[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvtZrS-MW3RDzC5QonVTiPuGPCwOu2qS6Y1jwIBpaZ3Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2789,"Sadun satu ynnä muita satuja","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"2789-lagerlof-selma-sadun-satu-ynna-muita-satuja","2789__Lagerlöf_Selma__Sadun_satu_ynnä_muita_satuja",null,"novelli",[],[15],"nobel","fi",1908,1909,27526,170926,false,71366,[24],"Swedish literature -- Translations into Finnish",[26,27],"Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Sadun satu : ynnä muita satuja\" by Selma Lagerlöf is a collection of short stories written in the early 20th century. The work weaves together various tales, with the overarching narrative focusing on a story that longs to be told and introduced to the world. This initial tale begins to take shape in the realm of Värmland, where the protagonist, a young girl, decides to step into the role of a storyteller, influenced by the rich stories that surround her life.  The opening of the book sets the stage for the titular story, which expresses a yearning to emerge from obscurity and be shared beyond its homestead. Through vivid imagery and poetic prose, we are introduced to the backdrop of Mårbacka, a peaceful estate filled with history and rich storytelling tradition. The narrator reveals how a young girl, who has grown up in this nurturing environment, has developed a fascination with the stories around her but initially lacks the confidence or vision to begin sharing them. The narrative hints at her eventual journey, as she grapples with self-doubt and the quest for recognition, ultimately finding inspiration to become the storyteller she feels destined to be. (This is an automatically generated summary.)",[],225,"Kokoelma sisältää kertomuksia, joissa todellisuus ja tarunomaiset ainekset kohtaavat. Nimitarinassa seurataan sadun syntyä ja sen päätymistä Mårbackan kartanoon, minkä lisäksi mukana on teoksia kuten Jouluruusujen legenda ja Hopeakaivos.","Selma Lagerlöfin 'Sadun satu ynnä muita satuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2789. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SADUN SATU YNNÄ MUITA SATUJA\n\nKirj.\n\nSelma Lagerlöf\n\n\nTekijättären luvalla suomennettu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSadun satu.\nIlmapallo.\nJouluruusujen legenda.\nKertomus Jerusalemista.\nKuinka paavi pääsi niin vanhaksi.\nHäämarssi.\nKäräjissä.\nHopeakaivos.\nSoittoniekka.\n\n\n\n\nSADUN SATU.\n\n\nOli kerran satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja viedyksi maailmalle.\nOlihan se aivan luonnollista, koska se tiesi tunnossaan olevansa jo\nmiltei valmis. Useat olivat olleet sitä luomassa merkillisillä teoilla,\ntoiset olivat kantaneet kortensa siihen yhä uudelleen kertomalla\nnäistä teoista. Siltä puuttui vaan tarpeellinen kokoonpano, jotta se\nmukavasti voisi matkata maita mantereita. Se oli vielä vaan yhtenä\njuttujen vilinänä, kokonaisena muodottomana seikkailujen pilvenä, jotka\nkuljeksivat edes takaisin kuin parvi eksyneitä mehiläisiä kesäpäivänä\neivätkä tienneet, mistä löytäisivät jonkun, joka saattaisi koota ne\npesään.\n\nSe satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi, oli syntynyt ja muodostunut\nVärmlannissa, ja siitä saattaa olla varma, että se leijaili monen\ntehtaan ja herraskartanon yli, monen pappilan ja upseerinvirkatalon\nyli tuossa kauniissa maakunnassa, pilkisti ikkunasta sisään ja pyysi\npäästä talteen. Mutta se sai tehdä monta turhaa yritystä, kaikkialla se\nkäskettiin pois. Tuskinpa saattoi toisin ollakaan. Ihmisillä oli monta\ntärkeämpää asiaa ajateltavana.\n\nVihdoin saapui satu vanhaan Mårbacka nimiseen paikkaan. Tämä oli pieni\nkartano mataline rakennuksineen, joita korkeat puut varjostivat. Kerran\nmaailmassa oli se ollut pappila, ja tuntui siltä kuin tämä seikka olisi\nsiihen painanut leiman, jota se ei voinut kadottaa. Näytti siltä, että\nsiellä rakastettiin kirjoja ja opinnoita enemmän kuin muualla, ja aina\nlepäsi hiljainen rauha kartanon yli. Siellä ei koskaan saanut esiintyä\naskareiden touhua tahi rettelöitä palkollisten kanssa. Vihaa tahi\neripuraisuutta ei siellä myöskään saanut olla, ja se, joka oleskeli\nsiellä, ei saanut ottaa elämää synkältä kannalta, vaan kaikkein\nensimäinen velvollisuus oli elää huoletonna ja uskoa, että kullekin,\njoka eleli siinä kartanossa. Luoja ohjaa kaikki parhain päin.\n\nKun nyt asiaa ajattelen, ymmärrän minä, että satu, josta puhun, lienee\noleskellut täällä monet vuodet peräkkäin turhaan odotellen tulla\nkerrotuksi. Minusta tuntuu, kuin se olisi ympäröinyt paikkaa, niinkuin\npilvi leijailee vuorenhuipun ympärillä, ja kerran toisensa perään antoi\nse jonkun niistä tarinoista, joista se oli koottu, sataa sen yli. Ne\ntulivat kamalina kummitusjuttuina tehtaanisännästä, jonka vaunuja aina\nmustat sonnit vetivät, kun hän yöllä tuli kotiin pidoista, ja jonka\nkodissa paholainen itse istui kiikkutuolissa kiikkumassa, sillä aikaa\nkun vaimo soitti. Ne tulivat ihmeellisinä tositarinoina naapuritalosta,\nmissä harakat ajoivat emäntää takaa, jottei hän uskaltanut mennä ovesta\nulos, kappalaisenpuustellista, missä oltiin niin köyhiä, että kaikki\ntäytyi lainata, ja pienestä tuvasta kirkon luona, missä asui niin\nmonta nuorta ja vanhaa tyttöä, jotka kaikki rakastuivat kauniiseen\nurkujenrakentajaan.\n\nJoskus nuo rakkaat tarinat tulivat vielä kouraantuntuvammin taloon.\nVanhoja köyhiä upseereja ajoi ikivanhain hevosten vetämissä rämisevissä\nkieseissä kuistin eteen. He jäivät vierailemaan viikkomääriksi,\nja iltasin, kun toti oli rohkaissut heidät, alkoivat he kertoa\nsiitä ajasta, jolloin he tanssivat sukattomin kengin, jotta jalat\nnäyttäisivät pieniltä, jolloin he kähersivät hiuksiaan ja mustasivat\nviiksiään. Eräs heistä kerskaili tällaisella seikkailulla. Hän koetti\nviedä kaunista tyttöä takaisin tämän sulhasen luo ja kotimatkalla sudet\nhäntä ajoivat takaa. Toinen oli ohut mukana joulupidoissa, jolloin\neräs vihastunut vieras viskasi kaikki pyyt seinään, koska hänelle oli\nuskoteltu niiden olevan variksia. Kolmas oli nähnyt ukon, jolla oli\ntapana istua puupöydän ääressä Beethovenia soittamassa.\n\nMutta satu saattoi ilmaista läsnäoloaan myöskin muulla tavalla.\nUllakolla riippui puuteritukkaisen naisen vanha muotokuva, ja\ntäytyihän siitä sivu kulkiessaan muistella, että se kuvasi kaunista\nkreivintytärtä, joka oli rakastanut veljensä nuorta kotiopettajaa ja\nkerran tullut häntä katsomaan, kun itse oli vanha, harmaantunut nainen\nja tämä vanha, nainut mies. Romuhuoneessa oli isot pinkat asiakirjoja,\njotka sisälsivät kauppakontrahteja ja vuokrasopimuksia, sen mahtavan\nrouvan allekirjoittamia, joka kerran oli hallinnut seitsemää tehdasta,\nperittyään ne rakastajaltaan. Jos tuli kirkkoon, näki siellä pienessä\npölyisessä kaapissa lehterin alla arkun, joka oli täynnä epäuskoisia\nkirjoituksia ja jota ei saatu aukaista ennenkuin uuden vuosisadan\nalussa, eikä kaukana ollut sekään joki, jonka pohjalla lepäsi joukko\npyhäinkuvia, jotka eivät olleet saaneet jäädä sille saarnastuolille ja\nparvelle, joita ne kerran olivat koristaneet.\n\nSiitä seikasta kai, että niin monta tarinaa leijaili kartanon\nympärillä, lopulta johtui, että eräs lapsista, siellä kasvaneista, sai\nhalun tulla kertojaksi. Ei se ollut kukaan pojista, he eivät olleet\npaljon kotona, olivat kaukana kouluissaan melkein koko vuoden, joten\nsatu ei saanut heissä niin suurta valtaa, vaan se oli eräs tytöistä,\nmuuan, joka oli kivuloinen, joten hän ei saanut leikkiä ja juoksennella\nniin paljon kuin muut lapset, vaan oli hänen paras ilonsa lukemisella\nja kertomuksilla saada selkoa kaikesta suuresta ja merkillisestä, mikä\noli tapahtunut maailmassa.\n\nNyt ei kuitenkaan ollut ensinkään niin, että tuolla nuorella\ntytöllä heti alusta oli tarkoitus kirjoittaa niistä tarinoista ja\njutuista, jotka häntä ympäröivät. Hänellä ei ollut etäisintäkään\najatusta, että saattoi syntyä kirja niistä tarinoista, joita hän oli\nkuullut niin usein kerrottavan, että ne hänen mielestään tuntuivat\njokapäiväisimmiltä maailmassa. Kun hän yritti runoilemaan, valitsi hän\naiheen kirjoistaan, ja rohkein mielin kyhäili hän juttuja Tuhannen\nja yhden yön sulttaaneista. Walter Scottin ritareista ja Snorre\nSturlasonin satukuninkaista.\n\nLienee varmaankin tarpeetonta mainita, että se, minkä hän kirjoitti,\noli vähimmin alkuperäistä ja kypsymättömintä, mikä milloinkaan on\nkirjoitettu, mutta sitä hän ei luonnollisesti itse voinut nähdä. Hän\nkulki kotona hiljaisella pihalla ja täytti joka paperilehden, minkä\nhän saattoi saada käsiinsä, runoilla ja proosalla, näytelmillä ja\nromaaneilla. Kun hän ei kirjoittanut, odotteli hän onneaan. Ja onni\nolisi siinä, että joku vieras, joka oli hyvin valistunut ja mahtava,\ntulisi jonkun ihmeellisen sattuman kautta keksimään, minkä hän oli\nkirjoittanut, ja pitämään sitä painattamisen arvoisena. Sitten kaikki\nmuu menisi itsestään.\n\nKuitenkaan ei mitään sellaista tapahtunut, ja kun nuori tyttö oli yli\nkahdenkymmenen vuoden, alkoi hän käydä kärsimättömäksi. Hän ihmetteli,\nmistä se tuli, ettei onni ottanut tullakseen. Häneltä puuttui kenties\ntietoja, hän tarvitsi kai myöskin nähdä vähän enemmän maailmaa kuin\nkotipihan. Ja koska meni niin pitkään, ennenkuin hän saattoi ansaita\nelatuksensa kirjailijana, tarvitsi hänen oppia jotakin, hankkia\nitselleen yhteiskunnallinen asema, jotta hänellä olisi leipäpalainen\nelääkseen, odotellessaan itseään.\n\nKenties asianlaita oli aivan yksinkertaisesti niin, että satu oli\nmenettänyt kärsivällisyytensä häneen nähden. Se ajatteli kenties tällä\ntavoin: Koska tämä sokaistu ihminen ei näe sitä, mikä on lähinnä\nhänen silmäinsä edessä, niin pakoitettakoon hänet matkustamaan\ntiehensä. Kävelköön pitkin harmaita kivikatuja, asukoon ahtaissa\nkaupunkihuoneissa ilman muuta näköalaa kuin harmaa talonmuuri.\nKulkekoon ihmisten kesken, jotka salaavat kaikki, mikä heissä on\nomituista, ja kaikki näyttävät olevan toistensa näköisiä. Kenties\ntämä opettaa hänen näkemään sen, mikä odottaa hänen kotinsa\nportin edustalla, kaiken sen, mikä elää ja hyörii niiden sinisten\nkukkulajonojen välillä, jotka joka päivä ovat hänen silmäinsä edessä.\n\nJa sitten eräänä syksynä, kun hän jo oli kahdenkolmatta vuoden vanha,\nmatkusti hän Tukholmaan alkaakseen opiskella ja valmistaakseen itseään\nopettajattareksi.\n\nNuori tyttö oli pian työssä käsin. Hän ei enää kirjoitellut runoja,\nvaan antautui kokonaan opinnoilleen. Näyttipä melkein siltä, kuin satu\nolisi hänet kokonaan kadottanut.\n\nSilloin tapahtui jotakin merkillistä samana syksynä, sittenkun\nhän oli elänyt pari kuukautta harmaiden katujen ja talonmuurien\nkeskellä. Eräänä aamupäivänä tuli hän käyden pitkin Malmskillnadkatua,\npinkka kirjoja kainalossa. Vähäistä ennen oli hänellä ollut tunti\nkirjallisuuden historiassa. Se lienee käsitellyt Hellmania tahi\nRunebergiä, sillä hän kulki ajatellen näitä kahta ja niitä henkilöitä,\njotka esiintyivät heidän runoudessaan. Hän sanoi itsekseen, että\nRunebergin säyseät sotauroot ja Hellmanin huolettomat juomaveikot\nolivat paras aine, mitä runoilijalla saattoi olla käytettävänä. Ja\nsilloin yhtäkkiä syntyi hänessä tämä ajatus: Se maailma, missä sinä\nVärmlannissa olet elänyt, ei kai ole vähemmän alkuperäinen kuin\nFredmanin tahi Vänrikki Stoolin. Jos vaan voit oppia hoitamaan sitä,\nkyllä sinulla on yhtä hyvä aine muovailtavana kuin nämä molemmat.\n\nTällä tavoin se tapahtui, että hän ensi kerran äkkäsi sadun. Ja samalla\nhetkellä kun hän sen näki, alkoi maa heilua hänen allansa. Koko pitkä\nMalmskillnadkatu Hamngatsbackenista aina paloasemalle saakka kohosi\ntaivasta kohti ja vaipui jälleen, kohosi ja vaipui. Hänen täytyi\nhyvän aikaa seisoa paikallaan, kunnes katu oli päässyt rauhaan, ja\nhän katseli kummastellen ohikulkijoita, jotka kulkivat niin tyyneinä\neivätkä huomanneet, mikä ihme oli tapahtunut.\n\nTällä hetkellä nuori tyttö päätti, että hän kirjoittaisi sadun\nvärmlantilaiskavaljeereista, eikä hän koskaan hylännyt tätä aatetta.\nMutta useita pitkiä vuosia vieri, ennenkuin päätös toteutui.\n\nEnsinnäkin oli hän nyt joutunut uudelle elämänuralle, ja häneltä\npuuttui aikaa suuremman työn suorittamiseen. Toiseksi epäonnistui hän\ntäydellisesti koettaessaan sitä kirjoittaa.\n\nNäinä vuosina sattui kuitenkin alituisesti tapauksia, jotka olivat\napuna sadun muovailemisessa. Eräänä aamuna loma-aikana istui hän isänsä\nkanssa aamiaispöydässä, ja he molemmat haastelivat vanhoista ajoista.\nSilloin tuli isä kertoneeksi eräästä nuoruudentuttavasta, jota hän\nkuvaili viehättävimmäksi ihmiseksi. Tämä mies toi iloa ja hauskuutta\nmukanaan, niihin hän tuli. Hän osasi laulaa, hän sävelsi, hän sepitti\ntilapäärunoja. Jos hän soitti tanssiksi, niin tanssivat ei ainoastaan\nnuoriso, vaan ukot ja akat, ylhäiset ja alhaiset, ja jos hän piti\npuhetta, niin täytyi nauraa tai itkeä, aina miten hän tahtoi. Jos hän\njoi itsensä juovuksiin, niin osasi hän soittaa ja laulaa paremmin\nkuin selvänä ollessaan, ja jos hän rakastui johonkin naiseen, oli\ntämän mahdotonta vastustaa häntä. Jos hän teki tyhmyyksiä, annettiin\nhänelle anteeksi; jos hän joskus oli murheellinen, tahdottiin tehdä\nmitä hyvänsä nähdäkseen hänet jälleen iloisena. Mutta suurta menestystä\nei hänellä ollut maailmassa huolimatta suurista lahjoistaan. Enimmän\naikansa oli hän elänyt Värmlannin tehtailla kotiopettajana. Viimein oli\nhän suorittanut papintutkinnon. Tämä oli korkein, mihin hän oli päässyt.\n\nTämän keskustelun jälkeen saattoi tyttö nähdä sadun sankarin edessään\nparemmin kuin ennen, ja siten tuli hieman eloa ja liikettä siihen.\nEräänä kauniina päivänä sai sankari nimenkin ja hänet ristittiin Gösta\nBerlingiksi. Mistä hän tämän nimen sai, ei tyttö koskaan tiennyt. Oli,\nkuin olisi hän itse sen antanut.\n\nToisen kerran oleskeli hän kotona joululomalla. Eräänä iltana\nlähdettiin joulupitoihin etäälle kovan lumipyryn vallitessa. Matka\nkesti kauemmin kuin kukaan olisi voinut uskoa. Hevonen käydä kämpi\njalan. Useita tunteja istui hän silloin pyryilmassa ja ajatteli satua.\nKun he vihdoinkin saapuivat perille, oli hänellä ensimäinen lukunsa\nvalmiiksi ajateltuna. Se oli se, joka käsitteli jouluyötä pajassa.\n\nMikä luku! Se oli hänen ensimäisensä ja monen vuoden kuluessa oli se\nhänen ainoansa. Se kirjoitettiin ensin runomittaan, sillä alkuperäinen\nsuunnitelma oli, että sadusta tulisi romanssijakso niinkuin Vänrikki\nStoolin tarinat. Mutta vähitellen tuli tämä muutetuksi, ja erääseen\naikaan oli aikomus, että se kirjoitettaisiin näytelmäksi. Silloin\njouluyö muovailtiin uudelleen, jotta siitä tulisi kappaleen ensimäinen\nnäytös. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut, ja nyt hän vihdoinkin\npäätti kirjoittaa sadun romaaniksi. Siten kirjoitettiin luku\nsuorasanaisesti ja täytti se silloin neljäkymmentä kirjoitussivua. Kun\nse ensi kertaa kirjoitettiin uudestaan, käsitti se ainoastaan yhdeksän.\n\nMuutaman vuoden kuluttua syntyi toinen luku. Se oli juttu tanssiaisista\nBorgissa ja susista, jotka ajoivat Gösta Berlingiä ja Anna Stjärnhökiä\ntakaa.\n\nAlkuaan tätä ei ensinkään kirjoitettu siinä mielessä, että se voisi\ntulla satuun, vaan jonkinlaiseksi tilapäärunoksi luettavaksi pienessä\nseurassa. Lukeminen jäi kuitenkin sikseen, ja novelli lähetettiin\nDagny-lehdelle. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin se takaisin tekijälle\nsopimattomana Dagnylle. Siltä puuttui vielä kokonaan taiteellista\nmuovailua.\n\nSillä välin tekijä aprikoitsi, mihin tämä poloinen novelli voitaisiin\nkäyttää. Sovittaisiko hän sen satuun? Mutta olihan se itsenäinen,\naivan päättynyt tarina. Se näyttäisi omituiselta muiden joukossa,\njotka riippuivat paremmin toisissaan kiinni. Kenties ei olisikaan\nniin pahasti, ajatteli hän silloin, jos kaikki sadun luvut olisivat\nsellaisia, jotakuinkin päättyneitä tarinoita. Vaikeaksi tulisi sen\nsuorittaminen, mutta kyllä se kävisi päinsä. Syntyisi kentiesi\ntoisinaan aukkoja yhtenäisyydessä. Niin, mutta se antaisi kirjalle\nsuurta runsautta ja pontta.\n\nNyt oli kaksi tärkeätä seikkaa ratkaistu. Selvää oli, että kirjasta\ntulisi romaani, ja että joka luku muodostaisi itsekseen kokonaisuuden,\nmutta tällä ei oltu niin erittäin paljoa voitettu. Hän, jonka\nmielessä oli syntynyt ajatus kirjoittaa Värmlannin kavaljeerien satu,\nkun hän oli kahdenkolmatta vanha, alkoi tähän aikaan lähennellä\nkolmekymmenlukua eikä ollut ennättänyt kirjoittaa enempää kuin\nkaksi lukua. Mihin vuodet olivat häneltä vierineet? Hän oli käynyt\nseminaarin, hän oli useita vuosia ollut opettajattarena Landskronassa,\nhän oli harrastanut ja puuhaillut monenlaisia asioita, mutta satu oli\nsiltä kirjoittamatta. Joukko aineksia oli tosin kerätty. Mutta mitähän\nse merkitsi, että hänen oli niin vaikeata kirjoittaa se? Miksikä\ninnostus ei koskaan häntä vallannut? Mintähden kynä niin vitkalleen\nkulki paperilla? Hänellä oli kyllä synkät hetkensä siihen aikaan. Hän\nei varmaankaan koskaan saisi sitä valmiiksi. Hän oli se palvelija, joka\nkaivoi leiviskänsä maahan eikä koskaan tehnyt mitään yritystä käyttää\nsitä.\n\nAsianlaita oli kuitenkin niin, että kaikki tämä tapahtui\nkahdeksankymmenluvulla, ankaran todellisuusrunouden parhaimpana aikana.\nHän ihaili sen ajan suuria mestareita eikä koskaan ajatellut, että\nrunoudessa voisi käyttää toista kieltä kuin sitä, jota nämä käyttivät.\nOmasta puolestaan piti hän enemmän romantikoista, mutta romanttisuus\noli kuollut, eikä hän ajatellut uudestaan ottaa käytäntöön sen muotoa\nja lausumatapaa. Vaikka hänen aivonsa olivat täpösen täynnä juttuja\nkummituksista ja hurjasta rakkaudesta, ihmeenihanista naisista ja\nseikkailuhaluisista kavaljeereista, koetti hän kirjoittaa tästä,\nkäyttäen tyyntä realistista proosaa. Hän ei ollut kovin selvänäköinen.\nToinen olisi heti nähnyt, että mahdoton oli mahdotonta.\n\nKerran kirjoitti hän kuitenkin pari pientä lukua toiseen tyyliin.\nToinen oli kohtaus Svartsjön kirkkomaasta, toinen käsitteli vanhaa\nfilosoofia Setä Eberhardia ja hänen epäuskoisia kirjoituksiaan. Hän\nkirjoitti ne enimmäkseen leikillä, käyttäen monta ah ja o huudahdusta\nproosassaan, joka oli melkein rytmillistä. Ja hän huomasi, että tällä\ntavoin sitä kävi kirjoittaminen, tässä oli innostusta, sen hän tunsi.\nMutta kun nuo molemmat pienet luvut olivat valmiit, pani hän ne\nsyrjään. Nehän olivat kirjoitetut ainoastaan leikillä. Eihän kokonaista\nkirjaa voinut tällä tapaa kirjoittaa.\n\nMutta kaihan oli niin, että satu nyt oli odottanut kylliksi kauan.\nSe ajatteli varmaan samalla tapaa kuin edellisellä kerralla, kun se\nlähetti hänet maailmalle. Minun täytyy taas lähettää tälle sokaistulle\nihmiselle suuri kaipuu, joka avaa hänen silmänsä.\n\nTämä kaipuu heräsi hänessä siten, että kartano, jossa hän oli kasvanut,\nmyytiin, ja hän tuli viimeistä kertaa katsomaan lapsuutensa kotia,\nennenkuin vieraat ottaisivat sen haltuunsa.\n\nJa viimeisenä iltana, ennenkuin hän matkusti pois tästä paikasta,\njota hän ei kenties koskaan enää tulisi näkemään, päätti hän kaikessa\nnöyryydessä kirjoittaa kirjan omalla tavallaan ja oman köyhän\nkykynsä mukaan. Siitä ei tulisi mikään mestariteos, niinkuin hän oli\ntoivonut. Siitä tulisi kirja, jolle ihmiset tulisivat nauramaan,\nmutta hän kirjoittaisi sen siltäkin. Kirjoittaisi sen itseään varten,\npelastaakseen itselleen, mitä hän vielä saattoi pelastaa siitä kodista:\nrakkaat vanhat jutut, huolettomain päivien iloisen rauhan ja kauniin\nmaiseman pitkine järvineen ja siintävine kukkuloilleen.\n\nMutta hänestä, joka oli toivonut, että hän kuitenkin kerran oppisi\nkirjoittamaan kirjan, jota ihmiset olisivat tahtoneet lukea, tuntui\nsiltä, kuin olisi hän luopunut siitä, minkä hän mieluimmin olisi\ntahtonut voittaa elämässä. Se oli raskain uhraus, jonka hän vielä oli\nkokenut.\n\nPari viikkoa myöhemmin oli hän taas kodissaan Landskronassa ja\nistuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän rupesi kirjoittamaan, hän ei\noikein tiennyt, mitä siitä tulisi, mutta hänpä ei pelkäisi voimakkaita\nsanoja, huudahduksia, kysymyksiä. Eikä hän myöskään pelkäisi antaa\nitseään kaikkine lapsellisuuksineen ja kaikkine unelmineen. Ja tämän\njälkeen alkoi sitten kynä käydä melkein itsestään. Tämä saattoi hänet\nmelkein pyörryksiin, hän oli suunniltaan ihastuksesta. Kas, tämäpä\noli kirjoittamista. Tuntemattomia asioita ja ajatuksia tahi oikeammin\nsanoen sellaista, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut omaavansa\naivoissaan, tunkeutui paperille. Sivut täyttyivät niin nopeasti, ettei\nhän koskaan ollut sitä uneksinut. Minkä muovailemiseen hän muuten olisi\ntarvinnut kuukausia, niin, vuosia, valmistui nyt parissa tunnissa.\nSinä iltana kirjoitti hän kertomuksen nuoren kreivittären vaelluksesta\nLöfvenin jään yli ja tulvasta Ekebyn luona.\n\nSeuraavana iltapäivänä kirjoitti hän sen kohtauksen, kun luuvaloinen\nvänrikki Rutger von Örneclou koetti nousta sängystä tanssimaan\nLacachuchata, ja sitä seuraavana iltana syntyi juttu vanhasta neidistä,\njoka läksi tervehtimään ahnetta Brobyn pappia.\n\nNyt hän varmaan tiesi, että tähän tyyliin hän taitaisi kirjoittaa\nkirjan, mutta yhtä varma hän oli siitä, ettei kukaan jaksaisi lukea\nsitä!\n\nKuitenkaan ei useita lukuja käynyt kirjoittaminen näin yhdessä\nhenkäyksessä. Useimmat vaativat pitkällistä työtä, ja hän saattoi\nkäyttää ainoastaan pieniä hetkiä iltapäivin kirjoittamiseen. Kun\nhän oli kirjoittanut talven, luettuna siitä päivästä, jolloin hän\noli antautunut romanttisuuden valtaan, oli noin tusina lukuja\nkirjoitettuina. Saattoi ennakolta nähdä, että koko kirja valmistuisi\nkolmen tai neljän vuoden kuluessa.\n\nKeväällä 1890 Idun-lehti lähetti kutsumuksen kilpailuun noin sadan\npainosivun suuruisista novelleista.\n\nTässä oli tilaisuus sadulla, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja päästä\nulos maailmaan. Se kai se oli, mikä kiihoitti hänen sisartansa\nkehoittamaan häntä käyttämään tätä tilaisuutta. Tässä oli nyt\nvihdoinkin keino saada tietää, oliko kirjoituksensa niin kokonaan\nhyljättävä. Jos se sai palkinnon, oli paljon voitettu. Ellei se sitä\nsaanut, olisi hän vaan samalla kannalla kuin ennen.\n\nHän suostui ehdoitukseen, mutta hänellä oli niin vähä luottamusta\nitseensä, ettei hän voinut tulla mihinkään päätökseen.\n\nVihdoin, tasan kahdeksan päivää ennen sisäänjättämisajan päättymistä,\npäätti hän ottaa romaanista viisi lukua, jotka riippuivat sen verran\ntoisissaan, että niitä saattoi pitää novellina, ja kilpailla näillä.\n\nMutta nämä luvut eivät likimainkaan olleet valmiit. Kolme niistä\noli vaivoin kirjoitettu, mutta kahteen jälelläolevaan oli tuskin\nluonnostakaan. Ja sittenhän kaikki oli puhtaaksi kirjoitettava.\n\nLisäksi tuli se seikka, ettei hän juuri silloin ollut kotonaan. Hän oli\nkäymässä sisarensa ja lankonsa luona, jotka vielä asuivat Värmlannissa.\nEikähän se, joka on tullut vähäksi aikaa tervehtimään rakkaita ystäviä,\nvoi viettää päiviään kirjoituspöydän ääressä.\n\nHän kirjoitti siis öillä ja valvoi joka yö sillä viikolla neljään asti.\n\nVihdoin oli jälellä ainoastaan vuorokausi kalliista ajasta. Ja vielä\noli kaksikymmentä sivua kyhäämättä.\n\nTäksi viimeiseksi vuorokaudeksi oli heidät kutsuttu vieraiksi. Koko\nperhe matkustaisi ja jäisi yöksi kylään. Hänen täytyi luonnollisesti\nseurata toisia.\n\nLopulta pidot päättyivät, ja hän istui kirjoittaen yöllä vieraassa\npaikassa.\n\nVäliin kävi hänen mielensä kovin kummalliseksi. Paikka, missä hän\noli käymässä, oli juuri sama tehdas, missä ilkeä Sintram oli asunut.\nKohtalo oli kummallisella tavalla kuljettanut hänet sinne juuri\nsiksi yöksi, jolloin hänen oli kirjoitettava hänestä, joka istui\nkiikkutuolissa kiikkumassa.\n\nToisinaan hän katsahti ylös työstään ja kuunteli saliin päin, eiköhän\nmahdollisesti pari kiikkutuolinjalkaa olisi käynnissä tuolla ulkona.\n\nMutta mitään ei kuulunut, ja kun kello löi kuusi aamulla, olivat nuo\nviisi lukua valmiit.\n\nPäivemmällä he matkustivat kotiin pienellä lastihöyryllä. Laivassa\nhänen sisarensa laittoi paketin, sulki sen lakalla ja sinetillä,\njotka tätä tarkoitusta varten olivat kotoa otetut mukaan, kirjoitti\npäällekirjoituksen ja lähetti novellin menemään.\n\nTämä tapahtui eräänä heinäkuun viimeisistä päivistä. Elokuun\nloppupuolella sisälsi Idun uutisen, että vähän päälle kaksikymmentä\nkilpakirjoitusta oli saapunut toimitukselle, mutta pari näistä oli niin\nsekavasti kirjoitettu, ettei niitä voitu ottaa lukuun.\n\nSilloin hän heitti päätöksen odottamisen. Kyllä hän tiesi, mikä novelli\nse oli niin sekava, ettei sitä voitu lukuun ottaa.\n\nMarraskuussa sai hän eräänä iltapäivänä kummallisen sähkösanoman.\nSe sisälsi ainoastaan sanat »Riemuisat onnittelut», ja kolme hänen\nseminaaritovereistaan oli kirjoittanut sen alle.\n\nKovin pitkäksi kävi hänelle odotteleminen seuraavan päivän puoliväliin,\njolloin Tukholman lehdet jaettiin. Kun hänellä oli lehti kädessään,\nsai hän kauan etsiä löytämättä mitään. Vihdoin löysi hän viimeiseltä\npalstalta pienillä kirjasimilla painetun uutisen, joka kertoi hänen\nsaaneen palkinnon.\n\nToiselle se kenties ei olisi ollut niin paljon, mutta hänelle se\nmerkitsi, että hän saisi antautua elämänkutsumukseen, jota hän koko\nelinaikansa oli halunnut saada harjoittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän ei ole paljoa lisättävää. Satu, joka tahtoi ulos maailmalle, oli\nnyt jotenkin lähellä päämaaliaan. Nyt se ainakin tulisi kirjoitetuksi,\nvaikkapa viipyisikin muutamia vuosia, ennenkuin se tulisi valmiiksi.\n\nHän, joka sen kirjoitti, oli jouluna matkustanut Tukholmaan, saatuaan\npalkinnon.\n\nIdunin toimittaja tarjoutui painattamaan romaanin, niin pian kuin se\ntulisi valmiiksi.\n\nNiin, jospa hän vaan joskus saisi aikaa sen kirjoittamiseen.\n\nIltaa ennen kuin hänen tuli taas matkustaa Landskronaan, istui hän\nvanhan uskollisen ystävänsä, vapaaherratar Adlersparren luona ja luki\nääneen muutamia lukuja.\n\nEsselde kuunteli, niinkuin ainoastaan hän voi kuunnella, ja hän mieltyi\nsiihen. Lukemisen jälkeen istui hän ääneti ja mietiskeli.\n\n»Kauanko tulee kestämään, ennenkuin kaikki on valmis?» sanoi hän\nlopulta.\n\n»Kolme tai neljä vuotta.»\n\nSitten he erosivat, mutta seuraavana aamuna, kaksi tuntia ennenkuin\nhän läksisi Tukholmasta, saapui kirjelippu Esseldeltä, että hän ennen\nlähtöään tulisi tämän luo.\n\nVanha vapaaherratar oli päättävällä ja toimeliaalla tuulellaan. »Nyt\nsinä otat vuodeksi virkavapautta ja kirjoitat kirjan valmiiksi. Minä\nhankin rahat.»\n\nNeljännestuntia sen jälkeen oli hän matkalla seminaarin johtajattaren\nluo pyytämään hänen apuaan viransijaisen saamiseen.\n\nKello yksi istui hän onnellisesti junassa, mutta ei matkustanut nyt\npitemmälle kuin Sörmlantiin, missä hänellä oli hyviä ystäviä, jotka\nasuivat viehättävässä kodissa.\n\nJa sitten he, insinööri Otto Gumaelius ja hänen vaimonsa, antoivat\nhänelle vierasvaraisuutta siellä maaseudulla, työrauhaa ja lepoa ja\nkaikkea hyvää huolenpitoa lähes vuoden ajan, kunnes kirja oli valmis.\n\nHän sai nyt vihdoinkin kirjoittaa aamusta iltaan. Se oli onnellisin\naika, minkä hän oli elänyt.\n\nMutta kun satu viimein oli valmis kesän lopussa, oli se kummallisen\nnäköinen. Se oli vallaton ja raju ja tajuton, ja koossapysymisen laita\nei ollut parempi, kuin että kaikilla sen osilla yhä edelleen oli\njälellä vanha halunsa mennä kukin omalle tahollensa.\n\nSiitä ei milloinkaan tullut mikä siitä olisi voinut tulla. Sen kova\nonni oli, että se oli saanut odottaa niin kauan tullakseen kerrotuksi.\nJollei sitä pidetty kylliksi kurissa, riippui se siitä, että sen tekijä\noli niin ylen onnellinen saadessaan vihdoinkin kirjoittaa sen.\n\n\n\n\nILMAPALLO.\n\n\nIsä poikineen istuu sateisena lokakuunpäivänä kolmannenluokanvaunussa\nmatkalla Tukholmaan. Isä istuu yksin penkillään, pojat vastapäätä,\npainautuneina toisiinsa, lukien Jules-Verne-romaania, nimeltä: Kuusi\nviikkoa ilmapallossa. Kirja on kovin kulunut. Pojat osaavat sen miltei\nulkoa, ja loppumattomiin ovat he siitä väitelleet, mutta lukevat sitä\nkuitenkin yhtä mieluisasti. Kaiken muun ovat he unohtaneet seuratakseen\nrohkeaa ilmapurjehtijaa halki Afrikan, ja harvoin kohottavat he\nsilmiänsä kirjasta katsellakseen näitä Ruotsinmaan seutuja, joiden läpi\nhe matkustavat.\n\nPojat ovat kovin toistensa näköiset. He ovat samankokoiset ja\nsamallaisissa vaatteissa, kummallakin siniset koululakit ja harmaat\npäällystakit, ja molemmilla on suuret, haaveilevat silmät ja pienet\npystynenät. Aina he ovat hyviä ystäviä, liikkuvat aina yksissä,\neivät välitä toisista lapsista ja puhelevat aina keksinnöistä ja\nlöytöretkistä. Lahjoiltaan ovat he aivan erilaiset, Lennart, vanhin,\nkolmetoista vuotias, edistyy huononpuoleisesti koulussa. Hän tuskin\nvoi seurata luokallaan muutamissa aineissa. Sitävastoin on hän hyvin\nnäppärä käsistään ja kekseliäs. Hän aikoo keksijäksi ja suunnitteleekin\nalituisesti lentokonetta. Hugo on vuotta nuorempi Lennartia, mutta\nhän on parempioppinen ja on jo samalla luokalla kuin veljensä. Luvut\neivät häntäkään viehätä, mutta hän on taas suuri urheilija: hiihtäjä,\npolkupyöräilijä ja luistelija. Hän aikoo suureksi tultuaan lähteä\nlöytöretkille. Heti kun Lennart saa lentokoneensa valmiiksi, lähtee\nHugo sillä hakemaan mitä vielä maailmassa on löytämättä.\n\nIsä on pitkä mies, rinta kuopalla, kasvot laihankalvakat, kädet hoikat,\nsirotekoiset. Puku huolimaton. Paidanedus on ryppyinen, takinraksi\nnäkyy niskassa, liivit on väärin napitettu ja sukat riippuvat kenkien\nyli. Tukka niskassa on niin pitkä että se valahtaa takinkaulukselle,\ntämä ei kuitenkaan johdu huolimattomuudesta, hän on tottunut pitkään\ntukkaan ja pitää siitä.\n\nIsä on vanhaa soittajasukua sisämaasta ja on saanut luonnonlahjana\nkaksi voimakasta taipumusta. Toinen on suuri soitannollinen lahja ja\ntämä ensin puhkesi ilmoille. Hän suoritti ensin opinnot Tukholman\nakatemiassa, kehitti sitten parisen vuotta kykyään ulkomailla ja\nedistyi opintovuosinaan niin loistavasti, että sekä hän itse että hänen\nopettajansa odottivat hänestä tulevan suuren, kuuluisan viuluniekan.\nTähän päästäkseen hänellä oli lahjoja kyllin, mutta voimaa ja\nkestävyyttä puuttui. Hän ei jaksanut taistella saavuttaakseen asemaa\nsuuressa maailmassa, vaan palasi pian kotiin ja rupesi urkuriksi\nmaaseutukaupunkiin. Alussa hän häpesi, ettei ollut täyttänyt kaikkia\ntoiveita, mutta samassa tuntui hyvältä, kun oli varma leipä eikä enään\ntarvinnut turvautua muiden armeliaisuuteen.\n\nJonkun aikaa oltuaan paikassa meni hän naimisiin, ja muutamien vuosien\nkuluttua oli hän varmaankin varsin tyytyväinen osaansa. Hänellä oli\npieni, kaunis koti, iloinen ja onnellinen vaimo, kaksi pikkuista\npoikaa, ja hän oli koko kaupungin suosikki, jota juhlittiin ja\nkaivattiin kaikkialla. Tuli sitten aika, jolloin kaikki tämäkään ei\nhänelle riittänyt. Hän halusi lähteä vielä kerran maailmalle, vielä\nkerran koettaa onneansa, mutta hän tunsi velvollisuudekseen pysyä\nkotona, koska hänellä oli vaimo ja lapsia.\n\nVaimo varsinkin oli koettanut estellä häntä lähtemästä tälle matkalle.\nHän ei uskonut, että miehensä onnistuisi paremmin kuin edellisellä\nkerrallakaan. Vaimon mielestä he olivat siihen määrin onnellisia, ettei\nmiehen tarvinnut muuta tavotella. Tässä vaimo epäilemättä erehtyi,\nmutta sitä hän katkerasti saikin katua, sillä tästä lähtien ilmeni\ntoinen sukupiirre miehessä. Kun ei saavuttanut kaipaamaansa kunniaa\neikä mainetta, ratkesi hän juomaan.\n\nHänen kävi samoin kuin muittenkin hänen sukuunsa kuuluvien, hän joi\njärjettömästi ilman määrää ja joutui vähässä aikaa melkein rappiolle.\nHän muuttui näin vähitellen aivan toiseksi ihmiseksi kuin ennen. Hän ei\nenään ollut rakastettava ja miellyttävä, vaan kova ja häijy. Ja suurin\nonnettomuus oli siinä, että hän alkoi vihata silmittömästi vaimoansa,\nkiusaten tätä kaikin tavoin sekä juovuspäissänsä että muulloin.\n\nPojilla ei siis ole ollut hyvää kotia, ja heidän lapsuusaikansa olisi\nollut hyvin onneton, elleivät sattumalta olisi luoneet itselleen omaa\npienoista maailmaa, täynnä koneenmalleja, löytöretkisuunnitelmia\nja seikkailukirjoja. Ainoa, joka joskus on saanut tähän maailmaan\nkurkistaa, on äiti. Isällä ei ole ollut vähintäkään vihiä että\ntällainen maailma on olemassa, eikä hän myöskään osaa puhella poikien\nkanssa mistään, joka heitä huvittaisi. Hän häiritsee heitä alituisesti\nkyselemällä eikö heistä tunnu hauskalta saada nähdä Tukholma,\neivätkö ole iloisia kun saavat matkustaa isän kanssa ja paljon muuta\nsamantapaista, johon he vastaavat lyhimmiten, heti jälleen vaipuen\nkirjaansa. Isä jatkaa kuitenkin kyselemistään. Hän luulee, että pojat\novat hyvinkin ihastuneita hänen herttaisuuteensa, vaikka ujoudelta\neivät sitä ilmaise.\n\n»He ovat liian kauan olleet hamevallan alla», arvelee hän. »He ovat\ntulleet aroiksi ja lellitellyiksi. Heihin tulee toinen mahti, kun minä\notan heidät huostaani.»\n\nMutta isä erehtyy. Poikien lyhyet vastaukset eivät johdu siitä, että\nhe olisivat ujoja, se johtuu siitä, että he ovat hyvin kasvatettuja\neivätkä tahdo isää loukata. Ellei näin olisi laita, vastaisivat he\naivan toisella tavalla. »Minkätähden meistä pitäisi olla hauskaa\nmatkustaa isän kanssa?» he silloin sanoisivat. »Kyllähän isä luulee\nolevansa jotakin erikoista, mutta me kyllä näemme, että hän vaan on\nrappeutunut raukka. Ja miksi meidän tulisi iloita, että saamme nähdä\nTukholman? Ymmärrämmehän varsin hyvin, ettei isä meitä ottanut mukaansa\nmeidän tähtemme, vaan saattaakseen äidille pahaa mieltä.»\n\nViisainta olisi, jos isä antaisi poikien lukea heitä häiritsemättä. He\novat surullisia ja levottomia, ja heitä kiusaa, että isä on hyvällä\ntuulella. »Hän on ainoastaan sentähden iloinen tänään, kun tietää äidin\nistuvan itkemässä kotona», kuiskaavat he toisilleen.\n\nIsän kysymykset vaikuttavat vihdoin niin, että pojat eivät enään lue,\nvaikka yhä istuvat kumarassa kirjan yli. Sitä vastoin alkavat heidän\najatuksensa katkerina pyöriä kaikessa mitä he isän tähden ovat saaneet\nkärsiä.\n\nHe muistavat senkin kerran, jolloin isä joi itsensä humalaan keskellä\naamupäivää ja tulla hoiperteli pitkin katua, jälessään joukko\nkoulupoikia, jotka tekivät hänestä pilaa. He muistavat, kuinka toiset\npojat heitä kiusasivat ja nimittelivät heitä jos joksikin, koska heillä\noli juoppo isä.\n\nHe ovat saaneet hävetä isän tähden, he ovat alituisesti saaneet olla\npeloissaan hänen puolestaan, ja jos heillä milloin on ollut hiukankaan\nhauskaa, on isä tullut ja turmellut heidän ilonsa. Eipä ole lyhyt se\nsyntiluettelo, jonka he isästään tekevät. Pojat ovat lauhkeita ja\nkärsivällisiä, mutta he tuntevat yhä kiukkuisemman vihan paisuvan\nmielessään.\n\nHänen pitäisi toki käsittää, etteivät he vielä ole voineet antaa\nhänelle anteeksi sitä suurta pettymystä, jonka hän eilen saattoi\nheille. Se oli sentään pahinta, mitä hän milloinkaan oli heille tehnyt.\n\nAsia on näin, että poikien äiti päätti edellisenä kevännä erota heidän\nisästään. Useat vuodet on mies vainonnut ja kiusannut häntä kaikin\ntavoin, mutta hän ei ole tahtonut miehestä erota, vaan jäänyt hänen\nluoksensa, ettei mies joutuisi kokonaan rappiolle. Mutta nyt viimein\nhän tahtoi erota poikien vuoksi. Hän oli huomannut, että heidän isänsä\nteki heidät onnettomiksi, ja hän arveli, että hänen täytyi viedä heidät\npois kurjuudesta ja hankkia heille hyvä ja rauhaisa koti.\n\nKun kevätlukukausi loppui, oli hän lähettänyt pojat maalle omien\nvanhempiensa luokse ja itse matkustanut ulkomaille, siten helpoimmin\npäästäkseen avioeroon. Ei hän ollut pitänyt siitä, että tulisi\nnäyttämään siltä kuin olisi ollut hänen syynsä, että avioliitto\npurkautui, mutta siihen oli hänen täytynyt alistua. Vielä vähemmän\noli hän tyytyväinen siihen, että pojat tuomittiin isälle, kun hän oli\nkarannut vaimo. Hän lohduttautui tosin sillä, ettei mies mitenkään\nvoisi tahtoa pitää lapsia luonaan, mutta ei hän sittenkään tuntenut\nolevansa aivan levollinen.\n\nKohta kun avioero oli myönnetty, oli hän palannut takaisin ja\nvuokrannut huoneuston, jossa hän sekä pojat asuisivat. Vasta kaksi\npäivää sitten oli hänellä kaikki ollut niin valmista, että pojat olivat\nvoineet muuttaa hänen luokseen.\n\nTämä oli onnellisin päivä, mitä pojilla koskaan oli ollut. Koko\nhuoneustossa oli ollut vain iso huone ja keittiö, mutta kaikki oli\nollut uutta ja sievää ja äiti oli järjestänyt kaikki niin tavattoman\nhauskasti. »Huoneen» piti olla poikien ja äidin työhuoneena päivällä,\nja yöt tulisivat pojat nukkumaan siinä. Keittiö oli hyvin sievä ja\nvaloisa. Siellä he söisivät ja pienessä komerossa keittiön takana oli\näidin vuode.\n\nÄiti oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan sangen köyhiä. Hän\noli saanut laulunopettajattarenpaikan tyttökoulussa, mutta siinä olikin\nkaikki, millä tulla toimeen. Heillä ei olisi varaa pitää palvelijaa,\nvaan täytyi heidän omin avuin selviytyä. Pojat olivat haltioissaan\nkaikesta, etenkin siitä, että saisivat auttaa taloustoimissa. He\ntarjoutuivat kantamaan vettä ja puita. He kiillottaisivat kenkänsä,\ntekisivät tilansa. Tätä ajatellessaan tuli hyvä mieli.\n\nOli muuan vaatekomero, jossa Lennart saisi oleskella kaikkine\nkoneineen. Itse hän saisi pitää avaimen, eikä kukaan paitsi hän ja Hugo\nsaisi koskaan mennä sinne.\n\nMutta pojat olivat saaneet olla onnellisina äidin luona vain yhden\nainoan päivän. Sitten oli isä häirinnyt heidän ilonsa, niinkuin oli\ntehnyt, niinkauan kuin he jaksoivat ajassa muistella. Äiti oli kertonut\nheille kuulleensa, että isä oli saanut parin tuhannen kruunun perinnön,\nettä hän oli jättänyt paikkansa ja muuttaisi Tukholmaan. Sekä he että\näiti olivat iloinneet siitä, että hän lähtisi kaupungista, eikä heidän\ntarvitsisi häntä kohdata kaduilla. Mutta sitte oli eräs isän ystäviä\ntullut äidin luo tuoden isän terveiset, että hän tahtoi pojat mukaansa\nTukholmaan.\n\nÄiti oli itkenyt ja rukoillut, että saisi pitää poikansa, mutta\nisän lähetti oli vastannut, että isä oli vakaasti päättänyt ottaa\npojat huostaansa. Elleivät hyvällä lähtisi, noudattaisi hän heidät\npoliisilla. Hän käski äidin lukea läpi erotuomion. Siinähän selvästi\nlausuttiin, että pojat kuuluivat isälle. Ja senhän äiti jo tiesikin. Ei\nsitä voinut kieltää.\n\nIsän ystävä oli sanonut monta kaunista sanaa siitä kuinka isä rakasti\npoikiansa ja sentähden tahtoi ottaa heidät mukaansa, mutta pojat\ntiesivät, että isä otti heidät pois yksinomaan kiusatakseen äitiä.\nTämän oli hän miettinyt, ettei äidillä olisi mitään iloa erosta. Hän\nsaisi alati olla huolissaan lasten vuoksi. Kaikki oli vaan pelkkää\nkostoa ja ilkeyttä.\n\nMutta isä oli pannut tahtonsa täytäntöön, ja tässä he nyt olivat\nmatkalla Tukholmaan. Ja heitä vastapäätä istuu isä suuresti\niloissaan, kun on saattanut äidin onnettomaksi. Hetki hetkellä yltyy\nvastenmielisyys ajatellessa, että heidän täytyy seurata isää ja elää\nhänen kanssaan. Ovatko he siis kokonaan hänen vallassaan? Eikö tässä\nmikään auta?\n\nIsä on painautunut nurkkaansa ja hetken kuluttua hän nukahtaa. Heti\nalkavat pojat vilkkaasti kuiskailla keskenään. Heidän ei ole vaikea\npäättää. Kaiken päivää on kumpikin itsekseen ajatellut, että pitäisi\nkarata. He suostuvat keskenään, että he hiipivät junasillalle ja\nhyppäävät junasta, kun se kulkee ison metsän läpi. Sitten rakentavat\nhe majan piilopaikkaan metsään ja elelevät siellä, eivätkä näyttäydy\nkenellekään ihmiselle.\n\nPoikien hautoessa näitä tuumia, pysähtyy juna asemalle, ja\ntalonpoikaisnainen, taluttaen kädestä pientä lasta, astuu vaunuun. Hän\non mustiin puettu, huivipää, ystävällisen ja lempeän näköinen. Hän\nriisuu pienokaisen yltä päällystakin, joka on sateessa kostunut, ja\nkäärii hänet isoon huiviin. Sitten riisuu hän kengät lapsen jalasta,\nkuivaa pienet kylmät jalat, etsii sukat ja kengät nyytistä ja vetää\njalkaan. Lopun lopuksi pistää hän lapselle karamellin ja panee sen\npenkille makaamaan pää omalla polvellaan, että pienokainen voisi nukkua.\n\nVuoroin toinen, vuoroin toinen poika luo katseen talonpoikaisvaimoon,\njoka puuhailee lapsensa kanssa. Yhä tiheämmin luovat he katseensa\nvaimoon ja samassa kohoovat kyyneleet kummankin silmiin. He eivät enään\nkohota silmiänsä, vaan katsovat itsepintaisesti maahan.\n\nTuntuu siltä kuin talonpoikaisvaimon mukana olisi muuan toinen ja\nmuille, paitsi pojille, näkymätön ja huomaamaton, tullut vaunuun. Ja\ntämä toinen on äiti. Pojista tuntuu, että hän on tullut istumaan heidän\nväliinsä, tarttunut heitä käsiin, niinkuin teki myöhään eilen illalla,\nkun oli päätetty, että heidän täytyisi matkustaa, ja että hän puhuu\nheille samalla tavalla kuin silloin.\n\n»Teidän täytyy luvata, ettette ole vihaisia isälle minun tähteni.\nIsä ei ole koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että estin häntä\nmatkustamasta. Hän väittää minun syykseni, ettei hänestä ole mitään\ntullut sekä että hän juo. Hän ei koskaan voi tarpeeksi minua rangaista.\nMutta silti ette saa olla hänelle vihaisia.»\n\n»Kun teidän nyt täytyy elää isän luona, täytyy teidän luvata minulle,\nettä olette kiltit hänelle. Te ette saa kiusata häntä, teidän tulee\nhoitaa häntä, miten parhaiten voitte. Se tulee teidän luvata minulle,\nmuuten en käsitä kuinka saatan antaa teidän matkustaa.» Ja pojat olivat\nluvanneet.\n\n»Ette saa hiipiä pois isän luota. Luvatkaa se minulle!» oli äiti\nsanonut.\n\nSenkin he olivat luvanneet.\n\nPojat ovat sanassaan pysyviä miehiä ja samassa silmänräpäyksessä,\nkun he ovat tulleet ajatelleeksi, että ovat antaneet äidille nämä\nlupaukset, luopuvat he kaikista pakotuumista. Isä nukkuu yhä vain,\nmutta he istuvat kärsivällisesti paikoillaan. Sen sijaan ryhtyvät he\ntaas lukemaan uudella innolla, ja heidän ystävänsä, hyvä Jules Verne,\nvie heidät kohta mukanaan näistä huolista Afrikan ihmemaailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungin eteläkulmalla on isä vuokrannut alakerrasta kaksi\nhuonetta ja keittiön, joihin tullaan pihalta ja joista näkee ahtaan\npihamaan. Asuntoa on kauan käytetty, se on siirtynyt perheestä\ntoiseen eikä sitä ole koskaan korjailtu. Seinäpapereissa on monta\nnaarmua ja rasvapilkkua, laet ovat nokiset, pari ruutua on rikki,\nja keittiönlattia on niin kulunut, että siinä on kuoppia. Muutamat\nkaupunginlähetit ovat tuoneet muuttotavarat asemalta, kantaneet ne\nhuoneisiin ja jättäneet sinne sikin sokin. Isä ja pojat ovat nyt\ntavaroita purkamassa. Isä seisoo kirves sojossa laatikkoa avatakseen.\nPojat nostavat laseja ja posliiniastioita toisesta laatikosta ja\nasettavat niitä seinäkaappiin. He ovat näppäröitä ja tekevät ahkerasti\ntyötä, mutta isä kehottaa heitä alinomaa varovaisuuteen ja kieltää\nheitä viemästä enempää kuin yhden lasin tahi lautasen kerrallaan.\nSillä välin hänen oma työnsä sujuu huonosti. Kädet ovat kömpelöt ja\nvoimattomat, ja hän saa itsensä hikeen saamatta laatikon kantta auki.\nHän laskee kirveen kädestään, kulkee laatikon ympäri ja ihmettelee\nolisiko pohja joutunut ylöspäin. Toinen pojista sieppaa kirveen ja\nalkaa kiskoa kantta auki, mutta isä työntää hänet syrjään. Tuo laatikko\non liian lujaan naulattu. Eihän Lennart luulle, että hänen onnistuu\navata kansi, kun ei isä itsekään siihen pysty? Ei kukaan muu kuin\ntottunut työmies voi avata tuota laatikkoa, sanoo isä ja panee hatun\npäähänsä ja päällystakin ylleen mennäkseen noutamaan talonmiestä.\n\nTuskin on isä päässyt ovesta ulos, kun päähänsä pälkähtää ajatus.\nHän käsittää yhtäkkiä miksi käsissä ei ole voimaa. On vielä aikainen\naamupäivä, eikä hän ole mitään nauttinut, joka panisi veren kiertämään.\nJos pistäytyisi kahvilaan ja ottaisi konjakkarin, niin palaisi voima ja\nhän selviäisi avutta. Tämä on parempi kuin noutaa talonmies.\n\nNiin lähtee isä kadulle etsimään kahvilaa. Kun hän palaa pieneen\nasuntoon pihanpuolelle, on kello kahdeksan illalla.\n\nNuorena ollessaan, kun hän kävi akatemiassa, oli hän asunut\neteläkulmalla. Hän oli silloin kuulunut kaksinkertaiseen kvartettiin,\njohon kuului parhaasta päästä konttoristeja ja pikkukauppiaita, joiden\noli tapa kokoontua eräässä kellarissa Mosebackenin läheisyydessä.\nIsää oli haluttanut nähdä oliko tämä pieni kellari vielä paikallaan.\nSe olikin vielä siinä, ja isällä oli ollut onni tavata pari vanhaa\nystävää, jotka istuivat siellä aamiaista syömässä. He olivat\nsuurimmalla ilolla ottaneet hänet vastaan, tarjonneet hänelle\naamiaista, juhlineet hänen Tukholmaan tuloaan mitä parhaiten. Kun\naamiainen vihdoin oli syöty, oli isä aikonut lähteä kotiin tavaroitaan\npurkamaan, mutta ystävät olivat kehottaneet häntä jäämään päivällistä\nsyömään heidän seuraansa. Ja sitä oli kestänyt niin pitkälti, ettei isä\nollut tullut lähteneeksi kotiin ennenkuin kahdeksan seuduissa. Eikä\nollut suinkaan ollut helppoa päästä tuosta iloisesta seurasta erilleen\nnäinkin varhain.\n\nKun isä saapuu kotiin, ovat pojat pimeässä, siksi ettei heillä ole\ntulitikkuja. Isällä on tulitikkulaatikko taskussa, ja kun on saanut\ntulen kynttilänpätkä-pahaseen, joka onneksi on joutunut tavaroitten\njoukkoon, näkee hän että pojat ovat palavissaan ja tomuisina, mutta\nreippaita ja iloisia, ja kuten näyttää, hyvin tyytyväisiä päiväänsä.\n\nSisähuoneissa ovat huonekalut järjestyksessä pitkin seiniä, laatikot\nnostetut ulos, oljet ja paperinpalaset lakaistut pois. Hugo on\ntekemässä poikien vuoteita etumaisessa huoneessa. Takimainen on isän\nmakuuhuone ja siellä seisoo hänen vuoteensa niin huolellisesti tehtynä\nkuin hän ikinä voi vaatia.\n\nNyt tapahtuu merkillinen muutos isässä. Kun hän tuli kotiin, oli hän\ntyytymätön itseensä, syystä että oli jättänyt työnsä ja heittänyt pojat\nilman ruokaa, mutta nyt, kun hän näkee heidät hyvällä tuulella, eikä\nheillä ole mitään hätää, käy hän äreäksi ja riidanhaluiseksi.\n\nHän kyllä huomaa, että pojat ovat ylpeitä työstä, jonka ovat\nsuorittaneet, sekä että he odottavat isän heitä kehuvan, mutta siihen\nhänellä ei ollenkaan ole halua. Hän päinvastoin kysyy kuka on ollut\nsiellä heitä auttamassa ja käskee heitä muistamaan, ettei Tukholmassa\nsaa rahatta mitään, sekä että talonmies vaatii maksun jokaisesta\ntyöstä. Pojat vastaavat, ettei heillä apua ole ollutkaan, vaan että\nhe itse ovat selviytyneet, mutta hän vaan toruu. He tekivät väärin\nkun avasivat ison laatikon. He olisivat voineet loukkaantua sitä\ntehdessään. Olihan hän kieltänyt sitä avaamasta. Heidän tulee nyt\ntotella häntä. Hän on nyt vastuussa heistä.\n\nHän ottaa kynttilän, menee keittiöön ja tarkastelee kaappeja. Pieni\nlasi- ja posliinivarasto on asetettu hyllyille hyvään järjestykseen.\nHän tutkii kaikkea tarkoin, löytääkseen jatkuvaa moitteen syytä.\n\nYhtäkkiä hän keksii tähteitä poikien illallisesta, ja alkaa heti\ntorua, että ovat syöneet kananpoikaa. Mistä he sen ovat hankkineet?\nAikovatko he elää kuin prinssit? Hänenkö rahojaan he hukkaavat syömällä\nkananpoikapaistia?\n\nSitten muistaa hän, ettei olekaan jättänyt heille rahaa. Hän arvelee\nolisivatko he varastaneet kananpojan ja kiihtyy tuhottomasti.\n\nHän puhuu ja varottaa, toruu ja räyhää, mutta nyt hän ei saa vastausta\npojilta. He eivät välitä sanoa hänelle, mistä kananpojan ovat saaneet,\nantavat hänen vaan jatkaa. Ja hän pitää pitkiä puheita, saarnaa,\nuuvuttaa viimeiset voimansa. Vihdoin hän pyytää ja rukoilee. »Minä\nvannotan teitä sanomaan totuuden minulle. Annan teille anteeksi, vaikka\nmitä olisitte tehneet, kun vaan sanotte totuuden.»\n\nNyt pojat eivät kestä kauempaa. Isä kuulee tyrskähtävän äänen. He\nheittävät peitteet päältään ja nousevat istumaan, ja hän huomaa, että\nhe punottavat pidätetystä naurusta. Ja molempien ihan hillittömästi\nnauraessa sanoo Lennart, usein naurunpurskahdusten keskeyttämällä:\n»Äiti pani kananpojan eväspussiin, jonka hän meille laittoi, kun\nlähdimme kotoa.»\n\nIsä oikaseikse, katsoo poikiin, aikoo puhua, mutta ei keksi sopivia\nsanoja. Hän oikaseikse yhä majesteetillisemmin, katsoo heihin\nmitä suurimmalla ylenkatseella ja menee pitemmittä puheitta omaan\nhuoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä on huomannut kuinka käteviä pojat ovat, ja käyttää sitä hyväkseen,\nettei tarvitse palvelijoita. Aamulla hän lähettää Lennartin keittiöön\nkahvin keittoon ja antaa Hugon kattaa aamiaispöydän sekä juosta\nleipuriin noutamaan leipää. Aamiaisen jälkeen istuu hän tuolille ja\nkatselee, kuinka pojat panevat vuoteet kokoon, lakasevat huoneet ja\npanevat uunit lämpiämään. Hän jakelee alituisesti käskyjä ja lähettää\ntehtävästä toiseen vain näyttääkseen mahtiaan. Kun aamusiivous on\ntehty, lähtee hän ulos ja viipyy poissa koko aamupäivän. Päivällisen\ntuottaa hän muutamasta lähellä olevasta talouskoulusta. Sitte jättää\nisä pojat koko illaksi eikä enään heiltä muuta vaadi kuin että hänen\nvuoteensa on tehty, kun hän palaa kotiin.\n\nPojat ovat siis yksin melkein kaiken päivää ja saavat puuhailla mitä\nvaan haluavat.\n\nMuuan tärkeimpiä tehtäviä on äidille kirjottaminen. He saavat häneltä\nkirjeen joka päivä ja hän lähettää heille paperia ja postimerkkejä,\nniin että he voivat vastata hänelle.\n\nÄidin kirjeet sisältävät parhaasta päästä varotuksia olemaan hyviä\nisälle. Alituisesti hän kirjottaa kuinka rakastettava isä oli, kun hän\nensin oppi isän tuntemaan, ja kertoo heille kuinka isä uraa alkaessaan\noli uuras ja ahkera. Heidän pitää olla hellät ja hyvät isälle. Eivätkä\nsaa koskaan unohtaa, kuinka onneton hän on.\n\n»Jos olette oikein hyviä isälle, niin hän kenties säälii teitä ja\npäästää teidät kotiin minun luokseni», kirjottaa äiti.\n\nÄiti kertoo, että hän on käynyt rovastin ja pormestarin puheilla\nkysymässä eikö olisi mahdollista saada pojat takaisin. Mutta molemmat\novat vastanneet ettei mikään auttanut. Poikien täytyy jäädä isän\nluokse. Äiti tahtoisi muuttaa Tukholmaan, että edes joskus saisi nähdä\npoikiansa, mutta kaikki ihmiset neuvovat häntä odottamaan minne päin\nasiat kääntyvät. He luulevat, että isä pian väsyy poikiin ja lähettää\nheidät kotiin. Äiti ei oikein tiedä mitä tehdä. Toisaalta tuntuu\nhänestä kauhealta, että hänen poikansa elelevät Tukholmassa ilman\nmitään hoivaa, toisaalta hän taas tietää, että jos hän jättäisi kotinsa\nja virkansa, ei hän voisi ottaa heitä turviinsa, eikä heitä elättää,\njos he pääsisivät vapaiksi. Mutta jouluksi äiti kuitenkin tulisi\nTukholmaan heitä tervehtimään.\n\nPojat kirjottavat ja kertovat mitä he koko päivän kunakin tuntina\ntekevät. He kertovat äidille tuovansa isälle ruokaa ja tekevänsä\nvuoteen hänelle. Äiti käsittää, että he koettavat olla hyviä isälle\näidin vuoksi, mutta hän huomaa myös, etteivät he isästä enempää pidä\nkuin ennenkään.\n\nHänen pienet poikansa tuntuvat aina olevan yksin. He asuvat isossa\nkaupungissa, jossa ihmisiä vilisee, mutta kukaan ei välitä heistä, ei\nkukaan heitä huomaa. Ja näin onkin ehken parasta. Kukapa tietää mihin\njoutuisivat, jos tuttavia saisivat.\n\nHe pyytävät aina ettei äiti heistä olisi levoton He kyllä selviytyvät.\nHe kertovat, että he parsivat itse sukkansa ja ompelevat nappinsa.\nHe viittaavat siihenkin suuntaan, että Lennart on päässyt pitkälle\nkeksinnössään, ja he sanovat, että kunhan se vain tulee valmiiksi, niin\nkaikki muuttuu hyväksi.\n\nMutta äiti elää alituisessa huolessa. Yöt ja päivät hän ajattelee\npoikiansa. Yöt ja päivät hän rukoilee Jumalaa varjelemaan hänen pieniä\npoikiansa, jotka elävät yksin suuressa kaupungissa ilman ainoatakaan\nihmistä, joka suojelisi heidän silmänsä turmeluksen viekotuksilta ja\nvarjelisi heidän nuoret sydämensä himoitsemasta pahaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä ja pojat istuvat oopperassa eräänä aamupäivänä. Muuan isän\nvanhoja tovereita, joka kuuluu hovisoittokuntaan, on kutsunut hänet\nsinfoniakonsertin harjotukseen, ja isä on ottanut pojat mukaansa.\n\nKun orkesteri alkaa soittaa ja sävelvirrat täyttävät salin, joutuu\nisä niin ankaran liikutuksen valtaan, ettei saata tunteitaan hillitä,\nvaan hyrähtää itkuun. Hän nyyhkii ja niistää nenäänsä kovasti ja\nvoihkii äänekkäästi kerta toisensa jälkeen. Hän ei koetakaan hillitä\ntunteitaan, vaan meluaa niin, että soittajat häiriintyvät. Vahtimestari\ntulee ja viittaa häntä menemään ulos, ja isä tarttuu poikia käsiin ja\nhiipii pois sanallakaan vastustamatta. Ja koko kotimatkan virtaavat\nkyyneleet virtaamistaan.\n\nIsä on pitänyt poikien kädet omissaan ja astuu eteenpäin pojat\nkahdenpuolen. Yhtäkkiä alkavat pojat myös itkeä. He käsittävät nyt ensi\nkerran, kuinka isä on rakastanut taidettaan. Hänestä oli kauheata istua\njuoppona ja rappiolle joutuneena ja kuulla toisten soittavan. Oli sääli\nisää, josta ei koskaan tullut sitä, joksi olisi pitänyt tulla. Isälle\noli käynyt niin kuin kävisi Lennartille, jollei hän koskaan saisi\nlentokonettaan valmiiksi tai Hugolle, ellei hän pääsisi löytöretkelle.\nMiltä tuntuisikaan, jos he kerran kyhjöttäisivät saamattomina\nvanhuksina ja näkisivät päittensä yli porhaltavan komeita ilmalaivoja,\njoita he eivät olisi keksineet eivätkä saisi ohjata!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat istuvat kerran aamupäivällä kotona kirjat edessään. Isä on\npistänyt nuottisalkun kainaloonsa ja lähtenyt ulos. Jotakin hän on\nmutissut soittotunnin antamisesta, mutta pojat eivät hetkeäkään ole\nuskoneet tätä todeksi.\n\nIsä on huonolla tuulella, kun hän astuu katua pitkin. Hän on\nhuomannut miten pojat katsoivat toisiinsa, kun hän sanoi, että menisi\nsoittotunnille. »He asettuvat isäänsä arvostelemaan», ajattelee hän.\n»Minä olen liian höllä. Minun olisi pitänyt antaa heille korvapuusti\nkummallekin. Varmaankin heidän äitinsä kiihottaa heitä minua vastaan.»\n\n»Jos ottaisin hiukan selville herrojen toimia?» jatkaa hän. »Eipä\nhaittaisi, vaikka tarkastaisin kuinka he opiskelevat.»\n\nHän kääntyy takaisin, puikahtaa ääneti pihan poikki, avaa oven ihan\nhiljaa ja seisoo poikien huoneessa, ilman että kumpikaan on kuullut\nhänen astuvan sisään. Ja aivan oikein! Pojat kavahtavat pystyyn, kasvot\npunaisina, ja Lennart sieppaa kiireesti käärön paperia, jonka viskaa\npöytälaatikkoon.\n\nKun pojat olivat olleet muutamia päiviä Tukholmassa, olivat he kysyneet\nmitä koulua he tulisivat käymään, ja isä oli vastannut, että heidän\nkoulunkäyntinsä oli nyt loppunut. Mutta tuskin oli viikkoa kulunut,\nkun heidän seinälleen oli ilmestynyt lukujärjestys. Koulukirjat oli\nhaettu esiin ja joka aamupäivä istuivat pojat molemmin puolin vanhaa\nkirjotuspöytää ja lukea paukuttivat ääneen läksyjään. Oli selvää, että\nhe olivat saaneet äidiltä kirjeen, jossa varotettiin että koettaisivat\nlukea omin päin, etteivät kokonaan unohtaisi mitä olivat saaneet oppia.\n\nKun isä näin odottamatta astuu sisään, menee hän ensin lukujärjestyksen\nluo ja tarkastaa sitä. Vetää kellon esiin ja vertaa. — Keskiviikkona\nkymmenestä yhteentoista: Maantietoa. Sitten tulee hän pöydän luo.\n»Eikö teillä pitäisi olla maantietoa tällä tunnilla?» kysyy hän. —\n»Kyllä», vastaavat pojat tulipunaisina. — »Mutta missä on maantieto\nja karttakirja?» Pojat hiovat katseen kirjahyllylle ja ovat kauhean\nnolon näköisiä. »Emme ole vielä alkaneet», sanoo Lennart. — »Vai niin»,\nsanoo isä, »teillä kai oli muuta hommaa». Hän oikoo jäseniään sangen\ntyytyväisenä. Hän on päässyt voitonpuolelle, eikä hän nyt heitä,\nennenkuin on perinpohjin nolannut pojat.\n\nMolemmat pojat ovat vaiti. Siitä päivästä alkaen, jolloin olivat isän\nmukana oopperassa, ovat he tunteneet sääliä häntä kohtaan, eikä heidän\nole enään tarvinnut niin suuresti ponnistella kuin ennen ollakseen\nhyviä hänelle. Mutta luonnollisesti heille ei ole hetkeksikään\njuolahtanut mieleen ottaa isää uskotukseen. Hän ei ole heidän\nsilmissään kohonnut, vaikka heidän mielestään onkin sääli häntä.\n\n»Kirjotitteko kirjettä?» kysyy isä ankarimmalla äänellään. — »Emme»,\nkuuluu kummaltakin kuin yhdestä suusta. — »Mitä te teitte?» —\n»Puhelimme vaan.» — »Se ei ole totta. Minä näin, että Lennart piilotti\njotakin kirjotuspöytälaatikkoon.» Nyt ovat pojat taas vaiti. — »Vetäkää\nse esiin!» huutaa isä, kiukusta punaisena. Hän luulee, että pojat ovat\nkirjottaneet äidilleen, ja koska he eivät tahdo näyttää kirjettä, on\nsiinä tietysti jotakin rumaa hänestä. Pojat eivät hievahda ja isä\nkohottaa kätensä lyödäkseen Lennartia, joka istuu pöytälaatikon edessä.\n— »Älä koske häneen!» huutaa silloin Hugo. »Me puhuimme vaan jostakin,\njonka Lennart on keksinyt.»\n\nHugo työntää Lennartin tieltään, kiskasee laatikon auki ja vetää esiin\npaperin, johon on täpötäyteen töhrätty mitä kummallisimpia ilmalaivoja.\n»Lennart on viime yönä miettinyt uudenaikaiset purjeet ilmalaivaansa.\nTästä juuri me puhuimme.»\n\nIsä ei tahdo uskoa häntä. Hän kumartuu ja penkoo laatikkoa, vaan\nei löydä mitään muuta kuin paperiarkkeja täynnä piirustuksia,\njotka kuvaavat ilmapalloja, laskinvarjoja, lentokoneita ja kaikkea\nilmapurjehdukseen kuuluvaa.\n\nPoikien suureksi ihmeeksi ei isä heti viskaakaan menemään näitä kaikkia\neikä edes naurakaan heidän yrityksilleen, vaan katselee tarkoin\nniitä lehti lehdeltä. Itse asiassa on isälläkin hiukan taipumusta\nmekaniikkaan, ja ennen muinoin häntä tällaiset asiat huvittivat, siihen\naikaan, jolloin aivot vielä pystyivät johonkin. Kohta alkaa hän kysellä\nmitä mikin tarkottaa, ja koska hänen kysymyksistään ilmenee, että hän\non hyvin intresseerattu sekä että hän käsittää mitä näkee, voittaa\nLennart ujoutensa ja vastaa ensin vitkastellen, mutta sitten yhä\nhalukkaammin.\n\nPian ovat isä ja pojat joutuneet syvälliseen keskusteluun ilmalaivoista\nja ilmapurjehduksesta. Kun ovat oikein päässeet vauhtiin, puhuvat\npojat innossaan ja kertovat isälleen kaikki suuruudenunelmansa. Ja\nvaikkakin isä käsittää, etteivät pojat kauaksi pääse lentämään nyt\nsuunnittelemillaan koneilla, on hän kuitenkin tuiki ihmeissään. Hänen\npienet poikansa puhuvat aluminiumimoottoreista, aeroplaneista ja\ntasapainoasennoista aivan kuin maailman yksinkertaisimmista asioista.\nHän on luullut, että he olisivat oikeita pölkkypäitä, siksi etteivät\nkoulussa edistyneet hyvin, nyt he yhtäkkiä hänen mielestään ovat kaksi\npientä tiedemiestä.\n\nJa noita korkealle pyrkiviä ajatuksia ja toiveita isä ymmärtää paremmin\nkuin mitään muuta. Hänpä tunteekin ne vanhastaan, itse hän on samoin\nhaaveillut, eikä häntä haluta nauraa tällaisille haaveiluille.\n\nIsä ei sinä aamupäivänä enään mene ulos, istuu vaan jutellen poikainsa\nkanssa, kunnes on aika noutaa päivällinen ja kattaa pöytä. Ja tällä\nkertaa ovat pojat ja isä oikein hyviä ystäviä kaikkien suureksi\nyhteiseksi ihmeeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello on yksitoista illalla ja isä hoipertelee kadulla. Pikku pojat\nkulkevat toinen toisella toinen toisella puolella. He ovat olleet\nisää etsimässä eräästä hänen olinpaikoistaan, ja siellä olivat he\njääneet ovensuuhun seisomaan, mitään virkkamatta. Isä istui yksin\npöydän ääressä, iso tumma totilasi edessään, ja kuunteli muuatta\nnaissoittokuntaa, joka soitti huoneen perällä. Hetken kuluttua nousi\nhän vastenmielisesti ja meni poikien luo. »Mitäs on?» kysyi hän. »Miksi\ntänne tulette?» — Isänhän oli määrä tulla kotiin, sanovat pojat. On\njoulukuun viides päivä. Olihan isä luvannut------\n\nSilloin on juolahtanut isän mieleen, että Lennart oli hänelle\nilmaissut, että Hugon syntymäpäivä oli nyt, ja hän oli luvannut tulla\najoissa kotiin. Mutta tämän hän oli kerrassaan unohtanut. Hugo kyllä\nodotti häneltä syntymäpäivälahjaa, vaan hän ei ollut muistanut sitä\nhankkia.\n\nKuitenkin on hän seurannut poikia ja kulkee eteenpäin, tyytymättömänä\nsekä poikiin että itseensä. Kun hän tulee kotiin, on syntymäpäiväpöytä\nlaitettu. Pojat ovat tahtoneet pitää kestit. Lennart on paistanut\nohukaisia, jotka nyt ovat monta tuntia olleet valmiit, ja ovat\nnahkapalojen näköisiä. He ovat saaneet äidiltä vähän rahaa, jolla ovat\nhankkineet pähkinöitä, manteleita ja pullollisen sokerikaljaa.\n\nKaikkia näitä herkkuja he eivät ole tahtoneet nauttia yksin, vaan ovat\nistuneet ja odotelleet, että isä tulisi kotiin saamaan osansa heidän\nkanssaan. Senjälkeen kun heistä on tullut ystävykset isän kanssa, eivät\nhe voi viettää näin suurta juhlaa ilman isää. Isä käsittää kaiken\ntämän. Hän on siitä mielissään, että häntä kaivataan, ja jotakuinkin\nhyvällä tuulella aikoo hän istahtaa pöydän ääreen. Mutta puolihumalassa\nkun on, kompastuu hän juuri kun on istumaisillaan tuolille, tarttuu\npöytäliinaan, kaatuu ja vetää kaikki laitokset pöydältä lattialle. Kun\nhän nousee pystyyn näkee hän sokerikaljan virtaavan pitkin lattiaa,\nja marjahillon sekä ohukaiset hajallaan posliinipirstaleiden ja\nlasisirujen seassa.\n\nIsä luo katseen poikiin, kiroaa, syöksyy ovelle eikä palaa ennenkuin\naamupuolella yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamupäivänä helmikuussa astelevat pojat katua pitkin luistimet\nolalla. He eivät ole entisen näköisiä. He ovat laihtuneet ja käyneet\nkalpeiksi ja näyttävät huolimattoman ja epäsiistin näköisiltä. Tukka\non leikkaamaton, eivät he ole puhtaaksi peseytyneet, ja reikiä on\nsekä sukissa että kengissä. Kun he puhelevat keskenään, käyttävät he\nkatupoikien lausetapoja, pääseepä joku kirosanakin toisinaan suusta.\n\nPojissa on tapahtunut muutos, ja se alkoi sinä iltana, jolloin isä ei\nmuistanut tulla kotiin Hugon syntymäpäivää viettämään. Oli ikäänkuin\nsiihen saakka heitä olisi pitänyt yllä toivo, että heidän kohtalossaan\ntapahtuisi muutos pian. Ensi aikoina he olivat odottaneet, että isä\npian väsyisi heihin ja lähettäisi heidät kotiin. Sitten he olivat\nhaaveilleet, että isä alkaisi heistä pitää, että hän herkeäisi juomasta\nheidän tähtensä. Niin, olivatpa vielä ajatelleet, että isä ja äiti\ntekisivät sovinnon, ja että he kaikki tulisivat onnellisiksi. Mutta\ntuona iltana heille selvisi että isä oli mahdoton. Hän ei voinut muuta\nrakastaa kuin juopottelua. Joskin hän hetkisen oli heille hyvä, ei hän\ntodenteolla heistä välittänyt.\n\nRaskas toivottomuus valtasi heidät. Ei mikään heille muuttuisi. He\neivät koskaan pääsisi isästä erilleen. Heistä tuntui kuin he olisivat\ntuomitut istumaan koko ikänsä teljettyinä pimeään vankilaan.\n\nEi heidän suuret suunnitelmansakaan voineet heitä lohduttaa. Kun he\nnäin olivat kytketyt tähän, eivät he koskaan voisi niitä toteuttaa.\nArvelkaahan toki, etteivät he saaneet mitään oppia! He tunsivat\ntarpeeksi suurten miesten historiaa tietääkseen, että sillä, joka\ntahtoo tulla suureksi, täytyy olla tietoja.\n\nPahin isku oli kuitenkin se, ettei äiti ollutkaan voinut tulla heidän\nluokseen jouluksi. Joulukuun alussa hän oli kaatunut ja taittanut\njalkansa, niin että oli täytynyt maata sairashuoneessa joululomanajan,\nkykenemättä matkustamaan Tukholmaan. Nyt oli äiti jalkeilla, mutta nyt\noli hänen koulunsa jälleen alkanut. Sitäpaitsi ei hänellä ollut rahaa\nmatkustaa. Kaikki, mitä oli säästänyt, oli kulunut hänen sairaana\nmaatessaan.\n\nPojat tunsivat olevansa koko maailman hylkäämiä. Olihan selvää,\nettä heidän tilansa ei voinut koskaan korjautua, vaikka he\nkuinka koettaisivat, ja siksi he olivatkin vähitellen herenneet\nponnistelemasta sellaisessa työssä, joka oli ikävää. Yhtä hyvinhän he\nvoisivat ryhtyä sellaiseen, joka heitä huvitti.\n\nToisinaan he eivät koskeneet vuoteisiinsa moneen päivään, ja he\nherkesivät kokonaan lattioita lakaisemasta. Kävihän muutenkin eläminen\nyhtä hyvin. Eihän heidän luokseen koskaan kukaan tullut katsomaan\nheidän oloansa.\n\nIsä joutui yhä enemmän rappiolle. Väliin hän yritti kohota ja vaalia\npoikia järjestykseen, mutta ne olivat ainoastaan heikkoja yrityksiä.\nHän unohti käskynsä yhtä pian kuin oli ne antanut.\n\nPojat samoin olivat alkaneet aamupäivätunneista laiskotella. Ei kukaan\nkuulustellut heidän läksyjään, mitä siis oli hyötyä lukemisesta.\nMuutamana päivänä oli ollut luistinjäätä, ja hehän voivat yhtä hyvin\nottaa lupaa ja luistella päiväseen aikaan. Jäällä oli aina suuret\njoukot poikia, ja he olivat tutustuneet moneen, joista oli hauskempaa\nluistella kuin istua huoneessa lukemassa.\n\nNyt on tullut niin ihana päivä, etteivät he voi ajatellakaan istua\nsisällä. Ainoastaan pari astetta pakkasta, ilma selkeä, raitis ja\nkirkas auringonpaiste. On niin ihana sää, että kouluille on annettu\nluistinlupaa. Katu vilisee täynnä lapsia, jotka ovat olleet kotona\nluistimia hakemassa ja nyt kiireen kaupalla rientävät jäälle.\n\nKulkiessa toisten lasten parissa näyttävät pojat vakavilta ja\nraskasmielisiltä. Ei heidän kasvoissaan näy hymyn vivahdustakaan.\nHeidän onnettomuutensa on niin raskas, etteivät hetkeksikään voi sitä\nunohtaa.\n\nKun he pääsevät jäälle, on siellä eloa ja liikettä ylen määrin. Rantaa\npitkin on aivan kuin reunus ihmisiä, kauempana kiitelevät luistelijat\ntoistensa lomitse kuin muurahaiset, kun niiden keko on rikottu, vielä\nkauempana näkyy joitakin mustia pisteitä, jotka tuulen nopeudella\nkiitävät eteenpäin.\n\nPojat panevat luistimet jalkaan ja menevät toisten luistelijani\njoukkoon. He luistelevat hyvin, ja täyttä vauhtia kiitäessään\nulospäin jäällä saavat he punaa poskiin ja kiiltoa silmiin, mutta ei\nhetkeksikään tule huolettomuuden ja ilon ilmettä kasvoihin, kuten\ntoisille lapsille.\n\nYhtäkkiä, kun he tekevät kierroksen maalle päin, näkevät he jotakin\nihmeen kaunista. Iso ilmapallo tulee Tukholmasta ja liitelee\nSaltsjöjärveä kohti. Se on punakeltaisen kirjava, ja kun aurinko sattuu\nsiihen, hohtaa se kuin tulipallo. Gondooli on kirjavien lippujen\nkoristama, ja kun ilmapallo ei varsin korkealla leijaile, näkyy\nhäikäisevä värihohde aivan selvästi.\n\nKun pojat huomaavat ilmapallon, päästävät he ilohuudon. Ensikertaa\nelämässään näkevät he suuren ilmapallon ilman halki purjehtivan. Se on\npaljoa kauniimpi kuin mitä ovat voineet kuvitellakaan. Kaikki haaveilut\nja tuumat, jotka ovat olleet heille lohdutuksena ja ilona monina\nraskaina päivinä, palaavat jälleen, kun he tämän näkevät. He pysähtyvät\nseisomaan, että näkisivät kuinka köydet ja nuorat ovat kiinnitetyt, ja\nhe huomaavat ankkurin ja hiekkasäkit gondoolinlaidalla.\n\nIlmapallo viilettää hyvää vauhtia yli jäätyneen lahden. Kaikki\nluistelijat, suuret ja pienet töyttäävät toinen toisensa ohi nauraen\nja huutaen sitä vastaan, kun se ensin näyttäytyy, ja lähtevät\nsitä takaa-ajamaan. He seuraavat sitä alas aavalle merelle päin\npitkänä, häilyvänä jonona, joka muistuttaa jättiläislaahausköyttä.\nIlmapurjehtijat heittelevät huvikseen alas erivärisiä paperipaloja,\njotka hitaasti leijaillen putoavat maahan halki sinisenkuulakan ilman.\n\nPojat ovat ensimäisinä pitkässä jonossa, joka ajaa palloa takaa. He\nrientävät eteenpäin pää kenossa taaksepäin katseet suunnattuina ylös.\nHeidän silmänsä loistavat onnellisuutta ensi kerran siitä asti kun\näidistään erosivat. He ovat suunniltaan ihastuksesta ilmalaivaan,\neivätkä muuta ajattele kuin seurata sen kulkua niin kauan kuin suinkin.\n\nMutta ilmapallo kiitää nopeasti eteenpäin, ja täytyy olla hyvä\nluistelija ettei jäisi jälelle. Joukko, joka sitä seuraa, harvenee,\nmutta etumaisina niiden joukossa, jotka yhä seuraavat palloa, ovat\nnuo pikkupojat. He ovat niin kiihkeitä, että useitten huomio kiintyy\nheihin. Ihmiset kertovat sitten että heissä oli jotakin erikoista. He\neivät nauraneet eivätkä huutaneet, mutta ihastuksenloisto kuvastui\nheidän kasvoillaan, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, ikäänkuin\nolisivat nähneet ilmestyksen.\n\nIlmapallo vaikuttaakin poikiin melkein kuin taivaanopas, joka tulee\njohtamaan heitä takaisin oikealle polulle ja opettamaan heitä kulkemaan\nreippain mielin eteenpäin. Kun pojat sen näkevät, paisuu heidän\nsydämensä halusta jälleen ryhtyä työskentelemään suuren keksinnön\ntoteuttamiseksi. He tuntevat taas olevansa varmat onnistumisesta. Jos\nvaan heissä on kestävyyttä, he kyllä saavuttaisivat voiton. Kerran\nkoittaa päivä, jona he astuvat omaan ilmalaivaansa ja liitelevät ylös\navaruuteen. Kerran he kulkevat tuolla korkealla ihmisten yläpuolella.\nJa heidän ilmalaivansa on oleva paljoa täydellisempi kuin se, jonka\nhe nyt näkevät. Sitä voi ohjata ja kääntää, laskea ja kohottaa, se\nkulkee myös vastatuulessa ja tyynellä. Se kantaa heitä päivät ja yöt,\nminne vaan heitä haluttaa. He laskeutuvat korkeimmille vuorenhuipuille,\nkiitävät yli kammottavimpien erämaiden, tutkivat seudut, joihin on mitä\nvaikein pääsy. He saavat nähdä kaiken maailman ihanuuden.\n\n»Ei pidä sittenkään heittää sitä kesken, Hugo», sanoo Lennart. »Meille\ntulee mainio elämä, kun vaan saamme sen valmiiksi.»\n\nIsä ja hänen onnettomuutensa ei heitä enään liikuta ollenkaan. Se, joka\npyrkii niin suureen päämäärään, kuten he, ei toki voi antaa minkään\nkurjamaisuuden olla esteenä.\n\nIlmapallo saa paremman vauhdin, mitä ulommaksi se ehtii. Luistelijat\novat jo herenneet sitä seuraamasta. Ainoat, jotka vielä jatkavat\ntakaa-ajamista, ovat nuo pikkupojat. He kiitävät eteenpäin niin\nnopeasti ja kevyesti kuin olisi heille kasvanut siivet jalkoihin.\n\nÄkkiä ihmiset, jotka seisovat rannalla katselemassa ja saattavat\nnähdä kauas yli selän, päästävät kauhun ja tuskan huudon. He näkevät,\nettä ilmapallo, noiden kahden lapsen yhä seuratessa, liitää poispäin\nlaivaväylää kohti, jossa on avovettä.\n\n»Avovettä! Siellä kaukana on avovettä!» huutavat ihmiset.\n\nLuistelijat tuolla jäällä kuulevat huudot, kääntävät katseensa ulapan\nsuulle päin. He näkevät vesijuovan kimaltelevan auringonvalossa kaukana\netäisyydessä. He näkevät samalla, että kaksi poikaa luistelee suoraan\nkohti tuota juovaa, jota he eivät huomaa, koska silmät katsovat\nilmapalloon, hetkeäkään vilkasematta maahan.\n\nIhmiset huutavat kaikin voimin, polkevat jäätä, pikaluistelijat\nkiiruhtavat heitä pidättämään. Mutta pienokaiset eivät huomaa mitään\nkaikesta tästä, seuratessaan ilmalaivaa. He eivät tiedä olevansa\nyksin sitä seuraamassa. He eivät kuule huutoja takanaan. He eivät\nhuomaa avoveden kohinaa ja pauhinaa edessään. He näkevät ainoastaan\nilmapallon, joka ikäänkuin vie heitä mukanaan. Lennart tuntee jo kuinka\nhänen oma ilmalaivansa kohoaa hänen päällänsä, ja Hugo leijailee yli\npohjoisnavan salaperäisten seutujen.\n\nIhmiset jäällä ja rannalla näkevät kuinka he joutuin lähestyvät\navovettä. Muutaman hetken vallitsee heidän keskuudessaan niin sanomaton\njännitys, etteivät saata huutaa eikä liikkua paikoiltaan. Aivan kuin\nlumotut ovat nuo kaksi lasta, jotka eivät mitään huomaa hurjasti\nkiitäessään eteenpäin, jotka syöksyvät kohti kuolemaa, ajaen takaa\nloistavaa taivaallista näkyä.\n\nIlmapurjehtijat ylhäällä pallossa ovat myös havainneet poikaset.\nHe näkevät heidän olevan vaarassa, he huutavat heille ja antavat\nvarottavia merkkejä, vaan pojat eivät heitä käsitä. Kun he näkevät,\nettä ilmapurjehtijat antavat heille merkkejä, luulevat he niiden\naikovan ottaa heidät gondooliin. He kohottavat kätensä, ylen\nonnellisina toivossa saada seurata heitä kauas pois, läpi loistavan\navaruuden. Sinä hetkenä ovat pojat ehtineet purjehdusväylään, ja kasvot\ntaivasta kohti ilosta loistavina, kädet ylös ojennettuina luistelevat\nhe veteen ja katoovat sinne ääntä päästämättä, apua huutamatta.\nLuistelijat, jotka ovat koettaneet saavuttaa heitä, seisovat parin\nsekunnin perästä jäänreunalla, mutta vedessä käyvä virta on vienyt\nruumiit jään alle, eikä mikään auttava käsi voi ulottua heihin.\n\n\n\n\nJOULURUUSUJEN LEGENDA.\n\n\nRosvomuori, joka asui rosvoluolassa kaukana Göingenmetsässä, oli\nkerran lähtenyt kerjuuretkelle alas tasangolle päin. Rosvoisä itse\noli lainsuojaton mies eikä uskaltanut metsästä liikkua, vaan tyytyi\nväijymään matkamiehiä, jotka uskalsivat tulla metsänrajojen sisälle.\nSiihen aikaan ei pohjois-Skånessa viljalti matkailijoita tulvaillut.\nJos silloin sattui ettei miehellä ollut onnea metsästysretkillään\nmuutamiin viikkoihin, lähti vaimo vaellusmatkoille. Hänellä oli\nmukanaan viisi pojantenavaa, yllä repaleiset nahkavaatteet ja kullakin\nselässä säkki, joka oli yhtä pitkä kuin säkinkantajakin. Kun muori\nastui ovesta sisään, ei häneltä tohdittu kieltää mitä hän pyysi, sillä\nhän ei vaivojaan säälinyt, vaan saattoi yöllä palata sytyttämään talon\ntuleen, ellei häntä hyvin kestitty. Rosvomuori ja hänen tenavansa\nolivat hurttalaumaa pahempia, ja monen olisi haluttanut keihästää\nheidät, mutta sitä ei koskaan tehty, koska tiedettiin, että mies makasi\ntuolla ylhäällä metsässä, ja hän kyllä olisi osannut kostaa, jos\nlapsille tahi akalle olisi jotakin tapahtunut.\n\nKuljeskellessaan talosta taloon kerjäämässä tuli rosvomuori kerran\nÖvediin, joka siihen aikaan oli luostarina. Hän soitti porttikelloa\nja pyysi ruokaa, ja portinvartija aukasi pienen luukun portissa ja\nojensi hänelle kuusi pyöreätä leipää, yhden muorille ja yhden kullekin\nlapselle.\n\nÄidin seistessä paikallaan portin luona juoksentelivat tenavat ympäri.\nJa nyt tuli yksi ja nykäsi häntä hameesta merkiksi, että oli löytänyt\njotakin, jota äidin pitäisi nähdä, ja rosvomuori seurasi heti häntä.\n\nKoko luostaria ympäröi korkea, vahva muuri, mutta poika oli keksinyt\npienen salaportin, joka oli raollaan. Kun rosvomuori ennätti tänne,\ntyönsi hän heti portin auki ja astui sisään lupaa kysymättä, kuten\ntapansa oli.\n\nÖvedin luostaria johti siihen aikaan apotti eli päämunkki Hannu, joka\noli yrttejä tunteva mies. Hän oli järjestänyt luostarinmuurien sisään\npienen yrttitarhan, ja tähänpä rosvomuori tunkeutui.\n\nEnsi hetkessä rosvomuori hämmästyi siihen määrin, että pysähtyi\nportille. Oli keskikesä, ja Hannu apotin yrttitarha oli niin täynnä\nkukkia, että silmissä välkkyi sinistä, punaista, ja keltaista,\nkun siihen katsoi. Mutta pian välähti tyytyväisyyden hymy hänen\nkasvoissaan, ja hän rupesi astumaan pitkin kapeaa käytävää, joka\nkierteli monien pienten kukkasarkain välitse.\n\nPuutarhassa käyskenteli maallikkoveli nyhtäen rikkaruohoja. Hänpä\nolikin jättänyt oven muurissa raolleen voidakseen heittää rikkaläjälle\nmalttaa ja juolaheinää. Kun hän näki rosvomuorin, kaikki viisi tenavaa\njälessään, tulevan yrttitarhaan, juoksi lian heitä vastaan ja käski\nheidän mennä matkoihinsa. Mutta kerjäläisakka kulki yhä eteenpäin.\nHän vilhui puolelle ja toiselle, milloin katseli jäykkiä valkosia\nliljoja, jotka loistivat eräässä kaistaleessa, milloin murattia,\njoka kiemurrellen nousi luostarinseinää myöten ylös, eikä välittänyt\nmaallikkoveljestä hituistakaan.\n\nMaallikkoveli arveli, ettei muori ollut häntä käsittänyt. Hän aikoi\ntarttua muoria käsivarteen käännyttääkseen tätä porttia kohti, mutta\nkun rosvomuori huomasi tarkotuksen, loi hän veljeen sellaisen katseen,\nettä tämä peräytyi. Nainen oli kulkenut kumarassa kerjuupussin\npainosta, mutta nyt hän oikasihe suoraksi koko pituuteensa. »Olen\nrosvomuori Göingenmetsästä», sanoi hän. »Koske nyt minuun, jos\nuskallat!» Ja selvästi huomasi, että hän tämän sanottuaan oli yhtä\nvarma saavansa olla rauhassa, kuin jos olisi kertonut olevansa Tanskan\nkuningatar.\n\nMutta sittenkin tohti maallikkoveli häntä häiritä, vaikka kuultuaan\nkuka hän oli puhutteli häntä sävyisämmin. »Sinun tulee tietää, että\ntämä on munkkiluostari, sekä ettei yksikään nainen koko maassa saa\ntulla näiden muurien sisälle. Ellet nyt mene pois, vihastuvat munkit\nminulle, siksi että unohdin sulkea portin, ja he karkottavat kenties\nminut pois sekä luostarista että yrttitarhasta.»\n\nMutta hukkaan menivät tällaiset rukoukset rosvomuoriin nähden. Hän vaan\nastui ruusuneliötä pitkin ja katseli iisoppia, joka kukki sinipunervia\nkukkia, ja vuohenkuusamaa, joka oli punertavan keltaisessa kukassa.\n\nSilloin ei maallikkoveli muuta keinoa keksinyt kuin juosta luostariin\napua kutsumaan.\n\nHän palasi mukanaan kaksi rautakoura munkkia, ja rosvomuori älysi\nheti että nyt oli tosi edessä. Hän asettui hajasäärin käytävälle ja\nkimakalla äänellä huusi julki kaiken sen kauhean koston, minkä luostari\nsaisi kokea, ellei hän saisi yrttitarhaan jäädä niin kauaksi kuin\nhalusi. Mutta munkit eivät pitäneet tarpeellisena pelätä häntä ja\naikoivat vain ajaa hänet ulos. Silloin kiljasi rosvomuori kimakasti,\nsyöksyi heidän kimppuunsa ja kynsi ja puri, ja samoin tekivät kaikki\ntenavat. Nuo kolme miestä keksivät pian, että muori oli heitä\nväkevämpi. Heillä ei ollut muuta neuvoksi kuin palata luostariin\nlisäväkeä noutamaan.\n\nJuostessaan pilkin käytävää, joka vei luostariin, kohtasivat he Hannu\napotin, joka riensi ottamaan selvää, mikä rähinä yrttitarhasta kuului.\nHeidän täytyi silloin tunnustaa, että rosvomuori Göingenmetsästä oli\ntullut luostariin, sekä etteivät he kyenneet häntä karkottamaan, vaan\ntäytyi heidän saada lisäväkeä.\n\nMutta Hannu apotti nuhteli heitä, että olivat käyttäneet väkivaltaa,\nja kielsi heitä apua kutsumasta. Hän lähetti molemmat munkit töihinsä\njälleen, ja vaikka itse oli vanha ja raihnainen mies, otti hän\nainoastaan maallikkoveljen mukaansa yrttitarhaan.\n\nKun Hannu apotti saapui sinne, käveli rosvomuori entiseen tapaan\nkukkasarkojen välissä. Eikä apotti voinut kyllin häntä ihmetellä. Hän\noli varma siitä, ettei muori koskaan ennen ollut yrttitarhaa nähnyt.\nSiitä huolimatta kulki hän pienien sarkojen välissä, joihin oli\nkylvetty kuhunkin erilaatuisia outoja ja harvinaisia kukkia, ja katseli\nniitä, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja. Näytti siltä kuin olisi\nhän tuntenut sekä talvikit että salviat ja rosmariinit. Muutamille hän\nhymyili ja toisille hän puisteli päätänsä.\n\nHannu apotti rakasti yrttitarhaansa niin paljon kuin hän saattoi\nrakastaa sellaista mikä oli maallista ja katoovaista. Niin hurja ja\nkauheannäköinen kuin olikin tuo outo nainen, ei apotti voinut olla\nhänestä pitämättä, koska hän oli taistellut kolmea munkkia vastaan,\nsaadakseen katsella rauhassa yrttitarhaa. Hän lähestyi hiljaisena\nvaimoa ja kysyi, miellyttikö yrttitarha häntä.\n\nRosvomuori kääntyi tuimana Hannu apottia kohti, sillä hän odotti vain\nväijyntää ja yllätystä, mutta kun hän näki apotin harmaat hapset ja\nkumaran vartalon, vastasi hän aivan rauhallisesti: »Ensin kun tämän\nnäin, tuntui siltä, kuin en ijässäni olisi kauniimpaa nähnyt, mutta nyt\nhuomaan, ettei tämä vedä vertoja toiselle, jonka tunnen.»\n\nHannu apotti oli varmaan odottanut toisenlaista vastausta. Kun hän\nkuuli, että rosvomuori oli nähnyt yrttitarhan, joka oli kauniimpi kuin\nhänen, nousi hieno puna hänen ryppyisille poskilleen.\n\nMaallikkoveli, joka seisoi vieressä, alkoi kohta nuhdella rosvomuoria.\n»Tämä on Hannu apotti», sanoi hän, »joka itse suurella ahkeruudella ja\nvaivalla on koonnut kukat yrttitarhaansa sekä läheltä että kaukaa. Me\ntiedämme kaikki, ettei rikkaampaa yrttitarhaa löydy koko Skånenmaassa,\neikä sinun, joka asut synkässä metsässä pitkin vuotta, sovi hänen\ntyötään mestaroida.»\n\n»Minä en tahdo olla hänen enkä sinun mestarisi», sanoi rosvomuori,\n»sen vain sanon, että jos voisitte saada sen yrttitarhan, jonka minä\ntunnen, niin kiskoisitte pois kaikki kukat, jotka tässä seisovat, ja\nheittäisitte ne pois kuten rikkaruohon.»\n\nMutta yrttitarhanhoitaja oli tuskin vähemmin ylpeä kukista, kuin itse\nHannu apotti, ja kuullessaan nämä sanat, alkoi hän ilkkuen nauraa.\n»Kyllä ymmärrän, että puhut näin kiusataksesi meitä», hän sanoi.\n»Mahtaneekin olla kaunis yrttitarha, jonka olet itsellesi laatinut\npetäjien ja katajien keskelle Göingenmetsään. Voisinpa vannoa sieluni\nautuuden nimessä, ettet ijässäsi ole ollut minkään yrttitarhan muurien\nsisällä.»\n\nRosvomuori punastui kiukusta, että häntä näin epäiltiin, ja hän\nhuudahti: »Vaikkapa en olisikaan koskaan ennen ollut yrttitarhan\nmuurien sisässä, tulisi toki teidän, munkkien, jotka olette pyhiä\nmiehiä, tietää, että suuri Göingenmetsä jouluöinä muuttuu yrttitarhaksi\nviettääkseen Meidän Herramme synnyinhetkeä. Me, jotka elämme metsässä,\nolemme nähneet sen tapahtuvan joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen\nnähnyt niin ihania kukkia, etten ole uskaltanut kohottaa kättänikään\nniitä katkaistakseni.»\n\nMaallikkoveli tahtoi jatkaa väittelyä vaimon kanssa, mutta Hannu apotti\nviittasi että hän vaikenisi. Sillä Hannu apotti oli lapsesta saakka\nkuullut kerrottavan, että metsä pukeutuu juhlapukuun jouluyönä. Hän\noli usein halunnut nähdä sitä, mutta hänelle ei ollut koskaan sitä\nonnea sattunut. Hän alkoi hartaasti rukoilla ja vaatia rosvomuoria.\nettä jouluyönä saisi tulla ylös rosvoluolaan. Jos muori vaan lähettäisi\njonkun lapsistaan opastamaan hänelle tietä, ratsastaisi hän yksin sinne\neikä koskaan heitä antaisi ilmi, vaan päinvastoin palkitsisi heille\nvaivat niin runsaasti kuin häneltä suinkin varoja riittäisi.\n\nRosvomuori ensin kielsi, sillä hän ajatteli rosvoisää ja vaaraa, johon\nhän voisi joutua, sen kautta että sallisi Hannu apotin matkustaa\nylös heidän luolaansa. Mutta sitte tuli halu näyttää munkille, että\nyrttitarha, jonka hän tunsi, oli kauniimpi munkin tarhaa, niin\nvaltavaksi, että hän suostui.\n\n»Mutta useampaa saattajaa et saa ottaa mukaasi», sanoi hän. Väijyntää\ntahi salajuonta älä viritä tiellemme, niin totta kuin olet pyhä mies.»\n\nTämän lupasi Hannu apotti, ja sitte lähti rosvomuori. Mutta Hannu\napotti kielsi maallikkoveljeä ilmaisemasta kellekään, mistä oli\nsuostuttu. Hän pelkäsi, etteivät hänen munkkinsa sallisi hänenlaisensa\nvanhan miehen matkustaa rosvoluolalle, jos saisivat tiedon hänen\naikeistaan.\n\nItse hän ei myöskään aikonut ilmaista tuumaa kellekään. Mutta sattuipa\nettä arkkipiispa Absalon Lundista tuli matkaten Övediin ja vietti\nsiellä yön. Kun Hannu apotti näytti arkkipiispalle yrttitarhaansa, tuli\nhän ajatelleeksi rosvomuorin käyntiä, ja maallikkoveli, joka siellä\nkulki työtä tehden, kuuli, että apotti kertoi piispalle rosvoisästä,\njoka monta vuotta lainsuojatta oli asunut metsässä, ja pyysi tälle\nlainturvakirjettä, että tämä jälleen voisi elää kunniallista elämää\nmuiden ihmisten parissa. »Asiain tällä kannalla ollen», apotti sanoi,\n»kasvavat hänen lapsensa pahemmiksi pahantekijöiksi kuin hän itse on,\nja te saatte ennen pitkää koko rosvojoukkueen vastuksiksenne tuolla\nylhäällä metsässä.»\n\nMutta arkkipiispa Absalon vastasi, että ilkeätä rosvoa hän ei laskisi\nalas kunniallisen kansan keskuuteen tasangolle. Kaikille olisi parasta,\nettä hän pysyisi tuolla metsässään.\n\nHannu apotti kiihtyi siitä ja alkoi kertoa piispalle Göingenmetsästä,\njoka pukeutui joulupukuun joka vuosi. »Jos nämä rosvot eivät ole sen\npahempia, kuin että Jumalan ihanuus ilmestyy heille», hän sanoi, »eivät\nhe voi olla liian pahoja kokemaan ihmisten armoa».\n\nMutta arkkipiispa osasi hyvin vastata Hannu apotille. »Sen verran\nlupaan sinulle, Hannu apotti», sanoi hän ja hymyili, »että sinä\npäivänä, jona lähetät minulle kukan joulupuutarhasta Göingenmetsästä,\nannan sinulle turvakirjan kaikille lainsuojaa vailla oleville, joille\nsellaista anoa tahdot.»\n\nMaallikkoveli ymmärsi, että Absalon piispa ei enempää kuin hänkään\nuskonut rosvomuorin kertomusta, mutta Hannu apotti ei sitä huomannut,\nhän vaan kiitti Absalonia tämän hyvästä lupauksesta ja sanoi, että sen\nkukan hän kyllä piispalle lähettäisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannu apotti sai tahtonsa täytetyksi, ja seuraavana jouluaattona\nhän ei istunut kotona Övedissä, vaan oli matkalla Göingenmetsään.\nRosvomuorin villi tenava juoksi hänen edessään, ja toverina hänellä oli\nmaallikkoveli, joka oli puhutellut rosvomuoria yrttitarhassa.\n\nHannu apotti oli hartaasti halunnut päästä tälle matkalle ja oli\nnyt sangen iloissaan, että siitä tuli tosi. Aivan toisin oli\nmaallikkoveljen laita, joka häntä seurasi. Hän piti tavattoman paljon\nHannu apotista, eikä olisi mielellään sallinut toisen seurata eikä\nvalvoa hänen turvallisuuttaan, mutta hän ei suinkaan uskonut, että he\nsaisivat nähdä mitään jouluyönpuutarhaa. Hän arveli, että tämä kaikki\nolisi salajuoni, jonka rosvomuori ylen ovelasti oli virittänyt Hannu\napotille, jotta tämä joutuisi hänen miehensä valtaan.\n\nRatsastaessaan pohjoista kohti metsäseutuun päin, näki Hannu\napotti kaikkialla tehtävän valmistuksia joulunviettoon. Jokaisessa\nmaalaiskylässä tehtiin tulta saunaan, että se lämpiäisi kylpemistä\nvarten iltapäivällä. Aitoista kannettiin suuret määrät lihaa ja\nleipää tupiin, ja riihestä tulivat miehet tuoden suuria olkilyhteitä\ntuvanlattialle levitettäviksi.\n\nKun hän ratsasti pienien maalaiskirkkojen ohitse, näki hän, että pappi\nja lukkari olivat parhaallaan pukeutumassa komeimpiin tamineihin,\nmitä olivat löytäneet, ja kun hän tuli syrjätielle, joka vie\nBosjöluostariin, tulivat luostarin köyhät vastaan tuoden kantamuksia\nisoja leipiä ja pitkiä kynttilöitä, joita he olivat luostarinportilta\nsaaneet.\n\nKun Hannu apotti näki kaikki näinä jouluvarustukset, yltyi hänen\nkiireensä. Hän tuumi että suurempi juhla odotti häntä kuin minkä kukaan\nmuu tulisi viettämään.\n\nMutta maallikkoveli vaikeroi ja valitti, kun hän näki kuinka\npienimmissäkin taloissa valmistuttiin joulua viettämään. Hän kävi yhä\nlevottomammaksi ja pyysi ja rukoili Hannu apottia palaamaan takaisin\neikä syyttä suotta syöksymään rosvojen käsiin.\n\nHannu apotti jatkoi matkaa hänen valituksistaan välittämättä. Hän\nsivuutti tasangon ja joutui ylös autioihin ja raivaamattomiin\nmetsäseutuihin. Täällä tie huononi. Se muuttui pikemmin kivikkoisen ja\nhavunneulasilla katetun polun kaltaiseksi, eikä siltaa eikä porrasta\nollut auttamassa matkustajaa jokien ja purojen yli. Mitä kauemmaksi he\nkulkivat, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja jonkun ajan kuluttua joutuivat\nhe lumenpeittämälle maalle.\n\nSiitä tuli pitkä ja vaivaloinen matka. He poikkesivat jyrkille,\nliukkaille syrjäteille, kulkivat yli sammalmättäikköjen ja rämeitten,\ntunkeutuivat rytöjen ja viidakkojen lävitse. Juuri kun päivänvalo alkoi\nsammua, vei rosvopoika heidät metsäniityn poikki, jonka ympärillä\nkasvoi korkeita puita sekä paljaita lehtipuita että vihreitä havupuita.\nNiityn takana kohosi vuorenseinämä ja vuorenseinämässä näkyi ovi, joka\noli tehty paksuista lankuista.\n\nNyt ymmärsi Hannu apotti, että he olivat perillä, ja hän laskeutui\nalas hevosen selästä. Lapsi aukasi raskaan oven hänelle, ja apotti\nnäki köyhän vuorenonkalon, alastomine seinineen. Rosvomuori istui\nhirsinuotion ääressä, joka paloi keskellä lattiaa. Pitkin seiniä oli\nkuusenoksista ja sammalista tehtyjä vuoteita, ja yhdellä vuoteella\nmakasi rosvoisä sikeässä unessa. »Tulkaa sisään, te siellä!» huusi\nrosvomuori, nousematta seisomaan. »Ja ottakaa hevosetkin tupaan, ettei\nyöpakkanen niitä vahingoita!»\n\nHannu apotti astui rohkeasti luolaan, ja maallikkoveli seurasi hänen\nperässään. Siellä oli kurjaa ja köyhää, eikä mitään oltu tehty\njoulunviettämistä varten. Rosvomuori ei ollut pannut kaljaa eikä\nleiponut leipää, hän ei ollut siistinyt ei siivonnut. Hänen lapsensa\nmakasivat lattialla kattilan ympäri syömässä, vaan parempaa ruokaa ei\nollut tarjolla kuin vetelää jauhovelliä.\n\nRosvomuori puhui yhtä ylpeästi ja mahtavasti kuin varakas talonemäntä.\n»Istu nyt, Hannu apotti, tähän tulen ääreen lämmittelemään», hän sanoi,\n»ja jos sinulla on ruokaa mukanasi, niin syö! Sillä sitä ruokaa, jota\nme metsässä laitamme, et sinä, arvelen ma, tahdo maistaa. Ja jos\nolet väsynyt matkasta, voit sitte ruveta levolle jollekulle noista\nvuoteista. Ei sinun tarvitse pelätä nukkuvasi liian kauan. Minä istun\ntässä tulen ääressä valvomassa, ja minä herätän sinut, että näet sen.\njota varten tänne ratsastit.»\n\nHannu apotti noudatti rosvomuorin kehotusta ja otti eväspussinsa\nesille. Mutta hän oli matkasta niin väsynyt, että tuskin jaksoi syödä,\nja heti kun pääsi vuoteelle pitkälleen, hän nukkui.\n\nMaallikkoveljellekin osotettiin vuode, jossa hän saisi levätä, mutta\nhän ei uskaltanut nukkua, koska luuli täytyvänsä pitää rosvoisää\nsilmällä, ettei tämä nousisi ja ottaisi vangiksi Hannu apottia.\nVähitellen väsymys kuitenkin valtasi hänet niin että hän nukahti.\nHerättyään näki hän Hannu apotin nousseen nukkumasta ja istuvan tulen\nääressä puhelemassa rosvomuorin kanssa. Lainsuojatta oleva rosvo\nistui myös tulen ääressä. Tämä oli pitkä, laiha mies. Hän näytti\nhidasluontoiselta ja raskasmieliseltä. Hän istui selin Hannu apottiin,\nja näytti siltä, kuin hän ei olisi ollut keskustelua kuulevinaankaan.\n\nHannu apotti kertoi rosvomuorille kaikista jouluvarustuksista,\njoita matkan varrella oli nähnyt, ja hän muistutti vaimolle mieleen\njoulupitoja ja hauskoja joululeikkejä, joissa tämä oli varmaan ollut\nmukana nuoruudessaan, silloin kun rauhassa eleli ihmisten parissa.\n»Synti on lapsianne, jotka eivät koskaan saa puettuina juosta\nkyläntiellä eikä piehtaroida oljilla», sanoi Hannu apotti. Ensin oli\nrosvomuori vastannut lyhyesti ja tylysti, mutta vähitellen hän kävi\nsävyisämmäksi ja kuunteli hartaammin. Äkkiä kääntyi rosvoisä Hannu\napotin puoleen ja kohotti nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. »Sinä\nkurja munkki, oletko tullut tänne viekoittelemaan luotani vaimoa\nja lapsia? Etkö tiedä, että olen lainsuojaa vailla enkä saa mennä\nulos metsästä?» Hannu apotti katsoi häntä säikähtämättä silmiin. —\n»Aikomukseni on hankkia lainturvakirje sinulle arkkipiispalta», sanoi\nhän. Tuskin sai hän tämän lausuneeksi ennenkuin lainsuojaton ja tämän\nvaimo räjähtivät nauramaan. He kyllä tiesivät minkälaisen armahduksen\nAbsalon piispa soisi metsärosvolle. — »No, jos saan turvakirjeen\nAbsalonilta», sanoi rosvoisä, »niin lupaan sinulle, etten koskaan enää\nvarasta hanheakaan!»\n\nMaallikkoveli pahastui kun rosvojoukko uskalsi nauraa Hannu apotille,\nmutta itse näytti tämä sangen tyytyväiseltä. Maallikkoveli tuskin\noli nähnyt häntä rauhallisempana ja lauhkeampana munkkien seurassa\nÖvedissä, kuin miltä hän nyt näytti täällä hurjan rosvojoukon luona.\n\nMutta äkkiä kavahti rosvomuori pystyyn. »Tässä istut puhumassa, Hannu\napotti, niin että meiltä unohtuu metsän katseleminen. Nyt kuulen tänne\nsaakka, kuinka joulukellot soivat.»\n\nTuskin oli tämä sanottu, kun kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät\nulos. Mutta metsässä kohtasi heitä vielä pimeä yö ja kolea talvi. Ainoa\nääni mikä kuului, oli kaukainen kellonsoitto, joka kantautui tänne\nhiljaisen etelätuulen mukana.\n\n»Kuinka tuo kellonsoitto voi herättää kuolleen metsän?» ajatteli Hannu\napotti. Sillä nyt, kun hän seisoi keskellä talven pimeyttä, tuntui\nhänestä paljoa mahdottomammalta, että täällä voisi syntyä yrttitarha,\nkuin mitä hänestä ennen oli näyttänyt.\n\nMutta kun kellot olivat soineet muutaman hetken, vaikeni metsä äkkiä.\nKohta oli taas yhtä pimeää, mutta sitte valkeus palasi jälleen. Se\npyrki esille kuin loistava usva tummien puiden välitse. Ja niin paljon\nse vaikutti, että pimeys muuttui hienoksi aamuhämäräksi.\n\nSilloin Hannu apotti näki, että lumi katosi maasta, aivan kuin jos\njoku olisi maton vetänyt pois, ja maa alkoi vihannoida. Sananjalat\npistivät lehvänsä ilmoille, käppyräisinä kuin piispansauvat. Kanerva,\njoka kasvoi kivikkomäellä ja suopursu, jonka juuret olivat rämeikössä,\npukeutui kiireesti uuteen vihannuuteen. Sammalmättäät paisuivat ja\nkohosivat, ja kevätkukat puhkesivat esiin täyteläisin nupuin, joissa jo\nhäämötti vähän väriäkin.\n\nHannu apotin sydän sykki ankarasti, kun huomasi ensi merkit metsän\nheräämisestä. »Minunko, vanhan miehen, on sallittu nähdä tällainen\nihme?» ajatteli hän, ja kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin.\n\nToisinaan kävi niin hämäräksi, että hän pelkäsi yöpimeyden jälleen\npääsevän valtaan.\n\nMutta pian tuli uusi valoaalto tulvahtaen esiin. Se toi mukanaan\npurojensolinaa ja vapautettujen koskien kohinaa. Silloin puhkesivat\nlehdet lehtipuihin, niin nopeasti kuin jos parvi vihreitä perhosia\nolisi lentää lehahtanut ja ryhmittynyt oksille. Eivätkä ainoastaan\npuut ja kasvit heränneet. Käpylinnut alkoivat hyppiä oksilla. Tikat\nnakuttivat puunrunkoja niin että puunsiruja sinkoili ympäri. Parvi\nkottaraisia matkalla, pohjoiseen, laskeusi kuusen latvaan levähtämään.\nNe olivat loistokottaraisia. Jokaisen pikku sulan pää loisti helakan\npunaisena, ja kun linnut liikkuivat, kimalsivat ne kuin jalokivet.\n\nTaas pimeni hetkeksi, mutta pian tuli uusi valoaalto. Voimakas, lämmin\netelätuuli puhalsi ja kylvi metsäniitylle kaikki ne pienet siemenet\neteläisistä maista, jotka linnut, laivat ja tuuli olivat maahan\ntuoneet, ja jotka ankaran talven vuoksi eivät muualla voineet kasvaa,\nja ne juurtuivat sekä vesoivat samassa hetkessä, kun maahan putosivat.\n\nKun seuraava valoaalto tulla syöksähti, puhkesivat mustikat ja puolukat\nkukkaan. Harmaat hanhet ja kurjet rääkkyivät ilmassa, punatulkut\npesivät ja oravanpoikaset ryhtyivät leikkiin puiden oksilla.\n\nKaikki alkoi nyt kehittyä niin nopeasti, että Hannu apotti tuskin\nennätti ajatella mikä suuren suuri ihme siinä tapahtui. Hän ennätti\nainoastaan katsella ja kuunnella. Seuraava valoaalto, joka tulla\nkohisi, toi mukanaan vastakynnettyjen peltojen tuoksua. Etäällä\nkuuli paimentyttöjen huhuilevan lehmiä, ja lampaiden pienet kellot\nkilkattivat. Kuusiin ja mäntyihin kasvaa kuhahti pieniä punaisia käpyjä\nniin tiheään, että puut näyttivät olevan purppuraviittaan puetut.\nKatajaan tuli marjoja, jotka vaihtoivat väriä joka hetki. Ja metsäkukat\npeittivät maan, niin että se muuttui kokonaan valkoiseksi ja siniseksi\nja keltaiseksi.\n\nHannu apotti kumartui maahan ja poimi mansikankukan. Hänen siitä\nkohotessaan kypsyi marja. Naaraskettu tuli esiin luolasta liuta\nmustasäärisiä poikasia mukanaan. Se meni rosvomuorin luo ja raapi\nhänen hamettaan, ja rosvomuori kumartui sitä kohti kehuen poikasia.\nHuuhkain, joka juuri oli alkanut yömetsästyksen, kääntyi kotiinsa,\nsäikähtäen valoa, haki rotkonsa ja painui nukkumaan. Koiraskäki kukkui,\nja naaraskäki kierteli hiljaa muna suussa pikkulintujen pesiä.\n\nRosvomuorin tenavat vikisivät ilosta. He söivät kyllältään\nmetsämarjoja, joita riippui pensaissa, suuria kuin männynkävyt. Mikä\nleikki jänöpoikasparven kanssa, mikä juoksi kilpaa nuorten varisten\nkanssa, jotka olivat hypänneet pesästä, ennenkuin siivet olivat\nennättäneet valmiiksi, mikä nosti kyykäärmeen maasta ja kietoi sen\nkaulaansa ja käteensä. Rosvoisä seisoi suolla ja söi muuraimia.\nKun hän katsoi ylöspäin, kulki iso musta eläin hänen vieressään.\nRosvoisä taittoi pajunvarvun ja löi karhua kuonolle. »Pysy sinä omalla\nnurkallasi!» hän sanoi. »Tämä on minun mättääni.» Silloin karhu väistyi\nsyrjään ja tallusti toisaalle.\n\nAlituisesti tulvaili uusia lämpö- ja valoaaltoja, ja nyt ne toivat\nmukanaan sorsan rääkätystä metsälammelta. Keltaista siitinpölyä\nruispelloilta leijui ilmassa. Perhosia tuli, niin suuria, että ne\nnäyttivät lentäviltä liljoilta. Mehiläispesä ontossa tammessa oli jo\nniin täynnä hunajaa, että sitä valui pitkin puunrunkoa. Nyt alkoivat\nnekin kukat puhjeta, jotka olivat vieraiden maiden siemenistä itäneet.\nMitä ihanimpia ruusuja kiipesi pitkin vuorenseinämää kilpaa karhun\nmaaramien kanssa. Metsäniitystä kohosi ilmoille kukkia, niin suuria\nkuin ihmiskasvot. Hannu apotti muisti kukan, joka hänen piti poimia\nAbsalon piispalle, mutta hän viivytteli vielä sitä poimimasta. Toinen\nkukka kasvoi toistaan kauniimpana, ja hän tahtoi piispalle valita\nkaikkein kauneimman.\n\nAalto toisensa jälkeen tuli, ja nyt oli ilma niin valon vallassa,\nettä se aivan säkenöi. Kesän koko sulo ja loisto ja onni hymyili\nHannu apotin ympärillä. Hänestä tuntui ettei maa voisi tuottaa\nsuurempaa iloa, kuin sen, joka tulvaili hänen ympärillään, ja hän\npuhui itsekseen: »Nyt en tiedä mitä uutta ihanuutta seuraava aalto voi\nmukanaan tuoda.»\n\nMutta valo yhä tulvaili, ja nyt Hannu apotti oli huomaavinaan,\nettä se toi mukanaan jotakin äärettömästä etäisyydestä. Hän tunsi\nyliluonnollisen ilman ympäröivän itseänsä, ja hän alkoi vavisten\nodottaa, että sitten kun nyt maan ilo oli tullut, oli taivaan ilo\ntulossa.\n\nHannu apotti huomasi, että kaikki muuttui hiljaiseksi: linnut\nvaikenivat, ketunpojat eivät enään leikkineet ja kukat herkesivät\nkasvamasta. Autuus, joka lähestyi, oli niin suuri, että sydän oli\nseisahtua, silmä itki, vaikkei sitä huomannut, sielu halusi lentää pois\nijäisyyteen. Kaukaa kuului vienoja harpunsäveleitä ja taivaallinen\nlaulu saapui kuni suhiseva kuiskaus.\n\nHannu apotti pani kädet ristiin ja vaipui polvilleen. Hänen kasvonsa\nloistivat autuutta. Ei hän ollut koskaan odottanut, että hänen jo tässä\nelämässä suotaisiin nauttia taivaan iloa ja kuulla enkelien laulavan\njouluvirsiä.\n\nMutta hänen rinnallaan seisoi maallikkoveli, joka oli häntä seurannut.\nHänen päässään pyöri niin synkkiä mietteitä. »Ei tämä saata olla oikea\nihme, tämä, joka näyttäytyy häijyille pahantekijöille», arveli hän.\n»Tämä ei saata olla Jumalasta lähtenyttä, vaan on se pahasta alkunsa\nsaanut. Sen on pirun viekas juoni tänne lähettänyt. Tämä on häijyn\nvihollisen valta, joka meidät loihtii ja pakottaa meidät olemattomia\nnäkemään.»\n\nKaukaa kuului enkelien harppujen soitto ja enkelien laulun sävel, mutta\nmaallikkoveli luuli, että ne olivat helvetinhenget, jotka lähestyivät.\n»Ne tahtovat houkutella ja viekotella meidät», huokasi hän, »emme\nkoskaan ehjin nahoin pääse täältä. Meidät lumotaan ja myydään manalaan.»\n\nNyt olivat enkelijoukot niin lähellä, että Hannu apotti näki valkoisia\nolentoja pujahtelevan metsän puiden välissä. Ja maallikkoveli näki\nsaman kuin hän, mutta hän ajatteli vaan mikä ilkeys siinä oli, että\npaholaiset pitivät tällaista peliä sinä yönä, jolloin vapahtaja oli\nsyntynyt. Tämä tapahtui vain sentähden, että he varmemmin voisivat\nhurmata ihmisparkoja.\n\nKaiken aikaa olivat linnut kierrelleet Hannu apotin pään ympäri ja\nhän oli saanut ottaa niitä käsiinsä. Maallikkoveljeä taas eläimet\nolivat pelänneet: ei yksikään lintu ollut istahtanut hänen olalleen,\nei ainoakaan käärme leikkinyt hänen jaloissaan. Mutta olipa pieni\nmetsäkyyhky. Kun se näki enkelien lähestyvän, rohkasi se mielensä ja\nlensi maallikkoveljen olalle ja painoi päänsä hänen poskelleen. Silloin\ntuntui hänestä, että häijy vihamies kävi aivan häneen kiinni, häntä\nkiusaamaan ja eksyttämään. Hän iski kädellään metsäkyyhkystä ja huusi\nniin kovin, että koko metsä raikui:\n\n»Mene helvettiin, josta tullutkin olet!»\n\nJuuri silloin olivat enkelit niin lähellä, että Hannu apotti tunsi\nheidän suurien siipiensä havinan, ja hän kumartui maahan saakka heitä\ntervehtiäkseen. Mutta kun maallikkoveljen ääni kuului, keskeytyi heidän\nlaulunsa äkkiä, ja pyhät vieraat kääntyivät pakoon. Ja samoin pakeni\nvalo ja suloinen lämpö kauhean kauhun valtaamana ihmissydämen kylmyyden\nja pimeyden tähden.\n\nYö laski peitteensä yli maan, pakkanen palasi, kasvit maassa\nkäpristyivät kokoon, eläimet riensivät pois, koskien kohina taukosi,\nlehdet karisivat puista, rapisten kuin sade.\n\nHannu apotti tunsi kuinka hänen sydämensä, joka äsken oli paisunut\nautuutta, nyt vetäytyi kokoon sanomattomassa tuskassa. »En koskaan»,\najatteli hän, »voi kestää tätä, että taivaan enkelit olivat niin\nlähellä minua ja tulivat karkotetuiksi, että he tahtoivat laulaa\nminulle joululauluja ja heidät ajettiin pakosalle.»\n\nSamassa hän muisti kukan, jonka oli luvannut Absalon piispalle, ja hän\nkumartui maahan ja hapuili sammalien ja lehtien seassa, koettaakseen\nkuitenkin poimia edes jonkun kukan viimeisenä hetkenä. Mutta hän tunsi\nkuinka maa jäätyi hänen sormiensa alla, ja kuinka valkoinen lumi tuli\nliukuen yli maan.\n\nSilloin koski hänen sydämeensä vielä kovemmin. Hän ei voinut nousta,\nvaan kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan.\n\nKun rosvoväki ja maallikkoveli pilkkopimeässä olivat hapuilleet\ntakaisin rosvoluolaan, kaipasivat he Hannu apottia. He ottivat\nkekäleitä tulesta ja lähtivät ulos häntä etsimään, ja löysivät hänet\nmakaamassa lumivaipalla kuolleena.\n\nJa maallikkoveli alkoi valittaa ja itkeä, sillä hän ymmärsi, että juuri\nhän oli tappanut Hannu apotin, kun oli häneltä temmannut riemumaljan,\njota hän oli janonnut tyhjentää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Hannu apotti oli kuletettu alas Övediin, näkivät ne, jotka\nottivat kuolleen haltuunsa, että hän oikeassa kädessään kovasti puristi\njotakin, johon hän kuolinhetkellään lienee tarttunut. Kun heidän\nvihdoin onnistui avata käsi, keksivät he, että se, jota hän niin\nlujasti piteli, oli pari valkosta juurimukulaa, jotka hän oli kiskonut\nirti sammalen ja lehtien seasta. Ja kun maallikkoveli, joka oli Hannu\napottia seurannut, huomasi nämä juuret, otti hän ne ja istutti ne\nmaahan Hannu apotin yrttitarhaan.\n\nHän piti niitä silmällä kaiken vuotta toivossa että kukka niistä\nkohoaisi, mutta turhaan hän odotti sekä kevään ja kesän että syksyn.\nKun vihdoin talvi oli käsissä ja kaikki kukat olivat kuolleet, herkesi\nhän sitä tarkastelemasta.\n\nMutta kun jouluaatto tuli, muistui hänelle niin valtavasti mieleen\nHannu apotti, että hän lähti ulos yrttitarhaan vainajata muistelemaan.\nJa katso, kun hän meni sen paikan ohitse, jonne oli pannut paljaat\njuurimukulat, näki hän että niistä oli kasvanut mehevät, vihreät\nvarret, joissa oli kauniit hopeanvalkoiset kukat!\n\nHän kutsui kaikki Övedin munkit, ja kun he näkivät, että tämä kasvi\nkukki jouluaattona, jolloin kaikki muut yrtit olivat kuolleita,\nymmärsivät he että sen todellakin Hannu apotti oli poiminut\njouluyrttitarhasta Göingenmetsässä. Mutta maallikkoveli pyysi munkkien\nhyväntahtoisesti lähettämään joitakuita kukkia Absalon piispalle.\n\nKun maallikkoveli astui Absalon piispan eteen, ojensi hän hänelle kukat\nja sanoi: »Tämän sinulle lähettää Hannu apotti. Nämä ovat ne kukat,\njotka hän lupasi poimia sinulle jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä.»\n\nKun Absalon piispa näki kukat, jotka olivat kohonneet maasta synkkänä\ntalvena, ja kuuli sanat, muuttui hän niin kalpeaksi kuin olisi kuollut\ntullut häntä vastaan. Hän istui hetkisen vaiti, ja sitte hän lausui:\n»Hannu apotti on sanansa pitänyt täsmällisesti, siis pidän minäkin\nsanani.» Ja hän antoi kirjottaa turvakirjan hurjalle rosvolle, joka\nlainsuojatta nuoruudestaan saakka oli metsässä kuljeskellut.\n\nHän antoi kirjan maallikkoveljelle, ja tämä lähti ylös metsään ja\nvaelsi rosvoluolalle. Kun hän astui sinne sisälle joulupäivänä, tuli\nrosvo häntä vastaan kirves koholla. »Minä tahdon iskeä teidät mäsäksi,\nmunkit, joka ainoan!» hän sanoi. »Varmasti te olette syypäät siihen,\nettei Göingenmetsä tänä yönä ole pukeutunut joulupukuun.»\n\n»Minä yksin olen siihen syypää», sanoi maallikkoveli, »ja mielelläni\ntahdon rangaistukseksi kuolla, mutta ensin täytyy minun saattaa sinulle\nsana Hannu apotilta.» Ja hän otti esiin piispan kirjeen ja kertoi\nmiehelle että hän nyt nautti lainturvaa. »Tästä lähin sinä ja lapsesi\nleikitte jouluoljilla ja vietätte joulua ihmisten parissa, kuten Hannu\napotti toivoi», sanoi veli.\n\nSilloin jäi rosvoisä kalpeana seisomaan paikalleen, mutta rosvomuori\nsanoi hänen puolestaan:\n\n»Hannu apotti on sanassaan pysynyt, niinpä ei rosvoisäkään ole sanaansa\nsyövä.»\n\nKun rosvo ja hänen vaimonsa siirtyivät pois rosvoluolasta, muutti\nmaallikkoveli sinne ja asui siellä yksin metsässä alituisesti\nrukoillen, että hänelle annettaisiin anteeksi sydämensä paatumus.\n\nMutta Göingenmetsä ei ole koskaan enään viettänyt Vapahtajan\nsyntymähetkeä, ja sen koko ihanuudesta ei ole muuta jälellä kuin kasvi,\njonka Hannu apotti poimi. Se on saanut nimen jouluruusu, ja joka\nvuosi pistää se maasta esiin valkoiset kukkansa ja vihreät vartensa\njoulunseuduissa, niinkuin se ei milloinkaan voisi unohtaa, että se\nkerran on kasvanut tuossa suuressa jouluyrttitarhassa.\n\n\n\n\nKERTOMUS JERUSALEMISTA.\n\n\nVanhassa El Aksan kunnianarvoisassa moskeassa Jerusalemissa on\nmatalassa käytävässä, joka kiemurtelee päärakennuksen takana, hyvin\nsyvä ja leveä akkunakomero. Tähän komeroon on levitetty vanha kulunut\nmatto, ja matolla istuu päivän toisensa jälkeen vanha Mesullam, joka\non tietäjä ja unenselittäjä ja pienestä palkkiosta palvelee moskeassa\nkävijöitä tutkimalla heidän vastaisia elämänvaiheitaan.\n\nNyt sattui eräänä iltapäivänä muutamia vuosia sitten, että Mesullam,\njoka tapansa mukaan istui akkunassaan, oli niin huonolla tuulella,\nettei edes välittänyt vastata ohikulkijoiden tervehdyksiin.\n\nEi kukaan sentään ottanut pahastuakseen hänen epäkohteliaisuudestaan,\nkoska tiettiin, että häntä harmitti nöyryytys, jonka sinä päivänä oli\nsaanut kärsiä.\n\nJerusalemissa kävi nimittäin siihen aikaan mahtava hallitsija\nlänsimailta, ja aamupäivällä oli tuo ylhäinen muukalainen seurueineen\nkulkenut El Aksan läpi. Ennen hänen tuloaan oli moskeanhoitaja antanut\ntomuttaa ja siistiä vanhan rakennuksen kaikki nurkat ja sokkelot, ja\nsamalla oli hän käskenyt Mesullamin lähtemään paikaltaan pois. Hänestä\noli aivan mahdotonta, että Mesullam saisi istua paikallaan ylhäisen\nvierailun aikana. Ei siinä ollut tarpeeksi, että hänen mattonsa oli\nhyvin repaleinen, ja että hän oli latonut päällekkäin vierelleen joukon\nlikaisia pusseja, joissa säilytti omaisuuttaan, mutta itse Mesullamkaan\nei vähääkään moskean kauneutta lisännyt. Hän olikin todella\nsanomattoman ruma, vanha neekeri. Hänen huulensa olivat tavattoman\npaksut, alaleuka pisti kauas eteenpäin, otsa erittäin matala ja nenä\nmuistutti eniten kärsää. Kun tähän lisäksi sanoo, että Mesullamilla\noli karkea ja ryppyinen iho ja paksu, jäntterä ruumis, jota töintuskin\nverhosi sen ympäri kääritty likainen valkoinen vaippa, niin ei voi\nihmetellä, että hänet kiellettiin näyttäytymästä moskeassa, niin kauan\nkun juhlittu vieras siellä oli.\n\nMesullam raukka, joka tiesi tunnossaan, että hän, vaikka olikin ruma,\noli erittäin viisas mies, tunsi katkeraa pettymystä, kun ei saisi nähdä\nylhäistä matkustajaa. Hän oli toivonut saada hänelle näyttää joitakuita\ntodistuksia omistamistaan suurista tiedoista salaisissa asioissa\nja siten lisätä kunniaansa ja mainettansa. Sitten kun tämä toivo\noli pettänyt, istui hän tunnin toisensa jälkeen surren omituisessa\nasennossa pitkät käsivarret koholla, kuin rukoilisi hän taivaasta\noikeutta, ja pää letkallaan taaksepäin.\n\nKun ilta lähestyi, heräsi Mesullam tästä perin lamauttavasta surusta\nsiihen, että iloinen ääni kutsui häntä. Tämä oli syyrialainen tulkki,\ndragomaani, joka yksinäisen matkailijan seuraamana oli tullut\nennustajan luo. Hän kertoi opastamansa muukalaisen toivoneen saada\nnäytteen itämaalaisten viisaudesta, ja että dragomaani oli hänelle\nmaininnut Mesullamin taidosta selittää unia.\n\nMesullam ei vastannut sanaakaan tähän, vaan pysyi liikkumattomana\nentisessä asennossaan. Vasta kun dragomaani vielä kerran kysäsi,\ntahtoisiko hän kuunnella unia, joita muukalainen halusi hänelle kertoa,\nja selittää ne, laski hän kädet alas, pani ne ristiin rinnalleen ja\nasettuen loukatun miehen nöyrään asentoon, vastasi, että hänen sielunsa\ntänä iltana oli niin omien huolien täyttämä, ettei hän voisi selvästi\narvostella mitään, joka koskisi toista.\n\nMutta muukalainen, jolla näytti olevan sangen vilkas ja käskevä luonne,\nei näkynyt välittävän Mesullamin vastuksista. Kun tuolia ei ollut\nsaatavissa, potkasi hän muitta mutkitta Mesullamin maton syrjään ja\nistuutui akkunakomeroon. Sitten alkoi hän selvällä, kirkkaalla äänellä\nkertoa muutamia unia, jotka dragomaani tulkitsi tietäjävanhukselle.\n\n»Sano hänelle», sanoi matkailija, »että muutama vuosi sitten\nolin Kairossa Egyptissä. Koska hän on oppinut mies, tietää hän\nluonnollisesti että siellä on moskea, nimeltä El Azhar, joka on\nkuuluisin opinahjo itämailla. Menin eräänä päivänä sinne sitä\nkatselemaan, ja tapasin koko tuon suuren rakennuksen, kaikki huoneet\nja pylvästöt, kaikki käytävät ja salit täynnä opiskelijoita. Siellä\noli vanhoja miehiä, jotka olivat koko elämänsä uhranneet tietojen\netsimiseen, ja lapsia, jotka juuri opettelivat kirjottamaan ensimäisiä\nkirjaimia. Siellä oli suurikasvuisia neekereitä Afrikan sydämestä,\nkauniita, solakoita nuorukaisia Intiasta ja Arabiasta, pitkämatkaisia\nmuukalaisia Berberiasta, Georgiasta, kaikista maista, joissa kansa\nuskoo koraaniin. Pylväiden vieressä — minulle kerrottiin, että El\nAzharissa oli yhtä monta opettajaa kuin pylvästä — istuivat opettajat\nlammasnahkamatoillaan, ja heidän oppilaansa, jotka olivat asettuneet\npiiriin heidän ympärilleen, seurasivat innolla heidän esitelmiänsä,\nhuojutellen ruumistaan. Ja sano hänelle, että vaikka El Azhar ei\nmissään suhteessa vastaa niitä käsityksiä, joita meillä länsimailla on\nisosta opin-istuimesta, hämmästyin sittenkin näkemääni! Ja minä arvelin\nitsekseni: Kas tätä, tämä on Islamin suuri linnotus ja varustus. Täältä\nMuhammedin nuoret sankarit lähtevät. Täällä El Azharissa sekotetaan\nne viisaudenjuomat, jotka pitävät koraanin oppeja raikkaina ja\nelonvoimaisina.»\n\nKaiken tämän sanoi matkailija melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi\nnyt, että dragomaani saisi tilaisuuden tulkita ennustajalle. Sitten hän\njatkoi:\n\n»Sano hänelle vielä, että El Azhar vaikutti minuun niin valtavasti,\nettä seuraavana yönä näin sen uudelleen unissani. Näin valkoisen\nmarmorirakennuksen ja lukuisat opiskelijat, kaikki mustiin viittoihin\npuettuina ja valkeat turbanit päässä, kuten El Azharissa käytetään.\nMinä kuljin salien ja pihojen läpi ja hämmästyin jälleen, mikä mahtava\nlinnotus ja suojelusmuuri tämä oli muhamettilaisuudelle. Viimeksi\ntulin unissani sen minaretin juurelle, johon rukoukseenkutsuja nousee\njulistamaan uskovaisille, että rukoushetket ovat tulleet. Minä näin\nportaat, jotka kiertäen kulkivat ylös minaretiin, ja minä näin\nrukoukseenkutsujan nousevan niitä ylös. Hänellä oli yllään musta viitta\nja päässä valkoinen turhani kuten kaikilla muillakin, ja kun hän nousi\nportaita, en ensin saattanut nähdä hänen kasvojaan. Mutta kun hän oli\ntehnyt kierroksen ylös kiertoportaita, tuli hän kääntämään kasvonsa\nminuun, ja silloin näin, että hän oli Kristus.»\n\nPuhuja pysähtyi hetkiseksi, ja hänen rintansa paisui kun hän veti\nsyvään henkeään. »En koskaan unohda, vaikka se olikin vain uni»,\nvirkkoi hän, »miltä minusta tuntui nähdä Kristuksen kulkevan\nportaita ylös El Azharin minaretiin. Minusta tuntui niin ihanalta ja\nmerkitsevältä, että hän oli tullut tänne islaminlinnaan julistamaan\nrukoustunteja, että kavahdin unesta ja heräsin.»\n\nTässä matkailija jälleen pysähtyi antaakseen dragomaanin tulkita\ntietäjälle. Mutta tämä näytti melkein turhalta vaivalta. Mesullam istui\nkaiken aikaa kädet lanteilla huojuen edes-takaisin silmät puoliummessa.\nHän näytti tahtovan sanoa: »Koska en voi päästä näistä tunkeilevista\nihmisistä, näytän heille toki, etten välitä kuunnella, mitä he sanovat.\nKoetan tuudittaa itseni uneen. Tällä tavoin parhaiten voisin näyttää,\nkuinka vähän heistä välitän.»\n\nDragomaani viittasikin matkailijalle, että heidän koko puuhansa olisi\nturha, sekä etteivät saisi kuulla ainoatakaan viisasta sanaa Mesullamin\nsuusta, kun hän oli tuolla päällä. Mutta eurooppalainen tuntui\nrakastuneen Mesullamin uskomattomaan rumuuteen ja kummallisiin eleihin.\nHän katseli häntä samalla nautinnolla kuin lapsi katselee petoeläintä\neläintarhassa, ja hän halusi jatkaa keskustelua.\n\n»Sano hänelle, etten olisi vaivannut häntä tämän unen selittämisellä»,\nsanoi hän, »ellei se niin sanoakseni olisi palannut luokseni\nvielä kerran! Anna hänen tietää, että pari viikkoa sitten kävin\nSofiamoskeassa Konstantinopolissa, ja että minä, vaellettuani läpi\nkoko tämän ihanan rakennuksen, nousin lehterille saadakseni paremman\nkokonaisvaikutuksen kauniista holvisalista! Sano hänelle vielä, että\nminun oli sallittu tulla moskeaan jumalanpalveluksen aikana, kun moskea\noli väkeä täynnä! Jokaisella noista lukemattomista rukousmatoista,\njoita oli lattialla keskihallissa, seisoi mies toimittaen rukoustaan.\nKaikki, jotka olivat mukana jumalanpalveluksessa, tekivät samoja\nliikkeitä yhtaikaa. Kaikki kuiskailivat rukouksensa aivan hiljaa, mutta\nnäin miten monen huulen miltei huomaamattomista liikkeistä syntyi\nsalaperäistä huminaa.\n\n»Tämä kohosi korkoihin holveihin ja hälveni kokonaan hetki hetkeltä.\nSitten se tuli soinnukkaina kuiskauksina liidellen takaisin etäisistä\nkäytävistä ja kaltereista. Se oli niin omituista, että ihmetellen\narvelin, olisiko Jumalan henki kohisten kulkemassa läpi vanhan pyhäkön.»\n\nMatkailija pysähtyi jälleen. Hän tarkasteli Mesullamia tutkivasti,\nsillä välin kuin dragomaani tulkitsi hänen puhettaan. Näytti\ntosiaankin siltä kuin hän ponnistelisi herättääkseen neekerin huomion\nkaunopuheliaisuudellaan. Näyttipä hän onnistuvankin, sillä Mesullamin\npuoliummessa olevat silmät välähtivät kerran kuin hiilet, jotka ovat\nsyttymäisillään. Mutta itsepintaisesti kuten lapsi, joka ei tahdo\nhuvitella, painoi tietäjä kiireesti päänsä rintaa vasten ja alkoi vielä\nkärsimättömämmin huojutella ruumistaan.\n\n»Sano hänelle», alkoi vieras uudelleen, »sano hänelle, etten ole\nkoskaan nähnyt ihmisten rukoilevan sellaisella hartaudella! Minusta\ntuntui, että ihmeellisen rakennuksen pyhä kauneus synnytti tämän\nhaltioissaan olevan mielialan. Totisesti ajattelin itsekseni, tämä on\nvielä eräs Islamin vallitus. Tässä on hartauden koti, tästä mahtavasta\nmoskeasta lähtevät tuo usko ja innostus, jotka tekevät Islamista\nsuurvallan.»\n\nTässä hän pysähtyi taas ja seurasi tarkkaan Mesullamin kasvojen ilmettä\ntulkitsemisen kestäessä. Siinä ei ilmennyt pienintäkään mielenkiintoa.\nMutta muukalainen oli nähtävästi mies, joka mielellään kuunteli omaa\npuhettaan. Hänen omat sanansa lumosivat hänet. Hän olisi joutunut\nhuonolle tuulelle, ellei olisi saanut jatkaa.\n\n»No niin», sanoi hän, kun hänen vuoronsa oli puhua, »en nyt osaa\noikein selittää, mitä minulle tapahtui. Kenties heikko katku sadoista\nöljylampuista ynnä rukoilevien kumeat kuiskaukset sekä yksitoikkoiset\nliikkeet tuudittivat minut jonkunlaiseen horrokseen. En voinut olla\nsilmiäni sulkematta, seisoessani pylvään varassa. Kohta valtasi\nminut uni tahi oikeammin huumaus. Sitä luultavasti kesti ainoastaan\nminuutin verran, mutta sen ajan kestäessä olin kokonaan tiedotonna\ntodellisuudesta. Sen horrostilan kestäessä näin alati Sofiamoskean\nedessäni ja kaikki rukoilevat ihmiset, mutta nyt huomasin, mitä en\nennen ollut nähnyt, että ylhäällä kupoolin alla oli rakennustelineitä,\nja että niillä seisoi muutamia työmiehiä, joilla oli harjoja ja\nmaalipönttöjä.»\n\n»Sano hänelle nyt», jatkoi kertoja, »ellei hän jo sitä tiedä, että\nSofiamoskea ennen on ollut kristitty kirkko, ja että sen holvit\nja kupukatot ovat täynnä pyhiä kristityitä mosaikkikuvia, vaikka\nturkkilaiset ovat ne peittäneet sivellen kaikkien kuvien päälle\nyksinkertaista keltaista väriä! Ja nyt unissa tuntui minusta siltä\nkuin tuo keltainen väri olisi lähtenyt pois toisin paikoin, ja että\nmaalareita olisi kiivennyt telineille korjaamaan maalia. Mutta,\nihmettä, kun eräs heistä kohotti harjansa maalatakseen, irtaantui\npäinvastoin suuri liuska, ja kohta näin sen takaa ilmautuvan ihanan\nKristuksen kuvan. Maalari kurotti taas kätensä maalatakseen kuvan\npeittoon, mutta käsi näytti herpautuneena ja voimattomana vaipuvan\nalas noiden ihanien kasvojen edessä. Samassa karisi maali koko\nkupukatosta ja holvista ja Kristus näkyi siinä kaikessa loistossaan\nenkelien ja taivaallisten sotajoukkojen keskellä. Silloin huudahti\nmaalari, ja kaikki rukoilevat moskean lattialla kohottivat päänsä.\nJa kun he näkivät taivaan joukot vapahtajan ympärillä, huusivat he\nihastuksissaan, ja kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti. Mutta kun\nminä näin tämän ihastuksen, valtasi minutkin niin voimakas liikutus,\nettä siinä silmänräpäyksessä heräsin. Siiloin oli kaikki niinkuin\nennen. Katon mosaikkikuvat olivat kätkössä keltaisen värin alla, ja\nrukoilevat yhä huusivat avukseen Allahia.»\n\nKun dragomaani oli tämän tulkinnut, aukasi Mesullam toisen silmänsä\nja katsoi muukalaiseen. Hän näki miehen, joka hänestä oli samanlainen\nkuin toisetkin länsimaalaiset, jotka hänen moskeansa läpi kulkivat.\n»En usko, että tuo kalpea muukalainen on näkyjä nähnyt», ajatteli hän.\n»Hänellä ei ole sellaiset tummat silmät, jotka voivat nähdä salatun\nesiripun taakse. Ennemmin uskoisin hänen tulleen tänne tekemään minusta\npilaa. Minun täytyy olla varoillani, etten tänä kirottuna päivänä\njoutuisi uuden nöyryytyksen alaiseksi.»\n\nMuukalainen puhui vielä. »Sinä tiedät, oi unienselittäjä», sanoi\nhän ja kääntyi nyt suoraan Mesullamiin, ikäänkuin olisi aavistanut,\nettä tämä saattaisi häntä ymmärtää vieraasta kielestä huolimatta,\n»sinä tiedät, että kunnioitettu muukalainen näinä päivinä vierailee\nJerusalemissa. Hallitsevat henkilöt koettavat tehdä kaiken voitavansa\nhäntä miellyttääkseen, ja onpa ollut puhetta siitäkin, että häntä\nvarten avattaisiin umpeenmuurattu portti Jerusalemin muurissa, se.\njota sanotaan kultaiseksi, ja jota luullaan siksi portiksi, josta\nJesus ratsasti Jerusalemiin palmusunnuntaina. Oli tosiaankin aijottu\nvalmistaa ylhäiselle matkailijalle suuri kunnia ja antaa hänen\nratsastaa kaupunkiin portin kautta, joka on ollut umpeenmuurattu\nvuosisatoja, mutta siitä pidätti vanha ennustus, joka julistaa, että\nkun tämä portti avataan, ratsastavat länsimaalaiset siitä sisään\nottaakseen haltuunsa Jerusalemin.\n\n»Mutta nyt sinä saat kuulla, mitä minulle viime yönä sattui. Oli\nihana kuutamo, ilma oli erittäin kaunis, ja olin lähtenyt yksin ulos\nvoidakseni häiritsemättä kävellä ympäri pyhän kaupungin. Kuljin muurin\nulkopuolella kapeaa polkua, joka kulkee muurien ympäri, ja minun\najatukseni siirtyivät kävellessäni kauas niin etäisiin aikoihin, että\ntuskin muistin missä olin. Samassa aloin tuntea väsymystä, minä arvelin\nenkö jo pian saapuisi jollekin portille, jonka kautta voisin päästä\ntakaisin kaupunkiin ja suorempaa tietä palata majatalooni. No, juuri\ntätä miettiessäni, näen miehen aukasevan suurta porttia muurissa aivan\nvieressäni. Hän aukasi sen eteeni selki selälleen ja viittasi minulle,\nettä voisin kulkea siitä. Minä kuljin uneksien, enkä tietänyt kuinka\nkauas olin vaeltanut. Minä olin hiukan hämmästyksissäni, että juuri\ntässä oli portti, mutta en tätä sen enempää miettinyt, vaan astuin\nsiitä sisään. Kohta kun olin kulkenut syvän holvin läpi, paukahtivat\nportinpuoliskot kovalla jyskeellä kiinni. Silloin käännyin ympäri,\ntakanani ei enään näkynyt mitään portinaukkoa, vaan umpeenmuurattu\nportti, juuri se, jota te sanotte kultaiseksi portiksi. Edessäni\noli temppelitori, laaja Haraminylänkö, jonka keskellä Omarin moskea\nkohoaa. Ja sinä tiedät, ettei mitään porttia muurissa ole, joka sinne\njohtaisi, paitse kultainen portti, joka ei ainoastaan ole lukittu, vaan\numpeenmuurattu.\n\n»Voit käsittää, että luulin tulleeni hulluksi, tahi että uneksin, että\nturhaan koetin hakea jonkunlaista selitystä. Minä katselin nähdäkseni\nmiehen, joka minut oli päästänyt sisään. Hän oli kadonnut, en voinut\nhäntä löytää. Mutta silloin näin hänet sen sijaan paljon selvemmin\nmuistissani, pitkän, hiukan kumaran vartalon, kauniit kiharat, lempeät\nkasvot, kahtiajaetun parran. Se oli Kristus, tietäjä, taaskin Kristus.\n\n»Ja sano minulle nyt, sinä, joka voit katsoa salattuun maailmaan, mitä\nuneni ja näkyni merkitsevät, mitä ennen kaikkea merkitsee se, että\ntotisesti olen todellisuudessa kulkenut kultaisen portin kautta. Vielä\ntänä hetkenä en tiedä mitenkä se tapahtui, mutta olen sen tehnyt. Sano\nnyt minulle mitä nämä kolme seikkaa merkitsevät!»\n\nDragomaani tulkitsi tämän Mesullamille, mutta tietäjä oli yhä samalla\nepäluuloisella ja ärtyisällä tuulella. »Aivan varmasti tuo muukalainen\ntahtoo tehdä minusta pilaa», ajatteli hän. »Kenties koettaa hän\närsyttää minua vihaan, puhumalla niin paljon Kristuksesta.»\n\nMieluummin hän olisi ollut vastaamatta, mutta kun dragomaani\nitsepintaisesti vaati, virkkoi hän muutaman sanan.\n\nDragomaani epäröi tulkita näitä.\n\n»Mitä hän sanoo?» kysyi matkailija kiihkeästi.\n\n»Hän sanoo, ettei hänellä ole muuta vastattavaa teille, kuin että unet\novat unia.»\n\n»Sano hänelle sitte minulta», vastasi muukalainen hiukan suuttuneena,\n»ettei tämä aina ole totta! Riippuu kokonaan siitä _kuka_ unet näkee.»\n\nEnnenkuin nämä sanat olivat tulkitut, oli eurooppalainen noussut ja\nkevein, joustavin askelin kulkenut pitkää käytävää poispäin.\n\nMutta Mesullam istui ääneti ja mietti hänen vastaustaan viisi\nminuuttia. Sitte lankesi hän kasvoilleen murtuneena. »Allah, Allah!\nKahdesti on samana päivänä onni kulkenut ohitseni, enkä ole voinut\nsiihen tarttua! Mitä on palvelijasi tehnyt, josta olet pahastunut?»\n\n\n\n\nKUINKA PAAVI PÄÄSI NIIN VANHAKSI.\n\n\nTämä tapahtui Roomassa yhdeksänkymmenluvun alussa. Leo XIII oli\njuuri silloin kunnian ja maineen kukkuloilla. Kaikki oikeauskoiset\nkatolilaiset riemuitsivat hänen menestyksistään ja voitoistaan, jotka\ntosiaan olivat suuremmoisia.\n\nYksin niillekin, jotka eivät voineet käsittää suuria valtiollisia\ntapahtumia, oli selvää, että kirkon valta jälleen oli kasvamassa.\nJokainen saattoi nähdä, että kaikkialle perustettiin uusia luostareita\nja että pyhiinvaeltaja-joukkoja alkoi tulvailla Italiaan kuten\nmuinaisina aikoina. Monin paikoin nähtiin vanhoja, rappeutuneita\nkirkkoja korjattavan, turmeltuneet mosaikkikuvat laitettiin kuntoon, ja\nkirkkojen aarreaitat täyttyivät kultaisilla pyhienjäännöslippailla ja\ntimanttikoristeisilla öylättirasioilla.\n\nKeskellä tätä menestyksen aikaa säikähytti roomalaista kansaa uutinen\npaavin sairastumisesta. Hänen sanottiin olevan kovin huonona. Muuan\nhuhu tiesi hänen olevan kuolemaisillaankin.\n\nTila olikin kovin vakava. Paavin lääkärit lähettivät tietoja, jotka\ntuskin antoivat toiveita. Mainittiin, että paavin suuri ikä — hän oli\nsilloin jo kahdeksankymmenen ikäinen — teki miltei uskomattomaksi, että\nhän voisi voittaa taudin.\n\nTämä paavin sairaus aiheutti luonnollisesti suurta levottomuutta.\nKaikissa Kooman kirkoissa alettiin rukoilla hänen parantumistaan.\nSanomalehdet olivat täynnä tietoja taudin kulusta. Kardinaalit\nryhtyivät toimiin valmistellakseen uutta paavinvaalia.\n\nKaikkialla surkuteltiin loistavan ruhtinaan pian tapahtuvaa lähtöä.\nPelättiin, että se onni, joka oli seurannut kirkon lippua Leo XIII:n\naikana, ei pysyisi hänen seuraajalleen uskollisena. Moni oli toivonut,\nettä tämän paavin onnistuisi voittaa takaisin Rooma ja Kirkkovaltio.\nToiset olivat haaveilleet, että hän toisi jonkun noista suurista\nprotestanttisista maista takaisin kirkon helmaan.\n\nHetki hetkeltä yltyi levottomuus ja huoli. Kun tuli yö, ei monessa\npaikassa välitetty levolle menostakaan. Kirkot pidettiin avoinna paljon\nsivu puoliyön, että murehtijat voisivat astua sisään rukoilemaan.\n\nNäiden rukoilevien joukossa oli varmaan hyvin moni köyhä raukka, joka\nhuudahti: »Herra Jumala, ota minun henkeni hänen sijastaan! Anna hänen,\njoka voi niin paljon vaikuttaa nimesi kunniaksi, elää, ja sammuta hänen\nsijastaan minun elonkipinäni, jonka palaminen ei ketään hyödytä!»\n\nMutta jos kuolonenkeli olisi tarttunut yhdenkään rukoilevan sanoista\nkiinni ja äkkiä astunut hänen eteensä viikate koholla vaatimaan\nlupauksen täyttämistä, voi kyllä epäillä miten hän olisi käyttäytynyt.\nVarmaankin olisi hän heti peruuttanut niin ajattelemattoman tarjouksen\nja pyytänyt armoa saada elää kaikki ne elonvuodet, jotka alkuaan oli\nhänelle määrätty.\n\nTähän aikaan asui eräs vanha nainen pimeässä talonrähjässä Tiiberin\nrannalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka joka päivä kiittävät Jumalaa\nelämästään. Aamupäivin hän istui myymässä vihanneksia torilla, ja tämä\ntoimi häntä suuresti miellytti. Hänestä ei mikään ollut hauskempaa\nkuin kauppatori aamusilla. Kaikki kielet lauloivat tarjotakseen\ntavaroita kaupaksi, ja ostajat tunkeilivat pöytien ääressä, valitsivat\nja tinkivät, ja monta hauskaa pilaa lasketeltiin molemmin puolin,\nostajain sekä myyjäin välillä. Toisinaan onnistui hänen tehdä hyvä\nkauppa ja saada koko varasto myydyksi, mutta vaikkapa ei olisi saanut\nrätikkääkään myydyksi, seisoi hän mielellään kukkien ja vihannuuden\nkeskessä raittiissa aamuilmassa.\n\nIllalla taas hänellä oli toinen ja suurempi ilo. Silloin tuli hänen\npoikansa kotiin äitiä tervehtimään. Hän oli pappi, mutta oli virassa\nvähäpätöisessä kirkossa köyhien kaupunginosassa. Pappi raukat, jotka\nsiellä palvelivat, eivät suuria ansainneet, ja äiti pelkäsi poikansa\nnäkevän nälkää. Mutta siitäkin hänellä oli suuri ilonsa, sillä se\nantoi hänelle aihetta tupata pojan täyteen herkkuja, kun hän tuli\näitiä katsomaan. Poika pani vastaan, hänellä oli taipumuksia ankaraan\nja kieltäytyvään elämään, mutta äiti joutui sellaiseen epätoivoon jos\npoika kielsi, että tämän aina täytyi myöntyä. Pojan syödessä kuljeskeli\näiti ympäri rupatellen kaikesta, mitä oli kuullut aamulla torikaupan\naikana. Kaikki olivat sangen maallisia asioita, ja toisinaan juolahti\nhänelle mieleen, että poika voisi loukkaantua. Silloin hän jätti\nlauseen kesken ja alkoi puhua hengellisistä ja vakavista asioista,\nmutta pappi ei voinut olla nauramatta. »Ei, ei Concenza äiti!» sanoi\nhän. »Jatka vaan, niinkuin sinulla on tapana. Pyhimykset tuntevat sinut\njo. He tietävät minkälainen sinä olet.»\n\nSilloin äitikin nauroi ja sanoi: »Sinä olet tosiaankin oikeassa. Ei\nkannata hyvälle Jumalalle teeskennellä.»\n\nKun paavin sairaus alkoi, täytyi signora Concenzankin yhtyä yleiseen\nsuruun. Itsestään hänen päähänsä ei varmaankaan olisi pälkähtänyt\nhuolehtia paavin lähdön vuoksi, mutta kun poika tuli kotiin, ei äiti\nsaanut häntä maistamaan ruuan palastakaan eikä edes hymyilemään\nhänelle, vaikka hänellä oli ylenmäärin juttuja ja tapahtumia.\nÄiti tietysti säikähtyi ja kysyi mikä häntä vaivasi. »Pyhä isä on\nsairastunut», vastasi poika.\n\nAluksi hän ei voinut oikein uskoa, että tämä oli ainoa syy pojan\nalakuloisuuteen. Olihan tämä tietystikin surua, mutta liesihän hän.\nettä jos yksi paavi kuolee, tulee heti toinen sijalle. Hän muistutti\npojalle, että olivathan he myös surreet hyvää Pio Nono-paavia. Ja\nkatso, tämä joka häntä seurasi, oli ollut vielä suurempi paavi.\nVarmaankin kardinaalien onnistuisi valita heille yhtä pyhä ja viisas\nhallitsija.\n\nPappi alkoi silloin puhua hänelle paavista. Hän ei välittänyt äidille\nselittää hänen hallitustoimistaan, mutta hän kertoi pieniä juttuja\npaavin lapsuus- ja nuoruuspäiviltä. Myöskin pappisajoilta oli asioita\nkerrottavia, joita äiti saattoi käsittää ja arvostella: kuinka paavi\naikoinaan ajoi rosvoja takaa Etelä-Italiassa, kuinka hän sai köyhät\nja puutteenalaiset itseään rakastamaan niinä vuosina, jolloin hän oli\npiispana Perugiassa.\n\nÄidin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän huudahti: »Voi, jospa hän ei\nolisi niin vanha, jospa hän saisi elää monta vuotta vielä, koska hän on\nniin suuri ja pyhä mies!»\n\n»Niin, jospa hän ei olisi niin vanha!» sanoi poika ja huokasi.\n\nMutta signora Concenza oli jo pudistanut pois kyyneleet silmistään.\n»Sinun täytyy kestää tämä tyynesti», sanoi hän. »Ajattele, että hänen\nikävuotensa varmaankin ovat loppuun kuluneet! Mahdotonta on estää\nkuolemaa viemästä häntä.»\n\nMutta pappi oli haaveksija. Hän rakasti kirkkoa, ja hän oli uneksinut,\nettä suuri paavi veisi sen tärkeihin ja ratkaiseviin voittoihin.\n\n»Tahtoisin antaa henkeni, jos voisin ostaa hänelle uuden elämän», sanoi\nhän.\n\n»Mitä sinä puhut?» huudahti äiti. »Niinkö paljon häntä tosiaankin\nrakastat? Mutta et saa ainakaan lausua ääneen niin vaarallisia\ntoivomuksia. Sinun täytyy sen sijaan ajatella, että eläisit oikein\nkauan. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua? Miksi et sinä vuorostasi\nvoisi tulla paaviksi?»\n\nKului yö ja päivä ilman että paavin tila parani. Kun signora Concenza\nseuraavana päivänä tapasi poikansa, näytti tämä kokonaan kuihtuneelta.\nÄiti käsitti, että hän oli viettänyt koko päivän paastoten ja\nrukoillen, ja hän alkoi tulla pahoilleen.\n\n»Luulenpa tosiaan, että aijot tappaa itsesi tuon vanhan sairaan miehen\nvuoksi», sanoi hän.\n\nPoikaa kiusasi, että äiti taaskin oli tunteeton, ja hän koetti saada\näitiä hiukankaan ottamaan osaa hänen suruunsa.\n\n»Sinun ainakin pitäisi, enemmän kuin kenenkään muun, toivoa, että paavi\nsaisi elää», sanoi hän. »Jos hän saa jatkaa hallitsemistaan, nimittää\nhän minun kirkkoherrani piispaksi ennen vuotta, ja silloin olen\nminä onnenpoika. Piispa antaa silloin minulle hyvän toimen jossakin\ntuomiokirkossa. Sinun ei enään tarvitse nähdä minun liikkuvan kulunut\nkauhtana ylläni. Minulle tulee runsaasti rahaa, ja voin auttaa sekä\nsinua että kaikkia köyhiä naapureitasi!»\n\n»Mutta jos paavi nyt kuolee?» kysyi signora Concenza henkeään pidättäen.\n\n»Jos paavi kuolee, silloin ei kukaan tiedä mitään. Jos kirkkoherrani ei\nsatu olemaan hänen seuraajansa suosiossa, täytyy meidän kummankin jäädä\ntähän missä nyt olemme, moneksi vuodeksi vielä.»\n\nSignora Concenza asettui poikansa eteen ja katseli huolekkaana häntä.\nHän katsoi hänen otsaansa, joka oli ryppyjä täynnä, ja hiuksia, jotka\nolivat alkaneet käydä harmaiksi. Hän näytti väsyneeltä ja kuihtuneelta.\nHänelle oli tosiaankin välttämätöntä ensi tilassa saada tuo paikka\ntuomiokirkossa.\n\n»Ensi yönä menen kirkkoon ja rukoilen paavin puolesta», ajatteli hän.\n»Ei käy päinsä, että hän kuolee.»\n\nIllallisen jälkeen hän urhoollisesti voitti väsymyksensä ja lähti\nkaduille. Suuria ihmisjoukkoja tulvaili siellä. Monet olivat ainoastaan\nuteliaita ja kävelivät ulkona, koska tahtoivat olla saapuvilla\nottamassa vastaan ensimäistä uutista kuolemantapauksesta, mutta monet\nolivat todellakin murheissaan ja vaelsivat kirkosta toiseen rukoilemaan.\n\nHeti kun signora Concenza oli tullut kadulle, tapasi hän yhden\ntyttäristään, joka oli naimisissa kivipainajan kanssa.\n\n»Voi, äiti, kuinka oikein teet, kun olet ulkona rukoilemassa hänen\npuolestaan!» sanoi tytär. »Et voi kuvitella mielessäsi millainen\nonnettomuus se olisi, jos hän kuolisi. Minun Fabianoni oli vähällä\nlopettaa itsensä, kun sai tietää, että paavi oli sairastunut.»\n\nHän kertoi, että hänen miehensä kivipainaja juuri oli painattanut\nsatatuhatkunnan paavinkuvaa. Jos nyt paavi kuolisi, ei hän saisi\nmyydyksi niistä puoliakaan, tuskin neljättäosaakaan. Hän joutuisi\nperikatoon. Koko heidän omaisuutensa oli vaarassa.\n\nTytär riensi edelleen saadakseen vereksiä tietoja, joilla voisi\nlohduttaa miesraukkaansa, joka ei uskaltanut mennä ulos, vaan istui\nkotona ja mietti onnettomuuttaan. Mutta hänen äitinsä seisoi paikallaan\nkadulla ja mutisi itsekseen: »Ei käy päinsä, että hän kuolee. Ei\ntosiaankaan käy päinsä, että hän kuolee.»\n\nHän astui ensimäiseen kirkkoon, jonka näki. Siellä lankesi hän\npolvilleen ja rukoili paavin hengen puolesta.\n\nKun hän nousi ylös poislähteäkseen, sattui hän kiinnittämään katseensa\npieneen votiivitauluun, joka riippui seinällä aivan hänen päänsä\npäällä. Se kuvasi kuolemaa, joka ojensi pelottavaa kaksiteräistä\nmiekkaansa iskeäkseen maahan nuoren tytön, vanhan äidin asettuessa\neteen ja turhaan koettaessa ottaa vastaan iskua lapsensa sijasta.\n\nSignora Concenza seisoi kauan miettien taulun edessä. »Herra Kuolema\non tarkka laskumestari», sanoi hän. »Ei ole koskaan kuultu, että hän\nolisi suostunut vaihtamaan nuorta vanhaan. Kenties hän ei olisi niin\ntaipumaton, jos ehdottaisi hänelle vaihtamaan vanhaa nuoreen.»\n\nHän muisti poikansa sanat, että hän tahtoisi kuolla paavin sijasta, ja\nväristys puistatti häntä. Ajatteles, jos kuolema ottaisi poikaa sanasta!\n\n»Ei, ei, herra Kuolema!» kuiskasi hän. »Et saa uskoa häntä.\nYmmärräthän, ettei hän tarkottanut, mitä puhui. Hän kyllä tahtoo elää.\nEi hän tahdo lähteä vanhan äitinsä luota, joka rakastaa häntä.»\n\nEnsi kertaa elämässä tuli nyt hänen mieleensä ajatus, että jos jonkun\ntäytyisi uhrautua paavin puolesta, olisi toki parempi, että hän sen\ntekisi, hän, joka jo oli vanha ja oli ikänsä elänyt.\n\nKun hän lähti kirkosta, joutui hän muutamien nunnien seuraan, jotka\nnäyttivät sangen arvokkaan näköisiltä ja olivat pohjoispuolelta\nmaata kotoisin. He olivat matkustaneet Roomaan anomaan hiukan\navustusta paavin kassasta. »Me olemme tosiaankin mitä suurimmassa\navun tarpeessa», sanoivat he vanhalle Concenzalle. »Kuvitelkaa\nmielessänne, että meidän luostarimme oli niin vanha ja rappeutunut,\nettä tuuli puhalsi sen kumoon viime talvisen kovan myrskyn aikana.\nMikä onnettomuus, että paavi on sairaana! Me emme pääse hänen luokseen\nvalittamaan huoliamme. Jos hän kuolisi, täytyisi meidän matkustaa\nkotiin tyhjin toimin. Kukapa tietää tuleeko hänen seuraajakseen\nsellainen mies, joka välittää köyhien nunnien auttamisesta.»\n\nNäytti siltä kuin kaikilla ihmisillä olisi ollut sama yhteinen ajatus.\nHyvin helposti pääsi keskusteluun kenen kanssa hyvänsä. Jokainen oli\nhyvillään, kun sai purkaa surujaan. Kaikki, joihin signora Concenza\nyhtyi, selittivät hänelle, että paavin kuolema olisi heille kauhea\nonnettomuus.\n\nJa vanha nainen toisti kerran toisensa jälkeen itsekseen: »Totta on.\nPoikani on oikeassa. Ei tosiaankaan käy päinsä, että paavi kuolee.»\n\nMuuan sairaanhoitajatar seisoi ihmisjoukon keskessä ja puhui hyvin\nkovalla äänellä. Hän oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät\npitkin poskia. Hän kertoi, että hän viisi vuotta sitten oli saanut\nkäskyn matkustaa palvelemaan spitaalitautisten sairashuoneessa, joka\noli etäisellä saarella, kaukana maapallon loisella puolella. Hänen\ntäytyi luonnollisesti totella, vaikkakin se oli vastenmielistä. Hän oli\ntuntenut kamalaa pelkoa lähtiessään täyttämään tehtävää. Mutta ennen\nlähtöään hän oli päässyt paavin puheille, joka oli antanut hänelle\nerikoisen siunauksen, ja hän oli varmasti luvannut, että jos hän\npalaisi hengissä takaisin, pääsisi hän vielä kerran paavin puheille. Ja\ntässä toivossa oli hän elänyt ne viisi vuotta, jotka oli ollut poissa,\nainoastaan toivossa saada nähdä pyhän isän vielä kerran eläessään.\nSe oli auttanut häntä kestämään kaikki kauheudet. Ja nyt, kun hän\nvihdoin oli saanut palata kotiin, kohtasi hänet tieto, että paavi oli\nkuolinvuoteella! Hän ei edes saisi häntä nähdäkään.\n\nSairaanhoitajatar oli aivan epätoivossa, ja vanha Concenza heltyi\nsuuresti. »Kaikille ihmisille olisi todentotta liian suuri suru, jos\npaavi kuolisi», ajatteli hän, kulkiessaan pitkin katua.\n\nKun hän näki, että moni ohikulkija näytti aivan itkettyneeltä,\najatteli hän suurella mielihyvällä mikä onni olisi nähdä kaikkien\niloa, jos paavi toipuisi terveeksi. Ja koska hän, samoinkuin useat\nherkkäluontoiset ihmiset, oikeastaan ei enempää pelännyt kuolla kuin\nelääkään, sanoi hän itsekseen:\n\n»Jos vaan tietäisin, kuinka se voisi tapahtua, tahtoisin mielelläni\nlahjottaa pyhälle isälle ne vuodet, jotka minulla vielä on jälellä.»\n\nHän sanoi näin hiukan leikillä, mutta sanoissa oli tottakin takana.\nHän todellakin toivoi että voisi tehdä jotakin sentapaista. »Eihän\nvanha nainen sen kauniimpaa kuolemaa voi toivoa», ajatteli hän. »Minä\nauttaisin poikaani ja tytärtäni, ja tekisin sitäpaitsi suuren joukon\nihmisiä onnellisiksi.»\n\nJuuri näissä ajatuksissa ollen kohotti hän paksua peittoa, joka\nriippui pienen pimeän kirkon oven edessä. Tämä oli yksi noita hyvin\nvanhoja kirkkoja, yksi noita, jotka vähitellen näyttävät vajoavan\nmaan sisään, sentähden että kaupungin maaperä vuosien kuluessa on\nkohonnut useita metrejä niiden ympärillä. Tässä kirkossa oli säilynyt\njonkunlainen muinaisajan kaameus, joka lienee ollut alkujaan niiltä\nsynkiltä ajoilta, joina se oli rakennettu. Väristys puistatti\nihmistä tahtomattakin, kun astui sinne sen matalan holvin alle, jota\nkannattivat tavattoman paksut pylväät, ja näki nuo raakalaistapaan\nmaalatut pyhäinkuvat, jotka katselivat ylhäältä seinistä ja alttareilta.\n\nKun signora Concenza tuli vanhaan kirkkoon, joka oli aivan täynnä\nrukoilevia, valtasi hänet salaperäinen pelko ja kunnioitus. Hän tunsi,\nettä tässä paikassa totisesti asuu jumaluus. Näiden raskaiden holvien\nalla leijaili jotakin sanomattoman valtavaa ja salaperäistä, jotakin,\nmikä herätti niin masentavan ylivoiman tunteen, että signoraa kammotti\nviipyä siellä. »Kas, tämä ei ole sellainen kirkko, jonne mennään\nkuulemaan messua tahi tekemään synnintunnustusta», sanoi signora\nConcenza itsekseen. »Tänne tullaan kun ollaan suuressa hädässä, kun ei\nvoi saada apua muuten kuin ihmetyön kautta.»\n\nHän seisoi viivytellen oven pielessä ja hengitti tätä omituista ilmaa,\njossa tuntui salaperäisyyttä ja kaameutta.\n\n»En edes tiedä, kelle tämä vanha kirkko on pyhitetty», mutisi hän,\n»mutta minä tunnen, että täällä tosiaan on joku, joka voi meille antaa\nsen, mitä rukoilemme.»\n\nHän vaipui maahan rukoilevien joukkoon, joita oli niin paljon,\nettä lattia oli täysi alttarista oveen saakka. Koko ajan itse\nrukoillessaan kuuli hän ympärilläolevien huokaavan ja nyyhkyttävän.\nKaikki tämä murhe tunkeutui hänen sydämeensä ja lisäsi siihen entistä\nsuurempaa myötätuntoisuutta. »Voi, Jumalani, anna minun tehdä jotakin\npelastaakseni tuon vanhan miehen!» rukoili hän. »Ensiksikin auttaisin\nlapsiani ja sitte kaikkia muita ihmisiä.»\n\nToisinaan hiipi pieni laiha munkki rukoilevien keskeen ja kuiskasi\nheille jotakin korvaan. Se, jota hän oli puhutellut, nousi heti ylös ja\nkulki hänen kanssaan sakaristoon.\n\nSignora Concenza käsitti kohta mistä oli kysymys. »Nuo ovat niitä,\njotka tekevät lupauksia paavin parantumiseksi», mietti hän.\n\nSeuraavalla kerralla kun pieni munkki tuli ja teki kiertokulkunsa,\nnousi Concenza ylös ja seurasi häntä.\n\nTämä oli aivan tahdoton teko. Hänet ikäänkuin pakotti se valta, joka\nhallitsi vanhassa kirkossa.\n\nPäästyään sakaristoon, joka näytti olevan vielä muinaisaikaisempi ja\nsalaperäisempi kuin itse kirkko, katui hän. »Mitä minulla täällä on\ntekemistä?» kysyi hän itseltään. »Mitä minulla on lahjottamista? Eihän\nminulla ole muuta kuin jokunen kuorma vihanneksia. Enhän toki saata\npyhimyksille lahjottaa artisokkakoreja.»\n\nPitkin huoneen toista seinää oli pitkä pöytä ja tämän ääressä seisoi\npappi merkitsemässä luetteloon kaikki, mitä pyhimyksille luvattiin.\nConcenza kuuli kuinka muuan lupasi lahjottaa kirkolle rahasumman, kun\ntoinen taas uhrasi kultakellonsa ja kolmas helmi-korvarenkaansa.\n\nConcenza seisoi yhä hiljaa oven luona. Viimeiset roponsa oli hän\nmenettänyt ostaessaan pojalle hiukan herkkuruokaa. Hän kuuli, että\njotkut, jotka eivät näyttäneet olevan häntä rikkaampia, ostivat\nvahakynttilöitä ja hopeasydämiä. Hän käänsi taskunsa nurin. Hän ei edes\nsaanut senkään vertaa kokoon.\n\nHän seisoi odotellen, kunnes lopulta oli viimeinen vieras sakaristossa.\nPapit, jotka kulkivat siellä, katselivat hiukan hämmästyneinä häntä.\nSilloin astui hän muutaman askeleen lähemmäksi. Alussa hän tuntui\nepävarmalta ja ujolta, mutta ensimäisten askelten jälkeen kulki hän\nkeveästi ja reippaasti pöydän luo.\n\n»Teidän korkea-arvoisuutenne!» puhui hän papille. »Kirjottakaa, että\nConcenza Zamponi, joka täytti kuusikymmentä vuotta Johannes Kastajan\npäivänä viime vuonna, lahjottaa kaikki jälellä olevat elinvuotensa\npaaville, jotta tämän elämänlanka kirkastuisi!»\n\nPappi oli jo alkanut kirjottaa. Hän oli jo varmaan sangen väsynyt,\nkun oli tehnyt luetteloa koko yön, eikä sen enempää ajatellut mitä\nkirjotti. Mutta nyt jätti hän lauseen kesken ja katsoi kysyvästi\nsignora Concenzaan. Tämä katsoi hyvin tyynesti pappia silmiin.\n\n»Olen vahva ja terve, teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän. »Olisin\nkyllä saattanut päästä seitsemiinkymmeniin. Vähintäin kymmenen vuotta\nlahjotan pyhälle isälle.»\n\nPappi huomasi hänen innostuksensa ja hartautensa, eikä pannut vastaan.\n»Hän on köyhä», mietti pappi. »Hänellä ei ole muuta antamista.»\n\n»Se on kirjotettu, tyttäreni», sanoi hän.\n\nKun vanha Concenza lähti kirkosta, oli niin myöhä, että liike\noli herennyt ja katu oli aivan autiona. Hän oli syrjäisessä\nkaupunginosassa, jossa kaasulyhtyjä oli harvassa, niin että ne vain\nhiukan hälvensivät pimeyttä. Siitä huolimatta hän astui reippaasti\neteenpäin. Hän tunsi povessaan suuren juhlatunteen ja oli varma siitä,\nettä hän nyt oli tehnyt jotakin monen ihmisen onneksi.\n\nKun hän kulki katua, sai hän äkkiä sellaisen tunteen, että elävä olento\nliiteli hänen päänsä yli.\n\nHän pysähtyi ja katsahti ylös. Hämärässä korkeiden talojen välissä\noli hän erottavinaan parin suuria siipiä, ja hän luuli kuulevansa\nsuhisevien sulkien havinankin.\n\n»Mitä tämä on?» sanoi hän. »Lintu se ei voine olla, siksi se on liian\nsuuri.»\n\nKohta senjälkeen oli hän näkevinhän kasvot, niin valkoiset, että\nne valaisivat pimeyden. Silloin valtasi sanomaton pelko hänet.\n»Kuolonenkeli liitelee ylitseni», ajatteli hän. »Voi, mitä olenkaan\ntehnyt. Olen antanut itseni tuon julman valtaan.»\n\nHän alkoi juosta, mutta hän kuuli vahvojen siipien kahinan, ja hän oli\nvakuutettu, että kuolema ajoi häntä takaa.\n\nHän pakeni huimaavaa vauhtia halki muutaman kadun. Sillä aikaa tuntui\nkuolema tulevan yhä lähemmäksi. Hän tunsi jo sen siipien lyövän häntä\nolalle.\n\nÄkkiä kuuli hän viuhinaa ilmassa. Jotakin kovaa ja terävää sattui hänen\npäähänsä. Kuoleman kaksiteräinen miekka oli sattunut häneen. Hän vaipui\npolvilleen maahan. Hän tiesi, että hänen täytyi luopua hengestään...\n\nMuutamia tunteja myöhemmin tapasivat jotkut työmiehet vanhan Concenzan\nkadulta. Hän makasi siinä tunnotonna, halvauskohtauksen kaatamana.\nVaimo parka vietiin heti sairashuoneelle, ja siellä onnistuttiin saada\nhänet tuntoihinsa, mutta selvää oli, ettei hänellä olisi pitkältä\nelettävää.\n\nKuitenkin ennätettiin lähettää sana hänen lapsillensa. Kun he, murheen\nvallassa, saapuivat hänen sairasvuoteensa luo, tapasivat he hänet hyvin\nlevollisena ja onnellisena. Hän ei voinut monta sanaa lausua, mutta hän\nmakasi ja hyväili heidän käsiänsä.\n\n»Olkaa iloiset», sanoi hän, »iloiset, iloiset».\n\nHän nähtävästi ei pitänyt siitä, että he itkivät. Hän pyysi myös\nsairashuoneenhoitajattaria, että he hymyäisivät ja osottaisivat iloansa.\n\n»Iloisia ja onnellisia», sanoi hän, »nyt täytyy teidän kaikkien olla\niloisia ja onnellisia».\n\nHän makasi janoavin silmin ja odotti että saisi nähdä hiukan iloa.\n\nHän kävi yhä levottomammaksi lasten kyynelistä ja sairaanhoitajattarien\nvakavista kasvoista. Hän alkoi puhua asioita, joita ei kukaan\nkäsittänyt. Hän sanoi, että jos he eivät iloitsisi, olisi hän yhtä\nhyvin saattanut elää. Ne, jotka häntä kuulivat, luulivat, että hän\nhouraili.\n\nÄkkiä aukesi ovi, ja nuori lääkäri tuli sairassaliin. Hän heilutti\nsanomalehteä kädessään, ja huusi kovasti: »Paavi on parempi. Hän jää\neloon. Viime yönä on tapahtunut käänne.»\n\nSairaanhoitajattaret koettivat hiljentää häntä, ettei hän häiritsisi\nkuolevaa, mutta signora Concenza oli jo kuullut hänen sanansa.\n\nHän oli myös nähnyt ilon väreen, onnenhäivähdyksen, jota ei voitu\nsalata, valtaavan ne, jotka seisoivat hänen vuoteensa ympärillä.\n\nSilloin katosi levottomuus hänen kasvoiltaan. Hän hymyili tyytyväisenä.\nHän viittasi, että hänet oli nostettava istualleen vuoteessa.\n\nSiinä hän istui katsellen silmä kauas tähtäävänä. Näytti siltä\nkuin olisi hän katsonut yli Rooman, jossa ihmiset nyt virtailivat\nedes-takaisin kaduilla ja tervehtivät toisiaan tuolla iloisella\nviestillä.\n\nHän kohotti päänsä niin ylös kuin saattoi. »Minä sen tein», sanoi hän.\n»Minä olen hyvin onnellinen. Jumala on antanut minun kuolla, että\nhän saisi elää. Minusta ei ole vaikea kuolla, kun olen tehnyt kaikki\nihmiset onnellisiksi.»\n\nHän vaipui jälleen alas, ja hetkinen senjälkeen oli hän kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Roomassa kerrotaan, että pyhä isä parannuttuaan kerran huvikseen\ntarkasteli kirkkojen luetteloita hurskaista lupauksista, joita oli\ntehty hänen parantumisekseen.\n\nHän luki hymyillen pienten lahjojen pitkiä riviä, kunnes tuli\nkirjotukseen, että Concenza Zamponi oli lahjottanut hänelle\nloppuikänsä. Silloin muuttui hän äkkiä hyvin vakavaksi ja\nmiettiväiseksi.\n\nHän antoi tiedustella Concenza Zamponia, ja hän sai tietää, että\ntämä oli kuollut samana yönä, jona hän parani. Hän kutsutti luokseen\nConcenzan pojan Domenicon ja tiedusteli häneltä hänen äitinsä viime\nhetkiä.\n\n»Poikani», sanoi paavi, kun hän oli lopettanut. »Äitisi ei ole henkeäni\npelastanut, kuten hän viime hetkenään luuli, mutta minua liikuttaa\nsuuresti hänen rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa.»\n\nHän salli Domenicon suudella kättänsä ja lähetti hänet sitten pois.\n\nMutta roomalaiset vakuuttavat, että vaikka paavi ei tahtonutkaan\ntunnustaa uskovansa, että hänen elämänpäivänsä oli pidentynyt vanhan\nvaimon lahjasta, oli hän sittenkin vakuutettu siitä. »Miksi isä Zamponi\nmuuten olisi niin nopeasti edistynyt?» kysyvät roomalaiset. »Hänhän on\njo piispa, ja kuiskataanpa jo, että hänestä kohta tulee kardinaali.»\n\nJa Roomassa ei koskaan pelätty paavin kuolevan, ei edes silloin kun\nhän oli kovin sairaana. Oltiin varmoja siitä, että hän eläisi kauemmin\nkuin muut ihmiset. Hänen ikäänsähän jatkoivat kaikki ne vuodet, jotka\nConcenza raukka oli hänelle lahjottanut.\n\n\n\n\nHÄÄMARSSI\n\n\nNyt kerron kauniin tarinan.\n\nMonta vuotta sitten piti Värmlannissa Svartsjön pitäjässä vietettämän\nhyvin suuret häät. Kirkossa piti vihkimisen tapahtua ja senjälkeen oli\njuhlittava kolme päivää. Ja joka päivä niin kauan kuin häitä kesti, oli\ntanssittava varhaisesta illasta myöhäiseen yöhön.\n\nKoska tanssittaisiin niin paljon, oli sangen tärkeää hankkia hyvä\nsoittaja, ja lautamies Nils Elofsson, joka häät laittoi, huolehti\ntästä seikasta miltei enemmän kuin mistään muusta. Sitä soittajaa,\njoka oli Svartsjössä, hän ei nimittäin tahtonut kutsua. Tämän nimi oli\nJan Öster, ja lautamies kyllä tiesi, että tällä oli hyvin suuri maine,\nmutta hän oli niin köyhä, että toisinaan tuli häihin rikkinäisessä\ntakissa ja ilman kenkiä jalassa. Ja sellaista rääsypekkaa ei lautamies\nhalunnut nähdä morsiussaattoa ohjaamassa.\n\nVihdoin hän päätti lähettää sanan eräälle Jössenläänissä asuvalle\nmiehelle, joka tunnettiin Soittaja-Martin nimellä, ja kysyä haluaisiko\ntämä tulla soittamaan häissä.\n\nSoittaja-Martti ei hetkeäkään arvellut, vaan vastasi, ettei hän\ntahtonut Svartsjössä soittaa, siksi että siinä pitäjässä asui soittaja,\njoka oli etevämpi kuin kaikki muut, mitä Värmlannissa oli. Kun heillä\noli sellainen soittaja, ei heidän tarvinnut toista hakea.\n\nKun Nils Elofsson sai tämän vastauksen, otti hän miettimisaikaa\nmuutamia päiviä, ja lähetti sitten sanan eräälle soittajalle, joka asui\nIson Kiisin pitäjässä, nimeltä Olle Säby, kysyäkseen eikö tämä tahtoisi\ntulla soittamaan hänen tyttärensä häissä.\n\nMutta Säbyn Olle vastasi samoin kuin Soittaja-Martti. Hän käski sanoa\nNils Elofssonille sellaisia terveisiä, että niinkauan kuin Svartsjössä\noli niin oivallinen soittaja kuin Jan Öster, ei hän tahtonut tulla\nsinne soittamaan.\n\nNils Elofsson ei pitänyt siitä, että soittajat näin pakottivat hänen\nottamaan sen, jota ei hän tahtonut. Hänen kunniansa vaati nyt häntä\nhankkimaan toisen soittajan kuin Jan Öster.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli saanut vastauksen Säbyn\nOllelta, lähetti hän renkinsä soittaja Lars Larssonin luo, joka asui\nÄngsgärdetissä Ullerudin pitäjässä.\n\nLars Larsson oli hyvissä varoissa oleva mies, jolla oli kaunis\ntalo. Hän oli viisas ja järkevä, ei mikään tuittupää kuten toiset\nsoittoniekat.\n\nMutta hänelle, kuten toisillekin, juolahti heti mieleen Jan Öster, ja\nhän kysyi mikä oli syynä, ettei tämä häissä soittanut.\n\nNils Elofssonin renki piti viisaimpana vastata, että koska Jan Öster\noli Svartsjöstä kotoisin, niin saivat he siellä kuulla häntä joka\npäivä. Kun Nils Elofsson laittoi niin suuret häät, tahtoi hän tarjota\nihmisille parempaa ja harvinaisempaa.\n\n»Epäilen, voineeko hän saada parempaa», sanoi Lars Larsson.\n\n»Nyt aijotte varmaan vastata samoin kuin Soittaja-Martti ja Säbyn\nOlle», sanoi renki ja kertoi mitä hänelle oli tapahtunut heidän\nluonansa käydessä.\n\nLars Larsson kuunteli tarkasti rengin kertomusta. Sitten istui\nhän pitkän aikaa miettien. Viimein hän kumminkin antoi myöntävän\nvastauksen. »Sano terveisiä isännällesi, että kiitän kutsusta ja\ntulen!» sanoi hän rengille.\n\nSeuraavana sunnuntaina matkusti siis Lars Larsson Svartsjön kirkolle.\nHän ajoi kirkkomäelle juuri kun hääsaatto oli asettumassa järjestykseen\nkulkeakseen kirkkoon.\n\nHän ajaa karahutti omissa kieseissään hyvällä hevosella, hänellä oli\nyllään mustat verkavaatteet ja hän otti esille viulun kiillotetusta\nlaatikosta. Nils Elofsson otti hänet kohteliaasti vastaan ja arveli,\nettä tällaisesta soittajasta hänelle olisi kunniaa.\n\nHeti kun Lars Larsson oli saapunut, tuli Jan Österkin käyden kirkolle\nviulu kainalossa. Hän meni suoraa päätä seurueen luo, joka oli\nmorsiamen ympärillä, aivan kuin olisi ollut kutsuttu häissä soittamaan.\n\nJan Öster astui yllään vanha harmaa sarkatakki, jota hänen oli nähty\nkäyttävän pitkät ajat, mutta koska nämä olivat niin suuret häät,\noli vaimo yrittänyt paikata reikiä kyynärpäissä ja pannut niihin\nsuuret, vihreät paikat. Hän oli pitkä, kaunis mies ja olisi näyttänyt\nkomealta morsiusjoukon etupäässä, ellei hän olisi ollut niin huonoissa\nvaatteissa, ja ellei kasvoissa olisi ollut ryppyjä ja uurroksia, joita\nhuolet ja kova taistelu onnettomuutta vastaan olivat uurtaneet.\n\nKun Lars Larsson näki Jan Österin tulevan, näytti hän tulevan hiukan\ntyytymättömäksi. »Vai niin, te olette kutsunut Jan Österin myös tänne»,\nlausui hän puoliääneen lautamies Nils Elofssonille. »Niin, eihän siitä\nole haittaa, että meitä on kaksi soittajaa näin suurissa häissä.»\n\n»Minä en ainakaan ole häntä kutsunut», vakuutti Nils Elofsson. »En\nymmärrä miksi hän on tullut. Odottakaahan, niin annan hänelle tiedon,\nettei hänellä ole täällä mitään virkaa!»\n\n»Silloin varmaan joku koiransilmä on hänet kutsunut», sanoi Lars\nLarsson. »Mutta jos minun neuvoani tahdotte noudattaa, niin älkää\nolko millännekään, vaan lausukaa hänet tervetulleeksi! Olen kuullut\nkerrottavan, että hän on kiivas mies, eikä ole varmaa, vaikka hän\nalkaisi tapella ja elämöidä, jos sanoisitte hänelle, ettei häntä ole\npyydetty.»\n\nTämän lautamieskin käsitti. Ei nyt ennättänyt ruveta rettelöimään, kun\nmorsiussaatto oli järjestymässä kirkonmäellä. Hän meni sentähden Jan\nÖsterin luo ja lausui hänet tervetulleeksi.\n\nSitte molemmat soittajat asettuivat saaton päähän. Morsiuspari asettui\nmorsiuskatoksen alle, morsiustytöt ja nuodemiehet kulkivat parittain\nja heitä seurasivat vanhemmat ja sukulaiset, niin että saatto oli sekä\njuhlallinen että pitkä.\n\nKun kaikki oli järjestetty, meni yksi nuodemies soittajien luo ja käski\nsoittaa häämarssin.\n\nMolemmat soittajat kohottivat viulut leuan alle, mutta edemmäs eivät he\npäässeet, vaan jäivät siten seisomaan.\n\nSvartsjössä oli nimittäin vanha tapa, että etevin soittaja alkoi\nmorsiusmarssin ja johti soittoa.\n\nNuodemies katsoi Lars Larssoniin, kuin odottaisi tämän alkavan, mutta\nLars Larsson katsoi Jan Österiin ja sanoi: »Jan Österin tulee alkaa.»\n\nMutta Jan Österin mieleen ei juolahtanutkaan, ettei tuo toinen, joka\noli niin hienoissa vaatteissa kuin mikäkin herra, olisi etevämpi häntä,\njoka tuli kuluneessa sarkanutussaan suoraa päätä kurjasta tuvasta,\njossa ei muuta ollut kuin puutetta ja köyhyyttä.\n\n»Ei mitenkään!» sanoi Jan vaan. »Ei mitenkään!» Hän näki, että sulhanen\nkurotti kätensä ja pilkkasi Lars Larssonia. »Lars Larsson alkaa», sanoi\nhän.\n\nKun Jan Öster kuuli sulhasen näin sanovan, otti hän heti viulun pois\nleuan alta ja astui askeleen syrjään.\n\nLars Larsson taas ei hievahtanutkaan, vaan seisoi tyynenä ja\nitsetietoisena paikallaan. Mutta ei hänkään käyrää kohottanut.\n\n»Jan Österin tulee alottaa», toisti hän uudelleen. Sanat hän lausui\nitsepintaisesti ja sitkeästi, kuten se, joka on tottunut saamaan\ntahtonsa perille.\n\nSaatossa syntyi hämminkiä viivytyksen vuoksi. Morsiamen isä astui\nesille ja pyysi Lars Larssonia alkamaan. Kirkonvartija tuli ulos\nkirkonovelle ja viittasi, että heidän tulisi kiirehtiä. Pappi seisoi jo\nalttarilla odottamassa.\n\n»Saat pyytää Jan Österiä alkamaan», sanoi Lars Larsson. »Me soittajat\npidämme häntä etevimpänä joukostamme.»\n\n»Saattaa olla niin», sanoi talonpoika, »mutta nyt me talonpojat pidämme\nsinua, Lars Larsson, parhaimpana.»\n\nToisetkin talonpojat keräytyivät heidän ympärilleen. »No, alkakaa nyt!»\nsanoivat he. »Pappihan odottaa. Me tulemme kirkkoväen pilkanesineeksi.»\n\nLars Larsson seisoi siinä yhtä sitkeänä ja itsetietoisena kuin\nennenkin. »En ymmärrä miksi tämän seurakunnan väki on niin vastaan,\nettä heidän oma soittajansa asetetaan ensi sijalle», sanoi hän.\n\nMutta Nils Elofsson oli aivan vimmoissaan, että kaikki näin tahtoivat\npakottaa Jan Österin hänelle soittajaksi. Hän meni aivan Lars Larssonin\nluo ja kuiskasi: »Minä käsitän, että _sinä_ olet kutsunut Jan Österin\ntänne, ja että sinä olet pannut toimeen tämän, kunnioittaaksesi\nhäntä. Mutta soita nyt kiireesti! Muuten ajan tuon rääsypekan pois\nkirkkomäeltä häpeällä ja harmilla.»\n\nLars Larsson katsoi häntä suoraan silmiin ja nyökkäsi hänelle päätä\nvihaa osottamatta. »Niin, olette oikeassa, tästä täytyy meidän saada\nselvä», sanoi hän.\n\nHiin viittasi Jan Österiä tulemaan entiselle piukalleen. Sitten astui\nhän itse pari askelta eteenpäin ja kääntyi niin että kaikki saattoivat\nnähdä hänet. Sitten heitti hän käyrän kauas luotaan, veti puukon\ntupesta ja leikkasi poikki kaikki neljä viulunkieltä, jotka katkesivat\nsärähtäen.\n\n»Älköön sanottako minusta, että pidän itseäni parempana kuin Jan\nÖster», sanoi hän.\n\nMutta nyt oli niin, että Jan Öster jo kolme vuotta oli miettinyt\nsäveltä, jonka tunsi asuvan rinnassaan valmiina, vaikkei hän saanut\nsitä ilmoille soitetuksi, siksi että hän tuolla kotona aina kävi\nmustien murheitten painamana, eikä hänelle sattunut koskaan mitään,\nei suurta eikä pientä, joka olisi kohottanut hänet jokapäiväistä\naherrusta ylemmäksi. Mutta kun hän kuuli Lars Larssonin kielien\nsärähtävän poikki, heitti hän päänsä pystyyn ja veti ilmaa keuhkoihin.\nKasvojenpiirteet olivat jännitetyt, ikäänkuin kuuntelisi hän jostakin\nhyvin kaukaa tulevia ääniä, ja sitten hän alkoi soittaa. Sillä se\nsävel, jota hän oli hautonut kolme vuotta, selvisi nyt kerralla\nhänelle, ja sen äänien soidessa astui hän ylpein askelin kohti kirkkoa.\nEikä morsiussaattue ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista soittoa.\nSe tempasi mukanaan sellaisella vauhdilla, ettei Nils Elofssonkaan\nvoinut pysyä hiljaa. Ja kaikki olivat niin kiitollisia sekä Jan\nÖsterille että Lars Larssonille, että koko saattue tuli kirkkoon silmät\nkyynelissä.\n\n\n\n\nKÄRÄJISSÄ.\n\n\nOllaan käräjäsalissa kaukana maaseudulla. Lakipöydän ääressä huoneen\nperällä istuu vanha tuomari, pitkä ja jykevä mies, kasvot leveät ja\nkarkeapiirteiset. Monta tuntia peräkkäin on hän ratkaissut jutun\ntoisensa jälkeen, ja vihdoin on häntä alkanut hieman tympäistä ja\nmielensä käydä synkäksi. Vaikeata on tietää, vaivaako häntä lakituvan\nhelteinen ja painostava ilma, vai onko hän tullut pahoille mielin\nkäsitellessään kaikkia näitä pikkumaisia riitajuttuja, jotka näkyvät\nsyntyneen ainoastaan siksi, että todistaisivat ihmisten riidanhalua,\nsäälimättömyyttä ja voitonhimoa.\n\nHän on juuri nyt ryhtynyt erääseen viimeisistä jutuista, jotka päivän\nkuluessa ovat käsiteltävät. Se koskee lapseneläkkeen vaatimusta.\n\nTätä asiaa on käsitelty jo viime käräjissä ja edellisen\noikeudenistunnon pöytäkirjaa luetaan parhaallaan ääneen. Siitä saa\nensinnäkin tietää, että kantaja on köyhä palvelustyttö ja että vastaaja\non nainut mies.\n\nEdelleen käypi pöytäkirjasta selville, että vastaaja on selittänyt\nkantajan vääryydellä ja ainoastaan voitonhimosta manuuttaneen hänet.\nHän myöntää kantajan jonkun aikaa palvelleen hänen talossaan, mutta\ntällä ajalla hän ei ole ollut missään rakkausseikoissa tämän kanssa, ja\nnaisella ei ole minkäänlaista oikeutta pyytää häneltä apua. Kantaja on\nkuitenkin pysynyt vaatimuksessaan, ja sittenkuin muutamia todistajia on\nkuulusteltu, on vastaaja velvotettu puhdistamaan itsensä valalla, ellei\nhän tahtonut tulla tuomituksi antamaan avustusta kantajalle.\n\nMolemmat riitapuolet ovat tulleet saapuville ja seisovat vierekkäin\nlakipöydän edessä. Kantaja on hyvin nuori ja näyttää aivan\nsäikähtyneeltä. Hän itkee kainoudesta ja pyyhkii vaivaloisesti pois\nkyyneleitänsä kokoonkäärityllä nenäliinalla, jota hän ei näy ymmärtävän\nlevittää auki. Hän on puettu mustiin vaatteisiin, jotka ovat jotenkin\nuudet ja kulumattomat, mutta sopivat niin huonosti, että tekisi mieli\nluulla hänen lainanneen ne voidakseen säädyllisesti esiintyä oikeudessa.\n\nMitä vastaajaan tulee, näkee hänestä heti, että hän on varakas mies.\nHän on neljänkymmenen korvissa ja näyttää karskilta ja reippaalta.\nSeistessään siinä oikeuden edessä on hänellä hyvin hyvä ryhti. Eihän\ntosin näytä siltä, että hän pitäisi siinä seisomista minäkään huvina,\nmutta ei se myöskään näytä häntä vähintäkään vaivaavan.\n\nKohta kun pöytäkirja on luettu, kääntyy tuomari vastaajan puoleen\nkysyen häneltä, pysyykö hän kieltämisessään ja onko hän valmis käymään\nvalalle.\n\nNäihin kysymyksiin myöntää vastaaja heti reippaasti. Hän alkaa kaivella\nliivintaskuaan ja ottaa esine papin todistuksen, josta selviää, että\nhän tuntee valan arvon ja merkityksen sekä on esteetön valan tekoon.\n\nKoko tämän ajan on kantaja jatkanut itkemistään. Hän näyttää olevan\nvoittamattoman kaino ja pitää luopumatta silmänsä lattiaan luotuina.\nHän ei vielä ole nostanut katsettaan niin paljon, että olisi voinut\nkatsoa vastaajaa kasvoihin.\n\nKun mies nyt vastaa myöntävästi, säpsähtää nainen. Hän astuu pari\naskelta lähemmäksi tuomarinpöytää, ikäänkuin hänellä olisi jotakin\nmuistuttamista, mutta sitten hän jääpi seisomaan. Eihän se ole\nmahdollista, tuntuu hän sanovan itsekseen. Hän ei ole voinut vastata\nmyöntävästi. Minä olen kuullut väärin.\n\nSillä välin ottaa tuomari todistuksen vastaan ja antaa samalla kertaa\noikeudenpalvelijalle viittauksen. Oikeudenpalvelija menee silloin\npöydän luo etsiäkseen raamattua, joka on peitossa pöytäkirjakasojen\nalla, ja pannakseen sen vastaajan eteen.\n\nKantaja kuulee jonkun menevän ohitsensa ja käy levottomaksi. Hän\npakottautuu kohottamaan katseensa niin paljon, että voi nähdä pöydän\nyli, ja hän huomaa silloin, kuinka oikeudenpalvelija siirtää raamattua.\n\nVielä kerran näyttää siltä, kuin nainen aikoisi tehdä vastaväitteitä.\nMutta hän pidättäytyy uudelleen. Eihän ole mahdollista, että vastaaja\nvoi saada tehdä valan. Tuomarinhan täytyy estää hänet.\n\nTuomari on viisas mies, ja hän kai tietää, mikä ajatustapa kansalla on\nkantajan kotiseudulla. Hän tiesi kyllä, kuinka ankaria kaikki ihmiset\nolivat heti kun oli kyseessä jotakin avioliittoa koskevaa. He eivät\ntienneet mitään pahempaa syntiä kuin se minkä hän oli tehnyt. Olisiko\nhän koskaan tunnustanut itsestään jotakin sellaista, jollei se olisi\nollut totta? Tuomari saattoi kai tietää, minkä kauhean ylenkatseen\nhän oli hankkinut itselleen. Eikä ainoastaan ylenkatsetta, vaan\nkaikenlaista kurjuutta. Kukaan ei huolinut häntä palvelukseensa, kukaan\nei ottanut häntä työhönsä. Hänen omat vanhempansa tuskin suvaitsivat\nhäntä tuvassaan, vaan uhkasivat joka päivä heittää hänet ulos. Ei,\ntäytyi kai tuomarin ymmärtää, ettei hän olisi hakenut lapseneläkettä\nnaineelta mieheltä, ellei hänellä ollut siihen oikeutta.\n\nEihän tuomari voinut uskoa, että hän valehteli sellaisessa asiassa,\nettä hän olisi saattanut itselleen sellaisen kamalan onnettomuuden, jos\nhän olisi voinut syyttää jotakin toista kuin nainutta miestä. Ja jos\ntuomari tämän tiesi, niin täytyihän hänen estää valan teko.\n\nNainen näkee, että tuomari istuu ja lukee papintodistuksen pariin\nkertaan. Sentähden alkaa hän luulla, että tämä aikoo sekaantua asiaan.\n\nTotta onkin, että tuomari näyttää miettivältä. Hän siirtää\nkatseensa pari kertaa kantajaan. Mutta silloin se kyllästymisen ja\nvastenmielisyyden ilme, joka lepää hänen kasvoillaan, käy vielä\nhuomattavammaksi. Näyttää siltä, kuin hänellä olisi vihamielinen tunne\nnaista kohtaan. Vaikkapa kantaja puhuisikin totta, on hän kuitenkin\nhuono ihminen, eikä tuomarilla voi olla mitään myötätuntoa häntä\nkohtaan.\n\nVälistä sattuu, että tuomari sekaantuu juttuun hyvänä ja viisaana\nneuvonantajana ja estää riitapuolet kokonaan pilaamasta asiaansa, mutta\ntällä kertaa on hän väsynyt ja tympeytynyt, eikä hän ajattele muuta\nkuin antaa asian mennä laillista menoaan.\n\nHän laskee käsistään todistuksen ja sanoo muutamin sanoin toivovansa,\nettä vastaaja on tarkoin miettinyt väärän valan vaarallisia seurauksia.\nVastaaja kuuntelee häntä yhtä tyynesti, kuin hän on esiintynyt kaiken\naikaa, ja vastaa kunnioittavasti ja vieläpä arvokkaasti.\n\nKantaja kuuntelee tätä aivan kauhuissaan. Hän tekee muutamia äkillisiä\nliikkeitä ja puristaa kätensä vastakkain. Nyt hän tahtoo puhua oikeuden\nedessä. Hän taistelee kauheasti kainouttaan ja nyyhkytyksiä vastaan,\njotka kuristavat hänen kurkkuaan. Loppu on kuitenkin se, ettei hän voi\nsaada suustaan kuultavaa sanaa.\n\nSiis vala tulee tehtäväksi. Vastaaja saa vannoa sen. Ei kukaan tule\nestämään häntä vannomasta sieluansa perikatoon.\n\nAina tähän asti hän ei ole voinut uskoa, että se saisi tapahtua. Mutta\nnyt hänet valtaa varmuus, että se on aivan lähellä, että se tapahtuu\ntuossa tuokiossa. Kauhistus, joka on paljoa valtavampi kuin mikään,\nmitä hän ennen on tuntenut, ahdistaa häntä. Hän jähmettyy kokonaan. Hän\nei edes itkekään enää. Silmät tuijottavat päässä.\n\nVastaajan tarkotus on siis saattaa itsensä iankaikkiseen kadotukseen.\n\nTyttö käsittää kyllä, että mies tahtoo vannoa itsensä vapaaksi vaimonsa\ntähden. Mutta vaikkapa hänen olisikin käynyt vaikeaksi eläminen yksissä\ntämän kanssa, eihän hänen toki siltä olisi pitänyt myydä sielunsa\nautuutta.\n\nEi ollut mitään niin hirmuista kuin väärä vala. Siinä synnissä\noli jotakin salaperäistä ja kamalata. Ei ollut mitään armoa eikä\nanteeksiantamusta siitä. Hornan portit aukenivat itsestään, kun\nvalapaton nimi mainittiin.\n\nJos hän nyt olisi nostanut katseensa miehen kasvoihin, olisi hän\npelännyt näkevänsä ne jo leimatuiksi jonkinlaisella Jumalan vihan\nniihin lyömällä merkillä.\n\nSillä aikaa kun hän siinä seisoo ja yhä kauhistumistaan kauhistuu,\non tuomari neuvonut vastaajaa, kuinka tämän on pantava sormensa\nraamatulle. Sitten aukasee tuomari lakikirjan löytääkseen valan kaavan.\n\nKun nainen näkee vastaajan panevan sormensa kirjalle, astuu hän\nvieläkin askelen lähemmäksi lakipöytää, ja näyttää siltä, kuin tahtoisi\nhän kurottautua pöydän yli nostaakseen pois vastaajan käden.\n\nMutta vielä häntä kuitenkin pidättää viimeinen toivo. Hän uskoo, että\nmies peräytyy viime hetkellä.\n\nTuomari on löytänyt etsimänsä sivun lakikirjaa ja alkaa nyt ääneen ja\nselvästi sanella valaa. Sitten keskeyttää hän, jotta vastaaja kertaisi\nhänen sanansa. Ja vastaaja alkaa todellakin kerrata niitä, mutta sitten\ntekee hän pienen erehdyksen, joten tuomarin täytyy alottaa taas alusta.\n\nMutta nyt kantajalla ei enää voi olla toivon hiventäkään jälellä. Nyt\nhän tietää, että vastaaja aikoo tehdä väärän valan, että hän aikoo\nsaattaa itsensä Jumalan vihan alaiseksi sekä tämän että tulevan elämän\najaksi.\n\nHän seisoo ja vääntelee avuttomana käsiään. Ja kaikki tämä on hänen\nsyynsä, sentähden että hän on syyttänyt vastaajaa!\n\nMutta olihan hän ilman työtä, hän kärsi nälkää ja vilua. Lapsi oli\nkuolemaisillaan. Kenenkä muun puoleen hän kääntyisi saadakseen apua?\n\nEikä hän koskaan olisi uskonut, että mies olisi tahtonut tehdä niin\nkauhean synnin.\n\nNyt on tuomari sanellut valan uudelleen. Muutaman hetkisen kuluttua on\nteko tehty. Tuollainen teko, jota ei voi tekemättömäksi saada, jota ei\nkoskaan voi sovittaa, jota ei koskaan voi hävittää.\n\nJuuri kun vastaaja alkaa kertoa valan sanoja, syöksähtää hän esiin,\nheittää syrjään miehen ojennetun käden ja tempaa raamatun käsiinsä.\n\nHänen hirveä kauhunsa on vihdoinkin antanut hänelle rohkeutta. Mies ei\nsaa vannoa sieluansa perikatoon. Hän ei saa.\n\nOikeudenpalvelija kiirehtii heti esille ottaakseen naiselta raamatun\nja saattaakseen hänet taas järjestykseen. Kantajalla on ääretön pelko\nkaikkea kohtaan, mikä kuuluu oikeuteen, ja hän uskoo varmasti, että se,\nminkä hän nyt on tehnyt, on saattava hänet linnaan. Mutta hän ei anna\nraamattua käsistään. Tulkoon mitä tulee, mutta vastaaja ei saa tehdä\nvalaa. Hän, joka tahtoo vannoa, juoksee myöskin esille, mutta nainen\ntekee hänellekin vastarintaa.\n\n»Sinä et saa tehdä valaa!» huudahtaa hän. »Sinä et saa!»\n\nTapaus herättää luonnollisesti suurinta hämmästystä. Käräjärahvas\ntunkeutuu lakipöytää kohti, lautamiehet alkavat nousta paikoiltaan,\npöytäkirjuri hypähtää seisoalleen, mustetolppo kädessä, jotta sitä ei\nkaadettaisi kumoon.\n\nSilloin huutaa tuomari kovalla ja äkäisellä äänellä: »Hiljaa!» Ja\nkaikki ihmiset jäävät liikkumattomina seisomaan.\n\n»Mikä sinun on? Mitä sinulla on raamatun kanssa tekemistä?» kysyy\ntuomari kantajalta samalla kovalla ja ankaralla äänellä.\n\nSitten kun nainen on saanut laskea tuskansa valloilleen epätoivon\nteossa, on hänen ahdistuksensa vähentynyt, joten hän voi vastata: »Hän\nei saa tehdä valaa!»\n\n»Ole vaiti ja pane kirja paikalleen!» käskee tuomari.\n\nMutta nainen ei tottele, vaan pitää kirjaa molemmin käsin. »Hän ei saa\ntehdä valaa!» huutaa hän hillitsemättömän rajusti.\n\n»Oletko sinä niin halukas voittamaan juttusi?» kysyy tuomari yhä\nankarammalla äänellä.\n\n»Minä tahdon luopua kanteestani», huudahtaa hän kovalla ja\nvihlaisevalla äänellä. »Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan.»\n\n»Mitä sinä huudat?» kysyy tuomari. »Oletko menettänyt järkesi?»\n\nNainen hengittää syvään ja koettaa tyyntyä. Hän kuulee itse, kuinka hän\nkirkuu. Täytyyhän tuomarin luulla, että hän on tullut hulluksi, ellei\nhän osaa puhua tyynesti, mitä hän tahtoo. Hän taistelee vielä kerran\nitsensä kanssa voidakseen hallita ääntänsä, ja tällä kertaa se hänelle\nonnistuu. Hän sanoo verkkaan, vakavasti ja selvästi, katsellen tuomaria\nsuoraan silmiin: — »Minä tahdon luopua kanteestani. Vastaaja on lapsen\nisä. Mutta minä pidän hänestä vielä. En tahdo, että hän tekee väärän\nvalan.»\n\nNainen seisoo suorana ja päättäväisenä lakipöydän edessä ja katselee\nyhä suoraan tuomarin karkeihin kasvoihin. Tämä istuu nojaten\nmolempia käsiään pöydänkanteen eikä pitkään aikaan ota silmiään\ntytöstä. Tuomarin katsellessa tyttöä tapahtuu hänessä suuri muutos.\nKaikki velttous ja tyytymättömyys, mikä ilmeni hänen piirteissään,\nkatoaa, ja nuo isot, karkeat kasvot käyvät kauniiksi kauneimmasta\nmielenliikutuksesta. »Kas tuossa», ajattelee tuomari, »kas tuossa,\nsellainen on minun kansani. Minun ei tule suuttua sille, kun niin paljo\nrakkautta ja jumalanpelkoa on yhdellä halvimmista.»\n\nÄkkiä tuomari tuntee, että hänen silmänsä ovat täyttymäisillään\nkyynelillä, ja silloin hän säpsähtää melkein häpeissään ja heittää\nnopean silmäyksen ympärilleen. Silloin hän näkee, että kirjuri\nja nimismies ja lautamiesten koko pitkä rivi ovat kumartuneet\nkatsellakseen tyttöä, joka seisoo lakipöydän edessä, raamattu\npuristettuna rintaansa vasten. Ja hän näkee hohteen heidän kasvoissaan,\nikäänkuin olisivat nähneet jotakin oikein kaunista, mikä tuotti heille\niloa aina sydänjuuriin saakka.\n\nSitten katselee tuomari myöskin käräjärahvasta, ja hänestä näyttää,\nettä kaikki ihmiset istuvat ääneti ja hengittävät syvään, ikäänkuin\njuuri nyt olisivat saaneet kuulla, mitä eniten kaikesta olivat\nhalunneet.\n\nKaikkein viimeksi katselee tuomari vastaajaa. Nyt tämä seisoo pää\npainuksissa ja katsoo lattiaan.\n\nTuomari kääntyy uudelleen köyhän tytön puoleen. »Tehdään niinkuin\ntahdot», sanoo hän. »Asia merkitään rauenneeksi», sanoo hän sitten\npöytäkirjurille.\n\nVastaaja tekee liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi tehdä vastaväitteen.\n»Mikä nyt?» tiuskaa tuomari hänelle. »Onko sinulla mitään sitä\nvastaan?» Vastaaja painaa päänsä vieläkin syvemmälle ja vastaa tuskin\nkuultavasti: »Eihän tuota, parasta kai on, että niin käy», sanoo hän.\n\nTuomari istuu paikallaan vielä hetkisen, sitten työntää hän raskaan\ntuolinsa taaksepäin, nousee seisoalleen ja menee pöydän ympäri kantajan\nluo.\n\n»Kiitos sinulle», sanoo hän, ojentaen kätensä tälle.\n\nTyttö on pannut raamatun luotaan, seisoo ja itkee ja pyyhkii pois\nkyyneleitä kokoonkäärityllä nenäliinalla.\n\n»Kiitos sinulle», sanoo tuomari vielä kerran ja ottaa häntä kädestä ja\npudistaa sitä, kuin olisi hänen edessään oikea miesten mies.\n\n\n\n\nHOPEAKAIVOS.\n\n\nKuningas Kustaa kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire,\nniin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja\nkun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat ja\nvaunut tienkäänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas pisti\npäänsä ulos vaununakkunasta ja huusi ajomiehelle: »Mikä siellä pitelee,\nkun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?»\n\nKun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa\nollut kumma, jos valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne\nkestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten\nkuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista\nulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan\njatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut oli korjattu.\n\nKun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan\najankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan\nmetsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin\nseuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä,\njoten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillä\nvälin kun suuria matkavaunuja korjattiin.\n\nKuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli\ntuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni\nhauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka\nhalki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden\npajupensastojen välissä.\n\nMutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä\nnousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren\nja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Vaan ihmisten kävellessä hänen\nohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen\nastuimella, ja siltä paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista\nuhkeata kansaa kuningas ei ollut ikäpäivänä nähnyt. Miehet olivat\njokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja\nnaiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.\n\nKuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja\nkerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: »Nyt minä varmaan\nolen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa». Mutta kun hän nyt\nkatseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän\nenää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä\nlämpenevän ja sanoi itsekseen: »Turhia viholliset puhuvat, että\nRuotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä\nalamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani.»\n\nHiin käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään\nseisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen\nympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.\n\nJa sitte kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin\nylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.\n\nKuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän\nsanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen\nhyökännyt, ja ettei tämä olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta\nnyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut yhtään\nluotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan. Hänellä ei\nsenvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle ja kysyä\nalamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai tahtoivatko he\nolla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja rahalla, jotta\nhän voisi pelastaa isänmaan.\n\nTalonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen\nloputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten\ntai vastaan.\n\nKuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen. Kyynelet\nolivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen silmiinsä.\nMutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä eikä heidän\nvastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin hänen otsansa\nrypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.\n\nTalonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään\nodotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.\n\n»Nyt on niin asia, Kustavi kuningas, ett'emme osanneet tänään odottaa\nkuninkaan käyntiä», talonpoika sanoi, »ja siitä syystä emme nyt heti\nkykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään sakastiin\nja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä tuumimme sitä\näskeistä esitystäsi.»\n\nKuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen, vaan\nettä oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.\n\nSakastiin tullessaan hän ei siellä tavannut muita kuin vanhan miehen,\njoka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen\nsuurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä\nollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen\nlammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.\n\nHän nousi seisaalleen ja kumarsi kuninkaan astuessa sisään.\n\n»Tuolla ulkona sanottiin että tapaisin täällä papin», sanoi kuningas.\n\nToisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui vastahakoiselta\nselittää, että hän se juuri oli tämän pitäjän kappalainen, kun näki\nkuninkaan pitäviin häntä talonpoikana.\n\n»Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin», hän virkkoi.\n\nKuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka\nsakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan,\npaitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla\nkuningaskruunulla.\n\n»Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?» kysäsi kuningas. Hän tahtoi\nkoetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain oloista.\n\nKun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin\nmahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä\nluuloonsa että minä olen vaan talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että\npappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja\nkoki elää niinkuin opetti.\n\nKuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan korvaansa\ntuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.\n\n»Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan\nmielenmukainen», hän virkkoi.\n\n»Hiukan omavaltainen hän kyllä on», sanoi pappi. Hän ajatteli, että jos\nkuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän voisi\najatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä syystä hän\ntahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. »Moni kyllä sanoo», hän jatkoi,\n»että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän asiat.»\n\n»Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin», sanoi kuningas.\nHänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään\narvostelemaan. »Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja\nvanhanaikainen yksinkertaisuus.»\n\n»Kansa kyllä on kunnollista», sanoi pappi, »mutta se elää kanssa näin\nerillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin\nmuutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs.»\n\n»No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua», keskeytti kuningas\nja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut\nsellaisen miehen seuraan, joka huolehti joutavia.\n\nKuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan rummuttaa\npöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla sananvaihdossa tuon\ntalonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan aikaa ne toiset\ntarvitsivat valmistaakseen vastausta.\n\nNoilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota\nkuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat kunnossa,\nniin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.\n\nPapilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville\neräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi\nolla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt\nhän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut\nvaikea esittää.\n\nHetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko\nhän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että\nviholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.\n\nKuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen olla\nrauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä vastannut.\n\n»Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja\nkuulla», sanoi pappi. »Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa,\nettä tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan\nrahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee.»\n\n»Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä»,\nsanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes tiedä\nmitä itse on puhunut.\n\n»Niin, se on totta», tuli vastaukseksi, »eikä pappi ole rikkaampi\nkuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua\nkuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa häntä.»\n\n»No puhukaa vaan», sanoi kuningas. »Näkyyhän teillä sana olevan\nparemmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka\ntuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi.»\n\n»Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata», sanoi pappi. »Pelkäänpä,\nettä pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta tehdä.»\n\nKuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin\nnojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua rintaa\nvasten.\n\n»No saa alkaa», virkkoi hän ikäänkuin olisi jo ollut torkuksissa.\n\n»Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa», alkoi\nkappalainen. »Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi\nsotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari\nja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika.»\n\n»Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa», murahti kuningas\nantaen päänsä painua toiselle kupeelle.\n\n»Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä», pappi jatkoi, »ja onni\ntavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet\nlaajalti ja kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan\najon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi\nettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä ja\nrämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin köyhän\nansiomaan antanut, virkkoi yksi heistä. Muilla seuduin ihmiset voivat\nhankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me raatamalla\ntöintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'»\n\nPappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä,\nmutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa\nvalveilla.\n\n»Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan\noutoa väikettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan\nsammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja potkasi\nvielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti sammalesta\nsiihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin kaikki muukin.\n'Eihän ihmeessä tämä vaan mahtane lyijyä olla?' hän sanoi. Samassa\ntoiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla maan paljaaksi\nsammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa nähdä, miten\nleveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta. 'Miksikäs te tätä\nluulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti kivensiruja ja koettivat\nniitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä tai sinkkiä ainakin olla', he\nsanoivat. 'Ja koko vuori on sitä täynnä', sanoi kievari.»\n\nKun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan\nkohoavan ja toinen silmä aukeni.\n\n»Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja kivilajeja?»\nhän kysyi.\n\n»Ei, eivät he tunteneet», pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää painui,\nja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.\n\n»Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi», jatkoi\nkappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. »Nythän he luulivat\npäässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi\nikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi\ntoinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä\nkultavaljakolla kirkolle ajaa!'\n\nMuuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän päänsä\nniin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljon heillä\nsentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen ja\nkätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä paikka\noli ja lähtivät kotiin.\n\nEnnenkin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa Faluniin\nvuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen tuli palata\nniin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan vannoivat\nsalaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan.»\n\nKuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan\nkeskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä\ntodellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen\nvälinpitämättömyydestään tietääkseenkään.\n\n»Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän\niloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili\nmielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei\nollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitte hän naisi erään rovastin\ntyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä\nodottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi, että kestäisi\nkauan, ennenkuin saisi paikan niihin voisi vaimon viedä.\n\nPappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän\nodotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen\npuoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti\nhänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän katsahti\nensin niihin ja sitte pappiin.\n\nPappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli,\nettä olisikohan niissä lyijyä.\n\n'Ei se lyijyä ole', sanoi vuoripäällikkö.\n\n'Taitaa olla sinkkiä sitten?' kysyi pappi.\n\n'Ei se sinkkiäkään ole', vuoripäällikkö sanoi.\n\nPappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin\nlienee koskaan ollut.\n\n'Onko teidän pitäjässänne paljon tällaisia kiviä?' kysyi vuoripäällikkö.\n\n'On niitä kokonainen vuori', sanoi pappi.\n\nSilloin vuoripäällikkö astui hänen luokseen ja löi häntä olalle sanoen:\n\n'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että\nvaltakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'\n\n'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samenti. 'Vai on tämä\nhopeata!'\n\nVuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä\nsaadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon\nhyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen\npuhettaan. Hän ei tahtonut tottua siihen outoon sanomaan, että kotona\nhänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä\nodottamassa.»\n\nKuninkaan pää kohosi niin äkkiä pystyyn, että pappi keskeytti puheensa.\n\n»Sitte kävi varmaan niin», sanoi kuningas, »että kun hän palasi\nkotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että\nvuoripäällikkö vaan oli laskenut leikkiä hänestä.»\n\n»Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt», sanoi pappi.\n\n»No, saatte jatkaa», sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa\nkuuntelemaan.\n\n»Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän», jatkoi\nkappalainen, »piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen\nlöydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi poiketa\nhänen luokseen kertomaan, että se heidän löytönsä olikin hopeata. Mutta\nkun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita ikkunoissa, ja\nleveä tavutettu ura vei maantieltä portaille.\n\n»Kukas täällä talossa on vainajana?» kysyi pappi pojalta, joka seisoi\nnojallaan aitaa vasten.\n\n'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitte hän jutteli papille, että\nisäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä. ’Sitä\nviinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti', poika sanoi. —\n'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän kievari koskaan ollut\nviinamiehiä.' — 'Niin', virkkoi poika, 'hän joi siksi, kun kehui\nlöytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan läiskiä, hän sanoi.\nNyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä. Ja eilis-iltana hän\njuovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin rattaansa ja jäi itse\nalle.'\n\nKun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen\nmieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan\nmatkalla iloinnut siitä ajatuksesta, että saisi kertoa sen suuren\nuutisen!\n\nMutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter\nPetterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi\najatteli, että olipa hyvä kun ei onni ollut häneltä päätä huumannut.\nHäntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas mies.\n'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista nyt?' —\n'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä kävi paremmin\nkuin saatoimme aavistaakkaan, vuoripäällikkö näet sanoi, että se meidän\nlöytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika säpsähti vallan kuin maa\nolisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot? Hopeatako se on?' — 'Niin on',\nvastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita miehiä jok'ainoasta ja voimme\nelellä herroiksi!' — 'Ihanko tosiaan se on hopeata?' toisti Petter\nPetterinpoika ja masentui yhä enemmän. — 'Varmasti se hopeata on',\nvastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää tahdo. Älä nyt enää arkaile,\nvaan ole iloissasi!'\n\n»Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin\nsitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin\nkymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille\nsadasta taalerista.'\n\nHän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä\nseisomaan itkien ääneen.\n\nKotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen\nveljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi jo\nitse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.\n\nMutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa\nvaltaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli\najatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea,\nyhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen\nyön, eikä hän tyytynyt vaan uuden pappilan rakentamiseen. Hänen\nmieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa,\nniin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään\nkaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko\nsiihen kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan\nhupenee. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että\nkun se hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja\ntulee sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu,\nmutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa\npaikkakunnalla. Ja silloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa\nkuninkaalle linna uuteen kaupunkiin.»\n\nYksi kuninkaan kavaljeereista aukasi nyt sakastin oven ja ilmoitti,\nettä suuret matkavaunut olivat jo korjatut.\n\nEnsi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi\nmielensä. »Antaahan kuulua miten lopuksi kävi», hän sanoi papille.\n»Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja\najatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi.»\n\n»Vaan kun hän vielä istui näine haaveineen», pappi jatkoi, »niin\nhänelle tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse\nlopettanut päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt\nkaivososuutensa. Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä\nnähdä toisen nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen.»\n\nKuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat\nauki. »Totisesti», hän sanoi, »minä tuon papin sijassa olisin saanut\nkyllikseni koko kaivoksesta.»\n\n»Kuningaspa on rikas mies», sanoi pappi. »Hänelle joka tapauksessa jää\nyltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton. Sellainen\nkun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän ajattelee:\nMinun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä rikkauksilla\nitselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata jättää\nmaahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään köyhäin ja\npuutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa eteenpäin.\n\nYhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen\nhänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa\nolisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten\nmökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki\nsaattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa\nsidottuina ja nilkat köysissä.\n\nRattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti\ntarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut\nhelppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi Svärdiltä.\n\nHän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari sanaa\npapin kanssa.\n\nHän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä olet\nainoa, joka tiedät missä hopea vuori on', hän sanoi.\n\n'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi.\n\n'Kas, siitä asti kun saimme tietää, että olimmekin löytäneet\nhopeavuoren, emme velimiehen kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin\nkuin ennen, vaan jouduimme alituisesti riitaan. Ja eilen illalla\nkinastelimme siitä, kumpi meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt,\ntai mikä lieneekin ollut riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja\nminä löin veljeni hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon\notsalle. Ja nyt kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen,\njoka tiedät kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'\n\n'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'\n\n'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas, mutta\npappi keskeytti hänet.\n\n'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun osallesi,\nsen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'\n\n'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna\nyhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'\n\nPappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut vastata.\n\n'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.\n\n'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, minä lupaan tehdä\nniinkuin minulta pyydät.'\n\nSitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle\nmietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin\npalatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli\nniin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa\nvoinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja kelpo\nmiestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan edessään\nja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi jokaisen\nturmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta noiden\nköyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan perikadon\nuhkaan?»\n\nSilloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa\ntuijotti kertojaan. »Totta tosiaan», hän sanoi, »kaikesta päättäen\ntällä kulmakunnalla on pappina oikea miesten mies.»\n\n»Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut», jatkoi pappi, »vaan\nkun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin\ntyöt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin\npäästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtain\nväki kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat\njokapäiväisiä sanomia.\n\nMutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta\netsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin\nheti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa\nhopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.\n\nNäin ollen ei papin auttanut muu kuin kutsua pitäjäläiset kokoukseen.\n\nEnsi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä\nonnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän\nkysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua\nsiitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän\nsielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän\non päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa\neikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi\ntalonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat\nyhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän\npäättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan\nheidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat\nkaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän jäädä\nheidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei minulta\nikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeavuoresta'.»\n\n»Entä sitten», sanoi kuningas, »miten talonpojat tekivät?»\n\n»He taipuivat papin tahtoon», sanoi kappalainen. »He ymmärsivät, että\npappi katsoi heidän parastaan kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi\nköyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää\nkaivoksen huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä\nlöytäisi, eivät he eivätkä jälkeläisensäkään.»\n\nJa onko pappi sitte elänyt yhtä köyhänä täällä kuin kaikki muutkin.»\n\n»On», pappi vastasi, »hän on elänyt täällä yhtä köyhänä kuin muutkin.»\n\n»Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden pappilan\nitselleen», sanoi kuningas.\n\n»Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä hän\nyhä asuu.»\n\n»Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut», sanoi\nkuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.\n\nPappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä\njatkoi: »Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren,\nkun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin\ntarvitsen?»\n\n»Sitä minä tarkoitin», sanoi toinen.\n\n»Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna», sanoi kuningas, »ja\nmitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään? Siitä\nsyystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän mukavuuksista.»\n\n»Sehän on toista», sanoi pappi, »jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee,\nniin hän kyllä myöntyy.»\n\n»Takaatteko minulle sen?» kuningas kysyi.\n\n»Sen kyllä takaan», sanoi pappi.\n\n»Eikö hän sitte välitä, miten pitäjäläistensä käy?»\n\n»Se jääköön Herran huomaan.»\n\nKuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen\nkatsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi,\nsitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen\nhento vartensa ikäänkuin kasvoi. »Saatte tämän seurakunnan papille\nviedä sellaiset terveiset», sanoi kuningas, »että ihaninta Ruotsin\nhallitsijalle on nähdä tällaista kansaa.»\n\nSitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen\nhuulensa olivat hymyssä. »Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä,\nettä hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa\ntalonpoikaispukuun?» kuningas kysyi.\n\n»Niin köyhä hän on», sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille\nkasvoilleen.\n\nKuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman\nhyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. »Antaa vaan\nkaivoksen jäädä koskematta», hän sanoi. »Kuka kerran on koko ikänsä\nnälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä mukaiseksi,\nhän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin.»\n\n»Mutta jos valtakunta on vaarassa?» sanoi pappi.\n\n»Enemmän arvoisia ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha», sanoi\nkuningas. Ja sen sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti\nsakastista.\n\nUlkona kansajoukko seisoi yhtä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen\nsisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin eräs\ntalonpoika meni häntä vastaan.\n\n»Saitko nyt puhua pappimme kanssa?» talonpoika sanoi.\n\n»Sain kyllä puhua asiani hänen kanssaan», vastasi kuningas.\n\n»Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme», talonpoika sanoi.\n»Kun käskimme sinun menemään sisään pappimme puheille, tiesimme» että\nhän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa.»\n\n»Niin, kyllä kuulin vastauksen», sanoi kuningas.\n\n\n\n\nSOITTONIEKKA.\n\n\nEi kukaan voinut sanoa soittoniekka Lars Larssonista Ullerudissa muuta\nkuin että hän myöhemmällä ijällään oli luonteeltaan sekä nöyrä että\nvaatimaton. Mutta sellainen ei hän kuulu olleen aina. Nuorena oli hän\nniin ylimielinen ja kerskuri, että hän pani ihmiset ihan päästään\npyörälle.\n\nSanottiin, että hän oli muuttunut ja tullut toiseksi mieheksi yhdessä\nainoassa yössä, ja kas näin se oli tapahtunut!\n\nLars Larsson kävi kerran ulkona myöhään lauvantaiyönä viulu\nkainalossaan. Hän oli kovin hilpeä ja hyvällä päällä, sillä hän tuli\nseurasta, jossa hän soitollaan oli saanut nuoret ja vanhat tanssimaan.\n\nHän kulki juuri muistellen, että niin kauvan kun hänen käyränsä oli\nollut liikkeessä, ei kukaan ollut voinut pysyä alallaan. Tuvassa oli\nkäynyt niin huikea tanssi, että hänestä pari kertaa oli tuntunut siltä\nkuin olisivat pöydät ja penkitkin tanssineet mukana.\n\n»Luulenpa tosiaan, ettei tällä seudulla koskaan ole ollut minunlaistani\nsoittoniekkaa», virkkoi hän itsekseen.\n\n»Mutta vaikeaapa minun olikin olla, ennenkun minusta tuli tämmöinen\nmies», mietiskeli hän edelleen. »Eivätpä olleet päiväni hauskoja\nlapsuudessani, kun vanhempani panivat minut kaitsemaan lehmiä ja\nlampaita ja minä unhotin kaiken muun istuessani ja näppäillessäni\nviulua. Ja ajatteles, kun kotolaiset eivät tahtoneet kustantaa minulle\noikeata viuluakaan! Minulla ei ollut muuta soittokapinetta kuin vanha\npuulaatikko, jonka päälle olin sitonut jänteitä.\n\nPäivällä, kun sain olla yksinäni metsässä, oli minulla kylläkin\nhauskaa, mutta tullapa sitten kotiin illoin, kun olin päästänyt karjan\neksyksiin. Silloin sain kuulla senkin seitsemän kertaa isältä ja\näidiltä, etten kelvannut mihinkään ja ettei minusta milloinkaan miestä\ntulisi.»\n\nSillä haaralla metsää, missä soittoniekka asteli eteenpäin, koetteli\npienoinen virta raivata itselleen tietä. Siellä oli maa kivinen ja\nepätasainen, niin että virran oli vaikea päästä eteenpäin, se kaarteli\nsinne tänne, vieri pikku putouksia myöten eikä sittekään näyttänyt\npääsevän minnekään. Tie sitävastoin, jolla soittoniekka astui, koetti\nkulkea niin suoraan kuin mahdollista. Se kohtasi siten vähän päästä\nmutkittelevan virran ja hyppäsi joka kerta sen poikki pienten siltain\nyli. Soittoniekan oli siis tavan takaa käytävä virran poikki, ja se oli\nhänestä hupaista. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut seuraa metsässä.\n\nOli valoisa kesäyö. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta eipä ollut\nväliä vaikka se olikin poissa, sillä muutenkin oli aivan valoisata.\n\nEi kuitenkaan vallan samalla tapaa kuin päivällä. Koko luonto esiytyi\ntoisen värisenä. Taivas oli vallan valkoinen, puut ja korkeat kasvit\nmaassa olivat hohtavan harmaat. Mutta kaikki oli yhtä selväpiirteistä\nkuin päivällä, ja pysähtyessään yhdelle monista silloista ja\nkatsellessaan alas virtaan voi soittoniekka erottaa jok'ainoan kuplan,\njoka poreili vedenpinnalle.\n\n»Nähdessäni tällaisen erämaanvirran». ajatteli soittoniekka, »täytyy\nminun muistella omaa elämääni. Yhtä itsepäisesti kuin se, olen minäkin\nraivannut uraani, välittämättä kaikesta mitä on asettunut tielleni.\nSellainen oli isä: hän seisoi vastassani kuin kova kallio. Ja sellainen\noli äiti: hän koetti pitää minua alallani ja aivan kuin nukuttaa\nsammalmättäiden keskeen. Mutta minäpä hiivin isän ja äidin ohitse, ja\nulos maailmaan kävi tieni.\n\nHohhoo, niinpä niin, luulenpa äidin istuvan kotona ja yhä itkeskelevän\nminun takiani, mutta mitäpä siitä huolin! Olisihan hänen pitänyt\nymmärtää, että minusta täytyi tulla jotakin, eikä koettaa vastustella\nminua.»\n\nHän riipi kärsimättömänä muutamia lehtiä pensaasta ja viskasi ne\nvirtaan.\n\n»Kas, tuolla tapaa olen repinyt itseni irti kaikesta siellä kotona»,\nhän sanoi nähdessään lehtien kulkevan veden myötä.\n\n»Tokkohan äiti edes tietää, että minä olen paras soittoniekka koko\nVärmlannissa?» hän virkkoi matkatessaan eteenpäin.\n\nHän asteli rivakoin askelin, kunnes taas sattui siltakaiteelle. Silloin\nhän uudestaan seisattui ja silmäili alas virtaan.\n\nSillan alla virta kulki kohisevana koskena. Koska nyt oli yö, kuului\nvallan toisia ääniä kuin päivällä, ja soittoniekka vallan hämmästyi\nseisahtuessaan ja kuunnellessaan. Metsästä ei kuulunut lintujen laulua,\nei havujen kahinaa eikä lehtien rapinaa. Tiellä eivät rämisseet\nkärrynpyörät, eivätkä lehmänkellot kilkattaneet metsässä. Kuului vain\nkosken kohina, mutta juuri senpä vuoksi se kuuluikin paljon paremmin\nja toisella tavalla kuin päivällä. Tuntuipa kuin kaikkea mahdollista\nja mahdotonta löytyisi virran pohjalla. Ensinnäkin kuulosti siltä,\nkuin istuisi siellä joku jauhamassa jyviä isojen kivien välissä, mutta\ntoisin ajoin kilahti kuin maljoja yhteen iskettäessä juomapidoissa,\nja toisinaan kuului kohua, joka oli kuin väkijoukon puheenkohina\nkirkkomäellä jumalanpalveluksen päätyttyä.\n\n»Tämäpä on myöskin jonkinlaista soitantoa», arveli soittoniekka,\n»vaikkei se vallan erinomaiselta kuulosta. Luulenpa niitten säveleiden,\njotka tuonaan sepitin, olevan paljon enemmän kuulemisen arvoisia.»\n\nMutta mitä kauvemmin Lars Larsson seisoi ja kuunteli kosken kohinaa,\nsitä paremmalta se rupesi kuulumaan hänen korvissaan.\n\n»Luulenpa sinun panevan parastasi», lausui hän koskelle. »Olet kai\ntajunnut, että Värmlannin paras soittoniekka tässä seisoo ja kuuntelee\nsinua.»\n\nSamassa tuokiossa kuin hän tämän sai sanotuksi, luuli hän erottavansa\nsyvyydestä pari metallikirkasta säveltä, aivan kuten joku olisi\nnäpännyt jännettä koetellakseen sen sointia.\n\n»Katsos vain, nyt on Ahti itse saapuvilla! Kuulenpa miten hän rupeaa\nnäppäilemään viuluaan. No, annahan kuulla, osaatko soittaa paremmin\nkuin minä!» sanoi Lars Larsson ja naurahti. »Mutta minäpä en voi seistä\ntässä koko yötä ja odotella milloin alat soittaa», huusi hän heti sen\njälkeen alas veteen päin. »Nyt täytyy minun lähteä patikoimaan, mutta\nlupaan seisahtua seuraavallakin sillalle ja kuulostella, onko sinusta\nminulle kilpailijaksi.»\n\nHän taivalsi eteenpäin, ja virran kohistessa metsään päin mutkaisessa\nuomassaan hän rupesi jälleen muistelemaan kotiaan.\n\n»Tahtoisinpa vielä kerran nähdä pihamaamme ohi juoksevan pienen puron.\nPitäisi tästä jolloinkin käydä kotona katsomassa, onko äidin vaikea\ntulla toimeen sittekun isä kuoli. Mutta kas, kun on niin kovin kiirettä\nkuin minulla, on se melkein mahdotonta. Niin kiirettä minulla on, sanon\nminä, etten voi pitää huolta muusta kuin viulustani, niin, tuskinpa on\nainoatakaan iltaa viikossa, jolloin olisin joutilas.»\n\nHetkisen perästä hän jälleen joutui virralle ja tuli sitte heti toisiin\najatuksiin. Tässä ylimenopaikassa virta ei kohissutkaan koskena, vaan\njuoksi vallan hiljaa. Aivan mustana ja kiiltävänä se kulki metsiin\nyöharmaiden puiden alla ja kantoi toisinaan helmassaan lumivalkoisen\nvaahtomättään ylemmistä koskista. Kun soittoniekka tuli sillalle eikä\nkuullut muita ääniä virrasta kuin aika ajoin hiljaista loisketta,\nrupesi hän nauramaan.\n\n»Oikeassapa olin, kun ajattelin, ettei Ahti huoli tulla tähän\nkohtaukseen», huudahti hän. »Niin, olen kyllä aina kuullut että hänen\npitäisi olla oiva soittoniekka, mutta eipä taida sellaisesta olla\njuuri mihinkään, joka aina makaa hiljaa puron pohjalla eikä koskaan\nsaa kuulla mitään uutta. Hän kyllä tietää että tässä seisoo se, joka\nymmärtää asian paremmin kuin hän, ja sen vuoksi hän ei annakaan kuulla\nitseään.»\n\nNiin sanoen hän kävi eteenpäin ja kadotti virran näkyvistään.\n\nHän tuli sellaiseen seutuun metsässä, jonka halki hän aina oli kammonut\nkulkea. Siellä oli maa suurten kiviröykkiöiden peittämä, ja kiemuraisia\nkuusenjuuria virui pystyssä niitten välillä. Jos vain metsässä oli\nmitään tenhoa tai vaaranpaikkaa, niin juuri täällä sen olisi luullut\npiilevän.\n\nTullessaan kaameain kiviröykkiöitten keskelle soittoniekkaa puistatti\nja hän rupesi aprikoimaan, oliko viisasta kehua itseään Ahdille.\n\nHänestä näytti, kuin nuo suuret kuusenjuuret olisivat ruvenneet\nviittomaan hänelle uhkailevasti.\n\n»Varo itseäsi sinä, joka tahdot olla jotain enemmän kuin Ahti!»\n\nLars Larsson tunsi sydämensä käpristyvän kokoon pelosta. Hän tunsi\nsellaista painoa rinnallaan että tuskin voi hengittää, ja hänen kätensä\ntulivat jääkylmiksi. Hän seisahtui silloin keskelle tietä ja koetti\npuhua järkeä itselleen.\n\n»Ei koskessa mitään soittoniekkaa ole!» hän sanoi. »Se on vain turhaa\nluuloa ja taikauskoa. Samantekevää lie, mitä hänestä olen sanonut\ntaikka en.»\n\nNäin puhellessaan hän tirkisteli ympärilleen metsässä, ikäänkuin\nsaadakseen vahvistusta omille sanoilleen. Jos olisi ollut päivä,\nniin olisi kai jok'ainoa pienoinen lehdyt kuiskannut hänelle, ettei\nmetsässä ole mitään vaarallista, mutta nyt yössä seisoivat kaikki puut\nyhdessä ja äänettöminä ja näyttivät kätkevän kaikenlaisia vaarallisia\nsalaisuuksia.\n\nLars Larsson rupesikin yhä kovemmin pelkäämään. Enimmän kammotti häntä\nse, että hänen vielä kerran oli pakko kulkea virran yli, ennenkun se\nerosi tiestä ja lähti omalle suunnalleen. Hän aprikoi että mitähän Ahti\nhänelle tekisi, kun hän kävi viimeisen sillan yli. Ehkäpä hän nostaisi\nison mustan käden vedestä ja vetäisi hänet syvyyteen.\n\nHän oli niin peloissaan, että mietti kääntyä takaisin. Mutta sittehän\nhän taasen joutuisi virralle. Ja jos hän poikkeaisi tieltä ja painuisi\nmetsään, niin olisi se jälleen vastassa, se kun kierteli ja kaarteli\nkaikkialla.\n\nHän tunsi sellaista tuskaa, ettei tiennyt mitä tehdä. Tuo virta oli\nkietonut ja vanginnut ja sitonut hänet, niin että hänen oli mahdoton\npäästä pakoon.\n\nVihdoin hän näki edessään viimeisen ylimenopaikan. Häntä vastapäätä\nviiran toisella puolella oli vanha mylly, joka kaiketi oli ollut\nkylmillä monta monituista vuotta. Iso myllynpyörä riippui liikkumatonna\nvirran yli, padonsulku mätäni maalla, vesiruuhet olivat sammaltuneet,\nja tyhjissä luukuissa kasvoi kallioimarretta ja naavaa.\n\n»Jos olisi kuten ennen ja täällä olisi ollut ihmisiä». ajatteli\nsoittoniekka, »niin olisin nyt pelastettu kaikesta vaarasta.»\n\nMutta hän tyyntyi joka tapauksessa nähdessään ihmiskäsien tekemän\nrakennuksen, ja käydessään virran yli häntä ei juuri ollenkaan enää\npelottanut. Eikä hänelle tapahtunutkaan mitään vaarallista. Ahdilla ei\nnäyttänyt olevan hänelle mitään sanottavaa. Hän ihmetteli vain itseään,\nkun oli voinut säikähtää mokomasta tyhjästä.\n\nHän tunsi itsensä oikein iloiseksi ja turvalliseksi, ja vielä\niloisemmaksi hän tuli, kun myllynovi avautui ja nuori tyttö tuli ulos\nhäntä vastaan.\n\nSe näytti vallan tavalliselta talonpoikaistytöltä. Sillä oli\npuuvillahuivi päässä ja lyhyt hame ja avara mekko, mutta jalat olivat\npaljaat.\n\nTyttö kävi soittoniekan luo ja sanoi muitta mutkitta hänelle:\n\n»Tahdotko soittaa minulle, niin minä tanssin sinulle.»\n\n»Miksikä ei», sanoi soittoniekka, joka oli hyvällä tuulella nyt, kun\noli päässyt pelostaan, »sen voin kyllä tehdä. En ole ikinä kieltäytynyt\nsoittamasta kauniille tytölle, joka tahtoo tanssia.»\n\nHän istahti kivelle myllynsulun reunalle, pani viulun leukansa alle ja\nalkoi soittaa.\n\nTyttö otti muutamia askelia soiton tahdissa, mutta sitte hän pysähtyi.\n\n»Mitä polskaa sinä nyt soitat?» sanoi hän. »Eihän siinä ole lainkaan\nvoimaa.»\n\nSoittoniekka vaihtoi säveltä, koetti toista, jossa oli enemmän vauhtia.\nTyttö seisoi edelleen tyytymättömänä.\n\n»En minä osaa tanssia moisen kuhnuripolskan mukaan», hän sanoi.\n\nSoittoniekka viritti silloin huimimman säveleen minkä taisi.\n\n»Jollet tähän tyydy», hän sanoi, »niin saat kutsua paremman\nsoittoniekan kuin minä.»\n\nSamassa kun hän näin sanoi, tunsi hän, miten käsi tarttui hänen\nkäsivarteensa juuri kyynäspään kohdalta ja alkoi ohjata käyrää ja\nauttaa vauhtia.\n\nViulusta tulvaili silloin säveliä, jommoisia hän ei koskaan ollut\nkuullut. Niissä oli niin ripeä tahti, että hän ajatteli ettei pyörivä\nrataskaan olisi voinut seurata sitä.\n\n»Niin, kas sitä voi sanoa polskaksi!» sanoi tyttö ja alkoi pyöriä\nympäriinsä.\n\nMutta soittoniekka ei häntä katsellut. Hän oli niin ihmeissään\nsäveleestä jota soitti, että ummisti silmänsä kuullakseen paremmin.\n\nKun hän ne avasi hetken päästä, oli tyttö poissa, mutta sitä hän ei\npaljon ajatellut. Hän jatkoi soittamistaan pitkän ajan, sillä koskaan\nhän ei ollut kuullut sellaista viulunsoittoa.\n\n»Mutta nyt lie jo aika lopettaa tämä», hän viimein arveli ja tahtoi\nlaskea käyrän alas.\n\nMutta käyrä jatkoi kulkuaan. Hän ei voinut saada sitä pysähtymään. Se\nkulki edestakaisin kielien yli ja tempasi käden ja käsivarren mukaansa.\nJa se käsi, joka piteli viulunkaulaa ja näppäili kieliä, ei sekään\nvoinut päästä irti.\n\nSilloin valui kylmä hiki soittoniekan otsalle, ja nyt hän täydellä\ntodella rupesi pelkäämään.\n\n»Mitenkähän tämä loppuu? Pitääkö minun istua täällä ja soittaa\ntuomiopäivään saakka?» kysyi hän itseltään epätoivoissaan.\n\nKäyrä kävi edelleen vinhaa vauhtia ja loihti kuuluviin säveleen\ntoisensa perästä, aina jotakin uutta ja niin kaunista, että\nmiespoloisen täytyi ymmärtää kuinka mitätön hänen oma taitonsa oli. Ja\ntämäpä juuri vaivasi häntä pahemmin kuin väsymys.\n\n»Se, joka soittaa viulullani, hän ymmärtää taidon. Mutta minä en\nikipäivinäni ole ollut muuta kuin poropeukalo. Nyt vasta saan oppia,\nmiltä soiton pitää kuulua.»\n\nPariksi silmänräpäykseksi hän niin hurmautui soitosta, että unohti\nonnettoman tilansa. Mutta sitten tunsi hän käsivarsiansa pakottavan\nväsymyksestä ja lankesi uudelleen epätoivoon.\n\n»Tätä viulua en voi laskea käsistäni, ennenkun olen soittanut itseni\nkuoliaaksi. Voinpa ymmärtää ettei Ahti tyydy vähempään.»\n\nHän alkoi itkeä kohtaloaan, yhä jatkaen soittamistaan.\n\n»Olisi ollut minulle parempi, jos olisin istunut pikku tuvassamme äidin\nluona. Mitä merkitsee kaikki kunnia, jos kaiken pitää loppua tällä\ntavalla?»\n\nHän istui siinä tuntikauden toisensa jälkeen. Tuli aamu, aurinko nousi\ntaivaalle ja lintuset sirkuttelivat hänen ympärillään. Mutta hän\nsoitti, soitti taukoamatta.\n\nKoska tänään oli sunnuntai, sai hän istua vanhan myllyn luona aivan\nyksinään. Ei kukaan ihminen kulkenut metsään päin. Ne menivät kirkkoon\nalas laaksossa ja kyliin, jotka reunustivat valtamaantietä.\n\nTuli aamupäivä, aurinko kohosi yhä korkeammalle taivaalle. Linnut\nvaikenivat, mutta petäjien pitkät havut alkoivat suhista.\n\nLars Larsson ei antanut kesäpäivän helteen hillitä itseään. Hän soitti,\nsoitti soittamistaan. Tuli viimein ilta, aurinko laski levolleen, mutta\nhänen käyränsä ei tarvinnut lepoa, ja hänen käsivartensa liikkueli yhä\nedelleen.\n\n»Vallan varmaa on, että tämä minut tappaa», hän sanoi. »Ja se on oikea\nrangaistus kaikesta ylimielisyydestäni.»\n\nMyöhään yöllä tuli ensimäinen ihminen vaeltaen metsän halki. Se oli\nvanha, köyhä eukko, jonka selkä oli kumara ja tukka harmaa ja kasvot\nmonien murheiden uurtelemat.\n\n»Sepä on merkillistä», soittoniekka ajatteli. »Minusta tuntuu kuin\ntuntisin tuon vanhan eukon. Voiko olla mahdollista, että se on äiti?\nVoiko olla mahdollista, että äiti on tullut niin vanhaksi ja harmaaksi?»\n\nHän huusi kovaan pysäyttääkseen hänet.\n\n»Äiti, äiti, tulkaa tänne minun luokseni!» hän sanoi.\n\nEukko seisahtui aivan kuin vastenmielisesti. »Kuulen nyt omin korvin,\nettä olet Värmlannin paras soittoniekka», hän sanoi. »Ymmärrän kyllä,\nettet enää välitä tällaisesta köyhästä eukosta kuin minä olen.»\n\n»Äiti, äiti, elkää menkö minun ohitseni!» huusi Lars Larsson. »Minä\nen ole suuri soittoniekka, vaan kehno raukka. Tulkaa tänne, että saan\npuhua kanssanne!»\n\nSilloin tuli äiti lähemmäksi ja näki miten hän istui ja soitti. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleella, hiukset valuivat hikeä, ja\nveri tihkui kynsien alta.\n\n»Äiti, minä olen joutunut onnettomuuteen ylpeyteni tähden, ja nyt minun\ntäytyy soittaa itseni kuoliaaksi. Mutta sano sitä ennen voitko antaa\nanteeksi minulle, joka jätin sinut yksiksesi ja köyhäksi vanhoilla\npäivilläsi?»\n\nÄidin valtasi suuri sääli poikaa kohtaan, ja kaikki viha, mitä hän oli\ntuntenut, oli kuin pois puhallettu. »Kyllä annan anteeksi sinulle»,\nsanoi hän. Ja kun hän näki pojan tuskan ja tahtoi, että tämä ymmärtäisi\nhänen tarkottavan sitä mitä sanoi, vahvisti hän anteeksiannon Jumalan\nnimellä.\n\n»Jumalan meidän Vapahtajamme nimessä annan sinulle anteeksi!» sanoi hän.\n\nMutta kun hän tämän sanoi, pysähtyi käyrä, viulu putosi maahan, ja\nsoittoniekka nousi pystyyn pelastettuna ja vapahdettuna. Sillä lumous\noli loppunut, koska hän oli kohdannut ihmisen, joka niin suuresti oli\nsäälinyt hänen hätäänsä, että oli lausunut Jumalan nimen hänen ylitseen.\n\n\n\n"]