[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5w7C_OEL-3MAKcA9e4KxA4jM9HKksZ_Q-VAChL3_cEA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2788,"Laivoja yössä","Harraden, Beatrice",1864,1936,"2788-harraden-beatrice-laivoja-yossa","2788__Harraden_Beatrice__Laivoja_yössä",null,"romaani",[],[],"fi",1893,1901,30760,184868,false,71241,[23,24,25],"Death -- Fiction","Friendship -- Fiction","Sick -- Fiction",[27],"Novels","\"Laivoja yössä\" by Beatrice Harraden is a novel written in the late 19th century. The book appears to delve deep into themes of personal struggle and human connection through its main characters, notably Bernardine and Juro Herra, as they navigate their lives amid the backdrop of a spa environment frequented by individuals seeking healing and respite from their ailments.  At the start of the narrative, we are introduced to a dinner scene at the Kurhaus, where Juro Herra makes an unexpected comment that disrupts the usual table chatter, highlighting his solitude and discontent. His interaction with Bernardine, a new arrival seeking recovery from her own burdens, sets the stage for a relationship that oscillates between sympathy and existential reflection. Various other characters, including Mrs. Reffold and Mr. Reffold, are also introduced, each contributing to a complex web of social dynamics that explore the intricacies of human connection in a setting suffused with illness and the quest for renewal. The opening chapters establish a poignant atmosphere as listeners reflect on suffering, hope, and the often unspoken ties that bind individuals together in their journeys. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Suomalainen, Samuli",240,"Nuori Bernardine matkustaa sveitsiläiseen parantolaan toipumaan ja kohtaa siellä monenlaisia kohtalotovereita. Hän ystävystyy omalaatuisen Juron herran kanssa, ja heidän välilleen syntyy ymmärrystä. Romaani kuvaa ihmisten lyhyitä kohtaamisia, sairautta ja yksinäisyyttä alppimaisemissa.","Beatrice Harraden 'Laivoja yössä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2788.\nE-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LAIVOJA YÖSSÄ\n\nKirj.\n\nBeatrice Harraden\n\n\nEnglanninkielestä [Ships that Pass in the Night] suomensi\n\nSamuli S.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nK. E. Holm,\n1901.\n\n\n\n\n\n\n    Yöll' ohi toistensa laivat käy sekä sanasen vaihtaa,\n    Merkkejä nostellaan sekä pimeäss' ääniä kuuluu.\n    Ihmiset näin elon aavoilla toisensa kohtaa ja haastaa.\n    Katsaus vain sekä ääni ja — synkkää kaikk' on ja vait taas.\n\n                                                     Longfellow.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa.\n\n     I. Uusi vieras.\n    II. Moniaita yksityisseikkoja.\n   III. Reffeldin läksytys.\n    IV. Wärli ja Maria.\n     V. Juro Herra.\n    VI. Vaeltaja ja tiedon temppeli.\n   VII. Bernardine.\n  VIII. Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.\n    IX. Bernardine saarnaa.\n     X. Herra esiintyy uudessa valossa.\n    XI. \"Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen\".\n   XII. Juro Herra antaa lainaksi.\n  XIII. Kotoisia kohtauksia.\n   XIV. Hoitajista.\n    XV. Joka ei sisällä mitään.\n   XVI. Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja.\n  XVII. Entisille laidunmaille.\n XVIII. Kihlaus.\n   XIX. Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.\n    XX. Rakkauskirje.\n\nToinen osa.\n\n   I. Kirjoista pyyhitään pölyä.\n  II. Bernardine aloittaa kirjeensä.\n III. Epäonni ja Menestys. Prologi.\n  IV. Juro Herra luopuu vapaudestaan.\n   V. Sillan rakentaminen.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen osa.\n\n\n\n\nI Luku.\n\nUusi vieras.\n\n\n— Totta tosiaan! — huomautti joku päivällisvieras Englantilaisten\npöydässä. — Totta tosiaan! Elämään lähtiessä luulee saavansa\nrakennetuksi suuren tuomiokirkon, rakennustaiteen mestariteoksen, mutta\nlopulti ei synnykään kuin viheliäinen maapesä.\n\n— Minua ilahduttaa, kuullessani teillä olevan niin oikeita ajatuksia\nihmisluonnosta, — sanoi Juro Herra, äkkiä nostaen silmänsä ylös\nsanomalehdestä, jota hänen aina oli tapana lukea ateriain aikoina. —\nMinä sanoisin kernaammin, että me lopulti olemme varsin tyytyväisiä,\njos saamme kaivetuksi kolon, minne pistäytyä.\n\nÄänettömyys seurasi näitä sanoja, sillä englantilainen seurue tässä\npäässä pöytää oli kovin hämmästynyt, kuultuansa Juron Herran puhuvan.\nViimeisten neljän vuoden kuluessa ei hän ollut puhunut Petershofissa\nkuin moniaan lauseen, ja tämä oli epäilemättä pisin niistä kaikista.\n\n— Hän aikoo puhua vielä, — kuiskasi kaunis Mrs. Reffold naapurilleen.\n[Mrs. (lue: missis), rouva. Merkitään aina lyhennettynä. _Suomentajan\nmuistutus_.]\n\nJuro Herra nosti vielä kerran silmänsä sanomalehdestä.\n\n— Olkaa hyvä, antakaa minulle tuo Yorkshiren mauste, — sanoi hän\njurolla tavallaan lähinnä istuvalle tytölle.\n\nLumous oli häipynyt, ja yleinen keskustelu alkoi jälleen.\n\nTyttö, joka oli ojentanut hänelle Yorkshiren mausteen, istui ääneti ja\nvälinpitämättömänä, ruokaansa kajoamatta, viiniänsä maistamatta. Hän\noli varttansa vähäinen ja hieveröinen; kasvot osoittivat riutumusta.\n\nHän oli uusi vieras, ja olikin tullut Petershofiin vasta pari tuntia\nennenkuin table d'hôte'n kello soi. Hänen olennossaan ei huomannut\nkumminkaan mitään hermostuneita vavahteluja, eikä hän näyttänyt\nensinkään ujostelevan Kurhaus'in kahtasataa viittäkymmentä vierasta.\nPikemmin olisi luullut, ett'ei hän huomaakaan heidän läsnä-oloansa,\ntai, jos huomaakin, ei pidä väliä heidän tarkastelevista silmäyksistään.\n\nJuron Herran ääni herätti hänet jälleen oleviin oloihin. Hän ei ollut\nkuullut viimeksi mainitun sanoja, mutta ojensi koneen-omaisesti hänelle\nsinappiastian.\n\n— Tätäkö te pyysitte? — virkkoi tyttö omissa mietteissään, — vai\nvesikaraffiako?\n\n— Te olette hiukan kuuro, luullakseni, — sanoi Juro Herra levollisesti.\n— Minä sanoin vaan: vahinko, ett'ette syö päivällistänne. Kenties\nnoitten puolen kolmatta sadan vieraan tarkastelu tässä sivistyneessä\ntienoossa on teille kiusallista.\n\n— En minä tiennyt heidän tarkastelevan minua, — vastasi toinen, — ja\nmitäpä siitä, vaikka niin tekisivätkin? Olen liian väsynyt pitääkseni\nsiitä väliä.\n\n— Mitä varten te tulitte tänne? — kysäisi Juro Herra äkkiä.\n\n— Samasta syystä kaiketi kuin tekin, — vastasi tyttö: — parantuakseni\ntai tullakseni terveeksi.\n\n— Ette te terveeksi tule, — virkkoi Juro Herra armottomasti. — Minä\ntunnen niin hyvin teidän kaltaisenne: te kulutatte oman itsenne ennen\npitkää. Ja, hyvä Jumala, kuinka minä kadehdin teitä!\n\n— Te julistitte siis minun tuomioni, — sanoi tyttö, luoden häneen\ntarkan silmäyksen, ja naurahtaen sitten, mutta ei ollut iloisuutta\ntuossa naurussa.\n\n— Kuulkaa, — jatkoi hän sen jälkeen, kumartuen lähemmäs Juron Herran\npuoleen. — Jos te itse olette toivoton, ei siitä vielä seuraa, että\nteidän pitää riistää toivo toisiltakin. Te olette maistanut liian\nsyvälti myrkkymaljasta, sen huomaa. Ojentaa tuo malja toiselle, — siinä\non palanen raukkamaisuutta.\n\nHän kulki Englantilaisten pöydän ja Puolalaisten pöydän ohitse ja astui\nulos ruokasalista.\n\n\n\n\nII Luku.\n\nMoniaita yksityisseikkoja.\n\n\nEräässä vanhassa antikvarisessa kirjakaupassa Lontoossa istui vanha\nmies, lukien Gibbonin Rooman historiaa. Postiljoni toi hänelle kirjeen,\nmutta hän ei laskenut kirjaa kädestään. Väliä pitämättömänä katsahti\nhän kirjeesen ja loi maltittoman silmäyksen postiljoniin. Zerviah\nHolme'a harmitti, jos häntä häirittiin silloin kuin hän luki Gibbonia,\nja koska hän myötäänsä luki Gibbonia, niin oli häiritseminen hänen\nmielestään aina loukkaavata.\n\nParin tunnin kuluttua avasi hän kirjeen. Siinä hän luki, että hänen\nveljensä tytär, Bernardine, oli onnellisesti saapunut Petershofiin,\nja toivoo siellä paranevansa ja tulevansa kotia reippaana. Hän repi\nkirjeen palasiksi ja kääntyi vaistomaisesti valokuvaan takan-olalla.\nSe oli naisen kuva, kasvot nuoret ja samalla vanhat, surulliset ja\nsittenkin hilpeydelle alttiit, laihat ja kuihtuneet, melkein rypyissä;\nkatse läpitunkeva, joka himmeässä, hengettömässä valokuvassakin näkyi\npalavan oman itsensä kuluttavaa tulta. Ei mitään miellyttävää, ei\nmitään hyvää noissa kasvoissa; kärsimyksen ilme niissä oli kumminkin\nvarsin vaikuttava.\n\nZerviah katseli kuvaa hetkisen.\n\n— Tyttö ei ole milloinkaan ollut meille kummallekaan juuri mitään, —\nvirkkoi hän itsekseen. -Ja sittenkin oli luullakseni Malvina eläessään\nkova hänelle. Taisin hänelle puhuakin tuosta kerran tai pari, mutta\nMalvina katseli asioita omalla tavallaan. No niin, se on ollut ja\nmennyt.\n\nSenjälkeen karkoitti hän omaperäisellä tavallaan nopeasti kaikki\najatukset, jotka eivät olleet yhteydessä Rooman historian kanssa, ja\nMalvinan, hänen vaimonsa, sekä Bernardinen muisteleminen siirtyi hänen\nmielessään tavalliselle sijalleen, tuonne takalikolle.\n\nBernardinen lapsuuden aika oli ollut iloton. Nukeilla ja leluilla ei\nsiinä ollut mitään huomattavaa sijaa. Hän ei osannut tuntea kiintymystä\nnukkeen, ei kiherävillaiseen karitsaan, ei kehenkään ihmiseenkään.\nJotain ystävyyden tapaista hän kenties tunsi Zerviah setäänsä kohtaan,\nmutta sedässä ei ollut miestä käsittämään mitään syvempää tunnetta,\njonka vuoksi hän ei sanonutkaan lasta kovasydämiseksi eikä tylyksi,\nniinkuin hänellä kyllä olisi syytä ollut.\n\nSellainen Bernardine kumminkin oli, jos arvosteli häntä muitten lasten\nmittapuulla, mutta niinpä hän oli saanut ollakin helliä vaikutuksia\nvailla aivan piskuisesta asti. Malvina tädille oli hellyys ollut yhtä\ntuttua kuin ellipsin ominaisuudet. Ei edes keijukaisetkaan voineet\npuoleensa voittaa Bernardineä. Ensinnä ne koettivat tehdä voitavansa\nlempeällä kärsivällisyydellä. Ne tulivat hänen kirjallensa. Ne\ntanssivat ja laulelivat hänelle, sopottaen hänelle kauniita satuja\nhämärän hetkinä, nimenomaiseen keijukaisten aikaan. Mutta hän ei\nhuolinut niistä kestään, vaikka ne niin lempeästi haastelivat.\nNiinpä ne sitten lakkasivat häntä huvittamasta, ja samallaiseksi hän\nniistä jäi kuin oli niiden tullessakin ollut, lemmettömäksi. Mitä on\nsanottava lapsuudesta, johon ei keijukaisetkaan ole päässeet kajoamaan\nlämpimällä, hehkuvalla rakkaudella?\n\nSellainen hän oli, pieni levoton henki, joka pyrki ilmaisemaan omaa\nitseänsä milloin suuntaan, milloin toiseen, sisässään yhäti sama\nlakkaamaton voima käskemässä: _toiminnan halu_. Bernardinessä ei\nnäkynyt asuvan mitään varsinaista halua tulla hyödylliseksi muille;\nhänessä näytti olevan vain luontoperäinen pyrkimys työhön, niinkuin\nmuissa lapsissa on luontoperäinen taipumus leikkiin. Vakavalta kannalta\nhän kaikki käsitti. Pienen Bernardinen elämä tavoitteli jotain vakavata.\n\nNäin ne vuodet vierivät. Hän kasvoi, ja hänen elämäänsä liittyi monta\nharrastusta ja pyrkimystä. Hänestä tuli vihdoin työntekijä, ellei\nmuuta. Hän oli aina ollut ahkera oppilas koulussa, ja nyt hän oli\ntaitava opettaja. Hän oli itseensä luottava nainen, kenties hieman\nitserakaskin. Ja vihdoin sai Bernardine, nuori nainen, oppineeksi\njotain, jota Bernardine, nuori lapsi, ei ollut voinut oppia:\nmyhäilemään. Siihen oli mennyt kuusi ajastaikaa kolmattakymmentä, mutta\nmoneltahan menee siihen pitempikin aika; moni ei opi sitä ikinä.\n\nSiinä lyhyt kertomus Bernardinen menneisyydestä.\n\nJa niinpä eräänä päivänä, kun taas täydessä vauhdissa olivat monet\nrasittavat toimet: opetus, sanomalehtiin kirjoittaminen, sosialistiset\nkokoukset, politilliset keskustelut — hän oli kauttaaltaan \"nykyajan\ntuote\", tämä Bernardine, — eräänä päivänä hän sairastui. Hän viipyi\nvielä jonkun aikaa Lontoossa ja matkusti sitten Petershofiin.\n\nIII Luku.\n\nMrs. Reffoldin läksytys.\n\n\nPetershof oli talviseen aikaan keuhkotautisten turvapaikka, vaikka\nsinne tietysti saapui paljo muitakin vahvistavan ilman tarpeessa olevia\nihmisiä, viettämään siellä muutaman kuukauden. Vuori-ilma teki heille\nilmeisesti hyvää.\n\nSitähän Bernardine Holmekin toivoi. Hän oli kaikin tavoin murtunut,\nmutta pitempi-aikainen oleskelu Petershofissa — niin oli arveltu\n— on kohentava hänen terveytensä tilan tahi ainakin estävä häntä\nhuononemasta. Hän oli tullut yksin, hänellä kun ei ollut muita tuttavia\nkuin vanha setä, eikä varojakaan maksaa jonkun ystävän puolesta, joka\nolisi suostunut tulemaan tänne hänen kerallaan. Mutta siitä hän ei\nliene suuria välittänyt, ja niinpä hän jo seuraavana aamuna samoili\nyksinänsä, tutkistellen seutua, jossa hänen oli aikomus viettää kuusi\nkuukautta. Astuskellessaan yksinänsä, kohtasi hän Juron Herran ja\npysäytti hänet. Tämä ei ollut tottunut siihen, että kukaan häntä\nhäiritsi, ja näyttikin senvuoksi jotenkin harmistuneelta.\n\n— Teistä ei ollut kovin suurta iloa eilen illalla, — virkkoi Bernardine.\n\n— Eipä minua yleensäkään hauskana pidetä, - vastasi toinen, kopistaen\nlunta saappaistaan.\n\n— Mieleni on paha, että puhuin teille, niinkuin puhuin, — sanoi\nBernardine avosydämisesti. - Olipa nurinpäistä panna mieleen sitä, mitä\nte sanoitte.\n\nToinen ei vastannut mitään neiden omaan huomautukseen ja oli jo\nlähtemäisillään omalle suunnalleen, mutta kääntyi taas ja alkoi astua\nhänen kerallaan.\n\n— Minä olen ollut täällä lähes seitsemän vuotta, — puhui hän, ja hänen\näänessään oli palanen surumielisyyttä, vaikka hän heti korjasi sen\nentiselleen. — Jos teitä haluttaa tietää jotain tästä paikasta, niin\nvoin teille kertoa. Jos kykenette kävelemään, niin saatan näyttää\nteille joitakuita ihania paikkoja, missä muut eivät teitä häiritse.\nMinä osaan viedä teitä lumoavaan lumiseutuun. Milloin tunnette\nväsymystä ja pettymystä, saatte siellä runsaasti lohdutusta. Ei\nPetershofissakaan kaikki ole pelkkää surua. Jos hiljaisessa lumisessa\nmetsässä kaivatte lunta pois, niin löydätte hentojen umppujen\ntyyssijoja valkoisilla taimilavoillaan. Ellei aurinko häikäise\nsilmiänne, niin näette kaikkialla korkeita, pilviin peittyviä vuoria.\nNäistä ihmeistä on minulle ollut iloa. Ette te ole niin huono, ett'ei\nteillekin voisi olla tuosta iloa.\n\n— Ei minulle saata olla sanottavaksi iloa mistään, — vastasi Bernardine\npuoleksi itsekseen, ja hänen huulensa vavahtivat. — Minun on pitänyt\nluopua niin paljosta: kaikista töistäni, kaikista pyrinnöistäni.\n\n— Ette te ole ainoa, jonka on ollut pakko tehdä samoin, — vastasi\nJuro Herra katkerasti. — Mitäs siitä melua tekee? Asiat järjestyvät\nitsestään, ja lopulti totumme mekin uusiin oloihin. Paljo huolta ja\ntuskaa, ensimmäinen vaihe; vielä enemmän huolta ja tuskaa, toinen\nvaihe; vähemmän huolta ja tuskaa, kolmas vaihe; olla tuntematta mitään,\nneljäs vaihe. Minä olen kaikeksi onneksi neljännessä vaiheessa. Te\nolette ensimmäisessä. Käykää kiiruusti muut.\n\nJuro Herra kääntyi ja jätti hänet. Bernardine läksi taas samoilemaan,\nmuistellen hänen sanojansa ja mietiskellen, mitenkähän pitkä aika on\nkuluva, kunnes hänkin pääsee tuohon välinpitämättömyyden vaiheesen.\nHänen mielestään oli välinpitämättömyys aina ollut sielun halvausta, ja\nhalvaus on samaa kuin kuolema, ei, kuolematakin pahempaa. Ja täällä oli\nmies, joka ilmeisesti oli kärsinyt sekä henkisesti että ruumiillisesti,\nja tämä oli hänelle sanonut, että ainoa järkevä tie on oppia olemaan\nvälinpitämätön. Mitenkä hän voisi oppia sitä! Ikänsä kaiken hän oli\nlueskellut ja tehnyt työtä ja kasvattanut omaa itseänsä joka suuntaan\nsiinä toivossa, että saavuttaisi korkean sijan kirjallisuudessa taikka\nettä edes saisi elämässään tehdyksi jotain ilmeisesti parempaa kuin\nmuut ihmiset. Ja juuri kuin kaikki oli hänen saavutettavissansa,\njuuri kuin hänen pyyteensä olivat toteutumaisillaan, silloin hän oli\nsairastunut, niin kokonaan murtunut kaikin tavoin, että ne, jotka\nolivat tunteneet häntä hänen terveytensä päivinä, tuskin olisivat\nhäntä nyt sairaana samaksi tunteneet. Lääkärit puhuivat hermoston\nliiallisesta rasituksesta, tuosta nykyajan ruttotaudista. He\npuhuivat levosta, toiminnan ja olopaikan muutoksesta, vahvistavasta\nilman-alasta. Kenties hän elpyy; kenties ei. Niitten, jotka ovat\npelanneet uhkapeliä oman itsensä kanssa, täytyy maksaa sakkoa. Hän\njohdatti mieleensä koko historiansa, hän surkutteli syvästi itseänsä\nja tuli vihdoin inhimillisellä tavalla siihen päätökseen, että hän\noli kurjin ihminen mailmassa, ja että hän se vain yksin tuntee, mitä\ntoivojen pettäminen merkitsee.\n\nNäitä seikkoja mietiskellessään ja tuntiessaan olevansa peräti onneton\nja marttyrimainen, kuuli hän jonkun mainitsevan hänen nimeänsä. Hän\nvilkaisi ympärilleen ja näki yhden noista Kurhausin englantilaisista\nrouvista. Bernardine oli huomannut hänet edellisenä iltana. Rouva\nnäkyi olevan erinomaisen hilpeässä mielentilassa, seurassaan kolme,\nneljä herraa, alttiita hänen käskyillensä. Hän oli kookas, solakka\nnainen, yllään komea, turkiksilla reunusteltu vaippa, ryhdilleen\nja liikkeilleen kerrassaan hieno rouva. Bernardine näytti hänen\nrinnallaan peräti vähäpätöiseltä, ja samanlaisen vaikutuksen teki hän\nniihin kahteen herraankin, jotka kävelivät Mrs. Reffoldin kanssa.\nHe katsahtivat ensin toiseen näistä naisista, sitten toiseen, ja\nmyhähtivät toisilleen, niinkuin miehet sellaisissa tapauksissa\nmyhähtävät.\n\n— Minun tekee mieleni puhutella tuota pientä olentoa. — Niin oli Mrs.\nReffold sanonut kahdelle seuralaiselleen, ennenkuin tulivat lähelle\nBernardinea. — Minun täytyy saada tietää, kuka ja mistä hän on. Ja\naatelkaas, hän tuli aivan yksin! Sen olen saanut kuulla. Kuinka\ntoivottoman vanhan-aikuinen puku! Ja hattu sitten!\n\n— Min'en ryhtyisi puhelemaan hänen kanssaan, — virkkoi toinen\nherroista. — Pian aikaa olette aivan pääsemättömissä hänestä. Te\ntiedätte, millainen vastus heistä on.\n\n— No minun on helppo näpsäyttää pois kenet hyvänsä, jos vaan tahdon, —\nvastasi Mrs. Reffold jotenkin levollisesti.\n\nHän kiirehti Bernardinen luokse ja ojensi hänelle sirosormikkaisen\nkätensä.\n\n— Minulla ei ollut tilaisuutta puhella teidän kanssanne eilen illalla,\nMiss Holme, — sanoi hän. — Te läksitte pois niin aikaisin. Toivoakseni\nolette levähtänyt matkanne jälkeen. Te näytätte niin kuihtuneelta.\n\n— Kiitos, — virkkoi puhuteltu, luoden ihmettelevän katseen tuohon\nkauniisen rouvaan ja kadehtien häntä, niinkuin tavalliset naiset\nkonsanaankin solakoita sisariansa.\n\n— Ettehän toki ole yksin! — jatkoi Mrs. Reffold.\n\n— Olen aivan yksin.\n\n— Mutta tehän näytte olevan tuttu Mr. Allitsen'in [Mr. (lue mister),\nherra. Merkitään aina lyhennettynä. _Suom. muist._], pöytänaapurinne\nkanssa, — sanoi Mrs. Reffold, — ja silloin ei teidän tarvitse tuntea\nolevanne yksin täällä. Onpa suuri etu, että on sellainen ystävä\npaikkakunnalla.\n\n— Eilen illalla näin hänet ensi kertaa, — vastasi Bernardine.\n\n— Todellakin? — sanoi Mrs. Reffold, miellyttävimmällä äänellään. — Te\nolette saanut loistavan voiton Jurosta Herrasta. Harvoin hän suvaitsee\npuhella kenenkään meidän kanssa. Ei hän näy meitä huomaavankaan. Hän\nistuu vaan kaikessa rauhassa ja lueskelee. Olisi hyvin intressanttia\nsaada kuulla, mistä asioista hän puhelee. Minun olisi erittäin hauska\nsaada tietää, mistä te haastelitte.\n\n— Olisipa kaiketikin, — virkkoi Bernardine tyyneesti.\n\nMrs. Reffold, haluten salata uteliaisuuttaan, rupesi nyt innokkaasti\nkuvailemaan elämätä Petershof'issa, kertoen vilkkaasti kaikesta, mutta\nsanallakaan mainitsematta luonnon kauneudesta. Tuokion kuluttua alkoi\nhänen tiedustelunsa jälleen. Mutta, miten ollakaan, nuo Bernardinen\nkirkkaat silmät katsoivat häneen niin läpitunkevasti, että hän kävi\nhiukan hämille, jopa kenties vähän tunkeilevaksikin.\n\n— Isänne kaipaa teitä kaiketikin, — sanoi hän kaartelemalla.\n\n— Tuskin vain, — vastasi Bernardine; — ei ihminen niinkään vähällä\nkaipausta jälkeensä jätä, tiedättehän sen. —: Ja Bernardinen silmässä\nvälähti. — Hänellä on kaiketikin muuta tekemistä, — lisäsi hän.\n\n— Mikä teidän isänne on? — kysäisi Mrs. Reffold kaikkein\nmairittelevimmalla äänellä.\n\n— En tiedä, mikä hän on nyt, — vastasi Bernardine tyyneesti. — Mutta\nnero hän oli. Hän on kuollut.\n\nMrs. Reffold hätkähti, hän kun alkoi huomata tuon pienen, vähäpätöisen\nolennon tekevän pilaa hänestä. Se ei käynyt päinsä, ei ainakaan\nvieraitten miesten kuullen. Hän kokosi nyt parhaat voimansa ja sanoi:\n\n— Voi kuitenkin, kuinka kova kohtalo! Ja vielä nero! Kuolema on\ntodellakin julmaa. Ja täällä näkee sitä niin paljon, että ellei opi\npaaduttamaan sydäntänsä, niin joutuu alakuloisuuden valtaan. Ah, on\ntodellakin surullista nähdä kaikkea tuota kurjuutta!\n\n(Mrs. Reffold itse oli vähällä vaivalla osannut saada sydämensä\npaadutetuksi sairasta miestänsä kohtaan). Senjälkeen luetteli hän\nmuutamia kovia keuhkotaudin kohtauksia eikä jättänyt mainitsematta\nkahta itsemurhaakaan, joita äsköttäin oli sattunut Petershofissa.\n\n— Toinen heistä oli Venäläinen, — jatkoi hän. — Aatelkaas tulla koko\ntuo pitkä matka Venäjältä tänne maailmantakaiseen paikkaan! Ja ihmisiä\nsaapuu tänne aina maailman ääriltä asti, vaikka paljo täällä tietysti\non lontoolaisiakin. Te olette kai myöskin Lontoosta?\n\n— En asu tällä haavaa Lontoossa, — vastasi Bernardine vältellen.\n\n— Mutta tunnettehan sen epäilemättä, — jatkoi Mrs. Reffold. — Täällä on\nkoko joukko Kensington'ista. Te kohtaatte arvatenkin monta tuttavaa. Ja\nmeidänkin hotellissa on pari kolme perhettä Lexham Gardens'ista.\n\nBernardine myhähti vähän pahan-ilkisesti. Hän katsahti ensin rouvan\nkumpaankin seuralaiseen lystikkäällä hyväntahtoisuudella ja sitten\nhäneen itseensä. Tuokion kuluttua hän virkkoi:\n\n— Joko olette kysynyt kaikki, mitä kysyä aioitte? Jos niin on, saanko\nminäkin tehdä yhden kysymyksen? Mistä täällä saa parasta teetä?\n\nMrs. Reffold tunsi sisäisen hytkäyksen, mutta viittasi somalla\nkädenliikkeellä vähäiseen konditoriaan toisella puolen tietä. Kaikki\nhän teki niin sirosti, tuo Mrs. Reffold.\n\nBernardine kiitti, astui kadun poikki ja pistäytyi konditoriaan.\n\n— Nyt olen antanut hänelle läksyn, ett'ei enää tule sekaantumaan minun\nasioihini, — virkkoi Bernardine itsekseen. — Kuinka kaunis hän sentään\non!\n\nMrs. Reffold seuralaisineen astui ääneti tietänsä. Äänettömyys katkesi\nvihdoin.\n\n— Katsos vaan! — sanoi pitempi herroista, sytyttäen sikariansa.\n\n— Älkääs muuta! — sanoi toinen ja sytytti hänkin sikarinsa.\n\n— Sitä minäkin, — huomautti Mrs. Reffold. Mutta läksytyksen hän oli\nsaanut.\n\n\n\n\nIV Luku.\n\nWärli ja Maria.\n\n\nWärli, kyttyräselkäinen postiljoni, mies iloinen luonteellensa, nousi\nvihellellen ylös Kurhausin portaita, mukanaan se kallis-arvoinen kääry\nsisäänkirjoitettuja kirjeitä, mikä teki hänestä tärkeimmän personan\nkoko Petershofissa. Hän oli kielipukari, oli niinkin, ja osasi puhua\nmurrettua englanninkieltä mitä viehättävimmällä tavalla, niin että sitä\njokainen mielellään kuunteli, vaikk'ei sitä muut ymmärtäneet kuin hän\nitse. No niin, hän nousi vihellellen ylös portaita, kuullessaan Marian\niloisella äänellään hyräilevän mieleistänsä kehruulaulua.\n\n— Jaa-a, — virkkoi Wärli itsekseen, — Maria on hyvällä tuulella.\nPistäynpä ohimennessäni tervehtimään häntä.\n\nHän korjasi kaulaliinaansa ja silitti suortuviansa ja, päästyään\nkäytävän päähän, pysähtyi lasioven kohdalle. Siellä hän piilokkali\nkatseli, mitenkä Maria kalustohuoneessa puhdisteli kynttiläjalkoja ja\nlamppuja.\n\nMaria kuuli koputuksen, katsahti työstään ja huomasi Wärlin.\n\n— Hyvää päivää, Wärli! — sanoi hän, pikimmältäin vilaisten seinällä\nriippuvaan pieneen, rikkinäiseen peiliin. — Sinä tuot kaiketi kirjeitä\nminulle. Sepä hauskaa!\n\n— Mitäs niistä kirjeistä nyt, — puheli Wärli, huiskaisten kädellään,\nikäänkuin haihduttaakseen tällaisen keskusteluaineen. — Oli hauska\nkuulla sinun laulavan niin nätisti, Maria! Voi sentään, kuinka usein\nennen vanhaan Grösh'issä sai kuulla tuota rukkilaulua! Sinä olet\nunohtanut ne entis-ajat, mutta muistat sentään tuon laulun.\n\n— Anna kirje tänne, Wärli, ja mene toimiisi taas! — sanoi Maria ja oli\nolevinaan kärsimätön. Hänen silmänsä katselivat kumminkin erittäin\nystävällisesti. Noissa kyttyräselkäisen kasvoissa oli jotain puoleensa\nvetävää.\n\n— Niin, niin, Maria, — puheli Wärli, nyökytellen kiharaista päätään,\n— kyllähän minä sinut tunnen: sinua miellyttää ihminen vain koreissa\nkansissa. Sellaisillapa ei sydän aina olekaan korea.\n\n— Mitä sinä nyt joutavia hupsit, Wärli! -sanoi Maria. — Otapas\nöljykannu tuolta ja täytä tämä lamppu. Ei niin täyteen, sinä\nporopeukalo! Ja tämä kanssa. Ai, ai, nyt tippuu öljyä maahan! No\nsinusta ei ole muuksi kuin kirjeenkantajaksi. Anna tänne se kirje nyt!\n\n— Kas, kuinka kauniita kukkasia! — puheli Wärli. — Jos mistään, niin\nkukkasista minä justiin tykkään. Antaisitko sinä yhden noista mulle,\nMaria? Pistähän tuohon napinläpeen, pistä nyt!\n\n— Sinusta nyt on sellainen risti, — sanoi Maria myhähtäen ja kiinnitti\nkukkasen Wärlin siniseen takkiin.\n\nSamassa kuului kiivas kellon soitto.\n\n— Nuo portugalilaiset rouvat tekevät minut vielä hulluksi, — sanoi\nMaria. — Niiden pitää soittaa juuri silloin kuin minun on hauskaa.\n\n— Jaa niin, että sinun on hauskaa, Maria! -virkkoi Wärli riemuissansa.\n\n— Tietysti, — vastasi Maria. — Minun on niin hauska puhdistella\nlamppuja. Niin se on aina.\n\n— Jassoo; min'en lamppuja muistanutkaan.\n\n— En minäkään, — nauroi Maria. — Kas niin, jo soitetaan taas. Kyllä ne\nnyt suuttuvat! Kyllä vainenkin minua taas torutaan. Annas nyt kirje\ntänne, Wärli, ja päästä minut menemään.\n\n— En minä ole puhunut kirjeestä yhtään sanaa, — huomautti Wärli. — Se\noli sinun omia keksintöjäsi. Hyvää iltapäivää, Fräulein Marie!\n\nPortugalilaisten rouvain kello kilisi jälleen ja entistä rajummin.\nMutta Maria ei ollut kuulevinaan sitä eikä valittavinaan siitä. Hän\ntahtoi kostaa tuolle ujostelemattomalle postiljonille. Hän meni\nportaitten päähän ja kutsui Wärliä takaisin niin suloisella äänellä\nkuin suinkin osasi.\n\n— Tulepas tänne vielä hetkiseksi. Minulla olisi jotain näytettävänä\nsinulle.\n\n— Minun pitää jakaa sisäänkirjoitetut kirjeet, — vastasi Wärli\nvirallisella mahtavuudella. — Olen jo muutoinkin kuluttanut niin paljon\nkallista aikaani.\n\n— Saat sinä sentään kuluttaa muutaman minutin lisää minun tähteni, —\npyysi Maria hartaasti. - Harvoinhan sinua nykyjään saa kohdata.\n\nWärli palasi ja näytti hyvin onnelliselta.\n\n— Minäpä näytän sinulle soman valokuvan, joka on otettu minusta, —\nsanoi Maria. — Se on niin soma, niin soma.\n\n— Annathan minullekin yhden, — virkkoi Wärli maltitonna.\n\n— E-hei, se ei sovi, — vastasi Maria, avatessaan laatikkoa, josta otti\nesille pienen käärön. - Tämä on lahja tuolta puolalaiselta herralta,\nihan häneltä itseltään. Hän näki minut tässä tuonottain täällä\nkalustohuoneessa. Minä olin silloin niin väsyksissä ja olin nukahtanut\nluudan nojaan, tällä lailla justiin. Ja silloin hän otti minusta\nvalokuvan. Paljon hän minua ihaileekin. Eikö se ole soma! Ja eikös hän\nole kiltti, tuo Puolalainen! Ja eikös ole hauskaa, kun saa niin paljon\nhuomiota puoleensa! Ja nyt tuo hirmuinen kello taas pitää elämää!\nHyvästi, Herra Wärli! Ei minulla muuta ollut sanottavaa. Kiitos vaan!\n\nWärlin tunteet tuota puolalaista herraa kohtaan eivät sinä päivänä\nolleet kaikkein suopeinta laatua.\n\n\n\n\nV Luku.\n\nJuro Herra.\n\n\nBernardinen ja Kurhausin Englantilaisten väli ei luultavastikaan tule\nolemaan mikään ystävällinen. Niin oli Robert Allitsen hänelle sanonut.\n\n— He eivät välitä teistä, ettekä tekään välitä muista. He jättävät\nteidät oman onnenne nojaan. Ja niin se oli minunkin laitani, tänne\ntullessani.\n\n— En saata sanoa, että minulla olisi mitään oman onneni nojaa, —\nvastasi Bernardine. — En tunne vielä olevani niin reipas, että\nrupeaisin jotain kirjoittamaan, niin hauskaa kuin se olisikin, kun on\nniin paljo joutilasta aikaa.\n\nKaiketikin oli Bernardine kertonut hänelle yhtä ja toista elämästänsä\nja toimistansa. Tuskin hän sentään oli Allitsenille uskonut mitään\ntärkeämpää. Ihmiset ovat usein kummallisen avomielisiä, kun on kysymys\nheistä itsestänsä, nekin, jotka kerskailevat olevansa vaiteliaimpia\nolentoja mailmassa.\n\n— Mutta nyt, — jatkoi hän, — kun minulla on joutilasta aikaa, puuttuu\nminulta kykyä.\n\n— Sitä ei tietääkseni ole yhdelläkään kirjailijalla, — tokaisi Juro\nHerra äreästi.\n\n— Tuskin teillä siinä kovin laajaa kokemusta lienee, — viittaili\nBernardine.\n\n— Mitä te luette? — kysyi Juro Herra. - Täällä on hyvä kirjasto. Siinä\nlöytyy kaikki kirjat, joita ei maksa lukea.\n\n— Minä olen väsynyt lukemiseen, — vastasi Bernardine. — Minusta tuntuu\nkuin olisin lukenut koko ikäni. Setäni, jonka luona minä asun, pitää\nantikvarista kirjakauppaa, ja hamasta siitä pitäin, mihin muistini\nulottuu, on kirjoja alati ollut ympärilläni. Niistä en ole paljoa hyvää\nsaanut enkä juuri muutakaan.\n\n— Ette suinkaan, — sanoi toinen. — Mutta nyt, kun olette jättänyt\nlukemisen sikseen, nyt on teillä tilaisuus oppia jotain, jos teillä\nsiksi ikää jatkuu. Ihmeen paljon sitä oppii, kun ei lue. Se on melkein\nkamalaa. Ellette nyt pidä väliä lukemisesta, miks'ette rupea tutkimaan\njuustomatoja?\n\n— Ei minua huvita juustomadot.\n\n— Alussa kenties ei, mutta ne ovat sittenkin erittäin intressantteja.\n\n— No niin, jos lainaatte minulle mikroskopinne, niin kenties rupean.\n\n— Sitä en saata, — vastasi hän nopeasti. - Min'en lainaa kapineitani.\n\n— En minä sitä teistä luullutkaan, — sanoi Bernardine. — Tiesin sen jo\nehdottaessanikin.\n\n— Te olette jotenkin näppärä huomaamaan, vaikka olettekin paljon\nkirjoja lukenut. Niin, olette ihan oikeassa. Itsekäs minä olen. Minua\nei miellytä kapineitteni lainaaminen. Minua ei miellytä käyttää\nrahojani muita kuin itseäni varten. Jos teitä kohtaa se kova onni, että\nsaatte edelleen olla olemassa, niinkuin minäkin, niin huomaatte kyllä,\nettä on oikeutettua tulla itsekkääksi pienissä asioissa, _jos on tehnyt\nsen suuren uhrauksen_.\n\n— Minkä niin?\n\nBernardine kysäisi niin kiihkeästi, että Juro Herra katsahti häneen ja\nnäki, kuinka kuihtunut ja väsynyt hän oli kasvoiltansa. Sanat, jotka\nhän oli lausumaisillaan, kuolivat hänen huulilleen.\n\n— Katsokaas, mitenkä nuo pöllöt tuolla laskevat mäkeä kelkoillaan, —\nvirkkoi hän äkisti. — Osaisitteko te huvitella tuolla lailla? Se tekisi\nteille hyvää.\n\n— Kyllä osaisin, — vastasi Bernardine — mutta ei siitä minulle mitään\nhuvia olisi.\n\nHän pysähtyi katselemaan kelkkain kiitelemistä. Juro Herra läksi\nkulkemaan yksinäistä tietään. Siellä hän astui, hyljätty olento, kasvot\nilmettä vailla, esiintymiselleen niin käsittämätön.\n\nHän oli elellyt Petershofissa lähes seitsemän vuotta ja oli, kuten moni\nmuukin, pakotettu jatkamaan oloansa siellä, jos mieli jatkaa oloansa\nmaailmassa. Ei hänellä kaiketikaan ollut erityistä halua pitkittää\nhuojuvaa olemustansa, mutta henkensä säilyttäminen oli hänelle\nvelvollisuutta äitiänsä kohtaan. Ja tämä velvollisuuden ja kiintymyksen\ntuikahteleva liekki oli ainoa jäljelle jäänyt palanen lämpöä siinä\nsydämessä, jonka heikko terveys ja särkyneet toiveet olivat melkein\njääksi kohmetuttaneet. Moralistit sanovat kärsimyksen jalostavan\nihmistä ja vastusten oikean käsittämisen edistävän kauniin karakterin\nmuodostumista. Mutta tällainen riippuu suurissa määrin siitä, millainen\nkukin on alkujaan ollut luonteeltaan. Varmaa on, ett'ei kärsimys ollut\njalostanut Robert Allitsenin mieltä, pettymykset eivät olleet luoneet\nlempeyttä hänen personaansa. Liikanimi Juro Herra oli kohdalleen\nosattu, ja hän omistikin sen voiton-ilolla, hiljaisella mielihyvällä.\n\nPetershofissa oli niitäkin, jotka olivat taipuvaisia uskomaan muutamia\nperättömiä huhuja hänen hyväntahtoisuudestaan. Kerrottiin hänen usein\nhoidelleen kärsiviä ja kuolevia apeassa Petershofissa, ja niin hellällä\nhuolella kuin rakastava äiti auttaneen heitä ottamaan jäähyväiset tästä\nelämästä. Mutta nämä olivat pelkkiä huhuja vaan, eikä Robert Allitsenin\ntavallisessa käytöksessä ollut mitään, joka olisi todeksi vahvistanut\nmoisia juttuja. Ne lyhytjärkiset ihmiset, jotka yhä uudistelivat\nmoisia perättömiä kertomuksia, vetääkseen vaan huomiota puoleensa,\njoutuivatkin pian naurun alaisiksi, ja heidät saatiin vaikenemaan.\nJa niin pysyi Juro Herra yhä edelleen Jurona Herrana, eikä hän\nepäystävällisen miehen kirjoista päässyt.\n\nHän eleli elämäänsä erikseen muista. Enin osa hänen aikaansa kului\nvalokuvauksessa ja mikroskopillisissa sekä kemiallisissa tutkimuksissa.\nHänen valokuviansa pidettiin mitä parhaimpina, ei siitä syystä, että\nhän olisi nimenomaa näytellyt niitä kellenkään, mutta hän lähetti\ntavallisesti näytteitä kuvistansa kuukauslehteen \"Monthly Photograph\nPortfolio\", ja siitä tuli hänen taitavuutensa tunnetuksi.\n\nJonakin kauniina päivänä saattoi hänet nähdä samoilemassa\nympäristöllä, mukanaan valokuvauskone ja seurassaan koditon koira,\njoka katseli ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin hänen\nvalioystävänsäkin. Kumpikaan ei ollut tietääkseenkään toisestansa.\nAllitsen ei osoittanut koiralle suurempaa sydämellisyyttä kuin\nKurhausin vieraillekaan eikä koira ollut ystävällisempi Robert\nAllitsenille kuin kenellekään muulle Petershofissa.\n\nMutta kas he olivat jotakin toisillensa, ja tämä \"jotain\" on sellaista\nselittämätöntä, johon mahtuu kaikenlaatuinen kiintymys.\n\nHänellä ei ollut ystäviä Petershofissa, eikä niitä nähtävästi ollut\nmuuallakaan. Ei hänelle kukaan kirjoittanut, paitsi hänen vanhaa\näitiänsä. Sanomalehtensä hän sai jonkun toimiston kautta.\n\nAterioilla hän luki alati. Silloin tällöin hän kumminkin puhui jonkun\nsanan Bernardinen kera, joka oli hänen lähin naapurinsa. Ei hänen\nmieleensä milloinkaan johtunut sanoa hyvää huomenta tahi tervehtiä\nmillään tavalla. Kerran lunchin (aamiaispäivällisten) aikana hän\nkumminkin vaivasi itseänsä sen verran, että kumartui ja otti ylös\nBernardine Holmen shaalin, joka jo kolmatta kertaa oli pudonnut\nlattialle.\n\n— En minä milloinkaan ole nähnyt nais-eläjän pitävän shaaliansa niin\nhuolimattomasti kuin te, - virkkoi hän. — Teillä ei näy olevan siitä\nminkäänlaista käsitystä.\n\nHänen kohtelunsa oli aina juroa. Jokaisella oli hänestä valittamista.\nJokainen hänestä aina valittikin. Ei kukaan ollut kuullut hänen\nnauravan. Pari kertaa oli hänen nähty vetävän suunsa hymyyn sen\njohdosta, että ihmiset puhuivat niin suurella luottamuksella\nparanemisestansa. Se oli kaunis myhäys ja olisi ansainnut paremmankin\nsyyn. Tuommoinen myhäys pani monenkin kummastellen miettimään,\nmillainen lie Juro Herra ollutkaan, ennenkuin kivulloisuus oli\nsulkenut hänet pois toimeliaan elämän pyrinnöistä. Oliko hän\nonnellinen vai onneton? Sitä ei tiennyt kukaan. Hän ei ilmaissut\nmerkkiäkään tilastansa, ei puoleen, ei toiseen. Huonovointiselta\nhän aina näytti, mutta ei olisi kukaan voinut sanoa hänen tulleen\nheikommaksikaan. Ei kukaan ollut kuullut hänen koskaan, pienimmällä\nviittauksellakaan, mainitsevan terveydestänsä. Hän ei \"suitsuttanut\"\nkoskaan lämpömittariansa yleisölle, ja tämä oli sitä merkillisempää\nhotellissa, jossa ihmiset tuon tuostakin saattoivat keskeyttää puhelun,\nsanoen: \"Anteeksi, sir tahi madame, minun täytyy lähteä koettamaan\nlämpömäärääni. Saammehan muutaman minutin perästä jatkaa taas\".\n\nHän ei lainannut milloinkaan sanomalehtiänsä tai kirjojansa; ei hän\nmyös koskaan lainaksi ottanut.\n\nHänellä oli huone hotellin yläkerrassa. Siellä hän eleli aikojansa,\nkeskellä kemiallisia astioitaan, tieteellisiä kirjojaan,\nmikroskopeineen, kameroineen. Ei hän koskaan istunut hotellin\nkokoushuoneissa. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään huomiota\npuoleensa vetävää eikä eksentrillistä. Ei hän ollut kasvoiltaan ruma\neikä kauniskaan; ei kookas eikä lyhyt; ei vaalea- eikä tummaihoinen.\nHento hän oli ja heikko, melkein kumarassa. Mutta samallaisia\nolivat ulkomuodolleen melkein kaikki Petershofin asukkaat. Ei hänen\nolennossaan ollut mitään surumielistä, ei mitään runollista asua,\njoka niin sielun kuin ruumiinkin kärsimyksiin lyö ylevän leiman.\nIlmettä vailla olivat kasvot ja ilmettä vailla silmätkin: ei kaukaisen\nkaipaamista, ei etäisen etsintää, ei todella mitään, joka olisi\nherättänyt surullista myötätuntoisuutta.\n\nAinoa positivinen puoli oli hänen tylyytensä. Oliko se luonnollista\nvai hankittua? Sitä ei voinut kukaan Petershofissa sanoa. Hän oli\nsiellä yhä pysynyt samanlaisena, eikä ollut mitään syytä luulla hänen\nmilloinkaan muuttuvan toisellaiseksi.\n\nHän oli todellakin sellainen kuin tuo jäätikkö, johon hänen huoneestaan\noli niin kaunis näköala, juro kuin tuo jäätikkö, muuttumaton piirre\nympäristössänsä.\n\nEi sitä kukaan rakastanut enempää kuin Juro Herra. Hän katseli\nauringon kimaltelua siinä, milloin se himmeänä kultana kuulsi, milloin\ntulipunaisena hehkui. Hän rakasti taivasta, kolkon harmaata tai\nheloittavan sinistä. Hän rakasti lumisia metsiä ja lumen vyöttämiä\nvirtoja ja jäisiä jättiläisrakennuksia ja pitkiä kuusia, jotka\nkärsivällisinä huojuivat lumitaakkansa alla. Hän rakasti jäätyneitä\nputouksia ja kimaltelevia timantteja lumen pinnalla. Hän tiesi myös,\nmissä kukkaset piilevät valkoisilla vuoteillansa. Hän oli todellakin\nauktoriteetti alppikasvien alalla. Samat hellät kädet, jotka keväällä\npoimivat kukkasia, nyhtivät niitä irralleen ja laskivat alastomina\nmikroskopin alle. Mutta ei hän heitä silti sitä vähemmän rakastanut.\n\nOliko hänelle tästä työstä hoivaa? Saattoiko se häntä unohtamaan, että\noli ollut aika, jolloin hänessäkin oli palanut pyrkimys kohoamaan\nkorkealle ja pääsemään aikakautensa merkkimiehiksi?\n\nKen osaa sanoa?\n\n\n\n\nVI Luku.\n\nVaeltaja ja tiedon temppeli.\n\n\nMonta, monta vuotta sitten oli muuan matkasta väsynyt Vaeltaja\nkiipeämässä epätasaista tietä myöten, joka vei korkean vuoren\nkukkulalle. Vuorella siellä oli temppeli. Ja Vaeltaja oli tehnyt\nlupauksen saapua sinne, ennenkuin kuolema ennättäisi estää. Hän\ntiesi matkan olevan pitkän ja tien kolean. Hän tiesi, että tälle\nvuorelle nouseminen oli vaikeampaa kuin millekään muulle koko siinä\nvuorijonossa, jonka nimi oli \"Ihanteiden vuoristo\". Mutta sydän oli\nhänellä toivoa täynnä ja jalka horjumaton. Ajan tajunnan hän oli\nmenettänyt, mutta toivon tunne ei milloinkaan häntä pettänyt.\n\n— Ja vaikka minä nääntyisin tien-oheen, - sanoi hän itsekseen, — ja\nvaikk'en jaksaisi huipulle saakka nousta, niin onhan siinä sittenkin\njotain, kun on sen tien varrella, joka vie Korkeitten Ihanteiden tykö.\n\nSillä tapaa hän itseänsä väsyneenä lohdutteli. Sen enempää hän ei\ntoivoansa kadottanut, ja vähänhän tuossa todella oli.\n\nNyt hän oli saapunut temppelin luokse.\n\nHän soitti portin kelloa, ja muuan harmaapäinen vanhus avasi portin.\nHän myhähti surumielisesti, nähtyään Vaeltajan.\n\n— Taaskin yksi, — jupisi hän. — Mitähän se tietää?\n\nVaeltaja ei kuullut, mitä hän jupisi.\n\n— Vanha mies, harmaa hapsi, — sanoi hän, — sano minulle, olenhan\nvihdoinkin tullut ihmeellisen Tietojen Temppelin ääreen. Tänne olen\nvaeltanut ikäni kaiken. Voi, kuinka raskasta on kiivetä ylös Ihanteiden\ntykö!\n\nVanha mies kajosi hänen käsivarteensa.\n\n— Kuule minua! — sanoi hän, — Tämä ei ole Tietojen Temppeli. Eikä ole\nIhanteet vuorijonona; ne muodostavat tasankoisen maan, ja Tietojen\nTemppeli on niiden keskellä. Olet kulkenut harhaan. Voi sua, Vaeltaja\nrukka!\n\nValo himmeni Vaeltajan silmissä. Toivo hänen sydämessään kuoli. Hän\nvanheni ja riutui. Raskaasti hän nojasi sauvaansa.\n\n— Saako levätä täällä? — kysyi hän raukeasti.\n\n— Ei.\n\n— Onko tietä alas näitten vuorten toisella puolen?\n\n— Ei.\n\n— Miksi näitä vuoria sanotaan?\n\n— Ei niillä ole nimeä.\n\n— Ja temppeli, — mikä sen nimi on?\n\n— Ei sillä ole nimeä.\n\n— Niinpä kutsun sen sitten Särkyneitten Sydänten temppeliksi, — sanoi\nVaeltaja.\n\nJa hän kääntyi ja läksi. Mutta harmaapäinen vanhus seurasi häntä.\n\n— Veli, — sanoi hän, — et ole ensimmäinen tänne tullehia; viimeinen\nlienet kenties. Käy tasangoille takaisin ja kerro tasangon asukkaille,\nettä Oikean Tiedon temppeli on aivan heidän keskellänsä; jokainen\nsaa astua siihen, ken halajaa; ei ole sen portti edes suljettukaan.\nTemppeli on aina ollut siellä tasangoilla, ihan keskellä elämää ja\ntyötä ja ponnistusta. Filosoofi saa astua sisään, ja kivenlouhija saa\nastua sisään. Te olette kulkeneet sen ohi joka päivä elämänne aikana.\nSe on yksinkertainen, kunnioitusta herättävä rakennus, toisenlainen\nkuin teidän komeat tuomiokirkkonne.\n\n— Olen nähnyt lasten sen luona kisailevan, - sanoi Vaeltaja. — Lapsena\nsiellä minäkin kisasilla kävin. Voi, jospa olisin sen tiennyt! Vaan\nmennyttä on mennyt.\n\nHän yritti nojata suureen kiveen, levähtääkseen, mutta harmaapäinen\nvanhus esti häntä siitä.\n\n— Älä lepäjä, — sanoi hän. — Jos hetkenkään levähdät, et enää jaksa\nnousta. Ken kerrankin levähtää, se vasta väsymyksen tuntee.\n\n— En enää mieli käydä kauemmas, — sanoi Vaeltaja. — Minun matkani on\npäättynyt. Lienee kulkuni harhaan käynyt, mutta päättynyt se nyt on.\n\n— Ei, älä enää ole täällä, — pyysi vanhus. — Käännä askeleesi takaisin.\nVaikka onkin oma sydämesi särkynyt, niin pelasta muitten sydämet\nsärkymästä. Jos keitä tällä matkalla kohtaat, käännä ne takaisin. Jos\nken tähän suuntaan pyrkii, pyydä häntä pysähtymään ja miettimään,\nkuinka mieletöntä on luulla, että Totuuden Tiedon Temppeli olisi\nrakennettu yksinäiselle ja vaaralliselle vuorelle. Kerro heille,\nettä, vaikka Jumala näyttää kovalta, Hän ei kumminkaan niin kova ole.\nKerro heille, ett'eivät ihanteet ole vuorenjonona, vaan heidän omia\ntasangoitaan, jonne heidän suuret kaupunkinsa on rakettu. Siellä heidän\nviljansa kasvaa, ja siellä he työtä tekevät, ken surussa, ken ilossa.\n\n— Minä lähden, — sanoi Vaeltaja.\n\nJa hän läksi kulkemaan.\n\nMutta nyt hän oli käynyt vanhaksi ja oli väsynyt. Matka oli pitkä,\nja raskaampi on kääntyä takaisin kuin lähteä matkalle. Nouseminen,\nmukanansa nuorteus ja elämän toivo, oli ollut vaikeata kyllä.\nLaskeminen, nuorteutta vailla ja ilman elämän toivoa, oli melkein\nmahdotonta.\n\nJa niinpä ei ole luultava, että Vaeltaja enää eläessään ennätti\ntasangoille. Mutta ennättipä hän tai oli ennättämättä, ainakin oli hän\nvoitavansa tehnyt.\n\nMoni Vaeltaja ei tee samoin.\n\n\n\n\nVII Luku.\n\nBernardine.\n\n\nRaikas vuori-ilma ja lämmin päivänpaiste alkoi vähitellen vaikuttaa\nBernardineen, vastoin Juron Herran tuomiota. Tosin hän vieläkin näytti\nmerkillisen raukealta ja näkyi hyvin työläästi työnteleivän eteenpäin,\nmutta paikka oli kumminkin hänelle sopiva, ja häntä miellytti\nistua auringon paisteessa ja kuunnella musikkia, jota soitteli\nmuuan kokoonhaalittu jouhikapella. Muutamat Kurhausin vieraista,\nnähdessään hänen niin yksinäisenä ja raihnaisena, yrittivät olla\nhänelle ystävällisiä. Hän näytti aina kummeksivan sitä, kuinka ihmiset\nsaattavat kiinnittää huomiotaan häneen. Mitä lienee ollutkaan hänessä\nvikoja, ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hänellä saattaisi\nolla mitään arvoa toisten silmissä, oli hän omissa silmissään sitten\nmiten arvokas hyvänsä. Hän oli kiitollinen jokaisesta pienestäkin\nystävällisyydestä, mutta ensi alussa oleskeli hän hyvin paljon\nitsekseen, haastellen enimmäkseen Juron Herran kanssa, joka, ohi mennen\nsanoen, kaikkien ihmeeksi ja kummaksi — oman itsensä enin kaikesta —\noli niin odottamattomasti ruvennut seurustelemaan edes yhdenkään ihmisen\nkanssa Petershofissa.\n\nSuuri oli uteliaisuus Bernardinen suhteen, mutta Mrs. Reffoldin\ntappiosta saakka ei kukaan uskaltanut käydä kyselyille. Mrs. Reffold\nitse koetti kartella häntä, hämärästi epäillen Bernardinen tekevän\nhänestä pilkkaa. Mutta — pahan-ilkisyydestäkö vai mistä — Bernardine\nesti nämä karttelut; hän ei milloinkaan päästänyt tuota rouvaa\nohitsensa, vaihtamatta edes moniaita sanoja hänen kanssaan; ja aina\nhän tiedusteluillaan kääntyi Mrs. Reffoldin puoleen, tämän uskollisten\nseuralaisten suureksi huviksi. Aina noissa Bernardinen silmissä\nsittenkin jotain elähteli joka kerta kuin hän puheli Mrs. Reffoldin\nkanssa.\n\nBernardine ei kiintynyt milloinkaan kehenkään, eikä kellään ollut\nsyytä sanoa häntä lähenteleväksi. Mutta aikaa voittain alkoi ihmisistä\ntuntua, ett'ei hän ollut tarpeeksikaan lähentelevä. Hän oli valmis,\nhaastelemaan, jos ken halusi hänen kera haastella, mutta itse ei hän\nkeskustelua milloinkaan alkanut muitten kuin Mrs. Reffoldin kanssa.\nNiitten mielestä, jotka häntä puhuttelivat, tuntui hän herttaiselta,\nsillä hänen surulliset kasvonsa myhäilivät ystävällisesti, ja\nsurullisista silmistä haastoi lempeä myötätuntoisuus. Saattoipa joskus\npalanen leikkiäkin pilkistää näkyville ja nuori naurukin purskahtaa\nesille. Moiset puuskat ne tuntuivat oikein oudoilta.\n\nNiitten mielestä, jotka hänet tunsivat, kulki hän myötäänsä aina\nmietteissään.\n\nHän mietiskelikin ja opiskeli.\n\nMuutamat Juron Herran tylyt muistutukset olivat tehneet häneen syvän\nvaikutuksen.\n\n— Te olette joutunut uuteen maailmaan, - oli hän sanonut, — kärsimysten\nmaailmaan. Teitä tuskastuttaa se, että teidän toimintanne on\nkeskeytynyt, ja että kaikki ovat jättäneet teidät oman onnenne nojaan.\nNyt saatte oppia näkemään, kuinka moni muukin, yhtä lahjakas kuin te,\njopa lahjakkaampikin, on niinikään jäänyt oman itsensä varaan ja on\nollut pakotettu siinä tilassa pysymään. Te olette kärsimyksissä vasta\noppilas. Mitästä sitten mestarit? Jos teidän ihmeellinen viisautenne\non jättänyt teille ylipäänsä edes yhtään ymmärrystä jäljelle, niin\nkatselkaa ympärillenne ja oppikaa.\n\nJa niinpä hän katseli ympärilleen ja ajatteli ja oppi, ja aikaa\nvoittain sai lempeämpi säihky hänen silmäänsä.\n\nSe mittapuu, jolla hän koko elämänsä ajan oli ihmisiä arvostellut,\noli ollut henkinen tai taiteellinen mittapuu: minkälaisia ulkonaisia\ntunnusmerkkejä he milloinkin olivat osoittaneet, miten veronsa\nmaksaneet aatteille, missä määrin edistäneet tai alkuunpanneet suuria\nliikkeitä, minkä verran hyötyä heistä oli ollut vuosisadallensa\ntai maallensa, kuinka paljon yhteiskunnallista tai politillista\ntoimeliaisuutta tai kasvattavaa tarmoa he olivat pyhittäneet puutteen\npoistamiseen, — sitä myöten hän oli ihmisiä arvostellut.\n\nHän oli epäilemättä lahjakas, valistunut nainen; hänen elämänsä suuri\ntyö oli ollut oman itsensä kehittämistä. Tietoon ja kehitykseen\npääsemistä varten ei hän ollut säästänyt itseään eikä ketään muutakaan.\nKoota tietoja ja sitten käyttää saamiansa tietoja taidolla opettajana\ntai kenties kirjailijanakin, siinä hänen elämänsä suuri päämäärä.\nKaikki, mikä edisti tämän päämäärän saavuttamista, veti heti puoleensa\nhänen huomionsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hän\noli itsekäs. Ihminen ei ajattele sitä, ennenkuin kova kolaus tulee.\nHän käy ja tahtoo yhä käydä eteenpäin. Mutta nousee esteitä. Silloin\nhän huomaa, ett'ei enää sen kauemmas pääse, ja silloin hän kääntyy\ntakaisin. Ja mitä hän silloin näkee?\n\nBernardine näki kulkeneensa pitkän taipaleen. Hän näki, mitä\nVaeltajakin. Siinä kaikki, mitä hän ensiksi näki. Sitten muisti hän\nvaeltaneensa pelkästään oman itsensä tähden. Kenties ei olisi näyttänyt\nniin kamalalta, jos hän olisi kulkenut jonkun toisen tähden.\n\nEi hän ollut vaatinut mitään keltäkään; ei hän ollut antanut mitään\nkellenkään. Hän oli vain ottanut elämänsä omiin käsiinsä ja tehnyt\nsiitä, mitä oli voinut. Mitä hän oli siitä tehnyt?\n\nMoni nainen tavoittelee rikkautta, asemaa, vaikutusta, auktoriteettiä,\nihmettelyä. Hänen pyyteensä oli vaan työkyky, näköjään vähäpätöinen\nkyllä. Tämän pyyteensä vähäpätöisyyden kautta oli hän, mielestänsä,\nasettunut ulkopuolelle kiivaitten pyytäjäin tavallista joukkoa. Joutua\npois elämän toiminnasta ja vakavasta työstä, — se mahdollisuus ei ollut\nmilloinkaan johtunut hänen mieleensä.\n\nHän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että pyrkiessään tuohon\nhalajamaansa asiaan, hän oli todella pyrkinyt kaikkein suurimpaan. Nyt,\nheikkouden hetkenä ja sydämen katkeruuden hetkenä, hän kumminkin oli\nylpeä siitä, että oli vaatinut niin vähän.\n\n— Tuntuu niin pieneltä tuo minun pyyteeni, — huudahti hän itsekseen\ntuon tuostakin. — En tahtoisi muuta kuin saada kantaa moniaan kortisen\nvain. Olisin tyytyväinen, saadessani tehdä niin vähän, jos senkään\nverran voisin. Laiskin päiväläinenkin tien ohessa naurahtaisi,\nnähdessään, mitenkä vähäiseen määrään työtä minä nyt tyytyisin.\n\nHän puhui tästä eräänä päivänä Jurolle Herralle.\n\n— Luulette siis olevanne kohtuullinen vaatimuksissanne, — sanoi Juro\nHerra. — Te olette peräti lystikäs nuori nainen. Te ette ensinkään\ntiedä, kuinka vaativainen te oikeastaan olettekaan. Mitäs te sitten\nlopulti oikein tahtoisitte? Te tahtoisitte, että teidän kummalliset\naivonne paranisivat sen verran, että te voisitte lukea ja kukaties\nkirjoittaa jonkun kirjan. No niin, sanoakseni vielä kerran, mitä jo\nennenkin olen sanonut: te olette sittenkin ensimmäisessä vaiheessa\nja tahtoisitte voimistua niin paljon, että kunnianhimonne tulisi\ntyydytetyksi ja te voisitte kirjoittaa kirjan. Päästyänne neljänteen\nvaiheesen, olette vallan tyytyväinen, jos sen sijaan saatte pyyhkiä\npölyjä jostakin setänne kirjasta, ja sellainen työ onkin paljoa\nhyödyllisempää ja ansaitsee suurempaa kannatusta. Jos jokainen, joka\nnyt sepittelee kirjoja, tyytyisi pyyhkimään pölyjä niistä, mitä tähän\nasti on sepitetty, kuinka olisikaan maailma silloin toisenlainen!\n\nBernardine nauroi hyväntahtoisesti. Nuo huomautukset eivät häntä\nsuututtaneet; ei hän ainakaan näyttänyt suuttumustaan. Juro Herra\nnäkyi ottaneen ollaksensa hänen kritikoitsijanansa, ja sitä ei\ntoinen lainkaan vastustellut. Bernardine oli antanut hänelle palasen\nsatunnaista luottamusta ja oli vastaan-ottanut hänen jokaisen puheensa\nkaikella sillä ystävällisellä maltilla, jota ylevämielisyys käskee\nmeitä osoittamaan heikoille ja kärsiville. Hän teki Jurolle Herralle\nmyönnytyksiä, menipä vielä pitemmällekin: hän ei antanut hänen\nhuomata noita myönnytyksiä. Sitä paitsi havaitsi Bernardine kesken\nhänen jurouksiansa jonkun verran myötätuntoisuutta, josta hän ei\nsaattanut loukkaantua, se kun ei ollut tunkeilevaa. Muutamia luonteita\ntuollainen myötätuntoisuuden osoittaminen ärsyttää: myötätuntoisuus on\nheistä surkuttelemista, ja surkutteleminen katsomista ylhäällä alas.\nBernardine sääli häntä, mutta ei olisi millään muotoa tahtonut ilmaista\nsitä hänelle, sillä silloin olisi Juro Herra ruvennut sitä karttelemaan\nyhtä paljon kuin hän itsekin. Ja tuon myötätuntoisuuden, jota hän itse\nei luullut tarvitsevansa, oli hän kaikessa hiljaisuudessa antanut\nympärillään niille, jotka olivat toiveissaan pettyneet, kuten hänkin,\neri lailla kenties kukin, mutta pettyneet sittenkin.\n\nUseamman kuin yhden kerran huomasi Bernardine oppineensa arvostelemaan\nihmisiä toisella mittapuulla kuin ennen: ei sitä mukaa, mitä mikin oli\n_tehnyt_ tai _ollut_, vaan mitä mikin oli _kärsinyt_. Mutta sellainen\nmuutos ei tullut äkkiä, vaikka se, sellaisessa paikassa kuin Petershof,\ntuli nopeasti, melkein huomaamatta.\n\nSuurissa määrin hänen intressinsä kiintyi muutamiin vieraisin.\nKurhausissa olikin varsin omituisia tyyppejä. Muukalaisista hän\nsemminkin piti. Muuan parisilainen tanssijatar, ei niin kovin hiljainen\nkäytökselleen, oli saanut hänen suosionsa osakseen.\n\n— Olisi niin hauska parantua, _chérie_, — puheli hän Bernardinelle.\n— Elämä on valoisaa. Kuolema, huh! Kuinka jo pelkkä tuo ajatus saa\nihmisen vapisemaan! Lääkäri, tuo hirviö, kieltää minua luistelemasta;\nse ei muka ole järkevää. Milloinkas minä olen järkevä ollut? Järkevät\nihmiset eivät huvittele. Minäpä olen huvitellut ja tahdon sitä\nedelleenkin tehdä.\n\n— Kuinka te saatatte seurustella tuon pienen tanssijattaren kanssa? —\nvirkkoi Juro Herra eräänä päivänä Bernardinelle. — Tiedättekö edes,\nkuka hän on?\n\n— Kyllä! Hän on lady, joka pitää teitä varmaankin huonosti\nkasvatettuna, koskapa tulla tömisette aterioille kädet taskuissa.\nHän kummastelee, kuinka minä olen saattanut ruveta puhelemaan teidän\nkanssanne.\n\n— Kummastelee sitä moni muukin, luullakseni, — sanoi Robert Allitsen\njotenkin ärtyisästi.\n\n— Ei niinkään, — vastasi Bernardine, — he kummastelevat, että te\npuhuttelette minua. He pitävät minua joko hyvin lahjakkaana tai hyvin\nepämiellyttävänä.\n\n— En minä teitä lahjakkaaksi sanoisi, — virkkoi Robert Allitsen jurosti.\n\n— Ette, — vastasi Bernardine miettivästi. - Mutta lahjakkaana minä\naina pidin itseäni siihen asti kuin tulin tänne. Nyt luulen vähitellen\ntietäväni tuon asian laidan paremmin. Mutta se on melkein masentava\nisku se, eikös ole?\n\n— En minä ole milloinkaan iskua kokenut.\n\n— Luulette niin muodoin olevanne lahjakas? — kysäisi Bernardine.\n\n— Yksi ainoa mies täällä Petershofissa on minun vertaiseni älyssä,\nmutta hän ei ole enää täällä, — sanoi Juro Herra totisena. — Nyt\nmuistan: hän onkin kuollut. Peräti paha on hakea täällä ystäviä:\nihmiset kuolevat.\n\n— Onpa se sentään jotain, kun on jäänyt kuninkaaksi älyjen maailmaan, —\nvirkkoi Bernardine. — En ole milloinkaan ajatellut teitä siinä valossa.\n\nVeitikkamainen hymy leijaili hänen huulillaan, ja jonkinlainen hymyn\nhaamu elähti Juron Herrankin kasvoilla.\n\n— Miksi te puhelette tuon kauhean Ruotsalaisen kera? — kysyi hän\näkkiä. — Hän on viheliäinen, halpa mies. Oletteko kuullut mitään hänen\nmielipiteistään? —\n\n— Joitakuita, — vastasi Bernardine iloisesti. — Yksi niistä on\nkerrassaan hassu: te olette hänen mielestänsä hyvin epäkohtelias,\nkun luette sanomalehteä aterioilla; hän kysyi, onko Englannissa\nsellainen tapa. Minä sanoin sen riippuvan kokonaan Englantilaisesta ja\nEnglantilaisen naapurista.\n\nSillä tavoin hän näpsäytteli Juroa Herraa, mutta aina mitä\nystävällisimmällä tavalla.\n\nOmituisesti vaikutti Juro Herra Bernardineen. Tämän katkeruus näkyi jo\nidussaan tukehtuvan Juron Herran katkeruuteen. Myrkkymaljan, josta hän\nitse oli niin syvälti juonut, ojensi hän Bernardinelle. Tämä joi siitä\nhänkin, mutta se ei myrkyttänyt häntä. Bernardine oli raskasmielinen ja\ntarvitsi iloista seuraa. Olisi luullut, että Juron Herran synkkä seura\nja kolkko maailman-katsanto vaikuttaisi häneen masentavaisesti, mutta\nsen sijaan hänen mielensä siitä keveni.\n\nOliko Juro Herra kenties luonteiden tuntija? Tiesikö hän voivansa\nauttaa Bernardinea tuolla karkealla, tylyllä tavallaan? Hänhän oli itse\nniin paljon kärsinyt. Kenties hän tiesikin.\n\n\n\n\nVIII Luku.\n\nKertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.\n\n\nEräänä päivänä pelasi Bernardine shakkia ruotsalaisen professorin\nkanssa. Kurhausin terassilla paistattelivat vieraat päivää,\nkietoutuneina lämpöisiin pukuihin, suojellakseen itseään kylmältä,\nja päivänvarjot levällään, suojellakseen itseään auringon kuumilta\nsäteiltä. Ken siinä luki, ken löi korttia tai pelasi ryssändominoa, ken\nei tehnyt mitään. Meluava ilo vallitsi Portugalilaisten koloniassa.\nPieni tanssijatar ja kolme hänen piiriinsä kuuluvaa herraa joivat\nkahvia, eikä siinäkään kovin hiljaisia oltu. Kaunis Fräulein Müller\nnojasi balkoninsa kaiteesen ja puheli alhaalla seisovan soman\nespanjalaisen nuoren herran kanssa. Suurin osa englantilaista seuruetta\noli lähtenyt ajelemaan reellä tai laskemaan mäkeä. Mrs. Reffold oli\nkutsunut Bernardinea heidän seuraansa, mutta tämä oli kieltäytynyt.\n\nMrs. Reffoldin seuralaiset olivat Bernardinelle kaikkea muuta kuin\nmieleisiä, mutta Mrs. Reffoldista hän kumminkin piti paljon. Siihen\nei ollut mitään varsinaista aihetta. Bernardinella ei todellakaan\nollut mitään syytä ihailla hänen jokapäiväistä esiintymistänsä eikä\nsitäkään seikkaa, että hän laiminlöi kuolemaisillaan olevan miehensä.\nHyljättynä tämä eleli aikojaan nyt eikä osannut toivoa, että kukaan\nhäntä vast’edeskään surisi. Mrs. Reffold oli iloinen, huoleton ja\nkaunis. Sairasta ei hän ensinkään osannut hoitaa, ja vielä vähemmin hän\nsitä taitoa kaipasikaan. Joku opinkäynyt sairaanhoitaja piti huolta Mr.\nReffoldista. Mrs. Reffold läksi rekiretkelle.\n\n— Vilfried raukka ei ole itsekäs, — puheli rouva. — Hän ei vaadi minua\nolemaan luonansa. Mutta minussa on paljo itsekkäisyyttä.\n\nNäin hän alinomaa haasteli. Useimmat sanoivat siihen:\n\n— Eikö mitä, Mrs. Reffold! Älkää sanoko niin!\n\nMutta sanottuaan samaa Bernardinelle ja odotellessaan häneltäkin noita\ntavanmukaisia sanoja, hän saikin kuulla tällaisen vastauksen:\n\n— Mr. Reffold näkyy olevan niin yksinään.\n\n— Eikö mitä! Hänellä on opinkäynyt sairaanhoitaja, joka saattaa\nlukea hänelle, — virkkoi Mrs. Reffold kiireesti, tuntien kumminkin\njonkunlaista rauhattomuutta.\n\n— Oli minullakin kerran opinkäynyt sairaanhoitaja, — vastasi\nBernardine. — Hänkin osasi lukea, mutta hän ei tahtonut. Hän sanoi\nkulkkunsa käyvän siitä kipeäksi.\n\n— Sepä oli varsin ikävätä, — sanoi Mrs. Reffold. — Kas, tuollahan\nkapteni Graham jo kutsuu! Minä en saa antaa rekien odotella.\n\nTämä oli tapahtunut muutamia päiviä sitten, mutta tänään, Bernardinen\npelatessa shakkia ruotsalaisen professorin kanssa, astui Mrs. Reffold\nhänen luokseen. Hänen esiintymisessään oli omituinen sekoitus kainoutta\nja avonaisuutta.\n\n— Miss Holme! — sanoi hän. — Minun on iskenyt mieleeni erinomainen\najatus. Tahtoisitteko te nyt iltapäivällä mennä katsomaan Mr.\nReffoldia? Se olisi erittäin hauska vaihtelu hänelle.\n\nBernardine myhähti.\n\n— Jos tahdotte, — vastasi hän.\n\nMrs. Reffold nyykäytti päätään ja kiiruhti pois. Bernardine pelasi\npartian loppuun ja läksi sitten.\n\nReffoldit olivat rikkaita, ja heidän hallussaan oli useampia huoneita\nupeimmassa osassa Kurhausia. Bernardine kolkutti ovelle, ja hoitajatar\ntuli avaamaan.\n\n— Mrs. Reffold pyysi minua käymään Mr. Reffoldin luona, — virkkoi\nBernardine. Hoitajatar pyysi häntä hauskaan vierashuoneesen.\n\nMr. Reffold virui sohvalla. Hän katsahti ylös, Bernardinen astuessa\nsisään, ja mielihyvän hymy levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa.\n\n— En tiedä, tulenko sopivaan aikaan, — sanoi Bernardine, — mutta Mrs.\nReffold pyysi minua käymään tervehtimässä teitä.\n\nMr. Reffold viittasi hoitajattaren poistumaan.\n\nBernardine ei ollut milloinkaan puhutellut Mr. Reffoldia. Usein hän oli\nnähnyt hänen loikovan yksinänsä päivänpaisteessa.\n\n— Onko teitä palkattu täällä käymään? - kysyi sairas kiireisesti.\n\nSanat kuuluivat kyllä tylyiltä, mutta tylyyttä ei hänen olennossaan\nsittenkään ollut.\n\n— Ei, ei minua ole palkattu, — vastasi Bernardine lempeästi, ja sen\nsanottuaan otti hän tuolin ja istui Mr. Reffoldin viereen.\n\n— Se on hyvä se, — sanoi tämä, päästäen helpotuksen huokauksen. — Minua\nväsyttää palkattu palvelus. Se tieto, että minulle tehdään jotain\nsiitä syystä, että joku määrä frankkeja on siitä annettu, se väsyttää\ntodellakin; siinä kaikki.\n\nKatkeruutta oli hänen jok'ainoassa sanassaan.\n\n— Tässä minä virun, — sanoi hän, — ja sitä yksinäisyyttä, sitä\nyksinäisyyttä!\n\n— Lukisinko teille jotain? — kysyi Bernardine ystävällisesti. Hän ei\ntiennyt, mitä sanoa sairaalle.\n\n— Tahtoisin ensin haastella, — sanoi tämä. -Tahtoisin ensin haastella\nsen kanssa, joka ei ole saanut maksua siitä, että puhelee minun\nkanssani. Olen usein tarkastellut teitä ja miettinyt, kuka te olette.\nMiksikä te näytätte niin surulliselta? Ei toki kukaan odotelle teitä\nkuolevaksi?\n\n— Älkää toki noin puhuko! — sanoi Bernardine, kumartuessaan hänen\npuoleensa ja kohentaessaan pieluksia hänelle mukavammiksi. Mr. Reffold\nmuistutti suurta, velttoa, väsynyttä lasta.\n\n— Oletteko vaimoni ystävä? — kysyi hän.\n\n— En luule sitä, — vastasi toinen lempeästi, — mutta minä pidän hänestä\nsilti, pidän todella paljonkin. Ja hän on niin kaunis.\n\n— Niin, kaunis hän on, — sanoi sairas innokkaasti. - Eikö hän näyttänyt\nkomealta turkissansa? Totta maarian, te olette oikeassa. Hän on kaunis\nnainen. Olen ylpeä hänestä.\n\nSitten katosi hymy hänen kasvoiltaan.\n\n— Kaunis, — toisti hän itsekseen, — mutta kovasydäminen.\n\n— Kas niin, — sanoi Bernardine, — teilläpäs on täällä kirjoja ja\nsanomalehtiä. Mistä minä luen teille?\n\n— Ei kukaan lue sitä, mitä minä haluaisin, - vastasi hän äreästi. —\nMinulla on toinen maku, heillä toinen. Tuskin te ottaisitte lukeaksenne\nsellaista, mitä minä tahtoisin kuulla.\n\n— No niin, — sanoi Bernardine hilpeästi, - koetelkaa! Mitä tahtoisitte?\n\n— Olkoon menneeksi! Lukekaa tuota aikakauslehteä \"Urheilu ja Teatteri\".\nLukekaa siitä joka sana, avioeroista teatterissa myös, ja niistäkin\nkaikki tyyni. Älkää jättäkö mitään väliin, älkää yritelkökään pettää\nminua.\n\nBernardine naurahti ja istahti lukemaan, huvittaakseen häntä. Mr.\nReffold kuunteli mielihyvällä.\n\n— Senlaista sen kirjallisuuden olla pitää, — virkkoi hän toisenkin\nkerran. — Minä voin ymmärtää, miksikä tällaiset lehdet menevät kuin\nkuumille kiville.\n\nKun lukeminen alkoi sairasta väsyttää, rupesi Bernardine hänen\nkanssaan haastelemaan, vieläpä sellaiseen tapaan, että Juro Herra\nolisi hämmästynyt, — ei kirjoista, ei opinnoista, vaan ihmisistä,\njoita hän oli kohdannut ja seuduista, joita hän oli nähnyt. Ja jotain\nhuvittavaa oli kaikessa hänen haastelussaan. Hän tunsi Lontoon\nperinpohjin ja osasi kertoa Juutalaisten ja Kiinalaisten kortteleista\nja seikkailuistaan erään herran kanssa, joka oli kuljettanut häntä\nkaikissa noissa paikoissa.\n\nSitten keitti hän teetä ja saattoi mies paran niin hilpeälle mielelle,\nett'ei hän kuukausmääriin ollut sellaista tuntenut.\n\n— Te olette sellainen pikku muru, — sanoi Mr. Reffold Bernardinen\nlähtiessä ja lisäsi monta kertaa innokkaasti:\n\n— Ja teille ei makseta tästä mitään, niinhän?\n\n— Ei yhtä sou'takaan! [Sou (lue: suu), franskalainen raha = 5 penniä.\n_Suom. muist._] — naurahti toinen. Tuopa nyt kummallinen ajatus teissä.\n\n— Ettehän pane pahaksenne? — sanoi Mr. Reffold huolestuneena. — Te ette\nsaata uskoa, kuinka toisellaiselta tämä minusta tuntuu. Ettehän pane\npahaksenne?\n\n— En ensinkään! — vastasi Bernardine. - Ymmärränhän minä varsin hyvin\nteidän tarkoituksenne. Te haluatte vähän ystävällisyyttä, jonka takana\nei saa olla mitään muuta. Hyvästi nyt!\n\nHän oli jo mennyt ovesta, kun Mr. Reffold kutsui häntä takaisin.\n\n— Kuulkaas, tulettehan pian jälleen?\n\n— Kyllä, minä tulen huomenna.\n\n— Tiedättekös, te olette minusta semmoinen pikku muru. Enhän vaan liene\nväsyttänyt teitä? Te olette semmoinen heikko tekin. Mutta te osaatte\ntotta maarian saada muita raukkoja hyvälle tuulelle.\n\nTullessaan sinä iltana table d'hôte'en, kohtasi Mrs. Reffold portailla\nBernardinen ja pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan.\n\n— Meillä on ollut niin verrattoman hauska, - sanoi hän. — Päätimme\nlähteä sinne jälleen huomenna samaan aikaan. Niin ikävä, kun ette\nte tahdo tulla mukaan. Niin vainenkin, kiitoksia käynnistänne minun\nmieheni luona! Eihän hän vaan väsyttänyt teitä? Hän on hiukan\nkärsimätön, luullakseni. Hän oli niin hyvillään teidän käynnistänne.\nMies parka! Surkea on nähdä häntä niin heikkona, eikös ole?\n\n\n\n\nIX Luku.\n\nBernardine saarnaa.\n\n\nSiitä pitäin kävi Bernardine tervehtimässä Mr. Reffoldia harva se\npäivä. Tottumattominkin silmä olisi osannut huomata hänen tilansa\npahenneen. Maria, kamarineitsyt, tiesi sen kyllä ja puheli siitä usein\nBernardinen kanssa.\n\n— Kovin on mies parka yksinään, — sanoi hän monta kertaa.\n\nKaikki, paitsi Mrs. Reffoldia, näkyivät huomanneen, että sairaan\npäivät olivat luetut. Rouva joko ei käsittänyt sitä tai ei tahtonut\nkäsittää. Hän ei tehnyt mitään muutosta elämänsä tavoissa: rekiretket\nja luisteluseurat kuuluivat päiväjärjestykseen. Hän oli vallan\ntyytyväinen omaan itseensä, ja hänen ihailijainsa kunnioitus oli\njotain itsestäistä, asiaan kuuluvaa. Petershofin ilma oli pyörittänyt\nhänen päänsä, ja tunnettu asia yleensä onkin, että tämä kuuluisa\nilma on omiansa karkoittamaan muutamain ihmisten mielestä kaikki\ntuskalliset velvollisuuden ja uhrautumisen tunteet ja kaiken\nmuistonkin siitä, mitä varten he nimenomaa ovat Petershofiin\ntulleet. Kylmäverisyys ja levollisuus, joilla sellaiset ihmiset\nvetäytyvät pois edesvastauksestansa tai sallivat muitten kantaa sitä,\nolisi naurettavaa, ellei se herättäisi närkästystä: kysyttäisiin\ntodellakin aivan erikoista tyyniluontoisuutta siltä, joka malttaisi\nolla ivaamatta sitä autuaallisen onnellista itsetyytyväisyyttä ja\nitsetajunnan puutetta, joka on niin räikeänä tuntomerkkinä kaikkein\nhuolimattomimmilla \"hoitajilla\".\n\nMrs. Reffold ei ollut ainoa, joka oli tässä kohden syntiä tehnyt.\nOlisipa ollut hauska nähdä nuo yksikseen jääneet sairaat kerran\nkaikki kokoontuneina yhteen teekekkereihin ja kuulla heidän pitelevän\nhampaissaan sitä, mitenkä minkin ystävä menettelee. Ei vainkaan siitä\nolisi sukeutunut mitään miellyttävää ajanviettoa, mitään valiosivuja\ntosielämää kuvailevaan kirjaan. Tavallaan olisi niissä kumminkin ollut\narvokkaita lisiä osoittamaan todellista asianlaitaa, vastakohtana\nihanteelliselle. Useimmissa tapauksissa se olisi ollut verraton\ntodistus siitä hirviöstä, jonka nimi on Laiminlyönti.\n\nBernardine otti tämän asian kerran puheeksi Juron Herran kanssa. Hän\npuhui närkästyksellä, ja Juro Herra vastasi välinpitämättömästi,\nolkapäitään kohautellen.\n\n— Sattuuhan niitä sellaisia seikkoja, — sanoi hän. — Ei niiden laita\nole täällä pahempi kuin muuallakaan. Asia on vaan se, että ne täällä\novat ryhmäytyneet yhteen ja iskevät meihin ankaralla voimalla. Minä\npuolestani olen tottunut tuollaisiin itsekkäisyyden ja laiminlyönnin\nilmauksiin. Kummakseni kävisi, ellei niitä olisi olemassa. Älkää\nte sekautuko niihin asioihin. Jos ken on laiminlyöty, niin hän\n_on_ laiminlyöty, ja siinä se. Ajatella, että te tai minä saisimme\ntäytetyksi sen, mikä puuttuu, — se on suorastaan tuulen pieksämistä ja\nsaattaa tarpeettomiin, epämiellyttäviin tuloksiin. Minä tiedän teidän\nkäyvän katsomassa Mr. Reffoldia. Ottakaa varteen, mitä olen sanonut, ja\nlakatkaa käymästä.\n\n— Niinhän te puhutte kuin kalvinisti, — vastasi Bernardine melkein\nnärkästyneenä, — oman itsensä suojeleminen pohjimmaisena ajatuksena.\nMin'en usko teidän tarkoittavan sinne päinkään mitä sanotte.\n\n— Armas nuori nainen, — sanoi Juro Herra, — me emme elä kultasiteisessä\nrunokirjassa. Me elämme paperiniteisessä proosakirjassa. Olkaa järkevä.\nÄlkää häiritkö itseänne muitten tähden. Älkää myöskään tuottako\nitsellenne levottomuutta, arvostelemalla ihmisiä: siitä on pelkkää\nrasitusta teille. Tämä saattaa vain takaisin minun ensimmäiseen\nehdotukseeni: käyttäkää aikanne johonkin mielityöhön, juustomatoihin\ntai influentsa-basilleihin. Silloin voitte varsin huoleti sallia\nihmisten olla laiminlyötyjä, yksinäisiä, kuolla pois. Silloin pidätte\ntuota tavallisena, luonnollisena menona.\n\nBernardine viittasi kädellään, ikäänkuin saadakseen häntä vaikenemaan\nja sanoi:\n\n— Välistä tuntuu, niinkuin en jaksaisi sietää teidän puheitanne. Niinpä\nnytkin.\n\n— Sepä ikävää, — sanoi hän odottamattoman säveästi. Hän erosi\nBernardinesta ja läksi kulkemaan tavallista, yksinäistä kulkuansa.\n\nBernardine palasi kotiansa, mennäkseen sitten tervehtimään Mr.\nReffoldia.\n\nMr. Reffold oli kokonaan kiintynyt Bernardineen ja odotteli hartaasti\nhänen käyntiänsä. Hänen mielestään oli Bernardinen ääni niin lempeä\nja käytös niin levollista: siinä ei ollut mitään meluavaa iloisuutta,\njoka olisi rasittanut hänen heikkoja hermojansa. Hän oli yksinkertainen\nraukka, ajatuksilleen köyhä. Surullista oli sittenkin nähdä mies paran\nolevan lähtemäisillään.\n\nHän sanoi Bernardineä \"Pikku Muruksi\". Hän ei tiennyt mitään\nsoveliaampaa nimitystä. Kovin tyytyväinen hän oli, ett'ei Bernardine\nollut palkattu hänen luonaan käymään. Ei kukaan osannut lukea _Sporting\nand Dramatic News'ia_ ja _Eraa_ niin hyvästi kuin hän. Joskus puheli\nMr. Reffold hänen kanssaan vaimostansa. Sitä tehdessään ei hän aina\nvalittanut, mutta palanen katkeruutta asui sittenkin hänen äänessään.\nBernardine kuunteli, sanaakaan sanomatta.\n\n— En minä poika parka paljoa vaadi, — sanoi hän kerran. - Ken paljon\nvaatii, ei saa mitään.\n\nMuuta hän ei sanonut, mutta Bernardine ymmärsi, kehen hän viittasi.\n\nTänään, palatessansa Kurhausiin, ajatteli Bernardine yhtämittaa Mrs.\nReffoldia, mietiskellen, mitenkä hänet saisi käsittämään, että hänen\nmiehensä oli äkkiä ruvennut huononemaan. Hänen paraikaa pohtiessaan\nsitä, kulki hänen ohitsensa pitkä jono rekiä ja kelkkoja. Tiukusten\nhelinä ja iloisa melu saivat hänen nostamaan silmänsä. Hän näki\nhuvittelijain joukossa kauniin Mrs. Reffoldin.\n\n— Jos vaan uskaltaisi puhua hänelle nyt, - virkkoi Bernardine\nitsekseen, — puhua kaikkien kuullen.\n\nHän tuli kumminkin järkevämmälle mielelle.\n\n— Mitäpäs tämä oikeastaan minuun koskee? — virkkoi hän.\n\nRekiretki kulki ohitse. Ei hänen puheensa olisi sinne asti kuulunutkaan\nenää.\n\nIstuessaan illemmalla Mr. Reffold'in luona, ei Bernardine maininnutkaan\nnähneensä hänen vaimoansa. Mr. Reffold yski paljon, näytti tavallista\nhuonommalta ja valitti kuumetta, mutta mieluista oli hänen nähdä\nBemardinea, eikä hän ollut kuullakseenkaan hänen lähdöstänsä.\n\n— Istukaa vain, — sanoi hän. — Ei teille siitä suurta huvia ole, mutta\nminulle kyllä.\n\nRauhaton ilme oli hänen kasvoillansa, niinkuin ainakin ihmisellä, joka\ntahtoisi kysyä jotain hyvin tärkeätä, mutta ei uskalla ottaa puheeksi.\n\nVihdoin näkyi hän rohkaisevan itsensä.\n\n— Pikku Muru, — sanoi hän heikolla, matalalla äänellä, — minulla\non jotain mielessäni. Ettehän te naura sille, niin, ettehän te ole\nsitä laatua. Minä tiedän, että te olette älykäs ja ajattelevainen ja\nniin edespäin. Te voisitte puhua minulle paremmin kuin kaikki papit\nyhteensä. Älykäs te olette, sen minä tiedän; vaimonikin sanoo sitä.\nHän sanoo, ett'ei muut kuin älykkäät naiset käytä semmoisia kenkiä ja\nsemmoista hattua kuin te.\n\nBernardine naurahti.\n\n— No niin, — sanoi hän ystävällisesti, -puhukaa vaan.\n\nMr. Reffold jatkoi:\n\n— Te olette kaiketikin paljon ajatellut elämää ja kuolemaa ja sen\nsemmoista. Min'en ole sellaisia asioita ajatellut milloinkaan. Onko se\npaha, Pikku Muru? Nyt se on jo myöhäistäkin; en minä voi enää ruveta\najattelemaan. Mutta puhukaa te minulle; sanokaa, mitä te ajattelette.\nLuuletteko te, että ihmisellä on jotain toista tilaisuutta, ollaksensa\niloinen siitä, ett'ei menettele aivan kuin kylän koira tai muu elukka?\nVai päättyykö kaikki tyyni tuohon yksinäiseen, pieneen hautausmaahan?\nEn minä milloinkaan ennen vaivannut itseäni näillä ajatuksilla,\nmutta nyt, kun tunnen olevani niin lähellä tuota synkkää, pientä\nhautausmaata, — no niin, tuntuu vähän oudolta. Mitä Raamattuun tulee,\nen ole milloinkaan huolinut lukea sitä. Ei minusta koskaan ole juuri\nlukijaksi ollut, vaikka olenhan minä käynyt läpi pari kolme repäisevää\nromaania ja urheilukertomusta. Onko se paha, Pikku Muru?\n\n— Mistäs minä sen tiedän? — vastasi Bernardine lempeästi. — Kukapa\nsen tietää toinenkaan! Ihmiset sanovat tietävänsä, mutta tuo kaikki\non vaan suurta salaisuutta, pelkkää salaisuutta. Kaikki, mitä me\nsanomme, saattaa olla arvelua vaan. Ihmisiä on, jotka ovat menettäneet\njärkensä noihin arveluihin, tai on heiltä sydän niihin murtunut. Mutta\nsalaisuutena se yhä pysyy, emmekä me osaa sitä selvittää.\n\n— Ellette tekään muuta tiedä, Pikku Muru, niin sanokaa edes, mitä te\nsiitä ajattelette, mutta älkää puhuko kovin oppineesti; muistakaa,\nett'en minä ole kuin yksinkertainen mies raukka.\n\nHän näkyi hartaasti odottavan Bernardinen vastausta.\n\n— Teidän sijassanne, — sanoi viimeksi mainittu, — en minä olisi\nlevoton. Päättäkäähän menetellä paremmin, jos teille uusi tilaisuus\ntulee. Ei kukaan voi tehdä sen enempää. Näin minä ajattelen: Jumala\nantaa meille jokaiselle vielä toisen tilaisuuden, ja jokainen meistä\nkoettaa olla parempi, — minä ja te ja kaikki muutkin. Sitä paitsi,\nelämä on kovaa. Jos Jumalaa on olemassa, jos on olemassa äly, korkeampi\ninhimillistä älyä, niin käsittää hän paremmin kuin me, että elämä\non kovaa ja raskasta, eikä hän ole kummeksiva sitä, _ettemme ole\nparempia_, vaan sitä, ettemme ole _huonompia_. Tämä on ainakin minun\nmielipiteeni. Minä en olisi levoton teidän sijassanne. Päättäkää olla\nparempi, jos teille tilaisuutta suodaan, ja tyytykää siihen.\n\n— Jos se on teidän ajatuksenne, Pikku Muru, — vastasi sairas, — niin\nkelpaa se vallan hyvin minullekin. Ja rukoukset ja Raamattu ja sen\nsemmoiset, — eihän ne siinä mitä?\n\n— Niin, _minun_ mielestäni, — sanoi Bernardine. — Ja niin minä aina\nolen ajatellut. Tärkeätä on, että ihminen on laupias tuomitessaan muita\neikä iske moukarina toisten virheisin. Mitä olemme me, mitä yksikään\nmeistä, voidaksemme olla ankarat muita kohtaan?\n\n— Eikä iske moukarina toisten virheisin, - toisti sairas verkalleen. —\nLienenkö minä milloinkaan ollut laupias tuomioissani?\n\n— Luullakseni olette, — vastasi Bernardine.\n\nToinen pyöritti päätään.\n\n— En, — sanoi hän, — minä olen ollut viheliäinen raukka. — Tässä\nminä olen virunut ja muuallakin, katkeruudella syövyttäen sydäntäni,\nkunnes te tulitte. Siitä pitäin olen välistä unohtanut katkeruuden.\nVähäinenkin ystävyys poistaa paljon katkeruutta.\n\nVaivalloisesti käännyttyään Bernardinen puoleen, hän virkkoi melkein\nkuiskaamalla:\n\n— Nyt luulisin voivani nukahtaa, Pikku Muru. Tahtoisin nähdä unta\nteidän saarnastanne. Eihän minun tarvitse olla levoton, eihän?\n\n— Ei, — vastasi Bernardine ja astui kuulumattomin askelin poikki\nlattian; — ei teidän tarvitse olla levoton.\n\n\n\n\nX Luku.\n\nJuro Herra esiintyy uudessa valossa.\n\n\nOli erinomaisen kaunis aamu. Bernardinen ovelle kolkutti joku. Hän\navasi sen ja näki Robert Allitsenin seisovan siinä läähättäen.\n\n— Minä aion lähteä Loschwitz'iin, erääsen kylään noin puolentoista\npeninkulman päässä täältä. Olen tilannut reen. Haluatteko tulla mukaan?\n\n— Jos saan maksaa oman osani, — vastasi Bernardine.\n\n— Tietysti. En minä luule, että te sallisitte kenenkään maksaa\npuolestanne, enempää kuin minunkaan tekee mieleni maksaa teidän\nedestänne.\n\nBernardine naurahti.\n\n— Milloinka lähdetään? — kysäisi hän.\n\n— Nyt. Hakekaa filtti ja samalla se shaali, jota te alinomaa\npudottelette, ja tulkaa heti muitta mutkitta. Me olemme ulkona koko\npäivän. Entäs Mrs. Grundy? Me saisimme kenties hänet mukaan, jos\ntahdotte, mutta hänen olisi hankala istua valokuvauskoneitten välissä,\nenkä minä suinkaan mielisi antaa omaa paikkaani hänelle.\n\n— Jättäkää hänet sitten kotia, — sanoi Bernardine hilpeästi.\n\nJa niin sitä sovittiin.\n\nEi kulunut neljännestuntiakaan, niin jo olivat he matkalla.\nMielihyvällä nojautuen selkälautaa vastaan, nautti Bernardine täysin\nhenkäyksin ensimmäisestä rekiretkestänsä.\n\nKaikki oli uutta hänen ympärillään: nopea kulku raikkaassa ilmassa; ei\nedes tuntenut olevansa liikkeessä; unisina kilisivät tiukuset hevosten\nkaulassa; ääneti liukui reki lumista tietä pitkin.\n\nNäinä viikkoina ei hän ollut tiennyt mitään maaseudusta, ja nyt hän\noli itse saapunut keijukaisten lumiseen maahan, josta Juro Herra oli\nhänelle niin usein puhunut. Ylt'ympärillä laajat alat lumen verhossa,\nlumen niin valkoisen, ett'ei valkoisempaa missään voi nähdä, ja sen\npinnalla kimalteli säihkyviä jalokiviä, lukuisampia kuin meren santa.\nPitkät hongat kantoivat kärsivällisesti lumitaakkaansa; toiset,\nvähemmin kärsivälliset, olivat pudistaneet päältään, mitä taivas\noli heidän kannettavakseen sälyttänyt. Ja nuo vuorivirrat, jotka\nvastenmielisesti juoksivat jääverhoisten kallioitten yli, ja nuo\njäiset jättiläiskirkot, jotka olivat jääpuikoista nousseet kallioitten\nrinnalle!\n\nJa kaikkialla yhtä hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin tiukusten\nhelähtelyä.\n\nVuorilla omituisia rakennuksia: tuolla pelkkiä halkovajoja, täällä\ntaas farmeja, maalaisten asuntoja. Toiset tumman ruskeita, vanhuuttaan\nmelkein mustia, toiset vaaleampia, niihin kun aurinko ei vielä\nollut ennättänyt kypsyttää tummanpuhuvaa väriä. Ja kaikissa niissä\njääpuikkojen muodostamia hesuja. Ihmeellinen valkoinen maailma.\n\nBernardinen ei pitkään aikaan tehnyt mieli puhella. Tämä ihana\nvalkoisuus saattaa ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi, mutta siinä on\njotain aaveenomaista, joka täyttää sielun ja tenhoaa sen. Juro Herra\nistui tyyneenä hänen vieressään. Pari kertaa oli hän kurottautunut\nsuojelemaan kameraansa, reen heilahtaessa toiselle laidalle.\n\nJonkun ajan perästä tuli heitä vastaan hirrenvetäjiä, vanhan-aikuiset\nsiniset mekot yllään. Augusti, kuski, ja Robert Allitsen vaihtoivat\nheidän kanssaan muutamia leikillisiä sanoja. Puhujain äänet ja rekien\nyritykset päästä toistensa ohi saivat Bernardinen jälleen puhumaan.\n\n— En ole koskaan ennen nauttinut niin paljoa, - virkkoi hän.\n\n— Ahaa, te olette löytänyt puhelahjanne, - sanoi Juro Herra. —\nSuvaitsetteko nyt haastella hiukan? Minusta tuntuu melkein yksinäiseltä.\n\nTämä lausuttiin niin alakuloisella ja valittavalla äänellä, että\nBernardine naurahtaen katsahti matkatoveriinsa. Juron Herran kasvoilla\nasui harvinaisen loistava ilme. Hän aikoi ilmeisestikin huvitella.\n\n— Puhukaa _te_, — sanoi Bernardine, — ja kertokaa minulle jotain näistä\nseuduista.\n\nJa Juro Herra kertoi, muun muassa lavineistakin. Hän osasi näyttää,\nmissä mikin lavini oli pudonnut viime vuonna. Hän keskeytti äkkiä\npuheensa, sanoaksensa, että Bernardine ottaisi esille päivänvarjonsa.\n\n— En minä ota sitä vaivaa päälleni, että pitäisin sitä teille, — sanoi\nhän, — mutta saatanhan minä ottaa sen auki. Aurinko paistaa kovin\nheloittavasti tänään, ja se on haitallista silmillenne, jos ette ole\nvarovainen. Se olisi ikävää, sillä te olette mielestäni ollut hiukan\nparempi viime aikoina.\n\n— Ei tainnut olla kovin helppo teidän tehdä tätä myönnytystä.\n\n— No niin, en minä luule teidän tulevan milloinkaan ihan terveeksi, —\nsanoi hän äreästi. - Te olette siksi liian paljon rasittanut itseänne.\nTe olette niin paljon ponnistellut, pysyäksenne hengissä, ja nyt täytyy\nteidän liittyä listalta poispyyhittyjen joukkoon.\n\n— Olen todellakin vähemmin heikko nyt kuin tänne tullessani, — puhui\nBernardine, — ja tunnen olevani kaikin puolin paremmassa mielentilassa.\nOlen paljon oppinut surullisessa Petershofissa.\n\n— Min'en ole päässyt niin pitkälle, — virkkoi Juro Herra.\n\n— Te opetatte kenties sen sijaan, — vastasi Bernardine. — Te olette\nopettanut minulle kaikellaista. Kertokaa nyt maalaisista. Pidättekö\nheistä?\n\n— Minä rakastan heitä, — sanoi Juro Herra vilpittömästi. — Minä tunnen\nheidät hyvin, ja he tuntevat minut. Näettehän, että minä olen ollut\nnäissä seuduin niin paljon ja kuljeksinut ympäri niin kauan, että\nhirrenvetäjätkin minut tuntevat. Ja he sallivat minun ajaa kuormillansa.\n\n— Te ette siis ole äreä noille ihmisparoille, - sanoi Bernardine, —\nvaikk'en minä, se minun täytyy sanoa, osaa ajatella teitä lempeäksi.\nOletteko milloinkaan ollut lempeä?\n\n— En luule, että minua siitä milloinkaan on syytetty.\n\nAika kului hupaisesti. Juroa Herraa olisi tänään tuskin tuntenut\nentiseksi, vai oliko hän tänään juuri entistä enemmän oma itsensä? Hän\nnäkyi olevan oikein poikamaisella tuulella. Hän laski leikkiä kaikesta\nja nauroi niin monta, raikasta naurua, että se tarttui Augustiinkin,\nvakavaan mieheen, joka istui reen kokassa, siniset silmälasit nenällä.\nBernardinen täytyi monta kertaa katsoa Robert Allitseniin, oliko se\ntodellakin sama mies, jonka hän oli kohdannut kaksi tuntia sitten\nPetershofissa. Hän ei kumminkaan puhunut mitään eikä näyttänyt\nhämmästystään, mutta meni jo puolitiessä hänen hilpeyttänsä vastaan.\nHänen mielestään ei sen hauskempaa seurakumppalia saattanut ollakaan.\n\nSaavuttiin vihdoin Loschwitziin. Reki kulki lokaisia kujia myöten\nvähäiseen kylään ja pysähtyi sitten majatalon edustalle. Se oli\nmusta, päivänpolttama, matala, viheriäiset akkunaluukut ja portaat\nviheriälle balkonille. Makkaroita riippui hesuina katonräystäissä;\npunaisia makuuvaatteita oli levitetty auringonpaisteesen; kolme kissaa\nleikki portailla; nuori nainen istui balkonilla neulomassa. Omituisia\nkirjoituksia luki siellä seinissä, ja selvästi näkyi leikattuna\nvuosiluku 1670.\n\nToisella puolen tietä istui vanha vaimo-ihminen ovensuussa kehräämässä.\nHän nosti silmänsä, reen pysähdyttyä majatalon edustalle, mutta nuori\nnainen balkonilla neuloi neulomistaan, mitään huomaamatta.\n\nReipas, vanhanpuoleinen emäntä tuli ulos vieraita tervehtimään,\nkasvoillaan teeskentelemätön ystävällisyys. Mutta huomattuaan, ken\nvieras oli, kasvoi ystävällisyys kaksin verroin.\n\nHän pujahti ensin takaisin, huutaen:\n\n— Liisa, Fritz, Liisa, Trüdchen! Joutukaa tänne!\n\nSitten hän palasi takaisin.\n\n— Tekö, herra Allitsen! Kuinka hauskaa! Hän puisteli vieraan kättä,\ntervehti Bernardinea hellästi kuin äiti ja kesken puheluansa huusi tuon\ntuostakin: Liisa, Fritz, Trüdchen, joutukaa!\n\nHän innostui ja viittoili käsillään.\n\nKoko tämän ajan istui nuori nainen yhä neulomassa, silmiään nostamatta.\nHän oli ollut kaunis, mutta kasvot olivat nyt kuihtuneen näköiset, ja\nsilmissä oli himmeä loiste, joka tietää himmentynyttä järkeä.\n\nÄiti kuiskasi Robert Allitsenille:\n\n— Hän ei huomaa nyt mitään; yhä hän istuu ja odottelee.\n\nKyyneleet kiertyivät eukon ystävällisiin silmiin.\n\nRobert Allitsen kumartui nuoren naisen puoleen ja ojensi hänelle\nkätensä.\n\n— Katarina, — sanoi hän lempeästi.\n\nKatarina nosti silmänsä ja tunsi hänet.\n\nSurullisissa silmissä elähti tervetulijaiset hänelle. Juro Herra\nistahti hänen viereensä, otti käsiinsä hänen neulomuksensa,\nkatsellakseen, mitä hän muka oli saanut aikaan, ja puheli tyyneesti\nhänen kanssaan. Hän kysäisi, mitä Katarina oli tehnyt siitä pitäin,\nkuin Juro Herra oli hänet viimeksi kohdannut.\n\n— Odotellut. Minä olen aina odotellut.\n\nRobert Allitsen tiesi hänen tarkoittavan sulhastaan, joka oli kuollut\nlumivyöryn alle heidän hääaamunsa aattona. Siitä oli jo neljä vuotta,\nmutta yhä vain Katarina odotteli! Allitsen muisti häntä reippaana\nnuorena tyttönä, joka lauleskeli majatalossa ja iloisesti passaili\nvieraita hauskana, sievänä olentona. Ei kukaan osannut keittää\nforelleja niin hyvin kuin hän, ja monta kertaa oli hän kantanut niitä\npöytään Robert Allitsenille. Ja nyt hän istui päivänpaisteessa,\nneuloskellen ja tuskin kertaakaan nostaen silmiänsä. Sellaista se oli\nhänen elämänsä.\n\n— Katarina, — sanoi Robert Allitsen, antaessaan hänelle takaisin hänen\ntyönsä, — muistatko, kuinka ennen keitit minulle forelleja?\n\nHymy elähti jälleen tytön kasvoilla. Niin, kyllä hän muisti.\n\n— Keitätkö tänäänkin?\n\nPäätään puistellen ryhtyi Katarina jälleen työhönsä.\n\nKummastellen katseli Bernardine Juroa Herraa. Hän ei olisi voinut\nluulla hänen käyttäytyvän niin hellästi ja lempeästi. Vanha äiti, joka\nseisoi Bernardinen vieressä, kuiskasi:\n\n— Hän on ollut aina niin hyvä kaikkia meitä kohtaan; me rakastamme\nhäntä jok'ainoa. Kun Katarina raukka joutui kihloihin neljä vuotta\nsitten, oli Herra Allitsen ensimmäinen, jolle me asian ilmoitimme.\nHänessä on jotain merkillistä; katsokaas nyt häntä tuossa Katarinan\nvieressä; Katarina ei ole huomannut ketään kuukausmääriin, mutta hänet\nhän tuntee; katsokaas!\n\nSamassa tulivat perheen muutkin jäsenet, Liisa, Fritz ja Trüdchen:\nLiisa, yhdeksäntoista vuotias tyttö, tavallinen sweitsiläistyyppi;\nFritz, soma poikanen neljäntoista vuoden iässä; Trüdchen, juuri tullut\nkoulusta, koululaukku seljässä. Heidän tervehdyksessään ei ollut mitään\nujoutta. Juro Herra oli silminnähtävästi vanha, rakas ystävä, johon\nluotettiin, jota ei peljätty. Trüdchen kävi penkomaan hänen takkinsa\ntaskuja ja löysi sieltä, mitä oli toivonut löytävänsäkin, makeisia,\njoita hän heti rupesi syömään, vallan tyytyväisenä ja mielissään.\nHän myhäili ja nyykäytteli päätään Robert Allitsenille, ikäänkuin\nvakuuttaen hänelle, ett'ei ne makeiset pahoja olleet, ja että hän oli\nylen hyvillään niistä.\n\n— Liisa pitää huolta aamiaisesta, — sanoi vanha äiti. — Teidän pitää\nsaada vähän lampaan kotletteja ja forelleja. Mutta ennenkuin hän käy\ntoimeen, olisi hänellä jotain kerrottavaa teille.\n\n— Minä olen kihloissa Hannun kanssa, — sanoi Liisa punastuen.\n\n— Tiesinhän minä jo aikaa sitten, että sinä olet pihkaantunut Hannuun,\n— sanoi Juro Herra. — Se on kelpo poika, Liisa, ja minä olen iloinen,\nettä häntä rakastat. Mutta etköhän vaan ole väliin kiusannut häntä?\n\nSe tekee hänen hyvää, — sanoi Liisa vilkkaasti.\n\n— Onko hän täällä tänään? — kysyi Robert Allitsen.\n\nLiisa nyökäytti päätään.\n\n— Sitten otan teistä valokuvan.\n\nHeidän puhellessaan oli Katarina noussut ja lähtenyt sisään. Äiti\nseurasi häntä ja näki hänen menevän keittiöön.\n\n— Tekisi mieli keittää forelleja, — sanoi Katarina hyvin tyyneesti.\n\nKuukausmääriin ei hän ollut tehnyt kotonansa mitään. Äiti vanhan sydän\nsykki ilosta.\n\n— Katarina, lapseni armahin, — sanoi hän kuiskaten ja hyväili\nkivulloista tyttö raukkaansa.\n\nPuolen tunnin kuluttua asettuivat Juro Herra ja Bernardine aterialle.\nEdellinen oli tilannut pullon Sassellaa ja oli juuri kaatamassa siitä\nlaseihin, kun Katarina kantoi forellit sisään.\n\n— Mitenkä, Katarina! — sanoi Juro Herra. - Eihän vaan lienekään nämä\nsinun keittämiäsi? Silloinpa ne vasta hyvältä maistuvat!\n\nKatarina myhähti ja näytti olevan hyvillään. Sitten hän taas läksi\nhuoneesta ulos.\n\nJuro Herra kertoi matkatoverilleen Katarinan historian, ja puhui\nsellaisella hellyydellä ja myötätuntoisuudella, että Bernardinen\njälleen kävi kummaksi. Hän ei virkkanut kumminkaan mitään.\n\n— Katarina suri aina minun sairauttani, - kertoi Robert Allitsen. —\nViettäessäni täällä viikkokausia, piti hän minusta erinomaista huolta.\nJa se tapahtui sellaisella herttaisuudella, ett'en minä voinut siitä\npahastua. Niinä aikoina oli tautini tuskallisempaa kuin pitkiin\naikoihin nykyjään, ja hän sääli minua suuresti. Hän ei sietänyt kuulla\nminun yskivän. Minä koetin opettaa häntä olemaan vähemmin tunteellinen.\nMutta hän ei ole oppinut sitä, niinkuin näette, sillä kun murhe häntä\nkohtasi, tunsi hän entistä syvemmin. Ja nyt näette, millainen hän on.\n\nHeillä oli hauska ateria, ja sen jälkeen haasteli Bernardine vanhan\näidin kanssa, Juron Herran sillä välin hääräillessä kameransa kanssa.\n\nLiisa aikoi pukea päällensä parhaat vaatteensa ja laittaa tukkansa\njollakin kummallisella tavalla. Sitä ei Juro Herra ottanut kuuleviin\nkorviinsakaan. Mutta huomattuaan Liisan panevan tuon kovin pahakseen,\nantoi hän perää, sanoen, että Liisa saa tulla valokuvattavaksi\nmillaisena vaan itse tahtoo. Liisa juoksi muuttamaan pukuansa. Hän\nmeni huoneesensa soreana, tavallisena maalaistyttönä ja tuli takaisin\nlaiteltuna, kömpelönä nuorena naisena, hesuissa jos millaisissa, mutta\nsomuutta vailla.\n\nJuro Herra murisi, mutta ei sanonut mitään.\n\nHannu tuli hänkin. Sitten ruvettiin asettelemaan, ja siitäkös oli\nhauskuutta! Molemmat seisoivat peräti kankeina, juuri kuin sotamiehet,\nkun ovat tekemäisillään \"olalle\". Kumpaisenkin kasvot olivat hirmuisen\ntotiset. Juro Herra oli toivoton.\n\n— Olkaa nyt vähän iloisemman näköisiä, - rukoili hän.\n\nHe koettivat myhäillä, mutta silloin sai kasvoille niin haikea asu,\nettä valokuvaajan vakavuus oli tiessään. Hän purskahti nauramaan.\n\n— Älkää näyttäkö ensinkään sellaisilta kuin että nyt sitä muka valokuva\notetaan, — ehdotteli hän. — Liisa, ole sinä, hyvä ihminen, sellainen\nkuin paraillasi leipää paistaisit, ja näytä sinä, Hannu, semmoiselta\nkuin paraillasi näpertelisit noita somia veistoksiasi.\n\nValokuvaajan kärsivällisyys oli todella ihmeteltävä. Vihdoinkin\nonnistui hänen saada heidät heidän mieleiseensä asentoon. Sen jälkeen\npyysi hän Liisaa muuttamaan pukua, jotta hän nyt saisi ottaa kuvan\noman mielensä mukaan. Pian tuli tyttö jälleen alas, tällä erää\narkitamineissaan ja monta kertaa sirompana äsköistä.\n\nNyt oli Juro Herra mielissään. Hän asetti Liisan ja Hannun\nhirsikuormalle, joka oli ajanut pihaan, ja sommitteli tuosta kaikesta\nsiron kuvan: Hannu ja Liisa rinnatusten hirrellä, hevoset tyyneinä\npitkän metsämatkan perästä, vetomies nojaamassa rekeänsä vastaan, pitkä\nsavupiippu suussa.\n\n— Tästä tulee oikea taulu, — sanoi hän Bernardinelle, kun valokuvaus\noli päättynyt. — Nyt lähden kävelemään muutamia virstoja. Tuletteko\nmukaan, katsomaan, mistä minä otan valokuvia, vai oletteko täällä,\nkunnes palajan?\n\nBernardine valitsi jälkimmäisen ja sai hänen poissa-ollessaan nähdä\nsweitsiläisen maalaistalon kotiaarteet ja tavarat.\n\nHänet vietiin navettaan katsomaan lehmiä, ja siellä pidettiin\nhänelle esitelmä siitä, minkä puolesta mikin lehmä oli merkillinen:\nSchneewitchen, valkoinen lehmä, Kartoffelkuchen, tummanruskea, ja\nRöslein, kauniin kaikista. Senjälkeen katseli hän rukkia, ja vanha\nemäntä näytti hänelle, miten sitä poljetaan. Ennen pitkää oli\nBernardinesta tullut kaikkien heidän ystävä. Katarina oli palannut\ntyönsä ääreen ja neuloi jälleen, huomaamatta taaskaan ketään.\nBernardine istahti hänen viereensä ja leikitteli kissan kanssa. Jonkun\najan perästä nosti Katarina silmänsä ja katseli hänen laihtuneita\nkasvojansa ja, hetken aikaa epäröityään, silitti niitä kädellään.\n\n— Fräulein on heikko, — sanoi hän. — Jos Fräulein asuisi täällä, niin\nhoitaisin.\n\nSe oli muistelmaa Katarinan menneisyydestä. Hän oli aina rakastanut\nkaikkia heikkoja ja kärsiväisiä.\n\nHänen kätensä lepäsi Bernardinen kädellä. Bernardine puristi sitä\nlempeällä ystävällisyydellä, ajatellen tytön mennyttä onnea ja nykyistä\nmurhetta.\n\n— Liisa on kihloissa, — virkkoi sairas ikäänkuin itsekseen. — He eivät\nsano sitä minulle, mutta minä tiedän sen. Olin minäkin kerran kihloissa.\n\nHän neuloi jälleen. Siinä kaikki, mitä hän puhui itsestään.\n\nHetken kuluttua hän virkkoi:\n\n— Fräulein on kihloissa?\n\nBernardine myhähti ja puisti päätään, eikä Katarina sen enempää enää\nkysellytkään. Tuon tuostakin katsahti hän ylös työstään ja näkyi olevan\nhyvillään siitä, että Bernardine yhä istui hänen luonaan. Vihdoin tuli\nvanha äiti sanomaan, että kahvi oli valmista, ja Bernardine seurasi\nhäntä vierastupaan.\n\nHän katseli Bernardinea tämän juodessa kahvia, ja kaasi vihdoin kupin\nitselleenkin.\n\n— Ensi kertaapa herra Allitsen nyt tuo mukanaan ystävän, — virkkoi hän.\n— Hän on aina käynyt yksin. Fräulein on kihloissa herra Allitsenin\nkanssa, onko? Sepä hauskaa! Hän on niin hyvä ja ystävällinen.\n\nBernardine joi kuppinsa loppuun.\n\n— En, en ole kihloissa, — sanoi hän hilpeästi. — Ystäviä vain olemme,\nemmekä aina sitäkään. Väliin riidellään.\n\n— Niinhän ne muutkin rakastuneet tekevät, - väitti Steinhartin emäntä\nvoitonriemussa.\n\n— No sopiihan kysyä häneltä itseltään, — sanoi Bernardine, kovasti\nhuvitettuna. Hän ei ollut milloinkaan katsellut sellaisilla silmillä\nRobert Allitseniin.\n\n— Kas, tuollapa hän tuleekin.\n\nBernardine ei ollut läsnä tuossa tutkinnossa, mutta näin se kävi: Juron\nHerran suorittaessa laskuansa, virkkoi emäntä mitä äidillisimmällä\näänellään:\n\n— Fräulein on erittäin herttainen; hyväänpä herra Allitsen on\nosannutkin. Olettehan vihdoinkin kihloissa?\n\nJuro Herra pysähtyi kesken laskuansa.\n\n— Tyhmyyksiä! — sanoi hän säveästi. - Ei minun moisiani vihille viedä;\nhautaan ne viedään.\n\n— No, no, — vastasi emäntä. — Tuommoisia puheita! Ei luulisi samaksi\nmieheksikään. Sanokaa nyt totuus.\n\n— Totta minä puhunkin. — Ellette minua usko, niin kysykää Fräulein'iltä\nitseltään.\n\n— Jo minä kysyin, — sanoi emäntä, — mutta hän käski kysymään teiltä.\n\nTuo huvitti kovasti Juroa Herraa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut\nBernardinea siltä puolen.\n\nHän maksoi laskun ja teki sitten jotain, joka pani emännän vielä\nenemmän hämille ja melkein sai hänet uskomaan, miten asianlaita todella\noli.\n\nJuro Herra näytti laskun Bernardinelle, ilmoitti hänen osansa, ja\nBernardine suoritti sen hänelle heti.\n\nJotain sävähti hänen silmässään, kun hän silloin katsahti Juroon\nHerraan, mutta sitten laukesi hänen kasvojensa totisuus ja hän\npurskahti nauramaan.\n\nJuro Herra nauroi hänkin, mutta sen enempää ei asiata enää pohdittu.\nNyt ruvettiin sanomaan jäähyväisiä ja hankkimaan paluumatkaa.\n\nBernardine kumartui Katarinan puoleen ja suuteli häntä poskelle.\n\n— Tuleehan Fräulein taas? — kuiskasi sairas kiihkeästi.\n\nBernardine lupasi tulla. Hänen personassaan oli jotain, joka oli saanut\npuoleensa tyttö raukan luottamuksen: tuo sanaton myötätuntoisuus, tuo\ntyyni lempeys.\n\nJuuri kuin he olivat lähtemäisillään, kuiskasi Steinhartin emäntä\nRobert Allitsenille:\n\n— Pitipäs minun vain pettyä! Ja minä kun niin toivoin, että te olisitte\nkihloissa!\n\nAugust, kyytimies, siniset silmälasit nenällä, läiskäytti ruoskaansa,\nja hevoset läksivät kiitämään kotia kohti.\n\nHetken aikaan ei reessä istujat puhuneet mitään. Bernardine muisteli\npäivän tapauksia, ja Juro Herra näkyi olevan syvissä mietteissä.\nViimeksi mainittu katkaisi vihdoin äänettömyyden, kysäisten\nkumppaniltaan, mitä hän pitää hänen ystävistänsä, ja miltä hänestä\nnäytti Sweitsiläisen kotielämä. Näin kului aika hupaisasti.\n\nKerran hän katsahti Bernardineen ja huomasi, että häntä paleli.\n\n— Teillä ei ole tarpeeksi vaatteita yllänne, — virkkoi hän. — Minulla\non mukana yksi liika takki. Pukekaa se päällenne; niin, niin, ilman\nmitään mutkia, heti paikalla. Minä tunnen tämän ilman, te ette.\n\nBernardine totteli ja sanoi nyt olevan mukavamman olla.\n\nPetershofia lähestyttäessä sanoi Juro Herra:\n\n— Vai luulivat ystävät siellä teitä minun morsiamekseni. Toivoakseni te\nette pannut sitä pahaksenne.\n\n— Miksikä niin? — vastasi Bernardine avomielisesti. — Minua vain\nhuvitti tuo, sillä ei ole maailmassa milloinkaan ollut kahta henkilöä,\njotka niin vähän olisivat rakastuneitten näköisiä kuin te ja minä.\n\n— Eipä todellakaan, — vastasi hän, ja helpotus kuului hänen äänessään.\n\n— Niin ett'en minä suinkaan tiedä, miksi meidän enää tarvitsee tästä\nsen enempää huolia, — sanoi Bernardine, saattaakseen hänet aivan\nentiselleen. - Min'en ole pannut pahakseni, te ette myöskään, ja sillä\nhyvä.\n\n— Minun mielestäni te olette varsin järkevä nainen muutamissa suhtein,\n— huomautti Juro Herra hetken kuluttua. Hän oli nyt jälleen aivan\niloisella mielellä ja tunsi, että hän voisi oikein kehaistakin\nmatkatoveriansa. Hän virkkoi:\n\n— Vaikka te olette lukenut niin paljon, niin näytte te sentään osaavan\nvälistä punnita asioita varsin järkevästi. No niin, minä en halua tulla\nkihloihin teidän kanssanne, enempää kuin luullakseni tekään minun\nkanssani. Ja niin muodoin saatamme tyyneesti haastella tuosta asiasta,\nilman mitään jännittäviä kohtauksia. Useimpain naisten kanssa se olisi\nmahdotonta.\n\n— Niinpä niin, — nauroi Bernardine, — sen minä vaan tiedän, että\nylen hauskaa minun on tänään ollut, ja minä kiitän teitä hyvästä\nseurastanne. Raitis ilma ja uudet näkemäni ovat varmaan tehneet minun\nhyvää.\n\nJuron Herran vastaus oli varsin hänen tapaisensa.\n\n— Tämä on vähimmin ikävä päivä, mitä minulla on ollut moneen\nkuukauteen, — virkkoi hän levollisesti.\n\n— Sallikaa minun nyt maksaa oma osani kyydistä, — sanoi Bernardine,\nvetäen esiin kukkaronsa, juuri kuin oli tultu Kurhausin näkyviin.\n\nHe selvittivät välinsä.\n\nSenjälkeen auttoi Juro Herra Bernardineä reestä ja kumartui nostamaan\nshaalia, joka oli tältä pudonnut.\n\n— Täss'on se shaali, joka myötäänsä teiltä putoo maahan, — virkkoi hän.\n— Teidän on kylmä, eikö niin? Kas niin, nyt tulette tänne ravintolan\npuolelle ja otatte yhden konjakin. Ilman mitään mutkia. Minä tiedän,\nmikä teille on tarpeen.\n\nBernardine seurasi häntä ravintolaan, liikutettuna hänen jurosta\nystävällisyydestään. Juro Herra ei itse ottanut mitään, mutta maksoi\nBernardinen konjakin.\n\nSamana iltana, kun päivälliset oli syöty, nousi Juro Herra, mennäkseen\ntapansa mukaan huoneesensa. Tavallisesti meni hän sanaakaan sanomatta.\nTänä iltana hän virkkoi:\n\n— Hyvää yötä, ja kiitos seurasta! Tänään on minun syntymäpäiväni, ja\nminun on ollut hyvin hauska.\n\n\n\n\nXI Luku.\n\n\"Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen\".\n\n\nKerran iltapäivällä tapahtui Kurhausissa itsemurha. Muuan\nhollantilainen, Vandervelt, oli muutama päivä sitten saanut\nlääkäriltänsä huonoja tietoja terveydestään ja kovassa\nmielenmasennuksen kohtauksessa ampunut itsensä. Maria oli\ntietämättäänkin ollut siinä avullinen. Viedessään illalla tavallisuuden\nmukaan maitolasia hänelle, oli Maria nähnyt hänen makaavan sohvalla.\nVandervelt pyysi silloin Marian antamaan hänelle erään paketin kaapin\nylähyllyltä.\n\n— Kernaasti, — sanoi Maria, hyppäsi keveästi tuolille ja antoi hänelle\nsen.\n\n— Eikö muuta? — kysyi Maria sitten ystävällisesti ja näki hänen\nkohoavan istuvilleen.\n\nMarian mielestä hän oli ollut kiihkeän ja oudon näköinen, mutta,\nniinkuin Maria perästäpäin liikutuksella sanoi, kukapa se Kurhausissa\nei näyttänyt kiihkeältä ja oudolta?\n\n— Kyllä, — sanoi Hollantilainen. — Täss' on teille viisi frankkia.\n\nTämäkin oli Marian mielestä jotain outoa, mutta viisi frankkia,\nvarsinkin kun ne oli saatu noin odottamattomasti, ei ollut mikään\nhalveksittava summa, ja Maria päätti lähettää ne äidillensä,\n_Mütterlille_, kotia, tuonne tummanruskeaan majaan Grüsh'issä.\n\nHän kiitti Mynheer van Vandervelt'ia ja meni kalustohuoneesen juomaan\nkylmää teetä, mitä Englantilaisilta oli jäänyt, ja puhdistamaan\nlamppuja. Sen tehtyään ja tietäessään emäntänsä olevan livertelemässä\nnuoren Franskalaisen kanssa, otti Maria esille kirjoitusneuvonsa ja\nrupesi kirjoittamaan kirjettä Mütterlillensä. Nuo maalaiset ne osaavat\nrakastaa toisiansa, ja muutamat osaavat sen lausuakin. Maria osasi. Ja\nhän kertoi äidilleen, mitenkä hän aikoo tuoda kotia vähäsen lahjoja,\nyhtä ja toista, mitä oli vierailta saanut.\n\nHän oli hyvin onnellinen kirjoittaessaan: pieni tummanruskea kotitalo\nse kohoili hänen mielessään.\n\n— Voi sentään! — puheli hän, — kuinka minun on ikävä kotia!\n\nJa sitten hän laski kynän kädestänsä.\n\n— Voi sentään! — huokasi hän. — Ja jos minä olisin kotona, niin olisi\nminun ikävä tänne. _Da wo ich nicht bin, da ist das Glück_. (Miss'ei\nminua ole, siell' on onni.)\n\nMariassa oli palanen filosoofia.\n\nÄkkiä hän kuuli pistolin laukauksen ja sen jälkeen heti toisen. Hän\nhyökkäsi ulos kalustohuoneesta ja riensi kuulemaansa kohti. Käytävässä\nhän näki Wärlin. Mies näytti säikähtäneeltä ja oli pudottanut kirjeet\nmaahan. Hän osoitti huonetta numero 54.\n\nSe oli Hollantilaisen huone.\n\nApua tuli kohta. Ovi murrettiin auki, ja huoneessa nähtiin Vandervelt\nkuolleena. Rasia, josta hän oli ottanut pistolin, oli sohvalla.\nNähtyään tuon, ymmärsi Maria olleensa tietämättään vainajan\nrikostoveri. Hänen hellä sydämensä täyttyi kauhulla. Muitten nostaessa\nruumista ylös, painoi hän päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.\n\nSe oli minun syyni, se oli minun syyni! - huusi hän. — Minähän hänelle\nrasian annoin. Mutta mistäs minä tiesin!\n\nHe veivät hänet pois ja koettivat häntä lohduttaa, mutta turhaan.\n\n— Ja hän antoi minulle viisi frankkia, — nyyhkytti hän. — Minua\nhirvittää, ajatellessani tuota rahaa.\n\nEi ollut apua siitäkään, että Wärli toi hänelle kirjeen, jota Maria oli\njo monta päivää ikävöinyt.\n\n— Se on Mütterliltä se, — puheli Wärli, pistäen kirjeen hänen käteensä.\n— Minä annan sen mielelläni. Enkä minä ole millänikään niistä parista\nkirjeestä, mitä sulle olen tuonut. Hannu se kirjoittelee sulle. Hitto\nhänestä.\n\nEi auttanut mikään. Wärli läksi tiehensä, surullisesti pyöritellen\nkiharaista päätään, pahoilla mielin hollantilaisen kuolemasta ja\npahoilla mielin Marian surun tähden. Eikä hän sinä iltana paljoa\nvihellellyt, tuo pieni, iloinen postiljoni.\n\nBernardine kuuli Marian apeasta mielentilasta ja soitti hänet\nluoksensa. Maria noudatti kutsua ja astui sisään ilmeisenä murheen\nkuvana. Hänen ystävälliset kasvonsa olivat itkusta punaiset, ja hänen\npuheensa oli pelkkää nyyhkytystä.\n\nBernardine veti tytön luokseen.\n\n— Maria rukka, — kuiskasi hän. — Tulehan tänne ja anna hellän sydämesi\nkyllältänsä itkeä; se helpottaa. Istu tähän viereeni, äläkä ponnistele\npuhelemaan. Minä laitan sinulle teetä oikein englantilaiseen tapaan;\nsinun pitää juoda sitä kuumana; se tekee sinun hyvää.\n\nYksinkertainen sisaren-ystävyys ja hiljainen osan-otto sai Marian\nhetken kuluttua rauhoittumaan. Nyyhkytys lakkasi, kyynelet taukosivat\nvuotamasta. Maria pisti kätensä taskuun ja antoi nuo viisi frankkia\nBernardinelle.\n\n— Fräulein Holme, minä vihaan tuota rahaa, — sanoi hän. — Min'en saata\nmilloinkaan ottaa sitä. Mitenkä minä saattaisin lähettää sen vanhalle\näidilleni? Se toisi turmion tullessaan, toisi niinkin.\n\nTämän pulman selvitti Bernardine mestarillisella tavalla. Hän ehdotti,\nettä Maria ostaisi sillä rahalla kukkasia vainajan kirstulle. Tämä\nlohdutti Mariaa enemmän kuin Bernardine olisi osannut aavistaakaan.\n\n— Soma seppele semmoinen, läkkilevystä, - toisteli hän monta kertaa. —\nMinä tiedän, millainen se ostetaan. Isä vainajan haudalle laskettiin\nsamanlainen.\n\nSamana iltana kertoi Bernardine table d'hôtessa päivän tapauksen\nJurolle Herralle. Tämä oli ollut kehittämässä valokuviansa eikä ollut\nkuullut mitään. Bernardinen kertomus ei näkynyt hänessä herättävän\nsanottavaa mielenkiintoa. Hän virkkoi ainoastaan:\n\n— No niin, siis yhtä ihmistä vähemmän maailmassa.\n\n— Tuollaista te puhutte tavan mukaan vain, — sanoi Bernardine tyyneesti\nja jatkoi aterioimistaan, päätettyään olla enää puhelematta hänen\nkanssaan.\n\nBernardineen itseensä oli tämä surullinen tapaus tehnyt syvän\nvaikutuksen, eikä ollut Kurhausin vieraista enää kukaan entisellään.\nMonetkin kasvot, joissa tavallisesti ei ollut mitään ilmettä,\nosoittivat nyt säikäystä ja miettiväisyyttä. Pikku franskalainen\ntanssijatar oli nyt hiljainen; portugalittaret olivat nähtävästi\nitkeneet; jokapäiväinen saksalainen paronitar oli kokonaan masentunut;\nnäyttelijä Belgialaisten pöydässä söi päivällistään ääneti. Sanalla\nsanoen, kaikkialla tuntui raskas painostus. Oliko mahdollista, ajatteli\nBernardine, että Robert Allitsen on ainoa, jota tämä tapaus ei ole\nliikuttanut? Bernardine oli nähnyt hänet toisenlaisessa valossa siellä\nmaalla, ystäväin joukossa, mutta lieneekö se ollut vaan hetkellinen\nväläys! Tuota sydämen nuoruutta, lempeyttä, herttaisuutta, joka oli\nBernardinea hämmästyttänyt tuonottain heidän retkellään, ei ollut\nenää olemassakaan, ja se hämmästytti häntä vielä enemmän. Jurous oli\npalannut, vai lieneekö se koskaan ollutkaan poissa? Lemmettömyys,\ntylyys luonteessa olivat jälleen todistaneet olemassa-olonsa; vai\neivätkö ne milloinkaan, hetkeksikään olleet väistyneet syrjään?\n\nNämä ajatukset risteilivät hänen päässään, hänen istuessaan pöydässä\nJuron Herran vieressä, joka tapansa mukaan luki sanomalehteä, tuota\nsanomalehteä, jota hän ei tarjonnut kellenkään koskaan. Bernardine\npaadutti sydämensä häntä kohtaan: ei suinkaan kivulloisuus ja\npettymys välttämättömästi saata ihmistä tuollaiseen viheliäiseen\nvälinpitämättömyyteen? Sitten katsahti hän noihin kalpeihin kasvoihin\nja tuohon murtuneesen olentoon, ja hänen sydämensä suli heti. Samassa\nsilmänräpäyksessä kuin hänen sydämensä suli, hämmästyi hän, kun Juro\nHerra ojensi hänelle sanomalehtensä.\n\n— Täss'on jotakin intressanttia teille, — sanoi Juro Herra, —\nrealismista runoudessa tai jotain sellaista mielettömyyttä. Ei teidän\nnyt tarvitse sitä lukea. En minä tahdo lehteä takaisin.\n\n— Mutta tehän ette lainaa mitään muille; siinä luulossa minä olen\nollut, — sanoi Bernardine, vilaisten kirjoitukseen, — vielä vähemmin\nluulisin teidän antavan muille.\n\n— Antaminen ja lainaaminen eivät ole minun tapojani, — vastasi hän. —\nKerran luullakseni sanoin teille, että itsekkäisyys minun mielestäni on\nsuotavaa ja sallittua, jos kerran on tehnyt sen suuren uhrauksen.\n\n— Kyllä, — sanoi Bernardine innokkaasti. — Olen usein ajatellut, mitä\nte mahdatte tarkoittaakaan sillä yhdellä suurella uhrauksella.\n\n— Lähtekää tuonne ulos. Siellä kerron.\n\nBernardine meni ottamaan päällysvaatteensa ja hattunsa ja tapasi hänet\nodottamassa portailla. He astuivat ulos. Ilta oli ihana: taivaalla\nkimaltelivat tähdet, ilma oli raikas ja kylmä. Jonkun matkan päässä\nkuului talonpoikain jodlausta. [Sweitsiläisten omituinen livertelevä\nlaulu. _Suoni, muist._] Hotelleissa leikkiä ja iloisuutta kesken\nkärsimystä ja toivottomuutta. Diakonissain talossa oli Hollantilaisen\nruumis. Jumalan tähdet paistoivat Jumalan taivaalla.\n\nRobert Allitsen ja Bernardine kulkivat hetken aikaa ääneti. — No niin,\n— virkkoi Bernardine, — puhukaa nyt.\n\n— Se yksi suuri uhraus, — sanoi Juro Herra, puolittain itsekseen, —\nse on elää elämäänsä toisen tähden, sittenkuin kaikki, mikä näyttää\ntekevän elämän suloiseksi, on riistetty pois, ei huvitukset, vaan\nvelvollisuudet ja mahdollisuus saada tarmollensa toimintaa suuntaan tai\ntoiseen, sanalla sanoen, kun elämä on pelkkää pitkällistä kuolemista.\nKun tämä uhraus on tehty, silloin olkoon kaikki muu anteeksi annettua.\n\nHän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten:\n\n— Minä olen tämän uhrauksen tehnyt ja siksi arvelen suorittaneeni\ntehtäväni horjumatta. Olen luopunut suurimmasta, mistä voin luopua:\nkuolemasta. Muuta ei voine keltään vaatia.\n\nHän pysähtyi jälleen, ja Bernardine oli kauhusta ääneti.\n\n— Mutta vapaus tulee vihdoin, — sanoi hän, — ja eräänä päivänä olen\nminäkin vapaa. Kun äitini on kuollut, olen minä vapaa. Hän on vanha.\nJos olisin kuollut, olisi hänen sydämensä murtunut tai, paremmin\nsanoen, hän olisi tuntenut sydämensä murtuvan. Ja sehän on yhtä. Minä\nen tahtoisi tehdä hänelle suurempaa surua kuin se, mikä hänellä on\nkannettavanaan. Ja niinpä minä odottelen. Siihen kulunee kuukausia tai\nviikkoja tai vuosia. Mutta odotella minä osaan; ellen mitään muuta\nolisi oppinut, olen ainakin oppinut odottelemaan. Ja sitten...\n\nBernardine oli tietämättään laskenut kätensä hänen käsivarrelleen;\nhänen kasvoillaan kuvastui kärsimystä.\n\n— Ja sitten? — kysyi hän melkein tuskallisella kiihkolla.\n\n— Ja sitten minä teen niinkuin Hollantilainenkin, — vastasi Robert\nAllitsen päättävästi.\n\nBernardinen käsi kirposi hänen käsivarrestaan.\n\nHän vapisi.\n\n— Teitä viluttaa, pikku raukka — sanoi Juro Herra melkein hellästi. —\nTehän vapisette?\n\n— Minäkö? — sanoi Bernardine vuorostaan. — Minä ajattelin vain,\nmilloinkahan teidän vapautenne hetki lyö, ja tokkopa te käytätte sitä\nsillä tavalla kuin nyt aiotte.\n\n— Mitäs siinä olisi epäilemistä? — kysäisi Juro Herra,\n\n— Toivoisipa voivansa sitä epäillä, — virkkoi Bernardine, puoleksi\nkuiskaisemalla.\n\nJuro Herra nosti silmänsä ja näki, kuinka tytön pienet kasvot olivat\ntuskaa täynnä.\n\n\n\n\nXII Luku.\n\nJuro Herra antaa lainaksi.\n\n\nHollantilainen haudattiin pieneen kirkkomaahan, joka antoi sairastaloa\nkohti. Marian seppele läkkilevystä laskettiin haudalle. Sen pituinen se.\n\nKurhausin vieraat toipuivat mielensä masennuksesta. Saksalainen\nparonitar oli pian jälleen vilkas ja jokapäiväinen; pikku tanssijatar\npuheli liverteli kuin ennenkin. Franskalainen markisitar, kuuluisa\nparisilaisissa piireissä kotoisista ansioistansa, joista hän nyt oli\nlähtenyt lomalle, eikä niin kovin lyhyt-aikaisellekaan, oli tullut\nvahvemmaksi hermoiltansa ja huvittelihe jälleen venäläisen herran\nseurassa. Markisitarta oli jo kolmesta hotellista pyydetty muuttamaan\nmuuanne, mutta Kurhausin isännistä ei käynyt luuleminen, että he\nottavat oikeudeksensa ruveta arvostelemaan madame'n siveellisyyttä tai\nepäsiveellisyyttä. Kurhausin johtokunnassa asui hyväntahtoinen suopeus\nihmiskuntaa kohtaan, — sillä edellytyksellä tietysti, että tuolla\nihmiskunnalla oli kukkaro.\n\nEikä olisi ollut yhtään hullumpaa, jos muutamat englantilaisetkin\nhotellit olisivat ottaneet ollaksensa yhtä suopeita. Oli näet sellainen\nhuhu kulkemassa Englantilaisten koloniasta, että muuan kivulloinen\npikku englantilainen lady [Lady (lue ledi): rouva, myös neiti. _Suom.\nmuist._], ilman mitään huomiota ansaitsevaa ulkoasussaan, luultavasti\nei rikas eikä kaiketi kauniskaan, oli ottanut asuntoa yhteen\nPetershofin arvokkaimmista hotelleista, toivoen saavansa siellä nauttia\nsitä lepoa ja rauhaa, jota hänen heikko terveytensä kaipasi.\n\nMutta kenkään ei tiennyt, kuka tuo pikku lady oli, mistä hän oli tullut\nja miksi. Hän eli aivan itseksensä ja oli kiitollinen, saadessaan,\nsurujen murtamana, nauttia yksinäisyyden hekumaa.\n\nEräänä päivänä pyydettiin häntä muuttamaan pois. Hotellin isäntä oli\ntosin pahemmassa kuin pulassa, mutta hänen täytyi kuin täytyikin antaa\nperää vieraittensa vaatimuksille.\n\n— Vieraani eivät sano tietävänsä, kuka te olette, mademoiselle, —\npuhui hän, — eivätkä tahdo teitä. Te olette omituista väkeä, te\nEnglantilaiset. Mutta minkäs minä sille teen? Teillä on huokea huone ja\nminulle te olette outo. Muilla on kalliit asunnot, ja he tulevat tänne\nvuonna vuotuisaan. Käsitättehän te minun asemani. Mieleni on varsin\npaha.\n\nJa niin täytyi surullisen pikku ladyn lähteä. Näin nyt tiesi huhu.\n\nMiten hänen sitten kävi, siitä ei ole tietoa. Se vaan tiedetään,\nettä Kurhausin Englantilaiset koettivat saada häntä tulemaan heidän\nluokseen. Mutta hän oli pannut asian niin pahakseen, että läksi\nhaikealla mielin pois.\n\nTämä ei olisi ollut mahdollista Kurhausissa, jossa kaikkia kohdeltiin\nsamalla lailla, sekä niitä, joista ei mitään tiedetty, että niitä,\njoista paljonkin tiedettiin.\n\nTällainen sekalainen seurakunta ja vastakohtaiset luonteet tarjosivat\ntyhjentymättömän alan hupaisille huomionteoille, ja Bernardine, joka\noli alkanut päivä päivältä yhä enemmän intressautua ympäristöstänsä,\ntunsi, että hänen olisi ollut paha mieli, jos olisi vaihtanut nykyisen\nasuntonsa Englantilaisten koloniaan.\n\nHuvittava puoli tässä oli se, että Kurhausin Englantilaiset pitivät\nmaanmiehiänsä Englantilaisten koloniassa lampaina, pikimustina\nkarvalleen! Ja yhä hassummaksi asia kävi sen kautta, että kahta\npoikkeusta lukuun ottamatta — ensinnäkin Mrs. Reffoldia, joka melkein\nyksinomaa piti hauskaa Amerikalaisten kanssa Grand Hotelissa, ja\ntoiseksi erästä skotlantilaista leskirouvaa, joka oli palannut\nPetershofiin itkemään miehensä haudalle, mutta oli jättänyt\nsyrjään sekä surut että leskenkyynelet ja löytänyt lohdutuksensa\neräässä espanjalaisessa herrasmiehessä — näitä kahta poikkeusta\nlukuun ottamatta, oli Kurhausin pieni englantilainen yhdyskunta\njokapäiväisintä ja viattominta laatua. Muutamat heistä puuhailivat\nkameroineen ja juustomatoineen, niin kuin Juro Herra; toisten aika\nkului vielä tyystemmin huonon terveyden hoitamisessa, joko todellisen\ntahi luulotellun. Itsessään tuo sentään on varsin viatonta huvia\nja poistaa kerrassaan ihmiseltä tilaisuuden tekemään jotain vielä\npahempaa. Varsin suositeltava ajanvietto.\n\nBernardinen ajanvietto ei ollut kumpaakaan laatua. Tietämätöntä oli,\nmitä hän itsekseen teki, sillä hän ei ollut vielä noudattanut Robert\nAllitsenin neuvoa eikä ryhtynyt mihinkään varsinaiseen toimeen, ja\nse tosiasia, ett'ei hän sellaista vielä halunnut, osoitti, ett'ei\nhänen terveytensä vielä sallinut sitä. Luonnostaan niin älykäs ja\ntoimekas kuin hän olikaan, tyytyi hän nyt vastaan-ottamaan, mitä hetki\nkulloinkin toi, ja erillaistahan se toikin: shakin peluuta ruotsalaisen\nprofessorin kanssa, ryssändominoa ryppyisen puolalaisen guvernantin\nkanssa, joka aina koetti pelissä vilpistellä, ja joka sieppasi\nvähäiset voittonsa ihan samanlaisella ahneudella, jota huomaa Monte\nCarlon naispuolisissa pelaajissa. - Toisin vuoroin saattoi hetki hänet\nkävelemään yhdessä franskalaisen tanssijattaren ja hänen puudelinsa\nkanssa ja haastelemaan elämän kaikkein jokapäiväisimmistä asioista.\nVuosi tai pari, jopa moniaita kuukausiakin sitten olisi Bernardine\nhalveksinut sellaisia asioita ala-arvoisina, mutta nyt ne olivat aivan\nkohdallaan tärkeitten asiain joukossa hänen uuden mittakaavansa jälkeen.\n\nMuutamat luonteet oppivat vaikeammin ja hitaammin kuin toiset\nhuomaamaan, että jokapäiväisen elämän mitättömät asiat ovat\ntodellisuudessa tärkeitä meidän olemuksellemme, nuo mitättömät\nasiat, joita filosoofi, opintokammioissansa tutkistellessaan ja\nanalysioidessaan inhimillistä luonnetta, on taipuvainen jättämään\nkokonaan syrjään, mutta jotka häneen, niinkuin kaikkiin muihinkin,\nluovat enemmän inhimillistä todellisuutta ja vähemmän abstraktionia.\nJa Bernardine, työskenneltyänsä tähän asti niin sanotuissa henkisissä\ntoimissa, pohtiessaan opintokammioitten kysymyksiä, niin tuiki\narvottomia suurelle, ulkopuoliselle maailmalle, tahi suuren maailman\nsosialisia ratkaisuja, suuria liikkeitä ja tehtäviä, alkoi nyt\nkäsittää, mikä merkitys tuon samaisen suuren maailman pienillä\ntapauksilla oikeastaan on. — Toisin vuoroin taas toi hetki hänen\nomia mietteitänsä, ja Bernardine huomasi alati ajattelevansa Juroa\nHerraa: aina haikealla mielin, aina myötätuntoisuudella ja joskus\nhellyydelläkin.\n\nJuron Herran haastaessa hänelle siitä yhdestä uhrauksesta, olisi\nBernardine tahtonut ympäröidä hänet rakkaudella ja hellyydellä. Juro\nHerra ei tiennyt tuota; muutoin hän olisi ollut lähempänä rakkautta\nkuin milloinkaan ennen. Bernardine oli niin paljon kärsinyt itsekin\nja, heikkouden yhä kasvaessa, oli niin hartaasti halunnut päästä\nruumiillisesta taakastansa, että hän koko sydämellään käsitti Juron\nHerran.\n\nLyökö hänen vapautensa hetki, ajatteli Bernardine, ja aikooko hän\nkäyttää sitä? Joskus, ollessaan hänen kanssaan yhdessä, Bernardine\nkatsahti häneen, nähdäkseen, olisiko hänen kasvoissansa luettavana\njotain vastausta, mutta ei hän milloinkaan nähnyt niissä mitään\nilmettä, ei mitään, mistä olisi voinut sitä edes aavistaa. Sen vaan\nBernardine huomasi, että Juron Herran esiintymisessä oli ilmeinen\nmuutos tapahtunut: milloin hän oli ollut tyly käytöksessään tai katkera\npuheessaan, koetti hän hiljaisuudessa korvata tuon, olemalla vähemmin\ntyly ja vähemmin katkera. Bernardine tajusi, ett'ei moinen myönnytys\nJuron Herran puolelta ollut niinkään vähäinen asia.\n\nVallankin juro oli hän ollut sinä päivänä kuin Hollantilainen\nhaudattiin, mutta seuraavana päivänä kohtasivat he toisensa pienessä\nenglantilaisessa kirjastossa, ja silloin ei Bernardine ensinkään\nhämmästynyt, huomatessaan Juron Herran olevan melkein lempeän.\n\nJuro Herra oli sattunut valitsemaan sen kirjan, jota Bernardine oli\nhalunnut, mutta hän luovutti sen Bernardinelle heti, ilman pienintäkään\nnapinaa, vaikka viimeksi mainittu luulikin hänen muuttavan mielensä,\nennenkuin lähtevät kirjastosta pois.\n\n— No niin, — sanoi Juro Herra, heidän kävellessään yhdessä, — oletteko\ntoipunut Hollantilaisen kuoleman perästä?\n\n— Oletteko te toipunut? Sallikaa pikemmin minun tiedustaa sitä, —\nvastasi Bernardine. — Te olitte eilis-iltana hirveän pahalla tuulella.\n\n— Minä voin silloin niin kurjan huonosti, - sanoi Juro Herra tyyneesti.\n\nSe oli ensi kertaa kuin hän edes viittasikaan terveydentilaansa.\n\n— Ei siltä, että siinä olisi mitään anteeksi pyytämistä, — jatkoi\nhän, — enkä minä myönnä, että ihmisen pitää ottaa lukuun, mitä muut\najattelevat, ja muutella mieltään sitä mukaa. Summa se, että minä voin\nvarsin pahoin.\n\n— Entäs tänään?\n\n— Tänään olen oma itseni taas, — vastasi hän nopeasti, — tavallinen\nnormaali minä, sanottakoon sitä sitten miksi hyvänsä. Minä nukuin hyvin\nja näin unta teistä. En tahdo sanoa ajatelleeni teitä, kosk'en ollut\najatellut. Mutta unissa me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita.\nSe on varsin kummallista, sillä lapsena minä olin yksinäni, eikä\nminulla milloinkaan ollut leikkitovereita.\n\n— Yksinäni olin minäkin, — sanoi Bernardine.\n\n— Yksinään ne ovat kaikki muutkin, mutta kaikki eivät sitä tiedä.\n\n— Mutta välistä tuo tieto tulee, tulee kuin ilmestys ikään, — sanoi\nBernardine, — ja silloin käsitämme olevamme todellakin yksin, eikä\nylety yksikään meitä auttamaan ja lohduttamaan. Silloin tulee\najatelleeksi sitäkin, kuinka kykenemättömiä me olemme lausumaan\najatuksiamme. Kun te olette tahtonut julkilausua jotain aina\nsisimmistänne, - ettekö ole silloin huomannut kuulijanne kasvoilla\ntuota ilmettä, joka selvästi osoittaa, ett'ei hän teitä ymmärrä, ja\njoka viskaa teidät takaisin omaan itseenne? Sellaisina hetkinä sydän\ntuntee oman yksinäisyytensä.\n\nRobert Allitsen katsahti häneen.\n\n— Kuulkaas, — sanoi hän sitten; — te ajattelette välistä varsin\nnäppärästi. Te olette niin muodoin tuntenut tuota yksinäisyyttä, niinkö?\n\n— Enköhän! — vastasi Bernardine. — Mutta samoinhan tuntee suurin osa\nihmisistä.\n\n— Suokaa anteeksi, — tokaisi toinen, — suurin osa ihmisiä ei ajattele\neikä tunne; elleiväthän ajattele, että heitä kivistää. Sen he tuntevat.\n\n— Minun luullakseni ajatellaan ja tunnetaan maailmassa paljoa enemmän\nkuin yleensä uskoisikaan.\n\n— No niin, — virkkoi Juro Herra, — min'en nyt rupea tuolla itseäni\nvaivaamaan. Mutta tehän keskeytitte minun uneni. Teillä on sellainen\nharmittava tapa.\n\n— Suokaa anteeksi. Kertokaahan nyt.\n\n— Me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita, — jatkoi hän. — Emme\nolleet ensinkään onnellisia, mutta leikkitovereita me silti olimme.\nMe riitelimme jos mistä. Te olitte juro, minä ilkeä. Kiivaimmin\nkiisteltiin joulukuusesta. Ja kummallista se on sekin: min'en ole\njoulukuusta milloinkaan nähnyt.\n\n— Ja sitten? — kysäisi Bernardine, kun toinen pysähtyi hetkiseksi. — Te\nkerrotte niin pitkäveteisesti.\n\n— Teidän nimenne ei ollut Bernardine. Teillä oli joku tavallinen,\njärkevä nimi, en muista mikä. Mutta juro te olitte. Sen minä hyvin\nmuistan. Vihdoin te katositte, ja minä läksin katselemaan, minne te\nolitte saanut. \"Jos minä keksisin jotain riidan aihetta\", virkoin minä\nitsekseni, \"niin kyllä hän tulisi takaisin.\" Ja minä menin ja löin\nnukeltanne pään poikki. Mutta teitä ei kuulunut. Sitten minä pistin\nnukkekaappinne tuleen. Mutta ei sekään tuonut teitä takaisin. Ei teitä\ntuonut takaisin mikään. Sellainen se minun uneni oli. Ettehän ole\nsiitä pahoillanne, toivoakseni, vaikka mitäpäs sillä väliä, vaikka\nolisittekin?\n\nBernardine naurahti.\n\n— Mieleni on paha, että minä olin niin epähauska leikkitoveri, —\nvastasi hän. — Hyvähän olikin, että läksin tieheni.\n\n— Kenties niinkin, — sanoi Juro Herra. -Siitä olisikin tullut kauhea\njupakka, siitä nukenpäästä. Hassua todellakin minun nähdä unta\njoulupuista ja nukeista ja leikkitovereista, — luultavasti se tuli\nsiitä, että maata mennessäni ajattelin uutta valokuvaus-kameraani.\n\n— Onko teillä uusi kamera?\n\n— On, ja erinomaisen kaunis onkin. Tahtoisitteko nähdä sitä?\n\nBernardine sanoi tahtovansa. He palasivat Kurhausiin, ja Bernardine\nmeni hänen kauniisen huoneesensa, jossa Juro Herra eleli aikojaan\nmikroskopinsa, kemiallisten purkkiensa ja valokuvaus-kapineittensa kera.\n\n— Istukaa nyt tähän ja katselkaa näitä valokuvia, sill'aikaa kuin\nminä laitan teille teetä; — sanoi Juro Herra. — Tuossa on se uusi\nkamera, mutta olkaa hyvä, älkää koskeko siihen, ennenkuin pääsen itse\nnäyttämään sitä teille.\n\nBernardine katseli hänen teenkeittoansa: hän teki kaikki niin\nsirosti, tuo Juro Herra. Hän levitti pöydälle huivin, joka sinä\niltana sai toimittaa teeliinan virkaa, ja pani keskustaksi orvokkeja\nsomassa vaasissa. Kuppeja hänellä ei ollut, mutta hän puhdisti kaksi\njuomalasia, eikä olisi mikään sisäpiika osannut pitää parempaa huolta\nlasien kirkkaudesta. Sitten hän kiehautti vettä ja laittoi teetä.\nBernardine yritti kerran tarjota apuansa, mutta toinen pudisti päätään.\n\n— Suvaitkaa olla sekaantumatta, — sanoi hän äreästi. — Ei kukaan osaa\nlaittaa teetä paremmin kuin minä.\n\nTeen jälkeen ruvettiin tarkastamaan uutta kameraa, ja Robert\nAllitsen näytti kaikki uusimmat parannukset siinä. Ei hän näkynyt\nkovinkaan korkealle arvaavan vieraansa älyä, sillä hän selitti kaikki\npienimmätkin seikat, niinkuin olisi hän puhunut lapselle, kunnes\nBernardine viimeinkin menetti malttinsa.\n\n— Ei teidän tarvitse selitellä niin juurta jaksain, — virkkoi hän. — On\nminulla sentään jonkun verran ymmärrystä, vaikka te ette näy huomaavan\nsitä.\n\nJuro Herra katsahti häneen, niinkuin on tapana katsahtaa kiukkuiseen\nlapseen.\n\n— Tehkää hyvin, älkää keskeyttäkö minua, - vastasi hän lempeästi. —\nTepä vasta olette mahtava! Ja niin levoton! Millainen te mahdoitte\nennen sairastumistanne ollakaan?\n\nMutta Juro Herra otti sittenkin viittauksen varteen eikä enää\nselitellyt niin perinpohjin, ja hyvin hän oli mielissään, huomatessaan\nnäitten asiain intressaavan Bernardinea. Tuon tuostakin vilkaisi hän\nvanhaan kameraansa ja vieraasensa. Huolen leima hänen kasvoillansa\nilmoitti jotakin taistelua hänen sydämessään. Kahdesti hän jo astui\nvanhan kameransa ääreen ja palasi takaisin Bernardinen luokse antamaan\nvielä jotakuta selitystä. Sitten muutti hän mielensä ja astui huoneen\ntoiseen päähän, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa kemiallisilta purkeiltansa.\n\nBernardine oli sillä välin noussut tuoliltansa ja katseli ulos\nakkunasta.\n\n— Teillähän on soma näköala täältä. Lienee teidän hauska katsella\ntuota, kun olette väsynyt juustomatoihinne. Oli miten oli, mutta minun\nmielestäni tuo valkoinen maisema herättää surun ja yksinäisyyden\ntunnelmaa.\n\n— Miksikä te aina puhutte yksinäisyydestä?\n\n— Olen sitä paljon miettinyt, — vastasi Bernardine. — Täysissä voimissa\nja reippaana ollessani ei yksinäisyyden ajatus johtunut mieleeni\nmilloinkaan. Jos minä uskoisin Jumalaan, personalliseen Jumalaan,\nniin olisin taipuvainen luulemaan, että yksinäisyys kuuluu Hänen\njärjestelmäänsä: se tarkoittaa ihmissielun palajamista Hänen, yksistään\nHänen tykönsä.\n\nJuro Herra oli jälleen pysähtynyt kameransa ääreen. Nyt hän oli tehnyt\nratkaisevan päätöksen.\n\n— Älkää ajatelko sellaisia asioita, — sanoi hän ystävällisesti. —\nÄlkää tehkö itsellenne niin paljoa rasitusta ja levottomuutta elämän\nfilosofiasta. Jättäkää filosofiat syrjään ja ryhtykää valokuvaukseen.\nMinä lainaan teille tämän vanhan kamerani.\n\n— Todellako?! — kysäisi Bernardine, katsahtaen häneen hämmästyksellä.\n\n— Tietysti todella, — vastasi toinen.\n\nHän näytti ilmeisesti olevan mielihyvillään omasta itsestänsä.\nBernardine ei osannut olla myhähtämättä. Juro Herra näytti aivan\nsellaiselta lapselta, joka on antanut lelunsa toiselle ja tietää\nkäyttäytyneensä varsin kiltisti.\n\n— Olen teille hyvin kiitollinen, — sanoi Bernardine avomielisesti. —\nHyvin olen halunnutkin oppia valokuvausta.\n\n— Olisin saattanut lainata kamerani teille ennenkin, niinkö? — sanoi\nJuro Herra miettivästi.\n\n— Ette suinkaan. Eihän siihen olisi ollut mitään syytä.\n\n— Ei vainenkaan, — sanoi hän jonkunlaisella helpotuksella, — eihän\nsiihen olisi ollut mitään syytä. Se on totta se.\n\n— Milloinka te annatte minulle ensimmäisen tunnin? — kysyi Bernardine.\n— Kenties te sentään tahdotte odottaa jonkun päivän siltä varalta, että\nmuuttaisitte mieltä.\n\n— Ei minun päätökseni ensi hetkessä synny, — vastasi Juro Herra;\n— mutta en minä sitten päätöksestäni luovukaan. Niinpä saatte te\nensimmäisen tunnin huomenna. Mutta älkää olko maltiton. Teidän täytyy\nsuostua siihen, että teitä opetetaan; ettehän te mitenkään voi tietää\nkaikkia asioita.\n\nHe suostuivat määrätystä hetkestä huomenna, ja Bernardine läksi pois\nkameroineen. Kohdattuaan portilla Marian, kertoi hän tälle, millainen\nonni häntä oli kohdannut.\n\n— Katsopas, Maria, mitä herra Allitsen on minulle lahjoittanut!\n\nHämmästyen löi Maria kätensä yhteen.\n\n— Kuka olisi sellaista luullut herra Allitsenista! — virkkoi Maria. —\nHän, tietäkääs, ei suvaitse lainata minulle edes tulitikkuakaan.\n\nBernardine naurahti ja meni huoneesensa.\n\nJuro Herra leikkeli sillä välin auki erästä uutta tieteellistä kirjaa,\njoka vast’ikään oi tullut Lontoosta. Hän menetti paljon rahaa omiksi\ntarpeiksensa. Pian oli hän syventynyt kirjaansa ja oli kovin huvitettu\nsen kuvista.\n\nÄkkiä hän katsahti siihen nurkkaan, missä kamera oli seisonut,\nennenkuin Bernardine vei sen voitonriemuisena pois.\n\n— Eihän hän vaan tärvelle sitä, — virkkoi hän vähän levottomana. —\nMieleni on melkein paha, että...\n\nYstävällisempi tunne sai silloin hänessä vallan.\n\n— No niin, se säästää häntä kumminkin puuhilta ja rasituksilta ja\nmietiskelemisiltä. Ei hän mahda tärvellä sitä.\n\n\n\n\nXIII Luku.\n\nKotoisia kohtauksia.\n\n\nIltapäivällä kerran, kun Mrs. Reffold, tavalliselle retkelle\nlähtiessään, tuli ensin sanomaan jäähyväisiä miehelleen, oudostui hän\nkovin miehensä odottamattomasta käytöksestä.\n\n— Heitä pois vaippasi, — sanoi hän tuikeasti. — Sin'et saa mennä\ntän'iltana retkelle. Et sinä aikaasi usein minulle uhraa; nyt saat sen\ntehdä.\n\nMrs. Reffold oli niin hämmästynyt, että pani samassa vaippansa ja\nhattunsa syrjään ja painoi kellonnappulaa.\n\n— Mihin sinä soitat? — kysyi mies vihaisesti.\n\n— Annan sanan, ett'en tule, — vastasi rouva pakotetulla iloisuudella.\n\nHän rapsautti muutaman sanan kortille ja antoi sen sisään-tulleelle\npalvelijalle.\n\nKas niin, — sanoi hän hyvin imelästi. Sitten hän istahti miehensä\nviereen, otti esille korutyönsä ja alkoi tyytyväisenä ommella sitä.\nHän olisi kelvannut kauniiksi kuvamalliksi uskollisesta vaimosta, joka\nvaalii armasta miestään sairauden ja heikkouden hetkinä.\n\n— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että jäit retkeltä pois? — kysäisi\nMr. Reffold.\n\n— Ei ensinkään. Olen jo väsynyt noihin retkiin.\n\n— Sinä väsyt niin pian kaikkeen, Winifred, -virkkoi mies.\n\n— Niinpä niinkin. Minä kyllästyn niin helposti. Tämä paikka väsyttää\nminua kerrassaan.\n\n— Sinun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa, — sanoi Mr. Reffold; —\nsitten olet vapaa menemään minne mieli tekee. Tahtoisinpa sinun tähtesi\nkuolla pikemminkin, Winifred.\n\nMrs. Reffold katsahti ylös ompelustaan.\n\n— Kyllä sinä pian paranet, — sanoi hän. — Olethan jo parempi.\n\n— Tietty se, — vastasi mies katkerasti. — Ja sinä olet niin tehokkaasti\nedistänyt minun paranemistani. Ei kukaan ole ollut niin vähän itsekäs\nkuin sinä, eikö niin? Sinähän olet niin paljon hoidellut ja vaalinut\nminua, eikö niin?\n\nSairas naurahti.\n\n— Winifred rukka, — jatkoi hän. — Jos sinä joskus maailmassa tulet\nsairaaksi ja jäät hoitoa vaille, kenties silloin ajattelet minua.\n\n— Hoitoa vaille? — sanoi rouva jonkunlaisella kummastuksella. —\nMitä sinä tarkoitat? Luullakseni on sinulla kaikki, mitä halajat.\nSairaanhoitajalla oli erinomaiset todistukset. Minä olin hyvin tarkka\nhäntä ottaessani. Etkä sinä ennen ole milloinkaan valittanut.\n\nSairas kääntyi vaivaloisesti kyljelleen, mitään vastaamatta. Kotvaan\naikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Sitten katseli Mr. Reffold\nvaimoansa, joka tuossa istui kumartuneena työhönsä.\n\n— Hyvin sinä olet kaunis, Winifred, — sanoi sairas tyyneesti, — mutta\nsinä olet itsekäs nainen. Onko sinun mieleesi milloinkaan johtunut,\nettäs olet itsekäs?\n\nMrs. Reffold ei vastannut mitään, mutta päätti samassa kirjoittaa\nhyvälle ystävälleen Cannes'iin ja uskoa hänelle, kuinka\nkärsivällisyyttä kysyväksi hänen miehensä oli käynyt.\n\n— Kivulloisuudesta se kaiketi tulee, — ajatteli hän nöyrästi. — Mutta\nraskasta tuo taakka silti on.\n\nJa Mrs. Reffold surkutteli syvästi itseänsä. Painavan surunsa hän\nneuloi siihen kohtaan koruompeluansa.\n\n— Kerran muistaakseni sanoit minulle, — jatkoi Mr. Reffold, — että\nsairaat ovat sulle vastenmielisiä. Se oli silloin kuin minä olin\nripeä ja hyvissä voimissa. Siitä pitäin kuin sairastuin, olen usein\nmuistellut noita sanojasi. Winifred rukka! Et silloin luullut saavasi\nolla tekemisissä kivulloisen miehen kanssa. No niin, sinua ei ole\nmäärätty tautivuoteen ääressä olemaan, etkä ole koettanut tullakaan\nsiksi, miksi et ole määrätty. Ja oikeassapa lopulti lienetkin.\n\n— En käsitä, miksikä sinä olet niin epäystävällinen tänään, — sanoi\nMrs. Reffold liikuttavalla kärsivällisyydellä. — En voi ymmärtää sinua.\nEt sinä ennen ole tällaista puhunut milloinkaan.\n\n— En — vastasi sairas, — mutta minä olen tällaista ajatellut ennen.\nNiinä hetkinä, jolloin olet jättänyt minut yksikseni, olen ajatellut\ntällaista, sydän täynnä katkeruutta sinua kohtaan, kunnes tuo pieni\ntyttö, tuo Pikku Muru, sai tänne.\n\nKului taas jonkun aikaa, ennenkuin puhetta jatkettiin. Sairas\najatteli Pikku Muruansa ja kaikkia niitä hupaisia hetkiä, joita hän\noli viettänyt hänen kanssansa, ja Pikku Murun ystävällisiä, viisaita\npuheita hänelle, mies raukalle. Se oli ollut todellakin seuraa.\n\nSairas jatkoi miettimistään, ja Mrs. Reffold jatkoi neulomistaan.\nViimeksi mainittu tunsi itsensä nyt melkein sankarittareksi. Ja helppoa\nonkin tehdä itsensä sankarittareksi tai marttyriksi. Vai itsekäs,\nvai hoitoa vailla? Mitä hän tarkoitti? No niin, kivulloisuudesta\ntuo kaiketi tulee. Hänen, vaimo paran, täytyy kantaa tuota taakkaa,\nniinkuin oli sitä jo kuukausmäärin kantanut. Hänen oikea sijansa olisi\njossakin Lontoon baalisalissa. Sen sijaan oli hänet sysätty tänne\nalppikylään. Kuinka kova kohtalo sentään! Ei se paljoa huvitusta voi\ntarjota, ja sitäkin hänen miehensä häneltä näkyy kadehtivan. Hänen\nmiehensä kohtelu tänään oli sitä laatua, ett'ei hänen enää tee mieli\ntoista kertaa jäädä pois rekiretkeltä. Huomenna hän menee.\n\nSe valon väläys, joka meille paljastaa oman itsemme, ei ollut vielä\nkohdannut Mrs. Reffoldia.\n\nHän katsahti mieheensä ja, nähdessään tämän noin levollisena,\nluuli hänen nukahtaneen. Hän oli juuri kirjoittamaisillaan hyvälle\nystävälleen Cannes'iin, kertoakseen hänelle, mitä koettelemuksia\nhänellä on kestettävänä, kun sairas kutsui häntä luoksensa.\n\n— Winifred, — sanoi hän lempeästi, ja hellyyttä kuului hänen äänessään,\nja rakkautta osoittivat hänen kasvonsa, — Winifred, mieleni on paha,\nettä olin tyly sinulle. Pikku Muru sanoo, ett'ei saa moukarina iskeä\ntoisten virheisin, ja sen minä olen tänä iltana tehnyt. Kenties olin\nankara: minulla on niin paljon tuskaa itsessäni, että tuotan tuskaa\ntoisillenkin. Sinä et ole luotu tällaista tilaa varten, ethän. Sinä\nolet iloinen, kaunis olento, ja minä, viheliäinen kurja, en ole osannut\ntehdä sinua onnellisemmaksi. Minä tiedän olevani ärtyisä. Mutta sille\nen mahda mitään, en mahda.\n\nTuo kookas mies parka kaipasi niin kovin rakkautta ja myötätuntoisuutta.\n\nMillainen olisikaan ollut hänen laitansa, jos vaimo olisi sulkenut\nhänet syliinsä ja rakkaudellaan lievittänyt hänen ärtyisyyttänsä ja\nkärsimyksiänsä?\n\nMutta hän puristi vain miehensä kättä ja suuteli häntä keveästi\nposkelle, sanoen, että hän kyllä oli ollut tyly, mutta että hän,\nvaimonsa, kyllä käsitti tuon eikä ollut siitä pahoillansa. Vaimon sievä\nkäytös tuotti sairaalle jonkun verran tyydytystä, ja kun Bernardine\nmuutamaa minuttia myöhemmin tuli sisään, näytti Mr. Reffold hänen\nmielestään onnellisemmalta ja tyytyväisemmältä kuin milloinkaan ennen.\nMrs. Reffold, hyvillään tästä keskeytyksestä, otti Bernardinen vastaan\nlämpimällä ystävyydellä, vaikka siinä sittenkin oli palanen ujoutta,\njota hän ei milloinkaan voinut voittaa Bernardinen läheisyydessä.\nTuossa nuoremmassa naisessa oli jotain, joka saattoi Mrs. Reffoldin\nhämille: Bernardinen personako sen vaikutti, vai nuo kengätkö siihen\nlienevät olleet syynä...\n\n— Pikku Muru, — sanoi Mr. Reffold, — eikös se ole hauskaa, kun Winifred\non täällä? Ja minä kun olen ollut niin tyly ja äreä.\n\n— No, älkäämme siitä nyt enää puhuko, - virkkoi Mrs. Reffold, makeasti\nhymyillen.\n\n— Mutta minäpä sanoin hänelle olevani siitä pahoillani. Ja eihän sitä\nmuuta voi tehdä.\n\n— Ei, — sanoi Bernardine, jota huvitti, nähdessään Mr. Reffoldin\npyytävän anteeksi vaimoltaan ja Mrs. Reffoldin antavan armollisesti\nanteeksi, — eihän sitä muuta voi tehdä. — Bernardine ei kumminkaan\nvoinut salata tunteitansa, vaan purskahti nauramaan.\n\n— Tehän olette hyvin iloisella tuulella tän'iltana, — sanoi Mr.\nReffold, nuhtelevalla äänenpainolla.\n\n— Niin, — sanoi Bernardine, ja taas hän nauroi. Mrs. Reffoldin\narmollinen anteeksi-antaminen oli kokonaan vienyt häneltä totisuuden.\n\n— Saisitte sentään kertoa muillekin, mikä teitä huvittaa, — virkkoi\nMrs. Reffold.\n\nBernardine katsahti häneen epätietoisena ja nauroi edelleen.\n\n— Olen koko iltapäivän kehittänyt valokuvia, - sanoi hän, — ja\nluultavasti on ummehtunut ilma ja negativieni kehnous saanut minut\nsuunniltani. Joka tapauksessa minä mahdan näyttää hyvin epäkohteliaalta.\n\nSenjälkeen hän toipui ja koetti olla ajattelematta Mrs. Reffoldia\nanteeksi-antajana, mutta kesti aikaa sentään jonkun verran, ennenkuin\nhän saattoi katsahtaa isäntäväkeen, uudestaan purskahtamatta\nnauruun. Suupielet ne kumminkin vapisivat, ja tummissa silmissä asui\nveitikkamaisuus. Hän rupesi puhumaan hyvin nopeasti, laskien leikkiä\nensimmäisistä yrityksistänsä valokuvauksessa ja arvostellen itseänsä\nniin hullunkurisesta että se suuresti huvitti isäntäväkeäkin.\n\nBernardine tunsi suurta helpotusta, kun Mrs. Reffold läksi hakemaan\nsilkkilankoja, jättäen hänet kahden kesken Mr. Reffoldin kanssa.\n\n— Pikku Muru, tän'iltana olen hyvin onnellinen, — sanoi Mr. Reffold. —\nVaimoni on istunut täällä minun luonani. Mutta sen sijaan, että olisin\nnauttinut tuosta hyvästä mielestä, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä,\nrupesin hakemaan hänessä moitteen syitä. En tiedä, kuinka kauan olisin\npurpattanutkaan, ellen äkkiä olisi muistanut teidän opetustanne: ett'ei\nsaa moukarina iskeä toisten virheisin. Kun tuon muistin, niin oli\nminun helppo antaa anteeksi hoidonpuute ja ajattelemattomuus. Siitä\npitäin kuin te haastelitte minun kanssani, Pikku Muru, on kaikki käynyt\nminulle helpommaksi.\n\n— Teissä on itsessänne jotain, joka on sen aikaan saanut, -- virkkoi\nBernardine, — teidän oma ystävällinen, lempeä mielenne, vaikka te\nluette sen minun sanojeni ansioksi.\n\nMutta Mr. Reffold pudisti päätänsä.\n\n— Jos tietäisin jonkun onnettoman poloisen, joka olisi huojennuksen ja\nlohdutuksen tarpeessa, niin teistä minä hänelle puhuisin, Pikku Muru.\nTe olette ollut hyvin hyvä minulle. Älykäs kyllä mahdatte olla, mutta\nte ette ole milloinkaan rasittanut minun typerää päätäni paljolla\nopilla. Minä olen yksinkertainen poika parka, mutta sitä te ette\nmilloinkaan ole antanut minun tuta.\n\nHän otti Bernardinen käden ja nosti sen kunnioituksella huulillensa.\n\n— Kuulkaapas, — jatkoi hän, — sanokaa vaimolleni, kuinka minun oli hyvä\nmieli siitä, että hän oli luonani tämän iltapäivän; kenties hän jää\ntoisellakin kertaa. Minä soisin hänen tietävän sen. Ja kuinka sievä hän\noli olennossaan, eikös ollut? Ja kaunis hän on, totta maarian! Se oli\nniin hauskaa, että näitte hänet tänään täällä. Tuskallista hänen mahtaa\nolla tällaisen kivulloisen raukan kanssa kuin minun. Ja minähän olen\näreä, niinkuin tiedätte. Menkää sanomaan hänelle, että minun on niin\nhyvä mieli, menettehän?\n\nTuo pieni onnen murunen, jota mies parka lainoskeli, näkyi tekevän\nhänet entistänsä säälittävämmäksi. Bernardine lupasi täyttää hänen\npyyntönsä ja läksi hakemaan hänen vaimoansa, ottaen tekosyyksi erään\nkirjan, jonka Mrs. Reffold oli luvannut antaa hänelle luettavaksi.\n\nMrs. Reffold oli makuuhuoneessansa ja pyysi Bernardinea istumaan,\nkunnes hän etsii kirjaa. Hän osasi käyttää itseänsä varsin sievästi,\nkun vaan tahtoi.\n\n— Te näytätte olevan paljoa parempi, Miss Holme, — sanoi hän\nystävällisesti. — En saata olla tarkastelematta teidän kasvojanne. Ne\nnäyttävät nuoremmilta ja iloisemmilta. Vahvistava ilma on tehnyt teidän\nhyvää.\n\n— Niin, kyllä minä olenkin parempi, — sanoi Bernardine, kummastellen,\nettä Mrs. Reffold todellakin oli häntä tarkastellut. — Mr. Allitsen\nse vakuuttaa, että minä kyllä jään henkiin, mutta en tule milloinkaan\nvoimakkaaksi. Kaikki tällaiset kysymykset hän ratkaisee sillä tapaa,\nettä itse on tyytyväinen, mutta ei aina niin, että muutkin olisivat\ntyytyväisiä.\n\n— Hän on kummallinen herra, — myhähti Mrs. Reffold. — Minun täytyy\nsentään sanoa, ett'ei hän ole aivan niin tyly kuin ennen. Te näytte\nolevan hyviä ystäviä.\n\nHän olisi mielellään puhunut tästä asiasta enemmänkin, ellei olisi\nkokemuksestaan tiennyt, ett'ei Bernardinen kanssa ole leikkimistä.\n\n— En tiedä, kuinka hyviä ystäviä me olemme, — sanoi Bernardine, — mutta\nminulla on myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minä tiedän, mitä se on,\nkun ihminen on sysätty pois työstä ja toimekkaasta elämästä. Minä olen\nkokenut sellaista kurjuutta. Mutta se ei ole mitään hänen kurjuutensa\nrinnalla.\n\nHän nousi, lähteäksensä pois, mutta Mrs. Reffold pidätti häntä.\n\n— Älkää vielä menkö, — sanoi hän. — On niin hauska pitää teitä täällä.\n\nHän heittäytyi taaksepäin nojatuolissansa, leikkien antimakassien\nhesuilla.\n\n— Voi kuinka tämä paikka minua väsyttää, - sanoi hän äkkiä. — Ja\nkaikista väsyttävin on ollut tämä iltapuoli. Mr. Reffold näkyy käyvän\npäivä päivältä yhä ärtyisemmäksi. On se sentään kovaa, tällainen taakka.\n\nBernardine katsahti häneen kummastellen.\n\n— Niin, — lisäsi Mrs. Reffold. — Olen ihan menehtymäisilläni. Hän ei\nole milloinkaan ennen ollut niin ärtyisä. Tämä on niin peräti ikävää.\nSe turmelee terveyteni.\n\nHän oli itse terveyden kuva. Bernardine ei saanut sanotuksi sanaakaan,\nmutta Mrs. Reffold jatkoi:\n\n— Hänen marmatuksestaan tänä iltana ei tahtonut tulla loppuakaan.\nVihdoin alkoi häntä itseäkin hävettää ja pyysi minulta anteeksi.\nKuulittehan, eikö niin?\n\n— Kuulin, — vastasi Bernardine.\n\n— Ja minä tietysti annoin paikalla anteeksi, - virkkoi Mrs. Reffold\nhurskaasti. — Niinhän pitää kyllä tehdäkin, mutta ei se mielipaha silti\nvähene.\n\n— Niinkö todellakin? — ajatteli Bernardine itsekseen.\n\n— Hänen puheensa oli suorastaan naurettavaa, — jatkoi Mrs. Reffold. —\nEi tämän perästä enää todellakaan tee mieli toista kertaa jäädä hänen\nluoksensa. Huomenna lähden rekiretkelle.\n\n— Käyttekö useinkin rekiretkillä, vai kuinka? - kysäsi Bernardine\nlempeästi.\n\nMrs Reffold katsahti häneen epäilevin silmin. Hän ei ollut milloinkaan\nvarma siitä, ett'ei Bernardine tee pilkkaa hänestä.\n\n— Vähänpä minulla täällä huvituksia on, - lisäsi hän, ikäänkuin\npuolustaakseen itseänsä. — Ja sitäkin hän näkyy minulta kadehtivan.\n\n— En usko hänen kadehtivan teiltä mitään, — sanoi Bernardine\nsydämellisesti; — siksi rakastaa hän teitä liian paljon. Ette tiedä,\nkuinka paljon mielihyvää te teette hänelle, uhraamalla hiukan ajastanne\nhänen edukseen. Hän kertoi minulle, kuinka onnelliseksi te hänen tänä\niltana teitte. Ja näittehän te sen itsekin. Mrs. Reffold, tehkää häntä\nonnelliseksi niin kauan kuin hän teillä vielä on. Ettekö ymmärrä, että\nhän lähtee tyköänne pois? Ettekö ymmärrä vai ettekö tahdo ymmärtää? Me\nkaikki näemme sen; te yksin ette.\n\nHän pysähtyi äkkiä, itsekin hämmästyen rohkeuttansa.\n\nMrs. Reffold oli vielä nojautuneena taakse päin tuolissansa, käsillään\nkannatellen kaunista päätänsä. Hän oli kalpea eikä puhunut mitään.\nBernardine odotti. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin mäkeä laskevain\nlasten iloinen melu Kurhausin puutarhassa. Hiljaisuus kävi lopulta\ntuskalliseksi, ja Bernardine nousi. Hän tunsi, kuinka paljon nuo\nmoniaat lauseet olivat kysyneet hänen voimiansa, ja missä määrin hän\noli muuttunut entisestään.\n\n— Hyvästi, Mrs. Reffold, — sanoi hän hermostuneena.\n\n— Hyvästi, Miss Holme, — oli ainoa vastaus.\n\n\n\n\nXIV Luku.\nHoitajista.\n\n\nPetershofin lääkärien oli tapana sanoa, että sairaitten hoitajista\nheillä oli paljoa enemmän vaivaa kuin itse sairaista. Sairaat ne joko\nparanivat tai kuolivat; ellei käynyt toisin, niin kävi toisin. Kaikissa\ntapauksissa sen tiesi, miten heidän kanssaan olla. Mutta toinen oli\nhoitajain laita: ei löytynyt mitään, johon he eivät olisi pystyneet, —\npaitsi sairaittensa hoitamiseen! Joko he puuhasivat liian paljon tahi\neivät puuhanneet ensinkään. Kaikki menettelivät ensi alussa oikein\npäin, ja lopulti menettelivät kaikki nurin päin. Ne, jotka paljon\npuuhasivat, saivat välinpitämättömyyden puuskia, kun eräät potilas\nparat näyttivät vähänkin kääntyvän parempaan päin. Puuhaamattomat\njoutuivat huolellisuuden raivoon silloin kuin heidän potilaansa,\ntottuneina jo yksinäisyyteen ja hoidonpuutteesen, kärsivät siitä, että\n\nheitä ensinkään häirittiin.\n\nEsittää heille, miten milloinkin olisi tehtävä, olisi ollut mieletöntä,\nsillä he olivat perin tyytyväisiä omaan metodiinsa. Ehdottaa, että he\nlähtisivät pois, olisi ollut sula mahdottomuus, sillä he olivat lujasti\nvakuutettuja läsnäolonsa välttämättömyydestä heidän hoidokeilleen.\nJa sitten, päättäen siitä, millä tavalla he hakivat huvituksia\nitselleen, heidän ei tehnyt mielikään lähteä Petershofista, mutta\nsitä he eivät potilailleen tunnustaneet. Päinvastoin oli hoitajain\ntapana moittia tätä paikkaa ja valittaa, että heidän yhä vaan täytyy\nolla täällä kuukausmäärin. Sitä paitsi miellytti heitä puhella\nsiitä, kuinka suuren uhrauksen he olivat tehneet ja kuinka monesta\nhauskuudesta vapaehtoisesti luopuneet, tullakseen tänne hoitamaan\nsairaita. Tätä he puhelivat sairaittensa kuullen. Ja jos viimeksi\nmainitut olisivat pyytäneet heitä panemaan pillit pussiin ja palajamaan\nnoihin hauskuuksiin, mistä olivat kieltäyneet, niin olisivat hoitajat\nhämmästyneet sitä kiittämättömyyttä, joka saattoi mointa keksiä.\n\nNe olivat lystikästä väkeä, nuo hoitajat, niin peräti tiedottomia\nomista puutteistansa, että saattoivat laiminlyödä omia potilaitansa\nja pitää sen sijaan huolta toisten hoidettavista ja näytellä mitä\nhuolellisinta hoitajaa siellä, missä heitä ei kysytty eikä kaivattu.\nHe saattoivat tulla kertomaan omille, laiminlyödyille rakkaille\npotilaillensa, mitä kaikkea he olivat tehneet muille, ja nuo rakkaat\npotilaat myhähtelivät rauhallisesti ja katselivat, kuinka nappeja\nommeltiin vieraan takkiin, ja kuinka toisten ihmisten laiminlyödyille\nrakkaille sairaille keitettiin vesivelliä, jota heille itselleen ei\nkunnollisesti laitettu milloinkaan.\n\nMuutamat rakkaista potilaista ottivat tuon kovin pahakseen. Olipa\nheidän joukossaan monta korkeammallakin älyllä varustettua, jotka\nnäkyivät ymmärtävän, ett'ei heillä ollut oikeutta tulla sairaiksi, ja\nkun kerran olivat tulleet sairaiksi ja siten ystävillensä rasitukseksi,\nniin piti heidän koettaa parastansa, ollakseen kiitollisia siitä,\nmitä heille tehtiin, ja kärsivällisiä, jos he jäivät jotain vaille.\nToiset, vieläkin korkeammalla älyasteella, sanoivat, että hoitajain\nkummallisuus tulee yksinomaa Petershofin ilmasta. He tiesivät, että se\nnousee ehdottomasti päähän, ja että kun sitä syvästi ahmii, niin joutuu\nsuunniltaan. Siksipä ei ole syytä valittaa eikä tarvitse mieltään\nkatkeroittaa.\n\nNämä ne olivat kolonian filosofeja, hienoa valioväkeä, jommoisia on\njoka koloniassa.\n\nMutta löytyipä potilaitten joukossa pivollinen kapinallisiakin, ja\nnäitten oli lohdullista uskoa toisilleen huoliansa. Nämä pitivät\nkokouksiansa tavallisesti niin sanotussa lukusalissa. Siellä ei ollut\npelkoa, että heitä häiritsisi joku hoitaja, joka mahdollisesti on\njäänyt kotia väsymyksestä.\n\nTänään ei ollut kuin moniahta kapinallinen yhdessä, mutta nämä olivat\ntavallista kiihkeämmässä tilassa, sillä lääkärit olivat sanoneet\nmuutamille heistä, että heidän pitää lähettää hoitajansa kotia.\n\n— Mitäs nyt tehdä? — sanoi pikku mademoiselle Gerardy, käsiänsä\nväännellen. — Lääkäri käski minun sanoa sisarelleni, että hän lähtisi\nkotia, ja että hän vain häiritsee minua ja tekee tilani pahemmaksi.\nTohtori sanoi häntä \"tuuliaispääksi.\" Ellen minä sano, niin uhkaa hän\nsanoa itse, mutta sitten siitä leikki nousee! Mon Dieu! Minä olen\nniin kyllästynyt noihin kohtauksiin. Ne raastavat minut rikki. Minä\nkärsin vaikka mitä, ennenkuin syntyy uusi kohtaus. Enkä minä saa häntä\ntekemään mitään minun edukseni. Ei hänellä ole aikaa minua varten. Ja\nsittenkin hän luulee pitävänsä minusta aivan erinomaista huolta ja\nuhraavansa minulle kaiket päivät, minulle, joka välistä en saa nähdä\nhäntä tuntikausiin.\n\n— Niinpä niinkin, sanoi muuan Puolalainen, herra Liszinski. — Teidän\nsisarenne ei kumminkaan riitele joka ihmisen kanssa, niinkuin minun\näitini. Melkein jok'ikinen päivä on hänellä riitaa, ellei yhden, niin\ntoisen kanssa, ja sitten hän tulee minun luokseni ja sanoo olevansa\nloukattu. Ja muut tulevat raivoissansa minun luokseni ja valittavat\näitini loukanneen heitä. Niinkuin minä olisin siihen syypää! Minä sanon\nsen heille. Minä sanon, ett'ei äitini riita ole minun riitani. Mutta\nihminen kaipaa rauhaa. Tohtorikin sanoo, että minun pitää saada olla\nrauhassa, ja että äitini pitää heti lähteä kotiinsa. Jos minä sen sanon\nhänelle, niin siitä nousee hirvittävä riita tohtorin kanssa. Nykyjään\nhän tuskin tahtoo puhuakaan äitini kanssa. Siitä näette, mademoiselle\nGerardy, että minä todellakin olen kovin pahassa pulassa. Mitä minä nyt\nteen?\n\nSitten puhui muuan Amerikalainen. Hänen tilansa oli käynyt yhä\nhuonommaksi ja huonommaksi, siitä pitäin kuin hän oli tullut\nPetershofiin, mutta hänen veljensä, iloinen, kookas nuori herra, ei\nnäkynyt ensinkään käsittävän, kuinka arveluttavassa tilassa veli oli.\n\n— Ja mitä pitää minun tehdä? — kysyi hän haikeasti. — Minun veljeni ei\nnäy ajattelevankaan sitä, että minä olen sairas. Hän sanoo vaan, että\nminun pitää reipastaa itseäni ja lähteä hänen kanssaan luistelemaan\nja laskemaan mäkeä. Silloin sanon minä hänelle tohtorin käskeneen\nminun hiljaa paistattelemaan päivää. Minua ei hoida kukaan, ja kun\nminä yritän hoitaa itse itseäni, niin minulle nauretaan. Paha on olla\nsairaana, mutta vielä pahempi on, jos ne, jotka voisivat hiukan auttaa,\neivät edes usko tuota sairautta. Kirjoitin tuosta kerran kotia, mutta\nhe luottavat vaan veljeni sanoihin, ja hekin kehoittavat minua vaan\nreipastamaan itseäni.\n\nHänen poskensa olivat kuopallaan, hänen katseensa oli synkkä. Ei\nollut voimaa hänen äänessään, ei vireyttä hänen olennossaan. Hän oli\nnopeasti liukumassa alasmäkeä, kunnollisen hoidon puutteessa ja väärin\nkäsitettynä.\n\n— En tiedä, tokko minun laitani on parempi kuin teidänkään, — virkkoi\nmuuan englantilainen lady, Mrs. Bridgetower. — Minulla on kyllä\nopinkäynyt hoitaja, mutta hänestä olen kylläni saanut. Hän tekee juuri\nniinkuin itse suvaitsee. Aina hän voi huonosti tai ainakin väittää\nvoivansa, ja aina hän on pahoilla mielin. Hän nurisee kello kahdeksasta\naamulla yhdeksään illalla. Olen kuullut hänen olevan hauskan muitten\nseurassa, mutta minulla ei ole milloinkaan mitään mielihyvää hänen\niloisuudestaan. Tyttö rukka! Hän on hyvin arka vilulle, mutta ei\ntodellakaan ole kovin hupaista nähdä häntä kyykkysillään uunin\nääressä, jota hän melkein syleilee. Milloin hän ei puhu omasta\nulkomuodostaan, silloin hän puhelee: \"Voi, ett'en olisi koskaan tullut\ntänne Petershofiin!\" tahi: \"Miksikä vainenkaan hylkäsin Manchesterin\nhospitalin?\" tahi: \"Tämä kylmyys se käy ihan luihin ja ytimiin.\" Ensi\nalussa hän koetti lukea minulle, mutta se oli sellaista surkeata\nruikutusta, ett'en minä jaksanut sitä kuulla. Minkäkö tähden en lähetä\nhäntä pois? Mieheni ei ota kuuleviin korviinsakaan, että minä jäisin\nyksikseni, ja sanoo, että minä voisin tehdä hullumpaakin kuin pitää\nhänet luonani. Kenties niinkin.\n\n— En tiedä, mitä antaisinkaan, jos olisi minulla sellainen sisar kuin\ntuolla somalla Fräulein Müllerillä, — lausui pieni neiti Oberhof. —\nHän pistäysi eräänä päivänä katsomassa minua, ollessani yksin. Mutta\nkun sisareni tuli sisään, ei hän ollut yhtään hyvillään siitä, että\nFräulein Sophie Möller oli luonani. Itse ei hän tee minun edukseni\nmitään eikä sallisi muittenkaan mitään tekevän. Silti on hän erittäin\nhyvä muita kohtaan. Hän tulee välistä kotia teaterista puoli kymmenen\n— silloin olen juuri parahiksi nukkunut — ja hän kävelee kolistaa\nhuoneessa ja laittaa vesivelliä eräälle puolalaiselle rouvalle. Sitten\nhän lähtee ja vie mennessään sekä vesilasit että minun uneni. Kerran\nyritin valittamaan tuosta, mutta hän sanoi minun olevan ärtyneellä\nmielellä. Ette usko, mitenkä tuskallista on lusikan kilke vesivellissä\njuuri silloin kuin tekisi mieli nukkua. Jo siinä yhdenkin kerran\najattelee: \"Eikö se vesivelli nyt viimeinkin valmistu? Sata vuottahan\nsiihen näkyy kuluvan\".\n\n— Saattaisi sitä sentään malttaa, jos tietäisi saavansa sen itse, —\nsanoi herra Liszinski. — Mutta, Fräulein, teidän siskonne ei sittenkään\nriitele jokikisen kanssa. Olkaa edes siitä hyvästä kiitollinen.\n\nTuskin oli hän sen sanonut, niin jo vääntyi lukuhuoneesen muuan\nkookas rouva. Hän oli palavissaan ja hyvin kiihkeän näköinen. Se oli\nherra Liszinskin äiti. Tuiskuna tulvi häneltä puolalaisia sanoja.\nVälistä on vaikea erottaa, milloinka nuo ihmiset ovat suutuksissaan,\nmilloin hyvillä mielin. Mutta madame Liszinskistä ei saattanut\nolla epätiedossa: hän oli myötäänsä suutuksissaan. Hänen poikansa\nnousi sohvalta ja seurasi häntä ovelle. Siellä hän kääntyi muitten\nsalaliittolaisten puoleen ja kohautti olkapäitään.\n\n— Taas riideltiin, — sanoi hän epätoivoissaan.\n\n\n\n\nXV Luku.\n\nJoka ei sisällä mitään.\n\n\n— Saattaa teillä olla taipumusta mihin muuhun, — sanoi Robert Allitsen\neräänä päivänä Bernardinelle, — mutta ei teillä sitä ainakaan ole\nvalokuvaukseen. Te ette ole edistynyt rahtuistakaan.\n\n— En minä kaikessa ole yhtä mieltä teidän kanssanne, — sanoi Bernardine\nnärkkäästi. — Mielestäni on minun onnistunut saada varsin hyviä kuvia.\n\n— Ette te ole mikään tuomari siinä asiassa, - sanoi Juro Herra. —\nEnsinnäkään ette osaa valita valoväliä. Te katsotte kieroon. Sen minä\nolen sanonut teille monta kertaa.\n\n— Olette niinkin, — vastasi hän. — Kyllä te pidätte muistoani siinä\nsuhteessa vireillä.\n\n— Teidän valokuvanne tuosta hirmuisesta pienestä tanssijattaresta,\njosta te pidätte niin paljon, on suorastaan inhottava. Hirviöllehän se\nnäyttää. Ja kenties hän hirviö onkin, mitä minä siitä, mutta ei hän\ntodellisuudessa ainakaan näytä siltä.\n\n— Minun mielestäni tämä on minun tekemistäni valokuvista paras, — sanoi\nBernardine kovin suutuksissaan.\n\nBernardine saattoi sietää hänen ylpeyttänsä sellaisissa asioissa,\njoita hän tunsi hiukan enemmän kuin Juro Herra, mutta kun tämä rupesi\nmestaroimaan häntä siinä, missä Bernardinella ei oikeastaan ollut\nmitään tietoa, silloin loppui neitosen kärsivällisyys. Bernardinessa ei\nollut tarpeeksi malttia huomaamaan olevansa ärsytetty.\n\n— En tiedä, lieneekö se paras, — virkkoi Juro Herra, — elleihän liene\nparas todistus teidän taitamattomuudestanne. Siltä kannalta katsoen\ntämä on todellakin pantava ensi sijaan.\n\nToinen lensi tulipunaiseksi harmista. — Ei mikään ole niin helppoa kuin\ntehdä pilkkaa toisesta, — sanoi hän kiivaasti. — Se on vähätietoisten\nainainen turvakeino.\n\nTämän sanottuaan astui hän ylpeästi pois, niinkuin nainen suutuksissaan\nkonsanaankin. Jos olisi ollut ovi, jota olisi sopinut paiskata\nmennessään kiinni, niin varmaankin hän olisi paiskannut. Hän teki\nkumminkin, minkä asianhaarat sallivat: riuhtaisi kiivaasti oviverhon\nsyrjään ja astui konserttisaliin, jossa joka ilta kylpyajan kuuden\nkuukauden kuluessa muuan kokoonhaalittu jouhiorkestri huvitti Kurhausin\nvieraita. Juro Herra jäi seisomaan käytävään.\n\n— Johan nyt! — virkkoi Juro Herra miettivästi, leukaansa pyyhkäisten.\nSitten astui hän verkalleen huoneesensa.\n\n— Johan nyt! — sanoi hän vielä kerran. Tultuaan makuuhuoneesensa,\nrupesi hän lukemaan. Mutta muutaman minutin kuluttua hän sysäsi kirjan\npois, pani lampun peilin ääreen ja harjasi tukkansa. Sitten puki hän\npäälleen mustan takin ja sitoi kaulaansa valkoisen silkkiliinan.\nTakilla oli tomupilkku. Sen hän harjasi huolellisesti pois ja sammutti\nsitten lampun.\n\nKulkiessaan portaita alas, kohtasi hän Marian, joka katsoa tuijotti\nhäneen hämmästyneenä. Olihan aivan vastoin tavallisuutta nähdä häntä\nuudestaan, sittenkuin hän kerran oli mennyt kamariinsa päivällisten\njälkeen. Ei jäänyt Marialta huomaamatta musta takki eikä valkoinen\nliinakaan, ja tämän merkillisen asian hän kertoi toverilleen Annalle.\n\nJuro Herra oli sillä välin saapunut konserttisaliin. Hän katseli\nympärilleen, nähdäkseen, missä Bernardine istui, ja valitsi sitten\nitselleen paikan ihan vastapäätä häntä. Sinne hän istahti ypö\nyksikseen. Hänen asentonsa muistutti piestyä koiraa. Tuon tuostakin hän\nvilkaisi, istuiko Bernardine yhä entisellä sijallaan. Huono musikki\nvaivasi häntä kovin. Mutta sankarina hän kesti paikallaan. Miksikä hän\nkesti, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Vähitellen alkoi yleisö\nharveta. Juro Herra istui yhä sijallansa masentuneen näköisenä.\n\nVihdoin nousi Bernardine, ja samoin teki Juro Herrakin. Nöyrästi hän\nseurasi Bernardinea ovelle. Bernardine kääntyi ja huomasi hänet.\n\n— Mieleni on paha, että saatoin teidät suuttumaan, — sanoi hän. — Minä\ntein tyhmästi.\n\n— Mieleni on paha, että minä suutuin, - vastasi toinen nauraen. — Siinä\nminä tein tyhmästi.\n\n— Olen nyt luullakseni riittävästi pyytänyt anteeksi, — virkkoi Juro\nHerra. — Se sellainen ei miellytä minua ensinkään.\n\nSanottuaan hyvää yötä, meni hän huoneesensa.\n\nTämä ei kumminkaan ollut vielä laulun loppu, sillä seuraavana päivänä,\nheidän syödessään aamiaista yhdessä, otti Juro Herra itse puheeksi\neilisen asian. — Osittain se oli oma syynne, että minä eilen illalla\ntein teille pahaa mieltä, — sanoi hän. — Ette te ennen milloinkaan\nole ollut herkkä suuttumaan, ja senvuoksi olen minä tottunut puhumaan\nteille suoraan. Mielisteleminen on vastoin minun luontoani.\n\n— Se on varsin vilpitön selitys teiltä, — vastasi Bernardine, kaataen\nitselleen kahvia. — Mutta minä myönnän olleeni suutuksissa, ja suutun\nvastakin, jos te rupeatte tekemään niin räikeitä muistutuksia minun\nvalokuviani vastaan.\n\n— Ja kieroon te vaan katsotte. Niinkuin nytkin! Te olette kaatanut\nkahvia kupin ohi. Tietysti te saatte tehdä niinkuin suvaitsette, mutta\nyleisen tavan mukaan sitä kaadetaan kupin sisään.\n\nKumpikin rupesi nauramaan, ja hyvät oli välit jälleen.\n\n— Teidän terveytenne on todellakin käynyt paremmaksi, — sanoi Juro\nHerra äkkiä. — Minun ei kävisi kummaksi, vaikka syntyisi teiltä\nkirjakin. Ei siltä, että uusi kirja olisi suotava. On niitä kirjoja\npaljo ennestäänkin, ei vaan riitä väkeä pyyhkimään pölyjä niistä. No\nniin, tätä seikkaa te ette kyllin visusti malta muistaa. Kirjanne te\nkirjoitatte.\n\nBernardine pudisteli päätänsä.\n\n— Ei siltä näytä, — sanoi hän. — Tyytyisin minä luullakseni nyt\nhiljaisempaan ja hyödyllisempään toimeen.\n\n— Kirjanne te kirjoitatte, — jatkoi Juro Herra. — Mutta kuulkaas.\nTehkää miten hyvänsä, mutta älkää panko henkilöitänne pitämään pitkiä\nkeskusteluita. Ei ihmiset todellisuudessa juttele keskenään neljää\nsivua yhtä mittaa. Niin muodoin, jos saatatte yhteen kaksi älykästä,\nniin älkää antako heidän haastella älykkäästi. Älykkäät eivät tee\nsillä tapaa. Tyhmät ne vaan luulevat, että heidän pitää alati puhella\nviisaasti. Älkää pidättäkö lukijoita kovin kauan yhdessä asiassa. Jos\nteillä pitää olla auringonlasku, niin antaa sen laskea pian. Minä\nvoisin antaa teille monta muutakin viittausta, joista saattaisi olla\nteille hyötyä.\n\n— Mutta miks'ette käytä viittauksianne omaksi hyödyksenne? — kysäisi\nBernardine.\n\n— Se olisi itsekästä, — vastasi toinen juhlallisesti. — Minä soisin,\nettä teille olisi niistä etua.\n\n— Nopeinpa askelin te näytte oppivankin olemaan epä-itsekäs, — sanoi\nBernardine.\n\nSamassa astui Mrs. Reffold aamiaissaliin ja, huomattuaan Bernardinen,\nnyökkäsi hänelle kankeasti.\n\n— Minä luulin teitä ja Mrs. Reffoldia hyviksi ystäviksi, — sanoi Robert\nAllitsen.\n\nBernardine kertoi hänelle viime käynnistään Reffoldeilla.\n\n— No niin, jos teistä nyt tuntuu hiukan ilkeältä, niin onhan se aivan\nluonnollista, — sanoi Juro Herra. — Min'en ymmärrä, mitä syytä teillä\noli puhua Mrs. Reffoldille hänen velvollisuuksistansa. Minä uskallan\nsanoa, että hän tietää ne vallan hyvin, vaikk'ei hän kenties välitä\nniistä. Minua harmittaisi ainakin, jos joku toinen tulisi osoittamaan\nminulle, mikä minun velvollisuuteni on. Kukin tietää velvollisuutensa,\nmutta kunkin oma asia on, täyttääkö hän ne, vai on täyttämättä.\n\n— Taidattepa olla oikeassa. En minä niin rohkea olisi ollutkaan, mutta\ntuon rouvan välinpitämättömyys sai minut suunniltani.\n\n— Mitä teidän tarvitsi joutua suunniltanne toisen asiassa ja miksikä\nensinkään sekaantua niihin?\n\n— Harrastaa ei ole sama kuin sekaantua, -vastasi Bernardine nopeasti.\n\n— Vaikea on toiselta toista välttää, — sanoi Juro Herra. — Siihen\ntarvitaan neroa. Olla myötätuntoinen, siihen kysytään neroa, ja olla\nhyvä, siihen kysytään neroa kanssa. Mutta nerot ovat harvinaisia.\n\n— Tunsin minä yhden, — sanoi Bernardine. - Minulla oli ystävä, jonka\npuoleen käännyin saamaan myötätuntoisuutta murheeni ensi aikoina. Kun\nmuista ei ollut kuin ärsytystä, osasi hän aina rauhoittaa mieltäni.\nHänen maksoi vain tulla huoneeseni, niin kaikki oli taas hyvin.\n\nKyyneleitä kiertyi Bernardinen silmiin. — No niin, — virkkoi Juro Herra\nystävällisesti, — ja missä on tuo nero nyt?\n\n— Hän läksi pois, niinkuin hänen omaisensakin. Ja se oli sen luvun\nloppu.\n\n— Lapsi parka, — virkkoi Juro Herra, puolittain itsekseen. — Enköhän\ntietäne minäkin jotain tuollaisen luvun lopusta?\n\nMutta Bernardine ei kuullut häntä; hän muisteli ystäväänsä. Hän\najatteli, niinkuin me kaikki ajattelemme, että ne, joilta me murheemme\npäivinä saamme myötätuntoisuutta, kohoavat silmissämme pyhiksi\nolennoiksi. Pyhimyksiä he eivät liene, mutta, sopivamman nimen\npuutteessa, pyhiä he meille ovat, armaita, rakkaita olentoja. Tuo pitkä\naika, iäisyys, ja tuo suuri olotila, kuolema, eivät voi raastaa heiltä\nheidän pyhyyttänsä; sillä me olemme kyynelillämme julistaneet heidät\npyhimyksiksi.\n\nHän heräsi haaveilustaan, kun Juro Herra, nousten ylös, ryminällä\nsiirsi tuolinsa pöytään.\n\n— Minä lähden kehittämään valokuviani. Tahdotteko tulla minua\nauttamaan? — kysäisi hän hilpeästi. — Ei siihen silti suoria silmiä\ntarvita.\n\nHeidän mennessään yhdessä, sanoi Juro Herra:\n\n— Jos vakavasti asiata ajattelee, niin onhan jotenkin mieletöntä toivoa\nkeskeymätöntä onnea. Onnea tulee osaksemme yksinäisissä irtonaisissa\npalasissa; ja ken meistä viisas on, tyytyy näihin katkonaisiin muruihin.\n\n— Mutta ken on viisas? — sanoi Bernardine. — Kaikkihan me odotamme\nonnea. Ei kukaan sano, että me tulemme onnellisiksi, mutta sittenkin,\nvaikk'ei kukaan meille sitä sano, on siitä ihmisluonnossa todellinen\nvaisto.\n\n— Hauska olisi tietää, — virkkoi Juro Herra, — missä\nkehitysvaiheessansa meidän nykyinen arvoisa olotyyppi ensi kertaa tunsi\nvaistoa. Päivänvalo lienee siihen osaltaan vaikuttanut. Näettehän,\nmitenkä koira asettuu päivänpaisteesen; vihoviimeiseltä rakiltakin\npääsee siinä mielihyvän huokaus, vihaisin kissakin alkaa kehrätä.\n\nHe pysähtyivät sen huoneen edustalle, joka erikseen oli laitettu\nkuntoon Kurhausissa valokuvauksen vimmaamia vieraita varten.\n\n— En minä saata mennä tuohon hirmuiseen koloon, — sanoi Bernardine.\n— Ja sitä paitsi, minä olen luvannut pelata shakkia ruotsalaisen\nprofessorin kanssa. Sitten lähden ottamaan Mariasta valokuvaa. Sen minä\nlupasin Wärlille.\n\nJuro Herra myhähti pahan-ilkisesti.\n\n— Minä toivon, että Wärlin käy mahdolliseksi tuntea hänet, — virkkoi\nhän, mutta huomattuaan joutuneensa arveluttavalle alalle, hän lisäsi\nnopeasti:\n\n— Jos tarvitsette lisää levyjä, niin voitte saada minulta.\n\nMennessään huoneesensa, pysähtyi Bernardine puhelemaan sievän Fräulein\nMüllerin kanssa, joka oli peräti iloisella mielellä, sillä lääkäri oli\nantanut hänelle erinomaisen hyviä tietoja hänen terveytensä tilasta.\nFräulein Müller puhui alinomaa englanninkieltä Bernardinen kanssa,\nmutta kun hänen taitonsa siinä oli niukan puoleinen, niin tarvittiin\njoltinenkin määrä mielikuvitusta avuksi, jotta häntä voisi ymmärtää.\n\n— Ah, Miss Holme, — puhui hän. — Minä sai nurinomaise hyvä tieto\ndoktorilta.\n\n— Te näytättekin niin reippaalta, — vastasi Bernardine. — Entäs ne\nkuherrukset espanjalaisen herran kanssa, hyvällä kannalla kaiketi nekin?\n\n— No mutta! — huudahti toinen iloisesti. - Se on teidän käksimiksi.\nMinä ei ole kärsi se herra.\n\nSamassa tuli espanjalainen herra Kurhausin kukkakaupasta, kaunis\nkukkavihko kädessä.\n\n— Mademoiselle, — sanoi hän, ojentaen hänelle kukkavihkon ja samassa\npainaen hänen kätensä sydämelleen. Hän ei ollut ensi alussa huomannut\nBernardinea ja nyt, nähtyään hänet, nolostui hiukan. Bernardine myhähti\nheille kummallekin ja lymysi kukkakauppaan, joka oli sijoitettu yhteen\nnoista katetuista käytävistä pää- ja kylkirakennusten välillä.\n\nHerra Schmidt, puutarhuri, oli sitomassa seppeltä. Hänen\nlempikumppalinsa, ruskea kissa, leikitteli vanungin kanssa. Schmidt oli\nvarsin äkäinen luonnoltaan, mutta Bernardinesta hän piti paljon.\n\n— Minä olen pannut nämä orvokit syrjään teitä varten, Fräulein,\n— virkkoi hän tuikealla tavallaan. — Aioin lähettää ne teidän\nhuoneesenne, mutta minut keskeyttivät työssäni.\n\n— Aivanhan te pilaatte minut lahjoilla, — sanoi Bernardine.\n\n— Tehän minun kissani pilaatte maidolla, - vastasi Schmidt.\n\n— Teillä on kaunis seppele tekeillä, herra Schmidt, — huomautti\nBernardine. — Kuka on kuollut? Joku Kurhausissa?\n\n— Ei, Fräulein. Mutta minun pitäisi panna ovi kiinni, seppeleitä\ntehdessäni. Ihmiset säikähtävät ja luulevat, että nyt heidänkin pitää\nkuolla. Säikähdättekös tekin?\n\n— Enpä luule, — vastasi Bernardine, ottaen kukkasensa ja silitellen\nruskeata kissaa. — Iloinen kumminkin olen, ett'ei ketään täällä ole\nkuollut.\n\n— Se on erästä nuorta, kaunista ladyä varten, — sanoi puutarhuri. —\nHän oli Kurhausissa kaksi vuotta sitten. Minä pidin hänestä. Hän ei\nsallinut sitoa kukkasia vanungilla. Minä panin parastani, sitoakseni\nniitä ilman, mutta vaikeaa se oli.\n\nBernardine jätti hänet jatkamaan työtänsä ja läksi pois mietteisinsä\nvaipuneena. Koko sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Petershofissa, ei\nhän ollut oppinut katselemaan kylmäkiskoisesti tuota surkeutta, joka\nhäntä kaikkialla ympäröi. Turhaan olivat menneet Juron Herran saarnat;\nturhaan hänen omat harkintansa.\n\nNuo ihmiset, jotka täällä kärsivät ja kuihtuivat ja läksivät pois, mitä\nne olivat hänelle?\n\nKuinka saattoi himmeinkään varjo heistä heittäytyä hänen sieluunsa?\n\nEihän siihen ollut mitään aihetta. Ja sittenkin hän tunsi heidän\nkaikkien tunteita, hän, joka entisaikoina olisi pitänyt ajanhukkana\nruveta hetkeksikään mietiskelemään jotain niin joutavaa kuin\nyksityisten ihmisten kärsimyksiä.\n\nJa siltana hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli hänen oma\nsairautensa.\n\nKuinka hitaita ovat meissä ajatukset, kuinka puutteellista\nmielikuvitus, koskapa vasta omat huolet ja kärsimykset opettavat meitä\nkäsittämään jotain muittenkin huolista ja kärsimyksistä!\n\nNiin, kuinka kummastelevatkaan meitä koirat, ne, jotka tuntevat,\nmilloin meitä suru ja murhe painaa ja lyöttäyvät lähelle meitä!\n\nBernardine ennätti huoneensa ovelle. Hän kuuli nimeänsä mainittavan,\nkääntyi ympärinsä ja näki Mrs. Reffoldin. Säikähdys kuvastui tämän\nkauniilla kasvoilla.\n\n— Miss Holme, — sanoi hän, — minua lähetettiin hakemaan... Min'en\nuskalla mennä yksin hänen luoksensa... Minä tahtoisin, että te... Hänen\non pahempi... Minä olen...\n\nBernardine otti häntä kädestä, ja nuo kaksi naista kiiruhtivat pois\nääneti.\n\n\n\n\nXVI Luku.\n\nKun sydän tuntee omantunnon vaivoja.\n\n\nBernardine oli nähnyt Mr. Reffoldia edellisenä päivänä. Silloin hän oli\nistunut hänen vieressään ja pidellyt hänen kättään omassaan. Sairas oli\nvälistä myhähtänyt, mutta yhden ainoan kerran hän vaan oli puhunut.\n\n— Pikku Muru, — oli hän kuiskaissut, sillä hänen äänensä oli nyt\npelkkää kuiskutusta vaan. - Minä muistan kaikki, mitä olette minulle\npuhunut. Jumala siunatkoon teitä! Mutta kuinka kauan sitä kuolemista\nkestää!\n\nSe oli ollut eilen.\n\nKuja oli nyt juostu päähän asti, ja Mr. Reffold makasi ruumiina.\n\nHe kantoivat hänet tuohon pieneen ruumiskappeliin. Bernardine jäi\nMrs. Reffoldin luokse, jota näytti hirvittävän olla yksin. Hän piti\nBernardineä kädestä.\n\n— Ei, ei, — puhui hän liikutettuna, — te ette saa mennä. Minun on\nmahdoton olla yksin. Jääkää te luokseni.\n\nHän ei osoittanut surua eikä kaipausta. Ei hän maininnut miehensä\nnimeä. Hän silitteli vain kauniita kasvojansa.\n\nPari kertaa yritti Bernardine päästä pois. Tämä odotteleminen oli\nhänestä tuskallista; hän tunsi, ett'ei hänestä täällä ole mitään hyötyä.\n\nMutta joka kerta katsahti Mrs. Reffold ylös ja pidätti hänet.\n\n— Ei, ei, — puheli hän. — Minä en kestä olla yksin ilman teitä. Minun\ntäytyy saada pitää teidät luonani. Miksikä te jättäisitte minut?\n\nJa Bernardine jäi. Hän koetti lukea kirjaa, joka oli pöydällä. Hän\nluki viivoja ja pisteitä tapeteilla. Hän ajatteli vainajata ja eloon\njäänyttä vaimoa. Hän oli surkutellut vainajata, mutta nähdessään\nnyt hänen leskensä murtuneet kasvot, tunsi hän sydämensä pohjasta\nsurkuttelevansa häntä. Katumus oli tuleva, vaikk'ei se kauan\nkestänekään. Sydän tahtoo edes hetkisen nähdä oman itsensä kasvoista\nniin kasvoihin ja unohtaa sitten kuvansa.\n\nMutta sinä hetkenä — mikä tuskain paino, kokonainen vuosisata\nkärsimystä!\n\nBernardine kävi helläksi Mrs. Reffoldia kohtaan, hän kumartui sohvan\nyli ja hyväili noita kauniita kasvoja.\n\n— Mrs Reffold... — kuiskasi hän.\n\nMuuta hän ei sanonut, mutta siinä oli kylliksi. Mrs. Reffold purskahti\nvaltavaan itkuun.\n\n— Voi, Miss Holme, — nyyhkytti hän. — En edes ollut ystävällinen\nhänelle. Ja nyt on myöhäistä. Mitenkä minä voin kestää tämän?\n\nJa silloin tunsi sydän omantunnon vaivoja.\n\n\n\n\nXVII Luku.\n\nEntisille laidunmaille.\n\n\nMrs. Reffold oli tuntikausiksi jättänyt miehensä olemaan yksinänsä\nja hoitoa vailla hänen eläessänsä Nyt, kun mies oli kuollut eikä\narvatenkaan välittänyt mihin hän leposijansa saa, nyt kului hetken\naikaa, ennenkuin vaimo suostui jättämään hänet tuohon yksinäiseen,\npieneen Petershofin kalmistoon.\n\n— Hänen on niin kolkko olla siellä, — sanoi hän lääkärille.\n\n— Kolkommaksi sinä hänen osansa täällä teit — ajatteli lääkäri.\n\nMutta sitä hän ei sanonut; hän vaan tyyneesti kehoitti Mrs. Reffoldia\nhautaamaan miehensä Petersnofiin. Rouva suostui.\n\nJa niin he laskivat hänet lepäämään kolkkoon kalmistoon.\n\nBernardine meni hautajaisiin, vaikka Juro Herra kovin kieltelikin.\n\n- Itsekin te olette kuin mikä haamu - sanoi hän Bernardinelle. - Tulkaa\nsen sijaan minun kanssani maalle.\n\nBernardine pudisti päätään.\n\n— Toisen kerran, — sanoi hän. — Mrs. Reffold tarvitsee minua. Minä en\nsaata jättää häntä. Hän on niin surkeassa tilassa.\n\nJuro Herra kohautti olkapäitään ja meni huoneesensa.\n\nMrs. Reffold kiintyi paljon Bernardineen näinä viime päivinä, ennen\nlähtöänsä Petershofista. Hän oli päättänyt lähteä Wiesbadeniin, jossa\nhänellä oli omaisia, ja kehoitti Bernardinea tulemaan mukaansa, jopa\npyysikin. Bernardine kieltäytyi.\n\n— Olen nyt ollut poissa Englannista lähes viisi kuukautta. Rahani\nalkavat loppua. Minun pitää palata takaisin työtä tekemään.\n\n— Tulkaa sitten minun seuranaisenani, — ehdotti Mrs. Reffold. — Minä\nmaksan teille sievän palkan.\n\nBernardine oli taipumaton.\n\n— Ei, — sanoi hän. — En minä saata ruveta rahaa ansaitsemaan sillä\ntavalla; se ei sovi. Sitä paitsi, ette te huolisi kauan olla minun\nkanssani: pian te kyllästyisitte minuun. Te ajattelette nyt, että\nteidän olisi hauska pitää minua seurassanne. Mutta minä tiedän, miten\nkävisi: teidän tulisi paha mieli, ja niin tulisi minunkin. Paras\non erota sinänsä: te menette omaa tietänne, minä omaani. Me elämme\nerillaisissa maailmoissa, Mrs. Reffold. Mieletöntä olisi minun tulla\nteidän maailmaanne, niinkuin teidänkin minun. Pidättekö minua tylynä?\n\nNiin he erosivat. Mrs. Reffold ei ollut puhunut myötätuntoisesti\nennenkuin asemalla, jolloin hän, kumartuen Bernardinea suutelemaan,\nkuiskasi:\n\n— Minä tiedän, ett'ette minua kovin tuomitse. Lupaatteko? Mutta\njos milloinkaan murhe teitä kohtaa, ja minä voin auttaa teitä,\nkirjoitatteko minulle silloin?\n\nBernardine lupasi.\n\nHuoneesensa tultuaan, huomasi Bernardine pöydällään pienen paketin.\nSiinä oli Mr. Reffold vainajan kellonperät. Bernardine oli usein nähnyt\nhänen leikkivän niillä. Niihin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon\nMr. Reffold pari kuukautta sitten oli kirjoittanut: \"Anna kellonperäni\nPikku Murulle, jos hän tahtoo uhrata hiukan ylpeyttänsä ja ottaa lahjan\nvastaan.\"\n\nBernardine irroitti kellostansa hivuksista punotun nauhan ja pani\nsijaan Mr. Reffoldin massivit kultakäädyt.\n\nSiinä istuessaan ja käätyjä sormiellessaan, johtui hänen mieleensä,\nettä yhden päivän oleskelu maalla tekisi hänen hyvää. Ensi alussa hän\naikoi mennä yksin, mutta päätti sitten kysäistä Robert Allitsenilta.\nMarialta sai hän tietää Juron Herran olevan pimeässä huoneessa ja\nkiiruhti alas. Kotvan aikaa sai hän koputtaa ovelle, ennenkuin sisästä\nvastattiin.\n\n— Ei minua nyt saa häiritä, — sanoi hän. -Kuka se on?\n\n— Enhän minä voi huutaa teille, — vastasi Bernardine.\n\nJuro Herra avasi pimeän huoneen oven.\n\n— Minun negatiivini pilaantuvat, — sanoi Juro Herra tuimasti. Nähtyään\nBernardinen, lisäsi hän:\n\n— Mitenkä? Siltähän te näytätte, kuin olisi teille lasi konjakkia\ntarpeen.\n\n— Ei, — sanoi Bernardine, myhähtäen tuolle äkkinäiselle muutokselle\nhänen kohtelussaan. — Minä tarvitsen raitista ilmaa, rekiretkeä, päästä\nyhdeksi päiväksi maalle. Tuletteko?\n\nHän ei vastannut, vaan palasi takaisin pimeään huoneesen. Sitten hän\ntuli ulos kameroineen.\n\n— Lähdetään siihen majataloon taas, — sanoi hän hilpeästi. — Minä otan\nnoitten maalaisten valokuvat mukaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua olivat he matkalla. Sinne piti matka tällä\nerää, minne ennenkin. Siitä pitäin oli Bernardine nähnyt monta kertaa\nmaaseutuja ja oli jo tottuneempi tuohon ihmeelliseen valkoiseen\nmaisemaan, mutta sittenkin nuo valkoiset haamut hirvittivät ja tuo syvä\nhiljaisuus lumosi häntä. Sama näky se oli kuin ennenkin eikä sittenkään\nsama, sillä vuoden-aika oli jo ehtinyt koko joukon eteenpäin ja lumi\noli ruvennut sulamaan. Loitompana oli valkoista, kuten ennenkin, mutta\nlähemmillä rinteillä alkoi ruoho vihertää, ja muutamat pitkät puut\nolivat heittäneet päältään raskaan taakkansa, näyttäen nyt vapaudessaan\nsynkemmiltä kuin ennen, lumisessa orjuudessaan. Tiet eivät enää olleet\nniin kauttaaltaan tasaisia kuin ennen: reki luisti, milloin sopi, ja\nkolahteli, milloin täytyi. Lunta oli kumminkin siksi paljon, että\nkulkeminen oli mahdollista, jopa hupaistakin.\n\nMatkatoverit olivat ääneti. Kerran vaan Juro Herra virkkoi:\n\n— Minä pelkään, että negatiivini pilaantuivat.\n\n— Johan te sen kerran sanoitte, — huomautti Bernardine.\n\n— No sitten sanon sen uudestaan, — vastasi toinen tuikeaan tapaansa.\n\nSeurasi pitkällinen äänettömyys.\n\n— Paras osa talvesta on mennyt, — sanoi Juro Herra. — Kenties saadaan\nlunta lisää, mutta luultavasti ei saada. Täällä ei ole hauska olla\nlumen sulamisen aikana.\n\n— Niinpä lienee, enkä minä missään tapauksessa enää kauempaa täällä\nole, — sanoi Bernardine, — ja syy on selvä. Rahat ovat loppumaisillaan.\nMinä lähden kotia ja ryhdyn työhöni jälleen. Enhän minä omin voimin\nolisi kyennyt tulemaan tänne, ellei setä olisi antanut rahoja omien\nsäästöjeni lisäksi.\n\n— Oletteko pulassa? — kysäisi Juro Herra melkein arasti.\n\n— Minulla ei ole paljoa tarpeitakaan, — vastasi Bernardine iloisesti. —\nJa rikkaus on suhteellinen käsite sittenkin.\n\n— Se olisi ikävää, jos teidän täytyisi mennä takaisin tekemään työtä, —\nvirkkoi Juro Herra melkein itsekseen. — Nythän te vasta olette ruvennut\nreipastumaan. Ja helppo on menettää se, mikä jo saatu on.\n\n— En luule, että se minulta menee, — vastasi Bernardine, — mutta tästä\npuolin olenkin hyvin varovainen. Minä annan hiukan opetustunteja ja\nkenties kirjoitankin pikkusen, en paljoa, älkää peljätkö. En aio olla\npolitillinen, enkä pedagogillinen enkä muutakaan suurta semmoista.\n\n— Politika ja pedagogika, ne ovat suurta muka, — sanoi Juro Herra. —\nTaivas varjelkoon minua politillisista ja pedagogian sääntöjen mukaan\nkasvatetuista naisista.\n\n— Te sanotte noin, kosk'ette tiedä niistä yhtään mitään, — pisti\nBernardine terävästi.\n\n— Suuri kiitos! — vastasi toinen. — Olen heitä tarpeekseni kohdannut.\n\n— Siitä lienee pitkä aika kulunut, — sanoi Bernardine melkein\nsydämettömästi. — Jos te olette elänyt täällä niin kauan, kuinka\nosaatte arvostella, mitä kaikkia muutoksia on tapahtunut Petershofin\nulkopuolella?\n\n— Jos olen elänyt täällä niin kauan, — toisti Juro Herra katkeralla\nmielellä.\n\nBernardine ei tuota huomannut: hän oli joutunut asiaan, josta hän aina\ntuli kiihkoihinsa.\n\n— En tunne tarkoin noita politillisia naisia, - sanoi hän, — mutta\ntunnen kyllä korkeamman sivistyksen saaneita. Niillä kirjailijoilla,\njotka taistelevat nykyajan naista vastaan, en ollut mallina edessään\nnainen kymmenen vuotta sitten. Girton-opiston tyttö kymmenen vuotta\nsitten oli toisenlainen kuin Girton-opiston tyttö nyt. Jälkimmäinen on\nsäännöllisesti kehittynyt vesa edellisestä.\n\n— Missä se ero sitten niitten välillä, koska te kehutte tuntevanne niin\nhyvin tuon asian?\n\n— Girton-tyttö kymmenen vuotta sitten — puhui Bernardine, — oli\nhimmeä olento, silmälasit päässä, huolimattomasti ja huonosti puettu,\njoka kokonaan antautui opinnoilleen ja halveksi jokaista, ken ei\nosannut Agamemnonia ulkoa. Hän ei suinkaan ollut miellyttävä, mutta\nhän ansaitsee sen, että häntä pidetään kunniassa ja kiitollisessa\nmuistossa. Hän taisteli naisen puolesta, koettaen saada hänelle\noikeutta hyvään kasvatukseen, ja minä en siedä kuulla häntä\nylenkatsottavan. Se raikasmielinen nuori tyttö, joka meidän päivinämme\non taitava tennis-pelissä, ja jolla on huomattava sija klassillisissa\ntai matematillisissa tiedekunnissa, ja joka on kirjanoppinut, olematta\nkirjatoukka, ja...\n\n— Yhäkö niitä hyviä avuja vielä piisaa? - keskeytti Juro Herra.\n\n— Ja joka ei halveksi pitää ylpeytenänsä sievää ulkoasuakin, vaikka\npitää ylpeytenänsä kirjojaan, — jatkoi Bernardine, katsoen Juroon\nHerraan, jota hän kumminkaan tuskin huomasi, — hän on mitä hän on,\ntuloksena siitä, että tuo vakava ja epämiellyttävä nainen on hänelle\ntaistelun voittanut.\n\nTähän hän pysähtyi ja virkkoi sitten:\n\n— Mutta tämä on kovin naurettavaa, että minä haastelen teille\ntällaisista. — Ette suinkaan te pidä väliä naisen elin-ehtojen\nlaajentamisesta?\n\n— Vai niin! Ja miks'en? — kysyi Juro Herra. — Olenko sitten niin kauan\nollut syrjässä?\n\n— En minä usko teidän välittävän siitä, vaikkette niin kauan olisi\nsyrjässä ollutkaan, — vastasi Bernardine avomielisesti. — Te ette ole\nniitä miesten tyyppejä, jotka ovat jalomieliset naista kohtaan.\n\n— Saanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka tekee tästä jutusta\nlopun, koskapa jo ollaan majatalolla, — kysyi Juro Herra: — mihinkä\noppineitten naisten tyyppiin teitä pitäisi lukea mielestänne?\n\nBernardine naurahti.\n\n— Sen jätän minä teidän älykkäisyytenne ratkaistavaksi, — sanoi hän,\nlisäten sitten: — jos teissä sitä on.\n\nTähän päättyi keskustelu, sillä tieto Herra Allitsenin tulosta oli\nlevinnyt talossa, ja kaikki riensivät tervehtimään vieraita. Rouva\nSteinhart oli tukehduttaa Bernardinen äidilliseen hellyyteensä ja\nkuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Nyt te olette kihloissa, Fräulein? Niin, siitä minä olen varma.\n\nBernardine myhähti, päätään pudistaen, ja kääntyi tervehtimään muita,\njotka olivat keräyneet heidän ympärilleen. Vihdoin läheni Katarina\nparkakin ja puristi rakkaasti Bernardinen kättä. Sitten astui esille\nHans, Liisan sulhanen, ja Liisa kertoi, että heillä on häät kuukauden\nkuluttua. Nyt hämmästyi Bernardine, nähdessään Juron Herran ottavan\ntaskustaan pienen käärön ja antavan sen Liisan huostaan. Kaikki\nriensivät Liisan ympärille, hänen avatessaan kääröä, ja siinä oli, mitä\nhän niin usein oli toivonut, hopeakello käätyineen.\n\n— 140 —\n\n— Voi! — huudahti hän. — Kuinka ihanaa! Kuinka ne tämän kylän tytöt\nkadehtivat minua nyt! Ja kyllä nyt harmittaa Susannaa, hyvää ystävää!\n\nJa sitten otettiin valokuvat tarkasteltaviksi.\n\nLiisa väitti itsepäisesti, että hänen kuvansa noissa arkivaatteissa ei\nole hyvä. Mutta hän ei voinut salata ihastustaan, katsellessaan sitä\nkuvaa, joka näytti hänet maailmalle hänen paraimmissa kemputtimissaan.\n\n— Voi sentään! — huudahti hän. — Tämä se vasta valokuva on!\n\nJuro Herra murisi, mutta käyttihe kuin sankari, vaatien kumminkin\nhiljaista myötätuntoisuutta Bernardinen puolelta.\n\nTuo oli hauska kohtaus, vilpittömyyttä täynnä, ja Bernardine, joka\ntunsi olevansa kuin kotonaan näitten ihmisten seurassa, haasteli heidän\nkanssaan, niinkuin olisi ollut koko ikänsä heidän tuttavansa.\n\nSilloin muisti rouva Steinhart äkkiä, että tarvitsevathan vieraat\nruokaakin. Liisa lähetettiin täyttämään kyökkivelvollisuuksiansa,\nmutta kotvasen kesti kumminkin, ennenkuin hänet saatiin herkeämään\nkatselemasta kuvia.\n\n— Ota ne mukaasi, Liisa! — sanoi Juro Herra. — Siten me pikemmin\npääsemme aterialle.\n\nLiisa juoksi nauraen tiehensä, ja Bernardine jäi kahden kesken\nKatarinan kanssa.\n\n— Liisa on hyvin onnellinen, — sanoi hän Bernardinelle. — Hän rakastaa\nja on rakastettu.\n\n— Sehän on suurin onni, — sanoi Bernardine puolittain itsekseen.\n\n— Tietääkö Fräulein? — kysyi Katarina kiireesti.\n\n— En, Katarina. Olen vaan kuullut ja lukenut ja nähnyt.\n\n— Sitten ette _te _voi käsittää, — virkkoi Katarina melkein ylpeästi. —\nMutta _minä_ käsitän.\n\nHän ei sen koommin enää puhunut, vaan otti ompelunsa esille ja katseli,\nkuinka Bernardine leikki kissain kera. Ja Bernardine leikki ja\nmietiskeli, tuntien kaiken aikaa, kuinka tämä sielultaan ja ruumiiltaan\nmurtunut maalaistyttö säälittelee häntä, jonka osalle ei ole tullut\ntuota suurta onnea: rakastaa ja olla rakastettu. Tämä oli ollut jotain\nvierasta hänelle: ei hän milloinkaan ollut edes kaivannut sitä. Hän oli\ntoivonut saada olla yksin kuin pieni luoto meressä.\n\nMutta nyt?\n\nTuokion kuluttua istui hän Juron Herran kanssa aterioimassa. Kiihkeästä\nmielestään huolimatta oli Liisan onnistunut laittaa kaikki varsin\nsievästi. Silloin vaan, kuin hän oli laittamassa omeletteja _aux\nfines herbes_ olisi häntä sietänyt vartioida, ett'ei olisi juossut\nvilkaisemaan hopeakelloonsa ja valokuvaansa, jossa hän oli paraimmissa\ntamineissaan!\n\nVieraat joivat sitten Hansin ja Liisan maljan, ja sitten oli aika\nsuorittaa lasku. Antaessaan rahaa takaisin Robert Allitsenille, virkkoi\nrouva Steinhart makeasti:\n\n— Viime kerralla maksoitte te ja Fräulein kumpikin osanne; tänään te\nmaksoitte yksin kaikki. Olettehan toki viimeinkin kihloissa, hyvä\nHerr Allitsen? Voi kuinka vanha emäntä toivottaa teille onnea! Jos\nkuka ansaitsee tulla onnelliseksi, niin kukas muu kuin te, rakas Herr\nAllitsen?\n\n— Te olette antanut minulle kaksikymmentä centimea liian paljon,\n— virkkoi Juro Herra tyyneesti. — Teillä on pää niin täynnä muita\nasioita, ett'ette osaa kunnollisesti laskeakaan.\n\nMutta nähdessään vanhan emännän murheelliset kasvot ja peljäten\nloukanneensa häntä, Juro Herra lisäsi heti:\n\n— Kun minä menen kihloihin, hyvä emäntä, niin te siitä ensimmäiseksi\ntiedon saatte.\n\nJa siihen sai emäntä tyytyä. Hän ei kysellyt enää heiltä\nkumpaiseltakaan, mutta kovasti hän vaan oli pettynyt. Oli siinä palanen\nkoomillista tuossa muorin pettymyksessä, mutta tällä kertaa se ei\nhuvittanut Robert Allitsenia niinkuin edellisellä.\n\nNojatessaan reen selkämystä vastaan, sama neitonen seurassaan kuin\nsilloinkin, muisteli hän silloisia tunteitansa. Hän oli ollut silloin\nhämmästynyt ja häntä oli huvittanut, hän oli kenties ollut hiukan\nhämilläänkin, mutta oli tuntenut koko joukon helpotusta, kun neitonen\noli ollut kyllin järkevä, ottaakseen asian leikin kannalta hänkin.\n\nMutta nyt?\n\nHe olivat olleet yhdessä useampia kuukausia. Juro Herra, joka ennen\nei ollut välittänyt seurasta, oli huomannut kääntyvänsä yhä useammin\nBernardinen puoleen.\n\n_Ja nyt hän oli kadottava hänet!_\n\nHän katsahti pari kertaa, ollaksensa varma, että Bernardine se oli\nhänen vieressään: siinä hän istui niin levollisena. Vihdoin virkkoi\nJuro Herra totuttuun tuikeaan tapaansa:\n\n— Siihenkö teidän kaunopuheliaisuutenne loppuikin, siihen\nylistyspuheesen oppineista naisista!\n\n— Ei; minä olen säästänyt sen paremmalle kuulijakunnalle, — vastasi\nhän, koettaen olla iloinen.\n\nMutta iloinen hän ei ollut.\n\n— Minä luulin teidän lähteneen tänään maalle hakemaan hyvää mieltä, —\nsanoi Juro Herra hetken kuluttua. — Löysittekö?\n\n— En tiedä. En minä osaa heti kohta liikutuksista toipua, ja Mr.\nReffoldin kuolema on tehnyt mieleni murheelliseksi. Mitä te ajattelette\nkuolemasta? Onko teillä jotain teoriaa elämästä ja kuolemasta ja niiden\nvälisestä sillasta? Voitteko sanoa jotain, josta olisi toiselle apua?\n\n— En mitään, — vastasi Juro Herra. — Ja kuka on, joka voi? Ja miten?\n\n— Eikö sitten ole mitään merkitystä filosofialla eikä oppineitten\nmiesten mietiskelyillä? — kysäisi Bernardine.\n\n— Filosofia, — naurahti Juro Herra pilkallisesti. — Mitä se on saanut\nmeille aikaan? Se on opettanut meille jotain hengen toiminnasta,\nopettanut meille kummallisia asioita, jotka ovat harvoille\nintressantteja, mutta vuosisatoja on ollut ja tullut ja mennyt, ja\ntuo ainoa asia, josta ihmissuku niin hartaasti halajaa saada tietoja,\non yhä selvittämättä: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? — Siinä\nmaailman suuri salaisuus. Me pyydämme leipää, ja filosofit antavat\nmeille kiven. Mitä apua heistä olisi ja mitäpä kestään muustakaan?\nKuolema on kuin onkin elämän kovia tosiasioita.\n\n— Ja suurin paha, — sanoi Bernardine.\n\n— Me sepittelemme tarinoita tulevasta maailmasta, — jatkoi Juro Herra;\n— ja kellä vaan on uusi tarina kerrottavana tai vanha uuteen kieleen\npuettava, se saa kuulijoita, ja sitä sanotaan tervetulleeksi. Se auttaa\nhetkeksi joitakuita, mutta kun tarinan viehätys on mennyt ohi, ovat\nhe taas valmiit kuulemaan uutta ja kenties vielä kummallisempaa kuin\nentinen. Mutta solmu on yhä ennellään: saammeko kohdata rakkaitamme ja\nmiten? Eikö se ole surkeata? Miks'emme voi enemmän asettua ulkopuolelle\nomaa personaamme? Tuo meidän vähäpätöinen, mitätön henkemme, milloinka\nse oppii laajenemaan?\n\n— Miksikä meidän pitäisi asettua enemmän ulkopuolelle omaa personaamme?\n— sanoi Bernardine. — Oli aika, jolloin minäkin tunsin samaa, mutta\nnyt olen oppinut jotain parempaa: ett'ei meidän tarvitse hävetä\nsitä, että olemme ystävällisiä, ja ennen kaikkea sitä, että meillä\non ihmisen vaistoista parhain, nimittäin rakkaus, ja kiihkeä toivo\nsen kestämisestä ja lakkaamaton pelko sen menettämisestä. Ei ole\nmitään halpamaista, ei tahdon, heikkouden jälkeäkään tuossa meidän\nlevottomassa pyrkimyksessämme saada tietää sitä, mitä tämän jälkeen\ntuleva on, ja saammeko taas tavata niitä, jotka olemme täällä\nkadottaneet. Luonnollista on ja oikeata ja kaunista, että tuo on\nkaikkein tärkein kysymys. Tiedän kyllä monen sanovan, että on\nolemassa tärkeämpiäkin; niin he sanovat, mutta toisin he ajattelevat.\nHalajammeko me ensi sijassa saada tietää, tokko me täytämme tehtävämme\nparemmin jossain muualla, tokko meille suodaan suurempi viisaus, tokko\nme, niinkuin Mr. Reffold parka, saamme iloita siitä, ett'emme menettele\nkuin kylänkoirat, vaan paremmin sankarin tavalla? Näitä kysymyksiä\nnousee, mutta ihminen saattaa ne sysätä syrjäänkin. Tuota toista\nkysymystä ei voi _milloinkaan_ lykätä syrjään. Jos se koskaan olisi\nmahdollista, niin ainoastaan silloin, kuin ihmisen sydän on kadottanut\nparaimman osan itseänsä, inhimillisyytensä. Meidän täytyy rakennella\nsiltaa elämän ja kuoleman välille, kunkin kohdastansa. Nähdessämme,\nett'ei se ole tarpeeksi luja, puramme sen pois ja rakennamme toisen.\nMeidän pitää katsoa, miten muut siltaansa rakentavat. Me mukailemme,\nme arvostelemme, me tuomitsemme. Mutta aikaa voittain opimme olemaan\nsekaantumatta muitten toimiin. Me saamme tietää, että yksi silta\nsaattaa olla yhtä hyvä kuin toinenkin, ja että niitten suurin arvo on\nsiinä, että niitä on rakenneltu. Vähät siitä, mitä me rakennamme, mutta\nrakentaa meidän pitää, teidän ja minun ja jok'ainoan.\n\n— Minä olen jo aikaa sitten lakannut rakentamasta minun siltaani, —\nsanoi Juro Herra.\n\n— Se tapahtuu melkein tietämättä, — sanoi Bernardine. — Kenties olette\ntyössä sittenkin tahi kenties pidätte lepohetkeä.\n\nToinen kohautti olkapäitään, ja matkatoverit olivat jälleen ääneti.\n\nOli pari kilometriä enää Petershofiin, kun Juro Herra katkaisi\nvaitiolon. Hänen äänessään oli jotain ihmeellisen lempeätä.\n\n— Kuulkaapas, ystävä hyvä, — sanoi hän, - nyt ollaan lähellä kotia,\nja minulla olisi jotain kysyttävänä teiltä. Minun on helpompi kysyä\ntäällä vapaassa ulko-ilmassa, jossa avaruus näkyy antavan kuihtuneitten\nkeuhkojen ja mielen hengittää vapaasti.\n\n— No niin, — sanoi Bernardine, kummeksien, mitä hänellä olisi sanomista.\n\n— Minua hiukan pelottaa, että suututan teidät, — jatkoi Juro Herra, —\nmutta minä luotan teihin kumminkin. Se on ainoastaan tämä. Te sanoitte,\nettä rahanne alkavat olla lopussa, ja että teidän täytyy palata kotia.\nTuo nyt on varsin ikävä, koska te olette paranemaan päin. Minulla on\nenemmän kuin tarvitsen. Min'en tarjoa teille rahoja lahjaksi, mutta\nminä ajattelen, että jos tahtoisitte viipyä täällä kauemmin, teidän ei\nolisi mahdotonta ottaa minulta laina. Te saatte maksaa sen takaisin\nennemmin tai myöhemmin, miten teille sopii, ja minä olisin hyvin\nkiitollinen ja...\n\nHän pysähtyi äkkiä.\n\nKyyneleitä oli kiertynyt Bernardinen silmään. Hän laski kätensä\nhetkeksi Juron Herran käsivarrelle.\n\n— Mr. Allitsen, — sanoi hän, — oikein teitte, kun luotitte minuun,\nmutta minä en saata lainata rahoja keltään, ellen ole pakotettu. Jos\nkeltään saattaisin, niin teiltä. Ei ole vielä kuukauttakaan, kun olin\nvähän hädissäni rahojen tähden; rahalähetys oli viipynyt. Silloin\najattelin, että jos minä tulen tarvitsemaan joksikin aikaa apua, niin\nkäännyn teidän puoleenne. Te näette siis, että, jos te olette luottanut\nminuun, olen minä teihinkin.\n\nMyhäys elähti Juron Herran kasvoilla, yksi noita harvinaisia, kauniita\nmyhäyksiä.\n\n— Siinä tapauksessa, että te muuttaisitte mieltänne, — sanoi hän\ntyyneesti, — saatte nähdä, ett'en minä ole muuttanut.\n\nMuutaman minutin perästä he saapuivat Petershofiin.\n\n\n\n\nXVIII Luku.\n\nKihlaus.\n\n\nHän oli rakastanut tuota neitosta niin maltillisesti, ja nyt oli hänen\nmielestänsä selvä vastaus saatava. Olihan se aivan välttämättömän\ntarpeellista heille kummallekin, että tytön kannasta tulee aivan\ntäysi selko. Olihan hänen puoleltaan tosin tullut muutama viittaus\nsilloin tällöin, joka antoi aihetta siihen luuloon, ett'ei tyttö ollut\naivan kylmäkiskoinen häntä kohtaan. Ja hyväthän ne viittaukset olivat\nolleetkin aina ajakseen, mutta kylpykausi läheni loppuaan, ja tyttö\noli sanonut palajavansa kotitöihin. Kenties menee tyttö häneltä nyt\nikipäiviksi. Nyt ei ole aikaa enää vitkastella, ei päivääkään.\n\nJa niin päätti pikku postimies rohkaista mielensä.\n\nKovin oli Wärlin pää pyörällä tänään. Hän, joka kerskaili tuntevansa\nnimeltä jok'ainoan vieraan Petershofissa, hän teki nyt mitä\nhullunkurisimpia erehdyksiä sekä kirjeensaajiin että kirjeisin nähden.\nKömpelyydestään hän sai palkakseen niin monta ripitystä, että siitä\nolisi hermostunut lujempikin mies kuin tuo pieni, kyttyräselkäinen\npostiljoni.\n\nLopulta ei hän enää välittänyt, miten hän kirjeitään jakeli, sillä\njok'ikisellä kuorella näkyi olevan sama nimi: _Maria Truog_. Ja\nvaikka hän koetti tavailla osoitteita miten päin tahansa, — ei siitä\nsittenkään muuta tullut. Vihdoin hän ei enää koettanutkaan, mutta jätti\nkirjeiden oikean perille-tulon ihan sattuman varaan.\n\nNäin hän saapui siihen osaan Kurhausia, missä Maria valtikkaa piti.\nHän kuuli Marian laulelevan kalustohuoneessa. Äkkiä kuului kiivas\nkellonsoitto. Maria riensi portaita alas ja palatessaan kohtasi Wärlin\nodottelemassa häntä käytävässä.\n\n— Mutta onpas sinua koko pässinpää! — huudahti tyttö, heittäen kirjeen\nhänelle. — Pistit väärän kirjeen numeroon 82.\n\nSamassa soitettiin taas, ja Maria kiiruhti pois. Hän palasi jälleen\nkirje kädessä ja tapasi Wärlin istumassa kalustohuoneessa.\n\n— Väärä kirje numeroon 54, — sanoi hän -ja madame on hirveästi\nsuutuksissaan siitä. Kylläpä sinusta on tänään koko vastus, Wärli! Etkö\nsinä osaa lukea? Annas nuo loput kirjeet tänne. Minä järjestän ne.\n\nWärli otti pienen, pyöreän hatun päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n— En minä tänään osaa lukea, Maria, — sanoi hän, — minua viepoittaa\nniin merkillisesti. Katson minä mitä osoitetta hyvänsä, niin Maria\nTruog siitä vaan tulee. Olisin antanutkin kaikki kirjeet sinulle, mutta\ntiedänhän minä, ett'ei ne kaikki saata olla sinulle tulevia, vaikka\nsulla onkin niin monta ihailijaa. Eihän ne kaikki toki saata kirjoittaa\nyhtä haavaa ja pistää samaan postiin.\n\n— Hassuja ne olisivatkin, jos niin tekisivät, - virkkoi Maria, pyyhkien\nmuutamia vesikarafineja huolellisemmin tavallista, huolellisemmin kuin\noli tarpeellistakaan.\n\n— Mutta minä olen ainoa, joka sinusta tykkään, Mariechen, — puhui pikku\npostiljoni. — Ja aina minä sinusta olen tykännytkin, niinkauan kuin\nsuinkin muistan. Eihän minulla ole niinkuin sitä ulkonäkyä, Mariechen:\nkirja ei ole kaunis kansilleen, mutta kirja itse ei ole huonoimpia.\n\nMaria pyyhki pyyhkimistään vesikarafineja. Sitten nosti hän niitä ylös\nja katseli päivää vasten, ihaillen niitten tavatonta kirkkautta.\n\n— Minun ei pitäisi puhua itsestäni, — jatkoi Wärli. — Jos et sinä minua\nrakasta, niin siinä sitten olkoonkin sen jutun loppu. Mutta jos sinä\nrakastat minua, Mariechen, ja huolit minusta mieheksesi, niin et sinä\nonnettomaksi tule. Kas nyt se on sanottu.\n\nMaria laski karafinin pöydälle ja kääntyi Wärliin.\n\n— Kylläpäs meni aikaa, ennenkuin tuo tuli sanotuksi, — virkkoi hän\nnureillaan. — Miksi et sanonut sitä jo kolme kuukautta sitten? Nyt on\nmyöhäistä.\n\n— Voi, Mariechen, voi! — sanoi pikku postiljoni, tarttuen tytön käteen\nja suudellen sitä. — Sinä rakastat siis toista. Olet jo kihloissa,\nniinkö? Vai on se myöhäistä nyt? Vai rakastat sinä toista?\n\n— En minä ole milloinkaan sanonut rakastavani toista, — vastasi Maria.\n— Minä sanoin vaan, että nyt on myöhäistä. Kellohan on jo lähes viisi,\nja lamput eivät vielä ole reilassa. Täss'ei ole siekailemista. Hyväinen\naika, ja kannussa ei ole öljyä yhtään, ei tippaakaan!\n\n— Hitto vieköön öljyt kannuineen päivineen! — huudahti Wärli,\nsiepaten kannun hänen kädestään. — Mitä ne minuun kuuluvat, öljyt ja\nmuut hynttyyt? Minulla on tekemistä vain sen rakkauden kanssa sinun\nsydämessäsi. Voi Mariechen! Älä pane minua odottamaan tällä tapaa! Sano\nnyt suoraan, rakastatko sinä minua, ja laita niin, että minusta tulee\niloisin mies koko Sweitsinmaassa!\n\n— Pitääkö minun sanoa sinulle suora totuus, — puhui Maria mitä\nhaikeimmalla äänellä, — totuus eikä mitään muuta? No niin, Wärli,\njos sinun pitää tietämän... kuinka minun on katkera pahoittaa sinun\nmieltäsi... — Wärlin sydän jähmettyi, ja kyyneleitä kiertyi miehen\nsilmiin. — Mutta koska sen nyt kerran pitää olla totta eikä mitään\nmuuta, - jatkoi kiusanhenki... — niin, Fritz... minä rakastan sinua.\n\nPari minuttia myöhemmin Juro Herra, jonka ei ollut onnistunut\nsaada soittoansa kuulumaan, astui Marian kalustohuoneesen hakemaan\nlamppuansa. Siellä huomasi hän Wärlin syleilevän morsiantansa.\n\n— Taisin häiritä — sanoi hän äreästi ja meni samassa pois. Mutta kohta\nsen jälkeen hän tuli takaisin:\n\n— Emäntä tulee portaita ylös — sanoi hän ja läksi tiehensä.\n\n\n\n\nXIX Luku.\n\nLaivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.\n\n\nMoni muukalaisen siirtokunnan vieraista oli siirtynyt alas tasangoille.\nKurhaus itse oli tosin vielä täynnä asukkaita, mutta joka viikko väheni\nsiinäkin sairaitten luku. Yksi ja toinen pöytä näytti harvenneen,\nmuutama oli aivan tyhjäkin, sittenkuin jäljelle jääneet, seuran\nhälvettyä, olivat siirtyneet muihin pöytiin. Niinpä löysi monikin\nyksinäinen tiensä Englantilaisten pöytään, Juron Herran suureksi\nharmiksi, tämä kun oli oikea John Bull muukalaisten halveksimisessa.\nEnglantilaisten pöytä, sanoi hän, on kuin Englanti itsekin: satama\nmuitten kansain jättöväelle.\n\nKylpykauden loppua tiesi moni muukin seikka. Ruoka oli huononnut sekä\nlaadun että määrän puolesta. Sairaat, toiset parantuneina, toiset\nhuononneina, olivat käyneet kärsimättömiksi. Matkasuunnitelmia tehtiin\nsiellä, missä ennen oli yksinomaa puhuttu ruumiinlämmöstä ja yskästä ja\nyleisistä taudin-oireista! Hoitajat olivat kiihkeässä tilassa hekin.\nJotkut halusivat hyvinkin hartaasti päästä muuanne; toiset, jotka\nkenties olivat solmineet liittoja — seikka, mikä ei ollut kovin tavaton\nPetershofissa — koettivat pidätellä aikaa molemmin käsin, ja olivat\niloisia, kun ilma, joka vielä ei ollut kokonaan muuttunut, ei antanut\ntäyttä syytä kovin pikaiseen lähtöön.\n\nSievä Fräulein Möller oli lähtenyt, jätettyään espanjalaisen\nihailijansa aivan lohduttomaksi, ainakin toistaiseksi. Franskalainen\nmarkisitar oli palannut parisilaisiin piireihinsä, hän, niin kuuluisa\nkotoisista avuistaan, joista hän oli lähtenyt niin pitkälle lomalle.\nPieni franskalainen tanssijatar puudeleineen oli lähtenyt Monte\nCarloon. Herra Liczinski oli lähtenyt äitinsä kanssa Tyroliin, jossa\nmadame epäilemättä oli saapa sopivia tilaisuuksia riitoihin, tahi,\nellei sellaista sattuisi, oli viipymättä tekaiseva itse riitoja\noman mielensä ylennykseksi ja poikansa terveyden turmioksi. Oli\nsiellä sellaisiakin, jotka olivat jättäneet lääkärilleen maksamatta;\nne olivat tietysti sellaisia, jotka olivat osakseen saaneet mitä\nhuolellisinta hoitoa, ja jotka olivat kovina päivinä lausuneet julki\nkiitollisuutensa, arvellen kaiketi nyt, että kiitollisuus varsin hyvin\ntäyttää rahan sijan, — mielipide, johon lääkärit itse eivät kokonaan\nyhtyneet.\n\nRuotsalainen professori oli lähtenyt shakkinappuloineen ja\nshakkilautoineen. Puolalainen guvernantti, jonka tapa oli siepata\nahnaasti vähäisiä pelivoittojansa ja hyväillä centimejänsä yhtä\nhellästi ja kiihkeästi kuin suuremmat pelaajat käsittelevät tuhansia\nfrankkejansa, — hänkin oli jättänyt Petershofin. Ja niinpä useimmat\nBernardinen tuttavista olivat hajonneet eri haaroille, kuusi kuukautta\nkestäneen yhdessäolon ja seurustelun jälkeen, sanoen jäähyväiset yhtä\nvälinpitämättömästi kuin olisi ollut sanottava hyvää huomenta tai hyvää\niltaa.\n\nTämä kylmyys loukkasi Bernardinea monta kertaa, ja hän puheli siitä\nRobert Allitsenille lähtönsä aattona, heidän istuessaan ravintolan\npuolella kahvia juomassa.\n\n— Tuollainen välinpitämättömyys hämmästyttää sekä surettaa — sanoi hän.\n— Min'en saata sitä käsittää.\n\n— Sillä te olette yksinkertainen, — vastasi Juro Herra, kaataen lisää\nkahvia itselleen ja sitten, mietittyänsä, naapurilleenkin. — Te\nväititte tuntevanne jossain määrin ihmissydäntä, mutta ette vieläkään\nnäy käsittävän sitä tosiseikkaa, että useimmat meistä varsin vähän\nvälittävät muista: he eivät saata uhrata meille emmekä mekään heille\nmuuta kuin pikkuruisen osan aikaa ja huomiota. Me luulemme kenties,\nettä meillä päinvastoin on hyvinkin tärkeä asema heidän elämässään,\nkunnes eräänä päivänä, jolloin olemme ihan varmat arvostamme, meidän\nystävämme tietämättänsä antavat meidän erehtymättä huomata, ett'emme\nme olekaan heille yhtään mitään: tullaan toimeen ilman meitä, meidät\nsopii panna syrjään, meidät saattaa unohtaa, kun emme ole läsnä. Mutta\njos olemme ymmärtäväisiä, niin palajamme omaan itseemme, tuntematta\nloukkausta, ja pidämme asianmukaisena ja järkevänä, ett'ei ihmisillä\nole aikaa kääntyä muuhun kuin omiin asioihinsa. Yksinäiset ihmiset\nsaavat oppia tuon läksyn ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sen\noppii, sitä parempi on.\n\n— Entäs te, — kysäisi Bernardine, — oletteko te sen oppinut?\n\n— Jo aikoja sitten, — vastasi hän varmasti.\n\n— Te käsitätte elämää niin synkästi, — sanoi Bernardine.\n\n— Elämä ei ole ollut minulle kovin valoisa sekään, — vastasi Juro\nHerra. — Mutta tunnustanpa, ett'en ole yrttitarhaani hoidellut. Ja nyt\nse on liian myöhäistä; rikkaruohoa on kasvanut joka paikkaan. Äsken\nvielä ajattelin pari kertaa ruveta kitkemään rikkaruohoja pois, mutta\nnyt en enää tunne tarmoa tarpeeksi. Kenties ei siitä enää mitään hyötyä\nolisikaan.\n\n— Olisi luullakseni sentään, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta\nenhän minäkään ole parempi teitä: en ole hoitanut yrttitarhaani\nminäkään.\n\n— Ei se teidän niin vaikeaksi kävisi kuin minun, — virkkoi Juro Herra,\nsurullisesti myhähtäen.\n\nHe astuivat ruokasalista ja läksivät kävelemään.\n\n— Ja huomenna te aiotte lähteä, — sanoi Juro Herra.\n\n— Minä olen kaipaava teitä, — virkkoi Bernardine.\n\n— Kysymys on vaan, miten kauan, — huomautti Juro Herra. — Kaipaan\nluultavasti minäkin teitä ensi alussa. Mutta me mukaudumme helposti\nuusiin oloihin, ja hyvä niin. Jokunen päivä, jokunen viikko\nenintäänkin, niin jo päästään tottumuksen tilaan, hurskasten ihmisten\nkielellä: resignationiin.\n\n— Teidän mielestänne siis jokapäiväinen yhdessä-olo, jokapäiväinen\nkeskustelu ja ajatusten vaihto merkitsee sangen vähän tai ei mitään? —\nkysyi Bernardine.\n\n— Jotain sinne päin, — vastasi Juro Herra tylyyn tapaansa.\n\nBernardine muisteli hänen sanojansa, pakatessaan tavaroitaan: monet\nhupaiset hetket eivät siis merkitse mitään; palanen leikkipuhetta\nsilloin tällöin, pienet harmin ja suuttumuksen puuskat, lyhyet, vakavat\nhaastelut, vastaväitteet ja kaikki nuo kuusi kuukautta kestäneen\ntuttavallisen seurustelun pienet erikoiskohdat — kaikkeako merkitystä\nvailla?\n\nJuro Herra ei ollut toisenlainen kuin nuo toisetkaan, jotka niin\nkeveästi hänestä olivat eronneet. Ei siis kummakaan, että Juro Herra\npuolusti heitä.\n\nViimeisenä iltana, Petershofissa ollessaan, paadutti Bernardine\nsydämensä Juroa Herraa vastaan.\n\n— Minä olen iloinen tuosta, — virkkoi hän itsekseen. — Siten on minun\nhelpompi lähteä.\n\nMurtuneen olennon haamu nousi sitten hänen eteensä, ja silloin tuo\npieni, kova sydän suli kerrassaan.\n\nAamulla he olivat yhdessä aamiaisella kuin ennenkin. Tuskin he\nvaihtoivat sanaakaan. Juro Herra kysäisi hänen osoitettansa, ja\nBernardine kertoi palajavansa setänsä luokse, jolla on antikvarinen\nkirjakauppa Stone Street'in varrella.\n\n— Minä lähetän teille matkaoppaan Tyrolista, — selitti Juro Herra. —\nMinä lähden sinne viikoksi tai pariksi tervehtimään äitiäni.\n\n— Toivoakseni tapaatte hänet terveenä, — sanoi Bernardine.\n\nSilloin iski äkkiä hänen mieleensä, mitä Juro Herra oli hänelle puhunut\nsiitä yhdestä suuresta uhrista äitinsä tähden. Hän katsahti Juroon\nHerraan, mutta tämä kohtasi hänen katseensa silmäänsäkään räväyttämättä.\n\nHän sanoi jäähyväiset Bernardinelle portaitten päässä.\n\nEnsi kertaa antoivat he kättä toisillensa.\n\n— Hyvästi, — sanoi Juro Herra lempeästi. - Onnea matkalle.\n\n— Hyvästi.\n\nJuro Herra nousi portaita ylös, mutta kääntyi ympärinsä, ikäänkuin\nsanoakseen jotain vielä. Mutta hän muutti mielensä ja sulki sanat\nsydämeensä.\n\nTuntia myöhemmin läksi Bernardine Petershofista. Kurhausin vahtimestari\nyksin oli saattamassa häntä asemalle.\n\n\n\n\nXX Luku.\n\nRakkauskirje.\n\n\nKaksi päivää Bernardinen lähdön perästä alkoivat lumet sulaa. Ei mikään\nole sen ikävämpää, ei mikään näytä sen surullisemmalta.\n\nJuro Herra istui makuukammiossaan, koettaen lukea Carpenter'in\nAnatomiaa. Se ei huvittanut häntä. Sitten katsahti hän akkunasta ja\nkuunteli veden tipahtelua jääpuikoista. Vihdoin hän tarttui kynään ja\nkirjoitti kuin seuraa:\n\n _Toveri hyvä, pieni leikkikumppani!_\n\n En ota vieläkään uskoakseni, että Te todellakin olette lähtenyt\n pois. Kun ensi kertaa mainitsitte tuosta aikomuksestanne, kuuntelin\n sitä välinpitämättömästi, sillä minusta näytti mahdottomalta, että\n sellainenkin aika tulisi, jolloin emme olisi yhdessä, että päiviä\n tulisi ja menisi, ja että minä en tietäisi, miten te voitte, en\n tietäisi, oletteko parempi ja katsotteko suuremmalla toivolla elämään\n ja toimintaan, vai pysyykö entinen surkuteltava välinpitämättömyys\n ja pahoinvointi yhä edelleen teissä; onko äänenne kirkas niinkuin\n konsanaankin, kun ihminen on maannut hyvin ja tuntee olevansa virkeä,\n vai onko se painunut niinkuin sen, joka on valvonut koko pitkoisen yön.\n\n Ei näyttänyt mahdolliselta tuollaisen hetken tulo. Monta kovaa\n kohtausta on minulle tapahtunut, niinkuin monelle muullekin, mutta\n tämä on kovin kaikista. Tahtomattani, tietämättäni olette te hiipinyt\n elämääni välttämättömänä osana siitä, ja nyt minun pitää menettää\n teidät. Te olette nyt parempi, Jumalan kiitos, ja palajatte täydempään\n elämään, jatkamaan työtänne ja käyttämään lahjojanne, joita ei kukaan\n voi arvata niin korkealle kuin minä; ja minä, Jumala nähköön, — minun\n on määrä kuihtua pois.\n\n Ystävä, kallis ystävä! En halainnut milloinkaan rakastaa Teitä.\n En ole ketään koskaan rakastanut, en ketään lähestynyt. Yksin\n olen elänyt nuoren elämäni, ja nuori minä vielä olen. Olen tuon\n tuostakin sanonut itsekseni: \"En tahdo rakastaa häntä. Siitä ei koidu\n hyvää minulle eikä hänellekään.\" Ja sitten — mitä oikeutta minun\n kaltaisellani kivulloisella miehellä on ajatella avioliittoa ja oman\n kodin perustamista? Sitä ei minulla tietysti ole. Mutta sitten mietin\n minä: vaikka olenkin tuomionsa saanut mies, suljettu pois kaikesta\n nautinnosta, mikä tekee elämän suloiseksi, en minä silti saata olla\n rakastamasta Teitä hiljaisuudessa, kätkien salaisuuteni omaan itseeni.\n Näin mietin minä, kunnes rakkauteni kasvamistaan kasvoi, siitä syystä,\n että se _oli_ minun salaisuuteni. Ja näin ajattelin silloin: Teille\n ei ole mitään haittaa siitä, että Teitä rakastan. Olla rakastettu,\n se ei tuota vahinkoa kellekään. Ja niin minä vähitellen syvennyin\n tuohon nautintoon. Sydän, tuo aikoinansa niin kuihtunut sydän, alkoi\n kukoistaa jälleen; niin, pikku ystäväni, Te naurahdatte, kuullessanne,\n että minun sydämeni puhkesi kukkaseen.\n\n Kaikkea tuota nyt ajatellessani, en ole pahoillani, että niin\n kävi. Olenhan oppinut sen, mitä en ennen ollenkaan tiennyt: nyt\n ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, sanoessaan, että rakkaus antaa\n elämälle arvon, jota ei mikään muu antaa taida. Tämä arvo on nyt\n minun elämälläni, eikä kukaan voi sitä minulta ottaa; omani se on.\n Te olette minun omani. Minä rakastan kaikkea, mitä Teissä on. Alun\n pitäin huomasin Teidät älykkääksi ja taitavaksi. Usein kyllä tein\n ivaa teidän sanoistanne, mutta se oli minun tapani, ja nähtyäni,\n ett'ette siitä välitä, jatkoin samalla tapaa, aina kiusoitellen teitä;\n teidän sävyisyytenne ärsytti minua, havaittuani teidän tahtovan\n hellitellä minua, Petershofin potilasta. Ette olisi milloinkaan\n sietänyt terveeltä mieheltä niin paljon muistutuksia kuin minulta,\n vaan olisitte uhoitellen kohdellut häntä, sillä te olette kuumaverinen\n lapsi, ettekä tyyni karitsa. Ensi alussa olin vimmoissani siitä, että\n minua hellittelitte, mutta sitten tyydyin osaani, niinkuin heikkojen\n ihmisten täytyy tehdä.\n\n Kun tulitte tänne, huomasin minä, että suru ja kärsimys on\n tekemäisillään teidät katkeraksi. Tiedättekö, kuka edisti teidän\n paranemistanne? _Sen tein minä_. Olen sellaista useinkin nähnyt. Siinä\n palanen hyvää, mitä minä olen maailmassa tehnyt: olen parantanut\n kynismiä. Te hämmästyitte siitä, mitä minä puhuin, ja se oli Teidän\n pelastuksenne. En pelastanut teitä tarkoituksella, enkä tahdo esiintyä\n tässä minään filantropina. Mainitsen vaan, että te tulitte tänne\n tylynä ja palasitte hellänä. Osittain se oli seurauksena siitä, että\n asuitte Kärsimysten Kaupungissa. Muutamat elävät siellä, oppimatta\n mitään. Te opitte siellä tuntemaan liiankin paljon. Minä soisin,\n että teidän tunteellisuutenne olisi pienempi, mutta silloinhan ette\n olisikaan enää oma itsenne, tarkoitan, se, mikä nyt olette, sillä\n te aloitte muuttua muuttumistanne siitä pitäin kuin sain teidät\n tuntemaan. Joka viikko kävitte te yhä lempeämmäksi.\n\n Erotessamme olin minä teidän mielestänne tyly ja äreä, pikku ystävä.\n Sellaisena tahdoin esiintyäkin. Jospa vaan olisitte tiennyt, kuinka\n paljon hellyyttä Teitä kohtaan silloin sydämessäni asui! En uskaltanut\n tuota hellyyttä tuoda esille; Te olisitte arvannut salaisuuteni. Minä\n en tahtonut erotessa tehdä mieltänne levottomaksi. Teidän tunteenne\n eivät ole pintapuolisia, ja parasta oli, että paadutitte sydämeni\n minua kohtaan.\n\n Että paadutitte... mutta minä en ole varma siitä. Minä luulen että...\n Voi mua houkkaa! Mutta joskus, kallis ystävä, joskus minä sanon\n Teille, mitä minä luulen... Niin monta puhettanne on kätkettynä\n sydämessäni. Mahdoton on minun enää ajatella sitä, ett'en olisi\n milloinkaan Teitä tuntenut. Monta sanaanne olen perästä päin itsekseni\n sanonut uudestaan ja uudestaan, kunnes ovat tuntuneet omilta\n ajatuksiltani. Muistan erittäinkin Teidän kerran sanoneen, kuinka\n Jumala jättää meidät yksinäisyyteen, saadakseen meitä kääntymään\n Hänen puoleensa. Ja kaikkihan me olemme yksinäisiä, vaikk'ei jokainen\n samassa määrässä. Te puhuitte usein yksinäisyydestänne. Ystävä armas!\n Teidän yksinäisyytenne ei ole mitään minun tilani rinnalla. Kuinka\n usein olisin sen saattanut sanoa Teille!\n\n En ole milloinkaan nähnyt teidän töitänne, mutta nyt luullakseni on\n Teillä yhtä ja toista sanottavana muille, ja hyvin te sen heille\n sanottekin. Ja jos Teillä vaan, tarpeen tullessa, on kylliksi\n rohkeutta olla yksinkertainen, niin on menestyksenne taattu. Ja minä\n uskon, että Teillä on oleva tuota rohkeutta; minä uskon Teistä kaikkea.\n\n Mutta teittepä minkä teitte, aina Te olette minulle oleva sama: oma\n ystävä, oma armas ystävä. Olen odotellut Teitä koko elämän ikäni, olen\n antanut sydämeni kokonaan Teille. Jos vaan tuon tietäisitte, ette enää\n sanoisi itseänne yksinäiseksi. Jos ketään milloinkaan on rakastettu,\n niin Teitä, armas.\n\n Muistatteko, kuinka maalaiset siellä majatalossa luulivat meidän\n olevan kihloissa? Luulin Teidän pahastuvan tuosta. Te ette pahastunut,\n mutta, vaikka se ensi hetkenä tuntuikin helpotukselta, niin olisin\n myöhemmin sittenkin suonut Teidän pahastuneen. Siitä olisin huomannut,\n ett'ette ole minulle aivan kylmä. Siitä saakka alkoi rakkauteni\n kasvaa. Suokaa anteeksi, että niin monta kertaa siitä puhun; minun\n täytyy puhua.\n\n Ajatelkaahan, armas, että tämä on ensimäinen rakkauden kirje, mitä\n milloinkaan olen kirjoittanut: ja jok'ainoa rakkauden sana on maailman\n täysi rakkautta. En milloinkaan enää sano elämääni harhaan menneeksi.\n Missä muussa lienenkään harhaan osannut, rakkaudessa en. Voi, armas!\n Eihän se saata niin käydä, ett'en saa olla Teidän kanssanne, ett'en\n saa pitää teitä omanani! Ja sittenkin, kuinka se olisi mahdollista?\n En ole minä se, joka on pitelevä teitä sylissänsä. Roteva mies on\n rakastava Teitä ja sulkeva Teidät hellyyteen ja lempeyteen. Te, pikku\n itsenäinen lapsi, huolimatta kaikista omituisista näkökannoistanne ja\n teorioistanne, teidän on pian oleva mieluista nojautua johonkin, joka\n teitä lohduttaa ja hyväilee. Ja silloin kenties tuo levoton henkenne\n löytää levon. Sois Jumala, että minä olisin se roteva mies!\n\n Mutta koskapa Teitä rakastan, oma armaani, en tahdo tärvellä Teidän\n elämäänne. En pyydä, että minua edes muistelisittekaan. Mutta jos\n luulisin olevan hyödyllistä rukoilla, niin rukoilisin, että Te pian\n löytäisitte tuon rotevan miehen, sillä ei ole meidän yhdenkään hyvä\n yksin olla. Tulee hetkiä, jolloin yksinäisyys on raskaampi kuin kantaa\n voi.\n\n Yhtä tahtoisin Teidän tietävän: en todellakaan ole niin tyly kuin\n näytän. Uskokaa minua. Muistatteko minun kertoneen, kuinka olin\n unissani ollut kadottavinani Teidät? Ja nyt on uni käynyt toteen.\n Kaikkialta minä teitä katselen, mutta en mistään löydä.\n\n Te olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan, niin kärsivällinen, niin\n lempeä, niin avomielinen. Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin hyvä.\n Sen sanoisin, vaikk'en Teitä rakastaisikaan.\n\n Mutta minä rakastan Teitä, eikä yksikään voi sitä minulta ottaa pois;\n siinä minun arvoni, siinä elämäni kruunu. Tällaisen kurjan elämän...\n Ei, ei! En sano enää niin. En saata surkutella itseäni nyt... en, en\n saata...\n\nJuro Herra lakkasi kirjoittamasta, ja kynä kirposi pöydälle.\n\nHän painoi kyynelöivät kasvot käsiinsä, ja itkuun vuodatti nyt\nsydämensä Juro Herra.\n\nSitten otti hän juuri kirjoittamansa kirjeen ja repi sen palasiksi.\n\n\n\n\n\n\nToinen osa.\n\n\n\n\nI Luku.\n\nKirjoista pyyhitään pölyä.\n\n\nOli jo neljättä viikkoa siitä kuin Bernardine oli palannut\nLontoosen. Hän oli tullut takaisin entiseen kotiinsa, setänsä\nantikvariseen kirjakauppaan. Häneltä meni aika kirjain pyyhkimiseen\nja järjestämiseen. Vanha Zerviah Holme ei enää suuresti harrastanut\nliikettään, vaan istui pienessä sisähuoneessa, tapansa mukaan lukien\nGibbonin Rooman Historiaa. Ostajia sai tulla tai olla tulematta.\nZerviah Holme ei ollut milloinkaan välittänyt rahain kokoamisesta,\nja nyt hän välitti siitä entistä vähemmin. Yksinkertainen aamiainen,\nyksinkertainen päivällinen, rasia täynnä nuuskaa ja hylly täynnä\nGibbonia, — siinä kaikki vanhan herran tarpeet: elämä vaatimuksia\nvailla ja siitä syystä rakkauttakin vailla. Mitä vähemmin pyydämme,\nsitä vähemmin saamme.\n\nMalvinan, hänen vaimonsa, kuoltua sanoivat ihmiset:\n\n— Hänen tulee ikävä.\n\nMutta ei siltä näyttänyt: hän söi aamiaisensa, nuuskasi, luki Gibbonia\nihan samaan tapaan kuin ennenkin ja samoissa määrin.\n\nKun Bernardine ensi kertaa sairastui, sanoivat ihmiset:\n\n— Hän rupeaa murehtimaan, sillä hän pitää tytöstä paljon omalla oudolla\ntavallaan.\n\nMutta ei siltä näyttänyt. Hän ei ymmärtänyt ensinkään tytön tautia.\nAjatus siitä oli hänelle tuskallista; sen vuoksi hän karkoitti tuon\najatuksen. Hän muisteli himmeästi, että Bernardinen isä oli äkkiä\nsairastunut, voimat olivat rauenneet, hän eli kituvaa elämää kuin mikä\nhaahmo ja kuoli sitten. Siitä oli kaksikymmentä vuotta. Sitten ajatteli\nhän Bernardinea ja virkkoi itsekseen: Samako tarina taas?\n\nSiinä kaikki.\n\nTylykö? Ei, sillä kun hänelle oli kerrottu, että Bernardinen pitää\nmennä pois, katsahti hän kummastellen tyttöön ja läksi sitten ulos. Se\noli todellakin harvinaista. Hän palasi, viisikymmentä puntaa mukanaan.\n\n— Kun tämä on loppunut, — virkkoi hän tytölle, — niin hankin minä lisää.\n\nKun Bernardine oli lähtenyt, sanoivat ihmiset;\n\n— Hän on niin yksin. Mutta ei siltä näyttänyt.\n\nKerran he kysyivät häneltä, mutta hän sanoi:\n\n— Onhan minulla Gibbon.\n\nKun tyttö oli palannut, sanoivat ihmiset;\n\n— Nyt hänen tulee hyvä mieli,\n\nMutta ei Bernardinen palajaminenkaan näkynyt tekevän mitään muutosta\nhänessä.\n\nHän katsahti tyttöön tylsästi kuin ennenkin ja kysäisi, mitä hän nyt\naikoo tehdä.\n\n— Aion pyyhkiä pölyä kirjoista, — vastasi Bernardine.\n\n— Tarpeen se onkin, — virkkoi setä.\n\n— Aion antaa muutamia tunteja, — jatkoi Bernardine, — ja aion pitää\nsinusta huolta.\n\n— Jaha, — jupisi setä.\n\nEi hän ymmärtänyt, mitä Bernardine lienee tarkoittanut. Tyttö ei\nollut koskaan lähestynyt häntä eikä hänkään tyttöä. Varsin vähän oli\nsetä välittänyt siitä, mitä Bernardine teki tai jätti, eikä tyttökään\npuoleltaan ollut tehnyt mitään, kiinnittääkseen hänen huomiotaan\npuoleensa. Lieneekö sentään yrittänyt, mutta turhaan. Nyt hän kumminkin\naikoi pitää huolta sedästään.\n\nTällainen oli se koti, johon Bernardine oli palannut. Hän palasi,\nvisusti päättäen tehdä setänsä vanhuuden päivät valoisiksi. Hän\nkatsahti menneesen aikaan ja huomasi, kuinka vähän hän omasta itsestään\noli antanut tädilleen ja sedälleen. Malvina täti oli kuollut, mutta\nBernardine ei kaivannut häntä. Setä oli vielä jäljellä. Bernardine oli\noleva hänelle hellä ja saava puoleensa hänen rakkautensa. Parhaiten\nluuli hän panevansa asian alulle siten, että rupesi pyyhkimään\nkirjoista pölyä. Huolellisesti pyyhittiin jokainen kirja. Mustunut\nvanha puoti siistittiin somaksi. Tämä tehtävä alkoi huvittaa häntä.\n\n— Minä panen liikkeen parempaan kuntoon, — ajatteli hän.\n\nItse kirjoista ei hän suurin välittänyt. Ei hän niihin vilaissutkaan,\npuhdistelihan vaan, mutta hän oli kiitollinen tästä puuhasta, sillä\nse auttoi häntä pääsemään vaikeasta ajasta ohitse. Tuskallisin osa\nkivulloisuutta tulee silloin kuin on siitä päässyt. Kun ei enää ole\naihetta olla toimetonna ja huoletonna; kun todellakin saa ruveta\ntyöhön, jos tahtoo, — silloin on aika aloittaa jotakin, joka edustaa\nomaa itseäsi, kunnes on saatu voimaa ja halua palata omaan erikoiseen\ntehtäväänsä, siihen, jota on ikävöinyt, mutta josta ei välitä enää.\n\nJa niin pyyhki Bernardine pölyjä setänsä kirjoista. Joitakuita hän\nmöikin. Koko ajan hän muisteli Juroa Herraa. Hän kaipasi häntä\nelämässään. Hän ei milloinkaan ennen rakastanut; nyt hän rakasti Juroa\nHerraa. Tuo murtunut olento nousi hänen eteensä, ja tytön silmiin\nkiertyi kyyneleitä. Välistä putosi kyynel pöydälle ja teki pilkun\nsiihen.\n\nYlipäänsä hän oli sentään iloinen, vaikka olikin niin monta vaikeata\nseikkaa olemassa. Entinen innostus oli häneltä mennyt, ja jotain\nmuuta oli tullut sen sijalle. Hän palasi tuttavapiireihinsä, mutta\nhuomasi, ett'ei siellä enää ollut kosketuskohtia. Hänen sairaana\nollessaan, olivat tuttavat edelleen puuhailleet yhteiskunnallisella ja\npedagogisella ja politisella alalla. Hän piti heitä kylminä, semminkin\nnaisia; he pitivät häntä hempeänä. He olivat pettyneet hänessä; hän\nhaeskeli heissä enemmän inhimillisyyttä ja tunsi pettyneensä hänkin.\n\n— Te olette muuttunut, — sanoivat he - mutta tehän olette ollut\nsairaana, eikö niin?\n\nNuo terveet, toimivat ihmiset, — heidän mielestään on häpeä olla\nsairaana ja toimetonna. Ja sen Bernardine kyllä tunsi. Mutta muuttunut\nhän oli, ja sen hän huomasi monella muotoa. Ei niin, että hän olisi\nollut ehdottomasti parempi, mutta toisellainen hän oli: kenties enemmän\nihminen kuin ennen, kenties vähemmin itseensä luottava. Hän oli elänyt\nkirjojen maailmassa, ja nyt hän oli katkaissut entiset siteensä ja\nastunut avarampaan ja vapaampaan maailmaan.\n\nUudenlaisia harrastuksia oli tullut hänen elämäänsä. Mikäli hän oli\ntarmoansa menettänyt, sikäli oli hän saanut hellyyttää sijaan. Koko\nhänen personansa oli lämpimämpi, hänen puhelutapansa vähemmin varmaa.\n\nNäin ainakin arvostelivat häntä ne, jotka varsin vähän olivat olleet\nhäneen kiintyneitä ennen hänen sairastumistansa.\n\n— Hän on oppinut yhtä ja toista, — puhuivat he keskenään.\n\nNämä eivät olleet kirjaopin käyneitä. Nämä _tunsivat_.\n\nParia kolmea näistä lähestyi Bernardine. Hän oli niin yksin tuon vanhan\nmiehen kera ja, vaikka hän olikin terveempi, kaipasi hän kumminkin\nhoitoa. He hoitelivat häntä niin hyvin kuin osasivat, ensin arkaillen,\nsitten tuolla lempeällä despotismilla, joka on meille kaikille niin\nhelppo ies kantaa. He tunsivat vetäymystä häneen enemmän kuin koskaan\nennen. He tunsivat, ett'ei hän enää heitä analysioinut, punniten\nheitä älynsä vaa'alla ja huomaten heitä puuttuvaisiksi. He olivat nyt\nvapaampia hänen seurassaan ja toivat ilmi yhden ja toisen ominaisuuden,\njoista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Aikaa voittain alkoi\nZerviah Holme huomata, että olosuhteet olivat koko lailla muuttuneet.\nKerran hän huomasi kukkasia pöydällänsä. Siihen aikaan oli hän\nparaillaan lukemassa Neronista, mutta nyt hän pani Gibbonin syrjään\nja rupesi ihailemaan kukkasia. Bernardine ei tiennyt siitä. Eräänä\naamuna, Bernardinen ollessa ulkona, hän astui puotiin ja huomasi siellä\nsuuren muutoksen. Joku oli siellä puuhaillut. Vanhan miehen oli hyvä\nmieli; hän rakasti kirjojansa, vaikka viime aikoina oli ollut niistä\nvälinpitämätön.\n\n— Ei hän milloinkaan ennen niistä näin hyvää huolta pitänyt, — virkkoi\nukko itsekseen. — Miksikähän nyt?\n\nSetä rupesi luottamuksella tarkastamaan häntä. Hänen oli hyvä mieli,\nkun Bernardine palasi ulkoa kotia. Mutta sitä ei Bernardine tiennyt.\nJos setä olisi edes viittauksellakaan osoittanut pitävänsä häntä\ntervetulleena kotia, olisi se paljonkin rohkaissut tyttöä.\n\nSetä katseli, kuinka hän ruokki varpusia. Eräänä päivänä, kun ei\nBernardine ollut saapuvilla, syötti ukko itse niitä. Toisen kerran oli\nBernardine unohtanut tuon tehtävän. Silloin sai hän hämmästyksekseen\nkuulla sedän muistuttavan häntä siitä.\n\n— Et ole muistanut syöttää varpusia, — sanoi hän. — Kovinhan niiden jo\nlienee nälkä.\n\nTämä näkyi vähän sulattaneen jäätä. Seuraavana päivänä, kun Bernardine\noli järjestelemässä kirjoja vanhassa puodissa, tuli ukko sisään ja\nkatseli hänen toimiansa.\n\n— Onpa sinusta koko apu, — sanoi hän.\n\nMuutta hän ei sanonut, mutta Bernardine punastui mielihyvästä.\n\n— Olisin suonut olleeni sinulle enemmänkin näitten vuosien kuluessa, —\nsanoi hän lempeästi.\n\nSetä ei oikein käsittänyt häntä. Kiireesti palasi hän Gibboninsa luokse.\n\nSen jälkeen alkoivat he käydä kävelyillä yhdessä. Ei ollut kummallakaan\naihetta, mistä puhua: setää ei huvittanut ulkomaailma, ja Bernardine\nei ollut huvitettu Rooman historiasta. He koettivat kumminkin\nlähestyä toisiansa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, mutta\neivät olleet tulleet askeltakaan lähemmäs toisiaan. Nyt he koettivat,\nBernardine tieten, setä tietämättänsä. Se kävi niin verkalleen ja niin\ntuskallisesti, niinkuin kaikki inhimillinen työ.\n\n— Jos löytäisimme edes jotakin, jota voisimme harrastaa kumpikin, —\najatteli Bernardine. — Se liittäisi meitä yhteen.\n\nJa he löysivät, vaikka kenties varsin kummallisenkin yhdyssiteen:\ntyöhevoset. Nuo suuret, lujarakenteiset, hiljaiset juhdat tiellä\nvetivät heidän huomionsa puoleensa, ja siitä pitäin oli heidän\nkävelyretkillään aina jotain, joka heitä kumpaakin huvitti. Oluttehtaan\nhevoset ne varsinkin olivat heidän lemmikkejänsä, vaikka oli muitakin,\njoita he suosivat. Setä alkoi tuntea ja erottaa niitä muista ja oli\nsiitä lapsenomaisesti hyvillänsä.\n\nToisena helluntaipäivänä menivät he yhdessä työhevosten näyttelyyn\nRegent-Park'iin. Ja perästäkin päin he haastelivat siitä, kuinka hauskaa\nsiellä oli ollut.\n\n— Ensi vuonna, — sanoi setä — pitää meidän panna nimemme listaan,\nvaikkapa sitä varten pitäisi myödä joku kirjakin.\n\nHän ei ollut hyvillään, kun piti myödä kirjoja. Haikealla mielellä hän\nluopui niistä, niinkuin muutamat luopuvat haaveiluistaan.\n\nBernardinen oli tapana ostaa itselleen joka päivä sanomalehti, mutta\neräänä iltana tuli hän kotia ilman. Hän oli ollut tiedustelemassa\njotain opetustunteja, ja oli monitta mutkitta saanutkin helpon toimen\neräässä ylemmässä koulussa. Sen vuoksi oli hän unohtanut sanomalehden\nostamisen.\n\nVanha herra huomasi tuon. Hän pani päähänsä nukkavierun huopahattunsa,\nastui katua alas ja toi yhden numeron _Daily News'ia_.\n\n— Min'en muista, mikä se on sinun mieleisesi lehti, — sanoi hän, —\nmutta kelvanneeko tämä?\n\nUkko oli oikein ylpeä kohteliaisuudestaan, melkein yhtä ylpeä kuin Juro\nHerra, oltuaan ystävällinen ja huomaavainen.\n\nBernardine muisteli Juroa Herraa, ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä.\nMilloinka hän olikaan muistamatta häntä?\n\nHän vilkaisi lehden etusivulle, ja kuolleitten osastossa pysähtyi hänen\nsilmänsä hänen nimeensä: Robert Allitsenin äiti oli kuollut.\n\nJuro Herra oli niin muodoin viimeinkin vapaa. Hänen sanansa kaikuivat\nBernardinen korvissa:\n\n— Mutta odotella minä osaan; ell'en muuta olisi oppinut, olen ainakin\noppinut odottamaan. Jonakin päivänä olen minä vapaa. Ja sitten...\n\n\n\n\nII Luku.\n\nBernardine aloittaa kirjaansa.\n\n\nLuettuansa ilmoituksen rouva Allitsenin kuolemasta, oli Bernardine\ntuskallisessa epätiedossa. Joka päivä hän tutki kuolin-ilmoituksia,\npeljäten saavansa lukea niissä erään toisenkin kuolin-ilmoituksen,\npeljäten ja tahtoen sittenkin tietää. Juro Herra oli kaivannut\nvapauttansa näitten pitkäin vuosien kuluessa, ja nyt hänellä oli vapaus\nmenetellä kurjan elämänsä kanssa, miten tahtoi. Elämä oli hänestä\narvotonta.\n\nMonta kertaa istui Bernardine vavisten. Monta kertaa yritti hän\nkirjoittaa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ett'ei Juro Herra\nsittekään ollut välittänyt hänen seurastaan. Ei hän ollut tahtonut\nmitään tietoja Bernardinesta. Ja sitä paitsi, mitäpäs Bernardinella\nolisi hänelle sanomista?\n\nLohduttomuuden tunne täytti hänen sydämensä. Ei riittänyt hänelle pitää\nhuolta vanhasta miehestä, joka päivä päivältä läheni häntä yhä enemmän;\nei riittänyt hänelle pölyn pyyhkiminen kirjoista ja sattumoisin puotiin\npistäyneen ostajan palveleminen. Kesken murheitansa hän muisti muutamia\nentisiä harrastuksiansa, ja hän palasi niihin, saadakseen niiltä\nlohdutusta, niinkuin me käännymme vanhain ystäväin puoleen.\n\n— Minäpä koetan panna kirjani alulle, — sanoi hän itsekseen. — Jos minä\nvaan kiinnyn siihen, niin haihtuvat huoleni.\n\nMutta rakkaus työhön oli häneltä mennyt. Bernardine oli tuosta\ntuskissaan. Hän istui vanhassa kirjapuodissa, kynä paikoillaan, paperi\nkoskematonna. Hän oli todellakin säälittävä.\n\nEräänä iltana, tuntiessaan, ett'ei ole mitään hyötyä siitä, jos\npakottamalla pakottaa itsensä alkamaan kirjaansa, tarttui hän äkkiä\nkynään ja kirjoitti seuraavan prologin.\n\n\n\n\nIII Luku.\n\nEpäonni ja Menestys. Prologi.\n\n\nEpäonni ja Menestys vaelsivat Maasta pois ja kohtasivat toisensa\nVieraalla Maalla. Menestyksellä oli päässään laakeriseppel, jonka oli\nvoittanut Maassa. Koko hänen olennossaan ilmeni tyyneys. Mielihyvä ja\ntyytyväisyys asui hänen kasvoillansa, niinkuin olisi tiennyt tehneensä\nhyvin ja ansainneensa kunniansa.\n\nEpäonnen pää oli kumarassa; sitä ei koristanut laakeriseppel. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja surun murtamat. Aikoinaan oli hänkin ollut\nkaunis ja toivoa täynnä, mutta jo aikoja sitten oli hän kadottanut sekä\nkauneutensa että toivonsa. Yhdessä he seisoivat, nuo kaksi, odotellen\npääsyä Vieraan Maan Valtiaan eteen.\n\nHarmaahapsinen vanhus tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän\nnimeänsä.\n\n- Minä olen Menestys, — sanoi Menestys, astuen askeleen eteenpäin, ja\nnäytti hänelle myhäillen laakeriseppeltään.\n\nVanhus pudisti päätänsä.\n\n— Voi! — sanoi hän. — Älä ole niin varma. Tässä maassa käyvät asiat\nusein päin vastoin. Mitä te sanotte Menestykseksi, sanomme me\nEpäonneksi; mikä teillä on Epäonni, sillä on täällä nimenä Menestys.\nNäettekö noita kahta miestä tuolla? Tuota, joka seisoo lähinnä\nmeitä, pidettiin teidän maailmassa hyvänä miehenä, tuota toista\nkaikkialla pahana. Mutta täällä me sanomme pahaa miestä hyväksi ja\nhyvää pahaksi. Se näyttää teistä oudolta. No niin, katsokaas tuota\ntuolla. Teistä nähden oli tuo valtiomies rehellinen; mutta me sanomme\nhäntä epärehelliseksi. Me seppelöimme laakereilla sellaisen, jota te\nylenkatsotte. Entäs nuo kukkaset tuolla! Meidän mielestä ne tuoksuvat\nsuloiselta; meitä miellyttää katsella niitä lähellämme. Mutta teidän\nmielestä ei maksaisi vaivaa poimia niitä tarhasta, missä niitä kasvaa\nylenpalttisin määrin. Niin, katsokaas, mitä me pidämme kalliina\naarteena, on teistä nähden arvotonta aivan.\n\nSitten hän kääntyi Epäonneen.\n\n— Ja sinun nimesi? — kysyi hän ystävällisesti, vaikka todella lienee\ntiennyt sen.\n\n— Minä olen Epäonni, — vastasi toinen surullisesti. Vanhus otti häntä\nkädestä ja sanoi:\n\n— Käy kanssani nyt, Menestys; minä saatan sinut vastaanotto-huoneesen.\n\nSilloin hän, jota oli sanottu Epäonneksi, ja jonka nimi nyt oli\nMenestys, nosti ylös kumartuneen päänsä, oikaisi vartalonsa ja hymyili,\nkuullessaan, kuinka kauniilta hänen uusi nimensä nyt soi. Ja noin\nhymyillessään sai hän takaisin kauneutensa ja toivonsa. Ja kun toivo\noli tullut takaisin, palasivat voimatkin.\n\n— Mutta mitenkä tämän käy? — kysäisi hän huolissansa vanhalta,\nharmaahapsiselta mieheltä, -pitääkö hänen jäädä tänne?\n\n— Hänen tulee oppia, — kuiskasi vanha mies. — Ja oppimassa hän on\nparaillaan. Tule nyt; emme saa viivytellä.\n\nJa uuden nimen saanut astui vastaanotto-huoneesen.\n\nMutta Valtias sanoi:\n\n— Rakas, kunnon työmies! Maailma tarvitsee sinua. Sinä tiedät oikean\nnimesi: älä välitä siitä, miksi sinua maailma sanoneekaan. Palaja\njälleen työhösi, mutta ota mukaasi lannistumaton toivo.\n\nJa hän palasi työhönsä, mukanaan lannistumaton toivo ja ihana muisto\nValtiaan maailmasta ja oikean nimensä suloinen sointu.\n\n\n\n\nIV Luku.\n\nJuro Herra luopuu vapaudestaan.\n\n\nSeuraavana aamuna aloitti Bernardine kirjansa, istuessaan vanhan\nZerviah'in kanssa puodissa. Ukko oli tullut sinne sisähuoneesta,\njossa hän oli lukenut Gibbonia pari tuntia. Hänellä oli vielä kirja\nkädessään, mutta hän ei enää lukenut. Hän katseli, kuinka Bernardine\noikoili repaleisen kirjan lehtiä.\n\nÄkkiä katsahti Bernardine ylös työstään.\n\n— Setä! — sanoi hän kiireesti. — Sinä olet elänyt pitkän iän ja lienet\njo yhtä ja toista kokenut. Oliko koskaan sellaista aikaa, jolloin\nvälitit ihmisistä enemmän kuin kirjoista?\n\n— Oli, — vastasi setä hiukan hämillään. Hän ei ollut tottunut\nkysymyksiin.\n\n— Kerropas minulle siitä, — virkkoi Bernardine.\n\n— Siitä on jo pitkä aika, — puhui vanhus ikäänkuin haaveillen, — paljoa\nennen kuin menin naimisiin Malvinan kanssa. Hän kuoli. Siinä se.\n\n— Siinä se, — toisti Bernardine ja katseli kummastellen häntä. Sitten\nhän siirtyi lähemmäksi setää.\n\n— Oletko sinä rakastanut, Zerviah setä? Onko sinua rakastettu?\n\n— Kyllä, tietysti, — vastasi hän lempeästi.\n\n— Ethän sitten naurakaan minulle, jos tyhjennän sinulle sydämeni?\n\nVastauksen asemesta tunsi hän vanhuksen käden omassaan. Siten\nrohkaistuna hän kertoi hänelle Juron Herran historian. Hän kertoi\nrakastavansa Juroa Herraa. Sitä ennen ei hän ollut milloinkaan ketään\nrakastanut.\n\nVaikka tämä kerrottiin tyyneesti, yksinkertaisella ja arvokkaalla\ntavalla, niin sittenkin hän siinä tyhjensi sydämensä vanhalle\nkirjan-oppineelle miehelle, joka rakkautta tuskin enää nimeltäkään\ntunsi.\n\nBernardinen kertoessa ja ukon kuunnellessa, narahti puodin ovi. Zerviah\nläksi hiljalleen pois, ja Bernardine katsahti ylös.\n\nJuro Herra seisoi myömäpöydän ääressä.\n\n— Pikku olento, — virkkoi Juro Herra, — minä tulin katsomaan teitä. En\nole kahdeksaan vuoteen ollut Englannissa.\n\nBernardine nojasi pöydän yli.\n\n— Teidän ei pitäisi olla täällä nyt, — sanoi hän, katsellen Juron\nHerran kalpeita kasvoja. Hän näkyi laihtuneen siitä pitäin kuin\nviimeksi olivat toisiansa kohdanneet.\n\n— Minulla on vapaus tehdä mitä tahdon, - sanoi Juro Herra. — Äitini on\nkuollut.\n\n— Minä tiedän sen, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta ette te silti\nvapaa ole.\n\nHän ei vastannut, vaan laskeutui tuolille.\n\n— Te näytätte väsyneeltä, — sanoi Juro Herra. — Mitä te olette tehnyt?\n\n— Olen pyyhkinyt kirjoista pölyä, — vastasi tyttö hymyillen. —\nMuistattehan sanoneenne minulle, että minun pitäisi tyytyä siihen.\nVanhimmat ja kuluneimmat ovat saaneet hellimmän huolen osakseen. Puoti\noli tänne tullessani epäjärjestyksessä. Katsokaas nyt!\n\n— Tokko tuo nyt lienee niin kovin soma nytkään? — tokaisi Juro Herra\näreästi. — Mutta parastanne kaiketi olette koettanut. Entäs mitä muuta?\n\n— Olen koettanut pitää huolta vanhasta sedästäni, — puhui Bernardine. —\nMe alamme nyt vähän ymmärtää toisiamme. Hänestä alkaa tuntua hauskalta,\nettä minä olen täällä. Siitä saakka kuin tuon ensiksi huomasin, ovat\npäiväni käyneet helpommiksi. Sitä mukaa kasvaa meille arvoa kuin\nhuomaamme olevan vielä sijoja, joita voimme täyttää.\n\n— Muutamat eivät sitä huomaa milloinkaan, - sanoi Juro Herra.\n\n— Arvatenkin menee heiltä, niinkuin minultakin, pitkä aika, ennenkuin\nalkavat sellaista kaivata. Minä luulen saaneeni enemmän onnea osalleni\nkuin ansaitsenkaan.\n\n— No niin, — virkkoi Juro Herra. — Ja te olette iloinen, alkaessanne\nelämää uudestaan?\n\n— En, — sanoi hän tyyneesti. — En ole vielä niin pitkälle päässyt.\nMutta lyhyen ajan perästä toivon olevani iloinen. Minä toivon ja siinä\ntoivossa teen työtä. Välistä kiintyy mieleni hartaasti kaikkeen. Minä\nherään täynnä innostusta, mutta parin tunnin kuluttua on se kadonnut.\n\n— Lapsi parka, — sanoi Juro Herra hellästi. — Minä tunnen tuon\nniin hyvin. Mutta teidän ilonne palajaa vielä kyllä: ei tule enää\nsamallaista tyydytystä kuin ennen, vaan joku muu tyydytys, joku\nkorvaus, joka ei taivu mihinkään kaavaan.\n\n— Olen aloittanut kirjanikin, — virkkoi Bernardine, osoittaen muutamiin\narkkeihin pöydällä; - toisin sanoen, minä olen kirjoittanut prologin.\n\n— Pölyn pyyhkiminen kirjoista ei niin muodoin ole riittänyt, — sanoi\nJuro Herra, luoden häneen tutkivan silmäyksen.\n\n— Minä tahdoin päästä ajattelemasta omaa itseäni, — vastasi Bernardine.\n— Nyt, päästyäni alkuun, olen ilomielin jatkava työtäni. Toivon siitä\nseuralaista itselleni.\n\n— Menestyskö sillä mukanaan lienee vai epäonniko? — kysäisi Juro Herra.\n— Tekisi mieli nähdä sitä.\n\n— Jos tahdotte. Kun se on valmis, lähetän sen teille Petershofiin.\n\n— Minä en mene enää Petershofiin. Miksikä menisinkään sinne nyt?\n\n— Samasta syystä kuin kahdeksan vuotta sitten, — vastasi Bernardine.\n\n— Minä menin sinne äitini tähden.\n\n— Ja nyt menette minun tähteni, — sanoi Bernardine mietittyänsä.\n\nJuro Herra katsahti häneen.\n\n— Bernardine, — huudahti hän, — armas Bernardine, välitättekö\ntodellakin siitä, miten minun käy?\n\nNeito oli ollut nojassa pöytää vastaan. Nyt hän oikaisihe ja seisoi\nsuorana, ylpeänä, arvokkaana pikku olentona.\n\n— Niin, minä välitän siitä, — sanoi hän suorasti ja vakavuudella.\n— Minä välitän siitä kaikesta sydämestäni. Ja ellen minä siitä\nvälittäisi, niin ettehän te sittenkään olisi vapaa. Ei ole vapaa\nyksikään. Sen te tiedätte paremmin kuin minä. Me emme ole oman itsemme\nomia; lukematon paljous ihmisiä riippuu meistä, ihmisiä, joita emme ole\nmilloinkaan nähneet emmekä ikinä näekään. Siitä, mitä me teemme, siitä\nriippuu heidän kohtalonsa.\n\nJuro Herra oli ääneti.\n\n— Mutta en minä noitten muitten tähden pyydä, — jatkoi Bernardine. —\nItseni tähden minä pyydän. Minä en voi menettää teitä, en todellakaan\nvoi menettää teitä.\n\nHänen äänensä vavahti, mutta hän jatkoi miehuullisesti:\n\n— Niinpä lähtekää takaisin vuoristoon. Te olette miehenä kestävä\nelämänne loppuun asti. Esiintykööt raukkoina muut, mutta Jurolla\nHerralla on parempi osa näyteltävänä.\n\nJuro Herra ei puhunut mitään. Eikö hän uskonut tunteitansa sanojensa\nhuostaan? Mutta tuossa lyhyessä tuokiossa kiiteli hänen mielessään\nniin paljo ajatuksia, että hän oli nääntymäisillään niitten painosta.\nMuuan kuva kohosi hänen eteensä: mies ja nainen, jotka kulkevat käsi\nkädessä elämänsä läpi, kumpikin onnellisena toisensa rakkaudesta, ei\nmielikuvituksen luomasta, vaan rakkaudesta, joka perustuu toveruuteen\nja jossa sielu käsittää sielua. Kuva himmeni, ja Juro Herra nosti\nsilmänsä, katsellen pientä olentoa lähellänsä.\n\n— Lapsi armas, lapsi armas, — puhui hän raukeasti, — koska te niin\ntahdotte, niin palajan minä vuoristoon.\n\nHän kumartui pöydän yli ja puristi Bernardinen kättä.\n\n— Huomenna tulen teitä tervehtimään, — sanoi hän. — Pari seikkaa\ntahtoisin vielä sanoa teille.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli hän poissa.\n\nSamana iltana läksi Bernardine City'yn. Hän ei ollut onneton: hän\nteki tulevaisuuden suunnitelmia. Hän aikoi ryhtyä lujasti työhön ja\ntehdä elämänsä niin täyteläiseksi kuin mahdollista. Sairasmielisellä\najatuksella ei ole oleva sijaa siinä. Loma-aikansa aikoi hän viettää\nPetershofissa. Silloin on heidän oleva hauska kumpaisenkin. Tämän hän\naikoi kertoa hänelle huomenna. Bernardine tiesi sen ilahduttavan häntä.\n\n— Ennen kaikkea, — sanoi hän itsekseen, -sairasmielinen ajatus ei ole\nsaava sijaa siinä. Minun pitää hoitaa yrttitarhaani.\n\nNäin hän mietiskeli neljän tienoissa iltapäivällä: kuinka hän parhaiten\nyrttitarhaansa hoitaisi.\n\nKello viiden maissa hän makasi tunnotonna New Hospital'in\ntapaturma-osastossa: hän oli joutunut vaunujen alle ja loukkautunut\npahasti.\n\n— Ei hän siitä enää toivu, — sanoi lääkäri sairaanhoitajalle. —\nKatsokaas, kuinka hän huononee huononemistaan. Tyttö parkaa!\n\nKuuden aikana hän tuli tuntoihinsa ja avasi silmänsä. Hoitaja kumartui\nhänen ylitsensä. Bernardine kuiskasi:\n\n— Sanokaa Robert Allitsenille, että olisin tahtonut tavata häntä\nhuomenna. Meillä olisi niin paljon sanomista toisillemme. Ja nyt...\n\nRuskeat silmät katselivat niin rukoilevasti hoitajattareen. Ja näitten\nruskeain silmäin väike se vielä kauan aikaa säilyi hoitajattaren\nmuistossa.\n\nMoniahta minutti sen jälkeen viittasi Bernardine, ikäänkuin sanoakseen\njotakin. Hoitajatar kumartui lähemmäs. Bernardine kuiskasi:\n\n— Sanokaa Robert Allitsenille, että hän palajaisi vuoristoon ja alkaisi\nrakentaa siltaansa: siitä pitää tulla luja ja...\n\nBernardine kuoli.\n\n\n\n\nV Luku.\n\nSillan rakentaminen.\n\n\nEnnen lähtöään tuli Robert Allitsen vanhaan kirjakauppaan tervehtimään\nZerviah Holmea. Tämä oli lukemassa Gibbonia.\n\nNämä kaksi miestä olivat seisoneet Bernardinen haudalla.\n\n— Aloin jo tuntea häntä, — sanoi vanha mies.\n\n— Minä tunsin hänet koko ajan, — sanoi nuori mies. — En muista hetkeä,\njolloin hän ei olisi ollut osa omaa elämääni.\n\n— Hän rakasti teitä, — sanoi Zerviah. — Hän oli puhumassa minulle siitä\njuuri sinä aamuna kuin te tulitte.\n\nJa sitten, hellyydellä, joka oli outoa hänessä, kertoi Zerviah Holme\nRobert Allitsenille, kuinka Bernardine oli avannut hänelle sydämensä.\nHän ei ollut sitä ennen ketään rakastanut, mutta Juroa Herraa hän\nrakasti.\n\n— Min'en rakastanut häntä siitä syystä, että säälin häntä, — niin oli\nBernardine sanonut. - Minä rakastin häntä hänen itsensä tähden.\n\nNe olivat olleet hänen sanansa.\n\n— Kiitos, — sanoi Juro Herra. — Ja Jumala siunatkoon teitä\nkertomuksestanne.\n\nHän lisäsi sitten:\n\n— Pöydällä oli muutama irtonainen paperiarkki. Hän oli aloittanut\nkirjansa. Saanko minä ne?\n\nZerviah laski ne hänen käteensä.\n\n— Ja tämä valokuva, — sanoi vanhus, — sen minä jätän teille.\n\nNoitten pienten, laihain kasvojen kuva pantiin paperien joukkoon.\n\nMiehet erosivat toisistaan.\n\nZerviah Holme palasi lukemaan Rooman historiaa. Juro Herra palasi\nvuoristoon, elämään elämätänsä loppuun ja rakentamaan siltaansa,\nniinkuin me kaikki teemme, ken tieten, ken tietämättä. Jos se murtuu,\nniin rakennamme jälleen.\n\n— Nyt se tehdään lujemmaksi, — sanomme silloin itseksemme.\n\nJa niin aloitamme uudestaan.\n\nMe olemme hyvin kärsivällisiä.\n\nJa sill'aikaa vierii vuosi vuoden perään.\n\n\n\n"]