Karjatilan aarre

KARJAKARTANON AARRE

Kirj.

C. A. Seltzer

Suomensi

H. Vaaja

Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1930.

I.

Brazo oli maannut muutamia tunteja aivan hiljaa pienessä kallionkolossa, joka oli Gilan mutkassa sijaitsevan matalan vuorenharjanteen seinämässä. Hänen hunajankarvainen ponihevosensa, jota hän nimitti "Vilkkusilmäksi" eläimen vasemman silmän ilmeisen kierouden takia, oli etujalat köytettyinä omissa hoivissaan notkelmassa, jota Brazon kivisestä makuusuojasta ei näkynyt. Vilkkusilmä pystyi kyllä huolehtimaan itsestään, olihan se asianmukaisesti opetettu, älykäs vuoristoponi.

Brazo oli nukkunut pitkään ja havahtui vehkalleen tajutessaan yöhyönteisten surinan tauonneen. Arizonan aavassa, valkeassa aamuvalossa tuli ilmoille ihana maa, joka jo oli lämmennyt ja unelias. Ei kuulunut ääntäkään, rapsahdustakaan. Näkyi vain valtava kaistale taivaanlakea ja yhtä valtava kaistale maata. Taivas oli kauttaaltaan samanlainen, mutta maastossa esiintyi määrättyä nousua ja laskua, jonka mukaan kulkureitti oli määrättävä, mikäli tahdottiin vaeltaa seudun halki. Ja koska Brazo tuumaili vaeltaa halki tienoon, tarkkasi hän sitä hartaasti.

Seutu oli kutakuinkin samanlaista kuin sekin, jonka kautta hän jo oli ratsain kulkenut. Muutamia vuorenselänteitä, lukemattomia matalia harjanteita, jokunen alaston kallionkumpare, laaksoja, alankoja, kuiluja, hiekkaa. Joskus näkyi kunnaiden laella pari kitukasvuista kuusta. Siellä täällä kasvoi kaktuksia, ocotilloa, palmuliljoja. Ruohomättäät olivat heleänvihreitä, sillä oli huhtikuu. Kaukaisissa notkoissa hohti reheviä kukkapälviä.

Hiekan ja taivaan yksitoikkoisuus oli painostava. Tombstonesta Bensoniin, Bensonista Cochiseen, Cochisesta Fort Grantin ohi Solomonsvilleen oli ollut pelkkää taivasta ja hiekkaa. Pohjoisessa päin oli lisää hiekkaa ja taivasta. Kaitoja teitä polveili loitolle ja katosi. Uusia polkuja tuli tietymättömistä paikoin leikkaamaan vaeltajan tietä. Ehkä kerran päivässä tämä näki etäällä tomupilven, joka kätki uumeniinsa ratsastajan, ja sattuipa sellaistakin, että hän näki postivaunujen ajaa täryyttävän taivaan ja maan rajausta pitkin. Mutta ylipäänsä ei tässä maailmoista avarimmassa ollut kerrassaan mitään.

Ja sittenkin huokui ilma ihanan juhlallisuuden siunausta, kaikkialle tunkeutuvaa puhtautta ja neitseellisyyttä, joka varmaankin vallitsi maailmassa luomistyön päättyessä.

Brazon kallionkolo oli pohjoisen puolella, eikä auringon väkevä, valkoinen paiste osunut häneen. Hän tiesi kallion kuuluvan vuoriharjanteeseen, jonka suunta oli idästä länteen, ja tiesi postivaunutien kulkevan tämän harjanteen lakea pitkin. Edellisenä yönä etsiskellessään yöpymispaikkaa ponillensa hän oli tien keksinyt ja päätellyt, että se vei Globesta Bowieen. Hän pujottautui esiin huopapeitteistään, istahti pengermän laidalle ja heilutteli jalkojaan ilmassa. Sitten hän sipaisi kädellään tukkaansa ja hieraisi viimeiset unen rahtuset silmistään. Hän haukotteli, kiinnitti vyötäisillensä patruunavyön ja pistoolin, jotka olivat yön ajan olleet huopapeitteen alla hänen vieressään, vilkaisi kivääriin, joka oli ollut käden ulottuvilla, haukotteli toistamiseen ja aikoi ryhtyä laskeutumaan äyrästä myöten virran rannalle.

Kuitenkaan ei hän liikahtanutkaan, sillä ennenkuin hän oli ennättänyt ryhtyä laskeutumaan rinnettä, kuuli hän ääniä. Kuunnellessaan tarkemmin hän erotti ylhäältä tieltä kuuluvaa tasaista, verkkaista kavionkapsetta. Se lähestyi lähestymistään käyden asteettain kuuluvammaksi, kunnes hän käsitti, että ratsastajia oli kaksi.

Brazo oli utelias, joskaan ei siinä määrin, että olisi näyttäytynyt ratsastajille. Hän istui pengermällä hiljaa ja liikkumatta.

Erään seikan hän oli oivaltanut: ratsastajat eivät olleet apasheja. Hän oli kuullut satulanahan narisevan.

Hevoset olivat lähestyneet tasaista ravia, joka on kokeneelle tasankomaiden ponihevoselle niin perin mieluinen. Brazon kuunnellessa ravi hiljentyi kävelyksi, ja sitten kavionkapse taukosi. Hevoset olivat pysähtyneet.

Harjanteen laen ylitse kantautui Brazon kuuluviin muuan ääni.

— Tuolla on Solomonsville, sanottiin. Tuolla on Fort Grantin linnoitus.

— Luulin aina, että ne olivat aivan toisella suunnalla, kuului toinen ääni. Kummallista, kuinka lujasti tuollainen asia voi pinttyä ihmisen mieleen.

Pitkä hiljaisuus seurasi. Äyrään reunan ylitse leyhyi Brazon sieraimiin hienoista savunvihmettä. Yrtintuoksuisen tupakan lemua.

— Aterioimmeko Solomonsvillessä? kysyi ensimmäinen puhuja.

— Kyllä minun puolestani.

Uusi hiljaisuus. Sitten ensimmäinen ääni:

— Hän suuntaa kulkunsa pohjoista kohden huomenaamulla. Matkaa on lähes kuusikymmentä mailia. Ei hän voi tehdä taivalta yöllä. Hän kai yöpyy Bainin leirille — sekä hän että hänen saattojoukkonsa. Neekereitä. Voi tulimmainen! Bain panee neekerit talliin yöksi!

— Tehköön hän sen lemmessä, sanoi toinen ääni.

Taas seurasi hiljaisuus. Miehet lopettelivat kaikesta päättäen savukkeitaan. Ensimmäisen ääni kuului sitten taas.

— Tässä juotamme hevosiamme. Tuolla, noin sadan jaardin päässä, on vesi matalaa. Aivan tuon mutkan takana.

Hevoset alkoivat kulkea käymäjalkaa.

Kavionkapseen tauottua kuulumasta Brazo liukui pengermän juureen ja hiipi äyrään viertä virran mutkaa kohden. Hän kulki varovaisesti ja verkalleen, ja saapuessaan kohtaan, mistä hän saattoi tarkata miehiä, olivat nämä jo juottaneet hevosensa ja lähteneet menemään menojaan. Ratsastajien kasvoja hän ei nähnyt, mutta sen hän pani merkille, että toinen oli pitkä ja tukevarakenteinen toisen ollessa lyhyt ja hoikka. Kumpaisenkin hevonen oli raudikko. Kookkaalla miehellä oli harmaa paita ja musta Stetsonhattu, kun taas hintelämmällä oli sininen paita ja hiukan ruskehtava, vaalea Stetson-hattu. Kummallakin oli nahkasaappaat, patruunavyö ja pistooli sekä satulakotelossa kivääri.

He ratsastivat hämyiseen etäisyyteen, ja Brazoa saarsi taaskin hiljaisuus.

Solomonsville sijaitsi usean mailin matkan päässä idässä. Harjanteen laelta näkyivät yksitoikkoisen maiseman toisella puolen sekä Solomonsville että Fort Grant. Ratsastajista oli tullut kaksi liikkuvaa täplää. He eivät enää olleet Brazon lähettyvillä, ja siksi hän oli välinpitämätön heistä.

Hän peseytyi Gilan matalassa vedessä. Tammenvesain kuivuneista oksista hän laati pienen nuotion, keitti hiukan kahvia pienessä pannussa, jonka hän otti vuodehuopansa ympärille kääräisemästään pussimaisesta repusta, ja söi kuivaa korppua sekä lihaa. Istahtaen sitten suurelle kivelle hän ajoi partansa asetettuaan peilinsirpaleen nojalleen eteensä. Saatuaan tämän tehdyksi hän kääri kaiken omaisuutensa talteen ja lähti noutamaan notkelmasta poniansa vieden muassansa satulansa ja kiväärinsä. Kotvasta myöhemmin palatessaan ratsain jokiäyrästä pitkin hän pysäytti hevosensa mutkaan, jossa äskeiset ratsastajat olivat juottaneet hevosiaan, ja istui satulassa alallaan katsellen hiekkaan uurtuneita kavionjälkiä.

Brazo oli viidenkolmatta ikäinen, ja kokenut hän oli jo monenmoista. Viidestäkolmatta ikävuodestaan hän oli näet ollut viidentoista vuoden ajan vailla vanhempainsa opastusta, sillä muuan roistojoukko arapaho-intiaaneja oli aikoinaan rynnännyt hänen kotilaaksoonsa Brazon ollessa noutamassa eksynyttä karjaa etäisiltä vuoristoseuduilta.

Brazon vanhemmat olivat olleet sivistyneitä, ja perinnöksi he olivat jättäneet nuorukaiselle aivot, jotka toimivat melkoista nopsemmin ja nokkelammin kuin keskitason miehellä. Brazo oli nähtävästi myöskin perinyt vanhemmiltaan rakkauden tähän läntiseen maahan, sillä vanhempain saatua surmansa hän oli työntynyt yhä syvemmälle sen perukoihin. Yhä syvemmälle hän oli sinne työntynyt, hyötymättä silti suuriakaan.

Vaikka hän oli perillä karjanhoidosta yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa ja pystyi suoriutumaan kunnialla seikasta jos toisestakin, totesi hän näet nyt, viidenkolmatta ikäisenä, irtautuneensa kaikesta entisestä ja olevansa työttömänä matkalla pohjoista kohden.

Brazon silmät hehkuivat innokasta harkintaa, kun hän kohotti katseensa veden rajauksessa näkyvistä kavion jäljistä ja suuntasi sen noihin molempiin liikkuviin täpliin, jotka olivat tähän mennessä käyneet pienenpieniksi.

Hän muisteli mitä ensimmäinen puhuja, joksi hän heti oli päätellyt kookkaan miehen, oli sanonut: — Hän suuntaa kulkunsa pohjoista kohden huomenaamulla. Matkaa on lähes kuusikymmentä mailia. Ei hän voi tehdä taivalta yöllä. Hän kai yöpyy Bainin leirille — sekä hän että hänen saattojoukkonsa. Neekereitä! Voi tulimmainen! Bain panee neekerit talliin yöksi.

Joku, jonka puuhat kiinnostivat ratsastajia, oli seuraavana aamuna menossa pohjoista kohden. Ratsastajat arvelivat hänen yöpyvän paikkaan, jota he olivat nimittäneet "Bainin leiriksi". Mutta kukapa tällaisessa erämaassa kulki neekerijoukko saattajinaan? Mistäpä neekerisaattuetta oli saatavissakaan?

Brazo tähyili miettiväisenä valkoista paistetta, jota tulvehti taivaalta hiekkakummuille. Vähät hän välitti ratsastajista, vaikka olikin suonut mielessänsä sijaa vähäiselle ärtymykselle, kun ei noiden niukkain lauseiden perusteella kyennyt laatimaan mitään otaksumaa ratsastajien aikeista. Hänen mielenkiintonsa oli ylipäänsä aivan ulkokohtaista. Oliko ratsastajilla kenties pahoja hankkeita henkilöä kohtaan, joka lähti seuraavana aamuna "pohjoiseen".

Brazon otsalle ilmestyi kurttuja, kun hän pani poninsa kapuamaan Gilan pohjoisen puolista äyrästä ja ohjasi sen sitten tasangon poikki epäselvää polkua kohden, joka puikkelehti pohjoiseen päin. Hän saapui polulle ja lähti miettiväisenä ratsastamaan sitä pitkin. Päästyään usean mailin päässä kohoavalle kunnaalle hän tähyili taaksepäin, mutta äskeisiä ratsastajia ei enää näkynyt.

Hän itse oli menossa pohjoiseen, joskin päämäärättä; Silti hänellä oli mielessä useita paikkoja, joissa hän oli kuullut harjoitettavan karjanhoitoa. Sekä Blue Creekissä, Salt Riverissä että Little Coloradossa oli karjakartanoita. Little Colorado oli kylläkin jokseenkin kaukana pohjoisessa, ja hän päätti, ettei menisi niin kauaksi. Hänpä yrittäisi katsella Salt Riverin aluetta ja suuntaisi sieltä kulkunsa Uuteen Meksikoon taivaltaen Lincoln Countyssa sijaitsevaan Roswelliin, missä hän joltisenkin varmasti oli saava työtä.

Itse asiassa hän ei lainkaan pitänyt kiirettä, mitä työn hankkimiseen tuli. Vyössään hänellä oli kuusisataa dollaria kullassa, ja tämä summa riitti kyllä hänelle pitkäksi aikaa, joten hänestä siis tuntui siltä, että hän saattoi valita uuden työnantajansa kutakuinkin harkitsevasti.

Puolen päivän tienoissa hän oli Gila-vuoristossa. Siellä näkyi parin kolmen päivän vanhoja intiaanien jälkiä, jotka herättivät hänen mielenkiintoansa juuri sen verran, että hän hiukan tutki niitä. Tällä haavaa intiaanit olivat rauhallisia, ja vaikkapa he huomenna lyöttäytyisivätkin sotapolulle, oli se huomispäivän murhe, herra paratkoon.

Iltapäivällä hän vaelsi lukemattomien laaksojen halki, vaikka hän teki taivalta verkalleen ja kahdesti juotti poniansa vesilampareissa, joita hän tapasi tien laidassa. Karjataloja hän ei nähnyt eikä myöskään karjaa. Laskeutuessaan myöhään iltapäivällä kuivaan puronuomaan hän tapasi korpraalikunnan neekerisotilaita, jotka kuuluivat ratsuväkeen. Nämä olivat menossa etelää kohden ja nauraa virnistelivät leveästi hänelle ohi mennessään.

Sotilaiden ratsastettua näkyvistä hän kääntyi katsomaan heidän jälkeensä.

"No totta vieköön!" sanoi hän ääneen läimäyttäen kättänsä polveen. "Olisihan se pitänyt älytä oitis. Armeijan rahastonhoitajaa odotetaan. Mitähän nuo veitikat mahtoivat tarkoittaa edeltäkäsin noin arvioiden hänen matkasuunnitelmiani!?"

Miehet, jotka olivat puhuneet rahastonhoitajasta, saattoivat kyllä olla hänen ystäviään. Kenties he olivat pelureita, joiden tapana oli maksupäivien aikoina kuljeskella armeijan majoituspaikkain liepeillä. Perin naurettavaa olisi ollut otaksua noiden miesten olleen rosvoamisaikeissa. Heitähän oli vain kaksi, ja saattueeksi tuli kokonainen korpraalikunta neekerisotilaita.

Yhdysvaltain armeija pystyi huolehtimaan itsestään. Ei hän ainakaan muistanut ainoatakaan sellaista tapausta, että apua olisi pyydetty ulkopuolisilta.

Hän jätti aamullisen sattumuksen pohdinnan sikseen, ja kurtut silisivät hänen otsallaan. Ja kun hän iltapuhteessa erotti muutamia laatikkomaisia rakennuksia Salt Riveriksi päättelemänsä kaidan joen rannalla sijaitsevalla alangolla, tiesi hän saapuneensa Bainin leiriin.

Myöhemmin hän oivalsi otaksumansa oikeaksi.

Bainin leiri oli postivaunuasema. Siellä pidettiin varahevosia, ja siellä oli useita rakennuksia sekä muutamia epäsäännöllisiä hevosaitauksia. Talli oli Bainin saloonin ja kauppapuodin välissä, ja tuoksujen outo sekavuus viehätti monimiljoonaista kärpäsparvea.

Brazo oli useasti yöpynyt erämaahan. Täällä hän ilmeisestikin saattoi saada vuoteen, hyvää ruokaa Vilkkusilmälle ja virvoittavia juomia itsellensä. Hän riisui tallissa hevosensa, etsi baarin ja kuunteli hiljaista tyytyväisyyttä tuntien lasien kalahtelua.

II.

Bainin leiri oli Brazolle uutuus Tombstonen seutujen harjanteilla vietettyjen kuukausien jälkeen, ja vielä päiväkauden hän nautti tästä ylellisyydestä panematta tikkua ristiin sekä suoden ponihevoselle tilaisuuden levähtää ja itsellensä siemauksen jos toisenkin juomia, joita hän löysi Bainin baarista.

Bainin leiri oli tuskin muuta kuin pelkkä nimi. Baari oli kokonaan Brazon hallussa lukuunottamatta kaupanhoitajan sekä talleista ja hevosaitauksista huolehtivan miehen harvalukuisia käyntejä siellä. Vaikkakin seutu leirin lähistöllä oli erittäin miellyttävää, päätteli Brazo senvuoksi, että ihmisellä oli siellä yhtä yksinäistä kuin yksinäisellä ratsastusmatkalla tienoon halki. Hän ilmoitti tallimiehelle "livistävänsä" seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa.

Myöhään illalla hän näki neekerisotilaat taaskin. Nämä ratsastivat Bainin leiriin postivaunujen rinnalla, joista armeijan rahastonhoitaja astui maahan aivan baarin kohdalla. Hänen nimensä oli majuri Pitrick, kuten Brazo ennen pitkää totesi.

Pitrick oli kookas mies ja sinistä asepukuansa hän kantoi kutakuinkin ryhdittömästi. Viiden minuutin kuluttua tulostaan hän jo seisoskeli baaripöydän ääressä puhua hoilaten Bainille. Välittämättä majurin puheiden kuuntelemisesta Brazo meni ulos ja katseli, kuinka postivaunut lähtivät jatkamaan matkaa. Hän kuuli tallimiehen sanovan, että majuri jäisi yöksi Bainin luokse ja jatkaisi saattueineen matkaa Fort Apacheen seuraavana aamuna. Neekerisotilaat olivat tuoneet mukanaan hevosen majuria varten.

Sotilaat riisuivat hevosiaan tallissa Brazon astuessa ovensuuhun, ja vakavana tämä tarkkasi heitä kuunnellen heidän puheitaan. Kapakkaan he eivät saaneet mennä majurin oleskellessa siellä, mutta tallimies oli ystävällinen. Hän poistui hetkeksi ja palasi sitten tuoden pullon, jonka ratsusotilaat ottivat haltuunsa. Nämä menivät menojaan tallin takana olevaan heinälatoon. Brazo kuuli sittemmin sieltä alituista naurunrähäkkää.

Tallimies astui ovensuuhun Brazon luokse. Hän viittasi peukalollaan kapakkaa kohden.

— Kaksitoistatuhatta dollaria, sanoi hän. — Niillä main ainakin.

Brazo käsitti tallimiehen tarkoittavan rahastonhoitajan mukana olevaa rahasummaa.

— Eihän tietenkään kai tarvitse pelätä, että ne häviävät häneltä, jatkoi tallimies. — Minä kylläkin aivan hermostun nähdessäni, kuinka hän käsittelee rahoja. Hän oli pannut ne postivaunujen arkkuun. Itse hän ne sieltä veti esille, ja minä näin, ettei arkkua oltu edes lukittu. Hänen antaessaan neekereille määräyksiä matkalaukku oli tien tomussa kenenkään huolehtimatta siitä. Jos olisin varas, olisin voinut siepata sen hänen jaaritellessaan neekereille. Ja nyt hän lappaa kapakassa suuhunsa miestä väkevämpää. Luultavasti hän päihtyy. Hänen pitäisi pitää neekerinsä äärellänsä rahoja vartioimassa. Mutta tavallisesti nämä ovat yhtä pahasti hutikassa kuin hän itsekin.

— Näillä main ei sotilaalla ole työtä juuri ensinkään, sanoi Brazo.

- Aivan niin. Ja laiskottelija käy helposti janoiseksi.

— Ihmettelenpä, miksikä hän ei jäänyt postivaunuihin.

— Ne ovat Bainin kapakkaa kuivemmat, naureskeli tallimies. — Kas niin, olen luultavasti jalkeilla teidän tehdessänne lähtöä, jatkoi hän. — Ellen ole, tiedätte kyllä, missä hevosenne on.

Brazo maksoi varmuuden vuoksi laskunsa jo nyt. Hän palasi kapakkaan. Majuri Pitrick seisoi yhä baaripöydän ääressä, ja lattialla hänen jalkojensa juuressa oli pieni, musta matkalaukku. Brazo joi vielä kulauksen ja lähti sitten takahuoneeseen nukkumaan.

Hän ei kuullut, milloin majuri asettui levolle. Brazosta tuntui, että hän oli ollut makuulavitsallansa vasta viitisen minuuttia, kun hän jo heräsi harmaan aamunkoiton pilkistäessä akkunasta.

Hän pukeutui ja meni hiljaa ulos, sillä hän oli ilmoittanut Bainille lähtevänsä jo varhain. Taivaan harmaudessa oli yhä öinen sävy, kun hän meni talliin satuloimaan hevostaan.

Ketään ei ollut liikkeellä. Neekorisotilaat nukkuivat nähtävästi yhä, eikä tallimiestä näkynyt. Brazo talutti Vilkkusilmää ovea kohden, kun hän samassa kuuli kiireistä juoksua. Rahastonhoitaja ilmestyi avoimelle ovelle. Hän oli tullut juoksujalkaa. Hänen sininen takkinsa oli auki, tukeva rinta kohoili kiivaasti. Toisessa kädessään hänellä oli musta matkalaukkunsa. Ovensuuhun hän pysähtyi huutaen:

— Tulkaa ulos, mustat pirut. Apua!

Hän kääntyi ja alkoi kiskoa pistooliansa esiin. Pitrick ei ennättänyt käyttää asettansa. Tuskin hän oli saanut sen piipun vedetyksi esille huotrasta, kun tallin ulkopuolelta jo kuului ankara pamaus. Majuri horjahti. Sitten pamahti uudelleen, ja majuri suistui suulleen maahan.

Hänen ruumiinsa ei ollut vielä tauonnut värähtelemästä, kun kaksi miestä jo ilmestyi tallin ulkopuolelle ovensuuhun. Heidän tähyillessään pimeään talliin Brazo tunsi molemmat miehet, joiden oli kuullut keskustelevan Gilan rannalla. Molemmilla oli ampuma-aseet tähtäysasennossa, ja Brazo käsitti, että rahastonhoitaja oli kaatunut heidän kuulistaan. He tulivat noutamaan mustaa matkalaukkua, ja Brazo tiesi, että he surmaisivat jokaisen, joka yritti estää heitä. Armeijan olisi pitänyt pystyä pitämään huolta itsestään, mutta tällä kertaa siitä ei ollut tullut mitään.. Murhatyö oli ollut varsin kylmäverinen, ja Brazon mielessä välähti äkillinen raivonpuuska.

Hän veti aseensa esiin ja ampui kahdesti niin ripeään, ettei kumpainenkaan tulijoista ehtinyt kohottaa sormeaankaan puolustuksekseen. Kookas mies mätkähti mahalleen maahan röhähtäen kuin sika.

Hintelämpi suistui kyljelleen ja jäi makaamaan hartiansa varaan. Kumpainenkaan ei hievahtanut, ja Brazo oli varma siitä, ettei hänen tarvinnut ampua toistamiseen. Hän talutti hevosensa tallin ulkopuolelle ja seisoi tuokion ajan paikallaan katsellen kaatuneita. Kaikki oli tapahtunut äärimmäisen nopeasti. Kotvasta aikaisemmin ei ollut näkynyt muuta kuin avoin tallinovi ja harmaa, äänetön aamunkoitto. Nyt makasi oven lähistöllä kolme vainajaa mikä missäkin asennossa, ja kaikkialta kuului hälinää.

Brazo kuuli huutoja. Tallin pimennosta kuului kahinaa, josta päättäen miehiä juoksi olkien peittämällä lattialla. Metallinkalinaa kuului muskettien kalahtaessa toisiaan vasten. Harmain kasvoin, paita ja suojushousut yllä, kurkisti hintelä tallimies tukka pörröisenä ja hurjasti tuijottavin silmin ovensuusta ulkona lojuvia ruumiita.

Hän katsoi Brazoon.

— Mitä — mitä — —, alkoi hän sanoa kykenemättä lopettamaan lausettaan.

Kapakan päätyovesta tuli Bain. Leirin käskijällä oli yllänsä vain ihopaita ja alushousut. Hän oli avojaloin, ja tien raskas pöly kohahteli hänen harpatessaan näyttämölle vinhaa vauhtia. Colt 45 heilahteli hänen oikeassa kädessään.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän päästyään lähemmäksi. Sitten hän näki maassa lojuvat ruumiit. Hänen katseensa siirtyi Brazoon. — Puhukaa, hitto soikoon! sanoi hän.

— Lyhyt juttu, vastasi Brazo. — Tulin noutamaan hevostani. Olin satuloinut sen ja talutin sitä parhaillaan ulos rahastonhoitajan juostessa tänne pieni laukkunsa kädessään. Kaikesta päättäen nuo molemmat roistot olivat ahdistaneet häntä, sillä hän tuli suoraan ovelle ja kutsui neekereitään. Sitten hän yritti saada revolveriaan käsille ja kookas mies sekä tuo toinen hintelä ampuivat hänet. Silloin minä nitistin molemmat. Siinä on koko juttu.

- Hän valehtelee!

Pieni mies oli puhunut. Hän oli maannut oikealla kyljellänsä, mutta nyt hän oli puolittain istuallansa kannatellen ruumistaan toisella kädellänsä. Hänen kasvonsa olivat harmaat, kuolemankelmeät, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja pahansuovat.

— Hän valehtelee! toisti hän viitaten Brazoon toisella kädellään. — Hän valehtelee ja tietää sen kyllä! Ratsastin juuri tänne toverini kanssa. Olemme kunniallisia miehiä. Tuo mies tähtäsi pistoolillansa sotilasta. Sotilas ei nähtävästi suostunut tekemään jotakin, mitä tuo mies tahtoi, sillä hän astui hiukan tuonnemmaksi ja ampui sotilasta kahdesti. Sitten hän kääntyi sekä ampui minua ja ystävääni. Ajatteli kai, että puuttuisimme hänen puuhiinsa!

Hintelä mies oli heikko. Taas hän vaipui kyljelleen ja käänsi kasvonsa poispäin.

Seurasi hiljaisuus, jonka vallitessa kuuluivat olkilattialla juoksevain miesten askeleet entistä selvempinä. Neekerisotilaat olivat tulossa.

— Näyttäkää asettanne, sanoi Bain. Hän astui Brazoa kohden, mutta pysähtyi ja antoi oman aseensa vaipua Brazon kuusipanoksisen työntyessä miltei vasten hänen kasvojaan.

— Te katsotte siihen juuri nyt, Bain! vastasi Brazo. — Ja jos liikahdatte, ette tule ikinä näkemään enää mitään! Ettekä tekään! Hän heilautti pistoolinsa piippua tallimiestä kohden.

Brazon asema oli varsin tukala. Ratsastaessaan Gilasta Bainin leirille hän oli ampunut usean kerran muuatta kalkkarokäärmettä, ja vasta nyt hän totesi unohtaneensa ladata pistoolinsa uudelleen. Tallimies muistaisi kyllä kertoneensa Brazolle rahastonhoitajasta ja tämän kuljettamasta rahasummasta. Hänen tuomionsa langetettaisiin hintelän miehen sanojen perusteella.

Tähdäten Bainia ja tallimiestä vuoronperään hän perääntyi hevosensa luokse ja kiepsahti satulaan.

Tallimiehellä ei ollut mitään asetta, ja ratsunsa selkään päästyään Brazo pani Vilkknsilmän samassa tuokiossa nelistämään Bainia kohden. Tämä ryntäsi talliin pelastuakseen hevosen taloista, ja Brazo antoi Vilkkusilmän tehdä äkkikäännöksen sekä viiletti täyttä neliä kapakan ohitse. Hän saapui rakennuksen kaukaisimmalle nurkalle, pyörsi sen ympäri ja antoi Vilkkusilmän nelistää leirin takana olevia matalia vuoriharjanteita kohden. Hän oli parahiksi päässyt ensimmäisen kunnaan juureen ja mennä viiletti sen kuvetta pitkin Vilkkusilmän lasketellessa parhainta vauhtiaan, kun hän kuuli kuulain vinkuvan pahaenteisesti ympärillänsä.

III.

Valkoiset Vuoret olivat Brazon olinpaikasta pohjoiseen päin, ja hän tiesi, että Fort Apache oli jossakin tämän vuoriston läntisellä puolella, joten siis hän ratsasti jonkun matkaa virran vartta pitkin, kunnes joutui pitkän, matalan harjanteen suojaan, eikä häntä voitu enää nähdä Bainin leiristä. Sitten hän meni joen toiselle puolelle ja pakeni itää kohden.

Hän ratsasti noin viisi mailia ja saapui sitten metsäiselle kunnaalle, jonne hän pysähtyi lepuuttamaan hevostaan. Ollen itse suojassa hän ryhtyi tähyilemään Bainin leirille päin. Hän näki useita pölypilviä, jotka hän totesi takaa-ajajiksi, sekä määritteli kylmäverisesti, kuinka kaukana hänestä ne olivat. Vainoojat olivat päässeet matkaan varsin verkalleen, mutta hän tiesi heidän ratsastavan täyttä vauhtia. Vielä he eivät olleet löytäneet hänen jälkiään, sillä heitä lähti Bainin leiriltä kaikkiin suuntiin, nähtävästikin sitä varten, että joku heistä varmasti osuisi hänen jäljillensä. Ratsastajista useimmat olivat joka tapauksessa neekerisotilaita, eikä hän osannut pelätä näitä.

Hän veti pistoolinsa esiin ja latasi sen uudelleen. Kuulasäiliöt olivat tyhjät, joten hän oli siis ampunut kalkkarokäärmettä neljä kertaa. Jos Bainilla olisi ollut hiukan enemmän rohkeutta, ei takaa-ajo olisi käynyt tarpeelliseksi.

Brazo tarkkasi etäisiä pölyhattaroita tutkivasti. Ennen pitkää niitä ilmestyisi yhä enemmän. Päiväin vieriessä niiden lukumäärä vain kasvaisi. Linnoitukseen vietäisiin sana, ellei sitä oltu jo tehty, ja sieltä lähetettäisiin hänen tuntomerkkinsä kaikkialle. Hän ei enää uskaltaisi poiketa asutuille seuduille. Hänen olisi vältettävä kaikkia ratsastajia, joita hän sattui näkemään. Ja mikäli hän halusi poistua maasta, täytyisi hänen ylipäänsä ratsastaa öisin.

Hän siirtyi kunnaan toiselle puolen ja ratsasti kovaa vauhtia kahden mailin mittaisen lakeuden poikki. Kahden tumman kukkulan välisen kuilun päässä kasvavassa pienessä kuusikossa hän pysähtyi ja tähyili taas taaksensa. Tällä kertaa hän ei nähnyt ainoatakaan pölyhattaraa. Hän jatkoi matkaa kuilun halki ja saapui sieltä hiekkatasangolle. Tasanko oli usean mailin laajuinen, ja sen tuonpuoleisessa päässä näkyi kaita metsäjuova. Jos hänen onnistui päästä metsään kenenkään näkemättä, oli hänen ehkä mahdollista pelastua takaa-ajajien käsistä, ja hän siis kannusti ratsuaan minkä taisi. Saavuttuaan metsään hän tiesi varmasti, ettei häntä oltu vielä nähty, sillä ainoatakaan pölyhattaraa hän ei nähnyt missään päin.

Hän ratsasti syvälle metsään ja nousi satulasta. Vilkkusilmä oli juossut hyvää vauhtia ja oli uupumaisillansa. Hänen oli pidettävä poni niin hyvissä voimissa kuin suinkin, sillä todennäköisesti koittaisi aika, jolloin voimia tarvittaisiin, kylläkin, vasta sitten, kun uudet takaa-ajajat pääsisivät hänen jäljillensä. Ratsuväen käyttämät hevoset eivät kestävyydessä eikä nopeudessa pystyneet kilpasille Vilkkusilmän keralla. Bainin tallimiehellä saattoi olla hyväkin hevonen laumassaan, vaikkakaan sellainen mahdollisuus ei ollut todennäköinen, sillä hevosethan olivat miltei kaikki postivaunuhevosia. Bain itse ei lähtisi liikkeelle, sillä hänen oli jäätävä leiriin hoitamaan kapakkaansa.

Lepuutettuaan Vilkkusilmää Brazo nousi satulaan ja suuntasi matkan taas itää kohden. Joitakuita tunteja myöhemmin hän oli joutunut kauaksi Gilavuorten mäkiselle tienoolle. Blue Creekin hän näki silloin tällöin, vaikka virta näillä seuduilla olikin vain matalavetinen puro, jonka laineiden uneliaisuus sointui ilmapiiriin mainiosti. Eräältä kohdalta, missä kallio vei suoraan veteen, ratsasti Brazo jokeen ja taivalsi sitä pitkin mailin tai pari. Sitten hän taas nousi kalliopenkereelle ja ratsasti laavakivipaasia myöten kivikkoiselle rinteelle, joka vei rehevää pensaikkoa kasvavaan kapeaan solaan. Ratsastettuaan solaa pitkin puolen mailin verran hän pysäytti Vilkkusilmän ja nousi satulasta. Viskattuaan suitset ponin kaulalle hän asettui pitkälleen laakealle kivelle erään katajapensaan juureen, veti hatun silmilleen ja lepäsi.

Mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut, eikä sitä voitu muuttaa. Hän oli suorastaan taipuvainen ihailemaankin hintelää miestä sen neuvokkuuden takia, jolla tämä oli osannut vierittää syyn niskoiltaan. Kukapa olisi luullut hänen huomaavan sitä niin ripeästi, tuumaili Brazo palauttaessaan tapahtuman mieleensä yksityiskohdittain. Hän ei tosiaankaan hukannut aikaa ryhtyessään kääntämään asioita omaksi eduksensa! Mitäpä hän siitä kuitenkaan mahtoi hyötyä.

Mikäli Brazo lainkaan ymmärsi colt 45:stä ammutun kuulan turmiollista vaikutusta sen tunkeutuessa miehen rintaan sydämen seuduille, ei pikku mies eläisi tarpeeksi kauan nauttiakseen pahansuovasta ilostaan toista miestä syytettäessä majuri Pitrickin murhasta.

Brazo muisteli pikku miehen silmäin pahansuopaista kimalletta. Se oli suorastaan uhonnut myrkyllisyyttä. Eräät miehet olivat sellaisia.

Sitten hän ryhtyi tarkkanäköisesti arvioimaan vaaroja, jotka nyt uhkasivat häntä. Seudulla oli tietenkin kosolta paikkoja, joissa ihminen saattoi piileskellä viikkomääriä kenenkään häntä keksimättä. Ennen pitkää hän kuitenkin tarvitsisi ruokaa, ja silloin hänen oli kaiken uhalla käytävä jossakin kaupungissa tai karjatalossa. Mutta jos hän saisi pysytelleeksi piilossa muutamia päiviä, onnistuisi hänen kukaties lopulta pelastua.

Pulmallisen tilanteensa johdosta hän tajusi ylipäänsä olevansa vain harmissaan. Hänestä tuntui, että jos hän olisi ollut laiska mies tai rahtusta kunnianhimoisempi kuin hän oli, ei hän olisi osunut talliin juuri sillä hetkellä, jolloin rahastonhoitajan ja noiden molempain roistojen yhteenotto oli tapahtunut. Jos hän olisi ollut laiskuri, olisi hän lojunut makuulavitsallansa pitempään; jos hän taas olisi ollut kunnianhimoisempi, olisi hän käynyt tallissa jo aikaisemmin. Tällaiset ajatukset olivat kuitenkin hyödyttömiä, ja hän karkoitti ne mielestään. Hänen oli muistettava, että hän oli henkipatto, niin viaton kuin hän olikin. Hänen ei auttanut joutua kiinni, sillä syyttömyyttään hänen oli mahdoton todistaa.

Hän nukkui kivivuoteellansa solassa, kunnes maailmaan valahti helmen- ja ametistinvärinen valovirta kertoen hänelle, että Arizonan iltahämyn lyhyt hetki oli koittanut. Hän nousi, meni Vilkkusilmän luokse, otti tavarareppunsa esiin ja söi päivällisekseen kuivattua lihaa ja korppua. Hiukan ennen pimeän tuloa hän varovaisena kapusi solan toisen seinämän laelle ja tähysti pensaan suojasta seutua.

Harmaa, rajattoman avara tienoo oli hiljainen, vaikuttaen oudon vakavalta. Brazosta tuntui kuitenkin siltä, että tämä vakavuus piili hänen omassa olemuksessaan. Olihan se sellaisen tietoisuuden synnyttämä, että hän oli ensi kertaa elämässään joutunut toisten ihmisten ajoriistaksi.

Hän ei voinut mennä sinne, minne hän olisi halunnut mennä. Pahempaa vielä — noiden harjanteiden ja kukkulain takana saattoi piillä ratsastajia, jotka etsivät häntä ja surmaisivat siihen paikkaan, jos hän tekisi pienintäkään vastarintaa.

Hän rypisti kulmiaan ja laskeutui solaan. Mielessään hän tajusi oudon, uuden tunteen. Ennen vanhaan hän oli useasti ratsastanut yksinään kaukaisiin erämaihin, mutta hänen mielessänsä oli ollut varma tietoisuus siitä, että ystävyyden side sitoi häntä toisiin miehiin ja että hän saattoi asettua ystäväinsä kanssa yhteyteen mielensä mukaan, menipä hän minne hyvänsä.

Nyt häneltä oli riistetty kaikki mahdollisuus yhteyteen ystäväinsä tai tuttavainsa kanssa. Kaikki siteet toisiin miehiin olivat katkenneet. Hän ei enää voinut ratsastaa minne mieli teki, hän ei voinut mennä kaupunkeihin eikä karjataloihin. Hänen oli vältettävä toisia ratsastajia, sillä nämä voivat etsiä juuri häntä. Hän oli lainsuojaton, ja ne, jotka olivat olleet ystävällisiä hänelle, kaihtaisivat häntä tästä puoleen.

Pimeän tultua hän nousi satulaan ja ratsasti solasta jokirantaan. Hän juotti ponin ja täytti kenttäpullonsa, nousi uudelleen satulaan ja ratsasti jokilaaksosta ylävämmiile seuduille.

Öisin häntä ei sanottavasti etsittäisi. Takaa-äjajat tarkkaisivat kylläkin merkkejä nuotiotulesta, jonka hän typeryydessänsä ehkä sytyttäisi, tai makailisivat he jossakin piilopaikassa toivoen, että hän ratsastaisi sen likettyville ja joutuisi ilmi. Nuotioita he eivät sytyttäisi. Joka tielle asetettaisiin vartija, ratsain vietäisiin sana kaikkiin alueen karjataloihin. Lähteitä ja virtain juottopaikkoja vartioitaisiin.

Brazo tunsi seutua täällä päin vain nimeksi, mutta sen hän tiesi, että hänen olinpaikkansa ja Rio Granden välissä oli useita pieniä kaupunkeja. Hänen oli vältettävä näitä kaupunkeja, ja samaten hänen oli vältettävä kaikkia teitä, jotka veivät niihin ja niistä poispäin. Vaikka hän suurimman osan yötä pysyttelikin tasangolla, oli hän niin ollen aamun koittaessa taas ylävämmällä seudulla.

Auringon noustessa hän oli eräässä metsässä vuoriharjanteen laella, ja hänen poninsa pureskeli ruohoa syvässä notkelmassa, jota tuuhea pensaikko suojasi. Brazo kapusi aivan harjanteen laelle saakka pysytellen pensaiden ja kuusennäreiden suojassa. Maaten siellä hän tähyili kukkulaista seutua, joka levisi hänen eteensä.

Pohjoisessa hän näki puolikymmentä ratsastajaa näköpiirin rajassa. Etelän puolella, eräällä tasangolla, hän näki useita eri pölyhattaroita. Ne olivat etäällä, mutta hän tiesi, että ne kätkivät uumeniinsa ratsastajia. Idässä ja lännessä oli niinikään pölyhattaroita. Niitä oli hyvin paljon.

Hän vietti koko päivän tarkkaamalla pölyhattaroita ja arvioimalla niiden reittiä. Tähän saakka hän oli selviytynyt voittajana. Ainoakaan noista ratsastajajoukkueista ei ollut päässyt hänen jäljillensä. Ne ylimalkaan vain tutkivat seutua etsien häntä. Kun jonkun ajan kuluttua päätettäisiin, ettei häntä ollut näillä tienoin, suunnattaisiin etsintä toisaalle. Arvellen, että ratsastajat olisivat tiessään aamulla, viipyi Brazo vuorenhuipulla kaiken yötä. Mutta valon taas sarastaessa hän näki niiden yhä jatkavan etsintäänsä.,

Hän ja Vilkkusilmä olivat olleet runsaan neljäkolmatta tuntia vedettä, sillä edellisenä aamuna Brazo oli tyhjentänyt kenttäpullonsa arvellen yön seudussa saavansa täytetyksi sen jostakin purosta. Mutta yökauteen hän ei ollut päässytkään poistumaan vuorenhuipulta, ja nyt hän kärsi ankarasti janosta.

Yön tultua hän laskeutui vuorelta. Ratsastajat näyttivät vetäytyneen hiukan tuonnemmaksi. Hän kierteli ratsain mäkien vierustoita etsien vettä, mutta turhaan. Päivällä hän oli kuitenkin huomannut kaukana etelässä vihreän juovan, jota hän arveli jokivarrella kasvaviksi puiksi. Vuorenhuipulla tekemäinsä huomioiden perusteella hän uskoi oleskelevansa likellä jotakin pientä jokea, Gilan sivujokea, ja viettäneensä nämä kaksi päivää sekä yön Datil-vuorella.

Ennen päivänkoittoa hän saapui metsään. Kallioseinämän harjanteelta, joka oli miltei kauttaaltaan rehevän vesakon ja pensaikon peittämä, tarkkasi hän erästä etsijäjoukkuetta, joka parhaillaan tutki suurta tasankoa. Poni oli pienessä, rotkomaisessa kanjoonissa alempana.

Päivä kului iltaan. Hän kärsi nyt yhtä kipeästi nälkää kuin janoakin. Sinä yönä hän löysi taas vettä sekä itselleen että ponille, ja seuraavan aamun sarastaessa hän piileskeli tuuheassa pensaikossa korkealla harjulla noin viidenkymmenen mailin päässä kunnaalta, johon hän oli sitä ennen leiriytynyt. Hän oli kaiken yötä ratsastanut hurjaa vauhtia toivoen eksyttävänsä takaa-ajajat jäljiltänsä, ja nyt sekä hän että Vilkkusilmä olivat aivan menehdyksissä.

Vilkkusilmän hän oli kätkenyt laaksoon erääseen rotkoon. Poni oli paremmassa kunnossa kuin sen isäntä. Kolme päivää Brazo oli ollut ilman ruokaa. Partansa hän oli ajellut viimeksi Bainin leirillä. Peseytyä hän ei ollut uskaltanut peläten, että joku yllättäisi hänet. Hän oli kauttaaltaan harmaan, lipeäsuolapitoisen tomun peittämä, hänen silmänsä veristivät unen puutteesta ja vaivautuneina alituisesta tähystelemisestä, ja hänen sydämensä alkoi olla ilmipalossa ylenkatseesta sekä raivosta.

Sittenkin hän tiesi, ettei hänen auttanut antaa myöten kumpaisellekaan. Hän tiesi, että takaa-ajajina oli sitkeitä, jäyhiä miehiä, yhtä valppaita kuin hän itsekin. Yksi ainoa harkitsematon askel toisi heidät hänen kimppuunsa. Alempana, avarassa laaksossa, jonka hän oli nähnyt vain jotakuta minuuttia ennen harjanteen laelle saapumistaan, oli virta, jonka vesi kimalsi houkuttelevasti. Laakso oli kolmen tahi neljän mailin levyinen ja kenties seitsemän tai kahdeksan mailin pituinen. Kaikilta puolin saartoivat sitä kalliot, harjanteet ja vuorenseinämät, jotka olivat yhtä korkeita sekä jylhiä kuin sekin, jonka laella hän piileskeli. Brazo oli aivan varma siitä, että hänen parasta aikaa tähyillessään kalliolaaksoon tähyilivät takaa-ajajista jotkut sinne niinikään, etsien merkkejä, joista oivaltaisivat hänen paenneen sinne. Tai kenties oli vainoojia useita päiviä piileskellyt täällä näillä vuorenharjanteilla odottelemassa, että hän ratsastaisi laaksoon noutamaan vettä.

Kalliolaakso oli kaunis. Virran lähistöllä kasvoi metsikköä, ja alavilla paikoin näkyi ruskeanvihreätä nurmea. Laakson toisessa päässä oli muutamia nautaeläimiä laitumella. Ensin Brazo arveli niiden kuuluvan jonkun seudulla olevan karjakartanon karjaan ja piti niitä karkulaisina, jotka löydettäisiin vasta seuraavan kerran toimitettaessa etsintää laidunmailla. Katsellessaan virran äärellä kasvavaa metsikköä toistamiseen hän sitten huomasi likellä jokirantaa olevalla vähäisellä aukiolla pienen, hirsistä rakennetun majan. Majan lähettyvillä oli kaita hevosaitaus, joitakin pieniä vajoja, jokunen hevonen.

Vaikka Brazo tarkkasikin asumusta taukoamatta useita tunteja, ei hän nähnyt sen lähistöllä mitään elonmerkkiä. Kotitekoisista tiilistä kyhätystä savupiipusta ei kohonnut savua, eikä ketään ihmistä näkynyt, ei miestä eikä naista.

Brazosta, joka katseli majaa noin kolmen mailin päästä, tuntui siltä, että rakennus oli jylhän, punaisen vuorenseinämän äärellä, joka kohosi sen takana. Hän totesi, että tuo seinämä ulottui pitkälle laaksoon työntyen sinne samaan tapaan kuin jokin kaita niemennenä mereen, ja maja näytti olevan aivan sen vieressä. Rakennuksen ja kallion välissä oli kuitenkin paljon puita sekä rehevä pensaikko, joka suli hänen silmissään läpitunkemattomaksi, tummaksi taustaksi.

Kalliolaakson pohjoisreunana oli valtavia, ryhmyisiä graniittiseinämiä, joissa ei näkynyt lainkaan aukkopaikkaa. Seinämäin takana kohosi vuorenhuippuja. Kaukana lännessä, jättiläismäisessä onkalossa, jonka seinämän graniitista työntyvä ulkonema muodosti, oli muuratuista lohkareista rakennettu hyljätty kallioasumus. Vuorenseinämässä näkyi muitakin kallioasumuksia, jotka oli suoraan koverrettu kiveen. Brazo tiesi, että näiden asumusten seiniä peittivät kömpelötekoiset koristukset, käärmeiden, satueläinten ja menninkäisten kuvat. Muinaisaikaiset kuvanveistäjät olivat kivikirveillänsä hakanneet kallioon vertauskuvia, portaita, ulkonemia, pengermiä.

Kalliolaaksoon lankeava väkevä auringonpaiste oli vaalentanut soran suunnattomat vierinkivet esihistoriallisten petojen pääkallojen näköisiksi. Hiekkakin virran rantamilla oli vaalentunutta, ja vesi kimalteli auringossa leveänä, hopeaisena nauhana.

Laaksossa vallitsi ilmapiiri, jossa piili jotakin suurempaa kuin pelkkä hiljaisuus. Ilma huokui outoa vaitioloa, kaikkialle tunkeutuvaa synkeyttä. Missään ei kuulunut rapsahdustakaan, ei kalliolaaksossa eikä sen seinämillä. Linnut eivät viserrelleet, hyönteiset eivät surisseet, lehdet eivät kahisseet tuulettomassa tyhjyydessä, jota ikäänkuin leijui tienoolla. Brazosta tuntui siitä, että hän oli ainoa elävä olento tässä suuressa amfiteatterissa, jossa unhoon joutuneeseen rotuun kuuluneet ihmiset olivat kerran hyörineet.

Ja juhlallisessa hiljaisuudessa piili kuitenkin turmaa. Vuorenseinämien juurella kasvavassa rehevässä pensaikossa saattoi piileskellä takaa-ajajia, jotka odottivat pakolaista. Kalliolaaksossa oli vettä, ja vainoojat tiesivät, että hänen ja hänen ponihevosensa oli sitä saatava.

Brazon kieli oli aivan korventunut. Hän tiesi Vilkkusilmän tarvitsevan vettä, mutta sittenkään hän ei uskaltanut taivaltaa niitä paria mailia, joiden takana virta oli. Hänen oli odoteltava pimeän tuloa.

Hän makasi liikkumatta puoliyöhön saakka. Sitten hän ryömi rotkon reunalle katsomaan poniansa. Havaittuaan Vilkkusilmän syövän ruohoa kaikesta päättäen tyytyväisenä hän laahautui entiselle tähystyspaikalleen pensaikkoon ja näki samassa neljän ratsastajan laskeutuvan laaksoon lännenpuoliselta rinteeltä.

Ratsastajat pysähtyivät rinteelle puolimatkaan ja näyttivät neuvottelevan samalla tähyillen joka puolelle. Sitten he jatkoivat matkaa hajaantuen sekä tutkien hietikkoa joka puolelta nähtävästikin etsien kavionjälkiä. Muuan ratsastajista kahlasi ratsuineen virran toiselle rannalle ja nousi sitten ylävälle maakaistaleelle, joka vei pitkän vuorenseinämän juureen. Tämä ratsastaja istui jonkun aikaa satulassansa aivan liikkumattomana tähyillen hyljättyihin kallioasumuksiin. Hän ratsasti sitten poispäin alituiseen lavenevassa ympyränkehässä ja tarkasteli hietikkoa. Toinen ratsastaja taivalsi verkalleen pitkin joen hiekkaista äyrästä. Brazo tiesi hänen etsivän merkkejä, joista olisi tiedetty karkulaisen käyneen joella juomassa.

Molemmat muut ratsastajat kiertelivät kalliolaaksoa. Tunnin verran he ratsastelivat pitkin sitä, ja ensimmäiset kaksi katosivat metsikköön.

Jonkun ajan kuluttua sekä ne, jotka olivat kierrelleet laaksoa, että ne, jotka olivat menneet metsikköön, yhtyivät kallioseinämän likellä majan lähistöllä. Taas he kaikesta päättäen neuvottelivat, ja sitten kaikki ratsastivat majan luokse. Kolme heistä nousi satulasta mennen sisälle ja neljäs jäi ulkopuolelle nähtävästi pitämään silmällä hevosia sekä vartiaksi mahdollisten yllätysten varalta.

Miehet viipyivät sisällä hyvän aikaa, ja tultuaan sieltä he keskustelivat neljännen keralla. He nyökyttivät päitään majaa kohden sekä viittoilivat eri suuntiin, ja heidän käytöksestään Brazo päätteli, että he keskustelivat hänestä ja kummastelivat, minnekä päin heidän oli lähdettävä osuakseen hänen jäljilleen. Lopulta miehet nousivat satulaan ja ratsastivat hevosaitauksen ympäri tarkastellen hevosia, joita siellä oli. Hetken kuluttua he näyttivät saaneen tarkastelusta tarpeekseen ja lähtivät menemään. Kaikki he ratsastivat itään päin, ja Brazo tarkkasi heitä kunnes he katosivat erään vuorenharjanteen taakse.

Hän hillitsi halunsa mennä joelle juomaan. Mahdollisesti miehet olivat ratsastaneet jonnekin aivan likelle ja palaisivat pian takaisin. Brazon kieli oli niin turvonnut, ettei hän uskonut kykenevänsä edes puhumaan, mutta sittenkin hän tuumaili olonsa kodikkaammaksi siellä missä hän oli kuin jonkun köydenpätkän jatkona jossakin Fort Apachen lähettyvillä.

Iltapäivä oli pitkä ja helteinen, mutta hän makasi vatsallansa harjun laella ja katseli, kuinka aurinko painui vuorten taakse. Hämyn langettua hän nousi ja meni rotkoon noutamaan poniansa. Vilkkusilmä näytti unohtaneen nuoruudessansa saamansa ankarat opetukset ja kiskoi köyttään yrittäen päästä karkuun. Eläin oli nähtävästi kestänyt janoa niin pitkään kuin sille oli mahdollista. Se vainusi vettä ja tahtoi päästä juomaan.

Oli jo tullut pimeätä Brazon päästessä kapuamaan satulaan. Hän hämmästyi jäsentensä heikkoutta. Vilkkusilmä oli kuitenkin vielä voimissaan ja lähti muitta mutkitta viemään häntä rinteen juureen. Kehoituksia ei tarvittu, ja tasangolle päästyään poni ravasi suoraa päätä pimeän halki jokea kohden.

Hevonen ja ratsastaja viettivät tuntikauden joella. Brazon oli väkivalloin estettävä ponia juomasta liikaa. Kolme tahi neljä tuntia hän sitten nukkui Vilkkusilmän pureskellessa ruohoa. Keskiyön tienoissa herätessään Brazo joi toistamiseen, täytti kenttäpullonsa, juotti Vilkkusilmän, nousi satulaan ja ratsasti kalliolaakson pohjoispuolella olevaan metsikköön.

Syvällä metsikössä hän pysäytti Vilkkusilmän ja päätti lähteä majaan ruoanhakuun. Hän oli vakuutettu siitä, ettei siellä ollut ainoatakaan asukasta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi tämä päivällä liikkunut ulkona. Mahdollisesti majan omistaja oli matkoilla, ja siinä tapauksessa oli jokaisella vieraalla maan kirjoittamattoman lain mukaan oikeus ottaa sen verran ruokaa kuin tarvitsi.

Kuun noustessa taivaalle Brazo oli kaukana metsässä, ja kun hän vihdoinkin sai majan näkyviinsä, istui hän hetken aikaa asemillansa ennenkuin uskalsi lähestyä sitä. Hän päätteli, etteivät takaa-ajajat olleet tulleet laaksoon toistamiseen. Kenties nämä kuitenkin palaisivat myöhemmin, kun eivät löytäneet häntä mistään päin.

Hän nousi satulasta, sitoi Vilkkusilmän pieneen puuhun, ja kulki aukion poikki majan ovelle. Kynnyksellä hän otti esiin pistoolinsa. Hän astui sisälle, pysähtyi ovensuuhun ja tähyili ympärillensä. Vähäisestä akkunasta tulvehtiva kuutamo valaisi huonetta hämärästi. Kun Brazon silmät olivat tottuneet sisällä vallitsevaan hämyyn, näki hän, että pohjoisseinällä oli makuulavitsa, ja vuoteella makasi mies kyljellänsä silmät aivan avoimina.

Brazolla oli pistooli oikeassa kädessänsä, ja sen piippu oli tähdättynä suoraan vuoteessa makaavan miehen silmiin. Brazo odotti. Akkunasta paistoi kuu suoraan makaavaan mieheen, ja Brazo pani merkille, että tämän kasvot olivat valkeat ja kuihtuneet kuin jotakin vaikeata tautia potevalla sairaalla. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hän näytti yrittävän terottaa katsettaan erottaakseen Brazon varjojen keskeltä.

Vihdoin hän luopui yrityksestänsä, sillä hän hymähti ja antoi päänsä vaipua pielukselle.

Brazo ei liikahtanutkaan. Hiljaisuus vallitsi.

Vihdoin mies puhui, verkalleen ja selvästi, ja hänen äänensä värähteli hienoista ivaa.

— Olen jo hyvän aikaa kuullut teidän olevan lähettyvillä. Ette oikein tietänyt, mitä täältä löytäisitte. Olette kai murhamies, jota tuo joukkue etsi.

IV.

Miehen kädet olivat Brazon näkyvissä, eikä niissä ollut asetta. Hän ei näyttänyt olevan utelias vieraaseensa nähden, sillä sanojaan seuranneen vaitiolon tuokion aikana hän sulki silmänsä ja näytti lepäävän.

— Oikeaan osuitte, minua he etsivät, vastasi Brazo. — Olette sairas, niinkö? Ikävä kyllä minun oli pakko tulla tänne.

Mies avasi silmänsä ja hymyili.

— Olen hyvilläni siitä, että edes joku tuli. Vaikkapa murhamieskin. Täällä alkaa olla yksinäistä. Ne veitikat saivat teidät hiukan säpsähtämään. Ehkäpä näitte, että he kävivät täällä. Sheriffi Neil sekä kaksi muuta. Neil sanoi, että toistasataa miestä oli ajamassa teitä takaa, sitäpaitsi vielä muutamia sotilaita. Teidän luullaan lähteneen etelää kohden. Kaikkialla teitä vaaniskellaan. Ikinä te ette pääse poistumaan seudulta.

Brazo ei vastannut, ja hetken kuluttua mies puhui jälleen:

— Olette nälkäinen, eikö niin? Käykää käsiksi vain. Täällä on muonaa vaikka kuinka paljon. Viime kerralla käydessäni Cooneyssa toin sitä vuoden päiviksi.

Brazo hyväksyi tarjouksen. Hän työnsi pistoolinsa huotraan, löysi kaapista ruokaa, asetti sen kuutamoisen akkunan ääressä olevalle kömpelötekoiselle pöydälle ja aterioi äänettömänä.

Hän ei lainkaan vilkaissut lavitsalla makaavaa miestä, mutta tunsi silti, että tämä tarkkasi häntä. Kuu paistoi suoraan häneen, niin että toisella oli sekä aikaa että tilaisuutta tarkata vierastaan, mikäli hänellä oli siihen halua.

Mies käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän näki laihat, voimakkaat kasvot, joista ei huokunut mitään huonoa. Ne olivat sellaisen miehen kasvot, joka on oppinut elämän läksyt kovassa koulussa. Silmien sekä suun vaiheilla ei ollut jälkeäkään arkuudesta. Hänen liikkeensä olivat verkkaisia ja harkitun tyyniä, vaikka hän aivan varmasti tiesi, että takaa-ajajat saattoivat palata minä hetkenä hyvänsä.

Lopetettuaan hän jäi istumaan, kohensi ryhtiään ja hymyili lavitsalla lepäävälle miehelle.

— Kiitos. Nyt tuntuu paremmalta. Aloin jo olla siinä uskossa, että minun oli pakko mennä kaupunkiin noutamaan muonaa. Laitanne on huononlaisesti, vai kuinka? Voinko tehdä jotakin hyväksenne?

— Minua hiukan janottaa. Koko päivänä en ole saanut mitään juodakseni. Mainitsin asiasta Neilille, ja hän lupasi hankkia minulle hiukan vettä. Hän kai unohti koko jutun.

— Jotkut eivät pysty ajattelemaan muuta kuin yhtä asiaa kerrallaan, sanoi Brazo.

Hän löysi vesisangon, meni joelle ja täytti sangon vedellä, palasi, asetti vesiastian pöydälle, löysi vesikauhan ja antoi miehelle juotavaa. Tämä hymyili.

— Maistui yhtä hyvälle kuin teistä ruoka, sanoi hän.

Brazo laski kauhan pöydälle ja astui vuoteen ääreen, jonne hän jäi seisomaan katsoen miestä.

— Te ette kykene nousemaan vuoteestanne, niinkö?

Mies ravisti päätään.

— Viime aikoina se ei ole sujunut, sanoi hän.— Ei ainakaan minuuttia pitemmäksi ajaksi kerrallaan.

— Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?

— Selkäni, luulisin. Tuntuu halvaantuneelta. Pahenee päivä päivältä.

— Oletteko käynyt lääkärillä?

- Ei hyödytä enää. Hän on hylännyt minut. Viime kerralla hän lupasi minulle elinaikaa kuukauden. Kai hän oli liiankin antelias.

— Onko teillä täällä ketään, joka hoitaa teitä?

— Ei ole.

— Hitto soikoon!

Brazo veti tuolin lavitsan ääreen ja istahti.

— Onko teillä omaisia?

— Ei ainakaan sellaisia, joita haluaisin vaivata ollessani tässä kunnossa.

— Todennäköisesti haluatte kuitenkin, että heille ilmoitetaan, jos teistä aika jättää.

— Niinpä niin — kyllä. Mutta tohtorin puheista huolimatta minusta toisinaan tuntuu siltä, että pääsen tästä jaloilleni. Ei kannata säikytellä ihmisiä.

— Onko teillä nälkä? kysyi Brazo.

— Onpa niinkin. En ole juuri syönyt paljoakaan. Kaiken päivää on minusta kuitenkin tuntunut siltä, että tilkka maitoa ja paahtoleipä ehkä maistuisi hyvältä.

— Sanoitteko Neilille sen?

— Hm — enpä sanonut. En nähkääs tahtonut vaivata häntä. Hänellä oli kova kiire.

Brazo nousi. Hän löysi nurkasta polttopuita ja sytytti tulen pieneen valurautaiseen uuniin, joka oli vuoteen vastaisella seinällä. Pöydällä hän oli jo nähnyt öljylampun. Hän kosketti tulitikulla sydäntä, ja keltaista valoa tulvahti huoneeseen.

Vuoteella makaava mies katseli häntä ihmeissään. Lampun sytyttäminen saattoi houkutella takaa-ajajat takaisin. Vaikka Brazo olisi sitä pelännytkin, ei tästä pelosta kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä, sillä hän puuhaili tyynenä uunin ääressä käsitellen kaapista löytämäänsä leipää ja säilykemaitoa, eikä hän edes vilkaissutkaan ovelle tai akkunaan liikuskellessaan huoneessa.

— Ettekö pelkää valon saavan Neilin miehineen palaamaan? kysyi mies vuoteesta.

— Toivon, ettei niin käy, myhäili Brazo. — Joka tapauksessa minun on antauduttava alttiiksi sille vaaralle.

Sairaan aterioidessa hän meni ulos katsomaan Vilkkusilmää, riisui siltä satulan ja suitset, pani köyden sen kaulaan, talutti sen ruohoiselle paikalle ja sitoi köyden toisen pään puuhun. Hänen palatessaan sisälle sairas oli jo lopettanut ateriansa. Kun hän katsoi vieraaseensa, olivat hänen kasvonsa vakavat.

— Utelias en ole, sanoi hän. — Silti soisin tietäväni nimenne.

— Olen Bob Adams. Viime aikoina ovat ihmiset alkaneet sanoa minua Brazoksi.

— Teksasilainen, vai miten?

Brazo nyökkäsi.

Hän oli pysähtynyt ovensuuhun, ja lampunvalo lankesi kirkkaana hänen yllensä.

— Tulimmainen! huudahti sairas äkkiä. — Te ette ikinä murhannut rahastonhoitajaa!

Brazo oli vaiti. Rävähtämättä hän katsoi sairasta suoraan silmiin.

— Murhasitteko? intti toinen.

— En.

— Tiesin sen! selitti potilas. — Ne toiset sen tekivät! Ja vierittivät syyn teidän niskoillenne! Miksikä ette jäänyt selittämään asiaa?

Brazo selitti syynsä ja sairas nyökkäsi.

— Niin, sanoi hän. — Tilanteenne näytti totisesti kolkolta. Kylläpä sitä ihminen voi joutua aikamoisiin pälkähisiin!

— Puhutte liian paljon! selitti Brazo. — Kasvonnehan alkavat aivan punottaa, Hän astui pöydän ääreen ja sammutti lampun. — Nyt lähden luotanne, sanoi hän kynnykseltä. — Ellei Neilillä ja hänen miehillänsä ole niin paljon järkeä, että he lähettävät tänne jonkun hoitamaan teitä siksi kunnes taas pääsette jaloillenne, teen minä sen.

— Kuinka te sen voitte tehdä?

— Vaikkapa naulaamalla pylvääseen ilmoituksen, vastasi Brazo. — Joka tapauksessa hankin tänne jonkun.

— Ette kai voi itse oleskella näillä main, vai miten? kysyi mies.

— En.

— No niin, näkemiin, sanoi sairas. — Jos kerran olette noin lujasti päättänyt saada jonkun tulemaan tänne, on teidän sanottava tulijalle nimeni. Olen Jim Henley. Ja tämä on Battlen laakso.

Brazo astui ovesta kuutamoon. Hän oli päättänyt jäädä laaksoon, mutta ei ollut kertonut Henleylle päätöstään, koska hän ei varmaan tietänyt, voitiinko Henleyhin luottaa. Sairaillahan oli houreensa.

Henley oli sairas, milteipä avuton. Hänen majassansa oli ruokavarasto, joka riitti pitkäksi aikaa. Kuten Henley oli sanonut, oli lukuisain etsijäjoukkueiden välttäminen jokseenkin mahdotonta, eikä Brazo ollut erikoisen halukas jatkamaan piileskelyään ja nälän näkemistään. Jos hänet saataisiin kiinni, saisi se mieluummin tapahtua täällä kuin jossakin kaukaisessa, vuorisessa erämaassa, missä hänen olisi pakka kärsiä helteestä, nähdä nälkää ja janoa.

Kuitenkaan ei hän aikonut joutua kiinni. Hänellä oli eräitä suunnitelmia, joita hän ei ollut selostanut Henleylle. Näihin suunnitelmiin sisältyi sellainenkin tuuma, että hän jäisi hoivailemaan sairasta miestä siksi kunnes etsintä hiukan laimenisi, jos hänen vain onnistuisi löytää sopiva piilopaikka jostakin likettyviltä.

Hän arveli, että hänen olisi kenties ollut mahdollista päästä pakenemaan vainolaisten ulottuvilta, jos hän vain olisi oikein yrittänyt, mutta Henleyn jättäminen oman onnensa nojaan tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mies tarvitsi hoitoa. Omituisen varma vieraansa viattomuudesta hän oli ollut.

Brazo tavoitti taas Vilkknsilmän, nousi satulaan ja ratsasti syvälle metsään. Taas hän sitoi ponin liekaan ruohoisaan paikkaan, heittäytyi pitkästä valvonnastaan uupuneena nurmikolle, kietoutui huopapeitteeseensä ja nukahti.

Aamunkoitteessa hän heräsi sekä tutki metsikköä etsien piilopaikkaa.

Kalliosta ulkonevaan vuoren seinämään nähden hän oli ollut oikeassa, vaikka se olikin kauempana majasta kuin hän oli luullut katsellessaan sitä kaukaiselta harjanteelta, jolla hän oli viettänyt edellisen päivän. Sen juuressa kasvoi rehevää, tuuheata viidakkoa, joka ulottui jonkun matkan päähän tasangollekin. Joki, joka virtasi vuoristosta länttä kohden, oli kallioseinämän juuressa leveä ja matalavetinen. Sen vesi solisi seinämää vasten tunkeutuen pensaikkoon ja loristen useihin syviin onkaloihin. Eräässä kohden kohosivat kivenjärkäleet ja paadet taivasta kohden ikäänkuin lohkaistuina niiden yläpuolelle kohoavista graniittijyrkänteistä. Tarkastellessaan niitä Brazo arveli, että jokin mullistus oli murtanut ne emäkalliosta, lohkonut niitä, silponut niitä ja työnnellyt niitä jättäen ne alttiiksi luonnonvoimain raivolle.

Kalliopaadet olivat järkkyneet elementtien niitä kuluttaessa. Tuuli, sade ja lentohiekka olivat hioneet ne oudonmuotoisiksi ja suurentamistaan suurentaneet niiden välistä onkaloa, kunnes ne etäältä katsottuina näyttivät olevan varsin erillään toisistaan ja vettä näytti virtaavan sekä niiden takana että niiden ympärillä.

Brazo ohjasi Vilkkusilmän aivan vedenrajaan ja tähyili paikkaa entistä tarkemmin. Kalliopaasia saarsi tiheä pensaikko, jota kasvoi niiden edustalla, ja tuskinpa monikaan olisi tutkinut niitä niin tarkoin kuin Brazo tällä haavaa. Monikaan ei tosin ollut joutunut näille main ollessaan niin ankarassa pinteessä kuin Brazo nyt, ja Brazon mielenkiinto oli asianhaarain aiheuttamaa, sillä olihan hänen asemansa epätoivoinen.

Hän istui satulassa silmäillen uneliaita laineita, jotka virtasivat kallion juuresta. Vedessä saattoi erottaa tasaisen virtauksen länttä kohden, mutta ennen pitkää Brazo huomasi, että louhikosta virtasi poispäin enemmän vettä kuin sinne näytti virtaavan. Itse asiassa ilmeni, että louhikon kohdalla kävi alituinen virtaus etelään päin, suorakulmaisesti sitä rantaa kohden, missä hän oli.

Vakuutettuna siitä, että ilmiötä kannatti tutkia, laskeutui Brazo satulasta, viskasi ohjakset Vilkkusilmän kaulalle ja astui jokeen.

Virta oli tällä kohdalla noin sadan jalan levyinen, mutta matalavetinen, ja siellä täällä oli suuria kiviä. Brazo hyppi kiveltä kivelle päätyen lopuksi kallioseinämän juuressa olevalle kutakuinkin lavealle pengermälle. Hetken aikaa hän liikuskeli sitä pitkin tähyillen kalliononkaloihin ja kivenkoloihin, sitten hän joutui leveään luolaan, jonka kattonakin oli kallio. Sen seinävieressä oli kivinen pengermä, ja hän lähti kulkemaan sitä pitkin joutuen lopulta täydelliseen pimeyteen.

Voimakasta tuulta leyhyi vasten hänen kasvojaan. Tuulta, joka tuoksui salviaruoholle!

Brazo taivalsi eteenpäin. Hän aivan hehkui intoa. Hän tiesi, ettei salviaruohon tuoksu tullut luolasta vaan sen takaiselta tienoolta. Luolan toisesta päästä siis päästiin ruohoa kasvavalle niitylle.

Hän oli taivaltanut usean sadan jalan pituisen matkan, kun hän saapui äkkinäiseen mutkaan, eikä hän lainkaan hämmästynyt joutuessaan vienoon valohämyyn ja nähdessään luolan seinämässä aukon, josta näkyi lavea, autio laakso. Smaragdinvihreänä se helotti auringossa.

Äyräs, jota pitkin hän oli tullut, oli siksi leveä, että hevonenkin saattoi päästä kulkemaan sitä pitkin, ja sen vieritse virtaava vesi oli matalaa ja virtasi hiljakseen kivisessä uomassaan.

Brazo saapui aukon ääreen ja nousi korkealle kivelle katsomaan laaksoa. Hän oli löytänyt piilopaikkansa!

Laakso oli noin mailin pituinen ja ehkäpä puolen mailin levyinen. Sen pohjalla kasvoi rehevää ruohoa ja puita, ja joki, jonka äyräällä hän seisoi, virtasi laakson pohjoisessa seinämässä olevaan kallionrotkoon. Joka puolella kohosivat vuorenhuiput kuolleisuudessaan ja jylhyydessään kertoen vulkaanisesta alkuperästään ja täydelleen eristäen laakson muusta maailmasta. Ilmeisestikään ei kukaan ollut milloinkaan käynyt täällä, sillä mitään merkkejä ihmisistä ei näkynyt.

Brazo hymähti. Hän käveli takaisin kivipengertä myöten, kahlasi joen toiselle rannalle, astui Vilkkusilmän selkään ja ratsasti käymäjalkaa luolan kautta laaksoon. Hän pani merkille, kuinka Vilkkusilmä heristi korviaan nähdessään tämän uuden laidunmaan. Sillehän aukeni suoranainen paratiisi!

Brazo kierteli laaksoa ratsain noin tunnin verran tai kauemminkin. Sitten hän palasi luolan aukon lähettyville, sitoi ponin niin pitkään liekaköyteen, että se saattoi käydä juomassa, ja meni taas luolaan päätyen lopuksi samalle jokiäyräälle, josta hän ensin oli nähnyt kätkössä olevaan laaksoon vievän onkalon suun.

Aurinko helotti korkealla taivaalla hänen taivaltaessaan metsän läpitse Henleyn majaan. Kävellessään hän kahdesti pysähtyi tutkivasti tähyilemään vuorenharjanteita. Ratsastajia ei näkynyt. Ehkäpä Neil oli miehineen ratsastanut etelään päin, kuten Henley oli otaksunut. Brazosta kylläkin tuntui tällä haavaa samantekevältä, minnepäin takaa-ajajat olivat menneet. Hän itse ei aikonut lähteä minnekään.

V.

Brazo tajusi, että Henley tarkkasi häntä, tutki häntä, arvioi häntä. Milloin hän vain kävi majassa, tarkkasi Henley häntä. Hänen katseensa seurasi Brazoa tämän liikuskellessa huoneessa. Jos Brazo seisoi uunin ääressä keittämässä, makasi Henley liikkumattomana vuoteellansa ja katseli häntä puolittain ummistetuin silmin. Brazo saattoi tuntea Henleyn katseen. Henleytä kiinnostivat kaikki Brazon puuhat. Hänen silmiään ei toisen ainoakaan ele välttänyt.

Henleyn tarkkaavaisuus ei ollut tuomitsevaa, ei sinne päinkään. Ihailevaa, kiitollista, hyväksyvää, ihastunutta tarkkaamista se oli. Ja kuitenkin piili siinä jotain muutakin, hienompaa, syvällisempää, haihtuvaa veitikkamaisuutta, jota pilkotti hänen katseensa syvyyksistä, niin selittämätön kuin se olikin.

Brazo oli huomannut tuon pilkahduksen useita kertoja ja oli sen johdosta aivan ymmällään. Ylenkatsetta se ei ollut eikä liioin ilkamointia tai huvittuneisuutta. Jonkun ajan kuluttua hän lakkasi pohtimasta sitä, katsoen sen johtuvan sielullisesta vauriosta, jonka Henleyn sairaus oli tuonut mukanaan.

Oikeastaanhan hänelle oli samantekevää, millä tavoin Henley häntä silmäili. Hän oli tähän mennessä viipynyt Henleyn luona kolme kuukautta ja aikoi laaksoon jäädäkin siksi kunnes Henley joko kuoli tai toipui. Ja hän uskoi varmasti, ettei Henley pääsisi toipumaan. Verkalleen tämän tila huononi. Hän oli entistä laihempi, heikompi, avuttomampi.

Henley oli pitkä mies, miltei yhtä pitkä kuin Brazo, ja tämä päätteli, että täysissä voimissaan ollessaan toinen oli ollut hoikka ja karskieleinen. Henley oli kylläkin Brazoa kymmentä vuotta vanhempi, mutta hänen partansa oli musta, kuten se oli ollutkin siitä pitäen kuin hän oli antanut sen kasvaa. Hänen tukkansakin oli musta, ja Brazon tullessa hänen luoksensa se oli ollut niin pitkä, että Brazo oli leikannut sen hyllyltä löytäneillään keritsimillä.

Brazokin oli kasvattanut parran. Vaikkakaan se ei ollut aivan niin pitkä kuin Henleyn, muistutti se sitä suuresti. Samana päivänä, jona Brazo oli leikannut Henleyn tukan, kaivoi tämä vuoteensa nurkasta esille kimpuksi sitaistun pinkan papereita, joiden joukosta hän veti esiin valokuvan ja näytti sitä vieraallensa.

— Cooneyssa otatin tuon kuvan ollessani erään kerran noutamassa sieltä tavaraa. Siellä sattui silloin olemaan muuan mies, joka otti valokuvia. Siihen aikaan olin mainioissa voimissa. Noin yhdeksän vuotta siitä on, olin vuoden päivät oleskellut täällä. Hän silmäili tutkivasti valokuvaa, ja katsoi sitten Brazoa. — Olette samannäköinen kuin minä siihen aikaan, lisäsi hän. — Voisittehan aivan olla kaksoisveljeni!

Ensin Brazosta tuntui siltä, että hän oli nyt keksinyt syyn Henleyn ainaiseen silmälläpitoon. Tänä syynä oli hänen ja entisaikain Henleyn yhdennäköisyys. Sittemmin hän muutti mieltään päätyen sellaiseen vakaumukseen, että Henley yritti vain saada selville, mikä hän oli miehiään. Henley tutki häntä, hieman kyynillisestikin ehkä, yrittäessään saada selville hänen luonnettaan.

Mistä syystä?

Brazo ei kyennyt käsittämään sitä. Myöhemmin mietiskellessään tilannetta hän kuitenkin arveli, että Henleyn asemassa hän itsekin olisi hieman kummastellut, mikä tällainen vieras oikein oli miehiään, vieras, joka tulla tupsahti taloon aivan odottamatta ja jota väitettiin murhaajaksi. Hän olisi ihmetellyt, miksikä murhamies itsepintaisesti jäi taloon kuukausimääriksi, vaikka hän aivan varmaan tiesi, että takaa-ajo oli itse asiassa loppunut. Mikäli hän sentään olisi mieltynyt murhaajaan siinä määrin kuin Henley ilmeisestikin oli mieltynyt häneen, ei hän ehkä sittenkään olisi sanottavasti ihmetellyt. Hän olisi toivonut miehen jäävän taloon ja varsin todennäköisesti ilmaissut tämän toiveensa kutakuinkin samaan tapaan kuin Henley oli sen ilmaissut.

No niin, tuumaili Brazo, hän oli joka tapauksessa jäänyt taloon. Ja aikoi siellä viipyä Henleyn kuolemaan saakka.

Hänellä ei ollut juuri muuta tekemistä kuin sairaan hoivaileminen, eikä tämä tarvinnut hoitoa paljonkaan. Henley nukkui miltei päivät päästänsä. Valveilla ollessaan hänellä oli lapana kaivaa vuoteensa kulmauksesta esille paperikäärö ja ryhtyä kirjoittelemaan. Mitä hän kirjoitteli, sitä Brazo ei tietänyt eikä liioin välittänyt tietää. Brazo istuskeli tuntikausia kaatuneella puunrungolla metsikössä, josta hän saattoi nähdä laaksoa saartavat harjanteet. Sellaisina hetkinä hän tunsi täydellisen eristäytyneisyytensä painon, ja hänet valtasi kaiho nähdä muita ihmisiä. Sittenkään ei hänen mieleensä juolahtanutkaan sellaista, että hän olisi jättänyt Henleyn oman onnensa nojaan. Hän piti Henleystä ja oli pitänyt hänestä alusta lähtien. Hän tiesi, että Henley kuolisi ennen pitkää, eikä hän aikonut hylätä sairasta.

Toisin ajoin Henley, tämän maja ja laakso askarruttivat ankarasti hänen mieltään. Henleyllä oli varsin vähän karjaa, viitisenkymmentä päätä vain. Hän eleli yksinään, ja lähimpään naapuriin oli sadan mailin matka. Nähtävästi hän ei lainkaan myynyt karjaa, hevosia hänellä oli vain muutamia, eikä hänellä ollut mitään näkyväistä tulolähdettä. Siitä huolimatta oli majaan ahdettu tavaton määrä kaikenkaltaisia elintarpeita, ja eräässä vajoista oli näitä lisää. Henley oli kertonut viimeksi käydessään kaupungissa hankkineensa varastoja vuoden päiviksi, ilmeisestikin hänellä oli varoja, joita ei näkynyt.

Henleyn asiat eivät kuitenkaan herättäneet Brazon uteliaisuutta, ja pitkät, pitkät päivät vierivät toisensa jälkeen hänen tekemättä ainoatakaan kysymystä isännällensä.

Takaa-ajajia ei käynyt laaksossa enää toistamiseen, vaikka Brazo varovaisesti pysyttelikin metsän suojassa päivät ja meni majaan ainoastaan sellaisina aikoina, joina häntä ei mitenkään voitu nähdä Henleyn laaksoa saartavilta harjanteilta.

Vilkkusilmän Brazo piti salaisessa laaksossa. Sellaisina päivinä, jolloin sairas ei tarvinnut häntä, hän toisinaan satuloi ja valjasti Vilkkusilmän sekä ratsasti sillä tuntikausia pikku laakson viheriäisellä nurmikolla pitääkseen ponia kunnossa sen päivän varalta, jolloin sitä mahdollisesti tarvittaisiin. Niinikään hän teki ratsain useita tutkimusmatkoja. Hän tutki useita pikku kanjooneja, joita oli paikkaa saartavissa graniittiseinämissä, hän kapusi syvälle vuorten uumeniin vieväin rotkojen rinteille, hän kiipesi korkeille, ryhmyisille jyrkänteille ja oli kaukaisilla, korkeilla vuorenhuipuilla kahdesti joutua eksyksiin.

Henley heikkeni heikkenemistään ja näytti pitävän Brazoa silmällä entistä enemmän. Viime aikoina hänen katseeseensa oli tullut eräänlaista epätietoisuutta. Brazosta tuntui siltä, että Henleytä olisi haluttanut puhua hänen kanssaan jostakin tärkeästä asiasta, mutta silti hän vaikeni, ilmeisestikin epäillen, oliko vieraaseen luottamista..

Brazo näki selvästi, että jokin seikka teki Henleyn levottomaksi, mutta olipa tällä mielessään mitä hyvänsä, oli hänen saatava se sanotuksi omasta alotteestaan. Kuukaudet kuluivat Brazon tekemättä ainoatakaan kysymystä, jonka perusteella olisi voitu päätellä hänen olevan uteliaan Henleyn yksityisasioihin nähden.

Brazoa eivät Henleyn salaisuudet, hänen menneisyytensä eivät liioin hänen ongelmansa kiinnostaneet. Hän oli tavannut miehen hoidon puutteessa ja hoitelisi tätä niin kauan kuin toinen hoitoa tarvitsi. Siinä oli kaikki.

Henleyn silmät olivat tavallista kirkkaammat, kun Brazo syyspuolella kesää saapui majaan eräänä aamuna. Sairas kohottautui hiukan ja katsoi vieraaseensa pitkään sekä terävästi.

— Ei minun kannata yrittää pettää itseäni, Brazo, sanoi hän vihdoin. — Turpeen alle minä tästä joudun.

— Kaikille meille niin käy, Henley.

— Tiedänhän toki sen. Tarkoitan vain, ettei minulla ole enää mitään paranemisen toivoa. En minä kuole äkkikuolemalla, mutta loppu minusta tulee. Päivä päivältä käyn yhä heikommaksi. Mitä teette, kun minä kupsahdan?

— Vielä te hyvän aikaa kestätte, Henley.

— Puhutte vastoin parempaa tietoanne, Brazo. Ette te minua petä. Olisin utelias tietämään, minnekä täältä lähdetie.

— Bainin leiriltä lähtiessäni ajattelin mennä Uuteen Meksikoon — Lincoln Countyyn. Kai minä sinne vielä päädyn jonakuna kauniina päivänä.

— Onko teillä omaisia?

— Ei lainkaan.

Kotvan aikaa Henley tarkkasi Brazoa vaieten.

— Olette omituinen veitikka, Brazo, sanoi hän vihdoin. — Useimmat nuoret miehet kävisivät kärsimättömiksi istuessaan täällä sairaan miehen luona. Joskus heitä haluttaisi kaupunkiin hiukan hummaamaan. Taas hän tarkkasi Brazoa. — Ette taida pitää sellaisesta, vai kuinka?

— Olenhan minä aikoinani hummannutkin, vastasi Brazo. — Liiaksikin, luulisin. Silti en ole milloinkaan älynnyt sellaisessa olevan mitään järkeä. Viime aikoina olen vältellyt kaupunkeja ja säästänyt rahani.

— Miellyttääkö raha teitä?

— En minä rahan tähden ainakaan harmaita hiuksia hanki, myhäili Brazo. — Minusta tuntuu paljon hupaisemmalta, kun ei minulla ole sitä liian paljon.

— Kuinka paljon on liian paljon?

— No niin, minulla on vyössäni noin kuusisataa taalaa, vastasi Brazo. — Ihan väsyn raahaamaan niitä muassani. Jos minulla olisi enemmän, en tietäisi, mitä niillä tekisin. Olisin kai niinkuin eräät: panisin ne pankkiin ja leiriytyisin sitten pankin ääreen niitä vartioimaan. Olisi varmaankin harmillista, jos ihmisellä olisi niin paljon rahoja, että hänestä tuntuisi tuollaiselta niiden takia.

— Ryyppäättekö, Brazo?

— Jonkun verran. Viskystä ja minusta ei ole milloinkaan oikein ollut ystäviksi. Kun kaksi ryyppyä kallistan, en halua enempää ennenkuin seuraavalla kerralla. Eikä seuraavaa kertaa tule aivan huomispäivänä.

— Mitä mieltä olette naisista? kysyi Henley.

— Heidän takiaan en ole milloinkaan pahasti vaivannut päätäni. Olenhan minä eräitä heistä nähnyt, kaikki miehethän heitä näkevät. Brazo punastui. — Kai minulla on narrimaiset mielipiteet naisista, Henley, jatkoi hän. — Niin vain asianlaita on, enkä minä sille mitään mahda. Hyvää naista katselen mielelläni. Muista en piittaa lainkaan. Hän katsoi toiseen puolustautuvasti. — Minut kai kasvatettiin sellaiseksi, jatkoi hän. Hänen kasvonsa kalpenivat.

— Muistatte niitä intiaaniroistoja, jotka murhasivat omaisenne, sanoi Henley. — Niinpä niin, jos mies pitää äidistään, muistaa hän häntä. Ottaa hänet tavallaan mittapuukseen muita naisia arvostellessaan, niinhän?

Henley tarkkasi Brazoa.

— Olette oleillut salaisessa laaksossa aika paljon, Brazo, sanoi hän. — Kai te olette kuljeskellut siellä pitkin ja poikin. Löysittekö mitään erikoista?

— En mitään.

Henley hymyili. Hän piti Brazon ilmettä silmällä.

Tämä istui penkillä pöydän ääressä. Hän näki Henleyn käännähtävän, ja arvellen, että toinen oli uuvuksissa sekä asettui jälleen makuulle, nousi hän astuen ovelle. Tuokion hän seisoi ovensuussa tähyillen kimmeltävää päivänpaistetta. Sitten hän kuuli Henleyn äänen ja kääntyi katsomaan sairasta.

Henley istui taas vuoteellansa. Hänen silmänsä olivat kaidat, hehkuvat ja valppaat. Vähäinen esine, joka Brazosta ensin näytti vain tummalta kangaspyörylältä, oli hänen sylissänsä. Brazon silmät olivat hiukan sokaistuneet laaksossa helottavasta päivänpaisteesta, ja silmiensä sitten tottuessa huoneen pimentoon hän näki, että Henleyn sylissä oleva esine oli pieni hirvennahkainen pussi. Se oli läpimitaltaan noin kuuden tuuman pituinen ja pyöreä. Sen suu oli lujasti sidottu parkitsemattomalla nahkahihnalla.

Brazon katse oli kysyvä, mutta mitään hän ei sanonut.

— Katsokaahan tänne, Brazo! oli Henley sanonut.

Nyt hän ei sanonut mitään, tarkkasi vain valppain katsein Brazon ilmettä.

Brazo ei liikahtanutkaan. Hänen kasvonsa eivät olleet värähtäneetkään.

Henley piteli yhä hirvennahkaista pussia ja katseli edelleen Brazoa tiukasti.

— Mitä nyt? sanoi Brazo vihdoin.

— Tiedättekö mitä tässä pussissa on? kysyi Henley. Hän näytti olevan hämmästyksissään, kun Brazo ei lainkaan innostunut eikä käynyt uteliaaksi.

— Kyllä, vastasi Brazo. — Tai ainakin luulen tietäväni. Arvaan sen. Siellä on kultaa.

— Oikeassa olette, sanoi Henley. — Kultaa siellä on. Kimpaleittain!

Hän avasi pussin ja ravisti jalometallin peitteelle. Kaiken aikaa hän tarkkasi Brazoa niin harkitsevan ovelasti, että Brazon oli pakko hymähtää ylenkatseellisesti. Henleyn sormet leikittelivät kirkkailla kultamurusilla, mutta hänen katseensa ei irtautunut Brazon kasvoista. Eikä Brazokaan vilkaissut kultaan enää toistamiseen. Hän oli nimittäin syventynyt kummastelemaan, miksikä Henley oli heittäytynyt näin suurieleiseksi.

Ja nyt tämä näytti olevan hiukan ymmällään, vaikka hänen silmistään hehkuikin outoa kiihkoa.

— Ette näytä kovinkaan innostuneelta, Brazo, sanoi hän. — Näytän teille usean tuhannen dollarin arvoisen kultapussin, ja te seisotte siinä välinpitämättömänä ikäänkuin olisin karistanut eteenne kourallisen soraa!

— Olen hyvilläni, kun teillä on noin paljon varoja, Henley. Mutta miten minun sitten olisi pitänyt käyttäytyä? En ole koskaan pystynyt erikoisesti innostumaan jonkun toisen rahojen katselemisesta. Sellainen kai ei ole luonnollista.

Henley pudotti pari kultamunia, mutta katsoi yhä Brazoon.

— Tämä kulta on teidän, Brazo, sanoi hän. — Korvaan teille sen, että jäitte tänne huolehtimaan minusta.

Brazo hymyili. — Ellette olisi sairas, antaisin teille aikamoisen löylyn, Henley. Enhän minä teistä ole huolehtinut vaan itsestäni. Olen ollut täällä useita kuukausia, elänyt leveästi kuin kuningas odotellessani sheriffin miehineen väsyvän takaa-ajoon ja antavan minulle tilaisuuden päästä pakoon. En ota teiltä mitään korvausta. Siinä kaikki.

Henley ei vastannut mitään. Hän kokosi kultapalat takaisin pussiin, veti nahkahihnan kireälle ja viskasi pussin vuoteen nurkkaan. Sitten hän painui pitkälleen, asetti kätensä päänsä taakse ja tarkkasi Brazoa. Henleyn kasvot olivat tällä haavaa jotakuinkin värittömät. Hänen silmänsä loistivat, ja hän näytti olevan hyvillään.

— Olette totisesti omituinen veitikka, Brazo, sanoi hän vihdoin. — Ahneuden tai uteliaisuuden vikaa teissä ei tunnu olevan lainkaan. Näette tuon kultapussin. Ette ota sitä. Ette kysy, mistä sen olen saanut, ettekä liioin utele, eikö siellä, mistä se on peräisin, ole enemmän samaa lajia. Jos minä nyt kupsahtaisin tähän paikkaan, olisi teidän otettava tuo kulta haltuunne, vai kuinka?

— Eipä olisikaan, jos vain tietäisin, mistä löytäisin omaisianne.

— Hyvä, te saatte sen tietää. Mutta ei aivan vielä. En ole varma. Jollakin tavoin tunnen voivani paremmin, ja ehkäpä en lopultakaan heitä henkeäni aivan lähitulevaisuudessa. Te kai olette nähnyt minun kirjoittelevan. Ette ole milloinkaan kysynyt minulta, mitä kirjoittelen. Ettekö ole ollut utelias?

— Kirjoittelemisenne on oma asianne, Henley.

Henley näytti miettivän. Jonkun aikaa hän tarkkasi Brazoa kiihkeästi, ja sitten hän hymyili.

— Eräitä asioita minun on teille kerrottava, Brazo, sanoi hän. — Olen asunut täällä kymmenisen vuotta, eikä minulla ole ollut ainoatakaan puhetoveria. Ja kuitenkin olen sellaista kaivannut. Teidän tullessanne tiesin heti, että olitte omituinen veitikka, ja toivoin teidän jäävän taloon. Omituiset veitikathan ne vain johonkin kelpaavat, ja mies on koko lailla omituinen, jos hän ei hätkähdä nähdessään pussillisen kultakimpaleita. Useimpain ihmisten mielestä raha on kaikki kaikessa. Eräät leikkaisivat kurkkuni poikki tuon kultapussin takia. No niin, mitä te teette nähdessänne sen? Ette edes kahta kertaa siihen vilkaise. Mikäpä teitä olisi estänyt sieppaamasta tuota pussia minulta ja ratsastamasta tiehenne. Miksikä ette tee sitä? Ette tee sitä, koska olette jo oivaltanut, että on sellaistakin, mikä on suurempaa kuin raha. Eräiltä ihmisiltä menee suurin osa elämää sen älyämiseen, mutta te ette ole mikään vanha mies ja olette älynnyt sen jo. Olette miettinyt elämää. Sattuipa teille mitä hyvänsä, ette te tule kiihkoihinne. Te ajattelette ensin ja toimitte sitten vasta. Olette hidasliikkeinen, lauhkeapuheinen ja kylmäverinen, ja luulisinpä teitä taistelussa aika pahaksi ottelijaksi. Olen jonkun verran arvioinut teitä.

— Vaietkaahan jo, Henley, tehän puhutte itsenne hengiltä!

Henley huomasi Brazon olevan hämillään. Hän naurahti keveästi. Brazon hämmennys todisti Henleyn ajatukset oikeiksi — ajatukset, joita hänen mielessään oli pyörinyt kaiken aikaa — että Brazo oli vaatimaton ja että elämä ei ollut paaduttanut häntä. Hänellä oli miehen voimat ja miehen mielenmaltti, hän pystyi hyvin huolehtimaan itsestään, ja muut miehet olivat valmiita kunnioittamaan häntä sen tyynen miehekkyyden vuoksi, jota he hänessä näkivät. Sittenkin piili hänen äärimmäisen miehekkyytensä kätkössä nuoren pojan intomieltä, lämmintä autuutta, ripeästi havahtuvaa myötätuntoa. Niin, Brazo pystyi pitämään huolta itsestään, vieläpä tässäkin maassa, jossa miehen olemassaolo riippui älykkyydestä sekä nopeasta, kylmästä toiminnasta.

— Olen jonkun verran arvioinut teitä, toisti Henley. — Kun sinä iltana, jona tulitte majaani, näin teidän seisovan valossa, tiesin heti, ettette ollut tehnyt tuota murhaa. Tiesin sen siitä, että näöstänne päättäen olivat tunteenne samanlaiset kuin minulla aikoinani, kun totesin kotikaupungissani ihmisten syyttävän minua murhasta, jota en ollut tehnyt!

— Sen vuoksi te siis täällä oleskelettekin? virkkoi Brazo. — Piileskelette.

Henley nyökkäsi. — Kukaan ei tiedä, missä oleskelen — nimittäin kukaan, jonka en suo sitä tietävän. Olen muuttanut nimeni. Olen kirjoittanut eräänlaisen kertomuksen siitä mitä minulle on tapahtunut. Olen kertonut silkan totuuden, mutta tuon murhan olosuhteet osoittavat niin painavasti minut murhamieheksi, etten konsanaan pystyisi todistamaan viattomuuttani. Enkä lähde sinne edes yrittämäänkään. Elän vapaana niin kauan kuin suinkin.

— Niin, tämä on osa siitä, minkä olen kirjoittanut. Loppu koskee teitä: kuinka jäitte tänne hoitamaan minua ja mistä tiedän, että ette murhannut rahastonhoitajaa. Kirjoitan tämän kaiken eräälle henkilölle, jota ette tunne. Kun huomaan kuoleman alkavan lähestyä, ilmoitan teille eräitä nimiä. Sitten saatte tietää, mutta ei aikaisemmin. En aseta vapauttani vaaranalaiseksi. Voinhan ilmoittaa nimet sittenkin, kun tiedän asian varmaksi. Silloin ei minua enää ehditä panna tyrmään.

— Ja kuulkaahan, Brazo! Papereitteni avulla löydätte vielä muutakin. Olen näyttänyt teille rahtusén kultaa, mutta en sadattakaan osaa siitä, minkä olen saanut haltuuni!

Henley kohosi kyynärpäittensä varaan ja tuijotti Brazoon. Kaikesta päättäen hän nyt luotti Brazoon täydellisesti, ja ilmeisestikin hän oli ilmaisemaisillaan salaisuutensa. Hänen silmänsä olivat palavammat kuin konsanaan, hänen poskensa punottivat ja hänen äänensä oli käheä kiihtymyksestä.

— Uskon, että minulla on miljoona, Brazo! selitti hän. — Sain sen salaisesta laaksosta. Eräänä kauniina päivänä löysin kullan aivan sattumalta! Mies, kaivoin sen rapautuneesta suonesta, jossa se oli piillyt vuosisatoja! Irrallista kultaa! Saatuani kultasuonen kaivetuksi esille olin päiväkausia kuin mieletön!

— Itse en tosin siihen kajoa milloinkaan. Te sen saatte sekä eräs toinen, josta niinikään pidän. Saatte kaiken selville siitä, minkä olen kirjoittanut ja minkä olen kirjoittava. Tiedän, että olette rehti mies, Brazo, ja luotan teihin!

— Nyt te käytte oitis nukkumaan! selitti Brazo. — Olkoonpa että olette saanut paljon kultaa. Mutta mitä se teitä hyödyttää? Jos jatkatte tuollaista vauhtia, menehdytte ja heitätte henkenne tuossa tuokiossa. Teen tietysti mitä hyvänsä te haluatte. Malttakaa kuitenkin mieltänne hiukan. Nyt jätän teidät kotvaseksi yksiksenne. Kun palaan, nukutte aivan varmaan.

Hymyillen Henleylle hän muitta mutkitta lähti majasta.

Henley oli omituinen mies. Hänellä oli ollut vastuksia, ja hänen viimeinen hetkensä oli nyt varsin likellä. Kokonainen miljoona! Kultamöhkäle sateenkaaren kärjessä. Henley oli sen löytänyt, eikä hänen oltu suotu nauttia siitä. Brazo tunsi syvää myötätuntoa isäntäänsä kohtaan. Viaton mies, joka eli erakon elämää. Rikas, mutta kykenemätön nauttimaan rikkauksistaan. Sairas toinen oli, kuoleman kielissä, ja teki kaikkensa salatakseen, kuka hän oli välttyäkseen lain kouralta niin kauan kuin hän eli. Sitäpaitsi hän oli levoton jonkun takia, jonka nimeä hän ei ollut vielä maininnut, mutta josta hän piti ja jonka hän toivoi perivän kullan.

Miksi tuo henkilö ei saapunut tänne Henleyn luokse?

Kaikesta päättäen hän oli Henleyn omaisia eikä suuresti välittänyt Henleystä — ilmeisestikään — mahdollisesti hän aina toisinaan kirjoitti tälle, soi hänelle parisen kirjoitettua sanaa silloin tällöin. Huonoa tukea maanpakolaiselle.

Brazo arveli kuitenkin, ettei hänen sopinut ryhtyä tuomariksi. Hän tiesi Henleystä hyvin vähän, ja vielä vähemmän tuosta salaperäisestä henkilöstä, joka oli Henleyn kuoltua saava kullan. Brazo toivoi, että kullan saaja osoittautuisi perintönsä arvoiseksi.

Hänen oma mielenkiintonsa taas oli miltei kiihkoton, mitä Henleyn kultaan tuli. Ei hän sitä kaivannut. Hänen hallussansa se oli turvassa kuin holvissa.

Hän oleskeli koko päivän salaisessa laaksossa, hän oli järjestänyt kaiken Henleyn ulottuville, eikä häntä tarvittu tämän luona, sillä sairas ei tarvinnut juuri mitään. Brazo ei niinmuodoin lähestynyt majaa, ennenkuin iltähämyssä. Hän astui ovesta sisälle, mutta Henley ei liikahtanutkaan. Silloin hän astui vuoteen ääreen katsomaan Henleyn kohollaan olevia kasvoja. Henley oli vainaja. Kaikesta päättäen hän oli kuollut rauhallisesti, edes tajuamatta mitä hänelle tapahtui, sillä hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen suupielissänsä oli tyynen juhlallinen ilme.

VI.

Tuntikausia Brazo istui pimeässä majassa. Hän suri menetystänsä, sillä hän oli oppinut pitämään Henleystä. Hän ei sytyttänyt lamppua eikä tehnyt tulta uuniin, vaan istui ajatellen vainajaa sekä elämää, jota tämä oli elänyt tässä yksinäisessä perukassa, kaukana siitä ainoasta ihmisestä, josta hän piti, ja vain sen takia, että joku oli tuominnut häntä väärin.

Hän istui majassa päivänkoittoon saakka. Sitten hän astui taas vuoteen ääreen, nosti peitettä, kallisti korvansa Henleyn rintaa vasten ja kuunteli. Henley oli ehdottomasti kuollut. Hän oli jäykkä ja kylmä kuin marmori.

Brazo peitti vainajan, meni majan vieressä olevaan pieneen vajaan, löysi kuokan ja lapion sekä lähti metsään. Siellä hän ahersi useita tunteja.

Palattuaan majaan hän nosti Henleyn hellävaroen syliinsä ja vei hänet metsään. Kun hän tuli takaisin, oli hänellä mukanaan vain kuokka ja lapio. Ne hän viskasi vajaan.

Hän seisoi hyvän aikaa metsän laidassa tähyillen laaksoa saartaville harjanteille. Hän oli yksinään.

Seuraavan puolenpäivän tienoissa hän meni taas majaan ja sitten hän teki uuniin tulta, keitti kahvia ja avasi pari säilykerasiaa. Hän oli leiponut leipää vain muutamia päiviä sitten, ja sitä oli hiukan jäljellä.

Aterioituaan hän silmäili Henleyn vuodetta. Sen takanurkassa hän näki nahkapussin ja nuoranpätkällä sidotun paperikimpun. Henleyn kulta siellä oli ja hänen kirjoittamansa paperit. Pussin ja paperit Brazo asetti hyllylle muutamien säilykerasiain ja laatikoiden taakse. Niiden tutkimisen hän jätti tuonnemmaksi. Tällä haavaa hänen mielenkiintonsa kohdistui majan siistimiseen, hän näet mukautui siten hämärään vaistomukseen, jonka alitajuinen halu saada maja puhdistetuksi kalmantunnusta oli synnyttänyt.

Myöhään iltapäivällä hän vasta oli valmis, oli pessyt lattian, puhdistanut kaikki hyllyt, kiilloittanut uunin. Vuodevaatteet olivat ulkona nuoralla tuulettumassa.

Miksikä Brazo oli laittanut majan asumiskuntoon, sitä ei hän olisi itsekään pystynyt selittämään. Ihmetellen hän seisoi avoimen oven suussa.

Hän oli tehnyt Henleyn hyväksi kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, eikä hänellä kaikesta päättäen ollut enää mitään syytä jäädä laaksoon. Sittenkään hänellä ei ollut ensinkään lähtöaikeita.

Hän otti Henleyn paperipinkan hyllyltä, laski sen pöydälle, avasi sen ja levitti paperit eteensä lukeakseen ne.

Niiden joukossa oli Henleyn maa-alueen kauppakirja. Satakuusikymmentä auranalaa. Henley oli ostanut maan eräältä Mason-nimiseltä mieheltä, joka oli esittänyt hallituksen lupakirjan. Maa-alueen luovutuskirja oli rekisteröity.

Siellä oli myöskin pinkka kirjeitä. Kuoret oli naisen käsialalla osoitettu "herra James Henleylle". Brazo tarkasteli käsialaa, mutta ei avannut pinkkaa.

- Kaiketikin ne on kirjoittanut henkilö, josta hän piti, ajatteli hän. Käsiala oli selvää ja reipasta. — Jos hän itse muistuttaa käsialaansa, on hän rehtiluontoinen, päätteli Brazo. Hän työnsi kirjeet tuonnemmaksi ja otti käteensä pinkan täyteen kirjoitettuja paperiliuskoja, jotka hän tiesi Henleyn kirjoittaneen. Tuntikauden hän istui papereiden ääressä. Ne oli osoitettu "Ellalle".

Henley oli selostanut tapauksen, jonka seurauksena oli ollut se, että häntä etsittiin syytettynä murhasta. Yksityiskohdat olivat samantapaisia kuin Brazon kokemassa sattumuksessa, eivätkä ne herättäneet Brazossa mielenkiintoa. Ne olivat perin kolkkoja, ja Henley oli välttänyt lain kouran. Kertojan sanoista huokui kuitenkin eräänlaista toivottomuutta ja alakuloisuutta, eräänlaista kaipausta ja kaihoa.

— Olisin äärettömän mielelläni luonasi (oli eräässä kohdassa). Täällä alkaa olla tavattoman yksinäistä. Jos saisin nähdä sinut, vaikkapa minuutin verran vain, olisi oloni parempi.

Brazo rypisti kulmiaan tätä lukiessaan. — Tuo naishenkilö näyttää olevan verrattain kylmäluontoinen. Muussa tapauksessa hän olisi rientänyt tänne edes vilaukselta näyttäytymään miesparalle — ken hän sitten lieneekin! mietiskeli hän mielessänsä. Taas hän tarttui kirjepinkkaan tutkien kirjeiden lähettäjän käsialaa.

— Kuinka käsialasta voidaankaan päätellä mitään? aprikoi hän. — Jos tuo naishenkilö olisi yhtä rehti kuin hänen käsialansa on, olisi hän tullut tänne tapaamaan Henleytä. Mutta häntä kenties pidettiin silmällä, jos hän on miehen omaisia, eikä hän voinut tulla tänne, sillä hän pelkäsi, että häntä seurattaisiin. Siinä tapauksessa hän menetteli oikein pysytellessään poissa.

— Olen löytänyt aikamoisen määrän kultaa. Noin miljoonan dollaria. Ennen pitkää järjestän niin, että se joutuu varmaan paikkaan, mistä saat sen haltuusi. Tällä haavaa se on kuopassa, jonka olen kaivanut majani lattian alle vuoteeni kohdalle. Jos minulle jotakin sattuu, tiedät, mistä sen löydät. Viime aikoina olen hiukan sairastellut, ja näinä päivinä lähetän sinulle tämän kirjeen. Sitten voit tulla tänne noutamaan kultaa.

Henley oli kirjoittanut paljon muutakin yksinäisyydestään. Sitäpaitsi oli kirjeessä hänen ja Ellan yhteiselämää koskevia viittauksia, joita Brazo ei käsittänyt. Ja sitten seuraavat rivit:

— Huomenna täytät kaksikolmatta vuotta. Sinun pitäisi olla ihan iso tyttö. Lähtöni aikoihin kasvoit hyvää vauhtia, ja ulkomuodoltasi olet hyvin samannäköinen kuin äiti ennen kuolemaansa. Olen hyvilläni siitä, että äiti oli haudassa tämän kolauksen sattuessa minulle. Olihan hänellä aivan tarpeeksi murhetta isän takia, eikö ollutkin? Tai ehkäpä sinä et sitä muista?

— Iloitsen kuultuani, että yrität tulla tänne. Jos ilmoitat minulle tulostasi, koetan tulla sinua vastaan. En lähetä ohjeita, ennenkuin olet tehnyt varman päätöksen.

Samalla sivulla oli alempana, ilmeisestikin muutamia päiviä myöhemmin kirjoitettuna:

— En voi oikein hyvin tänään. Olen heikko. En jaksa nousta vuoteeltani. Vedentippaa en ole saanut koko päivänä. Kotvanen sitten tapahtui jotakin kummallista. Sneriffi Neil ja muutamia hänen miehiään saapui tänne etsimään miestä, jonka he kertoivat murhanneen armeijan rahastonhoitajan majuri Pitrickin. Murhamiehen takaa-ajaminen tuntui heistä mielenkiintoisemmalta kuin minun huonovointisuuteni, sillä pyysin Neililtä juotavaa, ja häneltä unohtui sen hankkiminen kokonaan. No niin, pimeän tultua kuulin jonkun hiiviskelevän majan lähistöllä. Tiesin, että murhamies oli siellä, enkä lainkaan hämmästynyt, kun hän tuli sisälle. Arvelin, että hän surmaa hyvässä lykyssä vielä minutkin. Mutta hänpä ei tehnytkään sitä. Hän nouti minulle vettä ja laittoi ruokaa sekä minulle että itselleen. Hänen istuessaan valossa tarkkasin hänen kasvojaan. Tiesin, ettei hän ollut tehnyt murhaa, ja kysyin häneltä asiaa. Hän sanoi, ettei hän ollut surmannut Pitrickiä. Sen olisi jokainen oivaltanut. Hän sotkeutui samanlaiseen jupakkaan kuin minäkin. Hän on kunnon poika, komeannäköinen ja luonteeltaan puhdas.

Henleyn vointia selostettiin sitten tarkemmin. Seuraavat rivit oli kirjoitettu paljon myöhemmin.

— Tämä Brazo on miesten mies ja rehti poika. Tänään näytin hänelle pussillisen kultaa eikä hän räpäyttänyt silmäluontaankaan. Hän oli jotakuinkin välinpitämätön. Kerroin hänelle, että minulla on enemmän kultaa. Sekään ei saanut häntä hätkähtämään. Luotan Brazoon. Johonkin ihmiseen minun on luotettava, ja mieluummin häneen kuin kehenkään muuhun. Itse en pääse kaupunkiin laivaamaan kultaa, ja niinmuodoin minun on jätettävä se tänne. Jos kuolen äkkiä, huolehtii Brazo siitä, että sinä saat sen. Mutta Brazo on ollut niin hyvä minulle, että haluan hänen saavan siitä toisen puolen.

Brazo ei tiedä oikeata nimeäni, eikä hän myöskään tiedä, mistä hän sinut löytää, jos kuolen sanomatta sitä hänelle. Kun huomaan loppuni lähestyvän, kirjoitan paperille oman nimeni ja sinun nimesi, niin että Brazon onnistuu löytää sinut. Pyydän näinä päivinä Brazoa panemaan tämän kirjeen postiin, sillä hän on muuttunut siinä määrin, etteivät hänen takaa-ajajansa tuntisi häntä, vaikka näkisivätkin hänet. Hän on osapuilleen samannäköinen kuin minä niihin aikoihin, jolloin lähdin kotoa. On muuan toinenkin asia — —

Siinä oli kaikki. Henleytä oli nähtävästi juuri tässä kohdin alkanut väsyttää niin että hän oli pannut paperinsa syrjään. Kirjoittamisen jatkamisesta ei enää sittemmin ollut tullut mitään, sillä kuolema oli korjannut hänet.

Niin, Brazo kyllä tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Ellan kirjeet olivat siinä, ja helppoa oli löytää hänet sekä asettua yhteyteen hänen kanssansa.

Hän veti kirjepinkan lähemmäksi ja tutki kirjekuoria etsien postileimoja. Henley oli kuitenkin poistanut ne, ilmeisestikin tietoisena siitä, että Ellan olinpaikka voitiin saada selville niiden perusteella. Itse kirjeissä taas ei ollut sanaakaan, josta olisi voitu arvata, mistä postitoimistosta ne oli lähetetty. Niissä ei mainittu ainoatakaan kaupunkia tai kylää. Ne alkoivat sanoilla: "Rakas Jim."

Henleyn oikea nimikään ei käynyt niistä ilmi. "Ellaa" oli aivan varmaan kehoitettu olemaan käyttämättä sitä. Eikä Henley itse ollut ennättänyt liittää oikeata nimeään selostuksiinsa. Henley oli vitkastellut liian kauan!

Brazo tutki kaikki kirjeet toivoen saavansa selville Ellan nimen. Kun hän vihdoin sitoi ne taas yhteen, olivat hänen kulmansa kurtussa pettymyksestä.

Hän tutki Henleyn kaikki kapineet tarkkaan. Viimeiseksi hän tarkasteli valokuvaa. Siitäkään hän ei tosin odottanut saavansa selville mitään, sillä se oli otettu Cooneyssa. Ja pitkän aikaa hän istui alallaan pitäen kuvaa pöydällä edessään sekä tarkastellen sitä.

Hän hymyili Henleyn kuvalle merkitsevästi. Muistihan hän, kuinka Henley oli tarkannut häntä ja kysellyt häneltä kaikkea. Erikoisesti hän muisti, kuinka Henley oli koetellut häntä näyttämällä kultapussia.

Niin, siinä se nyt oli. Lattian alla oli miljoonan dollarin arvoinen kulta-aarre. Henley oli poissa, pienintäkään neuvoa "Ellan" löytämiseen ei ollut. Kulta oli hänen, jos hän halusi ottaa sen. Hän hymyili Henleyn kuvalle.

— Sinä vanha ritari! sanoi hän. — Tiesit kyllä, mitä tekisin, etkö tiennytkin?

VII.

Brazon oli tietenkin jäätävä majaan, sillä muuallakaan ei hän olisi kyennyt saamaan mitään aikaan. Hänen oli odotettava, kunnes salaperäinen "Ella" saapuisi. Siitä päättäen mitä Henley oli kirjoittanut, odotti Henley häntä, joten "Ella" oli nähtävästi etukäteen ilmoittanut aikeestaan tulla häntä tapaamaan. Brazo ei tietänyt, mistä hän olisi Ellan löytänyt, eikä hän suinkaan aikonut lähteä harhailemaan umpimähkään pitkin maata häntä etsien. Hän ei ollut myöskään vielä valmis lähtemään laaksosta. Mitään ei hän ollut kuullut siitä, millaisiin toimenpiteisiin häntä etsineet oikeusviranomaiset olivat ryhtyneet, ja vaikka hänen mahdollisesti olisikin onnistunut karata maasta, ei hänellä ollut mitään halua antautua alttiiksi vaaroille. Ja loppujen lopuksi hänestä tuntui siltä, että hänen velvollisuutenansa oli jäädä laaksoon. Henley oli otaksunut hänen jäävän.

Tarkastellessaan Henleyn valokuvaa hän muisti Henleyn sanat: — Olette samannäköinen kuin minä siihen aikaan. Voisittehan aivan olla kaksoisveljeni!

Brazo nousi, astui majan seinällä riippuvan pienen kuvastimen ääreen ja seisoi siellä jonkun aikaa verraten kasvojaan valokuvaan. Hänenkin oli pakko myöntää, että yhdennäköisyys oli ilmeinen.

Hänen tukkansa oli kasvanut pitkäksi. Se peitti hänen korvansa ja hipoi paidankaulusta. Hänen partaissakin oli kasvanut pitkäksi muistuttaen täsmälleen Henleyn partaa.

Brazo kääntyi kuvastimen äärestä ja katseli miettiväisesti majan nurkkaan, jossa riippui seinällä Henleyn vaatteita. Brazo tarkasteli niitä. Hän löysi erittäin siistin puvun, kaksi paitaa ja Stetson-hatun. Vaatekappaleet olivat miltei uusia, ja ilmeisestikin oli niitä käytetty ainoastaan silloin tällöin.

Henley oli luultavasti ostanut ne hiukan ennen sairastumistaan ja vuoteeseen joutumistaan. Takki, liivit ja housut olivat tummanharmaat, paidat olivat samanväriset, vaikka hiukan vaaleammat, ja hattu oli kermanvärinen. Brazo päätteli vaatekerran siksi, jota Henley käytti kaupunkimatkoillaan.

Mikäli hän aikoi jäädä majan asukkaaksi, oli hänen esiinnyttävä Henleynä. Koko aikana ei majassa ollut käynyt ainoatakaan vierasta, mutta siitä huolimattahan joku Henleyn naapureista saattoi pistäytyä sinne milloin hyvänsä. Henley oli kertonut, että hänellä oli seudulla vain ani harvoja tuttavia, mutta jotkut olivat tietenkin nähneet Henleyn ja muistivat, minkä näköinen hän oli. Nämä henkilöt Brazon oli saatava petetyksi.

Hän, riisuutui ja puki yllensä Henleyn vaatteet. Jalkoihin hän veti omat saappaansa, ja sitäpaitsi hän otti oman patruunavyönsä sekä pistoolinsa. Omat vaatteensa, jotka Bain tai tallimies olisivat mahdollisesti tunteneet, hän vei laaksoon piiloon samaten kuin satulankin, jota hän oli käyttänyt ratsastaessaan Vilkkusilmällä.

Hän palasi takaisin metsään ja vieritteli muutamia vierinkiviä sille kohdalle, mihin hän oli haudannut Henleyn. Kultapussin, Henleyn paperit ja kirjenipun hän kätki rikkonaisen palkin taakse majan idänpuoleiseen seinään, lykäten ne niin syvälle nurkkaan, etteivät uteliaat silmät voineet niitä löytää.

Sen yön Brazo vietti majassa. Ensi kertaa kuukausimääriin hän vietti yönsä katon alla, ja aamulla hän heräsi perin tyytyväisenä yöhönsä.

Päivät vierivät vierimistään, eikä ketään käynyt laaksossa. Syksy tuli, ja käyden rohkeammaksi Brazo alkoi kuljeskella yhä kauempana laaksosta. Hän ratsasti eräällä Henleyn hevosella ja käytti Henleyn satulaa. Hänen tukkansa ja partansa olivat kasvaneet niin pitkiksi, että toisinaan hän kuvastimeen vilkaistessaan arveli olevansa enemmän Henleyn näköinen kuin Henley itse.

Sitten hän ratsasti Cooneyhin. Seitsemänkymmenen mailin matkaan meni kaksi päivää, ja myöhään iltapäivällä hän toisena matkapäivänään saapui kaupunkiin pölyisenä sekä palaen halusta tavata muita ihmisiä.

Cooney oli Mogollon-vuorten juurella sijaitseva mitätön ryhmä hökkeleitä. Siellä oli postivaunuasema, kauppapuoti ja kapakka. Brazo siemaisi kapakassa pari ryyppyä ja pani merkille, että omistaja katsoi häneen pitkään ja nyökkäsi sitten hiukan epävarmasti. Brazon maistellessa juomaansa hän meni ulos baarihuoneesta ja katseli hevosta, jonka Brazo oli kiinnittänyt rakennuksen edustalla olevaan kaiteeseen. Hevosella, joka oli kimo, oli H-kirjaimen muotoinen polttomerkki kupeessa. Kapakan isäntä palasi sisälle ja myhäili Brazolle.

— Voitte tällä haavaa siis paremmin, sanoi hän. — Olitte sairaana, kun viimeksi kuulin teistä. Enpä muista, kuka sitä puhui. No, nyt teitä ei taida vaivata mikään?

— Ei kerrassaan mikään, vastasi Brazo. — Luulenpa kuitenkin olleeni aivan kuoleman kielissä.

Brazo poistui kapakasta hilpein mielin. Hänet oli tunnustettu Henleyksi, vaikka hän ei ollut itse sanonut sanaakaan. Hän meni kauppapuotiin ja osti tupakkaa. Omistaja, jonka nimi oli Thomas, katsahti häneen pitkään ja hymyili.

— Entistä lajiako, Henley? kysyi hän.

Brazo oli polttanut Henleyltä jääneen jokseenkin runsaan tupakkavaraston loppuun ja nyökkäsi, sanoen sitten: — Noita Virginian lehtiä voitte panna mukaan puolikymmentä kääröä.

— Muonaa kai riittää yhä? kysyi Thomas.

— Riittää sitä vielä puoleksi vuodeksi, vastasi Brazo. — Muistattehan, että olin hiukan huonossa kunnossa, kun kävin täällä viimeksi. En uskonut kykeneväni kovinkaan pian pistäytymään täällä uudelleen. Enkä kyennytkään. Otin senvuoksi varastoa niin paljon, että siitä riitti kotvaseksi.

— Kyllä te huonolta näytittekin, myönsi Thomas. — Kaikesta päättäen olette kuitenkin toipunut kokonaan. Nyt olette varmasti terveistä tervein. Hän meni myymäläpöydän takana olevan laatikon ääreen ja veti sieltä esiin kirjeen, jonka hän antoi Brazolle.

— Tämä on virunut täällä kolme tai neljä kuukautta, sanoi hän. — Olisin lähettänyt sen teille, mutta kukaan ei ollut menossa sinne päin. Sitäpaitsi arvelin, että tulisitte itse noutamaan sitä.

Brazo pani kirjeen taskuunsa vilkaistuaan ensin osoitetta ja todettuaan, että se oli kirjoitettu Ellan käsialalla. Lopun päivää ja yön Brazo vietti sitten Cooneyssä. Keskiyöhön saakka hän pelasi kapakassa korttia eräiden miesten kanssa ja meni senjälkeen nukkumaan baarihuoneen kohdalla yläkerrassa olevaan huoneeseen. Aamunkoitossa hän jo oli taas satulassa, kotimatkalla.

Nyt hän tiesi, ettei hänen tarvinnut pelätä joutuvansa ilmi. Hän ei ollut kysellyt mitään Bainin leirillä tapahtuneesta murhasta, sillä hän oli pelännyt muiden kiinnittävän häneen sen johdosta liian paljon huomiota. Siksi hän ei ollut kuullut mitään, sillä kukaan ei tiennyt asiasta mitään uutta.

Ennen talven tuloa Brazo pistäytyi Cooneyssä vielä toistamiseen. Tällä kertaa hän ajoi vankkureilla ja nouti itselleen muonaa. Taas hän viipyi kaupungissa vuorokauden.

Talven aikana hän ampui paljon metsänriistaa ja nautti elämästä siinä määrin kuin erakkoelämää pakosta viettämään joutunut mies suinkin taisi. Hän oli hakannut talven varalle runsaasti puita ja pinonnut ne majan takaseinälle. Pohjoistuulen ja lumimyrskyjen sitten yllättäessä hänet hänen olonsa oli viihtyisää ja rauhallista.

Ellan kirjeestä hän ei ollut löytänyt mitään, minkä perusteella hän olisi voinut päätellä, mistä se oli lähetetty. "Rakas Jim", kuuluivat alkusanat, ja lopussa oli: "Ella."

Kirjeen sisällys oli omiaan lievästi hämmästyttämään häntä.

 — Iloitsen kuullessani, että olet löytänyt kultaa (näin sanottiin
 kirjeen eräässä kohdassa). Elämäsi käy sen johdosta aivan varmaan
 paljon helpommaksi. (Ja toisessa kohdassa sanottiin:) — Aion tulla
 luoksesi niin pian kuin suinkin voin. Kukapa minua nyt pidättäisi, ja
 täällä on äärettömän yksinäistä. Olet varmaankin suuresti muuttunut,
 mutta tietenkin ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa. Minäkin olen
 muuttunut. Hiukseni alkavat käydä ruskeiksi, ne nimittäin tummenevat
 verkalleen, oltuaan tähän saakka miltei keltaiset. Luuletko, että
 voisin jäädä sinne? En käsitä, minkä vuoksi se ei kävisi päinsä.
 En välitä tanssiaisista enkä minkäänlaisista juhlista, ja varmasti
 ratsastelisin mielelläni — jos saisin hevosen, joka ei pillastu.
 En ole kuullut sinusta mitään pitkään aikaan. Ellen kohdakkoin saa
 sinulta tietoja, tulen joka tapauksessa aivan pian sinne. Jos menen
 Cooneyhin, niin siellä varmasti joku osaa neuvoa tien asumuksellesi.
 Sain valokuvasi. Ajatella, että sinulla on parta. Pelkään, että
 näytät aivan muukalaiselta. Kun tulen, pakotan sinut parturoimaan
 leukapielesi sileiksi. Vastaa niin pian kuin suinkin voit.

                                                    Ella.

 P. S. — Luuletko, että tuuli ja aurinko siellä tärvelisivät ihoni?
 Enhän minä ole paha päivettymään.

Brazon ajatuksia askarrutti jälkikirjoitus hyvänlaisesti.

— Aivan varmaan hän oleskelee ulkona paljon, mietti hän. — Hän ei piittaa tanssiaisista eikä muista juhlista ja on sitä mieltä, että ratsastaminen miellyttäisi häntä. No, jos kerran asiat ovat niin, ei hänen luullakseni tarvitse suurin huolehtia hipiästänsä.

— Hän lienee kahdenkolmatta ikäinen, aprikoi hän mielessänsä nähtävästi siis muistaen sen mitä Henley oli Ellasta maininnut. — Kahdenkolmatta. Hän tuntuu olevan pienikokoinen. Ja hänellä on keltainen tukka, mutta nyt se on muuttumaisillaan ruskeaksi. Se siis kimaltelee eri vivahteissa aivan sen mukaan, kuinka valo lankeaa siihen. Sitten hänen ilmeensä synkkeni. — Hän on oleva äärettömän murheissaan kuullessaan, että Jim on kuollut.

Brazo ei voinut aavistaakaan, milloin Ella saapuisi. Hän oli kuitenkin varma siitä, että tämä vielä jonakuna kauniina päivänä saapuisi laaksoon, ja ensimmäisten lauhain kevätpäiväin koitettua hän alkoi ahertaa kirveineen metsässä. Hevosvaljakon ja haran avulla hän kuljetti suoria, nuoria hirsiä majan luokse ja ryhtyi rakentamaan siihen jatkoa. Tämä jatko-osa ei ollut suuri, mutta tarpeeksi tilava makuuhuoneeksi, jonka hän siitä aikoi tehdä. Huhtikuu oli tullut, ennenkuin työ oli tehty, mutta Brazo oli aikaansaannoksestaan ylpeä. Hän laittoi sinne lattian, rappasi seinät sisältä savella ja vietti kaksi päivää kanniskellen vettä joelta pestäkseen huoneen niin puhtaaksi, että se olisi miellyttänyt naishenkilöä.

Talven aikana hän oli käynyt kerran Cooneyssa ja tilannut kauppiaalta kaikenlaista. Huhtikuun lopulla hän teki sinne toisen matkan ja palasi vankkurit täpö täynnä lisärakennusta varten aiottuja huonekaluja. Kun uusi huone sitten oli asuttavassa kunnossa, seisoi hän kynnyksellä ja katseli sitä epäröivän näköisenä.

Hän oli otaksunut, että Ella asettuisi majaan asumaan. Mahtoiko siitä kuitenkaan tulla mitään?

Hän saapui siinä uskossa, että Henley asui täällä. Henley oli luonnollisesti hänen veljensä. Muussa suhteessa toisiinsa he eivät voineet olla. Ella olisi tietenkin ilomielin asunut majassa veljensä kanssa, mutta mitenkä kävisi, kun hän huomaisi, että majassa asuikin aivan vieras mies?

— Jossakinhan hänen on asuttava, päätteli Brazo. — Kaupungissa hänen on mahdoton oleskella, eikä hän voi leiriytyä taivasallekaan. Yksinään hän ei voi olla täällä, jos minä nukun ulkona eikä lähettyvillä ole ketään huolehtimassa hänestä. Luulenpa, ettei muuta neuvoa ole.

Brazo alkoi nyt pitää silmällä Cooneyn tietä. Kahdesti päivässä hän ratsasti etelän puolella olevan harjanteen laelle ja tähyili etelään. Usein hän ratsasti monen mailin pituisen matkan etelää kohden, Cooneyhin päin. Tyttö saapuisi Cooneysta. Muualta hän ei voinut tulla, sillä hänen kaikki Henleyltä saamansa kirjeet oli leimattu Cooneyssa ja siitä hän oivaltaisi sen lähimmäksi kaupungiksi.

Mutta toukokuu meni menojaan, eikä tyttöä kuulunut. Lauhat, lämpimät tuulet tulivat taikoen laaksot ja niityt ihaniksi. Päivät olivat raukeita, yöt huokuivat runoutta.

Brazo alkoi olla siinä uskossa, ettei Ella tulisikaan. Tuuli ja aurinko tärvelisivät hänen ihonsa. Ehkäpä hän oli saapunut Cooneyhin saakka ja kääntynyt harmistuneena takaisin nähdessään paikan yksinäisyyden ja surkeuden. Brazo ei olisi oikeastaan katsonut tällaista menettelyä hänelle viaksi. Cooney ei ollut mikään näkemisen arvoinen paikka.

Mutta sittenkään ei Brazo heittänyt tyttöä mielestään huolimatta siitä, että tiesi, kuinka vailla viehätystä seutu oli. Olihan täällä sittenkin sellaista, mikä oli kiinnostavampaa kuin mikään, johon tyttö oli tottunut entuudestaan, olipa hän sitten asunut missä hyvänsä. Saattoiko ilma olla terveellisempi missään muualla. Saattoivatko yöt olla kauniimpia kuin täällä?

Brazoa masensi ääretön yksinäisyydentunne, joka oli alkanut käydä yhä voimakkaammaksi hänen istuessaan öisin puunrungolla majan lähettyvillä ja katsellessaan tähtiä sekä vaimeasti hohtavaa juovaa etelänpuoleisen harjanteen kohdalla, siellä, mistä Ellan oli tultava kun hän taivalsi Cooneysta majalle.

Kahteen viikkoon hän ei ollut käynyt nukkumaan ennen kello kahta aamulla. Odotus sai hänet oudon levottomaksi. Tyttö oli niin alituiseen askarruttanut hänen ajatuksiaan, että hän oli mielessänsä hahmoitellut hänen luonteestaan kuvan, joka rakentui veljelle kirjoitettuihin kirjeisiin, joita hän nyt ihannoi ja rakasti. Toisin ajoin, juuri tällaisina öinä, kävi sielullinen mielikuva tytöstä niin eläväksi, että Brazo saattoi miltei nähdä hänen seisovan hymyilevänä vieressään.

Tyttö oli pienikasvuinen. Ei kylläkään liian pieni. Hänen päänsä ulottui parahiksi Brazon olkapäähän. Ja hänen hiuksensa olivat kuin hienonhienoja kultasäikeitä, jotka kimmelsivät tähtien valossa.

Brazo hymähti itselleen halveksivasti.

— Tällaiseksi yhden ainoan asian aprikoiminen miehen tekee, mietiskeli hän istuessaan metsän laidassa puunrungolla ja katsellessaan matalavetistä virran kalvoa, joka kimmelsi kirkkaiden tähtien luomassa hohtavassa valohämyssä. Virta oli vain noin sadan jalan päässä Brazosta. Se virtasi tummain, varjomaisten vuorenseinämäin lomasta, kääntyi äkkiä ja painui hevosaitauksen halki tehden sitten mahtavan hevosenkengän muotoisen mutkan ja kaartuen takaisin metsän laitaan. Senjälkeen sen uoma taas loittoni laakson keskustaan kadotakseen sitten jonnekin etäälle, hyljätyn intiaanikylän lähettyville.

— Ihminen ajattelee ajattelemistaan. Ja lopulta hän alkaa uskoa ajatuksiaan. Samalla tavalla kai eräät alkavat uskoa omia valheitaankin. Luultavasti hän ei ole lainkaan sellainen kuin minä luulen hänen olevan. Olen saanut uskotelluksi itselleni, että hän on kaunis. Ehkä hän onkin sitä. Mutta luultavampaa on, että hän ei ole sitä. Joka tapauksessa olen kohteleva häntä rehdisti.

Hänellä oli ollut kivääri polvillansa. Nyt hän laski sen puunrungolle viereensä ja kaivoi esiin piippunsa sekä tupakkansa. Hän täytti piipun, paineli tupakan piipunpesässä tasaiseksi ja etsi povitaskustansa tulitikkua. Hän oli kaiken aikaa katsonut piippuunsa ja nyt, kaivellessaan taskuansa, hän kohotti katseensa siitä.

Piippu putosi hänen kädestänsä, tulitikut kirposivat sormista. Hän jäykistyi, henkäisi syvään hämmästyksestä ja istui alallaan tuijottaen eteensä jähmettyneenä.

Tyttö oli tulossa. Hän oli valkopukuinen, kuten niin monissa Brazon mielikuvissakin, eikä häntä voitu pitää pitkänä. Brazo näki hänet selvästi laakson rehevän heinikon ja etelänpuoleisen harjanteen kohdalla samettimaisen sinisenä hohtavan taivaan muodostamaa tummaa taustaa vasten. Hän lähestyi nopeasti, sillä nähtävästikin hän oli nähnyt valon kajastavan majasta. Tyttö tuli jalkaisin, juosten. Brazo nousi. Kallistuen etukumaraan hän seisoi hämmästyneenä, kykenemättä uskomaan silmiään. Ensin hänen mielessään välähti, että hänen mielikuvituksensa oli luonut tytön harhakuvan, mutta nähdessään, että tämän hiukset liehuivat valtoiminaan olkapäillä ja että hän juoksi uupuneesti ikäänkuin olisi hän ollut menehtymäisillään, tiesi hän, ettei hän tuijottanut mitään mielikuvituksensa tuotetta vaan oikeata, elävää ihmistä.

Sittenkin hän oli yhä hämmästyksissään. Hän seisoi jähmettyneenä ja tarkkasi tyttöä, ihmetellen mielessänsä, kuinka toinen oli päässyt näin pitkälle erämaahan ilman hevosta ja kuinka ihmeessä hän juoksi noin mielettömästi ollessaan kutakuinkin perillä.

Ja sitten, tytön ollessa vielä kenties noin sadan jaardin päässä joesta, hän näki hevosen ja ratsastajan ääriviivain irtautuvan harjanteen muodostamasta tummasta taustasta ja piirtyvän taivaansinistä holvikattoa vasten.

Brazon lihakset jännittyivät ja höltyivät sitten aivan äkkiä. Hänen huultensa juova jäykkeni, ja hän kumartui tempaamaan kivääriänsä, jonka hän äsken oli laskenut puunrungolle. Vieras tyttö, joka yön pimeydestä juoksi mielettömänä häntä kohden, oli kylläkin näky, joka sai Brazon hetkeksi hämmentymään, mutta hänen aivonsa toimivat jo kiitettävän valppaasti, sillä hän oli tajunnut, että takaa-ajava mies merkitsi tytölle vaaraa.

Kuitenkaan ei Brazo aikonut laukaista ennenkuin hän oli varmasti nähnyt, minkälaisilla asioilla mies liikkui. Tämä ratsasti hyvää vauhtia. Hänen ja tytön välinen matka lyheni uskomattoman nopeasti, joten hän oli ainoastaan muutamien askeleiden päässä vainottavastaan, kun tyttö, joka horjahteli heikkoudesta, saapui virran reunalle.

Ilmeisestikin tyttö tiesi ratsastajan olevan äärellänsä, sillä rantaäyräälle saapuessaan hän ei kääntynyt, vaan juoksi suoraan veteen, jota roiskahti ilmaan hopeanhohtoisena suihkuna.

Mutta mies oli jo saavuttanut hänet. Hän oli hypännyt maahan hevosen vielä juostessa ja rynnännyt kirosanaa sähisten eteenpäin. Hän kietaisi käsivartensa tytön vyötäisille, tempasi hänet syliinsä ja kantoi hänet maalle, vaikka toinen potki ja raapi hänen kasvojaan, äänettömänä taistellen kaikin voimin.

Hän oli varmaankin saanut raapaistuksi vainoojaansa kipeästi, sillä tämä kirosi kiivaasti, päästi hänet irti, työnsi häntä hiukan tuonnemmaksi ja iski häntä sitten niin että mätkähti. Päästämättä ääntäkään tyttö lysähti surkeasti heinikkoon veden partaalle.

Mies seisoi suorana. Useaan silmänräpäykseen hän ei liikahtanutkaan, vaan seisoi hiukan etukumarassa ikäänkuin tarkaten tyttöä. Järkkymättömänä kuin puunrunko sylkäisi Brazon kivääri sitten punaisen juovan suoraan miehen rintaa kohden. Tämä suoristautui, ähkäisi ja suistui maahan levittäen kätensä levälleen pudota lysähtäessään suulleen heinikkoon.

VIII.

Ratsastajan hevonen oli astunut lähemmäksi isäntäänsä ikäänkuin uteliaana. Brazo seisoi hetken aikaa metsän laidassa tähyillen hämyisenä hohtavassa yössä ympärillensä nähdäkseen, oliko ratsastaja ollut yksinään. Hän ei nähnyt ainoatakaan toista ratsastajaa eikä liioin kuullut rapsahdustakaan. Silloin hän laski kiväärinsä puunrungolle, veti kuusiammuksisen pistoolinsa huotrasta esiin ja lähti liikkeelle. Ensiksi hän meni miehen luokse, käänsi hänet selälleen ja katsoi häntä. Hän oli Wolf Wilson, muuan lainsuojaton, joka oli surullisen kuuluisa koko alueella. Pitkä hän oli, sileähipiäinen, tummaverinen. Vasemmassa poskessa, johon oli nähtävästäkin aikoinaan isketty puukolla, oli pitkä, valkoinen arpi. Brazon luoti oli lävistänyt rinnan sydämen yläpuolelta. Hän hengitti vielä, mutta oli tietenkin heittävä henkensä tuossa tuokiossa.

Brazo veti pistoolihuotrasta miehen vasemmalta kupeelta esiin pistoolin ja pani sen taskuunsa. Senjälkeen hän ei vilkaissutkaan mieheen, vaan meni tytön luokse ja polvistui hänen ääreensä.

Tyttö makasi selällään levitetyin käsin, vartalo rentona. Oli hyvin hämyistä, eikä Brazo erottanut, oliko miehen antama isku jättänyt mitään näkyvää jälkeä. Sen hän kuitenkin näki, että tytön valkoinen puku oli jotakin pehmyttä, ohutta kangasta. Ottelussa miehen kanssa, jota Brazo oli ampunut, oli pusero revennyt miltei ylhäältä alas saakka, ja pitkästä repeämästä näkyivät tytön hartiat ja povi. Hänen tukkansa oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen liepeessä olivat hulmahtaneet niin paljon sivuun, että hänen jalkansa näkyivät polviin saakka. Hänellä oli mustat sukat ja puolikengät.

Nämä yksityiskohdat tytön ulkoasussa Brazo pani merkille nostaessaan tytön syliinsä. Tämä oli tajuton, ja ilmeisestikin hän oli saanut jonkun vamman. Sen vuoksi Brazo tahtoi saada hänet majaan niin pian kuin suinkin.

Hän ei vilkaissutkaan tytön vainoojaan kuljettaessaan taintunutta matalavetisen joen toiselle puolelle ja kantaessaan häntä majaa kohden. Tyttö lepäsi rentona hänen sylissänsä. Hänen jäsenensä olivat aivan hervottomat, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin hänen hartioidensa ja povensa silkinhieno hipiä. Raskas hän ei ollut, ja Brazo kantoi hänet majaan keveästi kuin pienen lapsen.

Päästyään majaan hän vei tytön rakentamaansa huoneeseen ja laski hänet Cooneysta tuomallensa uudelle vuoteelle. Mistä hän tiesi, että tässä oli "Ella", joka oli kirjoittanut Henleylle nuo kirjeet, sitä hän ei voinut milloinkaan käsittää, mutta hänestä tuntui siltä, että Ella oli nyt saapunut — olihan häntä jo niin kauan odotettu.

Laskettuaan tytön vuoteelle hän meni suurempaan huoneeseen ja toi sieltä lampun, jonka hän asetti pienelle pöydälle. Hetkeksi hän kumartui katsomaan tyttöä lampun valossa. Repeentynyt pusero oli taas luisunut paikaltaan. Lempeästi hän verhosi paljaat hartiat ja tunsi sydämensä sykähtävän oudosti, kun hänen sormensa hipoivat tytön hivelevää ihoa.

Huomattuaan, että taintuneen hengitys oli tyyntä ja rauhallista, ei hän jäänyt seisomaan kädet ristissä. Hän meni keittiöön, toi sieltä vadillisen raikasta vettä ja sitäpaitsi pyyhinliinan. Hän kostutti pyyhinliinan, väänsi sen jotakuinkin kuivaksi ja laski sen tytön otsalle. Tällöin hänen täytyi työntää tytön hiukset syrjään. Ne olivat kiharaiset, tuuheat ja kimmelsivät kullanruskeina. Korvan yläpuolella oli vasemmassa ohimossa kuhmu. Vainoojan nyrkinisku oli siis osunut siihen.

Märkä kääre ei saanut tyttöä värähtämäänkään, ja Brazo nouti keittiöstä ruokalusikan, kohotti potilaan päätä sekä valutti muutamia vesipisaroita hänen huultensa lomaan. Nytkään ei taintunut väräyttänyt silmäluontaankaan, ja hetken aikaa Brazo istui vuoteen reunalla silmäillen häntä avuttomasti. Seudulla ei ollut ainoatakaan lääkäriä, mikäli hän tiesi, ja vaikkapa olisi ollutkin, ei hän olisi voinut jättää tyttöä oman onnensa nojaan ja lähteä noutamaan lääkäriä. Tyttöä vainonneella ratsastajalla saattoi olla tovereita, eikä tyttö toisekseen näyttänyt saaneen mitään vakavaa vammaa, vaikka hänen takaa-ajajansa olikin antanut hänelle huiman iskun.

Taintunut hengitti hiukan työläästi, ja Brazo ihmetteli mielessään, mitä lääkäri olisi tehnyt tällaisessa tapauksessa. Hän muisti äitinsä kerran pyörtyneen lääkärin ollessa hänen luonansa, ja hän muisti hyvin, kuinka ripeästi tämä oli riuhtaissut äidin puvun auki sekä riisunut häneltä kureliivin ärähdellen jotakin naisten varustautumisesta "moisilla kirotuilla haarniskoilla!"

Brazo epäröi. Tuon tapauksen sattuessa hän oli ollut nuori poika, ja nyt hän oli aivan yhtä nolo sekä hämmentynyt kuin silloinkin. Ja kuitenkin oli hänen käytöksessänsä rahtunen lääkärin asiallisuutta sekä ammatillista välinpitämättömyyttä, kun hän vihdoin kumartui aukaisemaan tytön puseroa.

Hän sai kureliivin riisutuksi ja oli hyvillään tytön henkäistessä syvään ikäänkuin helpotuksesta. Sitten hän päättäväisenä riisui tytöltä kengät ja sukat, laittoi pieluksen mukavasti hänen päänsä alle ja peitti hänet vuodehuovalla leukaa myöten.

Pitkän aikaa hän senjälkeen seisoi vuoteen ääressä katsellen taintunutta.

Tyttö oli kauniimpi hänen hurjimpia mielikuvitelmiaankin. Ehkäpä horrostilan juhlallisuus korosti hänen tyyneyttänsä, mutta Brazo uskoi lujasti, ettei toinen hilpeänäkään kadottanut tyyntä rauhallisuuttaan. Hänen luonteensa ilmeni sanoista, jotka hän pii kirjoittanut Henleylle: — En ole paha päivettymään. Varmuuttahan huokui hänen huultensakin ilmeestä. Leuan ääriviivat sekä sileä otsa kertoivat itseluottamuksesta.

Brazo kumartui keveästi sipaisemaan kimmoista, hienohipiäistä poskipäätä. Hän ei voinut vastustaa kiusausta.

Sitten hän lähti huoneesta ja seisoi kotvan aikaa keittiössä kädet puuskassa, silitellen sormillaan leukaansa. Viereisestä huoneesta kajasti lampunvalo kellertävää valoaan lattian poikki pohjoispuoliseen seinään, ja valonkajasteessa hän erotti lähimmät esineet aivan selvästi.

Maja ei ollut oikein entisellään. Jotakin oli poissa, ja jotakin oli tullut sijaan. Uusi ilmapiiri saarsi häntä. Viereisessä huoneessa palavan lampun keltainen valo ikäänkuin täytti koko huoneen himmeällä loisteella. Alastomuus, joka oli kiusannut häntä, näytti kuin taikaiskusta hälvenneen viehättävän kodikkuuden tieltä. Kömpelötekoisen pöydän viivoista huokui siroutta. Penkit olivat karkeata lajia, mutta sopusointuiset ja tukevat. Säilykerasioista, purjekangaspusseista, peltitölkeistä notkuvat hyllyt viittasivat varallisuuteen. Valurautainen uunikin antoi osansa ilmapiirin kodikkuuteen.

Mutta vaikka kaikki tämä oli hyvää, oli jotakin muutakin. Brazo täytti piippunsa, sytytti sen ja istahti vuoteensa laidalle sekä tupruttelu savuja yritellessään määritellä tätä uutta.

— Ihan varmaan, virkkoi hän lopulta ääneen, — hänen läsnäolonsa sen tekee!

Hän oli omituisen kiihtynyt. Hänestä tuntui siltä, että kaikki se runous, jota hän oli palavasti kaihonnut niinä autiuden vuosina, joiden aikana hän oli harhaillut maailmalla vanhempien kodin häviämisen jälkeen, oli äkkiä saapunut hänen luoksensa, vuodattaen yltäkylläistä onnea hänen olemukseensa. Hän katseli totisena piippuun, jota hän piteli kädessään, ja huomasi sen vapisevan.

Hän nousi, kopautti tuhat uuniin ja meni avonaiselle ovelle katselemaan tähtien valaisemaa laaksoa.

— Laupias luoja! huudahti hän. — En olisi uskonutkaan, että nainen voi tehdä miehestä tällaisen.

Hän palasi sisälle.

Cooneyn kauppapuodista hän oli ostanut kangasta, valkoista musliinia, jota hän oli aikonut käyttää akkunaverhoiksi. Hän oli lykännyt niiden ripustamisen toistaiseksi, sillä hän oli luullut saavansa tietää Ellan tulosta etukäteen. Niinikään oli hän varannut uuninkiilloketta, pöytäliinan ja käärön ruohomattoa.

Ahertaen seuraavan tiiman ajan huoneessa vallitsevassa hämärässä valaistuksessa hän teki parhaansa saadakseen majan näyttämään toiselta ja poistaakseen sen viimeisetkin puutteet. Lopetettuaan hän sitten seisoskeli pöydän ääressä, jolla nyt upeili pöytäliina ensimäistä kertaa, ja hymyili ihastuksesta.

— Nyt hänen pitäisi tuntea olonsa kodikkaaksi! päätteli hän.

Hiljaa hän hiipi tytön huoneeseen ja katseli taintunutta tarkkaavaisesti. Tämä hengitti säännöllisesti ja keveästi. Hiukan punaakin rusotti hänen kasvoillaan. Nähdessään tytön silmäripsien, vienosti värähtelevän Brazo oudosti säikähti ja pakeni ulos äkkiä tajuten kokonaan unohtaneensa tytön vainoojan.

Hän meni metsikköön, nouti sieltä kiväärinsä ja lähti sitten tasangolle, missä äskeinen murhenäytelmä oli näytelty. Hänen viipyessään majassa oli kuu kohonnut vuorten takaa, ja hän hämmästyi suuresti todetessaan miehen ja hevosen kadonneen. Kumpaisestakaan ei näkynyt jälkeäkään laaksossa eikä liioin laaksoa saartavilla kuutamoisilla harjanteilla.

Asia oli luonnollisesti selitettävissä kahdella tavoin. Miehellä oli joko ollut ystäviä, jotka olivat tulleet noutamaan häntä, tai oli hänen haavansa ollut siksi mitätön, että hän oli päässyt pakenemaan omin neuvoin.

Brazosta oli kutakuinkin samantekevää, millä neuvoin mies oli päässyt pakoon. Hän olisi kernaasti halunnut kuulla tytön kokemuksista ennen hänen odottamatonta tuloaan laaksoon, mutta jos tyttö ylimalkaan oli halukas niistä kertomaan, kertoisi hän kaiken tultuaan puhetuulelle.

Hän ei ollut huolissaan tytön vainoojan takia. Ainoastaan tytön tähden hän oli levoton. Tämä oli maannut tajuttomana hyvän aikaa, ja ellei hän alkanut tulla tuntoihinsa, veisi hän, Brazo, hänet Cooneyhin. Päästyään kaupunkiin lähettäisi hän jonkun noutamaan lääkäriä. Millään ehdolla ei hän jättäisi tyttöä majaan yksikseen, alttiiksi ahdistajille.

Hyvän aikaa hän seisoskeli metsänlaidassa valppaasti tähyillen harjanteita ja laaksoa, ennenkuin palasi majaan. Sisään tultuaan hän sulki oven ja veti teljen sen eteen.

Oven suusta hän meni jatko-osaan vievälle ovelle. Kynnykselle hän jähmettyneenä pysähtyi, niin ankarasti kuin häntä haluttikin rynnätä tiehensä.

Tyttö oli tullut tajuihinsa. Hän istui vuoteen reunalla. Hiukset valuivat sekavina kiharoina hänen hartioillensa, paljaat jalat riippuivat vuoteen reunalta, avartuneista silmistä hohti oudosti sekä epäluuloa että pelkoa.

Hän oli yrittänyt kietoa vuodevaatteita verhoksensa, mutta oli saanut vain huopapeitteen kulman temmatuksi povellensa. Tuijottaessaan Brazoon hän tempoili menestyksettä huopapeitettä, joka oli joutunut hänen allensa eikä liikahtanutkaan.

Brazo oli aivan yhtä hämmästynyt kuin hänen vieraansakin, itse asiassa hämmentyneempikin. Hänen näet ollessaan kykenemätön hallitsemaan ääntään tänä pulmallisena hetkenä kaikui tytön ääni kylmänä ja terävänä, ja hänen silmäinsä moittiva, syyttävä ilme kävi ikäänkuin jähmettyneemmäksi.

— Pyydän, että kerrotte minulle, kuka olette, ja selitätte, kuinka olen joutunut tänne! sanoi hän käskevästi.

IX.

— Olen Bob Adams, vastasi Brazo. — Kannoin teidät tänne.

Brazon ääni oli hyvin lempeä. Toinnuttuaan hämmästyksestä, joka oli hänet vallannut, kun hän näki tajuttomaksi luulemansa tytön istuvan vuoteen laidalla, sekä niinikään vakuuttauduttuaan siitä, ettei tämä ollut saanut niin vakavia vammoja kuin hän oli luullut, puhui hän äänensävyllä, jonka hilpeyttä tyttö näytti pitävän loukkauksena. Mistäpä hän olisi tietänyt tuon hilpeyden johtuvan huojennuksesta.

— Vai niin, sanoi hän. — Te siis olette Bob Adams! Ja te kannoitte minut tänne! Mistä sitten, suonette minun kysyä!

— Sieltä mistä teidät löysin, vastasi Brazo. — Sieltä minne lysähditte erään miehen iskiessä teitä nyrkillä ohimoon.

Tytön silmät avartuivat. Niistä huokui yhä hämmentyneisyyttä. — Erään miehen iskiessä minua, toisti hän. Ja sitten hän näytti muistavan kaiken, sillä häntä värisytti, kun hän huudahti: — Niin, niin! Olin päässyt karkaamaan heidän käsistään. Eräs heistä ajoi minua takaa! Mies, jonka nimi on Wolf Wilson. Mikä raakalainen! Voi, olisin voinut murhata hänet!

— Minä sitä yritin, neiti. Kiväärini luoti osui hänen rintaansa sydämen yläpuolelle. Uskoin hänen jo joutuneen henkiheitoksi. Kävin kuitenkin juuri äsken tuolla paikalla, eikä häntä näkynyt missään päin. Joko hän on perin sitkeähenkinen tai sitten ovat hänen ystävänsä raahanneet hänet täältä.

’— Te siis ette ole heikäläisiä? kysyi tyttö ilmeisestikin ryhtyen uuteen kuulusteluun.

— En ole iässäni kuullutkaan Wolf Wilson-nimisestä miehestä, neiti, valehteli Brazo. — Enpä totta vieköön ole heikäläisiä.

— Kuka te sitten olette?

— Bob Adams. Ylipäänsä minua nimitetään Brazoksi.

— Mitä teette täällä, tarkoitan?

— Asun täällä.

— Missä "täällä?"

— Hyvänen aika, täällä Battlen laaksossa, neiti. Tässä majassa.

Tyttö istui hetken aikaa äänettömänä, kaikesta päättäen miettien toisen vastauksia. Hänen kasvonsa vaalenivat taaskin hiukan.

— Oletteko sattunut kuulemaan James Henley-nimisestä miehestä? kysyi hän.

Brazo oli monen monituiset kerrat mielessänsä kuvitellut tätä kohtausta. Hän oli päättänyt ilmoittaa veljen kuolemasta tytölle niin hellävaroen kuin suinkin. Tytön nyt katsoessa häneen tuolla tavoin, ikäänkuin vaatien asiallista, mutkatonta vastausta, hän kuitenkin tajusi, ettei kaihtelemisesta ollut mitään apua.

— Kyllä.

— Aikomuksenani oli mennä hänen luoksensa, sanoi toinen. Asuuko hän Battlen laaksossa?

— Hän asui täällä, neiti.

— Täällä! Tässä laaksossako tai tässä talossako?

— Tässä talossa.

— Mutta sittenhän hän — —. Tyttö vaikeni, henkäisi katkonaisesti, terästi sitten ryhtiään. — Tarkoitatteko sellaista, että hän on muuttanut täältä? jatkoi hän järkkymättömänä.

— Jim Henley on kuollut, neiti, vastasi Brazo lempeästi. — Hän kuoli jonkun aikaa sitten.

Tyttö kävi hervottomksi. Hänen päänsä painui, ja hän istui alallaan tuijottaen masentuneesti maahan.

Brazo tunsi huojennusta todetessaan, ettei toinen itkenyt. Hänen kasvojensa kelmeys todisti kyllä uutisen vaikuttaneen häneen järkyttävästi. Hän oli sittenkin rakastanut veljeään. Brazo syytteli itseään siitä, että oli liian pikaisesti tuominnut toista. Hänhän oli aikoinaan paheksunut tämän menettelyä, kun ei sisar ollut rientänyt veljen luokse.

Hetken kuluttua tyttö näytti jonkun verran tottuneen saamaansa iskuun. Hän kohensi taas ryhtiään ja katsoi Brazoon. Viimemainittu tajusi taaskin joutuvansa perinpohjaisen tutkimisen alaiseksi. Tytön pähkinänharmaat silmät, joista loisti oudosti sekä ihmettelyä, kysymystä että epäilystä, kävivät hämmennyksestä lempeiksi hänen katsoessaan niihin.

— Kerrottehan minulle kaiken, minkä veljestäni tiedätte? pyysi hän.

— Mielelläni, neiti. Suuria kertomisia ei minulla kuitenkaan ole. Tulin tänne noin vuosi sitten. Aivan Arizonan rajalla oli sattunut selkkauksia. Yhdysvaltain armeijan rahastonhoitaja oli murhattu, ja minua syytettiin murhaajaksi.

— Olitteko te syyllinen? keskeytti tyttö.

— En. Karkuun minun joka tapauksessa oli lähdettävä. Sen teinkin. Muutamia päiviä myöhemmin osuin tänne. Tulin yöllä ja löysin Jim Henleyn sairasvuoteelta. Jäin hänen luoksensa loppuun asti. Hän ikäänkuin kuihtui olemattomiin. Muuta kertomista ei minulla taida ollakaan.

— Miksikä jäitte tänne?

— Minun oli pakko jäädä, neiti. Minuahan ajettiin takaa. Jimin kuoleman jälkeen viivyin täällä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Teitä minun oli mahdoton saada käsiini, ja Jim odotti teitä tänne. Hän nousi, meni viereiseen huoneeseen ja palasi takaisin ojentaen tytölle äänettömänä Jim Henleyn kirjoittamat paperit. Taas hän poistui, avasi ulko-oven ja seisoi alallaan hetken aikaa tähyillen kuutamoista seutua. Kotvasen kuluttua hän arveli tytön lukeneen paperit, sulki oven, veti teljen sen eteen ja astui tytön huoneen kynnykselle.

Tämä istui aivan samassa asennossa kuin äskenkin. Rypistynyt kirje oli hänen sylissään ja hän itki. Brazo kääntyi poispäin.

Tuokion kuluttua tyttö kutsui häntä, ja taas hän meni viereiseen huoneeseen.

Toinen katsoi häneen.

— Te olitte hyvä Jimille, sanoi hän. — Soisin teidän tietävän, että annan arvoa kaikelle sille, minkä teitte hänen hyväksensä. Jim kuoli ehtimättä ilmoittaa teille oikeata nimeänsä, eikö niin?

Brazo nyökkäsi.

— Hänen oikea nimensä oli James Wainright. Olen Ella Wainright. Voi, kunpa hän olisi ilmoittanut minulle olevansa sairaana.

Kyyneleet alkoivat taas vuotaa, ja Brazo oli pahoillaan.

— Kuulkaahan, neiti, ei tässä ole mitään itkemistä. Jimistä pidettiin hyvää huolta. Ei teidän sovi heittäytyä murehtimaan kaikkien tämäniltaisten selkkausten jälkeen. Te paneudutte yksinkertaisesti pitkällenne ja nukutte makeasti. Huomenna on olonne aivan toisenlainen.

Tyttö kohensi ryhtiään. Hänen silmiinsä tuli kummeksuva ilme.

— Te — —, alkoi hän puhua ääni väristen. — Ettehän te vain lähde kauaksi?

— En, neiti. Minulla on tuolla vuode. Hän viittasi viereiseen huoneeseen. — Ei teidän tarvitse olla peloissanne. Wolf Wilson ei totisesti tule kumppaneineen teitä hätyyttämään. Ja jos pelkäätte minua, niin teljetkää toki ovenne. Varta vasten minä siihen teljen tein.

— Te siis uskoitte minun tulevan? kysyi tyttö hämmästyksissään.

— Tietysti minä uskoin.

— Te odotitte minua — niinkö? Voi, mikäpä teitä olisi estänyt anastamasta Jimin kaikkea kultaa! Enhän minä olisi tiennyt mitään koko asiasta! Hän loi Brazoon ihailevan katseen.

— Niinpä kai asia on, neiti.

— Oletteko varma siitä, että kulta on siellä, minne Jim kertoo sen kätkeneensä?

— Tallella se on, neiti.

— Hyvänen aika! Eikö asia kiinnosta teitä? Tällä kertaa hän katsoi Brazoon pitempään.

— Enpä toki tiedä. Kai se minua kiinnostaa. Mutta ei siinä määrin, että olisin anastanut sen ennen oikean omistajan tuloa.

— Rakensitteko tämän huoneen — tämän jatkorakennuksen — omin käsin? kysyi tyttö.

Brazo nyökkäsi.

— Jimin kuoltuako?

— Niin.

— Minua varten?

Brazo nyökkäsi.

— Miksikä?

Brazo punastui, mutta katsoi toista suoraan silmiin. — Arvelin, että teitä ehkä huvittaisi jäädä tänne joksikin aikaa, vastasi hän.

Jos tyttö olisi nyt kysynyt, miksikä toinen oli arvellut hänen jäävän majaan asumaan, ei Brazo olisi kyennyt sanomaan muuta syytä kuin että hän itse olisi toivonut sitä. Eikä tällainen syy ollut pätevä, sen hän tiesi.

Ella ei kuitenkaan vastannut eikä myöskään kysynyt mitään. Mutta Brazo huomasi ruusuisen kajon kohoavan hänen kasvoillensa niin että ne lopulta olivat aivan tulipunaiset. Hän tiesi silloin, että toinen ajatteli kysymystä, jonka hän olisi voinut tehdä, ja muisti myöskin kureliiviä sekä sukkia.

Tyttö veti huopapeitteen paremmin ympärillensä.

— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, sanoi hän viileästi. — Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi mennessänne!

Brazo kumarsi. Hänen kasvonsa punottivat yhtä ankarasti kuin tytönkin. Hän sulki oven. Tuskin hän oli astunut pari askelta, kun hän jo kuuli makuuhuoneen oven teljen painuvan kiinni napsahtaen miltei kaunopuheisen uhmaavasti.

X.

Brazo lähti ulos ja seisoskeli oven äärellä hengittäen viileää yöilmaa. Tytön läsnäollessa hän oli ollut hämmentynyt, mutta nyt hänen mielialansa lähenteli suoranaista hurmiotilaa. Silti siihen liittyi eräänlaista epätietoisuutta.

— Hänen kanssaan ei sovi laskea leikkiä! tuumaili hän seistessään majan nurkalla. — Olen totisesti aikamoinen pölkkypää, kun en tullut ajatelleeksi, että häntä ei elämä jonkun mieshenkilön keralla kenties suuresti miellytäkään. Ja kylläpä hän karahti punaiseksi, kun hänen mieleensä juolahti, kuka hänet oli riisunut. Olisikohan hän heittänyt henkensä, ellen olisi riisunut häneltä tuota hiton kureliiviä!

Tätä hän kysyi miljoonilta tähdiltä, jotka loistivat taivaalla laakson yläpuolella, mutta vastauksen hän sai tytön ruumiillisen tilan uudesta arvioinnista. — Ei hän tainnut kovinkaan suuressa vaarassa olla, päätteli hän lopullisesti. — Mutta mistäpä minä olisin sen tiennyt. Enkä toisekseen aikonut hiiskua asiasta hänelle kerrassaan mitään.

Kun hänen mieleensä juolahti, ettei hän ollut maininnutkaan siitä mitään, hämmentyi hän aivan tolkuttomaksi. Tyttö ehkä lähtisi nyt tiehensä vain tuon asian tähden! Hän, Brazo, oli tärvellyt kaiken.

Ärtyneesti hän potkaisi muuatta hiekkaläjää niin että se kahahti. Hänen potkaisunsa oli saanut hiekan mätkähtämään, mutta toinen mätkähdys, jonka hän kuuli, ei ollut hänen aiheuttamansa. Innokkaasti kuunnellessaan hän kuuli rapsahduksia ikäänkuin joku olisi juossut kovaa vauhtia. Hän ryntäsi majan toiselle puolen, poispäin sankasta pensaikosta, jota kasvoi valtavana, pitkänomaisena rykelmänä aivan siinä, missä hän oli äsken seissyt. Juostessaan hän veti kuusilatinkisen pistoolinsa esiin. Rakennuksen jatkon kohdalta hän oli raivannut maata jonkin verran, ja tälle aukiolle saapuessaan hän näki miehen, joka juoksi hyvää kyytiä tiehensä.

Mies oli jonkin matkan päässä, liian kaukana, jotta pistoolinkuula olisi voinut osua häneen, mutta Brazo kääntyi syrjittäin, taivutti vasenta käsivarttaan sekä nojasi raskasta asetta siihen, tähtäsi ripeästi ja veti liipasinta.

Mies kaatui, nousi taas ja jatkoi matkaansa juoksujalkaa. Vielä kahdesti Brazo ampui häntä. Hänen kuulansa eivät osuneet, sillä mies juoksi yhä eteenpäin. Hän katosi näkyvistä erääseen syvänteeseen ja ilmestyi miltei heti taas näkyville hevosen selässä. Hän oli tällä haavaa puolen mailin päässä, mutta kuutamo oli niin voimakas, että Brazo näki hänen heilauttavan kättään ilkkuvasti.

Brazo latasi tuikeana pistoolinsa uudelleen.

— Wolf Wilsonin kätyreitä, luulisin.

Hän tiesi, minkälaisessa maineessa Wilson kumppaneineen oli, olipa hän tavannutkin näistä eräitä. Hän tunsi Wolf Wilsonin ja oli ollut pettynyt havaitessaan, ettei kiväärinkuula, jonka hän oli metsänlaidasta ampunut, ollut surmannut miestä. Peläten saavansa Ellan entistä enemmän säikyksiin hän oli salannut Ellalta, että tunsi nuo roistot. Nyt hän oli varma siitä, että joku näistä oli seissyt majan jatko-osan akkunan alla kuuntelemassa, ja jos hän oli kuunnellut, oli hän tietenkin kuullut heidän keskustelevan kullasta.

Muuan toinen seikka oli niinikään otettava lukuun. Jos mies oli kuunnellut tarpeeksi kauan, oli hän kuullut Brazon ilmoittavan Ellalle oikean nimensä ja todennäköisesti myöskin kertovan armeijan rahastonhoitajan murhasta.

Kuullessaan Ellan samassa kutsuvan Brazo meni majan toiselle puolelle ja näki tytön seisovan ulko-ovella.

— Voi! huudahti tämä. — Minä — minä luulin, että joku oli ampunut teitä!

Brazo näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset ja että hän pusersi kädellään ovenpieltä lujasti ikäänkuin hän olisi käynyt äkkiä voimattomaksi. Hän oli vetänyt repeytyneen puseronsa kokoon ja piteli toisella kädellään sitä suojanansa. Hän vapisi.

Brazo nauroi. ‘

— Mitä vielä. Olenpa minä totisesti pölkkypää, kun rupean ammuskelemaan tuolla lailla lainkaan muistamatta, että te voitte pelästyä. Ei täällä ole ollut mitään. Ei ainakaan paljon mitään. Arosusi vain. Pelkäsin, että se säikyttäisi teitä ulvonnallaan.

Ella ei puhunut mitään vaan seisoi katsoen häneen pitkään. Äkkiä hän kääntyi ja meni sisälle. Brazo kuuli hänen ovensa teljen paukahtavan hänen työntäessään sen paikoilleen.

Brazo ei mennyt vuoteeseen. Sensijaan hän otti kiväärin ja piipun mukaansa ja meni talon äärellä olevaan metsikköön, missä hän istuskeli aamunkoitteeseen saakka.

Hän käristi parhaillaan kinkkua kuullessaan tytön huoneen oven aukeavan. Vasta sitten hän kääntyi, kun kuuli tytön toivottavan hiljaisella äänellä hyvää huomenta.

— Olen nääntymäisilläni nälkään! selitti tämä katsoen kinkkuviipaleita. — Ja te osaatte käristää kinkun mureaksi! Entä sitten kahvi! Hän hymyili Brazolle.

Jollakin neuvoin oli Ella korjannut puseronsa repeämän. Hänen aaltoilevat hiuksensa oli sitaistu sieväksi solmuksi. Hänen silmänsä loistivat ja poskensa rusottivat. Hän meni avoimelle ovelle ja jäi sinne seisomaan sekä katselemaan ulos.

— Täällä on ihanaa, selitti hän. Hän näki virran laineiden kimmeltävän auringonpaisteessa ja nyökäytti päätään.

— Taidanpa nyt muistaa asian, sanoi hän. — Tuollahan kaikki tapahtui, eikö niin? Olin juuri juossut veteen, kun Wolf Wilson sai minut kiinni. Tyttö meni ulos ja Brazo näki hänen ottavan pyyhinliinan nuoralta, joka oli pingoitettu majan nurkalta erääseen puuhun. Brazo astui ovensuuhun ja hymyili hänelle.

— Vesi on vuorenseinämän kohdalla kirkkainta, vihjaisi hän. Mutta älkää viipykö liian pitkään, sillä kinkku käpristyy ja jäähtyy. Hieman kosteana se on maukkainta.

Tytön palatessa hän oli ehtinyt kattaa pöydän, ja Ella istui häntä vastapäätä sirosti ja luontevasti ikäänkuin olisi hän istunut siinä jo vuosikausia.

Brazo salasi sekä ihailunsa että hurmionsa.

— Hän on loistava! mietti hän.

Ella söi vain vähän, ja lopetettuaan hän laski kätensä helmaansa sekä katsoi Brazoa suoraan silmiin.

— Jimin kullan etsiminen, sen lastaaminen vankkureihin ja vieminen lähimpään kaupunkiin niin pian kuin suinkin taitaisi olla järkevintä, virkkoi hän. — Neuvoisitteko te menettelemään niin?

Muistaen Wolf Wilsonia sekä miestä, joka oli edellisenä iltana todennäköisesti kuunnellut heidän keskusteluaan majan jatko-osassa Brazo myönsi, joskin vastahakoisesti.

— Tämä paikka ei ole lainkaan sopiva naiselle, lisäsi hän.

— Arosutta te ette siinä tapauksessa ampunutkaan viime yönä, vastasi toinen.

— Kaipa te sen tiedätte, sillä muussa tapauksessa ette olisi esittänyt, että kulta toimitettaisiin täältä muualle aivan päätä pahkaa, sanoi Brazo. — Oikein te kylläkin arvasitte, lisäsi hän. — Minä en olisi suonut teidän pelästyvän. Hän hymyili tytölle vakavasti.

— Tiesittehän te kaiken aikaa, etten minä arosutta ampunut, jatkoi hän. — Tiesitte minun ampuneen ihmistä.

Ella nyökkäsi.

— Puhuessanne kuulin kahdesti jonkun liikkuvan ulkona toisen akkunan lähettyvillä. Hän sattui kai hipaisemaan seinää, ainakin kuulosti ääni siltä.

— Niin, kuuntelemassa hän oli, sanoi Brazo ikäänkuin edelliseniltaisen aprikointinsa vahvistukseksi. — Jos hän kuunteli, kuuli hän ehdottomasti, kuinka ilmoitin teille oikean nimeni.

’— Niinpä hän kai kuuli. Tytön katse oli levollinen. — Teillä on siis toinenkin nimi, sanoi hän.

— Veljenne kuoltua otin hänen nimensä, selitti Brazo. — Olemme yhdennäköisiä. Jos silmäilette valokuvaa, jonka hän otatti itsestään Cooneyssa jokseenkin heti muutettuaan näille main, käsitätte, mitä tarkoitan. Tuuma ei ollut minulle mieluinen, enkä minä missään nimessä aikonut pettää teitä. Minusta näet tuntui siltä, että minun oli jäätävä tänne. Lähettyvillä ei ollut ketään, joka olisi oivaltanut, kuka olen. Jimillä ei ollut tuttavia juuri nimeksikään, eikä minun tarvinnut pelätä mitään. Pari kertaa olen käynyt Cooneyssa. Selittelyittä minua siellä luultiin Jimiksi.

Tyttö näytti käsittävän, että toinen oli tehnyt tämän heidän molempien tähden. Hän nousi, meni huoneeseensa, nouti sieltä valokuvan, istahti pöydän ääreen ja tarkasteli veljensä kuvaa silloin tällöin vilkaisten Brazoa.

— Yhdennäköisyys on huomattava! selitti hän lopuksi. Sitten hän epäröi sekä katseli Brazoa kulmat kurtussa arvostelevan näköisenä. — Eroavaisuuksia tietenkin on. Jim ei ollut uskalikko. Te olette.

Brazo aprikoi mielessänsä, tarkoittiko toinen hänen menettelyään, kun hän oli ryhtynyt riisumaan vierastaan. Roskaa. Sellainen ei ollut uskaliaisuutta. Mutta mistäpä Ella olisikaan tietänyt, kuinka hämmennyksissään hän oli ollut, eikä hän tietenkään milloinkaan kertoisi sitä tytölle, sillä jos hän sen tekisi, täytyisi hänen ryhtyä puhumaan asiasta, josta keskustelemisen tyttö oli lopettanut edellisenä yönä. Hän, Brazo, oli tärvellyt koko jutun. Jo aivan alussa hän oli toiminut kaikkea muuta kuin toisen mieliksi.

— Ei, sanoi tämä kaikesta päättäen yhä tarkastellen häntä. — Ette te ole Jimin tapainen. En usko teidän oikeastaan olevan hänen näköisensäkään. Olen varma siitä, että yhdennäköisyydestä ei voitaisi puhua mitään, jos ajelisitte tuon partanne. Leukanne on taisteluhaluisempi kuin Jimin oli. Kasvonne ovat pitemmät, otsanne on korkeampi ja leveämpi, ja silmissänne on aivan erilainen ilme. Jim oli lempeä, vaatimaton ja varsin ujo. Hän ravisti päätään verkkaisesti ja epäilevästi kaikesta päättäen yhä tarkaten Brazoa.

— Ellen olisi lukenut kaikkea sitä, minkä Jim oli teistä kirjoittanut, olisin ollut taipuvainen pelkäämään teitä, jatkoi hän. — Teillä on tapana käydä kiinni mutkittelematta ja tehdä niinkuin hyväksi näette lainkaan piittaamatta muiden ihmisten mielipiteistä tai toivomuksista. Tehän esimerkiksi rakensitte taloon tuon jatkon. Tullessani viime yönä tajuihini kuulin teidän laittavan akkunoihin uutimia, levittävän lattialle tätä uutta mattoa, kiilloittavan uunia. Mikä sai teidät luulemaan, että jäisin tänne luoksenne?

— Hyvänen aika, neiti, olihan teidän pakko jäädä jonnekin! vastasi toinen niin hämmentyneenä, ettei edes katsonut tyttöön, vaan istui tuijottaen uuteen mattoon. — Nyt miettiessäni asiaa huomaan, etten tainnut ajatella juuri mitään. Minä vain laittelin kaikkea kuntoon, sillä luulin teidän pitävän sellaisesta. Olisin suonut, että olonne on mukavaa.

Pitkä hiljaisuus seurasi. Brazo tuijotti yhä mattoon Ellan katsellessa häntä vakavasti.

— Mistä opitte ripustamaan akkunoihin uutimet naulaamalla ne kiinni nastoilla niinkuin maton? kysyi hän.

Brazo hymähti häpeilevän näköisenä. — En ole milloinkaan ennen ripustanut akkunoihin uutimia, vastasi hän, mutta ei vieläkään katsonut tyttöön.

— Ilmeisesti ette. Hirveän vinossakin ne ovat!

— Täällä ei ollut valoa, puolustautui toinen.

— Ja tietysti ne piti saada akkunoihin viime yönä! sanoi tyttö. — Aamun odottaminen oli teille mahdotonta.

Brazo ei osannut inttää siihen mitään.

Ellan ääni oli matala ja välinpitämätön ikäänkuin eivät ikkunaverhot olisi lainkaan herättäneet hänen mielenkiintoaan, vaikka hän mainitsikin niistä Brazolle muka muun puheenaiheen puutteessa.

— Jos haluatte kiilloittaa uunin kunnollisesti, on teidän siveltävä siihen kiilloketta tasaisesti, sanoi hän. — Ensi kerran elämässännekö te kiilloititte uunin?

Brazo nyökkäsi.

— Teillä ei siis ole taloudenhoidossa minkäänlaista kokemusta?

— Suurimman osan elämääni olen viettänyt ulkona luonnossa, neiti.

— Ja kuitenkin te tiesitte, että naiset pitävät sievistä kodeista, sanoi hän.

— Niinpä taitaa olla, neiti.

Ella istui katsellen häntä. Ja Brazon yhä tuijottaessa mattoon kummastellen hämmennystänsä, jonka tytön läsnäolo aiheutti, hymyili Ella arvoituksellisesti ja silmäili revennyttä puseroaan. Sitten hän nousi, kuljeskeli ympäri huonetta, tarkasteli hyllyjä, kurkisteli nurkkiin ja pysähtyi Brazon vuoteen ääreen.

— Kuinka nukuitte viime yönä? kysyi hän.

— Mainiosti. Brazo ei kohottanut katsettaan matosta.

Tyttö vilkaisi vuoteelle, jossa ei oltu maattu lainkaan, ja taas hän hymyili.

Hän astui ovelle ja katseli ulos. Laaksossa vallitsi helteinen raukeus, ja viheriässä vaipassansa se näytti ihanalta. Virran takana kohosivat suuret vuorenseinämät majesteetillisinä, ja niiden tuolla puolen muodostivat vuorten huiput valtavan taustan. Laaksoon leyhyvä tuulonen liehutteli Ellan hiuksia, ja naisellisella eleellä, joka sai Brazon kurkkuun kihoamaan kipeän tunteen, oikoili hän harhaan joutuneita hiussuortuvia.

— Jim on aivan varmaan rakastanut tätä paikkaa, virkkoi hän äkkiä.

— Uskon sen, neiti.

— Hänen on täytynyt rakastaa tätä laaksoa kyetäkseen elämään täällä kymmenen vuotta, jatkoi toinen. — Ja uskonpa, että käsitän — tajuan — miksikä. Täällä on niin tyyntä ja rauhallista. Ja niin kaunista. Missä on Jimin — Jimin — — —? Hän ei lopettanut lausettaan.

— Metsässä, neiti. Siellä on rauhallista.

— Saisinko sen nähdä?......

Brazo nousi ja seurasi häntä ulos. Toinen päästi hänet edellensä, ja hän opasti sisaren veljen haudalle.

Odotellessaan tytön saapumista hän oli laatinut haudalle pienen kummun ja pystyttänyt siihen vähäisen puuristin. Hän ei jäänyt haudan luokse, vaan palasi majaan ja seisoi sen ovella odottamassa.

Tyttö viipyi poissa pitkään, mutta tullessaan metsiköstä Brazon luokse hän ei sanonut mitään.

Brazo siirtyi syrjään, ja tyttö astui majaan. Hän meni suoraa päätä omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Brazo jätti hänet sinne ja käveli metsään kaatuneen puunrungon luokse, jolla istuessaan hän oli edellisenä yönä nähnyt tytön ilmestyvän näkyviin laakson pimeydestä.

Hän huokasi, täytti piippunsa ja veteli haikuja. Ja tupakoidessaan hän mietti.

Niin, mitä hän oikein oli odottanut? Ei hän tiennyt sitä itsekään. Nyt hän tiesi, ettei hän ollut odottanut mitään. Hänen toiveensa olivat olleet mielettömiä, eikä niillä ollut muuta pohjaa kuin hänen oma, haaveellinen mielikuvituksensa. Ainoastaan yhdessä suhteessa ne eivät olleet pettäneet — tyttö oli sen näköinen kuin hän oli kuvitellut.

Ella Wainright pelkäsi häntä, epäili häntä, inhosi häntä. Tarvitsiko hän, Brazo, enää mitään todistetta tuosta inhosta muistaessaan kuinka toinen oli arvostellut hänen yrityksiään saada majasta viihtyisän? Inhoansa tyttö ei ollut tahtonut ilmaista suoraan, vaan oli lausunut sen julki kautta rantain selittämällä olevansa tyytymätön uutimiin, uuniin ja mattoon. Hän menettelisi tietenkin niinkuin hän äsken oli vihjaissut. Hän, Brazo, saisi lastata Jimin kullan vankkureihin ja viedä sen suoraa päätä Cooneyhin, mistä se lähetettäisiin edelleen. Tyttö itse menisi kullan myötä, eikä hän, Brazo, enää sen koommin näkisi häntä. Kaiken kullan hän kyllä saisi viedä, sillä Brazo ei sitä halunnut, vaikka Jim olikin tahtonut antaa hänelle osan. Tytön matkustettua hän poistuisi maasta.

Hän ei tavannut Ellaa ennenkuin vasta puolisella. Hän seisoi parhaillaan uunin ääressä yrittäen tukahduttaa haluaan kutsua tyttöä, kun tämän huoneen ovi samassa aukeni.

Ella tuli keittiöön ja istahti pöydän ääressä olevalle tuolille. Brazo ei kääntynyt ennenkuin hänen oli mentävä noutamaan jotakin kaapista. Silloin hänen katseensa osui tyttöön, ja hän huomasi, että tämä silmäili häntä.

— Teillä on täällä kovin paljon puuhaa, eikö olekin? kysyi Ella.

— Ei toki. Päinvastoin.

— Mutta teitähän ei ole näkynyt majassa koko aamuna. Tietysti te olette puuhannut jotakin.

— Istuin puunrungolla metsässä, sanoi Brazo. Ajattelin.

— Ah, te ajattelitte. Tyttö vilkaisi ulos akkunasta ja katsahti sitten käsiinsä, jotka hän oli laskenut helmaansa. Ilmeisestikin hän puhui niille, sillä hän sanoi verkalleen, milteipä lempeästi: — Hän istui puunrungolla ajattelemassa.

Hän katsahti Brazoon. Hänen katseensa oli vain silmäys, ei muuta, ja kuitenkin Brazo tajusi, että häntä oli taas arvioitu.

— Nehän olivat aprikoivia, nuo ajatuksenne? virkkoi toinen.

— Teitä ne koskivat. Brazo punastui.

— Siinä tapauksessa te kaiketikin voisitte kertoa minulle niistä?

— Tottahan toki. Mietiskelin sitä, mitä mainitsitte täältä lähtemisestä. Teidän on parasta lähteä. Tuota pikaa lastaamme kullan vankkureihin. Ajan teidät Cooneyhin ja huolehdin siitä, että pääsette kunnolla matkaan ja että kulta joutuu turvallisiin käsiin. Nyt käsitän, ettette voi jäädä tänne. Te ette luota minuun ettekä liioin pidä minusta. Teidän on siis parasta lähteä.

Tyttö hymyili.

— Mihin arvelitte ryhtyä lähdettyäni? kysyi hän tyynesti.

— Tavatessani Jimin olin aikeissa mennä Lincoln Countyyn, vastasi toinen. — Sinne kai minä tästä hiljakseen taivallan.

— Entä kultaosuutenne?

— Roskaa. En halua sitä. En ole milloinkaan aikonut ottaa sitä vastaan. Se on teidän omaisuuttanne.

Tyttö vaikeni, ja hänen katseensa oli miettiväinen kohdistuessaan Brazoon, joka ei katsonut häneen. Tytön katseen tavoittaminen tuntui miehestä aurinkoon katsomiselta. Ella Wainright oli kahdenkolmatta ikäinen, kolme vuotta Brazoa nuorempi, ja sittenkin käytöstavaltaan häntä vuosikausia vanhempi. Sitäpaitsi hänellä oli viisautta, jota Brazo ei vielä ollut ennättänyt saada, ja hänen vaiheillansa oli voimakas, äidillinen ilmapiiri, silmissänsä tyyni ja harkitseva ilme, joka sai toisen tuntemaan itsensä lapseksi hänen läsnäollessaan.

— Ollessani tänään metsässä löysin kaatuneen puun, sanoi tyttö. — Se on aivan metsänlaidassa, likellä paikkaa, jossa Wolf Wilson tavoitti minut. Puun pinta on kulunut sileäksi, ja kaikesta päättäen on joku istuskellut siinä varsin usein. Muistatteko sitä?

— Siellä juuri minä istuin viime yönä nähdessäni teidän tulevan, vastasi Brazo.

— Oletteko istunut siellä useasti?

— Kylläpä vain. Ensin oli tapanani istuskella siellä ja tähyillä, näkyikö sheriffin miehiä. Vähitellen siitä lakkasin otettuani Jim Henleyn hahmon.

— Mutta yhä te vain istuskelitte siellä, eikö niin? sanoi tyttö. — Se oli kai tullut teille tavaksi?

— Ei aivan, tunnusti Brazo karahtaen jälleen punaiseksi. — Jimin kuoleman jälkeen istuin siellä usein odottamassa teitä.

— Te siis olitte varma tulostani?

— Niin olin.

— Ja minä tulin, sanoi tyttö. — Ja tultuani — teidän istuskeltuanne siellä kuukausimääriä minua odottamassa ette tuntenut edes sen verran mielenkiintoa minua kohtaan, että olisitte kysynyt, mitä minulle oli tapahtunut. Teitä ei huvittanut tiedustella, kuinka Wolf Wilson oli joutunut ajamaan minua takaa?

— Uskoin, että kertoisitte asian minulle aikanaan, vastasi Brazo.

Tyttö naputteli sormillaan pöydän reunaa.

— Ette ole kovinkaan utelias henkilö, luulisin?

— Menipä minulta aikaa yrittäessäni huolehtia vain omista asioistani, vastasi Brazo maltillisesti.

— Vai niin, sanoi tyttö silmäripsiensä painuessa varjostamaan silmiä. — Mainiosti se teiltä sujuu. Hän istui hyvin hiljaa ja jatkoi tyynesti:

— Eipä minulle suuriakaan sattunut, arvelen. Cooneyssa nousin postivaunuista. Siellä oli muuan ratsastaja, joka sitäpaitsi piteli suitsista toista, vapaata ratsua. Kysyin mieheltä, mistä löytäisin veljeni Jim Henleyn. Hän selitti minulle, että Jim oli lähettänyt hänet minua vastaan, ja pyysi minua nousemaan toisen hevosen selkään sekä lähtemään hänen mukaansa. Hän kuljetti matkalaukkuani.

Lähdin hänen mukaansa. Tietenkään en tiennyt lainkaan, minne me menimme, sillä ennen pitkää alkoi tulla pimeä. Melkein koko yön me ratsastimme ja saavuimme sitten erään joen rannalla olevalle majalle.

Siellä oli useita muita miehiä. Kysyin heiltä, missä Jim oli, ja he sanoivat hänen saapuvan tuossa tuokiossa. Minut he veivät majaan, mutta pitivät matkalaukkuni. Minusta tuntui, etteivät asiat olleet oikealla tolalla, mutta mitään en uskaltanut kysellä. Mies, joka oli vienyt minut majaan, oli Wolf Wilson, sillä kuulin toisten mainitsevan hänen nimensä.

En mennyt vuoteeseen, vaan istuin valveilla ja kuuntelin. Kuulin miesten puhuvan Jimistä ja kullasta, jota Jim oli vienyt Cooneyhin. Jim oli maksanut ostamistaan tavaroista kultanokareilla. Miehet kai luulivat minun nukkuvan, sillä he puhuivat yhtä ja toista. Matkalaukkuni sisällön he tarkastivat sekä lukivat eräitä Jimin kirjeitä, jotka olin ottanut mukaani. Tietysti tiesin, että he yrittivät saada jotain osviittaa siitä, mistä Jim oli saanut kultansa. Kenties he arvelivat, että Jim oli maininnut asiasta minulle kirjoittamissaan kirjeissä.

Aamupuoleen yötä he lähtivät tiehensä, ja minä avasin majan oven. Tiesin, että minun oli päästävä sieltä pois. Avatessani ovea näin miehen istuvan maassa oven lähettyvillä nojaten selkäänsä majan seinään. Hänet oli nähtävästi jätetty vartiakseni, mutta hän olikin sattunut nukahtamaan.

Hiivin ulos ja löysin hevosen. Ratsastin jokivartta pitkin eräiden puiden suojaan. Jim oli kirjoittanut minulle, että Battlen laakso sijaitsi Cooneysta pohjoiseen, ja auringon noustua minä siis ratsastin itään päin, sillä muistin, että yöllä ratsastaessani Wolf Wilsonin kanssa oli kuu ollut takanamme. Me siis olimme tietenkin ratsastaneet länttä kohden.

Yritin pysytellä joen lähettyvillä, mutta toisin paikoin se ei käynyt päinsä, ja niin jouduin jonkin ajan kuluttua eksyksiin. Siitä huolimatta taivalsin hellittämättä itää kohden. Puolikymmentä kertaa näin päivän kuluessa eräitä noista miehistä. He etsivät minua, mutta minun onnistui välttää heitä iltapimeään asti.

Silloin minun oli ratsastettava erään tasangon poikki, ja eräs miehistä huomasi minut. Hän oli Wolf Wilson.

Sen jälkeen en enää kykene oikein muistamaan mitään. Tuntikaupalla, niin minusta tuntuu, ratsastin niin kovaa vauhtia kuin suinkin. Mies, joka oli huomannut minut, alkoi päästä yhä lähemmäksi. Ratsastaessani erästä vuorenharjannetta pitkin näin sitten valoa jossakin etäällä. Majassa kai paloi lamppu. Ohjasin hevoseni suoraan sitä kohden. Se oli päässyt laskeutumaan rinteen toiselle puolen nurmikkoon, kun sille tapahtui jotakin ja se pysähtyi. Sitten se jatkoi matkaa ontuen. Jalan pääsin eteenpäin nopeammin, ja minä siis hyppäsin maahan sekä lähdin juoksemaan. Juoksin pitkän matkan ja luulin jo pääseväni pakoon. Sitten kuulin Wilsonin kavionkapseen takanani, tunsin hänen tarttuvan minuun. Tämä kai tapahtui juuri sillä hetkellä, kun te näitte minut. En muista mitään tuosta nyrkiniskusta. Kaikki vain musteni silmissäni.

Brazo ei sanonut mitään. Ella nousi ja meni ovelle. Kynnyksellä Hän kääntyi ja katsahti Brazoon.

— Pelkäättekö Wolf Wilsonia ja hänen miehiään? kysyi hän.

Brazo katsoi häntä silmiin, eikä hänen katseestaan huokunut tällä haavaa lainkaan hämmennystä.

— Tarkoitatteko sitä, että jäätte tänne, ellen minä heitä pelkää? kysyi hän.

— Kyllä, vastasi tyttö ripeästi ja päättävästi.

— Siinä tapauksessa te jäätte tänne, vastasi Brazo. Hän nousi, astui ovelle ja ojensi kättään.

— Kättä päälle, neiti, sanoi hän lempeästi ja vakavasti.

Kiireesti katsahtaessaan häneen Ella näki hänen katsovan toisaalle, ilmeisestikin nähden ulkona jotakin. Hän päästi tytön käden irti ja astui kynnyksen toiselle puolen jääden seisomaan aivan alalleen, kädet liikkumattomina kupeilla, selin tyttöön.

Ella astui lähemmäksi ja katsoi laaksoon hänen olkapäänsä ylitse. Noin sadan jaardin päässä oli kaksi ratsastajaa. Nämä olivat nähtävästikin tulleet metsästä ja ratsastivat suoraa päätä majaa kohden. He olivat karjapaimenia, sillä heillä oli yllänsä karjapaimenen koristeelliset tamineet, ja he olivat jänteviä, päivettyneitä sekä joustavannäköisiä. Ella huomasi, että heillä oli satulakoteloissa kiväärit, ja näki raskaiden kuusipanoksisten pistoolien pahaenteisten peräin pullottavan huotrista, jotka riippuivat heidän kupeillansa. Hän pelkäsi tulijain olevan Wolf Wilsonin miehiä, mutta tiesi saavansa asiasta varmuuden vasta ratsastajain päästyä lähemmäksi. Hän siis seisoi alallaan tarkkaavaisesti katsoen tulijoita, jotka lähestyivät heitä lähestymistään.

XI.

Saavuttuaan majan lähettyville ratsastajat antoivat hevostensa kulkea käymäjalkaa. Päästyään kymmenkunnan askeleen päähän Brazosta he pysähtyivät sekä laskeutuivat satulasta, viskaten suitsensa maahan.

Molemmat olivat nuoria miehiä, ja molemmat myhäilivät astellessaan lähemmäksi Brazoa. Ella Wainright piti heidän naureskeluaan eriskummallisena ja häikäilemättömänä, sillä hän ei nähnyt tilanteessa mitään naurettavaa. Sitten hän huomasi Brazonkin myhäilevän ja näki hänen jännittyneisyytensä haihtuneen.

— Hei! huudahti Brazo. — Lafe Anderson ja Clay Hardin!

Ystäviä!

Ystävyyden ääni näet puhui. Ystävyyttä huokui tulijain äänensävystä ja heidän avomielisestä hymyilystänsä, erottipa tyttö sen tunnun eräänlaisesta itsehillinnästä ja hämmennyksestäkin, joka esti heitä ylenmäärin ilmaisemasta riemuaan tapaamisen johdosta. Nähtävästi eivät tulokkaat olleet aavistaneet tapaavansa Brazoa täällä, ja ellei heidän ystävyytensä olisi ollut lajiaan vilpitöntä, olisivat he käyttäytyneet meluisammin. He hämmästyivät nähdessään nuoren naisen ystävänsä seurassa, mutta kuitenkaan he eivät toistamiseen vilkaisseetkaan häneen vaan keskustelivat Brazon kanssa ja kääntyivät punastuen poispäin kynnykseltä.

Ella meni huoneeseensa. Vasta tajutessaan vapisevansa hän käsitti, kuinka äärettömästi hän oli pelännyt tulijoita Wolf Wilsonin kumppaneiksi. Hän oli varma siitä, että olisi heidät siinä tapauksessa tuntenut, sillä hän oli nähnyt kaikki miehet, jotka olivat olleet Wilsonin seurassa sinä yönä, jolloin hän oli karannut roistojen majasta.

Nyt hän oli rauhallinen ja levollinen. Hän näet tiesi, että hengenheimolaisuus vie ihmisiä yhteen, ja hän uskoi Brazon ystävien olevan Brazon kaltaisia. Itse asiassa hän oli sen jo nähnytkin. Hehän olivat Brazon tavoin olleet hämillään hänen läsnäolonsa johdosta, ja hänestä tuntui siltä, että he olivat yhtä mukautuvaisia kuin Brazokin.

Ennen pitkää hän lähti huoneestaan, ja tähyillessään majan ovelta hän näki kaikkien kolmen istuskelevan sileäksi kuluneella puunrungolla metsän laidassa. He eivät naureskelleet, vaan keskustelivat hillitysti ja olivat vakavailmeisiä.

Hän piti heitä silmällä tuntikauden, ja nähdessään Brazon vihdoin nousevan sekä lähtevän majaa kohden hän taas riensi huoneeseensa sulkien oven. Brazon ei hän olisi oikein suonut huomaavan äskeistä silmälläpitoaan.

Hän kuuli Brazon tulevan sisälle ja astuvan huoneen toiselle puolen. Sitten naputettiin ovelle.

Ella avasi oven ja tuli häntä vastaan.

Toinen myhäili ja oli anteeksipyytelevän näköinen.

— Nuo pojat ovat ystäviäni, sanoi hän. — Pitkän nimi on Lafe Anderson ja toinen on Clay Hardin. Ratsastelin heidän parissansa kolmen vuoden ajan Slim Hellmanin karjatalossa lähellä Tombstonea. He ovat kelpo poikia. Nykyään he kuljeskelevat työn haussa. En esitellyt heitä teille, sillä en tietänyt, olitteko halukas tekemään heidän tuttavuuttaan. Ujoja he ovat, sillä naisista he eivät tiedä kerrassaan mitään. Jos olisin esitellyt heidät teille, eivät he luultavasti olisi kyenneet sanomaan teille sanaakaan. He kai olisivat seisseet siinä päät nuokuksissa ja yrittäneet nieleskellä kieltään.

— Vai niin, virkkoi tyttö. — Mainiota on, kun heillä on ystävä, joka puhuu heidän puolestansa!

— En minä sen parempi puhuja ole kuin hekään, vastasi Brazo. — Ehkä en sentään pelkää teitä aivan niin paljon kuin he, sillä olenhan jo hiukan tottunut teihin. Mutta rehtiä poikia he ovat, neiti. He ovat suoraluontoisia, eivätkä he pelkää kerrassaan mitään tässä matoisessa maailmassa!

— Mutta minua tapaamaan he eivät sittenkään uskalla tulla, sanoi tyttö.

Brazo raapaisi korvallistansa. — Niinpä taitaa olla, myönsi hän. — Asia on niin, että heiltä loppui muona. Pyysin heitä tänne aterialle, mutta he tahtovat välttämättä, että vien heille jotakin ruokaa. He väittävät, etteivät tahdo muka häiritä teitä, neiti.

— Hyvänen aika, sellainenhan on naurettavaa!

Ella meni Brazon ohitse suoraa päätä metsän laitaan, missä molemmat vieraat istuivat puunrungolla. Hän astui heidän luoksensa, ja molemmat nousivat seisomaan pidellen hattujansa kädessään. He olivat karahtaneet punaisiksi ja katselivat maahan.

— Kuulkaa pojat, pelkäättekö te, että puren teitä? kysyi Ella.

Lafe Anderson, pitempi heistä, sinisilmäinen ja intiaanimaisen ruskeaksi päivettynyt nuori jättiläinen vastasi arastelevasti:

— Eihän toki, neiti. Mutta me nähkääs emme oikein osanneet odottaa näkevämme — —. Hän vaikeni ja nielaisi työläästi.

— Brazoa, vihjaisi Hardin, jonka aivot ilmeisestikin toimivat tällä hetkellä paremmin kuin ystävän.

Ellan katse siirtyi häneen. Niin välitön se oli, että yrittäessään kohdata sitä Hardin hämmentyi ja naurahti avuttomasti.

— Ja kun te ette osanneet odottaa tapaavanne Brazoa, säikähditte te minua, sanoi Ella. — Brazo on kaiketi kertonut teille, mistä täälläolomme johtuu? kysäisi hän hiukan vakavampana.

Molemmat nyökkäsivät.

— Olemme palloillamme, kun teille piti sattua sellaista, sanoi Hardin.

— Sen uskon kyllä! selitti Ella. — Ja nyt, jatkoi hän, — nyt te ette saa luulla, että sallisin tuollaisen myötätunnon jäävän palkkaa vaille. Suuria en osaa teille luvata, mutta me molemmat panemme parastamme. Tulkaa toki sisälle aterioimaan kanssamme. Hauskempi teidän on siellä kuin täällä ulkona.

— Jos te kerran niin sanotte, neiti, sanoi Hardin. He seurasivat Ellaa majaan.

Brazo täytti parhaillaan kahvipannua raikkaalla vedellä, sillä se oli jo kerran kiehunut jääden käyttämättä.

Ella totesi, että hänen oli hoidettava keskustelua yksinään. Brazo oli vaitelias ja vieraat olivat ujoja sekä arkoja ja avasivat suunsa ainoastaan mikäli heiltä kysyttiin jotakin. Ellasta tuntui siltä, että molemmat uudet tulokkaat olivat Brazoakin hämmentyneempiä hänen läsnäolonsa johdosta, ja viimemainittu katsoi häneen ainoastaan tietäessään tytön varmasti katsovan jonnekin muualle.

Ja silti hän tiesi, että Brazo oli rohkea ja häikäilemätön. Hän oli saanut aavistuksen Brazon itseluottamuksesta tämän seistessä majan oven ulkopuolella odottamassa molempia tulijoita. Luullessaan näitä vieraiksi hän oli valmistautunut puolustamaan häntä, Ellaa, eikä hänen eleistänsä huokunut minkäänlaista epäröintiä. Toinen oli tuntenut uhkaavan murhenäytelmän olevan ovella ja oli myöskin tietänyt, että Brazo oli valmistautunut sen varalta. Silmäripsiensä suojasta vilkaisten vieraiden nuoria, vaikkakin ahavoituneita kasvoja hän ihmetteli mielessään, minkälaisia kokemuksia heidän vakava, ujo ilmeensä kätki. Ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat raskauttaneet kovinkaan suuresti heidän omiatuntojaan. He olivat viattomia, puhtaita, luotettavia. Brazo oli sanonut heitä rehdeiksi pojiksi. Hän uskoi sen. Hän tiesi, että Brazo itse oli rehti, sillä tämä oli jo osoittanut sen.

Lopetettuaan ateriansa vieraat olisivat oitis lähteneet majasta, mutta Ella ehätti estämään sen.

— Brazo taisi mainita teidän olevan työnhaussa, pojat, sanoi hän.

Molemmat nyökkäsivät.

— Olisittekohan halukkaita tulemaan minun palvelukseeni? jatkoi Ella.

Hän katsoi Andersoniin ja Hardiniin, mutta tunsi silti, että Brazo katsoi häneen. Brazo oli suoristautunut. Hän oli hämmästyksissään.

— Hyvänen aika, neiti, ilomielin, vastasi Anderson. — Mutta — mutta — —

— Mutta te ette näe täällä minkäänlaista työtä, myhäili Ella. Nyt hän katsahti Brazoon ja näki tämän olevan vilpittömästi hämmästyksissään.

— Tunnen nautakarjanhoitoa jonkun verran, jatkoi tyttö. — Seutu sopii karjanhoitoon erinomaisesti. Aion jäädä tänne. Rakennan itselleni sievän, ison karjatalon, muutamia karja-aituuksia ja vähän muutakin. Ja sitten ryhdyn hoitamaan karjaa — herefordeja, arvelen. Voisittekohan jäädä tänne auttamaan minua?

— Neiti, sanoi Hardin, — te olette pestannut meidät.

Molemmat olivat ihastuksissaan. He lähtivät ulos, nousivat satulaan ja ratsastivat laaksoon ilmeisestikin tutkimaan seutua, missä joutuisivat työskentelemään. Brazo nousi, astui ovelle ja katseli heidän jälkeensä. Hetken kuluttua hän kääntyi, kun huomasi Ellan seisovan vieressään.

— Te tiedätte, minkävuoksi päätin jäädä tänne, sanoi tyttö.

— Aavistan ainakin. Senvuoksi, että Jim asui täällä.

— Aivan niin. Lähtisittekö hiukan ratsastamaan kanssani? Näkisin mielelläni kaiken sen, mitä Jim oli tottunut katselemaan.

Brazo loi häneen vakavan katseen.

— Jim kertoo kirjeessään tallettaneensa kullan majan lattian alle, sano hän. — Hän erehtyi menetellessään niin. Juuri sieltä sitä ensiksi ryhdyttäisiin etsimään, jos vain tiedettäisiin kultaa olevan näillä main. Siirsin sen muualle. Jos tulette nyt mukaan, näytän teille, missä se on. Sen jälkeen lähdemme ratsastamaan.

Ella seurasi häntä metsikköön ja joen rannalle. Äyräällä Brazo pysähtyi katselemaan ympärillensä. Ketään ei näkynyt Andersonia ja Hardinia lukuunotlamatta, ja nämä ratsastivat parhaillaan verkalleen kallioasumuksia kohden.

Brazo silmäili kiviä, joita myöten päästiin toiselle rannalle.

— Luuletteko pääsevänne tuonne? kysyi hän. Meidän on päästävä toiselle rannalle.

Ella nyökkäsi, ja Brazo lähti edellä näyttäen tietä sekä auttoi tyttöä pahimmissa paikoissa kädestä pitäen. Tämä seurasi häntä mitään kyselemättä toiselle rannalle. Nähdessään maanalaisen rotkon synkeän pimeyden hän pysähtyi katsahtaen seuralaiseensa kysyvästi, mutta sitten hän puri huultansa ja tarttui Brazon ojennettuun käteen.

Heidän vihdoinkin päästyään luolan toiseen päähän, jossa ihana, kätketty laakso avautui tytön silmäin eteen, pidätti tämä henkeään ja seisoi aivan hiljaa.

— Ah! huudahti hän vihdoin.

Sitten hän seisoi äänettömänä, silmät sädehtien. Hän kääntyi Brazon puoleen kasvot kalvenneina.

— Ah, huudahti hän jälleen. — Tämähän on suurenmoista. Tiesikö Jim tästä paikasta?

— Jim löysi kullan täältä, selitti Brazo hänelle. Hän vei tytön pienen kunnaan toisella puolen olevaan kuivaan puron uomaan, joka oli laaksoa saartavan jättiläismäisen vuorenseinämän juuressa.

— Juuri tuosta Jim kullan kaivoi, sanoi hän osoittaen tytölle kaivauspaikkaa. — Paljon hänen ei tarvinnutkaan kaivaa. Löytöpaikka oli "pocket", mutta sangen antava. Olen kaivanut maata sen kohdalta, mutta enempää ei siinä näytä olevan. Jim löysi paikan sattumalta. Luultavasti kultaa on enemmän jossakin likettyvillä.

Hän lähti opastamaan tyttöä takaisin luolan aukon läheisyyteen, noin sadan jalan päähän joesta, ja näytti hänelle kallioseinämässä olevan halkeaman, jonka edessä kasvoi rehevää pensaikkoa.

— Jimin kulta on tuolla, sanoi hän. Hän painoi pensaikon oksia syrjään ja veti halkeamasta esiin pienen pussin. Useita muitakin hän sieltä kaivoi pinoten ne maahan tytön jalkojen juureen.

— Nämä me viemme Cooneyhin ja luovutamme kuljetusyhtiölle. Cooneyssa ei ole ketään, joka tutkisi sen rahallisen arvon, mutta kuljetusyhtiö lähettää sen Demingiin ja antaa teille vastineeksi luottoa. Kunhan tämä asia tulee tunnetuksi, saatte enemmän luottoa kuin kukaan muu tässä maassa. Saattopa muutakin. Viikon kuluttua aletaan rynnätä laaksoon. Syntyy kultakuume. Juolahtiko tätä mieleenne?

— Olen lukenut sellaisesta. Mutta maa oli Jimin, eikä kenelläkään ole oikeutta tunkeutua sinne luvattomasti!

— Ihmiset asettuvat joka puolelle ympärillenne. Heitä tulee parveilemaan kaikkialla. Luultavasti he perustavat kaupungin.

— Perustakoot he sen vain. Onhan täällä tilaa. Perustakoot se kaupunkinsa laakson toiseen päähän, mutta minun maalleni he eivät saa tunkeutua.

— Uskonpa, etteivät he sitä teekään, myönsi Brazo pannen merkille Ellani silmäin tulisen välähdyksen.

— No niin, mikäli aiotte ryhtyä rakentamispuuhiin, on parasta ryhtyä niihin heti, lisäsi hän. — Tämän kullan me viemme Cooneyhin. Hän kokosi pussit ja opasti tytön taas luolan kautta joelle. Heidän päästyään metsään hän riensi edellä majaa kohden. Pussit hän sijoitti huoneen nurkkaan ja lähti taas ulos sekä seisoi hetken aikaa vankkurien ääressä tarkastellen niitä miettiväisesti. Huomatessaan Ellan seisovan vieressään hän puhutteli tyttöä.

— Kaikesta päättäen te aiotte tulla mukaan Cooneyhin, sanoi hän.

— Kyllä.

— Sitä arvelinkin. Niinpä niin, me saattaisimme tavata Wolf Wilsonin kumppaneinensa. Tai ehkäpä siitä ei tule mitään. Wilson ei aivan kädenkäänteessä toivu tuosta haavastansa. Meidän on kuitenkin sijoitettava kulta sellaiseen paikkaan, mistä sitä ei aivan heti löydetä. Hän raaputti korvallistansa ja siveli sitten vakavana leukapieliään. Ella katsoi häntä vaieten.

— Aivan niin, sanoi toinen hetken perästä. — "Cooney". Hän vilkaisi tyttöön veitikkamaisesti. ’— Tiedättekö, mikä "cooney" on? kysyi hän.

Ella ravisti päätään.

— No niin, sanoi toinen. — Minäpä teen sellaisen. Jimillä oli täällä kuiva talja.

Hän meni vajaan ja toi sieltä kuivatun lehmäntaljan, jonka hän ripusti vankkurien pohjan alle kiinnittäen sen lujasti kulmista. Tuloksena oli avarahko, riippumaton tapainen pussi.

— Jokin kokki, joka tahtoi säästellä jalkojaan, tämän keksi, kertoi hän tytölle. — Toisin ajoin on vaikea saada hyviä nuotiopuita. Kokki, joka ensiksi tekaisi cooneyn, korjasi talteen kuivia puita ollessaan vankkureineen ajomatkalla. Hän talletti kuivat puut cooneyhin, missä ne pysyivät kuivina. Mutta cooneyssa voidaan kuljettaa kultaakin, kunhan sen päälle vain ladotaan puita.

He päättivät, että matkalle lähdettäisiin seuraavana päivänä aamun koittaessa, joten matkasta kenties suoriuduttaisiin leiriytymättä yöksi erämaahan. Brazo kätki kultapussit majan seinään samaan paikkaan, minne hän oli aikaisemmin sijoittanut Henleyn näyttämän kullan.

Anderson ja Hardin palasivat myöhään iltapäivällä. Yksimielisesti he selittivät lähistöllä olevan hyvää laidunmaata. Seudulla oli koko lailla metsiköitä, mutta kun niissä kasvoi enimmäkseen mäntyjä ja kuusia, oli karja helppo ajaa puiden seasta aukealle.

Illallisen jälkeen kaikki lähtivät metsäalattaan. Hardin ja Brazo olivat siirtyneet hiukan tuonnemmaksi Andersonista ja Ellasta, sillä tyttö näytti alun pitäen tunteneen mielenkiintoa Andersonia kohtaan. Parhaillaan hän istui kaatuneella puunrungolla tämän vieressä, eikä hän ilmeisestikään kiinnittänyt Hardiniin ja Brazoon mitään huomiota.

Brazo ei voinut kuulla, mitä hän puhui, eikä hän liioin erottanut Andersonin vastauksia.

— Äkkiä te Brazon tunsitte, sanoi Ella. — Kuinka se kävi päinsä? Käsittääkseni hänen ulkomuotonsa on muuttunut aika tavalla. Onhan hän kasvattanut parrankin.

— Mitä joutavia, neiti, naureskeli Anderson. Ratsastelin Brazon parissa kolme vuotta. Ensi silmäykseltä hänet tuntisin, vaikkapa en näkisi muuta kuin hänen silmänsä ja otsansa.

— Niinpä te kai tuntisitte, vastasi Ella miettiväisesti. — Hänellä on tosiaankin kauniit silmät, eikö olekin? Mutta eikö hän ole uskalikko, herra Anderson?

— Uskalikko?

Anderson näytti olevan ymmällään. Hän vilkaisi Ellaan terävästi.

— Tuota sanaa en ole milloinkaan oikein pystynyt käsittämään, neiti. Teidän pitäisi selittää asia minulle jollakin toisella tavoin.

— Sanokaamme häntä vaikka huimapäiseksi, jatkoi tyttö. — Hän luottaa vain itseensä. Hän rynnistää suoraan eteenpäin ja toimii kyselemättä kenenkään mielipidettä.

— No niin, ehkäpä olette oikeassa. Brazo ei kysele turhia. Aina hän tietää mitä hän tekee. Pohtii asiat jo etukäteen.

— Minkätähden hän ei jäänyt herra Hellmanin palvelukseen?

— Sanoi väsyneenä alituiseen näkemään samaa. Niinhän meidänkin laitamme on. Halusimme vaihtelua.

— Eikö karjatalon läheisyydessä ollut ainoatakaan kaupunkia? kysyi tyttö. — Luulenpa hänen maininneen Tombstonesta.

— Oli kyllä. Mutta vähät Brazo niistä välitti. Toisten poikain lähtiessä kaupunkiin Brazo kuljeskeli pitkin karjakartanoa ja puuhaili kaikkea sellaista turhanpäiväistä, minkä olisi hyvin voinut lykätä tuonnemmaksikin.

Ella mietiskeli. — Oliko herra Hellmanilla perhettä? kysyi hän.

— Vaimo ja kaksi poikaa.

— Ja hoitivatko he talouttaan omin neuvoin? Eikö rouva Hellmannilla ollut palvelijoita?

— Kiinalainen palvelija hänellä oli.

Siinä tapauksessa ei Brazo ollut jättänyt kaupunkimatkoja talon tyttären tai jonkun muun tyttölapsen tähden. Mutta Ella ei ollut vielä kysynyt kaikkea kysyttäväänsä.

— Luuletteko, että Brazo surmasi rahastonhoitajan? kysyi hän.

— Vielä mitä, julisti Anderson ärtyneesti. — Brazo on sanonut, ettei hän tehnyt sitä, ja minulle hänen sanansa riittää takeeksi — niinkuin jokaiselle, joka hänet tuntee. Uskonpa totisesti, ettei Brazo valehtelisi pelastaakseen nahkansa!

Brazo oli siis kertonut tulokkaille murhajutusta. Ella oli parhaillaan ihmetellyt, minkä verran Brazo oli uskonut asioitansa ystävilleen.

— Mutta hänhän surmasi Wolf Wilsonin, sanoi hän. — Nimittäin luuli surmanneensa hänet.

— Sehän on aivan eri asia, intti Anderson. — Wilsonhan ahdisti teitä, eikö niin?

— Aavan niin, myönsi tyttö. — Mutta varmasti en tosiaankaan tiedä, oliko mies, jota hän ampui, Wolf Wilson.

— Muuttuisiko asia siitä? Joku roistojoukon miehistä teidät joka tapauksessa vei tuohon rosvopesään.

Tyttö katseli miettiväisenä iltaruskoa.

— Entä luuletteko, että juuri Wilsonin kumppaneista joku kuunteli majan ulkopuolella meidän — meidän mentyämme sisälle?

— Tietysti! He olivat saaneet vihiä siitä, että veljenne osteli tavaraa Cooneysta kultanokareilla. Ja nyt kysyi Andersonkin puolestaan jotakin. — Tehän kerroitte Brazolle, että miestä, joka vei teidät roistojoukkonsa pesäpaikkaan, olivat toiset nimittäneet Wolf Wilsoniksi. Ettekö käynyt häntä katsomassa Brazon ammuttua häntä.

— En, vastasi Ella.

— Taisitte pelästyä häntä? naureskeli toinen. — No, kyllä kai jokainen nainen olisi häntä säikkynyt. Brazo kertoi, että hänen ammuttuaan miestä te olitte mennyt suoraa päätä majaan pysähtymättä kysymään yhtään mitään.

Ella tunsi huojennusta todetessaan, että Brazo oli pitänyt hänen seikkailunsa loppukohtausta pyhänä. Paljon riippui siitä, mitä hän oli kertonut ystävilleen. Jos hän oli kertonut näille, mitä hän oli puuhaillut tytön maatessa tajuttomana rakennuksen jatko-osassa, olisi tämä oivaltanut, ettei hän ollutkaan niin hienotunteinen kuin hän, Ella, oli toivonut.

Brazo ja Hardin olivat kävelleet tuonnemmaksi. Jokirantaan päästyään he pysähtyivät. Ilmeisestikin he keskustelivat vedestä, sillä jos alueelle perustettaisiin karjakartano, tarvittaisiin vettä runsaasti.

— Brazo ei voi tehdä kovinkaan pitkiä ratsastusmatkoja, huomautti Ella Andersonille. — Hänet voidaan tuntea ja vangita. Jokuhan voisi sangen hyvin huomata, että hän on vain tekeytynyt veljekseni.

— Niin voisi kyllä käydä. Vieraat eivät kenties huomaisi mitään, mutta jokainen, joka on nähnyt Brazon ennenkuin hän kasvatti tuon partansa, tuntisi hänet aivan varmaan. Bainin tallimies esimerkiksi. Bain itsekin. Brazo kertoi minulle olleensa yötä Bainin leirissä. Siinä tapauksessa Bain tuntee hänet kyllä.

— Turvallisinta Brazon on olla juuri täällä, sanoi Ella.

— Aivan niin, myönsi Anderson.

— Hän tahtoo lähteä huomenna Cooneyhin, mutta enpä luule päästäväni häntä! selitti Ella.

— Hänen pitäisi pysytellä kaukana kaupungeista, sanoi Andersson. — Niissähän liikkuu aina vierasta väkeä. Hänhän voisi törmätä vaikka Bainiin siellä.

— Ratsastaisitteko te ja herra Hardin kanssani Cooneyhin viemään kultaa? kysyi Ella.

— Tottahan toki me sen teemme.

Ella ei ilmoittanut Brazolle valinnastaan ennenkuin vähän ennen aamunkoittoa seuraavana päivänä. Anderson ja Hardin olivat nukkuneet metsässä ja odottelivat jo majan ulkopuolella, kun Brazo avasi oven.

— Kylläpä te olette aikaisia, virkkoi Brazo.

— Mehän lähdemme matkalle päivän koittaessa, vastasi Anderson. Hardin nyökkäsi Brazon katsahtaessa häneen kysyvästi.

Ella oli avannut huoneensa oven. Hänkin oli matkakunnossa, ja yllään hänellä oli veljensä nuttu. Omaa hänellä ei ollut lainkaan, ja ilma oli niin viileätä, että majassakin tuntui kolealta, vaikka uunissa oli tulta.

— Aiotteko te laputtaa täältä matkoihinne? kysyi Brazo.

— Lähdemme Cooneyhin, vastasi Anderson. — Minä ja Clay.

— Oletko nähnyt unta, Lafe? kysyi Brazo.

Ella astui lähemmäksi ja katsoi hämmästynyttä Brazoa suoraan silmiin.

— Arvelin, että Andersonin ja Hardinin on parasta lähteä mukaani, Brazo, sanoi hän. — Olen puhunut Andersonille uudesta rakennuksesta, ja hän on selittänyt tuntevansa sellaiset asiat sangen hyvin. Hän neuvoo, mitä minun on ostettava. Sitäpaitsi ostaa hän minulle karjaa. Hän tuntee useita karjakartanotta tällä seudulla ja arvelee saavansa muutamia miehiä tänne työhön.

Brazo katsoi Ellaa suoraan silmiin.

— Lafe on kunnon mies, sanoi hän.

Hän kääntyi uunin ääreen, otti sieltä kahvipannun ja kaatoi pöydällä oleviin kuppeihin ambranväristä kahvia. Myöhemmin hän kuljetti kultapussit pihalle ja sulloi ne cooneyhin. Silloin tällöin hän puhutteli Hardinia, harvemmin Andersonia eikä Ellaa lainkaan. Ja heidän lähtiessään — Ellan ja Andersonin ratsastaessa ja Hardinin istuessa vankkureissa — hän kääntyi päätä pahkaa menemään majaan eikä edes vilkaissut heidän jälkeensä heidän taivaltaessaan etelää kohden.

Siitä huolimatta hän arveli käsittävänsä, mitä oli tapahtunut. Hän oli mainiosti huomannut, kuinka Ella ja Anderson olivat edellisenä iltana istuskelleet yksissä puunrungolla. Hän muisti heidän keskustelleen puoliääneen. Tietysti he olivat silloin sopineet Cooneyn matkasta.

Anderson oli kelpo mies. Eikä Anderson ollut valehdellut, vaikka hän oli sanonutkin Ellalle tietävänsä, miten talo oli rakennettava, sillä hän oli ollut mukana useissa rakennustöissä. Sitäpaitsi Anderson tunsi karjaa sekä useitakin karjanomistajia. Nimikään hän tunsi seudulla miehiä, sillä hän oli ollut työssä vähän joka puolella. Kaiken kukkuraksi Anderson oli kookas, miehekäs ja komeannäköinen.

Olipa siinä hyviä puolia kerrakseen.

Brazon hymähdys oli rahtusen verran ylimielinen, mutta ennen kaikkea hän tajusi harmittelevansa sitä, ettei hänen kanssaan oltu edes neuvoteltu matkan yksityiskohdista. Hänet oli jätetty kokonaan ulkopuoliseksi.

XII.

Brazon suuttumus ei ollut pitkäikäinen. Sielunsa silmillä hän näki kaiken aikaa Ellan sellaisena kuin tämä oli ollut tullessaan majasta veljensä vanha takki päällä. Nuttu oli ollut aivan liian suuri hänelle. Se kääriytyi hänen ympärillensä huopapeitteen lailla. Hartioista se oli liian leveä. Hihat olivat liian pitkät, ja hän oli kääntänyt ne kaksinkerroin niin että vuori näkyi. Mutta puseronsa repeämän hän oli peittänyt.

Brazon mielestä tyttö oli ollut kauniimpi kuin konsanaan. Hänen kaulansa ja kasvojensa hienon, kimmoisan hipiän ja karkean miehennutun vastakohtaisuus oli ollut yllättävä. Ja sittenkin Brazo näki siinä jotain liikuttavaakin. Ella yritti viedä eteenpäin tehtävää, jonka mies oli pannut alulle. Hänellä ei ollut veljensä kokoa eikä voimia, ja sittenkin hänellä oli rohkeutta ja päättäväisyyttä ryhtyä kilpasille hänen, Brazon, kanssa. Hänen silmissään oli ollut uhmaa, kun hän oli tullut majasta nuttu yllänsä.

Vaatekappale oli ikäänkuin korostanut hänen viehättäväisyyttään. Mykällä kielellään se kehoitti katsojaa panemaan merkille tytön naisellisen sulon, hänen ihonsa hempeyden, hänen pyöreän povensa ja kaulansa viehkeyden.

Brazon suuttumuksesta ei tullut pitkäikäistä, sillä hänen voimakas myötätuntonsa tyttöä kohtaan sammutti sen. Ella oli maininnut matkalaukusta, jonka hän oli tuonut mukanaan, ja kertoessaan seikkailustaan hän oli maininnut lainsuojattomien ottaneen sen haltuunsa. Todennäköisesti oli matkalaukussa vaatekappaleita, jotka olivat hänelle verrattoman arvokkaita, niitä kun ei ollut saatavissa Cooneyn kauppapuodista. Ellei matkalaukkua saataisi takaisin, oli hänen tultava toimeen ilman niitä. Kerrottuaan kokemuksistaan hän ei ollut lainkaan maininnut matkalaukkua tai sanallakaan viitannut siihen, että oli sen kadottanut. Hänen neuvoton ilmeensä oli kuitenkin mykällä kielellään kertonut, kuinka kipeästi hän olisi tarvinnut sen sisältöä. Ja nyt Brazo muisti hänen silmäinsä uhmaisan ilmeen, kun hän oli seissyt majan ovella veljensä nuttu yllä katsoen heitä kaikkia kolmea. Brazo muisti, että tytön katse oli kiintynyt häneen erikoisen kiihkeänä.

Hän oli sanoitta kertonut tarvitsevansa matkalaukkunsa sisältöä!

Brazo meni salaiseen laaksoon ja nouti sieltä Vilkkusilmän. Hän talutti hevosen majan oven luokse, satuloi ja valjasti sen, työnsi kiväärin satulakoteloon ja ratsasti laakson toista päätä kohden.

Hän ei tarkalleen tietänyt, mistä hänen oli etsittävä Wolf Wilsonin pesäpaikkaa, mutta hän muisti Ellan kertoneen ratsastaneensa kaiken aikaa itää kohden sieltä karattuaan, ja senvuoksi Brazo ratsasti länteen päin.

Päästyään laaksosta hän saapui hiekkatasangolle. Virta teki terävän mutkan pohjoista kohden, erääseen rotkoon päin. Hän oli varma siitä, ettei Ella ollut kulkenut sen viertä pitkin, ja suuntasi kulkunsa suoraan länttä kohden. Tytön seikkailusta oli kulunut kaksi yötä ja päivä, eikä hän osannut toivoakaan löytävänsä jälkiä, joita tytön hevonen oli tehnyt hänen paetessaan roistojoukon majalta. Siitä huolimatta hän ratsasti useaan kertaan tasangon poikki ja ennen pitkää hän saikin kumartua tutkimaan kavionjälkiä, jotka tulivat suoraviivaisesti lounaan puolelta.

Brazo seurasi jälkiä mailin matkan. Joka kohdassa niitä ei näkynyt lainkaan, mutta siellä missä niitä oli, olivat ne syviä, ja ne olivat painuneet hiekkaan sillä tavoin, että hän tiesi ne täyttä vauhtia juosseen hevosen jäljiksi. Hän seurasi niitä tasangon laitaan ja kadotti ne kallioisella rinteellä näkyvistään. Puolen mailin verran tuonnempana hän kuitenkin löysi ne taas. Ja nyt niihin yhtyivät toiset jäljet. Brazo päätteli, että täällä oli Wilson pimeässä eksynyt tytön jäljiltä. Luultavasti hän ei ollut saanutkaan tätä näkyviinsä ennenkuin vasta tytön jouduttua laaksoa saartavan harjanteen laelle, jossa hänen ääriviivansa olivat hetken ajaksi piirtyneet selkeinä taivasta vasten.

Molemmat jäljet loittonivat kuivaa notkelmaa myöten eräälle tasangolle.. Siinä teki virta mutkan takaisinpäin, ja jonkun aikaa Brazo ratsasti rantaäyrästä myöten puiden siimeksessä. Jäljet olivat täällä selviä ja syviä. Maaperän käydessä mäkiseksi hän eksyi niiltä taas. Kunnaiden tuolla puolen hän kuitenkin löysi ne ja seurasi niitä uuden hiekkalakeuden toiseen laitaan.

Siinä ne erosivat. Toiset jäljet tulivat suoraan lännestä, toiset liittyivät niihin lounaasta päin. Täällä Wilson nähtävästi oli ensiksi nähnyt vilahduksen karanneesta tytöstä.

Brazo päätteli, että etsiessään tyttöä Wilson oli luultavasti ensiksi ratsastanut etelää kohden. Cooneyhin päin, sillä hän oli tietysti ajatellut, että koska tyttö ei tietänyt, missä Henleyn asunto oli, oli hän yrittänyt lähteä kaupunkia kohden. Brazo siis seurasi lännenpuoleisia jälkiä.

Jonkun matkan päässä sieltä, missä molemmat jäljet yhtyivät, hän kadotti näkyvistä ne jäljet, joita hän oli seurannut. Hän ei enää nähnyt niitä. Mutta hän uskoi lujasti, että Ella oli ratsastanut itää kohden niin suoraviivaisesti kuin maasto suinkin salli. Ellei hän ollut nähnyt jälkeäkään miehistä, jotka etsivät häntä, oli luonnollista, että hän oli taivaltanut lakeuksien ja tasankojen poikki. Kuitenkin Brazo muisti, että tyttö oli kertonut jonkun aikaa ratsastaneensa metsäisessä tienoossa, eikä hänen kulkusuuntansa siinä tapauksessa voinut olla kovinkaan suoraviivainen. Mahdollisesti Wilsonin tyyssija ei ollutkaan niin kaukana Henleyn majasta kuin Ella oli luullut, ja keskipäivän lähestyessä Brazo alkoi otaksua olevansa sen läheisyydessä. Hän oli varma siitä, että maja sijaitsi likellä vettä, ja hiukan jälkeen puolenpäivän hän sitten istuikin liikkumattomana hevosensa selässä rehevän pensaikon takana metsäisellä kunnaalla, jonka alapuolella oli pieni hökkeli.

Maja sijaitsi lähellä virran äyrästä alavalla paikalla, joka oli tuskin neljännesmailin levyinen. Se oli noin mailin pituinen, ja sen läntinen pää kapeni kanjooniksi, joka näytti ikäänkuin lohkaistulta kallioisesta tasangosta. Alhossa kasvoi reheviä puita ja pensaita. Mitään varsinaista polkua ei siinä näkynyt.

Majan äärellä oli vähäinen aitaus, jossa oli useita hevosia. Aitauksen pylväästä riippui veräjän vierellä satula. Majan savupiipusta ei kohonnut savua, eikä Brazo nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa. Ilmeisestikin rakennus oli autio.

Brazo odotti. Noustuaan ratsunsa selästä hän seisoi tuntikauden pensaikossa tähyillen alhoon. Mitään ei hän kuullut, eikä hän nähnyt missään pienintäkään liikettä. Vakuutettuna siitä, ettei Wilsonin miehiä ollut lähettyvillä, sitoi hän lopulta Vilkkusilmän erääseen puuhun ja lähti laskeutumaan rinnettä.

Hökkeli oli ainoastaan jonkun sadan jalan päässä kunnaan juurelta, ja Brazon hiivittyä rehevän pensaikon kautta varovaisesti sen äärelle ei sisältä kuulunut rapsahdustakaan. Lähestyessään majaa hän oli joka tapauksessa ottanut pistoolinsa esiin, ja hiljalleen hän kiersi majan toiselle puolelle saapuen avoimen oven äärelle.

Seistessään paikallaan kuuntelemassa hän kuuli jonkun valittavan.

Wilson oli sisällä, päätteli hän. Wilson, joka oli saanut vaikean kuulanhaavan lyötyään Ellaa. Hänet oli siis tuotu tänne. Luultavasti joku miehistä oli jäänyt hoitamaan häntä.

Brazo astui kynnyksen sisäpuolelle. Hän oli jännittynyt ja valmis hyökkäämään, sillä hän otaksui joutuvansa surmaamaan miehen, joka oli Wilsonin luona. Hämmästyksekseen hän näki, että Wilson oli yksin. Tämä makasi vuoteellaan selällään, jalat ovea kohden. Hän tuijotti ilmaan, eikä hän ilmeisestikään nähnyt tai kuullut Brazosta mitään.

Brazon lähtiessä häntä kohden muuan lattiapalkeista kuitenkin narahti pahasti.

Wilson kohotti päätään. Hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Hän katsoi tulijaan liekehtivin silmin.

— Vai te siellä olette? sanoi hän.

— Minä juuri. Brazo astui vuoteen ääreen ja silmäili lainsuojatonta.

Wilson kirosi. Sitten hän vaikeni.

— Vai tuollaiselta teistä tuntuu! sanoi Brazo. — Niinpä niin, enpä ihmettele, vaikka miekkonen väsyisikin tekemään työtä neljänkymmenen taalan kuukausipalkasta. Hitaasti sillä tavoin rikastutaan. Mutta jos hänen ehdottomasti täytyy kuljeskella pitkin maailmaa jaellen iskuja naisille, pitäisi hänen tietää, että joku yrittää tehdä hänestä tomua ja tuhkaa.

— Vai te se olitte! sanoi Wilson. — En ollut varma asiasta. Eräs pojista oli kuuntelemassa puheitanne ja kuuli teidän sanovan Wainrightin tytölle nimenne. Ette te minusta tomua ja tuhkaa tehnyt — ei sinne päinkään. Kuulanne osui kylkiluuhun ja luiskahti siitä tiehensä. Hitonmoisen reiän se silti kylkeeni puhkaisi. Sehän se minut kaatoi. Tiesin, että mahdollisesti olisitte tehnyt minusta selvää, jos olisin ilmaissut olevani hengissä. Makasin siis alallani ja annoin teidän viedä tytön pois. Sitten nousin ja livistin tieheni.

— Ohhoh, ja minä kun tähtäsin niin tarkkaan, Wilson. Brazo hymähti. — Tombstone kävi nähtävästi liian kuumaksi teille? kysyisi hän.

Wilsonin silmistä hehkui niin palavaa vihaa, että hänen kasvonsakin valahtivat kalpeiksi.

— Vietävän lailla te aina puututte muiden ihmisten asioihin! sanoi hän ääni käheänä kiukusta. — Sellainen te olitte Tombstonessa ja samanlainen olette täällä! Tavalla tai toisella minä teidät vielä nitistän palkaksi tunkeilevaisuudestanne!

— Kahdesti olette sitä yrittänyt, sanoi Brazo. — Seuraavalla kerralla on luotini osuva maaliinsa.

Brazo näki lattialla Wilsonin vuoteen vieressä kuusilatinkisen pistoolin. Hän kumartui ottamaan sen maasta, poisti siitä ammukset ja viskasi sen eräälle penkille. Patruunat hän pani taskuunsa. Nurkassa oli kivääri. Hän katsoi sitä ja totesi sen lataamattomaksi. Sitten hän viskasi sen ulos ovesta.

Wilson silmäili häntä avuttoman raivon jähmetyttämänä.

Nurkassa Brazo näki pyöreän matkalaukun. Hän avasi sen, katsoi mitä siellä oli ja sulki sen. Matkalaukku oli Ellan, eikä sieltä ilmeisestikään oltu otettu mitään.

Brazo vei matkalaukun kynnykselle, palasi sitten huoneeseen ja pysähtyi Wilsonin ääreen.

— Varoitan teitä, Wilson, sanoi hän.

— Tahdotte kai itse anastaa kullan, letkautti toinen. — Kuulkaahan, laputtakaa hiiteen!

Wilson käänsi päänsä seinää kohden.

Brazo tarttui matkalaukkuun ja meni ulos. Hän kuuli Wilsonin herjaavan ja noiduskelevan. Ilmeisestikään ei lainsuojattomista ollut ainoatakaan muuta lähettyvillä, sillä muussa tapauksessa Wilson olisi Kutsunut heitä.

Hän vei matkalaukun pensaikon luokse, missä Vilkkusilmä oli, köytti sen satulan taakse, nousi hevosen selkään ja lähti paluumatkalle.

Tähän päivään saakka hän ei ollut vaihtanut kymmentä sanaa Wilsonin kanssa. Heidän keskinäinen vihollisuutensa oli ollut äänetöntä ja ilmennyt väkivallantöinä aina heidän tavatessaan toisensa. Se oli syntynyt molempain heti ensi näkemältä toista kohtaan tuntemasta inhosta, joka oli heidän tavatessaan toisiansa alituiseen kiihtynyt, kunnes heidän ensi kertaa ottaessaan yhteen Brazo oli lennättänyt kuulan Wilsonin olkapäähän. Wilson oli säästynyt vaikealta vammalta vain sen takia, että joku narrimainen rauhanhieroja oli töytäissyt Brazon käsivartta tämän parhaillaan ampuessa.

Toinen yhteenotto' oli ollut veretön. Se oli sattunut eräässä Tombstonen kapakassa päihtyneen ja pahanilkisen Wilsonin tähdätessä pistoolillaan Brazoa, joka oli ollut häneen selin. Valpas kaupunginpalvelija oli tehnyt Wilsonista aseettoman ennenkuin mitään vahinkoa oli tapahtunut. Senjälkeen tapasivat he toisensa vasta nyt.

Brazo oli ihastuksissaan. Matkalaukun hakeminen oli sujunut helposti. Ratsastaessaan kotia kohden hän kuvitteli, kuinka Ella hämmästyisi ja ihastuisi saadessaan pukeutumistarpeensa vahingoittumattomina takaisin. Tyttö tietäisi siitä, että hän, Brazo, oli ymmärtänyt oikein sen katseen tarkoituksen, jonka toinen oli häneen luonut saapuessaan huoneestaan veljensä nuttu yllä.

Ja nyt Brazo kummasteli, oliko tyttö tahallaan jättänyt hänet kotiin! Oliko Ella odottanut hänen käsittävän tuon katseen tarkoituksen? Ihan varmaan siitä oli huokunut uhmaa!

Hän piti asiaa varsin mahdollisena. Naiset olivat sellaisia. Syvällisiä, salamyhkäisiä, ovelia olentoja, jotka puhuivat enemmän silmillään kuin huulillaan.

Brazo ei lainkaan kiirehtinyt kotiin. Oli tietymätöntä, kuinka kauan Ella viipyisi Cooneyssa. Hän ostelisi kauppapuodista yhtä ja toista, ja luultavasti hän odottaisi siksi että Anderson saisi ostetuksi läheisistä karjataloista jonkun verran karjaa. Sitäpaitsi oli tytön huolehdittava myöskin rakennustarpeista.

Antaessaan hevosen kulkea käymäjalkaa jokirannalla olevan lakeuden halki Brazo ajatteli noita rakennustarpeita. Hänen mieleensä hahmoutui muitakin kuvia, joissa Ella ja Anderson istuivat liketysten katsoen toinen toistaan hymysuin. Tällainen mielikuva oli omituisen ärsyttävä. Hän yritti karkoittaa sitä mielestään, mutta turhaan. Se kävi vain yhä elävämmäksi. Nuo molemmat seisoivat katsomassa toinen toistaan silmiin ja naureskelivat. Molemmat kääntyivät katsomaan häneen. Omituista, että hän ei ollut sattunut huomaamaan, kuinka kaunis mies Anderson oli! Hän ei ollut milloinkaan ajatellut Andersonia siinä mielessä. Anderson oli ollut hänen ystävänsä useita vuosia, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan juolahtanut aprikoidakaan, minkälaisia katseita Anderson loisi johonkin naiseen.

XIII.

Iltapäivän kuluessa Brazo oli kahdesti juottanut Vilkkusilmää virran mataloissa kohdissa, ja hämärän tullen saapuessaan notkelmaan, joka oli puolenkymmenen mailin päässä majasta, hän nousi satulasta, viskasi ohjakset Vilkkusilmän kaulalle päästääkseen hevosen rauhassa pureskelemaan ruohoa ja oikaisi lepäämään nurmimättäälle muhkuraisen katajan juurelle.

Anderson askarrutti yhä hänen ajatuksiaan. Allapäin hän muisteli laaksossa viettämäänsä vuotta. Tällä hetkellä hän tajusi, että vaikka hän aluksi oli jäänyt sinne tehdäkseen voitavansa Henleyn hyväksi, oli hän pysytellyt siellä tämän kuoltua vain koska oli vahvasti uskonut lopulta tapaavansa Henleyn sisaren. Hänen ei enää kannattanutkaan luulotella itselleen sellaista, että oli jäänyt laaksoon vain muka luovuttaakseen kullan tytölle, sillä olisihan hän voinut toimittaa sen talteen tytön varalta. Kauppias Thomasin tehtäväksi olisi hän voinut jättää asian ilmoittamisen tytölle tämän saapuessa Cooneyhin.

Ei, hänen ei kannattanut yrittää pettää itseään. Hän oli jäänyt laaksoon senvuoksi, että hän oli rakastunut Jimin sisareen — oli rakastunut häneen, vaikka ei ollut häntä nähnytkään, rakastunut häneen ihannoimalla häntä mielikuvituksessaan. Siinä suhteessa hän ei ollut pettynyt, eikä se häntä vaivannutkaan. Sellainen ärsyttävä tietoisuus hänen mieltään kalvoi, että hänen, Brazon, odotettua tyttöä kaikki nämä kuukaudet tämä oli oitis mieltynyt Lafe Andersoniin.

Hän oli tulkinnut tytön silmäin uhman väärin. Sensijaan, että olisi kehoittanut häntä noutamaan matkalaukkua, oli tyttö vain tarkannut, rohkenisiko hän, Brazo, sanoa mitään siitä, että toinen lähti matkalle Andersonin kanssa. Luultavasti hän ei ollut edes muistanut matkalaukkuaan. Hän oli vain toivonut saavansa olla Andersonin seurassa.

Brazo nousi, kohensi ryhtiään ja myhähti tuikeasti.

No, jos kerran hänen oli mukauduttava tähän kaikkeen, niin mitäpä muusta. Ei hänen kannattanut yrittää valloittaa tyttöä, jos tämä kerran oli mieltynyt Andersoniin.

Mutta kaikkina näinä odotuskuukausina hän oli tosiaankin nähnyt kultaista unta. Mitäpä merkitsikään, vaikka hänen ei onnistunut toteuttaa tätä unta. Olihan hänellä ollut muitakin toteutumattomia unelmia. Useitakin. Elämä oli sellaista.

Jokin viuhahti hänen olkapäähänsä sellaisella voimalla, että hän lysähti selälleen. Hän tunsi polttavan vihlaisun, jota seurasi äkillinen hervottomuus. Vilahdukselta hän näki lännen puolella ratsastajan, joka oli tuskin sadan askeleen päässä hänestä. Mies tähtäsi kiväärillään, ja Brazon kierähtäessä pakosalle kivääri pamahti vielä kahdesti.

Kuulat eivät osuneet maaliinsa. Hän huudahti ja viskautui kiivaasti katajan toiselle puolen kaarnan singotessa puunrungosta.

Brazo oli saanut aseensa esiin. Ratsastaja käänsi hevosensa ja eläin oli sekunnin murto-osaksi pysähtynyt ollen juuri nelistämäisillään pois. Juuri silloin Brazo laukaisi. Ratsastajan selästä vyötäisten alapuolelta tuprahti tomua. Hän suoristi ryhtiään sekä putosi satulasta selkä edellä. Toinen jalka sotkeutui jalustimeen, ja hevonen nelisti tiehensä matalan kummun ylitse laahaten ratsastajaa perässään.

Brazo nousi pystyyn, seisoi hetken horjahdellen ja lähti sitten astumaan Vilkkusilmän luokse. Tämä oli laukausten pamahdellessa siirtynyt hiukan tuonnemmaksi, mutta nyt se pureskeli ruohoa levollisena ikäänkuin ei olisi tapahtunut kerrassaan mitään.

Brazo huojui ja horjui kävellessään hevosen luokse. Hänen oikea kylkensä oli aivan tunnoton, ja hänen oli vaikea käytellä jalkojaan, jotka tuntuivat kovin epävakaisilta. Polvista ne notkuivat, eikä hän saanut astutuksi sillä tavoin kuin hän olisi tahtonut. Kuvottava pahoinvointi vavisutti häntä. Saavuttuaan Vilkkusilmän luokse hän hetken aikaa seisoi nojaamassa hevosen kupeeseen.

Ennen pitkää ensimmäisen järkytyksen vaikutus lieventyi, ja hän tunsi uuden voiman virtaavan olemukseensa. Hän kiersi Vilkkusilmän suitset oikean käsivartensa ympärille ja talutti hevosen kuivaa notkoa myöten virran laakealle rantapenkereelle. Seisten penkereellä matalan veden kohdalla hän avasi paitansa ja tutki haavaa. Kuula oli tunkeutunut hänen rintaansa noin kahden tuuman päähän vasemmasta kainalokuopasta ja tullut ulos hartiasta, lävistettyään lihakset.

Vaarallinen ei haava ehkä ollut. Jos kuula olisi kuitenkin osunut tuuman verran lähemmäksi sydäntä, ei hän olisi tällä hetkellä pysynyt jaloillaan.

Hän veti paitansa alas ja kumartui pesemään kaulahuiviaan. Sen hän sitten kostutti liplattelevissa laineissa ja pesi haavaa. Verta oli vuotanut aika tavalla, ja hänen paitansa sekä liivinsä olivat veritahroissa. Hän repi kaulahuivinsa kahtia, kostutti molemmat siekaleet vedessä ja painoi toisen puoliskon selässä olevaan haavaan, toisen edessä olevaan. Selässä olevaa kaistaletta hän ei saanut pidellyksi haavan kohdalla, ja hän siis työnsi sitä hiukan syvemmälle haavaan, jossa se tuokion kuluttua alkoi pysyäkin. Edessä oleva haava ei paljoakaan askarruttanut häntä.

Tämän tehtyään hän tunsi olonsa hyvän joukon paremmaksi. Hän veti paidan taas ylleen ja talutti Vilkkusilmän takaisin paikalle, jossa häntä oli ammuttu. Sieltä hän löysi vainoojansa kiväärin ja työnsi sen Ellan matkalaukun hihnojen lomaan. Vasta yrittäessään nousta satulaan hän totesi, kuinka heikko hän oli. Hänen oli mahdotonta päästä hevosen selkään, ja hän siis talutti Vilkkusilmän matalan kalliojärkäleen luokse, jolta hänen onnistui päästä satulaan.

Hän ohjasi hevosen länttä kohden. Hämärä tiheni tihemistään. Ratsastaessaan hän sai ladatuksi pistoolinsa uudelleen painamalla sen piippua satulahelaan ja työntymällä sitten koko painollaan perää vasten.

Mitään epäilyksiä salakavalan hyökkääjän henkilöllisyyden suhteen ei hänellä ollut. Tämä oli tietenkin joku Wilsonin miehisiä. Hän oli todennäköisesti saapunut roistojen majapaikkaan jokseenkin oitis Brazon lähdettyä, ja Wilson oli lähettänyt hänet vihollisen jäljille.

Hänen henkensä oli ollut hiuskarvan varassa. Asia oli sitäpaitsi hänen omaa syytään, sillä hän ei ollut välittänyt edes kaikkein tavallisimmista varovaisuustoimenpiteistä. Olisihan hänen pitänyt aavistaa, mitä tapahtuisi.

Hän ratsasti eteenpäin pimeässä, Vilkkusilmän kulkiessa yhä käymäjalkaa. Kiirettähän ei tarvinnut pitää. Majassa hänen olonsa kävisi vain hiukan paremmaksi kuin satulassa. Saisihan hän kylläkin levätä päästyään majaan, ja hän tiesi ruumiinsa nyt kaipaavan pitkällistä lepoa. Siitä huolimatta, että hän oli todennut haavan vaarattomaksi, tajusi hän huojahtelevansa satulassa edestakaisin ja totesi hetki hetkeltä käyvänsä heikommaksi.

Syynä oli ravinnon puute, päätteli hän. Olihan hän kuitenkin toisin ajoin ollut ruuan puutteessa päiväkausia, eikä se ollut haitannut häntä kovinkaan pahasti. Oliko hänen haavansa sittenkin vaikeampi kuin hän oli luullutkaan. Jos niin oli, oli tilanne tukala. Majassa ei ollut ristinsielua, ja Anderson sekä Hardin palaisivat vasta kolmen tai neljän päivän kuluttua. Hän ei kyennyt ratsastamaan Cooneyhin, jos haava oli paha. Ellei, ei hänen tarvinnut ratsastaa sinne. Hän päätteli haavan vaikeaksi sillä siitä vuoti taas verta. Jotakin lämmintä valui selkää ja rintaa pitkin. Hänen huojuntansa kävi yhä heilahtelevammaksi, niin että hänen täytyi pitää kiinni satulannupista pysyäkseen hevosen selässä.

Täysikuu oli kaikessa loistossansa kohonnut taivaalle hänen saapuessaan kalliolaaksoa saartavalle korkealle harjanteelle. Vilkkusilmän alkaessa laskeutua rinnettä hän oli putoamaisillaan satulasta, mutta hänen onnistui kuitenkin säilyttää tasapainonsa.

Vilkkusilmä pysähtyi virran rannalle juomaan. Brazo oli kai torkahtanut, sillä samassa oli Vilkkusilmä jo majan oven edessä. Kaikesta päättäen se odotti isännän laskeutuvan maahan.

Se ei ollut niinkään helppoa. Brazosta tuntui siltä, että kaikki voima oli paennut hänen jäsenistänsä. Lopulta hän sai ponnistetuksi jalkansa jalustimesta ja heilautetuksi sen työläästi toiselle puolelle. Hänen vasen kätensä oli kuin eloton, ja oikea luiskahti satulannupista. Selkä edellä hän putosi oven edessä olevaan hietikkoon, ja kotvan aikaa hän makasi maassa katsellen tähtiä ja kuuta.

— Milloinkaan ennen en ole tietänyt sinun tekevän noin, Vilkkusilmä, sanoi hän ääneen.

Hienoksi jauhautunut hiekka oli pehmeätä ja viileätä. Hän olisi tahtonut maata siinä, mutta päätti heti mennä vuoteeseen. Hän siis nousi ja käveli kynnykselle, missä hän istui hyvän aikaa nojaten pihtipieleen.

Tuntiessaan väkevän valkoisen paisteen valahtavan silmäluomiansa vasten hän aukaisi silmänsä, ja totesi, että päivä oli koittanut. Vilkkusilmän hän näki menneen metsään, ja hän nousi sekä lähti horjahtelevin askelin hevosen luokse ja irroitti matkalaukun.

— Tyttö tarvitsee sitä, sinä vanha arosusi, hän sanoi Vilkkusilmälle. — Sinähän voit minä hetkenä hyvänsä ruveta piehtaroimaan ja tärvelet hänen tavaransa.

Satulaa hän ei saanut nostetuksi hevosen selästä, niin heikko hän oli. Hän siis jätti Vilkkusilmän omiin oloihinsa ja lähti viemään matkalaukkua majaan.

Puolitiessä hän pysähtyi. Hän ei saanut kuljetetuksi matkalaukkua kauemmaksi. Hänen oli siis levättävä ja jatkettava matkaa vasta voimien hiukan palattua.

Hän istahti maahan matkalaukun viereen ja nojasi sitä vasten. Myöhemmin hän avasi silmänsä ja totesi hieman hämmästyen, että kuu paistoi taaskin.

Hänen olkapäätänsä jomotti kipeästi, ja hänen kasvonsa tuntuivat kuumilta. Silloin paistoi kylläkin aurinko. Myöhemmin, kuun taas kohotessa taivaalle, oli hänen olonsa vaikeampaa kuin konsanaan.

Häntä janotti, ja hän yritti päästä rantaan. Jalat eivät enää kannattaneet, ja hän siis ryömi käsiensä ja polviensa varassa hietikon ja heinikon poikki kunnes vihdoin sai painaa kasvonsa veteen.

Hän otti molemmat kaulahuivin kaistaleet, kasteli ne vedessä ja pesi kyljessään olevaa haavaa. Hartiaansa hän ei saanut pestyksi, eikä hän sitä juuri yrittänytkään.

‘— Ei sinun pitäisi enää olla näillä main, sanoi hän. — Mutta jos kerran pidät Andersonista, on aivan oikein, että lähdet hänen kanssansa.

Kun hän taas näki matkalaukun, paistoi aurinko siihen. Hän lähti menemään sitä kohden, mutta aurinko hulmautti sen pois hänen näkyvistään, ja hänen oli vaikea löytää sitä.

— Olet nukkunut taaskin, sanoi hän syyttävästi. — Kuu on jälleen noussut taivaalle. Eipä kuitenkaan kannata etsiä matkalaukkua, joka pyörii tuolla tavoin pitkin maailmaa.

Sittenkin hän sen löysi ja nauroi ilosta.

— Mitä vielä, hyvänen aika, sanoi hän. — Ethän sinä niinkään pieni ole! Ja tukkasi! Voi, sellaiseksihan minä sen ajattelinkin! Mutta te olette yrittänyt kahdesti, Wilson. Varoitan teitä.

Sitten seurasi tyhjyys, jonka aikana hän tunsi vastaavansa jollekulle, joka nähtävästikin puhui hänelle, vaikkakaan hän ei tietänyt, mitä toinen sanoi.

— Itsekseni minä vain tässä jaarittelen, päätteli hän. — Niin, eihän tämä mitään puhumisen arvoista ole, eihän, neiti? Toin teille matkalaukkunne.

— Voi! Voi Jumalani! parahti muuan ääni. — Ellan ääni. — Anderson! Hardin! huusi tyttö.

Eihän ääni sittenkään ollut Ellan. Ei voinut olla. Ella oli Cooneyssa — Andersonin kanssa.

XIV.

Kuten Brazo oli ennustanut, oli seurauksena kuumeinen ryntäys Battlen laaksoon.

Kun muutamia tunteja oli kulunut Ellan, Andersonin ja Hardinin palaamisesta majalle, jonka läheisyydestä he löysivät hervottomana matkalaukun vieressä makaavan Brazon, ilmestyi ensimmäinen kultaa vainuava vaeltaja harjanteen laelle. Hän oli erämaan rotta, joka ratsasti muulilla ja talutti toista muulia, joka kuljetti hänen tavaroitaan. Tulokas ratsasti suoraa päätä laaksoon majan oven eteen.

— Mikä on teidän valtaustanne? kysyi hän Hardinilta, joka oli nähnyt hänen tulonsa.

— Meillä on omistusoikeus runsaaseen puoleentoistasataan auranalaan, vastasi Hardin. — Olemme sen linjoittaneet, sillä oikeastaan odotimmekin jonkun pistävän tänne nenänsä. Rajamme kulkee tuon metsän ulommaisesta laidasta joelle ja kahdensadan jäärin matkan etelää kohden tuosta virran mutkasta. Vallatkaa maata mistä suinkin haluatte, kunhan vain pysyttelette poissa meidän alueeltamme. Se ulottuu idässä vuoristoon päin.

— Kiitoksia, sanoi toivorikas kullanetsijä. — Mitäpäs minä tässä syrjähyppyjä tekemään.

Hän lähti ratsastamaan jokivartta pitkin ja katosi näkyvistä parin kummun taakse lähelle kallioasumuksia.

Puolenpäivän vaiheissa seuraavana päivänä oli kallionlaakson eteläisen rinteen kohdalla olevalla tasangolle tusinan verran pieniä telttoja, ja miehiä, joilla oli kuokkia sekä lapioita työaseinaan, oli kuopimassa maata sekä kunnailla että notkoissa. Lipeäpitoiset pölypilvet joka puolella tasangoilla kertoivat muista kullanetsijöistä, joita oli päätä pahkaa tulossa tähän Eldoradoon. Heitä tuli yksitellen, kaksin ja kolmin sekä ryhminä. Heitä tuli muuliaaseilla, hevosilla, muuleilla, kuormavaunuilla ja vankkureilla, kärryillä ja rattailla. He polkivat teitä paikkoihin, jotka olivat tähän asti olleet tiettömiä. He metelöivät, häärivät ja kiroilivat. Heitä tuli Cooneysta, Silver Citystä, Demingistä, Piños Altosista. Heitä tuli tietymättömistä paikoista ja joka puolelta. Heidän joukossansa oli karjapaimenia, kaivostyöläisiä, karjanhoitajia, pelureita ja ovelia kaupunkilaismiehiä. Muurahaisarmeijan lailla he levisivät kaikkialle, tekivät valtauksiaan ja vartioivat niitä.

Viikon kuluttua seutu oli muuttunut aivan toiseksi. Siellä, missä tähän saakka oli vallinnut autiuden rauha, siellä hyörittiin nyt kuumeisesti. Siellä, missä oli vallinnut majesteetillinen hiljaisuus, hälistiin ja metelöitiin nyt ankarasti. Laakson toisessa päässä vastapäätä kallioasumuksia oli kaksi riviä telttoja, jotka muodostivat eräänlaisen kadun. Jykeitä, tuikeakasvoisia eränkävijöitä tungeskeli sileänaamaisten kaupunkilaispelurien joukossa. Maalattuja naisia oli jo saapunut.

Siellä oli pankki, hotelleja, ravintoloita, tusina kapakoita. Pormestari ja kaupungin järjestysmies oli jo valittu. Uuden kaupungin nimi oli "Wainright" sen miehen mukaan, joka oli ensiksi löytänyt seudulta kultaa.

Toisen viikon kuluessa Wainright alkoi hieman muuttua. Rahdinkuljettajia saapui vankkurit täpötäynnä rakennustarpeita. Hökkeleitä, vajoja ja kauppapuoteja alkoi kohota kadun molemmille puolille. Seinät pystytettiin yhdessä yössä. Ne olivat huolimattomasti kokoonkyhättyjä ja maalaamattomia, ja hohtivat huikaisevassa auringonpaisteessa räikeinä uutuuttaan. Useassa hökkelissä ei ollut lattiaakaan. Mutta aurinko paistoi ja ilma oli kuivaa, ja kaikki pysyivät terveinä.

Muutamissa kapakoissa oli jo rämiseviä soittokoneitakin. Kukaan ei tietänyt, millä tavoin niitä oli joutunut Wainrightiin, mutta siellä niitä vain oli häiritsemässä seudun rauhaa. Uuden kaupungin liepeiltä katosi ruoho, ja maaperä, jossa sitä oli kasvanut, jauhaantui hyörivän joukon anturain alla hienoksi tomuksi, joten kaupungin yllä leijaili tumma pilvi yötä ja päivää. Telttasalkoihin ja kauppojen päätyihin kiinnitetyt öljysoihdut loimusivat huikaisevina. Kultakuume levisi aina pääkaupunkiin saakka, ja valtioneuvosto antoi oitis asetuksen, jolla uhkapeli laillistutettiin, vaikka sellaista lakia ei Wainrightissä kaivattukaan.

Valtauskeinottelijoita, luottamusmiehiä, maanmittareita, valtion virkailijoita, kultakuumeen hullaannuttamia maankiertäjiä, edeskäypiä ja baarimiehiä saapui Wainrightiin. Cooneysta saapuvat postivaunut olivat joka päivä täpö täynnä uusia tulokkaita. Kunnailta saatiinkin jonkun verran kultaa, ja postivaunut veivät sen mennessään ajaen syvälle uurtuneita teitä pitkin.

Jim Henleynkin kulta oli kuljetettu pois. Kaikessa hiljaisuudessa olivat Anderson ja Hardin vieneet sen salaa Cooneyhin, missä se oli vaihdettu eräisiin hämmästyttävän arvokkaisiin paperilappusiin.

Cooneysta palattuaan ei Ella Wainright kylläkään poistunut laaksosta kertaakaan näiden kahden viikon aikana. Toisin päivin hän istui tuntikausia tajuttoman Brazon vuoteen vieressä, pidellen potilaan tervettä kättä omassaan ja sivellen hänen otsaansa. Innostuneena toiseen näytelmään, jota näyteltiin hänen silmäinsä edessä, istuskeli hän toisin ajoin majan kynnyksellä katselemassa uutta kaupunkia. Se oli kaukana, mutta hän saattoi erottaa, kuinka sen ainoalla kadulla liikkui ihmisiä, ja jos tuuli sattui puhaltamaan suotuisaan suuntaan, kuuli hän kaikki ne tuhannet äänet, joita kantautui villistä, häikäilemättömästä väkijoukosta.

Sähköteitse oli demingiläinen lääkäri kutsuttu Cooneyhin, ja sieltä oli Vilkkusilmä kuljettanut hänet majalle. Ensimmältä oli lääkäri ravistellut päätään arvelevan näköisenä. Ellan avulla kolme päivää lakkaamatta hoivailtuaan sairasta hän oli kuitenkin hymyillyt.

— Hän läpäisee tämän, oli hän sanonut.

Aikanaan lääkäri palasi Demingiin selittäen, ettei häntä enää tarvittu. Brazo oli tullut tajuihinsa. Kuume oli haihtunut. Silittäessään potilaan otsaa Ella tunsi, kuinka viileä se oli. Pitkää aikaa sairas ei kuitenkaan ollut kestänyt tajuissaan. Hän oli vain avannut silmänsä, katsonut Ellaa ja nukkunut sitten taas.

Uuden kaupungin syntymisestä ei Brazo tietänyt kerrassaan mitään. Hän ei tietänyt sitäkään, että hänen maatessaan tajuttomana Anderson ja Hardin olivat vastaanottaneet taloon viisisataa päätä käsittävän lauman valkopäisiä hereford-nautoja ja että laakson poikki oli vedetty rautalanka-aita estämään karjaa menemästä uuteen kaupunkiin. Hän ei tietänyt, että kymmeniä miehiä oli rakentamassa uutta taloa, jonka Ella oli luvannut pystyttää, ja että useita kyvykkäitä karjapaimenia oli tuotettu laaksoon pitämään huolta herefordeista.

Brazo ei tietänyt tästä kaikesta kerrassaan mitään. Hän oli näet taas olevinaan Henleyn seurassa. Yhä uudelleen hän houreissaan ilmaisi salaiset tunteensa rahastonhoitajan murhan johdosta. Tietämättänsä hän kuvaili, millainen hänen mielialansa oli ollut hänen paetessaan niitä vainolaisjoukkoja, joita oli lähetetty hänen kintereilleen. Hän eli jälleen elämäänsä Henleyn keralla ja ilmaisi kaiken, mitä hän oli ajatellut odottaessaan tuntematonta tyttöä.

Ja sillä tavoin Brazon luonne vähitellen paljastui Ellalle kokonaan. Tyttö oli luullut koko lailla tuntevansa häntä, mutta nyt hän huomasi toisessa paljon uutta. Hän näki, että Brazo oli luonteeltaan puhdas, sillä houreissansa tämä oli kahdesti aivan äkkiä alentanut ääntään ja sanonut:

— Kukaan ei saa milloinkaan tietää sitä. Kenties kosketin häntä kerran tai kahdesti, mutta se tapahtui tarkoittamattani. Katsoisitteko sen viakseni?

Ilmeisestikin sairasta kidutti sellainen pelko, että tyttö oli harmissaan sen johdosta, mitä oli tapahtunut lisärakennuksessa sinä yönä, jolloin hän oli tytön kantanut sinne. Nyt tämä oli tehnyt hänelle miltei saman palveluksen toisen maatessa tajuttomana. Ella hymyili.

XV.

Brazo oli yksinään, kun hän vihdoinkin heräsi ensi kerran kahteen viikkoon nukuttuaan luonnollista unta. Majassa ei ollut ketään. Hän yritti nousta istumaan, mutta vaipui takaisin makaamaan. Kipuja hänellä ei ollut. Hän tiesi mitä oli tapahtunut, sillä hän muisti tapauksen hyvin. Hänen henkensä oli ollut hiuskarvan varassa. Hän oli tietänyt, että hänen luonansa oli ollut lääkäri. Hän oli tuntenut, että Ella oli likellä. Eräät asiat tuntuivat hänen muistissaan hiukan hämäriltä, mutta hän tiesi, että Anderson ja Hardin olivat useita kertoja seisseet hänen äärellänsä ja katselleet häntä. Hän oli kuullut heidät puhuvan.

Hänellä oli takanansa hyvin vaikea aika, mutta se kaikki tuntui nyt olevan ikäänkuin hyvin etäällä. Hän oli aivan viileä, vuode tuntui hyvältä ja hän oikoili jäseniään mielihyvää tuntien.

Toisesta akkunasta leyhyili huoneeseen lauhaa tuulta, ja sen mukana kantautui ääniä, jotka olivat hänelle aivan outoja. Hänestä tuntui, että jossakin verrattain likellä kaikui vasarain kalsketta. Hän kuuli sahan surahtelevan, lautojen kalahtelevan, miesten juttelevan. Sitten hän näki, että Ella seisoi ulko-ovella katsoen häneen.

Tyttö hymyili hänelle, ja Brazo aivan hämmästyi hänen silmäinsä loistetta.

— Voi! huudahti tyttö herkästi. — Te olette hereillä!

Hän tuli lähemmäksi ja istahti tuolille. Sitten hän huokasi.

— Olen äärettömän iloinen! lisäsi hän.

— Asiat kaiketi sujuvat mainiosti, sanoi Brazo sulkien silmänsä.

— Voi, sujuvathan ne toki!

— Sepä hyvä! Brazo avasi taas silmänsä. — Kuinka kauan olen maannut tässä? kysyi hän.

— Kaksi viikkoa. Olitte verrattain huonossa kunnossa, kun palattuamme löysimme teidät matkalaukun vierestä.

Brazo sulki silmänsä jälleen, sillä hän ei olisi suonut tytön näkevän, kuinka pahalta tämän matka Cooneyhin Andersonin seurassa hänestä oli tuntunut. Tiesihän hän, ettei Ella ollut lainkaan välittänyt matkalaukusta.

— No niin, sanoi Brazo silmät ummessa. — Eihän tuon matkalaukun noutaminen ollut ensinkään tarpeellista. Siellä oli tietysti paljon sellaista, minkä todennäköisesti saitte hankituksi Cooneysta. Sehän minua vaivasi, että arvelin Wilsonin pitävän minua liian pelkurimaisena noutaakseni sen.

— Matkalaukussa ei ollut ainoatakaan esinettä, jonka olisi., voinut ostaa Cooneysta! selitti Ella. — Minähän yritin.

Brazo totesi taaskin arvanneensa oikein. Ella oli yrittänyt ostaa erinäisiä kapineita Cooneysta. Hän ei siis ollut enää odottanut näkevänsä matkalaukkuaan.

— Niin, minä käväisin Wilsonia tervehtimässä. Näin matkalaukun siellä ja arvelin, että minun oli parasta ottaa se mukaani.

— Ampuiko Wilson teitä?

— Eikö mitä. Wilson oli vuoteessa potemassa kuulastani saamaansa haavaa. Olin kaikessa rauhassa paluumatkalla, kun ratsastaja, jota en huomannut, lähetti luodin kylkeeni. Hän oli nähtävästi Wilsonin miehiä. Ammuin hänet.

— Milloinka tämä tapahtui?

— Samana päivänä kuin te lähditte Cooneyhin.

— Olitte siis maannut maassa kolme päivää! huudahti tyttö. — Voi, miten kauheata!

— Täällä on käynyt lääkäri, sanoi Brazo. — Kuka hänet nouti?

— Anderson.

Vai Anderson. Anderson! Ella oli sanonut asioiden sujuvan mainiosti. Brazo otaksui tämän tarkoittavan sitä, että hänen ja Andersonin välit kävivät yhä lämpimimmiksi. Siksipä tytön silmissä oli niin hempeä, hellä loiste. Hänen ja Andersonin asiat sujuivat mainiosti.

Kuinka nopeasti Anderson olikaan saanut tytön tenhotuksi!

— Onko Anderson täällä nyt? kysyi Brazo.

— Hän auttaa miehiä rakentamaan karjakartanoa, vastasi Ella. — Anderson on erinomaisen taitava. Hän tuntee kaikki rakennusasiat! Näkisittepä, kuinka hän huhkii! Hän tietää täsmälleen, miten kaiken suhteen oli meneteltävä.

— Olette siis aloittanut talon rakentamisen, sanoi Brazo.

Anderson taaskin. Tietysti. Anderson oli taitava. Anderson osasi "huhkia". Hän tiesi, kuinka kaiken, suhteen oli meneteltävä.

Brazo käänsi päänsä seinään päin.

— Ostimme viisisataa herefordia, ilmoitti Ella.

— Andersonko ne osti? kysyi Brazo vilkaisten häneen.

— Hän juuri. Hän tuntee täällä erään henkilön, jolla on niitä suuri lauma. Eläimet Ovat nyt täällä. Laitoimme laakson poikki aidan, estääksemme niitä pääsemästä kaupunkiin.

Brazo ei heti sanonut mitään.

— Laaksossa on siis kaupunki? virkkoi hän viimein. — Nähtävästäkin saitte kullan kuljetetuksi Cooneyhin.

— Ihan kaiken! selitti tyttö voitonriemuisesti.

Pitkän tovin oli aivan hiljaista. Sitten Ella puhui.

— Ettekö halua tietää, kuinka paljon kultaa oli?

— Hauskaahan sen kuuleminen olisi.

— Yli kuusisataatuhatta dollaria, Brazo!

— Hei. Tehän olette rikas.

— Tekin olette rikas, Brazo! Puolet rahoista on Demingin pankissa teidän niinellänne! Eikö ole ihanaa?

Brazo otaksui, että hänen oli jollakin tavoin osoitettava olevansa ihastunut. Hän hymyili heikosti, mutta mielessään hän toivoi, että olisi saanut olla Andersonin paikalla.

— Ettekö ole iloinen?

— Tietysti.

— No, ette te ainakaan siltä näytä! sanoi Ella moittivasti.

Brazo hymyili hänelle. — Enhän minä vielä kykene tässä hyppimäänkään sanoi hän. Hänen katseensa kävi miettiväiseksi. - - Kiitän teitä kaikesta siitä, minkä olette tehnyt hyväkseni. Olin kai kuolemaisillani.

— Sitä te olitte. Lääkärikin oli jo jättänyt kaiken toivon.

Brazo hämmästyi nähdessään kyyneleiden tulvahtavan Ellan silmiin, mutta tietenkin ne olivat säälin kyyneleitä, joita jokainen nainen olisi vuodattanut nähdessään miehen, joka oli ollut kuolemankielissä.

Hän ei kuitenkaan jaksanut katsoa Ellaan tietäessään, että sääli oli ainoa tunne, jota tyttö saattoi tuntea häntä kohtaan, ja hän siis sulki taas silmänsä sekä käänsi päätään. Ajatellen, että puhuminen oli uuvuttanut sairasta, poistui Ella hiljaa majasta.

Brazo kuuli hänen menevän ja avasi silmänsä.

Hän oli siis rikas. No, eipä hän halunnut tytön rahoja. Toivuttuaan hän selittäisi asian Ellalle oitis ja lähtisi taivaltamaan Roswellia kohden. Hän olisi sanonut sen heti, mutta ei suonut toisen luulevan häntä kiittämättömäksi. Myöhemmin hän antaisi tytön ymmärtää, ettei hänellä ollut mitään oikeutta rahoihin ja ettei hänen omatuntonsa sallinut hänen kajota niihin.

Hän uskoi lujasti, ettei hänellä ollut niihin mitään oikeutta. Hän ei ollut tehnyt mitään niitä- ansaitakseen, eikä hän suostunut vastaanottamaan sellaista, mikä ei kuulunut hänelle. Ei edes Ellalta. Ei, vaikkapa tyttö olisi kuinka itsepintainen hyvänsä. »

Kahdesti sinä päivänä Ella antoi hänelle lihalientä. Hän olisi tahtonut syöttää potilasta lusikalla, mutta Brazo oli kapinallinen ja tyttö taipui lopulta. Brazo ei aikonut enää antaa kiitollisuudenvelkansa kasvaa. Hän ei sanonut sitä Ellalle, mutta niin hän ajatteli.

Illan suussa Hardin ja Anderson tulivat majaan, Molemmat olivat kaikesta päättäen ihastuksissaan hänen toipumisestaan. Erittäinkin Anderson.

Tämän silmät loistivat, ja hän hymyili leveästi.

— Sinä vanha hevosvaras, sanoi hän. — Oletpa sinä pitänyt meitä levottomina!

Brazonkin täytyi hymyillä Andersonille. Kaikesta huolimatta hän piti Andersonista. Se häntä vain hämmästytti, että mies, joka oli anastamaisillaan toisen miehen lemmityn, saattoi niin vilpittömästi iloita siitä, että hänen kilpakosijansa tointui sairaudesta, joka olisi voinut kokonaan karkoittaa tämän kilpakentältä. Tuskin oli tämä ajatus juolahtanut hänen mieleensä, kun hän jo katui sitä.

— Kyllähän minä sen tiedän, pojat! sanoi hän. — Olen kuullut, kuinka te kaikki olette tehneet voitavanne minun hyväkseni. Tunnen itseni äärettömän syylliseksi.

Hän tunsi itsensä ikäänkuin ulkopuoliseksi, kun hän illalla makasi vuoteessaan ja katseli, kuinka Hardin, Anderson ja Ella illastivat. Oli tullut pimeätä ja lamppu paloi keskellä pöytää, joten hän siis näki kaikkien kasvot aivan hyvin.

Ella näytti olevan aivan hurmioissaan. Hänen silmänsä säteilivät ja hänen kasvoillaan oli outo, herkkä rusotus. Andersonkin tuntui olevan iloissaan. Hardin oli jotakuinkin vaitelias, ja vaikka hänkin näytti olevan jostakin syystä hyvillään, onnistui hänen salata se paremmin kuin Andersonin.

Toiset keskustelivat karjakartanosta, karjasta sekä rakennustöistä, ja heidän puhuessansa piti Brazo heitä silmällä.

Anderson oli tosiaankin kaunis mies. Hänellä oli miellyttävät kasvonpiirteet, hän oli terve, jäntevä ja joustava. Hänen kasvonsa hohtivat terveyttä, ja hänen ihonsa rusotti iltapesun jälkeen. Hänen kiiltävänmusta tukkansa oli lyhyt ja kiharainen, ja hän oli sukinut sen huolellisesti. Hänen silmiinsä ilmestyi uutta syvyyttä, erittäinkin hänen katsoessaan Ellaa silmiin. Hänen sävynsä oli lempeä, kun hän puhui Ellalle. Hänen äänensä ikäänkuin hyväili.

Brazo sipaisi kädellään omaa tukkaansa. Se oli kuiva ja pitkä. Hän tunnusteli partaansa, jota ei oltu lyhennetty viikkomääriin. Minkäpä Ella sille taisi, että piti Andersonista. Anderson oli kelpo mies.

Kuitenkaan ei hän saanut katsotuksi heitä enää pitempään, vaan kääntyi seinään päin ryhtyen nukkumaan. Vähän myöhemmin hän tunsi Ellan käden otsallansa, mutta vaikka hän havahtui tytön kosketuksesta, ei hän kääntänyt päätään.

Kun toiset olivat seuraavana aamuna eineen jälkeen lähteneet kaikki ulos, nousi hän vuoteesta, salpasi oven ja pukeutui.

Hän oli heikko, mutta hän avasi oven ja etsi penkin, joka oli aivan oven äärellä. Siihen hän vaipui istumaan auringonpaisteeseen ja katseli uutta kaupunkia. Hän olisi mielellään mennyt majan toiselle puolen katsomaan uutta asuinrakennusta, mutta tunsi olevansa liian heikko.

Uusi piikkilanka-aita kulki laakson poikki. Metsänlaidassa olivat kokin rattaat, ja muuan mies, nähtävästikin kokki itse, puuhaili tulen ääressä. Likelle oli rakennettu vähäinen mökki, kaikesta päättäen uusia miehiä varten.

Brazo huomasi, että eteläisen harjanteen loivaa rinnettä myöten oli puolikymmentä vankkuria tulossa laaksoon. Ne taivalsivat uutta kaupunkia kohden, ja nähtävästikin niiden lastina elintarpeita. Tynnyreillä lastattuihin vankkureihin otettiin virrasta vettä. Brazo näki ohuen tomupilven häilyvän kaupungin yllä. Kadulla oli ajoneuvoja ja väkeä tungokseen saakka.

— Kylläpä siellä on kuhina! ajatteli hän.

Hän kuuli majan lähimmällä nurkalla huokaistavan ikäänkuin ihmetyksestä ja kääntyi nähden Ellan siellä. Tyttö oli pusertanut kätensä ristiin rintaansa vasten. Hän oli aivan järkytetty.

— Voi! sanoi hän. — Ei teidän olisi pitänyt tehdä tuota.

— Tunnen voivani mainiosti, vastasi Brazo.

— Oletteko varma siitä?

Brazo arveli tytön huolestuneisuuden olevan vilpitöntä. Hän hymyili. — Ennen pitkää minä jo pääsen siipienne suojasta, virkkoi hän. — Kai minusta onkin ollut kovasti vaivaa.

— Toivoimme vain teidän paranevan, sanoi tyttö.

»Hän tuli istumaan Brazon viereen. Tämä tiesi, että Ella katsoi häneen kaiken aikaa, mutta nytkään hän ei voinut vastata tytön katseeseen. Hän ei uskaltanut katsoa Ellaa suoraan silmiin peläten, että toinen huomaisi, mitä hän Andersonista ajatteli. Hän ei olisi suonut tytön tietävän sitä. Hänhän oli aina katsonut tyttöön vain salavihkaa, ellei tämä katsonut poispäin. Milloinkaan hän ei ollut kyennyt katsomaan tyttöä suoraan silmiin, jos tämä katsoi häneen, sillä hän karahti aina punaiseksi tai paljasti tunteitaan muulla tavoin.

Hän oli epämieluisasti vakuutettu siitä, että istuessaan siinä hänen vieressään tyttö hymyili hänelle. Hän oli varma asiasta Ellan ryhtyessä jälleen puhumaan, sillä tytön äänensävystä huokui hienoista hilpeyttä ja keveyttä, melkeinpä ilkamointia.

— Ettekö te tahtonut parantua?

— Tietysti tahdoin.

— Särkeekö hartiaanne?

— Ei.

Brazo toivoi, ettei toinen olisi ollut noin huolissaan hänen vuoksensa. Mitäpä myötätunto merkitsikään, ellei sen takana ollut mitään voimakkaampaa tunnetta.

— Olen toivonut saavani kiittää teitä siitä, että nouditte matkalaukkuni, sanoi tyttö. — Olitte hyvin urhoollinen.

— Mitä vielä, vastasi toinen katsomatta häneen. — Enhän minä mitään tehnyt.

— Ette tietenkään, sanoi tyttö. — Mitäpä se merkitsisikään, että ihminen antautuu roistojen maalitauluksi jonkun matkalaukun takia. Kai teidän ehdottomasti täytyi näyttää Wiisonille, että ette pelännyt häntä eikä hänen miehiään.

— Olin kai vain utelias. Halusin nähdä, kuinka pahasti olin haavoittanut häntä.

Tyttö silmäili miettiväisesti hiekkaa jalkainsa juuressa. Hän tiesi, miksi Brazo oli lähtenyt matkalaukkua noutamaan, sillä tämä oli kuumehoureissaan paljastanut kaikki salaiset tunteensa.

— Ei hän voi kuljeskella täällä tuossa rikkonaisessa puserossa, oli Brazo kerran sanonut. — Se vaivaa häntä. Ja Jimin nutussa hän näyttää siltä ikäänkuin ei kukaan huolehtisi hänestä. Mutta hyvä Jumala, eikö hän olekin kaunis!

Tyttö nyökkäsi viisaasti, vilkaisten toista silmänurkallaan. Hän tiesi, mitä tämä ajatteli Andersonista. Kuumehoureissaan hän ei ollut salannut juuri mitään.

Kiusaavatko naiset miehiä mielellään? Ilmeisestikin Ella kiusasi, sillä puhuessaan hän taaskin hymyili.

— Anderson on täällä suureksi avuksi, eikö olekin?

V— Anderson on kelpo mies. Brazo ei jaksanut paremminkaan kiitellä toveriansa.

— Hän ja Hardin ovat luotettavia. Annoin heidän viedä miltei kaiken kullan Cooneyhin. Olihan minun jäätävä tänne teidän luoksenne.

Brazo vaikeni.

— He ovat olleet aivan ihailtavia! selitti tyttö.

Brazo nyökkäsi.

— Senvuoksi annoin kumpaisellekin kymmenentuhatta dollaria.

— Siinä teitte oikein.

— Rahojen yhteissummasta, ennen jakoa.

— Tietysti. Olivathan he sen ansainneet.

— He olivat ihastuksissaan.

— Luonnollisesti.

— Ja he ovat luvanneet jäädä tänne niin kauaksi kuin tarvitsen heitä.

Brazo käänsi päätään poispäin eikä vastannut mitään.

— Ettekö kuullut? kysyi Ella.

— Kyllä. „

— No niin, eivätkö he menettelekin kauniisti?

— Niinpä kaiketi.

Tyttö oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi:

— Olen pestannut muutamia karjapaimenia Andersonin ja Hardinin avuksi.

— No kaikkea! huudahti Brazo ollen ensi kertaa ylimielinen. — Seitsemän karjapaimenta huolehtimaan viidestäsadasta naudasta.

— Jonkun ajan kuluttua niitä tulee enemmän, eikö niin.

— Niinpä luulisin.

— Sitäpaitsi ovat Anderson ja Hardin toistaiseksi työssä rakennuksella. Anderson sanoi, että koska kaupungissa on niin paljon väkeä, tarvittiin miehiä näin paljon huolehtimaan siitä, että karja saa olla rauhassa. Kokkia en tietenkään ottanut lukuun. Ja rakennustöissä on kaksitoista miestä.

Brazo olisi mielellään kysynyt, miksikä toinen katsoi kaikkien toimenpiteittensä selostamisen tarpeelliseksi. Hänellä ei kuitenkaan ollut siihen rohkeutta, ja hän siis istui äänettömänä.

Hän oli tietoinen ruumiillisesta vähäväkisyydestään. Hän oli näet kovasti laihtunut ja näytti hintelältä sekä nuutuneelta. Kuvastimeen katsomattakin hän tiesi, että hänen poskensa olivat kuoppaiset, ihonsa kelmeä, silmänsä kiillottamat, tukkansa pitkä, paitansa takkuinen. \

Kuinka hän olisi voinut odottaakaan sellaista, että Ella olisi rakastanut häntä? Naiset eivät ylipäänsä mieltyneet häneen, eikä hän tähän päivään saakka ollut siitä piitannutkaan. Nähtävästi hänellä ei ollut lainkaan yksilöllisyyttä. Toiset miehethän kyllä pitivät hänestä. Hänellä oli ystäviä. Silti ei hänessä ollut mitään sellaista, mikä viehätti ihmisiä, vaikka eräissä toisissa sitä kyllä oli. Hän oli kaiketikin liian vaatimaton, sillä hän ei mielellään työntynyt etualalle. Hän tunsi miehiä, jotka pystyivät loistamaan minkälaisessa seurassa hyvänsä. Ylipäänsä näillä oli paljon itseluottamusta, heillä oli sielunkykyjä, jotka muut helposti tajusivat. Heillä oli eräänlaista ruumiillista miellyttäväisyyttä ja he pystyivät herättämään muissa mielenkiintoa sekä pitämään sitä vireillä.

Hän oli liian vaitelias. Hän ei osannut sovittaa sanojansa taitavasti. Hän ei keksinyt mitään älykästä, jota hän olisi voinut sanoa muille. Keskustelun jälkeen hän tavallisesti kyllä huomasi, missä kohdin hän olisi voinut sanoa jotakin älykästä, mutta puhuessaan hän ei kylläkään milloinkaan sitä oivaltanut.

Ylipäänsä hän oli todennut, että kaikista puheista oli enin osa aivan turhanpäiväistä. Mitäpä keskustelunaihetta oikeastaan olikaan? Sää, karja, laidunruoho, vesi, politiikka, yhteiskunnalliset kysymykset, muut miehet, naiset, hevoset, kaupungit, kunkin oma itse. Ah, maailma oli täpö täynnä jaarittelua. Jaarittelua kaikki oli alusta loppuun saakka. Samoista vanhoista asioista. Ja asiat sujuivat siitä huolimatta aivan entistä latuaan.

Hän oli ihan kyllästynyt kuulemaan ihmisten puheita. Erittäinkin häntä kyllästytti kuulla Ellan puhuvan Andersonista. Eikö hän muka tuntenut Andersonia! Hänhän tunsi Andersonin paremmin kuin kukaan muu, eikä hän kuitenkaan ollut heidän tuttavuutensa aikana puhunut hänestä kymmentä sanaa.

Eihän hän milloinkaan puhunut toisista, ellei häneltä nimenomaan kysytty.

Ella oli ollut äänetön. Brazo saattoi tuntea hänen katseensa, i

Tyttö alkoi puhua.

— Anderson sanoi — —

Brazo nousi ja lähti ovelle. Ellakin nousi ja Jäi katsomaan häneen. Brazo ei vilkaissut häneen lainkaan. Hän meni sisälle, heittäytyi vuoteelleen, käänsi päänsä seinään päin ja sulki silmänsä.

XVI.

Brazon voimat karttuivat. Viikon kuluttua hän jo kykeni kävelemään melkeinpä minne hyvänsä. Hän käyskenteli yksinään metsässä sekä yksinäisissä paikoissa joen rannalla. Eräänlaista mielenkiintoa tuntien hän katseli kullankaivajia, jotka työskentelivät valtauksillaan. Ylipäänsä hän kuitenkin istuskeli kaatuneella puunrungolla metsänlaidassa ja katseli uutta kaupunkia. Kertaakaan ei hän ollut mennyt niin likelle uutta rakennusta, että olisi joutunut puheisiin Andersonin kanssa. Hän ei tahtonut puhutella Andersonia, vaikka hän vastahakoisesti tunnustikin itselleen yhä pitävänsä miehestä. Anderson tuli majaan varsin harvoin. Hänen ei tarvinnut tulla sinne, sillä Ella meni hänen luoksensa. Tyttö valmisti Brazon aamiaisen, siisti majan ja lähti rakennukselle. Brazo näki hänen siellä keskustelevan Andersonin kanssa seisoen aivan tämän vieressä.

Anderson neuvotteli nähtävästi hänen kanssaan työn suunnituksesta. No, jos kerran Anderson oli niin taitava rakentaja, niin miksikä hän ei rakentanut taloa tuhlaamatta aikaa noin pitkällisiin neuvotteluihin.

Tietenkin Brazo tiesi, mitä Anderson puuhaili. Näkihän sen jokainen! Mitäpä siitä, Joinhan viikko vielä vierähtäisi, olisi hän itse jo matkakunnossa, ja sitten saisi Ella jutella Andersonin kanssa niin paljon kuin häntä suinkin huvitti.

Ella ei laiminlyönyt häntä. Tyttö oli yhä levoton ja huolestunut hänen tähtensä. Hän pyyteli Brazoa varomaan, ettei tämä rasittaisi itseänsä liiaksi. Heidän ollessaan iltaisin majassa kahdenkesken tyttö istui tavallisesti pöydän ääressä ompelemassa kaiken aikaa puhellen. Brazo makasi melkein aina vuoteellansa synkästi tuijottaen tyttöä kunnes tämä katsahti häneen.

Huolimatta ärtymyksestänsä Brazo yhä hämmentyi tytön katsoessa häneen. Edellisenä iltana Ella oli sattunut huomaamaan hänen katseensa odottamatta katsahtaessaan työstään, ja hetken aikaa hän oli katsonut Brazoa suoraan silmiin.

— Brazo, oli hän sanonut ja hymyillyt tyynesti. — Kasvoihinne alatte saada jo väriäkin.

Ellan ei olisi tarvinnut sanoa tätä. Tiesihän toinen punastuneensa.

— Entä sitten? vastasi hän.

— Ettekö ole hyvillänne?

— Tietysti olen.

— No, äänestänne päättäen sitä ei luulisi. Alatte lihoakin.

Brazo vaikeni. Tyttö oli siis kiinnittänyt häneen noin paljon huomiota?

— Ettekö ole samaa mieltä? intti Ella.

— Kyllä kai.

— Tunnettehan olevanne voimakkaampi?

— Kyllä kai.

— Olitte aivan kuolemankielissä, Brazo.

— Hm.

Ella silmäili häntä taas.

— Merkitseekö tuo sitä, että se on teille samantekevää?

— Olisiko siitä ollut apua, vaikka olisin ollut mitä mieltä tahansa? kysyi Brazo vastauksen asemesta.

— Tietysti. Jos jotakin asiaa oikein hartaasti toivoo, saa ihminen sen tavallisesti.

— En usko sitä, sanoi toinen. — Minä olen halunnut yhtä ja toista, mitä en ole saanut.

— Ellette saanut toivomaanne, ette toivonut sitä kyllin hartaasti, selitti Ella. — Tahtoisin huomauttaa teille siitä, että ihmisen täytyy hiukan itsekin yrittää toivoessaan jotakin.

— Hm.

Ei Brazo uskonut sitäkään. Hänhän olisi tahtonut Ellan omaksensa, mutta Anderson tytön oli saava.

— Miksikä te murahtelette noin, Brazo? Ettekö usko?

— En.

— Oletteko toivonut jotakin?

— Olenpa kyllä.

— Ja turhaan?

— Niin.

— Siinä tapauksessa te ette ole itse yrittänyt.

Ehkäpä. Ehkäpä hän ei ollut milloinkaan halunnut mitään niin palavasti kuin hän nyt halusi tyttöä omaksensa. Mutta sitähän hän ei voinut kertoa toiselle. Hän siis vaikeni.

Ella silmäili häntä miettiväisen näköisenä.

— Uskotteko tulevaan elämään, Brazo?

— Tietysti.

— Minkätähden uskotte siihen?

— Tuleva elämä on, sillä niin monet meistä ovat täällä vielä keskeneräisiä, sanoi toinen.

— Tarkoitatteko sitä, ettei kukaan meistä ole täydellinen?

Brazo kävi hermostuneeksi. Tyttö olisi ollut hänen mielestään täydellinen, ellei hän olisi kiinnittänyt niin paljon huomiota Andersoniin.

— Tarkoitan sitä, että useat meistä eivät elä tarpeeksi kauan kitkeäkseen luonteestaan kaikki vikansa. Tämä pitää paikkansa niihinkin nähden, jotka uskovat olevansa virheettömiä.

— Kyynikko! pilaili tyttö. Silti hän loi Brazoon merkitsevän katseen.

Hän syventyi ompelukseensa, ja Brazo katseli hänen niskansa kaunista taivetta. Hän huokasi.

— Brazo, sanoi tyttö äkkiä lainkaan katsomatta häneen. — Mitä te ajattelitte noina kolmena vuorokautena, jotka makasitte majan edessä kuolemankieIissä?

— En kai ajatellut mitään. En muista ainakaan.

— Kai te ajattelitte vettä, sillä me löysimme jälkiä, joista päättäen olitte kahdesti ryöminyt joelle.

— Muistan sen. Minua janotti.

— Eikö teidän olisi ollut parempi jäädäkin rantaan? Miksikä te aina palasitte matkalaukun luokse?

Brazo karahti taas punaiseksi, ravisti päätään eikä vastannut.

Ella hymyili.

— Tiedättekö mitä Anderson sanoi, kun löysimme teidät istumasta matkalaukun vierestä?

Brazo ravisti päätään jälleen.

— Niin hän sanoi, jatkoi tyttö, — että tarttuessaan asiaan Brazo ei milloinkaan hellitä.

Brazo ei osannut ajatella kerrassaan mitään.

— Anderson pitää teistä, Brazo.

Ei vastausta.

— Kyllä kai te sen tiedätte?

Ei vastausta. Brazo tuijotti kattoon.

— Pidättekö Andersonista, Brazo?

— Luulisinpä pitäväni.

— Minäkin pidän hänestä, sanoi tyttö. — Hän on niin puhdasluontoinen ja miehekäs. Oletteko milloinkaan pannut merkille hänen ihoansa, Brazo? Hän ajaa partansa joka aamu.

Luonnollisesti. Anderson yritti miellyttää tyttöä ja ajeli leukapielensä joka aamu silkasta keikarimaisuudesta. Eihän hän ennen ollut ajellut partaansa joka päivä. Entisinä aikoina kului toisinaan kuukausia, ennenkuin partaveitsi edes muistui Andersonin mieleen. Hitto vieköön Andersonin. Miksikä hän ei ollutkaan jäänyt Hellmanin karjakartanoon.

Brazo torkahti Ellan istuessa ompelemassa. Kun hän aamulla heräsi, oli Ella poissa. Hän nousi, valmisti murkinansa ja katseli itseään pitkään kuvastimesta. Sitten hän siisti pöydän, kiristi vyötään, lähti majasta, löysi Vilkkusilmän hevosaitauksesta, otti sen kiinni, viskasi satulan selkään, valjasti hevosen, nousi satulaan ja ajoi Wainrightiin. Hän oli huomannut, että Ella oli uuden talorakennuksen lähettyviltä katsellut hänen puuhiaan. Hän ei ollut suoranaisesti katsonut tyttöön, mutta silmänurkallaan hän oli nähnyt tytön seisovan hyvin jäntevänä, ikäänkuin pidättyen puuttumasta hänen puuhiinsa.

Hän ratsasti uuden kaupungin ainoata katua pitkin, kunnes saapui parturin kohdalle, joka oli asettunut erääseen telttaan. Hän istahti kömpelöön, kotitekoiseen parturintuoliin, nojasi mukavasti sen selkänojaan ja hymähti parturille tuikeasti. Hän ei aikonut enää jatkaa Ellan veljeksi tekeytymistä. Eikä hän liioin antanut partansa ja tukkansa kasvaa pitkiksi kuin ihmissyöjillä. Jos sheriffi Neil halusi vangita hänet, sai hän siihen tilaisuuden.

Parturi loi häneen kysyvän katseen.

— Karsikaa kasvoistani tuo kaikki! käski Brazo.

XVII.

Brazo ilmestyi parturin teltasta kasvot sileinä ja tukka leikattuna sellaiseksi kuin muillakin. Lukuunottamatta sitä, että hän oli rahtusta hoikempi kuin ennen, oli hän aivan sama Brazo, joka oli vuosi sitten yöpynyt Gilan kallionkoloon ja kuullut kahden ratsastajan keskustelevan armeijan rahastonhoitajasta.

Brazon silmissä oli kimalle, joka oli ikäänkuin perintö niiltä päivin, jolloin hän oli silmäillyt maailmaa murheettomana ja rauhallisena, jolloin hän oli ollut huoleton huomisesta ja jolloin tämän päivän kokemuksia olisi pidetty pikkuseikkoina, joille hän ei mitään mahtanut. Hän oli näet lopullisesti päättänyt, ettei hän enää salailisi, kuka hän oli. Mitäpä hyötyä siitä enää olisi ollutkaan. Wolf Wilson oli tuntenut hänet, ja Wilson lähettäisi sanan sheriffille.

Tullessaan parturin teltasta hän oli vähällä törmätä päin erästä lyhyttä, hoikkaa miestä. Molemmat hymähtivät lausuen pahoittelunsa, ja Brazo jatkoi matkaansa muuatta kapakkaa kohden vaivautumatta edes vilkaisemaan lyhyeen mieheen.

Tämä oli kuitenkin luonut Brazoon ripeän ja terävän silmäyksen. Hän astui muutamia askeleita, pysähtyi, kääntyi sekä tarkkasi Brazoa, kunnes tämä painui kapakan ovesta sisälle.

Sen jälkeen lyhytkasvuinen meni parturin telttaan ja puhutteli parturia.

— Kaupungissa on vilkasta, sanoi hän.

— Onpa totta vieköön, myönsi parturi.

— Ihmisiä tulvii joka puolelta, virkkoi lyhytkasvuinen. — Toista täällä on kuin eräissä kaupungeissa, joissa kaikki ovat tuttavia. Ihmisiä painuu tänne sellaisella vauhdilla, ettei heihin ehdi tutustua. Eikä toisiin tutustumisesta ole oikein väliäkään. Mikähän tuokin poika oli, joka täältä juuri äsken lähti. Hän kai oli vieras?

— Vieras ainakin minulle.

— Ei hän kai sattumalta maininnut nimeään?

— Eipä maininnut, parturi hymähti. — Eiväthän ihmiset täällä juuri mainitse nimiään, lisäsi hän.

— Sanoiko hän, mistä hän on kotoisin?

— Eihän hän avannut suutaan paitsi käskeäkseen, että leikkaisin hänen tukkansa ja partansa.

— Oliko hänellä siis parta? Hm. Hän taisi muuttautua toisen näköiseksi. Kalpealta hän näytti. Hän on kaiketi maannut sairaana.

— Siltä hän hiukan näytti.

— Sairasteleminen muuttaa kyllä ulkomuotoa aika tavalla.

Lyhytkasvuinen lähti. Hän käveli katua pitkin saman kapakan luokse, jonne Brazo oli mennyt, sekä lähti sisään. Kapakkana oli muuan teltta, ja useita miehiä istuskeli siellä, mutta Brazoa ei näkynyt.

Lyhytkasvuinen lähti taas kadulle. Hän kuljeskeli hiljakseen katua pitkin valppaannäköisenä kurkistaen joka baariin. Jonkin verran muita siedettävämmästä kapakasta hän löysikin miehen, jota oli etsinyt.

Rakennus oli kyhätty pystysuorista mäntylaudoista. Liitoskohdissa ei ollut lainkaan rimoja, ja aurinko paistoi niistä sisälle. Baaripöydän levynä oli kaksi noin jalan levyistä mäntylautaa. Nämä olivat märkiä oluesta, jota niille oli läikkynyt, aivan höyryten tukahduttavassa kuumuudessa. Vastaisella seinällä soitti gramofooni rämisevästi "Mocking bird’iä". Miehiä tungeskeli baarin ääressä kahden tarjoilijan täyttäessä laseja kuohuvalla oluella minkä kerkisivät.

Brazo oli juonut lasillisen viskyä. Se oli ollut lämmintä ja kehnoa, eikä hän halunnut sitä lisää. Kuitenkin oli hänen viimeisestä kaupunkimatkastaan kulunut kuukausia, ja häntä tavallaan huvitti olla väenkuhinassa mukana. Ensi kertaa hän nyt näki näin nopeasti syntyneen kaupungin, ja sen asukkaiden vilkkaus huvitti häntä.

Lyhytkasvuinen oli tullut kapakkaan ja seisoi nyt soittokoneen vieressä. Hän kallisti vähän päätään ikäänkuin kuunnellakseen soittoa paremmin, mutta hänen katseensa oli kohdistunut Brazoon.

Tämä sattui kääntymään hämmästyen lyhyen miehen katsetta. Brazon silmät kävivät kaidoiksi, sillä lyhytkasvuisen kasvot tuntuivat tutuilta. Lyhyt mies vastasi kuitenkin Brazon katseeseen aivan ohimenevällä silmäyksellä osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä, ja Brazo päätteli muistinsa tehneen jonkin kepposen. Lyhyen miehen silmissä oli joka tapauksessa harkitseva pilke näkyvänä todisteena tunteesta, joka oli aivan samanlainen kuin Brazonkin. Tämä totesi, että toinen oli ymmällään, ja tiesi, että tämä yritti muistella, kuka hän oli. Jossakin oli Brazo aivan varmaan tavannut tuon lyhyen miehen, jossakin olivat he olleet silmäkkäin. Hän oli varma siitä, että lyhytkasvuinen ajatteli aivan samaa.

Omituista kyllä liittyi Brazon aprikointiin aivan selvää vihamielisyyttä. Hän oli vakuutettu siitä, että hän ja lyhytkasvuinen jollakin tavoin olivat olleet vastustajia, olipa heidän tuttavuutensa sitten millaista hyvänsä. Hänen muistinsa petti kuitenkin kokonaan. Ehkäpä hän oli joskus vain ohimennen nähnyt miehen, eikä asiaan kannattanut kiinnittää mitään huomiota.

Brazo ei enää katsahtanut lyhytkasvuiseen. Hetken aikaa hän seisoi baarissa, ja sitten hän lähti kadulle sekä tarkasteli kaupunkia.

Karjapaimenien kaupungeissa, joita Brazo oli nähnyt, oli ollut erittäin pätevä tuntu niiden pysyväisyydestä. Rakennukset, jotka kenties eivät kyllä olleetkaan niin lujatekoisia kuin ne olisivat voineet olla, olivat joka tapauksessa parhaita, mitä käsilläolevista tarpeista voitiin rakentaa. Myöskin — mikä oli tärkeämpää — olivat niiden asukkaat ylipäänsä rehellisiä ja luotettavia. He olivat miehiä, joista tiedettiin, keitä he olivat, he kuuluivat maahan, olivat oleellinen osa siitä.

Wainrightiläiset olivat muuttolintuja. He eivät etsineet koteja, vaan kultaa. Kaupungista he vähät välittivät pitäen sitä vain paikkana, josta sai tarvikkeita ja jossa ihminen saattoi tyydyttää nälkänsä ja janonsa. Mitään yhteishenkeä heillä ei ollut.

Kymmenkunta noista telttarakennuksista oli nähtävästi peliluolina. Ihmisiä tungeskeli niissä pelaamassa ja häviämässä rahoja ovelille lurjuksille, jotka vaanivat heitä kuin hämähäkit.

Ravintolat, joiden liepeillä monimiljoonaiset kärpäslaumat surisivat, olivat täpösen täynnä ihmisiä, jotka olivat kärpäsien kilpailijoina. Katkusi vanhan oluen höyryille sekä ruualle, ja hevosenkengittäjän pajasta kantautui palaneen kavion käryä kaikkialle. Muuan keskiamerikkalainen näytteli taikatemppujaan ihmettelevälle, epäilevälle, mutta silti innostuneelle katsojalaumalle. Toinen veitikka houkutteli kuulijoitaan huutelemalla suostuttelevasti:

— Käsi on silmää nopsempi, arvon herrat!

Hänen edessänsä oli pienellä pöydällä kolme simpukkaa. Jonkun alla näistä kolmesta oli pieni pallo, ja hän pyysi yleisöä lyömään määrätystä summasta vetoa siitä, missä pallo oli. Ihmisten valinta osui ani harvoin, mikäli milloinkaan, oikeaan.

Kaupungissa oli useita telttoja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa. Metallinarvioijalla oli hallussaan eräs teltoista, mutta hänen pieni sulatusuuninsa oli käynnissä vain silloin tällöin. Aivan lähellä oli pankki. Pankkipöytänä oli höyläämätön lankku ja pankkiholvina pieni teräksinen kassakaappi. Kulta- ja hopearahoja oli pinottu pöydälle. Kumoonkäännetyllä laatikolla istui nurkassa mies, jolla oli kivääri polvillansa. Pankinryöstäjä olisi saanut kaupungin kaikki asukkaat kintereillensä.

Kaupungissa ei ollut lainkaan lapsia. Siellähän olivat aikuiset kiihkeitä kuin lapset. He elivät rajattoman vapauden maailmassa. Taskuvarkaita liikuskeli väentungoksessa ammattiaan harjoittaen. Koiria haukkua raksutti joka puolella. Maalatut naiset viittoivat ohikulkijoille viekkaasti. Murhiakin oli tehty. Eteläisen vuoriharjanteen rinteellä näkyi useita pieniä puuristejä.

Kultaa!

Brazon mielenkiinto ei ollut pitkäikäistä. Itse asiassa se oli ylenkatseellista. Hän oli nähnyt tarpeekseen ja meni hevosensa luokse, nousi satulaan sekä ratsasti itään päin, majaa kohden.

Hän oli jo kokonaan unohtanut lyhytkasvuisen. Tämä teräväsilmäinen veitikka ei kuitenkaan ollut unohtanut Brazoa. Hän oli seisoskellut erään kapakan ovenpielessä pitämässä silmällä Brazoa tämän kävellessä pitkin kaupunkia. Ja Brazon nyt lähtiessä ratsastamaan pois lyhytkasvuinen tuli kadulle sekä tarkkasi, minnepäin toinen lähti. Sieltä hän kääntyi menemään aitoviertä pitkin joelle, ratsasti toiselle rannalle sekä meni sitten metsikön laidasta majaa kohden, joka näkyi parahiksi kaupunkiin.

Senjälkeen urkki lyhytkasvuinen kaikessa hiljaisuudessa tietoja useilta eri henkilöiltä. Hän sai selville, että maja oli erään Jim Henleyn, joka oli ensiksi löytänyt seudulta kultaa. Jim Henley asui majassa sisarensa kanssa, joka oli saapunut laaksoon "jostakin". Jim Henley oli parrakas. Hän oli pitkä, hoikka, mutta jäntevä mieshenkilö. Laaksossa hän oli asunut kymmenisen vuotta.

Kukaan ei tietänyt, mistä Henley oli kultaa löytänyt. Kukaan ei ollut löytänyt hänen kaivaustaan. Henley itse piti suunsa tiukasti kiinni.

Lyhytkasvuista eivät nämä tiedot tyydyttäneet, joten hän siis kyseli tietoja Henleystä edelleen. Ja myöhään samana iltana hän ja Wilson joutuivat keskenään puheisiin eräässä kapakassa. Kävi ilmi, että he olivat vanhoja tuttavia.

— Mitä tiedätte Jim Henleystä? kysyi lyhytkasvuinen.

— Enpä suuriakaan. Wilson näytti hilpeältä. — Oletteko nähnyt häntä? kysyi hän.

— Erään miehen kylläkin, jota sanotaan Henleyksi, vastasi lyhyt. — Hän leikkautti partansa kokonaan. Tuohon majaan hän täältä meni.

— Pitkä mies?

Lyhytkasvuinen nyökkäsi.

— Siksipä ihmiset luulevat häntä Henleyksi, sanoi Wilson. — Niinpä niin, Brinn, he erehtyvät. Henley on kuollut. Tämän pojan nimi on Brazo. Hän on tekeytynyt Henleyksi. Slim Weller kuuli hänen puhuvan Henleyn sisarelle, jonka nimi ei lainkaan ole Henley, vaan Wainright.

— Mistä tuo Brazo on kotoisin? tiedusteli lyhyt.

Wilson rypisti otsaansa. — Tombstonesta.

— Oletteko ystävyksiä?

Wilson ei enää ilmaissut mitään Brinnille. Vaikkakin hän oli ystävällinen tätä kohtaan, ei hän kaikesta päättäen juuri luottanut häneen, ja mahdollisimman pian hän lähti Brinnin luota yhtyen erääseen peliseurueeseen.

Brinn näytti kaikissa tapauksissa tyytyväiseltä.

— Vai parta hänellä oli, mietiskeli hän seistessään katsojana baarin äärellä. — Ja sen hän leikkuutti pois. Ja sitten hän on käyttänyt Henleyn nimeä. Olipa tämä totta vieköön innostuttavaa. Jotkut miehet ovat liian pikaisia. Jos hän olisi hiukan viivytellyt tuon partansa karsimista, en olisi lainkaan tuntenut häntä. Olisin vain vilkaissut tätä kaupunkia sekä laputtanut eteenpäin. Vai Henleyksi hän tekeytyy. Hän siis oli olevinaan Wainrightin tytön veli. Ja Waintightin tyttö sai kullan. Hm. Mitähän varten luulet Brazon siis täällä maleksivan? Ja laittavan leukapielensä sileiksi?

Brinn nauraa hyreksi hieroskellen kämmeniään.

XVIII.

Ella Wainright oli ratsastanut Andersonin kanssa itään päin Brazon viipyessä kaupungissa. Anderson oli nimittäin pyytänyt, että tyttö tulisi katsomaan erästä maakaistaletta, josta hän suunnitteli laidunmaata karjalle pitääkseen sitä loitolla Wainrightistä.

Ella oli nähnyt Brazon ratsastavan tiehensä sekä oli | hiukan suutahtanut, kun toinen oli lähtenyt kaupunkiin puhumatta siitä mitään. Olihan Brazo tietenkin oma herransa, ja olihan hänellä oikeus mennä minne häntä halutti lainkaan neuvottelematta hänen, Ellan, kanssa, mutta tietäen, kuinka levoton toinen oli, olisi hän edes voinut heilauttaa kättään jäähyväisiksi. Brazo ei ollut pienimmälläkään eleellä ilmaissut edes nähneensä häntä. Ja vaikka hän ei ollut lainkaan kääntynyt sinnepäin, missä Ella seisoi, oli tyttö vakuutettu siitä, että toinen tiesi hänen seisoneen uuden rakennuksen pielessä.

Ripeänä käsittämään kuten nainen ainakin hän oli heti tiennyt, millä hetkellä Brazo oli käynyt mustasukkaiseksi. Se oli tapahtunut silloin, kun hän, Ella, oli vienyt Andersonin syrjään kyselläkseen tältä yhtä ja toista samana päivänä, jona toverukset olivat saapuneet laaksoon.

Tietoisuus oli tuottanut hänelle riemua, sillä alussa hän oli pelännyt, että Brazon heidän tavatessaan osoittama häikäilemättömyys kehittyisi jonkinlaiseksi omistajan asenteeksi. Eikä Ella suinkaan sallinut ainoankaan miehen luulotella sellaista, että tämä muka omisti hänet.

Brazo oli tehnyt rikkomuksia. Vaieten anastaen käskyvallan hän oli rakentanut majaan lisähuoneen, kalustanut sen ja odottanut, että toinen asuisi siinä hänen itsensä nukkuessa samassa majassa. Hän oli odottanut Ellaa, uskonut tämän tulevan. Kaikesta päättäen hän oli vielä otaksunut, ettei toinen lainkaan vastustaisi hänen suunnitelmiaan ja järjestelyjään.

Brazolla oli eräitä ominaisuuksia, joita Ella ihaili, mutta hänen huoleton tapansa käydä rivakasti kaikkeen käsiksi lainkaan neuvottelematta toisten kanssa ei kuulunut niihin. Tyttö aavisti, että Brazolla oli tapana pakottaa muut ihmiset taipumaan tahtoonsa hiljaisesti — mutta silti varsin häikäilemättömästi — käymällä asioihin käsiksi sekä menettelemällä juuri niin kuin häntä halutti. Hän pelkäsi, että ellei hän ripeästi ryhtynyt vastustamaan Brazoa, ilmestyi tämä jonakin kauniina päivänä hänen luoksensa kylmästi ilmoittamaan, että hän aikoi muitta mutkitta naida hänet, Ellan. Tietenkin tyttö tiesi, että Brazo rakasti häntä. Hän oli tietänyt sen siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli avannut silmänsä ja nähnyt toisen katseen sinä iltana, jona tämä oli kantanut hänet majaan. Hän tiesi sen siitä, että toinen punastui hänen katsettaankin, tiesi sen hänen vaihtelevista mielialoistaan, katseista, joita Brazo loi häneen luullessaan, ettei häntä huomattu. Niin, Brazo oli ujo, mutta kerran päätettyään tehdä jotakin hänen tapanaan oli käydä rivakasti tehtävään käsiksi sekä suorittaa se huolimatta vähääkään kenenkään muun tunteista tai vastaväitteistä.

Tyttö oli senvuoksi häntä rangaistakseen ehdoin tahdoin antanut hänelle aihetta sellaiseen luuloon, että hän, Ella, oli muka ihastunut Andersoniin. Hän oli viekkaasti ilkamoinut Brazolle ja jonkin verran huvitettuna tarkannut tätä tietäen, että asia oli arka ja että toinen ennen pitkää tajuaisi tässä maailmassa olevan sellaistakin mitä hän ei saanut noin vain otetuksi, vaikka sitä halusikin.

Hän oli aivan varma tunteistaan Brazoa kohtaan. Hän tiesi kernaasti oleskelevansa tämän läheisyydessä ja oli todennut, että huolimatta pitkästä tukasta ja leukaa sekä huulia peittävästä parrasta Brazo oli yksilönä omaperäinen ja viehättävä. Tyttö otaksui hänen viehätysvoimansa piilevän hänen katseessaan ja äänessään sekä eräänlaisessa juuri hänelle ominaisessa käytöstavassa. Brazon silmät olivat harmaat, vaikka niiden syvyyksissä oli harmaa pilkahdus, ja huolimatta hänen ujoudestaan niistä huokui varmuutta sekä itseluottamusta, jonka miehet varmaankin oitis näkivät antaen sille arvoa, otaksui Ella. Brazo oli harkitseva ja vaikutti mieheltä, joka ei ryhtynyt mihinkään tarkoin ajattelematta asiaa. Kun häntä puhuteltiin tai kun hän käänsi päätään puhujaan katsoakseen, oli hänen huulillansa hienoinen kysyvän hymyn väike. Tytön mielestä tämä tapa todisti vastaanottavaisuutta, sillä hymy muuttui nopeasti totiseksi mielenkiinnoksi. Ella oli nähnyt Brazon suuttuneena — esimerkiksi hänen ampuessaan salakuuntelijaa — mutta viileä huumorintaju oli lieventänyt hänen tulistuneisuuttaan.

Ella tiesi jo, mitä mieltä Anderson ja Hardin olivat Brazosta, sillä hän oli kaikessa hiljaisuudessa tiedustellut heiltä sitä. Nämä kunnioittivat Brazoa ja pitivät hänestä. Anderson oli kertonut hänelle, ettei Hellmanin luona ollut enää ollut entisenlaista Brazon lähdettyä. Paikka oli käynyt yksinäiseksi. Ella tiesi, mitä Anderson tarkoitti. Brazon lähtöä oli pahoiteltu.

Ellan palatessa sinä iltana majaan Brazo oli jo vuoteellansa. Sytytettyään lampun tyttö saattoi nähdä vain vilahduksen hänen päästään. Hän riensi kiireesti omaan huoneeseensa vieden lampun mukanaan. Hän katsoi kuvastimeensa, ja hiukan hämmästyen hän totesi karahtaneensa punaiseksi. Nähdessään Brazon hän oli tuntenut sydämensä hypähtävän. Oliko hän pelännyt, ettei Brazo palaisikaan kaupungista?

Outo tunne valtasi hänet, kun hän seuraavana aamuna avasi huoneensa oven ja näki Brazon parrattomana sekä tukka leikattuna seisovan uunin ääressä. Hän oli hyvillään siitä, ettei Brazo katsahtanut häneen sanoessaan hyvää huomenta, sillä muutoin hän olisi nähnyt punan, joka nopeana aaltona hulmahti tytön kasvoille. Sinä silmänräpäyksenä Ella tiesi rakastavansa Brazoa.

Tämä oli vielä sairautensa jälkeen kalpea, mutta silti kaunis. Hänen leukansa ja suunsa olivat aivan sellaiset kuin Ella oli ajatellutkin. Kenties olivat huulet rahtusta ankarapiirteisemmät kuin hän oli otaksunut, mutta niissä oli ilkamoiva juonne, ja niiden omistaja oli tällä haavaa itsepäisellä tuulella. Katsahdettuaan Brazoon Ella aivan pelästyi.

— Brazo, huudahti hän. — Mitä olette tehnyt?

— Tarkoitatte kai tukkaani ja partaani, vastasi toinen ollen tyttöön selin. — Pidin niitä siksi kauan että väsyin niihin.

— Mutta teidäthän tunnetaan nyt, Brazo! Sheriffi! Joku kertoo hänelle! Teidät vangitaan!

— Todennäköisesti, vastasi Brazo.

Tyttö vaipui istumaan pöydän ääressä olevalle tuolille ja tuijotti häneen.

— Voi, miksikä teitte noin, Brazo? sanoi hän. — Tuollainenhan on itsemurhaa! Ettekö tiedä, että sheriffi miehineen hirttää teidät?

— Kai he sen tekisivät, vastasi toinen.

— Tekisivät? toisti tyttö. — Mitä tarkoitatte, kun sanotte noin?

— He hirttäisivät minut, jos jäisin tänne ja antaisin heille siihen tilaisuuden, kuului vastaus.

Ellalta salpaantui henki. Hän ei puhunut mitään ennenkuin hän varmasti tiesi, ettei hänen kiihtymyksensä kuvastunut hänen äänestänsä. Sitten hän sanoi tyynesti:

— Tarkoittaako tuo sitä, että te lähdette täältä?

— Luulisinpä kyllä.

— Milloinka lähdette?

— Eihän minulla kiirettä ole. Luultavasti parin päivän päästä. Brazo kääntyi nyt tyttöön päin, ja tämä totesi, että ensi kertaa heidän tuttavuutensa aikana toinen katsoi häneen järkkymättä ja olematta lainkaan hämillään.

— En aikonut sanoa tätä ennenkuin lähtöhetkellä, selitti hän. — Olen viipynyt täällä pitkään. Lupasin Jimille huolehtia kaikesta, ja luullakseni olen sen tehnytkin. Te olette nyt kunnollisesti asettunut tänne asumaan, eikä minulla näytä olevan täällä enää mitään tekemistä. Teillä on luonanne kelpo miehiä, kulta on muutettu rahaksi ja karjanhoito on alullaan. Uuden talonne rakennustyöt ovat käynnissä. Olenpa tainnut tehdä kaiken minkä Jimille lupasinkin. Pankkikirjan, jonka minulle annoitte, löydätte sieltä, minne sen jätitte. Ennenkuin lähden, siirrän sen teidän nimellenne...

— Ettehän te voi ratsastaa pitkää matkaa, Brazo, sanoi tyttö. — Ette ole vielä voimissanne.

Toinen hymyili. — Olen terveempi kuin luulettekaan. Ei ratsastaminen lainkaan vahingoita minua.

Ellan edessä seisoi aivan uusi Brazo. Partansa ja hiuksiensa ohessa hän näytti luopuneen entisestä olemuksestaankin. Hän oli ollut tytön läsnäollessa ujo ja arka, mutta nyt hän oli itsevarma sekä uhmaisa. Hän oli ikäänkuin saanut uutta elinvoimaa. Ehkäpä se ei kuitenkaan ollut uutta, vaikka tyttö ei ollut sitä huomannut. Joka tapauksessa ei miehessä, joka nyt seisoi hänen edessänsä, ollut entisestä Brazosta jäljellä muuta kuin yksilöllisyys, jonka olemassaolon Ella oli tuntenut ja jonka toisen muuttuneen ulkomuodon viehätysvoima nyt kruunasi. Uusi ja ihmeellinen Brazo!

Nyt punasteli Ella vuorostaan. Hän istui hyvin hiljaa katse luotuna pöytäliinaan.

— Arveletteko, että teitä todellakin tullaan noutamaan, Brazo? Tarkoitan sheriffiä?

— Luultavasti. Wilson tuntee minut. Sama mies, jonka jälkeen lähetin silloin pari kuulaa, kuuli minun kertovan teille rahastonhoitajan murhasta.

— Ehkäpä Wilson vaikenee asiasta, sanoi tyttö. Hän etsiskeli epätoivoisena keinoa, jolla olisi saanut pidetyksi Brazon luonaan. Ei hän olisi suonut tämän lähtevän!

— Ei hän vaikene.

— Voisitte antaa partanne kasvaa.

— Siitä ei tule mitään. Brazo hymyili tuikeasti. — Tästä lähtien ajan partani joka päivä. Hän katsoi tyttöä suoraan silmiin. Ella oli kuitenkin unohtanut Andersonin eikä tajunnut toisen sanain ivallisuutta.

— Miksikä? kysyi hän. — Olitte parrakkaana hyvin komea, Brazo.

Tämä olisi nyt voinut kertoa tytölle olleensa parrakkaana tietoinen Andersonin ylenmääräisestä viehätysvoimasta. Hän jätti Andersonin nimen mainitsematta, sillä hän ei tahtonut saattaa tyttöä hämilleen. Brazo ei halunnut saada itselleen etua puhumalla alentavasti miehestä, josta hän luuli tytön pitävän.

— Mitä vielä, sanoi hän vain.

Hän kattoi pöydän sekä istahti vastapäätä tyttöä.

Tämä söi vähän, sillä hänellä ei ollut ruokahalua. Turhaan hän vaivasi päätään yrittäen keksiä keinoa, jolla saisi Brazon jäämään. Eihän hän voinut muitta mutkitta sanoa toiselle, minkä vuoksi hän toivoi tämän jäävän, sillä ylpeys ei sitä sallinut. Eikä hänen onnistunut keksiä mitään muutakaan, joka olisi tehonnut Brazoon. Sittenkin tämän oli jäätävä. Hän ei aikonut antaa Brazon lähteä!

Brazo vaikeni, sillä mitään puhuttavaa ei näyttänyt olevan. Puhuminen oli jonninjoutavaa. Miesten — ja naistenkin — puheet koskivat ylipäänsä kaikkea muuta kuin heidän toiveitaan, sillä sanojen tarkoituksena oli ylipäänsä puhujan ajatuksien salaaminen. Ellakin oli siitä mainio esimerkki. Ellei hän, Brazo, olisi ollut asioista perillä, olisi hän voinut luulla, että tyttö toivoi hänen jäävän majaan, vaikka toisen taivutteluyritykset johtuivat vain pelkästä kohteliaisuudesta.

Hän oli toivonut, Ellan esittävän jonkun hyvän syyn, jonka nojalla hän olisi voinut jäädä taloon. Niitä oli, mutta tyttö ei ollut puhunut niistä mitään. Hän tiesi, että Wilson miehineen oleskeli lähistöllä, mutta sanaakaan ei hän ollut maininnut heistä eikä heitä kohtaan tuntemastaan pelosta. Ja Brazo tiesi, että Ella pelkäsi heitä ja että hänellä oli täysi syy pelätä heitä. Ennemmin tahi myöhemmin Wilson taas ahdistaisi häntä.

Kuitenkaan hän ei ollut puhunut Wilsonia kohtaan tuntemastaan pelosta mitään.

Brazo oli odottanut hänen ottavan puheeksi Wilsonin, sillä siten hän olisi saanut hyvän syyn jäädä taloon. Hänellä ei ollut mitään lähtöhalua. Salaa hän toivoi, että toinen ajan oloon muuttaisi mieltään Andersoniin nähden. Mutta koska Ella oli tarkoin välttänyt suoranaisen pyynnön esittämistä, tiesi hän, ettei tyttö enää tarvinnut häntä.

Ella oli pitänyt keskustelun turvallisella ladulla, oli pannut hänet puhumaan itsestään sekä vangitsemisvaarasta. Olisiko sellainen tehonnut ainoaankaan mieheen? Brazo arveli, että Ella oli ollut varsin älykäs siten rajoitteessaan keskustelun, sillä tiesihän hän tietysti, että ilmaistuaan olevansa Brazo toinen ei enää voinut jäädä seudulle ellei Ella suoraan pyytänyt häntä jäämään tai vedonnut häneen suojelijanaan.

Ella ei ollut tehnyt sitä, vaikka he molemmat tiesivät hänen tarvitsevan suojelijaa.

Tyttö ei piitannut hänestä vaan turvautui Andersoniin. Ja Anderson oli kelpo mies. Jos kysymykseen tuli taistelu, oli Anderson yhtä hyvä taistelemaan kuin hänkin.

No niin, erään asian Brazo oli oivaltanut. Parrattomuus ei ollut muuttanut tytön mielipidettä hänestä. Ella ei välittänyt hänestä, Brazosta, sen enempää kuin ennenkään. Hänen vaikuttimenaan oli ollut mustasukkaisuus, ja nyt jälkeenkinpäin hän totesi menettelynsä auttamattoman typeryyden, omahyväisyyden ja lapsellisuuden. Tietysti Ella tiesi miksikä hän oli näin tehnyt. Alusta pitäen tyttö oli kyennyt näkemään hänen lävitsensä. Siksi juuri hän, Brazo, ei ollut kyennyt katsomaan häntä suoraan silmiin. Hän ei olisi suonut tytön näkevän, kuinka hän tätä rakasti ja kuinka mustasukkainen hän oli.

Hän oli hämmästynyt olemuksessaan tapahtuneen muutoksen johdosta. Hän oli aina pystynyt pitämään intohimonsa kurissa. Vain kerran tai kahdesti elämässänsä hän oli tulistunut. Ollessaan tekemisissä miesten keralla häntä oli aina kunnioitettu hänen mielipiteidensä järkevyyden takia, sen tyyneyden takia, jota hän oli osoittanut vaaroissa, hänen tekojensa harhautumattoman tehokkuuden takia, sen viileän, järkkymättömän älykkyyden takia, joka hänellä oli kokemuksen ansiota. Eikä hän nyt kyennyt edes ajattelemaan selkeästi. Hänen mielessänsä värehti outoja, epävakaisia mielikuvia. Synkät, pahansuovat mielialat ahdistivat häntä. Hän horjui ja oli epävarma. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta oli silti vastahakoinen lähtemään. Hän vihasi Andersonia ja piti hänestä. Hän tahtoi oleskella Ellan läheisyydessä, mutta ollessaan tytön luona hän ei sittenkään ollut tyytyväinen, sillä hän epäili tämän muistelevan Andersonia.

Hän nousi ja korjasi ruoka-astiat pöydältä Ellan istuessa ja katsellessa häntä. Tyttö näytti oudon tyyneltä. Hänen kasvonsa olivat valkeat, huulensa hän oli pusertanut tiukasti yhteen, hänen katseensa oli maltillinen ja miettiväinen.

— Miksikä luovuitte parrastanne, Brazo? kysyi hän odottamatta.

— Väsyin katselemaan sitä, vastasi toinen ollen häneen selin. Hän muisti tytön kysyneen samaa jo aikaisemminkin. Niinikään hän muisti jättäneensä kysymyksen vaille vastausta. Tyttö oli itsepintainen!

— Kasvonne ovat sellaiset, ettei niitä noin vain unohdeta, Brazo, jatkoi Ella. — Ne ovat omaperäiset.

— Ni-inkö? virkkoi toinen venyttelevästi.

-— Oliko likettyvillä useita henkilöitä rahastonhoitajan saadessa surmansa? kysyi tyttö.

— Vain kaksi sellaista, jotka on otettava lukuun, vastasi toinen. — Bain ja tallimies.

— Ja nämä muistaisivat teidät tietenkin. Ella näytti harkitsevan ja lisäsi sitten: — Eikö sheriffi nähnyt teitä?

— Emme ole nähneet toisiamme koskaan.

— Ellette tapaa Bainia tai tallimiestä, ei teidän siinä tapauksessa tarvitse pelätä, että teidät tunnettaisiin. Tiesivätkö Bain ja tallimies nimenne?

— Eivät tietäneet.

— Siinä tapauksessa ette ole kovinkaan suuressa vaarassa, vaikka olettekin — parraton.

— Ehkäpä en. En ole vaivannut päätäni miettimällä sitä.

— Teillä näyttää olevan kova kiire päästä lähtemään täältä, Brazo. Ella vaikeni ja jatkoi sitten: — Ja itse asiassa te ette lainkaan tiedä, kuuliko Wilsonin mies puheenne tuloyönäni.

— Wilson kertoi hänen kuulleen.

— No, sanoi tyttö, — enpä luule Wilsonin puheista olevan suurtakaan vaaraa. Minusta tuntuu, etteivät Wilson ja sheriffi ole oikein hyviä ystäviä. Ei ainakaan, mikäli Wilson on lainsuojaton — ja sitä hän tietenkin on. Pelkäättekö Wilsonin kertovan asiasta?

Brazo ei pelännyt ketään. Sitä hän ei kuitenkaan voinut sanoa tytölle heittäytymättä narrimaiseksi.

— En, vastasi hän.

— Ja sittenkin te tahdotte itsepäisesti lähteä täältä, sanoi toinen.

Hän rummutteli sormenpäillään pöydänlaitaa niinkuin hän oli tehnyt kerran ennenkin kuulustellessaan Brazoa. Hän katsoi pöytäliinaan, ja Brazo katsoi häneen tietäen ehtivänsä kääntää päänsä syrjään, ellei tyttö kohottanut katsettaan kovin vikkelään. Ella näytti oivaltavan hänen ajatuksensa, sillä hän huomasi toisen salavihkaisen katseen ja hymyili kiduttavan verkkaisesti.

— Brazo, sanoi hän katsoen toista suoraan silmiin, — minusta tuntuu, että ette ole sanonut minulle oikeata syytä siihen, minkä takia teillä on niin kova kiire lähteä täältä!

Tietenkään Brazo ei ollut sitä kertonut! Eikä milloinkaan kertoisikaan.

— Luulisinpa kertoneeni, sanoi hän. — Minulla ei ole täällä mitään tekemistä. Olen tehnyt kaiken, minkä takia tänne jäinkin. Olen viipynyt täällä vuoden päivät, ja minua alkaa jo kyllästyttää.

— Onhan täällä paljon puuhaa, sanoi tyttö. — Ja yhä enemmän sitä tulee. Aion hankkia suuren karjalauman.

— Olen väsynyt karjanhoitoon. Taaskin Brazo toivoi, että toinen olisi suorin sanoin pyytänyt häntä jäämään. Sitä ei tämä kuitenkaan halunnut tehdä.

— Te tahdotte olla vapaana. Sitäkö tämä on? Haluatte kuljeskella pitkin maailmaa?

— Niinpä kai.

— Eikö teillä ole mitään kunnianhimoa, Brazo?

Tämän nykyiset kunnianhimoiset toiveet kohdistuivat avioliittoon tytön kanssa. Sitä ei kuitenkaan kannattanut mainita. Muita kunnianhimoisia toiveita Brazolla ei ollut, joten hän ei vastannut mitään.

Ella istui äänettömänä.

Ulkoa kuului ääniä, jotka tuntuivat heistä molemmista uusilta ja oudoilta. Kuului jalankapsetta, jonkinlaista kohinaa, jatkuvaa askelten ääntä ja kopinaa ikäänkuin olisi suuri väkijoukko ollut liikkeellä. Brazo seisoi kaapin luona, kun tämä melu katkaisi hiljaisuuden. He näet olivat molemmat vaiti. Hän katsoi ovelle, veti pistoolinsa esiin ja odotti. Hän arveli, että Wilson oli tullut miehineen kostamaan sen toverinsa kuolemaa, joka oli ampunut Brazoa tämän noudettua Ellan matkalaukun Wilsonin hökkelistä. Brazo ei aikonut tehdä sitä erehdystä, että olisi mennyt ovensuuhun maalitauluksi.

Äänet lähenivät. Hän saattoi kuulla puhetta ja naurua. Wilsonin miehet eivät olisi tulleet naureskellen. Hän siirtyi ovensuuhun ja seisoi siellä pistooli kädessä.

Noin sata miestä oli tulossa majan luokse, suoraa päätä kohden ovea. He olivat uuden kaupungin asukkaita, ja heidän joukossansa oli pelureita, kauppiaita, kapakanisäntiä ja kullankaivajia. Hän tunsi taikatemppujentekijän ja pankkimiehen. Useita hillittömästi naureskelevia naisia oli etummaisina. Wilsoninkin hän näki.

Joukon edellä kulki nähtävästikin'sen johtajana kookas, laihahko mieshenkilö, jolla oli yllänsä musta paita, korduroihousut, korkeavartiset, kannuksettomat saappaat ja päässä kaitalierinen sombrero. Miehellä oli suuri suu ja ulospistävät etuhampaat sekä valppaat, ovelat silmät. Brazo ei tuntenut häntä.

Tulokas huomasi Brazon pistoolin. Hän hymähti, mutta jatkoi matkaa kohottaen ripeästi kämmentänsä Brazoon päin. Rauhanmerkki.

Muutamien askeleiden päähän Brazosta hän pysähtyi ja hymyili taas. Hänen mukanaan tullut väkijoukko pysähtyi oven lähistölle. Ihmiset taukosivat hälisemästä seisten äänettöminä ja tarkkaavaisina.

Brazo huomasi Andersonin tulevan miehineen majan toiselta puolen. Nähtävästikin he olivat huomanneet väkijoukon tulon. Anderson hymyili Brazolle, mutta hänen katseestaan huokui tiukkaa kysymystä. Hän pysähtyi majan nurkalle jääden miehineen siihen seisomaan ja odottamaan.

Ella oli Brazon takana. Hän kurkisti Brazon olkapään ylitse, mutta ei sanonut mitään.

Joukon johtaja hymyili taas Brazolle. Tästä tuntui, että mies yritti jollakin tavoin muka itseään rauhoittaa ollen aivan huoleton, vaikka hän itse asiassa oli hyvinkin vakavissaan.

— Voitte panna aseenne pois, sanoi hän Brazolle. — Eivät nämä ihmiset ole tulleet tänne hyökätäkseen kimppuunne. He saivat vihiä tännetulostani ja lähtivät mukaani. Takaisin he eivät suostuneet palaamaan, sillä asia herättää heissä mielenkiintoa. Nimeni on Kuneen. Olen tämän piirikunnan maajaoston asiamies. Demingissä sain tietää, että tapaisin täältä erään Wainright-nimisen naishenkilön — Ella Wainrightin, saman James Wainrightin sisaren, joka toisin ajoin käytti nimeä Henley.

Brazo kääntyi, katsoi Ellaan ja astui syrjään, niin että Kuneen näki tytön.

Ella katsoi tulokkaaseen. Hän oli tyynen näköinen, vaikka hänen kasvonsa olivatkin valahtaneet kalpeiksi ja silmistä loisti kummastusta.

— Olen Ella Wainright, sanoi hän.

Kuneen kumarsi.

— Neiti Wainright, sanoi hän. — Ikävä kyllä tuo eräs ikävä velvollisuus minut tänne. Minulla ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa. Hän rykäisi sekä vilkaisi eräisiin papereihin, jotka hän oli ottanut taskustaan.

— Muutamia vuosia sitten, selitti hän, — sai eräs Mason-niminen mies hallitukselta lupakirjan noin puoleentoistasataan auranalaan näissä asiapapereissa määriteltyä maata. Tämä maa-alue on nyt joutunut teidän haltuunne sillä perusteella, että olette James Wainrightin perijä. Kun Mason lunasti kysymyksessäolevan alueen, vaadittiin häneltä erinäisiä toimenpiteitä, ennenkuin alue joutui laillisesti hänelle — nimittäin, ennenkuin hänestä tuli sen omistaja. Nämä toimenpiteet Mason laiminlöi. Mason ei siis lainkaan saanut omistusoikeutta maahan. Myydessään alueen James Wainrightille hän niinmuodoin menetteli laittomasti. Tästä alueesta, joka nykyään on teidän hallussanne, tulee siis jälleen valtion omaisuutta. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseni siitä asiaankuuluvan ilmoituksen. Meillä ei ole mitään halua häiritä teitä, joten siis voitte jäädä tänne niin kauaksi kuin teitä huvittaa. Mutta koska tämä maa nyt kuuluu valtiolle, on jokaisella oikeus valtauksiin tällä alueella. Hän vilkaisi Ellan kalpeita kasvoja ja yhteenpuserrettuja huulia sekä kumarsi taas. — Olen pahoillani, neiti, lisäsi hän hymyillen. — Minun oli pakko tehdä velvollisuuteni.

— Onko niin, että kaikilla noilla henkilöillä on nyt oikeus tulla maalleni tekemään valtauksia? sanoi Ella.

— Aivan niin, vastasi edustaja. — Teillä ei ole alueeseen sen enempää oikeutta kuin heilläkään. Jos teitä haluttaa, saatte luonnollisesti vallata itsellenne maata asetusten määräämillä ehdoilla. Teidän on kuitenkin toimittava nopeaan, neiti, neuvoi hän, — sillä nämä henkilöt täällä ovat innoissaan.

Asiamies päätti puheensa Ellan, Brazon sekä Andersonin miehineen ollessa ainoita kuuntelijoita. Asiamiestä seurannut ihmisjoukko oli näet hajaantunut, ja ihmisiä parveili joen rannoilla metelöiden, huutaen ja kirkuen kiihkoissaan, sillä jokaisella oli kiire päästä tekemään valtauksia sinne, missä kultaa kuviteltiin olevan. Miehiä ja naisia juoksi idässä olevia kunnaita kohden. Jotkut olivat menneet metsän halki länteen päin. Toisia juoksi rantaäyräillä kohden solia, joita oli kallioissa majan ja virran välillä, ja jotkut olivat menneet matalaan alhoon, joka oli vain kolmen- tai neljänsadan jaardin päässä karjakartanosta.

Heidän askeleensa alkoivat häipyä. Wilson oli mennyt muiden mukana, ja jäljellä olivat enää vain Brazo, Ella, karjapaimenet ja Kuneen, joka tyynenä alkoi naulata ilmoitusta talon seinään.

Hetken kuluttua se oli tehty. Kuneen hymyili Ellalle, kumarsi ja meni metsään. Siellä hänellä oli hevonen. Hän nousi satulaan ja lähti ratsastamaan Wainrightiä kohden.

Brazo ei ollut sanonut sanaakaan. Hän katsahti Ellaan, joka vastasi tyynenä hänen katseeseensa. Tytön huulilla oli hymyn kajastus, mutta hänen silmistään pilkahteli ikäänkuin intohimoa tai hillittyä suuttumusta.

— No niin, virkkoi hän. — Mitä arvelette tästä?

— Hitonmoista, neiti! puuskahti Anderson.

— Entä te? sanoi Ella yhä katsoen Brazoon.

— Kuneen on roisto, sanoi Brazo. — Juttu on petosta. Tällaisella konnankoukulla tahdotaan anastaa alue. Kukaan ei ole löytänyt paikkaa, josta Jim sai kultansa. Luullaan, että te ryntäätte suoraa päätä valtaamaan Jimin vanhaa löytöpaikkaa. Jos te sattumalta tekisitte sen, olisi se noille ihmisille osviitaksi.

Ella nyökkäsi.

— Kuneenin puhuessa ajattelin tuota, sanoi hän. Hän hymyili. — Tiedättekö, lisäsi hän, — olin jo miettinyt, että kertoisin noille ihmisille, mistä Jim löysi kultansa. Luulin olevani itsekäs. Minusta tuntui, että minulla oli kylliksi ja että meidän velvollisuutemme oli antaa muillekin mahdollisuus löytää kultaa.

— Mitä joutavia, sanoi Brazo, — eivät he olisi osanneet antaa menettelyllenne arvoa. Mitä enemmän he saavat, sitä enemmän he haluavat.

Brazo, Ella ja karjapaimenet seisoivat katselemassa, kuinka kullanetsijöitä hyöri kaikkialla. Anderson lähti miehineen lopulta jatkamaan rakennustöitä jättäen Ellan ja Brazon seisomaan kynnykselle.

— No niin, myhäili Ella uljaasti Brazolle katsoen häntä suoraan silmiin. — Tällaista sitä tapahtuu. Tämähän on kuin peliä. Karjakartano on tiessään. Ja kohta tekin lähdette.

Hän kääntyi poispäin katsellen säihkyvää päivänpaistetta.

Mutta Brazo oli nyt saanut syyn jäädä, ja hän hymyili tiukasti tytön kasvojen sivukaarrolle.

— Jäänpä vielä kotvaseksi näille main, sanoi hän.

XIX.

Iltapuhteeseen päädyttäessä sinä päivänä oli uusi Wainrightin kaupunki siirretty entiseltä paikaltaan eteläisen harjanteen juuresta uudelle paikalle lähelle jokea.

Minkäänlaista järjestystä ei oltu yritettykään noudattaa. Keneltäkään ei ollut liiennyt aikaa kadun suunnittelemiseen. Paikka ei millään tavoin muistuttanut minkäänlaista kaupunkia. Se oli suunnaton leirialue, johon kukin pystytti telttansa siihen paikkaan, mihin hyväksi näki. Kymmenkunta telttaa kohosi kivenheiton päähän uudisrakennuksesta. Kehikkorakennus — sama kapakka, jossa Brazo oli huomannut joutuneensa erään lyhytkasvuisen henkilön huomion kohteeksi — oli jo nousemassa jokirantaan likelle paikkaa, josta Brazo ja Ella olivat menneet joen toiselle puolelle Brazon opastaessa tytön salaiseen laaksoon. Telttoja ilmestyi idänpuoleisille kunnaille, etelän puolella olevalle tasangolle, lännen puolella majaa olevaan metsikköön ja pohjoiseen virran äyräälle. Vankkureita, kärryjä, hevosia, rakennustarpeita ja varastoja oli joka puolella. Auringossa höyrysi sekä tyhjiä olutlekkereitä että sellaisia, jotka eivät olleet tyhjiä.

Pimeän tullen majaa saarsi telttojen, telttatalojen ja toistaiseksi harvalukuisten kehikkorakennusten päätyihin kiinnitettyjen öljysoihtujen kehä, ja valojen keltainen, karkeloiva hehku teki näystä oudon ja haaveellisen kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.

Ella, Brazo, Anderson, Hardin ja karjapaimenet pysyttelivät erillään uusista naapureista. Anderson, Hardin ja karjapaimenet istuskelivat metsän laitaan rakentamansa tuvan ulkopuolella katselemassa ja kuuntelemassa. Silloin tällöin kantautui heidän naurahtelunsa Brazon ja Ellan kuuluviin, jotka istuivat majan ääressä penkillä katselemassa sekä kuuntelemassa hekin.

Ella luuli melkein näkevänsä unta. Hänestä tuntui mahdottomalta, että paikasta, joka vielä eilen oli ollut niin rauhallinen, oli tänään tullut tällainen hullujenhuone. Soihdunvalossa hän näki, kuinka monet häärivät järjestelemässä uusia asumuksiaan. Toiset olivat saaneet kaiken jo tehdyksi ja istuskelivat telttojensa edustalla tupakoimassa ja ryypiskelemässä sekä juttelemassa lähimpäin naapurien keralla. Monet huutelivat toinen toisilleen, jotkut hoilasivat raakoja kirouksia. Suunnaton sekamelska ja meteli vallitsivat. Miehiä hyöri soihdunvalossa kantaen lautoja, telttasalkoja ja telttoja.

Jonkun matkan päässä sieltä, missä Brazo ja Ella istuivat katselemassa ison teltan edessä loimuavan soihdun ääressä seisoskelevaa miesjoukkoa, kuului riidan rähäkkää. Miehet alkoivat äkkiä kovasti hälistä. Useita juoksi poispäin. Joku syöksähti maahan ja kierähti viereisen teltan kangasseinän sisäpuolelle. Kaksi miestä jäi paikalle vastatusten.

Tuokion ajan miehet seisoivat jännittyneinä ja liikkumattomina. Sitten toinen alkoi selkä edellä peräytyä loitommalle, jalat harallaan, oikean kyynärpään kohotessa. Niin nopeasti, ettei silmä voinut sitä seurata, syöksähtivät revolverit esiin. Lyhyitä, viuhahtavia tuliviiruja risteili heidän välillänsä. Toinen vaipui polvilleen, toinen oli yhä pystyssä. Polvilleen vaipuneelta kirposi ase kädestä. Hän kumartui nostamaan sitä maasta, ja samassa suihkusi seisovan miehen lanteen kohdalta taas tulijuova. Polvistunut mies horjahti ja kaatui suulleen maahan. Hän ei liikahtanutkaan. Toinen astui hänen äärellensä ja seisoi tuokion ajan silmäilemässä uhriansa. Hän kirota sähähti, mutta hälinässä, joka syntyi samalla hetkellä, ei hänen sanojaan kuulunut.

— Murha! sanoi Brazo lyhyeen.

Murhamies ryntäsi likeiseen telttaan. Hän oli paennut leiriä saartavaan pimeyteen, sillä miesten rientäessä juoksujalkaa joka puolelta vainajan luokse oli teltta, jonne murhaaja oli paennut, typösen tyhjä. Kaksi miestä meni sinne palaten sitten kirosanoja syydellen.

— Ei siellä ketään ole! sanoi toinen. — Hän livisti tiehensä!

Väkijoukko tungeskeli vainajan äärellä. Joku tunsi hänet ja sanoi hänen nimensä. Kookas, haukkaa muistuttava mieshenkilö, jolla oli vyössänsä kaksi pistoolia, tunkeutui joukon halki katsomaan murhaajan kuulain uhria. Brazo ja Ella kuulivat, kuinka hän kysyi:

— Onko täällä teon näkijöitä?

Mikäli niitä oli ollut, ei kenelläkään nähtävästi ollut minkäänlaista halua ryhtyä todistajaksi, sillä kukaan ei vastannut.

Haukannäköinen mies kumartui, käänsi vainajan päätä ja tarkasteli terävästi hänen kasvojaan. Hän nosti revolverin maasta ja pyöritteli sen sylinteriä.

— Neljästi hän laukaisi, sanoi mies. — Hänellä oli siis tilaisuus pelastaa nahkansa. Kuulkaa pojat, viekäähän hänet pois.

— Kaupungin järjestysmies, selitti Brazo Ellalle. Hän on langettanut tuomionsa, ja siihen asia jää. Yksinkertaista, eikö olekin?

Yksinkertaista, nopeata, armotonta. Kuten uuden kaupungin kaikki toiminta. Uusi Wainright oli syntynyt yhdessä ainoassa päivässä, ja kultakuumeen haihduttua se todennäköisesti kuolisi samalla vauhdilla.

Viidessä minuutissa oli ruumis kuljetettu pois, ja tapaus oli nähtävästi myöskin unohdettu. Häly alkoi uudelleen. Jokirannassa eräiden puiden siimeksessä olevan teltan ulkopuolelle oli sijoitettu eräänlainen soittokoje, ja sen rämisevä musiikki särähteli puheen sorinassa.

Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Brazo keskeytti ilmeisestikin lausuen sanoiksi ajatustensa loppupäätelmän.

— No niin, elleivät he löydä kätkettyä laaksoa, ei tästä leiristä tule pitkäikäistä. Se on menevä samaa tietä kuin Babylon ja nuo kallioasumukset tuonnempana jokirannalla. Useimmat ihmiset yrittävät niin ankarasti saada elämästä irti jotakin, että he aivan unohtavat, mitä varten elämä on. Ne, jotka asuivat kallioasumuksissa, eivät kylläkään eläneet noin vinhaan tahtiin, luulisin. Ei heillä ainakaan ollut rämisevää musiikkia, eivätkä hurjasilmäiset onnenonkijat juoksennelleet pitkin seutua etsimässä kultaa, jolla ostaisivat rihkamaa.

— Voitteko kuvitella, miltä tämä maa on näyttänyt ainoastaan intiaanien elellessä täällä? Ajatelkaahan vaikkapa tätä kalliolaaksoa. Tämä paikka oli jonkun heimon tyyssijana. Virta oli aivan samanlainen kuin nykyisinkin. Ehkäpä joella kävi hirviä juomassa, ehkä siellä oli peurojakin. Susia ja karhuja kenties. Mitä muuta! Emme tiedä. Ehkäpä tuo kansa rakensi asumuksensa noin korkealle saadakseen suojaa pedoilta, joita vaelteli maassa esihistoriallisina aikoina. Ehkäpä he pakenivat sinne pelastuakseen sapelihammastiikerin raivolta. Ehkäpä he laativat akkunansa niin pieniksi estääkseen suuria, siivekkäitä ilman petoja tunkeutumasta kammioihinsa. Ken tietää?

Joka tapauksessa elämä tuntui heistä hyvältä. Ehkäpä he elivät täällä maan ollessa vielä korpena tai viidakkona. Ehkäpä he oleskelivat täällä ensimmäisten tulivuorten humisten syttyessä. Tuolla kansalla oli siksi paljon älyä, että se osasi selviytyä vaaroista. Sillä oli enemmän älyä kuin lakeuksien heimoilla, koska he rakensivat asumuksensa sinne, mistä tuhoisat, monimiljoonaiset puhvelilaumat eivät voineet niitä hävittää.

— Kysyin teiltä, voitteko kuvitella, miltä tämä paikka näytti tuhansia vuosia sitten. Kuvitelkaahan, kuinka nuo kallioiden asukkaat aamuisin havahtuivat ja näkivät kymmenien maan petojen yrittävän kavuta heidän kammioihinsa nielläkseen heidät kitoihinsa? Voitteko nähdä, kuinka he kurkistelevat akkunoistansa ja tuijottavat laaksoon? Voitteko kuvitella, kuinka lauma sapelihammastiikereitä yrittää kavuta vuorenseinämää pitkin? Tai kuinka lauma suunnattomia susia viipyy täällä päiväkausia odottamassa?

Brazo vaikeni ja istui tuijottaen pimeyteen uuden kaupungin valojen tuolle puolen. Ella katsahti häneen salaa. Hän ihmetteli mielessänsä, tiesikö toinen, että hänen hahmoittelemansa kuva oli saanut kuulijan aivan lumoutumaan. Hän ihmetteli, tiesikö Brazo verranneensa kalliokaupunkia tähän toiseen, joka oli syntynyt yhdessä ainoassa päivässä. Jos hänen tarkoituksenaan oli ollut verrata niitä toisiinsa, oli hän tehnyt sen äärettömän älykkäästi sekä antanut vanhalle kaupungille arvokkuutta, jota uudessa ei tavattu lainkaan.

Hiljainen kalliolaakso.

Millainen runouden maailma se olikaan ollut ennen vanhaan! Siellä ei ollut rämisevää musiikkia. Ei "onnenonkijoita", jotka mielettöminä etsivät kultaa ostaakseen — mitä? Siellä ei ollut hälinää eikä melskettä, ei rikkauksien tavoittelua. Ella muisti, kuinka Brazo oli kieltäytynyt ottamasta kultaa, jota hänen veljensä oli tarjonnut, kuinka hän ei liioin ollut suostunut vastaanottamaan sitä sisarelta. Kulta ei viehättänyt häntä eikä se, mitä oli lunastettavissa kullalla. Tytön silmät loistivat, kun hän tarkkasi Brazoa.

— Te kai olisitte mielellänne elänyt täällä ennen muinoin? sanoi hän.

Toinen naurahti vilpittömästi.

— Niinpä niin, en oikein tiedä. Mielelläni kuvittelen, mitä silloin olisi saattanut tapahtua. Kai täällä olisi ollut Wilsonin tapaisia miehiä, jotka aina haluavat anastaa toisten omaa. Kysymys ei tietenkään silloin olisi ollut kullasta. Wilson olisi halunnut itselleen kalliokaupungin parhaan kammion, parhaat saviastiat, kauneimman naisen vaimoksensa tai ehkä vaimon, joka kuului jollekin toiselle miehelle. Varmaa on, että hän olisi tahtonut enemmän kuin osuutensa, enemmän kuin sen, mihin hänellä oli oikeus. Ellei hän ollut päällikkö, halusi hän todennäköisesti surmata miehen, joka oli päällikkö, asettuakseen hänen paikalleen.

— Ihmisluonto on sellainen, eikö olekin?

— Niinpä kai se on. Tärkeintä on, että ihminen ansaitsee kaiken tuollaisen ennenkuin hän saa sen. Asianlaita on nähkääs niin, että jos ihminen ansaitsee sen, joutuu se hänelle. Muut pitävät hänestä ja tekevät kaikkea hänen hyväkseen. Hän on omaperäinen yksilö ja toiset pitävät hänestä.

— Mistä sitten tietää, onko ihminen omaperäinen yksilö? kysyi Ella.

Brazo naurahti.

— Asia on kummallinen, vastasi hän. — Olen kuitenkin aina pannut merkille, että mies, joka on yksilönä mitä voimakkain ja puoleensavetävin, ei yleensä tiedä olevansa sitä. Hän nähkääs käyttäytyisi omahyväisesti, jos hän sen tietäisi, eikä hänestä silloin olisi minnekään.

Tyttö totesi, ettei Brazo itse ollut lainkaan tietoinen omasta viehätysvoimastaan. Hän ei käyttäytynyt valloittajan lailla kuten eräät miehet, joiden yksilöllinen viehätysvoima oli suuri. Käskyjen jakeleminen ei kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hän milloinkaan tunkenut itseään etualalta. Hän oli vaitelias, vaatimaton, ja maltillinen. Minkäänlaista päällikköä hänestä ei kenties tulisi milloinkaan, mutta hän olisi voinut olla luotettava ja uskollinen ystävä, joka aina täytti velvollisuutensa horjumatta.

Hänen viehätysvoimansa oli tehonnut tyttöön tämän sitä tajuamattakaan.

Ensimmältä Ella oli hiukan pelännyt häntä, hänellä kun oli tapana käydä karskisti käsiksi kaikkeen etukäteen neuvottelematta tytön kanssa. Mutta myöhemmin, nähtyään, ettei toinen ollut lainkaan ajatellut omaa etuaan ja että hän oli tehnyt kaiken silmälläpitäen hänen, Ellan, mukavuutta, ja huomattuaan, ettei Brazo ollut kertaakaan kysynyt, mitä toinen hänen menettelystänsä ajatteli, oli hän alkanut käsittää, kuinka äärimmäisen epäitsekäs Brazo oli.

Hänellä ei ollut itsestään mitään korkealentoisia mielipiteitä, ja tyttö oli siitä syystä alkanut vähitellen kunnioittaa häntä. Luottanut hän oli Brazoon aina, kumma kyllä.

— Aiotteko ottaa Kuneenin sanat täydestä hänen väittäessään, ettei omistusoikeutenne maa-alueeseen ole laillinen? kysyi toinen äkkiä.

— Mitäpä muuta neuvoa minulla on? kysyi Ella. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan epäillä Kuneenia. — Arveletteko, että Kuneen valehteli?

— Kyllä.

— Mistä syystä arvelette niin?

— Hän on valehtelijan näköinen, vastasi toinen lyhyeen.

— Ehkäpä hän onkin, sanoi tyttö. — Kaikki nuo tulokkaat ovat sitä. He ovat vallanneet itselleen maata. Emmehän me voi ryhtyä ottelemaan heitä vastaan.

— Tuo on kyllä totta. Meitä on liian vähän. Heidän puolellansa on laki. He nujertaisivat meidät oitis, jos yrittäisimme otella heidän kanssaan. Asiassa lienee kuitenkin jotakin nurinkurista. Aion ratsastaa Demingiin tarkastamaan asiakirjoja.

— Kannattaako se? kysyi Ella. — Elleivät he löydä kultaa tarpeeksi paljon, ei tästä uudesta kaupungista tule pitkäikäistä.

— Siitä ei ole kysymys, sanoi Brazo. — Se mikä on väärin, on väärin. Jos noilla ihmisillä on oikeus oleskella täällä, on kaikki kuten olla pitää. Ellei heillä ole siihen oikeutta, saavat he laputtaa matkoihinsa.

— Voi, sanoi tyttö, — te olette harmissanne, koska teistä tuntuu siltä, että teitä petetään!

— Onko teistä mieluisaa joutua petetyksi? kysyi toinen.

— Mieluisaa se ei kai ole kenestäkään.

Brazo tuijotti hulmuaviin soihtuihin.

— Viivyn matkalla useita päiviä, sanoi hän. — Täällä saattaa tulla selkkauksia. Leirissä on miehiä, jotka eivät häikäile mitään. Teidän sijassanne antaisin Andersonin nukkua yöt majassa. Ja päivisin pitäisin hänet läheisyydessäni.

— Miksikä juuri Andersonin? kysyi Ella luoden häneen nopean katseen.

— Anderson on kelpo mies.

Brazo oli pitkän aikaa epäröinyt, ennenkuin oli esittänyt ehdotuksensa. Hän ei olisi suonut Andersonin oleskelevan likellä tyttöä. Tälläkin hetkellä kidutti synkeä mustasukkaisuus häntä. Hän tahtoi kuitenkin, että Ella olisi turvassa, ja hän tiesi Andersonin pystyvämmäksi taistelemaan kuin Hardinin. Mustasukkaisuudestaan huolimatta hän siis oli kuunnellut järjen ääntä. Ella ei nähnyt tummaa punaa, joka karahti hänen poskipäilleen.

— Hyvä on, sanoi tyttö.

Brazo nousi sisimmässään kuohuen ja tajuten toivoneensa, ettei Ella tahtoisi Andersonia majaan. Missään nimessä ei hän kuitenkaan olisi suonut tytön näkevän kiihtymystään ja sanoi tälle yksikantaan menevänsä katselemaan leiriä sekä jätti hänet yksikseen.

XX.

Tullessaan huoneestansa varhain aamulla Ella löysi keittiön pöydältä Brazon kirjoittaman lapun, jossa tämä ilmoitti lähteneensä Demingiin. Hän valmisti murkinansa ja meni sitten ulos tavaten Andersonin ja muut miehet jo rakennuspuuhissa. Anderson selitti, että rakennus olisi kahden viikon kuluttua asuttavassa kunnossa.

— Täällä asuminen ei kenties käy sellaiseksi kuin olette odottanut, sanoi hän. — Teillä tulee olemaan seuraa liiaksikin.

Ellan kerrottua, että Brazo oli lähtenyt Demingiin tutkimaan asiakirjoja hän ravisteli päätään.

— Jos asia on petkutusta, osaavat he kyllä hoitaa konnankoukkunsa, sanoi hän. — Kuneenin tapainen mies tietää mainiosti, miten tällaiset asiat pannaan sujumaan. Anderson selitti tytölle joka tapauksessa, että jos Brazo kerran oli päättänyt puuttua asiaan, oli hän myöskin saava kaiken selväksi. — Brazo on hidas, mutta lujasti hän käy kiinni kaikkeen, sanoi Anderson. Hän raaputti korvallistaan. — Brazo on muuttunut, lisäsi hän. — Hänelle on tapahtunut jotakin. Ennen aikaan olimme hyviä ystäviä. Hän kertoi minulle sellaistakin, mitä hän ei kertonut kenellekään muulle. Viime aikoina hän ei ole puhunut minulle sanaakaan. Toisinaan hän ei edes näekään minua, luulen. Tiedättekö, mitä hänellä on mielessä?

Ella tiesi, mutta ei sanonut sitä Andersonille. Joka tapauksessa hän kääntyi poispäin estääkseen Andersonia näkemästä punaa, joka karahti hänen poskipäilleen. Ja silloin hän tiesi, ettei hän päästäisi Andersonia majaan, vaikkapa uuden kaupungin asukkaiden taholta olisi pelättävissä millaisia vaaroja hyvänsä.

Aamuvalossa leiri näytti tavattoman kirjavalta. Se oli muodoton ja sekamelskainen. Rikkoja, tavarapinoja, purjekangasröykkiöitä ja telttasalkoja oli hujan hajan joka puolella. Sadoittain vankkureita oli liikkeellä, ja niitä vetivät hurjasilmäiset hevoset, jotka näyttivät yhtä kiihtyneiltä kuin niiden kirosanoja syytelevät ajajatkin. Toisia vankkureita oli tulossa laakson halki. Demingin postivaunut olivat saapuneet vanhan kaupungin luokse, ja kun niiden ajaja oli nähnyt, että kaupunki oli siirretty muualle, lähti hän ajamaan vaunujaan rahtivankkurien uurtamaa tietä pitkin uuteen kaupunkiin. Postivaunuista tuli sitten matkustajia, jotka alkoivat etsiä majapaikkaa.

Hälinä oli kauhea. Laudoista lyötiin kokoon useita hökkeleitä yhtä aikaa, ja rakentajien vasarat paukkuivat lakkaamatta. Laudat kalahtelivat, miehet hoilasivat, naiset nauroivat korvia särkevästi, hevoset hirnuivat ja korskuivat jännittäen valtavia lihaksiaan, vankkurit kolisivat ja peltiastiat kalisivat ihmisten valmistellessa aamiaistaan.

Kukaan ei kuitenkaan puuttunut karjatalon rakentamiseen tai tullut rakentajien läheisyyteen. Ihmisiä oli nähtävästi varoitettu tekemästä sitä, sillä he pysyttelivät jonkun verran loitompana, vaikka Ella ensimmäisenä päivänä näki useita kertoja miesryhmäin seisovan siellä täällä ja nähtävästikin keskustelevan hänestä. Hän tiesi ihmisten puhuvan hänestä, sillä heitä kerääntyi ryhmiin tavallisesti hänen ilmestyttyään majan ulkopuolelle.

Ella tajusi, että miehet odottivat hänen ja hänen ystäviensä lähtemään tekemään valtauksia ja siten osoittavan, mistä hänen veljensä oli löytänyt kultaa. Häntä huvitti heidän kärsimättömyytensä, ja aivan samalla tavalla häntä oli huvittava, jos he eivät löytäisi kultaa riittävän suuria määriä. Heidän ahneutensa oli murskannut kaiken sen myötätunnon, jota hänellä ehkä oli ollut heitä kohtaan.

Brazon lähdön jälkeisenä viikkona hän kulki usean kerran uuden rakennuksen ja majan väliä, ja ulkona käydessään hän aina salavihkaa tarkkasi uuden kaupungin asukkaita.

Hänestä tuntui siltä, että ihmisten kiihko oli lauhtumaisillaan. Nämä eivät enää olleet niin toimeliaita kuin alussa, ja teittäin ja kapakkain edustoilla kävivät ihmisryhmät suuremmiksi ikäänkuin olisi niissä keskusteltu tärkeistä asioista. Ella arveli, ettei kapakoissa enää käynyt niin paljon väkeä kuin alussa, ja sen hän tiesi varmasti, ettei uusia tavaravarastoja virrannut kaupunkiin enää entisin määrin. Kuulipa hän erään henkilön kerran mainitsevan toverilleen, että Wainright häviäisi kuin saippuakupla. Kultaa ei siis oltu löydetty sanottavasti.

Ihmiset kävivät vaiteliaammiksi ja miettiväisemmiksi. Pelurit löysivät yhä harvempia asiakkaita, jotka olivat halukkaita panemaan rahojaan pelipanoksiksi. Ella näki kullanetsijäin kaivavan maata kummuilla ja huuhtovan jokihiekkaa, mutta missään päin ei ilmennyt innostusta, josta olisi voitu päätellä jonkun tehneen arvokasta löytöä.

Kahdesti tämän viikon aikana Kuneen ilmestyi rakennettavan talon luokse ja katseli miesten aherrusta. Kummallakin kerralla Ella koetti välttää häntä, mutta sittenkin onnistui Kuneenin puhutella häntä.

— Te ette vain hellitä, vai mitä? sanoi hän tytölle hymysuin. — Näyttää siltä kuin aikoisitte jäädä tänne. No, jos tuo leiri häviää, ei teidän tarvitse etsiä uutta asuinpaikkaa. Luuletteko ammentaneenne veljenne löytämän suonen tyhjiin?

— Sitä en todellakaan voi teille sanoa, herra Kuneen, vastasi Ella.

— Toisin sanoen ette tahdo sanoa sitä, tietenkin. No, mitäpä se minua liikuttaa. Kaikesta päättäen eivät nuo ihmiset kostu kerrassaan mitään. Elleivät he löydä kultaa kohtapuoleen, lähtevät he tiehensä. Jos he sen tekevät, voitte ostaa heidän valtauksensa huokeasta hinnasta.

Ella nauroi.

— Luullakseni käsitän, mihin tähtäätte, herra Kuneen, sanoi hän. — En kuitenkaan välitä heidän valtauksistaan.

Kuneen hymyili.

— Olette viisas, niinkö? Tai sitten olette valehdellut. No, enpä minä teitä siitä moiti. Hän vaikeni tuokion ja sitten hän lisäsi: — Ajattelin, että jos saisin taivutetuksi teidät ilmaisemaan, missä veljenne valtaus on, voitaisiin välttää selkkauksia.

— Selkkauksia! Hyvänen aika, mitä tarkoitatte?

— Nuo ihmiset alkavat käydä levottomiksi. He arvelevat teidän petkuttavan heitä. Ellette ilmoita heille, missä valtauksenne on, alkavat he kohtapuoleen käydä ilkeiksi.

— Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei veljeni milloinkaan ilmoittanut mitään valtausta luetteloitavaksi, herra Kuneen. Jos noita ihmisiä haluttaa ryhtyä metelöimään, niin tehkööt he sen vain. Veljeni ei jättänyt minkäänlaista osviittaa siitä, mistä hän sai kullan, jonka hän jätti minulle perinnöksi.

Kuneen uskoi pystyvän arvostelemaan, milloin hän kuuli rehellistä puhetta, ja hän näytti pettyneeltä.

— Siitä syystä te ette siis ole tehnyt mitään valtausta? sanoi hän. — Ette tiedä, missä Jimin valtaus oli. Hän taisi kuolla äkkiä?

— Ei, hänen sairautensa oli pitkällistä.

Kuneen hieraisi leukapieliään.

— Olisihan hänen luullut sanoneen jotakin, aprikoi hän. — Ei tunnu todennäköiseltä, että hän tiesi kuolevansa eikä sittenkään tahtonut jättää mitään viitettä siitä, mistä kulta löytyi. Eikö hän jättänyt kerrassaan mitään? Kirjettä tai jotakin sellaista?

— Jos hän jätti, on se minun asiani, herra Kuneen, sanoi Ella kylmästi.

Kuneen hymyili.

— Siinä tapauksessa hän sittenkin jätti jotakin, sanoi hän.

— Uskokaa mitä haluatte!

Tyttö lähti menemään inhosta vavisten. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut likainen. Hän meni majaan ja pesi kätensä sekä kasvonsa.

Nyt hän tiesi, että Kuneen oli petkuttaja. Brazo oli arvioinut häntä oikein. Kuneen oli puhuessaan kaiken aikaa pitänyt häntä salavihkaa silmällä. Tyttö oli tuntenut hänen tutkivan katseensa painon. Toinen oli vihjaissut sellaista, että hän, Ella, kenties valehteli, ja hänen silmistään oli selvästi näkynyt, että hän uskoi niin. Hän ei ollut uskonut Ellan ainoatakaan sanaa, ja ainoastaan siitä syystä hän ei ollut käskenyt häntä muuttamaan paikalta, koska hän oli luullut Ellan jollakin tavoin ilmaisevan, mistä Jim oli löytänyt kultansa.

Seuraavana aamuna mennessään uudisrakennukselle tyttö näki siellä toisen vieraan. Wolf Wilson seisoi rakennuksen äärellä katsellen työmiehiä. Huomatessaan hänet Ella oli liian likellä kääntyäkseen takaisinkaan.

— No niin, sanoi Wilson nauraa virnistellen hänelle. — Ette kai ole suutuksissanne?

— Olisin luullut, että te ette uskalla tulla tänne, Wilson! sanoi tyttö.

— Vai en uskalla. Toinen nauroi. — Te kai vihjaisette Brazosta? Ette enää taida väittää häntä veljeksenne?

— Milloinkaan en ole väittänyt häntä siksi.

— Hän asui tuolla hökkelissä kanssanne, eikö asu nytkin? virnisteli Wilson. — No, jos hän ei kerran ollut olevinaan veljenne — —

Navakka korvapuusti sai hänet horjahtamaan. Hän kirosi ja ryntäsi tyttöä kohden kasvot tummanpuhuvina ja pahansuopaisina.

— Wilson!

Maltillisesti kajahti tämä sana Wilsonin takaa.

Ella ei ollut huomannut Andersonia ja näki nyt, että tämä seisoi erään hirsipinon äärellä puolenkymmenen askeleen päässä Wilsonista kädessään raskas pistoolinsa, jolla hän tähtäsi Wilsonia keskiruumiiseen.

Andersonin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen käytöksensä oli aivan tyyntä. Hänen silmistänsä hehkuva intohimo oli kylmää verivihollisuutta. Ne olivat siniset, mutta nyt niistä leiskahteli keltaisia kipinöitä, jotka yhtyivät kunnes hänen silmänsä olivat kuin jäisen tulen loimut.

Yllättyneenä näki Ella miehen raivon. Anderson oli aina ollut hyvin lempeä. Hän oli nyt kiihtynyt, mutta ei vapisuttavaan suuttumukseen, joka olisi vallannut useimmat miehet, vaan tukahdutettuun raivoon, joka teki hänestä kaksin verroin vaarallisen.

Wilson kääntyi verkalleen Andersoniin päin. Hänen kätensä alkoivat nousta ylös, vaikka ne liikkuivat sysäyksittäin ikäänkuin vastustushalun hillitseminä. Tumma väri oli haihtunut hänen kasvoiltaan, jotka olivat valahtaneet kalpeiksi. Hän tuijotti Andersoniin kuin lumoutuneena.

— Puhu saneluni mukaan, huuhkaja, sanoi tämä. Sano mitä minä sanon taikka teen sinusta kuulanruokaa!

Wilsonin kasvoja varjosti harmahtava kalmankelmeys. Hän vilkaisi kiireesti sekä oikealle että vasemmalle nähden, että ihmisiä saapui paikalle juoksujalkaa, ja että Ella seisoi likellä painaen käsiään poveaan vasten. Hän katsoi Andersoniin ja havaitsi tämän silmissä tutkimattoman, kuolemaa ennustavan leimun.

Syntyi hiljaisuus. Ihmiset olivat pysähtyneet. Koko leiri seisoi tämän murhenäytelmän osanottajani äärellä. Ainoakaan ääni ei kuitenkaan katkaissut kuolemanhiljaisuutta.

Wilson tiesi, että kuolema oli valinnut hänet saaliiksensa. Hänen ei tarvinnut astua askeltakaan sitä kohden, sillä se oli hänen edessänsä ja odotti. Ja hän tiesi myöskin, ettei kukaan perästäpäin ahdistaisi Andersonia samaten kuin ei kukaan nyt puuttuisi tämän puuhiin. Nainen seisoi siinä. Hänen ilmeestään näkyi selvästi, että häntä oli loukattu. Kukaan ei tietänyt, millä tavalla häntä oli loukattu, mutta pistoolin esilletulo todisti, että loukkaus oli ollut törkeä. Senvuoksi oli asia saava murheellisen lopun.

— Lupaan — —, kuului Andersonin ääni viileänä ja harkittuna.

Wilson kostutti huuliaan. Punaista hulvahti taas hänen kasvoihinsa. Hänen katseensa painui harhailevana maahan.

— Lupaan — —, toisti hän käheästi.

— Että en enää milloinkaan herjaa naista!

— Että en enää milloinkaan herjaa naista, toisti Wilson.

— Ja poistun tästä leiristä ennen auringonlaskua.

— Ja poistun tästä leiristä ennen auringonlaskua.

— Tai odotan täällä Brazon tuloa.

—. Tai odotan täällä Brazon tuloa.

— Ja toistan hänelle sanat, jotka lausuin Ella Wainrightille!

— Ja toistan hänelle sanat, jotka lausuin Ella Wainrightille.

— Siinä on kaikki, sanoi Anderson. — Lähtekää nyt. Ja pysytelkääkin poissa. Jos vielä tulette tänne vaaniskelemaan, nujerran teidät ennenkuin ehditte henkäisemäänkään!

Anderson seisoi aivan hiljaa ja tarkkasi Wilsonia, joka lähti tunkeutumaan väkijoukon halki pois ja katosi virran äärellä olevan telttarivin taakse. Ihmisiä jäi seisoskelemaan paikalle hänen lähdettyäänkin, mutta Ella juoksi kiireesti majaan ja Anderson taas painoi pistoolinsa huotraan sekä meni karjapaimeniensa luokse, jotka olivat seisseet hiukan tuonnempana ja pitäneet tapahtumia silmällä.

Lopulla päivää ei kaupungissa puuhailtu juuri mitään. Telttain ja kapakoiden äärellä kasvoivat ihmisryhmät kasvamistaan. Odotettiin. Andersonin sanat olivat olleet järkkymättömät, vaikka ne tarjosivatkin erään vaihtoehdon.

Poistuisiko Wilson kaupungista ennen auringonlaskua vai jäisikö hän sekä toistaisi Brazolle, mitä oli sanonut Ella Wainrightille?

Kukaan ei tiennyt mitään. Ani harvat olivat edes nähneet Brazoa. Kaikesta päättäen olivat eräät sentään kuulleet hänestä puhuttavan, ja jotkut ravistelivat päitään sekä sanoivat, että Wilsonin sijassa he olisivat oitis livistäneet käpälämäkeen.

Wilsonia ei näkynyt. Ihmiset kuiskailivat hänen oleskelevan eräässä teltassa likellä jokea ja väittivät hänen olevan häpeissään sekä aikovan yön pimeydessä pujahtaa pois kaupungista.

Mutta aurinko laski, eikä Wilsonia näkynyt. Eikä hän liioin hiipinyt tiehensä pimeän kätkössä, niinkuin oli kuiskailtu. Aamuauringon valaessa säihkyään kalliolaaksoon Wilson näet istui tulen ääressä telttansa edustalla ja valmisti tyynesti aamiaistaan.

XXI.

Maarekisteriä hoitava virkamies oli lähtenyt Demingistä Washingtoniin, ja hänen luettelonsa olivat teräksisessä kassakaapissa, eikä niihin päästy käsiksi. Virkailija oli viipyvä Washingtonissa useita kuukausia.

Tämän Brazo sai selville tultuaan Demingiin.

Hän etsi joka tapauksessa käsiinsä erään asianajajan sekä pyysi tältä neuvoja. Asianajaja selitti pyytävänsä Washingtonista tietoja kirjeellisesti. Sieltä ilmoitettaisiin tietenkin vain sellaista, mikä ehdottomasti piti paikkansa, eikä luetteloita oltu voitu väärentää. Hän hymyili Brazolle sanoessaan näin, ja toinen käsitti, ettei hän oikein luottanut Kuneeniin. Toistaiseksi ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Maarekisteristä huolehtivan virkamiehen poissaollessa hoiti Kuneen hänen tehtäviään.

— Jos hän on petturi, on hän valinnut oikean hetken konnantöihinsä, selitti asianajaja. — Ellei hän kätyreineen löydä kultaa, voi hän sanoa tehneensä erehdyksen, eikä kenellekään koidu mitään vahinkoa. Jos he taas löytävät kultaa, ovat he ennättäneet korjata saaliin talteen siihen mennessä kuin asioihin voidaan puuttua. Olen tekevä parhaani.

Brazo lähti kotimatkalle. Päästyään laakson eteläisessä reunassa olevalle harjanteelle hän oli viipynyt poissa kaksi viikkoa, ja hänen mielikuvituksensa paholaiset olivat kiusanneet häntä aika tavalla. Kahdessa viikossa oli saattanut tapahtua kaikenlaista. Ehkäpä Anderson oli saanut Ellan omakseen. Kaksi viikkoa kestänyt alituinen yhdessäolo oli saattanut aiheuttaa sen. Olihan Ella pitänyt Andersonista alusta lähtien.

Hänen ajatuksensa olivat ivallisia ja ylimielisiä. Hänen elämänfilosofiansa oli muuttunut. Aikoinaan hän oli luottanut ihmisiin, näiden vaikuttimien, menettelyn ja aikeiden rehellisyyteen. Ihmiset yrittivät menetellä oikein ja olivat auliita sekä myötätuntoisia. Tietenkin heille sattui erehdyksiäkin, mutta ylipäänsä he olivat avuliaita, suvaitsevaisia ja kiitollisia. Jokaisessa ihmisessä löytyi hyvää, jos sitä vain oikein etsittiin. Niin hän oli uskonut.

Hän oli huomannut erehtyneensä. Ihmiset olivat ahnaita, itsekkäitä oman edun tavoittelijoita. Jos he saivat sen mitä he halusivat, tultiin heidän kanssaan toimeen hyvinkin, mutta jos he himoitsivat jotakin, ottelivat he keskenään petojen lailla.

Sellaisiahan uuden kaupungin asukkaatkin olivat. Brazo istui alallaan satulassa vuorenharjanteella ja katseli telttojensa ja hökkeliensä äärellä hyöriviä ihmisiä. Nämä häärivät ja hyörivät, kaivoivat maata, kaupittelivat väkijuomia, tekivät vaihtokauppoja, varastelivat, tappelivat. Heidän elämällään näytti olevan yksi ainoa päämäärä, nimittäin rahan hankkiminen.

Voimakas inhontunne valtasi hänet. Ihmisten häpeämättömyys aivan raivostutti häntä, ja sitäpaitsi kiduttivat mustasukkaisuuden pistokset hänen mieltään.

Mustasukkaisuus oli ollut hänelle outo käsite siihen saakka kunnes hän oli tutustunut Ellaan ja Anderson oli saapunut. Mielikuvituksen luomain kuvien elävyys oli aivan hämmästyttänyt häntä. Hän oli nähnyt Andersonin ja Ellan selvästi kuin olisivat nämä todella seisseet hänen edessään. Ja hänen kaikissa mielikuvissansa Anderson ja Ella hymyilivät toisilleen!

Ei mitään tavallista hymyä, huoletonta, kohteliasta ja ystävällistä hymyä. Heidän hymyilynsä oli merkitsevää ja puhui salaisesta yhteisymmärryksestä, siitä, että molemmat tunsivat toistensa ajatukset. Heidän hymynsä oli luottavaa, kaunopuheista, ihanaa!

Kipeä voimattomuudentunne poltti häntä. Hän ei kyennyt tekemään kerrassaan mitään. Andersonia ei hän voinut moittia siitä, että tämä oli rakastunut tyttöön, sillä olihan hän itsekin rakastunut häneen, vaikka ei ollut häntä edes nähnytkään. Eikä hän liioin voinut syyttää Ellaa uskottomuudesta, sillä tyttöhän ei ollut millään tavoin osoittanut rakastavansa häntä. Olihan hän toisekseen selvästi antanut ymmärtää mieltyneensä Andersoniin.

Brazo päätti olla puuttumatta asioihin, vaikka hän tiesikin ikuisesti olevansa mustasukkainen Andersonille, jos tämä saisi Ellan. Ja hän tiesi, että hänen oli jäätävä Ellan läheisyyteen siksi kunnes tyttö ilmoittaisi ottavansa Andersonin.

Hän ei voinut lähteä, sillä muussa tapauksessa hän saisi lopun ikäänsä ajatella, että olisi kenties voittanut tytön omaksensa, jos olisi jäänyt taloon.

Voittaa hänet omaksensa lainkaan yrittämättä sitä! Sillä tavalla asian olisi täytynyt tapahtua, sillä hän ei ollut milloinkaan ponnistanut saadakseen tytön omakseen. Hän ei ollut edes yrittänyt miellyttää tätä ja tiesi varsin hyvin, ettei hän sitä milloinkaan tekisikään, sillä hän ei ollut siksi turhamainen tai siksi omahyväinen, että olisi luullut ansaitsevansa Ellan. Hän oli mykkä palvoja. Ellei hän voinut mennä tytön luokse selittämään tälle selkein sanoin sekä kerta kaikkiaan aikovansa mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän milloinkaan saisi Ellaa ymmärtämään tunteitaan. Hänen käytöstapansa ei ollut tarpeeksi miellyttävää herättääkseen toisen mielenkiintoa, eikä hän liioin ollut siksi luja ja päättäväinen, että olisi valloittanut tytön tuuma tuumalta. Ellan läsnäollessa hän aina tunsi olevansa äärettömän epävarma. Hän oli hämillään, sanaton, haihatteleva.

Minkäänlaista epävarmuutta ei tosin ollut hänen asenteessaan Kuneenia, Wilsonia sekä kaikkia muita kohtaan, jotka yrittivät anastaa tytön maa-alueen. Siinä hän kyllä oli varmalla pohjalla! Eikä hänen aikeissaan heitä kohtaan ollut minkäänlaista häilyväisyyttä!

Hän ratsasti laakson halki kaupungin läntiseen laitaan. Ahnaat kullanetsijät, jotka olivat muitta mutkitta tunkeutuneet Ellan maalle, olivat lopullisesti saaneet hänet ärtymään, ja hän oli varsin hurjalla tuulella ratsastaessaan heidän telttojensa ja hökkeliänsä ohitse. Kenties hänen ärtymyksensä osittain johtui siitä tietoisuudesta, että Anderson oli asunut majassa hänen poissaollessaan, mutta hänen tunteensa leirin miehiä kohtaan olivat vain sitä järkkymättömämpiä.

Hänen suupielissänsä häivähti hymyilyä, kun hän huomasi, etteivät vastaantulijat kernaasti katsoneet häntä silmiin. Nähtävästi tiedettiin hänen tulostaan jo etukäteen, tai sitten oli hänet nähty, kun hän ratsasti laakson halki. Joka tapauksessa hän havaitsi, että hänelle tehtiin merkillisesti tietä joka puolella. Hänen lähestyessään ihmisryhmät hajaantuivat, kaksin ja kolmin lähtivät miehet hänen näkyvistään telttojen taakse tai hökkeleihinsä. Kukaan ei sanonut hänelle mitään, ei nyökännyt hänelle, heiluttanut hänelle kättään tai muulla tavoin näyttänyt huomaavansa häntä. Useat seisoivat liikkumattomina hänen ratsastaessaan heidän ohitseen eivätkä muka olleet häntä näkevinäänkään. Sivuutettuaan heidät hän saattoi kuitenkin tuntea, kuinka he tuijottivat hänen jälkeensä.

Ilmapiirissä huokui ikäänkuin nimetöntä turmaa. Ehkäpä ei turmaa, mutta pahaenteisyyttä aivan varmaan. Hän totesi, että se vaikutti häneen, ja oli utelias. Ratsastaessaan eteenpäin hän tarkkasi leirin asukkaiden kasvoja etsien niistä jonkinlaista osviittaa tämän salaperäisen arvoituksen ratkaisuun. Ihmisten kasvot olivat kuitenkin ikäänkuin jähmettyneitä ja ilmeettömiä. Mikäli niistä jotain ilmeni, ei hänestä ollut sen tulkitsijaksi.

Lähestyessään majaa, josta hän oli löytävä Ellan, hän äkkiä tajusi, että kaikki hälinä oli tauonnut lukuunottamatta rakennukselta kuuluvaa hiljaista vasaran kalsketta.

Hän ei mennyt suoraan majaan vaan vei hevosensa aitaukseen, otti satulan olkapäälleen ja meni talliin pidellen suitsia kainalossansa. Hän oli juuri tulossa tallista, kun hän näki, että majan ovesta tuli sama lyhytkasvuinen mies, joka oli kapakassa tuijottanut häntä samana päivänä, jona hän oli leikkuuttanut partansa!

Brazo pysähtyi tallin kynnykselle ja katseli miettiväisenä lyhytkasvuista, joka käveli joelle päin. Mies hymähteli.

Hän oli hyvillään! Mistä syystä.

Brazo ei ollut hyvillään. Hän oli yhä ymmällään lyhytkasvuisen tähden. Hänestä tuntui vieläkin siltä, että he olivat kohdanneet toisensa jossakin, mutta silti hän ei jaksanut muistaa, missä. Selkeä muistikuva piileskeli jossakin tajun kynnyksen lähettyvillä, huulten kärjessä pyöri nimi, mutta lausua sitä hän ei osannut.

Hän ei lainkaan voinut käsittää, miksikä lyhytkasvuinen oli käynyt majassa, ja oli tietoinen selvästä vastenmielisyyden tunteesta, huimasta vihamielisyydestä, joka ärsytti häntä ilmeisen asiattomuutensa takia. Ylimielinen, ivallinen mieliala, joka oli vallannut hänet hänen katsellessaan leiriä etelänpuoleiselta harjanteelta, ei ollut vielä haihtunut hänen kävellessään tallista majalle ja pysähtyessään ovensuuhun.

Hän näki Ellan istuvan keittiön pöydän ääressä. Tyttö nojasi päätään käsiinsä eikä kuullut hänen tuloansa ennenkuin hän astui sisäpuolelle sekä seisoi ovenpielessä.

— Ah! huudahti tyttö oikaisten ryhtiään. — Tekö siellä!

Brazo näki hänen hämmennyksensä ja punastuksen aallon, joka oitis hulmahti hänen kasvoillensa, sekä varjon, joka häivähti hänen silmiinsä ikäänkuin verhoksi, jonka lävitse toisen luja, tutkiva katse ei päässyt.

— Minähän täällä olen, vastasi hän.

Ella näytti kiihtyneeltä. Hänen huulensa olivat lujasti yhteenpuserretut, hän oli ristinyt kätensä, ja hänen peittelemisyrityksistään huolimatta hänen katseestaan kuvastui jotakin äärettömän väkevää tunnetta, jonka laatua Brazo ei käsittänyt. Joka tapauksessa hän tajusi lyhytkasvuisen käynnin aiheuttaneen tuon tunteen.

— Teillä taisi olla seuraa? kysäisi hän.

— Herra Brinn, vastasi toinen. Puna tummeni hänen poskipäillänsä. — Hän lähti juuri, lisäsi Ella sitten.

Brinn!

Nimi ei ollut tuttu. Brazo tiesi varmasti, ettei ollut kuullut sitä milloinkaan ennen. Sittenkin hän oli jotakuinkin vakuutettu siitä, ettei lyhytkasvuinen ollut hänelle vieras.

— Vai Brinn? sanoi hän. — Ystävännekö?

— Ni-in, sanoi Ella, ja Brazo tiesi, ettei Brinn ollut tytön ystäviä. Hän odotti arvellen toisen kenties kertovan lisää tuosta Brinnistä. Ella ei kuitenkaan tehnyt sitä, eikä Brazo osannut kysyäkään mitään.

Hengessänsä hymyillen hän seisoi äänettömänä Ellan vaihtaessa puheenaihetta.

— Kuulkaahan, mitä saitte selville? sanoi tyttö.

— Enpä paljoakaan, vastasi Brazo. Hän kertoi kokemuksistansa lisäten: — Me emme todennäköisesti saa sieltä apua kovinkaan pian. Meidän on selviydyttävä tästä jupakasta omin neuvoin.

Ella näytti pettyneeltä ja tuijotti pöytäliinaan.

Hiljaisuuden vallitessa huoneessa Brazo silmäili ympärilleen. Hän etsi merkkejä siitä, että Anderson oli maannut vuoteessa sekä aterioinut majassa. Mitään siihen viittaavaa ei näkynyt. Nauloissa, joihin hänen oli ollut tapana ripustaa vaatteitaan, ei riippunut Andersonin vaatekappaleita.

— Onko teillä ollut vastusta jostakin henkilöstä? kysyi hän.

— Ei.

Ella ei katsonut häneen vastatessaan, mutta tarkatessaan häntä Brazo näki hänen vavahtavan.

Jotakin oli tapahtunut! Jotakin, mitä tyttö ei aikonut kertoa hänelle!

Hän silmäili tyttöä totisena ja aprikoivana. Oliko Brinn syynä tuohon kiihtymykseen? Vai Andersonko?

Mutta kuinka hän saattoi kysyä tytöltä Andersonista? Ellei toinen omasta aloitteestaan puhunut mitään, oli hän aivan neuvoton. Ei hänellä ollut oikeutta kysellä Ellalta mitään Andersonista eikä muistakaan miehistä, mitä siihen tuli. Ja kysymykset, jotka hän olisi kernaasti tehnyt, olisivat ääneen lausuttuina vaikuttaneet naurettavilta. Hänellehän ne kylläkin olivat tähdellisiä. Elämä niistä riippui. Ne kuuluivat: — Oliko Anderson täällä joka ilta luonanne? Aterioiko hän kanssanne? Kuinka usein istuitte Andersonin kanssa iltaisin ulkona keskustelemassa? Pidättekö Andersonista nyt enemmän kuin lähtiessäni? Onko Andersonilla toivoa saada teidät vaimoksensa?

— Joku on siis tuottanut teille harmia, sanoi hän hitaasti.

Ella ravisti päätään eikä vieläkään katsonut häneen. Jos hän olisi kertonut Brazolle Wilsonin sanat, menisi tämä oitis hakemaan Wilsonin ja — ja — saisi ehkä surmansa. Hän ei tahtonut, että Brazo saisi surmansa, ja oli siis päättänyt salata asian. Hän oli kieltänyt Andersoniakin puhumasta mitään. Hän oli luullut voivansa salata kiihtymyksensä, mutta tajusi, ettei ollut pystynyt sitä tekemään, ja hän siis pakottautui katsomaan Brazoon yrittäen olla tyyni.

Brazo näki kuitenkin hänen silmiensä kiusaantuneen ilmeen, ja hänen ajatuksensa keskittyivät Andersoniin. Anderson oli tehnyt jotakin sellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä!

— Eikö siis ole tapahtunut mitään? intti hän.

— Ei mitään.

— Onko leirissä ollut rauhallista?

Ella nyökkäsi.

— Onko Kuneen käynyt täällä?

— Kerran hän täällä kävi viipyen noin viisi minuuttia. Hän oli pettynyt, kun ei kultaa ollut löytynyt suurissa määrin, ja hän urkki minulta, oliko Jim jättänyt mitään viitettä siitä, mistä hän oli saanut kultansa. Annoin hänen ymmärtää, etteivät Jimin toimenpiteet liikuttaneet häntä.

— Siinä teitte oikein, sanoi Brazo hyväksyvästi. — Vielä ei siis ole löydetty mitään! riemuitsi hän. — No niin, tietysti Kuneen on pettynyt.

Yhä hän mietti, oliko Anderson asunut majassa tytön kanssa. Vaikka hän itse ei ollut päässyt minkäänlaisiin tuttavallisiin väleihin tytön keralla, oli mahdollista, että Andersonin, jolla oli niin kauniit kasvot ja joka yksilönä oli niin miellyttävä, oli onnistunut saada hänet lämpenemään. Tyttö oli iltaisin istuskellut ulkona Andersonin kanssa, oli toivottanut tälle hyvää yötä monen monituiset kerrat, oli aamulla ensi työkseen tavannut hauet, oli istunut pöydässä vastapäätä häntä. Tietysti he olivat istuskelleet majassa tuntikausia juttelemassa.

Taaskin kiduttivat mustasukkaisuuden pistokset häntä.

— Onko Andersonista ollut teille paljon haittaa? kysyi hän.

— Hyvänen aika, eihän toki! vastasi Ella katsoen häntä suoraan silmiin. — Eihän hänestä milloinkaan ole haittaa. Anderson on ihailtava!

Varmasti. Anderson oli ihailtava. Ella oli aina pitänyt Andersonista. Ja nyt heidän oleskeltuaan varsin likellä toisiaan kahden viikon ajan piti hän Andersonista enemmän kuin konsanaan. Hänen äänestään oli kuvastunut vilpittömyyttä.

— Teillä ei siis ole ollut yksinäistä, sanoi Brazo. Hänen äänensä oli pakostakin hiukan ylimielinen.

— Onpa toki ollut, ehätti Ella sanomaan muistaen pitkiä öitä, joiden aikana hän oli peloissaan kuunnellut jokaista rapsahdusta majan lähistöllä.

Brazon sydän sykähti. Anderson ei sittenkään ollut pätenyt aivan kaikkeen. Ehkäpä tyttö ei ollut tuntenut oloansa aivan turvalliseksi, vaikka pitikin Andersonista.

— Vai niin, virkkoi hän. — Minä olen aina havainnut Andersonin oivalliseksi seuralaiseksi.

— Mitä se tähän kuuluu? kysyi toinen.

— Kuuluupa hyvinkin, luulisin, vastasi Brazo. — Anderson on hyvä puhetoveri. Ovathan illat tietysti pitkiä, ja kun keskustelijoita on vain kaksi, tuntuu pitkäveteiseltä. Minusta Anderson kyllä on aina ollut hauska toveri.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Ella viileästi. — Luuletteko, että otin Andersonin tänne siksi aikaa kuin viivyitte matkalla?

— Hyvänen aika, tietysti, vastasi toinen. — Tehän sanoitte tekevänne niin. Ja olihan jonkun täällä oltava. Minähän pyysin, että valitsisitte hänet.

Ella kavahti seisaalleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmänsä leimusivat. Hän hymyili Brazolle kankein, ivallisin huulin. Tämä seisoi alallaan tarkaten häntä, ja Ella tuli aivan hänen likellensä. Hän hengitti kiihtyneesti, ja hänen povensa kohoili raskaasti.

— Jos sanotte vielä sanankaan, lyön teitä päin kasvoja! selitti hän.

Hetken aikaa hän seisoi jännittyneenä, suorana, suuttumusta uhoavana. Sitten hän äänettömänä kääntyi, meni huoneeseensa ja paukautti oven kiinni jäljessänsä.

Brazo seisoi entisellä paikallaan hämmästyneenä ja ymmällään. Hän kuuli tytön nyyhkyttävän, ja hikihelmiä kihosi hänen otsalleen. Hän otti hatun päästänsä ja tuijotti murheellisesti oveen.

— Mitä ihmettä olen tehnyt? ihmetteli hän hämmentyneenä. — Pyysin häntä poissaoloni ajaksi ottamaan majaan Andersonin, sitten lupasi. Sitten hän ei sitä teekään, ja minun selittäessäni, että luulin hänen sen tehneen, joutuu hän aivan suunniltaan!

Hän lähti ulkona olevalle penkille ja istui päivänpaisteessa avopäin. Hänen ilmeensä oli masentunut, ja hänen ajatuksensa tuntuivat synkiltä.

— Nyt olen tärvellyt kaiken lopullisesti, päätteli hän.

Hän oli tehnyt jotakin kauheaa, mitä se sitten lienee ollutkin. Naiset olivat omituisia. Mies ei voinut etukäteen aavistaa, mitä mieltä he olivat. Tyttö oli asunut majassa hänen kerallansa, eikä kuitenkaan pitänyt hänestä nimeksikään. Hän, Brazo, oli kertonut tytölle luulleensa tytön asuneen majassa miehen keralla, josta tämä piti, ja silloin tyttö oli tulistunut silmittömästi.

Hänen myötätuntonsa tyttöä kohtaan oli voimakasta sekä levotonta, ja sittenkin siinä piili outoa riemua sen johdosta, että Anderson ei ollut lopultakaan asunut majassa.

Ensi kerran viikkomääriin hän saattoi puhutella Andersonia vihaamatta häntä. Hän löysi tämän uudisrakennukselta, joka oli valmistumaisillaan, ja samassa tuokiossa Anderson jo kertoi hänelle Wilsonista.

— Hän oleskelee täällä yhä, sanoi Anderson. — Tyttö ei olisi antanut minun kertoa sinulle tästä, mutta olihan sinun saatava asia tietoosi.

XXII.

Wolf Wilson ei suinkaan aikonut lähteä tiehensä uudesta kaupungista, mutta liioin ei hän halunnut ryhtyä rehelliseen otteluun Brazon kanssa. Entisten kokemustensa nojalla hän tunsi toisen etevämmyyden, olipa kysymys minkälaisesta kamppailusta tahansa, ja vaikka Wilsonin viha oli kiihkeätä ja palavaa, ei hän voinut päästää sitä riehumaan nähdessään vihamiehensä. Hän oli jo saanut viikkokauden miettiä pulmaa, johon oli joutunut, mutta nähdessään Brazon ratsastavan laakson halki kotia kohden hän ei ollut vieläkään valmistautunut taisteluun, jonka hän tiesi olevan edessään.

Hänen miehensä olivat muualla, ajamassa varastettua karjalaumaa etelään päin, Sonoraa kohden, ja hän oli toivonut heidän palaavan ennen Brazoa. Niin ei ollut käynyt, ja parhaillaan oli Brazo menossa majaan, missä hän saisi Ella Wainrightilta kuulla uutisia, jotka lähettäisivät hänet villinä taistelunhalusta tutkimaan leiriä.

Wilson ei voinut turvautua Kuneeniin. Tämä ei ollut mikään taistelija, ja heidän tehdessään keskinäistä sopimusta leirin ryöstämisestä Kuneen oli pannut ehdoksi sen, että itse saisi pysyä syrjässä kaikesta varsinaisesta kamppailusta. Hän saattoi selittää "erehtyneensä" maanluovutusta koskevain säädösten tulkinnassa, mutta hyökkääjänä hän ei voinut esiintyä. Joka tapauksessa hän myönsi Wilsonille, ettei Brazon ulkomuoto miellyttänyt häntä.

Wilsonilla ei ollut leirissä muita tuttavia kuin Jack Brinn, lyhytkasvuinen mies. Ja hänen puhuessaan Brinnille Brazosta tämä oli kahdesti välttänyt vastaamasta mitään lopullista.

— Onhan aikaa kyllä riittävästi sittenkin, kun näette hänen olevan tulossa, oli hän sanonut. Hän oli katsonut Wilsoniin luomiensa raosta. — Miksikä ette lähde kaupungista? oli hän kysynyt. — Ainahan te voitte palata tänne miehinenne.

Wilson ravisti päätään.

— En minä lähde karkuun! selitti hän. — Onhan minulla yhtä hyvä oikeus oleskella tässä leirissä kuin hänelläkin! Hän vilkaisi äänettömänä Brinniä. — Mitä siihen tulee, on hänen oltava varuillaan. Jos hän saapuu ampumaan minua ja minä näen hänet ensiksi, ammun hänet siihen paikkaan sanomatta varoituksen sanaa.

Brinn tarkkasi Wilsonia salavihkaa.

— Huomenna tavataan, sanoi hän.

Tämä keskustelu oli tapahtunut edellisenä päivänä, ja Wilsonin toiveet perustuivat kokonaan siihen. Hän tiesi, että Brinn oli salamyhkäinen ja älykäs. Brinn ei koskaan tehnyt työtä, eikä hänellä milloinkaan näyttänyt olevan minkäänlaista tulolähdettä, mutta siitä huolimatta hänellä aina oli rahaa. Brinn käytti älyään.

Telttansa edustalta, joka oli siinä osassa leiriä, minne oli muodostunut säännötön kuja, oli Wilson katsellut, kuinka Brazo ratsasti laakson halki kotia kohden. Äkeänä hän oli tarkannut, kuinka toinen vei hevosensa aitaukseen. Kostonhimoisena ja vihamielisenä hän sitten huomasi Brazon vievän satulan ja valjaat talliin ja pysähtyvän tuokioksi tallin ovensuuhun.

Samassa silmänräpäyksessä tuli Jack Brinn Ella Wainrightin asunnon ovesta.

Mitä asiaa Brinnillä oli sinne?

Wilson ei kyennyt sitä edes arvailemaan. Brinnin edesottamuksista ei kukaan koskaan saanut mitään tolkkua.

Wilsonista tuntui siltä, että Brazo oli aivan yhtä yllättynyt kuin hänkin. Brazo oli näet aivan selvästi hätkähtänyt, ja ensin Wilson luuli hänen pysäyttävän Brinnin sekä ryhtyvän kuulustelemaan tätä. Mutta ei. Brinn lähti hymyillen menemään, kun taas Brazo hetken epäröityään sekä katseltuaan, kuinka Brinn häipyi näkyvistä, meni sisälle majaan.

Wilson lähti telttaansa ja otti kiväärinsä esille. Hän tiesi pistoolinsa olevan valmiina, mutta ei aikonut turvautua siihen paitsi viime tingassa. Brazon nyt oleskellessa leirissä Wilson tiesi, että hänen oli aivan mahdotonta malttiaan menettämättä tarkata, kuinka tämä tuli asialle, jolla saattoi olla vain yksi tarkoitus. Hän oli aivan järkytetty, ja hän tiesi alkavansa ammuskella Brazoa kiväärillään ennenkuin tämä pääsisi kyllin lähelle käyttääkseen pistooliansa, jos hän vain näkisi Brazon olevan tulossa. Hän ei aikonut jättää mitään sattuman varaan. Parempi hänen oli surmata Brazo sekä yrittää sitten paeta kuin jäädä leiriin ja joutua turpeen alle vuorenharjanteen etelärinteellä olevaan uuteen hautausmaahan.

Wilson seisoi telttansa edustalla tarkastellen kivääriänsä. Brinn oli kadonnut näkyvistä. Sitten kahahti telttavaate Wilsonin vieressä, ja naureskeleva Brinn ilmestyi teltta-aukkoon.

Wilsonin hermot olivat niin pingoittuneet, että hän kääntyessään hätkähti suonenvedontapaisesti.

— Senkin narri! sähähti hän selviydyttyään säikähdyksestään. — Mitä tulimmaista hiiviskelettekään tuolla tavoin ihmisten kimppuun?

— Luulitte kai minua ensin Brazoksi? naureskeli Brinn. — No, tällä tavoin hän teidät luultavasti tavoittaa. Oletteko nähnyt häntä? Hän on jostakin syystä närkästyksissään, eikä hän ole vielä kuullut siitä, kuinka te herjasitte Ella Wainrightia. Luulisinpä hänen tulevan tänne pyrynä, kunhan hän vain kuulee asiasta.

— Näinhän minä hänet, sanoi Wilson. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet kelmeiksi, ja hänen silmissään oli hurjistunut kiilto. — En minä rupea odottelemaan. Piileskelen täällä. Kun näen hänen tulevan, lennätän hänen kalloonsa kuulan ja kellistän hänet siihen paikkaan!

— Kuulin Bill Widenerin kertovan joillekuille pojille, että hän arvelee teidän tekevän niin, sanoi Brinn. — Hän sanoi, ettei hän pitänyt teistä ja mainitsi panevansa teidät hirteen kiikkumaan, jos ryhdytte sellaisiin konnankoukkuihin. Parasta on käyttäytyä rehdisti, Wilson, varoitti hän.

Brinn tarkkasi Wilsonia eräänlaisella viileällä valppaudella, jossa oli rahtunen oveluuttakin. Brinnin järki toimi ilmeisestikin yhtä luistavasti kuin konsanaan.

Wilson ravisti päätään jörön itsepintaisena.

— Lempoako minä piittaisin Widenerin puheista, selitti hän. — Mikään kaupungin järjestysmies ei saa minuun henkeä Brazon tehtyä minusta kuulanruokaa! Ehkäpä selviän Wideneristä. Ennemmin käyn hieman ampumaan kilpaa hänen kanssaan kuin Brazon.

Brinnin silmät olivat hyvin kirkkaat. Hänen katseensa vaelteli paikasta toiseen. Hän silmäili viereisiä telttoja sekä toista telttariviä, joka tuonnempana muodosti mutkikkaan, epätasaisen kadun toisen reunan. Hän näki, että kaupungin asukkaat, jotka ilmeisestikin aavistivat selkkauksen olevan tulossa, alkoivat kerääntyä ryhmiin, jotka verkalleen lähestyivät häntä ja Wilsonia. Hiukan tuonnempana jokirannalla seisoi järjestysmies Widener. Hän oli laskenut kätensä puuskaan, mutta ilmeisestikin hän piti tapauksien kulkua silmällä. Ja sitten Brazo tuli majasta ja meni uuden talorakennuksen luokse, missä hän keskusteli Andersonin kanssa.

Brinn myhäili.

— Siinä sitä kohta ollaan! varoitti hän. — Kuulkaahan, Wilson, ehätti hän jatkamaan. — Menettelette aivan väärin. Entäpä jos Brazo ei tulekaan suoraa päätä tavoittamaan teitä, vaan odottaa. Entäpä jos hän pimeän tultua hiipii kimppuunne aivan aavistamattanne? Mitä hyötyä teillä silloin on kivääristänne?

Wilson rypisti otsaansa. Ilmeisestikään hän ei ollut tullut ajatelleeksi Brinnin esittämää mahdollisuutta. Hän tuumaili asiaa.

— Viekää te kiväärinne telttaan, neuvoi Brinn. — Menkää sinne sekä riisukaa vyöltänne patruunavyö ja kivääri. Tulkaa ulos puuhailemaan kaikessa rauhassa. Seiskää täällä tai liikuskelkaa näillä main. Älkää kuitenkaan menkö etäälle teltastanne. Brazo ei voi surmata teitä, jos olette aseeton. Hän ei yritäkään. Mutta hän tahtoisi murhata teidät ja vetää esille pistoolinsa. Uimiset kyllä pitävät silmällä hänen jokaista elettään. Hänen nähdään vetävän pistoolinsa esille. Teillä ei ole minkäänlaista ampuma-asetta. No, mehän olemme ystäviä. Menen telttaani tuonne kadun toiselle puolelle. Olen siellä ja tähtään Brazoa, kun hän tulee. Kun hän tähtää teitä, kellistän minä hänet. Silloin ei asialle voi kukaan mitään, ei Widener eikä kukaan muukaan! Hätävarjelustahan se on, eikö olekin?

Wilsonin silmät kirkastuivat, ja hän henkäisi helpotuksesta. Hänen kasvoiltaan alkoi harmaus haihtua.

— Ammutteko varmasti, jos hän tähtää minua? kysyi hän Brinniltä.

— Aivan varmasti, vakuutti Brinn. — Ei teillä ole mitään hätää. Hän kääntyi poispäin salatakseen halveksivaa hymyänsä. Sitten hän taas katsahti Wilsoniin ja lisäsi: — Lähden tästä. Brazo ei vitkastele. Älkää te sentään hätäilkö. Seisoskelkaa tässä viitisen minuuttia ja menkää sitten telttaanne sekä jättäkää patruunat ja kivääri sinne. Tulkaa sitten ulos muina miehinä.

Brinn meni kadun ylitse telttaansa. Siellä hän astui hieman peremmälle ja kurkisteli ovivaatteessa olevasta reiästä Wilsonia, joka vielä seisoskeli telttansa edessä yrittäen näyttää ylimieliseltä ja huolettomalta. Taas Brinn hymyili halveksivasti.

— Ohhoh, sanoi hän ääneen. — Ei suinkaan päähäni pälkähtäisikään surmata Brazoa — nyt.

XXIII.

Lähdettyään Andersonin luota Brazo meni jälleen talliin. Siellä hän tarkasteli pistooliansa sekä puhalsi sen pitkään piippuun saadakseen sen tomuttomaksi. Hän olisi mennyt majaan puhdistamaan ja öljyämään asettansa, mutta ei tahtonut Ellan saavan vihiä aikeistaan.

Nyt hän tiesi tytön kiihtymyksen syyn. Julkinen herjaus, tai ainakin sen jälkiseuraus, oli tällä haavaa jokaisen tiedossa. Brazon päähän ei ollut pälkähtänytkään sellaista, että hän oli asettanut Ellan maineen vaaraan asumalla tytön kanssa majassa. Mitäpä merkillistä siinä olisi ollutkaan, sillä olihan hän omin silmin nähnyt useita samanlaisia tapauksia. Kertaakaan ei niistä ollut seurannut mitään häväistysjuttua. Olosuhteiden vuoksi oli useinkin mahdotonta välttää tämäntapaisia tilanteita. Asunnon puute ja vaikeat olosuhteet oli otettava huomioon.

Wilson oli tietenkin valmis selittämään jokaisen ihmisen aikeet rumiksi. Hän oli levittänyt epäluulojen myrkkyä ja oli rohjennut jäädä kaupunkiin Andersonin varoituksesta huolimatta. Tämä merkitsi luonnollisesti sitä, että hän viipymättä ampuisi Brazoa saatuaan hänet näkyviinsä.

Tullessaan taas tallista Brazo näki, että kaikki kaupungin asukkaat pitivät silmällä hänen liikkeitänsä. Kehenkään ei hän erikoisesti katsonut, mutta katsellessaan, missä päin Wilson 'mahtoi olla, hän tuli tarkanneeksi kaupungin kaikkia asukkaita. Ihmisiä seisoskeli telttainsa ja hökkeliänsä edustoilla. Toisia istui vankkureissa, toisia lojui penkeillä ja tavaralaatikoilla. Joka puolella, sekä edessä, takana, vasemmalla että oikealla, näkyi kasvoja. Kaikki katsoivat häneen. Tavalla tai toisella yritti jokainen salata intoa, millä kaikki pitivät hänen puuhiaan silmällä.

Hiukan loitompana veisteli muuan mies tammenoksaa. Hän ei katsonutkaan työhönsä vaan Brazoon. Toinen mies voiteli vankkurien akselia. Hän siveli akseliin voidetta tikulla, joka kiepsahteli vain hullunkurisesti eikä lainkaan koskettanut akseliin. Jotkut keskustelivat keskenään, mutta eivät edes katsoneet toisiinsa.

Rakennuksella oli työt keskeytetty. Anderson, Hardin sekä muut karjapaimenet seisoskelivat majan nurkalla. Brazo tiesi, että Anderson sekä muut miehet seuraisivat uskollisesti hänen kintereillään. He huolehtisivat siitä, ettei Wilson pääsisi ampumaan häntä takaapäin.

Brazo lähti hiljalleen kävelemään tallista poispäin. Hän tiesi, että vaikka hän ei ollutkaan henkilökohtaisesti lähettänyt Wilsonille mitään sanaa, odotettaisiin hänen noudattavan kirjoittamatonta lakia. Wilsonia oli varoitettu. Wilson sai odottaa siellä missä halusi. Hänellä oli tilaisuus piiloutua sekä rynnätä esiin äkkiarvaamatta yllättäen vihollisensa. Hän saattoi odottaa jonkun nurkan takana, jossakin teltassa tai kapakassa — missä tahansa. Hän saattoi äkkiä ilmestyä Brazon selkäpuolelle ja huutaa häntä nimeltä, ja toisen kääntyessä hänellä oli laillinen oikeus laukaista aseensa heti. Sitä ainoata Wilson ei voinut tehdä, mitä Anderson pelkäsi hänen tekevän — ampua takaapäin lausumatta varoituksen sanaa.

Tämän vuoksi Brazo ei tietänyt, mistä hän Wilsonin löytäisi. Hän lähti verkalleen kävelemään länttä kohden, kävi äärimmäisen teltan luona ja palasi sitten itäpuolelle.

Ihmiset seisoivat alallaan hänen kulkiessaan ohitse, mutta hän ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota kerran vilkaistuaan heidän kasvoihinsa. Hän kulki parhaillaan erään kapakan ohitse, kun hänen korviinsa kantautui muuan kuiskaus:

— Hän on telttansa edustalla! Seuraavalla kadulla!

Brazo kuuli tämän, mutta ei tietänyt, kuka kuiskaaja oli. Hän tiesi, ettei hänellä ollut täällä ystäviä. Ajatellen kuitenkin, että kaupungissa saattoi olla joku, joka toivoi hänen selviytyvän asiasta ehjin nahoin, piti hän äskeiset sanat mielessään lopetettuaan etsintänsä kahden ensimmäisen epäsäännöllisen telttarivin lomassa ja siirtyessään seuraavalle kujalle.

Kuten sanottu, seisoi Wilson telttansa edessä. Hän oli selin Brazoon ja korjaili ilmeisestikin parhaillaan telttansa ovivaatetta. Hän neuloskeli siinä olevaa repeämää umpeen eikä ilmeisestikään lainkaan aavistanut Brazon tulevan häntä tavoittamaan. Sellaisen vaikutelman asiasta kaikki ainakin saivat, sekä ne, jotka seurasivat Brazoa, että ne, jotka seisoivat kujan varrella.

Wilson tosin tiesi hyvin, mitä parhaillaan tapahtui. Hän oli nähnyt Brazon tämän lähtiessä alunperin häntä kohden, ja katsoessaan telttavaatteeseen hän silti oli silmänurkallansa nähnyt Brazon kuljeskelevan toisella kadulla etsien. Kuolemanhiljaisuudesta, joka nyt vallitsi kaikkialla, hän tiesi, että Brazo oli huomannut hänet ja lähtisi ennen pitkää tulemaan häntä kohden. Sittenkään Wilson ei edes kääntynyt eikä muullakaan tavoin osoittanut olevansa tietoinen vihamiehensä läsnäolosta. Yhden ainoan kerran hän vilkaisi telttaa, jonne Jack Brinn oli mennyt, ja nähdessään kiväärinpiipun työntyvän esille pienestä telttakankaan repeämästä hän hymyili tuikean ovelasti.

Verkalleen asteli Brazo upottavaa, tomunhienoa hietikkoa pitkin Wilsonia kohden. Brazon kädet riippuivat rauhallisesti kupeilla, mutta hänen katseensa ei hetkeksikään irroittautunut vihamiehen selästä. Hän oli vakuutettu siitä, että Wilson oli nähnyt hänet, tiesi hänen lähestyvän ja aikoi yllättää hänet ripeästi kääntymällä ja laukaisemalla samassa. Hän tarkkasi, jännittyisivätkö toisen lihakset, kuten oli tapahtuva ennenkuin hän kääntyisi. Ja hänen sekä Wilsonin välinen matka lyheni kaiken aikaa.

Päästyään noin kymmenen askeleen päähän Wilsonista hän pysähtyi.

Wilson ompeli yhä ovivaatetta. Hän oli tietoinen siitä, että Brazo oli hänen takanansa, sillä tämä saattoi nähdä hänen niskalihastensa vavahtelevan.

Brazon kädet riippuivat yhä kupeilla. Nyt hän antoi oikean olkapäänsä painua hiukan alemmaksi, hänen polvensa työntyivät rahtusen verran eteenpäin antaakseen lihaksille tarpeellisen jännityksen salamannopeata vasemmalle taipuvaa liikettä kohden, jonka hän aina teki vetäessään pistoolinsa esiin. Hänen oikea kämmenensä heilahti keveästi ja tyynesti ulommaksi.

— Wilson! huudahti hän terävästi.

Wilson kääntyi rivakasti ikäänkuin muka säikähtäen Brazon ääntä. Hän oli edeltäkäsin harkinnut eleensä, sillä hän tiesi, että todistajia oli paikalla runsaasti, ja oli suunnitellut näyttelevänsä aseetonta miestä, jota murhanhimoinen vihollinen vainosi ase kädessä. Hän kääntyi uskoen joutuvansa katsomaan Brazon kiväärin piippuun ja luullen saavansa kuulla Jack Brinnin kiväärin pamahtavan sekä nähdä Brazon horjahtavan ja lysähtävän maahan.

Mitään sellaista ei tapahtunut.

Brazo ei ollut vetänyt kivääriään esille. Hän seisoi aivan samassa asennossa kuin äsken mainitessaan Wilsonin nimen, lihakset jännitettyinä, oikea kämmen kohotettuna. Hän ei ollut yrittänytkään vetää asettaan esiin, vaan oli päättänyt sallia Wilsonin ensiksi ryhtyä otteluun. Hän vihasi Wilsonia, mutta oli antava tälle oikeudenmukaiset mahdollisuudet. Nyt hän totesi, ettei Wilsonilla ollut vyöllään lainkaan pistoolia.

Jännittyneen hiljaisuuden katkaisi naurunpurskahdus, sillä Wilsonin kasvot kävivät synkiksi pettymyksestä, jota hän ei kyennyt salaamaan. Murhenäytelmästä oli tuleva ilveily.

— Raukka! sanoi Brazo.

— En tietänyt teidän olevan kaupungissa, selitti Wilson.

Taas seurasi naurunrähäkkä.

— Olette valehtelija, Wilson, sanoi Brazo. — Jos olisi muita sanoja, joita voisin lausua tietäen niiden saavan teidät taistelemaan, sanoisin ne. Miestä, joka herjaa naista, ei kuitenkaan voida kuvata sanoin.

Brazo käännähti ja silmäili likelläseisovia suoraan silmiin.

— Miehet, sanoi hän kylmästi, — en voi ampua tuollaista otusta. Mitä teen hänelle?

— Tallatkaa häntä jaloin! huusi muuan mies.

— Ajakaamme hänet kaupungista! ehdotti toinen.

Wilsonin mieli oli tulvillaan sekasortoista, pahansuopaista intohimoa, ja hänen vihansa Brazoa kohtaan oli kiihtynyt raivoksi, joka aivan sokaisi hänet. Hän ei ollut aivan niin raukkamainen kuin luultiin. Halua asettua Brazon maalitauluksi ei hänellä ollut siksi, että hän kokemuksesta tiesi, mihin se johtaisi. Hän oli yllättynyt suunnitelmansa raukenemisen johdosta ja hiukan nolona sen vuoksi, että oli typerästi ilmaissut olevansa pettynyt, mutta raivo, jota hän kärsimänsä nöyryytyksen takia tunsi, ei ollut hillittävissä. Äänettömänä, silmäinsä hehkuessa mieletöntä hurjuutta, hän ryntäsi Brazon luokse ja yritti iskeä vihamiestänsä päin kasvoja.

Ihmiset työntyivät innostuksesta huudahdellen lähemmäksi ja muodostivat suunnattoman piirin molempain ympärille.

Wilsonin ryntäys oli tapahtunut aivan äkkiarvaamatta, ja vaikka hän sokeassa raivossaan oli sinkauttanut iskunsa harhaan, oli hän lennähtänyt niin voimallisesti päin Brazoa, että molemmat kellahtivat nurin pölypilven tuprahtaessa maasta ja tuossa tuokiossa verhotessa heidät kokonaan.

Jonkun minuutin ajan he kieriskelivät maassa pitäen toisistaan lujasti kiinni ja huitoen käsin sekä jaloin. Sitten he nousivat, ja niin yltä päältä he olivat pölyssä, ettei heitä voitu lainkaan tuntea. Taas he iskivät yhteen niin tulisesti, että kuului mätkähdys kuin lankun pudotessa tyyneen veteen, ja toinen syöksähti esiin tomupilvestä lysähtäen maahan hartiansa varaan. Hän oli Wilson, sillä hänen oikealla kupeellansa ei näkynyt pistoolia.

Wilson hän oli, sillä katsojat ehtivät kunnollisesti tarkastella häntä, kun hän jaloilleen päästyään seisoi hetken aikaa alallaan horjahdellen ja hieroen tomua silmistään. Taas hän katosi näkyvistä, kun hän ryntäsi vastustajaa kohden ja korkealle kohahtelevat tomupilvet kätkivät hänet uumeniinsa.

Heidän kamppailussaan tai heidän liikkeissään ei ollut minkäänlaista järjestelmällisyyttä. Voimakas kamppaili voimakasta vastaan, sitkeä sitkeätä vastaan. Moni isku osui harhaan, mutta niillä, jotka osuivat maaliinsa, oli kiihkeän vihan voima ja väkevyys, ja ne iskivät raskaina, lyöden lihan hervottomaksi ja kuolleeksi, murskaten, ruhjoen sen.

He painuivat yhtenä rykelmänä Wilsonin teltan luokse, törmäsivät sinne ja kierähtivät maahan villisti taistellen. Huippuköysiä kannattavat vaajat antoivat myöten, nuorat lennähtivät korkealle ilmaan kiemurrellen niinkuin käärmeet, kannatinpuu murtui rasahtaen, tangot taipuivat ja napsahtivat poikki. Telttavaate pullisteli ja lainehti ottelijain vääntelehtiväin ruumiiden äärellä ja yllä, peltisiä keittovälineitä kalisi kaiken sortuessa.

He nousivat ja taistelivat keskellä hävitystä. Vasta nyt oli yhä ahtaammaksi käyneessä katsojain piirissä kyetty erottamaan, kumpainen miehistä oli voiton puolella. He olivat näyttäneet tasaväkisiltä, mutta katsojat totesivat nyt Brazon tavallaan johtavan ottelua. Tomu oli jokseenkin tarkkaan karissut taistelijoista heidän kieriskellessään telttavaatteen poimuissa, ja taas heidät saattoi erottaa kahdeksi eri olennoksi.

Brazon oikeassa poskessa olevasta haavasta pisarteli verta, mutta hän naureskeli riemuitsevasti. Hän pysytteli aivan Wilsonin äärellä antamatta tälle pienintäkään tilaisuutta levähtämiseen tai hyökkäämiseen.

Wilson oli saanut ankaran rangaistuksen. Hänen vasen silmänsä oli paisunut umpeen ja oikea oli sinelmillä, hänen huulensa olivat pöhötyksissä ja rusentuneet. Hän perääntyi horjuvin polvin ja laahustaen jalkojaan.

Hän kaarsi sortuneen teltan luota tuonnemmaksi keskelle tomuista katua. Sinne hän pysähtyi jännittäen hervottomiksi käyviä lihaksiaan. Kahdesti hän kiivaasti iski vastustajaansa, mutta osui harhaan ja horjahteli saatuaan Brazolta tukevat vastaiskut. Kerran hän lysähti polvilleenkin ja nojasi ruhoaan käsiinsä, joten Brazo kumartui kysymään häneltä, oliko hän jo saanut tarpeekseen.

Vastauksen asemasta Wilson kapusi pystyyn. Hänen kätensä riippuivat hervottomina hänen kupeillansa, ja hän seisoi menehtyneenä sekä puolustuskyvyttömänä. Hänen vihansa oli kuitenkin katkerampaa kuin konsanaan, ja hän laahusti Brazoa kohden, tarttui häneen kaikin voimin eikä hellittänyt otettaan.

Brazo ei tahtonut enää lyödä häntä, vaan yritti murtaa hänen otteensa sekä karistaa hänet kintereiltänsä. Hän kuuli jonkun — Andersonin — huudahtavan hätäisesti, tunsi pistoolinsa lipuvan huotrasta. Wilson oli tarttunut siihen.

Tietoisena Wilsonin murhanhimoisista aikeista Brazo ponnistautui vapaaksi ja iski vihollistaan kauhistavalla voimalla vatsaan. Wilson horjahti loitommalle, hänen ruumiinsa taipui iskun voimasta etukumaran, mutta oikeassa kädessänsä hän piteli Brazon pistoolia. Hän yritti tähdätä sillä Brazoa, mutta tämän oikea nyrkki humahti jo ilmassa. Oudon rusahtavasti se osui maaliinsa. Pistooli kirposi Wilsonin kädestä ja hän horjahti sivuun. Kaatuessaan maahan hän kääntyi suistuen upottavaan hiekkaan suulleen.

Kukaan ei liikahtanutkaan. Mikäli joku oli ollut myötätuntoinen Wilsonia kohtaan, oli tämän menettely Brazon pistoolin suhteen tehnyt siitä lopun ilman muuta. Kamppailu oli päättynyt hiljaisuuden vallitessa, eikä rapsahdustakaan kuulunut Brazon seistessä tomuisena ja tuikeana katsomassa vihamiestään, joka makasi maassa.

Wilsonkin vaikeni.

Sitten eräs mies kuiskasi jotakin, ja hänen äänensä kaikui ikäänkuin jostakin etäältä.

— Brazon sijassa olisin surmannut hänet! sanoi hän.

— Sen hän olisi ansainnut, sanoi toinen, kaupungin järjestysmies Widener. Hän siveli toisella kädellään leukapieliään. — Tuo Brazo kykenee malttamaan mielensä, jatkoi hän.

Brazo ravisteli pölyä vaatteistaan. Hän näki Andersonin, Hardinin sekä muiden Wainrightin miesten seisovan piirissä, joka oli muodostunut hänen ympärillensä, ja hymähti heille. Tästä hymystä he oivalsivat, ettei hän vielä ollut käsitellyt Wilsonin asiaa loppuun asti.

— Hän hoitaa jutun loppuun saakka! selitti Anderson. — Ei hän jätä mitään keskeneräiseksi!

— Hän on — —! sanoi muuan Wainrightin karjapaimenista ylistäen Brazoa ihailevasti sanalla, jonka painaminen ei oikein käy laatuun.

Wilsonin tointuminen kesti hyvän aikaa. Kaikkein ensiksi hän kohotti hapuilevasti oikeaa kättään, joka samassa tuokiossa taas putosi maahan. Myöhemmin hän yritti kömpiä pystyyn molempain käsiensä varassa. Hän pääsikin istumaan, ja hetken aikaan hän istui alallaan horjahdellen sekä tuijottaen katselijoita räpyttelevin silmin. Lopulta hän näytti muistavan, mitä oli tapahtunut. Hän karahti punaiseksi ja painoi päänsä alas. Sitten hän nousi ja seisoi hiljaa pälyillen ihmisiä.

Brazo siirtyi hänen eteensä.

— Onko päänne jo selkeä, Wilson? kysyi hän.

Wilson nyökkäsi.

— Hyvä, jatkoi Brazo. — Muistakaa tämä. Saatte aikaa tunnin poistuaksenne tästä leiristä. Aseettomuus ei auta teitä tällä kertaa. Oletteko käsittänyt?

Brazo kääntyi poispäin, lähti jokea kohden ja hävisi sen yläjuoksun varrella kasvavan leppä- ja haapaviidakon taakse.

Leirin miehet katsoivat hänen menoaan ja alkoivat sitten siirtyä muualle Wilsonin luota.

— Hän kai meni hiukan peseytymään, sanoi Anderson Brazon mentyä. — Kas niin, me pidämme silmällä tätä kelmiä!

Anderson sekä muut Wainrightin miehet siirtyivät hiukan loitommalle ja heittäytyivät pitkälleen nurmikolle.

Heidän oli kylläkin aivan turha pitää Wilsonia silmällä. Tämä meni telttansa luokse ja istahti sen raunioille ollen alallaan hyvinkin puoli tuntia. Sitten hän nousi kokoilemaan tavaroitaan. Ennenkuin määräaika oli kulunut umpeen, nousi hän satuloidun hevosen selkään ja lähti länteen päin toisen hevosen kuljettaessa hänen tavaroitaan.

— Hän menee tiehensä, sanoi Anderson katsellen hänen puuhiaan. — Tällä ei hänestä kuitenkaan selviydytä. Hänenlaisistaan ei päästä muulla tavoin kuin tekemällä heistä kuulanruokaa. Se kai Brazon on tehtäväkin ennenkuin tämä asia on järjestyksessä.

XXIV.

Brazo ravisteli tomun vaatteistaan, kylpi, pysäytti verenvuodon poskeensa saamastaan haavasta, pukeutui ja katseli Wilsonin lähtöä leiristä. Hän näki Andersonin sekä muiden Wainrightin miesten palaavan rakennustyöhön, mutta itse hän viivytteli paluutaan, sillä hän olisi suonut tapaavansa Ellaa heti ottelun jälkeen. Tämä saisi kyllä siitä tiedon, ellei ollut omin silmin sattunut sitä näkemään, ja ryhtyisi kyselemään kaikenlaista.

Ei hän tahtonut vastata mihinkään kysymyksiin. Eikä hän olisi sitäpaitsi suinkaan suonut, että Ella luulisi hänen otelleen Wilsonin kanssa yksinomaan tämän tytölle lausuman herjauksen takia. Niinhän Ella tietenkin ajattelisi, mutta hän, Brazo, oli paremmin selvillä asiasta. Hän oli otellut Wilsonin kanssa sen vihamielisyyden takia, joka oli vallinnut heidän keskensä heidän tuttavuutensa ensimmäisestä päivästä lähtien. Ja vaikkapa hän olisikin otellut Wilsonin kanssa tuon herjauksen tähden, ei hän olisi suonut tytön uskovan sen tapahtuneen juuri siitä syystä.

Hän oli tytölle äkeissään. Ei erikoisesti sen vuoksi, että tämä oli uhannut lyödä häntä päin kasvoja, vaan sen ylenkatseellisen halveksunnan takia, jota hänen silmistään oli kuvastunut hänen lausuessaan tuota uhkausta. Brazolla oli sangen vähän kokemusta naisista, eikä hän tietänyt Wilsonin lailla loukanneensa tyttöä ollessaan siinä uskossa, että Ella päästäisi Andersonin majaan hänen, Brazon, ollessa matkalla. Asiassa oli hienoinen ero, jota Brazo ei kyennyt tajuamaan. Ellan silmistä loistaneen ylenkatseen hän sitävastoin oli kyllä oivaltanut.

Alussa hän oli ollut tyytyväinen tietäessään, ettei Anderson ollut asunut majassa, mutta tämä tyytyväisyys oli haihtunut hänen muistellessaan Ellan silmäin leimahdusta tytön suuttuneena poistuessa huoneeseensa.

— Jos minä loisin johonkin toiseen sellaisen katseen, vihaisin häntä aivan varmaan! päätteli hän mielessänsä astellessaan verkalleen leirin halki. — Enpä tosiaankaan rahtuistakaan pitäisi ihmisestä kyetäkseni katsomaan häntä niinkuin Ella katsoi minua. Häntä eivät minunlaiseni miekkoset miellytä lainkaan, ja siinä kaikki. Jos olisin sanonut hänelle jotakin loukkaavaa, olisi hänellä ollut syytä menettelyynsä. Siinähän asian ydin onkin, että hän menetteli tuolla tavoin ilman minkäänlaista syytä.

Tilanne oli toivoton. Hän oli houkkio viivytellessään lähtöään. Siitä huolimatta hän tiesi yhä jäävänsä laaksoon ja yhä toivovansa, niin kipeäksi kuin hänen suuttumuksensa kävikin. Tyttö oli lumonnut hänet, eikä hän saanut lähdetyksi.

— Ja nyt hän alkoi halveksia itseään. Hän oli käynyt taipuvaiseksi. Hänellä ei enää ollut minkäänlaista tahdonlujuutta. Häntä saatiin johtaa, kohdella huonosti, loukata, mutta silti hän vain jäi taloon lemmenkaihoisena kuin mikäkin poikaviikari.

Hän käveli muuatta telttain lomassa olevaa kujaa pitkin saapuen laudoista hätimmiten kokoonkyhätyn suuren rakennuksen luokse, jonka hän tiesi kapakaksi. Hetken aikaa hän seisoskeli sen edustalla synkkänä muistellen majaa ja kuunnellen sisältä kuuluvia ääniä. Tajuten äkkiä olevansa janoinen hän meni muitta mutkitta sisään, käveli baaripöydän ääreen ja tilasi olutta.

Rahavyönsä hän oli jättänyt majaan, mutta taskussansa hänellä oli useita kultakolikoita. Hän maksoi juoman yhdellä näistä ja nojaili baaripöytään, jolle takaisin annetut kolikot olivat jääneet, sekä ajatteli Ellaa.

Sisään tullessaan hän oli vilkaissut ympärilleen ja pannut merkille, että häntä ja tarjoilijaa lukuunottamatta huoneessa oli yksi ainoa muu henkilö, mies, joka istuskeli erään pöydän ääressä veltosti leikitellen korttipakalla. Huoneessa oli muitakin pöytiä ja takahuoneeseen vievästä oviaukosta näkyi erinäisiä pelivälineitä, muutamia tuoleja ja jonkinlainen soittokone.

Hän seisoi pitkän aikaa alallaan edes koskematta lasiinsa. Lopulta kohotettuaan sen huulilleen hän huomasi tarjoilijan ihailevan hymyn.

— Olipa se ottelu! selitti tämä. — Wilson sai sen minkä hän ansaitsikin. Olitte hyvin maltillinen. Odotin sentään, että surmaisitte hänet, kun hän anasti aseenne. Kyllä te erehdyitte, kun jätitte sen tekemättä.

Brazo hymyili. Hän oli jo miltei unohtanut koko kahakan.

— Vai olitte te siellä, sanoi hän. — No, eipä siinä ollut suuria näkemisiä. Aivan väsyin takomaan häntä nyrkeilläni.

— Hyvänen aika, jos te olitte silloin väsyksissä, niin soisinpa näkeväni teidän rynnistävän olan takaa!

Täällä sai voittaja ylistystä. Sittenkin Brazosta tuntui, ettei mies ollut oikein vilpitön ja että hänen näennäinen hyvänsuopaisuutensa oli teennäistä. Brazo näet tiesi, ettei leirissä hänestä pidetty. Ellaa ja häntä oli siellä alettu katsoa karsaasti, kun he eivät olleet ilmoittaneet muille paikkaa, mistä Jim Wainright oli löytänyt kultaa. Brazo joi lasinsa tyhjäksi ja astui kynnykselle sekä katseli sieltä leiriä hyvän aikaa. Vasta nyt — lukuunottamatta äskeistä etsintää — hän näki leirin kadulta käsin, ja se näytti hänestä oudolta ja ikäänkuin muuttuneelta. Ainakin teltat ja rakennukset olivat paljon paremmassa järjestyksessä kuin majasta niitä katseltaessa tuntui. Paikka oli kaupungin tapainen, ja siellä oli paljon enemmän lautarakennuksia kuin telttoja. Kaikessa toiminnassa oli järjestelmällisyyttä. Etäämpää katsottaessa oli tuntunut siltä, että ihmiset juoksentelivat umpimähkään edestakaisin, mutta nyt hän totesi, että heillä kaikilla oli tarkoin määrätyt puuhansa ja että he ikäänkuin ylpeilivät kodeistansa. Käsilläolevista rakennusaineista teki kukin niin hyvää kuin suinkin taisi.

Kapakkarakennuksen vieressä oli toinen lautahökkeli. Tavallinen asunto, päätteli hän. Hän vain vilkaisi sitä ja oli juuri kääntämäisillään päätään toisaalle, kun hän näki, että ovensuussa seisoi nainen, joka hymyili hänelle. Hän vastasi hymyyn, sillä nainen oli nuori ja kaunis. Joka tapauksessa hän oli leirin loiseläjiä, ja hänenlaistensa naisten röyhkeyttä kuvastui hänen katseestaan.

Brazo kääntyi. Hänen katseensa siirtyi kotiin päin.

Hän näki Ellan seisovan ovensuussa. Tyttö katsoi kaikesta päättäen maahan eikä lainkaan häneen, ja vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään rikollista hymyillessään viereisen asunnon ovella seisovalle tytölle, astui hän kiireesti takaisin kapakkaan, sillä äkkiä hän tunsi olevansa syyllinen ja toivoi hartaasti, ettei Ella ollut nähnyt häntä.

Hänen suuttumuksensa leimahti taas ilmituleen. Entäpä vaikka tyttö oli nähnytkin hänet. Eikö hän ollut uhannut lyödä häntä, Brazoa, päin kasvoja. Eikö hän ollut osoittanut vihaavansa häntä, Brazoa? Miksikä tosiaankaan piti tytön laatia lait, joita hän, Brazo, aina ja auttamattomasti noudatti? Sitten hänen mieleensä juolahti, ettei toinen ollut säätänyt hänelle mitään lakeja, ja että syyllisyydentunto, joka oli hänet vallannut, oli kokonaan hänen oman mielialansa ansiota. Hän yritti yhä olla tytön arvoinen.

Aivan hämmennyksissään hän meni taas baaripöydän ääreen. Juodessaan hän kuuli vierestään kahinaa. Hän kääntyi ja näki äskeisen naisen seisovan vieressänsä hymyilevänä.

Hän punastui kaulaa myöten. Siitä huolimatta hän sanoi tytölle naureskellen: — Kuinka pääsitte tänne niin pian? Minuutti sitten näin teidän seisovan naapurihökkelin ovella!

Toinen hymyili. — Siitä on ainakin viisi minuuttia, sanoi hän. — Minä jo luulin, etten pääsisi tänne ikinä!

— Te siis piditte kiirettä? virkkoi Brazo. — Näitte kai jonkun, josta pidätte?

— Teidät!

Tarjoilija seisoi nyt selin baariin. Hän kuivasi laseja ja latoi niitä musliinipalasella verhotulle kömpelötekoiselle tarjoilupöydälle.

Brazo ravisti päätään.

— Annatte kai minun sentään juoda jotakin seurassanne?

Brazo osti naiselle juotavaa, ja tämä vei lasinsa eräälle pöydälle viitaten Brazoa tulemaan sinne. Tämä istui häntä vastapäätä ja loi toiseen totisen, vakavan katseen.

Nainen oli kaunis, mutta hänen silmistänsä huokui jäistä harkitsevaisuutta, ja hänen suupielissänsä oli kovain kokemusten uurtamat juonteet.

— Teitä poika parkaa! ilkamoi hän. — Onko joku nainen ollut teille ilkeä?

— Naiset eivät kiinnosta minua, sanoi Brazo.

— Toisin sanoen: he kiinnostavat teitä! nauroi toinen. — Kertokaapa minulle, mitä teille on tapahtunut.

Brazo ravisti päätään.

Kuinka erilaisia naiset olivatkaan! Tämä täällä oli kokonaan kadottanut yksilöllisyytensä. Brazo oli hänestä välinpitämätön kuin olisi hänen pöytänaapurinsa ollut jokin mieshenkilö. Ylipäänsä hän tunsi naista kohtaan vain halveksinnansekaista sääliä. Hänen mielialansa oli kylmä ja kuollut. Mutta jos Ella olisi istunut häntä vastapäätä, olisivat hänen suonensa sykähdelleet, häntä olisi hengästyttänyt, hän olisi ollut hämillään ja häpeissään.

— En käsitä, kuinka ainoakaan nainen voi olla katala teitä kohtaan, sanoi nainen.

Brazo naurahti tuikeasti.

— Kuulkaahan, sanoi hän. — Jättäkää tuollainen. Voitte istua siinä ja juoda niin monta lasillista kuin suinkin haluatte. Kiinnostunut teihin en kylläkään ole.

Nainen istui katsoen häneen ja maistellen juomaansa.

— Nimenne on Brazo, eikö niin?

Tämä nyökkäsi.

— Näin teidän pieksävän Wilsonia, jatkoi nainen. — Ottelijana olette kauhea! Riita koski naista, eikö niin? — Ella Wainrightia?

Brazo ei vastannut.

— Tietysti minä sen tiedän, että niin oli, sanoi toinen. — Koko leiri tietää asian. Melkein joka sorkka kuuli tuon Andersonin sanovan Wilsonille, kuinka tämän piti pyytää anteeksi. Mutta miksikä Anderson ei ryhtynyt itse tappelemaan? Tyttöhän pitää hänestä. Hän oli Andersonin seurassa melkein kaiken aikaa teidän ollessanne poissa. Tämä kuuli Wilsonin loukkaavan häntä, ja sittenkin he antavat teidän hoitaa ottelun, sillä he pelkäsivät Wilsonin surmaavan Andersonin. Teistä hän nähkääs kykenee luopumaan, mutta ei Andersonista.

Brazo ei vastannut, mutta naisen sanat olivat saaneet hänet kuohuksiin. Hän tiesi, ettei tämän puheisiin ollut luottamista, mikäli ne koskivat Andersonin ja Ellan yhdessäoloa, mutta siitä hän oli varma, että Ella piti enemmän Andersonista kuin hänestä.

Tietenkään hän ei uskonut, että Ella oli tahtonut hänen joutuvan otteluun Wilsonin kanssa, sillä Ellahan ei ollut hänen palattuaan edes maininnut Wilsonin nimeä. Mutta miksikä tyttö olikaan niin tulistunut hänen, Brazon, mainitessa Andersonin nimen?

Hän nousi ja meni päätyakkunan ääreen tuijottaen hetken aikaa synkkänä kadulle. Sitten hän palasi pöydän ääreen ja tilasi uusia juomia. Ne tuotiin, ja Brazo joi lasinsa pohjaan naisen hymyillessä hänelle. Maistellen lasistaan hän tarkkasi Brazoa.

— Katalasti hän teitä kohteli kaiken sen jälkeen, minkä teitte hänen veljensä hyväksi, sanoi nainen. Brazo oli huomannut, että hänen nimensä oli Millie. Tarjoilija oli kahdesti maininnut hänen nimensä.

— Mitä te siitä tiedätte? penäsi Brazo.

— Tottahan minä sen kaiken tiedän. Sellainen joutuu kyllä ihmisten tietoon. Wilsonhan asiasta taisi ensiksi puhua. Nyt sen kylläkin tietää koko leiri. Ettehän te voi tehdä kultalöytöjä tässä maassa joutumatta ihmisten puheenaiheeksi. Teistä halutaan tietää kaikki, ja jollakin tavoin se saadaankin selville.

Brazo vaikeni.

— Jim Henley luotti teihin aivan varmaan, jatkoi toinen. — Käsitän sen kyllä. Mutta ellei Henley jättänyt mitään ohjeita ja te olisitte kuollut tai saanut surmanne ennen Ella Wainrightin tuloa, niin mistä hän olisi ymmärtänyt etsiä Henleyn kaivauksen paikkaa.

Brazo nauroi katsoen suoraan toisen silmiin, jotka nyt olivat käyneet kylmiksi ja häikäilemättömiksi.

— Vai siinäkö sitä ollaan? sanoi hän. — Johan minä ihmettelinkin. Te haluatte tietää, mistä Henley löysi kultaa! No niin — —

Hän vaikeni, sillä odottamatta valtasi hänet kuvottava heikkoudentunne ja häntä alkoi äärettömästi, lamauttavasti raukaista. Horjahdellen hän nousi seisaalleen hämmästyneenä ja yllättyneenä.

Kuin sumun läpitse hän näki tarjoilijan tulevan likemmäksi. Vilahdukselta hän näki naisen kasvot ja hänen ivallisen hymynsä.

— Tulimmainen! sanoi hän. — Te roistot juotitte minulle — —

Hän horjahti ja lysähti poikkipuolin pöydälle.

XXV.

Tullessaan tajuihinsa Brazo makasi jonkinlaisella vuoteella selällään ja täysissä pukeissa. Hän oli heikko ja häntä huimasi. Hänen päätään särki ankarasti, ja hän yritti selvitellä ajatuksiaan hieroskelemalla otsaansa.

Huone oli outo, ja hän tuijotti ympärilleen yrittäen muistella, mitä hänelle oli tapahtunut. Muistaessaan asian hän puri hammasta ja tunsi sydämessään raivoa, kuten luonnollista oli.

Hänelle oli juotettu jotakin huumausainetta. Luonnollisesti oli hänen taskuistansa toivottu löydettävän jonkinlaista osviittaa siitä, mistä Jim Henley oli kultansa löytänyt. Mitään ei oltu tietenkään löydetty, mutta hän nousi työläästi istumaan ja tarkasteli taskujaan. Oikea housuntasku oli käännetty nurin. Vyötäisiltä oli vuori leikattu rikki useasta kohdasta, ja liivit oli niinikään ratkottu auki. Hänen hattunsakin, joka oli vuoteella, oli tutkittu. Hikinauhaa ei nimittäin oltu viitsitty sulloa sinne takaisin.

Älykkäinä ei noita ihmisiä juuri voitu pitää, jos he otaksuivat hänen kuljettavan mukanaan sellaista, mistä Jim Henleyn salaisuus mahdollisesti kävisi ilmi, mutta siitä huolimatta oli tapaus todisteena heidän kiihkostaan, ahneudestaan ja häikäilemättömyydestään. Kullanetsijät alkoivat käydä epätoivoisiksi.

Mitään hänen omaansa ei oltu anastettu. Hänen rahansa, pistoolinsa, kellonsa sekä muut pikku kapineensa olivat siellä missä niiden pitikin olla.

Hän nousi, löysi sangollisen vettä ja joi sitä kauhantäyden. Mentyään ovensuuhun hän tähyili ulos. Leirissä vallitsi samanlainen hyörinä kuin ainakin ja hän totesi auringon olevan korkealla taivaalla. Hänelle oli nähtävästi annettu aikamoinen annos huumausainetta, sillä hän oli nukkunut suunnilleen vuorokauden.

Kaikesta päättäen ei kukaan ollut nukkunut hökkelissä hänen kanssansa, sillä siellä oli yksi ainoa vuode, ja hän oli maannut siinä. Rakennus oli aivan kapakan naapurina, ja hän seisoi samalla kynnyksellä, mistä Millie oli hymyillyt hänelle. Hökkelissä oli takaovi, ja hänet oli nähtävästi kuljetettu sinne kapakan takaovesta. Koko rakennuksessa oli yksi ainoa huone. Nurkassa oli rasvainen ja nokinen keittokamiina. Sitäpaitsi oli huoneessa penkki ja pesuallas, ja pöydällä oli vesisanko sekä kauha, pesemättömiä astioita ja ruuanjätteitä. Penkin yläpuolella oli seinällä pyyheliina, sinne tänne oli ripustettu pannuja ja kattiloita ja joka puolella näkyi naiselle kuuluvia vaatekappaleita.

Brazo kaatoi vettä pesuvatiin ja pesi kasvonsa sekä kätensä. Huimaava heikkoudentunne alkoi olla haihtumaisillaan, ja raivonpuuska oli lauhtunut itsevihaksi sekä tuikeaksi huumoriksi, joka oli omiaan virittämään hänen mieleensä eräänlaista tuhoisaa kylmäkiskoisuutta.

Peseydyttyään hän meni ovelle sekä astui kadulle. Hän käveli suoraa päätä kapakkaan, jossa oli saanut äskeiset kokemuksensa Milliestä, astui baaripöydän ääreen ja naurahti uudelle tarjoilijalle, jota hän ei ollut nähnyt kapakassa aikaisemmin.

— Etsin eräitä ystäviä, sanoi hän. Tarjoilija loi häneen terävän katseen, jossa vilahti hurjistuneisuuttakin, ja Brazo siis jatkoi: — Ette te ole heikäläisiä.

— En muista nähneeni teitä milloinkaan, sanoi tarjoilija.

— Valehtelette, virkkoi Brazo lempeästi heilauttaen oikeata kättään. — Olette sama veitikka, joka eilen istui täällä pöydän ääressä minun alkaessani hiukan jutella Millien kanssa. Menitte menojanne osapuilleen niihin aikoihin, jolloin näköni alkoi hämärtyä. Muistatteko minut nyt?

— Taidanpa muistaa, vastasi tarjoilija. — Kuten sanoitte, lähdin täältä ennenkuin mitään tapahtui. Mitä täällä sitten sattui? Mies oli kalvennut. Hän seisoi jännittyneenä. Hänen katseensa oli pelokas. He olivat kuitenkin kahdenkesken.

— Ei mitään sellaista, mistä te ette ole perillä, luulisin, virkkoi Brazo yhä yhtä lempeänä kuin äskenkin. — Omistatteko tämän paikan?

— Kyllä.

— Oliko mies, joka työskenteli täällä eilen, palkkalaisenne?

Mies nyökkäsi.

— Voisittekohan sattumalta neuvoa, mistä löydän hänet? kysyi Brazo lauhkeasti.

Mies valahti entistä harmaammaksi. Hän rykäisi.

— Tuskinpa, sanoi hän. — Hän lähti leiristä eilen illalla aivan äkkiä.

— Entä Millie?

— Millie meni hänen mukanaan.

— Äkkipäätä kai hänkin lähti, eikö niin. Sellaistahan sattuu. Te ette taida suunnitella äkkinäistä lähtöä leiristä? sanoi Brazo katsoen miestä suoraan silmiin.

Mies karahti punaiseksi ja kalpeni sitten taas.

— En, sanoi hän.

— Ette ennen iltaa, niinhän? sanoi Brazo. — No, siihen mennessä teillä on hyvää aikaa. Parasta on, että ette jää tänne pitempään.

— Kuulkaahan! puuskahti mies sanomaan. — Ette te voi ryhtyä pakottamaan minua tuolla tavoin.

— Tänä iltana voin, vastasi Brazo.

Hän astui baaripöydän taakse, ja mies perääntyi niin kauaksi kuin suinkin. Akkunanpielessä seisten hän tuijotti säikähtyneenä Brazoa, joka otti baaripöydän alla olevalta hyllyltä jykevän pistoolin, tyhjensi sen ja viskasi aseen ammuksineen avonaisesta akkunasta. Saman kyydin sai kivääri, joka oli ollut piilossa baaripöydän takana. Sitten hän siirtyi tuonnemmaksi.

— Tämän teen estääkseni teitä hulluttelemasta, sanoi hän. Selkä edellä hän eteni ovensuuhun huutaen sieltä lempeästi: — Aamulla pistäydyn luoksenne. Teidän sijassanne kyllä siihen mennessä livistäisin täältä. Näkemiin.

Hän meni selkä edellä kadun toiselle puolelle sekä katosi erään teltan taakse. Tuokiota myöhemmin hän jo asteli verkalleen majaa kohden kiinnittämättä minkäänlaista huomiota ihmisten hämmästyneisiin katseisiin.

Puhuessaan kapakanomistajalle hän oli tarkoittanut täyttä totta, mutta silti hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvitsisi ampua miestä. Aamunkoitossa hän joka tapauksessa oli näkevä miten kävisi.

Ensi kertaa siitä pitäen kuin Ella oli tullut leiriin olivat hänen tyttöä koskevat ajatuksensa järkkymättömiä. Hän rakasti Ellaa, mutta tyttö ei saanut tehdä hänestä narria. Hän, Brazo, jäisi laaksoon puolustamaan tyttöä taistelussa, johon Millie sekä tämän tarjoilijaystävän tapaisten ihmisten taholta tulevat hyökkäykset veisivät, mutta hän antaisi tytön ymmärtää, ettei hän toivonut kerrassaan mitään eikä liioin murehtinut mitään.

Kuitenkaan hän ei mennyt suoraa päätä majaan, vaan pysähtyi tallin luokse oveen nojautuen. Hiukan tuonnempana hän huomasi eräiden Wainrightin miesten peseytyvän tupansa edustalla. Andersonia ei näkynyt heidän joukossaan.

Brazolla oli nälkä, ja hän otaksui puolisen odottavan majan pöydällä. Silti häntä ei haluttanut mennä sinne, sillä hän uskoi Ellan nähneen, kuinka hän oli edellisenä päivänä hymyillyt Millielle kapakan ovelta. Ja millä tavoin oli hänen koko yön kestänyt poissaolonsa selitettävissä, jos tyttö oli sen nähnyt.

Naisilla — erittäinkin Ellalla — oli omituinen tapa tehdä oikopäätä hämmästyttävän päteviä johtopäätöksiä sellaisten miesten puuhista, joita kohtaan he tunsivat mielenkiintoa. Tämän mielenkiinnon ei ehdottomasti tarvinnut olla rakkautta. Vihaakin se saattoi olla, samanlaista vihaa kuin Ellan viha häntä kohtaan. Olipa heidän mielenkiintonsa millaista hyvänsä, pani se joka tapauksessa heidän älynsä työhön. Hän tiesi, että Ella oli jo aiheuttanut hänelle useita kiusallisia hetkiä aivan ilmeisesti oivaltamalla, mitä hänen mielessään piili, jo ennenkuin hän oli ennättänyt tehdä mitään. Ellalla oli oma tapansa johdella hänet myöntämään yhtä ja toista sekä hymyillä niin merkitsevästi, että toinen näki hänen tietävän vastauksen jo etukäteen.

No, tällä kertaa oli hänen oma asiansa, mitä hän oli tehnyt. Hän ei ollut Ellan aviomies, ja jos tyttö pyytäisi häneltä selitystä, antaisi hän sen. Kun hän kuitenkin yhä seistessään tallin ovella näki tytön tulevan majasta ja lähtevän kävelemään tallia kohden, karahti hän punaiseksi ja jäykistyi.

Tytön lähestyessä hän kohotti päätään aikoen katsoa häneen muina miehinä, mutta hämmästyksekseen hän näki tytön menevän ohitsensa edes katsomatta häneen, Brazoon.

Hän tiesi, että Ella oli nähnyt hänet. Hän oivalsi sen siitä, että toisen äskeinen käytös oli tarkoitettu rankaisutoimenpiteeksi.

Hän hymähti äärettömän ylenkatseellisesti. Silti hän tarkkasi Ellaa tämän mennessä miesten luokse sekä tuokion ajan keskustellessa parin karjapaimenen kanssa. Sitten hän kääntyi lähtien taas menemään majaan. Tällä kertaa Brazo ei aikonut suoda hänelle tilaisuutta äskeisen menettelyn uusimiseen, vaan kumartui muka kiinnittämään vyönsä solkea. Sitten hän yhtäkkiä totesi, että Ella seisoi hänen edessänsä.

Hän kohotti päätään ja katsoi tyttöä silmiin, mutta samassa tuokiossa hänen katseensa taas lipui vyön solkeen. Ellan silmistä huokui niin pohjatonta ylenkatsetta, että hän aivan pelästyi.

— Kai minun pitäisi kiittää teitä siitä, että puolustitte minua Wolf Wilsonin loukkauksilta, sanoi tyttö. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta siitä pilkahti välinpitämättömyyttä, ehkäpä ylenkatsettakin. Oli miten oli, mutta Brazo joka tapauksessa hurjistui. Hän katsoi Ellaa suoraan silmiin tietoisena äkillisestä, villistä mielihyväntunteesta. Tyttö ei pitänyt hänestä, ja pelkäämättä enää menettävänsä mitään saattoi hän, Brazo, antaa vastauksen toisen herjauksiin.

— Älkää tehkö sitä, jos se kerran tekee kipeää, sanoi hän.

— Kohteliaasti käyttäytyminen ei tee kipeää kenellekään, tiuskaisi tyttö.

— En pyydä opetuksia, neiti, sanoi Brazo ehdoin tahdoin hymyillen hänelle.

Hymyily näytti raivostuttavan Ellaa, sillä hänen silmänsä leimusivat.

— Te käyttäydytte tietysti noin kiusataksenne minua. Yritätte kostaa eilistä.

— Tämänpäiväistä, neiti, sanoi Brazo. — Vain minuutti sitten menitte ohitseni ikäänkuin ette olisi nähnyt minua. Kai te olitte rankaisevinanne minua jostakin.

— Oletteko tehnyt jotakin rangaistavaa? ehätti Ella kysymään.

Siitä, että hänen silmänsä kapenivat hänen kysyessään tätä, Brazo tiesi tytön nähneen hänen hymyilevän Millielle.

Häntä huvitti kuitenkin teeskennellä tietämätöntä.

— Luulitteko minun tehneen jotakin? kysyi hän uhmaavasti.

— On teidän asianne, teittepä mitä hyvänsä, selitti tyttö. — Uskon, että tahdoitte tehdä sen, ja jos niin on, ei asiaan kannata tuhlata sanoja. Halusin vain teidän tietävän, että näin teidät.

— Te siis näitte minut, sanoi Brazo yhä teeskennellen tietämätöntä. — Ehkäpä olette ystävällinen ja kerrotte, mitä näitte minun tekevän? jatkoi hän.

— Älkää yrittäkö teeskennellä, Brazo! sanoi Ella. — Sellainen sujuu teiltä äärettömän huonosti. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että seisoitte kapakan ovella pitäen teerenpeliä tuon naisen kanssa!

Toinen nauroi riemusta sykähtävin sydämin. Ella oli mustasukkainen.

— Vai niinkö te sanotte? sanoi hän. — No niin, asia oli aivan toisin päin, neiti. Tyttö yritti pitää teerenpeliä minun kanssani.

— Älkää valehdelko, Brazo. Näin teidät. Ja näin naisen menevän kapakkaan takaovesta. — Oh, mitäpä minä siitä! jatkoi Ella viileästi. — Vähät minä välitän teidän touhuistanne. Kunhan — kunhan vain olisitte valehtelematta minulle, Brazo. Kammoan valehtelijoita!

Hänen tinkimätön, suuttunut katseensa aiheutti Brazolle epämukavan tunteen. Pitipä Ella hänestä tai ei, ei hän olisi suonut Ellan saavan sellaista käsitystä, että Millien tapaiset naiset saattoivat miellyttää häntä. Myöskin epäili hän sellaista, että Ella oli nähnyt hänen puolenpäivän tienoissa tulevan naisen asunnosta. Hän oli tullut päätyovesta, ja Ella oli aivan varmaan nähnyt sen, jos oli sattunut katsahtamaan sinne päin. Joka tapauksessa hän tiesi hymyilleensä Millielle ja tiesi Ellan nähneen sen. Sanoipa hän tytölle mitä hyvänsä, ei tämä häntä enää uskoisi.

Mitäpä hän ryhtyisikään selittelemään. Entä sitten, vaikka hän oli hymyillytkin Millielle. Eikö hän ollut nähnyt Ellan hymyilevän Andersonille? Hän ei ollut pyytänyt tytöltä minkäänlaisia selityksiä, vaikka oli useasti tuumaillut niin tehdä. Ja hän epäili Ellan kaiken aikaa tietäneen, että hän, Brazo, oli harmissaan hänen hymyillessään Andersonille.

— Ellette kerran piittaa asiasta, niin miksikä kerrotte minulle nähneenne, että liehittelin tuota naista? kysyi hän ja hymyili kirpeän ivallisesti.

— Ah! huudahti tyttö. — Te siis myönnätte sen?

— No niin, sanoi Brazo tyynesti. — Onko asiassa eroa, jos minä liehittelen häntä tai hän minua.

— Ei tietenkään ole.

— Onpa, suunnattomasti. Otaksukaamme, että te liehittelette jotakin miestä — sanokaamme vaikkapa Andersonia.

Tyttö kohensi ryhtiään ja vastasi jäykästi:

— En ole milloinkaan liehitellyt Andersonia!

Brazo oli tavattoman hyvillään, mutta muisti eräitä hymyjä, joita toinen oli tuhlannut kilpailijalle, ja sanoi ärsyttävän verkalleen:

— Et-tekö?

Taas hän totesi tytön ilmeen huokuvan kylmää, ylenkatseellista suuttumusta, kuten edellisenä päivänä Ellan uhatessa lyödä häntä päin kasvoja. Omituista oli, että hänen, Brazon, mainitessa Andersonin nimen tytön silmät aina saivat tuon ilmeen.

— Ei! sanoi Ella raivostuneesti polkien jalkaa ja pusertaen kätensä nyrkkiin. — Sanon teille, etten ole Kehitellyt Andersonia! En! En! En! En salli teidän olevan siinä uskossa! Vihaan — vihaan teitä, Brazo! Vihaan teitä! Voi, kuinka minä teitä vihaan!

— Niin, sanoi Brazo toisen mielenkuohun säikähdyttämänä, — sen olen tietänyt jo pitkän aikaa.

Ella katsoi häneen kotvasen aikaa tiukasti ikäänkuin lähtemättömästi painaen hänen kuvansa mieleensä. Sitten hän kääntyi ja meni majaan, kun taas Brazo, joka oli Ellan mielialan läikehtimisen johdosta enemmän ymmällään kuin konsanaan, lähti miesten tupaan aterioimaan.

Siellä hän sai joka puolelta osakseen ihailua ottelussa osoittamansa urhoollisuuden johdosta. Hän oli kuitenkin harvapuheinen, ja miesten ihastelu ikäänkuin masensi häntä. Pitkän aikaa hän istui alallaan miettien erästä Hardinin huudahdusta:

— Totisesti olet ihan kokonaan miestä, Brazo!

Ehkäpä hän olikin. Hän ei ollut milloinkaan tullut aprikoineeksi asiaa, sillä miesten ajatukset hän tunsi yhtä hyvin kuin omansa ja niin ollen hän aina tiesi, miten heidän suhteensa oli meneteltävä. Mutta naiset olivat toisenlaisia. Heidän sielunelämästään, mielialoistaan, heidän moraalikäsitteistään hän ei tietänyt kerrassaan mitään. Sen hän vain tajusi, että oli iskenyt kirveensä kiveen, mitä tähän ainoaan naiseen tuli. Hän ei ollut tämän mielestä "kokonaan miestä" eikä milloinkaan tulisi sitä olemaankaan, sen hän tiesi.

XXVI.

Koska Ella vihasi häntä, ei Brazo luonnollisestikaan voinut ilman muuta jäädä majaan asumaan. Iltapäivällä, tietäessään tytön varmasti olevan poissa majasta, meni hän sinne, keräsi kaikki tavaransa ja vei ne miesten tupaan.

Vihdoinkin hän oli kokonaan ulkopuolella tytön asioita. Hänen asemansa Ellaan nähden oli aina ollutkin varsin häilyväinen. Hän ei ollut tämän palveluksessa, kuten Anderson tai Hardin tai muut miehet, eikä luonnollisestikaan milloinkaan menisikään tytön palvelukseen. Pankkikirjan, josta hänen tilillensä talletettu osuus kullasta saaduista rahoista ilmeni, oli hän jättänyt majaan. Alun pitäenhän hän oli päättänyt, ettei ottaisi sitä vastaan.

Majanmuuttoon hän ryhtyi tarkkaan harkittuaan asiaa. Pitkän aikaa hän oli miettinyt tilannetta, viime aikoina hän oli alkanut aprikoida, eikö hän menetellyt väärin asuessaan tytön keralla majassa ja antaessaan aihetta puheisiin, joista ei Ellan maineelle koitunut hyvää. Niin kauan kuin ei lähettyvillä ollut mitään kaupunkia, ei heidän yksissäasumisensa ollut merkinnyt mitään, itse asiassa oli se ollut välttämätöntä silloisissa olosuhteissa. Wilsonin herjaus oli joka tapauksessa todisteena siitä, että pahoja puheita oli ollut liikkeellä, ja Brazo tiesi ilman muuta, että jotkut kaikessa hiljaisuudessa juoruilivat asiasta.

Hän itse ei ollut ajatellutkaan mitään huonoa. Hänen rakkautensa Ellaa kohtaan oli kunnioittavaa palvovaa, hurmioitunutta jumalointia. Rakkauden haaksirikko taas oli aiheuttanut hänen täydellisen masentumisensa.

Millään tavalla ei hän toisille miehille selitellyt, miksikä hän oli muuttanut näiden makuutupaan. Muut eivät liioin kysyneet häneltä mitään, sillä hänen käytöksessänsä oli jotakin sellaista, mikä oli omiaan varoittamaan heitä.

Hänellä ei ollut tällä haavaa mitään työtä, ja päivät olivat ikäviä, tapauksettomia. Hän vältti Andersonia ja Ellaa. Karjapaimenien kanssa hän ei tahtonut lähteä ratsastamaan, sillä sellainen menettely olisi osoittanut hänen vapaaehtoisesti uhranneen riippumattomuutensa. Myöskään ei hän tahtonut pyytää, että Ella olisi pestannut hänet palvelukseensa, sillä se olisi merkinnyt nöyrtymistä. Kuitenkaan hän ei tahtonut lähteä laaksosta, sillä hän tiesi, että jonakin päivänä oli Ella vielä tarvitseva häntä.

Wilsonin lähdön johdosta ei hän hairahtunut tekemään mitään vääriä johtopäätöksiä. Wilson palaisi, sillä hän ei ollut niitä miehiä, jotka helpolla hellittävät. Hän palaisi takaisin miehineen. Ja sitten Ella tarvitsisi häntä.

Hän siis jäisi toistaiseksi laaksoon. Paljon aikaa häneltä kului kallioasumusten tutkimiseen, pengermältä toiselle vievän portaiden kapuamiseen, kaitain käytäväin kautta ryömimiseen sekä kaikenlaisiin mietteisiin hänen aprikoidessaan elämää, jota intiaanit olivat viettäneet ennenkuin valkoiset miehet tulivat häiritsemään heidän rauhaansa. Heidän kaupunkinsa oli niin perinjuurin toisenlainen kuin se kaupunki, jonka valkoiset miehet olivat rakentaneet.

Päiväin vieriessä hän alkoi kallistua siihen uskoon, että valkoisten miesten kaupunkikin joutuisi hyljätyksi. Asukkaita lähti sieltä toinen toisensa jälkeen. Kultaa oli löydetty niin pieniä määriä, etteivät ne tyydyttäneet heidän ahneuttaan, ja vain kulta olisi saanut heidät pysymään paikoillaan.

Kapakan isäntä, jota Brazo oli varoittanut, oli Brazon seuraavana aamuna käydessä paikalla mennyt menojaan. Brazo sai kuulla, että hän oli yrittänyt myydä liikettään, mutta ostajia ei ollut löytynyt. Hän oli siis kerännyt tavaransa ja kaikessa hiljaisuudessa hävinnyt kaupungista sanomatta mitään siitä, minne päin hän lähti. Hänen talonsa ja baarinsa olivat jääneet aivan liikekuntoon, mutta kukaan ei avannut siinä kapakkaa, sillä minkäänlaisia menestymismahdollisuuksia ei ollut. Uusi Wainrightin kaupunki teki hiljalleen kuolemaa.

Brazo tarkkasi sen häviämistä. Hurjaa tyydytystä tuntien hän pani merkille, että lähteväin luku lisääntyi päivä päivältä. Kaupunki oli ahneuden perustama ja tyytymättömyyteen se kuoli. Pettyneistä asukkaista eivät eräät viitsineet ottaa edes telttojansa mukaansa lähtiessään vaeltamaan muualle maailmaan. Lautakojujen repiminen sekä niiden tarveaineiden kuljettaminen erämaahan ei olisi lyönyt leiville, ja kaikki lautahökkelit jäivät siis paikoilleen.

Postivaunut olivat lakanneet poikkeamasta kaupunkiin, sillä muualle oli kulkeutunut tietoja näistä pettymyksistä, eikä kukaan enää välittänyt Wainrightista. Kuten muuan mies oli aikoinaan ennustanut, oli kaupunki syntynyt äkkiä kuin saippuakupla ja oli saippuakuplan tavoin häviäväkin.

Jack Brinn jäi yhä laaksoon. Hän asui lautahökkelissä lähellä joen vartta, eikä hänellä ilmeisestikään ollut minkäänlaista työtä. Hän ei kaivanut maata, kuljeskeli ylipäänsä vain toimettomana kunnailla sekä rantaäyräillä. Usein näki Brazo hänen seisoskelevan uuden talon liepeillä — Ella oli muuttanut asumaan sinne — ja keskustelevan tytön keralla.

Uusi tallikin oli rakennettu, ja uusia aitauksia oli tehty. Kaupungin häviämisen jälkeen oli rautalanka-aita poistettu laakson keskeltä sekä siirretty lännen puolelle estämään karjaa pääsemästä metsään sieltä käsin.

Rakennusmiehet olivat lähteneet, ja jäljellä olivat vain Ellan palkkaamat viisi karjapaimenta sekä Anderson, Hardin ja kokki.

Brazo aterioi yhä miesten seurassa, mutta Ellan muutettua majasta hän oli vienyt tavaransa sinne ja nukkui siellä.

Kaikki antoivat hänen olla rauhassa. Mikäli hän tiesi, ei Ella enää käynyt majassa. Vaikka tyttö tiesikin hänen oleskelevan likettyvillä, ei hän ainakaan millään tavoin osoittanut sitä. Brazo näki häntä vain etäältä, mikäli lainkaan, ja Ellan käytös oli aina niin välinpitämätöntä, että toinen masentui aivan kokonaan. Jos tytön käytös olisi ollut katuvaa ja jos Brazo olisi nähnyt hänen eleissään edes jotakin sielulliseen masennukseen viittaavaa, olisi hänellä ehkä ollut toivoa yhä. Toisen välinpitämättömyys oli kuitenkin selitettävissä ainoastaan yhdellä tavoin.

Hän tunsi olevansa aivan tarpeeton, ja hänen mielialansa olivat synkkiä ja pahansuopia. Se seikka, ettei Ella enää keskustellut Andersonin kanssa niin paljon kuin ennen vanhaan, ilahdutti häntä kyllä jonkun verran. Tyttö ei ratsastellut Andersonin seurassa, ja Brazo pani merkille, että tytön läsnäollessa Anderson oli muodollisen kohtelias. Eikä Anderson asunut uudessa rakennuksessa tytön kanssa vaan miesten keralla makuutuvassa. Ella siis piti häntä vain jonkinlaisena työnjohtajana, eikä edes vakituisena työnjohtajana, sillä siinä tapauksessahan hän olisi luovuttanut Andersonille majan. Ehkäpä tyttö katsoi sen kuuluvan Brazolle, joka oli niin kauan oleskellut siellä. Kaikesta päättäen hän siis oletti Brazon asuvan siellä, koska hän ei luovuttanut majaa Andersonille.

Brazo oli yhä ymmällään Brinnin suhteen. Hän oli nähnyt Brinnin ennenkin tai ainakin hän tunsi jonkun, joka suuresti muistutti miestä. Kuitenkaan ei hän voinut muistaa, ketä Brinn oikein muistutti, eikä saattanut muistaa milloinkaan ennen tavanneensa Brinniä. Selkeä tieto asiasta piileskeli jossakin hänen muistinsa perukoilla, mutta hänen oli mahdotonta saada sitä esille; Se vältti häntä. Kaukainen se oli, mutta kylliksi vakuuttava tuntuakseen kiusalliselta.

Usein hän seisoi jonkun matkan päästä katselemassa Brinniä, jonka tapana oli tuntikausia istuskella tupakoimassa hökkelinsä edustalla olevalla penkillä. Hän oli tarkannut Brinniä joka puolelta, ja vaikka miehen kasvot tuntuivatkin kiusallisen tutuilta, ei hän kyennyt muistamaan, missä hän oli ne nähnyt.

Hän alkoi inhota Brinniä. Alun alkaen hän oli tuntenut selvää vihamielisyyttä tätä kohtaan, mutta Brinn oli kohdellut häntä kunnioittavasti sekä jossakin määrin nöyrästikin, vaikka näyttikin välttelevän häntä, ja hänen vihamielisyytensä oli haihtunut, se kun ei ollut saanut minkäänlaista yllykettä.

Hänen vastenmielisyytensä oli kylläkin kasvanut, kenties senvuoksi, että Brinn tavantakaa pistäytyi uuteen rakennukseen. Kun Ella oli läsnä, oli Brinnin käytöksessä näet jotakin sellaista, mikä Brazon mielestä oli aivan asiaankuulumatonta. Eräänlaista varmuutta, eräänlaista itsetietoisuutta. Jos toinen olisi ollut vielä tuttavallinenkin, olisi Brazo hyökännyt miehen kimppuun, mutta koska tämä ylipäänsä vain pistäytyi puhuttelemassa Ellaa, ei Brazolla ollut mitään syytä puuttua asiaan.

Keskustellessaan Brinnin kanssa eräänä päivänä hän joka tapauksessa antoi toisen ymmärtää, ettei tämän läsnäolo leirissä miellyttänyt häntä. Hän puhui selkeitä sanoja.

— Täällä ei näytä enää olevan mitään sellaista, mikä pidättäisi teitä täällä, sanoi hän.

— Täällä on hiljaista, vastasi Brinn. — Ihminen saa mietiskellä rauhassa.

— Milloinka olette saanut päähänne, että mietiskeleminen on tarpeellista teille? kysyi Brazo.

Hänen äänensä soinnahti hiukan hurjistuneelta. Brazon vastenmielisyys Brinniä kohtaan vain kiihtyi toisen aivan ilmeisesti kieltäytyessä ilmoittamasta, miksikä hän yhä viipyi hyljätyssä leirissä. Hän toivoi Brinnin tulistuvan.

Mutta tämä myhäili vain.

— Eihän ihmisen tosiaankaan tarvitse ajatella mitään, sanoi hän. — Ainakaan useimpain ihmisten. Tarkoitin vain, että täällä vallitseva rauhallisuus miellyttää minua.

— Te siis aiotte jäädä tänne?

— No, enpä kovin pitkäksi aikaa. Brinn istui parhaillaan hökkelinsä edustalla olevalla penkillä. Hän kohotti päätään ja hymyili Brazolle. Ilmeisestikin hän oivalsi toisen tarkoituksen, ja antoi tämän ymmärtää aikovansa pysyä rauhallisena.

Miestä, joka ei tahtonut ryhtyä ottelemaan, ei Brazo kyennyt pakottamaankaan siihen. Eräs toinen seikka askarrutti hänen ajatuksiaan.

— Oletteko tuntenut Ella Wainrightin kauan? kysyi hän.

— En kai kovin pitkää aikaa. Joka tapauksessa tunnen hänet.

— Onko hän ystäviänne?

— Tavallaan.

— Millä tavalla.

-— Me puhelemme mielellämme toistemme kanssa.

Brinn katsahti Brazoon taaskin, ja tuokion ajan tästä tuntui ehdottomasti siltä, että aivan samallaisen katseen oli Brinn luonut häneen joskus aikaisemminkin. Taaskin olivat hänen mielikuvansa epämääräisiä, muodottomia. Sittenkin hän tiesi, että vielä joskus hänen aistimensa tarttuisivat tähän usvaiseen epämääräisyyteen ja toisivat kaiken selkeästi hänen mieleensä. Nyt se oli hämärä kuin nimi, joka on aivan kielen kärjessä, mutta jota ei ihminen silti saa sanotuksi.

Auttaakseen muistiaan hän sanoi:

— Olen kai tavannut teidät ennenkin — ennenkuin tulitte Wainrightiin.

Brinn ravisti päätään.

— En muista nähneeni teitä ennen. Jos olisin nähnyt, muistaisin sen kyllä.

— Katselitte minua hyvin pitkään samana päivänä, jona pistäydyin parturissa, virkkoi Brazo.

— Hm. Niinpä kyllä. Te katsoitte minua niin omituisesti. Luulitte kai tuntevanne minut ja aioitte puhutella minua. Sattuuhan sellaista, eikö niin?

Brazo ei vastannut, vaan kääntyi menemään. Joka tapauksessa hänestä yhä tuntui siltä, että vielä joskus hän muistaisi, missä oli tavannut Brinnin. Ja siitä hän oli varma, ettei Brinniä oltu silloin voitu lukea hänen ystäviinsä.

XXVII.

Brinn kävi edelleen uudessa talossa, ja usean kerran Brazo näki hänen ja Ellan istuvan kuistilla keskustelemassa. Etäältä katsottaessa näytti siltä, että heidän keskustelunsa oli tärkeätä, jopa varsin vakavaakin. Brinnin eleet olivat näet aika ajoin kiivaita, ja Brazo oli vakuutettu siitä, että Ella oli näyttänyt suuttuneelta. Hänen vastenmielisyytensä Brinniä kohtaan kasvoi kasvamistaan, mutta hän ei katsonut silti voivansa puuttua asiaan. Brinn oli selittänyt, että hän ja Ella olivat ystäviä, ja koska Ella salli miehen käydä luonansa, vaikutti vakuutus todenperäiseltä.

Kahdesti kuussa, kumpaisellakin kerralla ensin käytyään uudessa talossa, Brinn nousi satulaan ja ratsasti pois. Hän ratsasti etelään päin, Cooneytä kohden, ja molemmilla kerroilla hän viipyi poissa useita päiviä. Palattuaan hän oli ilmeisestikin kovin hyvillään.

Brinnin ollessa matkalla oli Brazo kerran aivan odottamatta tavannut Ellan. Hän oli ratsastanut Vilkkusilmällä idänpuoleisille kukkuloille katselemaan, kuinka paljon kullanetsijöitä yhä seudulla oleskeli, ja kahden kunnaan välisellä kaidalla polulla ratsasti Ella häntä vastaan. Heidän oli aivan mahdoton välttää toisiaan.

Ratsastaessaan verkalleen tyttöä kohden Brazo huomasi Ellan punastuvan ja pidättävän hevostaan. Hänen lähestyessään tyttö pysäytti ratsunsa kokonaan ja istui satulassa jännittyneenä ikäänkuin odottaen, että Brazo jäisi puhuttelemaan häntä.

Brazo hymyili hänelle kiusaantuneesti. Kun miehet olivat vihanneet häntä, oli hän kyllä tietänyt, miten heidän suhteensa oli meneteltävä, mutta nyt vihasi häntä nainen, eikä hänellä ollut minkäänlaista ennakkokokemusta tällaisista tapauksista. Jos hän olisi kyennyt vastaamaan tuohon vihaan vihalla, ei hän suinkaan olisi ollut neuvoton. Mutta hän rakasti tyttöä, ja toisen mykästä käskystä pysäyttäessään Vilkkusilmän hän oli aivan tolkuton hämmennyksestä. Hän ei olisi pystynyt sanomaan sanaakaan — ensimmäistä sanaa. Hän ei edes saanut katsotuksi Ellaa silmiin. Hän istui hervottomana, hajamielisesti silitellen Vilkkusilmän harjaa, katse naulittuna satulannuppiin, jonka nahka oli kulunut, niin että rauta oli näkyvissä.

— Minne menette, Brazo? kysyi Ella.

Brazosta tuntui siltä, että toisen äänessä häivähti hätääntyneisyyttä. Hän ei kuitenkaan ollut varma asiastaan, sillä hän ei käsittänyt, miksikä Ella olisi hätääntynyt sattumalta tavatessaan hänet. Pitihän tytön toki tuntea hänet tarpeeksi hyvin ollakseen aivan rauhallinen.

— Ratsastelemaan vain, vastasi hän.

— Ah, sanoi Ella.

Seurasi hiljaisuus, jonka aikana Brazon aivot alkoivat taas toimia. Rohkeasti hän kohotti päätään ja katsoi Ellaan. Tämä istui satulassa hyvin ryhdikkäänä katsoen häntä suoraan silmiin. Brazo kävi taas araksi, ja hänen katseensa painui maahan.

— Tiedättekö, että uusi talo on valmis, Brazo? kysyi toinen. Hänen äänensä oli nyt totinen ja selkeä.

— Olen huomannut sen.

— Vai niin, oletteko tosiaankin!

Brazo nyökkäsi tietoisena siitä, että toinen moitti häntä mielenkiinnon puutteesta. Mutta kuinka saattoikaan mies mennä tervehtimään tyttöä, joka vihasi häntä? Jos hän olisi ollut ulkokultainen, olisi hän pistäytynyt rakennuksessa jo aikoja sitten, teeskennellen mielenkiintoa, jota hän ei tuntenut. Hän ei piitannut koko rakennuksesta vähääkään, ei nyt eikä vastapuoleen.

— Miksikä ette sitten ole tullut katsomaan sitä? kysyi Ella.

Eikö toinen muka tietänyt syytä? Olisihan hänen pitänyt se tietää. Mitä ihmettä naiset oikein miehistä ajattelivat? Oliko Ella unohtanut selittäneensä vihaavansa häntä? Oliko hän odottanut sellaista, että tuollainen selitys toisi hänet, Brazon, hänen luoksensa? Brazo katsahti nyt tyttöön synkeästi.

— Minulla on ollut hommaa, sanoi hän.

— Vai on teillä ollut sitä? Ellan naurahduksessa helisi hienoista ivaa. Jotakin muutakin siitä huokui. Ei tosin kaihoa. Ei missään nimessä. Jotakin kuitenkin. Jotakin, mitä hän yritti hillitä.

— Teillä on siis ollut hommaa, sanoi hän, kun Brazo ei vastannut mitään. — Mitä olette puuhaillut?

Brazo tunsi olonsa viheliäiseksi. Eihän hän voinut sanoa, ettei ollut tehnyt kerrassaan mitään. Eikä hän tietänyt, mitä hän olisi sanonut. Ella näet tiesi hänen puuhansa. Brazo ymmärsi sen toisen äänensävyn äskeisestä ilkamoinnista.

— Olen vain istuskellut odottelemassa, vastasi hän.

— Mitä sitten, Brazo?

Brazo ei tahtonut selittää asiaa. Tyttö olisi pelästynyt, jos olisi saanut kuulla toisen arvelevan, että Wilson palaisi laaksoon. Hän ei siis sanonut mitään.

— Ettehän vain odota Millietä? sanoi Ella kylmästi.

— Millietä! toisti Brazo hämmästyksissään katsahtaen tyttöön. — Kuinka — — —

Hän vaikeni, karahti punaiseksi ja loi katseensa maahan.

Tyttö naurahti hieman tulistuneesti. — Kuinka satuin mainitsemaan hänen nimensä? En minä ole mitään kysellyt, Brazo, siihen saatte luottaa. — Enhän — enhän minä piitannut koko asiasta. Joku kertoi minulle siitä aivan omasta aloitteestaan. Joku, joka näki teidän istuvan hänen kanssaan kapakassa ja näki sitten, kuinka seuraavana päivänä tulitte tytön asunnosta.

— Kuka tuo henkilö oli? kysyi Brazo sisimmässään raivoten.

— Oh, hän oli muuan ystäväni.

Brazo päätteli, että kertoja oli ollut Brinn. Muita ystäviä ei tytöllä laaksossa ollut. Tällaista eivät Anderson, Hardin tai muut karjapaimenet olisi hänelle kertoneet. He olivat liian miehekkäitä ryhtyäkseen juoruamaan. Mutta Brinn! Brazo päätti tuikeana selvittää välinsä Brinnin kanssa niin pian kuin suinkin.

Sillä välin tarkkasi Ella häntä ja hymyili kylmän ylimielisesti ikäänkuin näyttääkseen toiselle vähät välittävänsä tämän puuhista ja maininneensa Millien ylipäänsä vain osoittaakseen, että tunsi Brazon synnit ja että tämä hukkasi aikaansa yrittäessään peitellä asiaa.

— Te siis tulitte sieltä, eikö niin? sanoi hän, kun Brazo ei vastannut.

— Kyllä.

Tyttö pidätti henkeään ja jäykistyi.

— Missä Millie oli? kysyi hän.

— Hän oli livistänyt pakoon.

— Oliko hän mennyt? Miksikä?

— Kai hän pelkäsi. Minulle oli juotettu huumausainetta. Kapakassa. Millie ja tarjoilija sen tekivät.

— Onko niin, että teille juotettiin huumausainetta kapakassa ja sitten teidät vietiin Mällien asuntoon? kysyi Ella ihmeissään.

— Aivan niin. En tiedä, mitä sitten tapahtui. Kun tulin tuntoihini, olivat Millie ja tarjoilija lähteneet karkuun. Käskin omistajaa poistumaan kaupungista. Nuo lurjukset toivoivat löytävänsä jotakin, minkä perusteella he olisivat saaneet vihiä paikasta, josta Jim löysi kultansa. Ehkäpä ystävänne kertoi teille senkin!

Hän katsahti Ellaan ja näki tytön karahtaneen tulipunaiseksi.

Ei Brinn ollut kertonut mitään. Ella oli nähnyt Brazon hymyilevän Millielle, nähnyt hänen tulevan naisen asunnosta sekä tehnyt omat johtopäätöksensä. Vasta tällä hetkellä hän totesi tuominneensa Brazoa aiheettomasti, ja tämän tietoisuuden johdosta valtasi hänet katumus ja hämmennys. Hän ei olisi suonut Brazon näkevän hänen punasteluaan tai tekevän sen nojalla minkäänlaisia johtopäätöksiä, ja hän siis kannusti hevostaan sekä jätti toisen niine hyvineen.

Brazo ratsasti eteenpäin. Vasta myöhään iltapäivällä hän palasi majaan.

Hän aikoi rangaista Brinniä siitä, että tämä oli puuttunut hänen asioihinsa. Millä tavoin tämä rankaiseminen tapahtuisi, sitä hän ei tietänyt. Nähdessään, millä tavoin Brinn käyttäytyisi häntä syytettäessä asiasta, hän ratkaisisi sen. Ehkäpä miehen karkoittaminen laaksosta riittäisi, sillä Brinn näytti mieltyneen leiriin.

Brazo vei hevosensa talliin, asetti satulan ja valjaat nauloihin ja lähti leiriin. Hän meni Brinnin hökkeliin, mutta siellä ei ollut ketään. Jonkun aikaa hän istuskeli lautakojun edustalla olevalla penkillä, mutta sitten hän nousi ja lähti vaeltamaan autioille kaduille, tähyillen oviaukkoihin ja akkunoihin.

Brinn ei ollut palannut.

Lopulta hän joutui saman kapakan edustalle, missä hänelle oli juotettu huumausainetta. Hän meni sisälle, istahti erään pöydän ääreen ja odotteli hyvän aikaa. Kotvasen kuluttua hän nousi ja meni baaripöydän ääreen jääden siihen seisomaan. Kyynärpäitään hän nojasi kulmiansa rypistellen karkeaan pöydänlevyyn ja leukaansa käsiinsä. Hänen kasvonsa olivat länttä kohden. Oikealla puolella oli avoin takaovi, vasemmalla puolella päätyovi. Aurinko oli laskemaisillaan etäisten vuortenhuippujen taakse, ja hyljätyn leirin kadut sekä rakennukset alkoivat peittyä illan ensimmäisiin hämäriin varjoihin. Viileätä tuulta leyhyi päätyovesta huoneeseen hulmahdellen takaovesta sekä Brazon vieressä olevan seinän avoimista akkunoista samaa tietä pois.

Brazo ajatteli Ellaa. Heidän keskustellessaan polulla ei hän ollut vilkaissut tyttöön kuin parisen kertaa, mutta hänen katseensa oli ollut valpas ja tutkiva. Eihän hän tietenkään milloinkaan oivaltanut, mitä tyttö ajatteli, sillä katsoessaan tätä hän aina hämmentyi sanomattomasti. Heidän keskustellessaan hän oli sittenkin saanut sellaisen käsityksen, että tyttö oli jostakin syystä huolissaan. Hänen silmissään oli ollut hätäinen pilkahdus.

Mikä ihme hänellä mahtoikaan olla?

Mitäpä hänen kannatti pohtia asiaa. Ella ei ollut milloinkaan uskonut hänelle mitään. Ei kertaakaan, mikäli hän muisti. Alusta lähtien tyttö oli pitänyt ajatuksensa omana salaisuutenaan. Tai sitten hän oli uskonut asioitaan Andersonille kuten esimerkiksi järjestettäessä ensimmäistä Cooneyn matkaa, jolloin he olivat yhdessä vieneet ensimmäiset kultapussit Cooneyhin ja hän, Brazo, oli jäänyt laaksoon sekä noutanut tytön matkalaukun sinne.

Senjälkeen hän oli joutunut kaiken ulkopuolelle. Anderson oli ollut likempänä tyttöä kuin hän. Hän oli ollut vain syrjästäkatsojana lukuunottamatta tapauksia, jolloin hän oli omasta aloitteestaan puuttunut tytön asioihin kuten esimerkiksi silloin, kun hän karkoitti Wilsonin leiristä.

Hän ravisti päätään ja hymyili hiukan katkerasti. Niinpä niin, hän oli kuin pimeydessä hapuileva sokea mies, mutta jos tyttö oli huolestunut Brinnin takia, ei hänellä kohtapuoleen olisi enää huolen syytä. Vain siihen saakka, kunnes hän, Brazo, tapaisi Brinnin.

Verkalleen hän kääntyi ja nojasi baaripöytään. Hänen kyynärpäänsä koskettivat siihen, ja kun hän näki, että takaovella seisoi muuan mies, joka äänettömänä tarkkasi häntä, ja päätyovella toinen yhtä synkännäköinen, tiesi hän, että toistaiseksi hänen oli annettava kyynärpäittensä olla aivan alallaan.

Miehet olivat nähtävästi pitäneet häntä silmällä kotvan aikaa. Molemmat olivat synkkiä kuin hiljaisuus, joka kapakassa vallitsi. Ystävällisiä aikeita heillä ei ollut, sillä siinä tapauksessa he olisivat puhutelleet häntä oitis hänen käännyttyään. Päivänselvää oli, että heidän äänettömyytensä huokui turmiota. He olivat tulleet tänne surmatakseen hänet, ja heti, kun hän liikahtaisi, olisivat heidän pistoolinsa esillä pamahtaen samassa silmänräpäyksessä.

Hän tiesi sen yhtä hyvin kuin senkin, että murhain tekeminen oli heidän työtänsä. Heidän ammattinaan oli murhaaminen. Ihmistyyppeinä he eivät olleet hänelle uusia. Hän oli nähnyt heidänlaisiaan useissa kaupungeissa ja leireissä ja tiesi, että nähtyään, kuinka mietteissään hän oli, olivat he harkitusti valinneet asemansa tietäen, kuinka tavattoman edullista heille oli saada vihollinen keskellensä.

Takaovella seisova mies hymyili ilkeästi. Hänellä oli kaksi pistoolia, ja peukalonsa hän oli painanut merkitsevästi patruunavyöhönsä aseiden kahvain kohdalle. Hatun hän oli vetänyt varjostamaan silmiään, jotka hehkuivat oudosta mielihyväntunteesta. Hän riemuitsi Brazon avuttomuudesta.

Toinen mies virnisti rumasti. Hänen katseensa oli järkkymätön ja armoton. Hän oli innoissaan, sillä hänen oikea kätensä lepäsi oikealla kupeella riippuvan pistoolin kahvassa ja hänen sormensa liikkuivat hiljaa.

Miehet eivät sanoneet sanaakaan vaan seisoivat alallansa mykkinä tuijottaen. Ilmeisestikin he odottivat Brazon liikahtavan, ja tämä tiesi, että hänen pieninkin liikahduksensa riittäisi heille. Hänen tarvitsi ainoastaan kohottaa kättään tai rahtusen verran kääntyä, kun he jo ampuisivat.

Brazo ei liikahtanut. Hän käänsi vain päätään vasemmalta oikealle ja katsoi heitä. Ja sitten hän hymyili takaovella seisovalle miehelle halveksivasti.

— Wolf Wilsonin ystäviä, niinkö? sanoi hän.

— Mitä se teihin kuuluu? tiuskaisi mies.

— Eipä kuulukaan, vastasi Brazo. — Tulitteko ostamaan tätä paikkaa? Jos niin on, tulitte liian myöhään. Tästä leiristä on pohja jo pudonnut.

Miehen ivallinen hymy haihtui. Hän tarkasteli Brazoa entistä terävämmin ikäänkuin ihmetellen hänen täydellistä pelottomuuttaan.

Hän tiesi, että Brazo oli tietoinen heidän aikeistaan, sillä sen hän näki hänen ehdottomasta liikkumattomuudestaan.

— Onko joku tuon baaripöydän takana? ärähti hän jännittyen. — Katsohan, Bill, käski hän.

Päätyovella seisova mies lähti liikkeelle, kumartui baaripöydän ylle ja kurkisti sen taakse. Sitten hän astui tuonnemmaksi ja ravisti päätään ystävälleen.

Brazo ei ollut liikauttanut sormeaankaan. Nämä miehet olivat tulleet murhaamaan häntä, mutta hän oli vakuutettu siitä, etteivät he tekisi sitä aivan heti. Tekoon ryhtyäkseen he tarvitsisivat jonkinlaista kiihoketta, vaikkapa kuinka vähäistä. He yrittivät parhaillaan, ehkäpä tiedottomasti, saada itsensä keinotekoisesti kuohuksiin, ja he olivat valmiita tarttumaan pienimpäänkin tekosyyhyn saadakseen virikettä raivollensa. Ennemmin tai myöhemmin tämä raivo leimahtaisi ilmiliekkiin, mutta Brazo uskoi heidän viivyttelevän niin kauan kuin hän itse pysyttelisi liikkumattomana. Jos heidän valppautensa siihen mennessä hetkeksikään hellittäisi, vetäisi hän heti pistoolinsa esiin.

Mutta siinä he seisoivat katsoen häneen ja yrittäen sydämissään sytyttää kaamean hankkeensa kipinää leimuavaksi toiminnaksi.

— Te olette siis Brazo? virkkoi päätyovella seisova mies. — Maineenne on huono. Soisinpa näkeväni teidän viuhkovan pistoolillanne. Astukaa esiin sieltä baarin äärestä ja näyttäkää, mikä olette miehiänne!

— Jos hänessä olisi miestä, olisi hän lähtenyt sieltä jo aikoja sitten, ilkkui toinen. — Raukkamainen nahjus hän taitaa olla. Tulkaa esiin niinkuin Bill käskee!

Brazo hymyili. — Kylläpä te silloin saisitte pistoolinne esille, sanoi hän. — Minkä te sille voisitte, sillä tehän olette tottuneet ammuskelemaan miehiä, jotka eivät näe teitä.

Syttyvä raivo sai miehen karahtamaan punaiseksi. Silti hän viittasi Billille viekkaasti.

— Ohhoh! naureskeli hän. — Osaapa hän loruilla, Bill.

— Nitistä hänet hiidessä, King! sanoi Bill. — Minä en antaisi ainoankaan miehen sanoa, että haluan ampua häntä takaapäin!

Molemmat miehet olivat nyt jännittyneitä. Minä silmänräpäyksenä hyvänsä he saattoivat vetää aseensa esiin ja ampua. Ja kahden tulen välissä seistessään Brazo tietenkin saisi kuulia kalloonsa kumpaisellakin taholta. Laukauksen tai pari hän ehkä ennättäisi ampua, mutta kuolemaa hänen oli mahdoton välttää. Sittenkään hän ei aikonut taipua taistelutta. Lihakset jännittyneinä hän naureskeli uhmaavasti.

Jännittyneiden lihaksien ollessa juuri toimimaisillaan hän kuuli, kuinka toisen sivuakkunan luota kajahti kylmä, selkeä ääni. Brinnin ääni.

— Älkää hievahtakokaan, pojat! julisti Brinn. — Aion itse ryhtyä tässä ammuskelemaan, jos niikseen!

Brinn piteli suurta kaksipiippuista haulikkoa. Hänen hartiansa olivat hiukan akkunalautaa korkeammalla ja hänen kyynärpäänsä olivat akkunalaudan varassa sellaisessa asennossa, että hänen oli helppo pyörähtää sekä oikealle että vasemmalle. Hänen sormensa lepäsivät liipasimilla, ja poskeaan hän nojasi pyssynperään. Hänen katseensa oli kirkas ja valpas.

Jos Brinn olisi ilmestynyt akkunan ääreen pistooli kädessä, olisivat Bill ja King ehkä ryhtyneet puolustautumaan. Välimatkan ollessa lyhyt on haulikko kuitenkin pistoolia paljon vaarallisempi. Bill ja King näyttivät olevan tästä selvillä, sillä molempain kädet alkoivat verkalleen kohota.

Brazo lähti baarista. Brinnin ohjeiden mukaan hän veti murhamiesten huotrista pistoolit ja marssitti niiden omistajat ulkona vallitsevaan, tummenemistaan tummenevaan hämyyn. Molemmat miehet seisoivat jöröinä ja hiljaisina Brinnin ilmestyessä kapakan nurkan toiselta puolelta haulikko kädessä.

Brinn naureskeli Brazolle.

— Heidän hevosensa ovat metsässä, sanoi hän. — Kuljeskelin siellä, kun näin heidän tulevan. Nähdessäni heidän hiiviskelevän näillä main ymmärsin heti, että he aikoivat tehdä kolttosia, ja minä siis hain haulikkoni — joka ei hajoita juuri ensinkään, jos välimatka on pieni. Pojat näkyivät tietävän sen. No, minä kyllä heidät pippuroin! Vai tahtoisitteko te tehdä sen? Hän tarjosi haulikkoa Brazolle, joka ravisti päätään naureskellen.

— En minä verenhimoinen ole, selitti Brinn. — Mutta jos miesväki ryhtyy moisiin hommiin, aikoen tehdä maalitaulun miehestä, joka seisoo heidän välissänsä, annan varsin mielelläni heille sen mikä heille on tuleva. Annetaan heidän laputtaa tuonne metsään, ja sitten minä annan paukkua!

Kaikki neljä menivät metsään ja pysähtyivät kahden hevosen luokse, jotka oli sidottu likelle muuatta jyrkännettä. Brinn piteli yhä haulikkoa, ja nyt hän katsoi molempiin murhamiehiin tähdäten heitä aseellaan.

— Nyt te molemmat velikullat peräännytte hiukan tuonnemmaksi! käski hän.

Brinnin silmät leimusivat pahansuovasti. Hän aikoi surmata molemmat miehet.

Bill ja King vapisivat, sillä he tiesivät, että varsin järkyttävä kuolema uhkasi heitä. Kädet kohollaan, kasvot tuhkanharmaina he horjuivat tuonnemmaksi.

— Tulkaapa vain vaaniskelemaan ystävääni! sanoi Brinn ivallisesti hymyillen. — Tehän olisitte ampua pamauttaneet hänet antamatta hänelle minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua, eikö niin? Hiivitte hänen kimppuunsa! Asetuitte molemmin puolin häntä! Seisoitte siinä odottamassa niinkuin kaksi hiirihaukkaa! Ja nautitte hommistanne! Tulimmainen teidät periköön, näytänpä teille jotakin! Ampua ryskäytän teidät siekaleiksi!

Brinn oli ilmeisesti kokonaan kadottanut mielenmalttinsa. Hänen metsäläisvaistonsa olivat havahtuneet. Kaiken aikaa Brazo oli pitänyt häntä sävyisänä miehenä, joka oli hiljainen ja salamyhkäinen. Nyt hänen intohimonsa olivat ilmiliekissä. Hänessä tapahtunut muutos oli yllättävä.

Brazo päätti ehkäistä tihutyön. Hän astui Brinnin luokse ja laski kätensä lyhytkasvuisen olkapäälle.

— Kuulkaahan, Brinn, sanoi hän. — Ette voi tehdä tuollaista. Sehän on murhaamista.

Brinn kääntyi katsomaan Brazoon. Hänen silmänsä hehkuivat kauheata intohimoa.

— Kukapa minua estäisi? intti hän.

Hän katsoi Brazoa suoraan silmiin. Ja nyt tämä muisti. Brinnin silmäin hehku oli elvyttänyt erään unohtuneen muistikuvan, havahduttanut erään eloisan muiston menneiltä päiviltä. Brinnin ilme oli yhtä palava kuin aikoinaan erään lyhytkasvuisen miehen, joka oli Bainin leirillä kohottautunut kyynärpäittensä varaan ja syyttänyt häntä armeijan rahastonhoitajan murhasta!

Brazon hymy oli niin tuikea, että toinen aivan tyyntyi.

— Tähän hetkeen saakka en muistanut mitään, sanoi Brazo. — Te siis toivuitte? Luulin tosiaankin teidän heittävän henkenne!

Lyhytkasvuinen hymähti ivallisesti.

— No mitä aiotte nyt tehdä? kysyi hän.

— En kai mitään. Tehän olette tavallaan sovittanut kaiken estämällä noita veitikoita murhaamasta minua. Silti ette te murhaa heitä.

Hän tarttui haulikon tukkiin painaen etusormensa liipasimien alle niin etteivät ne päässeet laukeamaan. Sitten hän veti aseen Brinnin hervottomista käsistä ja katsoi Billiin sekä Kingiin.

— Nouskaa satulaan ja antakaa mennä! käski hän. — Kunhan pääsette viidenkymmenen askeleen päähän, annan paukkua!

Miesten juostessa hevostensa luokse hän seisoi alallaan pidellen haulikkoa pystyssä. Brinn raivosi hänen takanaan.

— Antakaa heille vain viidenkolmatta askeleen matka! huusi tämä. — Tehkää heistä nuuskaa!

Miehet olivat kavunneet satulaan, ja hevoset juoksivat täyttä vauhtia. Brazo kohotti haulikon olkapäänsä varaan, ja kaiken aikaa Brinn vimmastuneesti kehoitti häntä laukaisemaan. Miehet olivat jo edenneet viisikolmatta askelta, eikä ase lauennut. Pakolaiset viilettivät eteenpäin niin kovaa kyytiä kuin suinkin ja kumartuivat hevostensa kaulain äärelle päästyään noin viidenkymmenen askeleen matkan. Haulikko ei lauennut vieläkään. Miehet ratsastivat tulista vauhtia eteenpäin loitoten laukausten ulottuvilta, ja Brazo antoi haulikon vaipua sekä kääntyi Brinnin puoleen, joka ilmaisi suuttumustaan syydellen hämmästyttäviä raakuuksia.

— Miksikä ette ampunut heitä! Miksikä ette ampunut heitä! toisteli hän toistelemistaan ikäänkuin kykenemättömänä käsittämään, että Brazo oli sallinut miesten livistää rankaisematta heitä lainkaan.

— Mitä joutavia, Brinn, sanoi Brazo. — Pelkäsin osuvani hevosiin.

— Voi lempo! valitteli Brinn. — Vai hevosiin! Teitä kirottua narria. Ettekö käsitä yhtään mitään? Kuulkaahan nyt, noita roikaleita piileskelee tusinan verran vuorenseinämän takana, joka ulkonee virran takaisesta suuresta kalliosta. Luultavasti he ovat Wilsonin miehiä. Ja te annoitte kahden heistä livistää karkuun!

XXVIII.

King ja Bill ratsastivat metsän halki mutkitellen, nähtävästikin odottaen, että Brinn tai Brazo ryhtyisivät ammuskelemaan heitä kuusilatinkisilla pistooleillansa. Joutuessaan tuonnemmaksi he kuitenkin kävivät yhä huolettomammiksi, ja lopulta he seisautuvat hevosensa sekä viittoilivat pilkallisesti vihollisilleen.

— Brazo oli tyyni, mutta Brinn raivosi.

— Olette hentomielinen narri! syytteli hän Brazoa.

— Jos kerran olitte niin kanamainen, että ette saanut ammutuksi, niin miksikä anastitte haulikon minulta? Hehän olivat vallassamme! Nyt meidän on aloitettava aivan alusta! Ettekö tiedä, että Wilson on päättänyt ottaa selville, mistä Jim Henleyn kulta on lähtöisin? Hänen miesjoukkoonsa kuuluu tusinan verran roistoja, ja he tarkoittavat täyttä totta!

Brazo antoi Brinnille haulikon.

Lyhytkasvuinen huvitti häntä. Tämän luonne oli raju, ja alkuvaistoiset pyyteet kuohuivat hänessä. Sittenkin hänessä oli jotakin miellyttävää. Hänen mustat silmänsä, olivat kirkkaat, ja tavallisesti niissä oli kysyvä pilkahdus. Hän hymyili herkästi, ja hänen hymystään huokui eräänlaista salamyhkäisyyttä, joka ei sointunut silmäin kysyvään ilmeeseen. Brazo oli alussa tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan, sillä Brinn oli hänen mielestään liian ystävällisissä väleissä Ellan kanssa, mutta nyt oli Brinn tehnyt hänelle hyväntyön, ja hän oikaisi arviointiaan.

— Vai hentomielinen! sanoi Brazo. — No, kuka oli hentomielinen Kingin ja Billin aikoessa tehdä tilanteesta minulle varsin kiinnostavan?

Brinn naurahti.

— Hm, sanoi hän.

— Miksikä ette ampunut silloin? kysyi Brazo.

— Hm. Brinn loi välähtävän katseen Brazoon. — Sellaisten velikultain kanssa leikitteleminen on hiukan vaarallista. Toinen olisi voinut tehdä minusta selvää minun ampuessani toista.

— Ette siis odottanut saavanne apua, kiusoitteli Brazo.

— En toki. Oman pelini hoitelen itse.

— Te tunsitte minut oitis, sanoi Brazo. — Jo tullessani parturin teltasta.

Brinn nyökkäsi nauraen.

— Te ette silti tuntenut minua, virkkoi hän. — Näin kyllä, että olitte ymmällänne. Milloinka muistitte, kuka olen?

— Katsoessani teihin vähää ennen kuin anastin haulikkonne. Mieleeni muistui, kuinka istuitte maassa Bainin leirillä ja syytitte minua rahastonhoitajan murhasta.

Brinn nauraa hykersi. — Rivakasti siinä ajateltiin! sanoi hän. — Olitte aivan ymmällänne. Minuuttiin en oikein tietänyt, mitä olisin tehnyt. Haavani oli vaikea, mutta silti pidin hauskaa teidän kustannuksellanne. Te kyllä livistitte tiehenne sukkelasti. Kun näin teidän tulevan parturin teltasta, tiesin heti, että ette tuntisi minua. Henkeni oli hiuskarvan varassa. Toivuinhan minä, mutta hyvän joukon painoani minä menetin, enkä siitä pitäen ole päässytkään entiselleni. Demingin sairaalassa makasin kuusi kuukautta.

— Ystävänne kai kuoli, eikö niin?

Brinn nyökkäsi.

— Häntä te paukautitte keskelle rintaa, sanoi hän.

— Miksikä te oikein maleksitte täällä, Brinn? kysyi Brazo.

Brinnin ilme kävi häikäilemättömäksi.

— Vapaa maa kai tämä on? sanoi hän. — Minä en puutu teidän henkilökohtaisiin asioihinne, ja mitäpä tekään siitä huolitte, minkä takia minä täällä oleilen. Luullakseni ette tekään maleksisi näillä main, jos sheriffi tietäisi teistä sen minkä minä tiedän.

Brazo liikahti, ja samassa hänellä oli raskas coltpistoolinsa kädessänsä ja sen piippu survaistuna lyhytkasvuisen vatsaa vasten. Brinn oli pelastanut hänen henkensä, mutta oli myöskin vaarantanut sen syyttäessään häntä murhasta Bainin leirillä, ja Brinnin käytös oli saanut hänet suuttumaan.

— Nyt te puhutte, Brinn! sanoi hän. — Seurasitte minua tänne. Mitä olette oikein odottanut? Miksikä ette mene kertomaan asiaa sheriffille, vaan maleksitte täällä?

Brinnin silmistä hohti ivaa. Hän nauroi.

— Ohoh, te siis haluatte suurta selvitystä? No, käyttäkäähän älyänne. Jos tarkoituksenani olisi laverrella teistä, olisin kai sen tehnyt jo aikapäiviä sitten. Tiedän, että Ella Wainright on saanut teidät satimeen, joka pitää, tiedänpä toki. No, eihän minulla ole mitään teitä kumpaistakaan vastaan. Eikä asiasta ole minkäänlaisia todisteita, ellen minä niitä esitä. Bain on kuollut. Eräs mies, jonka kanssa hän joutui riitoihin, surmasi hänet kauppapuotiin. Tallimies on niinikään turpeen alla. Kun rahastonhoitajan murhasta oli vierähtänyt noin kuukausi, törmäsi hän sotajalalla olevaan apashijoukkoon. Olihan siellä vielä eräs kolmaskin mies, mutta hän sai surmansa samalla kertaa kuin tallimies. Minua lukuunottamatta ei teitä vastaan ole ainoatakaan todistajaa, eikä minua haluta joutua siihen vaaraan, että sanainne nojalla puheeni vielä kumottaisiin. Sellainen ei olisi järkevää, eihän? Ellei minulla ole mitään teitä vastaan, ei teilläkään pitäisi olla mitään minua vastaan. Mutta jos teitä huvittaa laukaista sekä hävittää kaikki todisteet, niin laukaiskaa lemmessä ja siinä kaikki!

Brinnin silmät leimusivat vakavasta innosta, mutta yhä pilkahti niistä rahtunen salamyhkäisyyttä.

— Miksikä ette antanut Billin ja Kingin ampua minua? kysyi Brazo. — Enhän ole tehnyt teille muuta hyvää kuin että ammuin toverinne kuoliaaksi.

— Ohoh, sanoi Brinn myhäillen. — Olenhan minä toki Ella Wainrightin ystävä, enkö olekin? Enkö muka tietäisi, ettei hän soisi teidän saavan surmaanne?

Brazo näki kuulustelun jatkamisen hyödyttömäksi. Olihan hän kerran aikaisemmin puhunut Brinnille tämän ja Ellan väleistä, ja samaten hän oli Demingistä palattuaan maininnut Brinnistä Ellalle, mutta tyttö oli vastannut jotakin kaihtelevaa. Ellan ja Brinnnin ystävyys ei liikuttanut häntä. Ja tänään oli Brinn pelastanut hänen henkensä.

Hän työnsi pistoolin takaisin huotraan.

Brinn ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, vaan katseli kallioseinämää, jonka kätkössä hän oli nähnyt ratsastajia. Hän tähyili yhä sankemmaksi käyvään pimeyteen, ja hänen lihaksensa olivat jännittyneet.

— Meidän on hiivittävä piiloon, sanoi hän. — Nuo roistot aikovat tehdä kolttosia! He alkavat hajaantua, ja meidän on parasta pitää kiirettä!

Vaikka jo alkoikin olla melkein pilkkosen pimeätä, saattoi Brazo nähdä, että metsässä oli ratsastajia. Näiden tarkoituksena oli nähtävästi Brinnin sekä hänen saartaminen, ja he siis alkoivat juosta leirin rakennuksia kohden. He pysyttelivät puiden suojassa niin kauan kuin suinkin, ja sitten he hiipivät joen likellä olevan harjanteen kuvetta pitkin, kunnes pääsivät livahtamaan telttain ja hökkelien suojaan. Päästyään sinne he lakkasivat juoksemasta.

Brinnin asunnon eteen he pysähtyivät. Brinn pistäytyi sisälle ja palasi sitten otettuaan kiväärin, satulan, suitset ja muutamia vaatekappaleita.

— Aion muuttaa majaa, sanoi hän. — Mieleeni on juolahtanut, että tässä hökkelissä asuminen on epäterveellistä.

Brazo ei erottanut hänen- ilmettään, mutta totesi hänen naurahtavan tuikeasti.

He menivät Brazon majaan, ja Brinn astui sisään sekä viskasi tavaransa erääseen soppeen pitäen ainoastaan kiväärinsä. Hetken aikaa hän seisoi ovella Brazon vieressä.

Ratsastajista ei näkynyt jälkeäkään, eikä metsästä kuulunut rapsahdustakaan.

— Onko poikia lähettyvillä? kysyi Brinn.

— He ratsastivat tänä aamuna itään päin viemään karjaa uusille laidunmaille. Luullakseni he eivät palaa pariin päivään.

— Tulimmainen! huudahti Brinn harmistuneesti.

— Tyttö holvailee noita elukoita ihan liian hellästi. Hän on saanut päähänsä, että hänen on hemmoiteltava niitä vaikka millä mitalla, koska ne sattuvat olemaan herefordeja. Taitaapa hän huomenna toivoa jättäneensä muutamia pojista tänne!

Brazo tuijotti pimeyteen vastaamatta mitään. Brinn jatkoi sillä välin juttuamistaan. Hänellä oli huonoja aavistuksia. Wilsonin miehet olivat susia niinkuin Wilsonkin. He ottaisivat selville, mistä Jim Henleyn kulta oli lähtöisin, vaikkapa heidän sitten täytyisi sitoa Ella Wainright paaluun ja kiduttaa häntä. Olivathan he saaneet Kuneeninkin näyttelemään maajaoston asiamiestä! Oikea Kuneenhan oleskeli Washingtonissa kuten hänen esimiehensäkin! Henkilö, joka oli esiintynyt Kuneenina, oli Wilsonin ystävä, eräs tucsonilainen peluri. Rauhalliset yritykset olivat olleet hyödyttömiä, ja nyt roistot koettaisivat jotakin muuta.

— Toisin sanoen he sieppaavat Eila Wainrightin haltuunsa! selitti Brinn. — Ja senjälkeen he menettelevät intiaanien lailla!

Brazo astui majan ulkopuolelle. Pimeys oli nyt läpitunkematon, eikä ainoakaan ääni häirinnyt laaksossa vallitsevaa juhlallista hiljaisuutta. Lintujen laulu oli tauonnut. Hiljaisuus merkitsi tietenkin sitä, että Wilsonin miehet väijyskelivät lähettyvillä.

Uuden talon eräästä akkunasta loisti valoa. Ella oli siellä yksinään eikä aavistanutkaan, millainen vaara häntä uhkasi. Brazo meni takaisin majaan, täytti taskunsa ammuksilla, otti kiväärin naulasta ja meni taas ovelle Brinnin luokse.

— Heitä täytyy hiukan yllättää, sanoi hän. — Eivät he luule meidän olevan talossa.

— Oikeaan osattu, sanoi Brinn. — Te menette kuitenkin edellä. Minä hiiviskelen ulkona. Ehkäpä joku heistä tulee tänne väijymään. Hetken kuluttua nousee kuu taivaalle, ja jos näen heistä jonkun talon lähettyvillä, päästän huuhkajanhuudon. Nimittäin ellen saa häntä tähtäimeeni. Hyvää tilaisuutta en kylläkään päästä käsistäni!

Brazo hävisi taloa saartavaan pimeyteen, ja Brinn lähti majan luota joutuen hänkin pimeän kätköihin.

Brazo lähestyi uutta rakennusta kaaressa välttääkseen akkunoista loistavaa valoa. Hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä, mutta silti hänellä oli jonkinlainen mielikuva sen huoneiden sijoituksesta, ja hän päätteli valon kajastavan keittiöstä. Talon julkisivu oli pimeänä, ja hän siis nousi hiljaa kuistille, astui sen poikki, löysi oven ja painoi kädensijaa.

Oven eteen ei oltu vedetty telkeä. Hän avasi sen, astui varovasti sisään, sulki oven jäljessänsä ja painoi teljen kiinni. Hän oli avarassa etuhuoneessa, mutta siellä vallitsi yhtä sankka pimeys kuin ulkona lukuunottamatta kutakuinkin etäällä olevasta ovesta kuumottavaa heikkoa valojuovaa. Hän päätteli, että päätyhuoneen ja valaistun huoneen välillä oli vielä yksi huone. Se oli varmaankin ruokailuhuone, mikäli talon sisäpuoli vastasi hänen ulkoapäin saamaansa käsitystä.

Hän tiesi hyvin, että tyttö pelästyisi, jos hän sattui jollakin tavoin aiheuttamaan melua. Jos hän taas olisi yrittänyt pimeässä kävellä huoneiden poikki, olisi hän aivan varmasti kompastunut johonkin esineeseen. Keittiöön vievä ovi oli auki, mutta lamppu paloi nähtävästi aivan huoneen nurkassa, todennäköisesti likellä uunia, ja vain kaita valojuova tunkeutui ruokahuoneeseen himmeästi valaisten lännenpuolista seinää sekä luoden lattialle vähäisen keltaisen läiskän.

Hän ei liikahtanut ovelta, vaan kutsui tyttöä hiljaa. Hän kuuli, että tämä oli parhaillaan menossa toiselle puolelle keittiötä. Kutsu kai häipyi askelten kapseeseen, sillä tytön kävely ei keskeytynyt. Brazo kutsui häntä toistamiseen, ja tällä kertaa hän pysähtyi. Vielä kerran Brazo toisti kutsunsa. Hän kuuli tytön tulevan huoneen toiselle puolelle. Ja sitten Ella seisoi ovella valon loistaessa hänen selkänsä takana ja tähyili Brazoa saartavaan pimeyteen.

— Onko siellä joku? kysyi hän.

— Brazo täällä on, vastasi toinen.

Hän kuuli tytön henkäisevän. Tämä kävi äkkiä kuin pitemmäksi.

— Ah! huudahti hän. — Te siis siellä olette!

Hänellä oli kädessään jotakin. Jokin keittoastia, otaksui Brazo. Se putosi tytöltä, helähti kirkkaasti ja kierähti valoläiskän kohdalle. Brazo näki, että se oli kauha.

— Ah! huudahti tyttö. — Olenpa minä kömpelö! Hän kumartui nostamaan kauhaa maasta. — Valmistin juuri illallista, jatkoi hän. — Odottakaahan hetkinen, niin noudan tulitikkuja ja sytytän tänne lampun.

Brazo saattoi todeta, että toinen oli kiihtynyt. Hänen oli kuitenkin jatkettava.

— Ei, sanoi hän tyynesti. — Älkää sytyttäkö mitään valoja. Menkää keittiöön ja sammuttakaa sekin, joka siellä palaa. Ottakaa ruokanne liedeltä. Tulkaa sitten tänne, niin kerron, mitä on tapahtunut.

Tyttö jäykistyi ja yritti tähyillä pimeyteen nähdäkseen Brazon. Tämä kuuli hänen henkäisevän katkonaisesti. Silti hän oli rohkea, kuten Brazo oli otaksunut hänen olevankin, ja noudatti toisen kehotuksia siekailematta. Brazo kuuli liedellä siirreltävän jotakin ja totesi tytön sulkevan akkunan ikäänkuin aavistaen, että ulkona väijyi vaara. Niin, rohkea Ella oli sekä älykäs.

Sitten lamppu sammui, ja Brazo kuuli tytön tulevan lähemmäksi.

Ella tunsi huoneet sekä niiden kalustuksen, sillä Brazo kuuli hänen pukunsa kahisevan hänen astuessaan ripeästi lähemmäksi. Hänen mieleensä juolahti, että Ella ilmeisestikin luotti häneen suuresti, koska oli totellut häntä siekailematta.

Tyttö seisoi aivan hänen äärellänsä ryhtyessään puhumaan. Hänen äänensä soinnahti uteliaalta ja hieman pingoitetultakin, mutta silti se oli reipas.

— Mitä nyt, Brazo?

— Ehkä ei mitään, vastasi toinen. — Emme kuitenkaan aio jättää mitään sattuman varaan. Hän kertoi tytölle äskeiset kokemuksensa hyljätyssä kapakassa sekä mainitsi siitä, kuinka Wilsonin miehet olivat hajaantuneet ikäänkuin hyökkäykseen valmistautuen. Hän kertoi kaiken sävyisästi, sillä hän ei tahtonut tarpeettomasti säikyttää Ellaa, vaikka tämän olikin ehdottomasti saatava tietää, minkälainen tilanne oli.

— Brinn arvelee heidän olevan sitä mieltä, etu te tiedätte, mistä Jim sai kultansa, ja senvuoksi he aikovat saada teidät käsiinsä pakottaakseen teidät ilmaisemaan asian, lisäsi hän. — Me estämme kyllä sellaiset hankkeet. Aion jäädä tänne luoksenne. Yritämme yllättää heidät, ja ehkäpä meidän onnistuu sillä tavoin kellistää heistä pari kolme ennenkuin he tietävätkään mistään. Brinn pitää vartiota ulkona.

— Brinn siis pelasti henkenne, sanoi Ella.

Huoneessa vallitsevassa sysimustassa pimeydessä Brazo ei erottanut hänen kasvojaan, mutta kuuli hänen äänensä värähtelevän oudosti. Tuokion ajan molemmat vaikenivat, ja sitten Ella sanoi hiljaa, ikäänkuin itsekseen: — Siinä tapauksessa kyllä kannatti.

— Mikä kannatti? kysyi Brazo.

— Ah, ei mikään, vastasi tyttö. — Ajattelin kai ääneen!

Hän jatkoi:

— Oletteko tuntenut Brinnin kauan aikaa?

— Olen nähnyt hänen liikuskelevan täällä. Hän sai minut ymmälle. Olin varma siitä, että olin nähnyt hänet ennenkin. Tänä yönä vasta minä tunsin hänet. Hän on sama lyhytkasvoinen mies, jota ammuin Bainin leirillä. Luulin surmanneeni hänet. Minua lukuunottamatta hän on ainoa elossaoleva henkilö, joka oli läsnä rahastonhoitajan saadessa surmansa. Hän syytti minua murhasta.

— Mutta hän on nyt teidän — meidän puolellamme, eikö niin? kysyi tyttö.

— Siltä näyttää. Hän on verenhimoinen.

Brazo olisi mielellään kysellyt yhtä ja toista Brinnistä, hänen ja Ellan näennäisestä ystävyydestä sekä miehen käynneistä talossa. Hän malttoi kuitenkin mielensä.

Ainoakaan ääni ei ollut vielä keskeyttänyt ulkona vallitsevaa hiljaisuutta. Siellä toimittiin joka tapauksessa, ja mikäli Wilson: aikoi saada Ellan haltuunsa, alkoivat hänen miehensä näihin aikoihin tietenkin hiljakseen saartaa taloa. He etenisivät varovaisesti, sillä he odottaisivat hänen sekä Brinnin taholta vastarintaa, mutta näkyviin he eivät tulisi, ennenkuin joku tiedustelemaan lähetetty oli saanut selville puolustajain olinpaikan. Tietenkin he tiesivät, että Brazo ja Brinn olivat leirin ainoat miehet, sillä todennäköisesti he olivat väijyneet lähettyvillä kaiken päivää odotellen sopivaa hetkeä.

Brazo siirtyi ruokahuoneen ovelle. Kivääriään hän piteli vasemmassa kainalossaan oikealla kädellään sivellen sen tukkia. Akkunat olivat sysimustat, mutta hän tiesi, että jokaisen, joka yritti tunkeutua taloon, oli tultava sinne akkunasta, sillä ovet olivat lukossa ja päätyovi teljetty kangella. Hän ei ollut muistanut kysyä, kuinka takaoven laita oli, ja hän teki sen nyt.

— Se on lukittu, vastasi Ella.

Brazo miltei hätkähti hänen äänensä sointia. Se kuului aivan likeltä — hänen olkapäänsä ääreltä.

— Näyttää niin hiljaiselta ja rauhalliselta, sanoi tyttö, — aivankuin ei mitään tällaista voisikaan tapahtua. Voi, kunpa te ja Brinn olisitte erehtyneet!

— Sitä minäkin toivon, virkkoi Brazo. Hän ravisteli päätään tietäen, ettei tyttö pimeässä nähnyt hänen elettään eikä liioin hänen tuikeaa ja epäilevää ilmettään. Hän ei uskonut näkevänsä aamua, mutta silti hän oli tekevä parhaansa. Wilson ryntäisi luultavasti muitta mutkitta taloon, kunhan hän huomaisi, että sitä puolusti yksi ainoa mies. Pimeän aikana roistot eivät tekisi mitään, mutta kuun noustua he asettuisivat akkunain ääreen ja avaisivat tulen häntä vastaan joka taholta.

Hän syytteli itseään. Ellei hän olisi tuhlannut aikaansa mustasukkaisuuteen vaan olisi tehnyt edes jotakin suojellakseen rakastamaansa naista, ei tämän edessä nyt olisi ollut kauhea mahdollisuus joutua Wilsonin käsiin. Kuukausimääriä hän, Brazo, oli pysynyt tytöstä loitolla ajatellen kaikenkaltaista itsekästä, kuljeskellen jörönä ja suuttuneena ja antaen tytön taakaksi kaiken suunnittelemisen, rakentamisen sekä paikan muuttamisen asuttavaan kuntoon.

Hän tunsi tytön käden käsivarrellaan. Ellan ääni kuului aivan läheltä, ja hän tunsi tytön hengityksen leyhyvän vasten poskeaan.

— Brazo, sanoi Ella.

— Mitä sitten?

— Minä — minä en vihaa teitä.

— Älkää olko huolissanne, vastasi Brazo. — En lainkaan ihmettele, vaikka vihaattekin minua.

Ei hän sitä ihmetellytkään. Hänen menettelynsä oli ollut sellaista, että tytön viha häntä kohtaan oli hyvin ymmärrettävissä. Hän oli käyttäytynyt typerästi, hän oli ollut narri.

— Mutta enhän minä vihaa! intti Ella. — Ja pahoillani olen myöskin.

— Olette pahoillanne, kun ette vihaa minua, niinkö? sanoi Brazo.

— Pahoillani siitä, että tulin niin sanoneeksi, vastasi tyttö. Hänen äänestään värähti katumusta ja rukousta.

Tuikea iloisuus oli vallannut Brazon. Hän ei uskonut tytön sanoja. Ja vaikkapa tämä ei olisikaan vihannut häntä, niin eihän hän voinut häntä sittenkään rakastaa. Kuinkapa hän olisi voinut?

Hän ei ollut niitä miehiä, joista naiset pitävät. Hän oli liian itsekäs, hän vaati liian paljon. Hän ei osannut sanoin ilmaista rakkauttaan, eikä hän teoillansakaan voinut saada tyttöä oivaltamaan asiaa. Hänen mustasukkaisuutensa ei milloinkaan sallisi hänen olla oma itsensä. Hän oli kuljeskellut venähtänein ja happaman ilmein ja kuinkapa tyttö olisi niin ollen mieltynyt häneen. Kuukausimääriä hän oli asunut majassa Ellan kanssa edistymättä koko aikana hiukkaakaan.

— Mitä joutavia, sanoi hän. — Eihän se asiaa muuta.

— Muuttaapa! sanoi tyttö niin kiivaasti, että Brazo aivan hämmästyi. — En vihaa teitä ja tahdon, että tiedätte sen! Olisin — olisin tahtonut sanoa sen teille, mutta tehän ette ole tullut lähellenikään. Brazo, toivoin teidän tulevan!

Hänen kiihkeä vakavuutensa hämmästytti Brazoa. Ihmeissään hän käänsi päätään ja katsoi tyttöön yrittäen turhaan erottaa tämän kasvoja. Ella oli hentona ja joustavana painunut lähemmäksi häntä. Pehmyt käsivarsi hiipi hänen olkapäällensä kietoutuen hänen kaulaansa. Brazo vapisi sanomattomasta kiihkosta.

Hän kääntyi, laski kiväärinsä seinää vasten ja kietaisi käsivartensa tytön ympärille lujasti pusertaen häntä syliinsä ja painaen poskensa tytön poskea vasten. Ellan silkinhienot hiuskiharat hipoivat hänen silmäluomiaan ihanalla tuoksullaan huumaten hänet.

— En ikinä uskonut tätä mahdolliseksi, kuiskasi hän. — Olin jo luopunut kaikesta toivosta.

— Tarkoitin, että näin kävisi, sanoi Ella tukahtuneesti nojaten päätään Brazon hartioihin. — Alusta lähtien, lisäsi hän. — Voi Brazo, en olisi suonut sinun ajattelevan — uskovan, että saatoit saada minut vain koska minua halusit.

— Tiesitkö, että toivoin sinua omakseni? kysyi Brazo.

— Kyllä. Voi, Brazo, osoitithan sen niin päivänselvästi. Tiesin senkin, että itse toivoin saavani sinut. Mutta sinulla oli niin suuret luulot. Rynnistit eteenpäin sellaisella voimalla ikäänkuin — ikäänkuin yksinkertaisesti ottaisit minut, tahdoinpa tai en. Ja minun oli opetettava sinulle, ettet sitä voinut.

Taivaalle kohoava kuu valoi akkunaruutuihin keltaisena värähtelevää valoaan, ja kultainen juova hulmahti huoneeseen. He näkivät toistensa kasvot. Sitten heidän korviinsa kantautui hiljainen huuhkajanhuuto, ja Brazo ojensi kättään tarttuakseen kivääriinsä.

Ella oli taas painunut hänen syliinsä ennenkuin hän ennätti tarttua aseeseen, ja tuokion ajan hän pusersi tyttöä rintaansa vasten sekä suuteli häntä kiihkolla, joka oli hänelle aivan uutta. Vihdoin hän työnsi tytön hellästi hiukan loitommalle ja siveli molemmin käsin hänen kasvojaan. Nyt hän erotti Ellan silmät, jotka sädehtivät hymyä.

— En tietänyt, että rakastan sinua näin äärettömästi, sanoi hän.

Samassa hän kuitenkin jäykistyi, ojensi kättään kivääriä kohden ja veti sen äärellensä. Huuhkajanhuuto oli kuulunut taas, ja Brazo tiesi Brinnin tiedostavan, että kaksi Wilsonin miestä oli likettyvillä.

— He ovat tulleet, sanoi hän Ellalle. — Sinä menet yläkertaan ja makaat lattialla, kunnes rytäkkä on ohitse.

Tyttö totteli sanomatta sanaakaan. Brazo kuuli hänen askeltensa äänen hänen mennessään suuressa, puolipimeässä eteissuojassa olevia portaita kohden.

XXIX.

Brinn oli selittänyt antavansa merkin ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän saisi tulijoita tähtäimeensä, ja koska Brinn oleskeli lännen puolella taloa olevan majan lähettyvillä, päätteli Brazo Wilsonin miesten olevan tulossa idän puolelta. Heitä oli ilmeisestikin kaksi. Senvuoksi hän piti silmällä idän puolella olevia akkunoita.

Kuutamo alkoi käydä kirkkaammaksi. Seistessään eteishuoneen ja ruokahuoneen välisellä kynnyksellä Brazo saattoi pitää silmällä sekä -molempien huoneiden itäisiä akkunoita että keittiön ainoata taka-akkunaa. Etuhuoneessa oli lännen puolella yksi ainoa akkuna, samaten ruokahuoneessa. Näitä pystyi Brinn pitämään silmällä, sillä huudosta päättäen hän vartioi talon sitä puolta. Idänpuolisista akkunoista oli tulvehtinut kuutamoa sisälle ainoastaan lyhyen hetken, sillä kuu oli jo korkealla taivaalla sen säteiden päästessä loistamaan virran varrella olevan kallioseinämän takaa. Nyt se alkoi olla miltei korkeammillansa.

Ulkona oli verraten valoisaa, ja Brazo saattoi erottaa talon itäpuolella olevan aukean äärellä kasvavat puut ja pensaat. Talon takaosa ulottui likelle metsänlaidassa rehottavaa pensaikkoa, ja koska metsä soveltui suojaksi paremmin kuin idän puolella oleva seutu, luotti Brazo siihen, että ensi hyökkäys kohdistuisi taka-akkunoihin, paitsi siinä tapauksessa, että miehistä eräiden oli pimeän turvin onnistunut hiipiä idänpuoleisen aukion poikki sekä hiipiä seinävierelle odottamaan otollista hetkeä.

Brazo tiesi, ettei hänen asemansa ollut ensinkään edullinen. Jos lainsuojattomat hyökkäisivät samanaikaisesti joka puolelta, oli hänen kiireesti siirryttävä huoneesta huoneeseen välttääkseen heidän kuuliaan ja vastatakseen niihin. Seinät ja pihtipielet olivat hänen ainoana turvanaan. Talossa oli siksi paljon akkunoita, että hänen asemansa oli varsin epäedullinen, eikä hän olisi tullut sisälle lainkaan, ellei hän olisi pelännyt sellaista mahdollisuutta, että pimeän aikana, ennenkuin kuu oli noussut taivaalle, saattaisivat lainsuojattomat hiipiä taloon hänen tietämättä siitä mitään.

Hän seisoi kynnyksellä ja kuunteli. Rapsahdustakaan hän ei erottanut. Sitten hän kuuli takaovelta jotakin ääntä. Kädensija kääntyi, ja ovi natisi ikään kuin olisi joku heittäytynyt sitä vasten koko painollaan. Telki kalahti hiukan. Brazo kuuli kädensijan kirskahtavan entiseen asentoonsa. Ulkopuolella oli todettu, että oven edessä oli telki ja ettei sitä voitu avata ulkoa käsin.

Melkein samalla hetkellä kuului päätyovelta narinaa. Äänistä päättäen yritti kaksi miestä tunkeutua taloon. He olivat ilmeisestikin toivoneet jommankumman oven jääneen lukitsematta. Peläten metelin tuovan Brazon ja Brinnin paikalle he eivät ryhtyneet murtamaan ovia. Ja Brazo oli vakuutettu siitä, etteivät he olisi lainkaan lähestyneet taloa, jos he vain olisivat tietäneet hänen olevan siellä. Mikäli mahdollista, suorittaisivat he tehtävänsä ryhtymättä minkäänlaiseen taisteluun, ja nähtävästi liikkuivat he noin hiirenhiljaa siksi, että he uskoivat Ellan oleskelevan sisällä ypö yksinään.

Nyt oli akkunain vuoro.

Brazo palasi ruokahuoneen nurkkaan, mistä hän liikkumatta minnekään päin saattoi pitää silmällä useita eri akkunoita. Hän kuuli kuistilta hiljaisia askeleita ja arveli päätyovea hapuilleen miehen nyt yrittävän päästä sisälle jostakin akkunasta. Jos hän meni talon läntiselle puolelle, näkisi Brinn hänet, mutta jos hän kiersi itäpuolelle, pysähtyisi hän todennäköisesti kuistia lähimpänä sijaitsevan akkunan ääreen, joka taas oli arkihuoneen akkunoista kaikkein etäisin.

Brazo piti tätä akkunaa silmällä. Mitään ei tapahtunut. Taion takaa kuului kuitenkin jotakin, ja hän katsoi sinne kiireesti nähden keittiön akkunaruudun läpitse selvästi mieshenkilön pään ja hartiain ääriviivat.

Hän kohotti kivääriään ja tähtäsi. Tuokion hän kuitenkin odotti ennenkuin hän laukaisi, sillä hän tahtoi saada varmuuden miehen aikeista. Hänen tarkoituksenaan ei ollut surmata ketään paitsi hätätilassa, mutta ennemmin hän surmasi nuo miehet kuin salli ainoankaan heistä tunkeutua taloon.

Äskeinen ääni ei tauonnut, ja hän näki miehen käsittelevän kapinetta, joka muistutti rautatankoa. Akkunakehyksen kiinnikkeet natisivat uhaten tuossa tuokiossa murtua. Hän siis tähtäsi uudelleen ja painoi liipasinta.

Kiväärin ankaraa pamausta seurasi miehen parahdus ja lasiruudun helähdys. Brazo ei jäänyt katselemaan laukauksensa aikaansaannoksia vaan ryntäsi pois nurkasta, jossa hän oli seisonut, sekä riensi päätyhuoneen seinustalle. Hän kuuli lasiruudun taas kilahtavan ja kuulan suhahtavan seinään miltei siihen, missä hän oli äsken seisonut.

Seistessään seinää vasten painautuneena hän kuuli terävän, ankaran kiväärinpamauksen ulkoa aivan oitis sen laukauksen jälkeen, joka oli osunut seinään likelle hänen äskeistä olinpaikkaansa. Erään lännenpuoleisen akkunan lähettyvillä kajahti kimeä voihkaisu. Brazo hymähti tuikean huvitettuna. Päätyovella käynyt mies oli yrittänyt päästä sisälle lännenpuoleisesta akkunasta, ja Brinnin laukaus oli osunut häneen.

Brinn oli valpas. Brazo saattoi kuvitella mielessään, minkä näköinen Brinn oli laukaistessaan. Brinn rakasti taistelua ja surmaamista. Se oli hänen intohimonsa ja näkyi hänen silmistään aivan niinkuin muiden miesten silmistä näkyi muita intohimoja. Brinn oli alkuvaistoinen ihminen, hänen mielenliikkeensä olivat atavistisia ja taistelussa hänen luonteensa sai oikean ilmennyksensä. Jos Brinn vain itse pysytteli suojassa, ei Brazon tarvinnut pelätä, että häntä ammuttaisiin lännen puolella olevista akkunoista.

Ja nyt, ampumisen jälkeen, kuului ulkoa askeleita. Siellä juostiin korkeassa, kuivassa heinikossa. Sitten seurasi hiljaisuus. Kuollut, enteellinen hiljaisuus.

Ennen pitkää kuului hameiden kahinaa ja hiljaisia askeleita, ja Brazo näki Ellan tulevan alakertaan. Tyttö pusersi molempia käsiään poveaan vasten. Puolipimeässä hohtivat hänen kasvonsa äärettömän valkoisina.

— Älä tule alakertaan! huusi Brazo hiljaa. — Rytäkkä on vielä kesken.

Tyttö seisoi alimmalla portaalla tähyillen häntä.

— Ethän ole haavoittunut, Brazo? kysyi hän huolestuneesti ja värisevin äänin.

— Minulla ei ole mitään hätää. Älä mene akkunain läheisyyteen.

— Näin erään miehen ampuvan sinua akkunasta, Brazo. Onko varma, ettei laukaus osunut sinuun?

— Onpa toki, nauroi toinen. — Mutta kuulehan, kuinka sinä näit tuon miehen?

— Näin hänet akkunasta, sanoi tyttö uhmaillen. — Näin hänen tähtäävän. Olisin ampunut häntä, mutta hän liikkui kaiken aikaa. Sitten hän juoksi metsään, ja hänen mukanaan oli paljon muita miehiä. Luulen heidän nyt vartioivan meitä sieltä käsin.

Brazo näki, että Ella piteli oikeassa kädessään suunnatonta colt-pistoolia. Ase näytti valtavalta hänen hennon käsivartensa rinnalla.

— Vielä mitä, huudahti Brazo kärsimättömästi. — Sinä menet suoraa päätä yläkertaan ja pysyt siellä!

— En tahdo! intti tyttö.

— Siinä tapauksessa kannan sinut sinne! uhkasi Brazo. — Luuletko, että soisin sinun saavan surmasi nyt — nyt?

— Voi Brazo, tahtoisin jäädä luoksesi!

— Palaa yläkertaan! käski toinen.

— Ole kiltti, Brazo! Olen niin äärettömän huolestunut tähtesi.

— Ja kun menet yläkertaan, on sinun pysyttävä kaukana akkunoista! jatkoi Brazo ottamatta tytön pyyntöjä kuuleviin korviinsa.

— Brazo, sanoi Ella kylmästi. — En tahdo, että puhuttelet minua noin. Ja jos aiot naimisiin mentyämme käyttäytyä noin mahtavasti, en menekään kanssasi naimisiin!

Brazo ei osannut sanoa mitään. Hän vaikeni. Hän ei tahtonut kinastella Ellan kanssa ja ajatteli, että tämä kenties tottelisi, ellei hän vastannut mitään. Sittenkin hän aika tavalla hämmästyi, kun tyttö totteli häntä. Ella pysähtyi kuitenkin portaiden mutkassa olevalle tasanteelle, sillä miltei oitis ilmestyi hänen päänsä taas näkyviin.

— Olethan toki varovainen, Brazo! sanoi hän. — Jos nyt kaiken tämän jälkeen kaatuisit, tahtoisin minäkin kuolla!

— Varmasti olen varovainen, vastasi toinen. — Minähän haluan olla luonasi vielä vuosikausia.

Tytön sitten poistuttua hän kuitenkin seisoi alallaan tuijottaen synkkänä akkunaan. Tulevaisuuteen nähden hän ei ollut lainkaan toivehikas. Wilsonin miehiä oli paljon, kuinka paljon, sitä hän ei edes tietänyt. Näillä oli siinäkin suhteessa edullinen asema, että he saattoivat keskittyä pitämään silmällä taloa sekä majaa, jonka Brinn oli valinnut olinpaikakseen, kun taas Brinnin, Ellan ja hänen itsensä oli mahdoton tietää, miltä suunnalta hyökkäys tapahtuisi. Talon ympärillä oli puita, joiden suojassa Wilsonin miehet saattoivat liikkua tarvitsematta pelätä, että heitä nähtäisiin majasta. Sitäpaitsi siellä oli kunnaita, notkelmia ja kalliosyvänteitä heidän piilopaikoiksensa, joista he saattoivat tilaisuuden sattuessa ampua. Heillä oli varsin laaja toiminta-alue, heidän likellänsä oli vettä ja he saattoivat hankkia itselleen ruokaa.

Myöskään ei heidän tarvinnut pelätä kenenkään väliintuloa. Leiri oli autio. Järjestysmies oli lähtenyt muiden mukana, eikä ollut luultavaa, että kaupunkiin enää ketään saapuisikaan. Brazo oli asunut majassa kuukausimääriä, eikä kukaan ollut koko aikana käynyt hänen luonansa. Koko alueella ei ainoakaan ihminen ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota majaan tai kalliolaaksoon; hänen elämänsä oli ollut yksinäistä ikäänkuin hän olisi asunut keskellä erämaata.

Anderson sekä toiset miehet palaisivat tietenkin kyllä joskus. Mitään määräaikaa ei heillä tosin ollut, ja elleivät he saisi minkäänlaista vihiä tilanteesta, olisi Wilsonin miehillä tilaisuus rynnätä salakavalasti heidän kimppuunsa.

Wilsonin ei tarvinnut jättää mitään sattuman varaan. Hänet oli kerran yllätetty, ja tästä puoleen hän olisi varuillaan. Hän antaisi miestensä saartaa talon sekä majan. Päivän aikaan hänen miehensä pysyttelisivät puiden suojassa, ja yöllä he tulisivat lähemmäksi.

Joka tapauksessa Brazo oli vakuutettu siitä, etteivät he sinä yönä enää tekisi uutta hyökkäystä. He tiesivät nyt, ettei Ella oleskellut talossa yksinään, ja Wilsonin kumppanien luku oli joka tapauksessa vähentynyt kahdella, olipa heitä ollut alunperin miten paljon tahansa. Nähtävästi oli molemmat vainajat kuljetettu pois haudattaviksi, ja heidän kuolemansa oli tekevä vaikutuksensa jäljellejääneiden mieliin.

Sittenkään Brazo ei hellittänyt valppauttaan. Hän palasi etuhuoneen ja ruokahuoneen väliselle kynnykselle ja piti akkunoita silmällä. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valossa hän saattoi nähdä aukion sekä metsänlaidan. Siellä ei mikään liikahtanutkaan. Korkea heinikko, kannot, siellä täällä kasvavat pensaat näkyivät kullanhohtavassa valovirrassa selvästi.

Brinnistä ei enää kuulunut mitään, mutta jonkun verran tuntien hänen luonnettaan Brazo oli vakuutettu siitä, että hän piileskeli jossakin likettyvillä ja piti tarkkaa vartiota.

Brinn itse oli lainsuojaton, ja silti hän näytti mielihyvin surmaavan laisiansa. Metsässä hän oli suorastaan hyppinyt kiihkosta, niin hartaasti hän olisi tahtonut surmata Kingin ja Billin. Omituinen mies. Hän piti kuitenkin Ellasta, ja hän oli pelastanut Brazon hengen. Brazon oli mahdoton ymmärtää, miksikä Brinn oli lyöttäytynyt hänen ystäväkseen. Hänhän oli selkeästi näyttänyt Brinnille inhoavansa tätä, hän oli ehdoin tahdoin kiusoitellut miestä toivoen toisen vihapäissään yltyvän vetämään pistoolinsa esiin. Bainin leirillä hän oli ampunut Brinniä, ja Brinn oli itse myöntänyt kuulanhaavan tähden maanneensa sairaalassa kuukausimääriä. Ja sittenkin Brinn oli väliintulollaan estänyt Kingin ja Billin ampumasta häntä kuoliaaksi. Brazo oli ymmällään.

Yö tuntui hänestä pitkältä. Vartionpito väsytti häntä, ja hän asteli verkalleen edestakaisin talossa. Äännähdystäkään ei kuulunut mistään päin. Kello kolmen tienoissa yöllä kuutamo alkoi kalveta haihtuen sitten kokonaan. Vieläkin synkeämpi pimeys kuin edellisenä iltana kätki aukion sekä metsänlaidan uumeniinsa. Mikäli Wilson oli päättänyt toimeenpanna uuden hyökkäyksen, oli otollinen aika nyt koittanut.

Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut. Kello neljän tienoissa alkoi ulkona vallitseva pimeys vaaleta synkeäksi harmaudeksi. Harmaus vaaleni vaalenemistaan ja kävi hopeanhohtoiseksi. Aukion saattoi jo erottaa, ja ennen pitkää se sädehti uuden päivän kirkkautta.

Sitten Brazo kuuli Ellan tulevan alakertaan. Hän lähti tyttöä vastaan, sillä päätyhuoneen akkunoissa oli keveät, ohuet musliiniuutimet, jotka peittivät koko akkunan niin ettei ulkopuolelta voitu nähdä sisään, ellei huoneessa palanut lamppua.

Ellan kasvot olivat kalpeat. Hänen silmäinsä alla oli varjomaiset, tummat juovat, joista näkyi, ettei hän ollut nukkunut lainkaan, sillä jo tapahtunut sekä tulossa oleva murhenäytelmä olivat järkyttäneet häntä. Hänen silmänsä säteilivät kuitenkin ihanasti, kun hän näki Brazon, ja samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tämän sylissä.

— Sinähän et ole nukkunut hiventäkään, syytteli Brazo hetken päästä.

— Kuinka olisin voinut? Ajattelin kaiken aikaa sitä, että olit täällä alakerrassa ypö yksinäsi.

— Ja katselit yläkerran akkunoista, sanoi Brazo.

— Niin tein, myönsi tyttö.

Brazo ei enää hämmentynyt katsoessaan häntä silmiin. Nyt, kumma kyllä, painui Ellan katse maahan, ja hänen kasvoilleen levisi rusottava puna Brazon syleillessä häntä.

Ella oli muuttunut aivan toisenlaiseksi. Hänen käytöksessään oli lempeyttä, joka oli Brazolle aivan uutta. Hänen vaiheillansa oli salaperäinen ilmapiiri, ja hänen olemuksensa sädehti ihanaa lempeyttä, jota näytti kehkeytyneen hänessä hänen antauduttuaan rakkaudelleen.

He menivät yhdessä keittiön ovelle ja seisoivat siinä hetken aikaa katsoen sisälle. Keittiön pöydällä oli liina, ja ruoka-astiat, jotka Ella oli edellisenä iltana sille kattanut, olivat siinä vielä. Liedellä oli pieni kattila, jossa oli hänen keittämiään perunoita. Sitäpaitsi siellä oli pieni pannu, jossa oli vähän lihaa, toinen kattila, jossa oli vihanneksia, ja kahvipannu, joka oli jäänyt tulelle tytön rientäessä Brazon luokse. Tuli oli sammunut.

Huolimatta edellisen yön murhenäytelmästä heillä oli nälkä, ja seistessään siinä katsomassa keittiöön he hymyilivät toisillensa. Kuitenkaan eivät he voineet mennä huoneeseen Wilsonin miesten näkemättä heitä.

Akkunoissa ei ollut uutimia, ja metsänlaidasta olisi heidät nähty.

— Voin hiipiä lieden luokse seinäviertä myöten, esitti Brazo.

Ella pidätti häntä.

— Et saa tehdä sitä! selitti hän. — Olen saanut sinut nyt, enkä anna noiden heittiöiden ampua sinua!

Muitta mutkitta hän lähti rohkeana lattian poikki keittiön toisen akkunan ääreen ennenkuin Brazo ennätti estää häntä. Brazon seistessä aivan jäykistyneenä kynnyksellä hän avasi ylimmäisen ruudun ja seisoi hetken aikaa paikallaan tuulen liehutellessa hänen tukkaansa. Brazo oli vakuutettu siitä, että hän hymyili sinne päin, missä lainsuojattomat piileskelivät. Joka tapauksessa hän hymyili, vaikka kenties hiukan jäykästi, kun hän kääntyi, katsahti Brazoon ja alkoi käsitellä liedellä olevia keittoastioita.

Brazo pyyhkieli kylmää hikeä otsaltaan.

— Taivaan luoja! huudahti hän. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet kalpeiksi.

Ella hommaili huolettomana kattiloittensa ja pannujensa äärellä hymyillen hänelle uljaasti ja heleästi.

— Eiväthän he minua halua surmata, senhän tiedät, sanoi hän.

— Mutta sinä uhmailit heitä! Hymyilit heille! sanoi toinen surkeana.

— Tietysti. Olihan minun näytettävä heille, etten pelkää. Hän nosti liedeltä renkaat ja sytytti huoneen nurkkaan pinotuista puista valkean uuniin. Sitten hän tyhjensi kahvipannun, pani siihen vettä eräästä sangosta ja asetti sen sitten tulelle.

Kaapista hän nouti leipää, sokeria, kinkkua ja säilykemaitoa. Puuhaillessaan hän puhui Brazolle, vaikka ei kertaakaan akkunain lähettyvillä ollessaan katsonut häneen peläten lainsuojattomien huomaavan, että Brazo oli likettyvillä, ja ryhtyvän ampumaan häntä. Hän siis jutteli liedelle ja pöydälle.

— Sinä et tule keittiööni, sanoi hän. — Muista se. Ihan varmasti he ampuisivat, jos he saisivat vihiä siitä, että olet täällä. Nyt he eivät tiedä mitään, arvailevat vain. Todennäköisesti he eivät tiedä, mitä he ajattelisivat. Ehkäpä he arvelevat minun ammuskelleen viime yönä. Missään tapauksessa eivät he kuitenkaan ammu, elleivät tiedä sinun olevan täällä.

He aterioivat ruokahuoneessa, jonka akkunoita uutimet verhosivat täydelleen. Ella veti idänpuoleisten akkunain varjostimet alas niin ettei niiden läpitse päässyt valoa. Hän puhui Brinnistä, ja Brazo selitti, että majassa oli runsaasti ruokaa, joten siis Brinnillä oli tilaisuus aterioida, jos hän oli siellä.

— Ja siellä hän kyllä on, päätteli Brazo. — Hän on siksi älykäs, ettei hän jää päivän ajaksi ulos. Eivätkä he liioin yritä tehdä mitään konnankoukkuja hänelle.

Päivä vieri vitkalleen, eivätkä he nähneet ketään, ei edes Brinniä.

Silloin tällöin he kuulivat metsästä ääniä, mutta kertaakaan ei ainoakaan lainsuojattomista tullut likettyville. Kuten Ella oli aavistanut, oli Wilson ymmällään. Hänen ensimmäinen hyökkäyksensä taloon oli ollut turmiollinen hänelle itselleen, ja hän oli päättänyt odottaa siksi kunnes keksisi keinon lähestyä taloa häntä itseään ja hänen miehiään uhkaavan vaaran ollessa mahdollisimman pienen.

Huolimatta lähettyvillä piilevästä turmasta Ella oli hyvällä tuulella kaiken päivää. Vasta hämärän tultua hän kävi vakavaksi ja katseli eräästä idänpuoleisesta akkunasta hyljättyä kaupunkia. Paikan ulkonäössä oli jotakin, mikä kauhisti häntä. Hänellä oli sellainen tunne, että kaupungin teltoissa ja rakennuksissa oleskeli lainsuojattomia, jotka olivat peräytyneet sinne odottamaan hetkeä, jolloin Brazo tai Brinn unohtaisivat vartionpidon. Ahneus oli perustanut kaupungin, ja hän oli aina pelännyt sitä. Sen ulkonäössä oli jotakin kaameata. Kuukausien tomu kattoi sitä. Lautahökkelit olivat vinoja ja maalaamattomia. Useimmat niistä olivat vaipuneet surkeasti kallelleen. Ovet olivat auki, ja hökkelien mustat sisäpuolet ammottivat kurjina omaa tyhjyyttään. Jäljellejääneet teltat olivat likaisia ja viheliäisiä. Kannatinnuorista oli osa tiessään, ja muut olivat höllällä. Kangaskatot ja -seinät olivat painuneet kuopalle. Joitakuita öljysoihtuja oli jäänyt paikoilleen, ja luonnonvoimille alttiina ne olivat ruostuneet. Niiden pidikkeistä oli osa löyhtynyt, ja soihdut heilahtelivat surkeasti. Sinne tänne olivat kaistapäisinä kultaa etsimään lähteneet houkat jättäneet lankkupinoja. Laatikoita, koreja, tynnyreitä, nassakoita, pulloja ja säilykerasioita oli hujan hajan joka puolella. Kaikkialla vallitsi kauhea autius. Paikka huokui synkeätä hiljaisuutta. Kattojen yllä puhaltava tuulenhenkäily huokui ikäänkuin ivaa.

Seistessään Brazon vieressä Ella aivan värisi. Ja Brazo, joka oli nopea tajuamaan hänen mielialojaan, kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet rintaansa vasten. Hänen hämmästyksekseen tyttö painoi päänsä hänen olkapäätänsä vasten ja nyyhkytti.

Brazo lohdutteli häntä, sillä hän tiesi, mitä Ellan mielessä liikkui. Mutta yhä tämä pusertui häntä vasten ja vapisi.

— Voi Brazo, toivoisinpa, että muut miehet olisivat täällä! huudahti hän. — Wilson aikoo tänä yönä hyökätä kimppuumme uudelleen. Tiedän sen! Tunnen sen! Tunnen, että jotakin kauheata on tapahtumaisillaan!

Heidän seistessään siinä oli tullut pimeätä. Varjot hiipivät metsään, aukiolle ja taloon. Ahdistava hiljaisuus vallitsi.

Ja sitten kajahti talon ulkopuolella laukaus, jota seurasi tuskaisa parahdus.

Ella kavahti loitommalle Brazosta ja tuijotti sysimustaa akkunaruutua.

— Jumalani! kuiskasi hän. Ääni oli Brinnin.

XXX.

Ääni oli Brinnin, sillä Brazokin oli tuntenut sen. Ja hänen seistessään jäykkänä sekä yrittäessään tukahduttaa haluansa mennä Brinnin luokse laski tyttö kätensä hänen olkapäillensä. Sekä sanoin että vapisevin käsineen hän kehoitti Brazoa lähtemään.

— Mene auttamaan häntä, Brazo!

Tämä ravisti päätään selittäen, että hänen oli mahdoton jättää Ellaa, jos kohta Brinn olisikin kaivannut hänen apuaan.

— Tännehän rynnättäisiin heti, sanoi hän. — Luultavasti he vartioivat taloa odottaen, että menettelisin juuri niinkuin ehdotit. Minun lähdettyäni he olisivat samassa silmänräpäyksessä täällä. Brinn ei soisi niin käyvän, eikä hän odota apuani.

— Mutta hän on haavoittunut, Brazo! Hetken aikaa Ella oli vaiti. Sitten hän sanoi. — Samanhan hänkin teki sinulle! Hän pelasti henkesi, Brazo! Etkö tahdo tehdä hänelle samaa palvelusta? Hänet surmataan, jos hän on voimaton ja kykenemätön puolustautumaan! Kuuntelehan minua toki! Seison ruokahuoneen kynnyksellä ase kädessä, ja ensimmäisen, joka yrittää tunkeutua taloon, ammun kuoliaaksi! Brazo, en voi olla täällä, kun tiedän, että Brinn makaa jossakin ulkona avuttomana! Ellet sinä lähde, lähden minä!

Hän työnsi Brazoa ulko-ovea kohden. Tämä tarttui hänen käsivarsiinsa ja pusersi häntä lujasti rintaansa vasten.

— Ammuthan varmasti, jos heitä tulee sisälle? kysyi hän.

— Kyllä, vastasi Ella pontevasti.

Brazo kääntyi, avasi oven teljen, aukaisi oven ja astui kuistille, jossa vallitsi niin sankka pimeys, ettei hän erottanut kerrassaan mitään. Varovaisesti hän astui kuistin toiselle puolelle, tunnusteli reunaa jalallaan ja hiipi hiirenhiljaa porrasaskelmilta maahan. Hetken aikaa hän seisoi kuunnellen sekä yritti tähyillä pimeyteen, missä maja häämötti. Nyt hän toivoi hartaasti, että olisi tullut käyneeksi talossa päivän aikaan, sillä siinä tapauksessa hänellä olisi ollut selvä käsitys siitä, miten se oli sijoitettu. Siitä pitäen kuin taloa oli alettu rakentaa, ei hän ollut vilkaissut sinne päinkään edes puoltakymmentä kertaa, sillä talon rakentaminen merkitsi sitä, että hänet hyljättiin ja kilpakosija sai yhä enemmän jalansijaa. Jörönä hän ei ollut välittänyt koko talosta, ja itsepäisesti hän oli kieltäytynyt osoittamasta mielenkiintoa rakennustöitä kohtaan. Tästä oli seurauksena, että vaikka hän tiesikin talon sijaitsevan usean sadan askeleen matkan päässä majasta ja tiesi sen ympärillä olevan aukean paikan, jossa oli useita pieniä notkelmia ja kunnaita, ei hän suinkaan tuntenut tarkkaan maakaistaletta, jonka poikki hänen oli hiivittävä majaan.

Varmaa oli, että siellä oli piilopaikkoja, joissa Wilsonin miehiä saattoi piileskellä tälläkin hetkellä. Ja mahdollista, jopa todennäköistäkin oli, että hän minä silmänräpäyksenä hyvänsä törmäisi johonkin tällaiseen piilopaikkaan. Siinä tapauksessa hänen loppunsa olisi äkillinen ja odottamaton. Ja Ella jäisi ypö yksin.

Sen vuoksi hän eteni verkalleen ja varovaisesti. Hän yritti kaartaa majaan metsänlaidasta samaa tietä kuin hän oli edellisenä iltana tullutkin. Tänä iltana ei hänellä kylläkään ollut keittiön pilkottavaa valoa oppaanaan, ja majakin oli pimeän vallassa.

Jonkin verran hän kaikesta huolimatta aiheutti melua. Hän törmäsi päin pensaita, joita hän ei nähnyt, sekä hipoi alhaalla riippuvia puiden oksia ja astui silloin tällöin kuivuneisiin oksiin, jotka rasahtivat pahasti. Tuon tuostakin hän pysähtyi kuuntelemaan, yrittäisivätkö lainsuojattomat tunkeutua taloon. Kuitenkaan ei hän kuullut rapsahdustakaan, jota hän ei olisi itse aiheuttanut.

Hän jatkoi matkaa. Päätellessään edenneensä kyllin pitkän matkan metsänlaitaa pitkin hän lähti menemään aukean poikki, joka oli hänen oikealla puolellansa, pohjoisessa käsin. Hetken kuluttua hän saapui tasaiselle maalle ja tiesi päätyneensä majaa ympäröivään hietikkoon.

Nyt hän oli tutulla paikalla, ja hyvää vauhtia hän eteni, kunnes hänen kätensä osuivat hirsiseinään, jonka hän tunsi sangen hyvin. Sinne hän taas pysähtyi kuuntelemaan. Häntä saartavasta painostavasta hiljaisuudesta ei kuulunut rapsahdustakaan.

Hän kulki eteenpäin seinäviertä pitkin, saapui majan nurkalle, kääntyi ja meni ovelle. Taas hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta yhä vieläkään hän ei kuullut mitään.

Hän meni majaan tunnustellen varovaisesti tietään. Lisähuoneenkin hän tutki sekä hapuili käsineen vuodetta, jolla oli nukkunut yönsä kuukausimäärien aikana. Hän alkoi jo olla sitä mieltä, ettei Brinniä ollut majassa, ja oli menossa ovea kohden, kun hänen kenkänsä kalahti johonkin pehmeään, mikä lojui lattialla pöydän lähettyvillä. Hän kuuli hiljaisen ähkäisyn.

Brinnkö siellä oli. Joka tapauksessa lattialla makasi haavoittunut mies.

Hän laskeutui polvilleen, siveli vasemmalla kädellään maassa makaavan miehen vartaloa, tunnusteli kasvoja.

— Brinnkö siellä? kuiskasi hän.

— Vai te se olette? kuului Brinnin ääni. Hän huokasi, nähtävästi tuntien huojennusta. — Tulimmainen! sanoi hän. — Kuulin teidän hiipivän sisään, mutta luulin, että joku noista hyeenoista vain tuli tekemään minusta selvää! Piileskelin majassa kaiken päivää. Heti pimeän tultua lähdin ulos ja menin erään suuren kivenjärkäleen takana olevaan pensaikkoon. Kuulin tuota roskaväkeä olevan likettyvillä; mutta en nähnyt ketään. Joku heistä oli kai nähnyt minut, sillä tuossa tuokiossa sain luodin kylkeeni. Jollakin tavoin pääsin ryömimään tänne. Pistoolini ja kiväärini jäivät jonnekin. Brinn vaikeni ja jatkoi sitten:

— Missä Ella on?

— Talossa.

— Te kirottu kaistapää! huudahti Brinn käheästi. — Jätittekö te hänet sinne yksikseen! Hän köyristäytyi, yritti nousta ja lysähti voihkaisten takaisin lattialle.

— Nyt te livistätte täältä, lempo soikoon! raivosi hän ollen tukehtumaisillaan. — Nythän he saavat tytön haltuunsa! Menkää oitis suojelemaan häntä! Kyllä kai he jo ovat siellä! Kuulin heidän olevan menossa sinnepäin joka puolelta! Hiisi teidät periköön, eihän teillä ole sen vertaa älyä kuin sokealla rakilla! Laputtakaa matkaanne tai kuristan teidät hengiltä!

Ikäänkuin vahvistukseksi Brinnin aavisteluihin kuulivat molemmat samassa hetkessä pistoolin paukahtavan jossakin etäällä. Sitten seurasi kolme muuta laukausta.

Brinn kiemurteli lattialla yrittäen turhaan päästä jaloilleen. Hän kiroili ja syyteli suustaan herjauksia.

Brazo kuuli hänen kirouksiaan juostessaan päätä pahkaa aukion halki taloa kohden. Kahdesti hän syöksähti päistikkaa rehevään pensaikkoon suistuen niiden takana olevaan heinikkoon. Jaloilleen päästyään hän ei enää tietänyt kulkusuunnasta mitään. Kummallakin kerralla hän pääsi selville siitä kuullessaan ankaraa jyskytystä. Kaikesta päättäen joku takoi ovea tukevalla puskurilla. Myöskin kuuli hän lasiruudun menevän helähtäen sirpaleiksi.

Kaikesta päättäen ei taloon oltu päästy, mutta sinne hyökättiin parhaillaan joka puolelta. Laukaukset olivat nähtävästikin lähtöisin Ellan aseesta, mutta Brazon oli mahdoton tietää, minkälaista jälkeä ne olivat tehneet, ja koska laukauksia ei enää kuulunut, pelkäsi hän miehistä eräiden jo päässeen tunkeutumaan sisälle.

Hän juoksi parhaillaan eteenpäin pää painuneena, jokaisen lihaksen pingoittuessa äärimmilleen, kun hänen jalkansa osui johonkin esteeseen ja hän syöksähti johonkin kuoppaan pää edellä. Hänen päänsä osui johonkin kovaan esineeseen, hänen selkänsä ryskähti, ja häntä saattavassa pimeydessä välähti säkenöiviä tähtiä ja hehkuvia tulipyöriä. Sitten hänen tajuntansa sammui.

XXXI.

Brazon olemusta vallitsi yksi ainoa vaistomus. Kaikki hänen aistimensa olivat ikäänkuin sammuksissa, sillä tietoisesti hän ei lainkaan tajunnut, kuinka ja milloin hän vihdoin pääsi jaloilleen ja seisoi horjahdellen pimeässä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä hän oli ja miksi hän yritti pysyä seisomassa. Hän kapusi jaloilleen, sillä hän oli nähtävästi ollut menossa jonnekin ja hänen kiihokkeenaan oli ihmisen totunnainen tapa seistä pystyssä. Hän oli unohtanut, minnekä hän oli ollut menossa, mutta hänen kasvonsa olivat taloon päin, ja hän alkoi hoippua sitä kohden. Ei hän tietänyt uuden talon olevan likettyvillä, mutta sama kummallinen vaisto, joka oli saanut hänet kapuamaan pystyyn, hallitsi häntä yhä, pakottaen häntä käyttämään kaiken elinvoimansa sen tehtävän täyttämiseen, jonka hänen aivonsa olivat hahmoitelleet. Näin voimakas oli hänessä taistelemisen vaisto.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli maannut tajuttomana, mutta juostessaan hän näki, että talossa oli nyt valoa, ja oivalsi saapuvansa liian myöhään. Kuistille päästyään hän huomasi, että päätyovi oli apposen auki ja pirstaleina. Hän veti pistoolinsa esiin hyökätessään kynnykselle, mutta ensi silmäykseltä hän jo näki, ettei talossa ollut ketään, jota hän olisi voinut ampua.

Wilsonin miehet olivat tulleet ja menneet. Huonekalut olivat ylösalaisin, matot riekaleina, etuhuone hävityksen vallassa. Hän juoksi ruokahuoneen ovelle ja näki pöytälampun valaisevan samaa kauheata hävitystä. Kaapit oli kiskottu seinäviereltä. Brazo tiesi, minkä vuoksi. Rosvot olivat etsineet Jim Henleyn papereita, joiden perusteella he toivoivat saavansa selville paikan, mistä Henley oli löytänyt kultaa.

Brazo ei viivytellyt keittiössä. Hän ryntäsi ruokahuoneesta isoon etuhuoneeseen ja sieltä portaille. Kaikissa yläkerran huoneissa hän kävi hapuillen käsillään joka taholle ja kutsuen tyttöä, jonka hän toivoi piiloutuneen sinne.

Saavuttuaan alakertaan hän seisoi hetken aikaa aivan horjahdellen, uuden raivonpuuskan sokaisemana. Sitten hän juoksi kuistille, harppasi maahan ja kiiti taas majaa kohden.

Kuu oli noussut ja loi valjua, hopeanhohtoista paistettaan kaikkialle.

Tuossa tuokiossa Brazo oli jo Brinnin luona kertomassa, mitä oli tapahtunut.

— Tietenkin! raivosi lyhytkasvuinen. — Sen te nyt saitte, kun sillä tavoin jätitte hänet! Nyt he sieppasivat hänet, eikä hänen olonsa ole taivaallista. He ovat livistäneet! Kuulin heidän menevän tuskin puolta tuntia sitten! Sellaisella kohinalla he laputtivat matkoihinsa kuin olisi heillä ollut itse lempo kintereillänsä! He saivat tytön, ja nyt he vievät hänet pesäpaikkaansa. Tiedättehän, missä se on! Hiisi nuo heittiöt periköön, toivoisinpa kykeneväni tästä jaloilleni, Teidän syytänne tämä on, Brazo! lisäsi hän äänensä käydessä miltei vinkunaksi. — Mitä ihmettä te siinä seisotte? Menkää hakemaan tyttöä!

Hän kiemurteli hurjasti ja yritti taas ponnistautua pystyyn Brazon rynnätessä ulos. Hänen ruumiinsa jokin kohta oli kuitenkin herpaantunut, ja ainoastaan tuokioksi hänen onnistui kohota oikean kyynärpään varaan. Sitten häh taas vaipui makaamaan ja lojui lattialla sähisten hyödyttömiä kirouksia.

Brazo oli tallissa viskannut Vilkkusilmän selkään satulan ja valjaat. Kynnykseltä hän jo ponnahti hevosen selkään ja pani Vilkkusilmän nelistämään tasangon poikki, josta päästiin metsään lännen puolelta. Metsään hän ei kuitenkaan mennyt, vaan ratsasti sen laitaa pitkin seuraten virran rantaäyrästä erääseen ylimenokohtaan saakka. Vaahdosta, jota Vilkkusilmän etujalat lennättivät hänen yllensä, hän kastui aivan likomäräksi.

Vilkkusilmä kiiti laakson poikki mahtavaa neliä. Ensimmäisessä säikähtäneessä raivossaan eläin näytti oivaltaneen, mitä siltä vaadittiin. Se ei hellittänyt vauhtiaan edes ylämäessä ja pyyhelsi harjanteen toiselle puolen muutamin valtavin harppauksin. Kunnaiden yli se kiiti odottelematta kehoituksia, painui huimaavalla vauhdilla erääseen notkoon ja lähti viilettämään lakeudelle tasaisin, pitkin harppauksin.

Taas se katosi näkyvistä pitkän harjanteen juurella. Hiukan myöhemmin se näkyi jälleen kuutamossa ruohoisella alangolla nytkähtelevänä, kovaa vauhtia sinkoavana luotina, joka kiiti smaragdinvihreässä meressä.

Jonkin verran hitaammin se kapusi eräälle etäiselle rinteelle, ja hetkeksi se pysähtyi sen laelle. Sitten se taas äkkiä hävisi, ja hiljaisuus nielaisi sen uumeniinsa.

Vilkkusilmä pani parastaan ja juoksi hellittämättä eteenpäin. Ratsastaja näytti tietävän, että se ponnisti voimansa äärimmilleen, sillä kannukset eivät lainkaan hipaisseet Vilkkusilmän kupeita eikä ainoatakaan kiitoksen tai moitteen sanaa kuulunut.

Toisella ylätasangolla, joka oli kaukana lännessä, Vilkkusilmä hiljensi vauhtiaan. Se muisti, että paikka oli tuttu, ja meni suoraa päätä sinne, minne se oli sidottu kerran ennenkin. Ja aavistaessaan matkan päättyneen se seisoi jalat harassa sekä imi ilmaa uupuneisiin keuhkoihinsa.

Brazo luisui maahan.

Saman kunnaan laella, jonka rinteeltä hän oli lähtenyt jalkaisin hakemaan Ellan matkalaukkua, hän pysähtyi tähyillen Wilsonin majaa, hevosaitausta sekä seutua ylipäänsä. Hänen henkensä aivan salpaantui hämmästyksestä kun hän näki, ettei majassa ollut valoa ja että aitaus oli tyhjä. Hän oli uskonut tapaavansa heittiöt täältä, minne hän luuli heidän tuoneen Ellan.

Brinn oli kertonut kuulleensa Wilsonin ja tämän miesten ratsastaneen tiehensä noin puolta tuntia aikaisemmin kuin Brazo oli palannut majaan tultuaan taas tuntoihinsa. Sittenkään ei heitä ollut täällä eikä hän ollut tullessaan nähnyt heistä merkkiäkään. Oliko heillä mahdollisesti jokin toinenkin pesäpaikka?

Hän tunsi vain tämän.

Hän luikui rinteen juureen ja juoksi majan luokse. Ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan, sillä hiljaisuus saattoi merkitä sitäkin, että roistot olivat valmistautuneet takaa-ajon varalta kätkemällä hevosensa ja odottamalla majan pimeydessä. Mutta vaikka hän seisoi ovella useita minuutteja, ei hän kuullut sisältä rapsahdustakaan. Terästäen mielensä hän sitten astui sisään.

Yhäkään ei kuulunut mitään. Ketään ei ollut majassa. Hän etsi, mutta ei sytyttänyt valoa.

Kylmä, hyödytön raivonpuuska poltti hänen mieltään, kun hän palasi ulos.

Lainsuojattomat olivat petkuttaneet häntä otaksuen, että heitä ajettaisiin takaa. Hän oli vakuutettu siitä, ettei heillä ollut mitään toista pesäpaikkaa. He olivat aivan varmaan nähneet hänen ratsastavan tietä pitkin ja ratsastaneet jonkun metsän perukoille antaen hänen mennä ohitsensa. Ja metsän suojaan he jäisivätkin kunnes jonkun, joka oli lähtenyt väijymään häntä, onnistuisi surmata hänet.

Hän kiipesi kunnaan toiselle puolelle ja pysähtyi Vilkkusilmän ääreen. Hevonen hengitti yhä kiivaasti, mutta oli ilmeisestikin hyvässä kunnossa. Brazo ei kuitenkaan noussut satulaan ennenkuin hän oli tarkkaan tähyillyt joka puolelle metsään ja pensaikkoon sekä katsellut hyvän aikaa sinne, mistä hänen oli palattava laaksoon.

Lähdettyään kunnaalta hän oli ensin raivoissaan lähtemäisillään hurjistuneesti etsimään tyttöä sieltä täältä metsiköistä, rotkoista ja harjanteiden takaa. Sillä tavoin menettelemällä hän ehkä kylläkin olisi saanut toimintahalunsa tyydytetyksi, mutta minkäänlaisia tuloksia hänen ei sopinut odottaa saavuttavansa etsinnässään, ja hänen viileä, järkkymätön älynsä pidättikin häntä ryhtymästä moiseen puuhaan.

Maailmassa oli yhtä ja toista sellaista, mille ihminen ei mahtanut mitään. Hän saisi aina syyttää itseään siitä, että oli taipuvaisena jättänyt Ellan lähtien auttamaan Brinniä. Jos tytölle jotakin tapahtuisi, saisi hän kaikkina niinä autuuden vuosina, jotka häntä odottivat, syyttää vain itseään. Katumuksensa terävimmän kärjen hän kyllä taittaisi lyömällä kuoliaaksi jokaisen miehen, joka kuului rosvojoukkoon.

Vaikka hän yhä antoikin järjen sanella toimintaohjeet, oli hänen mielensä yhtenä ainoana pyörteenä ristiriitaisista, kiihkeistä ajatuksista, joita pyöri hänen päässänsä, kun hän viskautui satulaan ja lähti paluumatkalle. Hänen Wilsonia kohtaan tuntemansa viha, joka oli tähän saakka ollut pelkästään halveksivaa inhoa, oli käynyt tappavaksi ja kauheaksi. Nyt hän tiesi erehtyneensä, kun ei kuukausimääriä sitten ollut surmannut miestä heidän otellessaan leirissä. Saman erehdyksen hän oli tehnyt Tombstonessa. Kolmatta kertaa hän ei enää erehtyisi.

Verkalleen hän ratsasti takaisin laaksoa kohden. Kiireellä ei nyt voitettu mitään. Ennenkuin hän ryhtyisi rankaisemaan Wilsonia, oli tämä löydettävä. Ratsastaessaan hän tarkasti polun molemmin puolin olevat metsiköt, rotkot, kuilut, notkelmat ja siellä täällä kasvavat pensaikot.

Kuu häipyi vuorten taakse hänen yhä jatkaessa etsintäänsä, ja pimeys pyyhkäisi seudun taas hänen näkyvistään. Hän istui liikkumattomana Vilkkusilmän selässä keskellä muuatta hiekka-aavikkoa sekä odotti pimeyden hälvenemistä. Vasta aamun alkaessa sarastaa idässä hän liikahti. Jättäen piilopaikkojen etsimisen sikseen hän alkoi hakea kavion jälkiä.

Tämä kävi nopeammin kuin sokea hapuileminen metsiköissä, eikä hänen kahteen tuntiin sittenkään onnistunut löytää mistään päin minkäänlaisia jälkiä ratsastajista. Vasta päästyään hyvinkin puolimatkaan hän alkoi käydä vakuutetuksi siitä, etteivät Wilsonin miehet olleet ensinkään ratsastaneet majalleen päin! He olivat menneet aivan toisaalle.

Karskina hän taas kiristi suitsia. Kuten aikaisemminkin, kiiti Vilkkusilmä seudun halki meteoorin lailla. Noin kahden mailin päässä laaksosta Brazo kuuli kaukaisen laukauksen. Se oli kaikesta päättäen kajahtanut uuden talon lähettyvillä. Hän sanoi Vilkkusilmälle sanasen tai pari, ja eläin lisäsi vauhtiaan; Notkeana kuin suunnaton kissa se viiletti laaksoa saartavan eteläisen harjanteen laen ylitse, ja päästyään rinteen juureen se lähti kiitämään huimaavampaa vauhtia kuin konsanaan ennen.

Viilettäessään laakson halki Brazo kuuli kahdesti ammuttavan, ja Vilkkusilmän lähestyessä uutta taloa laukauksia kuului lisää. Jostakin rakennuksen lähettyviltä tuprahteli vähäisiä, valkeita savupöllähdyksiä, ja sitten Brazo joutui niin likelle, että hän kuuli tuskanparahduksia ja raivoisia huutoja. Päästyään virran toiselle puolelle ja kiitäessään pitkin metsänlaitaa hän oli siksi lähellä, että hän näki, kuinka useita ratsastajia lähti viilettämään metsästä likeltä taloa. Ratsastaessaan he ampuivat.

Majan sivuuttaessaan hän näki Andersonin olevan polvillaan erään kannon takana sekä käyttelevän kivääriä. Kivääri nojasi kantoon, ja sen piippu liikkui verkalleen seuraten erään ratsastajan liikkeitä. Aseesta suihkusi tulinen juova, ja muuan ratsastajista kohotti molemmat kätensä korkealle suistuen satulasta. Brazon ratsastaessa vinhaa vauhtia Andersonin luokse kaatui kolme muuta ratsastajaa. Kaksi oli pääsemäisillään karkuun, mutta loppujen lopuksi jäi vain yksi eloon. Toiseen osui Hardinin kiväärinkuula. Hän lyyhähti etukumaraan, lipui kupeittain maahan, ja hevonen laahasi hänet metsään. Laukaistessaan viimeisen kuulan Hardin seisoi uuden rakennuksen nurkan suojassa. Hän vilkaisi Brazoon, hymähti tuikeasti ja lähti Andersonin luokse.

Brazo hyppäsi maahan Andersonin viereen. Tämä oli noussut. Hän katsahti Brazoon ja ehätti kertomaan.

— Kaikesta päättäen ovat Wilsonin miehet saaneet Ella Wainrightin haltuunsa. Saavuimme tänne vain puoli tuntia sitten ja löysimme Brinnin, joka on kuolemankielissä. Hän kertoi meille kaiken. Menimme taloon ja näimme, että siellä oli tehty katalaa hävitystä. Ella oli poissa. Silloin palasimme Brinnin luokse. Samassa näimme Wilsonin miehineen metsässä ja aloimme muitta mutkitta tehdä heistä selvää. Seitsemän tai kahdeksan heistä kaatui, ehkäpä enemmänkin. Wilson pakeni taloon maan alkaessa polttaa hänen kantapäitään täällä ulkona. Luulen, että hän on siellä vielä. Juostessaan hän pudotti kiväärinsä, joten hänellä nyt on vain pistooli. Ajattelimme lähteä tekemään tiliä hänen kanssaan nujerrettuamme hänen kätyrinsä. Ellaa ei ole missään, ja minusta tuntuu, että meidän on parasta vetää Wilson hirteen. Tyttö on poissa, Brazo!

Andersonin silmistä liekehti kiihkoa, mutta katsoessaan Brazoon hän aivan säikähti.

Brazon kasvot olivat kuolemanvaljut. Andersonin selitettyä, ettei Wilsonin likettyvillä ollut näkynyt Ellaa, oli kaikki hänen intohimonsa palanut tuhkaksi. Hänen elämällänsä oli enää yksi ainoa päämäärä — Wilsonin surmaaminen. Roistot olivat petkuttanet häntä. He eivät olleet kuljettaneet Ellaa etäälle. Hänen ollessaan ajamassa heitä takaa he olivat tehneet tytölle mitä tahansa. Metsässä talon läheisyydessä. Jossakin joen rannalla. He olivat kiduttaneet häntä, kenties surmanneet hänet, sillä he olivat lujasti päättäneet pakottaa hänet kertomaan, mistä hänen veljensä oli kullan saanut. Sitten he olivat palanneet taloon jatkamaan etsintäänsä. Brazo näet tiesi, ettei Ella ollut ilmaissut heille mitään, ja yrittäessään jatkaa etsimistään roistot olivat tehneet hävityksestä täydellisen.

Näin Brazo ajatteli.

Mikäli hänen sydämessään enää oli intohimoa, ei tässä intohimossa ollut minkäänlaista tulta. Hän oli kylmä ja tyyni. Hänellä oli nyt yksi ainoa päämäärä, hänen oli otettava Wilson hengiltä. Hän ei enää tuntenut vihaa lainsuojatonta kohtaan, oli ylimalkaan vain päättänyt surmata hänet. Mutta ennenkuin hän sen tekisi, panisi hän miehen kertomaan, minne tämä on jättänyt Ellan.

Hän lähti menemään Andersonin ja Hardinin luota taloa kohden. Nämä seurasivat loitompana häntä hiukan arastellen hänen ilmettään.

Wilsonin oli mahdoton poistua talosta. Kaksi Wainrightin miestä oli itäpuolella vartioimassa sekä itäistä sivua, päätyä että takaovea. Anderson ja Hardin olivat talon läntisellä puolella.

Astuessaan ovesta sisään Brazo veti pistoolinsa esiin, sillä hän uskoi Wilsonin laukaisevan heti hänet nähdessään.

Wilsonia ei ollut etuhuoneessa, ja Brazo siis lähti ruokahuoneen ovelle. Siellä seisoi Wilson nurkassa pistooli kädessä ja katseli ovelle.

Wilsonin ase oli tähtäysasennossa. Brazo piteli pistooliaan järkkymättömänä ja painoi käsivarttaan kupeeseensa kyynärpää koukistettuna. Wilsonin käsi tutisi, hänen silmistään loisti kuolemankauhua ja hänen aseensa piippu liikkui nytkähtelevissä kaarissa. Ilmeisestikin hän oli kuullut Brazon tulon ja oli päättänyt surmata tämän siekailematta, mutta Brazon tullessa näkyviin hänen rohkeutensa oli pettänyt.

Brazo astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen toiseen päähän katsellen vihamiestään. Hän puhui, ja hänen äänensä kirpeä kaiku täytti koko huoneen.

— Wilson, missä Ella Wainright on? sanoi hän.

Wilson tuijotti eteensä mykkänä. Hänen huulensa nytkähtelivät paljastaen hampaat, kun hän sihautti vastauksensa.

— En ole nähnyt häntä, lempo teidät periköön! vastasi hän käheällä ja vapisevalla äänellä.

— Wilson, sanoi Brazo. — Anderson kertoi minulle täälläolostanne. Suurin osa miehistänne on saanut surmansa. Tulin tänne ottaakseni teidät hengiltä. Annan teille kuitenkin pelastumismahdollisuuden. Missä on Ella Wainright?

Ikäänkuin olisi kuoleman pelko herpaissut hänen sormensa kirposi ase Wilsonin kädestä ja kalahti kolisten lattiaa vasten. Hän kavahti peremmälle nurkkaansa.

Hetken aikaa liikahtelivat hänen huulensa mykkinä, ja sitten niiden lomasta kähisi sanoja.

— Älkää ampuko, Brazo! Älkää Jumalan tähden ampuko! Kerron teille kaiken minkä tiedän!

Hän kostutti huuliaan ja tuijotti hurjistuneesti Brazoon, Andersoniin, Hardiniin sekä eräisiin muihin, jotka olivat tulleet sisään ja seurasivat tapausten kulkua ovilta.

— Tulimme tänne saadaksemme hänet valtaamme, sanoi Wilson. — Aiomme pakottaa hänet kertomaan, mistä hänen veljensä oli saanut kultansa. Olisimme väkipakolla panneet hänet ilmaisemaan sen. Sitä en kielläkään, mutta vannon, että emme aikoneet vahingoittaa häntä millään tavoin, Brazo!

Kun mursimme päätyoven, ampui hän meitä kohden kolme tahi neljä laukausta. Meidän vihdoinkin päästessämme sisään oli takaovi auki, eikä hänestä näkynyt jälkeäkään. Kuulimme hänen juoksevan kovaa vauhtia. Hänen pukunsa kahisi pensaikossa, kun hän riensi eteenpäin. Minä sekä muutamat muut pojat lähdimme tavoittamaan häntä. Emme nähneet häntä pimeässä, mutta kuulimme, ettei hän ollut kovinkaan pitkän matkan päässä. Joen rannalla me sitten häivyimme hänen jäljiltään. Niin asia on, Brazo. En ole nähnyt häntä.

Brazon silmissä oli tähän saakka ollut ivallinen ilme. Kun Wilson oli vaiennut, jännittyivät Brazon lihakset. Kaikki synkeys haihtui hänen käytöksestään. Hän nauroi ääneen, työnsi pistoolinsa huotraan ja katsahti Andersoniin.

— Pitelehän tuota miestä siksi kunnes palaan! sanoi hän sykähdyttävästi. — Olenpa minä totisesti kaistapäinen!

Hän hyppäsi avonaisesta akkunasta maahan ja juoksi Vilkkusilmän luokse. Toiset näkivät, kuinka hän kiepsahti satulaan ja ajoi täyttä neliä raiviomaan poikki majan ohitse ja kiiti hyljätyn kaupungin telttojen sekä rakennusten lomasta metsään, jonne hän katosi.

XXXII.

Brazon tullessa salaiseen laaksoon vievän luolan suulle Ella istui suunnattoman kalliojärkäleen takana ruohomättäällä, ja ensiksi Brazo näki vain vilahduksen hänen päästään sekä valloilleen päässeistä hiuksistaan, jotka kimmelsivät auringossa. Tyttö katsoi luolan suulle. Kaikesta päättäen hän oli varuillaan. Brazo tiesi hänen otaksuneen, että lainsuojattomat löytäisivät hänen kätköpaikkansa, sillä nähdessään hänen hiuksensa hän myöskin totesi katsovansa suoraan tytön colt-pistoolin piippuun.

Pistooli kalahti maahan, kun Ella nousi seisomaan ja avasi hänelle sylinsä. Tuokiota myöhemmin painaessaan päätään Brazon rintaa vasten hän aivan värisi.

— Luulin heidän surmanneen sinut! kuiskasi hän pusertuen lujasti toisen syleilyyn. — Voi Brazo, ethän jätä minua enää koskaan!

Tämä nauroi selittäen kokeneensa ainoan vaaranhetkensä Wilsonin selittäessä, että Ella oli päässyt jossakin joen rannalla pakenemaan näkymättömiin.

— Silloin vasta järkeni alkoi taas toimia, lisäsi hän. — Tiesin, että olit tullut tänne. Sydämeni oli aivan varmaan hetken aikaa ihan hullaantunut ilosta ja auringosta.

Ella siirtyi hiukan loitommalle, otti Brazon kasvot kättensä väliin sekä loi häneen hymyilevän katseen.

— Muistin tämän paikan kaiken aikaa, sanoi hän. — Kahdesti ajattelin mainita sinulle asiasta, mutta pelkäsin, että yrittäisit tuoda minut tänne Wilsonin miesten ollessa näkemässä. Silloin he olisivat surmanneet meidät. Heidän murtaessaan ovea ammuin neljä kertaa, vaikka en usko kuulaini osuneen kehenkään. Toivoin ainakin, etteivät ne osuneet. Sitten juoksin takaovelle, avasin sen ja lähdin juoksemaan metsän halki rantaan. Kuulin, kuinka he juoksivat perässäni, mutta siksi pimeä oli, etteivät he nähneet minua. Pääsin siis tänne turvallisesti. Juuri äsken kävin luolassa ja katselin laaksoon. Näin kovaa kyytiä juoksevia miehiä ja kuulin ampumista. Tiesin, että Anderson sekä muut olivat palanneet. Katsoin katsomistani, mutta en nähnyt sinua, Brazo, ja luulin sinun kaatuneen!

He palasivat mättäälle ja istuivat siellä hyvän aikaa. Sitten kertoi Brazo Wilsonista.

— Meidän on kai mentävä nyt sinne, sanoi hän. — Pojat eivät tiedä, että olet turvassa, eivätkä he oikein suosi Wilsonia,. Miehelle saattaa tapahtua jotakin.

Hän vei tytön luolaan ja sieltä joen poikki majan edustalla olevaan metsikköön. He näkivät Andersonin ja Hardinin seisovan oven äärellä. Useita hevosia oli liekaköydessä aukealla. Wainrightin miehet olivat lähteneet hevosten ratsastajain keralla itäpuolella olevaan metsään. Lähestyessään majaa Brazo ja Ella kuulivat voihkaisuja, ja Anderson hymähti vastaukseksi Ellan kysyvään ilmeeseen.

— Siellä on kolme Wilsonin miestä, sanoi hän. — He ovat haavoittuneet, mutta lievästi.

— Entä Brinn? ehätti Ella kysymään hätäisesti.

— Hän on talossa. Luulen, että hänestä tulee rampa. Hänen nilkkansa on murskana, ja kuula on luiskahtaessaan repinyt häneltä kylkiluuta. Lähetin Edin Cooneyhin noutamaan lääkäriä.

— Missä Wilson on? kysyi Brazo.

Ella oli jo juoksujalkaa menossa taloa kohden.

— Wilsonia ei ole enää, vastasi Anderson totisena. — En tiedä, minkä tähden käskit meidän pitää Wilsonia vartioituna, mutta noudatin käskyä ja toin hänet tänne niin että saatoimme pitää häntä silmällä auttaessamme Brinniä.

No niin, me toimme Wilsonin tänne ja annoimme hänen istua penkillä vastapäätä Brinnin vuodetta.

Brinn makasi siinä jokseenkin avuttomana valitellen. Wilson istui paikallaan ja katseli häntä.

Kun Brinn näki Wilsonin, alkoivat hänen silmänsä hehkua hurjistuneesti. Hän oli aivan raivohullu ja kysyi meiltä, olimmeko löytäneet Ella Wainrightin. Sanoimme, ettemme olleet löytäneet häntä, mutta että sinä olit lähtenyt häntä etsimään.

"Brazo on kirottu narri", sanoi Brinn.

Seisoin Brinnin äärellä ja ennenkuin aavistinkaan, oli hän siepannut pistoolin vyöltäni. En ennättänyt edes kääntyä, kun hän jo oli ampunut Wilsonia kahdesti. Tämän kaaduttua maahan hän katsoi miestä hetken aikaa. Sitten hän naurahti ja sanoi:

"Luulenpa, että nyt pidät likaiset kätesi erillään tytöstä!"

Siten hän hymyili villiin tapaansa ja ojensi pistoolin minulle. Wilsonia ei siis enää ole elävien joukossa.

XXXIII.

— Brinn pitää sinusta, Brazo, sanoi Ella. Hän katsahti Brazoon syrjäsilmällä heidän istuessaan kahta viikkoa myöhemmin metsässä samalla puunrungolla, jolla Brazo oli istuskellut niin usein yksinään odottaessaan Ellan tuloa.

— Sepä kummallista, vastasi Brazo vakavana. — Olenhan varsin selvästi osoittanut hänelle, etten aikoinani antanut hänelle suurtakaan arvoa.

— Tiedän kyllä, että ennen vanhaan inhosit häntä, sanoi Ella. — Nythän sinä kuitenkin pidät hänestä, Brazo?

— Brinnissä on jotakin omituista, sanoi Brazo. — Hän on hurjapäinen miehekseen. En ole tehnyt mitään miellyttääkseni häntä. Jo Bainin leirillä ammuin häntä. Hänen sitten tultuaan tänne annoin hänen ymmärtää, etten pitänyt hänestä, ja yritin yllyttää häntä kahakkaan. Niin, enköhän vain nykyään pidä hänestä enemmän kuin ennen vanhaan.

— Onhan se jotakin, hymyili Ella viisaana. — Brinn on alkuvaistoisin ihminen, minkä olen tavannut. Hän on kuin lapsi, joka ei ole saanut mitään kasvatusta, Brazo. Hän on hurjapäinen, ja hänen mielenliikkeensä ovat väkeviä. Mutta jos hän pitää ihmisestä, pitää hän hänestä kerta kaikkiaan, haluaapa vielä, että toinenkin pitää hänestä. Hän on valmis tekemään kaikkensa niiden tähden, joista hän pitää.

Ella oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi lempeästi.

— Brazo, minun on kerrottava sinulle jotakin. Ehkäpä minun olisi pitänyt tehdä se jo aikoja sitten. Siitä lähtien kuin Brinn saapui tänne olen lahjonut häntä vaikenemaan Bainin leirillä sattuneesta tapauksesta. Kun hän tänne tultuaan sai selville, että rakastin sinua, uhkasi hän mennä sheriffin luokse ilmiantamaan sinut, ellen antanut hänelle rahaa.

— Vai niin. Brazon silmät olivat käyneet tuikeiksi ja kylmiksi.

— Kaupanhoitaja, Bain itse ja tallimies ovat kuolleet, jatkoi tyttö. — Brinn on ainoa henkilö, joka saattoi todistaa sinua vastaan. Ehkäpä hänen sanojaan ei olisi uskottu, jos sinä olisit puhunut päinvastaista. Joka tapauksessa lähdit pakoon Bainin leiriltä, ja sitä olisi katsottu raskauttavaksi asianhaaraksi. Enkä minä olisi suonut sinua vietävän pois täältä.

— Kuinka paljon annoit Brinnille? kysyi Brazo.

— Lähes kolmesataatuhatta dollaria, Brazo, vastasi toinen.

Brazon silmät avartuivat kummastuksesta.

— Tahdoitko niin äärettömästi, että jäisin tänne? sanoi hän, ja hänen äänensä oli odottamatta käynyt käheäksi.

— Tahdoin sinut omakseni, vastasi Ella. — Annoin siis hänelle rahat. Ja hän on antanut ne kaikki takaisin, Brazo. Hän pitää meistä. Ja hän tahtoo jäädä luoksemme sittenkin kun — kun — — ainaiseksi.

Brazo hymyili ja sulki tytön syliinsä. Hänen mieltään sykähdytti tietoisuus siitä, että Ella oli rakkautensa tähden uhrannut kaiken omaisuutensa. Hänen äänensä oli hellä ja kunnioittava.

— Yritän olla sen arvoinen, sanoi hän. — Ja Brinn saa jäädä luoksemme niin pitkäksi aikaa kuin hän haluaa sitten kun — kun olemme naimisissa.

Samana iltana he istuskelivat taas puunrungolla. Heidän takanaan ympäröi hyljätyn kaupungin viheliäisiä telttoja ja lautahökkeleitä aikakausien ilkkuva hiljaisuus. Tuonnempana olivat kallioasumusten tummat akkunat, omalla tavallaan katsellen hiljaista laaksoa, joka uinui rauhallisessa kuutamossa.

— Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Ella. — Rakastan tätä maata. Rakastin sitä silloinkin, kun Wolf Wilson ajoi minua takaa joen rannalla. Rakastan sitä yhä enemmän ja enemmän. Laaksomme on kaukana valtateiltä, Brazo, eivätkä ihmiset milloinkaan tungeksi tänne parvina.

Brazo mietti tovin, ja Ella luuli jo, ettei toinen ollut kuullut hänen sanojaan. Hän loi Brazoon kysyvän katseen.

— Et kuunnellut minua, Brazo! nuhteli hän.

— Mietiskelin juuri, sanoi toinen. — Ajattelin, minkälaisia tiet ovat. Mistä tiesin, että olin tulossa tänne. Tombstonessa aloin olla rauhaton. Jokin kutsui ja houkutteli minua pois sieltä. En voinut jäädä sinne enää. Eräänä kauniina päivänä minä siis pyysin tilini. Lähdettyäni ei minulla ollut mielessäni mitään erikoista tietä. Ajelehdin vain minne sattui. Ja tuossa tuokiossa minä sitten jouduin valtateille, joista juuri mainitsit.

— Mutta minähän sanoin meidän olevan syrjässä valtateiltä, Brazo! selitti Ella.

— Niinhän sinä sanoit. Brazo hymyili hänelle. — Valtateillä me olemme sittenkin. Ihmiset, jotka elävät oikeata elämää, eivät milloinkaan eksy niiltä. Lempeästi ja vakavasti hän jatkoi:

— Mikäli saatan käsittää, on elämässä kolme suurta, tärkeätä valtatietä. Ne vievät rakkauteen, seikkailuun ja rikkauteen. Ne ainoat ovat jonkin arvoiset. Me olemme ratsastaneet niitä kaikkia pitkin.

— Ja rakkaus on suurin niistä! selitti Ella.

— Ja parhain, lisäsi Brazo. — Sillä vallitsee aina tungos ja on vallitsevakin kautta aikojen. Rakkaus ei milloinkaan katoa maailmasta.