[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpDTDESL01lB7g2Ru2LOjQHyBKdHwBuVmKgV47GcSdlI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},279,"Vaaralla","Pakkala, Teuvo",1862,1925,"279-pakkala-teuvo-vaaralla","279__Pakkala_Teuvo__Vaaralla","Kuvia laitakaupungilta","romaani",[],[],"fi",1891,null,48556,286336,false,11879,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta\" by Teuvo Pakkala is a novel written in the late 19th century. This work explores the lives of characters living on the outskirts of a town, focusing on their struggles, relationships, and the harsh realities of life in a lower socioeconomic environment. The main character appears to be Nikkilän emäntä, who relentlessly hopes for a better life despite the numerous challenges faced by her and her husband, Nikkilä.  The opening of the novel introduces the reader to the Nikkilä family, who live in a small, rundown house on the outskirts of town, signifying the struggles of the working class. Nikkilän emäntä is depicted as a hopeful and resilient figure, managing their meager resources while dealing with mounting debts and uncertainties about their future. As she contemplates her financial troubles, the narrative reveals her sense of duty towards her sick husband and her ability to navigate the complexities of survival through the support of neighbors. The atmosphere is filled with moments of introspection and communal exchanges that highlight the daily trials and camaraderie among those struggling in similar situations, setting the stage for a poignant exploration of hardship and resilience in a changing society. (This is an automatically generated summary.)",[],403,"Naturalistinen teos kuvaa Oulun laitakaupungin, Vaaran, köyhän työväestön elämää ja arkisia selviytymiskamppailuja. Se seuraa Nikkilän perhettä ja muita pienten mökkien asukkaita, joiden arkea leimaavat jatkuva puute ja sinnikäs toivo paremmasta.","Teuvo Pakkalan 'Vaaralla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 279. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja Projekti\nGutenberg Europen DP oikolukijat.","VAARALLA\n\nKuvia laitakaupungilta\n\n\nKirj.\n\nTEUVO PAKKALA\n\n\n\nKivekäs, Oulu, 1891.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\nPieniä eläjiä olivat.\n\nHeillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat\npienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen\nmies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin\nkasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo\nolisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää\nrakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti\nkönöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat\nvinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin\nolisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia\nolisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se\nvältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän\ntalon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.\n\nKaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa\npäässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan\nkömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi\nvielä tilkun verran potaattimaaksi.\n\nNikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin\nsilkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.\n\n\"Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on\", puheli hän miehelleen, tämä\nkun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin\nmietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan\ntästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka\njälestä kerrassaan helpottaa.\n\nMutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi,\nniin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran\nvuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime\naikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut\npelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan\nollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa\nuskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.\nSepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä\npitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta\nheittäytyä köyhäinhoitoon.\n\n\"Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois\", ajatteli emäntä, \"minä\nkyllä jaksaisin itseni elättää\".\n\nViime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin\npiti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa\nparempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.\n\nHeti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada\nlunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen\ntarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan\ntähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras\ntulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen\nhyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.\n\nHyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla\nsaa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.\nPalosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja\nropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi\ntyö kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.\n\nHiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä\nmolemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan\nhävitettyä uunin kiuasta:\n\n\"Olipa se.\"\n\nVaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli\nniin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.\n\n\"Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei\nniitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa\", arveli emäntä. \"No\nmitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään\", sanoi hän niin\nkuin se olisi helpostikin tehty.\n\nHän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että\nukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa\nmaidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja\nruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin:\n\n\"Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!\"\n\nJa nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti\nkatolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa\nmaksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24\npenniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin\nlunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo\njulistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto\ntapahtuvaksi huomenna edellä puolisten.\n\n\"Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran\", sanoi\nNikkilä emännälleen ynseästi.\n\n\"Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei\nole hätää. On aikoja pahempiakin eletty\", lohdutteli vain emäntä.\n\nMutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle\nottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä\nvetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot\nolivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei\nvarastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä\nenemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta\nlakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi.\nAlkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt\nmihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä\nkammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa\nkummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.\n\n\"Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan\nmenoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita\nlakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä\nlehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan\nennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole\nmitään hätää\", selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.\n\nNikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata.\n\n\"Kun tulisi kuolema\", lausui hän pitkäveteisesti.\n\nSitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon\ntoivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten.\nKyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen\nkaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa.\nEntinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan,\nvieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä\ntuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan\nelää.\n\n\"Kunhan minä tästä nikarasta pääsen\", lausui hän itsekseen niin lujalla\näänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin\niäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa\ntueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka\nkatselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä\nluulossa pienelle heinätupsullekin.\n\n\"Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin\nvaroinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä\nsuinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä\ntässä on talot ja lehmät\", supisi hän itsekseen.\n\nJa emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää,\nkun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan\nsiihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä\nLatulta kysymään.\n\nSieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana.\nNe olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut\nmoitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät\npaljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi\narvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin.\n\nMutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa.\n\n\"Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole\npennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia\ntarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut\", sanoi\nLatun emäntä.\n\n\"Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi\nollut\", arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan.\n\n\"Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi\nkypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen\nnuttu: reikä rikkeimän vieressä.\"\n\n\"Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin\npaikkaa\", lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen.\n\n\"Aivan niin\", myönsi Latun emäntä. \"Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun\noli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä\ntalo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi\nmuut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty\npyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän\npatruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut\nisälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että\nsinä maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä\nsinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari\nhampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä\", kertoi Latun\nemäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja\nnauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: \"Vaan kuule\nLattu\", oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut,\n\"laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta\norittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinä\naina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään\nsyödä saattanut.\"\n\nJa molemmat taas nauroivat patruunille.\n\n\"Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen.\nVaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei\nvaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä\nolisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut\ntietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan.\nNiinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja\nkyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin\nluo. Vaan kun se oli kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli\nmyrtynyt: 'Pirunako sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun\nluo tulet. Häh? Siltähän siltä viimeksi apua haetaan', oli heti\näystämään ruvennut ja pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut\nselityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi\nlainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistä\nsinä, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän\nsanominen, että ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikä sen\npatruunin edessä kuulu vale menestyvän. Silmistä kuului näkevän heti, ja\nse katsookin niin terävästi silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi\nrupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Joo. Ei se vinoa meininkiä salli. -- Niin, niin tuota, meillä kävi\ntuumat hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja\nsiinä valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista.\nPoika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut\nmitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille,\nja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin\nhän lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka\npennin.\"\n\n\"Vai on Janne taas kirjoittanut?\" kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo\nmuualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse\noli Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli\nhyvin vakavan näköinen.\n\n\"Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä\nnäyttämässä\", selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. \"Ja minä\nluen sen teille nyt kun olette täällä.\"\n\n\"Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte\naikaa\", sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen.\n\nKun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina\nennenkin:\n\n\"Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi\nsille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne\nteidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja\nminä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui, että\nhänestä tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee,\nsiellä ei risut silmään pistä!' Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon\nhokeman\", ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten\nkertoi: \"Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään\npistä.\"\n\nVaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti\nkäden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja\nkyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne\nkuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan,\nnousi seisaalleen ja sanoi:\n\n\"Tottapa se ei ollut niin sallittu.\"\n\nLatun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi\nlohduttaen:\n\n\"Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.\"\n\n\"Niin kai, niin kai. -- No hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi. -- Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan\nukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä aikaa\", sanoi\nLatun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: \"Mistähän te poloinen sen nyt\nsaatte.\"\n\n\"No, ehkä minä jostakin saan\", arveli Nikkilän emäntä.\n\nVaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili\nmiten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään.\n\n\"Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene,\netten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan\", tuumi hän hiljaa\nsupattaen itsekseen.\n\nHänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on\nupporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille\nruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin\nrouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia.\nHän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään tältä\nrouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta tai\nmuuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti\nmennäkseen ja se tuli tehdyksikin.\n\nHyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa matkalla\nrouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missä\noikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon hyvän\nihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo keskikaupungilla.\n\nAurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei\ntuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti\ntäällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään\nvenyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi\ntäällä parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun\nkulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos\njoku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin\nei päätään kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin\nverojen rästi-ylöskantoa.\n\nNikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä\nsattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita\nkuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat\nmuutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta\nhilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen\nnähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat\nvähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi. Emäntä\npoikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi Karénin\nrouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä. Ei\nviitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat\nolivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla.\nKiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun.\n\nHän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on\nhyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo\nasiansa, niin rouva heti, että: \"joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii\nauttaa vaikka ketä\".\n\nTuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan talon\nja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun hän\najatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin\nauttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin\nettä keittiön portaita noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja\nmieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin\nja niinkin.\n\nKeittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän\nkarsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene\njoutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa\npuvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta:\n\n\"Mikä tuo ihminen on?\"\n\n\"Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle\", alkoi\nemäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli\nhymyssä.\n\n\"Mitä teillä on asiaa?\"\n\n\"Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.\"\n\n\"Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?\" tikasi rouva, niin kuin\ntyhmänsekaiselle tikastaan.\n\n\"Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin\nverot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin... Minä, tuota,\nmaksaisin...\"\n\n\"Eei, ei minulla ole\", ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.\n\nNikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua\npani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan.\n\nHäntä hävetti niin äärettömästi.\n\n\"Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi,\nkun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö\nminä olen\", jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli\npuoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta\nkävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja\nrumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat.\n\n\"Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat\nmaksettavat. Ja ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita,\njoilla on maksaa vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei\nkaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset\npenneissä.\"\n\nHän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu\nsupatti myötäänsä.\n\nMutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus,\njoka tahtoi purkautua itkuksi.\n\nKarvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen\nautioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät\nkatuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki\nkaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi\ntäällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi\npilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta\nvasten.\n\nKun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula\nkenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi\nturhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut.\n\nVähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi:\n\n\"No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi\nnuljahtamaan.\"\n\nKamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki,\npolkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään kumartui\nNikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli neulaansa\nvinhemmasti.\n\nNikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran\nvuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä\nkirveli, jotta muutamia vesiä silmiin herahti.\n\n\"Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa\nmoneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi\ntästä vähän viljemmälle.\"\n\nMutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja\nsehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi\njoku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille.\n\nNikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen.\n\nEmännän mieleen johtui patruuni Lindbom.\n\n\"Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin somaluontoinen\nmies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin rouvakaan, vaikka sitä\non niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi\nauttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona, niin se\nauttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä mies\nkaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja\noli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut\nrakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän se auttaisi,\nniinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet silläkin,\nmutta meillä oli sen takana säästössä... Janne kun eläisi, niin ei olisi\nhätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä autellen. Niin\nelettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin... Meillä oli jo talo\nvelaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus tavata\ntuota isää ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu.\"\n\nMutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että\nkun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän\najatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti.\n\nTuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui\nhämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun\nleikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja\njyrisi kovasti.\n\n\"Jeesus siunatkoon!\" lausui emäntä aina välähdykselle.\n\nViion leski tuli tyttärineen tupaan.\n\n\"Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran voimahan se\non ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan tuntuu se\nniin oudolle\", sanoi leski hiljaisella äänellä.\n\n\"Niin, niinhän se on. Istukaa -- Jeesus siunatkoon!\"\n\n\"Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin\ntukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen\",\npuhella kärisi Nikkilä.\n\n\"Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta.\nMitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?\" kysyi Viion leski hiljaisella\näänellä.\n\n\"Niinkuin märkä palaa\", tokaisi kysytty.\n\n\"Tosiaankin niinkuin märkä palaa\", toisti emäntä vakavasti. \"Eihän siitä\nmeidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.\"\n\n\"Yksin päivinpähän eletään\", arveli Nikkilä. \"Vastahan se on tiistai\nmuilla niinkuin minullakin.\"\n\n\"Eihän meillä ole muilla kuin maanantai\", selitti Viion leski.\n\n\"No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin\nteidän\", tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään\njatkoi:\n\n\"Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä\nvielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava\".\n\n\"Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.\"\n\n\"No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.\"\n\n\"Huoleksipa se on isällekin paneutunut\", sanoi emäntä ja alkoi selittää\nvieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta.\n\n\"On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on\nsaatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan\nnytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se\najatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.\"\n\n\"Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa\navun ajallansa\", puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että Nikkilän\nemäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin että:\ntosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin\nettä: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan.\n\n\"Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28\npenniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä saada, vaan\nen ole keksinyt\", selitti lopulta emäntä.\n\nViion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi:\n\n\"Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.\"\n\nEmäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään.\n\nTuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi\nkiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät\nsakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut,\nja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.\n\n\"Jeesus siunatkoon\", lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.\n\n\"Herran voima on suuri\", supisi Viion leski.\n\n\"Kylläpä ryskää\", sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen\nsängyssä.\n\nToisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten\nkattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko\nkorkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli.\nSamassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän.\nSalamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi\ntaivaan kantta ratkonut.\n\nLatun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.\n\n\"Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun\nminä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on\nmatala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten\nkulen. -- Hyvää päivää kuitenkin.\"\n\n\"No oletpa sään aikana liikkeessä.\"\n\n\"No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän\nilmaan.\"\n\n\"Istukaa.\"\n\n\"Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.\"\n\n\"No, no?\n\n\"No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa\nvain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain\nsen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä\nehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä\nsilpasen takaisin. -- Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en\nmuistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun\nhuokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja,\nniin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa\non, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on\nniitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut,\nja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin\nkantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut -- ja missä\ntuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä -- isäkin on antanut pennin\ntai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen\ntalvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin,\nniin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat\nihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos\nei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota,\nelä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos\nette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia\", laski\nLatun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen\nNikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin.\n\nNikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut\ntyynesti puhetta loppuun ja sanoi:\n\n\"No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri\ntässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä\naikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan. -- Enhän\nminä ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä,\nniillä kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin\nrukoustamassa...\"\n\n\"Karénin rouvalta?\" Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi.\n\n\"Niin.\"\n\n\"No tuota, onko se teille tuttu?\"\n\n\"En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.\"\n\n\"Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat\",\nkärisi Nikkilä.\n\n\"No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin\", puolusti Latun\nemäntä.\n\n\"Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa\nyhtiössä, joka auttaa köyhiä?\"\n\n\"Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin\", nauroi Latun emäntä.\n\"Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan\npakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua\neli Kahampua eli mikä maa se lienee -- Viioskahan sen paremmin tietää,\nkun teidän mies on paljon merta kulkenut?\"\n\n\"En minä tiedä.\"\n\n\"No mitenkä kävi?\" kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä.\n\nNikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli\nkuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun\nemäntä nauroi että vatsa hytkyi.\n\n\"Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että\nsilkkinen hame kahisi\", toisti emäntä.\n\n\"Olisit mennyt köyhäinhoitoon\" tuumi Nikkilä.\n\n\"Viimeksi minä sinne menen.\"\n\n\"No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu\", toisti Latun\nemäntä. \"Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan. -- Eikä vielä hätä\ntämän näköinen.\"\n\n\"No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää\nole\", yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla\näänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän\njälkeen:\n\n\"Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen. -- Kuulkaa, istukaa nyt vähän,\nettette kaikkea unta vie.\"\n\n\"Elkää houkutelkokaan\", tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti\nparemmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.\n\n\"Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä\nsinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies. -- Hyvästi vain.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia,\nettä sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi.\nKiitoksia paljon vain ensinnäkin\", evästeli emäntä hyvää vierasta, joka\njo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka\njäljestä meni:\n\n\"Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.\"\n\n\"Se oli siunattu asia\", hyvitteli Nikkilän emäntä. \"On niitä hyviä\nihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä\ntytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille\", hyväili\nemäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti:\n\n\"Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää\nteille rahaa.\"\n\n\"Joko sinä rukoilit?\" kysyi Nikkilä.\n\n\"En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut\", selitti Elsa ujostellen\nja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla.\n\nEmäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät.\nNikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli\nmiettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos.\nOli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa.\n\nIlma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä\npilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja\nkaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan.\n\n\"Nikkilä, ette usko!\"\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Niin kaunis sateenkaari.\"\n\n\"Ohhoh.\"\n\n\"Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta\nmyöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan\nja heiluttelisin jalkojani.\"\n\n\"Niinkö ne enkelit tekevät?\"\n\n\"En tiedä, vaan niin minä tekisi.\"\n\n\"Etkö muuta tekisikään?\"\n\n\"Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta\nrahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun\nruskeassa samettinauhassa...\"\n\nEmäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään\nsaattoi.\n\n\"Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä.\nVerolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka\nJumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.\"\n\n\"Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista.\nMutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...\"\n\n\"Sinä olisit hyvä enkeli\", arveli Nikkilä.\n\n\"Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin\näidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.\"\n\n\"Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin\nhupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte\nverorahoja tuoda, terveyttä vain\", tuumasi Nikkilä.\n\n\"Ei Jannea saisi sieltä tuoda.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.\"\n\nNikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja\nrupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä.\n\n\"Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu\", sanoi Nikkilä\nhiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.\n\n\"Nikkilä\", havautti hänet Elsa.\n\n\"Mitä\", tikasi Nikkilä.\n\n\"Jopa olette taas yrmynä.\"\n\n\"Enpähän ole.\"\n\n\"No kertokaa sitten taas jotakin.\"\n\n\"No mitä minä kertoisin?\"\n\n\"Jotakin.\"\n\n\"No minä kerron\", sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa\nrupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän:\n\n\"Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko\nmaailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti\nyksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin\nhaki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun\nnäkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki\nsiihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja\nalkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan\nollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui.\nAamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat.\n\nMutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että\nkyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin.\nSieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli\nlähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin,\nhyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja\nkultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä\nhienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja\nnauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun\nsillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän\nollut koskaan syönyt mitään niin makeaa.\n\nSitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään\nnyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään,\nkun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun\ntyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä\ntaas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: 'antakaapa emäntä\nkulta mulle ruokaa'.\n\nSe emäntä sanoi että: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiä', ja antoi\nruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi.\n\nKun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti\nsitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän\nkävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi\nhyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja\nomenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui\nrannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin\nkaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun\ntyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä\npuutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen\nsamettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui\nvalkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin\nkaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten\npikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen\nuivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella\nrannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin\nkauniilla äänellä:\n\n    Ällös sä tyttöni pelkää\n    istua joutsenen selkään,\n    hänpä sun kaunoisen tuo\n    kaipaavan ystävän luo.\n\nJa se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen\njoutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli.\nEikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti\nselässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen\npojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen\nja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä\nne elävät...\n\nMutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.\"\n\nPäivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa,\nja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.\n\nEmäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki\nhuoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten\nhilpeitä ääniä.\n\n\n\n\n2\n\n\nPoliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja\nkevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä.\n\nVäkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo\nhajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla\nryhmässä puhelemassa.\n\n\"Ne veivät sen putkaan.\"\n\n\"Putkaanpa tietenkin.\"\n\n\"Varmaankin sakotetaan.\"\n\n\"Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut\nvaroituksella.\"\n\n\"No onhan noita sitten edes yksi vähempi.\"\n\n\"Ei ne vähene noin yksittäin.\"\n\n\"No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia\ntulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?\"\n\n\"Keväällä pääsi lastenkodista.\"\n\nNiin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä.\n\nLapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä.\nMuutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi\nkäärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan --\nei niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä -- vaan\nTolpan Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja\nrepinyt vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka\nkadulla puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat\ntytöt leikkivät \"Tolpan Annaa\" ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes\nvanhemmat ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja\ntytöistäkin jotkut sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee\nhuonoksi ihmiseksi, kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät,\nettei tule, arvellen että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä\nvaivaisia. \"Tolpan Annan\" leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta\nleikkiessä puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se\nhyppi ja ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät.\n\nViion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet\nmeteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli\nheistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla\nhyvin usein.\n\nLatun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.\n\n\"Se oli aika sota\", sanoi Nikkilän emäntä.\n\n\"Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset -- en sano paremmin -- rupeavat\nriitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat\nhumalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan\nja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä\nkimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset\npois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan. Minä komensin\npojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin\nrauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat\nmalttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan\nsiitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa,\nkuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä\nnyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli\nsiihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut\npois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.\"\n\n\"En tiedä, vaan surkeata meteliä oli\", huokasi Viion leski.\n\n\"Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin\nkatsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma,\npoikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön\ntakia\", sanoi Latun emäntä valittaen. \"Kyllä olette te Viioska\nonnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.\"\n\n\"Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa\", sanoi Nikkilän emäntä.\n\n\"Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy\", vakuutti hän samassa Latun\nemännälle.\n\n\"Huolta niistä on lapsista\", lausui Viion leski vakavana.\n\n\"Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin\nnytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla\njälellä\", sanoi Latun emäntä.\n\n\"Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se\nhänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin\", tuumi Nikkilän emäntä.\n\n\"Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli\nhuitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua\", selitti Latun\nemäntä.\n\n\"Ei se sukuun kuulu\", väitti Viion leski. \"Useinhan näkee että huonoilla\nvanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on\nJumalan kädessä.\"\n\n\"Niin, niinhän se on\", myönsi Nikkilän emäntä.\n\n\"Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?\" kysyä tokaisi\nLatun emäntä. \"Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin\nsyöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.\"\n\n\"Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...\" tuumi Nikkilän emäntä taas\ntoisakseen.\n\n\"Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille\nitselleen ja varoitukseksi muille\", selitti tarkemmin Viion leski.\n\n\"Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...\"\n\nJoo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei\nyhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan\nniin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän\nrangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian\nankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt\nsuurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.\"\n\n\"Niin, siivo tyttöhän se oli...\"\n\n\"Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen.\nRangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen\nsitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut\nhänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja\npilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta\nrangaistusta hänelle\", puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli:\n\n\"Tottapa on syytä ollut ...\"\n\n\"Mutta ajatelkaapas Annan äitiä\", Latun emäntä lausui, \"mitä tuskaa hän\ntuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän\nvihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!\"\n\n\"Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...\"\n\n\"Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin\noli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen\nelämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.\"\n\n\"Niin, maailman turhuudessa...\"\n\n\"Kuulkaa Viioska -- kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette.\nKyllähän Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava\nhyvistä päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut\nsiitä saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli\nryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt\nKreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla\nköyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö\nollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä\nlapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!\" lausui\nLatun emäntä purskahtaen itkuun.\n\n\"Kovasti on häntä kuritettu\", lausui Nikkilän emäntäkin surullisena.\n\n\"Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi\nniin paljon kuritusta\", vakuutteli yhä Viion leski.\n\n\"Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...\"\n\n\"Paljon hän on tietysti rikkonut\", myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa\npyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: \"äärettömästi tietysti joka\npäivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin\nmuut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala\nolisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni,\ntavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala\nmuutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen,\nkun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia\ntäydellistä onnea täällä ajassa.\"\n\n\"Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä\nheidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen\npimeyteen\", ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun\nViion leski sanaton oli.\n\n\"Ei, ei sitä niin saa käsittää\", sanoi Viion leski. \"Jumala tahtoo tehdä\nkaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin\neri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän\nkutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista\ntoisella.\"\n\n\"Niin, kukapa sen oikein käsittänee\", lausui Latun emäntä.\n\nÄänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski\ntuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän\nemäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi.\n\n\"Niin se on tässä maailmassa\", huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen\nViion leski vastasi: \"Niin se on.\" Ja sillä puhein erosivat he.\n\nKangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä\ntunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän\nlynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti\nvanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän\nnavetan katolla.\n\nTuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.\n\n\"Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!\"\n\nHän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi\npelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta\nja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen\nniistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten\nusein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin\nkiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä,\nkiertää aikansa ja kiertää yht'äkkiä kopiksi hippaan.\n\n\"Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun\nvoisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa?\nSaattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla.\nTyöteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala\nrankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi.\nKaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa\nkaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä\nonnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?\"\n\nHän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen\nviiriin.\n\n\"Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja\nvastoinkäymiset täällä maailmassa\", supisi hän. Mutta se riitelevä\najatus heti siihen toi: \"Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan\nmurhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?\"\n\nHän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla\nvakuutuksella oli lausunut Latun emännälle.\n\n\"Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja\nsyntisiä ihmisiä ollaan kaikki. -- Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on\nhyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On\ntalo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki\nmennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako\nnäin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää\nlapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat\npahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän\ntekisi, jos niin voisi tehdäkin...\n\nJumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten\nparasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan\nkuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän\non niin ankaraa kuritusta ansainnut.\"\n\nHän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja\nkertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin\nvakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä\nväkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin.\n\n\"Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä?\nOtsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä\nsyöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki\nnuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain\nihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu...\n\nMutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi\nalhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia\ntapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita\nihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto?\nTai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin,\nmuutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi\noikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella.\nKoetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu\nnukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta.\nTyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin\nsekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta\nsemmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on\npaha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen\nturmeltunutta luontoaan...\n\nMinne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!\"\n\nAina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä\nkysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi\nlähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän\nvihdoin pääsi pysähtymään:\n\n\"Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman\nmeno.\"\n\nJa mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta\najatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille,\njotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia\nihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja\nautuuteen.\n\nHän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään\nJumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät\nlohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä\nkurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä\najatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän\nkaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen.\n\nJa niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla\nsiitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista.\n\nElsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että\npoliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi\nsitä poliisit veivät, kun se oli _huono ihminen_, sillä poliisit olivat\nvieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia,\njotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan,\nettä ne Ovat huonoja ihmisiä.\n\n\"Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?\"\n\n\"Vankilaan.\"\n\n\"Viedäänkö ne kaikki?\"\n\n\"Viedään.\"\n\nElsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin\nsuinkin.\n\nUsein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen\nkäsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo\njotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi\nihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili\nhartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin\nei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun\nrovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä,\nsillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät\noli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin\nnytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen.\n\n\"Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?\" kysyi hän\näidiltä.\n\n\"Jumala voi rangaista monella tavalla.\"\n\n\"Tekee sorakieliseksi.\"\n\n\"Vaikka niinkin.\"\n\n\"Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä\nsorakieltä?\"\n\n\"Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi\nyhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä\nmukaan.\"\n\n\"Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?\"\n\n\"Kun ovat unohuttaneet Jumalan.\"\n\nElsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen\nkerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin\ntuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän\non jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että\npian tulee.\n\nHän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin\nhän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella\nmaatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa\ntehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko,\nettä piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä\nanteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen.\n\n\"Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja\ntotisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.\"\n\nElsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli\nniin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa\nkatekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt\nse pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä \"rakastaa\" eikä\nmyöskään \"ylitse kaikkea\".\n\n\"Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan\ntulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa.\nJumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta\", koetti äiti\nselittää.\n\nTuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä\nollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän\ntoimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja\nkuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen\nkohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski\nhänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen.\n\nHän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan\nhylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan\nluopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä\nhakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja\nulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen\nhakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä.\n\nUlkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli\nentisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun\nhän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä\naamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata.\nKiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä\ntavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli\nkipeä ja joskus kun ei ollut leipää.\n\nHän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja\njoskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi\nhänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä.\n\nVaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata\ntuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko.\nVarmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi\nsorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut\npääsi aivan levolliseksi.\n\nHän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta\nkuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai\nhänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse.\n\n\"Rakasta ylitse kaikkea\", supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli\näidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja\nsentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan\nsiellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä,\nkuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä\nasioilleen tänne maan päälle.\n\nHän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva\nkartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla.\n\nRuskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui\nhyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin\nolisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun\nlinnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona.\n\nSe on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei\nhänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä\njonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan?\nTulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut\ntottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi\nenkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja\nsitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi\npaimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi\nkuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna...\n\nJa sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen\nselässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin\nkaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä\nlintuja ja...\n\nSilmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian\nvaipui herttaiseen uneen.\n\nMutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen.\n\nJos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa... Elsa raukalla on silloin\nsama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla\nlapsella: huutolaisen kamalat päivät.\n\nTämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri.\nTähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut\nsiihen toivoon -- mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt\nitsekään -- että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei\nollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka\nkuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi\nlastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli\nsenkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista\ntulee paljon tuollaisia.\n\nKun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on\nkykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan\nkuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan\nsitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan\nturva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja\nhän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli\nkuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras -- taikka oikeammin sanoen:\nse ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas.\n\n\"Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua\nturmeluksen tielle\", ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista\najatusta. \"Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.\"\n\nJa hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle.\n\n\"Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä\npuhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!\"\n\n\n\n\n3\n\n\nLiisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan\näitinsä sitä vastaan pannut.\n\n\"Niin se on\", myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi\nmoittivat, \"niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä\nmaailmassa\".\n\nJa hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti\nettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi\nitsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta.\n\nTepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut:\n\n\"Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.\"\n\nSiitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla\neikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä\nolivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu.\n\nLatun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut.\nPienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut\npäiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla\nsaatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan\nsuuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli\nrajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata.\nSiellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä\ntahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin\nTeppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä\nsanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin\nkehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai.\n\nSiihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan\nitsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa\nkasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut\nkuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen\nvillipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä\nsanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan.\n\n\"Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin\narvelee\", ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa.\n\nUnehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli\nsiellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi\nannettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin\nkäskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu.\n\nItkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se\nLiisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja\nneuvolla oli sanonut:\n\n\"Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa\nja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.\"\n\nTyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat\nhautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä.\nPallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus\nolivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt\nLiisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat\njoukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt,\nettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin\nennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin\nja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein\nherrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu\nastioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja\njos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun\nne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella\nleipäjuuston palasella.\n\nKytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin\nrauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon\nsuuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja\nruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se\nparhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja\nveljensä.\n\nMutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat\npukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että\nne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla.\n\nLampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen\nmiehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt\nkuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin\ntehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita\nruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku\npantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse\nkantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka\npaikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa,\njosta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän\nvakavana ja juhlallisena lausui:\n\n\"Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja\ntulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen\nviimeiseen lepokammioonsa.\"\n\n\"Sanokaa terveisiä ja kiitoksia\", vastasi kutsuttu hänkin, niin\njuhlallisesti että oikein.\n\nVimparin Aappo kutsuttiin:\n\n\"Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa\nhyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen\nviimeiseen lepokammioonsa.\"\n\nVaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia\nja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria\npapilliseen pukuun.\n\nVieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina\nja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa.\nKappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi\npaperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut -- paljaita jalkoja,\nrikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen\npukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan.\nKunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja\npastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen.\n\nNyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia -- muka kahvia -- ja\ntarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin\nalkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto\nkierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas\nveisattiin virren värsy ja pastori sanoi: \"maasta olet sinä tullut ja\nmaaksi pitää sinun jälleen tuleman\" ja viskasi kolmasti multaa hautaan.\nSen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä\nseisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä\nsilmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat\nlähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty.\n\n\"Eikö ollut lystiä?\" kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja\nesiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää.\n\nPormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan\npormestarinna.\n\nKaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja\nlepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi\ntoistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään\nihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa\narvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä\nmilläkin mättäällä tai kivellä.\n\nVaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa\nmitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko\nsekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän\nHeikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi\npormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken\nvirnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta\nsisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle\nmiehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle. Lapin\nMikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja\nhihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se\nsekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää\nkaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin\nhautajaisviinit olisivat päähän nousseet.\n\nPormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan.\nVasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan\nhuudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan.\n\nVaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut\npojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät\npaikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat:\n\n\"Tuleppa tänne, Litulatu!\"\n\nTyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli\ntullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen\nkauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka\nlöysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi\nLiisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä\nhyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä.\n\n\"Teetkö vasta ilkeyttä?\" kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut\nentisestä.\n\n\"Teetkö vasta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sano vielä toinen kerta!\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mitä et?\"\n\n\"Tee.\"\n\n\"Mitä et tee?\"\n\n\"Ilkeyttä.\"\n\n\"No sano kokonaan.\"\n\n\"En vasta tee ilkeyttä.\"\n\n\"No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.\"\n\nItkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään\nkääntyi ja huusi:\n\n\"Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.\"\n\nJa Heikki alkoi viskellä kivillä.\n\nVaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain\njälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään.\n\nMuut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli\nmetsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut\npoikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen\nseisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa\nmenivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei\nnäkynytkään.\n\n\"Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun\", viittaili entinen\npormestarinna.\n\nSiellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas\npuun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena\nja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa\nja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun\nkaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat\nlohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun\ntulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.\n\nLiisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki\nviskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa\nnenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä.\nSäälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi,\nmiten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi\nvuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko\nriemuitsi.\n\nLiisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä\nleikittäisiin hautajaisia.\n\nHerraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet\nja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa\nmukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emäntä. Ja niin\nsaatiin kaatunut asia taas kohdalleen.\n\nTalonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin\nettä pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi\nahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nMutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia\nlähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin.\nEi kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän\nkysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt\narvasivat asian ja kysyivät:\n\n\"Saatko sinä taas piiskoja?\"\n\n\"Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö\nolleet pojat ilkeitä?\"\n\n\"Olivat\", myönnettiin yhdestä suusta.\n\n\"Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?\"\n\n\"Sietivät.\"\n\nJa Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut.\n\n\"Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita,\neikö niin?\" kysyi hän vielä vakuudeksi.\n\n\"Joo, ja piiskoja.\"\n\nVakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten\nmuitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään.\nKotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli.\n\nJos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee... Vaan hän\nkertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi... Ja hän käypi\nvaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja\nMikolta, jos ei äiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on\nväärin tehnyt...\n\nSykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven.\n\n\"Jopas sinä sieltä tulet\", sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka\nistui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi:\n\n\"Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon\näidiltä, minulta...\"\n\n\"Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi\npyytää\", intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä.\n\n\"Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi\", komensi Lapin\nemäntä.\n\nLiisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.\n\n\"Pyydä joutuin anteeksi!\" komensi äiti ja sysäsi hartioista Liisaa\nlähemmäksi Mikkoa.\n\nLapin emäntäkin toimitti Mikkoa lähemmäksi Liisaa, niin että vastakkain\nseisoivat lähellä toisiaan sovitettavat.\n\n\"Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt\", sanoi Latun\nemäntä.\n\n\"Syyttömästi lyönyt\", lisäsi Latun emäntä. \"Eihän Mikko tehnyt mitään?\"\n\n\"En\", vastasi Mikko kysyttynä.\n\nLiisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin.\n\n\"Seekatti!\" sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen\näitinsä syliin kädet nyrkissä.\n\n\"Herra Jeesus!\", siunasi Lapin emäntä kämmentä lyöden ja päätään\nheiluttaen.\n\n\"Kuule, Liisa!\" Ja sen tien meni äitinsä ulos ja palasi piiskakimppu\nkädessä.\n\n\"Jeesus siunaa vitsat, että lapsesta tulisi hyvä ihminen\", sanoi äiti\nnöyrästi rukoilevalla äänellä niinkuin aina, kun hän ryhtyi kurittamaan.\n\nLiisa tiesi, että nyt ei ollut enää mitään muuta toimitusta, kuin että\nryhdytään piiskaamaan heti. Hän oli aivan masentuneena, hävetti niin\nettä kuumaksi posket karahti ja mieltä somasti käänsi: se hävetti, kun\nvieraitten nähden, Lapin emännän ja Mikonkin nähden paljastettiin...\n\nMutta kun äitinsä tarttui häneen ruvetakseen piiskaamaan, pyörähti Liisa\ntarttuen äitinsä kaulaan ja koetti kuiskata:\n\n\"Piiskataan äiti porstuassa!\"\n\n\"Niin muka\", sanoi Lapin emäntä, joka kuuli hyvästi Liisan pyynnön.\n\n\"Ei missään muualla kuin niitten nähden, joitten edessä olet pahoin\ntehnyt.\"\n\n\"Äiti kuulkaa ... porstuassa, rakas äiti...\"\n\n\"Osaakin se\", arveli Lapin emäntä.\n\n\"No ei kun tässä, sisso!\" sanoi äiti, irtautti Liisan kädet kaulastaan\nja taivutti Liisaa niskasta alas.\n\nVaa Liisa pyörähti pois käsistä, kun äiti rupesi paljastamaan, ja\nkarjaisi: \"Ei saa!\"\n\n\"Vaan kun saa!\"\n\n\"Ei saa!\" karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa.\n\n\"Taivaan Jumala!\" siunasi Lapin emäntä.\n\nLatun emäntä tempasi Liisaa kiinni lujalla kädellä, kuori hameet ja\npiiskasi. Vaan kun hän lopetti ja heitti irti, niin kääntyi Liisa heti\nLapin emäntään, polkasi jalkaansa ja väräjävin äänin tikasi\"\n\n\"Saatana!\"\n\n\"Kuulitteko! Voi, voi, voi!\" päivitteli kauhuissaan vieras.\n\nLatun emäntä kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan\ntaas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi hän jäykkänä ja katseli\nLapin emäntää uhkaavasti silmästä silmään.\n\n\"Kylläpä on, kylläpä on\", kummaili Lapin emäntä.\n\n\"Semmoinen se on\", sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle\nkomentavasti: \"Pyydä nyt anteeksi!\"\n\nSilmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat\nsaatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan\nasemaan ja oli kuin kivettynyt.\n\n\"Etkö pyydä vieläkään anteeksi?\" kysyi äiti piiskoja huiskuttaen.\n\n\"En!\" tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta.\n\n\"Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta\noikia kapine tule\", sanoi vieras.\n\n\"Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut\",\nlausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. \"Sitä ei jaksa kurittaakaan niin\npaljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo\nniin suuren vallan\".\n\n\"Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen\nsuustakin puhkeilee julmia kiroussanoja\", alkoi selittää Lapin emäntä\nuskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja\najatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu\nvajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu\nulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut\nkastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta,\njossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta\npuhelemaan Liisalle:\n\n\"Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä\nihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta\nhyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot\nlapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun\nhän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?\"\n\nLiisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä\nluonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä.\n\n\"Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta\", rupesi Lapin emäntäkin neuvomaan\nunehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen\nylistää Viion Elsaa Latun emännälle. \"Se Elsa se on erinomainen lapsi.\"\n\n\"Joo, Elsa on kiltti lapsi\", myönsi Latun emäntä.\n\n\"Joo. Harvassa niitä on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin näöltään kuin\ntavoiltaankin. Kyllä se ei tee mitään, jossa olisi moitteelle sijaa.\nNiin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia\nja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elää, se\non liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana\nja viattomana. Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä\nihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.\"\n\n\"Hyvin kasvatettuhan se on Elsa\", huokasi Latun emäntä. \"Ja siivon\nluontoinen lapsi sitten. Ei sen näe riitelevän koskaan, ei mitään\nvähintäkään pahaa tekevän. Erinomainen lapsi. Onhan niitä aina\njoitakuita hyviä.\"\n\n\"Onhan se hyvä Ojanniemen Marikin\", sanoi Liisa, joka kuunnellessaan\nElsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja\nsiirtyi nyt istumaan tuolille pöydän päähän.\n\n\"Niin, Ojanniemen Mari myös\", sanoi äiti.\n\n\"Joo, Mari on hyvä tyttö, kaunis tyttö, tottelevainen äidilleen niin\ntottelevainen ja nöyrä. Otappas sinä siitä opiksesi\", sanoi Lapin\nemäntä. \"Vertaappas itseäsi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut\nsemmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinä,\npolkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi.\"\n\n\"Meneppäs nyt sinä pyytämään anteeksi, pyydä nyt kaikilta, Mikolta\nensiksi\", kehotteli äiti uudelleen.\n\nLiisa painoi silmänsä alas. Teki mieli pyytää, vaan hävetti.\n\n\"Tule nyt ensin pyytämään Mikolta, jota sinä olet lyönyt, ja sitten\näidiltäsi, kun olet vastustellut äitiäsi ja noitunut\", sanoi Lapin\nemäntä.\n\n\"Niin ja Mikon äidiltä myös, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene\nnyt.\"\n\n\"Tule nyt.\"\n\n\"Mene, mene.\"\n\nOdotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi päänsä syvempään.\n\n\"Ei, ei ole vielä saanut tarpeeksi kuria\", arveli Lapin emäntä.\n\n\"Mene nyt heti.\"\n\n\"Ei, eihän se rupea, näkeehän sen. Se haluaa vielä piiskoja.\"\n\n\"Haluatko sinä vielä! Menetkö vai pitääkö vielä piiskata? Mene nyt tai\näiti piiskaa.\"\n\nLiisa kohotti päänsä ja syrjäsilmällä katseli äitiä.\n\n\"Jo on taas uhkaavan näköinen\", sanoi vieras.\n\n\"Sinä haluat siis piiskoja?\" Ja äiti otti taas käsille Liisan, ja kun ei\nollut apua sittenkään, niin siunasi hän piiskat ja kuritti Liisaa.\n\nPiiskauksen jäljestä taas koeteltiin anteeksi pyytämään saada. Vietiin\nlähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa\nriuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti\nsilmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin\nsanoi Liisa:\n\n\"Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.\"\n\nLatun emäntä oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidätetyksi toki, kun\nLapin emäntä suuttuneella äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan\npyyhkiessään Mikon nokkaa vyöliinaansa.\n\n\"En minä saa sitä taipumaan\", sanoi Latun emäntä.\n\n\"Antaa olla iltaan asti, kun isä tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti\narestiin. Saat nyt mennä konttuuriin ja olla siellä yksinäsi\najattelemassa miten pahanilkinen olet ollut.\"\n\nItkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu häntä arestiin\npantu, ja se tuntui nyt kauhealta.\n\n\"Jaa, jaa, ei se auta\", sanoi äiti, eikä siinä auttanut mikään,\nkonttuuriin sulki hänet äiti.\n\nLiisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitä pahasta hengestä, josta oli\npuhuttu, ja että hänestä tulee huono ihminen. Hän koetti rynkyttää ovea\nauki pois päästäkseen. Vaan äiti kävi kieltämässä uhaten pitää yönkin,\njos ei ole hiljaa.\n\nKun sitten silmät tottuivat vähän, niin ei pimeä kovin ollutkaan\nkonttuurissa. Tyynesti istahti hän vintin rappusille ja itki siinä hyvät\nitkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, että ajatus juosta alkoi,\nmietti hän, että jos pääsisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja\nselittäisi Tepon isännälle ja emännälle asian ja kysyisi, onko hänessä\npaha henki ja tuleeko hänestä huono ihminen.\n\nJa hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti\nJumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä...\n\nHän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan.\n\nHän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä...\n\nHän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle\nhyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata.\n\nSiinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee,\nja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat\nsitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä...\n\nJa Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes\nkuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla.\n\nMaatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta\nja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla.\nJos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja\npääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja\nhyppisi taivaasta noille pilville...\n\nSiinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset\nverkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen.\n\nLatun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla\nhyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin\nlapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on\nniitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se\non. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt.\n\nJa huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli\njulkea Liisan käytös.\n\nKun sillä jo on tuommoiset tavat, mitä sitten, kun se tulee vanhemmaksi.\nEi tiedä vaikka tulisi...\n\n\"Hyvä Jumala varjele! mikä se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan.\"\n\nVaan ihmekö oli, jos tulivat, kun näki myötäänsä ihmisten lapsia, jotka\nsille jäljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet\njo, ja kaikki sanoivat, että oikeaa ihmistä ei Liisasta tule...\n\nLatun emännän mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkäpä\nJumala näin nyt rankaisee häntä Liisan kautta. Antaa hänelle samanlaisen\npalkan kuin Kreetalle. Ja Latun emäntää kauhistutti ajatus.\n\n\"Herra Jumala, elä rankaise minua vihasi jälkeen ja ansioni mukaan!\"\n\nMutta syytönhän Liisa olisi vielä? Millä hän olisi ansainnut sen\nrangaistuksen kuin Tolpan Anna?\n\n\"Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen\npolveen\", lausui hän ääneen.\n\nMutta millä hän olisi rikkonut Jumalan mielen enemmän kuin muutkaan.\nNiin no, millä Kreetakaan?\n\nJa rohkea ja jänteväluontoinen Latun emäntä pelkäsi niin, että jäsenet\nvapisivat.\n\nJos häneltä menisi mies, poika, koko onnellinen elämä, ja Liisa joutuisi\nhuonolle jälelle.\n\nHänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään.\n\n\"En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa\", sanoi hän valittaen\nja selitti, mikä muokka se on taas ollut.\n\n\"No, elä sinä niin huolehdi\", sanoi Nikkilä. \"Kyllä se Liisa siitä\nmieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa\nminäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut\",\nsanoi hän hymyillen.\n\n\"Kovinkaan huono\", toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin\nomasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä.\n\n\"Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän\nkurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat\nvallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät\nasiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä\nymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan\nkelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa\",\nvakuutti Nikkilä.\n\n\"Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta,\nniinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa\nsemmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista\", arveli yhä\nemäntä.\n\n\"Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla\nhuolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.\"\n\n\"No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion\nElsakin on\".\n\n\"Elä sano sitä\", sanoi vakavasti Nikkilä. \"Minä luulen, että Viioska\nhyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää\nhuolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti -- vaan\nniitä timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne _huonot_ ihmiset ole\n_huonoja_ lapsia olleet, ne ovat _paraita_ olleet\".\n\n\"Paraat ja kauniimmat\", arveli Nikkilän emäntä.\n\n\"Niin, niinpä se taitaa olla\", arveli Latun emäntä ja ajatteli, että\nTolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat\nkauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo\ntytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis,\nvaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä\nisäänsä, joka oli kaunis mies.\n\nLohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja\ntodelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin\nVaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen\nmiesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla\nkorjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla\ntavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos\njoutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan\nomin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä\nansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan\nja niin se on muutenkin vanhentunut.\n\nMitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se\nheidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä\niltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut.\n\nVasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas\nvakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole.\nMutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen\npolttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä.\nTuntui niin pahalta ja painavalta.\n\nTuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa ... ja\nNikkilässä vain luu ja nahka.\n\n\"Auta hyvä Jumala heitä\", lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä\nsaikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.\n\n\"Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä\", lausui hän huoaten, ja\nheltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan.\n\nVaan Liisa oli omilla teillään.\n\nHerättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui\nmielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi\nhän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi,\npoistui noloisuuskin mielestä.\n\nKadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka\nleikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä\nmyttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat\ntuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut\ntoista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului\nkyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille\nnäytti.\n\n\"Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se\naina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri\npoika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö\nmitä, vaan se lähti muuten ... mutta jos menettää linnan... Joo\nmenettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi\nlinnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan,\nvaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja\npienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut... Nyt lyöpi\nKarin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa\ntuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta,\nkarutsapalliakin se ottaa... Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä\ntarjottelee... Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on?\nVaan aina sen pitää muita sortaa... Peijakas, kun minä olisin!\"\n\nJa Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos.\n\nKiviä on ja kova maa.\n\nVaan jos pääsisi katolle.\n\nEi voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta\nkiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin\nnojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä\npitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan\nlaitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin\npuuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle.\n\nMielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan\nja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan.\n\nPojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan.\n\n\"Joku pois ja Latun Liisa sijaan!\" huudettiin.\n\n\"Tule meidän puolelle.\"\n\n\"Tule vainkin meidän puolelle!\"\n\n\"Tule meidän puolelle, pannaan Lapin Mikko pois\", sanoi Terilän Heikki.\n\"Mikko kun kävi kantelemassa äidillesikin.\"\n\nMikko jo alkoi väistyä paikoiltaan.\n\n\"Elä mene Mikko, ollaan me yhdellä puolen\", sanoi Liisa, kun aina\nmuulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvä\nkoppia ottamaan. Mitään entisiä vihoja hänellä ei ollut, aivan kuin ei\nolisi muistanutkaan. Mitäpä niissä olikaan muistelemista.\n\n\"Terilän Heikki pois\", sanoi hän.\n\n\"Terilän Heikki pois\", huusivat kaikki kuin yhdestä suusta.\n\nJa pallin lyönti alkoi nyt eri innolla, eikä kukaan uskaltanut vääryyttä\ntehdä eikä pienempiään sortaa, eikä haluttanutkaan kellään.\nSäännöllisesti kävi kaikki, ei pienintä intostakaan ollut, ja hauskaa\noli.\n\nTehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa työpaikoissa kellot soida,\nheittivät pojat leikkinsä. Silloin isät töistä tulivat, pienemmät lapset\nleikkipaikoiltaan lähtivät kukin isäänsä vastaan, ja isommat\nkerääntyivät kotia höyryävän ruuan ääreen, odottamaan ikävällä milloin\npääsee ruuan kimppuun.\n\nVaan Liisa lähti Tepolla käymään ensiksi. Ei pelottanut häntä, vaan\nmuuten tuntui niin pahalle mielessä, ettei saattanut kotia mennä.\n\n\"No mikä sitä Liisaa vaivaa?\" kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja\nistuutui syömään. \"Kovinhan sinä olet vakava.\"\n\n\"Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidän\nviinit ja söivät sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran\npuuhun ja särkivät kaikki.\"\n\n\"Ohhohhoh! Sepä on ollut hävitystä. Kylläpä tekivät pojat pahasti.\"\n\n\"Niin\", ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki järjestään, miten hän\nnoituikin kotona.\n\n\"Kylläpä olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytä muissakin, niin on\nollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas\näiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isäsikin, jolle\näitisi varmaankin on kertonut. Eikös äitisi itkenyt?\"\n\n\"Itki.\"\n\n\"Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha.\"\n\nLiisa vakavana istui tuolin nurkalla alla päin ja kostein silmin alta\nkulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emäntää ja Iikkaakin, joka niin\ntyytyväisenä söi siellä pöydän takana isänsä ja äitinsä keskellä.\n\n\"Etkös ole tehnyt pahasti?\" kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle\nmietintöaikaa.\n\n\"Olen minä kyllä.\"\n\n\"No, mene sitten ja pyydä kauniisti anteeksi.\"\n\nLiisa lähti heti ja kiireellä aivan kuin olisi hänelle pistetty jotakin\nkäteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia eläkä suinkaan\npudota.\n\nVaan se putosi kuitenkin. Kun hän tuli sisään, jossa isä ja äiti\nistuivat syömässä, niin isä ilvehtien kysyi:\n\n\"Missäs se meidän mamselli on ollut?\"\n\n\"Lennossa\", vastasi Liisa ja istuutui syömään hilpeällä mielellä.\n\nNiinhän se aina kävi, että kun hän Tepolta lähti katuvaisella mielellä\nja täydessä aikeessa pyytää anteeksi pahuutensa, jäi se tekemättä äidin\nankaruuden takia tai isän leikkiin unehtui.\n\nMutta koskaan ei jäänyt pyytämättä Jumalalta anteeksi maata pannessaan.\nNiinpä hän nytkin teki ja kääri sitten hellästi kätensä äidin kaulaan ja\nnukkui.\n\n\n\n\n4\n\n\nNousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun\nViion leski jo työlleen kyhäysi. Hän nousi nyt tavallistaan varemmin\nsaadakseen hyvissä ajoin päätökseen loppuvan kankaansa ja päästäkseen\nsitten vielä tämän päivän nimelle uutta kehimään.\n\nMielensä tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmäsi hän kangaspuihin\nistuessaan, mitä vielä oli tekemättä ja mitä jo tehtyä. Hienoina\nsuikaleina enää vannehtivat loimet pölkkyä, jonka hamppuvaate paistoi\nkuin kerjäläisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinä\npuolikymmentä kyynärää enää. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun\nvaatekääryyn, vähän vailla sataviisikymmentä kyynärää kaunista\nnelivartista oli siinä.\n\nSiinä oli ankaran työn ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat\neivät enää tuntuneet, näkyi yksistään niitten hedelmä. Uutta kangasta\najatellessaan, minkä vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo\nsataviisikymmenkyynäräinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentähden\nantautui hän sydämen halulla kiittämään Jumalaa, joka oli häntä auttanut\nhuojentaen hänen työtään. Ja samalla hartaudella rukoili hän, että\nJumala antaisi hänelle terveyttä ja voimia yhäkin niinkuin tähänkin\nasti. Ja ajatuksissaan siinä kääntyi hän tietämättään katsomaan nukkuvaa\nlastaan.\n\nTuossa se raukka lepäsi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kädet\nposken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli.\n\nJos hän olisi rumakaan... Tai kun hän kuolisi... Taivas hänet perisi,\nsillä tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentäisi,\nsielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon...\n\n\"Vaan jos sinä Jumala olet viisaudessasi määrännyt hänelle elämän\npäiviä, niin auta häntä aina oikealle tielle\", rukoili äiti hartaasti\nääneensä.\n\nElsa heräsi. Mutta hän ei malttanutkaan vielä nousta, kun oli juuri\nnähnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita tähtiä\ntäynnä, keskellä niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympärillä\nenkeleitä, suurempia ja hyvin pieniä. Kaikilla oli valkoiset siivet.\nIsoilla enkeleillä oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja\npitkä tukka, pienimmillä enkeleillä ei ollut vaatteita, pulleat posket\nja kihara tukka. Hän halusi vielä nähdä sitä unta ja painoi siinä\ntoivossa silmänsä umpeen ja nukkui uudelleen.\n\nHän nukkui pitkään. Vasta heräsi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja\nkadulta kuului lehmänkellojen kalke. Eikä herättämättä herännyt\nsilloinkaan.\n\n\"Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jättää\", herätteli äiti. \"Emäntä kävi jo\nkysymässä sinua.\"\n\nRaukaisi Elsaa vielä ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitä\nmitenkään.\n\n\"Heluna jättää sinut\", muistutti yhä äiti. \"Ja käämitkin loppuvat\nminulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi.\"\n\nMiten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi häntä puskenut kylkeen, ja\nsentähden vastenmielistä oli lähteä sitä viemään. Samassa kun muisti,\nettä tytöt olivat aikoneet mennä tänä päivänä hiekkatöyräälle\nKarjasillan taakse leikkimään, aamusta päivin jo lähteä, niin päätti\nhän, ettei hän nyt lähdekään viemään Helunaa, sillä piti käämejäkin\ntehdä äidille oikein paljon, että saisi huoletta olla vaikka iltaan\nasti. Vieköön nyt kerran emäntä itse Helunan.\n\nMutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, että\nmitähän se Heluna ajattelee, kun hän ei ole sitä viemässä. Ja niin tuo\nmielelle paneutui, että piti lähteä kiireimmän kautta.\n\nNavetassa oli jo parsi tyhjänä ja kytky remotti lattialla. Kärpäsiä\nlentää surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vähällä itku\ntulla, semmoisen ikävän paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Hän lähti juosten\nkaristamaan jälkeen toivoen tapaavansa vielä, ei saanut rauhaa muuten.\n\nKadulla kulki lehmiä häkille päin: Montinin Kultaruusu, Omena ja\nTorstikki, Lepistön Punikki ja etempänä tuolla meni Kujalan Onnentähkä,\nvaan Nikkilän Helunaa ei näkynyt. Elsa sai juosta häkille asti ja siellä\nvasta tapasi, kun emäntä oli palaamassa. Vaan Elsa lähti vielä etämmäksi\nsaattamaan, kun kävi Helunaa niin sääliksi.\n\nHeluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja\npää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan,\ntaputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää\nsille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna\njo oli leppynyt.\n\nMutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja\nkäämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä\narveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu\nennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää.\n\nEi kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin\nsotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä\nja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa\npäätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi\nsitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki.\nLopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti.\n\n\"Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.\"\n\nElsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti\nja kysäisi:\n\n\"Mitä sinä siellä äyhkit?\"\n\n\"Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan\npahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.\"\n\n\"Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi\nestelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet\", puheli\näiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin\nhelskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula\npujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa\njuoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon,\nkun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa.\n\n\"Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi\", pyysi Elsa. \"Äiti\nkuulkaa.\"\n\n\"Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen\npanee.\"\n\nNiinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä\njärjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan\nkysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät.\n\nMutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada\nloppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään.\nUskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän\npitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen\npitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala\nuutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se\nkoetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja\njuossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää\nrukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin\nlanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että\nteki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan\nsiihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa.\n\nSe olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa\nminkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on\nkiroilemista.\n\nOikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi.\nJumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai\nsorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat.\n\nSäikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun\nJumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo\npaljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli\nsemmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala\nvarmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja\nniinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko\nlaula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa\nmerkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein\npelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti\noli sanonut.\n\n\"Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on\nsemmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja\nkatuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä\nja rukoilla hänen puolestaan.\"\n\nUsein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut\nsanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei\nrohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin\nsanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo.\n\nVaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön,\narveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä\nhyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin\nvyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.\n\nMilloinka sitä sitten pääsee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan,\nsiihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei\npääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin.\n\nMieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja\nkadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt\nolisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä\nkaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa...\n\nMutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan\njälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka\nMontinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän\neritoista!\n\nSiitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää.\nTyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin\nkuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä\nolisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla,\nhyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon\ntaakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan\nkäynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät\nlehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita\nei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat\nMarin kanssa.\n\nSemmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui\nistua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja\ntaputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja\nsanoo:\n\n\"Iso tyttö ja niin lapsellinen.\"\n\nNiinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden\ntyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa.\nSemmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät\novat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja\ntuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä\nviheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa\nhe Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri\nkivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut\ntulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan\nlähelle, aivan kädelle istumaan. Mutta vähän matkan päässä olisi talo,\njossa asuisi ... tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan\nlinna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta\ntulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat\nja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika...\n\n\"No jopahan alkoi vyyhti juosta\", sanoi äiti.\n\nTosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut\nhuomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi,\ntäyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi\nvyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli.\nVäliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti.\n\nSuristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää\nsylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku\nsykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta\nylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti\nhyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli\nvähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se\nvyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten\njoukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee.\n\nUutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä\nvyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan\npuhtaasti.\n\nKäämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se\nkävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan\njoutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten\npulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut,\nvaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä\ntoki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset\nmenneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi\naikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi\nnyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset\nolivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin.\n\nJa niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä.\n\nOh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle\nkaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja\nmuuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi\nlähtemään.\n\nKadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi\njuossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai\njuosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät\nnauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin\nkulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla.\n\nElsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki:\n\n\"Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ...\"\n\nPöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään,\nettä pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt\nmuka pilvessä lentävä enkeli.\n\nNyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi! -- Jos\nolisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi\nenkeliksi.\n\nElsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi\nlentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle\nja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun\nlapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi\nJumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää... Olisi niin\nhauska...\n\nVaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään\nolla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa... Ja kuka äidille tekisi\nkäämejä.\n\nTuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä\nsaisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja\nnoutaa.\n\nKun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei\nolisikaan lysti olla enkelinä...\n\n... Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen\nlinnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi\nniin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he\nostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina ...\ntai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina\nleikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin\nkomealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen...\nOlisi niin lysti...\n\nJos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet...\n\n\n\n\n5\n\n\nElsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa\nsäikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen\nkatsomatta.\n\n\"Sinä aika vauhake olet\", kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. \"Kun\nmenee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.\"\n\n\"Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?\"\n\n\"Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se\noli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan.\nSain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin\nluona tapasin -- tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä,\ntoisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa,\nkun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan. --\nSitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä\ntulin, häntä torvella vilistin. -- Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas\nminun poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikö ole selästä leninki\nmärkänä.\"\n\n\"Ja varpaastasi veri tulee!\"\n\n\"Kiveen löin, vaan ei se tapa. -- Katsohan, minulla on kaksi näin suurta\npalasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla.\nMinä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa\nHeikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt\nHeikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni\nvihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain\nsuitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan\nviimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla\ntorniolaisille. -- Kuule, onko sinulla sokeria?\"\n\n\"Ei minulla ole.\"\n\n\"Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytöillä on.\"\n\n\"En minä tiennyt...\"\n\n\"Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään\nKarjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää\nottaa sokeria.\"\n\n\"Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.\"\n\n\"No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia\", ja Liisa\npuraisi sokerihitusesta puolet Elsalle.\n\nElsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti\nLiisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen\nsiinä hänen rinnallaa.\n\nKontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä\nkankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa.\nSiitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on\nainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö\nsisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin\npelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka\npäivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät\naina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen\ntaitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina\nkankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki\ntietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin.\n\nKerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet\nKarjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja\nkäyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua\nreuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä.\n\nKolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä.\nVaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä,\nniin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui\nLiisaa käteen ja henkeään pidätti.\n\nKahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen.\nKatseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta\nisoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän\nastelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi\ntarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen.\nMutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi,\npoikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään.\n\nLiisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa.\n\n\"Voi ei ruveta\", kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, \"kuule, ei\nruveta, Liisa rakas\".\n\nMutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten\npojatkin hokivat:\n\n\"Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä\nnoutamaan.\"\n\nLiisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten\nvälistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä\nhäipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä\nkerran ja lujasti.\n\nElsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku.\n\n\"Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka\nhärnäsit Ristoa\", tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee,\nniin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla.\n\n\"Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon,\nettä Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.\" Ja Liisa alkoi\nhokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin\nsanansa.\n\nElsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä\nennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei\nkolkutusta kuulunut.\n\nSiellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti.\nJa hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että\nTolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää\nvälittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin\nLiisalle kuin toivotuksena:\n\n\"Sinusta tulee huono ihminen.\"\n\nSitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten\npuheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta\nkuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi\nhäntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä\nsynkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi\nkyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt.\n\n\"Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija\", sanoi Liisa\nhammasta purren.\n\nSiinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti\nkovaan itkuun.\n\n\"Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä\nvalehtelet ja kaikki valehtelevat.\"\n\nNyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä\npohjasta.\n\nElsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään\nsanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa\nei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen.\n\nLähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen\nTalluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli\nherraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja\nsyöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja\npuhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että\nsiitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin\noli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti\nmuille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös\nkertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan.\n\nKerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja\nsuudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti\nlöytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli\nauttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa,\nettä oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin\nei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja\nkauheasti pelättiin herraspoikia.\n\nElsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että\nnyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin\netäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen\neteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon\ntakaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä\nsisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet\nnyrkissä ja uhkaavana alkoi:\n\n\"Miksi sinä minua kerran härnäsit?\"\n\n\"En minä ole sinua koskaan härnännyt...\" koetti Elsa sanoa, vaan Santeri\nsamassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi.\n\n\"Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?\" teuhusi Santeri innoissaan\nja painoi Elsaa niskasta maahan.\n\nElsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen,\neikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan\npäältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin\nkimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan\npyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä\nrääkkyvän kuin syötävä.\n\nLiisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin.\n\n\"Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?\"\n\n\"Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.\"\n\n\"Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se\nhaukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?\"\n\nSiinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli.\n\nOttelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että\nLiisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut\nmitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui\nuudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui\nallekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä\nkerkesi.\n\nKun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki.\n\n\"Elä huoli Liisa.\"\n\nLiisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna\nastumaan matkansa mukaan.\n\nAivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin\nvesilintu sukkelosta ja alkoi:\n\n\"Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu,\nlitulatu...\"\n\n\"Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?\" kysyi Liisa kääntyen takaisin ja\noli nyrkit puristuksissa.\n\n\"Elä mene\", pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi.\n\n\"Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn,\nkenen olet poika\", uhkaili Liisa.\n\nSen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa\nloukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin.\n\nElsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin\nmiellyttää häntä.\n\n\"Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia\",\nsanoi Elsa.\n\nLiisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta\nsitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan.\n\n\"Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?\" arveli Elsa vihdoin\näänettömyyden katkaisten.\n\n\"Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä\ntoruu -- toruu se minuakin...\"\n\nLiisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi\npuolustuksekseen arveli:\n\n\"Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja\nymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria\", selitti Liisa\naivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan.\n\nMutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän\nkatseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että\nsovitaan pois Iikka.\n\n\"Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina\npienempäinsä niskassa ilman mitään syytä\", selitti Liisa.\n\nLeikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan\npäässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas.\nRinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja\noli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja\nsiitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka,\nnauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas.\n\nLiisa pysäytti toverinsa ja kysyi:\n\n\"Eiköstään minusta tule huono ihminen?\"\n\n\"Ei\", vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt\nmahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin.\n\n\"Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.\"\n\n\"Liisa ja Elsa\", huudettiin tyttöjoukosta.\n\nSemmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että\nkohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat\nlähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja\nLiisa tahdiksi lauloi:\n\n    Rim min nällä reen\n    evers perran pee\n    litvik likka vee\n    litvik likka vee\n    vuotok rassassee\n    unter riivantee.\n\nJa riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin,\nsillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä.\n\nElsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt\nvielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen.\n\n\"Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan\", selitti hän ja\nnäytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka\nvähän koukussa taakse.\n\nSievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri\nparvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta\nkiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas.\n\n\"Katsokaa minua!\" huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla\nmiten paraiten enkelin näköinen.\n\nElsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat\nheti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.\n\n\"Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin\nenkeleitä ... nyt minä tiedät... Näin.\"\n\n\"Voi, joo joo!\" huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen.\n\nNythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin\nnäkyivät. Ja näin oli lystimpääkin.\n\n\"Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!\" huudettiin taas. Ja tosiaan\nkatseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja\njokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa\nja kätensä.\n\nSe leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä\nse tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä\nei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään\nhautajaisille.\n\nEnkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin,\nmurheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei\nollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas\njuhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan\nSievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin\nmuuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen.\n\nElsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta.\nSiihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset.\n\n\"Minä rupean morsiameksi\", ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas\nhääpuuhiin kuin hautajaisiinkin.\n\n\"Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika\", ehdotti Takun\nHanna.\n\nVaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei\nvielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi\nsen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin\nkauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja\nmetsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia\nolisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei\nmuualla koko maailmassa.\n\nJa siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä.\nEikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin\nkaunis.\n\nJokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta\nhe sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään\nja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen\npitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea.\n\nOjanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin\nja se kuninkaan poika oli myös pieni.\n\n\"Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi\nsinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa\nkaikkea... Mari olisi morsian.\"\n\nMolemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin\nmorsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan\ntoisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä\ntointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan\njotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas.\n\nVimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät\nosanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan\ntarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei\nhuolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän\nnärkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään\nviskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen\nlepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta\npääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle\nraukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka\ntiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa.\nVaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja\nhatuuttaessaan arveli: \"Vai tämä pastori!\"\n\nLiisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi\nomistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo\npyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin\nkahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista\nhauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä.\n\nJa nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin\nperhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen.\nNiistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä\nkuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia.\n\nSe oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja\nlinna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja\nsiinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät\nkristallista ja samettimatot lattialla.\n\n\"Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita,\njoihin saa hyppiä siltä törmältä?\" kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät\nja kyselivät kukin omia mieluisiaan.\n\nVariksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja\nvyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin,\nettä käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja\noikeassa kädessä pieni kukkakimppu.\n\nSemmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten\nnojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa.\nToiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan\nsulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen,\nsaati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee\nkuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja\nkaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo\nvälähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee.\n\nVaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin\nAappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja\nmuitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään\ntöyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan.\n\nMontinin Jori nauroi ja huusi:\n\n\"Flickor, kom då si!\"\n\nMuutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia,\nvaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan.\n\n\"Pappa o' mamma, kom då si!\" huusi joku tytöistä.\n\nPappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena.\nNauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman.\n\n\"Flickor, fråga hva' låss hon vara\", huusi rouva.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysäisi muuan.\n\n\"Mari.\"\n\n\"Nii vaa mikä sinä lossa olla?\" kysyi toinen.\n\nMari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa.\n\n\"Mikä se ole?\", kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi\nkädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin.\n\n\"Se on Ojanniemen Mari.\"\n\n\"Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?\" kysyi joku muita viisaampi.\n\n\"Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.\"\n\n\"Se on muka kuninkaan pojan morsian\", alkoi Aappokin nyt häveltää ja\nselitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään\nalla kuulivat.\n\n\"Ah morsian\", lausui mamma.\n\n\"Jaja!\" sanoi pappa. \"Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta\nkaunis morsian.\"\n\n\"Juu, sievä tyttö näyttää olevan\", myönsi mamma ja toinen rouva sanoi:\n\n\"Erinomaisen sievä.\"\n\nLatun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin\nviereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja\nkysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa:\n\n\"Se on Ojanniemen Sannan.\"\n\nSillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei\nkuulu teihin.\n\n\"Ojanniemen Sannan... Mari on siis...\" sanoi rouva toiselle ja tämä\nnyökäytti päätään, että hän ymmärtää.\n\n\"Synti tyttöparkaa\", sanoi rouva.\n\nHerra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin,\njonka antaisi Marille.\n\nMutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa.\n\n\"Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?\" kysyi se toinen rouva Latun Liisaa\nja otti rahakukkaronsa.\n\nLiisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään\ntöyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi.\n\n\"Se on Latun Liisa\", huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin\nettä koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä.\nMuuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei\nvaikka. Niin ujosteli.\n\nToisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina\ntiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli\nkahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään.\n\n\"Ketä kaikkia siinä oli?\" kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin\nlähelle pysähtyä, että nähneet olisivat.\n\n\"Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri\nja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin\npiika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa\", selitti Liisa ja\narveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään.\n\nSinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti\ntyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että\nlähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei\nhuomattaisi.\n\n\"Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla\nmetsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on\nniin komeasti.\"\n\nToiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä.\n\nElsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on\nvastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että\ntahtoi heti lähteä.\n\nMarille tuli myös kiire kotia.\n\n\"Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja\", sanoi hän.\n\n\"Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen\nhautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet\nhautajaiset saadaan pitää\", sanoi joku.\n\n\"Ostetaan, jos äiti ei tarvitse\", sanoi Mari.\n\nJa sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä\nkuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa\nsiellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka\nkasakkain laulua, niin että kangas raikui.\n\n\n\n\n6\n\n\nSemmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten\njoukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa\nsisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa.\n\nÄiti oli rukin ääressä.\n\n\"No nytkö jo tulet?\" sanoi äiti nyreästi. \"Kun et viipynyt koko iltaakin\nja yötäkin.\"\n\nJa käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella\näänellä vielä sanoi:\n\n\"Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi\ntehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän\ntyötä kuin tehdä jaksaisikaan.\"\n\nHämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään.\n\n\"No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa\ntämän kankaan päätetyksi.\"\n\nElsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän\nei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna.\n\nVaan äiti niittä solmiessaan sanoi:\n\n\"Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin\nsaanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta\nkäämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin\niso tytön torvelo.\"\n\nElsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina\nkarehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti\nsanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti,\nmitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti,\nmurjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun\nhän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi,\nniin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen\npuhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin\nkyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli\npahaa ajatellutkaan.\n\nKun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän\nleppyneenä:\n\n\"Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on\naikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään,\nmuuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja\ntiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä\ntyötä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin\nsinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman\njalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät...\"\n\nVaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin\nrajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei\npäässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä\nkesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan,\nvaan tukehduttaa siihen paikkaan.\n\nViimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli\nsivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei,\nettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain\npalautumista.\n\n\"Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään\", puhui äiti\nrykäysten seasta ja paineli sydänalaansa.\n\nVasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja\nryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää,\nvaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään\nalustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella,\najatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia,\njotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti\nkäämiä tekemässä ... äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ...\näiti kuoli...\n\nKuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne\ntäytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei\nhenkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi\ntulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.\n\n\"Ei ole kuollut!\" huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin,\nikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä\nmielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan\nköyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt.\nMutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin, -- ruma akka\nojensi käsiään ottaakseen häntä.\n\nTuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista\nkarsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut!\nKääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten.\nKoetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi\nmielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista.\nVasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka\nmuu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä\npäänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki,\nettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai\näidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin\noli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.\n\nKuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa\najatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä\nmieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta\nhuoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena\neikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien\ntäytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan.\n\nMutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan,\nettä jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa,\nvaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta\nenemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani\nse niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan.\n\nJuoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä\nihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti.\n\nSitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä\nei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan\nvarmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä\nkartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori\nja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli\nnyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan.\nNurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan\nkulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti\nedessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki\nalaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli\ntakaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle,\nposket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi\nakkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli\nihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että\nnaurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata\ntakaisin.\n\nKaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän\nenää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä,\nniin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa\njota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta\nrukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa\nhakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin\nlysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei\nlähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä.\n\nKotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja\nantaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan.\n\nMutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa\nolivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat\nlattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja\nsukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin\narkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti\nkovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui\nyksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan.\n\nPojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa\nei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki\nvieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei\nHelunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan\nkangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen\nitkuun, tietämättä mitä oikein itki.\n\nItkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan\nkun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat\näidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän\npainoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili\nJumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen.\n\nJa kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava\nilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja\ntarttui äitiä vyötäryksiin.\n\n\"Hohoi\", huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana.\n\n\"Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla\nlevähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa:\nMontinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan\nJäntiltä\", selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin\npunoittivat.\n\n\"Tuossa on silliä\", sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin\nharvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa\nläjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät\nhärskiä hajua.\n\n\"Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä\", sanoi hän, taskustaan kaivaen\ntoisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän.\n\n\"Siinä on teetä.\"\n\nElsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut,\nainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se\nmaistuu.\n\n\"Eipä sanota persolle, se on makeaa\", sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun\nElsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: \"No kohtapa\ntiedät; me keitämme sitä tänä iltana.\"\n\n\"Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin\", päkelsi hän iloissaan, vaan se\nselittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin\nkahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia\njuotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi.\n\nÄiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia\nlantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria\nostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä,\nminkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun\noli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut\nkyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei\nkannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli\nsanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska.\n\nHyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta\ntulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän\nkutomapalkan.\n\nHän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja\nsanoi:\n\n\"No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin\nteelle.\" Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä,\nettä ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä\nmuutaman korpun.\n\n\"No nyt me saamme herkutella\", sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli\ntullut asialtaan. \"Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun\nkanssa päälle, että suu jää makeaksi.\"\n\nLeipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät\nmaistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi\nleipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen\nja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen\nnauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut.\n\n\"Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa\",\nsanoi äiti.\n\nHyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä\nteelle kutsumassa.\n\n\"Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on\", sanoi Nikkilän emäntä ja\nkammariin tultua sanoi Viion leskelle:\n\n\"Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se\nvaltaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat\npolkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja\nsitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne\".\n\nViion leski hengähti ja sanoi:\n\n\"Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä\nsillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia\nsuonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa\nJumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.\"\n\n\"No joo, onhan se niinkin\", myönsi Nikkilän emäntä.\n\n\"Istukaa emäntä.\"\n\n\"Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole\", sanoi Nikkilän emäntä\nistuttuaan.\n\n\"Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani,\neikähän tuosta ala saada palkkaakaan. -- Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.\"\n\n\"Oikeinko tässä teetkin.\"\n\n\"Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan\nMontinin rouva antoi vähän teelehtiä. -- Ottakaa korppukin, onhan siinä\nsiksi.\"\n\n\"Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.\"\n\n\"Se on niin hyväsydäminen se rouva\", alkoi Viion leski ylistellä. \"Kun\nkuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha\nyskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on\nhyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie\npannut.\"\n\n\"Sillä lailla.\"\n\n\"Hyvänsuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika\njuoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä\nuseampia nauloja.\"\n\n\"Isoja sillejä\", sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita,\nsuuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän\nemännänkin nenään, että kipristeli.\n\n\"Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen,\njonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään\", sanoi Viion leski,\nvaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut\nmuutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia.\n\n\"Taitaapa olla antelias ihminen\", arveli Nikkilän emäntä.\n\n\"Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu,\nettä se toimittaa työtä köyhille.\"\n\nElsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut\nOjanniemen Marille kymmenen penniä.\n\n\"Missä?\"\n\n\"No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä\nMontinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme\nkuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut\npakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt,\nvaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen\npenniä.\"\n\n\"Kuninkaan pojan morsiamisilla\", nauroi Nikkilän emäntä. \"Ne häntä\nkuvittelee nuo lapset.\"\n\nViion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille\nJumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea.\n\n\"Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että\nhe näkisivät iloa lapsistaan.\"\n\n\"Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa\",\nsanoi emäntäkin.\n\n\"Ottakaa lisää teetä\", käski Viion leski.\n\nNikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin\nkahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän\nkupin, jos kehtaisi sanoa.\n\n\"Tulkaa ottamaan.\"\n\n\"Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.\"\n\n\"On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten\nNikkilällekin.\"\n\n\"Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun\nosalleni kyllä yksikin riittää\", väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se\nsiitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi\nkupit ja kiitteli Nikkilän puolesta.\n\n\"Ei makeaa mahan täydeltä\", sanoi emäntä ja nauroi.\n\nViion leski maksoi huoneen vuokran.\n\n\"Pitää maksaa rahojen aikana.\"\n\n\"Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä\", arveli emäntä jotakin\nsanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa\nmaksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta.\n\n\"Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat\nkäsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.\"\n\n\"Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille\njoskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.\"\n\nNiin, sillä tavallahan se sopii.\"\n\n\"Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän\nsitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin\nköyhää, joka ei auttaa voi.\"\n\nSiitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on\nmonta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht'äkkiä aukeaa umpiperä.\n\n\"Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä\", selitti Viion leski.\n\n\"Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään\nkankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että...\"\n\n\"Mitä nyt nykitään, kun parta loppui\", ehätti emäntä väliin nauraa\nhekattaen.\n\n\"Minne mennä työtä kysymään\", jatkoi leski vakavasti.\n\n\"Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan\nvähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen\npitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä\nrupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla\nolen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.\"\n\n\"Sillä lailla.\"\n\n\"Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.\"\n\n\"Niin\", myönsi emäntä vakavan näköisenä.\n\n\"Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole\nollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.\"\n\n\"Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.\"\n\n\"Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.\"\n\n\"Joo\", myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan.\n\n\"Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin\nvoimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka\nkuormankin on pannut.\"\n\nNikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle\nkohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä\nnytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään\nihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon\nja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli\nhänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei\nosannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan\nJumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan\nJumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon\nJumalan valitun edessä.\n\nViion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut\nhänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen\nnäyttää.\n\n\"Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan\nmustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään,\nhommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin\naivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin\nrakastanut.\"\n\n\"Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle\ntuntuu kun lapsen viepi tuoni\", keskeytti emäntä. \"Kun meiltä Janne\nkuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle\ntuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena,\nsemmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen...\"\n\n\"Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään.\nOmaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen\ntulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo\naavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa\nvesi vetelä.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan\nhäntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt,\niloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin\nhäntä Jumalanani.\"\n\n\"Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi\",\ntäydenteli emäntä lesken puhetta.\n\n\"Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä\nnäkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen\nluottaa.\"\n\nNikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi\nkävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä,\nettä Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui\ntuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli\nJumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista\nottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan\nsallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi\nollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että\nJumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa\nkuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi. Ja sen\nvuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt\nymmärsi hyvin ja uskoi.\n\n\"Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että\nnäkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa\", tuli emännältä\nääneen.\n\n\"Niin, hän uskoi ja luotti Herraan\", lausui leski. \"Minä en Jumalaa\ntuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin,\nvarsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se\nrukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin\nkauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla\nasuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun\nhän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että\nmielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut\nsitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala. Jos minä olisin\nluottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän,\nniin hän olisi antanut Viionkin elää\", lausui leski ja painui\nmietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt\neläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja\nvälähtelivät kirkkaasti.\n\nKun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion\nelää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi\nmitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut,\nettei muulla keinolla olisi herännyt.\n\nNikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla\nasiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea\nniinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut\nheidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin\nniinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat.\nHänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän\nasti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin\ntällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt.\nMutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että\nJumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin\ntakaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt.\n\n\"Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee\", sanoi emäntä, kun\noli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä.\nKiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän\nauttaa puolestaan, kun sopii.\n\nTyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina\nuudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo\nemäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti\nlevähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään\nolisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja\niloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän\najatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas,\nsuloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin\nrakas isä.\n\nOli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa\najatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta.\nVaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.\n\nTee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua\npaljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi\nkirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.\n\nJos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne\njossa isä hukkui.\n\nHän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan\nleikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa.\nTämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin\nkeitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut.\n\n\"Äiti.\"\n\n\"No, lapseni?\"\n\n\"Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja\nte kerrotte sitten oikein paljon isästä.\"\n\nÄiti purskahti nauramaan helakasti.\n\n\"Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?\"\n\n\"Niin kun...\" Sen enempää ei osannut selittää.\n\n\"Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin\ntäältä pian sinne isän luo.\"\n\nNiin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että\nhe saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin\ntulisi kotia.\n\n\n\n\n7\n\n\nJuoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin\nolisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista\nkerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja\nihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu\nauki ja silmät renkaina.\n\n\"Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja\nja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...\", luetteli Aappo yhteen\nhenkäykseen.\n\nToisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa\nkertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä.\n\nSinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään\nlaskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin\npaistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan\nkipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta\npienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun\npäästyään.\n\n\"Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa\", koetti\näiti rauhoittaa.\n\n\"Minä en eksy\", väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan\nmelkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle\nsuureksi kyttyräksi.\n\nTiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät.\n\n\"Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei\nkuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte. -- Mitä\nsinä sanoit, Aappo?\"\n\nAappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla\nkäymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia\nja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua\nparastaan.\n\nOlisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat\nnuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut\nuseinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin\njonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi\nköyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan\ntai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut\nodotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo\nja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat\nnyrpyllä nenin aina köyhän luona.\n\n\"Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon\", sanoi hän silmäillen\nympärilleen.\n\nPuhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen\naikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi\nansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin\nkanssa.\n\n\"Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut\nhomehtunutta äyriä\", alkoi aina Vimpari.\n\n\"Liekö noita semmoisia vaimoja\", arveli toinen.\n\n\"Montakin\", väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo\nsaa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen\nmuuta tarvitse kuin olla.\n\n\"Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.\"\n\n\"Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.\"\n\n\"Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka\nkärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että\nolen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni\nsammuttamaan.\"\n\n\"Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut\", hotasi Vimpari\nkylläyksissään.\n\nJa siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin\nkiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin.\nLopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös\ntoista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt.\n\nRiidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut\ntuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos\njoskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että\nteettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää\naihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin,\nsyntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja\nsaamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka\nviitsisi työtä tehdä.\n\n\"Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja\nodottaa, että sinä palan suuhun tuot\", oli kerran muutamassa talossa\nsanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo\nkuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina\nvaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla,\nniin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen\nääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten\npuheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan\nkuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka\nsyntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa.\n\nTuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut\nkehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa\nsaavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti\nmuuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin\nsivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja\nsiirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä.\n\nSängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli\npäänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut\njäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana\npaistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien.\nVaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty.\nLikavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä\noli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio,\njonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas\nalaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla\njoku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli\nmustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi,\njossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja\nmuutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä.\nAlarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa,\njossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra,\njoka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut\nhousunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen\npilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai\nostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin,\nsitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki\ntyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa.\nJonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin\nvierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja\nkomentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat\nkiireimmiten viemään tunkiolle.\n\n\"Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään\nihmisten asunnolta\", pyyteli hän.\n\nMutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva\ntoisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.\n\nHe katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta,\nvaan Aappo huusi tallin ovelta:\n\n\"Täällä me asutaan.\"\n\nKämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin\novelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he\nnäkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään\npäätäysi Karénin rouva kyselemään:\n\n\"Eikö tämä ole talli?\"\n\n\"Talli\", vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. \"Tämä on tuon Kurolan\ntalli.\"\n\n\"No kuinka te tallissa?\"\n\n\"Tallissako asutaan.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin\nniukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.\"\n\n\"No, onhan teillä mies.\"\n\n\"On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän\nnykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä\nhuonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää\nkoettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa\nhengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta\ntoimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi\",\nselitteli eukko.\n\n\"Montako teillä on lasta?\"\n\n\"Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.\"\n\n\"Onko teiltä kuollut yhtään?\"\n\n\"Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.\"\n\n\"No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.\"\n\n\"Jos tuo lienee.\"\n\n\"Kuinka te sanotte _jos_, kyllä se on\", sanoi rouva hyvin vakavasti.\n\n\"Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki\nkuolee\", arveli vaimo.\n\n\"Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo\", vakuutteli\nrouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen\ntodisti:\n\n\"Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.\"\n\n\"Vaan te ette varmaan luota Jumalaan\", alkoi rouva udella. \"Ette pidä\nhyvänä mitä hän antaa?\"\n\n\"Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se\ntulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä\najattelemaan jos jotain.\"\n\n\"Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?\"\ntiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.\n\n\"Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään\ntuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.\"\n\n\"Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa\nhoitamaan.\"\n\nVimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä\nlattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja\nviittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti,\nniin että posket kuumana karehti.\n\n\"Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?\" kysyi se toinen vieras.\n\n\"Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni\nliiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja\npahnastaneet.\"\n\n\"Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei\nsiltä ole pakko liassa olla\", sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.\n\nVaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne\nymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin,\nniin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.\n\nVieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein\nhartioitten sisässä ja sääret paljaina.\n\n\"Onko se vaivainen tuo poika?\" kysyi Karénin rouva haikeasti.\n\n\"Onhan se semmoinen kyyryselkä.\"\n\n\"Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?\"\n\n\"Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.\"\n\n\"Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?\"\n\n\"Ei käyty ollenkaan.\"\n\nVieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva\nsanoi:\n\n\"Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne\nsairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä\nlääkärin luona.\"\n\n\"Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen\", sanoi vaimo kylmäkiskoisella\näänellä.\n\n\"Herre Gud\", siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos\nmenisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa,\nniin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan\nköyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi\nkansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen\nvertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten\nopetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja\nhuonoja.\n\n\"Käypikö näistä yksikään koulua?\"\n\n\"Ei käy.\"\n\n\"Jaa\", nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä\nkääntyi vaimolle puhumaan:\n\n\"Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin\nlapsiaan.\"\n\n\"Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin,\nvaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene\nportista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.\"\n\n\"Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.\"\n\n\"Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja\nyrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin\nLuonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja\ntuhranneet.\"\n\n\"No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin\nköyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan\", sanoi jäykästi\nrouva.\n\nVaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että\ntotta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan\nja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun\nkuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen.\nVaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan.\n\n\"Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista\npahantekijöitä\", sanoi rouva.\n\n\"Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja\nkainalot täynnä\", puolusteli vaimo. \"Se on Herran kädessä, eikä ihmisen\nvallassa.\"\n\n\"Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat\nedesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla\nneuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella\nrangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei\nsiltä näytä\", puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista.\n\nEi yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan.\nIltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja\npujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli\näidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän\npuolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet\npois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin\nhyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja\nmellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän\nkuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä,\nminkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä,\ntyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan,\nettä niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan\nnyt heräsi hän kuin unesta.\n\n\"Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä\nneuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja\nymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja\npuutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt,\nvaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja\nvaikuttamaan\", selitti hän itkien.\n\nLapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti\nkatsella.\n\nVaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa\nvaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista,\njoitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos\nolisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä,\nvaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden\ntähden.\n\nHän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin\noli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen.\nOlihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin.\n\n\"Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ\", vakuutteli toinen\nrouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi\nsamanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi.\n\n\"Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon\nkasvatikseni\", sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja\nkiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi:\nkiittäkäät taivaallista isää.\n\nVaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan\nmietittyyn asiaan:\n\n\"Mitä tuo sanonee Vimpari.\"\n\nKarénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli\nsemmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä!\n\nPitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva:\n\n\"No mitä te itse arvelette?\"\n\n\"Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin,\nsiellähän ei olisi hätäpäivää.\"\n\n\"Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin\", selitti\nrouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto\nsittenkään muuttuisi.\n\n\"Liiaksi sitä siinä olisi\", sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti\nkuin äskenkin. \"Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan\npaikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä,\njota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.\"\n\n\"Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni\", tokotti yhä rouva,\nikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa.\n\n\"Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua\nparempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan\nhalpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se\nAappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin\njoskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai\nmihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä\nköyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä\nVimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä.\nKun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt\nkäydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä\nsiihenkään toimeen\", selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset\nympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään,\nlakki takaraivolla ja kädet taskussa.\n\n\"No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon\",\nsanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja\nselityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden\nhän oikein painokkaalla äänellä lisäsi:\n\n\"Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.\"\n\n\"Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin\nhyväntahtoinen.\"\n\nKiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä\nkasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan\nmahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut\ntoisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä\näänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti\nkiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut\nkuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla\nkuuntelemattakaan.\n\nVimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei\nniin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi\nihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri\nhyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan\nsen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä\ntuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia\nlapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin\nsuurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä\npuolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin,\nvaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt\nvietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies,\nystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin\nkaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin\nhänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan\nvanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut\ntoivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä.\n\nKun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty\nkysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun\nAappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin\nVimpari sanoi:\n\n\"No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun\nottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän\nväljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi\", latosteli\nisä.\n\n\"Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi\", naurahti\nvaimo.\n\n\"No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut\nsuuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita\nkulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo\nvielä köröttää\", torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo\nlähti ilmoittamaan, että lupa on valmis.\n\nAappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään,\nniin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan\nnisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi\nvaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen\npapiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo\nkyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut\npapin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se\ntuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja\nkirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat\nsanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli\nkanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli\nlähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa\nsattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona,\nvilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä.\n\n\"Saan sitä minäkin vielä\", huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa\nmenemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos\njonkinlaista.\n\nMutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan\nkyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja\nalastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa\nmyöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi\nniitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven\nraossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli\nnälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon\nviipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan.\nEnempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei\nanneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää\npoistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä.\n\nVoi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä\njauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin.\n\nIkävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon\nlystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui.\n\nUseita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan,\npistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa\nkodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan\nusein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä\nja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään\npitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli\nhän: ei noin... Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi,\nmiten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta\nja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli\npainajaisena ahdistelemaan.\n\nNiin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin\ntuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut\nuusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi\nhyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen\nhänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä\ntädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja\nantoi namusia.\n\nMakeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa\nsai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut\nnähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan.\n\n\"Tässä on sinun kamarisi\", sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen\nhuoneeseen. \"Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää\nkirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.\"\n\nAbe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja\nlumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen\nsuunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin\nsuitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman\nhymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota\nnähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi.\n\nEi ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli\nteki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin\nhän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla\nkiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa\nsuuren peilin eteen ja sanoi:\n\n\"Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.\"\n\nTäti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja\nomat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri.\n\n\"Katso, lapseni peiliin\", sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä\nalas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi\nrinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten\nkamariinsa.\n\nAbe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa\nkuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se\njoku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään\nmoitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä\nkolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti,\neivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin\nmoitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin\nvaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja\nleveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli\nkääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan\nsitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja\npuseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin\nruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja\npunaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset,\nettei niistä tahtonut silmä erota.\n\nTäti tuli kamarista ja sanoi:\n\n\"Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä\nsinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.\"\n\nTäti huusi kyökkiin piialle:\n\n\"Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.\"\n\n\"Tämä uusiko?\" kysyi Stiina varmuudeksi.\n\n\"No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.\"\n\n\"Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?\"\n\n\"Takakartanolle\", tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi\npitänyt tietää kysymättäkin.\n\nTäti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii.\n\n\"No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun\nmenet vanhempiesi luo kylään\", sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa,\nja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa.\n\n\"No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin\nulkoa ja tule tervehtimään minua\", neuvoi täti.\n\nJa harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi\ntyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni.\n\n\"Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin\nhyvästiä.\"\n\nAbe antoi kättä ja kumarsi.\n\n\"Sano että: hyvästi, täti.\"\n\n\"Hyvästi, täti\", sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi\nkertaa sanoi hän tädiksikin.\n\n\"Hyvästi, hyvästi, Abe\", vastasi täti ja suuteli. \"Mene nyt ja muista\ntervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.\"\n\nAbe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan.\nPunaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan\nkun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen\nkirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään,\nriensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa\npuhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei\nvaikka.\n\n\"Aappo\", lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen\nlapsensa. \"Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt\nkäymäseltäsikään.\"\n\nKaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin\nlampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa.\n\n\"Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika\", sanoi äiti hymysuin.\nMutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen\nsurunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle\npinnalle.\n\nSillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt\nmiten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää\nkerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät\nriittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän\nsaanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin\nleipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli\nnälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen\nsuosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja\nillalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi.\nSentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa\nkuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä\nvierasta tervakirjainta.\n\nMutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen.\nHän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille\njuopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen\nkokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia\npäiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.\n\nLapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä\nruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin\nparasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen\ntähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta\nhe eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät\nvain.\n\n\"Se on Aappo. Ettekö tunne?\" sanoi äiti.\n\n\"Eipään ole\", inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään\nitkuun ja huusi:\n\n\"Eipäää ooo Aaappo.\".\n\nSe olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota\ntunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä\nolla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu\npoika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen\nsitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova\nnälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla,\nja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko\ntoistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova.\n\nVimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään\ntalliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita\nsiellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita.\nVaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi:\n\n\"Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo\nkosija tullut.\"\n\n\"Oma poikasihan se on\", sanoi vaimo.\n\n\"No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain\nihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi\npappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon\", lopotteli\nVimpari toimessaan.\n\n\"Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse\", arveli vaimo.\n\n\"Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi\nkoulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi\nsemmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne ...\" rupesi Vimpari\ntodistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi:\n\n\"Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?\"\n\n\"Takakartanolle.\"\n\n\"Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet,\nsillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa\",\nvalitteli äiti.\n\n\"No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä\", sanoi Vimpari.\n\n\"Kuka se kehtaa?\"\n\n\"Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat\nhylänneet.\"\n\n\"Mihin siivoon lienevät sattuneet.\"\n\n\"Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen! -- Onhan tuota\nvettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois\nmätänemästä\", sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä.\n\n\"Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi\nmennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan\", selitti vaimo.\n\n\"On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä\nleikannut\", ivasi Vimpari ja kysyi:\n\n\"Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?\"\n\nVaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli\nmuutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun,\njossa oli tilkka piimää.\n\nHalukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli\nnähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean\nkuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta,\nvaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi\närjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada\nisä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin\nsuusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät.\n\nVimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti\nsiltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta\nkun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä.\nJonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen\nnälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin\nettä Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki\nsuunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan.\n\n\"Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?\" arveli Vimpari Aapolle\npuoli leikkiä toinen totta.\n\n\"En minä saa\", sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä\nlisäsi: \"Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.\"\n\n\"Niillä on konstinsa\", sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei\ntuntunut olevan. \"Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä,\neihän enempää söisi kuitenkaan.\"\n\n\"Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan\", myrähti Vimpari ja\nleikinsekaisesti marmatti lisäksi: \"Jos lastakin apattaisi kuin\nkoiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei\nse söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean\nvirkamahan? Saatko päähäsi?\"\n\n\"Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa\", sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että\neihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä.\n\n\"Mitä katsot, luuletko nälän olevan?\" murahti Vimpari huomatessaan millä\nsilmällä vaimonsa häntä katseli.\n\n\"Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni\", arveli vaimo\nleikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja\nalkoi Aapolle neuvoella:\n\n\"No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi.\nPidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on\ntämänkin hyvän toimittanut.\"\n\nKyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja\nposkia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi\nhäntä poveaan vasten.\n\n\"Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä\nylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin\", lausui hän ja pyyhki\nkyyneleet kämmenpäihinsä.\n\nAapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse\nseisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle\nja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun\nkannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa,\nmihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin\nlaskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin\nisää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään\ntoisetkin.\n\n\"Saa tuon jo lopettaa\", sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi\npäätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa\nkaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä.\n\nHän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo\nhän muutamana iltana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen,\närjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt,\nvaikka olisi vähetä pitänyt.\n\nVaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen\nmielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti\nsilloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että\nmiten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin\nilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan,\nsillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui\nkohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen\nja talven kanssa työttömyys.\n\nHänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen\ntyönsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä\ntuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet\ntohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia\nvälähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että\nhän ei niistä kiinni saanut.\n\nHetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa,\nikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa\ntulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa\nheti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee\nköyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa\nminua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä\npalkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset\nkyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei\ntarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi.\n\nVimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille:\n\n\"Suu kiinni!\"\n\nVaimolleen hän marisi:\n\n\"Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on\nihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.\"\n\nJa Aapolle sanoi hän:\n\n\"Ala lekkasta sinä jo taloosi.\"\n\nLapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat\näitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät.\n\nÄiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui\nhänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä\nhäipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät\nuudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä\ntyynnyttääkseen läikkyvää mieltään.\n\nAappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle\noli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut\nniin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan,\nvaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt\nkyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin.\nEikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan\njuureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin\nmieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja\nvieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin\neikä mennä ollenkaan uuteen kotiin.\n\nVimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään\nhieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja\nsentähden hän äkäisesti tiuskaisi:\n\n\"Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on\nmentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan\nääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö\nminun jouduttaa?\"\n\nAappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla\nsuljettu.\n\nMielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo tapasi\nLatun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta\nööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa\nAapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille.\nJa kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo,\njotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun\ntulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään\nasti.\n\nLiisa meni kutsumaan Elsaa.\n\n\"Tuleppa Elsa katsomaan\", huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä.\n\n\"Voi tule, Elsa\", huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. \"Voi tule\nkatsomaan\", hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä\nnähdä.\n\nHän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän\nkatseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein.\n\n\"Eikö ole Aappo sievä nyt?\" kysyivät toiset.\n\n\"Onhan tuo\", sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut\nkoskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa\nAapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin\nainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään.\nAappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta.\nKuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät,\nsitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt\nesittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja\nAappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta\nollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia\nAapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan.\nKuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille,\nvaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä\nAapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä\npäällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma,\nkuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa\nrumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi:\n\n\"En minä viitsi lähteä. -- Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.\" Ja\nhän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen.\n\n\"Lähdetään me\", tuumivat innokkaasti toiset tytöt. \"Lähdetäänhän,\nAappo?\"\n\n\"En minä lähde, pitää mennä tädin luo ... se sanoo minua Abeksi\",\nilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja\nniisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan,\nkumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois.\n\nTytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin\nkauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina\nvähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja\noli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan,\nsillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi.\n\n\"Abe!\" sanoi täti ja puristi sormiaan. \"Vähän aikaako sinä nyt olet\nollut, niinkuin täti sinun vain lupasi. -- Ja voi sinun silmiäsi,\nrapakossako olet kastellut ... ja käsiä!\" päivitteli täti otettuaan\nkäsistä kiinni ja katsellen niitä. \"Ja hihoja... Katso... Eikä sinulle\nole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin\nnenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!...\"\n\nAbe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään,\nvaikka täti pani ne aivan nenän eteen.\n\n\"Seiso nyt siinä ja häpeä\", sanoi täti asettaessaan Aben kyökin\novensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään:\n\n\"Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät\nole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.\"\n\n\"Mitä sinulle kotona sanottiin?\" kääntyi täti kysymään.\n\nAbelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla.\nTäti säikähti että hätä tuli.\n\n\"Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke\", ja piikaan kääntyen\nsanoi hän suuttuneella äänellä:\n\n\"Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne\nsaattavat olla semmoisia... Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun\ntarvitse vasta käydä kotona... Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee\nsinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle... Elä itke\",\nkoetti täti parastaan.\n\nAbea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan.\n\n\n\n\n8\n\n\nKiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa.\n\nMontinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että\nsillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää.\nVaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua\naina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut,\nauttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen\nvälistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin\nteelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä\nvastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä\ntarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se\nkiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja\nasettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat\ntarjolle.\n\nSen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä\nhuolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta\nihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä.\n\nJäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan\nmitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka\nkutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee,\najatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin\ntarpeisiin kuluukin.\n\nMutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan\ntähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa\nkouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että\ntarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten,\nminkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin,\npaperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla,\njossa välttää vähemmälläkin.\n\nEihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan\nihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi\nkatkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun\noppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa.\nHäpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut.\nNiinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella,\nvanhemmat pitivät sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin\nvarkain piti hänen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin\nvintissä tai jossakin yksinäisessä paikassa. Oppimatta se olisi jäänyt,\njos ei hänellä niin ikävä olisi ollut Viioa, joka merillä vuosikausia\nyhteen menoon viipyi eikä voinut sille yhtään sanaa lähettää. Mutta\nniinpä hän oppi kuin oppikin. Ja kylläpä sitten oli hänen taitonsa\nkäyttäjiä. Alinomaa tuli hänen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja\nkirjoituttamaan kirjeitä. Niinhän se on, että kaikesta opista on hyötyä\nitselleen ja muille. Olisipa hän kirjoitustaidon opittuaan ja kun\nveljeltään, joka kävi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, päässyt\npuotineitsyeksikin.\n\nPuotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttärelleen. Muuta hän ei\nosannut ajatella sopivampaa. Ompelijan työ oli rasittavaa ja\nompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat\nolivatkin, herrain kanssa seurustelivat... Vaikka olihan niitä hyviäkin\nniissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan\nElsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen\nvoisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee. Vaan nekin tehtaan\nnaiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan hänen\ntoverinsa ollut, niin kaunis ja hyvä tyttö, ja se nyt oli -- juoppo ja\nmonta reissua tehnyt.\n\nEi ihminen elä horjahtamatta missään, jos ei hän turvaa etsi Jumalalta,\neikä horjahda paholaistenkaan keskellä, kun Jumalassa kiinni riippuu,\npäätti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri\nselvä ajatus, niin valtava tunne jäi semmoinen, että Elsalle olisi\nturvallisinta puotineitsyenä jossain hyvässä kauppamiehessä. Muualla\nvoisi hän joutua suurten viekotusten alaiseksi.\n\nNiin oli kasvanut taas kiihkeä halu saada Elsa koulutetuksi, että se\nolisi kykenevä tuohon toimeen.\n\nViion leski nousi yhä varemmin työlleen kuin ennen. Pikimältään söi\nateriansa aina ja taas kangaspuihin, niin että kudonnan luske kuului\nmelkein lakkaamatta aamusta varhain myöhään iltaan. Tyytyväisin ja\niloisin mielin kalskutteli hän pitkät päivänsä.\n\nMielissään oli hän myös siitä, että Elsa oli noin vakaantunut ja tullut\naikuisemmaksi. Elsa oli jo suuri tyttö hänen mielestään, vaan tuiki\nlapsellinen ollut vielä tähän asti.\n\nÄitiinsä, ajatteli hän taas toisakseen. Niinhän hänkin oli lapsellinen,\nvielä rippikoulun käytyään, oli ajattelematon hulikka, kaikkea joutavaa\nkuvitusta päässä, vaan ei aikuisten ajatuksia. Kunpa Elsa malttaisi vain\nnoin työssään nuhjata kotosalla, niin siinähän se vakaantuisi ja\nmieltyisi. Unehtuisi vähitellen lapsellisuus.\n\nElsa nousikin työhönsä yhtä varhain kuin äitikin ja istui ahkerasti\nnauhaansa kutomassa. Ei leikkeihin yrittänytkään, vaikka toiset tytöt\nkävivät kutsumassa. Ei lähtenyt Ojanniemen Marinkaan kanssa, johon Elsa\noli mieltynyt ja joka osasi aina tyttöjä leikkiin houkutella tavalla\nsemmoisella, ettei sitä voinut kukaan vastustaa: hän esitti itsekullekin\nsitä leikkiä, mitä tämä mieluummin leikki.\n\n\"Voi voi Elsa. Tule Karjansillan taakse, voi voi. Leikitään taas\nkuninkaanpojan morsianta. Minä tiedän muutaman paikan siellä metsässä,\naivan metsän keskellä kauniin, viheriän kedon, jossa kasvaa niin\nkauniita kukkia, että voi voi. Ja siellä metsässä muutaman kuusen\njuurella on aivan kuin huone, jossa on sammaleisia kiviä penkkeinä.\nSiinä kuusessa laulaa linnut, ja enkelitkin käyvät siinä levähtämässä,\nvoi voi. Kuninkaan poika käy siinä majassa joka päivä. Voi voi Elsa,\ntule.\"\n\nTuntuivat ihan totiselta todelta Marin kertomukset ja viehättäviltä,\njotta halutti niin sanomattomasti lähteä. Mutta makealle tuntui myöskin\nElsan mielessä Nikkilän emännän sanat, joita hän oli kuullut, kun\nahkerasti äidin kanssa kangasta kehi, ja sitten joka päivä, kun hän\nnauhaansa kutoi. Se on niin hyvä lapsi tuo Elsa. Se tekee työtä\nahkerasti ja niin vakava siitä on tullut, että on kuin täysi ihminen. Ei\nriehu leikeissä ja niissä aikaansa kuluta, niinkuin muut tytöt, vaan\näitinsä avuksi tuossa nyhertää. On kai onni, kenellä tuollainen kaunis\nja hyvä lapsi.\n\nElsasta tuntui, ettei hän enää olisi kaunis ja hyvä lapsi, jos hän\nmenisi leikkimään. Ja niin hän jäi kotiin.\n\nTyydytystä sai hän täysin työssään. Hänellä oli nauhaa jo paljon ja\nmonenlaista. Kun vielä vähän kutoi, niin luuli hän jo saavansa paljon\nrahaa. Ja sitten keitetään riisiryynipuuroa.\n\nHän mietti, ettei hän sano äidille edeltäpäin mitään, vaan nauhan\nkaupalta palatessaan ostaa ryynit, ettei äiti tiedä, ennen kuin hän ne\ntuopi.\n\nTuossa suloisessa toivossa sujui työ ja kului aika. Ja muutenkin\nkotosalla olo alkoi tuntua aina vain hauskemmalta. Varsinkin oli\nhupainen aamupäivällä, ennen kuin lapset nousivat ja kadulle ja\nkartanolle räyhäämään kerääntyivät. Varhain aamulla, kun aurinko paistoi\nvasta rakennusten katoille ja maassa varjo oli, oli niin hiljaista, että\nsaattoi ajatella enkelien vielä olevan maassa. Sitten kun paiste maahan\nlaskeutui, niin kastehelmet niin kauniisti kimaltelivat ruohistossa\nkartanolla ja potaatin lehdillä.\n\nNiitä olivat enkelit kylväneet, ne kylvivät niitä hyvien ihmisten\niloksi. Ihme kuin ne näyttivät kauniilta.\n\nJa linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppäkerttu lenteli aina siinä\nkartanolla, sillä oli kai pesä siellä jossain. Se lentää suikaili\npaikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillä nokassa\njotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan.\n\nHyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin\nse vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse\nsolaan. Ja sieltä hetken perästä taas ilmestyi lentelemään ja vihelteli.\nSe varmaankin pojilleen huuteli:\n\n\"Täällä minä olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon\nruokaa.\"\n\nNiin päättelivät he äidin kanssa.\n\nNiillä mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla.\n\n\"Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellään turmelee\nelämänilonsa\", selitti äiti.\n\nElsa ymmärsi sen niin, että huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan\nkaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla.\n\nKun miehiä astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina,\neväsvasu kainalossa ja toisessa kädessä auringonpaisteessa välähtelevä\nkannu, niin tuntui hänestä, kuin olisi niilläkin ollut mahdottoman\nhauska ja ainoastaan hauskuudesta työhön menneet.\n\n\"Työ on pakosta, sillä elääkseen täytyy työtä tehdä\", selitti äiti.\n\"Mutta onhan kaikilla ahkerilla työmiehillä hauska. Jos ovatkin raskasta\ntyötä päivän tehneet ja väsyneinä illalla kotia palaavat, niin virkistää\nse heitä, kun kotona hyvät lapset ilolla vastaanottavat isänsä. Olethan\nsinä nähnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isäänsä\nvastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa hänen eväsvasuaan, Mari\nkannua ja pikku Ikku istuu isänsä olkapäillä. Äiti on portailla\nvastassa. Eikö näytä hauskalle?\"\n\nVoi voi! Hauskalle se oli näyttänyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen\nhuomasi. Ja nyt hän vasta ilomielin katselikin miehiä aamulla, kun ne\ntyöhön menivät, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan\ntulivat.\n\nJos hänelläkin olisi isä! Tai jos Nikkilä työssä kulkisi, niin hän veisi\nsille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan.\n\nJa hän tarkasteli miehiä, että kenen tyttö hän mieluimmin olisi.\n\nMuuan mies meni aina työhön toisaalle päin kuin muut.\n\nSe aina katseli hyvin pitkistään ikkunaan ja jopa kerran nyökäytti\npäätään Elsalle ja hymyili.\n\nKukahan se oli?\n\nÄiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan.\n\nTolo Mikko! Mutta eihän sillä ollut silmä keskellä otsaa, niinhän se oli\nmelkein kuin muutkin miehet...\n\nNyökäytti sitten kerran hänelle päätään ja nauroi! Onkohan hänestä\ntullut huono ihminen?\n\nElsaa todella pelotti, että kyllä hänestä on tullut huono ihminen.\nMitähän hän on tehnyt? Ei uskaltanut äidillekään puhua mitään, vaan\nkiihkeästi odotti iltaa, että pääsisi Jumalaa rukoilemaan. Äiti puheli\nahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja\narkamielisenä. Vaivoin sai itkunsa pidätetyksi.\n\nMutta sinä päivänä tuli Jäntin emäntä taas kuteita tuomaan ja hän\npuheikseen Elsaa kiittelemään:\n\n\"No, jos koska käypi, niin aina tuo tyttö työssä kököttää. Työkkyri\nihminen tulee Elsasta, äitiinsä hyvä tyttö. Noin jos kaikki tyttölapset\nkotosalla työssä nyhertäisivät, äidin silmäin alla ja neuvottavana, niin\nei olisi tuommoisia, joita täällä Vaaralla on näin viljavalta. --\nOletteko kuulleet, kun viime yönä on ollut semmoinen tappelu Mustosen\nkartanolla, herrain ja merimiesten välillä, että ovat tahtoneet maailman\nkaataa.\"\n\n\"No mitä varten?\"\n\n\"No se Lammin Kaisahan siellä on ollut syöttinä. Ja kuulkaapas, kun se\non houkutellut kumppanikseen Lehtisen Heleenan.\"\n\n\"Tuon vielä lapsen?\"\n\n\"Niin, nuorihan se on, ja jo kauan on siitä huonoa huhuttu, vaan ei\nsiitä olisi uskonut, että se noin olisi kypsynyt. Vaan kun niitä on\ntovereita, jotka taluttavat köydestä.\"\n\nHuokauksien valtaan joutui taas Viion leski. Ilon ja tyytyväisyyden\npiirteet kasvoiltaan hävisivät kerrassaan.\n\nJäntin emännän kertomuksesta lisääntyi pelko ja äidin surullinen muoto\nhävittivät viimeisenkin sulun Elsan itkumieleltä. Niin että Jäntin\nemäntä tuskin oli saanut oven jälkeensä suljetuksi, kun Elsa purskahti\nvaltavaan itkuun juosten äidin kaulaan.\n\n\"Herra Jumala, mikä sinulla on lapseni?\"\n\nElsa ei kyennyt pitkään aikaan saamaan sanaa suustaan. Vasta monien\nkokeitten perästä sai hän sanotuksi, että äiti keräilemällä sai lauseen:\n\n\"Tolo Mikko on nyökyttänyt päätään hänelle ja nauranut.\"\n\nMutta siitä äiti ei ymmärtänyt mitään.\n\n\"Minusta on tullut huono ihminen, kun Mikko on paha mies\", koetti Elsa\nselittää.\n\n\"Tyynny, tyynny, kultaseni ja selitä, että ymmärrän.\"\n\nPitkään viipyi, ennen kuin Elsa sai ymmärrettävästi selitetyksi.\n\n\"Hyvänen aika, kun sinä olet lapsellinen. Ethän sinä siitä ole tullut\nhuonoksi ihmiseksi, että Mikko sinua tervehtii. Huono ihminen on se\njoka...\"\n\nÄiti ei tiennytkään miten hän selittäisi. Häntä kauhistutti koko ajatus.\n\n\"Jumala varjele\", lausui hän tietämättään oikeastaan mitä ajatteli, vaan\naivan kuin pelon tunne syöksyi mieleen ja häneltä purkautui itku.\nSyliinsä tempasi Elsan kuin ryöstäjän käsistä. He itkivät sitten\nmolemmat syleillen sydämellisesti toisiaan.\n\nMutta kun Viion leski lakkasi itkemästä, oli mielensä raikas. Niin oli\nkuin kyyneleet olisivat huuhtoneet sen puhtaaksi kaikista synkistä\najatuksista, joita sinne työntyi ja niin monenlaisia, ettei hän kerennyt\nniistä selvääkään saada, vaan jotka yhteisesti ahdistivat raskaasti kuin\npainajainen. Ei hän ymmärtänyt, minkä tähden hän oli oikeastaan itkenyt,\neikä sitä ruvennut pitemmältä ajattelemaankaan. Tuntui niin hyvälle ja\nviehkeälle ja mielessä pyöri jotakin: kyllä Jumala varjelee Elsan.\nTuntui kuin joku muu olisi sen hänelle vakuuttanut.\n\n\"Ei Tolonen ole mikään paha mies. Päinvastoin hän on hyvä\", rupesi hän\nselittämään Elsalle.\n\n\"Vaan onhan se linnan lukkari?\"\n\n\"No mitä pahaa siinä on. Tolonen käy noille raukoille lohdutusta\ntarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiä. Hän sen tekee\nrakkaudesta langenneita lähimmäisiään kohtaan. Kun Jumala on antanut\nhänelle kauniin äänen, niin tahtoo hän käyttää tätä Jumalan lahjaa\nlohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliä.\nSiinä hän tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan\nrakennuksessa kiittää Tolosta.\"\n\nElsa kuunteli hämillään. Tämä oli niin kovin outua, että hän ei\nymmärtänyt, ennen kuin itse kyselemällä kyseli kaikista kertomuksista,\njoita tytöt olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan\ntahtonut kuulla, mitä äiti hänestä kertoi. Ja äiti tiesikin hänen\nhyvyydestään kertoa paljon, miten hän oli auttanut ja aina auttoi\nköyhiä, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipäpalan kädestään\nkerjäläiselle.\n\n\"Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen\", sanoi äiti.\n\nSeuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää\nmuista niin välittänytkään.\n\nTuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli\nkainalossa.\n\nJos ei se nyt katsokaan tänne...\n\nAivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan.\n\nJos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut...\n\nSamassa käänsi päänsä, nauroi ja nyökkäsi.\n\nElsa niiasi syvään. Hänestä tuntui somalle, poskia poltteli.\n\n\"Äiti, äiti, Mikko meni ja nauroi ja nyökytti minulle päätään\", sanoi\nElsa käsiään taputellen.\n\n\"Mitäs sinä?\"\n\n\"Voi minä en tainnut tehdä mitään!\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt vastata tervehdykseen.\"\n\n\"Niiasinko minä, en minä tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna\nminä niiaan ... vaan jos Mikko suuttui, kun minä en...?\"\n\n\"Ei suinkaan se ole suuttunut.\"\n\nParaita ihmisiä Elsasta oli ollut tähän asti rovasti, hänen kumminsa,\nMontinin rouva, jota äiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilän emäntä ja\nNikkilä. Nyt tuli lisäksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitä hän\nnyt ajatteli koko päivän.\n\nKenelläkään ei ollut hänen mielestään niin lysti kuin Mikolla. Mikolla\noli hänen mielestään sen tähden lysti siellä metsässä, että se näki\nsiellä pikkulintujen pesiä, oravia ja kaikkia eläimiä ja ne varmaan\nolivat niin kesyjä Mikolle, että ihan luokse tulivat, linnut kädelle,\noravat olkapäille ja jänikset kivelle istumaan.\n\nNiin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellä metsässä päivät\npäästänsä. Ja illalla tuntui ikävä, jos Mikko sattui menemään niin ettei\nhän sitä nähnyt. Aamulla hän muisti hänet ensimmäiseksi ajatuksekseen.\nJa aamusella hän piti varansa, ettei Mikko näkemättä ohi päässyt. Ja\nnauroivat toisilleen tervehtiessään oikein ystävällisesti. Elsa saattoi\nHelunankin nyt aina etemmäksi niin kauas, että kuuli kolkutuksen\nmetsästä.\n\nNyt jos joskus menisi Karjasillan taakse, niin hän ei kiertäisikään,\nvaan menisi suoraan ja kävisi Mikon luonakin. Sitten kun hän on saanut\nnauhansa kudotuksi, että vähän aikaa tulee, niin käypi hän Mikon luona\nja ottaa Ojanniemen Marin mukaansa.\n\nJos hän olisi Mikon tytär, ajatteli hän usein ja kuvaili, miten olisi\nhauska hänellä.\n\n\"Onko, äiti, Mikolla lapsia?\" kysyi sitten kerran.\n\n\"Ei, eihän sillä ole vaimoakaan.\"\n\nSe ei Elsasta tuntunut miltään, ettei Mikolla vaimoa ollut, vaan se\nsäälitti, ettei hänellä ollut tyttöä tai poikaa.\n\n\"Voi jos minä olisin Mikon tyttö! Minä kävisin aina hänen luonaan siellä\nkankaalla ja illalla menisin vastaan ottamaan aivan sinne\nöljymakasiinien luo. Kantaisin eväsvasua. Ja meillä olisi niin hauska,\nettä.\"\n\n\"Hauskahan sinusta taitaisi olla, jos isä sinullakin\", sanoi äiti.\n\nEnemmän Elsa ajatteli sitä puolta, että Mikolla olisi tytär, vaan\najatellessaan, että hän juuri olisi Mikon tytär, tuntui hauskalta.\n\n\"Voi voi, se olisi niin hauska, että.\"\n\nSyntinä oli leski pitänyt ajatella miestään, sillä Jumalaa hänen tuli\najatella ennen kaikkea ja aina. Vaan näin kun puheeksi tuli, joutui hän\nvasten tahtoaankin kuvailemaan, miten onnellinen heidän elämänsä olisi,\njos Viio eläisi.\n\n\"Jos Jumala olisi aikeemme hyväksi nähnyt, olisi meillä oma talo, lehmä\nja pelto ja isä, eikä isä enää merillä kulkisi, vaan kotona\ntyöskentelisi.\"\n\nViehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän\nahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin\nisästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että\nElsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota\nriisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan\ntutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä\nMikkoon verraten.\n\nÄiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet.\nKun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään.\nVähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko,\nparas kaikista ihmisistä.\n\nYhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili\nElsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä\ntutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta\nei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä\nkamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä\nkertoessaan.\n\nIsän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut\nlitteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt,\nvälistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi\nsanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri\nlailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee:\n\n    \"Isä laulaa lapsellensa,\n    sirkuttelee sievällensä,\n    hyvällensä hyräileepi,\n    pilpattaapi pienellensä\",\n\nniinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai:\n\n    \"Tilu tilu talla,\n    taivahan alla\n    ei ole toista\n    Elsani moista.\"\n\nNiin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja\nkun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti.\n\nElsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan\nselvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille.\n\n\"Nyt minä muistankin, kun isä minun kanssani kerran tanssi\", sanoi Elsa\ntaas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. \"Meillä oli muitakin\nmiehiä silloin. Oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti.\nJa kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkäsohva niinkuin tuolla seinällä ja\nsiitä sohvalta minä hypin isän syliin\", kertoi Elsa iloisena.\n\nÄiti selitti sitä tarkemmin, missä he silloin asuivat. Isä oli syksyllä\ntullut mereltä ja jäi talveksi kotia, ei lähtenyt merille, vaikka muut\nmerimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa\nolleet, olivat häneen mielistyneet. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa\nvielä laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, että pitää sitä kotonakin\nsaada yksi talvi olla.\n\n\"Silloin toi isä nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minä\nmuistan, kun isä niitä arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin\nsanoi: tästä me nyt syömme yhdessä joulupuuron. Ja niinhän me\nsyötiinkin.\"\n\n\"Minä muistan, äiti. Isä kiikutteli minua jalalla, otti sitten\npolvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isällä oli\nsuuri musta parta. Ja minä muistan, kun isä nauroi, kun minua parta\nkutkutti. Te seisoitte, äiti, uunin edessä ja ammensitte padasta valkeaa\npuuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta.\"\n\n\"Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessä saimme viettää\nisän kanssa. Seuraavana kesänä lähti isä merelle ja kuoli Leverissä.\"\n\nLeski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen päivän, niin monta\nvuotta kuin siitä olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein\nhalulla antoi hän muistonsa valaista noita ajan hämärään kadonneita\nonnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinä ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin\nnyt, kun oli toinenkin, joka muisteli.\n\n\"Tulevaan jouluun kun eletään, niin keitetään riisiryynipuuroa\", sanoi\näiti, nyt ymmärtäen miksi Elsa sitä halusi.\n\nVaan Elsa tahtoi että keitettäisiin heti, kun hän nauhoistaan rahaa saa.\n\nÄiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempää kutoa\nnauhaa, ja johan sitä mielestään olikin koko joukko ja tarpeeksi\nmonenlaisia.\n\nTyytyväisenä vyyhti hän nauhoja lastoille, lähteäkseen niitä kaupalle.\nÄiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli\nvain saaliitaan. Nikkilän emäntä oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja\nJäntin emäntä. Kyllä kai herrasväki sitten osti ja maksoi niistä paljon.\nEi hän tiennyt itse hintaa määrätä.\n\n\"Niin paljon kuin annetaan\", sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä\nkysyi, paljonko kyynärä maksaa.\n\nKiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei\ntuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä,\nvaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin\nkatseli.\n\nEnsimmäisessä talossa, johon hän yritti, makasi suuri koira kartanolla\nkyökin rappusien edessä. Ja kun Elsa läheni, katsoi se syrjäsilmällä ja\nmurisi aivan kuin olisi sanonut: elä tule. Ja kun Elsa vain pyrki\nedelleen, niin nousi koira pystöön, kävellä vönki Elsaa kohti, nuuski\ntulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi.\nTarkoitti kai: ei pidä tulla, parasta kuin hyvällä menet pois.\n\nElsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhä katseli häntä\nvakaisin silmin, pyörti hän takaisin ja koira nousi ja saattoi hänet\nmuristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyökin ovelta eikä\nyhtään ihmistä näkynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne\nkeräytyivät hänen ympärilleen kyselemään kaikkea. Muutamat heistä\nluulivat häntä mustalaistytöksi ja se häntä hävetti, että oli itku\ntulla, kun pääsi kadulle.\n\nTalosta taloon kulki hän, saamatta kaupaksi vähintäkään. Kaikkialla\nihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään. Ei tarvitse,\nsanoivat, katsomattakaan nauhaa.\n\nMuutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisähuoneeseen.\nSiellä oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista.\n\n\"Kuka rouvalta ostaa?\" kysyi Elsa, toivoen että hänkin saa myydyksi.\n\n\"En minä kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minä panen nämä näytteille\nmaanviljelysnäyttelyyn, joka pidetään syksyllä täällä.\"\n\n\"Saako sieltä mitään?\"\n\n\"Ei sieltä rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvää työtä. -- Minä\nostan sinulta vähän tätä nauhaa, paljonko sitä maksaa?\"\n\n\"En minä tiedä.\"\n\nRouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniä.\n\nElsa lähti hyvillään. Rouva oli muutenkin ollut hyvä ja vielä ostanut\nvähäsen. Hän alkoi taas toivoa uudestaan.\n\nMuutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset\nompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellä oli\nMontinin rouvakin.\n\n\"Ostetaanko nauhaa?\" kysyi hän ujostellen ja syvään ensin niiattuaan.\n\n\"Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinä olet tyttö?\"\n\n\"Tämähän on Viion tyttö\", sanoi Montinin rouva.\n\n\"Vai niin. Minä muistelinkin, että kenen näköinen tämä on. Minä tunnen\nViioskan. Missä äiti on?\"\n\n\"Kotona.\"\n\n\"Mitä se tekee?\" kysyi Montinin rouva.\n\n\"Kutoo kangasta.\"\n\n\"Joo, sehän kuuluu olevan mainio kankuri\", sanoi muuan.\n\n\"Viioskahan se on kutonut meidän seurallemme kankaita\", selitti Montinin\nrouva.\n\n\"Mitä varten sinä olet tätä kaupittelemassa?\" kysyi muuan rouva.\n\n\"No, että saan rahaa.\"\n\n\"Mitä sinä rahalla teet?\"\n\nElsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:\n\n\"Ostan riisiryynejä, että keitämme riisiryynipuuroa.\"\n\nToiset päästivät helakan naurun ja toiset katselivat pitkistään toisiaan\nhyvin hämmästyneen näköisinä. Elsa luuli, että hän on jotakin rumaa\nsanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti\npuhella keskenään, josta Elsa ei ymmärtänyt, kuin se oli ruotsia. Vaan\nhyvin kummastelevilta rouvat näyttivät.\n\nViimein sanoi muuan rouva:\n\n\"Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka\nkokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen. -- Onko\näitisi terve?\"\n\n\"On, kiitoksia\", vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin\ntavallisesti.\n\n\"No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.\"\n\nJa sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille\npitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei\nymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku:\n\n\"Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä\nnauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi\nsen sinulle monin kerroin.\"\n\nElsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä\nmielellä kuin olisi se _pitänyt_ antaa.\n\n\"Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö\", sanoi rouva taputellen Elsaa\nposkelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä\nmakean näköistä kakkaraa.\n\nElsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.\n\n\"Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle\", lausui\nMontinin rouva.\n\nSiinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat\nhäntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt.\nMutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli.\n\nAllapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä.\nKirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän\ntiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että\nvähintään pitää olla kai kymmenen penniä.\n\nMatkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta\nSnellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä.\n\n\"Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?\"\n\n\"Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon\nemännälle ostamassa. Viisi naulaa markan\", selitti Mari.\n\nElsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään.\n\n\"Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä\", sanoi Mari kovalla\näänellä.\n\nTiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä\nvaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja\nmihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen\nMarista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin\nkiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa\nrupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti\nmyötäänsä.\n\n\"Voi voi Elsa, katso!\" sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan.\n\nSiinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata\nmatoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat.\n\n\"Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun\näidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä\nmarkan\", häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut\nvilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan.\n\nElsa seisoi rahan ääressä ja odotti sykkivin sydämin Maria takaisin.\nMoneen kertaan kerkesi hän ostaa viisi naulaa riisiryynejä ja keittää ne\npuuroksi ja iloita siitä, mitä äiti kertoisi isästä. Kun Mari näkyi jo\ntulevaksi etäältä, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha\nja lähteä vastaan.\n\nVaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli hän ja seisoi toimetonna.\n\nMontinin Jori ja muita poikia astui sieltä takaapäin. Kun Elsa heidät\nhuomasi, pelotti häntä kovasti, että oli jättää rahan siihen ja lähteä\nkävelemään pakoon. Mutta Marikin oli jo lähellä. Elsa jäi paikoilleen ja\npani jalkansa rahan päälle.\n\n\"Aha!\" sanoi muuan poika. \"Kenen olet tyttö?\"\n\nElsa ei vastannut.\n\n\"Kenen olet tyttö? Sanotko vai tahdotko selkääsi?\"\n\n\"Viion\", sanoi Elsa ja koetti siirtyä uhkaavan pojan edestä pitäen\nkuitenkin toista jalkaa paikallaan.\n\n\"Mitäs sinulla on jalan alla?\"\n\n\"Raha, jonka löysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymään, saako\nsen ottaa.\"\n\n\"Vai niin. Saa sen ottaa\", sanoi se uhkaava poika, töykkäsi Elsaa ja\notti rahan.\n\nToiset pojat olivat riemuissaan.\n\n\"Pojat, ostetaan karamelleja\", huusi muuan.\n\nMutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla\nmielellä astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillään olivat molemmat tytöt,\nse on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin.\n\n\"Emmekö tykkää Jorista?\"\n\n\"Tykkäämme.\"\n\nJa Jorista he sitten puhelivat unehuttaen löytämänsä rahan melkein\ntykkänään.\n\n\"Sinun äitisi ei ollut kotona, vaan minun äitini sanoi, että saa sen\nrahan ottaa, vaan sitä pitää säilyttää jonkun aikaa, jotta jos sattuisi\nkuulemaan keneltä se on pudonnut.\n\nEihän sitä tiedä, vaikka olisi pudonnut joltakin köyhältä tyttöraukalta,\njoka oli menossa asialle. Niin sanoi minun äitini.\"\n\nMari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, että joo, kyllä se pitää\ntallessa pitää.\n\n\"Vie sinä äidillesi tämä, minun äitini käski antaa Viioskalle sen\ntalteen\", lisäsi Mari.\n\nHyvillä mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen,\nsillä eihän nytkään voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja\njos joku tuli perimään.\n\nMutta äiti käskikin rahan viedä kokonaan Marin äidille.\n\n\"Marin äiti on köyhempi kuin minä ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari\nlöysikin, niin sen Jumala Marin äidille on tarkoittanut\", sanoi äiti.\n\"Meillä on mitä tarvitsemme, sillä minä olen terve ja kykenen työhön.\"\n\nÄiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä niin\niloisena.\n\nJäntin emäntä oli maksanut enemmän kuin Viion leski osasi toivoakaan.\n\n\"Noin hyvästä kankaasta kannattaa maksaa\", oli Jäntin emäntä sanonut ja\nluvannut työtä niin paljon kuin Viion leski ehti tehdä.\n\n\"Nyt minä voin ansaita niin paljon, että saat kulkea vielä koulussa\ntämän vuoden\", sanoi äiti hyväillen Elsaa.\n\nHyvähän sekin oli Elsan mielestä, vaan se, mitä hän niin kiihkeästi oli\ntoivonut, jäi saavuttamatta, ja se mieltä alensi.\n\nMelkein itkien sanoi hän äidille siitä, kun ei saanutkaan rahaa, että\nolisi riisiryynipuuroa saatu ja että hänellä oli ikävä isää.\n\n\"No minne sinä nauhasi panit?\"\n\n\"Annoin niille pakanarouville.\"\n\n\"Mille pakanarouville?\" kysyi äiti nauraen.\n\n\"Joille tekin olette kutonut kangasta\", ja Elsa selitti minkä taisi.\n\nÄiti ymmärsi pian asian, vaan uutta hänelle oli se, että hän oli ollut\nseuran palveluksessa tietämättään. Se ei kuitenkaan päässyt himmentämään\nisosti hänen hyvää luuloansa Montinin rouvasta, sillä olihan rouva siinä\ntehnyt hyvin, että oli hänelle kankaat kudottaviksi toimittanut.\n\n\"No elä ole, Elsa milläsikään. Hyvinhän se oli tehty, että annoit nuo\nnauhat niille rouville. Ne keräävät varoja lähettääkseen Jumalan sanan\nsaarnaajia niihin maihin, joissa vielä elää ihmisiä, jotka eivät\nJumalasta mitään tiedä, vaan palvelevat jumalinaan kiviä, puita, elimiä,\naurinkoa, kuuta ja tähtiä. Kyllä Jumala palkitsee antisi.\"\n\nNiinhän ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitähän Elsakin oli luullut, kun\nrahan löysivät, että Jumala salli sen nyt palkinnoksi löytää. Mutta nyt\nhän uskoi kuitenkin, että Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin\näidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa sääli Marin äitiä,\njoka oli köyhä ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa\nkävi siellä. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan äitiä. Ja hänellä oli\nhyvä mieli siitä, että raha oli annettu Marin äidille ja että hän oli\nnauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin\nolisi ollut poissa. Rauhaton oli eikä tiennyt mihin ryhtyä.\n\nLapset leikkivät ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja\nvalkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistä taivasta vasten.\n\nElsa istuutui portaalle koottuaan höyheniä, niitä laskeakseen lentämään.\nKun hän päästi höyhenen hyppysistään, nousi se suoraan ylös räystään\nkorkeudelle ja lähti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen\nkohdalla taas kohosi ylös ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi\ntikapuille räystään tasalle ja sieltä laski menemään. Nyt höyhen\nnousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina\nkorkeammalle. Siellä hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui\ntuonne merelle päin, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se\nkatosi näkyvistäkin. Niin ne menivät kaikki.\n\nMinnekähän ne menivät?\n\nTuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja\nvielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin... Jos isä vielä\neläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti\nolisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä\nlentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he\nlentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei\nolisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa... Siellä heillä olisi\noma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha.\nKävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän\nja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen\npäällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori...\n\nTuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta\nhiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja\ntaas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot\nkovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään\nlakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään.\n\nElsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä\nkaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi\nnäkyä laivan purjeet.\n\n\"Nyt Toivo lähtee!\" huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne\nmuitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin.\n\n\"Nyt Toivo menee\", sanoi emäntä ja lapset jäljessä. \"Hyvästi, hyvästi!!\"\n\nTytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.\n\n\"Toivo menee\", sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos,\nja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas\nlaskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille.\n\n\"Siellä se Pietilän timperikin taas menee\", sanoi Nikkilän emäntä.\n\"Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on\nsaanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää\", nauroi hän\nja hihitti.\n\n\"Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen\npilkunkaan\", sanoi Viion leski.\n\n\"Toivo menee, Toivo menee\", kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä\nkapusi katolle.\n\n\"Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen\", luettiin tuttavia, ja\nlakkeja ja huiveja huiskui.\n\n\"Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi\", sanoi Nikkilän emäntä\nitsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.\n\n\"Hurraa!\" huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja\nmaassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat.\n\n\"Hurraa!\" huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin\nJannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle,\nettä minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää.\n\nVaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli\npalannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan\ntuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli\nsisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti.\n\nElsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain\npuheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin\ntuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt\nkaivannutkaan.\n\n\n\n\n9\n\n\nNyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia.\nKaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä\nkauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan\nsyksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä.\n\nJa syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi\ntuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi\nlehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja\nkolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan\nperässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti.\n\nIhmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin\naika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet\nkarkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä\nkutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli\nyhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja\nniin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen\nkukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut,\nkun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen\nmellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita\nkylmäämään.\n\nEikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun,\nkun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani.\n\n\"Talvi tulee\", sanottiin, ja siihen vastattiin:\n\n\"Jo tuon on aika tullakin.\"\n\nKylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös\nnousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat:\n\n\"Ka talvi!\"\n\nJa äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa!\n\n\"Ka talvi!\" lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin\näänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei\nmennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla.\n\nSe oli sunnuntai.\n\nJa kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle\nja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja\nrakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne\nolivat koonneet alastomuutensa peitteeksi.\n\nLauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen\nkäyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin.\n\nTalliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan\npaistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä\nensimmäistä talvista sunnuntaipäivää.\n\nMuutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat\nlapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja\nkatselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen\nlukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli\nsunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja\nkesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat\npunaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja\nisommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän\nkunniaksi.\n\nÄiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa\nvasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan\ntuiretuinen.\n\nVimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja\ntuijotti mietteissään lattiaan.\n\nPuuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi\nVimparille melunnut, että pois tallista.\n\nNiin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies,\nsanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa\npaljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa,\njos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa\ntalveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut,\nolla toisten ihmisten vastuksena.\n\nMitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen.\n\nHän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan.\nAsuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille\nkuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään.\n\nMistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa\nkuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään\nvertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut.\nHuonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin\nsuuri perhe.\n\nHän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että\nköyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai\npuut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei\ntiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen.\n\n\"Terve, riski mies, tehkää työtä\", siellä sanottiin.\n\nTosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve\nkuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä\njohtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa\nkädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi\nmaata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se\nhäntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt\nperhettään tuon paremmin elättämään.\n\nKyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä\nannettu palkka...\n\nJa hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa.\n\n\"Kunnian herrat, antakaa työtä. Kyllä minulle kelpaa. Minä rupeaisin\nvaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetäisin tavaranne\nlaivarannasta kauppaanne. Ja lyödä saisi, jos laiskaksi näkyisin. En\nminä työtä säikähdä. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitä minä\nolen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitä tehdessäni, kun olen\najatellut, että tämänkin työn palkkana on leipäpala suuhun lapsilleni.\nOlipa työ nenälle tai hartioille käypää, kyllä minä teen ja iloisella\nmielellä, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse\nniiden nälkään kuolla.\"\n\n\"Vaan ymmärtäähän Vimpari, että jos täällä ruvettaisiin apua antamaan,\nelättämään terveitä, työhön kykeneviä miehiä, niin saisivat\nkykenemättömät nälkään kuolla. Meillä on valta auttaa ainoastaan\nkykenemättömiä\", selitti joku.\n\n\"Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minä olen terve ja riski.\nVaan työhön kykenemätön minäkin olen, kun ei ole työtä. Ja minulla on\nsuuri lapsilauma.\"\n\n\"Mitä laittelee viattomia kärsimään, kun niitä ei kykene elättämään, se\non synti\", sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat\nsiihen hyväksymisensä ja jotka eivät lausuneet, olivat sen näköisiä,\nettä komesrooti oli viisaasti sanonut.\n\nSilloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja\nkuohui sydämessä. Sanojaan hän ei voinut pidättää, vaikka hyvin tyynellä\nja ivallisella äänellä puhuikin.\n\n\"Eipä komesrootikaan elätä sitä Ojanniemen Sannan tytärtä, joka on\nteidän lapsenne. Köyhä ja kivulias äiti sen elatuksesta saa huolen\npitää. Ja köyhäinhoitolahan sen maksaa siitä teidän kuuromykkä-poikanne\nhoidosta, jonka Sederholmin neitsyt...\"\n\nSilloin Vimpari toimitettiin ulos.\n\nNyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä\nmuistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja\nhänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut\nmaailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja\nkyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta,\nmistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä\nhän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä\ntuli sanoneeksi.\n\nKatumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja\najatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen\nja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä\nelämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli\nollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos\noli pakko kuolla niin kuoltiin.\n\nHän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja\nkuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä\nvasuun.\n\nVaimo raukkani!\n\nJa tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli\nhupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille:\n\n    \"Arabiassa muinoisin\n    Mies, vanha Amru, eli;\n    Hän oli köyhä, kuitenkin\n    Luojaansa turvaeli.\n    Hätänsä, huolens ainian\n    Hän heitti haltuun Jumalan.\n\n    Joelle kerran tultuaan\n    Hän huomas kiven täällä,\n    Mi kiilteli kuin loistossaan\n    Ves'helmi kukan päällä.\n    Hän korjas kiven lystikseen,\n    Vei kummaksi sen lapsilleen.\n\n    Leluna lasten oltuaan\n    Se nurkkaan viskattihin,\n    Vaan pantiin lakeen riippumaan,\n    Kun loistons keksittihin.\n    Ei Amrull' ollut kynttilää,\n    Siis lyhtynä sai olla tää.\n\n    Illalla tuli kauppamies\n    Ja kiven kirkkaan keksi:\n    'Tuo kivi myyppäs, tai kenties\n    Sen annat ilmaiseksi.'\n    'No,' vastas Amru, 'ota vaan,\n    Jos nauhan rinkeliä saan'.\n\n    Mies kiven otti kaunoisen,\n    Pääkaupunkihin läksi.\n    Sen kauppas kultasepillen\n    Taas muille myötäväksi.\n    Niin rikast' vaan ei kohdannut,\n    Jok' ois sen ostaa mahtanut.\n\n    Näet, kun oikein saatihin\n    Kirkkaaksi kulmiltansa,\n    Se timantiksi nähtihin,\n    Isoimmaks lajiansa;\n    Kuningas kruunuuns osti sen,\n    Siit' tuhansia maksaen.\n\n    Hän pidot piti köyhillen\n    Nyt kruunun kunniaksi,\n    Myös Amrun lapset kerjäten\n    Tulivat vierahiksi.\n    'Lyhtymme', huusit, 'katsoppas,\n    Pitävi päässään kuningas'.\n\n    Kuningas tämän kuultuaan\n    Luo viittas kauppiasta,\n    ja päätti kohta, tultuaan\n    Selville asiasta:\n    'Sä rahat anna Amrullen,\n    Saat rinkelisi jällehen.'\"\n\nMuuan tytöistä alkoi sitten selittää, että kun he kasvavat suuremmiksi\nja pääsevät kauas kulkemaan, niin menevät joen rannalle ja sieltä\nlöytävät kiven ja se kivi on timantti.\n\n\"Mutta me emme annakaan sitä kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle\nitselleen\", keskeytti Ville.\n\nJa toiset myönsivät ja joku taas jatkoi:\n\n\"Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipää ja voita niin paljon\nkuin jaksamme syödä\" -- \"ja hernevelliäkin\" -- \"ja siirappivoileipää\" --\n\"ja nisuleipääkin\".\n\nNiin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi\npieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: \"ja kukon munia ja muun linnun\nmaitoa\".\n\nToiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitä ole kukon\nmunia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemään,\njolloin toisten täytyi myöntää ja rupesivat itsekin luettelemaan\nkaikenlaista.\n\nMutta Vimpari istui syvissä ajatuksissa taas. Hänkin ajatteli timantin\nlöytöä. Ei niin, että hän tuommoisen kiven löytäisi, vaan että hänkin\nhädässään aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa,\nmonenlaisia timantteja. Ehkä juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan\ntuo jo hänen mielestään kummallinen sattumus, että Aappo pääsi\nottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon\nkouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenä muistaisi köyhiä\nsukulaisiaan.\n\nKunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo\nsulaa.\n\nHevonen hirnui liiterissä kimakasti.\n\nNiin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee?\n\nJa niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin\npimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä\nhaihduttanut.\n\n\"Luepas Ville vielä siitä Amrusta.\"\n\n    \"Arabiassa muinoisin\n    Mies, vanha Amru, eli,\n    Hän oli köyhä, kuitenkin\n    Luojaansa turvaeli.\n    Hätänsä, huolens ainian\n    Hän heitti haltuun Jumalan.\"\n\nJa Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä.\nLapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua\nhymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras\nsanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin\nvaltasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista\nliikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi\nsaada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos\nteki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan\najatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika.\n\nKirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä\nhetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin\npäivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään\nhänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota\nhän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan\nhän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän\nlaajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä\nistui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli\nollutkin niin paljon lohdutusta.\n\nPiiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi\nsille luritella:\n\n\"Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika\njätkä sinusta tulee.\"\n\nToiset lapset tulivat loukostaan vasun ääreen katselemaan veikkoaan,\njonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin.\n\n\"On meillä pulskia miehen alkuja\", sanoi isä lapsijoukkoon katsellen.\n\nVille, joka kiitoksen parhaiten ymmärsi, seisoi terhakkana, aivan sen\nnäköisenä, että hän se parasta on joukossa, hänethän oli luvattu kohta\npäästää kaupungillekin.\n\n\"Ville raukan on tauti syönyt, vaan onhan tässä näitä pulskeita poikia\npuoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vähän liian\nkorkea määrä kruunulla. Jo se saisi näistä antaa.\"\n\n\"Sinä latelet\", nauroi vaimo. \"Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita,\nvaan ei ihmisten lapsista.\"\n\n\"Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitä.\nJa mikä kumma se olisi. Tarvitaanhan niitä hyviä työmiehiä niinkuin\nhyviä työhevosiakin.\"\n\n\"Eipähän tarvita sinuakaan. Työtönnä saat olla ikäsi aikasi.\"\n\n\"Niin no, jos ei työmiehiksi, niin sotaväkeen\", selitti Vimpari ja alkoi\nepäillä itsekin koko juttua. Mielihyvä, joka oli syntynyt katsellessaan\nreipasta lapsijoukkoaan, hälventyi. Mitä siitä oli hyvää, että olivat\nsuuria ja terveitä. Nälkäähän ne häätyvät kuolemaan. Mitä hänkään\nvoimillaan teki? Eipä enempää kuin muuan rikas mies kultasäkillään\nautiossa saaressa.\n\nHän istui taas arkun kannelle.\n\nSiellä Amerikassa kuului voima kelpaavan. Länkinenkin kuuluu olevan\nrikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna täällä\nkäydessään. Paljas jätkä oli täällä. Ja halonhakkuuta se kuului siellä\ntehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatöissä. Muutamassa\nvuodessa oli rikastunut. Jos hänkin pääsisi Amerikkaan, pääsisi oikein\nraatamaan...\n\n\"Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä\nrikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän\ntekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa\nkyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois\ntäältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan\nyli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen\nkansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa\nparaansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin.\nSiellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun\nsiellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin\nvähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan,\nniin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi,\nniin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo\nkykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen\nlapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.\"\n\n\"Mitäs se isä siinä tuumailee?\" kysyi vaimo.\n\n\"Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin\nei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.\"\n\n\"Mistäpä ne meille sieltä talot?\"\n\n\"Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin\nsaanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja\nkun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä\nkuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta\nvähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma\ntalo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan\npoikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa\nelettäisiin kuin paratiisissa.\"\n\nVaimo nauroi.\n\n\"Ettäkö ei?\"\n\n\"Joo, joo!\"\n\n\"No mitä naurat sitten?\"\n\n\"Sitä lystiä\", sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia\nkuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se\nraukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin\nkotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan\nunohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä\nollessaan ja lapsen saatuaan!\n\nMutta Vimpari huomasi itse, heräsi kuin makeasta unesta kamalaan\ntodellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa\njossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heräsi,\nettei ole hänellä työtäkään eikä leipää hituakaan perheelle.\n\nPää painui taas alemmaksi, jäykkä, eloton katse silmissä tuijotti hän\nkuollutta sittipörröä, joka selällään keuvotti lattialla kynnyksen alla.\n\n\"Eihän sitä tiedä, mitä neuvoja Jumala meidän hyväksemme pitää. On kai\nhänellä meidänkin varalle hyvyyttä\", sanoi vaimo nähdessään miehensä\nvaipuvan synkkänä mietteisiinsä. \"Eipä tiedä, jos kohtaisi joku onni\nmeitä, niinkuin Amruakin.\"\n\n\"Eipä kyllä tiedä\", sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja\nkartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: \"Eipä ole se Aappo käynyt\nmeitä katsomassa.\"\n\n\"Ei ole käynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jälkeen käynyt\nkuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen käyvän nyt, kun tietäisi\nettä on uusi veikko hänellä, tulisi sitä katsomaan. Aappohan aina oli\nmielissään, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedä.\"\n\n\"Mistäpä se sen tietää. Mutta mikä se lienee ollut siinä, kun se piika\nsilpasi avaimen kyökin oven suulta juuri kun minä sinne yritin. Portilla\ntulin ja näin nurkan takaa käden, joka avainta tavoitteli ja sen pois\nriuhtaisi.\"\n\n\"Olisiko pelännyt sinua joksikin juopoksi?\"\n\n\"Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minä siinä\nkartanolla töllistelin.\"\n\n\"Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin rötkäleeksi, ne ovat\nniin pelkureita herrasväki.\"\n\nNiin siinä tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti\nkun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa\nkokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa\nitku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti\nsuurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän\nhiljaisuutteen. Muuan pienempiä vetäytyi kuitenkin äidin luo ja käärien\nkätensä äidin kaulaan ja tukkien päätään äidin pään alle rupesi\nnyyhkimään koettaen raukka pidättää itkuaan. Toisilla leuka värisi ja\nsilmät kosteina katselivat vuoroin isää, vuoroin äitiä pyytävin katsein.\n\nIsä ymmärsi yhtä hyvin kuin äitikin lasten mielen ja katsoi kysyvästi\nvaimoansa silmiin.\n\n\"Anna, isä raukoille.\"\n\nVimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivän puolikkaan. Eilen oli\nOjanniemen Sanna tuonut leivän ja vähän keittoa sairaalle. Keiton oli\näiti syönyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivästä\noli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvää suuhunsa\npannut eilispäivänä.\n\n\"Taita itsellesi nyt siitä ja jaa loput lapsille.\"\n\nVimpari taittoi palan ja sanoi:\n\n\"Tämä säästetään äidille ja lapset saavat tämän. Säästetäänkö tämä\näidille?\"\n\n\"Säästetään\", kuiskasivat lapset, jotka olivat kerääntyneet isän eteen\nja kirkkain silmin ja hymyssä suin katselivat niska kenossa isäänsä\nsilmiin.\n\nÄiti väitti, ettei hän tarvitse, ja kehotti miestään ottamaan palan\nitselleen.\n\n\"Sinä raukka et ole moneen päivään saanut muuta kuin tyhjää piippuasi\nimeä.\"\n\nVimpari jakoi lapsille leivän puolikkaasta ja äidille aiotusta palasta\nnipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin.\n\nLapset menivät taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinä\nmittailivat leipäpalojaan ja katselivat ja pyörittelivät niitä\nkäsissään, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten söivät,\naivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään.\n\nVimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti\nheidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos\nkartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella\nlapsijoukkoaan. Mielensä olikin liikutuksissaan, että väkinäisesti\nkykeni pidättämään itkun ja naurun sekaista hykähdystä, mikä pyrki ylös\npulpahtamaan.\n\nLapsiparvi köyhän särvin, tuli hänen mieleensä.\n\nKartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Hänellä oli se hyvä sanoma, että\nNikkilät ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivätkä tahdo\nhyyryä.\n\n\"Saankos maksaa, jos joskus jaksan?\" kysyi Vimpari iloisena.\n\n\"No se on tietty\", vastasi vieras.\n\n\"Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvä Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja\nNikkilän emännälle ja isännälle\", lausui Vimparin vaimo ja heltyi\nitkemään.\n\n\"No nytkö sinä itkemään rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistä\npakenemaan päästiin\", sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkäisi takin\nhihaan silmiään.\n\n\"Latun emäntä oli minulle tiukkana, kun en ole hänelle tullut sanomaan,\nettä sinä olet lapsen saanut\", kääntyi vieras Vimparin vaimolle\npuhelemaan. \"Kuoleehan se onneton\", sanoi emäntä ja kiireimmän kautta\ntoimitti pataa tulelle. \"En minä joutanut katsomaan, mitä se keittelemään\nrupesi, sillä kun kyselin, että mistä saisi asuntoa teille, niin mietti\nja mietti hetkisen ja sanoi, että Nikkilässä on sauna, ja toimitti että\njuoksun vilkkaan menisin sieltä kysymään. -- Etteköön ala heti hommata\nmuuttoa, sillä kyllä sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita\nsinne ja rupesi lämmittämään ja Mari jäi hänelle kumppaniksi. Hyvin\ntoimessa olivat tytöt\", selitti Sanna.\n\nVimparin vaimo itki. \"Jumala heitä siunatkoon hyviä ihmisiä. Jumala\nSiunatkoon ...\", lausui hän vähä väliä. \"Jumala on antanut minulle\nenemmän kuin olisi uskaltanut pyytääkään. Kiitetty ole hyvä Jumala!\" ja\nhän tyrskyi itkien.\n\n\"No ... voi ... elä nyt ...\", tyynnytteli miehensä.\n\nLapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat\nvuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät\nhuomanneet, pysyivät he itkutta.\n\n\"Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut\ntaaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen\nasuntoon\", selitti hän lapsilleen. \"Kiittäkää Sannallekin.\"\n\nLapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset\nmuistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti,\nkun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi\ntekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan\nluo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin\nantoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen\njäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi.\n\nOri hirnaisi liiterissä.\n\n\"Joo, joo\", sanoi Vimpari. \"Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon\naika ohi menee.\"\n\nKun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat\nuteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa\nistumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta.\n\nVaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun\nkannella ja katsoi ulos.\n\nTaivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät\nidän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten\nhelinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien\nsuhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti\nkirkkaana maa ja taivas.\n\nNyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja\nraikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä\nolisi alkanut.\n\nVaimo viittasi häntä luokseen ja kuiskasi:\n\n\"Minun onneni olisi ylenmääräinen, jos saisin nähdä Aapon.\"\n\n\"Aappoa minunkin mieleni kaihoo.\"\n\n\"Vaan kiitetään Jumalaa siitä, mitä on saatu, paljon hän on jo meille\nantanut.\"\n\nVimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla\nkarkealla äänellä:\n\nHyvä Jumala! Jolt' kaikki hyvyys tulee --\n\n\n\n\n10\n\n\nPakkasta ja pyryä oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtämittaa oli\nnyt taas pyryttänyt viikkokauden ja yhä sitä jatkui.\n\nSakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyörteissään ylös ja\nalas kiertäen ja kiidättäen, syösten sitten kartanoille jonkun seinän\nsuojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti\nsitä paikasta toiseen, kasaten sinne tänne pieniksi mykkylöiksi, joista\ntaas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin\npaikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat\nkuin matalimmat talot täällä Vaaralla.\n\n\"Siellä on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan\", sanoivat\nihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona käyneet, vakuuttivat:\n\n\"Se on niin vihainen tuo tuulikin, että on ihan purra pistää, sitä\nvailla ettei silmiä silpase.\"\n\nVihaiselta se näytti näin katsellakin. Piipuista ulos pyrkivän savun\ntempasi sitätehden kuin sitä tuli ja ryöpsäytti alas puolelle ja\ntoiselle aivan kuin olisi tahtonut sillä maata pieksää. Piipuissa\nhumisi, liekit uunissa imi välistä ihan perälle ja toisinaan taas\ntuupsautti ne uunin suupieliä nuoleksimaan, jolloin savua pullahti\nhuoneeseen. Ja kun sillä ei mitään häveriä saanut, niin vihoissaan syyti\nlunta vasten ikkunoita ja seinän varaukset kaikki täyteen sulloi.\nKinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitä\nalkaa sisälle syytää.\n\nLapset kotona istuivat ikkunain ääressä katselemassa, ei ollut heillä\nhalua ulos, vaikka muuten aina mielellään teuhasivat kinoksissa.\nUhkarohkeimmatkaan eivät olleet tämän sään aikana kuin kerran,\nkorkeintaan kahdesti yrittäneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle,\nvaan puolivälistä jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja\npieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettää. Kasvot sinisinä ja\nhampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivätkä joutaneet porstuassa\nkopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syöksyivät niineen sisään ja\ntempasivat sukkelaan oven jälkeensä kiinni aivan kuin peläten, että\nvihainen pyry perässä tulee. Töissä häärivät vanhemmat koettivat, mikäli\nmahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisään tullessaan käsiään hieroen\nja ruumistaan puistatellen sanoivat:\n\n\"Kiittää kun saa olla sisällä lämpimässä\", ja lisäsivät puita uuniin tai\njouduttautuivat peltejä kiinni saamaan.\n\nNikkilä istui, vanhat turkkirehjut yllään ja suuret huopasaappaat\njaloissa, kadunpuoleisen ikkunan ääressä ja katseli ulos.\n\nPaljoa ei näkynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessä ja sen harjan yli\nharmaja taivas. Vaan niinkään paljoa hän ei ollut moneen herran vuoteen\nnähnyt, kun ei ollut sänkyään etemmäksi liikkumaan päässyt.\n\nVimparin vaimo oli häntä hieronut, joka päivä nyhjystellyt siitä saakka,\nkun olivat Nikkilän saunaan muuttaneet.\n\n\"Ei teistä aivan tervettä saa\", oli vaimo sanonut, \"vaan siksi teistä\nmies tulee, ettei tarvitse teidän tuossa sängyssä kyhjöttää ikänne\naikanne, kun minä teitä hieroa kyhnystelen\".\n\n\"Ei tule tuohesta takkia\", oli Nikkilä vastustellut. \"On koeteltu jos\njotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo äiti alussa minua\nhoiteli, syötti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedä mitä\nkaikkea, voitelutti yhdeksänmiehenvoimalla, sääsken ihralla, kuppautti\nja toppautti. Eipä ole auttanut.\"\n\n\"Ei ne auta ihmisten keinot\", sanoi Nikkilän emäntä tuomiten syntiseksi\nnuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei hän luota Vimparinkaan vaimon\nkeinoon. \"Terveys on Jumalan lahja, hän sen voi ottaa ja antaa.\"\n\n\"Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa\", arveli\nvaimo. \"Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä\nsiitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin\npalkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.\"\n\nSen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien:\n\n\"Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä\nsitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan\nhyyryksi.\"\n\nJa näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja\nistuinpaikkaansa muuttelemaan.\n\nOlihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä\noli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti,\nkulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa\nkuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä\nmaatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka\npäivä.\n\nSomaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee\nhengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen,\nsyödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään\naavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa\ntavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri\nkuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi\npelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille\nja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs\ntule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen\nääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ...\nen tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en\nsentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli\npitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä\nputosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on\nkiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se\noli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille...\n\nSekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...\n\nTyönnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut\nJumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi\noli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se\nparaiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä\nsiitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut\nnäin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen\ntullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa\nelellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys\nhoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut\nriehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule\ntarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan\nhuononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin\nlapsellisesti...\n\nSiinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa\nyltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja\nvetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle,\nhalkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa.\n\nNikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota\nseurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet.\n\nEmäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä.\nTuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien\nympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta\npehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei\nsuistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin\nkyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja\nkelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin\nvähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta\nkulku.\n\n\"Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä\nkelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa\", lausui Nikkilä\nkatsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi\nmietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä,\njoissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin\nvihoissaan hangen pahnaamisesta.\n\nMutta emäntä oli kelkkoineen toimessa.\n\n\"Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään\", supatti hän.\n\nVaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä\nlevähtää.\n\n\"Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin\nkinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on\ntästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.\"\n\nJa niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei\nenää kinosta ollut niin vaivaksi asti.\n\n\"Odota vähän, Heluna\", jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. \"Täältä\nsaat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan\", sanoi hän aivan kun\nhyvitellen.\n\nPortaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja\njuoksunkynttä meni navettaan.\n\n\"Heluna kultani, oma ämmäsi\", puheli hän jo navetan ovia avatessaan.\n\nLehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei\nsuinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät\nloppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.\n\n\"Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni\", hyvitteli emäntä antaessaan\nheiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka\nhalukkaasti purra rauskutteli heiniä.\n\n\"Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille\", lohdutteli hän lopuksi sitä.\n\nNavetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun\nkelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse\nsisään pääsi:\n\n\"Mitenkäs täällä isä jaksaa?\" Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät.\n\n\"Mikäs se on valmiilla jaksaissa\", vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa\nhihitti.\n\n\"Valmiilla hihi hii\", pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään.\n\nIloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi.\n\n\"Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.\"\n\nSyödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan\nei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman\ntyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää,\nmikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut.\n\nEmäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha\ntapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys.\n\n\"Kiitoksia, isä, ruuan edestä\", sanoi hän miehelleen niiaten samalla.\n\nSe oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan\nei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin\nivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä\nmitään, vaikka ensin aikoi.\n\n\"No mitenkäs kauppa kävi?\" kysyi hän vain.\n\n\"Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin ... menin, no mikä se nyt\nonkaan se teurastaja?\"\n\n\"Et sitä muista?\"\n\n\"No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut\nmuististani nyt sen.\"\n\n\"Voi äiti raiska!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Rahikainen.\"\n\n\"Niin, Rahikainen ... eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut,\nniin tuttu mies?\"\n\n\"Sitähän minäkin tässä ihmettelen.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Niin että mitäs sitte?\"\n\n\"Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva\nlehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata\nottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei\nniistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen.\nMutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla\npiikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No\nminä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.\"\n\n\"Valmiit kaupat?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No miten ne sian säkissä ostivat?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että miten ne näkemättä ostivat?\"\n\n\"Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä\nlehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että\nPirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja\nFiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.\"\n\n\"No, ja niin hinnastakin sovittiin?\"\n\n\"Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa\noikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään\nhinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole\nheiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä\nkannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa\nlehmästä, kun on huono heinävuosi?\"\n\n\"Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?\"\n\n\"Niin sanoi.\"\n\n\"Yhy. No mitä sinä siihen?\"\n\n\"En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.\"\n\n\"Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?\"\n\n\"Kuusikymmentä viisi markkaa.\"\n\n\"Kokonaan!\"\n\n\"Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa\nkymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että\nsaa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu...\"\n\n\"Voi äiti rukka sinun kauppojasi!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa\npuhtaasti maksaa...\"\n\n\"Joo, sitä minäkin vähän ajattelin\", myönsi emäntä. \"Vaan taas\ntoisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille\naulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin\nkannattaa.\"\n\n\"Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.\"\n\n\"No mitenkäs sitte.\"\n\n\"Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt\nsinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.\"\n\n\"Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.\"\n\n\"No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta\nkertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin\nmieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan\nressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin\nneljällä pennillä -- ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva.\nViisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja\nkaikissahan ne tinkivät.\"\n\n\"Enpä minä uskoisi.\"\n\n\"Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä,\nettä kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun\najattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat,\nniin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein\nnylkijää.\"\n\nJa Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos\nkatselemaan ja silmät liekehti... Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet,\njos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen\nköyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää\nterveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan\nojenna...\n\n\"Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa\nHelunasta sietäisi saada\", sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi\nheti: \"Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin\npiian sinne teurastajalle?\"\n\n\"Mikä ihme se sitten oli?\"\n\nEmäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei\nNikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle\niloansa ilmoittamaan.\n\n\"No minä sain lehmäni myydyksi\", sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.\n\n\"Vai nii. No kenelle?\"\n\n\"Arvatkaapas?\"\n\n\"En osaa.\"\n\n\"Ettekö osaa?\" kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että\nsaisipa nähdä osaako arvata.\n\n\"En, en minä arvaa.\"\n\n\"No, Montinin rouvalle\", sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen\naivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut!\n\n\"Vai Montinin rouvalle.\"\n\n\"Joo, siellähän minä sain myydyksi\", kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja\niloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt.\n\n\"Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?\"\n\nSe oli kysytty niinkuin haluttu.\n\n\"Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti.\nAjatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle...\njoka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut ... tuon tuon ... mikä\nsen nimi nyt taas onkaan ... katsoppas kun en nyt muista taas... Ettekö\nte muista sitä teurastajaa?\"\n\n\"Lampela.\"\n\n\"Eei.\"\n\n\"Puupponen.\"\n\n\"Ei Puupponenkaan.\"\n\n\"En minä sitten tiedä.\"\n\n\"Sepä nyt somaa, kun en muista ... minäpä pistäyn isältä kysymässä.\"\n\n\"Samahan se nyt on, kuka se on\", yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä\njo kerkesi mennä.\n\nHyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen,\nkun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja:\nsärvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta\ntaas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla\nansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon\ntekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin\nkannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä\nääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan...\n\n\"Rahikainen\", viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja\nitse sisään päästyään jatkoi:\n\n\"Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka\non.\"\n\n\"Vai Rahikainen, en minä tunne.\"\n\n\"Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille\nkauppaamaan lehmää -- tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa\nlehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä\ntarjottelemaan -- niin sanoo ... se ... se teurastaja ... olipa sen nimi\nmikä tahansa ... sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin\nminä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä\nPirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki\nostaisi poikivan lehmän.\"\n\nHymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että\nmitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse:\n\n\"Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen\nilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi\ntiennyt.\"\n\n\"Eipä suinkaan\", myönsi Viion leski jotain sanoakseen.\n\nMutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme,\nettä juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken\nauttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän\ntarkoitti sanoessaan:\n\n\"Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.\"\n\n\"Paljonkos saitte Helunasta?\"\n\n\"Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada\nenemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta\npyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun\nrouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen\nkuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on\nMontinin rouva niitä ihmisiä ... ja kun sitte asiat oli näin\nohjautuneet...\"\n\n\"Hyvästikö rouva jaksoi?\"\n\n\"Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin\npuhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se\nmeillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista\nsiinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.\"\n\n\"Niinhän se on.\"\n\n\"Ja niin se on. Kyllä se on ... minä kun mainitsin vain, että jos sopisi\nnyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja\nleipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi. -- Ja kun minä\nsanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin\npahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien\nsamalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan\nhakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee.\nPääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä\nkuulin heti, että se on eläimellekin hellä.\"\n\n\"No toittehan te heiniä?\"\n\n\"Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia\nodottaessaan.\"\n\n\"Eikös se pian poikisi Heluna?\" kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa\nolivat olleet ääneti.\n\n\"No jouluksi.\"\n\n\"Eipäs kauan olisi enää.\"\n\n\"Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei\nmitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä\nnyt tarpeet niin tiukat\", selitti emäntä. \"Mutta sillä rahalla, minkä\nnyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää,\nhänellä on monta neuvoa\", sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja\nkatseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö\nniin?\n\nViion leski ei vastannut mitään.\n\nPitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään\nerityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten\nlehmän kauppa kävi.\n\nViion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua\ntuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja\nviittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties\nkuinka monta vuotta -- ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön\nkykenemättömäksi tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui\nsyvään, vaan viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset\nkävivät samaan suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa\najatellessaan.\n\nKöyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut\nsitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat\nsiitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan\nei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat\noikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota\nkohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja\njostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt\nmuuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä\nmiehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko.\nHän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että\nhän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen\nluonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut\nemännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon?\nHän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi,\nettä Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta,\najatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa\nmiksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi.\nSillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat\njakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on\nyhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään,\nkoleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen.\nJompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää\nemäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan\nhän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä\nmenemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa\ntoiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä\nelämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän\nkuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin.\n\n\"Jumalaltahan se on apu odotettavissa\", sanoi Viion leski ruveten\nkutomaan viuhasti.\n\n\"Mitä?\" tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin.\n\nViion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti\nniitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin\nsanoakseen kuin äskenkin:\n\n\"Niin että ... kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.\"\n\n\"Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin:\nNikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä\nhänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä\nparanee ihan terveeksi...\"\n\nViion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän\nemäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.\n\n\"Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.\"\n\nPorstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu.\nPieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän\nemäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht'äkkiä\nsekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin\nViion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu\nheleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien\nvälke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin\nusein heloittaa vanhempien ihmeeksi.\n\n\"Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!\"\n\n\"Ihmislapsi, kun olet kaunis\", sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan\nja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin\nElsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli\nkerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi,\nkoko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi,\nsamanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi\nrauhan majoille...\n\n\"Sanokaa, oletteko myönyt?\"\n\n\"Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni\", vastasi emäntä ja vieläkin\npuoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä\nelossa.\n\n\"Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'äkkiä vastatusten\nsattuessamme ihan ihko enkeliksi\", selitti emäntä miehelleen.\n\n\"Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ja kun silmäsikin alkavat pettää.\"\n\n\"Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?\"\n\nNikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos\nkatsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän\nkyyneleen lausuen itsekseen:\n\n\"Äiti raukka.\"\n\nElsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti\nkahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun\nsaunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa\npitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa\nsenkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta.\n\nNikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli\ntuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut\nElsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi\nhän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä\nkatsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa.\nHänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka.\nPystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja\nkatse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva.\nNikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi\nterän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin\nkaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut\nkuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään\nkauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä.\n\nElsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen\nlempeän katseen.\n\n\"Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?\"\n\n\"Mitä, lapseni?\"\n\n\"Että eiköstään Helunaa ole myyty?\"\n\n\"On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän\", selitti\nNikkilä kuin anteeksi pyytäen.\n\nElsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä\ntahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle.\nVaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt\ntänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei\nhaluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan,\nniinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli\nollut välinpitämätön.\n\nVimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan\nlattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan\nseisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä,\ntoisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli.\nKasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät\nsuurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta,\npimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon.\n\n\"Prastui, kappusivai\", sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä\nNikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi\nhyvän päivän.\n\n\"Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet\nuskollisesti purjehtinut?\" puhui hän Nikkilälle. \"Meidän äiti kertoi,\nettä sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.\"\n\n\"Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan\nterveeksi mieheksi\", arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli\nkuunnellut Vimparin puhetta.\n\n\"Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?\"\narveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää.\n\n\"Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti\", arveli Nikkilä.\n\nEmäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle\nse on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:\n\n\"Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.\"\n\n\"Niinpä niin\", myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi:\n\"Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä\nkotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.\"\n\nNikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun\nhetken perästä hyvästeli ja lähti.\n\nElsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla,\nloimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut\nkuin yksi kirja.\n\nNuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki,\nkatseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen\nkatsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla\nolevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas\nkatseensa.\n\n\"Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi\", luki poika leipiä ja viittaili\nniitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää.\n\n\"An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me\",\nluki toinen innolla ja toimessa.\n\nNuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt\npaljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi.\n\n\"Mikä sinulla?\" joutui emäntäkin siihen. \"Polttiko poukka?\"\n\nPoika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella\nviittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.\n\n\"Mikä siellä?\" kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika _näkee_.\n\"Mörkö vai enkelikö? -- Jeesus siunaa!\" Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että\neihän sitä ole vain tultu noutamaan.\n\n\"Anna sille leipää, sitä se itkee\", sanoi Nikkilä, joka oli seurannut\npojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan.\n\nEmäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta\nvanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja\nviimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja\nkuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi\ntoimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen.\nMolemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja\nkasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät\nkämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää.\n\nNikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen\nhuomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä.\n\nVanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla\näänellä, melkein huutaen luki hän:\n\n\"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi...\"\n\n\"Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan\",\najatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella\nja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut\nilmoeläissään kuullut.\n\n\"Ja elä johdata meitä kiusaukseen...\"\n\nNikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo\nrunoilijat... Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät\njoutuisi vielä...\n\n\"Armahda raukkoja!\" tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras\ntotinen rukous tulee.\n\nLuvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:\n\n\"Mutta päästä meitä pahasta.\"\n\nNikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui\npainokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen,\nsyvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan,\nvaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi\nkuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän\ntutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi\nkasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein\nElsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui\nkuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa\nmuillekin.\n\n\"Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen\", luki poika.\n\n\"Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen\", kertasi emäntä hymysuin\nja nousi toimiinsa.\n\n\"Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä\", pyysi Nikkilä.\n\n\"Minkä tähden?\" kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää.\n\nNikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen\nmustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle\nsormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo:\n\n\"Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.\"\n\nElsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain\ntuomitsevammalta.\n\nHän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi\nhäntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen\nkatselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä\ntuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä.\n\nLapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin\nyrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt\nhänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli\njäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut\nreikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä\nalle kuoren pyrki.\n\nHelunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.\n\n\"Oma kultani, oma ämmäni\", puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan\nselkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän\nemäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle.\n\nKartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan\npäästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.\n\nVaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko\nhyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja\nkatsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä\nantoi leipäpalan suuhun.\n\n\"Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni\", toimitti hän ja saattoi portin\nsuulle asti.\n\nTupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi\nkuljetettiin.\n\nHaluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että\ntalutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se\nvähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja\nasettui vastakynteen.\n\n\"Tuo minua ... tuo korea peite\", nauraen Nikkilän emäntä. \"Kyllä\nHelunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se\nmyödyksi juuri Montinille.\"\n\n\"Sinne se nyt meni\", sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle\nja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli.\nMutta kun asia oli niin somasti ohjautunut...\n\nNikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen\npahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei\nolisi ketään kulkenutkaan.\n\nNikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet\nhiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät,\nleikkivät -- pian sammuakseen. Ikävä nähdä!\n\nOli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet\npoksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta\ntaistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän\nsiirtyi ulommaksi uunista.\n\nHiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja\nhiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta\nhiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta.\n\n\"Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?\" kysyi emäntä yht'äkkiä.\n\n\"No Rahikainen\", vastasi Nikkilä yrmynä.\n\n\"Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen\", puhui\nemäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät.\n\nMustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja\nheittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi\nkuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa.\n\n\n\n\n11\n\n\nVaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja\nrikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat,\nja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun\naatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon\nhankittavaa, köyhillä kaikkensa.\n\nSuurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu,\npussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset.\nTouhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle,\nniinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta\ntoiseen etsien marjaisinta puuta.\n\nNe olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi\nmuutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista\nlähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan:\njonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden\nnytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa\npaikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen\ntunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain\nhyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen\npohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto\nnäkymässä.\n\nNäin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten\nkeräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan,\njoka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja\njos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja\nhänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht'äkkiä erosi\ntästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri\nteille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä\nkulkevaan.\n\nToisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai\nhernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla\nrähisten ja riidellen.\n\nKäsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja\nlausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka\nyliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä.\nJa aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja\ntyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun\npalan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut,\noli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin\nmuuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan,\nniin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi\ntarvinnut kenellekään antaa.\n\nKovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen\nkoetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua\noli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa.\n\nVaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva\nkatselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan,\nniin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin\nsilmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa\ntuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita\nhe varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen,\njoka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi\nkatsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei\ntarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että\ntoisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta,\nniin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli\nmanaava:\n\nUuhh!\n\nJa jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut\nsaada.\n\nOli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada ... ja kun\nkehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja\nmiehiä...\n\nNäin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri\nmies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin\nhernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva\nvetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken\nkatseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli\nkulkiessaan ikkunoihin.\n\nNäytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän\nrötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot\nolivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät\nolivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi\nVimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa\npuvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan\nkuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja\nmuutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti\nhyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle,\njotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret\ntöppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä\ntukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja\nkäynti notkahtelevaa.\n\nRouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni.\n\nHyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa\nnähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen\n... tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä\npelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän\ntähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti\nvartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa\nrauhallisia ihmisiä.\n\nSoma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut ...\nniin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo.\n\nRouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen.\n\nAbe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät.\nKasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä\nlähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis\nniska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli\nmuutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi\nAbessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin\nniin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla\nvarsin tyytyväinen ja varsin hyvillään.\n\n\"Mitä, täti?\" kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan\nlaskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia.\n\n\"Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille\", sanoi\ntäti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä\nlähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos.\n\nSiellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut\nkädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin\nraosta joukon keskelle.\n\nViime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada,\ntiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle.\nVaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta\nherneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina\nhäntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo\npoika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan.\nHän vain otti...\n\nHän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein\nkuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä,\naivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten\nvasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa... Leipiä\nkun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan\nväkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin\nkyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja\ntöykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa.\n\nJa missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi\nrengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että\nrenkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet\nniin viisas.\n\nTeki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän\nkannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään\nkerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes\nkoettanutkaan pyytää lupaa.\n\nKartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi\ntytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka ... vaan täti kysyi:\n\n\"Kenen tyttöjä nuo ovat?\"\n\n\"Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina\", vastasi\nAappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään\nettä sai nyt jatkaa.\n\nTäti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä,\njotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu,\npienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin\ntuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset\nkasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo\nsilmät jo yksin.\n\n\"Kenen sinä sanoitkaan?\"\n\n\"Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.\"\n\n\"Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?\"\n\n\"Viion Elsa\", vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän\ntapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat\nyhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi\nOjanniemen Marin joukosta.\n\nTytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari\nkynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen.\n\nRouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut\najatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben\nsanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben\nitsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille\nhernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se\nolisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään\nhauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan\nnoita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka\noli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun\nse oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan\navuille.\n\nNe olivat semmoisia alhaisessa kansassa...\n\n\"Viion Elsa\", muisteli hän ääneen.\n\n\"Niin\", vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi.\n\n\"Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?\" kysyi hän\ninnoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa\nja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat\nhänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja\ntöykkisivät häntä.\n\nVaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei\nkuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta\nesineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee.\n\n\"Onko sillä isää?\"\n\n\"Ei, sen isä on Leverissä kuollut.\"\n\n\"Leverissä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Liverbuul se on, rakas Abe. -- Se on siis merimiehen lesken tytär?\"\n\n\"Niin, Viion lesken.\"\n\n\"Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?\"\n\n\"Niin, Elsan äiti se kutoo.\"\n\n\"Joo, joo\", jo nyt rouva muisti. \"Joo, joo\", vakuutti hän vielä. Ja nyt\nhän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi\n_riisiryynipuuroa_ keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä\nsiitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin\nkuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole\nvarojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin... Ylellinen se\nnäytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä\npanee hänet jouluavuille.\n\nRouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion\nleskeä joku oli maininnut hyväksi, _jumaliseksi_ ihmiseksi. Kaikkea!\nTeeskentelijä varmaan oli koko ihminen...\n\nMitä lienevät nuo muutkin lapset...?\n\n\"Onko sillä isää tuolla -- mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?\"\n\n\"Ojanniemen Mari.\"\n\n\"Niin, onko sillä isää?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuollutko se on?\"\n\n\"Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka...\"\n\n\"Tsyy...\"\n\nAbe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin\nsemmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin\nsanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli\nvain vihaisen näköinen.\n\nRouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa\njouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten\nherkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen ... huono ihminen ...\nsemmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa.\n\n\"Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?\"\n\n\"Ei -- Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne\novat...\" ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä.\n\nAlakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko\nhajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta\njotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan\nikkunassa kiittelivät hänelle.\n\nLyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että\nse kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire\nkeskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli\ntäynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että\nyksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se\nvähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni,\nhimmeni ja kuoli.\n\nVaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain\nyhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi\nollakin kauhean paljon.\n\nVäkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien\nja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten\nlähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa\nrakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen.\n\nKotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut\nvielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin,\naaton ilta astui sisään.\n\nLasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa\npirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi\nriemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa,\njolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan.\nVaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein\nriisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui\nolevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea,\nettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät\nkäydessään toistensa luona puhelemassa joulusta.\n\nLatun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea,\nettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan:\n\n\"Ohoh!\"\n\nKeskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin!\n\n\"Onpa meilläkin\", selitti Liisa.\n\n\"Tyhjä kuusi.\"\n\n\"Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.\"\n\n\"Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon\nnisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.\"\n\n\"Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka\npaljon\", väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla.\n\n\"Vaan eipä teillä käy joulupukki.\"\n\n\"Käypipään, on jo käynyt.\"\n\nPuolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt\nruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat\nolleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty,\nettä minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään\nolivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille\nlapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt\nsanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että\nnakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin\noikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki.\nMillainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain\nsemmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta\nei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa,\nvaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin\nheikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen,\nettä se oli _oikea_.\n\nToistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä\nlähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään.\n\nJoulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja\nsitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja\npunertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi,\nikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan,\netteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja\nvilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa\nhymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla.\nSillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.\n\nParvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille\nihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon\nkatselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan\nkristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet\nerityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn,\nsenkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei\nomenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta\nkun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan\nyhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli\nkaunista.\n\nLatun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea\njoulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan\nse oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin\nkirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää\nhänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten\nmitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun\ntäällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi\npiparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan\nsamanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli\nintoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli\ninttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa\nkeskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa,\njoille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi\nhän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi.\n\nLiisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo\naikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua\nkatsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti\nTeutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.\n\n\"Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?\" sanoi\nLiisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt\ntoisin.\n\nElsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina\nihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista\nnäkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen,\nkuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja\nkuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita\nlapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta.\n\nTytöt viittasivat holhokeilleen.\n\n\"Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!\"\n\nLapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun\nsuuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat\nmuualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut\nkummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen\nnurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku\ntähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet\nsinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he:\n\n\"Aappo tuolla!\"\n\nJa syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja\njonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki\nkolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän\nselityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan\nkylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät\nkaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon.\n\nHe tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen\nmielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä\nsisällä, että Ojanniemen Mari sanoi:\n\n\"Voi, voi!\"\n\nTytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin\nruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli\nseinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat\nkauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne\nkeräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia.\n\nTytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä\nnäkikin hyvästi.\n\nSalin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui -- niin,\nmikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan\nniiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella.\nKarvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen\nse vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää\nliikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa\nräpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat.\n\nTytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta\nkurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.\n\nSuuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti\njonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi.\nPukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi.\nSitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen,\nmilloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa.\n\nTytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja\nhenkeään pidättäen.\n\n\"Vimparin Aappo!\"\n\nAivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa\nsamoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan\nvieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon\nnäköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä\nmuuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon\nyhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään\npuheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin\nkorviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni\noli niin vahva.\n\nLiisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan,\njuosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa\nkanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa\ntyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku\nnikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä.\n\nTytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe.\n\nMiten hän oli kaunis niin sievässä puvussa... Mahtoi hänellä olla hauska\n...\n\nJa saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon\nMontinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet\ntietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.\n\n\"Ja Aappo kumarsi niin sievästi\", selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari\nsanoi:\n\n\"Voi, voi\".\n\n\"Aapolla oli musta takki.\"\n\n\"Hyvin, hyvin sievä.\"\n\n\"Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.\"\n\n\"Niin, niinkuin herraspojilla.\"\n\n\"Niin, voi, voi.\"\n\nJa selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja\nminkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan,\nvanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.\n\nHän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina\nvähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti!\n\nVimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan.\nHän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät\nloistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran\nposkille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja\nhänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos\ntynnyttelemään.\n\nVimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään.\nTaloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka\ntalossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän\nilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän\nkotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei\nollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä,\nsen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei\nvoinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo\nraukka, joka oli odottanut ja toivonut...\n\nHerra Jumala ... Auta, hyvä Jumala... Sinähän annat rikkaillekin, muista\nköyhää kurjaa...\n\nMutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän\nseisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta\nlähteä sisälle saunaan.\n\n... auta ... auta ... auta.\n\nHänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella\naivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa.\n\n... tai lähetä tappava tauti.\n\nMutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut.\n\n\"Jopa isäkin tulee\", lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan\nraivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli\nvalmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa\nhiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen\nlapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden\näänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin:\n\n\"Isä, katsokaa.\"\n\nHeillä oli jokaisella korppu kädessä.\n\nVaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää\nja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.\n\n\"Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä\", lausui vaimo. Istuttuaan\nhetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän\nkauan tyynenä.\n\n\"Minä en saanut mitään\", sanoi hän jurosti.\n\n\"Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.\"\n\n\"Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?\"\n\n\"Niin, en olisi osannut odottaakaan.\"\n\n\"En minäkään\", ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. \"En\nosannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.\"\n\nSydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen\nhiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten.\n\nHän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään.\n\nPihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä\ntasaantui mieli.\n\nMiten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista\npilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista.\n\nHän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen\naivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut\nsanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään\nJumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän\ntunsi kiitollisuutta.\n\nSaunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin\nolisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen\nennenkuin pääsi saunaan sisäänkään.\n\nVanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja\nkuiskivat:\n\n\"Nytpä on joulu.\"\n\n\"Ja lysti.\"\n\nIntettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli\nantanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin\nlystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat\npitävän sitä mahdottomana.\n\n\n\n\n12\n\n\nPuuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa\njoulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan\njotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan\njoulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin\naikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen.\nHekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi\njouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani\nviisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen\nlaatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui,\nsitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun\njuhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus.\n\nJa pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi\nNikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan\nsitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä\nhauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika\nvalmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä\nhankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja\nVimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös\nOjanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu\nhänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut\nnähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi,\nsillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille\nantaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin\nperheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli\nhänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine\nleikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin\nvaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla\nhänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu.\nVimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki,\nvaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin\nVimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle:\nNikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa,\nmitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.\n\nAaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen\npuistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa\nvalmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut\npuhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe,\nettä jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat\nsaavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö\noli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja\nkun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin\npaljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea.\nSillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut\nloppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä\nja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut.\nLihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi\nleikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan\nheti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut,\nniin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa\nkun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön\nnousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli\nkelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän\nhommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti\ntätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli\nasiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin\neri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen,\njota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se\noli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.\n\nAattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä\nhän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona,\ntuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät\nerilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut\nlaskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa.\n\nElsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla -- avuilla\nkäynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen.\nTuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä\noli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea\nOlli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat\noikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään,\nvaikka kuinka paljon antaisi.\n\nTästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä\nhämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että\nei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan\nsitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin,\neikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä,\njos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä.\n\nMuut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat\nVaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen\nolivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei\nantanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän\noli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja\nsitä hän itki.\n\nMitähän syntiä hän oli tehnyt?\n\n\"Et ole uskonut rukoillessasi?\"\n\n\"Uskoin minä.\"\n\n\"Olet ollut tottelematon äidillesi?\"\n\n\"En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen\nanteeksi.\"\n\nEi Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan\njotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin.\n\nMarista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli\nkatkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi,\nkun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin.\n\nSe ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on\ntehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän\nkotia.\n\n\"Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et\npuolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla\nkohta tulella.\"\n\nOlikohan riisiryynipuuro syntiä?... Se on syntiä... Ne pakanarouvathan\nkesällä sanoivat...\n\n\"Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?\"\n\nElsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi.\n\nÄiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan\nnäköiseksi.\n\nElsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä\nhuomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet\nJumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin\nsyntistä ajatelleet tahi tehneet.\n\nÄiti kuunteli miettiväisenä.\n\n\"Ei keitetä, äiti\", kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi.\n\"Annetaan raha Marin äidille.\"\n\nViion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava\nihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni\nhäneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset.\n\nViion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja\nkevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa\nmuistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt\nhuomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut\nhänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli\nhän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä\ntavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain\nsiitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle\nkansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä --\nylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon\nihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa.\n\n\"Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun\nette saaneet mitään\", sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin\nanteeksi pyytäen jotakin.\n\nElsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia\nollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan\nkorvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan\nMarille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli\nhauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa\novea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun\nkaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan\nnoin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla\njoulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut\nenää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa\nliitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin,\njolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset\nmukaan.\n\nÄiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli\nlevitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin\npaljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat\nkokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety\nvinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä\noli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat\nkartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty\nja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt\nja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen\nikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja\njoka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.\n\nOli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili\npientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen\nkatsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan\nnojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään\npuhelemista.\n\nSaunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo.\nElsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut\nerinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja\nsiellä häärättiin toimessa, näki varjoista.\n\nOlikohan siellä riisiryynipuuroa?... Oli kait, kun siellä syötiin\nmuulloinkin sitä...\n\nSinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin\nvaltoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin:\n\n\"Kun isä eläisi vielä!\"\n\n\"Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin,\nkun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme\",\nvastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen\nlamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista\nJeesuksen syntymisestä.\n\nSiinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja\nopettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se\nollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui\nmuutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi\nkuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa\nlaidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili\nkedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt.\nPaimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä.\nHeillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli\nlumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen\nkiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas\npunotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja\nmetsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten\nilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain\nkorkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa\nkirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös\npilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa.\n\nElsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli\nluettanut hänellä Testamenttia.\n\n\"Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.\"\n\n\"No lueppas\", sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään\ntoimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä\nruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.\n\nElsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku\noli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi\npyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä\nlyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti\ntuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi\nniitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan\nlukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu.\n\n\"Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini\", sanoi isäntä, ja emäntä taputteli\nElsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen.\n\nSe kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti\nkuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän,\njonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota\nentistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi\nsilmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin.\nKasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua.\nKun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat\nkummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu\ntulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne\nlauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa,\nkertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen\nkynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä,\nniin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät\nkolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat\nkiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti\nsilmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista\ntuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset\npoikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä.\n\nElsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei\nkuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi\nruvennut miettimään ja ajattelemaan.\n\nOli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut.\n\nMinkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä,\nniin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä\nmuistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen.\nUteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei\ntiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän\npuolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään\nollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli\nNikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin\noli sanonut:\n\n\"Tosi on rumaa ja kaunis valetta.\"\n\nSuurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa.\nSentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä\nolikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi.\n\nSiitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis\nkuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja\nruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt\nNikkilää kertomaan.\n\nJos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää,\nniinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis\nkuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut\nkuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän\npuolella, muuten vain.\n\nUuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä\nsivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta\npalamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä\nperäseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta\nääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut\nmuuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki\nnahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt\naivan näkymättömiin menneet!\n\nTäällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan.\nNiin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona\nkuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli\nkäymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt\noli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa.\n\n\"Noo Elsa\", lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain.\n\nElsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa\nleikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas\nkeskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui\nkatse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin\ntällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi\npikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien\npuitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli\nhelppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista.\nMolemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan.\n\nNikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen\noli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja\niloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu,\nsievä tihrusilmä... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja\nriisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä\ntyömies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona\nja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti.\nSitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää\nkuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä,\nvaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin\nsitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella.\nJoulu oli joulu. Ja nyt näin!\n\n\"Nyt on joulu\", sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten\nirralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät.\n\n\"Niin. -- Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?\"\n\nNikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut\nsitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa\nheilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei\nmyös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli?\n\n\"Mitä sinä naurat?\" tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä\nhillitsemään itseään. \"Kysyppäs meidän äidiltäkin\", kehotti Nikkilä\nElsaa.\n\n\"Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?\" huusi Elsa emännälle vielä\nhämillään vähän.\n\nEmäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja\nvuoroon Nikkilää ja viimein kysyi:\n\n\"Mitä se oli, minä en oikein kuullut?\"\n\nNikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan.\n\n\"Elkää te minua vanhaa narratko\", sanoi emäntä leikillisen näköisenä.\n\"Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi,\nte joukkoa olette.\"\n\nNikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut,\nja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen\nMontinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja\nsynniksi tuominneen.\n\n\"Vai niin, vai niin\", arveli emäntä vakavaksi muuttuen. \"Tottapa se\nsitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.\"\n\nSitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä\noli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on\nsuuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin\noli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei\nsaanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua,\nettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen\noli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena:\n\n\"Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.\"\n\nNikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että\nlyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan.\n\nÄiti raukka, äiti raukka... Hyvä Jumala, ota minultakin _järkeni_, jos\ntarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää... Armahda sillä\n_minua_ laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa\nosoittaa muille pahoille pelotukseksi...\n\n\"Rukoiletteko te, Nikkilä?\"\n\nNikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein\nennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen\nmielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen\nvuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan.\n\n\"En minä osaa rukoilla\", sanoi Nikkilä.\n\n\"Ohhoh! Ja noin vanha mies.\"\n\n\"Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.\"\n\n\"Osaapahan äitini.\"\n\nNikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän\nhymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti\nlähteä pois, vaan Nikkilä kysyi:\n\n\"No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?\"\n\n\"Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin\näidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.\"\n\n\"No mitäs teillä on iltaseksi?\"\n\n\"Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.\"\n\n\"Meilläpä ei ole maitoa.\"\n\n\"Äitipä aikoi tuoda teille.\"\n\n\"Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?\"\n\n\"Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette\ntiedäkään, mikä syntiä on.\"\n\n\"Tiedätkö sinä?\"\n\n\"Tiedän. Syntiä on ... synti on ... mikä on synti?... Kaikki kuin sotii\nJumalan tahtoa vastaan,\"\n\n\"Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on\nJumalan tahtoa vastaan?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta...\"\n\n\"Mitä mutta?\"\n\n\"Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään\nsyntiä.\"\n\n\"Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.\"\n\n\"On. Suuri synti onkin, kauhea synti.\"\n\nElsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi.\n\n\"Rukoiletko sinä ahkerasti?\"\n\n\"Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka\nilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.\"\n\n\"Mitä sinä olet rukoillut minulle?\"\n\n\"Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa\nrukoilla... Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö\npienenäkään?\"\n\n\"Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.\"\n\n\"Mitä te rukoilette minulle?\"\n\n\"Kaikkea hyvää.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.\"\n\n\"... mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia.\nAmen\", -- jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja\nsanoi: \"Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan\nteitä...\"\n\n\"Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä\", tuli\nemäntäkin puhelemaan. \"En minä olisi tiennyt sitä. -- Ei se rouva mitään\nHelunasta puhunut?\" kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät\nräpättivät.\n\n\"Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut\",\nselitti Nikkilä.\n\n\"Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai\nHeluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?\"\n\n\"Vähättelen.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.\"\n\n\"Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa\", hyvitteli\nemäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun\nkumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: \"Eikös me, isä ruveta jo\nsyömään?\" ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti\nohjattu, ettei saanut maitoa.\n\nNikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää\nyötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan.\n\n\"Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?\"\n\n\"Rukoilen.\"\n\n\"Minä rukoilen sinun puolestasi...\"\n\nSääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei\nNikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan\nkuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta\näiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut.\n\nItsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut\npaljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan\nja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi\ntahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta\nkyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen... Valaise,\nJumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän\nkaikkein...\n\nKuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi\npienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä\ntoimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska\nkatsella ulos, kirkkautta siellä.\n\nKuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät\nkauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat\nkiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta\ntuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin\nenkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia\nsiivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja\npuhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei\nenkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla...\nMiksikähän eivät täällä?... Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne\nkatolle... Miksikähän ei tullut?... Kyllä niitä oli siellä\nkeskikaupungilla... Minkähänlaista siellä oli?\n\nSitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta,\najatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista\nunta.\n\nMissään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään\nmuualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli\nodottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin\niloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä\nolivat.\n\nKun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka\non kaikkein rikkain, ottaisi hänet... Jos hän menisi Bergbomin herran\nluo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen... Kyllä se\nottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös,\nkun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi\nsille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein\nhyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän\nolisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö:\nhänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat,\ntukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen... Aappo\ntykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin.\n\nMiten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi\nottotytöksi... Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla\nniin... Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt\nmuistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli\nniin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten\nylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan\nkerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään\nmatkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut\nmitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille\nsaatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan\njakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että\nhänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on\nniin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi... Ja nyt, kun\nElsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista\nkuin Aappo.\n\nMaata pannessaan rukoili Elsa, että hänestä tulisi hyvä tyttö, oikein\nhyvä. Hän muisti kertomuksen siitä köyhästä tytöstä synkässä metsässä,\njoka antoi kaikki muille, ja tähdet lensivät äkkiä tytön ympärille ja\nmuuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin\nhän oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Hän poimi\nmarkat helmaansa ja pääsi elinpäivikseen rikkaaksi... Jos hänellekin\nniin kävisi...\n\nIkkunasta näkyi siihen vuoteelle tähtiä. Ne vilkkuivat ja välähtelivät\nja olivat kuin irti lähdössä... Jos aamuksi putoilisivat kartanolle ...\nja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan... Aappo tulisi\nhuomenna käymään kotonaan...\n\nSilmät pyrkivät kiinni, vaan hän koetti pitää auki nähdäkseen noita\ntähtiä, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli näkyi hyvin kirkas tähti,\nse oli kuin katolle putoamassa... Jos se uppoaa lumeen katolla eikä\nlöydy... Kun siirtyisi tännemmäksi.\n\nMutta se tähti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriäksi\nja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi,\nsinisiksi ja viheriäisiksi tähdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen\nkoivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis\nrakennus. Siinä rakennuksessa oli satoja kynttilöitä palamassa ja\nseinillä suuret peilit. Siellä oli paljon herrasväkeä. Hän oli myös\nsiellä, vaan hän oli alasti, ettei ollut muuta kuin päässä se isän\nmereltä tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset tähdet ... uudet vaatteet\noli joku kätkenyt häneltä. Äiti itki ja selitti herrasväelle, että Elsa\non syntiä tehnyt... Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli hänen luokseen ja\nsanoi:\n\n\"Elsa on hyvä tyttö.\"\n\n\n\n"]