[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_JVS3SP8Ai2psnQTpdFFh1OJbmBdHuaJGc_xyr77PFw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2787,"Karjakartanon aarre","Seltzer, Charles Alden",1875,1942,"2787-seltzer-charles-alden-karjatilan-aarre","2787__Seltzer_Charles_Alden__Karjatilan_aarre",null,"romaani",[],[],"fi",1928,1930,60131,381294,true,[],[],[],"Lännenromaani sijoittuu Arizonan karuun erämaahan, jossa Brazo-niminen ratsastaja tarkkailee ympäristöään. Teos kuvaa karjakartanoon kytkeytyvää salaperäistä aarretta, vaarallisia kohtaamisia ja villin lännen karua elämää.","C. A. Seltzerin 'Karjakartanon aarre' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2787. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KARJAKARTANON AARRE\n\nKirj.\n\nC. A. Seltzer\n\n\nSuomensi\n\nH. Vaaja\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannus Oy Minerva,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nBrazo oli maannut muutamia tunteja aivan hiljaa pienessä\nkallionkolossa, joka oli Gilan mutkassa sijaitsevan matalan\nvuorenharjanteen seinämässä. Hänen hunajankarvainen ponihevosensa, jota\nhän nimitti \"Vilkkusilmäksi\" eläimen vasemman silmän ilmeisen kierouden\ntakia, oli etujalat köytettyinä omissa hoivissaan notkelmassa, jota\nBrazon kivisestä makuusuojasta ei näkynyt. Vilkkusilmä pystyi kyllä\nhuolehtimaan itsestään, olihan se asianmukaisesti opetettu, älykäs\nvuoristoponi.\n\nBrazo oli nukkunut pitkään ja havahtui vehkalleen tajutessaan\nyöhyönteisten surinan tauonneen. Arizonan aavassa, valkeassa\naamuvalossa tuli ilmoille ihana maa, joka jo oli lämmennyt ja unelias.\nEi kuulunut ääntäkään, rapsahdustakaan. Näkyi vain valtava kaistale\ntaivaanlakea ja yhtä valtava kaistale maata. Taivas oli kauttaaltaan\nsamanlainen, mutta maastossa esiintyi määrättyä nousua ja laskua, jonka\nmukaan kulkureitti oli määrättävä, mikäli tahdottiin vaeltaa seudun\nhalki. Ja koska Brazo tuumaili vaeltaa halki tienoon, tarkkasi hän sitä\nhartaasti.\n\nSeutu oli kutakuinkin samanlaista kuin sekin, jonka kautta hän jo oli\nratsain kulkenut. Muutamia vuorenselänteitä, lukemattomia matalia\nharjanteita, jokunen alaston kallionkumpare, laaksoja, alankoja,\nkuiluja, hiekkaa. Joskus näkyi kunnaiden laella pari kitukasvuista\nkuusta. Siellä täällä kasvoi kaktuksia, ocotilloa, palmuliljoja.\nRuohomättäät olivat heleänvihreitä, sillä oli huhtikuu. Kaukaisissa\nnotkoissa hohti reheviä kukkapälviä.\n\nHiekan ja taivaan yksitoikkoisuus oli painostava. Tombstonesta\nBensoniin, Bensonista Cochiseen, Cochisesta Fort Grantin ohi\nSolomonsvilleen oli ollut pelkkää taivasta ja hiekkaa. Pohjoisessa\npäin oli lisää hiekkaa ja taivasta. Kaitoja teitä polveili loitolle\nja katosi. Uusia polkuja tuli tietymättömistä paikoin leikkaamaan\nvaeltajan tietä. Ehkä kerran päivässä tämä näki etäällä tomupilven,\njoka kätki uumeniinsa ratsastajan, ja sattuipa sellaistakin, että hän\nnäki postivaunujen ajaa täryyttävän taivaan ja maan rajausta pitkin.\nMutta ylipäänsä ei tässä maailmoista avarimmassa ollut kerrassaan\nmitään.\n\nJa sittenkin huokui ilma ihanan juhlallisuuden siunausta, kaikkialle\ntunkeutuvaa puhtautta ja neitseellisyyttä, joka varmaankin vallitsi\nmaailmassa luomistyön päättyessä.\n\nBrazon kallionkolo oli pohjoisen puolella, eikä auringon väkevä,\nvalkoinen paiste osunut häneen. Hän tiesi kallion kuuluvan\nvuoriharjanteeseen, jonka suunta oli idästä länteen, ja tiesi\npostivaunutien kulkevan tämän harjanteen lakea pitkin. Edellisenä\nyönä etsiskellessään yöpymispaikkaa ponillensa hän oli tien keksinyt\nja päätellyt, että se vei Globesta Bowieen. Hän pujottautui esiin\nhuopapeitteistään, istahti pengermän laidalle ja heilutteli jalkojaan\nilmassa. Sitten hän sipaisi kädellään tukkaansa ja hieraisi viimeiset\nunen rahtuset silmistään. Hän haukotteli, kiinnitti vyötäisillensä\npatruunavyön ja pistoolin, jotka olivat yön ajan olleet huopapeitteen\nalla hänen vieressään, vilkaisi kivääriin, joka oli ollut käden\nulottuvilla, haukotteli toistamiseen ja aikoi ryhtyä laskeutumaan\näyrästä myöten virran rannalle.\n\nKuitenkaan ei hän liikahtanutkaan, sillä ennenkuin hän oli ennättänyt\nryhtyä laskeutumaan rinnettä, kuuli hän ääniä. Kuunnellessaan\ntarkemmin hän erotti ylhäältä tieltä kuuluvaa tasaista, verkkaista\nkavionkapsetta. Se lähestyi lähestymistään käyden asteettain\nkuuluvammaksi, kunnes hän käsitti, että ratsastajia oli kaksi.\n\nBrazo oli utelias, joskaan ei siinä määrin, että olisi näyttäytynyt\nratsastajille. Hän istui pengermällä hiljaa ja liikkumatta.\n\nErään seikan hän oli oivaltanut: ratsastajat eivät olleet apasheja. Hän\noli kuullut satulanahan narisevan.\n\nHevoset olivat lähestyneet tasaista ravia, joka on kokeneelle\ntasankomaiden ponihevoselle niin perin mieluinen. Brazon kuunnellessa\nravi hiljentyi kävelyksi, ja sitten kavionkapse taukosi. Hevoset olivat\npysähtyneet.\n\nHarjanteen laen ylitse kantautui Brazon kuuluviin muuan ääni.\n\n— Tuolla on Solomonsville, sanottiin. Tuolla on Fort Grantin linnoitus.\n\n— Luulin aina, että ne olivat aivan toisella suunnalla, kuului toinen\nääni. Kummallista, kuinka lujasti tuollainen asia voi pinttyä ihmisen\nmieleen.\n\nPitkä hiljaisuus seurasi. Äyrään reunan ylitse leyhyi Brazon sieraimiin\nhienoista savunvihmettä. Yrtintuoksuisen tupakan lemua.\n\n— Aterioimmeko Solomonsvillessä? kysyi ensimmäinen puhuja.\n\n— Kyllä minun puolestani.\n\nUusi hiljaisuus. Sitten ensimmäinen ääni:\n\n— Hän suuntaa kulkunsa pohjoista kohden huomenaamulla. Matkaa on lähes\nkuusikymmentä mailia. Ei hän voi tehdä taivalta yöllä. Hän kai yöpyy\nBainin leirille — sekä hän että hänen saattojoukkonsa. Neekereitä. Voi\ntulimmainen! Bain panee neekerit talliin yöksi!\n\n— Tehköön hän sen lemmessä, sanoi toinen ääni.\n\nTaas seurasi hiljaisuus. Miehet lopettelivat kaikesta päättäen\nsavukkeitaan. Ensimmäisen ääni kuului sitten taas.\n\n— Tässä juotamme hevosiamme. Tuolla, noin sadan jaardin päässä, on vesi\nmatalaa. Aivan tuon mutkan takana.\n\nHevoset alkoivat kulkea käymäjalkaa.\n\nKavionkapseen tauottua kuulumasta Brazo liukui pengermän juureen ja\nhiipi äyrään viertä virran mutkaa kohden. Hän kulki varovaisesti ja\nverkalleen, ja saapuessaan kohtaan, mistä hän saattoi tarkata miehiä,\nolivat nämä jo juottaneet hevosensa ja lähteneet menemään menojaan.\nRatsastajien kasvoja hän ei nähnyt, mutta sen hän pani merkille, että\ntoinen oli pitkä ja tukevarakenteinen toisen ollessa lyhyt ja hoikka.\nKumpaisenkin hevonen oli raudikko. Kookkaalla miehellä oli harmaa paita\nja musta Stetsonhattu, kun taas hintelämmällä oli sininen paita ja\nhiukan ruskehtava, vaalea Stetson-hattu. Kummallakin oli nahkasaappaat,\npatruunavyö ja pistooli sekä satulakotelossa kivääri.\n\nHe ratsastivat hämyiseen etäisyyteen, ja Brazoa saarsi taaskin\nhiljaisuus.\n\nSolomonsville sijaitsi usean mailin matkan päässä idässä. Harjanteen\nlaelta näkyivät yksitoikkoisen maiseman toisella puolen sekä\nSolomonsville että Fort Grant. Ratsastajista oli tullut kaksi liikkuvaa\ntäplää. He eivät enää olleet Brazon lähettyvillä, ja siksi hän\noli välinpitämätön heistä.\n\nHän peseytyi Gilan matalassa vedessä. Tammenvesain kuivuneista oksista\nhän laati pienen nuotion, keitti hiukan kahvia pienessä pannussa, jonka\nhän otti vuodehuopansa ympärille kääräisemästään pussimaisesta repusta,\nja söi kuivaa korppua sekä lihaa. Istahtaen sitten suurelle kivelle hän\najoi partansa asetettuaan peilinsirpaleen nojalleen eteensä. Saatuaan\ntämän tehdyksi hän kääri kaiken omaisuutensa talteen ja lähti noutamaan\nnotkelmasta poniansa vieden muassansa satulansa ja kiväärinsä. Kotvasta\nmyöhemmin palatessaan ratsain jokiäyrästä pitkin hän pysäytti\nhevosensa mutkaan, jossa äskeiset ratsastajat olivat juottaneet\nhevosiaan, ja istui satulassa alallaan katsellen hiekkaan uurtuneita\nkavionjälkiä.\n\nBrazo oli viidenkolmatta ikäinen, ja kokenut hän oli jo monenmoista.\nViidestäkolmatta ikävuodestaan hän oli näet ollut viidentoista\nvuoden ajan vailla vanhempainsa opastusta, sillä muuan roistojoukko\narapaho-intiaaneja oli aikoinaan rynnännyt hänen kotilaaksoonsa Brazon\nollessa noutamassa eksynyttä karjaa etäisiltä vuoristoseuduilta.\n\nBrazon vanhemmat olivat olleet sivistyneitä, ja perinnöksi he olivat\njättäneet nuorukaiselle aivot, jotka toimivat melkoista nopsemmin ja\nnokkelammin kuin keskitason miehellä. Brazo oli nähtävästi myöskin\nperinyt vanhemmiltaan rakkauden tähän läntiseen maahan, sillä\nvanhempain saatua surmansa hän oli työntynyt yhä syvemmälle sen\nperukoihin. Yhä syvemmälle hän oli sinne työntynyt, hyötymättä silti\nsuuriakaan.\n\nVaikka hän oli perillä karjanhoidosta yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa\nja pystyi suoriutumaan kunnialla seikasta jos toisestakin, totesi hän\nnäet nyt, viidenkolmatta ikäisenä, irtautuneensa kaikesta entisestä ja\nolevansa työttömänä matkalla pohjoista kohden.\n\nBrazon silmät hehkuivat innokasta harkintaa, kun hän kohotti katseensa\nveden rajauksessa näkyvistä kavion jäljistä ja suuntasi sen noihin\nmolempiin liikkuviin täpliin, jotka olivat tähän mennessä käyneet\npienenpieniksi.\n\nHän muisteli mitä ensimmäinen puhuja, joksi hän heti oli päätellyt\nkookkaan miehen, oli sanonut: — Hän suuntaa kulkunsa pohjoista kohden\nhuomenaamulla. Matkaa on lähes kuusikymmentä mailia. Ei hän voi tehdä\ntaivalta yöllä. Hän kai yöpyy Bainin leirille — sekä hän että hänen\nsaattojoukkonsa. Neekereitä! Voi tulimmainen! Bain panee neekerit\ntalliin yöksi.\n\nJoku, jonka puuhat kiinnostivat ratsastajia, oli seuraavana aamuna\nmenossa pohjoista kohden. Ratsastajat arvelivat hänen yöpyvän paikkaan,\njota he olivat nimittäneet \"Bainin leiriksi\". Mutta kukapa tällaisessa\nerämaassa kulki neekerijoukko saattajinaan? Mistäpä neekerisaattuetta\noli saatavissakaan?\n\nBrazo tähyili miettiväisenä valkoista paistetta, jota tulvehti\ntaivaalta hiekkakummuille. Vähät hän välitti ratsastajista, vaikka\nolikin suonut mielessänsä sijaa vähäiselle ärtymykselle, kun ei noiden\nniukkain lauseiden perusteella kyennyt laatimaan mitään otaksumaa\nratsastajien aikeista. Hänen mielenkiintonsa oli ylipäänsä aivan\nulkokohtaista. Oliko ratsastajilla kenties pahoja hankkeita henkilöä\nkohtaan, joka lähti seuraavana aamuna \"pohjoiseen\".\n\nBrazon otsalle ilmestyi kurttuja, kun hän pani poninsa kapuamaan\nGilan pohjoisen puolista äyrästä ja ohjasi sen sitten tasangon poikki\nepäselvää polkua kohden, joka puikkelehti pohjoiseen päin. Hän saapui\npolulle ja lähti miettiväisenä ratsastamaan sitä pitkin. Päästyään\nusean mailin päässä kohoavalle kunnaalle hän tähyili taaksepäin, mutta\näskeisiä ratsastajia ei enää näkynyt.\n\nHän itse oli menossa pohjoiseen, joskin päämäärättä; Silti hänellä\noli mielessä useita paikkoja, joissa hän oli kuullut harjoitettavan\nkarjanhoitoa. Sekä Blue Creekissä, Salt Riverissä että Little\nColoradossa oli karjakartanoita. Little Colorado oli kylläkin\njokseenkin kaukana pohjoisessa, ja hän päätti, ettei menisi niin\nkauaksi. Hänpä yrittäisi katsella Salt Riverin aluetta ja suuntaisi\nsieltä kulkunsa Uuteen Meksikoon taivaltaen Lincoln Countyssa\nsijaitsevaan Roswelliin, missä hän joltisenkin varmasti oli saava työtä.\n\nItse asiassa hän ei lainkaan pitänyt kiirettä, mitä työn hankkimiseen\ntuli. Vyössään hänellä oli kuusisataa dollaria kullassa, ja tämä summa\nriitti kyllä hänelle pitkäksi aikaa, joten hänestä siis tuntui siltä,\nettä hän saattoi valita uuden työnantajansa kutakuinkin harkitsevasti.\n\nPuolen päivän tienoissa hän oli Gila-vuoristossa. Siellä näkyi parin\nkolmen päivän vanhoja intiaanien jälkiä, jotka herättivät hänen\nmielenkiintoansa juuri sen verran, että hän hiukan tutki niitä.\nTällä haavaa intiaanit olivat rauhallisia, ja vaikkapa he huomenna\nlyöttäytyisivätkin sotapolulle, oli se huomispäivän murhe, herra\nparatkoon.\n\nIltapäivällä hän vaelsi lukemattomien laaksojen halki, vaikka hän teki\ntaivalta verkalleen ja kahdesti juotti poniansa vesilampareissa, joita\nhän tapasi tien laidassa. Karjataloja hän ei nähnyt eikä myöskään\nkarjaa. Laskeutuessaan myöhään iltapäivällä kuivaan puronuomaan hän\ntapasi korpraalikunnan neekerisotilaita, jotka kuuluivat ratsuväkeen.\nNämä olivat menossa etelää kohden ja nauraa virnistelivät leveästi\nhänelle ohi mennessään.\n\nSotilaiden ratsastettua näkyvistä hän kääntyi katsomaan heidän\njälkeensä.\n\n\"No totta vieköön!\" sanoi hän ääneen läimäyttäen kättänsä polveen.\n\"Olisihan se pitänyt älytä oitis. Armeijan rahastonhoitajaa odotetaan.\nMitähän nuo veitikat mahtoivat tarkoittaa edeltäkäsin noin arvioiden\nhänen matkasuunnitelmiani!?\"\n\nMiehet, jotka olivat puhuneet rahastonhoitajasta, saattoivat kyllä\nolla hänen ystäviään. Kenties he olivat pelureita, joiden tapana\noli maksupäivien aikoina kuljeskella armeijan majoituspaikkain\nliepeillä. Perin naurettavaa olisi ollut otaksua noiden miesten olleen\nrosvoamisaikeissa. Heitähän oli vain kaksi, ja saattueeksi tuli\nkokonainen korpraalikunta neekerisotilaita.\n\nYhdysvaltain armeija pystyi huolehtimaan itsestään. Ei hän ainakaan\nmuistanut ainoatakaan sellaista tapausta, että apua olisi pyydetty\nulkopuolisilta.\n\nHän jätti aamullisen sattumuksen pohdinnan sikseen, ja kurtut\nsilisivät hänen otsallaan. Ja kun hän iltapuhteessa erotti muutamia\nlaatikkomaisia rakennuksia Salt Riveriksi päättelemänsä kaidan joen\nrannalla sijaitsevalla alangolla, tiesi hän saapuneensa Bainin leiriin.\n\nMyöhemmin hän oivalsi otaksumansa oikeaksi.\n\nBainin leiri oli postivaunuasema. Siellä pidettiin varahevosia,\nja siellä oli useita rakennuksia sekä muutamia epäsäännöllisiä\nhevosaitauksia. Talli oli Bainin saloonin ja kauppapuodin välissä, ja\ntuoksujen outo sekavuus viehätti monimiljoonaista kärpäsparvea.\n\nBrazo oli useasti yöpynyt erämaahan. Täällä hän ilmeisestikin saattoi\nsaada vuoteen, hyvää ruokaa Vilkkusilmälle ja virvoittavia juomia\nitsellensä. Hän riisui tallissa hevosensa, etsi baarin ja kuunteli\nhiljaista tyytyväisyyttä tuntien lasien kalahtelua.\n\n\n\n\nII.\n\n\nBainin leiri oli Brazolle uutuus Tombstonen seutujen harjanteilla\nvietettyjen kuukausien jälkeen, ja vielä päiväkauden hän nautti tästä\nylellisyydestä panematta tikkua ristiin sekä suoden ponihevoselle\ntilaisuuden levähtää ja itsellensä siemauksen jos toisenkin juomia,\njoita hän löysi Bainin baarista.\n\nBainin leiri oli tuskin muuta kuin pelkkä nimi. Baari oli kokonaan\nBrazon hallussa lukuunottamatta kaupanhoitajan sekä talleista ja\nhevosaitauksista huolehtivan miehen harvalukuisia käyntejä siellä.\nVaikkakin seutu leirin lähistöllä oli erittäin miellyttävää,\npäätteli Brazo senvuoksi, että ihmisellä oli siellä yhtä yksinäistä\nkuin yksinäisellä ratsastusmatkalla tienoon halki. Hän ilmoitti\ntallimiehelle \"livistävänsä\" seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa.\n\nMyöhään illalla hän näki neekerisotilaat taaskin. Nämä ratsastivat\nBainin leiriin postivaunujen rinnalla, joista armeijan rahastonhoitaja\nastui maahan aivan baarin kohdalla. Hänen nimensä oli majuri Pitrick,\nkuten Brazo ennen pitkää totesi.\n\nPitrick oli kookas mies ja sinistä asepukuansa hän kantoi kutakuinkin\nryhdittömästi. Viiden minuutin kuluttua tulostaan hän jo seisoskeli\nbaaripöydän ääressä puhua hoilaten Bainille. Välittämättä majurin\npuheiden kuuntelemisesta Brazo meni ulos ja katseli, kuinka postivaunut\nlähtivät jatkamaan matkaa. Hän kuuli tallimiehen sanovan, että majuri\njäisi yöksi Bainin luokse ja jatkaisi saattueineen matkaa Fort Apacheen\nseuraavana aamuna. Neekerisotilaat olivat tuoneet mukanaan hevosen\nmajuria varten.\n\nSotilaat riisuivat hevosiaan tallissa Brazon astuessa ovensuuhun, ja\nvakavana tämä tarkkasi heitä kuunnellen heidän puheitaan. Kapakkaan\nhe eivät saaneet mennä majurin oleskellessa siellä, mutta tallimies\noli ystävällinen. Hän poistui hetkeksi ja palasi sitten tuoden pullon,\njonka ratsusotilaat ottivat haltuunsa. Nämä menivät menojaan tallin\ntakana olevaan heinälatoon. Brazo kuuli sittemmin sieltä alituista\nnaurunrähäkkää.\n\nTallimies astui ovensuuhun Brazon luokse. Hän viittasi peukalollaan\nkapakkaa kohden.\n\n— Kaksitoistatuhatta dollaria, sanoi hän. — Niillä main ainakin.\n\nBrazo käsitti tallimiehen tarkoittavan rahastonhoitajan mukana olevaa\nrahasummaa.\n\n— Eihän tietenkään kai tarvitse pelätä, että ne häviävät häneltä,\njatkoi tallimies. — Minä kylläkin aivan hermostun nähdessäni, kuinka\nhän käsittelee rahoja. Hän oli pannut ne postivaunujen arkkuun. Itse\nhän ne sieltä veti esille, ja minä näin, ettei arkkua oltu edes\nlukittu. Hänen antaessaan neekereille määräyksiä matkalaukku oli\ntien tomussa kenenkään huolehtimatta siitä. Jos olisin varas, olisin\nvoinut siepata sen hänen jaaritellessaan neekereille. Ja nyt hän\nlappaa kapakassa suuhunsa miestä väkevämpää. Luultavasti hän päihtyy.\nHänen pitäisi pitää neekerinsä äärellänsä rahoja vartioimassa. Mutta\ntavallisesti nämä ovat yhtä pahasti hutikassa kuin hän itsekin.\n\n— Näillä main ei sotilaalla ole työtä juuri ensinkään, sanoi Brazo.\n\n- Aivan niin. Ja laiskottelija käy helposti janoiseksi.\n\n— Ihmettelenpä, miksikä hän ei jäänyt postivaunuihin.\n\n— Ne ovat Bainin kapakkaa kuivemmat, naureskeli tallimies. — Kas niin,\nolen luultavasti jalkeilla teidän tehdessänne lähtöä, jatkoi hän. —\nEllen ole, tiedätte kyllä, missä hevosenne on.\n\nBrazo maksoi varmuuden vuoksi laskunsa jo nyt. Hän palasi kapakkaan.\nMajuri Pitrick seisoi yhä baaripöydän ääressä, ja lattialla hänen\njalkojensa juuressa oli pieni, musta matkalaukku. Brazo joi vielä\nkulauksen ja lähti sitten takahuoneeseen nukkumaan.\n\nHän ei kuullut, milloin majuri asettui levolle. Brazosta tuntui, että\nhän oli ollut makuulavitsallansa vasta viitisen minuuttia, kun hän jo\nheräsi harmaan aamunkoiton pilkistäessä akkunasta.\n\nHän pukeutui ja meni hiljaa ulos, sillä hän oli ilmoittanut Bainille\nlähtevänsä jo varhain. Taivaan harmaudessa oli yhä öinen sävy, kun hän\nmeni talliin satuloimaan hevostaan.\n\nKetään ei ollut liikkeellä. Neekorisotilaat nukkuivat nähtävästi yhä,\neikä tallimiestä näkynyt. Brazo talutti Vilkkusilmää ovea kohden, kun\nhän samassa kuuli kiireistä juoksua. Rahastonhoitaja ilmestyi avoimelle\novelle. Hän oli tullut juoksujalkaa. Hänen sininen takkinsa oli auki,\ntukeva rinta kohoili kiivaasti. Toisessa kädessään hänellä oli musta\nmatkalaukkunsa. Ovensuuhun hän pysähtyi huutaen:\n\n— Tulkaa ulos, mustat pirut. Apua!\n\nHän kääntyi ja alkoi kiskoa pistooliansa esiin. Pitrick ei ennättänyt\nkäyttää asettansa. Tuskin hän oli saanut sen piipun vedetyksi esille\nhuotrasta, kun tallin ulkopuolelta jo kuului ankara pamaus. Majuri\nhorjahti. Sitten pamahti uudelleen, ja majuri suistui suulleen maahan.\n\nHänen ruumiinsa ei ollut vielä tauonnut värähtelemästä, kun\nkaksi miestä jo ilmestyi tallin ulkopuolelle ovensuuhun. Heidän\ntähyillessään pimeään talliin Brazo tunsi molemmat miehet, joiden oli\nkuullut keskustelevan Gilan rannalla. Molemmilla oli ampuma-aseet\ntähtäysasennossa, ja Brazo käsitti, että rahastonhoitaja oli kaatunut\nheidän kuulistaan. He tulivat noutamaan mustaa matkalaukkua, ja Brazo\ntiesi, että he surmaisivat jokaisen, joka yritti estää heitä. Armeijan\nolisi pitänyt pystyä pitämään huolta itsestään, mutta tällä kertaa\nsiitä ei ollut tullut mitään.. Murhatyö oli ollut varsin kylmäverinen,\nja Brazon mielessä välähti äkillinen raivonpuuska.\n\nHän veti aseensa esiin ja ampui kahdesti niin ripeään,\nettei kumpainenkaan tulijoista ehtinyt kohottaa sormeaankaan\npuolustuksekseen. Kookas mies mätkähti mahalleen maahan röhähtäen kuin\nsika.\n\nHintelämpi suistui kyljelleen ja jäi makaamaan hartiansa varaan.\nKumpainenkaan ei hievahtanut, ja Brazo oli varma siitä, ettei hänen\ntarvinnut ampua toistamiseen. Hän talutti hevosensa tallin ulkopuolelle\nja seisoi tuokion ajan paikallaan katsellen kaatuneita. Kaikki oli\ntapahtunut äärimmäisen nopeasti. Kotvasta aikaisemmin ei ollut näkynyt\nmuuta kuin avoin tallinovi ja harmaa, äänetön aamunkoitto. Nyt makasi\noven lähistöllä kolme vainajaa mikä missäkin asennossa, ja kaikkialta\nkuului hälinää.\n\nBrazo kuuli huutoja. Tallin pimennosta kuului kahinaa, josta päättäen\nmiehiä juoksi olkien peittämällä lattialla. Metallinkalinaa kuului\nmuskettien kalahtaessa toisiaan vasten. Harmain kasvoin, paita ja\nsuojushousut yllä, kurkisti hintelä tallimies tukka pörröisenä ja\nhurjasti tuijottavin silmin ovensuusta ulkona lojuvia ruumiita.\n\nHän katsoi Brazoon.\n\n— Mitä — mitä — —, alkoi hän sanoa kykenemättä lopettamaan lausettaan.\n\nKapakan päätyovesta tuli Bain. Leirin käskijällä oli yllänsä vain\nihopaita ja alushousut. Hän oli avojaloin, ja tien raskas pöly\nkohahteli hänen harpatessaan näyttämölle vinhaa vauhtia. Colt 45\nheilahteli hänen oikeassa kädessään.\n\n— Mitä on tapahtunut? kysyi hän päästyään lähemmäksi. Sitten hän näki\nmaassa lojuvat ruumiit. Hänen katseensa siirtyi Brazoon. — Puhukaa,\nhitto soikoon! sanoi hän.\n\n— Lyhyt juttu, vastasi Brazo. — Tulin noutamaan hevostani. Olin\nsatuloinut sen ja talutin sitä parhaillaan ulos rahastonhoitajan\njuostessa tänne pieni laukkunsa kädessään. Kaikesta päättäen nuo\nmolemmat roistot olivat ahdistaneet häntä, sillä hän tuli suoraan\novelle ja kutsui neekereitään. Sitten hän yritti saada revolveriaan\nkäsille ja kookas mies sekä tuo toinen hintelä ampuivat hänet. Silloin\nminä nitistin molemmat. Siinä on koko juttu.\n\n- Hän valehtelee!\n\nPieni mies oli puhunut. Hän oli maannut oikealla kyljellänsä, mutta\nnyt hän oli puolittain istuallansa kannatellen ruumistaan toisella\nkädellänsä. Hänen kasvonsa olivat harmaat, kuolemankelmeät, mutta hänen\nsilmänsä olivat kirkkaat ja pahansuovat.\n\n— Hän valehtelee! toisti hän viitaten Brazoon toisella kädellään. — Hän\nvalehtelee ja tietää sen kyllä! Ratsastin juuri tänne toverini kanssa.\nOlemme kunniallisia miehiä. Tuo mies tähtäsi pistoolillansa sotilasta.\nSotilas ei nähtävästi suostunut tekemään jotakin, mitä tuo mies tahtoi,\nsillä hän astui hiukan tuonnemmaksi ja ampui sotilasta kahdesti.\nSitten hän kääntyi sekä ampui minua ja ystävääni. Ajatteli kai, että\npuuttuisimme hänen puuhiinsa!\n\nHintelä mies oli heikko. Taas hän vaipui kyljelleen ja käänsi kasvonsa\npoispäin.\n\nSeurasi hiljaisuus, jonka vallitessa kuuluivat olkilattialla juoksevain\nmiesten askeleet entistä selvempinä. Neekerisotilaat olivat tulossa.\n\n— Näyttäkää asettanne, sanoi Bain. Hän astui Brazoa kohden, mutta\npysähtyi ja antoi oman aseensa vaipua Brazon kuusipanoksisen työntyessä\nmiltei vasten hänen kasvojaan.\n\n— Te katsotte siihen juuri nyt, Bain! vastasi Brazo. — Ja jos\nliikahdatte, ette tule ikinä näkemään enää mitään! Ettekä tekään! Hän\nheilautti pistoolinsa piippua tallimiestä kohden.\n\nBrazon asema oli varsin tukala. Ratsastaessaan Gilasta Bainin leirille\nhän oli ampunut usean kerran muuatta kalkkarokäärmettä, ja vasta\nnyt hän totesi unohtaneensa ladata pistoolinsa uudelleen. Tallimies\nmuistaisi kyllä kertoneensa Brazolle rahastonhoitajasta ja tämän\nkuljettamasta rahasummasta. Hänen tuomionsa langetettaisiin hintelän\nmiehen sanojen perusteella.\n\nTähdäten Bainia ja tallimiestä vuoronperään hän perääntyi hevosensa\nluokse ja kiepsahti satulaan.\n\nTallimiehellä ei ollut mitään asetta, ja ratsunsa selkään päästyään\nBrazo pani Vilkknsilmän samassa tuokiossa nelistämään Bainia kohden.\nTämä ryntäsi talliin pelastuakseen hevosen taloista, ja Brazo antoi\nVilkkusilmän tehdä äkkikäännöksen sekä viiletti täyttä neliä kapakan\nohitse. Hän saapui rakennuksen kaukaisimmalle nurkalle, pyörsi sen\nympäri ja antoi Vilkkusilmän nelistää leirin takana olevia matalia\nvuoriharjanteita kohden. Hän oli parahiksi päässyt ensimmäisen kunnaan\njuureen ja mennä viiletti sen kuvetta pitkin Vilkkusilmän lasketellessa\nparhainta vauhtiaan, kun hän kuuli kuulain vinkuvan pahaenteisesti\nympärillänsä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nValkoiset Vuoret olivat Brazon olinpaikasta pohjoiseen päin, ja hän\ntiesi, että Fort Apache oli jossakin tämän vuoriston läntisellä\npuolella, joten siis hän ratsasti jonkun matkaa virran vartta pitkin,\nkunnes joutui pitkän, matalan harjanteen suojaan, eikä häntä voitu enää\nnähdä Bainin leiristä. Sitten hän meni joen toiselle puolelle ja pakeni\nitää kohden.\n\nHän ratsasti noin viisi mailia ja saapui sitten metsäiselle kunnaalle,\njonne hän pysähtyi lepuuttamaan hevostaan. Ollen itse suojassa hän\nryhtyi tähyilemään Bainin leirille päin. Hän näki useita pölypilviä,\njotka hän totesi takaa-ajajiksi, sekä määritteli kylmäverisesti, kuinka\nkaukana hänestä ne olivat. Vainoojat olivat päässeet matkaan varsin\nverkalleen, mutta hän tiesi heidän ratsastavan täyttä vauhtia. Vielä\nhe eivät olleet löytäneet hänen jälkiään, sillä heitä lähti Bainin\nleiriltä kaikkiin suuntiin, nähtävästikin sitä varten, että joku heistä\nvarmasti osuisi hänen jäljillensä. Ratsastajista useimmat olivat joka\ntapauksessa neekerisotilaita, eikä hän osannut pelätä näitä.\n\nHän veti pistoolinsa esiin ja latasi sen uudelleen. Kuulasäiliöt olivat\ntyhjät, joten hän oli siis ampunut kalkkarokäärmettä neljä kertaa.\nJos Bainilla olisi ollut hiukan enemmän rohkeutta, ei takaa-ajo olisi\nkäynyt tarpeelliseksi.\n\nBrazo tarkkasi etäisiä pölyhattaroita tutkivasti. Ennen pitkää niitä\nilmestyisi yhä enemmän. Päiväin vieriessä niiden lukumäärä vain\nkasvaisi. Linnoitukseen vietäisiin sana, ellei sitä oltu jo tehty, ja\nsieltä lähetettäisiin hänen tuntomerkkinsä kaikkialle. Hän ei enää\nuskaltaisi poiketa asutuille seuduille. Hänen olisi vältettävä kaikkia\nratsastajia, joita hän sattui näkemään. Ja mikäli hän halusi poistua\nmaasta, täytyisi hänen ylipäänsä ratsastaa öisin.\n\nHän siirtyi kunnaan toiselle puolen ja ratsasti kovaa vauhtia kahden\nmailin mittaisen lakeuden poikki. Kahden tumman kukkulan välisen kuilun\npäässä kasvavassa pienessä kuusikossa hän pysähtyi ja tähyili taas\ntaaksensa. Tällä kertaa hän ei nähnyt ainoatakaan pölyhattaraa. Hän\njatkoi matkaa kuilun halki ja saapui sieltä hiekkatasangolle. Tasanko\noli usean mailin laajuinen, ja sen tuonpuoleisessa päässä näkyi kaita\nmetsäjuova. Jos hänen onnistui päästä metsään kenenkään näkemättä, oli\nhänen ehkä mahdollista pelastua takaa-ajajien käsistä, ja hän siis\nkannusti ratsuaan minkä taisi. Saavuttuaan metsään hän tiesi varmasti,\nettei häntä oltu vielä nähty, sillä ainoatakaan pölyhattaraa hän ei\nnähnyt missään päin.\n\nHän ratsasti syvälle metsään ja nousi satulasta. Vilkkusilmä oli\njuossut hyvää vauhtia ja oli uupumaisillansa. Hänen oli pidettävä poni\nniin hyvissä voimissa kuin suinkin, sillä todennäköisesti koittaisi\naika, jolloin voimia tarvittaisiin, kylläkin, vasta sitten, kun uudet\ntakaa-ajajat pääsisivät hänen jäljillensä. Ratsuväen käyttämät hevoset\neivät kestävyydessä eikä nopeudessa pystyneet kilpasille Vilkkusilmän\nkeralla. Bainin tallimiehellä saattoi olla hyväkin hevonen laumassaan,\nvaikkakaan sellainen mahdollisuus ei ollut todennäköinen, sillä\nhevosethan olivat miltei kaikki postivaunuhevosia. Bain itse ei lähtisi\nliikkeelle, sillä hänen oli jäätävä leiriin hoitamaan kapakkaansa.\n\nLepuutettuaan Vilkkusilmää Brazo nousi satulaan ja suuntasi matkan taas\nitää kohden. Joitakuita tunteja myöhemmin hän oli joutunut kauaksi\nGilavuorten mäkiselle tienoolle. Blue Creekin hän näki silloin tällöin,\nvaikka virta näillä seuduilla olikin vain matalavetinen puro, jonka\nlaineiden uneliaisuus sointui ilmapiiriin mainiosti. Eräältä kohdalta,\nmissä kallio vei suoraan veteen, ratsasti Brazo jokeen ja taivalsi\nsitä pitkin mailin tai pari. Sitten hän taas nousi kalliopenkereelle\nja ratsasti laavakivipaasia myöten kivikkoiselle rinteelle, joka\nvei rehevää pensaikkoa kasvavaan kapeaan solaan. Ratsastettuaan\nsolaa pitkin puolen mailin verran hän pysäytti Vilkkusilmän ja nousi\nsatulasta. Viskattuaan suitset ponin kaulalle hän asettui pitkälleen\nlaakealle kivelle erään katajapensaan juureen, veti hatun silmilleen ja\nlepäsi.\n\nMitä oli tapahtunut, oli tapahtunut, eikä sitä voitu muuttaa. Hän oli\nsuorastaan taipuvainen ihailemaankin hintelää miestä sen neuvokkuuden\ntakia, jolla tämä oli osannut vierittää syyn niskoiltaan. Kukapa\nolisi luullut hänen huomaavan sitä niin ripeästi, tuumaili Brazo\npalauttaessaan tapahtuman mieleensä yksityiskohdittain. Hän ei\ntosiaankaan hukannut aikaa ryhtyessään kääntämään asioita omaksi\neduksensa! Mitäpä hän siitä kuitenkaan mahtoi hyötyä.\n\nMikäli Brazo lainkaan ymmärsi colt 45:stä ammutun kuulan turmiollista\nvaikutusta sen tunkeutuessa miehen rintaan sydämen seuduille, ei pikku\nmies eläisi tarpeeksi kauan nauttiakseen pahansuovasta ilostaan toista\nmiestä syytettäessä majuri Pitrickin murhasta.\n\nBrazo muisteli pikku miehen silmäin pahansuopaista kimalletta. Se oli\nsuorastaan uhonnut myrkyllisyyttä. Eräät miehet olivat sellaisia.\n\nSitten hän ryhtyi tarkkanäköisesti arvioimaan vaaroja, jotka nyt\nuhkasivat häntä. Seudulla oli tietenkin kosolta paikkoja, joissa\nihminen saattoi piileskellä viikkomääriä kenenkään häntä keksimättä.\nEnnen pitkää hän kuitenkin tarvitsisi ruokaa, ja silloin hänen oli\nkaiken uhalla käytävä jossakin kaupungissa tai karjatalossa. Mutta jos\nhän saisi pysytelleeksi piilossa muutamia päiviä, onnistuisi hänen\nkukaties lopulta pelastua.\n\nPulmallisen tilanteensa johdosta hän tajusi ylipäänsä olevansa vain\nharmissaan. Hänestä tuntui, että jos hän olisi ollut laiska mies tai\nrahtusta kunnianhimoisempi kuin hän oli, ei hän olisi osunut talliin\njuuri sillä hetkellä, jolloin rahastonhoitajan ja noiden molempain\nroistojen yhteenotto oli tapahtunut. Jos hän olisi ollut laiskuri,\nolisi hän lojunut makuulavitsallansa pitempään; jos hän taas olisi\nollut kunnianhimoisempi, olisi hän käynyt tallissa jo aikaisemmin.\nTällaiset ajatukset olivat kuitenkin hyödyttömiä, ja hän karkoitti ne\nmielestään. Hänen oli muistettava, että hän oli henkipatto, niin viaton\nkuin hän olikin. Hänen ei auttanut joutua kiinni, sillä syyttömyyttään\nhänen oli mahdoton todistaa.\n\nHän nukkui kivivuoteellansa solassa, kunnes maailmaan valahti helmen-\nja ametistinvärinen valovirta kertoen hänelle, että Arizonan iltahämyn\nlyhyt hetki oli koittanut. Hän nousi, meni Vilkkusilmän luokse, otti\ntavarareppunsa esiin ja söi päivällisekseen kuivattua lihaa ja korppua.\nHiukan ennen pimeän tuloa hän varovaisena kapusi solan toisen seinämän\nlaelle ja tähysti pensaan suojasta seutua.\n\nHarmaa, rajattoman avara tienoo oli hiljainen, vaikuttaen oudon\nvakavalta. Brazosta tuntui kuitenkin siltä, että tämä vakavuus\npiili hänen omassa olemuksessaan. Olihan se sellaisen tietoisuuden\nsynnyttämä, että hän oli ensi kertaa elämässään joutunut toisten\nihmisten ajoriistaksi.\n\nHän ei voinut mennä sinne, minne hän olisi halunnut mennä. Pahempaa\nvielä — noiden harjanteiden ja kukkulain takana saattoi piillä\nratsastajia, jotka etsivät häntä ja surmaisivat siihen paikkaan, jos\nhän tekisi pienintäkään vastarintaa.\n\nHän rypisti kulmiaan ja laskeutui solaan. Mielessään hän tajusi\noudon, uuden tunteen. Ennen vanhaan hän oli useasti ratsastanut\nyksinään kaukaisiin erämaihin, mutta hänen mielessänsä oli ollut varma\ntietoisuus siitä, että ystävyyden side sitoi häntä toisiin miehiin ja\nettä hän saattoi asettua ystäväinsä kanssa yhteyteen mielensä mukaan,\nmenipä hän minne hyvänsä.\n\nNyt häneltä oli riistetty kaikki mahdollisuus yhteyteen ystäväinsä tai\ntuttavainsa kanssa. Kaikki siteet toisiin miehiin olivat katkenneet.\nHän ei enää voinut ratsastaa minne mieli teki, hän ei voinut mennä\nkaupunkeihin eikä karjataloihin. Hänen oli vältettävä toisia\nratsastajia, sillä nämä voivat etsiä juuri häntä. Hän oli lainsuojaton,\nja ne, jotka olivat olleet ystävällisiä hänelle, kaihtaisivat häntä\ntästä puoleen.\n\nPimeän tultua hän nousi satulaan ja ratsasti solasta jokirantaan. Hän\njuotti ponin ja täytti kenttäpullonsa, nousi uudelleen satulaan ja\nratsasti jokilaaksosta ylävämmiile seuduille.\n\nÖisin häntä ei sanottavasti etsittäisi. Takaa-äjajat tarkkaisivat\nkylläkin merkkejä nuotiotulesta, jonka hän typeryydessänsä ehkä\nsytyttäisi, tai makailisivat he jossakin piilopaikassa toivoen, että\nhän ratsastaisi sen likettyville ja joutuisi ilmi. Nuotioita he eivät\nsytyttäisi. Joka tielle asetettaisiin vartija, ratsain vietäisiin sana\nkaikkiin alueen karjataloihin. Lähteitä ja virtain juottopaikkoja\nvartioitaisiin.\n\nBrazo tunsi seutua täällä päin vain nimeksi, mutta sen hän tiesi,\nettä hänen olinpaikkansa ja Rio Granden välissä oli useita pieniä\nkaupunkeja. Hänen oli vältettävä näitä kaupunkeja, ja samaten hänen\noli vältettävä kaikkia teitä, jotka veivät niihin ja niistä poispäin.\nVaikka hän suurimman osan yötä pysyttelikin tasangolla, oli hän niin\nollen aamun koittaessa taas ylävämmällä seudulla.\n\nAuringon noustessa hän oli eräässä metsässä vuoriharjanteen laella,\nja hänen poninsa pureskeli ruohoa syvässä notkelmassa, jota tuuhea\npensaikko suojasi. Brazo kapusi aivan harjanteen laelle saakka\npysytellen pensaiden ja kuusennäreiden suojassa. Maaten siellä hän\ntähyili kukkulaista seutua, joka levisi hänen eteensä.\n\nPohjoisessa hän näki puolikymmentä ratsastajaa näköpiirin\nrajassa. Etelän puolella, eräällä tasangolla, hän näki useita\neri pölyhattaroita. Ne olivat etäällä, mutta hän tiesi, että ne\nkätkivät uumeniinsa ratsastajia. Idässä ja lännessä oli niinikään\npölyhattaroita. Niitä oli hyvin paljon.\n\nHän vietti koko päivän tarkkaamalla pölyhattaroita ja arvioimalla\nniiden reittiä. Tähän saakka hän oli selviytynyt voittajana. Ainoakaan\nnoista ratsastajajoukkueista ei ollut päässyt hänen jäljillensä. Ne\nylimalkaan vain tutkivat seutua etsien häntä. Kun jonkun ajan kuluttua\npäätettäisiin, ettei häntä ollut näillä tienoin, suunnattaisiin etsintä\ntoisaalle. Arvellen, että ratsastajat olisivat tiessään aamulla, viipyi\nBrazo vuorenhuipulla kaiken yötä. Mutta valon taas sarastaessa hän näki\nniiden yhä jatkavan etsintäänsä.,\n\nHän ja Vilkkusilmä olivat olleet runsaan neljäkolmatta tuntia vedettä,\nsillä edellisenä aamuna Brazo oli tyhjentänyt kenttäpullonsa arvellen\nyön seudussa saavansa täytetyksi sen jostakin purosta. Mutta yökauteen\nhän ei ollut päässytkään poistumaan vuorenhuipulta, ja nyt hän kärsi\nankarasti janosta.\n\nYön tultua hän laskeutui vuorelta. Ratsastajat näyttivät vetäytyneen\nhiukan tuonnemmaksi. Hän kierteli ratsain mäkien vierustoita etsien\nvettä, mutta turhaan. Päivällä hän oli kuitenkin huomannut kaukana\netelässä vihreän juovan, jota hän arveli jokivarrella kasvaviksi\npuiksi. Vuorenhuipulla tekemäinsä huomioiden perusteella hän uskoi\noleskelevansa likellä jotakin pientä jokea, Gilan sivujokea, ja\nviettäneensä nämä kaksi päivää sekä yön Datil-vuorella.\n\nEnnen päivänkoittoa hän saapui metsään. Kallioseinämän harjanteelta,\njoka oli miltei kauttaaltaan rehevän vesakon ja pensaikon peittämä,\ntarkkasi hän erästä etsijäjoukkuetta, joka parhaillaan tutki suurta\ntasankoa. Poni oli pienessä, rotkomaisessa kanjoonissa alempana.\n\nPäivä kului iltaan. Hän kärsi nyt yhtä kipeästi nälkää kuin janoakin.\nSinä yönä hän löysi taas vettä sekä itselleen että ponille, ja\nseuraavan aamun sarastaessa hän piileskeli tuuheassa pensaikossa\nkorkealla harjulla noin viidenkymmenen mailin päässä kunnaalta, johon\nhän oli sitä ennen leiriytynyt. Hän oli kaiken yötä ratsastanut hurjaa\nvauhtia toivoen eksyttävänsä takaa-ajajat jäljiltänsä, ja nyt sekä hän\nettä Vilkkusilmä olivat aivan menehdyksissä.\n\nVilkkusilmän hän oli kätkenyt laaksoon erääseen rotkoon. Poni oli\nparemmassa kunnossa kuin sen isäntä. Kolme päivää Brazo oli ollut\nilman ruokaa. Partansa hän oli ajellut viimeksi Bainin leirillä.\nPeseytyä hän ei ollut uskaltanut peläten, että joku yllättäisi\nhänet. Hän oli kauttaaltaan harmaan, lipeäsuolapitoisen tomun\npeittämä, hänen silmänsä veristivät unen puutteesta ja vaivautuneina\nalituisesta tähystelemisestä, ja hänen sydämensä alkoi olla ilmipalossa\nylenkatseesta sekä raivosta.\n\nSittenkin hän tiesi, ettei hänen auttanut antaa myöten kumpaisellekaan.\nHän tiesi, että takaa-ajajina oli sitkeitä, jäyhiä miehiä, yhtä\nvalppaita kuin hän itsekin. Yksi ainoa harkitsematon askel toisi\nheidät hänen kimppuunsa. Alempana, avarassa laaksossa, jonka hän oli\nnähnyt vain jotakuta minuuttia ennen harjanteen laelle saapumistaan,\noli virta, jonka vesi kimalsi houkuttelevasti. Laakso oli kolmen tahi\nneljän mailin levyinen ja kenties seitsemän tai kahdeksan mailin\npituinen. Kaikilta puolin saartoivat sitä kalliot, harjanteet ja\nvuorenseinämät, jotka olivat yhtä korkeita sekä jylhiä kuin sekin,\njonka laella hän piileskeli. Brazo oli aivan varma siitä, että hänen\nparasta aikaa tähyillessään kalliolaaksoon tähyilivät takaa-ajajista\njotkut sinne niinikään, etsien merkkejä, joista oivaltaisivat hänen\npaenneen sinne. Tai kenties oli vainoojia useita päiviä piileskellyt\ntäällä näillä vuorenharjanteilla odottelemassa, että hän ratsastaisi\nlaaksoon noutamaan vettä.\n\nKalliolaakso oli kaunis. Virran lähistöllä kasvoi metsikköä, ja\nalavilla paikoin näkyi ruskeanvihreätä nurmea. Laakson toisessa päässä\noli muutamia nautaeläimiä laitumella. Ensin Brazo arveli niiden\nkuuluvan jonkun seudulla olevan karjakartanon karjaan ja piti niitä\nkarkulaisina, jotka löydettäisiin vasta seuraavan kerran toimitettaessa\netsintää laidunmailla. Katsellessaan virran äärellä kasvavaa metsikköä\ntoistamiseen hän sitten huomasi likellä jokirantaa olevalla vähäisellä\naukiolla pienen, hirsistä rakennetun majan. Majan lähettyvillä oli\nkaita hevosaitaus, joitakin pieniä vajoja, jokunen hevonen.\n\nVaikka Brazo tarkkasikin asumusta taukoamatta useita tunteja, ei hän\nnähnyt sen lähistöllä mitään elonmerkkiä. Kotitekoisista tiilistä\nkyhätystä savupiipusta ei kohonnut savua, eikä ketään ihmistä näkynyt,\nei miestä eikä naista.\n\nBrazosta, joka katseli majaa noin kolmen mailin päästä, tuntui siltä,\nettä rakennus oli jylhän, punaisen vuorenseinämän äärellä, joka kohosi\nsen takana. Hän totesi, että tuo seinämä ulottui pitkälle laaksoon\ntyöntyen sinne samaan tapaan kuin jokin kaita niemennenä mereen, ja\nmaja näytti olevan aivan sen vieressä. Rakennuksen ja kallion välissä\noli kuitenkin paljon puita sekä rehevä pensaikko, joka suli hänen\nsilmissään läpitunkemattomaksi, tummaksi taustaksi.\n\nKalliolaakson pohjoisreunana oli valtavia, ryhmyisiä graniittiseinämiä,\njoissa ei näkynyt lainkaan aukkopaikkaa. Seinämäin takana kohosi\nvuorenhuippuja. Kaukana lännessä, jättiläismäisessä onkalossa, jonka\nseinämän graniitista työntyvä ulkonema muodosti, oli muuratuista\nlohkareista rakennettu hyljätty kallioasumus. Vuorenseinämässä näkyi\nmuitakin kallioasumuksia, jotka oli suoraan koverrettu kiveen.\nBrazo tiesi, että näiden asumusten seiniä peittivät kömpelötekoiset\nkoristukset, käärmeiden, satueläinten ja menninkäisten kuvat.\nMuinaisaikaiset kuvanveistäjät olivat kivikirveillänsä hakanneet\nkallioon vertauskuvia, portaita, ulkonemia, pengermiä.\n\nKalliolaaksoon lankeava väkevä auringonpaiste oli vaalentanut soran\nsuunnattomat vierinkivet esihistoriallisten petojen pääkallojen\nnäköisiksi. Hiekkakin virran rantamilla oli vaalentunutta, ja vesi\nkimalteli auringossa leveänä, hopeaisena nauhana.\n\nLaaksossa vallitsi ilmapiiri, jossa piili jotakin suurempaa kuin\npelkkä hiljaisuus. Ilma huokui outoa vaitioloa, kaikkialle tunkeutuvaa\nsynkeyttä. Missään ei kuulunut rapsahdustakaan, ei kalliolaaksossa eikä\nsen seinämillä. Linnut eivät viserrelleet, hyönteiset eivät surisseet,\nlehdet eivät kahisseet tuulettomassa tyhjyydessä, jota ikäänkuin leijui\ntienoolla. Brazosta tuntui siitä, että hän oli ainoa elävä olento tässä\nsuuressa amfiteatterissa, jossa unhoon joutuneeseen rotuun kuuluneet\nihmiset olivat kerran hyörineet.\n\nJa juhlallisessa hiljaisuudessa piili kuitenkin turmaa. Vuorenseinämien\njuurella kasvavassa rehevässä pensaikossa saattoi piileskellä\ntakaa-ajajia, jotka odottivat pakolaista. Kalliolaaksossa oli vettä, ja\nvainoojat tiesivät, että hänen ja hänen ponihevosensa oli sitä saatava.\n\nBrazon kieli oli aivan korventunut. Hän tiesi Vilkkusilmän tarvitsevan\nvettä, mutta sittenkään hän ei uskaltanut taivaltaa niitä paria mailia,\njoiden takana virta oli. Hänen oli odoteltava pimeän tuloa.\n\nHän makasi liikkumatta puoliyöhön saakka. Sitten hän ryömi rotkon\nreunalle katsomaan poniansa. Havaittuaan Vilkkusilmän syövän\nruohoa kaikesta päättäen tyytyväisenä hän laahautui entiselle\ntähystyspaikalleen pensaikkoon ja näki samassa neljän ratsastajan\nlaskeutuvan laaksoon lännenpuoliselta rinteeltä.\n\nRatsastajat pysähtyivät rinteelle puolimatkaan ja näyttivät\nneuvottelevan samalla tähyillen joka puolelle. Sitten he jatkoivat\nmatkaa hajaantuen sekä tutkien hietikkoa joka puolelta nähtävästikin\netsien kavionjälkiä. Muuan ratsastajista kahlasi ratsuineen virran\ntoiselle rannalle ja nousi sitten ylävälle maakaistaleelle, joka\nvei pitkän vuorenseinämän juureen. Tämä ratsastaja istui jonkun\naikaa satulassansa aivan liikkumattomana tähyillen hyljättyihin\nkallioasumuksiin. Hän ratsasti sitten poispäin alituiseen lavenevassa\nympyränkehässä ja tarkasteli hietikkoa. Toinen ratsastaja taivalsi\nverkalleen pitkin joen hiekkaista äyrästä. Brazo tiesi hänen etsivän\nmerkkejä, joista olisi tiedetty karkulaisen käyneen joella juomassa.\n\nMolemmat muut ratsastajat kiertelivät kalliolaaksoa. Tunnin verran he\nratsastelivat pitkin sitä, ja ensimmäiset kaksi katosivat metsikköön.\n\nJonkun ajan kuluttua sekä ne, jotka olivat kierrelleet laaksoa, että\nne, jotka olivat menneet metsikköön, yhtyivät kallioseinämän likellä\nmajan lähistöllä. Taas he kaikesta päättäen neuvottelivat, ja sitten\nkaikki ratsastivat majan luokse. Kolme heistä nousi satulasta mennen\nsisälle ja neljäs jäi ulkopuolelle nähtävästi pitämään silmällä hevosia\nsekä vartiaksi mahdollisten yllätysten varalta.\n\nMiehet viipyivät sisällä hyvän aikaa, ja tultuaan sieltä he\nkeskustelivat neljännen keralla. He nyökyttivät päitään majaa kohden\nsekä viittoilivat eri suuntiin, ja heidän käytöksestään Brazo päätteli,\nettä he keskustelivat hänestä ja kummastelivat, minnekä päin heidän oli\nlähdettävä osuakseen hänen jäljilleen. Lopulta miehet nousivat satulaan\nja ratsastivat hevosaitauksen ympäri tarkastellen hevosia, joita siellä\noli. Hetken kuluttua he näyttivät saaneen tarkastelusta tarpeekseen ja\nlähtivät menemään. Kaikki he ratsastivat itään päin, ja Brazo tarkkasi\nheitä kunnes he katosivat erään vuorenharjanteen taakse.\n\nHän hillitsi halunsa mennä joelle juomaan. Mahdollisesti miehet olivat\nratsastaneet jonnekin aivan likelle ja palaisivat pian takaisin. Brazon\nkieli oli niin turvonnut, ettei hän uskonut kykenevänsä edes puhumaan,\nmutta sittenkin hän tuumaili olonsa kodikkaammaksi siellä missä hän oli\nkuin jonkun köydenpätkän jatkona jossakin Fort Apachen lähettyvillä.\n\nIltapäivä oli pitkä ja helteinen, mutta hän makasi vatsallansa harjun\nlaella ja katseli, kuinka aurinko painui vuorten taakse. Hämyn\nlangettua hän nousi ja meni rotkoon noutamaan poniansa. Vilkkusilmä\nnäytti unohtaneen nuoruudessansa saamansa ankarat opetukset ja kiskoi\nköyttään yrittäen päästä karkuun. Eläin oli nähtävästi kestänyt janoa\nniin pitkään kuin sille oli mahdollista. Se vainusi vettä ja tahtoi\npäästä juomaan.\n\nOli jo tullut pimeätä Brazon päästessä kapuamaan satulaan. Hän\nhämmästyi jäsentensä heikkoutta. Vilkkusilmä oli kuitenkin vielä\nvoimissaan ja lähti muitta mutkitta viemään häntä rinteen juureen.\nKehoituksia ei tarvittu, ja tasangolle päästyään poni ravasi suoraa\npäätä pimeän halki jokea kohden.\n\nHevonen ja ratsastaja viettivät tuntikauden joella. Brazon oli\nväkivalloin estettävä ponia juomasta liikaa. Kolme tahi neljä tuntia\nhän sitten nukkui Vilkkusilmän pureskellessa ruohoa. Keskiyön tienoissa\nherätessään Brazo joi toistamiseen, täytti kenttäpullonsa, juotti\nVilkkusilmän, nousi satulaan ja ratsasti kalliolaakson pohjoispuolella\nolevaan metsikköön.\n\nSyvällä metsikössä hän pysäytti Vilkkusilmän ja päätti lähteä majaan\nruoanhakuun. Hän oli vakuutettu siitä, ettei siellä ollut ainoatakaan\nasukasta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi tämä päivällä\nliikkunut ulkona. Mahdollisesti majan omistaja oli matkoilla, ja siinä\ntapauksessa oli jokaisella vieraalla maan kirjoittamattoman lain mukaan\noikeus ottaa sen verran ruokaa kuin tarvitsi.\n\nKuun noustessa taivaalle Brazo oli kaukana metsässä, ja kun hän\nvihdoinkin sai majan näkyviinsä, istui hän hetken aikaa asemillansa\nennenkuin uskalsi lähestyä sitä. Hän päätteli, etteivät takaa-ajajat\nolleet tulleet laaksoon toistamiseen. Kenties nämä kuitenkin palaisivat\nmyöhemmin, kun eivät löytäneet häntä mistään päin.\n\nHän nousi satulasta, sitoi Vilkkusilmän pieneen puuhun, ja kulki aukion\npoikki majan ovelle. Kynnyksellä hän otti esiin pistoolinsa. Hän astui\nsisälle, pysähtyi ovensuuhun ja tähyili ympärillensä. Vähäisestä\nakkunasta tulvehtiva kuutamo valaisi huonetta hämärästi. Kun Brazon\nsilmät olivat tottuneet sisällä vallitsevaan hämyyn, näki hän, että\npohjoisseinällä oli makuulavitsa, ja vuoteella makasi mies kyljellänsä\nsilmät aivan avoimina.\n\nBrazolla oli pistooli oikeassa kädessänsä, ja sen piippu oli tähdättynä\nsuoraan vuoteessa makaavan miehen silmiin. Brazo odotti. Akkunasta\npaistoi kuu suoraan makaavaan mieheen, ja Brazo pani merkille, että\ntämän kasvot olivat valkeat ja kuihtuneet kuin jotakin vaikeata tautia\npotevalla sairaalla. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hän näytti\nyrittävän terottaa katsettaan erottaakseen Brazon varjojen keskeltä.\n\nVihdoin hän luopui yrityksestänsä, sillä hän hymähti ja antoi päänsä\nvaipua pielukselle.\n\nBrazo ei liikahtanutkaan. Hiljaisuus vallitsi.\n\nVihdoin mies puhui, verkalleen ja selvästi, ja hänen äänensä värähteli\nhienoista ivaa.\n\n— Olen jo hyvän aikaa kuullut teidän olevan lähettyvillä. Ette oikein\ntietänyt, mitä täältä löytäisitte. Olette kai murhamies, jota tuo\njoukkue etsi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMiehen kädet olivat Brazon näkyvissä, eikä niissä ollut asetta. Hän ei\nnäyttänyt olevan utelias vieraaseensa nähden, sillä sanojaan seuranneen\nvaitiolon tuokion aikana hän sulki silmänsä ja näytti lepäävän.\n\n— Oikeaan osuitte, minua he etsivät, vastasi Brazo. — Olette sairas,\nniinkö? Ikävä kyllä minun oli pakko tulla tänne.\n\nMies avasi silmänsä ja hymyili.\n\n— Olen hyvilläni siitä, että edes joku tuli. Vaikkapa murhamieskin.\nTäällä alkaa olla yksinäistä. Ne veitikat saivat teidät hiukan\nsäpsähtämään. Ehkäpä näitte, että he kävivät täällä. Sheriffi Neil sekä\nkaksi muuta. Neil sanoi, että toistasataa miestä oli ajamassa teitä\ntakaa, sitäpaitsi vielä muutamia sotilaita. Teidän luullaan lähteneen\netelää kohden. Kaikkialla teitä vaaniskellaan. Ikinä te ette pääse\npoistumaan seudulta.\n\nBrazo ei vastannut, ja hetken kuluttua mies puhui jälleen:\n\n— Olette nälkäinen, eikö niin? Käykää käsiksi vain. Täällä on muonaa\nvaikka kuinka paljon. Viime kerralla käydessäni Cooneyssa toin sitä\nvuoden päiviksi.\n\nBrazo hyväksyi tarjouksen. Hän työnsi pistoolinsa huotraan, löysi\nkaapista ruokaa, asetti sen kuutamoisen akkunan ääressä olevalle\nkömpelötekoiselle pöydälle ja aterioi äänettömänä.\n\nHän ei lainkaan vilkaissut lavitsalla makaavaa miestä, mutta tunsi\nsilti, että tämä tarkkasi häntä. Kuu paistoi suoraan häneen, niin että\ntoisella oli sekä aikaa että tilaisuutta tarkata vierastaan, mikäli\nhänellä oli siihen halua.\n\nMies käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän näki laihat, voimakkaat kasvot,\njoista ei huokunut mitään huonoa. Ne olivat sellaisen miehen kasvot,\njoka on oppinut elämän läksyt kovassa koulussa. Silmien sekä suun\nvaiheilla ei ollut jälkeäkään arkuudesta. Hänen liikkeensä olivat\nverkkaisia ja harkitun tyyniä, vaikka hän aivan varmasti tiesi, että\ntakaa-ajajat saattoivat palata minä hetkenä hyvänsä.\n\nLopetettuaan hän jäi istumaan, kohensi ryhtiään ja hymyili lavitsalla\nlepäävälle miehelle.\n\n— Kiitos. Nyt tuntuu paremmalta. Aloin jo olla siinä uskossa, että\nminun oli pakko mennä kaupunkiin noutamaan muonaa. Laitanne on\nhuononlaisesti, vai kuinka? Voinko tehdä jotakin hyväksenne?\n\n— Minua hiukan janottaa. Koko päivänä en ole saanut mitään juodakseni.\nMainitsin asiasta Neilille, ja hän lupasi hankkia minulle hiukan vettä.\nHän kai unohti koko jutun.\n\n— Jotkut eivät pysty ajattelemaan muuta kuin yhtä asiaa kerrallaan,\nsanoi Brazo.\n\nHän löysi vesisangon, meni joelle ja täytti sangon vedellä, palasi,\nasetti vesiastian pöydälle, löysi vesikauhan ja antoi miehelle\njuotavaa. Tämä hymyili.\n\n— Maistui yhtä hyvälle kuin teistä ruoka, sanoi hän.\n\nBrazo laski kauhan pöydälle ja astui vuoteen ääreen, jonne hän jäi\nseisomaan katsoen miestä.\n\n— Te ette kykene nousemaan vuoteestanne, niinkö?\n\nMies ravisti päätään.\n\n— Viime aikoina se ei ole sujunut, sanoi hän.— Ei ainakaan minuuttia\npitemmäksi ajaksi kerrallaan.\n\n— Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?\n\n— Selkäni, luulisin. Tuntuu halvaantuneelta. Pahenee päivä päivältä.\n\n— Oletteko käynyt lääkärillä?\n\n- Ei hyödytä enää. Hän on hylännyt minut. Viime kerralla hän lupasi\nminulle elinaikaa kuukauden. Kai hän oli liiankin antelias.\n\n— Onko teillä täällä ketään, joka hoitaa teitä?\n\n— Ei ole.\n\n— Hitto soikoon!\n\nBrazo veti tuolin lavitsan ääreen ja istahti.\n\n— Onko teillä omaisia?\n\n— Ei ainakaan sellaisia, joita haluaisin vaivata ollessani tässä\nkunnossa.\n\n— Todennäköisesti haluatte kuitenkin, että heille ilmoitetaan, jos\nteistä aika jättää.\n\n— Niinpä niin — kyllä. Mutta tohtorin puheista huolimatta minusta\ntoisinaan tuntuu siltä, että pääsen tästä jaloilleni. Ei kannata\nsäikytellä ihmisiä.\n\n— Onko teillä nälkä? kysyi Brazo.\n\n— Onpa niinkin. En ole juuri syönyt paljoakaan. Kaiken päivää on\nminusta kuitenkin tuntunut siltä, että tilkka maitoa ja paahtoleipä\nehkä maistuisi hyvältä.\n\n— Sanoitteko Neilille sen?\n\n— Hm — enpä sanonut. En nähkääs tahtonut vaivata häntä. Hänellä oli\nkova kiire.\n\nBrazo nousi. Hän löysi nurkasta polttopuita ja sytytti tulen pieneen\nvalurautaiseen uuniin, joka oli vuoteen vastaisella seinällä. Pöydällä\nhän oli jo nähnyt öljylampun. Hän kosketti tulitikulla sydäntä, ja\nkeltaista valoa tulvahti huoneeseen.\n\nVuoteella makaava mies katseli häntä ihmeissään. Lampun sytyttäminen\nsaattoi houkutella takaa-ajajat takaisin. Vaikka Brazo olisi sitä\npelännytkin, ei tästä pelosta kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä, sillä\nhän puuhaili tyynenä uunin ääressä käsitellen kaapista löytämäänsä\nleipää ja säilykemaitoa, eikä hän edes vilkaissutkaan ovelle tai\nakkunaan liikuskellessaan huoneessa.\n\n— Ettekö pelkää valon saavan Neilin miehineen palaamaan? kysyi mies\nvuoteesta.\n\n— Toivon, ettei niin käy, myhäili Brazo. — Joka tapauksessa minun on\nantauduttava alttiiksi sille vaaralle.\n\nSairaan aterioidessa hän meni ulos katsomaan Vilkkusilmää, riisui siltä\nsatulan ja suitset, pani köyden sen kaulaan, talutti sen ruohoiselle\npaikalle ja sitoi köyden toisen pään puuhun. Hänen palatessaan sisälle\nsairas oli jo lopettanut ateriansa. Kun hän katsoi vieraaseensa, olivat\nhänen kasvonsa vakavat.\n\n— Utelias en ole, sanoi hän. — Silti soisin tietäväni nimenne.\n\n— Olen Bob Adams. Viime aikoina ovat ihmiset alkaneet sanoa minua\nBrazoksi.\n\n— Teksasilainen, vai miten?\n\nBrazo nyökkäsi.\n\nHän oli pysähtynyt ovensuuhun, ja lampunvalo lankesi kirkkaana hänen\nyllensä.\n\n— Tulimmainen! huudahti sairas äkkiä. — Te ette ikinä murhannut\nrahastonhoitajaa!\n\nBrazo oli vaiti. Rävähtämättä hän katsoi sairasta suoraan silmiin.\n\n— Murhasitteko? intti toinen.\n\n— En.\n\n— Tiesin sen! selitti potilas. — Ne toiset sen tekivät! Ja vierittivät\nsyyn teidän niskoillenne! Miksikä ette jäänyt selittämään asiaa?\n\nBrazo selitti syynsä ja sairas nyökkäsi.\n\n— Niin, sanoi hän. — Tilanteenne näytti totisesti kolkolta. Kylläpä\nsitä ihminen voi joutua aikamoisiin pälkähisiin!\n\n— Puhutte liian paljon! selitti Brazo. — Kasvonnehan alkavat aivan\npunottaa, Hän astui pöydän ääreen ja sammutti lampun. — Nyt lähden\nluotanne, sanoi hän kynnykseltä. — Ellei Neilillä ja hänen miehillänsä\nole niin paljon järkeä, että he lähettävät tänne jonkun hoitamaan teitä\nsiksi kunnes taas pääsette jaloillenne, teen minä sen.\n\n— Kuinka te sen voitte tehdä?\n\n— Vaikkapa naulaamalla pylvääseen ilmoituksen, vastasi Brazo. — Joka\ntapauksessa hankin tänne jonkun.\n\n— Ette kai voi itse oleskella näillä main, vai miten? kysyi mies.\n\n— En.\n\n— No niin, näkemiin, sanoi sairas. — Jos kerran olette noin lujasti\npäättänyt saada jonkun tulemaan tänne, on teidän sanottava tulijalle\nnimeni. Olen Jim Henley. Ja tämä on Battlen laakso.\n\nBrazo astui ovesta kuutamoon. Hän oli päättänyt jäädä laaksoon, mutta\nei ollut kertonut Henleylle päätöstään, koska hän ei varmaan tietänyt,\nvoitiinko Henleyhin luottaa. Sairaillahan oli houreensa.\n\nHenley oli sairas, milteipä avuton. Hänen majassansa oli ruokavarasto,\njoka riitti pitkäksi aikaa. Kuten Henley oli sanonut, oli lukuisain\netsijäjoukkueiden välttäminen jokseenkin mahdotonta, eikä Brazo ollut\nerikoisen halukas jatkamaan piileskelyään ja nälän näkemistään. Jos\nhänet saataisiin kiinni, saisi se mieluummin tapahtua täällä kuin\njossakin kaukaisessa, vuorisessa erämaassa, missä hänen olisi pakka\nkärsiä helteestä, nähdä nälkää ja janoa.\n\nKuitenkaan ei hän aikonut joutua kiinni. Hänellä oli eräitä\nsuunnitelmia, joita hän ei ollut selostanut Henleylle. Näihin\nsuunnitelmiin sisältyi sellainenkin tuuma, että hän jäisi hoivailemaan\nsairasta miestä siksi kunnes etsintä hiukan laimenisi, jos hänen vain\nonnistuisi löytää sopiva piilopaikka jostakin likettyviltä.\n\nHän arveli, että hänen olisi kenties ollut mahdollista päästä\npakenemaan vainolaisten ulottuvilta, jos hän vain olisi oikein\nyrittänyt, mutta Henleyn jättäminen oman onnensa nojaan tuntui hänestä\nvastenmieliseltä. Mies tarvitsi hoitoa. Omituisen varma vieraansa\nviattomuudesta hän oli ollut.\n\nBrazo tavoitti taas Vilkknsilmän, nousi satulaan ja ratsasti\nsyvälle metsään. Taas hän sitoi ponin liekaan ruohoisaan paikkaan,\nheittäytyi pitkästä valvonnastaan uupuneena nurmikolle, kietoutui\nhuopapeitteeseensä ja nukahti.\n\nAamunkoitteessa hän heräsi sekä tutki metsikköä etsien piilopaikkaa.\n\nKalliosta ulkonevaan vuoren seinämään nähden hän oli ollut oikeassa,\nvaikka se olikin kauempana majasta kuin hän oli luullut katsellessaan\nsitä kaukaiselta harjanteelta, jolla hän oli viettänyt edellisen\npäivän. Sen juuressa kasvoi rehevää, tuuheata viidakkoa, joka ulottui\njonkun matkan päähän tasangollekin. Joki, joka virtasi vuoristosta\nlänttä kohden, oli kallioseinämän juuressa leveä ja matalavetinen. Sen\nvesi solisi seinämää vasten tunkeutuen pensaikkoon ja loristen useihin\nsyviin onkaloihin. Eräässä kohden kohosivat kivenjärkäleet ja paadet\ntaivasta kohden ikäänkuin lohkaistuina niiden yläpuolelle kohoavista\ngraniittijyrkänteistä. Tarkastellessaan niitä Brazo arveli, että jokin\nmullistus oli murtanut ne emäkalliosta, lohkonut niitä, silponut niitä\nja työnnellyt niitä jättäen ne alttiiksi luonnonvoimain raivolle.\n\nKalliopaadet olivat järkkyneet elementtien niitä kuluttaessa.\nTuuli, sade ja lentohiekka olivat hioneet ne oudonmuotoisiksi ja\nsuurentamistaan suurentaneet niiden välistä onkaloa, kunnes ne etäältä\nkatsottuina näyttivät olevan varsin erillään toisistaan ja vettä näytti\nvirtaavan sekä niiden takana että niiden ympärillä.\n\nBrazo ohjasi Vilkkusilmän aivan vedenrajaan ja tähyili paikkaa entistä\ntarkemmin. Kalliopaasia saarsi tiheä pensaikko, jota kasvoi niiden\nedustalla, ja tuskinpa monikaan olisi tutkinut niitä niin tarkoin\nkuin Brazo tällä haavaa. Monikaan ei tosin ollut joutunut näille\nmain ollessaan niin ankarassa pinteessä kuin Brazo nyt, ja Brazon\nmielenkiinto oli asianhaarain aiheuttamaa, sillä olihan hänen asemansa\nepätoivoinen.\n\nHän istui satulassa silmäillen uneliaita laineita, jotka virtasivat\nkallion juuresta. Vedessä saattoi erottaa tasaisen virtauksen länttä\nkohden, mutta ennen pitkää Brazo huomasi, että louhikosta virtasi\npoispäin enemmän vettä kuin sinne näytti virtaavan. Itse asiassa\nilmeni, että louhikon kohdalla kävi alituinen virtaus etelään päin,\nsuorakulmaisesti sitä rantaa kohden, missä hän oli.\n\nVakuutettuna siitä, että ilmiötä kannatti tutkia, laskeutui Brazo\nsatulasta, viskasi ohjakset Vilkkusilmän kaulalle ja astui jokeen.\n\nVirta oli tällä kohdalla noin sadan jalan levyinen, mutta\nmatalavetinen, ja siellä täällä oli suuria kiviä. Brazo hyppi kiveltä\nkivelle päätyen lopuksi kallioseinämän juuressa olevalle kutakuinkin\nlavealle pengermälle. Hetken aikaa hän liikuskeli sitä pitkin tähyillen\nkalliononkaloihin ja kivenkoloihin, sitten hän joutui leveään luolaan,\njonka kattonakin oli kallio. Sen seinävieressä oli kivinen pengermä, ja\nhän lähti kulkemaan sitä pitkin joutuen lopulta täydelliseen pimeyteen.\n\nVoimakasta tuulta leyhyi vasten hänen kasvojaan. Tuulta, joka tuoksui\nsalviaruoholle!\n\nBrazo taivalsi eteenpäin. Hän aivan hehkui intoa. Hän tiesi, ettei\nsalviaruohon tuoksu tullut luolasta vaan sen takaiselta tienoolta.\nLuolan toisesta päästä siis päästiin ruohoa kasvavalle niitylle.\n\nHän oli taivaltanut usean sadan jalan pituisen matkan, kun hän saapui\näkkinäiseen mutkaan, eikä hän lainkaan hämmästynyt joutuessaan vienoon\nvalohämyyn ja nähdessään luolan seinämässä aukon, josta näkyi lavea,\nautio laakso. Smaragdinvihreänä se helotti auringossa.\n\nÄyräs, jota pitkin hän oli tullut, oli siksi leveä, että hevonenkin\nsaattoi päästä kulkemaan sitä pitkin, ja sen vieritse virtaava vesi oli\nmatalaa ja virtasi hiljakseen kivisessä uomassaan.\n\nBrazo saapui aukon ääreen ja nousi korkealle kivelle katsomaan laaksoa.\nHän oli löytänyt piilopaikkansa!\n\nLaakso oli noin mailin pituinen ja ehkäpä puolen mailin levyinen. Sen\npohjalla kasvoi rehevää ruohoa ja puita, ja joki, jonka äyräällä hän\nseisoi, virtasi laakson pohjoisessa seinämässä olevaan kallionrotkoon.\nJoka puolella kohosivat vuorenhuiput kuolleisuudessaan ja jylhyydessään\nkertoen vulkaanisesta alkuperästään ja täydelleen eristäen laakson\nmuusta maailmasta. Ilmeisestikään ei kukaan ollut milloinkaan käynyt\ntäällä, sillä mitään merkkejä ihmisistä ei näkynyt.\n\nBrazo hymähti. Hän käveli takaisin kivipengertä myöten, kahlasi joen\ntoiselle rannalle, astui Vilkkusilmän selkään ja ratsasti käymäjalkaa\nluolan kautta laaksoon. Hän pani merkille, kuinka Vilkkusilmä heristi\nkorviaan nähdessään tämän uuden laidunmaan. Sillehän aukeni suoranainen\nparatiisi!\n\nBrazo kierteli laaksoa ratsain noin tunnin verran tai kauemminkin.\nSitten hän palasi luolan aukon lähettyville, sitoi ponin niin pitkään\nliekaköyteen, että se saattoi käydä juomassa, ja meni taas luolaan\npäätyen lopuksi samalle jokiäyräälle, josta hän ensin oli nähnyt\nkätkössä olevaan laaksoon vievän onkalon suun.\n\nAurinko helotti korkealla taivaalla hänen taivaltaessaan metsän\nläpitse Henleyn majaan. Kävellessään hän kahdesti pysähtyi tutkivasti\ntähyilemään vuorenharjanteita. Ratsastajia ei näkynyt. Ehkäpä Neil\noli miehineen ratsastanut etelään päin, kuten Henley oli otaksunut.\nBrazosta kylläkin tuntui tällä haavaa samantekevältä, minnepäin\ntakaa-ajajat olivat menneet. Hän itse ei aikonut lähteä minnekään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nBrazo tajusi, että Henley tarkkasi häntä, tutki häntä, arvioi häntä.\nMilloin hän vain kävi majassa, tarkkasi Henley häntä. Hänen katseensa\nseurasi Brazoa tämän liikuskellessa huoneessa. Jos Brazo seisoi uunin\nääressä keittämässä, makasi Henley liikkumattomana vuoteellansa ja\nkatseli häntä puolittain ummistetuin silmin. Brazo saattoi tuntea\nHenleyn katseen. Henleytä kiinnostivat kaikki Brazon puuhat. Hänen\nsilmiään ei toisen ainoakaan ele välttänyt.\n\nHenleyn tarkkaavaisuus ei ollut tuomitsevaa, ei sinne päinkään.\nIhailevaa, kiitollista, hyväksyvää, ihastunutta tarkkaamista se oli.\nJa kuitenkin piili siinä jotain muutakin, hienompaa, syvällisempää,\nhaihtuvaa veitikkamaisuutta, jota pilkotti hänen katseensa syvyyksistä,\nniin selittämätön kuin se olikin.\n\nBrazo oli huomannut tuon pilkahduksen useita kertoja ja oli sen\njohdosta aivan ymmällään. Ylenkatsetta se ei ollut eikä liioin\nilkamointia tai huvittuneisuutta. Jonkun ajan kuluttua hän lakkasi\npohtimasta sitä, katsoen sen johtuvan sielullisesta vauriosta, jonka\nHenleyn sairaus oli tuonut mukanaan.\n\nOikeastaanhan hänelle oli samantekevää, millä tavoin Henley häntä\nsilmäili. Hän oli tähän mennessä viipynyt Henleyn luona kolme kuukautta\nja aikoi laaksoon jäädäkin siksi kunnes Henley joko kuoli tai toipui.\nJa hän uskoi varmasti, ettei Henley pääsisi toipumaan. Verkalleen tämän\ntila huononi. Hän oli entistä laihempi, heikompi, avuttomampi.\n\nHenley oli pitkä mies, miltei yhtä pitkä kuin Brazo, ja tämä päätteli,\nettä täysissä voimissaan ollessaan toinen oli ollut hoikka ja\nkarskieleinen. Henley oli kylläkin Brazoa kymmentä vuotta vanhempi,\nmutta hänen partansa oli musta, kuten se oli ollutkin siitä pitäen kuin\nhän oli antanut sen kasvaa. Hänen tukkansakin oli musta, ja Brazon\ntullessa hänen luoksensa se oli ollut niin pitkä, että Brazo oli\nleikannut sen hyllyltä löytäneillään keritsimillä.\n\nBrazokin oli kasvattanut parran. Vaikkakaan se ei ollut aivan niin\npitkä kuin Henleyn, muistutti se sitä suuresti. Samana päivänä, jona\nBrazo oli leikannut Henleyn tukan, kaivoi tämä vuoteensa nurkasta\nesille kimpuksi sitaistun pinkan papereita, joiden joukosta hän veti\nesiin valokuvan ja näytti sitä vieraallensa.\n\n— Cooneyssa otatin tuon kuvan ollessani erään kerran noutamassa sieltä\ntavaraa. Siellä sattui silloin olemaan muuan mies, joka otti valokuvia.\nSiihen aikaan olin mainioissa voimissa. Noin yhdeksän vuotta siitä\non, olin vuoden päivät oleskellut täällä. Hän silmäili tutkivasti\nvalokuvaa, ja katsoi sitten Brazoa. — Olette samannäköinen kuin minä\nsiihen aikaan, lisäsi hän. — Voisittehan aivan olla kaksoisveljeni!\n\nEnsin Brazosta tuntui siltä, että hän oli nyt keksinyt syyn Henleyn\nainaiseen silmälläpitoon. Tänä syynä oli hänen ja entisaikain Henleyn\nyhdennäköisyys. Sittemmin hän muutti mieltään päätyen sellaiseen\nvakaumukseen, että Henley yritti vain saada selville, mikä hän\noli miehiään. Henley tutki häntä, hieman kyynillisestikin ehkä,\nyrittäessään saada selville hänen luonnettaan.\n\nMistä syystä?\n\nBrazo ei kyennyt käsittämään sitä. Myöhemmin mietiskellessään tilannetta\nhän kuitenkin arveli, että Henleyn asemassa hän itsekin olisi hieman\nkummastellut, mikä tällainen vieras oikein oli miehiään, vieras, joka\ntulla tupsahti taloon aivan odottamatta ja jota väitettiin murhaajaksi.\nHän olisi ihmetellyt, miksikä murhamies itsepintaisesti jäi taloon\nkuukausimääriksi, vaikka hän aivan varmaan tiesi, että takaa-ajo oli\nitse asiassa loppunut. Mikäli hän sentään olisi mieltynyt murhaajaan\nsiinä määrin kuin Henley ilmeisestikin oli mieltynyt häneen, ei hän\nehkä sittenkään olisi sanottavasti ihmetellyt. Hän olisi toivonut\nmiehen jäävän taloon ja varsin todennäköisesti ilmaissut tämän\ntoiveensa kutakuinkin samaan tapaan kuin Henley oli sen ilmaissut.\n\nNo niin, tuumaili Brazo, hän oli joka tapauksessa jäänyt taloon. Ja\naikoi siellä viipyä Henleyn kuolemaan saakka.\n\nHänellä ei ollut juuri muuta tekemistä kuin sairaan hoivaileminen,\neikä tämä tarvinnut hoitoa paljonkaan. Henley nukkui miltei päivät\npäästänsä. Valveilla ollessaan hänellä oli lapana kaivaa vuoteensa\nkulmauksesta esille paperikäärö ja ryhtyä kirjoittelemaan. Mitä hän\nkirjoitteli, sitä Brazo ei tietänyt eikä liioin välittänyt tietää.\nBrazo istuskeli tuntikausia kaatuneella puunrungolla metsikössä, josta\nhän saattoi nähdä laaksoa saartavat harjanteet. Sellaisina hetkinä hän\ntunsi täydellisen eristäytyneisyytensä painon, ja hänet valtasi kaiho\nnähdä muita ihmisiä. Sittenkään ei hänen mieleensä juolahtanutkaan\nsellaista, että hän olisi jättänyt Henleyn oman onnensa nojaan. Hän\npiti Henleystä ja oli pitänyt hänestä alusta lähtien. Hän tiesi, että\nHenley kuolisi ennen pitkää, eikä hän aikonut hylätä sairasta.\n\nToisin ajoin Henley, tämän maja ja laakso askarruttivat ankarasti hänen\nmieltään. Henleyllä oli varsin vähän karjaa, viitisenkymmentä päätä\nvain. Hän eleli yksinään, ja lähimpään naapuriin oli sadan mailin\nmatka. Nähtävästi hän ei lainkaan myynyt karjaa, hevosia hänellä oli\nvain muutamia, eikä hänellä ollut mitään näkyväistä tulolähdettä.\nSiitä huolimatta oli majaan ahdettu tavaton määrä kaikenkaltaisia\nelintarpeita, ja eräässä vajoista oli näitä lisää. Henley oli kertonut\nviimeksi käydessään kaupungissa hankkineensa varastoja vuoden päiviksi,\nilmeisestikin hänellä oli varoja, joita ei näkynyt.\n\nHenleyn asiat eivät kuitenkaan herättäneet Brazon uteliaisuutta,\nja pitkät, pitkät päivät vierivät toisensa jälkeen hänen tekemättä\nainoatakaan kysymystä isännällensä.\n\nTakaa-ajajia ei käynyt laaksossa enää toistamiseen, vaikka Brazo\nvarovaisesti pysyttelikin metsän suojassa päivät ja meni majaan\nainoastaan sellaisina aikoina, joina häntä ei mitenkään voitu nähdä\nHenleyn laaksoa saartavilta harjanteilta.\n\nVilkkusilmän Brazo piti salaisessa laaksossa. Sellaisina päivinä,\njolloin sairas ei tarvinnut häntä, hän toisinaan satuloi ja\nvaljasti Vilkkusilmän sekä ratsasti sillä tuntikausia pikku laakson\nviheriäisellä nurmikolla pitääkseen ponia kunnossa sen päivän varalta,\njolloin sitä mahdollisesti tarvittaisiin. Niinikään hän teki ratsain\nuseita tutkimusmatkoja. Hän tutki useita pikku kanjooneja, joita oli\npaikkaa saartavissa graniittiseinämissä, hän kapusi syvälle vuorten\nuumeniin vieväin rotkojen rinteille, hän kiipesi korkeille, ryhmyisille\njyrkänteille ja oli kaukaisilla, korkeilla vuorenhuipuilla kahdesti\njoutua eksyksiin.\n\nHenley heikkeni heikkenemistään ja näytti pitävän Brazoa silmällä\nentistä enemmän. Viime aikoina hänen katseeseensa oli tullut\neräänlaista epätietoisuutta. Brazosta tuntui siltä, että Henleytä olisi\nhaluttanut puhua hänen kanssaan jostakin tärkeästä asiasta, mutta silti\nhän vaikeni, ilmeisestikin epäillen, oliko vieraaseen luottamista..\n\nBrazo näki selvästi, että jokin seikka teki Henleyn levottomaksi, mutta\nolipa tällä mielessään mitä hyvänsä, oli hänen saatava se sanotuksi\nomasta alotteestaan. Kuukaudet kuluivat Brazon tekemättä ainoatakaan\nkysymystä, jonka perusteella olisi voitu päätellä hänen olevan uteliaan\nHenleyn yksityisasioihin nähden.\n\nBrazoa eivät Henleyn salaisuudet, hänen menneisyytensä eivät liioin\nhänen ongelmansa kiinnostaneet. Hän oli tavannut miehen hoidon\npuutteessa ja hoitelisi tätä niin kauan kuin toinen hoitoa tarvitsi.\nSiinä oli kaikki.\n\nHenleyn silmät olivat tavallista kirkkaammat, kun Brazo syyspuolella\nkesää saapui majaan eräänä aamuna. Sairas kohottautui hiukan ja katsoi\nvieraaseensa pitkään sekä terävästi.\n\n— Ei minun kannata yrittää pettää itseäni, Brazo, sanoi hän vihdoin. —\nTurpeen alle minä tästä joudun.\n\n— Kaikille meille niin käy, Henley.\n\n— Tiedänhän toki sen. Tarkoitan vain, ettei minulla ole enää mitään\nparanemisen toivoa. En minä kuole äkkikuolemalla, mutta loppu minusta\ntulee. Päivä päivältä käyn yhä heikommaksi. Mitä teette, kun minä\nkupsahdan?\n\n— Vielä te hyvän aikaa kestätte, Henley.\n\n— Puhutte vastoin parempaa tietoanne, Brazo. Ette te minua petä. Olisin\nutelias tietämään, minnekä täältä lähdetie.\n\n— Bainin leiriltä lähtiessäni ajattelin mennä Uuteen Meksikoon —\nLincoln Countyyn. Kai minä sinne vielä päädyn jonakuna kauniina päivänä.\n\n— Onko teillä omaisia?\n\n— Ei lainkaan.\n\nKotvan aikaa Henley tarkkasi Brazoa vaieten.\n\n— Olette omituinen veitikka, Brazo, sanoi hän vihdoin. — Useimmat\nnuoret miehet kävisivät kärsimättömiksi istuessaan täällä sairaan\nmiehen luona. Joskus heitä haluttaisi kaupunkiin hiukan hummaamaan.\nTaas hän tarkkasi Brazoa. — Ette taida pitää sellaisesta, vai kuinka?\n\n— Olenhan minä aikoinani hummannutkin, vastasi Brazo. — Liiaksikin,\nluulisin. Silti en ole milloinkaan älynnyt sellaisessa olevan mitään\njärkeä. Viime aikoina olen vältellyt kaupunkeja ja säästänyt rahani.\n\n— Miellyttääkö raha teitä?\n\n— En minä rahan tähden ainakaan harmaita hiuksia hanki, myhäili Brazo.\n— Minusta tuntuu paljon hupaisemmalta, kun ei minulla ole sitä liian\npaljon.\n\n— Kuinka paljon on liian paljon?\n\n— No niin, minulla on vyössäni noin kuusisataa taalaa, vastasi Brazo.\n— Ihan väsyn raahaamaan niitä muassani. Jos minulla olisi enemmän, en\ntietäisi, mitä niillä tekisin. Olisin kai niinkuin eräät: panisin ne\npankkiin ja leiriytyisin sitten pankin ääreen niitä vartioimaan. Olisi\nvarmaankin harmillista, jos ihmisellä olisi niin paljon rahoja, että\nhänestä tuntuisi tuollaiselta niiden takia.\n\n— Ryyppäättekö, Brazo?\n\n— Jonkun verran. Viskystä ja minusta ei ole milloinkaan oikein ollut\nystäviksi. Kun kaksi ryyppyä kallistan, en halua enempää ennenkuin\nseuraavalla kerralla. Eikä seuraavaa kertaa tule aivan huomispäivänä.\n\n— Mitä mieltä olette naisista? kysyi Henley.\n\n— Heidän takiaan en ole milloinkaan pahasti vaivannut päätäni. Olenhan\nminä eräitä heistä nähnyt, kaikki miehethän heitä näkevät. Brazo\npunastui. — Kai minulla on narrimaiset mielipiteet naisista, Henley,\njatkoi hän. — Niin vain asianlaita on, enkä minä sille mitään mahda.\nHyvää naista katselen mielelläni. Muista en piittaa lainkaan. Hän\nkatsoi toiseen puolustautuvasti. — Minut kai kasvatettiin sellaiseksi,\njatkoi hän. Hänen kasvonsa kalpenivat.\n\n— Muistatte niitä intiaaniroistoja, jotka murhasivat omaisenne, sanoi\nHenley. — Niinpä niin, jos mies pitää äidistään, muistaa hän häntä.\nOttaa hänet tavallaan mittapuukseen muita naisia arvostellessaan,\nniinhän?\n\nHenley tarkkasi Brazoa.\n\n— Olette oleillut salaisessa laaksossa aika paljon, Brazo, sanoi hän. —\nKai te olette kuljeskellut siellä pitkin ja poikin. Löysittekö mitään\nerikoista?\n\n— En mitään.\n\nHenley hymyili. Hän piti Brazon ilmettä silmällä.\n\nTämä istui penkillä pöydän ääressä. Hän näki Henleyn käännähtävän, ja\narvellen, että toinen oli uuvuksissa sekä asettui jälleen makuulle,\nnousi hän astuen ovelle. Tuokion hän seisoi ovensuussa tähyillen\nkimmeltävää päivänpaistetta. Sitten hän kuuli Henleyn äänen ja kääntyi\nkatsomaan sairasta.\n\nHenley istui taas vuoteellansa. Hänen silmänsä olivat kaidat, hehkuvat\nja valppaat. Vähäinen esine, joka Brazosta ensin näytti vain tummalta\nkangaspyörylältä, oli hänen sylissänsä. Brazon silmät olivat hiukan\nsokaistuneet laaksossa helottavasta päivänpaisteesta, ja silmiensä\nsitten tottuessa huoneen pimentoon hän näki, että Henleyn sylissä\noleva esine oli pieni hirvennahkainen pussi. Se oli läpimitaltaan\nnoin kuuden tuuman pituinen ja pyöreä. Sen suu oli lujasti sidottu\nparkitsemattomalla nahkahihnalla.\n\nBrazon katse oli kysyvä, mutta mitään hän ei sanonut.\n\n— Katsokaahan tänne, Brazo! oli Henley sanonut.\n\nNyt hän ei sanonut mitään, tarkkasi vain valppain katsein Brazon\nilmettä.\n\nBrazo ei liikahtanutkaan. Hänen kasvonsa eivät olleet värähtäneetkään.\n\nHenley piteli yhä hirvennahkaista pussia ja katseli edelleen Brazoa\ntiukasti.\n\n— Mitä nyt? sanoi Brazo vihdoin.\n\n— Tiedättekö mitä tässä pussissa on? kysyi Henley. Hän näytti olevan\nhämmästyksissään, kun Brazo ei lainkaan innostunut eikä käynyt\nuteliaaksi.\n\n— Kyllä, vastasi Brazo. — Tai ainakin luulen tietäväni. Arvaan sen.\nSiellä on kultaa.\n\n— Oikeassa olette, sanoi Henley. — Kultaa siellä on. Kimpaleittain!\n\nHän avasi pussin ja ravisti jalometallin peitteelle. Kaiken aikaa\nhän tarkkasi Brazoa niin harkitsevan ovelasti, että Brazon oli pakko\nhymähtää ylenkatseellisesti. Henleyn sormet leikittelivät kirkkailla\nkultamurusilla, mutta hänen katseensa ei irtautunut Brazon kasvoista.\nEikä Brazokaan vilkaissut kultaan enää toistamiseen. Hän oli nimittäin\nsyventynyt kummastelemaan, miksikä Henley oli heittäytynyt näin\nsuurieleiseksi.\n\nJa nyt tämä näytti olevan hiukan ymmällään, vaikka hänen silmistään\nhehkuikin outoa kiihkoa.\n\n— Ette näytä kovinkaan innostuneelta, Brazo, sanoi hän. — Näytän teille\nusean tuhannen dollarin arvoisen kultapussin, ja te seisotte siinä\nvälinpitämättömänä ikäänkuin olisin karistanut eteenne kourallisen\nsoraa!\n\n— Olen hyvilläni, kun teillä on noin paljon varoja, Henley. Mutta\nmiten minun sitten olisi pitänyt käyttäytyä? En ole koskaan pystynyt\nerikoisesti innostumaan jonkun toisen rahojen katselemisesta. Sellainen\nkai ei ole luonnollista.\n\nHenley pudotti pari kultamunia, mutta katsoi yhä Brazoon.\n\n— Tämä kulta on teidän, Brazo, sanoi hän. — Korvaan teille sen, että\njäitte tänne huolehtimaan minusta.\n\nBrazo hymyili. — Ellette olisi sairas, antaisin teille aikamoisen\nlöylyn, Henley. Enhän minä teistä ole huolehtinut vaan itsestäni.\nOlen ollut täällä useita kuukausia, elänyt leveästi kuin kuningas\nodotellessani sheriffin miehineen väsyvän takaa-ajoon ja antavan\nminulle tilaisuuden päästä pakoon. En ota teiltä mitään korvausta.\nSiinä kaikki.\n\nHenley ei vastannut mitään. Hän kokosi kultapalat takaisin pussiin,\nveti nahkahihnan kireälle ja viskasi pussin vuoteen nurkkaan. Sitten\nhän painui pitkälleen, asetti kätensä päänsä taakse ja tarkkasi Brazoa.\nHenleyn kasvot olivat tällä haavaa jotakuinkin värittömät. Hänen\nsilmänsä loistivat, ja hän näytti olevan hyvillään.\n\n— Olette totisesti omituinen veitikka, Brazo, sanoi hän vihdoin. —\nAhneuden tai uteliaisuuden vikaa teissä ei tunnu olevan lainkaan.\nNäette tuon kultapussin. Ette ota sitä. Ette kysy, mistä sen olen\nsaanut, ettekä liioin utele, eikö siellä, mistä se on peräisin, ole\nenemmän samaa lajia. Jos minä nyt kupsahtaisin tähän paikkaan, olisi\nteidän otettava tuo kulta haltuunne, vai kuinka?\n\n— Eipä olisikaan, jos vain tietäisin, mistä löytäisin omaisianne.\n\n— Hyvä, te saatte sen tietää. Mutta ei aivan vielä. En ole varma.\nJollakin tavoin tunnen voivani paremmin, ja ehkäpä en lopultakaan\nheitä henkeäni aivan lähitulevaisuudessa. Te kai olette nähnyt\nminun kirjoittelevan. Ette ole milloinkaan kysynyt minulta, mitä\nkirjoittelen. Ettekö ole ollut utelias?\n\n— Kirjoittelemisenne on oma asianne, Henley.\n\nHenley näytti miettivän. Jonkun aikaa hän tarkkasi Brazoa kiihkeästi,\nja sitten hän hymyili.\n\n— Eräitä asioita minun on teille kerrottava, Brazo, sanoi hän. — Olen\nasunut täällä kymmenisen vuotta, eikä minulla ole ollut ainoatakaan\npuhetoveria. Ja kuitenkin olen sellaista kaivannut. Teidän tullessanne\ntiesin heti, että olitte omituinen veitikka, ja toivoin teidän jäävän\ntaloon. Omituiset veitikathan ne vain johonkin kelpaavat, ja mies on\nkoko lailla omituinen, jos hän ei hätkähdä nähdessään pussillisen\nkultakimpaleita. Useimpain ihmisten mielestä raha on kaikki kaikessa.\nEräät leikkaisivat kurkkuni poikki tuon kultapussin takia. No niin,\nmitä te teette nähdessänne sen? Ette edes kahta kertaa siihen vilkaise.\nMikäpä teitä olisi estänyt sieppaamasta tuota pussia minulta ja\nratsastamasta tiehenne. Miksikä ette tee sitä? Ette tee sitä, koska\nolette jo oivaltanut, että on sellaistakin, mikä on suurempaa kuin\nraha. Eräiltä ihmisiltä menee suurin osa elämää sen älyämiseen,\nmutta te ette ole mikään vanha mies ja olette älynnyt sen jo.\nOlette miettinyt elämää. Sattuipa teille mitä hyvänsä, ette te tule\nkiihkoihinne. Te ajattelette ensin ja toimitte sitten vasta. Olette\nhidasliikkeinen, lauhkeapuheinen ja kylmäverinen, ja luulisinpä teitä\ntaistelussa aika pahaksi ottelijaksi. Olen jonkun verran arvioinut\nteitä.\n\n— Vaietkaahan jo, Henley, tehän puhutte itsenne hengiltä!\n\nHenley huomasi Brazon olevan hämillään. Hän naurahti keveästi. Brazon\nhämmennys todisti Henleyn ajatukset oikeiksi — ajatukset, joita hänen\nmielessään oli pyörinyt kaiken aikaa — että Brazo oli vaatimaton ja\nettä elämä ei ollut paaduttanut häntä. Hänellä oli miehen voimat ja\nmiehen mielenmaltti, hän pystyi hyvin huolehtimaan itsestään, ja muut\nmiehet olivat valmiita kunnioittamaan häntä sen tyynen miehekkyyden\nvuoksi, jota he hänessä näkivät. Sittenkin piili hänen äärimmäisen\nmiehekkyytensä kätkössä nuoren pojan intomieltä, lämmintä autuutta,\nripeästi havahtuvaa myötätuntoa. Niin, Brazo pystyi pitämään huolta\nitsestään, vieläpä tässäkin maassa, jossa miehen olemassaolo riippui\nälykkyydestä sekä nopeasta, kylmästä toiminnasta.\n\n— Olen jonkun verran arvioinut teitä, toisti Henley. — Kun sinä iltana,\njona tulitte majaani, näin teidän seisovan valossa, tiesin heti,\nettette ollut tehnyt tuota murhaa. Tiesin sen siitä, että näöstänne\npäättäen olivat tunteenne samanlaiset kuin minulla aikoinani, kun\ntotesin kotikaupungissani ihmisten syyttävän minua murhasta, jota en\nollut tehnyt!\n\n— Sen vuoksi te siis täällä oleskelettekin? virkkoi Brazo. —\nPiileskelette.\n\nHenley nyökkäsi. — Kukaan ei tiedä, missä oleskelen — nimittäin kukaan,\njonka en suo sitä tietävän. Olen muuttanut nimeni. Olen kirjoittanut\neräänlaisen kertomuksen siitä mitä minulle on tapahtunut. Olen\nkertonut silkan totuuden, mutta tuon murhan olosuhteet osoittavat niin\npainavasti minut murhamieheksi, etten konsanaan pystyisi todistamaan\nviattomuuttani. Enkä lähde sinne edes yrittämäänkään. Elän vapaana niin\nkauan kuin suinkin.\n\n— Niin, tämä on osa siitä, minkä olen kirjoittanut. Loppu koskee\nteitä: kuinka jäitte tänne hoitamaan minua ja mistä tiedän, että ette\nmurhannut rahastonhoitajaa. Kirjoitan tämän kaiken eräälle henkilölle,\njota ette tunne. Kun huomaan kuoleman alkavan lähestyä, ilmoitan teille\neräitä nimiä. Sitten saatte tietää, mutta ei aikaisemmin. En aseta\nvapauttani vaaranalaiseksi. Voinhan ilmoittaa nimet sittenkin, kun\ntiedän asian varmaksi. Silloin ei minua enää ehditä panna tyrmään.\n\n— Ja kuulkaahan, Brazo! Papereitteni avulla löydätte vielä muutakin.\nOlen näyttänyt teille rahtusén kultaa, mutta en sadattakaan osaa siitä,\nminkä olen saanut haltuuni!\n\nHenley kohosi kyynärpäittensä varaan ja tuijotti Brazoon. Kaikesta\npäättäen hän nyt luotti Brazoon täydellisesti, ja ilmeisestikin hän\noli ilmaisemaisillaan salaisuutensa. Hänen silmänsä olivat palavammat\nkuin konsanaan, hänen poskensa punottivat ja hänen äänensä oli käheä\nkiihtymyksestä.\n\n— Uskon, että minulla on miljoona, Brazo! selitti hän. — Sain sen\nsalaisesta laaksosta. Eräänä kauniina päivänä löysin kullan aivan\nsattumalta! Mies, kaivoin sen rapautuneesta suonesta, jossa se oli\npiillyt vuosisatoja! Irrallista kultaa! Saatuani kultasuonen kaivetuksi\nesille olin päiväkausia kuin mieletön!\n\n— Itse en tosin siihen kajoa milloinkaan. Te sen saatte sekä eräs\ntoinen, josta niinikään pidän. Saatte kaiken selville siitä, minkä olen\nkirjoittanut ja minkä olen kirjoittava. Tiedän, että olette rehti mies,\nBrazo, ja luotan teihin!\n\n— Nyt te käytte oitis nukkumaan! selitti Brazo. — Olkoonpa että olette\nsaanut paljon kultaa. Mutta mitä se teitä hyödyttää? Jos jatkatte\ntuollaista vauhtia, menehdytte ja heitätte henkenne tuossa tuokiossa.\nTeen tietysti mitä hyvänsä te haluatte. Malttakaa kuitenkin mieltänne\nhiukan. Nyt jätän teidät kotvaseksi yksiksenne. Kun palaan, nukutte\naivan varmaan.\n\nHymyillen Henleylle hän muitta mutkitta lähti majasta.\n\nHenley oli omituinen mies. Hänellä oli ollut vastuksia, ja hänen\nviimeinen hetkensä oli nyt varsin likellä. Kokonainen miljoona!\nKultamöhkäle sateenkaaren kärjessä. Henley oli sen löytänyt, eikä hänen\noltu suotu nauttia siitä. Brazo tunsi syvää myötätuntoa isäntäänsä\nkohtaan. Viaton mies, joka eli erakon elämää. Rikas, mutta kykenemätön\nnauttimaan rikkauksistaan. Sairas toinen oli, kuoleman kielissä, ja\nteki kaikkensa salatakseen, kuka hän oli välttyäkseen lain kouralta\nniin kauan kuin hän eli. Sitäpaitsi hän oli levoton jonkun takia, jonka\nnimeä hän ei ollut vielä maininnut, mutta josta hän piti ja jonka hän\ntoivoi perivän kullan.\n\nMiksi tuo henkilö ei saapunut tänne Henleyn luokse?\n\nKaikesta päättäen hän oli Henleyn omaisia eikä suuresti välittänyt\nHenleystä — ilmeisestikään — mahdollisesti hän aina toisinaan kirjoitti\ntälle, soi hänelle parisen kirjoitettua sanaa silloin tällöin. Huonoa\ntukea maanpakolaiselle.\n\nBrazo arveli kuitenkin, ettei hänen sopinut ryhtyä tuomariksi. Hän\ntiesi Henleystä hyvin vähän, ja vielä vähemmän tuosta salaperäisestä\nhenkilöstä, joka oli Henleyn kuoltua saava kullan. Brazo toivoi, että\nkullan saaja osoittautuisi perintönsä arvoiseksi.\n\nHänen oma mielenkiintonsa taas oli miltei kiihkoton, mitä Henleyn\nkultaan tuli. Ei hän sitä kaivannut. Hänen hallussansa se oli turvassa\nkuin holvissa.\n\nHän oleskeli koko päivän salaisessa laaksossa, hän oli järjestänyt\nkaiken Henleyn ulottuville, eikä häntä tarvittu tämän luona, sillä\nsairas ei tarvinnut juuri mitään. Brazo ei niinmuodoin lähestynyt\nmajaa, ennenkuin iltähämyssä. Hän astui ovesta sisälle, mutta Henley\nei liikahtanutkaan. Silloin hän astui vuoteen ääreen katsomaan Henleyn\nkohollaan olevia kasvoja. Henley oli vainaja. Kaikesta päättäen hän\noli kuollut rauhallisesti, edes tajuamatta mitä hänelle tapahtui,\nsillä hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen suupielissänsä oli tyynen\njuhlallinen ilme.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTuntikausia Brazo istui pimeässä majassa. Hän suri menetystänsä, sillä\nhän oli oppinut pitämään Henleystä. Hän ei sytyttänyt lamppua eikä\ntehnyt tulta uuniin, vaan istui ajatellen vainajaa sekä elämää, jota\ntämä oli elänyt tässä yksinäisessä perukassa, kaukana siitä ainoasta\nihmisestä, josta hän piti, ja vain sen takia, että joku oli tuominnut\nhäntä väärin.\n\nHän istui majassa päivänkoittoon saakka. Sitten hän astui taas vuoteen\nääreen, nosti peitettä, kallisti korvansa Henleyn rintaa vasten ja\nkuunteli. Henley oli ehdottomasti kuollut. Hän oli jäykkä ja kylmä kuin\nmarmori.\n\nBrazo peitti vainajan, meni majan vieressä olevaan pieneen vajaan,\nlöysi kuokan ja lapion sekä lähti metsään. Siellä hän ahersi useita\ntunteja.\n\nPalattuaan majaan hän nosti Henleyn hellävaroen syliinsä ja vei hänet\nmetsään. Kun hän tuli takaisin, oli hänellä mukanaan vain kuokka ja\nlapio. Ne hän viskasi vajaan.\n\nHän seisoi hyvän aikaa metsän laidassa tähyillen laaksoa saartaville\nharjanteille. Hän oli yksinään.\n\nSeuraavan puolenpäivän tienoissa hän meni taas majaan ja sitten hän\nteki uuniin tulta, keitti kahvia ja avasi pari säilykerasiaa. Hän\noli leiponut leipää vain muutamia päiviä sitten, ja sitä oli hiukan\njäljellä.\n\nAterioituaan hän silmäili Henleyn vuodetta. Sen takanurkassa hän näki\nnahkapussin ja nuoranpätkällä sidotun paperikimpun. Henleyn kulta\nsiellä oli ja hänen kirjoittamansa paperit. Pussin ja paperit Brazo\nasetti hyllylle muutamien säilykerasiain ja laatikoiden taakse. Niiden\ntutkimisen hän jätti tuonnemmaksi. Tällä haavaa hänen mielenkiintonsa\nkohdistui majan siistimiseen, hän näet mukautui siten hämärään\nvaistomukseen, jonka alitajuinen halu saada maja puhdistetuksi\nkalmantunnusta oli synnyttänyt.\n\nMyöhään iltapäivällä hän vasta oli valmis, oli pessyt lattian,\npuhdistanut kaikki hyllyt, kiilloittanut uunin. Vuodevaatteet olivat\nulkona nuoralla tuulettumassa.\n\nMiksikä Brazo oli laittanut majan asumiskuntoon, sitä ei hän olisi\nitsekään pystynyt selittämään. Ihmetellen hän seisoi avoimen oven\nsuussa.\n\nHän oli tehnyt Henleyn hyväksi kaiken, mikä suinkin oli mahdollista,\neikä hänellä kaikesta päättäen ollut enää mitään syytä jäädä laaksoon.\nSittenkään hänellä ei ollut ensinkään lähtöaikeita.\n\nHän otti Henleyn paperipinkan hyllyltä, laski sen pöydälle, avasi sen\nja levitti paperit eteensä lukeakseen ne.\n\nNiiden joukossa oli Henleyn maa-alueen kauppakirja. Satakuusikymmentä\nauranalaa. Henley oli ostanut maan eräältä Mason-nimiseltä mieheltä,\njoka oli esittänyt hallituksen lupakirjan. Maa-alueen luovutuskirja oli\nrekisteröity.\n\nSiellä oli myöskin pinkka kirjeitä. Kuoret oli naisen käsialalla\nosoitettu \"herra James Henleylle\". Brazo tarkasteli käsialaa, mutta ei\navannut pinkkaa.\n\n- Kaiketikin ne on kirjoittanut henkilö, josta hän piti, ajatteli hän.\nKäsiala oli selvää ja reipasta. — Jos hän itse muistuttaa käsialaansa,\non hän rehtiluontoinen, päätteli Brazo. Hän työnsi kirjeet tuonnemmaksi\nja otti käteensä pinkan täyteen kirjoitettuja paperiliuskoja, jotka hän\ntiesi Henleyn kirjoittaneen. Tuntikauden hän istui papereiden ääressä.\nNe oli osoitettu \"Ellalle\".\n\nHenley oli selostanut tapauksen, jonka seurauksena oli ollut se,\nettä häntä etsittiin syytettynä murhasta. Yksityiskohdat olivat\nsamantapaisia kuin Brazon kokemassa sattumuksessa, eivätkä ne\nherättäneet Brazossa mielenkiintoa. Ne olivat perin kolkkoja, ja\nHenley oli välttänyt lain kouran. Kertojan sanoista huokui kuitenkin\neräänlaista toivottomuutta ja alakuloisuutta, eräänlaista kaipausta ja\nkaihoa.\n\n— Olisin äärettömän mielelläni luonasi (oli eräässä kohdassa). Täällä\nalkaa olla tavattoman yksinäistä. Jos saisin nähdä sinut, vaikkapa\nminuutin verran vain, olisi oloni parempi.\n\nBrazo rypisti kulmiaan tätä lukiessaan. — Tuo naishenkilö näyttää\nolevan verrattain kylmäluontoinen. Muussa tapauksessa hän olisi\nrientänyt tänne edes vilaukselta näyttäytymään miesparalle — ken\nhän sitten lieneekin! mietiskeli hän mielessänsä. Taas hän tarttui\nkirjepinkkaan tutkien kirjeiden lähettäjän käsialaa.\n\n— Kuinka käsialasta voidaankaan päätellä mitään? aprikoi hän. — Jos tuo\nnaishenkilö olisi yhtä rehti kuin hänen käsialansa on, olisi hän tullut\ntänne tapaamaan Henleytä. Mutta häntä kenties pidettiin silmällä, jos\nhän on miehen omaisia, eikä hän voinut tulla tänne, sillä hän pelkäsi,\nettä häntä seurattaisiin. Siinä tapauksessa hän menetteli oikein\npysytellessään poissa.\n\n— Olen löytänyt aikamoisen määrän kultaa. Noin miljoonan dollaria.\nEnnen pitkää järjestän niin, että se joutuu varmaan paikkaan, mistä\nsaat sen haltuusi. Tällä haavaa se on kuopassa, jonka olen kaivanut\nmajani lattian alle vuoteeni kohdalle. Jos minulle jotakin sattuu,\ntiedät, mistä sen löydät. Viime aikoina olen hiukan sairastellut, ja\nnäinä päivinä lähetän sinulle tämän kirjeen. Sitten voit tulla tänne\nnoutamaan kultaa.\n\nHenley oli kirjoittanut paljon muutakin yksinäisyydestään. Sitäpaitsi\noli kirjeessä hänen ja Ellan yhteiselämää koskevia viittauksia, joita\nBrazo ei käsittänyt. Ja sitten seuraavat rivit:\n\n— Huomenna täytät kaksikolmatta vuotta. Sinun pitäisi olla ihan iso\ntyttö. Lähtöni aikoihin kasvoit hyvää vauhtia, ja ulkomuodoltasi olet\nhyvin samannäköinen kuin äiti ennen kuolemaansa. Olen hyvilläni siitä,\nettä äiti oli haudassa tämän kolauksen sattuessa minulle. Olihan\nhänellä aivan tarpeeksi murhetta isän takia, eikö ollutkin? Tai ehkäpä\nsinä et sitä muista?\n\n— Iloitsen kuultuani, että yrität tulla tänne. Jos ilmoitat minulle\ntulostasi, koetan tulla sinua vastaan. En lähetä ohjeita, ennenkuin\nolet tehnyt varman päätöksen.\n\nSamalla sivulla oli alempana, ilmeisestikin muutamia päiviä myöhemmin\nkirjoitettuna:\n\n— En voi oikein hyvin tänään. Olen heikko. En jaksa nousta vuoteeltani.\nVedentippaa en ole saanut koko päivänä. Kotvanen sitten tapahtui\njotakin kummallista. Sneriffi Neil ja muutamia hänen miehiään saapui\ntänne etsimään miestä, jonka he kertoivat murhanneen armeijan\nrahastonhoitajan majuri Pitrickin. Murhamiehen takaa-ajaminen tuntui\nheistä mielenkiintoisemmalta kuin minun huonovointisuuteni, sillä\npyysin Neililtä juotavaa, ja häneltä unohtui sen hankkiminen kokonaan.\nNo niin, pimeän tultua kuulin jonkun hiiviskelevän majan lähistöllä.\nTiesin, että murhamies oli siellä, enkä lainkaan hämmästynyt, kun hän\ntuli sisälle. Arvelin, että hän surmaa hyvässä lykyssä vielä minutkin.\nMutta hänpä ei tehnytkään sitä. Hän nouti minulle vettä ja laittoi\nruokaa sekä minulle että itselleen. Hänen istuessaan valossa tarkkasin\nhänen kasvojaan. Tiesin, ettei hän ollut tehnyt murhaa, ja kysyin\nhäneltä asiaa. Hän sanoi, ettei hän ollut surmannut Pitrickiä. Sen\nolisi jokainen oivaltanut. Hän sotkeutui samanlaiseen jupakkaan kuin\nminäkin. Hän on kunnon poika, komeannäköinen ja luonteeltaan puhdas.\n\nHenleyn vointia selostettiin sitten tarkemmin. Seuraavat rivit oli\nkirjoitettu paljon myöhemmin.\n\n— Tämä Brazo on miesten mies ja rehti poika. Tänään näytin hänelle\npussillisen kultaa eikä hän räpäyttänyt silmäluontaankaan. Hän oli\njotakuinkin välinpitämätön. Kerroin hänelle, että minulla on enemmän\nkultaa. Sekään ei saanut häntä hätkähtämään. Luotan Brazoon. Johonkin\nihmiseen minun on luotettava, ja mieluummin häneen kuin kehenkään\nmuuhun. Itse en pääse kaupunkiin laivaamaan kultaa, ja niinmuodoin\nminun on jätettävä se tänne. Jos kuolen äkkiä, huolehtii Brazo siitä,\nettä sinä saat sen. Mutta Brazo on ollut niin hyvä minulle, että haluan\nhänen saavan siitä toisen puolen.\n\nBrazo ei tiedä oikeata nimeäni, eikä hän myöskään tiedä, mistä hän\nsinut löytää, jos kuolen sanomatta sitä hänelle. Kun huomaan loppuni\nlähestyvän, kirjoitan paperille oman nimeni ja sinun nimesi, niin että\nBrazon onnistuu löytää sinut. Pyydän näinä päivinä Brazoa panemaan\ntämän kirjeen postiin, sillä hän on muuttunut siinä määrin, etteivät\nhänen takaa-ajajansa tuntisi häntä, vaikka näkisivätkin hänet. Hän on\nosapuilleen samannäköinen kuin minä niihin aikoihin, jolloin lähdin\nkotoa. On muuan toinenkin asia — —\n\nSiinä oli kaikki. Henleytä oli nähtävästi juuri tässä kohdin alkanut\nväsyttää niin että hän oli pannut paperinsa syrjään. Kirjoittamisen\njatkamisesta ei enää sittemmin ollut tullut mitään, sillä kuolema oli\nkorjannut hänet.\n\nNiin, Brazo kyllä tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Ellan kirjeet olivat\nsiinä, ja helppoa oli löytää hänet sekä asettua yhteyteen hänen\nkanssansa.\n\nHän veti kirjepinkan lähemmäksi ja tutki kirjekuoria etsien\npostileimoja. Henley oli kuitenkin poistanut ne, ilmeisestikin\ntietoisena siitä, että Ellan olinpaikka voitiin saada selville niiden\nperusteella. Itse kirjeissä taas ei ollut sanaakaan, josta olisi voitu\narvata, mistä postitoimistosta ne oli lähetetty. Niissä ei mainittu\nainoatakaan kaupunkia tai kylää. Ne alkoivat sanoilla: \"Rakas Jim.\"\n\nHenleyn oikea nimikään ei käynyt niistä ilmi. \"Ellaa\" oli aivan varmaan\nkehoitettu olemaan käyttämättä sitä. Eikä Henley itse ollut ennättänyt\nliittää oikeata nimeään selostuksiinsa. Henley oli vitkastellut liian\nkauan!\n\nBrazo tutki kaikki kirjeet toivoen saavansa selville Ellan nimen.\nKun hän vihdoin sitoi ne taas yhteen, olivat hänen kulmansa kurtussa\npettymyksestä.\n\nHän tutki Henleyn kaikki kapineet tarkkaan. Viimeiseksi hän tarkasteli\nvalokuvaa. Siitäkään hän ei tosin odottanut saavansa selville mitään,\nsillä se oli otettu Cooneyssa. Ja pitkän aikaa hän istui alallaan\npitäen kuvaa pöydällä edessään sekä tarkastellen sitä.\n\nHän hymyili Henleyn kuvalle merkitsevästi. Muistihan hän, kuinka Henley\noli tarkannut häntä ja kysellyt häneltä kaikkea. Erikoisesti hän\nmuisti, kuinka Henley oli koetellut häntä näyttämällä kultapussia.\n\nNiin, siinä se nyt oli. Lattian alla oli miljoonan dollarin arvoinen\nkulta-aarre. Henley oli poissa, pienintäkään neuvoa \"Ellan\" löytämiseen\nei ollut. Kulta oli hänen, jos hän halusi ottaa sen. Hän hymyili\nHenleyn kuvalle.\n\n— Sinä vanha ritari! sanoi hän. — Tiesit kyllä, mitä tekisin, etkö\ntiennytkin?\n\n\n\n\nVII.\n\n\nBrazon oli tietenkin jäätävä majaan, sillä muuallakaan ei hän\nolisi kyennyt saamaan mitään aikaan. Hänen oli odotettava, kunnes\nsalaperäinen \"Ella\" saapuisi. Siitä päättäen mitä Henley oli\nkirjoittanut, odotti Henley häntä, joten \"Ella\" oli nähtävästi\netukäteen ilmoittanut aikeestaan tulla häntä tapaamaan. Brazo ei\ntietänyt, mistä hän olisi Ellan löytänyt, eikä hän suinkaan aikonut\nlähteä harhailemaan umpimähkään pitkin maata häntä etsien. Hän ei ollut\nmyöskään vielä valmis lähtemään laaksosta. Mitään ei hän ollut kuullut\nsiitä, millaisiin toimenpiteisiin häntä etsineet oikeusviranomaiset\nolivat ryhtyneet, ja vaikka hänen mahdollisesti olisikin onnistunut\nkarata maasta, ei hänellä ollut mitään halua antautua alttiiksi\nvaaroille. Ja loppujen lopuksi hänestä tuntui siltä, että hänen\nvelvollisuutenansa oli jäädä laaksoon. Henley oli otaksunut hänen\njäävän.\n\nTarkastellessaan Henleyn valokuvaa hän muisti Henleyn sanat: —\nOlette samannäköinen kuin minä siihen aikaan. Voisittehan aivan olla\nkaksoisveljeni!\n\nBrazo nousi, astui majan seinällä riippuvan pienen kuvastimen ääreen ja\nseisoi siellä jonkun aikaa verraten kasvojaan valokuvaan. Hänenkin oli\npakko myöntää, että yhdennäköisyys oli ilmeinen.\n\nHänen tukkansa oli kasvanut pitkäksi. Se peitti hänen korvansa ja hipoi\npaidankaulusta. Hänen partaissakin oli kasvanut pitkäksi muistuttaen\ntäsmälleen Henleyn partaa.\n\nBrazo kääntyi kuvastimen äärestä ja katseli miettiväisesti majan\nnurkkaan, jossa riippui seinällä Henleyn vaatteita. Brazo tarkasteli\nniitä. Hän löysi erittäin siistin puvun, kaksi paitaa ja Stetson-hatun.\nVaatekappaleet olivat miltei uusia, ja ilmeisestikin oli niitä käytetty\nainoastaan silloin tällöin.\n\nHenley oli luultavasti ostanut ne hiukan ennen sairastumistaan ja\nvuoteeseen joutumistaan. Takki, liivit ja housut olivat tummanharmaat,\npaidat olivat samanväriset, vaikka hiukan vaaleammat, ja hattu oli\nkermanvärinen. Brazo päätteli vaatekerran siksi, jota Henley käytti\nkaupunkimatkoillaan.\n\nMikäli hän aikoi jäädä majan asukkaaksi, oli hänen esiinnyttävä\nHenleynä. Koko aikana ei majassa ollut käynyt ainoatakaan vierasta,\nmutta siitä huolimattahan joku Henleyn naapureista saattoi pistäytyä\nsinne milloin hyvänsä. Henley oli kertonut, että hänellä oli seudulla\nvain ani harvoja tuttavia, mutta jotkut olivat tietenkin nähneet\nHenleyn ja muistivat, minkä näköinen hän oli. Nämä henkilöt Brazon oli\nsaatava petetyksi.\n\nHän, riisuutui ja puki yllensä Henleyn vaatteet. Jalkoihin hän veti\nomat saappaansa, ja sitäpaitsi hän otti oman patruunavyönsä sekä\npistoolinsa. Omat vaatteensa, jotka Bain tai tallimies olisivat\nmahdollisesti tunteneet, hän vei laaksoon piiloon samaten kuin\nsatulankin, jota hän oli käyttänyt ratsastaessaan Vilkkusilmällä.\n\nHän palasi takaisin metsään ja vieritteli muutamia vierinkiviä sille\nkohdalle, mihin hän oli haudannut Henleyn. Kultapussin, Henleyn paperit\nja kirjenipun hän kätki rikkonaisen palkin taakse majan idänpuoleiseen\nseinään, lykäten ne niin syvälle nurkkaan, etteivät uteliaat silmät\nvoineet niitä löytää.\n\nSen yön Brazo vietti majassa. Ensi kertaa kuukausimääriin hän vietti\nyönsä katon alla, ja aamulla hän heräsi perin tyytyväisenä yöhönsä.\n\nPäivät vierivät vierimistään, eikä ketään käynyt laaksossa. Syksy tuli,\nja käyden rohkeammaksi Brazo alkoi kuljeskella yhä kauempana laaksosta.\nHän ratsasti eräällä Henleyn hevosella ja käytti Henleyn satulaa. Hänen\ntukkansa ja partansa olivat kasvaneet niin pitkiksi, että toisinaan hän\nkuvastimeen vilkaistessaan arveli olevansa enemmän Henleyn näköinen\nkuin Henley itse.\n\nSitten hän ratsasti Cooneyhin. Seitsemänkymmenen mailin matkaan meni\nkaksi päivää, ja myöhään iltapäivällä hän toisena matkapäivänään saapui\nkaupunkiin pölyisenä sekä palaen halusta tavata muita ihmisiä.\n\nCooney oli Mogollon-vuorten juurella sijaitseva mitätön ryhmä\nhökkeleitä. Siellä oli postivaunuasema, kauppapuoti ja kapakka. Brazo\nsiemaisi kapakassa pari ryyppyä ja pani merkille, että omistaja\nkatsoi häneen pitkään ja nyökkäsi sitten hiukan epävarmasti. Brazon\nmaistellessa juomaansa hän meni ulos baarihuoneesta ja katseli hevosta,\njonka Brazo oli kiinnittänyt rakennuksen edustalla olevaan kaiteeseen.\nHevosella, joka oli kimo, oli H-kirjaimen muotoinen polttomerkki\nkupeessa. Kapakan isäntä palasi sisälle ja myhäili Brazolle.\n\n— Voitte tällä haavaa siis paremmin, sanoi hän. — Olitte sairaana, kun\nviimeksi kuulin teistä. Enpä muista, kuka sitä puhui. No, nyt teitä ei\ntaida vaivata mikään?\n\n— Ei kerrassaan mikään, vastasi Brazo. — Luulenpa kuitenkin olleeni\naivan kuoleman kielissä.\n\nBrazo poistui kapakasta hilpein mielin. Hänet oli tunnustettu\nHenleyksi, vaikka hän ei ollut itse sanonut sanaakaan. Hän meni\nkauppapuotiin ja osti tupakkaa. Omistaja, jonka nimi oli Thomas,\nkatsahti häneen pitkään ja hymyili.\n\n— Entistä lajiako, Henley? kysyi hän.\n\nBrazo oli polttanut Henleyltä jääneen jokseenkin runsaan\ntupakkavaraston loppuun ja nyökkäsi, sanoen sitten: — Noita Virginian\nlehtiä voitte panna mukaan puolikymmentä kääröä.\n\n— Muonaa kai riittää yhä? kysyi Thomas.\n\n— Riittää sitä vielä puoleksi vuodeksi, vastasi Brazo. — Muistattehan,\nettä olin hiukan huonossa kunnossa, kun kävin täällä viimeksi. En\nuskonut kykeneväni kovinkaan pian pistäytymään täällä uudelleen. Enkä\nkyennytkään. Otin senvuoksi varastoa niin paljon, että siitä riitti\nkotvaseksi.\n\n— Kyllä te huonolta näytittekin, myönsi Thomas. — Kaikesta päättäen\nolette kuitenkin toipunut kokonaan. Nyt olette varmasti terveistä\ntervein. Hän meni myymäläpöydän takana olevan laatikon ääreen ja veti\nsieltä esiin kirjeen, jonka hän antoi Brazolle.\n\n— Tämä on virunut täällä kolme tai neljä kuukautta, sanoi hän. — Olisin\nlähettänyt sen teille, mutta kukaan ei ollut menossa sinne päin.\nSitäpaitsi arvelin, että tulisitte itse noutamaan sitä.\n\nBrazo pani kirjeen taskuunsa vilkaistuaan ensin osoitetta ja\ntodettuaan, että se oli kirjoitettu Ellan käsialalla. Lopun päivää\nja yön Brazo vietti sitten Cooneyssä. Keskiyöhön saakka hän pelasi\nkapakassa korttia eräiden miesten kanssa ja meni senjälkeen nukkumaan\nbaarihuoneen kohdalla yläkerrassa olevaan huoneeseen. Aamunkoitossa hän\njo oli taas satulassa, kotimatkalla.\n\nNyt hän tiesi, ettei hänen tarvinnut pelätä joutuvansa ilmi. Hän ei\nollut kysellyt mitään Bainin leirillä tapahtuneesta murhasta, sillä\nhän oli pelännyt muiden kiinnittävän häneen sen johdosta liian paljon\nhuomiota. Siksi hän ei ollut kuullut mitään, sillä kukaan ei tiennyt\nasiasta mitään uutta.\n\nEnnen talven tuloa Brazo pistäytyi Cooneyssä vielä toistamiseen. Tällä\nkertaa hän ajoi vankkureilla ja nouti itselleen muonaa. Taas hän viipyi\nkaupungissa vuorokauden.\n\nTalven aikana hän ampui paljon metsänriistaa ja nautti elämästä siinä\nmäärin kuin erakkoelämää pakosta viettämään joutunut mies suinkin\ntaisi. Hän oli hakannut talven varalle runsaasti puita ja pinonnut ne\nmajan takaseinälle. Pohjoistuulen ja lumimyrskyjen sitten yllättäessä\nhänet hänen olonsa oli viihtyisää ja rauhallista.\n\nEllan kirjeestä hän ei ollut löytänyt mitään, minkä perusteella hän\nolisi voinut päätellä, mistä se oli lähetetty. \"Rakas Jim\", kuuluivat\nalkusanat, ja lopussa oli: \"Ella.\"\n\nKirjeen sisällys oli omiaan lievästi hämmästyttämään häntä.\n\n — Iloitsen kuullessani, että olet löytänyt kultaa (näin sanottiin\n kirjeen eräässä kohdassa). Elämäsi käy sen johdosta aivan varmaan\n paljon helpommaksi. (Ja toisessa kohdassa sanottiin:) — Aion tulla\n luoksesi niin pian kuin suinkin voin. Kukapa minua nyt pidättäisi, ja\n täällä on äärettömän yksinäistä. Olet varmaankin suuresti muuttunut,\n mutta tietenkin ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa. Minäkin olen\n muuttunut. Hiukseni alkavat käydä ruskeiksi, ne nimittäin tummenevat\n verkalleen, oltuaan tähän saakka miltei keltaiset. Luuletko, että\n voisin jäädä sinne? En käsitä, minkä vuoksi se ei kävisi päinsä.\n En välitä tanssiaisista enkä minkäänlaisista juhlista, ja varmasti\n ratsastelisin mielelläni — jos saisin hevosen, joka ei pillastu.\n En ole kuullut sinusta mitään pitkään aikaan. Ellen kohdakkoin saa\n sinulta tietoja, tulen joka tapauksessa aivan pian sinne. Jos menen\n Cooneyhin, niin siellä varmasti joku osaa neuvoa tien asumuksellesi.\n Sain valokuvasi. Ajatella, että sinulla on parta. Pelkään, että\n näytät aivan muukalaiselta. Kun tulen, pakotan sinut parturoimaan\n leukapielesi sileiksi. Vastaa niin pian kuin suinkin voit.\n\n                                                    _Ella_.\n\n P. S. — Luuletko, että tuuli ja aurinko siellä tärvelisivät ihoni?\n Enhän minä ole paha päivettymään.\n\nBrazon ajatuksia askarrutti jälkikirjoitus hyvänlaisesti.\n\n— Aivan varmaan hän oleskelee ulkona paljon, mietti hän. — Hän ei\npiittaa tanssiaisista eikä muista juhlista ja on sitä mieltä, että\nratsastaminen miellyttäisi häntä. No, jos kerran asiat ovat niin, ei\nhänen luullakseni tarvitse suurin huolehtia hipiästänsä.\n\n— Hän lienee kahdenkolmatta ikäinen, aprikoi hän mielessänsä nähtävästi\nsiis muistaen sen mitä Henley oli Ellasta maininnut. — Kahdenkolmatta.\nHän tuntuu olevan pienikokoinen. Ja hänellä on keltainen tukka,\nmutta nyt se on muuttumaisillaan ruskeaksi. Se siis kimaltelee eri\nvivahteissa aivan sen mukaan, kuinka valo lankeaa siihen. Sitten hänen\nilmeensä synkkeni. — Hän on oleva äärettömän murheissaan kuullessaan,\nettä Jim on kuollut.\n\nBrazo ei voinut aavistaakaan, milloin Ella saapuisi. Hän oli kuitenkin\nvarma siitä, että tämä vielä jonakuna kauniina päivänä saapuisi\nlaaksoon, ja ensimmäisten lauhain kevätpäiväin koitettua hän alkoi\nahertaa kirveineen metsässä. Hevosvaljakon ja haran avulla hän kuljetti\nsuoria, nuoria hirsiä majan luokse ja ryhtyi rakentamaan siihen jatkoa.\nTämä jatko-osa ei ollut suuri, mutta tarpeeksi tilava makuuhuoneeksi,\njonka hän siitä aikoi tehdä. Huhtikuu oli tullut, ennenkuin työ\noli tehty, mutta Brazo oli aikaansaannoksestaan ylpeä. Hän laittoi\nsinne lattian, rappasi seinät sisältä savella ja vietti kaksi päivää\nkanniskellen vettä joelta pestäkseen huoneen niin puhtaaksi, että se\nolisi miellyttänyt naishenkilöä.\n\nTalven aikana hän oli käynyt kerran Cooneyssa ja tilannut kauppiaalta\nkaikenlaista. Huhtikuun lopulla hän teki sinne toisen matkan ja palasi\nvankkurit täpö täynnä lisärakennusta varten aiottuja huonekaluja. Kun\nuusi huone sitten oli asuttavassa kunnossa, seisoi hän kynnyksellä ja\nkatseli sitä epäröivän näköisenä.\n\nHän oli otaksunut, että Ella asettuisi majaan asumaan. Mahtoiko siitä\nkuitenkaan tulla mitään?\n\nHän saapui siinä uskossa, että Henley asui täällä. Henley oli\nluonnollisesti hänen veljensä. Muussa suhteessa toisiinsa he eivät\nvoineet olla. Ella olisi tietenkin ilomielin asunut majassa veljensä\nkanssa, mutta mitenkä kävisi, kun hän huomaisi, että majassa asuikin\naivan vieras mies?\n\n— Jossakinhan hänen on asuttava, päätteli Brazo. — Kaupungissa hänen on\nmahdoton oleskella, eikä hän voi leiriytyä taivasallekaan. Yksinään hän\nei voi olla täällä, jos minä nukun ulkona eikä lähettyvillä ole ketään\nhuolehtimassa hänestä. Luulenpa, ettei muuta neuvoa ole.\n\nBrazo alkoi nyt pitää silmällä Cooneyn tietä. Kahdesti päivässä hän\nratsasti etelän puolella olevan harjanteen laelle ja tähyili etelään.\nUsein hän ratsasti monen mailin pituisen matkan etelää kohden,\nCooneyhin päin. Tyttö saapuisi Cooneysta. Muualta hän ei voinut tulla,\nsillä hänen kaikki Henleyltä saamansa kirjeet oli leimattu Cooneyssa ja\nsiitä hän oivaltaisi sen lähimmäksi kaupungiksi.\n\nMutta toukokuu meni menojaan, eikä tyttöä kuulunut. Lauhat, lämpimät\ntuulet tulivat taikoen laaksot ja niityt ihaniksi. Päivät olivat\nraukeita, yöt huokuivat runoutta.\n\nBrazo alkoi olla siinä uskossa, ettei Ella tulisikaan. Tuuli ja aurinko\ntärvelisivät hänen ihonsa. Ehkäpä hän oli saapunut Cooneyhin saakka\nja kääntynyt harmistuneena takaisin nähdessään paikan yksinäisyyden\nja surkeuden. Brazo ei olisi oikeastaan katsonut tällaista menettelyä\nhänelle viaksi. Cooney ei ollut mikään näkemisen arvoinen paikka.\n\nMutta sittenkään ei Brazo heittänyt tyttöä mielestään huolimatta\nsiitä, että tiesi, kuinka vailla viehätystä seutu oli. Olihan täällä\nsittenkin sellaista, mikä oli kiinnostavampaa kuin mikään, johon tyttö\noli tottunut entuudestaan, olipa hän sitten asunut missä hyvänsä.\nSaattoiko ilma olla terveellisempi missään muualla. Saattoivatko yöt\nolla kauniimpia kuin täällä?\n\nBrazoa masensi ääretön yksinäisyydentunne, joka oli alkanut käydä yhä\nvoimakkaammaksi hänen istuessaan öisin puunrungolla majan lähettyvillä\nja katsellessaan tähtiä sekä vaimeasti hohtavaa juovaa etelänpuoleisen\nharjanteen kohdalla, siellä, mistä Ellan oli tultava kun hän taivalsi\nCooneysta majalle.\n\nKahteen viikkoon hän ei ollut käynyt nukkumaan ennen kello kahta\naamulla. Odotus sai hänet oudon levottomaksi. Tyttö oli niin alituiseen\naskarruttanut hänen ajatuksiaan, että hän oli mielessänsä hahmoitellut\nhänen luonteestaan kuvan, joka rakentui veljelle kirjoitettuihin\nkirjeisiin, joita hän nyt ihannoi ja rakasti. Toisin ajoin, juuri\ntällaisina öinä, kävi sielullinen mielikuva tytöstä niin eläväksi, että\nBrazo saattoi miltei nähdä hänen seisovan hymyilevänä vieressään.\n\nTyttö oli pienikasvuinen. Ei kylläkään liian pieni. Hänen päänsä\nulottui parahiksi Brazon olkapäähän. Ja hänen hiuksensa olivat kuin\nhienonhienoja kultasäikeitä, jotka kimmelsivät tähtien valossa.\n\nBrazo hymähti itselleen halveksivasti.\n\n— Tällaiseksi yhden ainoan asian aprikoiminen miehen tekee, mietiskeli\nhän istuessaan metsän laidassa puunrungolla ja katsellessaan\nmatalavetistä virran kalvoa, joka kimmelsi kirkkaiden tähtien luomassa\nhohtavassa valohämyssä. Virta oli vain noin sadan jalan päässä\nBrazosta. Se virtasi tummain, varjomaisten vuorenseinämäin lomasta,\nkääntyi äkkiä ja painui hevosaitauksen halki tehden sitten mahtavan\nhevosenkengän muotoisen mutkan ja kaartuen takaisin metsän laitaan.\nSenjälkeen sen uoma taas loittoni laakson keskustaan kadotakseen sitten\njonnekin etäälle, hyljätyn intiaanikylän lähettyville.\n\n— Ihminen ajattelee ajattelemistaan. Ja lopulta hän alkaa uskoa\najatuksiaan. Samalla tavalla kai eräät alkavat uskoa omia\nvalheitaankin. Luultavasti hän ei ole lainkaan sellainen kuin minä\nluulen hänen olevan. Olen saanut uskotelluksi itselleni, että hän on\nkaunis. Ehkä hän onkin sitä. Mutta luultavampaa on, että hän ei ole\nsitä. Joka tapauksessa olen kohteleva häntä rehdisti.\n\nHänellä oli ollut kivääri polvillansa. Nyt hän laski sen puunrungolle\nviereensä ja kaivoi esiin piippunsa sekä tupakkansa. Hän täytti piipun,\npaineli tupakan piipunpesässä tasaiseksi ja etsi povitaskustansa\ntulitikkua. Hän oli kaiken aikaa katsonut piippuunsa ja nyt,\nkaivellessaan taskuansa, hän kohotti katseensa siitä.\n\nPiippu putosi hänen kädestänsä, tulitikut kirposivat sormista. Hän\njäykistyi, henkäisi syvään hämmästyksestä ja istui alallaan tuijottaen\neteensä jähmettyneenä.\n\nTyttö oli tulossa. Hän oli valkopukuinen, kuten niin monissa Brazon\nmielikuvissakin, eikä häntä voitu pitää pitkänä. Brazo näki hänet\nselvästi laakson rehevän heinikon ja etelänpuoleisen harjanteen\nkohdalla samettimaisen sinisenä hohtavan taivaan muodostamaa tummaa\ntaustaa vasten. Hän lähestyi nopeasti, sillä nähtävästikin hän oli\nnähnyt valon kajastavan majasta. Tyttö tuli jalkaisin, juosten. Brazo\nnousi. Kallistuen etukumaraan hän seisoi hämmästyneenä, kykenemättä\nuskomaan silmiään. Ensin hänen mielessään välähti, että hänen\nmielikuvituksensa oli luonut tytön harhakuvan, mutta nähdessään, että\ntämän hiukset liehuivat valtoiminaan olkapäillä ja että hän juoksi\nuupuneesti ikäänkuin olisi hän ollut menehtymäisillään, tiesi hän,\nettei hän tuijottanut mitään mielikuvituksensa tuotetta vaan oikeata,\nelävää ihmistä.\n\nSittenkin hän oli yhä hämmästyksissään. Hän seisoi jähmettyneenä ja\ntarkkasi tyttöä, ihmetellen mielessänsä, kuinka toinen oli päässyt näin\npitkälle erämaahan ilman hevosta ja kuinka ihmeessä hän juoksi noin\nmielettömästi ollessaan kutakuinkin perillä.\n\nJa sitten, tytön ollessa vielä kenties noin sadan jaardin päässä\njoesta, hän näki hevosen ja ratsastajan ääriviivain irtautuvan\nharjanteen muodostamasta tummasta taustasta ja piirtyvän taivaansinistä\nholvikattoa vasten.\n\nBrazon lihakset jännittyivät ja höltyivät sitten aivan äkkiä. Hänen\nhuultensa juova jäykkeni, ja hän kumartui tempaamaan kivääriänsä, jonka\nhän äsken oli laskenut puunrungolle. Vieras tyttö, joka yön pimeydestä\njuoksi mielettömänä häntä kohden, oli kylläkin näky, joka sai Brazon\nhetkeksi hämmentymään, mutta hänen aivonsa toimivat jo kiitettävän\nvalppaasti, sillä hän oli tajunnut, että takaa-ajava mies merkitsi\ntytölle vaaraa.\n\nKuitenkaan ei Brazo aikonut laukaista ennenkuin hän oli varmasti\nnähnyt, minkälaisilla asioilla mies liikkui. Tämä ratsasti hyvää\nvauhtia. Hänen ja tytön välinen matka lyheni uskomattoman nopeasti,\njoten hän oli ainoastaan muutamien askeleiden päässä vainottavastaan,\nkun tyttö, joka horjahteli heikkoudesta, saapui virran reunalle.\n\nIlmeisestikin tyttö tiesi ratsastajan olevan äärellänsä, sillä\nrantaäyräälle saapuessaan hän ei kääntynyt, vaan juoksi suoraan veteen,\njota roiskahti ilmaan hopeanhohtoisena suihkuna.\n\nMutta mies oli jo saavuttanut hänet. Hän oli hypännyt maahan hevosen\nvielä juostessa ja rynnännyt kirosanaa sähisten eteenpäin. Hän kietaisi\nkäsivartensa tytön vyötäisille, tempasi hänet syliinsä ja kantoi hänet\nmaalle, vaikka toinen potki ja raapi hänen kasvojaan, äänettömänä\ntaistellen kaikin voimin.\n\nHän oli varmaankin saanut raapaistuksi vainoojaansa kipeästi, sillä\ntämä kirosi kiivaasti, päästi hänet irti, työnsi häntä hiukan\ntuonnemmaksi ja iski häntä sitten niin että mätkähti. Päästämättä\nääntäkään tyttö lysähti surkeasti heinikkoon veden partaalle.\n\nMies seisoi suorana. Useaan silmänräpäykseen hän ei liikahtanutkaan,\nvaan seisoi hiukan etukumarassa ikäänkuin tarkaten tyttöä.\nJärkkymättömänä kuin puunrunko sylkäisi Brazon kivääri sitten punaisen\njuovan suoraan miehen rintaa kohden. Tämä suoristautui, ähkäisi ja\nsuistui maahan levittäen kätensä levälleen pudota lysähtäessään\nsuulleen heinikkoon.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nRatsastajan hevonen oli astunut lähemmäksi isäntäänsä ikäänkuin\nuteliaana. Brazo seisoi hetken aikaa metsän laidassa tähyillen\nhämyisenä hohtavassa yössä ympärillensä nähdäkseen, oliko ratsastaja\nollut yksinään. Hän ei nähnyt ainoatakaan toista ratsastajaa eikä\nliioin kuullut rapsahdustakaan. Silloin hän laski kiväärinsä\npuunrungolle, veti kuusiammuksisen pistoolinsa huotrasta esiin ja lähti\nliikkeelle. Ensiksi hän meni miehen luokse, käänsi hänet selälleen\nja katsoi häntä. Hän oli Wolf Wilson, muuan lainsuojaton, joka oli\nsurullisen kuuluisa koko alueella. Pitkä hän oli, sileähipiäinen,\ntummaverinen. Vasemmassa poskessa, johon oli nähtävästäkin aikoinaan\nisketty puukolla, oli pitkä, valkoinen arpi. Brazon luoti oli\nlävistänyt rinnan sydämen yläpuolelta. Hän hengitti vielä, mutta oli\ntietenkin heittävä henkensä tuossa tuokiossa.\n\nBrazo veti pistoolihuotrasta miehen vasemmalta kupeelta esiin pistoolin\nja pani sen taskuunsa. Senjälkeen hän ei vilkaissutkaan mieheen, vaan\nmeni tytön luokse ja polvistui hänen ääreensä.\n\nTyttö makasi selällään levitetyin käsin, vartalo rentona. Oli hyvin\nhämyistä, eikä Brazo erottanut, oliko miehen antama isku jättänyt\nmitään näkyvää jälkeä. Sen hän kuitenkin näki, että tytön valkoinen\npuku oli jotakin pehmyttä, ohutta kangasta. Ottelussa miehen kanssa,\njota Brazo oli ampunut, oli pusero revennyt miltei ylhäältä alas\nsaakka, ja pitkästä repeämästä näkyivät tytön hartiat ja povi. Hänen\ntukkansa oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen liepeessä olivat\nhulmahtaneet niin paljon sivuun, että hänen jalkansa näkyivät polviin\nsaakka. Hänellä oli mustat sukat ja puolikengät.\n\nNämä yksityiskohdat tytön ulkoasussa Brazo pani merkille nostaessaan\ntytön syliinsä. Tämä oli tajuton, ja ilmeisestikin hän oli saanut\njonkun vamman. Sen vuoksi Brazo tahtoi saada hänet majaan niin pian\nkuin suinkin.\n\nHän ei vilkaissutkaan tytön vainoojaan kuljettaessaan taintunutta\nmatalavetisen joen toiselle puolelle ja kantaessaan häntä majaa kohden.\nTyttö lepäsi rentona hänen sylissänsä. Hänen jäsenensä olivat aivan\nhervottomat, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin hänen hartioidensa\nja povensa silkinhieno hipiä. Raskas hän ei ollut, ja Brazo kantoi\nhänet majaan keveästi kuin pienen lapsen.\n\nPäästyään majaan hän vei tytön rakentamaansa huoneeseen ja laski hänet\nCooneysta tuomallensa uudelle vuoteelle. Mistä hän tiesi, että tässä\noli \"Ella\", joka oli kirjoittanut Henleylle nuo kirjeet, sitä hän ei\nvoinut milloinkaan käsittää, mutta hänestä tuntui siltä, että Ella oli\nnyt saapunut — olihan häntä jo niin kauan odotettu.\n\nLaskettuaan tytön vuoteelle hän meni suurempaan huoneeseen ja toi\nsieltä lampun, jonka hän asetti pienelle pöydälle. Hetkeksi hän\nkumartui katsomaan tyttöä lampun valossa. Repeentynyt pusero oli\ntaas luisunut paikaltaan. Lempeästi hän verhosi paljaat hartiat ja\ntunsi sydämensä sykähtävän oudosti, kun hänen sormensa hipoivat tytön\nhivelevää ihoa.\n\nHuomattuaan, että taintuneen hengitys oli tyyntä ja rauhallista, ei\nhän jäänyt seisomaan kädet ristissä. Hän meni keittiöön, toi sieltä\nvadillisen raikasta vettä ja sitäpaitsi pyyhinliinan. Hän kostutti\npyyhinliinan, väänsi sen jotakuinkin kuivaksi ja laski sen tytön\notsalle. Tällöin hänen täytyi työntää tytön hiukset syrjään. Ne olivat\nkiharaiset, tuuheat ja kimmelsivät kullanruskeina. Korvan yläpuolella\noli vasemmassa ohimossa kuhmu. Vainoojan nyrkinisku oli siis osunut\nsiihen.\n\nMärkä kääre ei saanut tyttöä värähtämäänkään, ja Brazo nouti\nkeittiöstä ruokalusikan, kohotti potilaan päätä sekä valutti muutamia\nvesipisaroita hänen huultensa lomaan. Nytkään ei taintunut väräyttänyt\nsilmäluontaankaan, ja hetken aikaa Brazo istui vuoteen reunalla\nsilmäillen häntä avuttomasti. Seudulla ei ollut ainoatakaan lääkäriä,\nmikäli hän tiesi, ja vaikkapa olisi ollutkin, ei hän olisi voinut\njättää tyttöä oman onnensa nojaan ja lähteä noutamaan lääkäriä.\nTyttöä vainonneella ratsastajalla saattoi olla tovereita, eikä tyttö\ntoisekseen näyttänyt saaneen mitään vakavaa vammaa, vaikka hänen\ntakaa-ajajansa olikin antanut hänelle huiman iskun.\n\nTaintunut hengitti hiukan työläästi, ja Brazo ihmetteli mielessään,\nmitä lääkäri olisi tehnyt tällaisessa tapauksessa. Hän muisti äitinsä\nkerran pyörtyneen lääkärin ollessa hänen luonansa, ja hän muisti hyvin,\nkuinka ripeästi tämä oli riuhtaissut äidin puvun auki sekä riisunut\nhäneltä kureliivin ärähdellen jotakin naisten varustautumisesta\n\"moisilla kirotuilla haarniskoilla!\"\n\nBrazo epäröi. Tuon tapauksen sattuessa hän oli ollut nuori poika,\nja nyt hän oli aivan yhtä nolo sekä hämmentynyt kuin silloinkin. Ja\nkuitenkin oli hänen käytöksessänsä rahtunen lääkärin asiallisuutta sekä\nammatillista välinpitämättömyyttä, kun hän vihdoin kumartui aukaisemaan\ntytön puseroa.\n\nHän sai kureliivin riisutuksi ja oli hyvillään tytön henkäistessä\nsyvään ikäänkuin helpotuksesta. Sitten hän päättäväisenä riisui tytöltä\nkengät ja sukat, laittoi pieluksen mukavasti hänen päänsä alle ja\npeitti hänet vuodehuovalla leukaa myöten.\n\nPitkän aikaa hän senjälkeen seisoi vuoteen ääressä katsellen\ntaintunutta.\n\nTyttö oli kauniimpi hänen hurjimpia mielikuvitelmiaankin. Ehkäpä\nhorrostilan juhlallisuus korosti hänen tyyneyttänsä, mutta Brazo uskoi\nlujasti, ettei toinen hilpeänäkään kadottanut tyyntä rauhallisuuttaan.\nHänen luonteensa ilmeni sanoista, jotka hän pii kirjoittanut Henleylle:\n— En ole paha päivettymään. Varmuuttahan huokui hänen huultensakin\nilmeestä. Leuan ääriviivat sekä sileä otsa kertoivat itseluottamuksesta.\n\nBrazo kumartui keveästi sipaisemaan kimmoista, hienohipiäistä\nposkipäätä. Hän ei voinut vastustaa kiusausta.\n\nSitten hän lähti huoneesta ja seisoi kotvan aikaa keittiössä kädet\npuuskassa, silitellen sormillaan leukaansa. Viereisestä huoneesta\nkajasti lampunvalo kellertävää valoaan lattian poikki pohjoispuoliseen\nseinään, ja valonkajasteessa hän erotti lähimmät esineet aivan selvästi.\n\nMaja ei ollut oikein entisellään. Jotakin oli poissa, ja jotakin oli\ntullut sijaan. Uusi ilmapiiri saarsi häntä. Viereisessä huoneessa\npalavan lampun keltainen valo ikäänkuin täytti koko huoneen himmeällä\nloisteella. Alastomuus, joka oli kiusannut häntä, näytti kuin\ntaikaiskusta hälvenneen viehättävän kodikkuuden tieltä. Kömpelötekoisen\npöydän viivoista huokui siroutta. Penkit olivat karkeata lajia, mutta\nsopusointuiset ja tukevat. Säilykerasioista, purjekangaspusseista,\npeltitölkeistä notkuvat hyllyt viittasivat varallisuuteen.\nValurautainen uunikin antoi osansa ilmapiirin kodikkuuteen.\n\nMutta vaikka kaikki tämä oli hyvää, oli jotakin muutakin. Brazo täytti\npiippunsa, sytytti sen ja istahti vuoteensa laidalle sekä tupruttelu\nsavuja yritellessään määritellä tätä uutta.\n\n— Ihan varmaan, virkkoi hän lopulta ääneen, — hänen läsnäolonsa sen\ntekee!\n\nHän oli omituisen kiihtynyt. Hänestä tuntui siltä, että kaikki se\nrunous, jota hän oli palavasti kaihonnut niinä autiuden vuosina, joiden\naikana hän oli harhaillut maailmalla vanhempien kodin häviämisen\njälkeen, oli äkkiä saapunut hänen luoksensa, vuodattaen yltäkylläistä\nonnea hänen olemukseensa. Hän katseli totisena piippuun, jota hän\npiteli kädessään, ja huomasi sen vapisevan.\n\nHän nousi, kopautti tuhat uuniin ja meni avonaiselle ovelle katselemaan\ntähtien valaisemaa laaksoa.\n\n— Laupias luoja! huudahti hän. — En olisi uskonutkaan, että nainen voi\ntehdä miehestä tällaisen.\n\nHän palasi sisälle.\n\nCooneyn kauppapuodista hän oli ostanut kangasta, valkoista musliinia,\njota hän oli aikonut käyttää akkunaverhoiksi. Hän oli lykännyt niiden\nripustamisen toistaiseksi, sillä hän oli luullut saavansa tietää\nEllan tulosta etukäteen. Niinikään oli hän varannut uuninkiilloketta,\npöytäliinan ja käärön ruohomattoa.\n\nAhertaen seuraavan tiiman ajan huoneessa vallitsevassa hämärässä\nvalaistuksessa hän teki parhaansa saadakseen majan näyttämään toiselta\nja poistaakseen sen viimeisetkin puutteet. Lopetettuaan hän sitten\nseisoskeli pöydän ääressä, jolla nyt upeili pöytäliina ensimäistä\nkertaa, ja hymyili ihastuksesta.\n\n— Nyt hänen pitäisi tuntea olonsa kodikkaaksi! päätteli hän.\n\nHiljaa hän hiipi tytön huoneeseen ja katseli taintunutta\ntarkkaavaisesti. Tämä hengitti säännöllisesti ja keveästi. Hiukan\npunaakin rusotti hänen kasvoillaan. Nähdessään tytön silmäripsien,\nvienosti värähtelevän Brazo oudosti säikähti ja pakeni ulos äkkiä\ntajuten kokonaan unohtaneensa tytön vainoojan.\n\nHän meni metsikköön, nouti sieltä kiväärinsä ja lähti sitten\ntasangolle, missä äskeinen murhenäytelmä oli näytelty. Hänen\nviipyessään majassa oli kuu kohonnut vuorten takaa, ja hän hämmästyi\nsuuresti todetessaan miehen ja hevosen kadonneen. Kumpaisestakaan\nei näkynyt jälkeäkään laaksossa eikä liioin laaksoa saartavilla\nkuutamoisilla harjanteilla.\n\nAsia oli luonnollisesti selitettävissä kahdella tavoin. Miehellä oli\njoko ollut ystäviä, jotka olivat tulleet noutamaan häntä, tai oli hänen\nhaavansa ollut siksi mitätön, että hän oli päässyt pakenemaan omin\nneuvoin.\n\nBrazosta oli kutakuinkin samantekevää, millä neuvoin mies oli päässyt\npakoon. Hän olisi kernaasti halunnut kuulla tytön kokemuksista ennen\nhänen odottamatonta tuloaan laaksoon, mutta jos tyttö ylimalkaan oli\nhalukas niistä kertomaan, kertoisi hän kaiken tultuaan puhetuulelle.\n\nHän ei ollut huolissaan tytön vainoojan takia. Ainoastaan tytön tähden\nhän oli levoton. Tämä oli maannut tajuttomana hyvän aikaa, ja ellei hän\nalkanut tulla tuntoihinsa, veisi hän, Brazo, hänet Cooneyhin. Päästyään\nkaupunkiin lähettäisi hän jonkun noutamaan lääkäriä. Millään ehdolla ei\nhän jättäisi tyttöä majaan yksikseen, alttiiksi ahdistajille.\n\nHyvän aikaa hän seisoskeli metsänlaidassa valppaasti tähyillen\nharjanteita ja laaksoa, ennenkuin palasi majaan. Sisään tultuaan hän\nsulki oven ja veti teljen sen eteen.\n\nOven suusta hän meni jatko-osaan vievälle ovelle. Kynnykselle hän\njähmettyneenä pysähtyi, niin ankarasti kuin häntä haluttikin rynnätä\ntiehensä.\n\nTyttö oli tullut tajuihinsa. Hän istui vuoteen reunalla. Hiukset\nvaluivat sekavina kiharoina hänen hartioillensa, paljaat jalat\nriippuivat vuoteen reunalta, avartuneista silmistä hohti oudosti sekä\nepäluuloa että pelkoa.\n\nHän oli yrittänyt kietoa vuodevaatteita verhoksensa, mutta oli saanut\nvain huopapeitteen kulman temmatuksi povellensa. Tuijottaessaan Brazoon\nhän tempoili menestyksettä huopapeitettä, joka oli joutunut hänen\nallensa eikä liikahtanutkaan.\n\nBrazo oli aivan yhtä hämmästynyt kuin hänen vieraansakin, itse asiassa\nhämmentyneempikin. Hänen näet ollessaan kykenemätön hallitsemaan\nääntään tänä pulmallisena hetkenä kaikui tytön ääni kylmänä ja\nterävänä, ja hänen silmäinsä moittiva, syyttävä ilme kävi ikäänkuin\njähmettyneemmäksi.\n\n— Pyydän, että kerrotte minulle, kuka olette, ja selitätte, kuinka olen\njoutunut tänne! sanoi hän käskevästi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n— Olen Bob Adams, vastasi Brazo. — Kannoin teidät tänne.\n\nBrazon ääni oli hyvin lempeä. Toinnuttuaan hämmästyksestä, joka oli\nhänet vallannut, kun hän näki tajuttomaksi luulemansa tytön istuvan\nvuoteen laidalla, sekä niinikään vakuuttauduttuaan siitä, ettei tämä\nollut saanut niin vakavia vammoja kuin hän oli luullut, puhui hän\näänensävyllä, jonka hilpeyttä tyttö näytti pitävän loukkauksena.\nMistäpä hän olisi tietänyt tuon hilpeyden johtuvan huojennuksesta.\n\n— Vai niin, sanoi hän. — Te siis olette Bob Adams! Ja te kannoitte\nminut tänne! Mistä sitten, suonette minun kysyä!\n\n— Sieltä mistä teidät löysin, vastasi Brazo. — Sieltä minne lysähditte\nerään miehen iskiessä teitä nyrkillä ohimoon.\n\nTytön silmät avartuivat. Niistä huokui yhä hämmentyneisyyttä. — Erään\nmiehen iskiessä minua, toisti hän. Ja sitten hän näytti muistavan\nkaiken, sillä häntä värisytti, kun hän huudahti: — Niin, niin! Olin\npäässyt karkaamaan heidän käsistään. Eräs heistä ajoi minua takaa!\nMies, jonka nimi on Wolf Wilson. Mikä raakalainen! Voi, olisin voinut\nmurhata hänet!\n\n— Minä sitä yritin, neiti. Kiväärini luoti osui hänen rintaansa sydämen\nyläpuolelle. Uskoin hänen jo joutuneen henkiheitoksi. Kävin kuitenkin\njuuri äsken tuolla paikalla, eikä häntä näkynyt missään päin. Joko hän\non perin sitkeähenkinen tai sitten ovat hänen ystävänsä raahanneet\nhänet täältä.\n\n’— Te siis ette ole heikäläisiä? kysyi tyttö ilmeisestikin ryhtyen\nuuteen kuulusteluun.\n\n— En ole iässäni kuullutkaan Wolf Wilson-nimisestä miehestä, neiti,\nvalehteli Brazo. — Enpä totta vieköön ole heikäläisiä.\n\n— Kuka te sitten olette?\n\n— Bob Adams. Ylipäänsä minua nimitetään Brazoksi.\n\n— Mitä teette täällä, tarkoitan?\n\n— Asun täällä.\n\n— Missä \"täällä?\"\n\n— Hyvänen aika, täällä Battlen laaksossa, neiti. Tässä majassa.\n\nTyttö istui hetken aikaa äänettömänä, kaikesta päättäen miettien toisen\nvastauksia. Hänen kasvonsa vaalenivat taaskin hiukan.\n\n— Oletteko sattunut kuulemaan James Henley-nimisestä miehestä? kysyi\nhän.\n\nBrazo oli monen monituiset kerrat mielessänsä kuvitellut tätä\nkohtausta. Hän oli päättänyt ilmoittaa veljen kuolemasta tytölle niin\nhellävaroen kuin suinkin. Tytön nyt katsoessa häneen tuolla tavoin,\nikäänkuin vaatien asiallista, mutkatonta vastausta, hän kuitenkin\ntajusi, ettei kaihtelemisesta ollut mitään apua.\n\n— Kyllä.\n\n— Aikomuksenani oli mennä hänen luoksensa, sanoi toinen. Asuuko hän\nBattlen laaksossa?\n\n— Hän asui täällä, neiti.\n\n— Täällä! Tässä laaksossako tai tässä talossako?\n\n— Tässä talossa.\n\n— Mutta sittenhän hän — —. Tyttö vaikeni, henkäisi katkonaisesti,\nterästi sitten ryhtiään. — Tarkoitatteko sellaista, että hän on\nmuuttanut täältä? jatkoi hän järkkymättömänä.\n\n— Jim Henley on kuollut, neiti, vastasi Brazo lempeästi. — Hän kuoli\njonkun aikaa sitten.\n\nTyttö kävi hervottomksi. Hänen päänsä painui, ja hän istui alallaan\ntuijottaen masentuneesti maahan.\n\nBrazo tunsi huojennusta todetessaan, ettei toinen itkenyt. Hänen\nkasvojensa kelmeys todisti kyllä uutisen vaikuttaneen häneen\njärkyttävästi. Hän oli sittenkin rakastanut veljeään. Brazo syytteli\nitseään siitä, että oli liian pikaisesti tuominnut toista. Hänhän oli\naikoinaan paheksunut tämän menettelyä, kun ei sisar ollut rientänyt\nveljen luokse.\n\nHetken kuluttua tyttö näytti jonkun verran tottuneen saamaansa\niskuun. Hän kohensi taas ryhtiään ja katsoi Brazoon. Viimemainittu\ntajusi taaskin joutuvansa perinpohjaisen tutkimisen alaiseksi. Tytön\npähkinänharmaat silmät, joista loisti oudosti sekä ihmettelyä,\nkysymystä että epäilystä, kävivät hämmennyksestä lempeiksi hänen\nkatsoessaan niihin.\n\n— Kerrottehan minulle kaiken, minkä veljestäni tiedätte? pyysi hän.\n\n— Mielelläni, neiti. Suuria kertomisia ei minulla kuitenkaan ole.\nTulin tänne noin vuosi sitten. Aivan Arizonan rajalla oli sattunut\nselkkauksia. Yhdysvaltain armeijan rahastonhoitaja oli murhattu, ja\nminua syytettiin murhaajaksi.\n\n— Olitteko te syyllinen? keskeytti tyttö.\n\n— En. Karkuun minun joka tapauksessa oli lähdettävä. Sen teinkin.\nMuutamia päiviä myöhemmin osuin tänne. Tulin yöllä ja löysin Jim\nHenleyn sairasvuoteelta. Jäin hänen luoksensa loppuun asti. Hän\nikäänkuin kuihtui olemattomiin. Muuta kertomista ei minulla taida\nollakaan.\n\n— Miksikä jäitte tänne?\n\n— Minun oli pakko jäädä, neiti. Minuahan ajettiin takaa. Jimin kuoleman\njälkeen viivyin täällä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Teitä minun oli\nmahdoton saada käsiini, ja Jim odotti teitä tänne. Hän nousi, meni\nviereiseen huoneeseen ja palasi takaisin ojentaen tytölle äänettömänä\nJim Henleyn kirjoittamat paperit. Taas hän poistui, avasi ulko-oven ja\nseisoi alallaan hetken aikaa tähyillen kuutamoista seutua. Kotvasen\nkuluttua hän arveli tytön lukeneen paperit, sulki oven, veti teljen sen\neteen ja astui tytön huoneen kynnykselle.\n\nTämä istui aivan samassa asennossa kuin äskenkin. Rypistynyt kirje oli\nhänen sylissään ja hän itki. Brazo kääntyi poispäin.\n\nTuokion kuluttua tyttö kutsui häntä, ja taas hän meni viereiseen\nhuoneeseen.\n\nToinen katsoi häneen.\n\n— Te olitte hyvä Jimille, sanoi hän. — Soisin teidän tietävän, että\nannan arvoa kaikelle sille, minkä teitte hänen hyväksensä. Jim kuoli\nehtimättä ilmoittaa teille oikeata nimeänsä, eikö niin?\n\nBrazo nyökkäsi.\n\n— Hänen oikea nimensä oli James Wainright. Olen Ella Wainright. Voi,\nkunpa hän olisi ilmoittanut minulle olevansa sairaana.\n\nKyyneleet alkoivat taas vuotaa, ja Brazo oli pahoillaan.\n\n— Kuulkaahan, neiti, ei tässä ole mitään itkemistä. Jimistä pidettiin\nhyvää huolta. Ei teidän sovi heittäytyä murehtimaan kaikkien\ntämäniltaisten selkkausten jälkeen. Te paneudutte yksinkertaisesti\npitkällenne ja nukutte makeasti. Huomenna on olonne aivan toisenlainen.\n\nTyttö kohensi ryhtiään. Hänen silmiinsä tuli kummeksuva ilme.\n\n— Te — —, alkoi hän puhua ääni väristen. — Ettehän te vain lähde\nkauaksi?\n\n— En, neiti. Minulla on tuolla vuode. Hän viittasi viereiseen\nhuoneeseen. — Ei teidän tarvitse olla peloissanne. Wolf Wilson ei\ntotisesti tule kumppaneineen teitä hätyyttämään. Ja jos pelkäätte\nminua, niin teljetkää toki ovenne. Varta vasten minä siihen teljen tein.\n\n— Te siis uskoitte minun tulevan? kysyi tyttö hämmästyksissään.\n\n— Tietysti minä uskoin.\n\n— Te odotitte minua — niinkö? Voi, mikäpä teitä olisi estänyt\nanastamasta Jimin kaikkea kultaa! Enhän minä olisi tiennyt mitään koko\nasiasta! Hän loi Brazoon ihailevan katseen.\n\n— Niinpä kai asia on, neiti.\n\n— Oletteko varma siitä, että kulta on siellä, minne Jim kertoo sen\nkätkeneensä?\n\n— Tallella se on, neiti.\n\n— Hyvänen aika! Eikö asia kiinnosta teitä? Tällä kertaa hän katsoi\nBrazoon pitempään.\n\n— Enpä toki tiedä. Kai se minua kiinnostaa. Mutta ei siinä määrin, että\nolisin anastanut sen ennen oikean omistajan tuloa.\n\n— Rakensitteko tämän huoneen — tämän jatkorakennuksen — omin käsin?\nkysyi tyttö.\n\nBrazo nyökkäsi.\n\n— Jimin kuoltuako?\n\n— Niin.\n\n— Minua varten?\n\nBrazo nyökkäsi.\n\n— Miksikä?\n\nBrazo punastui, mutta katsoi toista suoraan silmiin. — Arvelin, että\nteitä ehkä huvittaisi jäädä tänne joksikin aikaa, vastasi hän.\n\nJos tyttö olisi nyt kysynyt, miksikä toinen oli arvellut hänen jäävän\nmajaan asumaan, ei Brazo olisi kyennyt sanomaan muuta syytä kuin että\nhän itse olisi toivonut sitä. Eikä tällainen syy ollut pätevä, sen hän\ntiesi.\n\nElla ei kuitenkaan vastannut eikä myöskään kysynyt mitään. Mutta\nBrazo huomasi ruusuisen kajon kohoavan hänen kasvoillensa niin että\nne lopulta olivat aivan tulipunaiset. Hän tiesi silloin, että toinen\najatteli kysymystä, jonka hän olisi voinut tehdä, ja muisti myöskin\nkureliiviä sekä sukkia.\n\nTyttö veti huopapeitteen paremmin ympärillensä.\n\n— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, sanoi hän viileästi. — Olkaa hyvä\nja sulkekaa ovi mennessänne!\n\nBrazo kumarsi. Hänen kasvonsa punottivat yhtä ankarasti kuin tytönkin.\nHän sulki oven. Tuskin hän oli astunut pari askelta, kun hän jo\nkuuli makuuhuoneen oven teljen painuvan kiinni napsahtaen miltei\nkaunopuheisen uhmaavasti.\n\n\n\n\nX.\n\n\nBrazo lähti ulos ja seisoskeli oven äärellä hengittäen viileää\nyöilmaa. Tytön läsnäollessa hän oli ollut hämmentynyt, mutta nyt hänen\nmielialansa lähenteli suoranaista hurmiotilaa. Silti siihen liittyi\neräänlaista epätietoisuutta.\n\n— Hänen kanssaan ei sovi laskea leikkiä! tuumaili hän seistessään\nmajan nurkalla. — Olen totisesti aikamoinen pölkkypää, kun en tullut\najatelleeksi, että häntä ei elämä jonkun mieshenkilön keralla kenties\nsuuresti miellytäkään. Ja kylläpä hän karahti punaiseksi, kun hänen\nmieleensä juolahti, kuka hänet oli riisunut. Olisikohan hän heittänyt\nhenkensä, ellen olisi riisunut häneltä tuota hiton kureliiviä!\n\nTätä hän kysyi miljoonilta tähdiltä, jotka loistivat taivaalla laakson\nyläpuolella, mutta vastauksen hän sai tytön ruumiillisen tilan uudesta\narvioinnista. — Ei hän tainnut kovinkaan suuressa vaarassa olla,\npäätteli hän lopullisesti. — Mutta mistäpä minä olisin sen tiennyt.\nEnkä toisekseen aikonut hiiskua asiasta hänelle kerrassaan mitään.\n\nKun hänen mieleensä juolahti, ettei hän ollut maininnutkaan siitä\nmitään, hämmentyi hän aivan tolkuttomaksi. Tyttö ehkä lähtisi nyt\ntiehensä vain tuon asian tähden! Hän, Brazo, oli tärvellyt kaiken.\n\nÄrtyneesti hän potkaisi muuatta hiekkaläjää niin että se kahahti.\nHänen potkaisunsa oli saanut hiekan mätkähtämään, mutta toinen\nmätkähdys, jonka hän kuuli, ei ollut hänen aiheuttamansa. Innokkaasti\nkuunnellessaan hän kuuli rapsahduksia ikäänkuin joku olisi juossut\nkovaa vauhtia. Hän ryntäsi majan toiselle puolen, poispäin sankasta\npensaikosta, jota kasvoi valtavana, pitkänomaisena rykelmänä\naivan siinä, missä hän oli äsken seissyt. Juostessaan hän veti\nkuusilatinkisen pistoolinsa esiin. Rakennuksen jatkon kohdalta hän oli\nraivannut maata jonkin verran, ja tälle aukiolle saapuessaan hän näki\nmiehen, joka juoksi hyvää kyytiä tiehensä.\n\nMies oli jonkin matkan päässä, liian kaukana, jotta pistoolinkuula\nolisi voinut osua häneen, mutta Brazo kääntyi syrjittäin, taivutti\nvasenta käsivarttaan sekä nojasi raskasta asetta siihen, tähtäsi\nripeästi ja veti liipasinta.\n\nMies kaatui, nousi taas ja jatkoi matkaansa juoksujalkaa. Vielä\nkahdesti Brazo ampui häntä. Hänen kuulansa eivät osuneet, sillä mies\njuoksi yhä eteenpäin. Hän katosi näkyvistä erääseen syvänteeseen ja\nilmestyi miltei heti taas näkyville hevosen selässä. Hän oli tällä\nhaavaa puolen mailin päässä, mutta kuutamo oli niin voimakas, että\nBrazo näki hänen heilauttavan kättään ilkkuvasti.\n\nBrazo latasi tuikeana pistoolinsa uudelleen.\n\n— Wolf Wilsonin kätyreitä, luulisin.\n\nHän tiesi, minkälaisessa maineessa Wilson kumppaneineen oli, olipa\nhän tavannutkin näistä eräitä. Hän tunsi Wolf Wilsonin ja oli\nollut pettynyt havaitessaan, ettei kiväärinkuula, jonka hän oli\nmetsänlaidasta ampunut, ollut surmannut miestä. Peläten saavansa Ellan\nentistä enemmän säikyksiin hän oli salannut Ellalta, että tunsi nuo\nroistot. Nyt hän oli varma siitä, että joku näistä oli seissyt majan\njatko-osan akkunan alla kuuntelemassa, ja jos hän oli kuunnellut, oli\nhän tietenkin kuullut heidän keskustelevan kullasta.\n\nMuuan toinen seikka oli niinikään otettava lukuun. Jos mies oli\nkuunnellut tarpeeksi kauan, oli hän kuullut Brazon ilmoittavan\nEllalle oikean nimensä ja todennäköisesti myöskin kertovan armeijan\nrahastonhoitajan murhasta.\n\nKuullessaan Ellan samassa kutsuvan Brazo meni majan toiselle puolelle\nja näki tytön seisovan ulko-ovella.\n\n— Voi! huudahti tämä. — Minä — minä luulin, että joku oli ampunut teitä!\n\nBrazo näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset ja että hän\npusersi kädellään ovenpieltä lujasti ikäänkuin hän olisi käynyt äkkiä\nvoimattomaksi. Hän oli vetänyt repeytyneen puseronsa kokoon ja piteli\ntoisella kädellään sitä suojanansa. Hän vapisi.\n\nBrazo nauroi. ‘\n\n— Mitä vielä. Olenpa minä totisesti pölkkypää, kun rupean ammuskelemaan\ntuolla lailla lainkaan muistamatta, että te voitte pelästyä. Ei täällä\nole ollut mitään. Ei ainakaan paljon mitään. Arosusi vain. Pelkäsin,\nettä se säikyttäisi teitä ulvonnallaan.\n\nElla ei puhunut mitään vaan seisoi katsoen häneen pitkään. Äkkiä hän\nkääntyi ja meni sisälle. Brazo kuuli hänen ovensa teljen paukahtavan\nhänen työntäessään sen paikoilleen.\n\nBrazo ei mennyt vuoteeseen. Sensijaan hän otti kiväärin ja piipun\nmukaansa ja meni talon äärellä olevaan metsikköön, missä hän istuskeli\naamunkoitteeseen saakka.\n\nHän käristi parhaillaan kinkkua kuullessaan tytön huoneen oven\naukeavan. Vasta sitten hän kääntyi, kun kuuli tytön toivottavan\nhiljaisella äänellä hyvää huomenta.\n\n— Olen nääntymäisilläni nälkään! selitti tämä katsoen kinkkuviipaleita.\n— Ja te osaatte käristää kinkun mureaksi! Entä sitten kahvi! Hän\nhymyili Brazolle.\n\nJollakin neuvoin oli Ella korjannut puseronsa repeämän. Hänen\naaltoilevat hiuksensa oli sitaistu sieväksi solmuksi. Hänen silmänsä\nloistivat ja poskensa rusottivat. Hän meni avoimelle ovelle ja jäi\nsinne seisomaan sekä katselemaan ulos.\n\n— Täällä on ihanaa, selitti hän. Hän näki virran laineiden kimmeltävän\nauringonpaisteessa ja nyökäytti päätään.\n\n— Taidanpa nyt muistaa asian, sanoi hän. — Tuollahan kaikki tapahtui,\neikö niin? Olin juuri juossut veteen, kun Wolf Wilson sai minut kiinni.\nTyttö meni ulos ja Brazo näki hänen ottavan pyyhinliinan nuoralta, joka\noli pingoitettu majan nurkalta erääseen puuhun. Brazo astui ovensuuhun\nja hymyili hänelle.\n\n— Vesi on vuorenseinämän kohdalla kirkkainta, vihjaisi hän. Mutta\nälkää viipykö liian pitkään, sillä kinkku käpristyy ja jäähtyy. Hieman\nkosteana se on maukkainta.\n\nTytön palatessa hän oli ehtinyt kattaa pöydän, ja Ella istui häntä\nvastapäätä sirosti ja luontevasti ikäänkuin olisi hän istunut siinä jo\nvuosikausia.\n\nBrazo salasi sekä ihailunsa että hurmionsa.\n\n— Hän on loistava! mietti hän.\n\nElla söi vain vähän, ja lopetettuaan hän laski kätensä helmaansa sekä\nkatsoi Brazoa suoraan silmiin.\n\n— Jimin kullan etsiminen, sen lastaaminen vankkureihin ja vieminen\nlähimpään kaupunkiin niin pian kuin suinkin taitaisi olla järkevintä,\nvirkkoi hän. — Neuvoisitteko te menettelemään niin?\n\nMuistaen Wolf Wilsonia sekä miestä, joka oli edellisenä iltana\ntodennäköisesti kuunnellut heidän keskusteluaan majan jatko-osassa\nBrazo myönsi, joskin vastahakoisesti.\n\n— Tämä paikka ei ole lainkaan sopiva naiselle, lisäsi hän.\n\n— Arosutta te ette siinä tapauksessa ampunutkaan viime yönä, vastasi\ntoinen.\n\n— Kaipa te sen tiedätte, sillä muussa tapauksessa ette olisi esittänyt,\nettä kulta toimitettaisiin täältä muualle aivan päätä pahkaa, sanoi\nBrazo. — Oikein te kylläkin arvasitte, lisäsi hän. — Minä en olisi\nsuonut teidän pelästyvän. Hän hymyili tytölle vakavasti.\n\n— Tiesittehän te kaiken aikaa, etten minä arosutta ampunut, jatkoi hän.\n— Tiesitte minun ampuneen ihmistä.\n\nElla nyökkäsi.\n\n— Puhuessanne kuulin kahdesti jonkun liikkuvan ulkona toisen akkunan\nlähettyvillä. Hän sattui kai hipaisemaan seinää, ainakin kuulosti ääni\nsiltä.\n\n— Niin, kuuntelemassa hän oli, sanoi Brazo ikäänkuin edelliseniltaisen\naprikointinsa vahvistukseksi. — Jos hän kuunteli, kuuli hän\nehdottomasti, kuinka ilmoitin teille oikean nimeni.\n\n’— Niinpä hän kai kuuli. Tytön katse oli levollinen. — Teillä on siis\ntoinenkin nimi, sanoi hän.\n\n— Veljenne kuoltua otin hänen nimensä, selitti Brazo. — Olemme\nyhdennäköisiä. Jos silmäilette valokuvaa, jonka hän otatti itsestään\nCooneyssa jokseenkin heti muutettuaan näille main, käsitätte, mitä\ntarkoitan. Tuuma ei ollut minulle mieluinen, enkä minä missään nimessä\naikonut pettää teitä. Minusta näet tuntui siltä, että minun oli jäätävä\ntänne. Lähettyvillä ei ollut ketään, joka olisi oivaltanut, kuka olen.\nJimillä ei ollut tuttavia juuri nimeksikään, eikä minun tarvinnut\npelätä mitään. Pari kertaa olen käynyt Cooneyssa. Selittelyittä minua\nsiellä luultiin Jimiksi.\n\nTyttö näytti käsittävän, että toinen oli tehnyt tämän heidän molempien\ntähden. Hän nousi, meni huoneeseensa, nouti sieltä valokuvan, istahti\npöydän ääreen ja tarkasteli veljensä kuvaa silloin tällöin vilkaisten\nBrazoa.\n\n— Yhdennäköisyys on huomattava! selitti hän lopuksi. Sitten hän\nepäröi sekä katseli Brazoa kulmat kurtussa arvostelevan näköisenä. —\nEroavaisuuksia tietenkin on. Jim ei ollut uskalikko. Te olette.\n\nBrazo aprikoi mielessänsä, tarkoittiko toinen hänen menettelyään,\nkun hän oli ryhtynyt riisumaan vierastaan. Roskaa. Sellainen ei\nollut uskaliaisuutta. Mutta mistäpä Ella olisikaan tietänyt, kuinka\nhämmennyksissään hän oli ollut, eikä hän tietenkään milloinkaan\nkertoisi sitä tytölle, sillä jos hän sen tekisi, täytyisi hänen ryhtyä\npuhumaan asiasta, josta keskustelemisen tyttö oli lopettanut edellisenä\nyönä. Hän, Brazo, oli tärvellyt koko jutun. Jo aivan alussa hän oli\ntoiminut kaikkea muuta kuin toisen mieliksi.\n\n— Ei, sanoi tämä kaikesta päättäen yhä tarkastellen häntä. — Ette\nte ole Jimin tapainen. En usko teidän oikeastaan olevan hänen\nnäköisensäkään. Olen varma siitä, että yhdennäköisyydestä ei\nvoitaisi puhua mitään, jos ajelisitte tuon partanne. Leukanne on\ntaisteluhaluisempi kuin Jimin oli. Kasvonne ovat pitemmät, otsanne on\nkorkeampi ja leveämpi, ja silmissänne on aivan erilainen ilme. Jim oli\nlempeä, vaatimaton ja varsin ujo. Hän ravisti päätään verkkaisesti ja\nepäilevästi kaikesta päättäen yhä tarkaten Brazoa.\n\n— Ellen olisi lukenut kaikkea sitä, minkä Jim oli teistä kirjoittanut,\nolisin ollut taipuvainen pelkäämään teitä, jatkoi hän. — Teillä on\ntapana käydä kiinni mutkittelematta ja tehdä niinkuin hyväksi näette\nlainkaan piittaamatta muiden ihmisten mielipiteistä tai toivomuksista.\nTehän esimerkiksi rakensitte taloon tuon jatkon. Tullessani viime\nyönä tajuihini kuulin teidän laittavan akkunoihin uutimia, levittävän\nlattialle tätä uutta mattoa, kiilloittavan uunia. Mikä sai teidät\nluulemaan, että jäisin tänne luoksenne?\n\n— Hyvänen aika, neiti, olihan teidän pakko jäädä jonnekin! vastasi\ntoinen niin hämmentyneenä, ettei edes katsonut tyttöön, vaan istui\ntuijottaen uuteen mattoon. — Nyt miettiessäni asiaa huomaan, etten\ntainnut ajatella juuri mitään. Minä vain laittelin kaikkea kuntoon,\nsillä luulin teidän pitävän sellaisesta. Olisin suonut, että olonne on\nmukavaa.\n\nPitkä hiljaisuus seurasi. Brazo tuijotti yhä mattoon Ellan katsellessa\nhäntä vakavasti.\n\n— Mistä opitte ripustamaan akkunoihin uutimet naulaamalla ne kiinni\nnastoilla niinkuin maton? kysyi hän.\n\nBrazo hymähti häpeilevän näköisenä. — En ole milloinkaan ennen\nripustanut akkunoihin uutimia, vastasi hän, mutta ei vieläkään katsonut\ntyttöön.\n\n— Ilmeisesti ette. Hirveän vinossakin ne ovat!\n\n— Täällä ei ollut valoa, puolustautui toinen.\n\n— Ja tietysti ne piti saada akkunoihin viime yönä! sanoi tyttö. — Aamun\nodottaminen oli teille mahdotonta.\n\nBrazo ei osannut inttää siihen mitään.\n\nEllan ääni oli matala ja välinpitämätön ikäänkuin eivät ikkunaverhot\nolisi lainkaan herättäneet hänen mielenkiintoaan, vaikka hän\nmainitsikin niistä Brazolle muka muun puheenaiheen puutteessa.\n\n— Jos haluatte kiilloittaa uunin kunnollisesti, on teidän siveltävä\nsiihen kiilloketta tasaisesti, sanoi hän. — Ensi kerran elämässännekö\nte kiilloititte uunin?\n\nBrazo nyökkäsi.\n\n— Teillä ei siis ole taloudenhoidossa minkäänlaista kokemusta?\n\n— Suurimman osan elämääni olen viettänyt ulkona luonnossa, neiti.\n\n— Ja kuitenkin te tiesitte, että naiset pitävät sievistä kodeista,\nsanoi hän.\n\n— Niinpä taitaa olla, neiti.\n\nElla istui katsellen häntä. Ja Brazon yhä tuijottaessa mattoon\nkummastellen hämmennystänsä, jonka tytön läsnäolo aiheutti, hymyili\nElla arvoituksellisesti ja silmäili revennyttä puseroaan. Sitten hän\nnousi, kuljeskeli ympäri huonetta, tarkasteli hyllyjä, kurkisteli\nnurkkiin ja pysähtyi Brazon vuoteen ääreen.\n\n— Kuinka nukuitte viime yönä? kysyi hän.\n\n— Mainiosti. Brazo ei kohottanut katsettaan matosta.\n\nTyttö vilkaisi vuoteelle, jossa ei oltu maattu lainkaan, ja taas hän\nhymyili.\n\nHän astui ovelle ja katseli ulos. Laaksossa vallitsi helteinen raukeus,\nja viheriässä vaipassansa se näytti ihanalta. Virran takana kohosivat\nsuuret vuorenseinämät majesteetillisinä, ja niiden tuolla puolen\nmuodostivat vuorten huiput valtavan taustan. Laaksoon leyhyvä tuulonen\nliehutteli Ellan hiuksia, ja naisellisella eleellä, joka sai Brazon\nkurkkuun kihoamaan kipeän tunteen, oikoili hän harhaan joutuneita\nhiussuortuvia.\n\n— Jim on aivan varmaan rakastanut tätä paikkaa, virkkoi hän äkkiä.\n\n— Uskon sen, neiti.\n\n— Hänen on täytynyt rakastaa tätä laaksoa kyetäkseen elämään täällä\nkymmenen vuotta, jatkoi toinen. — Ja uskonpa, että käsitän — tajuan —\nmiksikä. Täällä on niin tyyntä ja rauhallista. Ja niin kaunista. Missä\non Jimin — Jimin — — —? Hän ei lopettanut lausettaan.\n\n— Metsässä, neiti. Siellä on rauhallista.\n\n— Saisinko sen nähdä?......\n\nBrazo nousi ja seurasi häntä ulos. Toinen päästi hänet edellensä, ja\nhän opasti sisaren veljen haudalle.\n\nOdotellessaan tytön saapumista hän oli laatinut haudalle pienen kummun\nja pystyttänyt siihen vähäisen puuristin. Hän ei jäänyt haudan luokse,\nvaan palasi majaan ja seisoi sen ovella odottamassa.\n\nTyttö viipyi poissa pitkään, mutta tullessaan metsiköstä Brazon luokse\nhän ei sanonut mitään.\n\nBrazo siirtyi syrjään, ja tyttö astui majaan. Hän meni suoraa päätä\nomaan huoneeseensa ja sulki oven.\n\nBrazo jätti hänet sinne ja käveli metsään kaatuneen puunrungon luokse,\njolla istuessaan hän oli edellisenä yönä nähnyt tytön ilmestyvän\nnäkyviin laakson pimeydestä.\n\nHän huokasi, täytti piippunsa ja veteli haikuja. Ja tupakoidessaan hän\nmietti.\n\nNiin, mitä hän oikein oli odottanut? Ei hän tiennyt sitä itsekään. Nyt\nhän tiesi, ettei hän ollut odottanut mitään. Hänen toiveensa olivat\nolleet mielettömiä, eikä niillä ollut muuta pohjaa kuin hänen oma,\nhaaveellinen mielikuvituksensa. Ainoastaan yhdessä suhteessa ne eivät\nolleet pettäneet — tyttö oli sen näköinen kuin hän oli kuvitellut.\n\nElla Wainright pelkäsi häntä, epäili häntä, inhosi häntä. Tarvitsiko\nhän, Brazo, enää mitään todistetta tuosta inhosta muistaessaan kuinka\ntoinen oli arvostellut hänen yrityksiään saada majasta viihtyisän?\nInhoansa tyttö ei ollut tahtonut ilmaista suoraan, vaan oli lausunut\nsen julki kautta rantain selittämällä olevansa tyytymätön uutimiin,\nuuniin ja mattoon. Hän menettelisi tietenkin niinkuin hän äsken oli\nvihjaissut. Hän, Brazo, saisi lastata Jimin kullan vankkureihin ja\nviedä sen suoraa päätä Cooneyhin, mistä se lähetettäisiin edelleen.\nTyttö itse menisi kullan myötä, eikä hän, Brazo, enää sen koommin\nnäkisi häntä. Kaiken kullan hän kyllä saisi viedä, sillä Brazo ei\nsitä halunnut, vaikka Jim olikin tahtonut antaa hänelle osan. Tytön\nmatkustettua hän poistuisi maasta.\n\nHän ei tavannut Ellaa ennenkuin vasta puolisella. Hän seisoi\nparhaillaan uunin ääressä yrittäen tukahduttaa haluaan kutsua tyttöä,\nkun tämän huoneen ovi samassa aukeni.\n\nElla tuli keittiöön ja istahti pöydän ääressä olevalle tuolille. Brazo\nei kääntynyt ennenkuin hänen oli mentävä noutamaan jotakin kaapista.\nSilloin hänen katseensa osui tyttöön, ja hän huomasi, että tämä\nsilmäili häntä.\n\n— Teillä on täällä kovin paljon puuhaa, eikö olekin? kysyi Ella.\n\n— Ei toki. Päinvastoin.\n\n— Mutta teitähän ei ole näkynyt majassa koko aamuna. Tietysti te olette\npuuhannut jotakin.\n\n— Istuin puunrungolla metsässä, sanoi Brazo. Ajattelin.\n\n— Ah, te ajattelitte. Tyttö vilkaisi ulos akkunasta ja katsahti sitten\nkäsiinsä, jotka hän oli laskenut helmaansa. Ilmeisestikin hän puhui\nniille, sillä hän sanoi verkalleen, milteipä lempeästi: — Hän istui\npuunrungolla ajattelemassa.\n\nHän katsahti Brazoon. Hänen katseensa oli vain silmäys, ei muuta, ja\nkuitenkin Brazo tajusi, että häntä oli taas arvioitu.\n\n— Nehän olivat aprikoivia, nuo ajatuksenne? virkkoi toinen.\n\n— Teitä ne koskivat. Brazo punastui.\n\n— Siinä tapauksessa te kaiketikin voisitte kertoa minulle niistä?\n\n— Tottahan toki. Mietiskelin sitä, mitä mainitsitte täältä\nlähtemisestä. Teidän on parasta lähteä. Tuota pikaa lastaamme kullan\nvankkureihin. Ajan teidät Cooneyhin ja huolehdin siitä, että pääsette\nkunnolla matkaan ja että kulta joutuu turvallisiin käsiin. Nyt käsitän,\nettette voi jäädä tänne. Te ette luota minuun ettekä liioin pidä\nminusta. Teidän on siis parasta lähteä.\n\nTyttö hymyili.\n\n— Mihin arvelitte ryhtyä lähdettyäni? kysyi hän tyynesti.\n\n— Tavatessani Jimin olin aikeissa mennä Lincoln Countyyn, vastasi\ntoinen. — Sinne kai minä tästä hiljakseen taivallan.\n\n— Entä kultaosuutenne?\n\n— Roskaa. En halua sitä. En ole milloinkaan aikonut ottaa sitä vastaan.\nSe on teidän omaisuuttanne.\n\nTyttö vaikeni, ja hänen katseensa oli miettiväinen kohdistuessaan\nBrazoon, joka ei katsonut häneen. Tytön katseen tavoittaminen tuntui\nmiehestä aurinkoon katsomiselta. Ella Wainright oli kahdenkolmatta\nikäinen, kolme vuotta Brazoa nuorempi, ja sittenkin käytöstavaltaan\nhäntä vuosikausia vanhempi. Sitäpaitsi hänellä oli viisautta, jota\nBrazo ei vielä ollut ennättänyt saada, ja hänen vaiheillansa oli\nvoimakas, äidillinen ilmapiiri, silmissänsä tyyni ja harkitseva ilme,\njoka sai toisen tuntemaan itsensä lapseksi hänen läsnäollessaan.\n\n— Ollessani tänään metsässä löysin kaatuneen puun, sanoi tyttö. — Se\non aivan metsänlaidassa, likellä paikkaa, jossa Wolf Wilson tavoitti\nminut. Puun pinta on kulunut sileäksi, ja kaikesta päättäen on joku\nistuskellut siinä varsin usein. Muistatteko sitä?\n\n— Siellä juuri minä istuin viime yönä nähdessäni teidän tulevan,\nvastasi Brazo.\n\n— Oletteko istunut siellä useasti?\n\n— Kylläpä vain. Ensin oli tapanani istuskella siellä ja tähyillä,\nnäkyikö sheriffin miehiä. Vähitellen siitä lakkasin otettuani Jim\nHenleyn hahmon.\n\n— Mutta yhä te vain istuskelitte siellä, eikö niin? sanoi tyttö. — Se\noli kai tullut teille tavaksi?\n\n— Ei aivan, tunnusti Brazo karahtaen jälleen punaiseksi. — Jimin\nkuoleman jälkeen istuin siellä usein odottamassa teitä.\n\n— Te siis olitte varma tulostani?\n\n— Niin olin.\n\n— Ja minä tulin, sanoi tyttö. — Ja tultuani — teidän istuskeltuanne\nsiellä kuukausimääriä minua odottamassa ette tuntenut edes sen verran\nmielenkiintoa minua kohtaan, että olisitte kysynyt, mitä minulle oli\ntapahtunut. Teitä ei huvittanut tiedustella, kuinka Wolf Wilson oli\njoutunut ajamaan minua takaa?\n\n— Uskoin, että kertoisitte asian minulle aikanaan, vastasi Brazo.\n\nTyttö naputteli sormillaan pöydän reunaa.\n\n— Ette ole kovinkaan utelias henkilö, luulisin?\n\n— Menipä minulta aikaa yrittäessäni huolehtia vain omista asioistani,\nvastasi Brazo maltillisesti.\n\n— Vai niin, sanoi tyttö silmäripsiensä painuessa varjostamaan silmiä. —\nMainiosti se teiltä sujuu. Hän istui hyvin hiljaa ja jatkoi tyynesti:\n\n— Eipä minulle suuriakaan sattunut, arvelen. Cooneyssa nousin\npostivaunuista. Siellä oli muuan ratsastaja, joka sitäpaitsi piteli\nsuitsista toista, vapaata ratsua. Kysyin mieheltä, mistä löytäisin\nveljeni Jim Henleyn. Hän selitti minulle, että Jim oli lähettänyt hänet\nminua vastaan, ja pyysi minua nousemaan toisen hevosen selkään sekä\nlähtemään hänen mukaansa. Hän kuljetti matkalaukkuani.\n\nLähdin hänen mukaansa. Tietenkään en tiennyt lainkaan, minne me\nmenimme, sillä ennen pitkää alkoi tulla pimeä. Melkein koko yön me\nratsastimme ja saavuimme sitten erään joen rannalla olevalle majalle.\n\nSiellä oli useita muita miehiä. Kysyin heiltä, missä Jim oli, ja he\nsanoivat hänen saapuvan tuossa tuokiossa. Minut he veivät majaan, mutta\npitivät matkalaukkuni. Minusta tuntui, etteivät asiat olleet oikealla\ntolalla, mutta mitään en uskaltanut kysellä. Mies, joka oli vienyt\nminut majaan, oli Wolf Wilson, sillä kuulin toisten mainitsevan hänen\nnimensä.\n\nEn mennyt vuoteeseen, vaan istuin valveilla ja kuuntelin. Kuulin\nmiesten puhuvan Jimistä ja kullasta, jota Jim oli vienyt Cooneyhin.\nJim oli maksanut ostamistaan tavaroista kultanokareilla. Miehet\nkai luulivat minun nukkuvan, sillä he puhuivat yhtä ja toista.\nMatkalaukkuni sisällön he tarkastivat sekä lukivat eräitä Jimin\nkirjeitä, jotka olin ottanut mukaani. Tietysti tiesin, että he\nyrittivät saada jotain osviittaa siitä, mistä Jim oli saanut kultansa.\nKenties he arvelivat, että Jim oli maininnut asiasta minulle\nkirjoittamissaan kirjeissä.\n\nAamupuoleen yötä he lähtivät tiehensä, ja minä avasin majan oven.\nTiesin, että minun oli päästävä sieltä pois. Avatessani ovea näin\nmiehen istuvan maassa oven lähettyvillä nojaten selkäänsä majan\nseinään. Hänet oli nähtävästi jätetty vartiakseni, mutta hän olikin\nsattunut nukahtamaan.\n\nHiivin ulos ja löysin hevosen. Ratsastin jokivartta pitkin eräiden\npuiden suojaan. Jim oli kirjoittanut minulle, että Battlen laakso\nsijaitsi Cooneysta pohjoiseen, ja auringon noustua minä siis ratsastin\nitään päin, sillä muistin, että yöllä ratsastaessani Wolf Wilsonin\nkanssa oli kuu ollut takanamme. Me siis olimme tietenkin ratsastaneet\nlänttä kohden.\n\nYritin pysytellä joen lähettyvillä, mutta toisin paikoin se ei\nkäynyt päinsä, ja niin jouduin jonkin ajan kuluttua eksyksiin. Siitä\nhuolimatta taivalsin hellittämättä itää kohden. Puolikymmentä kertaa\nnäin päivän kuluessa eräitä noista miehistä. He etsivät minua, mutta\nminun onnistui välttää heitä iltapimeään asti.\n\nSilloin minun oli ratsastettava erään tasangon poikki, ja eräs miehistä\nhuomasi minut. Hän oli Wolf Wilson.\n\nSen jälkeen en enää kykene oikein muistamaan mitään. Tuntikaupalla,\nniin minusta tuntuu, ratsastin niin kovaa vauhtia kuin suinkin. Mies,\njoka oli huomannut minut, alkoi päästä yhä lähemmäksi. Ratsastaessani\nerästä vuorenharjannetta pitkin näin sitten valoa jossakin etäällä.\nMajassa kai paloi lamppu. Ohjasin hevoseni suoraan sitä kohden. Se oli\npäässyt laskeutumaan rinteen toiselle puolen nurmikkoon, kun sille\ntapahtui jotakin ja se pysähtyi. Sitten se jatkoi matkaa ontuen. Jalan\npääsin eteenpäin nopeammin, ja minä siis hyppäsin maahan sekä lähdin\njuoksemaan. Juoksin pitkän matkan ja luulin jo pääseväni pakoon. Sitten\nkuulin Wilsonin kavionkapseen takanani, tunsin hänen tarttuvan minuun.\nTämä kai tapahtui juuri sillä hetkellä, kun te näitte minut. En muista\nmitään tuosta nyrkiniskusta. Kaikki vain musteni silmissäni.\n\nBrazo ei sanonut mitään. Ella nousi ja meni ovelle. Kynnyksellä Hän\nkääntyi ja katsahti Brazoon.\n\n— Pelkäättekö Wolf Wilsonia ja hänen miehiään? kysyi hän.\n\nBrazo katsoi häntä silmiin, eikä hänen katseestaan huokunut tällä\nhaavaa lainkaan hämmennystä.\n\n— Tarkoitatteko sitä, että jäätte tänne, ellen minä heitä pelkää? kysyi\nhän.\n\n— Kyllä, vastasi tyttö ripeästi ja päättävästi.\n\n— Siinä tapauksessa te jäätte tänne, vastasi Brazo. Hän nousi, astui\novelle ja ojensi kättään.\n\n— Kättä päälle, neiti, sanoi hän lempeästi ja vakavasti.\n\nKiireesti katsahtaessaan häneen Ella näki hänen katsovan toisaalle,\nilmeisestikin nähden ulkona jotakin. Hän päästi tytön käden irti ja\nastui kynnyksen toiselle puolen jääden seisomaan aivan alalleen, kädet\nliikkumattomina kupeilla, selin tyttöön.\n\nElla astui lähemmäksi ja katsoi laaksoon hänen olkapäänsä ylitse. Noin\nsadan jaardin päässä oli kaksi ratsastajaa. Nämä olivat nähtävästikin\ntulleet metsästä ja ratsastivat suoraa päätä majaa kohden. He olivat\nkarjapaimenia, sillä heillä oli yllänsä karjapaimenen koristeelliset\ntamineet, ja he olivat jänteviä, päivettyneitä sekä joustavannäköisiä.\nElla huomasi, että heillä oli satulakoteloissa kiväärit, ja näki\nraskaiden kuusipanoksisten pistoolien pahaenteisten peräin pullottavan\nhuotrista, jotka riippuivat heidän kupeillansa. Hän pelkäsi\ntulijain olevan Wolf Wilsonin miehiä, mutta tiesi saavansa asiasta\nvarmuuden vasta ratsastajain päästyä lähemmäksi. Hän siis seisoi\nalallaan tarkkaavaisesti katsoen tulijoita, jotka lähestyivät heitä\nlähestymistään.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSaavuttuaan majan lähettyville ratsastajat antoivat hevostensa kulkea\nkäymäjalkaa. Päästyään kymmenkunnan askeleen päähän Brazosta he\npysähtyivät sekä laskeutuivat satulasta, viskaten suitsensa maahan.\n\nMolemmat olivat nuoria miehiä, ja molemmat myhäilivät astellessaan\nlähemmäksi Brazoa. Ella Wainright piti heidän naureskeluaan\neriskummallisena ja häikäilemättömänä, sillä hän ei nähnyt tilanteessa\nmitään naurettavaa. Sitten hän huomasi Brazonkin myhäilevän ja näki\nhänen jännittyneisyytensä haihtuneen.\n\n— Hei! huudahti Brazo. — Lafe Anderson ja Clay Hardin!\n\nYstäviä!\n\nYstävyyden ääni näet puhui. Ystävyyttä huokui tulijain äänensävystä\nja heidän avomielisestä hymyilystänsä, erottipa tyttö sen tunnun\neräänlaisesta itsehillinnästä ja hämmennyksestäkin, joka esti heitä\nylenmäärin ilmaisemasta riemuaan tapaamisen johdosta. Nähtävästi eivät\ntulokkaat olleet aavistaneet tapaavansa Brazoa täällä, ja ellei heidän\nystävyytensä olisi ollut lajiaan vilpitöntä, olisivat he käyttäytyneet\nmeluisammin. He hämmästyivät nähdessään nuoren naisen ystävänsä\nseurassa, mutta kuitenkaan he eivät toistamiseen vilkaisseetkaan häneen\nvaan keskustelivat Brazon kanssa ja kääntyivät punastuen poispäin\nkynnykseltä.\n\nElla meni huoneeseensa. Vasta tajutessaan vapisevansa hän käsitti,\nkuinka äärettömästi hän oli pelännyt tulijoita Wolf Wilsonin\nkumppaneiksi. Hän oli varma siitä, että olisi heidät siinä tapauksessa\ntuntenut, sillä hän oli nähnyt kaikki miehet, jotka olivat olleet\nWilsonin seurassa sinä yönä, jolloin hän oli karannut roistojen majasta.\n\nNyt hän oli rauhallinen ja levollinen. Hän näet tiesi, että\nhengenheimolaisuus vie ihmisiä yhteen, ja hän uskoi Brazon ystävien\nolevan Brazon kaltaisia. Itse asiassa hän oli sen jo nähnytkin. Hehän\nolivat Brazon tavoin olleet hämillään hänen läsnäolonsa johdosta, ja\nhänestä tuntui siltä, että he olivat yhtä mukautuvaisia kuin Brazokin.\n\nEnnen pitkää hän lähti huoneestaan, ja tähyillessään majan ovelta hän\nnäki kaikkien kolmen istuskelevan sileäksi kuluneella puunrungolla\nmetsän laidassa. He eivät naureskelleet, vaan keskustelivat hillitysti\nja olivat vakavailmeisiä.\n\nHän piti heitä silmällä tuntikauden, ja nähdessään Brazon vihdoin\nnousevan sekä lähtevän majaa kohden hän taas riensi huoneeseensa\nsulkien oven. Brazon ei hän olisi oikein suonut huomaavan äskeistä\nsilmälläpitoaan.\n\nHän kuuli Brazon tulevan sisälle ja astuvan huoneen toiselle puolen.\nSitten naputettiin ovelle.\n\nElla avasi oven ja tuli häntä vastaan.\n\nToinen myhäili ja oli anteeksipyytelevän näköinen.\n\n— Nuo pojat ovat ystäviäni, sanoi hän. — Pitkän nimi on Lafe Anderson\nja toinen on Clay Hardin. Ratsastelin heidän parissansa kolmen\nvuoden ajan Slim Hellmanin karjatalossa lähellä Tombstonea. He ovat\nkelpo poikia. Nykyään he kuljeskelevat työn haussa. En esitellyt\nheitä teille, sillä en tietänyt, olitteko halukas tekemään heidän\ntuttavuuttaan. Ujoja he ovat, sillä naisista he eivät tiedä kerrassaan\nmitään. Jos olisin esitellyt heidät teille, eivät he luultavasti olisi\nkyenneet sanomaan teille sanaakaan. He kai olisivat seisseet siinä päät\nnuokuksissa ja yrittäneet nieleskellä kieltään.\n\n— Vai niin, virkkoi tyttö. — Mainiota on, kun heillä on ystävä, joka\npuhuu heidän puolestansa!\n\n— En minä sen parempi puhuja ole kuin hekään, vastasi Brazo. — Ehkä\nen sentään pelkää teitä aivan niin paljon kuin he, sillä olenhan jo\nhiukan tottunut teihin. Mutta rehtiä poikia he ovat, neiti. He ovat\nsuoraluontoisia, eivätkä he pelkää kerrassaan mitään tässä matoisessa\nmaailmassa!\n\n— Mutta minua tapaamaan he eivät sittenkään uskalla tulla, sanoi tyttö.\n\nBrazo raapaisi korvallistansa. — Niinpä taitaa olla, myönsi hän. — Asia\non niin, että heiltä loppui muona. Pyysin heitä tänne aterialle, mutta\nhe tahtovat välttämättä, että vien heille jotakin ruokaa. He väittävät,\netteivät tahdo muka häiritä teitä, neiti.\n\n— Hyvänen aika, sellainenhan on naurettavaa!\n\nElla meni Brazon ohitse suoraa päätä metsän laitaan, missä molemmat\nvieraat istuivat puunrungolla. Hän astui heidän luoksensa, ja molemmat\nnousivat seisomaan pidellen hattujansa kädessään. He olivat karahtaneet\npunaisiksi ja katselivat maahan.\n\n— Kuulkaa pojat, pelkäättekö te, että puren teitä? kysyi Ella.\n\nLafe Anderson, pitempi heistä, sinisilmäinen ja intiaanimaisen\nruskeaksi päivettynyt nuori jättiläinen vastasi arastelevasti:\n\n— Eihän toki, neiti. Mutta me nähkääs emme oikein osanneet odottaa\nnäkevämme — —. Hän vaikeni ja nielaisi työläästi.\n\n— Brazoa, vihjaisi Hardin, jonka aivot ilmeisestikin toimivat tällä\nhetkellä paremmin kuin ystävän.\n\nEllan katse siirtyi häneen. Niin välitön se oli, että yrittäessään\nkohdata sitä Hardin hämmentyi ja naurahti avuttomasti.\n\n— Ja kun te ette osanneet odottaa tapaavanne Brazoa, säikähditte\nte minua, sanoi Ella. — Brazo on kaiketi kertonut teille, mistä\ntäälläolomme johtuu? kysäisi hän hiukan vakavampana.\n\nMolemmat nyökkäsivät.\n\n— Olemme palloillamme, kun teille piti sattua sellaista, sanoi Hardin.\n\n— Sen uskon kyllä! selitti Ella. — Ja nyt, jatkoi hän, — nyt te ette\nsaa luulla, että sallisin tuollaisen myötätunnon jäävän palkkaa vaille.\nSuuria en osaa teille luvata, mutta me molemmat panemme parastamme.\nTulkaa toki sisälle aterioimaan kanssamme. Hauskempi teidän on siellä\nkuin täällä ulkona.\n\n— Jos te kerran niin sanotte, neiti, sanoi Hardin. He seurasivat Ellaa\nmajaan.\n\nBrazo täytti parhaillaan kahvipannua raikkaalla vedellä, sillä se oli\njo kerran kiehunut jääden käyttämättä.\n\nElla totesi, että hänen oli hoidettava keskustelua yksinään. Brazo\noli vaitelias ja vieraat olivat ujoja sekä arkoja ja avasivat suunsa\nainoastaan mikäli heiltä kysyttiin jotakin. Ellasta tuntui siltä,\nettä molemmat uudet tulokkaat olivat Brazoakin hämmentyneempiä hänen\nläsnäolonsa johdosta, ja viimemainittu katsoi häneen ainoastaan\ntietäessään tytön varmasti katsovan jonnekin muualle.\n\nJa silti hän tiesi, että Brazo oli rohkea ja häikäilemätön. Hän\noli saanut aavistuksen Brazon itseluottamuksesta tämän seistessä\nmajan oven ulkopuolella odottamassa molempia tulijoita. Luullessaan\nnäitä vieraiksi hän oli valmistautunut puolustamaan häntä, Ellaa,\neikä hänen eleistänsä huokunut minkäänlaista epäröintiä. Toinen\noli tuntenut uhkaavan murhenäytelmän olevan ovella ja oli myöskin\ntietänyt, että Brazo oli valmistautunut sen varalta. Silmäripsiensä\nsuojasta vilkaisten vieraiden nuoria, vaikkakin ahavoituneita kasvoja\nhän ihmetteli mielessään, minkälaisia kokemuksia heidän vakava, ujo\nilmeensä kätki. Ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat raskauttaneet\nkovinkaan suuresti heidän omiatuntojaan. He olivat viattomia, puhtaita,\nluotettavia. Brazo oli sanonut heitä rehdeiksi pojiksi. Hän uskoi sen.\nHän tiesi, että Brazo itse oli rehti, sillä tämä oli jo osoittanut sen.\n\nLopetettuaan ateriansa vieraat olisivat oitis lähteneet majasta, mutta\nElla ehätti estämään sen.\n\n— Brazo taisi mainita teidän olevan työnhaussa, pojat, sanoi hän.\n\nMolemmat nyökkäsivät.\n\n— Olisittekohan halukkaita tulemaan minun palvelukseeni? jatkoi Ella.\n\nHän katsoi Andersoniin ja Hardiniin, mutta tunsi silti, että Brazo\nkatsoi häneen. Brazo oli suoristautunut. Hän oli hämmästyksissään.\n\n— Hyvänen aika, neiti, ilomielin, vastasi Anderson. — Mutta — mutta — —\n\n— Mutta te ette näe täällä minkäänlaista työtä, myhäili Ella. Nyt hän\nkatsahti Brazoon ja näki tämän olevan vilpittömästi hämmästyksissään.\n\n— Tunnen nautakarjanhoitoa jonkun verran, jatkoi tyttö. — Seutu sopii\nkarjanhoitoon erinomaisesti. Aion jäädä tänne. Rakennan itselleni\nsievän, ison karjatalon, muutamia karja-aituuksia ja vähän muutakin. Ja\nsitten ryhdyn hoitamaan karjaa — herefordeja, arvelen. Voisittekohan\njäädä tänne auttamaan minua?\n\n— Neiti, sanoi Hardin, — te olette pestannut meidät.\n\nMolemmat olivat ihastuksissaan. He lähtivät ulos, nousivat satulaan ja\nratsastivat laaksoon ilmeisestikin tutkimaan seutua, missä joutuisivat\ntyöskentelemään. Brazo nousi, astui ovelle ja katseli heidän jälkeensä.\nHetken kuluttua hän kääntyi, kun huomasi Ellan seisovan vieressään.\n\n— Te tiedätte, minkävuoksi päätin jäädä tänne, sanoi tyttö.\n\n— Aavistan ainakin. Senvuoksi, että Jim asui täällä.\n\n— Aivan niin. Lähtisittekö hiukan ratsastamaan kanssani? Näkisin\nmielelläni kaiken sen, mitä Jim oli tottunut katselemaan.\n\nBrazo loi häneen vakavan katseen.\n\n— Jim kertoo kirjeessään tallettaneensa kullan majan lattian alle,\nsano hän. — Hän erehtyi menetellessään niin. Juuri sieltä sitä ensiksi\nryhdyttäisiin etsimään, jos vain tiedettäisiin kultaa olevan näillä\nmain. Siirsin sen muualle. Jos tulette nyt mukaan, näytän teille, missä\nse on. Sen jälkeen lähdemme ratsastamaan.\n\nElla seurasi häntä metsikköön ja joen rannalle. Äyräällä Brazo\npysähtyi katselemaan ympärillensä. Ketään ei näkynyt Andersonia ja\nHardinia lukuunotlamatta, ja nämä ratsastivat parhaillaan verkalleen\nkallioasumuksia kohden.\n\nBrazo silmäili kiviä, joita myöten päästiin toiselle rannalle.\n\n— Luuletteko pääsevänne tuonne? kysyi hän. Meidän on päästävä toiselle\nrannalle.\n\nElla nyökkäsi, ja Brazo lähti edellä näyttäen tietä sekä auttoi\ntyttöä pahimmissa paikoissa kädestä pitäen. Tämä seurasi häntä mitään\nkyselemättä toiselle rannalle. Nähdessään maanalaisen rotkon synkeän\npimeyden hän pysähtyi katsahtaen seuralaiseensa kysyvästi, mutta sitten\nhän puri huultansa ja tarttui Brazon ojennettuun käteen.\n\nHeidän vihdoinkin päästyään luolan toiseen päähän, jossa ihana,\nkätketty laakso avautui tytön silmäin eteen, pidätti tämä henkeään ja\nseisoi aivan hiljaa.\n\n— Ah! huudahti hän vihdoin.\n\nSitten hän seisoi äänettömänä, silmät sädehtien. Hän kääntyi Brazon\npuoleen kasvot kalvenneina.\n\n— Ah, huudahti hän jälleen. — Tämähän on suurenmoista. Tiesikö Jim\ntästä paikasta?\n\n— Jim löysi kullan täältä, selitti Brazo hänelle. Hän vei tytön pienen\nkunnaan toisella puolen olevaan kuivaan puron uomaan, joka oli laaksoa\nsaartavan jättiläismäisen vuorenseinämän juuressa.\n\n— Juuri tuosta Jim kullan kaivoi, sanoi hän osoittaen tytölle\nkaivauspaikkaa. — Paljon hänen ei tarvinnutkaan kaivaa. Löytöpaikka oli\n\"pocket\", mutta sangen antava. Olen kaivanut maata sen kohdalta, mutta\nenempää ei siinä näytä olevan. Jim löysi paikan sattumalta. Luultavasti\nkultaa on enemmän jossakin likettyvillä.\n\nHän lähti opastamaan tyttöä takaisin luolan aukon läheisyyteen, noin\nsadan jalan päähän joesta, ja näytti hänelle kallioseinämässä olevan\nhalkeaman, jonka edessä kasvoi rehevää pensaikkoa.\n\n— Jimin kulta on tuolla, sanoi hän. Hän painoi pensaikon oksia syrjään\nja veti halkeamasta esiin pienen pussin. Useita muitakin hän sieltä\nkaivoi pinoten ne maahan tytön jalkojen juureen.\n\n— Nämä me viemme Cooneyhin ja luovutamme kuljetusyhtiölle. Cooneyssa\nei ole ketään, joka tutkisi sen rahallisen arvon, mutta kuljetusyhtiö\nlähettää sen Demingiin ja antaa teille vastineeksi luottoa. Kunhan tämä\nasia tulee tunnetuksi, saatte enemmän luottoa kuin kukaan muu tässä\nmaassa. Saattopa muutakin. Viikon kuluttua aletaan rynnätä laaksoon.\nSyntyy kultakuume. Juolahtiko tätä mieleenne?\n\n— Olen lukenut sellaisesta. Mutta maa oli Jimin, eikä kenelläkään ole\noikeutta tunkeutua sinne luvattomasti!\n\n— Ihmiset asettuvat joka puolelle ympärillenne. Heitä tulee\nparveilemaan kaikkialla. Luultavasti he perustavat kaupungin.\n\n— Perustakoot he sen vain. Onhan täällä tilaa. Perustakoot se\nkaupunkinsa laakson toiseen päähän, mutta minun maalleni he eivät saa\ntunkeutua.\n\n— Uskonpa, etteivät he sitä teekään, myönsi Brazo pannen merkille\nEllani silmäin tulisen välähdyksen.\n\n— No niin, mikäli aiotte ryhtyä rakentamispuuhiin, on parasta ryhtyä\nniihin heti, lisäsi hän. — Tämän kullan me viemme Cooneyhin. Hän kokosi\npussit ja opasti tytön taas luolan kautta joelle. Heidän päästyään\nmetsään hän riensi edellä majaa kohden. Pussit hän sijoitti huoneen\nnurkkaan ja lähti taas ulos sekä seisoi hetken aikaa vankkurien\nääressä tarkastellen niitä miettiväisesti. Huomatessaan Ellan seisovan\nvieressään hän puhutteli tyttöä.\n\n— Kaikesta päättäen te aiotte tulla mukaan Cooneyhin, sanoi hän.\n\n— Kyllä.\n\n— Sitä arvelinkin. Niinpä niin, me saattaisimme tavata Wolf Wilsonin\nkumppaneinensa. Tai ehkäpä siitä ei tule mitään. Wilson ei aivan\nkädenkäänteessä toivu tuosta haavastansa. Meidän on kuitenkin\nsijoitettava kulta sellaiseen paikkaan, mistä sitä ei aivan heti\nlöydetä. Hän raaputti korvallistansa ja siveli sitten vakavana\nleukapieliään. Ella katsoi häntä vaieten.\n\n— Aivan niin, sanoi toinen hetken perästä. — \"Cooney\". Hän vilkaisi\ntyttöön veitikkamaisesti. ’— Tiedättekö, mikä \"cooney\" on? kysyi hän.\n\nElla ravisti päätään.\n\n— No niin, sanoi toinen. — Minäpä teen sellaisen. Jimillä oli täällä\nkuiva talja.\n\nHän meni vajaan ja toi sieltä kuivatun lehmäntaljan, jonka hän ripusti\nvankkurien pohjan alle kiinnittäen sen lujasti kulmista. Tuloksena oli\navarahko, riippumaton tapainen pussi.\n\n— Jokin kokki, joka tahtoi säästellä jalkojaan, tämän keksi, kertoi\nhän tytölle. — Toisin ajoin on vaikea saada hyviä nuotiopuita. Kokki,\njoka ensiksi tekaisi cooneyn, korjasi talteen kuivia puita ollessaan\nvankkureineen ajomatkalla. Hän talletti kuivat puut cooneyhin, missä ne\npysyivät kuivina. Mutta cooneyssa voidaan kuljettaa kultaakin, kunhan\nsen päälle vain ladotaan puita.\n\nHe päättivät, että matkalle lähdettäisiin seuraavana päivänä aamun\nkoittaessa, joten matkasta kenties suoriuduttaisiin leiriytymättä yöksi\nerämaahan. Brazo kätki kultapussit majan seinään samaan paikkaan, minne\nhän oli aikaisemmin sijoittanut Henleyn näyttämän kullan.\n\nAnderson ja Hardin palasivat myöhään iltapäivällä. Yksimielisesti he\nselittivät lähistöllä olevan hyvää laidunmaata. Seudulla oli koko\nlailla metsiköitä, mutta kun niissä kasvoi enimmäkseen mäntyjä ja\nkuusia, oli karja helppo ajaa puiden seasta aukealle.\n\nIllallisen jälkeen kaikki lähtivät metsäalattaan. Hardin ja Brazo\nolivat siirtyneet hiukan tuonnemmaksi Andersonista ja Ellasta, sillä\ntyttö näytti alun pitäen tunteneen mielenkiintoa Andersonia kohtaan.\nParhaillaan hän istui kaatuneella puunrungolla tämän vieressä, eikä hän\nilmeisestikään kiinnittänyt Hardiniin ja Brazoon mitään huomiota.\n\nBrazo ei voinut kuulla, mitä hän puhui, eikä hän liioin erottanut\nAndersonin vastauksia.\n\n— Äkkiä te Brazon tunsitte, sanoi Ella. — Kuinka se kävi päinsä?\nKäsittääkseni hänen ulkomuotonsa on muuttunut aika tavalla. Onhan hän\nkasvattanut parrankin.\n\n— Mitä joutavia, neiti, naureskeli Anderson. Ratsastelin Brazon parissa\nkolme vuotta. Ensi silmäykseltä hänet tuntisin, vaikkapa en näkisi\nmuuta kuin hänen silmänsä ja otsansa.\n\n— Niinpä te kai tuntisitte, vastasi Ella miettiväisesti. — Hänellä on\ntosiaankin kauniit silmät, eikö olekin? Mutta eikö hän ole uskalikko,\nherra Anderson?\n\n— Uskalikko?\n\nAnderson näytti olevan ymmällään. Hän vilkaisi Ellaan terävästi.\n\n— Tuota sanaa en ole milloinkaan oikein pystynyt käsittämään, neiti.\nTeidän pitäisi selittää asia minulle jollakin toisella tavoin.\n\n— Sanokaamme häntä vaikka huimapäiseksi, jatkoi tyttö. — Hän luottaa\nvain itseensä. Hän rynnistää suoraan eteenpäin ja toimii kyselemättä\nkenenkään mielipidettä.\n\n— No niin, ehkäpä olette oikeassa. Brazo ei kysele turhia. Aina hän\ntietää mitä hän tekee. Pohtii asiat jo etukäteen.\n\n— Minkätähden hän ei jäänyt herra Hellmanin palvelukseen?\n\n— Sanoi väsyneenä alituiseen näkemään samaa. Niinhän meidänkin laitamme\non. Halusimme vaihtelua.\n\n— Eikö karjatalon läheisyydessä ollut ainoatakaan kaupunkia? kysyi\ntyttö. — Luulenpa hänen maininneen Tombstonesta.\n\n— Oli kyllä. Mutta vähät Brazo niistä välitti. Toisten poikain\nlähtiessä kaupunkiin Brazo kuljeskeli pitkin karjakartanoa ja puuhaili\nkaikkea sellaista turhanpäiväistä, minkä olisi hyvin voinut lykätä\ntuonnemmaksikin.\n\nElla mietiskeli. — Oliko herra Hellmanilla perhettä? kysyi hän.\n\n— Vaimo ja kaksi poikaa.\n\n— Ja hoitivatko he talouttaan omin neuvoin? Eikö rouva Hellmannilla\nollut palvelijoita?\n\n— Kiinalainen palvelija hänellä oli.\n\nSiinä tapauksessa ei Brazo ollut jättänyt kaupunkimatkoja talon\ntyttären tai jonkun muun tyttölapsen tähden. Mutta Ella ei ollut vielä\nkysynyt kaikkea kysyttäväänsä.\n\n— Luuletteko, että Brazo surmasi rahastonhoitajan? kysyi hän.\n\n— Vielä mitä, julisti Anderson ärtyneesti. — Brazo on sanonut,\nettei hän tehnyt sitä, ja minulle hänen sanansa riittää takeeksi —\nniinkuin jokaiselle, joka hänet tuntee. Uskonpa totisesti, ettei Brazo\nvalehtelisi pelastaakseen nahkansa!\n\nBrazo oli siis kertonut tulokkaille murhajutusta. Ella oli parhaillaan\nihmetellyt, minkä verran Brazo oli uskonut asioitansa ystävilleen.\n\n— Mutta hänhän surmasi Wolf Wilsonin, sanoi hän. — Nimittäin luuli\nsurmanneensa hänet.\n\n— Sehän on aivan eri asia, intti Anderson. — Wilsonhan ahdisti teitä,\neikö niin?\n\n— Aavan niin, myönsi tyttö. — Mutta varmasti en tosiaankaan tiedä,\noliko mies, jota hän ampui, Wolf Wilson.\n\n— Muuttuisiko asia siitä? Joku roistojoukon miehistä teidät joka\ntapauksessa vei tuohon rosvopesään.\n\nTyttö katseli miettiväisenä iltaruskoa.\n\n— Entä luuletteko, että juuri Wilsonin kumppaneista joku kuunteli majan\nulkopuolella meidän — meidän mentyämme sisälle?\n\n— Tietysti! He olivat saaneet vihiä siitä, että veljenne osteli\ntavaraa Cooneysta kultanokareilla. Ja nyt kysyi Andersonkin puolestaan\njotakin. — Tehän kerroitte Brazolle, että miestä, joka vei teidät\nroistojoukkonsa pesäpaikkaan, olivat toiset nimittäneet Wolf\nWilsoniksi. Ettekö käynyt häntä katsomassa Brazon ammuttua häntä.\n\n— En, vastasi Ella.\n\n— Taisitte pelästyä häntä? naureskeli toinen. — No, kyllä kai jokainen\nnainen olisi häntä säikkynyt. Brazo kertoi, että hänen ammuttuaan\nmiestä te olitte mennyt suoraa päätä majaan pysähtymättä kysymään\nyhtään mitään.\n\nElla tunsi huojennusta todetessaan, että Brazo oli pitänyt hänen\nseikkailunsa loppukohtausta pyhänä. Paljon riippui siitä, mitä hän\noli kertonut ystävilleen. Jos hän oli kertonut näille, mitä hän oli\npuuhaillut tytön maatessa tajuttomana rakennuksen jatko-osassa, olisi\ntämä oivaltanut, ettei hän ollutkaan niin hienotunteinen kuin hän,\nElla, oli toivonut.\n\nBrazo ja Hardin olivat kävelleet tuonnemmaksi. Jokirantaan päästyään he\npysähtyivät. Ilmeisestikin he keskustelivat vedestä, sillä jos alueelle\nperustettaisiin karjakartano, tarvittaisiin vettä runsaasti.\n\n— Brazo ei voi tehdä kovinkaan pitkiä ratsastusmatkoja, huomautti Ella\nAndersonille. — Hänet voidaan tuntea ja vangita. Jokuhan voisi sangen\nhyvin huomata, että hän on vain tekeytynyt veljekseni.\n\n— Niin voisi kyllä käydä. Vieraat eivät kenties huomaisi mitään, mutta\njokainen, joka on nähnyt Brazon ennenkuin hän kasvatti tuon partansa,\ntuntisi hänet aivan varmaan. Bainin tallimies esimerkiksi. Bain\nitsekin. Brazo kertoi minulle olleensa yötä Bainin leirissä. Siinä\ntapauksessa Bain tuntee hänet kyllä.\n\n— Turvallisinta Brazon on olla juuri täällä, sanoi Ella.\n\n— Aivan niin, myönsi Anderson.\n\n— Hän tahtoo lähteä huomenna Cooneyhin, mutta enpä luule päästäväni\nhäntä! selitti Ella.\n\n— Hänen pitäisi pysytellä kaukana kaupungeista, sanoi Andersson. —\nNiissähän liikkuu aina vierasta väkeä. Hänhän voisi törmätä vaikka\nBainiin siellä.\n\n— Ratsastaisitteko te ja herra Hardin kanssani Cooneyhin viemään\nkultaa? kysyi Ella.\n\n— Tottahan toki me sen teemme.\n\nElla ei ilmoittanut Brazolle valinnastaan ennenkuin vähän ennen\naamunkoittoa seuraavana päivänä. Anderson ja Hardin olivat nukkuneet\nmetsässä ja odottelivat jo majan ulkopuolella, kun Brazo avasi oven.\n\n— Kylläpä te olette aikaisia, virkkoi Brazo.\n\n— Mehän lähdemme matkalle päivän koittaessa, vastasi Anderson. Hardin\nnyökkäsi Brazon katsahtaessa häneen kysyvästi.\n\nElla oli avannut huoneensa oven. Hänkin oli matkakunnossa, ja yllään\nhänellä oli veljensä nuttu. Omaa hänellä ei ollut lainkaan, ja ilma\noli niin viileätä, että majassakin tuntui kolealta, vaikka uunissa oli\ntulta.\n\n— Aiotteko te laputtaa täältä matkoihinne? kysyi Brazo.\n\n— Lähdemme Cooneyhin, vastasi Anderson. — Minä ja Clay.\n\n— Oletko nähnyt unta, Lafe? kysyi Brazo.\n\nElla astui lähemmäksi ja katsoi hämmästynyttä Brazoa suoraan silmiin.\n\n— Arvelin, että Andersonin ja Hardinin on parasta lähteä mukaani,\nBrazo, sanoi hän. — Olen puhunut Andersonille uudesta rakennuksesta,\nja hän on selittänyt tuntevansa sellaiset asiat sangen hyvin. Hän\nneuvoo, mitä minun on ostettava. Sitäpaitsi ostaa hän minulle karjaa.\nHän tuntee useita karjakartanotta tällä seudulla ja arvelee saavansa\nmuutamia miehiä tänne työhön.\n\nBrazo katsoi Ellaa suoraan silmiin.\n\n— Lafe on kunnon mies, sanoi hän.\n\nHän kääntyi uunin ääreen, otti sieltä kahvipannun ja kaatoi pöydällä\noleviin kuppeihin ambranväristä kahvia. Myöhemmin hän kuljetti\nkultapussit pihalle ja sulloi ne cooneyhin. Silloin tällöin hän\npuhutteli Hardinia, harvemmin Andersonia eikä Ellaa lainkaan. Ja heidän\nlähtiessään — Ellan ja Andersonin ratsastaessa ja Hardinin istuessa\nvankkureissa — hän kääntyi päätä pahkaa menemään majaan eikä edes\nvilkaissut heidän jälkeensä heidän taivaltaessaan etelää kohden.\n\nSiitä huolimatta hän arveli käsittävänsä, mitä oli tapahtunut. Hän oli\nmainiosti huomannut, kuinka Ella ja Anderson olivat edellisenä iltana\nistuskelleet yksissä puunrungolla. Hän muisti heidän keskustelleen\npuoliääneen. Tietysti he olivat silloin sopineet Cooneyn matkasta.\n\nAnderson oli kelpo mies. Eikä Anderson ollut valehdellut, vaikka hän\noli sanonutkin Ellalle tietävänsä, miten talo oli rakennettava, sillä\nhän oli ollut mukana useissa rakennustöissä. Sitäpaitsi Anderson tunsi\nkarjaa sekä useitakin karjanomistajia. Nimikään hän tunsi seudulla\nmiehiä, sillä hän oli ollut työssä vähän joka puolella. Kaiken\nkukkuraksi Anderson oli kookas, miehekäs ja komeannäköinen.\n\nOlipa siinä hyviä puolia kerrakseen.\n\nBrazon hymähdys oli rahtusen verran ylimielinen, mutta ennen kaikkea\nhän tajusi harmittelevansa sitä, ettei hänen kanssaan oltu edes\nneuvoteltu matkan yksityiskohdista. Hänet oli jätetty kokonaan\nulkopuoliseksi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nBrazon suuttumus ei ollut pitkäikäinen. Sielunsa silmillä hän näki\nkaiken aikaa Ellan sellaisena kuin tämä oli ollut tullessaan majasta\nveljensä vanha takki päällä. Nuttu oli ollut aivan liian suuri hänelle.\nSe kääriytyi hänen ympärillensä huopapeitteen lailla. Hartioista se\noli liian leveä. Hihat olivat liian pitkät, ja hän oli kääntänyt ne\nkaksinkerroin niin että vuori näkyi. Mutta puseronsa repeämän hän oli\npeittänyt.\n\nBrazon mielestä tyttö oli ollut kauniimpi kuin konsanaan. Hänen\nkaulansa ja kasvojensa hienon, kimmoisan hipiän ja karkean miehennutun\nvastakohtaisuus oli ollut yllättävä. Ja sittenkin Brazo näki siinä\njotain liikuttavaakin. Ella yritti viedä eteenpäin tehtävää, jonka mies\noli pannut alulle. Hänellä ei ollut veljensä kokoa eikä voimia, ja\nsittenkin hänellä oli rohkeutta ja päättäväisyyttä ryhtyä kilpasille\nhänen, Brazon, kanssa. Hänen silmissään oli ollut uhmaa, kun hän oli\ntullut majasta nuttu yllänsä.\n\nVaatekappale oli ikäänkuin korostanut hänen viehättäväisyyttään.\nMykällä kielellään se kehoitti katsojaa panemaan merkille tytön\nnaisellisen sulon, hänen ihonsa hempeyden, hänen pyöreän povensa ja\nkaulansa viehkeyden.\n\nBrazon suuttumuksesta ei tullut pitkäikäistä, sillä hänen voimakas\nmyötätuntonsa tyttöä kohtaan sammutti sen. Ella oli maininnut\nmatkalaukusta, jonka hän oli tuonut mukanaan, ja kertoessaan\nseikkailustaan hän oli maininnut lainsuojattomien ottaneen sen\nhaltuunsa. Todennäköisesti oli matkalaukussa vaatekappaleita, jotka\nolivat hänelle verrattoman arvokkaita, niitä kun ei ollut saatavissa\nCooneyn kauppapuodista. Ellei matkalaukkua saataisi takaisin, oli hänen\ntultava toimeen ilman niitä. Kerrottuaan kokemuksistaan hän ei ollut\nlainkaan maininnut matkalaukkua tai sanallakaan viitannut siihen, että\noli sen kadottanut. Hänen neuvoton ilmeensä oli kuitenkin mykällä\nkielellään kertonut, kuinka kipeästi hän olisi tarvinnut sen sisältöä.\nJa nyt Brazo muisti hänen silmäinsä uhmaisan ilmeen, kun hän oli\nseissyt majan ovella veljensä nuttu yllä katsoen heitä kaikkia kolmea.\nBrazo muisti, että tytön katse oli kiintynyt häneen erikoisen kiihkeänä.\n\nHän oli sanoitta kertonut tarvitsevansa matkalaukkunsa sisältöä!\n\nBrazo meni salaiseen laaksoon ja nouti sieltä Vilkkusilmän. Hän talutti\nhevosen majan oven luokse, satuloi ja valjasti sen, työnsi kiväärin\nsatulakoteloon ja ratsasti laakson toista päätä kohden.\n\nHän ei tarkalleen tietänyt, mistä hänen oli etsittävä Wolf Wilsonin\npesäpaikkaa, mutta hän muisti Ellan kertoneen ratsastaneensa kaiken\naikaa itää kohden sieltä karattuaan, ja senvuoksi Brazo ratsasti\nlänteen päin.\n\nPäästyään laaksosta hän saapui hiekkatasangolle. Virta teki terävän\nmutkan pohjoista kohden, erääseen rotkoon päin. Hän oli varma siitä,\nettei Ella ollut kulkenut sen viertä pitkin, ja suuntasi kulkunsa\nsuoraan länttä kohden. Tytön seikkailusta oli kulunut kaksi yötä ja\npäivä, eikä hän osannut toivoakaan löytävänsä jälkiä, joita tytön\nhevonen oli tehnyt hänen paetessaan roistojoukon majalta. Siitä\nhuolimatta hän ratsasti useaan kertaan tasangon poikki ja ennen\npitkää hän saikin kumartua tutkimaan kavionjälkiä, jotka tulivat\nsuoraviivaisesti lounaan puolelta.\n\nBrazo seurasi jälkiä mailin matkan. Joka kohdassa niitä ei näkynyt\nlainkaan, mutta siellä missä niitä oli, olivat ne syviä, ja ne olivat\npainuneet hiekkaan sillä tavoin, että hän tiesi ne täyttä vauhtia\njuosseen hevosen jäljiksi. Hän seurasi niitä tasangon laitaan ja\nkadotti ne kallioisella rinteellä näkyvistään. Puolen mailin verran\ntuonnempana hän kuitenkin löysi ne taas. Ja nyt niihin yhtyivät toiset\njäljet. Brazo päätteli, että täällä oli Wilson pimeässä eksynyt tytön\njäljiltä. Luultavasti hän ei ollut saanutkaan tätä näkyviinsä ennenkuin\nvasta tytön jouduttua laaksoa saartavan harjanteen laelle, jossa hänen\nääriviivansa olivat hetken ajaksi piirtyneet selkeinä taivasta vasten.\n\nMolemmat jäljet loittonivat kuivaa notkelmaa myöten eräälle\ntasangolle.. Siinä teki virta mutkan takaisinpäin, ja jonkun aikaa\nBrazo ratsasti rantaäyrästä myöten puiden siimeksessä. Jäljet olivat\ntäällä selviä ja syviä. Maaperän käydessä mäkiseksi hän eksyi niiltä\ntaas. Kunnaiden tuolla puolen hän kuitenkin löysi ne ja seurasi niitä\nuuden hiekkalakeuden toiseen laitaan.\n\nSiinä ne erosivat. Toiset jäljet tulivat suoraan lännestä, toiset\nliittyivät niihin lounaasta päin. Täällä Wilson nähtävästi oli ensiksi\nnähnyt vilahduksen karanneesta tytöstä.\n\nBrazo päätteli, että etsiessään tyttöä Wilson oli luultavasti ensiksi\nratsastanut etelää kohden. Cooneyhin päin, sillä hän oli tietysti\najatellut, että koska tyttö ei tietänyt, missä Henleyn asunto oli,\noli hän yrittänyt lähteä kaupunkia kohden. Brazo siis seurasi\nlännenpuoleisia jälkiä.\n\nJonkun matkan päässä sieltä, missä molemmat jäljet yhtyivät, hän\nkadotti näkyvistä ne jäljet, joita hän oli seurannut. Hän ei enää\nnähnyt niitä. Mutta hän uskoi lujasti, että Ella oli ratsastanut itää\nkohden niin suoraviivaisesti kuin maasto suinkin salli. Ellei hän ollut\nnähnyt jälkeäkään miehistä, jotka etsivät häntä, oli luonnollista, että\nhän oli taivaltanut lakeuksien ja tasankojen poikki. Kuitenkin Brazo\nmuisti, että tyttö oli kertonut jonkun aikaa ratsastaneensa metsäisessä\ntienoossa, eikä hänen kulkusuuntansa siinä tapauksessa voinut olla\nkovinkaan suoraviivainen. Mahdollisesti Wilsonin tyyssija ei ollutkaan\nniin kaukana Henleyn majasta kuin Ella oli luullut, ja keskipäivän\nlähestyessä Brazo alkoi otaksua olevansa sen läheisyydessä. Hän oli\nvarma siitä, että maja sijaitsi likellä vettä, ja hiukan jälkeen\npuolenpäivän hän sitten istuikin liikkumattomana hevosensa selässä\nrehevän pensaikon takana metsäisellä kunnaalla, jonka alapuolella oli\npieni hökkeli.\n\nMaja sijaitsi lähellä virran äyrästä alavalla paikalla, joka oli\ntuskin neljännesmailin levyinen. Se oli noin mailin pituinen, ja sen\nläntinen pää kapeni kanjooniksi, joka näytti ikäänkuin lohkaistulta\nkallioisesta tasangosta. Alhossa kasvoi reheviä puita ja pensaita.\nMitään varsinaista polkua ei siinä näkynyt.\n\nMajan äärellä oli vähäinen aitaus, jossa oli useita hevosia. Aitauksen\npylväästä riippui veräjän vierellä satula. Majan savupiipusta\nei kohonnut savua, eikä Brazo nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa.\nIlmeisestikin rakennus oli autio.\n\nBrazo odotti. Noustuaan ratsunsa selästä hän seisoi tuntikauden\npensaikossa tähyillen alhoon. Mitään ei hän kuullut, eikä hän nähnyt\nmissään pienintäkään liikettä. Vakuutettuna siitä, ettei Wilsonin\nmiehiä ollut lähettyvillä, sitoi hän lopulta Vilkkusilmän erääseen\npuuhun ja lähti laskeutumaan rinnettä.\n\nHökkeli oli ainoastaan jonkun sadan jalan päässä kunnaan juurelta, ja\nBrazon hiivittyä rehevän pensaikon kautta varovaisesti sen äärelle ei\nsisältä kuulunut rapsahdustakaan. Lähestyessään majaa hän oli joka\ntapauksessa ottanut pistoolinsa esiin, ja hiljalleen hän kiersi majan\ntoiselle puolelle saapuen avoimen oven äärelle.\n\nSeistessään paikallaan kuuntelemassa hän kuuli jonkun valittavan.\n\nWilson oli sisällä, päätteli hän. Wilson, joka oli saanut vaikean\nkuulanhaavan lyötyään Ellaa. Hänet oli siis tuotu tänne. Luultavasti\njoku miehistä oli jäänyt hoitamaan häntä.\n\nBrazo astui kynnyksen sisäpuolelle. Hän oli jännittynyt ja valmis\nhyökkäämään, sillä hän otaksui joutuvansa surmaamaan miehen, joka oli\nWilsonin luona. Hämmästyksekseen hän näki, että Wilson oli yksin. Tämä\nmakasi vuoteellaan selällään, jalat ovea kohden. Hän tuijotti ilmaan,\neikä hän ilmeisestikään nähnyt tai kuullut Brazosta mitään.\n\nBrazon lähtiessä häntä kohden muuan lattiapalkeista kuitenkin narahti\npahasti.\n\nWilson kohotti päätään. Hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Hän\nkatsoi tulijaan liekehtivin silmin.\n\n— Vai te siellä olette? sanoi hän.\n\n— Minä juuri. Brazo astui vuoteen ääreen ja silmäili lainsuojatonta.\n\nWilson kirosi. Sitten hän vaikeni.\n\n— Vai tuollaiselta teistä tuntuu! sanoi Brazo. — Niinpä niin, enpä\nihmettele, vaikka miekkonen väsyisikin tekemään työtä neljänkymmenen\ntaalan kuukausipalkasta. Hitaasti sillä tavoin rikastutaan. Mutta jos\nhänen ehdottomasti täytyy kuljeskella pitkin maailmaa jaellen iskuja\nnaisille, pitäisi hänen tietää, että joku yrittää tehdä hänestä tomua\nja tuhkaa.\n\n— Vai te se olitte! sanoi Wilson. — En ollut varma asiasta. Eräs\npojista oli kuuntelemassa puheitanne ja kuuli teidän sanovan\nWainrightin tytölle nimenne. Ette te minusta tomua ja tuhkaa tehnyt\n— ei sinne päinkään. Kuulanne osui kylkiluuhun ja luiskahti siitä\ntiehensä. Hitonmoisen reiän se silti kylkeeni puhkaisi. Sehän se minut\nkaatoi. Tiesin, että mahdollisesti olisitte tehnyt minusta selvää, jos\nolisin ilmaissut olevani hengissä. Makasin siis alallani ja annoin\nteidän viedä tytön pois. Sitten nousin ja livistin tieheni.\n\n— Ohhoh, ja minä kun tähtäsin niin tarkkaan, Wilson. Brazo hymähti. —\nTombstone kävi nähtävästi liian kuumaksi teille? kysyisi hän.\n\nWilsonin silmistä hehkui niin palavaa vihaa, että hänen kasvonsakin\nvalahtivat kalpeiksi.\n\n— Vietävän lailla te aina puututte muiden ihmisten asioihin! sanoi\nhän ääni käheänä kiukusta. — Sellainen te olitte Tombstonessa ja\nsamanlainen olette täällä! Tavalla tai toisella minä teidät vielä\nnitistän palkaksi tunkeilevaisuudestanne!\n\n— Kahdesti olette sitä yrittänyt, sanoi Brazo. — Seuraavalla kerralla\non luotini osuva maaliinsa.\n\nBrazo näki lattialla Wilsonin vuoteen vieressä kuusilatinkisen\npistoolin. Hän kumartui ottamaan sen maasta, poisti siitä ammukset ja\nviskasi sen eräälle penkille. Patruunat hän pani taskuunsa. Nurkassa\noli kivääri. Hän katsoi sitä ja totesi sen lataamattomaksi. Sitten hän\nviskasi sen ulos ovesta.\n\nWilson silmäili häntä avuttoman raivon jähmetyttämänä.\n\nNurkassa Brazo näki pyöreän matkalaukun. Hän avasi sen, katsoi\nmitä siellä oli ja sulki sen. Matkalaukku oli Ellan, eikä sieltä\nilmeisestikään oltu otettu mitään.\n\nBrazo vei matkalaukun kynnykselle, palasi sitten huoneeseen ja pysähtyi\nWilsonin ääreen.\n\n— Varoitan teitä, Wilson, sanoi hän.\n\n— Tahdotte kai itse anastaa kullan, letkautti toinen. — Kuulkaahan,\nlaputtakaa hiiteen!\n\nWilson käänsi päänsä seinää kohden.\n\nBrazo tarttui matkalaukkuun ja meni ulos. Hän kuuli Wilsonin herjaavan\nja noiduskelevan. Ilmeisestikään ei lainsuojattomista ollut ainoatakaan\nmuuta lähettyvillä, sillä muussa tapauksessa Wilson olisi Kutsunut\nheitä.\n\nHän vei matkalaukun pensaikon luokse, missä Vilkkusilmä oli, köytti sen\nsatulan taakse, nousi hevosen selkään ja lähti paluumatkalle.\n\nTähän päivään saakka hän ei ollut vaihtanut kymmentä sanaa Wilsonin\nkanssa. Heidän keskinäinen vihollisuutensa oli ollut äänetöntä ja\nilmennyt väkivallantöinä aina heidän tavatessaan toisensa. Se oli\nsyntynyt molempain heti ensi näkemältä toista kohtaan tuntemasta\ninhosta, joka oli heidän tavatessaan toisiansa alituiseen kiihtynyt,\nkunnes heidän ensi kertaa ottaessaan yhteen Brazo oli lennättänyt\nkuulan Wilsonin olkapäähän. Wilson oli säästynyt vaikealta vammalta\nvain sen takia, että joku narrimainen rauhanhieroja oli töytäissyt\nBrazon käsivartta tämän parhaillaan ampuessa.\n\nToinen yhteenotto' oli ollut veretön. Se oli sattunut eräässä\nTombstonen kapakassa päihtyneen ja pahanilkisen Wilsonin tähdätessä\npistoolillaan Brazoa, joka oli ollut häneen selin. Valpas\nkaupunginpalvelija oli tehnyt Wilsonista aseettoman ennenkuin mitään\nvahinkoa oli tapahtunut. Senjälkeen tapasivat he toisensa vasta nyt.\n\nBrazo oli ihastuksissaan. Matkalaukun hakeminen oli sujunut helposti.\nRatsastaessaan kotia kohden hän kuvitteli, kuinka Ella hämmästyisi\nja ihastuisi saadessaan pukeutumistarpeensa vahingoittumattomina\ntakaisin. Tyttö tietäisi siitä, että hän, Brazo, oli ymmärtänyt oikein\nsen katseen tarkoituksen, jonka toinen oli häneen luonut saapuessaan\nhuoneestaan veljensä nuttu yllä.\n\nJa nyt Brazo kummasteli, oliko tyttö tahallaan jättänyt hänet kotiin!\nOliko Ella odottanut hänen käsittävän tuon katseen tarkoituksen? Ihan\nvarmaan siitä oli huokunut uhmaa!\n\nHän piti asiaa varsin mahdollisena. Naiset olivat sellaisia.\nSyvällisiä, salamyhkäisiä, ovelia olentoja, jotka puhuivat enemmän\nsilmillään kuin huulillaan.\n\nBrazo ei lainkaan kiirehtinyt kotiin. Oli tietymätöntä, kuinka kauan\nElla viipyisi Cooneyssa. Hän ostelisi kauppapuodista yhtä ja toista,\nja luultavasti hän odottaisi siksi että Anderson saisi ostetuksi\nläheisistä karjataloista jonkun verran karjaa. Sitäpaitsi oli tytön\nhuolehdittava myöskin rakennustarpeista.\n\nAntaessaan hevosen kulkea käymäjalkaa jokirannalla olevan lakeuden\nhalki Brazo ajatteli noita rakennustarpeita. Hänen mieleensä hahmoutui\nmuitakin kuvia, joissa Ella ja Anderson istuivat liketysten katsoen\ntoinen toistaan hymysuin. Tällainen mielikuva oli omituisen ärsyttävä.\nHän yritti karkoittaa sitä mielestään, mutta turhaan. Se kävi vain yhä\nelävämmäksi. Nuo molemmat seisoivat katsomassa toinen toistaan silmiin\nja naureskelivat. Molemmat kääntyivät katsomaan häneen. Omituista, että\nhän ei ollut sattunut huomaamaan, kuinka kaunis mies Anderson oli! Hän\nei ollut milloinkaan ajatellut Andersonia siinä mielessä. Anderson\noli ollut hänen ystävänsä useita vuosia, eikä hänen mieleensä ollut\nmilloinkaan juolahtanut aprikoidakaan, minkälaisia katseita Anderson\nloisi johonkin naiseen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nIltapäivän kuluessa Brazo oli kahdesti juottanut Vilkkusilmää virran\nmataloissa kohdissa, ja hämärän tullen saapuessaan notkelmaan, joka\noli puolenkymmenen mailin päässä majasta, hän nousi satulasta,\nviskasi ohjakset Vilkkusilmän kaulalle päästääkseen hevosen rauhassa\npureskelemaan ruohoa ja oikaisi lepäämään nurmimättäälle muhkuraisen\nkatajan juurelle.\n\nAnderson askarrutti yhä hänen ajatuksiaan. Allapäin hän muisteli\nlaaksossa viettämäänsä vuotta. Tällä hetkellä hän tajusi, että vaikka\nhän aluksi oli jäänyt sinne tehdäkseen voitavansa Henleyn hyväksi, oli\nhän pysytellyt siellä tämän kuoltua vain koska oli vahvasti uskonut\nlopulta tapaavansa Henleyn sisaren. Hänen ei enää kannattanutkaan\nluulotella itselleen sellaista, että oli jäänyt laaksoon vain muka\nluovuttaakseen kullan tytölle, sillä olisihan hän voinut toimittaa sen\ntalteen tytön varalta. Kauppias Thomasin tehtäväksi olisi hän voinut\njättää asian ilmoittamisen tytölle tämän saapuessa Cooneyhin.\n\nEi, hänen ei kannattanut yrittää pettää itseään. Hän oli jäänyt\nlaaksoon senvuoksi, että hän oli rakastunut Jimin sisareen — oli\nrakastunut häneen, vaikka ei ollut häntä nähnytkään, rakastunut häneen\nihannoimalla häntä mielikuvituksessaan. Siinä suhteessa hän ei ollut\npettynyt, eikä se häntä vaivannutkaan. Sellainen ärsyttävä tietoisuus\nhänen mieltään kalvoi, että hänen, Brazon, odotettua tyttöä kaikki nämä\nkuukaudet tämä oli oitis mieltynyt Lafe Andersoniin.\n\nHän oli tulkinnut tytön silmäin uhman väärin. Sensijaan, että olisi\nkehoittanut häntä noutamaan matkalaukkua, oli tyttö vain tarkannut,\nrohkenisiko hän, Brazo, sanoa mitään siitä, että toinen lähti\nmatkalle Andersonin kanssa. Luultavasti hän ei ollut edes muistanut\nmatkalaukkuaan. Hän oli vain toivonut saavansa olla Andersonin seurassa.\n\nBrazo nousi, kohensi ryhtiään ja myhähti tuikeasti.\n\nNo, jos kerran hänen oli mukauduttava tähän kaikkeen, niin mitäpä\nmuusta. Ei hänen kannattanut yrittää valloittaa tyttöä, jos tämä kerran\noli mieltynyt Andersoniin.\n\nMutta kaikkina näinä odotuskuukausina hän oli tosiaankin nähnyt\nkultaista unta. Mitäpä merkitsikään, vaikka hänen ei onnistunut\ntoteuttaa tätä unta. Olihan hänellä ollut muitakin toteutumattomia\nunelmia. Useitakin. Elämä oli sellaista.\n\nJokin viuhahti hänen olkapäähänsä sellaisella voimalla, että hän\nlysähti selälleen. Hän tunsi polttavan vihlaisun, jota seurasi\näkillinen hervottomuus. Vilahdukselta hän näki lännen puolella\nratsastajan, joka oli tuskin sadan askeleen päässä hänestä. Mies\ntähtäsi kiväärillään, ja Brazon kierähtäessä pakosalle kivääri pamahti\nvielä kahdesti.\n\nKuulat eivät osuneet maaliinsa. Hän huudahti ja viskautui kiivaasti\nkatajan toiselle puolen kaarnan singotessa puunrungosta.\n\nBrazo oli saanut aseensa esiin. Ratsastaja käänsi hevosensa ja eläin\noli sekunnin murto-osaksi pysähtynyt ollen juuri nelistämäisillään\npois. Juuri silloin Brazo laukaisi. Ratsastajan selästä vyötäisten\nalapuolelta tuprahti tomua. Hän suoristi ryhtiään sekä putosi satulasta\nselkä edellä. Toinen jalka sotkeutui jalustimeen, ja hevonen nelisti\ntiehensä matalan kummun ylitse laahaten ratsastajaa perässään.\n\nBrazo nousi pystyyn, seisoi hetken horjahdellen ja lähti sitten\nastumaan Vilkkusilmän luokse. Tämä oli laukausten pamahdellessa\nsiirtynyt hiukan tuonnemmaksi, mutta nyt se pureskeli ruohoa\nlevollisena ikäänkuin ei olisi tapahtunut kerrassaan mitään.\n\nBrazo huojui ja horjui kävellessään hevosen luokse. Hänen oikea\nkylkensä oli aivan tunnoton, ja hänen oli vaikea käytellä jalkojaan,\njotka tuntuivat kovin epävakaisilta. Polvista ne notkuivat, eikä hän\nsaanut astutuksi sillä tavoin kuin hän olisi tahtonut. Kuvottava\npahoinvointi vavisutti häntä. Saavuttuaan Vilkkusilmän luokse hän\nhetken aikaa seisoi nojaamassa hevosen kupeeseen.\n\nEnnen pitkää ensimmäisen järkytyksen vaikutus lieventyi, ja hän tunsi\nuuden voiman virtaavan olemukseensa. Hän kiersi Vilkkusilmän suitset\noikean käsivartensa ympärille ja talutti hevosen kuivaa notkoa myöten\nvirran laakealle rantapenkereelle. Seisten penkereellä matalan veden\nkohdalla hän avasi paitansa ja tutki haavaa. Kuula oli tunkeutunut\nhänen rintaansa noin kahden tuuman päähän vasemmasta kainalokuopasta ja\ntullut ulos hartiasta, lävistettyään lihakset.\n\nVaarallinen ei haava ehkä ollut. Jos kuula olisi kuitenkin osunut\ntuuman verran lähemmäksi sydäntä, ei hän olisi tällä hetkellä pysynyt\njaloillaan.\n\nHän veti paitansa alas ja kumartui pesemään kaulahuiviaan. Sen hän\nsitten kostutti liplattelevissa laineissa ja pesi haavaa. Verta\noli vuotanut aika tavalla, ja hänen paitansa sekä liivinsä olivat\nveritahroissa. Hän repi kaulahuivinsa kahtia, kostutti molemmat\nsiekaleet vedessä ja painoi toisen puoliskon selässä olevaan haavaan,\ntoisen edessä olevaan. Selässä olevaa kaistaletta hän ei saanut\npidellyksi haavan kohdalla, ja hän siis työnsi sitä hiukan syvemmälle\nhaavaan, jossa se tuokion kuluttua alkoi pysyäkin. Edessä oleva haava\nei paljoakaan askarruttanut häntä.\n\nTämän tehtyään hän tunsi olonsa hyvän joukon paremmaksi. Hän veti\npaidan taas ylleen ja talutti Vilkkusilmän takaisin paikalle, jossa\nhäntä oli ammuttu. Sieltä hän löysi vainoojansa kiväärin ja työnsi sen\nEllan matkalaukun hihnojen lomaan. Vasta yrittäessään nousta satulaan\nhän totesi, kuinka heikko hän oli. Hänen oli mahdotonta päästä hevosen\nselkään, ja hän siis talutti Vilkkusilmän matalan kalliojärkäleen\nluokse, jolta hänen onnistui päästä satulaan.\n\nHän ohjasi hevosen länttä kohden. Hämärä tiheni tihemistään.\nRatsastaessaan hän sai ladatuksi pistoolinsa uudelleen painamalla sen\npiippua satulahelaan ja työntymällä sitten koko painollaan perää vasten.\n\nMitään epäilyksiä salakavalan hyökkääjän henkilöllisyyden suhteen ei\nhänellä ollut. Tämä oli tietenkin joku Wilsonin miehisiä. Hän oli\ntodennäköisesti saapunut roistojen majapaikkaan jokseenkin oitis Brazon\nlähdettyä, ja Wilson oli lähettänyt hänet vihollisen jäljille.\n\nHänen henkensä oli ollut hiuskarvan varassa. Asia oli sitäpaitsi\nhänen omaa syytään, sillä hän ei ollut välittänyt edes kaikkein\ntavallisimmista varovaisuustoimenpiteistä. Olisihan hänen pitänyt\naavistaa, mitä tapahtuisi.\n\nHän ratsasti eteenpäin pimeässä, Vilkkusilmän kulkiessa yhä\nkäymäjalkaa. Kiirettähän ei tarvinnut pitää. Majassa hänen olonsa\nkävisi vain hiukan paremmaksi kuin satulassa. Saisihan hän kylläkin\nlevätä päästyään majaan, ja hän tiesi ruumiinsa nyt kaipaavan\npitkällistä lepoa. Siitä huolimatta, että hän oli todennut haavan\nvaarattomaksi, tajusi hän huojahtelevansa satulassa edestakaisin ja\ntotesi hetki hetkeltä käyvänsä heikommaksi.\n\nSyynä oli ravinnon puute, päätteli hän. Olihan hän kuitenkin toisin\najoin ollut ruuan puutteessa päiväkausia, eikä se ollut haitannut häntä\nkovinkaan pahasti. Oliko hänen haavansa sittenkin vaikeampi kuin hän\noli luullutkaan. Jos niin oli, oli tilanne tukala. Majassa ei ollut\nristinsielua, ja Anderson sekä Hardin palaisivat vasta kolmen tai\nneljän päivän kuluttua. Hän ei kyennyt ratsastamaan Cooneyhin, jos\nhaava oli paha. Ellei, ei hänen tarvinnut ratsastaa sinne. Hän päätteli\nhaavan vaikeaksi sillä siitä vuoti taas verta. Jotakin lämmintä valui\nselkää ja rintaa pitkin. Hänen huojuntansa kävi yhä heilahtelevammaksi,\nniin että hänen täytyi pitää kiinni satulannupista pysyäkseen hevosen\nselässä.\n\nTäysikuu oli kaikessa loistossansa kohonnut taivaalle hänen saapuessaan\nkalliolaaksoa saartavalle korkealle harjanteelle. Vilkkusilmän alkaessa\nlaskeutua rinnettä hän oli putoamaisillaan satulasta, mutta hänen\nonnistui kuitenkin säilyttää tasapainonsa.\n\nVilkkusilmä pysähtyi virran rannalle juomaan. Brazo oli kai\ntorkahtanut, sillä samassa oli Vilkkusilmä jo majan oven edessä.\nKaikesta päättäen se odotti isännän laskeutuvan maahan.\n\nSe ei ollut niinkään helppoa. Brazosta tuntui siltä, että kaikki voima\noli paennut hänen jäsenistänsä. Lopulta hän sai ponnistetuksi jalkansa\njalustimesta ja heilautetuksi sen työläästi toiselle puolelle. Hänen\nvasen kätensä oli kuin eloton, ja oikea luiskahti satulannupista. Selkä\nedellä hän putosi oven edessä olevaan hietikkoon, ja kotvan aikaa hän\nmakasi maassa katsellen tähtiä ja kuuta.\n\n— Milloinkaan ennen en ole tietänyt sinun tekevän noin, Vilkkusilmä,\nsanoi hän ääneen.\n\nHienoksi jauhautunut hiekka oli pehmeätä ja viileätä. Hän olisi\ntahtonut maata siinä, mutta päätti heti mennä vuoteeseen. Hän siis\nnousi ja käveli kynnykselle, missä hän istui hyvän aikaa nojaten\npihtipieleen.\n\nTuntiessaan väkevän valkoisen paisteen valahtavan silmäluomiansa vasten\nhän aukaisi silmänsä, ja totesi, että päivä oli koittanut. Vilkkusilmän\nhän näki menneen metsään, ja hän nousi sekä lähti horjahtelevin askelin\nhevosen luokse ja irroitti matkalaukun.\n\n— Tyttö tarvitsee sitä, sinä vanha arosusi, hän sanoi Vilkkusilmälle.\n— Sinähän voit minä hetkenä hyvänsä ruveta piehtaroimaan ja tärvelet\nhänen tavaransa.\n\nSatulaa hän ei saanut nostetuksi hevosen selästä, niin heikko hän\noli. Hän siis jätti Vilkkusilmän omiin oloihinsa ja lähti viemään\nmatkalaukkua majaan.\n\nPuolitiessä hän pysähtyi. Hän ei saanut kuljetetuksi matkalaukkua\nkauemmaksi. Hänen oli siis levättävä ja jatkettava matkaa vasta voimien\nhiukan palattua.\n\nHän istahti maahan matkalaukun viereen ja nojasi sitä vasten. Myöhemmin\nhän avasi silmänsä ja totesi hieman hämmästyen, että kuu paistoi\ntaaskin.\n\nHänen olkapäätänsä jomotti kipeästi, ja hänen kasvonsa tuntuivat\nkuumilta. Silloin paistoi kylläkin aurinko. Myöhemmin, kuun taas\nkohotessa taivaalle, oli hänen olonsa vaikeampaa kuin konsanaan.\n\nHäntä janotti, ja hän yritti päästä rantaan. Jalat eivät enää\nkannattaneet, ja hän siis ryömi käsiensä ja polviensa varassa hietikon\nja heinikon poikki kunnes vihdoin sai painaa kasvonsa veteen.\n\nHän otti molemmat kaulahuivin kaistaleet, kasteli ne vedessä ja pesi\nkyljessään olevaa haavaa. Hartiaansa hän ei saanut pestyksi, eikä hän\nsitä juuri yrittänytkään.\n\n‘— Ei sinun pitäisi enää olla näillä main, sanoi hän. — Mutta jos\nkerran pidät Andersonista, on aivan oikein, että lähdet hänen kanssansa.\n\nKun hän taas näki matkalaukun, paistoi aurinko siihen. Hän lähti\nmenemään sitä kohden, mutta aurinko hulmautti sen pois hänen\nnäkyvistään, ja hänen oli vaikea löytää sitä.\n\n— Olet nukkunut taaskin, sanoi hän syyttävästi. — Kuu on jälleen\nnoussut taivaalle. Eipä kuitenkaan kannata etsiä matkalaukkua, joka\npyörii tuolla tavoin pitkin maailmaa.\n\nSittenkin hän sen löysi ja nauroi ilosta.\n\n— Mitä vielä, hyvänen aika, sanoi hän. — Ethän sinä niinkään pieni ole!\nJa tukkasi! Voi, sellaiseksihan minä sen ajattelinkin! Mutta te olette\nyrittänyt kahdesti, Wilson. Varoitan teitä.\n\nSitten seurasi tyhjyys, jonka aikana hän tunsi vastaavansa jollekulle,\njoka nähtävästikin puhui hänelle, vaikkakaan hän ei tietänyt, mitä\ntoinen sanoi.\n\n— Itsekseni minä vain tässä jaarittelen, päätteli hän. — Niin,\neihän tämä mitään puhumisen arvoista ole, eihän, neiti? Toin teille\nmatkalaukkunne.\n\n— Voi! Voi Jumalani! parahti muuan ääni. — Ellan ääni. — Anderson!\nHardin! huusi tyttö.\n\nEihän ääni sittenkään ollut Ellan. Ei voinut olla. Ella oli Cooneyssa —\nAndersonin kanssa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKuten Brazo oli ennustanut, oli seurauksena kuumeinen ryntäys Battlen\nlaaksoon.\n\nKun muutamia tunteja oli kulunut Ellan, Andersonin ja Hardinin\npalaamisesta majalle, jonka läheisyydestä he löysivät hervottomana\nmatkalaukun vieressä makaavan Brazon, ilmestyi ensimmäinen kultaa\nvainuava vaeltaja harjanteen laelle. Hän oli erämaan rotta, joka\nratsasti muulilla ja talutti toista muulia, joka kuljetti hänen\ntavaroitaan. Tulokas ratsasti suoraa päätä laaksoon majan oven eteen.\n\n— Mikä on teidän valtaustanne? kysyi hän Hardinilta, joka oli nähnyt\nhänen tulonsa.\n\n— Meillä on omistusoikeus runsaaseen puoleentoistasataan auranalaan,\nvastasi Hardin. — Olemme sen linjoittaneet, sillä oikeastaan\nodotimmekin jonkun pistävän tänne nenänsä. Rajamme kulkee tuon metsän\nulommaisesta laidasta joelle ja kahdensadan jäärin matkan etelää\nkohden tuosta virran mutkasta. Vallatkaa maata mistä suinkin haluatte,\nkunhan vain pysyttelette poissa meidän alueeltamme. Se ulottuu idässä\nvuoristoon päin.\n\n— Kiitoksia, sanoi toivorikas kullanetsijä. — Mitäpäs minä tässä\nsyrjähyppyjä tekemään.\n\nHän lähti ratsastamaan jokivartta pitkin ja katosi näkyvistä parin\nkummun taakse lähelle kallioasumuksia.\n\nPuolenpäivän vaiheissa seuraavana päivänä oli kallionlaakson\neteläisen rinteen kohdalla olevalla tasangolle tusinan verran pieniä\ntelttoja, ja miehiä, joilla oli kuokkia sekä lapioita työaseinaan,\noli kuopimassa maata sekä kunnailla että notkoissa. Lipeäpitoiset\npölypilvet joka puolella tasangoilla kertoivat muista kullanetsijöistä,\njoita oli päätä pahkaa tulossa tähän Eldoradoon. Heitä tuli\nyksitellen, kaksin ja kolmin sekä ryhminä. Heitä tuli muuliaaseilla,\nhevosilla, muuleilla, kuormavaunuilla ja vankkureilla, kärryillä ja\nrattailla. He polkivat teitä paikkoihin, jotka olivat tähän asti\nolleet tiettömiä. He metelöivät, häärivät ja kiroilivat. Heitä tuli\nCooneysta, Silver Citystä, Demingistä, Piños Altosista. Heitä tuli\ntietymättömistä paikoista ja joka puolelta. Heidän joukossansa oli\nkarjapaimenia, kaivostyöläisiä, karjanhoitajia, pelureita ja ovelia\nkaupunkilaismiehiä. Muurahaisarmeijan lailla he levisivät kaikkialle,\ntekivät valtauksiaan ja vartioivat niitä.\n\nViikon kuluttua seutu oli muuttunut aivan toiseksi. Siellä, missä\ntähän saakka oli vallinnut autiuden rauha, siellä hyörittiin nyt\nkuumeisesti. Siellä, missä oli vallinnut majesteetillinen hiljaisuus,\nhälistiin ja metelöitiin nyt ankarasti. Laakson toisessa päässä\nvastapäätä kallioasumuksia oli kaksi riviä telttoja, jotka muodostivat\neräänlaisen kadun. Jykeitä, tuikeakasvoisia eränkävijöitä tungeskeli\nsileänaamaisten kaupunkilaispelurien joukossa. Maalattuja naisia oli jo\nsaapunut.\n\nSiellä oli pankki, hotelleja, ravintoloita, tusina kapakoita.\nPormestari ja kaupungin järjestysmies oli jo valittu. Uuden kaupungin\nnimi oli \"Wainright\" sen miehen mukaan, joka oli ensiksi löytänyt\nseudulta kultaa.\n\nToisen viikon kuluessa Wainright alkoi hieman muuttua.\nRahdinkuljettajia saapui vankkurit täpötäynnä rakennustarpeita.\nHökkeleitä, vajoja ja kauppapuoteja alkoi kohota kadun molemmille\npuolille. Seinät pystytettiin yhdessä yössä. Ne olivat huolimattomasti\nkokoonkyhättyjä ja maalaamattomia, ja hohtivat huikaisevassa\nauringonpaisteessa räikeinä uutuuttaan. Useassa hökkelissä ei ollut\nlattiaakaan. Mutta aurinko paistoi ja ilma oli kuivaa, ja kaikki\npysyivät terveinä.\n\nMuutamissa kapakoissa oli jo rämiseviä soittokoneitakin. Kukaan ei\ntietänyt, millä tavoin niitä oli joutunut Wainrightiin, mutta siellä\nniitä vain oli häiritsemässä seudun rauhaa. Uuden kaupungin liepeiltä\nkatosi ruoho, ja maaperä, jossa sitä oli kasvanut, jauhaantui hyörivän\njoukon anturain alla hienoksi tomuksi, joten kaupungin yllä leijaili\ntumma pilvi yötä ja päivää. Telttasalkoihin ja kauppojen päätyihin\nkiinnitetyt öljysoihdut loimusivat huikaisevina. Kultakuume levisi aina\npääkaupunkiin saakka, ja valtioneuvosto antoi oitis asetuksen, jolla\nuhkapeli laillistutettiin, vaikka sellaista lakia ei Wainrightissä\nkaivattukaan.\n\nValtauskeinottelijoita, luottamusmiehiä, maanmittareita, valtion\nvirkailijoita, kultakuumeen hullaannuttamia maankiertäjiä, edeskäypiä\nja baarimiehiä saapui Wainrightiin. Cooneysta saapuvat postivaunut\nolivat joka päivä täpö täynnä uusia tulokkaita. Kunnailta saatiinkin\njonkun verran kultaa, ja postivaunut veivät sen mennessään ajaen\nsyvälle uurtuneita teitä pitkin.\n\nJim Henleynkin kulta oli kuljetettu pois. Kaikessa hiljaisuudessa\nolivat Anderson ja Hardin vieneet sen salaa Cooneyhin, missä se oli\nvaihdettu eräisiin hämmästyttävän arvokkaisiin paperilappusiin.\n\nCooneysta palattuaan ei Ella Wainright kylläkään poistunut laaksosta\nkertaakaan näiden kahden viikon aikana. Toisin päivin hän istui\ntuntikausia tajuttoman Brazon vuoteen vieressä, pidellen potilaan\ntervettä kättä omassaan ja sivellen hänen otsaansa. Innostuneena\ntoiseen näytelmään, jota näyteltiin hänen silmäinsä edessä, istuskeli\nhän toisin ajoin majan kynnyksellä katselemassa uutta kaupunkia. Se oli\nkaukana, mutta hän saattoi erottaa, kuinka sen ainoalla kadulla liikkui\nihmisiä, ja jos tuuli sattui puhaltamaan suotuisaan suuntaan, kuuli hän\nkaikki ne tuhannet äänet, joita kantautui villistä, häikäilemättömästä\nväkijoukosta.\n\nSähköteitse oli demingiläinen lääkäri kutsuttu Cooneyhin, ja sieltä\noli Vilkkusilmä kuljettanut hänet majalle. Ensimmältä oli lääkäri\nravistellut päätään arvelevan näköisenä. Ellan avulla kolme päivää\nlakkaamatta hoivailtuaan sairasta hän oli kuitenkin hymyillyt.\n\n— Hän läpäisee tämän, oli hän sanonut.\n\nAikanaan lääkäri palasi Demingiin selittäen, ettei häntä enää tarvittu.\nBrazo oli tullut tajuihinsa. Kuume oli haihtunut. Silittäessään\npotilaan otsaa Ella tunsi, kuinka viileä se oli. Pitkää aikaa sairas ei\nkuitenkaan ollut kestänyt tajuissaan. Hän oli vain avannut silmänsä,\nkatsonut Ellaa ja nukkunut sitten taas.\n\nUuden kaupungin syntymisestä ei Brazo tietänyt kerrassaan mitään.\nHän ei tietänyt sitäkään, että hänen maatessaan tajuttomana Anderson\nja Hardin olivat vastaanottaneet taloon viisisataa päätä käsittävän\nlauman valkopäisiä hereford-nautoja ja että laakson poikki oli vedetty\nrautalanka-aita estämään karjaa menemästä uuteen kaupunkiin. Hän ei\ntietänyt, että kymmeniä miehiä oli rakentamassa uutta taloa, jonka Ella\noli luvannut pystyttää, ja että useita kyvykkäitä karjapaimenia oli\ntuotettu laaksoon pitämään huolta herefordeista.\n\nBrazo ei tietänyt tästä kaikesta kerrassaan mitään. Hän oli näet taas\nolevinaan Henleyn seurassa. Yhä uudelleen hän houreissaan ilmaisi\nsalaiset tunteensa rahastonhoitajan murhan johdosta. Tietämättänsä\nhän kuvaili, millainen hänen mielialansa oli ollut hänen paetessaan\nniitä vainolaisjoukkoja, joita oli lähetetty hänen kintereilleen. Hän\neli jälleen elämäänsä Henleyn keralla ja ilmaisi kaiken, mitä hän oli\najatellut odottaessaan tuntematonta tyttöä.\n\nJa sillä tavoin Brazon luonne vähitellen paljastui Ellalle kokonaan.\nTyttö oli luullut koko lailla tuntevansa häntä, mutta nyt hän huomasi\ntoisessa paljon uutta. Hän näki, että Brazo oli luonteeltaan puhdas,\nsillä houreissansa tämä oli kahdesti aivan äkkiä alentanut ääntään ja\nsanonut:\n\n— Kukaan ei saa milloinkaan tietää sitä. Kenties kosketin häntä kerran\ntai kahdesti, mutta se tapahtui tarkoittamattani. Katsoisitteko sen\nviakseni?\n\nIlmeisestikin sairasta kidutti sellainen pelko, että tyttö oli\nharmissaan sen johdosta, mitä oli tapahtunut lisärakennuksessa sinä\nyönä, jolloin hän oli tytön kantanut sinne. Nyt tämä oli tehnyt hänelle\nmiltei saman palveluksen toisen maatessa tajuttomana. Ella hymyili.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nBrazo oli yksinään, kun hän vihdoinkin heräsi ensi kerran kahteen\nviikkoon nukuttuaan luonnollista unta. Majassa ei ollut ketään. Hän\nyritti nousta istumaan, mutta vaipui takaisin makaamaan. Kipuja hänellä\nei ollut. Hän tiesi mitä oli tapahtunut, sillä hän muisti tapauksen\nhyvin. Hänen henkensä oli ollut hiuskarvan varassa. Hän oli tietänyt,\nettä hänen luonansa oli ollut lääkäri. Hän oli tuntenut, että Ella oli\nlikellä. Eräät asiat tuntuivat hänen muistissaan hiukan hämäriltä,\nmutta hän tiesi, että Anderson ja Hardin olivat useita kertoja seisseet\nhänen äärellänsä ja katselleet häntä. Hän oli kuullut heidät puhuvan.\n\nHänellä oli takanansa hyvin vaikea aika, mutta se kaikki tuntui nyt\nolevan ikäänkuin hyvin etäällä. Hän oli aivan viileä, vuode tuntui\nhyvältä ja hän oikoili jäseniään mielihyvää tuntien.\n\nToisesta akkunasta leyhyili huoneeseen lauhaa tuulta, ja sen mukana\nkantautui ääniä, jotka olivat hänelle aivan outoja. Hänestä tuntui,\nettä jossakin verrattain likellä kaikui vasarain kalsketta. Hän kuuli\nsahan surahtelevan, lautojen kalahtelevan, miesten juttelevan. Sitten\nhän näki, että Ella seisoi ulko-ovella katsoen häneen.\n\nTyttö hymyili hänelle, ja Brazo aivan hämmästyi hänen silmäinsä\nloistetta.\n\n— Voi! huudahti tyttö herkästi. — Te olette hereillä!\n\nHän tuli lähemmäksi ja istahti tuolille. Sitten hän huokasi.\n\n— Olen äärettömän iloinen! lisäsi hän.\n\n— Asiat kaiketi sujuvat mainiosti, sanoi Brazo sulkien silmänsä.\n\n— Voi, sujuvathan ne toki!\n\n— Sepä hyvä! Brazo avasi taas silmänsä. — Kuinka kauan olen maannut\ntässä? kysyi hän.\n\n— Kaksi viikkoa. Olitte verrattain huonossa kunnossa, kun palattuamme\nlöysimme teidät matkalaukun vierestä.\n\nBrazo sulki silmänsä jälleen, sillä hän ei olisi suonut tytön näkevän,\nkuinka pahalta tämän matka Cooneyhin Andersonin seurassa hänestä\noli tuntunut. Tiesihän hän, ettei Ella ollut lainkaan välittänyt\nmatkalaukusta.\n\n— No niin, sanoi Brazo silmät ummessa. — Eihän tuon matkalaukun\nnoutaminen ollut ensinkään tarpeellista. Siellä oli tietysti paljon\nsellaista, minkä todennäköisesti saitte hankituksi Cooneysta. Sehän\nminua vaivasi, että arvelin Wilsonin pitävän minua liian pelkurimaisena\nnoutaakseni sen.\n\n— Matkalaukussa ei ollut ainoatakaan esinettä, jonka olisi., voinut\nostaa Cooneysta! selitti Ella. — Minähän yritin.\n\nBrazo totesi taaskin arvanneensa oikein. Ella oli yrittänyt ostaa\nerinäisiä kapineita Cooneysta. Hän ei siis ollut enää odottanut\nnäkevänsä matkalaukkuaan.\n\n— Niin, minä käväisin Wilsonia tervehtimässä. Näin matkalaukun siellä\nja arvelin, että minun oli parasta ottaa se mukaani.\n\n— Ampuiko Wilson teitä?\n\n— Eikö mitä. Wilson oli vuoteessa potemassa kuulastani saamaansa\nhaavaa. Olin kaikessa rauhassa paluumatkalla, kun ratsastaja, jota en\nhuomannut, lähetti luodin kylkeeni. Hän oli nähtävästi Wilsonin miehiä.\nAmmuin hänet.\n\n— Milloinka tämä tapahtui?\n\n— Samana päivänä kuin te lähditte Cooneyhin.\n\n— Olitte siis maannut maassa kolme päivää! huudahti tyttö. — Voi, miten\nkauheata!\n\n— Täällä on käynyt lääkäri, sanoi Brazo. — Kuka hänet nouti?\n\n— Anderson.\n\nVai Anderson. Anderson! Ella oli sanonut asioiden sujuvan mainiosti.\nBrazo otaksui tämän tarkoittavan sitä, että hänen ja Andersonin välit\nkävivät yhä lämpimimmiksi. Siksipä tytön silmissä oli niin hempeä,\nhellä loiste. Hänen ja Andersonin asiat sujuivat mainiosti.\n\nKuinka nopeasti Anderson olikaan saanut tytön tenhotuksi!\n\n— Onko Anderson täällä nyt? kysyi Brazo.\n\n— Hän auttaa miehiä rakentamaan karjakartanoa, vastasi Ella. — Anderson\non erinomaisen taitava. Hän tuntee kaikki rakennusasiat! Näkisittepä,\nkuinka hän huhkii! Hän tietää täsmälleen, miten kaiken suhteen oli\nmeneteltävä.\n\n— Olette siis aloittanut talon rakentamisen, sanoi Brazo.\n\nAnderson taaskin. Tietysti. Anderson oli taitava. Anderson osasi\n\"huhkia\". Hän tiesi, kuinka kaiken, suhteen oli meneteltävä.\n\nBrazo käänsi päänsä seinään päin.\n\n— Ostimme viisisataa herefordia, ilmoitti Ella.\n\n— Andersonko ne osti? kysyi Brazo vilkaisten häneen.\n\n— Hän juuri. Hän tuntee täällä erään henkilön, jolla on niitä suuri\nlauma. Eläimet Ovat nyt täällä. Laitoimme laakson poikki aidan,\nestääksemme niitä pääsemästä kaupunkiin.\n\nBrazo ei heti sanonut mitään.\n\n— Laaksossa on siis kaupunki? virkkoi hän viimein. — Nähtävästäkin\nsaitte kullan kuljetetuksi Cooneyhin.\n\n— Ihan kaiken! selitti tyttö voitonriemuisesti.\n\nPitkän tovin oli aivan hiljaista. Sitten Ella puhui.\n\n— Ettekö halua tietää, kuinka paljon kultaa oli?\n\n— Hauskaahan sen kuuleminen olisi.\n\n— Yli kuusisataatuhatta dollaria, Brazo!\n\n— Hei. Tehän olette rikas.\n\n— Tekin olette rikas, Brazo! Puolet rahoista on Demingin pankissa\nteidän niinellänne! Eikö ole ihanaa?\n\nBrazo otaksui, että hänen oli jollakin tavoin osoitettava olevansa\nihastunut. Hän hymyili heikosti, mutta mielessään hän toivoi, että\nolisi saanut olla Andersonin paikalla.\n\n— Ettekö ole iloinen?\n\n— Tietysti.\n\n— No, ette te ainakaan siltä näytä! sanoi Ella moittivasti.\n\nBrazo hymyili hänelle. — Enhän minä vielä kykene tässä hyppimäänkään\nsanoi hän. Hänen katseensa kävi miettiväiseksi. - - Kiitän teitä\nkaikesta siitä, minkä olette tehnyt hyväkseni. Olin kai kuolemaisillani.\n\n— Sitä te olitte. Lääkärikin oli jo jättänyt kaiken toivon.\n\nBrazo hämmästyi nähdessään kyyneleiden tulvahtavan Ellan silmiin, mutta\ntietenkin ne olivat säälin kyyneleitä, joita jokainen nainen olisi\nvuodattanut nähdessään miehen, joka oli ollut kuolemankielissä.\n\nHän ei kuitenkaan jaksanut katsoa Ellaan tietäessään, että sääli oli\nainoa tunne, jota tyttö saattoi tuntea häntä kohtaan, ja hän siis\nsulki taas silmänsä sekä käänsi päätään. Ajatellen, että puhuminen oli\nuuvuttanut sairasta, poistui Ella hiljaa majasta.\n\nBrazo kuuli hänen menevän ja avasi silmänsä.\n\nHän oli siis rikas. No, eipä hän halunnut tytön rahoja. Toivuttuaan\nhän selittäisi asian Ellalle oitis ja lähtisi taivaltamaan Roswellia\nkohden. Hän olisi sanonut sen heti, mutta ei suonut toisen luulevan\nhäntä kiittämättömäksi. Myöhemmin hän antaisi tytön ymmärtää, ettei\nhänellä ollut mitään oikeutta rahoihin ja ettei hänen omatuntonsa\nsallinut hänen kajota niihin.\n\nHän uskoi lujasti, ettei hänellä ollut niihin mitään oikeutta. Hän\nei ollut tehnyt mitään niitä- ansaitakseen, eikä hän suostunut\nvastaanottamaan sellaista, mikä ei kuulunut hänelle. Ei edes Ellalta.\nEi, vaikkapa tyttö olisi kuinka itsepintainen hyvänsä. »\n\nKahdesti sinä päivänä Ella antoi hänelle lihalientä. Hän olisi tahtonut\nsyöttää potilasta lusikalla, mutta Brazo oli kapinallinen ja tyttö\ntaipui lopulta. Brazo ei aikonut enää antaa kiitollisuudenvelkansa\nkasvaa. Hän ei sanonut sitä Ellalle, mutta niin hän ajatteli.\n\nIllan suussa Hardin ja Anderson tulivat majaan, Molemmat olivat\nkaikesta päättäen ihastuksissaan hänen toipumisestaan. Erittäinkin\nAnderson.\n\nTämän silmät loistivat, ja hän hymyili leveästi.\n\n— Sinä vanha hevosvaras, sanoi hän. — Oletpa sinä pitänyt meitä\nlevottomina!\n\nBrazonkin täytyi hymyillä Andersonille. Kaikesta huolimatta hän\npiti Andersonista. Se häntä vain hämmästytti, että mies, joka oli\nanastamaisillaan toisen miehen lemmityn, saattoi niin vilpittömästi\niloita siitä, että hänen kilpakosijansa tointui sairaudesta, joka olisi\nvoinut kokonaan karkoittaa tämän kilpakentältä. Tuskin oli tämä ajatus\njuolahtanut hänen mieleensä, kun hän jo katui sitä.\n\n— Kyllähän minä sen tiedän, pojat! sanoi hän. — Olen kuullut, kuinka\nte kaikki olette tehneet voitavanne minun hyväkseni. Tunnen itseni\näärettömän syylliseksi.\n\nHän tunsi itsensä ikäänkuin ulkopuoliseksi, kun hän illalla makasi\nvuoteessaan ja katseli, kuinka Hardin, Anderson ja Ella illastivat. Oli\ntullut pimeätä ja lamppu paloi keskellä pöytää, joten hän siis näki\nkaikkien kasvot aivan hyvin.\n\nElla näytti olevan aivan hurmioissaan. Hänen silmänsä säteilivät ja\nhänen kasvoillaan oli outo, herkkä rusotus. Andersonkin tuntui olevan\niloissaan. Hardin oli jotakuinkin vaitelias, ja vaikka hänkin näytti\nolevan jostakin syystä hyvillään, onnistui hänen salata se paremmin\nkuin Andersonin.\n\nToiset keskustelivat karjakartanosta, karjasta sekä rakennustöistä, ja\nheidän puhuessansa piti Brazo heitä silmällä.\n\nAnderson oli tosiaankin kaunis mies. Hänellä oli miellyttävät\nkasvonpiirteet, hän oli terve, jäntevä ja joustava. Hänen kasvonsa\nhohtivat terveyttä, ja hänen ihonsa rusotti iltapesun jälkeen. Hänen\nkiiltävänmusta tukkansa oli lyhyt ja kiharainen, ja hän oli sukinut sen\nhuolellisesti. Hänen silmiinsä ilmestyi uutta syvyyttä, erittäinkin\nhänen katsoessaan Ellaa silmiin. Hänen sävynsä oli lempeä, kun hän\npuhui Ellalle. Hänen äänensä ikäänkuin hyväili.\n\nBrazo sipaisi kädellään omaa tukkaansa. Se oli kuiva ja pitkä. Hän\ntunnusteli partaansa, jota ei oltu lyhennetty viikkomääriin. Minkäpä\nElla sille taisi, että piti Andersonista. Anderson oli kelpo mies.\n\nKuitenkaan ei hän saanut katsotuksi heitä enää pitempään, vaan kääntyi\nseinään päin ryhtyen nukkumaan. Vähän myöhemmin hän tunsi Ellan käden\notsallansa, mutta vaikka hän havahtui tytön kosketuksesta, ei hän\nkääntänyt päätään.\n\nKun toiset olivat seuraavana aamuna eineen jälkeen lähteneet kaikki\nulos, nousi hän vuoteesta, salpasi oven ja pukeutui.\n\nHän oli heikko, mutta hän avasi oven ja etsi penkin, joka oli aivan\noven äärellä. Siihen hän vaipui istumaan auringonpaisteeseen ja katseli\nuutta kaupunkia. Hän olisi mielellään mennyt majan toiselle puolen\nkatsomaan uutta asuinrakennusta, mutta tunsi olevansa liian heikko.\n\nUusi piikkilanka-aita kulki laakson poikki. Metsänlaidassa olivat\nkokin rattaat, ja muuan mies, nähtävästikin kokki itse, puuhaili tulen\nääressä. Likelle oli rakennettu vähäinen mökki, kaikesta päättäen uusia\nmiehiä varten.\n\nBrazo huomasi, että eteläisen harjanteen loivaa rinnettä\nmyöten oli puolikymmentä vankkuria tulossa laaksoon. Ne\ntaivalsivat uutta kaupunkia kohden, ja nähtävästikin niiden lastina\nelintarpeita. Tynnyreillä lastattuihin vankkureihin otettiin virrasta\nvettä. Brazo näki ohuen tomupilven häilyvän kaupungin yllä. Kadulla\noli ajoneuvoja ja väkeä tungokseen saakka.\n\n— Kylläpä siellä on kuhina! ajatteli hän.\n\nHän kuuli majan lähimmällä nurkalla huokaistavan ikäänkuin ihmetyksestä\nja kääntyi nähden Ellan siellä. Tyttö oli pusertanut kätensä ristiin\nrintaansa vasten. Hän oli aivan järkytetty.\n\n— Voi! sanoi hän. — Ei teidän olisi pitänyt tehdä tuota.\n\n— Tunnen voivani mainiosti, vastasi Brazo.\n\n— Oletteko varma siitä?\n\nBrazo arveli tytön huolestuneisuuden olevan vilpitöntä. Hän hymyili.\n— Ennen pitkää minä jo pääsen siipienne suojasta, virkkoi hän. — Kai\nminusta onkin ollut kovasti vaivaa.\n\n— Toivoimme vain teidän paranevan, sanoi tyttö.\n\n»Hän tuli istumaan Brazon viereen. Tämä tiesi, että Ella katsoi häneen\nkaiken aikaa, mutta nytkään hän ei voinut vastata tytön katseeseen.\nHän ei uskaltanut katsoa Ellaa suoraan silmiin peläten, että toinen\nhuomaisi, mitä hän Andersonista ajatteli. Hän ei olisi suonut tytön\ntietävän sitä. Hänhän oli aina katsonut tyttöön vain salavihkaa, ellei\ntämä katsonut poispäin. Milloinkaan hän ei ollut kyennyt katsomaan\ntyttöä suoraan silmiin, jos tämä katsoi häneen, sillä hän karahti aina\npunaiseksi tai paljasti tunteitaan muulla tavoin.\n\nHän oli epämieluisasti vakuutettu siitä, että istuessaan siinä hänen\nvieressään tyttö hymyili hänelle. Hän oli varma asiasta Ellan ryhtyessä\njälleen puhumaan, sillä tytön äänensävystä huokui hienoista hilpeyttä\nja keveyttä, melkeinpä ilkamointia.\n\n— Ettekö te tahtonut parantua?\n\n— Tietysti tahdoin.\n\n— Särkeekö hartiaanne?\n\n— Ei.\n\nBrazo toivoi, ettei toinen olisi ollut noin huolissaan hänen vuoksensa.\nMitäpä myötätunto merkitsikään, ellei sen takana ollut mitään\nvoimakkaampaa tunnetta.\n\n— Olen toivonut saavani kiittää teitä siitä, että nouditte\nmatkalaukkuni, sanoi tyttö. — Olitte hyvin urhoollinen.\n\n— Mitä vielä, vastasi toinen katsomatta häneen. — Enhän minä mitään\ntehnyt.\n\n— Ette tietenkään, sanoi tyttö. — Mitäpä se merkitsisikään, että\nihminen antautuu roistojen maalitauluksi jonkun matkalaukun takia. Kai\nteidän ehdottomasti täytyi näyttää Wiisonille, että ette pelännyt häntä\neikä hänen miehiään.\n\n— Olin kai vain utelias. Halusin nähdä, kuinka pahasti olin\nhaavoittanut häntä.\n\nTyttö silmäili miettiväisesti hiekkaa jalkainsa juuressa. Hän tiesi,\nmiksi Brazo oli lähtenyt matkalaukkua noutamaan, sillä tämä oli\nkuumehoureissaan paljastanut kaikki salaiset tunteensa.\n\n— Ei hän voi kuljeskella täällä tuossa rikkonaisessa puserossa, oli\nBrazo kerran sanonut. — Se vaivaa häntä. Ja Jimin nutussa hän näyttää\nsiltä ikäänkuin ei kukaan huolehtisi hänestä. Mutta hyvä Jumala, eikö\nhän olekin kaunis!\n\nTyttö nyökkäsi viisaasti, vilkaisten toista silmänurkallaan. Hän tiesi,\nmitä tämä ajatteli Andersonista. Kuumehoureissaan hän ei ollut salannut\njuuri mitään.\n\nKiusaavatko naiset miehiä mielellään? Ilmeisestikin Ella kiusasi, sillä\npuhuessaan hän taaskin hymyili.\n\n— Anderson on täällä suureksi avuksi, eikö olekin?\n\nV— Anderson on kelpo mies. Brazo ei jaksanut paremminkaan kiitellä\ntoveriansa.\n\n— Hän ja Hardin ovat luotettavia. Annoin heidän viedä miltei kaiken\nkullan Cooneyhin. Olihan minun jäätävä tänne teidän luoksenne.\n\nBrazo vaikeni.\n\n— He ovat olleet aivan ihailtavia! selitti tyttö.\n\nBrazo nyökkäsi.\n\n— Senvuoksi annoin kumpaisellekin kymmenentuhatta dollaria.\n\n— Siinä teitte oikein.\n\n— Rahojen yhteissummasta, ennen jakoa.\n\n— Tietysti. Olivathan he sen ansainneet.\n\n— He olivat ihastuksissaan.\n\n— Luonnollisesti.\n\n— Ja he ovat luvanneet jäädä tänne niin kauaksi kuin tarvitsen heitä.\n\nBrazo käänsi päätään poispäin eikä vastannut mitään.\n\n— Ettekö kuullut? kysyi Ella.\n\n— Kyllä. „\n\n— No niin, eivätkö he menettelekin kauniisti?\n\n— Niinpä kaiketi.\n\nTyttö oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n— Olen pestannut muutamia karjapaimenia Andersonin ja Hardinin avuksi.\n\n— No kaikkea! huudahti Brazo ollen ensi kertaa ylimielinen. — Seitsemän\nkarjapaimenta huolehtimaan viidestäsadasta naudasta.\n\n— Jonkun ajan kuluttua niitä tulee enemmän, eikö niin.\n\n— Niinpä luulisin.\n\n— Sitäpaitsi ovat Anderson ja Hardin toistaiseksi työssä rakennuksella.\nAnderson sanoi, että koska kaupungissa on niin paljon väkeä, tarvittiin\nmiehiä näin paljon huolehtimaan siitä, että karja saa olla rauhassa.\nKokkia en tietenkään ottanut lukuun. Ja rakennustöissä on kaksitoista\nmiestä.\n\nBrazo olisi mielellään kysynyt, miksikä toinen katsoi kaikkien\ntoimenpiteittensä selostamisen tarpeelliseksi. Hänellä ei kuitenkaan\nollut siihen rohkeutta, ja hän siis istui äänettömänä.\n\nHän oli tietoinen ruumiillisesta vähäväkisyydestään. Hän oli näet\nkovasti laihtunut ja näytti hintelältä sekä nuutuneelta. Kuvastimeen\nkatsomattakin hän tiesi, että hänen poskensa olivat kuoppaiset, ihonsa\nkelmeä, silmänsä kiillottamat, tukkansa pitkä, paitansa takkuinen. \\\n\nKuinka hän olisi voinut odottaakaan sellaista, että Ella olisi\nrakastanut häntä? Naiset eivät ylipäänsä mieltyneet häneen, eikä\nhän tähän päivään saakka ollut siitä piitannutkaan. Nähtävästi\nhänellä ei ollut lainkaan yksilöllisyyttä. Toiset miehethän kyllä\npitivät hänestä. Hänellä oli ystäviä. Silti ei hänessä ollut\nmitään sellaista, mikä viehätti ihmisiä, vaikka eräissä toisissa\nsitä kyllä oli. Hän oli kaiketikin liian vaatimaton, sillä hän ei\nmielellään työntynyt etualalle. Hän tunsi miehiä, jotka pystyivät\nloistamaan minkälaisessa seurassa hyvänsä. Ylipäänsä näillä oli\npaljon itseluottamusta, heillä oli sielunkykyjä, jotka muut helposti\ntajusivat. Heillä oli eräänlaista ruumiillista miellyttäväisyyttä ja he\npystyivät herättämään muissa mielenkiintoa sekä pitämään sitä vireillä.\n\nHän oli liian vaitelias. Hän ei osannut sovittaa sanojansa taitavasti.\nHän ei keksinyt mitään älykästä, jota hän olisi voinut sanoa muille.\nKeskustelun jälkeen hän tavallisesti kyllä huomasi, missä kohdin hän\nolisi voinut sanoa jotakin älykästä, mutta puhuessaan hän ei kylläkään\nmilloinkaan sitä oivaltanut.\n\nYlipäänsä hän oli todennut, että kaikista puheista oli enin osa aivan\nturhanpäiväistä. Mitäpä keskustelunaihetta oikeastaan olikaan? Sää,\nkarja, laidunruoho, vesi, politiikka, yhteiskunnalliset kysymykset,\nmuut miehet, naiset, hevoset, kaupungit, kunkin oma itse. Ah, maailma\noli täpö täynnä jaarittelua. Jaarittelua kaikki oli alusta loppuun\nsaakka. Samoista vanhoista asioista. Ja asiat sujuivat siitä huolimatta\naivan entistä latuaan.\n\nHän oli ihan kyllästynyt kuulemaan ihmisten puheita. Erittäinkin häntä\nkyllästytti kuulla Ellan puhuvan Andersonista. Eikö hän muka tuntenut\nAndersonia! Hänhän tunsi Andersonin paremmin kuin kukaan muu, eikä hän\nkuitenkaan ollut heidän tuttavuutensa aikana puhunut hänestä kymmentä\nsanaa.\n\nEihän hän milloinkaan puhunut toisista, ellei häneltä nimenomaan\nkysytty.\n\nElla oli ollut äänetön. Brazo saattoi tuntea hänen katseensa, i\n\nTyttö alkoi puhua.\n\n— Anderson sanoi — —\n\nBrazo nousi ja lähti ovelle. Ellakin nousi ja Jäi katsomaan häneen.\nBrazo ei vilkaissut häneen lainkaan. Hän meni sisälle, heittäytyi\nvuoteelleen, käänsi päänsä seinään päin ja sulki silmänsä.\n\nXVI.\n\nBrazon voimat karttuivat. Viikon kuluttua hän jo kykeni kävelemään\nmelkeinpä minne hyvänsä. Hän käyskenteli yksinään metsässä sekä\nyksinäisissä paikoissa joen rannalla. Eräänlaista mielenkiintoa tuntien\nhän katseli kullankaivajia, jotka työskentelivät valtauksillaan.\nYlipäänsä hän kuitenkin istuskeli kaatuneella puunrungolla\nmetsänlaidassa ja katseli uutta kaupunkia. Kertaakaan ei hän ollut\nmennyt niin likelle uutta rakennusta, että olisi joutunut puheisiin\nAndersonin kanssa. Hän ei tahtonut puhutella Andersonia, vaikka hän\nvastahakoisesti tunnustikin itselleen yhä pitävänsä miehestä. Anderson\ntuli majaan varsin harvoin. Hänen ei tarvinnut tulla sinne, sillä Ella\nmeni hänen luoksensa. Tyttö valmisti Brazon aamiaisen, siisti majan ja\nlähti rakennukselle. Brazo näki hänen siellä keskustelevan Andersonin\nkanssa seisoen aivan tämän vieressä.\n\nAnderson neuvotteli nähtävästi hänen kanssaan työn suunnituksesta. No,\njos kerran Anderson oli niin taitava rakentaja, niin miksikä hän ei\nrakentanut taloa tuhlaamatta aikaa noin pitkällisiin neuvotteluihin.\n\nTietenkin Brazo tiesi, mitä Anderson puuhaili. Näkihän sen jokainen!\nMitäpä siitä, Joinhan viikko vielä vierähtäisi, olisi hän itse jo\nmatkakunnossa, ja sitten saisi Ella jutella Andersonin kanssa niin\npaljon kuin häntä suinkin huvitti.\n\nElla ei laiminlyönyt häntä. Tyttö oli yhä levoton ja huolestunut hänen\ntähtensä. Hän pyyteli Brazoa varomaan, ettei tämä rasittaisi itseänsä\nliiaksi. Heidän ollessaan iltaisin majassa kahdenkesken tyttö istui\ntavallisesti pöydän ääressä ompelemassa kaiken aikaa puhellen. Brazo\nmakasi melkein aina vuoteellansa synkästi tuijottaen tyttöä kunnes tämä\nkatsahti häneen.\n\nHuolimatta ärtymyksestänsä Brazo yhä hämmentyi tytön katsoessa häneen.\nEdellisenä iltana Ella oli sattunut huomaamaan hänen katseensa\nodottamatta katsahtaessaan työstään, ja hetken aikaa hän oli katsonut\nBrazoa suoraan silmiin.\n\n— Brazo, oli hän sanonut ja hymyillyt tyynesti. — Kasvoihinne alatte\nsaada jo väriäkin.\n\nEllan ei olisi tarvinnut sanoa tätä. Tiesihän toinen punastuneensa.\n\n— Entä sitten? vastasi hän.\n\n— Ettekö ole hyvillänne?\n\n— Tietysti olen.\n\n— No, äänestänne päättäen sitä ei luulisi. Alatte lihoakin.\n\nBrazo vaikeni. Tyttö oli siis kiinnittänyt häneen noin paljon huomiota?\n\n— Ettekö ole samaa mieltä? intti Ella.\n\n— Kyllä kai.\n\n— Tunnettehan olevanne voimakkaampi?\n\n— Kyllä kai.\n\n— Olitte aivan kuolemankielissä, Brazo.\n\n— Hm.\n\nElla silmäili häntä taas.\n\n— Merkitseekö tuo sitä, että se on teille samantekevää?\n\n— Olisiko siitä ollut apua, vaikka olisin ollut mitä mieltä tahansa?\nkysyi Brazo vastauksen asemesta.\n\n— Tietysti. Jos jotakin asiaa oikein hartaasti toivoo, saa ihminen sen\ntavallisesti.\n\n— En usko sitä, sanoi toinen. — Minä olen halunnut yhtä ja toista, mitä\nen ole saanut.\n\n— Ellette saanut toivomaanne, ette toivonut sitä kyllin hartaasti,\nselitti Ella. — Tahtoisin huomauttaa teille siitä, että ihmisen täytyy\nhiukan itsekin yrittää toivoessaan jotakin.\n\n— Hm.\n\nEi Brazo uskonut sitäkään. Hänhän olisi tahtonut Ellan omaksensa, mutta\nAnderson tytön oli saava.\n\n— Miksikä te murahtelette noin, Brazo? Ettekö usko?\n\n— En.\n\n— Oletteko toivonut jotakin?\n\n— Olenpa kyllä.\n\n— Ja turhaan?\n\n— Niin.\n\n— Siinä tapauksessa te ette ole itse yrittänyt.\n\nEhkäpä. Ehkäpä hän ei ollut milloinkaan halunnut mitään niin palavasti\nkuin hän nyt halusi tyttöä omaksensa. Mutta sitähän hän ei voinut\nkertoa toiselle. Hän siis vaikeni.\n\nElla silmäili häntä miettiväisen näköisenä.\n\n— Uskotteko tulevaan elämään, Brazo?\n\n— Tietysti.\n\n— Minkätähden uskotte siihen?\n\n— Tuleva elämä on, sillä niin monet meistä ovat täällä vielä\nkeskeneräisiä, sanoi toinen.\n\n— Tarkoitatteko sitä, ettei kukaan meistä ole täydellinen?\n\nBrazo kävi hermostuneeksi. Tyttö olisi ollut hänen mielestään\ntäydellinen, ellei hän olisi kiinnittänyt niin paljon huomiota\nAndersoniin.\n\n— Tarkoitan sitä, että useat meistä eivät elä tarpeeksi kauan\nkitkeäkseen luonteestaan kaikki vikansa. Tämä pitää paikkansa niihinkin\nnähden, jotka uskovat olevansa virheettömiä.\n\n— Kyynikko! pilaili tyttö. Silti hän loi Brazoon merkitsevän katseen.\n\nHän syventyi ompelukseensa, ja Brazo katseli hänen niskansa kaunista\ntaivetta. Hän huokasi.\n\n— Brazo, sanoi tyttö äkkiä lainkaan katsomatta häneen. — Mitä te\najattelitte noina kolmena vuorokautena, jotka makasitte majan edessä\nkuolemankieIissä?\n\n— En kai ajatellut mitään. En muista ainakaan.\n\n— Kai te ajattelitte vettä, sillä me löysimme jälkiä, joista päättäen\nolitte kahdesti ryöminyt joelle.\n\n— Muistan sen. Minua janotti.\n\n— Eikö teidän olisi ollut parempi jäädäkin rantaan? Miksikä te aina\npalasitte matkalaukun luokse?\n\nBrazo karahti taas punaiseksi, ravisti päätään eikä vastannut.\n\nElla hymyili.\n\n— Tiedättekö mitä Anderson sanoi, kun löysimme teidät istumasta\nmatkalaukun vierestä?\n\nBrazo ravisti päätään jälleen.\n\n— Niin hän sanoi, jatkoi tyttö, — että tarttuessaan asiaan Brazo ei\nmilloinkaan hellitä.\n\nBrazo ei osannut ajatella kerrassaan mitään.\n\n— Anderson pitää teistä, Brazo.\n\nEi vastausta.\n\n— Kyllä kai te sen tiedätte?\n\nEi vastausta. Brazo tuijotti kattoon.\n\n— Pidättekö Andersonista, Brazo?\n\n— Luulisinpä pitäväni.\n\n— Minäkin pidän hänestä, sanoi tyttö. — Hän on niin puhdasluontoinen ja\nmiehekäs. Oletteko milloinkaan pannut merkille hänen ihoansa, Brazo?\nHän ajaa partansa joka aamu.\n\nLuonnollisesti. Anderson yritti miellyttää tyttöä ja ajeli\nleukapielensä joka aamu silkasta keikarimaisuudesta. Eihän hän ennen\nollut ajellut partaansa joka päivä. Entisinä aikoina kului toisinaan\nkuukausia, ennenkuin partaveitsi edes muistui Andersonin mieleen.\nHitto vieköön Andersonin. Miksikä hän ei ollutkaan jäänyt Hellmanin\nkarjakartanoon.\n\nBrazo torkahti Ellan istuessa ompelemassa. Kun hän aamulla heräsi,\noli Ella poissa. Hän nousi, valmisti murkinansa ja katseli itseään\npitkään kuvastimesta. Sitten hän siisti pöydän, kiristi vyötään, lähti\nmajasta, löysi Vilkkusilmän hevosaitauksesta, otti sen kiinni, viskasi\nsatulan selkään, valjasti hevosen, nousi satulaan ja ajoi Wainrightiin.\nHän oli huomannut, että Ella oli uuden talorakennuksen lähettyviltä\nkatsellut hänen puuhiaan. Hän ei ollut suoranaisesti katsonut tyttöön,\nmutta silmänurkallaan hän oli nähnyt tytön seisovan hyvin jäntevänä,\nikäänkuin pidättyen puuttumasta hänen puuhiinsa.\n\nHän ratsasti uuden kaupungin ainoata katua pitkin, kunnes saapui\nparturin kohdalle, joka oli asettunut erääseen telttaan. Hän istahti\nkömpelöön, kotitekoiseen parturintuoliin, nojasi mukavasti sen\nselkänojaan ja hymähti parturille tuikeasti. Hän ei aikonut enää jatkaa\nEllan veljeksi tekeytymistä. Eikä hän liioin antanut partansa ja\ntukkansa kasvaa pitkiksi kuin ihmissyöjillä. Jos sheriffi Neil halusi\nvangita hänet, sai hän siihen tilaisuuden.\n\nParturi loi häneen kysyvän katseen.\n\n— Karsikaa kasvoistani tuo kaikki! käski Brazo.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nBrazo ilmestyi parturin teltasta kasvot sileinä ja tukka leikattuna\nsellaiseksi kuin muillakin. Lukuunottamatta sitä, että hän oli rahtusta\nhoikempi kuin ennen, oli hän aivan sama Brazo, joka oli vuosi sitten\nyöpynyt Gilan kallionkoloon ja kuullut kahden ratsastajan keskustelevan\narmeijan rahastonhoitajasta.\n\nBrazon silmissä oli kimalle, joka oli ikäänkuin perintö niiltä päivin,\njolloin hän oli silmäillyt maailmaa murheettomana ja rauhallisena,\njolloin hän oli ollut huoleton huomisesta ja jolloin tämän päivän\nkokemuksia olisi pidetty pikkuseikkoina, joille hän ei mitään mahtanut.\nHän oli näet lopullisesti päättänyt, ettei hän enää salailisi, kuka hän\noli. Mitäpä hyötyä siitä enää olisi ollutkaan. Wolf Wilson oli tuntenut\nhänet, ja Wilson lähettäisi sanan sheriffille.\n\nTullessaan parturin teltasta hän oli vähällä törmätä päin erästä\nlyhyttä, hoikkaa miestä. Molemmat hymähtivät lausuen pahoittelunsa,\nja Brazo jatkoi matkaansa muuatta kapakkaa kohden vaivautumatta edes\nvilkaisemaan lyhyeen mieheen.\n\nTämä oli kuitenkin luonut Brazoon ripeän ja terävän silmäyksen. Hän\nastui muutamia askeleita, pysähtyi, kääntyi sekä tarkkasi Brazoa,\nkunnes tämä painui kapakan ovesta sisälle.\n\nSen jälkeen lyhytkasvuinen meni parturin telttaan ja puhutteli parturia.\n\n— Kaupungissa on vilkasta, sanoi hän.\n\n— Onpa totta vieköön, myönsi parturi.\n\n— Ihmisiä tulvii joka puolelta, virkkoi lyhytkasvuinen. — Toista täällä\non kuin eräissä kaupungeissa, joissa kaikki ovat tuttavia. Ihmisiä\npainuu tänne sellaisella vauhdilla, ettei heihin ehdi tutustua. Eikä\ntoisiin tutustumisesta ole oikein väliäkään. Mikähän tuokin poika oli,\njoka täältä juuri äsken lähti. Hän kai oli vieras?\n\n— Vieras ainakin minulle.\n\n— Ei hän kai sattumalta maininnut nimeään?\n\n— Eipä maininnut, parturi hymähti. — Eiväthän ihmiset täällä juuri\nmainitse nimiään, lisäsi hän.\n\n— Sanoiko hän, mistä hän on kotoisin?\n\n— Eihän hän avannut suutaan paitsi käskeäkseen, että leikkaisin hänen\ntukkansa ja partansa.\n\n— Oliko hänellä siis parta? Hm. Hän taisi muuttautua toisen näköiseksi.\nKalpealta hän näytti. Hän on kaiketi maannut sairaana.\n\n— Siltä hän hiukan näytti.\n\n— Sairasteleminen muuttaa kyllä ulkomuotoa aika tavalla.\n\nLyhytkasvuinen lähti. Hän käveli katua pitkin saman kapakan luokse,\njonne Brazo oli mennyt, sekä lähti sisään. Kapakkana oli muuan teltta,\nja useita miehiä istuskeli siellä, mutta Brazoa ei näkynyt.\n\nLyhytkasvuinen lähti taas kadulle. Hän kuljeskeli hiljakseen katua\npitkin valppaannäköisenä kurkistaen joka baariin. Jonkin verran muita\nsiedettävämmästä kapakasta hän löysikin miehen, jota oli etsinyt.\n\nRakennus oli kyhätty pystysuorista mäntylaudoista. Liitoskohdissa ei\nollut lainkaan rimoja, ja aurinko paistoi niistä sisälle. Baaripöydän\nlevynä oli kaksi noin jalan levyistä mäntylautaa. Nämä olivat märkiä\noluesta, jota niille oli läikkynyt, aivan höyryten tukahduttavassa\nkuumuudessa. Vastaisella seinällä soitti gramofooni rämisevästi\n\"Mocking bird’iä\". Miehiä tungeskeli baarin ääressä kahden tarjoilijan\ntäyttäessä laseja kuohuvalla oluella minkä kerkisivät.\n\nBrazo oli juonut lasillisen viskyä. Se oli ollut lämmintä ja kehnoa,\neikä hän halunnut sitä lisää. Kuitenkin oli hänen viimeisestä\nkaupunkimatkastaan kulunut kuukausia, ja häntä tavallaan huvitti olla\nväenkuhinassa mukana. Ensi kertaa hän nyt näki näin nopeasti syntyneen\nkaupungin, ja sen asukkaiden vilkkaus huvitti häntä.\n\nLyhytkasvuinen oli tullut kapakkaan ja seisoi nyt soittokoneen\nvieressä. Hän kallisti vähän päätään ikäänkuin kuunnellakseen soittoa\nparemmin, mutta hänen katseensa oli kohdistunut Brazoon.\n\nTämä sattui kääntymään hämmästyen lyhyen miehen katsetta. Brazon silmät\nkävivät kaidoiksi, sillä lyhytkasvuisen kasvot tuntuivat tutuilta.\nLyhyt mies vastasi kuitenkin Brazon katseeseen aivan ohimenevällä\nsilmäyksellä osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä, ja Brazo päätteli\nmuistinsa tehneen jonkin kepposen. Lyhyen miehen silmissä oli joka\ntapauksessa harkitseva pilke näkyvänä todisteena tunteesta, joka\noli aivan samanlainen kuin Brazonkin. Tämä totesi, että toinen oli\nymmällään, ja tiesi, että tämä yritti muistella, kuka hän oli. Jossakin\noli Brazo aivan varmaan tavannut tuon lyhyen miehen, jossakin olivat he\nolleet silmäkkäin. Hän oli varma siitä, että lyhytkasvuinen ajatteli\naivan samaa.\n\nOmituista kyllä liittyi Brazon aprikointiin aivan selvää\nvihamielisyyttä. Hän oli vakuutettu siitä, että hän ja lyhytkasvuinen\njollakin tavoin olivat olleet vastustajia, olipa heidän tuttavuutensa\nsitten millaista hyvänsä. Hänen muistinsa petti kuitenkin kokonaan.\nEhkäpä hän oli joskus vain ohimennen nähnyt miehen, eikä asiaan\nkannattanut kiinnittää mitään huomiota.\n\nBrazo ei enää katsahtanut lyhytkasvuiseen. Hetken aikaa hän seisoi\nbaarissa, ja sitten hän lähti kadulle sekä tarkasteli kaupunkia.\n\nKarjapaimenien kaupungeissa, joita Brazo oli nähnyt, oli ollut erittäin\npätevä tuntu niiden pysyväisyydestä. Rakennukset, jotka kenties eivät\nkyllä olleetkaan niin lujatekoisia kuin ne olisivat voineet olla,\nolivat joka tapauksessa parhaita, mitä käsilläolevista tarpeista\nvoitiin rakentaa. Myöskin — mikä oli tärkeämpää — olivat niiden\nasukkaat ylipäänsä rehellisiä ja luotettavia. He olivat miehiä, joista\ntiedettiin, keitä he olivat, he kuuluivat maahan, olivat oleellinen osa\nsiitä.\n\nWainrightiläiset olivat muuttolintuja. He eivät etsineet koteja, vaan\nkultaa. Kaupungista he vähät välittivät pitäen sitä vain paikkana,\njosta sai tarvikkeita ja jossa ihminen saattoi tyydyttää nälkänsä ja\njanonsa. Mitään yhteishenkeä heillä ei ollut.\n\nKymmenkunta noista telttarakennuksista oli nähtävästi peliluolina.\nIhmisiä tungeskeli niissä pelaamassa ja häviämässä rahoja ovelille\nlurjuksille, jotka vaanivat heitä kuin hämähäkit.\n\nRavintolat, joiden liepeillä monimiljoonaiset kärpäslaumat\nsurisivat, olivat täpösen täynnä ihmisiä, jotka olivat kärpäsien\nkilpailijoina. Katkusi vanhan oluen höyryille sekä ruualle, ja\nhevosenkengittäjän pajasta kantautui palaneen kavion käryä kaikkialle.\nMuuan keskiamerikkalainen näytteli taikatemppujaan ihmettelevälle,\nepäilevälle, mutta silti innostuneelle katsojalaumalle. Toinen veitikka\nhoukutteli kuulijoitaan huutelemalla suostuttelevasti:\n\n— Käsi on silmää nopsempi, arvon herrat!\n\nHänen edessänsä oli pienellä pöydällä kolme simpukkaa. Jonkun alla\nnäistä kolmesta oli pieni pallo, ja hän pyysi yleisöä lyömään\nmäärätystä summasta vetoa siitä, missä pallo oli. Ihmisten valinta osui\nani harvoin, mikäli milloinkaan, oikeaan.\n\nKaupungissa oli useita telttoja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa.\nMetallinarvioijalla oli hallussaan eräs teltoista, mutta hänen pieni\nsulatusuuninsa oli käynnissä vain silloin tällöin. Aivan lähellä oli\npankki. Pankkipöytänä oli höyläämätön lankku ja pankkiholvina pieni\nteräksinen kassakaappi. Kulta- ja hopearahoja oli pinottu pöydälle.\nKumoonkäännetyllä laatikolla istui nurkassa mies, jolla oli kivääri\npolvillansa. Pankinryöstäjä olisi saanut kaupungin kaikki asukkaat\nkintereillensä.\n\nKaupungissa ei ollut lainkaan lapsia. Siellähän olivat aikuiset\nkiihkeitä kuin lapset. He elivät rajattoman vapauden maailmassa.\nTaskuvarkaita liikuskeli väentungoksessa ammattiaan harjoittaen.\nKoiria haukkua raksutti joka puolella. Maalatut naiset viittoivat\nohikulkijoille viekkaasti. Murhiakin oli tehty. Eteläisen\nvuoriharjanteen rinteellä näkyi useita pieniä puuristejä.\n\nKultaa!\n\nBrazon mielenkiinto ei ollut pitkäikäistä. Itse asiassa se oli\nylenkatseellista. Hän oli nähnyt tarpeekseen ja meni hevosensa luokse,\nnousi satulaan sekä ratsasti itään päin, majaa kohden.\n\nHän oli jo kokonaan unohtanut lyhytkasvuisen. Tämä teräväsilmäinen\nveitikka ei kuitenkaan ollut unohtanut Brazoa. Hän oli seisoskellut\nerään kapakan ovenpielessä pitämässä silmällä Brazoa tämän kävellessä\npitkin kaupunkia. Ja Brazon nyt lähtiessä ratsastamaan pois\nlyhytkasvuinen tuli kadulle sekä tarkkasi, minnepäin toinen lähti.\nSieltä hän kääntyi menemään aitoviertä pitkin joelle, ratsasti toiselle\nrannalle sekä meni sitten metsikön laidasta majaa kohden, joka näkyi\nparahiksi kaupunkiin.\n\nSenjälkeen urkki lyhytkasvuinen kaikessa hiljaisuudessa tietoja useilta\neri henkilöiltä. Hän sai selville, että maja oli erään Jim Henleyn,\njoka oli ensiksi löytänyt seudulta kultaa. Jim Henley asui majassa\nsisarensa kanssa, joka oli saapunut laaksoon \"jostakin\". Jim Henley oli\nparrakas. Hän oli pitkä, hoikka, mutta jäntevä mieshenkilö. Laaksossa\nhän oli asunut kymmenisen vuotta.\n\nKukaan ei tietänyt, mistä Henley oli kultaa löytänyt. Kukaan ei ollut\nlöytänyt hänen kaivaustaan. Henley itse piti suunsa tiukasti kiinni.\n\nLyhytkasvuista eivät nämä tiedot tyydyttäneet, joten hän siis kyseli\ntietoja Henleystä edelleen. Ja myöhään samana iltana hän ja Wilson\njoutuivat keskenään puheisiin eräässä kapakassa. Kävi ilmi, että he\nolivat vanhoja tuttavia.\n\n— Mitä tiedätte Jim Henleystä? kysyi lyhytkasvuinen.\n\n— Enpä suuriakaan. Wilson näytti hilpeältä. — Oletteko nähnyt häntä?\nkysyi hän.\n\n— Erään miehen kylläkin, jota sanotaan Henleyksi, vastasi lyhyt. —\nHän leikkautti partansa kokonaan. Tuohon majaan hän täältä meni.\n\n— Pitkä mies?\n\nLyhytkasvuinen nyökkäsi.\n\n— Siksipä ihmiset luulevat häntä Henleyksi, sanoi Wilson. — Niinpä\nniin, Brinn, he erehtyvät. Henley on kuollut. Tämän pojan nimi on\nBrazo. Hän on tekeytynyt Henleyksi. Slim Weller kuuli hänen puhuvan\nHenleyn sisarelle, jonka nimi ei lainkaan ole Henley, vaan Wainright.\n\n— Mistä tuo Brazo on kotoisin? tiedusteli lyhyt.\n\nWilson rypisti otsaansa. — Tombstonesta.\n\n— Oletteko ystävyksiä?\n\nWilson ei enää ilmaissut mitään Brinnille. Vaikkakin hän oli\nystävällinen tätä kohtaan, ei hän kaikesta päättäen juuri luottanut\nhäneen, ja mahdollisimman pian hän lähti Brinnin luota yhtyen erääseen\npeliseurueeseen.\n\nBrinn näytti kaikissa tapauksissa tyytyväiseltä.\n\n— Vai parta hänellä oli, mietiskeli hän seistessään katsojana baarin\näärellä. — Ja sen hän leikkuutti pois. Ja sitten hän on käyttänyt\nHenleyn nimeä. Olipa tämä totta vieköön innostuttavaa. Jotkut miehet\novat liian pikaisia. Jos hän olisi hiukan viivytellyt tuon partansa\nkarsimista, en olisi lainkaan tuntenut häntä. Olisin vain vilkaissut\ntätä kaupunkia sekä laputtanut eteenpäin. Vai Henleyksi hän tekeytyy.\nHän siis oli olevinaan Wainrightin tytön veli. Ja Waintightin tyttö sai\nkullan. Hm. Mitähän varten luulet Brazon siis täällä maleksivan? Ja\nlaittavan leukapielensä sileiksi?\n\nBrinn nauraa hyreksi hieroskellen kämmeniään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nElla Wainright oli ratsastanut Andersonin kanssa itään päin Brazon\nviipyessä kaupungissa. Anderson oli nimittäin pyytänyt, että tyttö\ntulisi katsomaan erästä maakaistaletta, josta hän suunnitteli\nlaidunmaata karjalle pitääkseen sitä loitolla Wainrightistä.\n\nElla oli nähnyt Brazon ratsastavan tiehensä sekä oli | hiukan\nsuutahtanut, kun toinen oli lähtenyt kaupunkiin puhumatta siitä mitään.\nOlihan Brazo tietenkin oma herransa, ja olihan hänellä oikeus mennä\nminne häntä halutti lainkaan neuvottelematta hänen, Ellan, kanssa,\nmutta tietäen, kuinka levoton toinen oli, olisi hän edes voinut\nheilauttaa kättään jäähyväisiksi. Brazo ei ollut pienimmälläkään\neleellä ilmaissut edes nähneensä häntä. Ja vaikka hän ei ollut lainkaan\nkääntynyt sinnepäin, missä Ella seisoi, oli tyttö vakuutettu siitä,\nettä toinen tiesi hänen seisoneen uuden rakennuksen pielessä.\n\nRipeänä käsittämään kuten nainen ainakin hän oli heti tiennyt, millä\nhetkellä Brazo oli käynyt mustasukkaiseksi. Se oli tapahtunut silloin,\nkun hän, Ella, oli vienyt Andersonin syrjään kyselläkseen tältä yhtä ja\ntoista samana päivänä, jona toverukset olivat saapuneet laaksoon.\n\nTietoisuus oli tuottanut hänelle riemua, sillä alussa hän oli pelännyt,\nettä Brazon heidän tavatessaan osoittama häikäilemättömyys kehittyisi\njonkinlaiseksi omistajan asenteeksi. Eikä Ella suinkaan sallinut\nainoankaan miehen luulotella sellaista, että tämä muka omisti hänet.\n\nBrazo oli tehnyt rikkomuksia. Vaieten anastaen käskyvallan hän oli\nrakentanut majaan lisähuoneen, kalustanut sen ja odottanut, että\ntoinen asuisi siinä hänen itsensä nukkuessa samassa majassa. Hän oli\nodottanut Ellaa, uskonut tämän tulevan. Kaikesta päättäen hän oli vielä\notaksunut, ettei toinen lainkaan vastustaisi hänen suunnitelmiaan ja\njärjestelyjään.\n\nBrazolla oli eräitä ominaisuuksia, joita Ella ihaili, mutta\nhänen huoleton tapansa käydä rivakasti kaikkeen käsiksi lainkaan\nneuvottelematta toisten kanssa ei kuulunut niihin. Tyttö aavisti,\nettä Brazolla oli tapana pakottaa muut ihmiset taipumaan tahtoonsa\nhiljaisesti — mutta silti varsin häikäilemättömästi — käymällä asioihin\nkäsiksi sekä menettelemällä juuri niin kuin häntä halutti. Hän pelkäsi,\nettä ellei hän ripeästi ryhtynyt vastustamaan Brazoa, ilmestyi tämä\njonakin kauniina päivänä hänen luoksensa kylmästi ilmoittamaan,\nettä hän aikoi muitta mutkitta naida hänet, Ellan. Tietenkin tyttö\ntiesi, että Brazo rakasti häntä. Hän oli tietänyt sen siitä hetkestä\nlähtien, jolloin hän oli avannut silmänsä ja nähnyt toisen katseen sinä\niltana, jona tämä oli kantanut hänet majaan. Hän tiesi sen siitä, että\ntoinen punastui hänen katsettaankin, tiesi sen hänen vaihtelevista\nmielialoistaan, katseista, joita Brazo loi häneen luullessaan,\nettei häntä huomattu. Niin, Brazo oli ujo, mutta kerran päätettyään\ntehdä jotakin hänen tapanaan oli käydä rivakasti tehtävään käsiksi\nsekä suorittaa se huolimatta vähääkään kenenkään muun tunteista tai\nvastaväitteistä.\n\nTyttö oli senvuoksi häntä rangaistakseen ehdoin tahdoin antanut\nhänelle aihetta sellaiseen luuloon, että hän, Ella, oli muka ihastunut\nAndersoniin. Hän oli viekkaasti ilkamoinut Brazolle ja jonkin verran\nhuvitettuna tarkannut tätä tietäen, että asia oli arka ja että toinen\nennen pitkää tajuaisi tässä maailmassa olevan sellaistakin mitä hän ei\nsaanut noin vain otetuksi, vaikka sitä halusikin.\n\nHän oli aivan varma tunteistaan Brazoa kohtaan. Hän tiesi kernaasti\noleskelevansa tämän läheisyydessä ja oli todennut, että huolimatta\npitkästä tukasta ja leukaa sekä huulia peittävästä parrasta Brazo\noli yksilönä omaperäinen ja viehättävä. Tyttö otaksui hänen\nviehätysvoimansa piilevän hänen katseessaan ja äänessään sekä\neräänlaisessa juuri hänelle ominaisessa käytöstavassa. Brazon silmät\nolivat harmaat, vaikka niiden syvyyksissä oli harmaa pilkahdus,\nja huolimatta hänen ujoudestaan niistä huokui varmuutta sekä\nitseluottamusta, jonka miehet varmaankin oitis näkivät antaen sille\narvoa, otaksui Ella. Brazo oli harkitseva ja vaikutti mieheltä,\njoka ei ryhtynyt mihinkään tarkoin ajattelematta asiaa. Kun häntä\npuhuteltiin tai kun hän käänsi päätään puhujaan katsoakseen, oli hänen\nhuulillansa hienoinen kysyvän hymyn väike. Tytön mielestä tämä tapa\ntodisti vastaanottavaisuutta, sillä hymy muuttui nopeasti totiseksi\nmielenkiinnoksi. Ella oli nähnyt Brazon suuttuneena — esimerkiksi hänen\nampuessaan salakuuntelijaa — mutta viileä huumorintaju oli lieventänyt\nhänen tulistuneisuuttaan.\n\nElla tiesi jo, mitä mieltä Anderson ja Hardin olivat Brazosta, sillä\nhän oli kaikessa hiljaisuudessa tiedustellut heiltä sitä. Nämä\nkunnioittivat Brazoa ja pitivät hänestä. Anderson oli kertonut hänelle,\nettei Hellmanin luona ollut enää ollut entisenlaista Brazon lähdettyä.\nPaikka oli käynyt yksinäiseksi. Ella tiesi, mitä Anderson tarkoitti.\nBrazon lähtöä oli pahoiteltu.\n\nEllan palatessa sinä iltana majaan Brazo oli jo vuoteellansa.\nSytytettyään lampun tyttö saattoi nähdä vain vilahduksen hänen\npäästään. Hän riensi kiireesti omaan huoneeseensa vieden lampun\nmukanaan. Hän katsoi kuvastimeensa, ja hiukan hämmästyen hän totesi\nkarahtaneensa punaiseksi. Nähdessään Brazon hän oli tuntenut sydämensä\nhypähtävän. Oliko hän pelännyt, ettei Brazo palaisikaan kaupungista?\n\nOuto tunne valtasi hänet, kun hän seuraavana aamuna avasi huoneensa\noven ja näki Brazon parrattomana sekä tukka leikattuna seisovan uunin\nääressä. Hän oli hyvillään siitä, ettei Brazo katsahtanut häneen\nsanoessaan hyvää huomenta, sillä muutoin hän olisi nähnyt punan, joka\nnopeana aaltona hulmahti tytön kasvoille. Sinä silmänräpäyksenä Ella\ntiesi rakastavansa Brazoa.\n\nTämä oli vielä sairautensa jälkeen kalpea, mutta silti kaunis. Hänen\nleukansa ja suunsa olivat aivan sellaiset kuin Ella oli ajatellutkin.\nKenties olivat huulet rahtusta ankarapiirteisemmät kuin hän oli\notaksunut, mutta niissä oli ilkamoiva juonne, ja niiden omistaja oli\ntällä haavaa itsepäisellä tuulella. Katsahdettuaan Brazoon Ella aivan\npelästyi.\n\n— Brazo, huudahti hän. — Mitä olette tehnyt?\n\n— Tarkoitatte kai tukkaani ja partaani, vastasi toinen ollen tyttöön\nselin. — Pidin niitä siksi kauan että väsyin niihin.\n\n— Mutta teidäthän tunnetaan nyt, Brazo! Sheriffi! Joku kertoo hänelle!\nTeidät vangitaan!\n\n— Todennäköisesti, vastasi Brazo.\n\nTyttö vaipui istumaan pöydän ääressä olevalle tuolille ja tuijotti\nhäneen.\n\n— Voi, miksikä teitte noin, Brazo? sanoi hän. — Tuollainenhan on\nitsemurhaa! Ettekö tiedä, että sheriffi miehineen hirttää teidät?\n\n— Kai he sen tekisivät, vastasi toinen.\n\n— Tekisivät? toisti tyttö. — Mitä tarkoitatte, kun sanotte noin?\n\n— He hirttäisivät minut, jos jäisin tänne ja antaisin heille siihen\ntilaisuuden, kuului vastaus.\n\nEllalta salpaantui henki. Hän ei puhunut mitään ennenkuin hän varmasti\ntiesi, ettei hänen kiihtymyksensä kuvastunut hänen äänestänsä. Sitten\nhän sanoi tyynesti:\n\n— Tarkoittaako tuo sitä, että te lähdette täältä?\n\n— Luulisinpä kyllä.\n\n— Milloinka lähdette?\n\n— Eihän minulla kiirettä ole. Luultavasti parin päivän päästä. Brazo\nkääntyi nyt tyttöön päin, ja tämä totesi, että ensi kertaa heidän\ntuttavuutensa aikana toinen katsoi häneen järkkymättä ja olematta\nlainkaan hämillään.\n\n— En aikonut sanoa tätä ennenkuin lähtöhetkellä, selitti hän. —\nOlen viipynyt täällä pitkään. Lupasin Jimille huolehtia kaikesta,\nja luullakseni olen sen tehnytkin. Te olette nyt kunnollisesti\nasettunut tänne asumaan, eikä minulla näytä olevan täällä enää mitään\ntekemistä. Teillä on luonanne kelpo miehiä, kulta on muutettu rahaksi\nja karjanhoito on alullaan. Uuden talonne rakennustyöt ovat käynnissä.\nOlenpa tainnut tehdä kaiken minkä Jimille lupasinkin. Pankkikirjan,\njonka minulle annoitte, löydätte sieltä, minne sen jätitte. Ennenkuin\nlähden, siirrän sen teidän nimellenne...\n\n— Ettehän te voi ratsastaa pitkää matkaa, Brazo, sanoi tyttö. — Ette\nole vielä voimissanne.\n\nToinen hymyili. — Olen terveempi kuin luulettekaan. Ei ratsastaminen\nlainkaan vahingoita minua.\n\nEllan edessä seisoi aivan uusi Brazo. Partansa ja hiuksiensa ohessa\nhän näytti luopuneen entisestä olemuksestaankin. Hän oli ollut tytön\nläsnäollessa ujo ja arka, mutta nyt hän oli itsevarma sekä uhmaisa.\nHän oli ikäänkuin saanut uutta elinvoimaa. Ehkäpä se ei kuitenkaan\nollut uutta, vaikka tyttö ei ollut sitä huomannut. Joka tapauksessa ei\nmiehessä, joka nyt seisoi hänen edessänsä, ollut entisestä Brazosta\njäljellä muuta kuin yksilöllisyys, jonka olemassaolon Ella oli tuntenut\nja jonka toisen muuttuneen ulkomuodon viehätysvoima nyt kruunasi. Uusi\nja ihmeellinen Brazo!\n\nNyt punasteli Ella vuorostaan. Hän istui hyvin hiljaa katse luotuna\npöytäliinaan.\n\n— Arveletteko, että teitä todellakin tullaan noutamaan, Brazo?\nTarkoitan sheriffiä?\n\n— Luultavasti. Wilson tuntee minut. Sama mies, jonka jälkeen lähetin\nsilloin pari kuulaa, kuuli minun kertovan teille rahastonhoitajan\nmurhasta.\n\n— Ehkäpä Wilson vaikenee asiasta, sanoi tyttö. Hän etsiskeli\nepätoivoisena keinoa, jolla olisi saanut pidetyksi Brazon luonaan. Ei\nhän olisi suonut tämän lähtevän!\n\n— Ei hän vaikene.\n\n— Voisitte antaa partanne kasvaa.\n\n— Siitä ei tule mitään. Brazo hymyili tuikeasti. — Tästä lähtien\najan partani joka päivä. Hän katsoi tyttöä suoraan silmiin. Ella oli\nkuitenkin unohtanut Andersonin eikä tajunnut toisen sanain ivallisuutta.\n\n— Miksikä? kysyi hän. — Olitte parrakkaana hyvin komea, Brazo.\n\nTämä olisi nyt voinut kertoa tytölle olleensa parrakkaana tietoinen\nAndersonin ylenmääräisestä viehätysvoimasta. Hän jätti Andersonin nimen\nmainitsematta, sillä hän ei tahtonut saattaa tyttöä hämilleen. Brazo ei\nhalunnut saada itselleen etua puhumalla alentavasti miehestä, josta hän\nluuli tytön pitävän.\n\n— Mitä vielä, sanoi hän vain.\n\nHän kattoi pöydän sekä istahti vastapäätä tyttöä.\n\nTämä söi vähän, sillä hänellä ei ollut ruokahalua. Turhaan hän vaivasi\npäätään yrittäen keksiä keinoa, jolla saisi Brazon jäämään. Eihän hän\nvoinut muitta mutkitta sanoa toiselle, minkä vuoksi hän toivoi tämän\njäävän, sillä ylpeys ei sitä sallinut. Eikä hänen onnistunut keksiä\nmitään muutakaan, joka olisi tehonnut Brazoon. Sittenkin tämän oli\njäätävä. Hän ei aikonut antaa Brazon lähteä!\n\nBrazo vaikeni, sillä mitään puhuttavaa ei näyttänyt olevan. Puhuminen\noli jonninjoutavaa. Miesten — ja naistenkin — puheet koskivat ylipäänsä\nkaikkea muuta kuin heidän toiveitaan, sillä sanojen tarkoituksena oli\nylipäänsä puhujan ajatuksien salaaminen. Ellakin oli siitä mainio\nesimerkki. Ellei hän, Brazo, olisi ollut asioista perillä, olisi hän\nvoinut luulla, että tyttö toivoi hänen jäävän majaan, vaikka toisen\ntaivutteluyritykset johtuivat vain pelkästä kohteliaisuudesta.\n\nHän oli toivonut, Ellan esittävän jonkun hyvän syyn, jonka nojalla hän\nolisi voinut jäädä taloon. Niitä oli, mutta tyttö ei ollut puhunut\nniistä mitään. Hän tiesi, että Wilson miehineen oleskeli lähistöllä,\nmutta sanaakaan ei hän ollut maininnut heistä eikä heitä kohtaan\ntuntemastaan pelosta. Ja Brazo tiesi, että Ella pelkäsi heitä ja että\nhänellä oli täysi syy pelätä heitä. Ennemmin tahi myöhemmin Wilson taas\nahdistaisi häntä.\n\nKuitenkaan hän ei ollut puhunut Wilsonia kohtaan tuntemastaan pelosta\nmitään.\n\nBrazo oli odottanut hänen ottavan puheeksi Wilsonin, sillä siten\nhän olisi saanut hyvän syyn jäädä taloon. Hänellä ei ollut mitään\nlähtöhalua. Salaa hän toivoi, että toinen ajan oloon muuttaisi mieltään\nAndersoniin nähden. Mutta koska Ella oli tarkoin välttänyt suoranaisen\npyynnön esittämistä, tiesi hän, ettei tyttö enää tarvinnut häntä.\n\nElla oli pitänyt keskustelun turvallisella ladulla, oli pannut hänet\npuhumaan itsestään sekä vangitsemisvaarasta. Olisiko sellainen tehonnut\nainoaankaan mieheen? Brazo arveli, että Ella oli ollut varsin älykäs\nsiten rajoitteessaan keskustelun, sillä tiesihän hän tietysti, että\nilmaistuaan olevansa Brazo toinen ei enää voinut jäädä seudulle ellei\nElla suoraan pyytänyt häntä jäämään tai vedonnut häneen suojelijanaan.\n\nElla ei ollut tehnyt sitä, vaikka he molemmat tiesivät hänen\ntarvitsevan suojelijaa.\n\nTyttö ei piitannut hänestä vaan turvautui Andersoniin. Ja Anderson\noli kelpo mies. Jos kysymykseen tuli taistelu, oli Anderson yhtä hyvä\ntaistelemaan kuin hänkin.\n\nNo niin, erään asian Brazo oli oivaltanut. Parrattomuus ei ollut\nmuuttanut tytön mielipidettä hänestä. Ella ei välittänyt hänestä,\nBrazosta, sen enempää kuin ennenkään. Hänen vaikuttimenaan oli ollut\nmustasukkaisuus, ja nyt jälkeenkinpäin hän totesi menettelynsä\nauttamattoman typeryyden, omahyväisyyden ja lapsellisuuden. Tietysti\nElla tiesi miksikä hän oli näin tehnyt. Alusta pitäen tyttö oli kyennyt\nnäkemään hänen lävitsensä. Siksi juuri hän, Brazo, ei ollut kyennyt\nkatsomaan häntä suoraan silmiin. Hän ei olisi suonut tytön näkevän,\nkuinka hän tätä rakasti ja kuinka mustasukkainen hän oli.\n\nHän oli hämmästynyt olemuksessaan tapahtuneen muutoksen johdosta.\nHän oli aina pystynyt pitämään intohimonsa kurissa. Vain kerran tai\nkahdesti elämässänsä hän oli tulistunut. Ollessaan tekemisissä miesten\nkeralla häntä oli aina kunnioitettu hänen mielipiteidensä järkevyyden\ntakia, sen tyyneyden takia, jota hän oli osoittanut vaaroissa,\nhänen tekojensa harhautumattoman tehokkuuden takia, sen viileän,\njärkkymättömän älykkyyden takia, joka hänellä oli kokemuksen ansiota.\nEikä hän nyt kyennyt edes ajattelemaan selkeästi. Hänen mielessänsä\nvärehti outoja, epävakaisia mielikuvia. Synkät, pahansuovat mielialat\nahdistivat häntä. Hän horjui ja oli epävarma. Hän olisi tahtonut\nlähteä, mutta oli silti vastahakoinen lähtemään. Hän vihasi Andersonia\nja piti hänestä. Hän tahtoi oleskella Ellan läheisyydessä, mutta\nollessaan tytön luona hän ei sittenkään ollut tyytyväinen, sillä hän\nepäili tämän muistelevan Andersonia.\n\nHän nousi ja korjasi ruoka-astiat pöydältä Ellan istuessa ja\nkatsellessa häntä. Tyttö näytti oudon tyyneltä. Hänen kasvonsa olivat\nvalkeat, huulensa hän oli pusertanut tiukasti yhteen, hänen katseensa\noli maltillinen ja miettiväinen.\n\n— Miksikä luovuitte parrastanne, Brazo? kysyi hän odottamatta.\n\n— Väsyin katselemaan sitä, vastasi toinen ollen häneen selin. Hän\nmuisti tytön kysyneen samaa jo aikaisemminkin. Niinikään hän muisti\njättäneensä kysymyksen vaille vastausta. Tyttö oli itsepintainen!\n\n— Kasvonne ovat sellaiset, ettei niitä noin vain unohdeta, Brazo,\njatkoi Ella. — Ne ovat omaperäiset.\n\n— Ni-inkö? virkkoi toinen venyttelevästi.\n\n-— Oliko likettyvillä useita henkilöitä rahastonhoitajan saadessa\nsurmansa? kysyi tyttö.\n\n— Vain kaksi sellaista, jotka on otettava lukuun, vastasi toinen. —\nBain ja tallimies.\n\n— Ja nämä muistaisivat teidät tietenkin. Ella näytti harkitsevan ja\nlisäsi sitten: — Eikö sheriffi nähnyt teitä?\n\n— Emme ole nähneet toisiamme koskaan.\n\n— Ellette tapaa Bainia tai tallimiestä, ei teidän siinä tapauksessa\ntarvitse pelätä, että teidät tunnettaisiin. Tiesivätkö Bain ja\ntallimies nimenne?\n\n— Eivät tietäneet.\n\n— Siinä tapauksessa ette ole kovinkaan suuressa vaarassa, vaikka\nolettekin — parraton.\n\n— Ehkäpä en. En ole vaivannut päätäni miettimällä sitä.\n\n— Teillä näyttää olevan kova kiire päästä lähtemään täältä, Brazo. Ella\nvaikeni ja jatkoi sitten: — Ja itse asiassa te ette lainkaan tiedä,\nkuuliko Wilsonin mies puheenne tuloyönäni.\n\n— Wilson kertoi hänen kuulleen.\n\n— No, sanoi tyttö, — enpä luule Wilsonin puheista olevan suurtakaan\nvaaraa. Minusta tuntuu, etteivät Wilson ja sheriffi ole oikein hyviä\nystäviä. Ei ainakaan, mikäli Wilson on lainsuojaton — ja sitä hän\ntietenkin on. Pelkäättekö Wilsonin kertovan asiasta?\n\nBrazo ei pelännyt ketään. Sitä hän ei kuitenkaan voinut sanoa tytölle\nheittäytymättä narrimaiseksi.\n\n— En, vastasi hän.\n\n— Ja sittenkin te tahdotte itsepäisesti lähteä täältä, sanoi toinen.\n\nHän rummutteli sormenpäillään pöydänlaitaa niinkuin hän oli tehnyt\nkerran ennenkin kuulustellessaan Brazoa. Hän katsoi pöytäliinaan, ja\nBrazo katsoi häneen tietäen ehtivänsä kääntää päänsä syrjään, ellei\ntyttö kohottanut katsettaan kovin vikkelään. Ella näytti oivaltavan\nhänen ajatuksensa, sillä hän huomasi toisen salavihkaisen katseen ja\nhymyili kiduttavan verkkaisesti.\n\n— Brazo, sanoi hän katsoen toista suoraan silmiin, — minusta tuntuu,\nettä ette ole sanonut minulle oikeata syytä siihen, minkä takia teillä\non niin kova kiire lähteä täältä!\n\nTietenkään Brazo ei ollut sitä kertonut! Eikä milloinkaan kertoisikaan.\n\n— Luulisinpa kertoneeni, sanoi hän. — Minulla ei ole täällä mitään\ntekemistä. Olen tehnyt kaiken, minkä takia tänne jäinkin. Olen viipynyt\ntäällä vuoden päivät, ja minua alkaa jo kyllästyttää.\n\n— Onhan täällä paljon puuhaa, sanoi tyttö. — Ja yhä enemmän sitä tulee.\nAion hankkia suuren karjalauman.\n\n— Olen väsynyt karjanhoitoon. Taaskin Brazo toivoi, että toinen olisi\nsuorin sanoin pyytänyt häntä jäämään. Sitä ei tämä kuitenkaan halunnut\ntehdä.\n\n— Te tahdotte olla vapaana. Sitäkö tämä on? Haluatte kuljeskella pitkin\nmaailmaa?\n\n— Niinpä kai.\n\n— Eikö teillä ole mitään kunnianhimoa, Brazo?\n\nTämän nykyiset kunnianhimoiset toiveet kohdistuivat avioliittoon tytön\nkanssa. Sitä ei kuitenkaan kannattanut mainita. Muita kunnianhimoisia\ntoiveita Brazolla ei ollut, joten hän ei vastannut mitään.\n\nElla istui äänettömänä.\n\nUlkoa kuului ääniä, jotka tuntuivat heistä molemmista uusilta ja\noudoilta. Kuului jalankapsetta, jonkinlaista kohinaa, jatkuvaa askelten\nääntä ja kopinaa ikäänkuin olisi suuri väkijoukko ollut liikkeellä.\nBrazo seisoi kaapin luona, kun tämä melu katkaisi hiljaisuuden. He\nnäet olivat molemmat vaiti. Hän katsoi ovelle, veti pistoolinsa esiin\nja odotti. Hän arveli, että Wilson oli tullut miehineen kostamaan sen\ntoverinsa kuolemaa, joka oli ampunut Brazoa tämän noudettua Ellan\nmatkalaukun Wilsonin hökkelistä. Brazo ei aikonut tehdä sitä erehdystä,\nettä olisi mennyt ovensuuhun maalitauluksi.\n\nÄänet lähenivät. Hän saattoi kuulla puhetta ja naurua. Wilsonin miehet\neivät olisi tulleet naureskellen. Hän siirtyi ovensuuhun ja seisoi\nsiellä pistooli kädessä.\n\nNoin sata miestä oli tulossa majan luokse, suoraa päätä kohden\novea. He olivat uuden kaupungin asukkaita, ja heidän joukossansa\noli pelureita, kauppiaita, kapakanisäntiä ja kullankaivajia. Hän\ntunsi taikatemppujentekijän ja pankkimiehen. Useita hillittömästi\nnaureskelevia naisia oli etummaisina. Wilsoninkin hän näki.\n\nJoukon edellä kulki nähtävästikin'sen johtajana kookas, laihahko\nmieshenkilö, jolla oli yllänsä musta paita, korduroihousut,\nkorkeavartiset, kannuksettomat saappaat ja päässä kaitalierinen\nsombrero. Miehellä oli suuri suu ja ulospistävät etuhampaat sekä\nvalppaat, ovelat silmät. Brazo ei tuntenut häntä.\n\nTulokas huomasi Brazon pistoolin. Hän hymähti, mutta jatkoi matkaa\nkohottaen ripeästi kämmentänsä Brazoon päin. Rauhanmerkki.\n\nMuutamien askeleiden päähän Brazosta hän pysähtyi ja hymyili taas.\nHänen mukanaan tullut väkijoukko pysähtyi oven lähistölle. Ihmiset\ntaukosivat hälisemästä seisten äänettöminä ja tarkkaavaisina.\n\nBrazo huomasi Andersonin tulevan miehineen majan toiselta puolen.\nNähtävästikin he olivat huomanneet väkijoukon tulon. Anderson hymyili\nBrazolle, mutta hänen katseestaan huokui tiukkaa kysymystä. Hän\npysähtyi majan nurkalle jääden miehineen siihen seisomaan ja odottamaan.\n\nElla oli Brazon takana. Hän kurkisti Brazon olkapään ylitse, mutta ei\nsanonut mitään.\n\nJoukon johtaja hymyili taas Brazolle. Tästä tuntui, että mies yritti\njollakin tavoin muka itseään rauhoittaa ollen aivan huoleton, vaikka\nhän itse asiassa oli hyvinkin vakavissaan.\n\n— Voitte panna aseenne pois, sanoi hän Brazolle. — Eivät nämä\nihmiset ole tulleet tänne hyökätäkseen kimppuunne. He saivat vihiä\ntännetulostani ja lähtivät mukaani. Takaisin he eivät suostuneet\npalaamaan, sillä asia herättää heissä mielenkiintoa. Nimeni on Kuneen.\nOlen tämän piirikunnan maajaoston asiamies. Demingissä sain tietää,\nettä tapaisin täältä erään Wainright-nimisen naishenkilön — Ella\nWainrightin, saman James Wainrightin sisaren, joka toisin ajoin käytti\nnimeä Henley.\n\nBrazo kääntyi, katsoi Ellaan ja astui syrjään, niin että Kuneen näki\ntytön.\n\nElla katsoi tulokkaaseen. Hän oli tyynen näköinen, vaikka hänen\nkasvonsa olivatkin valahtaneet kalpeiksi ja silmistä loisti kummastusta.\n\n— Olen Ella Wainright, sanoi hän.\n\nKuneen kumarsi.\n\n— Neiti Wainright, sanoi hän. — Ikävä kyllä tuo eräs ikävä velvollisuus\nminut tänne. Minulla ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa. Hän rykäisi\nsekä vilkaisi eräisiin papereihin, jotka hän oli ottanut taskustaan.\n\n— Muutamia vuosia sitten, selitti hän, — sai eräs Mason-niminen mies\nhallitukselta lupakirjan noin puoleentoistasataan auranalaan näissä\nasiapapereissa määriteltyä maata. Tämä maa-alue on nyt joutunut teidän\nhaltuunne sillä perusteella, että olette James Wainrightin perijä. Kun\nMason lunasti kysymyksessäolevan alueen, vaadittiin häneltä erinäisiä\ntoimenpiteitä, ennenkuin alue joutui laillisesti hänelle — nimittäin,\nennenkuin hänestä tuli sen omistaja. Nämä toimenpiteet Mason laiminlöi.\nMason ei siis lainkaan saanut omistusoikeutta maahan. Myydessään\nalueen James Wainrightille hän niinmuodoin menetteli laittomasti.\nTästä alueesta, joka nykyään on teidän hallussanne, tulee siis jälleen\nvaltion omaisuutta. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseni siitä\nasiaankuuluvan ilmoituksen. Meillä ei ole mitään halua häiritä teitä,\njoten siis voitte jäädä tänne niin kauaksi kuin teitä huvittaa.\nMutta koska tämä maa nyt kuuluu valtiolle, on jokaisella oikeus\nvaltauksiin tällä alueella. Hän vilkaisi Ellan kalpeita kasvoja ja\nyhteenpuserrettuja huulia sekä kumarsi taas. — Olen pahoillani, neiti,\nlisäsi hän hymyillen. — Minun oli pakko tehdä velvollisuuteni.\n\n— Onko niin, että kaikilla noilla henkilöillä on nyt oikeus tulla\nmaalleni tekemään valtauksia? sanoi Ella.\n\n— Aivan niin, vastasi edustaja. — Teillä ei ole alueeseen sen enempää\noikeutta kuin heilläkään. Jos teitä haluttaa, saatte luonnollisesti\nvallata itsellenne maata asetusten määräämillä ehdoilla. Teidän on\nkuitenkin toimittava nopeaan, neiti, neuvoi hän, — sillä nämä henkilöt\ntäällä ovat innoissaan.\n\nAsiamies päätti puheensa Ellan, Brazon sekä Andersonin miehineen\nollessa ainoita kuuntelijoita. Asiamiestä seurannut ihmisjoukko oli\nnäet hajaantunut, ja ihmisiä parveili joen rannoilla metelöiden,\nhuutaen ja kirkuen kiihkoissaan, sillä jokaisella oli kiire päästä\ntekemään valtauksia sinne, missä kultaa kuviteltiin olevan. Miehiä ja\nnaisia juoksi idässä olevia kunnaita kohden. Jotkut olivat menneet\nmetsän halki länteen päin. Toisia juoksi rantaäyräillä kohden solia,\njoita oli kallioissa majan ja virran välillä, ja jotkut olivat menneet\nmatalaan alhoon, joka oli vain kolmen- tai neljänsadan jaardin päässä\nkarjakartanosta.\n\nHeidän askeleensa alkoivat häipyä. Wilson oli mennyt muiden mukana, ja\njäljellä olivat enää vain Brazo, Ella, karjapaimenet ja Kuneen, joka\ntyynenä alkoi naulata ilmoitusta talon seinään.\n\nHetken kuluttua se oli tehty. Kuneen hymyili Ellalle, kumarsi ja meni\nmetsään. Siellä hänellä oli hevonen. Hän nousi satulaan ja lähti\nratsastamaan Wainrightiä kohden.\n\nBrazo ei ollut sanonut sanaakaan. Hän katsahti Ellaan, joka vastasi\ntyynenä hänen katseeseensa. Tytön huulilla oli hymyn kajastus,\nmutta hänen silmistään pilkahteli ikäänkuin intohimoa tai hillittyä\nsuuttumusta.\n\n— No niin, virkkoi hän. — Mitä arvelette tästä?\n\n— Hitonmoista, neiti! puuskahti Anderson.\n\n— Entä te? sanoi Ella yhä katsoen Brazoon.\n\n— Kuneen on roisto, sanoi Brazo. — Juttu on petosta. Tällaisella\nkonnankoukulla tahdotaan anastaa alue. Kukaan ei ole löytänyt paikkaa,\njosta Jim sai kultansa. Luullaan, että te ryntäätte suoraa päätä\nvaltaamaan Jimin vanhaa löytöpaikkaa. Jos te sattumalta tekisitte sen,\nolisi se noille ihmisille osviitaksi.\n\nElla nyökkäsi.\n\n— Kuneenin puhuessa ajattelin tuota, sanoi hän. Hän hymyili. —\nTiedättekö, lisäsi hän, — olin jo miettinyt, että kertoisin noille\nihmisille, mistä Jim löysi kultansa. Luulin olevani itsekäs. Minusta\ntuntui, että minulla oli kylliksi ja että meidän velvollisuutemme oli\nantaa muillekin mahdollisuus löytää kultaa.\n\n— Mitä joutavia, sanoi Brazo, — eivät he olisi osanneet antaa\nmenettelyllenne arvoa. Mitä enemmän he saavat, sitä enemmän he haluavat.\n\nBrazo, Ella ja karjapaimenet seisoivat katselemassa, kuinka\nkullanetsijöitä hyöri kaikkialla. Anderson lähti miehineen lopulta\njatkamaan rakennustöitä jättäen Ellan ja Brazon seisomaan kynnykselle.\n\n— No niin, myhäili Ella uljaasti Brazolle katsoen häntä suoraan\nsilmiin. — Tällaista sitä tapahtuu. Tämähän on kuin peliä. Karjakartano\non tiessään. Ja kohta tekin lähdette.\n\nHän kääntyi poispäin katsellen säihkyvää päivänpaistetta.\n\nMutta Brazo oli nyt saanut syyn jäädä, ja hän hymyili tiukasti tytön\nkasvojen sivukaarrolle.\n\n— Jäänpä vielä kotvaseksi näille main, sanoi hän.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nIltapuhteeseen päädyttäessä sinä päivänä oli uusi Wainrightin kaupunki\nsiirretty entiseltä paikaltaan eteläisen harjanteen juuresta uudelle\npaikalle lähelle jokea.\n\nMinkäänlaista järjestystä ei oltu yritettykään noudattaa. Keneltäkään\nei ollut liiennyt aikaa kadun suunnittelemiseen. Paikka ei millään\ntavoin muistuttanut minkäänlaista kaupunkia. Se oli suunnaton\nleirialue, johon kukin pystytti telttansa siihen paikkaan, mihin\nhyväksi näki. Kymmenkunta telttaa kohosi kivenheiton päähän\nuudisrakennuksesta. Kehikkorakennus — sama kapakka, jossa Brazo oli\nhuomannut joutuneensa erään lyhytkasvuisen henkilön huomion kohteeksi\n— oli jo nousemassa jokirantaan likelle paikkaa, josta Brazo ja\nElla olivat menneet joen toiselle puolelle Brazon opastaessa tytön\nsalaiseen laaksoon. Telttoja ilmestyi idänpuoleisille kunnaille, etelän\npuolella olevalle tasangolle, lännen puolella majaa olevaan metsikköön\nja pohjoiseen virran äyräälle. Vankkureita, kärryjä, hevosia,\nrakennustarpeita ja varastoja oli joka puolella. Auringossa höyrysi\nsekä tyhjiä olutlekkereitä että sellaisia, jotka eivät olleet tyhjiä.\n\nPimeän tullen majaa saarsi telttojen, telttatalojen ja toistaiseksi\nharvalukuisten kehikkorakennusten päätyihin kiinnitettyjen\nöljysoihtujen kehä, ja valojen keltainen, karkeloiva hehku teki näystä\noudon ja haaveellisen kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.\n\nElla, Brazo, Anderson, Hardin ja karjapaimenet pysyttelivät erillään\nuusista naapureista. Anderson, Hardin ja karjapaimenet istuskelivat\nmetsän laitaan rakentamansa tuvan ulkopuolella katselemassa ja\nkuuntelemassa. Silloin tällöin kantautui heidän naurahtelunsa Brazon\nja Ellan kuuluviin, jotka istuivat majan ääressä penkillä katselemassa\nsekä kuuntelemassa hekin.\n\nElla luuli melkein näkevänsä unta. Hänestä tuntui mahdottomalta, että\npaikasta, joka vielä eilen oli ollut niin rauhallinen, oli tänään\ntullut tällainen hullujenhuone. Soihdunvalossa hän näki, kuinka monet\nhäärivät järjestelemässä uusia asumuksiaan. Toiset olivat saaneet\nkaiken jo tehdyksi ja istuskelivat telttojensa edustalla tupakoimassa\nja ryypiskelemässä sekä juttelemassa lähimpäin naapurien keralla. Monet\nhuutelivat toinen toisilleen, jotkut hoilasivat raakoja kirouksia.\nSuunnaton sekamelska ja meteli vallitsivat. Miehiä hyöri soihdunvalossa\nkantaen lautoja, telttasalkoja ja telttoja.\n\nJonkun matkan päässä sieltä, missä Brazo ja Ella istuivat katselemassa\nison teltan edessä loimuavan soihdun ääressä seisoskelevaa miesjoukkoa,\nkuului riidan rähäkkää. Miehet alkoivat äkkiä kovasti hälistä. Useita\njuoksi poispäin. Joku syöksähti maahan ja kierähti viereisen teltan\nkangasseinän sisäpuolelle. Kaksi miestä jäi paikalle vastatusten.\n\nTuokion ajan miehet seisoivat jännittyneinä ja liikkumattomina. Sitten\ntoinen alkoi selkä edellä peräytyä loitommalle, jalat harallaan, oikean\nkyynärpään kohotessa. Niin nopeasti, ettei silmä voinut sitä seurata,\nsyöksähtivät revolverit esiin. Lyhyitä, viuhahtavia tuliviiruja\nristeili heidän välillänsä. Toinen vaipui polvilleen, toinen oli yhä\npystyssä. Polvilleen vaipuneelta kirposi ase kädestä. Hän kumartui\nnostamaan sitä maasta, ja samassa suihkusi seisovan miehen lanteen\nkohdalta taas tulijuova. Polvistunut mies horjahti ja kaatui suulleen\nmaahan. Hän ei liikahtanutkaan. Toinen astui hänen äärellensä ja\nseisoi tuokion ajan silmäilemässä uhriansa. Hän kirota sähähti, mutta\nhälinässä, joka syntyi samalla hetkellä, ei hänen sanojaan kuulunut.\n\n— Murha! sanoi Brazo lyhyeen.\n\nMurhamies ryntäsi likeiseen telttaan. Hän oli paennut leiriä saartavaan\npimeyteen, sillä miesten rientäessä juoksujalkaa joka puolelta vainajan\nluokse oli teltta, jonne murhaaja oli paennut, typösen tyhjä. Kaksi\nmiestä meni sinne palaten sitten kirosanoja syydellen.\n\n— Ei siellä ketään ole! sanoi toinen. — Hän livisti tiehensä!\n\nVäkijoukko tungeskeli vainajan äärellä. Joku tunsi hänet ja sanoi hänen\nnimensä. Kookas, haukkaa muistuttava mieshenkilö, jolla oli vyössänsä\nkaksi pistoolia, tunkeutui joukon halki katsomaan murhaajan kuulain\nuhria. Brazo ja Ella kuulivat, kuinka hän kysyi:\n\n— Onko täällä teon näkijöitä?\n\nMikäli niitä oli ollut, ei kenelläkään nähtävästi ollut minkäänlaista\nhalua ryhtyä todistajaksi, sillä kukaan ei vastannut.\n\nHaukannäköinen mies kumartui, käänsi vainajan päätä ja tarkasteli\nterävästi hänen kasvojaan. Hän nosti revolverin maasta ja pyöritteli\nsen sylinteriä.\n\n— Neljästi hän laukaisi, sanoi mies. — Hänellä oli siis tilaisuus\npelastaa nahkansa. Kuulkaa pojat, viekäähän hänet pois.\n\n— Kaupungin järjestysmies, selitti Brazo Ellalle. Hän on langettanut\ntuomionsa, ja siihen asia jää. Yksinkertaista, eikö olekin?\n\nYksinkertaista, nopeata, armotonta. Kuten uuden kaupungin kaikki\ntoiminta. Uusi Wainright oli syntynyt yhdessä ainoassa päivässä, ja\nkultakuumeen haihduttua se todennäköisesti kuolisi samalla vauhdilla.\n\nViidessä minuutissa oli ruumis kuljetettu pois, ja tapaus oli\nnähtävästi myöskin unohdettu. Häly alkoi uudelleen. Jokirannassa\neräiden puiden siimeksessä olevan teltan ulkopuolelle oli sijoitettu\neräänlainen soittokoje, ja sen rämisevä musiikki särähteli puheen\nsorinassa.\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus, jonka Brazo keskeytti ilmeisestikin lausuen\nsanoiksi ajatustensa loppupäätelmän.\n\n— No niin, elleivät he löydä kätkettyä laaksoa, ei tästä leiristä\ntule pitkäikäistä. Se on menevä samaa tietä kuin Babylon ja nuo\nkallioasumukset tuonnempana jokirannalla. Useimmat ihmiset yrittävät\nniin ankarasti saada elämästä irti jotakin, että he aivan unohtavat,\nmitä varten elämä on. Ne, jotka asuivat kallioasumuksissa, eivät\nkylläkään eläneet noin vinhaan tahtiin, luulisin. Ei heillä ainakaan\nollut rämisevää musiikkia, eivätkä hurjasilmäiset onnenonkijat\njuoksennelleet pitkin seutua etsimässä kultaa, jolla ostaisivat\nrihkamaa.\n\n— Voitteko kuvitella, miltä tämä maa on näyttänyt ainoastaan intiaanien\nelellessä täällä? Ajatelkaahan vaikkapa tätä kalliolaaksoa. Tämä\npaikka oli jonkun heimon tyyssijana. Virta oli aivan samanlainen\nkuin nykyisinkin. Ehkäpä joella kävi hirviä juomassa, ehkä siellä\noli peurojakin. Susia ja karhuja kenties. Mitä muuta! Emme tiedä.\nEhkäpä tuo kansa rakensi asumuksensa noin korkealle saadakseen suojaa\npedoilta, joita vaelteli maassa esihistoriallisina aikoina. Ehkäpä he\npakenivat sinne pelastuakseen sapelihammastiikerin raivolta. Ehkäpä he\nlaativat akkunansa niin pieniksi estääkseen suuria, siivekkäitä ilman\npetoja tunkeutumasta kammioihinsa. Ken tietää?\n\nJoka tapauksessa elämä tuntui heistä hyvältä. Ehkäpä he elivät täällä\nmaan ollessa vielä korpena tai viidakkona. Ehkäpä he oleskelivat täällä\nensimmäisten tulivuorten humisten syttyessä. Tuolla kansalla oli siksi\npaljon älyä, että se osasi selviytyä vaaroista. Sillä oli enemmän älyä\nkuin lakeuksien heimoilla, koska he rakensivat asumuksensa sinne, mistä\ntuhoisat, monimiljoonaiset puhvelilaumat eivät voineet niitä hävittää.\n\n— Kysyin teiltä, voitteko kuvitella, miltä tämä paikka näytti tuhansia\nvuosia sitten. Kuvitelkaahan, kuinka nuo kallioiden asukkaat aamuisin\nhavahtuivat ja näkivät kymmenien maan petojen yrittävän kavuta heidän\nkammioihinsa nielläkseen heidät kitoihinsa? Voitteko nähdä, kuinka\nhe kurkistelevat akkunoistansa ja tuijottavat laaksoon? Voitteko\nkuvitella, kuinka lauma sapelihammastiikereitä yrittää kavuta\nvuorenseinämää pitkin? Tai kuinka lauma suunnattomia susia viipyy\ntäällä päiväkausia odottamassa?\n\nBrazo vaikeni ja istui tuijottaen pimeyteen uuden kaupungin valojen\ntuolle puolen. Ella katsahti häneen salaa. Hän ihmetteli mielessänsä,\ntiesikö toinen, että hänen hahmoittelemansa kuva oli saanut kuulijan\naivan lumoutumaan. Hän ihmetteli, tiesikö Brazo verranneensa\nkalliokaupunkia tähän toiseen, joka oli syntynyt yhdessä ainoassa\npäivässä. Jos hänen tarkoituksenaan oli ollut verrata niitä toisiinsa,\noli hän tehnyt sen äärettömän älykkäästi sekä antanut vanhalle\nkaupungille arvokkuutta, jota uudessa ei tavattu lainkaan.\n\nHiljainen kalliolaakso.\n\nMillainen runouden maailma se olikaan ollut ennen vanhaan! Siellä ei\nollut rämisevää musiikkia. Ei \"onnenonkijoita\", jotka mielettöminä\netsivät kultaa ostaakseen — mitä? Siellä ei ollut hälinää eikä\nmelskettä, ei rikkauksien tavoittelua. Ella muisti, kuinka Brazo oli\nkieltäytynyt ottamasta kultaa, jota hänen veljensä oli tarjonnut,\nkuinka hän ei liioin ollut suostunut vastaanottamaan sitä sisarelta.\nKulta ei viehättänyt häntä eikä se, mitä oli lunastettavissa kullalla.\nTytön silmät loistivat, kun hän tarkkasi Brazoa.\n\n— Te kai olisitte mielellänne elänyt täällä ennen muinoin? sanoi hän.\n\nToinen naurahti vilpittömästi.\n\n— Niinpä niin, en oikein tiedä. Mielelläni kuvittelen, mitä silloin\nolisi saattanut tapahtua. Kai täällä olisi ollut Wilsonin tapaisia\nmiehiä, jotka aina haluavat anastaa toisten omaa. Kysymys ei tietenkään\nsilloin olisi ollut kullasta. Wilson olisi halunnut itselleen\nkalliokaupungin parhaan kammion, parhaat saviastiat, kauneimman naisen\nvaimoksensa tai ehkä vaimon, joka kuului jollekin toiselle miehelle.\nVarmaa on, että hän olisi tahtonut enemmän kuin osuutensa, enemmän kuin\nsen, mihin hänellä oli oikeus. Ellei hän ollut päällikkö, halusi hän\ntodennäköisesti surmata miehen, joka oli päällikkö, asettuakseen hänen\npaikalleen.\n\n— Ihmisluonto on sellainen, eikö olekin?\n\n— Niinpä kai se on. Tärkeintä on, että ihminen ansaitsee kaiken\ntuollaisen ennenkuin hän saa sen. Asianlaita on nähkääs niin, että\njos ihminen ansaitsee sen, joutuu se hänelle. Muut pitävät hänestä ja\ntekevät kaikkea hänen hyväkseen. Hän on omaperäinen yksilö ja toiset\npitävät hänestä.\n\n— Mistä sitten tietää, onko ihminen omaperäinen yksilö? kysyi Ella.\n\nBrazo naurahti.\n\n— Asia on kummallinen, vastasi hän. — Olen kuitenkin aina\npannut merkille, että mies, joka on yksilönä mitä voimakkain ja\npuoleensavetävin, ei yleensä tiedä olevansa sitä. Hän nähkääs\nkäyttäytyisi omahyväisesti, jos hän sen tietäisi, eikä hänestä silloin\nolisi minnekään.\n\nTyttö totesi, ettei Brazo itse ollut lainkaan tietoinen omasta\nviehätysvoimastaan. Hän ei käyttäytynyt valloittajan lailla kuten\neräät miehet, joiden yksilöllinen viehätysvoima oli suuri. Käskyjen\njakeleminen ei kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hän milloinkaan tunkenut\nitseään etualalta. Hän oli vaitelias, vaatimaton, ja maltillinen.\nMinkäänlaista päällikköä hänestä ei kenties tulisi milloinkaan, mutta\nhän olisi voinut olla luotettava ja uskollinen ystävä, joka aina täytti\nvelvollisuutensa horjumatta.\n\nHänen viehätysvoimansa oli tehonnut tyttöön tämän sitä tajuamattakaan.\n\nEnsimmältä Ella oli hiukan pelännyt häntä, hänellä kun oli tapana käydä\nkarskisti käsiksi kaikkeen etukäteen neuvottelematta tytön kanssa.\nMutta myöhemmin, nähtyään, ettei toinen ollut lainkaan ajatellut omaa\netuaan ja että hän oli tehnyt kaiken silmälläpitäen hänen, Ellan,\nmukavuutta, ja huomattuaan, ettei Brazo ollut kertaakaan kysynyt, mitä\ntoinen hänen menettelystänsä ajatteli, oli hän alkanut käsittää, kuinka\näärimmäisen epäitsekäs Brazo oli.\n\nHänellä ei ollut itsestään mitään korkealentoisia mielipiteitä, ja\ntyttö oli siitä syystä alkanut vähitellen kunnioittaa häntä. Luottanut\nhän oli Brazoon aina, kumma kyllä.\n\n— Aiotteko ottaa Kuneenin sanat täydestä hänen väittäessään, ettei\nomistusoikeutenne maa-alueeseen ole laillinen? kysyi toinen äkkiä.\n\n— Mitäpä muuta neuvoa minulla on? kysyi Ella. Hänen mieleensä ei ollut\njuolahtanutkaan epäillä Kuneenia. — Arveletteko, että Kuneen valehteli?\n\n— Kyllä.\n\n— Mistä syystä arvelette niin?\n\n— Hän on valehtelijan näköinen, vastasi toinen lyhyeen.\n\n— Ehkäpä hän onkin, sanoi tyttö. — Kaikki nuo tulokkaat ovat sitä. He\novat vallanneet itselleen maata. Emmehän me voi ryhtyä ottelemaan heitä\nvastaan.\n\n— Tuo on kyllä totta. Meitä on liian vähän. Heidän puolellansa on laki.\nHe nujertaisivat meidät oitis, jos yrittäisimme otella heidän kanssaan.\nAsiassa lienee kuitenkin jotakin nurinkurista. Aion ratsastaa Demingiin\ntarkastamaan asiakirjoja.\n\n— Kannattaako se? kysyi Ella. — Elleivät he löydä kultaa tarpeeksi\npaljon, ei tästä uudesta kaupungista tule pitkäikäistä.\n\n— Siitä ei ole kysymys, sanoi Brazo. — Se mikä on väärin, on väärin.\nJos noilla ihmisillä on oikeus oleskella täällä, on kaikki kuten olla\npitää. Ellei heillä ole siihen oikeutta, saavat he laputtaa matkoihinsa.\n\n— Voi, sanoi tyttö, — te olette harmissanne, koska teistä tuntuu siltä,\nettä teitä petetään!\n\n— Onko teistä mieluisaa joutua petetyksi? kysyi toinen.\n\n— Mieluisaa se ei kai ole kenestäkään.\n\nBrazo tuijotti hulmuaviin soihtuihin.\n\n— Viivyn matkalla useita päiviä, sanoi hän. — Täällä saattaa tulla\nselkkauksia. Leirissä on miehiä, jotka eivät häikäile mitään. Teidän\nsijassanne antaisin Andersonin nukkua yöt majassa. Ja päivisin pitäisin\nhänet läheisyydessäni.\n\n— Miksikä juuri Andersonin? kysyi Ella luoden häneen nopean katseen.\n\n— Anderson on kelpo mies.\n\nBrazo oli pitkän aikaa epäröinyt, ennenkuin oli esittänyt ehdotuksensa.\nHän ei olisi suonut Andersonin oleskelevan likellä tyttöä. Tälläkin\nhetkellä kidutti synkeä mustasukkaisuus häntä. Hän tahtoi kuitenkin,\nettä Ella olisi turvassa, ja hän tiesi Andersonin pystyvämmäksi\ntaistelemaan kuin Hardinin. Mustasukkaisuudestaan huolimatta hän siis\noli kuunnellut järjen ääntä. Ella ei nähnyt tummaa punaa, joka karahti\nhänen poskipäilleen.\n\n— Hyvä on, sanoi tyttö.\n\nBrazo nousi sisimmässään kuohuen ja tajuten toivoneensa, ettei Ella\ntahtoisi Andersonia majaan. Missään nimessä ei hän kuitenkaan olisi\nsuonut tytön näkevän kiihtymystään ja sanoi tälle yksikantaan menevänsä\nkatselemaan leiriä sekä jätti hänet yksikseen.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTullessaan huoneestansa varhain aamulla Ella löysi keittiön pöydältä\nBrazon kirjoittaman lapun, jossa tämä ilmoitti lähteneensä Demingiin.\nHän valmisti murkinansa ja meni sitten ulos tavaten Andersonin ja muut\nmiehet jo rakennuspuuhissa. Anderson selitti, että rakennus olisi\nkahden viikon kuluttua asuttavassa kunnossa.\n\n— Täällä asuminen ei kenties käy sellaiseksi kuin olette odottanut,\nsanoi hän. — Teillä tulee olemaan seuraa liiaksikin.\n\nEllan kerrottua, että Brazo oli lähtenyt Demingiin tutkimaan\nasiakirjoja hän ravisteli päätään.\n\n— Jos asia on petkutusta, osaavat he kyllä hoitaa konnankoukkunsa,\nsanoi hän. — Kuneenin tapainen mies tietää mainiosti, miten tällaiset\nasiat pannaan sujumaan. Anderson selitti tytölle joka tapauksessa,\nettä jos Brazo kerran oli päättänyt puuttua asiaan, oli hän myöskin\nsaava kaiken selväksi. — Brazo on hidas, mutta lujasti hän käy kiinni\nkaikkeen, sanoi Anderson. Hän raaputti korvallistaan. — Brazo on\nmuuttunut, lisäsi hän. — Hänelle on tapahtunut jotakin. Ennen aikaan\nolimme hyviä ystäviä. Hän kertoi minulle sellaistakin, mitä hän ei\nkertonut kenellekään muulle. Viime aikoina hän ei ole puhunut minulle\nsanaakaan. Toisinaan hän ei edes näekään minua, luulen. Tiedättekö,\nmitä hänellä on mielessä?\n\nElla tiesi, mutta ei sanonut sitä Andersonille. Joka tapauksessa hän\nkääntyi poispäin estääkseen Andersonia näkemästä punaa, joka karahti\nhänen poskipäilleen. Ja silloin hän tiesi, ettei hän päästäisi\nAndersonia majaan, vaikkapa uuden kaupungin asukkaiden taholta olisi\npelättävissä millaisia vaaroja hyvänsä.\n\nAamuvalossa leiri näytti tavattoman kirjavalta. Se oli muodoton ja\nsekamelskainen. Rikkoja, tavarapinoja, purjekangasröykkiöitä ja\ntelttasalkoja oli hujan hajan joka puolella. Sadoittain vankkureita oli\nliikkeellä, ja niitä vetivät hurjasilmäiset hevoset, jotka näyttivät\nyhtä kiihtyneiltä kuin niiden kirosanoja syytelevät ajajatkin. Toisia\nvankkureita oli tulossa laakson halki. Demingin postivaunut olivat\nsaapuneet vanhan kaupungin luokse, ja kun niiden ajaja oli nähnyt,\nettä kaupunki oli siirretty muualle, lähti hän ajamaan vaunujaan\nrahtivankkurien uurtamaa tietä pitkin uuteen kaupunkiin. Postivaunuista\ntuli sitten matkustajia, jotka alkoivat etsiä majapaikkaa.\n\nHälinä oli kauhea. Laudoista lyötiin kokoon useita hökkeleitä\nyhtä aikaa, ja rakentajien vasarat paukkuivat lakkaamatta. Laudat\nkalahtelivat, miehet hoilasivat, naiset nauroivat korvia särkevästi,\nhevoset hirnuivat ja korskuivat jännittäen valtavia lihaksiaan,\nvankkurit kolisivat ja peltiastiat kalisivat ihmisten valmistellessa\naamiaistaan.\n\nKukaan ei kuitenkaan puuttunut karjatalon rakentamiseen tai tullut\nrakentajien läheisyyteen. Ihmisiä oli nähtävästi varoitettu tekemästä\nsitä, sillä he pysyttelivät jonkun verran loitompana, vaikka Ella\nensimmäisenä päivänä näki useita kertoja miesryhmäin seisovan siellä\ntäällä ja nähtävästikin keskustelevan hänestä. Hän tiesi ihmisten\npuhuvan hänestä, sillä heitä kerääntyi ryhmiin tavallisesti hänen\nilmestyttyään majan ulkopuolelle.\n\nElla tajusi, että miehet odottivat hänen ja hänen ystäviensä lähtemään\ntekemään valtauksia ja siten osoittavan, mistä hänen veljensä oli\nlöytänyt kultaa. Häntä huvitti heidän kärsimättömyytensä, ja aivan\nsamalla tavalla häntä oli huvittava, jos he eivät löytäisi kultaa\nriittävän suuria määriä. Heidän ahneutensa oli murskannut kaiken sen\nmyötätunnon, jota hänellä ehkä oli ollut heitä kohtaan.\n\nBrazon lähdön jälkeisenä viikkona hän kulki usean kerran uuden\nrakennuksen ja majan väliä, ja ulkona käydessään hän aina salavihkaa\ntarkkasi uuden kaupungin asukkaita.\n\nHänestä tuntui siltä, että ihmisten kiihko oli lauhtumaisillaan.\nNämä eivät enää olleet niin toimeliaita kuin alussa, ja teittäin ja\nkapakkain edustoilla kävivät ihmisryhmät suuremmiksi ikäänkuin olisi\nniissä keskusteltu tärkeistä asioista. Ella arveli, ettei kapakoissa\nenää käynyt niin paljon väkeä kuin alussa, ja sen hän tiesi varmasti,\nettei uusia tavaravarastoja virrannut kaupunkiin enää entisin määrin.\nKuulipa hän erään henkilön kerran mainitsevan toverilleen, että\nWainright häviäisi kuin saippuakupla. Kultaa ei siis oltu löydetty\nsanottavasti.\n\nIhmiset kävivät vaiteliaammiksi ja miettiväisemmiksi. Pelurit löysivät\nyhä harvempia asiakkaita, jotka olivat halukkaita panemaan rahojaan\npelipanoksiksi. Ella näki kullanetsijäin kaivavan maata kummuilla ja\nhuuhtovan jokihiekkaa, mutta missään päin ei ilmennyt innostusta, josta\nolisi voitu päätellä jonkun tehneen arvokasta löytöä.\n\nKahdesti tämän viikon aikana Kuneen ilmestyi rakennettavan talon luokse\nja katseli miesten aherrusta. Kummallakin kerralla Ella koetti välttää\nhäntä, mutta sittenkin onnistui Kuneenin puhutella häntä.\n\n— Te ette vain hellitä, vai mitä? sanoi hän tytölle hymysuin. — Näyttää\nsiltä kuin aikoisitte jäädä tänne. No, jos tuo leiri häviää, ei teidän\ntarvitse etsiä uutta asuinpaikkaa. Luuletteko ammentaneenne veljenne\nlöytämän suonen tyhjiin?\n\n— Sitä en todellakaan voi teille sanoa, herra Kuneen, vastasi Ella.\n\n— Toisin sanoen ette tahdo sanoa sitä, tietenkin. No, mitäpä se minua\nliikuttaa. Kaikesta päättäen eivät nuo ihmiset kostu kerrassaan mitään.\nElleivät he löydä kultaa kohtapuoleen, lähtevät he tiehensä. Jos he sen\ntekevät, voitte ostaa heidän valtauksensa huokeasta hinnasta.\n\nElla nauroi.\n\n— Luullakseni käsitän, mihin tähtäätte, herra Kuneen, sanoi hän. — En\nkuitenkaan välitä heidän valtauksistaan.\n\nKuneen hymyili.\n\n— Olette viisas, niinkö? Tai sitten olette valehdellut. No, enpä\nminä teitä siitä moiti. Hän vaikeni tuokion ja sitten hän lisäsi: —\nAjattelin, että jos saisin taivutetuksi teidät ilmaisemaan, missä\nveljenne valtaus on, voitaisiin välttää selkkauksia.\n\n— Selkkauksia! Hyvänen aika, mitä tarkoitatte?\n\n— Nuo ihmiset alkavat käydä levottomiksi. He arvelevat teidän\npetkuttavan heitä. Ellette ilmoita heille, missä valtauksenne on,\nalkavat he kohtapuoleen käydä ilkeiksi.\n\n— Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei veljeni milloinkaan\nilmoittanut mitään valtausta luetteloitavaksi, herra Kuneen. Jos noita\nihmisiä haluttaa ryhtyä metelöimään, niin tehkööt he sen vain. Veljeni\nei jättänyt minkäänlaista osviittaa siitä, mistä hän sai kullan, jonka\nhän jätti minulle perinnöksi.\n\nKuneen uskoi pystyvän arvostelemaan, milloin hän kuuli rehellistä\npuhetta, ja hän näytti pettyneeltä.\n\n— Siitä syystä te ette siis ole tehnyt mitään valtausta? sanoi hän. —\nEtte tiedä, missä Jimin valtaus oli. Hän taisi kuolla äkkiä?\n\n— Ei, hänen sairautensa oli pitkällistä.\n\nKuneen hieraisi leukapieliään.\n\n— Olisihan hänen luullut sanoneen jotakin, aprikoi hän. — Ei tunnu\ntodennäköiseltä, että hän tiesi kuolevansa eikä sittenkään tahtonut\njättää mitään viitettä siitä, mistä kulta löytyi. Eikö hän jättänyt\nkerrassaan mitään? Kirjettä tai jotakin sellaista?\n\n— Jos hän jätti, on se minun asiani, herra Kuneen, sanoi Ella kylmästi.\n\nKuneen hymyili.\n\n— Siinä tapauksessa hän sittenkin jätti jotakin, sanoi hän.\n\n— Uskokaa mitä haluatte!\n\nTyttö lähti menemään inhosta vavisten. Hänestä tuntui kuin olisi hän\nollut likainen. Hän meni majaan ja pesi kätensä sekä kasvonsa.\n\nNyt hän tiesi, että Kuneen oli petkuttaja. Brazo oli arvioinut häntä\noikein. Kuneen oli puhuessaan kaiken aikaa pitänyt häntä salavihkaa\nsilmällä. Tyttö oli tuntenut hänen tutkivan katseensa painon. Toinen\noli vihjaissut sellaista, että hän, Ella, kenties valehteli, ja hänen\nsilmistään oli selvästi näkynyt, että hän uskoi niin. Hän ei ollut\nuskonut Ellan ainoatakaan sanaa, ja ainoastaan siitä syystä hän ei\nollut käskenyt häntä muuttamaan paikalta, koska hän oli luullut Ellan\njollakin tavoin ilmaisevan, mistä Jim oli löytänyt kultansa.\n\nSeuraavana aamuna mennessään uudisrakennukselle tyttö näki siellä\ntoisen vieraan. Wolf Wilson seisoi rakennuksen äärellä katsellen\ntyömiehiä. Huomatessaan hänet Ella oli liian likellä kääntyäkseen\ntakaisinkaan.\n\n— No niin, sanoi Wilson nauraa virnistellen hänelle. — Ette kai ole\nsuutuksissanne?\n\n— Olisin luullut, että te ette uskalla tulla tänne, Wilson! sanoi tyttö.\n\n— Vai en uskalla. Toinen nauroi. — Te kai vihjaisette Brazosta? Ette\nenää taida väittää häntä veljeksenne?\n\n— Milloinkaan en ole väittänyt häntä siksi.\n\n— Hän asui tuolla hökkelissä kanssanne, eikö asu nytkin? virnisteli\nWilson. — No, jos hän ei kerran ollut olevinaan veljenne — —\n\nNavakka korvapuusti sai hänet horjahtamaan. Hän kirosi ja ryntäsi\ntyttöä kohden kasvot tummanpuhuvina ja pahansuopaisina.\n\n— Wilson!\n\nMaltillisesti kajahti tämä sana Wilsonin takaa.\n\nElla ei ollut huomannut Andersonia ja näki nyt, että tämä seisoi erään\nhirsipinon äärellä puolenkymmenen askeleen päässä Wilsonista kädessään\nraskas pistoolinsa, jolla hän tähtäsi Wilsonia keskiruumiiseen.\n\nAndersonin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen käytöksensä oli\naivan tyyntä. Hänen silmistänsä hehkuva intohimo oli kylmää\nverivihollisuutta. Ne olivat siniset, mutta nyt niistä leiskahteli\nkeltaisia kipinöitä, jotka yhtyivät kunnes hänen silmänsä olivat kuin\njäisen tulen loimut.\n\nYllättyneenä näki Ella miehen raivon. Anderson oli aina ollut hyvin\nlempeä. Hän oli nyt kiihtynyt, mutta ei vapisuttavaan suuttumukseen,\njoka olisi vallannut useimmat miehet, vaan tukahdutettuun raivoon, joka\nteki hänestä kaksin verroin vaarallisen.\n\nWilson kääntyi verkalleen Andersoniin päin. Hänen kätensä alkoivat\nnousta ylös, vaikka ne liikkuivat sysäyksittäin ikäänkuin\nvastustushalun hillitseminä. Tumma väri oli haihtunut hänen\nkasvoiltaan, jotka olivat valahtaneet kalpeiksi. Hän tuijotti\nAndersoniin kuin lumoutuneena.\n\n— Puhu saneluni mukaan, huuhkaja, sanoi tämä. Sano mitä minä sanon\ntaikka teen sinusta kuulanruokaa!\n\nWilsonin kasvoja varjosti harmahtava kalmankelmeys. Hän vilkaisi\nkiireesti sekä oikealle että vasemmalle nähden, että ihmisiä saapui\npaikalle juoksujalkaa, ja että Ella seisoi likellä painaen käsiään\npoveaan vasten. Hän katsoi Andersoniin ja havaitsi tämän silmissä\ntutkimattoman, kuolemaa ennustavan leimun.\n\nSyntyi hiljaisuus. Ihmiset olivat pysähtyneet. Koko leiri seisoi tämän\nmurhenäytelmän osanottajani äärellä. Ainoakaan ääni ei kuitenkaan\nkatkaissut kuolemanhiljaisuutta.\n\nWilson tiesi, että kuolema oli valinnut hänet saaliiksensa. Hänen ei\ntarvinnut astua askeltakaan sitä kohden, sillä se oli hänen edessänsä\nja odotti. Ja hän tiesi myöskin, ettei kukaan perästäpäin ahdistaisi\nAndersonia samaten kuin ei kukaan nyt puuttuisi tämän puuhiin. Nainen\nseisoi siinä. Hänen ilmeestään näkyi selvästi, että häntä oli loukattu.\nKukaan ei tietänyt, millä tavalla häntä oli loukattu, mutta pistoolin\nesilletulo todisti, että loukkaus oli ollut törkeä. Senvuoksi oli asia\nsaava murheellisen lopun.\n\n— Lupaan — —, kuului Andersonin ääni viileänä ja harkittuna.\n\nWilson kostutti huuliaan. Punaista hulvahti taas hänen kasvoihinsa.\nHänen katseensa painui harhailevana maahan.\n\n— Lupaan — —, toisti hän käheästi.\n\n— Että en enää milloinkaan herjaa naista!\n\n— Että en enää milloinkaan herjaa naista, toisti Wilson.\n\n— Ja poistun tästä leiristä ennen auringonlaskua.\n\n— Ja poistun tästä leiristä ennen auringonlaskua.\n\n— Tai odotan täällä Brazon tuloa.\n\n—. Tai odotan täällä Brazon tuloa.\n\n— Ja toistan hänelle sanat, jotka lausuin Ella Wainrightille!\n\n— Ja toistan hänelle sanat, jotka lausuin Ella Wainrightille.\n\n— Siinä on kaikki, sanoi Anderson. — Lähtekää nyt. Ja pysytelkääkin\npoissa. Jos vielä tulette tänne vaaniskelemaan, nujerran teidät\nennenkuin ehditte henkäisemäänkään!\n\nAnderson seisoi aivan hiljaa ja tarkkasi Wilsonia, joka lähti\ntunkeutumaan väkijoukon halki pois ja katosi virran äärellä olevan\ntelttarivin taakse. Ihmisiä jäi seisoskelemaan paikalle hänen\nlähdettyäänkin, mutta Ella juoksi kiireesti majaan ja Anderson taas\npainoi pistoolinsa huotraan sekä meni karjapaimeniensa luokse, jotka\nolivat seisseet hiukan tuonnempana ja pitäneet tapahtumia silmällä.\n\nLopulla päivää ei kaupungissa puuhailtu juuri mitään. Telttain ja\nkapakoiden äärellä kasvoivat ihmisryhmät kasvamistaan. Odotettiin.\nAndersonin sanat olivat olleet järkkymättömät, vaikka ne tarjosivatkin\nerään vaihtoehdon.\n\nPoistuisiko Wilson kaupungista ennen auringonlaskua vai jäisikö hän\nsekä toistaisi Brazolle, mitä oli sanonut Ella Wainrightille?\n\nKukaan ei tiennyt mitään. Ani harvat olivat edes nähneet Brazoa.\nKaikesta päättäen olivat eräät sentään kuulleet hänestä puhuttavan, ja\njotkut ravistelivat päitään sekä sanoivat, että Wilsonin sijassa he\nolisivat oitis livistäneet käpälämäkeen.\n\nWilsonia ei näkynyt. Ihmiset kuiskailivat hänen oleskelevan eräässä\nteltassa likellä jokea ja väittivät hänen olevan häpeissään sekä\naikovan yön pimeydessä pujahtaa pois kaupungista.\n\nMutta aurinko laski, eikä Wilsonia näkynyt. Eikä hän liioin hiipinyt\ntiehensä pimeän kätkössä, niinkuin oli kuiskailtu. Aamuauringon\nvalaessa säihkyään kalliolaaksoon Wilson näet istui tulen ääressä\ntelttansa edustalla ja valmisti tyynesti aamiaistaan.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nMaarekisteriä hoitava virkamies oli lähtenyt Demingistä Washingtoniin,\nja hänen luettelonsa olivat teräksisessä kassakaapissa, eikä niihin\npäästy käsiksi. Virkailija oli viipyvä Washingtonissa useita kuukausia.\n\nTämän Brazo sai selville tultuaan Demingiin.\n\nHän etsi joka tapauksessa käsiinsä erään asianajajan sekä pyysi\ntältä neuvoja. Asianajaja selitti pyytävänsä Washingtonista tietoja\nkirjeellisesti. Sieltä ilmoitettaisiin tietenkin vain sellaista, mikä\nehdottomasti piti paikkansa, eikä luetteloita oltu voitu väärentää. Hän\nhymyili Brazolle sanoessaan näin, ja toinen käsitti, ettei hän oikein\nluottanut Kuneeniin. Toistaiseksi ei kuitenkaan voitu tehdä mitään.\nMaarekisteristä huolehtivan virkamiehen poissaollessa hoiti Kuneen\nhänen tehtäviään.\n\n— Jos hän on petturi, on hän valinnut oikean hetken konnantöihinsä,\nselitti asianajaja. — Ellei hän kätyreineen löydä kultaa, voi hän sanoa\ntehneensä erehdyksen, eikä kenellekään koidu mitään vahinkoa. Jos he\ntaas löytävät kultaa, ovat he ennättäneet korjata saaliin talteen\nsiihen mennessä kuin asioihin voidaan puuttua. Olen tekevä parhaani.\n\nBrazo lähti kotimatkalle. Päästyään laakson eteläisessä reunassa\nolevalle harjanteelle hän oli viipynyt poissa kaksi viikkoa, ja hänen\nmielikuvituksensa paholaiset olivat kiusanneet häntä aika tavalla.\nKahdessa viikossa oli saattanut tapahtua kaikenlaista. Ehkäpä Anderson\noli saanut Ellan omakseen. Kaksi viikkoa kestänyt alituinen yhdessäolo\noli saattanut aiheuttaa sen. Olihan Ella pitänyt Andersonista alusta\nlähtien.\n\nHänen ajatuksensa olivat ivallisia ja ylimielisiä. Hänen\nelämänfilosofiansa oli muuttunut. Aikoinaan hän oli luottanut ihmisiin,\nnäiden vaikuttimien, menettelyn ja aikeiden rehellisyyteen. Ihmiset\nyrittivät menetellä oikein ja olivat auliita sekä myötätuntoisia.\nTietenkin heille sattui erehdyksiäkin, mutta ylipäänsä he olivat\navuliaita, suvaitsevaisia ja kiitollisia. Jokaisessa ihmisessä löytyi\nhyvää, jos sitä vain oikein etsittiin. Niin hän oli uskonut.\n\nHän oli huomannut erehtyneensä. Ihmiset olivat ahnaita, itsekkäitä oman\nedun tavoittelijoita. Jos he saivat sen mitä he halusivat, tultiin\nheidän kanssaan toimeen hyvinkin, mutta jos he himoitsivat jotakin,\nottelivat he keskenään petojen lailla.\n\nSellaisiahan uuden kaupungin asukkaatkin olivat. Brazo istui alallaan\nsatulassa vuorenharjanteella ja katseli telttojensa ja hökkeliensä\näärellä hyöriviä ihmisiä. Nämä häärivät ja hyörivät, kaivoivat maata,\nkaupittelivat väkijuomia, tekivät vaihtokauppoja, varastelivat,\ntappelivat. Heidän elämällään näytti olevan yksi ainoa päämäärä,\nnimittäin rahan hankkiminen.\n\nVoimakas inhontunne valtasi hänet. Ihmisten häpeämättömyys aivan\nraivostutti häntä, ja sitäpaitsi kiduttivat mustasukkaisuuden pistokset\nhänen mieltään.\n\nMustasukkaisuus oli ollut hänelle outo käsite siihen saakka kunnes\nhän oli tutustunut Ellaan ja Anderson oli saapunut. Mielikuvituksen\nluomain kuvien elävyys oli aivan hämmästyttänyt häntä. Hän oli nähnyt\nAndersonin ja Ellan selvästi kuin olisivat nämä todella seisseet hänen\nedessään. Ja hänen kaikissa mielikuvissansa Anderson ja Ella hymyilivät\ntoisilleen!\n\nEi mitään tavallista hymyä, huoletonta, kohteliasta ja ystävällistä\nhymyä. Heidän hymyilynsä oli merkitsevää ja puhui salaisesta\nyhteisymmärryksestä, siitä, että molemmat tunsivat toistensa ajatukset.\nHeidän hymynsä oli luottavaa, kaunopuheista, ihanaa!\n\nKipeä voimattomuudentunne poltti häntä. Hän ei kyennyt tekemään\nkerrassaan mitään. Andersonia ei hän voinut moittia siitä, että\ntämä oli rakastunut tyttöön, sillä olihan hän itsekin rakastunut\nhäneen, vaikka ei ollut häntä edes nähnytkään. Eikä hän liioin voinut\nsyyttää Ellaa uskottomuudesta, sillä tyttöhän ei ollut millään tavoin\nosoittanut rakastavansa häntä. Olihan hän toisekseen selvästi antanut\nymmärtää mieltyneensä Andersoniin.\n\nBrazo päätti olla puuttumatta asioihin, vaikka hän tiesikin ikuisesti\nolevansa mustasukkainen Andersonille, jos tämä saisi Ellan. Ja hän\ntiesi, että hänen oli jäätävä Ellan läheisyyteen siksi kunnes tyttö\nilmoittaisi ottavansa Andersonin.\n\nHän ei voinut lähteä, sillä muussa tapauksessa hän saisi lopun ikäänsä\najatella, että olisi kenties voittanut tytön omaksensa, jos olisi\njäänyt taloon.\n\nVoittaa hänet omaksensa lainkaan yrittämättä sitä! Sillä tavalla asian\nolisi täytynyt tapahtua, sillä hän ei ollut milloinkaan ponnistanut\nsaadakseen tytön omakseen. Hän ei ollut edes yrittänyt miellyttää\ntätä ja tiesi varsin hyvin, ettei hän sitä milloinkaan tekisikään,\nsillä hän ei ollut siksi turhamainen tai siksi omahyväinen, että\nolisi luullut ansaitsevansa Ellan. Hän oli mykkä palvoja. Ellei hän\nvoinut mennä tytön luokse selittämään tälle selkein sanoin sekä kerta\nkaikkiaan aikovansa mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän milloinkaan\nsaisi Ellaa ymmärtämään tunteitaan. Hänen käytöstapansa ei ollut\ntarpeeksi miellyttävää herättääkseen toisen mielenkiintoa, eikä hän\nliioin ollut siksi luja ja päättäväinen, että olisi valloittanut tytön\ntuuma tuumalta. Ellan läsnäollessa hän aina tunsi olevansa äärettömän\nepävarma. Hän oli hämillään, sanaton, haihatteleva.\n\nMinkäänlaista epävarmuutta ei tosin ollut hänen asenteessaan Kuneenia,\nWilsonia sekä kaikkia muita kohtaan, jotka yrittivät anastaa tytön\nmaa-alueen. Siinä hän kyllä oli varmalla pohjalla! Eikä hänen\naikeissaan heitä kohtaan ollut minkäänlaista häilyväisyyttä!\n\nHän ratsasti laakson halki kaupungin läntiseen laitaan. Ahnaat\nkullanetsijät, jotka olivat muitta mutkitta tunkeutuneet Ellan maalle,\nolivat lopullisesti saaneet hänet ärtymään, ja hän oli varsin hurjalla\ntuulella ratsastaessaan heidän telttojensa ja hökkeliänsä ohitse.\nKenties hänen ärtymyksensä osittain johtui siitä tietoisuudesta,\nettä Anderson oli asunut majassa hänen poissaollessaan, mutta hänen\ntunteensa leirin miehiä kohtaan olivat vain sitä järkkymättömämpiä.\n\nHänen suupielissänsä häivähti hymyilyä, kun hän huomasi, etteivät\nvastaantulijat kernaasti katsoneet häntä silmiin. Nähtävästi tiedettiin\nhänen tulostaan jo etukäteen, tai sitten oli hänet nähty, kun hän\nratsasti laakson halki. Joka tapauksessa hän havaitsi, että hänelle\ntehtiin merkillisesti tietä joka puolella. Hänen lähestyessään\nihmisryhmät hajaantuivat, kaksin ja kolmin lähtivät miehet hänen\nnäkyvistään telttojen taakse tai hökkeleihinsä. Kukaan ei sanonut\nhänelle mitään, ei nyökännyt hänelle, heiluttanut hänelle kättään\ntai muulla tavoin näyttänyt huomaavansa häntä. Useat seisoivat\nliikkumattomina hänen ratsastaessaan heidän ohitseen eivätkä muka\nolleet häntä näkevinäänkään. Sivuutettuaan heidät hän saattoi kuitenkin\ntuntea, kuinka he tuijottivat hänen jälkeensä.\n\nIlmapiirissä huokui ikäänkuin nimetöntä turmaa. Ehkäpä ei turmaa, mutta\npahaenteisyyttä aivan varmaan. Hän totesi, että se vaikutti häneen, ja\noli utelias. Ratsastaessaan eteenpäin hän tarkkasi leirin asukkaiden\nkasvoja etsien niistä jonkinlaista osviittaa tämän salaperäisen\narvoituksen ratkaisuun. Ihmisten kasvot olivat kuitenkin ikäänkuin\njähmettyneitä ja ilmeettömiä. Mikäli niistä jotain ilmeni, ei hänestä\nollut sen tulkitsijaksi.\n\nLähestyessään majaa, josta hän oli löytävä Ellan, hän äkkiä tajusi,\nettä kaikki hälinä oli tauonnut lukuunottamatta rakennukselta kuuluvaa\nhiljaista vasaran kalsketta.\n\nHän ei mennyt suoraan majaan vaan vei hevosensa aitaukseen, otti\nsatulan olkapäälleen ja meni talliin pidellen suitsia kainalossansa.\nHän oli juuri tulossa tallista, kun hän näki, että majan ovesta tuli\nsama lyhytkasvuinen mies, joka oli kapakassa tuijottanut häntä samana\npäivänä, jona hän oli leikkuuttanut partansa!\n\nBrazo pysähtyi tallin kynnykselle ja katseli miettiväisenä\nlyhytkasvuista, joka käveli joelle päin. Mies hymähteli.\n\nHän oli hyvillään! Mistä syystä.\n\nBrazo ei ollut hyvillään. Hän oli yhä ymmällään lyhytkasvuisen tähden.\nHänestä tuntui vieläkin siltä, että he olivat kohdanneet toisensa\njossakin, mutta silti hän ei jaksanut muistaa, missä. Selkeä muistikuva\npiileskeli jossakin tajun kynnyksen lähettyvillä, huulten kärjessä\npyöri nimi, mutta lausua sitä hän ei osannut.\n\nHän ei lainkaan voinut käsittää, miksikä lyhytkasvuinen oli käynyt\nmajassa, ja oli tietoinen selvästä vastenmielisyyden tunteesta,\nhuimasta vihamielisyydestä, joka ärsytti häntä ilmeisen asiattomuutensa\ntakia. Ylimielinen, ivallinen mieliala, joka oli vallannut hänet\nhänen katsellessaan leiriä etelänpuoleiselta harjanteelta, ei ollut\nvielä haihtunut hänen kävellessään tallista majalle ja pysähtyessään\novensuuhun.\n\nHän näki Ellan istuvan keittiön pöydän ääressä. Tyttö nojasi päätään\nkäsiinsä eikä kuullut hänen tuloansa ennenkuin hän astui sisäpuolelle\nsekä seisoi ovenpielessä.\n\n— Ah! huudahti tyttö oikaisten ryhtiään. — Tekö siellä!\n\nBrazo näki hänen hämmennyksensä ja punastuksen aallon, joka oitis\nhulmahti hänen kasvoillensa, sekä varjon, joka häivähti hänen silmiinsä\nikäänkuin verhoksi, jonka lävitse toisen luja, tutkiva katse ei päässyt.\n\n— Minähän täällä olen, vastasi hän.\n\nElla näytti kiihtyneeltä. Hänen huulensa olivat lujasti\nyhteenpuserretut, hän oli ristinyt kätensä, ja hänen\npeittelemisyrityksistään huolimatta hänen katseestaan kuvastui jotakin\näärettömän väkevää tunnetta, jonka laatua Brazo ei käsittänyt. Joka\ntapauksessa hän tajusi lyhytkasvuisen käynnin aiheuttaneen tuon tunteen.\n\n— Teillä taisi olla seuraa? kysäisi hän.\n\n— Herra Brinn, vastasi toinen. Puna tummeni hänen poskipäillänsä. — Hän\nlähti juuri, lisäsi Ella sitten.\n\nBrinn!\n\nNimi ei ollut tuttu. Brazo tiesi varmasti, ettei ollut kuullut sitä\nmilloinkaan ennen. Sittenkin hän oli jotakuinkin vakuutettu siitä,\nettei lyhytkasvuinen ollut hänelle vieras.\n\n— Vai Brinn? sanoi hän. — Ystävännekö?\n\n— Ni-in, sanoi Ella, ja Brazo tiesi, ettei Brinn ollut tytön ystäviä.\nHän odotti arvellen toisen kenties kertovan lisää tuosta Brinnistä.\nElla ei kuitenkaan tehnyt sitä, eikä Brazo osannut kysyäkään mitään.\n\nHengessänsä hymyillen hän seisoi äänettömänä Ellan vaihtaessa\npuheenaihetta.\n\n— Kuulkaahan, mitä saitte selville? sanoi tyttö.\n\n— Enpä paljoakaan, vastasi Brazo. Hän kertoi kokemuksistansa lisäten:\n— Me emme todennäköisesti saa sieltä apua kovinkaan pian. Meidän on\nselviydyttävä tästä jupakasta omin neuvoin.\n\nElla näytti pettyneeltä ja tuijotti pöytäliinaan.\n\nHiljaisuuden vallitessa huoneessa Brazo silmäili ympärilleen. Hän etsi\nmerkkejä siitä, että Anderson oli maannut vuoteessa sekä aterioinut\nmajassa. Mitään siihen viittaavaa ei näkynyt. Nauloissa, joihin\nhänen oli ollut tapana ripustaa vaatteitaan, ei riippunut Andersonin\nvaatekappaleita.\n\n— Onko teillä ollut vastusta jostakin henkilöstä? kysyi hän.\n\n— Ei.\n\nElla ei katsonut häneen vastatessaan, mutta tarkatessaan häntä Brazo\nnäki hänen vavahtavan.\n\nJotakin oli tapahtunut! Jotakin, mitä tyttö ei aikonut kertoa hänelle!\n\nHän silmäili tyttöä totisena ja aprikoivana. Oliko Brinn syynä tuohon\nkiihtymykseen? Vai Andersonko?\n\nMutta kuinka hän saattoi kysyä tytöltä Andersonista? Ellei toinen\nomasta aloitteestaan puhunut mitään, oli hän aivan neuvoton. Ei hänellä\nollut oikeutta kysellä Ellalta mitään Andersonista eikä muistakaan\nmiehistä, mitä siihen tuli. Ja kysymykset, jotka hän olisi kernaasti\ntehnyt, olisivat ääneen lausuttuina vaikuttaneet naurettavilta.\nHänellehän ne kylläkin olivat tähdellisiä. Elämä niistä riippui. Ne\nkuuluivat: — Oliko Anderson täällä joka ilta luonanne? Aterioiko hän\nkanssanne? Kuinka usein istuitte Andersonin kanssa iltaisin ulkona\nkeskustelemassa? Pidättekö Andersonista nyt enemmän kuin lähtiessäni?\nOnko Andersonilla toivoa saada teidät vaimoksensa?\n\n— Joku on siis tuottanut teille harmia, sanoi hän hitaasti.\n\nElla ravisti päätään eikä vieläkään katsonut häneen. Jos hän olisi\nkertonut Brazolle Wilsonin sanat, menisi tämä oitis hakemaan Wilsonin\nja — ja — saisi ehkä surmansa. Hän ei tahtonut, että Brazo saisi\nsurmansa, ja oli siis päättänyt salata asian. Hän oli kieltänyt\nAndersoniakin puhumasta mitään. Hän oli luullut voivansa salata\nkiihtymyksensä, mutta tajusi, ettei ollut pystynyt sitä tekemään, ja\nhän siis pakottautui katsomaan Brazoon yrittäen olla tyyni.\n\nBrazo näki kuitenkin hänen silmiensä kiusaantuneen ilmeen, ja hänen\najatuksensa keskittyivät Andersoniin. Anderson oli tehnyt jotakin\nsellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä!\n\n— Eikö siis ole tapahtunut mitään? intti hän.\n\n— Ei mitään.\n\n— Onko leirissä ollut rauhallista?\n\nElla nyökkäsi.\n\n— Onko Kuneen käynyt täällä?\n\n— Kerran hän täällä kävi viipyen noin viisi minuuttia. Hän oli\npettynyt, kun ei kultaa ollut löytynyt suurissa määrin, ja hän urkki\nminulta, oliko Jim jättänyt mitään viitettä siitä, mistä hän oli\nsaanut kultansa. Annoin hänen ymmärtää, etteivät Jimin toimenpiteet\nliikuttaneet häntä.\n\n— Siinä teitte oikein, sanoi Brazo hyväksyvästi. — Vielä ei siis ole\nlöydetty mitään! riemuitsi hän. — No niin, tietysti Kuneen on pettynyt.\n\nYhä hän mietti, oliko Anderson asunut majassa tytön kanssa. Vaikka hän\nitse ei ollut päässyt minkäänlaisiin tuttavallisiin väleihin tytön\nkeralla, oli mahdollista, että Andersonin, jolla oli niin kauniit\nkasvot ja joka yksilönä oli niin miellyttävä, oli onnistunut saada\nhänet lämpenemään. Tyttö oli iltaisin istuskellut ulkona Andersonin\nkanssa, oli toivottanut tälle hyvää yötä monen monituiset kerrat, oli\naamulla ensi työkseen tavannut hauet, oli istunut pöydässä vastapäätä\nhäntä. Tietysti he olivat istuskelleet majassa tuntikausia juttelemassa.\n\nTaaskin kiduttivat mustasukkaisuuden pistokset häntä.\n\n— Onko Andersonista ollut teille paljon haittaa? kysyi hän.\n\n— Hyvänen aika, eihän toki! vastasi Ella katsoen häntä suoraan silmiin.\n— Eihän hänestä milloinkaan ole haittaa. Anderson on ihailtava!\n\nVarmasti. Anderson oli ihailtava. Ella oli aina pitänyt Andersonista.\nJa nyt heidän oleskeltuaan varsin likellä toisiaan kahden viikon ajan\npiti hän Andersonista enemmän kuin konsanaan. Hänen äänestään oli\nkuvastunut vilpittömyyttä.\n\n— Teillä ei siis ole ollut yksinäistä, sanoi Brazo. Hänen äänensä oli\npakostakin hiukan ylimielinen.\n\n— Onpa toki ollut, ehätti Ella sanomaan muistaen pitkiä öitä, joiden\naikana hän oli peloissaan kuunnellut jokaista rapsahdusta majan\nlähistöllä.\n\nBrazon sydän sykähti. Anderson ei sittenkään ollut pätenyt aivan\nkaikkeen. Ehkäpä tyttö ei ollut tuntenut oloansa aivan turvalliseksi,\nvaikka pitikin Andersonista.\n\n— Vai niin, virkkoi hän. — Minä olen aina havainnut Andersonin\noivalliseksi seuralaiseksi.\n\n— Mitä se tähän kuuluu? kysyi toinen.\n\n— Kuuluupa hyvinkin, luulisin, vastasi Brazo. — Anderson on hyvä\npuhetoveri. Ovathan illat tietysti pitkiä, ja kun keskustelijoita on\nvain kaksi, tuntuu pitkäveteiseltä. Minusta Anderson kyllä on aina\nollut hauska toveri.\n\n— Mitä tarkoitatte? kysyi Ella viileästi. — Luuletteko, että otin\nAndersonin tänne siksi aikaa kuin viivyitte matkalla?\n\n— Hyvänen aika, tietysti, vastasi toinen. — Tehän sanoitte tekevänne\nniin. Ja olihan jonkun täällä oltava. Minähän pyysin, että valitsisitte\nhänet.\n\nElla kavahti seisaalleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen\nsilmänsä leimusivat. Hän hymyili Brazolle kankein, ivallisin huulin.\nTämä seisoi alallaan tarkaten häntä, ja Ella tuli aivan hänen\nlikellensä. Hän hengitti kiihtyneesti, ja hänen povensa kohoili\nraskaasti.\n\n— Jos sanotte vielä sanankaan, lyön teitä päin kasvoja! selitti hän.\n\nHetken aikaa hän seisoi jännittyneenä, suorana, suuttumusta uhoavana.\nSitten hän äänettömänä kääntyi, meni huoneeseensa ja paukautti oven\nkiinni jäljessänsä.\n\nBrazo seisoi entisellä paikallaan hämmästyneenä ja ymmällään. Hän kuuli\ntytön nyyhkyttävän, ja hikihelmiä kihosi hänen otsalleen. Hän otti\nhatun päästänsä ja tuijotti murheellisesti oveen.\n\n— Mitä ihmettä olen tehnyt? ihmetteli hän hämmentyneenä. — Pyysin häntä\npoissaoloni ajaksi ottamaan majaan Andersonin, sitten lupasi. Sitten\nhän ei sitä teekään, ja minun selittäessäni, että luulin hänen sen\ntehneen, joutuu hän aivan suunniltaan!\n\nHän lähti ulkona olevalle penkille ja istui päivänpaisteessa avopäin.\nHänen ilmeensä oli masentunut, ja hänen ajatuksensa tuntuivat synkiltä.\n\n— Nyt olen tärvellyt kaiken lopullisesti, päätteli hän.\n\nHän oli tehnyt jotakin kauheaa, mitä se sitten lienee ollutkin. Naiset\nolivat omituisia. Mies ei voinut etukäteen aavistaa, mitä mieltä he\nolivat. Tyttö oli asunut majassa hänen kerallansa, eikä kuitenkaan\npitänyt hänestä nimeksikään. Hän, Brazo, oli kertonut tytölle\nluulleensa tytön asuneen majassa miehen keralla, josta tämä piti, ja\nsilloin tyttö oli tulistunut silmittömästi.\n\nHänen myötätuntonsa tyttöä kohtaan oli voimakasta sekä levotonta, ja\nsittenkin siinä piili outoa riemua sen johdosta, että Anderson ei ollut\nlopultakaan asunut majassa.\n\nEnsi kerran viikkomääriin hän saattoi puhutella Andersonia vihaamatta\nhäntä. Hän löysi tämän uudisrakennukselta, joka oli valmistumaisillaan,\nja samassa tuokiossa Anderson jo kertoi hänelle Wilsonista.\n\n— Hän oleskelee täällä yhä, sanoi Anderson. — Tyttö ei olisi antanut\nminun kertoa sinulle tästä, mutta olihan sinun saatava asia tietoosi.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nWolf Wilson ei suinkaan aikonut lähteä tiehensä uudesta kaupungista,\nmutta liioin ei hän halunnut ryhtyä rehelliseen otteluun Brazon kanssa.\nEntisten kokemustensa nojalla hän tunsi toisen etevämmyyden, olipa\nkysymys minkälaisesta kamppailusta tahansa, ja vaikka Wilsonin viha oli\nkiihkeätä ja palavaa, ei hän voinut päästää sitä riehumaan nähdessään\nvihamiehensä. Hän oli jo saanut viikkokauden miettiä pulmaa, johon\noli joutunut, mutta nähdessään Brazon ratsastavan laakson halki kotia\nkohden hän ei ollut vieläkään valmistautunut taisteluun, jonka hän\ntiesi olevan edessään.\n\nHänen miehensä olivat muualla, ajamassa varastettua karjalaumaa etelään\npäin, Sonoraa kohden, ja hän oli toivonut heidän palaavan ennen Brazoa.\nNiin ei ollut käynyt, ja parhaillaan oli Brazo menossa majaan, missä\nhän saisi Ella Wainrightilta kuulla uutisia, jotka lähettäisivät hänet\nvillinä taistelunhalusta tutkimaan leiriä.\n\nWilson ei voinut turvautua Kuneeniin. Tämä ei ollut mikään taistelija,\nja heidän tehdessään keskinäistä sopimusta leirin ryöstämisestä Kuneen\noli pannut ehdoksi sen, että itse saisi pysyä syrjässä kaikesta\nvarsinaisesta kamppailusta. Hän saattoi selittää \"erehtyneensä\"\nmaanluovutusta koskevain säädösten tulkinnassa, mutta hyökkääjänä hän\nei voinut esiintyä. Joka tapauksessa hän myönsi Wilsonille, ettei\nBrazon ulkomuoto miellyttänyt häntä.\n\nWilsonilla ei ollut leirissä muita tuttavia kuin Jack Brinn,\nlyhytkasvuinen mies. Ja hänen puhuessaan Brinnille Brazosta tämä oli\nkahdesti välttänyt vastaamasta mitään lopullista.\n\n— Onhan aikaa kyllä riittävästi sittenkin, kun näette hänen olevan\ntulossa, oli hän sanonut. Hän oli katsonut Wilsoniin luomiensa raosta.\n— Miksikä ette lähde kaupungista? oli hän kysynyt. — Ainahan te voitte\npalata tänne miehinenne.\n\nWilson ravisti päätään.\n\n— En minä lähde karkuun! selitti hän. — Onhan minulla yhtä hyvä oikeus\noleskella tässä leirissä kuin hänelläkin! Hän vilkaisi äänettömänä\nBrinniä. — Mitä siihen tulee, on hänen oltava varuillaan. Jos hän\nsaapuu ampumaan minua ja minä näen hänet ensiksi, ammun hänet siihen\npaikkaan sanomatta varoituksen sanaa.\n\nBrinn tarkkasi Wilsonia salavihkaa.\n\n— Huomenna tavataan, sanoi hän.\n\nTämä keskustelu oli tapahtunut edellisenä päivänä, ja Wilsonin toiveet\nperustuivat kokonaan siihen. Hän tiesi, että Brinn oli salamyhkäinen\nja älykäs. Brinn ei koskaan tehnyt työtä, eikä hänellä milloinkaan\nnäyttänyt olevan minkäänlaista tulolähdettä, mutta siitä huolimatta\nhänellä aina oli rahaa. Brinn käytti älyään.\n\nTelttansa edustalta, joka oli siinä osassa leiriä, minne oli\nmuodostunut säännötön kuja, oli Wilson katsellut, kuinka Brazo\nratsasti laakson halki kotia kohden. Äkeänä hän oli tarkannut, kuinka\ntoinen vei hevosensa aitaukseen. Kostonhimoisena ja vihamielisenä hän\nsitten huomasi Brazon vievän satulan ja valjaat talliin ja pysähtyvän\ntuokioksi tallin ovensuuhun.\n\nSamassa silmänräpäyksessä tuli Jack Brinn Ella Wainrightin asunnon\novesta.\n\nMitä asiaa Brinnillä oli sinne?\n\nWilson ei kyennyt sitä edes arvailemaan. Brinnin edesottamuksista ei\nkukaan koskaan saanut mitään tolkkua.\n\nWilsonista tuntui siltä, että Brazo oli aivan yhtä yllättynyt kuin\nhänkin. Brazo oli näet aivan selvästi hätkähtänyt, ja ensin Wilson\nluuli hänen pysäyttävän Brinnin sekä ryhtyvän kuulustelemaan tätä.\nMutta ei. Brinn lähti hymyillen menemään, kun taas Brazo hetken\nepäröityään sekä katseltuaan, kuinka Brinn häipyi näkyvistä, meni\nsisälle majaan.\n\nWilson lähti telttaansa ja otti kiväärinsä esille. Hän tiesi\npistoolinsa olevan valmiina, mutta ei aikonut turvautua siihen paitsi\nviime tingassa. Brazon nyt oleskellessa leirissä Wilson tiesi, että\nhänen oli aivan mahdotonta malttiaan menettämättä tarkata, kuinka tämä\ntuli asialle, jolla saattoi olla vain yksi tarkoitus. Hän oli aivan\njärkytetty, ja hän tiesi alkavansa ammuskella Brazoa kiväärillään\nennenkuin tämä pääsisi kyllin lähelle käyttääkseen pistooliansa, jos\nhän vain näkisi Brazon olevan tulossa. Hän ei aikonut jättää mitään\nsattuman varaan. Parempi hänen oli surmata Brazo sekä yrittää sitten\npaeta kuin jäädä leiriin ja joutua turpeen alle vuorenharjanteen\netelärinteellä olevaan uuteen hautausmaahan.\n\nWilson seisoi telttansa edustalla tarkastellen kivääriänsä. Brinn oli\nkadonnut näkyvistä. Sitten kahahti telttavaate Wilsonin vieressä, ja\nnaureskeleva Brinn ilmestyi teltta-aukkoon.\n\nWilsonin hermot olivat niin pingoittuneet, että hän kääntyessään\nhätkähti suonenvedontapaisesti.\n\n— Senkin narri! sähähti hän selviydyttyään säikähdyksestään. — Mitä\ntulimmaista hiiviskelettekään tuolla tavoin ihmisten kimppuun?\n\n— Luulitte kai minua ensin Brazoksi? naureskeli Brinn. — No, tällä\ntavoin hän teidät luultavasti tavoittaa. Oletteko nähnyt häntä? Hän on\njostakin syystä närkästyksissään, eikä hän ole vielä kuullut siitä,\nkuinka te herjasitte Ella Wainrightia. Luulisinpä hänen tulevan tänne\npyrynä, kunhan hän vain kuulee asiasta.\n\n— Näinhän minä hänet, sanoi Wilson. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet\nkelmeiksi, ja hänen silmissään oli hurjistunut kiilto. — En minä rupea\nodottelemaan. Piileskelen täällä. Kun näen hänen tulevan, lennätän\nhänen kalloonsa kuulan ja kellistän hänet siihen paikkaan!\n\n— Kuulin Bill Widenerin kertovan joillekuille pojille, että hän arvelee\nteidän tekevän niin, sanoi Brinn. — Hän sanoi, ettei hän pitänyt\nteistä ja mainitsi panevansa teidät hirteen kiikkumaan, jos ryhdytte\nsellaisiin konnankoukkuihin. Parasta on käyttäytyä rehdisti, Wilson,\nvaroitti hän.\n\nBrinn tarkkasi Wilsonia eräänlaisella viileällä valppaudella, jossa\noli rahtunen oveluuttakin. Brinnin järki toimi ilmeisestikin yhtä\nluistavasti kuin konsanaan.\n\nWilson ravisti päätään jörön itsepintaisena.\n\n— Lempoako minä piittaisin Widenerin puheista, selitti hän. — Mikään\nkaupungin järjestysmies ei saa minuun henkeä Brazon tehtyä minusta\nkuulanruokaa! Ehkäpä selviän Wideneristä. Ennemmin käyn hieman ampumaan\nkilpaa hänen kanssaan kuin Brazon.\n\nBrinnin silmät olivat hyvin kirkkaat. Hänen katseensa vaelteli\npaikasta toiseen. Hän silmäili viereisiä telttoja sekä toista\ntelttariviä, joka tuonnempana muodosti mutkikkaan, epätasaisen kadun\ntoisen reunan. Hän näki, että kaupungin asukkaat, jotka ilmeisestikin\naavistivat selkkauksen olevan tulossa, alkoivat kerääntyä ryhmiin,\njotka verkalleen lähestyivät häntä ja Wilsonia. Hiukan tuonnempana\njokirannalla seisoi järjestysmies Widener. Hän oli laskenut kätensä\npuuskaan, mutta ilmeisestikin hän piti tapauksien kulkua silmällä. Ja\nsitten Brazo tuli majasta ja meni uuden talorakennuksen luokse, missä\nhän keskusteli Andersonin kanssa.\n\nBrinn myhäili.\n\n— Siinä sitä kohta ollaan! varoitti hän. — Kuulkaahan, Wilson, ehätti\nhän jatkamaan. — Menettelette aivan väärin. Entäpä jos Brazo ei\ntulekaan suoraa päätä tavoittamaan teitä, vaan odottaa. Entäpä jos hän\npimeän tultua hiipii kimppuunne aivan aavistamattanne? Mitä hyötyä\nteillä silloin on kivääristänne?\n\nWilson rypisti otsaansa. Ilmeisestikään hän ei ollut tullut\najatelleeksi Brinnin esittämää mahdollisuutta. Hän tuumaili asiaa.\n\n— Viekää te kiväärinne telttaan, neuvoi Brinn. — Menkää sinne sekä\nriisukaa vyöltänne patruunavyö ja kivääri. Tulkaa ulos puuhailemaan\nkaikessa rauhassa. Seiskää täällä tai liikuskelkaa näillä main. Älkää\nkuitenkaan menkö etäälle teltastanne. Brazo ei voi surmata teitä, jos\nolette aseeton. Hän ei yritäkään. Mutta hän tahtoisi murhata teidät ja\nvetää esille pistoolinsa. Uimiset kyllä pitävät silmällä hänen jokaista\nelettään. Hänen nähdään vetävän pistoolinsa esille. Teillä ei ole\nminkäänlaista ampuma-asetta. No, mehän olemme ystäviä. Menen telttaani\ntuonne kadun toiselle puolelle. Olen siellä ja tähtään Brazoa, kun hän\ntulee. Kun hän tähtää teitä, kellistän minä hänet. Silloin ei asialle\nvoi kukaan mitään, ei Widener eikä kukaan muukaan! Hätävarjelustahan se\non, eikö olekin?\n\nWilsonin silmät kirkastuivat, ja hän henkäisi helpotuksesta. Hänen\nkasvoiltaan alkoi harmaus haihtua.\n\n— Ammutteko varmasti, jos hän tähtää minua? kysyi hän Brinniltä.\n\n— Aivan varmasti, vakuutti Brinn. — Ei teillä ole mitään hätää. Hän\nkääntyi poispäin salatakseen halveksivaa hymyänsä. Sitten hän taas\nkatsahti Wilsoniin ja lisäsi: — Lähden tästä. Brazo ei vitkastele.\nÄlkää te sentään hätäilkö. Seisoskelkaa tässä viitisen minuuttia ja\nmenkää sitten telttaanne sekä jättäkää patruunat ja kivääri sinne.\nTulkaa sitten ulos muina miehinä.\n\nBrinn meni kadun ylitse telttaansa. Siellä hän astui hieman peremmälle\nja kurkisteli ovivaatteessa olevasta reiästä Wilsonia, joka vielä\nseisoskeli telttansa edessä yrittäen näyttää ylimieliseltä ja\nhuolettomalta. Taas Brinn hymyili halveksivasti.\n\n— Ohhoh, sanoi hän ääneen. — Ei suinkaan päähäni pälkähtäisikään\nsurmata Brazoa — nyt.\n\n\n\nXXIII.\n\n\nLähdettyään Andersonin luota Brazo meni jälleen talliin. Siellä hän\ntarkasteli pistooliansa sekä puhalsi sen pitkään piippuun saadakseen\nsen tomuttomaksi. Hän olisi mennyt majaan puhdistamaan ja öljyämään\nasettansa, mutta ei tahtonut Ellan saavan vihiä aikeistaan.\n\nNyt hän tiesi tytön kiihtymyksen syyn. Julkinen herjaus, tai ainakin\nsen jälkiseuraus, oli tällä haavaa jokaisen tiedossa. Brazon päähän ei\nollut pälkähtänytkään sellaista, että hän oli asettanut Ellan maineen\nvaaraan asumalla tytön kanssa majassa. Mitäpä merkillistä siinä olisi\nollutkaan, sillä olihan hän omin silmin nähnyt useita samanlaisia\ntapauksia. Kertaakaan ei niistä ollut seurannut mitään häväistysjuttua.\nOlosuhteiden vuoksi oli useinkin mahdotonta välttää tämäntapaisia\ntilanteita. Asunnon puute ja vaikeat olosuhteet oli otettava huomioon.\n\nWilson oli tietenkin valmis selittämään jokaisen ihmisen aikeet\nrumiksi. Hän oli levittänyt epäluulojen myrkkyä ja oli rohjennut\njäädä kaupunkiin Andersonin varoituksesta huolimatta. Tämä merkitsi\nluonnollisesti sitä, että hän viipymättä ampuisi Brazoa saatuaan hänet\nnäkyviinsä.\n\nTullessaan taas tallista Brazo näki, että kaikki kaupungin asukkaat\npitivät silmällä hänen liikkeitänsä. Kehenkään ei hän erikoisesti\nkatsonut, mutta katsellessaan, missä päin Wilson 'mahtoi olla, hän tuli\ntarkanneeksi kaupungin kaikkia asukkaita. Ihmisiä seisoskeli telttainsa\nja hökkeliänsä edustoilla. Toisia istui vankkureissa, toisia lojui\npenkeillä ja tavaralaatikoilla. Joka puolella, sekä edessä, takana,\nvasemmalla että oikealla, näkyi kasvoja. Kaikki katsoivat häneen.\nTavalla tai toisella yritti jokainen salata intoa, millä kaikki pitivät\nhänen puuhiaan silmällä.\n\nHiukan loitompana veisteli muuan mies tammenoksaa. Hän ei katsonutkaan\ntyöhönsä vaan Brazoon. Toinen mies voiteli vankkurien akselia. Hän\nsiveli akseliin voidetta tikulla, joka kiepsahteli vain hullunkurisesti\neikä lainkaan koskettanut akseliin. Jotkut keskustelivat keskenään,\nmutta eivät edes katsoneet toisiinsa.\n\nRakennuksella oli työt keskeytetty. Anderson, Hardin sekä muut\nkarjapaimenet seisoskelivat majan nurkalla. Brazo tiesi, että Anderson\nsekä muut miehet seuraisivat uskollisesti hänen kintereillään. He\nhuolehtisivat siitä, ettei Wilson pääsisi ampumaan häntä takaapäin.\n\nBrazo lähti hiljalleen kävelemään tallista poispäin. Hän tiesi, että\nvaikka hän ei ollutkaan henkilökohtaisesti lähettänyt Wilsonille mitään\nsanaa, odotettaisiin hänen noudattavan kirjoittamatonta lakia. Wilsonia\noli varoitettu. Wilson sai odottaa siellä missä halusi. Hänellä oli\ntilaisuus piiloutua sekä rynnätä esiin äkkiarvaamatta yllättäen\nvihollisensa. Hän saattoi odottaa jonkun nurkan takana, jossakin\nteltassa tai kapakassa — missä tahansa. Hän saattoi äkkiä ilmestyä\nBrazon selkäpuolelle ja huutaa häntä nimeltä, ja toisen kääntyessä\nhänellä oli laillinen oikeus laukaista aseensa heti. Sitä ainoata\nWilson ei voinut tehdä, mitä Anderson pelkäsi hänen tekevän — ampua\ntakaapäin lausumatta varoituksen sanaa.\n\nTämän vuoksi Brazo ei tietänyt, mistä hän Wilsonin löytäisi. Hän lähti\nverkalleen kävelemään länttä kohden, kävi äärimmäisen teltan luona ja\npalasi sitten itäpuolelle.\n\nIhmiset seisoivat alallaan hänen kulkiessaan ohitse, mutta hän ei\nkiinnittänyt heihin mitään huomiota kerran vilkaistuaan heidän\nkasvoihinsa. Hän kulki parhaillaan erään kapakan ohitse, kun hänen\nkorviinsa kantautui muuan kuiskaus:\n\n— Hän on telttansa edustalla! Seuraavalla kadulla!\n\nBrazo kuuli tämän, mutta ei tietänyt, kuka kuiskaaja oli. Hän\ntiesi, ettei hänellä ollut täällä ystäviä. Ajatellen kuitenkin,\nettä kaupungissa saattoi olla joku, joka toivoi hänen selviytyvän\nasiasta ehjin nahoin, piti hän äskeiset sanat mielessään lopetettuaan\netsintänsä kahden ensimmäisen epäsäännöllisen telttarivin lomassa ja\nsiirtyessään seuraavalle kujalle.\n\nKuten sanottu, seisoi Wilson telttansa edessä. Hän oli selin Brazoon\nja korjaili ilmeisestikin parhaillaan telttansa ovivaatetta. Hän\nneuloskeli siinä olevaa repeämää umpeen eikä ilmeisestikään lainkaan\naavistanut Brazon tulevan häntä tavoittamaan. Sellaisen vaikutelman\nasiasta kaikki ainakin saivat, sekä ne, jotka seurasivat Brazoa, että\nne, jotka seisoivat kujan varrella.\n\nWilson tosin tiesi hyvin, mitä parhaillaan tapahtui. Hän oli nähnyt\nBrazon tämän lähtiessä alunperin häntä kohden, ja katsoessaan\ntelttavaatteeseen hän silti oli silmänurkallansa nähnyt Brazon\nkuljeskelevan toisella kadulla etsien. Kuolemanhiljaisuudesta, joka\nnyt vallitsi kaikkialla, hän tiesi, että Brazo oli huomannut hänet\nja lähtisi ennen pitkää tulemaan häntä kohden. Sittenkään Wilson ei\nedes kääntynyt eikä muullakaan tavoin osoittanut olevansa tietoinen\nvihamiehensä läsnäolosta. Yhden ainoan kerran hän vilkaisi telttaa,\njonne Jack Brinn oli mennyt, ja nähdessään kiväärinpiipun työntyvän\nesille pienestä telttakankaan repeämästä hän hymyili tuikean ovelasti.\n\nVerkalleen asteli Brazo upottavaa, tomunhienoa hietikkoa pitkin\nWilsonia kohden. Brazon kädet riippuivat rauhallisesti kupeilla,\nmutta hänen katseensa ei hetkeksikään irroittautunut vihamiehen\nselästä. Hän oli vakuutettu siitä, että Wilson oli nähnyt hänet, tiesi\nhänen lähestyvän ja aikoi yllättää hänet ripeästi kääntymällä ja\nlaukaisemalla samassa. Hän tarkkasi, jännittyisivätkö toisen lihakset,\nkuten oli tapahtuva ennenkuin hän kääntyisi. Ja hänen sekä Wilsonin\nvälinen matka lyheni kaiken aikaa.\n\nPäästyään noin kymmenen askeleen päähän Wilsonista hän pysähtyi.\n\nWilson ompeli yhä ovivaatetta. Hän oli tietoinen siitä, että Brazo\noli hänen takanansa, sillä tämä saattoi nähdä hänen niskalihastensa\nvavahtelevan.\n\nBrazon kädet riippuivat yhä kupeilla. Nyt hän antoi oikean olkapäänsä\npainua hiukan alemmaksi, hänen polvensa työntyivät rahtusen verran\neteenpäin antaakseen lihaksille tarpeellisen jännityksen salamannopeata\nvasemmalle taipuvaa liikettä kohden, jonka hän aina teki vetäessään\npistoolinsa esiin. Hänen oikea kämmenensä heilahti keveästi ja tyynesti\nulommaksi.\n\n— Wilson! huudahti hän terävästi.\n\nWilson kääntyi rivakasti ikäänkuin muka säikähtäen Brazon ääntä. Hän\noli edeltäkäsin harkinnut eleensä, sillä hän tiesi, että todistajia oli\npaikalla runsaasti, ja oli suunnitellut näyttelevänsä aseetonta miestä,\njota murhanhimoinen vihollinen vainosi ase kädessä. Hän kääntyi uskoen\njoutuvansa katsomaan Brazon kiväärin piippuun ja luullen saavansa\nkuulla Jack Brinnin kiväärin pamahtavan sekä nähdä Brazon horjahtavan\nja lysähtävän maahan.\n\nMitään sellaista ei tapahtunut.\n\nBrazo ei ollut vetänyt kivääriään esille. Hän seisoi aivan samassa\nasennossa kuin äsken mainitessaan Wilsonin nimen, lihakset\njännitettyinä, oikea kämmen kohotettuna. Hän ei ollut yrittänytkään\nvetää asettaan esiin, vaan oli päättänyt sallia Wilsonin ensiksi ryhtyä\notteluun. Hän vihasi Wilsonia, mutta oli antava tälle oikeudenmukaiset\nmahdollisuudet. Nyt hän totesi, ettei Wilsonilla ollut vyöllään\nlainkaan pistoolia.\n\nJännittyneen hiljaisuuden katkaisi naurunpurskahdus, sillä Wilsonin\nkasvot kävivät synkiksi pettymyksestä, jota hän ei kyennyt salaamaan.\nMurhenäytelmästä oli tuleva ilveily.\n\n— Raukka! sanoi Brazo.\n\n— En tietänyt teidän olevan kaupungissa, selitti Wilson.\n\nTaas seurasi naurunrähäkkä.\n\n— Olette valehtelija, Wilson, sanoi Brazo. — Jos olisi muita sanoja,\njoita voisin lausua tietäen niiden saavan teidät taistelemaan, sanoisin\nne. Miestä, joka herjaa naista, ei kuitenkaan voida kuvata sanoin.\n\nBrazo käännähti ja silmäili likelläseisovia suoraan silmiin.\n\n— Miehet, sanoi hän kylmästi, — en voi ampua tuollaista otusta. Mitä\nteen hänelle?\n\n— Tallatkaa häntä jaloin! huusi muuan mies.\n\n— Ajakaamme hänet kaupungista! ehdotti toinen.\n\nWilsonin mieli oli tulvillaan sekasortoista, pahansuopaista intohimoa,\nja hänen vihansa Brazoa kohtaan oli kiihtynyt raivoksi, joka aivan\nsokaisi hänet. Hän ei ollut aivan niin raukkamainen kuin luultiin.\nHalua asettua Brazon maalitauluksi ei hänellä ollut siksi, että\nhän kokemuksesta tiesi, mihin se johtaisi. Hän oli yllättynyt\nsuunnitelmansa raukenemisen johdosta ja hiukan nolona sen vuoksi,\nettä oli typerästi ilmaissut olevansa pettynyt, mutta raivo, jota\nhän kärsimänsä nöyryytyksen takia tunsi, ei ollut hillittävissä.\nÄänettömänä, silmäinsä hehkuessa mieletöntä hurjuutta, hän ryntäsi\nBrazon luokse ja yritti iskeä vihamiestänsä päin kasvoja.\n\nIhmiset työntyivät innostuksesta huudahdellen lähemmäksi ja muodostivat\nsuunnattoman piirin molempain ympärille.\n\nWilsonin ryntäys oli tapahtunut aivan äkkiarvaamatta, ja vaikka\nhän sokeassa raivossaan oli sinkauttanut iskunsa harhaan, oli hän\nlennähtänyt niin voimallisesti päin Brazoa, että molemmat kellahtivat\nnurin pölypilven tuprahtaessa maasta ja tuossa tuokiossa verhotessa\nheidät kokonaan.\n\nJonkun minuutin ajan he kieriskelivät maassa pitäen toisistaan lujasti\nkiinni ja huitoen käsin sekä jaloin. Sitten he nousivat, ja niin yltä\npäältä he olivat pölyssä, ettei heitä voitu lainkaan tuntea. Taas\nhe iskivät yhteen niin tulisesti, että kuului mätkähdys kuin lankun\npudotessa tyyneen veteen, ja toinen syöksähti esiin tomupilvestä\nlysähtäen maahan hartiansa varaan. Hän oli Wilson, sillä hänen oikealla\nkupeellansa ei näkynyt pistoolia.\n\nWilson hän oli, sillä katsojat ehtivät kunnollisesti tarkastella häntä,\nkun hän jaloilleen päästyään seisoi hetken aikaa alallaan horjahdellen\nja hieroen tomua silmistään. Taas hän katosi näkyvistä, kun hän ryntäsi\nvastustajaa kohden ja korkealle kohahtelevat tomupilvet kätkivät hänet\nuumeniinsa.\n\nHeidän kamppailussaan tai heidän liikkeissään ei ollut minkäänlaista\njärjestelmällisyyttä. Voimakas kamppaili voimakasta vastaan, sitkeä\nsitkeätä vastaan. Moni isku osui harhaan, mutta niillä, jotka osuivat\nmaaliinsa, oli kiihkeän vihan voima ja väkevyys, ja ne iskivät\nraskaina, lyöden lihan hervottomaksi ja kuolleeksi, murskaten, ruhjoen\nsen.\n\nHe painuivat yhtenä rykelmänä Wilsonin teltan luokse, törmäsivät\nsinne ja kierähtivät maahan villisti taistellen. Huippuköysiä\nkannattavat vaajat antoivat myöten, nuorat lennähtivät korkealle\nilmaan kiemurrellen niinkuin käärmeet, kannatinpuu murtui rasahtaen,\ntangot taipuivat ja napsahtivat poikki. Telttavaate pullisteli ja\nlainehti ottelijain vääntelehtiväin ruumiiden äärellä ja yllä, peltisiä\nkeittovälineitä kalisi kaiken sortuessa.\n\nHe nousivat ja taistelivat keskellä hävitystä. Vasta nyt oli yhä\nahtaammaksi käyneessä katsojain piirissä kyetty erottamaan, kumpainen\nmiehistä oli voiton puolella. He olivat näyttäneet tasaväkisiltä, mutta\nkatsojat totesivat nyt Brazon tavallaan johtavan ottelua. Tomu oli\njokseenkin tarkkaan karissut taistelijoista heidän kieriskellessään\ntelttavaatteen poimuissa, ja taas heidät saattoi erottaa kahdeksi eri\nolennoksi.\n\nBrazon oikeassa poskessa olevasta haavasta pisarteli verta, mutta\nhän naureskeli riemuitsevasti. Hän pysytteli aivan Wilsonin\näärellä antamatta tälle pienintäkään tilaisuutta levähtämiseen tai\nhyökkäämiseen.\n\nWilson oli saanut ankaran rangaistuksen. Hänen vasen silmänsä oli\npaisunut umpeen ja oikea oli sinelmillä, hänen huulensa olivat\npöhötyksissä ja rusentuneet. Hän perääntyi horjuvin polvin ja\nlaahustaen jalkojaan.\n\nHän kaarsi sortuneen teltan luota tuonnemmaksi keskelle tomuista katua.\nSinne hän pysähtyi jännittäen hervottomiksi käyviä lihaksiaan. Kahdesti\nhän kiivaasti iski vastustajaansa, mutta osui harhaan ja horjahteli\nsaatuaan Brazolta tukevat vastaiskut. Kerran hän lysähti polvilleenkin\nja nojasi ruhoaan käsiinsä, joten Brazo kumartui kysymään häneltä,\noliko hän jo saanut tarpeekseen.\n\nVastauksen asemasta Wilson kapusi pystyyn. Hänen kätensä riippuivat\nhervottomina hänen kupeillansa, ja hän seisoi menehtyneenä sekä\npuolustuskyvyttömänä. Hänen vihansa oli kuitenkin katkerampaa kuin\nkonsanaan, ja hän laahusti Brazoa kohden, tarttui häneen kaikin voimin\neikä hellittänyt otettaan.\n\nBrazo ei tahtonut enää lyödä häntä, vaan yritti murtaa hänen otteensa\nsekä karistaa hänet kintereiltänsä. Hän kuuli jonkun — Andersonin —\nhuudahtavan hätäisesti, tunsi pistoolinsa lipuvan huotrasta. Wilson oli\ntarttunut siihen.\n\nTietoisena Wilsonin murhanhimoisista aikeista Brazo ponnistautui\nvapaaksi ja iski vihollistaan kauhistavalla voimalla vatsaan. Wilson\nhorjahti loitommalle, hänen ruumiinsa taipui iskun voimasta etukumaran,\nmutta oikeassa kädessänsä hän piteli Brazon pistoolia. Hän yritti\ntähdätä sillä Brazoa, mutta tämän oikea nyrkki humahti jo ilmassa.\nOudon rusahtavasti se osui maaliinsa. Pistooli kirposi Wilsonin kädestä\nja hän horjahti sivuun. Kaatuessaan maahan hän kääntyi suistuen\nupottavaan hiekkaan suulleen.\n\nKukaan ei liikahtanutkaan. Mikäli joku oli ollut myötätuntoinen\nWilsonia kohtaan, oli tämän menettely Brazon pistoolin suhteen\ntehnyt siitä lopun ilman muuta. Kamppailu oli päättynyt hiljaisuuden\nvallitessa, eikä rapsahdustakaan kuulunut Brazon seistessä tomuisena ja\ntuikeana katsomassa vihamiestään, joka makasi maassa.\n\nWilsonkin vaikeni.\n\nSitten eräs mies kuiskasi jotakin, ja hänen äänensä kaikui ikäänkuin\njostakin etäältä.\n\n— Brazon sijassa olisin surmannut hänet! sanoi hän.\n\n— Sen hän olisi ansainnut, sanoi toinen, kaupungin järjestysmies\nWidener. Hän siveli toisella kädellään leukapieliään. — Tuo Brazo\nkykenee malttamaan mielensä, jatkoi hän.\n\nBrazo ravisteli pölyä vaatteistaan. Hän näki Andersonin, Hardinin sekä\nmuiden Wainrightin miesten seisovan piirissä, joka oli muodostunut\nhänen ympärillensä, ja hymähti heille. Tästä hymystä he oivalsivat,\nettei hän vielä ollut käsitellyt Wilsonin asiaa loppuun asti.\n\n— Hän hoitaa jutun loppuun saakka! selitti Anderson. — Ei hän jätä\nmitään keskeneräiseksi!\n\n— Hän on — —! sanoi muuan Wainrightin karjapaimenista ylistäen Brazoa\nihailevasti sanalla, jonka painaminen ei oikein käy laatuun.\n\nWilsonin tointuminen kesti hyvän aikaa. Kaikkein ensiksi hän kohotti\nhapuilevasti oikeaa kättään, joka samassa tuokiossa taas putosi maahan.\nMyöhemmin hän yritti kömpiä pystyyn molempain käsiensä varassa. Hän\npääsikin istumaan, ja hetken aikaan hän istui alallaan horjahdellen\nsekä tuijottaen katselijoita räpyttelevin silmin. Lopulta hän näytti\nmuistavan, mitä oli tapahtunut. Hän karahti punaiseksi ja painoi päänsä\nalas. Sitten hän nousi ja seisoi hiljaa pälyillen ihmisiä.\n\nBrazo siirtyi hänen eteensä.\n\n— Onko päänne jo selkeä, Wilson? kysyi hän.\n\nWilson nyökkäsi.\n\n— Hyvä, jatkoi Brazo. — Muistakaa tämä. Saatte aikaa tunnin\npoistuaksenne tästä leiristä. Aseettomuus ei auta teitä tällä kertaa.\nOletteko käsittänyt?\n\nBrazo kääntyi poispäin, lähti jokea kohden ja hävisi sen yläjuoksun\nvarrella kasvavan leppä- ja haapaviidakon taakse.\n\nLeirin miehet katsoivat hänen menoaan ja alkoivat sitten siirtyä\nmuualle Wilsonin luota.\n\n— Hän kai meni hiukan peseytymään, sanoi Anderson Brazon mentyä. — Kas\nniin, me pidämme silmällä tätä kelmiä!\n\nAnderson sekä muut Wainrightin miehet siirtyivät hiukan loitommalle ja\nheittäytyivät pitkälleen nurmikolle.\n\nHeidän oli kylläkin aivan turha pitää Wilsonia silmällä. Tämä meni\ntelttansa luokse ja istahti sen raunioille ollen alallaan hyvinkin\npuoli tuntia. Sitten hän nousi kokoilemaan tavaroitaan. Ennenkuin\nmääräaika oli kulunut umpeen, nousi hän satuloidun hevosen selkään ja\nlähti länteen päin toisen hevosen kuljettaessa hänen tavaroitaan.\n\n— Hän menee tiehensä, sanoi Anderson katsellen hänen puuhiaan. — Tällä\nei hänestä kuitenkaan selviydytä. Hänenlaisistaan ei päästä muulla\ntavoin kuin tekemällä heistä kuulanruokaa. Se kai Brazon on tehtäväkin\nennenkuin tämä asia on järjestyksessä.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nBrazo ravisteli tomun vaatteistaan, kylpi, pysäytti verenvuodon\nposkeensa saamastaan haavasta, pukeutui ja katseli Wilsonin lähtöä\nleiristä. Hän näki Andersonin sekä muiden Wainrightin miesten palaavan\nrakennustyöhön, mutta itse hän viivytteli paluutaan, sillä hän olisi\nsuonut tapaavansa Ellaa heti ottelun jälkeen. Tämä saisi kyllä siitä\ntiedon, ellei ollut omin silmin sattunut sitä näkemään, ja ryhtyisi\nkyselemään kaikenlaista.\n\nEi hän tahtonut vastata mihinkään kysymyksiin. Eikä hän olisi\nsitäpaitsi suinkaan suonut, että Ella luulisi hänen otelleen Wilsonin\nkanssa yksinomaan tämän tytölle lausuman herjauksen takia. Niinhän\nElla tietenkin ajattelisi, mutta hän, Brazo, oli paremmin selvillä\nasiasta. Hän oli otellut Wilsonin kanssa sen vihamielisyyden takia,\njoka oli vallinnut heidän keskensä heidän tuttavuutensa ensimmäisestä\npäivästä lähtien. Ja vaikkapa hän olisikin otellut Wilsonin kanssa tuon\nherjauksen tähden, ei hän olisi suonut tytön uskovan sen tapahtuneen\njuuri siitä syystä.\n\nHän oli tytölle äkeissään. Ei erikoisesti sen vuoksi, että tämä\noli uhannut lyödä häntä päin kasvoja, vaan sen ylenkatseellisen\nhalveksunnan takia, jota hänen silmistään oli kuvastunut hänen\nlausuessaan tuota uhkausta. Brazolla oli sangen vähän kokemusta\nnaisista, eikä hän tietänyt Wilsonin lailla loukanneensa tyttöä\nollessaan siinä uskossa, että Ella päästäisi Andersonin majaan hänen,\nBrazon, ollessa matkalla. Asiassa oli hienoinen ero, jota Brazo\nei kyennyt tajuamaan. Ellan silmistä loistaneen ylenkatseen hän\nsitävastoin oli kyllä oivaltanut.\n\nAlussa hän oli ollut tyytyväinen tietäessään, ettei Anderson\nollut asunut majassa, mutta tämä tyytyväisyys oli haihtunut hänen\nmuistellessaan Ellan silmäin leimahdusta tytön suuttuneena poistuessa\nhuoneeseensa.\n\n— Jos minä loisin johonkin toiseen sellaisen katseen, vihaisin häntä\naivan varmaan! päätteli hän mielessänsä astellessaan verkalleen leirin\nhalki. — Enpä tosiaankaan rahtuistakaan pitäisi ihmisestä kyetäkseni\nkatsomaan häntä niinkuin Ella katsoi minua. Häntä eivät minunlaiseni\nmiekkoset miellytä lainkaan, ja siinä kaikki. Jos olisin sanonut\nhänelle jotakin loukkaavaa, olisi hänellä ollut syytä menettelyynsä.\nSiinähän asian ydin onkin, että hän menetteli tuolla tavoin ilman\nminkäänlaista syytä.\n\nTilanne oli toivoton. Hän oli houkkio viivytellessään lähtöään. Siitä\nhuolimatta hän tiesi yhä jäävänsä laaksoon ja yhä toivovansa, niin\nkipeäksi kuin hänen suuttumuksensa kävikin. Tyttö oli lumonnut hänet,\neikä hän saanut lähdetyksi.\n\n— Ja nyt hän alkoi halveksia itseään. Hän oli käynyt taipuvaiseksi.\nHänellä ei enää ollut minkäänlaista tahdonlujuutta. Häntä saatiin\njohtaa, kohdella huonosti, loukata, mutta silti hän vain jäi taloon\nlemmenkaihoisena kuin mikäkin poikaviikari.\n\nHän käveli muuatta telttain lomassa olevaa kujaa pitkin saapuen\nlaudoista hätimmiten kokoonkyhätyn suuren rakennuksen luokse, jonka hän\ntiesi kapakaksi. Hetken aikaa hän seisoskeli sen edustalla synkkänä\nmuistellen majaa ja kuunnellen sisältä kuuluvia ääniä. Tajuten äkkiä\nolevansa janoinen hän meni muitta mutkitta sisään, käveli baaripöydän\nääreen ja tilasi olutta.\n\nRahavyönsä hän oli jättänyt majaan, mutta taskussansa hänellä oli\nuseita kultakolikoita. Hän maksoi juoman yhdellä näistä ja nojaili\nbaaripöytään, jolle takaisin annetut kolikot olivat jääneet, sekä\najatteli Ellaa.\n\nSisään tullessaan hän oli vilkaissut ympärilleen ja pannut merkille,\nettä häntä ja tarjoilijaa lukuunottamatta huoneessa oli yksi ainoa muu\nhenkilö, mies, joka istuskeli erään pöydän ääressä veltosti leikitellen\nkorttipakalla. Huoneessa oli muitakin pöytiä ja takahuoneeseen\nvievästä oviaukosta näkyi erinäisiä pelivälineitä, muutamia tuoleja ja\njonkinlainen soittokone.\n\nHän seisoi pitkän aikaa alallaan edes koskematta lasiinsa. Lopulta\nkohotettuaan sen huulilleen hän huomasi tarjoilijan ihailevan hymyn.\n\n— Olipa se ottelu! selitti tämä. — Wilson sai sen minkä hän\nansaitsikin. Olitte hyvin maltillinen. Odotin sentään, että surmaisitte\nhänet, kun hän anasti aseenne. Kyllä te erehdyitte, kun jätitte sen\ntekemättä.\n\nBrazo hymyili. Hän oli jo miltei unohtanut koko kahakan.\n\n— Vai olitte te siellä, sanoi hän. — No, eipä siinä ollut suuria\nnäkemisiä. Aivan väsyin takomaan häntä nyrkeilläni.\n\n— Hyvänen aika, jos te olitte silloin väsyksissä, niin soisinpa\nnäkeväni teidän rynnistävän olan takaa!\n\nTäällä sai voittaja ylistystä. Sittenkin Brazosta tuntui, ettei mies\nollut oikein vilpitön ja että hänen näennäinen hyvänsuopaisuutensa\noli teennäistä. Brazo näet tiesi, ettei leirissä hänestä pidetty.\nEllaa ja häntä oli siellä alettu katsoa karsaasti, kun he eivät olleet\nilmoittaneet muille paikkaa, mistä Jim Wainright oli löytänyt kultaa.\nBrazo joi lasinsa tyhjäksi ja astui kynnykselle sekä katseli sieltä\nleiriä hyvän aikaa. Vasta nyt — lukuunottamatta äskeistä etsintää — hän\nnäki leirin kadulta käsin, ja se näytti hänestä oudolta ja ikäänkuin\nmuuttuneelta. Ainakin teltat ja rakennukset olivat paljon paremmassa\njärjestyksessä kuin majasta niitä katseltaessa tuntui. Paikka oli\nkaupungin tapainen, ja siellä oli paljon enemmän lautarakennuksia\nkuin telttoja. Kaikessa toiminnassa oli järjestelmällisyyttä.\nEtäämpää katsottaessa oli tuntunut siltä, että ihmiset juoksentelivat\numpimähkään edestakaisin, mutta nyt hän totesi, että heillä kaikilla\noli tarkoin määrätyt puuhansa ja että he ikäänkuin ylpeilivät\nkodeistansa. Käsilläolevista rakennusaineista teki kukin niin hyvää\nkuin suinkin taisi.\n\nKapakkarakennuksen vieressä oli toinen lautahökkeli. Tavallinen asunto,\npäätteli hän. Hän vain vilkaisi sitä ja oli juuri kääntämäisillään\npäätään toisaalle, kun hän näki, että ovensuussa seisoi nainen, joka\nhymyili hänelle. Hän vastasi hymyyn, sillä nainen oli nuori ja kaunis.\nJoka tapauksessa hän oli leirin loiseläjiä, ja hänenlaistensa naisten\nröyhkeyttä kuvastui hänen katseestaan.\n\nBrazo kääntyi. Hänen katseensa siirtyi kotiin päin.\n\nHän näki Ellan seisovan ovensuussa. Tyttö katsoi kaikesta päättäen\nmaahan eikä lainkaan häneen, ja vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään\nrikollista hymyillessään viereisen asunnon ovella seisovalle tytölle,\nastui hän kiireesti takaisin kapakkaan, sillä äkkiä hän tunsi olevansa\nsyyllinen ja toivoi hartaasti, ettei Ella ollut nähnyt häntä.\n\nHänen suuttumuksensa leimahti taas ilmituleen. Entäpä vaikka tyttö\noli nähnytkin hänet. Eikö hän ollut uhannut lyödä häntä, Brazoa,\npäin kasvoja. Eikö hän ollut osoittanut vihaavansa häntä, Brazoa?\nMiksikä tosiaankaan piti tytön laatia lait, joita hän, Brazo, aina ja\nauttamattomasti noudatti? Sitten hänen mieleensä juolahti, ettei toinen\nollut säätänyt hänelle mitään lakeja, ja että syyllisyydentunto, joka\noli hänet vallannut, oli kokonaan hänen oman mielialansa ansiota. Hän\nyritti yhä olla tytön arvoinen.\n\nAivan hämmennyksissään hän meni taas baaripöydän ääreen. Juodessaan hän\nkuuli vierestään kahinaa. Hän kääntyi ja näki äskeisen naisen seisovan\nvieressänsä hymyilevänä.\n\nHän punastui kaulaa myöten. Siitä huolimatta hän sanoi tytölle\nnaureskellen: — Kuinka pääsitte tänne niin pian? Minuutti sitten näin\nteidän seisovan naapurihökkelin ovella!\n\nToinen hymyili. — Siitä on ainakin viisi minuuttia, sanoi hän. — Minä\njo luulin, etten pääsisi tänne ikinä!\n\n— Te siis piditte kiirettä? virkkoi Brazo. — Näitte kai jonkun, josta\npidätte?\n\n— Teidät!\n\nTarjoilija seisoi nyt selin baariin. Hän kuivasi laseja ja latoi niitä\nmusliinipalasella verhotulle kömpelötekoiselle tarjoilupöydälle.\n\nBrazo ravisti päätään.\n\n— Annatte kai minun sentään juoda jotakin seurassanne?\n\nBrazo osti naiselle juotavaa, ja tämä vei lasinsa eräälle pöydälle\nviitaten Brazoa tulemaan sinne. Tämä istui häntä vastapäätä ja loi\ntoiseen totisen, vakavan katseen.\n\nNainen oli kaunis, mutta hänen silmistänsä huokui jäistä\nharkitsevaisuutta, ja hänen suupielissänsä oli kovain kokemusten\nuurtamat juonteet.\n\n— Teitä poika parkaa! ilkamoi hän. — Onko joku nainen ollut teille\nilkeä?\n\n— Naiset eivät kiinnosta minua, sanoi Brazo.\n\n— Toisin sanoen: he kiinnostavat teitä! nauroi toinen. — Kertokaapa\nminulle, mitä teille on tapahtunut.\n\nBrazo ravisti päätään.\n\nKuinka erilaisia naiset olivatkaan! Tämä täällä oli kokonaan kadottanut\nyksilöllisyytensä. Brazo oli hänestä välinpitämätön kuin olisi hänen\npöytänaapurinsa ollut jokin mieshenkilö. Ylipäänsä hän tunsi naista\nkohtaan vain halveksinnansekaista sääliä. Hänen mielialansa oli kylmä\nja kuollut. Mutta jos Ella olisi istunut häntä vastapäätä, olisivat\nhänen suonensa sykähdelleet, häntä olisi hengästyttänyt, hän olisi\nollut hämillään ja häpeissään.\n\n— En käsitä, kuinka ainoakaan nainen voi olla katala teitä kohtaan,\nsanoi nainen.\n\nBrazo naurahti tuikeasti.\n\n— Kuulkaahan, sanoi hän. — Jättäkää tuollainen. Voitte istua siinä ja\njuoda niin monta lasillista kuin suinkin haluatte. Kiinnostunut teihin\nen kylläkään ole.\n\nNainen istui katsoen häneen ja maistellen juomaansa.\n\n— Nimenne on Brazo, eikö niin?\n\nTämä nyökkäsi.\n\n— Näin teidän pieksävän Wilsonia, jatkoi nainen. — Ottelijana olette\nkauhea! Riita koski naista, eikö niin? — Ella Wainrightia?\n\nBrazo ei vastannut.\n\n— Tietysti minä sen tiedän, että niin oli, sanoi toinen. — Koko leiri\ntietää asian. Melkein joka sorkka kuuli tuon Andersonin sanovan\nWilsonille, kuinka tämän piti pyytää anteeksi. Mutta miksikä Anderson\nei ryhtynyt itse tappelemaan? Tyttöhän pitää hänestä. Hän oli\nAndersonin seurassa melkein kaiken aikaa teidän ollessanne poissa. Tämä\nkuuli Wilsonin loukkaavan häntä, ja sittenkin he antavat teidän hoitaa\nottelun, sillä he pelkäsivät Wilsonin surmaavan Andersonin. Teistä hän\nnähkääs kykenee luopumaan, mutta ei Andersonista.\n\nBrazo ei vastannut, mutta naisen sanat olivat saaneet hänet kuohuksiin.\nHän tiesi, ettei tämän puheisiin ollut luottamista, mikäli ne koskivat\nAndersonin ja Ellan yhdessäoloa, mutta siitä hän oli varma, että Ella\npiti enemmän Andersonista kuin hänestä.\n\nTietenkään hän ei uskonut, että Ella oli tahtonut hänen joutuvan\notteluun Wilsonin kanssa, sillä Ellahan ei ollut hänen palattuaan edes\nmaininnut Wilsonin nimeä. Mutta miksikä tyttö olikaan niin tulistunut\nhänen, Brazon, mainitessa Andersonin nimen?\n\nHän nousi ja meni päätyakkunan ääreen tuijottaen hetken aikaa synkkänä\nkadulle. Sitten hän palasi pöydän ääreen ja tilasi uusia juomia. Ne\ntuotiin, ja Brazo joi lasinsa pohjaan naisen hymyillessä hänelle.\nMaistellen lasistaan hän tarkkasi Brazoa.\n\n— Katalasti hän teitä kohteli kaiken sen jälkeen, minkä teitte hänen\nveljensä hyväksi, sanoi nainen. Brazo oli huomannut, että hänen nimensä\noli Millie. Tarjoilija oli kahdesti maininnut hänen nimensä.\n\n— Mitä te siitä tiedätte? penäsi Brazo.\n\n— Tottahan minä sen kaiken tiedän. Sellainen joutuu kyllä ihmisten\ntietoon. Wilsonhan asiasta taisi ensiksi puhua. Nyt sen kylläkin tietää\nkoko leiri. Ettehän te voi tehdä kultalöytöjä tässä maassa joutumatta\nihmisten puheenaiheeksi. Teistä halutaan tietää kaikki, ja jollakin\ntavoin se saadaankin selville.\n\nBrazo vaikeni.\n\n— Jim Henley luotti teihin aivan varmaan, jatkoi toinen. — Käsitän\nsen kyllä. Mutta ellei Henley jättänyt mitään ohjeita ja te olisitte\nkuollut tai saanut surmanne ennen Ella Wainrightin tuloa, niin mistä\nhän olisi ymmärtänyt etsiä Henleyn kaivauksen paikkaa.\n\nBrazo nauroi katsoen suoraan toisen silmiin, jotka nyt olivat käyneet\nkylmiksi ja häikäilemättömiksi.\n\n— Vai siinäkö sitä ollaan? sanoi hän. — Johan minä ihmettelinkin. Te\nhaluatte tietää, mistä Henley löysi kultaa! No niin — —\n\nHän vaikeni, sillä odottamatta valtasi hänet kuvottava heikkoudentunne\nja häntä alkoi äärettömästi, lamauttavasti raukaista. Horjahdellen hän\nnousi seisaalleen hämmästyneenä ja yllättyneenä.\n\nKuin sumun läpitse hän näki tarjoilijan tulevan likemmäksi.\nVilahdukselta hän näki naisen kasvot ja hänen ivallisen hymynsä.\n\n— Tulimmainen! sanoi hän. — Te roistot juotitte minulle — —\n\nHän horjahti ja lysähti poikkipuolin pöydälle.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nTullessaan tajuihinsa Brazo makasi jonkinlaisella vuoteella selällään\nja täysissä pukeissa. Hän oli heikko ja häntä huimasi. Hänen päätään\nsärki ankarasti, ja hän yritti selvitellä ajatuksiaan hieroskelemalla\notsaansa.\n\nHuone oli outo, ja hän tuijotti ympärilleen yrittäen muistella, mitä\nhänelle oli tapahtunut. Muistaessaan asian hän puri hammasta ja tunsi\nsydämessään raivoa, kuten luonnollista oli.\n\nHänelle oli juotettu jotakin huumausainetta. Luonnollisesti oli hänen\ntaskuistansa toivottu löydettävän jonkinlaista osviittaa siitä, mistä\nJim Henley oli kultansa löytänyt. Mitään ei oltu tietenkään löydetty,\nmutta hän nousi työläästi istumaan ja tarkasteli taskujaan. Oikea\nhousuntasku oli käännetty nurin. Vyötäisiltä oli vuori leikattu\nrikki useasta kohdasta, ja liivit oli niinikään ratkottu auki. Hänen\nhattunsakin, joka oli vuoteella, oli tutkittu. Hikinauhaa ei nimittäin\noltu viitsitty sulloa sinne takaisin.\n\nÄlykkäinä ei noita ihmisiä juuri voitu pitää, jos he otaksuivat\nhänen kuljettavan mukanaan sellaista, mistä Jim Henleyn salaisuus\nmahdollisesti kävisi ilmi, mutta siitä huolimatta oli tapaus todisteena\nheidän kiihkostaan, ahneudestaan ja häikäilemättömyydestään.\nKullanetsijät alkoivat käydä epätoivoisiksi.\n\nMitään hänen omaansa ei oltu anastettu. Hänen rahansa, pistoolinsa,\nkellonsa sekä muut pikku kapineensa olivat siellä missä niiden pitikin\nolla.\n\nHän nousi, löysi sangollisen vettä ja joi sitä kauhantäyden. Mentyään\novensuuhun hän tähyili ulos. Leirissä vallitsi samanlainen hyörinä kuin\nainakin ja hän totesi auringon olevan korkealla taivaalla. Hänelle\noli nähtävästi annettu aikamoinen annos huumausainetta, sillä hän oli\nnukkunut suunnilleen vuorokauden.\n\nKaikesta päättäen ei kukaan ollut nukkunut hökkelissä hänen kanssansa,\nsillä siellä oli yksi ainoa vuode, ja hän oli maannut siinä. Rakennus\noli aivan kapakan naapurina, ja hän seisoi samalla kynnyksellä, mistä\nMillie oli hymyillyt hänelle. Hökkelissä oli takaovi, ja hänet oli\nnähtävästi kuljetettu sinne kapakan takaovesta. Koko rakennuksessa oli\nyksi ainoa huone. Nurkassa oli rasvainen ja nokinen keittokamiina.\nSitäpaitsi oli huoneessa penkki ja pesuallas, ja pöydällä oli vesisanko\nsekä kauha, pesemättömiä astioita ja ruuanjätteitä. Penkin yläpuolella\noli seinällä pyyheliina, sinne tänne oli ripustettu pannuja ja\nkattiloita ja joka puolella näkyi naiselle kuuluvia vaatekappaleita.\n\nBrazo kaatoi vettä pesuvatiin ja pesi kasvonsa sekä kätensä. Huimaava\nheikkoudentunne alkoi olla haihtumaisillaan, ja raivonpuuska oli\nlauhtunut itsevihaksi sekä tuikeaksi huumoriksi, joka oli omiaan\nvirittämään hänen mieleensä eräänlaista tuhoisaa kylmäkiskoisuutta.\n\nPeseydyttyään hän meni ovelle sekä astui kadulle. Hän käveli suoraa\npäätä kapakkaan, jossa oli saanut äskeiset kokemuksensa Milliestä,\nastui baaripöydän ääreen ja naurahti uudelle tarjoilijalle, jota hän ei\nollut nähnyt kapakassa aikaisemmin.\n\n— Etsin eräitä ystäviä, sanoi hän. Tarjoilija loi häneen terävän\nkatseen, jossa vilahti hurjistuneisuuttakin, ja Brazo siis jatkoi: —\nEtte te ole heikäläisiä.\n\n— En muista nähneeni teitä milloinkaan, sanoi tarjoilija.\n\n— Valehtelette, virkkoi Brazo lempeästi heilauttaen oikeata kättään.\n— Olette sama veitikka, joka eilen istui täällä pöydän ääressä minun\nalkaessani hiukan jutella Millien kanssa. Menitte menojanne osapuilleen\nniihin aikoihin, jolloin näköni alkoi hämärtyä. Muistatteko minut nyt?\n\n— Taidanpa muistaa, vastasi tarjoilija. — Kuten sanoitte, lähdin\ntäältä ennenkuin mitään tapahtui. Mitä täällä sitten sattui? Mies oli\nkalvennut. Hän seisoi jännittyneenä. Hänen katseensa oli pelokas. He\nolivat kuitenkin kahdenkesken.\n\n— Ei mitään sellaista, mistä te ette ole perillä, luulisin, virkkoi\nBrazo yhä yhtä lempeänä kuin äskenkin. — Omistatteko tämän paikan?\n\n— Kyllä.\n\n— Oliko mies, joka työskenteli täällä eilen, palkkalaisenne?\n\nMies nyökkäsi.\n\n— Voisittekohan sattumalta neuvoa, mistä löydän hänet? kysyi Brazo\nlauhkeasti.\n\nMies valahti entistä harmaammaksi. Hän rykäisi.\n\n— Tuskinpa, sanoi hän. — Hän lähti leiristä eilen illalla aivan äkkiä.\n\n— Entä Millie?\n\n— Millie meni hänen mukanaan.\n\n— Äkkipäätä kai hänkin lähti, eikö niin. Sellaistahan sattuu. Te ette\ntaida suunnitella äkkinäistä lähtöä leiristä? sanoi Brazo katsoen\nmiestä suoraan silmiin.\n\nMies karahti punaiseksi ja kalpeni sitten taas.\n\n— En, sanoi hän.\n\n— Ette ennen iltaa, niinhän? sanoi Brazo. — No, siihen mennessä teillä\non hyvää aikaa. Parasta on, että ette jää tänne pitempään.\n\n— Kuulkaahan! puuskahti mies sanomaan. — Ette te voi ryhtyä pakottamaan\nminua tuolla tavoin.\n\n— Tänä iltana voin, vastasi Brazo.\n\nHän astui baaripöydän taakse, ja mies perääntyi niin kauaksi kuin\nsuinkin. Akkunanpielessä seisten hän tuijotti säikähtyneenä Brazoa,\njoka otti baaripöydän alla olevalta hyllyltä jykevän pistoolin,\ntyhjensi sen ja viskasi aseen ammuksineen avonaisesta akkunasta. Saman\nkyydin sai kivääri, joka oli ollut piilossa baaripöydän takana. Sitten\nhän siirtyi tuonnemmaksi.\n\n— Tämän teen estääkseni teitä hulluttelemasta, sanoi hän. Selkä edellä\nhän eteni ovensuuhun huutaen sieltä lempeästi: — Aamulla pistäydyn\nluoksenne. Teidän sijassanne kyllä siihen mennessä livistäisin täältä.\nNäkemiin.\n\nHän meni selkä edellä kadun toiselle puolelle sekä katosi erään\nteltan taakse. Tuokiota myöhemmin hän jo asteli verkalleen majaa\nkohden kiinnittämättä minkäänlaista huomiota ihmisten hämmästyneisiin\nkatseisiin.\n\nPuhuessaan kapakanomistajalle hän oli tarkoittanut täyttä totta, mutta\nsilti hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvitsisi ampua miestä.\nAamunkoitossa hän joka tapauksessa oli näkevä miten kävisi.\n\nEnsi kertaa siitä pitäen kuin Ella oli tullut leiriin olivat hänen\ntyttöä koskevat ajatuksensa järkkymättömiä. Hän rakasti Ellaa,\nmutta tyttö ei saanut tehdä hänestä narria. Hän, Brazo, jäisi\nlaaksoon puolustamaan tyttöä taistelussa, johon Millie sekä tämän\ntarjoilijaystävän tapaisten ihmisten taholta tulevat hyökkäykset\nveisivät, mutta hän antaisi tytön ymmärtää, ettei hän toivonut\nkerrassaan mitään eikä liioin murehtinut mitään.\n\nKuitenkaan hän ei mennyt suoraa päätä majaan, vaan pysähtyi tallin\nluokse oveen nojautuen. Hiukan tuonnempana hän huomasi eräiden\nWainrightin miesten peseytyvän tupansa edustalla. Andersonia ei näkynyt\nheidän joukossaan.\n\nBrazolla oli nälkä, ja hän otaksui puolisen odottavan majan pöydällä.\nSilti häntä ei haluttanut mennä sinne, sillä hän uskoi Ellan nähneen,\nkuinka hän oli edellisenä päivänä hymyillyt Millielle kapakan\novelta. Ja millä tavoin oli hänen koko yön kestänyt poissaolonsa\nselitettävissä, jos tyttö oli sen nähnyt.\n\nNaisilla — erittäinkin Ellalla — oli omituinen tapa tehdä oikopäätä\nhämmästyttävän päteviä johtopäätöksiä sellaisten miesten puuhista,\njoita kohtaan he tunsivat mielenkiintoa. Tämän mielenkiinnon ei\nehdottomasti tarvinnut olla rakkautta. Vihaakin se saattoi olla,\nsamanlaista vihaa kuin Ellan viha häntä kohtaan. Olipa heidän\nmielenkiintonsa millaista hyvänsä, pani se joka tapauksessa heidän\nälynsä työhön. Hän tiesi, että Ella oli jo aiheuttanut hänelle useita\nkiusallisia hetkiä aivan ilmeisesti oivaltamalla, mitä hänen mielessään\npiili, jo ennenkuin hän oli ennättänyt tehdä mitään. Ellalla oli oma\ntapansa johdella hänet myöntämään yhtä ja toista sekä hymyillä niin\nmerkitsevästi, että toinen näki hänen tietävän vastauksen jo etukäteen.\n\nNo, tällä kertaa oli hänen oma asiansa, mitä hän oli tehnyt. Hän ei\nollut Ellan aviomies, ja jos tyttö pyytäisi häneltä selitystä, antaisi\nhän sen. Kun hän kuitenkin yhä seistessään tallin ovella näki tytön\ntulevan majasta ja lähtevän kävelemään tallia kohden, karahti hän\npunaiseksi ja jäykistyi.\n\nTytön lähestyessä hän kohotti päätään aikoen katsoa häneen muina\nmiehinä, mutta hämmästyksekseen hän näki tytön menevän ohitsensa edes\nkatsomatta häneen, Brazoon.\n\nHän tiesi, että Ella oli nähnyt hänet. Hän oivalsi sen siitä, että\ntoisen äskeinen käytös oli tarkoitettu rankaisutoimenpiteeksi.\n\nHän hymähti äärettömän ylenkatseellisesti. Silti hän tarkkasi Ellaa\ntämän mennessä miesten luokse sekä tuokion ajan keskustellessa parin\nkarjapaimenen kanssa. Sitten hän kääntyi lähtien taas menemään majaan.\nTällä kertaa Brazo ei aikonut suoda hänelle tilaisuutta äskeisen\nmenettelyn uusimiseen, vaan kumartui muka kiinnittämään vyönsä solkea.\nSitten hän yhtäkkiä totesi, että Ella seisoi hänen edessänsä.\n\nHän kohotti päätään ja katsoi tyttöä silmiin, mutta samassa tuokiossa\nhänen katseensa taas lipui vyön solkeen. Ellan silmistä huokui niin\npohjatonta ylenkatsetta, että hän aivan pelästyi.\n\n— Kai minun pitäisi kiittää teitä siitä, että puolustitte minua Wolf\nWilsonin loukkauksilta, sanoi tyttö. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta\nsiitä pilkahti välinpitämättömyyttä, ehkäpä ylenkatsettakin. Oli miten\noli, mutta Brazo joka tapauksessa hurjistui. Hän katsoi Ellaa suoraan\nsilmiin tietoisena äkillisestä, villistä mielihyväntunteesta. Tyttö ei\npitänyt hänestä, ja pelkäämättä enää menettävänsä mitään saattoi hän,\nBrazo, antaa vastauksen toisen herjauksiin.\n\n— Älkää tehkö sitä, jos se kerran tekee kipeää, sanoi hän.\n\n— Kohteliaasti käyttäytyminen ei tee kipeää kenellekään, tiuskaisi\ntyttö.\n\n— En pyydä opetuksia, neiti, sanoi Brazo ehdoin tahdoin hymyillen\nhänelle.\n\nHymyily näytti raivostuttavan Ellaa, sillä hänen silmänsä leimusivat.\n\n— Te käyttäydytte tietysti noin kiusataksenne minua. Yritätte kostaa\neilistä.\n\n— Tämänpäiväistä, neiti, sanoi Brazo. — Vain minuutti sitten\nmenitte ohitseni ikäänkuin ette olisi nähnyt minua. Kai te olitte\nrankaisevinanne minua jostakin.\n\n— Oletteko tehnyt jotakin rangaistavaa? ehätti Ella kysymään.\n\nSiitä, että hänen silmänsä kapenivat hänen kysyessään tätä, Brazo tiesi\ntytön nähneen hänen hymyilevän Millielle.\n\nHäntä huvitti kuitenkin teeskennellä tietämätöntä.\n\n— Luulitteko minun tehneen jotakin? kysyi hän uhmaavasti.\n\n— On teidän asianne, teittepä mitä hyvänsä, selitti tyttö. — Uskon,\nettä tahdoitte tehdä sen, ja jos niin on, ei asiaan kannata tuhlata\nsanoja. Halusin vain teidän tietävän, että näin teidät.\n\n— Te siis näitte minut, sanoi Brazo yhä teeskennellen tietämätöntä.\n— Ehkäpä olette ystävällinen ja kerrotte, mitä näitte minun tekevän?\njatkoi hän.\n\n— Älkää yrittäkö teeskennellä, Brazo! sanoi Ella. — Sellainen sujuu\nteiltä äärettömän huonosti. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että\nseisoitte kapakan ovella pitäen teerenpeliä tuon naisen kanssa!\n\nToinen nauroi riemusta sykähtävin sydämin. Ella oli mustasukkainen.\n\n— Vai niinkö te sanotte? sanoi hän. — No niin, asia oli aivan toisin\npäin, neiti. Tyttö yritti pitää teerenpeliä minun kanssani.\n\n— Älkää valehdelko, Brazo. Näin teidät. Ja näin naisen menevän\nkapakkaan takaovesta. — Oh, mitäpä minä siitä! jatkoi Ella viileästi. —\nVähät minä välitän teidän touhuistanne. Kunhan — kunhan vain olisitte\nvalehtelematta minulle, Brazo. Kammoan valehtelijoita!\n\nHänen tinkimätön, suuttunut katseensa aiheutti Brazolle epämukavan\ntunteen. Pitipä Ella hänestä tai ei, ei hän olisi suonut Ellan\nsaavan sellaista käsitystä, että Millien tapaiset naiset saattoivat\nmiellyttää häntä. Myöskin epäili hän sellaista, että Ella oli nähnyt\nhänen puolenpäivän tienoissa tulevan naisen asunnosta. Hän oli tullut\npäätyovesta, ja Ella oli aivan varmaan nähnyt sen, jos oli sattunut\nkatsahtamaan sinne päin. Joka tapauksessa hän tiesi hymyilleensä\nMillielle ja tiesi Ellan nähneen sen. Sanoipa hän tytölle mitä hyvänsä,\nei tämä häntä enää uskoisi.\n\nMitäpä hän ryhtyisikään selittelemään. Entä sitten, vaikka hän oli\nhymyillytkin Millielle. Eikö hän ollut nähnyt Ellan hymyilevän\nAndersonille? Hän ei ollut pyytänyt tytöltä minkäänlaisia selityksiä,\nvaikka oli useasti tuumaillut niin tehdä. Ja hän epäili Ellan kaiken\naikaa tietäneen, että hän, Brazo, oli harmissaan hänen hymyillessään\nAndersonille.\n\n— Ellette kerran piittaa asiasta, niin miksikä kerrotte minulle\nnähneenne, että liehittelin tuota naista? kysyi hän ja hymyili kirpeän\nivallisesti.\n\n— Ah! huudahti tyttö. — Te siis myönnätte sen?\n\n— No niin, sanoi Brazo tyynesti. — Onko asiassa eroa, jos minä\nliehittelen häntä tai hän minua.\n\n— Ei tietenkään ole.\n\n— Onpa, suunnattomasti. Otaksukaamme, että te liehittelette jotakin\nmiestä — sanokaamme vaikkapa Andersonia.\n\nTyttö kohensi ryhtiään ja vastasi jäykästi:\n\n— En ole milloinkaan liehitellyt Andersonia!\n\nBrazo oli tavattoman hyvillään, mutta muisti eräitä hymyjä, joita\ntoinen oli tuhlannut kilpailijalle, ja sanoi ärsyttävän verkalleen:\n\n— Et-tekö?\n\nTaas hän totesi tytön ilmeen huokuvan kylmää, ylenkatseellista\nsuuttumusta, kuten edellisenä päivänä Ellan uhatessa lyödä häntä päin\nkasvoja. Omituista oli, että hänen, Brazon, mainitessa Andersonin nimen\ntytön silmät aina saivat tuon ilmeen.\n\n— Ei! sanoi Ella raivostuneesti polkien jalkaa ja pusertaen kätensä\nnyrkkiin. — Sanon teille, etten ole Kehitellyt Andersonia! En! En! En!\nEn salli teidän olevan siinä uskossa! Vihaan — vihaan teitä, Brazo!\nVihaan teitä! Voi, kuinka minä teitä vihaan!\n\n— Niin, sanoi Brazo toisen mielenkuohun säikähdyttämänä, — sen olen\ntietänyt jo pitkän aikaa.\n\nElla katsoi häneen kotvasen aikaa tiukasti ikäänkuin lähtemättömästi\npainaen hänen kuvansa mieleensä. Sitten hän kääntyi ja meni majaan, kun\ntaas Brazo, joka oli Ellan mielialan läikehtimisen johdosta enemmän\nymmällään kuin konsanaan, lähti miesten tupaan aterioimaan.\n\nSiellä hän sai joka puolelta osakseen ihailua ottelussa osoittamansa\nurhoollisuuden johdosta. Hän oli kuitenkin harvapuheinen, ja miesten\nihastelu ikäänkuin masensi häntä. Pitkän aikaa hän istui alallaan\nmiettien erästä Hardinin huudahdusta:\n\n— Totisesti olet ihan kokonaan miestä, Brazo!\n\nEhkäpä hän olikin. Hän ei ollut milloinkaan tullut aprikoineeksi asiaa,\nsillä miesten ajatukset hän tunsi yhtä hyvin kuin omansa ja niin ollen\nhän aina tiesi, miten heidän suhteensa oli meneteltävä. Mutta naiset\nolivat toisenlaisia. Heidän sielunelämästään, mielialoistaan, heidän\nmoraalikäsitteistään hän ei tietänyt kerrassaan mitään. Sen hän vain\ntajusi, että oli iskenyt kirveensä kiveen, mitä tähän ainoaan naiseen\ntuli. Hän ei ollut tämän mielestä \"kokonaan miestä\" eikä milloinkaan\ntulisi sitä olemaankaan, sen hän tiesi.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nKoska Ella vihasi häntä, ei Brazo luonnollisestikaan voinut ilman muuta\njäädä majaan asumaan. Iltapäivällä, tietäessään tytön varmasti olevan\npoissa majasta, meni hän sinne, keräsi kaikki tavaransa ja vei ne\nmiesten tupaan.\n\nVihdoinkin hän oli kokonaan ulkopuolella tytön asioita. Hänen asemansa\nEllaan nähden oli aina ollutkin varsin häilyväinen. Hän ei ollut\ntämän palveluksessa, kuten Anderson tai Hardin tai muut miehet,\neikä luonnollisestikaan milloinkaan menisikään tytön palvelukseen.\nPankkikirjan, josta hänen tilillensä talletettu osuus kullasta\nsaaduista rahoista ilmeni, oli hän jättänyt majaan. Alun pitäenhän hän\noli päättänyt, ettei ottaisi sitä vastaan.\n\nMajanmuuttoon hän ryhtyi tarkkaan harkittuaan asiaa. Pitkän aikaa hän\noli miettinyt tilannetta, viime aikoina hän oli alkanut aprikoida,\neikö hän menetellyt väärin asuessaan tytön keralla majassa ja\nantaessaan aihetta puheisiin, joista ei Ellan maineelle koitunut hyvää.\nNiin kauan kuin ei lähettyvillä ollut mitään kaupunkia, ei heidän\nyksissäasumisensa ollut merkinnyt mitään, itse asiassa oli se ollut\nvälttämätöntä silloisissa olosuhteissa. Wilsonin herjaus oli joka\ntapauksessa todisteena siitä, että pahoja puheita oli ollut liikkeellä,\nja Brazo tiesi ilman muuta, että jotkut kaikessa hiljaisuudessa\njuoruilivat asiasta.\n\nHän itse ei ollut ajatellutkaan mitään huonoa. Hänen rakkautensa\nEllaa kohtaan oli kunnioittavaa palvovaa, hurmioitunutta jumalointia.\nRakkauden haaksirikko taas oli aiheuttanut hänen täydellisen\nmasentumisensa.\n\nMillään tavalla ei hän toisille miehille selitellyt, miksikä hän oli\nmuuttanut näiden makuutupaan. Muut eivät liioin kysyneet häneltä\nmitään, sillä hänen käytöksessänsä oli jotakin sellaista, mikä oli\nomiaan varoittamaan heitä.\n\nHänellä ei ollut tällä haavaa mitään työtä, ja päivät olivat ikäviä,\ntapauksettomia. Hän vältti Andersonia ja Ellaa. Karjapaimenien kanssa\nhän ei tahtonut lähteä ratsastamaan, sillä sellainen menettely olisi\nosoittanut hänen vapaaehtoisesti uhranneen riippumattomuutensa.\nMyöskään ei hän tahtonut pyytää, että Ella olisi pestannut hänet\npalvelukseensa, sillä se olisi merkinnyt nöyrtymistä. Kuitenkaan hän ei\ntahtonut lähteä laaksosta, sillä hän tiesi, että jonakin päivänä oli\nElla vielä tarvitseva häntä.\n\nWilsonin lähdön johdosta ei hän hairahtunut tekemään mitään vääriä\njohtopäätöksiä. Wilson palaisi, sillä hän ei ollut niitä miehiä, jotka\nhelpolla hellittävät. Hän palaisi takaisin miehineen. Ja sitten Ella\ntarvitsisi häntä.\n\nHän siis jäisi toistaiseksi laaksoon. Paljon aikaa häneltä kului\nkallioasumusten tutkimiseen, pengermältä toiselle vievän portaiden\nkapuamiseen, kaitain käytäväin kautta ryömimiseen sekä kaikenlaisiin\nmietteisiin hänen aprikoidessaan elämää, jota intiaanit olivat\nviettäneet ennenkuin valkoiset miehet tulivat häiritsemään heidän\nrauhaansa. Heidän kaupunkinsa oli niin perinjuurin toisenlainen kuin se\nkaupunki, jonka valkoiset miehet olivat rakentaneet.\n\nPäiväin vieriessä hän alkoi kallistua siihen uskoon, että valkoisten\nmiesten kaupunkikin joutuisi hyljätyksi. Asukkaita lähti sieltä toinen\ntoisensa jälkeen. Kultaa oli löydetty niin pieniä määriä, etteivät\nne tyydyttäneet heidän ahneuttaan, ja vain kulta olisi saanut heidät\npysymään paikoillaan.\n\nKapakan isäntä, jota Brazo oli varoittanut, oli Brazon seuraavana\naamuna käydessä paikalla mennyt menojaan. Brazo sai kuulla, että hän\noli yrittänyt myydä liikettään, mutta ostajia ei ollut löytynyt.\nHän oli siis kerännyt tavaransa ja kaikessa hiljaisuudessa hävinnyt\nkaupungista sanomatta mitään siitä, minne päin hän lähti. Hänen talonsa\nja baarinsa olivat jääneet aivan liikekuntoon, mutta kukaan ei avannut\nsiinä kapakkaa, sillä minkäänlaisia menestymismahdollisuuksia ei ollut.\nUusi Wainrightin kaupunki teki hiljalleen kuolemaa.\n\nBrazo tarkkasi sen häviämistä. Hurjaa tyydytystä tuntien hän pani\nmerkille, että lähteväin luku lisääntyi päivä päivältä. Kaupunki\noli ahneuden perustama ja tyytymättömyyteen se kuoli. Pettyneistä\nasukkaista eivät eräät viitsineet ottaa edes telttojansa mukaansa\nlähtiessään vaeltamaan muualle maailmaan. Lautakojujen repiminen sekä\nniiden tarveaineiden kuljettaminen erämaahan ei olisi lyönyt leiville,\nja kaikki lautahökkelit jäivät siis paikoilleen.\n\nPostivaunut olivat lakanneet poikkeamasta kaupunkiin, sillä muualle oli\nkulkeutunut tietoja näistä pettymyksistä, eikä kukaan enää välittänyt\nWainrightista. Kuten muuan mies oli aikoinaan ennustanut, oli kaupunki\nsyntynyt äkkiä kuin saippuakupla ja oli saippuakuplan tavoin häviäväkin.\n\nJack Brinn jäi yhä laaksoon. Hän asui lautahökkelissä lähellä joen\nvartta, eikä hänellä ilmeisestikään ollut minkäänlaista työtä. Hän\nei kaivanut maata, kuljeskeli ylipäänsä vain toimettomana kunnailla\nsekä rantaäyräillä. Usein näki Brazo hänen seisoskelevan uuden talon\nliepeillä — Ella oli muuttanut asumaan sinne — ja keskustelevan tytön\nkeralla.\n\nUusi tallikin oli rakennettu, ja uusia aitauksia oli tehty. Kaupungin\nhäviämisen jälkeen oli rautalanka-aita poistettu laakson keskeltä sekä\nsiirretty lännen puolelle estämään karjaa pääsemästä metsään sieltä\nkäsin.\n\nRakennusmiehet olivat lähteneet, ja jäljellä olivat vain Ellan\npalkkaamat viisi karjapaimenta sekä Anderson, Hardin ja kokki.\n\nBrazo aterioi yhä miesten seurassa, mutta Ellan muutettua majasta hän\noli vienyt tavaransa sinne ja nukkui siellä.\n\nKaikki antoivat hänen olla rauhassa. Mikäli hän tiesi, ei Ella enää\nkäynyt majassa. Vaikka tyttö tiesikin hänen oleskelevan likettyvillä,\nei hän ainakaan millään tavoin osoittanut sitä. Brazo näki häntä\nvain etäältä, mikäli lainkaan, ja Ellan käytös oli aina niin\nvälinpitämätöntä, että toinen masentui aivan kokonaan. Jos tytön käytös\nolisi ollut katuvaa ja jos Brazo olisi nähnyt hänen eleissään edes\njotakin sielulliseen masennukseen viittaavaa, olisi hänellä ehkä ollut\ntoivoa yhä. Toisen välinpitämättömyys oli kuitenkin selitettävissä\nainoastaan yhdellä tavoin.\n\nHän tunsi olevansa aivan tarpeeton, ja hänen mielialansa olivat\nsynkkiä ja pahansuopia. Se seikka, ettei Ella enää keskustellut\nAndersonin kanssa niin paljon kuin ennen vanhaan, ilahdutti häntä\nkyllä jonkun verran. Tyttö ei ratsastellut Andersonin seurassa, ja\nBrazo pani merkille, että tytön läsnäollessa Anderson oli muodollisen\nkohtelias. Eikä Anderson asunut uudessa rakennuksessa tytön kanssa vaan\nmiesten keralla makuutuvassa. Ella siis piti häntä vain jonkinlaisena\ntyönjohtajana, eikä edes vakituisena työnjohtajana, sillä siinä\ntapauksessahan hän olisi luovuttanut Andersonille majan. Ehkäpä tyttö\nkatsoi sen kuuluvan Brazolle, joka oli niin kauan oleskellut siellä.\nKaikesta päättäen hän siis oletti Brazon asuvan siellä, koska hän ei\nluovuttanut majaa Andersonille.\n\nBrazo oli yhä ymmällään Brinnin suhteen. Hän oli nähnyt Brinnin\nennenkin tai ainakin hän tunsi jonkun, joka suuresti muistutti miestä.\nKuitenkaan ei hän voinut muistaa, ketä Brinn oikein muistutti, eikä\nsaattanut muistaa milloinkaan ennen tavanneensa Brinniä. Selkeä tieto\nasiasta piileskeli jossakin hänen muistinsa perukoilla, mutta hänen oli\nmahdotonta saada sitä esille; Se vältti häntä. Kaukainen se oli, mutta\nkylliksi vakuuttava tuntuakseen kiusalliselta.\n\nUsein hän seisoi jonkun matkan päästä katselemassa Brinniä, jonka\ntapana oli tuntikausia istuskella tupakoimassa hökkelinsä edustalla\nolevalla penkillä. Hän oli tarkannut Brinniä joka puolelta, ja vaikka\nmiehen kasvot tuntuivatkin kiusallisen tutuilta, ei hän kyennyt\nmuistamaan, missä hän oli ne nähnyt.\n\nHän alkoi inhota Brinniä. Alun alkaen hän oli tuntenut selvää\nvihamielisyyttä tätä kohtaan, mutta Brinn oli kohdellut häntä\nkunnioittavasti sekä jossakin määrin nöyrästikin, vaikka näyttikin\nvälttelevän häntä, ja hänen vihamielisyytensä oli haihtunut, se kun ei\nollut saanut minkäänlaista yllykettä.\n\nHänen vastenmielisyytensä oli kylläkin kasvanut, kenties senvuoksi,\nettä Brinn tavantakaa pistäytyi uuteen rakennukseen. Kun Ella oli\nläsnä, oli Brinnin käytöksessä näet jotakin sellaista, mikä Brazon\nmielestä oli aivan asiaankuulumatonta. Eräänlaista varmuutta,\neräänlaista itsetietoisuutta. Jos toinen olisi ollut vielä\ntuttavallinenkin, olisi Brazo hyökännyt miehen kimppuun, mutta koska\ntämä ylipäänsä vain pistäytyi puhuttelemassa Ellaa, ei Brazolla ollut\nmitään syytä puuttua asiaan.\n\nKeskustellessaan Brinnin kanssa eräänä päivänä hän joka tapauksessa\nantoi toisen ymmärtää, ettei tämän läsnäolo leirissä miellyttänyt\nhäntä. Hän puhui selkeitä sanoja.\n\n— Täällä ei näytä enää olevan mitään sellaista, mikä pidättäisi teitä\ntäällä, sanoi hän.\n\n— Täällä on hiljaista, vastasi Brinn. — Ihminen saa mietiskellä\nrauhassa.\n\n— Milloinka olette saanut päähänne, että mietiskeleminen on\ntarpeellista teille? kysyi Brazo.\n\nHänen äänensä soinnahti hiukan hurjistuneelta. Brazon vastenmielisyys\nBrinniä kohtaan vain kiihtyi toisen aivan ilmeisesti kieltäytyessä\nilmoittamasta, miksikä hän yhä viipyi hyljätyssä leirissä. Hän toivoi\nBrinnin tulistuvan.\n\nMutta tämä myhäili vain.\n\n— Eihän ihmisen tosiaankaan tarvitse ajatella mitään, sanoi hän. —\nAinakaan useimpain ihmisten. Tarkoitin vain, että täällä vallitseva\nrauhallisuus miellyttää minua.\n\n— Te siis aiotte jäädä tänne?\n\n— No, enpä kovin pitkäksi aikaa. Brinn istui parhaillaan hökkelinsä\nedustalla olevalla penkillä. Hän kohotti päätään ja hymyili Brazolle.\nIlmeisestikin hän oivalsi toisen tarkoituksen, ja antoi tämän ymmärtää\naikovansa pysyä rauhallisena.\n\nMiestä, joka ei tahtonut ryhtyä ottelemaan, ei Brazo kyennyt\npakottamaankaan siihen. Eräs toinen seikka askarrutti hänen ajatuksiaan.\n\n— Oletteko tuntenut Ella Wainrightin kauan? kysyi hän.\n\n— En kai kovin pitkää aikaa. Joka tapauksessa tunnen hänet.\n\n— Onko hän ystäviänne?\n\n— Tavallaan.\n\n— Millä tavalla.\n\n-— Me puhelemme mielellämme toistemme kanssa.\n\nBrinn katsahti Brazoon taaskin, ja tuokion ajan tästä tuntui\nehdottomasti siltä, että aivan samallaisen katseen oli Brinn luonut\nhäneen joskus aikaisemminkin. Taaskin olivat hänen mielikuvansa\nepämääräisiä, muodottomia. Sittenkin hän tiesi, että vielä joskus hänen\naistimensa tarttuisivat tähän usvaiseen epämääräisyyteen ja toisivat\nkaiken selkeästi hänen mieleensä. Nyt se oli hämärä kuin nimi, joka on\naivan kielen kärjessä, mutta jota ei ihminen silti saa sanotuksi.\n\nAuttaakseen muistiaan hän sanoi:\n\n— Olen kai tavannut teidät ennenkin — ennenkuin tulitte Wainrightiin.\n\nBrinn ravisti päätään.\n\n— En muista nähneeni teitä ennen. Jos olisin nähnyt, muistaisin sen\nkyllä.\n\n— Katselitte minua hyvin pitkään samana päivänä, jona pistäydyin\nparturissa, virkkoi Brazo.\n\n— Hm. Niinpä kyllä. Te katsoitte minua niin omituisesti. Luulitte kai\ntuntevanne minut ja aioitte puhutella minua. Sattuuhan sellaista, eikö\nniin?\n\nBrazo ei vastannut, vaan kääntyi menemään. Joka tapauksessa hänestä\nyhä tuntui siltä, että vielä joskus hän muistaisi, missä oli tavannut\nBrinnin. Ja siitä hän oli varma, ettei Brinniä oltu silloin voitu lukea\nhänen ystäviinsä.\n\n\nXXVII.\n\n\nBrinn kävi edelleen uudessa talossa, ja usean kerran Brazo näki hänen\nja Ellan istuvan kuistilla keskustelemassa. Etäältä katsottaessa näytti\nsiltä, että heidän keskustelunsa oli tärkeätä, jopa varsin vakavaakin.\nBrinnin eleet olivat näet aika ajoin kiivaita, ja Brazo oli vakuutettu\nsiitä, että Ella oli näyttänyt suuttuneelta. Hänen vastenmielisyytensä\nBrinniä kohtaan kasvoi kasvamistaan, mutta hän ei katsonut silti\nvoivansa puuttua asiaan. Brinn oli selittänyt, että hän ja Ella olivat\nystäviä, ja koska Ella salli miehen käydä luonansa, vaikutti vakuutus\ntodenperäiseltä.\n\nKahdesti kuussa, kumpaisellakin kerralla ensin käytyään uudessa\ntalossa, Brinn nousi satulaan ja ratsasti pois. Hän ratsasti etelään\npäin, Cooneytä kohden, ja molemmilla kerroilla hän viipyi poissa useita\npäiviä. Palattuaan hän oli ilmeisestikin kovin hyvillään.\n\nBrinnin ollessa matkalla oli Brazo kerran aivan odottamatta tavannut\nEllan. Hän oli ratsastanut Vilkkusilmällä idänpuoleisille kukkuloille\nkatselemaan, kuinka paljon kullanetsijöitä yhä seudulla oleskeli, ja\nkahden kunnaan välisellä kaidalla polulla ratsasti Ella häntä vastaan.\nHeidän oli aivan mahdoton välttää toisiaan.\n\nRatsastaessaan verkalleen tyttöä kohden Brazo huomasi Ellan punastuvan\nja pidättävän hevostaan. Hänen lähestyessään tyttö pysäytti ratsunsa\nkokonaan ja istui satulassa jännittyneenä ikäänkuin odottaen, että\nBrazo jäisi puhuttelemaan häntä.\n\nBrazo hymyili hänelle kiusaantuneesti. Kun miehet olivat vihanneet\nhäntä, oli hän kyllä tietänyt, miten heidän suhteensa oli meneteltävä,\nmutta nyt vihasi häntä nainen, eikä hänellä ollut minkäänlaista\nennakkokokemusta tällaisista tapauksista. Jos hän olisi kyennyt\nvastaamaan tuohon vihaan vihalla, ei hän suinkaan olisi ollut neuvoton.\nMutta hän rakasti tyttöä, ja toisen mykästä käskystä pysäyttäessään\nVilkkusilmän hän oli aivan tolkuton hämmennyksestä. Hän ei olisi\npystynyt sanomaan sanaakaan — ensimmäistä sanaa. Hän ei edes saanut\nkatsotuksi Ellaa silmiin. Hän istui hervottomana, hajamielisesti\nsilitellen Vilkkusilmän harjaa, katse naulittuna satulannuppiin, jonka\nnahka oli kulunut, niin että rauta oli näkyvissä.\n\n— Minne menette, Brazo? kysyi Ella.\n\nBrazosta tuntui siltä, että toisen äänessä häivähti hätääntyneisyyttä.\nHän ei kuitenkaan ollut varma asiastaan, sillä hän ei käsittänyt,\nmiksikä Ella olisi hätääntynyt sattumalta tavatessaan hänet. Pitihän\ntytön toki tuntea hänet tarpeeksi hyvin ollakseen aivan rauhallinen.\n\n— Ratsastelemaan vain, vastasi hän.\n\n— Ah, sanoi Ella.\n\nSeurasi hiljaisuus, jonka aikana Brazon aivot alkoivat taas toimia.\nRohkeasti hän kohotti päätään ja katsoi Ellaan. Tämä istui satulassa\nhyvin ryhdikkäänä katsoen häntä suoraan silmiin. Brazo kävi taas\naraksi, ja hänen katseensa painui maahan.\n\n— Tiedättekö, että uusi talo on valmis, Brazo? kysyi toinen. Hänen\näänensä oli nyt totinen ja selkeä.\n\n— Olen huomannut sen.\n\n— Vai niin, oletteko tosiaankin!\n\nBrazo nyökkäsi tietoisena siitä, että toinen moitti häntä mielenkiinnon\npuutteesta. Mutta kuinka saattoikaan mies mennä tervehtimään\ntyttöä, joka vihasi häntä? Jos hän olisi ollut ulkokultainen, olisi\nhän pistäytynyt rakennuksessa jo aikoja sitten, teeskennellen\nmielenkiintoa, jota hän ei tuntenut. Hän ei piitannut koko\nrakennuksesta vähääkään, ei nyt eikä vastapuoleen.\n\n— Miksikä ette sitten ole tullut katsomaan sitä? kysyi Ella.\n\nEikö toinen muka tietänyt syytä? Olisihan hänen pitänyt se tietää.\nMitä ihmettä naiset oikein miehistä ajattelivat? Oliko Ella unohtanut\nselittäneensä vihaavansa häntä? Oliko hän odottanut sellaista, että\ntuollainen selitys toisi hänet, Brazon, hänen luoksensa? Brazo katsahti\nnyt tyttöön synkeästi.\n\n— Minulla on ollut hommaa, sanoi hän.\n\n— Vai on teillä ollut sitä? Ellan naurahduksessa helisi hienoista ivaa.\nJotakin muutakin siitä huokui. Ei tosin kaihoa. Ei missään nimessä.\nJotakin kuitenkin. Jotakin, mitä hän yritti hillitä.\n\n— Teillä on siis ollut hommaa, sanoi hän, kun Brazo ei vastannut\nmitään. — Mitä olette puuhaillut?\n\nBrazo tunsi olonsa viheliäiseksi. Eihän hän voinut sanoa, ettei ollut\ntehnyt kerrassaan mitään. Eikä hän tietänyt, mitä hän olisi sanonut.\nElla näet tiesi hänen puuhansa. Brazo ymmärsi sen toisen äänensävyn\näskeisestä ilkamoinnista.\n\n— Olen vain istuskellut odottelemassa, vastasi hän.\n\n— Mitä sitten, Brazo?\n\nBrazo ei tahtonut selittää asiaa. Tyttö olisi pelästynyt, jos olisi\nsaanut kuulla toisen arvelevan, että Wilson palaisi laaksoon. Hän ei\nsiis sanonut mitään.\n\n— Ettehän vain odota Millietä? sanoi Ella kylmästi.\n\n— Millietä! toisti Brazo hämmästyksissään katsahtaen tyttöön. — Kuinka\n— — —\n\nHän vaikeni, karahti punaiseksi ja loi katseensa maahan.\n\nTyttö naurahti hieman tulistuneesti. — Kuinka satuin mainitsemaan hänen\nnimensä? En minä ole mitään kysellyt, Brazo, siihen saatte luottaa. —\nEnhän — enhän minä piitannut koko asiasta. Joku kertoi minulle siitä\naivan omasta aloitteestaan. Joku, joka näki teidän istuvan hänen\nkanssaan kapakassa ja näki sitten, kuinka seuraavana päivänä tulitte\ntytön asunnosta.\n\n— Kuka tuo henkilö oli? kysyi Brazo sisimmässään raivoten.\n\n— Oh, hän oli muuan ystäväni.\n\nBrazo päätteli, että kertoja oli ollut Brinn. Muita ystäviä ei\ntytöllä laaksossa ollut. Tällaista eivät Anderson, Hardin tai muut\nkarjapaimenet olisi hänelle kertoneet. He olivat liian miehekkäitä\nryhtyäkseen juoruamaan. Mutta Brinn! Brazo päätti tuikeana selvittää\nvälinsä Brinnin kanssa niin pian kuin suinkin.\n\nSillä välin tarkkasi Ella häntä ja hymyili kylmän ylimielisesti\nikäänkuin näyttääkseen toiselle vähät välittävänsä tämän puuhista ja\nmaininneensa Millien ylipäänsä vain osoittaakseen, että tunsi Brazon\nsynnit ja että tämä hukkasi aikaansa yrittäessään peitellä asiaa.\n\n— Te siis tulitte sieltä, eikö niin? sanoi hän, kun Brazo ei vastannut.\n\n— Kyllä.\n\nTyttö pidätti henkeään ja jäykistyi.\n\n— Missä Millie oli? kysyi hän.\n\n— Hän oli livistänyt pakoon.\n\n— Oliko hän mennyt? Miksikä?\n\n— Kai hän pelkäsi. Minulle oli juotettu huumausainetta. Kapakassa.\nMillie ja tarjoilija sen tekivät.\n\n— Onko niin, että teille juotettiin huumausainetta kapakassa ja sitten\nteidät vietiin Mällien asuntoon? kysyi Ella ihmeissään.\n\n— Aivan niin. En tiedä, mitä sitten tapahtui. Kun tulin tuntoihini,\nolivat Millie ja tarjoilija lähteneet karkuun. Käskin omistajaa\npoistumaan kaupungista. Nuo lurjukset toivoivat löytävänsä jotakin,\nminkä perusteella he olisivat saaneet vihiä paikasta, josta Jim löysi\nkultansa. Ehkäpä ystävänne kertoi teille senkin!\n\nHän katsahti Ellaan ja näki tytön karahtaneen tulipunaiseksi.\n\nEi Brinn ollut kertonut mitään. Ella oli nähnyt Brazon hymyilevän\nMillielle, nähnyt hänen tulevan naisen asunnosta sekä tehnyt omat\njohtopäätöksensä. Vasta tällä hetkellä hän totesi tuominneensa Brazoa\naiheettomasti, ja tämän tietoisuuden johdosta valtasi hänet katumus ja\nhämmennys. Hän ei olisi suonut Brazon näkevän hänen punasteluaan tai\ntekevän sen nojalla minkäänlaisia johtopäätöksiä, ja hän siis kannusti\nhevostaan sekä jätti toisen niine hyvineen.\n\nBrazo ratsasti eteenpäin. Vasta myöhään iltapäivällä hän palasi majaan.\n\nHän aikoi rangaista Brinniä siitä, että tämä oli puuttunut hänen\nasioihinsa. Millä tavoin tämä rankaiseminen tapahtuisi, sitä hän\nei tietänyt. Nähdessään, millä tavoin Brinn käyttäytyisi häntä\nsyytettäessä asiasta, hän ratkaisisi sen. Ehkäpä miehen karkoittaminen\nlaaksosta riittäisi, sillä Brinn näytti mieltyneen leiriin.\n\nBrazo vei hevosensa talliin, asetti satulan ja valjaat nauloihin ja\nlähti leiriin. Hän meni Brinnin hökkeliin, mutta siellä ei ollut\nketään. Jonkun aikaa hän istuskeli lautakojun edustalla olevalla\npenkillä, mutta sitten hän nousi ja lähti vaeltamaan autioille\nkaduille, tähyillen oviaukkoihin ja akkunoihin.\n\nBrinn ei ollut palannut.\n\nLopulta hän joutui saman kapakan edustalle, missä hänelle oli juotettu\nhuumausainetta. Hän meni sisälle, istahti erään pöydän ääreen ja\nodotteli hyvän aikaa. Kotvasen kuluttua hän nousi ja meni baaripöydän\nääreen jääden siihen seisomaan. Kyynärpäitään hän nojasi kulmiansa\nrypistellen karkeaan pöydänlevyyn ja leukaansa käsiinsä. Hänen\nkasvonsa olivat länttä kohden. Oikealla puolella oli avoin takaovi,\nvasemmalla puolella päätyovi. Aurinko oli laskemaisillaan etäisten\nvuortenhuippujen taakse, ja hyljätyn leirin kadut sekä rakennukset\nalkoivat peittyä illan ensimmäisiin hämäriin varjoihin. Viileätä tuulta\nleyhyi päätyovesta huoneeseen hulmahdellen takaovesta sekä Brazon\nvieressä olevan seinän avoimista akkunoista samaa tietä pois.\n\nBrazo ajatteli Ellaa. Heidän keskustellessaan polulla ei hän ollut\nvilkaissut tyttöön kuin parisen kertaa, mutta hänen katseensa oli\nollut valpas ja tutkiva. Eihän hän tietenkään milloinkaan oivaltanut,\nmitä tyttö ajatteli, sillä katsoessaan tätä hän aina hämmentyi\nsanomattomasti. Heidän keskustellessaan hän oli sittenkin saanut\nsellaisen käsityksen, että tyttö oli jostakin syystä huolissaan. Hänen\nsilmissään oli ollut hätäinen pilkahdus.\n\nMikä ihme hänellä mahtoikaan olla?\n\nMitäpä hänen kannatti pohtia asiaa. Ella ei ollut milloinkaan uskonut\nhänelle mitään. Ei kertaakaan, mikäli hän muisti. Alusta lähtien\ntyttö oli pitänyt ajatuksensa omana salaisuutenaan. Tai sitten hän\noli uskonut asioitaan Andersonille kuten esimerkiksi järjestettäessä\nensimmäistä Cooneyn matkaa, jolloin he olivat yhdessä vieneet\nensimmäiset kultapussit Cooneyhin ja hän, Brazo, oli jäänyt laaksoon\nsekä noutanut tytön matkalaukun sinne.\n\nSenjälkeen hän oli joutunut kaiken ulkopuolelle. Anderson oli ollut\nlikempänä tyttöä kuin hän. Hän oli ollut vain syrjästäkatsojana\nlukuunottamatta tapauksia, jolloin hän oli omasta aloitteestaan\npuuttunut tytön asioihin kuten esimerkiksi silloin, kun hän karkoitti\nWilsonin leiristä.\n\nHän ravisti päätään ja hymyili hiukan katkerasti. Niinpä niin, hän oli\nkuin pimeydessä hapuileva sokea mies, mutta jos tyttö oli huolestunut\nBrinnin takia, ei hänellä kohtapuoleen olisi enää huolen syytä. Vain\nsiihen saakka, kunnes hän, Brazo, tapaisi Brinnin.\n\nVerkalleen hän kääntyi ja nojasi baaripöytään. Hänen kyynärpäänsä\nkoskettivat siihen, ja kun hän näki, että takaovella seisoi muuan\nmies, joka äänettömänä tarkkasi häntä, ja päätyovella toinen yhtä\nsynkännäköinen, tiesi hän, että toistaiseksi hänen oli annettava\nkyynärpäittensä olla aivan alallaan.\n\nMiehet olivat nähtävästi pitäneet häntä silmällä kotvan aikaa.\nMolemmat olivat synkkiä kuin hiljaisuus, joka kapakassa vallitsi.\nYstävällisiä aikeita heillä ei ollut, sillä siinä tapauksessa he\nolisivat puhutelleet häntä oitis hänen käännyttyään. Päivänselvää oli,\nettä heidän äänettömyytensä huokui turmiota. He olivat tulleet tänne\nsurmatakseen hänet, ja heti, kun hän liikahtaisi, olisivat heidän\npistoolinsa esillä pamahtaen samassa silmänräpäyksessä.\n\nHän tiesi sen yhtä hyvin kuin senkin, että murhain tekeminen oli\nheidän työtänsä. Heidän ammattinaan oli murhaaminen. Ihmistyyppeinä\nhe eivät olleet hänelle uusia. Hän oli nähnyt heidänlaisiaan useissa\nkaupungeissa ja leireissä ja tiesi, että nähtyään, kuinka mietteissään\nhän oli, olivat he harkitusti valinneet asemansa tietäen, kuinka\ntavattoman edullista heille oli saada vihollinen keskellensä.\n\nTakaovella seisova mies hymyili ilkeästi. Hänellä oli kaksi pistoolia,\nja peukalonsa hän oli painanut merkitsevästi patruunavyöhönsä aseiden\nkahvain kohdalle. Hatun hän oli vetänyt varjostamaan silmiään,\njotka hehkuivat oudosta mielihyväntunteesta. Hän riemuitsi Brazon\navuttomuudesta.\n\nToinen mies virnisti rumasti. Hänen katseensa oli järkkymätön ja\narmoton. Hän oli innoissaan, sillä hänen oikea kätensä lepäsi oikealla\nkupeella riippuvan pistoolin kahvassa ja hänen sormensa liikkuivat\nhiljaa.\n\nMiehet eivät sanoneet sanaakaan vaan seisoivat alallansa mykkinä\ntuijottaen. Ilmeisestikin he odottivat Brazon liikahtavan, ja tämä\ntiesi, että hänen pieninkin liikahduksensa riittäisi heille. Hänen\ntarvitsi ainoastaan kohottaa kättään tai rahtusen verran kääntyä, kun\nhe jo ampuisivat.\n\nBrazo ei liikahtanut. Hän käänsi vain päätään vasemmalta oikealle ja\nkatsoi heitä. Ja sitten hän hymyili takaovella seisovalle miehelle\nhalveksivasti.\n\n— Wolf Wilsonin ystäviä, niinkö? sanoi hän.\n\n— Mitä se teihin kuuluu? tiuskaisi mies.\n\n— Eipä kuulukaan, vastasi Brazo. — Tulitteko ostamaan tätä paikkaa? Jos\nniin on, tulitte liian myöhään. Tästä leiristä on pohja jo pudonnut.\n\nMiehen ivallinen hymy haihtui. Hän tarkasteli Brazoa entistä terävämmin\nikäänkuin ihmetellen hänen täydellistä pelottomuuttaan.\n\nHän tiesi, että Brazo oli tietoinen heidän aikeistaan, sillä sen hän\nnäki hänen ehdottomasta liikkumattomuudestaan.\n\n— Onko joku tuon baaripöydän takana? ärähti hän jännittyen. — Katsohan,\nBill, käski hän.\n\nPäätyovella seisova mies lähti liikkeelle, kumartui baaripöydän ylle ja\nkurkisti sen taakse. Sitten hän astui tuonnemmaksi ja ravisti päätään\nystävälleen.\n\nBrazo ei ollut liikauttanut sormeaankaan. Nämä miehet olivat tulleet\nmurhaamaan häntä, mutta hän oli vakuutettu siitä, etteivät he tekisi\nsitä aivan heti. Tekoon ryhtyäkseen he tarvitsisivat jonkinlaista\nkiihoketta, vaikkapa kuinka vähäistä. He yrittivät parhaillaan,\nehkäpä tiedottomasti, saada itsensä keinotekoisesti kuohuksiin, ja\nhe olivat valmiita tarttumaan pienimpäänkin tekosyyhyn saadakseen\nvirikettä raivollensa. Ennemmin tai myöhemmin tämä raivo leimahtaisi\nilmiliekkiin, mutta Brazo uskoi heidän viivyttelevän niin kauan kuin\nhän itse pysyttelisi liikkumattomana. Jos heidän valppautensa siihen\nmennessä hetkeksikään hellittäisi, vetäisi hän heti pistoolinsa esiin.\n\nMutta siinä he seisoivat katsoen häneen ja yrittäen sydämissään\nsytyttää kaamean hankkeensa kipinää leimuavaksi toiminnaksi.\n\n— Te olette siis Brazo? virkkoi päätyovella seisova mies. — Maineenne\non huono. Soisinpa näkeväni teidän viuhkovan pistoolillanne. Astukaa\nesiin sieltä baarin äärestä ja näyttäkää, mikä olette miehiänne!\n\n— Jos hänessä olisi miestä, olisi hän lähtenyt sieltä jo aikoja sitten,\nilkkui toinen. — Raukkamainen nahjus hän taitaa olla. Tulkaa esiin\nniinkuin Bill käskee!\n\nBrazo hymyili. — Kylläpä te silloin saisitte pistoolinne esille,\nsanoi hän. — Minkä te sille voisitte, sillä tehän olette tottuneet\nammuskelemaan miehiä, jotka eivät näe teitä.\n\nSyttyvä raivo sai miehen karahtamaan punaiseksi. Silti hän viittasi\nBillille viekkaasti.\n\n— Ohhoh! naureskeli hän. — Osaapa hän loruilla, Bill.\n\n— Nitistä hänet hiidessä, King! sanoi Bill. — Minä en antaisi\nainoankaan miehen sanoa, että haluan ampua häntä takaapäin!\n\nMolemmat miehet olivat nyt jännittyneitä. Minä silmänräpäyksenä hyvänsä\nhe saattoivat vetää aseensa esiin ja ampua. Ja kahden tulen välissä\nseistessään Brazo tietenkin saisi kuulia kalloonsa kumpaisellakin\ntaholta. Laukauksen tai pari hän ehkä ennättäisi ampua, mutta\nkuolemaa hänen oli mahdoton välttää. Sittenkään hän ei aikonut taipua\ntaistelutta. Lihakset jännittyneinä hän naureskeli uhmaavasti.\n\nJännittyneiden lihaksien ollessa juuri toimimaisillaan hän kuuli,\nkuinka toisen sivuakkunan luota kajahti kylmä, selkeä ääni. Brinnin\nääni.\n\n— Älkää hievahtakokaan, pojat! julisti Brinn. — Aion itse ryhtyä tässä\nammuskelemaan, jos niikseen!\n\nBrinn piteli suurta kaksipiippuista haulikkoa. Hänen hartiansa\nolivat hiukan akkunalautaa korkeammalla ja hänen kyynärpäänsä olivat\nakkunalaudan varassa sellaisessa asennossa, että hänen oli helppo\npyörähtää sekä oikealle että vasemmalle. Hänen sormensa lepäsivät\nliipasimilla, ja poskeaan hän nojasi pyssynperään. Hänen katseensa oli\nkirkas ja valpas.\n\nJos Brinn olisi ilmestynyt akkunan ääreen pistooli kädessä, olisivat\nBill ja King ehkä ryhtyneet puolustautumaan. Välimatkan ollessa\nlyhyt on haulikko kuitenkin pistoolia paljon vaarallisempi. Bill ja\nKing näyttivät olevan tästä selvillä, sillä molempain kädet alkoivat\nverkalleen kohota.\n\nBrazo lähti baarista. Brinnin ohjeiden mukaan hän veti murhamiesten\nhuotrista pistoolit ja marssitti niiden omistajat ulkona vallitsevaan,\ntummenemistaan tummenevaan hämyyn. Molemmat miehet seisoivat jöröinä\nja hiljaisina Brinnin ilmestyessä kapakan nurkan toiselta puolelta\nhaulikko kädessä.\n\nBrinn naureskeli Brazolle.\n\n— Heidän hevosensa ovat metsässä, sanoi hän. — Kuljeskelin siellä,\nkun näin heidän tulevan. Nähdessäni heidän hiiviskelevän näillä main\nymmärsin heti, että he aikoivat tehdä kolttosia, ja minä siis hain\nhaulikkoni — joka ei hajoita juuri ensinkään, jos välimatka on pieni.\nPojat näkyivät tietävän sen. No, minä kyllä heidät pippuroin! Vai\ntahtoisitteko te tehdä sen? Hän tarjosi haulikkoa Brazolle, joka\nravisti päätään naureskellen.\n\n— En minä verenhimoinen ole, selitti Brinn. — Mutta jos miesväki ryhtyy\nmoisiin hommiin, aikoen tehdä maalitaulun miehestä, joka seisoo heidän\nvälissänsä, annan varsin mielelläni heille sen mikä heille on tuleva.\nAnnetaan heidän laputtaa tuonne metsään, ja sitten minä annan paukkua!\n\nKaikki neljä menivät metsään ja pysähtyivät kahden hevosen luokse,\njotka oli sidottu likelle muuatta jyrkännettä. Brinn piteli yhä\nhaulikkoa, ja nyt hän katsoi molempiin murhamiehiin tähdäten heitä\naseellaan.\n\n— Nyt te molemmat velikullat peräännytte hiukan tuonnemmaksi! käski hän.\n\nBrinnin silmät leimusivat pahansuovasti. Hän aikoi surmata molemmat\nmiehet.\n\nBill ja King vapisivat, sillä he tiesivät, että varsin järkyttävä\nkuolema uhkasi heitä. Kädet kohollaan, kasvot tuhkanharmaina he\nhorjuivat tuonnemmaksi.\n\n— Tulkaapa vain vaaniskelemaan ystävääni! sanoi Brinn ivallisesti\nhymyillen. — Tehän olisitte ampua pamauttaneet hänet antamatta hänelle\nminkäänlaista mahdollisuutta puolustautua, eikö niin? Hiivitte\nhänen kimppuunsa! Asetuitte molemmin puolin häntä! Seisoitte siinä\nodottamassa niinkuin kaksi hiirihaukkaa! Ja nautitte hommistanne!\nTulimmainen teidät periköön, näytänpä teille jotakin! Ampua ryskäytän\nteidät siekaleiksi!\n\nBrinn oli ilmeisesti kokonaan kadottanut mielenmalttinsa. Hänen\nmetsäläisvaistonsa olivat havahtuneet. Kaiken aikaa Brazo oli pitänyt\nhäntä sävyisänä miehenä, joka oli hiljainen ja salamyhkäinen. Nyt\nhänen intohimonsa olivat ilmiliekissä. Hänessä tapahtunut muutos oli\nyllättävä.\n\nBrazo päätti ehkäistä tihutyön. Hän astui Brinnin luokse ja laski\nkätensä lyhytkasvuisen olkapäälle.\n\n— Kuulkaahan, Brinn, sanoi hän. — Ette voi tehdä tuollaista. Sehän on\nmurhaamista.\n\nBrinn kääntyi katsomaan Brazoon. Hänen silmänsä hehkuivat kauheata\nintohimoa.\n\n— Kukapa minua estäisi? intti hän.\n\nHän katsoi Brazoa suoraan silmiin. Ja nyt tämä muisti. Brinnin silmäin\nhehku oli elvyttänyt erään unohtuneen muistikuvan, havahduttanut erään\neloisan muiston menneiltä päiviltä. Brinnin ilme oli yhtä palava\nkuin aikoinaan erään lyhytkasvuisen miehen, joka oli Bainin leirillä\nkohottautunut kyynärpäittensä varaan ja syyttänyt häntä armeijan\nrahastonhoitajan murhasta!\n\nBrazon hymy oli niin tuikea, että toinen aivan tyyntyi.\n\n— Tähän hetkeen saakka en muistanut mitään, sanoi Brazo. — Te siis\ntoivuitte? Luulin tosiaankin teidän heittävän henkenne!\n\nLyhytkasvuinen hymähti ivallisesti.\n\n— No mitä aiotte nyt tehdä? kysyi hän.\n\n— En kai mitään. Tehän olette tavallaan sovittanut kaiken estämällä\nnoita veitikoita murhaamasta minua. Silti ette te murhaa heitä.\n\nHän tarttui haulikon tukkiin painaen etusormensa liipasimien alle\nniin etteivät ne päässeet laukeamaan. Sitten hän veti aseen Brinnin\nhervottomista käsistä ja katsoi Billiin sekä Kingiin.\n\n— Nouskaa satulaan ja antakaa mennä! käski hän. — Kunhan pääsette\nviidenkymmenen askeleen päähän, annan paukkua!\n\nMiesten juostessa hevostensa luokse hän seisoi alallaan pidellen\nhaulikkoa pystyssä. Brinn raivosi hänen takanaan.\n\n— Antakaa heille vain viidenkolmatta askeleen matka! huusi tämä. —\nTehkää heistä nuuskaa!\n\nMiehet olivat kavunneet satulaan, ja hevoset juoksivat täyttä vauhtia.\nBrazo kohotti haulikon olkapäänsä varaan, ja kaiken aikaa Brinn\nvimmastuneesti kehoitti häntä laukaisemaan. Miehet olivat jo edenneet\nviisikolmatta askelta, eikä ase lauennut. Pakolaiset viilettivät\neteenpäin niin kovaa kyytiä kuin suinkin ja kumartuivat hevostensa\nkaulain äärelle päästyään noin viidenkymmenen askeleen matkan. Haulikko\nei lauennut vieläkään. Miehet ratsastivat tulista vauhtia eteenpäin\nloitoten laukausten ulottuvilta, ja Brazo antoi haulikon vaipua\nsekä kääntyi Brinnin puoleen, joka ilmaisi suuttumustaan syydellen\nhämmästyttäviä raakuuksia.\n\n— Miksikä ette ampunut heitä! Miksikä ette ampunut heitä! toisteli hän\ntoistelemistaan ikäänkuin kykenemättömänä käsittämään, että Brazo oli\nsallinut miesten livistää rankaisematta heitä lainkaan.\n\n— Mitä joutavia, Brinn, sanoi Brazo. — Pelkäsin osuvani hevosiin.\n\n— Voi lempo! valitteli Brinn. — Vai hevosiin! Teitä kirottua narria.\nEttekö käsitä yhtään mitään? Kuulkaahan nyt, noita roikaleita\npiileskelee tusinan verran vuorenseinämän takana, joka ulkonee virran\ntakaisesta suuresta kalliosta. Luultavasti he ovat Wilsonin miehiä. Ja\nte annoitte kahden heistä livistää karkuun!\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nKing ja Bill ratsastivat metsän halki mutkitellen, nähtävästikin\nodottaen, että Brinn tai Brazo ryhtyisivät ammuskelemaan heitä\nkuusilatinkisilla pistooleillansa. Joutuessaan tuonnemmaksi he\nkuitenkin kävivät yhä huolettomammiksi, ja lopulta he seisautuvat\nhevosensa sekä viittoilivat pilkallisesti vihollisilleen.\n\n— Brazo oli tyyni, mutta Brinn raivosi.\n\n— Olette hentomielinen narri! syytteli hän Brazoa.\n\n— Jos kerran olitte niin kanamainen, että ette saanut ammutuksi,\nniin miksikä anastitte haulikon minulta? Hehän olivat vallassamme!\nNyt meidän on aloitettava aivan alusta! Ettekö tiedä, että Wilson on\npäättänyt ottaa selville, mistä Jim Henleyn kulta on lähtöisin? Hänen\nmiesjoukkoonsa kuuluu tusinan verran roistoja, ja he tarkoittavat\ntäyttä totta!\n\nBrazo antoi Brinnille haulikon.\n\nLyhytkasvuinen huvitti häntä. Tämän luonne oli raju, ja alkuvaistoiset\npyyteet kuohuivat hänessä. Sittenkin hänessä oli jotakin miellyttävää.\nHänen mustat silmänsä, olivat kirkkaat, ja tavallisesti niissä oli\nkysyvä pilkahdus. Hän hymyili herkästi, ja hänen hymystään huokui\neräänlaista salamyhkäisyyttä, joka ei sointunut silmäin kysyvään\nilmeeseen. Brazo oli alussa tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan,\nsillä Brinn oli hänen mielestään liian ystävällisissä väleissä Ellan\nkanssa, mutta nyt oli Brinn tehnyt hänelle hyväntyön, ja hän oikaisi\narviointiaan.\n\n— Vai hentomielinen! sanoi Brazo. — No, kuka oli hentomielinen Kingin\nja Billin aikoessa tehdä tilanteesta minulle varsin kiinnostavan?\n\nBrinn naurahti.\n\n— Hm, sanoi hän.\n\n— Miksikä ette ampunut silloin? kysyi Brazo.\n\n— Hm. Brinn loi välähtävän katseen Brazoon. — Sellaisten velikultain\nkanssa leikitteleminen on hiukan vaarallista. Toinen olisi voinut tehdä\nminusta selvää minun ampuessani toista.\n\n— Ette siis odottanut saavanne apua, kiusoitteli Brazo.\n\n— En toki. Oman pelini hoitelen itse.\n\n— Te tunsitte minut oitis, sanoi Brazo. — Jo tullessani parturin\nteltasta.\n\nBrinn nyökkäsi nauraen.\n\n— Te ette silti tuntenut minua, virkkoi hän. — Näin kyllä, että olitte\nymmällänne. Milloinka muistitte, kuka olen?\n\n— Katsoessani teihin vähää ennen kuin anastin haulikkonne. Mieleeni\nmuistui, kuinka istuitte maassa Bainin leirillä ja syytitte minua\nrahastonhoitajan murhasta.\n\nBrinn nauraa hykersi. — Rivakasti siinä ajateltiin! sanoi hän. — Olitte\naivan ymmällänne. Minuuttiin en oikein tietänyt, mitä olisin tehnyt.\nHaavani oli vaikea, mutta silti pidin hauskaa teidän kustannuksellanne.\nTe kyllä livistitte tiehenne sukkelasti. Kun näin teidän tulevan\nparturin teltasta, tiesin heti, että ette tuntisi minua. Henkeni oli\nhiuskarvan varassa. Toivuinhan minä, mutta hyvän joukon painoani minä\nmenetin, enkä siitä pitäen ole päässytkään entiselleni. Demingin\nsairaalassa makasin kuusi kuukautta.\n\n— Ystävänne kai kuoli, eikö niin?\n\nBrinn nyökkäsi.\n\n— Häntä te paukautitte keskelle rintaa, sanoi hän.\n\n— Miksikä te oikein maleksitte täällä, Brinn? kysyi Brazo.\n\nBrinnin ilme kävi häikäilemättömäksi.\n\n— Vapaa maa kai tämä on? sanoi hän. — Minä en puutu teidän\nhenkilökohtaisiin asioihinne, ja mitäpä tekään siitä huolitte, minkä\ntakia minä täällä oleilen. Luullakseni ette tekään maleksisi näillä\nmain, jos sheriffi tietäisi teistä sen minkä minä tiedän.\n\nBrazo liikahti, ja samassa hänellä oli raskas coltpistoolinsa\nkädessänsä ja sen piippu survaistuna lyhytkasvuisen vatsaa vasten.\nBrinn oli pelastanut hänen henkensä, mutta oli myöskin vaarantanut sen\nsyyttäessään häntä murhasta Bainin leirillä, ja Brinnin käytös oli\nsaanut hänet suuttumaan.\n\n— Nyt te puhutte, Brinn! sanoi hän. — Seurasitte minua tänne. Mitä\nolette oikein odottanut? Miksikä ette mene kertomaan asiaa sheriffille,\nvaan maleksitte täällä?\n\nBrinnin silmistä hohti ivaa. Hän nauroi.\n\n— Ohoh, te siis haluatte suurta selvitystä? No, käyttäkäähän älyänne.\nJos tarkoituksenani olisi laverrella teistä, olisin kai sen tehnyt\njo aikapäiviä sitten. Tiedän, että Ella Wainright on saanut teidät\nsatimeen, joka pitää, tiedänpä toki. No, eihän minulla ole mitään teitä\nkumpaistakaan vastaan. Eikä asiasta ole minkäänlaisia todisteita,\nellen minä niitä esitä. Bain on kuollut. Eräs mies, jonka kanssa hän\njoutui riitoihin, surmasi hänet kauppapuotiin. Tallimies on niinikään\nturpeen alla. Kun rahastonhoitajan murhasta oli vierähtänyt noin\nkuukausi, törmäsi hän sotajalalla olevaan apashijoukkoon. Olihan siellä\nvielä eräs kolmaskin mies, mutta hän sai surmansa samalla kertaa kuin\ntallimies. Minua lukuunottamatta ei teitä vastaan ole ainoatakaan\ntodistajaa, eikä minua haluta joutua siihen vaaraan, että sanainne\nnojalla puheeni vielä kumottaisiin. Sellainen ei olisi järkevää, eihän?\nEllei minulla ole mitään teitä vastaan, ei teilläkään pitäisi olla\nmitään minua vastaan. Mutta jos teitä huvittaa laukaista sekä hävittää\nkaikki todisteet, niin laukaiskaa lemmessä ja siinä kaikki!\n\nBrinnin silmät leimusivat vakavasta innosta, mutta yhä pilkahti niistä\nrahtunen salamyhkäisyyttä.\n\n— Miksikä ette antanut Billin ja Kingin ampua minua? kysyi Brazo.\n— Enhän ole tehnyt teille muuta hyvää kuin että ammuin toverinne\nkuoliaaksi.\n\n— Ohoh, sanoi Brinn myhäillen. — Olenhan minä toki Ella Wainrightin\nystävä, enkö olekin? Enkö muka tietäisi, ettei hän soisi teidän saavan\nsurmaanne?\n\nBrazo näki kuulustelun jatkamisen hyödyttömäksi. Olihan hän kerran\naikaisemmin puhunut Brinnille tämän ja Ellan väleistä, ja samaten hän\noli Demingistä palattuaan maininnut Brinnistä Ellalle, mutta tyttö\noli vastannut jotakin kaihtelevaa. Ellan ja Brinnnin ystävyys ei\nliikuttanut häntä. Ja tänään oli Brinn pelastanut hänen henkensä.\n\nHän työnsi pistoolin takaisin huotraan.\n\nBrinn ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, vaan katseli\nkallioseinämää, jonka kätkössä hän oli nähnyt ratsastajia. Hän\ntähyili yhä sankemmaksi käyvään pimeyteen, ja hänen lihaksensa olivat\njännittyneet.\n\n— Meidän on hiivittävä piiloon, sanoi hän. — Nuo roistot aikovat tehdä\nkolttosia! He alkavat hajaantua, ja meidän on parasta pitää kiirettä!\n\nVaikka jo alkoikin olla melkein pilkkosen pimeätä, saattoi Brazo nähdä,\nettä metsässä oli ratsastajia. Näiden tarkoituksena oli nähtävästi\nBrinnin sekä hänen saartaminen, ja he siis alkoivat juosta leirin\nrakennuksia kohden. He pysyttelivät puiden suojassa niin kauan kuin\nsuinkin, ja sitten he hiipivät joen likellä olevan harjanteen kuvetta\npitkin, kunnes pääsivät livahtamaan telttain ja hökkelien suojaan.\nPäästyään sinne he lakkasivat juoksemasta.\n\nBrinnin asunnon eteen he pysähtyivät. Brinn pistäytyi sisälle ja palasi\nsitten otettuaan kiväärin, satulan, suitset ja muutamia vaatekappaleita.\n\n— Aion muuttaa majaa, sanoi hän. — Mieleeni on juolahtanut, että tässä\nhökkelissä asuminen on epäterveellistä.\n\nBrazo ei erottanut hänen- ilmettään, mutta totesi hänen naurahtavan\ntuikeasti.\n\nHe menivät Brazon majaan, ja Brinn astui sisään sekä viskasi tavaransa\nerääseen soppeen pitäen ainoastaan kiväärinsä. Hetken aikaa hän seisoi\novella Brazon vieressä.\n\nRatsastajista ei näkynyt jälkeäkään, eikä metsästä kuulunut\nrapsahdustakaan.\n\n— Onko poikia lähettyvillä? kysyi Brinn.\n\n— He ratsastivat tänä aamuna itään päin viemään karjaa uusille\nlaidunmaille. Luullakseni he eivät palaa pariin päivään.\n\n— Tulimmainen! huudahti Brinn harmistuneesti.\n\n— Tyttö holvailee noita elukoita ihan liian hellästi. Hän on saanut\npäähänsä, että hänen on hemmoiteltava niitä vaikka millä mitalla,\nkoska ne sattuvat olemaan herefordeja. Taitaapa hän huomenna toivoa\njättäneensä muutamia pojista tänne!\n\nBrazo tuijotti pimeyteen vastaamatta mitään. Brinn jatkoi sillä välin\njuttuamistaan. Hänellä oli huonoja aavistuksia. Wilsonin miehet olivat\nsusia niinkuin Wilsonkin. He ottaisivat selville, mistä Jim Henleyn\nkulta oli lähtöisin, vaikkapa heidän sitten täytyisi sitoa Ella\nWainright paaluun ja kiduttaa häntä. Olivathan he saaneet Kuneeninkin\nnäyttelemään maajaoston asiamiestä! Oikea Kuneenhan oleskeli\nWashingtonissa kuten hänen esimiehensäkin! Henkilö, joka oli esiintynyt\nKuneenina, oli Wilsonin ystävä, eräs tucsonilainen peluri. Rauhalliset\nyritykset olivat olleet hyödyttömiä, ja nyt roistot koettaisivat\njotakin muuta.\n\n— Toisin sanoen he sieppaavat Eila Wainrightin haltuunsa! selitti\nBrinn. — Ja senjälkeen he menettelevät intiaanien lailla!\n\nBrazo astui majan ulkopuolelle. Pimeys oli nyt läpitunkematon,\neikä ainoakaan ääni häirinnyt laaksossa vallitsevaa juhlallista\nhiljaisuutta. Lintujen laulu oli tauonnut. Hiljaisuus merkitsi\ntietenkin sitä, että Wilsonin miehet väijyskelivät lähettyvillä.\n\nUuden talon eräästä akkunasta loisti valoa. Ella oli siellä yksinään\neikä aavistanutkaan, millainen vaara häntä uhkasi. Brazo meni takaisin\nmajaan, täytti taskunsa ammuksilla, otti kiväärin naulasta ja meni taas\novelle Brinnin luokse.\n\n— Heitä täytyy hiukan yllättää, sanoi hän. — Eivät he luule meidän\nolevan talossa.\n\n— Oikeaan osattu, sanoi Brinn. — Te menette kuitenkin edellä. Minä\nhiiviskelen ulkona. Ehkäpä joku heistä tulee tänne väijymään. Hetken\nkuluttua nousee kuu taivaalle, ja jos näen heistä jonkun talon\nlähettyvillä, päästän huuhkajanhuudon. Nimittäin ellen saa häntä\ntähtäimeeni. Hyvää tilaisuutta en kylläkään päästä käsistäni!\n\nBrazo hävisi taloa saartavaan pimeyteen, ja Brinn lähti majan luota\njoutuen hänkin pimeän kätköihin.\n\nBrazo lähestyi uutta rakennusta kaaressa välttääkseen akkunoista\nloistavaa valoa. Hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä, mutta\nsilti hänellä oli jonkinlainen mielikuva sen huoneiden sijoituksesta,\nja hän päätteli valon kajastavan keittiöstä. Talon julkisivu oli\npimeänä, ja hän siis nousi hiljaa kuistille, astui sen poikki, löysi\noven ja painoi kädensijaa.\n\nOven eteen ei oltu vedetty telkeä. Hän avasi sen, astui varovasti\nsisään, sulki oven jäljessänsä ja painoi teljen kiinni. Hän oli\navarassa etuhuoneessa, mutta siellä vallitsi yhtä sankka pimeys kuin\nulkona lukuunottamatta kutakuinkin etäällä olevasta ovesta kuumottavaa\nheikkoa valojuovaa. Hän päätteli, että päätyhuoneen ja valaistun\nhuoneen välillä oli vielä yksi huone. Se oli varmaankin ruokailuhuone,\nmikäli talon sisäpuoli vastasi hänen ulkoapäin saamaansa käsitystä.\n\nHän tiesi hyvin, että tyttö pelästyisi, jos hän sattui jollakin tavoin\naiheuttamaan melua. Jos hän taas olisi yrittänyt pimeässä kävellä\nhuoneiden poikki, olisi hän aivan varmasti kompastunut johonkin\nesineeseen. Keittiöön vievä ovi oli auki, mutta lamppu paloi nähtävästi\naivan huoneen nurkassa, todennäköisesti likellä uunia, ja vain kaita\nvalojuova tunkeutui ruokahuoneeseen himmeästi valaisten lännenpuolista\nseinää sekä luoden lattialle vähäisen keltaisen läiskän.\n\nHän ei liikahtanut ovelta, vaan kutsui tyttöä hiljaa. Hän kuuli,\nettä tämä oli parhaillaan menossa toiselle puolelle keittiötä. Kutsu\nkai häipyi askelten kapseeseen, sillä tytön kävely ei keskeytynyt.\nBrazo kutsui häntä toistamiseen, ja tällä kertaa hän pysähtyi. Vielä\nkerran Brazo toisti kutsunsa. Hän kuuli tytön tulevan huoneen toiselle\npuolelle. Ja sitten Ella seisoi ovella valon loistaessa hänen selkänsä\ntakana ja tähyili Brazoa saartavaan pimeyteen.\n\n— Onko siellä joku? kysyi hän.\n\n— Brazo täällä on, vastasi toinen.\n\nHän kuuli tytön henkäisevän. Tämä kävi äkkiä kuin pitemmäksi.\n\n— Ah! huudahti hän. — Te siis siellä olette!\n\nHänellä oli kädessään jotakin. Jokin keittoastia, otaksui Brazo. Se\nputosi tytöltä, helähti kirkkaasti ja kierähti valoläiskän kohdalle.\nBrazo näki, että se oli kauha.\n\n— Ah! huudahti tyttö. — Olenpa minä kömpelö! Hän kumartui nostamaan\nkauhaa maasta. — Valmistin juuri illallista, jatkoi hän. — Odottakaahan\nhetkinen, niin noudan tulitikkuja ja sytytän tänne lampun.\n\nBrazo saattoi todeta, että toinen oli kiihtynyt. Hänen oli kuitenkin\njatkettava.\n\n— Ei, sanoi hän tyynesti. — Älkää sytyttäkö mitään valoja. Menkää\nkeittiöön ja sammuttakaa sekin, joka siellä palaa. Ottakaa ruokanne\nliedeltä. Tulkaa sitten tänne, niin kerron, mitä on tapahtunut.\n\nTyttö jäykistyi ja yritti tähyillä pimeyteen nähdäkseen Brazon. Tämä\nkuuli hänen henkäisevän katkonaisesti. Silti hän oli rohkea, kuten\nBrazo oli otaksunut hänen olevankin, ja noudatti toisen kehotuksia\nsiekailematta. Brazo kuuli liedellä siirreltävän jotakin ja totesi\ntytön sulkevan akkunan ikäänkuin aavistaen, että ulkona väijyi vaara.\nNiin, rohkea Ella oli sekä älykäs.\n\nSitten lamppu sammui, ja Brazo kuuli tytön tulevan lähemmäksi.\n\nElla tunsi huoneet sekä niiden kalustuksen, sillä Brazo kuuli hänen\npukunsa kahisevan hänen astuessaan ripeästi lähemmäksi. Hänen mieleensä\njuolahti, että Ella ilmeisestikin luotti häneen suuresti, koska oli\ntotellut häntä siekailematta.\n\nTyttö seisoi aivan hänen äärellänsä ryhtyessään puhumaan. Hänen äänensä\nsoinnahti uteliaalta ja hieman pingoitetultakin, mutta silti se oli\nreipas.\n\n— Mitä nyt, Brazo?\n\n— Ehkä ei mitään, vastasi toinen. — Emme kuitenkaan aio jättää\nmitään sattuman varaan. Hän kertoi tytölle äskeiset kokemuksensa\nhyljätyssä kapakassa sekä mainitsi siitä, kuinka Wilsonin miehet olivat\nhajaantuneet ikäänkuin hyökkäykseen valmistautuen. Hän kertoi kaiken\nsävyisästi, sillä hän ei tahtonut tarpeettomasti säikyttää Ellaa,\nvaikka tämän olikin ehdottomasti saatava tietää, minkälainen tilanne\noli.\n\n— Brinn arvelee heidän olevan sitä mieltä, etu te tiedätte, mistä\nJim sai kultansa, ja senvuoksi he aikovat saada teidät käsiinsä\npakottaakseen teidät ilmaisemaan asian, lisäsi hän. — Me estämme kyllä\nsellaiset hankkeet. Aion jäädä tänne luoksenne. Yritämme yllättää\nheidät, ja ehkäpä meidän onnistuu sillä tavoin kellistää heistä pari\nkolme ennenkuin he tietävätkään mistään. Brinn pitää vartiota ulkona.\n\n— Brinn siis pelasti henkenne, sanoi Ella.\n\nHuoneessa vallitsevassa sysimustassa pimeydessä Brazo ei erottanut\nhänen kasvojaan, mutta kuuli hänen äänensä värähtelevän oudosti.\nTuokion ajan molemmat vaikenivat, ja sitten Ella sanoi hiljaa,\nikäänkuin itsekseen: — Siinä tapauksessa kyllä kannatti.\n\n— Mikä kannatti? kysyi Brazo.\n\n— Ah, ei mikään, vastasi tyttö. — Ajattelin kai ääneen!\n\nHän jatkoi:\n\n— Oletteko tuntenut Brinnin kauan aikaa?\n\n— Olen nähnyt hänen liikuskelevan täällä. Hän sai minut ymmälle. Olin\nvarma siitä, että olin nähnyt hänet ennenkin. Tänä yönä vasta minä\ntunsin hänet. Hän on sama lyhytkasvoinen mies, jota ammuin Bainin\nleirillä. Luulin surmanneeni hänet. Minua lukuunottamatta hän on ainoa\nelossaoleva henkilö, joka oli läsnä rahastonhoitajan saadessa surmansa.\nHän syytti minua murhasta.\n\n— Mutta hän on nyt teidän — meidän puolellamme, eikö niin? kysyi tyttö.\n\n— Siltä näyttää. Hän on verenhimoinen.\n\nBrazo olisi mielellään kysellyt yhtä ja toista Brinnistä, hänen ja\nEllan näennäisestä ystävyydestä sekä miehen käynneistä talossa. Hän\nmalttoi kuitenkin mielensä.\n\nAinoakaan ääni ei ollut vielä keskeyttänyt ulkona vallitsevaa\nhiljaisuutta. Siellä toimittiin joka tapauksessa, ja mikäli Wilson:\naikoi saada Ellan haltuunsa, alkoivat hänen miehensä näihin aikoihin\ntietenkin hiljakseen saartaa taloa. He etenisivät varovaisesti, sillä\nhe odottaisivat hänen sekä Brinnin taholta vastarintaa, mutta näkyviin\nhe eivät tulisi, ennenkuin joku tiedustelemaan lähetetty oli saanut\nselville puolustajain olinpaikan. Tietenkin he tiesivät, että Brazo\nja Brinn olivat leirin ainoat miehet, sillä todennäköisesti he olivat\nväijyneet lähettyvillä kaiken päivää odotellen sopivaa hetkeä.\n\nBrazo siirtyi ruokahuoneen ovelle. Kivääriään hän piteli vasemmassa\nkainalossaan oikealla kädellään sivellen sen tukkia. Akkunat olivat\nsysimustat, mutta hän tiesi, että jokaisen, joka yritti tunkeutua\ntaloon, oli tultava sinne akkunasta, sillä ovet olivat lukossa ja\npäätyovi teljetty kangella. Hän ei ollut muistanut kysyä, kuinka\ntakaoven laita oli, ja hän teki sen nyt.\n\n— Se on lukittu, vastasi Ella.\n\nBrazo miltei hätkähti hänen äänensä sointia. Se kuului aivan likeltä —\nhänen olkapäänsä ääreltä.\n\n— Näyttää niin hiljaiselta ja rauhalliselta, sanoi tyttö, — aivankuin\nei mitään tällaista voisikaan tapahtua. Voi, kunpa te ja Brinn olisitte\nerehtyneet!\n\n— Sitä minäkin toivon, virkkoi Brazo. Hän ravisteli päätään tietäen,\nettei tyttö pimeässä nähnyt hänen elettään eikä liioin hänen tuikeaa\nja epäilevää ilmettään. Hän ei uskonut näkevänsä aamua, mutta silti\nhän oli tekevä parhaansa. Wilson ryntäisi luultavasti muitta mutkitta\ntaloon, kunhan hän huomaisi, että sitä puolusti yksi ainoa mies. Pimeän\naikana roistot eivät tekisi mitään, mutta kuun noustua he asettuisivat\nakkunain ääreen ja avaisivat tulen häntä vastaan joka taholta.\n\nHän syytteli itseään. Ellei hän olisi tuhlannut aikaansa\nmustasukkaisuuteen vaan olisi tehnyt edes jotakin suojellakseen\nrakastamaansa naista, ei tämän edessä nyt olisi ollut kauhea\nmahdollisuus joutua Wilsonin käsiin. Kuukausimääriä hän, Brazo,\noli pysynyt tytöstä loitolla ajatellen kaikenkaltaista itsekästä,\nkuljeskellen jörönä ja suuttuneena ja antaen tytön taakaksi kaiken\nsuunnittelemisen, rakentamisen sekä paikan muuttamisen asuttavaan\nkuntoon.\n\nHän tunsi tytön käden käsivarrellaan. Ellan ääni kuului aivan läheltä,\nja hän tunsi tytön hengityksen leyhyvän vasten poskeaan.\n\n— Brazo, sanoi Ella.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Minä — minä en vihaa teitä.\n\n— Älkää olko huolissanne, vastasi Brazo. — En lainkaan ihmettele,\nvaikka vihaattekin minua.\n\nEi hän sitä ihmetellytkään. Hänen menettelynsä oli ollut sellaista,\nettä tytön viha häntä kohtaan oli hyvin ymmärrettävissä. Hän oli\nkäyttäytynyt typerästi, hän oli ollut narri.\n\n— Mutta enhän minä vihaa! intti Ella. — Ja pahoillani olen myöskin.\n\n— Olette pahoillanne, kun ette vihaa minua, niinkö? sanoi Brazo.\n\n— Pahoillani siitä, että tulin niin sanoneeksi, vastasi tyttö. Hänen\näänestään värähti katumusta ja rukousta.\n\nTuikea iloisuus oli vallannut Brazon. Hän ei uskonut tytön sanoja. Ja\nvaikkapa tämä ei olisikaan vihannut häntä, niin eihän hän voinut häntä\nsittenkään rakastaa. Kuinkapa hän olisi voinut?\n\nHän ei ollut niitä miehiä, joista naiset pitävät. Hän oli liian\nitsekäs, hän vaati liian paljon. Hän ei osannut sanoin ilmaista\nrakkauttaan, eikä hän teoillansakaan voinut saada tyttöä oivaltamaan\nasiaa. Hänen mustasukkaisuutensa ei milloinkaan sallisi hänen olla\noma itsensä. Hän oli kuljeskellut venähtänein ja happaman ilmein ja\nkuinkapa tyttö olisi niin ollen mieltynyt häneen. Kuukausimääriä hän\noli asunut majassa Ellan kanssa edistymättä koko aikana hiukkaakaan.\n\n— Mitä joutavia, sanoi hän. — Eihän se asiaa muuta.\n\n— Muuttaapa! sanoi tyttö niin kiivaasti, että Brazo aivan hämmästyi. —\nEn vihaa teitä ja tahdon, että tiedätte sen! Olisin — olisin tahtonut\nsanoa sen teille, mutta tehän ette ole tullut lähellenikään. Brazo,\ntoivoin teidän tulevan!\n\nHänen kiihkeä vakavuutensa hämmästytti Brazoa. Ihmeissään hän käänsi\npäätään ja katsoi tyttöön yrittäen turhaan erottaa tämän kasvoja. Ella\noli hentona ja joustavana painunut lähemmäksi häntä. Pehmyt käsivarsi\nhiipi hänen olkapäällensä kietoutuen hänen kaulaansa. Brazo vapisi\nsanomattomasta kiihkosta.\n\nHän kääntyi, laski kiväärinsä seinää vasten ja kietaisi käsivartensa\ntytön ympärille lujasti pusertaen häntä syliinsä ja painaen poskensa\ntytön poskea vasten. Ellan silkinhienot hiuskiharat hipoivat hänen\nsilmäluomiaan ihanalla tuoksullaan huumaten hänet.\n\n— En ikinä uskonut tätä mahdolliseksi, kuiskasi hän. — Olin jo luopunut\nkaikesta toivosta.\n\n— Tarkoitin, että näin kävisi, sanoi Ella tukahtuneesti nojaten päätään\nBrazon hartioihin. — Alusta lähtien, lisäsi hän. — Voi Brazo, en olisi\nsuonut sinun ajattelevan — uskovan, että saatoit saada minut vain koska\nminua halusit.\n\n— Tiesitkö, että toivoin sinua omakseni? kysyi Brazo.\n\n— Kyllä. Voi, Brazo, osoitithan sen niin päivänselvästi. Tiesin\nsenkin, että itse toivoin saavani sinut. Mutta sinulla oli niin suuret\nluulot. Rynnistit eteenpäin sellaisella voimalla ikäänkuin — ikäänkuin\nyksinkertaisesti ottaisit minut, tahdoinpa tai en. Ja minun oli\nopetettava sinulle, ettet sitä voinut.\n\nTaivaalle kohoava kuu valoi akkunaruutuihin keltaisena värähtelevää\nvaloaan, ja kultainen juova hulmahti huoneeseen. He näkivät toistensa\nkasvot. Sitten heidän korviinsa kantautui hiljainen huuhkajanhuuto, ja\nBrazo ojensi kättään tarttuakseen kivääriinsä.\n\nElla oli taas painunut hänen syliinsä ennenkuin hän ennätti tarttua\naseeseen, ja tuokion ajan hän pusersi tyttöä rintaansa vasten sekä\nsuuteli häntä kiihkolla, joka oli hänelle aivan uutta. Vihdoin hän\ntyönsi tytön hellästi hiukan loitommalle ja siveli molemmin käsin hänen\nkasvojaan. Nyt hän erotti Ellan silmät, jotka sädehtivät hymyä.\n\n— En tietänyt, että rakastan sinua näin äärettömästi, sanoi hän.\n\nSamassa hän kuitenkin jäykistyi, ojensi kättään kivääriä kohden ja\nveti sen äärellensä. Huuhkajanhuuto oli kuulunut taas, ja Brazo tiesi\nBrinnin tiedostavan, että kaksi Wilsonin miestä oli likettyvillä.\n\n— He ovat tulleet, sanoi hän Ellalle. — Sinä menet yläkertaan ja makaat\nlattialla, kunnes rytäkkä on ohitse.\n\nTyttö totteli sanomatta sanaakaan. Brazo kuuli hänen askeltensa äänen\nhänen mennessään suuressa, puolipimeässä eteissuojassa olevia portaita\nkohden.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nBrinn oli selittänyt antavansa merkin ainoastaan siinä tapauksessa,\nettei hän saisi tulijoita tähtäimeensä, ja koska Brinn oleskeli lännen\npuolella taloa olevan majan lähettyvillä, päätteli Brazo Wilsonin\nmiesten olevan tulossa idän puolelta. Heitä oli ilmeisestikin kaksi.\nSenvuoksi hän piti silmällä idän puolella olevia akkunoita.\n\nKuutamo alkoi käydä kirkkaammaksi. Seistessään eteishuoneen ja\nruokahuoneen välisellä kynnyksellä Brazo saattoi pitää silmällä\nsekä -molempien huoneiden itäisiä akkunoita että keittiön ainoata\ntaka-akkunaa. Etuhuoneessa oli lännen puolella yksi ainoa akkuna,\nsamaten ruokahuoneessa. Näitä pystyi Brinn pitämään silmällä, sillä\nhuudosta päättäen hän vartioi talon sitä puolta. Idänpuolisista\nakkunoista oli tulvehtinut kuutamoa sisälle ainoastaan lyhyen hetken,\nsillä kuu oli jo korkealla taivaalla sen säteiden päästessä loistamaan\nvirran varrella olevan kallioseinämän takaa. Nyt se alkoi olla miltei\nkorkeammillansa.\n\nUlkona oli verraten valoisaa, ja Brazo saattoi erottaa talon\nitäpuolella olevan aukean äärellä kasvavat puut ja pensaat. Talon\ntakaosa ulottui likelle metsänlaidassa rehottavaa pensaikkoa, ja koska\nmetsä soveltui suojaksi paremmin kuin idän puolella oleva seutu, luotti\nBrazo siihen, että ensi hyökkäys kohdistuisi taka-akkunoihin, paitsi\nsiinä tapauksessa, että miehistä eräiden oli pimeän turvin onnistunut\nhiipiä idänpuoleisen aukion poikki sekä hiipiä seinävierelle odottamaan\notollista hetkeä.\n\nBrazo tiesi, ettei hänen asemansa ollut ensinkään edullinen. Jos\nlainsuojattomat hyökkäisivät samanaikaisesti joka puolelta, oli hänen\nkiireesti siirryttävä huoneesta huoneeseen välttääkseen heidän kuuliaan\nja vastatakseen niihin. Seinät ja pihtipielet olivat hänen ainoana\nturvanaan. Talossa oli siksi paljon akkunoita, että hänen asemansa oli\nvarsin epäedullinen, eikä hän olisi tullut sisälle lainkaan, ellei hän\nolisi pelännyt sellaista mahdollisuutta, että pimeän aikana, ennenkuin\nkuu oli noussut taivaalle, saattaisivat lainsuojattomat hiipiä taloon\nhänen tietämättä siitä mitään.\n\nHän seisoi kynnyksellä ja kuunteli. Rapsahdustakaan hän ei erottanut.\nSitten hän kuuli takaovelta jotakin ääntä. Kädensija kääntyi, ja ovi\nnatisi ikään kuin olisi joku heittäytynyt sitä vasten koko painollaan.\nTelki kalahti hiukan. Brazo kuuli kädensijan kirskahtavan entiseen\nasentoonsa. Ulkopuolella oli todettu, että oven edessä oli telki ja\nettei sitä voitu avata ulkoa käsin.\n\nMelkein samalla hetkellä kuului päätyovelta narinaa. Äänistä päättäen\nyritti kaksi miestä tunkeutua taloon. He olivat ilmeisestikin toivoneet\njommankumman oven jääneen lukitsematta. Peläten metelin tuovan Brazon\nja Brinnin paikalle he eivät ryhtyneet murtamaan ovia. Ja Brazo oli\nvakuutettu siitä, etteivät he olisi lainkaan lähestyneet taloa, jos\nhe vain olisivat tietäneet hänen olevan siellä. Mikäli mahdollista,\nsuorittaisivat he tehtävänsä ryhtymättä minkäänlaiseen taisteluun, ja\nnähtävästi liikkuivat he noin hiirenhiljaa siksi, että he uskoivat\nEllan oleskelevan sisällä ypö yksinään.\n\nNyt oli akkunain vuoro.\n\nBrazo palasi ruokahuoneen nurkkaan, mistä hän liikkumatta minnekään\npäin saattoi pitää silmällä useita eri akkunoita. Hän kuuli kuistilta\nhiljaisia askeleita ja arveli päätyovea hapuilleen miehen nyt yrittävän\npäästä sisälle jostakin akkunasta. Jos hän meni talon läntiselle\npuolelle, näkisi Brinn hänet, mutta jos hän kiersi itäpuolelle,\npysähtyisi hän todennäköisesti kuistia lähimpänä sijaitsevan akkunan\nääreen, joka taas oli arkihuoneen akkunoista kaikkein etäisin.\n\nBrazo piti tätä akkunaa silmällä. Mitään ei tapahtunut. Taion takaa\nkuului kuitenkin jotakin, ja hän katsoi sinne kiireesti nähden keittiön\nakkunaruudun läpitse selvästi mieshenkilön pään ja hartiain ääriviivat.\n\nHän kohotti kivääriään ja tähtäsi. Tuokion hän kuitenkin odotti\nennenkuin hän laukaisi, sillä hän tahtoi saada varmuuden miehen\naikeista. Hänen tarkoituksenaan ei ollut surmata ketään paitsi\nhätätilassa, mutta ennemmin hän surmasi nuo miehet kuin salli\nainoankaan heistä tunkeutua taloon.\n\nÄskeinen ääni ei tauonnut, ja hän näki miehen käsittelevän kapinetta,\njoka muistutti rautatankoa. Akkunakehyksen kiinnikkeet natisivat\nuhaten tuossa tuokiossa murtua. Hän siis tähtäsi uudelleen ja painoi\nliipasinta.\n\nKiväärin ankaraa pamausta seurasi miehen parahdus ja lasiruudun\nhelähdys. Brazo ei jäänyt katselemaan laukauksensa aikaansaannoksia\nvaan ryntäsi pois nurkasta, jossa hän oli seisonut, sekä riensi\npäätyhuoneen seinustalle. Hän kuuli lasiruudun taas kilahtavan ja\nkuulan suhahtavan seinään miltei siihen, missä hän oli äsken seisonut.\n\nSeistessään seinää vasten painautuneena hän kuuli terävän, ankaran\nkiväärinpamauksen ulkoa aivan oitis sen laukauksen jälkeen, joka\noli osunut seinään likelle hänen äskeistä olinpaikkaansa. Erään\nlännenpuoleisen akkunan lähettyvillä kajahti kimeä voihkaisu. Brazo\nhymähti tuikean huvitettuna. Päätyovella käynyt mies oli yrittänyt\npäästä sisälle lännenpuoleisesta akkunasta, ja Brinnin laukaus oli\nosunut häneen.\n\nBrinn oli valpas. Brazo saattoi kuvitella mielessään, minkä näköinen\nBrinn oli laukaistessaan. Brinn rakasti taistelua ja surmaamista. Se\noli hänen intohimonsa ja näkyi hänen silmistään aivan niinkuin muiden\nmiesten silmistä näkyi muita intohimoja. Brinn oli alkuvaistoinen\nihminen, hänen mielenliikkeensä olivat atavistisia ja taistelussa hänen\nluonteensa sai oikean ilmennyksensä. Jos Brinn vain itse pysytteli\nsuojassa, ei Brazon tarvinnut pelätä, että häntä ammuttaisiin lännen\npuolella olevista akkunoista.\n\nJa nyt, ampumisen jälkeen, kuului ulkoa askeleita. Siellä juostiin\nkorkeassa, kuivassa heinikossa. Sitten seurasi hiljaisuus. Kuollut,\nenteellinen hiljaisuus.\n\nEnnen pitkää kuului hameiden kahinaa ja hiljaisia askeleita, ja Brazo\nnäki Ellan tulevan alakertaan. Tyttö pusersi molempia käsiään poveaan\nvasten. Puolipimeässä hohtivat hänen kasvonsa äärettömän valkoisina.\n\n— Älä tule alakertaan! huusi Brazo hiljaa. — Rytäkkä on vielä kesken.\n\nTyttö seisoi alimmalla portaalla tähyillen häntä.\n\n— Ethän ole haavoittunut, Brazo? kysyi hän huolestuneesti ja värisevin\näänin.\n\n— Minulla ei ole mitään hätää. Älä mene akkunain läheisyyteen.\n\n— Näin erään miehen ampuvan sinua akkunasta, Brazo. Onko varma, ettei\nlaukaus osunut sinuun?\n\n— Onpa toki, nauroi toinen. — Mutta kuulehan, kuinka sinä näit tuon\nmiehen?\n\n— Näin hänet akkunasta, sanoi tyttö uhmaillen. — Näin hänen tähtäävän.\nOlisin ampunut häntä, mutta hän liikkui kaiken aikaa. Sitten hän juoksi\nmetsään, ja hänen mukanaan oli paljon muita miehiä. Luulen heidän nyt\nvartioivan meitä sieltä käsin.\n\nBrazo näki, että Ella piteli oikeassa kädessään suunnatonta\ncolt-pistoolia. Ase näytti valtavalta hänen hennon käsivartensa\nrinnalla.\n\n— Vielä mitä, huudahti Brazo kärsimättömästi. — Sinä menet suoraa päätä\nyläkertaan ja pysyt siellä!\n\n— En tahdo! intti tyttö.\n\n— Siinä tapauksessa kannan sinut sinne! uhkasi Brazo. — Luuletko, että\nsoisin sinun saavan surmasi nyt — nyt?\n\n— Voi Brazo, tahtoisin jäädä luoksesi!\n\n— Palaa yläkertaan! käski toinen.\n\n— Ole kiltti, Brazo! Olen niin äärettömän huolestunut tähtesi.\n\n— Ja kun menet yläkertaan, on sinun pysyttävä kaukana akkunoista!\njatkoi Brazo ottamatta tytön pyyntöjä kuuleviin korviinsa.\n\n— Brazo, sanoi Ella kylmästi. — En tahdo, että puhuttelet minua noin.\nJa jos aiot naimisiin mentyämme käyttäytyä noin mahtavasti, en menekään\nkanssasi naimisiin!\n\nBrazo ei osannut sanoa mitään. Hän vaikeni. Hän ei tahtonut kinastella\nEllan kanssa ja ajatteli, että tämä kenties tottelisi, ellei hän\nvastannut mitään. Sittenkin hän aika tavalla hämmästyi, kun tyttö\ntotteli häntä. Ella pysähtyi kuitenkin portaiden mutkassa olevalle\ntasanteelle, sillä miltei oitis ilmestyi hänen päänsä taas näkyviin.\n\n— Olethan toki varovainen, Brazo! sanoi hän. — Jos nyt kaiken tämän\njälkeen kaatuisit, tahtoisin minäkin kuolla!\n\n— Varmasti olen varovainen, vastasi toinen. — Minähän haluan olla\nluonasi vielä vuosikausia.\n\nTytön sitten poistuttua hän kuitenkin seisoi alallaan tuijottaen\nsynkkänä akkunaan. Tulevaisuuteen nähden hän ei ollut lainkaan\ntoivehikas. Wilsonin miehiä oli paljon, kuinka paljon, sitä hän ei\nedes tietänyt. Näillä oli siinäkin suhteessa edullinen asema, että\nhe saattoivat keskittyä pitämään silmällä taloa sekä majaa, jonka\nBrinn oli valinnut olinpaikakseen, kun taas Brinnin, Ellan ja hänen\nitsensä oli mahdoton tietää, miltä suunnalta hyökkäys tapahtuisi. Talon\nympärillä oli puita, joiden suojassa Wilsonin miehet saattoivat liikkua\ntarvitsematta pelätä, että heitä nähtäisiin majasta. Sitäpaitsi siellä\noli kunnaita, notkelmia ja kalliosyvänteitä heidän piilopaikoiksensa,\njoista he saattoivat tilaisuuden sattuessa ampua. Heillä oli varsin\nlaaja toiminta-alue, heidän likellänsä oli vettä ja he saattoivat\nhankkia itselleen ruokaa.\n\nMyöskään ei heidän tarvinnut pelätä kenenkään väliintuloa. Leiri oli\nautio. Järjestysmies oli lähtenyt muiden mukana, eikä ollut luultavaa,\nettä kaupunkiin enää ketään saapuisikaan. Brazo oli asunut majassa\nkuukausimääriä, eikä kukaan ollut koko aikana käynyt hänen luonansa.\nKoko alueella ei ainoakaan ihminen ollut kiinnittänyt minkäänlaista\nhuomiota majaan tai kalliolaaksoon; hänen elämänsä oli ollut yksinäistä\nikäänkuin hän olisi asunut keskellä erämaata.\n\nAnderson sekä toiset miehet palaisivat tietenkin kyllä joskus. Mitään\nmääräaikaa ei heillä tosin ollut, ja elleivät he saisi minkäänlaista\nvihiä tilanteesta, olisi Wilsonin miehillä tilaisuus rynnätä\nsalakavalasti heidän kimppuunsa.\n\nWilsonin ei tarvinnut jättää mitään sattuman varaan. Hänet oli kerran\nyllätetty, ja tästä puoleen hän olisi varuillaan. Hän antaisi miestensä\nsaartaa talon sekä majan. Päivän aikaan hänen miehensä pysyttelisivät\npuiden suojassa, ja yöllä he tulisivat lähemmäksi.\n\nJoka tapauksessa Brazo oli vakuutettu siitä, etteivät he sinä yönä\nenää tekisi uutta hyökkäystä. He tiesivät nyt, ettei Ella oleskellut\ntalossa yksinään, ja Wilsonin kumppanien luku oli joka tapauksessa\nvähentynyt kahdella, olipa heitä ollut alunperin miten paljon tahansa.\nNähtävästi oli molemmat vainajat kuljetettu pois haudattaviksi, ja\nheidän kuolemansa oli tekevä vaikutuksensa jäljellejääneiden mieliin.\n\nSittenkään Brazo ei hellittänyt valppauttaan. Hän palasi etuhuoneen\nja ruokahuoneen väliselle kynnykselle ja piti akkunoita silmällä.\nKuu paistoi kirkkaasti, ja sen valossa hän saattoi nähdä aukion sekä\nmetsänlaidan. Siellä ei mikään liikahtanutkaan. Korkea heinikko,\nkannot, siellä täällä kasvavat pensaat näkyivät kullanhohtavassa\nvalovirrassa selvästi.\n\nBrinnistä ei enää kuulunut mitään, mutta jonkun verran tuntien hänen\nluonnettaan Brazo oli vakuutettu siitä, että hän piileskeli jossakin\nlikettyvillä ja piti tarkkaa vartiota.\n\nBrinn itse oli lainsuojaton, ja silti hän näytti mielihyvin surmaavan\nlaisiansa. Metsässä hän oli suorastaan hyppinyt kiihkosta, niin\nhartaasti hän olisi tahtonut surmata Kingin ja Billin. Omituinen mies.\nHän piti kuitenkin Ellasta, ja hän oli pelastanut Brazon hengen.\nBrazon oli mahdoton ymmärtää, miksikä Brinn oli lyöttäytynyt hänen\nystäväkseen. Hänhän oli selkeästi näyttänyt Brinnille inhoavansa tätä,\nhän oli ehdoin tahdoin kiusoitellut miestä toivoen toisen vihapäissään\nyltyvän vetämään pistoolinsa esiin. Bainin leirillä hän oli ampunut\nBrinniä, ja Brinn oli itse myöntänyt kuulanhaavan tähden maanneensa\nsairaalassa kuukausimääriä. Ja sittenkin Brinn oli väliintulollaan\nestänyt Kingin ja Billin ampumasta häntä kuoliaaksi. Brazo oli\nymmällään.\n\nYö tuntui hänestä pitkältä. Vartionpito väsytti häntä, ja hän asteli\nverkalleen edestakaisin talossa. Äännähdystäkään ei kuulunut mistään\npäin. Kello kolmen tienoissa yöllä kuutamo alkoi kalveta haihtuen\nsitten kokonaan. Vieläkin synkeämpi pimeys kuin edellisenä iltana\nkätki aukion sekä metsänlaidan uumeniinsa. Mikäli Wilson oli päättänyt\ntoimeenpanna uuden hyökkäyksen, oli otollinen aika nyt koittanut.\n\nHyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut. Kello neljän tienoissa alkoi ulkona\nvallitseva pimeys vaaleta synkeäksi harmaudeksi. Harmaus vaaleni\nvaalenemistaan ja kävi hopeanhohtoiseksi. Aukion saattoi jo erottaa, ja\nennen pitkää se sädehti uuden päivän kirkkautta.\n\nSitten Brazo kuuli Ellan tulevan alakertaan. Hän lähti tyttöä vastaan,\nsillä päätyhuoneen akkunoissa oli keveät, ohuet musliiniuutimet, jotka\npeittivät koko akkunan niin ettei ulkopuolelta voitu nähdä sisään,\nellei huoneessa palanut lamppua.\n\nEllan kasvot olivat kalpeat. Hänen silmäinsä alla oli varjomaiset,\ntummat juovat, joista näkyi, ettei hän ollut nukkunut lainkaan, sillä\njo tapahtunut sekä tulossa oleva murhenäytelmä olivat järkyttäneet\nhäntä. Hänen silmänsä säteilivät kuitenkin ihanasti, kun hän näki\nBrazon, ja samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tämän sylissä.\n\n— Sinähän et ole nukkunut hiventäkään, syytteli Brazo hetken päästä.\n\n— Kuinka olisin voinut? Ajattelin kaiken aikaa sitä, että olit täällä\nalakerrassa ypö yksinäsi.\n\n— Ja katselit yläkerran akkunoista, sanoi Brazo.\n\n— Niin tein, myönsi tyttö.\n\nBrazo ei enää hämmentynyt katsoessaan häntä silmiin. Nyt, kumma kyllä,\npainui Ellan katse maahan, ja hänen kasvoilleen levisi rusottava puna\nBrazon syleillessä häntä.\n\nElla oli muuttunut aivan toisenlaiseksi. Hänen käytöksessään oli\nlempeyttä, joka oli Brazolle aivan uutta. Hänen vaiheillansa oli\nsalaperäinen ilmapiiri, ja hänen olemuksensa sädehti ihanaa lempeyttä,\njota näytti kehkeytyneen hänessä hänen antauduttuaan rakkaudelleen.\n\nHe menivät yhdessä keittiön ovelle ja seisoivat siinä hetken aikaa\nkatsoen sisälle. Keittiön pöydällä oli liina, ja ruoka-astiat, jotka\nElla oli edellisenä iltana sille kattanut, olivat siinä vielä. Liedellä\noli pieni kattila, jossa oli hänen keittämiään perunoita. Sitäpaitsi\nsiellä oli pieni pannu, jossa oli vähän lihaa, toinen kattila,\njossa oli vihanneksia, ja kahvipannu, joka oli jäänyt tulelle tytön\nrientäessä Brazon luokse. Tuli oli sammunut.\n\nHuolimatta edellisen yön murhenäytelmästä heillä oli nälkä, ja\nseistessään siinä katsomassa keittiöön he hymyilivät toisillensa.\nKuitenkaan eivät he voineet mennä huoneeseen Wilsonin miesten näkemättä\nheitä.\n\nAkkunoissa ei ollut uutimia, ja metsänlaidasta olisi heidät nähty.\n\n— Voin hiipiä lieden luokse seinäviertä myöten, esitti Brazo.\n\nElla pidätti häntä.\n\n— Et saa tehdä sitä! selitti hän. — Olen saanut sinut nyt, enkä anna\nnoiden heittiöiden ampua sinua!\n\nMuitta mutkitta hän lähti rohkeana lattian poikki keittiön toisen\nakkunan ääreen ennenkuin Brazo ennätti estää häntä. Brazon seistessä\naivan jäykistyneenä kynnyksellä hän avasi ylimmäisen ruudun ja seisoi\nhetken aikaa paikallaan tuulen liehutellessa hänen tukkaansa. Brazo oli\nvakuutettu siitä, että hän hymyili sinne päin, missä lainsuojattomat\npiileskelivät. Joka tapauksessa hän hymyili, vaikka kenties hiukan\njäykästi, kun hän kääntyi, katsahti Brazoon ja alkoi käsitellä liedellä\nolevia keittoastioita.\n\nBrazo pyyhkieli kylmää hikeä otsaltaan.\n\n— Taivaan luoja! huudahti hän. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet\nkalpeiksi.\n\nElla hommaili huolettomana kattiloittensa ja pannujensa äärellä\nhymyillen hänelle uljaasti ja heleästi.\n\n— Eiväthän he minua halua surmata, senhän tiedät, sanoi hän.\n\n— Mutta sinä uhmailit heitä! Hymyilit heille! sanoi toinen surkeana.\n\n— Tietysti. Olihan minun näytettävä heille, etten pelkää. Hän nosti\nliedeltä renkaat ja sytytti huoneen nurkkaan pinotuista puista valkean\nuuniin. Sitten hän tyhjensi kahvipannun, pani siihen vettä eräästä\nsangosta ja asetti sen sitten tulelle.\n\nKaapista hän nouti leipää, sokeria, kinkkua ja säilykemaitoa.\nPuuhaillessaan hän puhui Brazolle, vaikka ei kertaakaan akkunain\nlähettyvillä ollessaan katsonut häneen peläten lainsuojattomien\nhuomaavan, että Brazo oli likettyvillä, ja ryhtyvän ampumaan häntä. Hän\nsiis jutteli liedelle ja pöydälle.\n\n— Sinä et tule keittiööni, sanoi hän. — Muista se. Ihan varmasti he\nampuisivat, jos he saisivat vihiä siitä, että olet täällä. Nyt he eivät\ntiedä mitään, arvailevat vain. Todennäköisesti he eivät tiedä, mitä\nhe ajattelisivat. Ehkäpä he arvelevat minun ammuskelleen viime yönä.\nMissään tapauksessa eivät he kuitenkaan ammu, elleivät tiedä sinun\nolevan täällä.\n\nHe aterioivat ruokahuoneessa, jonka akkunoita uutimet verhosivat\ntäydelleen. Ella veti idänpuoleisten akkunain varjostimet alas niin\nettei niiden läpitse päässyt valoa. Hän puhui Brinnistä, ja Brazo\nselitti, että majassa oli runsaasti ruokaa, joten siis Brinnillä oli\ntilaisuus aterioida, jos hän oli siellä.\n\n— Ja siellä hän kyllä on, päätteli Brazo. — Hän on siksi älykäs, ettei\nhän jää päivän ajaksi ulos. Eivätkä he liioin yritä tehdä mitään\nkonnankoukkuja hänelle.\n\nPäivä vieri vitkalleen, eivätkä he nähneet ketään, ei edes Brinniä.\n\nSilloin tällöin he kuulivat metsästä ääniä, mutta kertaakaan ei\nainoakaan lainsuojattomista tullut likettyville. Kuten Ella oli\naavistanut, oli Wilson ymmällään. Hänen ensimmäinen hyökkäyksensä\ntaloon oli ollut turmiollinen hänelle itselleen, ja hän oli päättänyt\nodottaa siksi kunnes keksisi keinon lähestyä taloa häntä itseään ja\nhänen miehiään uhkaavan vaaran ollessa mahdollisimman pienen.\n\nHuolimatta lähettyvillä piilevästä turmasta Ella oli hyvällä\ntuulella kaiken päivää. Vasta hämärän tultua hän kävi vakavaksi\nja katseli eräästä idänpuoleisesta akkunasta hyljättyä kaupunkia.\nPaikan ulkonäössä oli jotakin, mikä kauhisti häntä. Hänellä oli\nsellainen tunne, että kaupungin teltoissa ja rakennuksissa oleskeli\nlainsuojattomia, jotka olivat peräytyneet sinne odottamaan hetkeä,\njolloin Brazo tai Brinn unohtaisivat vartionpidon. Ahneus oli\nperustanut kaupungin, ja hän oli aina pelännyt sitä. Sen ulkonäössä oli\njotakin kaameata. Kuukausien tomu kattoi sitä. Lautahökkelit olivat\nvinoja ja maalaamattomia. Useimmat niistä olivat vaipuneet surkeasti\nkallelleen. Ovet olivat auki, ja hökkelien mustat sisäpuolet ammottivat\nkurjina omaa tyhjyyttään. Jäljellejääneet teltat olivat likaisia\nja viheliäisiä. Kannatinnuorista oli osa tiessään, ja muut olivat\nhöllällä. Kangaskatot ja -seinät olivat painuneet kuopalle. Joitakuita\nöljysoihtuja oli jäänyt paikoilleen, ja luonnonvoimille alttiina ne\nolivat ruostuneet. Niiden pidikkeistä oli osa löyhtynyt, ja soihdut\nheilahtelivat surkeasti. Sinne tänne olivat kaistapäisinä kultaa\netsimään lähteneet houkat jättäneet lankkupinoja. Laatikoita, koreja,\ntynnyreitä, nassakoita, pulloja ja säilykerasioita oli hujan hajan joka\npuolella. Kaikkialla vallitsi kauhea autius. Paikka huokui synkeätä\nhiljaisuutta. Kattojen yllä puhaltava tuulenhenkäily huokui ikäänkuin\nivaa.\n\nSeistessään Brazon vieressä Ella aivan värisi. Ja Brazo, joka oli nopea\ntajuamaan hänen mielialojaan, kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen\nja veti hänet rintaansa vasten. Hänen hämmästyksekseen tyttö painoi\npäänsä hänen olkapäätänsä vasten ja nyyhkytti.\n\nBrazo lohdutteli häntä, sillä hän tiesi, mitä Ellan mielessä liikkui.\nMutta yhä tämä pusertui häntä vasten ja vapisi.\n\n— Voi Brazo, toivoisinpa, että muut miehet olisivat täällä! huudahti\nhän. — Wilson aikoo tänä yönä hyökätä kimppuumme uudelleen. Tiedän sen!\nTunnen sen! Tunnen, että jotakin kauheata on tapahtumaisillaan!\n\nHeidän seistessään siinä oli tullut pimeätä. Varjot hiipivät metsään,\naukiolle ja taloon. Ahdistava hiljaisuus vallitsi.\n\nJa sitten kajahti talon ulkopuolella laukaus, jota seurasi tuskaisa\nparahdus.\n\nElla kavahti loitommalle Brazosta ja tuijotti sysimustaa akkunaruutua.\n\n— Jumalani! kuiskasi hän. Ääni oli Brinnin.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nÄäni oli Brinnin, sillä Brazokin oli tuntenut sen. Ja hänen seistessään\njäykkänä sekä yrittäessään tukahduttaa haluansa mennä Brinnin luokse\nlaski tyttö kätensä hänen olkapäillensä. Sekä sanoin että vapisevin\nkäsineen hän kehoitti Brazoa lähtemään.\n\n— Mene auttamaan häntä, Brazo!\n\nTämä ravisti päätään selittäen, että hänen oli mahdoton jättää Ellaa,\njos kohta Brinn olisikin kaivannut hänen apuaan.\n\n— Tännehän rynnättäisiin heti, sanoi hän. — Luultavasti he vartioivat\ntaloa odottaen, että menettelisin juuri niinkuin ehdotit. Minun\nlähdettyäni he olisivat samassa silmänräpäyksessä täällä. Brinn ei\nsoisi niin käyvän, eikä hän odota apuani.\n\n— Mutta hän on haavoittunut, Brazo! Hetken aikaa Ella oli vaiti. Sitten\nhän sanoi. — Samanhan hänkin teki sinulle! Hän pelasti henkesi, Brazo!\nEtkö tahdo tehdä hänelle samaa palvelusta? Hänet surmataan, jos hän on\nvoimaton ja kykenemätön puolustautumaan! Kuuntelehan minua toki! Seison\nruokahuoneen kynnyksellä ase kädessä, ja ensimmäisen, joka yrittää\ntunkeutua taloon, ammun kuoliaaksi! Brazo, en voi olla täällä, kun\ntiedän, että Brinn makaa jossakin ulkona avuttomana! Ellet sinä lähde,\nlähden minä!\n\nHän työnsi Brazoa ulko-ovea kohden. Tämä tarttui hänen käsivarsiinsa ja\npusersi häntä lujasti rintaansa vasten.\n\n— Ammuthan varmasti, jos heitä tulee sisälle? kysyi hän.\n\n— Kyllä, vastasi Ella pontevasti.\n\nBrazo kääntyi, avasi oven teljen, aukaisi oven ja astui kuistille,\njossa vallitsi niin sankka pimeys, ettei hän erottanut kerrassaan\nmitään. Varovaisesti hän astui kuistin toiselle puolelle, tunnusteli\nreunaa jalallaan ja hiipi hiirenhiljaa porrasaskelmilta maahan. Hetken\naikaa hän seisoi kuunnellen sekä yritti tähyillä pimeyteen, missä\nmaja häämötti. Nyt hän toivoi hartaasti, että olisi tullut käyneeksi\ntalossa päivän aikaan, sillä siinä tapauksessa hänellä olisi ollut\nselvä käsitys siitä, miten se oli sijoitettu. Siitä pitäen kuin\ntaloa oli alettu rakentaa, ei hän ollut vilkaissut sinne päinkään\nedes puoltakymmentä kertaa, sillä talon rakentaminen merkitsi sitä,\nettä hänet hyljättiin ja kilpakosija sai yhä enemmän jalansijaa.\nJörönä hän ei ollut välittänyt koko talosta, ja itsepäisesti hän oli\nkieltäytynyt osoittamasta mielenkiintoa rakennustöitä kohtaan. Tästä\noli seurauksena, että vaikka hän tiesikin talon sijaitsevan usean sadan\naskeleen matkan päässä majasta ja tiesi sen ympärillä olevan aukean\npaikan, jossa oli useita pieniä notkelmia ja kunnaita, ei hän suinkaan\ntuntenut tarkkaan maakaistaletta, jonka poikki hänen oli hiivittävä\nmajaan.\n\nVarmaa oli, että siellä oli piilopaikkoja, joissa Wilsonin miehiä\nsaattoi piileskellä tälläkin hetkellä. Ja mahdollista, jopa\ntodennäköistäkin oli, että hän minä silmänräpäyksenä hyvänsä törmäisi\njohonkin tällaiseen piilopaikkaan. Siinä tapauksessa hänen loppunsa\nolisi äkillinen ja odottamaton. Ja Ella jäisi ypö yksin.\n\nSen vuoksi hän eteni verkalleen ja varovaisesti. Hän yritti kaartaa\nmajaan metsänlaidasta samaa tietä kuin hän oli edellisenä iltana\ntullutkin. Tänä iltana ei hänellä kylläkään ollut keittiön pilkottavaa\nvaloa oppaanaan, ja majakin oli pimeän vallassa.\n\nJonkin verran hän kaikesta huolimatta aiheutti melua. Hän törmäsi päin\npensaita, joita hän ei nähnyt, sekä hipoi alhaalla riippuvia puiden\noksia ja astui silloin tällöin kuivuneisiin oksiin, jotka rasahtivat\npahasti. Tuon tuostakin hän pysähtyi kuuntelemaan, yrittäisivätkö\nlainsuojattomat tunkeutua taloon. Kuitenkaan ei hän kuullut\nrapsahdustakaan, jota hän ei olisi itse aiheuttanut.\n\nHän jatkoi matkaa. Päätellessään edenneensä kyllin pitkän matkan\nmetsänlaitaa pitkin hän lähti menemään aukean poikki, joka oli hänen\noikealla puolellansa, pohjoisessa käsin. Hetken kuluttua hän saapui\ntasaiselle maalle ja tiesi päätyneensä majaa ympäröivään hietikkoon.\n\nNyt hän oli tutulla paikalla, ja hyvää vauhtia hän eteni, kunnes\nhänen kätensä osuivat hirsiseinään, jonka hän tunsi sangen hyvin.\nSinne hän taas pysähtyi kuuntelemaan. Häntä saartavasta painostavasta\nhiljaisuudesta ei kuulunut rapsahdustakaan.\n\nHän kulki eteenpäin seinäviertä pitkin, saapui majan nurkalle, kääntyi\nja meni ovelle. Taas hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta yhä vieläkään hän\nei kuullut mitään.\n\nHän meni majaan tunnustellen varovaisesti tietään. Lisähuoneenkin\nhän tutki sekä hapuili käsineen vuodetta, jolla oli nukkunut yönsä\nkuukausimäärien aikana. Hän alkoi jo olla sitä mieltä, ettei Brinniä\nollut majassa, ja oli menossa ovea kohden, kun hänen kenkänsä kalahti\njohonkin pehmeään, mikä lojui lattialla pöydän lähettyvillä. Hän kuuli\nhiljaisen ähkäisyn.\n\nBrinnkö siellä oli. Joka tapauksessa lattialla makasi haavoittunut mies.\n\nHän laskeutui polvilleen, siveli vasemmalla kädellään maassa makaavan\nmiehen vartaloa, tunnusteli kasvoja.\n\n— Brinnkö siellä? kuiskasi hän.\n\n— Vai te se olette? kuului Brinnin ääni. Hän huokasi, nähtävästi\ntuntien huojennusta. — Tulimmainen! sanoi hän. — Kuulin teidän\nhiipivän sisään, mutta luulin, että joku noista hyeenoista vain tuli\ntekemään minusta selvää! Piileskelin majassa kaiken päivää. Heti\npimeän tultua lähdin ulos ja menin erään suuren kivenjärkäleen takana\nolevaan pensaikkoon. Kuulin tuota roskaväkeä olevan likettyvillä;\nmutta en nähnyt ketään. Joku heistä oli kai nähnyt minut, sillä tuossa\ntuokiossa sain luodin kylkeeni. Jollakin tavoin pääsin ryömimään tänne.\nPistoolini ja kiväärini jäivät jonnekin. Brinn vaikeni ja jatkoi sitten:\n\n— Missä Ella on?\n\n— Talossa.\n\n— Te kirottu kaistapää! huudahti Brinn käheästi. — Jätittekö te hänet\nsinne yksikseen! Hän köyristäytyi, yritti nousta ja lysähti voihkaisten\ntakaisin lattialle.\n\n— Nyt te livistätte täältä, lempo soikoon! raivosi hän ollen\ntukehtumaisillaan. — Nythän he saavat tytön haltuunsa! Menkää oitis\nsuojelemaan häntä! Kyllä kai he jo ovat siellä! Kuulin heidän olevan\nmenossa sinnepäin joka puolelta! Hiisi teidät periköön, eihän teillä\nole sen vertaa älyä kuin sokealla rakilla! Laputtakaa matkaanne tai\nkuristan teidät hengiltä!\n\nIkäänkuin vahvistukseksi Brinnin aavisteluihin kuulivat molemmat\nsamassa hetkessä pistoolin paukahtavan jossakin etäällä. Sitten seurasi\nkolme muuta laukausta.\n\nBrinn kiemurteli lattialla yrittäen turhaan päästä jaloilleen. Hän\nkiroili ja syyteli suustaan herjauksia.\n\nBrazo kuuli hänen kirouksiaan juostessaan päätä pahkaa aukion halki\ntaloa kohden. Kahdesti hän syöksähti päistikkaa rehevään pensaikkoon\nsuistuen niiden takana olevaan heinikkoon. Jaloilleen päästyään hän ei\nenää tietänyt kulkusuunnasta mitään. Kummallakin kerralla hän pääsi\nselville siitä kuullessaan ankaraa jyskytystä. Kaikesta päättäen joku\ntakoi ovea tukevalla puskurilla. Myöskin kuuli hän lasiruudun menevän\nhelähtäen sirpaleiksi.\n\nKaikesta päättäen ei taloon oltu päästy, mutta sinne hyökättiin\nparhaillaan joka puolelta. Laukaukset olivat nähtävästikin lähtöisin\nEllan aseesta, mutta Brazon oli mahdoton tietää, minkälaista jälkeä\nne olivat tehneet, ja koska laukauksia ei enää kuulunut, pelkäsi hän\nmiehistä eräiden jo päässeen tunkeutumaan sisälle.\n\nHän juoksi parhaillaan eteenpäin pää painuneena, jokaisen lihaksen\npingoittuessa äärimmilleen, kun hänen jalkansa osui johonkin\nesteeseen ja hän syöksähti johonkin kuoppaan pää edellä. Hänen\npäänsä osui johonkin kovaan esineeseen, hänen selkänsä ryskähti, ja\nhäntä saattavassa pimeydessä välähti säkenöiviä tähtiä ja hehkuvia\ntulipyöriä. Sitten hänen tajuntansa sammui.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nBrazon olemusta vallitsi yksi ainoa vaistomus. Kaikki hänen aistimensa\nolivat ikäänkuin sammuksissa, sillä tietoisesti hän ei lainkaan\ntajunnut, kuinka ja milloin hän vihdoin pääsi jaloilleen ja seisoi\nhorjahdellen pimeässä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä hän\noli ja miksi hän yritti pysyä seisomassa. Hän kapusi jaloilleen, sillä\nhän oli nähtävästi ollut menossa jonnekin ja hänen kiihokkeenaan oli\nihmisen totunnainen tapa seistä pystyssä. Hän oli unohtanut, minnekä\nhän oli ollut menossa, mutta hänen kasvonsa olivat taloon päin, ja\nhän alkoi hoippua sitä kohden. Ei hän tietänyt uuden talon olevan\nlikettyvillä, mutta sama kummallinen vaisto, joka oli saanut hänet\nkapuamaan pystyyn, hallitsi häntä yhä, pakottaen häntä käyttämään\nkaiken elinvoimansa sen tehtävän täyttämiseen, jonka hänen aivonsa\nolivat hahmoitelleet. Näin voimakas oli hänessä taistelemisen vaisto.\n\nHän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli maannut tajuttomana, mutta\njuostessaan hän näki, että talossa oli nyt valoa, ja oivalsi saapuvansa\nliian myöhään. Kuistille päästyään hän huomasi, että päätyovi oli\napposen auki ja pirstaleina. Hän veti pistoolinsa esiin hyökätessään\nkynnykselle, mutta ensi silmäykseltä hän jo näki, ettei talossa ollut\nketään, jota hän olisi voinut ampua.\n\nWilsonin miehet olivat tulleet ja menneet. Huonekalut olivat\nylösalaisin, matot riekaleina, etuhuone hävityksen vallassa. Hän\njuoksi ruokahuoneen ovelle ja näki pöytälampun valaisevan samaa\nkauheata hävitystä. Kaapit oli kiskottu seinäviereltä. Brazo tiesi,\nminkä vuoksi. Rosvot olivat etsineet Jim Henleyn papereita, joiden\nperusteella he toivoivat saavansa selville paikan, mistä Henley oli\nlöytänyt kultaa.\n\nBrazo ei viivytellyt keittiössä. Hän ryntäsi ruokahuoneesta isoon\netuhuoneeseen ja sieltä portaille. Kaikissa yläkerran huoneissa hän\nkävi hapuillen käsillään joka taholle ja kutsuen tyttöä, jonka hän\ntoivoi piiloutuneen sinne.\n\nSaavuttuaan alakertaan hän seisoi hetken aikaa aivan horjahdellen,\nuuden raivonpuuskan sokaisemana. Sitten hän juoksi kuistille, harppasi\nmaahan ja kiiti taas majaa kohden.\n\nKuu oli noussut ja loi valjua, hopeanhohtoista paistettaan kaikkialle.\n\nTuossa tuokiossa Brazo oli jo Brinnin luona kertomassa, mitä oli\ntapahtunut.\n\n— Tietenkin! raivosi lyhytkasvuinen. — Sen te nyt saitte, kun sillä\ntavoin jätitte hänet! Nyt he sieppasivat hänet, eikä hänen olonsa ole\ntaivaallista. He ovat livistäneet! Kuulin heidän menevän tuskin puolta\ntuntia sitten! Sellaisella kohinalla he laputtivat matkoihinsa kuin\nolisi heillä ollut itse lempo kintereillänsä! He saivat tytön, ja nyt\nhe vievät hänet pesäpaikkaansa. Tiedättehän, missä se on! Hiisi nuo\nheittiöt periköön, toivoisinpa kykeneväni tästä jaloilleni, Teidän\nsyytänne tämä on, Brazo! lisäsi hän äänensä käydessä miltei vinkunaksi.\n— Mitä ihmettä te siinä seisotte? Menkää hakemaan tyttöä!\n\nHän kiemurteli hurjasti ja yritti taas ponnistautua pystyyn\nBrazon rynnätessä ulos. Hänen ruumiinsa jokin kohta oli kuitenkin\nherpaantunut, ja ainoastaan tuokioksi hänen onnistui kohota oikean\nkyynärpään varaan. Sitten häh taas vaipui makaamaan ja lojui lattialla\nsähisten hyödyttömiä kirouksia.\n\nBrazo oli tallissa viskannut Vilkkusilmän selkään satulan ja valjaat.\nKynnykseltä hän jo ponnahti hevosen selkään ja pani Vilkkusilmän\nnelistämään tasangon poikki, josta päästiin metsään lännen puolelta.\nMetsään hän ei kuitenkaan mennyt, vaan ratsasti sen laitaa pitkin\nseuraten virran rantaäyrästä erääseen ylimenokohtaan saakka. Vaahdosta,\njota Vilkkusilmän etujalat lennättivät hänen yllensä, hän kastui aivan\nlikomäräksi.\n\nVilkkusilmä kiiti laakson poikki mahtavaa neliä. Ensimmäisessä\nsäikähtäneessä raivossaan eläin näytti oivaltaneen, mitä siltä\nvaadittiin. Se ei hellittänyt vauhtiaan edes ylämäessä ja pyyhelsi\nharjanteen toiselle puolen muutamin valtavin harppauksin. Kunnaiden\nyli se kiiti odottelematta kehoituksia, painui huimaavalla vauhdilla\nerääseen notkoon ja lähti viilettämään lakeudelle tasaisin, pitkin\nharppauksin.\n\nTaas se katosi näkyvistä pitkän harjanteen juurella. Hiukan myöhemmin\nse näkyi jälleen kuutamossa ruohoisella alangolla nytkähtelevänä, kovaa\nvauhtia sinkoavana luotina, joka kiiti smaragdinvihreässä meressä.\n\nJonkin verran hitaammin se kapusi eräälle etäiselle rinteelle, ja\nhetkeksi se pysähtyi sen laelle. Sitten se taas äkkiä hävisi, ja\nhiljaisuus nielaisi sen uumeniinsa.\n\nVilkkusilmä pani parastaan ja juoksi hellittämättä eteenpäin.\nRatsastaja näytti tietävän, että se ponnisti voimansa äärimmilleen,\nsillä kannukset eivät lainkaan hipaisseet Vilkkusilmän kupeita eikä\nainoatakaan kiitoksen tai moitteen sanaa kuulunut.\n\nToisella ylätasangolla, joka oli kaukana lännessä, Vilkkusilmä\nhiljensi vauhtiaan. Se muisti, että paikka oli tuttu, ja meni suoraa\npäätä sinne, minne se oli sidottu kerran ennenkin. Ja aavistaessaan\nmatkan päättyneen se seisoi jalat harassa sekä imi ilmaa uupuneisiin\nkeuhkoihinsa.\n\nBrazo luisui maahan.\n\nSaman kunnaan laella, jonka rinteeltä hän oli lähtenyt jalkaisin\nhakemaan Ellan matkalaukkua, hän pysähtyi tähyillen Wilsonin majaa,\nhevosaitausta sekä seutua ylipäänsä. Hänen henkensä aivan salpaantui\nhämmästyksestä kun hän näki, ettei majassa ollut valoa ja että aitaus\noli tyhjä. Hän oli uskonut tapaavansa heittiöt täältä, minne hän luuli\nheidän tuoneen Ellan.\n\nBrinn oli kertonut kuulleensa Wilsonin ja tämän miesten ratsastaneen\ntiehensä noin puolta tuntia aikaisemmin kuin Brazo oli palannut majaan\ntultuaan taas tuntoihinsa. Sittenkään ei heitä ollut täällä eikä hän\nollut tullessaan nähnyt heistä merkkiäkään. Oliko heillä mahdollisesti\njokin toinenkin pesäpaikka?\n\nHän tunsi vain tämän.\n\nHän luikui rinteen juureen ja juoksi majan luokse. Ovelle hän pysähtyi\nkuuntelemaan, sillä hiljaisuus saattoi merkitä sitäkin, että roistot\nolivat valmistautuneet takaa-ajon varalta kätkemällä hevosensa ja\nodottamalla majan pimeydessä. Mutta vaikka hän seisoi ovella useita\nminuutteja, ei hän kuullut sisältä rapsahdustakaan. Terästäen mielensä\nhän sitten astui sisään.\n\nYhäkään ei kuulunut mitään. Ketään ei ollut majassa. Hän etsi, mutta ei\nsytyttänyt valoa.\n\nKylmä, hyödytön raivonpuuska poltti hänen mieltään, kun hän palasi ulos.\n\nLainsuojattomat olivat petkuttaneet häntä otaksuen, että heitä\najettaisiin takaa. Hän oli vakuutettu siitä, ettei heillä ollut mitään\ntoista pesäpaikkaa. He olivat aivan varmaan nähneet hänen ratsastavan\ntietä pitkin ja ratsastaneet jonkun metsän perukoille antaen hänen\nmennä ohitsensa. Ja metsän suojaan he jäisivätkin kunnes jonkun, joka\noli lähtenyt väijymään häntä, onnistuisi surmata hänet.\n\nHän kiipesi kunnaan toiselle puolelle ja pysähtyi Vilkkusilmän ääreen.\nHevonen hengitti yhä kiivaasti, mutta oli ilmeisestikin hyvässä\nkunnossa. Brazo ei kuitenkaan noussut satulaan ennenkuin hän oli\ntarkkaan tähyillyt joka puolelle metsään ja pensaikkoon sekä katsellut\nhyvän aikaa sinne, mistä hänen oli palattava laaksoon.\n\nLähdettyään kunnaalta hän oli ensin raivoissaan lähtemäisillään\nhurjistuneesti etsimään tyttöä sieltä täältä metsiköistä, rotkoista\nja harjanteiden takaa. Sillä tavoin menettelemällä hän ehkä kylläkin\nolisi saanut toimintahalunsa tyydytetyksi, mutta minkäänlaisia tuloksia\nhänen ei sopinut odottaa saavuttavansa etsinnässään, ja hänen viileä,\njärkkymätön älynsä pidättikin häntä ryhtymästä moiseen puuhaan.\n\nMaailmassa oli yhtä ja toista sellaista, mille ihminen ei mahtanut\nmitään. Hän saisi aina syyttää itseään siitä, että oli taipuvaisena\njättänyt Ellan lähtien auttamaan Brinniä. Jos tytölle jotakin\ntapahtuisi, saisi hän kaikkina niinä autuuden vuosina, jotka häntä\nodottivat, syyttää vain itseään. Katumuksensa terävimmän kärjen hän\nkyllä taittaisi lyömällä kuoliaaksi jokaisen miehen, joka kuului\nrosvojoukkoon.\n\nVaikka hän yhä antoikin järjen sanella toimintaohjeet, oli hänen\nmielensä yhtenä ainoana pyörteenä ristiriitaisista, kiihkeistä\najatuksista, joita pyöri hänen päässänsä, kun hän viskautui satulaan ja\nlähti paluumatkalle. Hänen Wilsonia kohtaan tuntemansa viha, joka oli\ntähän saakka ollut pelkästään halveksivaa inhoa, oli käynyt tappavaksi\nja kauheaksi. Nyt hän tiesi erehtyneensä, kun ei kuukausimääriä sitten\nollut surmannut miestä heidän otellessaan leirissä. Saman erehdyksen\nhän oli tehnyt Tombstonessa. Kolmatta kertaa hän ei enää erehtyisi.\n\nVerkalleen hän ratsasti takaisin laaksoa kohden. Kiireellä ei nyt\nvoitettu mitään. Ennenkuin hän ryhtyisi rankaisemaan Wilsonia, oli tämä\nlöydettävä. Ratsastaessaan hän tarkasti polun molemmin puolin olevat\nmetsiköt, rotkot, kuilut, notkelmat ja siellä täällä kasvavat pensaikot.\n\nKuu häipyi vuorten taakse hänen yhä jatkaessa etsintäänsä, ja pimeys\npyyhkäisi seudun taas hänen näkyvistään. Hän istui liikkumattomana\nVilkkusilmän selässä keskellä muuatta hiekka-aavikkoa sekä odotti\npimeyden hälvenemistä. Vasta aamun alkaessa sarastaa idässä hän\nliikahti. Jättäen piilopaikkojen etsimisen sikseen hän alkoi hakea\nkavion jälkiä.\n\nTämä kävi nopeammin kuin sokea hapuileminen metsiköissä, eikä hänen\nkahteen tuntiin sittenkään onnistunut löytää mistään päin minkäänlaisia\njälkiä ratsastajista. Vasta päästyään hyvinkin puolimatkaan hän alkoi\nkäydä vakuutetuksi siitä, etteivät Wilsonin miehet olleet ensinkään\nratsastaneet majalleen päin! He olivat menneet aivan toisaalle.\n\nKarskina hän taas kiristi suitsia. Kuten aikaisemminkin, kiiti\nVilkkusilmä seudun halki meteoorin lailla. Noin kahden mailin päässä\nlaaksosta Brazo kuuli kaukaisen laukauksen. Se oli kaikesta päättäen\nkajahtanut uuden talon lähettyvillä. Hän sanoi Vilkkusilmälle sanasen\ntai pari, ja eläin lisäsi vauhtiaan; Notkeana kuin suunnaton kissa\nse viiletti laaksoa saartavan eteläisen harjanteen laen ylitse, ja\npäästyään rinteen juureen se lähti kiitämään huimaavampaa vauhtia kuin\nkonsanaan ennen.\n\nViilettäessään laakson halki Brazo kuuli kahdesti ammuttavan, ja\nVilkkusilmän lähestyessä uutta taloa laukauksia kuului lisää.\nJostakin rakennuksen lähettyviltä tuprahteli vähäisiä, valkeita\nsavupöllähdyksiä, ja sitten Brazo joutui niin likelle, että hän kuuli\ntuskanparahduksia ja raivoisia huutoja. Päästyään virran toiselle\npuolelle ja kiitäessään pitkin metsänlaitaa hän oli siksi lähellä, että\nhän näki, kuinka useita ratsastajia lähti viilettämään metsästä likeltä\ntaloa. Ratsastaessaan he ampuivat.\n\nMajan sivuuttaessaan hän näki Andersonin olevan polvillaan erään\nkannon takana sekä käyttelevän kivääriä. Kivääri nojasi kantoon, ja\nsen piippu liikkui verkalleen seuraten erään ratsastajan liikkeitä.\nAseesta suihkusi tulinen juova, ja muuan ratsastajista kohotti molemmat\nkätensä korkealle suistuen satulasta. Brazon ratsastaessa vinhaa\nvauhtia Andersonin luokse kaatui kolme muuta ratsastajaa. Kaksi oli\npääsemäisillään karkuun, mutta loppujen lopuksi jäi vain yksi eloon.\nToiseen osui Hardinin kiväärinkuula. Hän lyyhähti etukumaraan, lipui\nkupeittain maahan, ja hevonen laahasi hänet metsään. Laukaistessaan\nviimeisen kuulan Hardin seisoi uuden rakennuksen nurkan suojassa. Hän\nvilkaisi Brazoon, hymähti tuikeasti ja lähti Andersonin luokse.\n\nBrazo hyppäsi maahan Andersonin viereen. Tämä oli noussut. Hän katsahti\nBrazoon ja ehätti kertomaan.\n\n— Kaikesta päättäen ovat Wilsonin miehet saaneet Ella Wainrightin\nhaltuunsa. Saavuimme tänne vain puoli tuntia sitten ja löysimme\nBrinnin, joka on kuolemankielissä. Hän kertoi meille kaiken. Menimme\ntaloon ja näimme, että siellä oli tehty katalaa hävitystä. Ella oli\npoissa. Silloin palasimme Brinnin luokse. Samassa näimme Wilsonin\nmiehineen metsässä ja aloimme muitta mutkitta tehdä heistä selvää.\nSeitsemän tai kahdeksan heistä kaatui, ehkäpä enemmänkin. Wilson pakeni\ntaloon maan alkaessa polttaa hänen kantapäitään täällä ulkona. Luulen,\nettä hän on siellä vielä. Juostessaan hän pudotti kiväärinsä, joten\nhänellä nyt on vain pistooli. Ajattelimme lähteä tekemään tiliä hänen\nkanssaan nujerrettuamme hänen kätyrinsä. Ellaa ei ole missään, ja\nminusta tuntuu, että meidän on parasta vetää Wilson hirteen. Tyttö on\npoissa, Brazo!\n\nAndersonin silmistä liekehti kiihkoa, mutta katsoessaan Brazoon hän\naivan säikähti.\n\nBrazon kasvot olivat kuolemanvaljut. Andersonin selitettyä, ettei\nWilsonin likettyvillä ollut näkynyt Ellaa, oli kaikki hänen intohimonsa\npalanut tuhkaksi. Hänen elämällänsä oli enää yksi ainoa päämäärä —\nWilsonin surmaaminen. Roistot olivat petkuttanet häntä. He eivät olleet\nkuljettaneet Ellaa etäälle. Hänen ollessaan ajamassa heitä takaa he\nolivat tehneet tytölle mitä tahansa. Metsässä talon läheisyydessä.\nJossakin joen rannalla. He olivat kiduttaneet häntä, kenties surmanneet\nhänet, sillä he olivat lujasti päättäneet pakottaa hänet kertomaan,\nmistä hänen veljensä oli kullan saanut. Sitten he olivat palanneet\ntaloon jatkamaan etsintäänsä. Brazo näet tiesi, ettei Ella ollut\nilmaissut heille mitään, ja yrittäessään jatkaa etsimistään roistot\nolivat tehneet hävityksestä täydellisen.\n\nNäin Brazo ajatteli.\n\nMikäli hänen sydämessään enää oli intohimoa, ei tässä intohimossa ollut\nminkäänlaista tulta. Hän oli kylmä ja tyyni. Hänellä oli nyt yksi ainoa\npäämäärä, hänen oli otettava Wilson hengiltä. Hän ei enää tuntenut\nvihaa lainsuojatonta kohtaan, oli ylimalkaan vain päättänyt surmata\nhänet. Mutta ennenkuin hän sen tekisi, panisi hän miehen kertomaan,\nminne tämä on jättänyt Ellan.\n\nHän lähti menemään Andersonin ja Hardinin luota taloa kohden. Nämä\nseurasivat loitompana häntä hiukan arastellen hänen ilmettään.\n\nWilsonin oli mahdoton poistua talosta. Kaksi Wainrightin miestä oli\nitäpuolella vartioimassa sekä itäistä sivua, päätyä että takaovea.\nAnderson ja Hardin olivat talon läntisellä puolella.\n\nAstuessaan ovesta sisään Brazo veti pistoolinsa esiin, sillä hän uskoi\nWilsonin laukaisevan heti hänet nähdessään.\n\nWilsonia ei ollut etuhuoneessa, ja Brazo siis lähti ruokahuoneen\novelle. Siellä seisoi Wilson nurkassa pistooli kädessä ja katseli\novelle.\n\nWilsonin ase oli tähtäysasennossa. Brazo piteli pistooliaan\njärkkymättömänä ja painoi käsivarttaan kupeeseensa kyynärpää\nkoukistettuna. Wilsonin käsi tutisi, hänen silmistään loisti\nkuolemankauhua ja hänen aseensa piippu liikkui nytkähtelevissä\nkaarissa. Ilmeisestikin hän oli kuullut Brazon tulon ja oli päättänyt\nsurmata tämän siekailematta, mutta Brazon tullessa näkyviin hänen\nrohkeutensa oli pettänyt.\n\nBrazo astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen toiseen päähän katsellen\nvihamiestään. Hän puhui, ja hänen äänensä kirpeä kaiku täytti koko\nhuoneen.\n\n— Wilson, missä Ella Wainright on? sanoi hän.\n\nWilson tuijotti eteensä mykkänä. Hänen huulensa nytkähtelivät\npaljastaen hampaat, kun hän sihautti vastauksensa.\n\n— En ole nähnyt häntä, lempo teidät periköön! vastasi hän käheällä ja\nvapisevalla äänellä.\n\n— Wilson, sanoi Brazo. — Anderson kertoi minulle täälläolostanne.\nSuurin osa miehistänne on saanut surmansa. Tulin tänne ottaakseni\nteidät hengiltä. Annan teille kuitenkin pelastumismahdollisuuden. Missä\non Ella Wainright?\n\nIkäänkuin olisi kuoleman pelko herpaissut hänen sormensa kirposi ase\nWilsonin kädestä ja kalahti kolisten lattiaa vasten. Hän kavahti\nperemmälle nurkkaansa.\n\nHetken aikaa liikahtelivat hänen huulensa mykkinä, ja sitten niiden\nlomasta kähisi sanoja.\n\n— Älkää ampuko, Brazo! Älkää Jumalan tähden ampuko! Kerron teille\nkaiken minkä tiedän!\n\nHän kostutti huuliaan ja tuijotti hurjistuneesti Brazoon, Andersoniin,\nHardiniin sekä eräisiin muihin, jotka olivat tulleet sisään ja\nseurasivat tapausten kulkua ovilta.\n\n— Tulimme tänne saadaksemme hänet valtaamme, sanoi Wilson. — Aiomme\npakottaa hänet kertomaan, mistä hänen veljensä oli saanut kultansa.\nOlisimme väkipakolla panneet hänet ilmaisemaan sen. Sitä en kielläkään,\nmutta vannon, että emme aikoneet vahingoittaa häntä millään tavoin,\nBrazo!\n\nKun mursimme päätyoven, ampui hän meitä kohden kolme tahi neljä\nlaukausta. Meidän vihdoinkin päästessämme sisään oli takaovi auki, eikä\nhänestä näkynyt jälkeäkään. Kuulimme hänen juoksevan kovaa vauhtia.\nHänen pukunsa kahisi pensaikossa, kun hän riensi eteenpäin. Minä sekä\nmuutamat muut pojat lähdimme tavoittamaan häntä. Emme nähneet häntä\npimeässä, mutta kuulimme, ettei hän ollut kovinkaan pitkän matkan\npäässä. Joen rannalla me sitten häivyimme hänen jäljiltään. Niin asia\non, Brazo. En ole nähnyt häntä.\n\nBrazon silmissä oli tähän saakka ollut ivallinen ilme. Kun Wilson oli\nvaiennut, jännittyivät Brazon lihakset. Kaikki synkeys haihtui hänen\nkäytöksestään. Hän nauroi ääneen, työnsi pistoolinsa huotraan ja\nkatsahti Andersoniin.\n\n— Pitelehän tuota miestä siksi kunnes palaan! sanoi hän\nsykähdyttävästi. — Olenpa minä totisesti kaistapäinen!\n\nHän hyppäsi avonaisesta akkunasta maahan ja juoksi Vilkkusilmän luokse.\nToiset näkivät, kuinka hän kiepsahti satulaan ja ajoi täyttä neliä\nraiviomaan poikki majan ohitse ja kiiti hyljätyn kaupungin telttojen\nsekä rakennusten lomasta metsään, jonne hän katosi.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nBrazon tullessa salaiseen laaksoon vievän luolan suulle Ella istui\nsuunnattoman kalliojärkäleen takana ruohomättäällä, ja ensiksi Brazo\nnäki vain vilahduksen hänen päästään sekä valloilleen päässeistä\nhiuksistaan, jotka kimmelsivät auringossa. Tyttö katsoi luolan suulle.\nKaikesta päättäen hän oli varuillaan. Brazo tiesi hänen otaksuneen,\nettä lainsuojattomat löytäisivät hänen kätköpaikkansa, sillä\nnähdessään hänen hiuksensa hän myöskin totesi katsovansa suoraan tytön\ncolt-pistoolin piippuun.\n\nPistooli kalahti maahan, kun Ella nousi seisomaan ja avasi hänelle\nsylinsä. Tuokiota myöhemmin painaessaan päätään Brazon rintaa vasten\nhän aivan värisi.\n\n— Luulin heidän surmanneen sinut! kuiskasi hän pusertuen lujasti toisen\nsyleilyyn. — Voi Brazo, ethän jätä minua enää koskaan!\n\nTämä nauroi selittäen kokeneensa ainoan vaaranhetkensä Wilsonin\nselittäessä, että Ella oli päässyt jossakin joen rannalla pakenemaan\nnäkymättömiin.\n\n— Silloin vasta järkeni alkoi taas toimia, lisäsi hän. — Tiesin,\nettä olit tullut tänne. Sydämeni oli aivan varmaan hetken aikaa ihan\nhullaantunut ilosta ja auringosta.\n\nElla siirtyi hiukan loitommalle, otti Brazon kasvot kättensä väliin\nsekä loi häneen hymyilevän katseen.\n\n— Muistin tämän paikan kaiken aikaa, sanoi hän. — Kahdesti ajattelin\nmainita sinulle asiasta, mutta pelkäsin, että yrittäisit tuoda\nminut tänne Wilsonin miesten ollessa näkemässä. Silloin he olisivat\nsurmanneet meidät. Heidän murtaessaan ovea ammuin neljä kertaa, vaikka\nen usko kuulaini osuneen kehenkään. Toivoin ainakin, etteivät ne\nosuneet. Sitten juoksin takaovelle, avasin sen ja lähdin juoksemaan\nmetsän halki rantaan. Kuulin, kuinka he juoksivat perässäni, mutta\nsiksi pimeä oli, etteivät he nähneet minua. Pääsin siis tänne\nturvallisesti. Juuri äsken kävin luolassa ja katselin laaksoon. Näin\nkovaa kyytiä juoksevia miehiä ja kuulin ampumista. Tiesin, että\nAnderson sekä muut olivat palanneet. Katsoin katsomistani, mutta en\nnähnyt sinua, Brazo, ja luulin sinun kaatuneen!\n\nHe palasivat mättäälle ja istuivat siellä hyvän aikaa. Sitten kertoi\nBrazo Wilsonista.\n\n— Meidän on kai mentävä nyt sinne, sanoi hän. — Pojat eivät tiedä, että\nolet turvassa, eivätkä he oikein suosi Wilsonia,. Miehelle saattaa\ntapahtua jotakin.\n\nHän vei tytön luolaan ja sieltä joen poikki majan edustalla olevaan\nmetsikköön. He näkivät Andersonin ja Hardinin seisovan oven äärellä.\nUseita hevosia oli liekaköydessä aukealla. Wainrightin miehet olivat\nlähteneet hevosten ratsastajain keralla itäpuolella olevaan metsään.\nLähestyessään majaa Brazo ja Ella kuulivat voihkaisuja, ja Anderson\nhymähti vastaukseksi Ellan kysyvään ilmeeseen.\n\n— Siellä on kolme Wilsonin miestä, sanoi hän. — He ovat haavoittuneet,\nmutta lievästi.\n\n— Entä Brinn? ehätti Ella kysymään hätäisesti.\n\n— Hän on talossa. Luulen, että hänestä tulee rampa. Hänen nilkkansa\non murskana, ja kuula on luiskahtaessaan repinyt häneltä kylkiluuta.\nLähetin Edin Cooneyhin noutamaan lääkäriä.\n\n— Missä Wilson on? kysyi Brazo.\n\nElla oli jo juoksujalkaa menossa taloa kohden.\n\n— Wilsonia ei ole enää, vastasi Anderson totisena. — En tiedä, minkä\ntähden käskit meidän pitää Wilsonia vartioituna, mutta noudatin\nkäskyä ja toin hänet tänne niin että saatoimme pitää häntä silmällä\nauttaessamme Brinniä.\n\nNo niin, me toimme Wilsonin tänne ja annoimme hänen istua penkillä\nvastapäätä Brinnin vuodetta.\n\nBrinn makasi siinä jokseenkin avuttomana valitellen. Wilson istui\npaikallaan ja katseli häntä.\n\nKun Brinn näki Wilsonin, alkoivat hänen silmänsä hehkua hurjistuneesti.\nHän oli aivan raivohullu ja kysyi meiltä, olimmeko löytäneet Ella\nWainrightin. Sanoimme, ettemme olleet löytäneet häntä, mutta että sinä\nolit lähtenyt häntä etsimään.\n\n\"Brazo on kirottu narri\", sanoi Brinn.\n\nSeisoin Brinnin äärellä ja ennenkuin aavistinkaan, oli hän siepannut\npistoolin vyöltäni. En ennättänyt edes kääntyä, kun hän jo oli ampunut\nWilsonia kahdesti. Tämän kaaduttua maahan hän katsoi miestä hetken\naikaa. Sitten hän naurahti ja sanoi:\n\n\"Luulenpa, että nyt pidät likaiset kätesi erillään tytöstä!\"\n\nSiten hän hymyili villiin tapaansa ja ojensi pistoolin minulle.\nWilsonia ei siis enää ole elävien joukossa.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\n— Brinn pitää sinusta, Brazo, sanoi Ella. Hän katsahti Brazoon\nsyrjäsilmällä heidän istuessaan kahta viikkoa myöhemmin metsässä\nsamalla puunrungolla, jolla Brazo oli istuskellut niin usein yksinään\nodottaessaan Ellan tuloa.\n\n— Sepä kummallista, vastasi Brazo vakavana. — Olenhan varsin selvästi\nosoittanut hänelle, etten aikoinani antanut hänelle suurtakaan arvoa.\n\n— Tiedän kyllä, että ennen vanhaan inhosit häntä, sanoi Ella. — Nythän\nsinä kuitenkin pidät hänestä, Brazo?\n\n— Brinnissä on jotakin omituista, sanoi Brazo. — Hän on hurjapäinen\nmiehekseen. En ole tehnyt mitään miellyttääkseni häntä. Jo Bainin\nleirillä ammuin häntä. Hänen sitten tultuaan tänne annoin hänen\nymmärtää, etten pitänyt hänestä, ja yritin yllyttää häntä kahakkaan.\nNiin, enköhän vain nykyään pidä hänestä enemmän kuin ennen vanhaan.\n\n— Onhan se jotakin, hymyili Ella viisaana. — Brinn on alkuvaistoisin\nihminen, minkä olen tavannut. Hän on kuin lapsi, joka ei ole saanut\nmitään kasvatusta, Brazo. Hän on hurjapäinen, ja hänen mielenliikkeensä\novat väkeviä. Mutta jos hän pitää ihmisestä, pitää hän hänestä kerta\nkaikkiaan, haluaapa vielä, että toinenkin pitää hänestä. Hän on valmis\ntekemään kaikkensa niiden tähden, joista hän pitää.\n\nElla oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi lempeästi.\n\n— Brazo, minun on kerrottava sinulle jotakin. Ehkäpä minun olisi\npitänyt tehdä se jo aikoja sitten. Siitä lähtien kuin Brinn saapui\ntänne olen lahjonut häntä vaikenemaan Bainin leirillä sattuneesta\ntapauksesta. Kun hän tänne tultuaan sai selville, että rakastin sinua,\nuhkasi hän mennä sheriffin luokse ilmiantamaan sinut, ellen antanut\nhänelle rahaa.\n\n— Vai niin. Brazon silmät olivat käyneet tuikeiksi ja kylmiksi.\n\n— Kaupanhoitaja, Bain itse ja tallimies ovat kuolleet, jatkoi tyttö.\n— Brinn on ainoa henkilö, joka saattoi todistaa sinua vastaan. Ehkäpä\nhänen sanojaan ei olisi uskottu, jos sinä olisit puhunut päinvastaista.\nJoka tapauksessa lähdit pakoon Bainin leiriltä, ja sitä olisi katsottu\nraskauttavaksi asianhaaraksi. Enkä minä olisi suonut sinua vietävän\npois täältä.\n\n— Kuinka paljon annoit Brinnille? kysyi Brazo.\n\n— Lähes kolmesataatuhatta dollaria, Brazo, vastasi toinen.\n\nBrazon silmät avartuivat kummastuksesta.\n\n— Tahdoitko niin äärettömästi, että jäisin tänne? sanoi hän, ja hänen\näänensä oli odottamatta käynyt käheäksi.\n\n— Tahdoin sinut omakseni, vastasi Ella. — Annoin siis hänelle rahat.\nJa hän on antanut ne kaikki takaisin, Brazo. Hän pitää meistä. Ja hän\ntahtoo jäädä luoksemme sittenkin kun — kun — — ainaiseksi.\n\nBrazo hymyili ja sulki tytön syliinsä. Hänen mieltään sykähdytti\ntietoisuus siitä, että Ella oli rakkautensa tähden uhrannut kaiken\nomaisuutensa. Hänen äänensä oli hellä ja kunnioittava.\n\n— Yritän olla sen arvoinen, sanoi hän. — Ja Brinn saa jäädä luoksemme\nniin pitkäksi aikaa kuin hän haluaa sitten kun — kun olemme naimisissa.\n\nSamana iltana he istuskelivat taas puunrungolla. Heidän takanaan\nympäröi hyljätyn kaupungin viheliäisiä telttoja ja lautahökkeleitä\naikakausien ilkkuva hiljaisuus. Tuonnempana olivat kallioasumusten\ntummat akkunat, omalla tavallaan katsellen hiljaista laaksoa, joka\nuinui rauhallisessa kuutamossa.\n\n— Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Ella. — Rakastan tätä maata.\nRakastin sitä silloinkin, kun Wolf Wilson ajoi minua takaa joen\nrannalla. Rakastan sitä yhä enemmän ja enemmän. Laaksomme on kaukana\nvaltateiltä, Brazo, eivätkä ihmiset milloinkaan tungeksi tänne parvina.\n\nBrazo mietti tovin, ja Ella luuli jo, ettei toinen ollut kuullut hänen\nsanojaan. Hän loi Brazoon kysyvän katseen.\n\n— Et kuunnellut minua, Brazo! nuhteli hän.\n\n— Mietiskelin juuri, sanoi toinen. — Ajattelin, minkälaisia tiet\novat. Mistä tiesin, että olin tulossa tänne. Tombstonessa aloin olla\nrauhaton. Jokin kutsui ja houkutteli minua pois sieltä. En voinut\njäädä sinne enää. Eräänä kauniina päivänä minä siis pyysin tilini.\nLähdettyäni ei minulla ollut mielessäni mitään erikoista tietä.\nAjelehdin vain minne sattui. Ja tuossa tuokiossa minä sitten jouduin\nvaltateille, joista juuri mainitsit.\n\n— Mutta minähän sanoin meidän olevan syrjässä valtateiltä, Brazo!\nselitti Ella.\n\n— Niinhän sinä sanoit. Brazo hymyili hänelle. — Valtateillä me olemme\nsittenkin. Ihmiset, jotka elävät oikeata elämää, eivät milloinkaan eksy\nniiltä. Lempeästi ja vakavasti hän jatkoi:\n\n— Mikäli saatan käsittää, on elämässä kolme suurta, tärkeätä\nvaltatietä. Ne vievät rakkauteen, seikkailuun ja rikkauteen. Ne ainoat\novat jonkin arvoiset. Me olemme ratsastaneet niitä kaikkia pitkin.\n\n— Ja rakkaus on suurin niistä! selitti Ella.\n\n— Ja parhain, lisäsi Brazo. — Sillä vallitsee aina tungos ja on\nvallitsevakin kautta aikojen. Rakkaus ei milloinkaan katoa maailmasta.\n\n\n\n"]