Herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski\nvaikenivat synkkinä, mutta herra Zagloba puhui:\n\n— Yhä minua vain niin oudosti kuristaa kurkusta. En olisi luullut,\nettä minun niin tulee häntä ikävä, mutta hän onkin kunnollisin mies\nmaailmassa. Ja jos joku siinä asiassa väittää minua vastaan, niin\nannan hänelle vasten kuonoa. Hyvä Jumala, minä kun luulin, että\nBelzin kastellaani pidättää ruhtinasta, mutta hän vain yllytti.\nMikä hitto sen kerettiläisen toikin sinne. Historia, sanoi hän, on\nkirjoittava teistä. Kirjoittakoon hänestä itsestään, mutta ei sentään\nherra Longinuksen nahalle. Miksei hän lähde itse? Onhan hänellä,\nkalvinilaisella, kummassakin jalassa kuusi varvasta. Hänenhän olisi\nhelpompi kävelläkin. Minä sanon teille, että maailma huononemistaan\nhuononee ja se on totinen tosi, mitä kirkkoherra Zabkowski ennustaa,\nnimittäin, että maailman loppu on lähellä! Istahtakaamme hiukan\nvallin likelle ja lähtekäämme sitten linnaan ilahuttaaksemme\nseurallamme ystäväämme ainakin iltaan asti.\n\nMutta herra Podbipienta vietti, ripillä ja Herran ehtoollisella\nkäytyään, koko aikansa rukouksessa. Hän tuli esille vasta illalla,\njuuri kun hyökkäys alkoi ja se oli kauheimpia kaikista hyökkäyksistä,\nkasakat kun rynnistivät jo silloin, kun sotamiehiä, tykkejä ja\nvankkureja tuskin oli ehditty siirtää äsken luoduille valleille.\nHetken ajan näytti siltä kuin vähäisten puolalaisten joukkojen\ntäytyisi sortua kahdensadan tuhannen vihollisen tulvaan. Puolalaiset\nlippukunnat olivat todella niin sekaantuneet vihollisen keskelle,\netteivät voineet erottaa vihollisista omiaan ja kolme kertaa\nuudistui tänä peli. Chmielnicki oli pannut likoon kaikki voimansa,\nsillä sekä khani että hänen omat joukkonsa olivat päättäneet tämän\nolevan viimeisen rynnäkön ja että tämän jälkeen tullaan taivuttamaan\npiiritettyjä vain nälällä. Kolmen tunnin kuluttua olivat kuitenkin\nkaikki hyökkäykset torjutut takaisin, jopa viholliselle niin\nhirveillä tappioilla, että myöhemmin kerrottiin Chmielnickin tässä\ntaistelussa menettäneen neljäkymmentä tuhatta miestä. Varma ainakin\non, että taistelun jälkeen tuotiin kokonainen läjä vihollisen\nlippuja ruhtinaan jalkojen juureen. Ja viimeinen suuri rynnäkkö tämä\ntodellakin oli, sillä senjälkeen seurasi vielä raskaammat ajat, ajat\njolloin vihollinen kaivautui puolalaisten vallien sisään, ryösteli\najokaluja ja piti yllä alituista ampumista, uuvuttaen puolalaisia\nkurjuudella ja nälällä.\n\nHellittämätön Jeremi johti heti rynnäkön jälkeen uupumuksesta\nhuojuvat miehensä uloskarkaukseen, jonka seurauksena oli uusi tappio\nvihollisille. Vasta tämän jälkeen alkoi sekä kasakkain että ruhtinaan\nleirissä lepo.\n\nYö oli lämmin ja pilvinen. Neljä mustaa hahmoa liikkui hiljaa ja\nvarovasti vallien itäistä reunaa kohti. Ne olivat herrat Longinus,\nZagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski.\n\n— Suojatkaa hyvin pistoolinne, kuiskasi Skrzetuski, — ettei ruuti\npääsisi kostumaan. Kaksi lippukuntaa on koko yön valmiina: jos\nannatte ampumalla merkin, kiiruhdamme heti teidän avuksenne.\n\n— Pimeä on niin ettei erota omaa kättään, kuiskasi Zagloba.\n\n— Se juuri on hyvä, sanoi herra Longinus.\n\n— Hiljaa, keskeytti Wolodyjowski, — kuulen jotakin.\n\n— Varmaan joku kuoleva korisee. Ei siellä olekaan mitään...\n\n— Kun saisi käsiinsä seipään.\n\n— Hyvä Jumala, huoahti Zagloba, vavisten kuin kuumeessa.\n\n— Kolmen tunnin kuluttua alkaa aamu koittaa, nyt on aika lähteä,\nsanoi Longinus.\n\n— Nyt on oikea aika lähteä, toisti Skrzetuski matalalla äänellä. —\nJääkää Jumalan haltuun.\n\n— Jumalan haltuun.\n\n— Jääkää hyvästi, veljet. Ja antakaa anteeksi, jos olen jollakin\nlailla rikkonut teitä vastaan.\n\n— Tekö rikkonut, hyvä Jumala, huudahti Zagloba syöksyen syleilemään\nhäntä.\n\nSkrzetuski ja Wolodyjowski sulkivat hekin hänet vuoronperään\nsyliinsä. Hetken aikana vavisutti pidätetty nyyhkytys ritarien\nrintoja. Vain herra Longinus pysyi tyynenä, vaikka hän olikin\nliikutettu.\n\n— Jääkää hyvästi, toisti hän vielä kerran.\n\nTultuaan vallin reunalle laskeutui hän vallihautaan, hetken perästä\nhäämöitti hänen hahmonsa vallihaudan toisella puolen, vielä kerran\nantoi hän tovereilleen jäähyväismerkin, sitten hän katosi pimeyteen.\n\nZalosciin johtavan tien ja Wisniowiecin valtamaantien välillä oli\ntammilehto, jota leikkelivät tien poikkisuunnassa kulkevat kapeat\nniityt. Sen jatkona seurasi vanha, tiheä, suuri havumetsä, joka\nulottui aina Zalozcen taakse. Sinne oli Podbipienta päättänyt pyrkiä.\n\nTämä tie oli kyllä sangen vaarallinen, sillä päästäkseen tammimetsään\noli kuljettava pitkin koko kasakkaleirin syrjää. Herra Longinus\noli kuitenkin tahallaan valinnut sen, koska leirin läheisyydessä\npitkin yötä liikkui enimmän väkeä ja vartiat siellä vähimmän\nkiinnittivät huomiota ohikulkeviin. Lisäksi oli kaikille muille\nteille, syvänteihin, pensaikkoihin ja poluille asetettu vartioita,\njoita esaulit, sadanpäälliköt, rykmentinjohtajat, vieläpä itse\nChmielnickikin alinomaa kävivät tarkastamassa. Niittyjen poikki ja\nGniezna-jokea pitkin kulkevaa tietä oli mahdoton ajatellakaan pääsyä,\nsillä siellä valvoivat tatarilaiset hevosvartiat ratsujensa luona\niltahämärästä aamun koittoon asti.\n\nYö oli lämmin, pilvinen ja niin pimeä, että kymmenen askeleen päähän\nei erottanut ihmistä eikä puuta. Tämä oli herra Longinukselle\neduksi, vaikkakin hänen täytyi käydä hyvin verkalleen ja varovasti,\njotta hän ei putoisi syvänteihin tai johonkin ampumahautaan,\njoita sekä puolalaiset että kasakat olivat kaivaneet pitkin koko\ntaistelutannerta.\n\nVarovasti kulkien hän pääsi aina toisille puolalaisille valleille\nasti, jotka edellisenä iltana olivat jätetyt tyhjiksi. Kavuttuaan\nvallihaudan yli hän kyyryssä kulki kasakkain valleja ja ampumahautoja\nkohti. Hän seisahtui ja kuunteli: vallit olivat kuin olivatkin\nautioina. Uloskarkaus, jonka Jeremi oli tehnyt kasakkain ryntäyksen\njälkeen oli karkoittanut sieltä kasakat, joista osa oli kaatunut ja\nosa paennut vankkurileirin turviin. Ruumiita virui läjittäin vallien\nrinteillä ja harjalla. Herra Longinuksen jalka kosketti vähänpäästä\njotakin ruumista, hän astui silloin ruumiin yli ja jatkoi kulkuaan.\nVähänpäästä ilmaisi heikko valitus tai huokaus, että jotkut maassa\nmakaavista vielä olivat elossa.\n\nVallien takana leveni laaja alue, joka ulottui aina seuraavaan\nampumahautaan asti, jonka puolalaiset ylipäälliköt aikoinaan olivat\nantaneet luoda. Se oli niinikään täynnä ruumiita. Kuoppia ja\nkaivantoja tapasi täällä vieläkin enemmän, miltei joka kymmenkunnan\naskeleen päässä kohosi multaläjä, pimeydessä muistuttaen heinärukoa.\nAinoatakaan ihmistä ei näkynyt. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus,\nmissään ei saattanut huomata edes nuotiotulta. Koko tällä laajalla\nvälimaalla ei ollut muita kuin kaatuneet.\n\nHerra Longinus alkoikin lukea rukousta kaatuneiden sielujen\npuolesta ja jatkoi kulkuaan. Äänet puolalaisten leiristä, jotka\nolivat kuuluneet hänen korviinsa aina toiselle valliryhmälle asti,\nhiljenivät hiljenemistään, haihtuivat kaukaisuuteen ja katosivat\nlopulta kokonaan. Herra Longinus pysähtyi ja katsahti ympärilleen.\n\nHän ei nähnyt juuri mitään, sillä eihän leirissä ollut valoja. Vain\nyhdestä akkunasta linnassa pilkoitti heikko valo, kuin mikäkin tähti,\njoka milloin pilkoittaa pilvien lomasta, milloin taas peittyy niihin,\ntai kuin kiiltomato, joka vuoroin tuikkii, vuoroin sammuu.\n\n— Veljet, näenköhän teitä enää elävinä? mietiskeli herra Longinus.\n\nJa kaiho painoi häntä tätä ajatellessa kuin ääretön kivi. Hän tuskin\njaksoi hengittää. Tuolla, missä tuo virvatulen näköinen valo väräjää,\ntuolla ovat hänen omat väkensä, siellä ovat veljessydämet, ruhtinas\nJeremi, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, kirkkoherra Muchowiecki,\nsiellä häntä rakastetaan ja oltaisiin valmiita häntä puolustamaan.\nMutta täällä on yö, tyhjyys, pimeys, ruumiita jalkojen alla,\nympärillä henkien piiritanssi ja tuolla etäämpänä on kirottujen,\njulmien vihollisten verenjanoinen leiri.\n\nKaihon kivi kävi niin raskaaksi, että se tämän jättiläisenkin\nhartioille tuntui liian painavalta. Hänen mielensä alkoi horjua.\n\nSilloin hyökkäsi pimeydessä hänen kimppuunsa kalpea levottomuus,\nalkaen kuiskuttaa hänen korvaansa: et pääse lävitse; se on\nmahdotonta, palaa takaisin, vielä on aikaa, ammu pistoolin laukaus\nja koko lippukunta ryntää sinua pelastamaan. Tuon leirin läpi, tuon\nvillijoukon lomitse ei kukaan pääse pujahtamaan.\n\nNälkiintynyt leiri, jonne joka päivä satoi kuulia, joka oli täynnä\nkuolemaa ja ruumiin-katkua, tuntui tällä hetkellä herra Longinuksesta\nhiljaiselta, turvalliselta satamalta.\n\nSiellä eivät hänen ystävänsä panisi pahaksi, jos hän palaisi. Hän\nsanoo heille, että yritys kävi yli inhimillisten voimien, ja silloin\neivät myöskään nuo muut lähde eivätkä lähetä ketään, vaan odottavat\nJumalan ja kuninkaan armahtavaisuutta.\n\nMutta entä jos Skrzetuski lähtee ja saa surmansa?\n\n— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nämä ovat saatanan kiusauksia,\nmietti herra Longinus. — Minähän olen valmis kuolemaan ja mitään\npahempaa taas ei voi minulle sattua. Saatana tässä peloittelee\nheikkoa sieluani tyhjyydellä tässä ympärillä, ruumiilla ja\npimeydellä, sillä hänhän käyttää hyväksensä kaikkia keinoja.\n\nEihän toki ritari voi peittää nimeänsä häpeään, menettää kunniaansa,\njättää sotajoukkoansa hätään ja luopua taivaan kruunusta — ei\nmilloinkaan!\n\nLonginus asteli eteenpäin, pidellen käsiä eteensä ojennettuina.\nSamassa alkoi uudelleen kuulua ääniä, mutta nyt ei enää puolalaisten\nleiristä, vaan vastakkaiselta taholta. Ne olivat vielä epäselviä,\nmutta syviä ja uhkaavia. Longinuksesta tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä\nolisi kuullut metsästä karhun mörinää. Levottomuus oli kuitenkin\njo poissa hänen mielestään. Kaiho ei enää painanut häntä, se oli\nmuuttunut läheisten ystävien suloiseksi muisteluksi. Vihdoin hän\nikäänkuin vastatakseen kasakkaleiristä kuuluvaan uhkaukseen vielä\nkerran toisti itsekseen:\n\n— Lähden sittenkin.\n\nHetken perästä oli hän samalla surman kentällä, jolla ruhtinaan\nratsuväki ensimäisen rynnäkön aikana oli tuhonnut kasakat ja\njanitsharit. Tie kävi jo tasaisemmaksi, kuoppia ja multaläjiä\noli vähemmän eikä ruumiita juuri ollenkaan, sillä edellisissä\ntaisteluissa kaatuneet olivat kasakat jo korjanneet. Täällä oli\nmyöskin jonkun verran valoisampaa, sillä kaikkinaiset esteet eivät\nenää saartaneet näköaloja. Maa vietti hiljalleen etelää kohti,\nmutta herra Longinus kääntyi heti sivulle päin, koettaen pujahtaa\nläntisen lammikon ja kasakkaleirin välitse. Hän astui nyt kiiruhtaen\nja vapaasti ja hänestä näytti jo, että hän pääsee onnellisesti\nkasakkaleirin ohi. Äkkiä hänen korviinsa taasen alkoi kuulua uusia\nääniä.\n\nHän pysähtyi heti ja neljännestunnin kuluttua hän kuuli hevosten\ntömistäen ja huohottaen lähenevän.\n\n— Kasakkavartiosto, ajatteli hän.\n\nSamassa tuli hänen korviinsa ihmisääniäkin. Hän kääntyi kiireesti\nsivulle päin ja tunnusteli taasen jaloillaan maata, hän heittäytyi\nsiihen liikkumattomaksi, pitäen toisessa kädessä pistoolia, toisessa\nmiekkaa.\n\nRatsastajat tulivat sillävälin yhä lähemmäksi ja saapuivat vihdoin\naivan hänen kohdalleen. Oli niin pimeä, ettei hän saattanut laskea\nheitä, mutta hän kuuli heidän puheestaan joka sanan.\n\n— Heidän on paha, mutta paha on meidänkin, sanoi jokin uninen ääni.\n— Ja kuinka moni kunnon kasakka täällä saakaan surmansa.\n\n— Hyvä Jumala, sanoi toinen ääni, — kerrotaan, ettei kuningas enää\nole kaukana, miten meidän silloin käykään.\n\n— Khani on suuttunut meidän Chmieliimme ja tatarit uhkaavat hirttää\nmeidät, jollemme saa voittoa.\n\n— Hevoslaitumilla he tappelevat meikäläisten kanssa. Isä on\nkieltänyt menemästä tatarien leirille, sillä joka sinne vain menee,\nsaa surmansa.\n\n— Kerrotaan, että kaupustelijoiden joukossa on valepukuisia ljaheja.\nKunpa tästä sodasta pääsisikin.\n\n— Nyt meidän on vielä pahempi kuin ennen.\n\n— Kuningas joukkoineen ei ole enää kaukana, se on pahinta se.\n\n— Äh, mieluumminpa sitä makailisi Siczissä kuin rähmisi täällä\npimeässä kuin mikäkin kerjäläinen.\n\n— Mutta kunhan ei täällä olisikin joitakin kerjäläisiä, koska\nhevoset noin pärskähtelevät.\n\nÄänet etenivät vähitellen, vihdoin kokonaan häipyen. Herra Longinus\nnousi ja jatkoi matkaansa.\n\nSade, hieno kuin sumu, alkoi tihkua, ilma kävi entistä pimeämmäksi.\n\nYhtäkkiä välähti herra Longinuksen vasemmalla puolella, parin sadan\naskeleen päässä, pieni valo, sitten toinen, kolmas ja kymmenes. Nyt\nhän jo oli varma siitä, että hän oli kasakkaleirin kohdalla.\n\nValoja oli harvassa ja nekin olivat heikkoja. Nähtävästi olivat\nmiehet jo nukkuneet, siellä täällä ehkä vielä juotiin, tai\nvalmistettiin ruokaa huomista varten.\n\n— Jumalan kiitos, että lähdin liikkeelle hyökkäyksen ja\nuloskarkauksen jälkeen. Varmaankin he ovat kuolettavan väsyneet.\n\nSamassa hän taasen alkoi etäältä erottaa hevoskavioiden töminää.\nToinen vartiosto oli liikkeellä.\n\nMaa sattui sillä kohdalla olemaan epätasaisempaa, niin että oli\nhelpompi piiloutua. Vartiosto ratsasti ohi niin likeltä, että oli\najamaisillaan herra Longinuksen yli. Onneksi olivat hevoset tottuneet\npelästymättä kulkemaan kentällä makaavien ruumiiden ohi. Herra\nLonginus kulki taas eteenpäin.\n\nNoin tuhannen askeleen päässä kohtasi hän vielä kaksi patrullia. Koko\nleirin ympärillä olevaa piiriä vartioitiin nimittäin kuin silmäterää.\nHerra Longinus iloitsi hengessä siitä, ettei hän kohdannut\njalkamiesetuvartioita, joita tavallisesti asetettiin kasakkaleirin\neteen antamaan tietoja ratsasvartioille.\n\nHänen ilonsa ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Hän oli tuskin\nehtinyt parin sadan askeleen päähän, kun hänen edessään, noin\nkymmenen askeleen päässä, taas häämöitti musta varjo. Vaikka herra\nLonginus olikin peloton mies, tunsi hän pienen pelon väreiden\nkulkevan alas selkäpiitään. Oli myöhäistä väistyä syrjään. Hahmo\nliikkui. Se oli nähtävästi huomannut hänet.\n\nSeurasi hetken epäröinti, lyhyt silmänräpäys. Yhtäkkiä kysyi\nhiljainen ääni:\n\n— Vasil, sinäkö siellä olet?\n\n— Minä, sanoi herra Longinus hiljaa.\n\n— Onko sinulla viinaa?\n\n— On.\n\n— Anna tänne.\n\n— Kuinka sinä olet noin pitkä? kysyi sama ääni kauhistuneena.\n\nPimeydessä kuului rusahdus. Lyhyt, samassa hetkessä katkennut\nhuudahdus \"Herra Jum...\" pääsi vartiomiehen suusta. Sitten kuului\nikäänkuin murrettujen luitten rutina ja hiljainen korahteleminen.\nMiehen hahmo romahti raskaasti maahan.\n\nHerra Longinus jatkoi matkaansa.\n\nHän ei kuitenkaan käynyt entistä suuntaviivaa pitkin, sillä\nsiellä oli nähtävästi vartiolinja, vaan kääntyi vielä lähemmäksi\nkasakkaleiriä, toivoen pääsevänsä ratsuvartiostojen ja vaunurivien\nvälitse. Jos ei enää ollut toista vartioketjua, niin saattoi herra\nLonginus tiellään tavata vain leiristä vartiovaihteeseen meneviä\njalkamiehiä. Ratsuvartiostoilla ei täällä ollut enää mitään tekemistä.\n\nHetken perästä hän huomasikin, ettei toista vartioketjua ollut.\nSensijaan oli itse leiri vain kahden nuolenampuman päässä. Mutta\nkummallisesti se näytti yhä lähenevän, vaikka herra Longinus koetti\nkäydä yhdensuuntaisesti vaunurivien kanssa.\n\nNiinikään hän huomasi, etteivät leirissä kaikki nukkuneet. Siellä\ntäällä näkyi sammuvien tulien ääressä istuvia hahmoja. Eräässä\npaikassa oli nuotiotuli muita isompi, vieläpä niin iso, että sen\nloimu ulottui melkein herra Longinukseen asti. Ritarimme täytyi nyt\nvetäytyä vartiopaikkoja kohden, jotta hänen ei tarvitsisi käydä\nvalovyöhykkeen läpi. Hän näki, miten ristinnäköisiin pylväisiin\nlikelle tulta oli ripustettu härkiä, joita teurastajat paraikaa\nnylkivät. Joukko miehiä katseli tätä toimitusta. Muutamat soittelivat\nhiljaa puupilliä teurastajien ajanvietteeksi. Tämä osa leiriä oli\nhevospaimenien hallussa. Kaukaisemmat vankkuririvit olivat pimeyden\npeitossa.\n\nSammuvien nuotioiden valaisema äärimmäinen syrjä leiriä tuntui nyt\ntaasen olevan lähempänä herra Longinusta. Aluksi oli se ollut vain\nhänen oikealla puolellaan, nyt hän yhtäkkiä huomasi sen olevan\nedessäänkin.\n\nHän pysähtyi ja mietti hetkisen, mitä tehdä. Hän oli kuin olikin\nsaarroksissa. Kasakkain asemat, tatarilaisten leiri ja mustat\nvankkurijonot ympäröivät vanteena koko Zbarazia. Tämän vanteen\nkeskelle oli sijoitettu vartiopaikkoja ja vartiomiehet kävivät\nedestakaisin katsomassa, ettei kukaan pääsisi läpitse.\n\nHerra Longinuksen asema oli kauhea. Joko hänen täytyi pujahtaa\nvankkurien välitse, tai kasakkain ja tatarilaisten leirin väliltä\nhakea jokin toinen ulospääsy. Muuten täytyi hänen aamukoittoon\nasti harhailla tuossa ympyrässä. Jollei hän mahdollisesti tahtonut\nperäytyä Zbaraziin, mutta siinäkin tapauksessa hän saattoi joutua\nvartioiden käsiin. Hän ymmärsi kuitenkin, että maan epätasaisuuden\nvuoksi eivät kaikki vankkurit voi seisoa vierekkäin. Jossakin täytyi\nniiden jonossa olla katkeama, vieläpä melkoisen isokin, jotta\nratsastajat voisivat ylläpitää yhteyttä toistensa kanssa. Herra\nLonginus päätti etsiä tällaista välipaikkaa ja tuli sitä hakiessaan\nyhä lähemmäksi vaunuja. Siellä täällä palavien nuotioiden valo tosin\nnyt saattoi ilmaista hänet, mutta toisaalta oli se myöskin hänelle\nhyödyksi, sillä ilman tulia ei hän olisi nähnyt vankkureita eikä\nniiden välistä tietä.\n\nNoin neljännestunnin haettuaan hän löysi tien, joka kuin musta rihma\nkulki vankkurien välillä. Sillä kohdalla ei ollut nuotiotulia eikä\nsiellä myöskään voinut olla kasakoita, koska ratsuväen oli kuljettava\nsiitä läpi. Herra Longinus asettui suulleen maahan ja alkoi ryömiä\ntuota mustaa juovaa kohden niinkuin käärme, joka menee luolaansa.\n\nKului neljännestunti, puoli tuntia ja yhä hän ryömi ja rukoili,\nantautuen ruumiineen ja sieluineen taivaallisten mahtien suojaan.\nHän ajatteli, että ehkä koko Zbarazin kohtalo tänä hetkenä riippui\nsiitä, onnistuuko hänen päästä läpi tuosta mustasta kidasta ja siksi\nhän ei rukoillut ainoastaan omasta puolestansa, vaan myöskin niiden\npuolesta, jotka tällä hetkellä ampumahaudassa rukoilivat hänen\npuolestaan.\n\nMolemmin puolin vallitsi täysi hiljaisuus. Ei ainoakaan mies\nliikahtanut, ei ainoakaan hevonen pärskähdellyt, ei ainoakaan\nkoira haukahtanut. Herra Longinus ryömi eteenpäin. Hänen edessään\nhäämöitti pensaita ja tiheikköjä, niiden takana on tammilehto ja\ntammilehdon takana havumetsä, joka ulottuu aina Toporowiin asti.\nSiellä havumetsän takana, siellä oli kuningas ja pelastus, maine ja\nansioituminen Jumalan ja ihmisten edessä. Mitä olikaan kolmen pään\npoikkilyöminen verrattuna tähän työhön, johon tarvittiin paljon\nmuutakin kuin rautainen käsi!\n\nHerra Longinus tunsi itsekin selvästi tämän erotuksen, mutta ylpeys\nei paisuttanut hänen puhdasta sydäntänsä. Se vain suli, niinkuin\nlapsen sydän sulaa, kiitollisuuden kyyneliin.\n\nVihdoin hän nousi ja alkoi kävellen kulkea eteenpäin. Tuolla puolen\nvankkureita ei ollut vartiostoja, tai jos olikin, niin vain harvassa,\njoten niitä oli helpompi välttää. Sillävälin oli ruvennut satamaan\naika rankasti ja sateen rapina tukahutti hänen askeltensa äänen.\nHerra Longinus pani nyt liikkeelle pitkät säärensä ja käveli kuin\njättiläinen, tallaten pensaita, mennen yhdellä askeleella eteenpäin\nsaman verran kuin jokin toinen viidellä. Vankkurileiri jäi yhä\nkauemmaksi, tammilehto tuli lähemmäksi ja samalla myöskin pelastus.\n\nKas tuossa tammet jo ovatkin, yö niiden varjossa on pimeä kuin\nmanalassa. Mutta sitä parempi. Vieno tuuli alkoi puhaltaa, tammet\nhumisivat hiljaa, ikäänkuin hymisten rukousta: \"Suuri Jumala,\nhyvä Jumala, varjele tätä ritaria, sillä hän on sinun palvelijasi\nja sen maan uskollinen poika, jolla me olemme kasvaneet sinun\nylistykseksesi.\"\n\nHerra Longinus oli jo päässyt puolentoista puolalaisen penikulman\npäähän omasta leiristään ja hiki valui hänen otsaltaan, sillä ilma\noli paahteinen, ikäänkuin se olisi valmistellut myrskyä. Mutta\nLonginus kävi myrskystä välittämättä, hänen rinnassaan kun lauloivat\nenkelit. Tammikko harvenee, varmaan tulee tämän jälkeen niitty.\nTammet humisivat nyt hiljemmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:\njää vielä hetkiseksi tänne, meidän keskellämme on sinun ollut\nturvallista olla. Mutta ritarilla ei ole aikaa, hän astuu avonaiselle\nniitylle. Vain yksi ainoa tammi näkyy keskellä aukeaa ja se onkin\ntavallista mahtavampi. Herra Longinus suuntaa askeleensa tammea\nkohden.\n\nYhtäkkiä, kun hän jo on päässyt noin kymmenkunnan askeleen päähän\njättiläistammen laajoista oksista, ilmestyy hänen eteensä parikymmentä\nmustaa hahmoa, jotka sudenhyppäyksin lähenevät ritaria.\n\n— Kuka sinä olet, kuka sinä olet?\n\nHeidän kieltänsä on mahdoton ymmärtää, heillä on päässä jonkinlaiset\nsuippolakit, varmaan he ovat tatareja, hevospaimenia, jotka täällä\npitävät sateensuojaa.\n\nSamassa hetkessä valaisi punainen salama niityn, tammen, tatarien ja\njättiläiskokoisen Longinuksen hahmot. Kauhea huuto tärisytti ilmaa ja\ntaistelu puhkesi raivoonsa.\n\nTatarit heittäytyivät herra Longinusta vastaan kuin sudet peuran\nkimppuun ja tarttuivat häneen suonikkailla käsillään. Mutta hänen\ntarvitsi vain pudistaa ryntääjät päältään, niin ne putoilivat kuin\nkypsyneet omenat puusta. Samassa suhahti hirveä kallonhalkaisija\ntupestaan ja kuului voivotusta, ulvontaa, avunhuutoja,\nmiekankalsketta, maahanlyötyjen korinaa, pelästyneitten hevosten\nhirnuntaa ja rikkihakattujen tatarilaismiekkojen kalsketta. Hiljainen\nniitty kaikui mitä erilaisimpia villejä ääniä, kaikkia, mitä vain\nihmiskurkusta saattoi lähteä.\n\nTatarit hyökkäsivät uudestaan ritarin päälle, mutta hän nojasi\nolkapäänsä tammea vastaan. Etupuolelta häntä taas suojeli\nmiekanheilutus ja hän heiluttelikin sitä kauheasti. Ruumiita\nhäämöitti hänen jalkojensa juuressa. Toiset hyökkääjistä vetäytyivät\njo kauhunvallassa pakoon.\n\n— Hoi, hoi! kaikui ympärillä villi ulvonta.\n\nTämä ulvonta ei jäänyt vaille vastakaikua. Ei kulunut puoltakaan\ntuntia, kun jo koko niitty oli täynnä jalka- ja ratsumiehiä. Sinne\ntuli kasakkoja ja tatareja käsissä viikatteita, hankoja, jousia.\nToisilla oli palavia päreitäkin. Kuumeenkiireisiä kysymyksiä sateli\nja toinen tiedusteli toiselta, mitä täällä oikeastaan on tekeillä.\nKatsokaa, vastasivat hevospaimenet. Katsokaa, toisteli joukko. Ljahi,\nkatsoppas sitä! Tappakaa se, ottakaa kiinni elävältä!\n\nHerra Longinus ampui kaksi pistoolinlaukausta, mutta sitä eivät hänen\ntoverinsa enää kuulleet puolalaiseen leiriin.\n\nJoukko likeni puoliympyrässä. Longinus itse pysyi varjossa\njättiläiskokoisena puuhun nojaten, ja odotti miekka kädessä.\n\nJoukko läheni lähenemistään. Vihdoin kuului komento:\n\n— Käykää kiinni!\n\nJokainen joka kynnelle kykeni, hyökkäsi eteenpäin. Huudot vaikenivat.\nNe jotka eivät päässeet hyökkääjien joukkoon, näyttivät heille valoa.\nIhmispyörre kieppui ja käänteli puun alla, vain ainoa voihkina vailla\nyksityisiä ääniä erottautui pyörteestä. Vihdoin kuului ryntääjien\nkurkusta kauhun huuto ja samassa hajaantui joukko.\n\nPuun alla seisoi yhä pystyssä herra Longinus, ja hänen jalkojensa\njuuressa virui kokonainen läjä ruumiita, jotka kuolonkamppauksessa\nvielä hytkähtelivät.\n\n— Tuokaa köysiä, huusi joku ääni.\n\nSamassa karauttivat ratsumiehet hakemaan köysiä ja palasivat\nsilmänräpäyksessä. Kymmenkunta miestä tarttui nyt pitkän köyden\nkumpaankin päähän, koettaen sen avulla kiristää herra Longinuksen\npuuta vastaan.\n\nHerra Longinus löi kuitenkin köyden poikki miekallaan ja miehet\nmolemmissa päissä kaatuivat maahan. Yhtä huonosti onnistui tatarien\nyritys.\n\nHuomatessaan, että liian suuri joukko on toistensa tiellä, lähti\nkymmenkunta uskaliainta nogailaista paikalle ottamaan elävältä\nkiinni jättiläistä. Hän ruhjoi heidät kuitenkin niinkuin metsäsika\nrepii vaivaiset koirat. Tammi, joka oli muodostunut kahdesta\nyhteenkasvaneesta mahtavasta puusta, suojeli ritarin selkää. Se taas,\njoka yritti edestäpäin, kuoli miekan ulottuville päästyään, ehtimättä\npäästää edes huutoa. Herra Podbipientan yliluonnollinen voima näytti\nkasvamistaan kasvavan.\n\nTämän huomatessaan ajoivat raivostuneet kasakat pois tatarit ja\nympärillä alkoi villinä huutona kuulua:\n\n— Uk! uk!\n\nNyt, nähdessään jouset ja jalkojensa juureen satelevat nuolet, herra\nPodbipienta ymmärsi, että kuoleman hetki lähestyy. Hän alkoi siis\nrukoilla pyhää neitsyttä.\n\nYmpärillä hiljeni. Joukko seisoi henkeään pidätellen ja odottaen,\nmitä oli tulossa.\n\nEnsimäinen nuoli suhahti juuri herra Longinuksen lausuessa sanoja:\nVapahtajan Äiti! Nuoli kosketti hänen ohimoaan.\n\nToinen nuoli suhahti herra Longinuksen lausuessa: Ylistetty Neitsyt!\nNuoli osui hänen olkapäähänsä.\n\nRukouksen sanat sekaantuivat nyt nuolien sihinään ja kun herra\nLonginus lausui: Aamun Tähti! oli hänellä nuolia olkapäissä, kyljissä\nja jaloissa... Veri valui alas hänen ohimoiltaan ja hän kyllä näki\ntatarit edessään sumuisella niityllä, mutta ei kuullut enää nuolten\nsuhinaa. Hän tunsi voimiensa loppuvan, hänen jalkansa horjuivat, pää\npainui rinnalle ja vihdoin hän putosi polvilleen.\n\nSiinä herra Longinus, puoleksi nyyhkien, lausui: \"Enkelien\nkuningatar\" — ja ne olivatkin hänen viimeiset sanansa maan päällä.\n\nTaivaan enkelit ottivat hänen sielunsa ja asettivat sen kirkkaana\nhelmenä enkelien kuningattaren jalkain juureen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna seisoivat herra Wolodyjowsk ja Zagloba valleilla\nsotamiesten joukossa, katsellen kasakkaleiriä kohti, josta läheni\njoukottain rahvaan miehiä. Skrzetuski oli paraikaa ruhtinaan\nluona neuvottelemassa, mutta Wolodyjowski ja Zagloba nauttivat\nhetkisen lepoa, keskustellen eilispäivän tapahtumista ja tarkaten\nliikehtimistä vihollisen leirissä.\n\n— Tuo ei tiedä hyvää, sanoi Zagloba, kädellään osottaen mustia\njoukkoja, jotka jättiläispilvien tapaan lähenivät.\n\n— Varmaankin he aikovat uudelleen lähteä rynnäkköön, vaikkeivät\nkädet enää tahdo jaksaa liikutella jäseniään.\n\n— Mitenkä he nyt tekisivät rynnäkön, tähän aikaan, keskellä\nkirkasta päivää? sanoi pieni ritari. — Sitä eivät he enää tee. He\nvain ottavat haltuunsa eilisiä vallejamme ja kaivautuvat uusiin\nampumahautoihin, alkaakseen sitten taas ampua aamusta iltaan.\n\n— Pitäisi niitä sentään vähän peloittaa tykinlaukauksella.\n\nWolodyjowski hiljensi ääntään.\n\n— Ruutia on niukalta, sanoi hän. — Jos sitä sillä tavalla\ntuhlataan, niin ei se varmaan enää riitä kuudeksi päiväksi. Mutta sen\najan kuluessa kuningaskin jo ehtii avuksi.\n\n— Tapahtukoon mitä tahansa, kunpa meidän Longinus parkamme vain\npääsisi onnellisesti perille. Koko yönä en ole saanut unta, olen\naina vain ajatellut häntä. Heti kun silmäni painuivat kiinni, olin\nnäkevinäni hänet hädässä ja minun tuli niin paha olla, että aivan\nhiki tunki esiin ruumiista. Hän on paras mies koko valtakunnassa eikä\nparempaa löytäisi vaikka kolme vuotta ja kuusi kuukautta hakisi lyhty\nkädessä.\n\n— Mutta miksi te sitten aina teitte hänestä pilaa?\n\n— Kun suuni on pahempi kuin sydämeni. Mutta älkää nyt te, herra\nMichal, tehkö hänen muistoaan minulle vielä verisemmäksi, kun minulla\nmuutenkin on omantunnontuskia. Jumala varjelkoon, ettei herra\nLonginukselle vain tapahtuisi mitään. Sitten ei minulla ole levon\nhetkeä.\n\n— Älkää siinä nyt soimatko itseänne. Ei hän koskaan kantanut\nvihaa teitä vastaan. Kuulinhan itse hänen sanovan: paha suu, mutta\nkultainen sydän.\n\n— Antakoon Jumala terveyttä tuolle kunnon ystävälle. Hän ei koskaan\nosannut puhua ihmisten tapaan. Mutta tämän puutteen korvasivat\nsatakertaisesti hänen suuret hyveensä. Mitä arvelette, herra Michal,\nonko hän päässyt onnellisesti perille?\n\n— Yö oli pimeä ja hyökkääjät olivat tappionsa jälkeen kauhean\nväsyneet. Ei meilläkään silloin toimitettu vartiota kunnollisesti,\nsaatikka sitten heillä.\n\n— Jumalan kiitos. Pyysin myöskin herra Longinusta tarkoin\ntiedustelemaan ruhtinatar-parkaamme, onko häntä nähty siellä\njossakin. Arvelen nimittäin, että Rzendzian on päässyt kuninkaan\njoukkojen luo. Herra Longinus varmaan ei lepää, vaan tulee tänne\ntakaisin kuninkaan mukana. Siinä tapauksessa voimme jo pian saada\ntietoja ruhtinattaresta.\n\n— Olen minäkin varma, että se poika sukkeluudellaan on pelastanut\nruhtinattaren. En enää ikinä voisi olla iloinen, jos hän olisi saanut\nsurmansa. En tosin tuntenut tyttöä paljon, mutta vakuutan, että jos\nminulla olisi sisar, niin ei hän olisi minulle tuota tyttöä rakkaampi.\n\n— Sinulle hän on sisar ja minulle tytär. Nämä huolet tekevät partani\naivan valkoiseksi ja sydän pakahtuu murheesta. Sellaista se on:\nkiinnyt johonkin ja ykskaks-kolme ei häntä enää olekaan! Saat istua\nkököttää murheessasi ja miettiä pääsi puhki ja lisäksi on vatsasi\ntyhjä ja lakkisi täynnä läpiä, joista vesi tirskuu otsallesi kuin\nhuonosta räystäästä ikään. Puolassa on koirilla nykyään parempi kuin\naatelisilla ja meillä neljällä on olo kaikista pahin. Eiköhän jo\nolisi aika lähteä tästä parempaan maailmaan, herra Michal, vai mitä\nsanotte.\n\n— Useamman kerran jo olen tullut ajatelleeksi, että ehkä olisi\nparas suoraan kertoa asiat Skrzetuskille, mutta se minua sitten\non pidättänyt, ettei hän itse koskaan sanallakaan ole maininnut\nruhtinatarta. Ja välistä, kun joku on lausunut tytön nimen, niin hän\nsäpsähtää ikäänkuin häntä olisi pistetty sydämeen.\n\n— Niin kukapa käskee hänelle muistuttaa tuota asiaa ja repiä auki\nhaavoja, jotka jo ovat arpeutuneet tämän sodan tullessa, varsinkin\nnyt, kun ehkä jo joku tatarilainen on hiuksista taluttanut tytön\nPerekopin taakse. Pöyristyttää, kun hänen tilaansa ajattelen. On\ntotisesti jo aika kuolla, muuta mahdollisuutta kai ei ole, sillä\nelämä tuntuu olevan pelkkää kidutusta alusta loppuun asti. Kunpa vain\nherra Longinus olisi onnellisesti päässyt pujahtamaan vihollisleirin\nläpi.\n\n— Taivaassa varmaan on hänelle varattuna enemmän armoa kuin minulle,\nsillä hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta katsokaappas, hyvät\nherrat, mitä ne lurjukset tuolla tekevät?\n\n— Tänään on niin häikäisevä auringonpaiste, ettei näe mitään.\n\n— Siellä hajoitetaan meidän eilistä valliamme.\n\n— Sanoinhan, että he ryhtyvät hyökkäykseen. Lähtekäämme pois täältä,\nherra Michal, olemme tässä jo tarpeeksi seisoneet.\n\n— Eivät ne kaiva nopeaa ryntäämistä varten, vaan siksi, että heillä\ntäytyy olla tie avoinna myöskin paluuta varten. Sitäpaitsi he tuovat\nsinne ampumatornejansa, nimittäin torneja, joissa heidän ampujansa\nistuvat. Katsokaappas vain kuinka lapiot heiluvat. Nyt ne jo ovat\ntasoittaneet neljänkymmenen askeleen matkan.\n\n— Jo näen, vaikka hirveästi tuo aurinko häikäisee.\n\nHerra Zagloba varjosti kädellä silmiään ja katseli. Äkkiä\nsyöksyi vastahajoitetun vallin läpi tulvimalla esiin väkeä ja\nsilmänräpäyksessä oli ihmisaalto täyttänyt tyhjän alan vallien\nvälillä. Muutamat vihollisista ryhtyivät heti ampumaan, toiset\nkaivoivat lapioillaan maata, tehdäkseen uusia valleja, joiden oli\nmäärä järjestyksessä ja muodostaakseen kolmannen renkaan saartaa\npuolalaisten leiri.\n\n— Ohoh, huudahti Wolodyjowski, — johan sieltä nyt tuodaan\nampumatornejakin.\n\n— Hyökkäys näkyy heti alkavan, lähdetään jo pois, sanoi Zagloba.\n\n— Ei, eivät nuo olekaan ampumatorneja, vaan joitakin toisia\nlaitoksia, vastasi pieni ritari.\n\nKoneet, jotka nyt tuotiin esiin aukosta, olivat todella toisenlaisia\nkuin liikkuvat ampumatornit. Näiden seininä oli koukuilla toisiinsa\nkiinnitettyjä tikapuita, jotka olivat verhotut vaatteilla ja\nnahoilla. Näiden verhojen takana istuivat ylimmillä välipuilla\nparhaimmat ampujat.\n\n— Lähtekäämme tiehemme, koirat heidät repikööt kappaleiksi! sanoi\nZagloba.\n\n— Odottakaappa nyt vähän, vastasi Wolodyjowski. Ja hän alkoi laskea\nkoneita sitä mukaan kuin uusia ilmestyi aukosta.\n\n— Yksi, kaksi, kolme... nähtävästi niitä on heillä hyvä varasto...\nneljä... viisi, kuusi — näkyy tulevan yhä korkeampia... seitsemän,\nkahdeksan... Noista koneistahan ne voivat tappaa vaikkapa joka\nainoan koiran meidän leirimme pihalla, sillä varmaan niissä\nistuu erinomaisia ampujia. Yhdeksän, kymmenen...Nehän saattavat\nnähdä kaikki meidän leirissämme kuin kämmenellään, auringon noin\npaistaessa... yksitoista...\n\nYhtäkkiä lakkasi herra Michal laskemasta.\n\n— Mitä kummaa tuo on? kysyi hän hämmästyneenä.\n\n— Missä?\n\n— Tuo tuolla. Tuolla korkeimmassa tornissa. Tuolla. Tuonne\nkorkeimpaan on ripustettu ihminen.\n\nZagloba terästi katsettaan: korkeimman koneen harjalla näkyi todella\nauringon kirkkaassa valossa alaston miehen ruumis, heilahdellen\nköyden päässä tornin liikkeiden mukaan kuin mikäkin jättiläisheiluri.\n\n— Aivan niin, sanoi Zagloba.\n\nSamassa kävi Wolodyjowski valkoiseksi kuin palttina ja huudahti\nkauhistuneella äänellä:\n\n— Kaikkivaltias Jumala, se on Podbipienta! Valleilla syntyi hälinä\nkuin metsässä, kun tuuli värisyttää puunlehtiä. Zagloba taivutti\nalas päänsä, peitti käsillään silmänsä ja kuiskasi voihkien, huulet\nsinisinä:\n\n— Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!\n\nHälinä muuttui vähitellen epämääräisten sanojen kohinaksi ja kasvoi\nsitten myrskyaaltojen tapaiseksi pauhinaksi. Valleilla seisovat\nsotamiehet tunsivat, että tuolla riippuu häpeänuoralla heidän\nonnettomuustoverinsa, moitteeton ritari, he tunsivat kaikki, että\nsiinä on herra Longinus Podbipienta. Ja kauhea viha nosti hiukset\nheidän päässään pystyyn. Zagloba veti käden silmiensä päältä:\nhirvittävän näköisenä hän siinä seisoi, suu vaahdossa, kasvot\nsinisinä ja silmät tuijottavina.\n\n— Verta, verta! kiljui hän äänellä, jonka kaameus pani likellä\nseisovat värisemään.\n\nHän hyppäsi vallihautaan ja hänen perässään, joka vain kynnelle\nkykeni. Ei mikään voima, ei edes ruhtinaan käsky olisi voinut nyt\npidättää hänen raivoaan. Vallihaudasta kiipesivät miehet eteenpäin,\nmilloin vajoten, milloin toveriensa hartioille kavuten, ja tarttuivat\nkäsin ja hampain seuraavan vallin syrjään. Ja se joka sinne hyppäsi,\nryntäsi umpimähkään eteenpäin, välittämättä siitä, seuraavatko häntä\ntoiset. Ampumatornit lähettelivät ilmaan savupilviä kuin tervasoihdut\nja tärähtelivät laukausten paukkeesta. Mutta se ei vaikuttanut\nryntääjiin. Zagloba riensi eteenpäin ensimäisenä, sapeli pystyssä,\nkauhean näköisenä, äärimmäisen raivon vallassa kuin vimmastunut\nhärkä. Kasakatkin olivat kohta hyökkäämässä ryntääjiä vastaan,\nkourassa varstat ja viikatteet. Oli aivan kuin kaksi seinää olisi\nrytisten hyökännyt vastatusten. Mutta kylläiset verikoirat eivät\nkuitenkaan kauan voi puolustautua nälkäisiä ja vimmaisia susia\nvastaan. Kasakat torjuttiin. Osan heistä tuhosi miekka, toisiin\nkävi ryntääjä hampain kiinni. Lyötyinä ja maahan sullottuina eivät\nhe kestäneet puolalaisten raivoa, vaan joutuivat epäjärjestykseen\nja olivat pakoitetut hakemaan ulospääsyä vallin aukosta. Herra\nZagloba toimi yhä hurjan raivonsa vallassa. Hän syöksyi isoimpaan\nvihollisjoukkoon niinkuin naarasleijona, jolta oli riistetty penikat.\nKorskahdellen ja läähättäen hän löi, murskasi ja tallasi alleen mitä\neteen sattui. Hänen ympärilleen muodostui tuontuostakin tyhjä tila.\nHänen vieressään kulki toisena hävittävänä liekkinä Wolodyjowski kuin\nhaavoittunut ilves.\n\nAmpumatorneihin piiloutuneet ampujat tuhottiin ja loput hyökkäjistä\najettiin takaisin vallin aukosta. Sitten nousivat sotamiehet ylös\ntorniin ja, irroitettuaan herra Longinuksen, laskivat hänet varovasti\nmaahan.\n\nZagloba luuhistui hänen ruumiinsa yli...\n\nWolodyjowskinkin sydäntä vihloi ja hän puhkesi kyyneliin, nähdessään\nystävänsä ruumiin. Helposti saattoi huomata, millä lailla herra\nLonginus oli kuollut, sillä koko ruumis oli täynnä ammuttujen\nnuolien lävistä syntyneitä täpliä. Vain kasvot olivat säilyneet\neheinä, lukuunottamatta pitkää naarmua ohimossa. Muutama veripisara\noli hyytynyt poskelle, silmät olivat kiinni ja kalpeilla kasvoilla\nnäkyi lempeä hymy. Jolleivät herra Longinuksen kasvot olisi olleet\nniin sinisen kalpeat, niin olisi luullut hänen vain rauhallisesti\nnukkuvan. Toverit ottivat hänen ruumiinsa ja kantoivat sen\nolkapäillään vallille sekä sieltä linnan kappeliin.\n\nIllalla oli laudoista kokoonkyhätty arkku valmiina ja yöllä\ntapahtuivat hautajaiset Zbarazin kirkkomaalla. Sinne kokoontuivat\nkaikki papit, paitsi kirkkoherra Zabkowski, joka viime ryntäyksessä\noli saanut haavan kylkeensä ja nyt kamppaili kuoleman kielissä.\nMyöskin ruhtinas oli tullut paikalle, jätettyään siksi aikaa\npäällikkyyden Krasnostawin starostalle. Läsnä olivat myöskin\nhallituksen määräämät ylipäälliköt sekä kruunun että Nowogrodin\nlipunkantaja ja herrat Przyjemski, Skrzetuski, Wolodyjowski ja\nZagloba, niinkuin myös sen lippukunnan upseerit, johon vainaja\nkuului. Arkku pantiin vasta kaivettuun hautaan ja juhlamenot alkoivat.\n\nYö oli hiljainen ja tähtikirkas. Soihdut paloivat tasaisella tulella,\nluoden valoaan kiireessä kokoonlyödyn arkun keltaisille laudoille,\nhautausta toimittavan papin vartalolle ja ympärillä seisovien\nritarien synkille kasvoille.\n\nSuitsutusastiasta nousi rauhallisesti vihkisavu, levittäen ilmaan\nmyrhan ja katajan tuoksua. Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin\nherra Zagloban pidätetty nyyhkytys, voimakkaiden ritaririntojen\nhuokaukset ja laukausten etäinen pauke.\n\nMutta nyt nosti kirkkoherra Muchowiecki kätensä merkiksi, että hän\nhaluaa puhua, ja upseerit pidättivät henkeään. Muchowiecki vaikeni\nvielä hetken, kohotti sitten silmänsä tähditettyjä korkeuksia kohden\nja lausui:\n\n— \"Mitä koputusta kuulenkaan yöllä tuolla taivaan ovilla?\" kysyy\nKristuksen harmaahapsinen ovenvartia, havahtuen sikeästä unestaan. —\n\"Avaa, pyhä Pietari, minä olen Podbipienta.\"\n\n— \"Vai niin, vai niin. Mutta minkä tekojen, minkä ansioiden\nnojalla uskallat, herra Podbipienta, häiritä näin kunnianarvoista\novenvartiaa? Millä oikeudella tahdot päästä sinne, minne ei\nsyntyperä, vaikkapa olisikin niin korkea kuin sinun, ei senaattorin\narvo, ei kruunun korkeat virat eikä edes majesteetin purppura vielä\nitsessään anna vapaasti pääsöä, sinne, mihin ei ajeta leveätä tietä\nkuusivaljakolla ja komeiden palvelijoiden saattamana, vaan jonne\ntäytyy ponnistella ylös jyrkkää, orjantappuraista hyveen tietä?\"\n\nOi avaa, pyhä Pietari, avaa pian, sillä juuri sellaista jyrkkää\npolkua kulki meidän taistelukumppanimme ja kallis toverimme,\nherra Podbipienta, kunnes vihdoin saapui luoksesi, kuten pitkästä\nlennosta väsynyt kyyhkynen. Hän saapui alastomana kuin Latsarus,\nsaapui pakanallisten nuolten raatelemana kuin pyhä Sebastian, kuin\nJob-parka, kuin impi, joka ei ole miestä tuntenut, puhtaana kuin\nnöyrä lammas, kärsivällisenä ja hiljaisena, ilman synnin tahraa,\nvuodatettuaan ilomielellä verensä uhriksi maallisen isänmaansa eteen.\n\nLaske hänet sisään, pyhä Pietari, sillä jollet häntä päästä, niin\nkenen sitten päästätkään tänä turmeluksen ja jumalattomuuden aikana.\nLaske sisään, pyhä ovenvartia, tämä lammas, päästä hänet taivaan\nniitylle haukkaamaan ruohoa, sillä nälkäisenä hän on saapunut\nZbarazista...\n\nTällä tavalla alkoi kirkkoherra Muchowiecki ja kuvasi senjälkeen\nkoko herra Longinuksen elämän niin kaunopuheisesti, että jokainen\ntunsi olevansa huono tämän moitteettoman ritarin rinnalla, ritarin,\njoka voitti vaatimattomuudessaan vähimmänkin soturin ja hyveessään\nsuurimmankin päällikön. Kaikki löivät silloin rintoihinsa ja\nyhä suurempi suru valtasi soturit heidän siinä yhä selvemmin\nkäsittäessään, mitä kuoleman taistelua isänmaa kävi ja minkä\nkorvaamattoman vahingon Zbaraz oli kärsinyt. Puhuessaan kirkkoherra\ninnostumistaan innostui ja kun hän sitten alkoi kuvata herra\nLonginuksen lähtöä ja marttyyrikuolemaa, niin hän jo kokonaan unohti\nretoriikan ja lainalauseet. Ja kun hän vihdoin papiston, päällikköjen\nja sotajoukon nimessä hyvästeli kuollutta tomua, purskahti hän\nitsekin itkuun ja sanoi, nyyhkyttäen kuten Zagloba: hyvästi veli,\nhyvästi toveri. Et maalliselle, vaan taivaan kuninkaalle, varmimpaan\npaikkaan olet ilmoittanut meidän tuskamme, nälkämme, kurjuutemme ja\nhätämme. Sieltä sinä vieläkin varmemmin tuot meille pelastuksen,\nmutta itse et enää palaja ja siksi me itkemme ja valamme kyynelillä\nsinun arkkusi. Sillä me olemme sinua totisesti rakastaneet, sinä\narmahin veli.\n\nKunnon papin mukana nyyhkyttivät kaikki, sekä ruhtinas että\nkuninkaalliset ylipäälliköt ja sotajoukko, mutta ennen kaikkea\nvainajan ystävät. Ja kun kirkkoherra viritti virren: _requiem\naeternamdonaei Domine_, niin purskahtivat kaikki hillittömään itkuun.\nVaikka he olivatkin karaistuja miehiä, jotka olivat tottuneet joka\npäivä katsomaan kuolemaa silmiin, niin oli heidän surunsa nyt\nylivoimainen.\n\nSinä hetkenä, jolloin arkku asetettiin liinoille, oli herra Zagloban\nniin vaikea siitä erota, ikäänkuin se olisi sisältänyt hänen veljensä\ntai isänsä tomun. Vihdoin vetivät Skrzetuski ja Wolodyjowski hänet\npois. Ruhtinas lähestyi nyt ja otti kourallisen multaa. Kirkkoherra\nalkoi lausua: _anima ejus_... Kahisten liukuivat liinat pois. Arkulle\nalettiin jo luoda hiekkaa. Sitä luotiin sekä käsin että kypärin ja\npian oli herra Longinuksen maallisen ruumiin yli kasvanut korkea\nkumpu, jota kuun valkoiset, alakuloiset säteet valaisivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYstävykset palasivat kaikki kolme kaupungista leiripihalle, jonne\nammunta alituisesti kuului. He astelivat vaieten, sillä kukaan ei\nsaanut suustaan ensimäistä sanaa. Muut ryhmiin kokoontuneet upseerit\nsensijaan puhelivat vainajasta, ylistäen hänen kuntoaan.\n\n— Hänen hautajaisensa olivat niin juhlalliset, sanoi eräs\nupseeri, joka käveli Skrzetuskin rinnalla, — ettei itse herra\nSierakowskillekaan pidetty parempia.\n\n— Mutta kyllä hän oli sen juhlallisuuden ansainnutkin, vastasi\ntoinen upseeri. — Kukapa muu olisi ottanut tehtäväkseen lähteä\ntäältä kuninkaan luo.\n\n— Minä kyllä kuulin, jatkoi kolmas, — että wisniowieckiläisten\njoukossa oli muutamia halukkaita. Tämän hirveän esimerkin jälkeen\nkuitenkin varmaan jokaiselta on mennyt halu siihen.\n\n— Yritys onkin mahdoton. Ei käärmekään pääse täältä puikahtamaan\npois.\n\n— Sellainen yritys on totta tosiaan sulaa hulluutta. Upseerit olivat\njo ehtineet ohitse. Ystävykset vaikenivat hetken. Yhtäkkiä lausui\nWolodyjowski:\n\n— Kuulitko, Jan?\n\n— Kuulin, vastasi Skrzetuski. — Tänään on minun vuoroni.\n\n— Jan, sanoi Wolodyjowski vakavana, — sinä olet kauan tuntenut\nminut ja tiedät, etten helposti peräydy uhkarohkeaa yritystä. Mutta\nuhkarohkea yritys on toista, toista suoranainen itsemurha.\n\n— Sanotko niin sinäkin, Michal?\n\n— Sanon, koska olen ystäväsi.\n\n— Minäkin olen sinun ystäväsi. Anna minulle ritarin sana, ettet, jos\nminä kuolen, lähde kolmantena.\n\n— Oi, se on mahdotonta! huudahti Wolodyjowski.\n\n— No, näetkö, Michal. Kuinka voit siis vaatia minulta mitä et itse\ntekisi. Tapahtukoon Jumalan tahto.\n\n— Salli minun sitten lähteä yhdessä kanssasi.\n\n— Ruhtinas kieltää enkä minä. Ja sinä olet sotamies ja sinun täytyy\ntotella.\n\nHerra Michal vaikeni, sillä hän oli ennen kaikkea sotilas. Kiihkeästi\nväännellen viiksiään siinä kuutamossa hän lopuksi lausui:\n\n— Yö on liian kirkas, älä lähde nyt.\n\n— Mielelläni kyllä näkisin, että yö olisi pimeämpi, vastasi\nSkrzetuski, — mutta vitkasteleminen käy mahdottomaksi. Nyt on,\nkuten näet, tullut pitkäaikainen pouta ja meiltä ovat ruuti ja muona\nlopussa. Sotamiehet kaivelevat jo linnanpihassa esiin juuria maasta\nja muutamilla on jo kelvottoman ruoan takia ikenet ajettuneina. Minä\nlähden nyt heti, olenhan jo sanonut ruhtinaalle hyvästi.\n\n— Näen kyllä, että olet suunniltasi. Skrzetuski hymähti surullisesti.\n\n— Jumalan haltuun, Michal. Huonoahan täällä on, mutta se ei ole\nsyynä siihen, että haen vapaaehtoista kuolemaa. Se olisi synti se.\nEikä minun tarkoitukseni suinkaan ole syöstä surman suuhun, vaan\npäinvastoin päästä elävänä kuninkaan luo ja pelastaa leirimme.\n\nWolodyjowskin valtasi yhtäkkiä suuri halu kertoa Skrzetuskille kaikki\nmitä hän tiesi ruhtinattaresta. Hän oli jo avaamaisillaan suunsa,\nmutta ajatteli samassa itsekseen: niistä uutisista menee hänen päänsä\nsekaisin ja sitä helpommin hänet otetaan kiinni. Hän puraisi siis\nkieleensä ja vaikeni. Mutta kysyi kuitenkin samassa:\n\n— Mitä tietä lähdet?\n\n— Sanoin ruhtinaalle, että menen lammikon ohi ja sitten jokea\npitkin, kunnes pääsen kauas kasakkaleirin taakse. Ruhtinaskin sanoi,\nettä se tie on paras.\n\n— Ei siis enää mikään auta, virkkoi Wolodyjowski. — Jos nyt kerta\nkaikkiaan ihmisen kohtaloksi on määrätty kuolema, niin parempi\nkuolla kunnian kentällä kuin vuoteessa. Jumala sinua johtakoon, Jan.\nJollemme näe toisiamme tässä maailmassa, niin ainakin toisessa ja\nminä säilytän sinut uskollisessa muistossa.\n\n— Niinkuin minäkin sinut. Jumala palkitkoon sinua kaikesta hyvästä.\nMutta kuule, Michal, jos sattuisin joutumaan surmatuksi, niin\nehkeivät kasakat minua näyttelisikään niinkuin herra Longinusta,\nkoska saivat siitä liian ankaran läksyn. Varmaan kuitenkin jollakin\ntavalla kerskailevat kuolemastani. Pyytäisin sentähden, että vanha\nZacwilichowski lähtisi Chmielnickin luo hakemaan ruumistani, sillä en\ntahtoisi, että koirat laahaisivat minua pitkin heidän leiriänsä.\n\n— Ole varma siitä, vastasi Wolodyjowski.\n\nHerra Zagloba, joka aluksi hajamielisenä oli kuunnellut keskustelua,\nymmärsi vihdoin, mistä oli kysymys. Hänellä ei kuitenkaan ollut\nvoimaa pidättämään tai kieltämään Skrzetuskia. Siksi hän vain\nsynkästi lausui:\n\n— Eilen tuo... tänään tämä... hyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\n— Olkaa te vain hyvässä turvassa.\n\n— Herra Jan... alkoi Zagloba.\n\nHän ei saanut suustaan enempää, vaan painoi harmaan, uupuneen päänsä\nritarin rintaa vastaan ja nojasi siihen, turvaa hakien, kuin avuton\nlapsi.\n\nMyöhään yöllä laskeutui Skrzetuski veteen lammikossa.\n\nYö oli hyvin kirkas ja lammikon keskusta paistoi ainoana hopeisena\nkilpenä. Nopeasti katosi Skrzetuski kuitenkin kokonaan näkyvistä,\nsillä ranta oli tiheiden kaislojen ja kurjenmiekkojen peitossa.\nKauempana, missä kaislikko jo oli harvempaa, kasvoi runsaasti mitä\nerilaisimpia vesikasveja. Kaikki nuo yhteen rypääseen kietoutuneet\nleveämmät tai kapeammat lehdet ja liukkaat, käärmemäisesti\nkiemurtelevat varret, jotka tarttuivat hänen jalkoihinsa,\nvaikeuttivat mitä suurimmassa määrässä hänen kulkuaan, mutta kätkivät\nhänet samalla vartian katseilta. Kahlaaminen kirkkaan, kuutamon\nvalaiseman lammin keskustan poikki oli mahdotonta, sillä jokainen\ntumma esine olisi siitä heti huomattu. Siksi päätti Skrzetuski\nkiertää rantaa pitkin toisella puolella olevalle suolle, joka siitä\njuoksevan joen kautta oli yhteydessä lammikon kanssa. Todennäköisesti\nsinne oli asetettu kasakka- tai tatarilaisvartioita, mutta sensijaan\nsiellä kasvoi kokonainen kaislikkometsä, reunat leikattuina, kaisloja\nkun oli tarvittu majoiksi kasakoille. Kun kerran oli päässyt suolle\nasti, saattoi kaislikon läpi kahlata päivälläkin, siellä missä ei\nollut liian syvältä vettä. Mutta tämäkin tie oli hirveä. Seisovan\nveden alla, joka rannalla tuskin ulottui nilkkaa ylemmäksi, oli\nainakin kyynärän syvyinen lieju. Jokaiselta Skrzetuskin askeleelta\nilmestyi veden pinnalle kuplia, joiden kulinan hiljaisuuden\nvallitessa selvästi saattoi kuulla. Sitäpaitsi hänen liikkeistään,\nkaikesta varovaisuudesta huolimatta, muodostui aaltorenkaita, jotka\nsiirtyivät yhä kauemma, sille avonaiselle vedenpinnalle keskellä\nlampea, jossa kuun valo kimmelteli niitä vastaan. Sateisen sään\nvallitessa Skrzetuski olisi kulkenut suoraan lammikon poikki ja\nkorkeintain puolen tunnin kuluessa saavuttanut suon, mutta nyt\nei ollut taivaalla pilvenhattaraakaan. Kuun vihertävä valo vuosi\ntulvanaan lammikolle, hopeoiden miekkakasvien lehdet ja kaislojen\ntöyhdöt ikäänkuin liikkumattomaksi metalliksi. Ei tuntunut tuulen\nhengähdystä, onneksi esti laukausten pauke kuulemasta vesikuplien\nkulinaa. Tämän huomatessaan rupesi Skrzetuski liikkumaan vain\nsilloin, kun valleilta ammuttiin vilkkaammin. Mutta hiljainen, lämmin\nyö tuotti vielä yhden vaikeuden lisää: kaislikosta nousi parvittain\nhyttysiä ja, kierrellen ritarin pään ympärillä istuutui niitä hänen\nkasvoilleen ja silmilleen, ja ne purivat kipeästi, surisivat ja\nynisivät hänen korviinsa alakuloisia iltavirsiään. Valitessaan tämän\ntien oli Skrzetuski kyllä tietänyt, että siinä oli vaikeuksia,\nmutta kaikkea ei hän ollut kuitenkaan voinut aavistaa. Hän ei ollut\naavistanut kauhuja, jotka liittyivät tähän tiehen. Jokainen syvyys\nvedessä, tutuimmassakin, tietää yön aikaan jotakin salaperäistä\nja peloittavaa ja panee väkisinkin kysymään: mitä onkaan tuolla\npohjalla? Zbarazin lammikko oli suorastaan kaamea. Sen vesi tuntui\npaksummalta kuin tavallinen vesi ja siitä lähti ruumiin katku.\nSiellähän paraikaa mätäni sadottain kasakoita ja tatareja. Molemmin\npuolin rantaa oli tosin vedetty ylös ruumiita, mutta paljon niitä\nsilti oli jäänyt kätköön kaislikon ja vesikasvien sekaan. Skrzetuskia\nympäröi viileä vesi, mutta hiki valui silti hänen otsaltaan. Mitenkä\nhän pääseekään eteenpäin, jos tässä vielä jotkin niljaiset käsivarret\nyhtäkkiä tarttuvat häneen, tai sinertävät silmät alkavat tuijottaa\nhäntä vastaan miekkakasvien alta? Pitkät kiemurtelevat varret kävivät\nkiinni hänen polviinsa ja hiukset hänen päässään nousivat pystyyn,\nsillä hänestä tuntui jo siltä kuin joku hukkuneista olisi tarrautunut\nhäneen kiinni, estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Jeesus Maaria,\nJeesus Maaria! kuiskasi hän lakkaamatta, liikkuessaan eteenpäin.\nSilloin tällöin nosti hän ylös silmänsä ja, nähdessään kuun, tähdet\nja tyynen taivaan, hän tunsi saavansa hiukan lohtua. Jumala valvoo,\ntoisti hän itsekseen, puoliääneen, niin hiljaa, että vain hän yksin\nsen saattoi kuulla. Silloin tällöin katsahti hän rannalle ja hänestä\ntuntui siltä kuin hän olisi katsellut Jumalan maailmaa jostakin\nkadotuksen ja tuomion, lian, mustien syvänteiden, kalpeiden kuun\nsäteiden, kummitusten, ruumiiden ja yön maailmasta. Ja hänet valtasi\nsellainen kaiho, että hän olisi halunnut silmänräpäyksessä lähteä\npois täältä kaislikkojen pauloista.\n\nHän kulki koko ajan rantaa pitkin ja oli jo päässyt niin kauas\npuolalaisesta leiristä, että hän täällä huomasi muutaman kymmenen\naskeleen päässä rannasta tatarin ratsun selässä. Paikalla hän\npysähtyi ja jäi katselemaan tatariin. Päättäen nuokkuvista\nliikkeistään hevosen kaulaa kohti, oli tatari nähtävästi\nnukkumistilassa.\n\nKummalliselta se näytti: tatari yhä huojutteli, ikäänkuin hän vaieten\nolisi kumarrellut Skrzetuskille. Tämä ei kuitenkaan hetkeksikään\nhellittänyt silmiään hänestä. Tuntui kauhealta, Skrzetuski hengitti\nsentään taasen helpommin, sillä tämän todellisen kauhun tieltä\nhaihtuivat nyt kaikki kuvitellut ja sata kertaa pahemmat kauhut.\nHenkien maailma hävisi ja ritari kävi taasen kylmäveriseksi. Hänen\npäässään alkoivat nyt liikkua sellaiset kysymykset kuin: nukkuuko hän\nvai eikö hän nuku? Onko minun mentävä eteenpäin vai eikö?\n\nHän kulki kuin kulkikin eteenpäin, liikkuen vieläkin hiljaisemmin ja\nvarovaisemmin kuin matkan alussa. Vain puoli matkaa oli enää jäljellä\nsuolle ja joelle, kun alkoi käydä heikko tuulenhenki. Kaislat\nheilahtivat yhtäkkiä, saaden aikaan voimakkaan kahinan. Skrzetuski\nilostui, sillä huolimatta kaikesta varovaisuudesta, jonka takia\nhänen väliin oli täytynyt uhrata kokonaisia minuutteja asetellakseen\njalkojaan, hänen kuitenkin oli ollut pelättävä, että varomaton\nliike, kompastus tai kulahdus saattoivat ilmaista hänet. Nyt kuki\nhän rohkeammin, kaislikko kun pitkin pituuttaan äänekkäästi puheli.\nKaikki hänen ympärillään jutteli, yksin vesikin rannalla piti,\nläikkyvien aaltojen vaikutuksesta, pientä pulinaa.\n\nTämä liike ei kuitenkaan herättänyt ainoastaan rantojen viidakkoja,\nvaan Skrzetuskin eteen ilmestyi myöskin tumma esine, joka alkoi\nliukua häntä kohden, ikäänkuin valmistautuen ryntäykseen. Skrzetuski\noli jo vähällä huudahtaa, mutta kauhu ja inho pysäyttivät samassa\näänen hänen rintaansa ja kauhea ahdistus kuristi häntä kurkusta.\n\nHänestä oli tuntunut siltä, että tuo vedessä uiskenteleva ruumis\ntahtoisi sulkea häneltä tien, mutta samassa tämä ajatus hälveni ja\njäljelle jäi vain inhon tunne. Skrzetuski kulki edelleen. Kaislikko\nyhä jatkoi puheluaan, jopa entistä lujemmalla äänellä. Kaislojen\nheiluvien tupsupäitten lomitse huomasi Skrzetuski jo toisen ja\nkolmannenkin tatarilaisvartion. Hän pääsi onnellisesti niiden ohi ja\nsivuutti jo neljännenkin. \"Nyt olen varmaan kiertänyt puolen lammikon\nmittaa\", ajatteli hän ja kohottautui hiukkasen, saadakseen selville,\nmillä kohdalla hän nyt on. Samassa tarttui jokin kiinni hänen\njalkaansa. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi polviensa kohdalla\nihmisen pään.\n\n— Jo toinen, ajatteli hän.\n\nMutta tällä kerralla hän ei pelästynyt, sillä tämä ruumis makasi suu\nalaspäin ja oli kaikessa muodottomuudessaan täydellisesti liikkumaton\nja eloton. Skrzetuski vain kiirehti askeleitaan, estääkseen\npyörryttämistä. Kaislikko kävi nyt yhä tiheämmäksi ja tarjosi\nhänelle siten turvallisen piilopaikan, mutta vaikeutti samalla\nsuuresti kulkua. Kului vielä puoli tuntia, kului tuntikin, mutta\nSkrzetuski yhä kulki ja väsyi väsymistään. Pohjakin näytti käyvän yhä\nliejuisemmaksi. Joskus ei vesi ulottunut nilkkaankaan, joskus taas\nhän vajosi vyötäröihin asti. Erittäin uuvuttavaa oli vetää jalat ylös\nliejusta. Hiki valui hänen otsaltaan ja kauhun pöyristykset kulkivat\npitkin ruumista kiireestä kantapäihin asti.\n\n— Mitä tämä on? ajatteli hän kauhistuneena. — Olenko minä joutunut\nmielenhäiriöön? Näyttää siltä kuin ei suota tulisikaan. Ehken ole\ntuntenutkaan paikkaa kaislikon keskellä ja kulkenut ohi.\n\nHänet valtasi tuskallinen epävarmuus, sillä tällä tavallahan hän\nsaattaa koko yön kiertää lammikkoa ja aamulla joutua samaan paikkaan\nmistä hän eilen läksi, tai jossakin toisessa paikassa joutua\nkasakkain käsiin.\n\n— Olen varmaan valinnut väärän tien, mietti hän masentuneena. —\nLammikkojen kautta en pääse. Palaan siis huomenna ja lähden samaa\ntietä kuin herra Longinus. Huomiseen asti voin levätä.\n\nHän kulki kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, sillä hän oli huomannut,\nettä antaessaan itselleen paluun ja lepäämisen lupauksen, hän oli\npettänyt itseään. Hänen päähänsä juolahti myöskin, ettei hän vielä\nollut voinutkaan ehtiä suolle asti, koska hän oli kulkenut hitaasti\nja lisäksi joka hetki pysähdellyt. Mutta lepäämisen halu kävi yhä\nvaltavammaksi. Välistä hänen teki mieli panna maata liejuun, vain\nsaadakseen levätä. Hän taisteli omien ajatustensa kanssa ja rukoili.\nPöyristykset uudistuivat yhä useammin ja yhä raskaammaksi kävi vetää\njalkaa ylös liejusta. Nähdessään tatarilaiset vartiot hän kyllä\nhavahtui, mutta tunsi myöskin samalla, että hänen päänsä jo on yhtä\nuupunut kuin koko muu ruumis ja pelkäsi, että häneen tulee kuume.\n\nTaas kului puoli tuntia, mutta suota vain ei näkynyt.\n\nSensijaan kohtasi hän yhä useampia uponneita ruumiita. Yö, kauhu,\nruumiit, kaislikon kahina, väsymys ja unettomuus tekivät hänen\najatuksensa sekaviksi. Hän alkoi nähdä näkyjä. Helena on Kudakissa\nja hän soluu veneessä Rzendzianin kanssa alas Dnieperiä. Kaislat\nhumisevat ja hän kuulee rannalta laulua. Kirkkoherra Muchowiecki\nodottaa, valmiina vihkimään heidät, ja herra Grodzicki edustaa\nmorsiamen isää... Tyttö katselee siellä joka päivä muureilta joelle\npäin ja nyt hän jo huomaakin sulhonsa, koska hän käsiänsä taputtaen\nhuutaa: hän tulee! hän tulee!\n\n— Hyvä herra, sanoo Rzendzian, vetäen häntä hihasta, — neiti on\ntuolla.\n\nSkrzetuski herää. Toisiinsa sekaantuneet kaislat olivat sulkeneet\nhäneltä tien, näky haihtui, valvetila palasi. Nyt ei hän enää tunne\nväsymystä ja uupumusta, sillä kuume antaa hänelle voimia.\n\nOh, eikö suota vieläkään kuulu?\n\nMutta ympärillä on kaislikko niin samanlaisena, että hän varmaan ei\nole ensinkään kulkenut eteenpäin. Joen kohdalla varmaan on väljää\nvettä, tämä siis ei vielä voi olla suota.\n\nRitari kulkee yhä eteenpäin, mutta ajatus palaa itsepintaisesti\narmaaseen näkyyn. Turhaan taistelee Skrzetuski, turhaan alkaa\nhän lukea: oi ylistetty Neitsyt... Turhaan koettaa hän säilyttää\nmielenmalttinsa. Uudestaan ja uudestaan astuvat hänen eteensä\nDnieper-veneet, Kudak, Sicz. Tällä kertaa on näky vain hajanaisempi\nja siinä esiintyy paljon henkilöitä: paitsi Helenaa näkee hän\nmyöskin ruhtinaan ja Chmielnickin ja atamanin ja herra Longinuksen\nja Zagloban ja Bohunin ja Wolodyjowskin. Kaikki ovat pukeutuneet\njuhlapukuihin hänen häitään varten, mutta missä vihkiäiset\ntapahtuivatkaan? Jossakin tuntemattomassa paikassa. Ei Lubniessa,\neikä Rozlogissa, eikä Siczissa eikä Kudakissa... Omituinen vesi.\nSiinä ui ruumiita... Skrzetuski herää toisen kerran, tai oikeammin\nhänet herättää voimakas humu, joka tulee siltä puolen, minne hän on\nmenossa, ja sentähden hän pysähtyy ja kuuntelee. Humina lähenee,\nkuuluu jotakin läiskettä. Sieltä tulee vene.\n\nSe näkyy jo läpi kaislikon, siinä istuu kaksi kasakkaa, toinen\ntyöntää airolla, toinen pitää kädessään pitkää riukua, joka kaukaa\nvälkkyy kuin hopea. Kasakka sohii sillä kaislikkoon.\n\nSkrzetuski vetäytyi kaulaan asti veteen niin että vain pää jäi\npinnalle ja katseli.\n\n— Onkohan tuo tavallinen vartio, vai jokohan ne ovat minun\njäljilläni? mietti hän.\n\nPian saattoi hän kuitenkin kasakkain rauhallisista ja\nvälinpitämättömistä liikkeistä päättää, että miehet olivat tavallista\nvartiostoa. Veneitä oli lammikon rannalla varmaan useampiakin kuin\ntämä yksi ja jos he olivat häntä ajamassa takaa, niin olisi ollut\nliikkeellä useampia veneitä ja paljon miehiä.\n\nHe soutivat ohi, mutta kaislikon kahina esti kuulemasta heidän\npuhettaan. Vain seuraava katkonainen lause sattui Skrzetuskin korviin:\n\n— Piru heidät vieköön... ja käskettiin vartioida tätä haisevaa vettä.\n\nVene solui kaislikkojen taakse, vain kokassa seisova kasakka teki\ntahdissa riu'ullaan kaislikkoon liikkeitä, ikäänkuin pelotellakseen\nkaloja.\n\nSkrzetuski jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua hän taasen näki\nrannalla tatarilaisvartion. Kuun valo sattui suoraan nogailaisen\nkasvoihin, jotka muistuttivat koiran kuonoa. Skrzetuski ei kuitenkaan\nenää pelännyt näitä vartiostoja niin paljon kuin sitä mahdollisuutta,\nettä hän kadottaisi mielenmalttinsa. Siksi ponnisti hän koko tahtonsa\ntehdäkseen itselleen täysin selväksi, missä hän on ja minne hän\nmenee. Mutta tämä taistelu osaltaan vain lisäsi hänen uupumustaan\nja yhtäkkiä hän huomasi näkevänsä esineet silmiensä edessä kahden- tai\nkolmenkertaisina. Välistä näytti hänestä lammikko olevan linnan\npiha ja kaislatiheiköt telttoja. Silloin teki hänen mielensä huutaa\nluokseen Wolodyjowskia, mutta hänellä oli kuitenkin vielä niin paljon\nmielenmalttia, että hän hillitsi itsensä.\n\n— Älä huuda, älä huuda! toisteli hän itselleen. — Tuhoat itsesi!\n\nTämä taistelu itsensä kanssa kävi hänelle kuitenkin yhä vaikeammaksi.\nJo Zbarazista lähtiessä oli häntä vaivannut nääntymys ja kauhea\nunettomuus, sama, johon jo monet sotamiehet olivat kuolleet. Öinen\nvaellus, kylmä kylpy, kalman katku vedessä, rämpiminen liejussa\nja kahlaaminen kasvinjuurien verkossa oli sittemmin heikontanut\nhänet äärimmilleen. Lisäksi tuli vielä kauhun alituinen ärsytys\nja hyönteisten puremasta aiheutunut tuska. Hänen kasvonsa olivat\nniin täynnä sääskien pistoja, että ne olivat kauttaaltaan veressä.\nSentähden hän tunsikin, että jollei hän pian pääse suolle, niin hän\njoko lähtee rannalle, kohtasi häntä siellä sitten mikä tahansa, tai\nheittäytyy kaislikkoon ja upottautuu.\n\nTuo suo ja joen suu väikkyivät nyt hänen edessään pelastuksen\nsatamana, vaikka häntä siellä itse asiassa odotti vain uudet vaarat.\n\nTaistellen kuumetta vastaan kävi hän eteenpäin, yhä vähemmin ottaen\nhuomioon varovaisuuden. Kuumeensa huminassa kuuli Skrzetuski nyt\nihmisääniä ja keskustelua. Hänestä tuntui, että lammikko puhuu\nhänen kohtalostaan, keskustellen pääseekö hän suolle vai eikö pääse\nja pääseekö hän täältä yleensä pois vai eikö pääse. Sääsket hänen\npäänsä päällä lauloivat yhä kimeämmin ja surullisemmin. Vesi kävi yhä\nsyvemmäksi, pian ulottui se vyötäreille ja vihdoin aina rintaan asti.\nHänen mieleensä johtui, että jos hänen nyt täytyy alkaa uida, niin\nhän sotkeutuu tähän tiheään verkkoon ja uppoaa.\n\nJa taasen hänet valtasi hillitsemätön, kiihkeä halu huutaa luokseen\nWolodyjowskia. Hän pani jo käden torveksi suunsa ympäri huutaakseen:\nMichal, Michal!\n\nOnneksi jokin armelias kaisla löi häntä kasteisella märällä\ntöyhdöllään kasvoihin. Hän pääsi taasen tajuihinsa ja katsahti\neteensä. Hiukan matkaa oikealle päin sattui hänen silmiinsä jokin\nkalpea valo.\n\nNyt hän lakkaamatta katseli tähän valoon ja käveli sitä kohden.\n\nYhtäkkiä huomasi hän edessänsä poikkipäin olevan avonaisen paikan\nvedessä ja pysähtyi. Hän hengähti taasen: siinä oli nyt joki ja sen\nmolemmilla puolilla suo.\n\n— No nyt minä lopetan tämän kiertämisen rantaa pitkin ja menen\nsuoraan tuohon kulmaan, arveli hän.\n\nKulman molemmilla puolin näkyi kaksi kaistaletta kaislikkoa.\nSkrzetuski kahlasi siihen, minne oli helpompi päästä. Hetken\nperästä hän huomasikin olevansa oikealla tiellä. Hän katsahti nyt\nympärilleen: lammikko oli jo hänen takanansa ja hän kulki eteenpäin\npitkin kapeaa väylää, joka ei voinut olla muuta kuin joki.\n\nVesikin oli siinä kylmempää.\n\nHetken perästä hänet kuitenkin valtasi kauhea uupumus. Hänen jalkansa\nvapisivat ja silmien eteen nousi kuin musta sumu. \"En jaksa enää,\nlähden rannalle ja panen maata\", ajatteli hän. \"En todella lähde\neteenpäin, paneudun levolle.\"\n\nSitten hän lysähti polvilleen ja alkoi käsillään hapuilla kuivaa\nsammalta rannalla. Siinä olikin ikäänkuin pieni saari, keskellä\nkaislikkoa.\n\nHän istuutui saarelle, pyyhkien käsillään verisiä kasvojaan, ja\nhengitti raskaasti. Hetken perästä tuli hänen sieraimiinsa savun\nkäry. Kääntyen rantaa kohti hän huomasikin sadan askeleen päässä\ntulen ja sen ympärillä miehiä.\n\nTuli loimotti aivan vastapäätä häntä ja kun tuuli taivutti kaisloja,\nsaattoi hän selvästi nähdä kaikki mitä ympärillä tapahtui. Heti\nensi silmäyksellä huomasi hän nyt, että miehet olivat tatarilaisia\nhevospaimenia, jotka aterioivat tulen ääressä.\n\nÄkkiä valtasi hänet kauhea nälän tunne. Edellisenä aamuna olihan\nsyönyt kappaleen hevosen lihaa, josta ei edes kaksikuukautinen\nsudenpenikka olisi saanut tarpeekseen. Siitä asti ei hän ollut\nottanut mitään suuhunsa.\n\nHän alkoi nyt repiä ylös ympärillään kasvavia ruohoja ja imeskellä\nniiden mehua. Siten hän sammutti sekä nälkänsä että janonsa, sillä\njanokin vaivasi häntä.\n\nSamalla katseli hän kaiken aikaa nuotiolle päin, joka sammumistaan\nsammui. Miehet sen ääressä peittyivät ikäänkuin sumuun ja näyttivät\nhäviävän.\n\n— Oh, uni minun on, nukun tähän mättäälle, mietti Skrzetuski.\n\nMutta nuotion ääressäpä nyt alkoi havaita liikettä. Hevospaimenet\nnousivat, pian kuului Skrzetuskin korviin huutoja; losh! losh! Niihin\nvastasivat hevoset lyhyellä hirnunnalla. Nuotion ympäristö tyhjeni ja\ntuli sammui. Hetken ajan vain kuuli Skrzetuski vielä vihellystä ja\nkavioiden kumeaa töminää kostealla niityllä.\n\nHän ei voinut käsittää miksi hevospaimenet ratsastavat pois. Samassa\nhän huomasi, että kaislain töyhdöt ja siemenlakit ikäänkuin olisivat\nvaalenneet. Veden kiilto on toisenlainen kuin äsken, ikäänkuin nyt\nolisi kuutamo ja ilman verhoaa kevyt sumu.\n\nHän katsahti ympärilleen: aamu jo sarasti. Koko yö oli häneltä mennyt\nlammen rannan kiertämiseen ennenkuin hän pääsi joelle ja suolle.\n\nHän oli siis tuskin matkansa alussa. Nyt täytyi hänen päivän aikana\nkahlata jokea pitkin ja päästä vihollisleirien läpi.\n\nAamuruskon valo ilmassa kävi yhä voimakkaammaksi. Itäinen\ntaivaanranta vetäytyi vaalean vihertäväksi.\n\nSkrzetuski lähti nyt ruohosaareltaan uudelleen suolle ja saapui pian\nrannalle. Hän nosti päänsä ylös kaislikosta ja näki noin viidensadan\naskeleen päässä tatarilaisen vartiopaikan. Muuten oli niitty aivan\ntyhjä, vain nuotio valaisi jonkun verran ympäristöään, hehkuen\nsammuvalla liekillä. Skrzetuski päätti ryömiä sitä kohden korkeitten\nruohojen lomitse, joiden joukossa siellä täällä kasvoi kaislaa.\n\nSaavuttuaan paikalle hän tarkasteli, eikö löytäisi ruoanjätteitä. Hän\ntapasikin kalvetuita lampaanluita, joissa vielä oli suonien ja rasvan\njätteitä sekä paistettuja nauriita, jotka olivat unohtuneet lämpimään\ntuhkaan. Ahneesti kuin villi peto kävi hän niiden kimppuun ja söi\nkunnes huomasi, että vartiot hänen kulkemansa tien varrella alkavat\nlähetä, palaten leirilleen tätä samaa niittyä pitkin.\n\nSilloin hän kääntyi takaisin entistä tietään ja katosi muutaman\nminuutin päästä kaislaseinämän taakse. Saavuttuaan ruohosaarellensa\nhän äänettömästi paneutui sinne maata. Vartiat ennättivät sillaikaa\nkulkea ohitse. Heti heidän mentyään alkoi Skrzetuski taasen kalvaa\nluita, jotka hän oli ottanut mukaansa, ne vain rutisivat hänen\nleukojensa välissä, jotka olivat voimakkaat kuin suden leuat.\nKalvamalla irti rasvan ja suonet, imemällä ytimen ja nakertelemalla\nitse luuta hän sai ensimäisen nälkänsä sammutetuksi. Tällaista\naamuateriaa ei hän ollutkaan pitkään aikaan nauttinut Zbarazissa.\n\nNyt hän tunsi, että hänen voimansa olivat palanneet. Ravinto\nja nouseva huomen olivat vahvistaneet häntä. Päivä valkeni\nvalkenemistaan. Itäinen taivaanranta vetäytyi vihertävästä\nruusunkarvaiseksi ja kultaiseksi. Aamun viileys tosin vielä kiusasi\nritaria, mutta häntä lohdutti kuitenkin samalla tieto, että aurinko\npian tulee lämmittämään hänen vaivaantunutta ruumistaan. Hän otti\ntarkan selon siitä missä hän on. Hänen saarensa oli tarpeeksi iso,\ntosin hiukan lyhyt, mutta sensijaan niin leveä, että kaksi miestä\nhelposti olisi saattanut levätä siinä. Sen ympärillä seisoi muurina\nkaislikko, peittäen sen täydelleen ihmisten katseilta.\n\n— Täältä eivät minua löydä, tuumi Skrzetuski, — paitsi jos lähtevät\nkalastamaan kaislikkoon. Mutta siellä ei ole kaloja, sillä ne ovat\nkuolleet kalman katkuun. Täällä minä lepään ja mietin, mitä sitten on\ntehtävä.\n\nJa hän alkoi miettiä, mennäkö eteenpäin jokea pitkin, vai eikö.\nVihdoin hän päätti lähteä liikkeelle siinä tapauksessa, että alkaa\ntuulla ja kaislikko rupeaa häälymään. Päinvastaisessa tapauksessa\nhänen liikuntansa ja sen synnyttämä häly voisivat hänet ilmaista,\nvarsinkin, kun hänen todennäköisesti täytyy kulkea hyvin likeltä\nleiriä.\n\n— Jumalan kiitos, että tähän asti olen säilynyt elävänä, kuiskasi\nhän hiljaa.\n\nHän nosti silmänsä taivasta kohden ja ajatukset liitivät puolalaisten\nvalleille. Linna näkyi tänne selvästi, varsinkin, kun nousevan\nauringon ensimäiset säteet sitä valaisivat. Ehkäpä tornista joku\nparaikaa katselee lammikolta ja kaislikkoa kohden. Ja varmaan\nWolodyjowski ja Zagloba kaiken päivää valleilta tarkastavat, ettei\nhän vain jo riipu jonkun hyökkäystornin katossa.\n\nMutta eivätpä näekään, ajatteli Skrzetuski ja suloinen pelastumisen\nilo täytti hänen rintansa. Eivätpä saakaan nähdä, toisti hän\nmuutamaan kertaan. Vähän matkaa olen vasta kulkenut, mutta kuljettava\nsekin oli. Jumala auttaa minua eteenpäinkin.\n\nMielikuvituksessaan oli hän jo vihollisleirin takana, metsissä,\njoissa kuninkaalliset sotajoukot majailevat. Väkeä oli koolla koko\nmaasta, husaareja, jalkaväkeä, vierasmaalaisia rykmenttejä — maa\naivan huojuu miesten, ratsujen ja tykkien painon alla, ja keskellä\ntuota muurahaispesää on itse kuningas. Sitten näki Skrzetuski\näärettömän taistelun, tuhotun vihollisleirin, ruhtinaan kiitämässä\nruumiskasojen yli. Hänen ratsujoukkonsa ja heidän tervehdyksensä\nruhtinaalle...! Ritarin rasittuneet ja ajettuneet silmät sulkeutuivat\nylenmääräisen valon häikäiseminä ja pää taipui ajatusten painosta.\nHän joutui jonkin suloisen voimattomuuden valtaan, heittäytyi lopuksi\nmaahan pitkin pituuttaan ja nukahti.\n\nKaislikko humisi, aurinko kieriskeli ylös taivaan laelle, lämmittäen\nritaria palavalla katseellaan ja kuivaten hänen kastuneet vaatteensa.\nHän nukkui sikeästi, liikkumatta. Jos joku olisi nähnyt hänet siinä\nmakaamassa ruohosaarellaan, kasvot verissä, niin hän olisi luullut,\nettä siinä on veden nurmelle heittämä ruumis. Kului tunti tunnin\njälkeen. Skrzetuski yhä nukkui, aurinko ehti jo korkeimmalle kohdalle\ntaivaan lakea ja kääntyi toista taivaan rantaa kohden, mutta hän yhä\nvain nukkui. Hänet herätti vasta hevosten kimeä hirnunta laitumelta\nja hevospaimenien äänekkäät huudot, kun he kepeillänsä kurittivat\nlauman oriita.\n\nSkrzetuski hieroi silmiänsä, katseli ympärilleen ja muisti jo missähän\non. Hän nosti katseensa. Iltaruskon punaamalla läntisellä taivaalla\nvilkkuivat tähdet: hän oli nukkunut koko päivän.\n\nSkrzetuski ei kuitenkaan tuntenut olevansa entistä levänneempi\ntai voimakkaampi. Joka paikkaa hänessä särki, mutta hän ajatteli\nkuitenkin, että uusi ponnistus ehkä palauttaa virkeyden hänen\nruumiiseensa, astuen veteen hän siis viivyttelemättä lähti jatkamaan\nmatkaansa.\n\nNyt kävi hän kaislikon syrjää läpi avonaisen veden, jotta ei\nhälyllään kääntäisi puoleensa hevospaimenien huomiota rannalla.\nViimeiset auringonsäteet olivat sammuneet ja pimeys lepäsi syvänä\nmailla eikä se vieläkään ollut tullut esiin metsien takaa.\nPaikoittain oli vesi niin syvää, että Skrzetuski kadotti pohjan\njalkojen alta ja oli pakoitettu uiden kulkemaan eteenpäin. Se tuntui\nraskaalta, sillä hänhän oli täysissä vaatteissa ja oli uitava\nvastavirtaa. Vaikka joen juoksu olikin hidas, veti se kuitenkin häntä\ntakaisin lammikkoja kohden. Mutta sensijaan eivät tarkimmatkaan\ntatarilaissilmät saattaneet huomata hänen päätään, sen soluessa\npitkin tummaa kaislikkoseinää. Hän liikkuikin siitä syystä jokseenkin\nrohkeasti, milloin uiden, milloin — ja enimmäkseen — kahlaten,\njolloin vesi ulottui vyötärille, tai kainaloihin asti. Vihdoin pääsi\nhän paikalle, josta hänen silmänsä näkivät molemmin puolin jokea\ntuhansia valoja.\n\n— Siinä nyt on vihollisten leiri, arveli hän. — Jumala minua\nauttakoon.\n\nHän kuunteli.\n\nPuheen humina sattui hänen korviinsa. Vihollisleirit olivat todella\nsiellä. Joen vasemmalla rannalla sijaitsi kasakkaleiri tuhansine\nvankkureineen ja telttoineen, oikealla tatarilaisten. Molemmista\nkuului melua, miesten puhetta, rumpujen ja pillien ääntä, karjan\nja kamelien mylvinää, hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja. Joki\neroitti toisistaan leirit, samalla estäen riitojen ja tappelujen\nsyntymisen, tatarit kun eivät koskaan voineet levollisina seisoa\nrinnan kasakkain kanssa. Joki oli tällä kohdalla leveämpi ja ehkäpä\nsitä tahallisestikin oli kaivamalla levennetty. Nuotiovalkeista\npäättäen ulottuivat vankkurijonot toisella puolella ja kaislamajat\ntoisella muutaman kymmenen askeleen päähän rannasta. Itse rannassa\ntaas varmaan oli vartiostoja.\n\nKaislikko harveni. Nähtävästi ranta vastapäätä vankkurileiriä oli\nsoramaata. Skrzetuski liikkui vielä muutaman kymmenen askeleen\neteenpäin ja pysähtyi sitten. Jokin uhkaava voima tuulahti tuosta\nmuurahaispesästä häntä vastaan.\n\nSinä hetkenä tuntui hänestä siltä kuin noiden tuhansien\nihmisolentojen koko valppaus ja vimma olisi ollut suunnattu häntä\nkohden. Ja samalla totesi hän olevansa heidän edessään täydelleen\naseeton ja voimaton. Hän oli aivan yksin.\n\n— Tuosta ei pääse läpi kukaan, ajatteli hän.\n\nMutta hän kulki yhä eteenpäin, sillä jokin pidättämätön, miltei\nsairaalloinen uteliaisuus veti häntä. Hänen teki mieli likempää\nkatsella tuota kauheaa voimaa. Nyt äkkiä hän pysähtyi. Kaislametsä\noli loppunut kuin veitsellä poikki leikattuna. Ehkäpä kaislat todella\nolivatkin leikatut ja käytetyt majoiksi sotamiehille. Kauempana\nnäytti vesi veren väriseltä, siihen kun nuotioista lankesi valo.\n\nKaksi suurta, kirkasta liekkiä paloi aivan rannalla. Toisen ääressä\nistui hevosensa selässä tatari, toisen ääressä taas seisoi kasakka,\nkädessä pitkä keihäs. Molemmat katselivat toisiinsa ja veteen.\nKauempana näkyi muita vartioita.\n\nNuotiot loivat veden poikki ikäänkuin tulisia siltoja. Rannalla oli\nriveissä pieniä veneitä, joita käytettiin lammikon vartioimiseen.\n\n— Aivan mahdotonta, mutisi Skrzetuski.\n\nJa samassa valtasi hänet epätoivo. Ei ollut mahdollista kulkea\neteenpäin. Eikä liioin palata. Aika vain kului hänen rämpiessään\ntäällä soissa ja liejussa. Hän sai hengittää mädännyttä ilmaa ja\nkastua pintaa myöten eikä tästä kaikesta ollut muuta hyötyä kuin että\nhän päästyään leirien luo, joiden läpi hän oli ottanut mennäkseen,\ntuli siihen varmuuteen, että hänen yrityksensä on mahdottomuus.\n\nMutta mahdotonta oli palatakin.\n\nSkrzetuski tiesi, että hänellä ehkä vielä on voimia rämpiä eteenpäin,\nmutta palata ei hän jaksa. Hänen epätoivonsa oli samalla äänetöntä\nvimmaa. Ensi hetkessä hänet valtasi halu nousta vedestä, kuristaa\nvartia ja sitten heittäytyä suuremman joukon kimppuun saadakseen\nsurmansa.\n\nTuuli alkoi uudelleen humista. Kummallisesti kuiskaillen kulki\nse kaislikossa ja toi samalla hänen korviinsa kellojen äänen\nZbarazista. Skrzetuski alkoi palavasti rukoilla, löi rintaansa ja\nhuusi taivasta avukseen ja pelastajakseen. Hänellä oli hukkuvan\nvoima ja epätoivoisan usko. Hän rukoili rukoilemistaan ja molemmat\nvihollisleirit humisivat hänen edessään uhkaavina, ikäänkuin\nolisivat vastanneet hänen rukouksiinsa. Mustat ja tulen punaamat\nvarjot häälyivät kuin mitkäkin paholaislaumat helvetissä. Vartiostot\nseisoivat liikkumattomina, vesi joessa vieri verenkarvaisena.\n\n— Tulet sammutetaan tietysti heti kun tulee nukkumisen aika, sanoi\nSkrzetuski itsekseen ja odotti.\n\nKului tunti ja toinenkin. Hälinä väheni, nuotiotulet alkoivat todella\nverkalleen sammua. Vain kaksi vartiovalkeaa jäi ja ne loimusivat\nentistä kirkkaampina.\n\nVartioja vaihdettiin nyt ja nähtävästi oli tarkoitus, että nämä\njäisivät paikalleen aamuun asti.\n\nSkrzetuskin mieleen johtui, että hän ehkä sittenkin päivällä\nhelpommin voi pujahtaa leirin läpi. Pian hän kuitenkin luopui tästä\ntuumasta. Päivällä käydään ottamassa vettä, juotetaan karjaa ja\nmennään uimaan. Joki on täynnä ihmisiä.\n\nYhtäkkiä sattui Skrzetuskin katse veneisiin. Molemmilla rannoilla oli\nuseita kymmeniä rivissä ja kaislikko ulottui tatarilaiselta puolelta\ntoiselle.\n\nSkrzetuski painautui kaulaa myöten veteen ja alkoi verkalleen\nliikkua veneitä kohden, kaiken aikaa pitäen silmänsä kiinnitettyinä\ntatarilaiseen vartioon.\n\nPuolen tunnin perästä oli hän aivan likellä ensimäistä venettä. Hän\noli laatinut itselleen yksinkertaisen suunnitelman. Veneiden tylpät\nperät muodostivat, kohotessaan vedestä, ikäänkuin holvin, jonka läpi\nihmisen pää helposti saattoi tunkeutua. Kun kaikki veneet olivat\nvierekkäin, niin ei tatarilainen vartia saattanut huomata päätä, joka\npuikkelehti niiden alla. Vaarallisempi oli kasakkapuoli, mutta ei\ntäälläkään vartia voinut nähdä häntä, veneitten alla kun oli pimeä.\nSitäpaitsi: eihän ollut muuta tietä.\n\nSkrzetuski ei kauemmin epäröinyt, vaan alkoi pujotteleida veneiden\nalatse.\n\nHän liikkui nelinryömin, sillä vesi oli liejuista. Niin likellä hän\noli rannalla seisovaa tatarilaista, että hän saattoi kuulla hänen\nhevosensa pärskähtelevän. Hetken perästä hän pysähtyi ja kuunteli.\nOnneksi olivat veneet asetetut vierekkäin. Hänen silmänsä tähtäsivät\nnyt kasakkavartiaan, jonka hän näki aivan kuin kämmenellään. Tämä\nkatseli levollisena tatarilaisleiriä kohden. Skrzetuski oli jo\nehtinyt viidentoista veneen alitse, kun hän yhtäkkiä kuuli rannalta,\naivan läheltä, miesten askelia ja ääniä. Nopeasti hän piilottautui\nja kuunteli. Krimin matkoilla oli hän oppinut tatarinkieltä ja\nnyt kävivät kylmät väreet pitkin ruumista, kun hän kuuli käskyn:\nveneeseen ja eteenpäin!\n\nSamassa tuli hänen aivan kuuma, vaikka hän vedessä olikin. Jos nyt\nrannalla olijat sattuvat istuutumaan siihen veneeseen, jonka alla hän\ntällä hetkellä piilottelee, niin on hän auttamattomasti hukassa. Jos\nhe taas asettuvat johonkin edessäolevista veneistä, niin hän myöskin\non perikadon oma, sillä silloin jää eteen tyhjä, valaistu paikka.\n\nJokainen silmänräpäys tuntui hänestä tunnin pituiselta. Vihdoin\nkuului askelten töminää lautoja vastaan: tatarilaiset asettuivat\nneljänteen tai viidenteen veneeseen hänen takanaan, työnsivät sen\nrannasta ja alkoivat liukua lammikkoa kohden. Mutta tämä liike\naikaansai sen, että kasakkavartian silmät kääntyivät veneitä kohden.\nPuoleen tuntiin ei Skrzetuski nyt voinut hievahtaa. Vasta kun vartio\noli muutettu, alkoi hän taas liikkua eteenpäin.\n\nTällä tavalla pääsi hän venerivin loppuun asti. Viimeisen jälkeen\nalkoivat uudelleen kaislat ja ruo'ot. Saavuttuaan niiden kohdalle\nSkrzetuski hengästyneenä ja hiestyneenä vaipui polvilleen ja kiitti\nkaikesta sydämestään Jumalaa.\n\nNyt liikkui hän hiukan rohkeammin, käyttäen hyväkseen jokaista\ntuulenhenkäystä, joka pani kaislikon humisemaan. Vähänpäästä katseli\nhän ympärilleen. Vartioiden nuotiot alkoivat jo loitota, hämärtyä ja\nhiipua. Kaislikkojuova kävi yhä mustemmaksi ja tuuheammaksi, sillä\nrannat olivat täällä soisemmat. Vartiostot eivät enää voineet olla\nyhtä likellä toisiaan, leirin hälinä heikkeni. Jokin yliluonnollinen\nvoima vahvisti ritarin jäseniä. Kaislikkojen ja ruohikkojen läpi hän\nrämpi, painui lätäkköihin, luisui ja nousi jälleen. Hän ei vielä\nuskaltanut lähteä rannalle, mutta hän tunsi melkein jo olevansa\npelastettu. Kuinka kauan hän näin oli kulkenut ja kahlannut siitä ei\nhän ollut oikein selvillä, mutta kun hän jälleen katseli ympärilleen,\nniin näyttivät vartiotulet ikäänkuin kiiltäviltä pilkuilta vain\nja muutaman sadan askeleen jälkeen ne täydelleen hävisivät. Kuu\nnousi. Yltympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Yhtäkkiä alkoi\nkuulua huminaa, joka oli äänekkäämpää ja vakavampaa kuin kaislikon.\nSkrzetuski oli ilosta huudahtamaisillaan: joen molemmin puolin kohosi\nmetsä.\n\nSilloin kääntyi hän rantaa kohden ja astui ulos kaislikosta. Heti\nkaislikon takana alkoi havumetsä. Hänen sieraimiinsa tuli selvä\npihkan haju. Jossakin välkkyivät pimeästä sananjalat kuin hopeana.\nSkrzetuski vaipui uudestaan polvilleen, suuteli maata ja rukoili.\n\nHän oli pelastettu.\n\nSitten astui hän metsän pimeyteen, kysyen itseltään, minne hänen\nnyt on suunnattava kulkunsa, minne metsät hänet johtavat, missä on\nkuningas ja sotajoukko.\n\nMatka ei mitenkään ollut lopussa, se ei vieläkään ollut helppo\neikä vaaraton, mutta kun hän ajatteli, että hän oli päässyt ulos\nZbarazista, hiipinyt vartioiden, soiden, vihollisleirien ja melkein\npuoli miljoonaa suuren vihollisjoukon läpi, niin hänestä tuntui, että\nkaikki vaarat sittenkin olivat ohitse ja että tämä metsä on selvä\nvaltatie, joka johtaa hänet suoraan kuninkaallisen majesteetin luo.\n\nJa tuo nälkiintynyt, viluinen, märkä, oman verensä, punaisen\nrantamullan ja mustan loan tahraama raukka käveli eteenpäin ilo\nsydämessä ja toivoen pian saavansa toisissa oloissa ja voimakkaampana\npalata Zbaraziin.\n\n— Ette enää jää nälkään ja epätoivoon, mietti hän muistellessaan\ntovereitaan Zbarazissa, — sillä minä tuon kuninkaan teidän luoksenne.\n\nJa hänen ritarillinen sydämensä iloitsi siitä, että pelastuksen\nhetki pian koittaisi ruhtinaalle, ylipäälliköille, sotajoukoille,\nWolodyjowskille, Zagloballe ja kaikille Zbarazin saarretuille\nsankareille.\n\nMetsän syvyydet avautuivat hänen eteensä, varjoillaan suojaten häntä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nToporowin linnan salissa istui eräänä iltana kolme ylimystä, pitäen\nsalaista keskustelua suljettujen ovien takana. Muutamia kynttilöitä\npaloi lepattaen pöydällä, joka oli täynnä ympäristöä esittäviä\nkarttoja. Karttaläjän joukossa nähtiin korkea mustasulkainen\nhattu, kaukoputki, miekka, jonka kahva oli helmillä koristettu,\nsekä miekan päälle heitettynä pitsipäärmeinen nenäliina ja pari\nhirvennahkaista hansikasta. Tuolissa, jonka käsinojat olivat\nhyvin korkeat, istui pöydän takana noin neljäkymmenvuotias,\npienikokoinen ja hento, mutta lujarakenteinen mies. Hänen kasvonsa\nolivat harmaat, kellertävät ja väsyneet, hänen silmänsä olivat\nmustat ja päätä peitti musta ruotsalainen peruukki, jonka pitkät\nkiharat ulottuivat hartioille. Harvat mustat viikset, joiden kärjet\nolivat taivutetut ylöspäin, kaarsivat ylähuulta, alahuuli taas,\nsamoinkuin leuka, pistivät tuntuvasti eteenpäin, antaen hänen\nkasvoilleen jotakin jalopeuran rohkeudesta ja uhmasta. Nuo kasvot\neivät olleet kauniit, mutta poikkesivat tykkänään tavallisuudesta ja\ntodellisuudesta. Jokin nautinnonhalun ja aistillisuuden piirre yhtyi\nniissä omituisella tavalla uneliaaseen turtumukseen ja kylmyyteen.\nSilmät olivat ikäänkuin sammuneet, mutta helposti saattoi huomata,\nettä ne viehättymyksen, ilon tai suuttumuksen hetkenä kykenivät\nsingauttelemaan salamoja, joita eivät kaikki katseet voineet kestää,\nja samalla kuvastui niissä hyväntahtoisuus ja lempeys.\n\nMusta puku, johon kuului atlaskauhtana ja pitsiröyhelö sekä sen\nalta esiin pistävät kultaiset vitjat, lisäsi osaltaan tämän\nomituisen ulkonäön hienostusta. Huolimatta kasvoilla ja koko\nolennossa ilmenevästä surumielisyydestä, vaikutti tämä ulkomuoto\nmajesteetillisesti. Siinä olikin itse kuningas Jan Kasimir Vaasa,\njoka noin vuosi sitten oli tullut veljensä Wladyslawin seuraajaksi.\n\nVähän matkan päässä hänen takanansa istui puoleksi varjossa Lomzan\nstarosta Hieronym Radziejowski, lyhyt, karkeatekoinen, punakka mies,\njolla oli hovimiehen paksut ja hävyttömät kasvot. Vastapäätä pöydän\ntakana katseli kolmaskin herra kyynärpäittensä nojassa ympäristöä\nesittäviä karttoja, tuontuostakin luoden katseen kuninkaaseen.\n\nHänen kasvoissansa ilmeni vähemmän majesteettisuutta, mutta miltei\nvielä enemmän virallista arvokkuutta kuin kuninkaan kasvoilla. Ne\nolivat valtiomiehen huolten ja mietiskelyn uurtamat, kylmät ja\njärkevät kasvot, joissa ankaruus ei häirinnyt niiden tavatonta\nkauneutta. Hänellä oli siniset, läpitunkevat silmät ja hänen\nihonsa oli iästä huolimatta vielä hieno. Komea puolalainen puku\nja ruotsalaiseen tapaan ajettu leukaparta, korkea hiustukkula\notsan yläpuolella lisäsivät hänen säännöllisten, ikäänkuin kiveen\nveistettyjen kasvojensa arvokkuutta.\n\nTämä mies oli Jerzy Ossolinski, kruunun kansleri, roomalaisen\nvaltakunnan ruhtinas, kaunopuhuja ja kaikkien Europan hovien ihailema\ndiplomaatti, Jeremi Wisniowieckin kuuluisa vastustaja.\n\nHänen tavaton kykynsä oli jo aikaiseen kiinnittänyt puoleensa\nedellisten hallitusten huomion ja oman voimansa nojalla oli hän jo\nvarhain kohonnut korkeimpiin virkoihin, joissa hän nyt johti koko\nvaltiolaivan peräsintä, saman laivan, joka tällä hetkellä oli aivan\nlikellä hajoamistaan.\n\nKansleri olikin kuin luotu tällaisen laivan perämieheksi. Hän oli\nuuttera, kestävä, viisas, kaukonäköinen mies, joka teki laskunsa\nmonta vuotta eteenpäin. Kykyjensä nojalla olisi hän varmalla ja\nvakavalla kädellään saattanut johtaa jokaisen muun valtakunnan,\npaitsi Puolan, turvalliseen satamaan. Jokaiselle muulle valtakunnalle\nhän olisi voinut turvata pitkäaikaisen voiman ja sisällisen mahdin.\nOlisipa vain ollut kysymyksessä esimerkiksi sellaisen hallitsijan\nkuin Ranskan tai Espanjan kuninkaan itsevaltiaan ministerin toimi!\nMutta kasvatettuna ulkomailla ja tottuneena vieraisiin esikuviin,\nhän kaikesta myötäsyntyneestä joustavuudestaan huolimatta ei voinut\ntottua Puolan voimattomaan hallitukseen eikä oppia ottamaan lukuun\nsen tahtoa, vaikka kaikki hänen suunnitelmansa, aikomuksensa ja\nponnistuksensa aina särkyivät sirpaleiksi juuri tätä kalliota, Puolan\nvaltakuntaa vastaan ja vaikka hän siitä syystä jo hengessä näki sen\nvastaisen perikadon ja itse myöhemmin oli kuoleva epätoivo sydämessä.\n\nHän oli nerokas teoreetikko, mutta ei osannut olla nerokas\nkäytännön mies ja joutui sentähden ulospääsyttömään umpikujaan.\nKerran eläydyttyään johonkin ajatukseen, joka hänen mielestään oli\ntulevaisuudessa kantava hedelmiä, hän fanaatikon itsepintaisuudella\nkulki sitä kohden, välittämättä siitä, että tuo ajatus, vaikka\nteoriassa kuinkakin onnellinen, kuitenkin olevissa olosuhteissa ja\nkäytännössä saattoi tuottaa hirveätä tuhoa.\n\nTahtoessaan vahvistaa hallitusta ja valtiota, oli hän päästänyt irti\nhirveän kasakka-aineksen, huomaamatta, että myrsky on kääntyvä ei\nainoastaan ylimystöä ja sen suurtiloja, väärinkäytöksiä ja aatelin\nomavaltaisuutta vastaan, vaan myöskin valtion oleellisimpia etuja.\n\nAroilta oli Chmielnicki noussut ja kasvanut jättiläiseksi.\nPuolan valtakunta oli saanut kokea Keltaisen Veden, Korsunin ja\nPilawcen tappiot. Ensi työkseen oli samainen Chmielnicki liittynyt\nviholliseen Krimin valtakuntaan. Salama oli seurannut salamaa.\nOli ollut sotaa ja taas sotaa. Ennen kaikkea olisi tuo hirveä\nkansanaines pitänyt kukistaa, jotta se vastaisuudessa olisi ollut\nkelvollinen hyödylliseen työhön, mutta kansleri oli, eläytyneenä\nomaan ajatukseensa, yhä hieronut rauhaa, viivytellyt ja uskonut\nChmielnickiinkin.\n\nTapausten kulku särki hänen teoriansa. Ja päivä päivältä kävi\nselvemmäksi, että seuraukset kanslerin pyrkimyksistä olivat\nodotuksiin nähden päinvastaisessa suhteessa. Vihdoin tuli sitten\nZbaraz ja todisti tämän kaiken epäämättömäksi tosiasiaksi.\n\nKansleria painoi vastoinkäymisten, yleisen katkeruuden ja vihan\ntaakka.\n\nHän toimi nyt, niinkuin ihmiset vastoinkäymisten ja tappioiden\naikana yleensä toimivat, varsinkin ihmiset, joiden usko itseensä on\nvoimakkaampi kaikkia onnettomuuksia: hän haki syntipukkeja.\n\nSyypää oli koko Puolan valtakunta ja kaikki säädyt, Puolan menneisyys\nja koko valtiorakenne. Mutta se, joka, peläten vuoren syrjällä\nriippuvan kallion romahtavan alas, tahtoo vierittää sitä ylöspäin,\nkysymättä onko hänellä siihen voimia, se vain kiiruhtaa romahdusta.\nKansleri meni vielä pitemmälle, sillä hän kutsui avuksi kauhean,\nrantoja hajoittavan kasakkatulvan, ajattelematta sitä, että tällainen\ntulva ainoastaan kykenee syömään ja murtamaan maaperää, jolla kallio\nlepää.\n\nMutta samaan aikaan kuin hän osaltaan haki syyllisiä, kääntyivät\nkaikkien muiden silmät häneen, katsoen häntä sodan, tappioiden ja\nonnettomuuksien aiheuttajaksi.\n\nKuningas häneen kuitenkin vielä uskoi ja uskoi sitä enemmän, kun\nyleinen mielipide, säästämättä kuninkaan majesteettia, syytti häntä\nitseäänkin kanslerin rinnalla.\n\nNyt istuivat he Toporowissa surullisina ja murtuneina,\ntietämättä mitä oikeastaan on tehtävä, sillä kuninkaalla oli vain\nkaksikymmentäviisi tuhatta sotamiestä. Ilmoituskapulat olivat\nliian myöhään pannut kiertämään ja vain osa yleisesti liikkeelle\npannusta väestä oli tähän mennessä ehtinyt kokoontua. Kuka oli\nsyypää viivytykseen ja eikö se mahdollisesti johtunut kanslerin\nitsepintaisesta politiikasta, se oli vastaiseksi salaisuus, jonka\nvain kuningas ja ministeri tiesivät. Joka tapauksessa tunsi kumpikin\nvoimattomuutensa Chmielnickin rinnalla.\n\nJa mikä oli vielä pahempaa: heillä ei hänestä ollut tarkkoja\ntietoja. Kuninkaan leirissä ei vieläkään tiedetty, onko khani\nkoko sotajoukkoineen Chmielnickin apuna, vai onko siellä vain\nTuhaj-bej ynnä muutama tuhat ordalaista. Tämä kysymys oli tällä\nhetkellä kuoleman ja elämän kysymys. Yksistään Chmielnickin kanssa\nolisi kuningas pahimmassa tapauksessa voinut koettaa onneansa,\nvaikkapa kapinoitsevalla hetmanilla olisikin ollut kymmentä kertaa\nsuuremmat voimat. Kuninkaan nimen viehätys oli nimittäin kasakoille\nsuuriarvoinen asia, se merkitsi ehkäpä enemmänkin kuin kaikki yleisen\nliikkeellepanon kautta kootut, järjestymättömät ja harjaantumattomat\naatelisjoukot. Mutta jos khani oli Chmielnickin rinnalla, niin oli\nmahdotonta mitellä voimia sellaisen ylivoiman kanssa.\n\nAsiasta oli kyllä erilaisia tietoja, mutta kukaan ei tarkalleen\ntuntenut sitä. Teräväkatseinen Chmielnicki oli joukkoineen vetäytynyt\nkiinteästi yhteen eikä päästänyt luotaan ainoaakaan kasakkaosastoa\ntai tatarilaista partiomiestä, jotta kuningas ei saisi käsiinsä\nvankeja. Kapinallisella hetmanilla oli nimittäin päämääränä osalla\njoukoistaan kokonaan sulkea heikontunut Zbaraz ja sitten itse\näkkiarvaamatta koko tatarilaisen ja kasakkaväkensä kanssa ilmestyä\nkuninkaan eteen, saartaa hänet ja jättää hänet khanin käsiin.\n\nEi siis syyttä levännyt pilvi kuninkaan kasvoilla, sillä eihän\nmajesteetti toki saata tuntea suurempaa tuskaa kuin tietäessään oman\nheikkoutensa. Jan Kasimir istui hervottomasti leväten nojatuolin\nselkää vastaan. Nyt päästi hän kätensä vaipumaan pöydälle ja sanoi,\nviitaten karttoihin:\n\n— Ei siitä mitään tule, ei mitään. Ette te saa käsiinne vankeja.\n\n— Minultakin on toivo mennyt.\n\n— Ovatko tiedustelijat palanneet?\n\n— Ovat, mutta tuomatta mitään tietoja.\n\n— Eikö ainoatakaan vankia?\n\n— Vain talonpoikia ympäristöstä, jotka eivät mitään tiedä?\n\n— Onko herra Pelka palannut? Hän on mainio partiopäällikkö.\n\n— Armollinen kuningas, virkkoi nojatuolistaan Lomzan starosta, —\nherra Pelka ei ole palannut eikä palaa, sillä hän on kaatunut.\n\nSyntyi hetken vaitiolo. Kuningas tuijotti synkästi lepattaviin\nkynttilöihin ja alkoi rummuttaa käsillään pöytään.\n\n— Ei teillä siis ole mitään neuvoa antaa, sanoi hän vihdoin.\n\n— Ei muuta kuin: täytyy odottaa, vastasi kansleri vakavana.\n\nJan Kasimirin otsa vetäytyi ryppyihin.\n\n— Odottaa, toisti hän, — nyt kun Zbarazin luona Wisniowiecki ja\nmuut päälliköt ovat menehtymäisillään.\n\n— Kyllä he vielä kestävät jonkun aikaa, sanoi Radziejowski\nhuolettomana.\n\n— Olisi parempi, että vaikenisitte, herra starosta, kun ei teillä\nole mitään hyvää sanottavana.\n\n— Kyllä minulla olisi neuvo, teidän majesteettinne.\n\n— Mikä?\n\n— Lähettäkää joku Zbarazin luo muka neuvottelemaan Chmielnickin\nkanssa. Lähetti ottaa selon, onko khani siellä omassa persoonassaan\nja tuo tänne tiedon.\n\n— Se ei ole mahdollista, sanoi kuningas, — nyt kun olemme\njulistaneet Chmielnickin kapinalliseksi, määränneet hänen päästään\npalkinnon ja antaneet zaporogilaisten ylipäällikkyyden Zabuskille. Ei\nole enää meidän arvomme mukaista ryhtyä sovitteluihin Chmielnickin\nkanssa.\n\n— Silloin voi toimittaa lähetin khanin luo, vastasi starosta.\n\nKuningas katsoi kysyvästi kansleriin, joka nosti häntä kohden\nsiniset, ankarat silmäteränsä ja hetken mietittyään lausui:\n\n— Neuvo olisi hyvä, mutta Chmielnicki epäilemättä pidättää lähetin\nja sentähden ei yrityksestä voi koitua mitään hyötyä.\n\nJan Kasimir heilautti torjuen kättään.\n\n— Me näemme, lausui hän verkalleen, — että te ette tiedä mitään\nkeinoa. Siksi sanon oman mielipiteeni: minä käsken torvensoitolla\nilmoittamaan, että on noustava ratsujen selkään ja lähden joukkoineni\nZbarazia kohden. Tapahtukoon Jumalan tahto. Siellä saamme tietää,\nonko khani paikalla vai eikö!\n\nKansleri tunsi kuninkaan pidättämättömän rohkeuden eikä epäillyt,\nettä hän on valmis panemaan lupauksensa täytäntöön. Toiselta puolen\nhän kokemuksesta tiesi, että jos kuningas aikoo jotakin ja on ehtinyt\nitsepintaisesti eläytyä aikomukseensa, niin eivät mitkään kehoitukset\ntai neuvot auta. Siksi ei hän heti vastustellut, vaan vieläpä\nkehuikin tätä tuumaa ja lausui vain, ettei kovin kiirehdittäisi. Hän\nselitti kuninkaalle, että voidaanhan lähteä huomenna ja ylihuomenna\nja sillä aikaa ehtii saapua suotuisiakin tietoja. Jokainen päivä\nhöllyttää rahvaan joukkoja, joihin tappiot Zbarazin luona ja tieto\nkuninkaan lähenemisestä ovat vaikuttaneet lamauttavasti. Kapina voi\nvielä sulaa kuin lumi, kun majesteetin säteet siihen lankeavat.\nTarvitaan vain aikaa. Mutta kuninkaasta taas riippuu koko valtakunnan\npelastus ja, vastuunalaisena Jumalan ja jälkipolvien edessä, ei hän\nsaa panna itseään alttiiksi vaaralle, varsinkin kun onnettomuuden\nsattuessa Zbarazin joukot tulisivat auttamattomasti tuhotuiksi.\n\n— Tehkää mitä tahdotte. Minun pitää huomiseksi saada vanki, joka voi\nantaa tietoja.\n\nJa taasen seurasi hiljaisuus. Akkunaan näkyi tavattoman suurena\nkultainen kuu, mutta huone kävi yhä pimeämmäksi, koska kynttilöiden\nsydämet hiipuivat karrelle.\n\n— Paljonko kello on? kysyi kuningas.\n\n— Kohta on puoliyö, vastasi Radziejowski.\n\n— Minä en tänä yönä saa unta. Ratsastan ympäri leiriä ja te\nratsastatte minun mukanani. Missä ovat Ubald ja Arciszewski?\n\n— Leirissä, vastasi starosta. — Minä lähden sanomaan, että hevoset\ntuodaan tänne.\n\nHän lähti jo ovea kohden. Mutta samassa kuului eteisestä jotakin\nliikettä sekä hetken perästä vilkasta keskustelua ja kiireistä\nastuntaa. Vihdoin avautui ovi selkoselälleen ja hengästyneenä astui\nsisään kuninkaan uskottu hovimies Tyzenhauz.\n\n— Armollinen kuningas, huudahti hän, — tänne on saapunut upseeri\nZbarazista.\n\nKuningas hypähti ylös nojatuolista, kansleri niinikään ja molemmilta\npääsi kuin yhdestä suusta:\n\n— Se on mahdotonta!\n\n— Se on totta. Hän odottaa eteisessä.\n\n— Päästäkää hänet sisään! huudahti kuningas, lyöden yhteen\nkämmenensä. — Sittenpä pääsemme epäilyksistämme. Tuokaa hänet tänne,\npyhän Neitsyen nimessä.\n\nTyzenhauz katosi ovesta ja hetken perästä astui sisään pitkä\ntuntematon ihmishahmo.\n\n— Lähemmä, hyvä herra! huudahti kuningas. — Lähemmä. Hauska nähdä\nteidät täällä.\n\nUpseeri tuli aivan pöydän luo ja hänet nähdessään hätkähtivät\nsekä kuningas, kansleri että Lomzan starosta hämmästyksestä.\nHeidän edessään seisoi hirveän näköinen mies, tai oikeammin haamu.\nRepaleiset rääsyt verhosivat huonosti hänen laihaa ruumistaan, hänen\nkasvonsa olivat sierettyneet ja lian ja veren tahrimat, silmissä\npaloi kuumeen kiilto, pörröinen musta leukaparta valui rinnalle,\nruumiinkatku ympäröi häntä ja hänen jalkansa vapisivat niin, että\nhänen täytyi pitää kiinni tuolista.\n\nKuningas ja molemmat ylimykset katselivat häntä silmät selällään.\nSamassa avautui ovi ja sisään astui joukko korkeita sotilas- ja\nsiviilihenkilöitä: kenraalit Ubald, Arciszewski, Liettuan alikansleri\nSapieha, Rzeczycan starosta, Landomirin herra. Kaikki nämä asettuivat\nkuninkaan taakse, katsella tuijottaen uutta tulokasta. Mutta kuningas\nkysyi:\n\n— Kuka sinä olet?\n\nRepaleinen mies aukaisi suunsa ja tahtoi sanoa jotakin, mutta\nsuonenveto alkoi nykiä häntä leuasta niin että hänen partansa värisi.\nVaivoin sai hän kuiskatuksi:\n\n— Zbarazista.\n\n— Antakaa hänelle viiniä, sanoi joku joukosta.\n\nHänelle ojennettiin heti täytetty malja. Hän tyhjensi sen\nvoimanponnistuksella. Kansleri irroitti nyt yltään viittansa ja\nheitti sen miehen hartioille.\n\n— Voitko jo puhua? kysyi kuningas hetken perästä. — Voin, vastasi\nritari selvemmin.\n\n— Kuka olet?\n\n— Jan Skrzetuski, husaariluutnantti.\n\n— Kenen palveluksessa?\n\n— Vojevoda Wisniowieckin. Humahdus kävi läpi salin.\n\n— Mitä sinne kuuluu? Mitä? kysyi kuningas kuumeisesti.\n\n— Kurjuutta... nälkää... kaikki on yhtenä ainoana hautana.\n\nKuningas peitti kasvonsa.\n\n— Jeesus Natsarealainen, Jeesus Natsarealainen, sanoi hän hiljaa.\n\nHetken perästä alkoi hän uudelleen:\n\n— Voitteko kauankin pitää puoltanne?\n\n— Ruudista on puute ja vihollinen on valleilla.\n\n— Onko sillä suuriakin joukkoja?\n\n— Chmielnicki... ja khani kaikkine joukkoineen.\n\n— Onko khanikin?\n\n— On.\n\nSeurasi syvä hiljaisuus. Läsnäolevat katselivat toisiinsa, epävarmuus\nkuvastui kaikkien kasvoilla.\n\n— Kuinka te sitten olette voineet pitää puolianne? kysyi kansleri,\nepäilys äänessään.\n\nKysymyksen kuullessaan nosti Skrzetuski päänsä ikäänkuin hän olisi\nsaanut uuden voiman, ylpeyden salama välähti hänen kasvoilleen ja hän\nvastasi odottamattoman lujalla äänellä:\n\n— Kaksikymmentä rynnäkköä olemme työntäneet takaisin, kuusitoista\nkenttätaistelua on voitettu ja seitsemänkymmentä viisi kertaa olemme\ntehneet uloshyökkäyksen...\n\nSeurasi uusi hiljaisuus.\n\nKuningas oikaisi itsensä pystyyn, pudisti peruukkiansa kuin leijona\nharjaansa, hänen keltaisille kasvoilleen nousi puna ja silmät\npaloivat.\n\n— Jumal' avita, huudahti hän, — minä olen saanut tarpeekseni\nneuvoista, vetelehtimisestä ja viivyttelystä! Minusta on\nyhdentekevää, onko khani siellä vai eikö ole, onko yleisestä\nliikkeellepanosta koitunut väkeä tarpeeksi vai eikö, sillä olen jo\nkyllästynyt kaikkeen. Me lähdemme vielä tänään Zbarazia kohden.\n\n— Zbaraziin, Zbaraziin! toisti kymmenkunta voimakasta ääntä.\n\nÄsken saapuneen kasvot kirkastuivat kuin taivas aamuruskon tullessa.\n\n— Armollinen kuningas ja herra, teidän majesteettinne seurassa\ntahdon elää ja kuolla, sanoi hän.\n\nNämä jalot sanat saivat kuninkaan sydämen sulamaan vahan-pehmoiseksi\nja välittämättä upseerin vastenmielisestä ulkoasusta, otti kuningas\nhänen päänsä käsiensä väliin ja sanoi:\n\n— Rakkaampi olet sinä minulle tällaisena kuin kaikki nuo muut\natlaspuvuissaan. Pyhän Äidin nimessä: vähemmästäkin annetaan\npalkinnoksi starostakunta. Kuinka saattaisinkaan jättää\npalkitsematta, mitä olet tehnyt. Älä pane vastaan, sillä olen sinulle\nvelkaa.\n\nToiset yltyivät heti kuninkaan lopetettua huutamaan:\n\n— Uljaampaa ritaria ei ole ollut.\n\n— Ei zbarazilaistenkaan joukossa!\n\n— Kuolemattoman kunnian on hän saavuttanut.\n\n— Miten te pääsitte kasakkain ja tatarien läpi itse?\n\n— Piilottelin liejussa ja kaislikoissa, kuljin metsäteitä... usein\neksyksissä... syömättä...\n\n— Antakaa hänelle syötävää! huusi kuningas.\n\n— Ruokaa! toistivat muut.\n\n— Antakaa hänelle vaatteet.\n\n— Huomenna annettakoon sinulle vaatteet ja hevonen. Mitään ei ole\nsinulta puuttuva.\n\nKaikki kehuivat, kuninkaan esimerkkiä noudattaen, ritaria. Yhtäkkiä\nalettiin hänelle taasen tehdä kysymyksiä, joihin hän hyvin\nvaivalloisesti vastasi. Sillä hänen uupumuksensa kasvoi kasvamistaan\nja oikeastaan oli hän vain puoleksi valveella. Samassa tuotiin ruokaa\nja huoneeseen astui kuninkaan saarnaaja, kirkkoherra Cieciszowski.\n\nKorkeat arvohenkilöt väistyivät syrjään, sillä tämä pappi oli sangen\noppinut ja kunnioitettu mies ja merkitsivät hänen sanansa kuninkaalle\nenemmän kuin kanslerin sanat ja saattoi hän saarnatuolista usein\nlausua asioita, joita toinen tuskin olisi uskaltanut valtiopäivillä\nsanoa. Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen ja hänelle alettiin nyt\nkertoa, että Zbarazista on saapunut upseeri, että siellä ruhtinas,\nnälästä ja kurjuudesta huolimatta, yhä tuottaa tappioita khanille,\njoka on läsnä omassa persoonassaan, ja Chmielnickille, joka ei koko\nviime vuoden mittaan ole menettänyt niin paljon väkeä kuin nyt\nZbarazissa, sekä lopuksi, että kuningas aikoo marssia avuksi, vaikka\nkoko hänen joukkonsa tuhoutuisikin.\n\nKirkkoherra kuunteli kertomusta vaieten, ainoastaan huuliaan\nliikutellen ja katseellaan seuraten loppuun asti uupunutta upseeria,\njoka kaiken aikaa söi. Kuningas oli nimittäin käskenyt häntä syömään,\nvälittämättä kaikesta mitä ympärillä tapahtui, vieläpä hän itse\nhäntä tässä työssä vartioikin, aina vähänpäästä kohottaen pientä\nhopeapikariansa Skrzetuskia kohden.\n\n— Mikä tämän upseerin nimi on? kysyi kirkkoherra vihdoin.\n\n— Skrzetuski.\n\n— Eihän vain Jan?\n\n— Juuri hän.\n\n— Vähä-Venäjän vojevodan luutnanttiko?\n\n— Aivan niin. Kirkkoherra kohotti ryppyisiä kasvojaan ja alkoi\nuudelleen rukoilla sekä sanoi sitten:\n\n— Ylistäkäämme Herran nimeä, sillä tutkimattomat ovat ne Herran\ntiet, joita myöten hän johtaa ihmisen onneen ja rauhaan. Minä tunnen\ntämän upseerin.\n\nSkrzetuski kuuli viimeiset sanat ja käänsi vaistomaisesti silmänsä\nkirkkoherran kasvoja kohden. Mutta sekä kasvot ja vartalo että ääni\nolivat hänelle aivan vieraat.\n\n— Siis te yksin koko sotajoukosta otitte lähteäksenne vihollisleirin\nläpi? kysyi häneltä kirkkoherra.\n\n— Ennen minua lähti muuan oiva upseeri, mutta hän sai surmansa,\nvastasi Skrzetuski.\n\n— Sitä suurempi on teidän ansionne, että uskalsitte lähteä\nhänen jälkeensä. Huomaan teidän ulkonäöstänne, että matkanne on\nollut kamala. Jumala on katsonut teidän uhriinne, hyveeseenne ja\nnuoruuteenne ja johtanut teitä.\n\nYhtäkkiä kääntyi kirkkoherra Jan Kasimirin puoleen:\n\n— Armollinen kuningas, sanoi hän, — onko teidän majesteettinne\nlopullisesti päättänyt lähteä pelastamaan ruhtinas-vojevodaa?\n\n— Teidän rukouksiinne, isä, vastasi kuningas, — suljen isänmaan,\nsotajoukon ja itseni, sillä tiedän, että yritys on erinomaisen\nvaarallinen. En kuitenkaan enää voi sallia, että ruhtinas-vojevoda\nonnettomassa linnassa tuhoutuisi yhdessä sellaisten upseerien kanssa\nkuin tämä tässä edessämme.\n\n— Jumala antakoon meille voiton! huudahti toistakymmentä ääntä.\n\nKirkkoherra nosti kätensä taivasta kohden ja salissa vallitsi täysi\nhiljaisuus kun hän lausui:\n\n— _Benedico vos, in nomine Patris, et Filii et Spiritus sancti.\nSiunaan teidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen_.\n\n— Amen, sanoi kuningas.\n\n— Amen, toistivat yhtaikaa kaikkien äänet.\n\nRauha valautui Jan Kasimirin huolestuneille kasvoille ja vain hänen\nsilmistään välkkyi epätavallinen loisto. Kokoontuneiden joukossa\nalkoi nyt käydä keskustelun hyminä läheisen sotaretken johdosta,\nsillä monet epäilivät vielä, voisiko kuningas heti lähteä. Hän otti\nkuitenkin samassa pöydältä miekkansa ja viittasi Tyzenhauzia luokseen\nsitomaan asetta vyölleen.\n\n— Milloin teidän kuninkaallinen majesteettinne suvaitsee lähteä?\nkysyi kansleri.\n\n— Jumala on antanut lauhkean yön, vastasi kuningas, — hevoset eivät\nlämpene. Herra leiripäällikkö, lisäsi hän kääntyen arvohenkilöiden\npuoleen, — käskekää soittaa torvea merkiksi, että on noustava ratsun\nselkään.\n\nLeiripäällikkö lähti heti huoneesta Kansleri Ossolinski huomautti\nhiljaa, että kaikki eivät vielä ole valmiit ja että kuormat eivät\nvoi päästä lähtemään ennen päivän koittoa. Mutta kuningas vastasi\nkiireisesti:\n\n— Kenelle kuormavaunut ovat isänmaata ja majesteettia rakkaammat,\nhän jääköön.\n\nSali tyhjeni vähitellen. Jokainen kiirehti lippukuntansa luo\nsaadakseen sen lähtövalmiiksi. Huoneeseen jäivät vain kuningas,\nkansleri, herra Skrzetuski ja Tyzenhauz.\n\n— Teidän majesteettinne, sanoi kirkkoherra, — sen mikä teidän piti\nsaada tietää tältä upseerilta, sen olette jo saanut tietää. Hän\nkaipaa virkistystä, sillä hän tuskin pysyy pystyssä. Ehkä teidän\nmajesteettinne sallii minun ottaa hänet asuntooni viettämään siellä\nyönsä.\n\n— Aivan oikein, isä, vastasi kuningas, — teidän huomautuksenne on\noikea. Lähtekööt Tyzenhauz ja joku toinen häntä saattamaan, sillä\nyksin hän varmaan ei jaksa mennä. Lähde nyt, mies kulta, sillä\nparemmin kuin sinä ei kukaan ole ansainnut lepoa. Ja muista, että\nminä jään sinulle velkaa. Itseni voin ennen unohtaa kuin sinut.\n\nTyzenhauz tarttui Skrzetuskin käsivarteen ja yhdessä lähtivät he\nulos. Eteisessä he kohtasivat Rzeczycan starostan, joka kävi toiselta\npuolen tukemaan horjuvaa ritaria. Edellä astui kirkkoherra ja hänen\nedessään taas lyhdyllä valoa näyttävä poikanen. Valon näyttäminen oli\nkuitenkin itse asiassa tarpeeton, yö kun oli yhtä kirkas kuin se oli\nhiljainen ja lämmin. Suuri kultainen kuu purjehti laivana Toporowin\nyli. Linnan pihalta kuului miesten puhetta, kuormavaunujen vikinää\nja torventoitotuksia, joilla herätettiin nukkuvia. Kauempana, kirkon\nedustalla, jota kuu valaisi, näkyi jo jalka- ja ratsumiesryhmiä.\nKylässä hirnuivat hevoset. Kuormavankkurien vitinään liittyi ketjujen\nkalina ja tykkien kumea jytinä. Hälinä kasvoi kasvamistaan.\n\n— Nyt ne lähtevät liikkeelle, sanoi kirkkoherra.\n\n— Zbaraziin... pelastamaan..., kuiskasi Skrzetuski.\n\nJoko ilosta tai pitkällisestä rasituksesta, tai ehkä lienee syy\njohtunut näistä molemmista, kävi Skrzetuski äkkiä niin heikoksi, että\nTyzenhauzin ja starostan piti miltei laahata häntä eteenpäin.\n\nSuunnatessaan kulkuaan pappilaa kohden kävivät he kirkon edessä\nseisovien sotamiesten ohitse. Ne olivat Sapiehan lippukuntaa\nja Arciszewskin jalkaväen miehiä. He seisoskelivat vielä\njärjestymättöminä, hajallaan tiellä.\n\n— Antakaa tietä, huusi kirkkoherra.\n\n— Kuka siellä tietä tarvitsee? — Zbarazista saapunut upseeri.\n\n— Tervetuloa, tervetuloa! huusi nyt joukko ääniä. Sotamiehet\nväistyivät nopeasti syrjään, mutta jotkut heistä tulivat kuitenkin\nentistä lähemmä, saadakseen nähdä sankarin. Hämmästyneen näköisinä\nkatselivat he hänen kurjaa hahmoaan, jota kuutamo valaisi, ja\nkuiskasivat kuin hölmistyneinä toisilleen:\n\n— Zbarazista, Zbarazista.\n\nSuurimmalla vaivalla sai kirkkoherra vihdoin Skrzetuskin pappilaan.\nSiellä hänet kylvetettiin ja puhdistettiin liasta ja verestä sekä\npantiin nukkumaan paikkakunnan kappalaisen vuoteeseen. Pappi itse oli\nnimittäin jo lähtenyt marssiin valmistautuvien joukkojen luo.\n\nSkrzetuski oli ainoastaan puoleksi tajuissaan ja kuumeeltaan ei\nhän heti saanut unta. Hän ei enää tietänyt, missä hän on ja mitä\nhänelle oli tapahtunut. Hän kuuli kyllä hälinän, kavioiden töminän,\nvankkurien räminän, jalkaväen astunnan, sotamiesten huudot ja torvien\ntoitotuksen, mutta tuo kaikki suli hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi\näärettömäksi humuksi.\n\n— Armeija lähtee, mutisi hän itsekseen.\n\nMutta humu loittoni, hiljeni ja häipyi vähitellen, kunnes Toporowissa\nvihdoin vallitsi täysi äänettömyys.\n\nSilloin tuntui Skrzetuskista siltä kuin hän vuoteineen päivineen\nolisi vaipunut johonkin pohjattomaan kuiluun.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSkrzetuski oli nukkunut muutamia päiviä, mutta herättyäänkään ei\nhän vielä ollut päässyt kuumeestaan ja kauan hän senkin jälkeen\nhouraili, puhuen Zbarazista, ruhtinaasta, Krasnostawin starostasta,\nja keskustellen herra Michalin ja Zagloban kanssa. — Herra Longinus\nPodbipientalle hän huusi: ei sitä tietä! Ruhtinatarta vain ei hän\nkertaakaan maininnut. Nähtävästi se tavaton voima, jolla hän oli\nkerta kaikkiaan sulkenut itseensä rakastettunsa muiston, ei pettänyt\nhäntä edes heikkouden ja sairauden aikana. Sensijaan oli hän\nnäkevinään edessään Rzendzianin pyöreät kasvot aivan samanlaisina\nkuin hän näki ne silloin, kun ruhtinas Konstantinowin taistelun\njälkeen lähetti hänet lippukuntineen Zazlawiin tuhoamaan siellä\nmellastavia joukkoja ja Rzendzian odottamatta ilmestyi hänen\nyökortteeriinsa. Nuo kasvot aiheuttivat hänen ajatustensa kulussa\nhämmennystä, sillä hänestä tuntui, että ajan juoksu oli pysähtynyt\nja ettei mikään ollut muuttunut siitä hetkestä asti. Nyt hän muka\njälleen on Chomorin varrella ja nukkuu mökissä ja herättyään\nratsastaa Tarnopoliin viemään lippukuntiansa... Krywonos on,\njouduttuaan Konstantinowissa tuhon omaksi, paennut Chmielnickin luo.\nRzendzian on tullut Huszczasta ja istuu hänen sänkynsä laidalla...\nSkrzetuski tahtoisi puhua ja käskeä poikaa satuloimaan hevoset, mutta\nhänellä ei ole siihen voimaa. Ja jälleen johtuu hänen mieleensä, että\neihän hän olekaan Chomorin varrella ja että samaan aikaan tapahtui\nBarin valloitus. Tuskissaan lyö herra Skrzetuski omaa ruumistaan\nja pimeys ottaa jälleen haltuunsa hänen aivo-raukkansa. Hän ei\nenää tiedä eikä näe mitään, mutta hetken perästä nousee yöstä ja\nkaaoksesta hänen eteensä Zbaraz, piiritys... Eikö hän siis olekaan\nChomorin varrella? Ja kuitenkin istuu Rzendzian hänen vierellään,\npainuen hänen puoleensa. Ikkunaluukkujen sydämen-muotoisista lävistä\nlankeaa huoneeseen kirkas valokimppu ja tuo selvästi näkyviin\npoikasen huolestuneet ja myötätuntoa uhkuvat kasvot.\n\n— Rzendzian! huutaa herra Skrzetuski äkkiä.\n\n— Hyvä herra, huudahtaa poika vastaan ja lankeaa herransa jalkojen\njuureen, — minä olen tässä jo luullut, ettei herra koskaan herääkään.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan kuului pojan\nnyyhkytys, hänen painautuessaan herransa jalkoja vastaan.\n\n— Missä minä olen? kysyi herra Skrzetuski.\n\n— Toporowissa. Te tulitte Zbarazista kuninkaan luo. Jumalan kiitos,\nJumalan kiitos.\n\n— Mutta missä kuningas on?\n\n— Hän lähti sotajoukkoineen auttamaan ruhtinasta. Jälleen seurasi\nhiljaisuus. Ilon kyyneleet valuivat yhä alas Rzendzianin kasvoja ja\nhetken perästä hän liikutuksen vallassa alkoi toistella:\n\n— Että minä vielä näen herrani elävänä.\n\nSitten hän nousi ja avasi akkunaluukut sekä itse akkunan.\n\nAamun raikkaus virtasi tupaan ja sen mukana myös päivän kirkas valo.\nValon tullessa heräsi Skrzetuski tajuntaan.\n\nRzendzian istuutui sängyn jalkapäähän.\n\n— Minäkö olen tullut Zbarazista? kysyi ritari.\n\n— Niin olette, hyvä herra. Siihen ei ole pystynyt kukaan muu kuin\nte. Ja teidän tulonne johdosta juuri lähti kuningas Zbaraziin\nauttamaan.\n\n— Herra Podbipienta yritti ennen minua, mutta hän sai surmansa.\n\n— Hyvä Jumala, onko herra Podbipienta kuollut — sellainen\nrunsaskätinen, kunnon herra! Ihanhan minä tukehdun suruun... Kuinkas\nhe voittivat niin väkevän miehen?\n\n— Ampuivat hänet nuolilla...\n\n— Entä herrat Wolodyjowski ja Zagloba?\n\n— Terveinä olivat, kun minä lähdin.\n\n— Jumalan kiitos. Hehän ovat herran hyviä ystäviä... Mutta\nkirkkoherra kielsi minua puhumasta.\n\nRzendzian vaikeni ja hetken aikana näytti jokin ajatus pyörivän hänen\npäässään. Se kuvastui selvästi hänen pyöreillä kasvoillaan. Hän\nvirkkoi:\n\n— Armollinen herra...\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\n— Kuinkas herra Podbipientan perintöjen laita mahtaakaan olla?\nNähtävästi häneltä jäi paljon taloja ja kaikenlaista tavaraa. Eikö\nhän testamentannut mitään ystävilleen? Sillä eihän hänellä ollut\nomaisia?\n\nSkrzetuski ei vastannut ja Rzendzian tunsi, ettei herra pitänyt hänen\nkysymyksestään. Hän sanoi nyt:\n\n— Mutta Jumalan kiitos, että herrat Zagloba ja Wolodyjowski ovat\nterveinä. Pelkäsin jo, että he olivat joutuneet tatarien käsiin.\nPaljonhan me yhdessä olemme kokeneet vaivoja ja vastoinkäymisiä.\nMutta kirkkoherra tosiaan kielsi minua puhumasta...Pelkäsin jo, etten\nkoskaan saisi heitä nähdä, sillä orda on meitä ahdistanut niin, että\njo näytti ihan toivottamalta.\n\n— Oletko sinä siis ollut herrojen Wolodyjowskin ja Zagloban\nseurassa? He eivät maininneet siitä minulle mitään.\n\n— Koska he eivät tietäneet, olenko minä hengissä vaiko kuollut.\n\n— No, missä orda sitten niin ahdisti teitä?\n\n— No, Ploszkirowin tuolla puolen, Zbarazin tiellä. Mehän ratsastimme\nkauas Jampolin taakse... Mutta kirkkoherra Cieciszowski tottakin\nkielsi puhumasta...\n\nSeurasi taasen hetken äänettömyys.\n\n— Palkitkoon teitä Jumala hyvästä tahdostanne ja vaivannäöstänne,\nsillä minä jo tiedän mitä varten te sinne ratsastitte. Olin siellä\nminäkin ennen teitä, mutta turhaan.\n\n— Voi hyvä herra, jollei tuo kirkkoherra olisi... mutta kun hän\nnimenomaan sanoi: minun täytyy lähteä kuninkaan kanssa Zbaraziin,\nmutta pidä sinä huolta herrasta, sanoi hän, äläkä vain puhu mitään,\nsillä hän voi kuolla siihen paikkaan.\n\nSkrzetuski oli jo niin menettänyt kaiken toivon, että Rzendzianin\nsanat eivät herättäneet hänessä toivon kipinääkään. Hän makasi hetken\nliikkumatta ja kysyisi taasen:\n\n— Miten sinä jouduit kirkkoherra Cieciszowskin ja sotajoukon luo?\n\n— Sandomirin kastellaanin puoliso, rouva Witoski minut lähetti\nZamoscista ilmoittamaan herra kastellaanille, että hän tulee\ntapaamaan häntä, nimittäin herra kastellaania, Toporowiin. Se on\nurhoollinen ihminen tuo rouva ja tahtoo välttämättä jäädä sotajoukon\nluo, jotta ei hänen tarvitsisi erota herra kastellaanista. Minä tulin\nToporowiin päivää ennen rouva Witoskia, jonka siis jo pitäisi olla\ntäällä, mutta mitäs siitä on hyötyä, kun kastellaani taas jo ennätti\nlähteä kuninkaan kanssa.\n\n— En ymmärrä kuinka sinä saatoit olla Zamoscissa, kun kerran\nratsastit herra Zagloban ja herra Wolodyjowskin kanssa Jampolin\ntuolle puolelle. Mikset heidän kanssansa tullut Zbaraziin?\n\n— Sentähden, nähkääs, että kun orda meitä ahdisti, ei ollut enää\nmuuta neuvoa. Noiden molempien kintereillä kulki, kokonainen\npartiojoukko ja minun täytyi siis lähteä matkaani enkä pysähtynyt\nennenkuin Zamoscissa.\n\n— Onni, etteivät jääneet sille tielleen, sanoi Skrzetuski, — mutta\nsinua minä luulin paremmaksikin palvelijapojaksi. Oliko oikein jättää\nheidät sellaiseen hätään?\n\n— Voi hyvä herra, jos me olisimmekin olleet kolmisin, niin minä\ntietystikään en olisi heitä jättänyt. Sydäntäni vihloi, kun minun\ntäytyi. Mutta meitä oli neljä. Silloin he ryntäsivät tatarilaisten\nkimppuun ja käskivät minun pelastaa... pelastaa... Jos minä olisinkin\nvarma, ettei ilo tapa teitä... sillä Jampolin takana me löysimme...\nmutta kun kirkkoherra...\n\nSkrzetuski oli alkanut tuijottaa poikaan ja sitten räpytellä silmiään\nkuin unesta heräävä. Yhtäkkiä tuntui jokin hänen sisässään ikäänkuin\nsärkyvän. Hän tuli kauhean kalpeaksi, nousi istumaan vuoteessaan ja\nsanoi lujalla äänellä:\n\n— Kuka sinun kanssasi oli?\n\n— Voi hyvä herra, huusi poika pelästyneenä, nähdessään miten ritarin\nkasvot olivat muuttuneet.\n\n— Kuka oli kanssasi? huusi Skrzetuski, tarttui Rzendziania\nhartioihin, ravisti häntä ja teki sen kuumeen vallassa kuin rautaisin\nkäsin.\n\n— Kyllä minä sen nyt sanon, virkkoi Rzendzian, — tehköön\nkirkkoherra sitten mitä tahtoo. Neiti oli meidän kanssamme ja nyt hän\non rouva Witowskin luona.\n\nSkrzetuski ikäänkuin jähmettyi ja sulki silmänsä. Hänen päänsä painui\nraskaasti tyynylle.\n\n— Apua! kirkui Rzendzian, — herra heittää henkensä! Apua! Mitä minä\nolenkaan tehnyt! Miksen pitänytkin suutani kiinni. Oi Jumalan tähden.\nRakas herra, puhukaa. Jumalan tähden... Oikein kirkkoherra teki, kun\nkielsi puhumasta. Voi, herra kulta...\n\n— Ei mitään, virkkoi vihdoin Skrzetuski. — Missä hän on?\n\n— Jumalan kiitos, että herra virkoaa. Mutta kyllä on parempi, että\nnyt vaikenen. Neiti on Sandomirin kastellaanin rouvan seurassa.\nPian saatte heidät nähdä. Jumalan kiitos. Älkää nyt kuolko, pian\nsaatte nähdä heidät täällä. Me pakenimme Zamosciin ja siellä\nkirkkoherra jätti neidin rouva Witowskin haltuun. Säädyllisyyden\nvuoksi, sillä sotajoukossa on pahantekijöitä. Bohun oli säästänyt\nhäntä, mutta olisihan hänen voinut käydä huonosti, jollei hän\nolisi joutunut turvaan. Paljon minulla oli vaivaa, mutta kun minä\nsanoin sotamiehille: hän on ruhtinas Jeremin sukulainen, niin he\nkohtelivat häntä kunnioituksella. Ja paljon minulle tuli kaikellaisia\nkustannuksia matkalla.\n\nSkrzetuski makasi taasen liikkumattomana, mutta hänen silmänsä olivat\nauki ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri vakavuus: nähtävästi hän\nrukoili. Lopetettuaan hän yhtäkkiä nousi istualleen ja sanoi:\n\n— Anna tänne vaatteeni ja käske satuloida hevoset.\n\n— Mutta minne te sitten aiotte ratsastaa?\n\n— Anna vaatteet heti paikalla.\n\n— Kyllä kai herra tietää, että kaikellaisia juhlavaatteita nyt on\nyllin kyllin, kuningas kun käski antaa niitä jos kuinka paljon ja eri\nylimyksetkin antoivat. Ja kolme komeaa ratsua on tallissa. Olisipa\nedes yksi niistä minun. Mutta parempi olisi teidän nyt kuitenkin\nvielä maata ja levätä, sillä voimia ei teillä ole paljon.\n\n— Ei minua mikään vaivaa. Voin aivan hyvin istuutua hevosen selkään.\nPidä nyt kiirettä, Jumalan tähden.\n\n— Minä tiedän, että teillä on rautainen ruumis, tapahtukoon teidän\ntahtonne. Mutta puolustakaa minua kirkkoherran Cieciszowskin edessä.\nKas tuossa ovat vaatteet... Parempia ei saa armeenialaisilta\nsilkkikauppiailtakaan... Pukekaa nyt yllenne, mutta minä menen\nsanomaan, että tuotaisiin viinilientä, sillä käskin kirkkoherran\npalvelijan keittää sitä teille.\n\nTämän sanottuaan alkoi Rzendzian häärätä aterian valmistustoimissa,\nmutta Skrzetuski pukeutui kuninkaan ja ylimysten lahjaksi jättämiin\nvaatteisiin. Hetken perästä hän tarttui poikaa olkapäihin ja pusersi\nhäntä rintaansa vastaan, joka oli iloa tulvillaan. Poika taas kertoi\nhänelle juurta jaksain, kuinka hän oli Wlodawassa tavannut herra\nMichalin pahasti kolhiman, mutta jo hiukan tointuvan Bohunin ja\nkuinka hän tältä oli saanut udelluksi ruhtinattaren piilopaikan\nja houkutellut käsiinsä turvanuijan. Hän kertoi, miten he olivat\nherra Michalin ja Zagloban kanssa menneet Waladynkan rotkoille ja,\ntapettuaan noita-akan ja Czeremysin, vieneet pois ruhtinattaren ja\nkuinka he vihdoin olivat joutuneet suuriin vaaroihin, paetessaan\nBurlajn joukkoja.\n\n— Burlajnhan herra Zagloba löi kuoliaaksi, kiiruhti Skrzetuski\nhuomauttamaan.\n\n— Hän on aikamoinen mies, tuo herra Zagloba, vastasi Rzendzian, —\nen ole mokomaa vielä nähnyt, sillä yksi voi olla urhoollinen, toinen\nsukkela puheissaan ja kolmas aika veitikka, mutta herra Zaglobassa\novat nämä kaikki ominaisuudet yhtaikaa. Pahin oli tilamme metsissä\nPloszkirowin tuolla puolen, kun orda meitä ahdisti. Herra Michal ja\nZagloba jättäytyivät jälelle houkutellaksensa tatarit kimppuunsa\nja pysäyttääkseen takaa-ajon, mutta minä taas kiidätin sivulle\npäin, Konstantinowia kohden, kiertäen Zbarazin, sillä arvelin, että\ntapettuaan pienen ritarin ja herra Zagloban, tatarit varmaan ajavat\nmeitä takaa Zbarazin taholla. En tiedä, miten Jumala armossaan\npelasti pienen ritarin ja herra Zagloban... Luulin heidän varmaan\njoutuvan surman suuhun. Minä taas jouduin pakenemaan Konstantinowista\npäin marssivan Chmielnickin ja tatarien välitse, jotka paraikaa\nkulkivat Zbarazia kohden.\n\n— He eivät voineet tulla sinne suoraa päätä, sillä herra Kuszelhan\ntorjui heidät. Mutta puhu pikemmin.\n\n— Jospa minä vain olisin sen tietänyt, mutta sitä minä en voinut\ntietää. Ja niin minä yhdessä neidin kanssa pujottelin tatarien ja\nkasakoitten lomitse aivan kuin jotakin solaa myöten. Onneksi oli\nseutu tyhjä, niin ettemme kohdanneet ainoaa ihmistä, emme kylissä\nemmekä kaupungissa. Joka vain kynnelle kykeni oli näet lähtenyt\ntatareja pakoon. Mutta henki kurkussa minä kuljin, sillä kauhulla\najattelin, että he lopultakin voisivat saada minut saarretuksi — ja\nsiihenhän minä sitten lopulta jouduinkin.\n\nSkrzetuski keskeytti pukeutumisensa ja kysyi:\n\n— Kuinka niin?\n\n— Sillä tavalla, että minä jouduin Doniecin kasakkapartion tielle,\nsaman Doniecin, jonka sisaren, Horpynan, luona rotkossa neiti oli\nollut piilossa. Onneksi tunsin hänet hyvin, sillä hän oli usein\nnähnyt minut Bohunin luona. Toin hänelle terveisiä sisarelta, näytin\nBohunin turvanuijaa ja kerroin kaikki, miten Bohun oli lähettänyt\nminut hakemaan neitiä ja miten Bohun odottaa minua Wlodawan takana.\nJa Doniec, Bohunin ystävä kun oli ja tiesi sisarensa vartioivan\nneitiä, uskoi minuun. Arvelin, että hän muitta mutkitta päästää\nminut matkalle ja vielä varustaa eväälläkin, mutta hän sanookin:\nsiellä otetaan nyt kaikki sotajoukkoon, voit vielä joutua ljahien\nkäsiin, jää tänne minun luokseni, sanoo hän, niin menemme yhdessä\nChmielnickin luo. Leirissä on tytönkin turvallisempi olla, sillä\nsiellä tulee Chmielnicki itse Bohunin tähden suojelemaan häntä. Kun\nhän tämän oli sanonut, jähmetyin kerrassaan, sillä enhän voinut panna\nvastaankaan. Minä siis selittämään, että Bohun odottaa häntä ja että\nolen pannut pääni pantiksi, että suoraa päätä saatan neidin hänen\nluokseen. Mutta nytpäs sanoo Doniec: me ilmoitamme asian Bohunille,\nälä sinä nyt lähde, siellä on ljaheja. Minä intin vastaan minkä ehdin\nja hän riiteli omasta puolestaan, kunnes hän lopuksi huudahtaa: sepä\nkummaa, että niin pelkäät lähteä kasakkain luo — ethän vain lienekin\npetturi! Silloin huomasin, että nyt ei auta muu kuin yöllä lähteä\npakoon, koska minua epäillään. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani,\nolin jo valmistanut kaikki matkaa varten, kun herra Pelka kuninkaan\nsotajoukosta yöllä hyökkäsi paikalle.\n\n— Herra Pelkako? sanoi Skrzetuski, henkeään pidätellen.\n\n— Juuri sama mies, hän oli mainio suorittamaan vakoilutehtäviä. Tuo\nsama herra Pelka, joka äsken sai surmansa — Jumala olkoon hänen\nsielullensa armollinen. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän\ntehdä tiedusteluretkiä ja äkkiarvaamatta pujahtaa aivan keskelle\nvihollista. Jollei mahdollisesti herra Wolodyjowski. No niin, herra\nPelka saapui siis, löi Doniecin joukkueen niin ettei siitä jäänyt\njälelle ainoaa sorkkaa ja otti vangiksi itse Doniecin. Pari viikkoa\nsitten hänet härkien välissä revittiin kappaleiksi ja oikein se\nhänelle olikin. Mutta kyllä minulla oli herra Pelkastakin aika vaiva,\nsillä hän oli vallan kauhea naisten perään — Jumala hänen sieluansa\narmahtakoon! Jo minä pelkäsin, että neiti, vältettyään kasakkain\npahanteon, joutuu vielä onnettomamman kohtalon alaiseksi omiensa\npuolelta. Minä sanoin lopulta herra Pelkalle, että neiti on ruhtinaan\nsukulainen, ja kun mainitsin ruhtinaamme nimen, niin silloin herra\nPelka nosti lakkiansa ja sanoi olevansa valmis palvelemaan häntä. Hän\nalkoi heti kohdella neitiä kunnioituksella ja saattoi meidät aina\nZamosciin asti kuninkaan luo. Siellä taas kirkkoherra Cieciszowski,\n(sangen pyhä mies, tuo kirkkoherra!) otti meidät suojaansa ja jätti\nneidin kastellaani Witowskin rouvan haltuun.\n\nSkrzetuski hengähti syvään ja heittäytyi Rzendzianin kaulaan.\n\n— Sinä olet tästä puoleen ystäväni, veljeni etkä palvelijani. Mutta\nlähtekäämme nyt. Koska piti kastellaanin rouvan saapua tänne?\n\n— Viikon kuluttua minun tuloni jälkeen ja nyt on jo kulunut kymmenen\npäivää. Ja kahdeksan päivää olette te maannut tajuttomana.\n\n— Lähdetään, lähdetään, toisteli Skrzetuski, — sillä minä menehdyn\nilosta.\n\nHän ei ollut ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ulkoa kuului\nkavionkapsetta ja katu ja piha samassa tulivat täyteen hevosia\nja ihmisiä. Akkunaruutujen läpi huomasi herra Skrzetuski ensinnä\nvanhan kirkkoherra Cieciszowskin ja hänen rinnallaan herra Zagloban,\nWolodyjowskin, Kuszelin ja muiden tuttavien laihtuneet kasvot. Ja\nheidän ympärillään karauttivat ruhtinaan punaiset rakuunat. Iloinen\nhuuto kajahti ja hetken perästä astui joukko upseereja ja heidän\netunenässään kirkkoherra tupaan.\n\n— Zborowissa on tehty rauha, piiritys on lakkautettu! huudahti\nkirkkoherra.\n\nSkrzetuski oli itsekin heti, nähdessään zbarazilaiset toverinsa,\narvannut sen ja nyt hän jo oli Zagloban ja Wolodyjowskin käsissä,\nvastaanottaen vuoronperään molempien syleilyjä.\n\n— Kuulimme, että olette hengissä! huusi Zagloba, — ja ilomme on\nsitä suurempi, kun jo näin pian näemme teidät terveenä. Me olemme\nvartavasten tulleet tänne luoksenne. Jan, ette tiedä, mikä kunnia\nteitä peittää ja mikä palkinto odottaa.\n\n— Kuningas on osaltaan palkinnut, sanoi kirkkoherra, — mutta\nkuninkaiden Kuningas on teitä varten varannut vielä enemmän.\n\n— Tiedän jo, vastasi Skrzetuski. — Jumala teitä palkitkoon.\nRzendzian on ilmaissut minulle kaikki.\n\n— Eikä ilo tappanut teitä — sitä parempi! huusi Zagloba. — Eläköön\nSkrzetuski, eläköön ruhtinatar! No niin, Jan, me emme puhuneet\nteille hänestä halaistua sanaa, sillä emme tietäneet, onko hän\nhengissä. Mutta ovelasti on kuin onkin tuo poika paennut hänen\nkanssaan. Oi mikä kavala kettu... Ruhtinas odottaa teitä molempia.\nAina Jahorlikille asti ratsastimme neitoa etsimään. Minä tapoin sen\nhelvetin hirviön, joka häntä vartioi. Ne kaksitoista poikanaskalia\novat nyt olleet teitä paossa, mutta pian te saatte ne kiinni ja\najatte sivukin. Minulla tulee siis olemaan pojan- ja tyttärenpoikia,\nhyvät herrat. Rzendzian, sanoppas, olikos sinulla matkalla paljonkin\nvaivaa? Ajatteleppa, että minä ja herra Michal kahden pidimme\npuoliamme koko ordaa vastaan. Ensimäisenä ryntäsin minä kokonaisen\nratsujoukon kimppuun ja kaikki tatarit piiloutuivat kaatuneitten\npuunrunkojen alle. Herra Michal piti hänkin hyvin puoliaan. Mutta\nmissä on minun tytär-kultani, tuokaa tänne tytär-kultani!\n\n— Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, Jan, sanoi pieni\nritari, yhä uudelleen ja uudelleen syleillen Skrzetuskia.\n\n— Jumala teitä palkitkoon kaikesta, mitä olette minulle tehneet.\nMinulla ei riitä sanoja. Hengelläni ja verelläni en voi teitä\npalkita, vastasi Skrzetuski.\n\n— Mitäs niistä! huusi Zagloba. — Rauha on tehty, huono rauha, hyvät\nherrat, mutta eihän muukaan auttanut. Hyvä on, että saimme jättää\ntuon ruttoisan Zbarazin. Nyt tulee rauhallisemmat olot, hyvät herrat.\nSe on meidän työtämme. Ja minun työtäni! Sillä jos Burlaj vielä\neläisi, niin eipä tulisi rauhan työstä ei niin mitään. Nyt lähdemme\nhäihin. Eteenpäin, Jan, ja pää pystyyn! Ette arvaa minkälaisen\nhäälahjan saatte ruhtinaalta. Toisen kerran sen vielä sanon... Mutta\nmissä hitossa tyttäreni on? Tuokaa tänne tyttäreni! Nyt ei Bohun enää\nsaa häntä käsiinsä... Hän on liian lujissa kahleissa. Mutta missä on\nminun tytär-kultani?\n\n— Minä olin juuri astumaisillani ratsun selkään lähteäkseni\nSandomirin kastellaanin rouvaa vastaan, sanoi Skrzetuski. —\nLähtekäämme nyt yhdessä, sillä minun järkeni ei enää kestä.\n\n— Hei, hyvät herrat, lähdetään kaikki. Ei enää ole aikaa vitkastella.\n\n— Kastellaanin rouva varmaan ei enää ole kaukana, sanoi kirkkoherra.\n\n— Mennään, lisäsi herra Michal.\n\nSkrzetuski oli jo ulkona ja hyppäsi hevosen selkään niin helposti\nettei olisi luullut hänen olleen sairaana. Rzendzian pysytteli\nhänen rinnallansa, sillä hän ei mielellään tahtonut jäädä kahden\nkirkkoherran kanssa. Heihin liittyivät herra Michal ja Zagloba ja\nniin ajoivat he minkä hevoset pääsivät joukon etunenässä. Ja perässä\ntuli koko aatelisjoukko ja punaiset rakuunat kiitivät nekin Toporowin\ntietä kuin mitkäkin punaiset unikukat, joita tuuli huojuttaa.\n\n— Hei! huusi Zagloba, pusertaen kannukset hevosen kylkiin.\n\nHe eivät vielä olleet ehtineet ratsastaa kuin toista tuhatta\naskelta, kun jo tienkäänteessä tuli näkyviin pitkä jono vankkureita\nja vaunuja, ympärillään muutama kymmen palvelijasotamiehiä. Jotkut\nnäistä kiidättivät heti, kun näkivät asestettuja miehiä, kysymään,\nkeitä he olivat.\n\n— Omaa väkeä kuninkaan sotajoukosta! huusi herra Zagloba. — Mutta\nkeitä te olette?\n\n— Sandomirin kastellaanin rouvan seuruetta.\n\nSkrzetuski joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että hän,\ntietämättään mitä teki, astui alas hevosen selästä ja asettui\ntiensyrjälle. Siinä hän paljasti päänsä ja hänen ohimoillaan virtasi\nhiki. Onnensa edessä vapisi ritari koko ruumiiltaan. Herra Michal\nhyppäsi hänkin satulasta ja tarttui horjuvaa toveriaan olkapäihin.\n\nHeidän esimerkkiään seuraten asettuivat kaikki paljastetuin päin tien\noheen ja vähitellen saapui paikalle vankkuri- ja vaunujono, alkaen\nsolua heidän ohitsensa. Rouva Witowskin seurassa kulki kymmenkunta\nnaista ja nämä katselivat kummissaan ritareja, käsittämättä mitä tämä\nsotilasprosessiooni tiensyrjässä merkitsi.\n\nVihdoin tulivat saattueen keskeltä näkyviin kauneimmat vaunut,\nupseerien silmät huomasivat heti avatuitten akkunoiden takaa vakavan\nharmaahapsisen naisen ja tämän vierellä ruhtinatar Kurciewiczin\nkauniin, suloisen pään.\n\n— Tytär-kulta! kirkaisi Zagloba, heittäytyen suinpäin vaunuja\nkohden. — Tytär-kulta. Skrzetuski on täällä joukossamme...\nTytär-kulta!\n\nSeis, seis! huudettiin nyt saattueesta. Syntyi liikettä ja hälinää\nja Kuszel ynnä Wolodyjowski taluttivat, tai pikemmin laahasivat\nSkrzetuskin vaunujen luo. Hän oli nimittäin käynyt niin heikoksi,\nettä hän suorastaan painoi heidän käsissään. Pää riipuksissa kulkien\nhän tuskin pääsi käymään ja putosi polvilleen vaunujen astuimia\nvastaan.\n\nHetken perästä lepäsi ritarin väsynyt pää kuitenkin ruhtinattaren\nvoimakkaiden, suloisten olkapäiden varassa.\n\nMutta Zagloba huudahti heti, huomatessaan Sandomirin rouvan\nhämmästyksen:\n\n— Hän on Skrzetuski, Zbarazin sankari. Hän on tunkeutunut\nvihollisten lävitse, hän on pelastanut ruhtinaan ja koko valtakunnan.\nJumala häntä siunatkoon. Eläkööt!\n\n— Eläkööt! Vivant! Vivant! huusi aateli.\n\n— Eläkööt! toistivat ruhtinaan rakuunat niin että huudot kaikuivat\npitkin Toporowin kenttiä.\n\n— Tarnopoliin ruhtinaan luo, häihin! huusi Zagloba.\n\n— Ja nyt tyttäreni, ovat koettelemuksesi loppuneet ja Bohunia\nodottaa pyövelin miekka.\n\nKirkkoherra Cieciszowski oli kohottanut silmänsä taivasta kohden ja\nhänen huulensa toistivat innoitetun saarnaajan ihmeellisiä sanoja:\n\n— He kylvivät kyynelin ja niittävät ilolla.\n\nSkrzetuski istutettiin nyt vaunuihin ruhtinattaren viereen ja saattue\najoi eteenpäin. Oli mitä ihanin poutainen päivä, tammilehdot ja\nkentät suorastaan uivat auringon valossa. Alhaalla kesantopelloilla\nja siitä ylempänä sekä vielä siitäkin ylempänä, aina tuolla ylhäällä\nsinertävässä ilmassa kylpi siellä täällä hopeisia hämähäkinverkkoja,\nsamoja jotka myöhempään syksyllä peittävät sikäläiset kentät\nikäänkuin lumella. Ympärillä vallitsi suuri rauha, vain hevoset\npärskähtelivät hiljaisuudessa.\n\n— Herra Michal, sanoi Zagloba, tullen niin likelle, että hänen\nsatulansa jalus kosketti pienen ritarin jalusta, — aivan samalla\ntavalla minua kuristaa niinkuin silloin, kun herra Podbipienta —\nlevätköön hän rauhassa! Mutta kun minä ajattelenkin, että nuo kaksi\nvihdoinkin ovat löytäneet toisensa, niin on minun niin hyvä olla\nniinkuin olisin ottanut kaksi kulausta espanjalaista viiniä... jollet\nnyt sinäkään joutuisi avioliiton satamaan, niin sitten vanhoilla\npäivillämme hoidamme heidän lapsiaan. Yleensähän ihminen aina syntyy\njotakin toista varten, herra Michal, mutta me kaksi sovimme paremmin\nsotaan kuin naimisiin.\n\nPieni ritari ei vastannut, vaan alkoi entistä kiihkeämmin väännellä\nviiksiään.\n\nHe ratsastivat Toporowiin ja sieltä Tarnopoliin, jossa heidän oli\nmäärä yhtyä ruhtinas Jeremiin, sieltä hänen lippukuntiensa kanssa\nlähteäkseen Lembergiin viettämään häitä. Matkalla kertoi Zagloba\nSandomirin rouvalle mitä viime aikoina oli tapahtunut. Rouva sai\ntietää, että kuningas ratkaisemattomaksi jääneen verisen taistelun\njälkeen Zborowin luona oli tehnyt khanin kanssa sopimuksen, joka\ntosin ei ollut erittäin edullinen, mutta takasi valtakunnalle\nainakin joksikin aikaa rauhan. Sopimuksen mukaan jäi Chmielnicki\nyhä hetmaniksi ja oli hänellä oikeus äärettömistä rahvaan laumoista\nvalita itselleen neljäkymmentä tuhatta rekisterikasakkaa, josta\nmyönnytyksestä hän puolestaan vannoi uskollisuuden ja alamaisuuden\nvalan Puolan kuninkaalle ja säädyille.\n\n— Varma asia on, sanoi Zagloba, — että Chmielnickin kanssa pian\njälleen syttyy sota, mutta ei hätää mitään, jos vain komentosauva ei\nmene meidän ruhtinaan ohi.\n\n— Mutta kertokaappa toki Skrzetuskille kaikkein tärkein asia,\nvirkkoi, lähemmä ratsastaen, pieni ritari.\n\n— Aivan oikein, sanoi Zagloba, — tarkoitukseni kyllä juuri\noli alkaa puhua siitä, mutta eihän tässä vielä ole ollut aikaa\nhengähtääkään. Tiedättekö, Jan, mitä teidän lähdettyä tapahtui: Bohun\non ruhtinaan vankina.\n\nSkrzetuski ja ruhtinatar hämmästyivät tämän odottamattoman uutisen\nkuullessaan siihen määrään, että kävivät aivan sanattomiksi.\nRuhtinatar vain levitti kätensä. Hetken äänettömyyden jälkeen\nSkrzetuski kysyi:\n\n— Kuinka? Miten?\n\n— Siinä johti asioita Jumalan sormi, vastasi Zagloba. — Jumalan\nsormi. Sopimus oli tehty ja me olimme juuri lähdössä tuosta\nsaastaisesta Zbarazista. Ruhtinas lähti vielä ratsastajineen\nvasemmalle siivelle pitämään silmällä, ettei orda kavalasti hyökkäisi\nsotajoukon kimppuun, koska he usein eivät pidä sopimuksiaan. Silloin\nryntääkin yhtäkkiä kolme sataa ratsumiestä ruhtinaan ratsujoukon\nkimppuun.\n\n— Ainoastaan Bohun saattoi tehdä sellaista! huudahti Skrzetuski.\n\n— Hän se juuri sen tekikin. Mutta kasakkain ei ole hyvä käydä\nkäsiksi Zbarazin poikiin. Herra Michal saarsi heidät kädenkäänteessä\nja hakkasi maahan minkä ehti, mutta Bohun, joka hänkin oli saanut\nhäneltä kaksi lyöntiä, joutui vangiksi. Hänellä ei ole onnea herra\nMichalin seurassa, hänen olisi pitänyt tulla siitä vakuutetuksi, kun\nhän jo on koettanut sitä leikkiä kolme kertaa. Mutta, totta puhuen,\nhän ei myöskään muuta tahtonutkaan kuin hakea kuolemaa.\n\n— Sittemmin kävi selville, lisäsi herra Wolodyjowski, — että Bohun\noli yrittänyt välttämättömästi Waladynkan tienoilta Zbaraziin, mutta\nei ehtinyt, matka kun on pitkä, ja saatuaan kuulla, että rauha jo on\ntehty, hän vimmoissaan menetti järkensä eikä välittänyt enää mistään.\n\n— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sillä onni on\nhuikentelevainen, sanoi Zagloba. — Bohunhan on hurjapää kasakka ja\nsitä hurjapäisempi, kun on epätoivoissaan. Hänen tähtensä nousi nyt\nkauhea kahakka meidän ja roskaväen välillä. Me luulimme jo sodan\nalkavan uudelleen, sillä ruhtinas oli ensimäisenä huutanut, että\nsopimus on rikottu. Chmielnicki kyllä tahtoi pelastaa Bohunin, mutta\nkhani oli hänelle suutuksissaan ja sanoi: hän on häpäissyt minun\nsanani ja valani. Vieläpä uhkasi khani sodalla Chmielnickiäkin ja\ntoimitti meidän ruhtinaan luo pikalähetin, joka ilmoitti Bohunin\nolevan yksityisen ryövärin ja pyysi, että ruhtinas ei tekisi\nkahakasta asiaa, vaan menettelisi Bohunin kanssa kuin rosvon ikään.\nNähtävästi khanille oli pääasia, että tatarilaiset rauhassa saisivat\nriistää itselleen vankeja rahvaan joukosta, jota he tekivätkin siinä\nmäärin, että nyt voi Stambulissa ostaa orjan kahdella rautanaulalla.\n\n— Mitäs ruhtinas teki Bohunille? kysyi Skrzetuski levottomana.\n\n— Ruhtinas oli jo käskenyt veistää häntä varten paalun, mutta\nsitten hän muutti päänsä ja sanoi: minä annan hänet Skrzetuskille,\nmenetelköön hänen kanssaan miten tahtoo. Ja nyt istuu tuo kasakka\nTarnopolissa, vankina kellarissa. Ja välskäri hoitaa hänen kolhittua\nkalloansa. Hyvä Jumala, kuinka monta kertaa henki jo on ollut\nlähtemäisillään siitä miehestä. Eivät koirat koskaan ole niin\nhöyhentäneet sutta kuin me häntä. Yksistään herra Michal on häntä jo\nkolhinut kolme kertaa. Mutta hän on kerta kaikkiaan kova kappale,\nvaikka myöskin, totta puhuen, onneton mies. Hitto hänet vieköön. En\nminä sentään enää kanna kaunaa häntä vastaan, vaikka hän hirveästi\ntunki päälleni ja aivan aiheettomasti, sillä minähän monta kertaa\nolin juonut hänen kanssaan ja seurustellut hänen parissaan, kunnes\nhän nosti kätensä minun tytär-kultaani vastaan. Silloin tietysti\nminäkin osaltani häntä tönäisin, siellä Rozlogissa. Mutta se nyt\non kuin onkin vanha asia, että maailmassa ei ole kiitollisuutta ja\nharvoin hyvä hyvällä palkitaan. Menköön hiiteen.\n\nHerra Zagloba alkoi nyökytellä päätään.\n\n— Ja mitäs te, Jan, hänelle nyt teette? kysyi hän sitten. —\nSotamiehet sanovat, että teette hänestä eturatsastajan, koska hän\non niin komea poika. En kuitenkaan ota oikein uskoakseni, että niin\nmenettelisitte.\n\n— Enkä myöskään niin tee, vastasi Skrzetuski. — Hän on sangen\nurhoollinen sotilas ja lisäksi onneton mies, sentähden en myöskään\nanna hänelle mitään alentavaa tointa.\n\n— Jumala antakoon hänelle kaikki anteeksi, virkkoi ruhtinatar.\n\n— Amen, lisäsi Zagloba. — Hän rukoilee kuolemaa kuin äitiään ja\npyytää, että se ottaisi hänet pois. Ja varmaan hän olisi surmansa\nsaanutkin, jollei hän olisi tullut Zbaraziin liian myöhään.\n\nKaikki vaikenivat, ajatellessaan ihmeellisesti vaihtelevaa onnea.\nMutta kaukaa saattoi jo nähdä Grabowan, jonne retkikunnan oli määrä\npysähtyä syöttämään hevosia. Grabowassa tapasivat matkailijamme\nsuuren joukon sotamiehiä, jotka palasivat Zborowista. Sinne oli\nmyöskin saapunut Sandomirin kastellaani herra Witowski, joka\nrykmenttinsä saattamana oli matkalla tapaamaan vaimoansa, ja\nKrasnostawin starosta, herra Przyjemski, sekä paljon aseihin\nkutsuttuja aatelisia, jotka nyt tätä tietä matkustivat kotiin.\nGrabowan herraskartanon päärakennus oli palanut, samoinkuin kaikki\nmuutkin rakennukset, mutta kun päivä oli kaunis, tyyni ja lämmin,\nniin sijoittuivat kaikki tammimetsään paljaan taivaan alle.\nPaikalle oli tuotu myöskin melkoiset määrät ruoka- ja juomatavaraa\nja palvelijat ryhtyivät heti valmistamaan illallista. Sandomirin\nkastellaani käski tammien alle pystyttää kymmenkunnan telttaa naisia\nja korkeimpia arvohenkilöitä varten. Paikalle syntyi siten oikea\nleiri. Useat upseerit kokoontuivat nyt telttojen eteen, saadakseen\nnähdä ruhtinattaren ja Skrzetuskin. Toiset keskustelivat päättyneestä\nsodasta. Ne jotka olivat olleet vain Zborowissa eivätkä Zbarazissa,\nkyselivät ruhtinaan sotamiehiltä yksityisseikkoja piirityksestä.\nKaikkialla kuului puhetta ja iloista hälinää, varsinkin kun Jumala\noli antanut niin kauniin päivän.\n\nAatelin joukossa piti suurinta ääntä herra Zagloba, kuvaten\ntuhannetta kertaa, kuinka hän surmasi Burlajn. Ja Rzendzian\npuolestaan kertoi seikkailujaan palvelijoille, jotka hääräsivät\naterian valmistuksessa. Sopivan tilaisuuden sattuessa tuli ovela\npoika ja vei Skrzetuskin hiukan syrjään ja lausui, nöyrästi kumartuen\nhänen jalkojensa juureen:\n\n— Armollinen herra, tahtoisin pyytää suosionosoitusta.\n\n— Vaikeahan minun olisi kieltää sinulta mitään, vastasi herra\nSkrzetuski, — koska minun sinua on kiittäminen siitä, että kaikki on\nkääntynyt parhaiten päin.\n\n— Arvasinhan minä, sanoi poika, — että te olette miettinyt minulle\npalkinnon.\n\n— Sano vain, mitä haluat.\n\nRzendzianin ympyriäiset kasvot synkistyivät ja hänen silmissään\nkiilsi viha ja vimma.\n\n— Yhtä armoa minä pyydän: antakaa Bohun minulle!\n\n— Bohunko? sanoi herra Skrzetuski hämmästyneenä.\n\n— Mitä sinä hänellä?\n\n— Minä aion, nähkääs, katsoa, ettei minun osani mene hukkaan ja\nettä minä koron kanssa maksan, minkä hän minulle Czechrynissä teki.\nArvaan, että te joka tapauksessa käskisitte tuhota hänet. Antakaa\nsiis minun ensinnä maksaa hänelle.\n\nSkrzetuskin kulmakarvat vetäytyivät kokoon.\n\n— Sitä minä en salli, sanoi hän päättäväisesti.\n\n— Jumalan tähden, mieluummin kuolen! huusi Rzendzian surkeasti.\n— Sitä vartenko minä olen elänyt, että minun pitää kokea häpeää...\n\n— Pyydä mitä tahdot, en mitään kiellä, mutta tätä minä en salli.\nAjattele nyt itseäsi ja kysy vanhemmiltasikin, eikö ole suurempi\nsynti pysyä sellaisessa päätöksessä kuin luopua siitä. Älä sinä\npane omaa kättäsi Jumalan rankaisevan käden sijalle, ettet itsekin\nsaisi osaasi siitä. Häpeä, Rzendzian. Tuo mies rukoilee Jumalalta\nkuolemaa ja on sitäpaitsi haavoitettu ja kahleissa. Tahtoisitko sinä\ntodella olla hänen pyövelinsä? Häpäisisitkö vangittua tai löisitkö\nhaavoitettua? Ethän sinä ole tatari tai murhaava kasakka. Niin kauan\nkuin elän, en salli sellaista, äläkä sinä puhukaan siitä minulle\nmitään.\n\nHerra Janin äänessä oli niin paljon voimaa ja tahtoa, että poika heti\nkadotti kaiken toivon ja puheli itkevällä äänellä:\n\n— Kun hän on terve, niin hän pitää puoliaan kahtakin sellaista\nvastaan kuin minä, mutta kun hän taas on kipeä, niin minä en saa\nkostaa hänelle. Milloin minä sitten maksan hänelle, mitä hän on\nminulle tehnyt?\n\n— Jätä kosto Jumalalle, sanoi Skrzetuski.\n\nPoika avasi suunsa, vielä sanoakseen ja kysyäkseen jotakin, mutta\nherra Jan kääntyi pois ja lähti astelemaan telttoja kohden, joiden\neteen oli kokoontunut paljon upseereja. Heidän keskellään istui rouva\nWitowski ja hänen vierellään ruhtinatar. Heidän edessään, jonkun\nmatkan päässä, seisoi herra Zagloba lakitta päin ja kuvaili Zbarazin\npiiritystä niille, jotka olivat olleet mukana vain Zborowissa.\nKaikki kuuntelivat häntä henkeään pidätellen, kasvot liikutuksen\nvallassa, ja ne, jotka eivät olleet saaneet olla mukana onnettomassa\nlinnassa, ajattelivat miltei kateudella kauhun päiviä siellä. Jan\nherra istuutui ruhtinattaren viereen, otti hänen kätensä ja vei\nsen huulilleen. Ja sitten he nojasivat toisiaan vastaan ja jäivät\nhiljaa istumaan. Aurinko läheni laskuaan ja verkalleen vaihtui päivä\nillaksi. Skrzetuski kuunteli hänkin kertomusta ikäänkuin olisi\nkuunnellut uutta asiaa. Herra Zagloba pisti käden pörröönsä ja hänen\näänensä kajahteli yhä voimakkaampana. Upseerien veres muisto tai\nmielikuvitus toi heidän silmiensä eteen nuo veriset tapaukset ilmi\nelävinä. He näkivät silmiensä edessä ikäänkuin meren ympäröivät\nvallit ja vimmaiset rynnäköt, kuulivat melun ja mylvinän, kuulivat\ntykkien ja pyssyjen paukkeen, näkivät vallilla ruhtinaan hopeaisessa\npanssarissaan keskellä kuulasadetta. Elävästi tajusivat he kurjuuden\nja nälän, nuo punaiset yöt, jolloin kuolema kierteli vallien yllä\nkuin pahaenteinen suuri lintu, Podbipientan ja Skrzetuskin lähdön.\nJa he kuuntelivat kertomusta henkeä pidätellen ja välistä nostaen\nsilmänsä ylöspäin, tai tarttuen miekan kahvaan. Mutta herra Zagloba\nlopetti näin:\n\n— Yksi ainoa hauta se oli, suuri jättiläiskumpu, ja ettei Puolan\nvaltakunnan kunnia, ritariston kukka, ruhtinas-vojevoda ja me kaikki,\njoita itse kasakat kutsuivat Zbarazin leijoniksi, ettemme me nyt\nlepää tuon kummun alla, se on _hänen_ ansionsa.\n\nTämän sanottuaan osoitti herra Zagloba Skrzetuskia.\n\n— Niin totta kuin elämme, niin on! huusivat Marek Sobieski ja herra\nPrzyjemski.\n\n— Kunnia hänelle, maine ja kiitos! huudettiin voimakkain\nupseeriäänin. — Vivat Skrzetuski, eläköön nuori pari, eläköön\nsankari! huudettiin yhä lujemmin.\n\nInnostus valtasi kaikki kokoontuneet. Toiset juoksivat hakemaan\npikareita, toiset heittivät ilmaan lakkejaan. Sotamiehet alkoivat\nkalistella sapelejaan ja pian täytti ilman yksi ainoa yleinen huuto:\n\n— Kunnia, kunnia! Eläköön, eläköön!\n\nTodellisena kristillisenä ritarina painoi Skrzetuski nöyränä alas\npäänsä, mutta ruhtinatar nousi ja heilutti palmikoitaan, puna kohosi\nhänen poskilleen ja silmistä säihkyi ylpeys, sillä olihan tuo ritari\ntuleva hänen miehekseen ja miehen kunnia lankeaa aina yli naisen\nniinkuin auringon valo yli maan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta myöhään yöllä hajaantuivat kokoontuneet eri tahoille.\nHerrasväki Witowski, herra Przyjemski ja Krasnostawin starosta\nlähtivät rykmentteineen Toporowin taholle ja Skrzetuski ynnä\nruhtinatar ja Wolodyjowskin lippukunta Tarnopoliin. Yö oli lempeä\nkuin päivä, tähtien parvet kimmeltivät taivaalla, kuu nousi ja\nverhosi hopeaan hämähäkinverkkojen peittämät kentät, sotamiehet\nlaulelivat. Sitten nousivat niityiltä valkeat huurut, tehden seudun\nikäänkuin ainoaksi jättiläisjärveksi, jota kuu valaisi.\n\nSamanlaisena yönä oli Skrzetuski kerran lähtenyt Zbarazista ja juuri\nsamanlaisena yönä sai hän nyt tuntea ruhtinattaren sydämen lyövän\nomaansa vastaan.\n\n\n\n\nJÄLKILUKU.\n\n\nHistoriallinen murhenäytelmä ei loppunut Zbarazin eikä Zborowin\nluona eikä siellä liioin päättynyt edes ensimäinen näytös. Kaksi\nvuotta myöhemmin nousi koko kasakkakansa jälleen taisteluun\nvaltakuntaa vastaan. Chmielnicki nousi voimakkaampana kuin koskaan\nennen ja hänen kanssaan marssi kaikkien ordojen khani ja samat\npäälliköt, jotka olivat olleet johdossa jo Zbarazin luona: villi\nTuhaj-bej, Urum-murza, Artim-Girej, Nuradyn, Galga, Amurat ja\nSabagazy. Tulipalojen loimut ja ihmisten vaikerrus kävivät heidän\nedellänsä. Tuhannet sotamiehet täyttivät kentät ja metsät, puolen\nmiljoonan suusta kaikui sotahuutoja ja ihmisistä tuntui, että Puolan\nvaltakunnan viimeinen päivä oli koittanut.\n\nMutta myöskin Puola oli vihdoinkin herännyt turtumuksestaan ja\nluopunut vanhasta kanslerien ja neuvottelujen politiikasta.\nVihdoinkin oli täällä käynyt selväksi, että vain miekka voi taata\npitempiaikaisen rauhan. Kun siis kuningas marssi vihollistulvaa\nvastaan, niin oli hänellä mukanaan satatuhatta sotilasta ja aateli,\nlukuunottamatta kuormarenkejä ja palvelijoita.\n\nKetään edellisessä kerrotuista ritareista ei puuttunut puolalaisesta\nsotajoukosta. Mukana oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki koko\ndivisionansa kanssa, ja palvelivat siinä entiseen tapaan Skrzetuski,\nWolodyjowski ja vapaaehtoinen Zagloba. Mukana olivat molemmat\nhetmanit Potocki ja Kalinowski, jotka sitä ennen olivat lunastetut\nvapaiksi tatarien vankeudesta. Niinikään olivat mukana Itfon\nCzarniecki, joka myöhemmin voitti Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan,\nja herra Przyjemski, joka johti koko tykistöä, kenraali Ubald, herra\nArciszewski ja Krasnostawin starosta sekä hänen veljensä Jaworowin\nstarosta, sittemmin kuningas Juhana III, ja Pommerin vojevoda\nLudwig Weycher, Marienburgin vojevoda Jakob, kruunun lipunkantaja\nKoniecpolski, piispat, valtakunnan arvohenkilöt ja senaattorit,\nsanalla sanoen koko Puola ylimmän päällikkönsä kuninkaan johdolla.\n\nBersesteczkon kentillä kohtasivat vihdoin nuo äärettömät joukot\ntoisensa ja siellä taisteltiin yksi maailmanhistorian suurimpia\ntaisteluja, taistelu, jonka maine kaikui yli silloisen Europan.\n\nSitä kesti kolme päivää: kahtena ensimäisenä päivänä vaappui kohtalon\nvaaka sinne tänne, kolmantena alkoi yleinen taistelu, joka ratkaisi\nvoiton. Tämän taistelun alkoi ruhtinas Jeremi.\n\nHän oli koko vasemman siiven johdossa ja siellä hän ilman asetta\nja paljain päin, niinkuin myrskytuuli ajaa, pitkin kenttää ajoi\ntakaa niitä äärettömiä vihollisjoukkoja, joihin kuului Krimin,\nNogain ja Bialogradin tatareja, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia,\nurumbaaleja, janitshareja, serbialaisia, valakialaisia, perijerejä ja\nmuita villejä sotamiehiä, koottuja Uralin vuorilta, Kaspian meren\nrannoilta ja Asovan meren soista aina Tonavaa myöten.\n\nJa niinkuin joki katoaa sitä seuraavista silmistä meren vaahtoisiin\nsyvyyksiin, niin katosivat katsojan silmistä ruhtinaan joukot\nvihollismereen. Tomupilvi vain nousi tasangolle kuin mikäkin\nvimmainen pilvenpatsas, peittäen taistelijat.\n\nTämän yli-inhimillisen taistelun kulkua katselivat koko armeija ja\nkuningas, ja alikansleri Lesczynski nosti käsillään pyhän ristinpuun\nja kohotti sen siunaten yli kiitävien joukkojen.\n\nSamaan aikaan hyökkäsi toiselta sivulta kuninkaan armeijaa vastaan\nkoko kasakkaleiri, luvultaan kaksisataatuhatta miestä, tykkeineen,\nsyösten tulta kuin lohikäärme. Ennenkuin kuitenkaan kaikki joukot\nolivat päässeet esiin tomupilvestä, johon Wisniowieckin rykmentit\nolivat kadonneet, kiiti esiin uutta ratsuväkeä, ensin kymmeniä,\nsitten satoja, sitten tuhansia ja vihdoin kymmeniä tuhansia,\nlentääkseen mäenrinteille, jossa khani valiojoukkonsa ympäröimänä\npysytteli.\n\nVillit laumat pakenivat kauhun valtaamina ja epäjärjestyksessä,\npuolalaisten rykmenttien ajaessa niitä takaa.\n\nTuhannet tatarit ja kasakat jäivät peittämään taistelukenttää ja\nheidän joukossaan makasi sapelin kahtia lyömänä ljahien paatunut\nvihollinen ja kasakkain uskollinen liittolainen, villi ja\nmiehuullinen Tuhaj-bei.\n\n\"Kauhea ruhtinas\" vietti voittoa.\n\nMutta kuningas huomasi päällikönsilmällään ruhtinaan voiton\nmerkityksen ja päätti yksintein tuhota ordat, ennenkuin\nkasakka-armeija ehtii paikalle.\n\nKaikki puolalaiset joukot lähtivät siis liikkeelle ja kaikki tykit\npaukkuivat, levittäen kuolemaa ja hämminkiä. Nyt kaatui khanin veli,\nuljas Amurat, rintaan ammutusta kuulasta. Orda päästi silloin tuskan\nhuudon. Jo taistelun alussa haavoittunut khani seurasi etäämpää\nkauhistuneena taistelun kulkua. Tykkien ja tulen keskeltä tulivat\nnyt esiin herra Przyjemski ja kuningas ratsastajineen. Ja sivustalla\ntömisi maa taisteluun rientävän raskaan ratsujoukon askelten alla.\n\nSilloin alkoi Islam-Girej vapista. Eikä hän kestänyt taistelua, vaan\nkarautti pois ja hänen jälkeensä pakenivat epäjärjestyksessä kaikki\nordat ja urumbaalit ja kaikki Zaporogin ratsukasakat, Silistrian\nturkkilaiset ja turkkilaistuneet kansat, aivan niinkuin pilvet\nhajoavat tuulessa.\n\nEpätoivoon joutunut Chmielnicki ajoi nyt pakenevien luo ja rukoili\nkhania palaamaan taisteluun. Mutta khani vain ärjyi vihasta, kun\nhänet näki ja käski tatariensa ottaa hänet kiinni ja sitoa hevosen\nselkään. Ja niin hän vei hänet mukanaan.\n\nNyt jäi paikalle vain kasakkaleiri. Leirin päällikkö Dziedziala ei\ntietänyt, miten Chmielnickin oli käynyt, mutta nähdessään tappion ja\nkaikkien ordojen häpeällisen paon, pysäytti hän joukkonsa, vetäytyi\nleireineen takaisin ja asettui Pleszowan soiseen joenmutkaan.\n\nSilloin puhkesi taivaallakin myrsky ja ääretön sade alkoi vyöryä\nalas. \"Jumala huuhteli maata vanhurskaan taistelun jälkeen.\"\n\nSadetta kesti muutamia päiviä ja kuninkaan sotajoukot, jotka\nedellisissä taisteluissa olivat väsyneet, lepäsivät nämä päivät.\nTällävälin oli kasakkaleirin ympäri tehty valli ja se niinmuodoin\nmuutettu jättiläiskokoiseksi liikkuvaksi linnoitukseksi.\n\nKauniin sään palattua alkoi piiritys, ihmeellisin mitä koskaan on\nnähty.\n\nSatatuhatta miestä käsittävä kuninkaan armeija piiritti Dziedzialan\nkaksisatatuhantista armeijaa.\n\nKuninkaalta puuttui tykkejä, muonavaroja, ammuksia. Dziedzialalla\noli äärettömät ruutivarastot, kaikenlaisia elintarpeita ja lisäksi\nseitsemänkymmentä raskaampaa ja kevyempää tykkiä.\n\nMutta kuninkaallisilla joukoilla oli etunenässään kuningas ja\nkasakoilta puuttui Chmielnicki.\n\nKuninkaallisia sotilaita elähytti lisäksi äsken saatu voitto, kasakat\ntaas olivat epävarmoja.\n\nKului muutamia päiviä. Chmielnickin ja khanin palaamisesta ei enää\nollut toivoa.\n\nSilloin alettiin hieroa rauhaa. Kasakkapäälliköt tulivat kuninkaan\nluo, osoittivat hänelle alamaista kunniaa, pyysivät armoa, kävivät\nsenaattorien teltoissa, kumartuivat heidän viittojensa liepeitä\nkohti, luvaten hankkia heille Chmielnickin vaikka maan alta ja\nluovuttaa hänet kuninkaalle.\n\nJan Kasimirin sydän ei ollut vieras säälille. Hän olisi mielellään\npäästänyt kotiin rahvaan ja kasakkajoukon, kunhan hänelle vain olisi\nluovutettu päälliköt, jotta hän saisi pidättää ne, kunnes itse\nChmielnickikin olisi luovutettu.\n\nMutta sellainen sopimus ei ollut kasakkapäällikköjen mieleen, koska\nhe kaikkien tekojensa tähden eivät uskaltaneet toivoa saavansa\nanteeksiantoa.\n\nRauhaa hierottaessa jatkuivat siis taistelut, epätoivoiset\nuloshyökkäykset ja joka päivä vuosi runsaasti puolalaista ja\nkasakkain verta.\n\nKasakat taistelivat päivällä urhoollisesti ja epätoivon vimmalla,\nmutta yöllä kääntyivät heidän synkät mielensä armoa rukoillen\nkuninkaallista leiriä kohden.\n\nDziedziala oli taipuvainen sovintoon ja tarjosi kuninkaalle oman\npäänsä pantiksi, saadakseen joukkonsa ja rahvaan pelastetuiksi.\n\nMutta kasakkaleirissä syttyi kapina. Toiset tahtoivat antautua,\ntoiset puolustautua kuolemaan saakka. Kaikkien ajatukset kiersivät\nsamaa asiaa: kuinka päästä pois leiristä.\n\nRohkeimmistakin se kuitenkin näytti mahdottomalta. Leiriä\nympäröi joen mutka ja äärettömät suot. Puolustautua saattoi\nsiinä vuosikausia, mutta poispääsyä varten oli vain yksi tie —\nkuninkaallisten sotajoukkojen läpi.\n\nTätä tietä ei kasakkaleirissä kukaan ajatellut.\n\nTaistelujen keskeyttämät neuvottelut edistyivät hitaasti.\nEpäjärjestykset kasakkain keskuudessa kävivät yhä tavallisemmiksi.\nErään tällaisen metelin aikana syöstiin päällikkyydestä Dziedziala ja\nvalittiin uusi johtaja.\n\nHänen nimensä valoi uutta rohkeutta kasakkain masentuneihin mieliin.\nTämä nimi, jolla kuninkaallisessakin leirissä oli komea kaiku,\nherätti varsinkin muutamien puolalaisten upseerien mielissä jo\nhaalistuneita muistoja entisistä kärsimyksistä ja onnettomuuksista.\n\nUuden päällikön nimi oli Bohun.\n\nJo ennestäänkin oli hänellä ollut huomattu asema kasakkain keskellä,\nsekä neuvotteluissa että taisteluissa. Yleinen mielipide katsoi häntä\nChmielnickin seuraajaksi.\n\nBohun oli ensimäisenä kasakkapäälliköistä asettunut yhdessä tatarien\nkanssa viisikymmentuhantisen joukon etunenään. Hän oli ottanut osaa\nkolmipäiväiseen ratsuväen taisteluun ja vaikka Jeremi oli lyönyt\nsekä hänet että khanin ja ordan, niin oli hän kuitenkin kyennyt\npelastamaan tuhosta suurimman osan voimiaan ja onnistunut saamaan\nniille turvallisen aseman. Nyt antoi leppymättömien puolue hänelle\nylipäällikkyyden, luottaen siihen, että vain hän kykeni pelastamaan\nkasakkajoukon.\n\nNuori päällikkö ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sovitteluista.\nHän halusi taistelua ja verenvuodatusta, vaikkapa hänen itsensä\ntäytyisikin hukkua siihen.\n\nPian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että noilla joukoilla ei\nvoinut ajatellakaan ase kädessä tunkeutua kuninkaallisen armeijan\nruumiiden yli ja siksi tarttui hän toiseen keinoon.\n\nHistoria on säilyttänyt muiston niistä kuulumattomista\nponnistuksista, jotka aikalaisten silmissä näyttivät jättiläistöiltä,\nponnistuksista, joiden tarkoituksena oli pelastaa sotajoukko ja\nrahvas.\n\nBohun päätti kulkea Pleszowan pohjattomien soiden läpi, tai oikeammin\nhän päätti rakentaa noiden rämeiden yli sillan, jota myöten kaikki\nsaarretut saattoivat käydä.\n\nJa niin alkoivat kokonaiset metsät kasakkain kirveiden iskuista\nkaatua ja upposivat soihin. Sinne heitettiin vankkureita, telttoja,\nturkkeja, viittoja, ja silta piteni kuin pitenikin joka päivä.\n\nNäytti todella siltä, että tuolle päällikölle ei mikään ole\nmahdotonta.\n\nKuningas lykkäsi rynnistyksen myöhemmäksi, koska tahtoi säästää\nverta. Nähdessään jättiläistyöt, hän kuitenkin huomasi, että muuta\nkeinoa ei ole ja käski torventoitotuksella ilmoittaa armeijalle, että\nsen illaksi on valmistauduttava toimintaan.\n\nKasakkaleirissä ei kenelläkään ollut tietoa tästä kuninkaan\naikomuksesta. Silta piteni pitenemistään. Vielä yön kuluessa ja\naamulla ratsasti Bohun päällikköjensä etunenässä tarkastamaan teitä.\n\nOli maanantai, heinäkuun 7 päivä, v. 1657. Aamu valkeni kalpeana,\nikäänkuin se olisi ollut pelästyksissään, rusko idässä loimusi\nverisenä, aurinko nousi taivaalle punertavana ja ikäänkuin sairaana.\nVerinen välke valaisi vesiä ja metsiä.\n\nPuolalaisten leiristä ajettiin hevosia laitumelle. Kasakkaleiristä\nkuului äsken heränneiden miesten puheensorina. Tulet sytytettiin ja\nalettiin valmistaa aamuateriaa. Kaikki näkivät Bohunin saattueineen\nlähtevän ratsastamaan. Hänen jäljessään kulki ratsuväki, jolla\nhänen oli tarkoitus karkoittaa Braclawin vojevoda, koska tämä piti\nhallussaan kasakkaleirin selkäpuolella olevaa asemaa ja tykeillään\nhäiritsi kasakkain töitä.\n\nRahvas katseli Bohunin ratsastusta levollisena, vieläpä rohkaistuin\nmielin. Tuhannet silmät saattoivat nuorta päällikköä ja tuhansista\nsuista kuului häntä kohti huuto: Jumala sinua siunatkoon, sinä\nhaukka-kultamme!\n\nPäällikkö, saattue ja ratsujoukko loittonivat verkalleen leiristä,\nsaapuivat metsän rantaan, vilahtivat vielä kerran näkyviin\naamuauringossa ja häipyivät sitten vähitellen tiheikön taakse.\n\nMutta heti senjälkeen huusi, tai pikemmin ulvahti jokin kauhea,\nläpitunkeva ääni, kasakkaleirin portilla:\n\n— Miehet, pelastakaa itsenne!\n\n— Päälliköt pakenevat! kuului nyt kymmenkunta ääntä.\n\n— Päälliköt pakenevat! toistivat jo sadat ja tuhannet äänet. Ja humu\ntarttui väkijoukkoon ja kävi sen läpi niinkuin tuulen puhaltaessa\nhumina leviää metsään. Ja taasen pääsi kahdestasadasta tuhannesta\nkurkusta kauhea huuto:\n\n— Pelastakaa itsenne, pelastakaa!... Ljahit!... Päälliköt pakenevat!\n\nIhmismassat vyöryivät jo vimmaisena tulvana, tulet tallattiin,\nkuormat, teltat kaadettiin, aitausten seipäät lentelivät irti\nrevittyinä, kaikki miehet tungeskelivat toisiaan vastaan mitä\nkauheimmassa ahdingossa. Hirvittävä pakokauhu teki kaikki\nmielettömiksi. Ruumisvuoret sulkivat, heti syntyessään, kaikki tiet.\nAstuttiin sekä huudoin että kirkunalla ruumisläjien yli, joukot\nvyöryivät esiin leiriaukealta, ryntäsivät telasilloille, sysäsivät\ntoinen toisiaan suohon, hukkuvat tarttuivat suonenvedontapaisesti\nkiinni toisiinsa ja rukoilivat taivaalta armoa, upoten vihdoin\nkylmään, pohjattomaan suohon. Telasillalla syntyi taistelu siitä,\nkuka saisi sillä sijaa, Pleszowan vesi tuli täyteen ruumiita,\nhistorian Nemesis kosti kauheasti Beresteczkolla Pilawcen tappion.\n\nKamala huuto oli tunkenut nuoren päällikön korviin ja hän käsitti\nheti mitä oli tapahtunut. Turhaan hän kuitenkin samassa hetkessä\nkääntyi takaisin leiriin päin, turhaan ratsasti hän joukkojaan\nvastaan, kädet korotettuina taivasta kohden. Hänen äänensä hukkui\ntuhansien kirkunaan, pakenevien kauhea tulva tempasi hänet\nratsuineen, saattueineen ja koko ratsujoukkoineen mukaansa, syösten\nheidät tuhoon.\n\nKuninkaan sotajoukot hämmästyivät itsekin, nähdessään tämän\nhämmingin, jota monet aluksi olivat pitäneet epätoivoisena\nryntäyksenä ulos leiristä, kunnes heidän vihdoin oli täytynyt\nuskoa omia silmiään. Hetken perästä kuitenkin, kun hämmästys oli\nehtinyt hiukan laantua, ryntäsivät kaikki lippukunnat, edes käskyä\nodottamatta, vihollista vastaan ja etunenässä kulki myrskytuulena\nrakuunalippukunta, jota johti pieni ritari, paljastettu sapeli pään\npäällä.\n\nPäivästä tuli vihan, tappion ja tuomion päivä. Joka ei jäänyt\njalkoihin tai hukkunut veteen, se joutui miekan uhriksi. Veri tulvi\nvirtana niin että oli vaikeaa tuntea, verikö vai vesi jalkain\nalla vuotaa. Hullaantuneet joukot alkoivat silloin entistäkin\nsuuremmassa epäjärjestyksessä tungeskella ja töniä toisiaan veteen.\nKaameat metsät olivat jo ainoana teurastuspaikkana ja tappaminen\nja surmaaminen kävi sitä kauheammaksi, kun nuo äärettömät joukot\nyhtäkkiä olivat alkaneet vimmatusti puolustaa itseään. Taistelu\nriehui sekä soissa että metsissä ja kentillä. Braclawin vojevoda oli\nkatkaissut pakenevilta paluutien. Turhaan käski kuningas hillitä\nsotamiestensä intoa. Sääli oli vaiennut ja teurastusta jatkui yöhön\nasti, teurastusta, jonka kaltaista eivät vanhimmatkaan sotilaat\nmuistaneet nähneensä ja jota muistellessa myöhemmin hiukset nousivat\npäässä pystyyn.\n\nKun vihdoin pimeys peitti maan, olivat voittajatkin kauhistuksissaan\ntyöstään. Ei laulettu _Te deumia_, ei ilon, vaan säälin ja murheen\nkyyneleet valuivat kuninkaan silmistä.\n\nNiin loppui ensimäinen näytös sitä murhenäytelmää, jonka tekijänä oli\nChmielnicki.\n\nMutta Bohun ei menettänyt henkeään tänä kauheana päivänä. Toiset\nsanoivat hänen, huomatessaan tappion tulevan, ensimäisenä pelastaneen\nhenkensä pakenemalla, toiset väittivät, että eräs tunnettu ritari oli\nhänet pelastanut. Totuuden perille ei kukaan päässyt.\n\nSe vain oli varma, että seuraavista sodista hänen nimensä\nuseasti sukelsi esiin kuuluisimpien kasakkapäällikköjen nimien\njoukossa. Jonkun kostavan käden laukaus osui häneen vasta muutama\nvuosi myöhemmin, mutta ei silloinkaan vielä koittanut hänen\nviimeinen hetkensä. Kun ruhtinas Wisniowiecki oli vaivoistaan ja\nponnistuksistaan kuollut ja kun Lubnien alue irtaantui Puolan\nvaltioruumiista, niin Bohun otti haltuunsa suurimman osan hänen\nmaastaan. Kerrotaan, ettei hän lopulta tahtonut tunnustaa\nChmielnickinkään valtaa. Silloin, kun Chmielnicki murtuneena ja\noman väkensä kiroamana haki vierailta suojaa, kielsi ylpeä Bohun\nhäneltä kaiken turvan ja oli valmis miekka kädessä puolustamaan\nkasakkavapauttaan.\n\nKerrotaan myöskin, ettei hymy enää koskaan noussut tämän omituisen\nmiehen huulille. Hän ei asunut Lubniessa, vaan maalaistalossa, jonka\nhän oli rakennuttanut uudelleen ja jonka nimeksi hän oli pannut\nRozlogi. Siellä kerrotaan hänen kuolleenkin.\n\nKansalaissotia jatkui vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen ja sitten\ntulivat rutto ja ruotsalainen. Tatarit vierailivat nekin miltei\nalinomaa Ukrainassa, ryöstäen rahvasta laumoittain orjuuteensa.\nValtakunta kävi autioksi, autiona oli Ukraina. Sudet ulvoivat\nentisten kaupunkien raunioilla ja kerran kukoistavat maat olivat kuin\nsuuri hautausmaa. Viha oli juurtunut sydämiin ja myrkytti siellä\nveljien verta.\n\n\n\n"]