Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana

ALEKSIS KIVI AIKALAISTENSA ARVOSTELEMANA

Kirj.

J. V. Lehtonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1931.

SISÄLLYS.

1. Alkusana

2. Kullervo

3. Nummisuutarit

4. Nummisuutarien palkitseminen

5. Karkurit

6. Kihlauksesta Margaretaan

      Kihlaus
      Yö ja päivä
      Lea
      Margareta
 7. Aleksis Kivi runoilijana
 8. Seitsemän veljestä
 9. Aleksis Kiven kuolema: muistosanoja

10. Aleksis Kiven hautaus

11. Aleksis Kiven hautapatsas

12. Aleksis Kivi 1870-luvun lopulla ja 1880-luvulla

Aleksis Kiven arvostelijain luettelo

1. ALKUSANA.

Nykyään, on varmaankin vallitsevana se käsitys, että Aleksis Kivi on väkevin, alkuvoimaisin kirjailijanero, mitä suomenkielisen kirjallisuuden historiassa on toistaiseksi esiintynyt. Jo tämä tosiseikka oikeuttaa pitämään hänen ilmestymistään aikaisemmin niin köyhään kirjallisuuteemme käänteentekevänä tapauksena. Ensi kertaa astuu puhtaasti suomalaiselta maaperältä silmiemme eteen runoilija, jonka parhaissa tuotteissa täyttyvät myös n.s. maailmankirjallisuuden vaatimuksia vastaavat mitat.

Aleksis Kiven kirjailijatoiminta oli käänteentekevä siinäkin suhteessa, että häntä voitaneen täydellä syyllä sanoa ensimmäiseksi suomalaiseksi kirjailijaksi, joka on elänyt yksinomaan kynälleen ja kynästään, antautumatta mihinkään muuhun ammattiin. Yritys oli silloisissa oloissa, niinkuin se on osittain vielä nytkin, uhkarohkea, ja uranuurtaja sai maksaa elämänsä ja toimintansa eheyden ja suoraviivaisuuden herkeämättömällä puutteella, jopa suoranaisella kurjuudella. Kun jo koulunkäynti ja jatkuva opiskelu, lopullisena päämääränään ja myös tosiasiallisesti muodollisena rajanaan ylioppilastutkinto, oli suoritettava mitä ankarimman köyhyyden puristuksessa, sai kyläräätälin poika kalliisti maksaa vaistomaisen, vastustamattoman pyrkimisensä sen tietopuolisen sivistyksen osallisuuteen, joka yksin, synnynnäisen neronlahjan ohella, saattoi tehdä hänelle mahdolliseksi todella merkitsevien teosten luomisen ja jonka vaatimattomuutta on sittenkin vielä, ja epäilemättä syystä, valitettu. Tämä ratkaisevia kasvuvuosia rasittanut puute ja sitten alituinen, hetkeksikään keventymätön velkataakka tekivätkin säälittävän pian, korvaamattoman pian lopun kirjailijamme voimista ja hermoista, jotka eivät alkuaankaan olleet kaikkein vahvimpia. Niin vaipui Aleksis Kivi mielipuolisuuden lohduttomaan tilaan vain 36 vanhana, juuri silloin, kun hänen täysin tietoisesti ohjattu kehityskulkunsa oli saattanut hänet niin lähelle luomisvoiman ja ammatillisen osaamisen täydellisyyttä kuin se hänen edellytyksilleen oli mahdollista, ja kun häneltä oli siis oikeus odottaa parasta ja kypsintä mihin hän kykeni.

Aleksis Kiven kirjallinen toiminta oli meidän oloissamme ainutlaatuinen ja käännettä osoittavaksi rajapyykiksi muodostuva myöskin sentähden, että se merkitsi terveen ja terveellisen realismin voimakasta ryntäystä siihen asti valtaa pitäneen, m.m. K.J. Gummeruksen romaaneissa yhä väljähtyneemmäksi käyvän romantiikan maille. Ei kuitenkaan niin ymmärtäen, että Aleksis Kivi olisi jollakin tavoin sanoutunut irti romantiikasta ja teoreettisia katsantokantoja noudattaen raivannut tietä uudelle kirjallisuudensuunnalle. Ensinnäkään ei hän varmaankaan katsellut koko kysymystä ja luomistyönsä laatua teoreettisesta näkökulmasta. Siihen oli hän liian alkuvoimainen, puhtaasti sisästäpäin luova henki. Hänen voidaan kyllä sanoa tietoisesti ohjanneen omaa kirjallista kehitystään, mutta se tapahtui vain sen rikastuttamisen eikä sen teoreettisen suuntailun merkeissä. Hänelle oli tärkein vain yksi suunta: ylöspäin, mutta vaakasuorassa tasossa hän tuskin oli omalta kohdaltaan teoreettisesti tietoinen Kullervon tienhaarasta, jossa yhtäällä houkuttelee realismin Ajatar ja toisaalla romantiikan Sinipiika. Maailmankirjallisuuden suurimpien teoksista, joita hän innokkaasti tutki, oppi hän sitä romantiikan ja realismin sekoitusta, joka kiistämättä kuuluu ihmisen elämään kaikkina vuosisatoina ja joka oli myöskin Aleksis Kiven oman luonnon mukaista. Niinpä tavataankin hänen tuotannossaan, samoin kuin esim. Cervantesin ja Shakespearen teoksissa, hiutuvinta, korkealentoisinta romantiikkaa vääjäämättömän, joskus melkein häikäilemättömän realismin rinnalla. Mutta kun realismi käy oikein valtavaksi ja kun se oikein rohkeasti paisuttelee aiheitaan, tulee siihen selvä sen vastakohdaksi sanotun romantiikan tuntu, niin että kaikki rajaviivat häviävät. Niin käy usein realismin päämestarin Zolan romaaneissa: hänen joukkokohtaustensa, hänen mässäystensä, hänen tappelujensa, samoin kuin Aleksis Kiven veljesten suorittaman öisen teurastuksen ja siitä syntyneiden suunnattomien lihavuorten, heidän määrättömän mässäyksensä ja heidän tappelujensa eepillisesti paisutetut mittasuhteet puhuvat voimakkaasti mielikuvitukselle ja siirtyvät alkuaan perinjuurin arkipäiväiseltä pohjalta selvästi romanttisen käsittelytavan ja tunnelman piiriin. Ja jos Zola on luonut sekä L’assommoirin että Le Rêven, niin on Aleksis Kivi luonut Nummisuutarit ja Lean, Härkä-Tuomon ja Lintukodon. Niinpä onkin väitetty, että koko 19. vuosisadan pohjimmaista luonnetta kuvastaa määritelmä "romanttinen" ja että realismikin on vain eräs romantiikan tehostettu muunnos. Joka tapauksessa on muistettava, että juuri siihen aikaan kun Aleksis Kivi oudostutti omia aikalaisiaan ja suomalaisiaan romantiikkaan sekoittuvan realisminsa väkevyydellä ja tuoreudella, koko Euroopassa kävi ilmeinen virtaus vahvistettua realismia kohti: Gustave Flaubert kirjoittaa joka toisen teoksensa realistisen, joka toisen romanttisen, n. s. porvarillinen romaani ja kyläkertomus saavat kaikkialla realistisen värityksen, silti suinkaan vapautumatta romantiikasta, ja pian aloittaa oikein teoreettisesti, niin, suorastaan "tieteellisesti" perusteltu realismi, liialta nimeltään naturalismi, voittokulkunsa.

Jos voidaankin hyvällä syyllä väittää, ettei monikaan todella elävä, vuosisatoja uhmaava kirjallinen teos ole pelkästään romanttinen eikä pelkästään realistinen, eli naturalistinen, vaan molempien näkemis- ja käsittelytapojen yhtymisestä syntynyt, niin saattaa kuitenkin näiden ainesten suhteellisessa osuudessa esiintyä eroituksia, jotka voivat tehdä johonkin määrättyyn sekoitukseen tottuneille jonkun toisen loukkaavaksi ja vastenmieliseksi. Runeberg oli totuttanut Suomen kansaa kuvaavilla runoteoksillaan aikalaisensa erääseen määrättyyn käsitykseen tästä kansasta. Tämä käsitys oli hyvin tarkasti punnittu yhtäältä romanttisten ja ihanteellisten ja toisaalta realististen ainesten kannalta. Kansa nähtiin kyllä arkipuuhissaan ja kaikessa yksinkertaisuudessaan, jopa typeryydessään, mutta kuvauksen johtava sävy teki mahdolliseksi kaiken arkitouhun keskeltä ponnahtaa vaivatta korkeaan isänmaalliseen paatokseen ja inhimilliseen kauneuteen, ja typerinkin saattoi ilman muuta tavata vavahduttavimman ylevyyden ja ihanteellisuuden sanoja. Sven Dufvakin avaa "leveän suunsa" ja tokaisee: "Ehk’ eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi." Jos tämän Svenin rinnalle asetetaan Kiven Härkä-Tuomo, huomataan heti sen uuden sekoituksen laatu, jonka nurmijärveläinen räätälinpoika tarjosi nautittavaksi ja jossa paljon selvemmällä ja asiallisemmalla realismilla oli osuutensa, Härkä-Tuomo ei vetoa myötätuntoomme millään isänmaallisilla iskulauseilla, hän kun yleensä ei meidän kuullen avaa lainkaan suutaan. Hän ei myöskään tee mitään mainetekoja, ei eläessään eikä kuollessaan: hän vain muokkaa härkineen peltoja ja sortuu suruunsa, kun härät häneltä riistetään. Hänen maailmaansa ei mahdu mitään muuta kuin härät ja hän itse. Ja kuitenkin voittaa hän puhtaasti inhimillisen myötätuntomme, niinkuin Sven Dufva voittaa isänmaallis-inhimillisen myötätuntomme. Mutta vaikka Härkä-Tuomo, Jukolan veljekset ja nummisuutarit ovat nähdyt paljoa kiinteämmin todellisuutta etsivällä — ja toisin paikoin suorastaan riisuvalla — silmällä kuin Runebergin kansanihmiset, vie heidän väkevä inhimillisyytensä heidät kuitenkin hyvin lähelle romantiikkaa. Voimmepa sanoa niinkin, ettei Runebergilla yksinkertaisesti olekaan niin hiutuvaa romantiikkaa eikä toisaalta taas niin vehmasta realismia kuin Kivellä. Kivi liikkuu siis verrattomasti avarammissa rajoissa, ja juuri tuo huikea putoaminen pyörryttävistä korkeuksista syvimpiin alhoihin saattoi eräät hänen aikalaisensa täydellisesti tasapainostaan. He saattoivat mainiosti seurata häntä, kun hän romanttisen sankarin tavoin kuvitteli ihmisen "maailman herraksi", itsensä ja kaiken olevaisen yleväksi valtiaaksi. Mutta kun hän laittautui "tönkeileväksi sontiaiseksi", hypähtivät he kauhistuen syrjään ja puhuivat ankaroita sanoja raakuudesta ja turmeltuneesta mielikuvituksesta. Kun siihen lisätään, että myöskin hänen kielenkäyttönsä kulki näitä huimaavia ratoja yläilmoista maatakin matalammalle ja että hänellä oli aivan oma runokorvansa ja poljentonsa, ei ole mikään ihme, että hän monesta suomalaisen kirjallisuuden lämpimästä ystävästäkin tuntui perin yllättävältä ja arveluttavalta ilmiöltä.

Niinpä onkin helposti käsitettävissä, että Aleksis Kivi on myöskin arvostelun kannalta kuuluisin nimi meidän kirjallisuutemme historiassa.

Tämä kuuluisuus perustuu ennen kaikkea siihen raivoisaan ajojahtiin, jota Aleksis Kiven leppymätön vihollinen — määritelmä ei ole liioiteltu — August Ahlqvist-Oksanen puolentoistakymmenen vuoden aikana harjoitti hänen kirjallista arvoaan ja mainettaan kohtaan. Niinpä onkin kohtalo ikuisiksi ajoiksi eroittamattomasti yhdistänyt toisiinsa nämä nimet, Kiven ja Ahlqvistin, niinkuin se on toisaalta yhdistänyt Kiven ja Fredrik Cygnaeuksen nimet. Oli kuin kiukkuisen kohtalon johdatusta, että heti kun 26-vuotias ylioppilas Aleksis Stenvall v. 1860 Mansikoiden ja mustikoiden 2. vihkossa vaatimattomalla nimimerkillä "1." julkaisi kaksi vaatimatonta runoa Unelma ja Kaunisnummella, joutui 34-vuotias yliopiston dosentti ja tohtori August Ahlqvist, joka samana vuonna päästi yläilmoihin hohtavat Säkenensä, niitä arvostelemaan ja heti alussa harjoittamaan "herostratillista huvitustansa". Jo tämän ensimmäisen arvostelun perusajatus on sama mikä kaikkien muidenkin samasta kynästä lähteneiden: Parasta pysyä kirjoittamisesta erillään, ellei osaa sitä paremmin tehdä kuin mitä tämä maan kehnoimmalta murre-alueelta kotoisin oleva tuhertaja osaa! Sitten tulee Kullervon vuoro, sitten Margaretan ja ennen kaikkea Seitsemän veljeksen, jonka kauhistavaa kehnoutta Ahlqvist ei väsy yhä uudestaan julistamasta. Ja loppujen lopuksi, kun Aleksis Kivi, vaitelias uhri, on jo pari vuotta maannut Tuusulan kirkkomaassa, kokoaa leppymätön vainolainen järkähtämättömästi vihamielisen käsityksensä tästä runoilijasta ja kirjailijasta ja hänen kirjoistaan seuraavaan herjaavaan kompaan:

    Eräs runoilija haudastaan.

    "Runoilijaks" ma ristittiin.
    Sanottiin Shakespeariksi,
    Verraksi Väinön väitettiin:
    Muut’ en mä ollut kuitenkaan
    Kuin taitamaton tahruri
    Ja hullu viinan juoja vaan.

August Ahlqvist ei saanut kuitenkaan, olla yksinään äänessä, kun oli Aleksis Kiven tuotannon arvioimisesta kysymys, vaikka hän olikin ehkä sitkeimmin ja varmasti räikeimmin äänessä. Lean ja Seitsemän veljeksen tekijällä oli sentään puolustajiakin, vieläpä ajan huomatuimpien mauntuomarien joukossa yhtä hyvin kuin vähäpätöisempienkin ihailijain: seikka, joka oli sitä enemmän omiansa raivostuttamaan Savolaisen laulun kirjoittajaa. Siitäpä ovatkin Aleksis Kivestä annetut lausunnot niin perin mielenkiintoisia ja tärkeitä, että niiden takaa tapaamme melkein kaikki sen ajan mainioimmat ja painavimmat nimet: Fredrik Cygnaeuksen, J.V. Snellmanin, Yrjö Koskisen, Kaarlo Bergbomin, Julius Krohnin, O. Toppeliuksen, J.W. Calamniuksen, Fr. Peranderin, Eliel Aspelinin, B.F. Godenhjelmin, Emil Nervanderin y.m.

Ja siinä onkin ymmärtääksemme myös eräs tämän nyt yleisölle tarjotun julkaisun parhaita oikeutuksia, että sen tarkoituksena on yhteen paikkaan koota ja täydellisinä julkaista kaikki ne lausunnot ja arvostelut, joita m.m. mainitut aikalaiset ovat julkisuudessa esittäneet Aleksis Kivestä, hänen yksityisistä teoksistaan tai hänen kokonaistuotannostaan. Kun on aivan varmaa, että vain harvat, voinemme huoletta sanoa, varsin harvat suomalaisen kirjallisuudentuntijatkaan ovat voineet ottaa vaivakseen etsiä vanhoista aikakauskirjoista ja sanomalehdistä näitä ja muita arvosteluja, joista V. Tarkiaisen kirjoittama Kiven elämäkerta saattaa luonnollisesti sisältää vain eräitä otteita, mutta jotka usein ovat aivan harvinaisen sisältörikkaita ja joka tapauksessa aikaansa ja kirjoittajiansa hyvin kuvaavia, on tuntunut suorastaan välttämättömältä Kivitutkimuksen ja Kivi-tiedon täydennykseltä toimittaa nämä lausunnot suomalaisen kirjallisuuden vaiheista kiinnostuneiden luettaviksi. Näin voivat he mukavasti seurata tuota ankaraa "taistelua Aleksis Kivestä" ja kaikkia sen kohtauksia, jotka ovat toisinaan oikein näytelmällisesti jännittäviä. Mukaan on pyritty ottamaan kaikki 1860-, 1870- ja osaksi 1880-luvuilla ilmestyneet tavalla tai toisella merkitsevät arvostelut ja lausunnot, mikäli ne on osattu kaivaa esiin kätköpaikoistaan. V. Tarkiaisen Kiveä käsittelevän kirjallisuuden luettelo sekä Yliopiston kirjastossa säilytetty sanomalehtikirjoitusten luettelo ovat tässä olleet hyvänä apuna. Lausunnot on yleensä ryhmitetty käsiteltyjen teosten mukaan, vaikkapa siten, niinkuin esim. Nummisuutareista ja Seitsemästä veljeksestä puheen ollen, aikajärjestys ei pysyisikään aivan ehyenä. Aleksis Kiven kuoleman ja hautajaisten yhteydessä annetut lausunnot muodostavat oman osastonsa ja ovat melkein kaikissa maan sanomalehdissä, olivatpa ne suomen- tai ruotsinkielisiä, ilmestyneinä varsin tärkeä todistus siitä ainakin yleisessä lauseparsimielessä kunnioitetusta asemasta, niin, melkeinpä suomalaisen kansalliskirjailijan asemasta, johon Aleksis Kivi eräillä tahoilla heti kuoltuaan kohotettiin — jälleen August Ahlqvistin erinomaiseksi harmiksi. Aleksis Kiven hautapatsaan hankkiminen ja sen paljastaminen keräävät sitten taas ympäri maata valaisevan sarjan arviointeja ja lausuntoja, samoin kuin hänen valittujen teostensa ilmestyminen. Lopuksi seuraa ryhmä 1880-luvulla esiintyneitä yksityisiä arvosteluja, esitelmiä ja kirjoitelmia Aleksis Kivestä ja hänen merkityksestään yleensä.

Yleisvaikutelmaksi kaikista näistä lähes kolmen vuosikymmenen aikana kirjoitetuista arvosteluista jää, että Aleksis Kivi oli silloisiin oloihin katsoen hyvinkin "huomattu" kirjailija ja ettei häntä missään tapauksessa vaijettu kuoliaaksi tai "hirtetty kaikessa hiljaisuudessa", vaikkakin hänen herättämänsä huomio etenkin August Ahlqvistin ansiosta oli osittain hälyhuomiota. Jo tällöin tavataan runsaasti oikeata Kiven tuotannon ymmärtämistä ja vakaumuksellista ihailua, perustuipa tämä ihailu sitten kehittyneeseen esteettiseen harkintaan tai vaistomaiseen tunteeseen, puhtaasti yksilölliseen mieltymykseen tai kansallisen suomenkielisen kirjallisuuden tärkeyden tajuamiseen.

Suurimmassa arvossa pidettiin Aleksis Kiveä kieltämättä näytelmänkirjoittajana. Siihen vaikutti arvattavasti varsin suuressa määrin Fredrik Cygnaeuksen painava, melkeinpä haltioitunutta ihailua julistava sana sekä se suuri valtion palkinto, jonka etupäässä tämä sana hankki Nummisuutareille. Lisäksi tuli Lean ihmeellinen ensiesitys ja sen herättämä innostus, joka, kuten tunnettua, vei Suomalaisen Teatterin perustamiseen. Kiven kertomataide ja sen valtavin ilmaus Seitsemän veljestä jäi pitkiksi ajoiksi hänen näytelmiensä, jatkuvasti näyttämölläkin nähtyjen, varjoon, eikä Fredrik Cygnaeuskaan ilmeisesti tuntenut sitä kohtaan yhtä suurta esteettistä mielenkiintoa kuin näytelmiä kohtaan. Aleksis Kivi runoilijana, _Keinun, Ikävyyden, Metsämiehen laulun, Lintukodon, Sunnuntain, Sodan, Onnellisten_ sepittäjänä, jäi taas hänen omalta ajaltaan melkein täydellisesti käsittämättä ja arvostamatta, muodon epätäydellisyys tai sanoisimmeko omalaatuisuus kun siinä teki tuntuvinta haittaa. Asia ei paljon parantunut senkään jälkeen kun Kiven Valitut teokset vv. 1877—78 tarjosivat luettavaksi kauniin sikermän runoilijan lyyrillistä tuotantoa, m.m. ennen julkaisemattoman Härkä-Tuomon, joka jo yksinään estäisi kirjoittajansa koskaan unohtumasta suomalaisen runouden historiasta.

Kaikki arvostelut, puheet, esitelmät ja tutkielmat on ollut tarkoitus julkaista täydellisinä, mikäli ei esim, yleisesti tunnettuja elämäkerrallisia seikkoja toistuen esiinny. Pahimman pulman on tuottanut se asianhaara, että niin monet tuollaiset kirjoitelmat, esim. Fredrik Cygnaeuksen tärkeät artikkelit ja osa Ahlqvistin hyökkäyksiä, ovat ruotsinkielisiä. Puhtaan asiallisuuden kannalta olisi tietysti ollut suotavinta, että kaikki nämä ruotsinkieliset lausunnot olisi otettu mukaan sellaisinaan, alkukielisinä, koska paraskaan käännös ei paljasta alkuperäisen sanonnan kaikkia vivahduksia eikä tuo ilmi sen herkimpiä sävyjä. Mutta kun suomenkielisen yleisön kannalta käännös olisi joka tapauksessa ollut välttämätön ja kun julkaistava ainehisto on jo ilmankin niin suuri kuin se on, ei tila mitenkään olisi sallinut sellaista kahdenkertaista painattamista, varsinkin kun niin huomattava osa tekstistä olisi täten ollut toistettava. Jäljelle on siis jäänyt vain se mahdollisuus, että kaikki ruotsinkieliset arvostelut ja lausunnot esitetään yksinomaan käännettyinä.[Käännöstyön on suurimmalta osalta suorittanut neiti Aune Krohn, jolle julkaisija pyytää tässä lausua parhaat kiitoksensa. Vastuu käännöksen lopullisesta asusta on kuitenkin julkaisijan.] Ken tahtoo tutustua alkuperäiseen tekstiin, voi sen helposti tehdä, koska lähde on vastaavassa paikassa aina selvästi ilmoitettuna.

Tähän nyt julkaistavaan kokoelmaan voitaisiin arvattavasti saada mielenkiintoisia lisiä Kiven aikalaisten yksityisestä kirjeenvaihdosta, joka varmaankin tarjoaisi meille todella vilpittömiä, kaikesta julkisuuden lauseparsipakosta vapaita näytteitä Kiven henkilön ja tuotannon arvioimisesta. Onhan kuin tempaisi esim. Fredrik Cygnaeus hetkeksi harteiltaan sen ylimyksellisen venetsialaisen viitan, johon hän tavallisesti kietoo pyylevän vartensa ja paisuilevat lauseensa ja jonka viralliseen suojaan hän on myös ottanut tuon ahdistetun heiveröisen Aleksis Kiven, ja on kuin näkyisi sen alta kärtyinen, nuuskarintainen vanhapoika, kun hän tilapäisesti hermostuneena kirjeessä Kiven ystävälle Th. Reinille manaa Kiveä erään velan hoitamisen laiminlyömisestä ja katuu, että on itsekin heittänyt niin paljon rahaa "hänen runolliseen seulaansa" (kirjeen on julkaissut E. Aspelin-Haapkylä, Muoto- ja muistikuvia II, 1912, s. 76,1). Tämän julkaisun tarkoituksena ei ole kuitenkaan ollut tällaisen yksityisluontoisen aineksen mukaanottaminen.

Toisaalta saattaisi myöskin arvostelujen arvostelulla olla oma oikeutuksensa ja merkityksensä. Saattaisihan nimittäin ajatella, että arvostelujen lähempi seulominen, niiden pohjana olevien yksityisten jä yleisten vaikuttimien tutkiminen, niissä esiintyvien väitteiden ja havaintojen arvosteleva tarkastaminen olisivat omiaan puolelta ja toiselta valaisemaan näitä lausuntoja. Sellainen tarkastelu ei kuitenkaan varsinaisesti sisälly tämän julkaisun puitteisiin, ja on siinä suhteessa siis tyydyttävä vain eräisiin viittauksiin. Tarkoitus on vain ollut asiaankuuluvin selityksin ikäänkuin ripustaa nämä lausunnot yhtenäiseen rihmaan ja siten tarjota lukijalle tältä kannalta välttämätöntä opastusta.

2. KULLERVO.

Yksityisen mielenilmauksen ja julkisen arvostelun välimailla on se kirjelmä, jolla ei kukaan sen vähempi kuin J.V. Snellman elokuussa 1857 kehoitti tuttaviaan avustamaan "nuorukaista Aleksis Stenvallia", ja jota voitaneen pitää ensimmäisenä julkisluonteisena tulevan kirjailijan lahjojen arvioimisena. Kivi valmistui juuri tänä kesänä yksityistietä ylioppilastutkintoon, ja se kirje, jonka hän 25 p. heinäk. 1857 kirjoitti ystävälleen A.R. Svanströmille Ingvallsbyssä sijaitsevasta "ylioppilasleipomosta", puhuu kyllin kaunopuheista kieltä hänen henkisestä ja taloudellisesta hädästään: "Täällä olen seisonut koko kesän aivan turvatonna. Kopeekkaakaan en ole mistään saanut. Isäntäni karhuaa minua ja vaatteeni kuluvat repaleiksi" (Kiven Kootut teokset, 2. painos, IV, s. 330; vrt. V. Tarkiainen, Aleksis Kivi, 4. painos, 1923, ss. 84—85). Näin ollen voi olla hyvinkin mahdollista, ettei Kivi itsekään ollut aivan ilman osuutta siihen toimenpiteeseen, joka tarkoitti Kiven varhaisimpien (ruotsinkielisten) kirjallisten koelmien saattamista sellaisten mahtimiesten kuin joko Fredrik Cygnaeuksen tai J.V. Snellmanin nähtäviksi ja joka ei mennytkään ilman toivottua tulosta: Snellmanin listalle on pienissä erissä merkitty yhteensä 28 ruplaa, ja kun muistitieto puhuu 30 ruplasta, on Snellman itse varmaankin pyöristänyt summan. Snellmanin kerrotaan rahoja antaessaan kehoittaneen nuorta kirjailijanalkua käyttämään vast’edes suomenkieltä, koska ruotsinkielisistä kynäniekoista ei Suomessa suinkaan ollut puutetta. Tämä mielenkiintoinen asiakirja, jota on säilytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käsikirjoituskokoelmissa (C.G. Borgin papereissa, n:o 14313), on jollakin tavalla joutunut sieltä eksyksiin, niin että sitä ei ole saatu tässä julkaistavaksi. Snellman näyttää saaneen tuosta köyhyydessä ja kieltäymyksessä eläneestä nuorukaisesta varsin edullisen käsityksen, koska hän antaa suojatistaan sen yleisarvostelun, että "hän saattaa iloita lupaavista luonnonlahjoista ja ansaitsee hyvän käytöksensä vuoksi suosiollisten lähimmäistensä kannatusta".

Uraansa ja alaansa sekä kieltänsä etsivän kirjailijan taloudellista asemaa kuvaa tavallaan sekin, että useat hänen varhaisimmista yritelmistään ovat saaneet sysäyksen syntymiseensä tai ainakin julkituloonsa jonkin haettavaksi julistetun apurahan tai palkinnon tavoittelemisesta. Niin on ilmeisesti laita esim. Eriikan, pienen kertomuksen, joka on Kiven varhaisimpia tunnettuja kynäntuotteita ja jonka tekijä jätti 14 p. toukok. 1859 Yliopiston konsistorille yleisen apurahan saamista varten ("sen apurahan saamiseksi, mitä § 16 edellyttää"). 23 p. toukok. 1859 pitämässään kokouksessa, jossa olivat läsnä m.m. dekanus prof. Fr. Cygnaeus sekä professorit Lönnrot ja Snellman, antoi Historiallis-kielitieteellinen tiedekunnan osasto lausuntonsa konsistorin sille lähettämistä kilpakirjoituksista. Näitä oli neljä: ylioppilas Carl Synnerbergin tutkielma Cicerosta valtiomiehenä ja ihmisenä, ylioppilas Johan Julius Frithiof Peranderin "muutamat sanat maailmanarvoituksesta", ylioppilas Nils Alfred Zittingin selvitys siitä, "mihin päämäärään aikamme pyrkii" sekä vihdoin ylioppilas Alexis Stenwallin Eerika (!). Osasto suositteli lämpimästi Synnerbergiä sekä myös Peranderia ja Zittingiä palkittaviksi, varsinkin kun Perander "är i medellösa omständigheter" (elää varattomissa oloissa). Kiveen nähden olisi tämä perustelu tietysti ollut myös varsin paikallaan, mutta osasto tyytyy vain "lopuksi" huomauttamaan, että se uskoi pitävänsä selittää myöskin ylioppilas Stenwallin ansaitsevan jotakin kehoitusta, koska hänen kirjoituksestaan ei puuttunut kykyä ("trodde sig böra förklara studeranden Stenwall, hvars skrift icke saknade talang, äfven vara förtjent af någon uppmuntran"). Tämän lausunnon mukaisesti sitten pari päivää myöhemmin, 25 p: toukok. 1859, kokoontuva konsistori, jossa ovat edelleen läsnä m.m. Cygnaeus, Lönnrot ja Snellman, jakaakin apurahan siten, että Synnerberg saa vuotuisen apurahan ylemmässä luokassa, Perander saman alemmassa luokassa sekä Zitting ja Stenvall kumpikin 25 hopearuplaa kehoituspalkintona. Konsistorin pöytäkirjan pitäjä ei muutoin tiennyt, mitä lajinimitystä käyttää Stenvallin kirjoitelmasta: ensin kirjoittaa hän Hist. kielit. tiedekunnan pöytäkirjan mukaisesti "skrift", mutta pyyhkii sen pois ja panee tilalle "afhandling", nähtävästi arvellen sen kuuluvan samaan luokkaan kuin muidenkin hakijain kirjoitelmat, jotka eroitukseksi Eriikasta, ohvat kaikki ruotsinkielisiä.

Eriikan löysi prof. Gunnar Suolahti konsistorin papereista 65 vuotta myöhemmin.

Yhtä onnellisesti ei ole ainakaan toistaiseksi käynyt sen Ainonimisen näytelmän, jonka Kivi "Kalevalasta saadun aiheen mukaan" sepitti loppupuolella vuotta 1860 ja jonka hän ennen 1 p. helmik. 1861 lähetti joko tohtori O. Toppeliukselle tai tohtori A. Ahlqvistille. Hän nimittäin otti tällä näytelmällä osaa siihen "palkintokilwoitukseen", minkä ne yliopistolaiset, jotka olivat antaneet seuranäytelmiä Helsingissä, olivat julistaneet, ja missä oli luvattu 100 hopearuplaa palkinnoksi parhaasta suomenkielisestä teatterinäytelmästä, käännöksestä, mukaelmasta tai omintakeisesta. Tämä julistus oli m.m. Suomettaressa perjantaina 15 p. kesäk. 1860, n:o 23. Helsingfors Tidningar ilmoittaa 27. numerossaan 5 p. maalisk. 1861 kilpailun tulokseksi, että Sysmän kappalainen E.J. Blom oli saanut 200 mk Lessingin Emilia Galottin käännöksestä sekä ylioppilas I.A. Florin alkuperäisestä runomittaisesta näytelmästä Borgaren i Lüttich — ruotsinkielisellä alkuperäisellä näytelmällä sai myös ottaa osaa kilpailuun — ja "salanimi Kiwi" suomenkielisestä alkuperäisnäytelmästä Aino kumpikin 100 mk kehoituspalkintona. Tästä Ainosta tunnetaan vain nimi, mutta ilmeisesti eivät arvostelijat ole sitä aivan mitättömänä pitäneet, koska ovat antaneet sille kehoituspalkinnon. Hukkaan joutuessaan on se saanut saman kohtalon kuin usea muukin Aleksis Kiven aikaisempi teos.

Vähäistä ennen kuin jäljettömiin kadonneen Aino-näytelmän oli Aleksis Kivi sepittänyt toisesta Kalevalan sivukertomuksesta näytelmän, jonka kirjoittamiseen eräs palkintokilpailu oli niinikään ilmeisesti antanut alkusysäyksen tai jonka valmistumista se ainakin oli jouduttanut. Tällä näytelmällä saavutti hän nyt ehdottomamman menestyksen kuin aikaisemmin, koska palkinto päätettiin kokonaisuudessaan antaa hänelle.

Kaikki tärkeimmät seikat, palkintokilpailun toimeenpano, palkintosumman suuruus, Kullervon kilpailijat, lautakunnan lausunto Kullervosta, nimittäin sen nyt puheenaolevasta ensimmäisestä laitoksesta, käyvät selville Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa maalisk. 16 p. 1860 pidetystä pöytäkirjasta (Suomi, 1859, Suom. Kirj. S:n keskustelemiset, ss. 320—322). Seuran "tutkijakunta", johon sillä kerralla kuuluivat prof. M. Akiander, dosentti A. Ahlqvist, lehtori C.G. Borg, maist. P. Tikkanen ja lisensiaatti Fr. Polén, esitti "dosentti Ahlqvistin kautta" Seuralle seuraavan "lausuman":

"Sitä palkintoa varten, joksi eräs nimittäymätöin Seuran jäsen [maisteri Nikolai Kiseleff] 'Silmän-kääntäjän' näyteltyä täällä Helsingissä keväällä v. 1858, oli lähettänyt Seuralle sata hopea-ruplaa, jonka hän oli määrännyt annettavaksi paraimmasta suomen-kielisestä näytelmästä, ja johon sama antaja sitten keväällä v. 1859 [kun ei määräaikaan 1 p. helmik. 1859 mennessä yhtään hyväksyttävää kappaletta ollut saapunut], 'Putronius’en' näyteltyä, oli lisännyt viisikymmentä ruplaa, — tätä palkintoa varten oli määrä-ajan [1 p. tammik. 1860] sisään tullut Seuralle kolme näytelmää, nimittäin: 1) Kullervo, murhe-näytelmä viidessä näytöksessä, 2) Ensimäinen Rakkaus, ilveilys yhdessä näytöksessä Scriben mukaan, ja 3) Liukaskielinen tahi miten päästään korkialle, komedia viidessä näytöksessä, mukailtu.

Nämä kilpa-kirjoitukset, Seuran lykkäämät Tutkija-kunnan arvostella, on Tutkija-kunta, tässä toimessa hyvän-tahtoisesti autettuna herra tohtori O. Toppelius’elta, ottanut tarkastuksen alle. Ja mitä ensiksi tulee teokseen N:o 1 eli Kullervon murhe-näytelmään, niin on se, niinkuin jokainen osoittamattakin voi arvata, näytelmällinen esitys sitä merkillistä ainetta, jonka runotar Kalevalan runoissa 31—36 on kertomalla tuottanut, ja seuraakin pääjuonessansa sangen tarkoin runon kertomusta. Tämä aine ei tosin ole täydellisesti murhe-näytelmällinen, koska siinä ei ole sitä loukkausta kahden siveydellisen voiman välillä, joka musertaa näiden keskeen joutuneen yksityisen, ja tältä puolen katsoen on tämän näytelmän tekijä antanut teoksellensa liian lavean nimen kutsuessaan sitä "murhe-näytelmäksi". Vaan Kullervo-kertomus on kertomus kova-onnisen miehen äärettömästä onnettomuudesta, kertomus, jossa isien pahat-teot, s.o. pohjatoin viha veljesten välillä, jo toisessa polvessa tulevat ankarasti kostetuiksi lapsille, ja näin ei tämä kertomus koskaan ole liikuttamatta, viehättämättä ja vapisuttamatta sitä, joka sen kanssa tutustuu. Tutkija-kunta on havainnut, että kysymyksessä olevan näytelmän tekijä ei ole kaikin paikoin voinut täydellisesti hallita ainettansa näytelmärunon muodossa. Koko ensimäinen näytös, kuvaeleva Kullervon lapsuutta ja niitä onnettomia melskeitä, jotka tapahtuivat veljesten Untamon ja Kalervon välillä ja joiden lopullinen päätös on Kullervon onnetoin loppu, tapahtuu kaksi-kymmentä vuotta ennen näytelmän pää-juonen alkua, ja loukkaa näin muodoin jotenkin tuntuvasti näytelmällistä yhteyttä. Viides näytös, yleisesti heikoin kaikista, sisältää liiaksi syrjäisiä väli-kertomuksia; samassa viidennessä näytöksessä on tekijä kokonansa pois-jättänyt sen ihanan kanssa-puheen miekkansa kanssa, jonka Kullervo Kalevalassa pitää juuri vähäistä ennen itse-murhaansa. Muuten vivahtaa tekijän Kullervo monin paikoin kristilliseen sankariin ja osoittaa liioin määrin pillojensa katumusta ja liikutuksia oman-tunnon vaivasta. Edellensä on tekijä useammassa seikassa loukannut sitä, mitä näytelmällisessä kielessä kutsutaan laveammalla merkityksellä "puvuksi" eli että teoksessa ajatukset, puheet ja teot eivät aina ole kuvaillun ajan mukaiset. Niin esim. matkustetaan siinä rattailla, niin puhuttelevat sen henget toinen toisiansa koriste-nimityksellä "te", ja niin löytyy kielessä myöhemmin lainattuja sanoja, jotka Wainämöisen aikuisten suussa epäilemättä loukkaavat. Yleisestikin on kieli jokapäiväistä ja alhaista ja puuttuu kokonansa sitä jaloutta ja ylevyyttä, jota tämmöisissä teoksissa kutsutaan "kothornoksi". Parissa kolmessa paikassa sattuvat värsyt ovat aivan kehnot ja ansaitsevat vähimmin tulla puhutuiksi Wäinämöiseltä ja Lemminkäiseltä, jonka tähden Tutkija-kunta soisikin tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamisesta siksi, että näyttää paremmin hajautuneensa kielen käyttämiseen runollisessa puvussa.

Tämä onkin kaikki, minkä Tutkija-kunta on Kullervo-näytelmässä havainnut heikkoa ja muistutuksen alaista. Yleisesti ja niitä vikoja paitse, jotka edellä ovat luetellut ja jotka tekijä vähällä korjaamisella voipi poistaa, on tämä teos erinomainen sattuma Suomen kielen ja kirjallisuuden alalla. Näissä vallitseva esikuvain puute, kielemme kömpelyys ja tottumattomuus näytelmälliseen esitykseen todistavat tekijän rohkeutta, joka ei ole katsonut vaikeutten ja esteiden paljouteen, vaan uskaljaasti heittäynyt halunsa siiville korottaakseen isänmaallista kieltä ja kirjallisuutta. Toisekseen se seikka, että tekijä on valinnut Kullervo-kertomuksen näytelmäksi muodostaaksensa, tämän aineen, joka epäilemättä on suomalaisen hengen jaloin ja ihanin tuote, ja se taito, jolla hän sen yleisesti on tehnyt, antavat Tutkijakunnalle syyn luulla, että tällä tekijällä on toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa. Enemmän siis kehoittaaksensa häntä astumaan edellensä sitä tietä, jolla hänen ensimäiset askeleensa osoittavat näin kauniin alun, kuin palkituksensa jo nyt saatuja voittoja, on Tutkija-kunta, tarkastettuansa ne kaksi toista näytelmää, jotka tässä ynnä ovat lähetetyt kilpailemaan, päättänyt Seuralle ehdotella, että edellämainittu palkinto kokonansa annettaisiin Kullervon tekijälle...

Tämän mietinnön mukaan päätettiin 150 rupl. palkinto annettavaksi Kullervon kirjoittajalle, joka nimilipun auvastua nähtiin olevan ylioppilas Alexis Stenvall.

Se yleensä hyvin myötätuntoinen arvostelu, jonka tutkijakunta antaa Kiven ensimmäisestä kansalliseepokseemme perustuvasta näytelmäyrityksestä, ei estänyt sitä useissa kohdin viittaamasta ilmeisiin heikkouksiin ja toivomasta osoitettujen vikojen korjaamista. Aloitteleva kirjailija, vaikka olikin saavuttanut sen, mihin lähinnä oli pyrkinyt, nimittäin palkinnon, ottaakin tämän ystävällisen toivomuksen ja nämä asiantuntevat huomautukset varteen ja ryhtyy kappalettaan korjaamaan. Tämä korjaaminen käy "hiljaksiin" ja kestää suunnilleen 4 vuotta, osaksi senkintähden, että hänellä on samaan aikaan toisiakin suunnitelmia toteutettavilla: Aino ja varsinkin Nummisuutarit. Mutta niinpä olikin sitten Kullervo, tekijänsä näissä muutamissa vuosissa huimaavasti kehittyessä, muuttunut aivan toiseksi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa 5 p. tammik. 1864 ilmoittaa Seuran silloinen sihteeri Aug. Ahlqvist pöytäkirjan 4 §:n kohdalla, "että sen Kullervo-näytelmän tekijä, joka jo kerran oli ollut Seuralla tutkittavana ja silloin saanut kilpapalkinnon, oli sen nyt uudesta tehtynä jättänyt Seuraan, anomuksella että Seura kustannuksellansa painattaisi tämän kappaleen ja siitä hänelle jonkun tekijäisen antaisi. Teos päätettiin lähettää Tutkijakunnan tarkasteltavaksi, jonka jälkeen Seura sen painattamisesta tekisi päätöksen" (Suomi, II, 3, s. 285).

Seuran kokouksessa 2 p. maalisk. 1864, pöytäkirjan 9 §:n kohdalla, "Majisteri Krohn ilmoitti, että vaikka Tutkijakunta ei vielä ollut saanut valmiiksi lausuntoa 'Kullervo'-näytelmästä, jonka Tutkijakunta toivoi saattavansa antaa vuosijuhlana, oli se kuitenkin ylipään hyväksynyt tämän teoksen, jonka tähden Seura päätti että tekijälle siitä maksettaisiin palkinnoksi 500 markkaa ja että se on painettava Näytelmistön 3:een osaan" (Suomi, II, 3, s. 336).

Tästä Seuran päätöksestä kirjoitti Aleksis Kivi heti seuraavana päivänä 3 p. maalisk. 1864 isälleen maalle: "...tänäin sain iloisen tiedon, jonka kautta rohkeammin taas katsahdan kappaleen etuaikaani kohden. Eilän, nimittäin, päätettiin kirjallisuuden seurassa akateemiassa, että seura ottaa minun kirjani painettavaksi ja maksaa minulle palkinnoksi yksi sata kaksikymmentä ja viisi ruplaa eli 500 markkaa. Näin paljon en enään uskaltanut toivoa, mutta kävipä paremmin kuin luulinkaan. Painettuna tulee kirja ulos viimeistäki jo, luullakseni, toukokuussa" (Kootut t., IV, ss. 356 -357).

Seuran vuosikokouksessa 16 p. maalisk. 1864, pöytäkirjan 7 §:n kohdalla, antoi sitten Tutkijakunta "Majisteri Krohn’in kautta" näin kuuluvan "mietinnön":

"Murhekuvaelmasta 'Kullervo', kirjoittanut A. Kivi, on Tutkiokunnalla jo kerta ennen ollut tilaisuus lausua mielensä ja tuomita sen omaksi palkinto. Vielä suuremmalla syyllä saa Tutkiokunta nyt kehoittaa Kirjallisuuden Seuraa painattamaan ja palkitsemaan tätä ensimäistä, suurempaa runoteosta Suomen kielellä, koska Kullervo nykyisessä muodossaan on ainoasti pitänyt vanhan nimen, aineen ja muutamat ansiolliset kohdat, vaan muuten ilmestyy ihan uudistuneena, entistänsä ehompana.

Entisessä muodossaan oli tällä teoksella suurena vikana tapsusten hajallisuus, vaan sitä on nyt taitavasti kartettu. Niin on esim. koko entinen ensimäinen näytös, joka Kullervon lapsuutta ja Kalervon talon häviämistä kuvasi, nyt peräti kadonnut, ja sen tapaukset tulevat vaan kerrottuna esiin.

Näytöksen päähenkilö, onneton Kullervo, on ylimalkaan taidolla ja innolla, kuvattu. Hänen levoton, malttamaton henkensä, joka palaisi vuorenkorkuisiin, maailman mainioihin sankaritekoihin ja ei voi millään muotoa tyytyä jokapäiväisiin halpoihin askaroisin, varsinkin kun ne täytyy toimittaa toisen orjana, puhkee yhtenään ilmi mieltä järkähyttävällä tavalla. Tämän voimallisen, ylpeän hengen viha ja ponnistus häntä painavaa orjuutta vastaan onkin pantu pää juoneksi Kullervon tekoihin. Kukaties olisi kuitenkin ollut hyvä antaa enemmän sijaa toisellekin ponnistimelle, nimittäin kostohimolle Untamolaisia vastaan. Nyt on siitä kyllä puhe ensimäisessä näytöksessä, vaan sitten emme siitä enää saa kuulla, ennen kuin kolmannen lopussa, missä se siten tulee vähä äkkiarvaamatta esiin. — Muista henkilöistä ovat varsinkin Kullervon äiti ja eräs orja Nyyrikki onnistuneiksi mainittavat. Edellinen saattaisi kuitenkin kenties olla vielä hellemmäksi, sulommaksi kuvattu. — Nyyrikki puolestaan on kurja hupsu ja pelkuri, suuri sanoiltaan turvallisessa paikassa, vaan matelevana matona, missä vaan vähän vaara pyörii. Tämän, todellisesti komillisen henkilön paneminen pelottoman, uhkaylpeän Kullervon vastakuvaksi on oikein mestarin temppua. — Täydellisinnä sekä muollisen kuvauksen että ulkomuodonkin ytimellisyyden suhteen on kolmas näytös. Siinä onkin koko tapauksen käänne-kohta. Mutta senvertaisia kohtia ei ole mikään näytös vailla, mainittakoon esimerkiksi Kullervon puhe Tieran kanssa ensimäisessä näytöksessä, joka ilmaisee koko kiehuvan, kuohuvan tulimeren Kullervon sydämen pohjassa. (Kullervo ei keskustele ensimmäisessä näytöksessä Tieran, vaan Kimmon kanssa.)

Ulkomuodon suhteen on nykyinen Kullervo aivan verrattomasti etevämpi entistä. Ennen oli lausetapa halpa, matala, paikoittain ikävä, paikoin inhottava. Nyt se enimmiten on pontevaa, jaloa, mahtavaa; välistä on tekijä sitä tahtonut saada liiankin juhlalliseksi sanojen takaheitolla. Ainoa, mitä ulkomuodon suhteen kaipaa ja suurestikin kaipaa, on runomitta. Se se kuitenkin on, josta tämmöiset teokset saavat sen sulon ja soinnun, joka mieltämme vastustamattomalla voimalla lumoaa. Se se myöskin olisi tämän teoksen paikoittain kovin höllän ja hampsivan ulkopuvun voinut kauneuden eduksi pitää ko’ossa."

– – –

"Sen johdosta päätettiin, että Kullervo ja Minna von Barnhelm ovat Näytelmistöön painettavat" (Suomi, II, 3, ss. 351—353).

Samassa vuosikokouksessa aikaisemmin esitetyssä sihteerin vuosikertomuksessa oli mainittu olevan Näytelmistöön aijottuja teoksia valmiina m.m. Kullervo, "alkuperäinen suomalainen murhenäytelmä, tekijä salaniminen Kivi" (Suomi, II, 3, s. 342).

Näytelmistö ja sen mukana Kullervo ilmestyi painosta kesällä 1864 500 kpleen painoksena. Saman vuoden lopulla, 22 p. jouluk. 1864, julkaisi tohtori O(skar T(oppelius), joka, niinkuin näimme, oli avustanut Tutkijakuntaa Kullervon ensimmäisen laitoksen arvioimisessa, Helsingfors Tidningarin n:ssa 298, otsakkeella "Inhemsk litteratur", arvokkaan ja "alkavalle kyvylle" erinomaisen myötämielisen arvostelun tästä uudesta laitoksesta. Tässä vasta-alkajalle oivallista opastusta antavassa arvostelussa viitataan m.m. ensi kerran siihen uraa-uurtavaan merkitykseen ja vaikutukseen, mikä Fredrik Cygnaeuksen v. 1853 ilmestyneellä syvämietteisellä tutkielmalla Det tragiska elementet i Kalevala on arvattavasti ollut Kullervon luonteen käsittämiseen m.m. Kiven näytelmässä. Arvostelu kuuluu seuraavasti:

"Herra Kiven Kirjallisuudenseuran "Näytelmistössä" julkaisema "Kullervo"-niminen teos on siitä huomattava, että se on ensimmäinen suomenkielinen alkuperäinen traagillinen näytelmä. Tätä näytelmää tullaan aina herra Hannikaisen 'Silmänkääntäjän' ohella mainitsemaan varsinaisen suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ensi alkuna, vaikka tosin herra Kiven alkuyritystä on aina pidettävä paljon rohkeampana ja suurisuuntaisempana sen pienen karkean ilveilyn rinnalla, joka tuskin näytelmän nimeä vaatienkaan näki ensi kerran päivänvalon Kanava-lehden palstoilla. Herra Kivi on pyrkinyt kahlehtimaan draamalliseen taidemuotoon aiheen, joka on suomalaisen kansanrunouden suurenmoisimpia ja syvämietteisimpiä.

Hän ei kuitenkaan esiinny aivan uranuurtajia vailla. Eipä silti, että kukaan toinen kirjailija olisi tätä ennen uskaltanut sovittaa Kullervoon uudenaikaisen runon muotoja; mutta tutkimuksemme ei tarvitse tunkea kovinkaan syvälle, ennenkuin huomaamme tämänkin teoksen saaneen vaikutuksia samasta miehestä, jonka hengen lämpö, synnyttäessään "Klaus Flemingin ajat", samalla hehkutti ja muovaili Wecksellin "Daniel Hjortin" pohja-aiheen enemmän kuin näihin asti on pystytty täysin arvioimaankaan, miehestä, joka ensimmäisenä uursi suomalaista uraa Kullervon plastilliseen muotoon muovailijalle ja jonka kehoittavaa ja rohkaisevaa vaikutusta muutoinkin tapaamme niin monilla henkisen työn aloilla näinä viime vuosikymmeninä. Uranuurtajan työ, johon viittaus tähtää, on Cygnaeuksen tunnettu tutkielma "Kalevalan traagillinen aines".

Tahtomatta lainkaan epäillä alkavan kirjailijamme omaa aiheeseensa syventymisen kykyä, sen epäilyn itse teos sitäpaitsi kumoaisi aivan riittävästi, pidämme nimittäin tuskin luultavana, ettei hänelle olisi ollut tuttu, ja aivan mahdottomana, ettei häneen olisi silloin sytyttävästi vaikuttanut Kullervo-runon sisimpään ytimeen tunkeutunut Cygnaeuksen neronkatse. "Luonto", sanoo herra Cygnaeus m.m., "on luonut Kullervon sankariksi, mutta hänen kohtalonsa on alentanut hänet orjaksi." Sepä onkin, myöskin Kiven Kullervossa, pohjimmaisena syynä siihen synkkään hurjuuteen ja katkeruuteen, joka tekee Kullervosta niin syvästi rikollisen ja samalla niin syvästi onnettoman. On selvää, että tämä ajatus jos mikään on traagillinen, mikäli traagillisuus on valtavan suuruuden pienuutta kaikkivaltiaan kohtalon edessä, varsinkin jos, niinkuin tässä tapauksessa, sankarin suuruuden pienuus ilmenee hänen itse aiheuttamanaan syyllisyytenä ja tuhoutumisena. Mutta itse se kohtalo, joka jo varhaislapsuudesta sitoo Kullervon orjan ikeeseen, ei voi eikä saa olla perustelematon. Se johtuu, kuten Kalevalassakin, Untamoisen ja Kalervon, Kullervon isän, veljesriidasta. Tästä on seurauksena, että Untamoinen hävittää Kalervon kodin ja Kullervo joutuu tämän ja Ilmarisen orjaksi, mutta lopulta se johtaa myöskin Kullervon koston kohtaaman Untamoisen ja, Kullervon rikollisuuden vuoksi, ei vain Kullervon omaan, vaan herra Kiven mukaan hänen isänsä, äitinsä, koko Kalervon perheen perikatoon. Näin on kirjailija asettanut sankarinsa laajemmalle pohjalle; hänen rikkomuksensa, hänen kärsimyksensä ovat vain veljesriitatarinan ja sen aikaansaaman turmion renkaita. Isien ylpeys kostautuu heidän lapsilleen ja heille itselleen. Se on runollista oikeudenjakoa, traagillisen suurisuuntaista, niin säälimättä kuin se kohtaakin viatonta yhtä hyvin kuin syyllistä.

Voimakkaan runollisesti on herra Kivi käsitellyt kansan perimätiedon säilyttämää, itsessään perin surullista ja kammottavaa aihetta ja hellävaroen vaalinut siinä niin väkevästi ilmenevää siveellistä henkeä. Kullervoa itseään kuvatessaan ei tekijä ole voinut niin painokkaasti kuin kansanruno tehostaa hänen jättiläisvoimiaan tai käyttää muutoin kuin ohimennen hyväkseen runon sekä niistä että hänen loitsutaidostaan esittämiä eriskummallisia piirteitä. Tekijä on, kuten draamassa on oikein ja kohtuullista, pitäytynyt lähinnä siihen, mikä on sielullisesti luonteenomaista. Väliin katkeruuttaan hillitsevänä, väliin sitä rajusti purkavana — katkeruuttaan orjuudesta, johon kohtalo on hänet heittänyt, mutta jonka ikeeseen hän ei ikinä taivu, sekä häpeällisestä orjanleimasta, jolla Unto on hänen otsansa merkinnyt, jota hänelle lakkaamatta muistutetaan ja jonka polttoa hän kuvittelee tuntevansa vielä Tuonelassakin, — on Kiven tragedian sankari kuin vangittu jalopeura, joka vimmoissaan jyrsii kahleitansa ja milloin leimuavin silmin kauhistaa ympärillään olevia, milloin vaikeroivin katsein hellyttää heidät sääliin. Vielä korostetummin kuin runossa kuvataan hänen asteettaista kulkuaan syyllisyyttä ja paatumusta kohden. Hänet ensi kertaa tavatessamme, jolloin hän jo nuoruusvoimansa täyteen kukoistukseen ennättäneenä on vielä vihaamansa Untamon orjana, on hän tosin kaamea ja kauhistava, hänen povessaan kun näet asuu tulivuorena leiskuva katkeruus ja kostonjano, joka säätää hänelle hänen elämänsä päämäärät, mutta on vielä niin rikoksiin ja verenvuodatukseen tottumaton, että hänen onnettomuustoverinsa Kimmo, rauhallinen ja sävyisä olento, jonka herra Kivi on asettanut Kullervon rinnalle Kalervon hajoitetun perheen rippeenä sen voittajan kotiin, saattaa esittää hänelle varoittavaksi esimerkiksi omantunnontuskansa kerran vastuulleen saamansa verivelan vuoksi, joka kuitenkin on tyhjän veroinen niiden kauhunkuvien rinnalla, mitkä Kullervo itse on piirtävä muistinsa kankaalle. Mutta pian näemme hänen surmaavan Ilmarisen emännän, Pohjolan kauniin tyttären, joka on leiponut kiven hänen leipäänsä ja, mikä sietämättömintä, sanonut häntä orjaksi. Tämä murha on herra Kiven mukaan hänen elämänsä käännekohta. Tosin näemme hänen sen jälkeen katuvaisena, miltei epätoivoisena sattumalta saapuvan jo ammoin kuolleiksi luulemainsa isän ja äidin asunnoille. Mutta hän löytää heidät liian myöhään; jälleennäkemisen ilo on tuhottu; veren tahraama rikollinen on nyt vanhempainsa surunlapsi. Hänen tekonsa synnyttämä kammo, jota ei edes hänen rakastava äitinsä, saatikka hänen isänsä ja sisarensa voi mielessään täysin vaimentaa, ymmärtämystä vaille jäävän Kullervon asema kodin ahtaassa piirissä, niissä sankariksi syntynyt, niinkuin aikaisemmin Untamon ja Ilmarisen luona, vain kyltyy elämän pieniin askareihin ja puuhiin, sekä ennen muuta tottumus veren tahraamiin käsiin tekevät hänet yhä kovemmaksi. Kun kohtalo tuomitsee hänet itse häväisemään ja hävittämään kodin, jonka kostajaksi hän on vihkiytynyt, ja hän raiskaa tuntemattoman sisarensa ja saa tämän etsimään häpeän ja epätoivon vallassa omaa surmaansa, silloin hän jo osaa ihmeellisen hyvin vaijentaa sisäisen tuskansa ja suhtautua asiaan kylmästi, ja verrattoman paatuneesti hän sitten kostonhimoisen vihansa valtaamana viskaa sanoman teostaan omalle vanhalle isälleen vasten kasvoja, kun tämä, yhtä säälimättömänä kuin hän itsekin, repii hänen syvimmät haavansa uudelleen verille herjaamalla häntä "merkityksi juhdaksi". Tätä tunnustusta eivät vanhukset jaksa kestää, se tappaa heidät. Vastoin kuolevan äitinsä pyyntöä ja isänsä kirouksen saattamana hän lähtee nyt taisteluun Untolaa vastaan antamatta, yhtä vähän kuin Kalevalassakaan, hänet matkalla saavuttavien kuolinviestien estää itseään. Vasta sitten kun hän on saanut hävittävänä riehuen sammuttaa murhan, veren ja liekkien himonsa Unnon ja koko tämän kodin tuhoamalla, kun hänellä ei enään ole mitään, minkä hyväksi elää, vasta sitten heltyy hänen sydämensä, ja jokin ihmeellinen mahti vetää häntä, aivan Kalevalan mukaisesti, takaisin hänen itsensä autioittamaan kotiin. Siellä ottaa hänet kammostuneena vastaan hänen onnettomuustoverinsa, kotiin viimeiseksi jäänyt, mielipuoleksi tullut Kimmo. Vain kaikki anteeksi antavan äidin ääni puhuu hänelle, niinikään Kalevalan mukaan, Manalasta lohdun sanoja. Kansanrunon mukaisesti päättyy Kullervon elämä hänen omaan rankaisevaan miekkaansa samassa paikassa, missä hän näkee kanervan yhäti itkevän hänen siellä onnetonta sisartaan vastaan tekemäänsä rikosta. "Vaisu ääni Manalasta" johtaa hänet sinne. Mutta tekijä on aivan itsenäisellä tavalla valanut sovitusta hänen loppuunsa. Pohjolan tyttären kuoltua on Pohjolan ja Kalevan sankareita yhdistävä side katkennut. Kullervon kuolinhetkenä nähdään Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen suuntaavan kulkunsa pohjoista kohden valloittamaan onneatuottavaa Sampoa. Siten versoo Kullervon rikoksesta isänmaalle onni. Sovinnollisen säälin valtaamina katselevat nuo kolme urosta Kullervoa. Vääryyttä kärsinyt Ilmarinenkin unohtaa vihansa nähdessään miehen murskatuksi. Ja Ukko, joka oli vastannut vain vihanärjyisin ukkosjyräyksin kaikkiin Kullervon puolesta esitettyihin rukouksiin, sallii hänen kuolinhetkenään taivaan kirkastua ja koko synkenneen luonnonkin taas näyttää lempeät ja ystävälliset kasvonsa.

Vanha aihe on herra Kiven käsittelemänä todella voittanut tämän kauniin sovittavan lopputunnelman kautta. Eikä tekijä ole saanut uusia kauneuksia versomaan tältä ikivanhalta pohjalta vain tässä ainoassa kohdin. Viimeisen näytöksen ohella voi tässä mielessä lähinnä huomauttaa ensimmäisestä, joka käsittelee Kullervon orjuutta Untamoisen talossa, mutta myöskin monessa suhteessa neljännestä, joka esittää häntä Untamoiselle kostavana, jotavastoin, molemmat muut näytökset tuntuvat köyhemmiltä. Ei ole helppo asia varsinkaan alkavan kirjailijan ryhtyä painiskelemaan kansalliseepoksemme Kullervo-episoodin tapaisen suurenmoisen ja samalla niin herkän runollisen aiheen kanssa. Vertailu käy herra Kiven teokselle vaarallisimmaksi, milloin hän helkähdyttää vienoja ja helliä sointuja, jota vastoin synkistä kauhunsävelistä käy ilmi niin omaperäinen kyky, että lukijan on pakko unohtaa vertaileminen. Sanojemme tarkoituksena ei ole kuitenkaan väittää, ettei Kullervon hellä, sydämellisesti rakastava äiti olisi herra Kivenkin runoteoksessa säilyttänyt oleellisimpia piirteitään, jotka tekevät hänestä Kalevalan kuvaamana ihmiskunnan puhtaimman ja epäitsekkäimmän tunteen, äidinrakkauden, kuolemattoman ruumiillistuman. Herra Kiven traagillinen tyyli ei suinkaan herätä huomiota ylevyydellään ja jalostuneisuudellaan, mutta sen hämmästyttävä ja ilmeinen luonnonomainen voima viehättää, mikäli se ei, kuten joskus sattuu, muutu ylenpalttisen paisutetuksi tai alennu arkipäiväiseksi. Tämä tyylin voima ei käy ilmi ainoastaan itse Kullervon kuvauksesta sekä toiminnan useimmista kohdista vaan myös Kalervosta, jonka itsepintaisesta, kuohahtelevasta luonteesta tuntee sankarin isäksi, omantuntonsa kalvamasta, alati arasta Untamoisesta, hänen vaimostaan, joka Untamoa kovempana ja tarmokkaampana luonteena ensimmäisessä näytöksessä muistuttaa Lady Macbethiä, sekä Kimmon kuvasta. (Neljännessä tekijä traagillisen vaikutelman vahingoksi sallii Untamoisen ja hänen vaimonsa madaltua, edellisen tavalliseksi rosvoksi, jälkimmäisen arkipäiväiseksi, häijysisuiseksi akaksi.)

Kappaleessa on myös koomillisia, kohtia, joita ei suinkaan sovi jättää mainitsematta ja jotka tekijä nähtävästi Shakespearen oppia käyneenä taitavasti siroittaa traagillisten osien lomiin, niin että ne ovat miellyttävästi niitä katkaisemassa ja sitäkin enemmän korostamassa. Näissä kohdin esiintyvistä henkilökuvista, joiden vähäpätöisyys vain vahvistaa päähenkilöiden tekemää vaikutusta, on ennen muita mainittava Nyyrikki, pelkurimainen, ketteräjalkainen ja -kiehuen, koomilliselta kannalta perin arvokas olio. Myös arvelevainen, joskin miehekäs Tiera, sankarin toveri Untolanmatkalla, on onnistunut koomillinen piirrelmä. Kappale ennustaa herra Kivestä, hyvää komediain kirjoittajana; vuoropuhelukin, joka on yleensä dramaattisesti hämmästyttävän eloisaa, käy koomillisia kieliä kosketeltaessa entistäänkin luontevammaksi ja vilkkaammaksi.

Suomenkielelle koituu siis paljon kunniaa tästä ensimmäisestä murhenäytelmästä, ensimmäisestä suurisuuntaisemmasta alkuperäisdraamasta, mikä sillä on sepitetty. Kuitenkin on meidän tunnustettava, että pidämme tätä teosta arvossa pikemmin traagillisena n.s. "draamallisena runoelmana" — sanonta, jota varta vasten käytetään tulkitsemaan draamallisen muodon lievennettyjä vaatimuksia — kuin varsinaisena tragediana, draamana. Draama on toimintaa; jos pysymme tässä vaatimuksessa, ansaitsee teos tosin draaman nimen, siinäkin vaativammassa mielessä, että se, mitä tehdään, mitä toimitaan, yleensä juontaa juurensa esiintyvien henkilöiden luonteesta, poikkeuksena pääasiallisesti vain Kullervon eroottinen rikkomus, joka ei meistä tässä suhteessa tunnu kyllin selvästi johdetulta, vaan liittyy jokseenkin eepillisesti muuhun kokonaisuuteen. Mutta jos vaaditaan, niinkuin pitää, draamalta toiminnan yhteyttä, on herra Kiven "Kullervossa" paljon toivomisen varaa. Emme kiinnitä huomiotamme sellaiseen vähäarvoisempaan seikkaan, kuin että kunnon Nyyrikki valtaa paljoa suuremman sijan kuin toiminnan kannalta on tarpeen, vaan huomautamme ennen kaikkea siitä, että Kullervon teot ja toimet Ilmarisen palveluksessa sekä verisiteiden pyhyyden loukkaaminen, siis runoelman kaksi pääkohtaa, eivät, vaikka ovatkin toisessa katsannossa sen välttämättömiä renkaita, kuitenkaan millään muotoa ole välttämättömiä renkaita itse toiminnassa, joka pohjautuu ainoaan runoelman varsinaisen draamallisen ytimen nimeä ansaitsevaan, nimittäin Kullervon Untamoista tarkoittavaan kostosuunnitelmaan. Mutta syy ei ole herra Kiven, vaan itse aiheen, joka huolimatta syvästi draamallisesta laadustaan ja draamallisista aineksistaan ei kuitenkaan sovellu draaman pohjaksi, ja tämän mainitsemme, tahtomatta silti moittia tekijää hänen haluttomuudestaan ryhtyä kunnianarvoisan aiheensa perusteellisempaan, aina uskaliaaseen muuttelemiseen, yhtä vähän kuin siitäkään, että hän on langennut alkavalle kyvylle — sillä sellaisena voimme pitää herra Kiveä — ymmärrettävästi aivan vastustamattomaan kiusaukseen, haluun, nähdä kansaneepoksemme suurenmoinen Kullervo-episoodi draamaksi muovailtuna. Tätä kiusausta on maamme kirjallisuuden kiittäminen teoksesta, joka on viime vuosien huomattavimpia".

Ikäänkuin jyrkäksi vastalauseeksi sekä Tutkijakunnan että O. Toppeliuksen yleensä hyvin myötätuntoisille ja ylistäville arvosteluille ilmestyi pari viikkoa Toppeliuksen kirjoituksen jälkeen Suometaressa laaja, useampaan numeroon ulottuva Kullervon tarkastus, joka ei jättänyt tähän "viime vuosien huomattavimpiin kuuluvaan teokseen" pienintäkään kehumisen sijaa. Arvostelun alla ei ollut kirjoittajan nimeä eikä edes nimimerkkiä, mutta Suomettaren avustajana oli sen sepittäjä hyvin tunnettu ja jo hänen tyylinsä ja sanantapansa ilmaisi hänet vaikeuksitta: hän puhuukin lukijalle siinä sävyssä kuin olisi hänen henkilöllisyytensä kaikille ilman muuta selvä. Tämän arvostelun kirjoittaja oli nimittäin professori August Ahlqvist, sama mies, joka oli ollut mukana arvostelemassa Kullervon ensimmäistä laitosta, ilmaisematta silloin ainakaan lopullisessa lausunnossa eriävää kantaansa. Nyt hän sen tekee sitä voimakkaammin ja niin perin pohjin, ettei hän näe tässä "syvällisillä lahjoilla varustetun luonnonrunoilijan suurenmoisessa" tuotteessa, niinkuin Fr. Cygnaeus v. 1867 Kullervoa luonnehtii, mitään muuta kuin mauttomuutta, taitamattomuutta, raakuutta, kielija tyylivirheitä, eikä sen tekijässä muuta kuin sellaisen vallattoman pojannulikan, jonka Runotar iäksi "karkoittaa tarhansa seuduilta pois". Arvostelussa esiintyy ilmeisiä letkauksia Tutkijakunnalle ja Toppeliukselle, siinä vedotaan erääseen näytelmäkirjallisuuden teoreetikkoon sen vaatimuksen tueksi, että Kullervo olisi ehdottomasti ollut kirjoitettava runomuotoon, siinä tarjotaan oikea Kullervo-näytelmän kaavaus, siinä puolustetaan sitä kyllä, useiden ulkomaalaistenkin tutkijain omaksumaa kantaa, etteivät minkään kansan vanhojen kansalliseeposten tarjoamat aiheet ole sopivia uudenaikaisen näytelmän käsiteltäviksi — kaikki tämä Kiven näytelmän yhä armottomammaksi tuomitsemiseksi.

Oikeastaan saa Suomettaren kirjoitussarjan otsikosta: _Kirjallisuutta. Näytelmistä, 3:s osa. Nummisuutarit, komedia, kirjoittanut A. Kivi_, joka jatkuu kautta koko sarjan, sen käsityksen, että kysymyksessä olisi ennen kaikkea Kullervon kanssa samana vuonna ilmestyneiden Nummisuutarien arvosteleminen. Niin ei ole kuitenkaan laita, vaan puhutaan kirjoitelmassa yksityiskohtaisemmin vain Slöörin suomentamasta Macbethista ja Kiven Kullervosta, vaikka jatkoa kyllä viimeisen artikkelin lopussa luvataan. Syystä tai toisesta ei Ahlqvist ole myöhemminkään tullut koskaan käsitelleeksi Nummisuutareita.

Kirjoitussarja alkaa Suomettaren 8. n:ossa 11 p. tammik. 1865 seuraavilla yleisillä mietelmillä, joissa on jo eräitä uhkaavia viittauksia Kiven näytelmiin:

"Suomalaiselle kirjallisuudelle ei mennyt vuosi ollut huono vuosi. Vaan mitenkä se oli hyvä vuosi ja minkälainen hyvä vuosi se oli, tätä ei suinkaan se ole voinut käsittää, joka vaan sanomalehdistä etsii tietonsa lisää. Näitä on meillä kyllä monta ja liiaksikin monta, vaan ei koskaan ole niissä kirjallisuuden tarkastusta hoidettu niin kehnosti kuin juuri mennä vuonna. Ennen aikaan piti Snellmanin Litteraturblad tarkan vaarin suomalaisestakin kirjallisuudesta, ja ilmoitti yleisölle vähemmätkin tuotteet, joilla tämä eneni. Menneen vuoden kuluessa tuli ulos kirjallisuuskappaleita, joille on annettu suuri arvo ja merkitys, vaan nykyinen kirjallisen arvostelun areopagi 'Litterär Tidskrift' on ollut niin ylhäinen, ettei ole kahahtanut suomalaisen kirjallisuuden tuotteihin. Ohitse mennen sanomme, ett’ei tätä lehteä tietäisikään Suomessa ulostulevaksi, ell’ei siinä aina aika välistä olisi noita pitkiä ja sekavia kirjoituksia kansallisuuskysymyksessä, joiden ainoa tarkoitus näyttää olevan suomalaisen kansallisuuden alentaminen ja parjaaminen. Dagblad kyllä yhteen aikaan reuhentelihen kirjallisuudenkin arvostelijana, ja tällöin liikeni suomalaisellenkin kirjallisuudelle joku palstan kolkka. Vaan mistä syystä nyt ei enää niin tapahdu, on sitä vaikeampi sanoa kuin sen arvoisan toimituksen useinkin näkyy pitävän palstojensa avonaiseen kitaan mättää — puuta, heiniä. Suometar tosin menneelläkin vuodella mainitsi ne kirjallisuustuotteet, mitkä milloinkin ilmautuivat, vaan se tapahtui, vähillä poikkeuksilla, yhtä kevytmielisellä tavalla kuin kaikki muukin lehden silloinen toimittaminen.

Näin on suomalaisen kirjallisuuden vainio, joka niinkuin muukin uudispelto tarvitsee tarkkaa haraamista ja kitkemistä, kauan aikaa saanut olla ruokkoamatta ja onkin tällä ajalla nisun seassa vahvasti työntänyt rikkaruohoa, joka kumminkin monestakin viljan tuntemattomasta katsojasta on näyttänyt paljaalta hedelmälliseltä elolta. Meidän velvollisuus on tässä tehdä ojennus ja muutos, ja tämä velvollisuus pahoittaa meidät kirjallisen tarkastustyömme aloittamaan menneen vuoden alalta, vaikka meillä olisi montakin syytä olla erillämme useammasta kuin yhdestä senaikuisesta kirjallisuustuotteesta.

Olletikin on alkava näytelmäkirjallisuutemme hyötynyt menneellä vuodella, niinkuin ne kirjannimetkin, jotka tämän kirjoituksemme alkuun panimme, hyvin osoittavat. Tämä näytelmällisyytemme alku on kummallista. Muualla kun näytelmällisyys rupee syntymään jollakulla uudella kielellä, niin syntyy ensin näytelmäseura, kulkevainen tahi seisova, tavallisesti edellisenlainen, ja tämä seura, josta vähitellen kasvaa oikea teateri, on syynä näytelmienkin syntyyn, se tarvitsee niitä käytännöllisesti ja tekee ne tahi — teettää. Meillä taas on ensin valmistettu näytelmiä, jo pariin, kolmeenkymmeneen kappaleeseen, joista muutamat ovat omatekoisiakin ja muutamat suuresta arvosta. Vaan teateria ei meidän kielellä kumminkaan ole; ei hatarinkaan lato ole vielä pyhitetty Talian palvelukselle Suomen kielellä, ei repalaisintakaan mustalaisjoukkoa löydy, joka Suomen sanoilla kuvatteleisi kansalle. Tässä kummallisessa kohdassa, jolle selitys voidaan saada vaan kielemme kurjasta tilasta yleisesti, on tällä kielellä sama vaikeus edessä kuin sen edistymisessä muillakin aloilla: kielen pitää ensin valmistua kirjailijoiden ja runoniekkojen kamariloissa ja käyttämättömissä teoksissa ennenkuin se pääsee käytettäväksi, tässä kohden näyttelytaiteen käytettäväksi!

Vaan asia ei parane valittaen, emmekä vaikeasta tilastamme kumminkaan pääse muuten kuin työtä tekemällä eteenpäin. Eivätpä meidän noin käyttämättömiksi jääneet näytelmämme kuitenkaan, olekaan aivan hyödyttömät. Näytelmärunoutta niinkuin laulurunojakin nautitsee nykyinen aika yhtä paljon lukemallakin kuin teaterissa katsomalla tahi laulamalla, joten ainoastaan näitä runouden haaroja ennen muinoin nautittiin. Ja lukienkin saapi se, jota runotar ylipään voipi liikuttaa, runollisella taidolla tehdystä näytelmästä mielen koroitusta, karaistusta ja puhdistusta. Tältä puolen katsoen ei Kirjallisuuden Seuran ulosantama "Näytelmistö" suinkaan ole ollut turha toimi, vaan Suomen kansalle avannut uuden maailman — sen kuvastimessa, ja Suomen kielelle uuden sivistys-alan."

N:o 9, 12 p. tammik. 1865, käsittelee ylimalkaisesti Näytelmistön 3. osaan sisältyviä teoksia Macbethia, Minna von Barnhelmia ja Pietari Patelinia sekä mainitsee niihin liittyvän "sen kauan odotetun Kullervonkin, joka aineensa puolesta ja sen vuoksi, että se on ensimmäinen alkuperäinen murhenäytelmä, ansaitsee suurimman tarkastuksen".

N:o 11, 14 p. tammik., jatkaa Macbeth-suomennoksen tarkastusta, kunnes sitten numerot 13 (17 p. tammik. 1865), 14 (18 p. tammik.), 15 (19 p. tammik.) ja 16 (20 p. tammik.) ovat omistetut Kullervolle. Tämä osa kirjoitussarjaa kuuluu seuraavasti:

"Kysymyksenä-olevan Näytelmistö-osan pääkappale on 'Kullervo' sekä sen vuoksi, että se on ensimmäinen omatekoinen murhenäytelmä Suomen kielellä ("Ruunulinna" on tiettävästi mukailtu "Macbeth’in" jälkeen), kuin myös senkin tähden, että sen aine on meidän kansallisesta tarustostamme; ja vieläpä sekin, että "Kullervo"-näytelmälle muutamilla puolin on annettu niin erinomaisen suuri paino ja siihen perustettu niin suuret toiveet, saattaa jokaisen tarkastelijan sitä lähestymään suuremmalla varovaisuudella kuin mikä tavallista on. Tämän murhenäytelmän aine on se tunnettu kertomus Kalevalan runoissa 31—36.

Kahden veljeksen Untamon ja Kalervon välillä on syntynyt katkera veljenviha, joka päättyy siten että Untamo hävittää veljensä talon ja suvun, jota jälkimmäistä vaan yksi Kalervolan vangiksi joutunut raskas vaimo jääpi jälelle. Tämä synnyttää Untamolassa Kullervon, joka tulee samoin kun äitinsäkin Untamon orjaksi, vaan jonka tämä, kun ei mitenkään voi hillitä orjapojan rajuutta ja määrätöintä voimaa, myöpi orjaksi Ilmariselle. Ilmarinen panee hänet karjansa paimeneksi, vaan kun hänen emäntänsä kerran pilkalla on paimenen eväskakkaraan leiponut kiven, johon tämä syömään yrittäessään vetää veitsensä, ainoan isänsä perinnön, poikki, kostaa Kullervo emännän pilkan sillä, että karjan asemesta illalla ajaa kotiin metsän petoja, jotka emännän repivät kuolijaksi. Nyt lähtee hän Ilmarisen kostoa pakoon, ja surullisena korvessa kuljeksiessaan saa "viidan eukolta" tietää, että hänen vanhempansa, sisarensa ja veljensä eivät tulleetkaan murhatuiksi heidän kotonsa hävityksessä, vaan elävät vielä "Lapin laajalla rajalla, Kalalammin laitehella" lymyssä. Tänne lähtee nyt Kullervo, ilmoittaa itsensä vanhemmilleen, jotka ilolla ottavat hänet vastaan, ikäskuin korvaukseksi sen tyttären siaan, joka heiltä on marjatiellänsä metsään eksynyt. Tässä yrittää hän nyt elämään rauhallisena ihmisenä, vaan häneltä ei tahdo mikään työ onnistua. Niin panee isänsä hänet kerran "veroja" viemään, jolta asialta palatessaan hän tapaa tytön, makaa sen ja vasta sitten kuulee kadonneeksi sisareksensa. Tyttö syöksee itsensä koskeen, ja hänen tekonsa kauhistus päästää Kullervossa kaikki pahat voimat liikkeelle. Hän lähtee nyt ja kostaa Untamolle "ison kohlut, maammon mahlat", tappaen kaikki ja polttaen talon. Tältä retkeltä palattuansa ja mielen levottomuudessansa metsiä kävellessään joutuu hän viimein sille paikalle, "joss’ oli piian pillannunna, pitänyt emonsa tuoman", ja heitäksen siinä, tunnon vaivoilta kouristettuna, omaan miekkaansa, saaden niin surmansa.

Tämä on aineena hra Kiven murhenäytelmässä, ja hän on vähillä poikkeuksilla, uskollisesti seurannut kertomarunon juonta.

Epäelemättä on tämä aine hyvinkin "murheellinen". Eisiitä kyllä, että kohtalo on pannut Kullervon kostajaksi hänen sukunsa hukuttamisesta. Harhateillään joutuu hän vielä myöskin sisarensa pillaajaksi. Tässä on siis kahdenkin, murhekertomuksen täysi aine. Vaan juuri tämä aineen rikkaus tekee Kullervokertomuksen kokonaisuudessaan "näytelmällisesti" kelvottomaksi. Näytelmäruno on teon kuvaus, nerollisen (energisk) teon kuvaus, ja tämän sen kuvattavan luonto vaatii teon yhteyttä, teon alinomaista rientoa yhtä loppukohtausta kohden. Vaan Kalevalan ja hra Kiven Kullervossa ei tätä yhteyttä löydy. Kalevalassa se ei kumminkaan haittaa, että Kullervo sisarensa kanssa joutuu sekaannukseen ja sitenkin onnettomuuteen, koska kertomarunon luonto on semmoinen, että se ei vaan siedä, mutta vaatiikin välikertomuksia. Vaan ei Kalevalakaan pidä Kullervon kahta onnettomuutta, niin, että hänen on sukunsa puolesta ja omasta orjuudestansa kostettava Untamolle ja että hän on piitannut sisarensa, yhden arvoisina. Nähtävästi kallistuu kertomarunotar jälkimmäisen aineen puolelle, hänestä on sisaren pillonta se kauhea työ, joka tulee kostetuksi pillomuksen miekkaansa painumalla, ja sentähden tapahtuukin tämä juuri sillä paikalla, jossa pillonta oli tehty. Untamolan kostaminen ja hävitys toimitetaan myös, mutta tämän työn teko ei Kalevalan Kullervoa haittaa sen enempää.

Näytelmärunon kannalta on päinvastoin Kullervon kosto Unnolle se ainoa aine, mitä Kullervokertomuksesta voipi käyttää. Mutta se onkin kokonainen aine, ja taitavan runoilijan käsissä siitä kyllä voisi syntyä jotakin. Tosi kyllä on, että kansallisesta tarustosta aineensa saaneet murhenäytelmät eivät nykyisempinä aikoina ole onnistuneet missään, vaikka niitä kiihkeämpään eloon leimahtanut kansallishenki monin paikoin on synnyttänyt. Ne "Hermannit", "Odinit" ja muut senkaltaiset murhenäytelmät, joilla näin on tarustosta ollut sankarinsa, ovat olleet jo syntyessään kuolleita, ja ne ovat tekijöinensä jääneet unohduksiin. Syy tämmöiseen taruston kelpaamattomuuteen murhenäytelmän aineeksi on helposti havaittava. Nauttiaksemme murhenäytelmätä pitää meidän tuntea kanssakärsimystä sen sankarin onnettomuudesta. Mutta taruston henkilöt, jotka tavallisesti ovat "jumalia" tahi ainakin "uroita", eivät jälkimmäisinäkään meistä tunnu oikein ihmisiltä, samankaltaisilta kuin me, eikä heidän kärsimyksensä vaikuta meissä sitä säälimistä, jonka oikean ihmisen, niin sanoaksemme historiallisen ihmisen kärsimys tekisi; he tuntuvat meistä olevan liian korkealla, ollaksensa samain onnenvaihetten alaisia kuin me, ja liian kaukana, tunteakseen niitä samoja tunteita, jotka meitä liikuttelevat. Täten ei "Prometheus", vaikka kärsivä koko ihmiskunnan edestä, ei "Herakles", eikä muut taruston murhenäytelmä-sankarit voi meitä liikuttaa, vaan jättävät meidät aivan kylmiksi.

Me emme luule, että meidän suomalainen tarustomme mainittujen haittojen suhteen olisi murhenäytelmään soveljaampi kuin muutkaan tarustot. Vaan me jätämme kernaasti tämän seikan sen enempää väittelemättä, ja otamme sen valmiina, tekona, että näytelmärunoilijamme, luottaen voimiinsa, ei ole peljännyt puuttua tavalliseen aineesen, vaikka se kyllä on epäilyttävätä luontoa, vaan on Kullervokertomuksen tehnyt murhenäytelmäksi. Me kerromme vaan siitä, mitä edellä sanoimme, että meidän mielestä tässä kertomuksessa Kullervon kosto Untamolle on ainoa näytelmällisesti murheellinen aine, koska ei kaikki, mikä murheellista (tragediallista) on, sanoo eräs kaunotieteen tutkija, myös ole näytelmällistä; niin esim. on haaksirikossa hukkuminen sangen murheellista ja sopii hyvin kertomarunon aineeksi, vaan näytelmällisesti murheellista ei se sillä vielä ole. Kullervon kosto on kumminkin täydesti murhenäytelmällinen. Hän on joutunut äitinsä kohdussa tahi lapsena Untamon vangiksi. Tämä, niin ajattelemme me aineen täytettä, päästyänsä veljen murhattua yksinänsä yhteisen tavaran ja maan hallitsijaksi, päättää vähentää syynsä raskautta siten, että kasvattaa hänen poikansa kuin oman lapsensa, kohtelee häntä hyvyydellä, ja miksei? määrää hänelle vielä tyttärensäkin puolisoksi, mutta pitää hänet perijuurtansa tietämätöinnä. Vaan tähän tietämättömyyteen ei poika aina jää, joku hänen isänsä entisistä palvelijoista (Kimmo) kertoo nuorukaiselle hänen oikeat seikkansa, ja tästä alkaa murhenäytelmän sankari. Yhdeltä puolen painaa häntä sukunsa koston velvollisuus, toiselta kiitollisuus elättäjäänsä ja rakkaus hänen tytärtänsä kohtaan. Tästä syntyy oikea murhenäytelmällinen taistelu eri tunteiden kesken murhenäytelmän sankarissa, joka taistelu ei lopu ennen kuin tämä on muserrettu.

Näin ja muihinkin tapoin voipi Kullervo-ainetta ajatella murhenäytelmäksi. Hra Kivi ei ole sitä muodostanut näin eikä muutenkaan murhenäytelmällisesti; näytelmän muodossa on hän vaan kuvannut kertomarunon tapaukset, joka ei olisi ollut tarpeellista, koska ne Kalevalassa ovat niin hyvin kerrotut, ett’ei sitä voi paremmin tehdä. Vaan pitäkäämme hra Kiven teosta vielä vähän aikaa murhenäytelmänä. Mikä on siinä sankarin murhenäytelmällinen kärsimys? Himoko kostaa Untamoa? Tämä kyllä olisi riittävä ponnistin, niinkuin edellä olemme viitanneet, ja tekijä käyttääkin sitä sinä, mutta kummastuttavalla taitamattomuudella antaa hän, Kalevalan mukaan, Kullervon löytää vanhempansa ja siskonsa, vielä hengissä; ne eivät siis olekaan murhatut, kostaa ei siis tarvitsekaan Untoa, ja koko se murhenäytelmällinen ponnistin on siis ventoutunut ja kelvotoin! Näin ei jää Kullervon kärsimykseksi muuta kuin se, että Unto on tehnyt hänet orjaksi ja polttanut hänen otsaansa orjanmerkin, joka kumminkaan, niinkuin Kimmo muutamassa kohdin sanoo, ei paljo näy hänen "keltaisilta kiheriltänsä". Tässä on kuitenkin vielä kyllä kärsimyksen ainetta, vaan vaikea on ymmärtää, miksi Kullervoa tarvitaan kuljetella ensin Ilmarin orjaksi, siellä hänellä tapattaa tämän pääasiallisesti viaton emäntä, sitten vanhempainsa luokse, siitä onnettomuuteen sisarensa kanssa, ja sitten vasta hänen annetaan kostaa Untamo! Tämä olisi voinut tapahtua heti niin pian kuin poika tunsi käsivarressansa voiman paisuvan, sillä viha Untoa vastaan hänessä tuntuu aina olevan vireissä, eikä minkäänlainen epäilys koston oikeudesta näytä häntä koskaan estelevän. Nuo väliseikat ovat siis vaan myödytyksiä kertomarunolle, mutta riippuvat murhenäytelmässä aivan erillään sen pääjuonesta.

Vielä arveluttavampi on tuo tapaus sisaren kanssa. Murhenäytelmän sankari ei parane eikä pahene siitä, sillä jo ilman sitäkin on hän koonnut niin paljon syytä päällensä, ett’ei tätä uutta rikosta olisi tarvinnut tehdä. Eikä se oikeastaan enennäkään hänen syytänsä, sillä se tapahtui tietämättömyydestä. Siksi on tämä tapaturma kuitenkin tarpeellinen, että tekijä saapi oikean lopun sankaristansa, sillä kertomarunon mukaan antaa hän tämän kohtauksen kovimmasti kouristaa Kullervon omaatuntoa, ja hänen sentähden langeta miekkaansa. Muistaaksemme näimme tahi kuulimme jossain tekijätä kiitettävän siitä taidosta, jolla hän tämän kamalan tapauksen kuvaa. Mutta ei mikään taito voi poistaa sen inhoittavaa ja kauhistavata luontoa, emmekä sitä voi miksikään erinomaiseksi taidoksi sanoa, että Kullervon annetaan tulla esiin ikäskuin vielä suutansa maistellen pillomustyönsä hekkumasta. Vanhanaikaisessa kertomarunossa, kaiken sen ihanuuden kanssa, jolla se siinä on esitetty, ei tämä kohtaus loukkaa, vaan viehättää ja liikuttaa. Mutta näytelmärunossa, murhenäytelmässä! Ainoastaan kokonansa raaentunut maku voipi semmoista tuoda esiin, ja voisi sen suvaita näytelmäsillalta katsottavaksi. Ilman sitä ei hra Kiven Kullervon luontoon, joka aina on vihainen ja hautoo vaan tuota yhtä koston himoa, näyttäisi ensinkään sopivan mitkään muut himot, kaikista vähimmin rakkauden hempeät tunteet, joll’ei hänen tilapäinen, yht'äkkiä syttynyt ja yht'äkkiä tyydytetty rakkautensa ehkä liene myös sen maailman ivauksen hedelmä, joka hänessä silloin tällöin nähdään. Se olisi todella mestarillinen sukkeluus!- Vaan lukijan tahi katsojan inho on kuitenkin pysyväinen.

Vielä kerromme lyhykäisesti: tekijä on näytelmänsä alkupuolessa käyttänyt sankarinsa kärsimyksenä Kullervon kostonvelvollisuutta, vaan heittää sitten sen aineen pois antaessaan hänen löytää vanhempansa, joten kostonvelvollisuus lakkaa. Sitten ottaa tekijä sankarinsa kärsimykseksi sisaren pillonnan, aineen, joka näytelmässä on kokonaan siveydellisesti kelvotoin. Täten ha joo teoksen ja siinä tarpeellisen teon yhteys, ja murhenäytelmä on näin muodoin pilalla.

Kullervon luonteen jos sitten puheiksi otamme, emme voi olla muistuttamatta, kuinka raaistunut hra Kiven Kullervo meistä on Kalevalan Kullervon rinnalla. Tässä jälkimmäisessä nähdään, kaiken kauhistavan neron ja kostonhimon rinnalla, paljo jalomielisyyttäkin; hän laulaa paimenessa ollessaan sen kauniin paimenlaulun (alussa 33 runoa), hän puhkee valittamaan orpouttansa ja yksinäisyyttänsä (alussa 34 runoa), hän ottaa ne ihanat jäähyväiset äitiltänsä (36 runossa). Hra Kiven Kullervo julmenee julmenemistaan; hän itse pistää puukolla Ilmarisen emännän kuolijaksi (Kalevalassa tapattaa hän hänet pedoilla), joka on aivan tarpeetoin julmuus; hän sanoo tapauksesta sisarensa kanssa itsekseen: "jokapäiväinen asia tämä oli luonnon säännön ja järjestyksen mukaan, eikä enempätä, sen hullu kuvailus vaan melkeäksi tehdä taitaa", ja saman asian omalle hitillensä kerrottuaan lohduttelee hän häntä näin: "mitätön tämä asia on, perin mitätön ja turha, ja sopii sitä nauraa, vaan ei itkeä". Koko tämä kohtaus tekee sanomattomasti inhoittavan vaikutuksen, ja se oikein keventää mieltä, kun kuulemme hänen isänsä Kalervon sanovan Kullervosta: "hän lapsemme? peto, rosmo, häijyhenki, joka vaivaa meitä!" Me kyllä ymmärrämme, että murhenäytelmän sankarin pitää luonteeltansa läpi läpensä olla yhtäläisen; mutta me tiedämme myös, että hänen pitää aina pysyä kirkastuksen korkeudessa ja olla läpi läpensä jalon, pysyttääkseen itsellensä katsojassa kanssakärsimystä; vaan missä tekijänsä hänet koroittaa (tahi alentaa) pedolliseksi, siinä on kanssakärsimys kadonnut eikä muuta kuin inhollinen kauhistus vaan jälellä, ja tekijän teos on pahoin onnistunut.

Kappaleen muista jäsenistä ei ole paljo sanomista. Aika ja tila on meillä myös täperällä, niin että niiden arvostelemisen hyvin voimme jättää muille tarkastelijoille. Tahdomme vaan vielä lisätä muutamia sanoja teoksen muodosta.

"Murhenäytelmän sanapuvun pitää olla kaikuvan, arvoisan ja jalon; sen pitää kohottaa meitä puhtaampiin ilmoihin, josta kaikki jokapäiväinen on suljettu pois. Murhenäytelmän kielelliseksi muodoksi sopii värsy. Sitä tosin on koeteltu laskea alas suorasanaiselle, alalle, vaan näillä kokeilla ei ole ollut mitään vaikutusta sen enemmän, ja ne ovatkin vaan tapahtuneet silloin kuin joku runopuvun laji murhenäytelmässä on tullut vanhantapaiseksi ja siihen on tuskastuttu."

Melkein näillä sanoilla lausuu murhenäytelmän puennosta muuan kaunotieteen harjoittaja, josta me paljon pidämme, ja näiden lauseiden totuutta emme luule kenenkään asiantuntevan kieltävän enemmän täällä meillä kuin muuallakaan. Ainoastaan hra Kivi ei ole tässäkään enemmän kuin kappaleensa itse kyhäyksessä kuontunut taiteen vaatimusten alle. Hänen sana pukunsa on suorasanainen, vastoin kaikkia suuria esikuvia. Tosin voipi suorasanaisuuden puolustukseksi murhenäytelmässä vetää pari kappaletta Schiller’iltä ("Die Räuber" ja "Cabale und Liebe") ja Lessing’in "Emilia Galottin". Vaan mikä eroitus näiden suorasanaisen kielen ja hra Kiven suorasanaisen kielen välillä! Hekin havaitsivat sitten myöhemmin ja tunnustivat erehtyneensä murhenäytelmään suorasanaista kieltä käyttäessänsä ja kirjoittivat myöhemmät senkaltaiset teoksensa runomitalla. Mutta sitä, minkä semmoiset älyniekat tekevät ja pitävät poikkeuksena, ei keskinkertaiset kirjoittajat oman mukavuutensa vuoksi saa ottaa ohjeeksi. Eikä oikea runoilijanluonto pakenekaan runomitan siteitä; ne viehättävät häntä niitä voittamaan, hän antautuu niihin ja ne — voittaakin.

Juhlallisuuden eli koturnon siaan kielessä on hra Kivi keksinyt kummallisen juonikkuuden (muuta sanaa emme tähän löydä) sanojen järjestyksessä ja lauseiden rakennuksessa. Siitä panemme tähän muutamia esimerkkiä: "kova myrsky lähestyvän näkyi" (lue: kova myrsky näkyi lähestyvän), "kova vaara isääsi uhkailevan näkyi" (kova vaara näkyi uhkailevan isääsi), "loppuun asti uneni kuule" (kuule uneni loppuun asti), "koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi tehnyt on" (koska yhteinen kohtalomme meidät on ikäskuin veljiksi tehnyt), "nyt tyyneys ja rauha sodan melskettä on tuhat kertaa tukelampi" (nyt tyyneys ja rauha on tuhat kertaa tukalampi sodan melskettä l. kuin sodan melske), j.m.m. Me voimme vakuuttaa hra Kivelle ja muille, jotka tämmöisessä juonitellussa kielessä luulevat olevan jotain juhlallista, että sen vaikutus Suomen kieltä tuntevassa on sama kuin jos näkisi miehen, jonka on suorana käytävä, juopuneena edessänsä horjehtivan.

Runollisen mitan kanssa on kaikki muukin kielellinen kauneus hra Kiven teoksessa arvattavasti jäänyt syntymättä, niinkuin esim, alku- ja loppusointu, joita siinä ei voi löytyä. Kuvauksia ja vertauksia, jotka kuuluvat ajatuksen kuvastimelliseen puentoon, tavataan siinä myöskin harvoin, ja nekin harvat toisinaan vääriä tahi sopimattomia. Niin sanoo joku saaliitoinna metsältä tullessaan: "laiskasti kuin härkä teurastettua käy kotihinsa saaliiton mies", jossa semmoinen pää- ja päänasia kuin teurastaminen on härälle pannaan rinnan sen niin vähäisen asian kanssa, ett’ei metsästäjällä kotiin tullessansa ole millä ilahduttaa kotolaisiansa. Kullervo sanoo muutamassa kohdin: "hän kehnoksi orjaksi mua haukkui ja olipa tämä kuin jääkylmää vettä tulikuumaan kattilaan ammentaa." Kullervo varmaan tahtoo tällä sanoa, että se orjaksi sanominen nosti hänessä hirmuisen liikunnon, saattoi hänet vimmaan. Vaan ei jääkylmää vettä kaataessakaan, saatikka "ammentaessa", tulikuumassa kattilassa synny muuta kuin vähäinen porahdus, vaan niissä kahdessa vastaisessa aineessa tapahtuu se hyvää tekevä muutos, että vesi haalenee ja kattila jäähtyy, joten voitto on kahdenpuolinen. Mutta Kullervon tarkoitus ei luultavasti ole sanoa, että soimaus ikäskuin jäähdytti hänen sisällistä liekkiänsä. Muitakin tämmöisiä vääriä kuvauksia olemme teoksessa havainneet, vaan emme huoli niitä enempää tässä luetella. Aivan tavallisetkin näyt kansamme jokapäiväisestä elämästä ovat tekijän kuvastimessa toisinaan saaneet kummallisen muodon. Niin sanoo hän jostakusta, että hänen "sivullaan vyöstä riippuu tuohikontti ja torvi"; tämä lienee jotain uutta muotia, vaan selässä se kontti tavallisesti kannetaan.

Kielivirheitä luulemme harvan kirjoittajan ja kirjallisuuden tarkastajan olevan niin kernaan anteeksi antamaan ja niin hitaan nuhtelemaan kuin me olemme. Toden mukaan voimme vakuuttaa, että joka kerran kuin meidän niistä täytyy tehdä muistutuksia, niin tunnemme sisällisen raskauden ja pyrimme asiasta niin pian kuin mahdollista. Vaan kielen oikea käyttäminen on meistä kirjoittajalle ja olletikin runoilijalle yhtä tarpeellisena perustuksena kuin kahdella jalalla käyminen on tanssijalle. Kun sentähden joku tungeksen kirjailijaksi, ja vieläpä kirjailijaksi kirjallisuuden korkeimmilla aloilla, eikä osaa kieltä oikein käyttää, on se meistä yhtä kuin jos joku pyrkisi balletin tanssijaksi, vaikka hän liikkaa, tahi on toisjalka taikka ei vielä ole oppinut kävelemään. Ja tämmöisiä suomalaisen kirjallisuuden pelastajoita ruoskimisen kielivirheistänsä pidämme velvollisuutena, jota ei käy laiminlyöminen. Näitä on hra Kivikin. Jo siitä, mitä edellä mainitsimme hänen "koturnostaan", näkyy ett’ei sivistynyt ja kielelliseen runokauneuteen tottunut mieli voi pitää hänen teoksensa lukemista nautintona. Päin vastoin on tämä lukeminen semmoiselle mielelle ikäskuin rattailla ajaminen kivikolla aholla: siinä saat täräyksen milloin puolelta, milloin toiselta, milloin olet kaatua syrjällesi, milloin nenällesi nyrjähtää. Huomenna seuraa muutamia todistuksia siitä, minkä hra Kiven kielestä sanoimme.

Olletikin omistuspäätteiden (suffixien) virheellinen käyttäminen tekee hra Kiven työn tukalaksi. Tästä muutamia esimerkkiä: "ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus", s.o. kuumuus enenee kuumuuden kolossa, vaikka tarkoitus on sanoa: sen (vuoren) kolossa; "kivi leipäänsä kätkettiin" s.o. kivi kätkettiin kiven leipään; lue: hänen leipäänsä; "niin veitseni rintaansa löin ja henkensä heitti", lue: niin veitseni hänen rintaansa löin ja hän heitti henkensä; "isäni ja emoni murhasit, poikansa orjaksi teit ja otsaansa poltit merkin", joka lause on luettava: isäni ja emoni murhasit, heidän poikansa orjaksi teit ja hänen otsaansa poltit merkin; "tästä kummastuimme ja ymmärsimme jumalten surmaansa (s.o. jumalten surmaa) ei suvaitsevan, ja pelkäänpä heidän vihansa päällemme lankeevan, jos vielä kerran samaa keinoa kohtaansa (s. o. jumalia kohtaan, vaikka pitäisi olla: häntä kohtaan) yrittäisimme uudistaa", j.m.s.

Ett’ei hra Kivi osaa Suomenkieltä näkyy muistakin seikoista. Hänen teoksensa vilisee kieliopillisia virheitä, jotka ollen toisen luokan koulupojan kirjoituskirjassa hävettäisivät häntä; semmoisia esim, ovat: "tulleen" (pitää olla: tullee), "kahden puolin" (kahden puolen), "vainoivat". (vainosivat), "honkat" (hongat), "henketön" (hengetön), "tunkeet" (tunget), "virtakoon" (virratkoon), "kuivatkoon" (kuivakoon), "ellös mainittako" (ellös mainitko), "Hiien" (Hiiden), "Ahden" (Ahdin); "irki" on murteellinen muoto kirjakielen sanaa irti, j.n.e. Sianimukoista minä, sinä j.n.e. käyttää hän monikon akkusativosiassa oikeat muodot: meidät, teidät, heidät, mutta ei yksikössä näitä vastaavia: minut, sinut, hänet, vaan: "minun, sinun, hänen". Toisinaan tavataan aivan törkeitä ruotsalaisuuksiakin, niinkuin "lähe (lähde?) luoksensa", jolla Suomalainen ei käske kenen menemään toisen luokse, vaan kehoittaa hänet itsensä kanssa sinne menemään, jota taas ei tarkoiteta siinä, josta tuo lause on otettu; "jatka tiesi" on Suomeksi: mene edellesi; "äänettömyyttä hämmentää" ei Suomen kielen mukaan voida, koska äänettömyys ei ole mikään vellipata tahi muu semmoinen; Suomalainen sanoo: äänettömyyttä keskeyttää; "silmäkansi" (ögonlock!) on Suomalaiselle aivan tuntematoin sana; hän sanoo: silmän luomi. Myös outoja sekä murteellisia sanoja löytyy teoksessa, vaikkei niitä olisi siinä tarvittu, esim.: syltä (syllän), joka oikein on: syli, sylen; aatus ja aatos (molempia käyttää tekijä sekaisin) on huonoa ja huolimatointa kieltä; vaisu, loimo, kelmeä j.m.m. saattavat löytyä jossakussa murteessa, vaan ovat kirjakieleen kelvottomat, varsinkin runollisessa teoksessa, joka on olevinansa kaikkein ymmärrettävä.

Me lopetamme tähän Kullervonäytelmän tarkastuksen. Meidän on täytynyt menetellä sitä tehdessämme ankarammin kuin halumme oikeastaan olisi, osoittaaksemme lukijalle, mitä Kullervoaineen murhenäytelmäksi tekijältä yleisesti voipi vaatia. Runoudessa niinkuin muissakin taiteissa, mutta olletikin näytelmärunoudessa, joka on kaiken runollisen taiteen latva ja kukkanen, tarvitaan väkevä äly (snille), lavea kokemus, syvä ihmistuntemus ja suuri taito kielen runollisten muotojen käyttämisessä. Hra Kivellä ei ole yhtään näitä omaisuuksia isommassa määrässä, vaan useampaa niistä puuttuu hän kokonaan, jonka tähden ei olekaan kumma, ett’ei hänen teoksensa ole paremmin onnistunut. Lopuksi on meillä syytä muistuttaa, ett’ei runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla, vaan se yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia hoitavat. Näiden sen viljelijöiden joukkoon laskee runotar, tämän yrttitarhan haltia, vaan niitä luonnon lemmityltä, jotka hartaalla, nöyrällä ja puhtaalla mielellä pyhittäytyvät hänen palveluksellensa. Mutta väkisen sinne tungettelijat rankasee hän ylenkatseellansa, ja karkoittaa semmoiset iäti tarhansa seuduilta pois."

Toppeliuksen myötätuntoisesti ylistävän ja Ahlqvistin ankarasti moittivan arvostelun lisäksi eivät Aleksis Kiven aikalaiset ole julkaisseet mitään erillistä lausuntoa Kullervosta. Sensijaan on sitä Kiven tärkeimpiä näytelmiä tai hänen koko tuotantoaan selvittelevissä kirjoituksissa useinkin milloin suppeammin, milloin laveammin käsitelty. Niinpä liitti Kiven paras ystävä Kaarlo Bergbom siihen arvosteluun, jonka hän antoi Kirjallisen Kuukauslehden huhtikuun numeroon v. 1867 (s. 111) Kiven Karkureista, myös lyhyen, yleensä myötätuntoisen, vaikka eräistä heikoista puolista huomauttavan lausunnon Kullervosta:

"Hänen Kullervossaan eri osat ihastuttivat enemmän kuin teos kokonaisena; päähenkilön synkeä, uhkea, kamalan tragillinen mieliluonne, useat kohtaukset, joissa raivokas, mutta innostunut ja voimakas dramallinen mielikuvitus ilmautuu, ja erittäin kirjoitustapa, joka on yhtä suora kuin runollinen, yhtä rohkea kuin alkuperäinen, viehättävät runollisuuden ystäviä; sitä vastoin arvostelu on syyllä moittinut aineesta poikkeavaa liika epillisyyttä niinkuin myöskin liika huolettomuutta kielen suhteen."

Edelleen omisti nuori filosofian kandidaatti Eliel Aspelin siinä mainiossa esitelmässä, jonka hän 9 p. marrask. 1872 piti Pohjalaisten vuosijuhlassa Aleksis Kiven elämästä ja tuotannosta ja joka esiintyi painettuna Kirjall. Kuukauslehden loka—marraskuun yhteisnumerossa samana vuonna, melkoista huomiota Kiven ensimmäiselle teokselle (ss. 230—232). Hän lausui m.m.:

"Kivi on Kalevalan Kullervo-jutusta tehnyt näytelmän, joka tosin osoittaa hänen suuria lahjojaan, mutta samalla todistaa aineen epädramallisuutta. Aine on, näette, niin Kalevalan opilliseen kertomatapaan juurtunut, että jos joku sitä mielisi väkivaltaisesti mukaella draman korkeimman lain mukaan (sen nimittäin joka vaatii toiminnan jyrkkää yhteyttä), niin olisi samassa 'Kullervo Kalervon poika' kadotettu. Tämän on Kivi käsittänyt. Oikein astuu Kullervo siis näytelmässä eteemme täysi-ikäisenä miehenä, eikä kätkyessä taikka vielä varemmin, niinkuin Kalevalassa; mutta oikein on sekin, että nuot surulliset osat Kullervon elämästä, kohtaukset Ilmarin emännän ja onnettoman Ainikki sisaren kanssa, on säilytetty, ehkä ne, koska nimittäin Kullervon kosto on päävaikuttimena, juuri tuota mainittua draman lakia loukkaavat. Syy on siis suureksi osaksi aineessa, ett’ei lukia tunne dramallista jännitystä, vaan seuraa kovaonnisen Kullervon elämänjuoksua samalla tyvenellä innolla ja säälimyksellä kuin Kalevalassakin.

Ensimäinen näytös expositionineen ja viides ovat kokonaisuudessaan katsottuna ei ainoastaan toisia onnistuneemmat, vaan todella onnistuneet. Ensimäisessä elävästi kuvataan sitä polttavaa katkeruutta, joka kaivaa jalohenkisen Kullervon sydäntä, kun hänen täytyy, kantaen irvistelevää orjanmerkkiä otsassaan, palvella perheensä surmaajata. Ettei Kullervo vihassaan riehuen meitä peloittaisi, antaa runoilija hänen taasen heltyneenä ihanasti kuvailla, kuinka, kaikki olisi voinut toisin olla. Todellisesti runolliset ovat Kullervon lauseet, jotka alkavat: "Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen revittiin!"... Kuka voi tästä lähin säälimättä seurata Kalervon poikaa hänen kolkolla tiellään. — Mestarin kädellä on koko näytelmän meno ja loppu osoitettu seuraavilla lauseilla:

"Kullervo... Mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?

Kimmo. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy, muisto riutuu ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.

Kullervo. Jotain tämän kaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut mitä tekisin."

Kullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti edelleen. Seuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja dramallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin eksyneeksi aina siihen saakka, kuin päävaikutin kolmannen näytöksen lopulla taasen pääsee valtaan.

Viides näytös kuvaelee Kullervon takaisin-tuloa kotia ja kuolemaa. Kolkko on Kullervon käynti autiossa kodossaan. (Havaitkaa tässä kuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet mielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.) Sydäntä liikuttava on hellän äitin haamun sääli ja rukoukset armottoman poikansa edestä. Sovitusta saattava Kalevan sankarien esiinastuminen. "Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa" kun kova-onninen mies on kiusatun henkensä lopettanut. — Tässä loppu-näytöksessä vallitseva mieliala ja sen vähitellen tapahtuva muuttuminen synkästä ja toivottomasta levottomuudesta sovinnolliseksi rauhaksi, on kaunis todistus Kiven tavattomasta runoilija-ky’ystä.

Meidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina tarjonnut ikirunollisen päähenkilön ja ihanan "madonnan tapaisen" äitin. Niiden suhteen tulee meidän runoilijaa kiittää, ettei hän ole heitä (ainakaan sanottavasti) halventanut — parantaa ei näitä suomalaisen hengen jaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan konsanaan voi. Erinäistä tuottamiskuntoansä on Kivi täten voinut osoittaa ainoastaan sivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja kielessä. Sivuhenkilöt yleensä eivät ole niinkään onnistuneet. Mutta jokapäiväinen ja jumalantarullinen maailma, se pohja, josta toimivat henkilöt astuvat esiin, on minusta suurella idealisella todenmukaisuudella kuvattu. Paimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla läsnä oleva norjajalkainen linnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän. Yksinkertainen kansa kuvataan tykkänään paimenen huokauksella: "Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon asioja!" Nyyrikki on koomillisessa suhteessa runoilijan paraimpia, varsin sopiva vastakohta tragilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän on luonut idealiselta kannalta. Nummisuutarit ynnä heimolaisensa ovat, näette, kotonurkista kotoisin, joka ei kuitenkaan vähääkään heidän arvoansa halvenna.

Kieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin ajan- ja luonnonmukaista.

Minä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi, että se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren toinen askel dramallisella alalla — "Silmänkääntäjä" oli ensimäinen!"

Aleksis Kiven tärkeimpien näytelmien ilmestyminen yhdessä ryhmässä hänen Valittujen teostensa 1. niteessä v. 1877 antoi aiheen yksityiskohtaisimpaan käsittelyyn, minkä kohteeksi Kiven näytelmät hänen omiin aikalaisiinsa luettavien arvostelijain taholta joutuivat, mikäli emme ota lukuun tai yhtä hyvin: vaikka otammekin lukuun Cygnaeuksen suorittaman Nummisuutarien tarkastelun. Tämä arvostelu esiintyi v. 1879 Finsk Tidskriftin edellisen puolivuosikerran ss. 294—309 ja 398—415 (nide VI), ja sen oli kirjoittanut silloin 31-vuotias fil. kandidaatti ja runoilija Gustaf Lönnbeck, tuleva koulumies ja kasvatusopillinen kirjailija, Uno Cygnaeuksen elämän kertoja.

Tutkielman nimenä oli Alexis Kivi såsom dramatisk författare ja sisälsi se hyvin laajat ja yksityiskohtaiset Nummisuutarien, Kihlauksen ja Lean erittelyt, ja erikoisesti näihin näytelmiin suhtautuukin tarkastelija erinomaisen ymmärtävästi ja lämpimästi. Sensijaan antaa hän, mahdollisesti Aug. Ahlqvistin aikaisemman tuomion vaikutuksesta, oudoksuttavan vähän arvoa Kullervolle, pitäen sen ottamista valittuihin teoksiin vain kirjallishistoriallisesti perusteltuna. Tuskinpa suuremman armon saavat hänen silmissään Yö ja Päivä, Karkurit ja Margareta. Mutta kaikistakin näytelmistä on kirjoittajalla tuotavana esiin uusia ja mielenkiintoisia näkökohtia ja huomautuksia, niin että hänen tutkielmansa vie todellakin Kiven tuntemista askeleen eteenpäin. Sitä elämäkerrallista katsausta, jonka kirjoittaja Aspelinin mukaan sovittaa esitykseensä, ei tarvinne tähän jäljentää.

Nummisuutareista, Kihlauksesta ja Yöstä ja päivästä puhuttuaan siirtyy Lönnbeck Kullervoon ja lausuu siitä (ss. 404—406):

"Kansan nykyelämää kaikkine vaiheineen kuvastavan kansannäytelmän rinnalla tai oikeastaan sen yläpuolella on sellainen kansannäytelmä, joka suurin piirtein tuo tarun sankarit heidän myöhäissyntyisten jälkeläistensä katseltaviksi. Tätäkin draaman lajia on Kivi yrittänyt. Kun tuntematon henkilö vuosina 1858— 1859 oli muistanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa lahjoittamalla sille 150 ruplaa palkkioksi parhaasta suomenkielisestä näytelmästä ja Seura oli tämän johdosta julkaissut kilpailukehoituksen, tuli sille muiden näytelmien ohella viisinäytöksinen tragedia, Kullervo, jolle palkinto määrättiin, huolimatta niistä sekä perusteellisista että perustelluista muistutuksista, joita palkintotuomarien oli pakko sitä vastaan esittää. Kun nimilippu Kirjallisuuden Seuran vuosipäivänä, maaliskuun 16:ntenä 1860, aukaistiin, nähtiin siinä nimi Aleksis Stenvall, jonka omistaja silloin ensi kerran julkisesti esiintyi kirjailijana. Tehtyjen muistutusten johdosta hän sitten korjasi näytelmän ja jätti sen uudelleen Seuralle 1864, ja tämä korjattu laitos painettiin sekä Seuran "Näytelmistöön" että nyttemmin julkaistuun Kiven teosten kokoelmaan.

Kirjallisuuden Seuraa ei sovi moittia "Kullervon" palkitsemisesta; epäilemättä Seura arvioi tämän palkinnon antamisen pelkäksi rohkaisuksi varsin huomattavasti esiintyvistä, tavallista suuremmistä kirjailijalahjoista samoin kuin tuon valtaisan ajatuksen, Kalevalan aihepiirin traagillisen sankarin draamalle valloittamisen keksimisestä. Mutta kyllä Seura sillä kertaa palkitsi hyvää tahtoa eikä itse teosta, ja "Kullervon" liittäminen Kiven "valittuihinkin" teoksiin on pelkästään kirjallishistorialliselta kannalta oikeutettu. Perustellaksemme tätä arvosteluamme, jota vastaan tuskin muutoin voitaneen väittää, luomme ensin silmäyksen Kalevalan Kullervo-episoodiin.

Suomalainen Oidipus-tarina eroaa tosin yhtä paljon kreikkalaisesta kuin Suomen kansa vanhan Hellaan lapsista, mutta siinä ne ovat yhtäläiset — ja tarinan tämän ominaisuuden käsitti helleeni oitis — etteivät ne kumpikaan mahdu yhden ainoan näytelmän puitteisiin. Meidän mielestämme piilee Kullervo-tarinassa ainakin kahden tragedian aiheet. Toinen käsittää päätoiminnan: Kullervon harhailun, hänen sukunsa löytymisen, siitä johtuvat traagilliset ristiriidat, suvun häviön ja Kullervon kuoleman; tällöin Kullervo esiintyy kärsivänä, sanan syvimmässä mielessä traagillisena. Toinen käsittää Untamo-episoodin: Kullervon esiintymisen sukunsa kostajana sitten kun hän ensin on joutunut orjuuteen veljessukujen keskinäisen vihan ja Kalervon suvun luullun häviön vuoksi; tällöin hän esiintyy etupäässä sankarina, eikä hänen tuhonsa ole välttämätön. Näiden molempain päävirtausten välillä on Kullervo-tarinassa Ilmarisen episoodi. Niin liikuttavan kaunis kuin se onkin, on heti ilmeistä, että se on aivan liian toimintaköyhä sellaisen tragedian aiheeksi, jossa Kullervo ainakin olisi päähenkilönä.(Laajennettuna siitä ehkä voisi sentään muodostua draamallinen kokonaisuuskin, Ilmarisen puoliso päähenkilönä.) Mutta kenties sen voisi liittää päätoimintaan sen alku- ja lähtökohdaksi.

Tätä Kullervo-tarinassa esiintyvää toiminnan ryhmitystä ei Kivi näy kyenneen huomaamaan. Hän on ottanut koko sadun käsitelläkseen niin kokonaan yhtenä möhkäleenä, että hän draamansa ensi laitoksessa oli alkanut sen Kullervon lapsuudesta, kaksikymmentä vuotta varsinaisen toiminnan alkua aikaisemmin. Uudesti muovaillussa, painettuna julkaistussa laitoksessa tämä virhe on korjattu, mutta päätoiminta ja kaikki muut toiminnat on saatettu yhteen, joten draaman vaatima eheys puuttuu. Mutta näin esitettynä tarina on tietysti paljon mieluisampi lukea kansanrunon yksinkertaisen kauniina kertoelmana, jonka leppoisa eepillinen kulku ei kysy läheskään yhtä kiinteitä liitoksia.

Draamallisen keskityksen puute ei kuitenkaan ole Kiven "Kullervon" suurin virhe. Sankarit ovat sankareita, ja miten realistinen lieneekään jonakin aikana kirjallisuuden suunta, aina me kuitenkin vaadimme tarun puolijumalilta, kun heidät tuodaan näyttämölle, että he kaikkien inhimillisten ominaisuuksiensa ja selvän yksilöllisyytensä ohella kuitenkin kohoavat puheissaan ja teoissaan hyvän joukon kaiken arkisuuden yläpuolelle, ovat niin sanoaksemme koturnit jalkain alla kulkevia, tyyliteltyjä ihmisiä.

Mutta Kiven tarunomaiset sankarit eivät lainkaan vastaa tätä vaatimusta: heidän koko esiintymisensä on perin arkiaikaista — heiltä puuttuu yleensä vain arkielämän todellisuutta. Jo heidän puhetapansa on aika paljon syypää tähän arkipäiväisyyteen. Kuinka Kivi itsekin on tuntenut välttämättömäksi, että tragedian ja sankarien kieltä on kohottamassa poljento ja säe, käy parhaiten ilmi siitä, että hänen ensimmäinen "Kullervonsa" oli runomuotoinen; tämän muodon kanssa painiskeli Kivi kuitenkin yhtä turhaan koko runoilijatoimintansa ajan, ja hänen elämäkertansa kirjoittaja mainitsee tämän vuoksi etuna, että korjattu laitos esiintyy proosan muodossa. Olkoonpa niinkin, mutta varmasti on myös Kullervo sen kautta välttämättömyyden pakosta käynyt — proosallisemmaksi.

Siellä täällä havaittavissa luonteenkuvauksen oireissa sitä vastoin ilmaiseikse lahjakas draamallinen runoilija. Kun Kivi on tässä teoksessaan ollut niin kokonaan vailla todellisuuden kiinnepohjaa, on niiden ollut pakostakin jäätävä pelkiksi "oireiksi"; milloin ne ovat sittenkin päässeet kiteytymään kiinteämpään muotoon, on taas syntynyt luonteita, joita tekisi pikemmin mieli pitää "Nummisuutarien" enteinä kuin tarun kuolleistanousseina sankareina. Sellainen on esim. Nyyrikki, joka, mikäli hän todella oli Väinämöisen aikalainen, varmaan oli Nurmijärven kuolemattomien räätälien ja suutarien kantaisä. Olisi aivan liian nurinkurista, jos soveltaisimme tällaista suutarin mittaa Kullervoon, mutta yhtä vähän saamme koturnin sopimaan hänelle."

Neljä vuotta myöhemmin, v. 1883, kävi taasen Gustaf Lönnbeckin nuorempi veli, silloinen fil. kandidaatti, Wecksellin tutkija Albin Lönnbeck 82-sivuisessa kirjassaan Studier i finska vitterheten efter 1830, jossa hän käsittelee yksinomaan suomenkielistä kirjallisuutta, vielä ankarammin arvostelemaan sekä Kullervoa että Kiven tuotantoa yleensä (ss.43—54). Luotuansa Aspelinin esitysten mukaan katsauksen Aleksis Kiven elämänvaiheisiin joutuu Lönnbeck omistamaan suurinta huomiota hänen näytelmilleen, joista hänellä on verraten vähän hyvää sanottavana, paitsi Leasta, sillä kaikkialla näkee hän suuria taiteellisia puutteita, hajanaisuutta ja kehityksen puolinaisuutta. Nimenomaan Kullervosta suoriutuu hän seuraavalla yleislausunnolla (ss. 43—44; 46—48):

"Näytelmän puutteita, joista palkintotuomarit olivat huomauttaneet, koetti Kivi korjata myöhemmin laatimassaan uusinnoksessa, joka vuonna 1864 painettiin Näytelmistöön, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamaan näytelmäteosten julkaisuun. Kullervo oli tämän kokoelman ensimmäinen alkuperäisteos, se kun oli tähänasti sisältänyt vain käännöksiä etupäässä saksalaisten näytelmäkirjailijain tuotteista. Niihin verrattuna esiintyy Kiven esikoisteos jokseenkin kehnona, sillä vaikka uusinta oli poistanut monia silmiinpistävimpiä puutteita, jäi sittenkin jäljelle näytelmän pahin virhe, suunnitelman yhtenäisyyden puute sekä arkiaikainen kieli. Sopinee epäillä, koituiko teokselle hyväksi, että, tämä murhenäytelmä uusittaessa kirjoitettiin suorasanaiseen muotoon. Tuntuu nimittäin siltä kuin olisivat runomitta ja poljento ainakin jossakin määrin voineet suoda kielelle siltä nyt puuttuvaa lennokkuutta. Kiven vahvimpana puolena ei kuitenkaan ollut runomuoto; sen osoittavat selvästi hänen lyyrilliset kokeensa.

Kullervossa esiintyvät ehkä selvemmin kuin missään muussa Kiven draamassa ne puutteet, jotka haittaavat koko hänen runollista tuotantoaan. Enemmän kuin mikään muu runolaji vaatii näet suuri tragedia runoilijalta kypsyyttä, sivistystä ja muotoaistia, joita Kivi ei omannut. Innoitus ja luontainen lahjakkuus eivät tässä riitä; liittyneinä kriitilliseen harkintakykyyn niiden tulee johtaa täysin itsetietoiseen luomiseen, joka tietää niin hyvin mitä se tahtoo kuin mihin se pystyy, ja joka ei koskaan yksityiskohtien ja sivuseikkojen paljouden vuoksi kadota näkyvistään pohjasuunnitelman selväpiirteistä yhteyttä ja kauneutta. Tähän, jos niin saamme sanoa, puhtaasti esteettiseen objektiivisuuteen ei Kivi koskaan jaksanut kohota. Vain yhdessä myöhemmässä teoksessaan osoittaa hän korkeampaa taiteellista harkintaa. Suureksi osaksi selittänevät hänen puutteellinen sivistyksensä ja myöhäiset opintonsa tämän ilmiön; hänen väkevä draamallinen lahjakkuutensakaan ei auttanut häntä saamaan näytelmistä, joiden aihe olisi ennen kaikkea vaatinut tällaista täysin harkittua järjestelyä, muuta aikaan kuin tehotonta ja hajanaista palkkatyötä. Mutta kun hän liikkuu aloilla, missä hän saa päästää mielijohteittensa virran valtoimenaan vyörymään, uurtaa se uransa yhtä hillittömänä kuin luonnonvoima, mutta myös yhtä väkevänä ja raikkaana kuin se. Hän tuntuukin tällöin enemmän luonnonrunoilijalta, joka ei paljoa välitä taiteen vaatimuksista, kuin taiderunoilijalta, joka täysin tietoisesti tahtoo luoda taideteoksen."

V. 1897 toimittaa Kaarle Krohn painosta v. 1888 tapaturmaisesti

kuolleen isänsä Julius Krohnin kirjallisuushistorialliset muistiinpanot ja lukuvuonna 1885—1886 pitämät luennot nimellä Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. Näissä omistaa Julius Krohn Aleksis Kivelle Lönnrotin jälkeen suurinta huomiota (ss. 422—445), kertoo hänen elämänsä ja teostensa vaiheet ja käsittelee sitten vielä kutakin huomattavampaa teosta erikseen.

Kullervosta puhuessaan (ss. 426—431) asettuu Julius Krohnkin Ahlqvistin ja Gustaf Lönnbeckin kielteiselle kannalle näytelmän aiheeseen nähden, se kun hänenkin mielestään on "melkein mahdoton näyttämöllä esitettäväksi. On aivan kuin tahtoisi esim. noiden klassillisten jättiläisten, Titaanien, taistelua Jumalia vastaan, heidän astimiksensa vuoria päällekkäin latoen, näytellä nykyisessä teaatterissamme, taikka pukea Vanhan Testamentin aikuinen Goljath Uudenmaan pataljoonan univormuun hihoineen, jotka eivät ulotu edes kyynäspäihin, ja lakkineen, joka törröttää korkealla kiharametsän päällä, niinkuin variksenpesä hongan latvassa." Monia kansanrunon mahtavia kohtia on täytynyt jättää pois ja panna tilalle seikkoja, jotka eivät ole kuvattavan ajan mukaisia, niinkuin esim. Tuonela-uskon pilkkaamisen, vanhempien kauhistumisen Ilmarisen emännän surmasta sekä äidin haamun pyynnön Sinipiialle, että tämä koettaisi lepyttää Ukkoa.

Krohn yhtyy edellisiin arvostelijoihin myöskin siinä, että "runomuoto, taitavasti käytettynä, olisi sille epäilemättä sittenkin ollut edullisempi", koska näytelmä nyt, suorasanaisena, tuntuu Kalevalan rinnalla yleensä proosalliselta.

Mielipiteensä tuosta kiistellystä Kullervon murheellisen kohtalon perussyystä lausuu Krohn seuraavasti:

"Kullervon kohtalon traagillisena perisyynä ei näytelmässä esiinny sukukosto, jonka vasta Perander on kansanrunossa keksinyt, vaan on siinä seurattu aikaisempaa Cygnseus’en käsitystä. Tämän mukaisesti on Kiven Kullervo ylös- ja ulospäin suuriin tekoihin ja maineesen palava sankarihenki, joka onnettomuudekseen on orjan halpoihin arkitöihin tuomittuna. Ainoasti harvoin, aivan alussa on kysymys vanhempain kohtelun kostamisesta. Tämä käsityksen suunta on tietysti myös mahdollinen, ja täytyy tunnustaa, että Kivi on sen taitavasti perille vienyt. Tavallansa sen kautta poistuu tuo heikko kohta Kalevalassa, että Kullervo sittenkin panee täytäntöön kostotuumansa, vaikkeivät hänen vanhempansa olekaan surmatut, eikä siis sukuoikeuden kannalta katsoen enää ole kostoon syytä. Hyvin nerokas keksintö on Kullervon otsaan poltettu orjanmerkki, jota hänen on erinomaisen vaikea kärsiä. Joka kerta kuin sitä hänelle muistutetaan tai häntä vaan orjaksi nimitetään, leimahtaa hän ilmituleen. Kuinka syvästi hän tuntee tilansa, kuvaa paraiten hänen kamalanrunollinen vertauksensa vangista vuoressa."

"Heikko on Kullervon yksinpuhelu paimenessa ynnä se kohta, jossa hänen veitsensä katkeaa", sanoo Krohn edelleen, kun taas Kullervon tuska tehdystä murhatyöstä on kuvattu "erinomaisen voimallisesti", samoin kuin hänen mielensä purkautuu metsässä "erittäin mahtavasti". Sensijaan "kohtaus sisaren kanssa ei ole onnistunut", "mutta sen jälkeen seuraava monoloogi on vaikuttava". Loppukohtaus, jota esim. Eliel Aspelin oli niin suuresti ihaillut, ei Krohnin mielestä "ole oikein tyydyttävä".

"Pääansiona tässä näytelmässä", lopettaa Krohn, "on Kullervon luonteen kuvaus, vaikk’ei se vedäkään vertoja kuvaukselle Kalevalassa. Mestarillisella tempulla, joka todistaa Shakespeare’n vaikutusta, on hän tehnyt tämän luonteen suuruuden ja jylhyyden vielä tuntuvammaksi, sen kautta että on rinnalle asettanut kaksi muuta ihan erilaista luonnetta", nimittäin alistuvan Kimmon ja koomillisen Nyyrikin.

Kalevalan 50-vuotisjuhla helmikuun 28 p. 1885 oli se ulkonainen aihe, joka sai Bergbomin vihdoinkin liittämään myös Kullervon Suomalaisen Teatterin ohjelmistoon. Kaikki muut Kiven Valittujen teosten 1. niteessä julkaistut näytelmäthän oli jo tätä ennen teatterissa esitetty. Kappaleen näyttämökelpoisuutta silmälläpitäen oli Bergbom supistanut Kullervon 10 kuvaelmaa 7:ksi ja pitänyt hyvää huolta puvuista ja muista laitteista. Kun sitten kappale juhlien alkajaisiksi 27 p. helmik. esitettiin täydelle huoneelle, totesivat arvostelijat, että se teki "oivallisen vaikutuksen, katsoen sen enemmän opilliseen ja kuvaelmalliseen luonteesen". Eri osat olikin otettava melkein kuin eepillisinä kuvaelmina, jotka kukin vaikuttivat omin voimin, ja tekivätkin sen hyvin, "niin että jokainen varmaan myöntää nähneensä kauniita kuvaelmia". Vaikka näyttelijäinkin oli sanottava tehneen tehtävänsä tyydyttävästi, oli menestys kuitenkin vain "succes d’estime", eikä kappaletta voitu tähän otteeseen esittää muuta kuin kaksi kertaa (U. Suometar, 1.885, n:ot 49, 52; Hufvudstadsbladet, n:o 50; Eliel Aspelin-Haapkylä, Suomal. Teatterin historia, III, 1909, ss. 214—215).

3. NUMMISUUTARIT.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tutkijakunnalla ei ollut Nummisuutareista sitä vaivaa mitä sillä oli ollut Kullervosta, sillä Nummisuutarit ilmestyi tekijän omalla kustannuksella ja Kaarlo Bergbomin lainaamilla varoilla samana vuonna kuin Kullervokin. Molemmat näytelmät olivat tarvinneet jokseenkin yhtä pitkän ajan, Nummisuutarit ehkä hiukan pitemmän, muokkautuakseen lopulliseen asuunsa, sillä Nummisuutarien ruotsinkielinen alkuluonnos Bröllopsdansen lienee tietänyt juuri niitä "papereita", jotka v. 1857:n paikkeilla käänsivät ensi kerran Fr. Cygnæuksen ja J.V. Snellmanin, samoin kuin myös Z. Topeliuksen huomion Kiven kirjallisiin harrastuksiin.

Valmistuttuaan joutui Nummisuutarit herättämään harvinaisen suurta huomiota koko maan sivistyneissä piireissä, ei sen takia, että mahtava professori Ahlqvist olisi ruhjonut sen niinkuin hän oli ruhjonut Kullervon, vaan ennen kaikkea sen laajan arvostelun takia, jonka Fr. Cygnaeus julkaisi siitä Helsingfors Tidningarissa ja jossa hän loistavalla esitystavallaan loi vakuuttavaa valoa Nummisuutarien nerokkaaseen alkuperäisyyteen, sekä sen seikan takia, että tämä näytelmäkappale sai v. 1865 silloisiin oloihin katsoen suurenmoisen valtionpalkinnon.

Niinkuin kaikki muut, odotti Kivi itsekin, että Ahlqvist Kullervon jälkeen ottaisi Suomettaressa "käsiteltäväkseen" myöskin Nummisuutarit, koska tämän näytelmän nimi oli niin huomattavasti painettuna kirjoitussarjan otsakkeeseen. Kivi kirjoitti 3 p. maalisk. 1865 Helsingistä A.R. Svanströmille: "Ahlqvist on hirmuisesti haukkunut Kullervoa arvostelevissa kirjoituksissaan Suomettaressa. Mutta on hyvä, että täällä on yleisesti naurettu koko arvostelulle. Vielä on hänellä Nummisuutarit jäljellä, ja olen kuullut hänen aikovan vielä pahemmin pidellä tätä kappaletta" (Kootut t., IV, s. 365). Kivi tuntuu ainakin osittain olleen oikeassa yleisestä mielipiteestä Ahlqvistin arvosteluun nähden, koska esim. Jaakko Forsman kirjoittaa 11 p. maalisk. 1865 Emil Nervanderille tuosta arvostelusta: "Se ei suututa minua Kullervon, vaan Suomettaren vuoksi" (V. Tarkiainen, A. Kivi, s. 240, 1). Arvattavasti oli sittenkin se seikka, että Ahlqvist joutui pian Kiven-kanssa kilpailemaan samasta palkinnosta, estänyt häntä käymästä käsiksi Nummisuutareihin.

Niinpä tuli siis Nummisuutarien lähin julkinen arvostelu olemaan sille läpeensä suosiollinen.

Saulin tekijä, maisteri Antti Tömeroos-Tuokko kirjoitti siitä ensimmäisen suomenkielisen arvostelun Julius Krohnin kuvalehteen Maiden ja merien takaa, sen 1. numeroon v. 1865, ss. 7-—8. Tämä hyvin myötätuntoinen, vaikka jokseenkin vähänsanova arvostelu kuuluu seuraavasti:

"Kaikki liiallisuus on vastoin näytelmän ai’etta ja luonnetta, jonka tarkoitus alusta on ollut ja vieläkin on pitää luonnon edessä ikäänkuin kuvastimen ja näyttää nyt elävälle sukukunnalle, joka on nykyisyyden ruumis, todellisen kuvan sen olennosta", sanoo itse näytelmärunoilijain ruhtinas Shakspeare "Hamletissaan". Tätä järjellistä neuvoa on herra Kivi "komediassaan" kiitettävällä taidolla noudattanut. Komedian tapaukset liikkuvat kansaelämän tyynellä pohjalla. Siinä ei tapahdu mitään liiallisuutta, vaan kaikki on ihan luonnollista. Siitä, joka ei tarkoin tunne kansan elämää niillä seuduilla, missä näytelmän tapaukset kulkevat, tuntunee tämä viisi-näytöksinen komedia kenties pitkältä ja ikävältä, ja vielä enemmän siitä, joka tavallisissa ilveilyksissä on tottunut näkemään ja lukemaan kaikellaisia kummallisuuksia ja hullutuksia, ja jonka mielestä komedia on, "mitä hullumpi, sitä parempi". Mutta siitä, joka on päässyt kansan luonnetta tuntemaan ja jonkun ajan sen eloa elänyt, on se selvä kuvastin niistä eikä ollenkaan käy ikäväksi lukeissa. Hauskoja ja naurattavia kohtia ei näytelmässä suinkaan puutu, vaan sen suurin ansio on ainakin se elävyys ja totuus, joilla kirjoittaja on voinut kuvata vienoimpiakin väreitä näytelmänsä henkien luonteessa ja katselemastavassa. Oikealla taiteellisella tunnolla on hän ymmärtänyt esim. näytelmänsä pääjäsenessä, Nummisuutarin pojassa, Eskossa sulattaa eri omaisuudet, yksinkertaisuuden, jumalisuuden, itsepintaisuuden j.n.e. yhdeksi eläväksi kuvaksi. Samalla tarkkuudella on hän kuvannut muutkin sen jäsenet, vaikka heitä on koko joukko. He eivät ole mitään haamuja, niinkuin ihmiset useissa näytelmissä, jotka näkyvät ja katoovat jättäen lukijan eli katselijan tietämättömyyteen, minlaatuista kansaa he oikeastaan ovat; vaan eläviä, selvillä ihmistunteilla kuvattuja olentoja. Heistä erittäin mainittakoon lukkari "Sepeteus". Tavallisesti saavat lukkarit näytelmissä, esim. "Antonius Putronius" nimisessä ilveilyksessä, tehdä narrin virkaa. Vaan "Sepeteus" on neuvoissaan ja töissään kunniallinen ja kunnianarvoinen suomalainen kanttoori eikä mikään muu. Oppinut lukija välistä nauranee hänen lukkariviisaudellensa, mutta kunnon kanttoori on Sepeteus siinäkin. Hyvin taitavasti on kirjoittaja kuvannut tässä kanttoorissa, mutta semminkin suutari "Topiaksessa" ja hänen vanhemmassa pojassaan sitä sanajumalisuutta ja juhlallisuutta, jolla muutamain talonpoikain kuulee puheitansa kaunistelevan. Muutoin vallitsee useampia jäseniä syvä siveydellinen tunto. Tästä laadusta eroavia on kolme miestä, kavala "Mikko Wilkastus", roistomainen "Sakeri", viralta pantu pölisi, ja hurjamielinen "Iivari". Tämä viimeksi mainittu on Nummisuutarin nuorempi poika, veljeänsä viisaampi, mutta juoppouteen ja, niinkuin näytelmä viittaa, muuhunkin saastaisuuteen langennut nuorukainen. 3:mas näytös kuvaa hyvin elävästi katumuksen katkeruutta, jota hän tuntee hurjuudestaan. Se saattaisi jo toivomaan hänestä hyvääkin, ellei pahempata tulisi. Me tarkoitamme kamalaa tapausta "Puolmatkan krouvissa", jossa hän uhkaa enoansa Sakeria veitsellä. Sitä hän ei tee tavallisessa hurjapäässään, vaan ilkeästä rahanhimosta. Tämä näyttää, kuin olisi jotakin rosvomaista jo juurtunut sydämeensä, ja tekee lukijalle vähän vaikeammaksi uskoa hänen omaa ja isänsä vakuuttamista elämänsä parannuksesta.

Komedian pääjuoni on Eskon naima-tuumat ja -matka, jotka kuitenkin kävivät onnettomasti. Sen ympärille kiertyvät muut näytelmän tapaukset. Naiminen onkin talonpojan hiljaiselle ja yleisemmistä toimista tyhjälle elämälle sangen tärkeä seikka, jonka Eskokin hyvin tuntee, vakuuttaen kosimaan lähteissään ottavansa "askelen, jota ei nauraa tule". Me emme käy kertomaan näytelmän tapauksia, vaan suomme lukijalle huvituksen ottaa niistä selko lukemalla itseä näytelmää. Eri kohtien tarkastuksenkin jätämme. Kieli siinä on selvää ja sujuvaa, lukematta muutamia pienempiä paino- ja kirjoitus-virheitä. Kirjoittaja on tehnyt nimensä tunnetuksi maassamme murhenäytelmällänsä "Kullervolla", joka tällekin teoksellensa mahtaa tuottaa lukijoita paremmin, kuin mikään kiittävä tarkastus."

Fredrik Cygnaeuksen tutkielma alkoi ilmestyä Helsingfors Tidningarin 55. numerossa tiistaina 7 p. maalisk. 1865 ja jatkui sitten yhteensä kolmi-osaisena 71. numerossa 27 p. maalisk. ja 84. numerossa 11 p. huhtik. 1865. Se on otettu myöskin Cygnaeuksen koottuihin teoksiin, niiden kuudenteen niteeseen (1889, ss. 339—359). Sen otsikko oli sanomalehdessä suomenkielinen: "Nummisuutarit, komedia 5:ssä näytöksessä, kirjoittanut Alexis Kiwi", samoin kuin itse tutkielmassa monet otteet esiintyvät suomenkielisinä.

Tämä ehkäpä loistavin uuden vastikään ilmestyneen kirjateoksen arvostelu, mitä Suomessa on milloinkaan kirjoitettu, kuuluu näin:

1.

"Tutustuin vast’ikään uudelleen huvinäytelmään, joka on laatuaan siksi erikoinen, että ellei sillä olisi kaksoisveljeään, sitä voitaisiin pitää, ei ainoastaan komediana komedioitten joukossa, vaan melkein itse komediana. Niin voimakkaasti tunkemalla tunkee mieleen, ainakin ensi hämmästyksen vallassa, kuvitelma, että tämä näytelmä yksinään riittää suomaan täyden käsityksen draamarunouden koomillisesta puolesta. Kyseessä on nim. Beaumarchais’n 'Figaron häät'. Me nykyajan lapset olemme epäilematta menettäneet paljon, kun emme noin sata vuotta sitten joutuneet antautumaan sen vaikutuksen lumoihin, minkä tämä näytelmä, hehkuvan kuumana valahtaessaan runoilijan tulivuorisielusta, teki silloiseen ihmiskuntaan. Silloin ei päässyt yksikään tuon ilotulituksen sähikäinen putoamaan maahan sytyttämättä tuhoavaan tuleen niitä yhteiskunnan lahoja linnoja, joita vastaan se oli tähdättykin. Jok’ainoa enemmän tai vähemmän myrkytetty nuoli lensi määräpaikkaansa yhtä varmana kuin Tuonen oma viikate. Ja jos nämä liekit ja nuolet eivät nyttemmin enää tapaa yhtä paljon hävitettävää, niin se johtuu, eikä niinkään vähäisessä määrin, siitä, että ne itse ovat olleet kerrassaan loistavin menestyksin mukana raivaamassa tieltä yhtä ja toista tässä maailmassa. Mutta niillekin, jotka vasta näinä päivinä on kutsuttu Figaron häihin, jää sittenkin jäljelle sanomattoman paljon sattuvaa ja sattunutta mistä iloita — niinkuin ajaja piiskanläimäyksistä. Ja lähipitäen tulee asia jäämään silleen maailman loppuun asti. Sillä yhäti vaihtuvain katselijani ohitse vilajaa Figaron häitten hahmossa muuan niistä ylen harvoista miljoonienkin kirjallisten tuotteiden joukossa, joiden otsaan nero on painanut tuon leiman: ikuinen niin syvään, etteivät kaikkien ajanrahtusten yhteisvoimaisetkaan ponnistukset kykene kokonaan hävittämään kirjoitusta.

Välimatka Pierre Augustin Caronista, joka kaksikymmenviisivuotiaana alkoi käyttää Beaumarchais-nimeä, Aleksis Stenvalliin, joka jokseenkin samanikäisenä on katsonut asiakseen nimittää itseään Kiveksi, on pitkä, melkein yhtä pitkä kuin Figaron häistä Nummisuutareihin. Tätä välimatkaa venyttämässä ei ole suinkaan molempien näytelmien pääsankarien antipoodinen suhde toisiinsa, vaikka parturin toimi kohottaakin hänet ihmisten päälaelle, kun taas suutarien virka alentaa heidät jalkoihimme asti. Molemmathan ovat lähtöisin rahvaan parista; Figaro sitä paitsi niin syvältä sen pohjasyvyyksistä, ettei hän ole edes päässyt selville, mistä hän oikein on tullut; eikä kummallakaan ole muita valitsemansa työn suorittajia kuin omat kätensä, joskin parturi on tämänsuuntaisissa yrityksissään osoittanut kameleontinkin värivaihtelut voittavaa monipuolisuutta.

Mutta huolimatta näistä, ei niinkään epäoleellisista kosketuskohdista, ovat näiden kahden nyt rinnastetun näytelmän eroavaisuudet siksi perinpohjaista laatua, että kun kerran on tunnustettu Figaron häät koomillisen näytelmäkirjallisuuden mestariteokseksi, niin tuskin tietää, rohkeneeko Nummisuutareille myöntää ollenkaan sijaa tämän kirjallisuuslajin piirissä.

Beaumarchais’lle on olevaisilla oloilla kaiken kaikkiaan merkitystä vain sikäli kuin ne kelpaavat hänen luhistavien hyökkäystensä ampumatauluksi. Useimmat hänen henkilöistään voivat tuskin vaatia itselleen ihmisen nimeä sanan syvemmässä ja ylevämmässä mielessä: heidät vedetään esiin näyttämölaitteiden takaa lavalle ja poistetaan sieltä jälleen vain tekemään tyhmyyksiä ja joutumaan muitten kokkapuheitten kohteeksi tai toimimaan viimeksimainitunlaisina ilotulittajina. Figarokaan, joka on näytelmän kaikki kaikessa, ei esiinny oikeastaan yksilöllisenä persoonallisuutena. Hän on kokonaisen kansan, jopa useampienkin, yhteenpunoutuma, hänessä on muuan historiallinen aikakausi ruumiillistunut. Aikana, jolloin yhteiskunnan huippuja edustaa kreivi Almavivan kaltainen kevytkenkäinen olkinukke, täytyy vastavaikutuksen lähteä syvistä riveistä kaaoksena, jossa, olipa se sekasortoisempi tai järjestyneempi, piilee häviön, mutta myöskin uusien muodostumien siemen. Tällainen parturin ruumiin tilavuuteen puserrettu kaaos on se Figaro, joka viidennessä näytöksessä, jolloin hänellä on kyseessä aivan toiset asiat kuin hulluttelut, paljastaa meille satojen, vielä umpeen menemättömien haavojen raateleman rintansa.

Niinkuin jo aikaisemmin on huomautettu, kysytään jonkin verran rohkeutta, jos näistä nerokkaan julkeista kuvauksista kahdeksannentoista vuosisadan Etelä-Euroopasta, joka syöksyy rataansa vedenpaisumus kintereillään — après nous le deluge, niinhän sanoi se, jonka osuus lähestyvään tuhotulvaan ei suinkaan ollut pienimpiä — on mieli yht'äkkiä siirtyä ajatuksin ja harrastuksin siihen piilosoppeen ja varsin vähän myllerrettyyn maailmankolkkaan, jossa Nummisuutarit elävät ja hyörivät. Laki, siveelliset voimat, joihin yhteiskunnan olemassaolo perustuu, ovat tässä näytelmässä niin ehdottomina tunnustetut ja arvossa pidetyt, ettei edes pahimpien seurausten pelko saa rikollista yrittämään kiemurrella niistä irti, ja että päihtyneinkin ylimielisyys alistuu nöyrästi vanhimmanvallan kuriin vielä sittenkin, kun tämä on ylittänyt kaiken oikeuden ja kohtuuden. Kuinka suureksi toimivat henkilöt ovat joutuneet tämän vallan mahdin mielessään tunnustamaan, sen todistaa sattuvasti hätä, joka valtaa Nummisuutarien huimapäisen nuoren polven, kun se ajattelee tilintekoa, mikä kodissa pannaan toimeen heidän elämästään sen ulkopuolella: hätä, josta näytelmä on saanut varsin monet vaikuttavimmista aiheistaan. Vankin todistus siitä on kuitenkin Teemu, äksyimmän pelimanniluonteen edustaja, joka alistuvasti sallii isänsä tarttua niskakarvoihinsa ja kiskaista hänet ulos häätuvasta, missä päihtymys, kiehuva sappi ja äärimmilleen kiihoitettu taiteilijaturhamaisuus häntä pidättäisivät. — Ja vaikkakin Suomen kansan usko lain järkähtämättömään oikeudenmukaisuuteen saa koomillisen vivahteen, kun Esko tuntee tarvetta käräjiä käymällä hakea hyvitystä kaikenkarvaiseen, missä hän katsoo loukkausta kärsineensä, purkautuu se sitä vastoin todella traagillisen ylevänä silloin kun hän asettuu vastustamaan neuvoa, että hän pakenemalla pelastaisi itsensä tekemäkseen luulemansa murhan seurauksista: "Ei, eno; en tahdo karata. Tunnon vaivat lievii esivallan meitä rangaistessa!" Tämä mielenlaatu on kai suoraan vastakkainen antiikin sankariluonteelle, jolla ei näy olevan vähintäkään halua alistua minkään korkealla hänen omavaltaisten tekojensa yläpuolella hallitsevaan mahtiin; vaan kohoaa tämä vastustamaton tarve kristinuskon sovitustakaipaavan hengen syvyyksistä. Ja tästäkin samoin kuin monista muista piirteistä on Suomen kansa oivaltava, kuinka tarkka jäljennös Stenvallin tapainkuvaus on sen oman sielun sisimmästä.

Voitaneenkohan samat sanat sovittaa toiseen perusoleelliseen eroavaisuuteen, joka siirtää suomalaisen näytelmän hyvin kauas tuosta toisesta, johon Beaumarchais on huokunut kaiken sen katkeruuden, minkä hänen aikakautensa on ladannut hänen poveensa? Turha olisi kieltää suomalaisen luonteen taipumusta lievempään tai katkerampaan satiiriin, joka niin usein puhkeaa ilmi niin hyvin ajattelussa kuin toiminnassa, niin runosäkeinä kuin suorasanaisena. Eipä siksi ihmetyttäisi, vaikkapa jonkinlaista tämäntapaista sielujen sukulaisuutta ilmenisikin näiden kahden välillä: ranskalaisen Kaaronin, joka iloikseen passittaa varjojen maailmaan niin monia aikojen loppuuneläneitä muotoja kuin suinkin, ja Kiven, joka rohkein käsin johtaa Nummisuutarinsa mitä seikkailevimmille harharetkille. Tällaiseen otaksumaan luulisi olevan sitäkin enemmän syytä, kun viimemainittu omaa aivan ilmeisesti varsin epätavallisen annoksen vis comican lahjaa, joka jo hänen "Kullervossaan" rohkeasti anasti oman sijansa ja joka ei suinkaan ole osoittamatta luontoaan tässäkään näytelmässä, missä se vieläkin kiistämättömämmin on paikallaan. Ja kuitenkin sattuu nyt se kummallinen seikka, että yhtä vähän kuin siinä keksii vähintäkään sentimentaalisuutta sanan halventavassa mielessä, yhtä vähän näkyy tässä komediassa jälkeäkään kirjailijan omakohtaisesta satiirisesta ilkeydestä. Uskomatonta, mutta epäämättömän totta on: meidän ei onnistu koko kappaleesta keksiä pilkanteon tai ilkkumishalun piirrettäkään. Kaikki, mikä siinä osoittautuu naurettavaksi, näyttää siltä vain siksi, että se niin tarkkaan kuvastaa esiintyvien henkilöiden ja niiden tilanteitten laatua ja luonnetta, joihin he joutuvat. Olisikohan se seikka, että siitä, omituista kyllä, kaiken kaikkiaan puuttuu omakohtainen tarve kroonisten leikkausten tekoon, selitettävissä siten, että tekijä on lähtöisin siitä suomalaisheimosta, joka ainakin näihin asti on vähimmin kehittänyt itsessään kansamme taipumusta rehennellä irvihampaana, nimittäin hämäläisestä.

Syvin syy huomauttamaamme ilmiöön on kuitenkin etsittävä toisesta seikasta, joka mitä ratkaisevimmin määrää tekijän suhtautumisen hänen näytelmässään esiintyviin henkilöihin. Mikäli tiedän, ei näihin asti vielä yksikään kansanelämän kuvaaja, ei yksikään kaikenlaisten "Dorfgeschichten'ien" sepittäjä — ja heidän lukunsahan on nykyään kasvanut legioksi — j.n.e., ole kyennyt siinä määrin kuin Nummisuutarien tekijä sulautumaan niihin oloihin ja ihmisiin, joita he pyytävät meille kuvata. Poikkeuksetta ovat nuo toiset itse asettuneet tai pysähtyneet kuvaamainsa tilanteitten ja niissä liikehtivien ihmishahmojen yläpuolelle tai, parhaassa tapauksessa, niiden viereen. Ja siitä on ollut aivan välttämättömänä seurauksena, että kuvaajat ovat tarkastelleet noita syvälle alapuolelleen tai sivusta katsottaviksi asettamiaan asioita ja olentoja joko jonkinlaisella hempeällä säälillä, ajatellessaan heidän hyväntahtoiselle kuvaajalle kaiken kaikkiaan vierasta oloaan ja elämäänsä, tai sitten säilyttäessään mielessään hitusen ylhäistä ironiaa, jolloin tietoisen ylemmyyden tunne ei mitenkään ole voinut olla omiksi iloikseen nauttimatta etuisuuksistaan. Tavallisimmin kuitenkin sentimentaalisuus ottaa hellästi osaa noiden alempien vähäisempään onnenosaan ja samalla sallii ironian hieman naurahtaa kömpelyyttä, joka on eroittamaton ihmisen alistetusta asemasta, varsinkin kun sitä tirkistellään lorgnetin takaa.

Tästä yleisestä esitystavasta poikkeaa Nummisuutarien tekijä aivan yhtä suuresti kuin hänen lähtökohtansakin näitä holhottejaan käsitellessä on peräti toinen kuin kaikkien muiden, jotka ovat ottaneet kynällään tai siveltimellään kuvatakseen n. s. "huonompia ihmisiä". Jos mieli vaivattomimmin saada selvän käsityksen tästä heti silmiinpistävästä erilaisuudesta, on meidän vain loihdittava sisäisen silmämme eteen joku, mikä tahansa, alankomaalaisen koulun usein mitä kiintoisimmista tauluista sellaisena kuin ne kuvastavat kansanelämää aikoina ja oloissa, jotka aivan toisin kykenevät valtaamaan taiteilijan kuin meidän päiviemme suomalainen talonpoikaisjoukko. Vaikka nämä taidemaalarit sallivatkin osanottonsa ja hyväntahtoisuutensa kankaalleen kahlehtimaansa hupaista seuraa kohtaan aivan ilmiselvästi päästä näkyviin, ei heitä kuitenkaan missään tapauksessa lainkaan epäilytä itse sydämen pohjasta hymyillä henkilöhahmoilleen ja panna heitä koko maailman ilonpidolle alttiiksi. Katsohan sen sijaan tuota aitoa suomalaista, melkein tuimaa totisuutta, jolla Nummisuutarien tekijä on kohdellut oman sisäisen näkemyksensä meidän sisäiselle näkemyksellemme esittämiä henkilöitä! Käyttäisimme kylläkin epäasiallista sanontaa, jos sanoisimme hänen ottaneen nämä mielikuvituksensa luomukset jonkinlaisen käsittelyn alaisiksi. Hän näyttää päinvastoin ottavan heidät aivan sellaisinaan, täysin valmiina, ja sallivan heidän ajatella, puhua, toimia täysin omavaraisesti, ilman etäisintäkään vihjausta siihen, että hän, tekijä itse, tanssittaa heitä pillinsä mukaan ja että hänellä siis on oikeus, ei vain kouluuttaa heitä mielin määrin, vaan myös pitää hauskaa heidän kustannuksellaan, milloin hän on siihen itse antanut itselleen aihetta. Jos he joskus, vaikka sellaista sattuu vain poikkeuksellisesti, puhuvat typeriä tai käyttäytyvät tuhmasti, niinkuin paljon useammin on asian laita, ei tämä tapahdu ollenkaan siksi, että heidän herransa ja mestarinsa pääsisi näyttämään, kuinka kauas taakseen tai alapuolelleen hänen oma älykkyytensä ja sukkeluutensa on heidät jättänyt. Asettumatta korkeampaan asemaan seuraansa nähden hän liikkuu aivan luonnollisesti sen keskellä. Se on hänelle synnynnäistä, eikä hän mahda mitään silmilleen, jotka näkevät avoimesti, kuinka nuo toverit käyttäytyvät, eikä korvilleen, jotka tajuavat heille ominaisen tavan heidän sisäisen ihmisensä ilmaisemiseksi. Hän ei ole asettunut väijyksiin vakoillakseen heidän heikkouksiaan ja kömpelyyksiään, sitten pilkkaa tehden juorutakseen näkemiään kaikelle kansalle. Hän ei edes heittäydy heidän tulkikseen: he saavat itse puhua puolestaan parhaan taitonsa mukaan. Ja siitä johtuu se ihmeellinen, mutta samalla aivan luonnollinen seikka, että heistä sanotaan näytelmässä tuskin ainoatakaan sanaa, jota he eivät voisi tunnustaa todellisuudessa itse sanomakseen. Ja samoin piirtyy itsekunkin mielentila täsmälleen sellaiseksi, jollainen sen täytyykin olla asianomaisessa tilanteessa niin toisen kuin toisenkin erilaisen luonteen mukaisesti. Nämä Goethen syvämieliset sanat, joilla hän on luonI nehtinut Shakespearen käsitystä monivivahteisista ihmisluonteista: "Shakespearesta näkee, millainen ihminen mieleltään on," voimme aivan liioittelematta sovittaa Stenvallin suomalaisen rahvaan kuvauksiin. Eikä tämä ole suinkaan hänen vähin ansionsa. Lieneekin varmaa, että juuri Shakespeare on kirvoittanut hänen Runottarensa kielen siteet, vaikkakaan ei silti voitane väittää, että brittiläinen runojättiläinen olisi varsinaisesti opettanut sen puhumaan.

Sanotusta käy helposti ilmi, kuinka suureksi tunnustan tekijän taidon havainnollistuttaa ihmisluonteita toisistaan eroittavia vivahteita sekä yleensä hänen kykeneväisyytensä niin sanottuun objektiiviseen esitykseen. Tämä etevämmyys on parasta, mitä Nummisuutarit voi vaatia osakseen, ja se onkin sille mitä runsaimmin tunnustettava. Voidaan pitää yleisesti tunnettuna tosiasiana, että juuri tarkoin yksilöllistettyjen luonteiden erikoisen etevän kuvaamisen puutteellista taitoa katsotaan pohjoismaisten runoilijoiden yhteiseksi sukulaispiirteeksi. Tästä yleisestä säännöstä esiintyy kuitenkin siellä täällä erinomaisia poikkeuksia. Sellaisena poikkeuksena voimme ruotsalaisista mainita Bellmanin siltä erikoisalalta, jota hän yksinvaltiaana hallitsee, sekä myös Almqvistin hetkinä, jolloin hänen hyvä hengettärensä on luopunut hänestä vähimmän loitos. Suomalaisista kohoaa Runeberg tässä suhteessa saavuttamattomaksi. Mutta Stenvallkin on Nummisuutareissaan päässyt tähän samaan suuntaan niin pitkälle, ettei voi ihmettelemättä seurata hänen edistystään tällä uralla. Huomattavin ilmiö on kuitenkin tällöin, ettei hänen kykynsä ole rajoittunut vain yhden tai toisen mielihenkilön luonnehtivaan kuvaukseen; se on yltänyt miltei kaikkiin persoonallisuuksiin, jotka hänen näytelmänsä on kutsunut eloon. Tämäkin osoittaa, kuinka rikkaasta ja hedelmällisestä luontaisesta maaperästä hänen henkensä saa ravintonsa. Eihän yksikään ihmisnero kykene niin ehtymättömästi kuin luonto itse synnyttämään vaihtelevia muotoja elämänvoimansa ilmaisuksi.

Ylen hienostunut ja siksi myös liian herkkusuinen esteettinen aisti saanee epäilemättä Stenvallin kuvaustavasta aihetta valitella sen vielä naturalistisempaa suuntaa kuin mitä edes ne useasti varsin alkuperäiset olosuhteet, jotka ovat kuvattavina, olisivat välttämättä edellyttäneet. Aivan aiheeton ei tämä valitus liene. Yleensä lienee kuitenkin nimitys realistinen, johon ei suinkaan aina, eikä varsinkaan meidän aikoinamme, liity halventavaa merkitystä, puheenaolevassa tapauksessa paremmin paikallaan kuin äsken käytetty sana. Ymmärrän vallan hyvin, kuinka pahasti tämä myönnytykseni jättää Nummisuutarien tekijän niiden hylkäystuomiolle alttiiksi, jotka hempeätunteisesti palvovat ylenpalttisen idealismin kaikkia etuoikeuksia. Antautumatta kiistelemään siitä, olisiko tekijä voinut ja olisiko hänen ehkä tullut joskus suoda kuvaamilleen henkilöille ja olosuhteille ylevämpää lennokkuutta kuin yleensä on näyttäytynyt olevan laita, rohkenen kuitenkin huomauttaa, että hän, milloin häntä haluttaa, pystyy täysin helkähdyttämään idealistisemminkin soivia säveliä. Sen todistamiseksi voidaan syystä viitata tuohon sanomattoman kauniiseen toisen näytöksen idylliin, jota esittäessään muutoinkin oivallisesti, luonnehdittu talollinen Karri tekee pienen lahjoituksen, minkä hän on määrännyt äskenvihittyjen vastaisen onnen pohjaksi. Samansuuntainen on myös näytelmän rakentava loppukohtaus, josta myöhemmin muutama sana lisää.

Saattaa olla, että kun tekijä on näennäisen helposti voittanut objektiivis-realistisen luonnekuvauksen vaikeudet, tämä houkuttelisi jonkun erehdyttävästi pitämään tällaista objektivisointia yleensä maailman helpoimpana asiana kenelle tahansa. Silloin ehkä vastustuksen tueksi vedottaisiin sen arkiseen vastineeseen, daguerrotypian muotojakuvaavaan kykyyn. Tämä esimerkki ei kuitenkaan ole niin täysin vakuuttava kuin ensi katsannolta luulisi. Se vaikutelma, minkä daguerrotypia kykenee luomaan, ei ole sittenkään aivan sama kuin minkä Nummisuutarien tekijän luonnehtimiskyky pystyy aikaansaamaan.

Alkuperäisen olennon ja mekaanisin keinoin esiin loihditun kuvan välinen yhtäläisyys saattaa tosin, jos kaikki hyvin onnistuu, olla ilmeinen. Mutta siinäkin tapauksessa on kuvaa haittaamassa muutamia puutteita, jotka eivät ole niinkään epäoleellisia: tunteen, valojen ja varjojen vilkkaan vaihtelun, sanalla sanoen, elämän puute. Kaikkein vähiten on se elämänilmaus, joka paljastuu yksilöissä toisiaan takaa-ajavien ja esiinpakottavien mielenliikkeiden sisäisenä kehityksenä ja sen välityksellä, sellaisena kuin tämä on m.m. Eskon henkilössä niin mestarillisesti ja aitodramaattisesti perille viety, aikaansaatavissa daguerrotypian käytettävissä olevin keinoin. Eikä kuitenkaan tällöin mikään kuvaamistaidon kurja nurkkamestari osoittaudu kilpailua kestämättömäksi. Aurinko itsehän siinä epäonnistuu.

Aluksi riittänevät nämä yleisluontoisemmat huomautukset siitä tavallista suuremmasta arvosta, jota Nummisuutarit voi, mikäli allekirjoittanut ymmärtää, varsin pätevästi itselleen vaatia, kiinnittämään teokseen hyväntahtoista huomiota. Ajan ja tilaisuuden tullen en jätä yrittämättä yksityiskohtaisemmin tutkimuksin selvittää tämän aivan erikoisen kirjallisen tuotteen pääasiallista luonnetta ja laatua.

2.

Edellisessä kirjoitelmassa pohdittavaksi otettu Figaron häiden ja Stenvallin Nummisuutarien vertailu antoi aihetta muutamiin aika omituisiin arveluihin. Näytti nim. voitavan panna kysymykseen, onko suomalaista näytelmää lainkaan tunnustettava todelliseksi komediaksi, mikäli tahdotaan pitää ranskalaista kappaletta draamarunouden koomillisen laadun normaalityyppinä. Lähemmin katsellen osoittautui kuitenkin asia sellaiseksi, että jos jotakuta huvittaisi, ainakin leikillään, kääntää koko kysymys päinvastaiseksi, ei moinen perin rohkea käännähdys olisi vallan aiheeton. Järkähtamättömimpiä vaatimuksia, joita on tapana kohdistaa draamatuotteeseen, olipa se mitä laatua tahansa, on vaatimus, että sen on oltava ihmisluonteiden näyttämönä. Mutta vaikkei olisikaan ehkä koskaan ennen huomautettu, kuinka vähän oikeutta useimmilla Beaumarchais’n häävierailla on sellaiseen kunniaan, että he saisivat käydä todellisista ihmisolennoista, on asia nyt kumminkin sanottu julki, ja väitteen pätevyyttä ei voitane aivan äkkipäätä ajaa olemattomaksi. Nummisuutareissa esiintyviltä henkilöiltä tuskin sitävastoin voitaneen riistää oikeutta tulla tunnustetuiksi todellisiksi ihmisiksi. Ja samalla on Stenvallinkin komedia saanut yhden kumoamattoman tuen puoltamaan sille huvinäytelmän alalla paikkaa, jonka se aivan arvelematta on omaksunut.

Tällä ei kuitenkaan kysymys ole suinkaan vielä ratkaistu. Ja jos kysymys sovitetaan niin, ettei tahdota tunnustaa komedian nimeä koomillisuuden tarkoituksin esiintyvälle näytelmälle muilla ehdoin kuin että se täyttää kaikki näyttämön vaatimukset, silloin pyörii vaara, että Nummisuutarit saa jäädä komedian suljettujen ovien taakse. Mutta jos se saa luvan esiintyä komediana hamaan siihen asti, kunnes todellinen syntyperäinen suomalainen näyttämö — tuolla kaukana tulevaisuuden mailla — ehtii saada ovet ja muitakin yhtä välttämättömiä tarpeita, ei tuhoava onnettomuus ole vielä varsin lähellä.

Mutta vaikka suomenkieli omistaisi todellisen näyttämön kaikkine tarpeineen, ei ole aivan mahdotonta, että Nummisuutarit, ainakin osittain, voitaisiin panna liukkaiden näyttämöpalkkien koetuksille alttiiksi sen tarvitsematta välttämättä kompastua. Niinpä esim, koko erittäin reippaasti suoritettu toinen näytös ei tarjoaisi siihen soveltuville näyttämötaiteilijoille niinkään harvoin tilaisuutta näyttää taitolahjaansa edullisessa valossa ja katsojalle aihetta osoittaa valinta- ja arvostelukykyään, hänen kärsivällisyytensä joutumatta sen kovemmalle koetteelle kuin mitä kuolevaisista kriitillisinkin on velvollinen kestämään.

Onko sitten askartelu Nummisuutarien kanssa todella kärsivällisyyttä kysyvää? Ja jos kysymykseen on vastattava myöntävästi, miten soveltuu tällainen myönnytys näytelmän kieltämättä synnyttämään tavallista suurempaan mielenkiintoon?

Lukija suvainnee muistaa, että nämä kysymykset esitetään sen kysymyksen johdosta ja yhteydessä, vastaako kappale näyttämön vaatimuksia. Eikä kenelläkään liene aihetta niiden tekemiseen muista syistä. Jos Nummisuutareita tarkastellaan vain yleensä kirjallisena tuotteena, on kai ehdottomasti myönnettävä, että sen sanontatapa on huomattava reippaudestaan ja voimastaan, jollaisia on oikeus vaatia ainoastaan niiltä kieliltä, mitkä ovat varsin pitkälle kehitetyt, ei vain puheessa, vaan myös kirjoituksessa käytettäviksi. Kenties ei liene yhtään ainoaa suomenkielistä, suorasanaiseen muotoon puettua kirjaa, joka ilmaisutavan luonnollisessa eloisuudessa voittaisi Nummisuutarit. Ja jo pelkästään tämä ominaisuus riittäisi suomaan Stenvallin komedialle sijan alkuperäisen suomalaisen kirjallisuuden joukossa, missä sitä aina voidaan, mahdollisesti ei ilman kateutta, mutta ei koskaan ilman kunnioitusta katsella.

Tällaisen tyylin notkean eloisuuden pitäisi varmasti hankkia näytelmälle tarkkaavia katselijoita, jos vain eri osat esitetään edes kutakuinkin moitteettomasti. Siltä näyttää; mutta aivan varma ei tuollainen menestys kuitenkaan ole, ennenkuin kappale on todella suoriutunut näyttämön tulikokeesta. Tähän kohdistuvat epäilykseni johtuvat seikasta, jonka muutoin olen tunnustanut suuresti lisäävän näytelmän ansioita: esiintyvien henkilöiden tarkasta luonnehtimisesta. Selvemmin tai himmeämmin tajuten voimansa vahvimmaksi juuri tällä alalla on tekijä suorittanut kuvauksensa niin kiintoisasti, että se pakosta herättää samaa mielenkiintoa niin lukijassa kuin katselijassakin, mutta samalla niin perusteellisesti, että tuo perinpohjaisuus saattaa tuntua viimemainitusta liian venyvältä. Kun olemme Beaumarchais’n ja hänen seuraajiensa näytelmissä niin hyvin uudenaikaisen ranskalaisen komedian piirissä kuin sen ulkopuolella tottuneet noihin pulpahteleviin vuoropuheluihin, joissa vuorosanat herkeämättä ponnahtelevat vastakkain kuin välkehtiväin teräsjousten sinkoamina tai ainakin kuin kaaripyssyn ampumina nuolina, ei joskus ole niinkään helppoa tyytyä edes Molieren sanomattoman älykkäihin, mutta sittenkin suhteellisesti pitkäveteisiin keskusteluihin. Kuinka siis malttaisimme pysyä kärsivällisinä, kun olemme joutuneet pakoon pääsemättä kuuntelemaan juttuamista, jossa mitä aidoimmat suomalaiset, taipumuksensa mukaisesti, vihdoin vauhtiin päästyään "puhuvat suunsa puhtaaksi", niinkuin heidän kuvaava sananpartensa käskee, ja keventävät sydäntään, vaikka se tapahtuukin harvinaisen lyhyin ja koomillisin lausein.

Miten näitä keskusteluja venyteltäköönkin, tyhjää lorua, joka ei kuuluisi asiaan, tilanteeseen, henkilöön, tapaa niissä kuitenkin harvoin tai ei koskaan. Sen mahdollisen väitteen, että muka tämän näytelmän käsittely sopii pikemmin novelliin kuin komediaan, kumoaa mitä järkkymättömimmin pelkästään sen ensimmäisen näytöksen laatu. Jos sen lukee lävitse vähänkään tarkemmin miettien, pitäisi huomata helposti, että siihen sisältyy erinomaisen taidokkaasti suoritettuna näytelmän koko pohjasuunnitelman esittely ja niin tyydyttäviä viittauksia sekä toimivain henkilöiden luonteeseen että vastaisiin selkkauksiin, että kaikki kohtuulliset vaatimukset on tässä suhteessa tyydytetty. Voinee edellyttää yleisesti tunnetuksi asiaksi, että tällainen johdantoesittely koituu, kun se onnistuu, draamalle ansioksi, jota vastoin sellaista ei koskaan tarvita, ainakaan laajemmin mittasuhtein, milloin on kyseessä novelli. Tuohonkin erittäin sukkelaan ja koomillisista aiheista niin satoisaan yllätykseen, minkä meille valmistaa toinen näytös, on sivuilla 24 ja 25 aivan kylliksi vihjattu parissa ovelan Mikon suuhun pannussa vuorosanassa, tuon Mikon, joka osoittaa nokkeluutta ja myös vahingoniloa, paljon sen mitan ja määrän ylittävää, mihin ne kohoavat tavallisessa hämäläisessä, jonka vuoksi ei edes hänen nimensä ole viihtynyt muun joukon luettelossa.(Ensi painoksessa puuttui henkilöluettelosta Mikko Vilkastuksen nimi.)

Tekijän keksintö, kun hän panee viattoman sulhasen, joka mitä suorasukaisimmin toivein lähestyy valitun armaansa asuntoa, tapaamaan sen hälinän ja melun vallassa, rakastetun viettäessä häitään toisen kanssa, esiintynee kyllä ballaadeissa ja muissa traagillisen luontoisissa runoissa, mutta komedia ei tietääkseni ole milloinkaan rohjennut käydä siihen kokeeseen. Tämä järjestely ei kuitenkaan tarjoä ainoastaan sitä etua, että koko toiminta voidaan äkkiä siirtää harvinaisen koomilliseen tilanteeseen. Luonteenkuvauksellekin suo tämä erilaisten henkilöiden ja etujen yhteentörmäys mitä satoisimman maaperän monivivahteiseen tämän kuvauksen harjoittamiseen. Ja Stenvall on, osoittaen kykyä ja taituruutta, jota moni taiteen mestarikin voisi häneltä kadehtia, käyttänyt hyväkseen tätä oman sukkeluutensa valmistamaa rehevää tilaisuutta.

Tarkoitukseni ei voi mitenkään olla yksityiskohdittain viipyä kaikissa niissä huomattavissa luonteenkuvauksen voimakkaissa ja tosissa piirteissä, jotka ansaitsisivat lähempää vaarinottamista. Tässä voivat tulla kysymykseen yleensä vain harvahkot hajanaiset huomautukset asiaankuuluvista seikoista. Ainoastaan Eskon suhteen, joka on näytelmän kaikista henkilöistä tarkimmin ja dramaattisimmin käsitelty, on minun nähdäkseni tehtävä poikkeus, osaksi itse asian vuoksi, osaksi myös viitatukseni siihen, miten olen kuvitellut meneteltäväksi näitä aiheita käsiteltäessä.

Eskon olemuksessa ovat sulautuneet yhdeksi isän hyvänsävyisä luonne ja äidin kuohahteleva kiivaus; kuitenkin siten, että edellinen muodostaa itse perustan, kun taas jälkimmäinen vain voimakkaita sysäyksiä saatuaan voi päästä vallalle ja kääntyä ulospäin, mutta puhjeta silloin sitä hillittömämpänä. Kodissa on äidin valtava patukka edustanut kasvatuksen periaatetta ja nujertanut harkinnan omatoimisuuden perin vähäiseksi, jättäen siten tien avoimeksi mitä mielettömimmille teoille, milloin hyvänsävyisen sietämisen varastot ovat viimeinkin tyhjennetyt. Hän on nuorukainen, niin neitseellisen puhdas tavoiltaan, että hän siitä joutuu vallattoman Mikon pilkan kohteeksi. Jo kolmannellekymmenennelle ennättäneenäkään ei hänellä ole vielä omakohtaista käsitystä päihtymyksen vaikutuksista. Mutta ennen kaikkea on Eskossa huomattavana piirteenä hänen syvällinen oikeudentuntonsa, joka ei salli hänen ajatella, vielä vähemmän tehdä jotakin, mikä loukkaisi jotakuta toista, oli se kuka tahansa. Kun on kyseessä totuus ja oikeus, ei hän ymmärrä lainkaan leikkiä. Tämä mielenlaatu, se se tekee hänestä, joskin paljon pienennetyin mittasuhtein, Don Quixoten siinä pienessä maailmassa, joka häntä ympäröi.

Nytpä olivat asiat kääntyneet niin hullulle tolalle, että tuiki rehellinen, mutta iloluontoinen talollinen Karri joutui ei aivan syyttään aiheeksi siihen, että kunnon Eskomme luuli tulleensa syvästi petetyksi ja että hän uskoi ihmisoikeuksiaan pahoin loukatun. Karri, joka kaupungista palatessaan oli tavannut Eskon isän pahaenteisessä "Puolimatkan krouvissa", oli tullut tehneeksi siellä sellaista, mistä hän itse sanoo: "Jota en tehnyt olisi ilman vähän häkää ylikammarissa." Miten lienevätkään ukot keskenään laseja kilistelleet, piti nim. Eskon isä aivan päätettynä asiana, että hänen esikoisensa oli juuri mies omiaan ottamaan juomaveikon oivan kasvattityttären, Kreeta-nimisen, kuin hyllyltä siepaten paremmaksi puoliskokseen. Oman arvonsa ja aiheittensa puhtauden tunnossa oli koko muukin perhe samaa mieltä. Hinc illae lacrymae! Meidän on siis helppo kuvitella, mitä tunsi hyvänsävyinen Esko, kun hän kosiomatkalle lähdettyään huomasi olevansa kuin pilvistä pudonneena keskellä häähumua, missä hänen oma Kreetansa oli toisena päähenkilönä. Mutta kauheinta kaikesta oli sittenkin, että Kreetan rinnalle oli asettunut yljäksi — puusuutari, eikä kukaan sen ylhäisempi. Onhan päivänselvää, että totuus ja oikeus, miehen uskollisuus ja naisen kunnia, sanalla sanoen koko maailma, vaikkapa se olisi tepsuttanut villasukissa, ei ollut arvollinen saamaan jalkaansa kenkiä, eipä edes puusuutariyljän tekemiä, saatikka petetyn, puijatun, julmasti narrina pidetyn Eskon kaltaisen mestarin.

Tämä seisoo nyt hoippuen niin hyvin ulkonaisen kohtalonsa kuin sisäisen ihmisensä liukkaassa käännekohdassa. Ja tähän hengenvaaralliseen pisteeseen jätämme hänet tällä kertaa.

3.

Aikaisemmassa kirjoitelmassamme mainittiin jo toinen näytös näyttämöllisesti täyden kiitoksen ansainneeksi. Mutta katseltakoon sitä miltä kannalta tahansa, osoittautuu sama näytös aina yhtä ehdottoman tunnustuksen arvoiseksi. Nämä hääkohtaukset tarjoavat nähtäväksemme suomalaista kansanelämää esittävän laatukuvan, joka kuvauksensa tarkkuudelta on parhaimman veroinen, mitä alankomaalaisilla taidemaalareilla on ollut tältä alalta esitettävänä; ja sen lisäksi jää taulusta, ennenkuin vihan myrsky ryntää sen kimppuun, niin perin ystävällinen, inhimillisesti hyväntahtoinen vaikutelma, etteivät David Teniers, isä ja poika, tai muut samansukuiset ole pystyneet saamaan sellaista aikaan. Miten pirulliselta tuntuakaan varsinkin Figaron häät kaikkine vääntyneitten huulten ivanirvistyksineen verrattuina siihen täyden tyytyväisyyden ja riemun tuulahdukseen, mikä leijaa koko sen joukon ympärillä, jolle Karri lausuu kehoituksensa: "Kas niin! Nuoret, iloitkaat ja vanhat hauskasti nuorten iloa katselkaat!" Ja mikä kurja ryysyläinen sielultaan onkaan jalosyntyinen kreivi Almaviva tuon sarkanuttuisen aatelismiehen, patriarkaalisen talonisännän rinnalla!

Hyvien sanojen helposti lepyttämänä, niinkuin sopiikin pohjaltaan hyväntahtoiselle hämäläiselle, ei Eskokaan voi aluksi sallia kiukun jääkuoren jähmettyä mieltään kattamaan kohdatessaan sen lämmittävän sydämellisyyden, millä isäntä pyytää odottamattomat vieraat osallisiksi hääiloon, vanhan tavan mukaan, niinkuin Karri nimenomaan sanoo. Kova kuri, jonka alaisena Esko on kasvanut kodissaan, auttanee sekin vielä pitämään häntä aisoissa, vaikka hän arveleekin: "Minulle on tehty vähän petoskauppaa." Hänen nenänsä ohi menneen kauniin morsiamen näkeminen kirvelee Eskon mieltä: "Hän on kaunis kuin ruusu ja kukkainen. Ja kultakruunu päässä!" Eipä ihme, että hän lisää: "Sydäntäni karvastelee vähän." Siitä huolimatta pysyy hänessä vielä lujana tämä päätös: "Empä tahdo toki ruveta tässä mekastamaan, en sanaakaan hiiskua tästä asiasta, jos eivät he vihoita minua jollain tavalla." Ja hänen on myönnettävä: "Mutta sille ei kohtelemisensa meitä kohtaan näytä." Mikäli päähenkilöistä riippuu, ei mikään siis näytä ennustavan jonkinlaista Jerusalemin surkean hävityksen episoodia.

Mutta juuri tämä Eskon aie osoittautua äidiltään saamansa kasvatuksen arvoiseksi ja käyttäytyä siivosti saa aivan pian onnettomuutta aikaan. Niin kauan kuin keskustelu on käynnissä Karrin ja hänen viimeksi tulleitten vierastensa välillä, käy kaikki rauhallisesti ja siivollisesti aivan kuin vanhanaikainen menuetti. Jopa isäntä hyväntahtoisesti auttaa Eskoa, jonka huulilta valhe ei tahdo luistaa, keksimään tekosyyn, joka tyydyttävästi selittää hänen matkansa näille seuduin. Rajuilman puhaltaa raivoonsa vasta muuan sivuhenkilö: viuluniekka Teemu, joka pyytämättä ryhtyy järjestysmiehen virkaan; ja myönnettävä on, että hän suorittaa työnsä muitten lahjainsa veroisella taituruudella. Luullakseni ei koko näytelmässä ole toista kohtaa, missä kuvauksen psykolooginen hienous kohoaisi sen ristiriidan esittämisen tasoille, johon tämä musikantti-tappelupukari antaa nuottiavaimen. Eivät koko maailman hovikapellimestarit pystyisi paremmin edustamaan sitä irritabile genusta, johon hän kuuluu, kuin tämä häitten Paganini, joka taipuu vain isänsä jämeän nyrkin alle, mutta ei muutoin tahdo tunnustaa ketään väkevämmäkseen, ei maassa eikä tuskinpa taivaassakaan.

Päätökselleen uskollisena Esko suorittaa miltei mahdottomia "lammasmaisessa kärsivällisyydessään", niinkuin Schillerin Maria Stuart kuvaa omaa yritystään oikeutetun suuttumuksensa hillitsemiseksi. Mutta hän tuntee kuitenkin erikoista tarvetta, siinä onnettomassa asemassa, johon hän on sotkeutunut, osoittaa käytöksellään, kuinka korkealle hänen hyvät ominaisuutensa kohottavat hänet hänen vastoinkäymistensä yläpuolelle. Kun siis Karri pelimannille oikeutta tehden arvelee: "Teemu on niitä ensimäisiä viuluniekkoja", vastaa Esko, vähääkään pahaa tarkoittamatta ja vain hieman loistaakseen musiikin tuntijana: "Entäs Oinasmäen Jooseppi meidän kylässä", ja päättää tuhoatuottavan ylistysvirtensä tuohon intoilevaan vakuutukseen: "Ja ihminen luulee itsensä olevan taivaan ilossa."

Tämä ylistely, jota Teemu ei ehkä olisi pitänyt peräti liioiteltuna, jos se olisi suotu hänelle itselleen, oli hänestä sietämätön, kun se koroitti pilviin erään taiteilijatoverin. Se kaivertautuu sudenkynsin hänen sisimpäänsä ja ajaa sieltä ilmoille kateuden pahathenget, kun taasen Esko vielä pystyy ivallisen tyyneyden kannen alle painamaan sappensa, joka saa yllin kyllin aihetta kuohua yli laitojensa. Jakamaton suosio, jonka hänen pitkämielisyytensä naamio saa osakseen, auttaa kai joka tapauksessa vielä jonkin verran viivyttämään räjähdystä, jota on mahdoton välttää. Suutarin, joka keksii sanoa vastaukseksi musikaalisen vastustajansa kaikkiin solvauksiin verrattoman naiivisti: "Niin, herra tirehtööri", täytyykin sitäpaitsi tuntea itsensä hiukan levollisemmaksi oman käyttäytymisensä ylemmyyden tunnossa.

Yhtä varmasti kuin matemaattisen probleeman ratkaisu kehkeytyy nyt silmäimme edessä tuo sielullinen tapahtuma: Eskon yhäti kasvava, mutta hänen vielä voitokkaasti masentamansa katkeroituminen. Ja kuitenkin suikertavat kaikki puheenkäänteet luontevasti kuin soliseva puro vaihtuvien rantojensa lomitse. Vasta sitten kun Mikko kavalasti sujahduttaa hänen mieleensä epäilyksen uudesta petoksesta, jota muka molempien taistelutoverien painiskellessa olisi Eskolle tehty, murtaa tämän suuttumus kaikki ehkäisevät sulut. Vielä kohdistuu kuitenkin sen hurjimman kinahmin raivo elottomiin esineisiin. Mutta lopulta purkaa tämä kaikki kuohunsa, nyt Eskon ensimmäisen päihtymyksen lisävesien vahvistamana, heikkoon kuolevaiseen, koko ihmiskunnan hyväntahtoisimpaan, vaarattomimpaan raukkaan. Jos voisi näytelmästä osoittaa piirteen, joka olisi vielä kaikkia muita aidommin suomalainen, niin olisi kai viitattava siihen menettelyyn, jolla Esko kiihoittaa itseään katkeruuteen hyvää ystäväänsä räätäliä ja klanetinpuhaltajaa kohtaan. Tämä oli kauan sitten, heikkona hetkenään, jolloin hän tunsi mielensä tavallista rohkeammaksi, uskaltanut sanoa muutaman tuttavallisen sanasen Eskon hiustupsusta ja silmistä. Tähän asti ei näiden tunnusmerkkien edustaja ollut tuntenut itseään tai ainakaan osoittautunut loukatuksi. Mutta nyt Esko manaa esiin räätälin tyhjänpäiväisten sanojen haamut käyttääkseen niitä etuvartijoina hyökätessään tämän vihansa uhrilampaan kimppuun, — "vihani uhrilampaaksi" hän itse nimittääkin klarinetinpuhaltaja-raukkaa, joka lopulta, syyttömyydestään huolimatta, saa maksaa kaiken sen pahan, minkä "syntipukkina" onneton kosija katsoo olleensa. Vihansa huipulta, jonne hänen ensimmäinen päihtymyksensä on hänet viimeinkin nostanut, hän näkee selvästi, että "koko mailma on kuin noiduttu mua kohtaan"; ja hänen kestämänsä vääryyden koettelemukset kaikkine yksityiskohtineen ryntäävät nyt yhtä haavaa hänen sielunsa kimppuun. Mutta onneton räätäli on ainoa läsnäoleva kohde, johon räjähdys voi purkaantua. Siksi on hän mennyttä miestä.

Mielentila, joka on vienyt Eskon suunniltaan, on kuvattu ihmeteltävän voimakkaasti. Ja yhtä vaikuttava on myöskin hänen katumuksensa välittömästi tämän jälkeen seuraava esitys. Eskon rajattoman syvä anteeksisaamisen tarve, tarve päästä sovintoon sen ihmisen ja sen yhteiskunnan kanssa, joita vastaan hän on rikkonut, koroittaa hänet yhdellä iskulla niin inhimillisesti ylevälle kannalle, ettei kukaan voi vilpittömättä osanototta seurata häntä sen korkeuksiin, ja valaa samalla hänen ympärilleen niin rakastettavaa ihanteellisuuden hohdetta, että tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos rohkenisimme nähdä hänessä suomalaisen kansanluonteen todenmukaisen tyypin.

Tämän luonteen varjo-, ettemme sanoisi yöpuoliltakaan ei puutu tässä runoteoksessa jyrkän selväpiirteisiä edustajia. Luonnonmukaisuus, joka on tähänkin alaan kuuluvien kuvausten suoritukselle ominaista, herättänee huolta ja epäilyä ainakin niissä, jotka kuvittelevat, että runoelmalla on runollisessa mielessä aivan samat oikeudet kuin valheella proosallisessa mielessä, t.s. että kumpikin vasta silloin täyttää tarkoituksensa, kun niiden sisältönä on totuuden väitteiden selvä vastakohta. On ulkokultaisuutta, jonka vastenmielisyyttä eivät edes kaikkein vilpittömimmätkään vaikuttimet kykene peittämään, kun päivitellään sitä, ettei Stenvall ole säästänyt varjoja maalaillessaan suomalaisen kansanelämän synkempiä puolia. Näytellen suuttumusta, jonka on muka saatava käydä jonkinlaisesta isänmaallisuuden korvikkeesta, huudetaan: "On ihan kauheata, kuinka paljon kappaleen talonpoikaishäissä juodaan; kapakassa ja muuallakin ryypiskellään kerrassaan hirvittävästi!" Valitettavasti on niin asian laita. Mutta eikö sitten Suomessa juoda ja ryypiskellä muissakin tilaisuuksissa ja muissa paikoissa kuin Nummisuutarien tekijän kuvitelluissa keinuissa? Maassa, missä talonpoikaissäädyn todelliset edustajat äärimmäisiin saakka, kuin minkäkin palladiuminsa puolesta, taistelevat aqua vitaen polttamisoikeuksistaan — vielä tänäkin hetkenä soi kaameana korvissani erään tällaisen palo viinan suojelusherran mitä syvimmällä paatoksella lausuma loppuvaatimus: mutta me poltamme sittenkin! — siellä lienee anteeksiannettavaa, vaikkapa samaisen säädyn runolliset edustajat nauttivatkin hieman runsaammin sitä yltäkylläisyyttä, jota heidän proosalliset säätyveljensä ovat niin viljoin valmistaneet. Ja eivätkö meidän päiviemme aikakirjat tietäne alinomaa kertoa tässä maassa sattuneista hurjan mielen purkauksista, sadoin kerroin inhoittavammista kuin pahin, mikä tulee Nummisuutareissa vastaamme, urosteoista, joiden rinnalla irokeesienkin laakerit pakosta kuihtuvat ja jäävät varjoon? Joka todella rakastaa maataan, sen täytyy rohjeta niin runoudessa kuin todellisuudessakin näyttää sille sen kasvoja rumentavat likapilkut. Ja sen on Stenvall tehnyt miehen tavoin, sikäli kuin komedian ala saattaa tarjoutua niin synkkien kohtien heijastuspinnaksi. Tätä älköön suinkaan käsitettäkö niin väärin kuin arvelisin minä muka Nummisuutarien tekijän menettelytapaan sisältyneen määrättyjä opetustarkoituksia. Mikään ei ole hänen runoteokselleen vieraampaa kuin tällaiset järkevät laskelmat. Mutta hänen objektiivista totuutta näkemään tarkka silmänsä on ollut hänen kättään ohjaamassa näitäkin synkempiä harhateitä kuvatessa. Jos ihmisillä on silmät päässä, näkevät he varsin selkeästi, mihin tällainen elämä johtaa, ja ajattelevat ajoissa, mitä heidän omaansa ja kaikkien muiden rauhaan sopii.

Stenvallin synnynnäinen taiteellinen tahdikkuus on kuitenkin siksi suuri, ettei se salli hänen antaa näiden harhateiden päättyä noin vain äkkipäätä "cul-de-sac'iin" (umpikujaan). Hänen hyvä vaistonsa avaa tien hirmuisinten kuilujen viereltä näköaloja kirkkaampia ilmoja kohti, missä varjojen usvista pyrkii päivänvaloon parannetun elämän ja korjattujen, sovitettujen nuoruudenhairahdusten kuvia. Välittömästi sen jälkeen kuin komedia on Hämeenlinnassa luisunut miltei niille rajoille, joiden yli taiteen tuskin poikkeuksellisestikaan on lupa siirtyä, tulevat vastaamme kunnianarvoisan lautamies Eerikin ja kunnon merimiehen, Nikon, hahmot eläviksi todisteiksi siitä, että miten suuri hulttio ihminen lieneekin alkuaan ollut, hän ei sentään ole hukassa niin kauan kuin hän ei itse ole heittäytynyt hukkaan.

Sen voi vielä joka tapauksessa ymmärtää, etteivät ihmiset, joiden sivistys on niin ohueksi hiottu, että Shakespearekin on heidän hermoilleen pahennus, oikein sopeudu tilanteisiin sellaisiin kuin sekin, missä Iivari kohtaa enonsa, joka elämänlaadullaan melkein liiankin vastaansanomattomasti todistaa sisaren pampun sekä välttämättömyydestä että voimattomuudesta tässä matoisessa maailmassa. Vaikeampi on sensijaan käsittää niiden valituksia, jotka loukkaantuvat Nummisuutareissa käytettyjen sanantapojen törkeydestä. Tosin ei voi kieltää, ettei kenessäkään näytelmässä esiintyvistä henkilöistä, eipä edes korkealentoisessa Teemussa, huomaa vähäisintäkään pyrkimystä olla muka hovimiessivistyksen tasolla sille ominaisine sanansovittelutapoineen. Mutta siitä huolimatta ei Nummisuutareista varmastikaan tapaa yhtäkään puheenpartta tai lausumaa, jota voisi verrata niihin säädyttömiin, rivoihin sanansutkauksiin, jotka lukemattomissa Tanskalaisissa komedioissa liukuvat Euroopan kaikkein hienoimpien korvien ohi niitä pahastikaan särkemättä.

Olen tässä ottanut vastatakseni muutamiin Nummisuutareita koskeviin arvosteluihin, joita saattaa toistaiseksi kuulla lasketeltavan ihmisten kesken. Lähemmin kajotessa ne hajoavat pelkiksi perusteettomiksi päähänpistoiksi. Mutta ne todistavat myöskin, kuinka vähässä määrin vielä yleensä pystytään sovittamaan oikeaa mittapuuta sellaiseen harvinaiseen näytelmään kuin Nummisuutareihin. Kun kumoamattomiin perusteisiin nojautuvaan näin tärkeän aiheen selvittämisyritykseen täytyy sisältyä hiukan enemmänkin kuin pelkkää anteeksipyytävää puolustelua, rohkenen vielä viimeisessä kirjoituksessa antaa hieman lisiä tuontapaiseen selvitykseen."

Niinkuin edellisestä näemme, lupasi Fredrik Cygnaeus vielä neljännessä ja viimeisessä artikkelissa jatkaa Nummisuutarien tarkasteluaan. Syystä tai toisesta ei kirjoitelmasta kuitenkaan syntynyt mitään julkaistavaa kokonaisuutta. Cygnaeuksen jälkeenjääneistä papereista on kuitenkin tavattu useita muistiinpanoja, ajatusvälähdyksiä ja huomautuksia, jotka ilmeisesti olivat tarkoitetut tämän neljännen artikkelin aineksiksi. Alkuperäistä käsikirjoitusta jatkavista muutamista riveistä käy selville, että Cygnaeus oli erikoisesti aikonut kosketella sitä tyytymättömyyttä, mitä kappaleessa voimakkaasti esiintyvä realismi oli joillakin tahoilla aiheuttanut ja mihin Cygnaeuksen mielestä on sitäkin vähemmän aihetta, kun tämä realismi on "teoksen ansioiden joukossa ensi tai ainakin toisella sijalla".

Nämä Nummisuutareihin kohdistuvat hajanaiset muistiinpanot on julkaistu Fr. Cygnaeuksen koottujen teosten 6. niteessä (ss. 359—362) seuraavassa järjestyksessä:

"Ihmeellistä! Komedia, jossa oikeastaan ei mitään ivata, pilkata! Mikä siinä siis huvittaa?"

"Nummisuutareissa" emme tapaa yhtään irrallisia tai oikeammin sanoen vapaina liihoittelevia ja räiskyviä sukkeluuksia. Mikäli senlaatuista on tarjona — ja sitä ei totisesti ole vähän — putkahtaa se sisäisen välttämättömyyden pakosta henkilön omasta tarpeesta käyttää juuri tällaista ilmaisukeinoa. — Emme liioin tapaa siinä vain terävin kynänvedoin piirrettyjä pilakuvia, jollaisia ovat useimmat Beaumarchais’n teatterihahmoista.

Ei ainoatakaan yksityiskohtaista, tavallisen mallin mukaista kuvausta henkilöitten ulkonaisesta ihmisestä. — Luonnonkuvaus sellaisenaan — ihmisestä riippumaton luonto — ei tule siinä ensinkään kysymykseen.

Marmorihohde, jonka antokin runous valaa henkilöihinsä, on sentään pääasiallisesti vain pintaheijastusta. Ihmisen sisimmästä sädehtivää hohdetta se tuntee yhtä vähän kuin Etelä tuntee kodin sisäisestä liedestä leviävää lämpöä. Etelällähän on lämmin, kestävämpi aurinkonsa, ja se voikin siksi paremmin olla lieden lämpöä vailla.

Uuden ajan kirjailijoilla näkee sensijaan varsin usein mielikuvituksen rohkeimpaan lentoon yhtyvän ihmisen salattujen mielenliikkeitten läpitunkevimman, terävimmän anatoomisen käsittelyn.

Että merimies jaarittelee uskaliaita matkajuttujaan niin järkevälle kuomalle kuin lautamies, on selitettävissä sen vaikutuksen pohjalla, minkä niiden kerrotaan tehneen hyväntahtoiseen tuomariin, joka etsii kaikkia mahdollisia lieventäviä asianhaaroja päästääkseen kotimaahansa kaipaavan karkurin kaikkein vähimmällä rangaistuksella. — Ei harmin eikä sadatuksen sanaakaan raudankovasta laista. Näkyy, että kansa itse ajaa sen asiaa tässä tapainkuvauksessa, eivätkä sen enemmän tai vähemmän tarpeettomat edustajat.

Tuo omituinen seikka, että Esko lopulta purkaa kaiken katkeruutensa samaan viattomaan "pillipiipariin", joka, joskin syyttään, joutuu lähinnä aiheuttamaan kosijalle niin paljon onnettomuutta sen kehumisen tähden, jota tämä oli hänelle tuhlaillut.

Esko on raivoava Don Quixote: mutta hän raivoaa sen vääryyden tähden, jota hän katsoo itse kärsineensä. — Summum jus summa, injuria.

Kansan on opittava, mihin pampun armoton lainkäyttö johtaa, milloin ei rakkauden evankeliumi käy väliin lievittäen ja tasoittaen. Eskosta on tehty lain vasaran tosin vilpitön, mutta sittenkin yksipuolinen palvoja, koska hän on perhe-elämässä joutunut kokemaan ainoastaan tämän mahdin ja vallan harjoitusta. — Tähän kasvatukseen juontaa syvimmälti juurensa luonne, jonka tekijä on ihmeteltävän johdonmukaisesti kehittänyt, runollisen näkemyksensä opastamana, joutumatta tällä tiellä vähääkään harkitsevan mietiskelyn johdateltavaksi.

Nämä henkilöt, vaikka ovatkin yleisinhimillisiä, ovat niin luontoperäisen suomalaisia.

Miten syvä suomalainen totisuus, niin, kaihomielisyys kohoaakaan tämän hilpeyden syvyyksistä!

On mitä suuriarvoisin asia, että suomenkielisellä kaunokirjallisuudella on jotakin omalaatuista esiintuotavana.

Yleissivistys voi ainakin ilmaista kirjailijalle, mitä hänen on kirjallisessa luomistyössään vältettävä; — mitä hänen on samassa työssään ehdottomasti tehtävä, sitä ei edes sekään kykene hänelle opettamaan.

Hänen kaltaistaan henkeä suomalaisen runouden aikakirjat tuskin unohtanevat. Olisi siis jo tästäkin syystä turmiollista, jos hän oman onnensa nojaan jätettynä menehtyisi kaiken sen puutteeseen, mikä elämälle ja olemassaololle on välttämättömintä. Sillä sellaisen tapauksen muistoa ei sitäkään voida hävittää, ja syytä ei silloin sysätä yksin hänelle, vaan siitä saa osansa muuan toinen, jonka me kaikki niin mielellämme soisimme esiintyvän jälkimaailman edessä ainakin moisten laiminlyöntien painoa vailla: itse Suomen kansa."

Kirjoittaessaan pari vuotta myöhemmin "vielä kerran teatterin tulevaisuudesta Suomen pääkaupungissa" ja puhuessaan siitä runouden ja näytelmän noususta, mikä oli äskettäin ollut havaittavissa maassamme, vetoaa Cygnaeus m.m. Kiven "suurenmoiseen (storartad) Kullervoon" sekä Nummisuutareihin, "nerokkaimpaan huvinäytelmään, minkä näihin asti suomalainen kyky on saanut aikaan" (Samlade arbeten, VI, s. 111).

Samana vuonna 1867 lausui myös Kaarlo Bergbom Nummisuutareista varsin ylistäviä sanoja. Tämä tapahtui sen kehuvan arvostelun yhteydessä, minkä Bergbom kirjoitti Kirjall. Kuukauslehden huhtikuun numeroon v. 1867 (s. 111) Aleksis Kiven Karkureista. Huomautettuaan, että arvostelu on syyllä moittinut Kullervossa ilmenevää liiallista eepillisyyttä ja liiallista "huolettomuutta kielen suhteen", jatkaa Bergbom:

"Nämät viat ovat paljoa vähemmässä määrässä huomattavina Kiven toisessa draamassa: 'Nummisuutarit', joka epäilemättä on paras komedia, minkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut. Moni oudoksui kyllä kuvauksen erinomaisia luonnollisuutta, eikä tahtonut myöntää sitä runollisuudeksi, mutta yleisesti tämä näytelmä on hyvinkin päässyt yleisön suosioon. Runoniekan lämmin rakkaus ihmisiä ja oloja kohtaan, jotka hän esittelee, antaa kuvaukselleen kauniimman ihanteisen valon, kuin mitä hentomielisimmät koru-puheet olisivat jaksaneet. Nummisuutarit on Kiven rikkahin ja vaihtelevaisin teos; hänen mielikuvituksensa omituinen voima ilmautuu siellä korkeimmillaan."

Muutkin arvostelijat suhtautuvat Nummisuutareihin, Fredrik Cygnæuksen jälkiä seuraten, ilmeisellä ihastuksella ja ymmärtämyksellä. Siinä v. 1872 pidetyssä esitelmässä, johon on ylempänä viitattu, lausuu Eliel Aspelin eräitä varsin innostuneita ja varteenotettavia mietteitä Nummisuutareista. Kullervosta ja Karkureista puhuttuaan jatkaa esitelmöitsijä (Kirj. Kuukauslehti, 1872, n:t 10—11, ss. 233—234):

"Kullervo" ja "Karkurit" eivät kuitenkaan ole runoilijamme etevimmat näytelmät; hänen pääteoksensa ovat päin vastoin koomillista laatua. Käykäämme niitä nyt katselemaan. — "Nummisuutarit", komedia 5:ssä näytöksessä ja romani "Seitsemän veljestä" ovat tällä alalla mainioimmat ja kaiketi Kiven nerollisimmat ja omituisimmat teokset.

Huomattavaa on, että perijuoni molempihin on hyvin kauan runoilijan mielessä elänyt, ja että hän ne useammat kerrat on uudestaan kirjoittanut. Ensimäinen muodostus Nummisuutareista oli ruotsiksi kirjoitettu, nimellä "Bröllopsfärden", ja ensimäinen laitos seitsemän veljeksen historiasta oli ainoastaan lyhyt tarina, johon kansan kertomukset eräästä rosvojoukosta, joka noin 50 vuotta takaperin oli Nurmijärven metsissä mekastellut, alkujuurena olivat olleet.

Nykyisessä muodossaan ilmestyi "Nummisuutarit", paras komedia, joka Suomessa on tehty, v:na 1864 ja voitti heti ansaitun huomion.

Itse näytelmän perustus on erittäin onnistunut. Häämatkan tarkoituksella on se tärkeys ja ylevyys, jota tarvitaan oivallisen koomillisen liikunnon matkaan saamista varten. Matkankertomus luonnistuu yleensä paremmin opilliseen esitys-tapaan, eikä toiminta olekkaan kylläksi dramallisesti sidottu näkymön vaatimuksiin katsoen; mutta kokonaisuudessaan on komedia kuitenkin taiteellisesti muodostettu. Expositioni ilmituo päähenkilön luonteen ja toiminta alkaa siten, että Esko lähtee Mikon kanssa naimisretkelle. Samoin ilmoitetaan Ivarin lähtevän kaupunkiin häämuonaa tuomaan, ja sopivasti osoitetaan, kuinka retket ovat päättyvät. Tämän mukaan toiminta jakauu siten, että toisessa näytöksessä kuvaillaan Eskon vastoinkäymisiä, kolmannessa Ivarin kaupunkimatkan surkeaa päättymistä. Niko, Jaanan isä, ilmestyy, josta voimme aavistaa, kuka korpraalin viisi sataa riksiä lopuksi omistaa, ja saammepa vielä samassa tietää, kuinka toivoton se saalis itsessään on, jolla Ivari varmaan luulee äitinsä lepyttävänsä; neljännessä näytöksessä kertomuksen haarat taasen yhtyvät; Eskon kurjuuden korkeimmalleen noustua sattuvat, näet, veljekset yhteen ja tarttuupa nyt Eskokin kuolevan kiivaudella Ivarin lepytyskeinoon; viidennen näytöksen alkaissa on hääpöytä Eskolle ja hänen vaimollensa katettu, Topias, Martta ja Sepeteus odottavat, suurella hälinällä varrottu joukko tulee, veljesten viimeiset ylpeät toiveet raukenevat, mutta nyt kääntää onnellisten, Jaanan, Kriston ja Nikon, hyvyys Nummisuutari parkoja kohtaan kaikki jälleen ihanaksi sovinnolliseksi rauhaksi.

Toinen näytös on mitä etevintä Kiven kynästä on lähtenyt ja tuottaisi kunniaa kelle dramatikolle tahansa. Eskon, haarapussi olalla, saapuminen Karrin talohon, juuri kun siellä paraikaa toivotun morsiamensa häitä vietetään, on niin dramallinen satunto, kuin nero koskaan on keksinyt; samaten ovat häät ja Eskon ja Teemun riita erittäin taitavasti kuvatut. Toiminta käy nopeasti edelleen ja kanssapuhe on lyhyttä, tarkkaa ja sydäntä ilmituovaa.

Henkilöiden luku on sangen runsas ja milt’ei kaikki elävinä tarttuvat lukijan muistoon. Ne ovat, näet, kaikki omituisessa todenperäisyydessänsä mahtavalla kädellä temmaistut meidän talonpoikaisen kansan riveistä. Kirjan-oppinut, vakava Sepeteus, joka vertailee akkavaltaa nummisuutarien töllissä Rooman vallan viimeisiin aikoihin, jolloin "portot, narssut ja naasikat vallitsit", ja uhkaa nummi-valtaa samalla häviöllä, Topias, rehellisten nummisuutarien alku ja juuri, ankara, toimelias Martta, jonka pamppu ei koskaan toisen lasta koske, arkatunteinen viulunsoittaja Teemu, avulias, hyväsydäminen klanetinpuhaltaja Antres, kunnioitettava talon isäntä Karri y.m. ovat kaikki tuota laatua todellisia ihmisiä, joiden kanssa ilolla tutustuu.

Merkillisin on kuitenkin päähenkilö Esko, joka varmaan on runoilijamme mainioin ja omituisin tuote. Sven Dufva ja Esko ovat kaksi veljestä, joista edellinen on korpraaliltaan oppinut yhdessä rivissä toisten kanssa ryntäämään vihollisia vastaan, vaan ei peräytymään; jälkimäistä taasen, jonka korpraalina Martan pamppu on ollut, voidaan tosin pahaan viekoitella, vaan ei ansaittua rangaistusta pakenemaan. Esko on typerä ja yksinkertainen; mutta hänen oikeudentuntonsa on tarkka. Hän on itsepäinen, vallaton ja hurja, kun häntä ärsytetään; mutta kerkeä sovintoon. Hän on hidas ja kankea luonnoltaan, mutta kuitenkin herkkätunteinen ja arka hyvän maineensa suhteen. Ihmeellistä millä mielihyvällä me seuraamme Eskoa hänen onnettomalla hääretkellänsä! Jos joku tunnusmerkki luonteen inhimillisyydestä ja — suomalaisuudesta on pitävä, niin on se maar tuo mielihyvä.

Kun minä mietiskelen Eskon luonnetta, muistuupi Kullervo mielehen, kuinka ääretön matka onkin heidän välillänsä. Minä en uskalla päättää, onko se yhteisyys, jonka luulen havaitsevani heidän keskenänsä, tuo todellisten koomillisten ja tragillisten henkilöiden yleinen sukulaisuus, vai, kuten minusta varmemmalta näyttää, syvempi, perustuen siihen seikkaan että molemmat ovat saman kansan hengen tuottamia. Ajatelkaamme viattoman Eskon maistaneen hyvän ja pahan tiedon puusta ja siten alusta aikain saaneen tragillisen kasvatuksen, niin hän kyllä olisi kyennyt tragillista kohtaloa kantamaan ja luonteensa olisi muodostunut erinomaisen Kullervon-kaltaiseksi. Onneksensa kasvoi Esko nahkasuutariksi Topiaksen töllissä kumisevalla nummella; ja minä kiitän hänen puolestansa Luojaa, ettei elämänsä merkillisin yritys tuottanut tragillisempaa seurausta, kuin tää järkähtämätöin päätös: "minä neuloskelen täällä isäni kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun. Petturia ovat he."

"Nummisuutarien" komedialle on kaksi mainittavaa kunnian osoitusta tapahtunut. Ensiksi on Cygnaeus siitä kirjoittanut erään arvostelun, joka on hänen paraimpia, ja toiseksi määrättiin Kivelle tästä teoksesta v:na 1865 suuri valtion antama kilpapalkinto, 2500 mrk.

"'Nummisuutareista' olisi vielä paljon sanottavaa, mutta aika käskee käymään edelleen."

Myöskin Gustaf Lönnbeck omistaa Kullervon yhteydessä mainitussa Finsk Tidskrift'in (VI, ss. 294—295; 300—309) artikkelissa v. 1879 myötätuntoisimman tarkastelunsa ja seikkaperäisimmän erittelynsä Nummisuutareille ja sen toiminnalle ja henkilöille. Artikkelin lyhyt alkulause saakoon sijansa tähän ennen Nummisuutareihin siirtymistä, mikä Lönnbeckin kirjoituksessa tapahtuu heti kun on suppeasti kerrottu Kiven elämänvaiheet.

"Kivinen muistopatsas pystytettiin joku aika sitten Aleksis Kiven haudalle, ja jokseenkin samoihin aikoihin kiiruhti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka turvin ja huolenpidosta useat hänen kirjoitelmansa on julkaistu, toimittamaan hänen teoksistansa valikoiman. Tästä kokoelmasta, jonka ulkoasu on kaunis ja huoliteltu, sisältää ensimmäinen osa Kiven aikaisemmin painetut draamalliset teokset. Niitä on luvultaan seitsemän, niistä kolme viisinäytöksistä näytelmää ja neljä yksinäytöksistä kappaletta. Kaksi niistä on komedioja, toisille viidelle ovat niin tekijä kuin julkaisijat panneet kaikille saman otsakkeen, mikä on niillä draamallisilla tuotteilla, joille estetiikka ei ole keksinyt muuta nimeä kuin tuon yleisen: 'näytelmän', mutta ainakin kaksi näistä on sekä sisällöltään että suunnittelultaan selviä tragedioja.

Olemme siis tekemisissä kirjailijan kanssa, jonka tuotteet käyttävät draamallisen äänialan koko asteikkoa. Tämä on meidän oloissamme jo sangen huomattava asia. Sen lisäksi näkivät nämä seitsemän näytelmää päivänvalon varsin harvojen vuosien kuluessa (1864—1871); tämä tuotteliaisuuskin — Kivi on sen ohessa kirjoittanut paljon muuta — on huomiota ansaitseva seikka meillä, missä tavallisesti pitkä ja raskas talvi masentaa tai ehkäisee ei vain aineellisen, vaan myös yhtä paljon henkisen maaperän kasvua. Oli kuin Kiven henki olisi tahtonut, sen pimeän tuloa aavistellen, joka oli pian sen ympäröivä, kiirehtiä maksamaan velkaansa valolle.

Mutta on vielä muuan seikka, joka on mitä suurimmassa määrin omiaan kiinnittämään kotimaisen arvostelun huomiota Kiveen, nimittäin ne aivan vastakkaiset johtopäätökset, joihin hänen arvostelijansa ovat näihin asti päätyneet hänen kirjailijatoimintansa arvoon nähden. Kun häntä on näet toisaalta hillittömästi jumaloitu, on hän taas toisaalta joutunut häikäilemättömän ankaran arvostelun alaiseksi. Meidän nykyiset olomme ehkä osittain selittänevät tämän vastakkaisuuden; osittain lienee myös Kiven Runottaren omalaatuisuus antanut siihen aihetta. Mutta noin vastakkaisia arvosteluja tavatessa täytyy kuitenkin heti aavistella jommankumman arvostelun erehtyneen — ehkäpä molempienkin. Tämä hänen draamallisen kirjailijatoimintansa esitys, jota tässä sine ira et studio yritämme, tuokoon oman lisänsä'kysymyksen valaisemiseen.

Me olemme tuoneet Kiven elämästä hänen elämänvaiheittensa ohella esiin kaiken sen, minkä meistä on täytynyt eniten vaikuttaa hänen kehitykseensä ja hänen kirjallisen toimintansa laatuun. Tarkkaava lukija lienee jo tästä summittaisesta esityksestä havainnut, missä piirissä Kivi on kirjailijana varmasti tuntenut itsensä kotiutuneimmaksi. Sielun muovautumiselle tärkeimpinä vuosinaan häneltä puuttui kasvatus, joka olisi pystynyt kehittämään hänessä piileviä taipumuksia; sittemmin hän ei harjoittanut syvällisempiä opintoja eikä liioin ollut erikoisen toimeliaasti mukana sivistyneissä seuroissa, joskin hän koetti hyviä kirjailijoita lukemalla kehittää aistiaan ja laajentaa käsityspiiriään; mutta sitä enemmän hän oli koko elämänikänsä mitä läheisimmässä yhteydessä itse kansan kanssa, jonka lapsi hän olikin: mistä piiristä Kivi olisi saanut voimakkaimmat vaikutelmansa, selvimmät elämänkuvansa, ellei kansalta itseltään? Henkensä parhaat antimet onkin hän siksi kätkenyt siihen kansankomediaan, joka kaikiksi ajoiksi turvaa hänelle huomatun sijan suomalaisessa kirjallisuudenhistoriassa. Tarkoitamme Nummisuutareita, joka ilmestyi 1864.

Tämän kuuluisimman näytelmänsä Kivi oli kirjoittanut ensin ruotsiksi ja pannut sen nimeksi "Bröllopsresan" ("Häämatka"). Näytelmän sankarin, Eskon, on nimittäin määrä lähteä naapuripitäjään naimaretkelle. Vaikka Esko ei vielä ole täysi-ikäinen ja hänen on siksi saatava isältään, suutarimestari Topiaalta, naimalupa, jota laatimaan kanttori kutsutaan, on hänen tärkeätä kiirehtiä asiaa niin että pääsee naimisiin ennen kasvattisisartaan Jaanaa, orpotyttöä, joka on otettu suutarin taloon. On nimittäin olemassa erään vanhan korpraalin omituinen jälkisäädös, jonka mukaan 500 riikintaalaria tulee sen osaksi noista kahdesta, Eskon tai Jaanan, joka ensin ennättää naimisiin. Tähän pohjautuu näytelmän juoni. Jaanaa rakastaa nuori reipas Kristo-niminen seppä, ja nuori pari on jo kihlautunut, mutta heidän liittonsa tielle asettuvat tietysti kaikin tavoin Jaanan kasvatusvanhemmat, mikä on heille sitäkin helpompaa, kun Topias on samalla Jaanan holhooja. Esko puolestaan lähtee nyt kosiomatkalle ja saa toverikseen "puhemiehensä" Mikko Vilkastuksen, oikean veitikan, jonka haltuun matkarahatkin uskotaan. Niin Eskon kuin hänen isänsä luulo, että tavoiteltu tyttö olisi suostuvainen liittoon, jota luuloa Mikko on heissä ilkeämielisesti vahvistanut, osoittautuu kuitenkin olevan niin tykkänään perää vailla, että kosijat perille tultuaan osuvat häitten pauhinaan, aijotun morsiamen viettäessä niitä parhaillaan toisen kanssa. Vastatulleet pyydetään ystävällisesti hääilon osanottajiksi; Esko päättää ensin olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ärtyy pian kaikenlaisista asioista niin tuimasti, että hänen oikeudenmukainen suuttumuksensa olettamastaan petoksesta kuohahtaa yli laitojen ja hän valmistaikse perinpohjaiseen tilintekoon, joka kuitenkin päättyy täydelliseen tappioon ja heidän nopeaan pakoonsa häätalosta. Matkan päätyttyä näin surkeasti Esko palaa kotiinsa kolme viikkoa lähtönsä jälkeen Mikon hylkäämänä, rahat hävittäneenä ja eväspussi tyhjänä, hatutta päin ja toinen jalka kengättä, juuri samana päivänä, jolloin häntä odotetaan sinne mukanaan aviovaimo, joka hänen oli määrä hankkia itselleen. Tietystikään ei häntä vastaanoteta kodissa kaikkien näiden olosuhteiden vallitessa juuri kaikkein ystävällisimmin, eikä asiaa lievitä se, että Jaanan perinnöntoiveet nyt ovat koko joukon suuremmat. Mutta vielä on Jaanalla ja hänen kihlakumppanillaan vasta kaksi kuulutusta; kolmannen kuulutuksen voi hänen holhoojansa vielä joksikin aikaa estää; sillävälin annetaan Eskon, joka oli tullut niin kehnosti aikaan omin neuvoin, naida kenet vain eteen sattuu: näillä aikein suutarinväki vielä rauhoittaa mieltään — silloin ilmestyy juuri ratkaisevana hetkenä Jaanan oikea edusmies, hänen oma isänsä Niko, joka on merimiehenä ollut monta vuotta kotiseudultaan kadoksissa. Ja nyt on ratkaisu selvä: Jaana ja Kristo saavat oikeudenmukaisesti ansaitsemansa onnen ja samalla perinnön, josta he jalomielisesti antavat kuitenkin osan suutareillekin, ja aijotut tulijaispidot vaihtuvat rakastavaisten kihlajaiskemuiksi. Nikon esiintyminen on punottu verrattomalla tavalla suutarin nuoremman pojan, Iivarin, seikkailuihin, jotka kuitenkin ovat päätoiminnasta syrjässä.

Ensimmäisen näytöksen valmistava esittely on yleensä oivallinen. Luistavin vuoropuheluin, jotka siirtyvät luontevasti asiasta toiseen, selvitetään niin hyvin toimivien henkilöiden suhde toisiinsa kuin koko yleistilanne, ja sen lisäksi annetaan asiain vastaisesta kehittymisestä tarpeelliset vihjeet. Kanttorin tuominen näyttämölle paljastaa oikeaan karvaansa suutarinväen halun Eskonsa kiireelliseen naittamiseen; kanttori, joka edustaa näytelmässä ankaraa oikeudenmukaisuutta, kolkuttaa nimittäin aikamoisesti asianomaisten omaatuntoa siitä, että he, jotka itse ovat hyvin toimeentulevia, kavaluudella ja valtansa nojalla tekevät vahinkoa köyhälle orposuojatilleen. Siten siirtyy katsojan mielenkiinto heti rakastavaisten puolelle, mutta se seikka, etteivät he itse tee sen enempää vahvistaakseen ja ylläpitääkseen tätä mielenkiintoa — he esiintyvät vain näytelmän alussa ja lopussa vähäpätöisinä sivuhenkilöinä — on puhtaasti draamalliselta kannalta virhe, joka pilaisi koko kappaleen, jos tämä olisi oikea juoninäytelmä; nyt ei asia ole niinkään vaarallinen. Täten on kuitenkin asetettu draamalliseksi välttämättömyydeksi, että aluksi näin ylpeileviä nummisuutareita täytyy lopuksi tappion ja naurun nemesiksen kohdata; synkeä aavistus siitä, että kenties onkin käyvä hullusti, kangastaakin suutarin väestä älykkäimmän, Martta-emännän, mielessä, kun hän lähettää voitonvarman Eskonsa tuolle kohtalokkaalle retkelle. Ja viimein itse tämän varmuuden takaa, kun on näet kädenkäänteessä suoritettava kosinta, saatava kuulutus, vietettävä häitä, tultava kotiin tervetulijaiskesteihin ja napattava 500 riikintaalaria, — tämän suutarien, isän ja pojan, koomillisen varmuuden takaa sallii tekijä meidän katsojain jo aavistaa, mikä on oleva lorun loppu.

Tämä loppu tulee, tiukasti ottaen, jo toisessa näytöksessä, joka muutoin on meidän käsittääksemme näytelmän onnistunein osa. Kansanomaiset hääkohtaukset, jotka aina niin hyvin soveltuvat näyttämöesityksiin, uhkuvat draamallista elämää, ja tällöin on aivan paikallaan, että se puhkeaa kerrassaan käsikähmäisyyksiinkin. Tilanne on sellainen, että jo ennen kuin Esko astuu sisään häähuoneen ovesta, me nauramme makeasti sille, mikä häntä odottaa, mutta niin taitavasti on asia valmisteltu, ettei nauruamme aiheuta äkillinen yllätys, vaan se mieluisa tunne, jonka salaa elättämämme toiveen toteutuminen synnyttää; vastakohtanaan ensimmäisen näytöksen loppu, joka on meillä tuoreessa muistissa, käy koomillinen vaikutelma sitäkin eloisammaksi. Joka tapauksessa odotamme, mihin Esko nyt tässä sangen vähän kadehdittavassa asemassa on ryhtyvä. Me luemme hänelle heti ansioksi hänen tahdikkuutensa, kun hän päättää olla mistään välittämättä, mutta samalla saamme aihetta pelätä, ettei koko juttu ole päättyvä niinkään rauhallisesti, — ja pian alkaakin leikki. Mestarillisesti antaa tekijä aiheen rajuilman puhkeamiseen juontua Eskosta itsestään, joskin peräti viattoman sanan kautta, mikä, loukkaa pelimanni Teemua, ja nyt seuraa näiden molempain välinen kinastelu, jolle voi nauraa ihan katketakseen. Eskoa vain ei naurata, mutta vasta sitten kun hän on saanut perinpohjaisen selkäsaunan (näyttämön ulkopuolella) Teemulta ja tämän isältä, syttyy hänen suuttumuksensa oikein liekkiin, ja nyt tehdään tiliä onnellisen kilpailijan, sulhasen, petollisen morsiamen ja tämän yhtä petollisen kasvatusisän kanssa — jotka eivät ole ikinä voineet kuvitellakaan, että Esko on kosinnallaan tarkoittanut täyttä totta — Eskon kerätessä askel askelelta niskaansa yhä runsaamman koomillisuuden ryöpyn.

Tavallaan pitäisi näytelmän päättyä tähän, mutta toisaalta se ei voi tähän loppua. Katselija pitää selvänä, että nummisuutarit nyt ovat joutuneet tappiolle, eikä kenenkään päähän pälkähdä lähteä Eskon mukana uudelle kosiomatkalle noiden viidensadan riikintaalarin tähden. Nyt tekee mieli tietää, miltä näyttänee jo pidettäviksi päätetyissä tulijaiskesteissä; oikeastaan pitäisi katselijan kysyä sitäkin, saavatko Jaana ja hänen sulhasensa nyt toisensa sekä perinnön, mutta koska hän, niinkuin mainittiin, ei ole ennättänyt vielä lämmetä noille kahdelle, ei hän kaiken kaikkiaan isosti välitä miten käy siinä suhteessa: häntä ei enää kiinnosta toiminta, vaan Esko — kas siinä näytelmän sekä heikkous että voima. Tekijä on kumminkin miltei liian varma tästä mielenkiinnosta, kun hän nyt äkkiä katkaisee tähän asti seurailemansa langan ja tarttuu kolmannessa näytöksessä uuteen. Tämä näytös, joka siis, sen sijaan että se kehittäisi ja veisi eteenpäin edellistä, särkee kokonaisuuden, jakaantuu vielä kahteen kuvaelmaan, mikä, ei suinkaan paranna asiaa. Näkysälle tuodaan huimapää Iivari — joka on lähetetty kaupunkiin ostoksille tulijaiskestejä varten, mutta ryypiskelee kaikki rahat ja palaa kotiin yhtä pääsemättömässä tilassa kuin vanhempi Esko-velikin — hänen toverinsa ja enonsa, viinan turmelema, virkaheitto poliisi Sakeri, sekä Jaanan isä, merimies Niko; mutta tähän esittelyyn, joka kahteen ensinmainittuun henkilöön nähden on sitä paitsi tarpeeton, ei tekijän olisi tullut käyttää kokonaista pitkää näytöstä, joskin katsojan vahingon korvaa tämän näytöksen hupaisten, realistisesti piirrettyjen tilanteitten runsaus.

Reippaalla otteella, jonka olisi hyvin voinut suorittaa ennemminkin, tekijä kerää nyt neljänteen näytökseen koko tämän haaksirikkoisten sikermän, Eskon, Iivarin, Sakerin ja Nikon, jotka ovat kaikki pyrkimässä samaan päämäärään, suutarin taloon, missä tulijaiskestit ovat samana päivänä odottamassa morsiusparia, ja nyt on komedia jälleen oikeilla raiteilla. Tässä näytöksessä kohottaa koomillisuuden huippuunsa toisaalta Eskon ensimmäisen päihtymyksen psykoloogisesti mestarillinen kuvaus, toisaalta tuo hullunkurinen mustalaiskuorma, kyydittävinä nuo neljä jo mainittua urhoa (Niko köysissä, oletettuna suurvarkaana, jonka kiinniottamisesta oli luvattu isot rahat) sekä klarinetinpuhaltaja, tekojumalinen räätäli Antres, joka oli lähetetty soitolla ottamaan vastaan odotettua morsiusparia. Samoille kyytirattaille ahdettuina ja klarinetin säestämää Porilaisten marssia rallattaen ovat nämä nyt viidennessä näytöksessä tulossa suutarin taloon, niissä, kuten sanottu, kaikki on valmiina juhlallista vastaanottoa varten.

Näiden vastakohtaisuuksien pohjalla, jotka nyt pannaan tehostamaan toisiaan: suutarinväen ja kutsuvierasten suuret odotukset sekä toisaalta umpikujaan ajavien urhojen kotiintulo, näiden kiihkeät, kuvitellun löydön synnyttämät toiveet ja toisaalta katsojan selvä tietoisuus asian oikeasta laidasta: näiden vastakohtaisuuksien pohjalla on tilanne viidennen näytöksen alkaessa ylen koomillinen ja samalla kyllin jännittävä, jotta ratkaisu pitää mieltä vireessä. Kun tämä nyt sitten joutuu, sillä tavalla kuin olemme jo ennen maininneet, saattaen koko nummisuutariperheen häpeään ja tappioon, mikä kuitenkin sitten johtaa sovintoon ja hyvään loppuun, on oikeuden tunnon kaikki vaatimukset tyydytetty; vieläpä niin perusteellisesti jakaa tekijä oikeutta, käyttäen koko ajan kanttoria tulkkinaan, että jopa Mikko Vilkastuskin saa rangaistuksensa: jätettyään (neljännessä näytöksessä) toverinsa pulaan, on hän pakomatkallaan taittanut metsässä jalkansa ja hänet kannetaan nyt tällaisenaan suutarin pihalle, joka on väkeä tupaten täynnä.

Toivoen tämän erittelymme johonkin määrin selvittäneen lukijalle näytelmän niin hyvin ansiot kuin virheet toimintaan ja juoneen nähden, rajoitumme erikoisesti mainitsemaan vain yhden tämänsuuntaisen virheen, joka samalla auttaa meitä sopivasti siirtymään näytelmän pääansion tehostamiseen. Sanoimme jo aikaisemmin, että vuoropuhelu on "luistavaa"; tätä ei ole kuitenkaan käsitettävä tavalliseen tapaan. Vain saadaksemme käyttää kansallista kuvaa ja sillä nimenomaisella ehdolla, ettei sitä tulkita in malani partena, haluaisimme sanoa, että "Nummisuutarien", samoin kuin yleensä Kiven vuoropuhelu "luistaa" niinkuin piimä, yhtä sitkeänä ja levollisena ja hitaana. Hänen henkilönsä eivät lainkaan kiirehdi sanottavaansa; he noudattavat täysin määrin hyvää suomalaista sääntöään puhua suunsa puhtaaksi, ja toiminta saa sen aikaa odottaa. Tästä vuoropuhelun leveydestä johtuu, että sellaisiakin kohtauksia, joissa vuorosanat muutoin seuraavat toisiaan kuin isku iskua, esim. toisessa näytöksessä, täytyy näyttämöesityksessä monia lyhentää ja monet karsia. Mutta näytelmää lukiessa tekee tietysti tämä verkkaisuus aivan toisen vaikutuksen: silloin se tuottaa juuri väkevällä huumorillaan verratonta nautintoa, ja silloin se täysin toteuttaa varsinaisen tarkoituksensa, luonteitten kuvailemisen.

Sillä joskin "Nummisuutareissa" on varsinaisena juonikappaleena monta heikkoutta, tuo se luonnenäytelmänä — ja sellaisena sitä on oikeastaan pidettäväkin — eteemme kokonaisen kuvakokoelman kuolemattomia kansallisia tyyppejä. Asianharrastajan tulee mieluiten itse tutustua näihin luonteisiin; siksi emme tässä äntaudukaan yhtä perusteellisesti erittelemään "Nummisuutareissa" esiintyviä luonteita kuin aikaisemmin sen toimintaa. Haluamme kuitenkin kiinnittää huomiota näiden luonteiden välttämättömään yhteenkuuluvaisuuteen sen luonnon kanssa, jonka piirissä ne esiintyvät ja jonka maaperästä ne siksi näyttävät todella kasvaneen. Niinpä Esko ei edusta vain heimonsa sananparreksi käynyttä itsepäisyyttä ja uppiniskaisuutta, jonka ulkonaisena luonteenomaisena merkkinä on tuo karheaharjaksiseen hiustupsuun huipentuva vaalea tukka, josta "Nummisuutareissa" pidetään niin paljon iloa, vaan näyttää siltä kuin hän ja hänen isänsä, vanhempi nummisuutari, eivät olisi voineet kehittyä sellaisiksi kuin he ovat kehittyneet missään muussa asemassa ja missään muussa maankolkassa kuin juuri suutareina tällä omalla nummellaan. Molemmat, niin isä kuin poika, osaavat täysin arvostaa kunniakasta asemaansa pitäjän suutareina ja mestareina, johon arvoon Eskokin selittää pystyvänsä kohoamaan seuraavilla käräjillä, mutta heidän itsetuntonsa ja — rajoittuneisuutensa on vielä paljon suurempi siitä syystä, että he asuvat itsekseen omalla maallaan, "vapaalla, kaikuvalla honkanummella", missä he ovat naskali kourassa työllään ponnistautuneet jonkinlaiseen hyvinvointiin; tietoisuus tästä tunkee esiin salaisena kerskauksena jopa silloinkin, kun on Topiaan edun mukaista esiintyä köyhänä, minkä osansa hän kuitenkin oitis unohtaa: tarkoitamme ensimmäisen näytöksen kanttori-kohtausta ja pyydämme ohimennen huomauttaa tästä niin, psykoloogisesti kuin maalailevain kansanomaisten puheenparttensa vuoksi oivallisesta kohdasta (s. 126). Näihin paisuneen itsetunnon syihin liittyy Eskolla vielä siveellisen nuhteettomuuden tietoisuus: hän tietää tunnossaan, "ettei hän varasta", ("Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään", puhelee Topias. Esko: "Minä en varasta. Jumal’avita! sitä en tee.") ei ole koskaan maistanut viinaa eikä koskaan ole pitänyt tapanaan yökyöpelinä kävellä, "niinkuin niin moni muu; mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa vasemmalla puolella", huomauttaa Esko. Tämän nuhteettoman vaelluksen turvin Esko tuntee myös murtumatonta nuoruudenvoimaa, niin ettei hän pelkää, ei "ryöväreitä" eikä — kelpo selkäsaunaa häätalossa. Näin voimakkaasti itsetuntoisten ihmisten mieleen ei koskaan juolahda, että kenelläkään olisi halua tehdä heistä pilkkaa, ja siksi uskovat niin isä kuin poikakin kuin kirveen silmään siihen naimispilaan, jota oli aikaisemmin iloisena hetkenä laskettu heidän kustannuksellaan. Sama omanarvontunto, joka sittemmin saa Eskon ensin koettamaan olla olematta millänsäkään, ajaa hänet lopulta vetämään tilille luuloitellun loukkaajansa. — Mutta tällä nummisuutarien jäykällä itsetunnolla, joka työntää heidät toisesta koomillisesta tilanteesta toiseen, on sen lisäksi koomillinen taustansa. Näytelmän alusta asti pistää nimittäin jo heti silmään, että suutarin talossa oikeastaan hallitsee ja vallitsee Marttaemäntä, joka kovin kourin pitää sekä isää että poikaa kurissa. Ja kun sitten kaikki on menetetty, kun Esko on miltei kirjaimellisesti "maansa myönyt ja rahansa syönyt" sekä on surkealla paluumatkallaan, ja kun hänen ylpeältä mieleltänsä on siis niskat taitettu, on hänessä ennen kaikkea vallalla Martan ja kovakätisen vastaanoton pelko. Lukija johtakoon nyt muistiinsa, että Mikko Vilkastus, näytelmän Mikko Repolainen, oli pantu lammasmaisen Eskon matkakumppaniksi, ja hän myöntänee, että mitä puutteita lieneekin itse koomillisessa juonessa, piilee luonteissa ja niiden ryhmittelyssä runsas komiikan annos.

Tekijä ei ole kuitenkaan millään muotoa kuvannut suutareitaan pelkiksi naurunalaisiksi narreiksi. Me tunnemme päinvastoin olevamme erittäin kiintyneitä Eskoon, hänen seikkailuunsa ja siihen, kuinka se on päättyvä, ja kun lopuksi kaikkinainen onnettomuus uhkaa nummisuutariperhettä, olemme aika kiitollisia Jaanan jaloudesta, joka panee kaiken taas kohdalleen.

Tämä todellinen myötätunto, jota tekijän onnistuu siten synnyttää meissä sankareitaan kohtaan, perustuu hänen erääseen toiseen tunnusmerkilliseen ominaisuuteensa. Olemme kenties jo tarpeeksi selvittäneet päähenkilöiden luonnetta ja laatua, niin ettei lukija enää voi käsittää väärin aikaisemmin käyttämäämme sanaa "tyypit", mutta meidän on kuitenkin tässä erikoisesti huomautettava, että yksilöllistä puolta on Kiven luonteissa tehostettu aina realismiin saakka: seikkaperäisen yksilöllistämisen kykyhän onkin Kiven vahvin puoli, ja enimminhän on moitittu hänen osittain melkein hillitöntä realismiaan. Niinpä ovat "Nummisuutarien" henkilöt miltei poikkeuksetta ilmi eläviä ihmisiä, jotka tekijä on siepannut todellisuudesta. Jopa meistä näyttää siltä kuin olisivat näytelmän määrätyt virheet siten selitettävissä, etteivät vain kuvatut henkilöt, vaan tapahtumatkin tai tilanteet ovat olleet tekijän itsensä lähempää tai kauempaa katseltavina: tästä hän ei ole kyennyt vapautumaan, ja siihen sidottuna on hänen ollut mahdotonta muovailla lopullisesti valmista, pyöristettyä taideteosta. Korvaukseksi saamme tosin paljon: kansan keskuudesta siepattuja alkuperäisiä luonteita, jotka tulevat elämään ikuisesti.

Sallittakoon meidän vielä muutamin piirtein hieman täydentää joidenkuiden sivuhenkilöiden pikaista esittelyämme. Olemme jo moneen kertaan maininneet Martan; vaikkei naisellinen viehättävyys olekaan hänelle luonteenomaista, on tämä "Nummisuutarin Martta" Kiven parhaita naiskuvia. Kenties on tekijä tahtonut kuvaamalla Jaanaa lievittää hänen kasvatusäitinsä tekemää töykeää vaikutelmaa; hän on kuitenkin, myöntäkäämme se heti, tällöin kokonaan epäonnistunut, niin että näytelmän henkilöistä Jaana on vähiten totuutta ja todellisuutta vastaava. Aikaisemmin on jo huomautettu siitä tekijän virheestä, että hän on antanut niiden henkilöiden, joiden tulisi näytelmän juonessa esittää varsinaista sankaria ja sankaritarta, jäädä aivan varjoon; tähän virheeseen vaikuttaa huomattavana myötäsyynä, että toinen heistä, Jaana, on kuvaukseltaan niin heikko. Hän on tosin näytelmän hyvä hengetär, mutta myöskin pelkkä — hengetär; ei ihminen, samaa ainetta ja samasta ympäristöstä lähtöisin kuin muut, vaan tavallinen pikkuinen romaanimamselli. Sitävastoin on kanttori lähinnä molempia päähenkilöitä näytelmän parhaiten piirretty hahmo. Komediankirjoittajien heikkoutena on tavallisesti, että heidän tekee mieli pilailla lukkarien ja koulumestarien kustannuksella ja tehdä heistä syntipukkejaan. Kiven "Sepeteus kanttori" on aivan toista maata: hän on näytelmässä opin ja oikeudentunnon edustaja, ankara ja kunnioitettava vanhan polven vanha herra. Mutta niin luonnollisesti hän putkahtaa esiin samasta maaperästä kuin kaikki nuo muut ja niin kokonaan leimaa häntä tuon saman pikku maailman ahdas käsitys, että häntä yhtä ehdottomasti ja itsetiedottomasti kuin toisiakin ympäröi sama koomillisuuden sädekehä. On jo useaan otteeseen mainittu tuo ensimmäisen näytöksen luonteenomainen keskustelu hänen ja Topiaan välillä: se on sekä lukemisen että kuulemisen arvoinen. Lopuksi on meidän näytelmän tärkeämmistä sivuhenkilöistä hyvin kuvattuina mainittava molemmat pelimannit, Teemu ja Antres, jotka muutoin ovat toistensa äärimmäisiä vastakohtia, sekä näytelmän molemmat renttuhahmot, Iivari ja hänen enonsa Sakeri; emme ota ratkaistaksemme, onko Kivi kuvannut nämä viimemainitut luonnonomaisemmin kuin muut, vai tuntuuko realismi vain räikeämmältä, koska se tässä kohdin ei ole niin miellyttävä. Mikko Vilkastus, joka on näytelmässä niin tärkeä henkilö, on ylipäänsä luonnosmaisempi; enempää ei kuitenkaan tarvitakaan hänen saamaansa tehtävään.

Ei ole Kiven syytä, ellei ylläolevan "Nummisuutarien" selostuksen ole onnistunut osoittaa, että tämä meidän kotimaisessa kirjallisuudessamme tähän asti ainutlaatuinen näytelmä on mitä suurimman huomion arvoinen. Ei yksikään hänen muista draamoistaan ole yhtä huomattava; ja tämän vuoksi sekä myös siksi, että kirjailijoitten puutteet ja ansiot yleensä tulevat näkyviin jo yhdessäkin heidän huomattavammassa teoksessaan, riittää seuraavassa lyhyempi selonteko Kiven muista draamallisista teoksista täydentämään hänen luonnekuvaansa näytelmäkirjailijana."

Albin Lönnbeck käyttää taas etupäässä Nummisuutareita osoittaakseen Aleksis Kiven näytelmäntekotaidon heikkoudet ja puutteet ja hänen huojumisensa luonnonrunoilijan ja taiderunoilijan välimailla, myöntäen kuitenkin Nummisuutareissa esiintyvän kokonaisen sarjan kuolemattomia humoristisia kansantyyppejä. Puhuttuaan ensinnä Kullervosta ja luonnonrunoilijalle ominaisesta tuoreudesta ja voimasta, mutta myös hillittömyydestä, jatkaa Lönnbeck (Studier i finska vitterheten efter 1830, ss. 48—50):

"Tämä käy selvästi ilmi niistä teoksista, joihin Kiven maine etupäässä perustuu, hänen kansankomedioistaan Nummisuutareista ja Kihlauksesta, sekä Seitsemän veljestä-nimisestä romaanista. Hän antautuu näissä teoksissaan mitä rohkeimpaan realismiin, kuvaten todellisuutta sellaisena kuin hän on sen nähnyt, erikoisesti pyrkimättä yhdistämään näitä ilmiöitä taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Varsinkaan Nummisuutareissa ja Seitsemässä veljeksessä hän ei tunnu noudattaneen mitään määrättyä selvää suunnitelmaa, vaan toiminnan pääasiallinen kulku pyöri vain hämäräpiirteisenä hänen ajatuksissaan. Hänen esiinloihtimansa hahmot tempaavat hänet mukaansa, valliten häntä. Kun jokin asia tehoo hänen mielikuvitukseensa, valtaa hänet aivan kuin iloinen hämmästys, ja hän kuvaa sen ilmeisin tyydytyksen tuntein välittämättä siitä, onko kuvattavalla paljoakaan liitekohtia pääasiaan. Sopinee sanoa, että tekoja ja toimia on kyllin, mutta toimintaa vähän. Mutta tämä huoleton halu ilmiöitten jälkien seuraamiseen tuo hänen teoksiinsa hartaan naiivisuuden piirteen, joka tosin edellyttää tietämättömyyttä kauneuslakien vaatimuksista, mutta ei johdu siitä, vaan on hänen luonteenlaatunsa synnynnäinen perustaipumus. Hän on voinut pitää runollisena tehtävänään todellisuuden kuvaamista sellaisena kuin se oli, mutta tämä hänen realisminsa ei ollut niinkään paljon harkinnan luoma esteettinen oppisääntö kuin pikemminkin sen sydämellisen riemun ilmaus, jonka elämän ilmiöt hänessä synnyttivät.

Tämän hänen realisminsa naiivisuus, luonnollisuus, välittömyys pistää enin silmiin kielenkäytössä. Se on täydellistä rahvaan kieltä, jonka hän otti arvelematta käytäntöön, vahinko kyllä, hiukan epäpuhtaalta kielialueelta koko sen kömpelyydessä ja raakuudessa, mutta myös koko sen raikkaudessa, sukkelasanaisuudessa ja voimakkuudessa. Siinäkin on samaa välittömyyttä ja harkinnan puutetta kuin hänen usein aika karkeissa sukkeluuksissaan. "Se on hilpeyttä, jolla ei ole aikaa punastua, ennenkuin on jo purskahdettu nauruun", voimme sanoa käyttäen Kellgrenin sanoja Bellmanista.

Kun tähän tulevat lisäksi Kiven erikoiset draamalliset lahjat, joiden vuoksi hänen on vaikea kertoa mitään, ellei hän saa liikkua vuoropuhelun muodossa, mistä hänen romaaninsa Seitsemän veljestä on sattuvana todisteena, on luonnollista, että hänen täytyy ennen kaikkea olla etevä kuvaamaan jyrkästi yksilöllistettyjä, elämästä otettuja luonteita. Niinpä perustuukin hänen teostensa suurin runollinen arvo juuri voimakkaaseen, eloisaan luonteenkuvaukseen, jonka on peitettävä taiteellisen sommittelun puute, niinkuin hänen sydämellinen ilonsa elämänilmiöistä joutuu korvaamaan sitä komiikan voimaa, joka ilmenee todella koomillisessa juonen kaavauksessa. Niinpä kupperehtivat tai talsivat hänen henkilönsä näkymölle olemassaolonsa tarkoituksesta tietämättöminä, samoin kuin hollantilaisten markkinain hupaiset olennot juovat tai riehuvat täyden rauhan ja riemun vallassa.

Mutta suomalaisten kansanrunoilijoitten tapaan, joihin Kivellä on useassakin suhteessa kosketuskohtia, täytyy hänen ottaa nämä kuvauksensa siitä todellisuudesta, minkä hän perinpohjin tuntee, muutoin niistä katoaa koko elinvoima eikä hänen realisminsa ole hänelle miksikään hyödyksi. Myöskin tämä kykenemättömyys kokemuksesta saadun miellepiirin ulkopuolella liikkumiseen osoittaa, että Kivi vielä on monessa suhteessa luonnonrunoilijan kannalla.

Mutta samalla hänellä on kuitenkin siksi paljon sivistystä ja tietoista lahjakkuutta, että hänen on pakko asettua luonnonrunoilijan välittömän kannan yläpuolelle. Hänen olemuksensa pohjalla piili siveellistä vakavuutta, joka koroittaa hänen ihmishahmonsa rahvaanomaista koomillisuutta ylemmä ja nostaa heidät toisinaan miltei huumorin jalompaan piiriin. Siitä se syvä myötätunto, jota tunnemme hänen suutareitaan ja räätäleitään, jopa Seitsemän veljeksen raakoja talonpoikaistyyppejä kohtaan. Tunnemme, että nämä ihmiset karkeudestaan ja hurjuudestaan huolimatta ovat pohjaltaan turmeltumattomia olentoja, sen luonnon raikkaita lapsia, jonka helmassa he ovat kasvaneet. Paikoittain pukeutuu tämä vakavuus ulkonaisesti usein mahtipontisuutta hipovaan hartaaseen paatokseen, jonka näytteitä ei puutu yhdestäkään Kiven draamateoksesta. Muistutamme esimerkiksi Nummisuutarien hääpuheesta ja Seitsemän veljeksen saduista. Tämä hänen luonnonlaatunsa puoli on kaiken huomiomme arvoinen, sillä se osoittaa, että arvostelu on ollut kenties liian hätäinen, kun on otaksuttu hänen tyhjentäneen kansankomedioihinsa runoilijahenkensä varsinaisen sisällön. Mahdollisesti nämä olisivat jääneet vain hänen runoilijauransa ensi vaiheeksi, jos ulkonaiset olosuhteet olisivat sallineet hänen jatkuvasti kehittyä. Tekee mieli pitää niitä puolinaisuus-asteena, jolloin hän vielä haparoi ja etsii muotoa, luonnonrunoilijan kaikista kauneuslaeista piittaamattoman vaiston ja taiderunoilijan kriitillisen harkinnan puolelle ja toiselle tempomana, ja sitäkin perustellummin, kun hänen myöhemmissä runoelmissaan ilmenee halua liikkua ylevämmillä aloilla, joskin tuo pyrkimys vain kerran onnistui. Ja aivan varmasti ei tämä taistelu ollut niinkään helppo; pikemmin sen tuimuus oli omalta osaltaan syynä runoilijan sortumiseen. Ilmeistä on, että sikäli kuin runoilija näyttää heräävän taiteelliseen harkintaan, sitä selvemmin tulevat näkyviin myös vakavuus ja pateettisuus, jälkimmäinen tosin yhä puhtaammassa muodossa. Ehkä tästä seikasta häämöittää se suunta, jota hänen kehityksensä olisi voinut kulkea, elleivät, hänen sivistyksensä vaikeasti korvattavissa olleen puutteellisuuden ohella, ulkonaiset ja sisäiset seikat olisi tehneet sitä tyhjäksi.

Näin ilmaistuamme, mitä pidämme Kiven runoilijalaadulle luonteenomaisimpana, emme pysähdy erittelemään hänen eri teoksiaan. Nummisuutarit ilmestyi samana vuonna kuin Kullervo, 1864. Tätä suurta kansankomediaa on syystä pidetty Kiven alkuperäisimpänä, elleikään tosin hänen ehjimpänä luomuksenaan. Etupäässä tämän näytelmän pohjalla olemmekin yllä kuvanneet hänen luonnonlaatuaan, eikä meidän siksi tarvitse viivähtää esittääksemme näytelmän kulun ja sen lopun yhtenäisyyden ja kaikenpuolisen välttämättömyyden puutetta. Mutta Nummisuutarit on kuin kokonainen kuvakokoelma kuolemattomia, humoristisia tai ainakin hullunkurisia kansantyyppejä. Lähinnä juuri tästä seikasta sekä perin eloisasta ja lystikkään vakaasta vuoropuhelusta, niin leveätä kuin se onkin, johtuu kappaleen näyttämömenestys. Arvostelu soi Nummisuutareille varsin yleisen, elleikään jakamattoman tunnustuksen. Tunnustuksena siitä, mitä se merkitsi alkavalle suomalaiselle kirjallisuudelle, voidaan pitää Senaatin 1865 ensi kerran jakamaa suurta 2500 markan kilpapalkintoa, joka silloin määrättiin Kivelle."

Suomalaisen kirjallisuuden vaiheissaan (ss. 431—435) ei Julius Krohn uhraa Nummisuutareille niinkään paljoa tilaa kuin Kullervolle, vaikka hän muutoin suuresti ihaileekin tämän huvinäytelmän luonteiden todenmukaisuutta ja rehevää koomillisuutta. Paitsi taipumusta koomillisuuteen oli Kivi Kullervossa osoittanut Krohnin mielestä myös "taitoa esittää talonpoikaista elämää, joka ei siinä kappaleessa kuitenkaan ole aina paikallansa". Nummisuutareissa pääsi hänen kansankuvauskykynsä "oikeaan elementtiinsä". Juonessa on jo paljon koomillisia kohtia: rahanhimo avioliiton oikean vaikuttimen, rakkauden, vastakohtana; Topiaksen ja Eskon herkkäuskoisuus muka tapahtuneeseen kihlaukseen nähden; Eskon tyytyminen kohtaloonsa häätalossa: rakkaus ei ollut traagillisen syvää; hääretki ja sen varustukset tuovat mukanansa raha vahinkoa hyödyn sijasta, mutta "Jaanan hyvyyden kautta taittuu tältäkin vahingolta koskeva kärki"; klarinetinsoittajan lähettäminen hää joukkoa vastaan ja "mustalaiskuorman" saapuminen sekä tämän kuorman salaisuuden paljastuminen.

"Kappaleen pääansio ei kuitenkaan ole itse juonessa, niinkuin ranskalaisten huvinäytelmäin, sillä se on kaikissa tapauksissa jokseenkin mutkaton ja yksinkertainen. Se on n.k. luonne-komedia, jonka esteetikot syystä asettavat kaikkein korkeimmalle asteelle. Useat henkilöt ovat siinä täydesti koomillisia", niinkuin esim. Topias, Esko ja Sepeteus, joiden koomillisia luonteenpiirteitä selvitellään.

"Tämä luonteiden todenmukaisuus ja tosikoomillisuus tekevät Nummisuutarit ikuiseksi tuoreeksi näytelmäksi, niin että sitä voi väsymättä vaikka kuinka monta kertaa nähdä esitettävän, jota vastoin koomillinen juoni yksin pian kadottaa viehätyksensä, kun on kerran tullut tutuksi. Perinsuomalaista pitkämielisyyttä siinä edustavat, Eskon ohella, vielä häätalon isäntä Karri ja sulhasmies Jaakko. Edellisessä on myös suomalaisen taipumus filosofeeraamiseen kuvattuna. Paitsi sitä on tämä näytelmä täynnä lystillisiä kansan suusta otettuja puheenparsia, sanansutkauksia ja pieniä juttuja, joista mainittakoon kertomus kymnasistin saarnasta. Monestakin sen sukkeluuksista on tullut n.k. 'lentävä sana' jokapäiväiseen puhekieleemme."

Tämän Krohnin toteaman elävän suhteensa suureen yleisöön on Nummisuutarit säilyttänyt kautta aikojen. Alkuaan Kaarlo Bergbomin ohjaamana on Nummisuutareista tullut Kihlauksen ja Lean ohella erinomaisen suurta ja kestävää suosiota nauttiva kappale, joka Suomalaisen Teatterin alkuajoista lähtien on vakinaisesti pysynyt sen ohjelmistossa. Ensi kerran esitti sen Suomalaisen Teatterin puheosasto Oulussa syyskuun 24 p. 1875: "Teaterisali oli täynnä väkeä ja mieltymys suuri", mainitsee U. Suometar.

Pieneksi lisänäytteeksi tästä suosiosta otettakoon tähän pari lyhyttä uutista Nummisuutarien aivan tavallisesta esityksestä Suomalaisessa Teatterissa, sanokaamme v. 1877. Uusi Suometar huomauttaa n:o 30:n Lisälehdessä lauantaina 10 p. maalisk. 1877:

"Suomalainen teateri on kaiketi huomenna täpötäynnä väkeä, sillä Kiven mainio komedia Nummisuutarit esitetään."

Ja seuraavassa numerossaan maanantaina 12 p. maalisk. kertoo U. Suometar:

"Suomalainen teateri. Eilen oli jok’ainoa piletti myyty; armosta muutamat vielä pääsivät käytäville seisomaan. Hillitsemätöntä iloa pitivät Nummisuutarit vireillä koko illan. Nuo vanhat tuttavamme kotisaloilta meitä naurattivat, mutta samalla juurtui rakkaus heitä kohtaan meissä entistä syvemmälle. Päätehtävät toimitettiin, niinkuin ennenkin, verrattomasti. Hra Leino Eskona, hra Vilho Topiaksena ja hra Kallio kanttorina näyttelevät oivallisesti ja muutkin, melkein kaikki, suorittavat osansa hyvin."

Huhtikuussa 1884 oli taasen m.m. Sortavalassa harrastelijavoimin pantu toimeen tuollainen Nummisuutarien esitys, jollaiset eivät ole maaseuduillamme olleet minkään harvinaisia, kun on nimenomaan kysymys Nummisuutareista, Kihlauksesta ja Leasta. Tämä esitys antoi sikäläiselle Laatokka-lehdelle aiheen ottaa palstoilleen laajahkon tutkielman Nummisuutareista nimellä Onkohan A. Kiven "Nummisuutarit" todellakin ansiokas näytelmä? Laatokan vastaavana toimittajana oli silloin lehtori Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen, niin että tutkielman tekijää on kai etsittävä siltä taholta, varsinkin kun sen alla ei ole tekijän nimeä eikä edes nimimerkkiä ja kun tunnetaan lehtori Suomalaisen suuri Kivi-harrastus. Tutkielma, joka on kansanomaisen pirteästi ja elävästi kirjoitettu ja joka koskettelee osittain samoja asioita kuin Cygnæuksen suuri kirjoitus, puhuessaan Nummisuutarien uskonnollisuudesta, henkilöiden perinjuurisesti suomalaisesta luonteesta, Karrin jaloudesta, vanhempain ja lain arvovallasta sekä varsin taitavasti puolustaessaan Nummisuutareita raakuuden moitteelta ja joka samalla tekee Nummisuutarien ymmärtämisestä kansallisen mielen koetuskiven, ilmestyi Laatokan 18. ja 19. numerossa 29 p. huhtik. ja 6 p. toukok. 1884. Tämä tutkielma puolustanee tässä paikkaansa näytteenä 1880-luvun tavasta käsittää ja arvostaa Kiveä yleensä ja Nummisuutareita erikseen.

"Viime viikolla esitettiin täällä, kaukana Karjalassa, Aleksis Kiven kuuluisa komedia 'Nummisuutarit'. Ei ole tässä aikomuksemme, eikä se olisi soveliastakaan, ruveta arvostelemaan näyttelemistä. Tahtoisimme vaan lausua moniaita mielipiteitä itse näytelmästä, jota niin paljo kiitetään, mutta jolta ei moitteitakaan puutu.

Onkohan "Nummisuutarit" todellakin ansiokas näytelmä?

Mitästä me tässä näytelmässä ensinnäkin näemme? Näemmehän vaan joukon jommoisenkin suomalaisia talonpoikia, tavallisia, jokapäiväisiä ihmisiä, virheitä ja vikoja täynnä. He tekevät työtä ja iloitsevat, itkevät ja nauravat, naivat ja kuolevat, riitelevät ja sopivat ja — miten olleekaan — katoavat näkyvistämme jälleen jokapäiväisinä ihmisinä. Mutta yleisö se kumminkin taputtaa mielihyvissään käsiänsä.

Ja jos muistelemme erityisiä kohtia näytelmässä, niin olihan siinä monta karkeata sanaa, monta epäsievää kohtaa, olihan siinä riitaa, olihan tappelua, olihan siinä krouvikin viinoineen ja juomarineen, olihan siinä juopuneita ja juopuneen mieletöntä melua. Mutta yleisö se mielihyvissään kumminkin taputtaa käsiään.

Entäs näytelmän juoni sitten? Onhan se kieltämättä vähäpätöinen, jopa epäselvä. Tuo viiden sadan riksin perintö, joka on koko tapauksen johtona, — onhan se vähän mitätön ja onnistumaton juoni. Mutta yleisö se sittenkin vaan on mielihyvissään.

Miksikä siis Nummisuutarit miellyttävät yleisöä?

Ensinnäkin täytyy meidän eroittaa yksi osa yleisöä ulkopuolelle tätä mielihyvän ja ihastuksen piiriä. Se, joka ulkonaisen sivistyksensä korkeudesta ei vielä ole oppinut laskeutumaan kansan kannalle, tai, oikeammin sanoen, se, joka sivistyksensä korkeudesta ei vielä ole jaksanut kohota kansan kannalle, se, joka ei tunne kansaansa, ei tunne sen käsityskantaa, sen ajatustapaa, — sille on "Nummisuutarit" aina oleva loukkauksena, sille on "Nummisuutarit" aina oleva raakana kuvauksena raakain talonpoikain typeryydestä ja epähienosta elämästä.

Sitä vastoin se, joka on oleskellut kansansa keskuudessa, joka tuntee tämän jörömäisen kansan, se, joka osaa tuntea kuin sekin, osaa nauraa ja itkeä yhdessä sen kanssa, tuntee olevansa verta samasta verestä ja pitää sitä kunnianansa, — se katsoo "Nummisuutareita" toisin silmin. Hänen mieltänsä se ilahduttaa, hänen rintaansa se lämmittää, häneen vaikuttaa se samaa kuin matkamieheen, joka maailman touhussa temmellettyään, jälleen näkee kotilietensä loimottavan valon ja sen ääreen istuu oman äitinsä rinnalle.

Nummisuutarit on suomalainen näytelmä, se on kansallinen näytelmä, ja ainoastaan se, jolla on kansallinen mieli, ainoastaan se voipi todellisesti käsittää tämän näytelmän.

Ja niin he sitten astuvat meidän eteemme henkemme heimolaisina nuo Topiaat ja Eskot, Sepeteukset ja Karrit, Erikit ja kaikki; tuttavata heissä on kaikki, sillä kaikki heissä on meidän omaamme. Mutta ei siinä kyllä; he opettavat meille vielä monta ihanaa asiata, joita ennen kenties olemme liian vähän huomanneet.

Mutta siinäkin yleisössä, joka ihailee Nummisuutareita kansallisena näytelmänä, on mielestämme kaksi puoluetta, jotka aivan eri tavalla käsittävät tämän näytelmän uskonnolliset puolet. Toisten mielestä nuo useat raamatun ja virsikirjan lauseet ovat siinä vaan sopimattomina aikoina käytettyjä puheen höysteitä, jotka sopimattomuutensa kautta juuri herättävät naurua. Toiset taas loukkaantuvat niistä, arvellen niitä Jumalan sanan pilkaksi. Meidän mielestämme nämä käsitykset ovat vääriä kumpainenkin. Runoilija on ottanut henkilönsä suorastaan kansasta, elävinä valokuvina siitä, pienimpiä piirteitäkin myöten tarkkoina kuvina, ja koska meidän kansamme uskonnollinen mieli on omituinen ja aina huomattava puoli, niin astuu tämä uskonnollinen mieli niin muodoin näytelmässäkin esiin. Eivät nuo raamatun lauseet ole siihen pantu naurun, vielä vähemmin pilkan tähden, ne ovat siinä kansan sydämmestä lähteneitä lauseita, kansan uskonnollisen kannan luonnollisia tuloksia. Ja tämä uskonnollinen kanta ei ole maailman viisastelevaa kantaa, vaan on lapsellisen uskon maailmanvoittavaa kantaa.

Väärin niin muodoin on ottaa kanttorin kertomusta nuoren lukiolaisen saarnasta naurettavana, väärin on käsittää sitä pilkkana. Juuri sillä tapaa kertoisi mikä siveä ja hurskasmielinen lukkari, suomalainen lukkari, missä hyvänsä tämmöisen kertomuksen. Totta se on ja vakavata alusta loppuun, ilman vähintäkään ivaa tahi pilkkaa. Kanttori puhuu siinä sydammensä kieltä, ja Topias, kesken poikansa naimapuuhia, niin kokonaan vaipuu tämän kauniin kertomuksen kuuntelemiseen, että hän — herkkä kuin on —-arvelee että tämä nuori saarnamies viimein ehkä kääntää puolen maailmaa. "Kaikkivaltias suojelkoon tätä poikaa." Tämä Topiaan lause ei ole pilkkaa, vaan sydämmestä lähtenyt toivotus. Ja kuinka, todellinen on lukkarin kertomus! Ken meistä ei oksi ollut joskus kirkossa, jossa tuommoinen nuori kimnasisti on ensi kertaa saarnannut kotiseurakunnalleen? Ken meistä ei ole kuullut tuota "ihanaa liikutuksen humausta" naisväessä, ja ken ei olisi tuntenut sydämmensä liikahtavan silloin kuin jäykät miehetkin ovat viimein nostaneet karhean nyrkkinsä silmilleen, kyyneltä pyyhkiäkseen, silloin kuin "kohina raskas on kuulunut yli kirkon, niinkuin metsässä, koska rakeita sataa, ukkonen pauhaa ja Herran voima korkeudessa jylisee!" Ja kun kertoilee meille lukkari tuommoista, niin syntyypä sydämmessä toivotus: jospa meidän kansamme aina eteenkinpäin tuntisi sydämmen liikutusta tuommoisesta Kurkelan Juhon yksinkertaisesta saarnasta, kallistelematta korvaansa nykyajan hienon hienoille siveysopiilisille esitelmille.

Mutta tämä uskonnollinen henki ei ainoastaan astu esiin tässä lukkarin kertomuksessa kirkonmenosta, vaan pitkin matkaa koko näytelmässä. Muistelkaamme vaan, millä hartaudella Topias kertoo pojalleen tapausta pipliasta; muistakaamme, millä luottamuksella Esko luulee kumoavansa Teemun laulut, vetäessään hänen eteensä vertauksen myllynkivestä; muistakaamme vaan, millä lujalla vakuutuksella kanttori, kun puhe on maailman muodosta, viittaa psalmiin; muistakaamme vihdoin kanttorin kehoitusta kristillisellä tavalla vastaanottamaan ylkää ja morsianta, ja muistakaamme kuinka Topias, ilonsa humauksessa, samassa muistaa vertauksen kymmenestä neitseestä ja — luontonsa mukaan, ajattelematta, sopiiko se tähän vai ei — huudahtaa: niin, kristillisellä tavalla, palavat lamput kädessä!

Me pyydämme vielä kerran saada huomauttaa, että tuosta kaikesta on pilkka kaukana. Me saatamme tosin hymyillä Eskon tai Topiaan lauseitten ajattomuudelle (tilaisuuteen soveltumattomuudelle), mutta niiden pohjana on sittenkin Suomen kansan uskonnollinen mieli, ne ovat lapsellisessa uskossansa lujan Suomen talonpojan sydämmestä lähteneitä. Ja sanokaamme tässä kerrassaan, että me emme suinkaan väitä Kiven kirjoittaneen tätä näytelmäänsä uskonnolliseksi tendensinäytelmäksi, mutta hän on verrattomalla taidolla osannut tuoda esiin suomalaista kansaa juuri semmoisenaan kuin se on, ja silloin hän ei ole voinut jättää tätä kansallemme omituista ja sille kunniaa tuottavaa uskonnollista mieltäkään syrjään.

Huomattavimpia kohtia näytelmässä on myös lapsen ja vanhemman keskinäinen väli. Eskon äiti on tavattoman äreä ja ynseä vaimo, joka pitää poikiaan ankarassa kurissa. Mutta tämän kurin alaisena pitää itseään tuo muutoin itsepäinen Eskokin nöyryydellä, ilman nurkumatta. Ei sanaakaan moitetta, ei sanaakaan pahan mielen ilmausta kuulla häneltä, vaikka hän juuri kertoo äitinsä kamalasta pampusta, jonka pienempää päätä hän taas saa maistaa. Äidin ankaran vallan alaiseksi tunnustaa itsensä tämä mies, nöyränä kuin piskuinen lapsi. Eikös tämäkin ole suomalaista, eikös tämäkin ole kansassamme huomattava puoli?

Suomen kansan siveyden ja oikeuden tunto astuu näytelmästä esiin samoin monessa kohdin, ja tämän on tekijä osannut kuvata niin erinomaisen sattuvasti. Kun Esko ensimmäisen päihtymisensä vimmassa lyö kraatarin maahan ja luulee tehneensä miestapon, niin mitä hän silloin tekee? Yksinäänhän hän on silloin metsässä, — miks’ei hän mene pakoon ja peitä jälkiänsä? Ei, sillä hän on, niin' sivistymätön kuin onkaan, kasvanut kristinopissa, sen vuoksi hän ei pakene, vaan — hirmuinen tuska sydämmessään —- jääpi uhrinsa viereen, tunnustaa samassa tekonsa ja kutsuu muita katsomaan "vihan ja synnin hedelmiä", ja nähtyänsä Iivarin, heti kohta varoittaa tätä nuorempaa veljeänsä ottamasta esimerkkiä hänestä. Verraton kohtaus: täynnä syviä siveellisiä totuuksia! Lisätkäämme tähän vielä Eskon nuhdesanat luullulle varkaalle: aatteles mikä kamala rikos (varkaus nimittäin), aatteles sitä, sinä kurja mies! Tässä, jos missään, astuu Suomen kansan siveellinen katsantokanta sanomattoman yksinkertaisesti, mutta samalla selvästi esiin.

Jos taas yleis-kansalliselta kannalta katselemme Nummisuutareita, niin kaikkihan siinä on supi suomalaista, henkilöt ja luonto ja kaikki. Muukalainen ei voisi vähintäkään siinä pitää omanaan. Ottaaksemme vaan yhden ainoan esimerkin, missä olisi Suomen talonpoika kuvattu selvemmin kuin Karrissa? Missä olette nähneet teaterissa muualla tuollaista vakaata, hiljaista, rauhaa hakevaista, lain pyhänä pitävää raitismielistä talonpoikaa, joka vaimo-vainajansa muistelemista sanoo salaiseksi ilokseen. Missä olette nähneet teaterin lavalla suomalaista talonpoikaa, joka hiljaisella riemulla katsoo tulevaisuuteen, jolloin hänen vävynsä "Koutin korven isäntänä hallitsee", jolloin viljelystä raivaavan kirveen tieltä karhu maristen sijansa siirtää ja kurjet pesäpaikkansa muuttavat, jolloin seudun ihmiset sanovat: tuolla palaa Koutinkorven Jaakon kaski, jolloin synkän salon sijalla viljapellot lainehtii, ja rauhallinen suomalaisen talonpojan elämä kuvautuu hiljaisessa iltaisessa asussaan eteemme niin viehättävän ihanana. Missä olette muualla semmoista nähneet?

Puhukaamme vielä pari sanaa päähenkilöstä, Eskosta, yleisinhimilliseltä kannalta. Mehän nauramme niin sydämmemme pohjasta hänelle. Tuo hänen häähommansa, häätaloon tulonsa, pettymisensä siellä, kiivautensa, sittemmin riitansa Mikon kanssa, katumuksensa, kotiatulonsa — kuinka paljon, sanomattoman paljon me kaikki tuolle nauramme! Mutta vastatkoonpas kukin käsi sydämmellään: eiköhän Esko ole meille jokaiselle yhdessä tai toisessa asiassa ollut selvä kuvastin? Emmekö ole tunteneet hänessä omaa itseämme? Kuka ei meistä, vääryyttä kärsittyään, ole tuntenut närkästystä, vihaa ja kostonhimoa sydämmessään? Kuka ei meistä muodossa tahi toisessa ole kostanut muitten meille tekemää vääryyttä viattomalle, heikolle olennolle? Kuka meistä loukattuna ei ole niin kovin mielellään kallistanut korvaansa panetteluille, jotka ovat vihamiehestämme meille pahaa kuiskanneet? Me tahtoisimme niin mielellämme uskoa pahaa vihamiehestämme, vaikk’ emme vielä rohkene tätä ensin aivan totena pitää, mutta siihen ei tarvita kuin mitätön Mikko Vilkastus, joka ajaa myrkkyä sydämmeemme lisää ja kuiskaa "hän kamppasi!" niin heti olemme hänen pahuudestaan täysin vakuutetut. "Jaa-a, hän kamppasi", — se on nyt meille aivan selvä.

Eskon kohtaus Mikko Vilkastuksen kanssa on kaunopuheliaisin raittiuden saarna, mitä saattaa ajatella. Esko ei ole vielä milloinkaan viinaa maistanut. Hän kammoaa sitä uskonnollisena miehenä, sen todistaa hänen tähän jälleen — vaikka taaskin vähän hassusti — sovittamansa lause katkismuksesta, hän muistaa Nakkisten vanhan sedän kokemuksesta "kiroilleen viinaa kauheasti" ja nimittäneen sitä "myrkyksi syvyyden kaivosta." Mutta kiusaus lähestyy häntä yhä pakottavaisempana. Hänen masennettu mielensä on se arka paikka, johon kiusaaja nuolensa ampuu: viinasta muka lähtee rohkeutta, Esko lankeaa viimein ja ojentaa kätensä tuohon "kirkkaasen pulloon." Mutta vielä kerran saa hyvä voiman, ja hän lykkää viinan luotansa, kunnes jonkun hetken perästä kumminkin, toisen yltyneestä viettelyksestä, vihdoin juopi ensimmäisen kerran. Eikö meillä jokaisella ole ollut tänkaltaista kiusausta ja lankeemusta, yhdellä yhteen, toisella toiseen himoon? Eiköhän jokainen meistä ole milloin kulloin ollut Esko?

Ja kun Esko, viimein kotia tultuansa, kun kaikki varottu vaara ja pelätty tuska on ohitse, helpotetulla sydämmellä tekee sovinnon kilpailijansa kanssa ja kuvailee mieleensä kuinka hän tästä puolin on hiljaisesti elelevä kotilieden ääressä, osaten nyt välttää entiset vaarat ja kiusaukset, — emmekö jälleen tunne omaa itseämme? Saatuamme jonkun raskaan huolen tahi ahdistavan tuskan sydämmestämme pois, — voi kuinka ruusuisessa valossa meille maailma kajastaa! Tahtoisimmehan silloin anteeksi antaa, Topiaksen sanoja käyttääksemme, "itse paholaisellekin."

Topias, näytelmän toinen päähenkilö, — naurammehan hänenkin typeryydelleen. Mutta hän on isä, hänenkin karhean takkinsa alla piilee hellä isän sydän, joka paisuu riemusta naimisiin lähtevän pojan tähden; joka on hyvillään poikansa — hänen mielestään — tavattoman näppärille vastauksille; joka meitä kyllä naurattavalla, mutta kumminkin hänen puolestaan täysin vakaalla tavalla haastelee poikansa kanssa siitä suuresta muutoksesta, joka pojalle nyt on tapahtuva, ja käskee hänen "menemään siunauksella." Kuinka inhimillistä!

Mutta johan meidän lienee aika puhua Nummisuutarien "raakuudesta", josta muutamat hienon hienot ihmiset sitä soimaavat. Vaikea sentään ylipäänsä on vakuuttaa ihmisiä mistään, jota he ajattelevat ennakkoluulolla. Vaikea on puhua kansallisesta asiasta ihmisille, jotka ennakkoluuloisina pitävät kansallisuuden asiata ja ruotsin kielen väkivaltaista hävittämistä yhtenä ainoana asiana. Vaikea on puhua kansallisesta runoudesta ihmisille, jotka ulkoa osaavat kaikki Fredmanin laulut ja Waennerbergin Gluntit, mutta suomalaisesta runoudesta tuskin osaavat muuta kuin 3 värsyä Savolaisen laulusta (Ja niistäkin laulavat toisen värssyn väärin: "Jos kieli voisi kertoa"!) Vaikea on selitellä Nummisuutarien suurta merkitystä ihmisille, jotka tuntevat suomalaisen talonpojan ainoastaan tuommoisena "tuppina", joka lakki kourassa herraapuhuttelee ja torille tavaroita tuo ja — veroja maksaa.

Mutta se raakuus sitten?

No niin, hienot neitoset ja hienot herrat! Nummisuutarit on niin muodoin raaka näytelmä. Siinä on niin paljon törkeyttä. No niin. Mutta sanokaas minulle, miltä kannalta te ihailette Runebergin Hirvenhiihtäjiä? Onhan siinäkin tuota teidän moittimaanne raakuutta: siinähän tapellaan, siinähän päihtynyt laukkuryssä tukasta kiskoo nuorempata virkakumppaliaan ja siinähän — aatelkaa — aivan teidän edessänne, hienot neitoset, kerjäläisen likainen mekko pestään puhtaaksi. Ja voinpa teille vakuuttaa, että oli todellakin aika, jolloin Runebergin Hirvenhiihtäjiä pidettiin raakana. Niin oli laita Hirvenhiihtäjäin ensimmäisen ilmestymisen aikoina. (Vertaa A.V. Ingmanin muistelmia Hämäläisten albumissa I.) Tämä raakana pitäminen oli surkeata sokeutta ja on nyt, kunniaksi maallemme, jo voitettua kantaa. Mutta sanokaa vainenkin, mikä Hirvenhiihtäjissä on hyvää? Eiköhän juuri sen verraton kansallinen merkitys? Mutta tämä kansallinen merkitys on juuri Nummisuutareissakin.

Vaan ottakaamme toinen esimerkki. Nummisuutarit on raaka näytelmä. No niin. Viskatkaa se nurkkaan, ja ensikerran kuin yhteen tulette kainoon seuraanne, ottakaa ja lukekaa joku Shakespearen teoksista, esimerkiksi Romeo ja Julia, tuo romantisuuden iki-ihana kukkanen. Sallikaa minunkin kuunnella. No? Miksikäs punastutte, miksikäs jätätte pois tuon paikan? Lukekaa kaikki tyyni! Onko mahdotonta? Vai niin. Kuulen teidän sanovan: Romeo ja Julia on sentään jotakin erinomaista, vaikka tämän jätämmekin lukematta. Aivan oikein, sitä se on, ja minä nautin siitä myös äärettömästi, mutta, uskokaa minua, Nummisuutareissa on myöskin tuota "jotakin erinomaista", vaikka "nämä paikat" jättäisimmekin sikseen. Miksikä kammoatte Nummisuutareita?

Vaan ottakaamme vielä esimerkki. Ken ei tuntisi Frithiofin satua, tuota suurta runoelmaa, suuren Tegnerin kirjoittamaa, saman, joka on runoellut "Rippilapsen?" Lukekaamme se! Tuhannethan ovat sitä lukeneet ja ihailleet. Miksikäs jälleen takerrutte, lukiessanne Ingeborgin silkkipeitteistä? Miksikä? Onko tuo niin hurmaavan ihanaa, vai onko tuossa jotain muuta, joka kielenne panee kammitsaan? Suokaa anteeksi, jos minä sanon suoraan, että kaikki Nummisuutarien "raakuudet" eivät ole rahtuakaan sen hienon, mutta sitä myrkyllisemmän, epäsiveellisyyden rinnalla, mistä Tegnér teille tässä julkeaa puhua.

Mutta onhan tuo vähän harmillista, ett'ei voi kainossa seurassa lukea kaikkea. Täytyy odottaa, kunnes ihan yksinään saapi "nämä paikat" lukea. Pankaa siis pois Romeot ja Juliat ja Frithiofin sadut myös! Ottakaa Eugen Sue tai Dumas tai Victor Hugo. Ne ovat niin puhtaita, niin jaloja, ne eivät tunteita loukkaa, saatikka sitten turmele! Ne ovat niin jännittäviä, niin henkeviä. Niinpä sitten imekää niistä henkenne voimaa, tunteitten puhtautta, kansanne rakkautta. Minä pakenen myrkkyä, kultaisessakin kupissa tarjottua, ja menen kauas saloille, menen Hirvenhiihtäjäin luo ja itken ja nauran heidän kanssaan, ja menen Nummisuutarien luo ja itken ja nauran heidän kanssaan. Ja siellä on kaikki tuttua ja omaa: Siellä näen sun jälleen, Suomen salo,

    Näen sinut ennellään, näen taas tutut lempeät kasvot,
    joit’ olen kaivannut kuin kesä lämmintään.
    Kaikki mä taasen nään: lukemattomat armahat muistot
    Kuin kukat kirren alt’ elpyvät taas elohon.

4. NUMMISUUTARIEN PALKITSEMINEN.

Cygnæuksen nerokas arvostelu kuljetti Nummisuutarien mainetta kauas ja korkealle ja avasi varmaan noille juhlallisille suutarimestareille pääsyn sellaisiinkin piireihin, jotka tuskin olisivat aikaisemmin lainkaan voineet sietää moisten ihmisten läheisyyttä. Jaakko Forsmankin kirjoittaa ylempänä mainitussa kirjeessään tästä Kiven kappaleesta, vaikka Cygnæuksen arvostelusta oli sillä hetkellä vasta ensimmäinen osa neljä päivää aikaisemmin ilmestynyt: "Minä olen siihen [Nummisuutareihin] ihastunut. Cygnæus on kirjoittanut siitä loistavan arvostelun."

Lisäksi voidaan liioittelematta sanoa, että Cygnæuksen arvostelu, ilmestyessään jatkuvasti ja laajuudeltaan huomiota herättävänä juuri kysymyksen ollessa polttavimmillaan, suuresti vaikutti siihen, että Nummisuutareille monista juonitteluista ja hyvinkin mahtavista vastavoimista huolimatta myönnettiin v. 1865 suuri valtion palkinto kokonaisenaan. Kun Cygnæus, niinkuin ylempänä lukemistamme mietelmistä näkyy, piti Kiveä sellaisena henkenä, jota tuskin tullaan unohtamaan suomalaisen runouden aikakirjoissa, piti hän myös turmiollisena ja tuomittavana, että sellaisen hengen annettaisiin sortua aineelliseen puutteeseen. Sentähden toimi hän Nummisuutarien arvostelun lisäksi tarmokkaasti sanallaan ja kynällään suojattinsa puolesta. Ja kylläpä tuo köyhä nurmijärveläisen kyläräätälin poika tarvitsikin tukea, sillä hän joutui taistelemaan suorastaan epätoivoista taistelua Runebergia, Salamiin kuninkaiden runoilijaa, ajan kirjallista valtiasta vastaan. Myöskin hänen vanha vainoojansa, professori August Ahlqvist oli Säkeninensä hänen kilpailijanaan.

Kohtalo oli nimittäin johtanut asiat siten, että silloinen rahaasiain päällikkö, senaattori J.V. Snellman, joka muistitietojen mukaan juuri Nummisuutarien ruotsinkieliseen alkuluonnokseen tutustuttuaan oli innostunut aineellisesti tukemaan nuoren kynänkäyttäjän ponnisteluja ja joka oli Yliopistossa ollut mukana myöntämässä kehoituspalkintoa Kiven Eriikalle, oli, ensi kertaa maassamme, toimittanut senaatin säästövaroista yhteensä 7500 markkaa jaettavaksi kolmena eränä maan kirjallisen elämän elähdyttämiseksi — ehkäpä toivoi hän nytkin tuon lupaavan suomalaisen kyvyn onnistuvan näiden palkintojen tavoittelussa.

Keisarillinen käskykirje, joka oli allekirjoitettu 10 p. elok. 1864, määritteli palkintokilpailun sekä kysymykseen tulevat teokset seuraavasti:

"Siihen katsoen, että on tarpeen jollakin sopivalla rohkaisulla herättää ja edistää kirjallista toimintaa maassa, olemme Me, Suomen Senaattimme siitä alamaisesti tekemän esityksen johdosta, nähneet armollisesti hyväksi sallia, että siitä rahamäärästä, joka on jäänyt säästöön Senaatin viimevuotisista käyttövaroista, määrätään kolme palkintoa, kahdentuhannen viidensadan markan suuruisia kukin, toimeen valittujen palkintotuomarien jaettaviksi asianomaisille kirjailijoille seuraavissa kolmessa ryhmässä edullisimman arvostelun saaneista ruotsin-tai suomenkielisistä teoksista, jotka ovat ilmestyneet Suomessa vuoden 1863 kuluessa tai julkaistaan nyt kuluvan vuoden aikana ja jotka katsotaan tällaisen palkinnon arvoisiksi, nimittäin:

1:o Tieteellistä laatua olevat teokset, lukuunottamatta niitä, jotka ovat liitetyt Suomen Tiedeseuran toimituksiin, ja samoin yliopistollisia opinnäytteitä, joita teoksia arvostelemaan mainittu Tiedeseura ja Aleksanterin Yliopistomme asianomaiset Tiedekunnat valitsevat palkintotuomarit;

2:o Kaunokirjallisuuteen kuuluvat teokset, joita arvostelemaan Filosoofisen Tiedekunnan Historiallis-kielitieteellisen osaston sekä Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran on palkintotuomarit valittava;

3:o Kansantajuiset kirjoitelmat, joiden arvostelijoiksi on ensimmäisessä ryhmässä lueteltujen oppineitten seurojen sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valittava palkintotuomarit." (Julkaistu esim. Hufvudstadsbladetissa, n:o 85, 12 p. huhtik. 1865.)

Edellisen päivän virallisesta lehdestä ottivat Helsingin lehdet torstaina 23 p. helmik. 1865 saman helmik. 16 p. päivätyn, näin säädettyjä kirjallisia palkintoja koskevan kuulutuksen, joka suomenkielisenä esiintyy seuraavassa muodossa (Suometar, n:o 45, 23 p. helmik. 1865):

"Sittekuin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, senvuoksi että tarvitaan sopivaa kehoitusta kirjallisen vaikutuksen herättämiseksi ja edistyttämiseksi maassa, Suomen Senaattinsa alamaisuudessa tehdystä esityksestä, on armossa nähnyt hyväksi sallia määrättäväksi siitä rahasummasta, joka Senaatin määräämysvaroista vuosilta 1863 ja 1864 on säästöön jäänyt, kolme kilpapalkintoa, kukin 2500 markan suuruinen, annettavaksi semmoisten tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten sekä kansankirjain tekijöille, jotka vuosina 1863 ja 1864 ovat suomen tahi ruotsin kielellä painosta ulostulleet ja palkintotuomareilta, jotka keisarillisen Aleksanderin yliopiston tiedekunnat, Suomen tiedeseura ja Suomalaisen Kirjallisuuden seura tulevat valitsemaan, ovat saaneet etuisimman lauseen sekä pidetään semmoisen palkinnon ansaitsevina; — niin saavat allekirjoitetut, saadun velvoituksen perustuksella, täten kehoittaa asianomaisia kirjantekijöitä ennen tulevan maaliskuun loppua Aleksanderin yliopiston kanseliin jättämään semmoset heidän tekemänsä painetut kirjat, jotka mainittuin armollisten säätämysten turvassa voinevat tulla aineena-olevain kilpapalkintoin jaossa kysymykseen, ja tulee niiden nimensä julistamattomain tekijäin teoksia, jotka siinä tapauksessa, että heille kilpapalkinto ei lankeakaan, haluavat pitää nimensä salassa, seurata lukittu nimiseteli. Helsingissä 16 p. Helmik. 1865.

                            Gabr. Rein. A. E. Arppe. Wilh. Lagus."

Määräajan umpeen kuluttua alkaa huhtikuun alkupäivinä näkyä lehdissä uutisia kilpailuun jätetyistä teoksista. Niinpä mainitsee Suometar 80. numerossaan torstaina 6 p. huhtik. 1865 hyvän joukon tuollaisia teoksia, m.m. Rothstenin latinalais-suomalaisen sanakirjan, A.V. Lindgrenin maakuntakuvauksen Hämeenmaa, M. Putkosen Kristillisen Siveysopin, mutta kaunokirjallisiin luettavia vain K. Collanin Kalevalan ruotsinnoksen ja Kiven Kullervon ja Nummisuutarit. Siitä syystä ilmoitetaankin — päätetyn odottaa kilpakirjoituksia seuraavaan lauantaihin.

Helsingfors Tidningar, joka seuraavana päivänä julkaisee Suomettaren uutisen palkittaviksi jätetyistä teoksista, ilmoittaa 83. numerossaan maanantaina 10 p. huhtik. 1865 aikaisemmin mainittujen teosten lisäksi tulleen lehtori Gottlundin suomennoskokoelman Fredmannin lauluja ja loiluja sekä Yliopiston ja tieteellisten seurojen edellisenä lauantaina valinneen edustajansa palkintolautakuntiin, jolloin Yliopiston hist. kielitieteellistä osastoa joutuivat kaunokirjallisia teoksia palkittaessa edustamaan professorit Cygnæus, B.O. Lille ja Z. Topelius sekä tri O. Toppelius ja maisteri J. Krohn. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka oli määrä valita toiset viisi palkintotuomaria, toimitti välikokouksessaan 12 p. huhtik. tämän vaalin, jolloin äänestyksen nojalla seuran edustajiksi tulivat professori Georg Z. Forsman sekä maisterit A. Törneroos, Kaarlo Bergbom, J.O. Forsman ja J.W. Calamnius: tämä viimeksimainittu voitti arvassa senaattori J.V. Snellmanin, joka oli saanut yhtä monta ääntä (Suomi, II, 5, s. 282).

Suometar sisältää 83. numerossaan maanantaina 10 p. huhtik. edellisen lisäksi sen ainakin nykyaikaista lukijaa hämmästyttävän tiedon, että lauantain kokouksessa olivat eräät vastavalitut palkintotuomarit omasta puolestaan ilmoittaneet kymmenen uutta kirjaa palkittaviksi, "paitse mitä jo oli tullut tekijöiltä": virallisessa kuulutuksessahan oli selvästi kehoitettu "kirjantekijöitä" ennen maaliskuun loppua "Aleksanterin yliopiston kanseliin jättämään" tekemänsä painetut kirjat; sama määräpaikka ja -aika koski tietysti myös painamattomien käsikirjoitusten lähettäjiä, jotka saattoivat pysyä tuntemattominakin. Tällä tavalla, ja määräaikaa yli ilmoitetun tuntuvasti pitentämällä, huomattiin saapuneita ja ilmoitettuja teoksia lopullisesti luokiteltaessa kaunokirjallisiin tulleen Collanin ja Kiven teosten lisäksi m.m. A. Oksasen Säkeniä (1. sikermä ilmestynyt v. 1860 ja sen uusi lisätty painos v. 1863) J.L. Runebergin Kungarne på Salamis (ilmestynyt v. 1863), J.J. Wecksellin Daniel Hjort (valmistunut keväällä v. 1862, esitetty syksyllä samana vuonna, ilmestynyt painosta v:n 1863 lopulla).

Esittäessään äskenmainitussa 83. numerossaan palkittaviksi ilmoitettujen kirjojen luettelon liittää Suometar siihen seuraavat mietteet, joissa heti paikalla pidetään luonnollisena, ettei sellainen vanhempi, ylivoimaisesti muiden yläpuolelle kohoava runoilija kuin Runeberg saattaisi tulla tämäntapaisia kehoituspalkintoja jaettaessa kysymykseen:

"Kun palkittaviksi annettujen kirjojen joukossa ei ole missään luokassa monta, jotka ansaitsisivat saada Senaatin määräämät palkinnot, kukin tekevä 2,400 markkaa, kokonaisena, päätettiin ehdottaa ne jaettaviksi useampiin pienempiin osiin, joten myös voitaisiin ehdottaa useampia kirjoja jokaisesta luokasta palkinnon saamiseksi. Ymmärtävä lukija huomaa tämän päätöksen perustauvan todellisiin syihin, niinkuin myös että jokaisessa luokassa löytyy kirjoja, jotka juuri eivät voi tulla kysymykseen palkintoja antaessa. Nämät palkinnot ovat myös aiotut kehoitukseksi, josta syystä vanhempia kirjoittajia, niinkuin esm. Runeberg’iä, jonka ansiot ovat yli kaiken kiitoksen, ei pitäisi lukuun otettaman. Niin ja näin on, miten sanomalehtiäkään voidaan palkintokirjain joukkoon lukea. Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, ettei Suomessa voitaisi palkita sanomalehtiäkin, erinomattainkin kuin monelle kirjoittajalle niistä ei ole tänä aikana tuskin suolaa ruokaan."

Nämä mietteet antoivat seuraavan päivän Helsingfors Dagbladille (n:o 84, tiistaina 11 p. huhtik. 1865) aiheen puolestaan varustaa palkittaviksi jätettyjen teosten luettelonsa seuraavalla huomautuksella:

"Kirjalliset palkinnot eli yhä paranemistaan paranee. Suomettaren mukaan lienee nyt kysymys hallituksen puoleen kääntymisestä ja luvan pyytämisestä näiden palkintojen jakamiseksi useihin pienempiin, niin että useammat kirjailijat voisivat saada oman pikku roponsa kestityksestä! Kilpailussa huomioonotettaviksi valikoidut teokset ovat muutoin seuraavat..."

Tähän urahtaa Suometar seuraavana päivänä (n:o 85, keskiviikkona 12 p. huhtik.):

"Dagblad horisee. Jokohan? Totta! Palkittaviksi ilmoitetut kirjat eivät ole jaetut, niinkuin Dbld eilesessä n:ssansa sanoo, sillä tavalla että jokainen niistä tulisi kysymykseen palkintoja antaessa. Tämän jaon tekevät arvattavasti vasta palkinto tuomarit, jos niin hyväksi näkevät. Osaako Dbld lukea sisältä?"

Samaisena keskiviikkona alkoi Hufvudstadsbladetissa kirjoitus, joka jatkui vielä seuraavan päivän numerossa (n:ot 85 ja 86, 12 ja 13 p. huhtik. 1865) ja jossa voimakkaasti, mitään nimiä mainitsematta, ajettiin Suometarta vastaan Runebergin ehdokkuutta, vastustettiin palkintosummien pirstomista liian pieniin osiin, epäiltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolueettomuutta ja kykyä ruotsinkielisten teosten arvostelussa, j.n.e. Kirjoitus, jonka otsakkeena on Några frågor angående de litterära premierna (Muutamia kysymyksiä kirjallisten palkintojen johdosta), esittää aluksi ylempänä jäljennetyn keisarillisen käskykirjeen sisällön ja jatkaa sitten:

"Hallituksen kirjelmän sanamuodon ja siitä tähän asti kuulemiemme erilaisten tulkintojen johdosta rohkenemme tässä esittää vain muutamia monista mieleemme johtuneista kysymyksistä.

Kun on sanottu, että annettaviksi määrättyjen palkintojen tarkoituksena on "sopivalla rohkaisulla herättää ja edistää kirjallista toimintaa maassa" -— kuinka on sana "rohkaisu" tässä kohdin käsitettävä? Onko se niin ymmärrettävä, niinkuin monet näyttävät tehneenkin, että palkinnot on annettava ainoastaan niin sanoaksemme tekeilläoleville kirjailijoille, t.s. sellaisille nuorille miehille, jotka julkaisemalla jonkin teoksen ovat herättäneet hyviä toiveita vastaisesta hedelmällisestä kirjailijatoiminnasta ja joita on siihen rohkaistava? — Vaiko onko se käsitettävä siten, että paras rohkaisu kirjallisen toiminnan herättämiseksi ja edistämiseksi on kunnian ja palkintojen antaminen sellaisille kirjallisille tuotteille, joilla on pysyvää arvoa, jotka ovat korkeamman neron vaikutuksen, syvällisen tutkimuksen tai uhrautuvan vaivannäön hedelmiä ja kunniaksi maalleen ja sen kirjallisuudelle?

Annettaviksi määrättyjen palkintojen meidän oloihimme nähden varsin suuri rahamäärä tekee jokseenkin itsestään selväksi, että asia on käsitettävä jälkimmäisellä tavalla. Ja ellei sitä käsitetä näin, niin kuka kykenee vetämään rajan, kenen teokset voivat tulla kysymykseen, kenen eivät. Kukapa muu kuin kaikkein hillittömin mielivalta? Jos kerran ruvetaan kilpailevain riveistä ylhäältä lähtien poistamaan niitä, jotka ovat "liian vanhoja" tai "liian huomattuja", mihin lopuksi pysähdytään? Kenties ei ennen kuin vasta-alkajain kaikkein alimpiin riveihin?

Ja jos kilpailun ulkopuolelle jätettäisiin joku sen vuoksi, että hänen kirjailijamaineensa on jo liian vakiintunut ja liian suuri, niin eikö siten sanottaisi asianomaisille kirjailijoille: kirjoittakaa, kirjoittakaa kaikin mokomin, mutta varokaa hankkimasta itsellenne kuuluisaa nimeä tai mainetta, jos teidän mieli päästä nauttimaan tällaista kunnianosoitusta ja palkintoa? Jos tällä tavalla rohkaistaisiin ja herätettäisiin ja edistettäisiin kirjallista toimintaa — niin voisikohan sitä tapaa hevin sanoa parhaaksi?

Eiköhän sitäpaitsi keisarillisen kirjeen sanamuoto, jonka mukaan palkinnot on jaettava noiden kolmen ryhmän "edullisimman arvostelun saaneille ruotsin- ja suomenkielisille teoksille, jotka ovat ilmestyneet Suomessa vuoden 1863 kuluessa tai julkaistaan nyt kuluvan vuoden aikana ja joita katsotaan tällaisen palkinnon arvoisiksi", tehne aivan epäilemättömäksi, ettei voi tulla kysymykseen minkäänlainen toisen tai toisen henkilön jättäminen kilpailun ulkopuolelle? Eikö ole selvää, että sen on saava noiden kolmen ryhmän piiristä paras teos, mikä on ilmestynyt näinä kahtena vuotena (jos sitä pidetään näin suuren palkinnon arvoisena), olkoonpa sen tekijä kuka tahansa? Eikö ole selvää, että teosta on palkittava eikä kirjailijaa, ja etteivät tämän muut ansiot saa tulla lainkaan kysymykseen?

Jatkamme kysymyksiämme.

Niiden tieteellisten teosten joukosta, joista voidaan antaa palkinto, ovat ratkaisevasti erotetut sellaiset, jotka ovat olleet liitetyt Tiedeseuran toimituksiin, samoin kuin yliopistolliset opinnäytteet. Yliopistollisten opinnäytteiden erottaminen joukosta tuntuu meistä aivan luonnolliselta ja oikeudenmukaiselta syystä että nämä teokset ovat lähinnä aineellisten etujen eikä puhtaasti tieteellisen harrastuksen synnyttämiä ja kun ne useimmiten palkitsee jo se oppiarvo tai virka, joka on ollut niiden nojalla hankittavissa; mutta miksi ovat ne teokset, jotka sisältyvät Tiedeseuran toimituksiin, luetut poikkeuksiksi? Kun sen lisäksi on kilpailusta suljettu kaikki vieraalla kielellä ja vieraassa maassa julkaistut teokset, niin mitä jää jäljelle oman maan synnyttämää tieteellistä kirjallisuutta? Ovatkohan Tiedeseuran toimituksiin kirjoittaneet aikaisemmin saaneet siksi runsaita palkkioita niihin sisältyvistä teoksistaan, että kaikkea muuta palkitsemista pidetään tarpeettomana? Mikäli tiedämme, ei seura maksa tekijänpalkkioita lainkaan. Ja eikö näissä toimituksissa ole varsin usein ollut teoksia, jotka tuottavat todellista kunniaa tieteelle? Ja kuinka usein julkaistaan meidän maassamme eri kirjoina tieteellisiä teoksia, joista voi antaa saman mainesanan? Eikö valittujen palkintotuomarien arvosteltaviksi joutuvien tieteellisten teosten luettelo vastaa parhaiten tähän viimeiseen kysymykseen?

Mitä tulee kaunokirjallisten teosten arvostelemiseen, niin voineekohan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura nykyisen kokoonpanonsa pohjalla esiintyä minkäänlaisin senkaltaisin vaatimuksin, että sitä olisi pidettävä pätevänä ja jäävittömänä kirjallisena areopagina, kun on arvosteltava ei vain suomen-, vaan myös ruotsinkielisiä teoksia?

Eiköhän ole pidettävä epäkohtana, että palkinto parhaasta kansantajuisesta kirjoitelmasta on määrätty yhtä suureksi kuin parhaasta tieteellisestä tai kaunokirjallisesta teoksesta? Jos kerran joku kansantajuinen kirjoitelma on siksi arvokas, että se voidaan rinnastaa runouden parhaisiin luomiin tai tieteellisen tutkimuksen vaivaloisimpiin tuotteisiin, niin eikö yleensä voine otaksua, että se laajan leviämisensä ja hyvän menekkinsä avulla runsaasti itse palkitsee itsensä rahallisesti?

Ellei noiden kolmen ryhmän kirjoitelmista yhtäkään teosta, kuten k. kirjelmä edellyttää, "katsottaisi tällaisen palkinnon arvoiseksi", jääkö silloin jaettavaksi määrätty palkintorahamäärä käyttämättä vai voidaanko se jakaa pienin erin useampien vähemmän ansiokkaiden teosten kesken? Ehkä hallitus suostuu tällaiseen jakoon, mutta eiköhän silloin ole katsottava näiden palkintojen alkuperäisen tarkoituksen, joka kai lienee ollut se, että olisi kunnollisesti palkittava todella huomattavaa kirjailijatoimintaa ja siten sellaiseen toimintaan rohkaistava, jääneen saavuttamatta? Ja eikö voida pitää palkintorahamääriä itse asiassa hukkaan men-_ neinä, jos ne pirstotaan, joku satanen sinne, toinen mokoma tänne?

Ja lopuksi, jottemme väsyttäisi sen enemmin kysymyksin, totenako vai leikkinä on pidettävä, kun palkintotuomarien arvosteltaviksi joutuvien kansantajuisten kirjoitelmain ryhmään näkyy otetun kaksi lehteäkin (Maiden ja Merien Takaa sekä Österbotten)? Meillä ei ole suinkaan syytä eikä halua alentaa sanomalehtikirjallisuuden arvoa ja vielä vähemmän olemme tietämättömiä siitä suuresta työmäärästä, jota voidaan uhrata sanomalehteen, mutta eiköhän sentään "teos"-sana kirjallisessa mielessä etääntyne hyvinkin kauas sanomalehdestä? Eikö jokainen lehti, olivatpa sen tarkoitusperät miten yleviä tahansa, ole pohjimmaltaan liikeyritys, (nuo kaksi mainittua lehteä, olkoon se niiden kunniaksi sanottu, eivät ole vähin liikemiesmäisesti toimitettuja lehtiä maassamme), ja lieneeköhän palkintojen tarkoituksena liikeyritysten tukeminen? Eiköhän sen kirjallisen työn rohkaiseminen, jota tehdään yksinomaan innoituksesta tai puhtaasta asianharrastuksesta, johon ei ole sekoittunut minkäänlaisia taloudellisia laskelmia?"

Runebergia puolustavan Hufvudstadsbladetin avuksi riensi, samana päivänä kuin sen artikkelin toinen osa ilmestyi, eräs palkintotuomareiksi määrätyistä, prof. Z. Topelius, joka salanimeä Undecumque käyttäen vanhassa tehdessään Helsingfors Tidningarissa, sen 86. numerossa torstaina 13 p. huhtik. 1865, hyvin ponnekkaasti, mutta niinikään mitään nimiä mainitsematta, edusti sitä Runebergiin tähtäävää katsantokantaa, että kysymys on "asiasta eikä henkilöstä, kirjallisuudesta eikä kirjailijoista, parhaasta kirjasta eikä siitä tai tästä tekijästä". Topeliuksen taitava kirjoitus kuului:

"Senaatin myöntämien 2,500 markan suuruisten kirjallisten palkintojen jakaminen useihin vähäisiin määriin olisi suuren asian tuhlaamista vähäpätöisyyksiin. Kirjalliset palkinnot tietävät sitä, että valtio katsoo hyvän, kirjallisuuden yhteiskunnalliseksi asiaksi ja kirjallisen toiminnan kansalaisansioksi. Sen tehokkaampaa rohkaisua ei hallitus voi näyttää maansa kirjallisuudelle. Ja siitä johtuu, että huomionosoituksen tulee yksinomaan, jakamattomana ja ehdottomasti, tulla etevinten teosten osaksi.

Kirjalliset palkinnot eivät ole armolahjoja, jotka muruina heitetään valtion runsaalta pöydältä niistä kilpaileville nälkäisille kirjailijoille. Jos nämä haluavat alentua sellaiseen, käyttäkööt muita teitä. Kirjalliset palkinnot ovat kunnianosoituksia, eikä isänmaan kunnioitusta haeta, se ansaitaan. Mutta mihin kilpajuoksu johtaa, sen osoittaa muun muassa sekin seikka, että muuan kirjanpainaja on ilmoittautunut halukkaaksi palkinnonsaajaksi sen perusteella, että hän on painanut kaksi painosta Zweygbergkin aritmetiikan käännöstä.

Kaikki, mikä on uutta, saa valmistautua kohtaamaan selvittämättömiä käsitteitä. Ei ole siksi ihmeteltävä, että kilpailuun ilmoitetut kirjoitelmat ovat arvoltaan hyvin erilaisia. Mutta tämä asianlaita ei kelpaa syyksi, miksi koko tarkoitus olisi tehtävä tyhjäksi pahoittelemalla palkinnot pikku erin niin monille kuin suinkin. Se ei edes kelpaa syyksi jakaa palkintoa, ellei yhdellä tai useammallakaan noista kolmesta ryhmästä olisi nykyään tarjota mitan täyttävää teosta.

On kysymys asiasta eikä henkilöstä, kirjallisuudesta eikä kirjailijoista, parhaasta kirjasta eikä siitä tai tästä tekijästä. Mikäli luovutaan tästä ainoasta kiinteästä periaatteesta, joudutaan henkilökohtaisten näkökohtien alueelle, ja missä on raja?

Kirjalliset palkinnot ovat nyt kokeilua. Toivokaamme, että se tuottaa hyvän hedelmän, että hallitus vastakin pitää niitä suurenmoisten kansanvalistussuunnitelmiensa hyödyllisenä täydennyksenä.

Ei sovi ihmetellä, että tällainen ensi yritys kärsii haitoista, jotka tulevaisuudessa helposti voidaan, poistaa. Arvosteleminen on nyt niin monimutkaista, että sitä on verrattu Tringmanin testamenttiin. Toisen kerran lienee yksinkertaisinta ja oikeinta, että Suomen Tiedeseura yksinään arvostelee kaikkia tieteellisiä teoksia kutsuen avukseen sopiviksi katsomiaan asiantuntijoita kun taas kaunokirjallisuuden ja kansantajuisten kirjoitelmien arvostelijoina on kummallakin kolme hallituksen valitsemaa jäävitöntä palkintotuomaria.

Lienee turhaa huomauttaa näiden palkintojen suuresta merkityksestä, kun ne oikein arvostellaan, oikein jaetaan, oikein vastaanotetaan, puolueettomasti, kateudetta. Tässä maassa ei kirjallisuudella ole sijaa arvojärjestyksessä, ei ansioita virka-alalla (paitsi yliopistossa, koulussa ja kirkossa), ei varmaa elämänuraa, useinkaan ei yleisöä, vielä useammin ei leipää. Kirjallisuus on ollut Suomessa sivuseikka, johon on antauduttu joutohetkinä ja joka on taas heitetty syrjään, kun päivän velvollisuudet tai huolet vaativat oikeuttaan. Ja kuitenkin on kai tätä leivätöntä, tätä syrjäytettyä, tätä satoja vaikeuksia vastaan taistelevaa kirjallisuutta pidettävä täällä niinkuin kaikkialla muuallakin maan sivistyksen kukkana ja hedelmänä, sen kulttuurihistoriallisen edistyksen mittana, sen älyllisen, esteettisen ja siveellisen kehityksen tehoisana käyttövoimana. On katsottava olleen entisajan suurimpia puutteita tämän valtavan kulttuuriaineksen suojatta, hoidotta ja rohkaisutta jättäminen pelkästään ehkäisevien lakien aitaamaksi, samoin kuin nykyisen hallituksen jokainen tämänsuuntainen edistävä toimenpide tultaneen kerran lukemaan sen kunniakkaimpiin muistoihin. Kirjallisuus, niinkuin taidekin, on arka kasvi, kaikille tuulenpuuskille herkkä, herkkä varsinkin sen kansan arvonannolle tai halveksunnalle, jonka maaperään se on juurtunut ja josta se imee ravintonsa. Kaikkinainen tunnustus sentähden varmasti elähdyttää ja kaikkinainen vähäksyminen ehkäisee sen kasvua. Ja kuta kehittymättömämpi on jonkin maan kirjallisuus, sitä enemmän se tarvitsee yleisen mielipiteen tukea. Mutta tämä puolestaan saa usein esikuvansa yhteiskunnan huipuilta. Jos siis hallitus tahtoo omaksua erääksi kauneimmaksi etuoikeudekseen kansanvalistuksen etunenässä käymisen, tulee sen osaksi myöskin se kunnia, että se saa olla muiden edelläkävijänä näkyvin todistein tunnustamalla kirjallisuuden yhteiskunnalliseksi ansioksi. Tämä tunnustus kohottaa, se elähdyttää, se kylvää hedelmällisiä siemeniä. Se on suurella korolla lainattua pääomaa, sillä sen hedelmänä on sivistys ja sen näköalana elämää ja edistystä uhkuva tulevaisuus. Undecumque."

Nummisuutareja tutkiessaan ja sen syvää nerollisuutta muillekin selittäessään oli Fredrik Cygnæus, jolle Aleksis Kiven taloudellinen hätä oli liiankin tuttu, tullut vakuutetuksi siitä, että kansakunnan velvollisuus oli estää sellaisen kirjailijan sortuminen puutteeseen ja siitä johtuva hänen lahjojensa hukkaantuminen. Niinpä kun tuli kysymys tästä ajan oloihin katsoen harvinaisen suuresta ja samalla laatuaan ensimmäisestä valtion palkinnosta, kypsyi ilmeisesti Cygnæuksessa kypsymistään se ajatus, että tässä oli nyt sopiva tilaisuus koettaa pelastaa Kiveä aineellisesta ahdingosta ja samalla antaa hänelle parasta mahdollista kehoitusta ja rohkaisua. Kun nyt yleensä ruotsinkielisissä piireissä Runeberg nostettiin musertavaksi vastapainoksi Kivelle, ei Cygnæus puolestaan voinut siihen käsitykseen yhtyä, koska Kiven kaltaisen luonnonneron pelastaminen oli hänen nähdäkseen kansakunnalle edullisempaa kuin pienen lisän hankkiminen Runebergin jo ennestäänkin ylivoimaiseen maineeseen ja palkintosumman antaminen kirjailijalle — tosin tautivuoteessa viruvalle, halvauksen satuttamalle — jolle se sentään merkitsi niin tavattoman vähän nuorempaan suomalaiseen kilpailijaan verrattuna.

Kun nyt yleisen mielipiteen ja palkintotuomarien muokkaaminen Runebergille edulliseen suuntaan tuntui käyvän näin voimaperäisesti ja kun oli pelättävissä, että Kiven esillesaaminen yhä vaikeutuisi, ellei hänenkin puolestaan jotakin julkisuudessa lausuttaisi, katsoi Cygnæus hetken tulleen iskeä sekä Hufvudstadsbladetin aikaisempaan että Topeliuksen kirjoitukseen. Häneltä meni 3—4 päivää vastineensa sepittämiseen, mutta niinpä siitä tulikin sitten pieni mestariteos, toisin paikoin pureva, toisin lennokkaan kaunopuheinen. Se ilmestyi Hufvudstadsbladetissa, sen 88. numerossa, tiistaina 18 p. huhtik. 1865, ja oli toimitus varustanut sen seuraavalla esittelyllä:

"Me otamme mielellämme lehteen seuraavan meille suosiollisesti lähetetyn, helposti tunnettavasta kädestä lähteneen kirjoitelman, vaikka itse puolestamme emme, voi olla yhtymättä pääasiallisesti herra Undecumquen lausumiin mielipiteisiin, joita vastaan tämä kirjoitus on tähdätty."

Cygnæuksen kirjoitus kuului seuraavasti:

"YKSI VIRHE, YKSI VIRHE VAIN!"

Edestään säästänyt löytää. Maan hallitus ei ole tähän asti katsonut olevan aihetta kirjallisia palkintoja jakamalla ilmaista harrastustaan kotimaiseen kirjalliseen tuotantoon, vaikka hallitus on viime aikoina varsin usein painatusavustuksia y.m.s. myöntämällä sangen tehokkaasti edistänyt tieteitten menestymistä. Tällaisia avustuksia pidettäneen meillä jo peräti jokapäiväisenä ja itsestään selvänä asiana. Muulla tavoin tuskin voitaneen selittää sitä, etteivät tekijät itse, joille niitä on suotu, tai kukaan toinenkaan ole pitänyt tällaisten tosiasiain mainitsemista vaivanarvoisena, vielä vähemmän on katsottu olleen syytä tuhlata niihin kiitollisen tunnustuksen sanaa. Hallitus on sitäpaitsi jäänyt kokonaan vaille neuvoja ja oikaisuja niiden taholta, jotka paljon paremmin kuin se itse pystyvät arvostelemaan, kuinka sen olisi kokemattomana tullut tietään nuhteettomasti käydä.

Aivan toisin on, joka suhteessa, kirjallisten palkintojen laita. Niillä ei ole vain uutuuden yleistä viehätystä, vaan uutisten erikoisviehätys; ne tavataankin siksi sanomalehdissä niiden palstojen tervetulleina jokapäiväisvieraina. Ne tekee kaksinverroin tervetulleiksi tälle alueelle se seikka, että niiden antamistapaa koskevat määräykset tarjoavat aihetta monenmoisiin arveluihin ja loputtomiin kysymyksiin.

Hedelmöittävän kykynsä ovat siis nämä palkinnot tuoneet jo ennakolta ilmi synnyttämällä monilla tahoin palkinnonarvoisia tyyliharjoitelmia. Loistavimpia tämäntapaisia harjoitelmia, jotka ovat näihin asti nähneet päivänvalon, ovat kiistämättä herra Undecumquen kaleidoskooppimaiset taidonnäytteet H. Tidningar’in viime torstainumerossa. Mehän tiedämme kaikki, että tätä kirjailijaa ei voita kukaan korulauseiden sirossa käyttelemisessä. Mutta niin vaatimattomalta kuin hän tuntuukin, ei herra U. kuitenkaan joskus malta kieltää itseltään oman itsensäkin ylittämisen iloa. Tällaisen ylimielisyyden puuska on ohjannut hänen kynäänsä, kun hän, milloin tuulenhenkäyksenä, milloin myrsky vihurina, on koettanut nostaa sinistä utua yleisön silmiin sekoittaakseen siltä käsityksen sen "rohkaisun" varsinaisesta tarkoituksesta, johon kirjalliset palkinnot tähtäävät. Herra U. on tällöin niin innoissaan, että kirjanpainaja F-s-raukkakin kelpaa hänelle liittolaiseksi. Hän ei jätä ottamatta kiitollisin mielin todisteluittensa heikkojen kohtien tueksi sitä vahvistusta, mitä mahdollisesti on saatavissa Zweygbergkin aritmetiikan käännöksestä.

Kun lauseet saavat kupperehtia ilmoille aivan omin päin ja toisistaan riippumattomina, sattuu helposti, että jälkimmäinen heittää edellisen nurinniskoin. Herra Undecumquen loistonäyte vahvistaa tämän sanan sattuvammin kuin hänen onnistuu todistaa oikeiksi niitä mielipiteitä, joihin todistelu pääasiallisesti tähdännee. Seuratkoon se, joka jaksaa, näitä associatio idearumin sokkeloita, kun siitä kokemuksesta, että "kirjallisuudella ei ole tässä maassa varmaa elämänuraa, useinkaan ei yleisöä, vielä useammin ei leipää", ponnahdetaan sellaiseen lopputulokseen, ettei kirj. palkintoja ole jaettava edes palkintotuomarien suunnitteleman ehdotuksen mukaisesti, nim. yhdeksi isommaksi 1500 markan suuruiseksi ja yhdeksi pienemmäksi, arvoltaan 1000 samaa rahalajia. Ja yhä parempaa! Meikäläisten kirjailijain toisinaan epätoivoista asemaa ajatellessa lienee herra U:ssa vahvistunut se vakaumus, minkä hän totisin ilmein, jotka eivät olisi niinkään huonosti sopineet vaikka itse Aristarkukselle, lausuu julki: "se ei edes kelpaa syyksi jakaa palkintoa, ellei yhdellä tai useammalla (kenties siis ei yhdelläkään?) noista kolmesta ryhmästä olisi nykyään tarjota mitan täyttävää teosta." Näkyy, että korulauseiden vallan väärinkäyttö tarpeettomiin tarkoituksiin täten panee mitä tarmokkaimman vastalauseensa sitä vallan väärinkäyttöä vastaan, jota luonnehtivat sanat: divide ac impera! Olisi kuitenkin varsin ikävää, jos herra U:n onnistuisi uskotella sekä vallassaolijoille että muille, että kirjalliset palkinnot määrätyissä tapauksissa vastaavat parhaiten tarkoitustaan, ellei niitä lainkaan jaeta. Tämäntapaista kielteistä kirjallisen tuotannon rohkaisua on meidän maamme saanut nauttia jo kyllin kauan, jottei täällä mielenkiinnolla, joka ei ole pelkkää uteliaisuutta, nähtäisi tässäkin suhteessa ryhdyttävän myönteisempiin toimenpiteisiin kirjallisten palkintojen muodossa. Tuskinpa se tapa, jolla taru kertoo Tantaluksen janoa sammutetun, houkutellee vähemmänkään inhimillisiä ihmisiä kuin herra U:ta esimerkkiä noudattamaan. Ja jos mahdollista vieläkin epäkäytännöllisempää olisi kieltää pirstomasta annettaviksi määrättyjen palkintojen rahamäärää. Tämä koskee varsinkin kansantajuisten kirjoitelmani palkintoa, joka, niinkuin Hufvudstadsbladet on syystä jo aikaisemmin huomauttanut, on pantu liian runsaaksi verrattuna molempien muiden ryhmien palkintoihin. Kaikeksi onnettomuudeksi sitäpaitsi ei maamme ehdottomasti etevintä kansantajuisten kirjoitelmani sepittäjää, And. Svedbergiä, voida ehkä ottaa muodollisista syistä lukuun, eivätkä Aleksis Stenvallin merkilliset Nummisuutarit, kenties lähinnä sen nimen vuoksi, joka kirjalla sattuu olemaan, voine saada sijaansa sillä alueella, missä sillä on oma verraton paikkansa suomalaisessa kirjallisuudessa.

Herra Undecumquen korulauseet ovat tosin kyllin häikäiseviä, jotta niissä olisi jo sellaisinaan tarkoitusperää aivan riittämiin. Mutta todennäköisesti on niillä joku muukin määrä kuin sen opetuksen antaminen, että kotimaista kirjallisuuttamme ehkä parhaiten rohkaistaisiin, ellei kirjallisia palkintoja lainkaan annettaisi ja ettei niitä millään muotoa saisi pirstoa. Luulin todella olleen jonkinlaista, syytä otaksua, ettei herra Undecumquen toimintasuunnitelma sentään rajoittuisi pelkästään tuollaiseen kielteiseen eleeseen. Mutta luettuani nuo komeat antiteesit: "on kysymys asiasta eikä henkilöistä" j.n.e., en enää tiedä mitä asiasta ajatella, vaikka olenkin jotensakin varma, ettei näin peräti hieno abstraktio kuin, tämä, joka jyrkästi silpaisee keskuudessamme elävän kirjailijan irti omasta kirjastaan, onnistu herra Undecumquelta yhtään paremmin kuin meiltä muilta.

Olipa nyt asianlaita miten tahansa, en ikinä saisi ryhdytyksi niin vastenmieliseen työhön kuin kiistelemään herra Undecumquen kanssa näistä tai samantapaisista jonninjoutavuuksista. "Yksi virhe, yksi virhe vain!" se se on, niinkuin näitten rivien otsakekin jo ilmoittaa, voittanut kaiken epäröintiin. Herra Undecumquen aivan määrättömän liioiteltu käsitys kirjallisten palkintojen merkityksestä on pontevasti torjuttava.

Kirjallisten, palkintojen rahamäärän suunnattomasta suuruudesta hurmaantuneena herra U. huudahtaa pateettisesti: "Kirjalliset palkinnot tietävät sitä, että valtio katsoo hyvän kirjallisuuden yhteiskunnalliseksi asiaksi. — Sen tehokkaampaa rohkaisua ei hallitus voi näyttää (Sana "näyttää" on erikoisen taitavasti valittu, ja sitä on luultavasti käytetty valmistamaan meitä siihen, ettei palkintoja ehkä ollenkaan anneta. "Katsele, älä koske", niinhän sanotaan kilteille lapsille.) maansa kirjallisuudelle." Jos hallituksen silmät sattumalta osuisivat näkemään tämän korkealentoisen huudahduksen, olisi sillä kai kyllin syytä yhtyä siihen naiiviin sanaan, mihin muuan toinen hallitsija, jolla myös oli jonkin verran sananvaltaa tässä maassa, purki hämmästyksensä: Potz Donnerwetter, haben wir alles dies gethan!

Jos kaikesta, mitä tarvitaan ei vain rohkaisun näyttämiseen, vaan sen todelliseen antamiseen maamme kirjallisuudelle, olisi päästy sillä, että jokunen yksityinen kirjallinen ansio olisi saanut osakseen poikkeuksellisen tunnustuksen ja palkitsemisen hallituksen taholta, voisi olla kai puhe aivan toisenlaisista ja paljon huomattavammista rohkaisuista kuin kirjalliset palkinnot. Johtamalla ajatukset herra Undecumqueen itseensä voitaisiin paljoa helpommin kuin monilla muilla keinoin todistaa tämän mietelmän totuus. Mutta tällaista todistelua päähän saakka seuraamasta ei minua pidätä vain hienotunteisen vaatimattomuuden loukkaamisen pelko. Pysähdyn puolitiehen siitä syystä, ettei mikään voi horjuttaa vakaumustani, että sellainen palkinto, joka kruunaa ennestään yleisesti tunnustetun ja arvossapidetyn kirjallisen ansion, ei ole sitä rohkaisua, jota varsinkin niin ihmisten kuin varojen puutteessa elävän maan kirjallisuus etupäässä kaipaa. Tällainen kirjallisuuden vielä elossaolevien ruhtinaiden kruunaaminen hallituksen taholta lienee kiistämättä yhtä suureksi kunniaksi kruunaajille kuin kruunatuille. Moiset juhlamenot ovat kuitenkin vain suurten keskeisiä asioita, joista pienet varsin vähän hyötyvät. Kahdeksannentoista vuosisadan teräväpäisimmän neron säkeessä:

    "Quand Auguste avait bû, la Pologne était ivre"
    ("Augustin juotua oli Puola humalassa.")

ei ollut totuutta kuin siteiksi. Mutta vielä vähemmän totuudenmukainen on väite, että nuoremman polven kirjailijat näkisivät vähemmän nälkää, heitä palelisi vähemmän ja ennen kaikkea he kirjoittaisivat paremmin, kunhan heille olisi hätäavuksi viskattu tieto, että yksi tai kaksi kirjallisuuden kunniavanhusta on pistänyt taskuunsa palkinnon, jonka ihanteellinen arvo tuo näille herroille vain vähäisen vaivan lisän siihen kunniaan, mitä he ovat aikaisemmin niin runsaasti niittäneet ja joka ei aineellisesti paina suuriakaan enemmän kuin heidän kunniansakaan vaakakupissa.

Ja samalla kuin nämä kirjallisuuden korkeitten huippujen ruhtinaat "haukotellen, kylmästi" viskaavat ohuesti kullatun uuden laakerinsa entisten kasaan, jolla he jo lepäävät, katsahtaa nuorempi polvi, joka parastaikaa raivaa itselleen sijaa, missä taistella oma "Kampf der Anerkennung'insa", alakuloisena, ehkäpä vihlovasti kadehtienkin tuonne korkeuksiin, missä ne, joilla on paljon ennestään, saavat vielä lisää. Tämän polven keskuudesta nousee ehkä muutamia tai ainakin yksi, jolle tuo tuhlattu palkinto ei olisi ainoastaan merkinnyt sanan täydessä mielessä rohkaisua, vaan vieläkin enempää. Tämä ajattelee, kenties sanookin jollekulle, josta hän on varma, että hän voi puhua hänelle kuin omalletunnolleen: "Jos olisin saanut sen palkinnon, olisin ollut pelastettu!" Ja hänen olisi pitänyt saada se: saada se, mutta ei ylpeästi heitettynä armopalana; saada se, ei siksi, että hänen asuinmajansa on niin ahdas, vaan sen vuoksi, että se maja voisi olla arvaamattomiin urkenevan uran lähtökohtana; saada se, ei siksi, että hetken hätä painaa hänet maahan, vaan siksi, että tulevaisuus mitä runsaimmin määrin voisi kuulua hänelle; saada se vihdoin, ei siksi, että hän vielä on hämärän peitossa, vaan siksi, että hänen sydämeensä on tuikahtanut hehkumaan kipinä, joka lupaa sytyttää aamun sarastuksen isänmaamme kirjallisuudelle.

Ollen sinä hetkenä jotensakin tämäntapaisessa tilanteessa ja varustettuna tällaisin tulevaisuuden mahdollisuuksin julkaisi muuan nuori mies, nimeltään Joh. Ludv. Runeberg, useita vuosikymmeniä sitten vihkosen lyyrillisiä runoja ja Hirvenhiihtäjät-nimisen laajanpuoleisen runoelman. Maan hienoimman sivistyksen edustajat tunsivat niihin aikoihin itsensä aivan kuin persoonallisesti loukatuiksi varsinkin viimemainitun runoelman monista arkipäiväisistä, ranskalaisen runosanaston kanssa varsin vähän yhtäpitävistä puheenparsista. Ja nekin, jotka eivät voineet aivan yhtä pätevin vaatimuksin puhua kansallisen säädyllisyyden nimessä, tiedoittivat kuitenkin meille muille, että "kaikki, mitä Runeberg on kirjoittanut, ei ole yhteensä yhden ainoan Tegnerin rivin veroista". Murhemielin ja myös vähemmän alistunein tuntein kuultiin Consistorium academicum’in äänestyksen synkeä tulos, joka vaivaista kirjallista apurahaa annettaessa tuomitsi Runebergin arvottomaksi pääsemään suosiolliseen huomioon. On siis helppoa kuvitella, kuinka olisi käynyt, jos sellaisia kirjallisia palkintoja kuin nyt kyseessäolevat olisi silloin ollut käytettävissä kotimaisten kirjailijoiden rohkaisemiseksi ja jos Franzen-vanhus olisi saatu lukea heidän joukkoonsa. Epäilemättä olisi arveltu, että juuri häntä olisi etupäässä ollut rohkaistava muutamalla sadalla ruplalla. Mutta vielä paljon epäilemättömämpää on, että tuo jalo, ylevä runoilija olisi kaikella sillä suuttumuksella, mikä joskus saattoi purkautua hänenkin lapsellisen hurskaasta sydämestään, torjunut nämä juomarahat — ja viitannut erääseen toiseen, joka oli kaikin puolin enemmän rohkaisun tarpeessa kuin hän.

                Muuan, joka ei tavoittele kirjallisia palkintoja."

Tähän kirjoitukseen liitti Cygnæus, julkaistessaan sen uudelleen v. 1874 kokoelmassa Drag ur våra kulturförhållanden, seuraavan huomautuksen, johon hänellä tosiaankin oli syytä:

"Tällä huhtikuussa 1865 annetulla lausunnolla oli onni olla mukana pelastamassa Aleksis Kivelle apurahaa, jonka tarpeessa hän silloin oli, mikäli mahdollista, vielä enemmän kuin tavallisesti, pelastuakseen itse sortumasta. Vastakkaisessa leirissä, joka näytti kirjoittaneen lippuunsa: fiat justitia, pereat Kivi! puolustettiin sitä oppia, että kyseessäoleva palkinto olisi ollut annettava rohkaisuksi lupaavalle kirjailijalle — Joh. Ludv. Runebergille!" (Samlade arbeten, VI, s. 364; vrt. VI, s. 644.)

Samana päivänä kuin Cygnæuksen kirjoitus oli Hufvudstadsbadetissa, sisälsi Suometar (n:o 88, tiist. 18 p. huhtik.) "kirjallisista palkinnoista" pääkirjoituksen, josta varsin hauskasti selviää näiden palkintojen ympärillä käynyt huuto ja hälinä ja jossa yleensä vain moititaan tätä turhaa touhua, mutta annetaan kyllä rivien välistä ymmärtää sama Runebergin palkitsemista vastustava kanta, mikä lehdellä oli aikaisemminkin:

"Kirjallisuuden palkinnot! siinäpä vasta päivän polttava kysymys. Sanomalehdet jo viskelevät sen polttopallona toisiansa vastaan; moni mielellään polttaisi samassa roviossa sekä palkinnot että palkittavat. Yksi arvelee, että vika on hallituksessa, joka asian on asettanut sille ja sille kannalle. Toinen soimaa niitä tieteellisiä ja kirjallisia seuroja, joiden toimeen asia on uskottu. Kolmas kannustelee tehtyin kirjain esittelijöitä ja esiteltyjen kirjain tekijöitä. Sanalla sanoen, meillä on täysi sota kaikkien kaikkia vastaan. Mikä lopuksi tullee, mikä soimausten raesade silloin syntynee, kun vihdoin palkinnot ovat määrätyt ja monen ystävät ja ystäväinystävät näkevät toiveensa pettyneiksi, — se on vielä ihan mahdoton arvata. Toivottavaa kuitenkin olisi, että koko tämä yksityisten himoin tulva sitten edes lakkaisi, taikkapa purkautuisi kielittelijäseurain umpilampiin eikä julkisuuden avonaiseen mereen. Ne kateuden nesteet, jotka tätä nykyä kohisevat sanomalehtien palstoissa, saattaisivat aian pitkään myrkyttää yleisön tyyntä ja tervestä järkeä. Siis lienee aika tehdä tulvasta loppu: "claudite jam rivos".

Meidän mielestä on hallituksen käytös tässä asiassa ollut sekä valistunut että viisas. Senaatin yksityisistä käytäntövaroista on joku summa säästynyt; sen se on tahtonut käyttää kehoitukseksi kirjallisuudelle. Kirjallisuus meidän maassa ei ylipäänsä nauti suurta kehoitusta. Yleisömme on vähäinen; tämä vähäinen yleisö lukee vielä vähemmin. Niinkutsuttu herrasväki maaseuduilla tyydyttää helposti hengelliset tarpeensa, jos tuon tuostakin saapi jonkun ruotsalaisen romaanin lainaksi naapuripitäjästä; oman maan ruotsinkielisistä kirjateoksista varsin vähän huolitaan, ja suomalaisia kirjoja tuskin tiedetään löytyvänkään. Kaupunkien herrasväki ja ammattilaiset eivät tästä luokasta paljon eriä. Eikä talonpoikaissääty myöskään mitään kirjallisuutta kannata; — sehän, varsin vähän lukee, ja jos se enemmin lukisikin, se ei kuitenkaan voisi milloinkaan olla kirjallisuuden varsinaisena kannattajana. Tämä kaikenpuolinen heikkous enenee vielä lisäksi sen kautta että kirjallisuutemme ja yleisömme on jaettu kahden kielen välille. Kuinka varsin vähän kirjoja meidän maassa ostetaan, havaitaan kustantajani vakuuttamisessa, että suomenkielisiäkin kirjoja melkein yhtä paljon kuluu pääkaupungissa yksin kuin koko muussa Suomessa yhteensä. Jos Runeberg eroitetaan, luulemme kirjailijain harvoin saavan enemmän hintaa teoksistaan, kuin mitä puhtaaksi kirjoittamalla voisivat samalla ajalla ansaita. Tämä on kirjallisuutemme tila. Mutta näin ollessa on hallitus osoittanut jaloa huolenpitoa, määrätessään rahapalkkioita parhaimmille teoksille kolmessa kirjallisuuden lajissa. Että hallitus on heittänyt toimeenpanon kolmelle kunnioitetulle yhdyskunnalle, ei lie myöskään moitittavaa. Joku on arvellut, että Senaatti itse olisi voinut arvata ansiollisimmat ja määrätä palkittavat, tai kumminkin itse valita palkintotuomarit. Me emme ymmärrä, minkä vuoksi se keino olisi otollisempi ollut. Hallitus on ennenkin, milloin jonkun miehen kirjallinen ansio on ollut erinomainen, tiennyt palkita häntä milloin rahoilla milloin viroilla. Joskus on tapahtunut, että yleisökin on ottanut semmoisia erinomaisia ansioita palkitaksensa, esim. rahain keräyksillä. Mutta nyt on kysymyksenä ei miehet, vaan teokset; ja teokset ovat kysymyksenä juuri siinä määrässä, mitenkä ne lupaavat erinomaisempaa kirjallista edistymistä, joka palkintojen kautta saattaisi tulla kehoitukseksi. Asia on siis tavallista monihaaraisempi, ja sopikin senvuoksi heittää kirjallisten yhdyskuntain holhottavaksi.

Näiden yhdyskuntain tointa ei sovi myöskään liioin moittia. Tosin katsomme tarpeettomaksi tuon hakemus-aian; olemme vakuutetut, ettei mikään kelvollinen teos olisi jäänyt unohdukseen, vaikk’ei olisi halullisia hakijoita kehoitettukaan itseänsä ilmoittamaan. Mutta tälläkään tavalla ei ole mitään vahinkoa tehty. Että kenties liian monta kirjaa on ehdolle pantu, emme tahdo kieltää; mutta haitallisempi olisi ollut, jos liian vähän olisi esitetty. Myöskin tuomarikuntain vaali on ollut niin hyvä, kuin suinkin hallituksen määräämä valiokunta olisi voinut olla. Kaikki on tähän saakka käynyt rauhassa ja ystävyydessä. Ainoastaan ulkona sanomakirjallisuudessa — ja kenties ystäväin ja ystäväin-ystäväin juttuseuroissa — on pauhinoittu.

Enin pauhina on kuitenkin nostettu paljaista aaveista, — noista tuomioista, jotka vielä ovat tekemättä. Yksi varoo, että maamme suurin runoilija, jota ei enää liene mahdollisuus kehoittaa eikä tarve palkita, tulisi solvaistuksi, jos nouseviakin voimia nostettaisiin. Toinen tietää omasta kokemuksestaan, että sanomakirjallisuus ei aina levitä sivistystä kansaan ja sovittaa tämän yksityisen totuuden myös semmoiseenkin lehteen, jonka ainoa tarkoitus on sivistyttää kansaa laveimmassa merkityksessä. Vihdoin huudetaan palkintojen jakamisesta, myötä tai vastaan, ikäänkuin ei olisi selvä asia, että kun ikinä jossakin luokassa löytyy teos, joka niin suurta palkintoa ansaitsee, se ansiollisinna yksin tulee saamaan jakamattoman palkinnon, jos kohta muutkin saattavat ansiollisia olla.

Kaikki nämä seikat ovat mielestämme niin selviä, että se pauhina, joka monessa kohden on nostettu, lienee tuiki tarpeeton. Sananlasku vakuuttaa, että tähän avaraan maailmaan kyllä ääntä mahtuu; tähän saakka ei olekkaan ääntämisestä ollut sen suurempaa vahinkoa. Mutta kun tuomiot ovat tehtynä, lienee toivomista, että asianomaiset ääntäjät tietävät käyttää jonkinmoista arkatuntoisuutta."

Kuvaavaa on, että vain kaunokirjallisten teosten palkitseminen ja lähinnä Runebergin ja Kiven keskinäinen kamppailu, johon varmaan eräillä tahoilla sekaantui myös kielipolitiikkaa, antoi aihetta tähän "pauhinaan": tieteellisten ja kansankirjojen ympärillä vallitsi jokseenkin suuri hiljaisuus.

Kaunokirjallisten teosten palkitsemislautakunta tarvitsi puolitoista kuukautta tullakseen tulokseen ja voidakseen allekirjoittaa Senaatille lähetettävän kirjelmän. Lautakunnassa oli melkoinen määrä Kivelle suosiollisia henkilöitä sekä näiden tukena ennen kaikkea Fredrik Cygnæuksen ponteva arvovalta, mutta varmaankin pohdittiin siinä asiaa pitkin ja poikin, ennenkuin päätökseen päästiin. Viimeinen kokous oli keskiviikkona 17 p. toukok. 1865, kirjelmä allekirjoitettiin 18 p. toukok., lähetettiin Senaattiin 31 p. toukok. ja esiteltiin 15 p. kesäk. Palkintotuomarien kirjelmä, josta kyllä selvästi näkyy, mitä vastakkaisia virtauksia lautakunnassa oli ollut, koska Runebergin Kungarne på Salamis otetaan heti aluksi puheeksi ja koska Z. Topelius ja O. Toppelius lausuvat enemmistön kannasta eroavan mielipiteensä, kuuluu seuraavasti:

"Allekirjoittaneet, jotka Filosoofisen Tiedekunnan Historialliskielitieteellinen Osasto sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat valinneet arvostelemaan sellaisia kaunokirjallisuuteen kuuluvia teoksia, jotka voitaisiin katsoa arvollisiksi saamaan Teidän Keisarillisen Majesteettinne maamme kirjallisen toiminnan rohkaisemiseksi armollisesti säätämän palkinnon, pyytävät täten alamaisesti antaa seuraavan lausunnon:

Siinä tapauksessa, että otettaisiin huomioon ainoastaan kirjallinen arvo, on selvää, että "Kungarne på Salamis"-tragedia tekisi kaiken kilpailun mahdottomaksi; mutta sen tekijällä, aivan varmasti kaikkein useimpain mielipiteen mukaisesti, on sellainen asema maamme kirjallisuudessa, että hän on kaiken mainitunlaisen kehoituksen yläpuolella. Samoin voitaneen katsoa olevan laita muutamien muiden vanhempien, yleisesti tunnettujen kaunokirjallisella alalla työskentelevien kirjailijain.

Niistä kirjoitelmista, jotka voivat tulla kysymykseen luvattua palkintoa jaettaessa, katsovat allekirjoittaneet salanimi Kiven "Nummisuutarit"-huvinäytelmän täyttävän tällaisen rohkaisun ja palkitsemisen tärkeimmät ehdot.

Tämän arvostelunsa he perustavat siihen harvinaiseen alkuperäisyyteen, suomalaisen kansanluonteen erikoisuuden syvään tuntemukseen, erinomaista kyvykkyyttä osoittavaan todenperäiseen ja johdonmukaiseen luonteenkuvaukseen sekä siihen eloisaan, ytimekkääseen tyyliin, jotka ovat ominaisia tälle draamatuotteelle; ansioita, jotka ovat sitä suurempia, kun tekijä on tällä alalla itsenäisesti raivannut itselleen tietä, ja jotka antavat hänen teokselleen suuren merkityksen alkavan suomalaisen kirjallisuuden alalla sekä oikeuttavat tavallista runsaampiin toiveisiin.

Kun lisäksi sama kirjailija, joka meidän tietomme mukaan on Aleksanterin Yliopiston ylioppilas Alexis Stenvall, on säädetyn ajan kuluessa julkaissut toisenkin hyvin ansiokkaan draamallisen teoksen, Kullervo-nimisen tragedian, tuntuu olevan täydet perusteet hänen palkitsemisekseen koko armollisesti säädetyllä palkinnolla.

Yllä ilmaistuun mielipiteeseen palkittavaksi nyt esitetyn teoksen ansioista ja arvosta yhtyy tosin pääasiallisesti myöskin allekirjoittanut, Z. Topelius, mutta katsoo kuitenkin, että J.L. Runebergin "Kungarne på Salamis" on ehdotettava palkittavaksi, mikäli teoksen tekijästä riippumatonta kirjallista arvoa on pidettävä arvostelun ainoana kiinteänä lähtökohtana; ja tähän mielipiteeseen pyydän myöskin minä, O. Toppelius, yhtyä.

Helsinki, toukokuun 18 p:nä 1865,

B.O. Lille. Georg Z. Forsman. Joh. Viktor Calamnius. Karl Bergbom. Fredr. Cygnæus. Osc. Toppelius. J.O. Forsman. Z. Topelius. J. Krohn. A. Törneroos.

Lautakunnan päätöksestä alkoivat lehdet sisältää uutisia heti 18 p. toukok. lähtien. Helsingfors Dagblad, ilmoittaa (n:o 115,19 p. toukok.) tuloksesta seuraavasti:

"Kirjalliset palkinnot. Kaunokirjallisten teosten luokasta on niitä arvostelemaan asetettu komitea myöntänyt jakamattoman palkinnon — Aleksis Kiven näytelmälle Nummisuutarit."

Tuo ajatusviiva palkittavaksi ehdotetun teoksen ja tekijän nimen edessä sanoo paljon! Mutta myöntää täytyy, että lehdet näyttävät yleensä pidättyneen enemmistä mielenosoituksista.

Senaatin talousosasto päätti puolestaan jakaa palkinnot aivan eri lautakuntien lausuntojen mukaisesti, jolloin siis ylioppilas Alexis Stenvall sai salanimellä Kivi julkaisemastaan huvinäytelmästä Nummisuutarit kaunokirjallisen palkinnon jakamattomana, 2500 mk. Suomettaren uutinen (n:o 140, tiist. 20 p. kesäk. 1865) koko tästä suurta hälyä nostaneesta palkintokilpailusta kuuluu:

"Kirjallis-palkinnot. Keisarillinen Senaatti on nykyjään päättänyt nuorille kirjailijoille määrätyistä palkinnoista annettaviksi kuten palkintotuomaritkin esittivät: Tieteellinen palkinto maisteri Rothstenille hänen Latinais-Suomalaisesta sanakirjastaan; Kaunokirjallinen Yliopistolaiselle A. Kivelle (Stenvall) hänen komediastaan Nummisuutarit. Sitä vastaan ei Keis. Senaatti ole luullut voivansa päättää mitään kansan kirjojen palkinnosta, vaan on alamaisuudessa jättänyt siitä Suuriruhtinamme itsensä päättää. Kuten lukijat muistanevat oli tämä palkinto esitetty jaettavaksi Topeliusen Luonnon kirjan ja M. Putkosen Siveyden opin välillä."

Voitaneen liioittelematta sanoa, että ilman Fredrik Cygnæuksen vakaumuksellista, pontevaa toimintaa, ilman hänen arvostelujaan ja lausuntojaan, Aleksis Kivi ei olisi saanut tätä suurta palkintoa. Nummisuutarien tekijä oli luonnollisesti siitä itsekin selvillä, ja Cygnæusta piti hän edelleenkin parhaana turvanaan. Niinpä tiedustelee hän kirjeessä suojelijaltaan 1 p. maalisk. 1866, vieläkö tämä pysyy seuraavanakin vuonna Suomal. Kirjall. Seuran palkintolautakunnan jäsenenä, toivoen hartaasti niin tapahtuvan, koska muutoin olisi pelättävissä, että "toinen henkilö, jonka oikeudenmukaisuuteen en tässä tapauksessa paljoa luota, kannattajineen pääsisi palkintotuomarien joukossa voitolle, eikä minulla silloin olisi mitään toivomista" {Kootut t., IV, ss. 370—371). Voikin sentähden luottaa siihen, että se kaunis kirje, jonka Kivi "kunnioittaen ja kiitollisena" kirjoitti 6 p. huhtik. 1867 Fredrik Cygnæukselle, tämän täytettyä 60 vuotta, lähti todella sydämestä: "Suokoon Kaitselmus vielä pitkän eliniän sille miehelle, jota minun on niin suuresti kiittäminen sekä henkisestä että aineellisesta menestyksestäni! Kiitän Teitä kaikesta ja toivon voivani näyttää maailmalle, että Te ette ole turhaan tehnyt työtä, uhrautunut minun hyväkseni!" (Kootut t., IV, ss. 384-385).

Kivi onkin todella "näyttänyt maailmalle", ettei hänen vaikutusvaltainen suosijansa ollut turhaan tehnyt työtä hänen puolestaan. Ja Cygnæukselle koituu suureksi kunniaksi, että hän niin varhain ja niin vakaumuksellisesti käsitti Kiven kirjallisen merkityksen ja suuruuden ja että hän myös niin pontevasti ja hellittämättä puolusti tätä vakautumustaan. Näin luovat nämä molemmat nerokkaat miehet kirkasta valoa toisiinsa ja iän erosta huolimatta ympäröi heitä sama maineen sädekehä.

5. KARKURIT.

"Se palkinto, jonka sain senatilta, siitä meni suurin osa velkoin, joita minä kymmenen vuoden kuluessa, enemminkin, olin tehnyt elääkseni, koska ei ollut apua keltään. Velkoja jäikin vielä."

Nain kirjoitti Kivi joulukuussa 1869 Th. Reinille (Kootut t., IV, s. 434). Ja saman vuoden (1865) loppupuolella, jonka keskivaiheilla hän oli tuon palkinnon saanut, on hän kirjeistään, noista hänen hätänsä usein sydäntäsärkevän kaunopuheisista todistajista päättäen jo taasen "joteskin kovassa tarpeessa".

Mutta onhan toisaalta luonnollista, että tuo melkoinen rahasumma sentään aivan tuntuvasti helpotti hänen asemaansa ja että varsinkin itse niin huomatun palkinnon saamisen tosiasia oli omiaan tuota vaatimatonta miestä mitä suurimmassa määrin innostuttamaan ja rohkaisemaan.

Jos todellakin voimme katsoa olevan olemassa jotakin yhteyttä tämän palkinnon elähdyttävän vaikutuksen ja Aleksis Kiven kirjallisen toiminnan välillä, niin harvoinpa on silloin joku kirjallinen tunnustus osoittautunut hedelmällisemmäksi kuin tässä tapauksessa. Kehittäähän Aleksis Kivi vuoden 1865 loppupuolella ja seuraavana vuonna tuotteliaisuutensa niin runsaaksi ja monipuoliseksi, että se suorastaan hämmästyttää. Veljellensä Emmanuelille sanookin hän syyskuussa 1866 kirjoitelleensa sinä kesänä "enemmin kuin koskaan" (Koot. t., IV, 379). Suuri viisinäytöksinen näytelmä Karkurit, yksinäytöksinen huvinäytelmä Kihlaus, yksinäytöksinen vakava kappale Yö ja päivä, laaja nelinäytöksinen huvinäytelmä Olviretki Schleusingenissä, kaksi melkoista runosikermää, joista toinen ilmestyi Kirjallisessa Kuukauslehdessä ja toinen erikoisena julkaisuna Kanervalan nimellä, ovat tämän kauden tuotteita. Niiden ohella kehkeytyy kehkeytymistään myös Kiven pääteos, suuri romaani seitsemästä veljeksestä, jota hän ei taloudellisesta ahdingosta huolimatta väsy yhä uudelleen hiomaan ja muokkaamaan ja yhä uudelleen alusta loppuun asti kirjoittamaan. Myöskin seuraavat vuodet 1867 ja 1868 ovat hyvin ahkeria ja tuloksellisia.

Jo kevättalvella 1865, kiistan vielä käydessä Nummisuutarien palkitsemisesta, oli Kivi pannut Karkurit alulle ja jatkanut kesällä ponnekkaasti sen kirjoittamista, niin että hän 29 p. elok. 1865 saattoi kirjoittaa maisteri E.A. Forssell'ille: "Minä saan kohta teokseni valmiiksi ja rupeen pitämään siitä aina enemmin ja enemmin. Jos se nyt vaan onnistuisi tiellänsä!" (Koot. t., IV, s. 368). 8 p. marrask. 1865 tiesikin Suometar, että "uusi näytelmä viidessä näytöksessä herra A. Kiveltä kuuluu olevan valmis". Tämän uuden näytelmän toinen näytös julkaistiin ennakolta Kirjallisen Kuukauslehden helmikuun numerossa 1866, ja 4 p. huhtik. 1866 tehtiin Suomal. Kirjall. Seuran kokouksessa ilmoitus siitä, että Seuralle tarjottiin painettavaksi "Karkurit, näytelmä viidessä näytöksessä, tehnyt A. Kivi" (Suomi, II, 7, s. 335). Uusi teos lykättiin luonnollisesti Runoustoimikuntaan, ja sen johdosta on 23 p. toukok. 1866 pidetyn välikokouksen pöytäkirjassa seuraava hyvin kuvaava merkintä:

"8 §. Provessori Ahlqvist ilmoitti ei olevansa tilaisuudessa ottamaan osaa Karkurein tutkimisessa, jonkatähden Runoustoimikunta, ennenkin käytetyn tavan mukaan, aikoi valita itselleen yhden apujäsenen sijaan" (Suomi, II, 7, s. 343). Tällä kerralla oli siis aiheeton se pelko, minkä Kivi oh Fredrik Cygnæukselle ilmaissut Ahlqvistin nousemisesta puoluelaisineen määrääväksi Seuran Runoustoimikunnassa.

Seuran pöytäkirjoissa ei tällä kerralla näy Runoustoimikunnan arvostelua Kiven näytelmästä, mutta tulos oli joka tapauksessa myönteinen, koska Karkurit ilmestyi Seuran Näytelmistön 4. osassa syksyllä 1866 500 kpleen painoksena. Julius Krohnin tiedetään korjailleen Karkurien kieliasua, jopa siinä määrin, että tekijä katsoi hänen menneen liiallisuuksiin ja hävittäneen hänen tyylinsä omaperäisyyttä ja voimaa (Koot. t., II, s. 491, 1; V. Tarkiainen, A. Kivi, ss. 273-274).

On hyvin uskottavaa, niinkuin prof. Tarkiainen on esittänyt (m.t., ss. 280-281), että Kivi kirjoitti Karkurit, ulkopuolelle Kullervon ja Nummisuutarien maailmaa sijoitetun säätyläisnäytelmän, noudattaakseen Kirjallisuuden Seuran Tutkijakunnan sekä August Ahlqvistin Kullervon johdosta lausumia toivomuksia runomitan käyttämisestä näytelmän viehätysvoiman lisäämiseksi sekä murhenäytelmän sankarin pitämisestä "kirkastuksen korkeudessa", sanalla sanoen: tarjotakseen arvostelijoilleen ja yleisölle kaikin puolin "hienon" näytelmän.

Ilmeisesti juuri tämän tarkoitusperän oivaltaminen ja hyväksyminen lienee saanut Kiven hyvän ystävän Kaarlo Bergbomin melkeinpä liiallisella innostuksella tervehtimään Karkureita siinä laajassa arvostelussa, jonka hän omisti Näytelmistön 4. osalle ja erikoisesti tälle näytelmälle Kirjallisen Kuukauslehden huhtikuun numerossa 1867 (ss. 110-113). Tämä arvostelu kuuluu seuraavasti:

"Tämä näytelmistön neljäs osa sisältää yhden alkuperäisen ja kaksi käännettyä kappaletta. Käännökset ovat molemmat tehtyinä Holbergin mukaan; osan suomalainen kappale on paraan näytelmäkirjailijamme, A. Kiven, tekemä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siis katsonut soveliaimmaksi ottaa Näytelmistöönsä ainoastaan semmoisia teoksia, joiden taiteellinen arvo on epäilemätöin ja jotka sentähdenkin kartuttavat kirjallisuuttamme. Ja siinä on Seura mielestämme ihan oikeassa. Jotkut ovat pitäneet hyödyllisempänä, jos Seura noiden pitkien mestariteosten sijaan antaisi kääntää kaikenlaisia pieniä, helppoja kappaleita, sopivaisia seura-näytelmiin. Meidän mielestä taas tätä varsin hyvin sopii heittää yksityisen toimeliaisuuden tehtäväksi, kun Kirjallisuuden Seuran on asia pukea suomalaiseen muotoon ainoastaan semmoisia teoksia, joilla on kirjallinenkin arvo. (Seuraa muutamia lauseita Holberg-käännöksistä.)

Viehättävin ja merkittävin kaikista dramoista tässä osassa on kuitenkin A. Kiven "Karkurit". Se ei ainoastaan vie vähäpätöistä dramallisuuttamme tärkeätä askeletta eteenpäin, se on luettava maamme kirjallisuuden parhaimpiin tuotteisiin. Näinä aikoina, jolloin valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset erittäin täyttävät kansan mieltä, on varsin vaikeata alkaville runoniekoille vetää yleisön huomiota teoksiinsa; Kivi on onnistunut siinä paremmin kuin muut; jokainen uusi teos häneltä odotetaan sekä anteliaisuudella että toivolla. Tavallisesti tämä toivo ei olekkaan tähän asti pettynyt. (Seuraa muutamia arvostelevia ja ylistäviä huomautuksia Kullervosta ja Nummisuutareista, joihin olemme ylempänä tutustuneet).

Muita teoksiansa heikompi on sitä vastoin "Kanervala"-niminen lyrillisten runoelmien kokoilema, josta jo tarkastus on ollut tässä lehdessä luettavana. Jos onkin "Nummisuutarit" Kiven neron mahtavin tuote, on taas "Karkurit" hänen valmistunein ja ehein näytelmänsä. Sekä dramallisen toiminnan että runollisen kirjoitustavan puolesta Karkurit on vanhempia sisariansa taiteellisempi ja kirkkaampi. Runoniekan taito on siis tässäkin teoksessa edistynyt ilahuttavalla tavalla ja antanut kauniit ennustukset tulevaisuudesta.

Onko aine Karkureihin otettu muutamasta vanhasta tarusta vai onko se tekijän oma keksimä, sitä emme tiedä, vaikka viimeinen kohta näkyy meille mitä luultavimmalta. Kivi on tässä jättänyt sekä Kalevalan jumalaistarullisia että jokapäiväisen talonpoikais-elämän oloja, joiden tarkka kuvaeleminen antoi semmoisen miellytys-voiman Kullervolle ja Nummisuutarille; hän on koettanut tehdä pelkän sielu-kuvauksen, jossa dramalliset ristikohtaukset ainoastaan ilmautuuvat toimittavien ihmisten sisussa. Semmoiset täydellisen ihanteiset aineet tarjoovat arvattavasti paljo vastuksia niin malliselle kirjailijalle kuin Kivi on, mutta hänelle on onnistunut voimakkaasti voittaa enimmät vaikeudet. Vaikk’ei vuosisata, eikä seutu, missä näytelmä on tapahtuvinaan, ole määrätty; vaikka me saamme varsin vähän selkoa oloista, joissa draman henkilöt elävät, koko runoelman värinvalo on niin omituinen, niin selkeä, että me, samalla lajilla kuin Shakespeare’n "Kuningas Lear'issa" tai "Macheth'issa", mielikuvituksessamme ajattelemme siihen historiallista pohjaa. Sillä emme ole sanoneet, ettei runoniekka yhtä hyvin olisi voinut asettaa näytelmän toimintaa määrättyyn aikakauteen ja määrättyihin oloihin; muutamat perustelemat (motivit) olisivat kenties silloin joutuneet selvemmiksi, kuin nyt: esm. tuo valtiollisista syistä syntynyt viha Markuksen ja Maunon välillä. Siinä kohdassa Kivi olisi voinut ottaa hyviä opetuksia Shakespeare’n "Romeo ja Julia'sta" tai W. Scott'in teoksesta "Morsian Lammermoorista", joissa sama vihan ja rakkauden ristikohtaus esitellään kuin Karkureissakin. Yleisesti ovat, koko maailman runoilijat harvoin käsittäneet minkään aineen tai ristikohtauksen niin innollisesti, jopa sitten onnellisesti tai onnettomasti, kuin juuri tämän — ja ylpeydellä voimme lukea Karkurit onnistuneempien joukkoon. Kivi on muodostanut aineensa jalon tragilliseksi ja vaikka (niinkuin useimmiten semmoisissa aineissa tapahtuu) sattumuksen osa on muutamissa paikoissa ottanut melkein liika tärkeän sijan, niin päähenkilöiden omat mieliluonteet kuitenkin pääasiassa päättävät toiminnan kehityksen.

Sanoimme Karkurit taiteellisemmaksi kuin Kiven entiset näytelmät; sitä voi erittäin havaita toiminnan suhteen. Kullervossa ja Nummisuutareissa kahden-puheen laveus ja väliseikkojen paljous alinomaisesti tyrehdytti tapausten tulvaa. Karkureissa kirjoitustapa on paljoa tärkimpi ja ainoastaan harvoin tekijä on käyttänyt tarpeettomia sivu-seikkoja (esm. tuon vanhan akan ennustukset ensimäisessä näytöksessä, Paulin ja Hannan rakkaus, joista lukija hyvin voisi päästä j.n.e.). Toiminta etenee jatkauvalla ylentämisellä näytöksestä näytökseen ja herättää lukijassa tuon mielenjännityksen, joka on mitä ilahuttavin merkki jokaiselle näytelmälliselle teokselle. Eikä ole tämä mielen-kiintomme ainoastaan paljasta teaterillista uuteliaisuutta, semmoista, jolla me esim. katsomme A. Dumas’in näytelmiä, vaan oikea dramallinen jännitys, joka aina todistaa runollisen mahdin löytyvän tekijässä. Samaa kiitosta ei kuitenkaan, luullaksemme, ulkonainen juoni (intrig) ansaitse; siinä kohden muutamat paikat ovat taikka liika tavallisia taikka liika tavattomia. Tykon vale-pukemus esm. lienee tuskin todenmuotoinen; Elman unijuoma taas sopisi myöskin paremmin franskalaiseen melodraamaan à la Victor Hugo, kuin suomalaiseen tragediaan. Vielä vähemmin tahtoisimme kiittää tuota onnetointa avioliiton välikirjaa, jonka kirjoittaminen kyllä antaa tilan varsin viehättävälle kohtaukselle, mutta joka kuitenkin olisi ollut vältettävä. Kun tuota naimistapaa, näet, ei milloinkaan ole käytetty Suomenmaassa, niin on sen käyttäminen näytelmässä, joka on Suomessa tapahtuminaan, melkein liikanainen licentia poetica.

Kaikista Kiven entisissä näytelmissä löytyvistä ansioista tuo sieluopillinen ja realinen kaavaustaito, jolla hän osasi kuvaella ihmisten mieli-luonteita eläviksi, kenties enimmin on saavuttanut hänelle yleisön mielisuosion. Erittäin sisälsi Nummisuutarit kokonaisen gallerian omituisia kuvia, jotka pian ja selvästi tarttuivat lukijain muistoon; esm. Esko, Sepeteus, Topias, Karri, Teemu j.n.e. eivät suinkaan aivan pian haihdu mielestä ja muistosta. Nummisuutarissa vallitsi luonnonmukaisin tarkin huolellisuus eri osien suhteen, joka muistutti alankomaisten maalarien laatukuvista. Karkureissa runoniekka on kuvannut henkilöitänsä paljoa leveämmällä siveltimehä. Henkilöt ovat sillä ehkä kadottaneet hiukan suoraa välineettömyyttänsä, mutta jo ainekin vaati suuremman ihanteisyyden ja runoniekka on myös sen kautta välttänyt paljon epädramallista sieluopillista vähäpätöisyyttä ja turhamaisuutta. Elma Karkureissa ilmoittaa erittäin ihan uutta kohtaa runoniekan voimassa kuvaelemaan naisten mieli-luonteita. Tähän asti kaikki Kiven nais-henkilöt (paitsi Kullervon äiti, jonka hän sai Kalevalasta) ovat olleet vähäpätöisiä — Elma taas on Karkurien miltei viehättävin ja loistavin henkilö. Elma, on omituinen ilmaus maamme runollisuudessa; tavallisesti runoniekkamme kuvaelevat rakastavaa, suomalaista tyttöä Runeberg’in Torpan-tytön mukaan, jossa rakkaus ja kärsiväisyys (resignation) ovat sisarina; Elma sitä vastoin on uhkea, innokas vaimo, jonka rakkaus palaa tulena ja jonka sielussa ei ole vähintäkään tilaa laukealle malttavaisuudelle. Semmoinen mieliluonne voisi kenties näyttää enemmän italialaiselta, kuin suomalaiselta, mutta Elman häaveksivainen ikävöitseminen antaa kuitenkin hänen luonteelleen pohjois-ihanteisen vivahduksen. Tyko on Elman vastine miehenä, voimakas, ylpeä, raivokaskin, mutta myöskin jalo ja luja; hän on oikea ritari, sans peur et sans reproche, joka ansaitsee Elman rakkautta. Kuvaellessaan näiden nuorten onnettomien lempeä, on Kivi keksinyt säveliä niin suloisia, niin innostuneita, niin hehkuvia ja kuitenkin helliä, että tämä kohta epäilemättä on näytelmän silmiin pistävin ansio. Draman muiden henkilöiden joukossa ovat viholliset isät, Markus ja Mauno, onnistuneet tekijältä parhaiten; Markuksen jäykkä, ynseä mieli-luonne on sopivaisin vastakohta Maunon ihmis-ystävälliselle, vaikka heikolle julki-totisuudelle. Lyhyesti, mutta oikein mestarillisella tavalla on vanha Martti esitelty. Pauli, Hanna ja Yrjö ovat sivu-henkilöitä, joista ei voi sanoa hyvää eikä pahaa. Sitä vastoin tekijä itse myöntänee Niilonsa kelvottomaksi dramalliseksi henkilöksi. Hänen kavaluutensa, hänen kiittämättömyytensä, hänen himollisuutensa ovat niin alhaisia, niin häpeällisiä, että hän inhoittaa eikä kauhistuta meitä. Hän on konna, joko liian paljon tai liian vähän.

Kieli on paljoa tarkempi, ylevämpi ja oikeampi kuin Kullervossa, vaikk’ei yhtä alkuperäinen. Kirjoitustavassa värsy ja suora sana vaihtelevat; sitä vastaan ei ole mitään sanomista, päinvastoin pidämme tätä vaihtelua sekä luonnollisena että noudatettavana, mutta Kivi vuoroittelee suoraa puhettansa ja värsyjään usein vähimmättäkään syyttä aineen puolesta. Värsy on yleisesti rikas, loistava ja sujuvakin, ainoastaan harvoin paikoin kova, kankea tai viallinen. — Toivomme että eräs kummallinen taipumus kaikenlaisiin outoihin houreisin, joka on huomattava syrjäseikoissa Kiven teosten sekä sisällön että muodon suhteen, katoo katoomistaan; tämä saattaa olla vähäpätöistä, se on totta, mutta se loikkaa kuitenkin välistä sivistynyttä makua. Vikoja ei ole vaikeata löytää Kiven runollisuudessa, mutta ne painavat vähän ansioin rinnalla. Hän on oikea runoniekka, hän on oikea dramallinen runoniekka ja hän on oikea suomalainen dramankirjoittaja. Nuorempain Europalaisten runoilijani joukossa, jotka näinä 15 viimeisinä vuosina ovat ryhtyneet näytelmien tekoon, emme muista yhtään, jonka varmuudella voisimme sanoa Kiveä etevämmäksi ja ainoastaan kaksi (Björnstjeme Björnson Norjassa ja Otto Ludvig Saksanmaalla), jotka asettaisimme täydelleen hänen rinnallensa. Lukiessamme "Karkurit" suomalaisen teaterin puute tuntuu meille mitä katkerimmalta, sillä tämä drama on täydellisesti sovitettu teaterin vaatimuksien mukaan."

Sen käsityksensä mukaisesti, että Karkurit on "täydellisesti sovitettu teaterin vaatimuksien mukaan", otti Bergbom tämän näytelmän perustamansa Suomalaisen Teatterin ohjelmistoon ja esitytti sen ensi kerran Jyväskylässä 17 p. lokak. v. 1877. Menestys ei kuitenkaan liene lainkaan vastannut toiveita, varsinkin kun jo eräät näyttelijät "hirveästi halveksivat tätä näytelmää" (Eliel Aspelin-Haapkylä, Suomalaisen Teatterin historia, II, 1907, ss. 368; 378).

Yhtä kylmän vastaanoton näyttää kappale saaneen myös Helsingissä, missä Suomalainen Teatteri esitti sen lokakuun viimeisenä päivänä 1877. U. Suometar (n:o 132, 2 p. marrask.) kertoo näytöksessä olleen hyvin vähän väkeä — mahdollisesti huonon säänkin takia. Lehti toivoo, ettei helsinkiläinen yleisö sentään niin vähäksy Karkureita. "Tämä näytelmä ei tosin ole Kiven parhaimpia, päinvastoin on siinä useita heikkoja kohtia, jotka selvästi osoittavat, ettei Kivi sitä kirjoittaessaan ohut omalla alallaan. Mutta tätäkin teosta kannattaa kuitenkin neron henki; ja jos kaikki osat tässä näytelmässä esitettäisiin hyvin ja se siten suintuisi yhteen eheäksi kuvaksi, niin 'Karkurit' epäilemättä voisi hyvinkin miellyttää."

Bergbom otti vielä Karkurit esille Suomalaisen Teatterin ollessa Kuopiossa syksyllä 1883, mutta toteaa samalla, ettei kappale ole niitä, "jotka kasvavat harjotellessa ja sitten näytettäessä esiintyvät aavistamattomassa valossa" (Ehei AspelinHaapkylä, m. t., III, 1909, s. 165).

Tätä ennen oli Karkurit kuitenkin jo joutunut näyttämön palkeille, joulukuussa 1872, vaikkakin ruotsiksi käännettynä ja vahvasti muokattuna. Kirjailija Raphael Hertzberg oli nimittäin Helsingin ruotsalaista teatteria varten laatinut Karkureista eräänlaisen mukaelman, jota teatteri alkoi esittää, tekemättä minkäänlaista sopimusta runoilijan valtuutetun ja ystävän Kaarlo Bergbomin kanssa. Kirjailijain oikeuksien nimessä pani Bergbom tällaista menettelyä vastaan ankaran vastalauseen, jonka hän täydellä nimellään varustettuna julkaisi m.m. Morgonbladetissa, sen 291. numerossa, perjantaina 13 p. joulukuuta 1872 ja joka kuului näin:

"Vastalause.

Kaupunkimme sanomalehtien ilmoitukset kertovat, että Uusi Teatteri aikoo tänä iltana esittää Aleksis Kiven "Karkurit"-nimisen näytelmän näyttämöä varten mukaeltuna käännöksenä.

Niin suuresti kuin iloitsenkin, että nerokkaan draamakirjailijamme teoksista on yksi vallannut sille tulevan oikeudenmukaisen sijan teatterin ohjelmistossa, en voi kuitenkaan olla lausumatta julki suurta ihmetystäni siitä hienotunteisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimusten täydellisestä syrjäyttämisestä, jota teatterin johtokunta on tällöin osoittanut.

Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti, tekijän tai hänen edustajainsa lupaa pyytämättä, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Ja lisäksi he ovat ylimielisesti halveksien kaikkialla muualla laiksi ja myöskin meillä tavaksi tunnustettua sääntöä, että kirjallista omaisuutta on katsottava omaisuudeksi ja siis sen anastus korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, minkä he tulevat Kiven teoksella ansaitsemaan. Teatterin johtokunnan taloudellisen neuvokkuuden ja runoilijan voimattomuuden välinen ristiriita käy sitäkin räikeämmäksi, kun Aleksis Kivi elää mitä surkeimmassa kurjuudessa. Teatterin johtokunta ja teoksennäyttämömukailija eivät voi tässä tapauksessa puolustautua tietämättömyydellään eivätkä unohtamisellaan, sillä heille on yksityisesti huomautettu kaikista näistä seikoista.

Kirjailijan oikeudeton asema keinottelua vastaan on sivistyselämämme synkkiä puolia, mutta sen johdosta, että teatterin kaltainen sivistyslaitos käyttää sitä hyväkseen, on tämä seikka vielä enemmän omiaan synnyttämään meissä häpeän tunnetta. Kuten tiettyä sisältyi vuoden 1865 painolakiin säännöksiä, jotka soivat yhteiskunnan lapsipuolillekin, runoilijalle ja taiteilijalle, omaisuuden suojaa; samaa suojaa ovat myöskin vuoden 1872 säädyt anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt hyväkseen sitä seikkaa, ettei tämä Suomen kansan toivomus ole vielä saavuttanut lain voimaa, kaunistellakseen tekoaan laillisen muodon varjolla. Mutta silloinkin kun ei valtion laeissa ole mitään määräyksiä, ovat kunnian lait sitovia — niiden vartijana on yleinen mielipide, ja sen tuomioistuimen edessä panee allekirjoittanut sekä runoilijan lähimpien omaisten valtuuttamana että hänen ystävänään vastalauseensa "Karkurien" teatterin ohjelmistoon ottamista vastaan, pitäen sitä toisen henkilön omistusoikeuden loukkaamisena."

Seuraavan päivän Morgonbladetissa, jatkui asian selvittely sekä Hertzbergin että Bergbomin puolelta.

"Herra Raphaël Hertzberg on siihen vastalauseeseen, jonka allekirjoittanut pani Aleksis Kiven 'Karkurien' omavaltaista Uuden Teatterin ohjelmistoon ottamista vastaan, eilisessä Dagbladissa lisännyt seuraavat rivit:

"Koska Helsingfors Dagblad’in toimitus (Kaarlo Bergbom oli julkaissut vastalauseensa myöskin perjantain Helsingfors Dagbladissa, ja siihen oli Raphael Hertzberg liittänyt huomautuksensa) soi eilen illalla minulle hyväntahtoisesti tilaisuuden silmäillä ylläolevaa vastalausetta, pyydän toimituksen lupaa saada sen julkaisemisen yhteydessä lisätä muutaman rivin. Mikäli olen kuullut, on teatterin johtokunta herra Bergbomin suullisesti esittämien vaatimusten johdosta, joiden ohella hän ei liene esittänyt minkäänlaista valtuutusta yhtä vähän A. Kiven kuin kenenkään hänen oikeudenomistajansakaan taholta, kehoittanut häntä näytelmän esittämisen aiheuttamassa korvausasiassa tarpeen vaatiessa kääntymään allekirjoittaneen puoleen, joka on kyseessäolevan näytelmän ruotsalainen mukailija. Tämän on herra Bergbom kuitenkin laiminlyönyt. Ja kuitenkin väittää herra B. nyt julkisesti, että olisin kieltäytynyt maksamasta minkäänlaista korvausta herra Kivelle.

Päinvastoin en aijo, vaikka en katso itseäni siihen lain mukaan velvolliseksi, kieltäytyä jakamasta minulle tulevaa palkkiota herra Kiven kanssa, vaikka herra Bergbom, siinä tilaisuudessa, missä asia otettiin meidän välillämme puheeksi, teatterikäytävässä ohimennen tavattaessa, kieltäytyi neuvottelemasta asiasta minun kanssani.

Pyydän tuoda tämänkin seikan yleisen mielipiteen tuomioistuimen eteen, tarpeelliseksi valaistukseksi ylempänä olevaan vastalauseeseen.

                                               Raphael Hertzberg."

       *       *       *       *       *

"Sen syvän säälin, jota tunnen herra Raphaël Hertzbergiä kohtaan, kun näet teatterin johtokunta on valinnut hänet ja hän itse antautunut teatterin syyllisyyden syntipukiksi, pitäisi tosin taivuttaa minua olemaan panematta sen enempää kiviä kuormaan, mutta paha kyllä sisältää herra Hertzbergin oikaisu niin monia — toivoakseni tahattomia — erehdyksiä, että näen olevani pakotettu valaisemaan ainakin muutamia kohtia.

Herra Hertzberg viittailee ensinnäkin siihen, ettei minulla olisi ollut Kiven tai hänen oikeudenomistajiensa valtuutusta. Niin ei ole suinkaan laita, ja herra Hertzberg voi milloin tahansa vakuuttautua siitä pistäytymällä luonani. Syy, miksi en ole neuvotteluissamme sitä esittänyt, on aivan yksinkertaisesti se, ettei herra Hertzberg ole pyytänyt sitä nähdä, yhtä vähän kuin minun mieleeni on johtunut vaatia herra Hertzbergiltä jonkinlaisen valtuuden esittämistä teatterin johtokunnan taholta, kun hän on puhunut sen nimissä.

Herra Hertzberg sanoo minun kieltäytyneen neuvottelemasta hänen kanssaan. Näin on sitäkin vähemmän asian laita, kun päinvastoin juuri minä olen innokkaasti yrittänyt saada käyntiin neuvotteluja herra Hertzbergin kanssa, mutta joka kerta vain vaivoin onnistunut. Ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen herra Hertzberg lupasi vastata minulle "mitä pikimmin", mutta kului kuitenkin toista viikkoa, ennenkuin tuli mitään vastausta. Levottomana etsin herra Hertzbergiä käsiini ensin kotoa, ja kun tämä oli turhaa, teatterista. Todella omituista menettelyä henkilön puolelta, joka haluaa kieltäytyä neuvottelemasta.

Mutta joskin herra Hertzberg on kokonaan erehtynyt väittäessään minun kieltäytyneen neuvottelemasta hänen kanssaan, on sitä vastoin totta, etten millään muotoa katso teatterin johtokunnan vapautuneen omista velvollisuuksistaan vierittämällä kaiken vastuun mukailijan niskoille. On totta, että mukailija oli velvollinen hankkimaan kirjailijan tai hänen edustajainsa luvan näytelmän käyttämiseen, mutta tämä ei missään määrin vähennä johtokunnan velvollisuutta maksaa jonkinlaista palkkiota tai osinkoa, koska se itse juuri saa näytelmän esittämisestä kertyvän rahallisen voiton.

Herra Hertzberg sanoo lisäksi aikovansa korvata tekijälle hänen teoksensa kääntämisoikeuden. Tahdon uskoa, että niin on nyt herra Hertzbergin aikomus, tahdon uskoa, että niin on aina ollutkin — paha kyllä on herra Hertzberg pukenut ajatuksensa sellaisiin sanoihin, joista ei voinut päätellä muuta kuin että niihin sisältyi kieltäytyminen. Herra Hertzberg selitti nimittäin mainitussa kohtaamisessamme teatterin käytävässä, mikä sattui viime sunnuntaina, että hän, eikä pelkästään oikeudellisista syistä — siitä pääsimme kohta yksimielisiksi, etteivät ne tässä tapauksessa olleet sitovia — katsoi olevansa vapautettu korvausta maksamasta, koska herra Hertzberg piti itseään mukailijana eikä kääntäjänä. Minä huomautin tällaisen ajatustavan sofistisuudesta. Samalla pyytämällä pyysin herra Hertzbergiä ihmisyyden nimessä puhumaan teatterin johtokunnalle runoilijan ja oikeuden puolesta, lisäten, että jos näytelmä minun tietämättäni ilmoitetaan esitettäväksi, katson olevani pakotettu panemaan julkisen vastalauseeni. Luulin ilokseni huomanneeni, että ponnisteluni teatterin varjelemiseksi tältä häpeältä herättivät herra Hertzbergissä vastakaikua, sillä herra Hertzberg lupasi vastata lopullisesti maanantaina. Kun vastausta ei kuitenkaan kuulunut, huomasin siis sanojeni menneen hukkaan. Ja kaiken lisäksi ilmoitettiin näytelmä esitettäväksi minua kuulematta — oli siis selvää, että herra Hertzberg piti kiinni kieltäytymisestään. Mutta joka tapauksessa tunnustan mielelläni tekijän puolesta kiitollisuuteni siitä, että herra Hertzberg ystävällisesti aikoo luovuttaa osan luultavasti muutoinkin niukasta käännöspalkkiostaan, ja valitan vain, että herra Hertzberg välttämällä minulle vastaamasta sai minut ymmärtämään väärin hänen tarkoituksensa.

Mutta — käännösoikeus on sivuasia; vastalauseeni pääkohtana ei ole näytelmän kääntäminen, vaan sen esittäminen, ja siitä ei ole kukaan muu vastuussa kuin teatterin johtokunta, koska siitä ei voi kukaan muu päättää kuin teatterin johtokunta. Ja tässä suhteessa eivät herra Hertzbergin selittelyt järkytä vastalausettani. Tahdon vielä kerran huomauttaa vastalauseeni pääkohdista: Herra Raphael Hertzberg on tekijää tai hänen edusmiehiään kuulematta luovuttanut teatterille Kiven "Karkurien" mukaelman; teatterin johtokunta ottaa siitä huolimatta, että mainittu seikka on sen tiedossa, tämän mukaelman esitettäväksi; se kieltäytyy millään tavalla korvaamasta kappaleen näyttämöesitystä; tämä on vieraan omaisuuden loukkaamista. Nämä tosiasiat pysyvät kohdallaan, eikä niitä voida millään viisasteluilla tyhjiksi tehdä.

                                                   K. Bergbom."

Saman lauantain Helsingfors Dagblad (n:o 342 B) ilmoittaa Karkurien ruotsinkielisen mukaelman esittämisen johdosta saaneensa kaksi kiistakirjoitusta, toisen Uuden Teatterin johtokunnalta, jonka lausunnon lehti julkaisee, toisen hra K. Bergbomilta, joka kuitenkin oli jättänyt kirjoituksensa lehdelle niin myöhään, että sen julkaiseminen oli siirrettävä seuraavaan numeroon. Toimitus katsoo siitä huolimatta olevansa velvollinen jo ennakolta lyhyesti ilmoittamaan hra Bergbomin vastineen kaksi pääväitettä, nimittäin että hänellä oli valtuudet esiintyä tässä asiassa sekä ettei hän suinkaan ollut kieltäytynyt neuvottelemasta hra Hertzbergin kanssa. Bergbom näyttää kuitenkin jättäneen asian selvittelyn Morgonbladetin kirjoituksen varaan, koska Dagbladin seuraavissa numeroissa ei luvattua julkaisemista tapahdu.

Johtokunnan kirjoitus kuului seuraavasti:

"Vastine.

Erään pääkaupungin lehdissä näkyneen vastalauseen johdosta katsoo täkäläisen näyttelijäseurueen johtokunta olevansa velvollinen selittämään, että johtokunta on vastaanottanut A. Kiven "Karkurit"-näytelmän mukaelman täydellisesti vakuutettuna siitä, että mukailija hra Hertzberg hyvittäisi alkuperäisen tekijää tarjoamalla hänelle sen korvauksen, minkä hänen säälittävät olosuhteensa saattoivat tehdä tarpeelliseksi. Siitä selvityksestä, jonka hra Hertzberg on liittänyt Dagbladetissa julkaistuun vastalauseeseen, käykin ilmi, että mukailija on tehnyt voitavansa, mutta että hra Bergbom, joka kuitenkin sanoo olevansa tekijän valtuutettu, ei ole halunnut neuvotella hänen kanssaan. Kuinka tämä sopii siihen hra Bergbomin väitteeseen, että "he ovat kieltäytyneet suorittamasta penniäkään", on yhtä vaikeasti selitettävää kuin on ilmeistä, että tämän n.s. ystävän ja valtuutetun sydämellä on ollut jotakin muuta kuin hra Kiven paras. Kohtuullinen korvaus hra Kivelle oli ja on yhä vielä saatavissa mukailijalta, mutta hra Bergbomille oli tärkeää jälleen iskeä hampaansa täkäläisen teatterin asioihin.

Mitkä seikat lienevätkään pohjimmaltaan olleet syinä näihin hra Bergbomin toistuviin hyökkäyksiin, on muutoin samantekevää, ja johtokunta pyytää vain lisätä, että mukailijaa jo hänen luovuttaessaan kappaleen syyskauden alussa muistutettiin siitä, että hänen velvollisuutensa oli selvittää asia alkuperäisen tekijän kanssa. Näin tapahtui sen käytännön mukaisesti, jota on noudatettu täkäläisessä teatterissa, mutta ei suinkaan sentähden, että joku vallitseva tapa olisi vaatinut sellaista korvausta. Lienee sattunut peräti harvoin, että joku suomalainen kirjailija on saanut hyvitystä silloin kun hänen teoksensa on siirretty ruotsinkielestä suomeen, eikä tiettävästi ole milloinkaan otettu kysymykseen kirjallista omistusoikeutta silloin kun on käännetty joku suomenkielinen teos ruotsiksi. Huoleti voitaneen väittää, että silloin kun johtokunta teki mainitun huomautuksensa, otettiin ensi kertaa kysymykseen sellainen tekijänpalkkio, ja kuitenkin väittää hra Bergbom, että meillä olisi käytännössä joku tapa, joka olisi säätänyt maksettavaksi korvausta "kirjallisen omaisuuden anastamisesta".

Ettei mitään tapaa ole tässä suhteessa voinut syntyä, saa helposti selityksensä siitä vähäpätöisestä menekistä, minkä kirjalliset tuotteet ylipäänsä meillä saavat osakseen. Elleivät ne tuota juuri paljoa alkuperäisinä, tuottavat ne vielä vähemmän käännöksinä, ja tekijät ovat sentähden saaneet katsoa päässeensä palkkioille jo sen suuremman julkisen huomion takia, mikä on seurauksena kääntämisestä. Tältäkin kannalta katsoen on johtokunta uskonut toimineensa hra Kiven edun mukaisesti tekemällä hänen tuotantoaan, mikäli mahdollista, tunnetuksi pääkaupungin sivistyneelle yleisölle. Kappale, joka ei saattanut luvata mitään taloudellista voittoa, otettiin esitettäväksi vain jotta kotimainen kirjallisuus olisi ollut mitä täydellisimmin edustettuna ohjelmistossa, mutta, niinkuin näkyy, johtokunnalta vaaditaan sangen paljon kärsivällisyyttä, jos sen mieli jatkaa tähän suuntaan, sen kun on tällöin pakko alinomaa torjua kimpustaan hra Bergbomin tapaisia ahdistelijoita. Jää kuitenkin johtokunnan omaksi asiaksi, sietääkö se näitä pistoksia mieluummin kuin antautuu mihinkään henkilökohtaisiin kosketuksiin hra Bergbomin kanssa."

Johtokunnan äänensävy on kieltämättä ärtyisä, niin ettei ole ihme se, mitä sitten tapahtui: asiasta syntyi kuin syntyikin oikeudenkäynti, ja varsin pitkällinen, ruotsalaisen teatterin johtokunnan ja Bergbomin välille, ja päättyi se siten, että Bergbom sai tämän johtokunnan solvaamisesta 200 markkaa sakkoa.

Hertzbergin kunniaksi on mainittava, että hän jo ennen oikeudenkäynnin alkamista lupauksensa mukaan luovutti koko palkkionsa, 113 markkaa, Kiven hyväksi, ja käytettiin summa seuraavan vuoden alussa Kiven hautajaiskustannuksiin. (Tämän kiistan vaiheet on Eliel Aspelin-Haapkylä kertonut teoksessaan Muoto- ja muistikuvia, II, 1912, ss. 63—68).

Millainen Hertzbergin mukaelma oli, käy selville siitä arvostelusta, jonka Bergbom toimituksen nimissä, ilman omaa nimeään tai nimimerkkihän, julkaisi sen esityksestä Morgonbladetin 296. numerossa torstaina 19 p. jouluk. 1872. Samalla kuvastuu arvostelusta Bergbomin ehkä hiukan viilentynyt käsitys Kiven alkuperäisestäkin näytelmästä.

"Teatteri. Flyktingarne, viisinäytöksinen näytelmä, R. Hertzbergin mukaelma A. Kiven 'Karkureista', on esitetty kaksi kertaa, perjantaina ja sunnuntaina. Se seikka, että suomenkielestä mukaeltu kappale on ensi kerran otettu ruotsalaisen näyttämömme ohjelmistoon, seka eräät muut asianhaarat ovat kiinnittäneet näihin esityksiin eräänlaista hätyyttävää huomiota. Tosiasiallisena tuloksena on, ettei 'näytelmällä' ole ollut menestystä: yleisö on ottanut sen kylmästi vastaan, ja avustavat taiteilijat ovat näytelleet osansa suosiota niittämättä.

Käymme tarkastamaan mukaelmaa, joka ei ole ollenkaan tyydyttävä. — Ei ilmene, että mukailija olisi noudattanut työssään mitään muuta periaatetta kuin mahdollisimman runsaan lyhentelyn. Eikä lyhentely ole kuitenkaan tapahtunut siten, että sanonta olisi tehty kiinteämmäksi ja ajatuspitoisemmaksi, vaan melkein jokainen mukaelman vuorosana on myöskin alkuteoksessa, mutta siinä vain muodoltaan rikkaampana ja täysipainoisempana. Henkilöt ovat samoja, aiheet samoja; mutta siitä huolimatta on mukaelma ainakin kolmannesta lyhyempi alkuteosta. Suunnitelmattomasta lyhentelystä ovat useimmat luonnekuvat kärsineet arveluttavasti. Toisen ja kolmannen näytöksen, jotka ovat alkuteoksen tärkeimmät ja joissa Elman ja Tykon luonteitten intohimoinen hehku ja Niilon karkea brutaalisuus ja petollisuus tapaavat ehjän ilmaisunsa, on lyhentely kutistanut kohtauksiksi, joihin ei ole jäänyt luonteitten kehitykselle mitään sijaa. Loppuratkaisu, joka ei traagillisen luonteensa, vaan epätaiteellisen laveutensa vuoksi on "Karkurien" heikko kohta, sietää sitä vastoin sekä lyhentelyä että muovailua. Mukailija onkin jättänyt pois neljännen näytöksen koko jälkimmäisen kuvaelman ja siirtänyt sen toiminnan ensi osan (Elman ja Hannan tulon kaksintaistelupaikalle) viidennen alkuun. Tämän järjestelyn hyväksymme, mutta yhtä sopimatonta kuin rohkeata on varmasti draaman ratkaisun muuttaminen "onnelliseksi" (huom! rakastavat saavat toisensa) — kun kuitenkin aiheet ja luonnesuunnittelu on pysytetty ennallaan. Mutta nämä eivät ole muutoksista ainoat, joita emme voi hyväksyä. Ei sovellu lainkaan kovan ja taipumattoman Markuksen luonteeseen, että hän avaa sylinsä hylkäämälleen pojalle heti tämän näyttäytyessä — Kivi antaa hänen mielensä murtua vasta kun hän näkee ainoan poikansa kuoleman kourissa — ja vielä vähemmän se, että hänenlaisensa paatunut syntinen lopettaa näytelmän puhumalla mahtipontisesti Jumalan armosta, joka on suonut pojan palata y. m. Kivi panee hänet voipunein voimin ja aivan muserrettuna poistumaan näyttämöltä. Sivuhenkilöistä olisi povariakka voinut huoleti jäädä pois, sillä hän on aivan asiaankuulumaton. Martin kuva on mukaelmassa mennyt kokonaan piloille. "Aih, sitä leiniä!" ei ole suinkaan hänen luonteensa pääpiirre, ja Kivi paneekin hänet puhkeamaan tähän rumaan vaikerrukseen ainoastaan tuossa ensi näytöksen burleskissa (mukaelmasta poisjätetyssä) kohtauksessa, jossa hän antaa Markus-paroonin paimenpojan kouriintuntuvasti kokea hänen tämän isäntää kohtaan tuntemaansa katkeruutta. Sen sijaan on mukailija aivan oikein lyhentänyt Paulin ja Hannan rakkaustarinaa. Ja samoin on määrätyltä näkökannalta paikallaan, että naimasopimus on kadonnut, niin että Elman ja Niilon kihlaus tapahtuu kolmannessa näytöksessä sormusta käyttämällä.

Ruotsalaisen mukaelman kieli on tosin luontevaa ja sujuvaa; mutta varmaa on, etteivät siinä esiinny Kiven kielenkäytön viat enempää kuin sen ansiotkaan. Kiven draamojen sanonta häilähtelee omituisesti lempeän sydämellisen ja toisaalta voimakkaan, useinpa rumankin välillä, mutta se on aina realistista ja draamallisen kuvakasta. Mukaelma ei tuonut ilmi tätä. Ruotsalaiset säkeet olivat siloiteltuja, niissä oli kajahtavia loppusointuja ja kielellisiä koristeita, joita Kiveltä puuttuu. Mukailija oli poistanut rohkeat puheenparret; mutta minkä kirjoitustapa oli voittanut lyyrillistä siroutta, saman verran se oli menettänyt alkuperäistä värikkyyttä ja draamallista täsmällisyyttä.

Luonteitten täydellinen väärinymmärtäminen, jota näyttelijät osoittivat, johtui varmaan suureksi osaksi siitä katkonaisesta asusta, jossa ne esiintyvät mukaelmassa. Sekä neiti Dorsch, Elma, että herra Lindberg, Tyko, käsittivät osansa hempeätunteisesti, sen sijaan että molemmat ovat uhmamielisiä, kiihkeän intohimoisia luonteita. Pahoittelemme tätä väärinymmärtämistä sitäkin enemmän, kun neiti Dorsch muutamissa kolmannen näytöksen kohdissa, sekä herra Lindberg neljännessä osoittivat näyttelemisellään, ettei heiltä kummaltakaan olisi puuttunut kykyä esittää näitä osiaan oikeammankin käsityksen mukaisesti. Herra Fehnström, Niilo, näytteli yhtä hiljaisesti, vaikka hänen olisi tullut ilmaista samaa intohimoista voimaa kuin ensinmainitut, joskin karkeassa muodossa, ollakseen siten Elman ja Tykon jalon mielenlaadun räikeänä vastakohtana. Kaikista tärkeämmistä henkilöistä oli Yrjö (herra Rydberg) vähin kärsinyt mokailusta, ja tämän vaatimaton, suoraviivainen luonne tuli suhteellisesti parhaiten esitetyksi.

Tästä johtuen puuttui yhteisnäyttelemisestä ryhmittely kokonaan, ja alkuteoksessa tuntuvan traagillisesti jännittävän tunnelman sijaan ympäröi koko esitystä raskas, painostava ilma. Luonnollisesti eivät näyttelijät eikä yleisö voineet lämmetä eivätkä kiinnostua, kun viidestä näytöksestä (joista yksi jakaantuu kahteen kuvaelmaan) suoriudutaan — kahdessa tunnissa. Kun Macbeth esitettiin viime keväänä, kesti näytäntö yli kello 10, ja näin tapahtui, vaikka murhenäytelmästä oli jätetty pois muutamia kohtauksia. "Karkurit" (alkuteos) on kuitenkin (samaan kirjaan ja samoin kirjasinlajein painettuna) kuusi sivua Macbethia pitempi.

Useista luonnollisista syistä on meistä ollut ikävää, että olemme voineet ylläolevassa kirjoitelmassa suoda niin vähän tunnustusta sekä mukaelmalle että esitykselle. Ymmärrämme hyvin, mitä vaivaa mukailija samoin kuin avustavat taiteilijat ovat nähneet siitä, ja annamme sille tunnustuksemme. Mutta olemme pitäneet velvollisuutenamme nimenomaan Aleksis Kiven kunniaksi huomauttaa, että "Flyktingarne" siinä ruotsalaisessa asussa, missä se nyt on esiintynyt yleisöllemme, ei anna minkäänlaista käsitystä hänen kyseessäolevasta näytelmästään yhtä vähän kuin hänen runoilijatoiminnastaan yleensä.

Emme tahdo väittää, että "Karkureilla" olisi ollut menestystä teatterissamme, jos tämä murhenäytelmä olisi esitetty suorana käännöksenä. Kappale ei merkitse Kiven draamallisen tason huippukohtaa eikä siitä puutu suuriakaan virheitä; mutta nytkin näkemämme esityksen pohjalla on meillä se vakaumus, että "Karkurien" ottaminen ruotsalaisen näyttämömme ohjelmistoon olisi voinut, jos mukailu olisi suoritettu suuremmalla draamallisella taidolla ja edes hiukankaan suuremmalla kunnioituksella tekijää kohtaan, muodostua moninverroin onnellisemmaksi tekijälle, kiitollisemmaksi taiteilijoille ja viehättävämmäksi yleisölle".

Vaikka Karkurit joutuikin täten välillisesti herättämään melkoista hälinää ja huomiota pääkaupungin kirjallisissa piireissä, ei sitä tiettävästi ole sen ilmestymisen aikoihin kukaan muu varsinaisesti arvostellut kuin Kaarlo Bergbom.

Sensijaan näkyi siitä, samoin kuin Aleksis Kiven koko siihenastisesta näytelmätuotannosta, kiittävä maininta eräässä huomatussa saksalaisessa aikakauskirjassa.

Hämeenlinnassa ilmestyvä Hämäläinen, jonka vastaavana toimittajana oli silloin lehtori G.E. Euren, julkaisi 10. numerossaan 5 p. lokak. 1866 otsakkeella "Suomen kirjallisuus ulkomaalla" tästä saksalaisen aikakauslehden selostuksesta lähetetyn, nimimerkittömän kirjoituksen, joka vie meidät sopivasti asiaan. Tämä monessa suhteessa varsin kuvaava kirjoitus, jossa käytetään tilaisuutta ankaraan ruotsinmielistemme suomalaista kirjallisuutta kohtaan osoittaman välinpitämättömyyden ruoskimiseen, kuuluu näin:

"Maamme nimellisesti sivistyneessä ja kirjallisessa yleisössä, herrassäädyissä, ei vielä muka hyvä tapa vaadi Suomenkielisen kirjallisuuden tuntemista ja suosimista. Vähäpätöisin ilmestynyt Ruotsinkielinen kynänkyhäys on hyväntapaisessa seurassa tarpeellisempi tuntea, kuin mitä suurinta suomen kirjallisuus tuottaa. Että, asiain täällä näin ollessa, 'veljeskansamme' Ruotsalaiset, jotka muutoin luulevat itsensä parahiksi ystäviksemme, eivät vaivaa itseänsä millään tiedolla kirjallisuudestamme, ei voi kummastuttaa. Tuo kylmäkiskoisuus yleisössämme on haitallinen kirjallisuuden varalliselle menestykselle, ja se on siinä ikävin kohta. Muutoin ei ansaitsisi puhumista mitä tuo ruotsinkieleen kangistunut murto-osa kansastamme tuumailee. Kylmäkiskoisuudellaan kansan rientoja kohtaan langettaa se itse päällensä henkisen kuoleman tuomion. Tärkeämpi meille on että kansalliset olomme ja työmme mielihalulla seurataan ja tarkastellaan Europan sivistysmaissa. Kansan, niinkuin yksityisenkin, on oikeus iloita, kun sen harrastuksensa ja teoksensa tunnustetaan hyviksi mailmassa, ja sellainen tunnustaminen vaikuttaa elähyttävänä virekkeenä takaisin. Tuo hyväksi tunnettu saksalainen aikakauskirja 'Magazin für die Litteratur des Auslandes', joka ennenkin on silloin tällöin antanut tietoja suomalaisesta ja varsinkin suomenkielisestä kirjallisuudesta, sisältää, Elokuun 18 päivän numerossaan, kertomuksen ja arvostelut meidän ja Viron kirjallisuuden nykyisemmästä tuotteista, antaen siinäkin, niinkuin oikeus vaatii, etevimmän sian ja laveimman tilan suomenkielisille teoksille. Ruotsinkielisiä kirjoja mainitaan pari käännöksiä, toinen Estlanderin ruotsintama vanha espanjalainen runoelma: 'Poema del Cid', toinen Donnerin kääntämä sanskritalainen kertomus otettu ikivanhasta sankari-runosta Ramâjâna. Kirjoituksen alku kuuluu suomeksi: "Viimeisinä vuosina on taasen melkoinen määrä teoksia, varsinkin Suomenlahden pohjois puolelta meille tullut. Voittava enemmistö viimemainitulta käyttää jaloa Suomenkieltä, joka yhäti tunkeutuu syvemmin, myös sivistyneisiin ja tieteellisiin keskuksiin, ja, uusien käsitteiden ja havaintojen sanoissa karttuneena, palaa niistä talonpojalle, joka kauan aikaa on ollut sen varsinaisena kannattajana. Kaiketi eivät alkuperäiset teokset vielä ole lukumääränsä puolesta käännösten vertaisia; vaan kun muistaa kuinka uusi koko kirjallisuus ja kuinka vähäinen kirjoittajani luku on, täytyy kohtuullisesti vaatimuksiansa alentaa."

Tämän jälkeen puhuu kirjoittaja näytelmä kirjoitteliamme, (Lukia helposti havainnee ettei Hämäläisen toimittaja koskaan ole juljennut tuota Karamattisanaa "Näytelmä" käyttää niin ylevistä asioista kuin teateriliiset teelmät todellakin ovat. Toim.) Kivin, teoksista, joita moni pseudo-sivistynyt taiteensuosittelija omassa maassamme tuskin nimeltäkään tuntenee. "Etevimpänä näytelmätekijänä maan kielellä, sanoo hän, on eräs herra Alexis Kivi kolmella tiheässä perättäin ilmestyneellä näytelmäkappaleella maineen voittanut. Ensiksi koetti hän voimiansa tehdessään näytelmäksi tuota suuremmoista, laadussaan verratonta Kullervo runoa, joka vasta Kalevalan toisen laitoksen kautta (v. 1849) on tullut tunnetuksi." Kerrottuansa mitenkä eräs suomalainen tarkastelija viime vuoden Helsingfors Tidningarissa on kiittäen arvostellut Kullervo-näytelmän, mainitsee kirjoituksen tekijä näytelmän henkilöistä erittäin, Kullervon vastakohtana, Nyyrikin, "kerskaavaisen pelkurin (suomalaisen Falstaffin lajia, vaikka ei suinkaan Shakespearen Falstaffin kopiaa) joka pöyhkeitä lauseita laskee, kun hyvässä turvassa on, vaan matona maassa matelee, missä vähinkin vaara uhkaa."

"Toisesta saman herran tekemästä näytelmästä, nimeltä 'Karkurit', sanoo kirjoittaja edempänä, emme voi sallia meidän vielä mitään lausuntoa laskea koska vasta olemme, kaiketi hyvin mielenjännittävän, osan siitä lukeneet, joka uudessa Kuukauslehtinimisessä aikakauskirjassa on julkaistu. Vuonna 1864 painetussa komediassa 'Nummisuutarit' ilmauu tuo omituinen leikkimielisyyden, hyväluontoisuuden, uppiniskaisuuden, rohkeuden ja ilveisyyden sekoitus, joka on Suomen alhaisen kansan, varsinkin maaseuduilla asuvan merkkinä. Tuota todellakin kansallista tuotetta juuri sentähdenkin ei voi täydellisesti arvostella, joka ei tarkemmin maan tapoja tunne."

Tämän jälkeen seuraa tilinteko "Kirjallisen Kuukauslehden" neljästä ensimäisestä numerosta, jossa kirjoittaja erittäin mainitsee alkuperäiset kirjoitukset: "Mietteitä rahanmuutoksesta". Franskan toinen keisarikunta ja sen kirjallisuus", "Yhteiskunta uutena aikana" y.m. sekä pari tarkastelua.

"Maiden ja Merien takaa", jonka lakkaamisesta kirjoittaja ei vielä näy saaneen tietää, kiitetään hyväksi ja vaihtelevaiseksi sisällön puolesta, ja sen ohessa muistuttaa kirj:ja kuvalehden ulosantajan "suloisista, Andersenin satujen vertaisista, 'Kuun tarinoista’, jotka jo aikaa sitten ovat saksannettuinakin julkaistut.

Vielä kirjoittaja mainitsee Herra O. Blomstedtin "Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta Suomessa" ja "Kapina Kauhajoella", joissa "hänet opitaan tuntemaan raittiina, virkeänä ja hartaana isänmaanrakkauden elähdyttämänä historioitsijana"; "Suomen kansan satuja ja tarinoita", Ahlmannin "Ruotsalais-Suomalainen Sanakirja" ja Lönnrotin suuren vielä ainoasti osaksi valmistuneen Suomalais-Ruotsalaisen sanakirjan, "aarteen, jota Suomen kirjallisuuden rakastajat niin kuin myöskin Altai-Uralisen kielialan tiedoitsijat jo kauan aikaa hartaasti haluavat". Valitettava kyllä että tämä aarre melkoisesti kadottaa käytöllisyyttänsä, kun Suomi siinä on käännetty niin vähäisen tunnettuun kieleen, kuin Ruotsi on.

Viron kirjallisuus ei ole kirjoittajan mukaan "Kalevi"-runon ilmestymisen jälkeen paljoa mainittavaa tuottanut; — eikä sopine tässä kertoella mitä hän siitä lausuu. Saakoon kuitenkin tässä sijansa eräs lause Suomen ja Viron kielistä, löytyvä Tarton Oppineen Virolaisen Seuran kustantamassa kirjassa: "Lyhyt Opetuskirja parannetussa oikokirjoituksessa". Kirjan tekijä sanoo: "Suomalaiset, kaikissa kohden meitä edistyneemmät, ovat myöskin, ennen kuin me, alkaneet paremmin ymmärtää ja kirjoittaa omaa kieltänsä, ja me voimme heiltä paljon oppia, varsinkin kirjoitus- ja kieli-asioissa, sillä Viro ja Suomi ovat oikeittain yksi kieli eivätkä eroa toisistansa enemän kuin kaksi kielimurretta."

Tämä selostus antaa meille hyvän käsityksen siitä, kuinka valppaasti ja yksityiskohtaisesti tuo puheenaoleva saksalainen aikakauskirja Magazin für die Literatur des Auslandes, joka 33. numerossaan (ss. 469-471) 18 p. elok. 1866, otsakkeella Finnland, Neueste Erscheinungen der finnischen und esthnischen Literatur, sisältää mainitun kirjoituksen, seurasi Suomen kirjallisuutta.

Sen saattoi aikakauskirja tehdä sitäkin paremmin, kun sillä oli avustajanaan tunnettu kielinero ja kielentutkija Wilhelm Schott, joka kaikesta päättäen osasi myös aivan mainiosti suomea ja joka lisäksi ihaili rajattomasti kieltämme, "das edle Suomi" — on harvinaista tavata vieraskielisessä julkaisussa niin pitkiä suomenkielisiä otteita aivan virheettöminä tai ainakin hyvin vähän virheellisinä, kuin ne ovat, joita Schott esittää esim. suomalaisia runoteoksia selostaessaan. Tämä suomenkielen ihailu vei myöskin Schottin ankaraan suomenmielisyyteen, ja ennustipa hän tulevan sellaisenkin ajan, jolloin Runebergin runoja ei enää lueta Suomessa alkukielisinä, vaan mieluummin suomalaisina käännöksinä.

Useat vuosikymmenet selosti Schott tähän erinomaisesti toimitettuun aikakauskirjaan suomalaisia asioita, käyttäen väliin koko nimeään tai sen alkukirjaimia "W. Sch." ja "Sch.", väliin jättäen nimimerkin kokonaan poiskin: silti käy helposti päätteleminen, milloin hän on selostuksen laatinut. Joitakin esimerkkejä mainitaksemme selostetaan v. 1859 jokseenkin laveasti kaikki August Ahlqvistin siihenastiset tutkimusmatkat sekä niiden johdosta syntyneet tutkimukset ja kirjoitelmat. V. 1860 esitellään saksalaiselle yleisölle pari Suomi-kirjan vuosikertaa ja niiden huomattavimpia kirjoituksia sekä C.G. Estlanderin tutkimus Rikhard Leijonamielestä historiassa ja runoudessa. V. 1861 selostetaan suomalaisia tautien loitsuja, esitetään joitakin serbialaisen ja suomalaisen kansanrunouden vertailukohtia, ilmoitetaan laajasti Runebergin Vänrikin Tarinoiden 2. osan ilmestymisestä, selostetaan laajoin suomenkielisin ottein Oksasen kääntämää Laulua kellosta, Näytelmistön 1. osaa, Suomi-kirjaa, Yrjö Koskisen Nuijasotaa, Suomen Kasvistoa, Fr. Cygnæuksen Zacharias Dunckeria käsittelevää teosta. V. 1863 sisältää Magazin Suonion Kuun tarinat saksaksi käännettyinä sekä käännöksen ja vertailevan tutkimuksen Velisurmaaja-ballaadista. Europæuksen ja Donnerin teoriat ja tutkimukset, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamat eri alojen tietokirjat, Suomen valtiollinen suhde Venäjään, Kuukauslehden eräät artikkelit, Oksasen Säkenien 2. osan ylistävä selostus käännösnäytteineen, Runebergin Salamiin kuninkaiden selostus, Koskisen Suomen kansan historian oppikirjan selostus ja sen mukaan tehdyt katsaukset, useiden suomalaisten satujen käännökset, v. Tettaun Kalevala-teoksen selostus y. m. ovat lähimpien vuosikertojen aiheina.

Magazin für die Literatur des Auslandes mainitsee Aleksis Kiven ensi kertaa tuossa Hämäläisen selostamassa kirjoituksessa, johon kiinnitetään huomiota myöskin Kirjallisen Kuukauslehden lokakuun numerossa (s. 246) v. 1866. Puhuessaan Kiven Kullervosta viittaa saksalainen selostaja alahuomautuksessa siihen seikkaan, että Wilhelm Schott oli v. 1852 julkaissut Kalevalan Kullervoepisoodista akateemisen tutkimuksen, missä Kullervo kuvataan orjuuden ruumiillistuneeksi kiroukseksi ja osoitetaan täten oikea näkökulma tämän henkilön arvostelemiseksi. Vuotta myöhemmin, jatkaa selostaja, julkaisi suomalainen kriitikko Cygnæus laajemman esteettis-psykoloogisen tutkielman tästä Kalevalan traagillisesta aineksesta.

Kun selostaja oli elokuussa v. 1866 tutustunut väin Kuukauslehdessä saman vuoden helmikuussa julkaistuun Karkurien toiseen näytökseen, palaa hän (Schott) Magazinin 4. numerossa 23 p. tammik. 1869 (as. 53-54) uudelleen asiaan ja mainitsee v. 1867 ilmestynyttä Näytelmistön 4. nidettä selostaessaan, että siihen on liitetty myöskin eräs "komea suomalainen 5-näytöksinen alkuperäisnäytelmä, jonka on kirjoittanut herra Kivi, näytelmäksi muodostetun Kullervon ja Nummisuutarien tekijä". Selostaja jatkaa: "Me tutustumme kahteen vihamieliseen naapuriin, joista toinen on tullut toisen, oikean, mutta lopulliseen katumukseen ja mielenmurtumukseen vielä kykenevän maalaisaatelisen velalliseksi. Näiden naapurien vihamielisyys maksaa, niinkuin Romeossa ja Juliassa, mutta kuitenkin toisenlaisissa olosuhteissa ja ilman itsemurhaa, kahden uskollisen rakastavaisen hengen. Tämän juoneltaan melko monimutkaisen kappaleen lähempi erittely täytyy meidän jättää: meidän nähdäksemme ovat sen ansiot suuremmat kuin sen puutteet. Luonteiden monipuolisuus ja osittainen itsenäisyys ja alkuperäisyys (zum Theil Originalität), niiden johdonmukainen kehittely ja jalo, aito runollinen, pöyhkeäpuheisuudesta ja liioittelusta vapaa kieli hankkisivat tälle näytelmälle ehkä saksalaisenkin yleisön. Epätodennäköistä kuitenkin on, että kaksi kovasta venäläisestä vankeudesta paennutta rakastajaa pysyvät ranskalaisessa valepuvussaan tuntemattomina, vaikka heidän sotaanlähdöstään on kulunut vasta muutamia vuosia ja vaikka ei olekaan helposti otaksuttavissa, että he olisivat Uraalin kaivoksissa niin pettävästi perehtyneet Pariisin tapoihin. Näytelmän nimi on Karkurit."

20 p. huhtik. 1872,16. numerossaan, mainitsee Magazin jälleen Aleksis Kiven, ilmoittaessaan Bergbomin selostavan Kuukauslehdessä Margaretaa, "lahjakkaan, vaikkeikaan kielensä puolesta suinkaan moitteettoman nuoren runoilijan Kiven viimeistä näytelmää, runoilijan, jonka me toisessa tilaisuudessa olemme esitelleet näytelmäksi muodostetun Kullervon, Nummisuutarien ja Karkurien tekijänä ja joka ennen runolliseen kypsyyteen pääsemistään on vaipunut mielipuolisuuden yöhön".

Puhuessaan 31 p. heinäk. 1875 (n:ssa 31, ss. 459—460) Ahlqvistin Kielettärestä ja sen eri kirjoituksista, antaa nimimerkki "Sch." seuraavan loppulausunnon Ahlqvistin hyökkäyksistä Kiveä vastaan ja Kiven merkityksestä, käyttäen Kivestä tuota kaunista, mutta meikäläisen mieleen harvemmin johtuvaa nimitystä "Dichterjungling": "Samaten täytyy meidän antaa tekijän niihin usein liittämän kiistakirjoittelun mennä ohitsemme ja mainita vain hänen kielellisillä, siveellisillä ja esteettisillä syillä tuettu hylkäystuomionsa eräästä suomalaisesta alkuperäisromaanista Seitsemän veljestä. Sen on kirjoittanut monilla tahoilla intomielisesti ihailtu, varhain kuollut Kivi (Stenvall), joka sentään ansainnee ainakin kansanomaisen näytelmän alalla uskollisena ja voimakkaana luonteenkuvaajana arvonantoa (mitä tosin herra Ahlqvist on yhtä vähän taipuvainen myöntämään). Tuo meteoorin tavoin kirjallisen Suomen taivaalle ilmestynyt ja pian taasen kadonnut, kieltämättä hyvin tuottelias runoilijanuorukainen odottaa vielä täysin puolueetonta teostensa arviointia."

Mitä Karkurien myöhempiin arvosteluihin tulee, niin osoittaa Eliel Aspelin tuossa v. 1872 pidetyssä esitelmässään (Kirjall. Kuukauslehti, 1872, ss. 232-233) saaneensa tästä kappaleesta jokseenkin yhtä edullisen käsityksen kuin Bergbom. Hän lausuu:

"Kalevalasta oli runoilija saanut aineen Kullervo-näytelmään; 'Karkureihin', joka näytelmä ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, hänellä sitä vastoin ei näy muuta lähdettä olleen, kuin voimakas, runollinen mielikuvituksensa. Kivi on kuitenkin, kuten vast'edes saamme nähdä, etupäässä realinen kuvaaja ja sen vuoksi tuntuu hän meille tässä hiukan vieraalta ja me kaipaamme ajan määräystä ja pohjaa, jolla toiminta liikkuu. Itse pääjuonessa ei ole omituisuutta, eikä sivuseikatkaan (esim. Tykon ja Paulin arvaamatoin ilmestyminen kaukamatkoiltaan, valepukujen hankkiminen, naimakirja, myrkkyjuoma) ole uusia taikka onnistuneita. Mutta runoilija on kuitenkin vanhat juonet tuoreilla väreillä kaunistanut ja omituisella tavalla käyttänyt. Hän on toimeen saanut oivallisen näytelmän, joka melkoisesti laventaa ja vakauttaa hänen runoilija-neroansa tragilliseen suuntaan.

Paroonit Markus ja Mauno ovat valtiollisista syistä toista kymmentä vuotta eläneet ilmivihassa toisiansa kohtaan. Heidän lapsensa Tyko ja Elma, jotka rakastavat toinen toistansa, ovat näytelmän päähenkilöt, joiden päälle rangaistus isien synnistä lankeaa.

Ettei perikato saavuttaisi Elmaa ja Tykoa itsestänsä aivan syyttöminä, tekee heidät runoilija taitavasti velkapäiksi siten, että molemmat rikkovat toisiansa kohtaan. Elma, näet, suostuu isää pelastaakseen Niilon naimis-ehdotukseen, ehkä Tykolle oli pyhällä valalla sanansa antanut; Tyko taasen vähäpätöisistä syistä päästää sydämeensä epäilyksen lemmittyänsä kohtaan. Toiminnan kehitys riippuu henkilöiden mieliluonteista ja rientää harvalla poikkeamisella (noita-akan ennustus ja Paulin ja Hannan rakkaus) yhtenä ja sidottuna edelleen, herättäen lukijassa todellista dramallista jännitystä.

Elma on henkilöistä merkillisin.

Kivi on harvoin naishenkilöltä tuottanut; paitsi Elmaa ovat ainoastaan Lea ja Margareta erittäin mainittavat. Kaikki kolme ovat hyvinkin samanluonteisia, ja kumma kyllä ovat kaikki enemmin etelämaisia kuin suomalaisia taikka pohjoismaiden lapsia. Elma, josta tässä on puhuminen, on hehkuva, innokas vaimo. Hänen rakkautensa on tulinen, eikä hän, sitä pelastaakseen vaaran hetkenä, kuolemata kammoa, vaan etsii. Hänen puheensa on aina sangen ylevätä. Innostuneet ja suloiset haaveksimiset ovat toki Elman pohjoismaiden perintö. Tyko, Elman lemmitty, on jalo, ritarillinen henkilö ja onnellisesti luotu vastine hänehen. Vakavilla piirteillä ovat Markus ja Maunokin kuvatut, edellinen kova ja jäykkä: hänen vihansa on armoton; Mauno taas on itsestään sovinnollinen, avosydäminen ja heikko: hän vihaa täytymyksestä, Maunon mieliluonne astuu paraiten esiin toisessa näytöksessä. Siinä on muun muassa aatelismiehen muistoperäinen rehellisyys hyvin kuvattu, kun, näet, Mauno on kyllä joutuisa myömään tyttärensä onnen ilkeälle Niilolle, mutta inholla kuultelee uskollisen pehtorin yksinkertaista pelastus-neuvoa, nimeksi lahjoittaa omaisuus hänelle, siksikuin myrsky on ohitse mennyt. Pehtori Martti on sukua Ravenswoodin Kalebin ja monen muun uskollisuudessaan koomillisen, vanhan palvelijan kanssa, ja hänen kuvansa jää elävänä muistoon. Niilon, näytelmän konnan, kuvaaminen on runoilijalta huonosti onnistunut, kun, näet, hän ei herätä muuta tunnetta kuin inhoa ja iletystä.

Tämä on ainoa Kiven painetuista näytelmistä, jossa hän on runomitallista lausetapaa käyttänyt, kuitenkin suorasanaisella vaihetellen. Pahasti kyllä vaihetteleminen on kokonaan satunnainen. Jambit soivat niin somasti, että lukija sureksii, ettei runoilija ole enemmän sitä lausetapaa käyttänyt. Otan osoitteeksi muutaman värsyn ilman erinäistä valitsemista. Kun Tyko ja Pauli, palattuaan retkiltänsä, etäältä näkevät kotokartanot, lausuu Tyko:

    "Ei, Tornivuorella me seisomme
    Ja tuossa toivon ompi valtakunta.

    Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,
    Käy, riehu, ilostasi hurjapäänä
    Ja siipes ihanasti jähdyttäköön
    Tät’ otsan ihanata polttoa!

    Käy, tuuli, lempeästi liehutellen
    Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,
    Mi kenties käyskelee nyt kankahalla
    Tuoll’ kultaisella, hämärässä illan!

    Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on!"

Gustaf Lönnbeckin mielipide tästä näytelmästä on sensijaan aivan täydellisesti kielteinen: hän ei näe Karkureissa pienintäkään valopilkkua. Hänelle näyttää niinikään olevan tuntematonta, että kappaletta oli jo hänen sitä arvostellessaan v. 1879 pari kertaa näytelty (Finsk Tidskrift, VI, ss. 406—407).

"On vielä jäljellä kaksi Kiven näytelmää, joiden maaperä, vaikkakaan, ne eivät liiku kansanelämän eivätkä liioin kansantarun pohjalla, on kuitenkin suomalainen sekin: Karkurit, viisinäytöksinen näytelmä eli oikeammin sanoen tragedia, sekä yksinäytöksinen draama Margareta. Oikeastaan voimme kuitenkin vain näytelmissä esiintyvien henkilöitten vakuutusten pohjalla sanoa, että he ovat lihaa meidän lihastamme, sillä totta puhuen puuttuu heiltä sekä lihaa että verta ja he voisivat siis huoleti olla kotoisin mistä maasta ja miltä ajalta tahansa, eikä tätä arvostelua tee tyhjäksi edes sekään seikka, että jälkimmäisessä näistä näytelmistä meille suomalaisille tärkeä historiallinen hetki luo toimintaan synkän varjonsa.

"Karkureistaan" on Kivi yrittänyt tehdä jännittävää, huomiotaherättävää, monimutkaiselle juonelle rakentuvaa näytelmää. Siinä esiintyy poikia, jotka kohtalo tuo vieraasta maasta monivuotisen kovan vankeuden jälkeen takaisin kotiin, isiä, jotka eivät tunne omia poikiaan enää, enkelimäisiä tyttäriä, jotka uhrautuvat isiensä tähden, pikimusta paholainen, joka pitää käsissään kaikkia juonen lankoja, kaksintaisteluja, myrkkyä, monenlaisia kuolemantapoja. Siinäkin on lopulta pohjana kahden naapuruksen — kahden suomalaisen paroonin — viha ja heidän lastensa rakkaus. Mutta kaikkea tätä ei Kivi ole kyennyt luonnollisesti ja uskottavasti kehittämään tai luomaan koko esitykseensä sitä häikäisevää kiintoisuutta, joka saisi meidät unohtamaan epätodenmukaisuudet. Ensinnäkään hän ei hallitse keksimäänsä juonta: siinä esiintyy ristiriitaisuuksia ja tekijän mielivaltaisesti esiinmanaamia niin selkkauksia kuin niiden selviytymiä. Ja lisäksi hän ei ole voinut puhaltaa henkeä ja elämää luonnekuviin: hän ei ilmeisestikään ole pitänyt niitä lähtökohtanaan, ei nähnyt mielikuvituksensa silmin eläviä persoonallisuuksia, joiden ympärille toiminta olisi ryhmittynyt, vaan hän on ensin hahmotellut juonen kaavan ja sitten täyttänyt sen näytelmän varuskammion teko-olennoilla; — mutta tällainen luomistapa, sehän kaikkein vähiten soveltui Kivelle, ja niin luonnehtimisen mestari kuin hän onkin silloin kun hän liikkuu tutulla ja varmalla pohjalla, on hän "Karkureissa" antanut meille vain varjoja, jotka ovat vailla todellisuutta, vailla lujaa maata jalkainsa alla. Vuoropuhelu tapahtuu milloin suorasanaisena, milloin runomuodossa; mutta säkeet eivät miellytä, ja siirtymiset toisesta lajista toiseen ovat usein aivan aiheettomia. Emme arvostele näytelmää kokonaisuudessaan liian ankarasti, kun väitämme, että siitä voi lukiessa tuskin ollenkaan nauttia; luultavasti se kysyisi aivan erinomaisia kykyjä, jos mieli saada siitä näyttämöllä jotakin aikaan."

Albin Lönnbeck ilmaisee aivan lyhyesti yhtä kielteisen kannan Karkureihin sekä samassa yhteydessä Yöhön ja päivään nähden (Studier i finska vitterheten, s. 52);

"Samana vuonna kuin hänen lyyrillinen runokokoelmansa ilmestyi Kiven toinen kansankomedia Kihlaus, joka suunnitelman eheydessä voittaa Nummisuutarit, sekä vuotta sen jälkeen näytelmät Karkurit ja Yö ja päivä. Näissä molemmissa teoksissa Kivi on yrittänyt käsitellä sellaisista sivistyspiireistä otettuja aiheita, jotka olivat hänen kokemusalueensa ulkopuolella. Varsinkin ensinmainittua lienee pidettävä hänen heikoimpana tuotteenaan. Niissä on samoin kuin edellisissä näytelmissä arveluttavia sommitteluvirheitä, mutta niiltä puuttuu lisäksi kokonaan ryhti, niinkuin ne myös ovat vailla sitä luonteenkuvauksen ja vuoropuhelun alkuperäisyyttä ja raikkautta, jotka ovat ominaisia Nummisuutareille ja Kihlaukselle."

Sensijaan tuntuu Julius Krohn käyvän Bergbomin jälkiä antaessaan Karkureille varsin suuren arvon ja huomauttaessaan suunnilleen samoista ansioista ja vioista kuin Bergbom (Suomal. kirjall. vaiheet, ss. 435-437), Krohn siirtyy puhumaan Karkureista seuraavaan tapaan:

"Kiven edellämainituissa teoksissa, varsinkin Kullervossa ja Nummisuutareissa, haittaa toiminnan edistymistä vielä liikanainen venytteleminen. Vuoropuhelut ovat tarpeettoman laveita ja väliseikkoja on paljon. Myös kieli on yleensä alhaista laatua ja usein raaka. Karkureissa ovat nämät viat suurimmaksi osaksi vältetyt. Dialoogit ovat siinä supeammat ja vähemmän on tarpeettomia sivukohtauksia. Kieli miellyttää jaloudellaan ja ylhäisyydellään. Itse juonessa, joka perustuu kahden vanhan ylimyksen keskenäiseen vihaan ja heidän lastensa väliseen rakkauteen, on jännittävä voima. Kuitenkaan ei tämä näytelmä kiinnitä mieltämme samassa määrin kuin esim. Nummisuutarit. Siinä on, näet, esitettynä kirjailijalle aivan vieras maailma, jota hän ainoasti kirjoista lukemalla on tullut tuntemaan." Esim. hienojen aatelisherrojen elämään viittaavat vain vieraskieliset hyväily- ja kiroussanat, joiden rinnalla silti käytetään aivan karkeita supisuomalaisia voimasanoja. Puhemiehen käyttäminen on taas hyvin talonpoikamaista. Kuvauksessa, ei ole vähääkään ajallista eikä paikallista väritystä. Juonen — mahdottomiin kohtiin kuuluvat taasen Suomessa outo kirjallinen naimasopimus, valepuvun käyttäminen, kotimaahan palaavien pysyminen niin kauan tuntemattomina sekä myrkyksi luultuun unijuomaan turvautuminen, mikä muistuttaa pikemmin etelämaalaisia oloja.

"Eivät luonteetkaan tässä näytelmässä ole niin elävästi kuvatut kuin edellisissä. Ainoasti molempain isäin sekä varsinkin vanhan Martti pehtorin kuvausta sopii pitää onnistuneena. Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Karkurit sisältävät yksityisiä, hyvinkin kauniita kohtia, joiden vertaisia runoilija ei sitä ennen ollut luonut, erittäin missä Elman ja Tykon rakkautta esitetään." Näytteeksi otetaan kappale Elman hyvästijättöpuheesta elämälle.

6. KIHLAUKSESTA MARGARETAAN.

Kihlaus, tuo nerokas pikkunäytelmä, joka on ikäänkuin Nummisuutareja veistellessä singahtanut lastunen, ei välittömästi saanut osakseen minkäänlaista arvostelua. Siihen vaikutti ehkä sekin seikka, että näytelmä ei ilmestynyt missään erillisessä julkasussa, vaan Kirjall. Kuukauslehden elo- ja syyskuun numeroissa 1866.

Muiden Kiven näytelmien joukosta mainitsee Kaarlo Bergbom katsauksessaan Neljä vuotta Suomen kirjallishistoriasta, Kirjall. Kuukauslehden helmik. numerossa 1870 (ss. 27-28), myös, Kihlauksen ja sanoo siinä esiintyvän "muutamia noita totisia, viattomassa ja alkuperäisessä komillisuudessaan omituisia olentoja hämäläisestä talonpoikais-elämästä, jotka Kiven kautta ovat saaneet kansalaisoikeuden kirjallisuudessamme."

Eliel Aspelinin Kihlausta koskeva lausunto näyttäisi viittaavan sellaiseen käsitykseen kuin olisi tämä pikkunäytelmä jollakin tavalla keskeneräinen, koska se muka on kuin muutamalla harvalla, rohkealla piirrolla kankaalle kiinnitetty, mutta sitten heti paikalla sikseen jätetty aate. Ilmeisesti tahtoo Aspelin kuitenkin vain tähdentää Kihlauksen "ravakkaa", tuokiokuvamaista luonnetta. Esitelmän tämä kohta kuuluu .(Kirjall. Kuukausi., 1872, s. 234):

"Rehelliset suutarit ovat saaneet ansaitun huomion; mutta ansaitsevatpa räätälitkin sian näkymöllä, 'joka on mailma'. Yksinäytöksisessä ilveilyksessä 'Kihlaus' on räätälien, Apelin ja Enokin, vuoro astua esiin sillä erinomaisella oman arvon tunnolla, jonka tämä virka harjoittajillensa antaa. Paha kyllä ovat he joutuneet erään pahasisuisen Evan kynsiin, jok’ei ensinkään heidän ylevyyttänsä käsitä eikä kunnioita. Kuvaaminen on tässä pienessä teoksessa ravakkaampi kuin 'Nummisuutareissa'. 'Kihlaus' muistuttaa jotakuta alkupiirrosta, johon taideniekka muutamalla harvalla rohkealla piirteellä on kiinnittänyt jonkun äkkinäisen, nerokkaan aatteen, jättäen sen heti paikalla siksensä."

Gustaf Lönnbeck on puolestaan melkein yhtä mieltynyt Kihlaukseen kuin Nummisuutareihin, ja perinpohjin selostelee ja erittelee hän myös tätä kappaletta, seuraavaan tapaan (Finsk Tidskrift, VI, ss. 398-401):

"Kiven toinen komedia, yksinäytöksinen Kihlaus, on niitä kotimaisia kappaleita, jotka nuorella suomalaisella näyttämöllä ovat menestyneet parhaiten, kykenemällä näihin asti heikentymättömästi synnyttämään mitä vallattominta hilpeyttä. 'Nummisuutareissa' oli tekijä tavannut verekseltä koomillisesta tilanteesta pitäjän suutarit, nyt tässä sen räätälit. Räätäli Aapeli, jonka tupaan kohtaus on sijoitettu, on odottamatta saanut kirjeen 'HerrojenEevalta', jonka nimi johtuu siitä, että hän on kahden naimattoman herran emännöitsijä; kirjeessään hän selittää lyhyesti olevansa valmis, 'jos Jumala niin on sallinut', tulemaan Aapelin vaimoksi, sekä että hän aikoo 'tämän ijankaikkisen pilkun päällä' jättää herrat. Asianlaita on nimittäin sellainen, niinkuin pian käy ilmi, että hän on joutunut riitaan herrojen kanssa ja on vihapäissään astunut tämän päättävän askeleen. Räätäli-parka, joka on jo vanhapoika ja jonka nyt aivan odottamaton naimatarjous saattaa kiusaukseen, on joutunut hirmuiseen hämminkiin; sen sijaan että olisi istunut neulansa ääressä on hän käyskennellyt edes ja takaisin tuvassansa ja raapinut korvallistaan; yöllä hän ei ole saanut pahaakaan rauhaa, vaan on kolme kertaa juossut kaivolle valamaan vettä päähänsä, ja kolmannen kerran perästä on hän herättänyt oppipoikansa Joosepin, kertonut hänelle kirjeen sisällön ja pyytänyt häneltä neuvoa omantunnon nimessä j.n.e. Päätökseksi tulee, että Aapeli seuraavana aamuna lähtee morsianta noutamaan, ja näytelmän alkaessa on hän vielä tällä matkallaan. Joosepin vuoropuhelusta Eenokki-räätälin kanssa (Niinkuin näkyy antaa Kivi mielellään komedioittensa henkilöille raamatullisia nimiä. Katkaisematta, lieneekö Kiven tarkoitus ollut täten tehostaa koomillista vastakohtaisuutta, huomautamme vain, että nämä nimet ovat viime aikoihin saakka olleet ehkä kaikkein tavallisimpia rahvaamme keskuudessa, ainakin määrätyillä seuduilla.), joka on kutsuttu olemaan toimitusmiehenä läsnä kihlauksessa, saa katsoja tietää nyt kerrotut asiat. Siitä saamme myös sellaisen käsityksen asemasta, ettemme voi pitää Herrojen-Eevaa hyvänä naimiskauppana kunnon Aapelille emmekä liioin luottaa siihen, että Eeva, kun tosi tulee, päättäisi yhdistää elämänsä langan räätäliin, eikä meitä siksi ihmetytä, että Eeva nyt, molempien tultua perille, ensin hillitymmin ja sitten aivan ilmeisesti osoittaa täydellisesti halveksivänsa koko naimahanketta, samalla ilmaisten yhä enemmän katuvansa liian hätäistä päätöstään vaihtaa ihana elonsa ja olonsa iloisten herrojensa luona räätäliin ja hänen köyhään majaansa. Aapelin kehoituksesta, Aapelin, joka ei vielä huomaa, että tarjolle asettunut morsian oli tarvinnut vain kyytirattaitten suoman liikunnon muuttaakseen mieltä, aloittaa kuitenkin Eenokki kihlaustoimituksen juhlallisella puheella, mutta kun kihlaus on sitten vahvistettava sormuksia vaihtamalla, ei morsian enää voi hillitä itseään, vaan hyökkää äkisti kiivain sanoin Aapelia, Eenokkia ja koko räätälien sukukuntaa vastaan. Kohteliaisuus synnyttää toisen kohteliaisuuden, ja asianomaiset sinkoavat nyt siinä toisilleen teräviä totuuksia. Aapelin säyseämmät vuorosanat ilmaisevat kuitenkin saman seikan, minkä hän itsekin myöntää, että hän on puolestaan vahvasti rakastunut. Miten hämillinen Aapeli nyt sitten siinä koperoineekaan sattuu hän särkemään kallisarvoisimman kappaleen Eevan mukanaan tuomasta irtaimistosta, hänen "ehtaposliinisen sokerirasiansa, rakkaan nimipäivälahjan herroilta", ja silloin hän on mennyttä miestä: välit rikkoutuvat kokonaan. Aapelin kehoituksesta kysyy Eenokki varmuuden vuoksi vielä kolme kertaa "Eeva Matintytär Helanderilta, onko hänellä vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle", ja saa tältä tenhottarelta joka kerta yhä pilkallisemman ja katkeroituneemman vastauksen. Nyt seuraa liittokumppanusten välinen lyhyt tilinteko, Eevan vaatimus särkyneen sokerirasian korvaamisesta samoin kuin takaisinkyyditsemisestä torjutaan yhtä ivallisesti; hiljaa hyräillen hän kerää nyyttiin kompeensa ja menee tiehensä. Aapeli on kuitenkin sangen onneton, kun hänelle niin äkkiä kangastanut avio-onni on yhtä äkkiä luisunut hänen käsistään; häntä lohduttaakseen Eenokki kertoo, että Viitamäen luutnantin on tapana pahalla tuulella ollessaan panna tyttärensä soittamaan valssia, ja kun hän on sitten muutaman kerran pyörähdellyt rouvansa kanssa soiton tahtiin, on kaikki taas hyvin. Keinoa koetellaan nytkin; oppipoika Jooseppi pakotetaan itkua vääntäen rallattamaan valssia, ja molempien räätälien pyöriessä esirippu putoaa.

Kuten on nähtävissä, ei koomillinen juoni — mikäli tässä näytelmässä voi juonesta edes puhuakaan — voisi mitenkään olla sen yksinkertaisempi. Siinä ei tapahdu mitään sellaisten selkkausten pohjalla, jotka ensin pitävät vireillä katselijan mielenkiintoa ja sitten päättyvät onnellisesti; mutta jos katsottaisiin oikeaksi, että koomillinen tapahtuma yleensä esiintyy ylen kärjistyneenä odotuksena, joka äkkiä raukeaa tyhjiin, olisi käsiteltävänämme mallikomedia; sillä kun toiset komediat alkavat vaikeuksin ja päättyvät kihlaukseen, on tässä asiain kulku aivan päinvastainen; tässä on alkuna mielissä kangasteleva kihlaus, jota ei kukaan näytä tahtovan tai voivan estää, ja kuitenkin päädytään siihen — ettei siitä tulekaan mitään. "Kihlauksen" koomillinen vaikutus perustuu kuitenkin vähimmin tähän seikkaan; korkeintaan voimme sanoa, että katsoja on yhtä tyytyväinen, vaikka kihlauksesta ei tällä kertaa tulekaan mitään, kuin muulloin siihen, että nuori pari saa toisensa, ja tältä kannalta on siis loppu onnekas, niinkuin sen tuleekin aina olla hyvissä komedioissa. Mutta tässä, niinkuin "Nummisuutareissa", perustuu koomillisuuden voimakkuus etupäässä luonteisiin, ja pääasiallisesti juuri niiden alkuperäisyys ja naiivisuus se se pitää vireillä katsojan mielenkiintoa, huolimatta siitä, että jännittävä toiminta kokonaan puuttuu. Joka on aikaisemmin tutustunut "Nummisuutareihin", hänestä tuntunee, että Kiven suutarit toistuvat hänen räätäleinään. Lähemmin tarkastellessa ja vertaillessa selviää kuitenkin pian, että tämä pitää paikkansa vain sikäli, että molemmat ovat otetut samasta ahtaasta piiristä, ja siksi ovat määrätyt niin puhe- kuin menettelytavat jotensakin tarkalleen toistuen samanlaiset. Mutta muutoin ovat nämä räätälit uusia hahmoja niin Kiven tuotannossa kuin yleensä meidän kirjallisuudessamme. Kenties vielä paremmin kuvattu kuin molemmat mestarit on oppipoika Jooseppi, joka yhtä järkkymättömän hartaasti sekottaa pataansa, kuvailee mestarinsa mielentilaa ja päätöstä, ottaa tulijat vastaan ja suorittaa tanssimusiikkia tupaanjääneille. Tyypillisin henkilöhahmo on kuitenkin näistä neljästä ylpeä ja kevytmielinen emännöitsijä, jota hänen lyhyet, kärkevät eivätkä varsin hienot vuorosanansa mestarillisesti luonnehtivat.

Pari muutakin seikkaa selvittänee "Kihlauksen" näyttämömenestyksen ja — se meidän on lisättävä — sen huvin, minkä, se myöskin luettuna tarjoo. Näytelmän henkilöitten ei ole laisinkaan tarkoitus vaikuttaa koomillisilta sen kautta, mitä heillä on sanottavana — hehän ovat milloin juhlallisella, milloin ärtyneellä mielellä — mutta niin hupaisa on kuitenkin vuoropuhelu, että muumioita olisimme, ellei se meitä naurattaisi; tämä on sitäkin onnellisempaa, kun vuoropuhelu muutoin Kiven tavallisen laajasanaisuuden vuoksi ei ole omiaan peittämään näytelmän toiminnan puutetta. Parhaaksi todisteeksi tämän vuoropuhelun väkevästä koomillisuudesta kelpaa se seikka, että vaikka juonen kehittyminen osittain esitetään vain kertomalla, me kuitenkin seuraamme myötä, emme ainoastaan väsymättä, vaan huvitettuina; näin on laita Joosepin kertomuksen naimatarjouksesta ja sen seurauksista ja samoin Aapelin kuvauksen käynnistä herrain luona ja sieltä lähdöstä. Se seikka, että nämä kertomukset liittyvät kiinteästi näyttämöllä esiintyviin henkilöihin, eivätkä siis tunnu syntyneen katsojain vuoksi tai vartavasten naurattamaan, on niiden draamallisena oikeutuksena ja lisää niiden vaikuttavuutta. Lopuksi sisältyy "Kihlaukseen" oiva annos satiiria, jonka kohteena on varsinkin "Herrojen-Eeva" ja hänessä olennoitu luuloteltu hienostus; se on kuitenkin ytimeltään karkeaa, eikä enää kansanomaisesti raikasta. "Kihlauksen" tarjoama kuva on vielä vähemmän kuin "Nummisuutarien" hieno ja tunteellisen runollinen, ja vielä vähemmän kuin viimemainitussa draamassa seuloo tekijä tässä rohkeita kuviaan ja kansanomaisia puheenparsiaan; samoin on näytelmän kirjoitustapa vieläkin vähemmän hiottua kuin Kiven suuren komedian."

Sensijaan ei Albin Lönnbeck kiinnitä mitään huomiota Kihlaukseen, kun taasen Julius Krohn asettaa sen "Nummisuutarien rinnalle täysiarvoisena, vaikka pienoisena kuvauksena" (Suomal. kirjall. vaiheet, s. 435). Krohn valaisee parilla sanalla Kihlauksen juonen koomillisuutta, luonnehtii lyhyesti Aapelin ja Eenokin, jota hän vertaa kanttori Sepeteukseen, pitäen hänen saarnaa matkivaa kihlajaispuhettaan peräti koomillisena.

Kihlaus liittyi heti ensimmäisiä askeleitaan ottavan Suomalaisen Teatterin ohjelmistoon, ja se esitettiin ensi kerran Porissa 25 p. lokak. 1872. Helsingissä oli ensi-ilta 13 p. maalisk. 1873. Sanomalehtien lausunnot ovat luonnollisesti varsin myönteisiä: Kihlaus panee ainakin naurujänteet liikkeelle, se on yllättävän uskollinen kuvaus kansamme elämästä ja se muistuttaa hollantilaisten mestarien laatukuvia (Björneborg, 1872, N:o 43; Morgonbladet, 1873, N:o 62). Niinpä saattaakin Aspelin-Haapkylä, joka näihin aikoihin oli Morgonbladetin teatteriarvostelijana, Suomal. Teatterin historiassaan (II, s. 39) todeta, että Kihlauksella oli teatterin alotellessa kotimaisista kappaleista suurin menestys.

Tänä kiihkeänä luomiskautena v. 1866 syntynyt toinen pikkunäytelmä, Yö ja päivä, josta Kiven tarkoituksen mukaisesti onkin Kihlauksen ohella tullut seuranäyttämöittemme parhaita suosikkeja, innostutti, lehtori P. Th. Stolpen kustannuksella v. 1867 ilmestyttyään, tri J.W. Calamniuksen kirjoittamaan siitä suosiollisen arvostelun Kirjallisen Kuukauslehden joulukuun numeroon 1867 (s. 325). Arvostelija pitää kappaletta pienenä välityönä suurempien yritysten lomassa, huomauttaa luonnekuvien ja toiminnan ristiriitaisuudesta, mutta kohtelee muutoin tekijää suurta kunnioitusta ja huomiota ansaitsevana nerona, jolta on vielä paljon odotettavissa. Arvostelu kuuluu:

"Yleisö kun parhaillaan hra Stenvall’ilta odottaa suurempaa ilostelevaa kuvaelmaa 'seitsemästä veljestä', lähettää hän äkki-arvaamatta sen nautittavaksi pienen yhden näytöksen näytelmän, joka ei sekään, jos saapi salaa hiiskua, ole ainoa tämmöinen, mikä viimeisinä aikoina on lähtenyt hänen nerokkaasta kädestänsä. Kaksi naapuri-perhettä elää toistensa kesken tulisessa riidassa. Mutta heidän lapsensa lempivät toisiansa hellästi. Morsian on sokea, ja syynä hänen sokeuteensa on sulhon isä. Vanhempien mielestä on se varmana asiana, etteivät nuoret lempiväiset ensinkään saa mennä naimisiin. Morsiamen sokeutta koetetaan noitaakalla parantaa. Ollaan hyvällä toivolla onnistumisesta. Mutta noita-akka on nimeänsä parempi. Hän ei ainoastaan tahdo uudestaan saada valoa morsiamen himmentyneisin silmiin, vaan mielii sen lisäksi jälleen saada rauhaa ja sovintoa riiteleväisten naapurien sydämiin. Nyt on hetki tullut, jolloin peite ensi kerta avataan sokean tytön silmiltä. Naapurit ovat vastikään tulleet nuotalta, ja kylän väkeä on kokoontunut viettämään sulhon ampuman karhun peijaisia. Side otetaan pois, ja nuori tyttö katselee ihastuksella sinertävää taivasta, viheriöitsevätä maata ja suloista maisemaa 'Saiman huokaelevalla rannalla'. Vihdoin näkee hän myös sulhonsa kauniit kasvot ja pyörtyy hänen syliinsä. Naapurit laskeuvat toistensa syliin: sovinto on tehty.

Tämä on näytelmän perusta. Vaikk’ei aate ole uusi ja alkuperäinen, täytyy myöntää, että se on kaunis. Mutta dramallinen se ei ole. Ei ole myöskään kehitys perustettu luonteisin eikä tapauksiin. Koko kappale ei ole muuta kuin yksityinen kohtaus. Tekijä saapi anteeksi antaa, ettei lukija oikein vakaasti voi luottaa semmoiseen sovintoon, minkä kuvailtu kohtaus äkkiarvaamatta aikaan saattaa kahden talonpojan välillä, jotka rinnassaan kantavat seitsemäntoistavuotistä vihaa, ja jotka puheissaan näyttävät, etteivät juuri ole aivan hennot sydämensä ja tunteittensa puolesta. Mutta — kenpä tahtonee vaatia pieneltä yhden näytöksen näytelmältä niin jyrkän esteetillistä täydellisyyttä. Tähän katsoen ei voi muuta kuin kiittää kappaletta vallan sieväksi. Tuo kaunis idyllinen loppukohtaus, kun nuori neitsy ihaellen nauttii luonnon erinomaista kauneutta, tuntuisi lukijalle milt’ei kummallekin, kun sen tietää "Kullervon" ja "Nummisuutarien" runoilijan tekemäksi, ellei jo muutamat eri kohdat viimemainitussa kappaleessa, samaten kuin muutamat hänen pienemmistä runoelmistansa olisi huomaavalle osoittaneet, ettei tämmöinen tunne ole runoilijalle vieras. Muistutamme esm. "Linnunkoto" nimisestä runoelmasta (Ks. K. Kuukausi ehden N:o 3, vuodelta 1866).

Luulemme, että kappaleella on asemansa, minkä, se oikein hyvin täyttää: seura-teaterissa. Pieni sievä näytelmä harvoine henkilöineen, yksinkertaisina laitoksineen ja keveine osineen on pienille varoille aivan sopiva. Sen pahempi täytyy meidän valittaa, että kappale, niin lyhyt ja siisti kuin se muutoin on, on täynnä kielivirheitä semmoisia, joita toisenkin luokan koulupoika voisi helposti korjata, mutta tiedämmehän, että nerot usein ovat huolimattomat sellaisten vähäisten asiain suhteen. Vika on mielestämme tässä kohden kustantajan, joka ei ole parempaa huolta pitänyt korrehtuurin lukemisesta."

Eliel Aspelin ei anna Yölle ja päivälle kovinkaan suurta arvoa. Hänen esitelmänsä tämä kohta kuuluu (Kirjall. Kuukausi., 1872, s. 238):

"Yö ja Päivä" on vähäpätöinen runoelma, paremmin kutsuttava dramalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin v:na 1867 ja on sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. — Vanha viha kahden perhekunnan kesken on (samoin kuin "Kullervossa" ja "Karkureissa" — siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea tyttö, näistä kummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto syntyy ihmetyön kautta, kuin, näet, noita-akka parantaa tytön silmät. Lyyrillinen innostus, jolla tytön ensimäinen silmäys mailman ihanuuteen on kuvattu, on näytelmän mainittava ansio."

Gustaf Lönnbeck puolestaan käsittelee Yötä ja päivää kappaleena, jossa Kivi ei enää liiku yhtä tukevalla kansanomaisella pohjalla kuin Nummisuutareissa ja Kihlauksessa, ei senkään takia, että hän on saanut aiheen kappaleeseensa H. Hertzin lyyrillisestä näytelmästä Kuningas Renén tytär. Niinpä esiintyykin hänen luonnehtimiskykynsä tässä kappaleessa melkoista heikompana kuin noissa mainituissa todellisissa kansankuvauksisaa. Lönnbeckin arvostelu Yöstä ja päivästä kuuluu seuraavasti (Finsk Tidskrift, VI, ss. 401—404):

"Nämä Kiven molemmat komediat [Nummisuutarit ja Kihlaus] ovat kuitenkin hänen näytelmistään ainoat, joiden sekä aihe että luonnekuvat on otettu kansanelämästä; sillä kolmannesta kappaleesta, Yö ja päivä-nimisestä yksinäytöksisestä draamasta, lienee oikeampaa sanoa, että tekijä on sijoittanut sen toiminnan kansanelämään, ja tämä sana ei perustu yksinomaan siihen, että näytelmän pääajatus muistuttaa siksi paljon H. Hertzin lyyrillistä draamaa 'Kuningas Renén tytär', että olisi ihmeellistä, ellei Kivi oksi saanut siitä virikettä näytelmäänsä. Tuota ajatusta on kuitenkin käsitelty itsenäisesti, vaikkakaan ei erikoisen taitavasti; sen sijaan käy kappaleesta ilmi, että Kivi kykenee kohoutumaan myöskin lyyrillisempään, lämpimämpään ja sanan ahtaammassa mielessä puhtaasti runolliseen tunnelmaan. Näyttämö on erään Saimaan lahdelman rannalla; siellä on rinnan kaksi talonpoikaistaloa. On kesäyö ennen auringon nousua. Saimaa lepää rauhallisena ja ihanana; mutta naapurusten, talonpoikaistalojen asujainten välillä ei suinkaan vallitse rauha ja sopu. Toisiaan soimattuaan ja sadateltuaan he lähtevät juron äänettöminä yhteiseen nuotanvetoon. Heidän vihansa juontaa juurensa jo monien vuosien takaa, jolloin itäisen vihollisen hyökätessä toinen naapuri Keimo oli puolustanut rauhallista alistumista, kun taasen toinen heistä, Mannila-niminen, oli kourallinen väkeä apunaan asettunut vastustamaan vihollista, mistä kuitenkin oli lopulta seurauksena, että koko kylä poltettiin ja sen asukkaat vain vaivoin pelastautuivat järven toiselle puolelle; tällöin menetti Keimon kolmivuotias tytär näkönsä. Liisa on nyt täysikasvuinen neito, jota rakastaa Tapani, Mannilan poika. Tämä suhde ei kuitenkaan anna aihetta toivoon, että vanhemmat sopisivat riitansa; sillä vaikka näillä on tiedossa nuorten molemminpuolinen kiintymys, ovat he kovemmat ja vihamielisemmät kuin konsanaan. Mutta Keimon kotiin on ilmestynyt Kerttu-niminen, lääkitsemistaitoon perehtynyt vanha vaimo; hän on ryhtynyt yrittämään sokean Liisan parantamista, ja, niinkuin pian tulee ilmi, myös onnistunut, vaikkakin, toistaiseksi vain Liisa itse tietää siitä; päivän kirkkautta hän ei ole kuitenkaan vielä nähnyt, vain huoneen hämärälle valolle on hänen silmänsä voitu näihin asti avata: ulkona hän liikkuu vielä side silmillä. Aamuvarhaisella tulee Tapanikin sinne, kotiutuneena onnistuneesta karhunajosta, jossa hän on ollut sankarina. Pian tulevat toveritkin tuoden mukanaan kaatuneen metsän kuninkaan, ja kun myöskin nuottaväki on palannut ja kun juuri auringon ensi säteet tervehtivät metsiä ja niittyjä ja Saimaan avaraa pintaa, otetaan side silmiltä. "Ja tämäkö on maailma!" huudahtaa Liisa. "Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo! Taivas, niin juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten asunto. Miksi ei enkelten?" Tapahtuman valtaamina käyvät naapurukset toisiinsa syliksi, viha on vihdoinkin häipynyt, ja vain rakkaus vallitsee.

Tässä on siis Kivi laatinut näytelmälleen lujemman rungon, toiminnan, joka määrätystä vaikeuksien täyttämästä lähtökohdasta kirvoten johtaa hyvään päätökseen; mutta Kiven haluttomuus määrätyn suunnitelman luomiseen ja noudattamiseen ilmenee siitä tavasta, miten Kivi on käyttänyt tai oikeammin sanoen ollut käyttämättä niitä draamallisia keinovaloja, jotka hänellä olisi pitänyt olla näytelmän pääajatuksen pohjalla aivan käsissä. Niinpä joutuu heti alusta katsojan tietoon, että Liisa on saanut näkönsä jälleen; loppupäätöksen jännittävä odotus, jonka olisi voinut saada aikaan pitämällä häntä asiasta epätietoisena, muuttuu nyt pelkäksi psykoloogiseksi kiinnostukseksi siihen, kuinka muutos on vaikuttava sokeaan tyttöön itseensä. Sitä vastoin tämän muutoksen mahdollisuus on tuskin ollenkaan päässyt tunkeutumaan muiden toimivien henkilöiden tietoisuuteen, ja siten tulee sovinto ilman edelläkäyvää valmistelua. Saattanee olla aivan todenmukaista, että juuri sokeassa tapahtuvan onnellisen muutoksen äkillisyys vaikuttaa niin voimakkaasti näihin yksinkertaisiin kansanluonteisiin, että se aivan äkkiä tempaa heidät mukaansa; mutta sitä siltaa, joka johtaa edellisestä mielentilasta seuraavaan, ei saa draamasta koskaan puuttua, ja sen täytyy näkyä, olipa se sitten miten hentojen säikeitten varassa tahansa. Tämän sillan rakentamisen on Kivi lyönyt laimin, ja siksi on hieman vaikeata uskoa, että naapurukset, jotka ovat lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa eläneet toistensa rinnalla vihan kovettamina, nyt hetkessä heltyisivät.

Tästä näytelmästä käy muutoin ilmi se merkittävä seikka, että heti kun Kivi poistuu siitä piirista, jonka luonteen ja omituisuudet hän omakohtaisen havainnon tietä tarkoin tuntee, ja vaikka hän edelleenkin pysyy itse kansanelämän alalla, hän aivan kohta kadottaa tunnusmerkillisen luonnehtimiskykynsä. Sillä verrattuina "Nummisuutareissa" ja "Kihlauksessa" käytetyn varman ja leveän siveltimen luomiin värikkäisiin maalauksiin, ovat nämä luonteet pelkkiä, ääriviivoja ja sen lisäksi vailla erikoisen selvää yksilöllisyyttä. Vielä muuan toinenkin seikka vaikuttaa siihen, ettei "Yö ja päivä" ole niin eloisa kuin kaksi ensinmainittua näytelmää. Vuoropuhelun laajuus masentaa nimittäin siinäkin toiminnan, suomatta korvaukseksi komediojen virkistävää huumoria; tässä näytelmässä Kivi eksyy parhaasta päästä laveihin lyyrillisiin purkauksiin, mutta lyyrillinen ilmaisu ei ole hänen vahvoja puoliaan, ja sanonta on sen vuoksi paikoittain raskasta, paikoittain pöyhistelevää. Näytelmän runollinen huippukohta on hetki, jolloin side otetaan sokean silmiltä. Tässä kohdassa samoin kuin useissa muissakin on kauneutta, joka saa sentään kiinnostuneena ja nautintoa tuntien lukemaan näytelmän; emme tiedä, onko sitä milloinkaan yritetty esittää näyttämöllä."

Silloin kun G. Lönnbeck v. 1879 kirjoitti tämän arvostelunsa oli Suomalainen Teatteri jo 4 vuotta aikaisemmin, heinäkuussa 1875, esittänyt Yön ja päivän Oulussa. Sittemminkin on tämä pikkunäytelmä ollut tuon tuostakin Suomalaisen Teatterin ohjelmassa, ja, niinkuin on mainittu, maaseudun seuranäyttämöt ovat sitä myös suosineet.

Albin Lönnbeck koskettelee vain sivumennen Yötä ja päivää, pitäen tätä hänen nähdäkseen aivan merkityksetöntä kappaletta sekä Karkureja eräänlaisina Lean teknillisinä esiharjoitelmina. Julius Krohn (Suom. kirjall. vaiheet, s. 437) toteaa myöskin, että "Yö ja päivä on verrattain vähempiarvoinen kappale", ja että "vastakohdat ovat siinä samat kuin Karkureissa: vanhempain keskenäinen vihamielisyys ja lasten välinen rakkaus". Erittäin kauniisti on kuvattu näkönsä saaneen tytön "ihastus hänelle auenneesen Jumalan luontoon".

Nelinäytöksinen huvinäytelmä Olviretki Schleusingenissä, niinikään v. 1866 syntynyt, jäi kirjoittajan pöytälaatikkoon, joutumatta yleisön enempää kuin arvostelijainkaan käsiin ennen kuin vasta Kiven Kootuissa teoksissa v. 1916.

Vuoden 1867:n satoa olivat pieni näytelmä Sankarteos, yksinäytöksinen Leo ja Liina sekä suurimmaksi osaksi Lea, joka valmistui lopullisesti vuoden 1868:n puolella, samoin kuin suuri 5-näytöksinen murhenäytelmä Canzio, joka oli pantu alulle v. 1867, mutta joka valmistui arvattavasti vasta v. 1869.

Näistä on Sankarteos hävinnyt jäljettömiin, mutta Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, jolle Kivi oli lähettänyt tämän kappaleen Leon ja Liinan ja Lean ohella julkaisemista varten, on arvostelijakuntansa lausuntona merkityttänyt siitä 6 p. lokak. 1868 pöytäkirjoihinsa seuraavaa:

"'Sankarintyö’ on kiitettävä sekin, sillä kuvaus siinä on Suomen kansasta otettu, mutta taiteellisuutensa puolesta on teos puolitekoinen, kun kuvauksen lopullinen selviäminen siinä ihan puuttuu. Lukija ei saa vastausta kuka voittaa, tytön hellä rakkausko vai hänen isänsä selvä ymmärrys ja vaka kokemus, eikä myöskään tule selville, miksi Heribert parooni muuttuu. Pait sitä, niin paroonin ja isänki mieliluonteet ovat loppupuolella raukeammasti kuvatut kuin alussa. Tämä näytelmä-kappale ei siis tyydytä lukijaa eikä näkijääkään. Siihen olisi pantava enemmän taiteellisuutta, paroonin ja isän mieliluonteet olisivat parannettavat ja isän vatsatauti ihan jätettävä pois, sekä koko teos jatkettava 2:lla näytöksellä, missä kuvauksen loppu selviäisi" (Tri O.J. Brummerin lähettämän pöytäkirjanjäljennöksen mukaan, § 2.)

Leo ja Liina ei sekään korjaamattomana kelvannut Viipurinseuralle, ja ilmestyi se vasta v. 1878 Kiven Valituissa teoksissa. Viipurilainen tutkijakunta, johon oli nimenomaan Kiven lähettämien kolmen kappaleen arvostelemista varten valittu herrat E.O Isoni, Fr. Polén ja R. Mallenius sekä apujäseneksi Rick. Relander, oli Jäähyväishetkestä — se on Leon ja Liinan toinen nimi — lausunut: "Tässä on keskustelu hyvä ja henkilöiden mieliluonteet myös hyvästi kuvatut, mutta kertomus kokonaan pitkämäistä, kun ei ole tapausta mitään koko aikana; se tarvitseisi siis tapauksia, kunnolliseksi tullakseen" (Sama pöytäkirjan pykälä kuin edellä).

Lea sensijaan oli Viipurin Kirjallisuusseuralle "kaikin puolin muuten otollinen" paitsi että siinä oli Seuran arvostelijakunnan lausunnon mukaisesti joitakin "yksinpuheita" lyhennettävä ja "kieltä yleiseen koko teoksessa varotellen parannettava ja korjailtava" — muuta tuskin kuitenkaan korjattiin kuin että Fr. Polénin ehdotuksesta tehtiin Sakeuksesta "Sakaio", Natsarenuksesta "Natsareno" ja että "näyttää mullaksi" korjattiin "näyttää mullalle". Huomattava on, että lehtori B.F. Godenhjelm, jolle Kivi lähetti m.m. Lean kielen puolesta tarkastettavaksi ennen sen Viipuriin toimittamista, sanoo Lean olleen "kielenkin puolesta niin hyvin kirjoitettu, ett’ei antanut aihetta mihinkään korjauksiin" (A. Kivi, Koot. t., II, s. 513). Niinpä sitten Lea ilmestyikin Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Näytelmien 2. osassa helmikuussa y. 1869. Painos oli 500 kpl., ja tekijä sai palkkiota 25 markkaa painetulta arkilta.

Niinkuin tunnettua, on Lealla aivan erikoinen asema kansallisen näyttämömme historiassa. Se oli ilmestynyt painosta helmikuussa 1869, ja jo saman vuoden toukokuun 10 p:nä esitettiin se ensi kerran tilaisuudessa, jota on tapa mainita suomalaisen teatterin syntymistilaisuudeksi, suositun ruotsalaisen näyttelijättären Hedvig Charlotte Raa’n näytellessä pääosaa suomenkielellä. Kiven ystävä Kaarlo Bergbom, joka johti keväällä 1869 Helsingissä toimeenpantuja seuranäytäntöjä, oli pyytänyt ja saanut Viipurin Kirjallisuusseuralta Lean käsikirjoituksen käytettäväkseen ennen kappaleen ilmestymistä painosta. Hän ryhtyi puuhaamaan Lean esittämistä mainituissa seuranäytännöissä ja oli asiasta kirjeenvaihdossa Kiven kanssa, joka piti Leaa liian vaikeana osana "jollekin nuorelle tutentipojalle", jollaiset tavallisesti esiintyivät tyttöjen osissa: ellei toimeen saataisi etevää näyttelijätärtä, olisi Kiven mielestä parasta jättää kappale esittämättä. Kuultuaan sitten ystävänsä todellisista aikeista, ilmaisi hän tyytyväisyytensä asiaan ja aikoi itsekin olla läsnä ensi-illassa, mutta ei sitten hermostuneelta arkuudeltaan voinutkaan toteuttaa tuumaansa, koska pelkäsi joutuvansa huomion esineeksi.

Pääkaupungin lehdissä ilmoitettiin hyvissä ajoin, että Uudessa Teatterissa annetaan maanantaina 10 p. toukok. "Suomalainen seuranäytelmä" samalla ohjelmalla kuin viimeksi Arkadia-teatterissa, paitsi että Z. Topeliuksen laulukappaleen Saaristoseikkailun sijasta esitetään Lea, yksinäytöksinen näytelmä, jonka on kirjoittanut A. Kivi ja jonka nimiosassa rouva Haa tulee ensi kerran esiintymään suomenkielellä. Muuna ohjelmana, jonka suoritus alkaa klo ½ 8 i.p., on pari Mozartin ja Flotowin alkusoittoa, "näytelmällinen kuvaelma" Pilven veikko ja toinen näytös Flotowin oopperasta Martha suomeksi.

Uusi Suometar kertoo perjantaina 7 p. toukok. 1869 36. numerossaan näistä seuranäytännöistä ja odotettavissa olevasta Lean esityksestä seuraavasti:

"Suomalainen seuranäytelmä viime maanantaina. Osittain iloisella mielellä, osittain levottomuudella, osittain myöskin päätä pullistuttavalla epäilyksellä kokountui maanantai-iltana runsaslukuinen katselijajoukko Arkadia teateriin. Suomen kieli oli näet ensikerran täällä Helsingissä näkymölle astuva korkeamman sivistyneen elämän lausekeinoksi, vallasnaisten puhuttavaksi, vieläpä operassa laulettavaksi. Esiripun kohotessa yleisön silmiä ihastutti erittäin soma näytelmällinen kuvaelma 'Pilven veikko', joka isänmaallisen aineensa sekä kauniin musikinsa vuoksi miellytti niin, että sitä toistamiseen näytettäväksi pyydettiin. Tämän jälkeen toimitettiin aivan taitavasti laulunsekainen kahden näytöksen kappale 'Saaristossa', käännös Z. Topeliuksen kirjoittamasta 'Ett skärgärdsäfventyr'. Olipa muun muassa aivan hauska kuulla kuinka prinssit, amiraalit ja kreivinnat haastelivat suomea, jommoista erinomaisuutta ainoastaan taiteen vielä on lupa esiin tuoda. Illan jaloin tuote oli kuitenkin tuo toinen näytös Flotowin mainiosta operasta 'Marthasta', jonka johdannoksi soitettiin saman säveltäjän yhtä kuuluisan operan Alessandro Stradellan ouverturi. Juuri tässä toisessa näytöksessä "Marthasta" ilmauntuu Flotowin ylevä taito erittäin suuressa määrässä, jonka lisäksi tuo ikikaunis Irlantilainen laulu 'Kesän viimeinen kukka' tässä on saanut sijansa. Se tapa, jolla tämä näytös nyt suoritettiin, näytti suuresti tydyttävän yleisöä ja osoittaa kuinka tarkkaa huolta on harjoituksiin laskettu sekä myöskin kuinka oivallisia laulukykyjä ovat meidän tarjonamme. Oli erittäinki ilahuttavaa, että niin etevä laulajatar kuin neiti E. Mechelin, oli ottanut Marthan osan toimittaaksensa, emmekä saata olla sydämellisiä kiitoksia lausumatta sekä hänelle, että kaikille niille, jotka ovat panneet aikaa ja vaivaa näihin taiteellisiin yrityksiin, joiden menestyminen suuresti edistää kansallista sivistystyötämme.

Toinen suomenkielinen seuranäytelmä annetaan ensi maanantaina, tämän kuun 10:nä, uudessa teaterissa. Silloin näytetään, paitsi 'Pilven veikko' ja toinen näytös 'Marthasta', A. Kiven kaunis ja viehättävä näytelmä 'Lea'. Voimme ilmaista yleisölle sen yhtä odottamattoman kuin ihastuttavan uutisen, että pääjäsenenä tässä kappaleessa näyttelee täällä olevan ruotsalaisen teaterijoukon etevin näyttelijätär rouva Raa. Arvattavasti on teaterisali tuleva täpötäyteen katselijoita, kosk’ei "Leaa" voida antaa enemmän kuin kerran. — Piljettejä saapi ennakolta tilata uudessa teaterissa tänäpänä k:lo 4-6 j.p.p. sekä seuraavina päivinä, josta likemmin programmeista."

38. numerossaan torstaina 13 p. toukok. 1869 kuvailee sitten _Uusi

Suometar_ tuon "suuren maanantain" "tavattomia tapauksia" ja merkitystä:

"Suomenkielinen Näytelmä viime maanantai-iltana oli tavattomimpia tapauksia pääkaupunkimme taiteellisessa elämässä. Se oli ensimäinen kerta, milloin suomenkielinen näytelmä-programmi oli laitoja myöden täyttänyt uuden komean teateri-huoneemme, — ensimäinen kerta myöskin, jolloin alkuperäinen kappale kansallisella kielellämme oli täydellisemmältä taiteen kannalta esitettävä. Että tämä on tullut mahdolliseksi, siitä yleisö saapi kiittää kaikkia niitä herroja ja neitiä, jotka olivat uhranneet aikansa ja toimensa tähän asiaan, mutta etupäässä Ruotsalaista näyttelijätärtä rouva Charlotte Raa’ta, joka oli ottanut näytelläksensä päähenkilön osat Aleksis Kiven kauniissa 'Lea'-kappaleessa. Rva Raa tietysti ei ole voinut tai ennättänyt käyttää suomen kielen oppimiseen enemmän aikaa, kuin mitä hänelle muutaman kuukauden kuluessa on muista ahkerista näyttelijä-toimistaan liiennyt. Myöntää siis täytyy, että hänen päätöksensä lainata ylevää taidettansa suomenkielen palvelukseen oli mitä uskaliainta, ja tämä uskallus on sitä ihmeteltävämpi, kun tiedetään, että juuri ne, jotka niin mielellään tahtovat olla dramallisen taiteen varsinaisina kannattajina tässä maassa, eivät suinkaan ole kehoituksilla häntä vahvistaneet. Vaan rouva Raa on voittanut kaikki vastukset tavalla semmoisella, josta ei voi olla kuin yksi ääni. Jos itse kappaleella on se ansio, että se antaa dramalliselle taideniekalle kylläksi tilaisuutta osoittamaan taiteellista mahtiansa, niin vasta rouva Raa’n esitys on osoittanut mitä Kiven "Lea" oikeastaan on, — hehkuva itämainen kuvaus ihaninta laatua. Mitä rouva Raa’n suomen kieleen tulee, se oli tarkka, sujuva ja puhdas. Yleisön ihastus olikin rajaton ja huone kaikui todellisesta suosion myrskystä. 'Lean' jälkeen huudettiin rouva Raa useat erät ulos ja tervehdittiin kättentaputuksilla sekä kukkaskimpuilla. Näistä kukkaskimpuista yksi tavallista isompi sisälsi kultaisen rannerenkaan, johon seppelöitty kantele oli kuvattu ja johon oli sisäpuoleen piirretty muistosanat: Charlotte Raa'lle. Helsingissä 18 10/5 69. Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle."(Lause on otettu Lean viimeisestä sanelmasta itse kappaleessa.) "Lean" edellä näytettiin nyt, niinkuin edellisellä kerralla Arkadiassa, tuo kaunis tableau 'Pilven veikko' laulun kanssa, ja samate 'Lean' jälkeen 'Marthan' toinen näytös, molemmat niinkuin ennenkin erinomaisella menestyksellä.

Jos kysymme, mikä tämän tapauksen merkitys on, täytyy vastata, että ennen kaikkia se on osoittanut suomenkielisen teaterin mahdollisuutta meidän maassa. Se into, joka on pannut nämä seuranäytelmät toimeen, ja se into, joka niiden onnistumisesta on syntynyt, ennustavat toivoaksemme valoisampaa tulevaisuutta kansalliselle teateri-taiteellemme. Ja aivan merkillinen kohta on sekin, että muukalainen ensimäisen luokan näyttelijätär on tahtonut näin jalolla alttiiksi-antamuksella lainata apuansa tähän kansalliseen toimeen; sillä se merkitsee, että kansallinen asiamme voimakkaasti valloittaa alaa. Me olemme ennen lausuneet mielipahan sanoja siitä teateri-harrastuksesta, joka ei pidä sopimattomana käyttää Suomen kansan hiellä ja vaivalla ansaittuja varoja ulkomaalaisen teaterijoukon ylläpitämiseen. Että nyt kuitenkin tästä vieraasta joukosta yksi, sen etevin jäsen on ikäänkuin sanaimme tutkaimen katkaissut, on asia josta vielä enemmän iloitsisimme, jos ei se olisi sula sattumus, josta ansio ei missään määrässä tule teaterijohtokunnalle, vaan yksistään rouva Raa’lle. Vaan totta on, että hänen ansionsa onkin erinomaisen suuri. Hänen ainoa palkintonsa on, että hänen nimensä on säilytettävä tavallista merkillisempänä meidän kansallisen taiteemme historiassa. Sillä senpä uskallamme nyt toivoa, että se myötäinen hetki, joka näkyy tulleen suomenkieliselle dramataiteelle, ei ole päästettävä tyhjään haihtumaan, vaan että jotakin perustusta nyt koetetaan laskea tulevaisuudelle. Ja siinä tapauksessa kenties ei ole mahdotonta, että vielä saadaan luottaa rouva Raa’n jäntevään tahtoon ja intoon."

Myöskin Kirjallinen Kuukauslehti tehostaa toukokuun numeronsa (s. 131) kuukauskirjeessä, jonka arvattavasti Yrjö Koskinen on kirjoittanut, voimakkaasti Lean ensi-esityksen merkitystä:

"Viime-mainitusta tapauksesta käännymme toiseen monta vertaa ilahuttavampaan, josta viime-kulunut kuukausi on ollut merkillinen. Me tarkoitamme niitä kahta suomenkielistä näytelmää, jotka täyttivät, toinen Arkadian, toinen ison teaterin salin yhtä lukuisalla kuin innostuneellakin katsojakunnalla. Näiden iltain runsaasta huvituksesta on yleisö suuressa kiitollisuuden velassa kaikille niille naisille ja herroille, jotka tähän yritykseen ovat panneet aikaa ja vaivaa, niitä ikäviä rettelöitäkään pelkäämättä, joilla tässäkin asiassa eräältä taholta lienee koetettu vaikeuttaa tämän hyvän yrityksen menestymistä. Suurin on kumminkin yleisön kiitollisuuden velka sille mainiolle ruotsalaiselle taiteilijattarelle, jolle joku aika sitten meidän kieli vielä oli tuiki tuntemattomana, vaan joka nyt hyväntahtoisesti otti toimittaaksensa pääosan hra Kiven 'Lea' näytelmässä ja suoritti tehtävänsä niin mainiolla tavalla, monta vertaa mainiommalla, kuin kukaan olisi voinut toivoakkaan. Rouva Charlotte Raa, ottaessansa osaa tähän toimeen, antoi jo sillä kansallisille riennoillemme ja erittäinkin työlle suomenkielisen teaterin aikaansaamiseksi hyväksymisen osoitteen, jonka merkitykselle yleisö tiesi antaa täyden arvon. Ne innolliset suosion osoitukset, joilla häntä ylistettiin, eivät olleet ainoastaan etevän taiteilijakyvyn kunnioittamista. Se lämpeys, joka niissä ilmaantui, todisti, että rouva Raa’n myöskin oli onnistunut katsojain sydämmissä virittää tunteita, jotka vielä syvemmällä piilevät kuin esteetillinen ihastus. Jokainen tunsi, ett’ei tämä ollut tavallinen teaterinäytelmä, vaan juhla, jolla oli suuri, ikimuistettava merkillisyys kansallisen taiteemme suhteen. Tämä sen merkillisyys meidän mielestämme ei ole juuri siinä, että suomenkieli sai osoittaa kelpaavansa menestyksellä käytettäväksi niin teateri-puheessa kuin operassakin — sillä sitä ei kukaan ennakkoluuloista vapaa ihminen enää liene epäillytkään —, vaan enemmin siinä, että vastaisen suomalaisen teaterin kuva kerran ihka elävänä sai astua yleisön silmien eteen, että tämä ajatus niinmuodoin tuli entistään selvemmäksi sekä levisi laajemmalle alalle ja että suomalainen teateri siis tällä tapaa on siirtynyt hyvän kappaleen edemmäksi tyhjän mahdollisuuden alalta sen vastaiseen toteuntumiseen päin. Vakuutuksemme on, että moni, jonka mieleen ei mitään semmoista ennen ole johtunut, näytelmähuoneesta lähteissä ajatteli: eiköhän suomalainen teateri toki olisi mahdollinen? Ja jollei näistä näytelmistä olisikkaan muuta hyötyä ollut, kuin että monessa olisi syntynyt tuommoisia ajatuksia, tulisi niiden merkitystä sangen suureksi arvata. Me puolestamme toivomme niiden alustavan jakson silloin tällöin, jonkun — ei aivan pitkän — väliajan perästä uudistettavia suomalaisia seuranäytelmiä. Tämmöisen yrityksen menestystä ei tarvitse epäillä, koska on nähty, että toiselta puolen sopii toivoa yleisön niitä kiitollisesti vastaanottavan, että toiselta puolen tarjona olevat varat sekä draamallisuuden että laulannon puolesta eivät ole vähäpätöisiä."

Lean tekijästä, joka maalle paettuaan luonnollisesti jännittyneenä odotti tietoja Bergbomin ja rouva Raan uhkayrityksen onnistumisesta, tuntui tietysti mieluisalta ja rohkaisevalta lukea tämäntapaisia kuvauksia kappaleensa saavuttamasta suuresta menestyksestä ja näin syntyneen menestyksen arvattavasta käänteentekevästä vaikutuksesta suomenkielisen teatterin tulevaisuuteen. Hän tarvitsi näitä lausuntoja sitäkin enemmän, kun ensimmäinen varsinainen arvostelu Leasta ei ollut suinkaan yksinomaan ylistävä, vaan kohtuuttoman ankara ja eräitä kappaleen kohtia väärinkin tulkitseva, ja kun se lisäksi ilmestyi vielä heti näytännön jälkeisenä päivänä, tiistaina 11 p. toukok. 1869 Helsingfors Dagbladin 106. numerossa. Arvostelu, jonka alla ei ollut mitään nimimerkkiä, mutta jonka kirjoittaja oli tiettävästi professori C.G. Estlander, oli sovitettu heti näytännön jälkeiseen numeroon, mutta tarkoitti oikeastaan Lean painettua laitosta, sellaisena kuin se Holbergin Arabian-pulverin kanssa oli ilmestynyt Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Näytelmiä-vihkossa.

"Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura on julkaisemalla tämän toisenkin vihkon hankkinut suomalaiselle näyttämölle todella näyteltävää lisäainesta. 'Arabian-pulveria' on hyvä suomennos Holbergin 'Thet arabiske pulvers'-nimisestä näytelmästä. (Seuraa lyhyt selostus kappaleen sisällöstä).

Vihkon toinen näytelmä, "Lea", on kotimainen alkuperäisteos, kirjoittajanaan tunnettu Aleksis Kivi, jonka on tässä onnistunut keskittää yhden näytöksen puitteisiin huomiota ansaitseva sielunkuvaus. Emme voi kyllin kiittää suomalaista näytelmäkirjallisuutta siitä, että se on viime aikoma alkanut omaksua raamatullisia aiheita. Ollen yksinkertaisia ja kuitenkin sisällökkäitä elävät nämä aiheet eloisampina kuin mikään muu historia yleisön mielikuvissa ja tunteissa. Alkuselvitys voi siksi olla aivan lyhyt, ja kirjailija voi varmasti uskoa saavansa alttiin vastaanoton katsojain tai lukijain taholta, jos hän vain ymmärtää oikein koskettaa ja taitavasti käsitellä uskonnollisia kieliä.

Tämä juuri on ensi sijassa ominaista Kiven draamalliselle kuvaukselle. Lean lämmin ja lempeä haaveilu leviää toisesta tuon yksinkertaisen toiminnan osanottajasta toiseen. Sitä voi verrata suloisen aamunsarastuksen synnyttämään tunnelmaan, kun aurinko nousee ja esine toisensa jälkeen alkaa hehkua sen sädetulvassa. Toiminta tapahtuu nimittäin publikaani Sakeuksen talossa siihen aikaan, jolloin Vapahtaja matkallaan Jerusalemiin lähestyy Jerikoa, opettaen ja saarnaten. Lea, publikaanin tytär, on kuullut häntä ja palaa kotiin mieli uuden opin valan semana. Nöyrästi hän taipuu isän tahtoon ja ojentaa kätensä fariseus Joakselle, siten uhraten sydämensä kiintymyksen erääseen nuoreen sadukealaiseen, nimeltä Aram.

Tämä jonkinverran tarkoituksellinen asetelma suo tekijälle tilaisuuden kuvailla Kristuksen julkisen esiintymisen aikuisten puolueitten edustajia, ja sikäli on luonnehdinta varsin onnistunutta. Heistä jää ainoastaan kerskuva fariseus kylmäksi ihmeelliselle opille, jota vastoin Lean innostus raivaa sille tietä niin materialistisen filosoofin kuin vanhan saiturin sydämeen. Sakeus poistuu, osaksi siksi, että häntä vetää eräänlainen halu kuulemaan ihmeitätekevää Natsaretin miestä, osaksi joidenkin maallisten toimien vuoksi, ja juuri tällä matkalla hänet huomaa silkkiäispuusta profeetta, joka sen jälkeen käy hänen taloonsa (toiseen kuin siihen, missä näyttämökohtaus tapahtuu), tuon Luukkaan evankeliumin tunnetun kohdan mukaan, josta näytelmä on saanut aiheensa. Palatessaan hän tapaa molemmat kilpailijat käsikähmässä. Joas on yllättänyt Lean, kun tämä eronhetkenä nojaa päätään sadukealaisen rintaan. Sakeus on nyt toinen mies, hän pysyy fariseukselle antamassaan lupauksessa, joka koskee Lean kättä, mutta hän on tehnyt toisenkin lupauksen, jota hän käy oitis täyttämään luovuttamalla köyhille väärin kootun omaisuutensa. Tästä aiheutuu ratkaisu, sillä ylpeän fariseuksen alentuminen suhteisiin publikaanin kanssa onkin johtunut siitä, että hän on salaisesti himoinnut hänen aarteitaan.

Tämä asiain yksinkertainen kulku ei ole vailla draamallista mielenkiintoa. Kohtaukset ovat taidokkaasti järjestetyt ja henkilöiden esiintymiset ja poistumiset asianomaisesti perustellut. Pääasiallisesti johtuu kiinnostuksemme kuitenkin henkilöiden sieluntilojen sekä paikan kuvauksesta. Tämä jälkimmäinen viehättää onnistunein vertauksin ja viittauksin, jotka käyvät samaan lämpimään sävyyn kuin mikä on ominainen sielunkuvaukselle. Sitävastoin ei tekijä ole pystynyt hienompaan luonnehtimiseen, joka olisi tehnyt henkilöistä todella eläviä olentoja. Sakeuksen kuva tarjoaa nähtäväksemme lähinnä sellaisia vivahteita, jotka ovat välttämättömät todelliseen luonteeseen, mutta Lea on alusta loppuun kiihtyneessä mielentilassa, jossa luonto ei saa sananvaltaa. Kun hän ilonkyynelin kiittää Joasta, tämän hyljätessä hänet, siitä, että hän siten "pääsee näistä kylmistä kahleista", on tämä luonnollinen tunteenilmaus kokonaan ristiriidassa uhrautuvaisuuden kanssa. Vaikeudet johtuvat myös siitä, että hänen ylen räikeänä vastakohtanaan on Joas, jonka epäononnistuneesti piirretty henkilökuva on raa’asti käsitetty ja karkeasti suoritettu. Selkäsaunaa lukuunottamattakaan pistää hänen melkein liian avomielisesti ja alinomaa syrjään lausumiensa sanojen halpamainen häijyys sitäkin räikeämmin silmään kun vuoropuheluun muutoin tunteen hartaus luo huomattavaa lennokkuutta.

Tähän puutteeseen verrattuna on katsottava vain vähäpätöiseksi virheeksi, että tekijä jatkaa vuoropuhelua vielä pitkälti toiminnan päätyttyä. Myös vuoropuhelun liiallinen laveus toiminnan kehittymisen tai luonnevivahdusten esittämisen rinnalla on virhe, joka on pyyhkimällä korjattavissa. Olennaisemmin puuttuu tästä näytelmästä, jossa selvänä ilmenee lämpimästi, havainnollisesti työskentelevä mielikuvitus, tarkoin muovailtuja luonteita ja sattuvia vuorosanoja synnyttävä järjenterävyys."

Tämä arvostelu vaikutti varsin masentavasta Kiveen, niinkuin näkyy kirjeestä, jonka hän 19 p. toukok. 1869 kirjoitti Siuntiosta Bergbomille. Hän sanoo omasta puolestaan pitäneensä Joasta "parhain esiteltynä, ja muiden silmissä on se perin onnistumaton". Mutta Israelin kansan luonteessa ilmeneviin voimakkaisiin vastakohtiin vedoten tahtoo hän puolustaa Joaksen luonteesta antamaansa kuvaa, ja perustelee myös juonen kehittelyä Joakseen nähden. Hän katsoo niinikään olevansa ehdottomasti oikeassa vastoin sitä Dagbladin väitettä, ettei muka Joasta se ihmeellinen oppi lainkaan liikuta ja että muka toiminta loppuisi ennen kappaleen loppua. Hän nimittäin huomauttaa, että vaikka Joas "oksentaa ympärillensä kirousta", hän "saa takasin paljasta siunausta (Kristinuskon tärkein pykelä)". Joas kummastuu, mutta kun aina vain "sataa hänen päällensä rakkautta", hän "poistuu kovin, aattelevana ja käsi otsalla" — merkki siitä, että taivaallinen rakkaus on alkanut vaikuttaa hänenkin kivikovaan sydämeensä, mikä kappaleen yleisen hengen kannalta on juuri eräs osa toimintaa. Mutta ehkäpä, arvelee Kivi, Dagblad ei olekaan huomannut näitä Joaksesta sulkumerkkien välissä lausuttuja sanoja, ehkäpä ei näyteltäessäkään kiinnitetty tähän seikkaan huomiota. Eihän sopinut sentään Joaksen osoittaa niin selvää kääntymystä, että hän olisi yhtynyt yleiseen riemuun, "vaan parasta, että hän poistui" — epäilemättä on Lean tekijä harkinnut asian tässä aivan kohdalleen. "Mutta", jatkaa hän, "nyt tulen kolmanteen kysymykseen: Dagblad sanoo, etten ole 'ymmärtänyt ensinkään esitellä jäsenten sisällistä hengellisyyttä’ (niinkuin muistan sanain kuuluneen). Tämä on moitteista vaikein; ja jos se (moite) on kaikissa paikoissa oikea, niin eihän siinä löydy minulle muuta lohdutusta kuin: ’den som är slagen till slant’, j.n.e. Siinä on oman henkeni ikivoiman puute kysymyksessä. — Kerran vielä: kuinka hyväänsä; mutta Dagbl. piti kyllä murheen, että samasta koususta kuin hänen täytyi (Frouva Raa’n kautta) antaa vähän lämmintä, hän toiselta viereltä antoi kyllä jähdytystä (itsen kappaleen arvostelemisen kautta)" (Koot. t., IV, ss. 413-415) — samassa Helsingfors Dagbladin numerossa, missä oli Lean arvostelu, oli nimittäin myös uutinen edellisen illan suuresta tapauksesta: uutinen käy täysin myötätuntoiseen henkeen ja pitää rouva Raa’n suoritusta melkein uskomattomana siihen liittyneiden vaikeuksien takia.

Tämä laaja arvostelun arvostelu osoittaa, kuinka tarkoin Kivi oli kappaleensa kaikki seikat ja puolet harkinnut ja kuinka loukkaavasti häneen vaikutti tuollainen huolimattoman yliolkainen suhtautuminen teokseen, jonka sittemmin niin yleisesti tunnustetusta arvosta hän itse tuntuu alusta alkaen olleen selvillä. Paria, kolmea kuukautta myöhemmin sanookin Kivi eräässä toisessa kirjeessä Dagbladia kaiken suomalaisuuden ja todellisten suomalaisten "suurimmaksi ja vaarallisimmaksi vihamieheksi".

Kiven myrtynyttä mieltä lohduttaakseen ja hänen taloudellista tilaansa huojentaakseen pani Bergbom 27 p. toukok. toimeen lahjanäytännön Kiven hyväksi. Asiasta tiedoitti esim. Uusi Suometar mainittuna päivänä:

"Viimeinen suomenkielinen seuranäytelmä annetaan tänäpänä Arkadiateaterissä. Programmi on sama kuin ensi kerrallakin. Tulot ovat määrätyt 'Lean' tekijälle, hra A. Kivelle; me olemme sentähden vakuutetut, että teaterisali on tuleva täytetyksi."

Tarkoituksena oli myös valmistaa maisterinvihkiäisiin saapuneille tilaisuus kuulla suomenkieltä näyttämöltä. Ohjelmassa ei ollut Leaa, vaan sen sijalla Topeliuksen laulunäytelmä. Tuloja oli noin 300 mk. Ne luovutettiin Kivelle, joka oli vähää ennen kirjoittanut Bergbomille: "Ja kuitenkan ei ole minulla mitään oikeutta saada penniäkän Leasta; mitä annatte, sen annatte paljaasta hyvyydestä" (Koot. t., IV, s. 418).

Kaarlo Bergbom, joka on tosiaankin osoittanut Kiveä kohtaan aina kiitollisuudella muistettavaa ystävällisyyttä, tahtoi toisellakin tavalla tehdä oikeutta Dagbladin arvostelusta masentuneelle ystävälleen: hän julkaisi samana vuonna Kirjallisen Kuukauslehden syyskuun numerossa (ss. 215-217) Leasta hyvin lämpimän ja ymmärtävän arvostelun, missä hän erikoisesti kiittää juuri niitä kohtia, joista Kivi oli kirjeessään maininnut olevansa Dagbladin kanssa eri mieltä, siten siis asettuen päättävästi tukemaan Kiven käsitystä teoksestaan.

Arvostelun aiheena on hänelläkin Viipurin Kirjallisuusseuran Näytelmiä-kokoelma. Puhuttuaan ensinnä seuran kiitettävästä yrityksestä sekä Holbergin Arabian-pulverin suomennoksesta, jatkaa Bergbom:

"Leallansa on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina menneiltä ajoilta, Libanonin seterien ja Saaronin liljain kertoelma, ja samassa tämä suloinen tarina käsittää erästä ihmiskunnan ja ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näkyala aukenee meille; Itämaan helottava iltaaurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valon heijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon.

Draaman toiminta nojautuu puoleksi erääseen tunnettuun kertomukseen Uudessa Testamentissa — historiaan Zakeuksen kääntymyksestä, — puoleksi omatekoiseen taruun, joka taitavasti on tähän sovitettu. Tämä taru ei ole juuri uusi, eikä alkuperäinen — rikas, vaikka itara isä hylkää köyhää rehellistä kosiomiestä, jota tyttärensä rakastaa, pakoittaaksensa häntä menemään kavalalle ulkokullatulle puolisoksi, mutta joutuu tuntemaan tämän viheliäisyyden ja sovittaa entisen kovuutensa lempivien yhdistämisellä; onpa sitä kertomuksen juoksua useinkin draamoissa käytetty. Mutta tekijä on runollisella loihtuvoimalla tästä vähäpätöisestä aineesta kehittänyt merkillisiä draamallisia mieli-luonteita, jotka, vaikka kyllä selvästi ilmaantuen erityisinä ihmisinä, kuitenkin ovat ikäänkuin kasvaneet yleisellä historiallisella pohjalla ja perustalla. Zakeus, tuo vanha publikani, on harmauntunut viheliäisissä töissä, hän ylenkatsoo ja kammoo kaikkia, mitä hän ei voi rahassa arvata, välistä viihdyttäen pistävää omaatuntoa sillä, ett’ei hän muka ole muita pahempi, kunnes viimein uusi valo häneenkin leviää ja uudistaa koko hänen elämänsä; Joas, tuo paatunut fariseus, joka luulee palvelevansa Jumalaa, mutta todella jumaloitsee ainoastaan omia himojansa ja omia mielentekojansa, vaikka julma vakavasti juurtunut kansallis-vihansa Roomalaisia vastaan johonkin määrään häntäkin jalostaa; viimein Aram, tuo miettivä filosofiallinen sadducealainen, joka on irtaunut kansansa muistotietoisesta uskosta, kun sen muoto, näet, ei enään voi tyydyttää hänen mieltään — etsiäksensä totuuden valoa kreikkalaisesta sivistyksestä, kunnes hänenkin täytyy tunnustaa Jesusta Israelin voimalliseksi Messiaaksi, hän kuin tekee semmoista, mitä "ei saata aikaan ihmisvoima". Nämät kolme henkilöä edustavat kolme tärkeintä suuntaa juutalaisessa elämässä Kristuksen aikana ja onpa näiden vastariitaisuus draamassa sentähden yhtä merkillinen, kuin sen kehkiäminen on tekijältä tyydyttävästi onnistunut.

Itse runollinen päävaikutin Leassa on vaikeimpia, joita näytelmäntekijä voi käyttää — nimittäin ihmetyö, vieläpä eräs ihmetyö, joka ei tule katsojain silmihin, vaan jota ainoastaan esitellään kertomuksessa. Ihmetyöt tietysti eivät voi vakuuttaa muita, kuin niitä, joita ne koskevat; draamassa, jossa syyn ja seurauksen yhdenmukaisuus on välttämätön asia, näyttänee tuo olevan jokseenkin heikko vaikutin. Mutta tekijä on runollisella älyllä tietänyt välttää aineen arveluttavia kohtia. Hän on itse henkilöiden mieliluonteiden sielutieteellisessä kuvaelemisessa osoittanut ihmetyön mahdolliseksi, käsitettäväksi. Koko Lean hempeä olento ihan kuin vapisee jumaluuden läheisyydestä, hänen kiihoittunut mielensä levittää kaikkiin innostuksen kirkastavaista valoa ja pyhä, sisällinen hehku ikäänkuin syö hänen sydäntänsä. Juuri Lean innokkaassa, profeetallisen syvässä mieli-luonteessa Kivi on käyttänyt värejä ja säveliä, niin heleitä, ett’ei kukaan toinen Suomenmaan runoilija olisi keksinyt niiden vertaisia. Semmoisina aikoina, joina Leat ovat mahdolliset, ovat ihmetyötkin mahdollisia. Ja jos katsomme draaman muihin ihmisiin, heidän kääntymyksensä näyttää ensin ihmetyön synnyttämällä; mutta heissä on sisällinen, siveydellinen kehkiäminen jokaisen erinäistä luonnetta myöden; Kristuksen ruumiillinen ilmautuminen ja puhe koskee suoraan tuohon maalliseen Zakeukseen; filosofiallinen Aram käsittää uuden uskon totuuden nähdessänsä sen puhdistuttavan, siveydellisen vaikutuksen; kristittyjen todellinen, nöyrä hurskaus taas hämmästyttää tuota kylmää jäykkää Joasta.

Vaikka näytelmä muuten on sangen taiteellisesti rakennettu, se kun tyydyttää ankarimmat esteetilliset vaatimukset, täytyy meidän moittia Lean viimeistä kertomusta kokonaan epädraamalliseksi ja siis tarpeettomaksi. Tuo siinä vivahtava, korkean ihana, lyyrillinen kauneus tekee kuitenkin tämän vian melkein ansioksi.

Niinkuin tietty on, näytettiin Lea — ensimäisenä suomalaisen kirjailijan teoksena — viime keväänä varsin suurella menestyksellä Helsingin isossa teaterissa. Yleisössä silloin ilmestyvä ihastus antaa meidän toivoa, ett’ei se aika ole aivan kaukana, jolloin A. Kiven merkilliset teokset puhuvat suomalaisessa teaterissa suomalaisille sydämmille."

Tämä ihastus on aina sittemminkin tullut Lean osaksi. Ensi esityksen synnyttämä innostus ja voimmepa sanoa hurmio toistui jos mahdollista vielä voimakkaampana silloin kun rouva Raa syyskuussa 1873 uudelleen esiintyi Leana: loppumattomia esiinhuutoja, ylioppilassaattueita, komeita juhlia! Rouva Raa aikoi esittää Leaa myös Ruotsissa ja Norjassa, ja sitä varten tehty ruotsinnos, jossa oli osalta käytetty loppusoinnutonta jambimittaa, ilmestyi samassa syyskuussa 1873 Morgonbladetin alakerrassa (V. Tarkiainen, A. Kivi, s. 444; Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran tammik. 7 p. 1873 pidetyn kokouspöytäkirjan 6 §:n mukaan pyysi Bergbom seuralta lupaa kääntää Lean ruotsiksi, jotta sitä voitaisiin näytellä Norjassa, ja seura suostui anomukseen sillä ehdolla, että käännöksen nimilehdellä ja näytelmäilmoituksissa selvästi mainitaan teoksen olevan alkuperältään suomenkielinen ja A. Kiven kirjoittama).

Myöhemmistä käännöksistä puhumatta mainittakoon, että Lea oli v. 1875 käännetty unkariksi ja ilmestyi painosta v. 1877 tekijän elämäkerralla varustettuna. Uuden Suomettaren 82. numerossa 16 p. heinäk. 1875 (vrt. Uusi Suometar, n:o 77, 27 p. kesäk. 1877) kertoo tästä asiasta nimimerkki A. — ilmeisesti lehtori Antti Almberg, myöh. Jalava — Budapestissä heinäk. 2. päivätyssä 37. "kirjeessään ulkomaalta":

"Kirjallisena uutisena voin mainita, että Kiven tunnettu näytelmä Lea on unkariksi käännetty. Unkarinnoksen, joka lienee jotensakin hyvä, ovat tehneet kaksi suomea osaavaa ylioppilasta, herrat Fischer ja Sonnenfeld. Toispäivänä luettiin suurin osa näytelmästä Kisfaludy Társáság nimisen kaunotieteellisen seuran kokouksessa ja herätti yleistä mieltymystä. Gyönyöru! (oivallista, viehättävää) nagyon szép! (sangen kaunista) kuulin muutamain jäsenten lausuvan, kun kappale oli loppuun luettu. Sihteeri professori Greguss, joka luki näytelmän, antoi sitä ennen muutamia tietoja Kivestä sekä hänen nyt luettavan teoksensa luonteesta.

Tämä Lean unkarinnos tulee painettavaksi mainitun Kisfaludy-Seuran aikakauskirjaan ynnä Kiven elämäkerran kanssa. Näyteltäväksi se ei sitä vastoin tule, koska sen katsojilta vaadittaisiin peräti toisenlainen mieliala kuin mitä Budapestin teaterissa-käyvällä yleisöllä on. Sitä paitsi asuu täällä suunnattoman paljo juutalaisia, joita tämä näytelmä ei tietysti liioin voimiellyttää."

Sekä luettuna että näyteltynä onkin Lea kaikkein elävimpiä ja miellyttävimpiä Aleksis Kiven teosten joukossa.

Luonnollisesti on Eliel Aspelinkin siihen perinpohjin ihastunut, niinkuin Kaarlo Bergbom, joka edellisen lisäksi katsauksessaan Neljä vuotta Suomen kirjallishistoriasta v. 1870 sanoo Leaa "erinomaisen ihanaksi draamalliseksi idylliksi". Aspelin tulkitsee ja perustelee tätä ihastustaan seuraavasti (Kirjall. Kuukausi., 1872, ss. 237-238):

"Ikäänkuin me näimme tuosta vasta luetusta otteesta Seitsemän veljeksen romanista, koittaa työmiehelle viikon kuluttua sunnuntai-päivä, joka tuottaa suloisen rauhan hänen mieleensä ja nostaa hänen ajatuksensa ihanihin korkeuksiin. Semmoinen sunnuntaipäivä koitti Alexis Kivelle, kun hänen innostuneen sielunsa silmät ensikerran näkivät 'Lean' kuvan.

Ylen ihana on tää itämainen idylli, jonka runoilija on meille "Lea"-näytelmässään tuottanut. Pyhällä hetkellä salli korkea runotar hänen kanteleensa suloisimpain sävelten yhtyä sointuun, jolle ihanuutensa vuoksi suotiin silmin, korvin käsitettävä, ikuinen muoto. Tämä tuote tuntuisi meille aivan oudolta, ellemme Kiven edellisissä teoksissa olisi havainneet hänen puhdasta rakkauttaan kuvailunsa esineihin ja rikasta mielikuvitustaan ja ellemme tietäisi hänen hurskaan äitinsä suusta saaneen pyhiä opetuksia, joita ei elämän myrskyt voineet hänen sielustansa iäksi hävittää. — Mutta etupäässä on runoilija "Lean" tuottanut oman kansansa poikana. Ihana todistus on tää runoelma meidän kansamme syvästä jumalan-pelvosta. Vai onko tähän aikaan kenenkään muun kansan keskuudesta runoilija lähtenyt, joka olisi laatinut runoelman, jossa uskonnon ihmistä pyhittäväinen voima tunnustettaisiin niin välittömästi ja ihanasti kuin "Leassa"?

Näytelmä on Kiven tunnetuin, eikä arvostelut suuresti eriä. Yhteisesti kiitetään näytelmän dramallisuutta (kiitos olkoon näyttelijättärelle Charlotta Raa'lle! se seikka on todistettukin), kiitetään sitä erinäistä ansiota että eri henkilöt yksilöisyyttänsä kadottamatta, edustavat niitä jokaisen tuntemia lahkokuntia, joihin Juutalaiset Vapahtajan aikana jakautuivat, ja vihdoin draman tavattoman onnistunutta, ajan mukaista itämaista pukua. Itse päähenkilöstä on joskus sanottu, että hänen muuttumatoin innostunut mielentilansa ja sen mukainen alati korkealentoinen, innostunut lausetapansa himmentää hänen luonteensa kuvan; mutta jos muistamme hänen ihmeellisen aikakautensa lapseksi, niin tuskin voimme epäillä hänen kaikenpuolista todellisuuttansa.

Muistutukset, jotka oksivat tehtävät esim, ihmetyön epäiltävästä kelvollisuudesta dramalliseksi päävaikuttimeksi, ovat juuri tämän näytelmän suhteen vähä-arvoiset ja katoavaiset.

"Lea" on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja sopiikin onnettoman runoilijan — "joutsen-lauluksi".

Myöskin Gustaf Lönnbeck antaa ehkä ehdottomimman tunnustuksensa juuri Lealle, jonka korkeata ihanteellisuutta ja samalla sattuvaa ihmiskuvausta hän erikoisesti ihailee (Finsk Tidskrift, VI, ss. 409—412).

"Hänen viimeinen näytelmänsä oli 'Margareta'; mutta lähinnä ennen sitä, pari vuotta aikaisemmin, hän kirjoitti draaman, joka hänen molempien komedioittensa ohella on tehnyt hänestä huomattavan runoilijan, yksinäytöksisen Lean. Ei voi olla toivomatta, että tämä näytelmä olisi saanut jäädä Kiven viimeiseksi, että hänen olisi suotu päättää työnsä tähän suloiseen, sovittavaan kuvaan, jonka ylevä ihanteellisuus ei tapaa kirjallisuudessamme monia vastineita, samalla kuin sen aatteen kannattajat ovat yksinkertaisia ja todellisia ihmisiä. Aika ja paikka, missä toiminta tapahtuu, ovat meistä mahdollisimman etäällä, mutta kuitenkin niin valitut, että Kivi liikkuu niissä yhtä tutulla maaperällä ja yhtä kansanomaisen aiheen piirissä kuin parhaimmassa kansannäytelmissään. Kohtaus on sovitettu Kristuksen aikaiseen Palestiinaan, ja runoteoksen pohjana on Uuden Testamentin kertomus Sakeuksesta, jonka talossa toiminta tapahtuukin. Jeesus Natsarealainen ei esiinny näyttämöllä, mutta niin voimakkaasti vaikuttaa hänen läheisyytensä toimintaan, että monin hetkin melkein sydän sykkien odottaa hänen tuloaan. Ei sovi kieltää, että tämä, samalla kuin se on näytelmän suurimpana dramaattisena jännityksenä, samalla toisinaan synnyttää jonkinlaisen levottoman tunnelman, sitäkin tuntuvamman, mitä enemmän katsoja on tottunut näkemään Jeesus Natsarealaisessa ainoastaan pyhän Ristiinnaulitun. Lea on Sakeuksen tytär; hän on ennen isäänsä nähnyt Messiaan ja kuullut Häntä ja palaa nyt kotiin kääntyneenä ja Hänen persoonallisuutensa, tekojensa ja oppinsa lumoomana. Muuan Joas-niminen farisealainen on, huolimatta lahkolleen ominaisesta vastenmielisyydestä ja pelosta antautua seurustelemaan halveksitun publikaanin kanssa, pesiytynyt Sakeuksen kotiin ja luottamukseen, tavoitellakseen hänen tytärtään, toisin sanoen, oikeastaan tytön myötäjäisiä. Aikaisemmin oli Lea, joka rakasti Aramia, nuorta saduseusta, sen vuoksi sitäkin suurempaa inhoa tuntien torjunut vastenmielisen kosijansa. Mutta nyt, kun uusi elämänkatsomus on vallannut koko hänen olemuksensa ja hän katsoo nöyryyden ja kuuliaisuuden velvollisuudekseen, on hän altis alistumaan isänsä tahtoon ja uhraamaan mitä hänelle on rakkainta ja kalleinta maan päällä; tämä ei kuitenkaan tapahdu kovatta taistelutta: kipeä ja samalla suloinen on hänen eronsa rakastetustaan. Mutta sama uusi maailma, joka vallatessaan tyttären on saanut hänet katkaisemaan kaikkein hellimmät siteensä, aiheuttaa nyt, kun sen henki tunkee isäänkin, että samat siteet solmitaan jälleen ja ainaiseksi. Niin hyvin tyttären kertomus kuin mielenmuutos ajaa nimittäin vastustamattomasti Sakeuksen katsomaan kuulua profeettaa, ja näyttämöltä poistumisen ja takaisinpalaamisen välillä oletetaan tapahtuneen tuon tunnetun kohtaamisen Jeesuksen kanssa. Sen yhtä tunnetuista seurauksista, Sakeuksen päätöksestä jakaa omaisuutensa köyhille ja niille, joille hän on tehnyt vääryyttä, johtuu nyt, että fariseus paljastaa koko rumuutensa, kun sen sijaan toisaalta Aramin puhdas ja voimakas rakkaus käy vasta oikein ilmi. Sakeus antaa tyttärensä hänelle, ja tämä epäilijä tunnustaa, niiden ihmeiden valtaamana, joiden hän on nyt nähnyt tapahtuvan, muutamien ihmissydänten muuttuessa kokonaan uusiksi, uskovansa sielun kuolemattomuuteen ja jumal’olennon olemassaoloon. Sadatellen Joas poistuu, ja vastakääntyneet kristityt vastaavat hänelle siunauksin. "Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste!" ovat Lean viimeiset sanat.

Niitä kaunokirjallisia luomuksia, jotka ovat ottaneet esittääkseen ristiriitaa entisyyden ja sen maailmaamullistavan uuden välillä, mikä sisältyy kristinuskoon, on tosin monta, mutta ei yhdessäkään tuntemassamme nykyaikaisessa draamassa ole tätä ristiriitaa, niinkuin "Leassa", johdettu alkulähteensä välittömään läheisyyteen. Kiven ajatus sijoittaa ristiriita sinne oli tavattoman rohkea, tarkoituksena kun ei kuitenkaan ollut uskonnollisesti rakentavan näytelmän kirjoittaminen; mutta onneksi sekä hänelle että aiheelle hän on suorittanut tehtävänsä arvokkaasti. Jos hän olisi ottanut käyttääkseen tätä ristiriitaa vain antaakseen kahden rakastavaisen saada toisensa juuri kun he ovat vähällä joutua toisistaan eroitetuiksi, ei olisi vain uskonnollisen tunteen, vaan kaikkinaisen uskonnollisten tunteitten kunnioituksenkin täytynyt leimata yritys pyhän häväisyksi. Mutta yhtä vähän kuin Kivi on pannut mitään dogmia, mitään määrättyä uskonkappaletta, mitään tämän uuden opin yksipuolista suuntaa ristiriidan pohjaksi, vaan antanut sen vielä sitomattoman hengen vaikuttaa kaikella alkuperäisellä raikkaudellaan ja lumoavalla voimallaan, yhtä vähän kiinnostaa "Leassa" eniten toiminnan kehitys, joskin se on mallikelpoiseminin perille johdettu kuin missään muussa Kiven draamassa. Psykologinen kiintoisuus on tässäkin voitolla, niinkuin aina, milloin Kivi on oma itsensä: mielenkiinto päästä näkemään, kuinka tämä koko ihmissuvun veljeyden ja rakkauden oppi valtaa maailman elämänperusteena nämä yksinkertaiset ja hyvät ihmiset, ja kuinka heidän uudet tunteensa törmäävät fariseuksen kerskailua ja saituutta, Sakeuksen entistä vääryyttä, Lean tosin jaloa ja oikeutettua, mutta itsekästä tottelemattomuutta ja Aramin filosoofista epäilyä vastaan.

Varsinkin on oltava Kivelle kiitollisia, ettei hän sallinut Leastaan tulla mitä myöhemmin tuli hänen Margaretastaan. Kenties ei ole maan päällä koskaan ollut niin saastaista ja alhaista uskontoa tai uskonnollista lahkoa, ettei ainakin joku puhdas henki olisi harhaanjohdetun hurmion ajamana omaksunut sitä itselleen ja kantanut mitä suurimpia uhreja sen ahnaille epäjumalille. Kun oli havainnollistutettava tuon samalla inhimillisimmän ja jumalallisimman uskonnon puhtaita ja alkuperäisiä vaikutuksia, olisi ollut virhe, jos kohteeksi olisi valittu hurmioitunut, kaikesta piittaamaton, kaikelle muulle tunteeton olento. Sellainen olento ei Lea onneksi ole. Hän palaa sydän lämpimänä ja innostuneena Messiasta kohtaamasta, mutta jo tätä kohtaustaan kuvatessaan hän pysyttelee ainakin yhtä paljon eepillisesti maalailevana kuin lyyrillisesti lennokkaana. Ja kuinka hyvä lapsi, kuinka etelämaalaisesti rakastava nainen hän onkaan samalla kertaa! Kuinka hän voisikaan peittää onneaan, kun hän kotiinpalattuaan väsyneenä nukahtaa ja herää Araminsa suudelmaan! Tai voisiko hän varkain saatuna eronhetkenä vastustaa haluaan saada kerran nojata päätään tämän rintaa vasten? Siihen hän pystyy yhtä vähän kuin kätkemään vastenmielisyyttään yljäksi katsottua ja nyttemmin hänen itsensä vapaaehtoisesti valitsemaa Joasta kohtaan. Näin hän on kaiken kaikkiaan psykoloogisen totuudenmukaisesti ja hienosti kuvattu nainen. Ja yhtä inhimillisesti, yhtä tarkkaan, katsoipa sitten psykoloogiselta tai historiallisraamatulliselta kannalta, ovat muutkin henkilöt kuvatut. Ainoana vaikutelmaa häiritsevänä seikkana on tässäkin vuoropuhelun paikoittainen laveus, joka pakottaa näyttämöesitystä varten tekemään lyhennyksiä ja poistoja."

Niinikään antaa Albin Lönnbeck (Studier i finska vitterheten, s. 52) Lealle mainesanan "aivan varmaan Kiven muodoltaan täydellisin teos", sekä jatkaa:

"Tämän yksinäytöksisen draaman aihe on raamatullinen ja käsitys Juudean oloista niihin aikoihin, jolloin Vapahtaja kulki siellä oppiaan julistaen, on tosin kansanomainen, mutta aito ja lämmin. Nämä olot olivat merkillisiä, sisältörikkaita, mutta runoilija tunsi olevansa niihin täysin perehtynyt, ja tämän seikan ansioksi voitaneen kai etupäässä lukea, että tämä draama osoittautuu vankkarakenteisemmaksi, siinä kun eivät vain luonteet, vaikka ovatkin ylevämpiä ja sisäisesti rikkaampia kuin hänen kansankomedioissaan, ole erinomaisesti kuvattuja, vaan siinä kun myöskin selvä perusajatus on viety varsin tyydyttävästi kappaleen päästä päähän, ajankuvauksen ollessa värikäs ja kiintoisa. Tämän näytelmän esittämistä toukokuun 10 pmä 1869, jolloin nimiosaa näytteli rouva Raa, voidaan pitää suomalaisen teatterin alkuna."

Ryhtyessään käsittelemään Leaa (Suomal. kirjall. vaiheet, ss. 442-443) toteaa Julius Krohn ensinnäkin, että Leassa esiintyy jälleen aihe, jota kuvailija ei ole omin silmin nähnyt, mutta joka on hänelle "lapsuudesta asti aivan tuttu äidin kertomusten ja oman lukemisen kautta. Sen vuoksi ovat siinä henkilöjen luonteet yhtä hyvin onnistuneet kuin kansanelämästä otetuissa kappaleissa."

Luonnehdittuaan Sakeuksen ja Joaksen lausuu Krohn Leasta:

"Lea on mitä suloisin haaveksivan ja itsensä uhraavan naisen perikuva, hyvin Elman kuvan kaltainen, vaan siitä vielä kirkastettu. Tämä luonne on jotain ihan toista kuin Kiven kuvaamain kansannaisten. Se osoittaa, että hän oli oppinut käsittämään sivistyneitäkin naisia, vaikka hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta seurustella heidän kanssaan. Useimmat niistä kohtauksista, joissa Lean alttiiksi-antautuvaisuus tai rakkaus ilmenee, esim. hänen herätessään Aramin suudelmasta ja käskiessään Aramia lähtemään, vaan samalla häntä pidätellessään, ovat ihaninta runoutta, mitä ajatella voi." Lean lempeys on joskus hyvin taitavasti asetettu vastakohdaksi Joaksen ilkeydelle. "Mestarillista on se, että Jeesusta ei ole tuotu näyttämölle, joka ei olisi ollut sopivaakaan, vaan kuitenkin annettu hänen henkensä vaikuttaa koko ajan, aivan kuin hän itse olisi läsnä." Jeesuksen saarnan sydämiä puhdistava ja rakkautta sytyttävä voima ilmenee läpitse kappaleen mitä suloisimmalla tavalla. Tämä antaa koko kuvaukselle loistavan ja ikään kuin kirkastavan yleisvalaistuksen. Kirjoitustapa on hyvin toisellainen kuin muissa Kiven teoksissa: kauttaaltansa hieno, idealistinen, täynnä vienointa tuoksua ja itämaalaisista vertauksista uhkuva. Joskus vaan tavataan joku ainoa Nurmijärven raaoista puheenparsista, esim, kun Joas vaatii Aramia heitettäväksi ulos, niin "että koivet ryskää".

V. 1869 valmistunut suuri, italialaisaiheinen murhenäytelmä _Canzio_

jäi tekijänsä pöytälaatikkoon. Kokonaisuudessaan on se julkaistu vasta Kiven kootuissa teoksissa v. 1916. Neljännen näytöksen julkaisi Bergbom v. 1897 ja maaliskuussa 1901 esitettiin Canziosta kolme näytöstä ensin Kaunokirjailijaliiton muistojuhlassa ja sitten kerran Suomalaisessa Teatterissa. Juhla oli loistava ja arvostelijat katselivat teatterissakin tyytyväisinä Finnen huolellista näyttämöllepanoa ja kuuntelivat mielihyvin Kiven "helmeilevää runollisuutta", jota esiintyi tässäkin "tärisyttävässä", vaikkakin "ehkä pitkäveteisessä" murhenäytelmässä, mutta "yleisö, kunnioitti runoilijaa poissaolollaan; tyhjempänä kuin eilen ei Arkadiaa moni lie nähnyt". (U. Suometar, n:o 73; Päivälehti, n:o 47).

Katkelmiksi jääneet pikku näytelmät Selman juonet vuodelta 1869 ja samoihin aikoihin syntynyt Alma ovat niinikään päässeet jälkeenjääneistä papereista ilmoille vasta kootuissa teoksissa.

Kiven viimeinen näytelmä ja samalla hänen viimeinen teoksensa, yksinäytöksinen Margareta, jonka hän ystävänsä Emil Nervanderin laatimaa ja Bergbomin muovailemaa "kehäystä" noudattaen sai suurella vaivalla kirjoitetuksi — "ne viimeiset sivut tahtoivat minun perin tappaa" — syyskesällä 1870, joutui sitävastoin suuren yleisön käsiin tekijän vielä eläessä, vaikkakin eläessä mielipuolisuuden saartamana. Margareta ilmestyi nimittäin loppupuolella v. 1871 Bergbomin sukulaisen Oskar af Heurlinin kustannuksella.

Tähän Margaretan ensimmäiseen painokseen kirjoitti Fredrik Cygnaeus, johon Kiven hengen pimentyminen oli vaikuttanut järkyttävästi, kauniin alkulauseen, jossa hän Margaretan suopean arvioinnin ohella puhui Kiven yleisestä merkityksestä. Alkulauseen kirjoitti Cygnaeus luonnollisesti ruotsiksi ja tästä tekstistä se käännettiin suomeksi ja liitettiin kappaleen alkuun. Ruotsinkielinen teksti joutui kuitenkin myöhemmin hukkaan, niin että kun on tahdottu saada Fredrik Cygnaeuksen koottuihin teoksiin tämäkin kirjoitelma ruotsinkielisenä, on se ollut pakko taas kääntää ruotsiksi suomalaisesta tekstistä, joka siis on nykyään lähinnä alkuperäinen teksti (Samlade skrifter, VI, ss. 371—374). Alkulause, joka on seurannut Margaretaa myös sen liittyessä v. 1877 Kiven Valittujen teosten ensimmäiseen niteeseen, kuuluu seuraavasti:

"Meidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöivää runoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä, kohtalo tehnyt vielä mustemmaksi sumullaan. Hänen voimallisen henkensä viimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polville nousevaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja; se vielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa, missä Suomen pääkaupungin väsyneet henget saavat rauhassa levätä, on saman Lappvikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, vaikka valoisammat, eivät kuitenkaan saata usein luoda valoa hautojen sivuitse eksyneiden henkien pimentyneisin ajatussyvyyksiin.

Yhdessä näistä kamottavista kammioista, jotka ovat aiotut meiltä poistemmatuille, vaan ei vielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi päässeille, on kätketty meidän näkyvistämme, vaikk’ei sentään meidän säälistämme — Stenvall, Kivi. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä samassa paikassa, samassa mielentilassa, Daniel Hjort'in nerokas luoja. Se ei ole aivan vähäinen asia niin vähäiselle maalle kuin Suomi, että se saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista runoilijaa.

Mutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas, että siltä on voinut kadota kaksi senvertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on toiselta puolen kovin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta. Se hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee tämän kaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa, että se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan runohenki on viettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin muuttuva hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatavaa vanhemmalta runoniekkapolveltaan, sen se on melkein viimeiseen tähteesen asti saanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuvat nuoremman polvikunnan voimallisimmissa käsissä, niin on aika, että täälläkin valmistautaan vastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa, joka jo kaikissa muissa maissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain aikakausien sijaan. Erittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin nähty ihmeellinen voima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa ilmiin uuden, rehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin likeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä siis uskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule nähtäväksi uutta todistusta siihen? Mutta varmemmalla kuin toivolla me emme kuitenkaan saattane sitä odottaa.

Mutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät rivit kirjoitan, ennen kuin Kiven nimi voisi pimentyä hänen maanmiehillensä selittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulevainen kohtalomme pimentyvä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on alkuun päässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee vasta myönnettäväksi, että hänen runointonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt umpeenmenemättömiä jälkiä runovoimansa voittoretkestä. Ja semmoiseen päätökseen kumminkin ovat epäilemättä kaikki yhdistyvät, että Kivelle, siinä runouden lajissa, johon tämäkin teos kuuluu, nimittäin näytelmärunoudessa, meidän maassa näille päivin saakka ei ole kohonnut vertaista, jos vaan arvostelija suopi täyden arvon kaiken dramallisen runouden pääperusteelle, runoilijan monipuolisille luonnonlahjoille. Minä puolestani tunnustan peittelemättä, etten näytelmäkirjallisuuden sankareissa tunne kovin monta, jotka voittaisivat Kiven siinä suhteessa. Näin päättäessäni en ole muistamatta, että varsinkin dramallisessa runoudessa sivistys on välttämättömän tarpeellinen, sivistys, joka valmistelee runoniekan luonnonlahjan luomia ja valaa, ne täydelliseen, taiteelliseen muotoon. Mutta sen tiedän myös, että "i tusen former trifs det sköna"; minä tiedän, että Belvederen Apollonin ja Laokoonin kuvat ovat keskenänsä yhtä erimuotoiset, kuin Pindaron ja Sofokleen runoelmat eriluonteiset. Ja etenkin tahtoisin tässä huomauttaa tuota aivan epäilemätöntä seikkaa, että runoniekan suuri luonnonlahja, silloin kun sen on täytynyt tulla toimeen ilman sitä sivistystä, jonka kirja-oppi sekä seurallinen kanssakäynti suovat onnen syli-lapsille, yksinkin joskus on luonut nerollisia teoksia, joiden vertaa ei paljas sivistys ja oppi koskaan olisi saaneet aikaan. Yhtä hyvin kuin Kalevalan nimettömiä runoilijoita vedetään esiin tämän lauseen todisteeksi, yhtä hyvin sopii siihen Kivenkin nimi. Katsokaamme, kuinka, paljon hänen runohenkensä on luonut kovimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän, jotka olemme kasvatuksemme avuksi saaneet käyttää kaikkia sivistyksen suomia keinoja, tulee vielä nöyremmin kuin muulloin tunnustaa, että me olemme sangen vähässä määrässä tehneet, mitä meiltä olisi ollut oikeus vaatia.

Kiven ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt hänen runohengelleen ehtymättömän voiman lähteen, joka meiltä muilta enemmän tai vähemmän puuttuu. Hänen henkensä ei ollut vieraantunut pois kansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin kuin jaloimmissa viinilajeissa, voimallisesti kasvinpaikan tuore haju. Hämmästyttävä on nähdä millä sanain voimalla hän usein luopi elävää henkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuvausten, vaan myös ihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä viehättävä dramallinen sanainvoima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta ensimäisissä sanoissa, ja samallaisia tavataan tiheässä edempänäkin. Nämät voimalliset sanat ja niin myös koko se mieli-ala, joka tästä runoelmasta puhuu, on kaiku Suomen kansan syvimmästä sydämestä, sydämestä, jonka rakkaus on yhtä voimallinen kuin sen vihakin.

Muutenkin on tämän runoelman koko periaatos samallaista kaikua. Siitä syystä ei ole helppo päättää, mihin luokkaan näytelmäkirjallisuudessa se on asetettava. Tuossa kammottavassa teossa, joka tässä Rikkuvien henkilöiden mieltä kuohuttaa, ei heillä ole mitään osallisuutta — paitsi yhdellä ainoalla — vieläpä on se teko jo tapahtunut ja tehty. Eipä voi oikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s.o. muuttumisista näytelmän henkilöiden mielentilassa, vaikka kyllä tuimia tunteita tragillisella tavalla heissä on riehumassa. Kenties voivat kuitenkin todellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon sydäntäsortavaisen ulkonaisen tapahtuman vaikutus kajahtelee, olla jonkunlaisena vastapainona niille puutteille, jotka dramataiteen tieteellinen silmä on havaitseva tässä merkillisessä runoelmassa. Totisesti dramallinen paitsi sitä on varmaan kumminkin se ihana pyrintö sovitukseen tässäkin hirveässä tilassa, joka myös muissa Kiven teoksissa kajastaa kaikkien sumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos samallainen tulevaisuuden kajastus sallisi toivoa vielä jotain Kiven voimallisen neron luomaa. Mutta synkkä sumu on meiltä kaiken toivon ijankaikkiseksi peittänyt."

Viitaten tähän suomalaisen kirjallisuuden ystävien syvää murhetta ja kaipausta niin kaunopuheisesti tulkitsevaan Fredrik Cygnæuksen alkulauseeseen, julkaisi nuori maisteri Eliel Aspelin, joka tällöin ensi kerran julkisuudessa kohdisti huomiota Aleksis Kiveen ja joka saman vuoden lopulla oli Pohjalaisessa osakunnassa pitävä ja sitten myös lehdissä, sekä suomen- että ruotsinkielisissä, julkaiseva erittäin lämminhenkisen ja asiallisia ensi käden tietoja tarjoavan esitelmän Aleksis Kiven elämästä ja tuotannosta, 20 p. tammik. 1872 Morgonbladetm 16. numerossa laajan arvostelun Margaretasta. Siinä hän m.m. vertailee toisiinsa Leaa ja Margaretaa, antaen tällöin viimemainitulle ehkä liiankin korkean arvon. Kirjoitus, jonka alla ei näy tekijän nimeä eikä nimimerkkiä, kuuluu seuraavasti:

"Tämä Aleksis Kiven uusi draamallinen runoteos liittyy edeltäjistään lähinnä 'Leaan', ja lukija tuntee elävää vertailemisen halua. 'Lea' ja 'Margareta' ovat määrätyssä mielessä Kiven luomuksista kiintoisimmat ja hankkivat itselleen varmasti pysyvän sijan yleisön mielisuosioon. Syyt siihen ovat myös aivan luonnolliset. Sillä niinkuin 'Lea' on puhjennut syvällisen uskonnollisen tunteen pohjalta, samoin elähdyttää 'Margaretaa' ylevä isänmaanrakkaus — ja nämä kaksi ominaisuuttahan ovat juuri ennen kaikkea tehneet Suomen kansan voimakkaaksi sen pienuudesta huolimatta. Että Kiven innoittajina ovat olleet nämä molemmat tunteet, sehän, samoin kuin hänen tarkat realistiset kansanelämänkuvauksensa, on todisteena siitä, "ettei hän ole käynyt hengeltään vieraaksi omalle kansalleen". Mutta näissä runoteoksissa on muutakin sisäisesti vastaavaa. Kummassakin on nainen päähenkilönä ja näytelmän aatteen kannattajana. Kumpaakin haittaa sama, tosin draaman kannalta katsoen suuri virhe, ettei näet varsinainen toiminta tapahdu katsojan silmäin edessä; esiintyvien henkilöitten sisäisten sielunliikkeiden perusteluina ovat pelkästään selostukset siitä, mitä tapahtuu näyttämön ulkopuolella. 'Leassa' kohoaa sitävastoin sanonnan rikkaus ja loisteliaisuus paljon 'Margaretan' yläpuolelle, jossa se usein käy laimeaksi ja kaavamaiseksi. Siitä, johtuu tietysti myös, että edellistä lukiessa jää mieleen vaikutelma, että runoelma on lähtöisin innoituksesta, josta ei saa yhtä lämmintä ja syvää tuntua jälkimmäisessä. Sittenkin saattaa joutua epäröimään, jos tulisi kyseeseen, kumpi on palkinnon arvoinen; sillä vaikka luonnekuvaus on molemmissa varmaa ja ilmenee joka vuorosanassa, tekisi kuitenkin mieli pitää 'Margaretassa' tavattavia luonteita 'Leassa' esiintyviä etevämpinä. Fariseus, saduseus ja publikaani eivät ole nimittäin niinkään paljon luonteita kuin tyyppejä, jotka ovat meille kaikille melko tuttuja niiltä päivin, jolloin luimme 'raamatunhistoriaa'; näiden vastakohtana on 'Margaretan' sivuhenkilöiden joukossa ainakin yksi, Karin, jonka todenperäinen ja rakastettava kuva voittaa puolelleen jokaisen lukijan sydämen. Saattaaksemme vertailumme päätökseen on siis vielä vain katsottava päähenkilöitä, Leaa ja Margaretaa rinnan. Tässäpä olemme kahden vaiheilla. Leassa viehättää vastustamattomasti hänen puheensa etelämaalainen hehku ja hänen palava alttiutensa hänen tahtoessaan uhrata elämänsä onnen noudattaakseen pyhää oppia, joka on hänet vallannut. Margareta tenhoaa meidät ensin pohjoismaisen haaveellisella, lujalla uskollaan, jonka varassa hän torjuu luotaan kaikki pahat aavistukset isänmaata kohtaavasta onnettomuudesta ja rakastetustaan, että tämä olisi voinutkaan muuta kuin suoriutua voittajana tai kunniakkaasti kuolla, — ja sitten ylevällä varmuudellaan, itsensä kieltäen, viitatessaan ainoaan keinoon, millä Anian saattoi hävittää epäilyksen varjonkin syyllisyydestään kavallukseen. Kun näin asetamme Lean ja Margaretan rinnan, emme pysty valitsemaan. He liittyvät niihin runouden jaloihin, yleviin naisiin, joiden keskuuteen kukaan ei rohkene heittää Eriksen omenaa.

Kun jotkut lukijoistamme eivät ehkä ole vielä päässeet tutustumaan lähemmin "Margaretaan", lienee lyhyt selonteko sen sisällöstä tervetullut.

Näytelmä liikkuu Tampereen tienoilla toukokuussa 1808. Näyttämö esittää metsäseudun läpi kulkevaa maantietä; taustalla kukkula kaskettuine rinteineen ja sen huipulla mäntymetsä. Ensin astuu esiin Karin; mielessään levottomana, kun kaupunkiin lähtenyt viestintuoja viipyy uutisineen, hän vaikertaa entisen ilonsa katoamista Suomelle koittaneina kovina päivinä. Hän kutsuu luokseen Margaretaa. Sisar tulee, eikä Karin voi käsittää hänen tyyneyttään. Margaretanhan olisi syytä olla vielä levottomampi kuin hän, sillä hänen Anianinsa on Viaporin puolustajain joukossa, ja surusanoma hänen kuolemastaan voi tulla milloin tahansa. Häntä eivät kuitenkaan häiritse sisaren yhtä vähän kuin isänkään puheet siitä, mitä ehkä voisi sattua; hän uskoo Viaporin valloittamattomaksi, ja jos Anian kaatuu, niin itsehän hän pyysi tätä lähtemään. "Minä tahdoin", hän sanoo, "antaa korkeimpani täällä uhriksi isänmaalleni; sillä Suomi ja Anian he olivat minusta yhtä ja minä — olin sankarin morsian." Viimein tulee odotettu viestintuoja, mutta tuo murhesanan. Kun Viaporin urhokkailla puolustajilla ei ollut enää voiton mahdollisuutta, he olivat epätoivoissaan räjähdyttäneet uljaan linnoituksen ja itsensä ilmaan. Tieto järkyttää voimakkaasti kaikkia; mutta murheeseen on yksi lohdutus. He ovat kunniakkaasti kaatuneet ja kuollen voittaneet! Matti, joka on tuonut murhesanoman ja joka tuntee isänmaan nyt tarvitsevan kaikki aseisiin kykenevät poikansa, pyytää isännältään lupaa päästä Suomen armeijaan Pohjanmaalle, missä sodan liekki raivoaa. Conon, entinen-eversti, pyytää häntä lähtemään sinne, minne hän itse rientäisi, ellei vanhuus olisi murtanut hänen voimiaan. Karin saattaa vanhuksen lähteelle, ja Margareta jää yksin. On siis totta, ettei viha, ei sota eikä kuolema enää saavuta Aniania. Hänen sankarimuistonsa jää Margaretan ainoaksi surunsekaiseksi iloksi. Silloin hän näkee nuorukaisen lähenevän. Anianinko varjo vai hän itse? Se on Anian, mutta hänen kasvonsa ovat synkät. Kaamea ajatus syntyy Margaretan povessa; Viapori on kavallettu, ja hän kääntää nuorukaiselle selkänsä. Anian kertoo päällystön myyneen Suomen viimeisen linnoituksen; hän totteli vain käskyä lähtiessään pois toisten mukana. Silloin Margareta puhkeaa näin alkaviin jylhän kauniisiin sanoihin: "Nyt tahdon kuolla, kaatua kuin tumma kuusi metsän huomaan." Conon ja Karin palaavat. Heitäkin Anianin näkeminen säikähdyttää vielä enemmän kuin ensimmäinen viesti. Epätoivon synnyttämä välinpitämättömyys saa Anianin viivyttelemään puolusteluaan; Conon kiroaa hänet, ja lempeä Karinkin syyttää häntä. Silloin astuu Margareta väliin vaatien, että Anianin tulee saada puolustautua, ennenkuin hänelle singotaan "kavaltajan" nimi. Anian kertoo sitten salaa hiipineen kavalluksen kulun. Miehistö uhosi rohkeutta ja taistelunhalua, kun sanat: "heitetty on linna" iskivät heihin salamana. Toiset itkivät vimmasta, toiset iskivät kiväärinsä pirstaleiksi vasten lujia valleja, mutta ei yksikään ääni kehoittanut kunniakkaaseen kuolemaan. "Mi hetki äänetön", sanoo Anian, "kuin tuomiolla. Tuonne tänne risteili aatoksia kiehuvassa aivossani, mutta ulos tuliseen toimintoon ei yksikään ehtinyt. Mitä taisin minä, alajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen? Voinut olis syntyä hirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä päällysmiestäni; ehkä turhaan olisin laskenut petoksen mustalle taakalle vielä velimurhan painon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa häiriössä, minä vietiin virrassa ulos." Hänen tuskaansa säälien Karin katuu kovia sanojaan; Conon peruuttaa omansa, sillä hän tuntee kurin korkeamman välttämättömyyden. Myöskin Margareta antaa anteeksi, mutta Anian ei esiinny enää hänen silmissään niin kirkkaassa valossa kuin ennen. Hänenkin otsalleen lankee synkän kavalluksen varjo. Miksi ei hänen äänensä kehoittanut kuolemaan? Tämä on traagillisen ristiriidan ydinkohta; kurin velvoituksen ja yksilön urhoollisuuden velvoituksen yhteentörmääminen. Conon ja Karin poistuvat murheellisina lausuttuaan Anianin tervetulleeksi heidän vieraakseen; Anian ja Margareta jäävät kahden. Anian lähestyy Margaretaa, mutta tämä kääntyy poispäin. Anian sanoo tahtovansa rientää sinne, missä taistellaan isänmaan puolesta, ja hän on puhdistava nimensä kaikista tahroista. Mutta, hän kysyy, saanko palattuani sanoa sinua omakseni? Margareta vastaa kieltävästi, sillä silloinhan Anian taistelisi vain hänen tähtensä; vain Anianin kuollessa sankarina isänmaan puolesta voivat heidän sielunsa sovintoon päässeinä löytää toisensa. "Riennä, riennä", sanoo Margareta, ja hetken päästä: "Viivy hetki vielä, sinä kaunoinen!" Mutta Anian menee — menee jaloimmasta kuolemasta onneaan etsimään. Margareta rukoilee: "Taivaan ruhtinas, kuule Suomen naisten rukoileva ääni: Oi, mikä etelässä vaipui meren synkeään kohtuun, se nouskoon pohjan tuntureilta ylös pilvihin, moninkerroin kirkastettuna taas! — Jaa, mun sieluni jo ihanuuden näkee, jo loistaa korkealla sankarkunniamme; ja mailma on imehtivä urostöitämme Suomen autioilla ahoilla."

Samaa traagillista ristiriitaa, johon "Margareta" perustuu, on kerran ennenkin käytetty aiheena meidän kirjallisuudessamme. Runebergin "Veljeksissä" Johan Wadenstjerna hylkää veljensä samoista syistä kuin Margareta Anianin. Sovinto, johon Kiven draama päättyy, on kuitenkin Runebergin runon loppusäkeistön esittämää ylevämpi ja todempi.

Emme halua ryhtyä lähemmin luettelemaan "Margaretan" yksityisiä kauneuksia tai heikkouksia. Sallittakoon meidän vain huomauttaa, että kauneudet ja heikkoudet toisinaan omituisesti hävittävät toinen toisensa. Niinpä emme esim. tiedä oikein, onko syytä pahoitella loppukohtauksen liikaa pituutta, se kun muun muassa suo tilaa sellaiselle maisemakuvaukselle kuin tuo näin alkava: "Tyyni, ihmeellinen yö!"

Tämän runoteoksen suomaa nautintoa häiritsee kuitenkin yhäti toistuva tuskallinen ajatus: "Tämä on Aleksis Kiven viimeinen lahja kansalleen." Se on viimeinen, sillä hänet itsensä ovat pimeät voimat ainaiseksi tämän maan päällä riistäneet niistä valoisista avaruuksista, jonne hän on meitä ohjannut. Fredrik Cygnæus, joka on kirjoittanut. Kiven viimeisen teoksen alkusanat, ei ole tälläkään kertaa väistänyt surullista tehtäväänsä: sen katkeran kaipauksen sanoiksi pukemista, minkä tämä uusi tappio on jättänyt kaikkien niiden mieleen, joille kansamme kunnia ja maine on rakas ja joilla on uskoa sen tulevaisuuteen."

Näistä myötätuntoisista lausunnoista ja varsinkin kirjaa seuraavasta Cygnæuksen alkulauseesta ärtyneenä hyökkäsi nyt tutulle taistelutantereelleen Aleksis Kiven vanha vastustaja Aug. Ahlqvist, joka aivan äskettäin oli tehnyt parhaansa nuijiakseen hengiltä Jukolan "ruokottomat" veljekset. Kielettärensä 2. vihkossa v. 1872, ss. 44-47, julkaisi hän Margaretasta ilman nimimerkkiä, mutta selvästi toimittajan tiliin otetun arvostelun, joka saivartelevassa ilkeämielisyydessään saa kaiketi kauan etsiä vertaistaan ja jossa hän suoraan sanoo, että häntä on aina inhoittanut se jumaloiminen, "jolla Suomen kielelle ja kirjallisuudelle vieraat ja näiden oikeata henkeä tuntemattomat ovat Kiveä huutaneet niiden edistäjäksi" — ilmeinen isku Fredrik Cygnæukselle, vaikutusvaltaisimmalle Kiven "jumaloijalle". Tämän arvostelun loppuosa saa kylmät väreet käymään lukijan selkäpiissä.

"Tämä jo kauan mainioksi huhuttu kappale tuli viimeinkin ulos jouluksi. Sen taru on seuraava. Eräs vanha eversti Conon, joka 1808 vuoden sodan ajalla elää maatilallaan kahden tyttärensä kanssa, on näistä kihlannut toisen erään upsierin Anianin kanssa. Tämä upsieri on joutunut Viaporin linnueesen, ja tulee, juuri kuin Cononin kotona on saatu kuulla linnan antauminen, sinne. Hän on muka karannut sotavangiksi joutumasta. Täällä kohdellaan häntä jokseenkin tylysti ja pidetään miltei maankavaltajana, kunnes hän saapi kerrotuksi, että linnan antautuminen tapahtui linnan ylipäällikön pettuuden kautta, jonka kuultuaan Margareta, Anianin morsian, leppyy taas, vaan kehoittaa hänen rientämään Pohjassa kamppailevaan armeijaan ja sen otteluissa vihoillisen kanssa etsimään itsellensä kuoleman. Itse lupaa Margareta jäädä hänelle ikuiseksi morsiameksi. Anian suostuu tähän, ja he päättävät pitää häänsä vasta toisessa elämässä. Eroavat, useampia kertoja 'tempailtuaan' toinen toistaan syliinsä; loppu.

Tästä huomannee lukija jo ilmankin osoittamatta, että tässä kappaleessa ei ole paljo mitään toimintoa ja että siinä muuta ei voi sanoa draamalliseksi kuin ulkomuodon. Sisällys on paljasta puhetta vaan, joka ei anna syytä mihinkään tekoihin: alkupuoli isän laverruksia tyttärineen sodasta, loppupuoli ja enin osa sulhasen ja morsiamen taivaanryntääviä sydämenpurkauksia. Eikä hengetkään ole mitään alkuperäistä tahi uutta. Hra Conon on aivan mitätöin vanha herra; jos hän edes kiroilla karskautteleisi muutamia kertoja Viaporin kavaltajia, niin olisi se asun mukaista, ja siinä aineessa olisi tekijä Kivi, hänen entisistä teoksistansa päättäen, voinut tuottaa jotain omituista; vaan vieläkö! Hra Anian on milt’ei samanlainen mitätöin herra ja sievä kapteini, joka Viaporia annettaissa on vaan "totellut päällikköiden käskyä" eikä sormea liikauttanut poistaaksensa tätä kamalata onnettomuutta. Kappaleen sankaritar Margareta on toki vähän parempi ja puhuu innokkaasti isänmaasta ("isäinmaa" kuuluu sana tässä teoksessa) ja rakkaudesta ja isänmaan-rakkaudesta. Vaan ei hänkään ole mikään alkuperäinen ja uusi runollinen luoma meidän kirjallisuudessa. Näitä jaloja neitiä 1808 vuoden sota-ajoilta, jotka muka isänmaan eteen uhraavat rakkautensa, on jo kuvailtu useampia. Runebergin Pilvenveikon morsian on ensimmäinen; hän sanoo tappelussa kaatuneesta rakkaastansa:

    Kaikkein kalliin unille maailmassa
    Ol' hän sylihini suljettuna,
    Kahta vertaa hän nyt kallihimpi
    On maan mustaan syliin suljettuna.
    Enämp’ on kuin elo, näin mä, rakkaus,
    Enämpi kuin rakkaus moinen kuolo!

Toinen on Runebergin Torpantyttö, joka, havaittuaan että hänen sulhasensa oli ollut kurja pelkuri ja paennut tappelua, sanoo:

    Ah äitikulta, hautani jo teetä mulle musta,
    Se mies, ken sai mun sydämen’, pakeni tappelusta,
    Mua muistel’ vaan ja itseään ja omaa onneaan,
    Mut petti kurja kumppanit ja kalliin isänmaan!

Samanluontoinen tyttö kuin nämät kaksi on myöskin kuvattuna Bemdtsonin näytelmässä "Ur lifvets strid", ja luultavasti löytyy niitä vielä joidenkuiden muidenkin runoniekkain teelmissä, vaikka en kaikkia muista. Niitä on siis kirjallisuudessamme kyllä näitä kuvauksia neitisistä, jotka oman onnensa panevat altiiksi isänmaalle, ja kuin Kivi nyt otti vielä kuvataksensa erään tämmöisen, niin ei hän silloin keksinyt mitään uutta.

Kieli on tässä Kiven teoksessa melkein yhdenlaista kuin hänen muissakin teelmissänsä s.o. oikokirjoituksessa ja muussa ulkoasussa joita Kivi ei koskaan ole tuntenut, jonkun syrjäisen höyläämää ja siis menettelevää, vaan lauserakennuksessa samaa puista, teeskenneltyä ja epäluonnollista kuin ennenkin. Eikö se ole juuri kuin puujaloilla kävelemistä, kuin joku sanoo esim. "ah älähän vielä! vaan vielä viivy hetki lyhyt tässä ystäväsi kanssa ja yhtä lyhyt kodolles jäähyväisilläsi uhraa, ja sinua kuitenkaan ei saavuta aamun koi"? Taikka: "huutaa minua isäinmaa", kuin luonnollista olisi sanoa: isänmaa huutaa (t. kutsuu) minua. Taikka: "sun sanas, sun äänes pyhä tuliseen rautapaitaan kietovat mun ruumiini, ja tuimasti himoon että kuulisin jo tappelon jylinän; ah, heti ryntäisin sen pyrskivään kitaan, sen hurjimpaan Urianleikkiin!" Paitse teeskentelyä sanojen järjestyksessä sisältää tämä Anianin repliikki muutakin mielettömyyttä. Hänet kietoo muka Margaretan äänen pyhä (tavallisen mukaan luettuna: pyhä ääni) tuliseen rautapaitaan! Ajattelematta juohtuu tästä lukijalle mieleen Deianiran miehelleen Herkuleelle lahjoittama myrkky kaapu, joka poltteli onnettoman sankarin ruumista. Vaan meidän sankarilla on paksumpi nahka: se tulinen rautapaita päällä ryntää hän tappelun "kitaan" (tappelulla on siis kitakin!), sen "pyrskivään" kitaan (mitä on pyrskivä?) ja sen hurjimpaan "Urianleikkiin". Tappelu isänmaan vihoillista vastaan on siis suomalaisesta nuorukaisesta "Urian-leikkiä", vaikka hänen morsiamensa "pyhä" ääni ikään juuri on vihkinyt hänet kuolemaan ja varustanut hänet vielä "tulisella rautapaidallakin"! Onko tässä järkeä?!

Järjettömyyttä ja selvää epäjärjestystä ajatuskoneessa osoittavat myöskin semmoiset tässä kappaleessa löytyvät lauseet kuin: "mutta tempaan sun vieläkin syyliinsä toinen aalto" (s. 35); "varahinpa sinä, pienoiseni, kuoletkin, kylmenethän nuorukaisna kauvas jylisevään jylhistöön" (s. 30); "mutta murheisena siellä väikkyi hän aina, heleinä helminä välähtelivät hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta alas" (s. 23); "haa! kaukana yössähän punertaen leimahti sankarien kuolema" (s. 13); "esteitä on astunut hänen eteensä; mutta eihän ole hänen liikuntonsakaan juuri kärpän vertaiset nopeuiset" (s. 4); mi soma, ihmeellinen hetki; se oli sitten aamu tahi päivä, tahi illan hämäränaika" (s. 2). Näitä ja tämmöisiä ei kukaan järjellinen ihminen voi ymmärtää.

Hra Kivi kuuluu kirjoittaneen ensimmäiset teelmänsä Ruotsin kielellä. Usein tuntuu suomalaisesta lukijasta, lukiessaan hänen teoksiansa, kuin olisivatkin ne alkuperäisesti kirjoitetut mainitulla kielellä; niin ruotsalainen on niissä usein paikoin ajatuksen juoksu. Ei tämä viimeinenkään teos ole tättä merkittä. Jo ensi sivulla on lause "siivitetty lauma" ruotsinmukaista ja sen pitäisi olla "siivillisten parvi". Toisella sivulla sanoo Margaretan sisar tälle: "siitä päivästä asti, jona lempesi tunsit ja annoit urollesi kätesi". Lausetta antaa kätensä (ruots. gifva sin hand) ei Suomalainen ymmärrä ensinkään merkityksessä mennä miehelle; paitse sitä olisi tämä lause tässä kohdin Ruotsin kielinkin lausuen väärin käytetty, sillä vasta naimisessa oleva, ei kihlautunut, vaimo on, tämän kielen käytäntötavan mukaan puhuen, antanut kätensä uroolleen. Siv. 6 sanoo Conon: "se on totuus, mun tyttäreni, surullinen totuus", joka on pelkkää ruotsia ja kuuluu suomeksi: se on tosi, tyttäreni, surullinen tosi. Siv. 15 vyöttää (ruots. "lindar"!) Margareta kätensä kuusen ympäri! Siv. 14 ja 16 kiljahtaa hän; siv. 35 "haastelee hän vaikertelevalla, melkein kiljuvalla, mutta hiljaisella äänellä". Kiljuvan taikka kiljahtavankaan ei voi sanoa edes Pohjan akan harvahampaankaan, saatikka siveän kaunottaren; ja mitenkä sitä voipi samalla kiljua ja haastella sekä vaikertelevalla että hiljaisella äänellä? Vaan kaikkeahan meidän tulee suvaita tältä 'Suomen Shakespeareltä'! Niin noita tuommoisia sanojakin (joita ei kukaan ymmärrä) kuin: pallistan, loimo, väikkyä, mieliisti, vaisu, liesu, hieman, kiirii, j.m.m.

Minä tiedän, että nämät muistutukseni eivät enää tule hyödyttämään Kiveä. Se järjettömyys tahi hengellinen epäjärjestys joka jo ennen, on näkeville näkynyt hänen kirjateoksistansa, on nyt vallannut hänen henkensä kokonaan. Vaan arvosteluni kirjoitan minä, yhtä paljon muidenkin kirjoittajain luettaviksi kuin sen, minkä teos milloinkin on kysymyksessä, ja näitä muita luulen tämänkin arvostelun hyödyttävän. Mitä Kiven kirjalliseen toimeen vielä tulee, olen minä, totuuden puhumalla, tahtonut suomalaiselta kirjallisuudelta torjua sen vaaran, jolla aatteellinen ja kielellinen ruokottomuus useimmissa hänen teoksistaan uhkasi sekä kirjallisuutta että kieltä. Kirjallinen ja kielellinen omatuntoni ei ole sallinut minun muuten menetellä, olletikin kuin minua on inhottanut se jumaloiminen, jolla Suomen kielelle ja kirjallisuudelle vieraat ja näiden oikeata henkeä tuntemattomat ovat Kiveä huutaneet niiden edistäjäksi. Tämä kumma leikki on nyt päättynyt kauhealla katastrofilla. Olkoon se opiksi vasta ilmautuville sekä kirjoittajille että heidän ystävillensä! Minä puolestani nojaudun Runebergiin, joka kirjallisesta jumaloitsemisesta ja sen kuvista sanoo seuraavat painavat sanat: "Att efter förmåga rycka glittret af bilderna och blotta dem till deras sanna värde, en åtgärd, som i början vanligen får namn af kitslighet och vrånghet, blir – en mensklig och medborgerlig pligt."

Aina uskollinen Kaarlo Bergbom rientää leimaamaan Ahlqvistin tämäntapaisen arvostelutoiminnan "herostratilliseksi huvitukseksi" siinä Margaretan arvostelussa, jonka hän puolestaan julkaisi Kirjallisen Kuukauslehden helmikuun numerossa 1872 (ss. 48-49). Siinä antaa hän mielenkiintoisia tietoja Alman ja Margaretan syntyhistoriasta ja vertailee myöskin Leaa ja Margaretaa: hänen kuvauksensa näiden kappaleiden vastakohtaisuudesta on niin sanoaksemme "näytelmällisempi" kuin Aspelinin.

"Ihmeellisesti vaihtelevat suru ja ilo lukijan mielessä, tätä pientä kirjaa katsellessa. Surra hänen täytyy muistaessansa, mikä rikas, mikä, uljas henki on temmattu pois isänmaallisen runouden toimista; iloita hänen täytyy siitä, että tämän hengen sallittiin antaa kansallensa parasta, mikä hänen rinnassansa kätkeytyi. Tavalliselta kannalta katsoen, oli Alexis Kivi köyhintä köyhempi; mutta kuitenkin antoi hän isänmaalleen kalliimmat lahjat, kuin mitkä rikkahimmat olisivat voineet antaa. Hänen viimeinen lahjansa oli tämä Margareta.

Tämän ihanan runoelman syntymisen tarina on seuraava. Kun Lea keväällä 1869 näytettiin Helsingissä, ihastui sen tekijä niin tuohon kauniisen taitoon, jolla näyttelijätär, Charlotte Raa, antoi muodon päähenkilölle, että hän päätti sepittää draaman erittäin tätä etevää taiteilijatarta varten. Sen hän tekikin ja kirjoitti erään pienen "Alma" nimisen näytelmän, jota oli aiottu näyttää syksyllä v. 1870. Pian kuitenkin huomattiin, kuinka tämä kappale, vaikka lyyrillisesti kaunis, oli kokonaan epä-draamallinen eikä olisi voinut tehdä mitään vaikutusta näyttö-alan permannoilla. Kivi tahtoi silloin toimittaa jotakin uutta samassa tarkoituksessa. Mutta tuo kamala hengen yö, joka odotti häntä, oli jo ruvennut uuvuttamaan hänen aivojensa voimat. Katkerassa tuskassa valitti hän eräälle ystävälle ja pyysi jonkun valmiin aineen. Tämä kertoi hänelle suunnitelman erääsen- näytöksiseen draamaan, jonka runoniekkamme Emlekyl oli kirjoittanut nuoruudessaan; tämä draama oli kypsymätöin, mutta sen peri-ajatus oli kaunis ja sopiva; vielä tarjousi sama ystävä hankkimaan Kivelle Emlekylin näytelmän. Siitä Kivi ei huolinut. Hän tahtoi vaan tukeevan luurangon draamallensa — muodon, vartalon, kasvot, hengen tunsi hän itsensä paraiten osaavan antaa. Niin syntyi Margareta, runoniekan ottolapsi, mutta kasvatettu samalla rakkaudella, samalla huolella, kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Toiminnan ytimenä on tuo onnetoin ristikohtaus uskollisuuden ja kavaluuden välillä, josta isänmaamme epä-vapaa historiallinen asema tekee historiamme tragillisen keskuksen. Pitääkö Anianin rikkoman valansa, rikkoman tuota lain-kuuliaisuuden tuntoa, joka sodassa on sotilaan ensimäinen velvollisuus? Pitääkö hänen totteleman tuota sisällistä ääntä rinnassansa, joka käskee hänen pelastaa Sveaporin sekä vihollisesta että päämiehestä, kavaltajasta? Jos hän noudattaa laillisen järjestyksen käskyjä, lonkkaa hän isänmaallisuuden korkeampia vaatimuksia; hän tulee osalliseksi maan kavaluuden kamalaan rikokseen. Mutta rakkaus, joka kaikki kirkastaa ja sovittaa, osoittaa hänellekin sovinnon tien; hänelle on vielä yksi pelastus suotu, hän saa kuolla isänmaan edestä. Ihanasti runoilija tässä on kuvaillut taistelua sen rakkauden välillä, joka tahtoo kaikki omistaa, ja tuon korkeamman rakkauden, joka voi kaikesta kieltäytyä;- kyynel ja hymy, ikävöitseminen ja ihaileminen sointuvat samaan säveleen, joka ori puoleksi huokaus, puoleksi sana.

Viehättävä on myöskin toinen näytelmän kohta. Hienolla älyllä on runoniekka esitellyt rakkauden ristikohtauksen, ihanteen ja olemuksen taistelun. Margareta on sulkenut koko olentonsa yhteen tuntoon — rakkauteen. Rakastaako hän Aniania, rakastaako hän isänmaataan — sitä ei hän tiedä; sillä ne ovat hänelle yhtä. Kun ne eriävät, särkyy hänen sydämmensä — ja hän kuihtuu maahan vaipuen kuin taitettu kukka. Hän ei lausu syytöksiä, hän ei valita, hän rakastaa kuolemaan asti.

Näytelmän kantataru ei ole lavea; sen sisältö sulkeutuu yhteen ainoahan näytökseen. Taitavasti on runoniekka ymmärtänyt, ett'ei semmoisessa pienessä draamassa toiminta, vaan situationi on se runoelman keskus, johon mielenliikutus soveltuu. Tuo siihen tarpeellinen, omituinen runollinen valaistus on Kiveltä onnistunut yhtä mainiosti, kuin ennen hänen Leassansa. Mutta samassa kuinka erilainen on väri Leassa ja Margaretassa! Tuolla haamoittava, hehkuva, riemuitseva itämaan maisema, jota aurinko valaisee kirkastavilla sätehillä, täällä tyyni, viileä pohjan yö humisevin kuusistoineen kuutamon kehneässä valossa. Tuolla elämä, täällä kuolema, tuolla teko, täällä kieltämys, tuolla rakkauden onni, täällä rakkauden epätoivo!

Olemme tässä ainoastaan tahtoneet viitata muutamiin tämän näytelmän avuihin, jotka ennen kaikkia ovat pistäneet silmäämme. Mielellämme heitämme muille tuon herostratillisen huvituksen onkia virheitä sekä kieliopillisessa että esteetillisessä suhteessa, joita löytyy tässä teoksessa, niinkuin jokaisessa ihmisteossa. Mahdollista on, että heidän saaliinsa on vähän runsaampi, kuin mikä se oli Kiven eheämmissä, aikaisemmissa runoelmissa. Aurinkoa kohden kiitää täälläkin kotka, mutta — toinen siipi on ammuttu."

Pari vuotta aikaisemmin oli Bergbom katsauksessaan Neljä vuotta Suomen kirjallishistoriasta, joka oli painettuna Kirjallisen Kuukauslehden helmikuun numeroon v. 1870, antanut erittäin suosiollisen yleisarvostelun neljästä Kiven varhaisemmasta kappaleesta (ss. 27-28):

"Jos käännymme draamalliseen kirjallisuuteen, A. Kiven teokset tietysti ensin vetävät huomiomme puoleensa. Hän on näinä neljänä vuotena painettavaksi antanut neljä kappaletta: murhenäytelmän 'Karkurit', näytelmät 'Yö ja Päivä' sekä 'Lea' ja pienen ilveilyksen 'Kihlaus'. Kun tekijän hallussa löytyy muitakin, painamattomia kappaleita, tämä tuotteliaisuus kieltämättä todistaa A. Kiven olevan niitä reheviä, alkuperäisiä realisteja, jotka ovat nykyisen draamallisuuden suosituimmat kannattajat. Hän rakastaa voimakkaita, ytimellisiä henkilöitä, heidän luonteissaan on aina rikas omituisuus; heidän silmistään mahtava innostus, kiihoittuneet mielenhalut meitä vastaan salamoitsevat, heidän käytöksensä on pateetillisen uljasta. Hänen draamallinen runottarensa on täynnä älyllisiä oikkuja ja vihaa kaikkea akademiallista säännöllisyyttä. Komillisissa osissa hänen humorinsa on tuota karskeaa, rehevää laatua, joka kenties kauhistuttaa jokaista teeveden-esteetikkoa, mutta sievistelemättömässä raittiudessaan juuri on todellinen tunnusmerkki. löytyykö 'vis comica' tekijässä. Paras näistä Kiven neljästä kappaleesta lienee erinomaisen ihana draamallinen idylli 'Lea', jossa erittäin tuo runollinen perustelma erinomaisessa itämaisessa valaistuksessaan tekee mitä täydellisimmän vaikutuksen. 'Karkurein' toiminta välistä nojautuu vaikuttimiin, joiden draamallinen käytännöllisyys on melkein arveluttava; mutta kirjoituslaadussa hehkuu kiivas innostus, luonteissa viehättää jalomielinen jäykkyys, joka vie meitä tuohon oikeahan tragilliseen kauhistukseen. Näytelmässä 'Yö ja Päivä' miellyttää eräs soma suloisuus ja 'Kihlauksessa' tavataan muutamia noita totisia, viattomassa ja alkuperäisessä komillisuudessaan omituisia olentoja hämäläisestä talonpoikais-elämästä, jotka Kiven kautta ovat saaneet kansalais-oikeuden kirjallisuudessamme. Kiven näytelmät ennakoitsevat kaikki suomalaista teateria; erittäinkin hänen komillisissa kappaleissaan koko galleria viehättäviä kuvia tarjouu Suomalaista talonpoikais-elämää tuntevalle näyttelijälle. Tuokon 'Saul' kuuluu sitä vastaan ainoastaan luettavaksi määrättyjen näytelmien joukkoon, erääsen runouslajiin, joka paljaan esteetillisyyden kannalta katsoen kenties näyttänee arveluttavalta, mutta jonka oikeutta kirjallisuudessa ei sovi kieltää semmoisessa maassa, jossa muureja, eikä ihmisiä, on luultu pääasiaksi teaterissa. Tuokko on Kiven runollinen vastakohta; tuolla jylhä salo tummin honkineen, pauhaavin koskineen, täynnä sylvänteitä, joissa esteetillinen 'maku' kompastuu, täällä tuuhea puisto hiekka-käytävineen, suorin kanavineen, mutta useinkin melkein liika tasainen."

"Kiven näytelmät ennakoitsevat kaikki suomalaista teateria", lausui Bergbom v. 1870. Julkaistessaan Kirjallisen Kuukauslehden maaliskuun numerossa v. 1872 (ss. 73-82) tuon vuoriasiirtävää uskoa uhkuvan, ratkaisevan kirjoituksensa Muutamia sanoja nykyisistä teaterioloistamme, käyttääkin Bergbom Kiven näytelmätuotantoa parhaana tukenaan suomenkielistä teatteria suunnitellessaan. Vaikka suomenkielisiltä kirjailijoilta onkin puuttunut heidän paras ja ainoa koulunsa, teatteri, sanoo Bergbom, on kuitenkin kunnioitusta ansaitsevia tuloksia saavutettu:

"Ja eikö Suomen kansa näilläkin haitallisilla oloilla ole kyennyt tuottamaan semmoista dramatikkoa, kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä, jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sittenkuin tuon suuren mestarin, Runebergin, kantele on vaiennut 'Salamiin kuninkaissa', ei ole ruotsinkielellä missään syntynyt draamallinen tuote, joka olisi Nummisuutarien taikka Lea’n vertainen — eipä koko ruotsinkielisessä kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa, niin nerokasta humoria uhkuvaa komediaa, kuin Nummisuutarit".

Luetellessaan painettuja suomenkielisiä näytelmiä mainitsee Bergbom m.m. Kiven _Nummisuutarit, Yön ja päivän, Kullervon, Karkurit, Margaretan, Lean ja Kihlauksen. Ja Kiven jälkeenjääneistä näytelmistä sanoo hän ansaitsevan huomiota Canzion, Sankarinteoksen, Jäähyväisten, Alman_. Siihen väitteeseen taas, ettei muka olisi olemassa suomalaista teatteriyleisöä, Bergbom vastaa:

"Jokainen, joka esm. on nähnyt sen innostuksen, jonka Lea ensikerran näytettynä, herätti, ei ole epäävä näiden sanojemme totuutta".

Ja eräässä väittelyn kohdassa linkoaa hän:

"Se on siis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta houkutellaan pois 'Richelieu'n' kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta jaloimmasta, mitä maa on tuottanut ."

Tosiasia onkin, että vähää myöhemmin perustetun suomalaisen teatterin parhaaseen kantaohjelmistoon ovat aina kuuluneet Kiven näytelmät, ennen muita Nummisuutarit, Kihlaus ja Lea ja osittain myös Kullervo.

Margaretaan palataksemme on meidän huomautettava, että Eliel Aspelinin oli, Morgonbladetissa tammikuulla v. 1872 julkaisemansa laajan arvostelun lisäksi, lausuttava jokin sana Margaretasta siinä esitelmässä, jonka hän saman vuoden marraskuussa piti Aleksis Kivestä. Esitelmöitsijä supistaa nyt sanottavansa seuraa vaan (Kirj. Kl., s. 238):

"Viimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme "Margareta"näytelmässä. Itse perusjuoni on Emlekyl'in keksimä. Henkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman toisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar eniten vaikuttanut. 'Margaretassa' hän ei kuitenkaan ole peräti uutta tuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättä, jälitellyt; eroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan palava kiihko. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin runoilijan innostuksella vielä alkuperäistä voimaa olleen. Ja ne lauseet, joihin isänmaanrakkaus tässä pukeuu ovat pidettävät runoilijan viimeisenä kalliina perintönä ja runollisena todistuksena seikasta, jonka toki muutoinkin tiedämme, että näet isänmaan rakkaus oli mahtavimpia tunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä."

Ottaessaan Porissa ensi askeleitaan oli Suomalainen Teatteri siellä näytellyt Margaretan 23 p. lokak. ja 17 p. marrask. 1872 ja pitänyt sitä ohjelmistossa muissakin maaseutukaupungeissa kiertäessään. Ja silloin kun Suomalainen Teatteri antoi ensimmäisen näytäntönsä Helsingissä sunnuntaina 2 p. maalisk. 1873 oli Margareta ensimmäisenä illan ohjelmassa (Eliel Aspelin-Haapkylä, Suomalaisen teatterin historia, II, 1907, ss. 12, 13, 17, 37).

Milloin sanomalehtiarvostelu kajoaa tähän näytelmään, tekee se sen yleensä vain muutamin sanoin, mutta enimmäkseen hyvinkin myötätuntoisesti. Kappaleessa ei tosin sanota olevan paljoa toimintaa, mutta se vaikuttaa "mitä lämpimimmin" yleisöön isänmaallisia asioita niin läheisesti koskettavalla eloisalla vuoropuhelullaan. Sen korkeanrunollinen, traagillinen tunnelma asettaa samalla nuorten näyttelijäin taidolle kaikista suurimmat vaatimukset (Björneborg, 1872, n:ot 43, 47; Morgonbladet, 1873, n:o 60; U. Suometar, 1873, n:o 26). Kirjoittaessaan (Finsk Tidskrift, VI, ss. 407- 409) Kiven näytelmistä viittaa Gustaf Lönnbeck näihin Margaretan esityksiin ja käy sitten omasta puolestaan erittelemään ja arvostelemaan tätä Kiven viimeistä näytelmää, josta hän on saanut peräti kielteisen käsityksen, toisenlaisen kuin Bergbom ja Aspelin.

"Margareta" on joskus esitetty suomalaisella näyttämöllä, ja ellemme muista väärin, on arvostelu ollut suosiollinen, jopa kiittävä. Tätä emme voi pitää muuna kuin kunnianosoituksena näytelmän isänmaalliselle ajatukselle ja sen tekijälle. Sillä jos lukee tämän näytelmän tyynesti ja hiukankin arvostellen, ei voine tulla muuhun johtopäätökseen kuin että se on mitä epädramaattisin ja sitä paitsi kauttaaltaan niin kiihtynyt ja hermostunut, että sen todellista ydintä käy vaikeaksi nähdä. Näytelmä on sijoitettu maaseudulle lähelle Tamperetta, erään vanhan everstin taloon. Näytelmän alkaessa eivät hän ja hänen tyttärensä ole vielä saaneet tietoa siitä, että Viapori, jonka varusväessä on myöskin toisen tyttären, Margaretan, sulhanen, nuori Anian-niminen upseeri, on antautunut; heidän keskustelunsa koskettelee, niinkuin luonnollista onkin, tätä Suomen suojaa sekä sen valloittamismahdollisuuksia. Vanhan soturin ja hänen isänmaallisten tyttäriensä mieleenkään ei voi johtua, että se voisi missään tapauksessa antautua viholliselle: pahimmassa tapauksessa, niin he arvelevat, riittää ruutikellariin viskattu kipinä ainakin pelastamaan kunnian ja kohottamaan linnoituksen ja sen puolustajani maineen taivaaseen saakka. Tietoja kuitenkin on odotettavissa ja niitä saadaankin pian; talon vanha palvelija palaa kotiin kertoen Viaporin antautuneen — mutta juuri sillä tavalla kuin hänen kuulijansa olivat mielikuvituksessaan ennakolta kuvitelleet. Vielä heidän ollessaan tämän tiedonannon synnyttämien ristiriitaisten tunteitten vallassa heiltä riistää tämän harhauskon Anianin tulo ja tunnustus, että linnoitus on antautunut miekan iskutta. Aluksi näyttää siltä kuin tämän tiedon tuoja, johon täytyy häneenkin langeta jonkin verran pelkuruuden häivettä, heti ilman muuta saisi hylkäystuomion. Mutta kun hänen on sallittu selittää asiansa, saa hän omalta osaltaan anteeksi, jopa kutsutaan hänet everstin kotiinkin, mutta hän päättää Margaretan innoittamana lähteä taisteluun, siinä kaatuakseen.

Näytelmän epädramaattisuus ei ilmene vain siinä, että kaukana näyttämöltä ja jo aikoja sitten sattunut tapaus on vipusimena, joka panee liikkeelle henkilöt ja heidän tunteensa, vaikka tämäkin on jo varsin uskallettua ja olisi vaatinut näytelmän alkuotteen erinomaisen voimakkaaksi, jotta tämän tapahtuman vaikutus olisi yhtä eloisana katsojan kuin toimivien henkilöidenkin mielikuvituksessa. Mutta edellyttäen, että tämä olisi onnistunut, on kuitenkin ajateltavissa, että tällainen kohtalokas tapahtuma, johon muuan toimivista henkilöistä on sekaantunut, olisi antanut riittävästi aihetta sisäisiin ja ulkonaisiin ristiriitoihin. Niihin sen ei ole kuitenkaan sallittu johtaa: henkilöiden suhde toisiinsa pysyy entisellään, sillä on yhdentekevää, luuleeko Margareta Anianinsa jo lentäneen kohti taivasta vai lähettääkö hän tämän nyt ehdottoman surman suuhun. Sisällisistä ristiriidoista ei liioin voi olla puhetta, sillä sellaisena, miksi Margareta on alusta asti kuvattu, luulisi hänen pystyvän milloin tahansa panemaan Anianinsa kanuunanruuaksi, jos niiksi tulisi, eikä muissakaan voi huomata sisäisen taistelun jälkiä, sillä sitä nimeä ei ansaitse everstin hetkellinen kuohahdus ja Anianin yhtä hetkellinen epäröinti. Ristiriita olisi kuitenkin voinut tähän viimemainittuun nähden paisua paljon suuremmaksi, jos olisi otettu huomioon se kunniasana, jolla hän varmaan antautumisen tapahtuessa lupasi olla enään aseihin tarttumatta.

Sellaisena, miksi Kiven käsi nyt on näytelmän juonen muovaillut, emme voi pitää sitä muuna kuin vuoropuhelun muotoisena lyyrillisenä tunteidenpurkauksena, ja jos rajoitumme käsittämään sen täten ja siitä huolimatta, että muotoa vastaan on paljon huomautettavaa, on näytelmässä tällöin kuitenkin jonkinlainen ydin. Sillä ken tahtoo eläytyä tekijää innoittaneeseen ajatukseen, voi ainakin myötätuntoisena yhtyä niihin isänmaallisen hehkun ja suuttumuksen tunteisiin, jotka ovat vallitsevina "Margaretassa". Ja silloin voi myöskin jonkin verran kiinnostuneena lukea näytelmän.

Mutta tämä Margareta, näiden tunteitten pääkannattaja — mitä hän oikeastaan on? Lieneeköhän hän suomalainen tyttö vuodelta 1808, "Torpantytön" ja "Pilvenveikon" ylevä sisar? On kyllä, jos ensin vain voisimme sanoa, että hän ainakin on ihminen. Mutta hän leijailee alusta loppuun saakka niin korkealla, pilvissä, ettei edes hänen kengänpohjissaan ole tämän maan tomua — ja mitäpä meitä silloin liikuttaa, vaikka hän julistaisi Suomestamme kuinka ihania näkyjä tahansa. Kappaleen muut henkilöt ovat suhteellisesti inhimillisempiä, mutta heissäkin näyttää palavan sen kuumeen hehku, joka jo näytelmää luodessa hiiviskeli onnettoman runoilijan suonissa."

Käsiteltyään tällä tavoin kaikki Kiven Valittujen teosten ensimmäisessä niteessä julkaistut näytelmät, kokoaa Gustaf Lönnbeck saamansa yleisvaikutelmat loppumietteiksi, jotka sopivimmin saanevat paikkansa tähän (ss. 413-415):

"Monasti on näitä Kiven näytelmiä lukiessa väikkynyt mielessämme kertomus siitä, kuinka nuori Aleksis käyttäen tervaa värinään maalasi tuvan seinälle taivaan ja helvetin. Yhtä karkeita ja alkuperäisiä ovat usein kirjailijan teknilliset apuneuvot, mutta jos hänen onnistui jo tuohon lapsuutensa maalaukseen luoda jonkinmoista 'luonnonomaisuuden' sävyä, on hän kieltämättä myöhemmin, ryhtyessään maalaamaan ihmispoven taivasta ja helvettiä, saanut näine yksinkertaisine keinoineen hahmoihinsa eloa ja totuudenmukaisuutta.

Sillä kiistämättä on Kivellä erinomainen kyky eloisasti ja vähäisintäkin yksityiskohtaa myöten tarkasti esittää luonteita, jotka ovat liikkuneet joko hänen oman kansanomaisen ympäristönsä tai sen yleisluontoisempien ihanteellisten käsitysten rajoissa. Eikä tämä pysähdy pelkkään ulkonaiseen matkimiseen tai jäljentämiseen, vaan on todella psykoloogisesti syvällistä. Tässä mielessä on Kiven kansannäytelmillä etevä sija tämän draamakirjallisuuden lajin piirissä.

Mutta yhtä kiistämätöntä on, että kun on ollut liitettävä nämä luonteet sopusuhtaisen, ajatukseltaan kiinteän ja kaikin puolin symmetrisen taideteoksen aineksiksi, ovat Kiveltä yleensä voimat loppuneet kesken. Hänen harvinaisten lahjojensa myöhäinen viljely oli sitäkin puutteellisempaa, kun se näyttää joutuneen törmäämään itseensäsulkeutuneeseen ja jonkinlaisen suomalaisen itsepintaisuuden panssaroimaan luonteeseen, eikä tämä viljely sentähden hioin riittänyt hankkimaan sille voimakkaalle realismin tajulle, joka samoin näyttää olleen tälle kirjailijaluonteelle synnynnäinen, niitä muotoaistin ohjaksia, joita vailla ei taideteokseen saada kiinteyttä, tasasuhtaisuutta ja tarpeellista rajoitusta. Kukaan ei ole paremmin kuin Kivi tuntenut, että draaman on oltava elämän kuva; mutta Kivelle ei ollut selvillä, että jokaisen taideteoksen, ja ennen kaikkea juuri draaman, tulee olla kiinteä ja tarkoin muovailtu elämänkuva, josta kaikkinaiset tilapäisyydet on kitkettävä yhtä tarkkaan kuin malmi on tulessa käyttämällä vapautettava kaikista satunnaisista ainesosistaan, jotta se olisi lopulta pelkkää yhtenäistä metallia. Sitä loistavammaksi osoittautuu hänen luonnehtimiskykynsä, kun se näistä puutteista huolimatta on ollut riittävä aikaansaamaan todella kiinnostavia ja arvoltaan pysyviä luomia.

Paitsi tätä realismin tajua on hänen kirjailijaluonteensa omituisuutena pari muuta voimakkaasti ilmenevää piirrettä, nimittäin huumori, joka määrätyllä alalla, kuta välittömämpänä, sitä varmemmin tapaa ilmaisunsa, ja paatos, joka tuntuu alati hapuilevan itselleen muotoa. Nämä Kiven kirjailijaluonteen molemmat puolet esiintyvät kauttaaltaan hänen kaikissa näytelmissään, kohtaavat toisensa, risteilevät ja himmentävät toisiaan siten hämäännyttäen arvostelijan, joka ensi silmäykseltä luulee näkevänsä pelkkää tehoatavoittelevaa piintynyttä tapaa, kun päinvastoin itselleen muotoa etsivä henki puhuukin siinä sisimpänsä syvyyksistä. Huumori, joka on tavannut ehjimmän ilmaisunsa Kiven molemmissa komedioissa, ei ole etsimättä itselleen johdatinta yhdessäkään hänen draamassaan. Tällaisena johdattimena toimii esim. Nyyrikki "Kullervossa", Martti "Karkureissa", Joas "Leassa"; niin, onpa ylen kiihtyneessä "Margaretassakin" oma Mattinsa. Kiven miltei kaikki koomilliset luonteet ovat kotoisin naiivisuuden piiristä ja kaikki ovat liian paljon luonnonlapsia ollakseen joutumatta hipomaan burleskimaisuuden rajaa. Mutta tietysti on suomalainen kansanluonne painanut tähän koomillisuuteen niin ominaisen leiman, että se esiintyy kirjallisuudessa suorastaan uutuutena. Uutta on tuo verkkaisa, hidas, miltei järkkymättömään tyyneyteen pukeutunut kansanhuumori, joka näyttää hiljaisesti ja salaa iloitsevan kaiken kärsimättömyyden pilkkaamisesta, ja tämä ominaisuus, aivan yhtä hyvin kuin Kiven realismi, on pääsyynä hänen vuoropuhelujensa sitkeään laveuteen.

Kiven paatos on puolestaan päässyt parhaiten ilmi "Leassa", ja "Margaretassa" se on auttamattomasti ampunut yli maalin, mutta yrittää muutoin tunkea esiin joka ainoassa hänen draamassaan, jopa komedioissakin. Juuri tämä paatos, miten kömpelösti ja ajattomasti se usein esiintyneekin, osoittaa, että Kivi oli sittenkin korkeammin lahjoin varustettu luonne kuin pelkkä jäljittelytaitoinen kyky. Tämä paatos osoittaa, että kansanrunoilijan povessa paloi alati eloisana, ehkä toisinaan kuluttavanakin liekkinä rakkaus ja haltioitunut kiintymys tähän maahan ja sen kansaan, kaikkeen, mikä on elämässä suurta, kaunista ja jaloa, ja se osoittaa myös selvästi, että hän oli runoillessaan alati tietoinen runoilijan kutsumuksen ylevyydestä. Tämä tietoisuus valtasi hänet silloinkin kun hän realistisesti esitti tuttuja piirteitä arkisesta ympäristöstään, ja kun hän tämän tuntonsa pakottamana luuli, että hänen oli puettava heidän puhetapansa jonkinlaiseen niin sanoaksemme pyhäpukuun, eksyi hän helposti tyyliin, joka hänen vakavammissa näytelmissään usein vääristyy mahtipontisuudeksi ja hänen komedioissaankin silloin tällöin tuntuu etsityltä ja teennäiseltä ja johon moni on loukkaantunut. Kuten olemme maininneet, saa Kivi muutoin kamppailla muodon kanssa kaikessa, mitä hän on kirjoittanut, mutta hänelle suotuna lyhyenä elinaikana ei hän ennättänyt päästä sitä hallitsemaan. Väitetäänpä niinkin, että hänen näytelmiensä olisi täytynyt puhtaasti kielellisestikin käydä toisen käden korjattavina — väite, jonka paikkansapitävyyttä emme kuitenkaan voi taata.

Siten ei Kivestä tullut koskaan taiteilijaa, joka olisi jättänyt jälkeensä muodoltaan ehjiä luomuksia, mutta nerokas runoilijahenki hän oli, joka lahjoitti kansansa kirjalliseen aartehistoon muutamia aitoja, joskin hieman hiomattomia, todella kirkkaina heloittavia helmiä. Ja kun lisäksi muistamme hänen surullista elämänosaansa: tietämättömyyttä, jossa hänen lapsuutensa kului, hänen nuorukaisikäänsä painostavia puutteita, kieltäymyksiä ja taisteluita, hänen sisäänpäinkääntynyttä luonnettaan, hänen hairahduksiaan ja lopulta sitä synkkää kohtaloa, joka niin varhain saarsi hänet läpitunkemattomaan yöhön — niin emme muuta voi kuin lahjoittaa lämpimimmän myötätuntomme tälle sydämelle, joka särkyi, ensin kiitollisena koetettuaan maksaa valolle takaisin ne kauneuden ja onnen säteet, jotka se kerran sai juoda valon ikuisesta lähteestä."

Albin Lönnbeck lausuu lyhyen ja jyrkän arvostelun Margaretasta, mutta on loppukatsauksessaan Kiven näytelmätuotantoon historiallisena ilmiönä sentään varsin myönteinen (Studier i finska vitterheten, ss. 53—54):

"Mutta Kiven terveydentila oli käynyt mitä arveluttavimmaksi; hänen synkkämielisyytensä alkoi muuttua mielisairauden luontoiseksi, ja 'Seitsemän Veljeksen' saama kylmä vastaanotto pahensi tautia. Sielulta ja ruumiilta murtuneena hän kyhäsi vielä yhden näytelmän, 'Margaretan', jonka aate on kuitenkin toisen keksimä. Se on kiihoittunut, kuumeenomainen, sekä suunnitelmaltaan että luonteiltaan mahdoton kappale".

"Aleksis Kivi laski syntyperäisesti suomalaiselle draamalliselle kirjallisuudelle pohjan, jota ei sovi halveksia, sillä ennen häntä olemassa olleet alkuperäisdraamat eivät kestä missään suhteessa vertailua hänen luomustensa rinnalla. Syystä onkin hänen kypsimmän teoksensa, Lean, esittämisen kautta suomalaisen teatterin synty liitetty Kiven nimeen."

Myöskin Julius Krohn sivuuttaa Margaretan lyhyellä, vähäksyvällä maininnalla: "Kiven viimeisessä näytelmässä, Margaretassa, ei ole juoni hänen oma keksimänsä. Esityksessä ilmaantuu kivulloista sentimentaalisuutta" (Suomall. kirjall. vaiheet, s. 443).

7. ALEKSIS KIVI RUNOILIJANA.

Niinkuin on huomautettu ja niinkuin kaikesta edellisestä näkynee, saavutti Aleksis Kivi aikalaistensa keskuudessa näytelmien kirjoittajana suurimman tunnustuksen ja arvon. Pienimmän merkityksen antoivat hänelle hänen parhaat ystävänsäkin runoilijana. Se kamppailu kielen ja muodon tuottamia vaikeuksia vastaan, jonka he näkivät hänen näytelmissään, tuntui heistä sitäkin häiritsevämmältä lyyrillisessä runoudessa, jonka viehätysvoima yleisen katsantokannan mukaisesti on niin suuresti riippuvainen moitteettomasta muodosta ja jossa tärkeätä uudis ja raivaustyötä niihin aikoihin tehtiin juuri muodon alalla. Mutta Aleksis Kivi oli nimenomaan lyyrillisen runoudenkin piirissä muita aikalaisiaan omaperäisempi, syvällisempi luonne, joka vaati runojensa arvon punnitsemista kokonaan toisin kuin puhtaasti muodollisin keinoin. Ne perin harvat arvostelut, joita Kiven aikalaiset ovat hänen runoistaan antaneet, kohdistuvat kuitenkin pääasiassa ja melkein yksinomaan muotoon. Myötämielisinkin arvostelu niistä, tuo Kiven uskollisen ystävän Kaarlo Bergbomin lentäväksi lauseeksi tullut vertaus, että Siiven lyyrilliset runoelmat ovat "kultaa, jota ei ole ollenkaan rahaksi myntätty", kieltää oikeastaan kokonaan niiden muodolliset mahdollisuudet, mitä arvoa se onkin taipuvainen antamaan niiden sisällölle ja hengelle.

Kiven runojen pääsemistä arvostelijain ja suuren yleisön huomioon vaikeutti luonnollisesti vielä sekin seikka, että niitä ilmestyi erillisenä julkaisuna vain yksi ainoa vaatimaton, 15 runoa sisältävä Kanervala-niminen vihkonen tekijän omalla kustannuksella v. 1866. Samana vuonna painatti Kirjallinen Kuukauslehti niitä palstoillensa 12 kappaletta, niiden joukossa tosin eräitä kaikkein merkittävimpiä, mutta kolmannen sikermän julkaiseminen jäi Kiveltä toimeenpanematta: nämä runot esiintyvät hänen jälkeenjääneissä papereissaan ja muodostavat hyvin huomattavan ryhmän nekin. Näin jäi aluksi aikalaisille joka tapauksessa Kivestä runoilijana varsin vajavainen käsitys, jota eivät edes Valittuihin teoksiin v. 1878 otetut 19 runoa kyenneet täydellisesti korjaamaan, niin rohkeasti kuin B.F. Godenhjelm olikin julkaistujen runojen kieltä "parannellut".

Ensimmäiset jonkin painotuotteen välityksellä ilmestyneet Kiven runot olivat Unelma ja Kaunisnummella, jotka näemme Mansikoita ja mustikoita-nimisen lukemiston v. 1860 julkaistussa toisessa niteessä. Oli kuin tulevien hurjien hyökkäysten alkusoittoa, että juuri Aug. Ahlqvist (nimim. A.O.) joutui näitä nimimerkki l:n tekemiksi merkittyjä vaatimattomia sepitelmiä arvostelemaan (Mehiläinen, 1861, n:o 1, s. 18) ja suuntaamaan kaiken huomionsa niiden kieleen. Hän antaa jo tällöin aloittelijalle sen neuvon, minkä hän on sittemmin usein toistava, nimittäin että tämän olisi joka tapauksessa parasta lakata kynää käyttämästä. Arvostelu kuuluu:

"Nimimerkin l:n kappale 'Kaunisnummella' on vähäinen, vaan 'Unelman' sisällys on runollinen. Kieltä ei näy tämä kirjoittaja kuitenkaan vielä tuntevan. Hän sanoo: 'vaitina hän juoksi', vaikka se kyllä on tuttu asia, että vaiti on samanlaisia sanoja kuin: poikki, irti, rikki, halki, joilla ei ole minkäännäköistä taivutusta. Lauseesen: "siirsin mielel intovalla pojes Suomeen ihanaan", voisi kysyä: minkä siirsit? Vaan arvaamalla panen, että tässä pitäisi olla: siirryin. Joka voipi tehdä tämmöisen vian, josta ankara koulu-mestari panisi poikaa kämmenelle, sillä lienee vähin oikeus ruveta semmoiseksi uudistusten ilmasijaksi kielessä kuin hra I kappaleissansa. Hän leikkelee nim. sanoja niinkuin äkkinäinen nauriinlistijä naurista. Lukiessasi, hänen teoksiansa luulisit, ett’ei Suomella ole kirjallista kieltä, ei kielioppia eikä sääntöjä, vaan että Uusmaan poikkinainen ja törkeä murre nyt on korotettu kirjakieleksi. Jos hra I mielii kukoistaa suomalaisessa kirjallisuudessa, niin heittäköön pois tämän uudistajan-viran ja oppikoon kieli-opista ja muusta kirjallisuudesta, kuinka Suomen kieli on kirjoitettava. Sitten laulakoon niin, että vaarat raikuu!"

Käyttäen kirjailijanimeään Suonio julkaisi sitten Julius Krohn Kirjallisen Kuukauslehden tammikuun numerossa 1867, osastossa Kotimaan kirjallisuutta (ss. 19-21) arvostelun Kanervalasta. Arvostelijan mukaan herättää tämän vihkosen sisältö jokaisessa "Kiven runolahjan rakastajassakin" "petetyn toivon katkeruutta", sillä parhaatkin runot ovat semmoisia, joissa kuningatar loistaa vain ryysyjen läpi ja joissa ei yleensä ilmau "sitä omituista ja uutuudellaan viehättävää henkeä, mikä herra Kiven näytelmissä". Varmaankin Gottlundiin viitaten varoittaa arvostelija Kiveä kielen murteellisuuksista ja muodon eriskummallisuuksista ja vetoaa myöskin Runebergiin runokielen ylevyyden ja hienouden vaalijana.

"Aleksis Kivi on jo vanha ja hyvä tuttava suomalaisen kirjallisuuden lukijoille. Hänen näytelmänsä Kullervo ja Nummisuutarit, joihin pian on liittyvä painosta tuleva Karkurit, ovat syystä vetäneet puoleensa yleisen huomion. Sillä vaikka niissä tosin vielä kaipaa täysoppineen mestarin kättä sekä luomisessa että muodon lopullisessa silittämisessä, jota viimein-mainittuakin paitsi ei voi syntyä täydellistä taide-teosta, niin harva kuitenkin kieltänee, että mainitut näytelmät ovat täynnä neroa ja omituista henkeä. Herra Kivellä näkyy olevan todellinen näytelmänkirjoittajan lahja, josta voimme toivoa yhä uusia ja jalompia hedelmiä kirjallisuutemme kaunistukseksi.

Viime aikoina on hra Kivi myöskin kääntynyt toiseen runouden haaraan, nimittäin lyrilliseen (laulurunouteen). Mennä vuonna oli tässä lehdessä useampia hänen antamiansa laulurunoelmia luettavina, ja nyt on koko vihkonen niitä meille tarjona.

Uuteliaisuudella on jokainen Kiven runolahjan rakastaja tainnut ottaa nämät runoelmat käsiinsä. Mutta tuskin sanonen liikoja kun sanon, että jokaisessa, sitä tehdessänsä, tuntui petetyn toivon katkeruus. Suoraan sanoen, näissä runoelmissa "soitto ei soitolle ylene", Kivi ei Kivelle tunnu. Ei niin tosin, että niillä ei olisi mitään runollista arvoa. "Karhunpyynti" ja "Mies" esimerkiksi ovat semmoisia, joissa kuningatar ryysyjenki läpi loistaa. Mutta ylimalkaan ei ilmau tässä runovihkossa sitä omituista ja uutuudellaan viehättävää henkeä, mikä herra Kiven näytelmissä.

Ja muoto — infandum regina jubes renovare dolorem. Ne viat ja puutteet, jotka herra Kiven näytelmissäkin hämmentävät nauttimista, vaikuttavat tässä, niinkuin luonnollista onkin, vielä paljo turmele vaisemmin, ja ovat uusillakin rumennoksilla lisätyt.

Paitsi sitä ettei tekijä näissäkään ole osannut välttää kielivarheitä ja epäsuomalaisia tai aivan mahdottomiakin lauseita (esim. karkaen = karaten, hänen huulill = hänen huulillansa (sama paha vika monessa paikassa), hymyit = hymysit; juhlallist muotoa kantoivat kuuset; kuusien tutkaimilla ja; kunnahille, kuusten kranssaamat j.m.s.), paitsi että hän näissäkin toisinaan käyttää sopimattomia tai luonnottomia vertauskuvia (esim. päivän lamppu seisoo hymyten; pelto — kuvailee nyt hävityksen leirii y.m.) ei hän myös ole tahtonut noudattaa tavallisia runopuvun kauneuden muotoja, halveksien niitä muka hempeinä koruina.

Niinpä ensiksikin hän ei ole käyttänyt riimiä, jota kuitenkin jalommatkin runomestarit lyrillisissä teoksissaan ovat melkein aina katsoneet tarpeelliseksi. He ovat, näet, älynneet että riimi onkin paljon enemmän kuin paljas ulkonainen koristus, paljas kulkunen, jonka voi panna kilisemään Pegasus-hevosen vempeleesen. He ovat älynneet että lauluruno olennoltansa on tunteen taiteellista ilmoitusta ja siis musiikin läheinen sukulainen. "Sointu musiikissa", sanoo nykyajan syvin kauneustieteen sääntöin selittäjä, Vischer, "ilmoittaa yhden tunteen yhä uudelleen kaikumista yhdessä tai useammissa sydämissä; samaa syvennettyä, laajennettua tunteellisuutta ilmoittaa riimin kaikukin." Ja toisessa paikassa arvelee hän riimin juuri laulurunoelmassa olevan erittäin paikallaan: "Riimi on periluonteeltansa tunteellinen ja sanoa voi, että lyrillinen muoto vasta riimiä käyttäen kokonaan täyttää tehtävänsä runollisen tunteen taiteena." — Onpa kuitenkin hra Kivikin yhdessä näitä runoelmia käyttänyt riimiä, mutta — aivan takaperin. Riimin paikka tietysti on lopussa, jossa se päätössanat yhteensoinnuttamalla liittää runoelman eri rivit toisiinsa. Siitä syystä on nelirivisessä värsyssä, niinkuin puheenalainen "Metsämiehen laulu", riimi tietysti pantava kaikkiin riviin taikka toiseen ja neljänteen. Ensimäisen ja kolmannen rivin riimillä soinnuttaminen ei vaikuta mitään, sentähden että loppurivit kuitenkin jäävät rentolleen roikkumaan ja koko runoelma pysyy yhtä hajallisna.

Riimin puutteen hra Kivi on koettanut peittää runomitan suurella vaihtelevaisuudella. Luultavasti on esikuvana siihen ollut muinainen kreikkalais-romalainen runous, joka ei myöskään tiedä riimistä mitään. Mutta siinä oli asian laita aivan toinen. Kreikan ja Roman riimittömissä laulurunoelmissa yhtähyvin oli toinen soinnullinen aine, nimittäin se että runomitta oli tavuitten laajuudelle (pituudelle ja lyhyydelle) perustettu. Hra Kivi on, niinkuin oikein onkin, perustanut runoutensa korolle; mutta sentähden hänen olisikin pitänyt ottaa omakseen riimi, joka uudemmassa runoudessa on muinaisen laajuussoinnun korvauksena.

Runomittaa korolle perustaessakin ei saa kuitenkaan olla niin aivan huolimatta laajuudesta kuin näissä runoelmissa on laita, varsinkin daktyleissa, sillä siten tulee värssy raskaaksi, kankeaksi. Jos täytyneekin hyväksyä semmoisia daktyleja kuin kanerva, ääressä, veistellen, niin toki lienevät liian kankeat tällaiset: kankaalla, hohteessa, hurskaitten, tuskinpa saakaan suustansa mokomia vänkkäleitä kuin: mietteilee, vuoteeltans, Pohjoseen, päästetään, kaatuneen, joissa viimeinenki tavut on pitkä. Eipä muissakaan uudemmissa kielissä, vaikka niissä korko on paljo täydellisemmin kukistanut laajuuden allensa, sallittaisi niin kankeita daktyleja.

Muun kankeuden lisäksi tulee vielä, että sanat ovat yhtä armottomasti katkaistut ja typistetyt kuin vanhassa virsikirjassamme. Tekijä tätä tapaa oikein puolusteleekin esipuheessaan, turvaten muka niin vahvan kilven kuin Lönnrotin sanain taakse. Mutta mitä Lönnrot sanoillaan oikeastaan on tarkoittanut, sitäpä herra Kivi ei olekaan ymmärtänyt. Ne nähtävästi eivät tarkoita mitään muuta kuin oikokirjoitusta, että nimittäin sanoja lyhentäessä ei tarvitsisi panna lyhennysmerkkiä. Lönnrotin virsissä, joiden loppuun liitetyissä muistutuksissa mainitut sanat löytyvät, ei näet tapaa paitsi juuri harvoin muita lyhennyksiä kuin mitä yleiseen pidetään luvallisena, nimittäin äänekkään edellä. Ne lyhennykset eivät voi kankeutta vaikuttaa ja niihin on vanhassa kansarunoudessammekin esikuvia. Jos Lönnrot virsissään toisinaan on tämän luvallisen licentia poetican rajain yli poikennut, niin on siihen tainnut olla syynä, että oli kovin vaikea, milt’ei mahdoton saada kaikki katkinaiset sanat raivatuiksi noista parannettavista virsistä, jotka semmoisista vilisivät, ja vielä vaikeampi, koska tarkoin rajoitettu ainekin ei sallinut tarpeeksi liikkumisen sijaa.

Hra Kivi ennustaa sen ajan tulevan, koska Suomen kieli sekä tavallisessa puheessa että kirjoissa on lyhentävä sanansa sillä tavalla. Se on mahdollista, luultavaa; mutta silloinkin kaikki runoilijat, joilla on soinnulle herkkä korva, karttanevat semmoisia kuin esim. kullast, krysoliiteist, luolist kaikuu, vuorilt’ kiljuu y.m. Vaan kuinka silloin käyneekin, niin nykyajan kirjailijain täytyy nykyajan Suomea käyttää, jos tahtovat että nykyajan Suomalaiset lukisivat heidän teoksiaan. Tätä nykyä puhutaan tuota katkonaista murretta ainoasti kapeassa rantaliepeessä, ei koko Etelä-Suomessakaan, niinkuin Kivi väärin väittelee. Ja murteellista kieltä saa kaikkein vähimmin runoudessa käyttää, jonka puheena pitää olla kirjakielen hienoin, ylevin laji. Miltäpä kuuluisi, jos Runeberg ruotsinkielisten rantalaistemme tavalla olisi käyttänyt tuommoisia ihania sanamuotoja kuin esim. ja bega mej ti spring, tilöp j.n.e. Eipä hän ole käyttänyt kaikkia niitäkään lyhennyksiä, jotka ovat yleiset sivistyneessäkin Ruotsin puheessa esim. sa (sade), sku (skulle) y.m. Hänessä on, näet, ollut se oikea kauneusaisti, että on tietänyt runottaren kadottavan kaiken suloutensa, jos se kielenopettajaksi, guvernantiksi rupeaa.

Se on aina mitättömän pikkuhengen tunnusmerkki, kun pyytää vähäisissä, mitättömissä asioissa tavallisesta poiketa, ja herra Kivellä, luullakseni, on tarpeeksi omituisuutta itse runolahjassaan, ettei hänen tarvitse koettaa kummastuttaa lukijoitansa erinomaisuuksilla kielessä ja runopuvussa. Jos joku sivistyneesen seuraan, missä kaikki muut ovat frakissa, tulisi hännättömässä tröijyssä, moittien tavallista pukua liian pitkäksi, ja ennustaen että nuot tarpeettomat hännät tulevaisina aikoina varmaankin leikataan pois, niin häntä pidettäisiin houkkana, vaikka olisi muutoin kuinka kunnollinen mies hyvänsä. Ja jos joku runoilija antaa runonsa kulkea jonkun nurkkamurteen raivaamatonta louhikkoa myöten, arvellen että kiviä myöten hyppääminen tuopi enemmän voimaa ja urhoutta, niin tavallinen seuraus on, että lukeva yleisö astelee hänen teostensa sivuitse kirjakielen tavallista tasaista tietä myöten. Meillä on jo omassa kirjallisuudessamme varoittavainen esimerkki siitä kuinka jokseenki kaunis kirjailijalahja, senvuoksi kun se murteellisuuteen eksyi, on jäänyt melkein hedelmättömäksi. Se on ollut vahingoksi kirjallisuudellemme, mutta vielä verrattoman suurempi vahinko olisi, jos herra Kivikin tulisi syypääksi samallaiseen runolliseen itsemurhaan".

Tästä Suonion arvostelusta kirjoitti Kivi Thiodolf Reinille joulukuussa 1869, puhuessaan myöhemmistä runoistaan, jotka hänen omasta mielestään ovat "parhaat kaikista entisistä" ja jotka näin vertailtuina johtavat aikaisempien runojen arvostelut hänen mieleensä: "Suonion sortaamisesta 'Kanervalaa' en minä juuri pidä lukua. Epäilemättä on hän monessa kohtaan oikeassa, mutta hänellä on kuitenkin toinen käsite suomen runoushengestä kuin minulla ja — monella muulla. Hän onkin Saksalainen". (Koot. t., IV, s. 430).

Kaarlo Bergbomin ylempänä mainitussa katsauksessa Neljä vuotta Suomen kirjallishistoriasta (Kirjall. Kuukauslehti, helmikuu 1870, s. 27) kuuluu Aleksis Kiven runoutta koskeva kohta seuraavasti:

"Näiden sievien, suloisten, hellien, ulkomaalaista koulua käyneitten salongi-runoilijain [Emlekylin, Runebergin y. m.] rinnalla on A. Kivi 'Kanervalassaan' metsän uljaan, rehevän, vaikka usein jyrkän pojan näköinen. Yleisesti alkavan ruotsalaisen ja alkavan suomalaisen runoilijan tulee välttää ihan erilaiset harhatiet. Ruotsin yltäkyllin muodostettu, yltäkyllin harjoiteltu lyyrillinen kieli tekee, että runoilijat usein antavat kirjallisten muistojensa vai loittaa mielenkuvituksensa, antavat kullattua kuparia kullan sijasta; Suomalaiset vasta-alkajat lyyrillisyydessä taitavat paremmin säilyttää alkuperäisyyttänsä, mutta vietellään helposti tarjoomaan meille kultaa, jota ei ole ollenkaan rahaksi myntätty. Semmoisia kultarakeita ovat Kiven lyyrilliset runoelmat. Niiden sisältö on omituinen, kuvat ja vertaukset erinomaisen voimakkaita, koko henki jalo ja perisuomalainen, mutta tekijän ylenkatse muotoa kohtaan on tehnyt esitystavan kankeaksi, kielen huolimattomaksi ja värsyt epäsoinnullisiksi."

Usein mainitussa esitelmässään v. 1872 viittaa Eliel Aspelin tähän Bergbomin kuuluisaan lauseeseen, hyväksyen sen, mutta antaen muutoin suuren arvon Kiven voimakkaalle runoilijalahjalle (s. 238):

"Pari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän on painattanut Kuukauslehteen ja runoelma-vihkoon 'Kanervala'. Yleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole syytä sitä kummaksua, sillä runoilija ei ole niissä voinut aatteitansa läheskään tyydyttäväisesti muodostaa. Kuitenkaan eivät nekään ole pidettävät aivan halpoina osoitteina hänen voimakkaasta omituisesta runoilijalahjastaan. Heti pistää silmihin, että runoelmien esineet ovat suuremmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten tavallisten runosepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat: 'Kanervakankaalla', 'Karhunpyynti', 'Helavalkea', 'Mieg', 'Eksynyt impi', 'Ruususolmu' ja 'Lintukoto'. Näistä voi todella käyttää erään tarkastajan vertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi myntätty. Erittäin kauniit ja sulotunteiset ovat kolme viimemainittua, joista 'Lintukoto' on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen vuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma. Ihan yksinänsä seisoo runoelma 'Ikävyys'. Runoilija suo siinä kauhistuttavan silmäyksen sielunsa tilaan:

    Turha vaiva täällä,
    Turha ompi taistelo
    Ja kaikkisuus mailman, turha.
    En taivasta
    Mä tahdo, en yötä Gehennan,
    Enp’ enään neitosta syliini suo,
    Osani vaan olkoon:
    Tietämisen tuskast pois,
    Kaikk’ äänetön tyhjyys olkoon.

Runoelma on painettu 1866; "Lea" kolme vuotta myöhemmin!"

Sen hylkäystuomion, minkä August Ahlqvist antoi Kiven kahdesta ensimmäisestä runosta v. 1861, uudisti hän v. 1874 Kielettäressä (6. vihko, s. 41) Seitsemää veljestä rusikoidessaan, laajentaen sen koko Kiven "runollisuutta" käsittäväksi:

"Peräti onnetoin oli tämä 'runoilija' runoniekkana. Ne paikat hänen näytelmäteoksissansa, jotka ovat runoin tehdyt, ovat kaikki muiden uudesta tekemiä. Lyyrillisiä kappaleita kirjoitti hän aivan vähän. Täänkaltaisia julkasi hän kuitenkin jonkun kymmenkunnan eräässä Kirj. Kuukauslehden vuosikerrassa. Niitä ei näytä kukaan korjailleen; ja ne ovatkin kaikki ihan kelvottomia; ei yksikään seikka niissä ilmoita, että ne ovat kirjoitetut (lauletut olisi pitänyt sanoani, vaan tätä sanaa en uskaltanut käyttää, kuin hyvin tiedän ett’ei Kivi itsekään niitä olisi voinut laulaa) Kantelettaren ja Kallion ja Poppiuksen ja Kemellin ja Tuokon kielellä. Runomitta, sointu, kielellinen kaunistus olivat kaikki Kivelle aivan tuntemattomia asioita."

Ja varmemmaksi vakuudeksi vahvisti professori Ahlqvist tämän ylt’yleisen hylkäystuomionsa "kommalla" Eräs runoilija haudastaan, jonka hän samana vuonna 1874 lennätti säkeneksi Suomen kirjalliselle syystaivaalle.

Ruotsinkieliseltä Albin Lönnbeckiltä ei luonnollisesti sovi odottaakaan, että hänellä olisi Kiven laulurunoudesta edullisempi käsitys kuin suomalaisilla tarkastajilla. Hän mainitsee Kiven runojulkaisuista vain Kanervalan, "joka lienee kaikista Kiven teoksista vähäpätöisin", sekä jatkaa (Studier, s. Bl):

"Kivi kamppaili koko ikänsä runomuodon vaikeuksia vastaan, koskaan voittamatta niitä; hänen runonsa ovat muodollisesti perin epätäydellisiä, varsinkin koska hän tällöin soi itselleen eräitä kielellisiä vapauksia, joista kaikki arvostelijat ovat häntä ankarasti moittineet. Mutta sitäkin pahempi on, että Kiveltä puuttui varsinainen lyyrillinen lahja. Useimmat hänen runoistaan ovat kertovaa lyriikkaa eivätkä kohoa keskinkertaisuutta korkeammalle. Erittäinkin eroottisia kieliä kosketeltaessa soi hänen lyyransa laimeana ja heikkona. Parempia ovat metsälaulut, jotka raikkaina ja voimakkaina mielestämme ylittävät muut. Vain ani harvoissa runoissa hän laulaa suoraan ilmi sisimpänsä, ja näistä tahdomme huomauttaa Ikävyys-nimisestä runosta, koska se suo meidän katsahtaa runoilijan kaikkea muuta kuin iloiseen sieluntilaan."

Suomalaisen kirjallisuuden vaiheissa (ss. 443-444) toistaa Julius Krohn suurin piirtein sen arvostelun, minkä hän v. 1867 antoi Kiven Kanervalasta ja missä suurin huomio kiinnitetään muodon puutteellisuuksiin. Krohn lausuu:

"Kiven lyyrilliset runoelmat ovat milt’ei kaikki kertovaisia. Niissä on hienoja ajatuksia, syviä tunnelmia ja kauniita kuvauksia. Kuitenkin haittaa niitä runoilijan taipumus kuvata ylen laajasti. Mutta enimmän häiritsee niiden nauttimista peräti huolimaton runopuku. Riimistä Kivi joko ei ollenkaan pidä lukua taikka, kun joskus yrittää, käyttää sitä takaperoisesti. Esimerkkinä mainittakoon: Keinu, jossa kuitenkin riimin puutteen korvaa antiikkiseen tapaan vaihteleva runomitta, ja Metsämiehen laulu, joka on muuten miellyttävä, vaan siinä suhteessa vaillinainen, että viidestä värssyn säkeestä ainoasti ensimmäinen ja kolmas ovat loppusointuisia. Muun kankeuden lisäksi tulee armoton sanojen katkominen vanhan virsikirjan tapaan, jota tekijä vielä puolustaa sillä, että se muka oli myös tulevaisuuden suomea. Kiven Valituissa teoksissa on näitä runoja siitä syystä täytynyt, jos kohta suurimmalla varovaisuudella, kielen puolesta korjata, ett’ei niiden sisällinen kauneus kokonaan peittyisi muodollisten epämukaisuuksien alle."

8. SEITSEMÄN VELJESTÄ.

Suunnilleen kymmenen vuotta kypsytteli ja kirjoitteli Aleksis Kivi Seitsemää veljestä. Hän tunsi, että siitä oli tuleva hänen elämänsä tärkein tuote, hänen kirjallisen olemassaolonsa pätevin oikeutus ja murenemattomin muistomerkki, hänen eepillisten, lyyrillisten ja draamallisten lahjojensa täyteläisin yhtymä. Hän aavisti, että hän, seisten väärentämättömän maalaiselämän ja sivistyksen rajalla, oli ikäänkuin kutsuttu kuvaamaan maaseudun heräämistä uuteen päivään, suomalaisuusliikkeen luomaan valistukseen ja edistykseen, kansalliseen tietoisuuteen. Hän tunsi rakastavansa noita karkeita hämäläisiä talonpoikiaan, hän tunsi kunnioittavansa heidän henkisiä lahjojaan ja mahdollisuuksiaan, vaikka hän olikin hyvin selvillä myös heidän puutteistaan ja vioistaan. Hän varmaankin tajusi vaistomaisesti, että he olivat mielenkiintoisimpia, historiallisesti arvokkaimpia kuvattavia juuri silloin, kun he, kun koko maaseutu seisoi kehityksensä taitekohdassa, valmiina käymään uusia uria. Vain tämän yhden ainoan kerran saattoi syntyä sellainen romaani kuin Seitsemän veljestä.

Niin kauan heidän kanssaan askarrellessaan oli Kivi ikäänkuin kasvanut kiinni heihin. Hän oli tarkastellut heitä joka taholta, suunnitellut kuvaustansa heistä milloin näytelmäksi, milloin kertomukseksi, lyhennellyt eräitä kuvauksia, paisuttanut toisia, valanut kokonaisuuden yhä uudelleen, vuosia ennen romaanin lopullista valmistumista tarjoillut sitä yleisölle tilattavaksi, aijottuaan ensin myydä sen jatkoromaaniksi johonkin kuvalehteen. Hän oli halukas kuulemaan ystäviensä neuvoja, hiinhyvin suuren suosijansa Fredrik Cygnaeuksen, jolla oli romaanin "perustelmasta joku tieto" ja joka oli kehoittanut häntä sitä valmistamaan, kuin myös muiden, mutta samalla oli hän tietoinen työnsä arvosta, tietoisempi kuin minkään muun teoksensa. Niinpä saattoikin hän mennä myönnytyksissään vain erääseen määrättyyn rajaan asti: elleivät veljekset sittenkään kelvanneet, ei hän ainakaan heistä milloinkaan luopuisi. "Minä itse en veljeksiä koskaan hylkää, vaihka te perin pohjin katsositte sen mitättömäksi", kirjoittaa hän Bergbomille v. 1869.

Kivi tarvitsi kyllä kaiken itsevarmuutensa, sillä tästä hänen pääteoksestaan nousi suurempi hälinä kuin mistään aikaisemmasta, niin paljon kuin nekin olivat melua herättäneet. Siihen hälinään hän sitten ennätti kuollakin, saatuaan suuresta teoksestaan pelkkää pettymystä. Hänen "veljeksensä" taas joutuivat monivuotiseen jalkapuuhun, pääsemättä paikoiltaan.

Mahtavana vastavoimana oli jälleen professori Aug. Ahlqvist.

Niinkuin Kullervon ja Karkurit joutui Suomal. Kirjallisuuden Seura julkaisemaan myös Seitsemän veljestä. Fredrik Cygnaeuksen tietätasoittava apu näkyy siitä seuran Runoustoimikunnan lausunnosta, jonka marrask. 2:na 1868 päivättynä maisteri A. Törneroos esitti Seuran kokouksessa 4 p. marrask. 1868 (Suomi II, 9, ss. 420-421, pöytäkirjan 5 §):

"Puheenjohtajansa, Herra Valtioneuvos Fredr. Cygnæus’en kutsumuksesta kokoontui runoustoimikunta yllämainittuna päivänä klo 1 Tiedekuntain kokoussaliin keskustelemaan novelleista, joita otettaisiin Kirjallisuuden-Seuran kustannettavaan aikakautiseen novellikirjallisuuteen, ja mitä ulkomaalaisia novelleja sitä varten toimitettaisiin suomennettaviksi. Puheenjohtaja ehdotteli, että kun hänen tietääksensä Herra A. Kiven novelli 'Seitsemän veljestä' olisi juuri tulossa toimikunnan tutkittavaksi, sitä ensin odotettaisiin ja sen kelvollisuutta toimikunnassa piammiten tarkastettaisiin; sillä Puheenjohtaja arveli novellikirjallisuudelle aivan otolliseksi ja isänmaallisen kirjallisuuden suhteen tuiki tärkeäksi saada alkuperäinen kotimainen novelli ensimäiseksi aikakauskirjaan. Tähän ehdotukseen suostui toimikunta. Kuitenkin päätettiin Björnstjerne Björnson’in novelli 'Fiskerjenten', julkisen ilmoituksen jälkeen tulevan kuun alussa, ottaa suomennettuna novellien ensimaiseen vihkoon, ellei Kiven edellämainittu teos valmistuisi eikä toimikunta sitä tarkastettuansa hyväksyisi."

Seuraavan toukokuun 5 p:n kokouksessa 1869 tehtiinkin sitten odotettu tarjous (Suomi, II, 10, s. 180, 3 §):

"Herra Alexis Kivi tarjosi Seuran kustannettavaksi kertomuksen nimellä: Seitsemän Veljestä ja oli ilmoittanut suostuvansa kaikkiin niihin muutoksiin, jotka Seura näkisi hyväksi tehdä tässä teoksessa; lykättiin Runoustoimikunnan tarkastettavaksi."

Runonstoimikunta, johon kuuluivat prof. Kr. Cygnaeus, dos. J. Krohn, tri K. Bergbom, tri 0. Toppelius ja maist. A. Törneroos, saattoi antaa lausuntonsa vasta 27 p. lokak. 1869. Tämä lausunto esitettiin marrask. 3 p:n kokouksessa — siis melkein päivälleen vuosi sen jälkeen kun Fr. Cygnseus oli Seurassa ensi kerran julkisesti viitannut Seitsemään veljekseen (Suomi, II, 10, ss. 209210, 8 §):

"Teosta l:o kansalliselta kannalta katseltua oli toimikunnan mieli: että teoksen etevämpiä ja arvollisempia puolia on sen omituinen ja nerokas kuvaus kansanluonteesta, jommoista tähän saakka kirjallisuutemme alalla ei ole huomattu. Se avaa ihan uuden katsantoalan Suomalaisten, etenkin Hämäläis-Uusmaalaisten kansa-elämään. — Suomen luonto ei ole siinä vaan etnografillisesti kuvattu, mutta kansan katsomustavan mukaan, jossa se ikäänkuin kuvastimessa kuvauu. Luonto ulkomaailmassa ja luonne ihmismielessä ovat siinä saatetut runolliseen sopusointoisuuteen. — Humorin alalta taas on teos erittäin omituisesti ja sattuvasti kuvannut kansaelämää.

2:o Kirjailijan omituisesta runo-kuvituksesta: vaali aineesta on runollista. Aine, vaikka otettu kansan jokapäiväisestä elämästä, ei kuitenkaan ryhdy sen jokapäiväiseen mitättömyyteen. Kirjailija on näyttänyt erinomaista kykyä ja rohkeutta kuvausaistissaan valitsemalla aineensa alalta, jonka luonnollisuutta yleinen sivistys ja viljelys ei vielä ole ehtinyt yleisen mallin mukaan tasoittaa ja tukehduttaa. Toiminta teoksessa liikkuu enemmiten erämaissa, esim, metsästäjäin toimissa raikkaassa metsäilmassa. Sen asema on läpi-luonnollinen ilman mitään teeskenneltyjä asetelmia. — Kirjailijan suurimmaksi ansioksi on kuitenkin luettava hänen nerokas ja todellinen kuvaamisensa henkilöinsä luonteesta.

3:o Mitä esitykseen tulee, ei toimikunta voinut antaa aivan samaa kiitosta siitä kuin teoksen edellämainituista puolista. Se on paikoittain liian pitkää ja ikävystyttävää, semminkin silloin, kuin pitkät dramalliset kanssa-puheet hämmentävät sen kertomarunollista tyyneyttä. Kieli kumminkin siinä on tervettä ja omituista, vaikka oikeenkirjoituksen puolesta vähän huolimatonta, joka vika kuitenkin toimikunnan mielestä voidaan helposti korjauksella poistaa.

Loppupäätös, johon toimikunta teosta tarkasteltuaan tuli, on: että isänmaiselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä painon kautta saataisiin yleiseen luettavaksi."

"Päätettiin kahden viikon perästä pidettävässä välikokouksessa keskustella miten tämä teos saataisiin painetuksi."

Terävänäköisesti Runoustoimikunta huomauttaa jo tässä lyhyessä lausunnossa Seitsemän veljeksen parhaista ja pysyvimmistä ansioista: että sen antama kuvaus kansan luonteesta on läpeensä nerokas ja suomalaisessa kirjallisuudessa aivan uusi, että luonto ja ihmiset ovat saatetut "runolliseen sopusointoisuuteen", että itse aihe-ala on ennen viljelemätön ja että sen käsittely tapahtuu peräti luonnollisella, kaikkea teennäisyyttä karttavalla tavalla ja että vihdoin henkilöiden luonnekuvaus on nerokasta. Vain draamallisia keskusteluja, joiden katsotaan pitkästyttävän esitystä, ja oikeinkirjoitusta hellävaroen moititaan.

Niinpä ei välikokouksen päätös voinutkaan olla muuta kuin myönteinen, kuten näkyy pöytäkirjasta 17 p. marrask. 1869 (Suomi, II, 10, s. 211, 2 §):

"Otettaissa esiin viime kokouksesta tähän välikokoukseen lykättyä asiaa, koskeva A. Kiven kertomusta Seitsemän veljestä, ilmoitti dosentti J. Krohn Viipurin Kirjallisuuden Seuran tarjoutuneen jonku vuoden perästä, kun sen varat ovat parantuneet, painattamaan mainittua teosta jos Kirjallisuuden Seura Helsingissä maksaisi tekijälle palkan. Asiasta keskusteltua päätettiin painattaa tämä kertomus tulevan vuoden Novellikirjastoon, johon se olisi sijoitettava neljään, tarpeen mukaan lavennettuun, vihkoon. Tekijälle määrättiin palkinnoksi tästä teoksesta seitsemänsataa (700) markkaa, joista hänen tulisi palkita maisteri A. Törneroosin vaivat, joka oli luvannut korjata teoksessa löytyvät kielivirheet."

Katsoen romaanin laajuuteen ja siihen monien vuosien kuluessa pantuun työhön ei ole lainkaan ihmeteltävää, että Kivi tunsi melkoista pettymystä palkkion määrästä, 700 markasta, josta vielä oh lohkaistava 100 markkaa kielenkorjaajalle — vaikka Kivi eräässä kirjeessään Bergbomille uskoo saavansa kielivirheet "ojennetuiksi ilman melkein yhtään markkaa". "Korusesti kyllä se [Seura] antoi ja otti", on Kiven mielipide palkkiosta. Julius Krohn, joka ennemminkin — ja myöhemmin — oli ollut altis rahallisiin uhrauksiin Kiven hyväksi, mitä mieltä hän lieneekään ollut Kanervalan tekijän runo-opillisista erikoisuuksista, luovutti hänelle nuo palkkiosta vähennetyt 100 markkaa, sillä hän, eikä Tömeroos, oli suorittanut korjausluvun ja hänelle oli alkuaan noiden sadan markan maksumääräys annettukin (E. A. Tunkelo, _Kuinka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on tullut Aleksis Kiven teosten kustantajaksi_, 1927, s. 16).

Maalisk. 16 p. 1870 esitetyssä vuosikertomuksessaan saattoi Seuran sihteeri ilmoittaa painosta tulleen Novellikirjaston 1. ja 2. vihkon, "jotka sisältävät alkupuolen A. Kiven romaania 'Seitsemän Veljestä' (Suomi, II, 10, s. 239, 2 §). Pian ilmestyivät sitten myös 3. ja 4. vihko, niin että romaani oli aivan toukokuun alkupäivinä kokonaisuudessaan luettavana.

Heti paikalla kiiruhti Aug. Ahlqvist lausumaan jyrisevän tuomionsa tästä ensimmäisestä todella huomattavasta suomenkielisestä romaanista. Finlands Allmänna Tidningin 115. ja 116, numerossa 20 ja 21 p. toukok. 1870 julkaisi hän nimimerkillä A. A. Seitsemästä veljeksestä arvostelun, joka osalta suuntaa kärkensä Suomat Kirjallisuuden Seuraa ja sen Runoustoimikunnan myönteistä lausuntoa vastaan, mutta joka suurimmalta osaltaan on Kiven teoksen mitä häikäilemättömintä ja kohtuuttominta mustausta — ilman pienintäkään ymmärtämisen ja myötämielisyyden yritystä. Kalmukkilainen buddhankuva ja Belvederen Apollo ovat hänen vertailujansa äärimmäiset rajat, kun on kysymys Seitsemästä veljeksestä ja Walter Scottin romaaneista.

"Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille tällaisen huonon kirjan. Innokkaita kun oltiin 'das theure Vaterland zu retten', luultiin herra Kiven 'Seitsemässä Veljeksessä' tavatun jotakin alkusuomalaista, aito tschuudilaista, joka oli yhdellä iskulla nostava suomalaisen kirjallisuuden kunnian kukkuloille ja näyttävä maailmalle mongoolilais-turaanilaisen hengen koko sen loistossa ja alkuperäisyydessä. Korvat tukittiin varovaisempien varoituksilta, näiden sanoessa, että taideteoksen on, käydäkseen taideteoksesta, oltava kaunis niinhyvin arjalaisten kuin turaanilaisten, niinhyvin ranskalaisten kuin suomalaisten keskuudessa, mutta että tämä kertomus, 'Seitsemän Veljestä', ei ollut ainoastaan vailla kauneutta, vaan oli se, raa’asti kuvatessaan raakaa, myös tosiasiallisesti ruma ja sitä paitsi vielä varsin ikävä. Tällaisia ja tämäntapaisia puheita pidettiin epäisänmaallisina tai sellaisten henkilöitten lausumina, jotka eivät ymmärtäneet, mikä on kaunista ja alkuperäistä. Ja niin onnellistutettiin suomalaista yleisöä romaanilla, joka yhtä vähän muistuttaa esim, jotakuta W. Scottin romaania kuin kalmukkien buddhankuva Belvederen Apolloa.

Tästä arvostelusta huudeltaneen selostajalle oi ja voi; mutta hänen vakaumuksensa on, että jokainen, jolla on hiukankaan kauneustajua, — mitä minä sanon, kauneustajua! ei, ainoastaan hitunen säädyllisyydentajua — on yhtyvä tähän arvosteluun, n, b. mikäli hän on jaksanut, ei lukea kirjaa loppuun, mitä ei liene tehnyt monikaan muu paitsi oikaisuvedoksenlukijaa ja minua, vaan silmäillä siitä vain muutaman kymmenkunta sivua.

Jotta yleisö voisi muodostaa itselleen käsityksen tästä aito suomalaisesta taideteoksesta, pyytää selostaja esittää yhtä ja toista sekä siitä itsestään että sen johdosta.

Sen sisältö on lyhyesti seuraava. Jukolan huonosti hoidetulla tilalla jossakin "eteläisessä Hämeessä" elää talonpoika, joka on laiminlyönyt maanviljelyksen ja sen sijaan antautunut kokonaan Nimrodin ammattiin, mikä myös, hänen kamppaillessaan mahtavan karhun kanssa, koituu hänen surmakseen. Häneltä jää leski ja seitsemän poikaa, joista vanhin on kertomuksen alkaessa 25- ja nuorin 18-vuotias. Pian kuolee äitikin, ja pojat, jotka paitsi jättiläisvoimiaan ovat isältä perineet metsästyshalun, ovat aluksi epätietoisia 'vitae genus'estaan, mutta päättävät kuitenkin viimein jäädä taloon, vanhimman veljen ruvetessa isännäksi. Mutta talonpoikaistaloudessa tarvitaan emäntää, ja ehdolle pannaan läheisessä mökissä asuvan vanhan muorin tytär; mutta jos tahtoo saada vaimon, pitää olla ripilläkäynyt ja siihen taas tarvitaan kristinopin tuntemista, eikä yksikään veljeksistä osaa rahtuakaan lukea! Kaiken päälliseksi käy selville, että kuusi heistä on rakastunut tyttöön! Neuvottelussa, joka tuo nämä vaikeudet ilmi, he päättävät kaikki, kaupungista ennakolta ostettuine aapiskirjoineen ja eväspusseineen, lähteä lukkarin luo "lukukouluun". Neuvotteluissa sattuu muutamain veljesten välillä tappelun nujakka (s. 23). Matkalla lukkarin luo he pistäytyvät mainitun muorin mökissä yhteisesti kosimassa hänen tytärtään, mutta saavat kaikki kuusi rukkaset. Vihoissaan he törmäävät ulos, ja muuan veljeksistä purkaa sisuaan viskaamalla kiven mökin oveen, niin että seinät jyskähtävät! Tiellä tulee vastaan joukko naapurikylän "iloisia poikia", jotka viettävät "vapaamaanantaita"; heidän kanssaan syntyy suuri ja verinen mellakka, josta jukolaiset suoriutuvat voittajina (s. 36). Lukkarin aapiskoulussa, tämän koettaessa turhaan haukkumasanojen, tukkapöllyjen ja arestin voimalla ajaa heiliin tiedon alkeita, he eivät kestä kahta päivää kauemmin, vaan murtautuvat ikkunasta mäkeen ja juoksevat tiehensä. Harhailtuaan pari päivää metsäisiä mäkiä ja lähitienoota he joutuvat äsken tappiolle joutuneitten Toukolan poikien väijytyksen uhreiksi, jolloin jälleen syntyy aika tappelu, ja veljekset kotiutuvat viimein pahoin vammoin (s. 68). "Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa olivat pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat turpuneet Aapon huulet; Timon otsasta oh puhjennut ulos ankara sarvi, ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää oli heiltä kaikilta pahoin pehmitetty". Kotona he lämmittävät saunan ja kylvettyään voitelevat ruumiinsa voiteella, jonka yksi heistä valmistaa pannen tulelle vanhaan malmiseen pannuun "tuopin viinaa, kaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivi-jauhoja ja suoloja saman verran". Varmuuden vuoksi pyyhkäistään vielä haavojen päälle "uutta, kellanruskeata tervaa".

Seuraavana päivänä tulee "lautamies" viralliselle käynnille. Tämä tiedoittaa heille saaneensa "provastilta" käskyn haastaa jukolaiset ensi sunnuntaiksi kirkolle jalkapuuhun pantaviksi, osaksi siksi, ett’eivät olleet suorittaneet ripillepääsyyn tarpeellista tutkintoa, osaksi siksi, että olivat väkivalloin karanneet lukkarin luota ja osaksi myös joistakin rovastista lausumistaan "sikamaisista" sanoista. Tämä uhkaava vaara saa heidät nyt panemaan täytäntöön jo aikaisemmin puheena olleen ehdotuksen, nimittäin että he jättävät talonsa kymmeneksi vuodeksi vuokralle ja itse muuttavat läheiseen Impivaaran korpeen, missä heidän isoisällään oli aikoinaan ollut metsämaja ja missä hän oli polttanut sysiä ja kaskennut. Tähän askeleeseen saa heidät lisäksi sekin seikka, että talon sauna oli parannuskylvyn vuoksi liian kuumaksi lämmitettynä seuraavana yönä palanut. Korpeen he rakentavat tuvan ja pienen aitan; ja rovastin uhkauksista ei sen koommin kuulla. Paitsi pyssyjään ja tarpeellisia työkaluja he ovat tuoneet mukanaan vanhan hevosen, kaksi koiraa, kukon ja kissan. Kaikki nämä eläimet majoitetaan nekin uuteen tupaan, joka lisäksi saa tehdä saunan virkaa. He viettävät nyt yksinomaan metsästäjän elämää ja ovat siihen tyytyväisiä.

Tätä onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan. Oli tullut jouluaatto, ja he olivat täksi suureksi juhlaksi tehneet olutta. Olutta juoden ja tapellen hurjasti vietetyn juhlaillan jälkeen veljekset vaipuvat uneen, mutta heräävät yöllä siihen, että tupa on ilmiliekissä. He pelastautuvat eläimineen palavasta tuvasta, mutta ovat nyt talviyössä puilla paljailla, ilman muuta suojaa tuulta ja pakkasta vastaan kuin "Tohtiminen, lyhykäinen paita". Mikä nyt keinoksi? Lyhyesti neuvoteltuaan he päättävät yrittää, mikäli mahdollista, entiseen kotiinsa; pyssyt ja ampumavarat otetaan pikku aitasta, johon tuli ei onneksi ole päässyt käsiksi, ja matkalle lähdetään nyt siten, että kaksi veljestä istuu vanhan hevosen selässä, toisten talsiessa paljain jaloin perässä; hetken kuluttua laskeutuvat ratsastajat maahan ja kaksi muuta saa vuorostaan istua hevosen selkään. Tuntikausia kestävällä matkalla ei kuitenkaan pakkanen ole heidän pahimpana vihollisenaan. Heidän kintereilleen on asettunut nälkäinen susiparvi; pedot käyvät yhä julkeammiksi, kunnes viimein keksitään keinoksi, että kahdella samanaikaisella laukauksella yritetään kaataa niistä joku. Se onnistuu, sudet pysähtyvät syömään kaatunutta toveriaan, ja alastomat yökulkijat jatkavat kiireisesti matkaansa, tavaten muun muassa joulukirkkoon ajavan rekikunnan, ja "pahoin pelästyvät niin hevoset kuin miehet", jotka tietysti pitävät heitä aaveina. Viimein he pääsevät taloon, ja isäntä ottaa heidät ystävällisesti vastaan.

Talvi kuluu nyt siellä. Kevään tullen he muuttavat uudestaan Impivaaraan ja rakentavat uuden tuvan. Nyt he rupeavat jälleen metsästäjiksi. Muun muassa he kaatavat kerran kovan taistelun perästä uroskarhun. Tuskin on tästä taistelusta päästy, ennenkuin on uusi edessä. Metsästä hyökkää hirvittävästi mylvien kymmenen raivoisaa härkää miesten kimppuun. Syntyy sitkeä kamppailu, jolloin kuitenkin seitsemän härän täytyy kellistyä tantereelle, kolmen jäljelle jääneen paetessa. Kovasta leikistä uupuneina veljekset istuutuvat maahan, kun toistamiseen kuuluu metsästä kamalaa jymyä ja mörinää ja ennen pitkää hyökkää heitä vastaan kolmekymmentäkolme (sanoo 33) raivostunutta härkää. Tällä kertaa he eivät kuitenkaan ryhdy tähän liian epätasaiseen taisteluun, vaan lähtevät käpälämäkeen, härät kintereillään. Ei mikään pidätä hurjia eläimiä; ne särkevät tieltään lujat aidat kuin heinänkorret ja pääsevät ihmeellisesti hetteikön poikki, jonka yli miehet ovat lähteneet pakenemaan toivoen sen pysähdyttävän vihollisen ja jonne lie ovat monasti vajonneet kaulaa myöten. Vaara lähenee yhä, kunnes viimein muuan veljeksistä muistaa näillä tienoilla olevan suuren kiven, jolle he voivat päästä suojaan häriltä. Tämä onnistuu, ja nolona seisahtuu eteenpäin syöksyvä härkälauma kiven juurelle, saamatta sarviinsa pakolaisia. Mutta siihen ei leikki suinkaan pääty. Härät, jotka ovat läheltä tavanneet hyvän laitumen, päättävät piirittää kivelläolijoita, niin että aina muutamia jää vartioimaan, ja jos kivellä oudommin liikahdellaan, ne heti iskevät peloittavat katseensa miehiin. Nämä päästävät monta kertaa kamalan sotahuudon, mutta härät eivät poistu eikä liioin ketään kuulu muualta apuun. Pakomatkallaan ovat veljekset huojennuksekseen viskanneet selästään eväskonttinsa, ja vain yksi heistä on pitänyt tallella konttinsa, jossa hänellä on onneksi myös viinavarasto. Näiden eväsvarojensa varassa kestävät veljekset piiritystä kolme vuorokautta, jona aikana muun muassa heidän välillään sattuu yleinen tappelu (s. 181), niin että he ovat vaarassa pudota maahan härkien saaliiksi, jotka "sakeammin kuin ennen kokoontuivat kiven ympärille katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa otteloa". Yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle, ja nälän ahdistamina he päättävät neljännen vuorokauden iltana ampumalla vapauttaa itsensä piirittävistä häristä. Tämä päätös pannaan täytäntöön sillä menestyksellä, että ennen päivän päättymistä kaikki kolmekymmentäkolme härkää makaavat maassa joko kuolleina tai kuolemaa tehden, minkä jälkeen veljekset laskeutuvat kiveltä, sytyttävät nuotion ja leikkaavat härän reidestä muhkeita paloja, jotka paistetaan ja heti ahnaasti syödään. Seuraavina päivinä nyljetään sekä nämä kolmekymmentäkolme härkää että ennen kaadetut seitsemän ja karhu, ja nahat ja lihat raahataan vähitellen kotiin. "Ja nytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata kantoisella aholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja täysinä ponnistelivat veljesten vatsat. Siinä he viettivät suruttomia, iloisia päiviä nyt. Milloin he söivät, milloin he haastelivat satuja ja tarinoita, ja milloin taasen he makeasti makasivat, mättäällä pää, ja kuorsauksista jyrähteli kumiseva aho."

Veljekset olivat tehneet laskun ilman isäntää. Teloitetuilla härillä oli sentään omistajakin, nimittäin Viertolan patruuna. Lautamies Mäkelä tulee taas vierailulle veljesten luo ja haastaa heidät tämän herran nimessä käräjiin. Tämä on kertomuksen huippukohta. Veljekset huomaavat, että härät on korvattava ja ettei metsänriista, joka jo on muutenkin alkanut vähetä, riitäkään siihen, minkä vuoksi he päättävät kaataa ison kasken ja luovuttaa runsaan toisen puolen vuodentulosta Viertolan herralle, joka suostuukin tähän ehdotukseen. Sato tulikin niin hyvä, etteivät vain hänen vaatimuksensa tulleet tyydytetyiksi, vaan veljeksille jäi itselleenkin kaksikymmentä tynnyriä. Tästä viljasta poltettiin viinaa, ja nyt alkoi metsäpirtissä iloinen elämä. "Rupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske." Jotta voitaisiin oikein kunniallisesti viettää lähenevää Mikonpäivää, päätettiin lähettää Hämeenlinnaan vilja- ja viinakuorma ja sen hinnalla ostaa kaupungista "rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä". Kaksi veljeksistä lähti matkaan. Kotiinjääneet heittäytyivät edelleen nauttimaan Cereksen antimista. Eivät kaupunkimiehetkään paastonneet tiellä, ja myytyään tavaransa he riemun remakassa menettivät hinnan, palaten kotiin kymmenentenä päivänä lähdöstään surkeassa tilassa, rahoitta ja tavaroitta. Julmistuneina, kun uusien ja hienompien nautintojen toivo näin petti, veljet löylyyttivät toisen kotiutuneista (s. 219), mutta toinen kaapaisi käpälämäkeen. Moneen päivään ei hänestä kuulunut mitään, niin että veljekset kävivät levottomiksi ja lähtivät metsään häntä etsimään. Silloin kertoi kadonneen matkatoverina kaupunkiretkellä ollut veli kaameita asioita tämän tilasta heidän kotiinpalatessaan: hän oli nähnyt pikkuäijiä! (s. 222). Viimein hänet löydettiin tajuttomana kuusen juurelta. Tultuaan pitkän ajan päästä tuntoihinsa hän kertoi olleensa itse paholaisen kanssa kuussa ja nähneensä siellä ihmeellisiä seikkoja.

Veljen kertomuksen järkyttäminä ja kovasti katuen tähän asti viettämäänsä elämää jukolaiset iskevät viinapannun säpäleiksi ja lähtevät seuraavana päivänä kirkkomatkalle. Kulkiessaan he saapuvat taloon, jossa on paljon väkeä koolla ja nimismies pitämässä huutokauppaa. Tätä ihmetellen jukolaiset kysyvät seisoskelijoilta, kuinka pyhänä tällaisia toimituksia tehtiin. Ivaten ja pilkaten selitettiin heille, että nyt olikin maanantai; mutta ylpeät veljekset tulistuivat pilkasta, varsinkin kun näkivät väkijoukossa entiset vihamiehensä toukolaiset, ja pian riehui näiden ja veljesten välillä hurja tappelu, josta tekijä antaa oikein homerolaisen kuvauksen (ss. 234-237). Veljekset lähtevät viimein tappelutantereelta ja palaavat varsin pahoin pideltyinä kotiin.

Tarkemmin asiaa harkittuaan he ymmärsivät, että tästä mellakasta saattoi tulla pahat jälkilaskut. Välttääkseen lain kouraa he päättävät pestautua sotamiehiksi. "Kasarmi on pelastanut kiikistä monta hurjapäätä poikaa ennenkin." Ja jalkapuustakin, jolla rovasti on uhkaillut, he luulevat pääsevänsä pukeutumalla "kruunun harmaaseen takkiin". Pannakseen täytäntöön tämän aikomuksensa he todella lähtevät matkaan, mutta tapaavat tiellä nimismiehen, jonka virkatoimia he olivat niin sopimattomasti häirinneet, ja käsittämättömän lempeydenpuuskan valtaamana tämä tyrkyttää veljeksille anteeksiantoaan. Iloisina palaavat nämä kotiinsa, sillä nimismies ottaa lepyttääkseen rovastinkin.

He päättävät nyt ruveta kelpo miehiksi, ryhtyä kunnollisesti viljelemään maata ja oppia lukemaankin. Viimeksimainitussa tarkoituksessa lähetetään nuorin veli, joka on veljessarjan neropatti ja kompaniekka, jahtivoudin luokse oppimaan lukemisen taitoa, jonka hän kotiin palattuaan sitten vaivoin ajaa veljiensä päähän. Tällöin hän saa kerran, tehtyään pilaa heidän typeryydestään, oppilailtaan "vakavan pieksiäissaunan" (s. 255). Kaksi hallavuotta pakottaa veljekset tavallista pontevammin raatamaan, ja senaikainen suolivyön kiristys parantaa myös heidän lukutaitoaan, niin että heidät kolme vuotta sen jälkeen kun Eero palasi jahtivoudin luota päästettiin ripille. Pian sen jälkeen he palaavat kotiinsa Jukolaan, mistä vuokraaja muuttaa vuokraajan nyt mentyä umpeen. Tätä tapahtumaa vietetään juhlapidoin. Kotiinmuuttomatkalla sattuu kaksi tappelua, toinen kahden veljeksen välillä (s. 278), toinen erään heikäläisen ja erään vastaantulevan ukon välillä (s. 287). Kaikki maat jaetaan nyt kuuden veljeksen kesken (seitsemäs jää loiseksi vanhimman veljen luokse). Kaikki kuusi naivat ennen pitkää. Yksi heistä pääsee lautamieheksi; toinen (neropatti) jopa jahtivoudiksi; kolmas rupeaa hurskastelemaan; naimaton, loisena elävä veli yrittää itsemurhaa. Lautamies-veli harjoittelee myös lääkitsemistaitoa: varsinkin hän on taitava parantamaan "ruusua, ruiskutautia, pyörrytystauteja, siannappeja ja syhelmää" sekä painajaista. Kertomuksen lopussa luodaan katsaus kaikkien veljesten talonpitoon ja elämään. Viimeinen kirjassa esiintyvistä kahdestatoista tai viidestätoista tappelusta sattuu erään veljen ja hänen vaimonsa välillä, jota mainitaan äkäpussiksi (s. 322).

Tämä on nyt tuon 21 tiheään painettua arkkia vaativan romaanin köyhä, lapsellinen ja naurettava sisältö. Edellisestä selviää, ettei siinä ole juonen merkkiäkään. Yhtä vähän tapaa siitä pilkahdustakaan luonteenkuvauksesta. Nuo seitsemän veljestä samoin kuin kaikki muutkin siinä esiintyvät henkilöt ovat varjoja, jotka puhuvat ja toimivat kaikki samalla tavalla. Vain vanhin ja nuorin erottuvat muista jonkinlaisiksi luonteen yrityksiksi; edellinen on rajuista rajuin ja jälkimmäinen, kuten aikaisemmin on mainittu, veljessarjan älyniekka ja pilkkakirves. Ei ainoakaan hellempi kohtaus lievennä yksitoikkoista raakuutta, ei ainoakaan naishahmo keskeytä miehistä hurjaulua, sillä muori tyttärineen vilahtaa vain nopeasti ohitsemme niin kertomuksen alussa kuin sen lopussa, ja ne naiset, joista tulee veljesten vaimoja, joutuvat lyhyesti puheeksi vasta viimeisillä sivuilla. Muuan kiertävä kerjäläisakka miehineen ja lapsineen on kuvattu ilmeisin mielenkiinnoin, mutta hän on sanoiltaan ja käytökseltään yhtä ruokkoamaton kuin miehinenkin henkilökunta.

Tekijän esityksestä on vaikeata päästä selville, mihin hän oikeastaan teoksellaan pyrkii. Raa’an itsekkyyden kamppailua sivistyksen, yhteiskunnan ja uskonnon voimien kanssa ja sen alistamista niiden valtaan olisi voitu esittää hänen käytettävissään ollein aineksin, mutta se ei ottanut tekijältä onnistuakseen. Näitä voimia edustavat kirjassa lukkari, nimismies ja näkymätön rovasti; mutta joko tekevät veljekset heistä pilaa kuten lukkarista, tai nämä esiintyvät käsittämättömän veltosti heitä kohtaan, kuten rovasti ja nimismies. Veljekset valtaa kyllä aika ajoin hillittömän elämän aiheuttama katumus; mutta vähimmästäkin syystä puhkeaa entinen hurjuus esiin ja vielä lopuksikin on heidän uskonnollisuutensa varsin epäilyttävää laatua. Heidän muutostaan korpeen ja uudistalon raivaamisestaan olisi myös voinut syntyä taitavammissa käsissä miellyttävä kuva. Uudisasukkaiden sekä sisäisessä että ulkonaisessa elämässä tapahtuva vähittäinen parannus olisi saattanut kuvattuna käydä kiintoisaksi; mutta sellainen kuvaus ei huvita tekijää, joka vain ohimennen koskettaa näitä seikkoja, kun sen sijaan neljä viidesosaa teoksesta on omistettu tämän tekijän mieliaiheelle: hurjan voiman, hillittömän mielen ja rajujen mellakoiden kuvaukselle.

Ja siinä on hänen menettelynsä taiturimaista. Luultavasti ei ole koskaan koko maailmassa painettu kirjaa, jossa olisi niin paljon haukkumasanoja, kirouksia, herjauksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä kirjassa. Melkein keskeytymättä raatelevat lukijan tunteita kaikkein julkeimmat puheenparret. Sellaisia haukkumasanoja kuin: sika, lurjus, konna, pöllö, ryökäle, kelmi, rakki, rakkikoira, hunsvotti, tyhmä pässi, vuohipukki, kalmukki, koirankuonolainen, villipeto, piikkisika, sonni, sarvipää sonni, nuijapää-sonni, musta sonni, lunttu (naisista), aasintamman varsa (myös naisista) ja lukemattomia muita samantapaisia käyttävät kertomuksen henkilöt tavantakaa toisistaan. Tällaiset sanantavat kuin: "pidä leipäläpes kiinni", "kitas kiinni", "turpas kiinni", "kuinka on turpas laita", "saatpa muutoin vastoin kuonoas", "hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vastoin klanias", "etkö sinä, perkeleen juuti, hellitä", "viekäät kakaranne hiiteen", "mene helvettiin, keskustelemaan perkeleen kanssa"; "likistänpä sinut muutoin ett rapas lentää", "kävelee pitkin kyliä ja tekee piioille lapsia" — joita on kirjassa vilisemällä; ovat senlaatuisia, ettei niitä suvaittaisi hollituvassakaan. Vielä useammin kuin haukkumasanoja tapaa siinä kirouksia; lievempiä: hiisi, peeveli, peijakas, sarvipää, samoin kuin karkeampia: helvetti, perkele, saatana esiintyy siinä lukemattomin muunnoksin ja usein niin alkuperäisen voimakkaina, että kauhistaa.

Uskonnollisia, käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja. Niinpä on ss. 177-179 ivamukaelma saarnasta, täynnä pilantekoa. Niittykohtaus ss. 302-303 on kauhea. Ss. 66-67 tapaamme seuraavanlaisen ukkosilman selityksen: "Jumala jyrää peltoansa, jyrää ja livauttelee oikein makeita iskuja sonninsuoroisella piiskallansa." Vain se, joka ymmärtää sanan sonninsuoroinen, pystyy oikein käsittämään, kuinka, hirvittävä tämä pila on.

Siitä, mitä olemme jo esittäneet, käy kyllin ilmi, minkälaiset kauneus — (ettemme sanoisi säädyllisyys- ja sopivaisuus-) käsitykset tekijällä on. Otettakoon tähän vielä seuraava herkkupala ss. 30-31 näytteeksi hänen maustaan.

"Eero. Merkillistä, kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme. Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin. Siellähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa, pläiskähti vasten pläsiä vallan."

Tätä ennenkuulumatonta raakuutta ei voi kääntää millekään sivistyskielelle. Kirjoitus- ja painomuste punastuvat niitä toistuessaan, mutta eivätpä ole punastuneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimihenkilöt, jotka ovat panneet painoon tällaisia järjettömyyksiä.

Onneksi on tekijän esitystapa sellainen, että vain mitä lujin päätös tekee mahdolliseksi lukea kirjan loppuun. Vaikka tämän tekeleen on määrä olla novelli tai romaani, hajoaa kertomus loppumattomiin vuoropuheluihin, jotka juuri ovat höystetyt sillä kukkaiskielellä, mistä olemme tässä esittäneet muutamia näytteitä, ja jotka varmasti saavat useimmat niistä harvoista lukijoista, joita Novelli-Kirjastolla nyttemmin enään on, inhoten viskaamaan kirjan luotaan.

Teos on, ikävä kyllä, hassutusta ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa. Varsinkin se on suomalaisen rahvaamme ilkeää häpäisyä, tekijä kun näet uskottelee, että kuvaukset ovat muka luonnonmukaisia. Tämä rahvas ei ole missään sellainen, eikä ole koskaan ollutkaan sellainen kuin tämän kirjan sankarit; hiljainen, vakaa kansa, joka on raivannut ja yhä edelleen raivaa maamme korvet viljelykselle, on aivan toista laatua kuin Impivaaran uudisasukkaat."

Tämä tappelujen, haukkumasanojen, kirousten ja raakuuksien luettelo teki heti paikalla vaikutuksensa: toinen syntipukki, Suomal. Kirjallisuuden Seura, pelästyi ja kävi arvelemaan, oliko se sittenkin tehnyt varomattoman työn painattaessaan tuon kovanonnen romaanin ja sopiko sitä lainkaan nykyisessä asussaan eri kirjana julkaista. Välikokouksessa, jonka Seura piti 21 p. toukok. 1870, siis saman päivän iltana, jolloin Ahlqvistin hurjan hyökkäyksen jälkimmäinen osa oli Allmänna Tidningissä julkaistuna, ilmenevät mainitut mielialat pöytäkirjasta varsin selvästi (Suomi, II, 11, ss. 279-280, 8 §):

"Puheeksi otettiin tämänvuotiseen Novellikirjastoon painetun ja nyt eri kirjana ulosannettavan 'Seitsemän Veljeksen' kertomuksen hinta. Vaan koska oli julkisesti lausuttu kovia moitteita tästä teoksesta, jota kuitenkin Seuran Runous-toimikunta oli hyväksynyt ja kustannettavaksi ehdoitellut, luvaten siinä tarpeellisia korjauksia tehdä, päätti Seura, ennenkuin mitään hinnan suhteen määrättiin, kysyä mainitulta toimikunnalta, hyväksyykö se tätä kertomusta semmoisena kuin se nyt on ilmestynyt ja sopiiko siis Toimikunnan mielestä Seuran sitä nykyisessä asussaan eri kirjana julkaista. Runous-toimikunnan miete oli tulevassa kokouksessa esiin tuotava."

On vain luonnollista, että tämä Seuran virallisen kokouksen aikailu lonkkasi Runoustoimikuntaa, varsinkin kun tähän aikailuun sisältyi epäilevä viittaus siihen, ettei toimikunta ehkä ollutkaan kylliksi harkinnut asiaa eikä tehnyt romaanissa kaikkia tarpeellisia korjauksia. Toimikunta jätti vaaditun "mietteensä" aivan oikein kokoukselle, joka pidettiin 1 p. kesäk. 1870. Tämän Seuraa kohtaan ärtyisen, mutta Kiveä hyvin taitavasti ja ritarillisesti puolustavan lausunnon oli kirjoittanut valtioneuvos Cygnaeus, kolme muuta jäsentä olivat siihen kaikin puolin yhtyneet ja sen luki kokoukselle tri Bergbom. Aikomus oli julkaista se jossakin lehdessä sekä myös suomennettuna ottaa Seuran pöytäkirjoihin. Pöytäkirjan 8 § esittää asian ja lausunnon seuraavasti (Suomi, II, H, ss. 281-287):

"Tämänvuotiseen Novellikirjastoon painetusta 'Seitsemän Veljeksen' kertomuksesta tohtori Bergbom luki Valtioneuvos Cygnaeuksen kirjoittaman ruotsinkielisen lauseen, johon muista Runoustoimikunnan jäsenistä dosentti Krohn, maisteri Törneroos sekä tohtori Bergbom itse olivat kaikin puolin yhtyneet ja joka heidän aikomustansa myöden oli jossakin sanomalehdessä julkaistava sekä jälkeenpäin suomennettuna Seuran pöytäkirjaan jätettävä, jommoisena se sitten onkin tähän pantu näin kuuluvilla sanoilla:

"Suomen Kirjallisuuden Seuralle!

Allekirjoittaneita jäseniä Suomen Kirjallisuuden Seuran runoustonnikunnassa on näinä päivinä kunnioitettu eräällä kirjoituksella, jonka oikea tarkoitus ei ole meille täysin selvä. Kuitenkin pysymme mielellämme siinä uskossa, ettei Kirj. Seuran aikomus sillä voi olla niin halventavainen loukkaus, kuin löytyisi siinä luulossa, että me, säikähtyneinä siitä hillitsemättömästä parkunasta, jonka Kirj. Seuran huolesta julkaistu, "Seitsemän Veljestä" niminen, pitempi novelli sai aikaan, peruuttaisimme ja epäisimme sen arvostelun, jonka me varhemmin ex officio paraan vakuutuksemme mukaan lausuimme tästä teoksesta. Mutta kaikessa kohden pidämme velvollisuutenamme vähän tarkemmin osoittaa ne perusteet, jotka saattavat meidän pysymään siinä mielessä, että, jos Kirj. Seuran kunnia ja arvo on tässä asiassa joutunut alttiiksi, se ei ole tapahtunut meidän kauttamme.

Mutta ennenkuin käymme tätä toteen-näyttämään, pyydämme huomauttaa erästä, vienoimmin puhuen, vähemmän tarkkaa ilmoitusta, joka haittaa sanotun kirjoituksen luotettavuutta. Siinä nim. sangen epävakaisesti mainitaan meidän luvanneemme parantaa hra Kiven novellia. Jos seikka tosiaan olisi sellainen, olisi huokeinta mitä maailmassa on, siirtää syyksemme kirjantekijän kaikki sekä todelliset että luullut virheet, joita osittain on huomattu osittain tahdottu hakea kertomuksessa. Mutta nyt supistui lupaamamme korjaus-velvollisuus ainoastaan niiden 'kielellisten epähuomioin oikaisemiseen, jotka eivät ole joutuneet kirjoittajan havaintoon. Ja tämän velvollisuuden lienee se eli ne meistä, jotka ottivat tähän kuuluvat seikat toimekseen, jotenkin tyydyttävästi täyttäneet. Kun sitä vastoin emme tahtoneet emmekä taitaneet päästää korjausintoamme äsken mainittuja rajoja edemmäksi, oli meillä tähän supistamiseen syitä, jotka monen mielestä ovat yhtä mitättömät, kuin ne meihin nähden ovat suurimman-arvoiset. Me nim. pidimme ja pidämme vielä hra Kiveä kirjailijana senarvoisena, ettemme usko itsellämme olevan oikeutta kohdella hänen henkensä tuotteita mielivaltaisesti, niinkuin joku kiukkuinen koulumestari menettelee aloittelijan ainekirjoituksen kanssa, joka on joutunut hänen epäsuosioonsa. Luulomme on, että vaikka vaikea on löytää joku johonkin määrin lauseimamuotoon totutettu kynäilijä, joka ei kyllä helposti voisi välttää niitä törkeimpiä vikoja ja virheitä, joita niin armottomasti on heitetty Kiven runotarta vasten silmiä, olisi sitä vastaan kaikkein useimmassa tapauksessa hyödytöntä vaivaa, jos kokisi löytää kuntoa niin monessa suhteessa runsaasti varustettua, kuin sitä, joka hänen runollisen innostuksensa ylevämpinä hetkinä tuhansista tekee mainioksi Alexis Stenvallin.

Urkkikoon se, jolla on siitä huvitusta, omaksi ja sielunheimolaistensa ylennykseksi ja ripustakoon ikäänkuin rukousnuoraan kuolleiden luista ne raakuudet lauseessa, joilla Kivi luulee velvollisuudeksensa liian luonnonmukaisesti antaa pontevuntta kieliäänille meidän erämaissa; luetelkoot ne, joille ylenmääräisen intomielisyyden hetkinä esineet näyttävät kahta-suuremmalta, sanotussa novellissa tappeluita aina viiteentoista: allekirjoittaneilla on oikeus luulla tunnetuksi, ettei yksikään meistä omissa kirjoituksissamme ole näyttänyt taipumusta semmoisiin kaunokirjallisiin koristuksiin. Pitäisi siis olla varmaa, ettemme muillekaan lue sitä ansioksi, jos sellaista heissä tavattaisiin. Mutta vaikk’emme tunnekaan itseämme kehoitetuksi vaikuttimista, jotka voisivat näyttää itsepuolustukselta, eikä muistakaan syistä puolustamaan tämmöisiä kirjallisia pahkoja, joille ainoastaan erinomaisen suuret ansiot pääasiassa voivat toimittaa anteeksisuomista, olemme ainakin tarpeeksi tutkineet kirjallisuuden ja taiteen historiaa tietääksemme, ettei joku rukousnuora äsken osoitettua laatua eikä kangastus kaksinkerroin näkemistä nyrkkikahakoista, eipä vielä taipumuskaan väkeviin juomiin, joka saattaa itse Fallstaffin sienimäisen luonnon kuivaneen rahkasuon näköiseksi, riitä ryöstämään mahtavain kykyjen tuotteilta niiden kirjallista ja taiteellista arvoa muiden tuomarein silmissä, kuin sääksenseulojain, jotka tahtovat peittää arvosteensa yksipuolisuutta hienohermoisen taidemakunsa hämärään.

Yllämainitussa arvostelussamme huomautimme vakavasti sitä pitkävenyisyyttä, joka välisti tekee sepityksen Kiven novelEssa enemmän kuin kohtuullista ikävystyttäväksi. Mutta juuri täänlaatuisia vikoja on jokseenkin arka tuntoisen vieraan kädelle vielä vaarallisempi poisleikata, kuin monta muuta, sillä tämmöinen leikkaus voi helposti tunkeutua terveeseenkin elopaikkaan; jonka tähden katsoimme parhaaksi pysyä erillään leikkaustoimesta, joka virheettömälle arvostelijalle olisi antanut aihetta hartaimman itsensäjumaloitsemisen juhliin.

Me mainitsimme niin kirjallisuuden kuin taiteen historian tarjoovan yhtä ja toista, joka on sopiva rauhoittamaan mieliä, jotka luulottelevat Kiven novellissa kohtaavansa eriskummaisuuksia, joiden vertaisia ei milloinkaan ennen ole kuultu. Muutamat tämän väitteen totuutta vahvistavat seikat oksivat tässä paikallaan.

Vaikka vastapäisiäkin mietteitä on kuultu lausuttavan, lienee kumminkin liian varhaista lukea Shakespeare’n runoutta sellaiseksi kaunokirjallisuudeksi, jota täällä katsotaan jääneeksi jollekin nerollisuuden kannalle, niiltä jo on päästy edistymään. Se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole Kiven puolustukseksi, vaan ainoastaan yhtenä perusteena selityksiimme hänen luonnonkuvaustansa epälaatuisuuksista, kuin me mainitsemme, että esimerkit niistä monista vallattomuuksista siivouden arimpia sääntöjä vastaan, joita Britannian suuri runoilija on sallinut itsellensä, ovat vaarallisella viettelyllä vaikuttaneet maanmieheemme, tähän amfibioon luonnonrunoilijan ja sivistyksen rieskamaidolla apatetun runoniekan välillä. Kun herra Kivi sekä ihmetyksellä että ihastuksella huomasi, kuinka tuttavasti Shakespeare menettelee historiallisen perintöruhtinaan kanssa, joka oli aiottu uljaimmaksi kuninkaaksi, mikä jalolla Englannilla ikinä on ollut, hän joutui siihen hairaukseen, ettei häntä itsekkään olisi kielty yhtä vapaasti menettelemästä ihmisolentoin kanssa, jotka niinkuin Hebrealaiset syntipukit olivat syöstyt meidän kolkoimpiin erämaihin. Se on Kivelle totinen onni, ettei hän tuntenut sitä jättiläisrohkeutta, millä Rabelais’in humori uskaltaa leikitellä useain sääntötapaisten muotoin kanssa aikana ja maassa, jolloin ja jossa ritarillisin kuninkaallisia ritaria punoi ojennusnuoria ei ainoastaan alammaistensa omatunnoille, mutta useinpa heidän nerolleen ja taidemaullensakin. Millä vastustamattomalla viehätysvoimalla tuon mahdikkaan Ranskalaisen humoristin luontoraikas henki olisi vaikuttanut tähän Suomalaiseen kirjailijaan, jonka melkein kaikilla kirjallisilla synneillä on juurensa siinä tukehduttamattomassa uskossa, että luonnon äänet voivat vienontumatta saada sijansa kaunotaidon sivistyneissä laeissa!

Henkilöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta muodostaa mieltänsä realismin oikeudesta taiteessa muiden mallien mukaan kuin niiden, jotka tarjoutuvat v. Wright veljesten kauneissa, sievissä ja siivotuissa linnuissa, luulotteleivat helposti, ettei realistinen taidekäsite milloinkaan ole valinut eikä saa valita itselleen muita ilmausmuotoja, kuin nämät hyvin kasvatetut kuvastukset luonnon ilmeistä. Tämä arvelu perustuu kuitenkin erhetykseen, jonka jo pikaisimmankin silmäyksen useimpaan puuhun ja moneen aitaan j. m. ynnä niiden lisäyksiin, noihin siivillisiin muuttolaisiin, pitäisi haihduttaman. Vielä perinpohjaisemmin se saataisiin aikaan, jos katsottaisiin esim, yhtä ainoata Dav. Teniers’in taulua. Se auttaa vähän, että poistaaksensa tämän tuen siltä esityslaadulta, johon Kiven runolliset taulut kuuluvat, väitetään Teniers herrain kuvailusten voineen kyllä olla hyviä heidän maanmiehilleen, Flamilaisille talonpojille, mutta että me kumminkin puolestamme olemme ehtineet jo kauas heidän ohitsensa. Valitettavasti on aivan totta, että me olemme niin kauaksi ehtineet heistä, että meidän maassa töintuskin löytyy yhtäkään maalausta, joka voi antaa täysin luotettavan käsityksen siitä, miten he ajattelevat ja esittelevät taiteellisia aatteitaan. Mutta sittenkin on kieltämätöntä, ettei koko sivistyneessä maailmassa ole ainoatakaan kuvakokoelmaa, jossa ei pidettäisi kaunistuksena omistaa joku näitä maalauksia jotka niin jyrkkämuotoisella realismilla ilmaantuvat näön ulkonaiselle aistille, että Kiven taulut esiteltyinä sisälliselle silmälle, näihin verrattuina, välisti voivat näyttää kallistuvan aatteellisen ihanteisuuden eli idealiteetin puoleen. Ja kuitenkin on sivistyneelle ihmiskunnahe Teniers’in taulujen suosiminen niin vähän todistuksena barbarilaisesta taide-älystä, että sitä pikemmin katsottaisiin raakuuden jäännökseksi, jota sivistys ei vielä ole tarpeeksi kuluttanut, jos tunnettaisiin halua luomaan niihin niin halveksivat silmäykset, kuin kuka hyvänsä, parhain taikka kehnoin, luulee olevansa oikeutettu luomaan Stenvallin tuotteisin.

Vaikk’emme suinkaan toivo, että Kivi koettaisi matkia niitä makeasti sopertelevia ääniä, joilla toisinaan harmiksensa kuulee Suomalaisten talonpojan poikain, jotka ovat ruvenneet melskaamaan Ruotsin kieltä, kokevan saada meitä unohtamaan syntyperäänsä, emme myöskään kelpoita Kiven liian vähän hillittyä halua siirtää henkensä luomiin jokaista raaka-ainetta, jota hänen ulkonaiset aistimensa ovat huomanneet semmoisissakin piireissä, joihin sivistys ei ole kylläksi tunkeunut. Me paheksimme sellaista menetystä sitä enemmän, kuin siihen ei saattanut häntä kykenemättömyytensä tuntea, missä sivistyksen määräämä raja viittaa: tähän vaan ei edemmäksi! Ei ainoastaan hänen kummasteltavan kaunis draamallinen idyllinsä 'Lea' todista Kivellä olevan, milloin hän vaan tahtoo sillä kuunnella, sielun-korvan, joka voi käsittää vienoimmatkin väreet siitä, mikä on ylevässä kirjailussa sopivaa. Sitä kyllä ei voi kieltää, että hän "Seitsemässä Veljeksessä" useinkin on näyttäinnyt kuurommaksi tältä korvalta kuin hyvä olisi ollut. Mutta yhtä vähän, kuin mielessään voi kuvailla, minkä näköinen oikeastaan joku kaunis ja nerokas ihminen on aikanaan ollut, jos arvelun ohjeeksi otetaan anatomiallinen luuranko, saadaan selkoa puheenalaisesta kirjoituksesta, jos pysähdytään vaan siinä sisällysluettelossa, jonka joku on huviksensa harmistuneena tehnyt, — yllämainittu rukousnuora siihen luettuna. Mutta sen sijaan kuin yksinomaisesti syytetään kova-onnista Kiveä siitä, ettei hän paremmin ole kohonnut niiden seikkojen ynnä niitä seuraavien lauseparsien yli, joita hän uutterasti on koettanut kuvata, olisi surumielin surkutteleminen, että tämä näin runsaasti lahjoitettu henki itse on syösty elon-ehtoihin, jotka niin vähän ovat olleet soveliaat vaurastuttamaan ja kannattamaan näitä harvinaisia lahjoja, että pikemmin kummastuttaa tämän sitkeän runoilijaluonnon elinvoima, joka aina tähän asti on voinut päältään torjua uhkaavan perikatonsa. Ja kuitenkin olisi Kiven nero tarvinnut maailmassa niin vähän maailman kokonaisuudesta nauttiakseen jokseenkin inhimillisen tapaista oloa. Ja siinä oli koko maallemme toivetta kunnian voitosta, jota ei mikään anteliaisuus yhteiskunnan puolesta näissäkään voi tuottaa, missä ei luonnon tuhlaava käsi ole ensin laskenut oikeata perustusta. Se on kaikkina aikoina luettava Suomen Kirj. Seuran kunniaksi, että se toisinaan suopealla hyväksymisellään on pystössä pitänyt Kiven horjuvaa elämänhalua ja varallisilla avunannoilla pelastanut hänet jo perikatoon joutumasta, muserrettuna ja hervaistuna välttämättömimpäin tarpeitten puutteesta.

Meidän pysyväinen ja järkähtämätön uskomme on, että Seura on voittanut itselleen hyvän ansion maamme kirjallisuudessa sillä jalomielisellä avulla, jonka se viimeksikin on suonut "Seitsemän Veljeksen" kirjoittajalle. Vaikka tätä kirjaa ei suinkaan voi pitää vastaavana niitä puhtauden vaatimuksia, joita on tekeminen in usum Delphini korjatun painoksen suhteen, sisältää se kuitenkin niin runsaan määrän monenkaltaista runollista omaisuutta, että Seuralla on täysi oikeus puoleltaan peräyttää nuhteet sen ulosantamisesta Thorild’in iki-totisella lauseella: ei mitään työtä tehdä virhettensä, vaan ansionsa vuoksi. Jos yhtä kovakäsin, kuin puristat meillä tahtovat, muualla maailmassa kouristettaisiin kansakirjoitusten sisältöä, joutuisivat sellaisetkin mestarit kuin Björnstjerne-Björnson, hurskas Gotthelf j. m. surkeaan pulaan. Ainoa, mitä "Seitsemästä Veljeksestä" olisi hylkiminen, olisi taipumus siivottomuuteen ja siihen kuuluvat seikat. Mutta jotakin semmoista katkeruuden terävimminkin teroitetun arvostelun tuskin onnistunee siitä esiin tuoda.

Lopuksi pyydämme muutamilla riveillä kertoa periajatuksemme tästä aineesta. Jos perattua painosta "Seitsemästä Veljeksestä" katsotaan välttämättömän tarpeelliseksi, sellainen puhdistustyö voidaan jättää ja on jätettävä ainoastaan enemmän kuin tarpeeksi varoitetun ja varoillansa olevan kirjantekijän omaksi.

Mutta jos Suomen Kirjallisuuden Seura arvelee velvollisuudeksensa alentua välikappaleeksi sille hävitystä uhkaavalle vainoomiselle, joka suuremmalla tuimuudella kuin joskus ennen on kääntänyt ryntäyksensä "Seitsemän Veljeksen" niin monessa kohden kovin koeteltua kirjoittajaa vastaan, tuntevat allekirjoittaneet älynsä ja omatuntonsa kieltävän itseänsä käymästä semmoisia asioita; ja me pyydämme siinä tapauksessa eroa meille tähän asti niin kunnioittavasti uskotusta toimesta olla jäseninä Seuran runoustoimikunnassa".

Tätä lausetta hyväksyen Seura päätti, että se oli painettava johdannoksi puheen-alaiseen Seitsemän Veljeksen kertomukseen, joka sitten oli eri kirjana julkaistava sekä hinnaksi pantava kolme (3) markkaa 50 penniä kappaleelta.

Seitsemän veljeksen julkaisemisesta ei kuitenkaan kolmeen vuoteen tullut mitään. Tähän Runoustomikunnan lausuntoon — joka on kaikkein luonteenomaisinta Fr. Cygnæuksen käsialaa ja jossa selvästi tuntuu, kuinka tuo moitittu raakuus ja siitä esitetyt esimerkit sittenkin olivat puolustajalle kiusallisin kohta, mihin hän yhä uudestaan palaa, tavallaan myöntäen moitteen oikeutuksen — suunniteltiin, ennen kuin romaani sillä varustettuna erikseen julkaistaisiin, lyhyttä lisäystä kertomuksen yleisestä periaatteesta. Alkuperäisen lausunnon laatijan sairasteleminen ja hidastelu lykkäsi asiaa vuodesta vuoteen, niin että Seitsemän veljestä pääsi takavarikosta vasta Kiven kuoltua.

Kaikeksi varmuudeksi tiedusteli Cygnaeus tällä välin Lönnrotilta, mitä mieltä tämä oli Seitsemän veljeksen kielestä ja arvosta yleensäkin. Lönnrotin vastaus on varsin kuvaava:

"Veli Cygnaeus. Mitä tulee kieleen Kiven novellissa 'Seitsemän veljestä' saan minä lausua, että minä pidän sitä kaikkine karkeuksineen todellisuuden tarkkana ilmauksena, jota ei kauan sitten löytyi ja valitettavasti vieläkin on olemassa monin paikoin, varsinkin kapakoissa, hevosen vaihtopaikoilla markkinoilla ja hollituvissa, kuten jokainen, kenen haluttaa, voi helposti itse tulla huomaamaan ei ainoastaan Suomen, mutta myöskin muitten kansojen raaemman rahvaan kesken.

Jos novellilla jotakin tarkoitusta (tendens) on, niin ei se ole mikään muu kuin näyttää, että myös semmoisetkin junkkarit, kuin seitsemän veljestä olivat, voivat lujalla tahdolla ja kestävyydellä tulla kelpo ihmisiksi, joka monen heidän kaltaistensa suhteen olisikin suuresti toivottavaa.

Novellin muu arvosteleminen veisi minut estetikan alalle, jossa en uskalla esiintyä, muistaen sananlaskua: "ne sutor ultra crepidam!" (Suutari pysy lestilläsi!) EL.

(Julkaissut Emil Nervander U. Suomettaressa, n:ssa 300 A, v. 1888.)

Liioittelematta voitaneen sanoa, että Kiven pääteoksen tuottama moninkertainen pettymys antoi hänen epätoivoiselle mielialalleen ja hermoheikkoudelleen viimeisen iskun. Bergbomille syyskuussa v. 1870 kirjoittamassaan kirjeessä toivoo hän ystäviensä toimittavan jonkinlaisen puolustuskirjoituksen "Ahlqvistin hävyttömälle haukkumiselle". Hän sanoo itsekin saaneensa kuluneena kesänä kuulla todistuksia tuon sydämettömän arvostelun vaikutuksesta: on lasketeltu "loukkaavia soimauksia" Seitsemästä veljeksestä, vaikka ei ole edes luettu kirjaa. On luotettu professorin arvosteluun, jota sitäkään ei ole kaikistellen luettu, on vain kuultu siitä puhuttavan! "Tässä kivuloisessa, ärrytetyssä tilassaan" uskoo onneton kirjailija, että "moni hänen n. k. ystävistäänkin" näkee mielellään Ahlqvistin urotyön seisovan rauhassa ja tekevän työnsä (tätä epäluuloaan Kivi kuitenkin pian katuu!). Vaikka Cygnaeuksen lausunto seuraakin kirjaa, ei se auta mitään, koska vain varsin harvat fennomaanit enää sitä ostavat, eikä ole kovin suurta merkitystä silläkään, että Kuukauslehden palstoilla olisi jokin "suosivampi tarkastele". Kaikkien näiden selkkausten pahin seuraus on kuitenkin se, ettei yhdelläkään kustantajalla ole enää luottamusta hänen kirjoituksiinsa, ja kylmä ja toivoton on kirjoittajan mieli, kun ei ole juuri toivoa palkinnosta (Koot. t., IV, ss. 445-446).

Kuinka, vähän arvoa mieleltään masentunut kirjailija antoikaan Kuukauslehden astumiselle hänen puolustajainsa riviin, Kuukauslehden toimituksen omatunto, B.F. Godenhjelmin omatunto näyttää vaatineen johonkin toimintaan ryhtymistä Kiven puolesta. Niinpä ilmestyy Kuukauslehden toukokuun numerossa v. 1871 (ss. 122-123) B. F. Godenhjelmin kirjoittama lyhyt, mutta Ahlqvistin herjaukset päättävästi torjuva puolustuskirjoitus — Kiveä se ei enää kyennyt lohduttamaan, sillä silloin oli hän jo Helsingin Uudessa klinikassa, lähellä lopullista suistumistaan mielipuolisuuteen: Lapinlahden mielisairaala otti hänet hoiviinsa 1 p. kesäk.

Godenhjelm kirjoittaa Novellikirjaston vuosikerroista 1869 ja 1870, ja Seitsemää veljestä koskeva kohta kuuluu seuraavasti:

"Merkillisimmistä edellisen vuosikerran novelleista on jo tässä lehdessä aikanansa puhuttu. Menneenvuotinen Novellikirjasto alkoi meidän tunnetun runoilijamme, Alexis Kiven, romaanilla 'Seitsemän veljestä'. Jos siinä väitöksessä olisikin perää, ett'ei Kirjallisuuden Seura, määrätessään tämän kertomuksen Novellikirjastoon painettavaksi, ole tarpeeksi muistanut säästää hentohermoista yleisöämme, täytyy Seuralle kumminkin olla kiitollisuuden velassa siitä, että se tälle omituiselle ja nerokkaalle teokselle on valmistanut tilaisuuden ilmestyä. Se kritiikki, joka 'kurnitsee hyttysen ja kamelin nielee', on muutamain ylemluonnonmukaisten sananparsien ja kuvausten johdosta päättänyt koko teoksen raakuuden tuotteeksi ja koettanut sen humoria uhkuvasta esitystavasta vainuta epäsiveyttä, jopa jumalattomuuttakin. Mutta joka vilpittömästi tarkastaa tätä teosta, on päinvastoin huomaava siveydellisen aatteen siinä olevan pohjana, sen aatteen, ett’ei ihminen voi vetäytyä pois yhteiskunnasta ja sivistyksestä, vaan että hänen oma luontonsa ja järkensä aina saattavat häntä sivistykseen takaisin. Puheena olevan teoksen oivalliset luonnon ja ihmisluonteen kuvaukset, se nerollinen runollisuus, jota kaikkialla havaitaan, se todellisesti opillinen esitystapa, joka toisinaan juhlallisella vakaisuudella, toisinaan luonnon-omaisella humorilla asettaa kaikki selvästi silmiemme eteen, ne hupaiset mietteet ja keskustelut, jotka elävällä todenperäisyydellä kuvailevat puhujain mieltä ja käsitystapaa, vihdoin se peri-suomalainen henki, joka ilmaantuu sekä tapausten, ja luonteiden kuvauksessa että kielessä ja esitystavassa, nämä kaikki tekevät että tämä koomillinen romaani on luettava merkillisimpien ja omituisimpien teosten joukkoon, jotka meidän maassa ovat ilmestyneet. Sen vuoksi on tosiaan ikävä, ett’ei vieläkään ole saatu sitä eri kirjana julkaistuksi; näyttää melkein siltä, kuin arvoisa Kirjallisuuden Seura olisi säikähtynyt yllämainitun kritiikin tyhjästä melusta."

Ylimielisesti halveksuen viittaa Aug. Ahlqvist tähän Godenhjelmin lausuntoon, arvostellessaan, ja hyvin myötätuntoisesti, jopa kehuen arvostellessaan K. J. Gummeruksen Ylhäisiä ja alhaisia, tuota mauttoman romanttista, kehittymätöntä tuotetta, joka Seitsemän veljeksen rinnalle asetettuna vasta oikein osoittaa Kiven teoksen suunnattomasti korkeamman taiteellisen arvon ja elinvoiman. Ahlqvistin mielestä on Gummeruksen kuvastin-aisti vilkas, kerronta sujuu häneltä hyvästi, ilman Seitsemän veljeksen äärettömiä kanssapuheita, ja, mikä tärkeintä, hän koettaa omaksua eurooppalaisen kirjallisuuden muotoja ja käytöstapoja. Tästä johtuu Ahlqvist sitten ilmaisemaan periaatteellisen kantansa, jonka mukaan hän on Seitsemää veljestäkin soimannut ja joka asettaa päättävästi muodon moitteettoman yleiskaavallisuuden ja kerran hyväksyttyjen esikuvien noudattamisen rohkeata omaperäisyyttä ja neron itsevaltiutta paremmaksi. Tämä mielenkiintoinen kirjoitus ilmestyi Ahlqvistin omassa Kielettäressä v. 1871, 1. vihkossa (ss. 46-47) ja kuuluu alkuosaltaan seuraavasti:

"Hra Gummerus ei ole ensimmäinen, joka on koettanut sommitella alkuperäisiä novelleja suomen kielellä. Aikaisin teos tätä laatua on minun tietääkseni Haaksirikko, suomalainen perustuskielinen Taru Niilolta, Hels. 1838, jonka tekijä Niilo Aejmelaeus oli konsistorin-notarius Porvoossa. Vähää myöhemmin häntä koetti komedian-tekijä Hannikainen kykyänsä tälläkin kaunokirjallisuuden alalla ja osoitti siinä yhtä suurta taitoa ja luonnollista lahjaa kuin komediassakin. Tässä mainittakoon myös se kummituksellisen luonteensa kautta mainioksi tullut kertomus Seitsemän Veljestä; jonka tekijän ei kuitenkaan voida sanoa teoksellaan edistäneen suomalaista novellikirjallisuutta, ell’ei raakuutta pidettäne alkuperäisyytenä ja muodottomuutta sekä inhoittavaa rumuutta kauneutena.(Että tämmöi silläkin teoksilla voipi olla ihmettelijänsä näkyy viime toukokuun Kirj. Kuukauslehdestä, jossa eräs hra B. F. G. oikein väen takaa pramaa mainittua kertomusta. 'Jokaisella on oma makunsa', sanoi ennen Petanderikin.)

Hedelmällisin kaikista talle runouden alalle yrittäneistä on epäilemättä tämän kirjoituksen alussa mainittu kirjoittaja. Hän on nimimerkillä -1 -b -s Suomettaressa ja muissa sanomalehdissä julaissut koko joukon novelleja, joista tosin enin osa lienee mukailemia, vaan monta myöskin tekijän omaa keksintöä. Hra Gummeruksen keksimyslahja ei kyllä ole suuresti omaperäinen, vaan hänen kuvastin-aistinsa on vilkas ja kerronta sujuu häneltä hyvästi, haihtumatta noiksi äärettömiksi kanssapuheiksi, jotka "Seitsemässä Veljeksessä" niin ikävystyttävät lukijaa. Hra G:lla on vielä eräs omaisuus, joka tekee hänet aivan vastaksi tämän kertomuksen tekijälle: hän kokee teoksissansa omistaa itselleen niitä muotoja ja käytöstapoja, jotka yleisesti vallitsevat europalaisen kirjallisuuden novelleissa. Ja tätä pyrkimystä emme kylliksi voi kiitellä. Tämän kirjoittajalla on sama ajatus, jonka Suom. Kirj. Seuran esimies lausui viime vuosijuhlassa, kuinka mm. suomalaiselle kirjallisuudelle ennen kaikkea on tarpeen että esitystapa saadaan säännölliseksi, kevyeksi ja viehättäväksi, ja että koetaan mukailemalla europalaisia taiteenmuotoja saattaa ne meillä kotoisiksi. Äly ja suurempi omaperäisyys ovat Luojan lahjat, joita ei millään toivotuksilla ja pyrinnöillä saada ilmi. Vaan niiden esikuvien noudattaminen, joita on tarjona sivistyneiden kansojen kaunokirjallisuudessa, sekä runoilevan taideniekan ulkokeinon, kielen, huolellinen ja taiteellinen käyttäminen eivät ole mahdottomia vähempilahjaisellenkaan runoilijalle. Ja turhaa onkin odottaa täydellisten älyniekkain ilmautumista suomalaisessa runoudessa ennenkuin tämmöiset vähempilahjaiset ojankaivajat ja kuokkijat ensin ovat muokanneet ja tasoitelleet alan. Ja täänkaltaisia alustajoita — eikä muuta — olemme me kaikki, jotka nykyisessä miespolvessa olemme tehneet ja teemme työtä suomalaisen runouden ja kaunokirjallisuuden alalla. Ja meiltä kaikilta sekä saapi että pitääkin vaatia ennemmin säännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta kielessä kuin uskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä aatteissa."

Niinpä luetaankin Gummeruksen romaanille ansioksi, että "Sen sankarit ajattelevat, rakastavat ja menettelevät aivan samoin kuin romaanisankarit ylipään. Tapaukset eivät myöskään ole ylen tavattomia, Vain kieltä ja lauserakennetta moititaan.

Erinomaisen voimakkaan puolustajan saivat seuraavana vuonna Aleksis Kivi, hänen Seitsemän veljestään ja hänen muutkin teoksensa nuoresta pohjalaisesta kandidaatista Eliel Aspelinista, joka jo tammikuussa kirjoitti Morgonbladetiin kauniin arvostelunsa Margaretasta ja joka Pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. marrask. 1872 piti tuon nyttemmin kuuluisan esitelmänsä Aleksis Kiven elämästä ja tuotannosta. Tämä laaja esitelmä, joka ilmestyi yhtäjaksoisesti painettuna Kirj. Kuukauslehden loka-marraskuun yhteisnumerossa ss. 227-240 ja sittemmin myös Kuukauslehdestä ruotsiksi käännettynä Morgonbladetissa, sen numeroissa 286, 287, 288,289,292,7,9,10,11 ja 14 p. jouluk. 1872 (Aspelin on ottanut sen kielen puolesta korjattuna myöskin Muoto- ja muistikuviensa 2. sarjaan, 1912, ss. 3-35), tarjosi yleisölle ensi kerran yksityiskohtaisia, mielenkiintoisia, tietoja runoilijan elämästä, joita sitten muistosanojen kirjoittajien Kiven pian tapahtuvan kuoleman sattuessa sopi käyttää hyväkseen ja jotka v. 1877 saivat täydennyksekseen saman kirjoittajan sepittämän laajemman elämäkerran Valittujen teosten alussa. Esitelmässä luotiin myöskin syvällä ymmärtämyksellä ja hartaalla myötätunnolla tehtyjä katsauksia Aleksis Kiven teoksiin, yksinpä runoihinkin, joihin kaikkiin olemme ylempänä tutustuneet. Kaikkein suurinta huomiota omistettiin tällöin Seitsemälle veljekselle, jota sanottiin Kiven vähimmin tunnetuksi ja senvuoksi ristiriitaisimmin arvostelluksi teokseksi ja jonka juonta siis laveasti selostetaan. Nuori esitelmöitsijä ei saata olla rohkeasti nousematta Ahlqvistia vastaan, jopa suoraan heittämättä hänelle taisteluhaastetta. Katsaus Seitsemään veljekseen sisältää useita uusia, omaperäisiä näkökohtia ja on varmaankin osaltaan paljon vaikuttanut tämän teoksen oikeaan ymmärtämiseen samoin kuin yleensä Aleksis Kiven arvostamiseen.

Tämän merkillisen esitelmän yleinen elämäkerrallinen sekä Seitsemää veljestä käsittelevä osa lienee parasta julkaista tässä yhteydessä, koska tämä kirja olisi tosiaan paljoa vailla, ellei Aspelinin lämminhenkinen nuoruudenesitelmä mahdollisimman kokonaisena ja alkuperäisessä asussaan saisi siihen sijaansa.

"H. H.!

Minun esitelmäni esineenä on runoilija Alexis Kivi.

Tätä esitelmää kirjoittaissani ei minua ole elähyttänyt ainoastaan toivo voidakseni johonkin määrin ansaita kunniaa vuorooni astua esittelijän paikalle Pohjalaisten vuosijuhlassa. Monta vertaa enemmän on minua innostuttanut tieto ja tunto siitä velasta, jossa me, hänen aikalaisensa, olemme tälle runoilijalle.

Miksi on Kiven elämä niin kurja ollut? Onko hän itse ihan yksinänsä syypää siihen sielunsa toivottomuuteen, joka nyt on yöksi synkistynyt? Miksi ovat, hänen teoksensa niin vähän tunnetut? Eivätkö ne lähempää tuttavuutta ansaitse?

Jos esitelmäni antaa jotenkin tyydyttäväisen vastauksen viimeiseen kysymykseen, niin on tarkoitukseni saavutettu. Mitä toisten kysymysten vastauksiin tulee, löytynee kentiesi joku viittaus esitelmässäni; mutta paraimmat viittaukset saanee jokainen, joka tahtoo, omasta sydämestänsä.

Runoilijan nykyinen sielun ja ruumiin tila on kaikille tunnettu. Maallisesti ei siis hänelle voi kunnioitusta ja kiitosta osoittaa. Mutta hengellinenkin velka on maksettava. Me olemme onnellisemmat tämän seikan suhteen, kuin voisi olla. Kiven aikalaiset voivat, näette, vieläkin keventää jälkimaailman tuomion siten, että he kirjeitse ottavat huolelliseen hoitoon sen perinnön, jonka runoilija on kansallensa jättänyt. — — —

Minä katson suureksi onneksi saada Kivestä puhua juuri läsnä olevalle seuralle. Meidän seurahan kuuluvat näette jo ennestään useammat. kova-onnisen runoilijan ystävistä ja kunnioittajista. Hyvällä luottamuksella pyydän siis hetkeksi teidän huomiotanne.

Alexis Stenvall syntyi Palojoen kylässä, Nurmijärven pitäjäässä, 10 p. Lokakuuta v:na 1834. Vanhempansa olivat räätäli Erik Johan Stenvall ja hänen vaimonsa Anna Stina Ramberg, sepäntytär Nakkilan kylästä, Tuusulan pitäjäästä. Räätäli Stenvall oli syntynyt Helsingissä, josta hän isänsä, vanhan merimiehen, kanssa v:na 1811 oli muuttanut Nurmijärvelle. Kaupungissa kun oli kasvanut ja kouluakin käynyt, oli Stenvall Nurmijärvelle tullessa kieleltään ruotsalaistanut; mutta Suomalaista alkuperää oli suku kuitenkin (luultavasti juuri samasta pitäjäästäkin) ja nouseva perhe kasvoi taasen niin peräti suomalaiseksi, että Alexin täytyi käydä ruotsin-oppia, ennenkuin pääsi kouluun. Räätäli Stenvallilla oli neljä poikaa ja yksi tytär; nuorin sisaruksista ja kaikkein hempilapsi oli Alexis. Sisar Agnes kuoli nuorra 14:n vuotiaana; kaikki veljekset ovat elossa.

Kuulemani kertomukset ja muistot Alexis-veljen lapsuudesta ja nuoruudesta ovat mitä viehättävimpiä; ne ovat (kentiesi sallinette minun niin sanoa) niin säännöllisesti omituisia kuin ikinä jonkun koittavan neron.

Jos joku teistä matkustaa maantietä Palojoen kylän kautta ja näkee oikealla puolen tietä (Helsingistä tullen) kaksikertaisen tuparakennuksen taite-katolla, niin ottakoon vaivaksensa käydä Alexia Kiven lapsuuden kodossa. Seinässä uunin kohdalla näette Alexin ensimäisen neron-tuotteen. Pienenä poikana hän siihen kuvasi — taivaan ja helvetin! Värien vaihtelo tosin ei ole mainittava, sillä hän maalasi tervalla. Mutta oivallisesti on hän hyväksensä käyttänyt tämän vaillinaisuudenkin; pirujen tulihangot, joiden kuvaamiseen väri-varat paraite riittivät, on, näette, esitelty peloittavalla todenmukaisuudella. Sittemmin ostettiin nuorelle taideniekalle maalilaatikko, ja nyt hän muutaman kopeikan hinnasta tyydytti koko kylän nuorison "iloiset tarpeet" maalaustaiteen suhteen. — Kaksi kertaa sanotaan isän käskeneen poikaa pöydälle neulomaan. Alexis naurahteli vaan: ei hänestä ollut isän ammattiin! Hän sieppasi sen siaan pyssyn seinästä ja lähti metsästämään. Kas, mitäs tapahtui — ei aikaakaan, ennenkuin Alexis astuu hohtavin poskin tupaan, pyssy kädessä ja aika teeri-rötkäle seljässä. Silloin oli hän kahdentoista vuoden vanha. — Kylän poikien leikeissä oh Alexis aina päämiehenä. Mäelle tuvan takana hän rakennutti kivi-kirkkoa. Alexis oli arkitehti ja johtaja, ja kaikki palkattomat, vapaa-ehtoiset työmiehet tottelivat kernaasti hänen käskyjänsä. Hän oli oikeuden pitävä, toisia älykkäämpi ja silloin vielä iloinen, kuni leikkien kuninkaan ainakin tulee olla.

Eräs Alexin paras lapsuuden ystävä lausui päätteeksi, näistä suruttomista päivistä kerrottuansa: "kaikista hänen toimistaan ja käytöksistään näkyi, että hänestä piti herra tuleman."

Räätälin vaimo sanotaan olleen jumalaapelkääväinen ja "viisas" ihminen, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja mailmankin asioista. Hänen kertomuksiansa kuunteli Alexis hartaudella. Hellyydellä hän äitiänsä jälestäpäin muisteli ja suloisesti hän joskus kuvaili niitä hartaudenhetkiä, joita äitin vaikutuksesta pidettiin sunnuntai-ehtoopäivillä. Isästänsä ei Alexis koskaan puhunut. Isä rakasti samoin kuin äiti aivan hellästi nuorimpaa poikaansa, erittäin hänen hyvän päänsä vuoksi; mutta hyvä räätäli oli viinaan taipuvainen ja, luultavasti kyllä, se seikka kiinnitti hänen kuvaansa surullisia muistoja, joita ei Alexis mielinyt uudistaa. Räätäli Stenvall oli muuten kynämies ja kyläläisten turva ja apu, kun kirjoitustaitoa kysyttiin reversin-tekohon, naimaluvanpiirtämiseen taikka muuhun. Isältä sai siis Alexis tänkaltaisia tietoja. Paitsi tätä opetusta kotona harjoitti poika jonkun aikaa lukemista pitäjään kiertokoulun opettajan, tunnetun Malakias Costianderin luona, joka asui kirkon tykönä.

Juhannus-päivänä v:na 1851 astui nuori Alexis ensikerran Herran p. ehtoolliselle, jonka pyhän hetken hän myöhemmin kuvasi kauniissa runoelmassaan, "Rippilapset". Samaan aikaan hän laskettiin kouluun "kaupunkiin" (s. o. Helsinkiin). Isänsä oli niin varakas, että aluksi voi poikaansa tälle retkelle varustaa; mutta tuskin olisi siitä sen enempää tullut, ellei vanhin veli Juhani, jolla silloin oli hyvänlainen puukhollarin virka kaupungissa, olisi voinut Alexia autella. Vanhemmat olivat yksimieliset siinä asiassa, että Alexis oli koulutettava, ehkä äitillä ja isällä olivat eri toiveet pojastansa. Äiti toivoi näkevänsä rakkaimman, nuorimman poikansa pöntössä paukutelevan; isästä taasen tiedetään, ett’ei hän papeista paljon huolinut, vaikk’ei juuri olekkaan tiedossa, miksi "herraksi" hän Alexia aikoi.

Kuinka varain Alexis alkoi runoilija-lahjojansa näyttää, en tiedä. Nuoruutensa ajoilta kodossa ei siitä mitään mainita. Mutta kun tiedämme hänen jo, ennenkuin pääsi ylioppilaaksi, Fredr. Cygnseus’elle tuoneen dramallisen kappaleen ranskalaisesta aineesta, niin voimme päättää hänen jo aikaisin runoilija-kynään tarttuneen, sillä tuskin olisi hän uskaltanut ensimäistä koelmatansa tarjota maamme ankarimmalle estetikolle. Kuinka rohkea tämä askel olikin, niin toteutui nytkin sananlasku: "rohkeus vaaran voittaa". Nuori runoilija sai mainion taiteilijain holhojan ystäväkseen ja samalla tarpeellisen turvan, kun hän viimein uskalsi ryhtyä tuohon hengen-vaaralliseen yritykseen, jota kutsutaan ylioppilas-tutkinnoksi.

Ensimäisinä ylioppilasvuosina oleskeli Alexis Stenvall vielä paljon kodossaan. Hänen sanotaan tähän aikaan yhä enemmän yksinäisyyttä rakastaneen. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion viljaa tavoittamassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimillä. Lähellä ketokyläänsä on Vantaankoski. Sen partaalle hän teki lehtimajan, jossa hän istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän kernas kalan ja kravun pyyntöönkin ja koskessa hän usein väänteli kivilohkareita, rakastaen tuota veden salamielistä kohinaa. Kotona kun oli, hän muittenkin suomalaisten ylioppilaisten tavalla asui pienessä vinttikamarissa, jonka akkunasta nähdään lavea näköala kylän peltojen ja niittyjen ylitse aina noille ylängöille saakka, jotka kuusien ja lehtipuiden valloittamina ympäröitsevät lakean kotilaakson. Tässä kamarissa hän ehtoopäivillä kirjoitteli, aina tavan takaa tehden kävelyn ulkona syvissä ajatuksissa. Erittäin halukas oli hän kuulemaan kaikenmoisia tarinoita, ja hänen omaisensa toimittivat usein erään vanhan ukon, joka oli mainio satujen tietäjä, vinttikamariin Alexin huviksi. Suuria seuroja hän kartti. Ainoastaan harvoin kävi hän toisten kanssa häissä taikka maahanpaniaisissa.

Erittäin kauniin muiston näkyy runoilija jättäneen koto-seurakuntaansa. Joka mökissä hänestä ystävällisesti jutellaan ja sääli hänen kurjasta kohtalostansa on teeskentelemätöin. Hänen sanotaan esim. olleen niin anteliaan, että hän voi takin päältänsä taikka ainoan ruplan taskustansa kerjäläiselle antaa. Hän ei mielinyt kuulla kiertopuheita muista ihmisistä; "se on synti", sanoi hän, "joutavia toisista ihmisistä jaaritella". Hänen hellätuntoisuutensa omaisiansa kohtaan havaitaan siitä, ett’ei hän silloin, eikä nytkään mielipuolisena, malta itseänsä nimitettävän "Kiveksi", Stenvall oli isänsä nimi, siis hänenkin — "Kivi" ainoastaan kirjailija-nimensä.

Äiti kuoli v:na 1863; isä 1866.

Äitin hellin toivo ei pitänyt täyttymän. Useamman "ihanan" saarnan kuuluu Alexis kirjoittaneen, mutt'ei hän koskaan tullut menneeksi pastorilta saamalupaa pyytämään.

Nuot ajat kotona olivat runoilijan onnellisimmat. Noita päiviä, vinttikamariansa, lehtimajaansa Vantaan kosken partaalla, metsänkäyntiänsä ja kalastamistansa hän nytkin aina muistelee, sydäntä polttavalla äänellä lausuen: "silloin’olin minä onnen poika, nyt olen minä surun poika!"

Alexis Stenvallin elämäkerta tarjoaa aivan surullisiakin kohtia. Ne synkeät pimennot, jotka vihdoin runoilijamme ruumiin ja sielun valloittivat, rupesivat jo varain häntä piirittämään. Minä tunnustan, ett’en ole kylläksi tutkinut Stenvallin elkeitä viimeisellä kymmenluvulla, uskaliaakseni ryhtyä laveampiin kertomuksiin. Minä jätän siis kertomatta sen surkuteltavan sielun-taudin kehkeämisen ja mahdolliset syyt, jonka uhrina hän nyt omistaa jokaisen suomalaisen hartaimman sääliväisyyden. Tässä seuraa ainoastansa muutama muistutus hänen oloistaan ja mielenluonteestaan.

Ylioppilas-tutkinto, jonka hän suoritti syksyllä 1857, oli ensimäinen ja viimeinen opinnäyte hänen iässänsä. Järjestykselliseen lukemiseen Stenvallin levoton runoilijaluonne ei kyennyt. Ihan lukematta hän ei kuitenkaan ollut. Ruotsalaisissa käännöksissä oli hän lukenut esim. Homeroksen, Teukydideen ja muita kreikkalaisia kirjailijoita, Ossianin ja Tasson, mutta mielikirjansa olivat toki: Kalevala, Shakespeare ja Cervantes. Shakespearen näytelmiä taisi hän osaksi ulkoa, niin esim. Cordelian osan "Kuningas Learissa". Jos joku muukin miellyttäväinen kirja sattui hänen käteensä, tutki hän sen perinjuurin kannesta kanteen. Tällä keinoin kokoili hän monenlaisia tietoja, joita hän mietiskeli ja hyväksensä käytti. Niin muodosteli hän itselleen oman omituisen ihanne-opin, jota hän syystäkin neron oikeudella paraimpana piti.

Kovin kurja oli useimmiten toimeentulonsa täällä. Teoksistaan sai hän tosin palkintoja, ja monet ystävänsä, joiden nimille runoilijan elämänkertomuksessa sia kerran on annettava, todistivat ystävyytensä tuon tuostakin ei ainoastaan sanoissa, vaan teossakin; mutta kaikki tämä ei kuitenkaan voinut hänen tilaansa paljon parantaa. Hän oli kylläksi runoilija, ett’ei hänessä itsessä nimeksikään löytynyt tarpeellista mielenvakavuutta aineellisen toimeentulon rakentamiseen. Surkea on kertoa, mutta totta on, että Kiveltä joskus puuttui välttämättömät tarpeet. Hänen täytyi nälkää kärsiä, kun hänellä ei ollut leivänpalaa, ei ropoa sitä saadakseen!

Yleisissä ylioppilas-seuroissa Stenvall ei menestynyt. Hänellä oli ylioppilaskunnan etevimpiä ystävinänsä, mutta samalla seuraili hän kehnojenkin kanssa. Aivan lukuisat eivät ystävänsä kuitenkaan olleet, eikä hän ollut juuri kerkeä ystävyyteen. Luonteeltaan oli hän, näette, hyvin epäluuloinen. Seurassa oli hän enemmiten synkeämielinen. Koomillisia kohtia havaitsemaan oli hänellä erinomaisen tarkka silmä, ja ainoastaan joku lystillinen kertomus tai tekemänsä havainto voi saada hänet nauramaan. Hiljainen käytöksensä taisi jolloinkulloin, koska joku loukkasi hänen tunteitansa, ja erittäin koska hän oli Bacchos-jumalata liiallisesti palvellut, muuttua hurjaksi ja vallattomaksi.

Toiveissaan oli hän vaatimatoin. Tulevaisuudestansa ja tarkoituksistansa hän harvoin puhui. Mutta lausuipa hän kuitenkin jolloin kulloin hiljaisella, syvämielisellä tavallaan toivovansa jotakin hyvää, hänkin puolestansa, kansallensa tuottaa, todenmukaisesti kuvaellen sen luonteita ja omaisuuksia.

V:sta 1865 oleskeli Stenvall Siuntioon pitäjäässä erään vanhan rouvasihmisen luona, joka kunnioitti hänen runoilijalahjojansa, ja mieli hänen kivistä polkuansa tasoittaa. Täallä runoilija päivänlaskunsa lähetessä kirjoittelee yhä edelleen, siksi kuin yö hänet saavuttaa.

Kun vertailee Alexis Stenvallin teoksia hänen elämäänsä, näyttää siltä, kuin olisi hän niihin pannut, mitä hän edellisinä aikoina oli kokoillut ilman uutta lisää saamatta. "Onnen poikana" kodossa, lapsuuden ystäväin seurassa oli hän varustanut poltetta neronsa tulelle. Kun sitten ajat muuttuivat ja hän tuli toisiin eduttomampiin oloihin, paloi tuli kirkkaalla liekillä, siksi kuin varustetut poltteet olivat kulutetut - vaan ei kauemmin.

Koska runoilijan elämä ja olot eivät enään voi mitään ilahuttavaa tarjota, niin astukaamme nyt niille ilon ja kauneuden lähteille, jotka hän Jumalan antamalla sauvalla on meille herättänyt, ehk’ei juuri kalliohon, niin kuitenkin ahoon, jota kuivuutensa vuoksi on pidetty ihannekukkia kasvamattomana.

Eräs nimittämätöin oli v:na 1858 lähettänyt Suom. Kirj. Seuralle. 100 ruplaa ja seuraavana vuonna vielä lisäksi 50 ruplaa annettavaksi palkinnoksi paraimmasta suomalaisesta näytelmästä. Tätä palkintoa varten sai Seura vastaanottaa kolme näytelmää, joista yksi oli Kullervo, alkuperäinen murhenäytelmä 5:ssä näytöksessä. Lauseessansa tästä näytelmästä moitti tutkijakunta tapausten hajallisuutta (l:ssä näytöksessä kuvaeltiin Kullervon lapsuutta, 20 vuotta ennen pääjuonen alkua), aineen dramallista pukua, ettei näet ajatukset, puheet ja teot olleet kuvatun ajan mukaiset, kieltä, joka oli muka jokapäiväistä ja alhaista; mutta myönsi kuitenkin teoksen erinomaiseksi sattumaksi Suomen kielen ja kirjallisuuden alalla, kiitti tekijän rohkeutta tarttua niin ankaraan aineesen ja päätti siitä taitavuudesta, jolla näytelmä yleensä oli tehty, "että tekijällä on toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa". Tämän ohessa määrättiin 16 p. Maaliskuuta 1860 palkinto Kullervon tekijälle, joka nimilipun avattua nähtiin olevan ylioppilas Alexis Stenvall. Tämä ensimäinen Kullervo-näytelmä oli kirjoitettu värsyillä. Tutkijakunta sanoi niitä kehnoiksi ja lausui suovansa "tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamasta siksi, että näyttää paremmin harjaantuneensa kielen käyttämiseen runollisessa puvussa".

Alussa vuotta 1864 tarjottiin "Kullervo" ihan uudestaan ja suorasanaiseksi kirjoitettuna Seuralle painettavaksi. Tämä uudistus, joka otettiin Näytelmistön 3:teen osaan, on vapaa useimmista yllämainituista moitteen syistä ja ansaitsee sen suhteen samat ja korkeammatkin kiitoslauseet kuin edellinen."

Käsiteltyään sitten yksityiskohtaisesti sekä Kullervoa että muita Aleksis Kiven varhaisempia näytelmiä, jotka ovat ylempänä kukin vuorollaan kulkeneet ohitsemme, joutuu Aspelin laveasti puhumaan Seitsemästä veljeksestä, sekä Lean, Yön ja päivän, Margaretan ja lyyrillisten runojen tarkastelun jälkeen antamaan hyvin suosiollisen loppulausunnon esitelmänsä aiheesta (Kirjall. Kuukauslehti, 1872, ss. 234-237; 238-240).

"Kiven vähimmin tunnettu ja sen vuoksi erilaisimmin arvosteltu teos on romani, "Seitsemän Veljestä". Runoilija itse piti tätä laveata teosta etevimpänä. Me muutamme lauseen siten, että kutsumme 'Nummisuutarit' ja "Seitsemän Veljestä" etevimmiksi, määräämättä heidän keskinäistä arvoansa.

"Seitsemän Veljestä" on painettu Novellikirjastoon v:na 1870. Koska, ei romani ole kirjakaupassa saatavana ja sen vuoksi useimmat eivät ole sitä lukeneet, pyydän saada lyhyesti kertoa sen sisällön, joten pääajatuskin paraiten tulee näkyviin.

"Kasvatti emo kanoja" ... Jukolan talossa on seitsemän poikaa, joista vanhin on 25, nuorin tuskin 18 vuotta. Isä on innokas metsämies, viidenkymmenen karhun tappaja; äiti suora ja karhea, mutta kuitenkin hellä lapsilleen. Pojat ovat saaneet lapsuudestansa metsissä mekastella, nuorempana metsoille ansoja virittäen, vanhempana otsojen kimpussa; sokea eno heille ehtoisin on kertoillut matkoistansa ja raamatusta — siinä heidän ainoa kasvatuksensa. Jukolan talo on häviöllä, kun vanhemmat kuolevat, ja veljesten on nyt sen hoitamiseen ryhtyminen. Provasti heitä samaan aikaan ankarasti vaatii lukkarille luku-oppiin, sillä ei kellään veljeksistä ole tätä tarpeellista taitoa. Ostetaan siis 7 punakansista aapista ja päätetään käydä lukkarilla. Tämä retki on onneton. Ensin miehissä kositaan Männistön muorin Venlaa, johon kaikki ovat rakastuneet; Venla antaa rukkaset. Toukolan pojat tulevat tiellä vastaan, laulaen pistävää pilkkalaulua veljeksistä. Toukolaiset saavat tosin selkään, mutta lukkari rääkkää kovapäisiä poikia, että lopuksi karkaavat akkunasta ulos. Toukolan pojat ovat väijyksissä ja lyövät ja repivät veljekset vähiin henkiin. Yöllä palaa sauna, joten koto jää "ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan kohisevaa löylyä". Vihdoin tulee vielä lautamies Mäkelä provastin lähettiläänä ja uhkaa veljeksiä jalkapuulla, jossa kovan sallimuksen juonesta on niin monta läpeä kuin tähteä Otavassa ja Jukolassa poikaa. Näin monen vastoinkäymisen jälkeen ei juuri kummastuta, että Juhani kysyy: "eikö ole miehellä valta elää rauhassa tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?" Rauhalliset metsät, Impivaaran suojat heitä houkuttelevat ja he päättävät: "sinne siirrymme ja rakennamme uuden mailman!" Nahkapeitturi saa talon kymmeneksi vuodeksi arennille ja nyt alkaa vapaa elämä humisevien metsien kohdussa. Tämä elämä toki ei olekkaan niin ihana ja ilman vastuksitta kuin miksi sitä ensin itsellensä kuvailivat. Ahne tuli polttaa joulu-yönä veljesten pirtin tuhaksi. Milt’ei alastomina he hirveällä vauhdilla henkeänsä pelastaakseen kiitävät, nälkäisten susien ajamina, korven kautta Jukolaan. Mutta keväällä raketaan uusi, uhkeampi pirtti ja hauska metsä-elämä alkaa taasen. Onni vaan ei kestä. Äkisti nostaa ankara kohtalo miehet kamalalle Hiidenkivelle, hirmuiseen koetukseen. 33:n harjan piirittäminä veljekset nyt näljässä ja surkeassa tuskassa viettävät neljä armotonta päivää, siksi kuin viimein pelastuvat siten, että ampuvat härjät kuoliaaksi. Lepyttääksensä Viitalan herraa härkien häviöstä, tekevät veljekset huikean kasken. Mutta saatuansa jyviä rupeavat miehet viinan polttoon. Viina toki heidät saattaa kadotuksen partaalle. Simeonin kummallinen hengennäkö ja Laurin uni hämmästyttävät veljeksiä. Päätetään kääntymistä synnin tieltä ja lähdetään kirkkoon. Mutta pahaksi onneksi on päivä, jota pyhänä pitävät, maanantai. Toukolaiset pilkkaavat heitä, ja Tammiston pihalla syntyy hirveä tappelu. Tästä arvelevat miehet tuhon ilman armotta tulevan, sillä komsarjus itse oli nähnyt koko kähäkän. Päinvastoin on nyt onnen päivä koittava. Nimismies kieltää asian käräjiin viemistä. Provastiltakin kuuluu hyviä; hän, näet, ei enään huoli pahoittaa heitä lukemaan, vaan sanoo iloitsevansa, jos veljekset joskus omasta päätöksestä hänen luoksensa tulevat. Ansaitsematon! hyvyys murtaa uppiniskaisten miesten mielet. Eero oppii ensin jahtivoudin luona lukemaan ja rupee toisten opettajaksi. Monen itkun ja tuskan perästä saavat kaikki aapiset päähänsä ja käydäänpä nyt provastinkin luona lukemassa. Ahkerasti tehdään samaan aikaan maallistaisin työtä; pulskea Impivaaran talo nousee "iloiselle päivänkaltevalle aholle". Hallavuosia ja nälkää kärsitään, vaan tuleva aika on veljeksillä aina "Hyvän onnen niemi", eikä heidän toiveensa pety. Kun kymmenen vuotta on kulunut, on veljesten arvo ja kunnia mainio koko pitäjäässä. Ihana on veljesten matka takasin Jukolaan. Heidän vanhat vihollisensa, lukkari, Rajamäen rykmentti, Männistön muori Venloinensa, tulevat tiellä vastaan. Sovinto tehdään kaikkein, jopa Toukolaistenkin kanssa; kaikki käsketään Jukolaan, jossa iloiset tuliaispidot vietetään.

Kunnioitettuina miehinä veljekset yhä pysyvät, vaurastuvat ja naivat ja heidän elämänsä päivä kulkee rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuu rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen auringon kiertäessä.

Tästä kertomasta jo nähdään, että romanin pääjohdanto on merkillinen ja suuremmoinen. Kuten Don Quixote ja kaikki todelliset romanisankarit lähtevät nämä seitsemän veljestäkin harhaluuloilla kokemusmatkallensa elämän kautta. Metsissä kun ovat vallattomina kasvaneet, luulevat he, koska heidän huoletonta vapauttansa häiritään, koko mailman yhtyneen heitä yksin mielin kiusaamaan — luulevat aapiset, komsarjukset, lukkarit ja provastit s.o. koko yhteiskunnan keksityksi "kristittyjen" vaivaksi ja tuskaksi. Kokemukset erämaissa ja varsinkin ihmisten hyvyys heidät kääntää tunnustamaan aapisten, kaiken opin ja järjestyksen, tarpeellisuutta. Sivistys ja inhimillisyys harvoin käyvät moista riemukulkua, kuin seitsemän veljeksen vaellus takaisin Jukolaan, rakentaen sovintoa ja rauhaa jokaisen vastaan tulevan vihollisen kanssa.

Varmaan todistaa runoilija itsensä suomalaiseksi ja kansan keskuudesta lähteneeksi, kun hän panee ihmisten 'hyvyyden päävaikuttimeksi veljesten kääntymisen suhteen. Jos jollakin saa itsepintaisen, karkean suomalaisen luonteen murtumaan, niin on se todellisesti juuri hyvällä eikä pahalla.

Koko kirjan "sens-moral" on lautamies Mäkelän lause: "Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi", ehk’ei siinä merkityksessä, että runoilija olisi jotakin "opettavaista" tendensiromania tarkoittanut. — Samoin kuin Don Quixote oli viimeinen vaeltava ritari, on näiden seitsemän veljeksen metsäelämä viimeinen yritys meidän kansassamme, saada rehellistä, vapaata elämää viettää järjestetyn yhteiskunnan ulkopuolella.

Samaa runollista rohkeutta, kuin itse aatteen keksiminen, todistaa toiminnan asettaminen oloihin ja luontoon, jotka ovat kaikin puolin alkuperäiset ja raittihit. Runoilija on täten toimeen saanut oivallisen kansan-kertomarunon meidänkin aikakaudessa, jolta tavallisesti sanotaan puuttuvan kylläksi alkuperäisyyttä kertomarunon tarpeeksi. Taiteellinen muodostus ei yleensä ole aivan yhtä kiitettävästi toimitettu; mutta sivuseikat tarjoavat paljon erittäin huomattavia ja onnistuneita kohtia.

Veljesten erinkaltaiset, mutta yleensä yksinkertaiset, suorat, niin sanoakseni alkuperäiset luonteet on runoilija vakavalla, voimakkaalla kädellä kuvannut. Elävinä ja koristelemattomina toimivat ja keskustelevat veljekset lukijan nähden ja kuullen. Hurja Juhani, kovapäinen ja kankeatukkainen vanhin veli, harteva, hiljainen Tuomas, viisas papiksi syntynyt toisten aaroni Aapo, jumalinen fariseus Simeoni, Timo, vakava ja tyyni kuin talven suoja, harvasanainen mietteliäs Lauri, sekä nuorin veli Eero, teräväpäinen, irvihammas, pitkä kanto kaskessa, ovat tarkasti luonteensa mukaiset joka tilassa.

Noiden luonteiden suomalainen omituisuus on niin mahtava, että tuskin muu kuin suomalainen lukija niitä voi käsittää.

Kohtausten keksimisessä, joissa veljesten erinkaltaiset luonteet ilmestyvät, on runoilija antanut rikkaan mielikuvituksensa ihan vapaasti menetellä. Seuratakseen veljeksiä heidän oloissaan ja vehkeissään on lukijan tosin kauas heittäminen hentomielinen etiketti ja sievätapaisuus; mutta se, joka sen tekee, saa nähdä, ettei runoilijallamme ole ainoastaan tuo todella merkillinen, vaan kuitenkin tavallisempi vis comica, joka ilmestyy hänen komedioissaan, vaan Esaksi kyky ja rohkeus perin burleskia kohtauksia keksimään, johon ei yksikään nyky-ajan "fiini" kynäniekka pystyne.

Veljesten sivistyksellinen maltti on niin vallan mitätöin, että se harvoin voi heidän himojansa ja päähän pistojansa hillitä. Se olisi siis runoilijan tekeminen; mutta hän ei siihen rupea. Hän antaa veljesten puhua ja menetellä heidän mielensä mukaan; sillä juuri semmoisina on hän oppinut heidät tuntemaan ja — rakastamaan. Kaikessa sivistymättömyydessään ovat veljekset todellisia ihmisiä; heidän sielunsa omistavat inhimillisiä tunteita ja tarjoavat hedelmällistä maata kylväjälle. Kauhistukoon lukija, kun veljekset hurjapäisinä käyvät hirveään tappeluun, milloin keskenänsä, milloin yhteisiä vihollisia vastaan, mutta antakoon hän taasen arvon sille ahkeruudelle, jolla tutkivat maailmallisia ja taivaallisia kysymyksiä, sille taipuvaisuudelle, jolla järjellisiä neuvoja vaariin ottavat. Juhani nostaa vihan vimmassa halon veljeänsä kohtaan, mutta sama mies voi yletä sille itsehuomion kannalle, jolla hän innostuneena lausuu: "ken taitaa viskellä verkkoja aatoksen teille!"

Sama omituinen alkuperäisyys ilmestyy luonnon kuvaamisessa. Ensikerran peräti suomalainen runoilija kuvailee Suomen luontoa, sekä sen iloista ihanuutta että synkeätä jylhyyttä. Kun esim. lukee katsanto-alasta Teerimäeltä, Sompiosuosta, Impivaaran humisevista metsistä, niin sykkivin sydämin kävelemme Hämeen kankaita, soikeita suoportaita tai salaluonteisia metsiä. Varsin onnistuneella tavalla kuvailee runoilija laveita katsantoaloja. Hänen maisemakuvillaan on näet taiteellinen perspektivi, jonka tapaista minä en puolestani kellään runoilijalla muista tavanneeni. Monta esimerkkiä löytyy tähän, ei ainoastaan tässä romanissa, vaan muuallakin (Lean kertomuksessa rukoilevasta Vapahtajasta y. m.).

Mutta oikeastaan on minulta väärin tehty, eriksensä mainita ihmisluonteiden ja luonnon kuvauksesta. Ne kuuluvat ihan yhteen. Nämä seitsemän veljestä ovat, näet, niin sen luonnon lapset, jossa elävät ja oleskelevat, että eroittaminen olisi kuolettavainen. Tämä seikka on luettava romanin suurimmaksi ansioksi.

Kertomustapa on yleensä tyvenesti opillinen, joka kuitenkin usein katkaistaan pitkien dramallisten keskustelujen kautta. Keskustelut ovat välisti pitkäpinnaiset ja ikävät. Itse opillinen kertomus taasen on niin omituisesti raitis ja selvä, että sen venyminen harvoin ikävältä tuntuu, jos kohta sitä ei taiteen kannalta voi puolustaa. Muutamin kohdin on kertomus erityisesti ponteva ja voimakas, niin esim. kertomus veljesten paosta sydäntalven yöllä korvesta ja suden suusta Jukolaan, härkien verisaunasta Hiidenkivellä ukkosen ajaessa (tämä kohta sopisi Amerikan erämetsihin) y.m. Taula-Matin, ensimäisen suomalaisen kertovan metsämiehen, kertomuksessa Pohjanmaalta on luonnonmukainen, erittäin omituinen mieli-ala. Viehättävinä episodeina ovat kertomuksessa Aapon runolliset tarinat. Esimerkiksi minkaltaisia lempeitäkin runollisia kohtia kirjassa on tavattavana, pyydän saada näytteeksi lukea seuraavan lyhykäisen otteen:

"Oli Kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntai-päivä; Impivaaran avatusta ovesta virtasi sisään auringon heleä paiste, kuvaten kultaisen kaavan tuvan lehditetylle laattialle. Pöydän ääressä istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin uutta testamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla laine lainetta kepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen. – Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin. Tyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn väljään tupaan."

Suloisen "rauhan taivaassa ja maassa" ovat Runeberg ja Stenbäck voineet kuvata niinkuin Alexis Kivi tässä, vaan eipä moni muu.

Entäs romanin moitteenalaiset kohdat, kysynee joku kuulijoistani, eikö niitä olekkaan? – Kirjassa on todella kohtia, jotka lukijaa loukkaavat; mutta ne ovat vähäpätöiset ansioiden suhteen. Ne pistävät jokaisen silmään ja ovat jo saaneet tilastollisen tutkijansa; suokaa minulle onni olla ensimäinen, joka näinkään yleisesti saa huomauttaa joistakuista kirjan ansioista."

Loppulausunto ja siihen sisältyvä Aleksis Kiven runoilijakuva ovat taas saaneet seuraavan muodon:

"Nyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Alexis Kiven teokset, on minun yrittäminen hajallisten piirteiden yhdistämisellä muodostaa hänen runoilija-kuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten tarkastuksissa.

Runoilija Alexis Kivi on meidän realisen, ehkä samalla välillisesti aatteellisen aikakautemme lapsi. Hän tarkasti ottaa vaarin todellisen oloperäisyyden pienimmistä kohdista, mutta ainoastaan siinä lujassa uskossa, että noissa pienissäkin kohdissa henki ja aatteellisuus ilmestyy. Tämä usko herättää rakkautta olevaan varsinaisuuteen ja saattaa sovinnollisen, aatteellisen mieli-alan hengähtämään semmoistenkin olojen kuvauksista, joissa aineellisuus näyttää aatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun tämä katsantotapa on todella luonnonperäinen, eikä miettimisen kautta saatu, soveltuu sen kanssa hyvin yhteen usko korkeimman hengellisen, s.o. Jumalan voiman ilmestymisestä ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä). Runoilija, joka suosii tämänkaltaista, niin sanoakseni, realista aatteellisuutta, voi hyvän uskonsa turvassa joskus käydä jollekin suunnalle liian kauaksi, mutt'ei milloinkaan koskea siveyttömyyteen.

Näillä sanoilla luulisin lyhyesti lausuneeni, millä silmillä, teoksistansa määräten, Kivi yleisesti katseli mailman oloja, ja teoksensa huomattavimmat omaisuudet.

Alexis Kivellä oli runsaat ja laveat runoilijan lahjat. Koomillisesta ky’ystänsä on hän meille mainioimmat todistukset antanut, mutt’ei suinkaan paljoa halvemmaksi ole hänen tragillinen kuntonsa eli kykynsä, yksinkertaisesti ihania kohtia kuvaamaan, luettava. Siis on suureksi osaksi puuttuvaisuus hänen taiteellisessa kasvatuksessaan syytettävä siitä, mitä moitteenalaista hänen teoksissansa löytynee.

Merkillisin on runoilijamme kuvatessaan meidän talonpoikaista kansaamme, luontoa ynnä niitä oloja ja mieliluonteita, joiden keskellä hän oh kasvanut ja jotka hän tunsi kuin oman itsensä. Hän ei tarvitse näitä todellisesti käsittääksensä muuttaa katsantotapaansa niiden kannalle, sillä hän on alkuansa ja elää vieläkin hengellisessä yhteydessä heidän kanssansa. Tämä seikka sekä aivan tavaton objektivisen kuvaamisen voima tekevät hänen tuottamat luonteensa ja luonnonkuvauksensa niin erinomaisen selviksi ja peräti suomalaisiksi. Hänen realinen kaavaustapansa on syynä siihen, että jokaisessa, mutta erittäin hänen koomillisissa teoksissansa, niin usein tavataan pitkällisiä kohtia ja sivuseikkoja; mutta, vaikka ne ovat taiteellisuutta loukkaavia ja tarpeettomia, eivät ne kuitenkaan luonteiden selvyyttä himmennä. Syy siihen on tuo mainittu runoilijan varsinainen hengellinen yhteisyys kuvattujen esineittensä kanssa. Joka luonteen-osoitteella on todellinen runoilijan käsittämä pohja; eikä runoilija menettele monen muun realisen taideniekan tavalla, joka kokoelee tuhansia vähäpätöisiä ilmeitä luullessaan siten voivansa korvata puuttuvaista käsitystä esineiden sisällisestä hengestä.

Kivi ei koskaan kuvaele pilkallisesti. Nummisuutareissa vallitsee yleensä yksinkertainen koomillisuus. Henkilöt lausuvat ja menettelevät naurattavasti ihan itseksensä, itse siitä tietämättä. Seitsemän Veljeksen romanissa ovat sankarit usein burleskisen humorin esineinä. Muistutan tuosta kuuman ja pakkasen kohtalosta jouluyönä, aivotusta sorsanpyynnistä Kourusuolla, onnettomasta kirkkomatkasta; useimmissa, tappelukohtauksissa sitä vastoin ei synny koomillista liikuntoa.

Jo mainittu puuttuvaisuus runoilijan kasvatuksessa on toiseksi supistanut hänen aineittensa piirin. Paitsi talonpoikaiselämää oli kolme lähdettä häntä lähellä: Kalevala, Raamattu ja oma mielikuvituksensa. Näistä kaikista on hän runollisuutta ammentanut. Ensimäisen ja runsaimman lähteen tuotteista, Kiven koomillisista teoksista, olen jo puhunut; mitä toisihin tulee, ilmestyy niissä useimmin erinomainen mielen suloisuus, samalla kuin niissä yleensä ilmaantuu samanlaatuiset edut ja moitteen syyt kuin edellisissä. Mainiolla mielenkuvituksen voimalla on hän runollisella todenmukaisuudella kuvannut kaukaiset ajat ja luonnon-alat, joihin Kullervo ja Lea kuuluvat. Näissä havaitaan sama nerollinen keksinnönkin kyky kuin hänen koomillisissa teoksissaan. Pelkän runollisen mielikuvituksen tuotteissa (Karkurit, Yö ja Päivä) on sekä keksintö heikompi, että ajat ja olot (Karkurit) puuttuvaisella totuudella kuvattu. Tämä soveltuu juuri hänen realiseen katsanto- ja kuvaustapaansa. Mitä lähempänä aine on hänen omaa kokemustansa, sitä edullisempi se on hänen runollisuudellensa.

"Lean", kirjallisuutemme itämaisen helmen tuottamiseen näyttää Kiven taiteelliset pää-omaisuudet paraiten yhtyneen.

Alexis Kiven henkilöt ovat reheviä, voimakkaita luonteita. Mies-henkilöitä hän kernaimmin on tuottanut ja niitä onkin aika galleria Eskosta ja Tykosta alkaen aina Nyyrikkiin ja pikku Eeroon saakka. Etevimmät naishenkilöt, Lea, Elma ja Margareta ovat, kuten jo olemme nähneet, oikeastaan samaa luonnetta, ainoastaan eri mielen laiholla.

Runoilijan kieli on useinkin kieli-opin kannalta virheellistä. Sitä ei käy kieltää, ehkä hän itse oli vakuutettu käytetyn kielensä kaikenpuolisesta kelvollisuudesta. Kuitenkin on hän oivallisesti edistänyt kielemme käytäntöä korkeimmissa runollisissa aineissa. Ja varma on, ettei kukaan suomalainen mies ole jalon kielemme varoja niin nerokkaasti suorasanaisessa kerronnassa käyttänyt kuin Kivi suuressa romanissaan. Sillä on oleva vastaisille suomalaisille novellisteille sama merkitys, kuin Oksasen runoelmilla lyyrillisten alkajiemme suhteen.

Suuremmoisella tavalla on Alexis Kivi meidän dramallista kirjallisuuttamme edistänyt. Hänen maineensa on Suomessa pysyvä, niin kauan kuin runollisuutta meidän saloilla ja tasangoilla rakastetaan.

Kiittämätöin ja kurja on kova-onnisen runoilijamme elämä ollut; mutta hän on kuitenkin korvan kuulematta rohjennut korottaa äänensä lauluhun omalla omituisella tavallaan. Se olkoon hänen ikuinen kunniansa!

Hän on rohjennut koristelematta kuvata kansaansa, kertoa sen hyviä ja pahoja puolia. Ja Jumalalle kiitos! katsoja ja kuulija on lausuva: vahva kerros kansassani on vielä raakaa ja sivistymätöntä, mutta tämä kansa on rakastettava, ja ansaitsee elämämme ja henkemme, sillä se on kansa, joka voi runsaasti kaiken sivistyksen siemeniä kasvattaa. Sivistymättömässäkin tilassa omistaa se ihanuutta, samoin kuin vaeltaja synkeimmässä erämaassamme kohtaa näkö-aloja, joiden kauneutta viljelys ei voisi parantaa. Se olkoon Alexis Kiven ikuinen kunnia!"

Tämä lämmin ja asiallisesti harvinaisen rikas esitelmä herätti varmaan vastakaikua kaikkialla, missä pantiin vähänkin arvoa kansallisen kirjallisuutemme kehittymiselle. Niinpä innostutti se välittömästi erään tuollaisen kirjallisuudenystävän toimittamaan Jyväskylässä ilmestyvään Keski-Suomeen, sen 50. numeroon 14 p. jouluk. 1872 lähetetyn kirjoituksen, jossa Kirjallisuuden Seuraa hartaasti kehoitetaan toimittamaan yleisön saataviin Seitsemän veljestä, koska tämän hyödyllisen ja huvittavan teoksen enempi salaileminen on "suureksi vahingoksi kansalliselle sivistyksellemme". Kirjoitus, joka on lehdessä ensimmäisenä, kuuluu:

Yksi harras toive.

Ilokseni Kirjallisen Kuukauslehden viime numerossa luin Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa pidettyä esitelmää, jonka aineena oli A. Kivi’n elämän vaiheet ja kirjalliset teokset. Ehkä on ollut syytä luulla, että se kova tuomio, jonka eräs meidän etevimmistä kirjailioistamme niistä on langettanut, tulisi vaikuttamaan, että ne vastaiseksi tulisivat ansaitsemattomaan unhotukseen jäämään, kunnes joku tulevaisuudessa, niiden arvoa tyynemmällä mielellä punniten, uudestaan toisi ne esiin kansalaistensa luettaviksi, näyttää kuitenkin tästäkin esitelmästä, niinkuin monesta muustakin ajan merkistä, että niillä nykyäänkin on ihmetteliöitä. Nuori näyttelijä-seuramme ei näy hänen näytelmiänsä halveksivan; se kun pääsee vaurastumaan, varmaan tulee yleisön katseltavaksi ja arvosteltavaksi paraimpia niistä näyttimöllä esittelemään. Mutta yksi hänen teoksistansa, ja mielestäni arvoisin kaikista, kertomus "Seitsemän Veljestä" näyttää tuomituksi pidempään unhotukseen. Se on painosta ilmestynyt Kirjallisuuden Seuran painattamassa Novelli-kirjastossa ja siis halulliset voivat ainoastaan koko kokouksen ostamalla sen itsellensä saada. Jos Novelli-kirjastoa olisikin useita eksemplaria myytävänä, tekee sittekin korkea hinta sen laveammalle levenemiselle estettä. Sentähden se onkin joksikin harvoille tuttu. Ja tämä on suureksi vahingoksi kansalliselle sivistyksellemme. Mainitun kirjan sisällöstä voi sanoa, että ei missäkään teoksessa tähän asti ole Suomen kansan elämää niin tarkasti ja todenmukaisesti kuvattu kuin siinä. Jos täytyykin myöntää, että tätä todenmukaisuutta muutamissa kohden, raakoja henkilöitä kuvatessa, on liiaksi seurattu, niin että se törkeydellään lukian tuntoa loukkaa, ei kuitenkaan koko kertomuksesta voi sanoa, että se siveydettömyyttä opettaisi tai puolustaisi. Päinvastoin koko sen johto osoittaa, että ihminen ainoastaan siveydellä ja siisteydellä onnellisena voi elää. Suomen kansa ei ole niin rikas kirjallisuudesta, että sillä olisi varaa heittää tämmöistä arvollista teosta unhotuksen omaksi. Jos se tahtoo tulla itseänsä tuntemaan, se ei saa halveksia kenenkään, sanoja, joka hänelle osoittaa hänen huonot ja hyvät puolensa. Jos mainitusta kirjasta, uudestaan painettaissa, hienolla ja varovalla kädellä ruokottaisi pois ne törkeydet, jotka sitä vaivaavat, tulisi siitä ei ainoastaan niinkutsutuille sivistyneille, vaan myös alhaisimmallekin kansalle niin mielellinen, hyödyllinen ja huvittava kirja, että se vielä eläisi monta painosta. Ja tämmöisiä kirjoja meillä ei voida sanoa olevan, erittäin mitä kansan kirjallisuudeksi kelpaisi. Sittenkuin A. Warelius’en Enon opetuksista voidaan sanoa, että Suomen kansa on ne jo oppinut, ei tietääkseni ole nykyään yhtäkään yleisesti tunnettua. Kirjallisuutta kaipaavan suuren yleisön hyödyksi siis vaatisin, että edellä mainittu kirja mitä pikemmin painosta laitettaisiin joko semmoisenaan, taikka hiukan siivottuna. Muistaakseni Kirjallisuuden Seura on päättänyt painattaa sen erinänsä esipuheella varustettuna, mutta miksi se niin kauan viipyy, on vaikea ymmärtää."

Tässä kirjoituksessa oli pidetty luonnollisena, että Seitsemästä veljeksestä "ruokottaisi pois ne törkeydet, jotka sitä vaivaavat". Muutamaa kuukautta myöhemmin esiintyy Keski-Suomessa (n:o 12, 22 p. maalisk. 1873) eräs toinen lähettäjä, joka niinikään pyytää Kirjallisuuden Seuraa eri kirjana painattamaan Seitsemän veljestä, mutta vastustaa romaanin ruokkoamista, vaatien sen tarjoamista kansalle "ihan senlaisena kuin se jalon runoilija-vainaja, A. Kivi’n kynästä lähti".

"Kunn, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle

Helsingissä!

Otamme täten kunnian kysyäksemme: mikä on syynä ett’ei Seura ole lupauksensa mukaan erikirjana painattanut A. Kivi’n "Seitsemän Veljestä"? Koska myös olemme kuulleet ääniä, tosin ainoasti muutamia, jotka tahtovat, että ruokottaisiin pois ne siinä muka löytyvät raakuudet, niin vastustamme täten sitä mielipidettä, ja lausumme toivomme, että "Seitsemän Veljestä" painettaisiin ihan senlaisena kuin se jalon runoilija-vainaja, A, Kivi’n kynästä lähti. Ei yksikään kirjailija ole vielä kyennyt kuvailemaan Suomen kansan elämää niin elävästi kuin sen Kivi mainitussa teoksessaan on tehnyt. Miksi siis tahdotaan karsimista? Luulemme ja olemme myös vakuutetut, että se kirja tulee yhteisessäkin kansassa saamaan suuren lukija-joukon. Esimerkiksi tahdomme mainita, että äskettäin kuulimme talonpoikain, kun heille luettiin "Seitsemän Veljestä", lausuvan: "kas! tämähän vasta on kirja, siinä oli kielikin semmoista, jota ymmärrämme".

Vihdoin päästiinkin niin pitkälle, että Seitsemän veljestä saatiin ilmestymään eri kirjana huhtikuun 4 p:nä v. 1873. Se oli ikäänkuin jonkinlainen lepytysuhri Aleksis Kiven hengelle. Runoilijahan oli aivan äsken kuollut, ja ehkäpä oltiin eräillä tahoilla iloisesti hämmästyneitä ja toisilla tahoilla ilmeisesti raivostuneita siitä lämpimästä kaipauksesta ja ihailusta, joka oli poismennyttä saatellut. Tästä oli saatu rohkeutta, ehkäpä tunnettu suorastaan velvollisuudeksikin päästää jälleen julkisuuteen teos, josta oli tällä välinkin kuultu niin voimakkaasti perusteltuja ihailevia lausuntoja.

Mikään seikka, paitsi pieni huomautus esipuheessa, ei kuitenkaan kirjassa ilmoittanut, että se pääsi uudelleen julkisuuteen v. 1873. Niinkuin se painatukseltaan itse asiassa olikin täsmälleen sama kuin Novellikirjastossa ilmestyessään v. 1870, se kun oli erotukseksi tästä saanut vain harmaat kannet, näkyi sen kannessa rehellisesti vuosiluku 1870, ja sivuluku 333 on sama kuin sen ilmestyessä Novellikirjastossa. Ei siis voida hevin puhua 1873 ilmestyneestä uudesta painoksesta tai laitoksesta, niinkuin näkee joskus tehtävän, sillä teksti ei ole rahtuakaan muuttunut, vaan ainoastaan Novellikirjastosta erikseen nidottujen 366 kappaleen kauppaan laskemisesta.

Uutta oli se laaja Esipuhe, jolla Novellikirjaston vanha teksti oli varustettu. Pääosan muodostaa siitä tuo Suomal. Kirjall. Seuran Runoustoimikunnan lausunto, johon ylempänä olemme tutustuneet ja joka 1 p. kesäk. 1870 oli otettu Seuran pöytäkirjoihin, Suomenkieliseltä sanamuodoltaan ei tämä v. 1873 julkaistu lausunto ole kuitenkaan sama kuin v. 1870 esitetty, koska sen on nyt Cygnæuksen tekstistä suomentanut Julius Krohn, kun taas aikaisempi käännös oli arvattavasti maist. A. TörneroosTuokon tekoa. Allekirjoittajina olivat tällä kerralla F. Cygnæus, K. Bergbom ja J. Krohn. Näiden kahden lausunnon eroavaisuus suurenee vielä sen johdosta, että myöhäisemmän lausunnon takana ja oikeastaan huomattavalta osalta sen kirjoittajanakin on Kiven vanha uskollinen suosija J. V. Snellman. Alkuperäinen lausuntohan jäi lepäämään niin pitkäksi aikaa, niinkuin v. 1873 ilmoitetaan, sentähden, että Seura halusi siihen lisäyksen "teoksen yleisestä periajatuksesta", ja se lisäys viipyi "taudin tuottamien" esteiden takia. Ja loppujen lopuksi ei sitä lisäystä kirjoittanutkaan Cygnæus, vaan — J. V. Snellman, niinkuin Cygnæus itse tiedoittaa alkuperäiseen käsikirjoitukseen tekemässään huomautuksessa: "P. S. Tillägget är mycket för skickligt, att jag skulle täckas tillegna mig äran af dess författareskap" (J. K. Lisäys on aivan liian taitava, jotta minä julkeaisin omistaa itselleni kunnian sen kirjoittamisesta. — Kts. V. Tarkiainen, A. Kivi, s. 556,1). Suomalaisessa tekstissä kuuluu tämä Snellmanin lisäys seuraavasti [se liittyy ylempänä s. 255 luettavaan tekstiin lauseiden "Mutta jotakin semmoista. Lopuksi pyydämme ." väliin]:

"Tämmöisen seikan todistaminen [sen, että Seitsemässä veljeksessä havaittaisiin mielihalua siveettömyyden ja siihen kuuluvien seikkojen kuvaamiseen] olisikin kaikkein ihmeyttävin konstitemppu, kun tiedetään periajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle. Tavallisen tarkoitus-romaanin kirjoittaja olisi kenties sillä keinoin teroittanut tämän totuuden lukijainsa mieleen että olisi kuvannut yhtä tai useampia henkilöitä pahuuden esimerkeiksi, toisia sitä vastaan kaiken mahdollisen hyvyyden perikuviksi, hän olisi lopussa antanut edellisille aika kurituksen, ja palkinnut jälkimmäiset -luultavasti suurella perinnöllä, taikkapa, vielä liikuttavammalla tavalla, rikkaalla aviovaimolla. Mutta Kivi on runoilija; hänen mielestään ei siis tämmöinen typerä oikeuden jakaminen ollut runollista oikeutta.' Hän ei ole antanut yhden ainoankaan noista seitsemästä veljestä saada loppuansa hirsipuussa. Se loppu oli enemmän hänen runoluonteensa mukainen, että he oman kokemuksensa ja miettimisensä kautta tulisivat näkemään sivistyksen arvon, ja että he omin voimin ponnistaisivat ylös hurjasta ja raa’asta metsäläiselämästään ihmiselle sopivaan sivistykseen ja tapoihin. Siihen heitä saattaaksensa hän ei käytä avukseen mitään muita ulkonaisia välikappaleita, paitsi erämaan rajatonta vapautta – joka keino sekin myös todistaa että tekijällä on pettymätön runollinen silmä. Että kertomuksen päähenkilöt alusta mielemmin valitsivat erämaan kuin sivistyneen elämän piirin, siihen taas on kyllin selittävänä syynä heidän aikaisempi kasvatuksensa — taikka kasvatuksen puutteensa — ja sekin seikka on erään suomalaisen kansallisluonteen omituisuuden mukainen. Mutta yllämainitun tarkoituksen vuoksi juuri olikin välttämätön asia, että veljesten aikaisempi kaiken ihmistavan ulkopuolella vietetty elämä oli riehahtava tuommoisiin hillittömiin hurjuuksiin, joista se oli saava oman rangaistuksensa ja varsinkin saava nähdä, että se oli poikennut tielle, joka ei vapauteen vie. Siihen tarpeellisten todistuskeinoin määrä piti tietysti oleman henkilöin henkisen edistymiskannan mukaan; ja sitä, joka tämän koko runoteoksen kutomuksen läpi käyvän langan voipi käsittää, sitä arveluttaa tuomarina käydä liiaksumaan tekijän mielestä tässä kohdassa tarpeellista mittaa. Mutta semmoiselle arvostelemiselle, jonka ojennusnuorana ainoasti on moittimisen halu, on helpoimman helppo todisteeksi tekijän mielitaipumuksesta tämmöiseen ruokottomuuteen poimia esiin kuvauksia veljesten aikaisemmasta raa’asta elämästä, huolimatta siitä kertomuksen koko periluonnoksessa olevasta syystä, joka on vaatinut kertojaa leveämmillä piirteillä tätä kuvan edustaa maalailemaan."

Sitten palaa kirjoitus jälleen v. 1870:n raiteille, pian loppuakseen.

Mutta tätä Runoustoimikunnan lisättyä lausuntoa edelsi v. 1873 kirjoitettu selvitys asiain kulusta ja tämän lausunnon synnystä. Tämä johdanto kuului:

"Vuoden 1871 alulla jaettiin jo Novelli-kirjaston tilaajoille tämäkin Alexis Stenvallin kertomus 'Seitsemän Veljestä'. — Ei kulunut siitä monta päivää, ennenkuin ilmestyi eräässä ruotsalaisessa sanomalehdessä tarkastus, josta tässä lienee sopivin mainita ainoastaan, että tarkastaja väitti kirjan olevan peräti kelvottoman, katsoen häpeäksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, että semmoinen hänen mielestään huono ja törkeä teos oli tullut painetuksi Seuran avulla ja sen suojassa.

Kirjallisuuden Seura, joka, niinkuin tämmöisissä asioissa ainakin, oli nojautunut Kaunotieteellisen tutkijakuntansa antamaan lauseesen kirjan ansiosta, päätti kuitenkin pyytää tutkijakunnalta uuden, laveamman lauseen, jota sopisi esipuheena kirjaan liittää, siinä tarkoituksessa, että lukeva yleisö tulisi tietämään, millä perustuksilla tätä Stenvallin kertomusta on katsottu sen arvoiseksi, ettei sen ulosantaminen halventaisi sitä kunniaa, jota Seuran edelliset toimet oksivat Seuralle tuottaneet.

Kun Tutkijakunnan lause Seuran kokouksessa luettiin, katsottiin se kyllä kaikin puolin otolliseksi; eikä saattanekaan kukaan isänmaan kirjallisuutta tunteva olla havaitsematta, että itse kirjoitus on lähtenyt semmoisen miehen kädestä, jota etevämpää kaunotieteessä ei meidän maassa ketään, eikä muuallakaan monta löytyne. Kuitenkin katsoi Seura soveliaaksi Tutkijakunnalta pyytää, että lause lisättäisiin muutamilla sanoilla teoksen yleisestä periajatuksesta, jota lisäystä Seura piti aivan tarpeellisena vastauksena niihin soimauksiin, mitkä yllämainittu tarkastus oli paraasta päästä holvannut sekä kirjantekijän että myös Kirjallisuuden Seuran niskoille.

Tämän pyynnön otti Seuran esimies viedäkseen lauseeni kirjoittajalle. – Erinäiset kohdat, taudin tuottamat, viivyttivät kuitenkin sanotun vähäisen lisäyksen valmistumista’, ja on Tutkijakunnan lauseen painaminen siis vasta nyt Maaliskuussa 1873 tullut toimeen. Surettava kyllä on, että se ilmestyy vasta nyt, kun jo Stenvallin hauta on mullattu. Mutta jos ei se ehtinyt vähän lohduttamaan hänen särkynyttä mieltänsä, niin ei se suinkaan ole tekevä hänen hautansa peitettä raskaammaksi. – Tässä seuraa Kaunotieteellisen toimikunnan lause."

Kun lukija ottaa huomioon tuon Snellmanin kirjoittaman lisäyksen, jonka juuri esitimme, voi hän muilta kohdilta tyytyä Kaunotieteellisen tutkijakunnan lausuntoon siinä muodossa, missä se ylempänä (ss. 249-255) esiintyy Kirjall. Seuran pöytäkirjaan liitettynä suomennoksena, vaikka Julius Krohnin käännös ehkä olisikin nykyaikaisempi. Lisäksi on tämä Krohnin käännös luettavana esim. Kiven Koottujen teosten 1. niteen alussa.

Mutta samaan aikaan kuin nämä molemmat toisiaan tukevat lausunnot ilmestyivät suomeksi, eri niteenä julkaistun Seitsemän veljeksen esipuheessa, saatettiin koko tämä selvittely vielä laajemmassa muodossa ruotsinkielisen yleisön luettavaksi Morgonbladetin 82. ja 83. numerossa 9 ja 10 p. huhtik. 1873. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran silloinen esimies J. V. Snellman lähetti nimittäin Morgonbladetin toimitukselle kirjelmän, jossa hän selitti Seitsemän veljeksen joutumista Seuran kustannettavaksi ja johon hän liitti Runoustoimikunnan eli Kaunotieteellisen tutkijakunnan lisätyn lausunnon sekä sen tätä edeltävän johdannon, jonka olemme juuri edellä suomeksi lukeneet. Kaikki nämä kolme selvitystä ja lausuntoa olivat siis Morgonbladetissa toinen toisensa jälkeen luettavina. Kun lukija tuntee jo kaikki muut, otetaan tähän vain esimiehen selitys suomeksi käännettynä. Se kuuluu:

"A. Kiven 'Seitsemän Veljestä'.

Olemme saaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimieheltä seuraavan kirjelmän:

Koska se arvostelu, josta mainitaan tähän käännöksenä liittyvässä A. Kiven "Seitsemän Veljestä"-nimisen novellin esipuheessa, sisälsi karkeita soimauksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa vastaan siitä, että tämä novelli oli otettu Seuran julkaisemaan Novellikirjastoon, katsoo Seuran silloinen ja nykyinen esimies velvollisuudekseen saattaa julkisuuteen mainitun käännöksen ja samalla antaa muutamia tietoja Seuran työtavoista sille lukevan yleisön osalle, jolta niitä puuttuu; minkävuoksi nöyrimmin pyydetään niille sijaa Morgonbladetin palstoilla.

Seuralla on satoja jäseniä. – Joka kuukauden määrättynä päivänä pidetyissä kokouksissa on jokaisella jäsenellä oikeus olla läsnä, tehdä esityksiä ja ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin. Kun on kyseessä jokin painettavaksi jätetty käsikirjoitus tai jonkin Seuran toimesta suoritetun työn tarkastus, ei niiden tarkastus ja arvosteleminen tietystikään voi tapahtua itse kokouksessa. Seura on sentähden asettanut, paitsi yleistä tarkastusvaliokuntaa, erikoisia kielitieteellisiä, historiallisia ja kaunokirjallisia osastoja, joiden jäsenet vahtaan vuosittain. Tarkastus uskotaan nyt jollekulle näistä valiokunnista, joka tavallisesti jättää Seuralle perustellun kirjallisen arvostelunsa. Tämä luetaan lähimmässä kokouksessa ja Seura tekee sen pohjalla päätöksensä. Vaikkakaan ei ketään jäsentä kielletä pyytämästä käsikirjoitusta nähtäväkseen, ei sellaista koskaan satu, syystä että luotetaan täydellisesti valittujen valio kunnan jäsenten ymmärrykseen ja arvostelukykyyn. Sitä paitsi ei heidän hartioilleen ottamansa vaivannäkö ole niinkään vähäistä, varsinkin kun heidät tavallisesti valitaan vuosittain uudestaan ja he siten uhraavat vuosikaudet aikaansa ja vaivaansa Seuran tarkoituksiin. Syystä voivatkin he sentähden odottaa Seuran taholta kiitollista luottamusta ja yleisön taholta — ainakin säädyllistä kohtelua.

Kyseessäolevan novellin käsikirjoitus jätettiin toukokuun 5 p:nä 1869 pidetylle kokoukselle – ja teos päätettiin antaa Kaunotieteelhsen tutkijakunnan tarkastettavaksi. Tutkijakunnan kirjallinen lausunto luettiin julki samana vuonna marraskuun 3 p:nä pidetyssä kokouksessa. Siinä kiitetään esiintyvien henkilöiden ajatus- ja katsomustavan kuvailua, joka luo toden ja alkuperäisen kuvan suomalaisesta kansanelämästä, samoinkuin myöskin kehuen huomautetaan siinä ilmenevästä runollisesta käsityksestä. Sitä vastoin tehdään muistutuksia esitystapaa vastaan. – Loppuarvosteluksi jää, "että isänmaiselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä painon kautta saataisi yleiseen luettavaksi". Tutkijakunnan jäseninä olivat silloin: valtioneuvos Cygnaeus, dosentti J. Krohn, tohtori K. Bergbom, tohtori O. Toppehus, maisteri A. Tömeroos. Päätettiin harkita siinä ylimääräisessä kokouksessa, joka oh pidettävä kahden viikon päästä, millä tavalla teos saataisiin painetuksi.

Novellin tavallista suurempi laajuus oh näet pannut epäilemään, voitaisiinko se ottaa Novelli-kirjastoon.

Marraskuun 17 p:nä 1869 pidetyssä, kokouksessa päätettiin painattaa teos mainittuun kokoelmaan neljänä tarpeen mukaan laajennettavana eri vihkona. Tekijälle annettiin 700 markan suuruinen palkkio, josta hänen oli suoritettava korvaus Maisteri Törneroosille, joka oli ottanut oikaistakseen teoksessa esiintyvät kielivirheet. Pöytäkirjasta ei käy ilmi, että oksi lausuttu eriäviä mielipiteitä.

Esipuheesta selviää miten Tutkijakunta myöhemminkin, kun teos oli painettu, arvosteli sitä ja sen arvostelijaa."

Näin oli nyt julkisesti, sekä suomen – että ruotsinkielellä, ja kaikkeen mahdolliseen arvovaltaan vedoten – olihan sanottu Runoustoimikunnan lausunnon lähteneen miehen kädestä, "jota etevämpää kaunotieteessä ei meidän maassa ketään, eikä muuallakaan monta löytyne" – käyty puolustamaan Aleksis Kiveä ja vastustamaan Aug. Ahlqvistin hänen teoksistaan ja erikoisesti Seitsemästä veljeksestä antamaa arvostelua. Saattoi jo ennakolta arvata, ettei Säkenien runoilija ollut jäävä sanattomaksi sellaisen hyökkäyksen edessä. Eipä ollutkaan kulunut monta päivää, kun hänen vastauksensa ilmestyi Helsingfors Dagbladissa, tuossa lehdessä, jota Aleksis Kivi V. 1869 nimittää suomenkielen vaarallisimmaksi vihamieheksi ja jonka hän sanoo ankarasti kiittelevän Oksasen runoja, koska se vainuaa, että Oksasen runollisuus, sen kieli, henki ja lausetapa "ei koskaan edistä suomen asiaa, vaan saattaa sen pikemmin ijankaikkiseksi jäätymään kankeisiin kaavoinsa" (Koot. t., IV, s. 422). Kirjoittajan täydellä nimellä varustettu vastaus vaatii kahden numeron (101 ja 102, 16 ja 17 p. huhtik. 1873) tilat ja on jos mahdollista edellisiä Kiveä käsitteleviä arvosteluja vieläkin myrkyllisempi ja herjaavampi, koettaessaan milloin ivalla, milloin asiallisiksi tekeytyvillä huomautuksilla kumota Runoustoimikunnan väitteitä. Erikoisen ilon tarjoaa Ahlqvistille Seitsemän veljeksen esipuheen ensi rivillä esiintyvä todella virheellinen tieto, että muka Seitsemän veljestä olisi jaettu Novellikirjaston tilaajille "vuoden 1871 alulla".

Vastaus kuuluu seuraavasti:

"SUOMALAINEN NEROTEOS.

Dagbladetin Toimitukselle.

Dagbladetin kunnianarvoiselta Toimitukselta on allekirjoittaneen pakko nöyrimmästi pyytää lehdessä tilaa oheenliitetylle kirjoitukselle, vähemmän puolustaakseni itseäni tai edes tukeakseni lausumaani mielipidettä, jonka kimppuun on toiselta taholta hyökätty, kuin kykyni mukaan taistellukseni esteettistä makusuuntaa vastaan, jolle Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on nyt tavallaan antanut esiintymisluvan ja joka, jos se todella pääsee valtaan, uhkaa versovaa suomalaista kirjallisuutta villiytymisellä.

Kysymys on nimittäin tuosta suomalaisesta romaanin tai novellin tapaisesta "Seitsemän Veljestä". Pian on kulunut kolme vuotta tämän teoksen viimeisen eli neljännen vihkon ilmestymisestä mainitun Seuran julkaisemassa Novelli-kirjastossa. Tästä tuotteesta kokonaan puuttuva taiteellinen muoto, sen kuvausten alati toistuva raakuus, rahvaamme saattaminen niiden kautta häpäisevään valoon ja lopuksi tekijän sietämättömän teennäinen kieli, kaikki tämä synnytti minussa teosta lukiessani suuttumusta ja hämmästystä. Tämäkö sekasortoinen kasauma jo hullun näkyjä näkevän mielikuvituksen tolkuttomia kuvia olisi todella, niinkuin eräällä taholla uskoteltiin, suomalais-kansallisen taideaistin tuote! Sekö todella olisi "kansanluonteemme alkuperäinen ja nerokas kuva", niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kaunokirjallinen osasto teoksesta antamassaan lausunnossa sanoo, sekö "avaisi aivan uudet näköalat suomalaisten, varsinkin hämäläis-uusmaalaisten kansanelämään" sekä "kuvaisi suomalaista luonnetta, ei vain kansatieteellisesti, vaan myös kansan oman käsityksen mukaisesti"! Hämmästyin kuitenkin vähemmän sitä, että herra Stenvall (Kivi) oli voinut kyhätä jotakin sellaista kuin tämä romaani, sillä olin huomannut hänen useimmista edellisistä teoksistaan, että häneltä tuskin saattoikaan odottaa parempaa, kuin sitä, että Suom. Kirjallisuuden Seura oli toimittanut sen painoon, seura, joka tähän asti on ahkeroinut suomalaisen kirjallisuuden edistämistä ja kielemme jalostamista aivan toisin keinoin ja joka tämän entisen toimintansa pohjalla on päässyt meillä samaan asemaan kuin mikä kansalliskielen hyväksi työskentelevillä akatemioilla on muualla. Päätin esittää ajatukseni julkisesti tästä "nerokkaasta kuvauksesta" ja julkaisin, nimimerkkinäni A. A., Finlands Allmänna Tidningissä toukokuun 20 ja 21 päivinä 1870 "Seitsemää Veljestä" käsittelevän kirjoitelman. Tämän kirjoitelman johdosta lienee Kirjallisuuden Seurassa syntynyt epäilystä uuden neroteoksen oivallisuudesta, ja viimein oli siellä pysähdytty siihen päätökseen, että niihin kappaleisiin, joita siitä olisi jäljellä Novellikirjaston tultua jaetuksi, oli Kaunokirjallisen osaston puolesta liitettävä rauhoittava ja selittävä johdanto.

Tätä johdantoa on saatu odottaa kauan. Se on nyt viimeinkin päässyt päivänvaloon ja sen mukana myös itse romaani, joka on siten kokonaista kolme vuotta(1) tavallaan ollut takavarikoituna ja josta ovat voineet nauttia ainoastaan ne harvat onnelliset, jotka olivat vuonna 1870 Novellikirjaston tilaajoita. Ennen tätä johdantoa, joka sisältää suunnilleen 8 ½ sivua pientä kahdeksantaitteista kokoa, käy toinen Kirjallisuuden Seuran puolesta puhuva (ilman nimimerkkiä, mutta luultavasti sihteerin kädestä lähtenyt).

 (1) Asianomaiset näyttävät joutuneen omituisesti hämmennyksiin
 "Seitsemän Veljeksen" Novellikirjastossa julkaisemisen ajasta, koskapa
 uuden laitoksen "Esipuheen" ensi rivillä vuosiluvuksi mainitaan
 1871. Tämä erehdys on nyt toistunut kaikissa niissä sanomalehdissä,
 jotka ovat, mikä iloisemmin, mikä vähemmän iloisesti, lausuneet
 novellin tervetulleeksi. [ Ahlqvistin mieltä on tässä kohdassa
 poltellut se seikka, että m.m. Morgonbladet 5 p., U. Suometar
 7 p., Hämäläinen 10 p. huhtik. olivat kiiruhtaneet "mielihyvin"
 ilmoittamaan tuon "kauan odotetun teoksen", tuon "nerollisen kuvauksen
 Suomen kansan elämästä", tuon "oivallisen kertomuksen" aivan äsken
 ilmestyneen erillisenä niteenä kirjakauppaan ja että ensimnainitut
 viittaavat myös niihin syihin, joiden esipuheen virheellisen
 tiedonannon mukaan ilmoitetaan viivyttäneen kirjan erillisenä
 julkaisemista kahden vuoden ajan ja jotka ovat "osaksi niin ikävää
 laatua, ettemme tässä tahdo ruveta niitä mainitsemaan" – keinuttaen
 nyt sitä innokkaammin kaikkia tutustumaan tuohon "merkilliseen
 teokseen" ]. Tavallisestihan ollaan paremmin selvillä niin suuressa
 arvossa pidetyn teoksen ilmestymisestä, ja jos muisti olisikin
 pettänyt, niin olisihan voitu ottaa kirjalaudakolta 1) kultareunainen
 sidottu kappale ja siitä katsoa oikea vuosiluku.

Varsinaisen johdannon ovat taas allekirjoittaneet herrat F. Cygnæus, K. Bergbom ja J. Krohn.

Kuitenkaan ei liene katsottu näillä johdannoillakaan vielä riittävästi pestyn Seuran käsiä novellin julkaisemisesta, Esimiehenkin piti lähteä liikkeelle. Hän varusti näiden asiakirjojen "käännöksen", vielä uudella johdannolla ja julkaisi viime viikolla koko jutun Morgonbladetissa. Hän perustelee esiintymistään sillä, että minun edellämainittu kirjoitelmani "sisälsi karkeita soimauksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa vastaan", jonka "silloinen" esimies hän myöskin oli. Yhteydestä ei selviä täysin, mihin aikaa-ilmaiseva "silloinen" tähtää, mutta otaksun sen tarkoittavan minun kirjoitelmani ilmestymisaikaa. Tämä oli, kuten edellä on mainittu, toukokuussa 1870, ja silloin ei "nykyinen" esimies ollut kahta kuukauttakaan ollut tässä virassaan. Nuo "karkeat soimaukset" eivät siis voineet mitenkään tarkoittaa häntä, koska kirjoitelmani sanat "S. Kirjallisuuden Seuran toimihenkilöt" tarkoittivat niitä, joiden toimesta "Seitsemän Veljestä" oli painettu, eikä saman vuoden maaliskuun 16 p:nä valittua uutta esimiestä, joka luultavasti oli ainoastaan määräämällä teoksen viimeisen vihkon painatuskustannukset maksettaviksi ottanut osaa koko juttuun. Mikäli taas uuden oli puolustettava entisen esimiehen aikuista nurinkurista toimenpidettä, olisi tämä voinut syystä tapahtua hiukan aikaisemmin kuin kolme vuotta sen jälkeen kun tätä toimenpidettä oli julkisesti moitittu, koska "puolustuksen" ilmestyessä moite oli jo voinut unohtua yleisöltä, jonka silmissä näin myöhäinen puolustus helposti tekee moittijasta herjaajan.

Tällaiseksi leimataankin allekirjoittanut yhä yltyvin lauseparsin noissa kolmessa johdannossa. Esimies sanoo, että minä olen käyttänyt "karkeita soimauksia" S. Kirjallisuuden Seuraa vastaan; sihteeri arvelee kirjoitelmani "holvanneen soimauksia sekä kirjantekijän että myös Kirjallisuuden Seuran niskoille", ja Kaunokirjallinen osasto käyttää minusta nimitystä "myggsilare" (minä toistan sanantavat "käännöksestä", jota pidän varsinaisena alkuperäiskirjoituksena), "som sammanletat och liksoin på ett radband af de dödas ben (?!) upphängt de kruditeter i uttryck, medelst hvilka Kivi alltför naturalistiskt" j.n.e.; katsoo, että minä "i ögonblick af högt uppdrifven exaltation (suomalaisessa 'alkuperäiskirjoituksessa', t.s. käännöksessä, sanotaan: 'kiihkonsa innostuksessa') ('Kiihkonsa innostuksessa' on Krohnin käännöksessä, kun taas Tuokko oli puhunut 'ylenmääräisen intomielisyyden hetkistä.') sett föremålen fördubblade", kun minä "uti ifrågavarande novell räknat ihop ända till femton slagsmål"; että minä tahdon "skyla ensidigheten af mitt omdöme i en nimbus af en nervöst finkänslig smak", y.m., y.m.

Erään suuren miehen kerrotaan äskettäin lausuneen: "Minun on harvoin tapana kerskata:" Tahtomatta missään suhteessa vetää vertoja tälle suurmiehelle, voisin kai kuitenkin käyttää tätä sanaa suhteestani S. Kirjallisuuden Seuraan ja tällöin lisätä, että tämän yhdistyksen pöytäkirjat hamasta vuodesta 1846 asti tietävät kertoa, etten ole niinkään harvoin uhrannut sangen paljon aikaa ja vaivaa Seuran palvelukseen. Näin olen tehnyt aivan viime aikoihin asti, milloin minua on käytetty. Kuinka soveltuu nyt tämä alttiuteni Seuraa kohtaan niihin "karkeisiin soimauksiin", joita olen siitä lausunut, tai "soimauksiin", joita olen "holvannut sen niskoille." Siten ne soveltuvat, että on olemassa jotakin, jonka panen Seuraa paljon korkeammalle, nim. suomalaisen kirjallisuuden viljelyn ja jalostamisen, joiden hyväksi olen uhrannut elämäni parhaat ponnistukset. Ja kun tämän kirjallisuuden vainiolla tapahtuu sellaista, mikä, sen sijaan että myötävaikuttaisi sekä sen että kansamme jalostumiseen, uhkaa painaa ne molemmat lokaan, kun tämä kirjallisuus tehdään lapsekkaitten ja eriskummallisten esteettisten miehjohteitten kokeilukentäksi, kun inhoittava raakuus koroitetaan siinä luvalliseksi "realismiksi", silloin katson velvollisuudekseni huomauttaa näiden kokeilujen vaarallisuudesta, vaikkapa niitä edistämässä olisivatkin S. Kirjallisuuden Seuran nykyiset vallanpitäjät. Enkä muuta ole tehnyt kyseessäolevassakaan tapauksessa. On sekä selitettävissä että puolustettavissa, että ne osittain hieman kovatkin sanat, joita olen katsonut pitäväni käyttää saadakseni ääneni kuuluville, ovat tuntuneet asianomaisista "karkeilta soimauksilta."

Kaunokirjallisen osaston johdanto, jonka piti näyttää valheeksi mitä olin kirjoitelmassani sanonut "Seitsemästä Veljeksestä" ja selittää sitä "naturalistista" ja "realistista" runouden lajia, johon muka tämä "kansankirja" (tälläkin nimellä näet tätä mestariteosta mainitaan) kuuluu, ei kaipaa minun puoleltani mitään kumoamisia. On yhdentekevää, onko Kivi saanut teoksessaan käyttämänsä "krudi[te]ter" ja "oxiter" (ruotsalaiset kielimiehet, rientäkää omaksumaan tämä uusi ja niin kaunis sana!) Shakespearelta vai suomalaisista renkituvista; tosiasiana pysyy, että hän, "detta amphibium mellan naturskald ooh en af civilisationens sötmjölk uppammad poet", on niin runsain käsin siroitellut niitä tähän tekeleeseensä, että saa etsiä kauan, ennenkuin siitä löytää yhdenkään sivun, jolta niitä ei tapaisi. Kysymykseen voisi ehkä panna, tuntuvatko Ténier’in entisaikoina maalaamien, niin räikeästi ja selvästi "realististen" taulujen rinnalla Kiven sanoin kerrotut 'taulut' "niihin verrattuina joskus kallistuvan ihanteellisuuteen"; mutta se on tarpeetonta. Ei tarvitse kenenkään olla erikoisen etevä esteetikko tietääkseen, etteivät toisen taidelajin luomukset kelpaa toiselle, ja että n.s. kuvaamataiteet ovat aiheittensa siveelliseen sisältöön nähden nauttineet tai omaksuneet itselleen vapauksia, jotka ovat runouden alalla kerrassaan hyljättäviä. Että taasen Rabelais neljättäsataa vuotta sitten aivan toisenlaisissa yhteiskunnallisissa ja sivistysoloissa (ja kuinka peräti toisinlaisia tarkoituksia varten!) on tehnyt paljon pahempaa kuin meidän, niinkuin pikemmin voisi sanoa, sivistyksen "tuliveden" turmelema "luonnonrunoilijamme", ei lainkaan kelpaa jälkimmäisen puolustukseksi. Yhdeksännellätoista vuosisadalla ei mikään niin todista alkavan runoilijan kieroonkasvamista kuin se tapa, millä Kivi on pyrkinyt "Seitsemässä Veljeksessään" värittämään taulujaan. Varsinaisen luonnon "rieskamaidolla apatetut" luonnonrunoilijat, joita tämä vuosisata on nähnyt esiintyvän, ovat olleet aivan muuta kuin realisteja kivimäisessä mielessä. Mutta heidän ja Kiven välillä onkin suuri ero: he olivat runoilijoita, Kivi ei ollut.

Kaunokirjallinen osasto sanoo minun "kiihkoni innostuksessa" nähneen esineet "kaksinkertaisina", mitä kirjassa esiintyvien tappeluiden lukumäärään tulee. Itse asiassa saattanee olla yhdentekevää, onko niiden lukumäärä todella 6 tai 7 ½, niinkuin valiokunta näyttää olevan halukas myöntämään tai "kahdestatoista viiteentoista", minkä minä ilmoitin niiden luvuksi, mutta niin homerolaisesti kuvatut ottelut kuin "Seitsemän Veljeksen" saattavat synnyttää inhoa ja ikävystymistä lukijassa, vaikka niitä olisi vähemmänkin. En kuitenkaan malta olla sanomatta, ettei minun ole tapana kirjoittaa mitään "innostuksessa" (exaltation), kaikkein vähimmin "kiihkoni innostuksessa", ja että minun tiedonantoni on itse asiassa oikea. Paitsi kirjoitelmassani mainitsemiani kymmentä varsinaista tappelua, esiintyy vielä 47. ja 131. sivulla kaksi, joihin en ole viitannut, ja niiden monien pikku "kähäköiden", joita kirjassa tapaa vähän vähä, voitaisiin yhteenlaskettuina katsoa täyttävän mainitsemani määrän. "Kiihkonsa innostuksessa" näkemisen vika tuntuu tällä kertaa olevan osaston taholla, kuitenkin niin, että osaston innostus on vaikuttanut päinvastaisen näköhäiriön eli esineitten pienenemisen.

Jokaisessa luomuksessa, joka tahtoo käydä taideteoksesta, täytyy olla johtava ajatus, niin sanottu aate, joka selviää helposti sillekin, joka ei ole tottunut arvostellen seulomaan taideteosta tai etsimään siitä tuollaista aatetta. Mikäli "Seitsemässä Veljeksessä" ylipäänsä lienee tällaista aatetta, se ikäänkuin tukahtuu lähes loppuun saakka jatkettuun veljesten raakuuden ja hurjuuden kuvaukseen. Tottumaton lukija — ja sellaisista on kokoonpantu lukeva suomalainen yleisö, varsinkin se, joka lukee "kansankirjoja" — voi helposti pitää tätä kuvausta pääasiana ja hairahtua luulemaan noiden seitsemän iloisen veljeksen mainitunlaisia urostekoja luvallisiksi ja myös jäljittelemisen arvoisiksi, sillä kirjassa hän ei näe niitä rangaistavan eikä edes perinpohjin kaduttavankaan.

Novellissa, joka on niin laaja kuin tämä nyt kyseessäoleva, täytyy olla edes jokin juoni. Siitä ei "Seitsemässä Veljeksessä" näy jälkeäkään. Kertomus hajaantuu loputtomiin vuoropuheluihin, niinkuin laskua puuttuva jokikin soistuu. Nämä eivät ole 10, 15 ja 20 sivun laajuisina kirjassa ollenkaan harvinaisia, mutta on siinä 25, jopa 30 sivun pituisiakin; niinpä ovat esim, sivut 160-188 pelkkää vuoropuhelua, lukijalle tuiki kiinnotonta.

Yhtä vähän siitä tapaa pilkahdustakaan luonteenkuvauksesta. Nuo seitsemän veljestä, samoin kuin muut siinä esiintyvät henkilöt, ovat varjoja, jotka puhuvat ja toimivat kaikki samalla tavalla. Vain vanhin ja nuorin erottuvat muista veljeksistä jonkinlaisiksi luonteen yrityksiksi; edellinen on rajuista rajuin ja jälkimmäinen veljessarjan älyniekka ja pilkkakirves. Tässä yhteydessä sopinee myöskin mainita, ettei ainoakaan hellempi kohtaus lievennä yksitoikkoista raakuutta, ettei yksikään naishahmo keskeytä miesten hurjailua, sillä muori tyttärineen vilahtaa vain nopeasti ohitsemme kertomuksen alussa ja sen lopussa, ja ne naiset, joista tulee veljesten vaimoja, joutuvat lyhyesti puheeksi vasta viimeisillä sivuilla.

Olen näissä viittauksissani kirjan sisältöön toistanut, mitä siitä huomautin moititussa kirjoitelmassani. Olisin voinut painattaa sen kokonaan tähän. Lukija olisi silloin voinut tutustua niiden monenlaisten haukkumasanojen, kirouksien, herjauksien ja raakuuksien suunnattomaan määrään, joita "Seitsemässä Veljeksessä" esiintyy lukuisin muunnoksin ja joita tekijä käyttää niin alkuperäisen voimakkaasti, että kauhistaa. Mutta minä en tahdo enää kajota tähän aiheeseen. Joka haluaa siihen perehtyä, voi katsoa kirjasta.

Ennenkuin lopetan, on minun vielä huomautettava eräästä seikasta.

Kaunokirjallinen osasto on tuonut lausunnossaan "Seitsemästä Veljeksestä" ilmi sen ajatuksen, että tämä teos olisi m. m. suomalaisen kansanelämän kuvaus. Mikään ei ole vähemmän tosi kuin tämä väite. Esittämistäni viittauksista lukija aavistanee, etteivät Kiven kuvaukset ole suomalaisen eivätkä minkään muunkaan kansan elämän kuvauksia: ne eivät ole yleensä todellisuutta ollenkaan, huolimatta kaikesta luulotellusta "realismista", vaan pelkkiä säännöttömiä houreita, "kiihkeän innostuksen" aiheuttamia. Tätä näiden "kivimäisten" ["kivistiska"] uudisasukkaitten rehentelyä "viinalla, rommilla, putelli-oluella, nahkiaisilla, silleillä ja vehnäsillä" y. m. herkuilla, joka on kangastellut tekijän sairaalloisessa mielikuvituksessa, ei tapaa todellisten uudisasukkaitten mäkituvissa, niiden, jotka yhä vieläkin raivaavat Suomen korpea viljelykselle, ja joilta, kaukana siitä että mässäisivät Kiven uudisasukkaiden tavoin, harvoin jää pettu leipään sekoittamatta. Joka tuntee nämä todelliset uudisasukkaamme, tietää heidät hiljaiseksi ja vakaaksi väeksi, tietää, että heidän osoittamanaa mielenlujuus ja sitkeys on aivan toista laatua kuin "Seitsemän Veljeksen" sankaruus.

Lopuksi minun täytyy vain myöntää todeksi se, mitä Kaunokirjallinen osasto on sanonut minun maustani tässä puheenaolleisiin kysymyksiin nähden, nim. että se on "kivuloisesti herkkä" sellaisistakin kohtauksista puheen ollen kuin esim. se, minkä tämän novellin sivuilla 30-31 tarjoaa nähtäväksemme Eeron unessa esiintyvä rakastava pari ja sen ylitse lentävä varis. Onnittelen Kaunokirjallista osastoa, että sillä on niin vahvat hermot, mutta en kadehdi niitä. Toivon sitäpaitsi vilpittömästi, että kun se toiste rupeaa suomalaisen kirjallisuuden hyväätarkoittavaksi suojelijaksi, se samalla tietäisi paremmin, mitä mainittu kirjallisuus todella kaipaa".

Tämä Ahlqvistin vastaus ei enää Kaunotieteellisen tutkijakunnan 1. Kaunokirjallisen osaston – niinkuin Ahlqvist sanoo – 1. Runoustoimikunnan lausunnon allekirjoittajien enempää kuin muidenkaan taholta saanut minkäänlaista ojennusta. Fr. Cygnæus on kuitenkin ilmeisesti aikonut sellaisen ojennuksen ja vastineen kirjoittaa, koska hänen papereistaan on tavattu seuraava "suomalaista neroteosta" koskeva katkelma ( V. Tarkiaisen käännös, A. Kivi, s. 559):

"_Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus vapautettu neroteosten vaarasta l. Vetoaminen jälkimaailmaan eräästä suomalaista neroteosta koskevasta tuomiopäätoksestä_.

Uskomatonta mutta totta! Varsinaisesti suomalaisen kirjallisuuden professori se on käsittänyt korkeimmaksi kirjalliseksi ja ihmiselliseksi velvollisuudekseen rauhoittaa mainitun kirjallisuuden alueen neroteoksilta. Tunnollinen jahtivouti, jonka elämäntehtävä on hillitä petoeläinten nenäkkäitä partioretkiä, ei saata kovakouraisemmalla ponnella hoitaa hävityssotaansa villejä petoja vastaan kuin Suomalainen Professori hoitaa omaansa erästä Suomalaista neroteosta vastaan, niinkuin hän sitä nimittää.

Todellakaan ei jahtivouti sitä voi. Hänen leppymätön vihollisuutensa ei vuosimääriä ahdista uhriansa kuoliaaksi; ja ainakin silloin kun se on saanut hengellään maksaa sen rohkeutensa että se uskalsi olla olemassa, lauhtuu vainoojan teloittava ase kaatuneen vihollisen hyytyneen veren ääressä. Niin myötämieliseksi ei osoittaudu Suomalaisen Professorin kostava voimanponnistus, suuntautuessaan – vastaan."

Ahlqvist saattoi siis katsoa vaijentaneensä Kiven puolustajat Suomal. Kirjallisuuden Seuran piirissä, varsinkin kun eräs Runoustoimikunnan puolustuslausunnon allekirjoittajista, Julius Krohn, näytti hiukan perääntyvän ja myöntävän ainakin erään Ahlqvistin aikaisemmista moitteista oikeutetuksi. Toimittamassaan Suomen Kuvalehdessä oli nimittäin Julius Krohn 15 p. huhtik. ja 1 p. toukok. 1873, numeroissa 8 ja 9, ss. 86-87 ja 99-101, julkaissut neljä otetta Seitsemästä veljeksestä ja varustanut ne seuraavalla alahuomautuksella:

"Aina asialla on kaksi puolta", sanoo sananlasku. Tätä muistaen tahtoisimme tässä tuoda esiin muutaman suloisen ja muutamia sukkelia kohtia tästä yksipuolisesti moititusta kirjasta, näytteeksi tekijän tässäkin osoittamasta nerosta ja kuvausvoimasta, vaikka tosin oliskin suonut veljesten raakuuden toisin paikoin näyttävän itseänsä vähemmin alkuperäisessä muodossa ja vaikka kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison käsiin."

Mutta olipa olemassa eräs toinen ja vieläpä suuri ryhmä kirjoittajia, jotka olivat rohjenneet olla Ahlqvistin kanssa toista mieltä Aleksis Kiven arvosta kirjailijana ja erikoisesti myös hänen Seitsemästä veljeksestään ja joille oli siis myös osoitettava, kuinka syvästi ja perinpohjaisesti ja samalla vaarallisesti he olivat erehtyneet. Nämä kirjoittajat olivat niitä, jotka niin monilukuisina v. 1873:n alussa olivat maan sanomalehdistössä tulkinneet Suomen kansan surua Aleksis Kiven kuolemasta ja jotka olivat tehostaneet hänen merkitystään suomalaisen taidekirjallisuuden, varsinkin näytelmäkirjallisuuden luojana.

Nämä kirjoittajat oli siis myös vaijennettava ja heidän väärä ylistyksensä tehtävä tyhjäksi. Sitä varten sepitti Ahlqvist totuttuun tapaansa tuiman artikkelin, jonka hän julkaisi Kielettärensä 6. vihkossa 1874 (ss. 39-50). Ottaen muistosanojen kirjoittajani joukosta erikoiseksi syntipukiksi ja koko joukon edustajaksi hämeenlinnalaisen koulu- ja sanomalehtimiehen A. W. L(indgreni)n Hämäläisen 3. numerossa 1873 julkaiseman innostuneen kirjoituksen (kts. ss. 335-7) ja käyttäen samalla taitavasti hyväkseen ylempänä mainittua Julius Krohnin myönnytystä Ahlqvist toisti suomenkielellä aikaisempien ruotsinkielisten arvostelujensa pääsisällön ja osoitti sekä Kiven näytelmien ja runojen perinpohjaisen kehnouden että varsinkin Seitsemän veljeksen narrimaisuuden ja raakuuden. Kiven suuri romaani, samoin kuin arvattavasti hänen muutkin teoksensa, ovat vain "harhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia", se on lopputulos tarkastelusta, jota vielä samana vuonna tehostetaan runomuodossakin. Harvoin on mitään vakaumusta itsepintaisemmin ja kiihkeämmin julistettu.

Muoto-, ja muistikuvissaan (II, ss. 91-93, 97-103) on Eliel Aspelin-Haapkylä, osaksi nojaten kanslianeuvos Oskar Hynnisen lausuntoon, koettanut etsiä syitä, jotka tekisivät tämän Ahlqvistin taipumattoman kannan edes jossain määrin ymmärrettäväksi ja joiden takia siis hänen voitaisiin otaksua olleen vaikeata, jopa mahdotonta myönteisesti suhtautua Aleksis Kiven tuotantoon yleensä ja Seitsemään veljekseen erittäin. Näitä syitä olivat m.m. Ahlqvistin yltyvä katkeruus Yrjö Koskisen ympärille kerääntynyttä suomenmielisten valtajoukkoa kohtaan, hänen savolaisuutensa, savolaisten hämäläistä säädyllisempi puheentapa ja käyttäytyminen kansankin keskuudessa ja Nurmijärven ja nurmijärveläisten poikkeuksellisen huono maine vielä 1870-luvulla. Tähän tulivat epäilemättä lisäksi Ahlqvistin yleensä perin jyrkkä luonne ja hänen professorimainen katkeruutensa tuota rappiolle joutunutta ylioppilasta kohtaan, joka oli sitäpaitsi hänen ohitseen siepannut valtion suuren kirjallisuuspalkinnon. Edelleen voitaneen viitata hänen runebergilaisesti ihanteelliseen käsitykseensä Suomen kansasta ja runouden tehtävästä samoin kuin hänen ylempänä (ss. 259-260) esittämäänsä periaatteelliseen katsantokantaan, jonka mukaan nimenomaan suomalaiselta kirjailijalta on vaadittava "ennemmin säännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta kielessä kuin uskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä aatteissa".

Tämä Ahlqvistin viimeinen Kiveä koskeva kirjoitus kuuluu seuraavasti:'

"Iloitse kansa, ja riemuitse sinä, suomalainen suku, sillä sinun pelastajas on tullut, ja se on Alexis Kivi!"

Näihin sanoihin voipi lyhykäisesti supistaa sen riemun, jolla muutamat suomenkieliset lehdet tervehtivät mainitun kirjoittajan teoksia, ja sen ylistyksen, jolla he niitä vielä Stenvallin (= Kiven) kuoltua menneen vuoden alussa uudestaan pramasivat. Yhdestä ainoasta esimerkistä lienee kyllä osoitetta, kuinka ja millä tavalla muutamilla haaroilla Kiven kirjallisista tuotteista silloin ajateltiin. "Hämäläisessä" vuodelta 1873 n:ssa 3 lausuu eräs A. W. L. Kiven toiminnosta muun muassa seuraavan.

"Alexis Kivi oli niiden monien vuosikymmenien vaivain ja työntekojen" (joita muka muut suomalaiset kirjoittajat olivat nähneet huonosti onnistuneita käännöksiä ja mukailuja kyhäillessään) "ensimäinen otollinen tuote. Hän oli niin perin historiallinen tapaus että taitava propheta olisi hänen tulonsa tietänyt ennustaa. (Kursiveeraukset ovat Kielettären toimituksen tekemiä. (Ahlqvistin alahuomautus). Ja tyhjäänkö suomen kansallisuus olisi jo niin kauan ponnistellut ja taistellut? Hän tuli; vaan suurempana ja jalompana kuin olisi tiennyt toivoakaan. Jos hänen seuraajansa verrattain samassa määrässä puolensa pitävät, niin meillä todellakin on suuret toiveet tulevaisuudesta. Alexis Kivi on muutamassa teoksessaan kuvannut niin täydellisiä ilmiöitä sen kansan ja maan hengestä ja elämästä, josta hän oli syntynyt, että me hyvällä omalla tunnolla uskallamme verrata häntä nyky-ajan paraimpiin kuvailioihin. Hänen "Nummisuutarinsa" ja "Seitsemän veljestänsä" kestävät voimakkaassa alkuperäisyydessään verrata niihin, mitä esim. Walter Scott on saattanut näkyviin Skottlandin vuorimaista, Dickens Englannin keskisäädystä, Cooper Amerikan erä-metsistä ja Björnstjerne-Björnson Norjan tunturi-laaksoista, kukin tavallansa ja oman luonteensa mukaan."

Hra A.W. L:stä oli siis Kivi ei ainoastaan älyniekan monstrumi Scott-Dickens-Cooper-Bjömstjerna, vaan suorastaan Suomen kirjallisuuden Messias, jota muka voitiin oikein propheetoin odottaa (luultavasti piti hra A.W.L. itseänsä tämän Messiaksen Esaiana?!). "Ja kuitenkin", huudahtaa hra A. W. L. kumminkin samassa hengähdyksessä, "oli hänelläkin vielä kieli esteenä! Mitä sitte, jos hänellä olisi ollut niin täydelleen valmistettu kieli pideltävänä, kuin esim. Englannin!" Jaa, jaa kuitenkin! Sepä sen juuri oli! Messias ei siis ollutkaan Messias, eikä hra A. W. L. Esaias. Vahinko!

Vaan totta puhuen, kielestä ei Kivelle ollut haittaa; kieli, jonka Kivi "tullessaan" tapasi, ei ollut niin raakaa, sivistymätöintä ja taipumatointa – joten hra A. W. L. Iuulettelee – ett’ei se olisi kelvannut hänen kuvaelmiinsa; se oli päinvastoin Kivi itse, joka oli kyvytöin tätä kieltä sekä oppimaan että käyttämään. Jos esim. Walter Scott olisi syntynyt senkaltaiseen äitinkieleen kuin suomi on, ei siitä hänelle luultavasti olisi kuvaellessaan ollut mitään estettä. Samoin on se luultava, että Dickens tahi Cooper tahi Björnstjema olisi hyvinkin hyvästi tullut toimeen sillä suomella, jonka hän olisi tavannut ensinkin synnyinmurteestaan ja sitten oppimalla muista murteista ja viimeksi suomalaisesta kirjallisuudesta. Vaan tässäpä se juuri näytäksenkin eroitus heidän välillänsä, jotka olivat säännöllisiä älyniekkoja, ja Kiven välillä, joka ei ollut säännöllinen eikä älyniekka. Asia on semmoinen, että Kivi, joka oli syntynyt milt’ei huonoimpaan murteesen, mitä Suomen kielen alalla on, ja joka olikin tehnyt ensimmäiset kyhäyksensä ruotsin kielellä, ei koskaan pyrkinyt sille kannalle suomen kielessä, että hän sitä olisi voinut käyttää vapaana ja ihanana ja yleisesti tajuttavana tuotettensa pukuna. Kiven teoksista ei ole painon kautta yhtään tullut ilmi, jonka kieltä eivät muut olisi korjailleet ja melkein kuin uudesta tehneet. Niiden kielipuvussa oli kuitenkin niin paljo kummallista, että niihin korjailtuakin on sitä jäänyt inhoittavan liiaksi, niinkuin esim. tuo tuskastuttava lauseiden pieniksi paloiksi silppuaminen, lauseenosien vastoinluontoiseen epäjärjestykseen mättäminen j.m.s. Tämä koskee Kiven proosaa. Peräti onnetoin oli tämä "runoilija" runoniekkana. Ne paikat hänen näytelmäteoksissansa, jotka ovat runoin tehdyt, ovat kaikki muiden uudesta tekemiä. Lyyrillisiä kappaleita kirjoitti hän aivan vähän. Täänkaltaisia julkasi hän kuitenkin jonkun kymmenkunnan eräässä Kirj. Kuukauslehden vuosikerrassa. Niitä ei näytä kukaan korjailleen; ja ne ovatkin kaikki ihan kelvottomia; ei yksikään seikka niissä ilmoita, että ne ovat kirjoitetut (lauletut olisi pitänyt sanoani, vaan tätä sanaa en uskaltanut käyttää, kuin hyvin tiedän etfei Kivi itsekään niitä olisi voinut laulaa) Kantelettaren ja Kallion ja Poppiuksen ja Kemellin ja Tuokon kielellä. Runomitta, sointu, kielellinen kaunistus olivat kaikki Kivelle aivan tuntemattomia asioita.

Tämä olkoon yleisesti sanottu Kiven "runollisuudesta". Dramalliseen tekemykseen näyttää hänellä olleen paras viettymyksensä, sillä taidoksi ei sitä, mikä hänen teoksistansa tällä alalla ilmautuu, voi kutsua, koska taito on luonnonlahjan ja miettimisen yhteinen toiminto, ja tätä yhteyttä ei Kiven miehessä löytynyt. Hän löysi aineensa, ja käytteli niitä viettyneen tavoin, ei taideniekan älyllä. Kuinka, tietämätöin hän oikeastaan oli dramallisellakin alalla, osoittaa paraiten aine hänen paraassa dramassaan, tuossa Leassa, jota ainetta itse Shakespeare ei olisi uskaltanut saattaa näyttämön permannolle.

Vaan olkoonpa Kiven dramallisuuskin miten tahansa, novellissaan tahi romaanissaan osoitti hän vasta ei ainoastaan taitamattomuutensa, vaan myöskin kelvottomuutensa. Tässä tarkoitamme olletikin "kertomusta" Seitsemän Veljestä. Niin narrimaista ja niin lapsimaista kirjaa kuin tämä "romaani" on, lienee harvassa kirjallisuudessa. Sen ilmestyminen v. 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ulosantamassa Novelli-Kirjastossa olisi ihme ja kumma, eli emme tietäisi, että tämän seuran Kaunokirjallisen Osaston jäsenistä, jotka sen painettavaksi hyväksyivät, muutamat eivät ole ymmärtäneet Suomen kieltä siksi että täänkaltaisessa teoksessa olisivat voineet eroittaa kelvollisen kelvottomasta, toiset ehkäpä eivät ole lukeneetkaan koko tätä teosta, ja toiset taas ovat antaneet suomiharrastuksensa, että muka "Seitsemässä Veljeksessä" saataisiin jotain suomalaiselle kirjallisuudelle aivan omituista, viehättää itsensä hyväksymään teosta, jonka he muulla kielellä ulostulleena epäilemättä olisivat hyljänneet. Kirjallisuuden Seura joutuikin hämille, kuin tämän sepus tämän oikea sisällys tuli ilmi erään arvostelun kautta, jonka tämän kirjoittaja julkasi Finl. Allm. Tidningissä n:issä 115 ja 116 vuodelta 1870. "Seitsemän Veljestä" ei erittäin laskettu kirjakauppaan, ennenkuin Kaunokirjallinen Osasto sen varustaisi sopivalla selittävällä esipuheella, jonka miettimiseen Osasto tarvitsi kolme vuotta, sillä vasta keväällä v. 1873 pääsi "Seitsemän Veljestä", kahdellakin esipuheella varustettuna, ulos takavarikostansa. Esipuhe, herrojen F. Cygnæuksen, K. Bergbomin ja J. Krohnin allekirjoittama, on nähtävästi ensiksi mainitun (arvattavasti ruotsiksi) kirjoittama, eikä voi turhilla fraseillaan ja sopimattomilla vertauksillaan saattaa järjellistä lukijata uskomaan, että tässä teoksessa tosiaankin olisi jotain suvaittavaakaan, saatikka kelvollista. Tämän näkyy yksi esipuheen allekirjoittajistakin, hra J. Krohn, pian huomaineen, koska hän jo Kuvalehtensä n:ssa 8 mainitulta vuodelta muun muassa lausuu "Seitsemästä Veljeksestä": "vaikka tosin oliskin suonut veljesten raakuuden toisin paikoin näyttävän itseänsä vähemmin alkuperäisessä muodossa ja vaikka kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison käsiin, niin" j.n.e. (Kursiveeraus on meidän tekemä. Hra Kr. poikkee tässä lausumassansa kokonaan siitä mielipiteestä, jonka hän "esipuheessa" on allekirjoittanut, vaan tämä poikkeus kunnioittaa sekä hänen kaunokirjallista että siveydellistä aistiaan. Lasten ja nuorison käteen ei tätä tuon suomalaisen Scott-Dickens-Cooperin teosta siis voi antaa! Me kysymme: kenen sitä siis on luettava? Ja me kysymme: ovatko Walter Scott, Dickens ja Cooper kirjoittaneet yhtään ainoata teosta, jota lukemaan ei juuri kädestä pitäen voisi kehoittaa lapsia ja nuorisoa? Eikä yleisökään näytä hyvin innostuneen kirjaa lukemaan, koska sen menekki kirjakaupassa ei kuulu ollenkaan vastaavan sitä kunnioitusta ja arvoa, joka Scott-DickensCooper-Björnstjernan tapaisen kirjoittajan teoksille olisi annettava.

Katsokaammepa nyt, minkälainen teos "Seitsemän Veljestä" oikeastaan on.

Sen sisällys on lyhykäisesti kerrottuna seuraava. Rappiolla olevalla tilalla Jukola "etelä-Hämeessä" elää talonpoika, joka ei viljele maataan, vaan sen sijaan rakastaa metsänpyyntöä, jossa toimessa hän kamppaillessaan hirveän karhun kanssa menettää henkensäkin. Hän jättää jälkeensä lesken ja seitsemän poikaa, joista vanhin kertomuksen tapausten alussa on 23 ja nuorin 18 vuotinen. Pian kuolee äitikin, ja pojat, jotka isältänsä ovat perineet jättiläisen-voimat sekä taipumuksen metsästykseen, ovat alussa kahdella mielellä, mihin elinkeinoon tarttuisivat, vaan päättävät viimein jäädä tilalle ja antavat isännyyden vanhimmalle veljelle. Mutta talous vaatii emännänkin, ja eräällä lähiseudussa asuvalla mökinämmällä on tytär, johon veljekset ovat luoneet silmänsä. Vaan naimaan yrittävän pitää olla ripillä-käynyt, ja ripille pyrkivän pitää edes vähin tuntea kristinoppinsa; mutta veljeksistä ei yksikään tunne edes isoa I:täkään eikä moiskan H:ta, ja päälle päätteeksi on kokonaista kuusi heistä rakastunut tyttöön! Siinä keskustelussa, joka tuottaa nämät seikat ilmi, päättävät he kaikki, varustettuina kaupungista tuottamillansa aapiskirjoilla ja eväällä, mennä lukkarin tykö lukukouluun. Keskusteltaessa tappelevat muutamat heistä (s. 23). Lukkarin luokse mennessänsä pistäyvät he edellä mainitun ämmän mökkiin ja kosivat yhteisesti hänen tytärtänsä, vaan jokainen niistä kuudesta rakastuneesta saapi rukkaset. Vimmassa töytävät he ulos, ja jäähdyttääkseen vihaansa paiskaa eräs veljeksistä suuren kiven mökin oveen, niin että seinät jysähtävät! "Jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven, kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille." Tiellä tulee heille vastaan toisen kylän poikia, jotka olivat "jotenkin päissään"; näiden kanssa syntyi sitkeä ja verinen tappelu, jossa Jukolaiset vihdoin pääsivät voitolle (s. 36). Lukukoulussa lukkarin tykönä, joka haukkuen, tukasta vetämällä ja pimeässä huoneessa pitämällä koettaa penätä heihin tiedon ensialkeita, eivät he jaksa olla kuin kaksi päivää, jolloin akkunan kautta murtavat itsensä ulos ja karkaavat metsään. Pari päivää kuljeksittuansa metsiä ja mäkiä myöten joutuvat he vasta lyömiensä Toukolan poikain kimppuun, jotka väijyksissä odottavat heitä; julma tappelu syntyy, ja veljekset tulevat viimein pahoin piestyinä kotiinsa (s. 68). "Viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta, joka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat turpuneet Aapon huulet, Timon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi, ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli pahoin pehmitetty." He lämmittävät saunan ja voitelevat vammojansa voiteella, jonka veli Juhani teki vanhassa varrettomassa pannussa, johon hän "kaatoi tuopin viinaa ja sekoitti viinaan kaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivijauhoja ja suoloja saman verran". Varmuuden vuoksi pyhkäsivät he, haavojansa tällä voiteella voideltuansa, vielä "uutta (nuorta?) keltaruskeata tervaa" päälle (s. 72).

Seuraavana päivänä tulee heidän tykönsä lautamies virallisella asialla. Hän ilmoittaa heille provastilta saaneensa käskyn ensintulevana sunnuntaina tuoda veljekset kirkolle, jossa heidät pantaisiin jalkapuuhun, osittain sen tähden että he eivät olleet rippikoulussa olleet, osittain väkivaltaisesta karkaamisestansa lukkarin tyköä, osittain myöskin siitä että olivat lausuneet "sikamaisia" puheita provastista. Tämä näin uhkaava vaara saattoi heidät nyt ryhtymään erääsen keinoon, joka heidän keskensä jo ennen oli ollut puheina, nim. että jättäisivät tilansa kymmeneksi vuodeksi arennille ja muuttaisivat itse salolle erääsen paikkaan nimeltä Impivaara, jossa heidän ukollansa ennen oli ollut metsämaja ja hän oli polttanut hiiliä ja viljellyt kaskea. Tähän muuttoon ryhtyivät he nyt sitä kernaammin kuin heiltä saunakin, voitelukylpyä varten liiaksi lämmitettyä, oli yöllä palanut. Impivaaraan rakentavat he pienen tuvan ja vähäisen aitan; ja provastin uhkauksista ei nyt kuulu sen enempätä mitään. Paitse pyssyjänsä ja tarpeellisia työkaluja ovat he salolle tuoneet mukanansa vanhan hevoiskamsun, kaksi koiraa, kukon ja kissan. Kaikki nämät eläimetkin saavat sijansa uudessa tuvassa, jota myöskin tarvittaessa pidetään saunana. Heidän elämänsä muuttuu nyt kokonansa metsästäjän-elämäksi, ja he tulevat täten hyvin toimeen.

Tämä onnellisuus ei kuitenkaan kestä kauan. Joulunaatto oli tullut, ja he olivat juhlaa varten panneet olutta. Vietettyänsä juhlanaatto-illan oluenjuomisella ja tappelulla keskenänsä nukkuvat veljekset sikeästi, vaan heräävät sydänyöllä siitä että tupa on ilmi tulessa. He pääsevät itse ulos ja saavat eläimetkin valkean väestä, vaan seisovat nyt talviyönä taivas-alla, päällänsä ei muuta verhoa kuin "Tohtiminen, lyhykäinen paita". Nyt oh hätä kädessä. Vähäsen keskusteltuansa päättivät he rientää entiseen kotiinsa; he ottavat pyssynsä ja ampuvarat ulos aitasta, johon tuli kaikeksi onneksi ei ollut yltänyt, ja nyt ruvetaan matkantekoon siten, että kaksi veljeksistä istuu hevosen seljässä ja toiset tallustavat paljasti-jaloin perästä; jonkun matkan päästä laskeuvat ne kaksi maahan, ja toista kaksi nousee taas vuorostansa hevosen selkään. Tätä matkantekoa kestää tuntimääriä, vaan pakkanen ei ole matkamiesten pahin vihoillinen. Parvi nälkäisiä susia on lyöttäytynyt heidän jälkeensä; pedot tulevat aina julkeammiksi ja julkeammiksi, kunnes veljekset viimein keksivät sen keinon, että laukasevat kaksi pyssyä yhden ajoin heitä kohdin. Yksi susista kaatuu, kumppalit jäävät tätä syömään, ja sill’aikaa kiiruhtavat alastomat matkamiehet eteenpäin. Muun muassa tulee heille vastaan joukko kirkkomiehiä, ja sekä ihmiset että hevoset säikähtävät nähdessään tämän kummallisen matkueen, jota he pitävät yöpeikko-parvena. Vihdoin tulevat he entiseen taloonsa, ja lampuoti ottaa heidät hyvästi vastaan.

He viettävät nyt talven tässä. Kevään tultua muuttavat he uudelleen Impivaaraan ja tekevät itsellensä uuden tuvan. Nyt rupeavat he taas metsästämään. Paitse muuta tappavat he kerran kovan taistelun perästä ukkokarhun. Tuskin on tämä kamppaus loppunut, kuin jo uusi on edessä. Metsästä hyökää hirmuisesti mölisten kymmenen "kiukkuista" härkää ja töytävät miesten päälle. Kova taistelu syntyy, jossa kärjistä seitsemän kaatuu; toiset pötkivät pakoon. Melkein hengettömiksi väsyneinä ankarasta ottelusta istuutuvat veljekset levähtämään, kuin uuden kerran kauhea jytinä ja mölinä alkaa kuulua metsästä ja ennen pitkää kolmeneljättä (sanoo: 33) härkää hyökää miesten päälle. Tällä kertaa eivät he kuitenkaan antau näin epätasaiseen taisteluun, vaan lähtevät juoksemaan, ja härjät perästä. Nytkös on kiire! Vimmastuneita härkiä ei mikään pidätä; vahvat aidatkin ruhtovat he mennessänsä niinkuin olkiristikot, ja ihmeellisellä tavalla pääsevät he vetelän suonkin ylitse, jonka poikki miehet pakenivat toivossa että se pysäyttäisi härjät ja johon he uppoilivat kaulaansa myöten! Aina likemmäksi tulevat härjät miehiä, kunnes näille viimein juohtuu mieleen eräs iso kivi likiseudussa, jolle härjät eivät pääsisi heidän kimppuunsa. Onnellisesti pääsevätkin he kivelle, ja ällistyen seisahtaa härkäjoukko sen juurelle, saavuttamatta pakolaisia. Vaan ei leikki kuitenkaan tähän lopu. Härjät, joilla kiven ympäryställä on hyvä laidun, jäävät miehiä piirittämään, jättäen aina muutamia heistänsä kiven luokse vahtiin, ja kuin miehet kivellä vaan rupeavat vähän enemmän liikkumaan, katsoa muljottavat härjät heidän päähensä hirvittävillä silmillä. Turhaan koettavat miehet huutaakin; härjät eivät ulkone, eikä apuakaan tule mistään. Paetessaan ovat veljekset viskanneet eväslaukut seljästänsä; yksi heistä on kuitenkin pitänyt laukkunsa, ja kaikeksi onneksi on yhteinen eväsviina siinä. Tällä eväällä kestävät veljet piiritystä kolme vuorokautta, jolla ajalla liiasta viinan maistamisesta heidän välillänsä syntyy tappelukin; tapellen ovat he pudota kiveltä alahalla vartioivien härkien saaliiksi, jotka "sakeammin kuin ennen kokoontuivat tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa otteloa; mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle" (s. 181), ja näljän vimmassa päättivät piiritetyt viimein neljännen vuorokauden lopulla ampumalla vapautua piirittäjistänsä. Tämän päätöksensä panivatkin toimeen niin onnellisesti, että kaikki kolmeneljättä härkää ennen päivän laskeutua olivat kellellään. Ilomielin astuivat nyt veljekset kiveltä alas, tekivät tulen ja leikkasivat erään härjän reidestä kauniita lihapalasia, jotka he paistoivat tulessa ja heti ahnaasti söivät. Seuraavina päivinä nylkivät he sekä nämät kolmeneljättä että ennen tapetut seitsemän härkää ja myöskin karhun, ja vuodat sekä lihat vedetään vähitellen kotiin. "Ja nytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata kantoisella aholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja täysinä ponnistelivat veljesten vatsat. Siinä he viettivät suruttomia, iloisia päiviä nyt. Milloin he söivät, milloin he haastelivat satuja ja tarinoita, ja milloin taasen he makeasti makasivat, mättäällä pää, ja kuorsauksista jyrähteli kumiseva aho" (s. 193).

Tämän ilon piti pian saaman loppunsa. Tapetuilla härjillä oli kuitenkin omistaja, niin. Wiertolan herra. Lautamies Mäkelä käypi taas Jukolan poikien luona, ja manaa heidät mainitun herran puolesta käräjiin. Tämä seikka tekee taitteen kertomuksen tapauksissa. Veljekset havaitsevat, että härjät ovat maksettavat, ja kuin metsänvilja, joka jo ilmankin oli ruvennut vähenemään, ei olisi riittävä tähän maksuun, päättävät he hakata suuren kasken ja antaa enimmän siihen kasvavista eloista Wiertolan herralle, joka puolestansa suostuu tähän tuumaan, Vuodentulo oli niin hyvä, että velka hänelle tuli sillä suoritetuksi, ja jäipä veljeksille vielä kaksikymmentä tynnöriä itselleenkin. Näistä jyvistä polttivat he yhden osan viinaksi, ja heidän tuvassansa alkoi nyt iloinen elämä. "Rupesivat veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske" (s. 216). Oikein "oivallisesti" viettääksensä lähestyvätä Mikkelinpäivää, päättivät veljekset lähettää Hämeenlinnaan kuorman jyviä ja viinaa, "jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunniaksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä". Kaksi veljeksistä läksi matkalle. Kotiin jääneet juoda killittävät edelleen. Eivätpä kaupunginmatkalle lähteneetkään elä aivan kuivin suin; myötyänsä jyvät ja viinat kaupunkiin hurvittelivat he rahat kaikki ja palasivat kymmenen päivän jälkeen surkeassa tilassa kotiin, ilman rahoitta ja ilman ostoksitta. Julmistuneina siitä että heidän toiveensa pettyivät, antoivat veljekset toiselle kaupungissa käyneelle hyvän selkäsaunan, vaan toinen pakeni metsään. Häntä ei kuulunut moneen päivään takaisin, jonka tähden veljille tuli hätä, ja he läksivät häntä etsimään metsästä. Tällöin ilmasi hänen kanssansa kaupungissa käynyt veli hänestä hirmuisia asioita: hän oli nähnyt pieniä äijiä! (s. 222). Viimein löysivät he hänet tainneuksissa makaavana kuusen juurella. Toinnuttuansa kertoi hän paholaisen kanssa käyneensä kuussa ja siellä ereskummaisia asioita nähneensä!

Peljästyneinä veljen kertomuksesta ja katkerasti katuen jumalatointa elämätänsä lyövät Jukolaiset nyt viinapannunsa palasiksi ja lähtevät seuraavana päivänä kirkkoon. Matkalla tulevat he erääsen taloon, jossa paljo väkeä on koolla ja nimismies pitää huutokauppaa. Kummeksien tätä kysyvät Jukolaiset siinä olevilta, kuinka se tapahtuu, että täänkaltaista toimitusta pidetään pyhäpäivänä. Pilkaten ja irvistellen antavat nämät heille nyt sen tiedon, että päivä oli maanantaipäivä; veljesten ylpeys leimahti pilkasta tuleen, varsinkin sen tähden, että joukossa näkivät entiset vihoillisensa Toukolaiset, ja pian raivosi näiden ja veljesten välillä verinen tappelu, josta kirjantekijä antaa homeerillisen kertomuksen (ss. 234-237). Veljesten täytyy viimein jättää tappelukenttä ja pahoin piestyinä palata kotiinsa.

Tarkemmin mietittyänsä asiata havaitsivat he, että tämän tapauksen seuraukset tulisivat heille raskaiksi. Päästäksensä rangaistuksesta muka päättävät he mennä sotaväkeen. Kasarmi, arvelivat he, on jo ennenkin pelastanut monta ylenannettua ja kelvotointa pulasta. Ja jalkapuunkin, jolla provasti oli heitä uhannut, luulevat välttävänsä, kuin vaan vetävät "kruunun harmaan takin" päällensä. Täyttääkseen tämän aikomuksensa lähtevät he tosiaankin matkalle, vaan kohtaavat tiellä nimismiehen, jonka toimituksen he niin sopimattomalla tavalla olivat keskeyttäneet, ja lempeydellä, jota ei voi käsittää, tunkee tämä anteeksiantamuksensa veljeksille. Hyvillä mielin palaavat nämät kotiin, sillä provastinkin ottaa nimismies lepyttääksensä.

He päättävät nyt ruveta kunnollisiksi miehiksi, alkaa viljellä maata ja myöskin oppia lukemaan. Viimeksi mainittua tarkoitusta varten lähettävät he nuorimman veljeksen, joka on veljeskunnan älyniekka ja pilkkakirves, jahtivoudin tykö lukutaitoa oppimaan. Sieltä palattuansa puokuttaa hän suurella vaikeudella tätä taitoansa veljesten päähän. Tätä tehdessään saapi hän kerran kuitenkin, kuin liiaksi pilkkasi veljesten tyhmyyttä, "vakavan pieksijäissaunan" (suomeksi: kelpo selkäsaunan) oppilailtansa (s. 225). Kaksi hallavuotta pahoittaa veljekset ponnistamaan voimiansa, ja tyhjä vatsa tällä ajalla tekee heidät taitavammiksi kirjanluvussakin, niin että he kolmantena vuonna siitä kuin veli Eero oli käynyt jahtivoudin luona lukemista oppimassa; vihdoinkin pääsivät ripille. Kohta sen jälkeen muuttivat he takaisin Jukolaan, josta lampuoti, voura-ajan loputtua, oli lähtenyt pois. Tämän tapauksen viettävät he pidoilla. Muuttomatkalla tapahtuu kaksi tappelua, toinen kahden veljeksen välillä (s. 278), toinen erään tiellä heitä vastaan tulevan ukon ja muutaman veljen kesken (s. 287). Tilukset jaetaan kuuden veljeksen välillä (seitsemäs jääpi loiseksi vanhimman veljen luokse). Kaikki kuusi naivat kohta. Yksi heistä tulee lautamieheksi, toinen (älyniekka) aina jahtivoudiksikin; muuan muuttuu heränneeksi; naimatoin loisena elävä yrittää surmata itsensä. Lautamiehenä oleva veljes puoskaroipi myöskin lääkärinä; "varsinkin oli hän mainittu vallan mahtavaksi parantamaan ruusua, ruiskutautia, pyörrytystauteja, siannappeja ja syhelmää" (s. 313). Kertomuksen lopulla tekee tekijä katsauksen jokaisen veljen eloon ja oloihin. Viimeinen niistä kahdesta- tahi viidestätoista tappelusta, jotka kirjassa tavataan, tapahtuu yhden veljeksistä ja hänen vaimonsa välillä (s. 322).

Täänkaltainen on nyt tämän "romaanin" köyhä, lapsekas ja naurettava sisällys. Ett’ei siinä ole vähäistäkään tapausten kietoumusta eli intriigiä, näkyy tässä antamastamme sisällyksen esityksestä. Yhtä vähän tapaamme siinä minkäänlaista luonteenpiirrustusta. Seitsemän veljestä samoin kuin muutkin kertomuksessa tavattavat henkilöt ovat haamuja, jotka kaikki puhuvat ja toimivat aivan yhdellä tavalla. Ainoastaan vanhimman ja nuorimman veljeksistä voipi lukija eroittaa luonteen-tapaisiksi; edellinen on rajuin rajuista, jälkimmäinen on, niinkuin jo edellä sanoimme, veljeskunnan älyniekka. Alinomaista raakuutta, joka kirjassa vallitsee, ei keskeytä mitkään hellemmät ja tunteellisemmat välikohdat, jotka muissa romaaneissa ovat niin tavalliset, hurjassa nuorenmiehen-elämässä ei tule esiin mitään vienompaa vaimoista olentoa, sillä vaimotkin; jotka "Seitsemässä Veljeksessä" siellä täällä haamoittavat lukijan silmiin, ovat yhtä rajuluontoisia kuin miehet.

Tekijän kuvauksesta on vaikea käsittää, mitä hän tällä teoksellansa oikeastaan tarkoittaa. Raa’an itsekkäisyyden taistelun sivistystä, yhteiskuntaa ja uskontoa vastaan ja kuontumisen näiden alle olisi tekijän aineella voinut kuvata; vaan Kiveltä ei tämä ole onnistunut. Näitä jaloja voimia esittävät kirjassa lukkari, vallesmanni ja esiintulematoin provasti; vaan näitä veljekset pilkkaavat, niinkuin lukkaria, tahi ovat nämät käsittämättömän leväperäisiä heitä kohtaan, joten vallesmanni ja provasti. Veljekset tosin aika välistä katuvat hillimätöintä elamoitsemistansa; vaan vähäisinkin aihe tuottaa taas entisen hillittömyyden ja raakuuden esiin, ja vielä aivan kertomuksen lopulla on heidän jumalanpelkonsakin epäiltävätä laatua. Heidän muuttonsa salolle ja uudistalon perkkaaminen mustaan metsään olisi voinut taitavamman kuvaajan kädessä tulla viehättäväksi kuvaelmaksi. Kertomus, kuinka uudistalolaisten elämä sekä ulkonaisesti että sisällisesti vähitellen parani ja sivistyi, olisi ollut hupainen lukea; vaan täänkaltaiset kertomukset eivät tästä kirjoittajasta olleet mieleisiä; näitä ei hän kosketa kuin ohimennen. Kolme neljättä osaa teoksensa sisällyksestä menettää hän lempiaineittensa: rajun voiman, hillittömäni mielten ja väkivaltaisten kohtausten, kuvaamiseen.

Näiden kuvaamisen hän toimittaakin omituisella mestaruudella. Tuskin lienee koskaan painettu kirjaa, jossa olisi niin viljalta haukkumista, kirouksia, sadatuksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä "kansankirjassa". Melkein alinomaa raastelevat hävittömimmät lauseet ja sanat lukijan tunnetta. Lakkaamatta käyttävät kertomuksen henkilöt toinen toisillensa nimityksiä senkaltaisia kuin: tulenruoka, killisilmä, knääkkä, sokko, naasikka, höllökkä, napataatta, lurjus, ryökäle, kelmi, hunsvotti, lunttu (vaimoista), sammakko, konna, kollikissa, pöllö, sika, piikkisika, piikkiporsas, rakki, rakkikoira, märehtivä pukki, vuohipukki, tyhmä pässi, sonni, sarvipää sonni, nuijapää sonni, musta sonni, visakalloinen sonni, aasintamman varsa (neidestä), kalmukki, koirankuonolainen, villipeto, sarvipää saatana helvetistä, ja lukemattomia muita senkaltaisia. Melkein joka sivulla tavataan lauseita, joita ei suvaittaisi hollituvassa, niinkuin "pidä leipäläpes kiinni", "turpas kiinni", "kuinka on turpaa laita", "saatpa muutoin vastoin kuonoas", "hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vastoin klanias, etkö sinä, perkeleen juuti, hellitä", "viekäät kakaranne hiiteen", "mene helvettiin, keskustelemaan perkeleen kanssa", "likistänpä sinut muutoin että rapas lentää", "kävelee pitkin kyliä ja tekee piioille lapsia" j.n.e. Vielä useammin kuin haukkumasanoja tavataan tässä kirjassa kirouksia; vienompia, semmoisia kuin: hiisi, peeveli, peijakas, kovempain kanssa, semmoisten kuin: helvetti, perkele, saatana, tuhansin eri tavoin käytettyinä, ja usein käytettyinä kekseliäisyydellä, joka kauhistaa.

Uskonnollisia ja siveydellisiä tunteita lonkkaa tekijä usein vallattomalla irstaisuudella. Niin tavataan ss. 177-179 pilkallinen saarna, jonkalaista Suomalaiset eivät tähän asti ole tottuneet painetusta lukemaan. Tapaus heinäniityllä ss. 302-303 hämmästyttää ja kauhistaa. Siv. 66-67 löytyy seuraava selitys ukkosesta: "Jumala jyrää peltoansa, jyrää ja livauttelee oikein makeita, iskuja sonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt sakenöitsee" j.n.e. Se, joka tietää mikä kalu sonninsuoro on, käsittää, ‘ mikä sanomatoin hävittömyys ja irstaisuus tässä lauseessa löytyy. Synnin ja tulevaisen elämän suhteista tapaamme jo siv. 10 seuraavan pienen selityksen, joka "kansankirjassa" on oikein paikallansa:

"Juhani. – – – Kenenpä on vuoro lähteä nauriita varkaisin?

Simeoni. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.

Juhani. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta. Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä matoisessa maailmassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä kirjassani, niin eihän tuo pieni variksen-. jalka minua juuri estäisi pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti lystiä".

Mitkä ajatukset tällä kirjantekijällä olivat kauniista, siveästä ja sopivasta, näkyy jo edellisestä hyvin. Otettakoon tähän vielä seuraava makupala hänen kauneusaistinsa näytteeksi (ss. 30-31).

"Eero. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme. Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte sinä ja Wenla, armiaasti halaillen ja katsellen totisinä ylös pilviin. Siellähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta käänsi taasen pian silmänsä toisiahe, levitti koipensa ja laski jotakin valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa, pläiskähti vasten pläsiä vallan."

Se verratoin raakuus, joka tässä puheessa ilmestyy, lienee myöskin luettava Kiven muka "luvallisen" "realisuuden" tuottamaksi, vaan ei Kaunokirjallinen Osastokaan voine sanoa tämmöistä "idealisuuteen kallistuvaksi".

Kaikeksi onneksi on hänen esitystapansa niin ikävätä ja pitkäpiimäistä, että ainoastaan luja päätös tekee kirjan läpilukemisen mahdolliseksi. Vaikka teos nim. on olevinansa novelli tahi romaani, hajoaa kertomus siinä loppumattoman pitkiksi kanssapuheiksi, jotka täyttävät kaksi kolmatta osaa koko kirjasta. Niitä on siinä 10, 15 ja 20 sivun pituisia ja vielä pitempiäkin. Sitä, joka nämät lorut ikävine ja inhoittavine sisällyksineen jaksaa lukea läpi, on mieheksi sanominen.

Teos on sekä naurettava että hävettävä, sitä ei voi salata. Erittäin on se vielä Suomen talonpoikaista kansaa häpäisevä siten, että se on olevinaan ja sen on sanottu olevan kuvaus kansanelämästä, joka on tehty luonnon mukaan. Ei mikään ole niin vähän totta kuin tämmöinen luuletus. Kiven tässä "kertomuksessa" antamat töhräykset eivät ole kuvauksia enemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan kansanelämästä, eikä ylipään mistään tämän maan päällä liikkuvasta elämästä; ne ovat vaan harhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia, joita täysijärkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteentuottamiksi."

Tästä ankarasta tuomiosta ja myöskin Seitsemän veljeksen huonoon menekkiin kohdistuvasta ivasta huolimatta näyttää romaani Novellikirjaston loppupainoksesta muodostettuna erikoissiteenä kuitenkin verrattain pian loppuneen kirjakaupoista, koska Seurassa syksyllä 1875 suunniteltiin todellista uutta painosta. Asiasta kerrotaan Seuran pöytäkirjoissa lokakuun 8 p. 1875 kohdalla seuraavaa (Suomi, II, 13, s. 186, 6 §):

"Yhdessä edellisen ['Luonnonkirjan'] kanssa puheeksi tuli uusi painos A. Kiven 'Seitsemästä Veljeksestä', jolloin Esimies arveli, että tässä kenties tulisi paikottain tehdä muutamia, vaikka varsin hellävaraisia, muutoksia, ja dosentti Krohn ilmoitti, että tämänlaisiin muutoksiin oli tavallansa saatu tekiän suostumus, koska hän vielä terveenä ollessaan oli suotavaksi lausunut, että ensimäisessä vihossa samanlaisia korjauksia olisi tapahtunut kuin ne, joita dosentti Krohn korrehtuurin lukiana oli toisessa ja kolmannessa tehnyt. Mitä hankittavaan uuteen painokseen muutoin koski, päätettiin siitä tarkemmin keskustella ja sen painattamiseen ryhtyä kohta kun muilta töiltä vähän lomaa saatiin."

Muiden mukana liittyikin Seitsemän veljestä vv. 1877-78 julkaistuihin Kiven valittuihin teoksiin, ja oli siinä toimitettu muunlaisiakin muutoksia kuin puhtaasti kielellisiä, sellaisiakin, ettei tekijä itse olisi uskottavasti niitä kaikkia hyväksynyt, vaikka Valittujen teosten toimittaja B. E. Godenhjelm sanookin voitavan pitää noita muutoksia ja supistuksia "jotensakin vähäpätöisinä".

On tietymätöntä, minkä, laitoksen mukaan Albin Lönnbeck on tutustunut Seitsemään veljekseen, mutta joka tapauksessa yhtyy hän pääkohdissaan Ahlqvistin arvosteluun tästä "määrättömän pitkästä" ja "mitä väsyttävimmästä" romaanista (Studier, ss. 52-53):

"Vuonna 1870 ilmestyi hänen määrättömän pitkä romaaninsa Seitsemän Veljestä, joka liikkuu jälleen samoissa piireissä kuin Nummisuutarit ja Kihlaus. Vaikka se siten joutui vasta myöhään julkisuuteen, oli se kuitenkin varmaan ollut jo vuosikausia työnalaisena, sillä kerrotaan hänen kokonaista neljä kertaa kirjoittaneen sen uudestaan. Kiven yritys käyttää romaanimuotoa ei ollut onnekas ote. Hän vapautui tällöin draaman vaatiman kiinteyden puhtaasti ulkonaisesta pakosta ja saattoi sentähden levittäytyä rajattomiin, niinkuin hän tekikin. Hänen romaaninsa on siksi mitä suurimmassa määrin väsyttävä, ja suurempaa eloisuutta hän tuskin on saanut aikaan antamalla kertomuksen tavan takaa siirtyä draaman muotoon. Mutta tässä romaanissa on kuitenkin niin monia erinomaisesti piirrettyjä luonteita ja se uhkuu niin runsaasti huumoria ja alkuperäisyyttä, että se on luettava suomalaisen kaunokirjallisuuden huomattavimpiin luomuksiin. Tuntuu kuitenkin siltä, kuin tämä teos olisi uuvuttanut Kiven henkiset voimat, sillä meistä ei siinä ole samaa raikkautta ja hilpeyttä kuin Nummisuutareissa ja Kihlauksessa. Nyt on realismi kerran jos kaksikin ajettu raakuuteen ja sukkeluudet törkeyksiin, mikä antoikin aihetta siihen ankaraan arvosteluun, jonka suomalaisen kirjallisuuden etevin edustaja langetti varsinkin tästä Kiven teoksesta. Professori Ahlqvist sanoo 'Seitsemää Veljestä' arvostellessaan muun muassa: "Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua", jotapaitsi hän toisessa kohdin leimaa kirjan "häpeäpilkuksi suomalaisessa kirjallisuudessa".

Erikoisen mielenkiintoinen on se lausunto, jonka Julius Krohn Suomal. kirjall. vaiheissa (ss. 437-442, 444-445) antaa Seitsemästä veljeksestä. Hänhän on kyllä jo alusta alkaen Runoustoimikunnan jäsenenä ja sen antaman puolustuslausunnon allekirjoittajana suhtautunut täysin myötämielisesti tähän romaaniin, vaikka sen sisältämät raakamaiset puheenparret olivat ilmeisesti häntäkin arveluttaneet. Nyt, vv. 1885-86, on hän kypsynyt yhä syvemmin tajuamaan Seitsemän veljeksen erikoisuutta ja henkeä, sillä hän on saanut tutustua nousevan naturalismin tuotteisiin ja hämmästyksekseen havaita, että niiden ohjelmaan kuuluvan yhteiskunnan mätähaavojen leikkelemisen, runouden hylkäämisen ja pessimistisen mustamaalauksen rinnalla Kiven realismi onkin ihanteellista "tulevaisuuden realismia". Niinpä koettaa hän puolustaa noita moitittuja raakuuksiakin sisällyksen mukana kehittyvän kuvaustavan taiteellisuudella. Krohnin lausunto alkaa:

"Kertomus Seitsemän veljestä on nerollisin Kiven teosten joukossa ja ylimalkain tähänastisessa suomenkielisessä kirjallisuudessa, huolimatta kaikista sen puutteista ja vammaisuuksista. Totta on, että se on hieman pitkäveteinen, niin että ainakin alkupuoli tuntuu raskaalta lukea. Moni on luultavasti jättänyt kesken lukemisen, mutta se on ollut suuri vahinko. Sillä tämä teos ei ole tavallista kevyttä kaunokirjallisuutta. Se ei kohta ensi lukemisella huvita, mutta kuta useamman kerran sen käy läpi, hitaasti ja tutkimalla lukien, sitä enemmän siihen ihastuu ja kiintyy. Pitkäveteinen se on varsinkin alinomaisten keskuspuheittensa kautta, joita olisi pitänyt ja voinut vetää kokoon, niillä tarkoitettua luonnekuvausta miedommaksi tekemättä. Kaikkein enimmän luultavasti häiritsee lukijaa se, että nämät puheet esiintyvät paljaaltansa puhujan nimen jälkeen, ilman yhdistäviä lausetapoja 'hän sanoi' tai 'sanoi hän'. Näin ne tekevät sen vaikutuksen, kuin olisivat suunnitellut näytelmää varten, vaikka toiselta puolen niiden eepillinen laveus on aivan epädraamallinen. Seitsemää veljestä on myös moitittu siitä, ett’ei kertomuksessa löydy oikeata perusjuonta, ett’ei ole keskenäistä yhteyttä kuvausten välillä, jotka muka ainoasti perätysten seuraavat toisiaan. Perusjuoni on kuitenkin mielestäni hyvin selvä: tuon luonteeltaan väkivaltaisen ja voimallisen sekä kotikasvatuksen vaillinaisuuden kautta raa’aksi jääneen veljesjoukon kasvattaminen elämän kovassa koulussa kunnollisiksi ihmisiksi. Ja tämä perusjuoni on aivan johdonmukaisesti läpi saatettu."

Kerrottuaan jokseenkin yksityiskohtaisesti romaanin juonen, jossa m. m. näkyy "pienoiskuva Suomen maanviljelyksen historiasta", jatkaa Krohn:

"Moitittu on Seitsemää veljestä vielä siitä, että se sisältää paljon raakuuksia. Totta onkin, että niitä on paksulta varsinkin alussa, mutta kertomuksen edistyessä tämä meitä loukkaava ominaisuus vähenee. Taiteilija en ensin ikään kuin leveämmällä ja karkeammalla pensselillä vetänyt, jättäen jälkeensä useita törkeitäkin löntteröitä, mutta vähitellen ruvennut kuvaamaan yhä hienommilla ja vienommilla piirteillä. Kuvaustapa siten kehittyy sisällyksen mukaisesti ja on täydesti realistinen. Jos vertaa tätä teosta esim. Hirvenhiihtäjiin, niin täytyy myöntää, että Runebergin kuvaus, samalla kuin se on realistinen, on enemmän idealistinen, ja että siinä hienommalla huumorilla ja suuremmalla taiteellisuudella on lievennetty loukkaavia piirteitä; mutta toiselta puolen on tässä enemmän alkuperäistä voimaa. Runeberg on taiderunoilija, Kivi luonnonrunoilija; edellisellä on korkeamman sivistyksen kautta jalostunut kuvausaisti, jälkimmäisessä puhkee ilmi luova kyky semmoisenaan. Kiven oppi ja sivistys, niinkuin olemme nähneet, oli hyvin vaillinainen ja sitä paitsi oli hän luonteeltaankin realistisempi kuin Runeberg. Yksi seikka on lisäksi vaikuttanut erilaisuuteen, nimittäin kuvattava kansanaines. Pohjois-Hämeen Savolaisten luonne on tiettävästi paljoa hienostuneempi ja runollisempi kuin Uudellamaalla asuvain Hämäläisten, jotka ovat yleensä kovasti proosallisia.

Onpa sitäkin väitetty, että tässä kerrotut tapaukset, niin realistisesti esitetyiltä kuin tuntuvatkin, ovat paikan ja ajan puolesta aivan mahdottomat. Kuitenkin todistavat Wetterhoff’in ynnä muiden metsästyskertomukset, niin myös Heinäkankaan karhuntapot, Hämeen ja Uudenmaan välillä olleen laajoja erämaita. Nurmijärven rosvojen tunnettu elämä, joka tämän vuosisadan alkupuolella pani mielet liikkeelle Hankoniemestä Porvooseen asti, sekä vielä nykyisin paikoittain kansassa tavattava suuri raakuus poistavat viimeisetkin epäilykset kuvauksen todenmukaisuudesta."

Esitettyään lyhyesti muutamien veljesten luonnekuvat Krohn huomauttaa, että nämä luonteet kuvastuvat parhaiten keskusteluissa, joissa myös moni yleinen kuvattavan kansan luonteenpiirre tulee näkyviin.

"Kuitenkin, kuten on huomautettu, haittaa keskusteluja se vika, että ne ovat liiaksi pitkäveteisiä, usein väsyttäväisiä. Sitävastoin ovat kertovaiset osat kaikki ytimekkäästi esitettyjä ja niin elävästi, kuin tapahtuisivat aivan silmien edessä. Välistä ne ovat mahtavan voimakkaita, toisinaan ihastuttavan suloisia, erittäin loppupuolella teosta."

Lopuksi huomauttaa Krohn, että niin suuri kuin Kiven vaikutus onkin ollut kirjallisuutemme kehitykseen, ei hänellä kuitenkaan ole ollut suoranaisia seuraajia, koska realistinen kirjallisuutemme ottaa esikuvansa ulkomaisista kirjailijoista.

"Kiven voisi sanoa edustavan tulevaisuuden realismia. Sillä vaikka liankin peittelemättä kuvaa oloja ja ihmisiä semmoisenaan, näkyy kuitenkin kaikissa hänen teoksissaan, mutta etenkin Seitsemässä veljeksessä, ett'ei raakuus ja pahuus ole maailman periaate, vaan sivistys ja siveys."

Se kahdenlainen realismi, joka on nykyisin vallalla, jatkaa Krohn, saattaa olla moraalisesti tärkeä, mutta se ei voi ajan pitkään tyydyttää. Se on liian yksipuolinen hyljätessään kaiken runouden ja pysyessään liian pessimistisenä, päätyen siis päinvastaiseen liiallisuuteen kuin "tuo idealismi, joka kuvaa kaikki ruusunkarvaiseksi. Aleksis Kiven realismissa sitä vastoin on pahaa ja hyvää rinnakkain sekä niiden suhteen uskoa siveellisyyden voimaan ja sivistyksen voittoon."

9. ALEKSIS KIVEN KUOLEMA: MUISTOSANOJA.

Silloin kun Aleksis Kivi lakkasi tajuamasta tämän maailman asioita, tunsi hän kaiketi itsensä kirjailijana peräti masennetuksi. Hänestä tuntui varmaankin siltä kuin olisi hän turhaan elänyt, koska hänen pääteoksensa, johon hän oli liittänyt rohkeimmat toiveensa, oli sitä kohdanneesta ankarasta arvostelusta pelästyen painettu piiloon vuosikausiksi ja ainakin niin pitkäksi ajaksi, ettei hän itse enää nähnyt sen vapaaksi pääsemistä. Alakuloisina hetkinään sairas runoilija mahdollisesti unohti, että itse asiassa hänellä oli sentään aika paljon uhrautuvia, uskollisia ystäviä ja oikeastaan vain yksi ainoa todellinen vihamies, vaikkakin sitä leppymättömämpi ja kovasydämisempi. Hyväntahtoiset arvostelijat olivat tosin huomauttaneet, hänen muodollisista puutteellisuuksistaan, mutta muutoin kohdelleet häntä suurella arvonannolla ja merkinnet hänen kirjallisen toimintansa suorastaan käänteentekeväksi. Ja kaikkien suomalaisen kirjallisuuden ystäväin mielessä eli vielä lämmittävänä muisto Lean ensi esityksestä.

Mitä taisteluja Aleksis Kiven tuotannosta vuosien varrella käytiinkään, voimakkaat, kaunopuheiset ja lämpimät äänet olivat siis jo hänen eläessään julistaneet hänen kunniaansa ja alkaneet yleisessä tietoisuudessa valmistaa hänelle tilaa etevimpänä suomalaisena kirjailijana, niin, suomalaisena kansallisrunoilijana.

Tähän Aleksis Kiven merkityksen ja maineen julistamiseen antoi luonnollisesti hänen varhainen kuolemansa etsimättömän aiheen, ja liikuttavaa onkin nähdä, kuinka vaatimattomammat, mutta vilpittömän kunnioituksen täyttämät kirjoittajat maaseudun sanomalehdistössä, silloin luin näiden lehtien lausunnot pääsevät yhteisiä kiertouutisia ja lauseparsia pitemmälle, yhtyvät vainajan mieskohtaisten ystävien vilpitöntä kaipausta ja suurta arvonantoa tulkitseviin lausuntoihin.

Näiden lausuntojen joukossa kuuluu sekä ajallisesti että sisältöön katsoen ensisija Aleksis Kiven uskollisen suosijan Fredrik Cygnæuksen kirjoitukselle Ett farväl, jonka hän täydellä nimellään varustettuna julkaisi Morgonbladetin 1. numerossa torstaina 2 p. tammik. 1873. Kun Kivi oli kuollut Tuusulassa tiistaina 31 p. jouluk. 1872 klo 4 aamulla, toi hänen veljensä Alpertti sanoman siitä heti samana päivänä vainajan ystäville Helsinkiim. Samana yönä, uudenvuodenyönä, kirjoitti sitten Cygnæus nuo jäähyväis- ja muistosanansa, joissa hän miehekkäästi jälleen tunnusti uskonsa lepoon päässeen kirjailijan tavattomiin lahjoihin ja viittasi hänen kohtalonsa ansaitsemattomaan kovuuteen. Cygnæus on, tekisi mieli kuvitella, kirjoittanut nämä uljaat sanansa näkemällä silmiensä edessä yhtäällä surulliseksi, liikkumattomaksi ko’oksi lysähtäneen runoilijan maallisen tomumajan ja toisaalla täydessä miehuuden-voimassa mahtailevan, armahtamatonta taisteluhalua uhoavan Ahlqvistin hahmon. Morgonbladet varusti nämä muistosanat pienellä esipuheella, jossa johdettiin lukijain mieliin m.m. lehdessä vähää aikaisemmin ollut Aspelinin esitelmä.

"Runoilija Aleksis Kiven (Stenvallin) maallinen elämä päättyi viime joulukuun 31 p:nä kello neljä aamulla Tuusulan kirkonkylässä hänen veljensä, pitäjänräätälin Albert Stenvallin köyhässä majassa, missä hän on ollut hoidettavana viime keväästä asti. Morgonbladetissa on ollut äskettäin pitkänpuoleinen kuvaus Aleksis Kiven elämästä ja teoksista. Voimme siksi heti luovuttaa puheenvuoron toiselle miehelle, jonka arvossapidetty käsi on piirtänyt runoilijavainajasta seuraavat muistosanat:

ERÄÄT JÄÄHYVÄISET.

Onnellisimpain suloisin toive on, että he saisivat elää kauan maan päällä; onnettomimmat eivät edes itse aina muista, että heillä on vielä varalla se lohdutus, että he voivat kuolla. Mutta ne, jotka suovat hyvää onnettomille, pitävät uskollisesti kiinni tästä lohdutuksesta, ja he tervehtivät ystävänsä kuluttavan elämänliekin sammumista samoin tuntein kuin he katselisivat kotiaan uhkaavan palon sammuttamista.

Tällaisin tuntein kuulin, että tämän myrskyisen vuoden viimeisestä päivästä oli koitunut myös erään hyvin onnettoman miehen myrskyisen elämän viimeinen.

Runoilija Aleksis Kivi on tänä aamuna vapautunut siitä elämän ja kuoleman välisestä tilasta, jossa hän on elänyt viime aikoina: tilasta, joka on kaamea jokaiselle kuolevaiselle, mutta kaamein kuitenkin ihmishengelle, joka on tässä maassa päivänvalon nähneitten lahjakkaimpia.

Tiedän kyllä mitä panen alttiiksi, kun tässä tunnustan uudelleen järkkymättömän uskoni niihin harvinaisiin lahjoihin, jotka miltei korpien kohdussa heitettiin Aleksis Stenvallin olemukseen. Kaikkein vähiten kieltäisin häneltä hänen avatun hautansa partaalla raukkamaisesti sen tunnustuksen, joka melkoiseksi osaksi esti häntä jo aikoja sitten sortumasta kaikkien niiden iskujen murjomalla, joita häneen armotta tähdättiin. Minua ihmetyttäisi yhtä paljon kuin surettaisi, elleivät ne, jotka suuntasivat häneen iskunsa yhtä armottomasti vielä silloinkin, kun satunnainen tuulenpuuska näytti riittävältä kaatamaan hänet, nytkään tahtoisi uskoa omantuntonsa kuiskausta, joka huomauttaa, että heidän olisi sopinut tyytyä vähempiinkin voimannäytöksiin, kun ne kohdistettiin kohtalonsa niin kovasti koettelemaan mielikuvituksen marttyyriin. On ymmärrettävissä, että onnen ylellisesti suosima alkava kirjailija synnyttää toisissa halua tehdä tuon etuoikeutetun saamaa suosiota hiukan happamammaksi; ei olisi ollenkaan ihmeellistä, vaikka röyhkeän ärsyttävästi esiintyvä runoilija yllyttäisikin kyllästyneet vastustajansa vähitellen vastarintaan. Mutta kenen kirjallisen tai muun vastustajansa kimppuun on Kivi koskaan rivilläkään hyökännyt? Hän oli päinvastoin anteeksiantavainen, sovinnollinen siinä määrin, että miehekkäitten mielestä hänen olisi pitänyt pysähtyä sen rajan ulkopuolelle, minkä sietämätön loukkaus oli uurtanut hänen ja hänen vastustajansa välille.

Vaikka hänen neronsa osoitti hänelle paikan eturivin mieheksi siihen taistelevaan seurakuntaan, minne se kieli, jonka hän piankin omaksui kirjailijatoimensa äidinkieleksi — sehän oli aluksi ruotsi — viitoitti hänelle tien, oli hän niin vähän omiaan kiihoittajan ja puolueristiriitojen johtajan osaan, että hänet pikemminkin oli avuttomana uhrina viskattava niiden keskelle. Meidän käytännöllinen aikakautemme saattoikin ehkä vain metsiemme kohdusta loihtia esiin näin perinpohjaisen tavallisten ilmiöittensä käytännöllisen vastakohdan. Hän liikkui näkyvän aistimaa ilman hyörinän ja häärinän keskellä niinkuin kaivoksen öisiin syvyyksiin sattumalta pudonnut haparoisi sen monien kompastuskivien keskellä. Ja kuitenkaan ei hänen mielikuvituksensa ihmeellisen kirkas katse nähnyt vain elämän sisäisiä ilmiöitä, vaan usein ulkonaisetkin. Uupumattomia ystäviä hän kuitenkin tarvitsi enemmän kuin kukaan muu. Ja hän saikin niitä. Ensimmäisenä kaikesta ja kaikista on tässä mielessä mainittava Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on ansainnut isänmaan kiitoksen myöskin siitä auliista, ymmärtäväisestä innosta, jolla se uskollisesti kannatti Kiven kirjallisia pyrintöjä.

Huolimatta kaikesta runoilija-raukan usein osakseen saamasta hyvyydestä ja hyväntahtoisuudesta, voidaan kuitenkin Almqvistin kuuluisista sanoista: "Loppujen lopuksi on taiteilija-parka meistä kaikista onnettomin; se on hänelle kuitenkin avuksi, ettei kukaan ole niin auvomielinen (säll) kuin hän", vain ensi osa soveltaa Kiveen, vaikkakin oli aikoja, jolloin hän, joka tässäkin suhteessa tarvitsi niin perin vähän, luuli olevansa hyvin onnellinen. Nuoreen, kauniiseen tytönpäähän kiedotun valkean liinan liehunta riitti suomaan onnea runsaasti joksikin aikaa. Mutta yleensä pitivät hänestä paikkansa Stagneliuksen syvät sanat, koko niiden kauhistava totuus: "kuta jalompi elämä, sitä suurempi tuska."

Niukka onni oli jo aikoja sitten ollutta ja mennyttä; runsas, katkera tuska on sekin viimeinkin lopussa. On koittanut uusi rauhan, sovituksen, oikeamielisen tuomion vuosi. Se on kestävä murheen vuosia kauemmin. Minä toivotan vilpittömästi, ja moni minun kerallani, unohtumattomalle runoilijalle onnea täksi uudeksi vuodeksi.

    Uudenvuodenyönä 1872—73.
                                       Fredr. Cygnæus.

Helsingfors Dagblad, jota Ahlqvist oli vielä samana vuonna käyttävä äänitorvenaan hyökätessään taas kerran "erästä suomalaista neroteosta" vastaan (vrt. edellä s. 286), sisälsi myöskin samaisena tammi kuun 2 päivänä 1873 muistosanat, joissa puhuttiin melkoisen paljon siitä hienostumisen puutteesta, mikä haittasi Aleksis Kiveä, koska hän ei ollut syntynyt sivistyneessä kodissa. Esitettyään laajahkon otteen Aspelinin esitelmästä kirjoitus päättyy huudahduksiin: "Rauha hänen tomulleen! Oikeutta hänen muistolleen!" huudahduksiin, joiden velvoitusta lehti ei ollut montakaan kuukautta muistava.

Kirjoitus kuuluu pääosaltaan:

"Murtunut sydän on laannut sykkimästä. Aleksis Stenvall, kirjailijana tunnettu salanimeltään Kivi, on eilisaamuna rauhallisesti nukahtanut kuoleman uneen Tuusulan kirkonkylässä, missä hän oleskeli omaistensa luona.

Voisi pitää katkerana kohtalon ivana, että ne molemmat lahjakkaat henget, jotka maamme molemmilla kielillä ovat luoneet mitä meillä on verrattomasti huomattavinta draamallisen tuotannon alalla, Josef Julius Wecksell ja Aleksis Kivi, ovat kumpikin joutuneet mielisairauden uhreiksi, aivan kuin kivikova kohtalo tahtoisi siten ivata Suomen kansan pyrkimystä korkeampaan asemaan vertaistensa parissa. Mutta onneksi ei meidän tarvitse näistä kahdesta surullisesta tapauksesta tehdä yhtä surullisia johtopäätöksiä. Näihin kirjallisuutemme kumpaankin tuskaisaan tappioon on haettavissa luonnollisemmatkin syyt kuin pelkkä kohtalon iva, joskin sekin on sikäli ollut yhdessä liitossa, että sama hehkuva tuli, jota meidän on kiittäminen heidän luomuksistaan, on ollut osaltaan vaikuttamassa tuhoisan käänteen muodostumiseen tai ainakin sen jouduttamiseen.

Aleksis Stenvall syntyi varattomani vanhempain lapsena Palojoen kylässä Nurmijärven pitäjää lokakuun 10 p:nä 1834. Vuonna 1857 hän kirjoittautui yliopistoon opiskelijaksi. Hänen siellä olostaan ei ollut tuloksia suoritettujen opinnäytteiden muodossa, mutta sen sijaan osoitti hänen varsin huomattava tuotteliaisuutensa kirjailijana, ettei hän suinkaan elänyt toimetonna. Lähteneenä rahvaan keskuudesta ja ollen siten vailla sivistyneen kodin suomaa niin sanoaksemme myötäsyntyistä hienostusta, ei hän myöhemminkään elämässään kyennyt täyttämään tätä aukkoa, sillä epäluuloisen luonteensa takia ja senkin vuoksi, että kova taloudellinen ahdinko, joka toisinaan paheni suoranaiseksi puutteeksikin, miltei pakotti hänet pysymään syrjässä, hän karttoi niitä piirejä, missä tätä hienostusta olisi ollut saavutettavissa. Kiven nerokkuus esiintyy sentähden enimmäkseen hiomattomassa luonnontilassa, minkä vuoksi se ei aina tyydytä taiteen korkeimpia vaatimuksia.

Siitä esitelmästä, jonka kandidaatti E. Aspelin piti Pohjalaisen osakunnan viime vuosijuhlassa nyt kuoleman poistempaamasta runoilijasta, lainaamme seuraavan arvostelun, joka tuntuu oikeaan osuvalta. (Olemme lukeneet ylempänä: 'Merkillisin on runoilijamme... burleskisen humorin esineinä').

Mikäli muistamme, ovat Kiven tuotteet seuraavat: draamalliset runoelmat Nummisuutarit, Lea, Karkurit, Yö ja päivä ja Margareta sekä kertomus Seitsemän Veljestä ja hänen lyyrilliset runoelmansa.

Epäilemättä tulee Kiven nimi saamaan arvokkaan sijan nuoren suomalaisen kirjallisuuden historiassa, vaikkei hänen runoutensa arvioiminen, siinä kun on eri tahoilla menty liiallisuuksiin, vielä olekaan ennättänyt vakiintua yleispäteväksi arvosteluksi. Rauha hänen tomulleen! Oikeutta hänen muistolleen!"

Melkoisen kalsea on lausunnossaan Vikingen, joka niinikään tammikuun 2. p:nä 1873 ilmestyneessä vuoden ensimmäisessä numerossaan omistaa muutamia sanoja Aleksis Kivelle, mutta ei edes muista hänen Seitsemää veljestään:

"Kuolemantapauksia. Suomalainen runoilija Aleksis Stenvall, joka on luonut itselleen nimen suomenkielisenä näytelmäkirjailijana, kuoli eilen Tuusulan pitäjässä. Vainaja oli syntynyt lokakuun 10 p:nä 1834 ja osoitti lyhyenä elinkautenaan sangen suurta tuotteliaisuutta etenkin draamallisella, mutta myöskin lyyrillisellä ja novellin alalla. Kullervo, Karkurit, Lea ja Nummisuutarit ovat hänen etevimmät teoksensa. Näistä on ainoastaan Karkurit käännöksenä tuttu ruotsalaiselle yleisölle ja lienee se Lean ohella ainoa näyttämöllä esitetty. Olisi nyt kenties ennenaikaista lausua arvostelua Stenvallin runoudesta. Aivan epäilemättä on tulevaisuus oikein arvostava hänen ansionsa ja avoimin silmin näkevä hänen kirjalliset heikkoutensa."

Lämmittävän kauniit ovat sensijaan ne muistosanat, jotka Emil Nervander, Aleksis Kiven ihaileva ystävä, kirjoitti Hufvudstadsbladetiin ja jotka tämä lehti julkaisi 2. numerossaan perjantaina 3 p. tammik. 1873. Niistä sanoista huokuu erinomaisen elävä kunnioitus ystävä-vainajan neronlahjoja kohtaan, harvinaisen syvä osanotto kärsivää ihmistä kohtaan ja vuoren vankka luottamus Aleksis Kiven nimen yhä kirkastuvaan suuruuteen.

Nämä sanat kuuluvat:

"Surusanoma ja kuitenkin monen yhtä hartaasti ikävöimä kuin itse joulun suloinen hiljaisuus ja rauha, saapui tänne vuoden viimeisenä päivänä. Viesti oli tämä: Aleksis Stenvall on kuollut.

Sanat kajahtivat kuin lempeänä ia lohdullisena sovituksena elämälle, joka oli niin autio, suruntäyteinen ja onneton ja samalla niin rikas kuin harvan runoilijan.

Tämä harvinaisen runsaslahjainen henki, joka on nyt poistunut maisesta elämästä, on, vahinko kyllä, täydeltä arvoltaan miltei tuntematon isänmaan sivistyneelle yleisölle. Harvat aavistavat Aleksis Kiven tulevaa merkitystä Suomen kirjallisuushistorialle, merkitystä, joka välttämättä selviää kaikille, jotka maailmankirjallisuuden äärettömän monivivahteisista ja toisistaan perin eroavista nerontuotteista ennakkoluulottomin mielin kääntyvät nuoren suomalaisen runoilijan alkuperäisiin, nerokkaisiin luomuksiin. Kuin ihmeen voimasta on tämä meteoori luonut taiteen rohkeintä ja runsainta valaistusta Suomen nummimaille ja kankaille, sen omituiseen kansanelämään ja korpiemme kätköissä sykkivien ihmissydänten syviin, sisäänpäinkääntyneisiin kuiluihin. Niistä, jotka mielellään lausuvat arvostelujaan heille tuntemattomista asioista, tuntunee liioitellulta, kun me jo nyt Kiven kylmenevän tomun ääressä sanomme, ettei meidän varman vakaumuksemme mukaan ole milloinkaan ollut maassamme runoilijaa, joka olisi tuonut maailmankirjallisuuteen niin aitoperäisesti suomalaisia, pohjaltaan yleviä ja ihania lahjoja kuin tämä manalle mennyt mies. Hänen teoksiaan ei ole koskettanut muodon kauneutta palvovan kreikkalaisen taiteen sopusuhtainen ja rauhaisa käsi, mutta niissä huokuu ja elää sittenkin voimakkaana ja itsenäisenä runouden iäinen henki. Joka mielii kotimaisen uudenaikaisen kirjallisuutemme avulla tunkeutua suomalaisen kansanluonteen uumeniin, hänen on käytävä käsiksi Kiven parhaisiin teoksiin, joissa Suomen luonnon ja kansanluonteen sisin on saanut ilmaisun sellaisen, että se hämmästyttää meitä, pettävästi muistuttamalla todellisuutta. Yhtä rakastavan turvallisina kuin me suomalaiset tutkimme omaa kansaamme, varmoina siitä, että sen luonteen pohjalta tapaamme puhtainta kultaa, yhtä turvallisina voimme raivata itsellemme tien Kiven teosten monesti burleskin ulkokuoren läpi kohuttavaan tietoisuuteen niiden henkilöiden jalosta ja puhtaasta luonteenpohjasta, joita hän on humoristin rohkein kynänpiirroin kuvannut. Sellaisena kuin Suomen kansaa on kuvattu Kiven teoksissa, on se kunniakkaasti kestävä koetuksensa maailman ankarimmankin oikeudenmukaisuutta noudattavan tuomioistuimen edessä, missä osataan eroittaa tilapäinen olennaisesta, kuona jalosta metallista. Joka riviltä näkee suomalaisen silmä, että tässä kuvailee pojan rakkautta uhkuva sydän kansansa heikkouksia ja verhoaa ne puolittain vakavuuden, puolittain huumorin keveään harsoon.

Kokemus osoittaa, että huumori sangen usein vierailee onnettomien povessa. Kivikin, jonka vallattomat, burleskit, runsaasti huumoria uhkuvat kuvaukset ovat monasti houkutelleet esiin sydämellisen naurun, oli saanut osakseen oman mittansa ja määränsä surua ja onnettomuutta vain liiankin anteliain käsin mitattuna. Hänen oman perusluonteensa ja alastoman, synkän todellisuuden tarjoaman murheen lisäksi sattui paljon sellaista, mikä oli hänen sovinnolliselle, tunteelliselle mielelleen melkein sietämätöntä. Harvoilla kansoilla on meidän päivinämme tarjota nähtäväksemme yhtä runsaslahjaistä kykyä, jonka teosten, kaikkein nerokkaimpienkin, on täytynyt yhtä suuressa määrin kuin Kiven jäädä sitä sivistyneen yleisön harrastuksen elävöittävää ilmapiiriä vaille, jonka puutteessa runoilijan voimat tukahtuvat. Meillä on jäinen kylmyys huokunut jokaista hänen uutta teostaan vastaan, kylmyys, jota on toisinaan lauhduttanut julkinen tunnustus ja aina hänen ystäviensä lämpimin harrastus. Mutta sitä elähdyttävää tunnetta, minkä suo tieto siitä, että koko kansakunta luki ja ymmärsi hänen teoksiaan, sitä ei tullut koskaan Aleksis Kiven osaksi. Mutta mitäpä siitä on sanottavaa, sellainen on ollut elämän ja olosuhteitten kulku. Murheellisempaa on tietää, millaisia sietämättömiä haavoja sokeat ennakkoluulot armottomasti viilsivät runoilijan niin perin sovinnolliseen, nöyrään sieluun. Sanan voima on hirvittävä. Joku saattanee lady Macbethin tavoin ajatella pienen vesitilkan riittävän pesemään pois veren, minkä terävä sana on iskenyt juoksemaan. Mutta monasti tuntuu valtamerikin liian vähäiseltä poistamaan näitä jälkiä.

Annettakoon meille anteeksi, jos sanomme, että meistä on mieluista tietää, että Kivellä oli uskollisia ystäviä, jotka olisivat olleet valmiit sulkemaan ystävyyden ja rakkauden valtamereen hänen nerokkaat, syvät, vakaat ja jalot teoksensa, nämä raadellut, turvattomat, mutta ikikestävät luomukset, joiden tekijää etevämpää runollista kykyä varsinainen suomalainen kansanaines ei ole vielä toista synnyttänyt.

Niille, jotka olivat elämässä runoilijaa lähellä, on Kiven nimellä omituisen liikuttava sointu. Tuota nimeä mainitessa on kuin tuntisi olevan lähellään ihmissydämen, tiloiltaan temmatun, turvattomana maailmaan viskatun, lämpöisen, verta vuotavan, rauhattoman ja epätoivoisen ja kuitenkin nöyrästi maailman kanssa sovintoon pyrkivän, ihmissydämen, josta vain mielipuolisuuden tuska sai puserretuksi valituksen.

Kiven syntymäsijoilla, Nurmijärven yksinäisissä metsä-seuduissa, elää Aleksis Stenvallin lapsuuden ja nuoruuden aika hyvässä ja kauniissa muistossa. Jos astut näiden tienoitten köyhiin mökkeihin, tietävät niiden yksinkertaiset asukkaat kertoa hänestä monia jaloja, liikuttavia luonteenpiirteitä, kirkastaen siten yhä heleämmäksi sen lämpimän, inhimillisen pohjasävyn, jonka Kiveä lähemmin tunteneet harvat ystävät havaitsivat käyvän tämän miehen koko levottoman olemuksen läpi.

Aleksis Stenvall syntyi lokakuun 10 p:nä 1834 Palojoen kylässä ja oli siis kuollessaan 38 vuotta vanha. Mielisairauden pimeän harhauttamana hän luuli olevansa yhä nuori, vain 25-vuotias, niinkuin hänen oli aina tapana sanoa. Nuorekkaaksi jääkin hänen muistonsa kirjallisuutemme historiaan. Kun hän kestetyn kuolin-kamppailun jälkeen joulukuun viimeisen päivän aamuna ikäänkuin valmistautui lähtemään ijäiseen lepoon, näytti hänen omaisistaan kuin olisi järjen valo luonut viimeisen kajastuksensa kuolevaan. Hän painoi erään rakkaan käden vaikenevaa sydäntään vasten ja sanoi: "Minä elän."

Ja hän sanoi totuuden. Aleksis Kivi elää ijäti suomalaisen kansansa kiitollisessa muistossa. Ikuisuuden rauha sinun rauhattomalle, jalolle sydämellesi!

E.N."

Samaa vakaumusta, että Aleksis Kiven hengentuotteita arvostellaan samassa määrässä niiden todellisen ansion mukaan kuin koko sivistyksemme muuttuu yhä kansallisemmaksi, huokuvat myöskin ne muistosanat, jotka U. Suometar julkaisee I. numerossaan 3 p. tammik. 1873. Niiden alla ei ole kirjoittajan nimeä eikä nimimerkkiä, mutta ne ovat tiettävästi lähtöisin Eliel Aspelinin lämpimän mielen ohjaamasta kynästä. Kirjoituksen otsakkeena on suuri risti ja Aleksis Kiven nimi.

"Kun mennyt vuosi vaipui hautahansa, sammui eräs henki, joka kirkkaana, toivorikkaana tähtenä oli loistanut kansallisen elämämme taivaalla. Viime vuoden viimeisenä päivänä joutui 'Lean' ja 'Nummisuutarien' tunnettu tekijä, Alexis Stenvall eli kirjailija-nimeltään Alexis Kivi, kuoleman omaksi, joka pelasti nerokkaan, mutta kovaonnisen runoilijan hänen synkän kohtalonsa kurjuudesta. Kuolema, joka muutoin kumottavana vieraana olisi temmannut pois mahtavimman Suomen omakielisistä runoilijoista, oli nyt vaan siunauksen ja rauhan tuojana hänen levottomalle hengellensä.

Alexis Stenvallin elämänvaiheet ovat, lyhyesti kerrottuina, seuraavat. Hän syntyi 10 p. Lokakuuta v. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärven pitäjässä, jossa hänen isänsä eleli räätälinä. Hänen äitiänsä mainitaan jumaliseksi ja "viisaaksi" ihmiseksi, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja maailmankin asioista. Seitsemäntoista vuoden iällä lähetettiin nuori Alexis kouluun Helsinkiin ja syksyllä v. 1857 suoritti hän ylioppilas-tutkinnon. Edemmäksi ei Kivi pyrkinyt opin tiellä; sillä Stenvallin luonto ei ollut taipuvainen tieteelliseen tutkintoon; hänen rikas ja hehkuva mielen-kuvituksensa saatti häntä mieluisemmin niitä oloja ja henkilöitä tarkastamaan, joiden keskellä hän eli, taikka siirtymään runouden synnyttäinille ihanoille aloille. Innolla luki hän runouden suurimpia malliteoksia, erittäinkin Kalevalaa, Shakespeare’a, Cervantes’ta. Mutta Kiven perin runollinen luonto esti häntä myös aineellista toimeentuloansa ajattelemasta eikä hänen varansa muutoinkaan olleet suuren suuria, josta oli seurauksena, että hän usein sai mitä kovinta kurjuutta kärsiä. Vuodesta 1865 oleskeli Stenvall Siuntion pitäjässä erään vanhan rouvas-ihmisen luona, joka, kunnioittaen hänen suurta runoilija-kykyänsä, tahtoi poistaa huolet hänen elämästään. Viimein saavutti hänen se kamala mielen sairaus, joka peitti hänen henkensä pimeyteen, ennenkuin ruumiin voimat vielä olivat rauenneet. Näin sortui kovaan onneensa tämä suurilahjainen henki, jolta isänmaa vielä toivoi monta jaloa teosta, niiden vertaisia, jotka hän jo on kansallensa lahjoittanut.

Merkillisimmät Kiven teoksista ovat: "Kullervo", ensimmäinen alkuperäinen suomalainen murhenäytelmä: kaunis, onnetonta rakkautta kuvaava tragedia "Karkurit"; runoilijan viimeinen teos, "Margareta", jossa hänen kuvaus voimansa, vaikka jo sortumaisillaan, vielä voimakkaana ilmaantuu; "Nummisuutarit", "Lea" ja romaani "Seitsemän Veljestä". Näistä kaikista asetamme arvelematta etupäähän tuon omituisen, oivallisen komedian "Nummisuutarit" sekä ihanan, taiteellisen täydellisyytensä puolesta merkillisen itämaisen näytelmän Lea, joka sen ohessa on saanut erityisen merkityksen ja rakkaana on kiintynyt jokaisen Suomalaisen muistoon, sen jälkeen kuin rouva Raa toimitti sen päärollin teaterin permannoilla. Suurta huomiota ansaitsee myös romaani "Seitsemän Veljestä", vaikka harvasta kirjateoksesta on niin paljon kiistelty ja niin eriäväisiä mietteitä lausuttu kuin siitä. Sen periaatteen siveydellisyyttä, niinkuin myös sen suuret ansiot ihmisluonteiden ja luonnon kuvauksen puolesta täytynee jokaisen myöntää. Paitsi näitä paralta teoksiaan on Kivi luonut monta muutakin. joissa jokaisessa hänen omituisuutensa ilmaantuu.

Suuri alkuperäinen mielenkuvituksen ja kuvailemisen voima on Kiven runottaren pää-omaisuus. Hän on epäilemättä omituisin ja nerokkain runoilija, joka suomenkielellä on kirjoittanut. Erittäinkin kansan elämää ja niitä luonteita, jotka hän siitä on ottanut, osaa hän mestarin tavalla kuvata. Hänen Eskonsa ja Sepeteuksensa ovat kuvaelmia, jotka liikkuvat niin luonnollisesti ja hupaisesti, että ikäänkuin ovat saaneet kansalais-oikeuden elävien joukossa ja iäksi päiväksi saavat vanhoina tuttuina oleskella Suomen kansan keskellä. Ihmeellistä on myös, kuinka Kiven teoksissa tuo luonnollinen koomillisuus (lystillisyys) sulaa yhteen voimallisen juhlallisuuden ja vienon hellätuntoisuuden kanssa. — Kiven omituisuus on tehnyt, ett'ei hänen teoksiinsa aina ole tietty arvoa panna; mutta vakuutuksemme on, että samassa määrässä, kuin koko sivistyksemme muuttuu yhä kansallisemmaksi, hänen henkensä tuotteita yhä yleisemmästi arvostellaan niiden todellisen ansion mukaan; sillä Kiven merkitys meidän kirjallisuudessamme on se, että hän on luonut suomalaisen näytelmäkirjallisuuden (tuiki harva alkuperäinen suomalainen teaterikappale oli ennen hänen aikaansa olemassa) ja samassa perustanut sen kansalliselle, perisuomalaiselle pohjalle. Alexis Kiven nimi ei siis ole katoava Suomen kansan muistosta, vaan Suomen kirjallisuuden, Suomen draamallisuuden historiassa iäti pysyvä!"

Suomalainen Virallinen Lehti esittää 2. numerossaan lauantaina 4 p. tammik. 1873 lausunnon, jossa kovasti valitellaan Aleksis Kiven opintojen keskeneräisyyttä ja hänen teostensa siitä johtuvaa paikoittaista raakuutta sekä epäillään, ettei suuri yleisö koskaan opi niitä kaikkia samassa määrin ihailemaan kuin esteetikkomme. Lausunto, jossa on kaikuja useammaltakin taholta, kuuluu seuraavasti:

"† Aleksis Kivi on nukkunut kuoleman uneen joulukuun 31 p:nä Tuusulassa, jossa hän viime aikoina, mielisairaaksi tultuaan, oleskeli veljensä luona. Kuolema on vihdoinkin tehnyt lopun tälle elämälle, joka oli niin täynnä maallista kurjuutta ja hengellistä rikkautta. Syntynyt 10 p:nä Lokakuuta v. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärven pitäjää, jossa hänen isänsä eli räätälinä, pääsi Alexis Kivi eli Stenvall, niinkuin hänen oikia niinensä oli, ylioppilaaksi v. 1857 syksyllä. Siihen pysähtyivät hänen opintonsa — suureksi vahingoksi hänelle itselleen sekä isänmaalle. Se suuri runouden lahja, jolla luonto oli varustanut hänen, jäi sen kautta keskieräiseksi ja sitä takomista vaille, jota taide-niekalta vaaditaan. Hänen rikas ja hehkuva mielikuvituksensa ei tuntenut mitään rajoja, se kun ei ollut tottunut hillitsemään itseänsä. Sentähden kohtaatkin hänen teoksissaan suloisimpia, vienoimpia kuvia semmoisten rinnalla, jotka ovat aivan raakuuden rajalla. Että Alexis Kivi kumminkin paljaalla luonnonperäisellä taiteellisella aistillaan saattoi luoda semmoisen ihanan helmen kuin hänen Leansa, todistaa mikä mahtava runoilijan henki hänessä asui. Surkutella täytyy siis, että tämä runon lahjalla niin runsaasti varustettu henki ei päässyt täyteen kukoistukseen. Vaan semmoisinaankin, kuin hänen teoksensa nyt ovat edessämme, on niillä suuri merkitys alkavassa kirjallisuudessamme. Suuri yleisö tuskin milloinkaan oppinee niitä kaikkia ihailemaan niinkuin estetikomme tekevät, niissä kun kultamurut ovat kätketyt hiekan ja someron sekaan. Vaan ne, jotka ottavat vaivaksensa hakea noita kultamurusia someron seasta, tulevat ihmeeksensä huomaamaan mikä jalo ja omituinen henki tässä runoilijassa asui. Varsinkin luulemme, että alkavilla kirjailijoillamme on paljon oppimista Alexis Kiven teoksista."

Mitä yleensä sanomalehdistöömme tulee, voimme sanoa, ettei ainoakaan tammikuussa 1873 maassamme ilmestyvä suomenkielinen sanomalehti näytä jättäneen mainitsematta Aleksis Kiven kuolemaa ja sen yhteydessä lausumatta joitakin sanoja hänen muistolleen. Nämä lausunnot voivat olla joskus hyvinkin vaatimattomia ja epäyksilöllisiä, jopa toisista lehdistä lainattuja, mutta joskus puhuu niistä taas todellinen persoonallinen vakaumus. Ruotsinkielisistä eivät Borgå-Bladet, Österbotten, Wasabladet, Folkvännen tiedä mitään Kivestä eikä Kiven kuolemasta, onneksi ei myöskään Kurre.

Tohtori Rietr. Polénin toimittama viipurilainen Suomenlehti, "Sanomia kirkon, koulun ja valtion aloilta", ei vuoden 1. numerossaan tiistaina 7 p. tammik. 1873 saa tämän merkillisempää aikaan:

"† Alexis Kivi, etevimpiä maamme nuoremmista suomenkielisistä kirjaillijöistä, on 31 p. viime Jouluk. nukkunut kuolemaan. Odottamatoin tämä kuolon sanoma ei ollut, sillä tämä luonnon lahjoilla rikkaasti varustettu kirjailija oli jo kauan sairauden tähden lakannut elämän toimista. Hänen eronsa on luettava vahingoksi etenkin Suomen näytelmälliselle kirjallisuudelle, jolle Kiven äly oli tuottanut monta arvollista teosta. Tässä ei ole tilaisuutta laveammin kertoa vainajan ansioista. Muistutamme vaan semmoisen kirjaillijan, joka kansallensa on antanut Nummisuutarit, Lean, Margarethan y.m., ei ole hukkaan elänyt. Siunaus hänen haudallensa ja rakkaus hänen muistollensa."

Tämän uutisen kolme ensimmäistä lausetta julkaisi Sanomia Turusta 17 p. tammik. 1873, muutettuina m. m. sikäli, että määritelmä "tämä luonnon lahjoilla rikkaasti varustettu kirjailija" on jätetty pois.

Viipurin ruotsinkielinen lehti Wiborgs Tidning mainitsee samana 7 päivänä 3. numerossaan vain lyhyesti Helsingfors Dagbladin mukaan Kiven teokset, ilmoitettuaan niiden tekijän kuolleen 13 p. kulunutta joulukuuta. Porin ruotsalainen lehti Björneborgs Tidning lainaa taas 8 p. tammik. ilmestyneeseen 2. numeroonsa Vikingenin lyhyen kirjoituksen Kivestä, väittäen sen olevan otetun — Morgonbladetista, sekä lisäten omasta puolestaan, että Porissa on näytetty Kihlaus. Omituista kyllä ei jyväskyläläinen Keski-Suomi ole lauantaina 11 p. tammik. ilmestyneessä 2. numerossaan päässyt sen pitemmälle kuin että se on lainannut Suomalaisen Wirallisen Lehden muistokirjoituksesta alkupuolen, siihen lauseeseen asti, missä on puhetta Kiven opintojen pysähtymisestä "suureksi vahingoksi hänelle itselleen sekä isänmaalle" — lisäämättä tähän epäkiitolliseen ja vaateliaaseen loppuajatukseen omasta puolestaan ainoatakaan mietettä. Vuotta myöhemmin (10 p. tammik. 1874, n:ssa 2) on kuitenkin Keski-Suomessa lämpimämpi lausunto Kivestä siinä Kirjeessä Helsingistä, jonka nimim. "Aura" on 6 p. tammik. pääkaupungista lähettänyt ja jossa sanotaan m. m.:

"Ensimmäinen uutinen, sydäntä särkevä uutinen, minkä viime vuoden ensi päivä kertoi, oli Aleksis Kiven kuolema, jonka herättämän katkeruuden poistaa ainoastaan ne kirjalliset aarteet, mitkä hän jätti kansallensa perinnöksi."

Kuopiolainen Tapio, "Sanomia Savosta ja Karjalasta", kirjoittaa 2. numerossaan 11 p. tammik.:

"Kuollut. Kaikilta suomalaisilta tunnettu runoilija Alexis Stenvall, jonka kirjailijanimi oli Alexis Kivi, vaipui viime vuoden viimeisenä päivänä kuoleman uneen, jättäen toivorikkaan ehkä loppupuolella onnettoman elämänsä 38 vuoden ijässä. Kiven suurin merkitys meidän kirjallisuudessamme on se, että hän on luonut suomalaisen näytelmäkirjallisuuden, jonka hän juuri perusti perisuomalaiselle pohjalle. Suomen näytelmä-runoilijoiden joukossa on siis Alexis Kiven nimi iäti loistava. Rauha tomullensa! Hänen merkillisimmät teoksensa ovat: 'Nummisuutarit', 'Lea', 'Karkurit', 'Kullervo' sekä 'Seitsemän Veljestä'.

Tämän lyhyen kirjoituksen lainaa sanasta sanaan Oulun WiikkoSanomia 3 b-numeroonsa 18 p. tammik. Sensijaan kykenevät Pietarin suomalaiset lehdet omalla kynällään kertomaan Aleksis Kiven elämästä ja merkityksestä. Niinpä julkaisevat Pietarin Sanomat 52. numerossaan 30 p. jouluk. 1872 (11 p. tammik. 1873) muistokirjoituksen, jossa Aspelinin esitelmän nojalla kuvaillaan Kiven elämää ja teoksia, vaikkapa pari vuosilukua onkin sattunut menemään sekaisin. Jo edellisessä numerossaan 22 p. jouluk. 1872 (3 p. tammik. 1873) olivat Pietarin Sanomat ilmoittaneet:

"† Meille eilen tulleen tiedon mukaan, on Suomen etevin dramatillinen runoilia Aleksis Kivi joulukuun 31 p:nä Tuusalan pitäjässä vaipunut viimeiseen uneensa. Seuraavassa lehdessä tämän rakkaan kansalaisen vaikutuksesta ja elämästä enemmän."

Lehden varsinainen muistokirjoitus, johon liittyy myös lyhyt selostus Kiven hautajaisista, kuuluu seuraavasti:

"Viime numerossamme saimme lyhykäisesti ilmoitetuksi, että Aleksis Kivi (Stenvall), nerokkain runoilla, mikä koskaan suomenkielellä on kirjoittanut, joulukuun 31 p:nä on nukkunut kuoleman uneen.

Vuoden viimeinen päivä oli viimeinen myöskin kovin onnettoman miehen elämälle, oli pelastuksen päivä synkän kohtalon omaksi joutuneelle hengelle!

Aleksis Kiven elämän vaiheet ovat, lyhyesti kerrottuina, seuraavat. Hän oli syntynyt lokakuun 10 p:nä v. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärven pitäjässä. Hänen vanhempansa olivat kyläräätäli E. J. Stenvall ja tämän vaimo Anna Hamberg. Isä oli kyllä aikonut nuoren poikansa oman ammattinsa harjoittajaksi, mutta siihen toimeen ei nuori Aleksis ollenkaan mieltynyt. Hänen luonteensa ei soveltunut tuohon hiljaiseen, yksitoikkoiseen elämään käsityöläisen työpöydän äärellä. Neulaan kun häntä käskettiin tarttumaan, sieppasi hän jo nuoria poikana ollessaan pyssyn seinältä ja meni metsään, taikka istausi hän äitinsä viereen kuuntelemaan niitä kertomuksia raamatusta ja muistakin asioista, joilla tämä hänen rakas ja hurskasmielinen äitinsä tyydytteli hänen tietohaluansa. — Ensimäisen opetuksen sai siten Aleksis äidiltään; hänen isänsä, joka oli "kirjoitusmies", opetti hänelle ensimäiset alkeet kirjoitustaiteessa. Sittemmin luki Aleksis jonkun aikaa myöskin pitäjän kierto-opettajan edessä. V. 1851 lähetettiin hän kouluun Helsinkiin, jossa, hänen isänsä varat kun eivät juuri olleet liikanaiset, häntä auttoi hänen vanhin veljensä Juhana, joka toimitti jotain konttoristipaikkaa kaupungissa. Vuonna 1857 pääsi siten Aleksis seitsemäntoista (!) vuoden ijällä ylioppilaaksi. Mitään muuta tutkintoa kuin ylioppilastutkinnon ei Kivi pyrkinyt suorittamaan. Hänen mielikuvituksellinen henkensä ei taipunut järjestettyyn lukemiseen. Hän tutkiskeli ennemmin niitä oloja ja ihmiselämää, jossa hän liikkui. Tieteitä ei hän käynyt harrastamaan, mutta sen asemesta luki hän innolla ja ihastuksella runoustaiteen etevimpiä teoksia. Hänen rakkahimmat luettavansa olivat: Kalevala. Shakespeare ja Cervantes, joiden viimemainittujen runoilisin mestariteosten kanssa Kiven teokset osoittavatkin sukulaisuutta.

Kiven peräti runollinen henki ei sallinut hänen ryhtyä niihin elinkeinoihin, jotka täällä antavat leipää, hänen luonteensa oli toisaalle päin. Ensimäisten ylioppilasvuotensa ajoista, jolloin hän vielä usein oleskeli kotonansa, kerrotaan, miten hän, joka kyllä itse olisi tarvinnut kaikki mitä Jumala hänelle soi, oli niin hyväsydäminen, että hän antoi vaikka viimeisen kolikkansa, vaikkapa takin päältänsä ensimäiselle kerjäläiselle, mikä tuli häntä vastaan. Muutenkin oli Kiven olo ja elämä niin epätasaista ja tavallisuudesta poikkeavaa, että hän usein sai kärsiä mitä kovinta kurjuutta. Hänen rahatulonsa ei ollut muussa kuin niissä miehen elatukseksi vallan riittämättömissä palkinnoissa, mitkä hän etevimmistä kirjateoksistaan joskus sai vastaanottaa. Ja tämmöiset palkinnot eivät suinkaan, niinkuin jokainen arvaa, voi olla suuret niin köyhässä maassa kuin Suomessa, jossa suomenkieliset kirjalliset teokset muutenkaan eivät vielä ole voineet valloittaa suurta lukiapiiriä. — Kiven äiti kuoli vuonna 1863, hänen isänsä vuonna 1866. Vuodesta 1865 oleskeli Kivi Siuntion pitäjässä erään vanhan rouvan luona, joka kunnioituksesta sitä taidetta kohtaan, mitä Kivi niin suurella menestyksellä harjoitti, sekä osanottavaisuudesta Kiven omaa katkeraa eloa kohtaan, tahtoi keventää hänen kannettavaansa raskasta kuormaa. 1871 vuoden viimeiset päivät näkivät vihdoin, hänen kohtalonsa kurjuuden kukkulaksi, hänen henkensä uupuvan mielipuolisuuden pimeyteen, josta hänet, vuoden kuluttua, kuolema nyt on pelastanut.

Kiven merkittävimmät teokset ovat: Kullervo, ensimainen alkuperäinen suomenkielinen murhenäytelmä, johonka aine on otettu Kalevalasta; Karkurit, myöskin tragedia, jossa runoilla omalaatuisen neronsa voimalla kuvailee onnetonta rakkautta; Margareeta, Kiven viimeinen teos, johonka aine on otettu Viaporin linnan antaumisesta; Nummisuutarit, omituinen, merkillinen komedia, kuvaava talonpoikaista elämää, kappale, joka on saavuttanut huomiota Suomen ulkopuolellakin; ihana murhenäytelmä. Lea, jossa tekiä on kuvannut itämaista aateliikettä Kristuksen aikana. Kiven etevimpiin teoksiin on myöskin, ja ehkäpä "Nummisuutarien" verralla, luettava romaani Seitsemän veljestä, kertomus muutamien "suorien" suomalaisten elämästä erämaassa."

Jälkikirjoituksessa kerrotaan lyhyesti Kiven hautauksesta ja esitetään Cajanderin hautalaulu kokonaisuudessaan.

Pietarin Sunnuntailehti, "Sanomia kodista, koulusta ja kirkosta" kirjoittaa vuoden 1. numerossaan tammik. 7 (19) päivänä 1873 melkoista lyhyemmin ja välittömämmin, hiukan Suomalaisen Virallisen Lehden tapaan:

"† Runoilija Alexis Kivi eli Stenvall, niinkuin hänen oikea nimensä oli, on nukkunut kuoleman uneen 19 (31) p. joulukuuta Tuusulan pitäjässä, oltuansa viime aikana mielisairaana. Hän oli syntynyt Nurmijärvellä 10 p. lokak. v. 1834 ja tuli ylioppilaaksi syksyllä v. 1857. Tätä etemäksi ei hän pyrkinytkään, sillä hänen runollinen luontonsa ei sallinut hänen tutkia muuta kuin runollisuutta. Senpätähden tutkikin hän varsinkin vaan Kalevalaa ja Englannin suurimman teaterinäytösten tekijän Shakespearen teoksia, hyläten muut tutkinnot vallan syrjään. Tästä tuli, että niin mahtava runollinen henki, kuin hänen teoksissansa löytyykin, on kuitenkin vajalla täydellistä runollista kukoistusta. Kuitenkin ovat ne hyvinä ohjeina tuleville suomalaisille näytelmä-teosten kirjoittajille. Vainaja haudattiin 23 p. viime kuuta (4 p. tammik.). Tuusulan kirkkomaahan, jossa tilaisuudessa paitse provästi Aspegrenin siunausta, tohtori Calamnius lausui muutamia sanoja Kiven muistoksi ja kaksoisneliö ylioppilaita lauloi erään latinaisen virren ja tätä tilaisuutta varten sepitetyt suomalaiset värsyt. Hänen teoksistansa mainittakoon 'Nummisuutarit' ja ihana 'Lea'. Siunaus ja rauha hänen haudallensa!"

Tampereen Sanomat kirjoittavat 2. numerossaan 14 p. tammik.:

"† Alexis Kivi eli Stenvall, mainio runoilija ja näytelmien kirjoittaja, on viime vuoden viimeisenä päivänä kuollut. Vainajan jalon hengen synnyttämä oli muiden muassa 'Nummisuutarit', jossa teoksessa hän liikkui kansan elämän pohjalla. Hän oli 'kansan lapsi', räätälin poika Nurmijärven pitäjäästä, niinkuin moni muukin jalo Suomen mies. — Maahanpaniaiset tapahtuivat tämän kuun 4 p:nä Tuusulan kirkkomaalla. Siinä tilaisuudessa laulettiin ylioppilas Cajanderiin seuraavat sepittämät värssyt" (seuraa runo kokonaisuudessaan).

Julius Krohnin toimittama Suomen Kuvalehti julkaisee 2. numerossaan 15 p. tammik. (s. 24) muistokirjoituksen, joka on arvattavasti päätoimittajan kynästä lähtöisin:

"Aleksis Kivi kuollut.

Tammik. 5 p:nä (!) aurinkoinen pitkällisen pimeän ja sumuisen ajan perästä taas kerran kirkkaasti pilkoitti: loppumattomat rajutuulet olivat viimeinkin taas' uupuneet, ja tyyni, ihana oli päivä. Juuri silloin kulki pieni ruumissaatto Tuusulan kirkolle. Niillä, jotka kuollutta seurasivat, näkyi kasvoillaan hiljainen kaipaus, vaan ei katkera suru. Olihan myös heidän ystävällensä nyt koittanut kirkas valo pitkällisen pimeyden ja sumun perästä; olihan myös rauha nyt tullut hänen hengellensä monen rauhattoman vuoden päästä.

Aleksis Kivi on mennyt levolle! Levätköön hän makeasti vaivoistaan, sillä hän on lyhyellä elinajallansa tehnyt enemmän työtä ja saanut enemmän aikaan kuin moni parhaimmistakin. Levätköön hän makeasti, sillä hän on kansallensa, kerjennyt ko’ota aarteen, tosin osaksi, niinkuin yksi hänen ystävänsä kerran lausui, "mynttäämätöntä kultaa", mutta kuitenkin kultaa, kirkasta kultaa. Ja tästä aarteesta on Suomen alkava kirjallisuus pitkät ajat ammentava elatusvaroja, myntäten täydelliseen muotoon senkin, jota ei kova kohtalo sallinut hänen itse myntätä."

Merkillisimpiä Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettuja muistosanoja olivat ne, jotka Hämeenlinnassa ilmestyvä Hämäläinen julkaisi 3. numerossaan 16 p. tammik. 1873. Niiden kirjoittaja oli kynäilevä koulumies A. W. Lindgren, jolta ei suinkaan puuttunut omaperäisiä ajatuksia ja joka oli v. 1865 ottanut maakuntakuvauksellaan osaa samaan palkintokilpailuun kuin Kivi Nummisuutareillaan, vaikka tietysti toisessa sarjassa. Juuri tämä muistokirjoitus joutui Ahlqvistin ivailtavaksi Kielettäressä 1874, ja sen ymmärtääkin helposti, kun näkee, kuinka suuressa arvossa Lindgren pitää Kiveä ja kuinka mahdoton hänen on käsittää "erästä kirjailiaa", joka oli tahtonut Kiveltä "riistää kaiken arvon ja ansion". "Oliko se sokeutta vai kateutta?" kysyy sentähden kirjoittaja kylläkin ärsyttävästi.

Edellisessä numerossaan 9 p. tammik. oli Hämäläinen ilmoittanut:

"Alexis Kivi, syntynyt 10 p. Lokakuuta v. 1834, Nurmijärvellä, kuoli menneen vuoden viimeisenä päivänä Tuusulassa ja haudattiin tämän kuun 4 p. Tästä mainiosta runoillasta aivomme tulevassa N:ssa vähän laveammin puhua."

Luvattu kirjoitus kuuluu:

"Kun Suomen kansallisuuden into tällä vuosisadalla heräsi täyteen toimeen, otti moni mies työskennelläkseen oman kirjallisuuden alalla, ja niiden luku, jotka kansamme kielellä ovat kirjoitelleet, on jo melkein määrätön. Se on kyllä hyvä että niin on, sillä alku oman kansallisuutemme tärkeimmälle osalle on sillä tavoin anastettu. Mutta harvat näistä kirjailioista ovat vielä osoittaneet sitä harrastettua omituisuutta muussa kuin kielessä. Useimmat heistä ovat olleet pelkkiä suomentajoita, toiset mukailijoita. Jos jätämme tässä ne kirjat, jotka ovat syntyneet tieteellisyyden alalla ja lausumme ainoastaan niistä, joita kaunokirjallisuuden tuotteiksi sanomme, niin mitä ovat ne monilukuiset romanit, novellit, runoteokset y.m. muuta kuin suomennoksia ja korkeintain mukaelmia. Ne ovat pian lueteltuja, jotka ajatustensa, tunteittensa y. m. suhteen liikkuisivat omituisella suomalaisuuden pohjalla. Eikä ihme olekaan, että asian laita näin on. Jokaisen, joka on tahtonut hankkia itsellensä sitä korkeampaa sivistystä, jota kirjailialta vaaditaan, on täytynyt kouluun tullessansa heittää pois oman, lapsuutensa kielen ja opetella pukemaan kaikki ajatuksensa ja tunteensa ruotsalaiseen. Kun hän sitte olisi oppinsa ja sivistyksensä puolesta valmis jotakin kirjallista aikaan saamaan, niin hän on vieraantunut omasta kielestänsä. Hänen on ollut asia käyttää kaikissa toimissansa sitä kieltä, jolla hän oppinsa on saanut. Sepä on saattanut monen nuorukaisen näinä viime vuosikymmeninä särjettyyn tilaan. Miehessä olisi kukatiesi runokykyä ja lahjoja hyväksikin kirjailiaksi tulla. Hän tahtoisi olla niiden joukossa, jotka omaa kansaansa kohentavat ja valistavat. Vaan häneltä puuttuu tärkein välikappale: harjoitus sen kansan puheessa, jonka veri hänen suonissansa kuohuu. Hänen on vasta myöhemmin täytynyt sitä ruveta harjoitelemaan. Vaan se on usein ollut myöhäistä. Harjoitellessaan on hän vanhentunut, ja se kyky, joka hänessä nuorena eli, on rauennut, ja hänen on täytynyt hiljalleen kuolla, matkaan saamatta juuri mitään toiveistaan. Tämä on kyllä katkeraa, mutta isänmaalliselle hengelle on se ollut kostuttavaa. Jokainen uusi miespolvi alkaa samaan työn, mutta aina paremmalla menestyksellä. Ne haitat, jotka oli edellisellä, ei ole enää kaikki seuraavalla. Se kieli, jota edelliset niin kankeasti käyttivät, on jo paljon myötäisempi ja muodokkaampi seuraa ville. Ei sen edistymistä enää estä muukalaiskieliset koulutkaan, vaikka toiselta puolen omakieliset koulut sitä suuresti auttavat. Viimein tulee se aika, jona meidän kansallisuutemme kauniisti kukoistaa oman kirjallisuutemme tuuheilla lehvillä. Enteitä siihen on nähty, sen uuden keväimen ensimmäiset viserrykset ovat jo kuuluneet.

Alexis Kivi oli niiden monien vuosikymmenien vaivain ja työntekojen ensimmäinen otollinen tuote. Hän oli niin perin historiallinen tapaus, että taitava propheta olisi hänen tulonsa tietänyt ennustaa. Ja tyhjäänkö suomen kansallisuus olisi jo niin kauan ponnistellut ja taistellut? Hän tuli; vaan suurempana ja jalompana kuin olisi tiennyt toivoakaan. Jos hänen seuraajansa verrattain samassa määrässä puolensa pitävät, niin meillä todellakin on suuret toiveet tulevaisuudesta. Alexis Kivi on muutamassa teoksessaan kuvannut niin täydellisiä ilmiöitä sen kansan ja maan hengestä ja elämästä, josta hän oli syntynyt, että me hyvällä omalla tunnolla uskallamme verrata häntä nykyajan paraimpiin kuvailioihin. Hänen "Nummisuutarinsa" ja "seitsemän veljestänsä" kestävät voimakkaassa alkuperäisyydessään verrata niihin mitä esim. Walter Scott on saattanut näky viin Skottlandin vuorimaista, Dickens Englannin keskisäädystä, Cooper Amerikan erämetsistä ja Björnstjerne Björnson Norjan tunturi laaksoista, kukin tavallansa ja oman luonteensa mukaan. Ja kuitenkin oli hänelläkin vielä kieli esteenä! Mitä sitte, jos hänellä olisi ollut niin täydelleen valmistettu kieli pideltävänä, kuin esim. Englannin!

Tässä lehdessä ei ole tilaa pitkiin arvosteluihin. Olemme vain tahtoneet lausua muutaman sanan Alexis Kiven muistoksi. Hän onkin jo saanut oivallisen elämäkertojansa Kirjallisessa kuukaus-lehdessä menneeltä lokakuulta. Siinä on myöskin lueteltu hänen teoksensa ja niille ansaittu arvo annettu. Joku vuosi tätä ennen tahtoi eräs kirjailla häneltä riistää kaiken arvon ja ansion. Oliko se sokeutta vai kateutta? Me luulemme ja olemme vakuutetut että Alexis Kiven nimi tulee elämään Suomen kirjallisuuden historiassa, niinkauan kuin se kirjallisuuskin elää, joka nyt on alkamassa. Mitä hänen elämän vaiheisinsa tulee, niin olivat ne jotenkin surkuteltavia. Vaan nyt hän on kirvoitettu kaikesta tämän ajan kurjuudesta. A. W, L."

On mahdollista, että tämä Lindgrenin kirjoitus, jossa niin voimakkaasti osoitetaan ruotsalaisuuden ja ruotsinkielen ylivallan ehkäisevä vaikutus suomenkielisen kirjallisuuden kehittymiseen, on omalta osaltaan antanut eräänlaista näennäistä yllykettä siihen mitä ahtainta ruotsinmielistä puoluekiihkoa huokuvaan kirjoitukseen, minkä Åbo Underrättelser 11. numerossaan tiistaina 21 p. tammik. 1873 omistaa Aleksis Kiven muistolle. Tässä kirjoituksessa vedetään hiljainen suomalainen runoilija, joka ei koskaan ollut julkisesti sekaantunut kielipolitiikkaan, keskelle kansallisuustaistelun melskeitä, väittämällä, ettei hän itse asiassa ollut lainkaan sellainen kirjailijanero, kuin miksi "fennomaaninen puolue" väen väkisin tahtoi hänet koroittaa, jotta olisi voitu kehua suomalaisellakin kirjallisuudella olevan jotakin arvokasta näytettävänään maan ruotsinkielisen kirjallisuuden rinnalla. Vaikka Kivi siis olisi ollut vieläkin lahjattomampi kuin hän oli, olisi hänestä tehty "suomalainen näytelmäkirjallinen sankari", koska paikka oli avoin. Helppohan on olla etevin näytelmäkirjailija, kun on — ainoa. Kun Kiveltä lisäksi puuttuu hienompi sivistys ja hänen aihealansa on rajoitettu vain kaikkein karkeimman suomalaisen rahvaanelämän piiriin, nähdään siitäkin, kuinka paljon sivistys maassa taantuisi, jos fennomaanien rohkea toive, että suomi astuisi ruotsin tilalle sivistyksen kielenä, voitaisiin mikäli mahdollista heti toteuttaa. On siis turha puhua Kiveä muka kohdanneista vastoinkäymisistä ja kiittämättömyydestä, koska häntä on kohdeltu yli ansionkin hyvin ja koska hän on saanut m. m. valtion palkintona meidän oloissamme kuulumattoman suuren summan — harmi Runebergin syrjäyttämisestä v. 1865 Kiven tieltä kaikuu selvästi kirjoituksen pohjalla. Aivan turhaa on näinmuodoin myös syytellä "epäkansallista" puoluetta Kiven hyljeksimisestä ja sortamisesta, niinkuin muka kaikki fennomaaniset julkaisut ovat Kiven kuolemasta puhuessaan tehneet.

Åbo Underrättelser oli 7 p. tammik. lyhyesti ilmoittanut "nuoren suomalaisen näytelmärunoilijan" Alexis Stenvall-Kiven kuolemasta ja luvannut seuraavaan numeroonsa "liittää muutamia sanoja hänen kirjallisesta toiminnastaan ja merkityksestään, senlaisina kuin me ne olemme käsittäneet". 5. numeroonsa 11 p. tammik. oli lehti Hufvudstadsbladetista, ottanut selostuksen Aleksis Kiven hautajaisista, tosin ilman Cajanderin runoa, mutta vasta 21 p. oli tuo luvattu laajempi kirjoitus valmis, koska kirjoittaja oli ensinnä tahtonut täydentää Kiven teosten tuntemustaan. Tämä omalaatuinen kirjoitus, joka on päivän numerossa ensimmäisenä, kuuluu seuraavasti:

"Alexis Kivi.

Viime vuoden viimeinen päivä oli Alexis Stenvallin kuolinpäivä, miehen, joka oli salanimellään "Alexis Kivi" tunnettu suomenkielisenä kaunokirjailijana. Julkaistessamme siitä uutisen lupasimme lausua mielipiteemme tämän nuoren runoilijan merkityksestä maamme kirjallisuudelle. Tämän lupauksen täyttäminen on lykkäytynyt näihin asti, koska olemme halunneet eräissä suhteissa omalta osaltamme täydentää hänen teostensa tuntemusta voidaksemme epäröimättä tuoda julki arvostelumme.

Tiedon tultua Stenvallin kuolemasta kuultiin kaikkien sanomalehdistöön kuuluvien fennomanian äänenkannattajien yhdestä suusta toistavan tuota muutoin jo emienkin kuultua lausepartta, että hänen elämänsä sekä ihmisenä että kirjailijana oli ollut yhtä köyhää ilosta kuin rikasta surusta ja vastoinkäymisistä. Ei ole rajoituttu ainoastaan valittamaan sitä todella valitettavaa kohtaloa, joka tuli Stenvallin osaksi ihmisenä, vaan on samalla koetettu yhä uudestaan asiaa toistamalla vakuuttaa yleisölle, että Kivi muka joutui kirjailijana, miltei yhtä kovan kohtalon uhriksi, sen nimittäin, että hän, osanaan kiittämättömyys, jääden ilman tunnustusta ja rohkaisua, kohdaten pelkästään välinpitämättömyyttä ja vastoinkäymisiä, uhrasi rikkaan henkensä lahjat isänmaansa kirjallisuuden hyväksi. Ja tästä kiittämättömyydestä on luonnollisesti helposti ymmärrettävin viittailuin pantu vastuuseen "epäkansallinen" puolue, t.s. kaikki ne, jotka yhtä vähän esteettisissä kuin valtiollisissa kysymyksissä päästävät kieliharrastuksen määräämään arvosteluaan.

Me olemme puolestamme sitä mieltä, että runoilija Kivelle sattui kadehdittavampi osa kuin useimpien muiden, suunnilleen samaa kirjallista suuruusluokkaa olevien kirjailijain kohdalle, ja että hän sai paljon enemmän tunnustusta ja rohkaisua kuin runoilijat tavallisesti.

Muistakaamme, että Stenvall sai heti suojelijakseen ja suosijakseen Fredrik Cygnæuksen, jonka jalo, lämmin into tien raivaamiseen neroille, niin pian kuin hän luulee sellaisen löytäneensä, perin helposti panee hänet yliarvioimaan suojattiensa ansioita, ja joka sitäpaitsi kylläkin! osaa julkisesti puoltaa heitä, jos niiksi tulee. Tämän suojelun etuja joutui Kivikin varsin usein nauttimaan: erikoisesti pyydämme huomauttaa Cygnæuksen kirjoittamasta "Nummisuutarien" arvostelusta. Vähäksi ei ole arvattava se onni, mikä tulee nuoren, vasta mestaruutta kaukaa tavoittelevan runoilijan osaksi, kun hän saa hyväntahtoiseksi, niin, ihailevaksi arvostelijakseen maansa etevimpiin, arvossapidetyimpiin kirjallisiin suuruuksiin kuuluvan miehen. 340 Muistakaamme lisäksi, että myöskin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on rohkaissut Kiven kirjallista tuotantoa, että se on palkinnut ja painattanut useita hänen teoksiaan, että hänen osakseen vuonna 1865 tuli meidän maassamme ennenkuulumaton julkinen tunnustus, hänelle kun annettiin hallituksen kirjallisista ansioista säätämä suuri 2500 markan palkinto. Älkäämme lopuksi liioin unohtako, että Kivi, onnellista kylläkin, esiintyi draamallisena kirjailijana aikaan, jolloin fennomaaninen puolue syvästi tunsi suomenkielisestä kirjallisuudesta draaman alalla puuttuvan suurmiestä, johon voitaisiin viitata sen väitteen tosiasialliseksi kumoamiseksi, että suomalainen kirjallisuus jäisi tässä suhteessa maamme ruotsalaisesta verrattomasti jälkeen. Luonnollisesti tämä puolue tervehti Kiveä ilomielin ja teki hänestä ensi luokan suuruuden — epäilemättä olisi samoin käynyt jonkun vähemmänkin lahjakkaan henkilön, kunhan sellainen olisi vain yhtä sopivasti ilmaantunut. Sentähden potkaisikin fennomaaneja onni, kun Kivi todella oli mies, jolla oli useita eteviä kirjailijaominaisuuksia, sillä siten saattoi hänen jumaloimisellaan olla edes jonkinlaista todellista pohjaa, eikä yliarviointi pistänyt heti silmään. Mutta kuten sanottu, on pidettävä myös Kiveä kohdanneena onnensattumana, että hän siten tuli oikealla hetkellä, kun fennomaaninen puolue oli julistanut suomalaisen näytelmäkirjallisen sankarin toimen avoimeksi. Kun pitää mielessä mitä nyt olemme esittäneet, täytyy ihmetellen kysyä, mitä on tuo puhe kiittämättömyydestä, tunnustuksen kieltämisestä, alituisista vastoinkäymisistä y.m.s.? Näyttää tosiaan siltä, kuin vaadittaisiin Suomen kansaa suomaan runoilijapanteoniinsa Kivelle sija ennen Runebergin, Weckselliä, Topeliusta ja Cygnæusta, kuin vaadittaisiin Suomen kansaa unohtamaan 'Daniel Hjort' 'Karkurien' tähden ja 'Kungarne på Salamis' 'Nummisuutarien' vuoksi! Vai mitä vaadittaneen, jotta tunnustettaisiin Kiven saaneen kirjailijana mitä hänelle kuuluu?

Mutta eikö Kivi sitten ole etevin, suomenkielinen näytelmäkirjailija? On kyllä, sillä hän on — ainoa, ellei nimittäin oteta lukuun muutamia vähäpätöisiä ja ala-arvoisia tuotteita. Näillä sanoin emme kiellä Kiven ansioista ainoatakaan, väitämme vain, että hänen on näytelmäkirjailijana saavuttamastaan suuresta maineesta hyväksi osaksi kiittäminen sitä seikkaa, että hän kirjoitti suomeksi ja että hänen teoksiaan on siksi arvosteltu vielä perin köyhän ja kehittymättömän suomenkielisen kirjallisuuden kannalta. Jos hän olisi kirjoittanut ruotsiksi ja hänen runouttaan olisi tarkastettu ja arvosteltu maamme kirjallisuuden (niin hyvin ruotsalaisen kuin suomalaisen) kehityksen näkökulmasta, hän olisi epäilemättä saanut tyytyä vaatimattomampaan sijaan maamme kirjallisuudenhistoriassa.

Sillä joskin Kivellä on muutamia ominaisuuksia, joita suurempia on harvalla näytelmäkirjailijalla, havaitaan toisaalta hänen kirjallisessa toiminnassaan puutteita, jotka ovat ominaisia vain alemman asteen kirjailijoille.

Kiven suurin ansio on hänen kykynsä sattuvan realistisesti piirtää syvien rivien luonteita sekä kuvata suomalaisen talonpojan elämää. Vain se, joka on itse ollut talonpoikaistuvissamme niin arki- kuin juhlahetkin, kykenee täysin käsittämään ja nautinnokseen katselemaan niitä erinomaisia kuvauksia, joita meille on jäänyt Kiven kynän jäljiltä, varsinkin niitä, jotka sisältyvät hänen meidän mielestämme parhaaseen teokseensa, "Nummi-suutareihin". Avoimin silmin hän on katsellut ympärilleen siinä piirissä, missä hän vietti nuoruutensa, ja avoimin korvin hän on kuunnellut sitä alkuperäistä, jäljittelemätöntä huumorin laatua, joka esiintyy perin luonteenomaisena piirteenä meidän muutoin hitaassa, useinkin hieman raskasmielisessä rahvaassamme.

Mutta näiden koomillisten, tavallisesti burleskien kuvausten realismi menee monasti sen rajan yli, missä kauneus lakkaa, ja paljastaa mielikuvituksen kyynillisyyttä, kauneudentunnon puutetta, joka ei varmaankaan juonna juuriaan vain tekijän kasvatuksesta, vaan myöskin hänen persoonallisuudestaan.

Lienee kuitenkin otaksuttavissa, että jos Kivellä olisi ollut tilaisuutta — ja jos hän olisi halunnut käyttää sitä hyväkseen — laajentaa näköalojaan maalaismökin seinäin ulkopuolelle sekä tutkia ihmisiä ja luonteita piireissä, joissa sivistys ja jonkinlainen hienostus on ollut vallalla, olisi se varmaankin jättänyt edullisia jälkiä hänen kirjalliseen toimintaansa, ilman että hänen rakkautensa ja harrastuksensa suomalaista talonpoikaa kohtaan olisi silti tarvinnut vähentyä tai ilman että hänen olisi tarvinnut olla ottamatta aiheitaan heidän elämästään ja käsittelemättä niitä täysin realistisesti.

Jos Kiven näköpiiri ja ihmistuntemus olisi täten laajentunut, olisi hänen ehkä myös onnistunut luoda elämän eri piireihin kuuluvia luonnekuvia. Nyt on käynyt niin, että niin kauan kuin hän liikkuu sen yhteiskuntaluokan parissa, jonka hän on oppinut todella perinpohjin tuntemaan, on hänen luonteenkuvauksensa aivan verratonta. Silloin hän ei luo vain talonpoikaistyyppejä, vaan todellisia ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta, niin eläviä, että heidät tapaa heti ensimmäisessä pirtissä, mihin jalallaan astuu. Mutta kun hän ottaa kuvatakseen muiden yhteiskuntaluokkien henkilöitä, ovat nämä kokonaan vailla raikasta, sykkivää, yksilöllistä elämää. Tämä koskee varsinkin nuoria naisluonteita, joita hän on yrittänyt kuvata näytelmissään. Näkee selvästi, ettei tekijä ole tutkinut todellisen elämän tarjoamia alkuperäisolentoja, vaan jäljentänyt heidät itse luomastaan ihannekuvasta. Pääpiirteiltään he siksi kaikki muistuttavat toisiaan. He eivät elä ja tunne niin voimakkaasti kuin heidän kuvia ja runollisia käänteitä tulviva puheensa ilmaisee.

Näytelmäkirjailijana Kivi omaa tuon suuren kyvyn, että hän pystyy luomaan yksityisiin kohtauksiin ja tilanteisiin oivallista dramaattista vaikuttavuutta, mutta häneltä puuttuu keskittämisen taito. Lavealle yksityiskohtiin harhautuen hän unohtaa tavoitella keskitettyä dramaattista kokonaisvaikutusta. Kiven toinen suuri ja huomattava vika on myös alkuperäisen, luovan mielikuvituksen puute. Sentähden ei hänen näytelmiensä pohja-kaavaus yleensä olekaan kovin omaperäinen, ja kun hän toisinaan päästää mielikuvituksensa omin neuvoin luomaan tapahtumaa tai tilannetta, hän epäonnistuu useimmiten. Silmäimme edessä on silloin tosin tavallaan alkuperäisiä kuvia, mutta niin järeän groteskeja, että ne tekijän tahtomatta synnyttävät naurua. Johdatamme vain mieliin esimerkkinä seitsemän veljestä (samannimisestä romaanista) istumassa neljä päivää Hiidenkivellä 33 härän piirittäminä!!

Tällainen on lyhyesti sanoen käsityksemme Alexis Kiven kirjailijatoiminnasta. Siitä käy ilmi, että tosin pidämme häntä ansiokkaana kirjailijana, mutta emme suinkaan sellaisena kirjallisuudessamme käänteentekevänä nerona, jollainen hänestä on pyydetty tehdä. Se seikka, että hän on erikoisesti suomenkielisessä kirjallisuudessa harvinaisen huomattava ilmiö, todistaa vain, kuinka paljon tämä kirjallisuus on täkäläisestä ruotsalaisesta jäljessä, ja kuinka kauas siis painuisimme ajassa taaksepäin, jos voitaisiin toteuttaa tuo fennomaanien rohkea toive, että annettaisiin suomenkielen sivistyksen ja kulttuurin kielenä mikäli mahdollista heti paikalla astua ruotsin tilalle.

Määrätyssä mielessä on Kiven kirjallinen toiminta kuitenkin, niinkuin olemme aikaisemmin huomauttaneet, uraauurtava, nimittäin siten, että hän yhtä lämpimän rakkauden kuin kyvyn ohjaamana on tutkinut Suomen kansan elämää ja luonteenpiirteitä sekä tuonut nämä aiheet kirjallisuuteen tavalla sellaisella, joka osoittaa, että runous voi käyttää niitä hyväkseen ja että ne ovat runsas lähde, jonka pohjiin niin novelli- kuin näytelmäkirjailijan, niin valtavan kuin varsinkin humoristisen kynäilijän maksaa vaivan tunkeutua. Toivomme hartaasti, että Kivelle ilmestyy pian tällä alalla seuraajia, joissa hänen terävään huomiokykyynsä ja reippaaseen realismiinsa yhtyy korkeampi humanistinen sivistys ja avarampi luova nero.

Sitä odotellessa on kylläkin vaivanarvoista tutustua siihen, mitä Kivi on pystynyt saamaan aikaan tässä suhteessa. Ja tähän tarkoitukseen suosittelemille lämpimästi "Nummisuutarit"-nimistä huvinäytelmää. Samoissa maailmoissa runoilija liikkuu myös yksinäytöksisessä komediassaan, nimeltä "Kihlaus" sekä "Seitsemän Veljestä"-nimisessä romaanissaan, vaikkakaan nämä viimeksimainitut eivät läheskään kohoa ensinmainitun rinnalle.

Kiven muista draamoista, jotka eivät liiku suomalaisen talonpojan maailmassa, ovat hänen ensimmäinen näytelmänsä "Kullervo" (Kalevalan syvän traagillinen Kullervo-episoodi näytelmäksi muodostettuna) sekä hänen viimeisensä ("Lea", jonka toiminta tapahtuu Palestiinassa Kristuksen aikoina) monessa suhteessä huomattavimmat. Näissä molemmissa näytelmissä hän liikkuu aloilla, joita hän — niinkuin kaikki muutkin — on voinut oppia tuntemaan ainoastaan kirjallisuutta tutkimalla, ja hän osoittaa tutkineensa näitä lähteitä yhtä tarkoin, elleikään aina yhtä menestyksellisesti kuin suomalaisen kansan erikoispiirteitä. Mutta kun hän, niinkuin esim. 'Karkureissa' tai hänen kuolemansa jälkeen julkaistussa 'Margaretassa', sovittaa toiminnan nykyaikaan sekä panee esiintymään henkilöitä, jotka kuuluvat hänen niin sanoaksemme vain etäältä tuntemiinsa yhteiskuntaluokkiin, silloin eivät hänen ylempänä esittelemämme hyvät kirjailijaominaisuutensa kykene pääsemään oikeuksiinsa, jota vastoin puutteet näkyvät sitäkin selvemmin, mikä tietysti ei kuitenkaan estä niissä esiintymästä erinäisiä arvokkaita ja kauniita kohtia. — Lyhyt draamallinen runoelma "Yö ja päivä" on meille kokonaan tuntematon, mutta lienee joka suhteessa vähäpätöinen.

Kivi on myös esiintynyt lyyrillisenä runoilijana julkaisemalla vuonna 1866 runovihkosen, nimeltä "Kanervala", mutta ilman menestystä. Tuossa pikku vihkossa tapaa kuitenkin runoja, joissa on kieltämättä oikeaa runollista pyrkimystä. Tämä koskee varsinkin niitä runoja, joihin maalaistapaukset ovat tekijää innoittaneet, sellaisia kuin esim. "Helavalkea", "Karhun pyynti" y.m. Mutta muoto, johon hän on pukenut vaikutelmansa ja niiden synnyttämät ajatukset, on toisinaan niin epäonnistunut, että runon nautittavuus häviää, samoin kuin itse kielikin on useimmiten epätasaista, särmikästä ja raskasta."

Syystä kyllä otti U. Suometar torjuakseen ainakin yhden väärän väitteen tämän kirjoituksen monista. Se kirjoitti maanantaina 27 p. tammik. 1873 (n:o 11):

"Åbo Underrättelser on viime tiistai-numerossaan ollut arvostelevinaan A. Kivi vainajan teoksia ja käyttänyt tätä tilaisuutta osoittaakseen, että 'fennomaanit' ovat tehneet hänestä paljoa etevämmän taideniekan kuin hän todellakin oli. Toinen puoli tästä nerokkaasta arvostelusta, joka on lähes neljän palstan pituinen, koskee oikeastaan 'fennomaaneja' eikä Kiveä. Me emme suinkaan ole aikoneet ruveta Å. U:n mielipiteitä vastustamaan. Tahdomme ainoastaan mainitusta arvostelusta suomentaa tähän vähäisen kappaleen, joka osoittaa kuinka suuressa määrässä Å. U. pitää totuudesta lukua, kun se ottaa 'fennomaaneista' puhuakseen. Kohta arvostelunsa alussa sanoo Ä.U.:

’Kun tieto tuli Stenvallin kuolemasta, kuultiin kaikkien fennomanian äänenkannattajain sanoma-kirjallisuuden alalla yhtä suuta kertovan sitä lausetta, jota muutoin ennenkin on kuultu, että nimittäin hänen elämänsä sekä ihmisenä että kirjailijana on ollut yhtä köyhä ilosta kuin rikas surusta ja vastoinkäymisestä. Siinä ei ollut kylliksi, että surku tehtiin sitä todellakin surkuteltavaa kohtaloa, jonka alaisena Stenvall ihmisenä oli, vaan ompa myöskin koetettu, sitä alituisesti kertomalla, vakuuttaa yleisölle, että kirjailija Kivi on ollut melkein yhtä kovan kohtalon uhrina, sen nimittäin, että hän, kiitosta, kiitollisuutta ja kehoitusta saamatta, ainoastaan kylmyyttä ja vastoinkäymisiä kohdaten, on uhrannut rikkaan henkensä lahjoja isänmaansa kirjallisuudelle. Ja tästä kiittämättömyydestä on tietysti ymmärrettävillä viittauksilla syytetty "epäkansallista ('antinationella') puoluetta, s.o. kaikkia niitä, jotka yhtä vähän kaunotieteeilisissä kuin valtiollisissa kysymyksissä antavat kieliharrastuksen määrätä mielipiteitään.’

Hauska olisi tietää missä Å. U. 'fennomaanein' sanomalehdissä on nähnyt näitä tällaisia arveluita, joita se kuitenkin väittää "kaikkien yhtä suuta" kertoneen. Me kuulemme ne ensikerran Å.U:n suusta. Ennen me niitä emme ole kuulleet ja sitä vähemmin olemme itse niitä lausuneet, — ja tottahan Å. U. kuitenkin lukenee meitäkin "fennomaanein" joukkoon."

Niiden vaatimattomien muistosanojen lisäksi, mitkä Suomen Kuvalehti oli julkaissut 15 p. tammik. 1873 ilmestyneessä 2. numerossaan, sisältää se 10. numerossaan (ss. 114-116) 15 p. toukok. Forssellin piirtämän Aleksis Kiven kuvan ohella laajemman kirjoituksen, jonka alla on Eliel Aspelinin tunnettu nimimerkki "Ellei" ja jossa eloisasti kertoillaan tapauksia Kiven elämästä ja myötätuntoisesti arvioidaan hänen teoksiaan.

"Runoilija Aleksis Kivi.

Neljä vuotta ou siitä kulunut.

Ehtoolla 10 p. Toukokuuta v:na 1869 oli Helsingin kiviteateri täpötäynnä kansaa. Osaksi näytti läsnäoleva yleisö hyvinkin oudolta sille, jonka tapana oli ollut usein teaterissa käydä. Parterrilla ja riveillä istui, näet, ylen monta täällä ennen harvoin nähtyä. Joka tyystemmin tarkasteli, näin siellä istuvan suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä, suomenmielisiä ja ruotsinmielisiä sivuttaisin.

Tänä ehtoona piti Suomen kielen ensikerran kaikuman pääkaupungin komeassa "Uudessa teaterissa". Tänään oli Aleksis Kiven "Lea" ensikerran näytettävä, ja mikä kaikkein kummimpaa, Rouva Raa, umpiruotsalainen näyttelijä, oli ottanut toimittaaksensa näytelmän päähenkilön, Lean, osan.

Mikä lieneekään kaikki katsojat tänne tuonut — kentiesi pelkkä uteliaisuus useimmat — varmaa vaan on, että alusta aikain tuntui mielialassa jotakin juhlallista. Sykkivin sydämin odotettiin esiripun nousemista.

Esirippu nousee. Katsojien edessä makaa Pilven veikko kuoleman kalpeana, surevien keskellä, kirkkotarhan nurmella, ja morsiamensa laulaa iki-ihanat sanat:

"Enemp’ on kuin elo, näin mä, lempi, Enempi kuin lempi moinen kuolo!"

Tämä kuva, kaikessa murheellisuudessaan kuitenkin voiton kuva, enensi tuota mielialan juhlallisuutta, ja esirippu nousee uudestaan. Vanha publikaani Sakeus nostaa meissä surkuttelemista, fariseus Joas vihaa; silloin astuu Lea loistavin silmin, hohtavin poskin, kauniissa itämaisessa puvussa sisään. Vilkkaasti yleisö häntä tervehtää. Mutta hiljaan! — Hän puhuu: hän kertoo innostuneena niitä ikuisen rakkauden sanoja, joita hän juuri on Vapahtajan suusta kuullut. Ensin kummastellaan näyttelijän taitoa, mutta pian kuunnellaan ainoastaan Leaa. Sanat hänen huuliltansa käyvät katsojille sydämeen, he yhä enentyvällä osanottamisella seuraavat hänen kohtaloansa, siksi kuin se suuriinmaksi onneksi muuttuu ja Lea vainoojallensa lausuu viimeiset sanansa: "Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste!"

Näitten viimeisien sanojen vaiettua vallitsee hetken hiljaisuus; mutta jo saa yleinen ihastus äänivuoronsa. Kaikki yhtyvät kiitokseen. Vilkkaampia käsien taputuksia, innollisempia ylistys-huutoja ei Helsingin teaterissa ole kuultu. Eri mieltä, eri kieltä tässä ei nähty, ei kuultu. Kaikki olivat kuulleet meidän suloisen äitinkielemme palvelevan ylevintä taidetta. Hetken juhlallisuus oli kaikki voittanut, ja kaikille tuntui ikään kuin tänä ehtoona olisi yksi rengas niistä kahleista, jotka armasta kansaamme vielä sitovat, mureniksi murtunut. Muistiko kukaan tässä ihastuksessa tekijää? Missä hän oli tällä hänen kunnian-päivänänsä? — Vielä samana päivänä oli Aleksis Kivi ollut kaupungissa, vaikk’ei hän uskaltanut eikä mielinyt jäädä tänne ehtooksi. Hän lähti kotia, Siuntioon, jossa hän tähän aikaan asuskeli.

Muutamat ihmiset ja tapaukset miIt'ei muutu kohta tarinan tapaisiksi, jo silloin kun heidän kuvansa vielä pitäisi aivan selvänä muistossa elämän. Vaikka vielä ollen ajassa läheisiä, näyttävät ja tuntuvat he etäisiltä.

Runoilijamme Aleksis Kivi kuuluu näihin.

Yksinäisyyttä hän rakasti, ja yksinäisyydessä hän eli. Nummisuutari-komedian hän meille tarjoi, samoin kuin ihanan Lea-näytelmän, paljon kysymättä, mitä ihastusta ne nostivat. Ikäänkuin juuri kerrottuna iltana on hän aina elämän syrjässä, näkymättömissä pysynyt. Hänen tuottamansa runoelmat vaan elävät yhä selvenevässä valossa.

Aleksis Stenvall syntyi Palojoen kylässä Nurmijärven pitäjässä, 10 p. Lokakuuta v:na 1834. Hänen isänsä oli räätäli Eerik Juhana Stenvall, umpisuomalaista sukua, vaikka ruotsalaisella nimellä. Vuonna 1857 tuli Aleksis ylioppilaaksi; Joulukuun 31 p. v:na 1872 hän nukkui kuoleman uneen Albert veljensä luona Tuusulan kirkonkylässä.

Hyvin varhain havaittiin Aleksis-pojassa jotakin tavatonta. Leikkikumppaneistaan erosi hän terävämman älyn puolesta, ja hän oli heidän varsinainen johtajansa. Eräs hänen lapsuuden ystävistänsä lausui, kerrottuansa Aleksis-pojan nuoruudesta: "kaikista hänen toimistaan ja käytöksistään näkyi, että herra piti hänestä tuleman".

Ylioppilaaksi tultuansa, hän lukukausina oleskeli Helsingissä, jossa hän runoilijakykynsä kautta sai monta ystävää, jotka toimittivat palkintoja hänen kirjoitelmistansa. Näistä ystävistä ja holhojista on Fredrik Cygnæus etupäässä mainittava. Myöskin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on osoittanut hänelle paljon suosiota, painattaen ja palkiten kaikki hänen suuremmat teoksensa ("Kullervon", "Karkurit" ja "Seitsemän Veljestä"), Ja saipa hän v. 1865 valtionkin suuren palkinnon (2,000:n.) 'Nummisuutari' komediasta.

Ilman näitä palkintoja hän ei laisinkaan olisi toimeen tullut. Puutteessa sai hän sittenkin elää, usein aivan suuressakin; mutta hän ei koskaan valittanut. — Hänen alkuperäistä synkkämielisyyttään tämä tietysti kuitenkin enensi. Kesä-aikoina oli hän usein Siuntion pitäjässä, jossa eräs hänen veljistään piti arennilla jonkun maatilan. Täällä tutustui hän erään vanhan rouvas-ihmisen kanssa, joka vuonna 1865 ystävällisesti käski runoilijan Siuntioon luoksensa asumaan. Kirjeissä, jotka hän täältä kirjoitti kotia, mainitsee hän usein mamselli Lönnqvist’in suurta hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, ja varma on, että tälle kunnioitettavalle rouvasihmiselle olemme suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä ilman hänen hoidottansa olisi Aleksis Kivi tuskin voinut niin monta katoamattoman muistia meille jättää. Kiven ruumiin ja sielun kivuloisuus, näet, oli yhä pahenemassa, siksi kuin mielettömyyden yö hänet kevättalvella 1870 valloitti ja piti hänet siteissänsä kuolemahetkeen saakka.

Aleksis Kivellä oli omituinen luonne, jonka pääkohdat aivan tarkkaan tavataan hänen runoelmissaan. Hän oli helläsydäminen, hienotunteinen ja yleensä hiljainen olossaan; mutta kun niin sattui, saattoi hän kuitenkin aivan äkkinäisesti hillitsemättömään raivoon joutua. Olkoon tässä kerrottuna tätä hänen luonnettansa hyvin osoittava tapaus. Jonakin katovuonna viime kymmenluvulla saapui Kivi jollakin matkalla erääsen kestikievariin. Täällä sai hän sanomalehden lukeaksensa, ja näki kertomuksen eräästä papista, joka oli petollisesti käyttänyt nälkäännääntyville kerättyjä apurahoja. Tämä epärehellinen teko hirmustutti runoilijan sydäntä. Samassa tuli kestikievariin toinenkin vieras, joka pahaksi onneksi sattui olemaan pappismies. Hänen mielensä noin ollen raivoisena, kohtelee Kivi vallan pahasti tätä pappia, ikäänkuin hänen olisi ollut jotakin tekemistä tuon kunnottoman pettäjän kanssa. Tästä nousi ankara juttu, jota ei suinkaan meidän runoilijamme kiittänyt. Eräs hänen ystävistään kysyi häneltä, tämän kuultua, oliko asiassa perää. "Onpa vaan", vastasi Kivi, "kertomus jumalattomasta petoksesta minua niin inhoitti, etten voinut olla pappia loukkaamatta." Omaisiansa, varsinkin äitiänsä, ja kotiseutuja Aleksis Kivi hellästi rakasti. Ahkerana metsämiehenä käyskeli hän nuorempana Nurmijärven erämetsät ristinrastin. Hän sanoi toisille ymmärtävänsä tuulen tohinaa hongistossa. Ylen kauniisti onkin hän maamme luontoa kirjoissaan kuvaillut. Tänne kotipuoleen hän joku vuosi ennen kuolemaansa ikävöi Siuntiosta, ja kun jo vanhempansa olivat kuolleet, kirjoitti hän sieltä ja pyysi veljensä vuokrata hänelle "vinnikamarin", jossa hän nuorena ylioppilaana kotona oli asunut. Hän sanoo samassa kirjeessä haluavansa takaisin suomalaiseen paikkakuntaan. Mikä syy lienee ollutkaan, tämä toivo ei pitänyt täyttymän. Suomenkielisenä tuli Aleksis Kivi kouluun, mutta koulun kautta hän ruotsalaistui, niin että hän aluksi käytti ruotsin kieltä runoelmihinsa. Jo ennenkuin hän tuli ylioppilaaksi, oli hän kirjoittanut, paitsi lyyrillisiä runoelmia, useita draamallisia kokeita. Näistä ajoista ei kuitenkaan ole tuskin riviäkään tallella. Hänen painetut teoksensa ovat seuraavat: Kullervo (murhenäytelmä, 1864), Nummisuutarit (komedia, 1864), Kanervala (lyyrillisiä runoelmia, 1866), Kihlaus (komedia, 1866), Karkurit (näytelmä 1867), Yö jä Päivä (draamallinen kohtaus 1867), Lea (1869), Seitsemän veljestä (humorillinen romaani. 1870), Margareeta (näytelmä, 1871).

Kivi oli siis hyvin tuottelias runoilija, ja paitsi näitä painetuita on hän vielä käsikirjoituksinakin jälkeensä jättänyt useamman draamallisen kappaleen esim. "Alma", "Leo ja Liina", molemmat yksinäytöksellisiä, komedian "Olviretki" ja murhenäytelmän viidessä näytöksessä, "Canzion". Muutoksilla voi kentiesi suomalainen teateri saada näistä kotimaisia lisiä itselleen.

Se runoilijahenki, joka näissä teoksissa ilmestyy, on rikas ja monipuolinen, vaikka mahtavin koomillisessa laadussa. "Nummi-suutari"-komediassa ja "Seitsemän veljeksen" romaanissa on hän Hämeenmaan kansa-elämää aivan mainiosti kuvaillut. Hän osasi sen niin oivallisesti tehdä, koska hän juuri tämän kansan keskuudessa oli syntynyt ja mieheksi kasvanut, ja me tiedämme, että runoilija nämät kirjat suurimmalla innolla kirjoitti.

Jollei Kiveltä suuressa määrässä olisi puuttunut taiteellista kasvatusta, niin olisi hän runoilijana ollut verrattava kaikkein maiden etevimpiin runoniekkoihin. Nyt on ainoastaan ikäänkuin sattumalta joskus hänen runoilija-intonsa käynyt taiteellisestikin lähes moittimatonta polkua, esim. "Nummisuutari"-komedian toisessa näytöksessä ja "Lea"-näytelmässä. Tämä yleinen puuttuvaisuus on syynä siihen, että romaania "Seitsemän veljestä" niin ylen tylysti on tuomittu.

Sangen kurja oli tämän nerokkaan runoilijan maallinen elämä; kiittäkäämme häntä sitä enemmin siitä mitä hän meidän kirjallisuutemme hyväksi on tehnyt. Kivi on lohduttava todistus kansamme runoilishengen elossa olemisesta. Että suomenkielisen kirjallisuuden alkuhetkillä sitä niin melkoisesti rikastuttavia miehiä syntyy, antaa hyvän luottamuksen tulevaisuutehen. Eläköön Aleksis Kiven muisto, tuottakoot hänen teoksensa yhä useammalle Suomalaiselle ihastusta ja enentäkööt rakkautta armasta isänmaata kohtaan. Sitä ne voivat tehdä, ja silloin ne vaikuttavat mitä runoilijan palava sydän niillä on tarkoittanut.

Onnen kaupaksi on sanottava se sattumus, että Kuvalehden lukijat nyt saavat tässä hänen kuvansa nähdä. Rauhallisesti hän jo oli viimeiseen uneen nukkunut, kun eräs vanha ystävä saapui ruumis-arkun ääreen ja piirsi meille muistoksi runoilijan kasvojen kuvan. Ystävän muisto kasvot elähytti, ja ne, jotka Aleksis Kiven hänen eläessään tunsivat, kehuvat tätä kuvaa onnistuneeksi."

10. ALEKSIS KIVEN HAUTAUS.

Samoin kuin sanomalehdet yleensä ilmoittivat Aleksis Kiven kuolemasta ja omistivat hänelle muistosanoja, laadultaan ja arvoltaan tosin hyvin vaihtelevia, kertoivat ne myöskin laajemmin tai suppeammin muutamia päiviä myöhemmin tapahtuneista runoilijan hautajaisista.

Kiven ihaileva ystävä Emil Nervander on Nuoressa Suomessa v. 1901 (ss. 159-170) esittänyt seikkaperäisen selostuksen näistä hautajaisista. Muutamat valaisevat otteet tästä selostuksesta saakoot tässä sijansa. Niinpä kirjoittaa Nervander vainajan saattajista ja tämän ajan hautajaistavoista:

"Aleksis Stenvall olisi nähtävästi tullut haudatuksi kuin halvin mäkitupalainen, jollei hänellä oksi ollut kourallinen hartaita ystäviä Helsingissä, jotka täydellisesti ymmärsivät, mitä Suomen kansa hänessä oli omistanut ja aina tulisi omistamaan. Kaikki olivat he nuorempia kuin 38 vuotiaana kuollut runoilija, kaikki olivat tuntemattomia miehiä ja melkein kaikki kuuluivat he pohjalaiseen osakuntaan. Näiden yhtä luonnollinen kuin välttämätön velvollisuus oli, että Kivi saisi silloisen tavan mukaan niin 'kunniallisen' hautauksen kuin suinkin, niin pieniksi kuin juhlallisuuksien täytyikin jäädä, koska hänen hautansa luotiin siihen aikaan jotenkin syrjäisenä pidettyyn maaseutuun, vaikka rautatie sen yhdistikin Helsinkiin.

Siihen aikaan ei hautajaisissa vielä ollut sitä komeutta, joka myöhemmin on käynyt tavaksi. Juhlallisempi saatto tuli ainoastaan korkeassa asemassa oleville vanhemmille henkilöille osaksi; myöhemmän ajan tavatonta kukkaisloistoa haudalla ei tunnettu; laakeriseppele arkulla oli mitä suurimmasta merkityksestä, ja muistopuheet maahanpanijaisissa, jo vanhastaan tunnetut täällä, olivat tavallisia ainoastaan etevimpien miesten haudoilla. J. J. Nervanderkin, jonka kuolema 1848 kumminkin herätti yleistä hämmästystä ja surua, ja jonka muistoa Suomen ylioppilaskunta kunnioitti seuraamalla hänen maallisia jäännöksiä hautaan, — siihen aikaan tavaton kunnianosotus — sai koristamattoman ruumisarkun, eikä yhtään puhetta pidetty hänen haudallaan, vaikka hänen uskollinen ystävänsä F. Cygnæus seisoi sen partaalla. Kumminkin lauloivat ylioppilaat Z. Topeliuksen liikuttaville sanoille Paciuksen säveltämän jäähyväislaulun. Vasta suurmiestämme M. A. Castrenia kunnioitettiin laakeriseppeleellä, kun hänen maallinen tomunsa 1852 kätkettiin maan poveen. Samallainen kunnianosotus ennen aikaansa poistemmatun, nuoren, lupaavan miehen haudalla lienee siihen aikaan tuskin kenenkään mielestä ollut sopiva.

Kenties ei kenenkään — paitsi Aleksis Kiven harvojen ystävien mielestä. Heille oli selvää, että he silloin edustivat Suomen kansaa, joka jonakin päivänä toivoisi, että jo Kiven kuollessa olisi ymmärretty hänet suomalaisen kirjallisuuden tienraivaajaksi ja että hänen muistoaan olisi koetettu kunnioittaa."

Hautajaisten ohjelman valmisteluista kertoo Nervander:

"Tästä pienestä piiristä lähetettiin jo puolitiessä lämpimällä vastauksella varrottu anomus runoilija Paavo Cajanderille, joka siihen aikaan oleskeli Hämeenlinnassa, että hän kirjoittaisi Kiven haudalla laulettavaksi aijotun laulun. Ensi postissa saapui vastaus yhtä kauniina tunteen kuin muodon puolesta. Integer vitae’n sävelille kirjoitetun runon jättäminen lämminsydämmiselle laulunjohtajalle Taavi Hahlille oli sama kuin varma tieto tuntehikkaan ylioppilaslaulun saamisesta haudalle, ja helposti saikin Hahl kokoon kaksinkertaisen kvartetin, joka oli valmis lähtemään hautajaismatkalle. — Itseoikeutettu puhuja oli pohjalaisen osakunnan kuraattori, sittemmin tuomiorovasti, tohtori J. V. Calamnius; että hän täyttäisi tehtävänsä ylevästi ja miehekkäästi, ei kenenkään tarvinnut epäillä, joka tunsi Calamniuksen miehuuden aikana etevät puhujalahjat.

Lopuksi olimme me vakavasti päättäneet tuoreella laakeriseppeleellä koristaa Tunoilijavainajan pään, hyvin ansainnut kun hiin oli saada tämän neron korkeimman palkinnon, vaikkei Kivi koskaan ollut uneksinut semmoisesta kunnianosotuksesta, joka vielä silloin oli niin tavaton, ettei edes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka aina oli lämpimästi hellinyt runoilijaa ja joka täydellisesti käsitti hänen suuren merkityksensä suomalaisessa kirjallisuudessa, tullut ajatelleeksi semmoista ’jälkimuistoa'."

Nervander sai tarpeelliset laakerit Yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta ja seppeleen sitoi edellisten maisterivihkiäisten yleinen seppeleensitojatar neiti Minette Munck, myöhempi professorinrouva Donner. Kirjeellisesti pyysi Nervander 18-vuotiasta Albert Edelfeltiä, "jonka älykkääseen käsitykseen, hyvään sydämmeen ja varmaan käteen me enimmin luotimme", piirtämään Kiven muotokuvan, mutta tämä selitti avoimesti, ettei hän, joka ei koskaan ollut nähnyt Kiveä elävänä, uskaltanut ryhtyä kokeeseen kolme vuorokautta hänen kuolemansa jälkeen. Kun valokuvaustakaan ei silloisissa oloissa voitu ajatella, jäi siis tehtävä esittelijäsihteeri E. A. Forssellin suoritettavaksi, hän kun oli entinen Suomen Taideyhdistyksen oppilas ja Kiven läheisimpiin ystäviin kuuluva. Mutta hänkin oli Helsingissä myöhästynyt junasta ja tuli perille hevosella viime hetkessä, juuri kun oli luovuttu huonosti onnistuneista varjokuvan ottamisen kokeista ja kun arkun kantta aijottiin jo käydä kiinnittämään. Kellojen soidessa Forssell sitten piirsi puolessa tunnissa luonnoksensa Kiven kasvojenpiirteistä, ja sen nojalla on sitten syntynyt ainoa luonnon mukaan tehty muotokuva runoilijasta. Hautajaiset olivat lauantaina 4 p. tammik. 1873. Helsingistä oli saapunut kaikkiaan 18 henkilöä ottamaan niihin osaa. Nervander esittää osanottajain luettelon ja on se varsin mielenkiintoinen: "Ne olivat tohtori J. V. Calamnius, veljekset Th. ja E. A, Forssell, lehtori B. F. Godenhjelm sekä allekirjoittanut, kaikki Stenvallin vanhoja tuttuja ja ystäviä. Godenhjelmin mukana oli kolme lämminsydämmistä koulunopettajatarta, nimittäin hänen puolisonsa ja tämän sisar neiti Lindroos sekä neiti Sohlman. Näihin oli liittynyt kaksi suomenmielistä pohjalaista, Valdemar Churberg ja Magnus Kjellman, sittemmin koulunopettaja Turussa. Lopuksi seurasi se pieni laulajaparvi, johon paitsi johtajaa Taavi Hahlia kuului akateemiset kansalaiset Eliel Aspelin, Mamitz Blomstedt, Emil Genetz, P. J. Hannikainen, (A. M.?) Hornborg, Karl Kaslin ja A. H. Snellman. Syynä siihen, ettei Kiven parasta, uskollisinta ystävää, hänen tukeaan ja asiamiestään Kaarlo Bergbomia ole tässä, vähän jälkeen hautajaisten tehdyssä luettelossa, oli tärkeä, painava toimi suomalaisessa teaatterissa."

Kun tuore laakeriseppele, "ikäänkuin vilvoittavana", oli painettu vainajan päähän ja naisten laakereilla, sypresseillä ja muratti-köynnöksillä koristama mustan arkun kansi pantu paikoilleen, lähtivät kaikki saattueeseen kuuluvat herrat, vainajan miehisten sukulaisten auttamina, kolmessa ryhmässä kantamalla kuljettamaan arkkua tuon melkoisen pitkän matkan iljanteista tietä Syvälahdesta Tuusulan kirkkomaalle. Täällä kauniilla kirkkoniemellä odotti saattuetta joukko joululomalla olevia, paikkakunnalla asuvia ylioppilaita sekä lukuisia pitäjäläisiä ja nurmijärveläisiä. Kun laulajat olivat laulaneet virren: "Mä että täältä erkanen", siunasi Tuusulan iäkäs rovasti C. Aspegren haudan ja tohtori Calamnius piti puheen. Sitten luotiin hauta umpeen ja "kauniina kaikui vasta kohonneella hautakummulla E. G. Geijerin surumielinen laulu: "Hiljaa, oi hiljaa, murheesta vaivu pois", sekä lopuksi Paavo Cajanderin ylevä hautalaulu, joka sittemmin on päässyt niin laajaan käytäntöön:

Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan! Siellä Sä löydät, mitä etsit täällä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein!

Nukkuos rauhaan! ympärilläs huokaa Huoliva luonto, surren laula jaansa, Hautasi partaall’ itkein Suomen kansa Muistoas siimaa.

Multa sun peittää, lumi hautas kattaa, Vaan äly-työsi maailmassa loistaa, Tuntosi hellä, jalo rakkautes Suomessa säilyy.

Vaipuos, vaivu, synnyinmaasi helmaan! Siellä Sä löydät, mitä etsit täällä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein!

Calamniuksen puhe on sittemmin julkaistu pohjalaisen osakunnan albumissa Joukahainen VIII (v. 1879, s. 32—34), ja kuului se tämän mukaan seuraavasti:

"Kirkko ja uskonto ovat vanhan, kunnioitetun palvelijansa kautta kuolleelle juhlallisesti antaneet viimeiset siunaus-menonsa, sallittakoon ystävienkin ystävälle sanoa viimeiset jäähyväisensä.

Hauta on edessämme aukaistu ja tämän kirkkomaan vihittyyn poveen ruumis laskettu. Synkkä, kuin syksyntapainen taivas yllämme ja luonto ympärillämme, synkkä, surua täynnä on sydämemme tämän haudan partaalla, sillä arvoltaan suuri ja kallis on lahja, jonka nyt tässä annamme takaisin perivälle synnyinmaalle.

Surussamme olkoon se meille lohdutukseksi, että meidän kanssamme suomalainen isänmaa on vainajata suremassa, mutta suruamme se ei poista. Suuremmassa määrässä suokoon meille lievennystä se, kovan kohtalon seikka, että kuolema tässä vaan on tehnyt lopun elämästä, joka enään oli ainoastaan elämän varjona, elämästä, joka, niinkauan kuin se vielä elämänä oli, oli täynnänsä onnettomuutta. Kristilliseksi lohdutukseksi olkoon meille tieto, että levottomalle hengelle on armosta lepo suotu.

Aleksis Kivi ei ollut ajallisessa merkityksessä ja inhimillisesti puhuen onnen lapsi. Köyhänä tuli hän köyhään kotiin, köyhänä maallisista rikkauksista erkani hän taas pois. Ja kuitenkaan ei löytyne isänmaassamme monta miestä, jotka häntä rikkaampana olisivat meiltä poistemmatut. Aleksis Kiven rikkaus oli hengen rikkaus.

Harvat ovat konsanaan niissäkään kansassa olleet varustetut niin suurilla, omituisilla ja, niin sanoakseni, luonto-peräisillä lahjoilla. Ja tästäpä se tuleekin, että tähän hautaan mullataan rikkahimmat toiveet.

Suomen kansan kunniaksi tämä hauta ei ole ainoa, josta on sanottu, että se peittää rikkaita toiveita. Kun tämän voi monesta muustakin haudasta sanoa, niin se todistaa, että Suomen kansa jaksaa suuria miehiä, suuria henkiä synnyttää, jos kohtakin kova kohtalo näitä kesken heidän ikäänsä poistempaa. Mutta onneksemme voimme tässä sanoa, että tämä hauta sulkee ainoastaan toiveita, vaan ettei sen musta multa ikinänsä voi peittää sitä rikasta henkeä, joka eli ja vaikutti haudan tällä puolella.

Ja tämä henki toi meille niin suuria aarteita, että monta vertaa vähempikin määrä jo olisi ollut kylläksi vakuuttamaan kenelle hyvänsä hänen isänmaansa kiitosta, kunnioitusta.

Mikä oli hän siis, kallis vainaja tuossa, mitä teki hän?

Hän oli runoilija — mutta isänmaatansa, sen kansaa ja luontoa rakastava, perin suomalainen runoilija. Itse syntynyt juuri tämän kansan keskestä, hän ei ainoastaan rakastanut, vaan myöskin perin pohjin tunsikin tämän kansan, sen tapoja, sen elämää, sen katsantotapaa. Senpä tähden hän onkin tätä kansaa meille kuvannut niin tarkasti, niin todenmukaisesti, ettei kukaan vielä, ei suomalainen eikä muu, ole sitä niin tehnyt — ei hellittelemällä, silittämällä, vaan semmoisena kuin se todenperästä on, lihaa ja verta, mutta sen kautta juuri niin ihanteellisesti rakastettavana. Hänpä se olikin semmoisena mies paikallansa huomaamaan sitä syvää mieltä, sitä hellää sydäntä, joka piileksii tämän kansan karkean ulkomuodon takana. Hänpä se aukaisi meille uudet, aavistamattoman syvät maailmat ihmishengen ja erittäinkin suomalaisen talonpojan rinnassa, ja tämän kaiken hän teki niin tavattoman nerokkaalla tavalla, että hän sen kautta raivasi suomalaiselle kirjallisuudelle ihan uuden radan. – – –

Mutta paikka ja aika ei laveita salli. Suomalainen kansa, kunnioita tässä oman henkesi lasta, etevää runoilijaa, rikkaasti lahjoitettua neroa! Te, vainajan sukulaiset, pitäkää sukunne kunniassa, sillä teille toi vainaja kunniaa! Kunnia sille paikkakunnalle, joka oli vainajan syntymäpaikka! Ja vaikkei tälle paikkakunnalle, Nurmijärven pitäjälle, ollut suotuna saada omaa lastansa omaan multaan lepäämään, niin älköön se koskaan unhoittako tätä hautaa. Siitä on nähtävä, että Suomen kansa itseänsä kunnioittaa, jos se kunnioittaa vainajan muistoa. Sillä tämä muisto, joka nyt rakkaana elää näillä aloilla ja meissä hänen aikalaisissaan, on näiltä aloilta levenevä yli koko Suomen avaroita aloja ja meistä, aikalaisista, tuleviin sukupolviin yhä rakkaampana, yhä kalliimpana, yhä kirkastuneempana.

Maatkoon hän levollisesti rakkaan isänmaansa hellissä helmoissa!"

Helsingistä tulleet ystävät viettivät, junan lähtöä odottaessaan, vainajan muistoa tilapäisillä peijaisilla. Näistä kertoo Emil Nervander:

"Myöskin pienillä peijaisilla, joissa Kiven muisto ensi kerran oli rakkaana vieraana isänmaallisen nuorison piirissä, luetettiin hänen hautajaisiaan. Ylioppilaat nimittäin, jotka tällä paikkakunnalla viettivät joululomaansa, kutsuivat meidät junan lähtöä odottaessa tyhjentämään muiston maljan heidän rauhallisessa maalaisasunnossaan. Nuoret isäntämme olivat pohjalaiset ylioppilaat Paavola sekä Herman ja John Höckert ynnä savokarjalaiset Anton (?) Rikström ja veljekset Kyander (todennäköisesti sittemmin tuomari Waldemar ja kappalainen Ernst Gustaf), mahdollisesti vielä kaksi ylioppilasta, joiden nimeä minä turhaan koetan nyt muistella. Isänmaalliset laulut ja lämpimät kiitossanat poismenneen runoilijan elämäntyölle vaihtelivat näinä nopeaan haihtuneina hetkinä Suomen ylioppilasten ensimäisessä muistojuhlassa Aleksis Kiven kunniaksi." ( Vrt. mitä Eliel Aspelin-Haapkylä Suomalaisen Teatterin historiassa, II, 1907, ss. 35—36, 1, kertoo kutsutuille vieraille tarjotuista pidoista, jotka Albert Stenvall tilasi Saksan emännältä niin komeat, että Bergbomin antamien 113 markan lisäksi, mitkä Raphael Hertzberg oli luovuttanut Karkurien ruotsinnospalkkionaan, oli kerättävä ystäviltä 115 mk., 5 mk:n erissä mieheltä. Aspelin luettelee nämä miehet. )

U. Suometar mainitsee hautauksesta 2 b. numerossaan tiistaina 7 p. tammik., kertoen lyhyesti menoista vainajan kuolinhuoneessa sekä kirkkomaalla. Uutinen esittää asiat hiukan toisessa järjestyksessä kuin Emil Nervander muistelmissaan: virren jälkeen siunattiin ruumis, sitten laulettiin "Integer vitae’n" sävelellä Cajanderin säkeet, laulun vaiettua piti tri Calamnius puheensa ja jäähyväisiksi, sitten kun hauta oli täytetty, laulettiin Geijerin Viihdytys.

Samana tai seuraavana päivänä kertovat myös hautauksesta m. m. Morgonbladet (n:o 4), Hufvudstadsbladet (n:o 5), joka mainitsee myös vainajan kuvan piirtämisestä, Suomalainen Virallinen Lehti (n:o 3), Helsingfors Dagblad (n:o 6) ja kaikki ne, niinkuin U. Suometarkin, painattavat palstoilleen myös Cajanderin säkeet suomalaisessa asussaan. Niiden selostukset käyvät pikemmin Nervanderin kuin U. Suomettaren esittämään suuntaan. Cajanderin runon painattaa yksinään, ilman hautausselostusta, m.m. lasten lehti Pääskynen 2 b. numerossaan 28 p. jouluk. 1873, s. 208.

Pääkaupungin lehtien mukaan kertovat sitten myös useat maaseutulehdet hautauksesta, niinkuin on osaksi jo ylempänä muistosanojen yhteydessä mainittukin.

11. ALEKSIS KIVEN HAUTAPATSAS.

Lähes neljä ja puoli vuotta myöhemmin tapahtui samalla Tuusulan kirkkomaalla toimitus, joka oli jälleen omiaan keskittämään kansakunnan huomion Aleksis Kiveen ja joka sai hänen nimensä kulkemaan sanomalehtien juhlaselostuksissa kautta koko maan.

21 p. toukok. 1877 paljastettiin nimittäin Aleksis Kiven haudalle pystytetty graniittinen muistopatsas, johonka tarvittavat varat oli saatu kokoon yleisellä rahankeräyksellä ja joka siis oli jo ennen paikalleen kohoamistaan virkistänyt runoilijan muistoa suuren yleisön keskuudessa.

Usein mainitussa esitelmässään huomautti Eliel Aspelin ja samaan viittaa Emil Nervander hautausselostuksessaan, että Aleksis Kiven parhaat ystävät ja ihailijat ja hänen muistonsa lämpimimmät vaalijat olivat pohjalaisia.

Pohjalaisen osakunnan kuraattori pitikin Aleksis Kiven haudan ääressä muistopuheen.

Mutta v. 1877 Kiven hautapatsasta vihittäessä oli juhlapuheen sepittänyt Hämäläis-Osakunnan kuraattori, joka tosin hänkin oli syntyperältään pohjalaisia, mutta joka oli täydestä sydämestään kiintynyt hämäläisiin ja Hämäläis-Osakuntaan. Aloite patsaan pystyttämiseksi olikin lähtenyt hämäläisten ylioppilaiden piiristä ja hämäläiset olivat johtaneet koko puuhaa.

V. 1875, jolloin hanke pantiin vireille, oli Aleksis Kivi useammankin

kerran huomion ja keskustelun kohteena Hämäläis-Osa-kunnassa. Niinpä esitti kevätlukukaudella 5 p. huhtik. maisteri K. A. Kovero osakunnassa keskustelu väitöksen: "Horatius Flaccus ja meidän Oksanen ovat saman hengen lapsia ja voidaan verrata toisiinsa." Kun esittäjä oli väittänyt, että Oksanen, jonka runouden arvo on "juuri maun ja muodon täydellisyydessä", on "liian suuri patrioti, antaakseen klassillista arvoa sellaisille teoksille, kuin esim. Kiven teokset ovat, jotka puhtaan ma’un kannalta eivät sitä ansaitse", koski vilkas keskustelu erittäinkin sitä kysymystä, oliko Oksanen "puolueeton kritikoija", jotta häntä siinäkin suhteessa voitaisiin verrata Horatiukseen. "Siitä, miten hän on arvostellut esim. Kiven teoksia", arveli m. m. maist. Suomalainen, "voipi päättää, että hän on kantanut leppymätöntä kaihoa Kiveä kohtaan. Hän tuo kaikki pahat puolet esiin eikä anna arvoa niille monille ansioille, joita löytyy Kiven teoksissa." Osakuntalainen Lindroos uskoi Kiven Seitsemässä veljeksessä olevan sentähden "vähemmän esteetillisiä paikkoja", jotta niistä havaittaisiin huonoja puolia kansassamme ja ryhdyttäisiin niitä poistamaan. Kuraattori Fr. Perander myönsi, että Oksasessa on satiiria, joka tuntuu hänen arvostellessaan Kiveä. Mielikuvituksen puute on saanut aikaan, ettei Oksanen ole tehnyt oikeutta Kivelle. Oksasen arvostelu, niinkuin Horatiuksenkin, koskee vain muotoa. Horatiuksella on "ars", mutta ei "spiritusta", ja niin on Oksanenkin vailla "spiritusta" arvostellessaan Kiven teoksia, "jotka sisällyksensä puolesta ovat antaneet suomalaiselle kirjallisuudelle lavean alan".

Niinkuin tästäkin keskustelusta ilmeni, oli eräistä ahlqvistilaisista virtauksista huolimatta Aleksis Kivellä hartaita ja vakaumuksellisia ystäviä osakunnassa.

Kun sitten seuraavalla lukukaudella osakunnassa tehtiin ehdotus hautapatsaan pystyttämisestä Aleksis Kivelle, kävikin osakunta yksimielisesti puuhaan ja se vietiin hämäläisten toimesta onnelliseen päätökseen.

Asia sai alkunsa seuraavalla tavalla.

Syyslukukaudella v. 1875 oli osakuntalainen K. Jaakkola, sittemmin fil. tohtori ja Tampereen klass. lyseon rehtori, oman kertomuksensa mukaan ollut Tuusulassa pitämässä suomenmielisten ylioppilaiden järjestämiä luentoja. Täällä olivat eräät Kiven runoutta ihailevat ja hänen muistoaan kunnioittavat henkilöt kysyneet esitelmöitsijältä, aikovatko ylioppilaat kokonaan unohtaa Aleksis Kiven, koska hänen viimeinen leposijansa Tuusulan kirkkomaalla alkaa olla aivan tietymätön, kaikkea hoitoa ja vaalintaa vailla. Tämän huomautuksen varteen ottaen esittikin Jaakkola kaupunkiin palattuaan osakuntansa johtohenkilöille, että osakunta ryhtyisi toimiin kestävän muistomerkin hankkimiseksi Aleksis Kiven haudalle. Asian enemmästä kulusta kertoo 22 p:nä marrask. 1875 pidetyn viikkokokouksen pöytäkirja 4 §m kohdalla seuraavaa:

"Kuratori otti keskusteltavaksi esityksen hautakiven’ hankkimisesta Aleksis Kivelle, ja puhui osakunnalle seuraavasti: 'Osa-kuntalainen Jaakkola on äskettäin muistuttanut eräästä kalliista velvollisuudesta, nim. hankkia muistokivi Aleksis Kiven haudalle. A. Kivi on suomalainen runoilija jalompaa lajia kuin muut häntä ennen. Hänen teoksensa ovat näyttäneet että hän on sen kansan lapsi, jonka helmassa hän on kasvanut. Hän on perustanut suomalaisen runouden, kuolemattomissa runoelmissaan, lahjoittaen meille kuihtumattomia ruusuja. Vaan miten tälle runoilijalle palkitsemme hänen suuret lahjansa? Hänen hautansa on muisto-kivettä, harvat tietävät, missä hänen hautansa onkaan; ainoat mitkä hänen haudallansa käyvät, ovat kylmät syksytuulet. Suomen kansalla ei ole varaa unhottaa sitä paikkaa missä A. Kivi makaa! Sentähden minä osakuntalaisen Jaakkolan puolesta esittelen eikö Häm. osakunta ottais kohottaakseen tämän runoilijan haudalle lujan kiven, joka kestäisi ilmanalaa vastaan ja tekisi Aleksis Kiven muiston ikuiseksi."

Antaakseen muillekin Kiven ystäville tilaisuuden raha-avustuksillaan edistää yritystä, päätti osakunta sanomalehtien kautta tiedoittaa hankkeesta ja valitsi suljetuin lipuin asiaa ajamaan toimikunnan, johon tulivat kuraattori ja osakuntalaiset K. Suomalainen, P. Cajander, A. Granfelt ja K. Grönroos. Kokouksessa 29 p:nä marrask. ehdotti kuraattori mainitun toimikunnan puolesta, että U. Suometarta pyydettäisiin antamaan yleisölle tietoa osakunnan patsashankkeesta ja ottamaan rahalähetykset vastaan, sekä että ensi helmikuun keskivaiheilla pidettäisiin rahojen lahjoittajain kesken kokous, jossa osakunnan puolesta tehtäisiin patsaasta lähempi ehdotus. Samalla kuraattori luki kirjoituksen, jonka U. Suometar tulisi omanansa painattamaan ja jossa asia esiteltäisiin suurelle yleisölle. Osakunta hyväksyi kaikki ehdotukset.

Niinpä julkaisikin U. Suometar 144. numerossaan 8 p:nä jouluk. 1875 kirjoituksen, jonka hyvin helposti tuntisi Fr. Peranderin sepittämäksi hänen myöhemmin patsaan vihkiäisiin kirjoittamansa puheen nojalla, vaikkei Osakunnan pöytäkirjoissa suoraan ilmoitettaisikaan kehoitusta Peranderin kynästä lähteneeksi. Kirjoitus, joka on lehdessä etusivun ensimmäisenä, kuuluu:

"Hautakivi Aleksis Kivelle.

Kolme vuotta on jo kulunut sitte kun Aleksis Kivi muutti manalan majoihin, vaan hänen hautansa on vielä muistokiveä vailla. Sen runoilijan hauta, jonka runsaslahjaisesta hengestä on lähtenyt Kullervo, Nummisuutarit, Seitsemän veljestä, Karkurit, Kihlaus, Lea, Margaretha, on unohtumaisillaan. Itse paikasta, missä Aleksis Kivi on saanut viimeisen leposijansa, on kohta vaikea saada tarkkaa tietoa. Nuorelle runoilijalle, joka lyhyessä elämässään meille loi ihailtaviksemme runouden kalliita, kuihtumattomia kukkia, kuka hänelle on haudallensa kantanut kuihtuviakaan seppeleitä! Ja kumminkin tulee Suomen kansan pitää Aleksis Kiven hautaa pyhässä muistossa. Sillä Kivi on suomenkielinen runoilija jalointa lajia, hän on runoilija-luonteensa suhteen erinomaisessa määrässä sen kansan lapsi, joka on synnyttänyt Kullervoja Aino-runot, hän on elävämmästi kuin kukaan muu suomenkielinen runoilija, kuvannut Suomen luontoa ja kansamme luonnetta: hän on suomenkielisen dramallisen kirjallisuuden oikea perustaja. Noihin realisiin muotoihin, jotka ovat hänen kertomuksessaan niin luonnollisia kuin olisi elämä itse ne synnyttänyt, noihin muotoihin, joita hän ihmeen hiljaisella, kerskaamattomalla tavallansa luopi ilman tuota pöyhkeilemistä, joka osoittaa että runoilija ei muodosta aineitansa henkensä tarpeesta, vaan lukijoitansa kummastuttaakseen, noihin muotoihin, mitkä salaiset voimat, minkä salaisen syvän käsityksen hän niihin on kätkenyt! Runollista tointa Aleksis Kivi ei pitänyt ainoastaan elämänsä huviksi: se ei ollut hänelle vapaaehtoista sepitystyötä, se oli hänelle elämänsä kohtaloa, sallimusta, pakkoa. Ei mikään elämän tila voi lujemmin kiinnittää ihmistä käsillä olevaan toimeen, kuin Aleksis Kivi oli kaikilla rikkaan henkensä voimilla voitettu runouden toimelle ja siihen taipunut. Hän oli runotarten lumouspiirin alamainen: niillä oli häntä kohtaan rajaton valta. Niin todenperäisesti, kuin joku sodan uhkaavalla kentällä hengen vaarassa koettaa säilyttää henkeänsä, niin todenperäisesti Kivi runoudessa harrasti tyydyttää henkensä syvää tarvetta. Juuri tuon henkensä sisällisen pakon hellittämättömän vaikutuksen kautta hän lyhyessä elämässään sai tuotteita aikaan, jotka ovat suomalaiselle kirjallisuudelle pysyväksi kunniaksi ja ovat säilyttävät Kiven maineen niinkauan kuin Suomenkieli ja suomalainen runollisuus pysyy.

Kiven elämän kohtalo oli kova, ei ainoastaan hänen liian aikaisen kuolemansa tähden: luonto oli hänen rintansa täyttänyt sanomattomalla tuskalla. Tuo jalo äiti usein ainoastaan tällä ehdolla antaa lapselleen runsaat, erinomaiset lahjansa. Juuri se, että todellisessa taiteilijassa hengen haaveksimat muodot ovat outoja jokapäiväisen elämän oloille, joita kaikenlainen puuttuvaisuus rasittaa, juuri tämä epäsointu herättää tuskaa. Katkeralla, haikealla, raskaalla mielellä astui Kivi esiin. Hänellä oli syytäkin kantaa rinnassaan tätä mieli-alaa, sillä Suomen kansan, tuon äitinsä, jonka helmasta hän oli lähtenyt, ilopäivät ovat olleet harvinaiset. Rohkeasti Kivi ryhtyi runouden urotöillä kostamaan tuolle äitinsä kohtalon kovuudelle. Hän sai ihmeitä toimeen. Vaan hän kumminkin uupui tuohon mielensä katkeruuteen.

Meidän ei ole tarkoitus tässä selittää Kiven vaikutusta. Edellä seisovat sanat olemme tulleet lausuneiksi erään asian johdosta, jonka olemme tiedoksi saaneet.

Hämäläisten ylioppilas-osakunta on kuratorinsa kautta meille ilmoittanut, että Hämäläisten kesken on tehty ehdoitus pystyttää muistokivi Aleksis Kiven haudalle, jota ehdoitusta osakunnan jäsenet ovat yksimielisesti ja suurella innolla kannattaneet. Kuitenkin Hämäläiset, ajatellen että Kivi vainajalla on ystäviä yli koko Suomenmaan, jotka ehkä paheksuisivat, jollei heille jätettäisi tilaisuutta ottaa osaa tuohon aiottuun kunnianosoitukseen Kiven muistolle, eivät ole rohjenneet pitää oikeutenansa yksin pystyttää tuota muistokiveä, vaan ovat pyytäneet tämän lehden toimitusta ilmoittamaan Kivi vainajan ystäville aiotusta asiasta.

Tarkoitus on tulevan Helmikuun keski-paikoilla pitää Helsingissä kokous niiden kesken, jotka ovat raha-apuansa antaneet, jossa kokouksessa Hämäläisten osakunnan puolesta on tehtävä ehdoitus muistokivestä, josta sekä muista asiaan koskevista seikoista mainitussa tilaisuudessa lopullisesti päätetään. Toimitus, jonka vakuutus on, että Hämäläiset menetyksellään asiassa ovat tehneet Kiven lukuisille ystäville mieleen, saapi, noudattaen Hämäläisten pyyntöä, tämän kautta lukijoillensa ilmoittaa vastaani ottavansa rahoja, joita meille mainittua tarkoitusta varten lähetetään, joista rahoista aikanansa on tehtävä tili tässä lehdessä."

Pian alkoikin ympäri maata näkyä merkkejä tämän kehoituksen vaikutuksesta. Niinpä turkulainen Åbo Posten sisälsi 14 p. jouluk. 1875 (n:o 146) lämpimän kirjoituksen asiasta ja selitti sekin olevansa halukas ottamaan avustuksia vastaan. Kirjoitus kuuluu:

"Hautapatsas runoilija Aleksis Kivelle. Siltä Nurmijärven (!) kirkkomaan haudalta, joka on varhain kuolleen onnettoman runoilijan Aleksis Kiven leposijana, puuttuu vielä muistokivi, vaikka on jo vierinyt kolme vuotta siitä, kun nerokkaan runoilijan tomu sinne kätkettiin. Varjellakseen paikkaa unhotukselta, josta jälkimaailma syyttäisi meitä, on Hämäläinen ylioppilasosakunta päättänyt pystyttää Kiven haudalle muistomerkin, jonka aikaansaamiseen on myöskin muita runoilijan teosten ystäviä pyydetty osallistumaan. Kun tämän Suomen ensimmäisen etevän suomenkielisen näytelmäkirjailijan merkitys on Turussakin saanut oikeamielistä ja vilpitöntä tunnustusta, ilmoittaa toimitus olevansa halukas ottamaan vastaan ja ensi tammikuun alussa lähettämään Helsinkiin ne avustukset, jotka siihen mennessä ovat meille kerääntyneet yksinkertaisen patsaan pystyttämiseksi osoittamaan Kiven hautasijaa."

17 p. jouluk. 1875 oli U. Suometaressa (n:o 148) seuraava tiedonanto:

"Aleksis Kiven hautakiveä varten on Janakkalan Ompeluseura tämän lehden toimitukselle lähettänyt 67 markkaa. — Siinä kirjeessä, joka tätä rahalahjaa seurasi, lausuttiin se toivo, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toimittaisi täydellisen kokoelman kaikista Aleksis Kiven teoksista" — toivomus, jonka muutkin lähettäjät toistavat tämän rahankeräyksen yhteydessä.

5 p. tammik. 1876 ilmoittaa Hämäläinen (n:o 1) lyhyesti keräyksestä ja 8 p. tammik. tietää Keski-Suomi (n:o 1), että "Aleksis Kiven hauta-patsaasen on kaupungissamme koottu noin 150 markkaa": 17 p. tannnik. tilittääkin U. Suomettaren toimitus Jyväskylästä lähetetyn summan 185 mk.

Hämäläis-Osakunnan kokouksessa 31 p. tammik. 1876 kehoi-tettiin patsaskomiteaa tiedustelemaan joltakin taiteilijalta, millainen patsas oli tehtävä, ja arveltiin rahoja karttuvan noin 1000 mk. niiden kanssa, mitä jo oli kerätty.

Yhä uusia tilitettäviä saapuikin. 5 p. helmik. 1876 kirjoittaa U. Suometar (n:o 15) lisälehdessään:

"Aleksis Kiven hautakiveä varten on tämän lehden toimitukselle 'Viipurin Työväen Iltaseuralta' tullut 100 markkaa, joita seurasi näin kuuluva kirje:

'Suuri on se runoilija, joka siiviltänsa voi poisluoda maallisen tomun ja kohota niillä kirkkaana autuaallista taivasta kohti. — Me — työväki — olemme tuon myös käsittämään tulleet ja kunnioittaen mainioimman suomalaisen runoilijamme, Aleksis Kiven hautakumpua, rohkenemme tähän kirjeesen sulkea sata (100) markkaa, vainajan — meidänkin sydämissä myös aina muistettavan ja ylistettävän — muistopatsaan pystyttämiseksi siinä toivossa, että kunnioitettava toimitus, nämät rahat tarkoitukseen saattaen, myös, lausuisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle meidän toivomme olevan, että Aleksis Kiven kaikki runolliset teokset tulisivat mainitun Seuran kustannuksella "Kokouksena" painetuiksi.

                                      Suurimmalla kunnioituksella
                                      Viipurin Työväen Iltaseura."

Porilaisessa Satakunta-lehdessä (n:o 7) on 19 p. helmik. 1876 9 p. helmik. päivätty "Kirje Helsingistä", jossa nimim. —d —n kirjoittaa m. m.:

"Teaterista juolahtaa mieleeni eräs kiitettävä tuuma, jonka varteen panemista tätä nykyä täällä puuhataan, — se on muistopatsasta Alexis Kiven haudalle. Tämä mies, joka on pidettävä suomalaisen teateri-kirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden etevimpinä edistäjinä, oli jo unohduksiin joutumallansa — tuskinpa tiettiin enää sitä paikkaa missä hänen luunsa lepäsivät, — kunnes Hämäläis-osakunnan ylioppilaat ottivat ensi askeleen rahavarojen hankkimista varten tähän tarpeeseen. Nyt ottaa 'Uuden Suomettaren' toimitus rahan keräyksiä vastaan. Eiköhän syytä olisi Porissakin ottaa osaa tähän kiitollisuuden muistoon tälle nerokkaalle isänmaalaisellemme? Onhan sielläkin ihailtu Kiven hengen tuotteita."

Seuraavassa numerossaan 26 p. helmik. 1876 palaa Satakunta omastakin puolestaan asiaan ja julkaisee seuraavan korkealentoisen sepityksen:

    "Muistokivi Aleksis Kiven haudalle.

    Ken on se, joka elon-virran hiekkaa,
    Niin huuhtoo kultaa, kultaa löytääkseen?
    Ken on se, joka halveksien miekkaa,
    Maailman valloittaa tok’ omakseen?
    Ken Edenin taas luopi ruusuineen enkeleineen?
    Se on taideniekka.

Näin laulaa eräs nuori runoilijamme runossaan taideniekoille. Siinä verrataan taideniekka kuvaannollisesti kullan huuhtojaan, maailman valloittajaan ja kadotetun onnen tuojaan. Tätä kaikkea saapi taideniekka toimeen mielikuvituksen aseilla, henkensä voimilla. Sillä sielläkin missä tavallinen ihmissilmä luulee jo kaikki elämän kalliimmat pyrinnöt lakastuneen ja vallitsevan ainoastansa paljaan kuolleen hengettömyyden, sielläkin taideniekan terävä äly huomaa vielä jälellä elämän kalliimmista pyrinnöistä korren, johon tarttumalla hän loihtii jälleen kuolleet luut eloon entistänsä puhtaammassa, puhdistetussa muodossa. Taideniekka siis eläissään halvan jokapäiväisyyden pyrinnöltä ylempänä, tuottaa ihmiselämästä esiin sellaista, jota ihmiskunta voipi käyttää, josko ei suoraan siveyden esikuvana, kumminkin voimallisena kehoittajana siihen. Vaan tämä työ ei ole joka miehen, se on annettu ainoastansa muutamain Luojan luomain nerojen tehtäväksi, ja sellaisia näyttää ihmiskunnan historia ainoastansa yhden siellä toisen täällä.

Meilläkin löytyy muutamia sellaisia miehiä, joiden tekoja ihmiskunnan täytyy ihaellen ihmetellä. Vaan meidän suuret miehemme ovat erityisten olojen vaikutuksesta tulkinneet isänmaallista mieltään vieraalla kielellä. — Etevin tähän saakka niistä miehistä, jotka aatteitaan runouden alalla ovat tulkinneet Suomenkielellä on Aleksis Kivi, joka kolme vuotta sitten vaipui kuoleman uneen. Mies, jonka muisto ikuisesti elää Suomen kansassa hänen kirjallisissa tuotteissaan. Nimi, joka jokaiselle Suomenkielisen kirjallisuuden tuntialle on tuttu hänen tähän saakka verrattomalla taidolla Suomen kansan elämää kuvaavista kirjallisista töistänsä, joista etevimpinä mainittakoon Nummisuutarit, Karkurit, Kullervo ja Seitsemän veljestä sekä tuo ihmeen ihana Lea. joka useita kertoja on Helsingin teatterissa ihastuttanut yleisöä. Aivan nykyään on näytetty myöskin Nummisuutarit yhtä ihastuneelle yleisölle kuin Leakin. Paitsi näitä löytyy tekijältä vielä joukko jo painetulta ja vielä painamattomia teoksia.

Jos pienikin lisäys meidän kansalliseen kirjallisuuteemme on kiitollisuudella vastaan otettava, on sitä enemmän sellainen työ, jonka A. Kivi on sille lahjoittanut yllämainituilla teoksillansa. Ja kun ei nyt vielä tämän aikaisin meiltä pois menneen kirjailijamme haudalla löydy minkäänlaista muistomerkkiä, joka näyttäisi mihin hänen maallinen tomunsa on kätkettynä, on Hämäläis-osakunta yliopistossamme päättänyt keskuudessaan panna toimeen rahan keräyksen muistomerkin hankimiseksi Kiven haudalle. Tästä tiedon levittyä on jo ryhdytty samoihin toimiin eräissä paikoin muuallakin maassamme. Täälläkin Porissa otetaan kirjakaupassa vastaan varoja, jos kuka haluaa A. Kiven haudalle muistomerkin pystyttämistä auttaa. Toivottava on, että kaikki ne, joille Suomalainen kirjallisuus on kallis, eivät jätä tilaisuutta osoittaaksensa vähäistä kiitollisuuttansa tämän kansalaisemme maallisille jätteille, siitä taiteellisesta työstä, jolla hän köyhää kirjallisuuttamme on kartuttanut."

U. Suomettaressa (n:o 23) on taas 23 p. helmik. 1876 seuraava uutinen:

"A. Kiven hautakiveä varten on tämän lehden toimitukselle Lohtajalta lähetetty 28 markkaa.

Tarkoitus oli jo tämän kuukauden keskipalkoilla pitää kokous niiden kesken, jotka ovat raha-apua antaneet A. Kiven hauta-kiveä varten. Mutta koska keräystä vielä useissa paikoin tapahtuu, on päätetty lykätä sanottu kokous toistaiseksi."

25 p. helmik. on U. Suomettaressa (n:o 24) seuraava mielenkiintoinen kirje Viipurista:

"Viipurista. 12 p. Helmikuuta. Viimme sunnuntaina pidettiin taas työväen-iltaseuran huoneissa iltahuvit Aleksis Kiven muistopatsaan hyväksi. Harvoin, tuskin koskaan ennen näin pienessä seurassa on saatu nauttia niin juhlallista, niin sydäntä ylentävää hetkeä kuin tämä oli. Juhlallisuus avattiin laulamalla 'Oi terve Pohjola', jonka jälkeen eräs rouvas-ihminen astui puhe-lavalle — todellakin harvinainen näkö — ja lausui vakaasti ja viehättävästi 'Harmonion keksinnöstä' mitä onnistuneemman kertoelman. Tämä puhe, joka kesti noin puolen tuntia, lumoi kuulijat niin täydellisesti, että tuskin hengähdystäkään kuului koko puheen aikana. Sitä seurasi 'Savolaisen laulu', jonka vaiettua herra A. Rahkonen puhui innostuttavasi! 'Suomalaisen isänmaanrakkaudesta', muistuttaen elävästi niitäkin aikoja, jolloin 'esi-isämme nälissään ja paleltuessaankin voitti', (onni vaan ettei prov. A. Ahlqvist ollut velkakirjoineen tätä kuulemassa). Puhuja lausui myös J. V. Snellmanista, Yrjö Koskisesta ja J.L. Runebergista kansallisina miehinä ja heidän suurista ansioistaan isänmaatansa ylentävissä toimissaan. Tätä seurasi laulu 'Maamme'. Sama puhuja lausui vielä Aleksis Kiven elämäkerrasta ja hänen teoksistaan, ja kuin tämä puhe oli päättynyt laulettiin 'Integer vitae'. Salin peräseinällä oli kristallikivillä valostettu ja elämän puulla seppelöity 'A.K.', jonka siiralla tuoreessa kuusessa näkyi sanat: 'Valo, Eläköön.' Nämät täänlaiset iltahuvit ovat sydäntä ylentäviä. Näiden kautta kansa paraiten tottuu siveelliseen seuraelämään kuin myöskin kunnioittamaan suurten miestensä jaloja töitä. Nuoska."

Tässä juhlassa esiintynyt "herra A. Rahkonen" julkaisee sitten seuraa vana päivänä ilmestyneessä U. Suomettaren lisälehdessä tilityksen juhlan tuloista ja menoista. Kun tämä tilitys, samoin kuin Viipurin Työväen Utaseuran lähetys, kertoo laajempiinkin kerroksiin levinneestä Kiven-harrastuksesta, saakoon se sijansa tähän:

"Uuden Suomettaren Toimitukselle.

Ollen Aleksis Kiven ystäviä, rohkenen minä semmoisena lausua sulimmat kiitokset kaikille niille, jotka olivat minulle avulliset juhlassa hänen, suomalaisen draamallisen kirjallisuuden oikean perustajan, hautakiven pystyttämistä varten täällä Viipurissa, nim. sille kunnioitettavalle rouvas-ihmiselle, joka, näytteeksi että Suomen tyttäretkin pitävät mainitun runoilijan muistoa pyhänä, hyväntahtoisesti korotti juhlallisuutta pitämällä sangen sujuvan suomenkielisen luennon, kuin myös vapaa-ehtoisen palo-sammutuskunnan hyvin edistyneelle laulukunnalle ja tämän nerokkaalle johtajalle herra Kajanukselle, arvoisalle työväen-iltaseuralle vapaista huoneista sekä viimein kaikille vapaaehtoisien lahjain antajille, joiden viimemainittujen antimista samoin kuin muistakin sisääntuloista minulla on kunnia liittää tähän seuraava:

TILI.

    Vastattavaa.

    Vapaa-ehtoisia lahjoja:  Johanna Vallenius 12 m.. K. Kajander 50 p.,
    S. Nylund 2 m., O. P-nen 3 m, F, Valtonen 2 m., A. Keirio 3 m.,
    A. Luukkonen 1 m, A. Keltanen 3 m., Erkko 3 m., Rik-ström 2 m.,
    J. Valtonen 1 m., V. Helenius 6 m., Anders Niemi 50 p., V. Myyrä 2 m.,
    H. Hellsten 3 m., Johan Akkanen 1 m. 75., Johan Kolhi 3 m., B.
    Grubert 3 m., E. Vanhala 8 m., J. Häyhä 2 m. 25 p., Vilho Pynninen 8 m,
    August Vyyryläinen 3 m., P. Meuronen 3 m., A. Ks 3 m., K.K. Hartberg
    9 m., Hämäläinen 1 m., 0. Hellsten 4 m., E. Grönroos 6 m., ja C.
    Kärkkänen 3 m., eli Sm. p.

    Summa vapaa-ehtoisia lahjoja ................... 102:—
    Piljeteistä 51 k. mp. à 75 p....................  38:25
               S:n 37 k. np. à 50 p.................  18:50
                                               Summa 158:75

    Vastaavata:
    Ilmoituksesta sanomalehdessä....................   3:—
    Puhelavan kuljettamisesta.......................   2:25
    Valosta.........................................   2:50
    Vahtimestarille.................................   3: —
    Piljettien vastaan-ottajalle....................   1:—
                                               Summa  11:75
    Säästöä hautakiven pystyttämiseksi ............. 147: —

Viipurissa 21 p. helmik. 1875. (!)

                                               A. Rahkonen."

Aleksis Kiven syntymäpitäjä Nurmijärvi oli herännyt huomaamaan velvollisuutensa. 10 p. huhtik. 1876 ilmoittaa nim. U. Suometar (n:o 43), että toisena Pääsiäispäivänä 17 p. huhtik. aijotaan Uotilan kylässä Penttilän talossa panna toimeen arpajaiset, joiden tulot käytetään tasan pitäjän kansakoulukirjaston ja Aleksis Kiven muistopatsaan hyväksi. Mutta 28 p. huhtik. kirjoitetaan U. Suometarelle (n:o 50) Nurmijärveltä, että pitäjän säätyhenkilöiden puuhaamista arpajaisista taisivat tulokset jäädä pieniksi, kun huono keli oli estänyt yleisöä saapumasta, niin että puolet arvoista oli myytävä "huutosummissa". Esitelmän Kivestä piti hra K. Lindroos ja viisi kaartin musikanttia huolehti virkistävästä soitosta, houkutellen "suloisilla säveleillään koko kuuliakunnan ihmetyksen ja ihailun onnellisille kukkuloille".

Keräys jatkui tällä tavoin jatkumistaan melkein patsaan paljastamiseen saakka, ja esim, vielä 24 p. huhtik. 1877 ilmoittaa U. Suometar (n:o 49 b) saaneensa A. W. Skogmanin kautta Porista 23 markkaa.

Tässä yhteydessä on kuitenkin huomautettava, ettei U. Suomettaressa koko v. 1877:n kuluessa näy keräyksestä mitään lopullista tilitystä, josta selviäisi, kuinka paljon rahoja kaikkiaan tuli, mitä patsas tuli kaikkiaan maksamaan, riittävätkö rahat, j.n.e., vaikka saman vuoden aikana, lehdessä on hyvin yksityiskohtaiset tilitykset esim. Punaisen Ristin keräyksestä ja Runebergin muistopatsasta varten viipymättä toimeenpannusta keräyksestä. 28 p. helmik. 1877 pidetyssä patsaskokouksessa ilmoitti dos. Perander, että U. Suomettaressa olleen kehoituksen johdosta ja Osakunnassa toimeenpannun keräyksen kautta oli saatu kokoon noin 1000 mk., johon vielä tulisi joitakin lisiä. Summan katsottiin riittävän patsaan hankkimiseen, niin että tositoimiin oli syytä ryhtyä. Tämä Kiven hautapatsaaseen koottu hiukan yli 1000 mk. oli muutoin summa, jonka suuruisia samaan aikaan aloitettu rahankeruu Runebergin muistopatsasta varten monasti tuotti yhdellä ainoalla listallaan.

Tällä välin oli tuo vuotta aikaisemmin luvattu kokous avustuksenantajain kesken pidetty mainittuna 28 p. helmik. 1877, ja kun ei siinä oltu päästy yksimielisyyteen muistomerkin suunnitelmasta eikä kustannusarviosta, pidettiin uusi kokous 3 p. maalisk., jolloin asia lopullisesti ratkaistiin ja kuvanveistäjä Johan Erland Stenbergin uudet piirustukset hyväksyttiin. Hämäläis-Osakunnan asettama toimikunta oli nimittäin kääntynyt hra Stenbergin puoleen ja pyytänyt häntä suunnittelemaan patsaan, ja hänen uudistetun ehdotuksensa mukaan se sitten tehtiinkin. Kuraattorin ilmoituksen mukaan osakunnan kokouksessa 5 p. maalisk. 1877 oli avustuksenantajain puolesta patsaskomiteaan, jossa oli siihen asti ollut "paljaita Hämäläisiä", samalla valittu 2 uutta jäsentä, niin ettei puuha ollut enään yksinomaan "Hämäläisten niskoilla". Nämä uudet jäsenet olivat lehtori B. E, Godenhjelm ja kuvanveistäjä Stenberg. Piirustusten mukainen patsas tilattiin viipymättä kivenhakkaaja H. Stigelliltä, toukokuun puolivälissä oli se valmis lähetettäväksi Tuusulaan ja sen paljastamispäiväksi määrättiin maanantai, toinen Helluntaipäivä, 21 p. toukok. 1877 (U. Suometar, n:o 25, Lisälehti, tiist. 27 p. helmik. 1877; n:o 26, torst. 1 p. maalisk., Lisälehti; n:o 28, tiist., 6 p. maalisk., Lisälehti; n:o 59, torst. 17 p. toukok., Lisälehti; n:o 60, lauant. 19 p. toukok. 1877, Lisälehti).

61. numerossaan tiistaina 22 p. toukok. 1877 kuvailee _U. Suometar_

patsaan paljastustilaisuutta seuraavasti:

"Aleksis Kiven hautapatsaan paljastaminen.

Jotenkin lukuisa joukko naisia ja miehiä riensi eilen aamulla Tuusulan kirkolle paljastamaan muistopatsasta Aleksis Kiven haudalla. Patsas on tehty hra Stenbergin piirustuksen mukaan mustan-harmaasta kivestä; sen toisella puolella on valkoisesta marmorista hakattu kannel, jota laakeri-seppele ympäröi, alahalla luetaan: "Alexis Kivi. Syntynyt 1834. Kuollut 1872". Toisella puolella on seuraavat sanat Seitsemästä Veljeksestä: "_Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidin kasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen_".

Jumalanpalveluksen loputtua kokoontui koko kirkkoväki patsaan ympärille. Ylioppilas-laulajat lauloivat "On Herran päivä nyt" ja Integer vitae. Sitten astui kummulle lehtori B. F. Godenhjelm ja ilmoitti, että se kunnioitettava kansalainen (dosentti F. Perander), joka oli aikonut puhua tässä tilaisuudessa, oli äkisti sairastunut, jonka tähden hän nyt lausui tämän sepittämät muistosanat (jotka ovat luettavina lehtemme ensi sivulla). Puheen jälkeen laulettiin Beneckenin hautaus-virsi ja "Nouse lennä". Kummulta lausuttiin vielä seuraava maisteri P. Cajanderin tekemä runoelma:

    Talven valta taas on mennyt,
    Luonnon sydän sykähtää;
    Hanget sulaa vainioilta,
    Järvistämme lähtee jää,
    Maasta nuori ruoho nousee
    Uuteen lehtehen käy puu,
    Ihmistenkin sydämihiu
    Uusi toivo sijoittuu.

    Uusi toivo nousee, kasvaa,
    Kuvat luopi herttaiset,
    Luopi etees kesät, syksyt
    Sullen mielen mukaiset.
    Marja-pensaat, hedelmistä
    Raskaat, edessäsi näät,
    Näet heinät tuoksuvaiset.
    Täyteläiset tähkäpäät.

    Niin se toivo kuvaa, mutta
    Niin ei aina käyvän näy,
    Luonnon viisaat työt ne ain’ ei
    Ihmis-mielen mukaan käy.
    Usein myrsky kukkas taittaa,
    Usein halla viljaa syö,
    Usein hedelmäs ja toivoa
    Rankka rae maahan lyö.

    Niinkuin luonnon elon laita
    Niin myös ihmis-elämän,
    Siinäkin on talvet, syksyt,
    Siinä toiveet kevähän,
    Siinäkin ne toiveet usein
    Raukee hautaan aikaiseen,
    Usein tähkäpää ei joudu
    Edes täyteen heiteesen.

    Senpä lainen kevään toivo,
    Kesken mennyt hautahan
    Sekin mies on, jollen tässä
    Pystytämme patsahan,
    Kaunein kevään alku, mikä
    Suomessa on koittanut,
    Kallein toivo, mikä meilt’ on
    Kesken aikaan sammunut.

    Niin, ja tuhlatenpa luonto
    Hällen lahjojansa soi.
    Parastansa antoi, minkä
    Köyhä äiti antaa voi;
    Antoi hengen rikkauden.
    Antoi tunnon kirkkahan,
    Laululahjans’ antoi hälle!
    Soittona’ antoi sorean.

    Ja hän vuorostaan nyt lauloi
    Ylistellen äitiään,
    Kuvasi sen äidin kasvot
    Kauneimmilla piirteillään,
    Kuvasi sen kesä-muodon
    Kirkkaan, sinijärvineen,
    Ja sen valjun talvivaipan
    Puki runon kukkaseen.

    Ja jos häntä seuraat synkkiin
    Salomaiden pirtteihin,
    Sama kallis äidin kuva
    Aukee sulle sielläkin:
    Etehes hän kuvaa kansaa
    Suoraa, tyyntä, karkeaa,
    Mutta jonka sydämessä
    Piilee kultaa puhtaimpaa.

    Niin — tään maan ja tämän kansan,
    Suomen kansan etehen
    Työnsä, toimens uhras’ hän ja
    Sydämensä lämpöisen,
    Sillen rakkautens antoi.
    Kaiken mitä antaa voi;
    Ja se rakkaus se hälle
    Kunnian ja maineen toi.

    Rauha haudall’ olkoon.
    Sitä Suojelkohon synnyinmaa;
    Kutokohon kesä kaunis
    Siihen vaippaa kukkaisaa.
    Tuottakohon syksy runsas
    Suuremmankin laulajan:
    Senkin rinnall’ elää Kiven
    Työt ja nimi ainian.

Lopuksi laulettiin "Maamme", jota lukuisa kansa-joukko kuunteli paljastetuin päin. Ja niin oli tuo yksinkertainen toimi tehty, niin oli "Lean" ja "Nummisuutarien" runoilijan haudalle pantu merkki, joka kestää kumminkin kauemmin kuin ne heinänkorret ja kedon kukat, jotka sitä tähän saakka olivat merkinneet.

Helsingistä tullut seurue, jossa oli myös muutamia valtiopäivämiehiä talonpoikaissäädystä, söi päivällistä läheisessä Saksan talossa ja palasi sitten takaisin kaupunkiin. Koko matkaa oli ihanin kesäilma suosinut."

Niinkuin juhlaselostuksestakin näkyy, julkaisi U. Suometar saman numeronsa etusivulla, jonka se kokonaan täyttää, Hämäläis-Osakunnan ja patsastoimikunnan edustajan dosentti F. Peranderin puheen, sanoen sitä "yleväksi". Puhe on myöskin saanut sijansa v. 1878 ilmestyneeseen Hämäläis-Osakunnan albumiin Kaikuja Hämeestä III (ss. 1-7), joka on julkaistu "Aleksis Kiven muistoksi" ja jossa toisena kappaleena on Paavo Cajanderin paljastustilaisuuteen sepittämä runo (ss. 8-10). Puhe kuului:

"Viiden vuoden päivät ovat syttyneet ja sammuneet sitten kun suruiset ystävät eräänä kolkkona päivänä kätkivät Aleksis Kiven kuolevaisen osan tähän hautaan, jonka vieressä nyt olemme. Runoilijanuorukainen uupui elämän tiellä liian aikaiseen kuolemaan, vaan Suomen kansan äitillinen rakkaus on muuttava hänen runoilijakasvonsa entisille muodoillensa ja ne säilyttävä ikipäiviksi manalan unhotuksista. Tällä hetkellä, jolloin useista Suomen osista näille hiljaisille tienoille on saapunut kansalaisia, pyhitämme tämän paikan muisto jumalattaren huostaan, pystyttämällä tämän patsaan, joka tässä nyt ensimmäistä kertaa paljastuu näkömme eteen. Se osoittaa lujuutta ja kestävyyttä. Se ainoa yksinkertainen kaunistus, jolla se on varustettu, näyttää että vainaja, jonka muistoa nyt kunnioitamme, oli se mies, joka neron voimalla sai ihmeen lumoovasti uudelleen kaikumaan sitä suomenkielistä kannelta, joka ajan hädissä oli vaiennut, särkynyt, sortunut. Aleksis Kivi oli syntynyt kokonaan runoilijaksi. Hänen ei tarvinnut itse itselleen valita runoilijan virkaa, se oli päinvastoin hänen elämänsä kohtalo. Runouden jumalatar oli hänet tykkänään sulkenut piiriinsä, ylimysvaltansa alle. Hän ei voinut muuta valtaa totella, ja tämä valta oli ankara. Runotar ei katsonut runoilijaansa sulosilmin, hymysuin. Aleksis Kivi teki työtä runouden ja kirjallisuuden alalla henkensä syvimmästä tarpeesta, hellittämättömästä pakosta. Hän kesti runoudessa jaloa työtä, saaduksensa vakuutuksensa selkenemään, saaduksensa näköalansa suoriumaan, saaduksensa pimeyden raivotarten valtaa poistumaan elämänsä tieltä. Kuinka osoittaa tuota syvää henkistä työtä, joka hänelle oli määrätty, tuo jo hänen lapsuudessaan tapahtunut kohtaus, kun Aleksis muilta salaa ja kaikkien peloksi ja hämmästykseksi oli vanhempainsa tuvan seinälle kuvannut taivaan ja helvetin: siinä ne vallat, siinä ne voimat, joiden taistelua Kiven piti pyrkiä selittämään, valaisemaan runouden keinoilla. Kun ajattelemme pienokaista lasta tuota kuvaa tekemässä, emme voi olla muistamatta tuota eriskummallista tragillista lasta Suomen kansan tarinassa, joka, syntynyt suureen toimintaan siveellisessä maailmassa, vielä aivan viaton, aivan tietämätön elämänsä kohtalosta piirsi puunkuoreen kuvat niistä esineistä, jotka tulivat olemaan hänen elämänsä toimen välikappaleet, ainoat välikappaleet, joiden käyttäminen hänelle luonnistui. Kun jo lapsena on tuonkaltaisen sisällisen voiman, tuonkaltaisen henkisen valtimuksen alainen, kuin mainittu kohtaus Kiven lapsuudessa näyttää, niin todella ei ole syntynyt nuoruuden ja miehuuden ijässä rauhaa nauttimaan, vaan kovaa, ankaraa hengen taistelua kestämään. Tuohon kohtaukseen yhdistyy vielä toinen merkillinen asia, jonka tunnemme Kiven lapsuudesta. Hänen tapansa leikkijöissä oli rakentaa kirkkoa tornillensa. Kun muiden lasten luonnollinen taipumus viepi heidät rakentamaan huoneusta, jokapäiväisen elämän suojaa, niin Aleksis Kivi rakensi Herran temppeliä, hengellisen elämän suojaa. Tämä oli hämmästyttävä uskallus, hämmästyttävä rohkeus, hämmästyttävä ihanteellinen voima lapsessa. Minä mainitsin nämä seikat sentähden, että ne eivät koske ainoastaan runoilijaa, vaan samalla ihmistä; ja mistä puhuisin haudalla kernaammin kuin juuri ihmisestä. Vaan mainitut seikat samalla valaisevat erinomaisella, tavalla yhden päälähteen Aleksis Kiven runollisessa käsityksessä. Tämä lähde on uskonnollinen ihanteellisuus. Tämä ei koskaan jättänyt Kiveä. Hänen henkensä oli kasvanut uskonnon alalla, siellä saanut lentovoimansa, siipensä. Tämä uskonnollinen ihanteellisuus osoittaikse ei ainoastaan 'Leassa', jossa se niin ihmeen viehättävällä tavalla tulee esiin, vaan myöskin muissa hänen henkensä tuottamissa teoksissa. Uskonto on Kiven siveellisessä maailmassa mitä valon ihmeet tuolla vuorten kukkuloilla ovat luonnon maailmassa. Kun eräässä Kiven teoksessa päähenkilöt ovat painuneet sivistyksen alalta erämaahan ja raakuuteen, viehättää heitä kumminkin vielä nähdä tuolla ilman rannalla "kuinka kohoo korkeuteen Herran temppelin torni". Tuon uskonnollisen ihanteellisuuden kautta, jonka Kivi oli perinyt äidiltänsä, jota kohtaan hän aina piti hellintä rakkautta, tuon uskonnollisen ihanteellisuuden kautta tuli Kivelle mahdolliseksi tuo jalo käsitys siveellisen maailman valloista, joka näyttäikse kaikissa Kiven teoksissa. Kuka ei ole ihaillut tuota eriskummallisen kaunista tapaa, millä Kivi saavuttaa sovintoa runollisessa maailmassa, tuota tapaa, millä inhimilliset asiat, oltuansa myrskyiset, tuskalliset, vastariitaiset, vihdoin rauhoittuvat toiminnan ja tapausten lopussa hyvyyden aatteen vaikutuksen kautta maailmassa. Me emme tunne ketään runoilijaa, jota suuremmalla syyllä nimittäisimme sovinnon runoilijaksi kuin meidän Kiveämme. Ikäänkuin myrskyinen päivä asettuu ja tyyntyneet vedet eivät enää estä taivaan valoa kuvastumasta, vapaasti läpi välkkymästä, ja vasta rauhaton valtameri lepää tyvenesti kuin lapsi kehdossaan, niin rauhoittuvat kaikki ihmeen viehättävällä tavalla Kiven runouksessa. Hän kuvaa taivaan ja helvetin elävästi ja rikkaasti, mutta ei jää epätietoiseksi missä ylivalta lopullisesti on. Ei ole Kiven tapa kuvata vaan kuolevaista ihmistä uhkeassa ja väririkkaassa muodossa, kuvata himojen, vääryyden ja synnin valtaa ja siihen keksiä joku pintapuolinen sovitus, vaan sovinto kehkenee itse olentojen omassa luonnossa ja on heidän oma tarpeensa, sovinto on hänellä pääasia ja tarkoitus. Niinkuin hedelmä kypsyy syksyn varjossa, kun luonnon uhkeus häviää ja katoo, niin kypsyy sovinto sisältä itse olennoista Kiven runollisessa maailmassa.

Ja kumminkin, vaikka Kivellä on tuo korkea ihanteellinen käsitys, on hän erinomaisen tarkalla älyllä käsittänyt ja kuvannut luonnon ja kansallisen elämän ilmiöt. Mikä suomenkielinen runoilija olisi niin oikeasti, niin erehtymättömällä totuudella kuvannut Suomen luontoa ja Suomen kansan luontoa kuin Aleksis Kivi! Kun ajattelemme kuinka lyhyt aika hänelle oli sallittu, hämmästyttää todella että hän jätti meille niin runsaan kokoelman tuonkaltaisia kuvauksia luonnosta ja elämästä. Aleksis Kiveä emme voi käsittää, jollemme ajattele häntä yhteydessä nykyisen suomalaisen kansallisuuden pyrinnön kanssa. Aleksis Kivellä on se erinomainen kunnia, että hän on suomenkielisen dramallisen kirjallisuuden oikea perustaja. Milloin oli tämä perustus tehtävä jollei tällä nuoren kansallisuutemme virkistymis- ja herätys-aikakaudella? Kun Suomen kansa oli havainnut pienen paikkansa historiallisella näkymöllä, tarvitsi se myöskin tuon dramaliisen näkymön, jonka ilmiöt osoittavat maailmaa, tuon näkymön, jolla kansat tekevät havaintoja itsestään ja maailmasta, havaintoja, jotka muutoin ehkä elämän rasituksissa, sen jokapäiväisissä huolissa ja pyrinnöissä jäisivät tekemättä. Mikä suomenkielinen runoilija olisi dramallisen sekä muun runouden alalla enemmin kuin Kivi vaikuttanut Suomen kansan itsensä havaitsemiseen. Mitä Suomen luonnossa on, mitä Suomen kansan mielessä on vireillä, sitä hän hellällä rakkaudella on kuvannut. Hän on tässä kohden, niinkuin jo osoitimme, meidän kansallisuus-pyrintömme lapsi. Hänen käsityksensä luonnon ja maiseman kauneudesta on Suomen kasvattama. Suomen luonto on yksityisten esineitten suhteen köyhä muodoista, vaan se on aiheista rikas: se sentähden vasta avarissa näköaloissa ilmaisee salaisuuksiansa, omituista elämäänsä ja kauneuttansa. Juuri nuo avarat näköalat ovat painuneet syvälle Kiven mieleen. Hän niitä rakastaa, niitä kuvaa erinomaisen lumoovalla tavalla. Kuka on paremmin kuin Kivi älynnyt ja kuvannut tuota himmeää siintoa ilman rannalla, tuota Suomen salojen tummaa haamoittavaa merta, tuota valon eloa vuorten kukkuloilla. Mutta hän ei sentään unhota yksityisiä pienempiä esineitä luonnossa. Hän ei unhota noita tumman viheriöitseviä kajahtavia juovuke-pensaita mättähillä, tuota vuorten loivalla kamaralla seisovaa nuorta tiuhaa koivistoa, jonka ruokottomilla poluilla teeret hyppelevät ja pyyt alakuloisesti viheltelevät y.m. Kaikkia luonnossa hän rakastaa, kaikissa hän merkillisellä aistin tarkkuudella huomaa heidän osoittavan tunnusmerkkinsä. Mutta vielä suurempi on hänen ansionsa siinä kohden että hän on kuvannut kansan luonnetta, sen elämää ja elämänehtoja. Tämä on hänen suurimmissa teoksissaan itse päätarkoitus. Yhdessä näistä hän näyttää kuinka työn hedelmänä komea suomalainen talo kohoo erämaasta ja samalla sivistys raakuudesta. Työn kiitos ja kunnia on tässä teoksessa sen oikea ydin. Siinä samalla kuvataan mikä on aineellisen työn oikea tarkoitus, kuinka se tekee ihmisen vapaaksi ja antaa hänelle tilaisuuden laventaa harrastustaan kunnallisiin ja isänmaallisiin, kansallisiin toimiin. "Tämänkaltaisista harrastelemisista laveni", niin sanotaan tuossa teoksessa yhdestä sen päähenkilöistä, "hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enää epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyy se maa, se kallis maailman kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja kaikesta tästä syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta."

Runous ei ole ainoastaan leikin asia, vaan sillä on tärkeä paikkansa kansallisessa elämässä. Kielen nesteet jokapäiväisessä elämässä kuihtuvat, kuvitusvoima ja muut salaiset hengenlahjat alituisissa oman voiton huolissa kuluvat ja masentuvat. Me tarvitsemme, tointuaksemme tuosta voipumuksesta, luonnon salaisista aarrekammioista yhä uusia aineita, yhä uusia nesteitä, yhä uusia katsehia, muutoin sorrumme kuolevaisuuden vammoihin. Kuka toi noita nesteitä, noita katsehia runsaammin kuin Aleksis Kivi! Kansantarinat kertovat mehiläisestä, jota äiti, kun poikansa oli masentunut kuolevaisten vammoihin, käytti hakemaan vammoille voitehia. Mehiläinen, "metsän kukkien kuningas", keitti mettä kukista, heinän helpehistä, haki voitehia metisistä mantereista, vaan kun näistä ei ollut apua, käski äiti mehiläistä lentämään taivaan "tähtien välitse Luojan kellariin". Täältä tuodut nesteet auttoivat. Tätä mehiläisen virkaa pitää todellinen runoilija. Aleksis Kivi on tuo mehiläinen Suomen runouden alalla, joka tuo runsaasti mettä siivissänsä vammoille valantehiksi. Hän nouti mettä metsien kukista, monen heinän helpehestä, hän lensi korkealle vuorten kukkuloille siellä kastamaan siipensä puhtaimpaan valoon, lensi taivaan "tähtien välitse Luojan kellariin" ja kiiti sieltä jälleen Suomen saloille.

    "Kaikki siipensä simassa.
    Sulkansa sulassa meessä",

siroittamaan nesteitä suomalaiseen kirjallisuuteen, ettei se kuihtuisi kuolevaisuuden vammoihin.

Sentähden on Suomen kansa aina kunnioittava hänen muistoansa ja sentähden mekin olemme pystyttäneet tämän patsaan. Kestäköön se ilmojen vaikutusta niin kuin sydämmemme Takaus on kestävä elämän vaiheet."

Myöskin muut sanomalehdet kautta maan kertoivat laajemmin tai suppeammin juhlatilaisuudesta. Niinpä oli Morgonbladetissa 22 p. toukok. 1877 (n:o 115) uutinen, jossa kuvailtiin patsasta ja kerrottiin sitten lyhyesti juhlamenot. Uutinen päättyi:

"Aurinko paistoi kirkkaasti, äsken kahleistaan vapautuneet aallot kimalsivat hopeisina niemekkeelle erittäin kauniiseen paikkaan pystytetyn hautapatsaan ympärillä, hiljainen tuuli humisi mahtavien puitten latvoissa, mikä kaikki osaltaan valtavasti kohotti sitä syvää vaikutelmaa, jonka jokainen läsnäolija vei myötään tuosta yksinkertaisesta juhlatilaisuudesta."

Seuraavana päivänä julkaisi Helsingfors Dagblad (n:o 137 A) sanasta sanaan tämän Morgonbladetin uutisen.

Sanomia Turusta (n:o 39) sisälsi 23 p. toukok. lyhyen maininnan siitä, että muka edellisenä maanantaina oli paljastettu Aleksis Kiven hautapatsas Nurmijärven kirkkotarhassa. Seuraavassa numerossaan 26 p. toukok. korjaa se kuitenkin erehdyksensä ja tarjoaa lukijoilleen U. Suomettaren mukaan tehdyn pitkän kuvauksen Tuusulan hautuumaalla toimitetusta patsaan paljastuksesta, painattaen myös Cajanderin runon kaikki 10 säkeistöä.

Tämän runon painattaa myöskin Suomal. Virallinen Lehti 61. numeroonsa 24 p. toukok., annettuaan edellisessä numerossaan 22 p. toukok. lyhyen selostuksen paljastustilaisuudesta, josta 2 p. kesäk. kertoo myöskin oululainen Pohjois-Suomi (n:o 42).

Cajanderin runo on myöskin ensimmäinen tieto, minkä Suomen Kuvalehti samassa 15 p. toukok. 1877 ilmestyneessä 106. numerossaan, joka mustin reunoin kertoo Runebergin kuolemasta, antaa Aleksis Kiven hautapatsaan paljastamisesta. Runon otsakkeena on "Aleksis Kiven hautakiveä paljastaissa" ja sen alle on tekijäksi merkitty nimim. P.S. (!). 111. numerossa, 1 p. elok. ilmestyneessä, on sitten puupiirrokset hautapatsaasta ja sen paljastamisesta sekä vähän jälempänä lyhyt selostus itse toimituksesta. Kuvien sanotaan antavan, paha kyllä, väärän käsityksen sekä patsaasta että juhlatilaisuudesta, jossa oli enemmän yleisöä, "kirkkotarha täynnä", kuin kuvasta saattaisi päätellä.

Erikoisen suurta huomiota omisti maaseutulehdistä Keski-Suomi 22. numerossaan 22 p. kesäk. 1877 Aleksis Kiven hautapatsaan paljastamiselle. Se näet julkaisi U. Suomettaren seikkaperäisen uutisen tilaisuudesta sekä siihen liittyvät Peranderin puheen ja Cajanderin runon kokonaisuudessaan. Omasta puolestaan lisäsi lehti selostukseen seuraa van alkulauseen:

"Viisi vuotta takaperin levisi Suomessa sanoma, että Aleksis Kiven henki oli eronnut hänen murtuneesta ruumiistansa. Kuka oli Aleksis Kivi? kysyi silloin moni ja taisipa olla, että kysyjä ei vastausta saanutkaan. Mutta jos hän vastauksen sai, niin kuului se — tavalla tai toisella — tähän tapaan: Aleksis Kivi oli runoilia, jommoisia Suomi ei ole monta synnyttänyt. Aleksis Kivi oli kansan keskuudesta lähtenyt nuorukainen, joka toi näkyviin, milloin mitä Suomen kansan luonteessa on omituista, milloin mitä ihmissydämien syvimmissä piiloissa liikkuu. Ja omituisinta hänessä oli, että hän kaiken, minkä hän esiin toi, käsitti omalla sydämellänsä jossa hän itse soti monia niitä sotia, joita hän kertoi.

Viisi vuotta on kulunut ja — sill’aikaa kun Kiven maalliset jäännökset maaksi ovat muuttuneet, on hänen nimensä, hänen maineensa levinnyt, hänen teoksensa tullut yhä enemmän tunnetuksi. Mitä kuolematonta hänessä oli se elää Suomessa — elää, ja on elävä aina yhä elävämpänä. — Sen osoittaa patsaskin, joka nyt on hänen haudallensa pystytetty."

Aleksis Kiven hautapatsas paljastettiin vain muutamia päiviä myöhemmin kuin Runeberg oli mahtavin juhlamenoin, J.V. Snellmanin puhuessa ruotsiksi ja suomeksi, haudattu Porvoossa. Kaikesta osanotosta ja hartaasta kunnioituksesta huolimatta on sittenkin suunnaton ero näiden kahden niin lähekkäisen juhlatoimituksen välillä. Sanomalehtien levein surureunoin kertoma Runebergin kuolema oli Kiven kuolemaan verraten todellinen kansallis-suru, ja Runebergin hautajaiset, koko maan osanotto, lukemattomat muistojuhlat ja heti alullepantu keräys muistopatsaan pystyttämiseksi olivat Kiven hautajaisiin, hautapatsaan hyväksi toimitettuun keräykseen ja vihdoin patsaan paljastamiseen verrattuina todellinen kansallinen surujuhla ja todellinen kansallinen kunnioituksenosoitus. Näiden kahden kuolemantapauksen ja niistä johtuneiden toimenpiteiden vertaileminen osoittaa selvääkin selvemmin Runebergin ja Kiven erilaisen aseman elämässä ja kuolemassa ja samalla myös suomalaisen kansanaineksen aseman.

Viitaten tähän erilaisuuteen julkaisee eräs nimim. K. W. U. Suomettaren Lisälehdessä (n:o 102) 25 p. elok. 1877 Tuusulasta lähetetyn, 4 p. elok. 1877 päivätyn kirjeen, jolta ei muussakaan suhteessa Aleksis Kiven hautapatsaan paljastajaisten jälkimaineena puutu suinkaan mielenkiintoansa:

"Meidän kirkkotarhamme on luonnon ihanalla paikalla, pistävänä niemekkeenä tuuheine puunlatvoineen ihanan järven rannikolla. Kirkkotarhassamme on tänä kesänä ollut tavallista enemmän ihailijoita, ei suinkaan sentähden, että luonto olisi tänä vuonna täällä tavallista kauniimpi. Kirkkotarhassamme ei suinkaan säilytetä sellaisten yleväin henkilöin ruumiita, mitkä armas Suomi, ikävä kyllä, on saanut tänä vuonna Porvoon kirkkotarhaan kätkeä, mutta kuitenkin lepää kirkko tarhassamme eräs henkilö, jota koko Suomen kansa uskaltaa kunnialla etevimpäin poikainsa lukuun lukea, jonka elämänlanka oh lyhyt, mutta jonka vaikutus sitä siunaavampi. Se on Aleksis Kivi. Kuten tiedetään paljastettiin hänen muistopatsaansa tänä vuonna Toukokuun 21 p. suuren kansanjoukon läsnä-ollessa. Täällä ja muuallakin on ääniä kuulunut, jotka pitivät tämänlaisen kunnianosoituksen hänelle varsin tarpeettomana eivätkä arvostele häntä semmoiseksi kuin hän todellakin on, aivan siitä yksinkertaisesta syystä, että joku auktoriteetti (joka ruotsikiihkoisille on nykyään joutunut sangen suureksi luottamukseksi) moitti vainajan kirjallista kykyä. Kuitenkin ovat he umpimähkään tähän tuomioon turvanneet eivätkä lukeneet eikä tarkemmin tutkineet hänen suuria älylahjojaan. Tämän suuren kirjailijan tähden on täällä moni käynyt katsomassa Aleksis Kiven muistokiveä. Surkuteltavasti on haudan ympäristö nyt kauniimmalla kesänajalla ansaitseva suuren muistutuksen. Tämän muistokiven ympäri ei ole istutettu kukkia, vaikka vainaja eläissään tuotti monta kuihtumatonta kukkaa Suomen kirjallisuuden alalle. Muistuu mieleeni kuin hautapatsaan paljastaessa heitettiin joku kaunis kukkainen hänen hautansa päälle. Olikos tämä hänen haudallaan kevään ensimmäinen ja kesän viimeinen kukka? Emme sitä tahdo uskoa".

12. ALEKSIS KIVI 1870-LUVUN LOPULLA JA 1880-LUVULLA.

Niinkuin ylempänä näimme, lausuivat eräät henkilöt ja seurat, jotka lähettivät varoja Aleksis Kiven hautapatsaan pystyttämiseksi, rahoja seuranneessa kirjeessä sen toivomuksen, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura puolestaan toimittaisi painosta ikimuistettavan runoilijan kootut teokset. Aineellinen muistomerkki hänen haudalleen, henkiseksi muistomerkiksi hänen kootut teoksensa Suomen kansan käteen, tämä oikea ajatus johti avustuksenlähettäjiä.

Että tämä ajatus hyvin pian saavutti vastakaikua myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran miesten keskuudessa, kävi selville Seuran vuosikokouksessa 16 p. maalisk. 1876, missä Seuran esimies, professori Forsman (Yrjö Koskinen) puheessaan asetti nämä molemmat hankkeet rinnakkain, lausuen m. m. seuraavaa:

"Menneiden muistoa on aina terveellinen virittää. Mutta joskus se muuttuu kansalliseksi velvollisuudeksi, joskus siitä voipi olla suoranainen etu kansalliskirjallisuudellekkin. Seuran kunnioitettavat jäsenet tietävät, että viime aikoina useissa paikoin on ko’ottu varoja hautapatsasta varten aikaisin kuolleelle runoilijalle Aleksis Kivelle. Jaloimpana muistopatsaana ovat kuitenkin tämän nerokkaan runoilijahengen tuotteet, jotka missä kirjallisuudessa hyvänsä olisivat kalliita kiviä, saati meidän vielä niin köyhässä ja vast-alkuisessa. Pyydän saadakseni tässä tilassa Seuralle ehdotella, että Seura ensi kokouksessaan ottaisi neuvotellaksensa, millä tavoin Aleksis Kiven ko’otut teokset voitaisiin Seuran toimella uudesta painattaa. Enpä erehtyne, ajatellessani, että tämä on niitä tilaisuuksia, joilla Suom. Kirj. Seura voipi suoranaisesti edistää kielemme varsinaista kansallis-kirjallisuutta" (Suomi, II, 13, s. 208).

Kokouksessa 5 p. huhtik. 1876 otettiinkin esimiehen ehdotus käsiteltäväksi ja katsoi Seura hyväksi toimittaa mainitunlaisen painoksen, "antaen samalla Yleiselle Tutkijakunnalle käskyn ottaa tietoa tähän koskevista asianhaaroista, kuulustella kustannuksia ja Seuran eteen tuoda tarpeellinen esitys" (Suomi, II, 13, s. 222).

Seuran kokouksessa 2 p. kesäk. 1876 luettiin 9 §:n kohdalla ote Viipurin Kirjallisuusseuran 3 p. toukok. 1876 päivätystä pöytäkirjasta, missä tämä seura luopuu Helsingin seuran hyväksi kustannusoikeudestaan Aleksis Kiven Leaan, "koska se täydellinen kokoelma mainion kirjailiamme Kiven teoksista, minkä! Helsingin Seura on aikeissa toimittaa, epäilemättä voimakkaasti on edistävä molempain Seurain yhteistä tarkoitusta". Samalla ilmoitettiin, että asessori P. Th. Stolpe oli antanut Seuralle luvan käyttää hänen kustannuksellaan ilmestyneitä teoksia Yö ja päivä ja Kanervala (Suomi, II, 13, s. 235; Kanervahan joutumisesta Stolpelle kts. E. A. Tunkelo, Kuinka S.K.Seura on..., s. 26). 5 p. syysk. ilmoitettiin edelleen, että tohtori K. Bergbom suostuu Nummisuutarien, Kirjallisen Kuukausilehden toimitus Kihlauksen ja kirjanpainaja O. af Heurlinin jälkeläiset Margaretan uudelleenpainattamiseen, kunhan Margaretan jäljelläolevat kappaleet lunastetaan puolella bruttohinnalla eli 200 markalla. Esimiehen ehdotuksesta päätettiin, että "painos oli, jos mahdollista, varustettava teräkseen piirretyllä muotokuvalla sekä lyhyellä elämäkerralla kirjailiavainajasta". Painos määrättiin 2000 kappaleen suuruiseksi (Suomi, II, 13, ss. 245-246).

4 p. lokak. 1876 pidettyyn kokoukseen toi Yleinen Tutkijakunta seuraavan ehdotuksen Kiven teosten julkaisemisesta:

"Kiven teokset painetaan bourgeois antiqualla kahdessa oktaavisiteessä, jotka kumpikin käsittävät noin 27 tai 28 paino-arkkia, molemmat siis yhteensä 56 arkin vaiheilla. Edellinen side sisältää ennen painetut dramalliset teokset kronologillisessa järjestyksessä, jälkimäinen 'Seitsemän Veljestä', valituita lyyrillisiä runoelmia ja opera posthuma, jommoisia tiedetään kumminkin muutamia näytelmiä löytyvän. — Kaikista teoksista poistetaan ilmeiset kielivirheet. Mitä vähempiä muutoksia muutoin 'Seitsemän Veljestä' kaipaavat, niistä niinkuin myöskin siitä, mitkä ja missä määrässä opera posthuma ovat lukuun otettavat, päättää erinäinen valiokunta, jonka esimieheksi Tutkijakunta ehdottelee lehtori B. F. Godenhjelmia ja varsinaisiksi jäseniksi herroja tohtoreita K. Bergbomia ja J. Forsmania, lehtori J. Krohnia ja maisteri V. Löfgreniä. Lehtori Godenhjelmia Tutkijakunta samalla ehdottelee koko painoksen toimittajaksi ja painotyön valvojaksi. Seuran Esimies, hra professori Forsman on puolestansa luvannut ottaa osaa vasta mainitun valiokunnan kokouksiin, sitä myöden kuin hänen aikansa sallii. — Maisteri E. Aspelinia pyydetään kirjoittamaan painokseen liitettävä elämäkerta, jonka ohessa hankitaan teräspiirros Kiven muotokuvasta, jos semmoinen piirros saadaan kelvollinen" (Suomi, II, 13, ss. 250-251).

Vuosikertomuksessa 16 p. maalisk. 1877 mainitaan tämän ehdotuksen toteuttamisesta ja 5 p. jouluk. 1877 ilmoitetaan, että Kiven teosten ensi osa oli ilmestynyt kirjakauppaan. Kustannukset siitä nousivat yhteensä noin neljääntuhanteen markkaan, jolloin kappaleen hinnaksi tuli neljä markkaa (Suomi, II, 13, ss. 290, 334, 340). Toinen osa ilmestyi seuraavana vuonna.

Niin runossa kuin suorasanaisessa oli toimittaja, lehtori Godenhjelm tehnyt korjauksia ja tasoituksia, toisinaan melkoisiakin, eritoten Seitsemässä veljeksessä. Kun ei kaikkia Kiven jälkeenjääneitä näytelmiä ja runoja katsottu olevan syytä julkaista, oli tyydyttävä vain "valittuihin teoksiin". Täten tulivat julkisuuteen, ensi kerran yhteen ryhmään koottuina, seuraavat Kiven teokset: ensimmäisessä niteessä Kullervo, Nummisuutarit, Kihlaus, Karkurit, Yö ja päivä, Lea ja Margareta sekä toisessa Seitsemän veljestä, 19 valittua runoa, Koti ja kahleet ja Leo ja Liina.

Toimittajan alkulauseessa lausuu Godenhjelm Kiven elämäntyön merkityksestä seuraavat kaunopuheiset sanat:

"Puhtain runollisuus ei sameana virtaile maailman yhteisen kirjallisuuden ojanteessa, vaan kirkkaana ja raikkaana uhkuelee kunkin kansakunnan omista runohetteistä. Todellisen runoilijan mieli on kansanhengen kuvastin; se kokoaa kaikki sen säteet ja taittelee niitä särmiön tavalla moniväriseksi valovyöksi. Omasta mielestään, omasta sydämmestään hän siis ammentelee niitä runollisuuden varoja, jotka maailmalle ilmaisevat hänen kansansa luonteen. Näin karttuu uutta ainetta ihmiskunnan yhteiseen aartehistoon. Vaan harvat ovat ne kirjailijat, joissa on tarpeeksi neroa uutta uraa astumaan. Enimmät teostensa sekä esitystavan että sisällyksen puolesta noudattavat monesti ennen mukailtuja malleja. Vaan että Aleksis Kivi oli niitä runoilijoita, jotka oman henkensä syvyydestä luovat ennen tuntemattomia kuvia kansakuntansa elämästä, sitä tuskin tarvinnee mainita. Näiden kuvaelmien omituisuus ja tuoreus ei ole yksistään niiden ulkonaisessa muodostuksessa, vaan myös esitettävissä aineissa ja aatteissa. Suuri onni on hänen kaltaisensa runoilijan ilmaantuminen erittäinkin alkavassa kirjallisuudessa, jossa muutoin ensimäinen tehtävä on muualla maailmassa syntyneiden muotojen perehdyttäminen kansalliselle alalle. Se todistaa jemmoistakin runollisen tuotannon kypsyyttä, samalla kuin se on vastaisen menestyksen takeena."

Ensimmäiseen niteeseen oli Eliel Aspelin, niinkuin mainittu, kirjoittanut Aleksis Kiven elämäkerran, joka on tavallaan laajennettu laitos hänen v. 1872 pidetyn esitelmänsä elämäkerrallisesta puolesta. Tätä elämäkertaa varten oli hän hankkinut uusia ensi käden tietoja, koonnut runoilijan säilyneitä kirjeitä, julkaisten niistä valaisevia otteita, ja yleensä tehnyt voitavansa, tarjotakseen yleisölle niin täydellisen esityksen Kiven elämänvaiheista kuin siihen aikaan oli mahdollista ja kuin niteen alkuun sopi. Niinpä tämä eloisasti ja lämpimästi kirjoitettu elämänkuvaus täyttikin tarpeen ainoana Kiven vaiheiden esityksenä monen vuosikymmenen aikana, aina siihen asti, kunnes prof. V. Tarkiaisen suuri, uudenaikaisen tutkimuksen keinoilla suoritettu Kiven elämäkerta v. 1915 ilmestyi. Varsinaiseen elämäkertaansa liitti Aspelin vielä Morgonbladetissa tammikuussa 1873 julkaisemansa kuvauksen mielisairaan Aleksis Kiven viimeisestä joulusta sekä kuvauksen hänen kuolemastaan ja hautauksestaan.

Kesti kaksikymmentä vuotta, ennenkuin tämä kahdentuhannen kappaleen painos oli niin lopuilleen myyty, että Valituista teoksista oli ajateltava uuden painoksen ottamista. Tämä ilmestyi v. 1898. Kolmas painos tuli sitten yhdentoista vuoden kuluttua v. 1909. Eräitä teoksia on kuitenkin myös erikseen julkaistu.

Toivottavasti eivät sentään monet kirjakaupat menetelleet Kiven Valittujen teosten myyntiin nähden niinkuin helsinkiläinen Vaseniuksen kirjakauppa, josta U. Suometar kertoo 155. numerossaan 28 p, jouluk. 1877:

"Suomalainen kirjallisuus Helsingin kirjakaupoissa. Eilen meni eräs naisihminen Wasenius’en kirjakauppaan täällä, ostaaksensa äsken ilmautuneen ensimmäisen osan A. Kiven 'Valittuja teoksia' ja Sara Wacklin’in 'Muistelmia Pohjanmaalta'; mutta hän ei niitä saanutkaan, sillä kirjakaupassa ilmoitettiin että mainitut kirjat olivat — ylisillä ('pä vinden')".

Valittujen teosten ensimmäisen painoksen ensimmäinen, yksinomaan näytelmiä sisältävä nide antoi aihetta siihen laajaan tutkielmaan Aleksis Kivestä näytelmienkirjoittajana, jonka G. Lönnbeck julkaisi Finsk Tidskriftissä v. 1879 ja johon olemme ylempänä näytelmien yhteydessä tutustuneet. Neljä vuotta myöhemmin omisti taasen G. Lönnbeckin nuorempi veli Albin Lönnbeck kirjassaan Studier i finska vitterheten efter 1830, jossa hän käsittelee yksinomaan suomenkielistä kirjallisuutta, suurinta huomiota Aleksis Kivelle, tosin enimmäkseen hyvinkin ankarasti arvostellen Seitsemän veljeksen tekijää.

Aivan toisenlainen on sävyltään ja tarkoitukseltaan se ruotsinkielinen "muistilehti", innostunut, melkeinpä haltioitunut, jonka Kiven henkilökohtainen ystävä Emil Nervander 2 p. helmik. v. 1881 julkaisee kalenterissa Tomten (ss. 7-11) ja joka myöskin esiintyy hiukan muutettuna Nervanderin v. 1887 julkaisemassa albumissa Finska bilder (ss. 51-54: Från ungdomsåren, En afton med Alexis Kivi). Kiveä koskevaan muistelmaan liittyi Tomten-kalenterissa Nervanderin kuvaus tohtori Kaarlo Bergbomille Lean ensi esityksen jälkeen pidetyistä kemuista Kaisaniemen ravintolassa, jolloin Nervander esitti kunniavieraan maljan runomuodossa, toivotellen Suomen näyttämötaiteelle suurta tulevaisuutta.

Nervanderin muistelma hauen ja Kiven iltakeskustelusta alkutalvella 1864 käy seuraavaan lennokkaaseen tapaan:

"Menneiltä päiviltä.

1.

Oli muuan ilta vuoden alkupuolella 1864. Helsinkiläisessä ylioppilaskammiossa istui kaksi nuorukaista, jotka olivat olleet ystävyksiä jo ennenkuin he jokseenkin samoihin aikoihin saivat ylioppilaslyyrynsä ja jotka olivat molemmat joku aika sitten, mielessään nuorison onnellinen usko tulevaisuuteen, julkaisseet ensimmäisen draamakokeensa.

Ilta oli vierinyt tuttavallisessa juttelussa, jota kuitenkin oli verhoamassa jonkinlainen juhlallinen vakavuus, sillä vanhempi noista nuorista miehistä oli muutama viikko sitten kadottanut suuresti rakastamansa äidin.

(Kivi oli syntynyt 1834, Nervander 1840; Kiven äiti kuoli 17 p. joulukuuta 1863, 70 vuoden vanhana.)

Lopulta kääntyi keskustelu kummankin tulevaisuudensuunnitelmiin. Nuorempi rakenteli voitonriemuisena runollisia pilvilinnoja, joiden huipuille taivas oli sentään onneksi riittävän korkea. Kun hän pääsi päähän, oli jo myöhäinen ja huonetta valaiseva kynttilä miltei loppuun palanut. Silloin hän kysäisi vanhemmalta tämän aikeita.

Hitaasti ja häveliäästi — se häveliäisyys, niinkuin kaikki muukin hänessä, oli rehellinen ja tosi — tämä puhkesi sanomaan: "Minun niukat ja kehnot opintoni estävät minua pyrkimästä yhtä korkealle kuin sinä, ja työni päämäärän täytyy siksi olla myös toinen kuin sinun. Mutta kiitollinen olisin, jos sen saavuttaisin." Ja veljellisen luottavaisena ja yhä kohoavalla kaunopuheisuudella, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan oli mukaansatempaavaa, hän kertoi aina halunneensa oppia perinpohjin tuntemaan suomalaisen kansamme, saadakseen sitten jostakin isänmaan pienestä sopesta draaman rauhoitetuissa maailmoissa kuvata tätä kallista kansaa, sen koko suuruutta ja jaloutta, sen kaikkia iloja ja murheita, sen köyhyyttä, sen voimaa kärsimysten kestämisessä. Hän halusi kuvata sitä niin, että kaikki rakastaisivat sitä yhtä paljon kuin hän ja että meistä siten tulisi rakkauden yhdistäminä väkevä ja yksimielinen kansa. [Lisäys v. 1887: "Aleksis Kivi, hän se näin uneksi vastaisesta urastaan."]

Näitä hiljaisella ihastuksella lausuttuja sanoja kuunteli syvän äänettömyyden vallassa nuorempi toveri, jokaiselta kiitävältä hetkellä yhä nöyremmin ja yhä palavammin sydämin. En tiedä, näkikö hän häipyvin suruntuntein omien runollisten pilvi-linnojensa huojuvan, mutta sen tiedän, että rakkaus suomalaiseen rahvaaseen hiipi tästä hetkestä ainaiseksi hänen poveensa. Ei ollut koskaan hänen kansansa kuva astunut rakastavamman käden piirtämänä hänen nuoren sielunsa eteen, ei ollut koskaan suuri elämäntehtävä näyttäytynyt hänelle yksinkertaisempana ja vähemmän omaa kunniaa ja etua pyytävänä.

Valtavasti tuntien ensi kerran eläessään olevansa silmätyksin Jumalan valitun aseen kanssa, hän nousi puhujan lopetettua ja puristi lämpimästi hänen kättään jäähyväisiksi, himmeänä lepattavan kynttilänvalon taistellessa huoneen öisen tummia, haaveellisia varjoja vastaan ja luodessa omituista valaistusta suomalaisen runoilijan älykkäisiin, kärsimyksen kalvamiin kasvonpiirteisiin.

Kotiin tultuaan ystävä pani paperille illan vaikutelmat suorasanaisena runoelmana, joka nyt, yhdeksän vuotta Alexis Kiven kuoleman jälkeen astukoon esiin seitsentoistavuotisesta kätköstään profeetallisena tervehdyksenä menneitten päiväin ystävältä jalon ja onnettoman, liian aikaisin murtuneen runoilijan muistolle. Tämä muisto herättänee ehkä tätä nuoruudenrunoakin kohtaan hitusen harrastusta. Se on nyt tässä ja on näin kuuluva:

Torpan nuorukainen.

Oi Jumala, Sinä ihana Jumala! Sinä elämän aurinko! Säde Sinun valostasi on tänä yönä välähtänyt polkuni ohi. Katso, minä kiitän Sinua!

Minä näin tänään torpan pojan kotimaani metsistä. Hänkö se tosiaan oli?

Minä kuulin tarinan aamusta, joka koittaa maalleni. Kuulin nuorukaisen kertovan sadun tulevaisuudestaan. Se oli niin yksinkertainen, niin lyhyt, ja kuitenkin se on nyt häipynyt mielestäni. Hän puhui levollisesti ja varmasti. Hänen sanansa olivat kuin minulle puhutut.

Aavistikohan hän, että hänen yksinkertainen satunsa värähdytti sydäntäni. Saattoikohan hän nähdä tulevaisuutensa yhtä selvästi kuin minä sen näin. —

Tulee päivä, jolloin hänen nimensä loistaa rakastettuna kuin kevätpäivän aurinko maamme taivaalla.

Ja jalon miehen vaatimaton muisto on lämmittävä tuhansia sydämiä.

Hän kertoi tulevaisuutensa rauhallisen sadun, mutta minä en nyt muista sitä. Minä uneksin vanhaa tarua Siinain vuoresta, jonka vahvat perustukset vapisivat, kun Jumala puhui sieltä kansalleen ukkosenjyrinässä.

Istuinko torpan pojan rinnalla? En nähnyt sitä. Silmieni eteen levisi avara, rajaton tulevaisuus kaukana kimmeltävine taivaan-rantoineen. Jumalani! Kuinka kaunis se oli!

Sinä kirkas loiste polullani, siellä missä sinä välähdit, kohottivat palmut latvojaan kohti tummansinervää taivasta. Suuri ja ihana on sentään neron voima maan päällä.

Oi, jospa saisin levittää sydämeni matoksi jalkaisi alle, sinä jalo metsätorpan poika! Sydämeni on nuori, mutta ikävöi sittenkin rauhaa. Mikäpä kuolo tätä suloisempi.

Te palmujen korkeat latvat, humiskaa hänen satuaan! "Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimeen!"

Tuntemattomana hän astuu polkujasi, kallehin kotimaani. Niin oppikaa siis, te kankaitten kanervan helmasta nousevat korkeat hongat, te lahtien rantamilla keinuvat koivut, oppikaa hänen koruton satunsa, kuiskikaa hänen nimeään ja laulakaa rauhaa ja rakkautta sinne, missä hän kulkee!

Tulee päivä, jolloin hänen nimensä loistaa rakastettuna kuin kevätpäivän aurinko suomalaisen synnyinmaamme taivaalla!"

Kuopiolaisessa Tapio-lehdessä ulottui eräs "ka nsan-laulaj ai -sissa" Kuopiossa 19 p. toukok. 1882 pidetty esitelmä Piirteitä Aleksis Kiven runoilija-elämästä, kahteen numeroon (47 ja 50) 17 p. kesak. ja 1 p. heinäk. 1882. Esitelmä, jossa näkyy muisteloja Peranderin sepittämästä puheesta Kiven hautapatsaan vihkiäisiin, käy hyvin ihailevaan sävyyn, mutta on muutoin yleiseltä tasoltaan sellainen, ettei ole syytä ottaa sitä tähän. Samaa on meidän sanominen siitä esitelmästä, joka pidettiin eräissä iltahuveissa, missä näyteltiin Kihlaus, ja joka julkaistiin Hämeen Sanomien 15. ja 16. numerossa 20 ja 24 p. helmik. 1885. Tässäkin esitelmässä (Aleksis Kivestä ja hänen kirjailijamerkityksestään sananen) on Peranderin äskenmainittu puhe ilmeisesti johtanut ajatusta. Esitelmän lopussa, on tilaisuuden johdosta selvitelty Kihlauksen siveellistä opetusta. Pelkällä maininnalla voimme myöskin sivuuttaa U. Suomettaren 2. numerossa 3 p. tammik. 1886 nimimerkki M.K:n (Matti Kurikan) julkaiseman kirjoitelman Sirunen Aleksis Kiven elämää.

    "Katso, vieras, jos sä joudut
    Joskus tietä kulkemaan,
    Kuinka kohtalo on suonut
    Kalliin haudan Tuusulaan!"

Nämä erään Tuusulassa asuvan virkamiehen papereista löytämänsä säkeet on nimim. "N" pannut sen tunnelma palasen alkuun, jossa hän haltioituneena kuvailee käyntiään Aleksis Kiven haudalla ja jonka U. Suometar julkaisee 9 p. toukok. 1889 (n:o 107). Kauniina kevättalven aamuna kirjoittaja istuu hangella runoilijan haudalla, vuodattaen säälin kyyneleitä: "Kuinka voikaan kohtalo olla niin kova!" Kun hän huomaa, etteivät talonpojat tiedä Kivestä juuri mitään, vannoo hän tästä lähtien joka tilaisuudessa tekevänsä runoilijaa tunnetuksi. Myöskin innostuu hän keräämään lisätietoja hänen elämänsä vaiheista. Nämä vaiheet kertoo vielä kerran lyhyesti nimim. E. A-n (ilmeisesti Eliel Aspelin) Kyläkirjaston Kuvalehden B-sarjan 11. numerossa 30 p. marrask. 1889 (ss. 81-82). Kirjoitus, jota somistaa kaksi puupiirrosta, toinen Kiven syntymämökistä ja toinen hänen hautapatsaastaan, on hyvin myötätuntoinen, samoin kuin myöskin Eliel Aspelinin esitys Kivestä kokoomateoksessa Suomi 19:llä vuosisadalla (1893, ss. 319-320). Biografisen Nimikirjan (1879-1883, ss. 369-370) asialliseen kirjoitukseen Kivestä tarvinnee tässä yhteydessä vain viitata. Kiven vanha ystävä, lehtori B. F. Godenhjelm, jonka nimi on niin monella tavoin liittynyt Aleksis Kiven nimeen ja joka usein viittaa Kiveen suurisuuntaisessa, osaksi jo v. 1885 ilmestyneessä, mutta muutoin keskeneräiseksi jääneessä teoksessaan Runous ja runouden muodot, joutui lyhyesti käsittelemään Kiveä myös kirjoittamassaan kirjallisuudenhistorian oppikirjassa. Tämä Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa, jonka ensimmäinen painos ilmestyi v. 1884, kolmas v. 1898 ja seitsemäs v. 1909, tarjoaa ensin 39 §:ssään yleiset tiedot Kiven elämänvaiheista ja teoksista, todeten m. m., että Kivessä "asui omituinen, valtava runoilijahenki", että Lea on "kokoonpanon ja taiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana itämaan idylli", sekä päätyy vihdoinseuraa vaan loppuarvosteluun:

"Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa on ihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa taiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta rakentaa kuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti draamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin hänen suuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset tuotteensa eikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen vilkas mielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita kuvauksia, esim. 'Lintukoto' ja 'Lapsi'. Raikkaalta soi niinikään 'Metsämiehen laulu'. Muista runoista sopii vielä mainita 'Äiti ja lapsi' sekä 'Suomenmaa'."

Kuinka Julius Krohn, toinen Aleksis Kiven uhrautuva ystävä, samoihin aikoihin 1880-luvun keskivaiheilla arvosteli Kiveä ja Kiven teoksia, sen olemme nähneet edellä kunkin teoksen kohdalla.

V. 1883 ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainosta

suurikokoinen, 8-sivuinen vihko, nimeltä Esko, jota myytiin 25 pennillä "Aleksis Kiven marmorisen rintakuvan hankkimista varten". Julkaisijastaan ei vihkonen anna minkäänlaista tietoa, eikä myöskään kirjoittajistaan, yhtä vähän kuin siitä, mihin tuo rintakuva aiotaan hankkia. Marmorinen rintakuva oli Kivestä jo olemassa, sillä kuvanveistäjä Erland Stenberg, joka oli piirustanut Kiven hautapatsaan, oli myös innostunut veistämään marmoriin luonnollista kokoa suuremman rintakuvan Kivestä, Se saapui Turkuun syksyllä 1879, asetettiin näytteille A. W. Jahnssonin kirjakauppaan ja joutui arpajaisten kautta myytäväksi. Hämäläis-Osakunnassa ehdotti osakuntalainen L. Nyman 24 p. marrask. 1879, että osakunta hankkisi kipsijäljennöksen tästä rintakuvasta. Kokouksessa 31 p. maalisk. 1880 ilmoitti samainen Nyman taiteilija Stenbergin luvanneen tehdä Kiven rintakuvan kipsistä (?) 400 markalla, tiedoitettuaan aikaisemmin, että kipsijäljennös maksaisi noin 100 mk., mutta jos tilattaisiin 20 kpl., saataisiin kappale 20 markalla. Kun ei Osakunnalla sillä hetkellä ollut vapaita varoja osoitettavana tähän tarkoitukseen, päätettiin niitä kerätä listoilla ja myös iltahuveilla. Asia pysyi vireillä vuosikausia, iltamia pidettiin sen hyväksi sekä pääkaupungissa että maaseudulla ja maan sanomalehdet tiedoittelivat tuon tuostakin osakunnan yrityksestä. Iltamista saatiin tietysti jonkinlaisia tuloja, ja marraskuussa v. 1883, jolloin Osakunta taas kerran päätti ryhtyä tositoimiin rintakuvan hankkimiseksi, puhuttiin listoista ja laatikkokeräyksestä vapaaehtoisia lahjoja varten sekä 10 pennin verosta viikossa yhden vuoden kuluessa. Vaikka Osakunta kykenikin tänä aikana (1879-90) teettämään A.I. Arwidssonin ja ent. inspehtorien Ingmanin ja Cleven muotokuvat, ei Aleksis Kiven rintakuvasta näytä koskaan tulleen mitään, ja vielä tänä päivänä olisi Osakunta vailla tätä mainiota kuvaa ja sen hankkiminen olisi siis jäänyt vuosikymmenien takaiseksi haaveeksi, ellei Osakunnan 60-vuosijuhlaan 26 p. tammik. 1930 olisi lahjoitettu taiteilija Stenholmin tekemää, metalliin valettua Kiven rintakuvaa.

Osakunnan pöytäkirjoista käy selville, että tuo salaperäinen Esko oli syntynyt osakuntalaisten toimesta samassa varojen keräämistarkoituksessa marmorista Aleksis Kiven rintakuvaa varten. Osakunnan kokouksessa 12 p. marrask. 1883 anottiin, että Osakunnan lehdestä Hälläpyörästä sallittaisiin ottaa sopivia kirjoituksia osakuntalaisten jouluksi suunnittelemaan "sanomalehteen", koska tämän lehden tarkoituksena tulee olemaan kartuttaa niin usein puheena ollutta rintakuvarahastoa. Osakunta suostui anomukseen ja lehti ilmestyi jouluksi: tietymätöntä on, paljonko se tuotti. Hämäläis-Osakunnan toimintaa lukuvuonna 1883-84 käsittelevässä katsauksessaan historioitsija Elias Erkko mainitsee Eskon syntyneen "aivan äkkiä mielenjohteesta" satunnaisena kirjallisena tuotteena, eikä siltä siis voi kovin suuria vaatia.

Julkaisun nimen molemmin puolin on Fredrik Cygnæuksen lausunto Kivestä Margaretan 1. painoksen alkulauseessa: "Mutta ennenkuin muisto hänestä...". Ensimmäisenä kirjoituksena on sangen vaatimaton runo Varhainen kukka, joka vertauskuvallisesti esittää Aleksis Kiven kohtalon:

    Mutta liiaks varhain alkoi loistaa
    Kukka hempeä se keväimen,
    Ajattaren vallan tahtoi poistaa,
    Kestää viimaa tuulten kolkkojen.

Muut runot, kuusi luvultaan, ovat melkein kaikki ivarunoja, kun taasen vihkosen viisi suorasanaista kertomusta ovat enimmäkseen hyvinkin romanttisen synkkiä ja surullisia sisällöltään. Kiven kanssa ei näillä runoilla enempää kuin kertomuksillakaan ole mitään tekemistä.

1880-luvun ensi vuosina aletaan myöskin siellä ja täällä lokakuun 10 p:nä panna toimeen juhlia ja iltamia Aleksis Kiven syntymäpäivän kunniaksi, samoin kuin aletaan myöskin maaseudulla paikallisin voimin näytellä Kiven kappaleita, ei ainoastaan Kihlausta, vaan myöskin Yötä ja päivää, Nummisuutareita ja Leaa. Niinpä kertoo kuopiolainen Sawo-lehti 119. numerossaan 12 p. lokak. 1883 sikamaisten lyseolaisten viettäneen Aleksis Kiven syntymäpäivää juhlalla, jossa pidettiin esitelmiä, laulettiin ja soitettiin, ja eräs lyseon lehtoreista lausui Kiven runon Kanervakankaalla. Juhlasalin peräseinälle oli siniselle pohjalle kirjoitettu nuo Aleksis Kiven hautapatsaaseenkin piirretyt sanat: "Kotomaamme koko kuva .." Tämän uutisen otti myöskin U. Suometar 241. numeroonsa 16 p. lokak. 1883, voimatta kertoa mitään vastaavaa pääkaupungista. Lehtori-kirjailija Kaarlo Kustaa Samuli Suomalaisen lehti, Sortavalassa ilmestyvä Laatokka, tiedoittaa taasen 17. numerossaan 22 p. huhtik. 1884 seuraavana päivänä Kymölän seminaarin juhlasalissa pidettävistä iltahuveista, joiden päänumerona on Nummisuutarien kaikkien viiden näytöksen esittäminen: näytösten väliajoilla saadaan kuulla pianonsoittoa, torvisoittoa ja mieskuoron laulua. Juhla pidettiin ja onnistui ilmeisesti hyvin. Juuri tämä juhla antoi aiheen siihen Nummisuutareja käsittelevään tutkielmaan, jonka Laatokka julkaisi 29 p. huhtik. ja 6 p. toukok. 1884 ja joka on arvattavasti Samuli Suomalaisen kynästä lähtöisin: ylempänä (ss. 101-109) Nummisuutareista puhuttaessa, olemme saaneet tutustua tähän tutkielmaan.

Edellisenä vuonna oli taas entinen Hämäläis-Osakunnan jäsen, samainen lehtori Suomalainen, jonka on tapana lähettää sähkösanomia Osakunnan vuosijuhliin ja jonka johtaman Sortavalan Suomalaisen Seuran juhliin taas Osakunta lähettää "onnentoivotus-telegrammeja", mainitun seuran vuosijuhlaan 10 p. lokak. 1883 sepittänyt laajan runon Aleksis Kiven muistoksi, joka on julkaistuna Hämäläis-Osakunnan albumissa Kaikuja Hämeestä IV, v. 1886 (ss. 28-33). Osakuntalaisen F. J. Enquistin kirjoittamassa kertomuksessa Hämäläis-Osakunnan vuosijuhlasta 1 p. lokak. 1885 kuvataan Osakunnan entinen jäsen Kaarlo Suomalainen aivan erikoisen innokkaaksi Aleksis Kiven maineen ja merkityksen julistajaksi ja hänen muistonsa palvojaksi. Hän ei koskaan unohtanut Osakunnan vuosijuhlissa esittää Aleksis Kiven maljaa ja selvittää, hänen vaikutustaan suomalaiseen kirjallisuuteen: heti kun nähtiin Suomalaisen nousevan, tiedettiin, niistä oli oleva kysymys! "Samuli S:n runo avaa yhdessä Cajanderin molempien muistorunojen kanssa uran niille monilukuisille säesepitelmille, joissa on vuosien varrella runon keinoin koetettu kuvailla Aleksis Kiven kohtaloa. Eräänä lajinsa näytteenä saakoon se sijansa tähän ja päättäköön samalla katsauksemme Aleksis Kiven jälkimaineeseen 1880-luvulla. Kaikessa hartaassa avuttomuudessaan tuntuu se osaksi rakentuvan Paavo Cajanderin, patsasrunolle ja samalla on se taas eräiltä kohdiltaan ikäänkuin Eino Leinon Aleksis Kivi-runon esiharjoitelma. Sen viimeinen osasto ilmaisee myös lyhyesti sen loppuvaikutelman, mikä lukijalle jää verrattomasti useimpien aikalaisten Aleksis Kiveä ja hänen tuotantoaan käsittelevistä lausunnoista ja arvosteluista.

"Aleksis Kiven muistoksi.

(Luettu Sortavalan Suomalaisen Seuran vuosijuhlassa 10 p. lokakuuta 1883, Aleksis Kiven syntymäpäivän muistoksi.)

I.

    On ulkona kolkko yöhyt,
    Niin synkkä on yöhyt tää.
    Vähän tähtien vaan valovyöhyt
    Se taivaalla kimmeltää,
    Ja luonto rauhan unta uinuu.

    Mut kankahan kainalossa,
    Mäen rinteellä kallellaan
    Pien’ seisovi tölli, jossa
    Yhä vieläkin valvotaan:
    Sen akkunasta valo välkkyy.

    Siell' äitikö, viihdytellen,
    Nyt lapselle laulelee,
    Vai sairasko, tuskitellen,
    Yöns’ umpehen valvoilee
    Ja unen armaan hoivaa kalpaa?


    II.

    Ja tölliss’ on niin kylmä, sen liesi lämpöään
     Jo kaivannut on aikaa monen monta,
    Ja pöydän kynttiläinen se tuikkii himmeään.
    Siell’ on niin outoa, niin ilotonta.

    Mut pöydän ääress’ siinä nyt istuu kalpee mies,
    Ja kynä kuumeisesti tekee työtä.
    Ei huomaa hän, ei tunne, ett’ tyhjä ompi lies’,
    Ei tunne kylmää hän, ei huomaa yötä.

    Häll’ otsa kirkkahana tuo jalo kaareutuu,
    Ja silmiss’ innostuksen, tuli palaa.
    Nyt taukoo hän, ja katseen s’ se ylös kohouu,
    Vaiti Hengettärilleen hän haastaa halaa.

    Ja onnen tunne valtaa pian hänet kokonaan,
    Ja huulillen se hymyn armaan johtaa.
    Oi! Niinhän hymyileepi vain lapsi kehdossaan,
    Kun äidin, hellän äidin katseen kohtaa.

    Ja silloin tuntuu niinkuin tää tölli laajeneis’,
    Ja lämmin henkäys siihen luikahtaisi,
    Ja kolkkona ois poissa, ja yökin hiilveneis’,
    Ja armas päivä aamun kirkastaisi.

    Ja hengetärten silloin hän tarua kuuntelee,
    Ja sydän sykkivi ja paisuu rinta.
    Ja tempoellen kynä se innoin kertoilee
    Taas maailmalle tarua ihaninta.


    III.

    Ja yöt’ yhä kestää ja kestää;
    Se vierii niin verkkahan, voi!
    Mut kalpea mies yhä istuu,
    Ja kynä se kyntelee.

    "Oi heitä jo työsi, mies kalpee!
    Yhä poskes' käy kalpeemmaks!
    Huu! kylmä sun ruumiisi jäätää,
    Ja kätesikin väräjää."

    "Oi heitä jo työsi, mies kalpee!
    Kas, aamua vainun jo yö.
    Laske levolle väsynyt pääsi,
    Suo rauhoa sielulleis!"

    — "En jouda, en jouda, en jouda!"
    Mies kalpea äännähtää, Ja
    oudosti seinistä töllin
    Aan’ sortunut kajahtaa.

    — "Niin täyden täys on mun syömmein,
    — Se uhkuvi tulvillaan.
    — Oi salli se tyhjentääni,
    — Se muutoin jo pakahtuu.

    — "Mulle hengettäreni kertoi
    — Niin paljon, niin paljon, oi!
    — Ja ma tahdon sen maalleni haastaa,
    — Mun maallein ja kansallein!"

    "Vaan onhan aikoa vielä,
    Luojan päiviä vastakin.
    Heitä hetkeksi työsi, mies kalpee,
    Käy rauhoa nauttimaan!"

    — "En jouda, en jouda, en jouda
    — Ma rauhoa nauttimaan ."
    Ja oudosti seinistä töllin
    Ään’ sortunut kajahtaa.

    — "Kun kohtalon Tyttäret ennen
    — Elon lankoja kehräsivät,
    — Niin muille he sitkeän säikeen
    — Ja pitkän kantoivat.

    — "Mut mullenpa Tyttäret tuimat
    — Ne säikehen antoivat
    — Niin lyhven, niin lyhven, niin lyhven
    — Ja hienoa hienomman."

    — "Ja mun lyhven lankani päissä
    — Elon ilta ja aamun koi
    — Ne naapuruksina kulki,
    — Lyhyt taipale keskellään."

    — "Jo on taipale kuljettu kohta;
    — Elon ilta se muuttuu yöks’,
    — Ja mun lyhkäinen lankani silloin
    — Pian loppuhun juoksahtaa.

    — "Ja siksi mun rientää täytyy
    — Mun maalleni haastaaksein
    — Kaikk’ kaikk’, mistä rintain on täysi,
    — Sen riemut ja murheet myös."


    IV.

    Ja niin läp’ öisen istui hän
    Ja istui yötä monta
    Ja tyhjön teli syöntähän
    Niin täyttä, ponnetonta.
    Ja oman itsens’ unhottain,
    Teki työtä maalleen vain.

    Hän maalleen laittoi aartehet
    Ja aarteet verrattomat:
    Ne ei vieraan lainaa ollehet,
    Ne oli aarteet omat.
    Ne kansan syömmest’ tulivat
    Ja kansan syömmeen sulivat.

    Mut viimein voimat väsähtyi
    Ja toiminnasta raukea',
    Ja elon virrat pysähtyi,
    Ja kalman ovi aukes’,
    Ja hiljaa väsynehen pään
    Hän laski rauhaan lepäämään.

    Sai aarteet hältä Suomenmaa,
    Ja ne kasvun kauniin kantaa.
    Ne lämmittää, ne riemastaa,
    Ne innostusta antaa.
    Yks’ niiss’ on neuvo, oppi suur':
    Ja se on kansan rakkaus juur’,

    Ja kansa kantaa lapselleen
    Se kiitoksensa aina,
    Ja hänen nimens' syömmehen
    Se syvimpähän painaa.
    Siell' iät' unohtumaton
    Aleksis Kiven nimi on.

Aleksis Kiven arvostelijain luettelo

Aleksis Kiven (1834-1872) aikalaisiksi katsottavat arvostelijat ja heidän lausuntonsa. (Lausunnot ovat siinä järjestyksessä missä ne esiintyvät tekstissä.)

  Ahlqvist (Oksanen), August, runoilija, professori (1826-1889):
  1. Arvostelu Kullervon toisesta laitoksesta 11-20 p. tammik.
      1865 (Suometar, n:rot 8, 13-16)
  2. Arvostelu Margaretasta v. 1872 (Kieletär, 2 vihko, ss. 44-47
  3. Kiven kahden runon arvostelu v. 1861 (Mehiläinen, n:o 1, s. 18)
  4. Lausunto Kivestä runoilijana v. 1874 (Kieletär, 6. vihko, s. 41;
      "kompa" Eräs runoilija')
  5. Seitsemän veljeksen ensimmäinen arvostelu 20 ja 21 p. toukok.
      1870 (Finlands Allmänna Tidning, n:rot 115 ja 116)
  6. Arvostelevia viittauksia Seits. veljekseen K.J. Gummeruksen.
      Ylhäisten ja alhaisten yhteydessä v. 1871 (Kieletär, 1. vihko,
      ss. 46-47)
  7. Seitsemän veljeksen toinen arvostelu 16 ja 1.7 p. huhtik. 1873
      (Helsingfors Dagblad, nmt 101 ja 102)
  8. Seitsemän veljeksen kolmas arvostelu v. 1874
      (Kieletär, 6.  vihko, ss. 39-50)

  Aspelin(-Haapkylä), Eliel, professori (1847-1917):
  1. Lausunto Kullervosta esitelmässä 9 p. marrask. 1872
      (Kirjallinen Kuukauslehti, loka-marrask. numero, ss. 230-232)
  2. Lausunto Nummisuutareista (kuten edellä, ss. 233-234)
  3. Lausunto Karkureista (kuten edellä, ss. 232-233)
  4. Lausunto Kihlauksesta (kuten edellä, s. 234)
  5. Lausunto Yöstä ja päivästä (kuten edellä, s. 238)
  6. Lausunto Leasta (kuten edellä, ss. 237-238)
  7. Margaretan arvostelu 20 p, tammik. 1872 (Morgonbladet, nro 16)
  8. Lausunto Margaretasta esitelmässä 9 p. marrask.1872
      (Kirjall. Kuukauslehti, loka-marrask. numero, s. 238)
  9. Lausunto Kiven runoista (kuten edellä, s. 238) ss. 230-231.
  10. Katsaus Kiven elämäkertaan (kuten edellä, ss. 227-230)
  11. Lausunto Seitsemästä veljeksestä (kuten edellä, ss, 234-237)
  12. Aleksis Kiven runoilijakuva (kuten edellä, ss. 238-240)
  13. Aleksis Kiven muistosanat 3 p. tammik. 1873 (U. Suometar, nro 1)
  14. Aleksis Kiven muistosanat 15 p. toukok. 1873
        (Suomen Kuvalehti, nro 10, ss. 114-116)

  Bergbom, Kaarlo Juhana, kirjailija, Suomalaisen Teatterin
  perustaja, fil. tri (1843-1906):
  1. Lausunto Kullervosta huhtikuussa 1867 (Kirjallinen
      Kuukauslehti, s. 111)
  2. Lausunto Nummisuutareista huhtikuussa 1867. (Kirjall.
      Kuukauslehti, s. 111)
  3. Lausunto Karkureista huhtikuussa 1867 (Kirjall. Kuukauslehti,
      ss. 110-113)
  4. Vastalause Karkurien esittämistä vastaan Hertzbergin
      mukaelmana ruotsalaisessa teatterissa sekä vastaus Hertzbergin
      kiistakirjoitukseen, 13 ja 14 p. jouluk. 1872 (Morgonbladet, mot
      291 ja 292)
  5. Hertzbergin tekemän Karkurien ruotsinkielisen mukaelman ja
      sen esityksen arvostelu 19 p. jouluk. 1872 (Morgonbladet, n:o 296)
  6. Lausunto Leasta syysk. 1869 (Kirjall. Kuukauslehti, ss. 215-217)
  7. Lausunto Margaretasta helmikuussa 1872
      (Kirjall. Kuukauslehti, ss. 48-49)
  8. Yleislausunto Kiven näytelmistä helmik. 1870 (Kirjall.
      Kuukauslehti, ss. 27-28)
  9. Yleislausunto Kiven runoista helmik. 1870 (Kirjall.
      Kuukauslehti, s. 27)

  Cajander, Paavo Eemil, runoilija, fil. maisteri, lehtori (1846-1913):
  1. Aleksis Kiven hautalaulu 4 p. tammik. 1873 (m. m. U.
      Suometar, 7 p. tammik. 1873, n:o 2 b)
  2. Runo Aleksis Kiven hautapatsaan paljastajaisiin 21 p.
      toukok. 1877 (m. m. U. Suometar. 22 p. toukok. 1877, n:o 61;
      Kaikuja Hämeestä, III, 1878, ss. 8-10)

  Calamnius, Juhana Viktor, kirjailija, fil. tri, tuomiorovasti
  (1838-1891):
  1. Lausunto Yöstä ja päivästä joulut. 1867
      (Kirjall. Kuukauslehti, s. 325)
  2. Puhe Aleksis Kiven haudalla 4 p. tammik. 1873 (Joukahainen, VIII,
      1879, ss. 32-34)

  Cygnæus, Fredrik, runoilija, professori (1807-1881):
  1. Tutkielma Nummisuutareista maalisk. 1865 (Helsingfors
      Tidningar n:rot 55, 71 ja 84, maalisk. 7 ja 27 p. ja huhtik. 11 p.
      1865)
  2. Hajamietteitä Nummisuutareista v. 1865 (Samlade arbeten, VI,
      1889, ss. 359-362)
  3. Lausunto Nummisuutarien palkitsemisasiassa 18 p.
      huhtik. 1865 (Hufvudstadsbladet, n:o 88)
  4. Alkulause Margaretaan v. 1871 (liittyi kappaleen v. 1871
      ilmestyneeseen 1. painokseen)
  5. Puolustuslausunto Seitsemästä veljeksestä Suomal. Kirjall.
      Seuralle I p. kesäk. 1870 (Suomi, II, 11, ss. 281-287)
  6. "Suomalaista nero teosta" puolustavan lausunnon katkelma
  7. Aleksis Kiven muistosanat 2 p. tammik. 1873 (Morgonbladet, n:o 1:
     Ett farväl).

  Estlander, Carl Gustaf, kirjallisuus- ja taidehistorioitsija,
  professori (1834-1910):
  1. Lean arvostelu 11 p. toukok. 1869 (Helsingfors Dagblad, n:o 106)

  Godenhjelm, Bernhard Fredrik, kirjailija, koulumies, fil.
  maisteri (1840-1912):
  1. Puolustuslausunto Seitsemästä veljeksestä toukok. 1871
      (Kirjall. Kuukauslehti, ss. 122-123)
  2. Toimittajan alkulause Kiven Valittuihin teoksiin 30 p. lokak.
      1877
  3. Yleislausunto Kiven kirjailijatoiminnasta v. 1884 (Oppikirja
      suomal. kirjall. historiassa, 1. painos 1884, § 39)

  Koskinen, Yrjö Sakari (Yrjö-Koskinen), kirjailija,
  historioitsija, professori, senaattori (1830-1903):
  1. Kirjoitus Lean ensi-esityksestä toukok. v. 1869 (Kirjall.
      Kuukauslehti, s. 131)
  2. Lausunto Aleksis Kiven koottujen teosten julkaisemisesta 16
      p. maalisk. 1876 (Suomi, II, 13, B. 208)

  Krohn (Suonio), Julius, runoilija, professori (1835-1888):
  1. Lausunto Kullervosta vv. 1885-86 (Suomalaisen kirjallisuuden
      vaiheet, 1897, ss. 426-431)
  2. Lausunto Nummisuutareista (kuten edellä, ss. 431-435)
  3. Lausunto Karkureista (kuten edellä, ss. 435-437)
  4. Lausunto Kihlauksesta (kuten edellä, s. 435)
  5. Lausunto Yöstä ja päivästä (kuten edellä, s. 437
  6. Lausunto Leasta (kuten edellä, ss. 442-443)
  7. Lausunto Margaretasta (kuten edellä, s. 443)
  8. Kanervien, arvostelu tammik. 1867 (Kirjall. Kuukauslehti, ss. 19-21)
  9. Yleisarvostelu Kivestä runoilijana vv. 1885-86 (Suomal.
        kirjall. vaiheet, 1897, ss. 443-444
  10. Lyhyt huomautus Seits. veljeksen tarprattomista raakuuksista
        15 p. huhtik. 1873 (Suomen Kuvalehti, n:o 8, s. 86)
  11. Lausunto Seitsemästä veljeksestä (Suomat, kirjall. vaiheet,
        ss. 437-442. 444-445)
  12. Aleksis Kiven muistosanat 15 p. tammik. 1873 (Suomen
        Kuvalehti, n:o 2, s. 24)

  Lindgren, Anton Wilhelm, opettajakandidaatti, sanomalehtimies,
  kirjailija (1831-1901):
  1. Aleksis Kiven muistosanat 16 p. tammik. 1873 (Hämäläinen, n:o 3)

  Lönnbeck, Albin Aleksander, fil. tri, kirjallisuuden ja taiteen
  tutkija, koulumies (1856-1914):
  1. Lausunto Kullervosta v. 1883 (Studier i finska vitterheten
      efter 1830, ss. 43-44; 46-48)
  2. Lausunto Nummisuutareista (kuten edellä, ss. 48-50)
  3. Lausunto Karkureista (kuten edellä, s. 52)
  4. Lausunto Leasta (kuten edellä, s. 52)
  5. Lausunto Margaretasta (kuten edellä, ss. 53-54)
  6. Yleisarvostelu Kivestä runoilijana (kuten edellä, s. 51)
  7. Lausunto Seitsemästä veljeksestä (kuten edellä, ss. 52-53)

  Lönnbeck, Gustaf Ferdinand, koulumies, kasvatusopillinen
  kirjailija, fil. tri (1847-1912):
  1. Lausunto Kullervosta v. 1879 (Finsk Tidskrift, VI, ss.
      404-406)
  2. Lausunto Nummisuutareista (kuten edellä, ss. 294-295;
      300-309)
  3. Lausunto Karkureista (kuten edellä, ss. 406-407) ss. 161-162.
  4. Lausunto Kihlauksesta (kuten edellä, ss. 398- 401)
  5, Lausunto Yöstä ja päivästä (kuten edellä, ss. 401-404)
  6. Lausunto Leasta (kuten edellä, ss. 409-412)
  7. Lausunto Margaretasta (kuten edellä, ss. 407-409)
  8. Yleisarvostelu Kivestä näytelmäintekijänä (kuten edellä, ss.
      413-415)

  Lönnrot, Elias, professori (1802-1884):
  1. Kirje Fr. Cygnæukselle Seitsemän veljeksen kielestä ja
      tarkoituksesta

  Nervander, Emil Fredrik, kirjailija, taidehistorian tutkija (1840-1914):
  1. Aleksis Kiven muistosanat 3 p. tammik. 1873
      (Hufvudstadsbladet, n:o 2)
  2. Aleksis Kiven hautajaisten selostus v. 1901 (Nuori Suomi, ss.
      159-170)
  3. "Muistilehti" iltakeskustelusta Kiven kanssa v. 358.
      1864 (Tomten, 2 p. helmik. 1881, ss. 7-11;Finska bilder, 1887,
      ss. 51-54)

  Perander, Johan Julius Frithiof, professori (1838- 1880):
  1. Kehoitus hautapatsaan pystyttämiseen Aleksis Kivelle 8 p.
      jonluk. 1875 (U. Suometar, n:o 144)
  2. Puhe Aleksis Kiven hautapatsasta paljastettaessa 21 p.
      toukok. 1877 (U. Suometar, 22 p. toukok.
      1877, n:o 61; Kaikuja Hämeestä, III, 1878, ss. 1-7)

  Schott, Wilhelm, saksal. kielentutkija, professori (1862-1889):
      1. Lyhyitä lausuntoja Kiven teoksista, nimenomaan Kullervosta,
          Karkureista ja Seitsemästä veljeksestä vv. 1866, 1869, 1872,
          1875 (Magazin jiir die Literatur des Auslandes, n:o 33, v. 1866;
          n:o 4, v. 1869; n:o 16, v. 1872; n:o 31, v. 1875)

  Snellman, Juliana Vilhelm, professori, senaattori (1806-1881):
  1. Kehoitus avustaa "lupaavilla luonnon lahjoilla" varustettua
     "nuorukaista Aleksis Stenvallia" elokuussa 1857
  2. V. 1873 kirjoitettu lisäys "Seitsemän veljeksen yleisestä
      periajatuksesta" v. 1870 sepitettyyn puolustuslausuntoon
  3. Kirjelmä Morgonbladetille Suomal. Kirjall. Seuran
      suhtautumisesta Seitsemään veljekseen (Morgonbladet, 9 p.
      huhtik. 1873, n:o 82)

  Suomalainen, Kaario Kustaa Samuli, kirjailija, lehtori (1850-1907):
  1. Tutkielma Nummisuutareista v. 1884 (Laatokka, n:rot 18 ja 19,
      29 p. huhtik. ja 6 p. toukok. 1884. Kaiken todennäköisyyden
      mukaan on tutkielma Suomalaisen sepittämä: samaa vakuuttaa
      Laatokan nykyinen toimituskin asianomaiseen tiedusteluun
      lähettämässään vastauksessa)
  2. Runo "Aleksis Kiven muistoksi" 10 p. lokak. 1883 (Kaikuja
      Hämeestä, IV, 1886, ss. 28-33)

  Topelius, Zachris, runoilija, professori (1818-1898):
  1. Lausunto Nummisuutarien palkitsemisasiassa
      13 p. huhtik. 1865 (Helsingfors Tidningar, n:o 86: salanimi
      "Undecumque")

  Toppelius, Oskar August, fil. tri, lehtori,
  kirjallisuudentutkija (1828-1904):
  1. Arvostelu Kullervon toisesta laitoksesta 22 p.
      jouluk. 1864 (Helsingfors Tidningar, n:o 298) ... ss. 24-31.

  Törneroos (Tuokko), Antti, runoilija, fil. maist. (1835-1896):
  1. Lausunto Nummisuutareista tammik. 1865 (Maiden ja merien
      takaa, n:o 1, ss. 7-8)

  Suomal. Kirjall. Seuran Tutkijakunta 1. Runoustoimi-kunta:
  1. Lausunto Kullervon ensimmäisestä laitoksesta 16 p. maalisk.
      1860
  2. Lausunto Kullervon toisesta laitoksesta 16 p. maalisk. 1864
  3. Lausunto Seitsemästä veljeksestä 27 p. lokak. 1869. ss.
      235-236.

  Viipurin Kirjallisuusseuran arvostelijakunta:
  1. Lausunto Sankarteoksesta lokak. 1868 (pöytä    kirja 6 p. lokak. 1868)
  2. Lausunto Leasta ja Liinasta lokak. 1868 (niinkuin edellä)

  Yliopiston Hist.-kielitiet. osasto:
  1. Lausunto Kiven Eriikasta 23 p. toukok. 1859 ... ss. 17-18.

  Yliopiston Hist.-kielitiet. osaston ja Suomal. Kirjall. Seuran
  valitsema palkintolautakunta:
  1. Ehdotus senaatille Nummisuutarien palkitsemisesta 18 p.
      toukok. 1865


  Hinta nid. 75 mk, sid. 100 mk, nahkaselkäkans. 125 mk.