[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9aXVM8oxtVEPYH-h71KfrLmbSUdKsAWvD_rI8XX6yU8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2790,"Teodora: tanssijatar ja keisarinna","Diehl, Charles",1859,1944,"2790-diehl-charles-teodora-tanssijatar-ja-keisarinna","2790__Diehl_Charles__Teodora_tanssijatar_ja_keisarinna",null,"muistelmat",[],[],"fi",1904,1927,42784,317732,false,71311,[23],"Theodora, Empress, consort of Justinian I, Emperor of the East, -548",[25,26],"Biographies","History - European","\"Teodora: tanssijatar ja keisarinna\" by Charles Diehl is a historical account written in the early 20th century. The book explores the life of Theodora, a fascinating figure in Byzantine history who rose from a lowly background as a dancer and courtesan to become the Empress of Byzantium alongside her husband, Justinian. The narrative promises a blend of historical events and a richly detailed portrayal of Theodora's life, focusing on her complexity and the duality of her reputation as both a notorious figure and a powerful empress.  The opening of the book introduces Theodora's intriguing early life set in the bustling and morally questionable atmosphere of sixth-century Constantinople. It describes her rise to fame as a dancer in the hippodrome, the social challenges she faced, and her eventual claim to power. Theodora's background is explored, revealing her modest beginnings and the circumstances that shaped her character, including her environment and relationships. As she navigates through fame and notoriety, the extract hints at her multifaceted personality—combining beauty, intelligence, and ambition—setting the stage for her future as a significant political player in Byzantine history. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Historiallinen elämäkerta kuvaa Bysantin keisarinna Teodoran poikkeuksellista elämänkaarta hippodromin tanssijattaresta keisari Justinianuksen vaikutusvaltaiseksi puolisoksi. Teos tarkastelee Teodoran poliittista valtaa, hurskautta sekä häneen liitettyjä legendoja ja aikalaisjuoruja.","Charles Diehlin 'Teodora' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2790.\nE-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TEODORA\n\nTanssijatar ja keisarinna\n\n\nKirj.\n\nCHARLES DIEHL\n\n\n\nTekijän luvalla ranskankielestä suomennettu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto.\n\nENSIMMÄINEN OSA: TEODORA TANSSIJATAR\n\n 1. Teodoran ensi esiintyminen\n 2. Bysantin urheilu- ja hippodromielämä\n 3. Teodoran seikkailuja\n 4. Teodora ja Justinianus\n 5. Teodora-legenda\n\nTOINEN OSA: KEISARINNA TEODORA\n\n 1. Bysantin pyhä palatsi\n 2. Keisarinnan elämä\n 3. Pääkaupungin juoruja\n 4. Teodoran siveys\n 5. Vihreät ja siniset. Nika-kapina\n 6. Teodoran hallitus\n 7. Kostonhimoinen Teodora\n 8. Teodora ja Johannes Kappadokialainen\n 9. Teodora ja Belisarius\n10. Teodora naisena\n\nKOLMAS OSA: HURSKAS TEODORA\n\n 1. Teodoran hurskaus\n 2. Politiikkaa ja teologiaa\n 3. Munkki- ja apostolihahmoja\n 4. Paavi ja keisarinna\n 5. Teodoran kuolema\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nTeodora, Bysantin keisarinna, joka nousi hippodromin näyttämöltä\nCaesarien valtaistuimelle, on kyennyt kaikkina aikoina herättämään\nuteliaisuutta ja kiihoittamaan mielikuvitusta. Jo hänen eläessään\naikalaiset olivat siinä määrin tyrmistyneitä hänen ihmeellisistä\nvaiheistaan, että Konstantinopolin juorukellot niitä selittääkseen\nkeksivät mitä uskomattomimpia juttuja, jotka Prokopios[1] on\nhuolellisesti säilyttänyt jälkimaailmalle Salaisissa muistelmissaan.\nTeodoran kuoltua sepitettiin hänestä yhä lisää taruja. Itämaalaiset ja\nlänsimaalaiset, syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit koristelivat\nkilpaa hänen elämäntarinaansa romaanimaisilla yksityiskohdilla, ja\njuuri tämän isoisen maineensa vuoksi Teodora onkin ainoa Bysantin\nvaltaistuimella istunut ruhtinatar, joka on yhä edelleen pysynyt\ntunnettuna, jopa suorastaan kansanomaisena.\n\nSan Vitalessa Ravennassa monikin kävijä koettaa tulkita hänen\nalttariholvin alla yksinäisessä kultamosaiikista välkkyvässä kuvassa\nnäkyvien kalpeitten ja liikkumattomien kasvojensa arvoitusta.\nPariisissa, jonne hän ilmestyi kolmisenkymmentä vuotta sitten\nPorte-Saint-Martin’in teatterin palkeille, ja jossa hän vieläkin elää\nkuin jumalolentona, hän kiihoittaa yhtäläisesti taiteilijoitten,\nnäytelmäkirjailijain ja historioitsijain sekä välinpitämättömienkin\nuteliaisuutta. Ennen vanhaan, niinkuin Prokopios kertoo jokseenkin\nyksinkertaisesti, Konstantinopolissa kunnialliset ihmiset väistyivät\nhänen tieltään tavatessaan hänet, koska pelkäsivät hänen saastaisen\nkosketuksensa likaavan heidät. Meidän aikanamme ei enää tunneta\nsellaista pelkoa eikä sellaisia ennakkoluuloja. Päinvastoin Teodoran\nympärillä leijaileva kevyt häväistysjuttujen tuoksu tekee hänet vain\nkiehtovammaksi. Hän on houkutellut peräkkäin sellaisten maalarien kuin\nBenjamin Constantin ja Clairin’in sivellintä, kiihoittanut Sardoun\nluovaa mielikuvitusta ja viehättänyt Sarah Bernhardtin naisellista\nkuvittelukykyä. Ei ole kauan siitä, kun luotiin mitä upein ja historian\nmukaisin näyttämölleasetus, jotta hän voisi esiintyä nykyajan\nnähtäväksi kyllin arvokkaissa kehyksissä, ja kokonaisen viikon ajan\noli Teodoran siveyden pohtiminen erittäin suosittuna huvina »hyvin\npariisilaisessa» keskustelussa.\n\nOnkohan sitten niin varmaa, että me todella tunnemme tämän mainehikkaan\nkeisarinnan, jota monet pitävät vain kuuluisana seikkailijattarena?\nJa onkohan varmaa, että hän, jos nyt saattaisi puhua, olisi täysin\ntyytyväinen niihin melko romaanimaisiin piirteisiin, joilla vielä\nnykyjäänkin — samoinkuin ennen muinoin — liian usein koristetaan\nhänen kuvaansa? Kuinkahan lienee? On olemassa kaksi Teodoraa,\ntoinen Salaisten muistelmien, toinen historian ilman mitään\nlisänimiä. Edellinen on tunnetumpi, ja hänen tarinansa on suorastaan\narkipäiväinen, jos häneltä poistaa sen turmeltuneisuuden leiman, jonka\nProkopios on antanut hänelle. Se on tarina tanssijattaresta, joka\non myrskyisen elämän jälkeen löytänyt itselleen turvatun aseman ja\ntavattuaan vakavan miehen asettunut avioliiton ja uskonnon suojaan.\nSitten on olemassa toinen Teodora, joka on vähemmän tunnettu,\nmutta mieltäkiinnittävä ja merkillinen toisella tavalla — suuri\nkeisarinna, jolla oli Justinianuksen rinnalla huomattava asema ja\njoka usein otti vaikuttavasti osaa valtakunnan hallintoon, erikoisen\nälykäs ja voimakastahtoinen, itsevaltias ja ylpeä, väkivaltainen ja\nintohimoinen olento, monisärmäinen ja omituinen, mutta sanomattoman\nviehätysvoimainen.\n\nTämän jälkeen pyydän huomauttaa, että en lainkaan halua tässä vastoin\nkaikkea todennäköisyyttä esittää Teodoraa erikoisen kunniallisena\nja hyveellisenä. Niinkuin nähdään, olen tässä teoksessa antanut\npaljon tilaa Salaisten muistelmien herkullisille yksityiskohdille,\njoskin olen koko ajan käsitellyt niitä tarpeellisen varovaisesti.\nNiin vähän minulla on halua kieltäytyä uskomasta niitä, että minusta\npäinvastoin tuntuu siltä, kuin voisi niiden nojalla — tarkkaavasti\nperehtymällä niihin — luoda Teodoran sielunelämästä hänen myrskyisinä\nnuoruusvuosinaan täydellisemmän kuvan kuin tähän asti on ollut\nmahdollista. On joka tapauksessa muistettava, että on toisiakin\nlähteitä kuin Salaiset muistelmat. Varsinkin viime vuosina on löydetty\nasiakirjoja, joitten perusteella saa vielä selvemmän käsityksen tästä\nkuuluisasta ruhtinattaresta. Paitsi hiljattain löydettyä elämäkertaa,\njonka eräs hurskas munkki on kirjoittanut yhdeksännellä vuosisadalla\nTeodoran sedästä apotti Teodoros Khoralaisesta, on ilmestynyt »Pyhien\nitämaalaisten elämäkertoja», jotka muuan keisarinnan uskottu, piispa\nJohannes Efesolainen, kirjoitti kuudennen vuosisadan keskivaiheilla,\nennen painamattomia katkelmia saman tekijän Kirkkohistoriasta ja se\nsalanimellä julkaistu kronikka, jonka tekijäksi mainitaan Sakarias\nMytileneläinen. Muitakin samanaikuisia teoksia, kuten patriarkka\nSeveriuksen ja monofysiittiapostoli Jakob Baradaeuksen elämäkerrat, on\njulkaistu tai käännetty syyrialaisten käsikirjoitusten mukaan, joihin\nne olivat olleet kätkettyinä ja unohtuneina, ja ne esittävät peräti\nomituisella tavalla sen osan, joka Teodoralla on ollut uskonnollisissa\nja valtiollisissa asioissa. Näitten lisäksi on mainittava muita\nkirjailijoita, kuten Johannes Lydus, tai Malalaksen uudet katkelmat,\nmainitsemattakaan keisarikertomuksista, joitten väsyttävä sanarikkaus,\nniin ylen määrin kuin niissä viliseekin mieltäkiinnittäviä tietoja, on\nsaanut monen menettämään rohkeutensa, sekä lopuksi Prokopios itse, joka\non onneksi kirjoittanut muutakin kuin Salaiset muistelmat. Ja kaikista\nnäistä ilmenee, jos viitsii vaivautua huolellisesti tutkimaan niitä,\nerinäisiä tosiseikkoja, jotka asettavat Justinianuksen ajan henkilöt\nhieman toisenlaiseen valaistukseen kuin missä me olemme tottuneet\nnäkemään heidät.\n\nEn mainitse tällaisia seikkoja saadakseni turhamaisen mielihyvän\nloistaa tietorikkaudella. Tämän teoksen loppuun ei ole liitetty\nminkäänlaisia selityksiä eikä otteita toisista teoksista; olen ennen\nkaikkea halunnut kirjoittaa Teodoran romanttisen ja vaiherikkaan\nelämäntarinan. Tämä tarina, jonka olen koettanut esittää niin\nelävästi ja huvittavasti kuin mahdollista, on kuitenkin siitä\nhuolimatta tosi. Pyydän lukijoitani ystävällisesti uskomaan, että\njokainen yksityiskohta, joka tässä mainitaan, perustuu varmoihin\ntodistuskappaleisiin, sekä että nekin otaksumat, joita joskus uskallan\nesittää, voidaan tarvittaessa tieteellisesti todistaa.[2] Sanalla\nsanoen en ole tahtonut esittää vain Teodoran romaania — toiset ovat\nsuorittaneet sen, ja suorittaneet erinomaisesti. Mutta koettaessani\nkuvata niitä eri ympäristöjä, joissa hän eli, levotonta sirkusta,\njossa hän vietti myrskyisen Huoruutensa, kaavamaisen juhlallista\nja upeaa palatsia, jossa hän hallitsi elämänsä kukoistusvuosina,\nlevotonta ja monivivahteista kirkkokuntaa, jonka huolet ja menestys\nkiinnittivät voimakkaasti hänen mieltään aina hänen kuolemaansa asti,\nsekä koettaessani piirtää niitä henkilöitä, jotka elivät ja liikkuivat\nhänen ympärillään, hänen puolisoaan Justinianusta, hänen suosikkejaan\nPetrus Barsymesta ja Narsesta, hänen uskottua ystävätärtään Antoninaa,\nhänen vastustajiaan Johannes Kappadokialaista ja Belisariusta,\nhänen suojattejaan Antimusta, Severusta, Johannes Egyptiläistä ja\nJakob Baradaeusta, on minusta tuntunut siltä, kuin pitäisi Teodoran\narvoituksellisen ja vastakkaisia ominaisuuksia sisältävän olemuksen\njuuri tällä tavoin esiintyä oikeissa kehyksissä ja historiallisesti\ntotuudenmukaisena.\n\nTodennäköisesti on tässä harvinaisessa tanssijattaressa, josta\ntuli keisarinna, tämän entisen kurtisaanin monivivahteisessa ja\nmonipuolisessa luonteessa, josta tuli älynsä ja kunnianhimonsa avulla\neräs historian loistavimpia valtiomiesneroja, aina säilyvä jotakin\ntuntemattomana ja selittämättömänä, enkä minä suinkaan itserakkaasti\nkuvittele ratkaisseeni kaikkia arvoituksia ja valaisseeni kaikkia\nhämäriä kohtia. Kuinka lieneekin, joka tapauksessa tämä todella etevä\nnainen, joka lumottuaan kokonaisen kansan ja hurmattuaan Justinianuksen\nhallitsi kaksikymmentä vuotta Bysantin valtijattarena, ansaitsee tulla\ntunnetuksi muittenkin kuin juoruilevien herjauskirjojen sepittäjien tai\nepäilyttävien tarinoiden kuvaamana, jotka perustuvat melkoisen sekaviin\nkulkupuheisiin. Toistan vieläkin, etten suinkaan koeta puhdistaa\nTeodoran mainetta. Sellainen yrityshän hipoo historiallisesti katsoen\naina väärää ja naurettavaa. Ja Teodora, joka oli juhlittu näyttelijätär\nja kuuluisa kurtisaani, ennenkuin hänestä tuli aikansa suurimman\nvaltakunnan yksinvaltias, voi parhaiten antaa käsityksen koko siitä\nihmeellisestä ja lumoavasta maailmasta, jossa hän eli.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nTEODORA, TANSSIJATAR\n\n\n\n\n1\n\nTEODORAN ENSI ESIINTYMINEN\n\n\nKuudennen vuosisadan ensimmäisinä vuosina tunnettiin hyvin koko\nKonstantinopolissa miimillisen näyttelijättären ja tanssijattaren\nTeodoran huomiota herättävä maine.\n\nHänen syntymäpaikastaan ei ole juuri paljoakaan tietoa. Jotkut\nvanhanajan kronikankirjoittajat ovat antaneet hänen syntyä Kyprossa,\nAfroditen intohimoisella ja tulisella saarella, kun taas toiset —\nnähtävästi oikeammin — mainitsevat hänen synnyinpaikakseen Syyrian.\nKuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hän tuli joka tapauksessa\njo lapsena Bysanttiin omaistensa mukana, ja tässä kevytmielisessä\nja perin pohjin turmeltuneessa kaupungissa hän sai kasvatuksensa ja\nkehittyi lapsesta neidoksi. Hänessä säilyi kuitenkin melko huomattavana\natavistisena erikoisuutena koko elämänikänsä kotimaansa leima ja\nrakkaus synnyinseutuunsa. Justinianuksen, joka oli syntynyt Makedonian\nkarussa vuoristossa, ollessa sisintään myöten roomalaisen hengen\nläpitunkema Teodora pysyi aina puhdasverisenä itämaalaisena ja rotunsa\nkäsitystapoihin, mielipiteisiin ja ennakkoluuloihin piintyneenä.\n\nEi tiedetä varmasti, millaisesta perheestä hän polveutui.\nJonkinlaisesta kunnioituksesta sitä keisarillista arvoa kohtaan, johon\nhän sittemmin kohosi, tarina on myöhemmin luonut hänelle mainehikkaan\ntai ainakin täysin esittelykelpoisen sukupuun ja lahjoittanut\nhänelle isäksi varakkaan ja viisaan senaattorin. Hänen syntyperänsä\nnäyttää kuitenkin todellisuudessa olleen erittäin vaatimaton. Jos\nvoi uskoa Prokopioksen Salaisia muistelmia, hänen isänsä oli köyhä\nAcacios-niminen mies, joka oli ammatiltaan amfiteatterin karhunvartija.\nHänen äitinsä oli vähemmän hyveellinen nainen kuuluen siihen lajiin,\njonka edustajia oli paljon sirkus- ja teatterimaailmassa. Tästä\ntaiteilija-avioliitosta syntyi kolme tytärtä: Comito, Teodora ja\nAnastasia. Toinen järjestyksessä, tuleva keisarinna, syntyi luultavasti\nnoin vuonna 500.\n\nHippodromin vakinaiset vieraat muistivat kauan ne olosuhteet, joitten\nvallitessa Teodora ensi kerran esiintyi julkisuudessa. Acacios\noli kuollut ja jättänyt lesken ja kolme tytärtään äärimmäiseen\nköyhyyteen. Vanhin lapsi ei ollut vielä täyttänyt seitsemättä vuottaan.\nSäilyttääkseen itselleen vainajan ammatin, perheen ainoan tulolähteen,\näiti ei keksinyt mitään muuta keinoa kuin mennä naimisiin toisen\nmiehen kanssa, joka ruvetessaan karhunvartijan toimeen samalla otti\nhuolehtiakseen sekä perheestä että eläimistä. Tämän suunnitelman\ntoteuttamiseen tarvittiin kuitenkin vihreän puolueen johtajan\nAsterioksen suostumus. Mutta Asterios oli ottanut rahoja vastaan\nkannattaakseen toista ehdokasta. Voittaakseen tämän ilmeisen huonon\nonnen Teodoran äiti päätti taivuttaa ihmiset puolelleen, ja kun\nkaupunkilaiset olivat eräänä päivänä koolla sirkuksessa, ilmestyi hän\narenalle ohjaten edessään kolmea kukin koristettua pikku tytärtään,\njotka ojentelivat rukoillen käsiään kansanjoukkoa kohti. Vihreät vain\nnauroivat tälle liikuttavalle vetoamiselle, mutta toinen sirkuspuolue,\nsiniset, joka oli aina valmis tekemään kepposen vastustajalleen,\nkallisti heti korvansa rukoukselle, jonka toinen puolue oli jättänyt\nkuulematta, ja myönsi Acacioksen perheelle sen toimen, jonka se oli\nvähää ennen menettänyt.\n\nTällainen oli Teodoran ensimmäinen kosketus sen kansan kanssa, jota\nhän sittemmin joutui lumoamaan ja lopulta hallitsemaan. Hän ei koskaan\nunohtanut tätä muistoa, ja keisarinna antoi vihreitten kalliisti\nmaksaa sen epäoikeutetun välinpitämättömyyden, jolla he olivat kerran\ntorjuneet hänen lapsellisen vetoomuksensa.\n\nTeodora siis kasvoi yhdessä sisartensa kanssa sellaisen äidin\nholhoamana, joka oli jokseenkin vapaa siveellisistä tunnonvaivoista,\nja siinä verraten kevyessä ilmapiirissä, joka vallitsi hippodromin\nkulissien vaiheilla. Sillä tavoin hän olikin pian aivan luonnollisesti\nkypsynyt tulevaa kohtaloaan varten. Acacioksen leski, joka oli\ntaipumuksiltaan käytännöllinen nainen, huomasi kaikki tyttärensä\nkauniiksi ja järjesti vähitellen niin, että he pääsivät teatteriin.\nComito joutui ensiksi tälle uralle ja onnistui oivallisesti. Teodora\nseurasi hänen jälkiään. Jo varhain hän pääsi sisarensa kerällä\nnäyttämölle ja näytteli hänen rinnallaan pieniä palvelijatarosia; mutta\nennen kaikkea hän seurasi sisartaan maallismielisiin seuroihin, joissa\nosattiin erittäin suuresti antaa arvoa näyttelijättären kauneudelle,\nja kun Teodora oli tällä tavoin aivan nuorena joutunut ylen\nturmeltuneeseen elostelijaseurapiiriin, sai hän hyvin pian tutustua\nkaksimielisiin ja sopimattomiin lähentelyihin vastaanottohuoneiden\nsekalaisessa seurassa. Kun hän oli vuorostaan tullut siihen ikään, että\nsaattoi itsenäisesti esiintyä näyttämöllä, etsi hän tietysti onneaan\nsieltä, mistä hänen perheensä muutkin jäsenet olivat löytäneet sen.\n\nHän oli hyvin kaunis. Hänen ylistelijänsä vakuuttavat, että\nhänen kauneutensa oli niin kuninkaallinen ja niin harvinainen,\netteivät mitkään sanat voineet kyllin kuvailla sitä. Vieläpä hänen\nparjaajansakin myönsivät, että hänen hennossa olemuksessaan oli\nharvinainen lumousvoima sekä että hänen suuret, ilmeikkäät, vilkkaat\nja tuliset silmänsä valaisivat hohteellaan hänen viehättävät kasvonsa,\njoitten iho oli tumma ja jokseenkin kalpea. Tästä kaikkivallitsevasta\nlumousvoimasta, jolla hän myöhemmin saavutti niin monta voittoa,\non kenties jotakin jäljellä siinä virallisessa muotokuvassa, jota\nsäilytetään San Vitalessa Ravennassa. Hänen jalkoihin asti ulottuvan\nkeisarinnanviitan verhoama vartalonsa näyttää jäykältä ja verraten\nkookkaalta. Otsaa peittävän raskaan diadeemin ja mustat kiharat\nmiltei kokonaan näkyvistä kätkevän valtavan tekotukan varjostamille\nhennoille, hiukan alaspäin kapeneville hienopiirteisille kasvoille\nantaa oman leimansa juhlallinen, melkeinpä surumielinen vakavuus.\nNäissä kivettyneissä kasvoissa on enää huomattavissa vain yksi ainoa\nelonmerkki, yhteenkasvaneitten kulmakarvojen varjostamat silmät, joista\nProkopios puhuu, jotka vieläkin säteilevät ja joiden hehku näyttää\nikäänkuin kuluttavan hänen kasvojaan.\n\nJos tahtoo luoda itselleen jonkinlaisen mielikuvan tästä kuuluisasta\nkaunottaresta hänen ihanimpana kukoistuskautenaan, on paremminkin\nsyytä kääntyä toisille tahoille, nimittäin niihin muotokuviin, joissa\nuudenaikaiset maalarit, ennen kaikkea Clairin ja Benjamin Constant,\novat koettaneet manata eloon Teodoran hävinneitä piirteitä ja\nonnellisella luomishetkellä osanneet antaa Ravennan mosaiikkimuotokuvan\ninnoittamina tälle kylmälle ja liikkumattomalle olennolle hivenen sen\nentistä lumousvoimaa.\n\nTeodoralla oli sentään muutakin kauneutensa lisäksi. Hän oli älykäs,\nhenkevä ja hauska seuraihminen; hänessä oli draamallista vilkkautta,\njota hän kernaasti käytti hyväkseen niiden näyttelijättärien\nkustannuksella, jotka esiintyivät yhdessä hänen kanssaan; ja hän oli\nkekseliään ja hullunkurisen sukkela, millä ominaisuudellaan hän osasi\nlumota huikentelevimmatkin ihailijansa. Hyväluontoinen hän ei suinkaan\naina ollut, ja hänen huima riehakkuutensa ei kavahtanut ilkeyksiä, jos\nne voivat herättää naurua; mutta jos hän taas tahtoi olla miellyttävä,\nsaattoi hän olla vastustamattoman hurmaava. Rohkeana, yritteliäänä ja\njulkeana hän ei viitsinyt odottaa miesten tulemista luokseen, vaan\nturvautui huimaan ja viekkaaseen uskaliaisuuteensa kiihoittaakseen tai\nrohkaistakseen heitä. Koska hänellä ei muuten ollut juuri lainkaan\nsiveellistä vastuuntunnetta — vaikeahan on kuvitella, mistä hän olisi\nsellaista saanut — ja kun hänellä sitäpaitsi oli ainoalaatuinen ja\nväsymätön eroottinen tempperamentti, menestyi hän nopeasti muillakin\naloilla kuin teatterissa.\n\nNäyttelijätär hänestä siis tuli, mutta hänellä ei ollut vähääkään\nhalua ruveta toisten tavoin huilunsoittajattareksi, laulajattareksi\ntai tanssijattareksi. Mieluummin hän esiintyi kuvaelmissa, joissa\nsaattoi peittelemättä näytellä kauneuttaan, josta hän oli niin\nylpeä, sekä pantomiimeissa, joissa hänen iloisuutensa ja koomilliset\nlahjansa pääsivät monella tavoin näkyviin. Konstantinopolin nuorten\nvetelehtijöiden, jotka olivat kuitenkin tässä suhteessa hyvin\npaatuneita, sanotaan pitäneen suuressa arvossa hänen rohkeaa tapaansa\nnäytellä itseään lavalla ja hänen uskaliaisuuttaan jokseenkin\nkaksimielisten teatterivaikutelmien tavoittelussa, joitten avulla\nhän herätti katselijoiden huomiota. Ja kansa tervehti häntä hurjasti\nriemuiten, kun hän esiintyi melkein alastomana ja antoi kesyjen\nlintujensa hyväillä kiihoittavasti kaunista ruumistaan. Vähemmän ei\nsuinkaan herättänyt mieltymystä se uhmaileva viehkeys, jolla hän otti\nkömpelöissä pantomiimeissa vastaan tiheästi satelevat korvapuustit\nja antoi yleisön katsella nauruhermoja kiihottavia ilmeitään\nkeskellä pahinta myrskyä. Suurimmat voittonsa hän kuitenkin saavutti\nyksityisluontoisemmissa kohtauksissa.\n\nKäyttääksemme vakavan historiankirjoittajan Gibbonsin kuvaavaa\nlausetapaa Teodoran hyväntekeväisyys oli rajaton, ja pian hän olikin\nyli koko Bysantin tunnettu mielettömistä illallisistaan, vapaasta\npuhetavastaan ja monista rakastajistaan. Hänestä oli ilmeisesti\ntärkeämpää olla ihailtava kauneutensa kuin häveliäisyytensä vuoksi.\nToisinaan hän esitti kulissien takana juuri näyttämöltä päässeenä\nja hyvin kevyessä puvussa vatsatanssin tovereittensa ja lähimpien\nihailijainsa katseltavaksi ja oli erittäin ylpeä tässä taidossa\nsaavuttamastaan sulavuudesta. Joskus hän aterian loppupuolella\nyleisen lamautumisen vallitessa lasketteli kerrassaan ällistyttäviä\npuheenparsia ja heittäytyi mitä rohkeampiin asentoihin, ja tarvittiin\nProkopioksen kreikankieli sen tietoa ja kekseliäisyyttä todistavan\nelinvoimaisuuden kuvaamiseksi, joka ilmeni Teodoran nautinnoissa,\nsillä hän oli erittäin aulis kaikkia, sekä herrasväkeä että\npalvelijoita kohtaan, ja lähti epäröimättä alas keittiöhuoneisiin,\njos salin puolella oltiin vähän väsyneitä. Hänellä oli, niinkuin\neräs bysanttilainen kronikankirjoittaja sanoo, uteliaisuuden henki\nhedelmällisessä kekseliäisyyskyvyssään, ja jos voitaisiin yksitellen\nluetella Salaisten muistelmien pikku seikkailut, todistaisivat ne tämän\narvostelun oikeaksi. Riittänee, kun toteamme, että jos voitaisiin uskoa\nnämä juorut sanan mukaisesti, niin Messalina olisi Teodoraan verrattuna\nerittäin vaatimaton paheellisuudessa, melkeinpä mallikelpoinen\ntavoiltaan. Teodora joutuikin pian näitten nautintojensa vuoksi\nsiinä määrin huonoon maineeseen, että kunnialliset miehet tullessaan\nhäntä vastaan kadulla väistivät häntä peläten hänen kosketuksensa\nsaastuttavan; jo pelkkää hänen tapaamistaan pidettiin huonona enteenä.\n\nEn tiedä, välittikö Teodora paljoakaan yleisestä mielipiteestä, mutta\nseikkailevalla elämällään hän hankki itselleen joukon muita ikävyyksiä,\njotka olivat hänelle sangen tuntuvia. Huolimatta siitä varovaisuudesta,\njota hän noudatti välttääkseen sellaista onnettomuutta kuin raskautta,\nhän joutui kuitenkin siihen tilaan, ja kaikki yritykset, joita hän\nteki ennenaikaisesti vapautuakseen onnettoman sattuman synnyttämästä\nsikiöstään, olivat turhat. Hän synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi\nJohannes, mutta tätä kiusallista lasta kohtaan hän osoitti niin suurta\nvastenmielisyyttä ja valitti niin katkerasti sitä haitallisuutta, mikä\nlapsesta olisi hänen omalla urallaan, että isä piti parhaana vapauttaa\nhänet tästä huolenpidosta, ja kun isän täytyi samoihin aikoihin\nmatkustaa Arabiaan, joko virkatoimissa tai muitten asiain vuoksi,\notti hän pojan mukaansa. Tämä lapsi ilmestyi myöhemmin näkyviin ja\naiheutti keisarinnalle monenlaisia ikävyyksiä, mutta sillä kerralla oli\nkurtisaani ihastunut päästessään siitä eroon. Tämä läksy ei kuitenkaan\nvielä riittänyt hänelle. Tiedetään varmasti, että hänellä oli myöhemmin\ntytärkin, jolle hän näyttää omistaneen suurempaa huolta.\n\nTämä tapahtui noin vuonna 517. Niihin aikoihin, jolloin Teodorasta oli\nkauneutensa, sukkeluutensa ja nautinnonhalunsa vuoksi tullut Bysantin\npuolimaailman tähti, hän oli vasta kahdeksantoistavuotias.\n\n\n\n\n2\n\nBYSANTIN URHEILU- JA HIPPODROMIELÄMÄ\n\n\nKonstantinopoli oli harvinaisen turmeltunut kaupunki kuudennen\nvuosisadan alussa, jolloin Teodora aloitti siellä loistavan uransa.\nProstitutsioni rehoitti peittelemättä, kaupunki oli täynnä epäilyttäviä\ntaloja, jotka menestyivät kunnianarvoisien kirkkojen ja luostarienkin\nsuojassa. Pääkaupungin nautinnonhimon tyydyttämiseksi hankittiin joka\ntaholta keisarikuntaa onnettomia naisia, joita houkuteltiin ansaan\nlupaamalla heille runsaasti kauniita vaatteita ja kallisarvoisia\nkoristuksia. Sattuipa sellaistakin, että alle kymmenvuotiaat lapset\njoutuivat lurjusten uhriksi. Monenlaiset naiset, vapaat ja orjattaret,\ntaipuivat tällaisista houkutuksista, ja kun he ensin olivat joutuneet\nviettelijäinsä vangeiksi, vieläpä usein allekirjoittaneet sopimuksen,\njossa lupasivat olla luopumatta siitä ammatista, johon nyt olivat\nlangenneet, täyttivät he koko Bysantin häväistysjutuillaan ja\nepäsiveellisellä elämällään. Eikä siinä vielä kylliksi. Kaikkein\nhäpeällisimpiä paheita, kuten luonnotonta siveettömyyttä, harjoitettiin\njulkisesti. Konstantinopoli muistutti Sodomaa. Yhtä paljon oli niillä\nhurskailla sieluilla, jotka pelkäsivät Jumalan vanhurskasta vihaa,\nkauhistumisen syytä myöskin jumalattomuuden, häväistysten ja pelihimon\ntähden. Kaikkialla pelattiin yötä päivää sekä julkisissa paikoissa\nettä yksityisissä kodeissa. Muodostui suuria seurueita, joissa pantiin\npeliin kokonaisia omaisuuksia, ja paha tuli niin yleiseksi, että se\ntarttui kirkonmiehiinkin. Papit kävivät usein pelihuoneistoissa ja\nloivat himokkaita katseita vieriviin kultarahoihin, jotka houkuttelivat\nja tahrasivat heidän käsiään, silmiään ja korviaan. Turmeluksen\ntärkeimpiä oppilaitoksia olivat kuitenkin ennen kaikkea hippodromi ja\nteatteri.\n\n»Tarvitaan näytelmä kansan huvittamiseksi», sanoi Justinianus.\nHallituksen tärkeimpiä tehtäviä olikin hankkia rahvaan uutuudennälän\ntyydyttämiseksi alituisesti uutta suurella upeudella ja komeudella\nhöystettyä ravintoa. Kilpa-ajot, eläinmetsästykset, taistelut ihmisten\nja villieläinten välillä, teatterinäytännöt, joista varsinkin\nfarssit, baletit ja pantomiimit olivat erikoisesti kansan suosimat,\nnuorallatanssijat ja ilveilijät tyydyttivät toinen toisensa perästä\njoukkojen huvitteluhalua. Seitsemän peräkkäistä juhlapäivää oli uuden\nvuoden alkamisen merkkinä, ja yhdellä niistä oli omituinen ja erittäin\nkuvaava nimi _prostituoitujen päivä_. Uudet ihanuudet houkuttelivat\nlakkaamatta kansanjoukkoja teatteriin tai sirkukseen, ja Justinianus ei\ntietänyt sen parempia keinoja kansan suosion hankkimiseksi kuin antaa\nkahdenkymmenen leijonan ja kolmenkymmenen leopardin taistella yht’aikaa\ntoisiaan vastaan amfiteatterissa, lahjoittaa upeitten loimien verhoamia\nhevosia kilpa-ajojen voittajille, järjestää suurenmoinen juhla-ateria\nkansalle ja käyttää tällä tavoin kolmessa vuorokaudessa viidettä\nmiljoonaa markkaa.\n\nKoko Bysantti kävi teatterissa, yhtä hyvin kaupungin kultainen\nnuoriso kuin rahvaskin, sekä papit että maallikot. Ja vaikka\nsoveliaisuussäännöt kielsivät kunniallisia naisia näyttäytymästä\nsiellä, eivät he suinkaan olleet, jos kohta pitemmän välimatkan päästä,\nvähemmän innostuneita kuin miehet kaikkeen, mikä koski kilpa-ajoja,\nhevosia ja ajajia. Ei koskaan ole mikään kansa, eivät edes roomalaiset,\ntuntenut niin valtavaa mielenkiintoa kuin bysanttilaiset kaikkia\nhippodromin asioita kohtaan. Kilpa-ajojen voittajat olivat päivän\nkuninkaita, keisari itse piti kunniana heidän tervehtimistään, hallitus\npystytti heille muistopatsaita, pääkaupungin kaunokirjailijat ylistivät\npuolestaan runosäkein heidän ansioitaan, vakavamielisemmät ihmiset\nselittivät, että elämä ilman heitä olisi ilotonta, kansanjoukko tappeli\nja jakautui puolueisiin heidän viittojensa värin mukaan. Vihreät ja\nsiniset herjasivat toinen toisiaan ja taistelivat vuosisatoja kunniansa\nvuoksi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä isänmaan pelastaminen\njostakin vaarasta.\n\nKuvitella saattaa, miten suunnaton henkilökunta oli välttämätön\ntällaisiin näytöksiin. Tarvittiin runoilijoita kirjoittamaan runoja,\njoita puolueet määräpäivinä lauloivat keisarin kunniaksi, säveltäjiä\nsommittelemaan niihin musiikkia, soittoniekkoja huolehtimaan\nsäestyksestä, orkesterin johtajia johtamaan esitystä, tarvittiin\njärjestysmiehiä ylläpitämään järjestystä sirkuksessa, väliaitain\nvartijoita, jotka laskivat suojukset alas yleisön poistuessa\nteattereista, kaitsijoita pukuhuoneissa vartioimassa ajajien viittoja\nja kultakruunuja, tarvittiin tanssijoita, miimillisiä näyttelijöitä,\nvoimailijoita ja ilveilijöitä väliaikojen ohjelmaan, tallien\nkaitsijoita, eläinten vartijoita, räätäleitä ja ompelijattaria, ja\nlopuksi ja ennen kaikkea tarvittiin kilpa-ajajia. Kulissien välissä ja\nhippodromin läheisyydessä vilisi lukematon ihmispaljous, luonnollisesti\nmelkoisen sekalaista seurakuntaa, johon vielä liittyi monenlaisia\nseikkailijoita ja irtolaisia toivoen keksivänsä jonkinlaista huvin\ntai ansion mahdollisuutta. Koska pääkaupungin hienompi seurapiiri\nsitäpaitsi piti kunnianasianaan kuulua jompaankumpaan vallitsevaan\nsuurpuolueeseen, jotka olivat jonkinlaisia kilpa-ajoklubeja ja joitten\ntehtävänä oli järjestää kilpa-ajoja, tapasivat hienostopiirit toisensa\nsirkuksen kulissien vaiheilla ja sekaantuivat omituisella tavalla\ntähän hämäräperäiseen kilpa-ajajista, ilveilijöistä, pelihuoneistojen\nhoitajista ja prostituoiduista muodostuneeseen kansanjoukkoon.\n\nSirkus oli tavallisena puheenaiheena maailmanihmisten kohdatessa\ntoisensa, koko Konstantinopoli puhui päivän suosituimmasta\nkilpa-ajajasta tai näyttelijättärestä ja löi vetoja seuraavista\nkilpa-ajoista. Vakavimmatkaan miehet eivät pitäneet sopimattomana\nkeskustella kilpailujen alkuperästä ja ajajain väreistä; he koettivat\nkeksiä niitten vertauskuvallista sisällystä ja tekivät johtopäätöksiä\npuolueitten voiton mahdollisesta merkityksestä. Joka ainoa tiesi,\nettä koska vihreä väri merkitsi maata, niin sen värin voitto ennusti\nhedelmällistä vuotta, sekä että sininen väri oli meren vertauskuva,\nminkä vuoksi tämän värin voitto oli takuuna rauhallisesta merenkulusta.\nMaanviljelijät kannattivat tietysti vihreää ja merimiehet sinistä.\n\nSirkuksessa määrättiin uudet kuosit. Nuoret keikarit, jotka olivat\nhippodromin vakinaisia vieraita, olivat muusta joukosta erotakseen\nomaksuneet erikoisen puvun ja hullunkuriset tavat. Heillä oli\npersialaisten tapaan kokoparta ja hyvin pitkät viikset; otsapuolelta\nhe ajoivat niinkuin hunnit pois hiuksensa ja antoivat sen takaraivolta\nvalua hartioille pitkinä suortuvina. Heidän tunikoittensa hihat\nolivat hyvin ahtaat ranteen kohdalta, mutta yläpäästä hyvin avarat\nvaikuttaakseen paisuvilta lihaksilta, kun nämä keikarit nostivat\nsirkuksessa tai teatterissa käsivartensa taputtaakseen käsiään. Heillä\noli samanlaiset housut ja jalkineet kuin hunneilla sekä suuret,\nrunsaasti kirjaillut viitat, ja tällä tavoin pukeutuneina, vyöllään\nlyhyt kaksiteräinen miekka he harhailivat yön aikaan Konstantinopolin\nkaduilla ahdistaen rauhallisia jalankulkijoita ja haastaen riitaa\nheidän kanssaan, ryöstäen heiltä koristuksia ja vaatteita, jopa\ntoisinaan surmatenkin ahdistamiaan ihmisiä, jos nämä näyttivät aikovan\ntehdä vastarintaa.\n\nSininen puolue, joka oli hyvissä väleissä hovin kanssa keisari\nAnastasiuksen kuoleman ja uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousun\njälkeen, rupesi ensiksi harrastamaan näitä moitittavia huvituksia.\nKoska ei kuitenkaan poliisivoima eikä oikeuslaitos tullut väliin\nehkäisemään niitä ilkitöitä, joitten uhreiksi tavallisesti joutuivat\nvihreät, hallituksen vastustajat, niin yltyivät kaikki pääkaupungin\ntaskuvarkaat ja rosvot siitä leväperäisyydestä, jolla rikokset\njätettiin rankaisematta. Kun sitten lopulta vihreät, joille tehtiin\nlakkaamatta vääryyttä ja joita ei koskaan puolustettu, järjestivät\npuolestaan itsesuojeluksekseen rosvoliittoja, hävisivät pian\nviimeisetkin järjestyksen ja turvallisuuden jäljet Konstantinopolista.\n\nPian eivät kunnolliset ihmiset enää uskaltaneet ovistaan ulos yön\naikaan. Rikkaat käyttivät vain kehnoja vaatteita ja väärennettyjä\nkoruja päällekarkauksia välttääkseen. Välistä taas vallitsi täydellinen\nsekasorto, jolloin ei välitetty, oliko selvittämättömiä asioita\nvihreitten tai sinisten kanssa. Velalliset käyttivät sekaannusta\nhyväkseen hankkiakseen itselleen kuitteja saamamiehiltään, orjat\npakottaakseen herransa päästämään heidät vapaiksi, pojat kiristääkseen\nrahoja isiltään, rakastajat ryöstääkseen mielitiettyjään, elostelijat\ntyydyttääkseen halujaan. Jos jollakulla oli vihollinen, oli helppo\nlöytää murhaajia, jotka maksusta vapauttivat asianomaisen hänestä.\nIhmisiä surmattiin, kirkoissakin keskellä jumalanpalvelusta, ja monesti\naivan käsittämättömistä syistä. Oli tullut suosituksi urheiluksi tappaa\nturvaton yhdellä ainoalla iskulla, koska sellaista pidettiin voiman\nja rohkeuden todistuksena. Ja kun poliisi, jos se joskus päättikin\nsekaantua asioihin, ei kertaakaan rangaissut muita kuin vihreitä,\nja koska tuomarit peläten henkeään siinä tapauksessa, että eivät\nnoudattaisi puolueen nimenomaisia määräyksiä, unohtivat kokonaan\noikeudenmukaisuuden, muuttuivat rikokset päivä päivältä yhä pahemmiksi.\n\nKerran meni muuan nuori nainen puolisoineen laivaan eräässä Bysantin\nsatamassa matkustaakseen Aasiaan. Eräät nuoret miehet, joitten mielestä\nhän oli kaunis, alkoivat ajaa häntä takaa ja päästyään alukselle\npakottivat hänet väkivoimalla laskeutumaan heidän veneeseensä. Turhaan\nmies teki vastarintaa. Hän sai osakseen vain ivanaurua. Pelastaakseen\nkunniansa ei onnettomalla naisella ollut mitään muuta keinoa kuin\nheittäytyä Bosporiin epätoivoon joutuneen ja melkein järjiltään olevan\npuolisonsa nähden. Hän hukkui. Yhtä onnettomiin keinoihin täytyi monen\nmuunkin naisen turvautua jälkeenjääneitten voimatta koskaan saada\noikeutta osakseen.\n\nEniten puuttui viranomaisilta todellista rohkeutta käydä käsiksi\nroistoihin, joitten suojana oli hovissa vaikutusvaltaisia voimia.\nKaupungin prefekti oli tästä esimerkkinä. Eräs tunnettu henkilö,\nHypatios, oli murhattu Sofian kirkossa, ja koko kaupunki oli siitä\nhyvin kuohuksissa. Samoihin aikoihin sattui sinisten vakinainen\nsuojelija Justinianus sairastumaan ankarasti. Ne, joilla oli\nvalittamisen syytä, pääsivät nyt poikkeuksellisesti keisarin puheille.\nTämä käski prefektin käydä lujin kourin asiaan käsiksi. Prefekti ei\nodottanut toista kehoitusta. Hän vangitutti suuren joukon syyllisiä\nja mestautti monta, muitten muassa erään Teodosius Tzikkan, joka oli\nrikas ja hyvin ylhäistä syntyperää. Tämä aiheutti prefektin perikadon.\nJustinianus, joka oli parantunut kuin ihmeen avulla, ei ajatellut\nmuuta kuin ystäväinsä puolesta kostamista. Hänen toimestaan prefekti\nhaastettiin väärien syytösten perusteella senaatin eteen, erotettiin\nvirastaan, ja karkoitettiin Jerusalemiin, ja lopulta hänen oli pakko\nmennä luostariin välttääkseen murhaajien tikareita, jotka uhkasivat\nhänen henkeään.\n\nSillä tavoin hippodromiriidat saivat kaupungissa aikaan peloittavan\nkuohunnan, joka puhkesi muutamien vuosien kuluttua oikeaksi\nvallankumoukseksi.\n\nSamoihin aikoihin koettivat tähdistälukijat ja silmänkääntäjät,\nmerkkienselittäjät ja ennustajat saattaa pääkaupunkia pois henkisestä\nja siveellisestä tasapainosta. Eräänä päivänä ennusti muuan hysteerinen\nnainen Kultaisen Portin luona, että meri tulvisi yli äyräittensä\nja upottaisi maailman uuteen vedenpaisumukseen, ennen kuin kolme\nvuorokautta olisi umpeen kulunut. Suuren kauhun valtaamina ihmisjoukot\nsyöksyivät kirkkoihin ja odottivat alttarien edessä polvillaan pelosta\nvavisten hirvittävää loppuluhistusta. Toisinaan taas tähdistäennustajat\nnäkivät taivaankannella suurten tulvien merkkejä, sekapäiset tietäjät\njuoksivat pitkin katuja kuin haamujen ajamina ja julistivat kauhun\nvaltaamille ohikulkijoille, että maailmanloppu oli aivan lähellä.\nJa ihmiset vapisivat varmoina kuulemansa totuudenmukaisuudesta ja\ntäyttivät kirkot valituksillaan ja rukouksillaan. Toiset menivät\nluostariin luopuen omaisuudestaan ja arvokkaasta asemastaan, toiset\ntaas lahjoittivat tavaransa ja rahansa kirkoille ja käyttivät aikansa\nhyväntekeväisyyden harjoittamiseen. Jokainen tahtoi kuolla vanhurskaan\nkuoleman, ja sekasorto saattoi kestää viikkokausia keisarin voimatta\nkeksiä mitään keinoa tämän kauhun asettamiseksi, joka muuten oli\ntarttunut häneen itseensäkin. Järkevät ihmiset olivat tosin sitä\nmieltä, että olisi pitänyt muitta mutkitta panna telkien taakse nuo\nrauhanhäiritsijät, jotka peloittivat koko kaupungin keksinnöillään,\nmutta taikausko oli hyvin syvään juurtunut ja herkkäuskoisuus laajalti\nlevinnyt.\n\nNaiset tietystikin olivat erikoisen vastaanottavia kaikelle\nyliluonnolliselle. Jos oli säilytettävä itselleen puoliso tai sidottava\nitseensä rakastaja, luottivat he vähemmän omaan kauneuteensa ja\nviehätyskykyynsä kuin lemmenjuomiin ja taikatemppuihin. Tässä samoin\nkuin kaikissa muissakin suhteissa Teodora oli aikansa lapsi. Yhdessä\nhyvien ystävättäriensä Indaron ja Khrysomallon kanssa hän valmistutti\ntaikaesineitä ja juomia, joitten piti taata hänelle ikuinen ja\npirullinen vaikutusvalta ihailijoihin. Hän uskoi pahoihin henkiin,\nnoitiin, ennustajiin, unenselittäjiin ja odotti tulevaisuuteensa\nluottaen kohtaloaan.\n\n\n\n\n3\n\nTEODORAN SEIKKAILUJA\n\n\nTeodora oli huvinhaluinen ja rakasti myöskin rahaa. Hän oli jo\nennättänyt koota itselleen melkoisen omaisuuden, kun hän joutui\nepämiellyttävään seikkailuun. Hänellä oli niinä aikoina rakastajanaan\neräs syyrialainen nimeltä Hekebolos, jolla oli toimi keisarillisen\nhallituksen palveluksessa. Tämä erittäin vaikutusvaltainen mies\nnimitettiin maaherraksi Pentapolikseen Afrikkaan. Teodora päätti\nseurata häntä tuohon kaukaiseen maakuntaan. Ilmeisestikin hän oli\nnäihin aikoihin väsynyt lyhytaikaisiin suhteisiinsa ja kaipasi\npysyvämpää liittoa.\n\nValitettavasti romaani ei kestänyt kauvoja. Rakastavaiset joutuivat\nhyvin pian syystä tai toisesta riitaan keskenään. Hekebolos ajoi\nTeodoran häpeällisesti luotaan, ja onnettoman täytyi rahattomana ja\nvailla kaikkein välttämättömimpiäkin tarpeita harhailla kurjassa\nkunnossa. Hänet nähtiin Aleksandriassa, Antiokiassa ja muissakin\npaikoissa, joissa hän henkensä pitimiksi harjoitti surkeaa ja tuottavaa\nammattiaan, ikäänkuin — kuten Prokopios sanoo asiantuntevasti ja\nyksinkertaisen vakavasti — piru ei olisi sallinut minkään maailman\npaikan säilyvän Teodoran saastutukselta. Tämä tapahtui noin vuonna 521.\n\nNäyttää siltä kuin se verraten pitkä aika, jonka Teodora oleskeli\nEgyptissä ja Syyriassa, olisi antanut hänen elämälleen aivan uuden ja\nsyvemmän merkityksen.\n\nNäihin aikoihin Aleksandria ei ollut ainoastaan suuri kauppakaupunki,\njonka kauppiaat matkustivat aina Ceyloniin asti ostamaan kiinalaista\nsilkkiä ja intialaisia mausteita ja jalokiviä, eikä valtavan suuri\nvarastoaitta, josta Niilin laakson vilja ja Levantin tuotteet levisivät\npitkin Välimeren rantoja. Se ei ollut ainoastaan hieno ja rikas\nkaupunki, kevytmielinen ja turmeltunut, kuuluisien kurtisaanien kuten\nThaiksen ja Krysiksen kotipaikka. Neljänneltä vuosisadalta alkaen\nEgyptin pääkaupunki oli myöskin koko kristityn maailman pääkaupunkeja.\nMissään eivät uskonnolliset riidat olleet ankarampia, jumaluusopilliset\nväittelyt terävämpiä eikä uskonvimma mielettömämpää. Missään ei\nsuurten munkkikuntien perustajien Antoniuksen, Pakomiuksen, Shnudin ja\nSerapionin muisto ollut aiheuttanut sellaista luostarien, mystikkojen\nja lihansakiduttajien kukoistusaikaa. Aleksandrian ympäristö oli täpö\ntäynnä luostareita, ja Libyan erämaassa oli niin paljon erakoita, että\nsitä sanottiin täydellä syyllä »pyhimysten erämaaksi».\n\nNiihin aikoihin, jolloin Teodora oleskeli siellä, vallitsi Egyptissä\nsuurempi levottomuus kuin koskaan ennen. Haluten solmia uudelleen\nsuhteet Rooman kanssa keisari Justinianus oli pannut toimeen hurjan\nvainon yli koko Syyrian. Kaikkia, jotka kieltäytyivät tunnustamasta\nKalkedonin kirkolliskokouksen julistamia oikeaoppisia uskonkappaleita,\nkaikkia, jotka Eutykeen esimerkin mukaan eivät myöntäneet\nJeesukselle muuta kuin yhden luonnon — siitä syystä heitä sanottiin\n_monofysiiteiksi_ — vainottiin häikäilemättä. Lahkon johtomiehet\nAntiokian patriarkka Severus, Halikarnassoksen Julianus, Tellan\nJohannes, Apamean Pietari sekä enemmän kuin viisikymmentä muuta piispaa\nmenetti piispanistuimensa, heidät julistettiin pannaan ja ajettiin\nmaanpakoon. Syyrian luostariyhteiskunta hajoitettiin väkipakolla,\nluostarit suljettiin, munkit karkoitettiin tiehensä, heille tehtiin\nväkivaltaa, heitä vangittiin tai teloitettiin. Monet näistä uhreista\netsivät itselleen turvapaikan Egyptistä, jossa patriarkka Timoteus\nluottaen kiihkomielisiin ja uskollisiin munkkeihinsa pysyi yhä\nitsepintaisesti monofysiittisessä opissaan. Aleksandriaan oli paennut\nSeverus, koko puolueen huomattavin mies, »Kristuksen kallio», »oikean\nuskon järkähtämätön vartija», kuten hänen aikalaisensa nimittivät\nhäntä. Siellä hän piti tulisilla saarnoillaan ja uskonkiihoituksellaan\nkoko itämaista maailmaa voimakkaassa kuohumistilassa.\n\nLibyan vuorten luolissa, hylätyissä luostareissa erämaitten keskellä\netsivät jalosukuiset miehet sekä ylhäiset ja hienostuneet naiset\nvapahdusta ja unohdusta palavassa yksinäisyyden, kieltäymyksen ja\nruumiin kiduttamisen kaipuussa. Autuas Tomas kuului ylhäiseen sukuun,\nhänet oli kasvatettu kuin kuninkaan poika, hänellä oli rikkauksia ja\njoukoittain palvelijoita, ja hän oli — hänen pyhyyttään ylistävän\nnaiivin kronikankirjoittajan sanojen mukaan — niin loistoa rakastava\nja turhamainen, että hän pesi kasvonsa ja kätensä kymmeniä kertoja\npäivässä. Kun uskonvainojen myrskytuuli alkoi puhaltaa yli Syyrian, hän\nseurasi Amidan pyhää arkkipiispaa Marasta Egyptiin. Henkensä pitimiksi\ntämä ylhäinen mies hankki ansiotuloja palmikoimalla palmunlehdistä\nkoreja, joita möi. Ollakseen täysin varma pelastuksestaan tämä\nturhuuden kasvatti halusi hartaasti kuolla maailmalta, ja siinä\nluolassa, jonka hän oli valinnut asunnokseen, hän majaili vuosikausia\nkiduttaen lihaansa ja lakkaamatta rukoillen ja itkien syntejään.\nLopulta oli hänen ruumiinsa mustunut ja melkein kuivettunut\nauringonpaahteesta; hänen pitkät takkuiset hiuksensa olivat pörröllään,\nja likaiset riekaleet verhosivat hänen ruumistaan, niin että tuskin\nhänen omat ystävänsäkään tunsivat häntä. Mutta Tomas oli onnellinen.\n»Mitä se haittaa», hän virkkoi, »vaikka tämä katoava ruumis häviääkin,\nkunhan vain synnin saastuttama sielu siitä hyvästä pelastuu ikuisesta\ntulesta».\n\nPatriisimainen Caesaria oli myöskin ylhäissyntyinen ja keisari\nAnastasiuksen perheen sukulainen. Hänkin oli hylännyt kotinsa ja\nomaisuutensa elääkseen Aleksandriassa syrjässä maailmasta, ja tämä\nylellisyyteen ja loistoon tottunut nainen pani koko maailman ihailemaan\nhurskauttaan ja kieltäymystään. Hän kieltäytyi syömästä leipääkin ja\nmaistoi vain joka toinen päivä vähän vihanneksia, jotka oli maustettu\nväkevästi suolalla ja etikalla, sekä muutamia viinirypäleterttuja, ja\nhän nukkui säkkiin kääriytyneenä paljaalla maalla. Papitkin moittivat\nhänen liiallisia lihan kidutuksiaan ja suostuttivat hänet joskus\nsunnuntaisin panemaan vähän öljyä ruokaansa. He koettivat peloitella\nhäntä ennustaen sairauden ennen pitkää tekevän hänet kykenemättömäksi\nsuorittamaan uskonnollisia velvollisuuksiaan. Mutta Caesaria virkkoi:\n»Toivon, että Jumala antaisi minun koko ikäni olla ruumiillisesti\nsairaana, jos vain sieluni pelastuisi», ja hän jatkoi lujana\nkatumusharjoituksiaan. Hienosti sivistynyt kun oli, hän luki uutterasti\nkirkkoisien kirjoituksia, keskusteli mielellään siveellisistä ja\njumaluusopillisista kysymyksistä, oli nöyrä yksinkertaisimpiakin\nmunkkeja kohtaan ja halukas kuuntelemaan heidän huuliltaan jumalallisen\nsanan kaikua. Ennen kaikkea hän kuitenkin halasi päästä pakoon\nmaailmasta erämaan rauhaan ja hän tuli hyvin surulliseksi, kun hänen\nneuvonantajansa kehoittivat häntä muistamaan ikäänsä ja ruumiillista\nheikkouttaan. Viidenkymmenen vuoden ajan hän oli Aleksandriassa\nkauniina esimerkkinä hurskautensa, hyvientöittensä ja nöyryytensä\nvuoksi. Perustamassaan luostarissa hän tahtoi olla viimeinen sisarten\njoukossa ja oli kaikille nöyryyden ja alistumisen esikuvana.\n\nMonet muut elivät samalla tavoin. Erakko Maras oli varhain ruvennut\nkiduttamaan lihaansa, valvoi ja rukoili herkeämättä suoden tuskin parin\ntunnin lepoa ruumiilleen. Kun lumikinokset olivat miehen korkuiset,\nlähti hän avojaloin hakkaamaan puita vuorelle, jonne hänen tietään\nvoitiin seurata haavoista valuneitten veritahrain mukaan. Päästäkseen\nrauhaan ihailijoistaan hän lähti vihdoin Egyptiin, jossa hänestä tuli\nkuuluisimpien erakkojen opetuslapsi ja jossa hän herätti yleistä\nihastusta jalolla elämällään.\n\nNaiset olivat kuitenkin kaikkein verrattomimpia. Pyhä Susanna\nkieltäytyi nauttimasta yksinkertaisimpiakaan ravintoaineita ja pyysi\nvain, että hänelle tuotaisiin joka sunnuntai ruukullinen vettä ja joka\ntoinen päivä pieni leipäpala. Hän vietti vuosikausia erämaassa ja\ntaisteli pelottavia, mutta aina voitokkaita kamppailuja pahoja henkiä\nvastaan, niin että nämä lopulta alkoivat kirkua, ettei hän ollutkaan\nnainen ja että hänellä oli kivi sydämen paikalla ja ruumis raudasta\neikä lihasta. Hän oli verhonnut kasvonsa niin paksulla harsolla,\nettei sen läpi näkynyt edes nenänpäätä, sillä hän ei tahtonut nähdä\nainoankaan ihmisen kasvoja eikä itse johtaa ketään kiusaukseen.\nNiille, jotka kävivät hänen luonaan, hän puhui lihan heikkoudesta,\nmaailman turhuudesta ja Jumalan kauheista rangaistuksista. Hän paransi\nja virvoitti heidän sielujaan sekä tuki naapureittensa, munkkien,\nrohkeutta antamalla heille voimakkaana naisena hyvän esimerkin\nsiveellisessä ja pyhässä kilvoituksessa.\n\nJoka taholta saapui hurskaita ihmisiä pyhien erämaahan pyytämään heiltä\nneuvoja, esirukouksia ja siunausta, katselemaan heidän lihankidutustaan\nja keskustelemaan heidän kanssaan pyhistä mysteerioista. Jotkut taas\nvaelsivat Severuksen, Antiokian karkoitetun patriarkan luokse, joka oli\nlaajalti kuulu jumaluusopillisista tiedoistaan ja kaunopuheisuudestaan.\nEtenkin naiset kunnioittivat tämän prelaatin kasvavaa mahtia.\nKatumusharjoituksia suorittava Caesaria oli hänen rippilapsiaan ja\nsääteli omantuntonsa hänen ohjeittensa mukaisesti.\n\nSiinä siveellisen turmeluksen aiheuttamassa mielenvaivassa, johon\nTeodora oli joutunut, hän ei voinut kauan pysyä tunteettomana sen\nympäristön vaikutuksille, johon tapausten kulku oli hänet ohjannut.\nAleksandriassa oleskellessaan hän joutui kosketukseen patriarkka\nTimoteuksen kanssa, ja tämä piispa näyttää tehneen häneen syvällisen\nvaikutuksen. Myöhemmin Teodora sanoikin häntä henkiseksi isäkseen,\nja tämän arvonimen vuoksi, jota Teodora ei antanut kenellekään\ntoiselle, saattaa täydellä syyllä kysyä, eikö tämän Jumalan miehen\nvaikutuksesta edes hetkiseksi kristillisemmän ja puhtaamman elämän\nsiemen versonut katuvan kurtisaanin mielessä. Niinikään hän kävi\nAntiokian Severuksen luona, ja epäilemättä hän juuri tämän opetuksista\noli saanut ne tietonsa hengellisistä kysymyksistä, joista hän myöhemmin\nantoi niin monta näytettä. Joka tapauksessa hän tunsi läpi koko\nelämänsä uskollista ja kunnioittavaa kiintymystä ja rajatonta ihailua\nsuurta monofysiittien mestaria kohtaan. Kun hän jo varhain esiintyi\nvainottujen luopioitten suojelijana ja erään aikalaisen lausunnon\nmukaan »Jumalan herättämänä keisarinnana, jonka tehtävänä oli suojella\nahdistettuja myrskyn raivoa vastaan», kun hän avoimesti osoitti\nSeverukselle ja hänen ystävilleen luottamusta, otti heidät vastaan\npalatsissaan, suosi heidän sananjulistustaan ja koetti tutustuttaa\nJustinianusta heidän mielipiteisiinsä, kun hän innokkaasti antautui\najan jumaluusopillisiin väittelyihin, niin ei tämä, niinkuin myöhemmin\nsaamme nähdä, tapahtunut yksinomaan valtiollisista syistä, viisaasta\nja herkästä hallitusasioiden ymmärtämisestä, vaan epäilemättä myöskin\nsen uskonnollisen käännekohdan vaikutuksesta, jonka hän oli kokenut\nAleksandriassa, ja lämpimästä kiitollisuudentunteesta niitä miehiä\nkohtaan, jotka olivat ottaneet suojaansa langenneen kurtisaanin,\nopettaneet häntä ja parantaneet hänet.\n\nMutta Teodora oli nainen, yhtä oikullinen kuin intohimoinenkin.\nSitäpaitsi hän oli kunnianhimoinen ja halukas parantamaan sekä\nasemaansa että omaisuuttaan. Antiokiassa, jonne hän meni Egyptistä,\ntuossa suuressa syyrialaisessa kaupungissa, jossa huvinhalu, loiston\nja varallisuuden kaipuu sekä alituinen kilpailu sirkuksen ja teatterin\nvälillä kuuluivat jokapäiväisen elämän kulkuun, hän näyttää käyneen\nvähemmän kirkoissa kuin hippodromissa ja seurustelleen vähemmän pappien\nkuin ennustajattarien kanssa. Eräs tanssijatar, Macedonia, joka kuului\nsinisten puolueeseen samoin kuin hänkin, alkoi tuntea mielenkiintoa\nhäntä kohtaan, lohdutti häntä hänen hylätyssä tilassaan ja ennusti\nhänelle loistavia tulevaisuudenkohtaloita. Hiljalleen Teodora antoi\ntuudittaa itsensä tällaisiin toiveisiin ja öisin hän uneksi palanneensa\nKonstantinopoliin ja tulleensa henkien ruhtinaan ystävättäreksi,\nonnistuneensa pääsemään naimisiin hänen kanssaan sekä saaneensa siitä\npäivästä lähtien kaikki maailman rikkaudet haltuunsa.\n\nMacedonia näyttää tunteneen Justinianuksen, ja koska hän oli sattunut\ntekemään tälle joitakin palveluksia, nautti hän hovissa jonkinlaista\narvonantoa. Käyttikö hän tätä valtaansa hyväkseen suositellakseen\nmahdolliselle kruununperilliselle ystävätärtään Teodoraa? Sitä en\ntiedä, joka tapauksessa näyttää siltä kuin Teodora olisi palattuaan\ntakaisin Bysanttiin siihen teatteriin, jossa oli saavuttanut\nensimmäiset voittonsa, tullut järkeväksi ja vakavaksi ja kyllästynyt\nlevottomaan elämäänsä ja mielettömiin seikkailuihinsa, ehkäpä myöskin\nollut halukas sitoutumaan johonkin pysyväisempään yritykseen ja joko\nvilpittömästi tai määrättyjen laskelmain perusteella koettanut elää\nhyvin syrjäänvetäytyneenä ja siveästi. Eräs tarina, joka oli vielä\nyhdennellätoista vuosisadalla yleisesti tunnettu pääkaupungissa, kertoo\nhänen Aasiasta palattuaan eläneen siveänä ja syrjään vetäytyneenä\nyksinkertaisessa pikku talossa, hoitaneen talouttaan ja kehränneen\nvillalankaa aivan samoin kuin vanhan hyvän ajan roomalaiset emännät.\nTarina lisää, että Teodora ei keisarinnaksi tultuaan suinkaan halunnut\nunohtaa tätä elämänsä vaihetta, vaan koetti päinvastoin säilyttää sen\nmuiston. Sille paikalle, missä tuo pikku rakennus oli sijainnut, jossa\nhän oli saanut suojan köyhyytensä ja nöyryytyksensä päivinä ja jossa\nhän oli kättensä työllä hankkinut elatuksen itselleen, hän rakennutti\nkirkon pyhän Panteleimoniuksen kunniaksi. Tämän pyhimyksen nimi\nmerkitsee armeliasta, ja hän ansaitsikin tuon arvonimen, jos Teodora\nhänen vaikutuksestaan joutui kohtaamaan Justinianuksen.\n\n\n\n\n4\n\nTEODORA JA JUSTINIANUS\n\n\nNiihin aikoihin, jolloin Justinianus ensi kerran tapasi Teodoran,\nluultavasti vuoden 522 paikkeilla, oli keisarikunnan tuleva hallitsija\nkahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli puhdas\nja terve iho, kiharaiset hiukset, hienot viikset, jotka olivat jo\nalkaneet harmaantua, ja ryhdikäs ja kaunis vartalo, joten hän oli hyvin\nmiellyttävän näköinen. Kohtelias käytös, ystävällinen, sointuva ääni\nja vaatimaton arvokas olemus lisäsivät hänen tekemäänsä miellyttävää\nja viehättävää vaikutusta. Hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen\nja oli hyvin rikas. Sitäpaitsi hän oli sen palatsivallankumouksen\njälkeen, jonka avulla hänen setänsä oli kohonnut valtaistuimelle, maan\nensimmäisiä miehiä. Hänellä oli kreivin ja patriisin arvonimet, hän\noli Konstantinopolin varusjoukkojen ylin päällikkö, hiljattain hän oli\nloistavasti hoitanut konsulintointa, ja joka päivä hallitsijan suosio\nsaattoi häntä yhä lähemmäksi valtaistuimen portaita. Teodoralle hän oli\nhoukutteleva saalis.\n\nKunnianhimoisena ja sulavana Justinianus työskenteli pääasiassa oman\nmenestyksensä edistämiseksi. Hänessä oli senverran petollisuutta, että\nhän oli ymmärtänyt toimittaa tieltään ne kilpailijat, jotka olisivat\nvoineet olla esteenä hänen uralleen, ja melkein yhtä kekseliäästi hän\noli hankkinut itselleen suosiota kaikkien Bysantin yhteiskuntaluokkien\nkeskuudessa. Koska hän oli hyvin hurskas ja ankaran oikeaoppinen sekä\nuskonnollisen innokas, pitivät kirkonmiehet häntä suuressa arvossa.\nLoiston ja komeuden halunsa sekä suuren tuhlaavaisuutensa vuoksi\nhänestä oli tullut suuren yleisön epäjumala, minkä lisäksi hän vielä\noli sekä senaatin että ylimyspiirien suosiossa. Kun hän sitäpaitsi\ntunsi liikeasiat perin pohjin ja oli erittäin työkykyinen sekä\nharrasti herkeämättömän innokkaasti hallitusasioita, osoitti keisari\nhänelle suurta luottamusta, ja pikemminkin häntä pidettiin täydellä\nsyyllä valtakunnan todellisena hallitsijana kuin iäkästä ja hyvinkin\nkeskulaisen lahjakasta yksinvaltiasta. Hän oli erittäin rauhallinen,\nosasi ulkonaisesti hillitä itsensä hyvin ja oli itsevaltaisen\nlujatahtoinen, minkä vuoksi hänen henkensä tuntui hyvin kypsyneeltä ja\nluonteensa hyvin kehittyneeltä. Tämä vakava mies, tämä valtiomies ja\ndiplomaatti rakastui mielettömästi Teodoraan.\n\nHeidän suhteensa, joka sittemmin johti avioliittoon, tuntui\naikalaisista niin oudolta ja merkilliseltä, että sen selittämiseksi\nturvauduttiin yliluonnollisiin asioihin ja pantiin taikajuomain ja\nnoitatemppujen ansioksi se vaikutus, jonka Teodora piankin saavutti\nrakastajaansa. Mutta ei ole syytä tehdä tosiasioita tällä tavoin\nmonimutkaisemmiksi. Justinianus oli luonteeltaan, niin kerrotaan, hyvin\neroottinen ja sitäpaitsi hän, vaikka olikin ulkonaisesti itsevaltainen,\noli pohjaltaan epäröivä ja heikko, minkä vuoksi hän oli aina valmis\ntaipumaan voimakkaan ja horjumattoman tahdon ylivaltaan. Teodora oli\nkaunis ja huomattavan älykäs, ja hänen sulava ja viehättävä käytöksensä\nsekä henkevä ja puoleensavetävä olemuksensa pitivät kaikkein\nhuikentelevaisimmatkin ihailijat hänen vaikutusvaltansa alaisina. Ja\nennen kaikkea hänellä oli selvä ja varma arvostelukyky, ja kaikki\nseikat todistavat, että hän oli luonteeltaan päättäväinen, itsenäinen\nja intohimoinen. Ensi hetkestä alkaen ruhtinas kiintyi häneen kaikesta\nsydämestään ja tunsi Teodoran kuolinpäivään asti häntä kohtaan sitä\nrajatonta intohimoa, jonka tuo merkillinen nainen oli nuoruudessaan\nsytyttänyt hänen sydämeensä. Teodora oli hänelle erään senaikaisen\nhistoriankirjoittajan mukaan »suloisin hurmio», hän oli, niinkuin\nJustinianus käyttäen Teodoran nimestä muodostettua sanaleikkiä itse\nmielellään sanoi, »Jumalan hänelle antama lahja». Niin silmittömästi\nrakastunut hän oli, ettei kieltäytynyt täyttämästä hänen pienintäkään\ntoivettaan. Teodora rakasti rahaa, Justinianus antoi hänelle\nylenmäärin rikkauksia. Teodora himoitsi suosion- ja kunnianosoituksia.\nKäyttäen hyväkseen setänsä heikkoutta Justinianus hankki Teodoralle\nylimysnaisen ylhäisen arvon. Teodora oli kunnianhimoinen ja halusi\nvaikutusvaltaa, Justinianus kuunteli hänen neuvojaan, muuttui hänen\nnöyräksi palvelijakseen ja noudatti hänen mieltymyksen tai kostonhalun\nsanelemia ohjeitaan. Aina hippodromissa viettämästään lapsuusajasta\nalkaen Teodorassa oli säilynyt itsepintainen ja leppymätön viha vihreää\npuoluetta kohtaan. Häntä miellyttääkseen Justinianus suojeli usein\nsopimattomiin saakka sinisiä. Aleksandriaan tekemiltään matkoilta\nsekä siellä oleskelunsa ajoilta asti Teodora muisteli kiitollisin\nmielin vainottuja monofysiittejä. Häntä miellyttääkseen Justinianus\nluopui osittain ankaroista oikeaoppisista mielipiteistään ja rupesi\nluopioitten puoltajaksi.\n\nPerintöruhtinaan rakkaussuhde tuli pian yleisesti tietoon. Ei\nkestänyt kauan, ennenkuin siitä saatiin kuulla pääkaupungin muurien\nulkopuolellakin, Syyrian ja Egyptin kaukaisissa seuduissa, ja\nluultavasti olivat ihmiset hyvinkin hämmästyneitä kuullessaan,\nettä entisestä kurtisaanista, Timoteuksen ja Severuksen katuvasta\nsynnintekijättärestä, oli tullut ylhäinen nainen ja Justinianuksen\njulkinen rakastajatar. Saadessaan tietää tämän odottamattoman\nseikan luulivat sen ajan hurskaat sielut voivansa selvästi nähdä,\nkuinka Jumala ohjasi asioita herättämällä kansalleen oikeauskoisen\nsuojelijattaren, ja aivan luonnolliselta tuntui nyt kääntyä Teodoran\npuoleen, kun koetettiin helpottaa marttyyrien kohtaloa ja vaimentaa\nvainojen kovuutta. Teodora rupesikin auliisti auttamaan. Amidan\narkkipiispa Maras oli karkoitettu pappeineen Petran kaupunkiin\nArabiaan. Sopimattoman ilmanalan ja ankaran maanpaon rasittamina\nnäyttivät onnettomat joutuvan varman kuoleman omiksi. Kurjuudessaan\nhe ajattelivat Teodoraa, ja eräs heistä, diakooni Stefanus, matkusti\nKonstantinopoliin puhumaan Teodoralle tuon pikku seurakunnan puolesta.\nHeidän toivonsa ei pettänytkään. Teodora ei ainoastaan taivuttanut\noikeaoppista rakastajaansa pyytämään keisarilta armoa luopioille, vaan\nvieläpä tuhlasi rukouksia ja kyyneleitäkin saadakseen Justinuksen\nsuostumaan tähän. Ja merkillisintä oli että hän tosiaankin pääsi\npyrkimäänsä päämäärään. Hänen suojattinsa saivat luvan palata\nAleksandriaan, jossa he voivat tämän jälkeen elää turvallisesti\nuskonveljiensä seurassa. Se oli kaunis voitto ja todistaa selvästi,\nkuinka suuri vaikutusvalta Teodoralla oli rakastajaansa.\n\nHän teki vieläkin enemmän. Justinianus tuli piankin sille asteelle,\nettä tahtoi mistä hinnasta tahansa mennä naimisiin rakastajattarensa\nkanssa. Hyväluontoinen keisari Justinus ei näytä epäröineen, vaan\nantoi rakkaalle veljenpojalleen suostumuksensa, eikä hänen muutoin\nolisi sopinutkaan panna vastaan. Hän oli vanha sotilas, joka oli\nhyvin alhaista sukuperää eikä suinkaan liikoja aatelisten esi-isien\nrasittama, ja itse hän oli nainut vanhan orjattaren kuljetettuaan\nhäntä pitkät ajat rakastajattarena mukanaan sotaretkillä. Ja keisariksi\ntultuaan Justinus oli epäröimättä kohottanut Caesarien valtaistuimelle\ntämän naisen, joka oli yhtä karkea ja sivistymätön kuin hän itsekin.\nJustinianuksen suunnitelmat kohtasivat vastustusta sellaiselta\ntaholta, josta sitä olisi voinut vähimmin odottaa. Hidasajatuksinen\ntalonpoikaisjärkinen keisarinna Eufemia — tällaisella hienommalla\nlisänimellä oli koristettu nykyinen keisarinna, entinen orjatar, kun\nhän oli päässyt vallan huipuille — tunsi kauhistusta ajatellessaan,\nettä Teodoran tapainen nainen joutuisi hänen seuraajakseen. Niin\nkiintynyt kuin hän olikin miehensä veljenpoikaan ja niin taipuvainen\nkuin hän tavallisesti olikin noudattamaan hänen kaikkia toiveitaan, hän\nei tahtonut mukautua tässä asiassa. Onneksi Justinianukselle keisarinna\nEufemia kuoli erittäin sopivaan aikaan vuonna 523, ja tämän jälkeen\njärjestyi kaikki enemmittä vaikeuksitta. Laki kielsi senaattoreja ja\nkorkeassa asemassa olevia henkilöitä menemästä naimisiin orjattarien,\ntarjoilijattarien, näyttelijättärien ja kurtisaanien kanssa, mutta\nollakseen mieliksi veljenpojalleen Justinus kumosi tämän lain,\nkoska hän, kuten selitti, halusi jäljitellä Jumalan hyvyyttä, joka\nosoitti armeliaisuutta kaikkia inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Hän\nmääräsi, että ne naiset, jotka aikaisemmin näyttämöllä esiinnyttyään\nkatuivat sittemmin ja luopuivat häpeällisestä ammatistaan, saivat\nmennä naimisiin kenen kanssa halusivat sillä ainoalla ehdolla, että\npyysivät tätä tarkoitusta varten keisarilta luvan. Mutta koska\ntällainen hiukan nöyryyttävä pyyntö olisi voinut haavoittaa Teodoran\nylpeyttä, määrättiin sitäpaitsi, että ne näyttelijättäret, jotka olivat\nkeisarilta saaneet määrätyn arvomerkin, olivat tämän seikan nojalla\nesteettömät menemään naimisiin ylhäisessä asemassa olevan miehen\nkanssa, eikä heidän siis tarvinnut pyytää tätä varten erikoislupaa.\nJa järjestääkseen kaikki mahdollisimman hyvin keisari määräsi\nlopuksi, että näyttelijättärien tyttäret — Teodoralla oli tytär —,\nolivatpa nämä sitten syntyneet ennen tai jälkeen äitinsä katumuksen\nja elämänmuutoksen, olivat yhtä esteettömät pääsemään naimisiin ilman\nmitään rajoituksia.\n\nJustinianus siis meni naimisiin rakastajattarensa kanssa, jonka\ntulevaisuuden hän turvasi tässä tilaisuudessa runsaalla elinkorolla —\neikä Bysantti näytä tämän vuoksi joutuneen entistä arveluttavampaan\nhuutoon. Vain jotkut murheelliset sielut, ajatellessaan sitä\nerinomaista liittoa, jonka kruununperillinen olisi voinut solmia\nnuoren, hyvinkasvatetun ja puhdassydämisen tytön kanssa, olivat sitä\nmieltä, uskaltamatta sitä kuitenkaan ääneen sanoa, että tuollainen teko\nilmaisi hyvin selvästi Justinianuksen sielunominaisuudet ja siveellisen\nryhdin. Ei senaatista, ei sotajoukosta eikä kirkon taholta kuulunut\nainoatakaan vastalausetta, ja kansa, joka muisti, kuinka oli ennen\nosoittanut suosiotaan näyttelijättärelle, osoitti nyt epäröimättä\nsuosiotaan ja uskollisuuttaan keisarinnalle.\n\nKun Teodoran elämä oli näin julkisesti liitetty perintöruhtinaan\nelämään, hän alkoi nauttien vanhan Justinuksen puolelta suurta\narvonantoa ja vilpitöntä kiintymystä, päivä päivältä yhä rohkeammin\npuuttua yleisten asioiden kulkuun. Monien vikojensa rinnalla hänellä\noli yksi harvinainen ominaisuus. Hän pysyi aina horjumattoman\nuskollisena niille, joista piti. Monofysiitit saivat pian kokea tämän.\nYmmärtäen alun pitäen sen vaaran, jonka valtakunnalle aiheuttivat\nItämaitten keskeytymättömät ja hyödyttömät uskonnolliset riidat, hän\nkäytti taitavasti hyväkseen asemaansa lopettaakseen vähitellen vainot.\nHän oli yhteydessä patriarkka Severuksen ja suuren harhaoppisen\nsaarnamiehen Tellan Johanneksen kanssa, hän suvaitsi tutustua niihin\neteviin miehiin, jotka näyttivät lahkolaisten joukossa kykeneviltä\nvalmistamaan uskonveljilleen paremman tulevaisuuden. Tunnetuimpia\nnäistä oli Jakob Baradaeus, monofysiittisen kirkon tulevaisuuden\napostoli ja uudistaja. Monet ylistivät hänen oppiaan, hänen\nhurskauttaan, hänen ankaroita tapojaan, hänen ylenkatsettaan tämän\nmaailman turhuutta kohtaan, niitä ihmeellisiä parantumisia, joita hän\nsai aikaan pitkän välimatkankin päästä, ja sen vuoksi ympäröi jo tuon\nnuoren syyrialaisen munkin päätä mystillinen kunniakehä. Teodora halusi\ntutustua häneen. Hän oli, niin kerrotaan, nähnyt unessa munkin kantavan\nkultaisia ruukkuja, ja nämä ruukut olivat täynnä raikasta vettä, jota\nhän jakoi Rooman kansalle. Teodora tahtoi tavata hänet todellisuudessa.\n\nVuoden 527 paikkeilla tuli siis Jakob yhdessä erään toisen munkin,\nTellan Sergiuksen kanssa Konstantinopoliin. Hänen maineensa oli käynyt\nhänen edellään. Ihmiset tungeskelivat hänen ympärillään, missä hän\nvain liikkui, ja ihastuneena hänen tulostaan Teodora otti hänet ja\nhänen seuralaisensa hyvin upeasti vastaan palatsissaan, toimitti heille\nkaikki, mitä he saattoivat tarvita, ja osoitti julkisesti suojelevansa\nheitä. Tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta sellaiseen tekoon tässä\noikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa, mutta Teodora tunsi valtansa ja\nnäki sen tasaisesti kasvavan.\n\nNaimisiin mentyään oli Justinianuskin yhtä mittaa noussut arvossa.\nJustinus oli tehnyt hänestä nobilissimuksen,[3] ja huhtikuussa 527\nhänestä tuli julkisesti keisarin kanssahallitsija. Palatsin suuressa\njuhlasalissa nousi vanha keisari senaatin, kaartinsotilaitten ja\nsotajoukon edustajien läsnäollessa valtaistuimelle ja ilmoitti\nkansan pyynnöstä tehneensä veljenpoikansa Justinianuksen keisariksi.\nYksinvaltiaan oikealla puolella seisova patriarkka Epifanus luki\njuhlalliset rukoukset, minkä jälkeen koko joukko yhtyi hurskaaseen\nameneen. Sitten painoi Justinus itse kruunun keisarillisen sukulaisensa\npäähän, samalla kuin saapuvilla olevat kohottivat kolminkertaisen\neläköönhuudon uudelle hallitsijalle, tämän tervehtiessä käden eleellä\nkansaansa ja luvatessa tavan mukaan lahjoja sotilaille. Kolme päivää\nmyöhemmin, pääsiäispäivänä, patriarkka siunasi vahakynttiläin\nkirkkaasti valaisemassa Sofian kirkossa juhlallisesti uuden keisarin ja\nvoiteli hänen päänsä pyhällä Öljyllä. Koko keisarillisessa loistossaan,\nleveän kallisarvoisen kirjailuun reunustamaan kultaiseen tunikkaan\npuettuna, purppuran väriset saappaat jaloissa, lanteet vyötettyinä\nemaljin ja jalokivien koristamalla kalliilla vyöllä, hartioillaan\nvaltava purppuraviitta, johon oli ommeltu kultaista korkokirjailua\nja jota piti koossa kultainen punos, keisaridiadeemi päässään ja\nyllään koko keisarillinen jalokiviloisto, Justinianus otti haltuunsa\nsen valtakunnan, jota hän oli niin kauan halunnut. Puettuna pitkään\nsinipunervaan purppuraviittaan, jonka alareunan loistavia poimuja\nkoristi valtava kultakirjailu, hiuksissaan helmi- ja jalokiviripsuja,\njotka kimaltaen valuivat hartioille, diadeemi päässään, Teodora otti,\npyhimyskuvan tavoin koristettuna, osaa puolisonsa riemuvoittoon.\nKun heidät oli yhdessä kruunattu basilikassa, lähti uusi keisarinna\nbysanttilaisten hallitsijain tavan mukaan hippodromiin ottamaan vastaan\nkansan suosion samassa paikassa, jossa oli ensi kerran elämässään\nesiintynyt julkisesti. Hänen unensa oli nyt toteutunut.\n\nKun Justinus kuoli muutamia kuukausia myöhemmin elok. 1 p:nä 527, oli\nJustinianuksen helppo ottaa vastaan valtakuntansa hallitus, ja hänen\nkanssaan jakoi Teodora vallan. Yhdenkolmatta vuoden ajan, vuodesta\n527 vuoteen 548, Teodora hallitsi yksinvaltiaana hallitsijattarena\nsivistyneen maailman kauneinta keisarikuntaa.\n\n\n\n\n5\n\nTEODORA-LEGENDA\n\n\nTällä tavoin on Prokopios esittänyt Teodoran romaanin, ja noin kaksi\nja puoli vuosisataa sen jälkeen, kun oli löydetty hänen Salaisten\nmuistelmiensa käsikirjoitus, on näitä juorujuttuja alettu uskoa\naivan yleisesti. Mutta merkitseekö se sitten samaa kuin että ne on\nehdottomasti semmoisinaan hyväksyttävä? Myöhempinä aikoina ovat ihmiset\noikeaa arvostelukykyä osoittaen kerran toisensa perästä kieltäytyneet\nuskomasta herjauskirjailijain häväistysjuttuja, ja Teodoran tarinaa on\nkäsitelty vakavammin. Jos Teodora kerran eli julkisesti paheellista\nelämää tuottaen häpeää koko Konstantinopolille, niin mistä sitten\njohtuu, kuten on täydellä syyllä kysytty, ettei hänen aikalaisistaan\nainoakaan ole merkinnyt sitä muistiin. Joka tapauksessa näyttää siltä,\nettei kukaan muu kuudennen vuosisadan kirjailija kuin Prokopios,\nenempää kuin kukaan toinen myöhemmänkään ajan historiankirjoittaja,\nole kuvaillut Teodoran nuoruudenseikkailuja tai uskaltanut tehdä\npienintäkään vihjausta hänen irstailevaan elämäänsä. Ja jotta ei\nväitettäisi, että ihmiset vain kunnioituksesta keisaria kohtaan tai\nkeisarinnan kostoa peläten noudattivat hienotunteista vaiteliaisuutta,\non muistettava monien näistä kirjaiIijoista, varsinkin pappien,\nepäröimättä syytäneen jo Teodoran eläessä ylenmääräisiä herjauksia\nhallitsijatarta kohtaan, jonka harhaoppisuus kauhistutti heitä, eikä\nsuinkaan pelänneen singota häntä vastaan kaikenlaisia kirouksia. Ja jos\notaksutaankin, että heidän aikalaisensa olivat olleet vaiti pelosta,\nniin miksi ei heidän kielensä kanta höltynyt, sitten kuin Justinianus\nja Teodora olivat kuolleet? Ja mitä merkitsee keskellä yleistä\nhiljaisuutta Prokopioksen yksinäinen syyttävä todistus, varsinkin kun\najatellaan sitä naiivia julkeutta, jolla tämä häväistyskirjailija\nniin monella Salaisten muistelmiensa sivulla on sekä liioitellut että\nvalehdellut? Jos Teodora ennen keisarinnaksi tulemistaan oli tosiaankin\nollut kuuluisa kurtisaani, kuten väitettiin, niin mistä sitten johtui,\nettei kukaan toinen ollut sattunut kuulemaan edes heikkoa kaikuakaan\nniistä monista huhuista, jotka ympäröivät niin julkisesti hänen\nnimeänsä? Mistä johtuu, että sen unohtumattoman kapinakohtauksen\naikana vuonna 532, jolloin kiihtynyt kansa sinkosi mitä karkeimpia\nhäväistyksiä vasten Justinianuksen kasvoja, ei kuultu ainoatakaan pahaa\nsanaa Teodorasta, kuten käy ilmi niistä pöytäkirjoista, jotka ovat\nsäilyneet tuosta ainoalaatuisesta kohtauksesta hallitsijan ja hänen\nalamaistensa välillä? Ja lopuksi, kuinka saattoi Justinianus, jota\nhänen parjaajansakin kuvailevat viisaaksi ja maltilliseksi mieheksi,\nmennä julkisesti avioliittoon naisen kanssa, jota jokainen väisti\nkadulla? Sehän olisi merkinnyt hänelle kansansuosion menettämistä ja\nkaikkien valtaistuimelle nousemisen toiveitten turmelemista; eikä hän\nollut Teodoran tavatessaan enää niin nuori ja kehittymätön, ettei\nkyennyt arvostelemaan moisia hullutuksia.\n\nNiin oikeutetuilta kuin tällaiset huomautukset voinevatkin näyttää\nja niin suuresti kuin epäilenkin Prokopioksen juorujuttuja, en\nkuitenkaan suinkaan uskaltaisi ruveta kokonaan pesemään puhtaaksi\nnaista, jonka hän on niin ylen määrin mustannut; ja vaikka aina\nkuudennelta vuosisadalta alkaen onkin ollut olemassa ylistelijöitä,\njotka ovat Justinianusta miellyttääkseen antaneet hänen puolisonsa\nvaeltaa suoraa päätä paratiisiin, horjahtaisin mahdottomuuksiin,\njos tekisin hänet liian hyveelliseksi. On peräti valitettavaa, että\nEfesoksen piispa Johannes, joka seurusteli Teodoran kanssa ja tunsi\nhänet hyvin, on kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan jättänyt\nseikkaperäisemmin selostamatta ne häpeälliset syytökset, joita hurskaat\nmunkit kaunistelemattoman suorasukaisesti, hänen kertomuksensa mukaan\nuseammin kuin kerran esittivät keisarinnaa vastaan. Se on ainakin\nvarmaa, että Teodoran aikalaisten joukossa muutkin kuin Prokopios ovat\nlöytäneet syytä pilkallisiin huomautuksiin hänen kustannuksellaan, sekä\nettä keisarillisten lähimpään ympäristöön kuuluvat henkilöt, kuten\nkirjuri Priscus, prefekti Johannes Kappadokialainen ja muut, tunsivat\nne heikot kohdat, joiden nojalla hänen kimppuunsa voitiin hyökätä.\nEn tiedä, synnyttikö hän nuoruudessaan sen pojan, josta Prokopios\nmainitsee ja jonka syntymä näyttää olleen äidille niin onneton\nkokemus. Joka tapauksessa on tosiasia, että Teodoralla oli tytär,\njoka ei ainakaan ollut Justinianuksen lapsi; muutoin tämä hämärän\nentisyyden muisto ei näytä suurestikaan kiusanneen keisarinnaa tai\nvaivanneen keisaria päättäen siitä menestyksestä, joka tuli hovissa\ntämän naisen pojan osaksi. Eräät sielulliset piirteet Teodorassa, hänen\nhuolenpitonsa köyhiä tyttöjä kohtaan, jotka hänen pääkaupungissaan\njoutuivat perikatoon useammin puutteen kuin paheellisuuden vuoksi, ne\ntarpeelliset toimenpiteet, joihin hän ryhtyi pelastaakseen heidät,\nniinkuin eräs sen ajan kirjailija sanoo, »häpeällisestä orjuudestaan»,\nse hieman halveksiva töykeys, jota Teodora aina osoitti miehiä kohtaan,\ntämä kaikki sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä kerrotaan hänen\nnuoruudestaan. Ja jos myöntää tämän, mikä muuten on eittämätöntä, niin\neikö ole pakko edes osittain uskoa Salaisissa muistelmissa kerrottuja\njuttuja?\n\nOn tosin hyvin arka kysymys ja vaikea ratkaista ja tarkoin määritellä,\nkuinka syvälle Teodora on voinut vajota sekä millaisessa alennustilassa\nhän oikein on mahtanut olla. Kaksi seikkaa voinee kuitenkin viedä\nmeidät vähän lähemmäksi totuutta ja selittää joukon hämäriä kohtia\nhänen tarinassaan.\n\nToinen niistä on se, että monet seikat, jotka nyt tuntuvat meistä hyvin\nsopimattomilta, näyttivät kuudennen vuosisadan ihmisistä tavattoman\npaljon viattomammilta. Eräästä tuon ajan julkisesta asiakirjasta\nvoimme lukea, että hyvin kunniallisetkaan ihmiset eivät epäröineet\nvapauttaa pelkästä armeliaisuudesta rahan avulla niitä onnettomia,\njotka olivat suljettuina epäilyttäviin taloihin, sekä sittemmin\nmennä näitten erikoisesti huonoon huutoon joutuneitten naisten\nkanssa tavalliseen avioliittoon. Näyttääpä siltä kuin olisi yleinen\nmielipide ollut paremminkin taipuvainen ihailemaan kuin moittimaan\ntällaisia tekoja, joitten hellämielinen tarkoitus tuntuu meistä\njonkin verran liioitellulta. On helppoa ymmärtää, että Justinianus on\nsellaisten olosuhteitten vallitessa voinut ottaa Teodoran puolisokseen\nherättämättä mitenkään huomattavammassa määrin hämmästystä tai\njärkyttämättä aikalaisiaan.\n\nToiselta puolen taas on varmaa, että Teodora oli tuntuvasti parantanut\nkäytöstään kohdatessaan viimeisen rakastajansa. Aleksandriassa\noleskellessaan hän oli kokenut henkisen käännekohdan ja hurskaitten\nihmisten vaikutuksen alaisena katunut entistä elämäänsä.\nKonstantinopoliin palatessaan hän oli jokseenkin puilla paljailla,\nmikä osoittaa, että hän ainakin silloin eli siveästi. Mutta suuressa\npääkaupungissa unohdetaan kuuluisa kurtisaanikin helposti. Olikohan\nsiellä hänen kaksivuotisen poissaolonsa jälkeen montakaan miestä, jotka\nmuistivat, mikä Justinianuksen rakastajatar oli ennen ollut?\n\nJa jos lopuksi tarkastaa Prokopioksen kuvailutapaa sekä sitä\nturmeluksen suuruutta, jolla hän mielellään koristaa henkilönsä, niin\ntuntee halua — tahtomatta mitenkään tehdä Teodoraa hyveellisyyden ja\nsiveyden perikuvaksi — lieventää Salaisten muistelmien kuvausta ja\npitää sen suuren kurtisaanin, sen todellisen pimeyden enkelin sijasta,\njoka laahasi paholaisen tahdosta häpeäänsä läpi koko maailman, Teodoraa\n— hänen pienentymisensäkin uhalla — aivan jokapäiväisen tarinan\nsankarittarena. Hän oli kenties sellainen nainen, jonka olosuhteet\nenemmän kuin turmeltuneisuus ajoivat harhapoluille, tanssijatar, joka\nkäyttäydyttyään samalla tavoin kuin useimmat vertaisensa, eräänä\npäivänä väsyi siihen rakkauteen, joka ei tiedä mitään huomispäivästä,\nja tavattuaan vakiintuneen miehen, joka tarjosi hänelle taatun\ntulevaisuuden, sopeutui avioliittoon ja jumalisuuteen, seikkailijatar,\njos niin tahdotaan, mutta älykäs, hienotuntoinen ja tarpeeksi sulava\nsäilyttääkseen jossakin määrin edes ulkonaisen säädyllisyyden ja\nvoidakseen mennä naimisiin tulevan keisarinkin kanssa saamatta aikaan\nhuomiotaherättävää häväistysjuttua.\n\nKuinka tämän asian laita lieneekin, joka tapauksessa se onnenpotkaus,\njoka siirsi Teodoran valtaistuimelle, vaikutti voimakkaasti kansan\nmielikuvitukseen. Jo hänen eläessään olivat aikalaiset ihmeissään\nhänen merkillisestä kohtalostaan. Hänen kuolemansa jälkeen pääsi\ntarujen syntyminen yhä suurempaan vauhtiin. Itä- ja länsimaalaiset,\nsyyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit kilpailivat hänen\nromanttisen elämäntarinansa kaunistamisessa vielä romanttisemmilla\nyksityiskohdilla, ja sillä tavoin siirtyi polvi polvelta aina meidän\naikaamme asti milloin lempeämmäksi, milloin ankarammaksi muovailtu ja\nkaunistettu tenhoava muistikuva Justinianuksen puolisosta.\n\nAina yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen ylisti bysanttilainen muistitaru\npaitsi hänen ruumiinsa kauneutta ja kasvojensa ihanuutta myöskin\nhänen sielunsa puhtautta, hänen jaloja tapojaan ja erinomaista\nymmärrystään, joka erotti hänet kaikista muista sen ajan nuorista\nnaisista. Pelkäämättä edes vetoamistaan Konstantinuksen hurskaaseen\näitiin, pyhään ja autuaaseen Helenaan, piti sama muistitieto\nTeodoraa, erään kunnianarvoisan pyhimystarujen kirjoittajan sanoja\nkäyttääksemme, »soveliaana astiana, joka voi ottaa vastaan kaikki\nJumalan lahjat». Samalla tavoin kertovat slaavilaiset tarinat\nkahdenneltatoista ja kolmanneltatoista vuosisadalta, sen lisäksi että\nylistävät hänen ihmeellistä kauneuttaan, hänen olleen hienostunein\nja sivistynein kaikista naisista. Syyrialaiset tarinat imartelivat\nhäntä vieläkin enemmän. Haluten osoittaa ihailuaan kirkkonsa korkealle\nsuojelijattarelle kahdennentoista vuosisadan monofysiitit lahjoittivat\nTeodoralle isäksi sen miesrahjuksen sijasta, joka vartioi karhuja\nhippodromissa, hurskaan vanhuksen, kenties senaattorin, joka tunsi\nlämmintä myötämielisyyttä lahkonsa opinkappaleita kohtaan. Lisäsivätpä\nhe vielä, että kun Justinianus kuultuaan nuoren naisen kauneudesta\nja älykkyydestä tuli pyytämään hänen kättään, kelpo isä antoi\nsuostumuksensa tähän avioliittoon perintöruhtinaan kanssa vain sillä\nehdolla, ettei Justinianus koskaan pakottaisi Teodoraa hyväksymään\nKalkedonin kirkolliskokouksen kirottua päätöstä. Lopulta levisi\nhänen maineensa aina länsimaitten etäisiin luostareihin asti. Eräs\nyhdennentoista vuosisadan historiankirjoittaja, Aimoin de Fleury,\nkertoo, että kaksi nuorta miestä, Justinianus ja Belisarius, joita\nliitti toisiinsa lämmin ystävyyssuhde, tapasi eräänä päivänä kaksi\nsisarusta, Antonian ja Antoninan, jotka polveutuivat »amatsoonien\nsuvusta» ja jotka jouduttuaan bysanttilaisten vangeiksi oli pakotettu\nharjoittamaan eräässä epäilyttävässä talossa häpeällistä ammattia.\nBelisarius rakastui toiseen, Justinianus otti toisen, ja tämä\nviimeksimainittu sisar, joka oli ennustajattarelta saanut tietää\nrakastajansa tulevista kohtaloista, taivutti Justinianuksen lupaamaan,\nettä tämä ottaisi hänet puolisokseen, jos joskus pääsisi keisariksi.\nSen jälkeen suhde rikkoontui Justinianuksen annettua ensin lupauksensa\ntakuuksi Antonialle sormuksen. Kului vuosia ja ruhtinaasta tuli\nkeisari. Eräänä päivänä nähtiin palatsin portilla kallisarvoisiin\nvaatteisiin puettu harvinaisen kaunis nainen, joka pyysi päästä\nkeisarin puheille. Kun hänet oli opastettu hallitsijan eteen, ei tämä\naluksi tuntenut naista, mutta Antonia näytti sormusta ja muistutti\nhänelle vannotuista valoista, jolloin Justinianus, jonka rinnassa\nentinen rakkaus oli uudelleen syttynyt, ei epäröinyt huudattaa kaunista\namatsoonia keisarinnaksi. Kansa ja senaatti, lisää kirjoittaja,\nhämmästyivät jonkin verran tästä odottamattomasta avioliitosta, mutta\ntyytymättömät saatiin vaikenemaan henkensä menettämisen uhalla, ja\nenemmittä hankaluuksitta Antonia sai olla Justinianuksen rinnalla\nvaltaistuimella.\n\nOn helppo tuntea tässä kuvauksessa Teodoran tarina. Näissä\nkertomuksissa vilahtaa aina esiin niitä aineksia, joita ajan\njuorujuttuihin saatiin keisarinnan merkillisistä kohtaloista. Mutta jos\nkohta legenda, olipa se hyvä tai huono, lempeä tai ankara, ei voikaan\nvaatia kannatusta historialta, täytyy sen kuitenkin katsoa sisältävän\neräitä oleellisia piirteitä Teodoran nuoruudesta. Kun Efeson piispa\nJohannes, joka tunsi hänet hyvin, tosin jonkin verran karkeasti, mutta\nilmeisestikään ei moittien, nimittää häntä »porttolan Teodoraksi»,\ntodistaa hän yhdellä ainoalla sanalla saman seikan, jonka Prokopios on\nkertonut monisanaisesti. On todellakin mahdotonta uskoa Teodoran olleen\nhyveellinen ja siveä nuoruusvuosinaan. Ennen sitä päivää, jolloin hän\ntapasi Justinianuksen, ja ennenkuin hänestä tuli keisarinna, hän oli\nollut kurtisaani, vähäpätöinen tai kuuluisa — se merkitsee vähän —\nvieläpä katuvainenkin kurtisaani. Olen taipuvainen uskomaan, että tämä\nei merkinnyt paljoa hänen aikanaan, sekä että Teodora keisarinnana\nhyvinkin pian unohti sen kurtisaanin, joka hän mahdollisesti oli ollut.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nKEISARINNA TEODORA\n\n\n\n\n1\n\nBYSANTIN PYHÄ PALATSI\n\n\nLänteen Sofian kirkosta, hippodromin ja meren välissä, sen kukkulan\nhuipulla ja rinteillä, joka viettää aina Marmarameren rantaan asti,\nkohosi kuudennella vuosisadalla bysanttilaisten keisarien palatsi. Se\nei ollut niinkuin meidän uudenaikaiset kuninkaalliset linnamme vain\nenemmän tai vähemmän loistelias rakennus, joka jonkin yleisen aukion\nvarrella levittää näkyviin muhkeaa julkisivuaan ja tasasuhteisia\nääriviivojaan. Muistuttaen ottomaanisten sulttaanien vanhaa Seraljia ja\nMoskovan tsaarien Kremliä bysanttilainen keisaripalatsi sulki valtavien\nulkomuuriensa suojaan joukon eri tarkoituksia varten pystytettyjä\nrakennuksia, vastaanottosaleja ja kirkkoja, kylpylöitä ja hippodromeja,\nluostareita ja kasarmeja, juhlahuoneistoja ja yksityisasuntoja,\nkorkeita avonaisia pengermiä, joista oli laaja näköala merelle ja yli\nAasian rannikon. Se oli oikea upeitten rakennusten kokoelma, mutta\nne olivat kukin jollakin tavoin eristettyjä toisistaan, ja niitten\nvälillä levisi marmorilla laskettuja pihoja, pitkiä käytäviä, portaita,\nvieläpä sitruunapuumetsiä ja suuria kukkapuutarhoja, jotka ulottuivat\nmelkein meren rantaan asti. Se oli kuin itsenäinen kaupunki keskellä\npääkaupunkia, silmää kiehtova ja salaperäinen. Se kätki vihreitten\npuittensa varjoon puistomajansa ja huvihuoneensa ja oli täysin suljettu\nkaikelta melulta ja ulkopuolisten uteliailta katseilta. Se oli ihana\nja luoksepääsemätön turvapaikka, jossa viihtyivät mukavuus ja komeus\nja ne loisteliaat hovitavat ja sekavat juonittelut, jotka muodostivat\nBysantin keisarin hovielämän.\n\nMikään ei vetänyt vertoja pyhän palatsin rikkauksille, loistolle ja\nvaltavalle ylellisyydelle. Augusteon torille avautuvasta raskaasta\nkupariportista päästiin eteishalliin, jonka Justinianus oli\nrakennuttanut uudelleen. Se oli hienostuneen rakennustaiteen ja upean\nkoristeellisen loiston todellinen ihmeteos. Korkean kupukaton alla,\njoka kaartui pyöreän rakennuksen ylitse, sekoittivat monivärinen\nmarmori ja kultamosaiikki yhteen häikäisevät värisointunsa, lattialla\nkiertyivät toisiinsa porfyyri, jaspis, serpentiini, onyksi ja\nhelmiäinen ihmeellisin mutkin muodostaen kallisarvoisen maton, joka oli\nkuin purppurakukkia täyteen siroteltu vihreä nurmi. Seinillä esitettiin\nmosaiikkitauluissa keisarin voittoja, sotapäälliköt toivat hallitsijan\neteen voitettuja kuninkaita ja valloitettuja kalleuksia, ja keskellä\njuhlapukuisia hovimiehiä ja senaattoreja, jotka palvoivat hallitsijaa\nkuin jumalaa, näkyi hovipukuinen Teodora, joka seisoi puolisonsa\nrinnalla. Kauempana, vahtihuoneitten toisella puolella, oli valtava\n_Consistorium_, joka ei suinkaan ollut vähemmän komean näköinen. Se\noli valtaistuinsali, jossa pidettiin hovin julkiset juhlakutsut ja\njossa keisari otti vastaan vieraitten hallitsijain lähettiläät ja\nlahjat. Sinne pääsi kolmesta norsunluisesta ovesta, joita koristivat\nihmeelliset silkkiverhot, ja niitä vastassa oli toisella puolella\nkolme siselöidystä kuparista valmistettua ovea. Seinät välkkyivät\njalosta metallista, lattiaa peitti upea matto. Huoneen perällä näkyi\nkorokkeella, jonne noustiin kolmea porfyyriporrasta myöten, kahden\nvoitonjumalattaren välissä, jotka seisoivat siivet levitettyinä ja\nlaakeriseppeleet käsissään, keisarin valtaistuin. Se oli ylen määrin\nkoristettu kullalla ja jalokivillä, ja sitä kattoi neljän pylvään\nkannattama kultakupooli.\n\nTämän rakennuksen vieressä oli suuri _Triclinium_, jossa juhlapäivinä\nnautittiin ateria. Sellaisissa tilaisuuksissa pantiin purppuraliinojen\npeittämille pöydille se ihana pöytäkalusto, jonka Justinianus oli\nteettänyt. Siihen kuului kallisarvoisia jalokivistä välkkyviä\nmaljakoita ja kultavateja, joitten voitokkaita taisteluita esittävien\nkohokuvien joukossa näkyi myös keisarin muoto. Huoneen sisustuksen\nloisteliaisuus, pukujen kauneus ja kestityksen harvinainen hienous\noli niin verratonta ja ainutlaatuista, että ne barbaarit, jotka\nolivat päässeet keisarin puheille tai jotka oli kutsuttu keisarin\nruokapöytään, häikäistyivät, hämmästyivät ja luulivat — erään\nsenaikuisen runoilijan sanojen mukaan — joutuneensa suoraan taivaaseen\nastuttuaan palatsin kynnyksen ylitse.\n\nEteissalin yläpuolella, yhteydessä sen kanssa monien pihojen,\nkäytävien ja suurten, suoraan taivaanlakea kohti nousevien portaitten\nvälityksellä, oli kukkulalla kaksikerroksinen Daphnepalatsi korkeine\npengermineen. Suunnattomat pohjarakennukset, joitten rauniot vielä\ntänä päivänäkin herättävät ihailua, tasoittivat maan luonnollisen\nkaltevuuden ja kannattivat kunnioitusta herättävää päärakennusta.\nAlimmassa kerroksessa asustivat keisarin hovin lukuisat palvelijat,\nylemmissä kerroksissa oli juhlasaleja ja kuvapatsaitten kaunistamia\npitkiä käytäviä, joista oli ihana näköala yli puutarhojen, ja meren.\nVielä kauempana, vielä täydellisemmin puitten varjoon ja viileyteen\neristettyinä olivat hallitsijaparin yksityishuoneet, salaperäinen\n_Gyneceum_, naisten rakennus, jossa asui naisia ja eunukkeja ja joka\noli keisarinnan yksityiselämän tyyssija. Siellä punottiin valtiollisia\nja lemmen juonia, siellä koettiin hämärän peitossa ihmeellisiä ja\nharvinaisia seikkailuja, katsoipa itse keisarikin usein parhaaksi\nolla tietämättä mitä siellä tapahtui. Kun kirkkoisät vuonna 536\nerottivat Konstantinopolin patriarkan epäiltynä harhaoppisista\nmielipiteistään, ja Justinianus uhkasi pannaan julistettua ylipappia\nepäsuosiollaan, Teodora tarjosi rohkeasti suojatilleen turvapaikan\ntässä palatsissa pelastaakseen hänet vainoojilta. Kaksitoista vuotta\npatriarkka asui palatsissa, jossa häntä eivät tunteneet muut kuin\nhänen kaksi kamaripalvelijaansa, jotka keisarinna oli määrännyt hänen\nkäytettävikseen. Kaikki, Justinianus muitten muassa, luulivat hänen\nkuolleen tai kätkeytyneen johonkin etäiseen ja tuntemattomaan paikkaan.\nHämmästys olikin yleinen, kun keisarinnan kuollessa huomattiin, että\nmies oli elänyt hurskasta elämäänsä kaikessa rauhassa ja turvassa\nkeisarin palatsin naisten rakennuksessa käyttäen aikansa kokonaan\nlihankidutuksiin ja rukouksiin.\n\nAikaisemmin mainittujen rakennusten lisäksi oli pyhässä palatsissa\nlukematon määrä kappeleita ja rukouskammioita, joissa hurskaat\nbysanttilaiset rukoilivat oikeaoppisen kirkon tunnetuimpia pyhimyksiä.\nSitäpaitsi oli muita palatseja, joista eräänkin Justinianus oli\nkorjauttanut hyvin ylellisesti. Oli katettuja pylväistöjä ja käytäviä,\njoitten välityksellä hallitsijan asunto oli yhteydessä toiselta\npuolen Sofian kirkon, toiselta upean Kathismaparvekkeen kanssa, josta\nhovi katseli hippodromin näytäntöjä. Tällä tavoin oli pyhä palatsi,\nvaltakunnan valtiollinen keskus, läheisessä yhteydessä bysanttilaisen\nmaailman kahden kiinnekohdan kanssa, nimittäin uskonnollisen elämän\nkeskipisteen, suurkirkon, ja sirkuksen kanssa, jonka areenalta kuului\njoka päivä äänekästä hälinää ja jossa kaikkivaltias kansa ilmaisi\ntahtonsa.\n\nKokonainen pieni kansa, enemmän kuin kymmenentuhatta henkeä, asui tässä\npalatsirakennusten muodostamassa kaupungissa. Siellä asuivat keisarin\nkamaripalvelijat, joille oli uskottu ruhtinaan henkilökohtainen\npalvelus, ne palvelijat, joitten oli tarjoiltava pöydässä, vestitorit,\njotka toimivat vaatevarastojen hoitajina, silentiaarit, joitten oli\nvalvottava hiljaisuutta keisarin huoneitten ulkopuolella olevissa\nkäytävissä, arkkivaarit, jotka tekivät virkaylennysehdotuksia,\nreferentit, jotka ottivat vastaan anomuksentekijöitä, kirjurit,\njotka huolehtivat kirjevaihdosta, kokonainen kirjava maailma\nvirkailijoita ja eunukkeja, jotka kaikki tottelivat ylimmän\nhovimenojenohjaajan käskyjä. Siellä oli keisarinnan hovikunta, jonka\nvalvonta kuului ylihovimestarittarelle, mutta vieläkin enemmän\nkeisarinnalle, joka jätti itse palvelijoilleen, kamarineidoilleen\nja eunukeilleen ne palvelusmerkit, jotka ilmaisivat kullekin hänen\noman tehtävänsä. Siellä oli keisarillisen tallin henkilökunta, jonka\noli toteltava tallimestaria, oli joukko siviilivirkamiehiä, jotka\ntyöskentelivät keisarillisessa kansliassa korkean päällikkönsä\nvalvonnan alaisina. Siellä oli henkivartijoita, renkejä ja vahteja,\noppineita ja toimentavoittelijoita, loistaviin univormuihin puettuja\nparaatijoukkoja, jotka kauniine pukuineen, pitkine valkeine\ntunikoineen, joitten päällä kultaiset ketjut välkkyivät, Kristuksen\nnimikirjaimin koristettuine kultakilpineen, punaisten töyhtöjen\nkoristamine kultakypäröineen, kullalla kirjailtuine keihäineen ja\npitkine kallisarvoisine miekkoineen saivat aikaan loistavan vaikutuksen\nkaikissa juhlatilaisuuksissa. Siellä olivat spatariot, keisarilliset\naseenkantajat, ja ekskubitorit, kaartinsotilaat, joilla oli olallaan\npeloittava kaksiteräinen kirves. Siellä olivat ovenvartijat,\nkeisarilliset airueet, vahtimestarit, kamarineidot, hovinaiset,\nsuunnaton ja kirjava ihmisjoukko, jonka ylivalvonta — mikä muuten oli\nmelkoisen vaikea tehtävä — kuului major domukselle, hovimestarille.\nJa kaikkien näitten lisäksi siellä oli kirkonpalvelijoita, pappeja\nja munkkeja, joista useimmat asuivat keisarin palatsissa ja joitten\nsivistymätön käytös ja likaiset riekaleet olivat räikeä vastakohta\ntuon ankarasti tapoja noudattavan ja korkeasti sivistyneen hovin\nhienostuneen loiston rinnalla.\n\nKoko tämän loistavapukuisen joukon jakoi juhlamenojen ohjaaja,\nkäyttäytymiskysymysten ylin makutuomari, monimutkaiseen\narvojärjestykseen lisätäkseen sillä lailla keisarillisten juhlien ja\njuhlakulkueitten loistoa ja vaihtelevaisuutta. Joka päivä oli uusia\njuhlallisuuksia. Vuoden alussa suvaitsi keisari toisinaan vanhojen\nroomalaisten perintätapojen mukaisesti esiintyä konsulinarvon\nkantajana. Istuen selkänojattomalla tuolilla, jollaisia ennen Rooman\nkorkeammat virkamiehet ja sittemmin keisarit käyttivät, sekä yllään\nroomalaisten konsulien puku, hallitsija otti eräässä palatsinsa salissa\njuhlallisen näköisenä vastaan alamaistensa kunnioituksen osoitukset.\nHän kuunteli senaatin onnentoivotuksia, kaunopuhujien ylistyksiä, hän\nkatseli hovivirkailijoiden pitkää ja äänetöntä ohimarssia, ja kaikille\nhän jakoi siselöityjä hopea-astioita, norsunluisia kirjoitustauluja,\nkultarahoja, joita oli koottu koreihin hänen jalkainsa juureen,\nerilaisia lahjapalkkioita kunkin oman arvoasteen mukaan. Airuet\nilmoittivat tämän jälkeen, milloin varsinaiset konsulijuhlallisuudet\nalkoivat. Silloin lähti juhlakulkue univormujen ja aseitten välkkyessä\nmonien salien lävitse Augusteoniin, kirkkoon, Kapitoliumiin, ja\ntriumfivaunuissa seisova keisari ajoi kansan riemuitessa ja sotilaitten\nlaulaessa tulipunaisella silkillä ja kallisarvoisilla matoilla\nkoristettuja katuja, joille oli siroteltu kukkia.\n\nToisinaan taas oli suuressa konsistoriumissa juhlallisia vastaanottoja,\njolloin keisari julkaisi uudet nimitykset ja virkaylennykset sekä\njakoi arvomerkit. Siellä otettiin vastaan barbaarikuninkaat, jotka\nusein tulivat puolisoineen ja lapsineen osoittamaan Justinianukselle\nkunnioitustaan ja joitten omituiset ja maalaukselliset puvut\nkiihoittivat kovasti kansan uteliaisuutta. Sitäpaitsi saapui\nulkomaalaisia lähettiläitä, jotka toivat lahjoja ruhtinailtaan; ja\njotta saataisiin nämä barbaarit sokaistuiksi ja heidän kehittymättömiin\naivoihinsa painetuksi voimakas ja vakaava muisto Bysantin\nmahdista, noudatettiin näissä tilaisuuksissa kaikkea mahdollista\nhienostuneisuutta, loistoa ja monimutkaisia hovitapoja.\n\nPortilta aina sisälle konsistoriumiin asti muodostivat\nvahtipalveluksessa olevat paraatipukuiset sotilaat kunniakujan, ja\nlähettiläiden kulkue vaelsi liehuvien moniväristen lippujen, välkkyvien\nkeihäitten ja paljastettujen miekkojen välitse vakaavan suurten\nsalien läpi. Vastaanottosalissa odotti heitä keisari liikkumattomana\nja juhlallisena henkivartijoiden, eunukkien ja korkeitten ylimysten\nympäröimänä istuen valtaistuimellaan kahden voitonjumalattaren välissä,\njotka pitivät laakeriseppeleitä hänen päänsä yläpuolella. Äkkiä kuuluu\ntoitotus; silkkiverhot vedetään syrjään, kuorot virittävät laulun\nsoittimien säestäminä; kolme kertaa lähettiläät heittäytyvät maahan,\nkunnes hallitsija antaa heille merkin nousta. Sen jälkeen keisarille\nojennetaan lähettiläitten tuomat kallisarvoiset ja harvinaiset lahjat,\nja juhlamenojen ohjaajan säännöstelemänä alkaa keskustelu lyhyen\nkaavan mukaan arkipäiväisesti, virallisesti ja kopeasti. Sitten seuraa\nateria, jolloin keisarillinen viinikellari tyhjentää aarteensa keisarin\nulkomaalaisia vieraita varten. Nämä ovat avaareja, joilla on karkeat\nkasvonpiirteet ja pitkät käärmemäiset hiuspalmikot, hunneja, joilla\non pitkinä suortuvina riippuva tukka, valtavat viikset ja lanteitten\nkohdalta ruumiinmukaiset housut, puolialastomia abyssinialaisia,\njotka ovat somistautuneet barbaarimaisilla koristuksilla, ruskeita\narabialaisia ja notkeita iberialaisia. Kaikille hallitsija jakaa\nrunsain mitoin lahjoja, kunniamerkkejä ja kauniita sanoja. Siitä hän\nvarsinkin iloitsee, jos voi kääntää heidät oikeaoppiseen kristinuskoon\nja siirtyä heidän kanssaan palatsin vastaanotosta kastetilaisuuteen\nSofian kirkkoon, jossa keisari itse suvaitsee olla vastakääntyneitten\nkristittyjen kummina.\n\nPyhässä palatsissa oli siis Bysantin hallitsijain julkinen elämä\nalusta loppuun asti pienintä yksityiskohtaa myöten tarkkojen sääntöjen\nmääräämä. Kuitenkin saattoi silloin tällöin joukko odottamattomia\nja vähemmän sääntöjen mukaisia tapauksia olla arvaamattomana ja\nhuomiotaherättävänä vaihteluna ankaroitten hovisääntöjen kahlehtimassa\nelämässä.\n\nErakko Maras oli niitä egyptiläisiä munkkeja, jotka olivat niin\nkiihkomielisiä ja haaveellisia, etteivät ottaneet huomioon mitään\nhienotunteisuussyitä, milloin luulivat joutuneensa jumalallisen\ninnoituksen valtaan. Vainojen aikana oli hänen pakko lähteä\nluostarikopistaan, jolloin hän suuntasi matkansa Konstantinopoliin ja\nastui rohkeasti Justinianuksen ja Teodoran eteen. Jo hänen puheensa\nolisi herättänyt tarpeeksi kummastusta palatsissa. Hänellä oli yllään\npuku, joka oli kirjavista tilkuista, sekä samanlainen viitta.\n\nMolemmat vaatekappaleet olivat niin likaiset ja rähjäiset, etteivät\nolisi kelvanneet köyhimmälle heittiöllekään, vaikk’ei tällä olisi ollut\nmitään muuta ruumiinsa verhoksi, niinkuin se historiankirjoittaja\nmainitsee, joka kertoo tästä.\n\nMaraksen puhetapa oli vieläkin huomiotaherättävämpää kuin hänen\nulkoasunsa. Hän syyti hallitsijaparia vastaan sellaisia häväistyksiä,\nettei kronikankirjoittaja kunnioituksesta tämän maailman suuria\nkohtaan uskalla toistaa hänen julkeita haukkumasanojaan, jotka olivat\nniin karkeita ja raakoja, etteivät tavalliset ihmiset olisi mitenkään\nsietäneet niitä. Mieltäkiinnittävää asiassa oli se, että Justinianus\nja Teodora kuuntelivat ihailtavan kärsivällisesti tätä miestä, joka\nei kiinnittänyt mitään huomiota kruunun loisteeseen eikä purppuran\nupeuteen. Heidän mielensä oli täynnä kunnioitusta tätä munkkia kohtaan,\njoka lausui arvostelunsa niin peittelemättä, ja he selittivät, että hän\noli suuri filosofi. Kaiken lisäksi näyttää keisari luvanneen noudattaa\nhänen neuvoaan, ja keisarinna tahtoi pitää hänet luonaan palatsissa\nkeskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista.\n\nZooras oli toinen munkki, jota oli samoin kuin Marastakin vainottu\nuskonsa vuoksi. Hänkin piti velvollisuutenaan lähteä muutamien\nopetuslastensa kanssa pääkaupunkiin uhmaamaan tyrannia kasvoista\nkasvoihin. Kun Justinianus oli ottanut hänet hyvin vastaan ja\nkehoittanut häntä esittämään mielipiteitään kokoontuneille piispoille,\nalkoi hän tietysti syytää kirouksia sitä ruhtinasta kohtaan, joka\nvainosi Jumalan kirkkoa, vuodatti uskollisten verta ja kannatti\nKalkedonin kerettiläistä kirkolliskokousta.\n\n»Kaikista niistä kärsimyksistä, joita sinä olet tuottanut\nkristityille», Zooras huusi, »vaatii Jumala sinut tilille\ntuomionpäivänä».\n\nKeisari raivostui; hän ei uskaltanut kieltää munkkia puhumasta, mutta\nuhkaavia sanoja pääsi hänen huuliltaan.\n\n»Juuri te olette kapinallisia, rauhanrikkojia», hän virkkoi.\n»Kirkolliskokous on oikeassa, enkä minä salli itselleni kauemmin\npuhuttavan tällä tavoin. Jos sinä puhut oikein, näyttää Jumala sen\nminulle merkillä, jollei, tuomitaan kuolemaan joka ainoa, joka puhuu\npahaa kirkolliskokouksesta».\n\nEpäröimättä Zooras tokaisi vastaan:\n\n»Taivaan enkelitkin kammoavat sinun kirkolliskokoustasi. Oikeat\nkristityt eivät tarvitse mitään merkkiä uskoakseen. Mutta ole rauhassa.\nJumala antaa sinulle merkin, vieläpä omassa itsessäsi».\n\nHän poistui. Seuraavana päivänä, kertoo kronikankirjoittaja,\nJustinianus oli aivan suunniltaan, hän ei voinut enää nähdä, tuskinpa\nhän enää oli ihmisen näköinenkään. Onneksi oli saapuvilla viisas ja\novela Teodora. Hän siirrätti sairaan erääseen palatsin salahuoneeseen\nja peläten huhun hänen kuolemastaan leviävän kaupungissa hän salli vain\nkahden lääkärin ja kahden palvelijan olla sisällä sairaan luona. Sen\njälkeen hän noudatti kiireesti munkin ja lupasi hänelle, että keisari\nehdottomasti palauttaisi rauhan kirkon piiriin, jos vain parantuisi.\n\nSisään tullessaan Zooras virkkoi:\n\n»Sinä sait merkin, jota pyysit».\n\nSen jälkeen hän vaipui rukoukseen ja sai kuolevan palautumaan henkiin.\nTultuaan tajuihinsa Justinianus tunsi vanhuksen ja ymmärsi asiain\nyhteyden. Täynnä kunnioitusta pyhää miestä kohtaan hän mukautui\nsittemmin kaikessa hänen neuvoihinsa.\n\nSellainen oli asiaintila pyhässä palatsissa niihin aikoihin, jolloin\nTeodora oli sen valtiattarena. Koska hän oli kunnianhimoinen,\nitsevaltainen ja kopea, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lujin\nkäsin ottanut haltuunsa koko sen vallan, jonka oli saanut itselleen\nhankituksi. Ja vieläkin nopeammin hän oli kotiutunut uuteen\nhallitsija-asemaansa, sillä hän oli hyvin suuressa määrin naisellinen,\nkeimaileva ja miellyttämishaluinen.\n\n\n\n\n2\n\nKEISARINNAN ELÄMÄ\n\n\nHarvoin lienee kukaan syntyperäinen hallitsijatar osannut antaa enemmän\nkuin Teodora arvoa niille monille ilon aiheille, rikkauden nautinnoille\nja pienille ylpeyden tyydytyksille, joita korkeimman vallan käyttö\nvoi suoda. Hän oli aina rakastanut loistoa ja ulkonaista komeutta, ja\nPyhässä palatsissa hän vietti mitä hienostuneinta ja loisteliainta\nelämää. Hän hankki itselleen upeasti kalustettuja huoneita, loistavia\npukuja ja häikäiseviä koristuksia. Varsinkin henkilökohtaiseen\nkauneuteensa hän kohdisti keskeytymätöntä ja tarkkaa huolenpitoa.\nJotta hänen kasvonsa näyttäisivät levänneiltä ja virkeiltä, hän piti\npäivälläkin tiheään pieniä lepohetkiä, ja säilyttääkseen ihonsa\nraikkaana hän kylpi usein lepäillen sen jälkeen pitkät ajat. Se oli\nluonnollista keimailua ja miellyttämishalua, joka on aina vireillä\nhänen tapaisessaan naisessa. Sitä paitsi se oli valtioviisasta\nvarovaisuutta. Teodora tiesi liiankin hyvin, että hänen kauneutensa oli\nvarmin hänen vaikutusvaltansa takuu.\n\nHänen ruokapöytänsä oli samoin aina katettu mitä hienoimmin. Samaan\naikaan, jolloin Justinianus harrasti erikoisen yksinkertaista\nelintapaa, ei juonut koskaan viiniä, söi vähän ja tyytyi tavallisesti\npieneen vihannesannokseen, lähtipä toisinaan pöydästä koskematta\nollenkaan esillä olevaan ruokaan sekä antoi joskus kulua monta päivää\nja yötä maistamatta mitään ravintoa, vaati Teodora joka ateriakseen\nmitä herkullisimpia ruokia ja vaihtelevimpia juomia. Hän oli erittäin\ntarkka valtansa ulkonaisista merkeistä. Hän vaati itselleen hovia,\nseuranaisia, vahteja ja saattueita. Todellisen nousukkaan tavoin hän\nnoudatti tarkoin monimutkaisia hovisääntöjä, vieläpä lisäsikin niitä.\nKeisarin puheille pääsivät kaikki; hän ei kieltänyt ketään saapumasta\nvastaanotoilleen eikä suuttunut pikku erehdyksistä, jos joku sattumalta\nasettui väärälle paikalle tai puhutteli häntä toisin, kuin hovisäännöt\nolisivat sallineet, keskustellen tuttavallisesti puheillepyrkijöitten\nkanssa ja rohkaisten heitä vastaamaan. Teodora sitävastoin noudatti\näärimmäisen tarkoin hovitapojen vaatimuksia. Teatterivuosiltaan hänessä\noli säilynyt mieltymys näyttämöasentoihin, mutta ennen kaikkea hän\nhalusi, ylpeä kun oli, korostaa omaa arvoaan ja erikoisesti teroittaa\nerotusta itsensä ja toisten välillä, ja varmaankin hän salaa nautti\nnähdessään purppurakenkiensä juureen kumartuneena niin monta mahtavaa\nmiestä, jotka olivat ennen kohdelleet häntä varsin tuttavallisesti.\n\nJo monta vuosisataa aikaisemmin oli keisarin hovissa otettu\nkäytäntöön paljon monimutkaisemmat hovitavat kuin ensimmäisten\nkeisarien aikuiset olivat olleet. Justinianuksen hallitessa kehittyi\nhovielämä yhä enemmän varsinkin Teodoran vaikutuksesta. Samoin kuin\nmyöhemmin Ludvig XIV Versailles'ssa halusi tämä hallitsijapari\nnähdä palatsissaan aina saapuvilla eteviä ylimyksiä ja korkeita\nvirkamiehiä; ja tietystikin siellä tungeskeltiin, koska palatsi oli\nkaiken keskus, jossa käsiteltiin monenlaisia suuria kysymyksiä, jossa\nhovisuosiolla oli alkunsa, ja josta oli suorastaan vaarallista pysyä\nloitolla. Mutta äärimmäisen jyrkät käyttäytymistavat säännöstelivät\nhallitsijan ja hoviväen keskinäiset suhteet. Entisaikaan oli voitu\nverraten helposti lähestyä ruhtinasta henkilökohtaisesti, mutta\nnyt täytyi mukautua sekä käytöksessä että puheessa hovisääntöjen\nvaatimusten mukaan. Kun senaattorit ennen saapuivat keisarin luokse,\nei patriisien tarvinnut muuta kuin oikea käsi sydämelle painettuna\nottaa syvään kumartaen vastaan tämän suudelma ylhäisen seurueen\nmuiden jäsenten vain notkistaessa oikean polvensa. Keisarinnalle ei\nosoitettu mitään erikoista kunnioitusta. Justinianuksen, vieläpä\nTeodorankin edessä täytyi korkeimpaankin arvoluokkaan kuuluvien\nhenkilöitten langeta maahan suu lattiaa vasten ja kädet ja jalat\nojennettuina sekä painaa suudelma keisariparin purppurajalkineihin.\nMajesteettia kohdeltiin äärimmäisen kunnioittavasti; jokainen nimitti\nitseään hänen nöyräksi palvelijakseen. Varsinkin Teodora oli tässä\nsuhteessa hyvin ankara. Läsnäolijoitten pilkkanaurun ja häväistysten\nkaikuessa hän ajoi sivistymättöminä pois kaikki ne, jotka sattuivat\nrikkomaan hovisääntöjen pienintäkin yksityiskohtaa vastaan. Ennenkuin\nsaattoi tulla hovissa esitetyksi, täytyi sitäpaitsi odottaa pitkiä\naikoja puheillepääsyä, ja Teodora erikoisen mielellään pitkitti näitä\nnöyryyttäviä odotusaikoja onnellisena — niinkuin eräs aikalainen sanoo\n— voidessaan muuttaa vapaan vakiomuodon alentavaksi orjuudeksi. Hänen\nluonaan käytiin muuten kunniatervehdyksillä, sillä tunnettiin hänen\nvaikutusvaltansa, hänen turhamaisuutensa, hänen kaikkivaltaisuutensa,\nja oltiin selvillä siitäkin, että sellainen suosio, joka oli saavutettu\nilman hänen myötävaikutustaan, toi mukanaan suuria vaaroja ja\nepäsuosion. Joka aamupäivä nähtiinkin hänen odotushuoneensa täynnä\nanojia, jotka odottivat siellä yhteen sullottuina kuin orjalauma.\nBysantin ylhäisimmät aatelismiehet odottivat usein monta päivää\nperäkkäin puheillepääsyä kurkottautuen tuon tuostakin varpailleen,\njotta heidät nähtäisiin tai jotta edes palvelevat eunukit huomaisivat\nheidät. Ja kun heidät lopulta päästettiin keisarinnan puheille,\nmääräsivät hovisäännöt sielläkin hyvin tarkoin heidän liikkeensä ja\nsanansa. Heidän täytyi tyytyä vain vastaamaan keisarinnan kysymyksiin\nuskaltamatta koskaan ensin puhutella häntä. Ja tavallisesti kohtaus oli\naivan lyhyt supistuen kaavamaiseen ja viralliseen keskusteluun.\n\nKaikki tällainen, joka kuohuttaa niin kovasti Prokopioksen mieltä,\nei suinkaan ole niinkään merkillistä hovielämän piirissä, ja\nnämä yksityisseikat mainitaan, koska ne ennen kaikkea valaisevat\nsitä sulavuutta ja taitoa, jolla Teodora mukautui uuden asemansa\nvaatimuksiin. Osoittamatta pienintäkään väsymyksen merkkiä hän\notti ja vaati itselleen osuutensa kaikista vallan ulkonaisista\nvelvollisuuksista ja rasituksista. Hän ottaa kultavarvun vastaan\novenvartijan kädestä ja antaa sen virkaannimittämisen merkiksi\npalvelukseensa ottamilleen silentiaareille, hän istuu keisarin\nrinnalla valtaistuimella konsistoriumissa ja ojentaa ylhäisönaisille\ndalmatikan[4] ja pitkän valkoisen hunnun, kirjaillun vyön ja korkean\npäähineen merkiksi heidän korkeasta arvostaan. Hän päästää puheilleen\nlähettiläitä ja barbaarikuninkaita ja jakaa heille runsaasti lahjoja,\nmitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Houkuttelevan viehättävänä hän\ntuhlaa suosionosoituksia ja lahjoja sivistymättömille iberi- tai\nhunnikuninkaille. Kaikki saivat siten omin silmin todeta, kuinka suuri\nhänen mahtinsa oli ja kuinka määräävästi hän vaikutti keisarikunnan\npolitiikkaan.\n\nKaikkialla hän tahtoi nähdä saman loiston ympärillään. Kun hän lähti\nKonstantinopolista viettääkseen joitakin viikkoja Pytonin kylpylässä,\njoka oli Bitynian muotikylpylaitos, oli hänellä mukanaan loistava\nseurue, kaksi ministeriä, joukko ylimyksiä, neljätuhatta kamariherraa,\nsotilaita ja henkivartijoita, niin että näytti siltä kuin olisi\nvietetty riemukulkuetta. Hänen loiston rakkautensa toi mukanaan yhä\nuusia vaatimuksia. Hän oli antanut Justinianuksen lahjoittaa itselleen\nsuunnattomia tiluksia Kappadokiassa, Pontoksessa ja Paflagoniassa,\nvaltavia alueita, jotka vaativat erikoista hallintoa ja joitten suuret\ntulot kuuluivat Teodoralle. Hän tahtoi yhä lisää. Hän rakasti rahaa\nja koetti parhaansa mukaan keksiä uusia tulolähteitä, vieläpä peräti\nomavaltaisin keinoin. Hän jumaloi loistoa ja ylellisyyttä ja alkoi pian\ntuntea vastenmielisyyttä pyhää palatsia kohtaan pitäen tätä asuntoa,\njohon niin monet keisarit olivat olleet tyytyväisiä, liian pienenä\nja yksinkertaisena. Hänen mielikseen Justinianus rakennutti suurilla\nkustannuksilla kaupungin ulkopuolelle kalliita huviloita, joissa\nhovi sitten vietti osan vuodesta. Näistä oli keisarinnalle mieluisin\nHieriapalatsi. Se oli hieno loistorakennus Bosporin Aasian-puoleisella\nrannalla ja rakennettu aivan meren partaalle. Se oli viileä ja monin\nsuihkulähtein kaunistettu. Monet tämän ajan runoilijat ylistivät\nsäkeissään sen ihanuutta.\n\n»Tällä paikalla», kirjoittaa eräs heistä, »kiistelevät luonnottaret\nja vedenneidot, aallottaret ja metsänneidot vallasta. Kauneuden\njumalattaren on ratkaistava, kenen on ensimmäinen sija, mutta hän ei\ntiedä, millaisen tuomion julistaisi, niin moninaisia ovat tämän paikan\nedut».\n\nMuuan toinen lausuu ihastuksensa seuraavalla tavalla:\n\n»Dafnen pyhä lehto, veden partaalla, kuinka suuri maalaiskukoistuksesi\nlieneekin, sinun on kuitenkin luovutettava minulle ensi sija. Tänne\novat metsänneidot ja aallottaret sopineet kohtauspaikan itselleen.\nHe kiistelevät minusta. Mutta Neptunus on julistanut tuomionsa ja\nlahjoittanut minut puoleksi kummallekin».\n\nTässä hurmaavassa paikassa asusti hovi tuon tuostakin. Keisari lähti\nsinne syksyisin viettämään viininkorjuujuhlaa, ja vielä useammin\nmatkusti keisarinna sinne etsimään lepoa ja rauhaa. Mutta koska hän\ntahtoi maallakin asuessaan nähdä ympärillään suuren ja kunnioittavan\nhovin, olivat Hierian matkat koko keisarillisen ympäristön kauhuna.\nPalvelusväki, jolla oli huonot asunnot, valitti, ettei sillä ollut\nedes välttämättömimpiä tarpeita tuossa ylellisessä huvilassa. Eräs\ntoinen asia tuotti vielä enemmän päänvaivaa matkan yhteydessä. Jo\nmelkein viidenkymmenen vuoden ajan oli Bosporia häirinnyt peloittava\nmerihirviö, suunnaton melkein viidentoista metrin pituinen valas, joka\nkaatoi laivoja ja upotti matkustajia. Turhaan koetettiin pyydystää\nsitä. Kaikki keisarin käskyt olivat hukkaan menneitä, ja hoviväki\njoutui aina suuren pelon valtaan, kun oli edessä matka salmen poikki\nHieriaan. Vihdoin onnistuttiin kuitenkin pyydystämään tuo valtava\npeto. Ajaessaan takaa merisikoja hirviö sattui tarttumaan kiinni\nSangariosjoen suulla olevaan liejuun pääsemättä enää irti siitä.\nRanta-asukkaat, jotka olivat tämän uutisen kuullessaan kiirehtineet\npaikalle, surmasivat pedon kirveillä, ja vedettyään sen kuivalle maalle\nveivät sen riemusaatossa kotikyläänsä. Sillä tavoin palasi taas rauha\nBosporin vesille.\n\nTeodora ei muuten paljoa välittänyt palvelijoittensa pelosta. Kun\nhän oli tehnyt jonkin päätöksen, jonka tarkoituksena oli hänen oma\nhuvinsa, ei mikään maailman mahti voinut saada häntä muuttamaan\nsitä. Mahdollista voi olla, vaikka se tuntuukin hyvin vähän\ntodennäköiseltä, että hän oli ottanut lähimpään seurapiiriinsä muutamia\nnuoruudenystävättäriä, joitten maine ei ollut aivan moitteeton.\nSellaisia olivat tanssijatar Krysomallo ja näyttelijätär Indaro,\njoille hänen väitettiin rakkaudesta entisiä tovereitaan kohtaan — ja\nehkäpä myös vähän uhmatakseenkin — antaneen paikan neuvonantajinaan.\nJos voi uskoa Salaisia muistelmia, saattoi tapahtua, että hän keskellä\nvakavimpia asioita puhkesi sellaiseen iloisuuteen ja teki samanlaisia\nvallattomia kujeita, jommoisilla hän oli ennen näyttelijättärenä\nsaavuttanut menestystä. Kun esimerkiksi tultiin hänen luokseen\nvalittamaan hänen suosikkiensa pahoja tekoja, keksi hän aina,\npäästäkseen eroon kiusallisista vieraistaan, jonkin leikillisen sanan,\njoka muutti kaikki naurunalaiseksi. Välttääkseen myöhemminkin kaikkia\ntungettelevia onnenonkijoita hän keksi joukon hullunkurisia kujeita,\njotka järjesti näyttämölle erittäin taitavasti.\n\nMuuan vanha ylimys, jolla oli ollut korkeita virkoja, oli velkaa\nsuuren rahasumman eräälle keisarinnan palvelijalle. Kun hän ei\nkyennyt velkaansa maksamaan, pyrki hän Teodoran puheille toivoen\nvoivansa herättää hänessä sääliä. Keisarinna oli hyvällä päällä, käski\neunukkiensa järjestyä ympärilleen vastaanottoa varten ja jakoi heille\nosat siinä huvinäytelmässä, jota aikoi esittää.\n\nYlimys opastettiin hänen eteensä, ja kun mies parka oli ensin\nkyynelsilmin heittäytynyt hänen jalkoihinsa hovisääntöjen mukaan, alkoi\nhän pitkässä puheessa esittää huoliaan.\n\n»Ylimykselle on kerrassaan kauheaa olla köyhä, hallitsijatar.\nKeskisäädyn miehessä sellainen onnettomuus herättää sääliä,\nkorkeasukuiselle miehelle taas aiheuttaa sellainen surkeus vain\nherjauksia ja pilkkaa. Jos köyhä joutuu tuhon omaksi, voi hän uskoa\nhätänsä saamamiehelleen, mutta ylimys, joka ei voi maksaa velkojaan,\npunastuu jo ajatellessaankin sen tunnustamista, eikä hän muuten\nvoisikaan saada ketään vakuutetuksi siitä, että hänen säätyisensä mies\nvoi tulla köyhäksi, ja jos se taas onnistuu hänelle, on hänen kunniansa\nikipäiviksi mennyttä. Hallitsijatar, minulla on sekä saamamiehiä\nettä velallisia. Mutta arvoni vuoksi en voi toimittaa saamamiehiäni\npois tieltäni, ja velalliseni, jotka eivät ole ylimyksiä, vetäytyvät\ntuhansin tekosyin eroon kaikista velvollisuuksistaan. Olen suuressa\nhädässä ja rukoilen teitä auttamaan minua ja pelastamaan minut\nahdingostani».\n\nTeodora antoi hänen puhua loppuun ja aloitti sitten lempeällä äänellä:\n»Rakas ylimys», minkä jälkeen eunukit täydensivät lauseen huudahtaen\nkuorossa: »Teillä on vaikea nivuskohju».\n\nJa joka kerta, kun onneton toisti rukouksensa, vastasivat Teodora ja\nhänen hovilaisensa kuorossa samoin. Tyrmistyneenä ja nöyryytettynä mies\npoistui palatsista. Ja kerrotaan, että kauan iloittiin siitä hilpeästä\nilvenäytelmästä, jonka keisarinna oli järjestänyt tungettelevan anojan\nkustannuksella.\n\nMuut samantapaiset kujeet, jotka eivät tunnu meistä kovinkaan\nmiellyttäviltä, eivät olleet harvinaisia Teodoran järjestämiksi. Vaikka\nhän itse muisti entisyytensä, ei hän kuitenkaan ollut kovinkaan halukas\nmuistuttamaan sitä toisten mieleen, eikä hän koskaan sallinut kenenkään\nhänen läsnäollessaan liian avomielisesti puhua siitä. Senpä vuoksi hän,\nälykäs ja käytännöllinen kun oli sekä luonnostaan ylpeä, piti ankarasti\nkiinni vastasaavutetusta arvostaan, ja samasta syystä hän, niinkuin\nväitetään, varoi tarkoin panemasta rakkausseikkailuilla tai joutavalla\nhakkailulla vaaraan sitä asemaa, jonka oli onnistunut hankkimaan. Yhtä\nrohkea ja vallaton kuin tanssijatar oli muinoin ollut, yhtä hillitty,\nsäntillinen, näköjään häveliäs ja moitteeton oli keisarinna.\n\n\n\n\n3\n\nPÄÄKAUPUNGIN JUORUJA\n\n\nKeisarillisen pylväskäytävän holvikaarten alla Konstantinopolissa\noli joka päivä suuret uutismarkkinat. Joutilaan ja töllistelevän\nkansanjoukon keskellä näkyi miehiä, jotka ylpeillen nimittivät\nitseään filosofeiksi ja keskustelivat tämän kaupunginosan monissa\nkirjakaupoissa kaikista mahdollisista aiheista, jumaluusopista,\nlääketieteestä, politiikasta ja uskonnosta, ja kertoivat\nseikkaperäisesti kaikki mahdolliset kaupungissa ja hovissa sattuneet\npikku tapaukset. Ylhäiseleisinä, sujuvaan ja lennokkaaseen puhetaitoon\nja syvämietteisiin keskustelunaiheisiin perehtyneinä sekä kykenevinä\nselittämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat he tekivät\nvoimakkaan vaikutuksen rahvaaseen, joka kuunteli heitä ihastuneena.\nJa vaikka he olivatkin ylipäänsä köyhiä, oppimattomia raukkoja, jotka\nolivat saaneet mielikuvituksensa ja kaunopuheisuutensa viinin voimalla,\nihaili kansa heitä suunnattomasti. Hienosti sivistyneet pitivät heitä\nmoraaliltaan hyvin epäilyttävinä ilveilijöinä, joiden pyrkimyksenä\noli luikerrella rikkaitten suosioon, ja samalla kuin he ilkkuivat\nheidän kielivirheitään ja nenäkkäisyyttään, he kohtelivat heitä usein\nyht’aikaa sekä loukkaavasti että karkean tuttavallisesti. Mutta\nsuuri joukko kuunteli kärkkäästi heidän sisällyksetöntä puhettaan,\nällistyksissään niistä loistavista suhteista, joilla he kerskuivat,\nja uskoen sokeasti niitä juttuja, joita he laskettelivat, ja uutisia,\njoita he kertoivat ulkomaanmatkoiltaan. Kun Uranios, lääkäri ja\nfilosofi, joka oli suunnattoman ylpeä kaikesta siitä suopeudesta, jota\nKosroes[5] oli hänelle osoittanut, veti huolettomasti taskustaan tuolta\nsuurelta kuninkaalta saamansa kirjeet tai kun hän tyytyväisin mielin\nkertoi, mistä kaikesta oli tuttavallisesti keskustellut ruhtinaan\nkanssa Ktesifonissa, oli kansanjoukko vakuutettu siitä, että tällainen\nmies oli varmastikin hyvin perillä politiikan salaisuuksista; ja mitä\nhämmästyttävämpiä juttuja hän kertoi, sitä lujemmin uskoivat niitä\nhänen herkkäuskoiset ja pintapuoliset kuulijansa.\n\nSamoin kuin kaikki pääkaupungit oli Konstantinopolikin maaseudulta joka\nvuosi tulvivien laiskurien, vetelehtijäin, varkaitten ja kerjäläisten\nluonnollisena turvapaikkana. Tässä joutilaassa, levottomassa ja\nnapisevassa joukossa oli oikea maaperä kaikenlaisille juoruille,\nja joka ainoa juttu, jos se vain oli huvittava, merkillinen ja\nihmeellinen, uskottiin kirjaimellisesti, ja sitten sitä kerrottiin\nedelleen suusta suuhun. Kun Tralleen kaupungista Lyydiasta kotoisin\noleva Antemios, suuri arkkitehti, keksi jonkin uuden kujeen naapurinsa\nasianajaja Zenonin kustannuksella, kerrottiin sitä heti kaikkialla\nkaupungissa, jossa se herätti yleistä riemua. Koko Bysantti tiesi,\nettä tehdäkseen naapurilleen kepposen tuo kuuluisa oppinut oli\nkerran sijoittanut kellariin täysinäisiä vesiastioita, jotka oli\nkupariputkilla yhdistetty Zenonin talon alla olevaan parsikertaan.\nSitten hän oli sytyttänyt tulen astioitten alle ja saanut täten\nmuodostuneen höyryn avulla aikaan jonkinlaisen maanjäristyksen\nnaapurinsa asunnossa. Koko Bysantti nauroi ajatellessaan asianajajan\nkauhistunutta ulkomuotoa, kun hän syöksyi ulos kysyen kaikilta\nohikulkijoilta, oliko mullistus saanut aikaan mitään muita\nvahinkoja. Yhtä hauskaa oli kaupunkilaisilla toisella kerralla,\nkun Antemios kuvastimien avulla, jotka heijastivat auringonsäteet,\nsekä käyttämällä avukseen eräitä muita esineitä, jotka kolisivat\nkovasti yhteensattuessaan, oli kunnioittanut naapuriaan oikealla\nteatteriukkosella muutamana päivänä, jolloin hänellä oli vieraita.\nNiinikään herätti suurta hilpeyttä Zenonin toimenpide, kun tämä meni\nkeisarille valittamaan selittäen, ettei hän, tavallinen kuolevainen,\nvoinut samalla taistella Zeuksen ukkosta ja salamaa sekä Poseidonin\nmaanjäristyksiä vastaan.\n\nYhtä elävää mielenkiintoa herättivät yleisesti taikauskoisissa\nihmisissä kaikki ne tapaukset, jotka tuntuivat ennustavan tulevia\nasioita. Konstantinopoli, tuo todellinen museo, jonne Konstantinus\noli kerännyt pakanallisten pyhäkköjen mestariteokset, oli ihan\ntäynnä muistopatsaita, ja jokaiseen niistä rahvas liitti ihmeellisiä\ntarinoita tai merkillisiä voimia. Jok’ainoa ihminen esimerkiksi tiesi,\nettä jos sirkuksen lähellä oleva suuri pronssihärkä alkoi mylviä,\nuhkasi kaupunkia suuri onnettomuus, sekä että eräässä hippodromin\nkuvapatsaassa oleva kirjoitus ennusti peloittavia kohtaloniskuja.\nTiedettiin vielä sekin, että joukko Forumin pylväisiin sovitettuja\nkuvia sisälsi tulevaisuuden salaisuuksia, sekä että Apollonius\nTyanalainen, kuuluisa tähtientutkija, oli niistä lukenut tulevien\nkeisarien nimet. Pääkaupungissa oli tähdistäennustajia hyvin paljon, ja\nheiltä kysyttiin ahkerasti neuvoa. Mutta Justinianus, joka ei voinut\nsietää heitä, koska he hänen mielestään kiihoittivat jo ennestäänkin\nhermostuneita ihmisiä, antoi poliisinsa ankarasti ahdistaa heitä.\n\nMutta ennen kaikkea panivat ihmeet kansan mielikuvituksen ja kielet\nliikkeelle. Konstantinopolin kirkossa oli vallalla vanha tapa, että\nkoululapsille jaettiin pyhästä ehtoollisesta jäljelle jäänyt leipä.\nEräänä päivänä sattui muuan pieni juutalaispoika olemaan niitten lasten\njoukossa, jotka oli kutsuttu saapuville tuollaiseen leivänjakoon.\nKun kiihkeäverinen isä, joka oli lasinpuhaltaja, sai tietää lapsensa\nsyöneen sellaista leipää, joka oli Kristuksen ruumiin vertauskuva,\nheitti hän raivoissaan pienokaisen kuumennettuun uuniin, jossa\nlasiseosta hehkutettiin. Kolme päivää etsi äiti, joka ei tietänyt,\nmihin poika oli joutunut, epätoivoissaan lasta kaikkialta kaupungista.\nSilloin hän kuuli äkkiä pojan huutavan uunista, ja luukun avatessaan\nhän löysi lapsen elävänä ja ilman pienintäkään palohaavaa. Poika\nkertoi, että kaunis purppuravaatteisiin puettu nainen oli antanut\nhänelle ruokaa ja juomaa ja huolellisesti sammuttanut hänen ympärillään\nkiemurrelleet liekit. Ja kansa, joka riemuitsi tästä ihmeellisestä\nsallimuksesta, lisäsi, että äiti ja lapsi kastettiin tämän jälkeen\nkristinuskoon sekä että paha isä ristiinnaulittiin keisarin käskystä\nSykaen esikaupungissa.\n\nYhtä paljon kiinnitti mieltä kaikki, mikä koski hovia ja hallitusparia\nhenkilökohtaisesti. Heidän salaperäisestä elämästään, josta niin vähän\nkuulsi suurten juhlamenojen upean loiston lävitse, tiedettiin ylipäänsä\nperäti vähän, mutta sitä enemmän sitten kuviteltiin. Keisarista oli\nliikkeellä joukko tarinoita, joitten mukaan hän milloin seurusteli\nenkelien, milloin pahojen henkien kanssa. Koska Justinianus tuli\ntoimeen hyvin vähällä unella ja oli väsymätön ja täynnä toimintatarmoa,\nmeni hän tavallisesti myöhään levolle ja nousi päivän koittaessa.\nTapahtuipa sellaistakin, että hän lähti keskellä yötä vuoteeltaan\nryhtyäkseen työhön. Näitten öisten kävelyitten ympärille kutoi\nkansan mielikuvitus kokonaisen romaanin. Sanottiin, että kun keisari\nöisin harhaili palatsissa, olikin näkyvissä vain päätön ruumis,\njoka herkeämättä vaelteli autioitten salien lävitse, sekä että pään\nnähtiin äkkiä tulevan ilman halki — kukaan ei tietänyt mistä — ja\nasettuvan paikalleen ruumiiseen, jonka se oli niin omituisella tavalla\njättänyt. Tämän lisäksi kerrottiin, että keisarin rinnalla seisovat\nhovimiehet näkivät toisinaan hänen kasvojensa yht’äkkiä muuttuvan,\nhänen kulmakarvojensa ja silmiensä häviävän ja kaikkien inhimillisten\npiirteitten katoavan hänen kasvoiltaan. Olen jo kertonut tarinan munkki\nZooraksesta, joka rukouksillaan muka paransi juuri tuollaisen hirveän\nkohtauksen. Kerrotaan, että pyhä Sabas, kuuluisa palestiinalainen\nerakko, joka oli eräänä päivänä opastettu Justinianuksen\nvastaanottohuoneeseen, oli paennut kuin mieletön nähdessään syvään\nhorrokseen vaipuneet eunukit. Heidän keskellään hän oli kertonut\nnähneensä itse paholaisen istuvan keisarillisella valtaistuimella.\nTällaisten juttujen lisävahvistukseksi toisteltiin jäävittömien\ntodistajien lausuntoja, kuten esimerkiksi palatsin palvelijoiden\nsanoja, he kun olivat täysin tervejärkisiä ihmisiä eivätkä olleet vielä\nennättäneet toipua näyn aiheuttamasta järkytyksestä. Väitettiinpä,\nettä keisarin oma äitikin oli kertonut seurustelleensa yliluonnollisen\nolennon kanssa, jonka läsnäolon hän oli tuntenut ja joka oli lopulta\nkadonnut unessa, sekä että Justinianus oli ollut tämän seikkailun\nhedelmä.\n\nKeisarin suunnattoman menotilin selittäminen ei myöskään tuottanut\nerikoista päänvaivaa. Eräänä päivänä, kertoo tarina, kävi keisari\nrakenteilla olevassa Sofiankirkossa ja oli hyvin murheissaan siitä,\nettei ollut rahaa aloitetun rakennustyön jatkamiseen. Seisoessaan\nrakennustelineillä hän tarkasteli kaihomielin suurta työtään, joka\noli tuomittu jäämään keskeneräiseksi. Silloin hän näki erään palatsin\neunukin lähestyvän.\n\n»Miksi, oi hallitsija, olet huolissasi rahojen vuoksi?» tämä kysyi\nkeisarilta. »Jätä huomenna muutamia suurmiehiäsi minun käytettäväkseni,\nniin toimitan sinulle niin paljon rahaa kuin vain haluat».\n\nKun keisari seuraavana päivänä taas tarkasteli rakennustyötä, sama mies\ntuli uudelleen hänen luokseen.\n\n»Jätä tänään muutamia luotettavia miehiäsi minun käytettäväkseni», hän\nsanoi, »ja salli meidän lähteä».\n\nHämmästyneenä tästä itsepintaisuudesta Justinianus määräsi\nhänen käytettäväkseen rahastonhoitaja Strategioksen, joka oli\nkaupunginprefekti, sekä lukuisan seurueen ja yksikolmatta voimakasta\nmuulia. Eunukki vei heidät mukanaan kaupungin ulkopuolelle, ja äkkiä\nilmestyi heidän näkyviinsä upea palatsi, joka selvästikään ei ollut\nihmiskäsien rakentama. Opastaja kehoitti seuralaisiaan nousemaan ylös\npalatsin portaita ja vei heidät saliin, joka oli täynnä kultaharkkoja.\nSiellä tuo salaperäinen mies otti lapion käteensä ja latoi joka\nmuulin selkään neljäsataa kultakimpaletta, joista jokainen vastasi\nneljääsataaviittäkymmentätuhatta markkaa. Kun hän oli tällä tavoin\nlatonut noin yhdeksän miljoonan markan arvoisen aarteen muulien\nselkään, lähetti hän seuralaisensa keisarin luokse, sanoen jäävänsä\nitse sulkemaan ovea. Suuren kultamäärän nähdessään Justinianus käski\nkertomaan itselleen tarkoin seikkailun vaiheet, ja kun ei eunukkia\nkuulunut tulevaksi, lähetti hän noutamaan häntä. Mutta se paikka, jossa\ntuo aarrepalatsi oli äsken kohonnut, oli nyt tyhjä ja mies kadoksissa.\nKeisari oli nyt vakuutettu siitä, että tässä oli tapahtunut ihme, ja\nantoi siitä Jumalalle kunnian.\n\nSiitä tavasta, jolla Justinianus täytti keisarillisen aarrekammion,\nolivat uutisnälkäiset ihmiset myöskin hyvin selvillä, mutta siitä\nei kernaasti puhuttu ääneen. Sanottiin keisarin valmistavan vääriä\ntestamentteja päästäkseen käsiksi suuriin perintöihin, ja hänen\nväitettiin keinottelevan viljalla, silkillä, kansan elintarpeilla\nja huvituksilla. Kerrotuinpa sellaistakin, ettei hän rikkauksia\nhankkiakseen kavahtanut väärää tuomiota eikä murhaakaan. Samalla tavoin\npaneteltiin Teodoraa, hänen omaisiaan ja entisiä elämäntapojaan.\nTiedettiin, että hän oli rikas ja että hän rakasti rahaa — kerrottiin\nhänen pelaavan salaa yhdessä keisarin kanssa ryöstääkseen pelissä\nputi puhtaaksi ne lähimmät ystävänsä, joille olivat aikaisemmin\nlahjoitelleet omaisuuksia, tai vetoamalla kauppatoimia säännöstelevän\nlain rikkomuksiin takavarikoivan omaksi hyväkseen kaikenlaisia\nkalleuksia, kauniita kankaita, kallisarvoisia koristuksia ynnä muuta,\nmikä oli herättänyt hänen kateuttaan. Tiedettiin, että hän oli\npitkävihainen, kostonhimoinen ja julma ja kykeni mihin tahansa, kun oli\nsyöstävä vastustaja onnettomuuteen tai turvattava omaa valta-asemaa,\nja hänestä keksittiin mitä kamalimpia juttuja. Sanottiin hänen, jos\njoku onnettomuudekseen oli vastenmielinen hänelle, noudattavan vihatun\nhenkilön salaa palatsiin, mistä onneton kahlehdittuna ja pää peitettynä\nvietiin tarkan valvonnan alaisena laivaan ja sitten jonnekin kaukaiseen\nmaahan, jossa julmat vanginvartijat panivat nopeasti täytäntöön\nkeisarinnan koston.\n\nSiitä, mitä tapahtui palatsin läpipääsemättömien muurien sisäpuolella,\noli pääkaupungin juorunhaluisilla asukkailla paljon kertomista.\nSiellä oli, väitettiin, valtavia maanalaisia vankiluolia, hiljaisia\nja kauheita vankiloita, joissa Teodora piti uhrejaan teljettyinä,\nruoskitutti ja antoi kiduttaa heitä. Ainaisessa pimeässä ja niin\nkovasti kahlehdittuina, että tuskin saattoivat kumartua, onnettomat\nsaivat viettää kuukausia ja vuosia, ja heille heitettiin kehno\nravinto kuin eläimille. Jos he sattumalta pääsivät pakoon tästä\nhelvetistä, olivat he mielipuolia, sokeita tai tyyten murtuneita\nkauhean vankeuden jälkeen. Ne, jotka pääsivät elävinä tästä hirveästä\nmanalasta, tästä pimeästä labyrintistä, jonka portilla sai heittää\nkaiken toivon, saivat tosiaankin pitää itseään onnellisina. Monet\nkatosivat jäljettömiin. Kerrottiin, että eräänä päivänä se poika,\njonka Teodora oli nuoruudessaan synnyttänyt, oli tullut palatsiin.\nIsä oli kuolinvuoteellaan ilmaissut pojalle hänen syntyperänsä, ja\nlapsi oli lähtenyt Konstantinopoliin tapaamaan äitiään. Keisarinna,\njoka tuli hyvin levottomaksi ja pelkäsi Justinianuksen suuttuvan,\njos saisi kuulla puhuttavan tästä puolisonsa myrskyisen nuoruuden\nseikkailusta, otti pojan vastaan ja jätti hänet sille palvelijalleen,\njoka aina suoritti hallitsijattarensa salaiset tehtävät. Sen jälkeen ei\nlapsiraukkaa enää koskaan nähty.\n\nTietenkin on näihin juttuihin suhtauduttava hyvin varovaisesti.\nProkopios itsekin, joka on kertonut kaikki nämä juorut, sanoo eräässä\nkohdassa, että Teodora oli hyvin salakähmäinen ihminen, ja ettei kukaan\nvoinut päästä hänen jäljilleen, vaikka olisi ollut kuinka ovela, jos\nhän vain itse tahtoi salata jonkin tekonsa. On näin ollen vaikea\nkäsittää, kuinka kirjailija itse on voinut saada selvän kaikista näistä\nrumista muistoista ja luonteeltaan täysin salaisista tarinoista,\njoissa kerrottiin öisistä murhista, maanalaisista vankiloista ja\nsalaisista, peloittavista kidutuksista. Sitäpaitsi on lisättävä, että\nhänen omien sanojensa mukaan ei ollut kovinkaan vaikeaa päästä pakoon\nnäistä vankiluolista, sekä että toiselta puolen muutamat keisarinnan\nkuuluisimmat uhrit selvisivät jokseenkin hyvin ja kokemastaan\nepäsuosiosta huolimatta onnistuivat luomaan itselleen aika hyvän uran.\nTietenkin saattoi tässä piilokäytävien ja salaisuuksien täyttämässä\npalatsissa tapahtua kerrassaan merkillisiä asioita, ja patriarkka\nAntimuksen kohtalo, josta on jo kerrottu, osoittaa, mitä kaikkea voi\nkätkeytyä palatsin varjoon. Ja kun Teodora vihasi jotakuta, oli hän\nvarmasti tarpeeksi nainen ollakseen kavahtamatta väärän epäsuosion\ntai kenties murhankin käyttämistä rankaisuna. Hänen kostonhimonsa oli\nuskomattoman leppymätön, ja koko ikänsä hän muisti ne loukkaukset,\njoilla vihreät olivat synkentäneet hänen nuoruutensa. Turvatakseen\nvaltansa hän raivasi pois kaikki esteet, jotka ilmestyivät hänen\ntielleen, ja teki lopun kaikista pyyteistä, jotka uhkasivat hänen\nasemaansa. Vastustajan nujertamisessa olivat hänen mielestään kaikki\nkeinot luvallisia, petos ja väkivalta, valhe ja lahjukset. Viekkaana\nja kovana, jopa julmanakin, kun oma etu oli kysymyksessä, hän ei\ntuntenut suurta tunnonvaivaa valitessaan keinoja ja välikappaleita\nsuunnitelmiensa toteuttamiseksi. Mutta Prokopioksenkin sanojen mukaan\ntämä leppymätön ja intohimoinen nainen kykeni tuntemaan sääliä\nvihollisiaan kohtaan, ja tosiasia on, että hänen vaarallisimmat\nvastustajansa sovittivat häväistyksensä ja salahankkeensa pelkällä\nmaanpaolla. Yhtä varmaa on, että tämä kostonhimoinen ruhtinatar\nsaattoi suoda koko myötätuntonsa sellaisille ihmisille, joita hän oli\naluksi vihannut, sekä että hän voi pysyä uskollisena ja ystävällisenä\nniille, jotka pitivät hänestä ja palvelivat häntä hyvin, joskin hän\nkostamaan ryhtyessään saattoi olla mielivaltainen ja kova. Ja varmasti\ntehdään hänelle aiheettomasti väärin, jos pannaan hänen poikansa\nkatoaminen hänen syykseen. Teodoran tytär, jonka olisi pitänyt\nherättää yhtä epämiellyttäviä muistoja Justinianuksessa, ei tuottanut\näidilleen pienintäkään huolta, eikä Teodora säästänyt mitään vaivaa\njärjestellessään avoimesti ja peittelemättä mahdollisimman edulliseksi\ntyttärenpoikansa Anastasiuksen tulevaisuutta.\n\nKonstantinopolin juorukellot eivät välittäneet paljoakaan kaikesta\ntästä. Oli aivan liian helppoa koettaa selittää luonnollisella tavalla\nTeodoran rajatonta vaikutusvaltaa Justinianukseen. Ei otettu huomioon\nsitä seikkaa, että hän oli kaunis ja harvinaisen älykäs — ei, jos hän\ntosiaankin ohjasi keisaria oman mielensä mukaan, oli jutussa varmasti\nmukana lemmon juonia. Ei ollut apua siitäkään huomautuksesta, että\nJustinianus oli hyvin helposti johdettava luonne, että hänen tahtonsa\noli epävakaisempi kuin pöly, jota tuuli lennättää — mieluummin\nsittenkin uskottiin, että keisarinna oli taikakeinoin turvannut\nvaltansa; ja sen vakuudeksi, että hän todellakin oli paholaisen\nvälikappale, kerrottiin, että pahat henget olivat hänen nuoruudessaan\nkilpailleet hänen suosiostaan ja ajaneet rakastajat pois hänen\nhuoneestaan.\n\nKaikkea tällaista kerrottiin tietysti äärimmäisen varovasti.\nKeisarinnalla, niin väitettiin, oli erikoisia vakoilijoita, eikä ollut\nviisasta joutua hänen vihansa kohteeksi. Luultavaa kuitenkin on, että\njos keisarinna olisi valtaistuimelle nousemisensa jälkeen jatkanut\nentistä kevytmielistä elämäänsä, hänen lemmenseikkailunsa olisivat\nantaneet juorukelloille tarpeeksi puheenaihetta pääkaupungissa, joka ei\nliikoja kunnioittanut hallitsijoitaan. Konstantinopolissa oli naisten,\nvarsinkin ylhäisessä asemassa olevien, siveys mieluinen juorujen\nja panettelun aihe. Todistukseksi tästä esitettäköön seuraava aika\nlystikäs juttu.\n\nZeugman kaupunginosassa Kultaisen Sarven rannalla oli erään pylvään\npäähän pystytetty kuuluisa Venuksen kuvapatsas. Se suojeli erästä\npääkaupungin tunnetuinta siveettömyydenpesää, mutta sitäpaitsi oli\nsillä hämmästyttävä ja kerrassaan merkillinen ominaisuus. Jos aviomies\nepäili vaimonsa siveyttä, virkkoi hän hänelle:\n\n»Mennäänpä Venuksen patsaalle; jos sinä olet viaton, käy se siellä\nilmi».\n\nJa tosiaankin saattoivat vain kunnialliset naiset esteettä kulkea\njumalattaren kuvan ohitse. Muut huomasivat siinä silmänräpäyksessä,\njolloin lähestyivät sitä, äkkiä olevansa alasti — kukaan ei ymmärtänyt,\nmikä taikavoima sen sai aikaan.\n\nEräs Teodoran sisarentytär sattui kerran joutumaan tämän seikan vuoksi\nperäti epämiellyttävään seikkailuun. Hän matkusti ratsain tämän\nkaupunginosan kautta, kun äkillinen sadekuuro pakotti hänet poikkeamaan\ntoiselle tielle. Kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota hän\nohjasi hevosensa kuvapatsaan luokse, ja silloin olikin hän äkkiä\nkaikkien nähden ilki alasti. Perinpohjin nöyryytettynä ja vielä enemmän\nvihoissaan hän revitytti tuon petollisen patsaan, mutta Bysantin\njuoruakoilla oli tämän tapauksen vuoksi äärettömän hauskaa.\n\nKun siis häväistysjuttujen kertojat eivät ole syyttäneet Teodoraa\nmistään lemmenseikkailusta hänen avioliittonsa jälkeen, ja kun hänen\nyksityiselämänsä mallikelpoisuutta ei ole koskaan epäilty, johtuu se\nilmeisesti siitä, että keisarinna käyttäytyi moitteettomasti. Ja kun\nviime aikoina on paljon keskusteltu tästä asiasta, niin koettakaamme\nvielä kerran harkita, mitä on syytä otaksua Teodoran siveydestä.\n\n\n\n\n4\n\nTEODORAN SIVEYS\n\n\nAina siitä lähtien, kun Sardou esitti meille näytelmässään\nlemmenhaluisen ja seikkailuja kaipaavan Teodoran, on oltu taipuvaisia\nuskomaan, että keisarinna, joka oli valtaistuimelle noustuaankin\nsäilyttänyt nuoruutensa vapaat tavat ja yhä vieläkin pysynyt\nkurtisaanina, ei pitänyt sopimattomana vanhoihin synteihinsä\npalaamista. En tahdo tehdä itseäni naurettavaksi esiintymällä Teodoran\nsiveyden puolustajana hänen avioliittonsa jälkeen. Paitsi sitä, että\non aina vaikea sanoa mitään varmaa tällaisista suhteista, en suinkaan\ntoisaalta välttämättä vaadi, että tätä korkeaa ruhtinatarta olisi\nvälttämättä pidettävä ehdottoman moitteettomana. Uskon mielelläni,\nettä hän nautti nuoruudessaan runsain mitoin elämästä, enkä tunne\nolevani kuohuksissa ajatellessani sitä. Ja olettamus, että hän on\nvoinut myöhemminkin jatkaa samanlaista elintapaa, ei kauhistuta minua\nvähääkään. Kun ajattelee tarkemmin asiaa, niin Justinianushan on ainoa,\njolla on ollut oikeus valittaa. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja\ntarkempi tutkimus on Teodoralle eduksi.\n\nEnsinnäkin on varmaa, ettei kukaan niistä historiankirjoittajista,\njotka elivät samoihin aikoihin kuin hän, eikä myöskään kukaan\nseuraavilla vuosisadoilla eläneistä ole koskaan lausunut mitään\nsellaista, joka olisi luonut varjon hänen yksityiselämänsä\nmoitteettomuuteen. Ja kuitenkin on heidän joukossaan monta sellaista,\njotka ovat voimakkain sanoin syyttäneet häntä ahneudesta, vallanhimosta\nja väkivaltaisuudesta sekä siitä suunnattomasta vaikutusvoimasta,\njoka hänellä oli Justinianukseen, siitä häväistyksestä, jonka hän\naiheutti kerettiläisillä mielipiteillään y.m. Prokopioskaan, joka\non niin ylenmäärin parjannut häntä, mielihyvin esittäen hänen\nnuoruudensyntejään ja tavattoman yksityiskohtaisesti kuvaillen\nhänen petoksiaan, julmuuksiaan ja moninaista hävyttömyyttään\nkypsyneempinä vuosina, ei panettele tätä niin syvälle vajonnutta\nnaista pienimmästäkään lemmenseikkailun yrityksestä avioliittoon\nmenon jälkeen. Uskottavana voinee pitää, ettei tuo häväistysjuttujen\nkirjoittaja, jos keisarinna olisi antanut pienimmänkään aiheen hänelle,\nolisi jättänyt seikkaperäisesti kertomatta hänen aviorikoksistaan.\nProkopios ei ole maininnut sellaisesta mitään -- luultavasti on asia\nniin, ettei hänellä ollut mitään sanomista.\n\nMutta eikö hän tosiaankaan ole maininnut mitään? Jos ottaa vaivakseen\nlukea huolellisesti hänen Salaiset muistelmansa, voi helposti päästä\nvarmuuteen siitä, ettei hän, mitä hän sitten lieneekin asiasta\najatellut, voi esittää mitään Teodoraa vastaan, ei Teodosiuksen, ei\nPetrus Barsymeen eikä edes Areobinduksen seikkailussa.\n\nTeodosius, johon tuonnempana palaamme, oli Belisariuksen vaimon ja\nkeisarinnan suosikin Antoninan julkinen rakastaja. Heidän suhteensa oli\nkestänyt melkein kymmenen vuotta; Teodosius oli seurannut Antoninaa\nAfrikkaan, Sisiliaan ja Italiaan heikon ja rakastuneen Belisariuksen\ntahtomatta avata silmiään, vaikka oli saanut monta varoitusta. Lopulta\npetetty aviomies alkoi kuitenkin tuntea itsensä hieman naurettavaksi\nja päätti ryhtyä asiaan lujin kourin. Hän antoi sulkea puolisonsa\ntelkien taakse ja jätti poikapuolensa Fotiuksen tehtäväksi pitää\nhuoli äidin rakastajasta. Epäröimättä nuorimies riisti väkivallalla\nTeodosiuksen siitä turvapaikasta, jonka hän oli etsinyt itselleen\nEfesoksessa pyhälle Johannekselle omistetussa kirkossa ja antoi vahvan\nvartioston kuljettaa hänet vankina kaukaiseen Kilikian linnaan. Kaikki\nsuoritettiin niin varovaisesti ja hiljaisesti, ettei kukaan tietänyt\nmitä Teodosiukselle oli tapahtunut.\n\nNyt puuttui Teodora asiaan. Hän oli aina, niin väitettiin, antanut\nsuosikilleen Antoninalle anteeksi kaikki tämän harha-askeleet, koska\ntämä, ja hänen kauttansa Belisarius, oli aina alistunut keisarinnan\ntahtoon. Hän oli jo kerran ennen ottanut toimittaakseen Antoninalle\ntakaisin hänen rakastajansa, joka miehen kostoa peläten pysytteli\npiilossa. Vielä ripeämmin Teodora toimi saadakseen tiedon Belisariuksen\npäätöksestä. Hän oli näihin aikoihin erikoisessa kiitollisuudenvelassa\nAntoninalle, joka oli tehnyt hallitsijattarelleen suuria palveluksia\nJohannes Kappadokialaisen äskettäin joutuessa epäsuosioon. Levottomana\nystävättärensä vuoksi kiirehti Teodora kutsumaan Belisariuksen\nBysanttiin, jossa luuli voivansa tehokkaammin antaa apua suosikilleen,\nja ensi töikseen pakotti sotapäällikön sopimaan puolisonsa kanssa. Hän\nteki vieläkin enemmän. Onnistuttuaan pääsemään selville Teodosiuksen\nolinpaikasta hän toimitutti rakastajan salaa palatsiin, lähetti\nseuraavana päivänä noutamaan Antoninaa ja sanoi hänelle:\n\n»Rakas ystäväni, käsiini on joutunut kallis aarre, jonka vertaista ei\nkukaan voi koskaan löytää. Jos tahdot, näytän sen sinulle ilomielin».\n\nHerätettyään tällä tavoin Antoninan uteliaisuuden hän antoi\nTeodosiuksen tulla esiin eunukkien huoneesta, jossa oli pitänyt häntä\npiilossa. Helppoa on kuvitella, kuinka suuri oli hänen suosikkinsa\nhämmästys, ilo ja kiitollisuus. Moneen kertaan hän nimitti keisarinnaa\npelastajakseen, hyväntekijäkseen ja hallitsijattarekseen. Varmuuden\nvuoksi ja pelastaakseen rakastajan aviomiehen kostolta keisarinna antoi\nTeodosiuksen jäädä palatsiin ja valvoi, että häntä kohdeltiin hyvin\nsekä että hän sai hyvää ruokaa. Suunnittelipa hän jo sellaistakin, niin\nväitetään, että Teodosiukselle annettaisiin korkea sotilaallinen asema,\nkun tämä yht’äkkiä kuolikin punatautiin. Näin on, tarkoin selostettuna,\nProkopios itse kertonut, ja siinä on tuskin ainoatakaan piirrettä,\njoka panisi uskomaan, että keisarinna olisi ryöstänyt suosikiltaan sen\nrakastajan, jonka juuri oli tahtonut toimittaa hänelle takaisin. Jos\nSalaisten muistelmien kirjoittaja olisi tosiaankin epäillyt jotakin\nsalaista lemmenseikkailua tässä jutussa, ei hän varmaankaan olisi\njättänyt monin selityksin ja varsin tietävästi siitä kertomatta.\n\nPetrus Barsymeskin, niin väitetään, oli muka keisarinnan rakastaja. Hän\noli syyrialainen ja oli aloittanut uransa hopeakauppiaana, ja sillä\nalalla hän oli pian herättänyt huomiota sen viekkauden ja julkeuden\nvuoksi, jolla hän hoiti valonarkoja liikeasioitaan. Kun hän myöhemmin\noli joutunut tuomioistuimen jäseneksi, osoitti hän siinä toimessa niin\nsuurta kuntoa, että miellytti Teodoraa, joka antoi hänelle toimen\nsalaisen poliisinsa palveluksessa. Teodoran avulla pääsi hän pian\ntuomioistuimen prefektin korkeaan asemaan, ja tätä nopeaa arvonnousua\nselittääkseen tiesivät Konstantinopolin juorukellot, että hän oli\ntaikakeinoin ja loihduin noitunut keisarinnan. Mutta prefekti Petrus ei\nnäytä tarvinneen sellaisia keinoja päästäkseen eteenpäin maailmassa.\nHoitamalla erinomaisesti asiansa tämä oivallinen rahaministeri aina\nkykeni täyttämään hallitsijansa kaikki taloudelliset vaatimukset, ja se\nyksin riitti takaamaan hänelle menestyksen. Raudanlujana ja tuntematta\npienimpiäkään mielenvaivoja hän hallitsi häikäilemättömästi, hankki\nrahaa kaikesta, suvaitsi kaikenlaista kiristystä ja keinotteli viljalla\nniin uskomattoman julkeasti, että Justinianuksen oli pakko erottaa\nhänet, kun kapina uhkasi. Keisarinna, joka oli turhaan koettanut\npelastaa suosikkiaan, suojeli häntä edelleenkin, mikä jossakin\nmäärin lievitti hänen onnettomuuttansa. Pian kukistumisensa jälkeen\nnimitettiin tämä hyödyllinen palvelija valtion rahastonhoitajaksi, ja\ntässäkin toimessaan hän osoitti erinomaista etevyyttä vähentäen menoja\nja keksien tulojatuottavia monopooleja. Tämän virkamiehen historiassa\nja hänen suhteessaan keisarinnaan ei tosiaankaan ole pienintä\nlemmenseikkailun varjoakaan.\n\n»Teodora», sanoo Prokopios, »rakasti erittäin suuresti Barsymesta».\n\nPaitsi sitä, ettei kirjoittaja tässä käytä suinkaan sitä sanaa, joka\nmerkitsee kreikan kielessä »rakastaa lempien», hän on vielä nähnyt\nsenkin vaivan, että on lähemmin selittänyt syyt tähän keisarinnan\nmyötämielisyyteen.\n\n»Teodora rakasti häntä hänen pahuutensa vuoksi, sen kovuuden tähden,\njolla hän hallitsi kansaa, ja vieläpä siitäkin syystä, että Barsymes\noli hyvin perillä niistä taikakeinoista, joita Teodora itse mielellään\nkäytti».\n\nSen enempää ei heidän suhteestaan kerrota Salaisissa muistelmissa, ja\nse ei suinkaan riitä tekemään Petruksesta Teodoran rakastajaa. Hänen\nmenestymisensä johtui kokonaan muista syistä, ja siitä on todistuksena\nse seikka, että hän säilytti yhä luottamusasemansa keisarinnan\nkuoltuakin. Seitsemän vuotta Teodoran kuoleman jälkeen tuli hänestä\nuudelleen tuomioistuimen prefekti, ja kansan vihasta huolimatta tämä\noivallinen ja nöyrä palvelija nautti Justinianuksen vähentymätöntä\nsuosiota.\n\nMitä tulee Areobindukseen, tämä nuori barbaari oli erikoisen kaunis\nmies, jolla oli toimi Teodoran hovissa. Prokopios mainitsee, että\nkeisarinnan epäiltiin olevan hyvin ihastunut häneen. Mutta erikoisesti\non pantava merkille, että Salaisten muistelmien tekijä, joka on\nmuuten niin valmis esittämään vakuutuksia ja väitteitä, ei uskalla\ntässä tapauksessa vastata sanojensa totuudesta. On varsin helppoa\npäätellä, kuinka paljon arvoa voi antaa sellaiselle jutulle, jota\nlentokirjasen kyhääjä itse pitää perättömänä huhuna, joka tapauksessa\nhänen kertomuksestaan käy ilmi, että jos Teodora onkin tuntenut\nlämpimämpiä tunteita Areobindusta kohtaan, hän pani kaikkensa\nliikkeelle syrjäyttääkseen oikein silmäänpistävästi tuon nuoren miehen\nja toimittaakseen hänet lopulta kokonaan pois näkyvistään pitäen\ntärkeimpänä sitä, että »voisi puhdistautua kaikista epäluuloista»,\nniinkuin alkuperäisen tekstin sanat kuuluvat. Sen sijaan, että häntä\nmoititaan heikkoudesta, pitäisi päin vastoin oikeudenmukaisesti ylistää\nhäntä lujasta vastustusvoimastaan.\n\nJa vaikka Prokopios ilmeisesti ja selvästi syyttääkin häntä siitä, että\nhänellä on ollut rakastajia, voidaan kuitenkin pitäviä todistuksia\nesittää hänen väitteitänsä vastaan. Niinkuin Sardou sattuvasti\nlausuu, »ei millään Prokopioksen väitteisiin nojautuvalla jutulla\nole sen enempää historiallista arvoa kuin vallankumouksellisilla\nlentolehdillä». Juuri sen vuoksi on melkoinen merkitys sillä\ntosiasialla, etteivät Salaiset muistelmat koeta todistaa Teodoraa\nsyylliseksi ainoaankaan lemmenseikkailuun.\n\nTästä en suinkaan halua tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä Teodoran\neduksi. Paitsi sitä, ettei hän enää ollut aivan nuori valtaistuimelle\nnoustessaan — hän oli noin kolmenkymmenen vuotias, ja sen ikäisenä\nalkaa itämaalainen nainen tulla vanhaksi — eikä myöskään kovinkaan\nnuori niihin aikoihin, jolloin olisi voinut ottaa rakastajakseen\nTeodosiuksen tai Petrus Barsymeen — silloin hän nimittäin oli melkein\nviidenviidettä vuotias — hän oli muuten aivan liian älykäs ja liian\nkunnianhimoinen pannakseen lemmenseikkailujen vuoksi vaaranalaiseksi\nasemansa, johon oli onnistunut ponnistautumaan. Voidakseen säilyttää\nhallussaan korkeimman vallan hänen kannatti käyttäytyä jossakin määrin\nvarovasti, ja Teodoran moitteettomasta elämästä oli ehkä luettava yhtä\npaljon kunniaa hänen käytännölliselle älylleen kuin siveydelleen.\n\nMutta jos ottaa vaivakseen tarkemmin tutustua keisarinnan\npsykologiaan, osoittavat kuitenkin muutamat piirteet, että hänen\nmallikelpoisen käytöksensä perusteena oli jotakin muutakin kuin\nitsekästä teeskentelyä, ja minä puolestani uskon mielelläni, että\nhän tunsi jonkinlaista katumusta ja vastenmielisyyttä entisyyttään\nkohtaan. Hän esiintyi julkisen moraalin ankarana vartijana, valvoi\nerittäin tarkasti, että avioliiton pyhiä siteitä kunnioitettiin,\neikä kannattanut rakkausseikkailuja, vaikka Salaiset muistelmat niin\nväittävät. Hän piti aina hyvää huolta niistä onnettomista, jotka olivat\nparemminkin puutteesta kuin synnillisestä himosta joutuneet turmioon,\nja toimi innokkaasti heidän pelastamisekseen ja kohottamisekseen. »Koko\nelämänsä ajan», niinkuin eräs hänen aikalaisensa sanoo, »hän tunsi\nvoimakasta luonnonvetoa kaikkien niitten naisten pelastamiseen, jotka\nolivat joutuneet onnettomuuteen». Surikohan hän kenties sitä, ettei\nhänen oma nuoruutensa ollut sen paremmin suojeltu maailman turmelusta\nja puutteen houkutuksia vastaan? Minä puolestani olen sitä mieltä,\nettä Teodoraa tyydytti kurtisaanin elämä paljoa vähemmän kuin mitä\nProkopios tahtoo lukijoilleen uskotella. Hän eli kurtisaanina siksi,\nettä se oli melkein välttämätön seuraus hänen näyttelijätärammatistaan,\nmutta pian hän väsyi siihen. Hyvissä ajoin johti uskonto hänet katumaan\nentisyyttään, ja siitä lähtien hän pysyi kaiken ikänsä syvästi ja\nvilpittömästi hurskaana. Ja hänen kunnianhimonsakin edisti tätä\nmuutosta. Kun tämä erikoisen lahjakas ja harvinaisen älykäs sekä\nlujatahtoinen nainen nousi valtaistuimelle, oli näin vallanhimoisella\nja kiihkomielisellä olennolla, joka ikävöi valtaa niin suunnattomasti,\nmuuta ajattelemista kuin arkipäiväisten lemmenseikkailujen\nharrastaminen. Hänellä oli muutamia niitä erikoisia ominaisuuksia,\njotka oikeuttavat tavoittelemaan korkeinta valtaa. Hän oli uskomattoman\nlujatahtoinen, miehekkään päättäväinen ja niin kylmäverinen, että\nnäytti kykenevän selviytymään kaikkein suurimmistakin vaikeuksista.\nHän tahtoi olla keisarinna, mutta ei suuruutensa huumaama ja laiska\nkeisarinna. Yksikolmatta vuotta hän hallitsi Justinianuksen rinnalla\nja johti valtakunnan asioita yhtä paljon kuin puolisonsa, kenties\nenemmänkin, ja koko hänen valtakaudelleen oli tunnusmerkillistä\nomituinen hyvän ja pahan, naisellisen kiihkomielisyyden ja\nvaltiomiesvoiman sekoitus. Hän oli levoton ja monimutkainen\nolento, usein sekaannusta aiheuttava, mutta aina yhtä muuttumaton\nlumousvoimaltaan.\n\n\n\n\n5\n\nVIHREÄT JA SINISET. NIKA-KAPINA\n\n\nTammikuussa v. 532 oli Konstantinopolissa hyvin rauhatonta.\nSirkuspuolueitten välinen jännitys oli entistäkin vaarallisempi.\n\nValtaistuimelle noustuaan Teodora oli vihreitä kohtaan tuntemassaan\nvihassa sallinut sinisten rajattoman vapaasti harjoittaa mitä pahimpia\nväkivallantekoja. Justinianus ilmaisi turhaan tyytymättömyytensä —\nlopulta taipui hän kuitenkin aina puolisonsa tahtoon. Ja jos hän\njoskus päättikin käydä lujasti käsiksi asioihin, täytyi hänen pian\nmukautua Teodoran suuttumuksen ja moitteitten pakottamana. Siniset,\njotka tunsivat olevansa varmassa turvassa keisarinnan suojelemina,\ntottuivat vähitellen mitä häikäilemättömimpään julkeuteen. Jos\njoku virkamies ei miellyttänyt heitä, jos joku maaherra uskalsi\nesiintyä heidän liiallista rohkeuttaan vastustaen, pani puolue heti\ntoimeen levottomuuksia ja vaati metelöiden ja hälisten keisaria\nrankaisemaan heidän vihollistaan. Erään itämaalaisen aatelismiehen,\njoka oli uskaltanut ruoskituttaa muutamia siniseen puolueeseen\nkuuluvia rettelöitsijöitä, täytyi itsensä alistua samaan häpeälliseen\nrangaistukseen Antiokian suurella torilla. Eräs kilikialainen prefekti,\njoka oli mestauttanut kaksi hänen kimppuunsa kadulla Anazarbassa ase\nkädessä hyökännyttä sinistä, ristiinnaulittiin Teodoran käskystä\nmaakuntansa pääkaupungissa, rangaistukseksi siitä, että oli koettanut\npitää lakia pyhänä. Konstantinopolissa tehtiin murhia keskellä päivää.\nPalatsin porttien luona, aivan keisarin nähden hyökkäsivät siniset\nmiekka kädessä vastustajiensa kimppuun. Ja jollei hallitsija sattumalta\nnäyttänyt tarpeeksi halukkaalta ottamaan huomioon heidän valituksiaan,\njos hän näytti taipuvaiselta rupeamaan jonkun sellaisen suojelijaksi,\njota kohtaan heillä mielestään oli syytä tuntea tyytymättömyyttä,\njakoivat he itse epäröimättä oikeutta, hyökkäsivät vihollisensa\nkimppuun, kun tämä tuli ulos keisarin vastaanottohuoneesta, löivät\nhänet tajuttomaksi ja jättivät usein siihen paikkaan kuolemaan. Poliisi\noli voimaton eikä uskaltanut käydä käsiksi metelöitsijöihin, ja jos\nse joskus yritti tulla väliin, torjuivat sinisen puolueen jäsenet sen\nasevoimin loitommalle.\n\nEniten kuitenkin kärjisti tilannetta se seikka, että vihreät, joita\nsuututti hovin puolueellisuus, alkoivat antaa pyrkimyksilleen\npoliittista väriä. Monet heistä pysyivät uskollisina entisen\nsuojelijansa keisari Anastasiuksen perheelle, jonka jäsenistä kaksi\nveljenpoikaa — Hypatios ja Pompeios — asui pääkaupungissa, ja\nosoittivat julkista vihamielisyyttä uutta hallitsijasukua kohtaan.\nHallitus oli joutunut toisaalta sinisten vaateliaan ja hirmuvaltaisen\nystävyyden, toisaalta vihreitten huonosti salatun nurjamielisyyden\nväliin, ja oli nyt aika pahassa pulassa. Sen oli hyvin vaikea ylläpitää\njärjestystä, ja se oli täydellä syyllä alituisessa levottomuuden\ntilassa peläten pienenkin sattuman liittävän puolueet yhteen. Kaiken\nlisäksi vallitsi yleinen tyytymättömyys kahden tärkeimmän ministerin\nkvestori Triboniuksen ja pretoriaaniprefekti Johannes Kappadokialaisen\nhallitusta ja kiristyksiä vastaan. Ensinmainittu, joka oli etevä\noppinut ja erinomainen juristi, mutta tavattoman ahne ja rahasta valmis\nmihin tahansa, kävi häpeämättömästi kauppaa oikeudella vääristellen\nlakia asiakkaittensa tarpeen ja anteliaisuuden mukaan. Toinen, joka oli\ntaitava virkamies, mutta kova, häikäilemätön ja karkea luonteeltaan,\nei kammonnut mitään keinoa, kun oli kysymyksessä varojen hankkiminen\nalamaisilta keisarillisen hovin menoihin; hän kidutti usein kuoliaaksi\nhenkilöitä, joitten epäili tahtovan kätkeä omaisuutensa, ja salli\nkätyriensä suorittaa miten väkivaltaisia tekoja tahansa. Molemmat\nnämä yleisesti inhotut miehet olivat keisarin suuressa suosiossa,\nsillä hän tunsi heidän uskollisuutensa ja osasi antaa arvoa heidän\npalveluksilleen. Mutta kaikesta tästä oli seurauksena erittäin\nvaarallinen kuohumistila, joka johti Nika-kapinan nimellä tunnettuun\npeloittavaan meteliin. Alkaen ensin sirkuksessa se levisi pian yli koko\nkaupungin ja oli vähällä kaataa kumoon Justinianuksen keisari-istuimen.\n\nSunnuntaina tammik. 11 p:nä v. 532 oli hippodromissa tavanmukaiset\nkilpa-ajot. Keisari oli läsnä, ja epäilemättä oli Teodorakin\nseurueineen ja ylhäisönaisista kokoonpantuine hoveineen asettunut\nnäkymättömänä Stefaninkirkon ristikoilla varustettujen ikkunoitten\ntaakse, mistä oli näköala sirkukseen. Tässä itämaalaisia tapoja\nsuosivassa hovissa ei keisarinnan sopinut liian usein näyttäytyä\njulkisesti.\n\nKansanjoukko oli levoton. Lähinnä edellisinä päivinä oli kaupungissa\nmurhattu monta henkilöä. Varsinkin oli vihreillä mielestään syytä\nvalittaa sitä puolueellisuutta, jota eräs palatsin virkamies, ylin\nkamariherra Kalopodios oli osoittanut. Niiltä penkkiriveiltä, joilla\nvihreät istuivat, kuului lakkaamatta hurjaa huutoa ja kirkunaa,\nniin että Justinianus, joka lopulta tuli kärsimättömäksi, käski\nvieressään seisovan airuen puhutella kansaa ja kysyä, mistä syystä\noltiin suutuksissa. Vieläkin on tallella alkuperäinen pöytäkirja siitä\nomituisesta keskustelusta, joka nyt seurasi vihreitten puheenjohtajan\nja keisarin välillä. Se on omituisimpia tuolta ajalta säilyneitä\nasiapapereita ja kuvastaa mitä luonteenomaisimmin bysanttilaisia tapoja\nja sitä vallattomuutta, johon tuo vieläkin roomalaisen syntyperänsä\nmuistava rahvas saattoi antautua hippodromissa kaikkivaltiaan keisarin\nläsnäollessa.\n\nVihreät eivät olleet aluksi henkilökohtaisesta kunnioituksesta keisaria\nkohtaan uskaltaneet juuri muuta kuin hämärin vihjauksin mainita\nvainoojiansa, mutta sitten he kuitenkin pian kiihtyivät kovasti. He\nsanoivat Kalopodiosta peittelemättä pyövelikseen ja uhkasivat Jumalan\nkostolla jokaista, joka vastedes uskaltaisi loukata heitä.\n\n»Ette siis ole tulleet tänne näytelmää katsomaan», antoi arkaan kohtaan\nhaavoittunut Justinianus huutaa heille, »vaan hallitusta herjaamaan».\n\nÄänensävy muuttuu nyt kummallakin puolella yhä uhkaavammaksi.\n\n»Vaietkaa», karjuu keisarillinen airut, »te juutalaiset, manikealaiset\nja samarialaiset! Vaietkaa, tai päänne hakataan poikki!»\n\n»Judas, pyöveli, murhamies!» huutavat kiihtyneet vihreät vastaan.\n»Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän\nvaloa, jotta hän ei olisi siittänyt murhamiestä maailmaan!»\n\nIvaa sekaantuu loukkauksiin, järkipuhetta parjaussanojen joukkoon.\nVihreät valittavat kiihkeästi, että heidät on suljettu pois palatsista\nja hallituksesta, että heiltä on riistetty kaikki oikeudet, sekä että\nhe ovat joka asiassa riippuvaisia viranomaisten mielivallasta.\n\nJa tietenkin he saattoivat sinisten tekemät murhat hallitsijan tiedoksi\nhuutaen:\n\n»Sinä annat murhata meitä ja sitten vielä käsket rankaisemaan meitä!»\n\nKeskellä hälinää esiintyvät sinisetkin näyttämöllä ja tukevat airuen\nsanoja huudoillaan.\n\n»Raukat, herjaajat, Jumalan viholliset, ettekö jo osaa vaieta?»\n\n»Jos sinä käsket, keisari», vastaavat vihreät, »niin vaikenemme, oi\nkorkein hallitsijamme, mutta vastoin tahtoamme. Tiedämme kaiken,\nkuuletko, kaiken! Mutta hyvä on, me vaikenemme. Hyvää yötä! Oikeus,\nsinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme, me rupeamme\njuutalaisiksi. On kuitenkin parempi olla pakana kuin sininen».\n\nJa yhtenä ryhmänä lähtivät vihreät hippodromista. Se oli verisin\nloukkaus, mikä voi tulla keisarillisen majesteetin osaksi.\n\nRaivoavan kansanjoukon hajaantuessa sirkuksesta kaduille Justinianus\npalasi palatsiinsa. Hän ajatteli mielessään, että sinisten uskollisuus,\nniinkuin tavallisestikin, vaimentaisi pian toisen puolueen vihan.\n\nOnnettomuudeksi teki nyt kuitenkin kaupunginprefekti Eudemon tyhmyyden.\nInnon puuskassa hän oli vangituttanut joukon puoluepukareita, ja\nottamatta selvää, mihin puolueeseen he kuuluivat, hän tuomitsi heistä\nneljä mestattavaksi ja kolme hirtettäväksi. Kolmen viimeksimainitun\nsuhteen hoiti pyöveli kuitenkin asiansa huonosti; kolme kertaa katkesi\nnimittäin nuora uhrien painosta. Silloin alkoivat katselijajoukot\nrukoilla armoa tuomituille, lopuksi heidät vapautettiin väkivallalla,\nja erään naapuriluostarin munkit ottivat heidät turvaan kirkkoonsa.\n\nNyt kävi kuitenkin ilmi, että yksi vangeista oli vihreä ja toinen\nsininen. Yhteinen vaara lähensi silloin molempia puolueita toisiinsa.\nTämä kävi selvästi näkyviin hippodromissa seuraavana päivänä. Vihreät\nja siniset vaativat yhteen ääneen ja itsepintaisesti, että keisarin\noli armahdettava rikolliset, mutta tämä ei tahtonut kuulla sellaisesta\npuhuttavankaan. Se oli tavattoman varomatonta. Vanhaa uskollisuuden\nilmauksena käytettyä huutoa: »Voitto keisari Justinianukselle!»\nseurasivat nyt mielettömät huudot: »Eläkööt kauan vihreät ja siniset,\njoita kärsimys yhdistää!» Kapinalliset syöksyivät ulos ottaen\nyhteiseksi tunnussanakseen Nika (voitto!) — tällä nimellä onkin\nkapina historiassa tunnettu — ja hajaantuivat kaikkialle kaupungille.\nRynnätään sisään kaupunginprefektin virastoon ja vaaditaan prefektiä\nvapauttamaan vangit. Kun hän kieltäytyy, sytytetään hänen palatsinsa\ntuleen, hyökätään vankilaan, vapautetaan vangit, surmataan sotilaat,\njotka koettavat palauttaa järjestystä, ja koko yön harhailevat\nkiihtyneet joukot kaupungin katuja etsien ja surmaten niitä virkamiehiä\njotka ovat herättäneet suuttumusta.\n\nSeuraavana päivänä, tammik. 14:ntenä, lähestyi kansanjoukko palatsin\nportteja ja vaati haltuunsa ylintä kamariherraa Kalopodiosta, prefekti\nEudemonia ja ennen kaikkea keisarin molempia neuvonantajia Johannes\nKappadokialaista ja Triboniusta. Justinianus myöntyi, hän nimitti\nBasilideen kvestoriksi ja Fokaksen pretoriaanien päälliköksi, ja\nnähdessään kansan riemun ja kiitollisuuden, kun uudet ministerit\nnäyttäytyivät, hän luuli hetkisen onnistuneensa vaimentamaan uhkaavan\nmyrskyn. Mutta keisarin myöntyminen tapahtui liian myöhään, se vain\nyllytti raivoavaa joukkoa ja sai sen käsittämään voimansa. Kapina\nkasvoi vallankumoukseksi.\n\nAina tähän asti oli kuitenkin kansan järkevä aines pysytellyt syrjässä\ntapausten kulusta, eikä kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Justinianus\nluuli voivansa ryhtyä voimakeinoihin. 15 p:nä hän päästi barbaariset\nkaartinsotilaansa Belisariuksen komentamina kapinallisia vastaan.\nOnnettomuudeksi nämä raa’at palkkasoturit kävivät Sofian kirkon pappien\nkimppuun, jotka olivat lähteneet kirkosta pyhäinjäännökset käsissään\nkoettaakseen erottaa taistelevia. Tällaisen pyhyydenloukkauksen\nnäkeminen saattoi uskollisina pysyneetkin raivoihinsa. Joka ikkunasta,\njoka pengermältä ja katolta sinkoili satamalla kattotiiliä ja kiviä\njoukkojen päälle ja naiset, jotka varsinkin olivat suunniltaan, ottivat\naktiivisesti osaa taisteluun. Sotilaat menettivät itsehillintänsä\nja peräytyivät palatsia kohti, ja heidän pakoaan jouduttaakseen\nvoittava kansanjoukko sytytti tuleen monta lähistöllä olevaa julkista\nrakennusta. Senaatin talo, Zeuxipposkylpylä ja Sofian kirkko joutuivat\nliekkien uhriksi; keisarin palatsikin oli vaarassa, sen etupihan\nrakennuksissa riehui tuli samoin kuin kaartin kasarmeissakin. Kolme\npäivää hävitti tuli voimakkaan myrskyn auttamana kaupunkia ja tuhosi\nIrenen kirkon, Aleksanterin kylpylän, Sampsonin sairaalan, joka paloi\npotilaineen päivineen, basaarimyymälät, joukon komeita palatseja ja\nyksityisrakennuksia sekä kokonaisen kaupunginosan, joka oli kaikkein\nkauneimpia ja ulottui Augusteontorilta Konstantinuksen Forumille\nasti. Enemmän kuin neljännes koko kaupungista oli tuhkana, ja mustien\nrauniokasojen, palaneista rakennuksista jääneitten pirstaleitten sekä\nkitkerien savupilvien keskellä, mikä teki kaupungissa asumisen melkein\nmahdottomaksi, ruumiitten peittämillä kaduilla, jossa näkyi paljon\nkuolleita naisiakin, jatkui taistelu. Ryöstö ja polttaminen rehoittivat\nrajattomasti, ja rauhalliset asukkaat pakenivat joukoittain Bosporin\ntoiselle rannalle.\n\nPalatsissa oli hämminki suuri. Vaikka olikin kiireesti komennettu\nlisäväkeä lähiseudun joukko-osastoista, oli kuitenkin puute miehistä.\nKaartin sotaväenosastot, koreat paraatisotilaat, jotka eivät olleet\nkovinkaan halukkaita lyömään ja iskemään, olivat kaikkina aikoina\nolleet peräti keskinkertaisia taisteluvoimia, ja sitä paitsi ei heidän\nuskollisuuteensakaan ollut paljoa luottamista. Sotilaiden valtavan\nsuuri enemmistö odotteli tapausten kehitystä ratkaistakseen sen mukaan\nkantansa, pysytteli puolueettomana keisarin ja kapinallisten välillä\nja lamautti puolustuksen epävarmalla asenteellaan. Justinianus ei\nvoinut luottaa muihin kuin muutamiin vanhempiin rykmentteihin, jotka\nolivat hiljattain palanneet Persiasta Belisariuksen mukana, sekä\nniihin sotavanhuksiin, jotka muodostivat kenraalin henkivartioston\n— hyvä jos niitä oli kaiken kaikkiaan pari kolme tuhatta miestä —\nsekä Munduksen kolmeentuhanteen heruliin, jotka olivat parastaikaa\nohimatkalla Konstantinopolissa, henkivartijoihinsa ja kamariherroihinsa\nsekä lopuksi pieneen uskollisina pysyneitten joukkoon. Se ei merkinnyt\npaljoa kokonaista kapinoivaa kaupunkia vastaan. Äärimmäisen hermostunut\nkeisari näyttikin yhä ilmeisemmin menettävän itsehillintänsä ja\npelkäävän joka taholla ympärillään olevan salaliittolaisia ja\nmurhamiehiä. Heti kapinan alettua olivat Anastasiuksen veljenpojat\nHypatios ja Pompeios tulleet palatsiin vakuuttamaan uskollisuuttaan,\nmutta heidän rukouksistaan huolimatta Justinianus käski heidän palata\nkotiin. Hän ei käsittänyt lahjoittavansa tällä tavoin kapinallisille\njuuri sen, mitä heiltä puuttui, nimittäin johtajat.\n\nTammik. 18:ntena, kapinan kuudentena päivänä, ryhtyi Justinianus, joka\nei ollut nukkunut vähääkään, voimanponnistukseen. Niitten salakäytävien\nkautta, jotka johtivat palatsista keisarilliseen aitioon, hän lähti\nhippodromiin, avautti puhujalavalle vievät kupariovet, astui esiin\npitäen evankeliumeja kädessään sekä lupasi juhlallisesti antaa anteeksi\nkaikille, jos kapinalliset laskisivat aseet käsistään.\n\n»Minä yksin olen kaikkeen syyllinen», hän sanoi nöyrästi. »Syntini\nsaivat minut kieltämään teiltä sen, mitä pyysitte hippodromissa».\n\nJotkut hajanaiset hyvähuudot seurasivat näitä sanoja, mutta ne\nhukkuivat joka taholta kaikuviin herjaussanoihin:\n\n»Valehtelija, aasi, valapatto!»\n\nKiviä lenteli keisarilliselle puhujaparvekkeelle, häväistyssanoja\nhuudettiin Justinianuksesta ja Teodorasta. Mitään muuta ei ollut\ntehtävissä kuin peräytyä.\n\nMitä oli saattanut odottaa, tapahtuikin nyt. Kansa, jonka piti valita\nitselleen uusi hallitsija ja joka jo monta päivää oli huutanut\nHypatioksen nimeä, lähti hänen palatsiinsa, jonne Justinianus oli\nkäskenyt hänen palata. Turhaan takertui hänen puolisonsa Maria kiinni\nhänen vaatteisiinsa ja huusi itkien, että he vievät hänen puolisonsa\nkuolemaan, sekä rukoili hänen ystäviään tulemaan apuun. Turhaan koetti\nHypatios itse puolustaa itseään. Haltiotilaan joutunut joukko kuljettaa\nhänet mukanaan Konstantinuksen Forumille, siellä hänet nostetaan\nkilvelle, hänen otsalleen pannaan diadeemiksi sotilaan kaulaketju,\nhänet koristellaan keisarin arvomerkeillä ja keisarinviitalla,\njotka on anastettu palatsin valloitettua osaa ryöstettäessä. Uusi\nhallitsija etunenässä ryntää joukko hippodromiin ja nostaa Hypatioksen\nkeisarilliseen aitioon, minkä jälkeen kapinan johtomiehet alkavat\nmuutamien viisaitten miesten neuvoista välittämättä tuumia, kuinka\nparhaiten saataisiin palatsi rynnäköllä vallatuksi. Joka taholta\nliittyi kapinallisten puolueeseen lisää tyytymättömiä ja epätietoisia,\nmonet senaattorit ja ylimykset ilmoittivat julkisesti kannattavansa\nAnastasiuksen veljenpoikaa, ja kaupungilla kierteli jo sellainen huhu,\nettä Justinianus ja Teodora olivat paenneet. Vihreitten puolueeseen\nkuuluvat nuoret miehet kiertelivät asestettuina kaikkialla kaupungissa\nja uskoivat voiton taatuksi, minkä vuoksi hätääntynyt Hypatioskin alkoi\nuudelleen toivoa.\n\nOli tammik. 18:nnen päivän iltapuoli. Ratkaiseva hetki oli tullut.\n»Koko keisarikunta», sanoo eräs silloin elänyt henkilö, »näytti\nolevan perikatonsa partaalla». Kaupunki paloi, hippodromissa osoitti\nkansanjoukko suosiotaan Hypatiokselle ja herjasi Justinianusta ja\nTeodoraa, palatsi oli joutumassa kapinallisten haltuun. Keisari,\njoka oli menettänyt toivonsa ja apukeinonsa, ei enää uskonut\nvoivansa kukistaa kapinaa ja pelkäsi jo, ettei hänen henkensäkään\nenää ollut turvassa. Palatsin ja meren välissä olevien puutarhojen\nkautta kuljetettiin aluksiin kalleuksia keisarin aarrekammiosta,\nja Justinianus aikoi itse paeta samaa tietä. Keisari neuvotteli\nkorkeimpain neuvoskunnassa viimeisten uskollistensa Belisariuksen,\nMunduksen, Konstantioluksen, Basilideen, muutamien palvelijoiden\nja kamariherrain kanssa. Teodorakin oli läsnä neuvottelussa. Tuona\nsurkeana päivänä, jolloin epätoivoinen ja neuvoton Justinianus ei\nnähnyt mitään muuta pelastusta kuin paon, jolloin hänen ministerinsä\nja kenraalinsa osoittivat samaa horjuvaisuutta kuin hänkin, oli\nTeodora ainoa, joka pysyi levollisena ja luottavaisena keskellä\nyleistä mielenmasennusta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta\näkkiä hän nousi kesken toisten äänettömyyttä ja muistutti heidän\nraukkamaisuutensa katkeroittamana keisaria ja ministerejä, jotka näin\nhylkäsivät hänet, heidän velvollisuuksistaan.\n\n»Vaikkapa ei olisikaan jäljellä mitään muuta keinoa kuin pako», hän\nsanoi, »en sittenkään pakenisi. Ne, joilla on ollut kruunu päässään,\neivät saa enää elää menetettyään sen. En tahdo elää päivääkään sen\nhetken jälkeen, jolloin minua ei enää puhutella keisarinnaksi. Jos\ntahdot paeta, Caesar, niin tee se, sinulla on rahaa, laivat ovat\nvalmiina, meri on avoinna. Minä jään. Rakastan vanhaa väitettä, että\npurppura on suloinen käärinliina».\n\nSinä päivänä Teodora pelasti valtaistuimen Justinianukselle, ja tässä\nkaikki voimat vaativassa taistelussa, jolloin sekä hänen valtakuntansa\nettä henkensä olivat pelissä, kohosi hän kunnianhimonsa tukemana\nsankarilliseen suuruuteen.\n\nHänen tarmokas puheensa sai Justinianuksen ja hänen neuvonantajansa\nuudelleen rohkaisemaan mielensä. Sillä aikaa kuin viekas Narses,\nkeisarinnan uskottu, otti tehtäväkseen erottaa siniset muista\nkapinallisista ja onnistuikin siinä rahan voimalla, ja kun tämän\nhajaantumisen vuoksi alkoi syntyä erimielisyyttä vallankumouksellisten\nkeskuudessa ja kun ruvettiin jo uudelleen kuulemaan keisarille\nuskollisten suosionhuutoja: »Eläköön Justinianus! Herra, varjele\nJustinianusta ja Teodoraa!», valmistivat Belisarius ja Mundus\nhyökkäystä hippodromia vastaan. Suitsuavien raunioitten kautta\nBelisarius koetti sotilaineen tunkeutua keisarin aitioon, jossa\nHypatios oleskeli, mutta kaartinsotilaat, joilla oli hallussaan\nKathismapalatsi, kieltäytyivät tottelemasta häntä ja pysyivät\nitsepintaisesti puolueettomina. Epätoivoissaan kenraali palasi\npalatsiin pitäen asiaa lopullisesti menetettynä, ja tällä kertaa\ntäytyi Justinianuksen koettaa rohkaista häntä. Vihdoin onnistui\nBelisariuksen suurella vaivalla raivata itselleen tie sinisten porttien\nkautta areenalle ja miekka kädessä hyökätä kapinallisia vastaan.\nTaistelun hälinä houkutteli paikalle toimekkaan Munduksenkin, joka\noli vain odottanut tätä merkkiä. Hän hyökkäsi nyt barbaarijoukkoineen\nvastakkaiselta puolelta hippodromiin raivaten itselleen sisäänpääsyn\nsiitä portista, jota sanottiin Kuolleitten portiksi. Sillä välin kuin\nkeisarilliset joukot antoivat ylhäältä amfiteatterin kävelykäytäviltä\nnuolisateen suuntautua kansanjoukkoon, raivasivat toiset miekka\nkädessä itselleen verisen tien tiheässä seisovan ja turvattoman lauman\nlävitse. Nyt syntyi hirveä pakokauhu. Mutta pakoyritykset olivat\nturhia, sillä joka taholla oli toisia vastassa. Turhaan tehtiin\nvastarintaa; Belisariuksen vanhat sotilaat löivät kaikki maahan eivätkä\nantaneet kenellekään armoa. Iltaan asti kesti säälimätöntä teurastusta\nsotilaiden lävistäessä aseillaan kaikki, jotka joutuivat heidän\nulottuvilleen. Iltamyöhällä, kun verilöyly loppui, makasi muutamien\ntodistajien lausunnon mukaan enemmän kuin kolmekymmentätuhatta, toisten\nmukaan taas melkein viisikymmentätuhatta ruumista hajallaan hippodromin\nverisellä tantereella.\n\nHypatios, jonka kaksi keisarin veljenpoikaa vangitsi kenenkään hänen\nkannattajansa uskaltamatta kohottaa sormeakaan hänen avukseen,\nvietiin yhdessä serkkunsa Pompeioksen kanssa Justinianuksen eteen.\nPompeios, joka oli heikko raukka ja kykenemätön kestämään tällaisia\nonnettomuuksia, rukoili ja itki, vähän voimakkaampi Hypatios taas\nvakuutti viattomuuttaan ja vannoi kansan tehneen hänelle väkivaltaa\nsekä lisäsi, että hän, käskiessään kapinallisten lähteä hippodromiin,\noli vain tahtonut siten saattaa heidät turvattomina Justinianuksen\nkäsiin. Tämä oli totta, mutta onnettomuudeksi Hypatioksen sanansaattaja\nei ollut voinut löytää tietä keisarin palatsin monissa sokkeloissa.\nJustinianus, joka oli nyt saanut takaisin kylmäverisyytensä, vastasi\narmonpyytäjille julman ivallisesti:\n\n»Hyvä on, mutta koska teillä on sellainen vaikutusvalta näihin miehiin,\nolisitte menetelleet oikein, jos olisitte käyttäneet sitä, ennenkuin\npoltitte pääkaupunkini».\n\nSeuraavana päivänä hän mestautti heidät. Heidän ruumiinsa heitettiin\nBosporiin.\n\nSanotaan, että Justinianus kenties olisi kuitenkin antanut heille\nanteeksi ja pitänyt riittävänä rangaistuksena sitä kauheaa verilöylyä,\njoka päätti kuusipäiväisen metelin. Mutta Teodora, jonka luonne oli\npaljon julmempi ja leppymättömämpi, vaati kuolemanrangaistusta. Hän\noli, kertoo eräs aikalainen, vannonut Jumalan pyhässä nimessä ja\noman päänsä kautta, ettei säästäisi kapinallisten johtajia, ja hänen\noli onnistunut kiristää keisarilta samanlainen vala. Hän vaati, että\nannettu lupaus oli pidettävä, ja häntä täytyi totella.\n\nToisiakin ankaroita rangaistuksia seurasi. Joukko ylimyksiä ja\nsenaattoreja, jotka olivat kapinan aikana saattaneet itsensä huonoon\nvaloon, tuomittiin kuolemaan tai maanpakoon, heidän omaisuutensa\ntakavarikoitiin ja siirrettiin keisarin aarrekammioon tai jaettiin\npalkintoina hallitsijaparin kannattajille. Erikoisen julmasti\nvainottiin niitä, jotka tavalla tai toisella tuntuivat pettäneen\nlaillisen hallituksen, hovimiehiä, jotka olivat epäilleet sen\nvallassapysymistä, kaartinsotilaita, jotka olivat epäröineet puolustaa\nsitä, sinisen puolueen jäseniä, jotka olivat yhtyneet vihreihin.\nKeisarin käskystä pani kaupunginprefekti toimeen pitkäaikaisen\ntutkimuksen, ja pääkaupungissa vallitsi hirmuvalta.\n\nKapina oli kukistettu, ja Justinianus voi täydellä syyllä kuuluttaa\nsiinä julistuksessa, jota hän antoi jakaa kaikissa valtakuntansa\nkaupungeissa, että hän oli voittanut vallananastajat, jotka olivat\nnousseet häntä vastaan. Mutta ennen kaikkea oli hänen kiitettävä\nTeodoraa voitostaan, ja sen vuoksi merkitseekin Nika-kapina\nkäännekohtaa keisarinnan elämässä. Noina kohtalokkaina päivinä hän\nkunnostautui valtiomiehenä ja osoittautui paljon kylmäverisemmäksi\nja lujatahtoisemmaksi kuin miehensä. Täten hän oli, niinkuin\nsattuvasti on sanottu, todenteolla ansainnut sen paikan keisarin\nneuvoskunnassa, josta hänen oli tähän asti kenties ollut kiitettävä\nvain keisarin heikkoutta. Teodora sai pitää sen yhä edelleenkin,\neikä kiitollinen Justinianus ajatellutkaan ottaa sitä häneltä pois.\nJa koska keisarinnalla oli kykyä ja ymmärrystä, kun suuret asiat\nolivat kysymyksessä, sekä selvänäköinen ja johdonmukainen käsitys\nniitten kehityksestä, oikea arvostelukyky valtion asioissa ja\nerehtymätön vaisto eri mahdollisuuksia harkitessaan, ei hän ainoastaan\nohjannut asioita kuin hallitsijatar, jolla on käytettävänään kaikki\nkeisarillisen aseman voimakeinot, vaan hän hallitsikin hyvin.\n\n\n\n\n6\n\nTEODORAN HALLITUS\n\n\nEräässä Justinianukselle omistetussa runoelmassa, joka kirjoitettiin\nnoin viisitoista vuotta Teodoran kuoleman jälkeen ja jossa ylistetään\n»erinomaista, kaunista ja viisasta hallitsijatarta», huomautti Paulus\nSilentiarius, hovimies ja runoilija, kuinka Teodora oli elinaikansa\nollut puolisonsa toimelias auttaja kaikissa suurissa yrityksissä.\nKaikki senaikaiset kirjailijat kertovat yhtäpitävästi, että keisarinna\nkäytti epäröimättä sitä rajatonta valtaa, jonka keisari oli antanut\nhänelle, että hän ehkä vieläkin pontevammin kuin keisari turvautui\nsiihen; ja Justinianus itsekin on joskus julkisesti maininnut\nsiitä. Vuonna 535 julkaisemansa suuren käskykirjeen alussa, jolla\nkeisarikunnan koko hallitus järjestettiin uudelleen ja joka on\nkeisarikunnan tärkeimpiä asiakirjoja, Justinianus suvaitsee ilmoittaa,\nettä hän on tälläkin kerralla ennen päätöksen tekemistä neuvotellut\n»kaikkein kunnianarvoisimman puolisonsa kanssa, jonka Jumala on\nhänelle antanut». Viimeiseen hetkeen asti intohimoisesti rakastuneena\nsiihen naiseen, jota hän nuorena oli jumaloinut, hänen suuren älynsä\nja voimakkaan tahtonsa hallitsemana, Justinianus ei voinut koskaan\nkieltää häneltä mitään, ei kunnian loistoa eikä oikeutta korkeimman\nvallan käyttöön. Niiden yhdenkolmatta vuoden aikana, jotka Teodora\nhallitsi, oli hänellä osuutensa kaikessa, hallituksessa, johon hän\nsijoitti suosikkejaan, diplomatiassa, politiikassa, kirkossa. Ja vaikka\nhänen vaikutuksensa joissakin kohdin olikin epäedullinen, vaikka\nhänen ahneutensa, hänen väkivaltaisuutensa ja ylpeytensä, jotka vielä\nkorostivat samoja keisarinkin ominaisuuksia, joskus aiheuttivatkin\nvalitettavia toimenpiteitä, ei sovi unohtaa, että hän usein osoitti\noikeaa älyä valtion asioissa, sekä että hänen noudattamansa politiikka,\njonka päämääränä oli bysanttilaisen keisarivallan vahvistaminen ja\nturvaaminen, olisi kenties voinut muuttaa koko maailmanhistorian kulun,\njos hänelle olisi suotu aikaa työnsä täydentämiseen.\n\nVielä tänä päivänäkin on jäljellä muutamia todistuksia siitä\ntärkeästä asemasta, joka hänellä oli keisarikunnan hallituksessa.\nNiitten kirkkojen seiniltä, jotka Justinianus rakensi, ja hänen\nperustamiensa linnoitusten porttien yläpuolelta luetaan Teodoran nimi\nkeisarin nimen rinnalla. Sergiuksen ja Sofian kirkon kapiteelissa\non hänen nimikirjaimensa keisarin nimikirjaimen rinnalla, ja\notsakekirjoitukset ylistävät sekä sitä hurskautta, joka täytti\n»Jumalan kruunaaman» keisarinnan sielun, että hänen toimintatarmoaan\nja väsymätöntä vaivannäköään. San Vitalen kirkossa Ravennassa on\nhänen kuvansa hänen keisarillisen puolisonsa kuvan vastineena\nyksinäisessä kultamosaiikista kimmeltävässä alttariholvikuvassa. Ja\nniissä mosaiikkitauluissa, jotka koristivat Pyhän palatsin huoneita,\noli Justinianuksen tahto liittänyt Teodoran sinne ikuistettuihin\nkeisarikunnan sotilaallisiin riemuvoittoihin ja loistavimpiin\nmuistoihin. Keisarillisissa sineteissä nähtiin hänet keisarin rinnalla,\nja kaikkialla maassa ylpeilivät kaupungit ja maakunnat siitä, että\nniille oli annettu hänen kunniakseen sellaisia nimiä kuin Teodoriades\nja Teodoropolis. Kiitolliset kaupungit pystyttivät muistopatsaita\nhänelle samoin kuin Justinianuksellekin, ja kaikki virkamiehet\nvannoivat uskollisuudenvalansa hänellekin, joka koko ikänsä oli\nvertaisena puolisonsa rinnalla. Piispat ja hallintoviranomaiset,\nkenraalit ja maaherrat vannoivat »kautta kaikkivaltiaan Jumalan, hänen\nainosyntyisen poikansa Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme,\nPyhän Hengen, pyhän ja mainehikkaan Teotokoksen, neitsyt Marian,\nneljän evankeliumin sekä pyhäin arkkienkeleitten Mikaelin ja Gabrielin\nnimessä, palvelevansa uskollisesti hurskaita ja pyhiä hallitsijoita\nJustinianusta ja Teodoraa, hänen keisarillisen majesteettinsa puolisoa»\nsekä suorittaessaan niitä virkatehtäviä, jotka hallitsijapari oli\narmollisesti uskonut heille, »koettavansa vilpittä ja petoksetta\nvaikuttaa heidän yhteisen valtansa lujittamiseksi».\n\nTeodora, joka oli tällä tavoin kaiken valtiatar ja varma vallastaan,\nhallitsi siis mielensä mukaan sekä valtiollisissa että kirkollisissa\nasioissa. Ja vaikka hän joskus huomasikin, että horjuvainen Justinianus\noli luisumaisillaan hänen käsistään, vaikka hän joskus lyhyen ajan\nnäyttikin mukautuvan häntä itseään voimakkaampiin asianhaaroihin\nja vaikutuksiin, osasi hän aina myöhemmin rohkeasti ja viekkaasti\njärjestää loistavan koston. Kunnianhimoinen ja ovela kun oli, tahtoi\nhän aina kaikissa asioissa sanoa viimeisen sanan, ja se onnistuikin\nhänelle.\n\nOman mielensä mukaan hän nimitti virkaan ja erotti paaveja ja\npatriarkkoja, ministerejä ja kenraaleja, ollen yhtä halukas edistämään\nsuosikkiensa menestystä kuin murskaamaan vihollistensa valtaa ja\nvaikutusta. Hän osasi yhtä voimakkaasti rakastaa kuin vihatakin.\nKuinka korkeassa asemassa mies olikin, kuinka suuria ansioita hänellä\nolikin, kuinka läheisissä väleissä hän olikin keisarin kanssa, hänen\nperikatonsa oli varma, jos hän onnettomuudekseen oli vastenmielinen\nTeodoralle. Ennemmin tai myöhemmin keisarinnan onnistui syöstä\nhänet keisarin suosiosta. Jos joku virkamies ’piti kunnianasianaan\nluoda menestyksensä ilman Teodoran suojelua, ei siitä ollut hänelle\npienintäkään hyötyä. Ennemmin tai myöhemmin hän sai, joutuessaan äkkiä\npois virastaan, huomata, ettei kukaan voinut olla varma menestyksestään\nilman Teodoran tukea.\n\nToisaalta taas ei »uskollinen keisarinna», niinkuin Teodoran ystävät\nhäntä nimittivät, koskaan säästänyt vaivojaan, kun oli kysymys\nsellaisista henkilöistä, joihin hän oli kerta kaikkiaan mieltynyt, eikä\nhän milloinkaan pyytänyt heiltä mitään muuta korvaukseksi, kuin että\nhe palvelivat häntä sokeasti. Kaikki valtakunnan hallintoviranomaiset\nolivat selvillä siitä, että keisarinnan suosio oli varma takuu keisarin\nepäsuosiota vastaan, pettämätön keino päästä eteenpäin nopeasti ja\npitkälle, ja tietysti pidettiin se asia myöskin mielessä.\n\nOn jo mainittu, kuinka hän korotti Barsymeen kaupunginprefektiksi,\nja samoin sai eunukki Narses kiittää keisarinnaa menestyksestään.\nHän oli kasvanut palatsin palvelijoiden joukossa, mutta tuo pieni\nmies, jonka käynti oli varovaista ja koko käytös hienostunutta, osasi\nlumota keisarinnan etevillä ominaisuuksillaan, terävänäköisyydellään,\njoustavuudellaan ja kekseliäisyydellään sekä lujalla tahdollaan ja\nkylmäverisyydellään. Teodora otti hänet uskotukseen ja valtiolliseksi\ntyöaseekseen, hän teki Narseesta diplomaatin, joka suoritti\nihailtavalla tavalla keisarinnan antamat luottamustehtävät, korotti\nhänet kenraaliksi, joka ei kunniassa ja maineessa jäänyt paljoa\njälkeen Belisariuksesta. Epäilemättä hän erehtyi toisinaan vaalissaan,\nesimerkiksi silloin, kun hän vastoin kaikkien tahtoa kannatti\nnuorta ja kelvotonta Sergiusta, koska tämä oli naimisissa Teodoran\nsuosikin Antoninan sukulaisen kanssa. Sergius, jonka hallitus oli\nnimittänyt kenraaliksi Afrikkaan, oli vähällä pilata keisarin maineen\nymmärtämättömyydellään. Ylimalkaan Teodoran suosikit kuitenkin\nosoittivat ansainneensa hänen hyväntahtoisuutensa ja antautuivat\nvilpittömällä innolla niitten suurten tehtävien suorittamiseen, joita\nkeisarinna heille määräsi.\n\nTuonnempana osoitetaan, kuinka Teodora uskonnollisissakin asioissa\nilmaisi vähintään yhtä suurta intoa, kun oli kysymyksessä suosikkien\npuolustaminen. Tässä mainittakoon esimerkiksi Antimus, jonka hän teki\nKonstantinopolin patriarkaksi, Vigilius, jonka hän korotti paaviksi,\nAntiokian Severus, Aleksandrian Teodosius, Tellan Johannes ja Jakob\nBaradaeus. Kannattaa myöskin panna merkille kuinka itsepintaisesti\nhän vainosi niitä, jotka näyttivät haluavan vetäytyä loitommalle\nhänen vaikutuspiiristään tai asettua vastustamaan häntä. Tällaisia\nolivat esimerkiksi kenraalit Belisarius ja Butzes, jotka eivät\ntarpeeksi nöyrästi taipuneet hänen tahtoonsa, ministerit Johannes\nKappadokialainen ja Priscus, jotka uskalsivat suoraan keisarinnan\nsilmäin edessä kieltäytyä tunnustamasta hänen ylivaltaansa, ja samoin\npaavi Silverius. Sellaisia vastaan käytti hän petosta, julmuutta ja\nankaruutta.\n\nNäistä kaunopuheisista läksyistä kaikki oppivat ymmärtämään, että\nTeodoran tahtoa täytyi noudattaa sekä että jos se oli ristiriidassa\nJustinianuksen tahdon kanssa — sellaistakin nimittäin sattui joskus —\noli varovaisempaa ja valtioviisaampaa totella keisarinnaa kuin keisaria.\n\nJos nimittäin oli välttämätöntä, ei Teodora ollenkaan epäröinyt asettua\njulkisesti vastustamaan puolisonsa tahtoa. Eräs keisarinnan suosikki,\nmonofysiittipappi Julianus, joka luovuttuaan toimestaan Aleksandrian\npatriarkkana oleskeli alituisesti Teodoran lähettyvillä, oli tehnyt\nsuunnitelman evankeliumin julistamiseksi Nubian pakanoille. Keisarinna\nkannatti häntä kaikin mahdollisin tavoin, mutta kun Justinianus sai\ntietää tästä, pani hän määräksi, että kyseessä oleva lähetystyö oli\nuskottava oikeaoppisille papeille, ja hän antoi siihen tarkoitukseen\nvarustaa lähetyskunnan, joka sai tehtäväkseen jättää Nubian kuninkaalle\nrahoja ja kalliita lahjoja sekä kastepukuja. Samalla annettiin\nTeeban maaherralle käsky auttaa kaikin mahdollisin tavoin keisarin\nlähettiläitä.\n\nMitä teki nyt Teodora? Hän lähetti puolestaan lyhyen, mutta\nkaunopuheisen kirjeen Teeban maaherralle. Se sisälsi seuraavaa:\nkeisarinna halusi, että hänen omat lähettiläänsä saapuisivat Nubiaan\nennen keisarin lähettiläitä, sekä että maaherra saisi hengellään\nmaksaa, jollei hän millä tekosyyllä tahansa järjestäisi niin, että\nkeisarin sanansaattajien matka viivästyisi ja keisarinnan lähettiläät\npääsisivät edelle.\n\nNämä vastakkaiset käskyt, jotka kumpikin tulivat yhtä korkealta\ntaholta, eivät hetkeksikään panneet Teeban maaherraa epäröimään.\nTeodoran lähettiläät matkustivat ensin Nubiaan upeasti varustettuina\nja suuren saattueen keralla. Kun Justinianuksen lähettiläät saapuivat,\nselitettiin heille kaikin mahdollisin anteeksipyynnöin, että\ntoistaiseksi ei ollut ainoaakaan juhtaa saatavissa, koska keisarinnan\nlähettiläät olivat takavarikoineet kaikki ja näyttäneet selvät käskyt,\njoita ei ollut uskallettu jättää noudattamatta. Keisarin lähettiläät\nsaapuivatkin aivan oikein liian myöhään, tapasivat maan vallattuna\neivätkä päässeet minkäänlaisiin tuloksiin. Tarina ei kerro, saiko\nTeeban maaherra, joka oli niin hyvin palvellut Teodoraa, korotuksen,\nmutta hyvin luultavasti niin kävi. On kuitenkin helppoa kuvitella,\nkuinka sellaiset tapaukset yhä lisäsivät keisarinnan valtaa ja arvoa.\n\nTeodora ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea tarmoaan suosikkiensa\nmenestyksestä huolehtimiseen tai herättääkseen virkamiehissä suuria\nkäsityksiä vaikutusvoimansa laajuudesta. Hän tunsi elävää harrastusta\ntärkeitä valtionasioita kohtaan ja hänellä oli omat käsityksensä\nhallinnosta ja erikoiset mielipiteensä politiikasta ja diplomatiasta.\nJustinianuksen lainlaadinnassa voidaan osoittaa joukko sellaisia\nkohtia, jotka aivan varmasti ovat aiheutuneet Teodoran aloitteesta.\nMuuan ryhmä näitä toimenpiteitä, johon myöhemmin palaamme, tarkoitti\nnaisten aseman parantamista, mikä olikin hänen erikoisen harrastuksensa\nesineenä, toiset taas, joilla oli vieläkin suurempi merkitys, olivat\nyhteydessä yleisen hallinnon uudistamisen kanssa.\n\nValtiomieskatseellaan Teodora näki selvästi ne kaksi pahaa asiaa,\njoihin kätkeytyi keisarikunnan turvallisuutta uhkaava vaara —\nkriitillisen taloudellisen kysymyksen ja kriitillisen uskonnollisen\nkysymyksen. Niin suuri rahan tarve kuin hänellä itsellään olikin,\nymmärsi hän samoin kuin Justinianuskin, kuinka vaarallista oli\nkiristää alamaisiaan liiaksi ja pitää sillä tavoin yllä kasvavaa\ntyytymättömyyttä. Sen vuoksi hän taivutti Justinianuksen julkaisemaan\nvuonna 535 asetuksen, joka määräsi virkamiesten velvollisuudet ja\ntehtävät ja käski heitä olemaan oikeudenmukaisia ja rehellisiä sekä\nisällisiä alempiaan kohtaan. Juuri samasta syystä Teodora joutui\nriitaan Johannes Kappadokialaisen, tuon kivikovan, turmeltuneen ja\nlahjuksia vastaanottavan ministerin kanssa.\n\nYhtä suurta harrastusta hän tunsi uskonnollisia kysymyksiä kohtaan.\nSamaan aikaan, jolloin Justinianus suurten roomalaisten muistojen\nsokaisemana antautui vuoroin suurellisen, vuoroin päihdyttävän\najatuksen valtaan: uneksimaan Caesarin valtakunnan uudelleen\nrakentamista ja oikeaoppisuuden vallan turvaamista yhtymällä Roomaan,\nTeodora kääntyi sukkelampana ja laajakatseisempana itään päin. Hän\nymmärsi, että kaikki Aasian rikkaat ja kukoistavat maakunnat sekä\netenkin Syyria ja Egypti olivat valtakunnan todellinen voima; hän\nkäsitti, mikä vaara keisarikunnalle sisältyi siihen uskonnolliseen\nhajaannukseen, jolla idän kansat noissa valtakunnissa ilmaisivat\neristäytymispyrkimyksensä. Teodora ymmärsi, kuinka välttämätöntä\noli sopivilla myönnytyksillä ja hyvin suurella suvaitsevaisuudella\nvaimentaa uhkaavaa tyytymättömyyttä, ja kun hän koetti suunnata\nvaltakunnan politiikkaa tähän päämäärään, on täysin kohtuullista\nmyöntää, että hän näki asiat selvemmin kuin korkea puolisonsa ja osasi\narvata tulevaisuuden tapaukset paremmin kuin hän.\n\nHerkeämättömän tarkkaavaisena, erikoisen kestävänä ja ihmeellisen\nkekseliäänä Teodora koetti elämänsä loppuun asti saada ratkaisua\nuskonnollisessa tai paremminkin siinä valtiollisessa kysymyksessä,\njoka kätkeytyi uskonnon verhoon. Mutta tätä kysymystä hän ei suinkaan\npohtinut vain vaihtaakseen mielipiteitä ja nauttiakseen hedelmättömästä\nkeskustelemisen ilosta niinkuin Justinianus. Teodora oli sukua\nBysantin suurille keisareille, joiden katse oli aina suunnattu\nuskonnollisten riitojen pinnallisten ja vaihtelevien muotojen takaa\nsiintävää valtiollisten kysymysten vakinaista taustaa kohti. Senvuoksi\nhän noudattikin valtion nimessä päättävästi mielipiteitään, suojeli\njulkisesti kerettiläisiä, uhmasi rohkeasti paavia, veti mukaansa\nhorjuvaisen ja hätäilevän Justinianuksen sekä syöksyi sokeasti\ntaisteluun tahtomatta koskaan tunnustaa joutuneensa tappiolle.\n\nElämänsä viimeiseen päivään asti hän taisteli sitkeän itsepintaisesti\nuskonsa puolesta osoittaen valtiomiehen lujaa kestävyyttä, mutta\nsamalla todellisen naisen koko kiihkeyttä — ollen lempeä tai\nhäikäilemätön aina asianhaarojen mukaan, tarpeeksi rohkea uskaltaakseen\nvangita ja erottaa virasta paavin, tarpeeksi liukas imarrellakseen\nitseään, kun oli saanut toisen taipumaan tahtoonsa, tarpeeksi uljas\nvoidakseen suojella vainottuja ystäviään ja avustaa heitä saattamaan\nkirkkonsa entiseen kuntoon, tarpeeksi ovela onnistuakseen melkein aina\nsaamaan keisarilta kannatusta politiikalleen.\n\nVähemmän tarkka hän ei ollut silloinkaan, kun oli hoidettava\nvaltion muita asioita. Hän otti mielellään vastaan lähettiläitä,\nja nämä, jotka tunsivat hänen vaikutuksensa, riensivät osoittamaan\nhänelle kunnioitustaan. Hän oli välittömässä kirjeenvaihdossa\nvieraitten yksinvaltiasten kanssa, jotka mielellään tyydyttivät\nhänen nousukasmaista turhamaisuuttaan ja hillitöntä vallanhimoaan\nliehakoiden häntä. Keisarin ja hallintoviranomaisten selän takana\nTeodora ylläpiti heidän kanssaan salaisia valtiollisia suhteita.\nKun Justinianus suunnitteli sodan aloittamista Italiaa vastaan ja\nvalmistautui katkaisemaan välinsä goottien kuninkaan Teodahadin\nkanssa, oli Bysantin lähettiläs Pietari, joka oli saanut tehtäväkseen\ntoimittaa tuolle barbaariruhtinaalle keisarin uhkavaatimuksen, vain\nTeodoran nöyrä palvelija. Niinikään näyttää se jokseenkin salaperäinen\nkirjeenvaihto, jota keisarinna ylläpiti näihin aikoihin Ravennan hovin\nkanssa, todistavan, että hänellä oli omia erikoissuunnitelmia, jotka\npoikkesivat keisarin julkisista suunnitelmista.\n\nOnko uskottava mitä Salaiset muistelmat kertovat, nimittäin että\nTeodora yllytti murhaamaan Teoderik Suuren tyttären Amalasvintan,[6]\nkoska pelkäsi tuosta älykkäästä, hienostuneesta ja kauniista\nruhtinattaresta tulevan itselleen kilpailijan, joka mahdollisesti\nvoisi anastaa häneltä Justinianuksen sydämen? Mikään ei osoita sitä.\nMutta se käy selvästi ilmi Teodoran kirjeistä, että hän politiikassaan\nmielellään uskotteli voivansa ohjata Justinianusta. Hän kehoitti\nTeodahadia jättämään hänen välitettäväkseen ne anomuskirjelmät, jotka\ntämä aikoi esittää keisarille, ja hän kirjoitti Persian kuninkaan\nKosroeen ministerille: »Keisari ei tee mitään päätöstä neuvottelematta\nensin minun kanssani».\n\nTeodoran vaikutus ei tietenkään ollut aina eduksi, ja naapurimaiden\nhoveissa ilkuttiin usein keisarikuntaa, jota nainen hallitsi.\nValtiomiesominaisuuksistaan huolimatta Teodora pysyi kuitenkin aina\nnaisena, ja voimakkaiden intohimojensa ja vihansa kiihkeyden vuoksi hän\nsaattoi valtakunnan usein aivan aiheetta kovaan kuohuntaan. Hän rakasti\nrahoja ja hankkiakseen niitä hän käytti usein vääriä ja epämiellyttäviä\nkeinoja. Hän rakasti ystäviään, mutta piti heistä ehkä liiaksikin\nhuolta. Hän turvasi omaistensa tulevaisuuden melkeinpä liiankin hyvin.\nHänen vanhempi sisarensa Comito, entinen näyttelijätär, joutui Teodoran\ntoimesta naimisiin erään korkea-arvoisen upseerin Sittaksen kanssa,\njoka oli ollut keisarin nuoruudenystävä ja pysyi hänen uskottunaan.\nTeodora koetti saada tyttärensä pojan Atanasiuksen naitetuksi\nBelisariuksen tyttären kanssa, jotta saisi sillä tavoin sukunsa haltuun\nkenraalin suunnattoman omaisuuden, ja kun tämä hänen suunnitelmansa\nepäonnistui, antoi hän Atanasiukselle yhtäkaikki suuria rikkauksia ja\nvaikutusvaltaisen aseman hovissa. Sisarensa tyttären Sofian hän naitti\nerään Justinianuksen veljenpojan kuropalaatti Justinuksen kanssa, jota\nyleensä pidettiin kruununperillisenä. Hänen äitinsä veli Teodorus\nkohosi ylimykseksi ja senaatin puheenjohtajaksi. Persialaissodassa sai\neno korkean sotilaallisen aseman ja pysyi aina keisarin uskotuimpain\nneuvonantajain joukossa siihen päivään asti, jolloin heitti jäähyväiset\nmaailmalle ja vetäytyi Koran luostariin. Samalla tavoin saivat kaikki\nTeodoran sukulaiset hänen välityksellään vaikutusvaltaisia ja tuottavia\ntoimia. Ja loppujen lopuksi Teodora rakasti valtaa. Säilyttääkseen\nsen hallussaan kokonaisena ja rajoittamattomana hän ei kavahtanut\nmitään, ja kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, esiintyi hän\nepäröimättä vilpillisenä, väkivaltaisena ja julmana sekä leppymättömänä\nkaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ansainneet hänen vihansa, ja tällä\ntavoin hän sai mitä merkillisimmillä juonitteluillaan aikaan melkoista\nsekaannusta palatsissa ja hovissa.\n\nKoko ikänsä Teodora suri katkerasti sitä, ettei hänellä ollut poikaa,\njoka olisi voinut suoraan alenevassa polvessa periä häneltä Bysantin\nvaltaistuimen. Kun vuonna 530 Palestiinan suuri erakko pyhä Sabas tuli\nKonstantinopoliin, jossa hänet otettiin vastaan melkein kuninkaallisen\nkomeasti, lähti Teodora yhdessä Justinianuksen kanssa pyhän miehen\nluokse, lankesi maahan hänen edessään ja anoi häneltä siunausta. Eräänä\npäivänä hän vei sitten erakon syrjään ja pyysi häntä rukoilemaan, että\ntaivas lahjoittaisi lapsen keisarinnalle. Sabas vastasi karkeasti ja\nmuitta mutkitta:\n\n»Tämä nainen ei voisi koskaan synnyttää maailmaan muita kuin kirkon\nvihollisia».\n\nTeodora ei voinut milloinkaan lakata suremasta sitä, että hänen\navioliittonsa jäi lapsettomaksi. Mutta koko elinaikansa hän ainakin\nsai hallita valtiattarena, ja mitkä hänen vikansa lienevätkin olleet,\nhän on joka tapauksessa painanut oman henkilöllisyytensä leiman\nJustinianuksen hallitukseen. Hänen kuoltuaan alkoi rappeutumisen aika,\njoka väsyneen ja vanhentuneen ruhtinaan hallitessa joutui merkitsemään\npitkän ja kunniakkaan sadun loppua.\n\n\n\n\n7\n\nKOSTONHIMOINEN TEODORA\n\n\nKeisarillisen perheen jäsenistä oli Justinianuksen sisarenpoika\nGermanos merkittävin ja enimmän kansansuosiossa. Erinomaisena\nsotilaana, etevänä kenraalina ja joustavana valtiomiehenä hän oli\nhyvin hoitanut kaikki ne luottamustehtävät, jotka keisari oli hänelle\nuskonut. Erikoisesti hän oli kunnostautunut Afrikassa, jossa hänen oli\nonnistunut, osoittamalla viisaasti myöntyväisyyttä ja päättäväistä\nankaruutta, muutamissa kuukausissa kukistaa vaarallinen kapina ja\npalauttaa rauha ja järjestys maakuntaan. Kaikkialla hän oli jättänyt\njälkeensä muiston loistavista urotöistä. Sotajoukko jumaloi häntä.\nNiin pian kuin ylin käskyvalta oli joutunut hänelle, virtasi paikalle\npalkkasotilaita kirjoittautuakseen hänen lippujensa alle, pitivätpä\nbarbaaritkin kunnianaan palvella häntä. Maaseudulla häntä rakastettiin\nsen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti kaikessa, mikä koski hallintoa\nja oikeudenkäyttöä, jopa sen pelonkin tähden, jota hänen pelkkä nimensä\nherätti kaikissa valtakunnan vihollisissa. Pääkaupungissa ei hänen\nmaineensa ollut vähäisempi. Äärimmäisen arkana hallituksen maineesta ja\nerittäin lainkuuliaisena hän käyttäytyi sekä palatsissa että julkisessa\nelämässä tyynen ja ylpeän arvokkaasti. Hän pysytteli huolellisesti\nerossa kaikista niistä juonitteluista, jotka olivat liiankin yleisiä\nJustinianuksen hovissa, eikä tuntenut harrastusta sirkusasioita\nkohtaan — mikä oli harvinainen ilmiö Bysantissa — eikä myöskään\npuoluejuonitteluihin. Hän oli hyvin rikas ja samalla antelias sekä\nlainasi mielellään niille, jotka pyysivät häneltä, vaatimatta koskaan\nkorkoa. Ihmisenä hän oli rakastettava ja miellyttävä, eikä hänen\nmielestään ruhtinaallinen arvo oikeuttanut tarpeettomaan ylpeyteen,\nminkä vuoksi hän olikin hyvin vieraanvarainen. Hänen talonsa oli aina\nauki vieraalle ja hänen pöydässään aina sija vapaana. Erinomaisten\nominaisuuksiensa ja poikkeuksellisten hyveittensä nojalla Germanos oli\nylevimpiä henkilöitä Justinianuksen seurapiirissä.\n\nKaiken tämän perusteella häntä ei suosittu hovissa. Hän oli liiaksi\npidetty, liiaksi ihailtu ja teki sen vuoksi keisarin aina hiukan\nepäluuloisen mielen tavallista levottomammaksi. Sitäpaitsi hän oli\nliian vakava, liian hienostunut ja liian antelias, ollen siten mikäli\nmahdollista vieläkin vastenmielisempi keisarinnalle, jonka mielestä\nGermanoksen käytös näytti sisältävän kerrassaan ankaran arvostelun\nkeisariparin tavanomaista käytöstä vastaan. Tämän lisäksi Teodora\nepäili hänen ehkä saattavan periä sen valtakunnan, jonka hän olisi niin\nkiihkeästi halunnut turvata omalle suvulleen. Ehkäpä häntä ei myöskään\nmiellyttänyt se loistava avioliitto, jonka Germanos oli solminut\nsuuren Teoderikin pojan tyttären kanssa ja joka loi liian räikeää\nvaloa keisarinnan omaan alhaiseen syntyperään. Mutta ennen kaikkea\nTeodora pelkäsi häntä kilpailijana, jonka vaikutusvallan hän millä\nhinnalla tahansa halusi tuhota. Eikä hän myöskään kainostellut näyttää\nvastenmielisyyttään Germanosta kohtaan.\n\nPuolisonsa vaikutuksesta alkoi Justinianus, joka oli ennen mielellään\nkuunnellut lahjakkaan sukulaisensa neuvoja, vähitellen pitää häntä\nloitompana ja syrjässä virkatoimistaan, melkeinpä osoittaa hänelle\nepäsuosiota. Samalla tavoin hän antoi vain hyvin vähäpätöisen toimen\nruhtinaan molemmille pojille, joitten kunnianhimoinen ja tarmokas\nluonne herätti hänen epäluuloaan. Pian alkoi jokainen päivä paljastaa\nkeisarillisen epäsuosion ilmeisiä merkkejä. Germanoksella oli veli\nBoraides. Tämä kuoli jättäen Germanokselle ja tämän pojille suurimman\nosan suunnattomasta omaisuudestaan. Heti selitti Justinianus\ntestamentin pätemättömäksi sillä tekosyyllä, että vainajalta jäi vaimo\nja pikku tytär, joita ei muka tällä tavoin saanut tehdä perinnöttömiksi.\n\nTeodoran viha ilmeni vieläkin selvemmin kuin Justinianuksen, jopa\nniin tuntuvana, ettei kukaan uskaltanut, keisarinnaa peläten, solmia\nsukulaisuussuhteita Germanoksen perheen kanssa. Paitsi poikia oli\nruhtinaalla myöskin yksi tytär. Tämä oli vielä kahdeksantoistavuotiaana\nnaimaton. Vihdoin ilmestyi kuitenkin yksi kosija. Tämä oli\nBelisariuksen armeijaan kuuluva upseeri Johannes, sen Vitaliuksen\nveljenpoika, jonka tulevaisuus oli ennen muinoin Justinuksen hovissa\nvähän aikaa ollut Justinianuksen keisariunelmille uhkana. Tämän\nsukulaisuuden perusteella ei häntä katseltu suopein silmin hovissa,\nmutta koska hän oli rohkea, neuvokas ja rajattoman kunnianhimoinen,\nharkitsi hän, huomattuaan, ettei hänellä ollut paljoakaan toivottavana\nhallituksen taholta, parhaimmaksi etsiä onneaan vastustajien leiristä\n— ja siksi hän pyysi Germanokselta tämän tytärtä puolisokseen. Se oli\nhyvin keskinkertainen avioliitto keisarin sukulaiselle, mutta Germanos\nhyväksyi ihastuneena tämän odottamattoman vävyn, ja koska molemmilla\nmiehillä oli täysi syy pelätä, että avioliittoa koetettaisiin estää,\nvannoivat he juhlallisen valan luvaten auttaa toinen toistaan.\n\nTämä uutinen sai Teodoran todellisen raivon valtaan, ja hän koetti\nkaikin käytettävissä olevin keinoin, juonilla, uhkauksilla ja\nmuilla tavoin, estää avioliittoa. Mikään ei auttanut. Vihdoin\nkeisarinna uhkasi peittelemättä, että Johannes saisi päällään maksaa\nrohkeutensa, ja koska nuori upseeri kaiken päällisiksi oli jo kauan\naikaa ollut epäsovussa Belisariuksen kanssa, oli hänellä varmaankin\nmelkoisen paljon pelon aihetta lähtiessään avioliiton solmittuaan\ntakaisin Italian armeijaan. Siellä oli Antonina, Teodoran suosikki\nja vannoutunut työase, eikä kukaan epäillyt, ettei keisarinna\nollut jättänyt kostosuunnitelmaansa tämän taitavan juonittelijan\ntoteutettavaksi. Teodoran kunniaksi on lisättävä, ettei Germanoksen\nvävyllä näyttänyt olleen katumisen syytä, vaikka hän olikin uskaltanut\nuhmata keisarinnaa. Germanos ja hänen poikansa olivat vähemmän\nonnellisia. Niin kauan kuin keisarinna eli, olivat he epäsuosiossa, ja\npanettelulla oli Teodora osannut herättää Justinianuksessa kaunaa heitä\nvastaan, niin että vielä keisarinnan kuoltuakin kesti kauan, ennenkuin\nkeisari rupesi luottamaan heidän uskollisuuteensa ja jälleen soi heille\ntilaisuuden päästä kunniakkaalle uralle.\n\nSaadakseen Justinianuksen kokonaan valtaansa Teodora huolehti tarkoin\nsiitä, ettei hänen ympäristössään ollut ketään, jonka vaikutusvalta\nolisi ollut hänen omaansa suurempi. Teodoran kostonhalu oli leppymätön\nniitä kohtaan, jotka uskalsivat panna kysymyksenalaiseksi hänen\nvaltansa tai koettivat horjuttaa sitä.\n\nVuonna 542 Justinianus oli sairastunut ankaraan ruttoon, joka raivosi\nKonstantinopolissa, ja sekä pääkaupungissa että sotajoukonkin\nkeskuudessa huhuiltiin jo hänen kuolleen. Monet kenraalit, jotka\ntoivoivat hyötyvänsä hallituksenvaihdoksesta, selittivät, että jos\nkeisari kuolisi, he eivät sallisi Bysantin, nimittäin hovin ja\nkeisarinnan, määrätä uutta keisaria. Niitä sanoja ei Teodora antanut\nkoskaan anteeksi. Heti kun keisarin parantuminen oli taas turvannut\nTeodoran oman vallan, hän kutsutti Konstantinopoliin ne, joita oli\nkuullut vakoilijoittensa mainitsevan suurimpina rikollisina, nimittäin\nBelisariuksen ja Butzeen.\n\nEdellinen, jolta paikalla otettiin virka pois, joutui auttamatta\nepäsuosioon ja oli jonkin aikaa jo siinä käsityksessä, että menettäisi\nhenkensäkin. Jälkimmäinen, jonka Teodora oli käskenyt palatsin\nnaistenhuoneeseen tärkeää asiaa kuulemaan, heitettiin erääseen\nmaanalaiseen vankikomeroon, jollaisissa keisarinnan huhuiltiin\ntoimittavan uhrinsa salaa hengiltä. Kolmatta vuotta Butzes kitui tässä\nhelvetissä, jossa hän sai elää alituisessa yön pimeydessä eikä voinut\nkoskaan puhella ainoankaan elävän olennon kanssa. Vanginvartijoita,\njotka toivat hänelle ruokaa, oli kielletty puhumasta sanaakaan\nhänen kanssaan. Prokopios kertoo, että Butzeelle jäi pitkältä\nvankila-ajaltaan muistoksi melkein kokonaan turmeltunut näkö ja\nloppuiäksi heikontunut terveys.\n\nSamantapainen epäsuosio kohtasi sihteeri Priscusta, joka oli\nJustinianuksen suosimana kohonnut kaartinkomentajan korkeaan asemaan\nja ylpeänä keisarin osoittamasta hyväntahtoisuudesta luuli voivansa\nuhmata Teodoraa. Priscus oli pahansuopa mies, joka oli asemansa avulla\npäässyt tuttavallisiin väleihin keisarin kanssa ja osannut miellyttää\ntätä teeskentelemällä intoa ja uskollisuutta. Hän oli aluksi käyttänyt\nasemaansa hankkiakseen itselleen kauniin omaisuuden; mutta häntä ei\nepäilyttänyt pyrkiä vielä korkeammalle. Hän luotti, epäviisaasti tosin,\nkeisarin ystävyyteen, ja ylpeänä niistä korkeista virkatehtävistä,\njotka hänelle oli uskottu, sekä konsulinvirasta, jonka hän myöskin oli\nsaanut itselleen, hän alkoi tulla mahtavaksi ja käyttäytyä keisarinnaa\nkohtaan loukkaavalla tavalla. Uskalsipa hän puhua Teodorasta erittäin\nloukkaavin sanoinkin.\n\nTeodora ei kuitenkaan ollut sellainen nainen, joka olisi ruvennut\nsietämään moisia hävyttömyyksiä, mutta niin suuri oli suosikin\nvaikutus keisariin, ja niin vilpittömästi oli Justinianus kiintynyt\nneuvonantajaansa, että keisarinna ei aluksi saanut aikaan mitään.\nSilloin hän päätti tehdä rohkean tempun. Hän antoi viedä vihollisensa\nväkivoimaila Kyzikokseen,[7] jossa häneltä kiireesti ja hullunkurisella\ntavalla ajettiin tukka pois päälaelta, minkä jälkeen hänet pakotettiin\nrupeamaan papilliseen säätyyn. Kun tämä teko kerran oli suoritettu,\ntaipui Justinianus, mukautuvaisena kuten aina, Teodoran tahtoon. Hän ei\nkoskaan enää kysellyt, mitä Priscuksesta oli tullut, vaan takavarikoi\nmuitta mutkitta omaksi hyväkseen entisen suosikkinsa valtavan\nomaisuuden.\n\nToisetkin saivat kokea Teodoran vihan leppymättömyyttä ja ankaruutta.\nBassianos oli, samoin kuin Priscuskin, rohjennut käyttäytyä\nnenäkkäästi keisarinnaa kohtaan. Se oli hyvin uskallettua, etenkin\njos onnettomuudekseen kuului vihreitten puolueeseen niinkuin tämä\nnuori mies. Bassianos, joka tiesi, mitä hänellä oli pelättävissä,\noli etsinyt suojaa pyhän Mikaelin kirkosta. Välittämättä laisinkaan\npaikan pyhyydestä Teodora vangitutti hänet siellä, mutta älykkäänä\nihmisenä varoi mainitsemasta sanallakaan kokemastaan henkilökohtaisesta\nloukkauksesta. Bassianos pantiin telkien taakse syytettynä huonoista\nelämäntavoista ja oikeus tuomitsi hänet kuolemanrangaistukseen, jonka\nlaki määräsi sellaisesta rikoksesta. Turhaan vaati kansanjoukko,\njota liikutti hienon nuoren miehen miellyttävä olemus ja kauneus,\nsuuriäänisesti hänen vapauttamistaan. Pirullisen julmana Teodora käski,\nettä varsinaiseen rangaistukseen oli vielä lisättävä häpeällinen\nsilvonta, minkä jälkeen hän tapansa mukaan takavarikoi uhrinsa\nomaisuuden yksityisvaroihinsa.\n\nYhtä innokkaasti hän kosti myöskin ystäviään kohdanneet onnettomuudet.\nKun Belisariuksen poikapuoli Fotius rupesi puolustamaan isäpuolensa\naviollista kunniaa ja uskalsi keskellä päivää ryöstää Efesoksen\nkirkosta äitinsä rakastajan, antoi Teodora hänen kalliisti maksaa\ntämän rohkean voimateon. Kun Fotius ensin oli vangittu, piestiin häntä\nraipoilla kuin orjaa ja kidutettiin mitä julmimmalla tavalla, jotta hän\nolisi ilmaissut paikan, jonne oli kätkenyt vankinsa. Mutta tapahtuikin\nse odottamaton seikka, että tämä hentorakenteinen nuori keikari, joka\nniin huolellisesti hoiti ruumistaan, osoittikin tuskainsa keskellä\nniin verratonta itsehallintaa, ettei häneltä voitu urkkia pienintäkään\ntietoa asioista. Teodora antoi nyt sulkea hänet erääseen kauheaan\nvankiluoliensa soppeen. Fotiuksen onnistui päästä pakoon, minkä jälkeen\nhän etsi suojaa Teotokoksen kirkosta. Hänet otettiin kiinni ja pantiin\nuudelleen tyrmään, mutta taaskin hän sattui pääsemään karkuun ja\nriensi tällä kertaa Sofian kirkkoon, sillä hän luotti siihen, ettei\nkukaan uskaltaisi käydä häneen käsiksi tässä kaikkien niin suuresti\nkunnioittamassa pyhäkössä. Mutta mikään ei voinut hillitä Teodoran\nkostonhimoa. Hänen käskystään jättivät kauhun valtaamat kirkon papit\nkarkulaisen noutajain haltuun. Kolmannen kerran teljettiin Fotius\ntyrmään. Hän jäi sinne kolmeksi vuodeksi ja oli jo alkanut joutua\nepätoivon valtaan, kun tapahtui tarinan mukaan ihme hänen hyväkseen.\nHänelle ilmestyi unessa profeetta Sakarias, joka lupasi auttaa\nhäntä pakoon. Vielä kerran onnistuikin Fotiuksen tosiaankin paeta\nkeisarillisesta vankilasta, päästä Jerusalemiin ja pelastua kaikkien\nniitten käsistä, jotka oli lähetetty ottamaan häntä kiinni. Siellä\nhän meni luostariin, koska piti sitä ainoana keinona säästyä Teodoran\nkostolta. Justinianuksen kuoleman jälkeen otettiin hänet sitten jälleen\nkeisarin armoihin ja, kumma kyllä, hänestä tuli keisarinna Sofian,\nentisen vihollisensa oman sisarentyttären, suosikki.\n\nKaikki ne, jotka olivat auttaneet Fotiusta hänen paetessaan, joutuivat\nniinikään epäsuosioon. Useat hänen ystävänsä saivat Teodoran käskystä\nraippoja tai karkoitettiin maanpakoon, muutamat taas hävisivät\nsalaperäisellä tavalla. Hänen ystäväänsä senaattori Teodosiusta, joka\noli ottanut osaa Efesoksen kirkon mellakkaan, kohdeltiin hirveän\njulmasti. Hänet heitettiin keisarinnan maanalaisiin vankiloihin ja\nsidottiin kuin eläin paaluun niin lyhyellä ketjulla, että hän ei voinut\nkumartua. Niin oli hänen pakko pysyä alinomaa seisovassa asennossa\nnukkuen ja syöden kuin eläin. Neljän kuukauden kuluttua hän oli\nraivoava mielipuoli. Silloin hänet päästettiin vapaaksi, ja pian sen\njälkeen hän kuoli. Hänen omaisuutensa oli tietenkin takavarikoitu.\n\nVälistä Teodora kuitenkin epäonnistui kostonhankkeissaan. Eräs\nDiogenes-niminen ylimys oli hyvin suosittu henkilö pääkaupungissa, ja\nvaikka hän kuuluikin vihreitten puolueeseen, oli keisarikin häneen\nhyvin mieltynyt. Tämän vuoksi inhosi häntä keisarinna, joka koetti\nkaikin voimin syöstä häntä turmioon. Prokopios on unohtanut kertoa,\nmistä johtui, ettei Teodora tällä kertaa käyttänyt tavanomaisia\npikaisia ja salaperäisiä keinojaan. Joka tapauksessa kävi niin, että\nDiogenes haastettiin oikeuteen syytettynä siveettömästä elämästä.\nTeodora oli huolehtinut siitä, että syytetyn orjista saatiin päteviä\ntodistajia. Mutta tapahtuikin niin, että tuomarit, jotka ottivat\nasian vakavasti, eivät pitäneet todistuksia tarpeeksi raskauttavina.\nTaatakseen oikeusjutun kulun keisarinna vangitutti nyt yhden Diogeneen\nlähimpiä ystäviä, Teodoruksen, ja koetti vuoroin lempeyttä, vuoroin\nankaruutta osoittaen saada häntä todistamaan syytettyä vastaan; mutta\nkun Teodora ei tälläkään tavoin päässyt toivomaansa tulokseen, päätti\nhän käyttää inhoittavaa julmuutta. Hän käski kiinnittää uhrin pään\nympäri härän jännesuonen, jota kiristettiin niin kauan, kunnes silmät\ntunkeutuivat ulos kuopistaan. Tästä kidutuksesta huolimatta mies ei\nkuitenkaan taipunut. Tuomioistuin, jonka mielestä asia oli epäselvä,\nvapautti lopulta Diogeneen koko pääkaupungin iloksi ja Teodoran\nsuureksi tyytymättömyydeksi.\n\nJos tahtoisi tutkia lähemmin ja arvostelevammin niitä juttuja, jotka\nolen esittänyt Salaisten muistelmien mukaan, huomaisi niissä montakin\nepäiltävää yksityistä kohtaa. On vaikea ymmärtää, miksi Teodora,\njolla oli käytettävänään niin monta salaista ja pettämätöntä keinoa\nvihollistensa tuhoamiseksi, viitsi haastaa heitä julkisen oikeuden\neteen, joka mahdollisesti saattoi vapauttaakin heidät. Toisaalta taas\non varmaa, että oli verraten helppoa päästä pakoon noista kauheista\nmaanalaisista vankiloista, joista Prokopios on antanut meille niin\nsynkän ja dramaattisen kuvan — Fotiuksen kohtalo osoittaa sen\nselvästi. Ja Butzes taas, joka vankilasta päästyään vähitellen kohosi\nkeisarin neuvonantajain joukkoon, jopa sotajoukon ylipäälliköksikin,\non esimerkkinä siitä, ettei noissa vankiloissa sentään\nehdottomasti joutunut sellaiseksi eläväksi raunioksi, jollaisena\nhäväistyskirjoitusten tekijä on tahtonut kenraalin esittää. Saman\nkirjailijan oman todistuksen mukaan saattoi Teodorakin välistä tuntea\nsääliä ja leppyä, mikä ei laisinkaan soinnu yhteen sen leppymättömän\nkostonhimon kanssa, josta Prokopios on syyttänyt häntä. Ja sekin on\ntosiasia, että Teodoran vaarallisimmat vihamiehet eivät joutuneet\nkoskaan hengellään, vaan ainoastaan maanpaolla vastaamaan siitä, että\nolivat uskaltaneet vastustaa häntä — mikä seikka ei anna tukea sille\nverenhimoisen maineelle, johon Prokopios on hänet saattanut.\n\nLisäämättä mielinmäärin Teodoran julmuuden suuruutta ja hänen uhriensa\nlukumäärää on myöskin varottava kuvailemasta häntä liian lempeäksi\nja hyväksi. Kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, ei hän\narastellut mitään keinoja. Murha ei olisi peloittanut häntä suinkaan,\njos hän olisi huomannut sen hyödylliseksi tai välttämättömäksi.\nPriscuksen ja Germanoksen tapaukset osoittavat, mihin hän kykeni,\nkun oma valta oli vaarassa. Vieläkin kuvaavampi on kertomus, kuinka\nJohannes Kappadokialainen joutui epäsuosioon. Samalla kun saamme siitä\nyleissilmäyksen juonittelujen ja salahankkeitten täyttämään Bysantin\nhoviin, luo se räikeää valaistusta keisarinna Teodoran kiihkeään\nluonteeseen, hänen kunnianhimoiseen sieluunsa, hänen kostonhaluiseen\nhenkeensä, hänen lujaan tahtoonsa, jota eivät minkäänlaiset arvelut\nhäirinneet, ja hänen petollisuuteensa ja viekkauteensa.\n\n\n\n\n8\n\nTEODORA JA JOHANNES KAPPADOKIALAINEN\n\n\nKymmenen vuoden ajan oli Johannes Kappadokialainen jo ollut\npretoriaaniprefektin korkeassa virassa, johon kuuluivat\nrahaministerin, sisäministerin ja oikeastaan koko valtakunnan\npääministerinkin tehtävät. Hän oli hyvin alhaista syntyperää ja oli\nsaanut keskinkertaisen kasvatuksen. Hänen sivistyksensä oli perin\npuutteellinen, mutta suuren älynsä, käytännöllisten lahjojensa\nja joustavuutensa sekä verrattoman liikemiesneronsa avulla hänen\noli vähitellen onnistunut luikerrella Justinianuksen suosioon ja\nystävyyteen. Kauniilla lupauksilla ja kuvailemalla suurisuuntaista\ntaloudellisten olojen uudelleen järjestelyä hän oli herättänyt\nkeisarin mielenkiintoa, tämä kun oli aina rahapulassa. Pian hän oli\nkohonnut valtiovarain hoitajan korkeaan asemaan, minkä jälkeen hänelle\nluvattiin vieläkin tärkeämpiä toimia, ja vuonna 531 hän oli saanut\npretoriaaniprefektin toimen.\n\nEräässä senaikuisessa sananparressa sanotaan kappadokialaisista:\n»Kappadokialainen on luonteeltaan paha. Anna hänelle toimi, niin hän\ntulee vielä pahemmaksi. Anna hänelle mahdollisuus ansaita rahaa, niin\nhän tulee suorastaan inhoittavaksi». Ollen kova, ahne ja täydellisesti\nomaatuntoa vailla, prefekti vastasi täydellisesti maanmiestensä huonoa\nmainetta. Hankkiakseen rahoja joko valtion kassaan tai itselleen hän\nuhrasi ihmishenkiä kylmäverisesti ja tuhosi säälittä ja tunnonvaivoitta\nkaupunkeja. Kätyreittensä hän salli tehdä mitä tahansa, jos he vain\nhankkivat rahaa, ja itse hän antoi hyvän esimerkin näyttämällä,\nmillaisia keinoja oli käytettävä. Vankiloihinsa hän järjesti runsaan\nvaraston kekseliäästi sommiteltuja kidutuskapineita, ja ne, joitten hän\nepäili kätkevän omaisuuttaan, saivat siellä oppia ymmärtämään, mitä\nmerkitsi vilpillinen menettely valtion veronkantajia kohtaan. Siellä\noli kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ihmisiä julman prefektin kiusattavina.\nHeitä ruoskittiin, ripustettiin kidutustelineihin käsistään tai\njaloistaan ja kidutettiin tuhansin tavoin, usein niin kauan, että henki\npakeni. Erään aikalaisen sanojen mukaan ihmiset eivät koskaan päässeet\nhänen käsistään muuten kuin puti puhtaiksi ryöstettyinä tai kuolleina.\n\nLuonteeltaan ahneena ja halpamaisena Johannes Kappadokialainen ei\nhetkeksikään unohtanut keisarin hyväksi työskennellessään ajatella\nomaakin hyötyään. Ollen »aina valmis varastamaan», niinkuin eräs sen\najan kirjailija hänestä sanoo, hän keinotteli kaikin mahdollisin\ntavoin. Samalla hetkellä, jolloin sotajoukko nousi laivoihin\nlähteäkseen kukistamaan Afrikkaa, varusti prefekti, jonka oli määrä\nhuolehtia armeijan elintarpeista, joukot niin huonolla leivällä,\nettä se mätäni matkalla aiheuttaen kulkutaudin armeijan keskuudessa.\nMutta Johannes Kappadokialainen oli ansainnut kauniin summan tällä\nliiketoimellaan. Hän keinotteli viljalla milloin pakottamalla maamiehet\nmaksamaan rahassa sen veron, joka tavallisesti suoritettiin luonnossa,\nmilloin ostamalla koko sadon myydäkseen sen sitten kohtuuttomalla\nhinnalla. Hän koetti hyötyä eläkkeistä ja sotamiesten palkoista\npistämällä niistä osan omaan taskuunsa, ja kaikkien tällaisten\nrettelöitten ja väärinkäytöksien avulla hän kasasi itselleen\nsuunnattoman ja peräti häpeällisen omaisuuden.\n\nKaikki kammoivat häntä. Mutta Justinianuksen silmissä oli Johanneksella\nyksi ansio: joka kerta tarvittaessa hän ojensi paikalla ne varat,\njoita hallituskoneiston menot vaativat. Millä keinoin hän pääsi näin\noivallisiin tuloksiin, oli kysymys, josta keisari ei välittänyt, ja\nkenties hän ei tosiaankaan ollut siitä oikein selvilläkään, joka\ntapauksessa prefekti oli varojen hankintakyvyllään, keskeytymättömällä\nhuolenpidollaan valtion tulojen lisäämisestä — minkä vuoksi keisari\njulkisesti onnittelikin häntä — sekä vielä muillakin ansioillaan\nosannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja sai aina rikoksensa anteeksi.\nPaheistaan huolimatta hän oli taitava virkamies. Sitäpaitsi hänellä\noli oivalliset valtiomiehen ominaisuudet, tahdonlujuutta, rohkeutta\nja julkeaa avomielisyyttä, joka vaikutti keisariin. Ja huolimatta\nsiitä vihasta, jota hän herätti, ylistivät kaikki hovissa kilvan,\nkaikkivaltiasta suosikkia peläten, hänen loistavia ominaisuuksiaan ja\nmenestyksellistä asiainhoitoaan, vain miellyttääkseen keisaria.\n\nNika-kapma, joka suureksi osaksi aiheutui juuri hänen rötöksistään,\nuhkasi aluksi syöstä hänet perikatoon. Hän joutui epäsuosioon koko\npääkaupungin riemuitessa haltioissaan. Mutta hän oli sellainen mies,\njota ilman ei tultu toimeen. Pian hän taas oli saanut vallan käsiinsä\nja oli entistä kovempi ja ahneempi sekä yhtä varma kuin ennenkin\nkeisarinsa suosiosta. Hänestä tuli uudelleen pretoriaaniprefekti,\nkonsuli ja patriisi, ja Justinianus, joka kiitti häntä julkisessa\nkirjelmässä siitä, että »hänellä oli sydämenasiana keisarinsa\nmenestys», antautui lopulta sokeasti tämän hyödyllisen ja uskollisen\npalvelijan ohjattavaksi.\n\nTuntien keisarin suosimana ja rajattoman rikkaana olevansa\nkaikkivaltias Johannes alkoi vähitellen huumautua onnestaan.\nJokseenkin karkeatapaisena, nautinnonhimoisena ja aistillisena hän\noli aina rakastanut valtaa niitten puhtaasti aineellisten etujen\nvuoksi, joita se tuotti hänelle. Hän piti hyvistä aterioista,\nherkullisista ruoista ja hienoista viineistä. Palkinnoksi onnistuneesta\nruokalajista hän saattoi lahjoittaa kokeilleen korkeita julkisia\nvirkoja. Hellespontoksesta ja etäisiltä seuduilta tuotiin hänen\npöytäänsä harvinaisia kaloja ja kallisarvoista metsänriistaa. Hän oli\nsuursyömäri ja hurja juomaveikko ja vietti yökausia täydessä humussa\neikä sietänyt, että häntä tultiin häiritsemään edes valtionasioissa.\nUsein tapahtuikin, että hänet tavattiin aamulla tolkuttomasti\npäissään tai että hän ahtoi itseensä niin ylenmääräisesti ruokaa,\nettä tahri oksennuksillaan sekä lattian että lähimmät pöytätoverinsa.\nHänen siveellisyytensä oli kerrassaan surkealla kannalla. Hänet\nvoitiin nähdä kävelemässä pääkaupungin kaduilla vihreään puettuna,\nniin että hänen ihonsa kalpeus pisti tavallista enemmän silmiin,\nympärillään irstas seurue nuoria miehiä ja kurtisaaneja. Läpikuultaviin\nviittoihin puettuina, niin että kaikki sulot näkyivät selvästi,\nympäröi tämä kevytmielisten naisten parvi kaikkivaltiaan ministerin\nkantotuolia tuhlaten hänelle suudelmia ja hyväilyjä. Johannes\npuolestaan, joka nojautui veltosti suosikkiensa hartioihin, luuli\ntällä ylenpalttisen säädyttömällä esiintymisellään sokaisevana\naikalaisiaan ja valmistavansa maaperää sille tulevaisuudelle, josta hän\nkunnianhimoisena uneksi.\n\nSamoin kuin useimmat aikalaisensa oli Johannes Kappadokialainenkin\ntaikauskoinen. Hän luotti sellaisiin ennustajiin, jotka lupasivat\nhänelle menestystä, ja nämä selittivät hänelle mielellään, että hän\nsaisi kerran panna hartioilleen Augustuksen viitan. Auttaakseen näitten\nennustusten toteutumista hän rupesi itsekin tekemään taikatemppuja, ja\nylpeän toivon kannustamana hän näki jo hengessään itsensä keisarina\nja näytti, niinkuin Prokopios huvittavasti sanoo, »kävelevän pilvien\npäällä». Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja vaikka häntä\nepäiltiinkin pakanuudesta, hän uskalsi tässä ankaran oikeaoppisessa ja\ntekopyhässä hovissa olla useimmiten saapumatta kirkkoon, jopa mutista\npakanallisia noitumisiakin rukousten sijasta. Kodissaan hän huvittelihe\nesittämällä muinaiskreikkalaisia juhlamenoja. Ylipapin pukuun\nvaatetettuna hän rukoili jumalia ja pahojahenkiä — niitten välillä ei\nnoina aikoina huomattu juuri mitään eroa — ja pyysi heitä turvaamaan\nhänen vaikutusvaltansa Justinianukseen, kunnes odotettu hetki saapuisi,\njolloin keisari menettäisi valtansa. Käytännöllisenä miehenä hän\nkäytti suunnattomia rikkauksiaan hankkiakseen itselleen kannattajia\nvaltakunnassa, ja tullakseen yleisesti tunnetuksi hän rupesi tekemään\njulkisia matkoja maakuntiin suuri ja loistava seurue mukanaan.\n\nTietä raivatessaan hän ei edes epäröinyt antautua riitaan Teodoran\nkanssa. Imartelematta keisarinnaa vähintäkään tai osoittamatta hänelle\nsitä kunnioitusta, jolle hän antoi niin suuren arvon, Johannes\nkäyttäytyi aina häntä kohtaan ylpeästi ja häpeämättömästi. Hän meni\nvieläkin pitemmälle; hän panetteli Teodoraa julkisesti keisarille\ntoivoen saavansa muuttumaan vihaksi sen suuren rakkauden, jota\nJustinianus tunsi puolisoaan kohtaan. Tällaista ei Teodora koskaan\nvoinut antaa anteeksi. Siitä hetkestä alkaen leimahti taistelu\nilmiliekkiin kiihkeänä ja leppymättömänä keisarinnan ja ministerin\nvälillä. Teodora, joka oli valmis mihin tahansa, vaani vain sopivaa\ntilaisuutta tuhotakseen kilpailijansa, ja Johannes, joka tiesi\nerittäin hyvin, että Teodora oli hänen kunnianhimoisten haaveittensa\npahin vihollinen, ei säästänyt mitään keinoja hänen perikatonsa\nvalmistamiseksi. Tässä vimmatussa ja salakähmäisessä taistelussa\nei prefekti suinkaan jättänyt huomioonottamatta, miten peloittavan\nvastustajan kanssa hän oli ryhtynyt taisteluun. Hän tiesi, että\nTeodora kykeni mihin tahansa, vieläpä vapautumaan vihollisestaan\nmurhankin avulla, ja öisin häiritsivät hänen lepoaan usein kamalat\naavistukset, vaikka hän olikin järjestänyt ympärilleen tuhansittain\nvartijoita. Pienimmästäkin kolahduksesta hän havahtui unestaan ja\nluuli näkevänsä jonkun barbaaripalkkasoturin, jonka tehtäväksi oli\njätetty hänen murhaamisensa, lähestyvän päänalaista. Levottomana ja\njoka hermo jännittyneenä hän tarkasti ovet ja kurkisteli kaikkiin\npimeihin soppiin voimatta saada hetkeksikään unta. Mutta päivällä hänen\nrohkeutensa palasi. Hän oli täysin selvillä siitä, että Justinianus\ntarvitsi kipeästi hänen palveluksiaan. Hän tiesi vaikuttavansa\nihmeellisellä tavalla keisarin mieleen ja luotti sitäpaitsi siihen\ntoivottomaan sekaannukseen, jonka hän oli tahallaan päästänyt vauhtiin\ntalouselämässä ja jonka oli tehtävä hänet itsensä välttämättömäksi,\nsamalla kuin se vaikeutti suuresti hänen jälkeenjättämiensä tilien\nselvittämistä.\n\nVälittämättä siis paljoakaan siitä ikuisesta nemesiksestä,[8] joka\n— niinkuin eräs hänen aikalaisensa lausui — maksaa aina pahan\npahalla, hän jatkoi petosten ja rikosten täyttämää uraansa tuhlaten\nrikkauksia ystävilleen, hoitaen maan hallitusta kätyreittensä avulla\nja lisäten yhä omaa häpeällistä omaisuuttaan. Hänen kaikkivaltaansa\nkumarsi koko maailma, eikä palatsissa kukaan uskaltanut mainita tätä\n»lakien vihollista», tätä »huonointa ihmisten joukossa», niinkuin\nhistoriankirjoittajat häntä nimittävät, tuhlaamatta hänen nimelleen\nylen määrin imartelua ja kiitosta.\n\nJohannes Kappadokialainen ei kuitenkaan osannut ottaa huomioon Teodoran\njuonien laajuutta ja syvyyttä. Aluksi keisarinna koetti saada keisaria\nymmärtämään, mitä kärsimyksiä prefektin hallitus aiheutti alamaisille\nja kuinka vaarallinen se oli koko valtakunnalle kasvattamansa\ntyytymättömyyden vuoksi. Taitavasti hän vältti esittämästä\nhenkilökohtaisia valituksia ja vetosi vain keisarin valtiolliseen\nviisauteen, siihen suureen järjestykseen ja täsmällisyyden rakkauteen,\njonka kaikki tunnustivat kuuluvan hänen ominaisuuksiinsa, sekä\nhuolenpitoon, jota hän osoitti kansaansa kohtaan. Tällä tavalla\nei Teodora saavuttanut mitään. Justinianus ei katsonut voivansa\nerottaa ministeriä, jonka hänen vihollisensakin julistivat »aikansa\nsuurimmaksi neroksi» ja jolla oli niin verraton taito »hyötyä kaikista\nmahdollisuuksista ja haihduttaa kaikki hankaluudet».\n\nTeodora koetti nyt herättää keisarin epäilyksiä vetoamalla siihen\nvaaraan, joka saattoi piillä prefektin kunnianhimossa sekä keisarin\nvaltaa että henkeä vastaan. Justinianus, joka oli tavallisesti\nhyvinkin taipuvainen kuuntelemaan petollisia ilmiantoja ja aina valmis\npienimmästäkin seikasta, joka ärsytti hänen kateuttaan, hylkäämään\nparhaatkin ystävänsä, ei tahtonut nyt kuulla mitään. Niinkuin\nkaikkia heikkoja sieluja häntäkin epäilytti sellaisen neuvonantajan\nerottaminen, johon hän tosiaankin näyttää olleen kiintynyt sekä\npitkäaikaisesta tottumuksesta että jonkin verran todellisesta\nystävyydestäkin.\n\nTeodora alkoi tulla vakavasti levottomaksi. Voittaakseen keisarin\nitsepintaisen vastarinnan hän ei uskaltanut ryhtyä pakkotoimenpiteisiin\nkaikkivaltiasta ministeriä kohtaan, niinkuin aikaisemmin Priscusta\nvastaan. Johannes oli aivan liian varovainen, jotta Teodora olisi\nvoinut toivoa vapautuvansa hänestä vankilan tai tikarin avulla.\nMutta Teodora oli nainen, jolla oli monta keinoa käytettävänään.\nSaadakseen Johannes Kappadokialaisen tuhotuksi hän pani vireille oikein\nmachiavellimaisen vehkeilyjärjestelmän.\n\nBelisariuksen puoliso Antonina oli vastikään palannut Italiasta\nKonstantinopoliin. Palatsin ylihovimestarittarena ja keisarinnan\nläheisenä ystävänä ei tällä, samalla kertaa älykkäällä ja rohkealla,\nintohimoisella ja kavalalla naisella ollut vertaista, jos oli punottava\njokin juoni tai ryhdyttävä mahdottomalta näyttävään hankkeeseen. Niin\nainakin väittää Prokopios, joka tunsi hänet hyvin. Jo aikaisemmin\nhän oli osoittanut suurta neuvokkuutta ja auttanut keisarinnaa hyvin\ntehokkaalla tavalla. Tällä kertaa oli hänelle vieläkin tärkeämpää\nkeisarinnan auttaminen, joka tunsi hänen salaisuutensa ja saattoi\nsuojella häntä lemmenasioissa. Sen vuoksi hän antautui täydestä\nsydämestään avustamaan Teodoran suunnitelmia. Sitäpaitsi hän tunsi\nhenkilökohtaista inhoa prefektiä kohtaan. Hän tiesi, että Belisariuksen\nmaine varjosti Johannes Kappadokialaista, joka kadehti kenraalia tämän\nnauttiman kansansuosion vuoksi. Ja vaikkapa Antonina itse ei suinkaan\nvoinut kerskailla olevansa erikoisen uskollinen puoliso, pelkäsi\nhän miehensä puolesta sitä epäsuosiota, josta hänkin oli vaarassa\njoutua osalliseksi. Siitä syystä hän kuunteli halukkaasti Teodoran\nsuunnitelmia ja pani häntä miellyttääkseen koko intonsa niitten mustien\njuonien punomiseen, johon nämä molemmat naiset nyt yhdessä ryhtyivät.\n\nJohanneksella oli Eufemia niminen tytär, joka oli vielä hyvin nuori,\nlapsellinen ja avomielinen. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja ilo ja\nylpeys. Antonina liittyi hänen seuraansa. Käymällä joka päivä Eufemian\nluona ja imartelemalla häntä hänen onnistui voittaa tytön ystävyys,\nminkä jälkeen hän otti hänet uskotukseen ja oli avaavinaan hänelle\nsydämensä. Eräänä päivänä, kun he istuivat kahden kesken jutellen,\nalkoi Antonina puhella siitä tyytymättömyydestä, jota Belisarius tunsi\nsisimmässään. Hän valitti katkerasti sitä, ettei voitokas kenraali,\njoka oli valloittanut Afrikan ja Italian sekä tuonut mukanaan kaksi\nvangittua kuningasta ja rajattomia rikkauksia Bysanttiin, ollut saanut\nherransa taholta osakseen mitään muuta kuin kiittämättömyyttä. Tämän\nvuoksi muka oli Antoninalla täysi syy arvostella ankarasti hallitusta.\n\nOsaamatta epäillä mitään Eufemia kuunteli näitä vaarallisia puheita, ja\nkoska hän itsekin kammosi ja pelkäsi keisarinnaa, jota hän piti vain\nisänsä vihollisena, hän kysyi viattomasti: »Mutta, rakas ystävä, kun\nteillä on sotajoukko käytettävänänne, niin miksi sitten alistutte niin\narvottomaan kohteluun?»\n\nTätä juuri Antonina odottikin.\n\n»On mahdotonta ajatellakaan kapinaa leirissä», hän virkkoi, »jollei\nmeillä ole liittolaista pääkaupungissa. Jos vain isäsi rupeaisi\nliittolaiseksemme, ei varmaankaan olisi vaikea saada voittoa Jumalan\navulla».\n\nTämän keskustelun selosti prefektin tytär tietysti isälleen.\nIhastuksissaan tämä jo luuli näkevänsä toteutuneena sen ennustuksen,\njoka oli luvannut hänelle valtaistuimen. Hän lähetti Antoninalle\nsellaiset terveiset, että hän haluaisi mielellään keskustella tämän\nkanssa seuraavana päivänä. Johtaakseen hänet väärille jäljille ja\nkarkoittaakseen hänen mielestään kaikki petoksen epäilyt Belisariuksen\npuoliso kieltäytyi suostumasta hänen kanssaan tällaiseen keskusteluun.\nAntonina väitti sen olevan aivan liian vaarallista peliä. Vakoilijain\nja petturien täyttämässä kaupungissa oli alituisessa vaarassa joutua\nkiinni, jolloin kaikki olisi hukassa. Mutta hän aikoi muutamien\npäivien kuluttua matkustaa takaisin puolisonsa luokse idän armeijaan\nja pysähtyä vähäksi aikaa siihen yksinäiseen huvilaan, joka\nBelisariuksella oli Rufinianeen esikaupungissa Aasian puoleisella\nrannalla, lähellä Kalkedonia. Käydäkseen muka Antoninaa tervehtimässä\nprefekti voisi ilman vaikeuksia lähteä sinne, ja siellä olisi\nmahdollista jutella häiriintymättä ja valmistaa liittoa. Tämä erikoinen\nvarovaisuus miellytti Johannes Kappadokialaista ja kohtauspäivä\nsovittiin. Teodora, joka oli pitkin matkaa saanut suosikiltaan kuulla\ntapausten kehityksestä, alkoi vähitellen valmistaa Justinianusta.\n\nKeisari epäili kuitenkin yhä edelleen Teodoran väitteitä. Hän ei voinut\nruveta uskomaan, että hänen ministerinsä suunnittelisi salaliittoa\nhäntä vastaan. Keisarinnan onnistui kuitenkin lopulta taivuttaa hänet\nlähettämään kaksi uskottuaan, eunukki Narseen ja kaartinkomentaja\nMarcelluksen määrättynä päivänä Belisariuksen huvilaan. Antoninan\nkätkeminä oli heidän määrä kuunnella salaa keskustelua. Heidän oli\nkäsketty, jos petos näyttäisi ilmeiseltä, vangita prefekti ja, jos hän\ntekisi vastarintaa, paikalla surmata hänet. Teodora toivoi, että hänen\nvihollisensa tällä tavoin tuhoutuisi kahakassa voimatta selittää mitään\ntai puolustella itseään.\n\nSamoihin aikoihin, taipuessaan tällä tavoin keisarinnan tahtoon,\nJustinianus varoitti kuitenkin viimeisen ystävyydenpuuskan pakottamana\nsalaa suosikkiaan menemästä tuohon vaaralliseen taloon. Johannes\nKappadokialainen ei kuitenkaan välittänyt tästä neuvosta, vaan lähti\nsopimuksen mukaan yöllä mitä suurimmassa salaisuudessa Bosporin poikki\nRufinianeeseen pitäen huolta vain siitä, että hänellä oli riittävästi\nvartijoita mukanaan. Antonina otti hänet vastaan palatsin puutarhassa,\njossa Johannes lupasi suostua kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja\nvannoi juhlallisesti panevansa parhaansa keisarin tuhoamiseksi.\n\nSamassa ryntäsivät kiireesti esiin Narses ja Marcellus, jotka olivat\nkuunnelleet keskustelua erään pensasaidan takana. He koettivat vangita\nministeriä, mutta Johanneksen vartijat syöksyivät paikalle metelin\nkuullessaan, ja niin syntyi tappelu, jossa Marcellus haavoittui.\nLopulta pääsi prefekti pakoon. Hän palasi nopeasti pääkaupunkiin ja\nkiirehti hakemaan itselleen turvapaikan Sofian kirkon loukkaamattomasta\npyhäköstä.\n\nTämä teko juuri kukisti tuon viekkaan miehen, joka oli aina ennen\nosoittanut enemmän kylmäverisyyyttä ja mielenmalttia. Jos hän olisi\nuskaltanut rohkeasti näyttäytyä keisarille, olisi hänen ehkä onnistunut\nvakuuttaa tälle olevansa viaton, mutta pakenemalla hän tunnusti\nolevansa rikollinen ja ennen kaikkea hän jätti Teodoralle täyden\ntoiminnanvapauden. Tämä sai nyt Justinianuksen erottamaan prefektin.\nBysanttilainen tapa vaati, että ministerin täytyi epäsuosioon\njoutuessaan ruveta hengelliseen säätyyn. Jo Sofian kirkossa oli hänen\npakko vastustuksestaan huolimatta antaa leikata hiuksensa päälaelta, ja\nkun ei käsillä ollut hänen uudessa säädyssään tarvittavia vaatteita,\nheitettiin hänen hartioilleen asian jouduttamiseksi kaapu, joka\nkuului sattumalta paikalla olevalle kirkon varoja hoitavalle papille.\nProkopios kertoo tämän papin olleen nimeltään Augustus, joten ennustaja\nsiis oli ollut oikeassa väittäessään, että prefekti saisi kerran\nhartioilleen Augustuksen viitan.\n\nJohannes Kappadokialainen ei koskaan oikein tottunut uuteen arvoonsa\neikä tahtonut koskaan suostua suorittamaan papintehtäviä, mikä olisi\nauttamatta sulkenut häneltä paluutien julkisille kunniapaikoille.\nHän luotti onneensa, säilytti yhä toivonsa ja kuvitteli pian jälleen\npääsevänsä keisarin suosioon. Justinianus olikin kohdellut häntä\nuskomattoman lempeästi. Ollessaan maanpaossa Kyzikoksen seuduilla\nJohannes sai keisarin armosta takaisin suurimman osan aikaisemmin\ntakavarikoitua omaisuuttaan, ja koska hän oli valtansa päivinä\nvarovasti pannut melkoisen osan omaisuudestaan turvaan, oli hän\nyhä vieläkin suunnattoman rikas ja eli komeasti rauhallisessa ja\nylellisessä asunnossaan, jossa hän olisi ollut täysin onnellinen, ellei\nvaikutusvallan menettäminen olisi kirvellyt hänen mieltään. Yleinen\nmielipide Konstantinopolissa paheksuikin täydellä syyllä sitä, että\nsellainen rikollinen sai niin lievän rangaistuksen pahoista töistään\nsekä että hänen vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta sallittiin elää\nentistä miellyttävämmissä oloissa.\n\nOnneksi moraalille Teodora oli valveilla. Tämän peloittavan vaarallisen\ntilanteen aikana, joka oli niin vakava, ettei hän keisarinnana\nollessaan ollut aikaisemmin sellaista kokenut, oli hän hetkisen jo\nvavissut pelätessään menettävänsä valtansa, eikä hän koskaan antanut\nanteeksi sille miehelle, joka oli uhannut hänen valtiuttaan. Teodoran\ntyydyttämätön viha häntä kohtaan ei sammunut koskaan, hänen lauhtumaton\nkostonhimonsa ei säästänyt mitään keinoja valmistellessaan vihollisen\ntuhoamista, ja viimeiseen elinpäiväänsä asti hän vainosi Johannes\nKappadokialaista.\n\nKyziakoksen kirkon johtajana oli Eusebius niminen pappi, jota\nyleisesti vihattiin. Turhaan oli pyydetty keisaria erottamaan hänet.\nJuonitteluillaan ja vaikutusvallallaan hovissa oli hänen aina\nonnistunut säilyttää asemansa. Vihdoin kasvoi tyytymättömyys siinä\nmäärin, että häntä vastaan muodostettiin salaliitto ja hänet murhattiin\nKyzikoksen torilla. Nyt kuitenkin tiedettiin, että Johannes oli ollut\nkireissä väleissä papin kanssa, ja Teodora käytti innokkaasti hyväkseen\ntätä tilaisuutta saattaakseen vihollisensa huonoon valoon tässä\nasiassa. Valittiin muutamia senaattoreja tutkimuksen toimeenpanijoiksi.\nJohannes pidätettiin ja pantiin vankeuteen, jossa häntä ruoskittiin\nraipoilla kuin varasta tai rosvoa. Hänen syyttömyytensä oli kuitenkin\nniin ilmeinen, että häntä ei voitu tuomita kuolemaan. Keisarinnan\nmieliksi häneltä riistettiin koko hänen omaisuutensa aivan vaatteita\nmyöten, ja hänelle jätettiin vain kehno viitta, minkä jälkeen hänet\nvietiin kaukaiseen Egyptiin. Entisen ministerin nöyryyttämiseksi\nperusteellisemmin oli aluksen kapteenin käsketty joka satamassa missä\npysähdyttiin pakottaa hänet kerjäämään leipäänsä ohikulkevilta,\nja niin nähtiin entisen pretoriaaniprefektin, entisen patriisin\nja konsulin puti puhtaaksi ryöstettynä ojentelevan kättään almuja\nkerjäten. Lopulta hänet karkoitettiin Antinoeen, mutta sielläkään hän\nei saanut olla turvassa Teodoran vihalta. Keisarinna vaati tavatakseen\nKyzikoksen papin murhaajia, ja uhkauksilla ja lupauksilla hän sai\ntoisen heistä syyttämään Johannesta yllytyksestä murhaan. Toinen ei\nkidutuksesta huolimatta taipunut valehtelemaan ja pelastamaan itseään\nsyyttömän ilmiantamisella. Sillä tavoin Johannes säästyi, mutta aina\nkeisarinnan kuolemaan asti hänen täytyi elää kurjasti maanpaossa, usein\nvanginvartijainsa pahoinpitelemänä.\n\nTuo lujatahtoinen mies ei kuitenkaan menettänyt tällaisessa\nalennustilassakaan rohkeuttaan, itseluottamustaan ja julkeuttaan.\nTämä valtiollinen vanki, joka muisti ennen olleensa rahaministeri,\nhuvittelihe muistuttelemalla aleksandrialaisille, että he olivat\nvelkaa valtiolle. Tämä maanpakolainen, joka eli köyhyydessä kaikkien\nhylkäämänä, uneksi aina siitä valtakunnasta, jota hän oli toivonut.\nTeodoran kuoltua hän sitten lähtikin takaisin Konstantinopoliin yhä\nrohkeana ja uskaliaana luottaen onnelliseen tähteensä. Mutta oli jo\nliian myöhäistä. Justinianuksella oli ollut seitsemän vuotta aikaa\nunohtaa entinen suosikkinsa. Johannes Kappadokialainen ei voinut\nsaavuttaa takaisin hänen suosiotaan, vaan sai kuolla papin puvussa,\njohon hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan pukeutua.\n\nTeodora oli saanut tästä kaikkivaltiaasta ministeristä kunnioitettavan\nvastustajan, joka oli hänen itsensä vertainen älyssä, kunnianhimossa\nja häikäilemättömyydessä. Niinpä hän sitten joutuikin käyttämään\nJohannesta vastaan taistellessaan kaikkia niitä apuneuvoja, joita hänen\nnerokas henkensä suinkin keksi, ja hän saattoi tosiaankin olla ylpeä\nvoitettuaan sen ankaran ottelun, johon oli ryhtynyt. Toisilla yhtä\nkekseliäillä keinoilla hän sai pidetyksi kuuliaisena ja uskollisena\nerään toisen miehen, jonka vaikutusvalta ei suinkaan ollut vähemmin\npeloittava kuin Johannes Kappadokialaisen. Kertomus Teodoran suhteesta\nBelisariukseen ja tämän puolisoon Antoninaan ei suinkaan ole, jos on\nopittava tuntemaan keisarinnan luonnetta, vähemmän valaiseva kuin\nkertomus Teodoran ja Johannes Kappadokialaisen taistelusta.\n\n\n\n\n9\n\nTEODORA JA BELISARIUS\n\n\nLoistavien voittojensa, suuren maineensa, rikkautensa ja nauttimansa\nkansansuosion takia olisi Belisariuksen samoin kuin Johannes\nKappadokialaisenkin pitänyt tuntua Teodorasta vallan tavoittelijalta,\nkenties vielä Johannestakin vaarallisemmalta, koska hänellä oli\nkäskettävänään se mahti, joka oli Bysantissa välttämätön välikappale\nvallankumouksen tekemiseen, nimittäin sotajoukko.\n\nBelisarius oli sen aikakauden suurin sotapäällikkö. Hän oli voittanut\npersialaiset, itägootit ja vandaalit, kukistanut Afrikan ja Italian\nsekä tuonut kaksi vangittua kuningasta Justinianuksen eteen,\nkuljettanut riemusaatossa Konstantinopoliin Genserikin ja Teoderikin\naarteet sekä laajentanut valtakunnan maa-alueen kaksinkertaiseksi.\nKartagon kukistumisen jälkeen hän oli loistavin näytelmin elvyttänyt\nhippodromissa entisen roomalaisen ihanuuden muiston. Tuntikausia hän\noli kuljetuttanut riemuitsevan ihmisjoukon editse Afrikan aarteita,\nomien kättensä saalista, kultaisia valtaistuimia, kallisarvoisia\nastioita, röykkiöittäin jalokiviä, palkintomaljoja, kalliita pukuja,\nupeita vaunuja sekä pitkän rivin vaaleatukkaisia barbaarivankeja.\nNäitten joukossa herätti erikoisesti huomiota Gelimer, joka pitäen\nvieläkin harteillaan kuninkaan purppuraviittaa loi kaihomielisiä\nja ylenkatseellisia silmäyksiä ympärilleen. Istuen korkealla\ntriumfivaunuissaan Belisarius oli sirotellut avokäsin hopeaa ja kultaa\nkansanjoukkoon sekä kourallisittain keisarin kuvalla leimattuja\nrahoja, ja kiitollinen Konstantinopoli oli kohottanut kultaisia\nmuistopatsaita voitokkaalle sotaherralle ja juhliakseen »roomalaista\nkunniaa» painattanut Belisariuksen kuvan Justinianuksen kuvan viereen\nmuistorahoihin. Ravennan valloituksen jälkeen hän oli viikkokausia\ntäyttänyt koko Bysantionin maineensa loistolla. Kun hän marssi Pyhään\npalatsiin seurueenaan kirjava joukko goottilaisia, persialaisia,\nmaurilaisia tai vandaalisotilaita, ei kansanjoukko koskaan väsynyt\nihailemaan hänen komeaa vartaloaan, hänen ystävällistä olemustaan,\nhänen jaloja ja ylväitä piirteitään. Ylistettiin hänen hyveitään,\nrohkeuttaan ja voittojaan, riemuittiin hänet nähdessä ja tungeskeltiin\nhänen ympärillään, jotta olisi voitu osoittaa hänelle suosiota\nja puhutella häntä. Hän salli sen tapahtua, oli rakastettava ja\naulis sekä lausui ystävällisen sanan jokaiselle. Kun hän ratsasti\nsotajoukkonsa etunenässä — siihen kuului seitsemäntuhatta miestä, jotka\nkaikki ihailivat häntä henkilökohtaisesti ja uskollisesti — oli hän\nuransa huippukohdassa aivan kuin kaikkivaltias kuningas, joka saapuu\npääkaupunkiinsa.\n\nHän oli sotajoukon ja kansan epäjumala. Sotilaat ihailivat häntä sen\nerikoisen urhoollisuuden vuoksi, jolla hän taisteli yksinkertaisen\nsotilaan tavoin ratsujoukkojensa etunenässä, sekä myöskin hänen\njalomielisyytensä ja anteliaisuutensa tähden. Oli verraton kunnia\nkuulua hänen henkivartiostoonsa, voitetuista urhoollisimmat olivat\nkiitollisia saadessaan palvella häntä, ja kuullakseen häneltä\nhyväksyvän sanan hänen sotilaansa uhmasivat kaikkia vaaroja ylen\nmäärin onnellisina, jos voivat uhrata henkensä päällikkönsä puolesta.\nMaaseudulla rakasti kansa häntä sen säädyllisyyden vuoksi, jota hän\nvaati sotilailtaan, sen innon vuoksi, jolla hän koetti säästää maata,\nsekä sen tarkkuuden vuoksi, jolla hän maksoi kaikki sotajoukolle\notetut tarpeet. Konstantinopolissa kansa oli jo unohtanut sen\nverisen ankaruuden, jolla hän oli kukistanut Nika-kapinan, ja muisti\nainoastaan hänen voittonsa sekä nimitti häntä maailman suurimmaksi\nsotapäälliköksi. Hänen vastustajansakin tunnustivat hänen etevät\nominaisuutensa. Jo yksistään se seikka, että hän oli joukkojen\netunenässä, tuntui takaavan menestyksen; hänen pelkkä nimensä merkitsi\nvoittoa. Kaiken lisäksi hän oli saanut vapaasti ratkaista, tahtoiko\nruveta voitetun Italian kuninkaaksi ja hallita niitä gootteja, jotka\noli juuri kukistanut, ja jotka olivat tarjonneet voittajalleen\nvaltaistuinta, koska osasivat hyvin arvioida sotilaallista taitavuutta.\nKunnian kehä päänsä ympärillä ja ruhtinaallisen omaisuuden haltijana\nBelisarius tuntui tosiaankin keisarikunnan varsinaiselta hallitsijalta.\n»En usko», kirjoittaa eräs senaikuinen historioitsija, »että kukaan\nolisi uskaltanut vastustaa hänen käskyjään. Koko maailma riensi\ntottelemaan häntä yhtä paljon kunnioituksesta hänen suuria voittojaan\nkohtaan kuin peläten hänen valtaansa. Belisarius oli Bysantin\nkunnioitetuin mies, sillä hän tunsi valtion asiat ja oli keisarin\nneuvonantaja, jonka sana painoi palatsissa erittäin paljon, koska\ntiedettiin, että hän oli tarpeeksi voimakas panemaan, jos halusi,\noman tahtonsa täytäntöön. Ja tahtomattaan ja tietämättään hän oli\nkaikkien vallanpitäjien silmätikkuna. Johannes Kappadokialainen vihasi\nhäntä ja piti häntä kilpailijanaan hovissa. Teodora ei myöskään ollut\nhänelle oikein suopea, koska pelkäsi Belisariuksen voivan joskus\ntuntea houkutusta vallankaappauksen tekemiseen. Justinianuskin, joka\nkuitenkin luotti melkoisesti nuoruudenystäväänsä, pelkäsi välistä\nsaavansa hänestä seuraajan. Ja muuten olikin pääkaupungissa jokseenkin\nyleinen se käsitys, että Belisarius vain odotteli sopivaa tilaisuutta\nhallituksen kukistamiseen.\n\nOnneksi keisarille Belisarius ei ollut poliitikko. Hän oli uskollinen\nja rehellinen sotilas eikä pyrkinytkään muuksi. Hän oli keisarin\nmaanmies ja oli jo varhain ennen kohoamistaan henkilökohtaisesti\nkiintynyt Justinianukseen. Hän tunsi olevansa liittynyt hallitsijaansa\nvoimakkaammin sitein kuin tavallinen alamainen. Kun Justinianus\nkehoitti häntä vannomaan, ettei koko elämässään tavoittelisi\nkruunua, hän vannoi auliisti tämän valan ja pitikin sen. Hän ei\nollut luonteeltaankaan taipuvainen kunnianhimoisiin haaveisiin.\nHäntä miellyttivät kyllä kunnianosoitukset, ulkonainen loisto ja\nkansansuosio, mutta hän ei tavoitellut todellista valtaa, ja hän\nolisi tuntenut mielensä hyvin vaivautuneeksi, jos hänen olisi pitänyt\nasettua ensimmäiselle paikalle. Vaikka hän olikin urhoollinen sotilas\nja erinomainen sotapäällikkö, puuttui häneltä kuitenkin varsinaisen\nammattinsa ulkopuolella olevissa asioissa henkilökohtaista käsitystä\nja omaa arvostelukykyä. Hän oli syntynyt panemaan toimeen toisen\nkäskyjä ja palvelemaan eikä tahtonut olla mitään muuta kuin hyvä\npalvelija ja altis työkalu keisarillisen tahdon palveluksessa. Hän\nkunnioitti suuresti vallassaolevaa mahtia ja oli nöyrä luonteeltaan.\nToisinaan hänen suuruutensa vaivasi häntä, ja sen vastapainoksi hän\nnöyrtyi enemmän kuin oli tarpeellista. Hän tiesi, että keisarinna\nei pitänyt hänestä, ja lepyttääkseen tätä hän alkoi avustaa hänen\npyrkimyksiään, usein hyvin mitättömiäkin. Sitäpaitsi hän tiesi, että\nJustinianus kadehti hänen suurta kunniaansa, hänen omaisuuttaan\nja mainettaan, ja sen vuoksi hän koetti parhaansa mukaan liiankin\nmonilla heikkouden osoituksilla rauhoittaa häntä. Tältä sotilaalta,\njoka osoitti taistelutantereella loistavaa urhoollisuutta, puuttui\nrohkeutta tavallisen elämän asioissa. Koko ikänsä hän pelkäsi Teodoran\nkostonhimoa ja vielä enemmän riitautumista hänen kanssaan, ja sen\nvuoksi hän joutui koko elämänsä ajan liian nöyrästi ottamaan osaa\nkaikkiin vaimonsa juonitteluihin turvatakseen sillä tavoin asemansa.\nBelisarius on rappeutumiskauden sankari — hän ei ollut eheä, voimakas\nja karaistunut luonne.\n\nKoko ikänsä hän alistui vastaan sanomatta siihen, että hänen tekonsa\nannettiin ilmi, että häntä parjattiin ja petettiin. Koko ikänsä\nhän piti hyvänään solvaukset ja loukkaukset puhumatta sanaakaan.\nEikä häntä säästettykään. Afrikkalaisessa sotajoukossa sijoitettiin\nkeisarin aloitteesta hänen omaan pääesikuntaansakin vakoilijoita, jotka\nilmiantoivat Konstantinopoliin hänen viattomimmatkin toimenpiteensä\nvääristellyssä muodossa. Italian sotaretken aikana annettiin\nhänelle virkatoveriksi tai paremminkin kaitsijaksi Teodoran uskottu\nNarses. Tälle oli jätetty virkakirje, joka oikeutti hänet valvomaan\nylipäällikön toimia. Kolme neljä kertaa riistettiin Belisariukselta\näkkiä ylin käskyvalta selittämättä laisinkaan, mistä tämä johtui.\nMentiinpä niinkin pitkälle, että häneltä otettiin henkivartiostokin ja\ntakavarikoitiin osa hänen omaisuuttaan. Ensimmäisen voitokkaan Italian\nsotaretken jälkeen kiellettiin häneltä riemukulkueen järjestäminen,\ntoisen sotaretken aikana taas hänet saatettiin tässä tilaisuudessa niin\nnoloon asemaan, että hänen sotilasmaineensa tahraantui ikipäiviksi.\nNämä olivat kaikki erinomaisia keinoja, mutta Teodora keksi\nvieläkin paremman pitääkseen Belisariuksen varmasti ja uskollisesti\nvelvollisuutensa rajoissa: hän otti Antoninan palvelukseensa.\n\nJos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Antoninalla samoin kuin\nTeodorallakin takanaan hyvin myrskyinen nuoruus. Sirkuksen ajomiehen ja\nerään kurtisaanin tyttärenä hän oli aluksi viettänyt hyvin paheellista\nelämää. Sen jälkeen hän oli solminut halvan avioliiton, jossa hänelle\nnäyttää syntyneen useita lapsia, muitten muassa poika, jonka nimi oli\nFotius. Leskeksi jäätyään hän oli tavannut Belisariuksen, ja vaikka\nhän ei enää ollut aivan nuori — niihin aikoihin, jolloin Justinianus\nnousi valtaistuimelle, Antonina oli yli neljänkymmenen — oli hänen\nonnistunut valloittaa kenraalin sydän. Belisarius meni naimisiin\nhänen kanssaan ja rakasti häntä koko ikänsä niin kiihkeästi, että\nBysantin yksinkertaiset ihmiset tapansa mukaan eivät voineet selittää\nniin uskollista ja kestävää rakkautta muuten kuin taikakeinojen\nsynnyttämäksi. Belisarius rakastikin Antoninaa aivan mielettömästi,\nja koska hän ei voinut olla lainkaan erossa puolisostaan, vei hän\nhänet mukanaan kaikille sotaretkille, Afrikkaan, itämaille, Italiaan,\nja antoi hänen olla aina saapuvilla neuvotteluissa. Antoninan vuoksi\nhän saattoi uhrata tärkeimmätkin sotilaalliset hankkeet, unohtaa\nvelvollisuutensa kenraalina ja vakavat valtion asiat; hänen vuokseen\nhän alentui hyvin valonarkoihin juonitteluihin, eikä mikään ollut\nhänelle liian kallista, kun oli tyydytettävä Antoninan oikkuja, hänen\nkostonhimoaan ja vihaansa. Näyttävätpä Belisariuksen omat ystävätkin\nolleen kuohuksissa tällaisesta kiintymyksestä, joka ei suinkaan ole\ntavallista avioliitossa. Belisarius oli kerta kaikkiaan täydellisesti\nvaimonsa vaikutusvallan alainen eikä pettänyt häntä koskaan.\n\nHuomattava on, että Antonina oli erittäin älykäs nainen sekä rohkea\nja neuvokas. Rooman piirityksen aikana hän uskalsi tunkeutua aivan\nmitättömän saattueen suojaamana piirittäjien taistelulinjojen lävitse\njouduttamaan apuväen saapumista. Toisen Italian sotaretken aikana\nhän otti osaa siihen hyökkäykseen, joka pantiin toimeen ikuisen\nkaupungin vapauttamiseksi piirityksestä. Hänen neuvokkaat aivonsa\naskartelivat pienimpienkin asiain tuntemisessa. Kun Belisariuksen\nsotajoukko kuljetettiin laivoilla Afrikkaan, oli hän ainoa, joka osasi\nvarustaa kenraalin pöytään raikasta juomavettä säilyttämällä sitä\nsuurissa lasiastioissa, jotka kaivettiin hiekkaan lastiruuman pohjalle\nsuojaan auringonsäteiltä. Mutta ennen kaikkea hän huolehti tarkoin\nBelisariuksen onnesta, josta hänen omansakin riippui. Hankkiakseen\nniitä lisävarustuksia, joita Belisarius tarvitsi, hän ei koskaan\nepäröinyt lähteä pitkälle matkalle Italiasta Konstantinopoliin, ja\npuolisoaan auttaakseen hän turvautui koko siihen vaikutusvaltaan, joka\nhänellä oli hovissa.\n\nTeodora oli piankin selvillä siitä, että Antoninan säilyttäminen\nmerkitsi Belisariuksen säilyttämistä. Näyttää siltä kuin olisi\nkeisarinna aluksi tuntenut hyvin vähän myötämielisyyttä kenraalin\npuolisoa kohtaan, jopa suorastaan inhonnut häntä. Eikö hän kenties\nhyväksynyt niitä häpeällisiä seikkailuja, joilla tämä intohimoinen\nnainen piankin teki miehensä yleisen naurun alaiseksi? Se on hyvin\nmahdollista. Mutta vieläkin enemmän hän varmasti pelkäsi, että Antonina\nvoisi antaa kenraalille sellaisia neuvoja, jotka olivat vaaraksi\nJustinianuksen kruunulle. Antonina punoikin todellisuudessa juonia\nvain huvin vuoksi, ja hänellä oli suuri kyky saada ehdotuksensa\nonnellisesti toteen. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tunnonvaivoja, hän\noli salakavala, väkivaltainen sekä kunnianhimoinen, janoten mahtia\nja vaikutusvaltaa, ja hän oli ennen kaikkea paljon älykkäämpi ja\nyritteliäämpi kuin Belisarius. Teodoralla oli täysi syy pelätä, että\nsellainen nainen voisi jonakin päivänä houkutella patriisin mielen\npois lainkuuliaisuuden ja uskollisuuden tieltä. Sen vuoksi Teodora\nkoettikin saada Antoninan valtaansa vakuuttautuakseen sillä tavoin\nhänen vaiteliaisuudestaan ja saadakseen Belisariuksen vaarattomaksi.\n\nEräässä suhteessa Teodora onnistuikin.\n\nKun bysanttilaisen laivaston piti kesäk. 22 p:nä v. 535 purjehtia\nKonstantinopolista kurittamaan Afrikkaa, oli patriarkka Epifanius,\ntaivuttaakseen taivaan suosimaan hurskasta yritystä, antanut nuoren,\nhiljattain kristinuskoon kääntyneen ja edellisenä iltana kastetun\nsotilaan nousta amiraalilaivaan. Hänen nimensä oli Teodosius, ja\nhän oli jo jonkin aikaa kuulunut Belisariuksen henkivartiostoon.\nYlipäällikkö ja hänen puolisonsa olivat myöskin olleet kummeina\nhänen kastetilaisuudessaan, ja tämän pyhän kummivanhemmuuden vuoksi\npitivätkin he itseään hänen kasvatusisänään ja -äitinään.\n\nEi kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Antonina alkoi tuntea\nTeodosiusta kohtaan syvempää mieltymystä. Pitkän merimatkan\ntoimettomina hetkinä hän rakastui nuorukaiseen, ja koska hän kerran\nliekkiin leimahdettuaan ei tuntenut turhia tunnonvaivoja, otti hän\ntämän pian rakastajakseen. Aluksi hän piti suhteensa hyvin salassa,\nmutta pian hän aivan julkisesti paljasti salaisuutensa. Kaikki hänen\npalvelijansa tiesivät asian, vain Belisariukselta se pysyi vielä\nsalassa.\n\nKartagossa yllätti kuitenkin ylipäällikkö rakastavat eräässä huoneessa\npalatsin pohjakerroksessa sellaisessa puvussa, ettei minkäänlainen\nepäilys enää ollut mahdollista, ja tietenkin hän joutui tästä aivan\nsuunniltaan. Mutta Antonina säilytti täysin mielenmalttinsa ja virkkoi:\n»Aioimme juuri kätkeä tänne kellariin muutamia saaliista otettuja\nkalleuksia, jotta ne eivät joutuisi keisarin käsiin». Belisarius\nrakasti rahaa ja vielä enemmän puolisoaan. Niinpä hän sitten uskoikin\nmielellään tällaiset vakuuttelut eikä välittänyt omien silmiensä\nliiankin ilmeisestä todistuksesta.\n\nMiehensä sokeudesta rohkaistuneena Antonina kävi yhä hillittömämmäksi,\nja kun Belisarius lähti Afrikasta palatakseen Bysanttiin ja kun\nhän seuraavana vuonna matkusti Sisiliaan, otti Antonina kaikkialle\nrakastajansa mukaan. Saipa hän taivutetuksi heikon puolisonsa\nnimittämään Teodosiuksen heidän omaisuutensa hoitajaksi.\n\nSyrakusassa Antonina sai aikaan todellisen häväistysjutun, koska\nhän ei yrittänytkään salailla suhdettaan Teodosiukseen. Antoninan\nympäristö ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään; tiedettiin, kuinka\nheikko Belisarius oli vaimoaan kohtaan, eikä kukaan suinkaan ollut niin\nsokea, ettei olisi ymmärtänyt, kuinka vaarallista oli joutua Antoninan\nmyrkyllisen kostonhimon uhriksi. Jokainen piti sen vuoksi järkevämpänä\nja edullisempana olla hyvissä väleissä Antoninan kanssa kuin avata\nhänen puolisonsa silmät. Eräs kamarineito Makedonia, joka varmaankin\noli tyytymätön emäntäänsä, uskoi kerran vaiteliaisuuslupauksen\nsaatuaan Belisariukselle hänen onnettomuutensa ja antoi kahden\nAntoninan kamarineitoina palvelevan orjatytön todistaa syytöstensä\ntodenperäisyyden. Kenraali raivosi ja antoi heti käskyn surmata\nTeodosiuksen; mutta ne sotilaat, jotka saivat tämän tehtäväkseen,\npitivät varmimpana varoittaa nuorta miestä, jonka onnistuikin paeta\nja etsiä suojaa Efesoksen kirkosta. Viekas Antonina osasi tälläkin\nkerralla selviytyä pelistä. Hän sai uskotelluksi Belisariukselle\njoutuneensa häpeällisen parjauksen uhriksi, eikä hänen ollutkaan vaikea\ntodistaa syyttömyyttään. Ehkäistäkseen tällaisten tapausten toistumisen\nhän vaati miestään luovuttamaan ilmiantajat hänen käsiinsä. Liian\nrohkeapuheiselta kamarineidolta ja uskottomilta orjilta leikattiin\nkieli, minkä jälkeen heidät pantiin säkkeihin ja heitettiin mereen.\n\nYhtä julmasti Antonina kosti muillekin vihollisilleen Belisariuksen\nympäristössä. Eräs rykmentin esikuntaupseeri, Konstantinus, oli\nuskaltanut sanoa: »Minä olisin päästänyt rakastajan karkuun ja\nsurmannut naisen». Antonina ei koskaan unohtanut näitä sanoja.\nItsepintaisen kärsivällisesti koetti hän vähitellen heikontaa\npuolisonsa Konstantinusta kohtaan tuntemaa myötämielisyyttä, ja kun\ntämä upseeri oli sitäpaitsi hyvin kopea ja muuttui helposti julkeaksi,\nei Antoninan ollut vaikea saada miehiä kireihin väleihin. Kaiken\nlisäksi Konstantinus horjahti Italian sotaretken aikana varastamaan\njoukon arvoesineitä eräältä arvokkaalta Praesidius nimiseltä Ravennan\nporvarilta ja kieltäytyi kaikista kenraalin innokkaista kehoituksista\nhuolimatta antamasta niitä takaisin. Nyt oli Belisariuksen\nkärsivällisyys lopussa. Kiihtyneenä hän kysyi upseerilta, aikoiko tämä\nyhä edelleenkin kieltäytyä tottelemasta määräyksiä, ja kun toinen\nvieläkin käyttäytyi uppiniskaisesti, kutsui Belisarius vartijoita.\n»Varmaankin minua surmaamaan», huudahti Konstantinus, joka tiesi,\nkuinka Antonina vihasi häntä, ja siekailematta hän paljasti tikarinsa\nja hyökkäsi Belisariuksen kimppuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni,\nminkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänet surmattiin.\nAntonina oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi.\n\nVaimonsa rukouksista Belisarius tietysti oli rientänyt kutsumaan\nTeodosiuksen takaisin. Mutta tämä ei niin vähällä taipunutkaan.\nKenraali oli tuonut mukanaan Italian-armeijaansa Antoninan pojan\nFotiuksen, ja tätä nuorta miestä hän kohteli isällisen hellästi. Fotius\npuolestaan inhosi Teodosiusta, jonka hän epäili olevan suhteessa\näitiin ja jota hän sitäpaitsi kadehti Belisariuksen suosion vuoksi.\nTeodosius, jonka rohkeus ei näyttänyt olevan kovinkaan pysyväistä\nlajia, selitti, ettei hän tahtonut palata, niin kauan kuin Fotius oli\nkenraalin läheisyydessä. Rakastajan ja pojan välillä ei Antoninan ollut\nvaikea valita. Hän vehkeili niin taitavasti, että Fotius vihdoin lopen\nväsyneenä ja inhoten kaikkia epärehellisiä menettelytapoja suostui\nlähtemään takaisin Bysanttiin ja silloin alkoi taas uudelleen Antoninan\nja Teodosiuksen lemmensuhde Belisariuksen leväperäisen valvonnan\nturvissa. Kun sotapäällikkö Ravennan antautumisen jälkeen palasi\nKonstantinopoliin, saapui Antoninakin riemusaatossa pääkaupunkiin\npuolison ja rakastajan välissä.\n\nTeodora oli piankin saanut selville tämän suhteen, jota kesti seitsemän\nvuotta ja josta kaikki puhuivat aivan julkisesti, ja Antonina tiesi,\nettä keisarinna oli kuullut hänen jok’ainoasta seikkailustaan.\nTämä lähensi molempia naisia toisiinsa. Lepyttääkseen keisarinnan\nsuuttumusta Belisariuksen puoliso asetti koko joustavan oveluutensa\nhänen palvelukseensa, onnistuipa hänen Italiassa ollessaan auttaa\nTeodoran vihollisen paavi Silveriuksen kukistamista. Teodora, joka\nymmärsi panna arvoa Antoninan kekseliäisyydelle, huomasi omasta\npuolestaan suojelemalla Antoninan seikkailuja voivansa saada hänestä\nnöyrän valtiollisen aseen ja samalla takaavansa Belisariuksen\nuskollisuuden. Kun he olivat tällä tavoin liittyneet toisiinsa\nyhteisten etujen vuoksi, alkoivat he lähemmin tutustuttuaan pitää\ntoisistaan. Antoninasta tuli keisarinnan julkinen suosikki ja läheinen\nuskottu ystävä. Hän pääsi ylihovimestarittaren korkeaan asemaan\nkeisarinnan hovissa, ja menestyksestään varmana hän ei enää pelännyt\nmitään.\n\nTeodosiusta alkoi kuitenkin lopulta hieman arveluttaa tämä suhde,\njosta niin yleisesti tiedettiin. Kenties hän oli myöskin vähän väsynyt\nitsepintaiseen rakastajattareensa. Toisen kerran hän lähti nyt tiehensä\nja meni tällä kertaa luostariin saadakseen rauhaa. Antonina joutui\naivan suunniltaan epätoivosta, pukeutui surupukuun ja kieltäytyi\nottamasta vastaan ketään eikä edes Belisariuksenkaan läsnäollessa\nlakannut vaikeroimasta, että oli menettänyt uskollisen, rakastettavan\nja viehättävän ystävän. Hän jatkoi tätä niin kauan, kunnes hänen\noivallinen puolisonsa pyysi päästä Justinianuksen ja Teodoran puheille\nselittäen heille, ettei hän voinut mitenkään tulla toimeen ilman\nverratonta palvelijaansa Teodosiusta ja rukoillen keisaria toimittamaan\nhänet takaisin luostarista. Hän meni vieläkin pitemmälle. Hänen oli nyt\nlähdettävä itämaille ja vastoin entistä tapaansa hän suostui jättämään\nAntoninan pääkaupunkiin. Niin pian kuin Belisarius oli lähtenyt, riensi\nTeodosius, joka oli juhlallisesti luvannut olla koskaan poistumatta\nluostarista, salaisesti tapaamaan rakastajatartaan.\n\nIntohimo teki Antoninan varomattomaksikin. - Belisarius, erossa\nhänestä ja toisten vaikutusvallan alaisena, uskalsi vihdoinkin avata\nsilmänsä. Fotius otti tehtäväkseen selittää hänelle, miten asiat\nolivat. Tämä nuori mies pelasi tosiaankin vaarallista peliä, kun\notetaan huomioon, että äiti koetti vihoissaan saattaa poikaansa huonoon\nvaloon päällikön silmissä, jopa, niin väitetään, suunnitteli Fotiuksen\ntieltä raivaamistakin. Fotius selitti Belisariukselle, kuinka hänen\nauttamatonta heikkouttaan käytettiin peräti julkealla tavalla väärin.\nKenraali, joka tunsi tällä kertaa voivansa turvautua luotettavaan\ntukeen, suuttui tosissaan, ja pyysi Fotiusta avuksi ruvetessaan\nkostamaan loukattua kunniaansa.\n\nMutta tällä ratkaisevalla hetkelläkään ei Belisarius voinut ruveta\nkohtelemaan Antoninaa ankarasti. »Rakastan puolisoani», hän virkkoi.\n»Jos rankaisenkin sitä miestä, joka on loukannut kotiani, en kuitenkaan\ntee Antoninalle mitään pahaa. Mutta niin kauan kuin Teodosius elää, en\ntotisesti anna hänelle anteeksi».\n\nVaikka Belisarius olikin esittänyt tällaiset ehdot ja vaikka hänen\ntahdonvoimaansa ei ollut paljoa luottamista, suostui Fotius kuitenkin\nauttamaan häntä. Pyhän kirjan nimessä molemmat miehet vannoivat\njuhlallisen valan, luvaten olla hylkäämättä toisiaan ja vaikkapa\nyhdessä uhmata kuolemaakin. Sitten he asettuivat odottamaan sopivaa\ntilaisuutta.\n\nOli vuosi 541. Antonina oli vastikään tehnyt Teodoralle erittäin suuren\npalveluksen. Hän oli ollut sieluna siinä juonittelussa, jonka avulla\nJohannes Kappadokialainen oli kukistettu, ja hänen arvonsa oli noussut\nsamassa suhteessa. Nyt ei hänen mielestään ollut lainkaan vaarallista\nlähteä Belisariusta tervehtimään. Toimitettuaan rakastajansa Efesokseen\nhän matkusti armeijan majailupaikkaan.\n\nVastoin odotuksiaan hän tapasi Belisariuksen täyden raivon vallassa.\nNiin pian kuin tämä oli saanut puolisonsa saapumisesta tiedon, hän\nunohti valtion asiatkin omien huoltensa vuoksi ja antoi täyden vallan\npelottavalle mielenkuohulleen. Ensi kerran elämässään hän otti\nAntoninan huonosti vastaan, sulki hänet telkien taakse tarkan valvonnan\nalaisena, suunnittelipa kerrassaan hänen surmaamistaankin. Samoihin\naikoihin Fotius otti kuulusteltavakseen yhden äitinsä eunukin, ja\nsaatuaan häneltä tietää Teodosiuksen olinpaikan vangitsi Antoninan\nrakastajan pyhän Johanneksen kirkossa Efesoksessa kaupungin piispan\nsuostumuksella, takavarikoi suosikin omaisuuden ja vei hänet itsensä\ntarkan valvonnan alaisena kaukaiseen linnaan Kilikiaan.\n\nMutta Belisarius ja Fotius olivat valinneet sopimattoman ajankohdan.\nTeodora ei sallinut ystävätärtään ahdistettavan. Hyvin levottomana\nsiitä, mitä Antoninalle oli tapahtunut hän kutsutti Belisariuksen\nkiireesti puheilleeen Bysanttiin. On jo aikaisemmin kerrottu, kuinka\nhän kosti Fotiukselle ja tämän ystäville suojattinsa kärsimät vääryydet\nsekä kuinka rohkean rauhallisesti hän luovutti ystävättärelleen\ntakaisin häneltä ryöstetyn rakastajan. Mutta samalla hän myöskin\nrakensi uudelleen rauhan Belisariuksen kotona. Rajaton rakkaus\npuolisoon oli lepyttänyt sotapäällikön jo ennen hänen pääkaupunkiin\nsaapumistaan, ja kun hänen huomattiin niin perin pohjin muuttuneen,\nihmettelivät Konstantinopolin asukkaat, jotka olivat uteliaina\nseuranneet tämän tragikomedian kehitystä, millaista noituutta nyt\noli käytetty miesparkaa vastaan. Sen vuoksi ei Teodoran ollutkaan\nkovin vaikea saada sovintoa aikaan puolisoitten välillä. Kenraali\nantoi tosin suostutella itseään jonkin aikaa. Mutta Teodosius oli\njuuri kuollut erittäin sopivalla hetkellä, ja keisarinna pysyi lujana\nvaatimuksessaan. Belisarius otti Antoninan jälleen armoihin ja tapansa\nmukaan huolettomana hän ei paljoakaan välittänyt siitä, miten Fotiuksen\nja hänen ystäviensä oli käynyt.\n\nKeisarinnaa miellyttääkseen Belisarius oli käyttäytynyt sekä\nraukkamaisesti että petollisesti. Mutta tämä seikkailu oli jossakin\nmäärin jäähdyttänyt häntä. Hän näyttää tunteneen jonkinlaista äänetöntä\nkostonhimoa näitä kahta naista kohtaan, jotka olivat nöyryyttäneet\nhäntä. Vuonna 542 hän oli jälleen saanut ylipäällikön toimen, mutta\nhän hoiti sotilastehtäviään jokseenkin välinpitämättömästi, puhuipa\nihmisten väitteitten mukaan suorastaan uhkailevastikin, mikä loukkasi\nsyvästi Teodoraa. Keisarinnan mielestä hänen piti sen vuoksi saada\nläksytys. Belisariukselta otettiin äkkiä käskyvalta pois ja hänet\nkutsuttiin Konstantinopoliin. Sitäpaitsi oli hänelle ilmoitettu, että\nkaikki rahat oli luovutettava eräälle keisarinnan eunukille sekä\nettä hänen oli jätettävä leiriin henkivartiosto, jonka uskollisuutta\npelättiin. Kenraali, jonka keisaripari otti kylmästi vastaan ja\njota ystävät kohtelivat välinpitämättömästi, he kun pelkäsivät itse\njoutuvansa ikävään asemaan, näytti auttamatta joutuneen epäsuosioon. Ja\nsurkeaa oli nähdä suuren sotapäällikön yksin vaeltavan katuja kaikkien\nhylkäämänä, hajamielisen ja huolestuneen näköisenä, joka hetki peläten\nhenkeään ja tuntien jo olevansa salamurhaajien ympäröimä.\n\nTällä välin Antonina nautti palatsissa mitä suurinta suosiota. Hän oli\nkeisarinnan sydänystävä ja alituisesti hänen seurassaan. Edellisen\nvuoden tapausten jälkeen olivat muuten hänen ja Belisariuksen välit\naika viileät. Teodora arvioi taitavasti sen hyödyn, jonka puolisoitten\ntäydellinen sovinto aiheuttaisi. Silloin saisi Belisarius kiittää\nAntoninaa pääsystään hallitsijaparin armoihin ja joutuisi sen vuoksi\nikipäiviksi sen naisen palvelijaksi, joka oli pelastanut hänet.\n\nBelisarius, joka oli eräänä päivänä tapansa mukaan saapunut keisarin\nvastaanottohuoneeseen, näki siellä vain hyvin vihamielisiä ja\nkylmäkiskoisia ilmeitä, minkä lisäksi hovipalvelijat kohtelivat\nhäntä loukkaavalla tavalla — ja se oli kerrassaan levottomuutta\nherättävä enne. Illalla hän palasi kotiin entistäkin huolestuneempana\nkohtalostaan ja heittäytyi vuoteelleen pelosta vavisten, alakuloisena\nja arvokkuutta vailla. Antonina oli kotona ja meni hänen huoneensa\nlävitse valittaen pahoinvointia. Yö tuli. Äkkiä kuului raju kolkutus\nportilta. »Keisarinnan käskystä», huusi eräs palatsin palvelija.\nBelisarius, joka luuli viimeisen hetkensä tulleen, jäi makaamaan iskua\nodottaen.\n\nKuolinsanoman sijasta palvelija toikin Teodoralta kirjeen, joka kuului\nseuraavasti:\n\n »Ystäväni, tiedät mitä olet rikkonut meitä vastaan. Mutta minä olen\n läheisissä väleissä vaimoosi ja hänen vuokseen olen päättänyt antaa\n sinulle anteeksi. Tiedä, että sinun on kiitettävä häntä hengestäsi, ja\n myöskin vain hänen avullaan voit tulevaisuudessa toivoa menestystä ja\n onnea. Aiomme nyt pitää silmällä, kuinka osaat tästä lähin kohdella\n häntä».\n\nAntonina, joka tunsi kirjeen sisällyksen, odotti uteliaana seurausta.\nSe oli erinomainen. Onnellisena Belisarius nousi ja ilmaistakseen\npaikalla tottelevaisuutensa keisarinnan käskyä kohtaan heittäytyi\nsuuren mielenliikutuksen vallassa Antoninan jalkoihin, suuteli hänen\nkäsiään, otti hänet syliinsä ja vannoi olevansa tästä lähtien sekä\nhänen miehensä että uskollinen orjansa. Tällä hinnalla hän sai aikaan,\nettä hänelle jätettiin takaisin osa hänen omaisuuttaan, kunnianimet\nsekä korkea sotilaallinen asema. Hänet lähetettiin Italiaan, mutta\nilman sotajoukkoa, ilman rahoja ja apuvaroja. Väitettiinpä, että hänen\ntäytyi omasta kukkarostaan suorittaa retken kustannukset.\n\nEi ole helppoa arvioida, kuinka paljon on totta tässä tarinassa.\nOsoittiko Belisarius tosiaankin rikollista myöntyväisyyttä Antoninan\nyksityiselämän suhteen? Ottiko hän hänet jälleen kotiinsa lyhyen\ntarmonpuuskan jälkeen saadakseen sillä tavoin takaisin menettämänsä\nsuosion ja paikkansa keisarinnan ystäväpiirissä? Ne ovat vain\nkuulopuheita, joita ei voi todistaa oikeiksi. Joka tapauksessa on\nluultavaa, että koska Antonina oli keisarinnan suosikki, Belisarius\nsäästi häntä, jotta ei joutuisi huonoihin väleihin Teodoran kanssa, ja\nse on varmasti tosiasia, että hän käytti hyväkseen vaimoaan asemansa\nvakiinnuttamiseksi hovissa. Toisaalta taas on varmaa, että hän rakasti\nAntoninaa lämpimästi. Toisen Italian sotaretken aikana, jolloin oli\nkysymys ikuisen kaupungin pelastamisesta, hän joutui suunniltaan kuin\npikku lapsi, kun levisi huhu, että Antonina oli itägoottien vallassa,\nja pelastaakseen Antoninan hän komensi joukot perääntymään ja jätti\nkaikki aikaisemmat suunnitelmat sikseen. Tämän valossa on helppo\nymmärtää, että hän oli hyvin pitkämielinen vaimoaan kohtaan. Teodoran\nkuoltuakin hän totteli sokeasti Antoninan tahtoa.\n\nKuinka tämän asian laita olikin, joka tapauksessa uskottiin\npääkaupungissa, että Belisarius, joka oli lähtenyt Bysantista, kostaisi\nkapinalla kärsimänsä vääryydet ja loukkaukset. Mutta hänet tunnettiin\nhuonosti. Antonina seurasi häntä Italiaan, ja hänen läsnäolonsa riitti\npitämään Belisariuksen velvollisuuden tiellä. Aina valmiina palvelemaan\nkeisarinnaa Antonina pysyi hänen kuolemaansa asti pettämättömän\nuskollisena, eikä Teodorakaan koskaan säästellyt myötätuntonsa\nilmauksia häntä kohtaan. Niin osoittautuivatkin keisarinnan laskelmat\noikeiksi. Sitomalla itseensä Antoninan hän sai myöskin pidetyksi\nBelisariuksen Justinianuksen palveluksessa.\n\nToivoipa Teodora voivansa suosikkinsa avulla toteuttaa vielä erään\nkauniin haaveenkin. Belisarius oli suunnattoman rikas. Hän rakasti\nrahaa eikä tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja niitten keinojen\nsuhteen, joilla hankki sitä. Täydellä syyllä epäiltiin hänen\ntakavarikoineen aivan liian suuren osan afrikkalaista ja italialaista\nsotasaalista omiin nimiinsä sekä ottaneen paavi Silveriuksen\nvihamiehiltä rahoja paavin murhaamiseen. Se on myöskin tosiasia, ettei\nhän epäröinyt ottaa Johannes Kappadokialaisen loistavaa palatsia\nkorvaukseksi siitä osuudesta, joka Antoninalla oli ollut suosikin\nkukistamisessa. Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hänen\nomaisuutensa oli joka tapauksessa aikalaisten todistuksen mukaan\nyhtä suuri kuin jonkun keisarin omaisuus. Eikä Justinianuksella ja\nTeodoralla olisi tietysti ollut mitään sitä vastaan, että se olisi\njoutunut heidän haltuunsa; mutta joko kunnioituksesta Belisariuksen\nansioita kohtaan tai sopivan tekosyyn puutteessa he eivät uskaltaneet\nturvautua takavarikoimiseen eivätkä edes olleet tietävinään siitä, että\nosa näistä rikkauksista kenties oli hankittu keisarillisen aarrekammion\nkustannuksella. Keisarinna ei kuitenkaan menettänyt toivoaan, vaan\nyritti toisilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa.\n\nBelisariuksella oli yksi ainoa tytär, Johanna, joka oli saava periä\nkoko tämän suunnattoman omaisuuden. Teodora suunnitteli hänen\nnaittamistaan omalle tyttärenpojalleen Atanasiukselle. Tämä ehdotus\nsisältyi myöskin niihin rauhanehtoihin, jotka keisarinna esitti\nkenraalille tämän suuren epäsuosion aikana, ja niin vastenmieliseltä\nkuin ehdotus Belisariuksesta tuntuikin, hänen täytyi kuitenkin suostua\ntähän avioliittoon. Mutta Italiaan päästyään hän muutti mieltään ja\nsai, kumma kyllä, Antoninan tässä asiassa puolelleen. Viimeksimainittu\njoko ymmärsi, että sairaan keisarinnan loppu lähestyi, tai piti\nmuista syistä tarpeellisena vastustaa hänen toivomuksiaan. Turhaan\nkirjoitti keisarinna kirjeen toisensa perästä pyytäen, että häitä\nkiirehdittäisiin. Vanhemmat keksivät satoja tekosyitä saadakseen\nasian lykätyksi, väittivät haluavansa ensin palata Bysanttiin ja\nkeksivät sitten uskottavia selityksiä matkan siirtämiseksi. Teodora\nhermostui. Hän tunsi Antoninan ja tiesi, että suosikki unohtaisi\nhallitsijattarensa kuoltua sekä antamansa lupaukset että kiitollisuuden\nvelkansa hyväntekijälleen. Niinpä hän ryhtyikin jouduttamaan tapausten\nkulkua.\n\nHän järjesti niin, että nuorukainen ja neito tapasivat toisensa\nja pian oli heidän suhteensa kehittynyt niin pitkälle, että häät\nolivat enää vain välttämätön muodollisuus. Atanasius ja Johanna\nrakastuivat niin toisiinsa, että elivät julkisesti yhdessä keisarinnan\nsuostumuksella. Heidän suhteensa oli kestänyt kahdeksan kuukautta,\nkun Teodora kuoli. Pian sen jälkeen Antonina palasi Bysanttiin, ja\nhänen menettelynsä osoitti nyt, kuinka oikein Teodora oli päätellyt\nhänestä. Unohtaen kaiken entisen hän ei enää tahtonut kuulla\npuhuttavankaan suunnitellusta avioliitosta, ja välittämättä tyttären\njo pilaantuneesta maineesta ja molempien rakastavien epätoivosta hän\nerotti heidät häikäilemättä toisistaan selittäen, ettei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan, että Teodoran sukulainen tulisi hänen vävykseen. Kun\nBelisarius pian senjälkeen tuli takaisin Italiasta, hän mukautui\ntietysti tapansa mukaan Antoninan päätökseen.\n\nMutta joskin kuolema tässä tapauksessa tuhosi Teodoran suunnitelmat,\nkohdeltiin kuitenkin hänen poistuttuaankin Belisariusta tarkoin\nhänen alkuunpanemansa menetelmän mukaan. Viimeiseen päiväänsä asti\nepäiltiin kenraalia liiallisesta kansansuosion tavoittelusta sekä\npelättiin hänen hautovan liian korkealentoisia suunnitelmia. Ja\nvaikka Justinianus antoikin hänelle kaikenlaisia kunnianosoituksia,\nei hän kuitenkaan säästänyt häneltä myöskään nöyryytyksiä eikä\nepäsuosion ilmauksia vanhuuden päivinä. Melkein heti sen jälkeen, kun\nkenraali oli oivallisella tavalla pelastanut pääkaupungin ja keisarin\nhunnien hyökkäykseltä, sotkeutui hän Justinianuksen kateellisessa\nmielikuvituksessa keisaria vastaan tähdättyyn salahankkeeseen, ja\nvaikka hänen rikollisuuttaan ei saatukaan todistetuksi, päästi keisari\nkiihkeässä kohtauksessa näkyviin vihansa Belisariusta kohtaan, otti\nhäneltä taas pois sotaväen ylipäällikön viran, riisti häneltä kaikki\nmuut toimet ja arvomerkit sekä määräsi hänet pidettäväksi kotiarestissa\nhänen palatsissaan. Sillä tavoin vaikutti Teodoran henki vieläkin\nJustinianukseen, kun oli kysymyksessä tämä pelätty alamainen.\n\nKeisarinnaa ajatellen keisarikin tuhlasi suosiotaan Antoninalle, joka\noli ollut vainajan uskottu ystävä.' Kuolemaansa asti Antonina sai pitää\nasemansa hovissa. Sillä tavoin ylläpidettiin sitä politiikkaa, jonka\navulla Teodora oli tahtonut saada kaikkivaltiaan keisarillisen tahdon\nmäärääväksi kenraalin kotona, ja siinäkin suhteessa elivät Teodoran\ntyöt häntä itseään kauemmin. Loppuun asti Belisarius pysyi Antoninaa\ntotellen Justinianuksen uskollisena ja nöyränä palvelijana.\n\n\n\n\n10\n\nTEODORA NAISENA\n\n\nJos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Teodora rajattoman\nsuvaitsevainen toisten ihmisten heikkouksia kohtaan — mikä johtui\nsiitä, että hän oli nainen, joka tunsi elämän ja ihmisluonnon\nvajavaisuuden. Konstantinopolin tapaisessa suurkaupungissa eivät tavat\ntietenkään olleet moitteettomat, onnettomat avioliitot eivät olleet\nharvinaisia, ja aviorikokset olivat lukuisia, mutta keisarinna peitti\nkaikki säälivästi keisarillisen viittansa suojaan. Jos joku nainen,\njolla oli rakastaja, käyttäytyi niin taitamattomasti, että tuli ilmi,\nriensi hän paikalla palatsiin, jossa hänen onnistui keisarinnan avulla\naina selviytyä pulasta. Onneton se aviomies, joka vaati eroa eikä\nvoinutkaan oikeudessa esittää päivänselviä todistuksia väitteilleen!\nHänet tuomittiin maksamaan vaimolleen yhtä suuri summa kuin minkä\ntämä oli tuonut yhteiseen pesään myötäjäisinään. Sitäpaitsi hän oli\nvaarassa joutua ruoskittavaksi tai vankilaan, kun taas vaimo varmana\nvapaudestaan aivan julkisesti jatkoi aviorikostaan. Monet aviomiehet\npitivätkin sen vuoksi edullisempana olla olevinaan sokeita, ja Teodoran\nvaikutuksesta joutuikin pääkaupunki tällä tavoin perin pohjin rappiolle.\n\nJos näitten juorujuttujen rinnalla tarkastelee julkisista asiakirjoista\nsaatuja tietoja, huomaa sensijaan, että maassa vallitsi yleinen\nsuuttumus Pyhän palatsin tekokainouden vuoksi. Niitten monien\nlakien joukossa, jotka Justinianus sääti avioliitosta, avioerosta\nja aviorikoksesta, kuultaa joka kohdasta läpi keisarin erikoinen\nhuolenpito julkisesta moraalista.\n\n»Me toivomme», hän kirjoittaa eräässä kohdassa, »että naiset\nkäyttäytyvät siveästi, että he eivät elä epäsäännöllisesti ja\njumalattomasti, ja me toivomme heidän onnistuvan siinä».\n\nKannattaa vielä panna merkille, mitä asioita keisari pitää\nsopimattomina ja siveellistä käytöstä loukkaavina. Jos nainen on niin\nepäkaino, että kylpee yhdessä miesten kanssa, voi hänen puolisonsa\nvaatia avioeroa. Jos hän vastoin miehensä toivomusta tahtoo mennä\nillallisille vierasten kanssa tai hänen tietämättään tai vastoin\nhänen tahtoaan menee teatteriin, kilpa-ajoihin tai eläintaisteluihin,\non se lain kannalta riittävä avioeron syy. Vielä suurempi aihe on\nmiehellä hylätä vaimonsa, jos tämä viettää yön poissa kotoa, jos\nhän miehensä vielä eläessä suunnittelee uutta avioliittoa ja, ennen\nkaikkea, jos hän ottaa itselleen rakastajan. Tässä tapauksessa on\nmiehellä oikeus kolmannen varoituksen jälkeen itse jakaa oikeutta,\njos tapaa vaimonsa ja tämän rakastajan yhdessä joko kotonaan tai\nrakastajan kotona, ravintolassa tai taivasalla. Jos hän yllättää heidät\nmuualla, esimerkiksi kirkossa — kirkkoja nimittäin käytettiin usein\nkohtauspaikkoina — on hänen jätettävä syylliset julkisen oikeuden\ntuomittaviksi, ja jos asia on selvä, tuomitaan rakastaja ilman pitempää\noikeudenkäyntiä kuolemaan ja vaimo jätetään miehensä rangaistavaksi\nlain määräysten mukaisesti. Ja laki ei ole lempeä niitä naisia kohtaan,\njotka tekevät aviorikoksen. Eron jälkeen teljetään aviorikoksen tehnyt\nnainen luostariin, ja jollei mies kahden vuoden kuluttua suostu\nottamaan häntä takaisin, on vaimon leikkautettava hiuksensa ja jäätävä\nluostariin loppuiäkseen.\n\nKeisari piti erittäin tärkeänä vakiinnuttaa avioliittoa, »tätä\nkaikille pyhää asiaa», niinkuin Justinianus eräässä paikassa sanoo,\nkoettaen lujittaa sitä kaikenlaisilla varmuustoimenpiteillä, jotka\nvoivat »tehdä sen pysyväksi ja purkamattomaksi». Avioeroa ei myönnetty\nmolemminpuolisesta suostumuksesta, koska silloin olisi ollut aivan\nliian helppo katkaista pyhät siteet. Hän rajoitti laillisten avioerojen\nlukumäärän selittämällä monet vanhojen lakien sallimat avioerot\nperustelemattomiksi. Hän ei enää hyväksynyt toisen puolison vankeutta\ntai määrättyä rangaistustuomiota riittäväksi avioeron syyksi, eikä\nmyöskään suvainnut, että sotilaan vaimo, joka ei ollut pitkään\naikaan saanut tietoja mieheltään, rupesi pitämään itseään vapaana;\nennenkuin sellainen vaimo voi mennä uuteen avioliittoon, vaadittiin\nlaillinen todistus miehen kuolemasta. Justinianus sääti mitä ankarimmat\nrangaistukset niitä varten, jotka keksivät tekosyitä erotakseen, jotta\nvoisivat viettää kevytmielistä elämää. Vain pyyntö päästä luostariin\nsai osakseen keisarin hyväksymisen, mutta asianomaisten täytyi osoittaa\nvakavaa ja pysyväistä halua, ja laki rankaisi ankarasti niitä, jotka\nlähtivät luostarista palatakseen maalliseen elämään.\n\nEn tietenkään jätä huomioonottamatta, että laki ja elämäntavat kaikkina\naikoina ja joka maassa ovat jossain määrin toisiaan vastaamattomia.\nMutta näitten lainpykäläin ankaruus melkein todistaa sen seikan,\nettä Salaiset muistelmat ovat tässä niinkuin niin monessa muussakin\nsuhteessa suotta parjanneet Teodoraa. Se vain on varmaa — ja siinä\nnäkyy selvästi keisarinnan vaikutus — että naidun naisen asema parani\nmonessa suhteessa. Hän sai suojaa miehen oikkuja ja huonoa kohtelua\nvastaan. Hän ei ainoastaan voinut pyytää avioeroa miehen tunnetusti\nkevytmielisen elämän vuoksi — »mikä seikka», niinkuin Justinianus\nsanoo, »on omiaan erittäin suuresti kiusaamaan naisia, varsinkin jos he\nitse elävät siveästi» — vaan pääsi samaan tulokseen, jos mies koetti\nvetää vaimoaan mukaan omiin paheisiinsa. Naisen ei myöskään tarvinnut\npelätä, että hänet olisi voitu syyttä hylätä tai että häntä olisi voitu\naiheetta moittia aviorikoksesta, Tässä tapauksessa laki vaati erittäin\nselviä todisteita ja salli vaimon, jos syyte osoittautui perättömäksi,\npyytää eroa, eikä hänen tarvinnut suorittaa mitään epämiellyttäviä\nrahallisia korvauksia tai alistua muihin rangaistuksiin, joihin\nmies voitiin tuomita. Mies ei enää voinut lyödä vaimoaan ilman lain\nmyöntämää perustetta, hän ei voinut ilman päteviä syitä ajaa vaimoa\ntalostaan, ja laki säätikin ivallisesti, että jos vaimo vietti sen yön\nkotoaan poissa ja jos siitä oli joitakin valitettavia seurauksia, sai\nmies syyttää itseään.\n\nMutta vaikka Teodora sekaantuikin onnellisella ja siunausta tuottavalla\ntavalla lainlaadintaan pahoin kohdeltujen tai onnettomassa avioliitossa\nolevien naisten hyväksi, ei hän kunnioittanut sen vähemmän kuin\nJustinianuskaan — sen osoittavat tosiasiat aivan selvästi — avioliiton\npyhyyttä ja julkisen moraalin valvomista.\n\nArtabanus oli komea armeenialainen upseeri, kaunis ulkomuodoltaan\nja ylhäistä syntyperää. Hän oli sukua partilaisen Arsakidien\nkuningasperheen kanssa ja oli tullut etsimään onneaan Bysantin\nkeisarikunnasta. Rohkeudellaan, päättäväisyydellään ja\njalomielisyydellään hän pääsi pian suureen suosioon sotajoukossa. Hän\noleskeli Afrikassa sen sotilaskapinan aikana, joka maksoi maaherra\nAreobinduksen hengen, ja rakastui intohimoisesti vainajan nuoreen\nleskeen, joka oli tapausten melskeessä joutunut kapinallisten päällikön\nkäsiin. Prejecta — se oli nuoren lesken nimi — oli Justinianuksen\nveljentytär, ja kunnianhimoinen armeenialainen toivoi voivansa\nmyöskin hyötyä niistä palveluksista, joita mahdollisesti saattoi\ntehdä niin ylhäiselle naiselle. Hän ei pettynytkään. Kun Artabanuksen\noli ensin onnistunut pelastaa Prejecta, ei tämä voinut kieltää\nvapauttajaltaan mitään. Paitsi sitä, että hän antoi Artabanukselle\nsuuria rikkauksia, hän lupasi tulla hänen vaimokseen, ja Artabanus,\njoka aivan hurmaantui menestyksestään, näki tämän loistavan avioliiton\navulla jo nousevansa suorastaan valtaistuimen portaita. Kaikki meni\ntoiveitten mukaan. Prinsessa palasi Konstantinopoliin, ja Justinianus,\njoka tahtoi kohdella hyväntahtoisesti molempia rakastavia, oli antanut\nArtabanukselle luvan saattaa Prejectan pääkaupunkiin. Lyhentääkseen\nrakastuneitten yhteiskunnallista välimatkaa keisari oli jakanut\nArtabanukselle runsain mitoin kunniamerkkejä ja suosionosoituksia\nsekä nimittänyt hänet ulkomaisten kaartinrykmenttien ylikomentajaksi,\nmiliisipäälliköksi ja konsuliksi.\n\nMutta samassa onni himmenikin. Artabanus oli kokonaan unohtanut\nmenneensä kerran naimisiin Armeeniassa. Hän oli muuten jo kauan sitten\neronnutkin tästä ensimmäisestä vaimostaan eikä ollut sen päivän\njälkeen kuullut hänestä mitään. Nyt sukelsi tämä äkkiä näkyviin\nBysantissa vaatien avio-oikeuksiaan takaisin ja saaden ajoissa tukea\nkeisarinnaltakin. Teodora oli taipumaton, kun oli kysymyksessä\navioliiton pyhä side; hän pakotti Artabanuksen vastoin tämän tahtoa\nottamaan puolisonsa takaisin ja varmemmaksi vakuudeksi vielä naitti\nPrejectankin toiselle.\n\nYhtä kovakouraisesti hän kohteli kahta nuorta hienoon perheeseen\nkuuluvaa naista, jotka leskiksi jäätyään lohduttautuivat keisarinnan\nmielestä aivan liian pian. Heidän käytöksensä oli huonona esimerkkinä,\nminkä vuoksi Teodora päätti naittaa heidät uudelleen. Rangaistakseen\nheitä ja nöyryyttääkseen heidän ylpeyttään hän esitti heille hyvin\nhalpasyntyiset kosijat. Kauhistuneet sisarukset koettivat etsiä\nsuojaa Sofian kirkosta toivoen sillä tavoin pelastuvansa näin\nepämiellyttävästä liitosta. Mutta Teodora oli itsepäinen; heidän\ntäytyi taipua, ja vaikka heillä oli omaan säätyyn kuuluvia kosijoita,\npakoitettiin heidät vastoin tahtoaan menemään halpa-arvoiseen\navioliittoon. Se on kuitenkin lisättävä, että kun avioliitto oli ensin\nsolmittu, keisarinna teki kaikkensa uhriensa turvaamiseksi, paransi\nheidän puolisoittensa yhteiskunnallista asemaa ja tuhlasi heille\nsuosionosoituksia ja hyviä töitä.\n\nMahdollisesti sekaantui Teodora, kostonhimoinen kun oli ja tottunut\nalistamaan kaikki omien pyrkimystensä palvelukseen, useastikin hyvin\nhäiritsevästi yksityisiin perheasioihin, jotka eivät kuuluneet\nhäneen. Häntä on moitittu siitä, että hän järjesti avioliittoja yhtä\nitsevaltaisesti kuin hoiteli valtakunnankin asioita, että hän liitti\nyhteen ja erotti ihmisiä kysymättä heidän omaa tahtoaan, yksinomaan\nsiksi, koska se miellytti häntä itseään. On jo mainittu, kuinka hän\npani kaikkensa liikkeelle estääkseen Germanoksen avioliiton sekä kuinka\nhän koetti naittaa Belisariuksen tytärtä. Mutta tämä ei suinkaan\nollut keisarinnalle turhaa ajanvietettä. Teodoralla oli tässäkin\naina oma politiikka silmämääränä. Kun hän siis naitti Prejectan sen\nsaman Hypatioksen pojalle, joka oli huudettu keisariksi Nika-kapinan\naikana, tapahtui se yksinomaan siitä syystä, että siten saatiin yksi\nkruununtavoittelija vaarattomaksi, ja samanlaisista syistä hän rupesi\nensin suojelemaan Antoninan lemmensuhdetta ja järjesti sen jälkeen\nniin, että Belisarius sopi puolisonsa kanssa. Kun Teodoran omat edut\nolivat kysymyksessä, eivät häntä rasittaneet mitkään siveelliset\nnäkökohdat, ja sama oli asia, jos hänen piti auttaa sukulaisiaan tai\nystäviään. Olemme jo kertoneet, kuinka hänen onnistui saada sisarensa\nComito ja sisarentyttärensä Sofia edullisesti naitetuiksi. Samalla\ntavoin hän naitti suosikkinsa Krysomalloksen tyttären virkamies\nHermogeneen pojalle. Saturninus — se oli nuoren miehen nimi — oli\nkihloissa keisarinnan sukulaisen, nuoren, kauniin ja viattoman tytön\nkanssa, joka oli hyvästä perheestä, mutta Teodora teki häikäilemättä\nlopun suunnitellusta liitosta ja pakotti Saturninuksen menemään\nnaimisiin Krysomalloksen tyttären kanssa. Häät pidettiin, mutta kun ne\nolivat ohitse, valitti Saturninus pontevasti ystävilleen, ettei hänen\nnuorikkonsa ollutkaan impi. Se koitui hänen onnettomuudekseen. Teodora\nvangitutti hänet ja ruoskitutti häntä opettaakseen hänelle — niinkuin\nitse sanoi — ettei moinen suunsoitto ollut soveliasta.\n\nHän sai väkipakolla aikaan monta muutakin avioliittoa, jotka eivät\nsuinkaan aina olleet onnellisia. Yksityiskohtaisemmin ei niitä\njuuri tunneta, mutta eräs seikka ansaitsee erikoisesti huomiota.\nKaikissa näissä tapauksissa oli Teodora jokseenkin välinpitämätön\nmiehestä. Koska hän itse oli nainen, oli hän aina, niinkuin eräs\nhistoriankirjoittaja huomauttaa, »luonnostaan taipuvainen auttamaan\nonnettomuuteen joutuneita naisia».\n\nTätä todistavat varsinkin ne toimenpiteet, joihin hän sai\nJustinianuksen taipumaan näyttelijättärien ja langenneitten naisten\nhyväksi. Omien kokemusten perusteella hän tunsi hyvin pääkaupungin\nkuilut ja tiesi, millaista surkeutta ja häpeää niihin kätkeytyi,\nminkä vuoksi hän rupesikin jo aikaisin käyttämään vaikutusvaltaansa\nonnettomien naisten aseman parantamiseksi. Tekee mieli uskoa, että\nJustinianus tarkoittaa juuri Teodoraa mainitessaan eräässä siveellisen\nelämän uudistamista koskevassa julistuksessaan hienotunteisesti\nerään henkilön, joka jo kauan sitten oli huomauttanut hänelle\nKonstantinopolissa vallitsevasta tapojen turmeluksesta, sekä että\njuuri Teodoran aloitteesta toimeenpantiin se julkinen tutkimus, jonka\nseurauksena oli monta hyödyllistä ja terveellistä lainsäädöstä.\nJoka tapauksessa voi turvallisesti otaksua, että juuri hän avusti\nnäyttelijättäriä kohoamaan siitä yhteiskunnallisesta alennustilasta,\njossa he elivät, joko sallimalla heidän erota ammatistaan, jos\ntahtoivat, tai poistamalla viimeisetkin esteet heidän avioliittonsa\ntieltä. Näihin aikoihin oli bysanttilaisessa yhteiskunnassa hyvin\ntavallista pakottaa naiset vastoin tahtoaan menemään teatteriin\nja vaatia heitä takuuta vastaan allekirjoittamaan sopimus,\njossa he sitoutuivat pysymään aina ammatissaan. Nyt selitettiin\nnämä turmiolliset sitoumukset lain nojalla pätemättömiksi, ja\nnäyttelijättäret oikeutettiin rikkomaan antamansa lupaus, koska\nviattomuutensa pelastaminen oli Jumalan silmissä sellainen teko, joka\ntäysin korvasi rikotun valan. Läänien maaherroille ja piispoille\nlähetettiin käsky tarkoin valvoa, että näyttelijättärien vapautta\nkunnioitettiin, sekä ilmoittaa heti keisarille, jolleivät kyenneet\npanemaan lainpykälää toimeen. Ankarat rangaistukset tulivat niitten\nosaksi, jotka vetosivat noihin lainvastaisiin sitoumuksiin. Paitsi\nomaisuutensa menettämistä ja maanpakoa, voitiin heidät panna\nrangaistukseksi suorittamaan yli kymmenentuhannen markan suuruinen\nsumma kysymyksessä olevalle naiselle, jotta tämä voisi kunniallisella\ntavalla huolehtia toimeentulostaan. Kun näyttelijättäret olivat tällä\ntavoin päässeet oikeiksi yhteiskunnan jäseniksi, voivat he mennä\nnaimisiin vaikka korkeimpain virkamiestenkin kanssa, eikä heidän\ntarvinnut tätä varten anoa keisarilta erikoislupaa, kuten Justinus oli\nmäärännyt, silloin kun hänen veljenpoikansa solmi avioliiton. Sama\netu myönnettiin näyttelijättärien tyttärille. Yksi ainoa ehto heille\npantiin: he eivät saaneet koskaan palata teatteriin.\n\nYleisen siveellisyyden ankarana vartijana Teodora tunsi erikoista\ntarvetta luoda pääkaupunkinsa uudelleen moraalisessa suhteessa. On jo\nkerrottu, mikä osa parittajien rikollisella toiminnalla oli turmeluksen\nlevittäjänä ja kuinka monta onnetonta heidän kauniilla lupauksillaan\nvedettiin paheen palvelukseen. Niinikään on mainittu, kuinka\nKonstantinopoli oli suorastaan hukkumaisillaan porttoloihin ja kuinka\ntämän alhaisen liiketoiminnan uhreja usein pidettiin niissä vastoin\ntahtoaan häpeällisten sitoumusten perusteella. Teodora tahtoi korjata\nkaiken tämän. Keisarillinen julistus kielsi kuolemanrangaistuksen\nuhalla ketään pakottamasta nuorta tyttöä vastoin tahtoaan haureelliseen\nelämään, siveettömyydenpesien pito kiellettiin! kaikki entiset\nsuljettiin, ja naiset, jotka olivat olleet niihin suljettuina,\nsaivat takaisin takuuksi suorittamansa rahat. Ja sitten karkotettiin\nkaupungista kaikki parittajat »ihmisille vahingollisina ja yleiselle\nmoraalille turmiollisina».\n\n»Me käskemme», sanottiin keisarillisessa kirjelmässä, »kaikkia\nalamaisiamme, mikäli suinkin voivat, tästä lähtien elämään puhtaasti,\nkoska puhtaus yksin voi puolustaa ihmistä Jumalan edessä».\n\nTeodora itse valvoi aloittamiensa toimenpiteitten toteuttamista ja\nkoetti parhaansa mukaan, niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo,\nvapauttaa naisraukkoja heidän häpeällisestä orjuudestaan. Hänen\nkäskystään kuulusteltiin pääkaupungin parittajia vastakkain uhriensa\nkanssa, ja keisarinna vaati heitä oikein valallisesti ilmoittamaan,\nkuinka paljon rahaa he olivat antaneet noitten onnettomien omistajille.\nKun he selittivät keskimäärin suorittaneensa viisi kultarahaa hengeltä,\nosti keisarinna omilla varoillaan vapaiksi nuo onnettomat ja annettuaan\nheille kullekin puvun ja kultarahan lähetti heidät takaisin omaistensa\nluokse.\n\nToisia varten keisarinna perusti turvakodin. Bosporin\nAasian-puoleiselle rannalle hän laitatti vanhaan keisarilliseen\npalatsiin näitä naisia varten Metanoian (Katumuksen) luostarin,\nja suojellakseen tulevaisuudessakin kaikilta kiusauksilta näitä\nonnettomia, jotka useinkin puute oli ajanut turmioon, hän antoi\nlaitokselle monenlaisia lahjoja. Kerrotaan, että jotkut tämän luostarin\nuusista asukkaista eivät oikein tahtoneet tottua elämäntapojen\näkkimuutokseen sekä että he mieluummin syöksyivät alas vankilansa\nkorkeilta muureilta. Vaikka niinkin olisi ollut, ei tämä hanke tuota\nTeodoralle sen vähemmän kunniaa, ja epäilemättä on juuri hän ensiksi\nlausunut ne ylevät sanat, jotka sisältyvät Justinianuksen julistukseen:\n»Olemme asettaneet viraston rankaisemaan rosvoja ja rahavarkaita.\nEikö meidän ole vieläkin enemmän ahdistettava niitä, jotka varastavat\nkunnian ja rosvoavat siveyden?»\n\nEiköhän liene otaksuttava, että kaikki nämä toimenpiteet ja tämä\nTeodoran luontainen myötätunto onnettomia naisia kohtaan johtui siitä,\nettä hän muisti entisyyttään ja katui sitä, sekä että hän kenties,\nvaikka ei sitä ääneen lausunutkaan, sisimmässään ajatteli kuitenkin\nkuin runoilija:\n\n    Non ignara mali, miseris succurere disco.[9]\n\nTämä on luultavaa, melkeinpä varmaakin, eikä se suinkaan millään\ntavoin himmennä sitä kuvaa, jonka olemme saaneet Teodorasta. Tämä\nentinen tanssijatar, joka nousi caesarien valtaistuimelle, ei\nsuuresti katsoen suinkaan ollut arvoton siihen. Huolimatta alhaisesta\nsukuperästään hän oli vikoincen ja paheineen suuri keisarinna, ja\nmyrskyinen nuoruus oli virittänyt hänessä omituisena ja melkeinpä\nodottamattomana vastakohtanaan rakkauden vakaviin asioihin,\nhellittämättömän huolenpidon yleisestä siveellisestä tilasta sekä\nomasta henkilökohtaisesta arvokkuudestaan.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\nHURSKAS TEODORA\n\n\n\n\n1\n\nTEODORAN HURSKAUS\n\n\nKoko bysanttilaisessa elämässä oli uskonnolla merkittävä osa.\nKeisarinnan elämässä se oli suorastaan välttämättömänä juhlamenojen\nosana. Kaikkina monilukuisina kirkollisina juhlapäivinä keisarinna\nlähti purppuraan ja kultaan puettuna ja loistavan seurueen saattamana\nsuuriin kirkkoihin, Sofian kirkkoon, Pyhäin apostolien kirkkoon, pyhän\nSergiuksen tai pyhän Mociuksen kirkkoon tai Lähteen Maarian luostariin\ntai Pyhän neitsyen kirkkoon. Istuen valtaistuimellaan kamarineitojensa\nja palvelijoittensa keskellä, juhlapukuisten naisten ja korkeitten\narvohenkilöitten ympäröimänä, Teodora otti osaa jumalanpalvelukseen\ntai meni hurskaasti vahakynttilä kädessä polvistumaan alttarin luo,\ntai rukoilemaan pyhäinjäännösten edessä. Keskeytymättömänä vaelsi\npitkin katuja keisarillinen juhlakulkue, jossa loistavat viralliset\npuvut vaihtelivat aina juhlamenojen vaatimusten mukaan. Milloin\nlähdettiin upein varustuksin vihkimään jotakin kirkkoa, milloin oli\nrukoiltava jotakin kunnianarvoista pyhäinjäännöstä ihmeparannuksen\naikaansaamiseksi, milloin pidettiin suurin juhlamenoin vapahtajalle\nkiitosjuhla niistä voitoista, jotka kaitselmus oli myöntänyt\nkeisarilliselle sotajoukolle, tai joskus taas lähdettiin mustaan\nsurupukuun puettuna ääneen valittaen rukoilemaan Kaikkivaltiasta\nkääntämään vihansa pois ja lopettamaan maanvaivat, ruton ja\nmaanjäristykset, jotka ahdistivat pääkaupunkia. Lujasti vakuutettuna\nsiitä, että keisari oli ehdottomasti Jumalan valitsema, kaitselmuksen\nvarta vasten määräämä ihmisten johtajaksi, täysin varmana siitä, että\nvapahtaja kaikissa vaikeuksissa piti suojelevaa kättään keisarin yllä\nja lahjoitti hänelle jumalallisen ymmärryksen, tarkoin tuntien kaikki\njumalanpalveluksen eri vaiheet ja kirkon asiat, Bysantin hallitsija\nvietti suorastaan ylipapin elämää.\n\nJustinianusta tällainen elämä miellytti aivan erikoisesti.\nVilpittömästi hurskaana ja myöskin hieman taikauskoisena hän luuli\nolevansa kohtalon erikoisessa suojeluksessa ja hänelle oli nautinto\nhuomata, millaisia ihmetöitä näytti tapahtuvan hänen edukseen. Hän\nmuisti, kuinka eräänä päivänä, kun hän oli pahasti sairaana ja\ninhimillinen taito ei enää näyttänyt voivan häntä auttaa, molemmat\nsuuret lääkäripyhimykset Kosmas ja Damianos, joitten ihmeellisen\nkyvyn koko Bysantti tunsi, aivan äkkiä olivat laskeutuneet taivaasta\nparantamaan keisaria, jonka kuolinkamppailu jo oli alkanut. Hän\nmuisti myöskin, kuinka hän toisen kerran, kun jäsensärky ahdisti\nhäntä niin, että hän oli melkein lamaantunut, parantui kuin ihmeen\nvaikutuksesta vain koskettamalla pyhäinjäännökseen, kun häntä\nsamalla voideltiin pyhien marttyyrien ruumiista otetulla öljyllä.\nTäynnä kiitollisuutta hän piti sen vuoksi aina velvollisuutenaan\nosoittaa kunnioitusta Jumalaa kohtaan, joka sillä tavoin tuhlasi\nhänelle mitä ilmeisimpiä armonsa osoituksia. Hänen alituisena\nsilmämääränään oli puolustaa kirkkoaan, uudistaa sitä sekä kurin\nettä opin puolesta ja laajentaa ja vahvistaa sen valtaa. Hän rakensi\nkirkkoja ja luostareita kaikkialle valtakuntaansa. Hän otti hyvin\nmielellään osaa teologisiin väittelyihin. Hänen mielipuuhiaan oli\nolla puheenjohtajana kirkolliskokouksissa, keskustella piispojen\nkanssa ja väitellä toisin ajattelevien kanssa. Koska hän oli hyvä\npuhuja ja ylpeä kaunopuheisuudestaan, opistaan ja keskustelutaitonsa\nloogillisuudesta, hän otaksui, jokseenkin yksinkertaisesti muuten,\nettei kukaan ollut hänen vertaisensa väittelemisen taidossa, sekä\nnautti tavattomasti voidessaan ylentää pappien mieltä mahtipontisilla\nraamatunkohtien selittelyillä. Hän luulotteli kykenevänsä kääntämään\nluopioita vastaansanomattomilla todisteluillaan ja saattoi viettää\nyökausia keskustelemalla jumaluusoppineitten kanssa tai kyhäämällä\nkiistakirjoituksia, joista hän ylpeili määrättömästi. Koko ikänsä\nhän sekaantui kirkon asioihin, usein sopimattomallakin tavalla, ja\nne, jotka tahtoivat imarrella häntä, kehuivat tavallisesti, että\nhänen puheessaan yhtyi »Davidin tyyneys, Mooseksen kärsivällisyys ja\napostolien lempeys, sekä että hän toteutti hallituksessaan sitä vanhaa\nihannetta, jota profeetat olivat ennustaneet, nimittäin että filosofit\novat kuninkaita ja kuninkaat filosofeja».\n\nTeodora oli myöskin aivan liian selvillä hovitapojen vaatimuksista\nlaiminlyödäkseen koskaan mitään niistä hurskaista velvollisuuksista,\njotka kuuluivat keisarinnalle. Sitäpaitsi hän oli aivan liian\nteräväpäinen ja valtioviisas ollakseen selvästi ymmärtämättä\nuskonnollisten kysymysten suurta merkitystä kristityssä valtiossa sekä\nsitä vaaraa, joka aiheutuisi välinpitämättömyydestä niitä kohtaan.\nJa lopuksi, ja ennen kaikkea, hän oli vilpittömästi hurskas. Hyvänä\nBysantin asukkaana hän tunsi syvää kunnioitusta kaikkia kirkon\npalvelijoita kohtaan, ankarakasvoisia ja pitkään mustaan kaapuun\npuettuja munkkeja ja niitä hurskaita naisia kohtaan, jotka olivat\nluopuneet maailmasta pukeutuakseen »enkelien vaatteisiin» ja tullakseen\n»taivaan asukkaiksi». Samoin kuin kaikki aikalaisensa hän tunsi suurta\nkiitollisuutta niitten hyveitten, lihankidutusten ja rukousten vuoksi,\njoilla nämä ihmiset koettivat täydentää lähimmäistensä puutteellisia\nansioita Jumalan silmissä. Samoin kuin Justinianus hän ihaili\nvilpittömästi »luostarielämää, jonka avulla ihminen pääsee välittömään\nyhteyteen Jumalan kanssa, joka puhdistaa hänet, vahvistaa häntä\nhengellisten asiain ajattelemisella ja kohottaa hänet inhimillisten\nhuolten yläpuolelle». Hän keräsi mielellään ympärilleen erakkoja ja\nlihankiduttajia, otti heitä tuttavallisesti vastaan Pyhässä palatsissa,\nkeskusteli heidän kanssaan hengellisistä asioista, noudatti mielellään\nheidän tahtoaan ja antoi heidän ohjata itseään omantunnon asioissa. On\njo mainittu, kuinka hän, parantaakseen sairaan Justinianuksen, vetosi\nsyyrialaisen munkki Zooraksen esirukouksiin sekä kuinka hän rukoili\npyhää Palestiinan miestä, Sabasta, pyytämään Jumalalta hänelle poikaa.\nYhtä opettavainen ja mieltäkiinnittävä on kertomus hänen ja erakko\nMaraksen väleistä.\n\nMaras oli niitä kuumaverisiä syyrialaisia, joiden hehkuvaa\nJumalanrakkautta ja pelotonta intoa ei mikään voinut vähentää.\nKolmenkymmenen vuoden vanhana, samana päivänä, jolloin aikoi\nviettää häitään, hän oli äkkiä kääntynyt ja alkanut pitää Jumalan\nsuloista iestä rakkaampana kuin »turmiollista ja vastenmielistä\nruumiillista yhteyttä». Luostariin mentyään hän oli tullut huomatuksi\nitsekidutuksensa melkein yliluonnollisen ankaruuden vuoksi. Yhtä\nkova kuin itselleen hän oli myöskin lähimmäisilleen. On jo mainittu\nkuinka häikäilemättömästi hän uskalsi Pyhässä palatsissa kohdella\nJustinianusta ja Teodoraa. Mutta juuri siitä syystä hän miellyttikin\nkeisarinnaa. Tämän mielestä oli aivan luonnollista, että niin hurskaan\nmiehen täytyi olla kaikkivoipa Jumalan luona, ja hän pyysi Marasta\npalatsiin asumaan. Pyhä mies ei suostunut. Silloin Teodora antoi\nrahastonhoitajansa lahjoittaa hänelle suuren rahasumman. Töykeän\nhalveksivasti Maras pudisteli rahapussia ja heitti rahat keisarinnan ja\nhämmästyneitten ja kauhistuneitten kamariherrojen silmille. Huhu tästä\nlevisi kaikkialle hovissa ja kaupungissa, mutta Teodora ei antanut\npeloittaa itseään. Pyhä mies oli siirtynyt Kultaisen Sarven toiselle\nrannalle Sykaen esikaupunkiin elääkseen siellä yksinäisyydessä omalla\nvaatimattomalla tavallaan. Nöyrästi keisarinna nyt lähetti pyytämään\nhäneltä anteeksi, että oli uskaltanut saattaa hänet kiusaukseen, sekä\nrohkeni samalla esittää toivomuksen, että Maras ottaisi keisarinnalta\nvastaan edes jotakin elatuksekseen. Maras ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan sellaisesta. »Sinulla ei ole mitään», hän sanoi, »jota\nJumalan palvelija tarvitsee, paitsi Vapahtajan pelkoa, jos sellaista\nkykenet tuntemaan». Ja päästäkseen rauhaan keisarinnan rukouksilta hän\nlähti kauemmaksi löytääkseen levollisemman oleskelupaikan.\n\nHänen omituisuutensa olivat kuitenkin jo ennättäneet tehdä hänet\nkuuluisaksi. Uteliaat ja hurskaat ihmiset kävivät häntä katsomassa ja\nesittämässä hänelle rukouksiaan, ja hovin osoittama suosio lisäsi yhä\nhänen luonaan kävijöiden lukumäärää. Eräänä yönä hyökkäsi rosvojakin\nhänen telttaansa. »Jollet anna meille niitä kultarahoja, jotka\nkeisarinna on sinulle lähettänyt», sanoivat he, »niin surmaamme sinut\npaikalla».\n\nPyhä mies vastasi: »Uskokaa minua, ei minulla ole laisinkaan rahaa. Jos\nminulla olisi sitä, en asuisikaan täällä».\n\nEpäluuloiset rosvot tarttuivat kuitenkin miekkoihinsa, ja yksi heistä\nlöi Marasta kepillä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Syyrialainen\noli väkevä ja ripeä. Kädenkäänteessä hän oli heittänyt kumoon lähimmän\nvastustajansa ja lyönyt tämän kepillä toiset maahan, minkä jälkeen\nhän sitoi heidät huolellisesti ja pani syrjään heidän miekkansa ja\nseipäänsä. Sitten hän alkoi puhutella heitä tyynesti ja ivallisesti\nja virkkoi: »Lapseni, pyysin teitä jättämään minut rauhaan. Valitan\nettette totelleet minua. Pysytelkää nyt minun mielikseni rauhallisina\npäivän koittoon asti ja muistakaa, ettei koskaan saa halveksia\nköyhääkään miestä». Aamulla hän päästi heidät vapauteen ottaen vain\nheidän miekkansa itselleen.\n\nTämä tapaus herätti suunnatonta huomiota hovissa, ja kun\nkamaripalvelija, joka oli lähetetty ottamaan asiasta tarkemmin selvää,\nsaapui palatsiin näyttämään keisariparille pyhän miehen voitonmerkkejä,\nalkoivat Justinianus ja Teodora tuntea, mikäli mahdollista, entistäkin\nsuurempaa ihailua Marasta kohtaan. Tämä itsekin muuten hyötyi\nseikkailustaan. Hän suostui lopulta siihen, että hänelle saatiin\nrakentaa luostari, jossa hän tästä lähtien alkoi asua. Siellä hän\nrukoili ja saarnasi pidättymättä nyt enempää kuin ennenkään silloin\ntällöin läksyttämästä perinpohjaisesti keisaria ja keisarinnaa. Ja\nkun hän kuoli ruttoon vuonna 542, päätti hallitsijapari hautauttaa\nhänet ruhtinaallisella tavalla, ja hautajaisiin kutsuttiin etevimmät\nhenkilöt, palatsin ylhäisimmät asukkaat, senaattorit, piispat, papit ja\nmunkit. Yleisen mielipiteen mukaan oli koko Konstantinopolia kohdannut\nonnettomuus, kun pyhä mies oli kuollut.\n\nYlpeä Teodora kohteli näitä omituisia lihansakiduttajia tavattoman\nsuopeasti. Hänen kopeutensa nöyrtyi heidän varoituksistaan, heidän\nhäikäilemättömyydestään ja parjauksistaan. Hän kohteli nöyrästi\nnäitä kurjiin riekalcihin puettuja miehiä. Hän oli aina huomaavainen\nheidän tarpeitaan kohtaan ja oli heille ehtymättömän antelias. Hänen\nhyväntekeväisyytensä ilmeni kaikenlaisten hurskaiden laitosten,\nluostarien, sairaaloiden ja orpokotien perustamisessa. Munkki\nZoorakselle hän antoi laajan alueen Sykaen esikaupungissa, jonne tämä\nsaattoi asettua oppilaineen. Derkoksesta Trakiasta hän osti kauniin\nhuvilan patriarkka Teodosius Aleksandrialaisen asunnoksi. Jakob\nBaradaeuksen hän taivutti ottamaan vastaan täysin kalustetun talon\nKonstantinopolissa, järjestipä hän itse Pyhään palatsiinkin luostarin.\nNiitä köyhiä ulkomaalaisia varten, joitten täytyi omien asioittensa\nvuoksi matkustaa Konstantinopoliin, hän perusti suuria majataloja.\nHän rakennutti kirkkoja ja turvakoteja köyhille ja sairaille, hän\nnautti siitä, että sai lähettää kallisarvoisia lahjoja kuuluisimpiin\npyhäkköihin. Mielellään hän myöskin antoi kuvailla itseään anteliaana\nhyväntekijänä. Sofian kirkon alttariliina oli upea, kullalla kirjailtu\nkuvakudos, joka esitti Teodoraa ja Justinianusta yhdessä käymässä\nkirkossa ja sairashuoneissa eli »niiden hyviä tekoja, jotka ovat\nmaailman hallitsijoita ja kaupunginsuojelijoita», niinkuin eräs\naikalainen kirjoittaa.\n\nTeodoran töistä on yksi tullut erikoisen kuuluisaksi, nimittäin Pyhien\napostolien kirkko.\n\nSille kukkulalle, jossa nyt kohoaa Muhammed II:n moskeija puolikuun\nkoristamine kupooleineen, oli Konstantinus Suuri rakennuttanut kirkon\npyhille apostoleille, ja hänen poikansa oli juhlallisesti antanut\nsiirtää sinne apostolien Andreaksen, Lukaksen ja Timoteuksen jäännökset\nsekä panna ne kulta-arkkuun. Kristityn keisarikunnan perustaja oli\nsuunnitellut tästä rakennuksesta samalla viimeistä leposijaa sekä\nitselleen että seuraajilleen. Justinianuksen aikana oli kuitenkin tämä\nalkuperäinen kirkko vanhuuttaan rappeutunut, minkä vuoksi keisari\nrevitytti sen ja Teodora alkoi rakennuttaa sitä uudelleen suurempaan\nja arvokkaampaan muotoon. Vuonna 536 keisarinna laski juhlallisesti\nuuden temppelin peruskiven, ja Tralles-kaupungista kotoisin oleva suuri\narkkitehti Antemios, joka samoihin aikoihin rakennutti Sofian kirkkoa,\nvalvoi yhdessä arkkitehti Isidoras nuoremman kanssa rakennustyötä.\nKokonainen pylväsmetsä, joka oli epäilemättä suurimmaksi osaksi\nperäisin pakanatemppeleistä, ympäröi kaksikerroksisena koko kirkon\npiiriä. Lattialla ja seinillä kimmelsi monivärisiä kallisarvoisia\nmarmoriupotuksia. Kaarikatossa ja kirkon sisäseinillä näkyi\nmosaiikkikuvioina neitsytäidin ja apostolien ympäröimänä voittava\nKristus sekä Vapahtajan maallisen vaelluksen tärkeimmät vaiheet. Mutta\nennen kaikkea oli uusi rakennustyö huomattava muotonsa vuoksi. Se\noli kreikkalaisen ristin muotoinen, ja kun Sofian kirkon korkeimpana\nkohtana oli valtava kupukatto, kohosi tässä viisi kupoolia kirkon\nkeskikohdan ja kunkin neljän haarauman äärimmäisen pään yläpuolella.\nTämä rakennustapa, jollaista näkyy käytetyn myöskin pyhän evankelista\nJohanneksen kirkossa Efesoksessa, tuli sittemmin hyvin suosituksi\nbysanttilaisen rakennustaiteen historiassa. Samalla kun Sofian kirkko,\njonka rakennustapaa on verraten vaikea jäljitellä, on jäänyt melkein\nyksinäiseksi lajissaan, on Pyhien apostolien kirkko, joka oli erään\nrunoilijan sanojen mukaan »kultamosaiikista valmistettujen tähtien\nkoristama viisikupuinen taivaanlaki», saanut olla vakinaisena esikuvana\nseuraavien vuosisatojen arkkitehdeillä. Venetsian Markuskirkko on\ntuskin muuta kuin sen upean pyhäkön heijastusta, jonka Justinianus ja\nTeodora rakensivat.\n\nHurskaalla innolla Teodora seurasi rakennustyön edistymistä, ja tarinan\nmukaan se tuotti hänelle useastikin levottomuutta. Juuri silloin kun\nmosaiikkikoristelun piti alkaa, huomasi Teodora, ettei ollutkaan varoja\ntyön jatkamiseen. Onneksi pelastivat keisarinnan pulasta apostolit,\njoitten kunniaksi kirkkoa rakennettiin ja joitten jäännökset oli\nihmeellisellä tavalla löydetty rakennustöiden aikana vanhan kirkon\nlattian alta. Teodora näki nimittäin unen. Andreas, Luukas ja Timoteus\nilmestyivät hänelle ja sanoivat: »Älä pelkää äläkä pyydä rahaa\npuolisoltasi Justinianukselta, vaan mene meren rantaan Deksiokrateen\nportin ulkopuolelle. Sieltä löydät maahan kaivettuna kaksitoista astiaa\ntäynnä kultaa». Teodora totteli, ja määräpaikalta löydettiin tosiaankin\nastiat täynnä rahaa, ja jokaisessa oli pyhien apostolien kuvat — mikä\nselvästi todisti tuon suuren lahjan jumalallisen alkuperän. Sillä\ntavoin keisarinna sai rakennetuksi kirkon valmiiksi ja antoi sille\nvielä runsaat lahjatkin.\n\nTeodora ei kuitenkaan saanut iloita työnsä valmistumisesta. Vasta\nkaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kesäk. 28:ntena päivänä 550,\nvihittiin kirkko juhlallisesti. Suurin osa siitä valmistui kuitenkin\nhänen eläessään, ja samoin kuin Konstantinus aikanaan oli halunnut\noli Teodorakin rakennuttanut tähän idän Saint-Denisiin, runsaasti\nkoristeltuun kappeliin, itselleen ja puolisolleen upeat marmoriset\nruumisarkut, joihin hallitsijaparin kultaiset kirstut sittemmin\nsijoitettaisiin.\n\nHurskaudestaan, hyvistä töistään, perustamistaan laitoksista ja\nuskonnollisesta innostaan huolimatta Teodora on saanut kirkon taholta\nosakseen hyvin erilaista ja joskus erittäin ankaraakin arvostelua.\nSamalla kuin muutamat itämaalaiset kirjailijat sanovat häntä »kaikkein\npyhimmäksi Teodoraksi», samalla kuin hänen syyrialaiset ystävänsä\nkilvan huutavat häntä »keisarinnaksi, joka rakastaa Jumalaa, joka\nrakastaa Kristusta, oikeauskoiseksi keisarinnaksi», samalla kuin monet\npitävät häntä »Jumalan itsensä herättämänä olentona, jonka on\nsuojeltava ahdistettuja myrskyn raivolta», ovat toiset kirjailijat,\nvarsinkin latinalaisissa länsimaissa, syytäneet hänelle pelkkiä\nhäväistyksiä ja kirouksia. Oikeauskoiset kristityt epäilivät Teodoraa\naina vakavasti kerettiläisyydestä. Lämpimästi kiintyneenä patriarkka\nSeverukseen hän tunnusti julkisesti monofysiittistä oppia, joka hylkäsi\nKalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen ja tunnusti Jeesukselle\nKristukselle vain yhden luonnon. Ystäviään puolustaakseen Teodora\nuhmasi julkisesti Roomaa ja viimeiseen päiväänsä asti hän puolusti\nuskontovereitaan. »Hän kiihdytti», kirjoittaa eräs historioitsija,\n»kerettiläisten intoa kaikkialla valtakunnassaan ja jakoi\nulkomaalaisille ylen määrin kallisarvoisia lahjoja».\n\nMutta tässä ei ollut kaikki. Tavanomaisella tarmollaan hänen\nonnistui ohjata Justinianuskin sille tielle, jota itse vaelsi, ja\nvaltion etuihin vedoten hän yllytti keisarin harrastamaan sellaista\npolitiikkaa, että se sai koko kristikunnan levottomaksi. Samaan\naikaan, jolloin keisarin uskonnollinen käsitys, hänen kunnioituksensa\noikeaoppisuutta kohtaan sekä hänen rohkea kunnianhimonsa yhdessä\nkehoittivat häntä ylläpitämään yhteyttä Rooman kanssa, haaveili\nitsenäisempi ja terävänäköisempi Teodora aivan toisenlaisista\npäämääristä. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän pyrki joustavasti ja\nitsepintaisesti, kaikista esteistä huolimatta, omiin tarkoitusperiinsä\nja sai keisarin usein taipumaan tahtoonsa. Ja joskin liian varhainen\nkuolema esti hänet päättämästä työtään, niin tuottaa kuitenkin\nhänen uskonnollinen politiikkansa kunniaa hänen valtiomiesälylleen\nja osoittaa lopullisesti, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa oli\nJustinianuksen mieleen ja hallitustapaan.\n\n\n\n\n2\n\nPOLITIIKKAA JA TEOLOGIAA\n\n\nNiinä aikoina, jolloin Teodora ja Justinianus nousivat Caesarien\nvaltaistuimelle, oli vakava uskonnollinen ristiriita jo kauan\nkuohuttanut mieliä itämailla. Viidenneltä vuosisadalta alkaen olivat\nteräväpäiset teologit panneet parhaansa selitellessään jumalallisen ja\ninhimillisen puolen yhtymistä Kristuksen luonnossa ja tämä Kristuksen\nkahta luontoa ja niitten yhtymistä selvittelevä ristiriitaisuus\ntutisutti kirkkoa oikein perustuksia myöten. Kalkedonin kirkolliskokous\nvuonna 451 oli turhaan koettanut paavi Leo suuren suostumuksella\nmääritellä tässä suhteessa oikeauskoisen opin kantaa ja tuominnut yhtä\nankarasti Nestoriuksen kerettiläisyyden, joka erotti Kristuksessa kaksi\nluontoa, kuin Eutykeen käsitystavan, joka toisaalta ei hyväksynyt\nmuuta kuin yhden luonnon. Sekä Nestoriuksen että Eutykeen kannattajat\n— viimeksimainituita sanottiin monofysiiteiksi — kieltäytyivät omaksi\nturmiokseen taipumasta, ja varsinkin monofysiittien puolue, johon\nkuului eteviä miehiä ja jota kannatti suuri enemmistö Egyptissä ja\nSyyriassa, sekä kokonaiset joukot kiihkomielisiä ja lannistumattomia\nmunkkeja, iloitsi jo siitä ajatuksesta, että saisi jonakin päivänä\nottaa käsiinsä bysanttilaisen kirkon johdon.\n\nVaarallisinta tässä teologisessa riidassa oli se, että niitä\nitämaitten maakuntia, joissa oli vallalla monofysiittien oppi, liitti\nkeisarikuntaan vain hyvin vähäinen uskollisuus. Sekä Egyptissä että\nSyyriassa oli jyrkästi erillisiä, täysin järjestyneitä kansallisuuksia,\njotka elivät omaa elämäänsä ja olivat milloin tahansa valmiit\nriistäytymään irti keisarikunnasta, eikä heidän uskonnollinen\nelämänsä oikeastaan ollut muuta kuin pelkkä muoto, johon he kätkivät\neristäytymispyrkimyksensä. Viidennen vuosisadan lopun ja kuudennen\nalkupuolen keisarit koettivatkin alituisesti soveliailla myönnytyksillä\ntyydyttää monofysiittejä ja katkaisivat mieluummin yhteytensä Roomaan\nkuin luopuivat idän kokonaisuudesta. Siitä pitäen kuin Justinianus I\nnousi valtaistuimelle ja ennen kaikkea sen jälkeen kuin Justinianus\noli alkanut kaikissa kirkon asioissa vaatia noudattamaan mahtavaa ja\ntaipumatonta tahtoaan, pääsi voimaan aivan toisenlainen politiikka, ja\nmonofysiittien täytyi pysyä syrjemmällä peläten julkisesti kuulutettua\nvainoa. Mutta kaikesta ankaruudesta ja kaikista mestauksista huolimatta\npuolue pysyi kuitenkin aika mahtavana Syyriassa, Palestiinassa,\nArmeeniassa ja Mesopotamiassa sekä ennen kaikkea Egyptissä, jossa\noikeauskoisten kaikki ponnistukset menivät hukkaan. Ja varsinkin\ntoivottiin Teodoralta paljon monofysiittien yhdyskunnissa.\n\nNuoruuden päiviltään alkaen Teodora oli, niinkuin jo aikaisemmin on\nkerrottu, ollut yhteydessä Egyptin ja Syyrian kristittyjen kanssa\nja oli aina säilyttänyt nämä tuttavansa rakkaassa ja kiitollisessa\nmuistissa. Toisaalta taas on myöskin mainittu, mitkä valtiolliset\nseikat saivat hänet suosimaan itämaitten eriuskolaisia ja yhä lisäsivät\nsitä luontaista myötätuntoa, joka liitti hänet heihin. Jo ennen\nvaltaistuimelle nousemistaan hän oli menestyksellä käyttänyt heidän\nhyväkseen rajatonta vaikutusvaltaansa Justinianukseen huojentaen\nheidän vainojaan, ja keisarinnaksi tultuaan hän käytti valtaansa\nvieläkin julkisemmin heidän hyväkseen. Häntä juuri saivat Egyptin\nluopiot kiittää osakseen tulleesta monivuotisesta suvaitsevaisuudesta\nja syyrialaiset vainotun kirkkonsa uudelleen kohentamisesta. Juuri\nTeodoran suojelu hankki eriuskolaisille aluksi jälleen keisarin\nsuopeuden sekä luvan julistaa oppiaan ja sittemmin oikeuden uhmata\nkirkolliskokousten pannajulistuksia ja maallisen vallan koko\nankaruutta. Ja lopuksi monofysiittien lähetystö sai kiittää hänen\nkehoituksiaan ja tukeaan Arabiassa, Nubiassa ja Abessiiniassa\nsaavuttamastaan menestyksestä. Koko elämänsä ajan hän koetti parhaansa\nmukaan keksiä sovinnon ja ymmärtämyksen kantaa, jolle asettuen\nitämaalaisten epäluulon saisi haihtumaan sekä rauhan ja yhtenäisyyden\nkirkossa ja keisarikunnassa jälleen palaamaan. Eikä suinkaan johtunut\nTeodorasta, ettei monofysiittien oppi Rooman uhallakin päässyt\nvallitsevaksi keisarikunnassa.\n\nKiitollisuuden osoitukseksi siitä, että oli onnellisesti noussut\nvaltaistuimelle, sekä todistaakseen hyviä tarkoituksiaan Teodora\ntaivutti oikeauskoisen Justinianuksen toimenpiteeseen, joka oli peräti\nmerkillinen suvaitsevaisuutensa vuoksi. Paenneet tai maanpakoon\najetut piispat ja munkit kutsuttiin takaisin ja he palasivat monien\nvuosien poissaolon jälkeen hävitettyihin ja hylättyihin kirkkoihinsa\nja luostareihinsa. Keisarinnan kutsusta näyttäytyivät monofysiitit\npääkaupungissa, jopa palatsissakin, ja oikeauskoisten suureksi\nmielipahaksi huomattiin heidän jälleen saavuttavan luottamusta hovissa.\nPian meni Teodora vieläkin pitemmälle taivuttamalla Justinianuksen\nrupeamaan suoranaiseen yhteyteen näitten toisin ajattelevien kanssa.\nTeodora oli kauan tuntenut lämmintä ihailua ja ystävyyttä Antiokian\nerotettua patriarkkaa Severusta kohtaan, johon hän oli ennen\ntutustunut Aleksandriassa. Uskonrohkeudellaan, oppineisuudellaan,\nkaunopuheisuudellaan ja vainojen aikana osoittamallaan horjumattomalla\nuljuudella tämä pappi oli kunniaksi koko monofysiittien puolueelle.\nLahjakkaana, luonteeltaan sovinnollisena ja kaiken turhan kiistelyn\nvihollisena hän näytti paremmin kuin toiset kykenevän sovinnon\ntekoon. Keisarinnan onnistui saada puolisonsa vastoin tämän\nluontaista taipumusta käsittämään, mitä etua tuottaisi sopiminen niin\nvaikutusvaltaisen henkilön kanssa, sekä vakuutti Justinianukselle,\nettä sellainen valloitus keräisi kaikkialla itämailla lukemattomia\nkannattajia keisarin politiikalle.\n\nErittäin imartelevin sanoin kirjoittivat sitten molemmat hallitsijat\nSeverukselle pyytäen häntä tulemaan Konstantinopoliin, mutta\npatriarkka, joka ei odottanut mitään voittoa tästä houkuttelevasta\ntarjouksesta, syytti korkeaa ikäänsä, heikkoa terveyttään ja valkeita\nsuortuviaan, jotka »ennustivat hänen pikaista poispääsyään», eikä\nsuostunut lähtemään Aleksandriasta. Teodora ei kuitenkaan antanut\nperään.\n\nSeveruksen sijasta kutsuttiin hänen opetuslapsensa neuvottelemaan\nyhteisessä kokouksessa oikeauskoisten kanssa, »jotta sovinto saataisiin\naikaan», ja sellainen kokous pidettiin tosiaankin Bysantissa.\nKuvaavaa kyllä oli koko hankkeen tarkoituksena osoittaa mitä suurinta\nlempeyttä ja horjumatonta kärsivällisyyttä luopioita kohtaan. Keisarin\nministeri, joka johti neuvotteluja, puhui vuolain sanoin siitä\n»isänmaanrakkaudesta», joka täytti keisarin sydämen, ja Justinianus,\njoka itse johti puhetta suljetussa istunnossa, ilmaisi äänekkäästi\nsamanlaista sovinnollisuutta. Näistä suotuisista edellytyksistä\nhuolimatta ei Teodoran suureksi suruksi kuitenkaan voitu päästä\nyhteisymmärrykseen. Mutta joka tapauksessa oli saavutettu melkoisen\npaljon, kun tällaiset ilmeiset hyväntahtoisuuden ilmaukset seurasivat\nentistä vainoamisintoa.\n\nTällä välin alkoivat kuitenkin monofysiitit uuden suvaitsevan\nhallitussuunnan vuoksi vähitellen saada takaisin menettämiään\netuja. Aasiassa rupesi Tellan Johannes, eräs lahkon kuuluisimpia\nsaarnaajia, harjoittamaan hyvinkin tehokasta kiihoitusta siitä\nepäilystä huolimatta, jota ilmeni puolueen muitten piispojen\nkeskuudessa. Hän kokosi ympärilleen pieniä uskollisten ryhmiä, opasti\nheitä kärsivällisesti, sai heidät tutkimaan pyhää kirjaa, opetti\nheitä laulamaan virsiä ja otti heidät seurakuntaan. Turhaan hänet\nilmiannettiin viranomaisille ja uhattiin rangaista häntä kuolemalla.\nYhtä rohkeasti hän kuitenkin kokosi ympärilleen kannattajansa.\nKehnosti puettuna, risainen papinkauhtana yllään hän teki yhtäkaikki\nvoimakkaan vaikutuksen kuulijoihinsa. Aina hän oli liikkeessä, milloin\nAleksandriassa, milloin Konstantinopolissa, käänsi ihmisiä, asetti\nvirkaan pappeja ja täytti koko Aasian lähettämillään sananjulistajilla.\nHänen väitettiin muutamina harvoina vuosina keränneen monofysiittisen\nopin helmaan melkein sataseitsemänkymmentätuhatta kannattajaa.\n\nKeisarinnan suvaitsevaisuuden vuoksi saattoivat pääkaupungin\neriuskoiset toimia vieläkin monipuolisemmin.\n\nKaikkialta itämailta saapuivat etevimmät oppineet Bysanttiin: Pietari,\nApamean entinen piispa, munkki Zooras ja monta muuta. Severus itse\noli lopulta tehnyt päätöksensä keisarinnan itsepintaisuuden ja\nuskonveljiensä moitteitten taivuttamana. Viimeksimainitut olivat\nnimittäin moittineet häntä hänen ilmeisen toimettomuutensa vuoksi.\n\n»Älkää te itse pettykö tässä asiassa», vastasi heille pyhä mies. »Me\nemme koskaan voi tehdä rauhaa todellisen keisarin kanssa. Lähden nyt\nkuitenkin Konstantinopoliin, jotta en näyttäisi olevani esteenä teidän\ntoiveillenne, mutta palatessani saatte nähdä, etten ole saavuttanut\nmitään».\n\nTodellisuus näytti aluksi saattavan hänen epäilyksensä häpeään. Keisari\notti hänet vastaan juhlallisen upeasti, Teodora järjesti hänelle\nystävällisesti asunnon palatsiin, keisaripari kuunteli tarkkaavasti\nhänen sanojaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Severus alkoi vaikuttaa\nkaikkivaltiaasti maan uskonnollisiin asioihin.\n\nNyt näyttivät monofysiitit tosiaankin olevan valtakunnan varsinaisia\nherroja. Varmoina keisarinnan suosiosta julistivat he rohkeasti\nsodan oikeauskoisille ja saivat aikaan yleisen hajaannuksen. Lain\nnimenomaisista kielloista huolimatta he pitivät hartauskokouksia,\nsaarnasivat kirkoissa, yksityistaloissa, kaupungissa ja esikaupungeissa\nja aiheuttivat sopimattomia kahakoita oikeauskoisten kirkoissa.\n\nSiinä luostarissa, jonka Zooras oli rakennuttanut itselleen keisarinnan\nlahjoittamalle maa-alueelle, hän asusti esikuvana kaikille uskonsa,\nnöyryytensä ja armeliaisuutensa vuoksi. Joka päivä tungeskeli köyhiä\nluostarin portilla saadakseen osan hänen jakamistaan lahjoista.\nTämänkin maailman ylhäiset, senaattorit ja hovimiehet, jotka näkivät\nhänen vaikutusvaltansa palatsissa sekä huomasivat hänen lausuvan\nratkaisevan sanan hyvinkin tärkeissä asioissa, ilmaisivat hänelle\nyhtä innokkaasti kunnioitustaan ja kiintymystään. Varsinkin naiset\nolivat haltioissaan syyrialaisten saarnaajien vuoksi. Monofysiittien\nvastustajat väittivät muuten näiden pappien osoittavan omituista\nlempeyttä katuvaisia naisia kohtaan ja mielellään ottavan lisää\nkannattajia kurtisaaneista, tanssijattarista sekä sellaisista naisista,\njotka olivat vajonneet paheisiin, mässäämiseen ja aviorikokseen. Joka\ntapauksessa monofysiitit olivat hyvin suosittuja naisten keskuudessa\nja saivat heidän välityksellään merkittäviä etuja. Heidän hovissa\nsaavuttamansa vaikutusvalta sekä se peittelemätön suosio, jota\nmuutamat etevät henkilöt keisarin seurapiirissä osoittivat heille,\nvaikutti, että he tekivät monta valloitusta varsinkin ylempien luokkien\nkeskuudessa. Heidän luokseen tuotiin sadoittain lapsia kastettaviksi,\nja hovin kamariherrat ja senaattoritkin ylpeilivät siitä, että osasivat\nitse elää syyrialaisten munkkien ankaralla ja karulla tavalla.\nPäästäkseen yhtä pyhälle asteelle kuin nämä munkit jakoi mainehikas\nhovimies Teodorus almuina koko omaisuutensa, onnellisena siitä, että\nsai antautua köyhyyteen. Päätettyään palveluksensa hovissa ylimys\nTribonius vetäytyi luostarikoppiin ja käytti aikansa rukouksiin ja\nköyhäin hoitoon. Kaikki hovin jäsenet koettivat jäljitellä näitä\nhurskaita miehiä toivoen siten voittavansa keisarin suosion ja\ntakaavansa sielulleen iankaikkisen autuuden.\n\nJuuri tähän aikaan kuoli Konstantinopolin patriarkka Epifanus. Nyt\nsaivat eriuskoiset uuden riemuitsemisen syyn. Siinä luostarissa,\njonka keisarinna oli järjestänyt Hormisdaksen palatsiin, eli hurskas\nmies, jonka nimi oli Antimus. Hän oli ollut Trapezundin piispana, ja\nmonofysiitit pitivät häntä suuressa arvossa hänen oppineisuutensa,\nhurskaan elämänsä, kaikkea maallista kohtaan tuntemansa ylenkatseen\nja ennen kaikkea sen rohkeuden vuoksi, »jolla hän oli repinyt kaikki\nvalheen siteet ja saarnannut oikeaa oppia». Salaa hän kannatti\nkerettiläisten asiaa, ja Teodoran avulla hänet asetettiin patriarkan\nistuimelle, minkä jälkeen hän ei vitkastellut, vaan alkoi tukea\nSeveruksen vaikutusvaltaa ja kannattaa sen miehen neuvoja, jota piti\nkirkon suurmiehenä.\n\nSamoihin aikoihin kuoli myöskin Timoteus, Aleksandrian patriarkka.\nTeodora, joka oli ollut lämpimästi kiintynyt tähän monofysiittien\nopin urhoolliseen puolustajaan, päätti nimittää hänen seuraajakseen\nsellaisen miehen, joka olisi hänen makunsa mukainen. Oli valittava\njoko taipumaton Gaianos, jota kiihkeät munkit kannattivat, tai\nTeodosius, joka oli helpommin taivutettavissa ja teräväpäisempi.\nTeodora päätti nimittää virkaan jälkimmäisen, ja kun kiihkeitten\npuolue itsepintaisesti vaati Gaianosta, toimi keisarinna tavoilleen\nuskollisena hyvin ripeästi ja tarmokkaasti.\n\nAleksandriassa oli tapana, että kuolleen patriarkan paarien ääressä\nhänen seuraajansa täytyi tarttua vainajan oikeaan käteen, laskea\nse päänsä päälle sekä ottaa häneltä sen jälkeen pyhän Markuksen\npallium[10] ja panna se ylleen. Viranomaisten avusta ja erään Teodoran\nlähettilään läsnäolosta huolimatta oli Gaianoksen ystävien onnistunut\nestää Teodosius suorittamasta tätä vallanluovuttamiseen kuuluvaa\njuhlamenoa. Jotta keisarinnan suojatti saataisiin asetetuksi virkaan,\ntäytyi koota joukkoja ja lähettää Egyptiin valtuutettu lähettiläs,\neunukki Narses, joka oli keisarinnan kamariherra ja uskottu. Monta\npäivää tapeltiin kaduilla, ja naisetkin sekaantuivat talojen katoilta\ntaisteluun. Lopulta täytyi turvautua tulen valtaan, jonka avulla\nkahakka vasta saatiin lakkaamaan. Sillä tavoin pääsi oikeus voitolle,\nja Teodosius nousi patriarkan istuimelle.\n\nSeveruksen välityksellä asettui Konstantinopolin Antimus heti yhteyteen\nAleksandrian uuden patriarkan kanssa, ja keisarinnan suojelemina ja\nkeisarin välinpitämättömyyden turvin nämä kolme patriarkkaa alkoivat\n»rauhaa edistääkseen», niinkuin he sanoivat, noudattaa monofysiiteille\nsuopeaa politiikkaa. Turhaan julistivat oikeauskoiset munkit, katolisen\nuskon vartijat, raivoisissa kirjoituksissa kaikkien kuultavaksi\nkerettiläisten menestyksen, turhaan he esittivät Severuksen pakanana,\npahojen henkien palvelijana ja epäiltynä noituuden harjoittamisesta,\nPietari Apamealaisen turmeltuneena heittiönä, »jonka jumala oli vatsa»\nja joka antautui häpeälliseen nautintoon kevytmielisten naisten kanssa,\nZooraksen houkkiona ja Antimuksen kerskailijana. Keisari ei ollut\nkuulevinaankaan, ja oikeauskoisten kauhuksi menestyi viettelytyö,\nniinkuin he sitä nimittivät, aivan peloittavasti.\n\nMutta Teodoran suunnitelmien turmioksi saapui näihin aikoihin\nBysanttiin odottamaton vastustaja, nimittäin paavi Agapetus. Hän tuli\ngoottien kuninkaan Teodahadin lähettiläänä Justinianuksen luokse.\nHänet otettiin erittäin kunnioittavasti vastaan Bysantin hovissa, eikä\nkestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi sekaantua uskonnolliseen kiistaan\nja kieltäytyi jyrkästi asettumasta yhteyteen kerettiläisen Antimuksen\nkanssa. Turhaan oli keisari suuttunut ja sanonut paaville: »Taivu minun\nkäsitykseeni, tai karkoitan sinut»; turhaan oli joustavampi Teodora\nrukoillut ja koettanut taivuttaa paavia lupaamalla suuria rahalahjoja.\nAgapetus, jolla oli tukenaan koko oikeaoppinen kristikunta, ei tahtonut\nkuulla puhuttavankaan sellaisesta. Puolisonsa ja kaikkivaltiaan paavin\nvälillä oli keisari tavattoman vaikeassa asemassa, kunnes Jumala itse\njulkisesti asettui monofysiittien puolelle, jos tarinaa voi uskoa.\n\nPaitsi patriarkan erottamista vaati Agapetus myöskin Zooraksen\nkarkoittamista. Turhaan Justinianus selitti hänelle, että munkki oli\nvaarallinen mies, joka ei pelännyt ketään. Paavi vaati jyrkästi, että\nsyyrialaisen oli saavuttava hänen luokseen, jotta hän saisi pakottaa\nhänet taipumaan. Kun paavin lähettiläs saapui pyhän miehen luostarin\neteen, huomasi hän portit suljetuiksi, ja Zooras ilmoitutti, että\nnyt oli parhaillaan suuren paaston aika sekä että jumalallinen laki\nkielsi häntä tänä aikana ryhtymästä mihinkään asiaan, edes keisarinkaan\nkäskystä. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanomista», hän lisäsi;\n»jos haluatte käyttää väkivaltaa, niin se on oma asianne». Ymmälle\njoutunut lähettiläs palasi palatsiin. Vihastunut keisari käski nyt\nkorkeimman ministerinsä yksin lähteä luostariin sotilasjoukon kanssa\nvangitsemaan pyhää miestä. Mutta samassa kuin retkikunta oli noussut\nlaivaan matkustaakseen Kultaisen Sarven ylitse Sykaen esikaupunkiin,\nheitti ankara tuulenpuuska laivan takaisin rannalle. Ministeri matkusti\nsinne kuitenkin, mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi astua maihin\ntoisella rannalla, kohosi valtava hahmo, joka potkaisi jalallaan\naluksen takaisin aaltoihin. Raivostunut ministeri syyti kirouksia\nmerimiehille, ja nämä tarttuivat uudelleen airoihin. Äkkiä iski salama\nalas ja särki sillan pirstaleiksi pitkin pituuttaan. Nyt ymmärrettiin,\nettä itse Jumala taisteli Zooraksen puolesta, ja Justinianuksen\nlähettiläs pakeni kiireen kaupalla ilmoittamaan uutisen kauhistuneelle\nkeisarille.\n\nKaitselmus osoitti kuitenkin tuntuvasti vähemmän intoa Antimusta\nsuojellessaan. Lyhyen vastarinnan jälkeen keisari suostui niihin\nvaatimuksiin, jotka oikeaoppisen kirkon julkinen päämies esitti,\npatriarkka erotettiin ja hänen sijaansa nimitti Agapetus pappi Menaksen.\n\nSe oli aika kaunis saavutus, mutta paavi ei saanut kauan iloita\nsiitä. Ei kestänyt kuukauttakaan, ennenkuin hän äkkiä kuoli.\nTavallisen puoluekäsityksen mukaan katoliset väittivät, että paavi\noli joutunut vastustajiensa noitakeinojen uhriksi, ja monofysiitit\ntaas iloitsivat hänen kuolemastaan pitäen sitä Jumalan vanhurskaana\nrangaistuksena. He saivat lisää rohkeutta ja panivat taas hehkuvin\ninnoin alulle kiihoitustyönsä Teodoran luotettavan suojeluksen turvin.\nPääsiäisjuhlan aikana Zooras uskalsi aivan julkisesti kastaa joukon\nhovin ylhäisimpiin perheisiin kuuluvia lapsia. Ylimielisyydessään\nmonofysiitit menivät niinkin pitkälle, että solvasivat keisaria,\nsyyttäen häntä petturuudesta. Muuan humalainen mies, persialainen Isak,\nlöi sauvallaan erästä keisarin kuvaa, niin että silmät menivät rikki.\nKoko pääkaupungissa oli mieltenkuohu suuri, ja oli täysi syy pelätä,\nettä puolueet joutuisivat kahakkaan keskenään.\n\nTällä ratkaisevalla hetkellä osoitti Menas, uusi patriarkka, suurta\npäättäväisyyttä. Toukokuussa vuonna 536 kokoontui Pyhän Neitsyen\nkirkkoon, joka oli Sofian kirkon vieressä, hänen johdollaan\nkirkolliskokous panemaan täytäntöön Agapetuksen käskyjä. Monen\npäivän ajan pääkaupungin oikeaoppisten luostarien esimiehet sekä\nSyyrian, Palestiinan ja Sinain hengellisten yhdyskuntien edustajat\nesittivät asioitaan kokoontuneille piispoille. Monta päivää luettiin\nkirkonisille kaikenlaisia anomuksia, joissa nämä katolisen uskon\nankarat esitaistelijat esittäen monta todistusta väitteittensä tueksi\nvalittivat paaville tai keisarille Antimuksen ja Severuksen, Zooraksen\nja Pietari Apamealaisen käytöstä. Mutta syytettyjä ei voitu löytää.\nKolme päivää etsivät edustajakokouksen valtuutetut Antimusta kaikkialta\nKonstantinopolissa. He etsivät häntä vuorotellen Sofian kirkosta ja\nhänen asunnostaan sekä muista kirkoista, joista hän olisi voinut etsiä\nturvaa itselleen, pyhän Sergiuksen luostarista, jossa epäiltiin hänen\naateveljiensä pitävän häntä piilotettuna, vieläpä keisarillisesta\npalatsista ja arkkienkeli Mikaelin rukoushuoneesta, jossa hänet\nväitettiin nähdyn. Kaikkialla olivat ovet lukossa tai ihmiset valmiit\nvannomaan, etteivät olleet nähneet patriarkkaa vilahdukseltakaan\neivätkä tietäneet hänestä mitään. Kaduilla leikkiviltä lapsiltakin\nkyselivät kokouksen lähettämät neuvottomat etsijät, tiesivätkö he\nmitään kadonneesta patriarkasta.\n\nTeodora olisi osannut neuvoa piispoja. Hänen toimestaan Antimus oli\nsaanut turvapaikan keisarillisen palatsin naisten rakennuksessa,\nja samoin pelastuivat keisarinnan toimesta muut syytetyt\njoutumasta'edustajakokouksen tuomittaviksi. Mutta kokous ei luopunut\nyrityksestään niin vähällä. Se julisti laillisessa järjestyksessä\npannaan Antimuksen, Severuksen, Pietari Apamealaisen ja Zooraksen,\nkirosi heidän kirjoituksensa, julisti heidät itsensä kaikki kirkolliset\narvonsa menettäneiksi ja pyyhki heidän nimensä pois oikeauskoisten\nkatolisten joukosta. Kun työ oli sillä tavoin loppuun suoritettu,\nlukivat isät ennen eroamistaan yhteen ääneen kirkkokäsikirjan sanat:\n\n»Kauan eläköön keisari! Kauan eläköön patriarkka! Kirotut olkoot\nPietari, Zooras ja Severus, kirotut olkoot Jumalan viholliset! Meillä\non kristitty keisari, miksi me pelkäisimme? Kukistakaamme Zooraksen\nmaja, polttakaamme kerettiläisten luolat, hyökätkäämme Pietarin\nasuntoon! Meillä on oikeauskoinen keisari, miksi me pelkäisimme?\nKohdatkoon kirous Severusta, Pietaria ja Zoorasta! Kristittyjen usko\nriemuitkoon!»\n\nKolme kuukautta myöhemmin vahvisti Justinianus, joka oli nyt jyrkästi\npalannut oikeauskoisuuden helmaan ja taipui nöyrästi paavin lähettilään\nPelagiuksen valtaan, keisarillisella säädöksellä kirkolliskokouksen\npäätöksen. Antimusta, Severusta ja heidän kannattajiaan kiellettiin\noleskelemasta Konstantinopolissa tai missään muussa valtakunnan\nsuuremmassa kaupungissa, ja kaikille kuulutettiin, ettei kukaan\nomaisuutensa takavarikoimisen uhalla saisi ottaa heitä vastaan tai\nauttaa heitä. Heidän teoksensa julistettiin kirouksen alaisiksi\nja niiden jäljentämisestä määrättiin rangaistukseksi oikean käden\nmenettäminen. Sitäpaitsi heitä kiellettiin saarnaamasta, kastamasta\nkristinuskoon ja jakamasta ehtoollista. Sillä tavoin kuvitteli\nJustinianus rakentaneensa uudelleen rauhan kirkkoon ja turvanneensa\nvaltion vaurauden.\n\nTeodora oli arvioinut voimansa ja vaikutusvaltansa keisariin liian\nsuureksi. Hänen ponnistuksensa paavia ja oikeaoppista kristillisyyttä\nvastaan menivät hukkaan. Mitään muuta hän ei voinut tehdä kuin pelastaa\nystävänsä. On jo kerrottu, kuinka hän kätki Antimuksen. Samalla tavoin\nhän järjesti Severukselle pakenemistilaisuuden, ja Antiokian patriarkka\nsai Egyptissä rauhassa päättää pitkän ja työteliään elämänsä. Zooras\nlähetettiin maanpakoon Traakiaan ja vainojen uhkaamina hajaantuivat eri\ntahoille kaikki ne papit, munkit ja muut henkilöt, jotka olivat voiton\ntoivossa suurin joukoin kokoontuneet Bysanttiin. Tulevaisuus herätti\nheissä epätoivoa ja tuskaa. Pian roihusikin uusia rovioita Syyriassa,\nja Antiokian uuden patriarkan tarmokkaiden ponnistusten ja hengellisten\nviranomaisten voimakkaan avustuksen turvin suljettiin luostareita,\nsaarnaajia vangittiin tai surmattiin ja monofysiittien uskotut\nvaipuivat suureen kurjuuteen. Egyptikin joutui tämän vastavaikutuksen\nalaiseksi. Patriarkka Teodosius, Antimuksen ja Severuksen ystävä,\nkutsuttiin Konstantinopoliin. Hänen täytyi luopua toimestaan, minkä\njälkeen hänet karkotettiin Traakiaan kaikkine pappeineen, ja hänen\ntilalleen Aleksandriaan määrättiin pappi, joka kykeni kovakouraisesti\nnujertamaan kaiken vastarinnan. Lyhyen ajan kuluttua ei koko\nvaltakunnassa enää ollut kuin kolme piispanistuinta, jotka olivat vielä\neriuskolaisten hallussa.\n\nMutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi tyytynyt siihen,\nettä hänet tällä tavoin sysättiin syrjään. Olosuhteiden pakosta oli\nhänen täytynyt väistyä, seisoa voimattomana ja katsella ystäviensä\ntuhoutumista ja paavinvallan riemuvoittoa, ja nyt hän tavanomaisen\nrohkeana ja viekkaana hautoi kostoa. Samaan aikaan, kuin vuoden\n536 kirkolliskokous julisti pannakirouksiaan, käytti hän hyväkseen\nAgapetuksen kuolemaa koettaakseen paavinistuimelle asettaa mieleisensä\nmiehen. Samaan aikaan kuin paavin lähettilään Pelagiuksen vaikutuksesta\nmonofysiittien viimeinen linnoitus Egypti näytti olevan valmis\nantautumaan oikeaoppisuuden armoille, Konstantinopolin keisarillisen\npalatsin valtijatar suunnitteli kärsivällisesti ja väsymättömästi\nvainotun kirkon kohottamista uudelleen valta-asemaan.\n\n\n\n\n3\n\nMUNKKI- JA APOSTOLIHAHMOJA\n\n\nNiihin aikoihin, jolloin oikeaoppisten vainoamat monofysiittiset munkit\nvaelsivat Konstantinopoliin, luuli Teodora, joka halusi tarjota heille\nturvapaikan ja osoittaa selvästi myötätuntoaan heitä kohtaan, ettei\nmikään olisi sen sopivampaa kuin ottaa heidät vastaan Pyhään palatsiin.\n\nHormisdaksen palatsi oli keisarillisen palatsin lisärakennus. Se\nsijaitsi Marmarameren rannalla, ja siellä oli asunut Justinianus\nniinä aikoina, jolloin hän vielä oli otaksuttu kruununperillinen.\nValtaistuimelle noustuaan hän oli kuitenkin antanut hoitaa tätä\nnuoruudenaikaista asuntoaan, laitattanut siellä kaikki komeaan kuntoon\nja ulotuttanut palatsin yhä kasvavan ulkomuurin senkin ympärille. Tämän\nrakennuksen Teodora valitsi turvapaikaksi ystävilleen, eikä hänen ollut\nvaikea saada puolisoaan suostumaan tähän. Justinianus ei muuten ollut\nhaluton tällä tavoin pitämään monofysiittien etevimpiä miehiä oman ja\npoliisipäällikön välittömän valvonnan alaisina.\n\nKeisarinnan huolenpidosta muuttui siis tuo vanha palatsi\nerään aikalaisen lausunnon mukaan »suureksi ja merkilliseksi\nmunkkiluostariksi». Huoneet järjestettiin luostarikopeiksi, eräs iso\nsali kirkoksi, toinen taas ruokasaliksi. Vanhimmille tai kuuluisimmille\nnäistä pyhistä miehistä, sellaisille, joita pidettiin erikoisen\nhurskaina, erakoille, jotka oli karkoitettu oleskelupaikoiltaan,\npatsaspyhimyksille, joitten oli pakosta täytynyt tulla alas\npylväittensä päästä, järjestettiin pihoille ja pylväskäytäviin pieniä\npuumajoja, joitten katot valmistettiin kangas- tai olkimatoista, ja\nniissä he saattoivat elää mietiskelyyn ja rukouksiin vaipuneina.\nSuurelle luostariveljesjoukolle jätettiin käytettäväksi koko iso\npalatsi, jossa he voivat elää yhteistä luostarielämäänsä apotin\nvalvonnan alaisina. Sillä tavoin kokoontui kuudettasataa munkkia\nmitä erilaisimmista maista ja mitä erilaisimpia kieliä puhuen tähän\nhurskaaseen yhteiskuntaan, eikä päivän pitkään kuultu käytävissä,\npihoilla tai saleissa mitään muuta kuin rukousten muminaa ja\nyksitoikkoisia virren säveleitä, eikä nähty muuta kuin vanhoja\nvalkopartaisia munkkeja, jotka polvistuneina alttarin eteen koettivat\nvalvomisella, lihankidutuksella ja paastolla ansaita iankaikkista\nautuutta.\n\nPian pääsivät syyrialaiset hurskautensa vuoksi erikoiseen\nkansansuosioon pääkaupungissa. Ensin oli ihmetelty heidän\nomituisuuksiaan, mutta pian alettiin yleisesti ihailla heitä.\nTuhansittain saapui heidän kannattajiaan luostariin uteliaina\nnäkemään tätä outoa näytelmää tai kaivaten pyhien miesten siunausta.\nSellaisetkin, jotka kannattivat Kalkedonin kirkolliskokousta, alkoivat\nhämmästyksekseen ja jonkin verran myötämielisinä tuntea katumusta\nja tunnonvaivoja ja kääntyivät munkkien henkilökohtaisten hyveitten\nliikuttamina monofysiittiseen uskoon. Harras Teodora ei väsynyt koskaan\nkäymästä suosikkiensa luona. Joka toinen tai joka kolmas päivä hän\nlähti polvistuakseen munkkien jalkoihin pyytämään heidän siunaustaan\nja esirukouksiaan, minkä lisäksi hän jakoi heille runsaasti lahjoja.\nLopulta hän sai Justinianuksenkin houkutelluksi ennakkoluuloistaan\nhuolimatta tulemaan mukaan. Keisarinkin valtasi ihailu, ja häneen teki\nkeskustelu munkkien kanssa niin syvän vaikutuksen, että hän alkoi\ntuntea samanlaista halua kuin puolisonsakin kunnioittaa ja suojella\nheitä.\n\nTällaisen yleisen haltiotilan vallitessa muuttuivat tietysti\nmoninkertaisiksi ne ihmetyöt, jotka vielä pitivät Bysanttia hurskaan\nyhteiskunnan maineessa. Eräänä päivänä oli kappeli täynnä hurskaita\nihmisiä, jotka odottivat pyhän ehtoollisen jakamista, ja tavan mukaan\noli joukossa monta naista ja lasta. Äkkiä kuului kovaa ryminää,\nja liian ahtaalle sulloutuneen ihmisjoukon painosta luhistui koko\nrakennus kasaan haudaten alleen joukoittain uhreja. Kaikkialta kuului\nvaikerointia, kauhun ja epätoivon huutoja, hälinä kuultiin aina\nPyhään palatsiin asti, ja pian levisi huhu onnettomuustapauksesta\nkaikkialle kaupungissa. Mutta Jumala valvoi armossaan valittujaan.\nOltuaan lyhyen aikaa tainnostilassa nousivat kaikki uhrit seisoalleen\nvahingoittumattomina ilman ainoaakaan haavaa tai naarmua, ylistäen ja\nkiittäen Vapahtajaa, joka oli pelastanut heidät varmasta kuolemasta.\nTämän ihmetyön nähtyään suosivat hallitsijapari, suurmiehet ja koko\nkaupunki vielä enemmän pyhiä miehiä, ja Justinianus itse rakennutti\ntapauksen muistoksi uudelleen luhistuneen palatsin.\n\nNiinä kovina aikoina, jotka seurasivat vuoden 536 kirkolliskokousta,\nvainojen raivotessa kaikkialla keisarikunnassa, sai pyhän Sergiuksen\nmonofysiittiluostari — sen nimisenä se oli vihitty tarkoitukseensa\n— kiittää keisarinnaa siitä, että se säilyi myrskyltä. Oikeastaan\nolivat munkit jossakin määrin vankeja. Heillä täytyi olla hallituksen\nlupa voidakseen lähteä pääkaupungista tai päästäkseen edes asioilleen\nkaupungille. Siitä huolimatta oli heidän vaikutusvaltansa hyvin suuri,\nja vaikka heidän lukumääränsä aikaa myöten pienenikin, koska muutamat\nheistä olivat saaneet luvan palata omaan kotimaahansa, kukoisti\nluostari kuitenkin niin kauan kuin Teodora eli, ja hänen kuolemansa\njälkeenkin se sai suojaa Justinianukselta puolison muiston vuoksi.\n\nSamoihin aikoihin oli aivan pääkaupungin reunassa toinenkin keisarinnan\navustama ja suojelema monofysiittiluostari. Sykaen esikaupungissa,\nKultaisen Sarven Aasian puoleisella rannalla kohosi vastapäätä kirkkoa\nja pyhän Maraksen palatsia syyrialaisten luostari. Se oli pystytetty\nalueelle, jonka Teodora oli lahjoittanut munkki Zoorakselle, ja monet\nBysanttiin saapuneet eriuskolaiset olivat sieltä löytäneet varman\nturvapaikan. Lähellä olevalle alueelle oli hurskas Maras järjestänyt\nuskonveljilleen hautausmaan, ja melkoinen joukko tähän puolueeseen\nkuuluvia mainehikkaita miehiä oli kätketty tähän pyhään maahan.\nLuostari, josta oli sillä tavoin tullut yksi monofysiittisen opin\npyhiä paikkoja, kukoisti. Sen esimies, apotti Johannes, Amidasta\nMesopotamiasta kotoisin oleva munkki, oli keisarinnan ja keisarinkin\nsuuressa suosiossa, joka kiitollisena siitä innosta, jolla hän\ntaisteli pakanuutta vastaan ja urkki selville, missä sellaista ilmeni,\nkoetti olla kiinnittämättä huomiota hänen kerettiläiseen uskoonsa.\nTähän turvalliseen pesään alkoivat vähitellen kokoontua kaikki\npuolueen tärkeimmät tukipylväät, ja siitä tuli puolueen toiminnan ja\nkiihoitusliikkeen varsinainen keskus.\n\nHuolimatta keisarin julistuksista, käskykirjeistä ja riehuvista\nvainoista Teodora tuki ja suojeli ystäviään. Ennen kaikkea hän\nvarusti turvapaikkoja monofysiiteille. Kios-saarelle hän järjesti\nasunnon erotetuille piispoille ja karkoitetuille munkeille pyhän\nIsidor marttyyrin haudan likelle. Derkoksessa, jonne hän vuoden\n536 vaarallisina aikoina oli lähetyttänyt ensin munkki Zooraksen\nja sitten patriarkka Teodosiuksen pappeineen, hän ei säästänyt\nlaisinkaan vaivojaan sulostuttaakseen parhaansa mukaan uskonveljiensä\npuolinaista vankeutta. Hän ei tyytynyt vain siihen, että huolehti\nheidän tarpeistaan, vaan avusti varovasti heidän kiihoitustyötään,\njärjesti niin, että heidän opetuslapsensa, jotka halusivat etsiä\napua ja lohtua paimeniltaan, tosiaankin onnistuivat pääsemään heidän\nluokseen. Erikoisesti hän koetti keksiä keinoja, joitten avulla sai\nheidät palaamaan pääkaupunkiin, jossa hänen itsensä ympärille siten\nkerääntyivät puolueen voimat.\n\nSamaan aikaan, jolloin itämaiset kansat, vaikka niitä vainottiin ja\nniitten papit olivat kuolleet tai maanpaossa, kuitenkin pysyivät\nlujina uskossaan, olivat lahkon pääjohtajat piankin huomanneet,\nettei heidän kirkkonsa uudistuminen voinut alkaa muualta kuin\nkeisarillisesta palatsista, sekä että heidän ponnistustensa täytyi\nsen vuoksi suuntautua Konstantinopoliin, jotta — niinkuin eräs\nhistoriankirjoittaja sanoo — »saataisiin keisari heltymään ja\nlisättäisiin keisarinnan intoa uskonveljien hyväksi». He olivat\noikeita diplomaatteja. Toistaiseksi he asettuivat varovaisen\nsyrjäiselle kannalle, olivat tottelevinaan hallituksen määräyksiä,\neivät harjoittaneet kovinkaan huomattavaa kiihoitusta ja karttoivat\nsaarnaamista ja pappien vihkimistä. Tämä maltillinen asenne ei\nkuitenkaan miellyttänyt kaikkia heidän uskonveljiään. Monofysiittien\njoukossa oli intoilijoita ja kiihkomielisiä, ja nämä aiheuttivat\nkeisarinnalle melkoista päänvaivaa.\n\nPuolueen kiihkeimpiä jäseniä oli Johannes, joka oli ennen ollut\nMemfiin piispana Egyptissä. Hän oli seurannut patriarkka Teodosiusta\nmaanpakoon, mutta hänen lujatahtoinen ja kiihkeäverinen luonteensa,\njoka kaipasi marttyyrin kunniakehää, väsyi piankin Derkoksen elämään,\njoka oli hänen mielestään aivan liian rauhallista ja varovaista. »Meitä\nsanotaan Jumalan kirkon paimeniksi», hän puheli usein, »ja kuitenkin\nannamme susien repiä hänen lampaansa. Me pysymme rauhallisesti kotona,\nsen sijaan että meidän olisi kuoltava uskomme puolesta». Hän suri\nsydämestään nähdessään, kuinka piispat hänen ympärillään hallitusta\npeläten kieltäytyivät jakamasta uskonnon lohdutusta niille monille\nuskoville, jotka olivat tulleet pitkien matkojen takaa tapaamaan heitä.\n»Elävän Jumalan nimessä», hän sanoi kerran, »en tiedä mikä estää minua\nmenemästä kaikkien nähden Sofian kirkkoon tai torille ja siunaamasta\nleipää ja viiniä». Lopuksi hänen onnistui sairauteen vedoten saada lupa\nlähteä Konstantinopoliin käydäkseen lääkärin luona.\n\nHänet otti ystävällisesti vastaan keisarinna, joka itse järjesti\nhänelle asunnon ja täysihoidon. Pian Johannes alkoi julkisesti saarnata\nja opettaa uskovia. Lahkon poliitikot, jotka olivat levottomia hänen\nrajattoman intonsa vuoksi, väittivät hänen heittäytyneen »leijonan\nkitaan». Sitäpaitsi he olivat sitä mieltä, että hän vahingoitti\nvakavasti puolueen asioita mielettömällä innollaan, ja vaikka Johannes\nei tahtonut kuunnella heitä ja selitti ylenkatseellisesti, että\nleijonan kita sulkeutuisi Jumalan käskystä, pyysivät he patriarkkaa\nkutsumaan Johanneksen takaisin Derkokseen.\n\nTeodosius, joka oli salaa hyvin tyytyväinen opetuslapsensa\ntoimintaan, ei suostunut kutsumaan häntä takaisin, vaan selitti, että\nkeisarinna oli selvillä Johanneksen suunnitelmista ja oli ottanut\nhänet hyväntahtoisesti vastaan. Silloin turvauduttiin Teodoraan.\nMonofysiittiset piispat pyysivät häntä lähettämään Johanneksen pois\npääkaupungista, ja keisarinna taipuikin tähän ehdotukseen luullen\nsen olevan sopusoinnussa pyhän miehen oman halun kanssa. Mutta kun\ntultiin keisarinnan nimessä ilmoittamaan Johannekselle, että hänen oli\nviipymättä ja kuolemanrangaistuksen uhalla heti lähdettävä kaupungista,\nsyöksyi pyhä mies tapansa mukaan julkeana suoraa päätä palatsiin ja\nheti Teodoran luokse päästyään alkoi syytää hillittömiä moitteita\nkeisarinnaa vastaan väittäen tämän yhdessä Justinianuksen kanssa\ntyöskentelevän Jumalan kirkon kiusaksi. Ja kun Teodora ei käsittänyt\nsanaakaan, tiukkasi Johannes: »Etkö ole käskenyt minua lähtemään\nkaupungista? Etkö ole käskenyt heitä surmaamaan minut? Mitä muuta tämä\nsitten merkitsisi?» Seurasi molemminpuolinen selitys, ja keisarinna,\njoka oli hyvin tyytymätön epäluotettaviin sanantuojiinsa, ei tahtonut\nlaisinkaan taipua antamaan heille anteeksi, ennenkuin pyhä mies pyysi\nheidän puolestaan.\n\nTeodora koetti kuitenkin jossakin määrin hillitä hänen intoaan. »Jää\npalatsiin», hän kehoitti Johannesta, »niin ei sinulle tapahdu mitään\npahaa, käyttäydy rauhallisesti niinkuin ystäväsikin äläkä vihi pappeja\npääkaupungissa».\n\nMutta Johannes oli ovela. Hän tiesi, että oli olemassa n.s. hurskaita\nvalheita.\n\n»Minulla ei ole laisinkaan sellaisia aikeita», hän virkkoi. »Olen\ntullut tänne vain pyytääkseni sinulta lupaa viettää rauhassa ja levossa\nkolme-neljäkymmentä vuorokautta jossakin maalaistalossa, sillä olen\nhyvin sairas».\n\nTeodora suostui tähän mielihyvin. Johannes käytti kuitenkin\ntätä lupaa hyväkseen lähteäkseen saarnamatkalle Vähään-Aasiaan.\nKerjäläiseksi pukeutuneena hänen onnistui päästä aina Tarsokseen\nasti, ja kaikkialla hän menestyi mainiosti. Tällä välin oikeaoppiset\ntulivat yhä levottomammiksi hänen toimintansa johdosta, ja piispat\nlähettivät Justinianukselle kiivaita kirjeitä, joissa he ilmoittivat,\nettä pääkaupungista karannut kerettiläinen piispa saattoi koko\nvaltakunnan kuohumistilaan. Tälläkin kerralla Johannes ymmärsi\ntaitavasti pelastua pinteestä. Hän palasi kiireesti Bysanttiin,\nriensi valittamaan kirjeellisesti Teodoralle, ettei ollut niin\npitkään aikaan voinut osoittaa hänelle kunnioitustaan, sekä kertoi,\nettä heikko terveys oli koko ajan estänyt häntä lähtemästä ulos. Kun\nsitten toimeenpantu tutkimus näytti vahvistavan sitä otaksumaa, että\nrikollinen piispa aivan hyvin saattoi olla Egyptin Johannes, todisti\nTeodora itse, ettei pyhä mies ollut poistunut siltä maatilalta, jonne\nkeisarinna itse oli antanut hänelle luvan asettua, ja kun hänet\ntosiaankin tavattiin siellä, joutuivat hänen syyttäjänsä häpeään.\nKerran toisensa perästä saattoi Johannes samanlaisten kekseliäitten\ntemppujen avulla jatkaa sananjulistamistyötänsä. Ne lahkon jäsenet,\njotka olivat etukäteen saaneet tiedon hänen tulostaan, kerääntyivät\nmäärätylle kokoontumispaikalle, ja yöllä, vartijain valvoessa\nseurakunnan turvallisuutta, piispa jakoi ehtoollista, vihki pappeja\ntoimeensa ja lohdutti uskonveljiä. Kun oikeaoppiset sitten saivat\ntiedon hänen käynnistään, oli hän jo kaukana poissa. Pääkaupungissa\noli hänen toimintansa yhtä laajaa, ja puolueen diplomaatitkin olivat\nlopulta taipuneet nähdessään hurskaan miehen ihmeellisen rohkeuden ja\nväsymättömän innon.\n\nTällä välin he jatkoivat työtään toisinkin keinoin. Keisarinnan turvin\noli Teodosius ja hänen ystävänsä kutsuttu takaisin Konstantinopoliin,\nja pian tuli vanhan patriarkan asunnosta puoluejohdon keskus. Hänen\nluonaan kohtasivat toisensa kaikki lahkon lujatahtoiset ja voimakkaat\nmiehet. Sellaisten vanhojen taistelijoiden kuin Zooraksen ja\nPietari Apamealaisen rinnalla nähtiin siellä Nubian tuleva apostoli\nJulianus, arabialaisten tuleva piispa Teodosius, Tellan Sergius,\njosta myöhemmin tuli Antiokian patriarkka, sekä hänen ystävänsä Jakob\nBaradaeus, joka sitten joutui Edessan piispaksi ja järjesti uudelleen\nkuntoon monofysiittisen kirkon, sekä vielä muita, kuten syyrialaisen\nluostarin apotti Johannes, josta sittemmin tuli Efesoksen piispa, ja\nKonstantinus, josta tuli Laodikeian piispa. Teodoran julkisen suojelun\nalaisina — keisarinna oli jo kauan aikaa tuntenut useimmat heistä —\notettiin heidät hyvin vastaan hovissa, jossa keisarinna aina puolusti\nheitä ja suositteli heitä keisarille. Tämän johdosta oikeaoppiset\nvalittivat jälleen, että monofysiitit olivat petollisesti vallanneet\njalansijaa sekä palatsissa että melkein kaikkialla pääkaupungissa.\n\nPian monofysiitit menivät vieläkin pitemmälle. Oikeaoppisten\ntoimeenpanema vaino oli sysännyt useimmat eriuskolaispiispat\npiispanistuimiltaan, ja hallitus valvoi edelleenkin tarkoin, ettei\nluopioita nimitetty papinvirkoihin. Tärkeintä kaikesta siis oli\njärjestää uskonveljille johtajia, ja monofysiittien onnistuikin\nkaikista heitä vastaan kohdistetuista varovaisuustoimenpiteistä\nhuolimatta järjestää tämäkin asia keisarinnan avulla.\n\nSopiva tilaisuus siihen tuli vuonna 543. Eräs Syyrian erämaissa\nasuvien arabialaisheimojen ruhtinas Harith Ghassaniden lähetti\npyytämään Teodoralta, että tämä toimittaisi hänen luokseen pari\nkolme piispaa opettamaan hänen alamaisilleen kristinoppia. Kiireesti\nvalitsi keisarinna nämä miehet ystävistään monofysiiteistä ja sai,\nkumma kyllä, Justinianuksen kannattamaan vaaliaan. Keisari, joka oli\noikeastaan aika lailla kiusaantunut siitä, että pappien joukossa oli\nniin paljon luopioita, käytti mielellään lähetyksen palvelukseen näitä\ninnokkaita kerettiläissaarnaajia. Hän olikin jo aikaisemmin turvautunut\nheidän apuunsa silloin, kun Jumalan sanaa oli levitetty Jemenin\narabialaisten ja Aksumin kuningaskunnan abessiinialaisten keskuuteen\nsekä kääntäessään Nubian pakanoita kristinuskoon. Aikaisemmin onkin\nmuuten mainittu, kuinka Teodora oli kaikin voimin tukenut tätä\ntoimintaa. Hallitsijapari sopi näin ollen jokseenkin helposti siitä,\nettä monofysiiteistä valittiin erämaan ruhtinaan pyytämät piispat.\n\nJo noin viidentoista vuoden ajan oli Konstantinopolissa asunut\neräs Tellasta kotoisin oleva munkki Jakob Baradaeus. Hän oli hyvin\noppinut mies, jonka kasvatukseen oli m.m. kuulunut Syyrian ja\nKreikan kirjallisuuden tunteminen, mutta vielä suuremman maineen\nhän oli saavuttanut kehnolla puvullaan, ankaroilla tavoillaan ja\nihmeellisillä parannuksillaan. Sittemmin hän saapui pääkaupunkiin,\njossa keisarinna otti hänet erittäin hyvin vastaan; mutta hän piti\nitse parhaana vetäytyä syrjään maailman vaaroilta, minkävuoksi hän\nsulkeutui ahtaaseen koppiin, kieltäytyi tapaamasta ketään, vältti\npuhumasta kenenkään kanssa ja joutui yhä enemmän kaikkien ihailun\nesineeksi. Harith Ghassaniden, joka oli sattunut tapaamaan hänet ja\njoka piti hänen profeetallista terävänäköisyyttään suuressa arvossa,\nkunnioitti häntä vilpittömästi, ja Teodora, joka tunsi hänet hyvin, oli\nlämpimästi kiintynyt häneen. Tämän mietiskelijän, tämän erakon, tämän\nlihansakiduttajan hän valitsi julistamaan evankeliumia arabialaisille\nja nostamaan jälleen arvoon monofysiittistä kirkkoa. Tulevaisuus\nnäyttikin, ettei hän ollut valinnut huonosti.\n\nKeisarinnan neuvosta määräsi Teodosius Jakobin Edessan piispaksi\nja erään toisen lähellään olevan munkin Teodoruksen samaan toimeen\nBostraan. Vaikka kumpikin valituista oli haluton nousemaan\npiispanistuimelle, täytyi heidän taipua Teodoran vaatimuksesta ja\nryhtyä uudelleen käytännölliseen toimintaan, josta he jo luulivat\nikipäiviksi päässeensä. Kun Aleksandrian vanha patriarkka oli vihkinyt\nheidät piispoiksi, matkustivat he kumpikin määräpaikkaansa. Mutta\npaitsi julkisia lähetystyötä koskevia määräyksiä oli molemmille\napostoleille annettu salaisiakin ohjeita. Keisarinnan luvalla oli\nTeodosius valtuuttanut heidät koko laillisella alueellaan sekä sen\nympäristössä vihkimään toimeensa pappeja, nimittämään piispoja sekä\nlyhyesti sanoen järjestämään uudelleen itämaitten monofysiittisen\nkirkon. Toiminta-alueeksi oli heille oman hiippakunnan ahtaitten\nrajojen ulkopuolella määrätty Teodorukselle koko Arabia, Palestiina\nsekä erämaa ja Jakob Baradaeuksellc Syyria ja koko Vähä-Aasia.\nKeisarinna, joka oli samaa mieltä kuin patriarkkakin, tuki tätä\ntoimintaa ja lupasi käyttää vaikutusvaltaansa molempien pappien hyväksi.\n\nMuutamien vuosien kuluttua oli Jakob Baradaeuksen tosiaankin onnistunut\ntarmollaan ja rohkeudellaan saattaa ennalleen monofysiittinen kirkko.\nHän ryhtyi nyt samaan työhön, jonka oli pannut alulle Tellan Johannes\nja jota hänen jälkeensä oli jatkanut Johannes Egyptiläinen Aasian\nmaakunnissa, ja vaelsi usein kerjäläiseksi puettuna Syyriassa,\nArmeeniassa, Kappadokiassa, Kilikiassa, Isauriassa, Pamfyyliassa,\nAasiassa sekä Rodos, Kypros, Kios ja Lesbos saarilla, saarnasi ja\nopetti, nimitti pappeja uusiin seurakuntiin, järjesti hiippakuntia,\nnimitti piispoja sekä, niinkuin väitettiin, »antoi pappeja valua\naivan virtanaan yli koko Rooman keisarikunnan». Turhaan koettivat\noikeaoppiset papit, joita hänen tarmokas puuhailunsa kauhistutti,\nvangita häntä. Turhaan lupasi Justinianus heidän kehoituksestaan\npalkkion hänen päästään. Pyhä mies saattoi häpeään kaikki vainoojiensa\nsalahankkeet ja vaelsi yhä edelleenkin »vanhurskauden tietä». Kulkien\naina jalkaisin ja eläen pääasiassa hyvin lihankiduttajan tavalla\nhän ilmestyi näkyviin milloin Konstantinopolissa, milloin Aasiassa,\nmilloin Aleksandriassa, aina väsymättömänä, aina saavuttamattomana.\nHänen ystävänsä olivat aina vakuutettuja siitä, että Jumala\nitse suojeli häntä ja hämmensi hänen takaa-ajajiensa mielen, ja\nmonofysiittipiireissä kerrottiin jonkin verran ivallisesti, kuinka\nhallituksen lähettämät kiinniottajat olivat useastikin kysyneet häneltä\nitseltään: »Etkö ole kuullut puhuttavan, että petturi Jakobin pitäisi\noleskella näillä tienoin?» sekä kuinka hän oli vetänyt heitä nenästä\nvastaten: »Minulle on tosiaankin kerrottu, että hän oleskelee tuolla\npäin» — hän osoitti heille aivan päinvastaista suuntaa kuin mihin itse\naikoi lähteä — »ja jos ratsastatte vähän nopeammin, pitäisi teidän\nvarmasti saada hänet kiinni».\n\nTeodoran ystävyys ja pääkaupungissa asuvien Jakobin uskonystävien\noveluus suojasivat häntä kuitenkin vieläkin paremmin. Koska kanooninen\nlaki vaati, että piispanvaalissa piti olla läsnä kolme äskenvalitun\nvirkaveljeä, ennenkuin vaali oli pätevä, oli Jakob Teodosiuksen\nneuvosta ensin lähtenyt Aleksandriaan. Täällä hän tapasi helposti\nsellaisia pappeja, jotka entisen esipappinsa käskystä mielellään\nvihkivät kaksi pyhän miehen seuralaista piispoiksi. Heidän avullaan\nBaradaeus vuorostaan vihki toisia piispoja Syyrian ja Aasian\ntärkeimmissä kaupungeissa. Konstantinopoliin jääneet nimittivät\nsamoihin aikoihin kaksitoista piispaa Egyptiin ja Tebaan, ja Antiokian\npatriarkaksi, joka toimi oli ollut avoinna Severuksen kuoleman jälkeen,\nhe määräsivät Jakobin ystävän, oppineen ja hurskaan Tellan Sergiuksen.\nSillä tavoin järjestettiin, joskaan ei julkiselta taholta, piispoja\njohtamaan uutta kirkkoa, joka sai suuren perustajansa mukaan nimekseen\njakobilainen kirkko. Suosiakseen ystäviensä työtä Teodora oli ovelasti\nkeksinyt keinoja antaakseen monille heistä julkisia tehtäviä itse\nhallitukselta. Sillä tavoin lähetti Justinianus Johanneksen, joka oli\nsalaa nimitetty Efesoksen piispaksi, Kaariaan, Lyydiaan ja Fryygiaan\ntaistelemaan siellä pakanuutta vastaan. Johannes suorittikin tehtävänsä\ntunnollisesti ja ansaitsi intonsa vuoksi hyvinkin, että häntä\nnimitettiin »epäjumalten hävittäjäksi ja pakanoitten vasaraksi», mutta\nvielä paremmin hän palveli omaa lahkoaan ja täytti koko hiippakuntansa\nkirkoilla ja monofysiittien luostareilla.\n\nJakob Baradaeukscn apostolintehtävästä oli seurauksena kaksi\npatriarkkaa, seitsemänkolmatta piispaa sekä enemmän kuin satatuhatta\nvirkaansa vihittyä pappia ja diakoonia. Hänen uskonsa sai aikaan\nihmeitä, hän ajoi ulos pahoja henkiä, herätti kuolleita, ennusti\ntulevaisuutta, ja hänen maineensa levisi »suloisena tuoksuna» yli koko\nmaailman, jopa keisarikunnan rajojen ulkopuolellekin. Hänen toimestaan\noli nyt suurin osa itämaita käännetty »Jakobin ja Teodosiuksen uskoon»,\nniinkuin hyvällä syyllä sanottiin, ja valtakunnan ulkopuolellakin,\nPersiassa, Arabiassa, Abessiiniassa ja Nubiassa, tunnustivat valtavat\nseurakunnat monofysiittistä oppia. Teodora, joka oli koko ajan\nesiintynyt näitten kaukaisten kristillisten seurakuntien suojelijana\nja työskennellyt koko ikänsä tarmokkaasti monofysiittien hyväksi, voi\nolla ylpeä työstään. Se munkki, jonka hän oli kerran unissaan nähnyt\njuottavan roomalaisia elämän vedellä, se hurskas erakko, jonka hän oli\nkerran ottanut vastaan Konstantinopolissa ja johon hän oli uskonut, oli\nsuurenmoisella tavalla täyttänyt hänen toiveensa. Kuolinvuoteellaan\nsaattoi keisarinna, ajatellessaan Jakobin toiminnan yhä lisääntyviä\nhedelmiä, pitää uskonnollispoliittista untaan toteutuneena. Se, että\njakobilainen kirkko vielä tänäänkin elää Egyptissä ja Syyriassa, on\nyksinomaan Jakob Baradaeuksen ja Teodoran ansiota.\n\n\n\n\n4\n\nPAAVI JA KEISARINNA\n\n\nPaavi Agapetuksen äkkiä kuollessa vuonna 536 heräsi Teodoran mielessä\nrohkea ajatus käyttää hyväkseen paavinistuimen odottamatonta\nvapaaksi joutumista. Bysantissa oli jo muutamia vuosia asustanut\npaavin lähettiläänä Vigilius niminen diakooni. Hän oli luonteeltaan\nkunnianhimoinen ja häikäilemätön, oli syntyisin etevästä\nsenaattoriperheestä ja oli jo kerran ennen koettanut päästä Pietarin\nistuimelle ja siitä syystä antanut Bonifacius II:n valita itsensä\nseuraajakseen. Kun hänen oli roomalaisten pappien vastustuksen vuoksi\ntäytynyt luopua näistä toiveistaan, oli hän kääntynyt bysanttilaisten\npuoleen ja käyttänyt valtiollista lähetystehtäväänsä keinotellakseen\ntaitavasti itsensä Teodoran suosioon. Kun keisarinna, joka oli\nraivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt taipua Agapetuksen\nvaatimuksiin, suunnitteli kostoksi uuden paavin valitsemista oman\nmielensä mukaan, halukkaana neuvottelemaan monofysiittien kanssa,\nnäytti Vigilius, joka oli suosittu henkilö hovissa ja jonka kunnianhimo\nnäytti olevan varmana takeena hänen mukautuvaisuudestaan, olevan oikea\nmies, joka saattoi tässä tapauksessa parhaiten edistää keisarinnan\ntarkoituksia.\n\nVigiliuksen ja Teodoran ei ollut vaikea tulla tässä asiassa hyvin\ntoimeen keskenään. Teodora lupasi auttaa Vigiliusta Agapetuksen\nseuraajaksi, ja tämä puolestaan lupasi paavina ruveta keisarinnan\nnöyräksi aseeksi kirkollisissa asioissa. Kerrottiinpa myöhemmin,\nettä hän oli korvaukseksi Bysantin kannatuksesta sitoutunut\nvieläkin enempään — hänen väitettiin luvanneen kumota Kalkedonin\nkirkolliskokouksen päätöksen, asettaa Antimuksen jälleen virkaansa,\nruveta ystävällisiin väleihin monofysiittien johtajien Teodosiuksen ja\nSeveruksen kanssa sekä täydellisesti kannattaa heidän mielipiteitään.\nNiinikään kerrottiin, että Teodora oli vaatimistaan palveluksista\nkorvaukseksi luovuttanut hänelle suuren rahasumman. Varmaa on,\nettä Vigilius lähti kiireen kaupalla Roomaan vieden mukanaan\nkirjeet Belisariukselle ja tämän puolisolle Antoninalle, sekä että\nnäissä kirjeissä ilmoitettiin kenraalille niin selvin sanoin hänen\nvelvollisuutensa, ettei hänelle jäänyt pienintäkään vastaansanomisen\nmahdollisuutta. Ilmeisestikin oli Justinianus päättänyt antaa uuden\npaavin valitsemisessa puolisolleen täyden vapauden, koska hänen teki\nmielensä antaa Teodoralle hyvitystä tämän kärsimästä tappiosta,\nja kenties oli keisari myöskin salaa hyvin tyytyväinen sellaiseen\nratkaisuun, jonka avulla saatiin aikaan sovinto kirkon asioissa\nroomalaisen paavikunnan ja itämaitten välillä.\n\nSillä välin kuin tämä tapahtui Bysantissa, kehittyivät tapaukset\nnopeasti ikuisessa kaupungissa. Vaikka Belisarius olikin näihin\naikoihin jo lähtenyt Italiaan, oli Rooma vielä itägoottien vallassa.\nKuningas Teodahad, joka vaistomaisesti käsitti, kuinka tärkeää oli\nsilloisissa olosuhteissa olla hyvissä väleissä paavikunnan kanssa, oli\nkiireessä nimityttänyt Agapetuksen seuraajaksi diakooni Silveriuksen,\njonka hän otaksui kannattavan hankkeitaan. Vigiliuksen saapuessa\nItaliaan oli hänen tavoittelemallaan paikalla jo toinen mies, ja\nvoidakseen nyt Teodoralle antamansa lupauksen mukaan nousta Pietarin\nistuimelle täytyi hänen ensin ajaa Silverius väkivallalla siitä pois.\nTämä oli sitäkin vaikeampaa, kun uusi paavi oli Konstantinopolia\nmiellyttääkseen paikalla kutsunut keisarin sotajoukon ikuiseen\nkaupunkiin ja joulukuussa 536 luovuttanut Rooman Belisariukselle.\n\nVigilius oli kovasti pettynyt toiveissaan, eikä Teodorakaan juuri\nollut tyytyväinen. Viimeksimainittu koetti kuitenkin, koska hänelle\noli yhdentekevää, kenen avulla pääsi tarkoitustensa perille, saavuttaa\nSilveriuksen avulla sen, mitä oli toivonut Vigiliukselta, ja siitä\nsyystä hän koetti suostuttaa Silveriusta lupaamaan, että Antimus saisi\njälleen ruveta hoitamaan patriarkan tointaan. Mutta paavi kielsi sen\njyrkästi. Keisarinna päätti nyt toimia. Belisariukselle lähetettiin\njyrkkä käsky erottaa Silverius ja asettaa hänen tilalleen Vigilius.\nBelisarius epäröi tuntien suurta haluttomuutta ruveta tottelemaan\nBysantista tullutta käskyä, mutta Antonina, joka tahtoi miellyttää\nkeisarinnaa, sai hänet luopumaan epäilyksistään, ja kunnianhimoisen\nVigiliuksen, joka koko ajan painosti kenraalia, väitetään käyttäneen\nhyvinkin tepsiviä keinoja hänen taivuttamisekseen. Hän lupasi\nBelisariukselle rahaa, ja koska ei muutenkaan ollut aivan vaaratonta\nasettua vastustamaan keisarinnan tahtoa, suostui sotapäällikkö lopulta\nyhtymään salahankkeeseen onnetonta Silveriusta vastaan.\n\nJuuri näihin aikoihin hyökkäsivät itägootit uudelleen kuningas Vitigeen\nkäskystä. Valtava sotajoukko alkoi piirittää Roomaa, ja kaupunkia\npuolustamassa ei Belisariuksella ollut muuta kuin hädin tuskin\nviisituhatta miestä, joitten suojana oli kehnoja linnoitusvalleja.\nHe saivat sitäpaitsi tehdä työtään tyytymättömien ja nurisevien\nkaupunkilaisten keskellä, jotka olivat hyvin kiusaantuneita piirityksen\nvaivoista ja joitten joukosta selvästi kuului kavaltajien ääniä.\nKun Belisariukselle sitten näytettiin kirjeitä, jotka paavi muka\noli kirjoittanut ja joissa tämä tarjoutui luovuttamaan goottien\nkuninkaalle Asinarian sataman aina omaan asuntoonsa Lateraniin asti,\nkiukustui kenraali näistä ensin jonkin verran, mutta ymmärsi sitten\npian, että nämä n.s. todistukset olivat häpeämättömiä väärennyksiä.\nTuntien sääliä uhria kohtaan hän koetti salaa ja yhteisvoimin Antoninan\nkanssa vieläkin taivuttaa Silveriusta. Hän ehdotti, että tämä itse\ntekisi Teodoralle sellaisia tarjouksia, jotka tähtäsivät samaan\nkuin keisarinnan Vigiliukselle esittämät suunnitelmat, jolloin hän\nvoisi pelastua uhkaavasta vaarasta. Mutta Silverius, joka ajatteli\nennenkaikkea olevansa oikeaoppisuuden vartija, kieltäytyi tällaisesta\njyrkästi. Ja niin kehittyivät tapaukset edelleen.\n\nKumotakseen kavallusaikeita koskevat huhut, jotka kiertelivät hänen\nnimensä ympärillä, Silverius oli muuttanut pois Lateraanipalatsista\nja siirtynyt jälleen Aventinuksen kukkulalle pyhän Sabinan kirkon\nläheisyyteen. Täältä Belisarius lähetti noutamaan häntä ja lupasi\npoikapuolensa Fotiuksen välityksellä, ettei hänelle tapahtuisi mitään\npahaa. Vaikka paavin lähimmät epäilivätkin kreikkalaisten lupauksia,\nlähti hän kuitenkin Pincion palatsiin, ja tämä ensimmäinen kohtaus\nsujuikin ilman väkivaltaisuuksia. Viime tingassa Belisarius oli alkanut\nepäillä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin esitettiin kenraalille\njälleen syyte paavia vastaan. Tällä kertaa paavi, jonka oli vallannut\npelko ja levottomuus, kieltäytyi aluksi lähtemästä turvapaikakseen\nvalitsemastaan kirkosta. Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä\nBelisariuksen puheille, otti mukaansa suuren seurueen ja jätti asiansa\nJumalan haltuun.\n\nHeti palatsiin tultuaan Silverius joutui eroon seuralaisistaan, joita\nei päästetty ulompia huoneita pitemmälle. Yhdessä Vigiliuksen kanssa\nvietiin paavi sisähuoneisiin. Siellä hänen silmiensä eteen avautui\nomituinen näky. Eräällä leposohvalla loikoi Antonina veltossa asennossa\nkuin valtiatar, joka ottaa vastaan alamaisiaan, ja hänen jalkainsa\njuuressa istui Belisarius rakastuneena ja hellänä kuin nöyrä orja, joka\nodottaa käskijättärensä määräyksiä.\n\n»Kuulkaapas, paavi», huudahti kenraalin puoliso, »mitä olemme me\nja roomalaiset oikein tehneet teille, koska tahdotte jättää meidät\nitägoottien käsiin?»\n\nEi tiedetä mitä tämän jälkeen puhuttiin, mutta on hyvinkin\ntunnettua, mitä sitten tapahtui. Paavilta riistettiin hänen\nulkonaiset arvomerkkinsä ja hänen päälleen pantiin munkin kaapu,\nminkä jälkeen eräs Belisariuksen palvelija lähetettiin ilmoittamaan\nulompiin huoneisiin kokoontuneille papeille: »Paavi on erotettu\nja alennettu munkiksi». Yleisen hämmingin vallitessa valittiin\nVigilius jo seuraavana päivänä paaviksi bysanttilaisten mahtikeinojen\nvaikutuksesta. Tämä tapahtui maalisk. 29 p. vuonna 537.\n\nOnneton Silverius, jonka Belisarius lähetti Lyykiaan, ei saanut\nkoskaan enää nähdä ikuista kaupunkia. Hetkisen oli tosin Justinianus\nkauhuissaan paavia vastaan tehdystä ilkityöstä tuuminut kunnollisen\noikeudenkäynnin alullepanemista ja paavin asettamista jälleen\nistuimelleen, jos hänet olisi huomattu viattomaksi. Teodorasta\nvälittämättä hän oli käskenyt lähettää Silveriuksen takaisin Roomaan,\nja Vigilius oli jo peloissaan ja levoton seurauksista. Onneksi oli\nAntonina saapuvilla. Haluten tapansa mukaan noudattaa Teodoran\ntoivomuksia hän taivutti Belisariuksen luovuttamaan Vigiliuksen tämän\nonnettoman edeltäjän miehille. Karkoitettuna Palmarian saarelle, jossa\nhänen ravintonaan oli »murheen leipä ja epätoivon vesi», Silverius\nkuoli pian sen jälkeen Vigiliuksen kunnianhimon, Antoninan vehkeilyn ja\nTeodoran valtiollisten juonien viattomana uhrina.\n\nNäytti siis siltä, että keisarinnan hankkeet olivat menestyneet. Hän\noli saanut paavinistuimelle miehen, joka kuului samaan uskontokuntaan\nkuin hän itsekin. Mutta kun Vigilius oli päässyt kunnollisesti\nuuteen asemaansa, muuttikin hän kantaa. Antoninan neuvoista ja\nBelisariuksen kehoituksista välittämättä hän koetti kiemurrella\nsyrjään ja lykätä tuonnemmaksi antamiensa lupauksien täyttämistä.\nHänen vihamiehensä tosin väittävät hänen lopulta antautuneen ja\nlähettäneen monofysiittien suurille johtajille Teodosiukselle,\nAntimukselle ja Severukselle kirjelmän, jossa hän ilmoitti täysin\nyhtyvänsä heidän uskontunnustukseensa. Mutta tämän asiakirjan\noikeaperäisyys on hyvin epäilyttävä, ja ne julkiset uskontunnustukset,\njotka paavi esitti keisarille ja patriarkka Menakselle, kuvastavat\npuolestaan ankaraa oikeaoppisuutta. Ulkonaiset olosuhteet muuten\nolivat sellaiset, että hänellä oli tarpeeksi tekosyitä, joihin hän\nsaattoi vedota. Sodan hävittämä Italia oli aivan liian vaarallisessa\nasemassa, jotta olisi voinut pitää kovinkaan moitittavana, vaikka\npaavi sattuikin unohtamaan uskonnolliset kysymykset syrjemmälle.\nLänsimaitten liittyminen kannattamaan Kalkedonin kirkolliskokousta\nja Leo suuren uskontunnustuksen kaava oikeuttivat myöskin sellaisiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin, joita paavi noudatti. Teodorakin\nnäyttää käsittäneen, kuinka vaarallisia ennenaikaiset askeleet\nsaattoivat olla, ja luottaen täydellisesti Vigiliukseen hän odotti\naluksi kärsivällisesti otollista hetkeä, jolloin uusi paavi voisi\ntäyttää lupauksensa. Justinianuksella taas, joka oli jo joutunut\nsuuresti paavin lähettilään ja uskollisen ystävän Pelagiuksen\nvaikutuksen alaiseksi, ei ollut mitään erikoista halua suojella\nmonofysiittejä. Vigilius saattoi siis ilman varsin suuria vaikeuksia\nja joutumatta riitaan Teodoran kanssa pysyä uskollisena roomalaiselle\noikeaoppisuudelle. Loppujen lopuksi olivat keisarinnan yritykset\nsekaantua paavinistuimen asioihin täydellisesti epäonnistuneet kaikista\nvehkeilyistä huolimatta.\n\nMutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi rankaisematta\nsallinut vedettävän itseään nenästä. Hänen suosikkinaan oli ollut\neräs Arsenios niminen mies, joka oli melko huonomaineinen ja kuului\nsamarialaisten kerettiläiseen lahkoon. Tämän miehen oli keisarinna\ntehnyt rikkaaksi, kohottanut senaattoriksi ja vaikutusvaltaiseksi\nmieheksi, ja samarialaisten kapinoidessa Palestiinassa oli hän\nsuopeasti kuunnellut Arsenioksen suunnitelmia kristittyjen\nkukistamiseksi. Mutta sen jälkeen oli Arsenios muuttanut toiseen\npuolueeseen, kääntynyt kristinuskoon, ottanut kasteen pyhältä\nSabakselta ja puolusti nyt vastakääntyneen hehkuvalla innolla uutta\nuskoaan. Aleksandriassa hän koetti miellyttää keisaria työskentelemällä\nkaikin voimin Kalkedonista lähteneen vastavaikutuksen hyväksi, jonka\nTeodosiuksen seuraaja patriarkka Paulus oli hallituksen avulla\npannut alulle. Teodora tietystikin tunsi häntä kohtaan kaunaa hänen\nluopumisensa vuoksi ja antoi hänen hyvinkin selvästi huomata sen.\nMonofysiittinen vastustuspuolue sai vakinaisen päämajansa Egyptissä,\nja patriarkan oli tuon tuostakin pakko käydä asioihin kovakouraisesti\nkäsiksi. Arsenios toimi nyt hyvin innokkaasti. Hän taivutti yliprefekti\nRodonin tutkinnotta ja tuomiotta mestauttamaan erään pääpiispan\nvastustajan. Teko oli laiton, ja se harkittu julmuus, jolla se\nsuoritettiin, herätti yleistä kauhua.\n\nKeisarinna käytti heti tilaisuutta hyväkseen kostaakseen. Arsenios\nja Rodon vangittiin, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin, ja heidän\nomaisuutensa takavarikoitiin. Vastaväitteistään huolimatta sekoitettiin\nPaulus asiaan, ja Gazan pappeinkokous erotti hänet virasta. Keisarinna\nvoi olla ylpeä saavutuksistaan — yhdellä iskulla hän oli erottanut\ntoimesta monofysiiteille vastenmielisen ylipapin, silmäänpistävällä\nesimerkillä hän oli näyttänyt, mihin vaaraan virkamiehet joutuivat,\njos he keisarin käskystäkään ajoivat liian innokkaasti oikeaoppisuuden\nasioita, sekä lopuksi rangaissut vanhaa ystävää, joka oli pettänyt\nhänet. Vigiliuskin sai kokea Teodoran leppymätöntä vihaa sekä huomata,\nkuinka varomatonta oli ollut pettää Teodoran toiveet.\n\nNäihin aikoihin monofysiittinen kirkko alkoi järjestyä uudelleen\nTeodoran avulla, ja hovin papit rupesivat jo keisarinnaa\nmiellyttääkseen koettamaan päästä yhteisymmärrykseen eriuskolaisten\nkanssa. Erään heistä, Teodorus Askidaksen, joka oli Cesarean piispa,\noli käynyt niin onnellisesti, että hän oli löytänyt Kalkedonin\nkirkolliskokouksen hyväksymistä julkaisuista kolme, jotka olivat\nnestoriuslaisten harhakäsitysten saastuttamia, ja joitten tekijät\nolivat monofysiittien vihattuja vastustajia. Hyvin ylpeänä tästä\nkeksinnöstään, jonka avulla hän luuli voivansa tehdä kilpailijalleen,\nroomalaiselle paavin lähettiläälle Pelagiukselle hyvän kepposen,\nTeodorus ilmoitti Justinianukselle asiasta ja imartelemalla keisarin\nteologista turhamaisuutta pyysi häntä tarkemmin tutkimaan asiaa.\nSitäpaitsi hän huomautti Justinianukselle, että tässä oli sekä mukava\nettä erittäin oikeaoppinen keino haihduttaa monofysiittien epäluulot,\nsekä että »uudistetun ja puhdistetun» kokouksen päätökset saisivat\nepäilemättä osakseen kaikkien hyväksymisen. Justinianus, joka oli\nTeodoran vaikutuksesta jälleen ruvennut noudattamaan sovinnollista\npolitiikkaa, antoi vetää itseään nenästä, ja eriuskolaiset, kaikkein\nleppymättömimmätkin, jotka iloitsivat nähdessään Leo suuren työn\njoutuvan huonoon valoon, odottivat innokkaasti uutta yhdistävää\nuskontunnustuksen kaavaa. »Kolmen luvun kiista» alkoi.\n\nNyt pääsi Teodora viimeinkin käsiksi Vigiliukseen. Paavia pyydettiin\nvahvistamaan se julistus, jossa keisari lausui hylkäävän tuomionsa\nnoista rikollisista kirjoituksista, ja taivuttaakseen hänet tähän\nJustinianus käytti aika kovakouraisia keinoja. V. 545 marrask. 22 p.,\nkun paavi toimitti messua pyhän Cecilian kirkossa, piirittivät sotilaat\nsen äkkiä, ja keisarin sihteeri astui pyhäkköön ilmoittaen paaville,\nettä tämän oli viipymättä seurattava häntä. Vigilius vangittiin ja\nvietiin kiireesti alukseen, joka odotti aivan lähellä Tiberillä.\nTällä välin kokoontui valtava kansanjoukko rannalle. Ne uskovaiset,\njotka olivat seuranneet paavia, päästivät valitushuutoja ja anoivat\nsiunausta. Alukselta Vigilius siunasi heitä, ja kaikki vastasivat amen.\n\nTällä välin kiirehti keisarin edustaja lähtöä, ja pian alkoi alus\nlipua jokea alas. Nyt alkoi äkkiä kuulua toisenlaisiakin huutoja.\nKansanjoukko, jossa oli monta paavin vihollista, alkoi syytää hänelle\nsolvauksia, samalla kun laivalle satoi kiviä ja heittoaseita.\n\n»Kuolema sinulle!» huusi rahvas, »tuho sinut periköön! Olet tuonut\nonnettomuutta roomalaisille — käyköön sinun huonosti minne joutunetkin!»\n\nVihdoin oli laiva, jota virta kuljetti mukanaan, päässyt niin kauas,\nettei näitä solvauksia enää kuulunut. Vigilius saapui Portoon ja\nmatkusti sieltä laivalla Syrakusaan.\n\nYleensä pidettiin tätä teatterikeikausta pääasiassa Teodoran\njärjestämänä, ja väitettiin hänen toimeenpanneen koko paavin ryöstön.\nHän oli kirjoittanut lähettiläälleen: »Sinun on vangittava Vigilius\nmissä tahansa hänet löydätkin, kun se ei vain tapahdu Pyhän Pietarin\nkirkossa, ja tuotava hänet meidän luoksemme. Muuten sinut, elävän\nJumalan nimessä, nyljetään elävältä».\n\nKuinka näiden juttujen todenperäisyyden laita lieneekin, joka\ntapauksessa näytti siltä, ettei paavi, joka epäilemättä pelkäsi\npettämänsä keisarinnan kostoa ja joka sitäpaitsi oli hyvin vähän\nhalukas joutumaan kolmen luvun kiistan »teologiseen ampiaispesään»,\nerikoisemmin jouduttanut Konstantinopoliin saapumistaan. Hän nimittäin\ntuli sinne vasta neljätoista kuukautta myöhemmin tammik. 25 p. vuonna\n547, mutta koska hänellä oli tällä välin ollut hyvää aikaa sekä\ntuumia asiaa että koota uutta rohkeutta, ja koska hän tunsi koko\nlänsimaitten vastustuksen antavan tukea itselleen, hän esitti nyt\nsellaisia mielipiteitä, jotka poikkesivat kokonaan hovin odottamista.\nSamoin kuin ennen Agapetus oli kohdellut Antimusta, kieltäytyi nyt\nVigiliuskin rupeamasta yhteyteen patriarkka Menaksen kanssa ja\njulisti hänet muitta mutkitta pannaan kaikkien kannattajiensa kanssa.\nPian Vigilius kuitenkin muuttui taipuisammaksi. Kiusaantuneena\naikaisemmin antamiensa sitoumusten ajattelemisesta, horjuen keisarin\nitsepintaisuuden ja Teodoran tarmokkaan painostuksen alaisena sekä\ntuntien muuten mielihyvää sen kohteliaisuuden vuoksi, joka tuli\nhänen osakseen Bysantin hovin teologien taholta, hän suostui lopulta\npitämään mahdollisena noiden kolmen luvun pannaan julistamista. Jo\nkesäkuussa hän teki sovinnon patriarkan kanssa ollakseen sillä tavoin\nmieliksi keisarinnalle, ja pian sen jälkeen hän meni vielä askeleen\npitemmälle. Hänelle väitettiin, että hän voisi kirkolliskokousta\nloukkaamatta kirota nuo kolme lukua, ja pian hän ei itsekään ollut\noikein varma, oliko hän oikeassa vai ei. Kaikista uhkauksista\nhuolimatta hän kieltäytyi kuitenkin jyrkästi allekirjoittamasta\nkeisarillista julistusta, koska hänen mielestään apostoli Pietarin\nseuraajan ei sopinut käyttää valtaansa vain yksinkertaisesti keisarin\npäätösten vahvistamiseksi uskonnon asioissa; mutta keisarin ja\nministerien läsnäollessa hän sitoutui muodollisesti kiroamaan nuo\nkolme lukua ja takuuksi lupauksestaan jätti Justinianukselle ja\nTeodoralle nimikirjoituksellaan varustetut nimenomaiset selitykset.\nJa hyvin ylpeänä siitä, että oli tällä tavoin ratkaissut hankalan\nkiistakysymyksen, ihastuneena siitä, että oli osannut selvittää niin\nvaikean pulman, ja tyytyväisenä ajatuksesta, että hänen viisautensa\noli osannut jälleen rakentaa rauhan kirkossa, hän vaimensi jyrkästi\nkaikki neuvonantajansa, jotka esittivät vastalauseensa, ja julkaisi\ntuomionsa pääsiäisenä v. 548. Tunnustamalla siinä muodollisesti\nKalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen oikeaksi hän kirosi siitä\nhuolimatta nuo kolme rikollista kirjailijaa ja heidän kirjoituksensa.\nTämä oli Teodoran viimeinen voitto. Kuolinvuoteellaan hän saattoi\npaavin nöyryytystä ja monofysiittisen kirkon kasvavaa valtaa ajatellen\niloita siitä, että oli kostanut vuoden 536 tappionsa, rangaissut\nVigiliusta hänen petoksestaan sekä sitkeydellään ja voimallaan auttanut\nonnellisesti voittoon sen uskontopolitiikan, jonka puolesta hän oli\naina taistellut.\n\nKirkko ei ole koskaan antanut Teodoralle anteeksi Silveriuksen\nväkivaltaista erottamista, hänen monofysismiä kohtaan osoittamaansa\nuskollisuutta eikä niitä väkivaltaisia voimakeinoja, joita hän käytti\ntyydyttääkseen kostonhimoaan kirkon miehiä vastaan ja joita käytettiin\nerittäin pontevalla tavalla Vigiliusta vastaan. Onpa häntä syytetty\ntodellisten rikostensa lisäksi monista muistakin asioista, joista häntä\nei oikeutta myöten voida panna vastuuseen, esimerkiksi siitä tylystä\nkohtelusta, joka tuli Vigiliuksen osaksi, mutta joka todistettavasti\ntapahtui vasta Teodoran kuoltua. Vuosisadan toisensa perästä ovat\nkirkkohistorian kirjoittajat solvanneet ja kironneet hänen nimeään, ja\nmelkein naurettavaa on se kiivaus, jolla muutamat heistä kuvailevat\nJustinianuksen puolisoa »toisena Eevana, joka otti liian nöyrästi\nopetusta käärmeeltä, uutena Delilana, uutena Herodiaana, joka janosi\npyhien miesten verta, helvetin tyttärenä, joka oli täynnä saatanan\nhenkeä ja paholaisen myrkkyä ja himoitsi raivoten sen liiton repimistä,\njoka oli lunastettu marttyyrien ja tunnustajien verellä».\n\nTeodora ansaitsee saada toisenlaisen arvostelun kuin tämä turha\nsanatulva on. Koettaessaan toteuttaa toiveitaan hän osoitti\nepäilemättä liian suurta kiihkoa, liian suurta väkivaltaisuutta,\nliian harkitsematonta ja leppymätöntä kostonhimoa, liian kylmäveristä\njulmuutta. Mutta sen ohella hänessä ilmeni myöskin erinomaisia lahjoja\n— miehekästä lujatahtoisuutta, selvää valtion etujen käsittämistä\nja loistavaa ja suurenmoista valtiomieslahjakkuutta. Hän oli sitkeä\npyrkimyksissään, uskollinen ystävilleen, ja se monimutkainen\npolitiikka, jota hän pakotti puolisonsa noudattamaan uskonnollisissa\nkysymyksissä, oli Justinianuksen epäröinnistä ja horjuvaisuudesta\nhuolimatta kaikin puolin keisarin arvoinen.\n\n\n\n\n5\n\nTEODORAN KUOLEMA\n\n\nKesäk. 29 p. v. 548 Teodora kuoli syöpään verraten pitkän sairauden\njälkeen.\n\nKunnioittaakseen keisarinna vainajan hautajaisia kokoontui\nhänen ympärilleen Pyhään palatsiin suuri joukko hovimiehiä ja\narvohenkilöitä. Tricliniumissa lepäsi juhlamenojen vaatimusten\nmukaisesti keisarinnan palsamoitu ruumis. Hän makasi kultaisella\nvuoteella puettuna purppuraviittaan, diadeemi päässä ja punaiset kengät\njalassa. Verhoamattomiin kasvoihin ei kuolema ollut vielä painanut\nleimaansa. Hän oli vain vähän tavallista kalpeampi ja näytti vaipuneen\nrauhalliseen uneen. Suuren korokkeen ympärillä, jolla säteilivät\nkalleimmat kruununjalokivet, paloi pylväitten päässä tuhansittain\nhopeisia ja kultaisia soihtuja, yhä tihenevään ilmaan kohosivat\nvahakynttiläin liekkien lomitse arabialaisten hyväinhajujen lehahdukset\nja palsamoimisaineitten raskas tuoksu. Vainajan jalkapäässä itkivät\neunukit, orjat ja keisarillisen palatsin kaikki naiset suuriäänisesti.\n\nViimeisen kerran vaelsi koko Bysantti juhlallisena kulkueena kuolleen\nhallitsijattarensa ohitse. Patriarkka Menas kirkon palveluksessa\nolevien lukemattomien pappien seuraamana, paavi Vigilius, saattueenaan\npiispoja ja munkkeja, surupukuiset senaattorit, ylimykset, virkamiehet,\nkorkeat sotilashenkilöt, koko lauma palatsin ja hallituksen\nvirkamiehiä, sen jälkeen pitkä rivi naisia, vöin koristettuja\npatriisittaria ja prefektien, konsulien, kvestorien, ylimysten ja\nskolasterien puolisoita, hovinaisia ja palvelijattaria. Kaikki\ntulivat arvonsa mukaisessa järjestyksessä esiintuomaan keisarinnalle\nviimeisen kunnianosoituksensa. Pitkän juhlakulkueen loppupäässä tulivat\nkeisarillisen perheen jäsenet ja Justinianus itse, joka aivan kylpi\nkyynelissä murtuneena sen menetyksen painosta, jota hän täydellä\nsyyllä piti korvaamattomana. Sille naiselle, jota hän oli jumaloinut,\nhän toi nyt viimeisenä lahjana ja viimeisenä muistona kallisarvoisia\nkoristuksia, upeita kultakirjailuin ja jalokivin koristettuja kankaita,\nkaikki surupukuun kuuluvat varusteet, joitten oli määrä seurata\nvainajaa hautaan viimeisenä heijastuksena kaikesta siitä loistosta\nja komeudesta, jota hän oli niin suuresti rakastanut elämässään. Ja\nsulkien vainajan ruumiin syliinsä iäkäs keisari kuiskasi kyynelten\nvieriessä silmistä viimeiset jäähyväisensä puolisolleen.\n\nKeisarin viittauksesta nostavat keisarilliset ruumiinkantajat paarit,\nja ylin juhlamenojen ohjaaja lähestyy vainajaa lausuen kolme kertaa\nkuuluvalla äänellä kirkkokäsikirjan sanat: »Lähde täältä, keisarinna.\nKuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Ja paarien\ntakana järjestyy viimeisen kerran keisarillinen juhlakulkue palatsin\nkaarikaton alla ja lähtee liikkeelle. Ulkona odottaa surupukuinen\nkansanjoukko kulkueen saapumista; porteilla, pengermillä ja talojen\nikkunoissa nyyhkyttävät naiset hiukset hajallaan tai päästävät\näänekkäitä valitushuutoja. Kultahiekalla peitetyiltä ja kankailla\nverhotuilta kaduilta nousee pyhä savu sakeina pilvinä ilmaan, ja\nkansanjoukkojen keskitse, jotka odottavat jännittyneinä komeaa\nnäkyä, vaeltaa hitaasti valtava ruumissaatto. Pappien pyhät laulut\nja neitojen virrenveisuu sekaantuu surunvalituksiin, hopeatorvien\nsäveliin ja joukkojen vuorohuutoihin. Tuhannet soihdut valaisevat\nvälkkyvää kulkuetta, ja pitkää Mesekatua, Konstantinuksen torin poikki\nja Kapitoliumin kautta vaeltaa koko hovi vihkiäkseen Teodoran Pyhien\napostolien kirkossa viimeiseen uneen.\n\nBasilikassa pidetään juhlallinen kuolinmessu, ja taas huutaa\njuhlamenojen ohjaaja vainajalle: »Lähde lepoosi, keisarinna.\nKuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Sen jälkeen\notetaan pois kultainen diadeemi ja sijalle pannaan pieni purppuraside.\nLopuksi lasketaan kulta-arkku, jossa on keisarinnan ruumis, suureen\nHirapoliin vihreästä marmorista valmistettuun arkkuun, jonka Teodora\nitse on aikoinaan tuottanut tuosta idän Saint-Denisistä. Hitaasti\nhajaantuu kansanjoukko, ja murtunut Justinianus palaa hoveineen autioon\npalatsiin.\n\nKun maaseudulla saatiin kuulla uutinen pelätyn keisarinnan kuolemasta,\npalasi rohkeus ja toivo kaikkien niitten sydämeen, jotka olivat\njoutuneet kärsimään hänen vuokseen. Johannes Kappadokialainen\ntuli takaisin Konstantinopoliin ja kuvitteli voivansa saavuttaa\nuudelleen Justinianuksen suosion. Artabanus hylkäsi sen puolison,\njonka Teodora oli pakosta työntänyt hänelle, ja luuli sopivan\nhetken tulleen salaliiton solmiamiseen keisaria vastaan. Germanos\nja hänen poikansa otaksuivat iloisen toivehikkaina otollisen ajan\nkoittaneen pelastua siitä epäsuosiosta, jossa he olivat saaneet niin\nkauan virua. Antoninakin, Teodoran suosikki ja ystävätär, unohti\nhyväntekijättärensä ja koetti toisin keinoin turvata asemansa. Kaikista\ntuntui siltä, että keisarinnan kuolema pakostakin toi mukanaan\nsekä valtiollisissa että uskonnollisissa asioissa vastavirtauksen,\nja oikeaoppiset, jotka punoivat juoniaan keisarin ympäristössä,\npyytelivät jo häntä ryhtymään uusiin ja ankaroihin toimenpiteisiin\nmonofysiittejä vastaan, jotka levottomuus oli kerrassaan lamaannuttanut\nheidän korkean suojelijattarensa kuollessa. Puhuttiin jo siitä,\nettä Pyhä palatsi oli puhdistettava niistä munkeista, jotka olivat\njo liian kauan läsnäolollaan häpäisseet Hormisdaksen palatsia.\nKoetettiin jo kiihoittaa keisaria, nyt kun keisarinna oli kuollut,\npakottamaan väkivoimalla Kalkedonin uskontunnustuksen kannattajiksi\nnuo kerettiläiset, jotka olivat petollisesti keinotelleet itsensä\nkeisarinnan suosioon ja uskaltaneet asettua vastustamaan keisarin\nkäskyjä.\n\nEi oltu otettu laskuihin sitä syvää rakkautta, jota Justinianus\ntunsi Teodoraa kohtaan, ei myöskään sitä pitkäaikaista tottumusta,\njoka oli opettanut hänet noudattamaan puolisonsa neuvoja, eikä\nsitä toimenpidettä, että Teodora oli ennen kuolemaansa esittänyt\npuolisolleen hartaimmat toivomuksensa ja laskenut hänen sydämelleen\nkaikki ne, jotka olivat rakastaneet keisarinnaa ja palvelleet häntä\nuskollisesti. »Innokkaasti haluten», niinkuin eräs aikalainen\nsanoo, »noudattaa joka asiassa puolisonsa toivomuksia hänen\nkuolemansakin jälkeen» keisari pysyi horjumattoman uskollisena niille\nneuvonantajille, joilla Teodora oli ympäröinyt hänet, ja sille\npolitiikalle, jonka hän oli viitoittanut. Johannes Kappadokialainen\nsai jäädä epäsuosioon kaikista ponnistuksistaan huolimatta, Belisarius\npysyi aina epäiltävänä henkilönä loistavista urotöistään huolimatta,\nPetrus Barsemes ja Narses olivat edelleenkin keisarin suosikkeja ja\nAntonina nautti vieläkin hänen luottamustaan Teodoran ystävyyden\nmuistoksi. Germanos ja hänen poikansa tosin pääsivät uudelleen keisarin\nsuosioon, mutta keisariperheen ruhtinaista oli vanhan keisarin suurin\nsuosikki kuropalaatti Justinus, jolle Teodora oli naittanut sisarensa\ntyttären ja jonka hän oli määrännyt kruununperilliseksi.\n\nUskonnollisissa kysymyksissä Justinianus noudatti yhtä uskollisesti\nTeodoran ohjeita. Kun keisarillisen palatsin naisten rakennuksesta\ntavattiin vanha patriarkka Antimus, jonka Teodora oli kätkenyt sinne,\notti keisari suurenmoisesti vastaan tuon kerettiläisen papin, ja\nyleiseksi hämmästykseksi nähtiin, että monofysiittien pääjohtajat\nAntimus, Pietari Apamealainen ja Teodosius Aleksandrialainen otettiin\nystävinä vastaan palatsissa, ja keisarin tiedettiin yhdessä heidän\nkanssaan koettavan keksiä keinoja rauhan rakentamiseksi kirkon\nasioissa. Viimeiseen elinpäiväänsä asti Justinianus ponnisteli\ntoteuttaakseen sitä sovintopolitiikkaa, josta Teodora oli uneksinut.\nVigiliuksen, joka oli vangittu ja jonka oli ollut pakko paeta, täytyi\nlopultakin taipua kiroamaan ne kolme lukua, jotka sitten yleinen\nkirkolliskokous vuonna 553 juhlallisesti julisti pannaan.\n\nJustinianus ei koskaan unohtanut sitä viehättävää olentoa, sitä\nviisasta ja voimakasta auttajaa, jonka kohtalo oli suonut hänen\ntavata. Hänen vuokseen tahtoi keisari pidättää palveluksessaan\nkaikki ne, jotka olivat olleet lähellä häntä, ja uskollisesti hän\nsäilytti puolisonsa muiston viimeiseen päiväänsä asti. Vielä monta\nvuotta myöhemmin oli hänellä tapana, tahtoessaan vannoa jotakin\noikein juhlallisesti, esittää valansa Teodoran nimeen, ja ken halusi\nmiellyttää Justinianusta, sanoi Teodoraa »suureksi, viisaaksi ja\nkauniiksi keisarinnaksi», joka oltuaan eläessään puolisonsa uskollinen\napulainen rukoili nyt hänen puolestaan Jumalaa iankaikkisuudessa.\n\nMyöntää täytyy, että tämä jumalointi oli jossakin määrin liioiteltua.\nTanssijatar Teodoralle ei luonto ollut suonut erikoisen paljon\nniitä hyveitä, jotka vievät suoraa päätä paratiisiin. Keisarinna\nTeodoralla oli hurskaudestaan huolimatta monta vikaa ja pahetta,\njotka tekivät hänet hyvin vähän soveliaaksi pyhimyksen kehää varten.\nMutta eräs piirre ansaitsee erikoista huomiota — nimittäin se, että\ntällä poikkeuksellisen kunnianhimoisella ruhtinattarella, joka\nvaltiomiesominaisuuksistaan huolimatta kuitenkin aina pysyi naisena,\noli — vieläpä aivan kuolemaansa saakka — lumoavan ja hurmaavan\nviehätysvoiman verraton taikamahti.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Etevä kreikkal. historiankirjoittaja, joka eli 6:nnella\nvuosisadalla j.Kr.; oli Belisariuksen sihteerinä tämän sotaretkillä.\nKuoli Konstantinopolissa n. v. 562. Kirjoittanut 8 kirjaa käsittävän\nhistorian Justinianuksen aikaisista sodista, selostuksen Justinianuksen\nteettämistä rakennuksista sekä Salaiset muistelmat (Anecdota)\nnimisen teoksen, jossa hän kuvailee hyvin liioitellusti ja räikeästi\nJustinianuksen ja Teodoran elämää ja hallitusta.\n\n[2] Rohkenen kehoittaa lukijaa, joka haluaa tarkemmin tutustua\nyksityiskohtiin tai Teodoran aikakauteen kokonaisuudessaan, perehtymään\njulkaisemaani suureen teokseen _Justinien et la civilisation byzantine\nau sixième siècle_ (Paris, Leroux, 1902).\n\n[3] Perintöruhtinaan ja kanssahallitsijan arvonimi.\n\n[4] Roomalaista tunikkaa muistuttava pitkä valkeahihallinen\npäällyspuku, jota ensin käyttivät vain Rooman keisarit\nDiocletianuksesta alkaen.\n\n[5] Persian kuningas; oli Persian hallitsijana samaan aikaan kuin\nJustinianus Itä-Rooman.\n\n[6] Teoderikin kuoltua tuli Länsi-Rooman hallituksen johtoon hänen\ntyttärensä Amalasvinta. Hän meni naimisiin orpanansa Teodahadin kanssa\nehdolla, että saisi pitää hallitsijavallan. Kavala Teodahad vangitutti\nkuitenkin hänet ja murhautti pian sen jälkeen v. 535.\n\n[7] Muinais-kreikk. kaupunki Marmarameren etelärannalla.\n\n[8] Koston jumalatar.\n\n[9] Koska onnettomuus ei ole minulle tuntematon, voin olla onnettomille\navuksi.\n\n[10] Piispan virkapukuun kuuluva valkoinen, kapea, hartioita renkaan\nmuotoisena ympäröivä, edestä ja takaa lyhyen matkaa alas riippuva\nvaate, johon on kudottu mustia ristejä.\n\n\n\n"]