[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3TXCGWUMWgPN62uhgSdUn49JXFwpkq9gIxLqYzFvhvU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2792,"Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana","Lehtonen, Johannes Vihtori",1883,1948,"2792-lehtonen-j-v-aleksis-kivi-aikalaistensa-arvostelemana","2792__Lehtonen_J._V.__Aleksis_Kivi_aikalaistensa_arvostelemana",null,"tietokirja",[],[],"fi",1931,100290,700402,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää Aleksis Kiven aikalaisten laatimia arvosteluja ja kirjoituksia kirjailijan tuotannosta ja elämänvaiheista. Teoksessa tarkastellaan Kiven merkittävimpiä näytelmiä sekä Seitsemää veljestä ja luodaan katsaus hänen merkitykseensä suomalaisen kirjallisuuden historiassa.","J. V. Lehtosen 'Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2792. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ALEKSIS KIVI AIKALAISTENSA ARVOSTELEMANA\n\nKirj.\n\nJ. V. Lehtonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n\n 1. Alkusana\n 2. Kullervo\n 3. Nummisuutarit\n 4. Nummisuutarien palkitseminen\n 5. Karkurit\n 6. Kihlauksesta Margaretaan\n      Kihlaus\n      Yö ja päivä\n      Lea\n      Margareta\n 7. Aleksis Kivi runoilijana\n 8. Seitsemän veljestä\n 9. Aleksis Kiven kuolema: muistosanoja\n10. Aleksis Kiven hautaus\n11. Aleksis Kiven hautapatsas\n12. Aleksis Kivi 1870-luvun lopulla ja 1880-luvulla\n\nAleksis Kiven arvostelijain luettelo\n\n\n\n\n1. ALKUSANA.\n\n\nNykyään, on varmaankin vallitsevana se käsitys, että Aleksis Kivi\non väkevin, alkuvoimaisin kirjailijanero, mitä suomenkielisen\nkirjallisuuden historiassa on toistaiseksi esiintynyt. Jo tämä\ntosiseikka oikeuttaa pitämään hänen ilmestymistään aikaisemmin niin\nköyhään kirjallisuuteemme käänteentekevänä tapauksena. Ensi kertaa\nastuu puhtaasti suomalaiselta maaperältä silmiemme eteen runoilija,\njonka parhaissa tuotteissa täyttyvät myös n.s. maailmankirjallisuuden\nvaatimuksia vastaavat mitat.\n\nAleksis Kiven kirjailijatoiminta oli käänteentekevä siinäkin\nsuhteessa, että häntä voitaneen täydellä syyllä sanoa ensimmäiseksi\nsuomalaiseksi kirjailijaksi, joka on elänyt yksinomaan kynälleen\nja kynästään, antautumatta mihinkään muuhun ammattiin. Yritys oli\nsilloisissa oloissa, niinkuin se on osittain vielä nytkin, uhkarohkea,\nja uranuurtaja sai maksaa elämänsä ja toimintansa eheyden ja\nsuoraviivaisuuden herkeämättömällä puutteella, jopa suoranaisella\nkurjuudella. Kun jo koulunkäynti ja jatkuva opiskelu, lopullisena\npäämääränään ja myös tosiasiallisesti muodollisena rajanaan\nylioppilastutkinto, oli suoritettava mitä ankarimman köyhyyden\npuristuksessa, sai kyläräätälin poika kalliisti maksaa vaistomaisen,\nvastustamattoman pyrkimisensä sen tietopuolisen sivistyksen\nosallisuuteen, joka yksin, synnynnäisen neronlahjan ohella, saattoi\ntehdä hänelle mahdolliseksi todella merkitsevien teosten luomisen ja\njonka vaatimattomuutta on sittenkin vielä, ja epäilemättä syystä,\nvalitettu. Tämä ratkaisevia kasvuvuosia rasittanut puute ja sitten\nalituinen, hetkeksikään keventymätön velkataakka tekivätkin säälittävän\npian, korvaamattoman pian lopun kirjailijamme voimista ja hermoista,\njotka eivät alkuaankaan olleet kaikkein vahvimpia. Niin vaipui Aleksis\nKivi mielipuolisuuden lohduttomaan tilaan vain 36 vanhana, juuri\nsilloin, kun hänen täysin tietoisesti ohjattu kehityskulkunsa oli\nsaattanut hänet niin lähelle luomisvoiman ja ammatillisen osaamisen\ntäydellisyyttä kuin se hänen edellytyksilleen oli mahdollista, ja kun\nhäneltä oli siis oikeus odottaa parasta ja kypsintä mihin hän kykeni.\n\nAleksis Kiven kirjallinen toiminta oli meidän oloissamme ainutlaatuinen\nja käännettä osoittavaksi rajapyykiksi muodostuva myöskin sentähden,\nettä se merkitsi terveen ja terveellisen realismin voimakasta ryntäystä\nsiihen asti valtaa pitäneen, m.m. K.J. Gummeruksen romaaneissa yhä\nväljähtyneemmäksi käyvän romantiikan maille. Ei kuitenkaan niin\nymmärtäen, että Aleksis Kivi olisi jollakin tavoin sanoutunut irti\nromantiikasta ja teoreettisia katsantokantoja noudattaen raivannut\ntietä uudelle kirjallisuudensuunnalle. Ensinnäkään ei hän varmaankaan\nkatsellut koko kysymystä ja luomistyönsä laatua teoreettisesta\nnäkökulmasta. Siihen oli hän liian alkuvoimainen, puhtaasti sisästäpäin\nluova henki. Hänen voidaan kyllä sanoa tietoisesti ohjanneen omaa\nkirjallista kehitystään, mutta se tapahtui vain sen rikastuttamisen\neikä sen teoreettisen suuntailun merkeissä. Hänelle oli tärkein vain\nyksi suunta: ylöspäin, mutta vaakasuorassa tasossa hän tuskin oli\nomalta kohdaltaan teoreettisesti tietoinen Kullervon tienhaarasta,\njossa yhtäällä houkuttelee realismin Ajatar ja toisaalla romantiikan\nSinipiika. Maailmankirjallisuuden suurimpien teoksista, joita hän\ninnokkaasti tutki, oppi hän sitä romantiikan ja realismin sekoitusta,\njoka kiistämättä kuuluu ihmisen elämään kaikkina vuosisatoina ja joka\noli myöskin Aleksis Kiven oman luonnon mukaista. Niinpä tavataankin\nhänen tuotannossaan, samoin kuin esim. Cervantesin ja Shakespearen\nteoksissa, hiutuvinta, korkealentoisinta romantiikkaa vääjäämättömän,\njoskus melkein häikäilemättömän realismin rinnalla. Mutta kun realismi\nkäy oikein valtavaksi ja kun se oikein rohkeasti paisuttelee aiheitaan,\ntulee siihen selvä sen vastakohdaksi sanotun romantiikan tuntu, niin\nettä kaikki rajaviivat häviävät. Niin käy usein realismin päämestarin\nZolan romaaneissa: hänen joukkokohtaustensa, hänen mässäystensä,\nhänen tappelujensa, samoin kuin Aleksis Kiven veljesten suorittaman\nöisen teurastuksen ja siitä syntyneiden suunnattomien lihavuorten,\nheidän määrättömän mässäyksensä ja heidän tappelujensa eepillisesti\npaisutetut mittasuhteet puhuvat voimakkaasti mielikuvitukselle ja\nsiirtyvät alkuaan perinjuurin arkipäiväiseltä pohjalta selvästi\nromanttisen käsittelytavan ja tunnelman piiriin. Ja jos Zola on luonut\nsekä _L’assommoirin_ että _Le Rêven_, niin on Aleksis Kivi luonut\n_Nummisuutarit_ ja _Lean_, _Härkä-Tuomon_ ja _Lintukodon_. Niinpä onkin\nväitetty, että koko 19. vuosisadan pohjimmaista luonnetta kuvastaa\nmääritelmä \"romanttinen\" ja että realismikin on vain eräs romantiikan\ntehostettu muunnos. Joka tapauksessa on muistettava, että juuri siihen\naikaan kun Aleksis Kivi oudostutti omia aikalaisiaan ja suomalaisiaan\nromantiikkaan sekoittuvan realisminsa väkevyydellä ja tuoreudella,\nkoko Euroopassa kävi ilmeinen virtaus vahvistettua realismia kohti:\nGustave Flaubert kirjoittaa joka toisen teoksensa realistisen, joka\ntoisen romanttisen, n. s. porvarillinen romaani ja kyläkertomus\nsaavat kaikkialla realistisen värityksen, silti suinkaan vapautumatta\nromantiikasta, ja pian aloittaa oikein teoreettisesti, niin, suorastaan\n\"tieteellisesti\" perusteltu realismi, liialta nimeltään naturalismi,\nvoittokulkunsa.\n\nJos voidaankin hyvällä syyllä väittää, ettei monikaan todella elävä,\nvuosisatoja uhmaava kirjallinen teos ole _pelkästään_ romanttinen eikä\n_pelkästään_ realistinen, eli naturalistinen, vaan molempien näkemis-\nja käsittelytapojen yhtymisestä syntynyt, niin saattaa kuitenkin näiden\nainesten suhteellisessa osuudessa esiintyä eroituksia, jotka voivat\ntehdä johonkin määrättyyn sekoitukseen tottuneille jonkun toisen\nloukkaavaksi ja vastenmieliseksi. Runeberg oli totuttanut Suomen\nkansaa kuvaavilla runoteoksillaan aikalaisensa erääseen määrättyyn\nkäsitykseen tästä kansasta. Tämä käsitys oli hyvin tarkasti punnittu\nyhtäältä romanttisten ja ihanteellisten ja toisaalta realististen\nainesten kannalta. Kansa nähtiin kyllä arkipuuhissaan ja kaikessa\nyksinkertaisuudessaan, jopa typeryydessään, mutta kuvauksen johtava\nsävy teki mahdolliseksi kaiken arkitouhun keskeltä ponnahtaa vaivatta\nkorkeaan isänmaalliseen paatokseen ja inhimilliseen kauneuteen, ja\ntyperinkin saattoi ilman muuta tavata vavahduttavimman ylevyyden\nja ihanteellisuuden sanoja. Sven Dufvakin avaa \"leveän suunsa\" ja\ntokaisee: \"Ehk’ eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi.\" Jos\ntämän Svenin rinnalle asetetaan Kiven Härkä-Tuomo, huomataan heti\nsen uuden sekoituksen laatu, jonka nurmijärveläinen räätälinpoika\ntarjosi nautittavaksi ja jossa paljon selvemmällä ja asiallisemmalla\nrealismilla oli osuutensa, Härkä-Tuomo ei vetoa myötätuntoomme millään\nisänmaallisilla iskulauseilla, hän kun yleensä ei meidän kuullen\navaa lainkaan suutaan. Hän ei myöskään tee mitään mainetekoja, ei\neläessään eikä kuollessaan: hän vain muokkaa härkineen peltoja ja\nsortuu suruunsa, kun härät häneltä riistetään. Hänen maailmaansa ei\nmahdu mitään muuta kuin härät ja hän itse. Ja kuitenkin voittaa hän\npuhtaasti inhimillisen myötätuntomme, niinkuin Sven Dufva voittaa\nisänmaallis-inhimillisen myötätuntomme. Mutta vaikka Härkä-Tuomo,\nJukolan veljekset ja nummisuutarit ovat nähdyt paljoa kiinteämmin\ntodellisuutta etsivällä — ja toisin paikoin suorastaan riisuvalla\n— silmällä kuin Runebergin kansanihmiset, vie heidän väkevä\ninhimillisyytensä heidät kuitenkin hyvin lähelle romantiikkaa.\nVoimmepa sanoa niinkin, ettei Runebergilla yksinkertaisesti olekaan\nniin hiutuvaa romantiikkaa eikä toisaalta taas niin vehmasta realismia\nkuin Kivellä. Kivi liikkuu siis verrattomasti avarammissa rajoissa,\nja juuri tuo huikea putoaminen pyörryttävistä korkeuksista syvimpiin\nalhoihin saattoi eräät hänen aikalaisensa täydellisesti tasapainostaan.\nHe saattoivat mainiosti seurata häntä, kun hän romanttisen sankarin\ntavoin kuvitteli ihmisen \"maailman herraksi\", itsensä ja kaiken\nolevaisen yleväksi valtiaaksi. Mutta kun hän laittautui \"tönkeileväksi\nsontiaiseksi\", hypähtivät he kauhistuen syrjään ja puhuivat ankaroita\nsanoja raakuudesta ja turmeltuneesta mielikuvituksesta. Kun siihen\nlisätään, että myöskin hänen kielenkäyttönsä kulki näitä huimaavia\nratoja yläilmoista maatakin matalammalle ja että hänellä oli aivan\noma runokorvansa ja poljentonsa, ei ole mikään ihme, että hän monesta\nsuomalaisen kirjallisuuden lämpimästä ystävästäkin tuntui perin\nyllättävältä ja arveluttavalta ilmiöltä.\n\nNiinpä onkin helposti käsitettävissä, että Aleksis Kivi on myöskin\n_arvostelun_ kannalta kuuluisin nimi meidän kirjallisuutemme\nhistoriassa.\n\nTämä kuuluisuus perustuu ennen kaikkea siihen raivoisaan ajojahtiin,\njota Aleksis Kiven leppymätön vihollinen — määritelmä ei ole liioiteltu\n— August Ahlqvist-Oksanen puolentoistakymmenen vuoden aikana harjoitti\nhänen kirjallista arvoaan ja mainettaan kohtaan. Niinpä onkin kohtalo\nikuisiksi ajoiksi eroittamattomasti yhdistänyt toisiinsa nämä nimet,\nKiven ja Ahlqvistin, niinkuin se on toisaalta yhdistänyt Kiven ja\nFredrik Cygnaeuksen nimet. Oli kuin kiukkuisen kohtalon johdatusta,\nettä heti kun 26-vuotias ylioppilas Aleksis Stenvall v. 1860\nMansikoiden ja mustikoiden 2. vihkossa vaatimattomalla nimimerkillä\n\"1.\" julkaisi kaksi vaatimatonta runoa Unelma ja Kaunisnummella, joutui\n34-vuotias yliopiston dosentti ja tohtori August Ahlqvist, joka samana\nvuonna päästi yläilmoihin hohtavat Säkenensä, niitä arvostelemaan ja\nheti alussa harjoittamaan \"herostratillista huvitustansa\". Jo tämän\nensimmäisen arvostelun perusajatus on sama mikä kaikkien muidenkin\nsamasta kynästä lähteneiden: Parasta pysyä kirjoittamisesta erillään,\nellei osaa sitä paremmin tehdä kuin mitä tämä maan kehnoimmalta\nmurre-alueelta kotoisin oleva tuhertaja osaa! Sitten tulee Kullervon\nvuoro, sitten Margaretan ja ennen kaikkea Seitsemän veljeksen, jonka\nkauhistavaa kehnoutta Ahlqvist ei väsy yhä uudestaan julistamasta.\nJa loppujen lopuksi, kun Aleksis Kivi, vaitelias uhri, on jo pari\nvuotta maannut Tuusulan kirkkomaassa, kokoaa leppymätön vainolainen\njärkähtämättömästi vihamielisen käsityksensä tästä runoilijasta ja\nkirjailijasta ja hänen kirjoistaan seuraavaan herjaavaan kompaan:\n\n    _Eräs runoilija haudastaan_.\n\n    \"Runoilijaks\" ma ristittiin.\n    Sanottiin Shakespeariksi,\n    Verraksi Väinön väitettiin:\n    Muut’ en mä ollut kuitenkaan\n    Kuin taitamaton tahruri\n    Ja hullu viinan juoja vaan.\n\nAugust Ahlqvist ei saanut kuitenkaan, olla yksinään äänessä, kun\noli Aleksis Kiven tuotannon arvioimisesta kysymys, vaikka hän\nolikin ehkä sitkeimmin ja varmasti räikeimmin äänessä. _Lean_\nja _Seitsemän veljeksen_ tekijällä oli sentään puolustajiakin,\nvieläpä ajan huomatuimpien mauntuomarien joukossa yhtä hyvin kuin\nvähäpätöisempienkin ihailijain: seikka, joka oli sitä enemmän omiansa\nraivostuttamaan _Savolaisen laulun_ kirjoittajaa. Siitäpä ovatkin\nAleksis Kivestä annetut lausunnot niin perin mielenkiintoisia\nja tärkeitä, että niiden takaa tapaamme melkein kaikki sen ajan\nmainioimmat ja painavimmat nimet: Fredrik Cygnaeuksen, J.V. Snellmanin,\nYrjö Koskisen, Kaarlo Bergbomin, Julius Krohnin, O. Toppeliuksen, J.W.\nCalamniuksen, Fr. Peranderin, Eliel Aspelinin, B.F. Godenhjelmin, Emil\nNervanderin y.m.\n\nJa siinä onkin ymmärtääksemme myös eräs tämän nyt yleisölle tarjotun\njulkaisun parhaita oikeutuksia, että sen tarkoituksena on yhteen\npaikkaan koota ja _täydellisinä_ julkaista kaikki ne lausunnot\nja arvostelut, joita m.m. mainitut aikalaiset ovat julkisuudessa\nesittäneet Aleksis Kivestä, hänen yksityisistä teoksistaan tai hänen\nkokonaistuotannostaan. Kun on aivan varmaa, että vain harvat, voinemme\nhuoletta sanoa, varsin harvat suomalaisen kirjallisuudentuntijatkaan\novat voineet ottaa vaivakseen etsiä vanhoista aikakauskirjoista ja\nsanomalehdistä näitä ja muita arvosteluja, joista V. Tarkiaisen\nkirjoittama Kiven elämäkerta saattaa luonnollisesti sisältää\nvain eräitä otteita, mutta jotka usein ovat aivan harvinaisen\nsisältörikkaita ja joka tapauksessa aikaansa ja kirjoittajiansa hyvin\nkuvaavia, on tuntunut suorastaan välttämättömältä Kivitutkimuksen\nja Kivi-tiedon täydennykseltä toimittaa nämä lausunnot suomalaisen\nkirjallisuuden vaiheista kiinnostuneiden luettaviksi. Näin voivat\nhe mukavasti seurata tuota ankaraa \"taistelua Aleksis Kivestä\" ja\nkaikkia sen kohtauksia, jotka ovat toisinaan oikein näytelmällisesti\njännittäviä. Mukaan on pyritty ottamaan kaikki 1860-, 1870- ja osaksi\n1880-luvuilla ilmestyneet tavalla tai toisella merkitsevät arvostelut\nja lausunnot, mikäli ne on osattu kaivaa esiin kätköpaikoistaan. V.\nTarkiaisen Kiveä käsittelevän kirjallisuuden luettelo sekä Yliopiston\nkirjastossa säilytetty sanomalehtikirjoitusten luettelo ovat tässä\nolleet hyvänä apuna. Lausunnot on yleensä ryhmitetty käsiteltyjen\nteosten mukaan, vaikkapa siten, niinkuin esim. Nummisuutareista ja\nSeitsemästä veljeksestä puheen ollen, aikajärjestys ei pysyisikään\naivan ehyenä. Aleksis Kiven kuoleman ja hautajaisten yhteydessä\nannetut lausunnot muodostavat oman osastonsa ja ovat melkein kaikissa\nmaan sanomalehdissä, olivatpa ne suomen- tai ruotsinkielisiä,\nilmestyneinä varsin tärkeä todistus siitä ainakin yleisessä\nlauseparsimielessä kunnioitetusta asemasta, niin, melkeinpä suomalaisen\nkansalliskirjailijan asemasta, johon Aleksis Kivi eräillä tahoilla\nheti kuoltuaan kohotettiin — jälleen August Ahlqvistin erinomaiseksi\nharmiksi. Aleksis Kiven hautapatsaan hankkiminen ja sen paljastaminen\nkeräävät sitten taas ympäri maata valaisevan sarjan arviointeja ja\nlausuntoja, samoin kuin hänen valittujen teostensa ilmestyminen.\nLopuksi seuraa ryhmä 1880-luvulla esiintyneitä yksityisiä arvosteluja,\nesitelmiä ja kirjoitelmia Aleksis Kivestä ja hänen merkityksestään\nyleensä.\n\nYleisvaikutelmaksi kaikista näistä lähes kolmen vuosikymmenen aikana\nkirjoitetuista arvosteluista jää, että Aleksis Kivi oli silloisiin\noloihin katsoen hyvinkin \"huomattu\" kirjailija ja ettei häntä missään\ntapauksessa vaijettu kuoliaaksi tai \"hirtetty kaikessa hiljaisuudessa\",\nvaikkakin hänen herättämänsä huomio etenkin August Ahlqvistin ansiosta\noli osittain hälyhuomiota. Jo tällöin tavataan runsaasti oikeata Kiven\ntuotannon ymmärtämistä ja vakaumuksellista ihailua, perustuipa tämä\nihailu sitten kehittyneeseen esteettiseen harkintaan tai vaistomaiseen\ntunteeseen, puhtaasti yksilölliseen mieltymykseen tai kansallisen\nsuomenkielisen kirjallisuuden tärkeyden tajuamiseen.\n\nSuurimmassa arvossa pidettiin Aleksis Kiveä kieltämättä\nnäytelmänkirjoittajana. Siihen vaikutti arvattavasti varsin suuressa\nmäärin Fredrik Cygnaeuksen painava, melkeinpä haltioitunutta ihailua\njulistava sana sekä se suuri valtion palkinto, jonka etupäässä tämä\nsana hankki Nummisuutareille. Lisäksi tuli Lean ihmeellinen ensiesitys\nja sen herättämä innostus, joka, kuten tunnettua, vei Suomalaisen\nTeatterin perustamiseen. Kiven kertomataide ja sen valtavin ilmaus\nSeitsemän veljestä jäi pitkiksi ajoiksi hänen näytelmiensä, jatkuvasti\nnäyttämölläkin nähtyjen, varjoon, eikä Fredrik Cygnaeuskaan ilmeisesti\ntuntenut sitä kohtaan yhtä suurta esteettistä mielenkiintoa kuin\nnäytelmiä kohtaan. Aleksis Kivi runoilijana, _Keinun, Ikävyyden,\nMetsämiehen laulun, Lintukodon, Sunnuntain, Sodan, Onnellisten_\nsepittäjänä, jäi taas hänen omalta ajaltaan melkein täydellisesti\nkäsittämättä ja arvostamatta, muodon epätäydellisyys tai sanoisimmeko\nomalaatuisuus kun siinä teki tuntuvinta haittaa. Asia ei paljon\nparantunut senkään jälkeen kun Kiven Valitut teokset vv. 1877—78\ntarjosivat luettavaksi kauniin sikermän runoilijan lyyrillistä\ntuotantoa, m.m. ennen julkaisemattoman Härkä-Tuomon, joka jo yksinään\nestäisi kirjoittajansa koskaan unohtumasta suomalaisen runouden\nhistoriasta.\n\nKaikki arvostelut, puheet, esitelmät ja tutkielmat on ollut tarkoitus\njulkaista täydellisinä, mikäli ei esim, yleisesti tunnettuja\nelämäkerrallisia seikkoja toistuen esiinny. Pahimman pulman on\ntuottanut se asianhaara, että niin monet tuollaiset kirjoitelmat, esim.\nFredrik Cygnaeuksen tärkeät artikkelit ja osa Ahlqvistin hyökkäyksiä,\novat ruotsinkielisiä. Puhtaan asiallisuuden kannalta olisi tietysti\nollut suotavinta, että kaikki nämä ruotsinkieliset lausunnot olisi\notettu mukaan sellaisinaan, alkukielisinä, koska paraskaan käännös ei\npaljasta alkuperäisen sanonnan kaikkia vivahduksia eikä tuo ilmi sen\nherkimpiä sävyjä. Mutta kun suomenkielisen yleisön kannalta käännös\nolisi joka tapauksessa ollut välttämätön ja kun julkaistava ainehisto\non jo ilmankin niin suuri kuin se on, ei tila mitenkään olisi sallinut\nsellaista kahdenkertaista painattamista, varsinkin kun niin huomattava\nosa tekstistä olisi täten ollut toistettava. Jäljelle on siis jäänyt\nvain se mahdollisuus, että kaikki ruotsinkieliset arvostelut ja\nlausunnot esitetään yksinomaan käännettyinä.[Käännöstyön on suurimmalta\nosalta suorittanut neiti Aune Krohn, jolle julkaisija pyytää tässä\nlausua parhaat kiitoksensa. Vastuu käännöksen lopullisesta asusta on\nkuitenkin julkaisijan.] Ken tahtoo tutustua alkuperäiseen tekstiin, voi\nsen helposti tehdä, koska lähde on vastaavassa paikassa aina selvästi\nilmoitettuna.\n\nTähän nyt julkaistavaan kokoelmaan voitaisiin arvattavasti saada\nmielenkiintoisia lisiä Kiven aikalaisten yksityisestä kirjeenvaihdosta,\njoka varmaankin tarjoaisi meille todella vilpittömiä, kaikesta\njulkisuuden lauseparsipakosta vapaita näytteitä Kiven henkilön ja\ntuotannon arvioimisesta. Onhan kuin tempaisi esim. Fredrik Cygnaeus\nhetkeksi harteiltaan sen ylimyksellisen venetsialaisen viitan, johon\nhän tavallisesti kietoo pyylevän vartensa ja paisuilevat lauseensa\nja jonka viralliseen suojaan hän on myös ottanut tuon ahdistetun\nheiveröisen Aleksis Kiven, ja on kuin näkyisi sen alta kärtyinen,\nnuuskarintainen vanhapoika, kun hän tilapäisesti hermostuneena\nkirjeessä Kiven ystävälle Th. Reinille manaa Kiveä erään velan\nhoitamisen laiminlyömisestä ja katuu, että on itsekin heittänyt niin\npaljon rahaa \"hänen runolliseen seulaansa\" (kirjeen on julkaissut\nE. Aspelin-Haapkylä, _Muoto- ja muistikuvia_ II, 1912, s. 76,1).\nTämän julkaisun tarkoituksena ei ole kuitenkaan ollut tällaisen\nyksityisluontoisen aineksen mukaanottaminen.\n\nToisaalta saattaisi myöskin arvostelujen arvostelulla olla oma\noikeutuksensa ja merkityksensä. Saattaisihan nimittäin ajatella, että\narvostelujen lähempi seulominen, niiden pohjana olevien yksityisten\njä yleisten vaikuttimien tutkiminen, niissä esiintyvien väitteiden\nja havaintojen arvosteleva tarkastaminen olisivat omiaan puolelta\nja toiselta valaisemaan näitä lausuntoja. Sellainen tarkastelu ei\nkuitenkaan varsinaisesti sisälly tämän julkaisun puitteisiin, ja on\nsiinä suhteessa siis tyydyttävä vain eräisiin viittauksiin. Tarkoitus\non vain ollut asiaankuuluvin selityksin ikäänkuin ripustaa nämä\nlausunnot yhtenäiseen rihmaan ja siten tarjota lukijalle tältä kannalta\nvälttämätöntä opastusta.\n\n\n\n\n2. KULLERVO.\n\n\nYksityisen mielenilmauksen ja julkisen arvostelun välimailla on se\nkirjelmä, jolla ei kukaan sen vähempi kuin J.V. Snellman elokuussa\n1857 kehoitti tuttaviaan avustamaan \"nuorukaista Aleksis Stenvallia\",\nja jota voitaneen pitää _ensimmäisenä_ julkisluonteisena tulevan\nkirjailijan lahjojen arvioimisena. Kivi valmistui juuri tänä kesänä\nyksityistietä ylioppilastutkintoon, ja se kirje, jonka hän 25 p.\nheinäk. 1857 kirjoitti ystävälleen A.R. Svanströmille Ingvallsbyssä\nsijaitsevasta \"ylioppilasleipomosta\", puhuu kyllin kaunopuheista kieltä\nhänen henkisestä ja taloudellisesta hädästään: \"Täällä olen seisonut\nkoko kesän aivan turvatonna. Kopeekkaakaan en ole mistään saanut.\nIsäntäni karhuaa minua ja vaatteeni kuluvat repaleiksi\" (Kiven Kootut\nteokset, 2. painos, IV, s. 330; vrt. V. Tarkiainen, _Aleksis Kivi_, 4.\npainos, 1923, ss. 84—85). Näin ollen voi olla hyvinkin mahdollista,\nettei Kivi itsekään ollut aivan ilman osuutta siihen toimenpiteeseen,\njoka tarkoitti Kiven varhaisimpien (ruotsinkielisten) kirjallisten\nkoelmien saattamista sellaisten mahtimiesten kuin joko Fredrik\nCygnaeuksen tai J.V. Snellmanin nähtäviksi ja joka ei mennytkään ilman\ntoivottua tulosta: Snellmanin listalle on pienissä erissä merkitty\nyhteensä 28 ruplaa, ja kun muistitieto puhuu 30 ruplasta, on Snellman\nitse varmaankin pyöristänyt summan. Snellmanin kerrotaan rahoja\nantaessaan kehoittaneen nuorta kirjailijanalkua käyttämään vast’edes\nsuomenkieltä, koska ruotsinkielisistä kynäniekoista ei Suomessa\nsuinkaan ollut puutetta. Tämä mielenkiintoinen asiakirja, jota on\nsäilytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käsikirjoituskokoelmissa\n(C.G. Borgin papereissa, n:o 14313), on jollakin tavalla joutunut\nsieltä eksyksiin, niin että sitä ei ole saatu tässä julkaistavaksi.\nSnellman näyttää saaneen tuosta köyhyydessä ja kieltäymyksessä\neläneestä nuorukaisesta varsin edullisen käsityksen, koska hän antaa\nsuojatistaan sen yleisarvostelun, että \"hän saattaa iloita lupaavista\nluonnonlahjoista ja ansaitsee hyvän käytöksensä vuoksi suosiollisten\nlähimmäistensä kannatusta\".\n\nUraansa ja alaansa sekä kieltänsä etsivän kirjailijan taloudellista\nasemaa kuvaa tavallaan sekin, että useat hänen varhaisimmista\nyritelmistään ovat saaneet sysäyksen syntymiseensä tai ainakin\njulkituloonsa jonkin haettavaksi julistetun apurahan tai palkinnon\ntavoittelemisesta. Niin on ilmeisesti laita esim. _Eriikan_, pienen\nkertomuksen, joka on Kiven varhaisimpia tunnettuja kynäntuotteita\nja jonka tekijä jätti 14 p. toukok. 1859 Yliopiston konsistorille\nyleisen apurahan saamista varten (\"sen apurahan saamiseksi, mitä §\n16 edellyttää\"). 23 p. toukok. 1859 pitämässään kokouksessa, jossa\nolivat läsnä m.m. dekanus prof. Fr. Cygnaeus sekä professorit Lönnrot\nja Snellman, antoi Historiallis-kielitieteellinen tiedekunnan osasto\nlausuntonsa konsistorin sille lähettämistä kilpakirjoituksista.\nNäitä oli neljä: ylioppilas Carl Synnerbergin tutkielma Cicerosta\nvaltiomiehenä ja ihmisenä, ylioppilas Johan Julius Frithiof\nPeranderin \"muutamat sanat maailmanarvoituksesta\", ylioppilas Nils\nAlfred Zittingin selvitys siitä, \"mihin päämäärään aikamme pyrkii\"\nsekä vihdoin ylioppilas Alexis Stenwallin _Eerika_ (!). Osasto\nsuositteli lämpimästi Synnerbergiä sekä myös Peranderia ja Zittingiä\npalkittaviksi, varsinkin kun Perander \"är i medellösa omständigheter\"\n(elää varattomissa oloissa). Kiveen nähden olisi tämä perustelu\ntietysti ollut myös varsin paikallaan, mutta osasto tyytyy vain\n\"lopuksi\" huomauttamaan, että se uskoi pitävänsä selittää myöskin\nylioppilas Stenwallin ansaitsevan jotakin kehoitusta, koska hänen\nkirjoituksestaan ei puuttunut kykyä (\"trodde sig böra förklara\nstuderanden Stenwall, hvars skrift icke saknade talang, äfven vara\nförtjent af någon uppmuntran\"). Tämän lausunnon mukaisesti sitten pari\npäivää myöhemmin, 25 p: toukok. 1859, kokoontuva konsistori, jossa ovat\nedelleen läsnä m.m. Cygnaeus, Lönnrot ja Snellman, jakaakin apurahan\nsiten, että Synnerberg saa vuotuisen apurahan ylemmässä luokassa,\nPerander saman alemmassa luokassa sekä Zitting ja Stenvall kumpikin\n25 hopearuplaa kehoituspalkintona. Konsistorin pöytäkirjan pitäjä ei\nmuutoin tiennyt, mitä lajinimitystä käyttää Stenvallin kirjoitelmasta:\nensin kirjoittaa hän Hist. kielit. tiedekunnan pöytäkirjan mukaisesti\n\"skrift\", mutta pyyhkii sen pois ja panee tilalle \"afhandling\",\nnähtävästi arvellen sen kuuluvan samaan luokkaan kuin muidenkin\nhakijain kirjoitelmat, jotka eroitukseksi Eriikasta, ohvat kaikki\nruotsinkielisiä.\n\n_Eriikan_ löysi prof. Gunnar Suolahti konsistorin papereista 65 vuotta\nmyöhemmin.\n\nYhtä onnellisesti ei ole ainakaan toistaiseksi käynyt sen Ainonimisen\nnäytelmän, jonka Kivi \"Kalevalasta saadun aiheen mukaan\" sepitti\nloppupuolella vuotta 1860 ja jonka hän ennen 1 p. helmik. 1861 lähetti\njoko tohtori O. Toppeliukselle tai tohtori A. Ahlqvistille. Hän\nnimittäin otti tällä näytelmällä osaa siihen \"palkintokilwoitukseen\",\nminkä ne yliopistolaiset, jotka olivat antaneet seuranäytelmiä\nHelsingissä, olivat julistaneet, ja missä oli luvattu 100 hopearuplaa\npalkinnoksi parhaasta suomenkielisestä teatterinäytelmästä,\nkäännöksestä, mukaelmasta tai omintakeisesta. Tämä julistus oli m.m.\n_Suomettaressa_ perjantaina 15 p. kesäk. 1860, n:o 23. _Helsingfors\nTidningar_ ilmoittaa 27. numerossaan 5 p. maalisk. 1861 kilpailun\ntulokseksi, että Sysmän kappalainen E.J. Blom oli saanut 200 mk\nLessingin _Emilia Galottin_ käännöksestä sekä ylioppilas I.A. Florin\nalkuperäisestä runomittaisesta näytelmästä _Borgaren i Lüttich_ —\nruotsinkielisellä alkuperäisellä näytelmällä sai myös ottaa osaa\nkilpailuun — ja \"salanimi Kiwi\" suomenkielisestä alkuperäisnäytelmästä\n_Aino_ kumpikin 100 mk kehoituspalkintona. Tästä _Ainosta_ tunnetaan\nvain nimi, mutta ilmeisesti eivät arvostelijat ole sitä aivan\nmitättömänä pitäneet, koska ovat antaneet sille kehoituspalkinnon.\nHukkaan joutuessaan on se saanut saman kohtalon kuin usea muukin\nAleksis Kiven aikaisempi teos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähäistä ennen kuin jäljettömiin kadonneen _Aino_-näytelmän oli Aleksis\nKivi sepittänyt toisesta _Kalevalan_ sivukertomuksesta näytelmän, jonka\nkirjoittamiseen eräs palkintokilpailu oli niinikään ilmeisesti antanut\nalkusysäyksen tai jonka valmistumista se ainakin oli jouduttanut.\nTällä näytelmällä saavutti hän nyt ehdottomamman menestyksen kuin\naikaisemmin, koska palkinto päätettiin kokonaisuudessaan antaa hänelle.\n\nKaikki tärkeimmät seikat, palkintokilpailun toimeenpano, palkintosumman\nsuuruus, _Kullervon_ kilpailijat, lautakunnan lausunto _Kullervosta_,\nnimittäin sen nyt puheenaolevasta ensimmäisestä laitoksesta, käyvät\nselville Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa maalisk.\n16 p. 1860 pidetystä pöytäkirjasta (Suomi, 1859, Suom. Kirj. S:n\nkeskustelemiset, ss. 320—322). Seuran \"tutkijakunta\", johon sillä\nkerralla kuuluivat prof. M. Akiander, dosentti A. Ahlqvist, lehtori\nC.G. Borg, maist. P. Tikkanen ja lisensiaatti Fr. Polén, esitti\n\"dosentti Ahlqvistin kautta\" Seuralle seuraavan \"lausuman\":\n\n\n\"Sitä palkintoa varten, joksi eräs nimittäymätöin Seuran jäsen\n[maisteri Nikolai Kiseleff] 'Silmän-kääntäjän' näyteltyä täällä\nHelsingissä keväällä v. 1858, oli lähettänyt Seuralle sata\nhopea-ruplaa, jonka hän oli määrännyt annettavaksi paraimmasta\nsuomen-kielisestä näytelmästä, ja johon sama antaja sitten keväällä\nv. 1859 [kun ei määräaikaan 1 p. helmik. 1859 mennessä yhtään\nhyväksyttävää kappaletta ollut saapunut], 'Putronius’en' näyteltyä,\noli lisännyt viisikymmentä ruplaa, — tätä palkintoa varten oli\nmäärä-ajan [1 p. tammik. 1860] sisään tullut Seuralle kolme näytelmää,\nnimittäin: 1) _Kullervo_, murhe-näytelmä viidessä näytöksessä, 2)\n_Ensimäinen Rakkaus_, ilveilys yhdessä näytöksessä Scriben mukaan, ja\n3) _Liukaskielinen tahi miten päästään korkialle_, komedia viidessä\nnäytöksessä, mukailtu.\n\nNämä kilpa-kirjoitukset, Seuran lykkäämät Tutkija-kunnan arvostella,\non Tutkija-kunta, tässä toimessa hyvän-tahtoisesti autettuna herra\ntohtori O. Toppelius’elta, ottanut tarkastuksen alle. Ja mitä ensiksi\ntulee teokseen N:o 1 eli _Kullervon_ murhe-näytelmään, niin on se,\nniinkuin jokainen osoittamattakin voi arvata, näytelmällinen esitys\nsitä merkillistä ainetta, jonka runotar Kalevalan runoissa 31—36 on\nkertomalla tuottanut, ja seuraakin pääjuonessansa sangen tarkoin runon\nkertomusta. Tämä aine ei tosin ole täydellisesti murhe-näytelmällinen,\nkoska siinä ei ole sitä loukkausta kahden siveydellisen voiman välillä,\njoka musertaa näiden keskeen joutuneen yksityisen, ja tältä puolen\nkatsoen on tämän näytelmän tekijä antanut teoksellensa liian lavean\nnimen kutsuessaan sitä \"murhe-näytelmäksi\". Vaan Kullervo-kertomus\non kertomus kova-onnisen miehen äärettömästä onnettomuudesta,\nkertomus, jossa isien pahat-teot, s.o. pohjatoin viha veljesten\nvälillä, jo toisessa polvessa tulevat ankarasti kostetuiksi lapsille,\nja näin ei tämä kertomus koskaan ole liikuttamatta, viehättämättä\nja vapisuttamatta sitä, joka sen kanssa tutustuu. Tutkija-kunta on\nhavainnut, että kysymyksessä olevan näytelmän tekijä ei ole kaikin\npaikoin voinut täydellisesti hallita ainettansa näytelmärunon\nmuodossa. Koko ensimäinen näytös, kuvaeleva Kullervon lapsuutta ja\nniitä onnettomia melskeitä, jotka tapahtuivat veljesten Untamon ja\nKalervon välillä ja joiden lopullinen päätös on Kullervon onnetoin\nloppu, tapahtuu kaksi-kymmentä vuotta ennen näytelmän pää-juonen alkua,\nja loukkaa näin muodoin jotenkin tuntuvasti näytelmällistä yhteyttä.\nViides näytös, yleisesti heikoin kaikista, sisältää liiaksi syrjäisiä\nväli-kertomuksia; samassa viidennessä näytöksessä on tekijä kokonansa\npois-jättänyt sen ihanan kanssa-puheen miekkansa kanssa, jonka\nKullervo Kalevalassa pitää juuri vähäistä ennen itse-murhaansa. Muuten\nvivahtaa tekijän Kullervo monin paikoin kristilliseen sankariin ja\nosoittaa liioin määrin pillojensa katumusta ja liikutuksia oman-tunnon\nvaivasta. Edellensä on tekijä useammassa seikassa loukannut sitä,\nmitä näytelmällisessä kielessä kutsutaan laveammalla merkityksellä\n\"puvuksi\" eli että teoksessa ajatukset, puheet ja teot eivät aina ole\nkuvaillun ajan mukaiset. Niin esim. matkustetaan siinä rattailla,\nniin puhuttelevat sen henget toinen toisiansa koriste-nimityksellä\n\"te\", ja niin löytyy kielessä myöhemmin lainattuja sanoja, jotka\nWainämöisen aikuisten suussa epäilemättä loukkaavat. Yleisestikin on\nkieli jokapäiväistä ja alhaista ja puuttuu kokonansa sitä jaloutta ja\nylevyyttä, jota tämmöisissä teoksissa kutsutaan \"kothornoksi\". Parissa\nkolmessa paikassa sattuvat värsyt ovat aivan kehnot ja ansaitsevat\nvähimmin tulla puhutuiksi Wäinämöiseltä ja Lemminkäiseltä, jonka tähden\nTutkija-kunta soisikin tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamisesta\nsiksi, että näyttää paremmin hajautuneensa kielen käyttämiseen\nrunollisessa puvussa.\n\nTämä onkin kaikki, minkä Tutkija-kunta on Kullervo-näytelmässä\nhavainnut heikkoa ja muistutuksen alaista. Yleisesti ja niitä\nvikoja paitse, jotka edellä ovat luetellut ja jotka tekijä vähällä\nkorjaamisella voipi poistaa, on tämä teos erinomainen sattuma Suomen\nkielen ja kirjallisuuden alalla. Näissä vallitseva esikuvain puute,\nkielemme kömpelyys ja tottumattomuus näytelmälliseen esitykseen\ntodistavat tekijän rohkeutta, joka ei ole katsonut vaikeutten ja\nesteiden paljouteen, vaan uskaljaasti heittäynyt halunsa siiville\nkorottaakseen isänmaallista kieltä ja kirjallisuutta. Toisekseen se\nseikka, että tekijä on valinnut Kullervo-kertomuksen näytelmäksi\nmuodostaaksensa, tämän aineen, joka epäilemättä on suomalaisen hengen\njaloin ja ihanin tuote, ja se taito, jolla hän sen yleisesti on\ntehnyt, antavat Tutkijakunnalle syyn luulla, että tällä tekijällä\non toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa. Enemmän siis\nkehoittaaksensa häntä astumaan edellensä sitä tietä, jolla hänen\nensimäiset askeleensa osoittavat näin kauniin alun, kuin palkituksensa\njo nyt saatuja voittoja, on Tutkija-kunta, tarkastettuansa ne kaksi\ntoista näytelmää, jotka tässä ynnä ovat lähetetyt kilpailemaan,\npäättänyt Seuralle ehdotella, että edellämainittu palkinto kokonansa\nannettaisiin Kullervon tekijälle...\n\nTämän mietinnön mukaan päätettiin 150 rupl. palkinto annettavaksi\n_Kullervon_ kirjoittajalle, joka nimilipun auvastua nähtiin olevan\nylioppilas _Alexis Stenvall_.\n\nSe yleensä hyvin myötätuntoinen arvostelu, jonka tutkijakunta\nantaa Kiven ensimmäisestä kansalliseepokseemme perustuvasta\nnäytelmäyrityksestä, ei estänyt sitä useissa kohdin viittaamasta\nilmeisiin heikkouksiin ja toivomasta osoitettujen vikojen korjaamista.\nAloitteleva kirjailija, vaikka olikin saavuttanut sen, mihin lähinnä\noli pyrkinyt, nimittäin palkinnon, ottaakin tämän ystävällisen\ntoivomuksen ja nämä asiantuntevat huomautukset varteen ja ryhtyy\nkappalettaan korjaamaan. Tämä korjaaminen käy \"hiljaksiin\" ja kestää\nsuunnilleen 4 vuotta, osaksi senkintähden, että hänellä on samaan\naikaan toisiakin suunnitelmia toteutettavilla: Aino ja varsinkin\nNummisuutarit. Mutta niinpä olikin sitten Kullervo, tekijänsä näissä\nmuutamissa vuosissa huimaavasti kehittyessä, muuttunut aivan toiseksi.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa 5 p. tammik. 1864\nilmoittaa Seuran silloinen sihteeri Aug. Ahlqvist pöytäkirjan 4 §:n\nkohdalla, \"että sen Kullervo-näytelmän tekijä, joka jo kerran oli\nollut Seuralla tutkittavana ja silloin saanut kilpapalkinnon, oli\nsen nyt uudesta tehtynä jättänyt Seuraan, anomuksella että Seura\nkustannuksellansa painattaisi tämän kappaleen ja siitä hänelle\njonkun tekijäisen antaisi. Teos päätettiin lähettää Tutkijakunnan\ntarkasteltavaksi, jonka jälkeen Seura sen painattamisesta tekisi\npäätöksen\" (Suomi, II, 3, s. 285).\n\nSeuran kokouksessa 2 p. maalisk. 1864, pöytäkirjan 9 §:n kohdalla,\n\"Majisteri Krohn ilmoitti, että vaikka Tutkijakunta ei vielä ollut\nsaanut valmiiksi lausuntoa 'Kullervo'-näytelmästä, jonka Tutkijakunta\ntoivoi saattavansa antaa vuosijuhlana, oli se kuitenkin ylipään\nhyväksynyt tämän teoksen, jonka tähden Seura päätti että tekijälle\nsiitä maksettaisiin palkinnoksi 500 markkaa ja että se on painettava\nNäytelmistön 3:een osaan\" (Suomi, II, 3, s. 336).\n\nTästä Seuran päätöksestä kirjoitti Aleksis Kivi heti seuraavana päivänä\n3 p. maalisk. 1864 isälleen maalle: \"...tänäin sain iloisen tiedon,\njonka kautta rohkeammin taas katsahdan kappaleen etuaikaani kohden.\nEilän, nimittäin, päätettiin kirjallisuuden seurassa akateemiassa, että\nseura ottaa minun kirjani painettavaksi ja maksaa minulle palkinnoksi\nyksi sata kaksikymmentä ja viisi ruplaa eli 500 markkaa. Näin paljon\nen enään uskaltanut toivoa, mutta kävipä paremmin kuin luulinkaan.\nPainettuna tulee kirja ulos viimeistäki jo, luullakseni, toukokuussa\"\n(_Kootut t_., IV, ss. 356 -357).\n\nSeuran vuosikokouksessa 16 p. maalisk. 1864, pöytäkirjan 7 §:n\nkohdalla, antoi sitten Tutkijakunta \"Majisteri Krohn’in kautta\" näin\nkuuluvan \"mietinnön\":\n\n\"Murhekuvaelmasta 'Kullervo', kirjoittanut A. Kivi, on Tutkiokunnalla\njo kerta ennen ollut tilaisuus lausua mielensä ja tuomita sen omaksi\npalkinto. Vielä suuremmalla syyllä saa Tutkiokunta nyt kehoittaa\nKirjallisuuden Seuraa painattamaan ja palkitsemaan tätä ensimäistä,\nsuurempaa runoteosta Suomen kielellä, koska _Kullervo_ nykyisessä\nmuodossaan on ainoasti pitänyt vanhan nimen, aineen ja muutamat\nansiolliset kohdat, vaan muuten ilmestyy ihan uudistuneena, entistänsä\nehompana.\n\nEntisessä muodossaan oli tällä teoksella suurena vikana tapsusten\nhajallisuus, vaan sitä on nyt taitavasti kartettu. Niin on esim. koko\nentinen ensimäinen näytös, joka Kullervon lapsuutta ja Kalervon talon\nhäviämistä kuvasi, nyt peräti kadonnut, ja sen tapaukset tulevat vaan\nkerrottuna esiin.\n\nNäytöksen päähenkilö, onneton Kullervo, on ylimalkaan taidolla ja\ninnolla, kuvattu. Hänen levoton, malttamaton henkensä, joka palaisi\nvuorenkorkuisiin, maailman mainioihin sankaritekoihin ja ei voi\nmillään muotoa tyytyä jokapäiväisiin halpoihin askaroisin, varsinkin\nkun ne täytyy toimittaa toisen orjana, puhkee yhtenään ilmi mieltä\njärkähyttävällä tavalla. Tämän voimallisen, ylpeän hengen viha ja\nponnistus häntä painavaa orjuutta vastaan onkin pantu pää juoneksi\nKullervon tekoihin. Kukaties olisi kuitenkin ollut hyvä antaa enemmän\nsijaa toisellekin ponnistimelle, nimittäin kostohimolle Untamolaisia\nvastaan. Nyt on siitä kyllä puhe ensimäisessä näytöksessä, vaan\nsitten emme siitä enää saa kuulla, ennen kuin kolmannen lopussa,\nmissä se siten tulee vähä äkkiarvaamatta esiin. — Muista henkilöistä\novat varsinkin Kullervon äiti ja eräs orja Nyyrikki onnistuneiksi\nmainittavat. Edellinen saattaisi kuitenkin kenties olla vielä\nhellemmäksi, sulommaksi kuvattu. — Nyyrikki puolestaan on kurja hupsu\nja pelkuri, suuri sanoiltaan turvallisessa paikassa, vaan matelevana\nmatona, missä vaan vähän vaara pyörii. Tämän, todellisesti komillisen\nhenkilön paneminen pelottoman, uhkaylpeän Kullervon vastakuvaksi on\noikein mestarin temppua. — Täydellisinnä sekä muollisen kuvauksen\nettä ulkomuodonkin ytimellisyyden suhteen on kolmas näytös. Siinä\nonkin koko tapauksen käänne-kohta. Mutta senvertaisia kohtia ei ole\nmikään näytös vailla, mainittakoon esimerkiksi Kullervon puhe Tieran\nkanssa ensimäisessä näytöksessä, joka ilmaisee koko kiehuvan, kuohuvan\ntulimeren Kullervon sydämen pohjassa. (Kullervo ei keskustele\nensimmäisessä näytöksessä Tieran, vaan Kimmon kanssa.)\n\nUlkomuodon suhteen on nykyinen Kullervo aivan verrattomasti etevämpi\nentistä. Ennen oli lausetapa halpa, matala, paikoittain ikävä, paikoin\ninhottava. Nyt se enimmiten on pontevaa, jaloa, mahtavaa; välistä on\ntekijä sitä tahtonut saada liiankin juhlalliseksi sanojen takaheitolla.\nAinoa, mitä ulkomuodon suhteen kaipaa ja suurestikin kaipaa, on\nrunomitta. Se se kuitenkin on, josta tämmöiset teokset saavat sen sulon\nja soinnun, joka mieltämme vastustamattomalla voimalla lumoaa. Se se\nmyöskin olisi tämän teoksen paikoittain kovin höllän ja hampsivan\nulkopuvun voinut kauneuden eduksi pitää ko’ossa.\"\n\n-- -- --\n\n\"Sen johdosta päätettiin, että _Kullervo_ ja _Minna von Barnhelm_ ovat\nNäytelmistöön painettavat\" (Suomi, II, 3, ss. 351—353).\n\nSamassa vuosikokouksessa aikaisemmin esitetyssä sihteerin\nvuosikertomuksessa oli mainittu olevan Näytelmistöön aijottuja teoksia\nvalmiina m.m. Kullervo, \"alkuperäinen suomalainen murhenäytelmä, tekijä\nsalaniminen Kivi\" (Suomi, II, 3, s. 342).\n\n\n_Näytelmistö_ ja sen mukana _Kullervo_ ilmestyi painosta kesällä 1864\n500 kpleen painoksena. Saman vuoden lopulla, 22 p. jouluk. 1864,\njulkaisi tohtori O(skar T(oppelius), joka, niinkuin näimme, oli\navustanut Tutkijakuntaa Kullervon ensimmäisen laitoksen arvioimisessa,\n_Helsingfors Tidningarin_ n:ssa 298, otsakkeella \"Inhemsk litteratur\",\narvokkaan ja \"alkavalle kyvylle\" erinomaisen myötämielisen arvostelun\ntästä uudesta laitoksesta. Tässä vasta-alkajalle oivallista opastusta\nantavassa arvostelussa viitataan m.m. ensi kerran siihen uraa-uurtavaan\nmerkitykseen ja vaikutukseen, mikä Fredrik Cygnaeuksen v. 1853\nilmestyneellä syvämietteisellä tutkielmalla _Det tragiska elementet i\nKalevala_ on arvattavasti ollut Kullervon luonteen käsittämiseen m.m.\nKiven näytelmässä. Arvostelu kuuluu seuraavasti:\n\n\n\"Herra Kiven Kirjallisuudenseuran \"Näytelmistössä\" julkaisema\n\"Kullervo\"-niminen teos on siitä huomattava, että se on ensimmäinen\nsuomenkielinen alkuperäinen traagillinen näytelmä. Tätä näytelmää\ntullaan aina herra Hannikaisen 'Silmänkääntäjän' ohella mainitsemaan\nvarsinaisen suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ensi alkuna, vaikka\ntosin herra Kiven alkuyritystä on aina pidettävä paljon rohkeampana ja\nsuurisuuntaisempana sen pienen karkean ilveilyn rinnalla, joka tuskin\nnäytelmän nimeä vaatienkaan näki ensi kerran päivänvalon Kanava-lehden\npalstoilla. Herra Kivi on pyrkinyt kahlehtimaan draamalliseen\ntaidemuotoon aiheen, joka on suomalaisen kansanrunouden suurenmoisimpia\nja syvämietteisimpiä.\n\nHän ei kuitenkaan esiinny aivan uranuurtajia vailla. Eipä silti,\nettä kukaan toinen kirjailija olisi tätä ennen uskaltanut sovittaa\nKullervoon uudenaikaisen runon muotoja; mutta tutkimuksemme ei tarvitse\ntunkea kovinkaan syvälle, ennenkuin huomaamme tämänkin teoksen saaneen\nvaikutuksia samasta miehestä, jonka hengen lämpö, synnyttäessään \"Klaus\nFlemingin ajat\", samalla hehkutti ja muovaili Wecksellin \"Daniel\nHjortin\" pohja-aiheen enemmän kuin näihin asti on pystytty täysin\narvioimaankaan, miehestä, joka ensimmäisenä uursi suomalaista uraa\nKullervon plastilliseen muotoon muovailijalle ja jonka kehoittavaa ja\nrohkaisevaa vaikutusta muutoinkin tapaamme niin monilla henkisen työn\naloilla näinä viime vuosikymmeninä. Uranuurtajan työ, johon viittaus\ntähtää, on Cygnaeuksen tunnettu tutkielma \"Kalevalan traagillinen\naines\".\n\nTahtomatta lainkaan epäillä alkavan kirjailijamme omaa aiheeseensa\nsyventymisen kykyä, sen epäilyn itse teos sitäpaitsi kumoaisi aivan\nriittävästi, pidämme nimittäin tuskin luultavana, ettei hänelle\nolisi ollut tuttu, ja aivan mahdottomana, ettei häneen olisi silloin\nsytyttävästi vaikuttanut Kullervo-runon sisimpään ytimeen tunkeutunut\nCygnaeuksen neronkatse. \"Luonto\", sanoo herra Cygnaeus m.m., \"on\nluonut Kullervon sankariksi, mutta hänen kohtalonsa on alentanut hänet\norjaksi.\" Sepä onkin, myöskin Kiven Kullervossa, pohjimmaisena syynä\nsiihen synkkään hurjuuteen ja katkeruuteen, joka tekee Kullervosta\nniin syvästi rikollisen ja samalla niin syvästi onnettoman. On selvää,\nettä tämä ajatus jos mikään on traagillinen, mikäli traagillisuus on\nvaltavan suuruuden pienuutta kaikkivaltiaan kohtalon edessä, varsinkin\njos, niinkuin tässä tapauksessa, sankarin suuruuden pienuus ilmenee\nhänen itse aiheuttamanaan syyllisyytenä ja tuhoutumisena. Mutta itse\nse kohtalo, joka jo varhaislapsuudesta sitoo Kullervon orjan ikeeseen,\nei voi eikä saa olla perustelematon. Se johtuu, kuten Kalevalassakin,\nUntamoisen ja Kalervon, Kullervon isän, veljesriidasta. Tästä on\nseurauksena, että Untamoinen hävittää Kalervon kodin ja Kullervo joutuu\ntämän ja Ilmarisen orjaksi, mutta lopulta se johtaa myöskin Kullervon\nkoston kohtaaman Untamoisen ja, Kullervon rikollisuuden vuoksi, ei vain\nKullervon omaan, vaan herra Kiven mukaan hänen isänsä, äitinsä, koko\nKalervon perheen perikatoon. Näin on kirjailija asettanut sankarinsa\nlaajemmalle pohjalle; hänen rikkomuksensa, hänen kärsimyksensä\novat vain veljesriitatarinan ja sen aikaansaaman turmion renkaita.\nIsien ylpeys kostautuu heidän lapsilleen ja heille itselleen. Se on\nrunollista oikeudenjakoa, traagillisen suurisuuntaista, niin säälimättä\nkuin se kohtaakin viatonta yhtä hyvin kuin syyllistä.\n\nVoimakkaan runollisesti on herra Kivi käsitellyt kansan perimätiedon\nsäilyttämää, itsessään perin surullista ja kammottavaa aihetta ja\nhellävaroen vaalinut siinä niin väkevästi ilmenevää siveellistä\nhenkeä. Kullervoa itseään kuvatessaan ei tekijä ole voinut niin\npainokkaasti kuin kansanruno tehostaa hänen jättiläisvoimiaan tai\nkäyttää muutoin kuin ohimennen hyväkseen runon sekä niistä että\nhänen loitsutaidostaan esittämiä eriskummallisia piirteitä. Tekijä\non, kuten draamassa on oikein ja kohtuullista, pitäytynyt lähinnä\nsiihen, mikä on sielullisesti luonteenomaista. Väliin katkeruuttaan\nhillitsevänä, väliin sitä rajusti purkavana — katkeruuttaan orjuudesta,\njohon kohtalo on hänet heittänyt, mutta jonka ikeeseen hän ei ikinä\ntaivu, sekä häpeällisestä orjanleimasta, jolla Unto on hänen otsansa\nmerkinnyt, jota hänelle lakkaamatta muistutetaan ja jonka polttoa\nhän kuvittelee tuntevansa vielä Tuonelassakin, — on Kiven tragedian\nsankari kuin vangittu jalopeura, joka vimmoissaan jyrsii kahleitansa\nja milloin leimuavin silmin kauhistaa ympärillään olevia, milloin\nvaikeroivin katsein hellyttää heidät sääliin. Vielä korostetummin\nkuin runossa kuvataan hänen asteettaista kulkuaan syyllisyyttä ja\npaatumusta kohden. Hänet ensi kertaa tavatessamme, jolloin hän jo\nnuoruusvoimansa täyteen kukoistukseen ennättäneenä on vielä vihaamansa\nUntamon orjana, on hän tosin kaamea ja kauhistava, hänen povessaan kun\nnäet asuu tulivuorena leiskuva katkeruus ja kostonjano, joka säätää\nhänelle hänen elämänsä päämäärät, mutta on vielä niin rikoksiin ja\nverenvuodatukseen tottumaton, että hänen onnettomuustoverinsa Kimmo,\nrauhallinen ja sävyisä olento, jonka herra Kivi on asettanut Kullervon\nrinnalle Kalervon hajoitetun perheen rippeenä sen voittajan kotiin,\nsaattaa esittää hänelle varoittavaksi esimerkiksi omantunnontuskansa\nkerran vastuulleen saamansa verivelan vuoksi, joka kuitenkin on\ntyhjän veroinen niiden kauhunkuvien rinnalla, mitkä Kullervo itse\non piirtävä muistinsa kankaalle. Mutta pian näemme hänen surmaavan\nIlmarisen emännän, Pohjolan kauniin tyttären, joka on leiponut kiven\nhänen leipäänsä ja, mikä sietämättömintä, sanonut häntä orjaksi.\nTämä murha on herra Kiven mukaan hänen elämänsä käännekohta. Tosin\nnäemme hänen sen jälkeen katuvaisena, miltei epätoivoisena sattumalta\nsaapuvan jo ammoin kuolleiksi luulemainsa isän ja äidin asunnoille.\nMutta hän löytää heidät liian myöhään; jälleennäkemisen ilo on\ntuhottu; veren tahraama rikollinen on nyt vanhempainsa surunlapsi.\nHänen tekonsa synnyttämä kammo, jota ei edes hänen rakastava äitinsä,\nsaatikka hänen isänsä ja sisarensa voi mielessään täysin vaimentaa,\nymmärtämystä vaille jäävän Kullervon asema kodin ahtaassa piirissä,\nniissä sankariksi syntynyt, niinkuin aikaisemmin Untamon ja Ilmarisen\nluona, vain kyltyy elämän pieniin askareihin ja puuhiin, sekä ennen\nmuuta tottumus veren tahraamiin käsiin tekevät hänet yhä kovemmaksi.\nKun kohtalo tuomitsee hänet itse häväisemään ja hävittämään kodin,\njonka kostajaksi hän on vihkiytynyt, ja hän raiskaa tuntemattoman\nsisarensa ja saa tämän etsimään häpeän ja epätoivon vallassa omaa\nsurmaansa, silloin hän jo osaa ihmeellisen hyvin vaijentaa sisäisen\ntuskansa ja suhtautua asiaan kylmästi, ja verrattoman paatuneesti\nhän sitten kostonhimoisen vihansa valtaamana viskaa sanoman teostaan\nomalle vanhalle isälleen vasten kasvoja, kun tämä, yhtä säälimättömänä\nkuin hän itsekin, repii hänen syvimmät haavansa uudelleen verille\nherjaamalla häntä \"merkityksi juhdaksi\". Tätä tunnustusta eivät\nvanhukset jaksa kestää, se tappaa heidät. Vastoin kuolevan äitinsä\npyyntöä ja isänsä kirouksen saattamana hän lähtee nyt taisteluun\nUntolaa vastaan antamatta, yhtä vähän kuin Kalevalassakaan, hänet\nmatkalla saavuttavien kuolinviestien estää itseään. Vasta sitten kun\nhän on saanut hävittävänä riehuen sammuttaa murhan, veren ja liekkien\nhimonsa Unnon ja koko tämän kodin tuhoamalla, kun hänellä ei enään\nole mitään, minkä hyväksi elää, vasta sitten heltyy hänen sydämensä,\nja jokin ihmeellinen mahti vetää häntä, aivan Kalevalan mukaisesti,\ntakaisin hänen itsensä autioittamaan kotiin. Siellä ottaa hänet\nkammostuneena vastaan hänen onnettomuustoverinsa, kotiin viimeiseksi\njäänyt, mielipuoleksi tullut Kimmo. Vain kaikki anteeksi antavan äidin\nääni puhuu hänelle, niinikään Kalevalan mukaan, Manalasta lohdun\nsanoja. Kansanrunon mukaisesti päättyy Kullervon elämä hänen omaan\nrankaisevaan miekkaansa samassa paikassa, missä hän näkee kanervan\nyhäti itkevän hänen siellä onnetonta sisartaan vastaan tekemäänsä\nrikosta. \"Vaisu ääni Manalasta\" johtaa hänet sinne. Mutta tekijä on\naivan itsenäisellä tavalla valanut sovitusta hänen loppuunsa. Pohjolan\ntyttären kuoltua on Pohjolan ja Kalevan sankareita yhdistävä side\nkatkennut. Kullervon kuolinhetkenä nähdään Väinämöisen, Ilmarisen\nja Lemminkäisen suuntaavan kulkunsa pohjoista kohden valloittamaan\nonneatuottavaa Sampoa. Siten versoo Kullervon rikoksesta isänmaalle\nonni. Sovinnollisen säälin valtaamina katselevat nuo kolme urosta\nKullervoa. Vääryyttä kärsinyt Ilmarinenkin unohtaa vihansa nähdessään\nmiehen murskatuksi. Ja Ukko, joka oli vastannut vain vihanärjyisin\nukkosjyräyksin kaikkiin Kullervon puolesta esitettyihin rukouksiin,\nsallii hänen kuolinhetkenään taivaan kirkastua ja koko synkenneen\nluonnonkin taas näyttää lempeät ja ystävälliset kasvonsa.\n\nVanha aihe on herra Kiven käsittelemänä todella voittanut tämän\nkauniin sovittavan lopputunnelman kautta. Eikä tekijä ole saanut\nuusia kauneuksia versomaan tältä ikivanhalta pohjalta vain tässä\nainoassa kohdin. Viimeisen näytöksen ohella voi tässä mielessä\nlähinnä huomauttaa ensimmäisestä, joka käsittelee Kullervon orjuutta\nUntamoisen talossa, mutta myöskin monessa suhteessa neljännestä,\njoka esittää häntä Untamoiselle kostavana, jotavastoin, molemmat\nmuut näytökset tuntuvat köyhemmiltä. Ei ole helppo asia varsinkaan\nalkavan kirjailijan ryhtyä painiskelemaan kansalliseepoksemme\nKullervo-episoodin tapaisen suurenmoisen ja samalla niin herkän\nrunollisen aiheen kanssa. Vertailu käy herra Kiven teokselle\nvaarallisimmaksi, milloin hän helkähdyttää vienoja ja helliä sointuja,\njota vastoin synkistä kauhunsävelistä käy ilmi niin omaperäinen kyky,\nettä lukijan on pakko unohtaa vertaileminen. Sanojemme tarkoituksena\nei ole kuitenkaan väittää, ettei Kullervon hellä, sydämellisesti\nrakastava äiti olisi herra Kivenkin runoteoksessa säilyttänyt\noleellisimpia piirteitään, jotka tekevät hänestä Kalevalan kuvaamana\nihmiskunnan puhtaimman ja epäitsekkäimmän tunteen, äidinrakkauden,\nkuolemattoman ruumiillistuman. Herra Kiven traagillinen tyyli ei\nsuinkaan herätä huomiota ylevyydellään ja jalostuneisuudellaan, mutta\nsen hämmästyttävä ja ilmeinen luonnonomainen voima viehättää, mikäli\nse ei, kuten joskus sattuu, muutu ylenpalttisen paisutetuksi tai\nalennu arkipäiväiseksi. Tämä tyylin voima ei käy ilmi ainoastaan itse\nKullervon kuvauksesta sekä toiminnan useimmista kohdista vaan myös\nKalervosta, jonka itsepintaisesta, kuohahtelevasta luonteesta tuntee\nsankarin isäksi, omantuntonsa kalvamasta, alati arasta Untamoisesta,\nhänen vaimostaan, joka Untamoa kovempana ja tarmokkaampana luonteena\nensimmäisessä näytöksessä muistuttaa Lady Macbethiä, sekä Kimmon\nkuvasta. (Neljännessä tekijä traagillisen vaikutelman vahingoksi sallii\nUntamoisen ja hänen vaimonsa madaltua, edellisen tavalliseksi rosvoksi,\njälkimmäisen arkipäiväiseksi, häijysisuiseksi akaksi.)\n\nKappaleessa on myös koomillisia, kohtia, joita ei suinkaan sovi jättää\nmainitsematta ja jotka tekijä nähtävästi Shakespearen oppia käyneenä\ntaitavasti siroittaa traagillisten osien lomiin, niin että ne ovat\nmiellyttävästi niitä katkaisemassa ja sitäkin enemmän korostamassa.\nNäissä kohdin esiintyvistä henkilökuvista, joiden vähäpätöisyys vain\nvahvistaa päähenkilöiden tekemää vaikutusta, on ennen muita mainittava\nNyyrikki, pelkurimainen, ketteräjalkainen ja -kiehuen, koomilliselta\nkannalta perin arvokas olio. Myös arvelevainen, joskin miehekäs Tiera,\nsankarin toveri Untolanmatkalla, on onnistunut koomillinen piirrelmä.\nKappale ennustaa herra Kivestä, hyvää komediain kirjoittajana;\nvuoropuhelukin, joka on yleensä dramaattisesti hämmästyttävän eloisaa,\nkäy koomillisia kieliä kosketeltaessa entistäänkin luontevammaksi ja\nvilkkaammaksi.\n\nSuomenkielelle koituu siis paljon kunniaa tästä ensimmäisestä\nmurhenäytelmästä, ensimmäisestä suurisuuntaisemmasta\nalkuperäisdraamasta, mikä sillä on sepitetty. Kuitenkin on meidän\ntunnustettava, että pidämme tätä teosta arvossa pikemmin traagillisena\nn.s. \"draamallisena runoelmana\" — sanonta, jota varta vasten käytetään\ntulkitsemaan draamallisen muodon lievennettyjä vaatimuksia — kuin\nvarsinaisena tragediana, draamana. Draama on _toimintaa_; jos pysymme\ntässä vaatimuksessa, ansaitsee teos tosin draaman nimen, siinäkin\nvaativammassa mielessä, että se, mitä tehdään, mitä toimitaan, yleensä\njuontaa juurensa esiintyvien henkilöiden luonteesta, poikkeuksena\npääasiallisesti vain Kullervon eroottinen rikkomus, joka ei meistä\ntässä suhteessa tunnu kyllin selvästi johdetulta, vaan liittyy\njokseenkin eepillisesti muuhun kokonaisuuteen. Mutta jos vaaditaan,\nniinkuin pitää, draamalta toiminnan yhteyttä, on herra Kiven\n\"Kullervossa\" paljon toivomisen varaa. Emme kiinnitä huomiotamme\nsellaiseen vähäarvoisempaan seikkaan, kuin että kunnon Nyyrikki\nvaltaa paljoa suuremman sijan kuin toiminnan kannalta on tarpeen,\nvaan huomautamme ennen kaikkea siitä, että Kullervon teot ja toimet\nIlmarisen palveluksessa sekä verisiteiden pyhyyden loukkaaminen,\nsiis runoelman kaksi pääkohtaa, eivät, vaikka ovatkin toisessa\nkatsannossa sen välttämättömiä renkaita, kuitenkaan millään muotoa\nole välttämättömiä renkaita itse toiminnassa, joka pohjautuu ainoaan\nrunoelman varsinaisen draamallisen ytimen nimeä ansaitsevaan, nimittäin\nKullervon Untamoista tarkoittavaan kostosuunnitelmaan. Mutta syy ei ole\nherra Kiven, vaan itse aiheen, joka huolimatta syvästi draamallisesta\nlaadustaan ja draamallisista aineksistaan ei kuitenkaan sovellu draaman\npohjaksi, ja tämän mainitsemme, tahtomatta silti moittia tekijää hänen\nhaluttomuudestaan ryhtyä kunnianarvoisan aiheensa perusteellisempaan,\naina uskaliaaseen muuttelemiseen, yhtä vähän kuin siitäkään, että hän\non langennut alkavalle kyvylle — sillä sellaisena voimme pitää herra\nKiveä — ymmärrettävästi aivan vastustamattomaan kiusaukseen, haluun,\nnähdä kansaneepoksemme suurenmoinen Kullervo-episoodi draamaksi\nmuovailtuna. Tätä kiusausta on maamme kirjallisuuden kiittäminen\nteoksesta, joka on viime vuosien huomattavimpia\".\n\n\nIkäänkuin jyrkäksi vastalauseeksi sekä Tutkijakunnan että O.\nToppeliuksen yleensä hyvin myötätuntoisille ja ylistäville\narvosteluille ilmestyi pari viikkoa Toppeliuksen kirjoituksen\njälkeen _Suometaressa_ laaja, useampaan numeroon ulottuva Kullervon\ntarkastus, joka ei jättänyt tähän \"viime vuosien huomattavimpiin\nkuuluvaan teokseen\" pienintäkään kehumisen sijaa. Arvostelun alla ei\nollut kirjoittajan nimeä eikä edes nimimerkkiä, mutta _Suomettaren_\navustajana oli sen sepittäjä hyvin tunnettu ja jo hänen tyylinsä ja\nsanantapansa ilmaisi hänet vaikeuksitta: hän puhuukin lukijalle siinä\nsävyssä kuin olisi hänen henkilöllisyytensä kaikille ilman muuta selvä.\nTämän arvostelun kirjoittaja oli nimittäin professori August Ahlqvist,\nsama mies, joka oli ollut mukana arvostelemassa _Kullervon_ ensimmäistä\nlaitosta, ilmaisematta silloin ainakaan lopullisessa lausunnossa\neriävää kantaansa. Nyt hän sen tekee sitä voimakkaammin ja niin\nperin pohjin, ettei hän näe tässä \"syvällisillä lahjoilla varustetun\nluonnonrunoilijan suurenmoisessa\" tuotteessa, niinkuin Fr. Cygnaeus\nv. 1867 _Kullervoa_ luonnehtii, mitään muuta kuin mauttomuutta,\ntaitamattomuutta, raakuutta, kielija tyylivirheitä, eikä sen tekijässä\nmuuta kuin sellaisen vallattoman pojannulikan, jonka Runotar iäksi\n\"karkoittaa tarhansa seuduilta pois\". Arvostelussa esiintyy ilmeisiä\nletkauksia Tutkijakunnalle ja Toppeliukselle, siinä vedotaan erääseen\nnäytelmäkirjallisuuden teoreetikkoon sen vaatimuksen tueksi, että\n_Kullervo_ olisi ehdottomasti ollut kirjoitettava runomuotoon, siinä\ntarjotaan _oikea Kullervo_-näytelmän kaavaus, siinä puolustetaan sitä\nkyllä, useiden ulkomaalaistenkin tutkijain omaksumaa kantaa, etteivät\nminkään kansan vanhojen kansalliseeposten tarjoamat aiheet ole sopivia\nuudenaikaisen näytelmän käsiteltäviksi — kaikki tämä Kiven näytelmän\nyhä armottomammaksi tuomitsemiseksi.\n\nOikeastaan saa _Suomettaren_ kirjoitussarjan otsikosta:\n_Kirjallisuutta. Näytelmistä, 3:s osa. Nummisuutarit, komedia,\nkirjoittanut A. Kivi_, joka jatkuu kautta koko sarjan, sen käsityksen,\nettä kysymyksessä olisi ennen kaikkea _Kullervon_ kanssa samana vuonna\nilmestyneiden _Nummisuutarien_ arvosteleminen. Niin ei ole kuitenkaan\nlaita, vaan puhutaan kirjoitelmassa yksityiskohtaisemmin vain Slöörin\nsuomentamasta _Macbethista_ ja Kiven _Kullervosta_, vaikka jatkoa kyllä\nviimeisen artikkelin lopussa luvataan. Syystä tai toisesta ei Ahlqvist\nole myöhemminkään tullut koskaan käsitelleeksi _Nummisuutareita_.\n\nKirjoitussarja alkaa _Suomettaren_ 8. n:ossa 11 p. tammik. 1865\nseuraavilla yleisillä mietelmillä, joissa on jo eräitä uhkaavia\nviittauksia Kiven näytelmiin:\n\n\"Suomalaiselle kirjallisuudelle ei mennyt vuosi ollut huono vuosi.\nVaan mitenkä se oli hyvä vuosi ja minkälainen hyvä vuosi se oli, tätä\nei suinkaan se ole voinut käsittää, joka vaan sanomalehdistä etsii\ntietonsa lisää. Näitä on meillä kyllä monta ja liiaksikin monta, vaan\nei koskaan ole niissä kirjallisuuden tarkastusta hoidettu niin kehnosti\nkuin juuri mennä vuonna. Ennen aikaan piti Snellmanin Litteraturblad\ntarkan vaarin suomalaisestakin kirjallisuudesta, ja ilmoitti yleisölle\nvähemmätkin tuotteet, joilla tämä eneni. Menneen vuoden kuluessa\ntuli ulos kirjallisuuskappaleita, joille on annettu suuri arvo ja\nmerkitys, vaan nykyinen kirjallisen arvostelun areopagi 'Litterär\nTidskrift' on ollut niin ylhäinen, ettei ole kahahtanut suomalaisen\nkirjallisuuden tuotteihin. Ohitse mennen sanomme, ett’ei tätä lehteä\ntietäisikään Suomessa ulostulevaksi, ell’ei siinä aina aika välistä\nolisi noita pitkiä ja sekavia kirjoituksia kansallisuuskysymyksessä,\njoiden ainoa tarkoitus näyttää olevan suomalaisen kansallisuuden\nalentaminen ja parjaaminen. Dagblad kyllä yhteen aikaan reuhentelihen\nkirjallisuudenkin arvostelijana, ja tällöin liikeni suomalaisellenkin\nkirjallisuudelle joku palstan kolkka. Vaan mistä syystä nyt ei enää\nniin tapahdu, on sitä vaikeampi sanoa kuin sen arvoisan toimituksen\nuseinkin näkyy pitävän palstojensa avonaiseen kitaan mättää —\npuuta, heiniä. Suometar tosin menneelläkin vuodella mainitsi ne\nkirjallisuustuotteet, mitkä milloinkin ilmautuivat, vaan se tapahtui,\nvähillä poikkeuksilla, yhtä kevytmielisellä tavalla kuin kaikki muukin\nlehden silloinen toimittaminen.\n\nNäin on suomalaisen kirjallisuuden vainio, joka niinkuin muukin\nuudispelto tarvitsee tarkkaa haraamista ja kitkemistä, kauan aikaa\nsaanut olla ruokkoamatta ja onkin tällä ajalla nisun seassa vahvasti\ntyöntänyt rikkaruohoa, joka kumminkin monestakin viljan tuntemattomasta\nkatsojasta on näyttänyt paljaalta hedelmälliseltä elolta. Meidän\nvelvollisuus on tässä tehdä ojennus ja muutos, ja tämä velvollisuus\npahoittaa meidät kirjallisen tarkastustyömme aloittamaan menneen vuoden\nalalta, vaikka meillä olisi montakin syytä olla erillämme useammasta\nkuin yhdestä senaikuisesta kirjallisuustuotteesta.\n\nOlletikin on alkava näytelmäkirjallisuutemme hyötynyt menneellä\nvuodella, niinkuin ne kirjannimetkin, jotka tämän kirjoituksemme\nalkuun panimme, hyvin osoittavat. Tämä näytelmällisyytemme alku on\nkummallista. Muualla kun näytelmällisyys rupee syntymään jollakulla\nuudella kielellä, niin syntyy ensin näytelmäseura, kulkevainen\ntahi seisova, tavallisesti edellisenlainen, ja tämä seura, josta\nvähitellen kasvaa oikea teateri, on syynä näytelmienkin syntyyn, se\ntarvitsee niitä käytännöllisesti ja tekee ne tahi — teettää. Meillä\ntaas on ensin valmistettu näytelmiä, jo pariin, kolmeenkymmeneen\nkappaleeseen, joista muutamat ovat omatekoisiakin ja muutamat\nsuuresta arvosta. Vaan teateria ei meidän kielellä kumminkaan ole;\nei hatarinkaan lato ole vielä pyhitetty Talian palvelukselle Suomen\nkielellä, ei repalaisintakaan mustalaisjoukkoa löydy, joka Suomen\nsanoilla kuvatteleisi kansalle. Tässä kummallisessa kohdassa, jolle\nselitys voidaan saada vaan kielemme kurjasta tilasta yleisesti, on\ntällä kielellä sama vaikeus edessä kuin sen edistymisessä muillakin\naloilla: kielen pitää ensin valmistua kirjailijoiden ja runoniekkojen\nkamariloissa ja käyttämättömissä teoksissa ennenkuin se pääsee\nkäytettäväksi, tässä kohden näyttelytaiteen käytettäväksi!\n\nVaan asia ei parane valittaen, emmekä vaikeasta tilastamme kumminkaan\npääse muuten kuin työtä tekemällä eteenpäin. Eivätpä meidän noin\nkäyttämättömiksi jääneet näytelmämme kuitenkaan, olekaan aivan\nhyödyttömät. Näytelmärunoutta niinkuin laulurunojakin nautitsee\nnykyinen aika yhtä paljon _lukemallakin_ kuin teaterissa katsomalla\ntahi laulamalla, joten ainoastaan näitä runouden haaroja ennen\nmuinoin nautittiin. Ja lukienkin saapi se, jota runotar ylipään\nvoipi liikuttaa, runollisella taidolla tehdystä näytelmästä mielen\nkoroitusta, karaistusta ja puhdistusta. Tältä puolen katsoen ei\nKirjallisuuden Seuran ulosantama \"Näytelmistö\" suinkaan ole ollut turha\ntoimi, vaan Suomen kansalle avannut uuden maailman — sen kuvastimessa,\nja Suomen kielelle uuden sivistys-alan.\"\n\n\nN:o 9, 12 p. tammik. 1865, käsittelee ylimalkaisesti Näytelmistön\n3. osaan sisältyviä teoksia _Macbethia, Minna von Barnhelmia ja\nPietari Patelinia_ sekä mainitsee niihin liittyvän \"sen kauan\nodotetun Kullervonkin, joka aineensa puolesta ja sen vuoksi, että\nse on ensimmäinen alkuperäinen murhenäytelmä, ansaitsee suurimman\ntarkastuksen\".\n\nN:o 11, 14 p. tammik., jatkaa _Macbeth_-suomennoksen tarkastusta,\nkunnes sitten numerot 13 (17 p. tammik. 1865), 14 (18 p. tammik.), 15\n(19 p. tammik.) ja 16 (20 p. tammik.) ovat omistetut Kullervolle. Tämä\nosa kirjoitussarjaa kuuluu seuraavasti:\n\n\n\"Kysymyksenä-olevan Näytelmistö-osan pääkappale on 'Kullervo' sekä\nsen vuoksi, että se on ensimmäinen omatekoinen murhenäytelmä Suomen\nkielellä (\"Ruunulinna\" on tiettävästi mukailtu \"Macbeth’in\" jälkeen),\nkuin myös senkin tähden, että sen aine on meidän kansallisesta\ntarustostamme; ja vieläpä sekin, että \"Kullervo\"-näytelmälle\nmuutamilla puolin on annettu niin erinomaisen suuri paino ja siihen\nperustettu niin suuret toiveet, saattaa jokaisen tarkastelijan sitä\nlähestymään suuremmalla varovaisuudella kuin mikä tavallista on. Tämän\nmurhenäytelmän aine on se tunnettu kertomus Kalevalan runoissa 31—36.\n\nKahden veljeksen Untamon ja Kalervon välillä on syntynyt katkera\nveljenviha, joka päättyy siten että Untamo hävittää veljensä talon\nja suvun, jota jälkimmäistä vaan yksi Kalervolan vangiksi joutunut\nraskas vaimo jääpi jälelle. Tämä synnyttää Untamolassa Kullervon, joka\ntulee samoin kun äitinsäkin Untamon orjaksi, vaan jonka tämä, kun ei\nmitenkään voi hillitä orjapojan rajuutta ja määrätöintä voimaa, myöpi\norjaksi Ilmariselle. Ilmarinen panee hänet karjansa paimeneksi, vaan\nkun hänen emäntänsä kerran pilkalla on paimenen eväskakkaraan leiponut\nkiven, johon tämä syömään yrittäessään vetää veitsensä, ainoan isänsä\nperinnön, poikki, kostaa Kullervo emännän pilkan sillä, että karjan\nasemesta illalla ajaa kotiin metsän petoja, jotka emännän repivät\nkuolijaksi. Nyt lähtee hän Ilmarisen kostoa pakoon, ja surullisena\nkorvessa kuljeksiessaan saa \"viidan eukolta\" tietää, että hänen\nvanhempansa, sisarensa ja veljensä eivät tulleetkaan murhatuiksi heidän\nkotonsa hävityksessä, vaan elävät vielä \"Lapin laajalla rajalla,\nKalalammin laitehella\" lymyssä. Tänne lähtee nyt Kullervo, ilmoittaa\nitsensä vanhemmilleen, jotka ilolla ottavat hänet vastaan, ikäskuin\nkorvaukseksi sen tyttären siaan, joka heiltä on marjatiellänsä metsään\neksynyt. Tässä yrittää hän nyt elämään rauhallisena ihmisenä, vaan\nhäneltä ei tahdo mikään työ onnistua. Niin panee isänsä hänet kerran\n\"veroja\" viemään, jolta asialta palatessaan hän tapaa tytön, makaa sen\nja vasta sitten kuulee kadonneeksi sisareksensa. Tyttö syöksee itsensä\nkoskeen, ja hänen tekonsa kauhistus päästää Kullervossa kaikki pahat\nvoimat liikkeelle. Hän lähtee nyt ja kostaa Untamolle \"ison kohlut,\nmaammon mahlat\", tappaen kaikki ja polttaen talon. Tältä retkeltä\npalattuansa ja mielen levottomuudessansa metsiä kävellessään joutuu hän\nviimein sille paikalle, \"joss’ oli piian pillannunna, pitänyt emonsa\ntuoman\", ja heitäksen siinä, tunnon vaivoilta kouristettuna, omaan\nmiekkaansa, saaden niin surmansa.\n\nTämä on aineena hra Kiven murhenäytelmässä, ja hän on vähillä\npoikkeuksilla, uskollisesti seurannut kertomarunon juonta.\n\nEpäelemättä on tämä aine hyvinkin \"murheellinen\". Eisiitä kyllä, että\nkohtalo on pannut Kullervon kostajaksi hänen sukunsa hukuttamisesta.\nHarhateillään joutuu hän vielä myöskin sisarensa pillaajaksi. Tässä on\nsiis kahdenkin, murhekertomuksen täysi aine. Vaan juuri tämä aineen\nrikkaus tekee Kullervokertomuksen kokonaisuudessaan \"näytelmällisesti\"\nkelvottomaksi. Näytelmäruno on teon kuvaus, nerollisen (energisk)\nteon kuvaus, ja tämän sen kuvattavan luonto vaatii teon yhteyttä,\nteon alinomaista rientoa yhtä loppukohtausta kohden. Vaan Kalevalan\nja hra Kiven Kullervossa ei tätä yhteyttä löydy. Kalevalassa se ei\nkumminkaan haittaa, että Kullervo sisarensa kanssa joutuu sekaannukseen\nja sitenkin onnettomuuteen, koska kertomarunon luonto on semmoinen,\nettä se ei vaan siedä, mutta vaatiikin välikertomuksia. Vaan ei\nKalevalakaan pidä Kullervon kahta onnettomuutta, niin, että hänen on\nsukunsa puolesta ja omasta orjuudestansa kostettava Untamolle ja että\nhän on piitannut sisarensa, yhden arvoisina. Nähtävästi kallistuu\nkertomarunotar jälkimmäisen aineen puolelle, hänestä on sisaren\npillonta se kauhea työ, joka tulee kostetuksi pillomuksen miekkaansa\npainumalla, ja sentähden tapahtuukin tämä juuri sillä paikalla, jossa\npillonta oli tehty. Untamolan kostaminen ja hävitys toimitetaan myös,\nmutta tämän työn teko ei Kalevalan Kullervoa haittaa sen enempää.\n\nNäytelmärunon kannalta on päinvastoin Kullervon kosto Unnolle se\nainoa aine, mitä Kullervokertomuksesta voipi käyttää. Mutta se\nonkin kokonainen aine, ja taitavan runoilijan käsissä siitä kyllä\nvoisi syntyä jotakin. Tosi kyllä on, että kansallisesta tarustosta\naineensa saaneet murhenäytelmät eivät nykyisempinä aikoina ole\nonnistuneet missään, vaikka niitä kiihkeämpään eloon leimahtanut\nkansallishenki monin paikoin on synnyttänyt. Ne \"Hermannit\", \"Odinit\"\nja muut senkaltaiset murhenäytelmät, joilla näin on tarustosta\nollut sankarinsa, ovat olleet jo syntyessään kuolleita, ja ne\novat tekijöinensä jääneet unohduksiin. Syy tämmöiseen taruston\nkelpaamattomuuteen murhenäytelmän aineeksi on helposti havaittava.\nNauttiaksemme murhenäytelmätä pitää meidän tuntea kanssakärsimystä sen\nsankarin onnettomuudesta. Mutta taruston henkilöt, jotka tavallisesti\novat \"jumalia\" tahi ainakin \"uroita\", eivät jälkimmäisinäkään meistä\ntunnu oikein ihmisiltä, samankaltaisilta kuin me, eikä heidän\nkärsimyksensä vaikuta meissä sitä säälimistä, jonka oikean ihmisen,\nniin sanoaksemme historiallisen ihmisen kärsimys tekisi; he tuntuvat\nmeistä olevan liian korkealla, ollaksensa samain onnenvaihetten\nalaisia kuin me, ja liian kaukana, tunteakseen niitä samoja\ntunteita, jotka meitä liikuttelevat. Täten ei \"Prometheus\", vaikka\nkärsivä koko ihmiskunnan edestä, ei \"Herakles\", eikä muut taruston\nmurhenäytelmä-sankarit voi meitä liikuttaa, vaan jättävät meidät aivan\nkylmiksi.\n\nMe emme luule, että meidän suomalainen tarustomme mainittujen haittojen\nsuhteen olisi murhenäytelmään soveljaampi kuin muutkaan tarustot.\nVaan me jätämme kernaasti tämän seikan sen enempää väittelemättä,\nja otamme sen valmiina, tekona, että näytelmärunoilijamme, luottaen\nvoimiinsa, ei ole peljännyt puuttua tavalliseen aineesen, vaikka se\nkyllä on epäilyttävätä luontoa, vaan on Kullervokertomuksen tehnyt\nmurhenäytelmäksi. Me kerromme vaan siitä, mitä edellä sanoimme,\nettä meidän mielestä tässä kertomuksessa Kullervon kosto Untamolle\non ainoa näytelmällisesti murheellinen aine, koska ei kaikki, mikä\nmurheellista (tragediallista) on, sanoo eräs kaunotieteen tutkija,\nmyös ole näytelmällistä; niin esim. on haaksirikossa hukkuminen\nsangen murheellista ja sopii hyvin kertomarunon aineeksi, vaan\nnäytelmällisesti murheellista ei se sillä vielä ole. Kullervon kosto\non kumminkin täydesti murhenäytelmällinen. Hän on joutunut äitinsä\nkohdussa tahi lapsena Untamon vangiksi. Tämä, niin ajattelemme me\naineen täytettä, päästyänsä veljen murhattua yksinänsä yhteisen tavaran\nja maan hallitsijaksi, päättää vähentää syynsä raskautta siten, että\nkasvattaa hänen poikansa kuin oman lapsensa, kohtelee häntä hyvyydellä,\nja miksei? määrää hänelle vielä tyttärensäkin puolisoksi, mutta pitää\nhänet perijuurtansa tietämätöinnä. Vaan tähän tietämättömyyteen\nei poika aina jää, joku hänen isänsä entisistä palvelijoista\n(Kimmo) kertoo nuorukaiselle hänen oikeat seikkansa, ja tästä alkaa\nmurhenäytelmän sankari. Yhdeltä puolen painaa häntä sukunsa koston\nvelvollisuus, toiselta kiitollisuus elättäjäänsä ja rakkaus hänen\ntytärtänsä kohtaan. Tästä syntyy oikea murhenäytelmällinen taistelu eri\ntunteiden kesken murhenäytelmän sankarissa, joka taistelu ei lopu ennen\nkuin tämä on muserrettu.\n\nNäin ja muihinkin tapoin voipi Kullervo-ainetta ajatella\nmurhenäytelmäksi. Hra Kivi ei ole sitä muodostanut näin eikä\nmuutenkaan murhenäytelmällisesti; näytelmän muodossa on hän vaan\nkuvannut kertomarunon tapaukset, joka ei olisi ollut tarpeellista,\nkoska ne Kalevalassa ovat niin hyvin kerrotut, ett’ei sitä voi\nparemmin tehdä. Vaan pitäkäämme hra Kiven teosta vielä vähän aikaa\nmurhenäytelmänä. Mikä on siinä sankarin murhenäytelmällinen kärsimys?\nHimoko kostaa Untamoa? Tämä kyllä olisi riittävä ponnistin, niinkuin\nedellä olemme viitanneet, ja tekijä käyttääkin sitä sinä, mutta\nkummastuttavalla taitamattomuudella antaa hän, Kalevalan mukaan,\nKullervon löytää vanhempansa ja siskonsa, vielä hengissä; ne eivät\nsiis olekaan murhatut, kostaa ei siis tarvitsekaan Untoa, ja koko se\nmurhenäytelmällinen ponnistin on siis ventoutunut ja kelvotoin! Näin ei\njää Kullervon kärsimykseksi muuta kuin se, että Unto on tehnyt hänet\norjaksi ja polttanut hänen otsaansa orjanmerkin, joka kumminkaan,\nniinkuin Kimmo muutamassa kohdin sanoo, ei paljo näy hänen \"keltaisilta\nkiheriltänsä\". Tässä on kuitenkin vielä kyllä kärsimyksen ainetta, vaan\nvaikea on ymmärtää, miksi Kullervoa tarvitaan kuljetella ensin Ilmarin\norjaksi, siellä hänellä tapattaa tämän pääasiallisesti viaton emäntä,\nsitten vanhempainsa luokse, siitä onnettomuuteen sisarensa kanssa, ja\nsitten vasta hänen annetaan kostaa Untamo! Tämä olisi voinut tapahtua\nheti niin pian kuin poika tunsi käsivarressansa voiman paisuvan,\nsillä viha Untoa vastaan hänessä tuntuu aina olevan vireissä, eikä\nminkäänlainen epäilys koston oikeudesta näytä häntä koskaan estelevän.\nNuo väliseikat ovat siis vaan myödytyksiä kertomarunolle, mutta\nriippuvat murhenäytelmässä aivan erillään sen pääjuonesta.\n\nVielä arveluttavampi on tuo tapaus sisaren kanssa. Murhenäytelmän\nsankari ei parane eikä pahene siitä, sillä jo ilman sitäkin on hän\nkoonnut niin paljon syytä päällensä, ett’ei tätä uutta rikosta olisi\ntarvinnut tehdä. Eikä se oikeastaan enennäkään hänen syytänsä, sillä\nse tapahtui tietämättömyydestä. Siksi on tämä tapaturma kuitenkin\ntarpeellinen, että tekijä saapi oikean lopun sankaristansa, sillä\nkertomarunon mukaan antaa hän tämän kohtauksen kovimmasti kouristaa\nKullervon omaatuntoa, ja hänen sentähden langeta miekkaansa.\nMuistaaksemme näimme tahi kuulimme jossain tekijätä kiitettävän siitä\ntaidosta, jolla hän tämän kamalan tapauksen kuvaa. Mutta ei mikään\ntaito voi poistaa sen inhoittavaa ja kauhistavata luontoa, emmekä\nsitä voi miksikään erinomaiseksi taidoksi sanoa, että Kullervon\nannetaan tulla esiin ikäskuin vielä suutansa maistellen pillomustyönsä\nhekkumasta. Vanhanaikaisessa kertomarunossa, kaiken sen ihanuuden\nkanssa, jolla se siinä on esitetty, ei tämä kohtaus loukkaa, vaan\nviehättää ja liikuttaa. Mutta näytelmärunossa, murhenäytelmässä!\nAinoastaan kokonansa raaentunut maku voipi semmoista tuoda esiin, ja\nvoisi sen suvaita näytelmäsillalta katsottavaksi. Ilman sitä ei hra\nKiven Kullervon luontoon, joka aina on vihainen ja hautoo vaan tuota\nyhtä koston himoa, näyttäisi ensinkään sopivan mitkään muut himot,\nkaikista vähimmin rakkauden hempeät tunteet, joll’ei hänen tilapäinen,\nyht'äkkiä syttynyt ja yht'äkkiä tyydytetty rakkautensa ehkä liene myös\nsen maailman ivauksen hedelmä, joka hänessä silloin tällöin nähdään. Se\nolisi todella mestarillinen sukkeluus!- Vaan lukijan tahi katsojan inho\non kuitenkin pysyväinen.\n\nVielä kerromme lyhykäisesti: tekijä on näytelmänsä alkupuolessa\nkäyttänyt sankarinsa kärsimyksenä Kullervon kostonvelvollisuutta, vaan\nheittää sitten sen aineen pois antaessaan hänen löytää vanhempansa,\njoten kostonvelvollisuus lakkaa. Sitten ottaa tekijä sankarinsa\nkärsimykseksi sisaren pillonnan, aineen, joka näytelmässä on kokonaan\nsiveydellisesti kelvotoin. Täten ha joo teoksen ja siinä tarpeellisen\nteon yhteys, ja murhenäytelmä on näin muodoin pilalla.\n\nKullervon luonteen jos sitten puheiksi otamme, emme voi olla\nmuistuttamatta, kuinka raaistunut hra Kiven Kullervo meistä on\nKalevalan Kullervon rinnalla. Tässä jälkimmäisessä nähdään, kaiken\nkauhistavan neron ja kostonhimon rinnalla, paljo jalomielisyyttäkin;\nhän laulaa paimenessa ollessaan sen kauniin paimenlaulun (alussa\n33 runoa), hän puhkee valittamaan orpouttansa ja yksinäisyyttänsä\n(alussa 34 runoa), hän ottaa ne ihanat jäähyväiset äitiltänsä (36\nrunossa). Hra Kiven Kullervo julmenee julmenemistaan; hän _itse pistää\npuukolla_ Ilmarisen emännän kuolijaksi (Kalevalassa tapattaa hän hänet\npedoilla), joka on aivan tarpeetoin julmuus; hän sanoo tapauksesta\nsisarensa kanssa itsekseen: \"_jokapäiväinen_ asia tämä oli luonnon\nsäännön ja järjestyksen mukaan, eikä enempätä, sen hullu kuvailus vaan\nmelkeäksi tehdä taitaa\", ja saman asian omalle hitillensä kerrottuaan\nlohduttelee hän häntä näin: \"mitätön tämä asia on, perin mitätön ja\nturha, ja _sopii sitä nauraa_, vaan ei itkeä\". Koko tämä kohtaus tekee\nsanomattomasti inhoittavan vaikutuksen, ja se oikein keventää mieltä,\nkun kuulemme hänen isänsä Kalervon sanovan Kullervosta: \"hän lapsemme?\npeto, rosmo, häijyhenki, joka vaivaa meitä!\" Me kyllä ymmärrämme,\nettä murhenäytelmän sankarin pitää luonteeltansa läpi läpensä olla\n_yhtäläisen_; mutta me tiedämme myös, että hänen pitää aina pysyä\n_kirkastuksen_ korkeudessa ja olla läpi läpensä _jalon_, pysyttääkseen\nitsellensä katsojassa kanssakärsimystä; vaan missä tekijänsä hänet\nkoroittaa (tahi alentaa) pedolliseksi, siinä on kanssakärsimys kadonnut\neikä muuta kuin inhollinen kauhistus vaan jälellä, ja tekijän teos on\npahoin onnistunut.\n\nKappaleen muista jäsenistä ei ole paljo sanomista. Aika ja tila on\nmeillä myös täperällä, niin että niiden arvostelemisen hyvin voimme\njättää muille tarkastelijoille. Tahdomme vaan vielä lisätä muutamia\nsanoja teoksen _muodosta_.\n\n\"Murhenäytelmän sanapuvun pitää olla kaikuvan, arvoisan ja jalon; sen\npitää kohottaa meitä puhtaampiin ilmoihin, josta kaikki jokapäiväinen\non suljettu pois. Murhenäytelmän kielelliseksi muodoksi sopii _värsy_.\nSitä tosin on koeteltu laskea alas suorasanaiselle, alalle, vaan näillä\nkokeilla ei ole ollut mitään vaikutusta sen enemmän, ja ne ovatkin vaan\ntapahtuneet silloin kuin joku runopuvun laji murhenäytelmässä on tullut\nvanhantapaiseksi ja siihen on tuskastuttu.\"\n\nMelkein näillä sanoilla lausuu murhenäytelmän puennosta muuan\nkaunotieteen harjoittaja, josta me paljon pidämme, ja näiden lauseiden\ntotuutta emme luule kenenkään asiantuntevan kieltävän enemmän täällä\nmeillä kuin muuallakaan. Ainoastaan hra Kivi ei ole tässäkään enemmän\nkuin kappaleensa itse kyhäyksessä kuontunut taiteen vaatimusten\nalle. Hänen sana pukunsa on _suorasanainen_, vastoin kaikkia suuria\nesikuvia. Tosin voipi suorasanaisuuden puolustukseksi murhenäytelmässä\nvetää pari kappaletta Schiller’iltä (\"Die Räuber\" ja \"Cabale und\nLiebe\") ja Lessing’in \"Emilia Galottin\". Vaan mikä eroitus näiden\nsuorasanaisen kielen ja hra Kiven suorasanaisen kielen välillä!\nHekin havaitsivat sitten myöhemmin ja tunnustivat erehtyneensä\nmurhenäytelmään suorasanaista kieltä käyttäessänsä ja kirjoittivat\nmyöhemmät senkaltaiset teoksensa runomitalla. Mutta sitä, minkä\nsemmoiset älyniekat tekevät ja pitävät poikkeuksena, ei keskinkertaiset\nkirjoittajat oman mukavuutensa vuoksi saa ottaa ohjeeksi. Eikä oikea\nrunoilijanluonto pakenekaan runomitan siteitä; ne viehättävät häntä\nniitä voittamaan, hän antautuu niihin ja ne — voittaakin.\n\nJuhlallisuuden eli _koturnon_ siaan kielessä on hra Kivi keksinyt\nkummallisen juonikkuuden (muuta sanaa emme tähän löydä) sanojen\njärjestyksessä ja lauseiden rakennuksessa. Siitä panemme tähän muutamia\nesimerkkiä: \"kova myrsky lähestyvän näkyi\" (lue: kova myrsky näkyi\nlähestyvän), \"kova vaara isääsi uhkailevan näkyi\" (kova vaara näkyi\nuhkailevan isääsi), \"loppuun asti uneni kuule\" (kuule uneni loppuun\nasti), \"koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi tehnyt\non\" (koska yhteinen kohtalomme meidät on ikäskuin veljiksi tehnyt),\n\"nyt tyyneys ja rauha sodan melskettä on tuhat kertaa tukelampi\" (nyt\ntyyneys ja rauha on tuhat kertaa tukalampi sodan melskettä l. kuin\nsodan melske), j.m.m. Me voimme vakuuttaa hra Kivelle ja muille, jotka\ntämmöisessä juonitellussa kielessä luulevat olevan jotain juhlallista,\nettä sen vaikutus Suomen kieltä tuntevassa on sama kuin jos näkisi\nmiehen, jonka on suorana käytävä, juopuneena edessänsä horjehtivan.\n\nRunollisen mitan kanssa on kaikki muukin kielellinen kauneus hra\nKiven teoksessa arvattavasti jäänyt syntymättä, niinkuin esim, alku-\nja loppusointu, joita siinä ei voi löytyä. Kuvauksia ja vertauksia,\njotka kuuluvat ajatuksen kuvastimelliseen puentoon, tavataan siinä\nmyöskin harvoin, ja nekin harvat toisinaan vääriä tahi sopimattomia.\nNiin sanoo joku saaliitoinna metsältä tullessaan: \"laiskasti kuin\nhärkä teurastettua käy kotihinsa saaliiton mies\", jossa semmoinen\npää- ja päänasia kuin teurastaminen on härälle pannaan rinnan sen\nniin vähäisen asian kanssa, ett’ei metsästäjällä kotiin tullessansa\nole millä ilahduttaa kotolaisiansa. Kullervo sanoo muutamassa kohdin:\n\"hän kehnoksi orjaksi mua haukkui ja olipa tämä kuin jääkylmää vettä\ntulikuumaan kattilaan ammentaa.\" Kullervo varmaan tahtoo tällä sanoa,\nettä se orjaksi sanominen nosti hänessä hirmuisen liikunnon, saattoi\nhänet vimmaan. Vaan ei jääkylmää vettä kaataessakaan, saatikka\n\"ammentaessa\", tulikuumassa kattilassa synny muuta kuin vähäinen\nporahdus, vaan niissä kahdessa vastaisessa aineessa tapahtuu se hyvää\ntekevä muutos, että vesi haalenee ja kattila jäähtyy, joten voitto on\nkahdenpuolinen. Mutta Kullervon tarkoitus ei luultavasti ole sanoa,\nettä soimaus ikäskuin jäähdytti hänen sisällistä liekkiänsä. Muitakin\ntämmöisiä vääriä kuvauksia olemme teoksessa havainneet, vaan emme\nhuoli niitä enempää tässä luetella. Aivan tavallisetkin näyt kansamme\njokapäiväisestä elämästä ovat tekijän kuvastimessa toisinaan saaneet\nkummallisen muodon. Niin sanoo hän jostakusta, että hänen \"sivullaan\nvyöstä riippuu tuohikontti ja torvi\"; tämä lienee jotain uutta muotia,\nvaan selässä se kontti tavallisesti kannetaan.\n\nKielivirheitä luulemme harvan kirjoittajan ja kirjallisuuden\ntarkastajan olevan niin kernaan anteeksi antamaan ja niin hitaan\nnuhtelemaan kuin me olemme. Toden mukaan voimme vakuuttaa, että joka\nkerran kuin meidän niistä täytyy tehdä muistutuksia, niin tunnemme\nsisällisen raskauden ja pyrimme asiasta niin pian kuin mahdollista.\nVaan kielen oikea käyttäminen on meistä kirjoittajalle ja olletikin\nrunoilijalle yhtä tarpeellisena perustuksena kuin kahdella jalalla\nkäyminen on tanssijalle. Kun sentähden joku tungeksen kirjailijaksi,\nja vieläpä kirjailijaksi kirjallisuuden korkeimmilla aloilla, eikä\nosaa kieltä oikein käyttää, on se meistä yhtä kuin jos joku pyrkisi\nballetin tanssijaksi, vaikka hän liikkaa, tahi on toisjalka taikka ei\nvielä ole oppinut kävelemään. Ja tämmöisiä suomalaisen kirjallisuuden\npelastajoita ruoskimisen kielivirheistänsä pidämme velvollisuutena,\njota ei käy laiminlyöminen. Näitä on hra Kivikin. Jo siitä, mitä\nedellä mainitsimme hänen \"koturnostaan\", näkyy ett’ei sivistynyt ja\nkielelliseen runokauneuteen tottunut mieli voi pitää hänen teoksensa\nlukemista nautintona. Päin vastoin on tämä lukeminen semmoiselle\nmielelle ikäskuin rattailla ajaminen kivikolla aholla: siinä saat\ntäräyksen milloin puolelta, milloin toiselta, milloin olet kaatua\nsyrjällesi, milloin nenällesi nyrjähtää. Huomenna seuraa muutamia\ntodistuksia siitä, minkä hra Kiven kielestä sanoimme.\n\nOlletikin omistuspäätteiden (suffixien) virheellinen käyttäminen tekee\nhra Kiven työn tukalaksi. Tästä muutamia esimerkkiä: \"ja ikuisesti\nenenee kolossaan tulinen kuumuus\", s.o. kuumuus enenee kuumuuden\nkolossa, vaikka tarkoitus on sanoa: sen (vuoren) kolossa; \"kivi\nleipäänsä kätkettiin\" s.o. kivi kätkettiin kiven leipään; lue: hänen\nleipäänsä; \"niin veitseni rintaansa löin ja henkensä heitti\", lue:\nniin veitseni hänen rintaansa löin ja hän heitti henkensä; \"isäni ja\nemoni murhasit, poikansa orjaksi teit ja otsaansa poltit merkin\", joka\nlause on luettava: isäni ja emoni murhasit, heidän poikansa orjaksi\nteit ja hänen otsaansa poltit merkin; \"tästä kummastuimme ja ymmärsimme\njumalten surmaansa (s.o. jumalten surmaa) ei suvaitsevan, ja pelkäänpä\nheidän vihansa päällemme lankeevan, jos vielä kerran samaa keinoa\nkohtaansa (s. o. jumalia kohtaan, vaikka pitäisi olla: häntä kohtaan)\nyrittäisimme uudistaa\", j.m.s.\n\nEtt’ei hra Kivi osaa Suomenkieltä näkyy muistakin seikoista. Hänen\nteoksensa vilisee kieliopillisia virheitä, jotka ollen toisen luokan\nkoulupojan kirjoituskirjassa hävettäisivät häntä; semmoisia esim,\novat: \"_tulleen_\" (pitää olla: tullee), \"_kahden puolin_\" (kahden\npuolen), \"_vainoivat_\". (vainosivat), \"_honkat_\" (hongat), \"_henketön_\"\n(hengetön), \"_tunkeet_\" (tunget), \"_virtakoon_\" (virratkoon),\n\"_kuivatkoon_\" (kuivakoon), \"_ellös mainittako_\" (ellös mainitko),\n\"_Hiien_\" (Hiiden), \"_Ahden_\" (Ahdin); \"_irki_\" on murteellinen muoto\nkirjakielen sanaa _irti_, j.n.e. Sianimukoista _minä, sinä_ j.n.e.\nkäyttää hän monikon akkusativosiassa oikeat muodot: _meidät, teidät,\nheidät_, mutta ei yksikössä näitä vastaavia: _minut, sinut, hänet_,\nvaan: \"_minun, sinun, hänen_\". Toisinaan tavataan aivan törkeitä\nruotsalaisuuksiakin, niinkuin \"_lähe_ (lähde?) luoksensa\", jolla\nSuomalainen ei käske kenen menemään toisen luokse, vaan kehoittaa\nhänet itsensä kanssa sinne menemään, jota taas ei tarkoiteta siinä,\njosta tuo lause on otettu; \"jatka tiesi\" on Suomeksi: mene edellesi;\n\"äänettömyyttä hämmentää\" ei Suomen kielen mukaan voida, koska\näänettömyys ei ole mikään vellipata tahi muu semmoinen; Suomalainen\nsanoo: äänettömyyttä keskeyttää; \"silmäkansi\" (ögonlock!) on\nSuomalaiselle aivan tuntematoin sana; hän sanoo: silmän luomi. Myös\noutoja sekä murteellisia sanoja löytyy teoksessa, vaikkei niitä olisi\nsiinä tarvittu, esim.: _syltä_ (syllän), joka oikein on: syli, sylen;\n_aatus_ ja _aatos_ (molempia käyttää tekijä sekaisin) on huonoa ja\nhuolimatointa kieltä; _vaisu, loimo, kelmeä_ j.m.m. saattavat löytyä\njossakussa murteessa, vaan ovat kirjakieleen kelvottomat, varsinkin\nrunollisessa teoksessa, joka on olevinansa kaikkein ymmärrettävä.\n\nMe lopetamme tähän Kullervonäytelmän tarkastuksen. Meidän on täytynyt\nmenetellä sitä tehdessämme ankarammin kuin halumme oikeastaan olisi,\nosoittaaksemme lukijalle, mitä Kullervoaineen murhenäytelmäksi\ntekijältä yleisesti voipi vaatia. Runoudessa niinkuin muissakin\ntaiteissa, mutta olletikin näytelmärunoudessa, joka on kaiken\nrunollisen taiteen latva ja kukkanen, tarvitaan väkevä äly (snille),\nlavea kokemus, syvä ihmistuntemus ja suuri taito kielen runollisten\nmuotojen käyttämisessä. Hra Kivellä ei ole yhtään näitä omaisuuksia\nisommassa määrässä, vaan useampaa niistä puuttuu hän kokonaan,\njonka tähden ei olekaan kumma, ett’ei hänen teoksensa ole paremmin\nonnistunut. Lopuksi on meillä syytä muistuttaa, ett’ei runouden ala\nole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä\npuujaloilla, vaan se yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät\nkasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia\nhoitavat. Näiden sen viljelijöiden joukkoon laskee runotar, tämän\nyrttitarhan haltia, vaan niitä luonnon lemmityltä, jotka hartaalla,\nnöyrällä ja puhtaalla mielellä pyhittäytyvät hänen palveluksellensa.\nMutta väkisen sinne tungettelijat rankasee hän ylenkatseellansa, ja\nkarkoittaa semmoiset iäti tarhansa seuduilta pois.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToppeliuksen myötätuntoisesti ylistävän ja Ahlqvistin ankarasti\nmoittivan arvostelun lisäksi eivät Aleksis Kiven aikalaiset ole\njulkaisseet mitään erillistä lausuntoa _Kullervosta_. Sensijaan\non sitä Kiven tärkeimpiä näytelmiä tai hänen koko tuotantoaan\nselvittelevissä kirjoituksissa useinkin milloin suppeammin, milloin\nlaveammin käsitelty. Niinpä liitti Kiven paras ystävä Kaarlo Bergbom\nsiihen arvosteluun, jonka hän antoi _Kirjallisen Kuukauslehden_\nhuhtikuun numeroon v. 1867 (s. 111) Kiven _Karkureista_, myös lyhyen,\nyleensä myötätuntoisen, vaikka eräistä heikoista puolista huomauttavan\nlausunnon _Kullervosta_:\n\n\"Hänen Kullervossaan eri osat ihastuttivat enemmän kuin teos\nkokonaisena; päähenkilön synkeä, uhkea, kamalan tragillinen\nmieliluonne, useat kohtaukset, joissa raivokas, mutta innostunut ja\nvoimakas dramallinen mielikuvitus ilmautuu, ja erittäin kirjoitustapa,\njoka on yhtä suora kuin runollinen, yhtä rohkea kuin alkuperäinen,\nviehättävät runollisuuden ystäviä; sitä vastoin arvostelu on syyllä\nmoittinut aineesta poikkeavaa liika epillisyyttä niinkuin myöskin liika\nhuolettomuutta kielen suhteen.\"\n\nEdelleen omisti nuori filosofian kandidaatti Eliel Aspelin siinä\nmainiossa esitelmässä, jonka hän 9 p. marrask. 1872 piti Pohjalaisten\nvuosijuhlassa Aleksis Kiven elämästä ja tuotannosta ja joka esiintyi\npainettuna _Kirjall. Kuukauslehden_ loka—marraskuun yhteisnumerossa\nsamana vuonna, melkoista huomiota Kiven ensimmäiselle teokselle (ss.\n230—232). Hän lausui m.m.:\n\n\"Kivi on Kalevalan Kullervo-jutusta tehnyt näytelmän, joka tosin\nosoittaa hänen suuria lahjojaan, mutta samalla todistaa aineen\nepädramallisuutta. Aine on, näette, niin Kalevalan opilliseen\nkertomatapaan juurtunut, että jos joku sitä mielisi väkivaltaisesti\nmukaella draman korkeimman lain mukaan (sen nimittäin joka vaatii\ntoiminnan jyrkkää yhteyttä), niin olisi samassa 'Kullervo Kalervon\npoika' kadotettu. Tämän on Kivi käsittänyt. Oikein astuu Kullervo siis\nnäytelmässä eteemme täysi-ikäisenä miehenä, eikä kätkyessä taikka\nvielä varemmin, niinkuin Kalevalassa; mutta oikein on sekin, että\nnuot surulliset osat Kullervon elämästä, kohtaukset Ilmarin emännän\nja onnettoman Ainikki sisaren kanssa, on säilytetty, ehkä ne, koska\nnimittäin Kullervon kosto on päävaikuttimena, juuri tuota mainittua\ndraman lakia loukkaavat. Syy on siis suureksi osaksi aineessa,\nett’ei lukia tunne dramallista jännitystä, vaan seuraa kovaonnisen\nKullervon elämänjuoksua samalla tyvenellä innolla ja säälimyksellä kuin\nKalevalassakin.\n\nEnsimäinen näytös expositionineen ja viides ovat kokonaisuudessaan\nkatsottuna ei ainoastaan toisia onnistuneemmat, vaan todella\nonnistuneet. Ensimäisessä elävästi kuvataan sitä polttavaa katkeruutta,\njoka kaivaa jalohenkisen Kullervon sydäntä, kun hänen täytyy, kantaen\nirvistelevää orjanmerkkiä otsassaan, palvella perheensä surmaajata.\nEttei Kullervo vihassaan riehuen meitä peloittaisi, antaa runoilija\nhänen taasen heltyneenä ihanasti kuvailla, kuinka, kaikki olisi voinut\ntoisin olla. Todellisesti runolliset ovat Kullervon lauseet, jotka\nalkavat: \"Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude,\njoka kahdesta veljestä siihen revittiin!\"... Kuka voi tästä lähin\nsäälimättä seurata Kalervon poikaa hänen kolkolla tiellään. — Mestarin\nkädellä on koko näytelmän meno ja loppu osoitettu seuraavilla lauseilla:\n\n\"_Kullervo_... Mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?\n\n_Kimmo_. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy, muisto riutuu ja elon\nkirkas päivä ehtooksi käynyt on.\n\n_Kullervo_. Jotain tämän kaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja\narvellut mitä tekisin.\"\n\nKullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti edelleen.\nSeuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja\ndramallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin eksyneeksi\naina siihen saakka, kuin päävaikutin kolmannen näytöksen lopulla taasen\npääsee valtaan.\n\nViides näytös kuvaelee Kullervon takaisin-tuloa kotia ja kuolemaa.\nKolkko on Kullervon käynti autiossa kodossaan. (Havaitkaa tässä\nkuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet\nmielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.)\nSydäntä liikuttava on hellän äitin haamun sääli ja rukoukset\narmottoman poikansa edestä. Sovitusta saattava Kalevan sankarien\nesiinastuminen. \"Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla\npunertavat; kaikki hengittävi rauhaa\" kun kova-onninen mies on kiusatun\nhenkensä lopettanut. — Tässä loppu-näytöksessä vallitseva mieliala\nja sen vähitellen tapahtuva muuttuminen synkästä ja toivottomasta\nlevottomuudesta sovinnolliseksi rauhaksi, on kaunis todistus Kiven\ntavattomasta runoilija-ky’ystä.\n\nMeidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina tarjonnut\nikirunollisen päähenkilön ja ihanan \"madonnan tapaisen\" äitin. Niiden\nsuhteen tulee meidän runoilijaa kiittää, ettei hän ole heitä (ainakaan\nsanottavasti) halventanut — parantaa ei näitä suomalaisen hengen\njaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan konsanaan voi. Erinäistä\ntuottamiskuntoansä on _Kivi_ täten voinut osoittaa ainoastaan\nsivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja kielessä. Sivuhenkilöt\nyleensä eivät ole niinkään onnistuneet. Mutta jokapäiväinen ja\njumalantarullinen maailma, se pohja, josta toimivat henkilöt astuvat\nesiin, on minusta suurella idealisella todenmukaisuudella kuvattu.\nPaimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla läsnä oleva norjajalkainen\nlinnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän. Yksinkertainen kansa kuvataan\ntykkänään paimenen huokauksella: \"Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon\nasioja!\" Nyyrikki on koomillisessa suhteessa runoilijan paraimpia,\nvarsin sopiva vastakohta tragilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän\non luonut idealiselta kannalta. Nummisuutarit ynnä heimolaisensa ovat,\nnäette, kotonurkista kotoisin, joka ei kuitenkaan vähääkään heidän\narvoansa halvenna.\n\nKieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin ajan-\nja luonnonmukaista.\n\nMinä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi,\nettä se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren toinen\naskel dramallisella alalla — \"Silmänkääntäjä\" oli ensimäinen!\"\n\nAleksis Kiven tärkeimpien näytelmien ilmestyminen yhdessä ryhmässä\nhänen Valittujen teostensa 1. niteessä v. 1877 antoi aiheen\nyksityiskohtaisimpaan käsittelyyn, minkä kohteeksi Kiven näytelmät\nhänen omiin aikalaisiinsa luettavien arvostelijain taholta joutuivat,\nmikäli emme ota lukuun tai yhtä hyvin: vaikka otammekin lukuun\nCygnaeuksen suorittaman Nummisuutarien tarkastelun. Tämä arvostelu\nesiintyi v. 1879 _Finsk Tidskriftin_ edellisen puolivuosikerran\nss. 294—309 ja 398—415 (nide VI), ja sen oli kirjoittanut silloin\n31-vuotias fil. kandidaatti ja runoilija Gustaf Lönnbeck, tuleva\nkoulumies ja kasvatusopillinen kirjailija, Uno Cygnaeuksen elämän\nkertoja.\n\nTutkielman nimenä oli _Alexis Kivi såsom dramatisk författare_ ja\nsisälsi se hyvin laajat ja yksityiskohtaiset Nummisuutarien, Kihlauksen\nja Lean erittelyt, ja erikoisesti näihin näytelmiin suhtautuukin\ntarkastelija erinomaisen ymmärtävästi ja lämpimästi. Sensijaan antaa\nhän, mahdollisesti Aug. Ahlqvistin aikaisemman tuomion vaikutuksesta,\noudoksuttavan vähän arvoa Kullervolle, pitäen sen ottamista valittuihin\nteoksiin vain kirjallishistoriallisesti perusteltuna. Tuskinpa\nsuuremman armon saavat hänen silmissään Yö ja Päivä, Karkurit ja\nMargareta. Mutta kaikistakin näytelmistä on kirjoittajalla tuotavana\nesiin uusia ja mielenkiintoisia näkökohtia ja huomautuksia, niin että\nhänen tutkielmansa vie todellakin Kiven tuntemista askeleen eteenpäin.\nSitä elämäkerrallista katsausta, jonka kirjoittaja Aspelinin mukaan\nsovittaa esitykseensä, ei tarvinne tähän jäljentää.\n\n_Nummisuutareista, Kihlauksesta ja Yöstä ja päivästä_ puhuttuaan\nsiirtyy Lönnbeck _Kullervoon_ ja lausuu siitä (ss. 404—406):\n\n\"Kansan nykyelämää kaikkine vaiheineen kuvastavan kansannäytelmän\nrinnalla tai oikeastaan sen yläpuolella on sellainen kansannäytelmä,\njoka suurin piirtein tuo tarun sankarit heidän myöhäissyntyisten\njälkeläistensä katseltaviksi. Tätäkin draaman lajia on Kivi yrittänyt.\nKun tuntematon henkilö vuosina 1858— 1859 oli muistanut Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuraa lahjoittamalla sille 150 ruplaa palkkioksi\nparhaasta suomenkielisestä näytelmästä ja Seura oli tämän johdosta\njulkaissut kilpailukehoituksen, tuli sille muiden näytelmien ohella\nviisinäytöksinen tragedia, Kullervo, jolle palkinto määrättiin,\nhuolimatta niistä sekä perusteellisista että perustelluista\nmuistutuksista, joita palkintotuomarien oli pakko sitä vastaan esittää.\nKun nimilippu Kirjallisuuden Seuran vuosipäivänä, maaliskuun 16:ntenä\n1860, aukaistiin, nähtiin siinä nimi Aleksis Stenvall, jonka omistaja\nsilloin ensi kerran julkisesti esiintyi kirjailijana. Tehtyjen\nmuistutusten johdosta hän sitten korjasi näytelmän ja jätti sen\nuudelleen Seuralle 1864, ja tämä korjattu laitos painettiin sekä Seuran\n\"Näytelmistöön\" että nyttemmin julkaistuun Kiven teosten kokoelmaan.\n\nKirjallisuuden Seuraa ei sovi moittia \"Kullervon\" palkitsemisesta;\nepäilemättä Seura arvioi tämän palkinnon antamisen pelkäksi\nrohkaisuksi varsin huomattavasti esiintyvistä, tavallista\nsuuremmistä kirjailijalahjoista samoin kuin tuon valtaisan\najatuksen, Kalevalan aihepiirin traagillisen sankarin draamalle\nvalloittamisen keksimisestä. Mutta kyllä Seura sillä kertaa palkitsi\nhyvää tahtoa eikä itse teosta, ja \"Kullervon\" liittäminen Kiven\n\"valittuihinkin\" teoksiin on pelkästään kirjallishistorialliselta\nkannalta oikeutettu. Perustellaksemme tätä arvosteluamme, jota vastaan\ntuskin muutoin voitaneen väittää, luomme ensin silmäyksen Kalevalan\nKullervo-episoodiin.\n\nSuomalainen Oidipus-tarina eroaa tosin yhtä paljon kreikkalaisesta\nkuin Suomen kansa vanhan Hellaan lapsista, mutta siinä ne ovat\nyhtäläiset — ja tarinan tämän ominaisuuden käsitti helleeni oitis —\netteivät ne kumpikaan mahdu yhden ainoan näytelmän puitteisiin. Meidän\nmielestämme piilee Kullervo-tarinassa ainakin kahden tragedian aiheet.\nToinen käsittää päätoiminnan: Kullervon harhailun, hänen sukunsa\nlöytymisen, siitä johtuvat traagilliset ristiriidat, suvun häviön\nja Kullervon kuoleman; tällöin Kullervo esiintyy kärsivänä, sanan\nsyvimmässä mielessä traagillisena. Toinen käsittää Untamo-episoodin:\nKullervon esiintymisen sukunsa kostajana sitten kun hän ensin on\njoutunut orjuuteen veljessukujen keskinäisen vihan ja Kalervon suvun\nluullun häviön vuoksi; tällöin hän esiintyy etupäässä sankarina,\neikä hänen tuhonsa ole välttämätön. Näiden molempain päävirtausten\nvälillä on Kullervo-tarinassa Ilmarisen episoodi. Niin liikuttavan\nkaunis kuin se onkin, on heti ilmeistä, että se on aivan liian\ntoimintaköyhä sellaisen tragedian aiheeksi, jossa Kullervo ainakin\nolisi päähenkilönä.(Laajennettuna siitä ehkä voisi sentään muodostua\ndraamallinen kokonaisuuskin, Ilmarisen puoliso päähenkilönä.) Mutta\nkenties sen voisi liittää päätoimintaan sen alku- ja lähtökohdaksi.\n\nTätä Kullervo-tarinassa esiintyvää toiminnan ryhmitystä ei Kivi näy\nkyenneen huomaamaan. Hän on ottanut koko sadun käsitelläkseen niin\nkokonaan yhtenä möhkäleenä, että hän draamansa ensi laitoksessa oli\nalkanut sen Kullervon lapsuudesta, kaksikymmentä vuotta varsinaisen\ntoiminnan alkua aikaisemmin. Uudesti muovaillussa, painettuna\njulkaistussa laitoksessa tämä virhe on korjattu, mutta päätoiminta ja\nkaikki muut toiminnat on saatettu yhteen, joten draaman vaatima eheys\npuuttuu. Mutta näin esitettynä tarina on tietysti paljon mieluisampi\nlukea kansanrunon yksinkertaisen kauniina kertoelmana, jonka leppoisa\neepillinen kulku ei kysy läheskään yhtä kiinteitä liitoksia.\n\nDraamallisen keskityksen puute ei kuitenkaan ole Kiven \"Kullervon\"\nsuurin virhe. Sankarit ovat sankareita, ja miten realistinen lieneekään\njonakin aikana kirjallisuuden suunta, aina me kuitenkin vaadimme tarun\npuolijumalilta, kun heidät tuodaan näyttämölle, että he kaikkien\ninhimillisten ominaisuuksiensa ja selvän yksilöllisyytensä ohella\nkuitenkin kohoavat puheissaan ja teoissaan hyvän joukon kaiken\narkisuuden yläpuolelle, ovat niin sanoaksemme koturnit jalkain alla\nkulkevia, tyyliteltyjä ihmisiä.\n\nMutta Kiven tarunomaiset sankarit eivät lainkaan vastaa tätä\nvaatimusta: heidän koko esiintymisensä on perin arkiaikaista — heiltä\npuuttuu yleensä vain arkielämän todellisuutta. Jo heidän puhetapansa\non aika paljon syypää tähän arkipäiväisyyteen. Kuinka Kivi itsekin\non tuntenut välttämättömäksi, että tragedian ja sankarien kieltä on\nkohottamassa poljento ja säe, käy parhaiten ilmi siitä, että hänen\nensimmäinen \"Kullervonsa\" oli runomuotoinen; tämän muodon kanssa\npainiskeli Kivi kuitenkin yhtä turhaan koko runoilijatoimintansa ajan,\nja hänen elämäkertansa kirjoittaja mainitsee tämän vuoksi etuna, että\nkorjattu laitos esiintyy proosan muodossa. Olkoonpa niinkin, mutta\nvarmasti on myös Kullervo sen kautta välttämättömyyden pakosta käynyt —\nproosallisemmaksi.\n\nSiellä täällä havaittavissa luonteenkuvauksen oireissa sitä vastoin\nilmaiseikse lahjakas draamallinen runoilija. Kun Kivi on tässä\nteoksessaan ollut niin kokonaan vailla todellisuuden kiinnepohjaa,\non niiden ollut pakostakin jäätävä pelkiksi \"oireiksi\"; milloin ne\novat sittenkin päässeet kiteytymään kiinteämpään muotoon, on taas\nsyntynyt luonteita, joita tekisi pikemmin mieli pitää \"Nummisuutarien\"\nenteinä kuin tarun kuolleistanousseina sankareina. Sellainen on esim.\nNyyrikki, joka, mikäli hän todella oli Väinämöisen aikalainen, varmaan\noli Nurmijärven kuolemattomien räätälien ja suutarien kantaisä. Olisi\naivan liian nurinkurista, jos soveltaisimme tällaista suutarin mittaa\nKullervoon, mutta yhtä vähän saamme koturnin sopimaan hänelle.\"\n\nNeljä vuotta myöhemmin, v. 1883, kävi taasen Gustaf Lönnbeckin\nnuorempi veli, silloinen fil. kandidaatti, Wecksellin tutkija Albin\nLönnbeck 82-sivuisessa kirjassaan _Studier i finska vitterheten efter\n1830_, jossa hän käsittelee yksinomaan suomenkielistä kirjallisuutta,\nvielä ankarammin arvostelemaan sekä Kullervoa että Kiven tuotantoa\nyleensä (ss.43—54). Luotuansa Aspelinin esitysten mukaan katsauksen\nAleksis Kiven elämänvaiheisiin joutuu Lönnbeck omistamaan suurinta\nhuomiota hänen näytelmilleen, joista hänellä on verraten vähän\nhyvää sanottavana, paitsi Leasta, sillä kaikkialla näkee hän suuria\ntaiteellisia puutteita, hajanaisuutta ja kehityksen puolinaisuutta.\nNimenomaan Kullervosta suoriutuu hän seuraavalla yleislausunnolla (ss.\n43—44; 46—48):\n\n\"Näytelmän puutteita, joista palkintotuomarit olivat huomauttaneet,\nkoetti Kivi korjata myöhemmin laatimassaan uusinnoksessa, joka vuonna\n1864 painettiin Näytelmistöön, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\ntoimittamaan näytelmäteosten julkaisuun. Kullervo oli tämän kokoelman\nensimmäinen alkuperäisteos, se kun oli tähänasti sisältänyt vain\nkäännöksiä etupäässä saksalaisten näytelmäkirjailijain tuotteista.\nNiihin verrattuna esiintyy Kiven esikoisteos jokseenkin kehnona, sillä\nvaikka uusinta oli poistanut monia silmiinpistävimpiä puutteita, jäi\nsittenkin jäljelle näytelmän pahin virhe, suunnitelman yhtenäisyyden\npuute sekä arkiaikainen kieli. Sopinee epäillä, koituiko teokselle\nhyväksi, että, tämä murhenäytelmä uusittaessa kirjoitettiin\nsuorasanaiseen muotoon. Tuntuu nimittäin siltä kuin olisivat runomitta\nja poljento ainakin jossakin määrin voineet suoda kielelle siltä nyt\npuuttuvaa lennokkuutta. Kiven vahvimpana puolena ei kuitenkaan ollut\nrunomuoto; sen osoittavat selvästi hänen lyyrilliset kokeensa.\n\nKullervossa esiintyvät ehkä selvemmin kuin missään muussa Kiven\ndraamassa ne puutteet, jotka haittaavat koko hänen runollista\ntuotantoaan. Enemmän kuin mikään muu runolaji vaatii näet suuri\ntragedia runoilijalta kypsyyttä, sivistystä ja muotoaistia, joita\nKivi ei omannut. Innoitus ja luontainen lahjakkuus eivät tässä riitä;\nliittyneinä kriitilliseen harkintakykyyn niiden tulee johtaa täysin\nitsetietoiseen luomiseen, joka tietää niin hyvin mitä se tahtoo kuin\nmihin se pystyy, ja joka ei koskaan yksityiskohtien ja sivuseikkojen\npaljouden vuoksi kadota näkyvistään pohjasuunnitelman selväpiirteistä\nyhteyttä ja kauneutta. Tähän, jos niin saamme sanoa, puhtaasti\nesteettiseen objektiivisuuteen ei Kivi koskaan jaksanut kohota. Vain\nyhdessä myöhemmässä teoksessaan osoittaa hän korkeampaa taiteellista\nharkintaa. Suureksi osaksi selittänevät hänen puutteellinen\nsivistyksensä ja myöhäiset opintonsa tämän ilmiön; hänen väkevä\ndraamallinen lahjakkuutensakaan ei auttanut häntä saamaan näytelmistä,\njoiden aihe olisi ennen kaikkea vaatinut tällaista täysin harkittua\njärjestelyä, muuta aikaan kuin tehotonta ja hajanaista palkkatyötä.\nMutta kun hän liikkuu aloilla, missä hän saa päästää mielijohteittensa\nvirran valtoimenaan vyörymään, uurtaa se uransa yhtä hillittömänä\nkuin luonnonvoima, mutta myös yhtä väkevänä ja raikkaana kuin se. Hän\ntuntuukin tällöin enemmän luonnonrunoilijalta, joka ei paljoa välitä\ntaiteen vaatimuksista, kuin taiderunoilijalta, joka täysin tietoisesti\ntahtoo luoda taideteoksen.\"\n\nV. 1897 toimittaa Kaarle Krohn painosta v. 1888 tapaturmaisesti\nkuolleen isänsä Julius Krohnin kirjallisuushistorialliset muistiinpanot\nja lukuvuonna 1885—1886 pitämät luennot nimellä Suomalaisen\nkirjallisuuden vaiheet. Näissä omistaa Julius Krohn Aleksis Kivelle\nLönnrotin jälkeen suurinta huomiota (ss. 422—445), kertoo hänen\nelämänsä ja teostensa vaiheet ja käsittelee sitten vielä kutakin\nhuomattavampaa teosta erikseen.\n\nKullervosta puhuessaan (ss. 426—431) asettuu Julius Krohnkin Ahlqvistin\nja Gustaf Lönnbeckin kielteiselle kannalle näytelmän aiheeseen\nnähden, se kun hänenkin mielestään on \"melkein mahdoton näyttämöllä\nesitettäväksi. On aivan kuin tahtoisi esim. noiden klassillisten\njättiläisten, Titaanien, taistelua Jumalia vastaan, heidän astimiksensa\nvuoria päällekkäin latoen, näytellä nykyisessä teaatterissamme, taikka\npukea Vanhan Testamentin aikuinen Goljath Uudenmaan pataljoonan\nunivormuun hihoineen, jotka eivät ulotu edes kyynäspäihin, ja\nlakkineen, joka törröttää korkealla kiharametsän päällä, niinkuin\nvariksenpesä hongan latvassa.\" Monia kansanrunon mahtavia kohtia\non täytynyt jättää pois ja panna tilalle seikkoja, jotka eivät ole\nkuvattavan ajan mukaisia, niinkuin esim. Tuonela-uskon pilkkaamisen,\nvanhempien kauhistumisen Ilmarisen emännän surmasta sekä äidin haamun\npyynnön Sinipiialle, että tämä koettaisi lepyttää Ukkoa.\n\nKrohn yhtyy edellisiin arvostelijoihin myöskin siinä, että \"runomuoto,\ntaitavasti käytettynä, olisi sille epäilemättä sittenkin ollut\nedullisempi\", koska näytelmä nyt, suorasanaisena, tuntuu _Kalevalan_\nrinnalla yleensä proosalliselta.\n\nMielipiteensä tuosta kiistellystä Kullervon murheellisen kohtalon\nperussyystä lausuu Krohn seuraavasti:\n\n\"Kullervon kohtalon traagillisena perisyynä ei näytelmässä esiinny\nsukukosto, jonka vasta Perander on kansanrunossa keksinyt, vaan on\nsiinä seurattu aikaisempaa Cygnseus’en käsitystä. Tämän mukaisesti on\nKiven Kullervo ylös- ja ulospäin suuriin tekoihin ja maineesen palava\nsankarihenki, joka onnettomuudekseen on orjan halpoihin arkitöihin\ntuomittuna. Ainoasti harvoin, aivan alussa on kysymys vanhempain\nkohtelun kostamisesta. Tämä käsityksen suunta on tietysti myös\nmahdollinen, ja täytyy tunnustaa, että Kivi on sen taitavasti perille\nvienyt. Tavallansa sen kautta poistuu tuo heikko kohta Kalevalassa,\nettä Kullervo sittenkin panee täytäntöön kostotuumansa, vaikkeivät\nhänen vanhempansa olekaan surmatut, eikä siis sukuoikeuden kannalta\nkatsoen enää ole kostoon syytä. Hyvin nerokas keksintö on Kullervon\notsaan poltettu orjanmerkki, jota hänen on erinomaisen vaikea kärsiä.\nJoka kerta kuin sitä hänelle muistutetaan tai häntä vaan orjaksi\nnimitetään, leimahtaa hän ilmituleen. Kuinka syvästi hän tuntee\ntilansa, kuvaa paraiten hänen kamalanrunollinen vertauksensa vangista\nvuoressa.\"\n\n\"Heikko on Kullervon yksinpuhelu paimenessa ynnä se kohta, jossa hänen\nveitsensä katkeaa\", sanoo Krohn edelleen, kun taas Kullervon tuska\ntehdystä murhatyöstä on kuvattu \"erinomaisen voimallisesti\", samoin\nkuin hänen mielensä purkautuu metsässä \"erittäin mahtavasti\". Sensijaan\n\"kohtaus sisaren kanssa ei ole onnistunut\", \"mutta sen jälkeen seuraava\nmonoloogi on vaikuttava\". Loppukohtaus, jota esim. Eliel Aspelin oli\nniin suuresti ihaillut, ei Krohnin mielestä \"ole oikein tyydyttävä\".\n\n\"Pääansiona tässä näytelmässä\", lopettaa Krohn, \"on Kullervon luonteen\nkuvaus, vaikk’ei se vedäkään vertoja kuvaukselle Kalevalassa.\nMestarillisella tempulla, joka todistaa Shakespeare’n vaikutusta, on\nhän tehnyt tämän luonteen suuruuden ja jylhyyden vielä tuntuvammaksi,\nsen kautta että on rinnalle asettanut kaksi muuta ihan erilaista\nluonnetta\", nimittäin alistuvan Kimmon ja koomillisen Nyyrikin.\n\n\n_Kalevalan_ 50-vuotisjuhla helmikuun 28 p. 1885 oli se ulkonainen\naihe, joka sai Bergbomin vihdoinkin liittämään myös _Kullervon_\nSuomalaisen Teatterin ohjelmistoon. Kaikki muut Kiven _Valittujen\nteosten_ 1. niteessä julkaistut näytelmäthän oli jo tätä ennen\nteatterissa esitetty. Kappaleen näyttämökelpoisuutta silmälläpitäen\noli Bergbom supistanut _Kullervon_ 10 kuvaelmaa 7:ksi ja pitänyt hyvää\nhuolta puvuista ja muista laitteista. Kun sitten kappale juhlien\nalkajaisiksi 27 p. helmik. esitettiin täydelle huoneelle, totesivat\narvostelijat, että se teki \"oivallisen vaikutuksen, katsoen sen enemmän\nopilliseen ja kuvaelmalliseen luonteesen\". Eri osat olikin otettava\nmelkein kuin eepillisinä kuvaelmina, jotka kukin vaikuttivat omin\nvoimin, ja tekivätkin sen hyvin, \"niin että jokainen varmaan myöntää\nnähneensä kauniita kuvaelmia\". Vaikka näyttelijäinkin oli sanottava\ntehneen tehtävänsä tyydyttävästi, oli menestys kuitenkin vain \"succes\nd’estime\", eikä kappaletta voitu tähän otteeseen esittää muuta kuin\nkaksi kertaa (_U. Suometar_, 1.885, n:ot 49, 52; _Hufvudstadsbladet_,\nn:o 50; Eliel Aspelin-Haapkylä, _Suomal. Teatterin historia_, III,\n1909, ss. 214—215).\n\n\n\n\n3. NUMMISUUTARIT.\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tutkijakunnalla ei ollut\n_Nummisuutareista_ sitä vaivaa mitä sillä oli ollut _Kullervosta_,\nsillä Nummisuutarit ilmestyi tekijän omalla kustannuksella ja Kaarlo\nBergbomin lainaamilla varoilla samana vuonna kuin Kullervokin.\nMolemmat näytelmät olivat tarvinneet jokseenkin yhtä pitkän ajan,\n_Nummisuutarit_ ehkä hiukan pitemmän, muokkautuakseen lopulliseen\nasuunsa, sillä _Nummisuutarien_ ruotsinkielinen alkuluonnos\n_Bröllopsdansen_ lienee tietänyt juuri niitä \"papereita\", jotka\nv. 1857:n paikkeilla käänsivät ensi kerran Fr. Cygnæuksen ja J.V.\nSnellmanin, samoin kuin myös Z. Topeliuksen huomion Kiven kirjallisiin\nharrastuksiin.\n\nValmistuttuaan joutui _Nummisuutarit_ herättämään harvinaisen suurta\nhuomiota koko maan sivistyneissä piireissä, ei sen takia, että mahtava\nprofessori Ahlqvist olisi ruhjonut sen niinkuin hän oli ruhjonut\n_Kullervon_, vaan ennen kaikkea sen laajan arvostelun takia, jonka\nFr. Cygnaeus julkaisi siitä _Helsingfors Tidningarissa_ ja jossa hän\nloistavalla esitystavallaan loi vakuuttavaa valoa _Nummisuutarien_\nnerokkaaseen alkuperäisyyteen, sekä sen seikan takia, että tämä\nnäytelmäkappale sai v. 1865 silloisiin oloihin katsoen suurenmoisen\nvaltionpalkinnon.\n\nNiinkuin kaikki muut, odotti Kivi itsekin, että Ahlqvist _Kullervon_\njälkeen ottaisi _Suomettaressa_ \"käsiteltäväkseen\" myöskin\n_Nummisuutarit_, koska tämän näytelmän nimi oli niin huomattavasti\npainettuna kirjoitussarjan otsakkeeseen. Kivi kirjoitti 3 p. maalisk.\n1865 Helsingistä A.R. Svanströmille: \"Ahlqvist on hirmuisesti haukkunut\nKullervoa arvostelevissa kirjoituksissaan Suomettaressa. Mutta on hyvä,\nettä täällä on yleisesti naurettu koko arvostelulle. Vielä on hänellä\nNummisuutarit jäljellä, ja olen kuullut hänen aikovan vielä pahemmin\npidellä tätä kappaletta\" (_Kootut_ t., IV, s. 365). Kivi tuntuu ainakin\nosittain olleen oikeassa yleisestä mielipiteestä Ahlqvistin arvosteluun\nnähden, koska esim. Jaakko Forsman kirjoittaa 11 p. maalisk. 1865 Emil\nNervanderille tuosta arvostelusta: \"Se ei suututa minua Kullervon, vaan\nSuomettaren vuoksi\" (V. Tarkiainen, _A. Kivi_, s. 240, 1). Arvattavasti\noli sittenkin se seikka, että Ahlqvist joutui pian Kiven-kanssa\nkilpailemaan samasta palkinnosta, estänyt häntä käymästä käsiksi\n_Nummisuutareihin_.\n\nNiinpä tuli siis _Nummisuutarien_ lähin julkinen arvostelu olemaan\nsille läpeensä suosiollinen.\n\n_Saulin_ tekijä, maisteri Antti Tömeroos-Tuokko kirjoitti siitä\nensimmäisen suomenkielisen arvostelun Julius Krohnin kuvalehteen\n_Maiden ja merien takaa_, sen 1. numeroon v. 1865, ss. 7-—8. Tämä\nhyvin myötätuntoinen, vaikka jokseenkin vähänsanova arvostelu kuuluu\nseuraavasti:\n\n\"Kaikki liiallisuus on vastoin näytelmän ai’etta ja luonnetta, jonka\ntarkoitus alusta on ollut ja vieläkin on pitää luonnon edessä ikäänkuin\nkuvastimen ja näyttää nyt elävälle sukukunnalle, joka on nykyisyyden\nruumis, todellisen kuvan sen olennosta\", sanoo itse näytelmärunoilijain\nruhtinas Shakspeare \"Hamletissaan\". Tätä järjellistä neuvoa on herra\nKivi \"komediassaan\" kiitettävällä taidolla noudattanut. Komedian\ntapaukset liikkuvat kansaelämän tyynellä pohjalla. Siinä ei tapahdu\nmitään liiallisuutta, vaan kaikki on ihan luonnollista. Siitä, joka ei\ntarkoin tunne kansan elämää niillä seuduilla, missä näytelmän tapaukset\nkulkevat, tuntunee tämä viisi-näytöksinen komedia kenties pitkältä\nja ikävältä, ja vielä enemmän siitä, joka tavallisissa ilveilyksissä\non tottunut näkemään ja lukemaan kaikellaisia kummallisuuksia ja\nhullutuksia, ja jonka mielestä komedia on, \"mitä hullumpi, sitä\nparempi\". Mutta siitä, joka on päässyt kansan luonnetta tuntemaan\nja jonkun ajan sen eloa elänyt, on se selvä kuvastin niistä eikä\nollenkaan käy ikäväksi lukeissa. Hauskoja ja naurattavia kohtia ei\nnäytelmässä suinkaan puutu, vaan sen suurin ansio on ainakin se\nelävyys ja totuus, joilla kirjoittaja on voinut kuvata vienoimpiakin\nväreitä näytelmänsä henkien luonteessa ja katselemastavassa.\nOikealla taiteellisella tunnolla on hän ymmärtänyt esim. näytelmänsä\npääjäsenessä, Nummisuutarin pojassa, Eskossa sulattaa eri omaisuudet,\nyksinkertaisuuden, jumalisuuden, itsepintaisuuden j.n.e. yhdeksi\neläväksi kuvaksi. Samalla tarkkuudella on hän kuvannut muutkin sen\njäsenet, vaikka heitä on koko joukko. He eivät ole mitään haamuja,\nniinkuin ihmiset useissa näytelmissä, jotka näkyvät ja katoovat\njättäen lukijan eli katselijan tietämättömyyteen, minlaatuista\nkansaa he oikeastaan ovat; vaan eläviä, selvillä ihmistunteilla\nkuvattuja olentoja. Heistä erittäin mainittakoon lukkari \"Sepeteus\".\nTavallisesti saavat lukkarit näytelmissä, esim. \"Antonius Putronius\"\nnimisessä ilveilyksessä, tehdä narrin virkaa. Vaan \"Sepeteus\" on\nneuvoissaan ja töissään kunniallinen ja kunnianarvoinen suomalainen\nkanttoori eikä mikään muu. Oppinut lukija välistä nauranee hänen\nlukkariviisaudellensa, mutta kunnon kanttoori on Sepeteus siinäkin.\nHyvin taitavasti on kirjoittaja kuvannut tässä kanttoorissa, mutta\nsemminkin suutari \"Topiaksessa\" ja hänen vanhemmassa pojassaan sitä\nsanajumalisuutta ja juhlallisuutta, jolla muutamain talonpoikain\nkuulee puheitansa kaunistelevan. Muutoin vallitsee useampia jäseniä\nsyvä siveydellinen tunto. Tästä laadusta eroavia on kolme miestä,\nkavala \"Mikko Wilkastus\", roistomainen \"Sakeri\", viralta pantu pölisi,\nja hurjamielinen \"Iivari\". Tämä viimeksi mainittu on Nummisuutarin\nnuorempi poika, veljeänsä viisaampi, mutta juoppouteen ja, niinkuin\nnäytelmä viittaa, muuhunkin saastaisuuteen langennut nuorukainen.\n3:mas näytös kuvaa hyvin elävästi katumuksen katkeruutta, jota hän\ntuntee hurjuudestaan. Se saattaisi jo toivomaan hänestä hyvääkin,\nellei pahempata tulisi. Me tarkoitamme kamalaa tapausta \"Puolmatkan\nkrouvissa\", jossa hän uhkaa enoansa Sakeria veitsellä. Sitä hän ei tee\ntavallisessa hurjapäässään, vaan ilkeästä rahanhimosta. Tämä näyttää,\nkuin olisi jotakin rosvomaista jo juurtunut sydämeensä, ja tekee\nlukijalle vähän vaikeammaksi uskoa hänen omaa ja isänsä vakuuttamista\nelämänsä parannuksesta.\n\nKomedian pääjuoni on Eskon naima-tuumat ja -matka, jotka kuitenkin\nkävivät onnettomasti. Sen ympärille kiertyvät muut näytelmän tapaukset.\nNaiminen onkin talonpojan hiljaiselle ja yleisemmistä toimista\ntyhjälle elämälle sangen tärkeä seikka, jonka Eskokin hyvin tuntee,\nvakuuttaen kosimaan lähteissään ottavansa \"askelen, jota ei nauraa\ntule\". Me emme käy kertomaan näytelmän tapauksia, vaan suomme lukijalle\nhuvituksen ottaa niistä selko lukemalla itseä näytelmää. Eri kohtien\ntarkastuksenkin jätämme. Kieli siinä on selvää ja sujuvaa, lukematta\nmuutamia pienempiä paino- ja kirjoitus-virheitä. Kirjoittaja on tehnyt\nnimensä tunnetuksi maassamme murhenäytelmällänsä \"Kullervolla\", joka\ntällekin teoksellensa mahtaa tuottaa lukijoita paremmin, kuin mikään\nkiittävä tarkastus.\"\n\nFredrik Cygnaeuksen tutkielma alkoi ilmestyä _Helsingfors Tidningarin_\n55. numerossa tiistaina 7 p. maalisk. 1865 ja jatkui sitten yhteensä\nkolmi-osaisena 71. numerossa 27 p. maalisk. ja 84. numerossa 11 p.\nhuhtik. 1865. Se on otettu myöskin Cygnaeuksen koottuihin teoksiin,\nniiden kuudenteen niteeseen (1889, ss. 339—359). Sen otsikko oli\nsanomalehdessä suomenkielinen: \"Nummisuutarit, komedia 5:ssä\nnäytöksessä, kirjoittanut Alexis Kiwi\", samoin kuin itse tutkielmassa\nmonet otteet esiintyvät suomenkielisinä.\n\nTämä ehkäpä loistavin uuden vastikään ilmestyneen kirjateoksen\narvostelu, mitä Suomessa on milloinkaan kirjoitettu, kuuluu näin:\n\n\n1.\n\n\"Tutustuin vast’ikään uudelleen huvinäytelmään, joka on laatuaan siksi\nerikoinen, että ellei sillä olisi kaksoisveljeään, sitä voitaisiin\npitää, ei ainoastaan komediana komedioitten joukossa, vaan melkein itse\nkomediana. Niin voimakkaasti tunkemalla tunkee mieleen, ainakin ensi\nhämmästyksen vallassa, kuvitelma, että tämä näytelmä yksinään riittää\nsuomaan täyden käsityksen draamarunouden koomillisesta puolesta.\nKyseessä on nim. Beaumarchais’n 'Figaron häät'. Me nykyajan lapset\nolemme epäilematta menettäneet paljon, kun emme noin sata vuotta\nsitten joutuneet antautumaan sen vaikutuksen lumoihin, minkä tämä\nnäytelmä, hehkuvan kuumana valahtaessaan runoilijan tulivuorisielusta,\nteki silloiseen ihmiskuntaan. Silloin ei päässyt yksikään tuon\nilotulituksen sähikäinen putoamaan maahan sytyttämättä tuhoavaan tuleen\nniitä yhteiskunnan lahoja linnoja, joita vastaan se oli tähdättykin.\nJok’ainoa enemmän tai vähemmän myrkytetty nuoli lensi määräpaikkaansa\nyhtä varmana kuin Tuonen oma viikate. Ja jos nämä liekit ja nuolet\neivät nyttemmin enää tapaa yhtä paljon hävitettävää, niin se johtuu,\neikä niinkään vähäisessä määrin, siitä, että ne itse ovat olleet\nkerrassaan loistavin menestyksin mukana raivaamassa tieltä yhtä ja\ntoista tässä maailmassa. Mutta niillekin, jotka vasta näinä päivinä\non kutsuttu Figaron häihin, jää sittenkin jäljelle sanomattoman\npaljon sattuvaa ja sattunutta mistä iloita — niinkuin ajaja\npiiskanläimäyksistä. Ja lähipitäen tulee asia jäämään silleen maailman\nloppuun asti. Sillä yhäti vaihtuvain katselijani ohitse vilajaa\nFigaron häitten hahmossa muuan niistä ylen harvoista miljoonienkin\nkirjallisten tuotteiden joukossa, joiden otsaan nero on painanut\ntuon leiman: ikuinen niin syvään, etteivät kaikkien ajanrahtusten\nyhteisvoimaisetkaan ponnistukset kykene kokonaan hävittämään\nkirjoitusta.\n\nVälimatka Pierre Augustin Caronista, joka kaksikymmenviisivuotiaana\nalkoi käyttää Beaumarchais-nimeä, Aleksis Stenvalliin, joka jokseenkin\nsamanikäisenä on katsonut asiakseen nimittää itseään Kiveksi, on\npitkä, melkein yhtä pitkä kuin Figaron häistä Nummisuutareihin.\nTätä välimatkaa venyttämässä ei ole suinkaan molempien näytelmien\npääsankarien antipoodinen suhde toisiinsa, vaikka parturin toimi\nkohottaakin hänet ihmisten päälaelle, kun taas suutarien virka alentaa\nheidät jalkoihimme asti. Molemmathan ovat lähtöisin rahvaan parista;\nFigaro sitä paitsi niin syvältä sen pohjasyvyyksistä, ettei hän ole\nedes päässyt selville, mistä hän oikein on tullut; eikä kummallakaan\nole muita valitsemansa työn suorittajia kuin omat kätensä, joskin\nparturi on tämänsuuntaisissa yrityksissään osoittanut kameleontinkin\nvärivaihtelut voittavaa monipuolisuutta.\n\nMutta huolimatta näistä, ei niinkään epäoleellisista kosketuskohdista,\novat näiden kahden nyt rinnastetun näytelmän eroavaisuudet siksi\nperinpohjaista laatua, että kun kerran on tunnustettu Figaron häät\nkoomillisen näytelmäkirjallisuuden mestariteokseksi, niin tuskin\ntietää, rohkeneeko Nummisuutareille myöntää ollenkaan sijaa tämän\nkirjallisuuslajin piirissä.\n\nBeaumarchais’lle on olevaisilla oloilla kaiken kaikkiaan merkitystä\nvain sikäli kuin ne kelpaavat hänen luhistavien hyökkäystensä\nampumatauluksi. Useimmat hänen henkilöistään voivat tuskin vaatia\nitselleen ihmisen nimeä sanan syvemmässä ja ylevämmässä mielessä:\nheidät vedetään esiin näyttämölaitteiden takaa lavalle ja poistetaan\nsieltä jälleen vain tekemään tyhmyyksiä ja joutumaan muitten\nkokkapuheitten kohteeksi tai toimimaan viimeksimainitunlaisina\nilotulittajina. Figarokaan, joka on näytelmän kaikki kaikessa, ei\nesiinny oikeastaan yksilöllisenä persoonallisuutena. Hän on kokonaisen\nkansan, jopa useampienkin, yhteenpunoutuma, hänessä on muuan\nhistoriallinen aikakausi ruumiillistunut. Aikana, jolloin yhteiskunnan\nhuippuja edustaa kreivi Almavivan kaltainen kevytkenkäinen olkinukke,\ntäytyy vastavaikutuksen lähteä syvistä riveistä kaaoksena, jossa, olipa\nse sekasortoisempi tai järjestyneempi, piilee häviön, mutta myöskin\nuusien muodostumien siemen. Tällainen parturin ruumiin tilavuuteen\npuserrettu kaaos on se Figaro, joka viidennessä näytöksessä, jolloin\nhänellä on kyseessä aivan toiset asiat kuin hulluttelut, paljastaa\nmeille satojen, vielä umpeen menemättömien haavojen raateleman rintansa.\n\nNiinkuin jo aikaisemmin on huomautettu, kysytään jonkin\nverran rohkeutta, jos näistä nerokkaan julkeista kuvauksista\nkahdeksannentoista vuosisadan Etelä-Euroopasta, joka syöksyy rataansa\nvedenpaisumus kintereillään — _après nous le deluge_, niinhän sanoi se,\njonka osuus lähestyvään tuhotulvaan ei suinkaan ollut pienimpiä — on\nmieli yht'äkkiä siirtyä ajatuksin ja harrastuksin siihen piilosoppeen\nja varsin vähän myllerrettyyn maailmankolkkaan, jossa Nummisuutarit\nelävät ja hyörivät. Laki, siveelliset voimat, joihin yhteiskunnan\nolemassaolo perustuu, ovat tässä näytelmässä niin ehdottomina\ntunnustetut ja arvossa pidetyt, ettei edes pahimpien seurausten\npelko saa rikollista yrittämään kiemurrella niistä irti, ja että\npäihtyneinkin ylimielisyys alistuu nöyrästi vanhimmanvallan kuriin\nvielä sittenkin, kun tämä on ylittänyt kaiken oikeuden ja kohtuuden.\nKuinka suureksi toimivat henkilöt ovat joutuneet tämän vallan mahdin\nmielessään tunnustamaan, sen todistaa sattuvasti hätä, joka valtaa\nNummisuutarien huimapäisen nuoren polven, kun se ajattelee tilintekoa,\nmikä kodissa pannaan toimeen heidän elämästään sen ulkopuolella:\nhätä, josta näytelmä on saanut varsin monet vaikuttavimmista\naiheistaan. Vankin todistus siitä on kuitenkin Teemu, äksyimmän\npelimanniluonteen edustaja, joka alistuvasti sallii isänsä tarttua\nniskakarvoihinsa ja kiskaista hänet ulos häätuvasta, missä päihtymys,\nkiehuva sappi ja äärimmilleen kiihoitettu taiteilijaturhamaisuus häntä\npidättäisivät. — Ja vaikkakin Suomen kansan usko lain järkähtämättömään\noikeudenmukaisuuteen saa koomillisen vivahteen, kun Esko tuntee\ntarvetta _käräjiä_ käymällä hakea hyvitystä kaikenkarvaiseen, missä\nhän katsoo loukkausta kärsineensä, purkautuu se sitä vastoin todella\ntraagillisen ylevänä silloin kun hän asettuu vastustamaan neuvoa,\nettä hän pakenemalla pelastaisi itsensä tekemäkseen luulemansa murhan\nseurauksista: \"Ei, eno; en tahdo karata. Tunnon vaivat lievii esivallan\nmeitä rangaistessa!\" Tämä mielenlaatu on kai suoraan vastakkainen\nantiikin sankariluonteelle, jolla ei näy olevan vähintäkään halua\nalistua minkään korkealla hänen omavaltaisten tekojensa yläpuolella\nhallitsevaan mahtiin; vaan kohoaa tämä vastustamaton tarve kristinuskon\nsovitustakaipaavan hengen syvyyksistä. Ja tästäkin samoin kuin monista\nmuista piirteistä on Suomen kansa oivaltava, kuinka tarkka jäljennös\nStenvallin tapainkuvaus on sen oman sielun sisimmästä.\n\nVoitaneenkohan samat sanat sovittaa toiseen perusoleelliseen\neroavaisuuteen, joka siirtää suomalaisen näytelmän hyvin kauas tuosta\ntoisesta, johon Beaumarchais on huokunut kaiken sen katkeruuden, minkä\nhänen aikakautensa on ladannut hänen poveensa? Turha olisi kieltää\nsuomalaisen luonteen taipumusta lievempään tai katkerampaan satiiriin,\njoka niin usein puhkeaa ilmi niin hyvin ajattelussa kuin toiminnassa,\nniin runosäkeinä kuin suorasanaisena. Eipä siksi ihmetyttäisi, vaikkapa\njonkinlaista tämäntapaista sielujen sukulaisuutta ilmenisikin näiden\nkahden välillä: ranskalaisen Kaaronin, joka iloikseen passittaa\nvarjojen maailmaan niin monia aikojen loppuuneläneitä muotoja kuin\nsuinkin, ja Kiven, joka rohkein käsin johtaa Nummisuutarinsa mitä\nseikkailevimmille harharetkille. Tällaiseen otaksumaan luulisi olevan\nsitäkin enemmän syytä, kun viimemainittu omaa aivan ilmeisesti\nvarsin epätavallisen annoksen _vis comican_ lahjaa, joka jo hänen\n\"Kullervossaan\" rohkeasti anasti oman sijansa ja joka ei suinkaan\nole osoittamatta luontoaan tässäkään näytelmässä, missä se vieläkin\nkiistämättömämmin on paikallaan. Ja kuitenkin sattuu nyt se\nkummallinen seikka, että yhtä vähän kuin siinä keksii vähintäkään\nsentimentaalisuutta sanan halventavassa mielessä, yhtä vähän näkyy\ntässä komediassa jälkeäkään kirjailijan omakohtaisesta satiirisesta\nilkeydestä. Uskomatonta, mutta epäämättömän totta on: meidän ei onnistu\nkoko kappaleesta keksiä pilkanteon tai ilkkumishalun piirrettäkään.\nKaikki, mikä siinä osoittautuu naurettavaksi, näyttää siltä vain siksi,\nettä se niin tarkkaan kuvastaa esiintyvien henkilöiden ja niiden\ntilanteitten laatua ja luonnetta, joihin he joutuvat. Olisikohan\nse seikka, että siitä, omituista kyllä, kaiken kaikkiaan puuttuu\nomakohtainen tarve kroonisten leikkausten tekoon, selitettävissä siten,\nettä tekijä on lähtöisin siitä suomalaisheimosta, joka ainakin näihin\nasti on vähimmin kehittänyt itsessään kansamme taipumusta rehennellä\nirvihampaana, nimittäin hämäläisestä.\n\nSyvin syy huomauttamaamme ilmiöön on kuitenkin etsittävä toisesta\nseikasta, joka mitä ratkaisevimmin määrää tekijän suhtautumisen hänen\nnäytelmässään esiintyviin henkilöihin. Mikäli tiedän, ei näihin\nasti vielä yksikään kansanelämän kuvaaja, ei yksikään kaikenlaisten\n\"Dorfgeschichten'ien\" sepittäjä — ja heidän lukunsahan on nykyään\nkasvanut _legioksi_ — j.n.e., ole kyennyt siinä määrin kuin\nNummisuutarien tekijä sulautumaan niihin oloihin ja ihmisiin, joita he\npyytävät meille kuvata. Poikkeuksetta ovat nuo toiset itse asettuneet\ntai pysähtyneet kuvaamainsa tilanteitten ja niissä liikehtivien\nihmishahmojen yläpuolelle tai, parhaassa tapauksessa, niiden viereen.\nJa siitä on ollut aivan välttämättömänä seurauksena, että kuvaajat ovat\ntarkastelleet noita syvälle alapuolelleen tai sivusta katsottaviksi\nasettamiaan asioita ja olentoja joko jonkinlaisella hempeällä säälillä,\najatellessaan heidän hyväntahtoiselle kuvaajalle kaiken kaikkiaan\nvierasta oloaan ja elämäänsä, tai sitten säilyttäessään mielessään\nhitusen ylhäistä ironiaa, jolloin tietoisen ylemmyyden tunne ei\nmitenkään ole voinut olla omiksi iloikseen nauttimatta etuisuuksistaan.\nTavallisimmin kuitenkin sentimentaalisuus ottaa hellästi osaa noiden\nalempien vähäisempään onnenosaan ja samalla sallii ironian hieman\nnaurahtaa kömpelyyttä, joka on eroittamaton ihmisen alistetusta\nasemasta, varsinkin kun sitä tirkistellään lorgnetin takaa.\n\nTästä yleisestä esitystavasta poikkeaa Nummisuutarien tekijä aivan\nyhtä suuresti kuin hänen lähtökohtansakin näitä holhottejaan\nkäsitellessä on peräti toinen kuin kaikkien muiden, jotka ovat\nottaneet kynällään tai siveltimellään kuvatakseen n. s. \"huonompia\nihmisiä\". Jos mieli vaivattomimmin saada selvän käsityksen tästä\nheti silmiinpistävästä erilaisuudesta, on meidän vain loihdittava\nsisäisen silmämme eteen joku, mikä tahansa, alankomaalaisen\nkoulun usein mitä kiintoisimmista tauluista sellaisena kuin ne\nkuvastavat kansanelämää aikoina ja oloissa, jotka aivan toisin\nkykenevät valtaamaan taiteilijan kuin meidän päiviemme suomalainen\ntalonpoikaisjoukko. Vaikka nämä taidemaalarit sallivatkin osanottonsa\nja hyväntahtoisuutensa kankaalleen kahlehtimaansa hupaista seuraa\nkohtaan aivan ilmiselvästi päästä näkyviin, ei heitä kuitenkaan\nmissään tapauksessa lainkaan epäilytä itse sydämen pohjasta hymyillä\nhenkilöhahmoilleen ja panna heitä koko maailman ilonpidolle alttiiksi.\nKatsohan sen sijaan tuota aitoa suomalaista, melkein tuimaa totisuutta,\njolla Nummisuutarien tekijä on kohdellut oman sisäisen näkemyksensä\nmeidän sisäiselle näkemyksellemme esittämiä henkilöitä! Käyttäisimme\nkylläkin epäasiallista sanontaa, jos sanoisimme hänen ottaneen nämä\nmielikuvituksensa luomukset jonkinlaisen _käsittelyn_ alaisiksi. Hän\nnäyttää päinvastoin ottavan heidät aivan sellaisinaan, täysin valmiina,\nja sallivan heidän ajatella, puhua, toimia täysin omavaraisesti, ilman\netäisintäkään vihjausta siihen, että hän, tekijä itse, tanssittaa heitä\npillinsä mukaan ja että hänellä siis on oikeus, ei vain kouluuttaa\nheitä mielin määrin, vaan myös pitää hauskaa heidän kustannuksellaan,\nmilloin hän on siihen itse antanut itselleen aihetta. Jos he joskus,\nvaikka sellaista sattuu vain poikkeuksellisesti, puhuvat typeriä\ntai käyttäytyvät tuhmasti, niinkuin paljon useammin on asian laita,\nei tämä tapahdu ollenkaan siksi, että heidän herransa ja mestarinsa\npääsisi näyttämään, kuinka kauas taakseen tai alapuolelleen hänen\noma älykkyytensä ja sukkeluutensa on heidät jättänyt. Asettumatta\nkorkeampaan asemaan seuraansa nähden hän liikkuu aivan luonnollisesti\nsen keskellä. Se on hänelle synnynnäistä, eikä hän mahda mitään\nsilmilleen, jotka näkevät avoimesti, kuinka nuo toverit käyttäytyvät,\neikä korvilleen, jotka tajuavat heille ominaisen tavan heidän sisäisen\nihmisensä ilmaisemiseksi. Hän ei ole asettunut väijyksiin vakoillakseen\nheidän heikkouksiaan ja kömpelyyksiään, sitten pilkkaa tehden\njuorutakseen näkemiään kaikelle kansalle. Hän ei edes heittäydy heidän\ntulkikseen: he saavat itse puhua puolestaan parhaan taitonsa mukaan. Ja\nsiitä johtuu se ihmeellinen, mutta samalla aivan luonnollinen seikka,\nettä heistä sanotaan näytelmässä tuskin ainoatakaan sanaa, jota he\neivät voisi tunnustaa todellisuudessa itse sanomakseen. Ja samoin\npiirtyy itsekunkin mielentila täsmälleen sellaiseksi, jollainen sen\ntäytyykin olla asianomaisessa tilanteessa niin toisen kuin toisenkin\nerilaisen luonteen mukaisesti. Nämä Goethen syvämieliset sanat,\njoilla hän on luonI nehtinut Shakespearen käsitystä monivivahteisista\nihmisluonteista: \"Shakespearesta näkee, millainen ihminen mieleltään\non,\" voimme aivan liioittelematta sovittaa Stenvallin suomalaisen\nrahvaan kuvauksiin. Eikä tämä ole suinkaan hänen vähin ansionsa.\nLieneekin varmaa, että juuri Shakespeare on kirvoittanut hänen\nRunottarensa kielen siteet, vaikkakaan ei silti voitane väittää, että\nbrittiläinen runojättiläinen olisi varsinaisesti opettanut sen puhumaan.\n\nSanotusta käy helposti ilmi, kuinka suureksi tunnustan tekijän taidon\nhavainnollistuttaa ihmisluonteita toisistaan eroittavia vivahteita\nsekä yleensä hänen kykeneväisyytensä niin sanottuun objektiiviseen\nesitykseen. Tämä etevämmyys on parasta, mitä Nummisuutarit voi\nvaatia osakseen, ja se onkin sille mitä runsaimmin tunnustettava.\nVoidaan pitää yleisesti tunnettuna tosiasiana, että juuri tarkoin\nyksilöllistettyjen luonteiden erikoisen etevän kuvaamisen\npuutteellista taitoa katsotaan pohjoismaisten runoilijoiden yhteiseksi\nsukulaispiirteeksi. Tästä yleisestä säännöstä esiintyy kuitenkin\nsiellä täällä erinomaisia poikkeuksia. Sellaisena poikkeuksena\nvoimme ruotsalaisista mainita Bellmanin siltä erikoisalalta, jota\nhän yksinvaltiaana hallitsee, sekä myös Almqvistin hetkinä, jolloin\nhänen hyvä hengettärensä on luopunut hänestä vähimmän loitos.\nSuomalaisista kohoaa Runeberg tässä suhteessa saavuttamattomaksi. Mutta\nStenvallkin on Nummisuutareissaan päässyt tähän samaan suuntaan niin\npitkälle, ettei voi ihmettelemättä seurata hänen edistystään tällä\nuralla. Huomattavin ilmiö on kuitenkin tällöin, ettei hänen kykynsä\nole rajoittunut vain yhden tai toisen mielihenkilön luonnehtivaan\nkuvaukseen; se on yltänyt miltei kaikkiin persoonallisuuksiin,\njotka hänen näytelmänsä on kutsunut eloon. Tämäkin osoittaa, kuinka\nrikkaasta ja hedelmällisestä luontaisesta maaperästä hänen henkensä saa\nravintonsa. Eihän yksikään ihmisnero kykene niin ehtymättömästi kuin\nluonto itse synnyttämään vaihtelevia muotoja elämänvoimansa ilmaisuksi.\n\nYlen hienostunut ja siksi myös liian herkkusuinen esteettinen aisti\nsaanee epäilemättä Stenvallin kuvaustavasta aihetta valitella sen\nvielä _naturalistisempaa_ suuntaa kuin mitä edes ne useasti varsin\nalkuperäiset olosuhteet, jotka ovat kuvattavina, olisivat välttämättä\nedellyttäneet. Aivan aiheeton ei tämä valitus liene. Yleensä lienee\nkuitenkin nimitys realistinen, johon ei suinkaan aina, eikä varsinkaan\nmeidän aikoinamme, liity halventavaa merkitystä, puheenaolevassa\ntapauksessa paremmin paikallaan kuin äsken käytetty sana. Ymmärrän\nvallan hyvin, kuinka pahasti tämä myönnytykseni jättää Nummisuutarien\ntekijän niiden hylkäystuomiolle alttiiksi, jotka hempeätunteisesti\npalvovat ylenpalttisen idealismin kaikkia etuoikeuksia. Antautumatta\nkiistelemään siitä, olisiko tekijä voinut ja olisiko hänen ehkä tullut\njoskus suoda kuvaamilleen henkilöille ja olosuhteille ylevämpää\nlennokkuutta kuin yleensä on näyttäytynyt olevan laita, rohkenen\nkuitenkin huomauttaa, että hän, milloin häntä haluttaa, pystyy täysin\nhelkähdyttämään idealistisemminkin soivia säveliä. Sen todistamiseksi\nvoidaan syystä viitata tuohon sanomattoman kauniiseen toisen näytöksen\nidylliin, jota esittäessään muutoinkin oivallisesti, luonnehdittu\ntalollinen Karri tekee pienen lahjoituksen, minkä hän on määrännyt\näskenvihittyjen vastaisen onnen pohjaksi. Samansuuntainen on myös\nnäytelmän rakentava loppukohtaus, josta myöhemmin muutama sana lisää.\n\nSaattaa olla, että kun tekijä on näennäisen helposti voittanut\nobjektiivis-realistisen luonnekuvauksen vaikeudet, tämä houkuttelisi\njonkun erehdyttävästi pitämään tällaista objektivisointia yleensä\nmaailman helpoimpana asiana kenelle tahansa. Silloin ehkä vastustuksen\ntueksi vedottaisiin sen arkiseen vastineeseen, daguerrotypian\nmuotojakuvaavaan kykyyn. Tämä esimerkki ei kuitenkaan ole niin täysin\nvakuuttava kuin ensi katsannolta luulisi. Se vaikutelma, minkä\ndaguerrotypia kykenee luomaan, ei ole sittenkään aivan sama kuin minkä\nNummisuutarien tekijän luonnehtimiskyky pystyy aikaansaamaan.\n\nAlkuperäisen olennon ja mekaanisin keinoin esiin loihditun kuvan\nvälinen yhtäläisyys saattaa tosin, jos kaikki hyvin onnistuu, olla\nilmeinen. Mutta siinäkin tapauksessa on kuvaa haittaamassa muutamia\npuutteita, jotka eivät ole niinkään epäoleellisia: tunteen, valojen\nja varjojen vilkkaan vaihtelun, sanalla sanoen, elämän puute.\nKaikkein vähiten on se elämänilmaus, joka paljastuu yksilöissä\ntoisiaan takaa-ajavien ja esiinpakottavien mielenliikkeiden sisäisenä\nkehityksenä ja sen välityksellä, sellaisena kuin tämä on m.m. Eskon\nhenkilössä niin mestarillisesti ja aitodramaattisesti perille viety,\naikaansaatavissa daguerrotypian käytettävissä olevin keinoin. Eikä\nkuitenkaan tällöin mikään kuvaamistaidon kurja nurkkamestari osoittaudu\nkilpailua kestämättömäksi. Aurinko itsehän siinä epäonnistuu.\n\nAluksi riittänevät nämä yleisluontoisemmat huomautukset siitä\ntavallista suuremmasta arvosta, jota Nummisuutarit voi, mikäli\nallekirjoittanut ymmärtää, varsin pätevästi itselleen vaatia,\nkiinnittämään teokseen hyväntahtoista huomiota. Ajan ja tilaisuuden\ntullen en jätä yrittämättä yksityiskohtaisemmin tutkimuksin selvittää\ntämän aivan erikoisen kirjallisen tuotteen pääasiallista luonnetta ja\nlaatua.\n\n\n2.\n\nEdellisessä kirjoitelmassa pohdittavaksi otettu Figaron häiden ja\nStenvallin Nummisuutarien vertailu antoi aihetta muutamiin aika\nomituisiin arveluihin. Näytti nim. voitavan panna kysymykseen, onko\nsuomalaista näytelmää lainkaan tunnustettava todelliseksi komediaksi,\nmikäli tahdotaan pitää ranskalaista kappaletta draamarunouden\nkoomillisen laadun normaalityyppinä. Lähemmin katsellen osoittautui\nkuitenkin asia sellaiseksi, että jos jotakuta huvittaisi, ainakin\nleikillään, kääntää koko kysymys päinvastaiseksi, ei moinen perin\nrohkea käännähdys olisi vallan aiheeton. Järkähtamättömimpiä\nvaatimuksia, joita on tapana kohdistaa draamatuotteeseen,\nolipa se mitä laatua tahansa, on vaatimus, että sen on oltava\nihmisluonteiden näyttämönä. Mutta vaikkei olisikaan ehkä koskaan\nennen huomautettu, kuinka vähän oikeutta useimmilla Beaumarchais’n\nhäävierailla on sellaiseen kunniaan, että he saisivat käydä\ntodellisista ihmisolennoista, on asia nyt kumminkin sanottu julki, ja\nväitteen pätevyyttä ei voitane aivan äkkipäätä ajaa olemattomaksi.\nNummisuutareissa esiintyviltä henkilöiltä tuskin sitävastoin voitaneen\nriistää oikeutta tulla tunnustetuiksi todellisiksi ihmisiksi. Ja\nsamalla on Stenvallinkin komedia saanut yhden kumoamattoman tuen\npuoltamaan sille huvinäytelmän alalla paikkaa, jonka se aivan\narvelematta on omaksunut.\n\nTällä ei kuitenkaan kysymys ole suinkaan vielä ratkaistu. Ja jos\nkysymys sovitetaan niin, ettei tahdota tunnustaa komedian nimeä\nkoomillisuuden tarkoituksin esiintyvälle näytelmälle muilla ehdoin\nkuin että se täyttää kaikki näyttämön vaatimukset, silloin pyörii\nvaara, että Nummisuutarit saa jäädä komedian suljettujen ovien\ntaakse. Mutta jos se saa luvan esiintyä komediana hamaan siihen asti,\nkunnes todellinen syntyperäinen suomalainen näyttämö — tuolla kaukana\ntulevaisuuden mailla — ehtii saada ovet ja muitakin yhtä välttämättömiä\ntarpeita, ei tuhoava onnettomuus ole vielä varsin lähellä.\n\nMutta vaikka suomenkieli omistaisi todellisen näyttämön kaikkine\ntarpeineen, ei ole aivan mahdotonta, että Nummisuutarit, ainakin\nosittain, voitaisiin panna liukkaiden näyttämöpalkkien koetuksille\nalttiiksi sen tarvitsematta välttämättä kompastua. Niinpä esim, koko\nerittäin reippaasti suoritettu toinen näytös ei tarjoaisi siihen\nsoveltuville näyttämötaiteilijoille niinkään harvoin tilaisuutta\nnäyttää taitolahjaansa edullisessa valossa ja katsojalle aihetta\nosoittaa valinta- ja arvostelukykyään, hänen kärsivällisyytensä\njoutumatta sen kovemmalle koetteelle kuin mitä kuolevaisista\nkriitillisinkin on velvollinen kestämään.\n\nOnko sitten askartelu Nummisuutarien kanssa todella kärsivällisyyttä\nkysyvää? Ja jos kysymykseen on vastattava myöntävästi, miten soveltuu\ntällainen myönnytys näytelmän kieltämättä synnyttämään tavallista\nsuurempaan mielenkiintoon?\n\nLukija suvainnee muistaa, että nämä kysymykset esitetään sen kysymyksen\njohdosta ja yhteydessä, vastaako kappale näyttämön vaatimuksia.\nEikä kenelläkään liene aihetta niiden tekemiseen muista syistä. Jos\nNummisuutareita tarkastellaan vain yleensä kirjallisena tuotteena,\non kai ehdottomasti myönnettävä, että sen sanontatapa on huomattava\nreippaudestaan ja voimastaan, jollaisia on oikeus vaatia ainoastaan\nniiltä kieliltä, mitkä ovat varsin pitkälle kehitetyt, ei vain\npuheessa, vaan myös kirjoituksessa käytettäviksi. Kenties ei liene\nyhtään ainoaa suomenkielistä, suorasanaiseen muotoon puettua kirjaa,\njoka ilmaisutavan luonnollisessa eloisuudessa voittaisi Nummisuutarit.\nJa jo pelkästään tämä ominaisuus riittäisi suomaan Stenvallin\nkomedialle sijan alkuperäisen suomalaisen kirjallisuuden joukossa,\nmissä sitä aina voidaan, mahdollisesti ei ilman kateutta, mutta ei\nkoskaan ilman kunnioitusta katsella.\n\nTällaisen tyylin notkean eloisuuden pitäisi varmasti hankkia\nnäytelmälle tarkkaavia katselijoita, jos vain eri osat esitetään\nedes kutakuinkin moitteettomasti. Siltä näyttää; mutta aivan varma\nei tuollainen menestys kuitenkaan ole, ennenkuin kappale on todella\nsuoriutunut näyttämön tulikokeesta. Tähän kohdistuvat epäilykseni\njohtuvat seikasta, jonka muutoin olen tunnustanut suuresti lisäävän\nnäytelmän ansioita: esiintyvien henkilöiden tarkasta luonnehtimisesta.\nSelvemmin tai himmeämmin tajuten voimansa vahvimmaksi juuri tällä\nalalla on tekijä suorittanut kuvauksensa niin kiintoisasti, että\nse pakosta herättää samaa mielenkiintoa niin lukijassa kuin\nkatselijassakin, mutta samalla niin perusteellisesti, että tuo\nperinpohjaisuus saattaa tuntua viimemainitusta liian venyvältä. Kun\nolemme Beaumarchais’n ja hänen seuraajiensa näytelmissä niin hyvin\nuudenaikaisen ranskalaisen komedian piirissä kuin sen ulkopuolella\ntottuneet noihin pulpahteleviin vuoropuheluihin, joissa vuorosanat\nherkeämättä ponnahtelevat vastakkain kuin välkehtiväin teräsjousten\nsinkoamina tai ainakin kuin kaaripyssyn ampumina nuolina, ei joskus\nole niinkään helppoa tyytyä edes Molieren sanomattoman älykkäihin,\nmutta sittenkin suhteellisesti pitkäveteisiin keskusteluihin. Kuinka\nsiis malttaisimme pysyä kärsivällisinä, kun olemme joutuneet pakoon\npääsemättä kuuntelemaan juttuamista, jossa mitä aidoimmat suomalaiset,\ntaipumuksensa mukaisesti, vihdoin vauhtiin päästyään \"puhuvat suunsa\npuhtaaksi\", niinkuin heidän kuvaava sananpartensa käskee, ja keventävät\nsydäntään, vaikka se tapahtuukin harvinaisen lyhyin ja koomillisin\nlausein.\n\nMiten näitä keskusteluja venyteltäköönkin, tyhjää lorua, joka ei\nkuuluisi asiaan, tilanteeseen, henkilöön, tapaa niissä kuitenkin\nharvoin tai ei koskaan. Sen mahdollisen väitteen, että muka tämän\nnäytelmän käsittely sopii pikemmin novelliin kuin komediaan, kumoaa\nmitä järkkymättömimmin pelkästään sen ensimmäisen näytöksen laatu.\nJos sen lukee lävitse vähänkään tarkemmin miettien, pitäisi huomata\nhelposti, että siihen sisältyy erinomaisen taidokkaasti suoritettuna\nnäytelmän koko pohjasuunnitelman esittely ja niin tyydyttäviä\nviittauksia sekä toimivain henkilöiden luonteeseen että vastaisiin\nselkkauksiin, että kaikki kohtuulliset vaatimukset on tässä suhteessa\ntyydytetty. Voinee edellyttää yleisesti tunnetuksi asiaksi, että\ntällainen johdantoesittely koituu, kun se onnistuu, draamalle ansioksi,\njota vastoin sellaista ei koskaan tarvita, ainakaan laajemmin\nmittasuhtein, milloin on kyseessä novelli. Tuohonkin erittäin sukkelaan\nja koomillisista aiheista niin satoisaan yllätykseen, minkä meille\nvalmistaa toinen näytös, on sivuilla 24 ja 25 aivan kylliksi vihjattu\nparissa ovelan Mikon suuhun pannussa vuorosanassa, tuon Mikon, joka\nosoittaa nokkeluutta ja myös vahingoniloa, paljon sen mitan ja määrän\nylittävää, mihin ne kohoavat tavallisessa hämäläisessä, jonka vuoksi\nei edes hänen nimensä ole viihtynyt muun joukon luettelossa.(Ensi\npainoksessa puuttui henkilöluettelosta Mikko Vilkastuksen nimi.)\n\nTekijän keksintö, kun hän panee viattoman sulhasen, joka mitä\nsuorasukaisimmin toivein lähestyy valitun armaansa asuntoa, tapaamaan\nsen hälinän ja melun vallassa, rakastetun viettäessä häitään toisen\nkanssa, esiintynee kyllä ballaadeissa ja muissa traagillisen\nluontoisissa runoissa, mutta komedia ei tietääkseni ole milloinkaan\nrohjennut käydä siihen kokeeseen. Tämä järjestely ei kuitenkaan\ntarjoä ainoastaan sitä etua, että koko toiminta voidaan äkkiä siirtää\nharvinaisen koomilliseen tilanteeseen. Luonteenkuvauksellekin suo\ntämä erilaisten henkilöiden ja etujen yhteentörmäys mitä satoisimman\nmaaperän monivivahteiseen tämän kuvauksen harjoittamiseen. Ja Stenvall\non, osoittaen kykyä ja taituruutta, jota moni taiteen mestarikin\nvoisi häneltä kadehtia, käyttänyt hyväkseen tätä oman sukkeluutensa\nvalmistamaa rehevää tilaisuutta.\n\nTarkoitukseni ei voi mitenkään olla yksityiskohdittain viipyä kaikissa\nniissä huomattavissa luonteenkuvauksen voimakkaissa ja tosissa\npiirteissä, jotka ansaitsisivat lähempää vaarinottamista. Tässä voivat\ntulla kysymykseen yleensä vain harvahkot hajanaiset huomautukset\nasiaankuuluvista seikoista. Ainoastaan Eskon suhteen, joka on näytelmän\nkaikista henkilöistä tarkimmin ja dramaattisimmin käsitelty, on minun\nnähdäkseni tehtävä poikkeus, osaksi itse asian vuoksi, osaksi myös\nviitatukseni siihen, miten olen kuvitellut meneteltäväksi näitä aiheita\nkäsiteltäessä.\n\nEskon olemuksessa ovat sulautuneet _yhdeksi_ isän hyvänsävyisä luonne\nja äidin kuohahteleva kiivaus; kuitenkin siten, että edellinen\nmuodostaa itse perustan, kun taas jälkimmäinen vain voimakkaita\nsysäyksiä saatuaan voi päästä vallalle ja kääntyä ulospäin, mutta\npuhjeta silloin sitä hillittömämpänä. Kodissa on äidin valtava\npatukka edustanut kasvatuksen periaatetta ja nujertanut harkinnan\nomatoimisuuden perin vähäiseksi, jättäen siten tien avoimeksi mitä\nmielettömimmille teoille, milloin hyvänsävyisen sietämisen varastot\novat viimeinkin tyhjennetyt. Hän on nuorukainen, niin neitseellisen\npuhdas tavoiltaan, että hän siitä joutuu vallattoman Mikon pilkan\nkohteeksi. Jo kolmannellekymmenennelle ennättäneenäkään ei hänellä\nole vielä omakohtaista käsitystä päihtymyksen vaikutuksista. Mutta\nennen kaikkea on Eskossa huomattavana piirteenä hänen syvällinen\noikeudentuntonsa, joka ei salli hänen ajatella, vielä vähemmän\ntehdä jotakin, mikä loukkaisi jotakuta toista, oli se kuka tahansa.\nKun on kyseessä totuus ja oikeus, ei hän ymmärrä lainkaan leikkiä.\nTämä mielenlaatu, se se tekee hänestä, joskin paljon pienennetyin\nmittasuhtein, Don Quixoten siinä pienessä maailmassa, joka häntä\nympäröi.\n\nNytpä olivat asiat kääntyneet niin hullulle tolalle, että tuiki\nrehellinen, mutta iloluontoinen talollinen Karri joutui ei aivan\nsyyttään aiheeksi siihen, että kunnon Eskomme luuli tulleensa syvästi\npetetyksi ja että hän uskoi ihmisoikeuksiaan pahoin loukatun. Karri,\njoka kaupungista palatessaan oli tavannut Eskon isän pahaenteisessä\n\"Puolimatkan krouvissa\", oli tullut tehneeksi siellä sellaista, mistä\nhän itse sanoo: \"Jota en tehnyt olisi ilman vähän häkää ylikammarissa.\"\nMiten lienevätkään ukot keskenään laseja kilistelleet, piti nim. Eskon\nisä aivan päätettynä asiana, että hänen esikoisensa oli juuri mies\nomiaan ottamaan juomaveikon oivan kasvattityttären, Kreeta-nimisen,\nkuin hyllyltä siepaten paremmaksi puoliskokseen. Oman arvonsa ja\naiheittensa puhtauden tunnossa oli koko muukin perhe samaa mieltä.\n_Hinc illae lacrymae_! Meidän on siis helppo kuvitella, mitä tunsi\nhyvänsävyinen Esko, kun hän kosiomatkalle lähdettyään huomasi olevansa\nkuin pilvistä pudonneena keskellä häähumua, missä hänen oma Kreetansa\noli toisena päähenkilönä. Mutta kauheinta kaikesta oli sittenkin,\nettä Kreetan rinnalle oli asettunut yljäksi — puusuutari, eikä kukaan\nsen ylhäisempi. Onhan päivänselvää, että totuus ja oikeus, miehen\nuskollisuus ja naisen kunnia, sanalla sanoen koko maailma, vaikkapa se\nolisi tepsuttanut villasukissa, ei ollut arvollinen saamaan jalkaansa\nkenkiä, eipä edes puusuutariyljän tekemiä, saatikka petetyn, puijatun,\njulmasti narrina pidetyn Eskon kaltaisen mestarin.\n\nTämä seisoo nyt hoippuen niin hyvin ulkonaisen kohtalonsa kuin sisäisen\nihmisensä liukkaassa käännekohdassa. Ja tähän hengenvaaralliseen\npisteeseen jätämme hänet tällä kertaa.\n\n\n3.\n\nAikaisemmassa kirjoitelmassamme mainittiin jo toinen näytös\nnäyttämöllisesti täyden kiitoksen ansainneeksi. Mutta katseltakoon\nsitä miltä kannalta tahansa, osoittautuu sama näytös aina yhtä\nehdottoman tunnustuksen arvoiseksi. Nämä hääkohtaukset tarjoavat\nnähtäväksemme suomalaista kansanelämää esittävän laatukuvan, joka\nkuvauksensa tarkkuudelta on parhaimman veroinen, mitä alankomaalaisilla\ntaidemaalareilla on ollut tältä alalta esitettävänä; ja sen lisäksi\njää taulusta, ennenkuin vihan myrsky ryntää sen kimppuun, niin perin\nystävällinen, inhimillisesti hyväntahtoinen vaikutelma, etteivät David\nTeniers, isä ja poika, tai muut samansukuiset ole pystyneet saamaan\nsellaista aikaan. Miten pirulliselta tuntuakaan varsinkin Figaron häät\nkaikkine vääntyneitten huulten ivanirvistyksineen verrattuina siihen\ntäyden tyytyväisyyden ja riemun tuulahdukseen, mikä leijaa koko sen\njoukon ympärillä, jolle Karri lausuu kehoituksensa: \"Kas niin! Nuoret,\niloitkaat ja vanhat hauskasti nuorten iloa katselkaat!\" Ja mikä kurja\nryysyläinen sielultaan onkaan jalosyntyinen kreivi Almaviva tuon\nsarkanuttuisen aatelismiehen, patriarkaalisen talonisännän rinnalla!\n\nHyvien sanojen helposti lepyttämänä, niinkuin sopiikin pohjaltaan\nhyväntahtoiselle hämäläiselle, ei Eskokaan voi aluksi sallia kiukun\njääkuoren jähmettyä mieltään kattamaan kohdatessaan sen lämmittävän\nsydämellisyyden, millä isäntä pyytää odottamattomat vieraat osallisiksi\nhääiloon, vanhan tavan mukaan, niinkuin Karri nimenomaan sanoo. Kova\nkuri, jonka alaisena Esko on kasvanut kodissaan, auttanee sekin vielä\npitämään häntä aisoissa, vaikka hän arveleekin: \"Minulle on tehty vähän\npetoskauppaa.\" Hänen nenänsä ohi menneen kauniin morsiamen näkeminen\nkirvelee Eskon mieltä: \"Hän on kaunis kuin ruusu ja kukkainen. Ja\nkultakruunu päässä!\" Eipä ihme, että hän lisää: \"Sydäntäni karvastelee\nvähän.\" Siitä huolimatta pysyy hänessä vielä lujana tämä päätös:\n\"Empä tahdo toki ruveta tässä mekastamaan, en sanaakaan hiiskua tästä\nasiasta, jos eivät he vihoita minua jollain tavalla.\" Ja hänen on\nmyönnettävä: \"Mutta sille ei kohtelemisensa meitä kohtaan näytä.\"\nMikäli päähenkilöistä riippuu, ei mikään siis näytä ennustavan\njonkinlaista Jerusalemin surkean hävityksen episoodia.\n\nMutta juuri tämä Eskon aie osoittautua äidiltään saamansa kasvatuksen\narvoiseksi ja käyttäytyä siivosti saa aivan pian onnettomuutta\naikaan. Niin kauan kuin keskustelu on käynnissä Karrin ja hänen\nviimeksi tulleitten vierastensa välillä, käy kaikki rauhallisesti\nja siivollisesti aivan kuin vanhanaikainen menuetti. Jopa isäntä\nhyväntahtoisesti auttaa Eskoa, jonka huulilta valhe ei tahdo luistaa,\nkeksimään tekosyyn, joka tyydyttävästi selittää hänen matkansa näille\nseuduin. Rajuilman puhaltaa raivoonsa vasta muuan sivuhenkilö:\nviuluniekka Teemu, joka pyytämättä ryhtyy järjestysmiehen virkaan; ja\nmyönnettävä on, että hän suorittaa työnsä muitten lahjainsa veroisella\ntaituruudella. Luullakseni ei koko näytelmässä ole toista kohtaa, missä\nkuvauksen psykolooginen hienous kohoaisi sen ristiriidan esittämisen\ntasoille, johon tämä musikantti-tappelupukari antaa nuottiavaimen.\nEivät koko maailman hovikapellimestarit pystyisi paremmin edustamaan\nsitä _irritabile genusta_, johon hän kuuluu, kuin tämä häitten\nPaganini, joka taipuu vain isänsä jämeän nyrkin alle, mutta ei muutoin\ntahdo tunnustaa ketään väkevämmäkseen, ei maassa eikä tuskinpa\ntaivaassakaan.\n\nPäätökselleen uskollisena Esko suorittaa miltei mahdottomia\n\"lammasmaisessa kärsivällisyydessään\", niinkuin Schillerin Maria Stuart\nkuvaa omaa yritystään oikeutetun suuttumuksensa hillitsemiseksi. Mutta\nhän tuntee kuitenkin erikoista tarvetta, siinä onnettomassa asemassa,\njohon hän on sotkeutunut, osoittaa käytöksellään, kuinka korkealle\nhänen hyvät ominaisuutensa kohottavat hänet hänen vastoinkäymistensä\nyläpuolelle. Kun siis Karri pelimannille oikeutta tehden arvelee:\n\"Teemu on niitä ensimäisiä viuluniekkoja\", vastaa Esko, vähääkään\npahaa tarkoittamatta ja vain hieman loistaakseen musiikin tuntijana:\n\"Entäs Oinasmäen Jooseppi meidän kylässä\", ja päättää tuhoatuottavan\nylistysvirtensä tuohon intoilevaan vakuutukseen: \"Ja ihminen luulee\nitsensä olevan taivaan ilossa.\"\n\nTämä ylistely, jota Teemu ei ehkä olisi pitänyt peräti liioiteltuna,\njos se olisi suotu hänelle itselleen, oli hänestä sietämätön, kun se\nkoroitti pilviin erään taiteilijatoverin. Se kaivertautuu sudenkynsin\nhänen sisimpäänsä ja ajaa sieltä ilmoille kateuden pahathenget, kun\ntaasen Esko vielä pystyy ivallisen tyyneyden kannen alle painamaan\nsappensa, joka saa yllin kyllin aihetta kuohua yli laitojensa.\nJakamaton suosio, jonka hänen pitkämielisyytensä naamio saa osakseen,\nauttaa kai joka tapauksessa vielä jonkin verran viivyttämään\nräjähdystä, jota on mahdoton välttää. Suutarin, joka keksii sanoa\nvastaukseksi musikaalisen vastustajansa kaikkiin solvauksiin\nverrattoman naiivisti: \"Niin, herra tirehtööri\", täytyykin sitäpaitsi\ntuntea itsensä hiukan levollisemmaksi oman käyttäytymisensä ylemmyyden\ntunnossa.\n\nYhtä varmasti kuin matemaattisen probleeman ratkaisu kehkeytyy nyt\nsilmäimme edessä tuo sielullinen tapahtuma: Eskon yhäti kasvava,\nmutta hänen vielä voitokkaasti masentamansa katkeroituminen. Ja\nkuitenkin suikertavat kaikki puheenkäänteet luontevasti kuin soliseva\npuro vaihtuvien rantojensa lomitse. Vasta sitten kun Mikko kavalasti\nsujahduttaa hänen mieleensä epäilyksen uudesta petoksesta, jota muka\nmolempien taistelutoverien painiskellessa olisi Eskolle tehty, murtaa\ntämän suuttumus kaikki ehkäisevät sulut. Vielä kohdistuu kuitenkin\nsen hurjimman kinahmin raivo elottomiin esineisiin. Mutta lopulta\npurkaa tämä kaikki kuohunsa, nyt Eskon ensimmäisen päihtymyksen\nlisävesien vahvistamana, heikkoon kuolevaiseen, koko ihmiskunnan\nhyväntahtoisimpaan, vaarattomimpaan raukkaan. Jos voisi näytelmästä\nosoittaa piirteen, joka olisi vielä kaikkia muita aidommin suomalainen,\nniin olisi kai viitattava siihen menettelyyn, jolla Esko kiihoittaa\nitseään katkeruuteen hyvää ystäväänsä räätäliä ja klanetinpuhaltajaa\nkohtaan. Tämä oli kauan sitten, heikkona hetkenään, jolloin hän\ntunsi mielensä tavallista rohkeammaksi, uskaltanut sanoa muutaman\ntuttavallisen sanasen Eskon hiustupsusta ja silmistä. Tähän asti ei\nnäiden tunnusmerkkien edustaja ollut tuntenut itseään tai ainakaan\nosoittautunut loukatuksi. Mutta nyt Esko manaa esiin räätälin\ntyhjänpäiväisten sanojen haamut käyttääkseen niitä etuvartijoina\nhyökätessään tämän vihansa uhrilampaan kimppuun, — \"vihani\nuhrilampaaksi\" hän itse nimittääkin klarinetinpuhaltaja-raukkaa, joka\nlopulta, syyttömyydestään huolimatta, saa maksaa kaiken sen pahan,\nminkä \"syntipukkina\" onneton kosija katsoo olleensa. Vihansa huipulta,\njonne hänen ensimmäinen päihtymyksensä on hänet viimeinkin nostanut,\nhän näkee selvästi, että \"koko mailma on kuin noiduttu mua kohtaan\"; ja\nhänen kestämänsä vääryyden koettelemukset kaikkine yksityiskohtineen\nryntäävät nyt yhtä haavaa hänen sielunsa kimppuun. Mutta onneton\nräätäli on ainoa läsnäoleva kohde, johon räjähdys voi purkaantua. Siksi\non hän mennyttä miestä.\n\nMielentila, joka on vienyt Eskon suunniltaan, on kuvattu ihmeteltävän\nvoimakkaasti. Ja yhtä vaikuttava on myöskin hänen katumuksensa\nvälittömästi tämän jälkeen seuraava esitys. Eskon rajattoman syvä\nanteeksisaamisen tarve, tarve päästä sovintoon sen ihmisen ja sen\nyhteiskunnan kanssa, joita vastaan hän on rikkonut, koroittaa hänet\nyhdellä iskulla niin inhimillisesti ylevälle kannalle, ettei kukaan\nvoi vilpittömättä osanototta seurata häntä sen korkeuksiin, ja valaa\nsamalla hänen ympärilleen niin rakastettavaa ihanteellisuuden hohdetta,\nettä tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos rohkenisimme nähdä hänessä\nsuomalaisen kansanluonteen todenmukaisen tyypin.\n\nTämän luonteen varjo-, ettemme sanoisi yöpuoliltakaan ei puutu tässä\nrunoteoksessa jyrkän selväpiirteisiä edustajia. Luonnonmukaisuus,\njoka on tähänkin alaan kuuluvien kuvausten suoritukselle ominaista,\nherättänee huolta ja epäilyä ainakin niissä, jotka kuvittelevat,\nettä runoelmalla on runollisessa mielessä aivan samat oikeudet kuin\nvalheella proosallisessa mielessä, t.s. että kumpikin vasta silloin\ntäyttää tarkoituksensa, kun niiden sisältönä on totuuden väitteiden\nselvä vastakohta. On ulkokultaisuutta, jonka vastenmielisyyttä eivät\nedes kaikkein vilpittömimmätkään vaikuttimet kykene peittämään, kun\npäivitellään sitä, ettei Stenvall ole säästänyt varjoja maalaillessaan\nsuomalaisen kansanelämän synkempiä puolia. Näytellen suuttumusta,\njonka on muka saatava käydä jonkinlaisesta isänmaallisuuden\nkorvikkeesta, huudetaan: \"On ihan kauheata, kuinka paljon kappaleen\ntalonpoikaishäissä juodaan; kapakassa ja muuallakin ryypiskellään\nkerrassaan hirvittävästi!\" Valitettavasti on niin asian laita. Mutta\neikö sitten Suomessa juoda ja ryypiskellä muissakin tilaisuuksissa ja\nmuissa paikoissa kuin Nummisuutarien tekijän kuvitelluissa keinuissa?\nMaassa, missä talonpoikaissäädyn todelliset edustajat äärimmäisiin\nsaakka, kuin minkäkin palladiuminsa puolesta, taistelevat _aqua vitaen_\npolttamisoikeuksistaan — vielä tänäkin hetkenä soi kaameana korvissani\nerään tällaisen palo viinan suojelusherran mitä syvimmällä paatoksella\nlausuma loppuvaatimus: mutta me poltamme sittenkin! — siellä lienee\nanteeksiannettavaa, vaikkapa samaisen säädyn runolliset edustajat\nnauttivatkin hieman runsaammin sitä yltäkylläisyyttä, jota heidän\nproosalliset säätyveljensä ovat niin viljoin valmistaneet. Ja eivätkö\nmeidän päiviemme aikakirjat tietäne alinomaa kertoa tässä maassa\nsattuneista hurjan mielen purkauksista, sadoin kerroin inhoittavammista\nkuin pahin, mikä tulee Nummisuutareissa vastaamme, urosteoista, joiden\nrinnalla irokeesienkin laakerit pakosta kuihtuvat ja jäävät varjoon?\nJoka todella rakastaa maataan, sen täytyy rohjeta niin runoudessa kuin\ntodellisuudessakin näyttää sille sen kasvoja rumentavat likapilkut. Ja\nsen on Stenvall tehnyt miehen tavoin, sikäli kuin komedian ala saattaa\ntarjoutua niin synkkien kohtien heijastuspinnaksi. Tätä älköön suinkaan\nkäsitettäkö niin väärin kuin arvelisin minä muka Nummisuutarien tekijän\nmenettelytapaan sisältyneen määrättyjä opetustarkoituksia. Mikään ei\nole hänen runoteokselleen vieraampaa kuin tällaiset järkevät laskelmat.\nMutta hänen objektiivista totuutta näkemään tarkka silmänsä on ollut\nhänen kättään ohjaamassa näitäkin synkempiä harhateitä kuvatessa.\nJos ihmisillä on silmät päässä, näkevät he varsin selkeästi, mihin\ntällainen elämä johtaa, ja ajattelevat ajoissa, mitä heidän omaansa ja\nkaikkien muiden rauhaan sopii.\n\nStenvallin synnynnäinen taiteellinen tahdikkuus on kuitenkin siksi\nsuuri, ettei se salli hänen antaa näiden harhateiden päättyä noin\nvain äkkipäätä \"cul-de-sac'iin\" (umpikujaan). Hänen hyvä vaistonsa\navaa tien hirmuisinten kuilujen viereltä näköaloja kirkkaampia ilmoja\nkohti, missä varjojen usvista pyrkii päivänvaloon parannetun elämän ja\nkorjattujen, sovitettujen nuoruudenhairahdusten kuvia. Välittömästi\nsen jälkeen kuin komedia on Hämeenlinnassa luisunut miltei niille\nrajoille, joiden yli taiteen tuskin poikkeuksellisestikaan on lupa\nsiirtyä, tulevat vastaamme kunnianarvoisan lautamies Eerikin ja kunnon\nmerimiehen, Nikon, hahmot eläviksi todisteiksi siitä, että miten suuri\nhulttio ihminen lieneekin alkuaan ollut, hän ei sentään ole hukassa\nniin kauan kuin hän ei itse ole heittäytynyt hukkaan.\n\nSen voi vielä joka tapauksessa ymmärtää, etteivät ihmiset, joiden\nsivistys on niin ohueksi hiottu, että Shakespearekin on heidän\nhermoilleen pahennus, oikein sopeudu tilanteisiin sellaisiin kuin\nsekin, missä Iivari kohtaa enonsa, joka elämänlaadullaan melkein\nliiankin vastaansanomattomasti todistaa sisaren pampun sekä\nvälttämättömyydestä että voimattomuudesta tässä matoisessa maailmassa.\nVaikeampi on sensijaan käsittää niiden valituksia, jotka loukkaantuvat\nNummisuutareissa käytettyjen sanantapojen törkeydestä. Tosin ei voi\nkieltää, ettei kenessäkään näytelmässä esiintyvistä henkilöistä,\neipä edes korkealentoisessa Teemussa, huomaa vähäisintäkään\npyrkimystä olla muka hovimiessivistyksen tasolla sille ominaisine\nsanansovittelutapoineen. Mutta siitä huolimatta ei Nummisuutareista\nvarmastikaan tapaa yhtäkään puheenpartta tai lausumaa, jota voisi\nverrata niihin säädyttömiin, rivoihin sanansutkauksiin, jotka\nlukemattomissa Tanskalaisissa komedioissa liukuvat Euroopan kaikkein\nhienoimpien korvien ohi niitä pahastikaan särkemättä.\n\nOlen tässä ottanut vastatakseni muutamiin Nummisuutareita koskeviin\narvosteluihin, joita saattaa toistaiseksi kuulla lasketeltavan ihmisten\nkesken. Lähemmin kajotessa ne hajoavat pelkiksi perusteettomiksi\npäähänpistoiksi. Mutta ne todistavat myöskin, kuinka vähässä määrin\nvielä yleensä pystytään sovittamaan oikeaa mittapuuta sellaiseen\nharvinaiseen näytelmään kuin Nummisuutareihin. Kun kumoamattomiin\nperusteisiin nojautuvaan näin tärkeän aiheen selvittämisyritykseen\ntäytyy sisältyä hiukan enemmänkin kuin pelkkää anteeksipyytävää\npuolustelua, rohkenen vielä viimeisessä kirjoituksessa antaa hieman\nlisiä tuontapaiseen selvitykseen.\"\n\nNiinkuin edellisestä näemme, lupasi Fredrik Cygnaeus vielä neljännessä\nja viimeisessä artikkelissa jatkaa Nummisuutarien tarkasteluaan. Syystä\ntai toisesta ei kirjoitelmasta kuitenkaan syntynyt mitään julkaistavaa\nkokonaisuutta. Cygnaeuksen jälkeenjääneistä papereista on kuitenkin\ntavattu useita muistiinpanoja, ajatusvälähdyksiä ja huomautuksia,\njotka ilmeisesti olivat tarkoitetut tämän neljännen artikkelin\naineksiksi. Alkuperäistä käsikirjoitusta jatkavista muutamista riveistä\nkäy selville, että Cygnaeus oli erikoisesti aikonut kosketella sitä\ntyytymättömyyttä, mitä kappaleessa voimakkaasti esiintyvä realismi oli\njoillakin tahoilla aiheuttanut ja mihin Cygnaeuksen mielestä on sitäkin\nvähemmän aihetta, kun tämä realismi on \"teoksen ansioiden joukossa ensi\ntai ainakin toisella sijalla\".\n\nNämä Nummisuutareihin kohdistuvat hajanaiset muistiinpanot on julkaistu\nFr. Cygnaeuksen koottujen teosten 6. niteessä (ss. 359—362) seuraavassa\njärjestyksessä:\n\n\"Ihmeellistä! Komedia, jossa oikeastaan ei mitään ivata, pilkata! Mikä\nsiinä siis huvittaa?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nummisuutareissa\" emme tapaa yhtään irrallisia tai oikeammin\nsanoen vapaina liihoittelevia ja räiskyviä sukkeluuksia. Mikäli\nsenlaatuista on tarjona — ja sitä ei totisesti ole vähän — putkahtaa\nse sisäisen välttämättömyyden pakosta henkilön omasta tarpeesta\nkäyttää juuri tällaista ilmaisukeinoa. — Emme liioin tapaa siinä vain\nterävin kynänvedoin piirrettyjä pilakuvia, jollaisia ovat useimmat\nBeaumarchais’n teatterihahmoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ainoatakaan yksityiskohtaista, tavallisen mallin mukaista kuvausta\nhenkilöitten ulkonaisesta ihmisestä. — Luonnonkuvaus sellaisenaan —\nihmisestä riippumaton luonto — ei tule siinä ensinkään kysymykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarmorihohde, jonka antokin runous valaa henkilöihinsä, on sentään\npääasiallisesti vain pintaheijastusta. Ihmisen sisimmästä sädehtivää\nhohdetta se tuntee yhtä vähän kuin Etelä tuntee kodin sisäisestä\nliedestä leviävää lämpöä. Etelällähän on lämmin, kestävämpi aurinkonsa,\nja se voikin siksi paremmin olla lieden lämpöä vailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuden ajan kirjailijoilla näkee sensijaan varsin usein mielikuvituksen\nrohkeimpaan lentoon yhtyvän ihmisen salattujen mielenliikkeitten\nläpitunkevimman, terävimmän anatoomisen käsittelyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEttä merimies jaarittelee uskaliaita matkajuttujaan niin järkevälle\nkuomalle kuin lautamies, on selitettävissä sen vaikutuksen pohjalla,\nminkä niiden kerrotaan tehneen hyväntahtoiseen tuomariin, joka etsii\nkaikkia mahdollisia lieventäviä asianhaaroja päästääkseen kotimaahansa\nkaipaavan karkurin kaikkein vähimmällä rangaistuksella. — Ei harmin\neikä sadatuksen sanaakaan raudankovasta laista. Näkyy, että kansa\nitse ajaa sen asiaa tässä tapainkuvauksessa, eivätkä sen enemmän tai\nvähemmän tarpeettomat edustajat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo omituinen seikka, että Esko lopulta purkaa kaiken katkeruutensa\nsamaan viattomaan \"pillipiipariin\", joka, joskin syyttään, joutuu\nlähinnä aiheuttamaan kosijalle niin paljon onnettomuutta sen kehumisen\ntähden, jota tämä oli hänelle tuhlaillut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsko on raivoava Don Quixote: mutta hän raivoaa sen vääryyden tähden,\njota hän katsoo itse kärsineensä. — Summum jus summa, injuria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansan on opittava, mihin pampun armoton lainkäyttö johtaa, milloin\nei rakkauden evankeliumi käy väliin lievittäen ja tasoittaen. Eskosta\non tehty lain vasaran tosin vilpitön, mutta sittenkin yksipuolinen\npalvoja, koska hän on perhe-elämässä joutunut kokemaan ainoastaan tämän\nmahdin ja vallan harjoitusta. — Tähän kasvatukseen juontaa syvimmälti\njuurensa luonne, jonka tekijä on ihmeteltävän johdonmukaisesti\nkehittänyt, runollisen näkemyksensä opastamana, joutumatta tällä tiellä\nvähääkään harkitsevan mietiskelyn johdateltavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä henkilöt, vaikka ovatkin yleisinhimillisiä, ovat niin\nluontoperäisen suomalaisia.\n\nMiten syvä suomalainen totisuus, niin, kaihomielisyys kohoaakaan tämän\nhilpeyden syvyyksistä!\n\nOn mitä suuriarvoisin asia, että suomenkielisellä kaunokirjallisuudella\non jotakin omalaatuista esiintuotavana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYleissivistys voi ainakin ilmaista kirjailijalle, mitä hänen on\nkirjallisessa luomistyössään vältettävä; — mitä hänen on samassa\ntyössään ehdottomasti tehtävä, sitä ei edes sekään kykene hänelle\nopettamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen kaltaistaan henkeä suomalaisen runouden aikakirjat tuskin\nunohtanevat. Olisi siis jo tästäkin syystä turmiollista, jos hän\noman onnensa nojaan jätettynä menehtyisi kaiken sen puutteeseen,\nmikä elämälle ja olemassaololle on välttämättömintä. Sillä sellaisen\ntapauksen muistoa ei sitäkään voida hävittää, ja syytä ei silloin\nsysätä yksin hänelle, vaan siitä saa osansa muuan toinen, jonka me\nkaikki niin mielellämme soisimme esiintyvän jälkimaailman edessä\nainakin moisten laiminlyöntien painoa vailla: itse Suomen kansa.\"\n\n\nKirjoittaessaan pari vuotta myöhemmin \"vielä kerran teatterin\ntulevaisuudesta Suomen pääkaupungissa\" ja puhuessaan siitä runouden ja\nnäytelmän noususta, mikä oli äskettäin ollut havaittavissa maassamme,\nvetoaa Cygnaeus m.m. Kiven \"suurenmoiseen (storartad) Kullervoon\" sekä\nNummisuutareihin, \"nerokkaimpaan huvinäytelmään, minkä näihin asti\nsuomalainen kyky on saanut aikaan\" (Samlade arbeten, VI, s. 111).\n\nSamana vuonna 1867 lausui myös Kaarlo Bergbom Nummisuutareista varsin\nylistäviä sanoja. Tämä tapahtui sen kehuvan arvostelun yhteydessä,\nminkä Bergbom kirjoitti _Kirjall. Kuukauslehden_ huhtikuun numeroon\nv. 1867 (s. 111) Aleksis Kiven _Karkureista_. Huomautettuaan, että\narvostelu on syyllä moittinut Kullervossa ilmenevää liiallista\neepillisyyttä ja liiallista \"huolettomuutta kielen suhteen\", jatkaa\nBergbom:\n\n\n\"Nämät viat ovat paljoa vähemmässä määrässä huomattavina Kiven toisessa\ndraamassa: 'Nummisuutarit', joka epäilemättä on paras komedia,\nminkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut. Moni oudoksui kyllä\nkuvauksen erinomaisia luonnollisuutta, eikä tahtonut myöntää sitä\nrunollisuudeksi, mutta yleisesti tämä näytelmä on hyvinkin päässyt\nyleisön suosioon. Runoniekan lämmin rakkaus ihmisiä ja oloja kohtaan,\njotka hän esittelee, antaa kuvaukselleen kauniimman ihanteisen\nvalon, kuin mitä hentomielisimmät koru-puheet olisivat jaksaneet.\nNummisuutarit on Kiven rikkahin ja vaihtelevaisin teos; hänen\nmielikuvituksensa omituinen voima ilmautuu siellä korkeimmillaan.\"\n\nMuutkin arvostelijat suhtautuvat _Nummisuutareihin_, Fredrik Cygnæuksen\njälkiä seuraten, ilmeisellä ihastuksella ja ymmärtämyksellä. Siinä v.\n1872 pidetyssä esitelmässä, johon on ylempänä viitattu, lausuu Eliel\nAspelin eräitä varsin innostuneita ja varteenotettavia mietteitä\n_Nummisuutareista_. _Kullervosta_ ja _Karkureista_ puhuttuaan jatkaa\nesitelmöitsijä (Kirj. _Kuukauslehti_, 1872, n:t 10—11, ss. 233—234):\n\n\"Kullervo\" ja \"Karkurit\" eivät kuitenkaan ole runoilijamme etevimmat\nnäytelmät; hänen pääteoksensa ovat päin vastoin koomillista laatua.\nKäykäämme niitä nyt katselemaan. — \"Nummisuutarit\", komedia 5:ssä\nnäytöksessä ja romani \"Seitsemän veljestä\" ovat tällä alalla\nmainioimmat ja kaiketi Kiven nerollisimmat ja omituisimmat teokset.\n\nHuomattavaa on, että perijuoni molempihin on hyvin kauan runoilijan\nmielessä elänyt, ja että hän ne useammat kerrat on uudestaan\nkirjoittanut. Ensimäinen muodostus Nummisuutareista oli ruotsiksi\nkirjoitettu, nimellä \"Bröllopsfärden\", ja ensimäinen laitos seitsemän\nveljeksen historiasta oli ainoastaan lyhyt tarina, johon kansan\nkertomukset eräästä rosvojoukosta, joka noin 50 vuotta takaperin oli\nNurmijärven metsissä mekastellut, alkujuurena olivat olleet.\n\nNykyisessä muodossaan ilmestyi \"Nummisuutarit\", paras komedia, joka\nSuomessa on tehty, v:na 1864 ja voitti heti ansaitun huomion.\n\nItse näytelmän perustus on erittäin onnistunut. Häämatkan\ntarkoituksella on se tärkeys ja ylevyys, jota tarvitaan oivallisen\nkoomillisen liikunnon matkaan saamista varten. Matkankertomus\nluonnistuu yleensä paremmin opilliseen esitys-tapaan, eikä toiminta\nolekkaan kylläksi dramallisesti sidottu näkymön vaatimuksiin\nkatsoen; mutta kokonaisuudessaan on komedia kuitenkin taiteellisesti\nmuodostettu. Expositioni ilmituo päähenkilön luonteen ja toiminta alkaa\nsiten, että Esko lähtee Mikon kanssa naimisretkelle. Samoin ilmoitetaan\nIvarin lähtevän kaupunkiin häämuonaa tuomaan, ja sopivasti osoitetaan,\nkuinka retket ovat päättyvät. Tämän mukaan toiminta jakauu siten, että\ntoisessa näytöksessä kuvaillaan Eskon vastoinkäymisiä, kolmannessa\nIvarin kaupunkimatkan surkeaa päättymistä. Niko, Jaanan isä, ilmestyy,\njosta voimme aavistaa, kuka korpraalin viisi sataa riksiä lopuksi\nomistaa, ja saammepa vielä samassa tietää, kuinka toivoton se saalis\nitsessään on, jolla Ivari varmaan luulee äitinsä lepyttävänsä;\nneljännessä näytöksessä kertomuksen haarat taasen yhtyvät; Eskon\nkurjuuden korkeimmalleen noustua sattuvat, näet, veljekset yhteen ja\ntarttuupa nyt Eskokin kuolevan kiivaudella Ivarin lepytyskeinoon;\nviidennen näytöksen alkaissa on hääpöytä Eskolle ja hänen vaimollensa\nkatettu, Topias, Martta ja Sepeteus odottavat, suurella hälinällä\nvarrottu joukko tulee, veljesten viimeiset ylpeät toiveet raukenevat,\nmutta nyt kääntää onnellisten, Jaanan, Kriston ja Nikon, hyvyys\nNummisuutari parkoja kohtaan kaikki jälleen ihanaksi sovinnolliseksi\nrauhaksi.\n\nToinen näytös on mitä etevintä Kiven kynästä on lähtenyt ja tuottaisi\nkunniaa kelle dramatikolle tahansa. Eskon, haarapussi olalla,\nsaapuminen Karrin talohon, juuri kun siellä paraikaa toivotun\nmorsiamensa häitä vietetään, on niin dramallinen satunto, kuin nero\nkoskaan on keksinyt; samaten ovat häät ja Eskon ja Teemun riita\nerittäin taitavasti kuvatut. Toiminta käy nopeasti edelleen ja\nkanssapuhe on lyhyttä, tarkkaa ja sydäntä ilmituovaa.\n\nHenkilöiden luku on sangen runsas ja milt’ei kaikki elävinä\ntarttuvat lukijan muistoon. Ne ovat, näet, kaikki omituisessa\ntodenperäisyydessänsä mahtavalla kädellä temmaistut meidän\ntalonpoikaisen kansan riveistä. Kirjan-oppinut, vakava Sepeteus, joka\nvertailee akkavaltaa nummisuutarien töllissä Rooman vallan viimeisiin\naikoihin, jolloin \"portot, narssut ja naasikat vallitsit\", ja uhkaa\nnummi-valtaa samalla häviöllä, Topias, rehellisten nummisuutarien alku\nja juuri, ankara, toimelias Martta, jonka pamppu ei koskaan toisen\nlasta koske, arkatunteinen viulunsoittaja Teemu, avulias, hyväsydäminen\nklanetinpuhaltaja Antres, kunnioitettava talon isäntä Karri y.m. ovat\nkaikki tuota laatua todellisia ihmisiä, joiden kanssa ilolla tutustuu.\n\nMerkillisin on kuitenkin päähenkilö Esko, joka varmaan on runoilijamme\nmainioin ja omituisin tuote. Sven Dufva ja Esko ovat kaksi veljestä,\njoista edellinen on korpraaliltaan oppinut yhdessä rivissä toisten\nkanssa ryntäämään vihollisia vastaan, vaan ei peräytymään; jälkimäistä\ntaasen, jonka korpraalina Martan pamppu on ollut, voidaan tosin\npahaan viekoitella, vaan ei ansaittua rangaistusta pakenemaan. Esko\non typerä ja yksinkertainen; mutta hänen oikeudentuntonsa on tarkka.\nHän on itsepäinen, vallaton ja hurja, kun häntä ärsytetään; mutta\nkerkeä sovintoon. Hän on hidas ja kankea luonnoltaan, mutta kuitenkin\nherkkätunteinen ja arka hyvän maineensa suhteen. Ihmeellistä millä\nmielihyvällä me seuraamme Eskoa hänen onnettomalla hääretkellänsä! Jos\njoku tunnusmerkki luonteen inhimillisyydestä ja — suomalaisuudesta on\npitävä, niin on se maar tuo mielihyvä.\n\nKun minä mietiskelen Eskon luonnetta, muistuupi Kullervo mielehen,\nkuinka ääretön matka onkin heidän välillänsä. Minä en uskalla päättää,\nonko se yhteisyys, jonka luulen havaitsevani heidän keskenänsä,\ntuo todellisten koomillisten ja tragillisten henkilöiden yleinen\nsukulaisuus, vai, kuten minusta varmemmalta näyttää, syvempi, perustuen\nsiihen seikkaan että molemmat ovat _saman kansan hengen tuottamia_.\nAjatelkaamme viattoman Eskon maistaneen hyvän ja pahan tiedon puusta\nja siten alusta aikain saaneen tragillisen kasvatuksen, niin hän kyllä\nolisi kyennyt tragillista kohtaloa kantamaan ja luonteensa olisi\nmuodostunut erinomaisen Kullervon-kaltaiseksi. Onneksensa kasvoi Esko\nnahkasuutariksi Topiaksen töllissä kumisevalla nummella; ja minä kiitän\nhänen puolestansa Luojaa, ettei elämänsä merkillisin yritys tuottanut\ntragillisempaa seurausta, kuin tää järkähtämätöin päätös: \"minä\nneuloskelen täällä isäni kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä\nvaimosta? Minä tunnen sen suvun. Petturia ovat he.\"\n\n\"Nummisuutarien\" komedialle on kaksi mainittavaa kunnian osoitusta\ntapahtunut. Ensiksi on Cygnaeus siitä kirjoittanut erään arvostelun,\njoka on hänen paraimpia, ja toiseksi määrättiin Kivelle tästä teoksesta\nv:na 1865 suuri valtion antama kilpapalkinto, 2500 mrk.\n\n\"'Nummisuutareista' olisi vielä paljon sanottavaa, mutta aika käskee\nkäymään edelleen.\"\n\nMyöskin Gustaf Lönnbeck omistaa Kullervon yhteydessä mainitussa\n_Finsk Tidskrift'in_ (VI, ss. 294—295; 300—309) artikkelissa v. 1879\nmyötätuntoisimman tarkastelunsa ja seikkaperäisimmän erittelynsä\n_Nummisuutareille_ ja sen toiminnalle ja henkilöille. Artikkelin lyhyt\nalkulause saakoon sijansa tähän ennen _Nummisuutareihin_ siirtymistä,\nmikä Lönnbeckin kirjoituksessa tapahtuu heti kun on suppeasti kerrottu\nKiven elämänvaiheet.\n\n\"Kivinen muistopatsas pystytettiin joku aika sitten Aleksis Kiven\nhaudalle, ja jokseenkin samoihin aikoihin kiiruhti Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura, jonka turvin ja huolenpidosta useat hänen\nkirjoitelmansa on julkaistu, toimittamaan hänen teoksistansa\nvalikoiman. Tästä kokoelmasta, jonka ulkoasu on kaunis ja huoliteltu,\nsisältää ensimmäinen osa Kiven aikaisemmin painetut draamalliset\nteokset. Niitä on luvultaan seitsemän, niistä kolme viisinäytöksistä\nnäytelmää ja neljä yksinäytöksistä kappaletta. Kaksi niistä on\nkomedioja, toisille viidelle ovat niin tekijä kuin julkaisijat panneet\nkaikille saman otsakkeen, mikä on niillä draamallisilla tuotteilla,\njoille estetiikka ei ole keksinyt muuta nimeä kuin tuon yleisen:\n'näytelmän', mutta ainakin kaksi näistä on sekä sisällöltään että\nsuunnittelultaan selviä tragedioja.\n\nOlemme siis tekemisissä kirjailijan kanssa, jonka tuotteet käyttävät\ndraamallisen äänialan koko asteikkoa. Tämä on meidän oloissamme jo\nsangen huomattava asia. Sen lisäksi näkivät nämä seitsemän näytelmää\npäivänvalon varsin harvojen vuosien kuluessa (1864—1871); tämä\ntuotteliaisuuskin — Kivi on sen ohessa kirjoittanut paljon muuta —\non huomiota ansaitseva seikka meillä, missä tavallisesti pitkä ja\nraskas talvi masentaa tai ehkäisee ei vain aineellisen, vaan myös yhtä\npaljon henkisen maaperän kasvua. Oli kuin Kiven henki olisi tahtonut,\nsen pimeän tuloa aavistellen, joka oli pian sen ympäröivä, kiirehtiä\nmaksamaan velkaansa valolle.\n\nMutta on vielä muuan seikka, joka on mitä suurimmassa määrin omiaan\nkiinnittämään kotimaisen arvostelun huomiota Kiveen, nimittäin ne aivan\nvastakkaiset johtopäätökset, joihin hänen arvostelijansa ovat näihin\nasti päätyneet hänen kirjailijatoimintansa arvoon nähden. Kun häntä on\nnäet toisaalta hillittömästi jumaloitu, on hän taas toisaalta joutunut\nhäikäilemättömän ankaran arvostelun alaiseksi. Meidän nykyiset olomme\nehkä osittain selittänevät tämän vastakkaisuuden; osittain lienee myös\nKiven Runottaren omalaatuisuus antanut siihen aihetta. Mutta noin\nvastakkaisia arvosteluja tavatessa täytyy kuitenkin heti aavistella\njommankumman arvostelun erehtyneen — ehkäpä molempienkin. Tämä hänen\ndraamallisen kirjailijatoimintansa esitys, jota tässä sine ira et\nstudio yritämme, tuokoon oman lisänsä'kysymyksen valaisemiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe olemme tuoneet Kiven elämästä hänen elämänvaiheittensa ohella\nesiin kaiken sen, minkä meistä on täytynyt eniten vaikuttaa hänen\nkehitykseensä ja hänen kirjallisen toimintansa laatuun. Tarkkaava\nlukija lienee jo tästä summittaisesta esityksestä havainnut,\nmissä piirissä Kivi on kirjailijana varmasti tuntenut itsensä\nkotiutuneimmaksi. Sielun muovautumiselle tärkeimpinä vuosinaan häneltä\npuuttui kasvatus, joka olisi pystynyt kehittämään hänessä piileviä\ntaipumuksia; sittemmin hän ei harjoittanut syvällisempiä opintoja eikä\nliioin ollut erikoisen toimeliaasti mukana sivistyneissä seuroissa,\njoskin hän koetti hyviä kirjailijoita lukemalla kehittää aistiaan ja\nlaajentaa käsityspiiriään; mutta sitä enemmän hän oli koko elämänikänsä\nmitä läheisimmässä yhteydessä itse kansan kanssa, jonka lapsi hän\nolikin: mistä piiristä Kivi olisi saanut voimakkaimmat vaikutelmansa,\nselvimmät elämänkuvansa, ellei kansalta itseltään? Henkensä\nparhaat antimet onkin hän siksi kätkenyt siihen kansankomediaan,\njoka kaikiksi ajoiksi turvaa hänelle huomatun sijan suomalaisessa\nkirjallisuudenhistoriassa. Tarkoitamme Nummisuutareita, joka ilmestyi\n1864.\n\nTämän kuuluisimman näytelmänsä Kivi oli kirjoittanut ensin ruotsiksi ja\npannut sen nimeksi \"Bröllopsresan\" (\"Häämatka\"). Näytelmän sankarin,\nEskon, on nimittäin määrä lähteä naapuripitäjään naimaretkelle. Vaikka\nEsko ei vielä ole täysi-ikäinen ja hänen on siksi saatava isältään,\nsuutarimestari Topiaalta, naimalupa, jota laatimaan kanttori kutsutaan,\non hänen tärkeätä kiirehtiä asiaa niin että pääsee naimisiin ennen\nkasvattisisartaan Jaanaa, orpotyttöä, joka on otettu suutarin taloon.\nOn nimittäin olemassa erään vanhan korpraalin omituinen jälkisäädös,\njonka mukaan 500 riikintaalaria tulee sen osaksi noista kahdesta,\nEskon tai Jaanan, joka ensin ennättää naimisiin. Tähän pohjautuu\nnäytelmän juoni. Jaanaa rakastaa nuori reipas Kristo-niminen seppä, ja\nnuori pari on jo kihlautunut, mutta heidän liittonsa tielle asettuvat\ntietysti kaikin tavoin Jaanan kasvatusvanhemmat, mikä on heille sitäkin\nhelpompaa, kun Topias on samalla Jaanan holhooja. Esko puolestaan\nlähtee nyt kosiomatkalle ja saa toverikseen \"puhemiehensä\" Mikko\nVilkastuksen, oikean _veitikan_, jonka haltuun matkarahatkin uskotaan.\nNiin Eskon kuin hänen isänsä luulo, että tavoiteltu tyttö olisi\nsuostuvainen liittoon, jota luuloa Mikko on heissä ilkeämielisesti\nvahvistanut, osoittautuu kuitenkin olevan niin tykkänään perää vailla,\nettä kosijat perille tultuaan osuvat häitten pauhinaan, aijotun\nmorsiamen viettäessä niitä parhaillaan toisen kanssa. Vastatulleet\npyydetään ystävällisesti hääilon osanottajiksi; Esko päättää ensin olla\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ärtyy pian kaikenlaisista\nasioista niin tuimasti, että hänen oikeudenmukainen suuttumuksensa\nolettamastaan petoksesta kuohahtaa yli laitojen ja hän valmistaikse\nperinpohjaiseen tilintekoon, joka kuitenkin päättyy täydelliseen\ntappioon ja heidän nopeaan pakoonsa häätalosta. Matkan päätyttyä näin\nsurkeasti Esko palaa kotiinsa kolme viikkoa lähtönsä jälkeen Mikon\nhylkäämänä, rahat hävittäneenä ja eväspussi tyhjänä, hatutta päin ja\ntoinen jalka kengättä, juuri samana päivänä, jolloin häntä odotetaan\nsinne mukanaan aviovaimo, joka hänen oli määrä hankkia itselleen.\nTietystikään ei häntä vastaanoteta kodissa kaikkien näiden olosuhteiden\nvallitessa juuri kaikkein ystävällisimmin, eikä asiaa lievitä se,\nettä Jaanan perinnöntoiveet nyt ovat koko joukon suuremmat. Mutta\nvielä on Jaanalla ja hänen kihlakumppanillaan vasta kaksi kuulutusta;\nkolmannen kuulutuksen voi hänen holhoojansa vielä joksikin aikaa estää;\nsillävälin annetaan Eskon, joka oli tullut niin kehnosti aikaan omin\nneuvoin, naida kenet vain eteen sattuu: näillä aikein suutarinväki\nvielä rauhoittaa mieltään — silloin ilmestyy juuri ratkaisevana hetkenä\nJaanan oikea edusmies, hänen oma isänsä Niko, joka on merimiehenä\nollut monta vuotta kotiseudultaan kadoksissa. Ja nyt on ratkaisu\nselvä: Jaana ja Kristo saavat oikeudenmukaisesti ansaitsemansa onnen\nja samalla perinnön, josta he jalomielisesti antavat kuitenkin osan\nsuutareillekin, ja aijotut tulijaispidot vaihtuvat rakastavaisten\nkihlajaiskemuiksi. Nikon esiintyminen on punottu verrattomalla tavalla\nsuutarin nuoremman pojan, Iivarin, seikkailuihin, jotka kuitenkin ovat\npäätoiminnasta syrjässä.\n\nEnsimmäisen näytöksen valmistava esittely on yleensä oivallinen.\nLuistavin vuoropuheluin, jotka siirtyvät luontevasti asiasta toiseen,\nselvitetään niin hyvin toimivien henkilöiden suhde toisiinsa kuin koko\nyleistilanne, ja sen lisäksi annetaan asiain vastaisesta kehittymisestä\ntarpeelliset vihjeet. Kanttorin tuominen näyttämölle paljastaa oikeaan\nkarvaansa suutarinväen halun Eskonsa kiireelliseen naittamiseen;\nkanttori, joka edustaa näytelmässä ankaraa oikeudenmukaisuutta,\nkolkuttaa nimittäin aikamoisesti asianomaisten omaatuntoa siitä, että\nhe, jotka itse ovat hyvin toimeentulevia, kavaluudella ja valtansa\nnojalla tekevät vahinkoa köyhälle orposuojatilleen. Siten siirtyy\nkatsojan mielenkiinto heti rakastavaisten puolelle, mutta se seikka,\netteivät he itse tee sen enempää vahvistaakseen ja ylläpitääkseen\ntätä mielenkiintoa — he esiintyvät vain näytelmän alussa ja lopussa\nvähäpätöisinä sivuhenkilöinä — on puhtaasti draamalliselta kannalta\nvirhe, joka pilaisi koko kappaleen, jos tämä olisi oikea juoninäytelmä;\nnyt ei asia ole niinkään vaarallinen. Täten on kuitenkin asetettu\ndraamalliseksi välttämättömyydeksi, että aluksi näin ylpeileviä\nnummisuutareita täytyy lopuksi tappion ja naurun nemesiksen kohdata;\nsynkeä aavistus siitä, että kenties onkin käyvä hullusti, kangastaakin\nsuutarin väestä älykkäimmän, Martta-emännän, mielessä, kun hän\nlähettää voitonvarman Eskonsa tuolle kohtalokkaalle retkelle. Ja\nviimein itse tämän varmuuden takaa, kun on näet kädenkäänteessä\nsuoritettava kosinta, saatava kuulutus, vietettävä häitä, tultava\nkotiin tervetulijaiskesteihin ja napattava 500 riikintaalaria, — tämän\nsuutarien, isän ja pojan, koomillisen varmuuden takaa sallii tekijä\nmeidän katsojain jo aavistaa, mikä on oleva lorun loppu.\n\nTämä loppu tulee, tiukasti ottaen, jo toisessa näytöksessä, joka\nmuutoin on meidän käsittääksemme näytelmän onnistunein osa.\nKansanomaiset hääkohtaukset, jotka aina niin hyvin soveltuvat\nnäyttämöesityksiin, uhkuvat draamallista elämää, ja tällöin on aivan\npaikallaan, että se puhkeaa kerrassaan käsikähmäisyyksiinkin. Tilanne\non sellainen, että jo ennen kuin Esko astuu sisään häähuoneen ovesta,\nme nauramme makeasti sille, mikä häntä odottaa, mutta niin taitavasti\non asia valmisteltu, ettei nauruamme aiheuta äkillinen yllätys, vaan\nse mieluisa tunne, jonka salaa elättämämme toiveen toteutuminen\nsynnyttää; vastakohtanaan ensimmäisen näytöksen loppu, joka on meillä\ntuoreessa muistissa, käy koomillinen vaikutelma sitäkin eloisammaksi.\nJoka tapauksessa odotamme, mihin Esko nyt tässä sangen vähän\nkadehdittavassa asemassa on ryhtyvä. Me luemme hänelle heti ansioksi\nhänen tahdikkuutensa, kun hän päättää olla mistään välittämättä, mutta\nsamalla saamme aihetta pelätä, ettei koko juttu ole päättyvä niinkään\nrauhallisesti, — ja pian alkaakin leikki. Mestarillisesti antaa tekijä\naiheen rajuilman puhkeamiseen juontua Eskosta itsestään, joskin peräti\nviattoman sanan kautta, mikä, loukkaa pelimanni Teemua, ja nyt seuraa\nnäiden molempain välinen kinastelu, jolle voi nauraa ihan katketakseen.\nEskoa vain ei naurata, mutta vasta sitten kun hän on saanut\nperinpohjaisen selkäsaunan (näyttämön ulkopuolella) Teemulta ja tämän\nisältä, syttyy hänen suuttumuksensa oikein liekkiin, ja nyt tehdään\ntiliä onnellisen kilpailijan, sulhasen, petollisen morsiamen ja tämän\nyhtä petollisen kasvatusisän kanssa — jotka eivät ole ikinä voineet\nkuvitellakaan, että Esko on kosinnallaan tarkoittanut täyttä totta —\nEskon kerätessä askel askelelta niskaansa yhä runsaamman koomillisuuden\nryöpyn.\n\nTavallaan pitäisi näytelmän päättyä tähän, mutta toisaalta se ei voi\ntähän loppua. Katselija pitää selvänä, että nummisuutarit nyt ovat\njoutuneet tappiolle, eikä kenenkään päähän pälkähdä lähteä Eskon\nmukana uudelle kosiomatkalle noiden viidensadan riikintaalarin tähden.\nNyt tekee mieli tietää, miltä näyttänee jo pidettäviksi päätetyissä\ntulijaiskesteissä; oikeastaan pitäisi katselijan kysyä sitäkin,\nsaavatko Jaana ja hänen sulhasensa nyt toisensa sekä perinnön, mutta\nkoska hän, niinkuin mainittiin, ei ole ennättänyt vielä lämmetä noille\nkahdelle, ei hän kaiken kaikkiaan isosti välitä miten käy siinä\nsuhteessa: häntä ei enää kiinnosta toiminta, vaan Esko — kas siinä\nnäytelmän sekä heikkous että voima. Tekijä on kumminkin miltei liian\nvarma tästä mielenkiinnosta, kun hän nyt äkkiä katkaisee tähän asti\nseurailemansa langan ja tarttuu kolmannessa näytöksessä uuteen. Tämä\nnäytös, joka siis, sen sijaan että se kehittäisi ja veisi eteenpäin\nedellistä, särkee kokonaisuuden, jakaantuu vielä kahteen kuvaelmaan,\nmikä, ei suinkaan paranna asiaa. Näkysälle tuodaan huimapää Iivari\n— joka on lähetetty kaupunkiin ostoksille tulijaiskestejä varten,\nmutta ryypiskelee kaikki rahat ja palaa kotiin yhtä pääsemättömässä\ntilassa kuin vanhempi Esko-velikin — hänen toverinsa ja enonsa, viinan\nturmelema, virkaheitto poliisi Sakeri, sekä Jaanan isä, merimies Niko;\nmutta tähän esittelyyn, joka kahteen ensinmainittuun henkilöön nähden\non sitä paitsi tarpeeton, ei tekijän olisi tullut käyttää kokonaista\npitkää näytöstä, joskin katsojan vahingon korvaa tämän näytöksen\nhupaisten, realistisesti piirrettyjen tilanteitten runsaus.\n\nReippaalla otteella, jonka olisi hyvin voinut suorittaa ennemminkin,\ntekijä kerää nyt neljänteen näytökseen koko tämän haaksirikkoisten\nsikermän, Eskon, Iivarin, Sakerin ja Nikon, jotka ovat kaikki\npyrkimässä samaan päämäärään, suutarin taloon, missä tulijaiskestit\novat samana päivänä odottamassa morsiusparia, ja nyt on komedia\njälleen oikeilla raiteilla. Tässä näytöksessä kohottaa koomillisuuden\nhuippuunsa toisaalta Eskon ensimmäisen päihtymyksen psykoloogisesti\nmestarillinen kuvaus, toisaalta tuo hullunkurinen mustalaiskuorma,\nkyydittävinä nuo neljä jo mainittua urhoa (Niko köysissä, oletettuna\nsuurvarkaana, jonka kiinniottamisesta oli luvattu isot rahat)\nsekä klarinetinpuhaltaja, tekojumalinen räätäli Antres, joka oli\nlähetetty soitolla ottamaan vastaan odotettua morsiusparia. Samoille\nkyytirattaille ahdettuina ja klarinetin säestämää Porilaisten marssia\nrallattaen ovat nämä nyt viidennessä näytöksessä tulossa suutarin\ntaloon, niissä, kuten sanottu, kaikki on valmiina juhlallista\nvastaanottoa varten.\n\nNäiden vastakohtaisuuksien pohjalla, jotka nyt pannaan tehostamaan\ntoisiaan: suutarinväen ja kutsuvierasten suuret odotukset sekä\ntoisaalta umpikujaan ajavien urhojen kotiintulo, näiden kiihkeät,\nkuvitellun löydön synnyttämät toiveet ja toisaalta katsojan selvä\ntietoisuus asian oikeasta laidasta: näiden vastakohtaisuuksien pohjalla\non tilanne viidennen näytöksen alkaessa ylen koomillinen ja samalla\nkyllin jännittävä, jotta ratkaisu pitää mieltä vireessä. Kun tämä\nnyt sitten joutuu, sillä tavalla kuin olemme jo ennen maininneet,\nsaattaen koko nummisuutariperheen häpeään ja tappioon, mikä kuitenkin\nsitten johtaa sovintoon ja hyvään loppuun, on oikeuden tunnon kaikki\nvaatimukset tyydytetty; vieläpä niin perusteellisesti jakaa tekijä\noikeutta, käyttäen koko ajan kanttoria tulkkinaan, että jopa Mikko\nVilkastuskin saa rangaistuksensa: jätettyään (neljännessä näytöksessä)\ntoverinsa pulaan, on hän pakomatkallaan taittanut metsässä jalkansa\nja hänet kannetaan nyt tällaisenaan suutarin pihalle, joka on väkeä\ntupaten täynnä.\n\nToivoen tämän erittelymme johonkin määrin selvittäneen lukijalle\nnäytelmän niin hyvin ansiot kuin virheet toimintaan ja juoneen nähden,\nrajoitumme erikoisesti mainitsemaan vain yhden tämänsuuntaisen\nvirheen, joka samalla auttaa meitä sopivasti siirtymään näytelmän\npääansion tehostamiseen. Sanoimme jo aikaisemmin, että vuoropuhelu on\n\"luistavaa\"; tätä ei ole kuitenkaan käsitettävä tavalliseen tapaan.\nVain saadaksemme käyttää kansallista kuvaa ja sillä nimenomaisella\nehdolla, ettei sitä tulkita _in malani partena_, haluaisimme sanoa,\nettä \"Nummisuutarien\", samoin kuin yleensä Kiven vuoropuhelu \"luistaa\"\nniinkuin piimä, yhtä sitkeänä ja levollisena ja hitaana. Hänen\nhenkilönsä eivät lainkaan kiirehdi sanottavaansa; he noudattavat täysin\nmäärin hyvää suomalaista sääntöään puhua suunsa puhtaaksi, ja toiminta\nsaa sen aikaa odottaa. Tästä vuoropuhelun leveydestä johtuu, että\nsellaisiakin kohtauksia, joissa vuorosanat muutoin seuraavat toisiaan\nkuin isku iskua, esim. toisessa näytöksessä, täytyy näyttämöesityksessä\nmonia lyhentää ja monet karsia. Mutta näytelmää lukiessa tekee tietysti\ntämä verkkaisuus aivan toisen vaikutuksen: silloin se tuottaa juuri\nväkevällä huumorillaan verratonta nautintoa, ja silloin se täysin\ntoteuttaa varsinaisen tarkoituksensa, luonteitten kuvailemisen.\n\nSillä joskin \"Nummisuutareissa\" on varsinaisena juonikappaleena monta\nheikkoutta, tuo se luonnenäytelmänä — ja sellaisena sitä on oikeastaan\npidettäväkin — eteemme kokonaisen kuvakokoelman kuolemattomia\nkansallisia tyyppejä. Asianharrastajan tulee mieluiten itse tutustua\nnäihin luonteisiin; siksi emme tässä äntaudukaan yhtä perusteellisesti\nerittelemään \"Nummisuutareissa\" esiintyviä luonteita kuin aikaisemmin\nsen toimintaa. Haluamme kuitenkin kiinnittää huomiota näiden luonteiden\nvälttämättömään yhteenkuuluvaisuuteen sen luonnon kanssa, jonka\npiirissä ne esiintyvät ja jonka maaperästä ne siksi näyttävät todella\nkasvaneen. Niinpä Esko ei edusta vain heimonsa sananparreksi käynyttä\nitsepäisyyttä ja uppiniskaisuutta, jonka ulkonaisena luonteenomaisena\nmerkkinä on tuo karheaharjaksiseen hiustupsuun huipentuva vaalea tukka,\njosta \"Nummisuutareissa\" pidetään niin paljon iloa, vaan näyttää\nsiltä kuin hän ja hänen isänsä, vanhempi nummisuutari, eivät olisi\nvoineet kehittyä sellaisiksi kuin he ovat kehittyneet missään muussa\nasemassa ja missään muussa maankolkassa kuin juuri suutareina tällä\nomalla nummellaan. Molemmat, niin isä kuin poika, osaavat täysin\narvostaa kunniakasta asemaansa pitäjän suutareina ja mestareina, johon\narvoon Eskokin selittää pystyvänsä kohoamaan seuraavilla käräjillä,\nmutta heidän itsetuntonsa ja — rajoittuneisuutensa on vielä paljon\nsuurempi siitä syystä, että he asuvat itsekseen omalla maallaan,\n\"vapaalla, kaikuvalla honkanummella\", missä he ovat naskali kourassa\ntyöllään ponnistautuneet jonkinlaiseen hyvinvointiin; tietoisuus\ntästä tunkee esiin salaisena kerskauksena jopa silloinkin, kun on\nTopiaan edun mukaista esiintyä köyhänä, minkä osansa hän kuitenkin\noitis unohtaa: tarkoitamme ensimmäisen näytöksen kanttori-kohtausta\nja pyydämme ohimennen huomauttaa tästä niin, psykoloogisesti kuin\nmaalailevain kansanomaisten puheenparttensa vuoksi oivallisesta\nkohdasta (s. 126). Näihin paisuneen itsetunnon syihin liittyy Eskolla\nvielä siveellisen nuhteettomuuden tietoisuus: hän tietää tunnossaan,\n\"ettei hän varasta\", (\"Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään\",\npuhelee Topias. Esko: \"Minä en varasta. Jumal’avita! sitä en tee.\")\nei ole koskaan maistanut viinaa eikä koskaan ole pitänyt tapanaan\nyökyöpelinä kävellä, \"niinkuin niin moni muu; mutta ne kuuluvatkin\nsiihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa vasemmalla puolella\",\nhuomauttaa Esko. Tämän nuhteettoman vaelluksen turvin Esko tuntee myös\nmurtumatonta nuoruudenvoimaa, niin ettei hän pelkää, ei \"ryöväreitä\"\neikä — kelpo selkäsaunaa häätalossa. Näin voimakkaasti itsetuntoisten\nihmisten mieleen ei koskaan juolahda, että kenelläkään olisi halua\ntehdä heistä pilkkaa, ja siksi uskovat niin isä kuin poikakin kuin\nkirveen silmään siihen naimispilaan, jota oli aikaisemmin iloisena\nhetkenä laskettu heidän kustannuksellaan. Sama omanarvontunto, joka\nsittemmin saa Eskon ensin koettamaan olla olematta millänsäkään,\najaa hänet lopulta vetämään tilille luuloitellun loukkaajansa. —\nMutta tällä nummisuutarien jäykällä itsetunnolla, joka työntää heidät\ntoisesta koomillisesta tilanteesta toiseen, on sen lisäksi koomillinen\ntaustansa. Näytelmän alusta asti pistää nimittäin jo heti silmään,\nettä suutarin talossa oikeastaan hallitsee ja vallitsee Marttaemäntä,\njoka kovin kourin pitää sekä isää että poikaa kurissa. Ja kun sitten\nkaikki on menetetty, kun Esko on miltei kirjaimellisesti \"maansa myönyt\nja rahansa syönyt\" sekä on surkealla paluumatkallaan, ja kun hänen\nylpeältä mieleltänsä on siis niskat taitettu, on hänessä ennen kaikkea\nvallalla Martan ja kovakätisen vastaanoton pelko. Lukija johtakoon\nnyt muistiinsa, että Mikko Vilkastus, näytelmän Mikko Repolainen, oli\npantu lammasmaisen Eskon matkakumppaniksi, ja hän myöntänee, että mitä\npuutteita lieneekin itse koomillisessa juonessa, piilee luonteissa ja\nniiden ryhmittelyssä runsas komiikan annos.\n\nTekijä ei ole kuitenkaan millään muotoa kuvannut suutareitaan\npelkiksi naurunalaisiksi narreiksi. Me tunnemme päinvastoin olevamme\nerittäin kiintyneitä Eskoon, hänen seikkailuunsa ja siihen, kuinka\nse on päättyvä, ja kun lopuksi kaikkinainen onnettomuus uhkaa\nnummisuutariperhettä, olemme aika kiitollisia Jaanan jaloudesta, joka\npanee kaiken taas kohdalleen.\n\nTämä todellinen myötätunto, jota tekijän onnistuu siten synnyttää\nmeissä sankareitaan kohtaan, perustuu hänen erääseen toiseen\ntunnusmerkilliseen ominaisuuteensa. Olemme kenties jo tarpeeksi\nselvittäneet päähenkilöiden luonnetta ja laatua, niin ettei lukija enää\nvoi käsittää väärin aikaisemmin käyttämäämme sanaa \"tyypit\", mutta\nmeidän on kuitenkin tässä erikoisesti huomautettava, että yksilöllistä\npuolta on Kiven luonteissa tehostettu aina realismiin saakka:\nseikkaperäisen yksilöllistämisen kykyhän onkin Kiven vahvin puoli, ja\nenimminhän on moitittu hänen osittain melkein hillitöntä realismiaan.\nNiinpä ovat \"Nummisuutarien\" henkilöt miltei poikkeuksetta ilmi eläviä\nihmisiä, jotka tekijä on siepannut todellisuudesta. Jopa meistä näyttää\nsiltä kuin olisivat näytelmän määrätyt virheet siten selitettävissä,\netteivät vain kuvatut henkilöt, vaan tapahtumatkin tai tilanteet ovat\nolleet tekijän itsensä lähempää tai kauempaa katseltavina: tästä hän ei\nole kyennyt vapautumaan, ja siihen sidottuna on hänen ollut mahdotonta\nmuovailla lopullisesti valmista, pyöristettyä taideteosta. Korvaukseksi\nsaamme tosin paljon: kansan keskuudesta siepattuja alkuperäisiä\nluonteita, jotka tulevat elämään ikuisesti.\n\nSallittakoon meidän vielä muutamin piirtein hieman täydentää\njoidenkuiden sivuhenkilöiden pikaista esittelyämme. Olemme jo moneen\nkertaan maininneet Martan; vaikkei naisellinen viehättävyys olekaan\nhänelle luonteenomaista, on tämä \"Nummisuutarin Martta\" Kiven parhaita\nnaiskuvia. Kenties on tekijä tahtonut kuvaamalla Jaanaa lievittää\nhänen kasvatusäitinsä tekemää töykeää vaikutelmaa; hän on kuitenkin,\nmyöntäkäämme se heti, tällöin kokonaan epäonnistunut, niin että\nnäytelmän henkilöistä Jaana on vähiten totuutta ja todellisuutta\nvastaava. Aikaisemmin on jo huomautettu siitä tekijän virheestä, että\nhän on antanut niiden henkilöiden, joiden tulisi näytelmän juonessa\nesittää varsinaista sankaria ja sankaritarta, jäädä aivan varjoon;\ntähän virheeseen vaikuttaa huomattavana myötäsyynä, että toinen heistä,\nJaana, on kuvaukseltaan niin heikko. Hän on tosin näytelmän hyvä\nhengetär, mutta myöskin pelkkä — hengetär; ei ihminen, samaa ainetta\nja samasta ympäristöstä lähtöisin kuin muut, vaan tavallinen pikkuinen\nromaanimamselli. Sitävastoin on kanttori lähinnä molempia päähenkilöitä\nnäytelmän parhaiten piirretty hahmo. Komediankirjoittajien heikkoutena\non tavallisesti, että heidän tekee mieli pilailla lukkarien ja\nkoulumestarien kustannuksella ja tehdä heistä syntipukkejaan. Kiven\n\"Sepeteus kanttori\" on aivan toista maata: hän on näytelmässä opin\nja oikeudentunnon edustaja, ankara ja kunnioitettava vanhan polven\nvanha herra. Mutta niin luonnollisesti hän putkahtaa esiin samasta\nmaaperästä kuin kaikki nuo muut ja niin kokonaan leimaa häntä tuon\nsaman pikku maailman ahdas käsitys, että häntä yhtä ehdottomasti\nja itsetiedottomasti kuin toisiakin ympäröi sama koomillisuuden\nsädekehä. On jo useaan otteeseen mainittu tuo ensimmäisen näytöksen\nluonteenomainen keskustelu hänen ja Topiaan välillä: se on sekä\nlukemisen että kuulemisen arvoinen. Lopuksi on meidän näytelmän\ntärkeämmistä sivuhenkilöistä hyvin kuvattuina mainittava molemmat\npelimannit, Teemu ja Antres, jotka muutoin ovat toistensa äärimmäisiä\nvastakohtia, sekä näytelmän molemmat renttuhahmot, Iivari ja hänen\nenonsa Sakeri; emme ota ratkaistaksemme, onko Kivi kuvannut nämä\nviimemainitut luonnonomaisemmin kuin muut, vai tuntuuko realismi vain\nräikeämmältä, koska se tässä kohdin ei ole niin miellyttävä. Mikko\nVilkastus, joka on näytelmässä niin tärkeä henkilö, on ylipäänsä\nluonnosmaisempi; enempää ei kuitenkaan tarvitakaan hänen saamaansa\ntehtävään.\n\nEi ole Kiven syytä, ellei ylläolevan \"Nummisuutarien\" selostuksen ole\nonnistunut osoittaa, että tämä meidän kotimaisessa kirjallisuudessamme\ntähän asti ainutlaatuinen näytelmä on mitä suurimman huomion arvoinen.\nEi yksikään hänen muista draamoistaan ole yhtä huomattava; ja tämän\nvuoksi sekä myös siksi, että kirjailijoitten puutteet ja ansiot yleensä\ntulevat näkyviin jo yhdessäkin heidän huomattavammassa teoksessaan,\nriittää seuraavassa lyhyempi selonteko Kiven muista draamallisista\nteoksista täydentämään hänen luonnekuvaansa näytelmäkirjailijana.\"\n\n\nAlbin Lönnbeck käyttää taas etupäässä Nummisuutareita osoittaakseen\nAleksis Kiven näytelmäntekotaidon heikkoudet ja puutteet ja hänen\nhuojumisensa luonnonrunoilijan ja taiderunoilijan välimailla, myöntäen\nkuitenkin Nummisuutareissa esiintyvän kokonaisen sarjan kuolemattomia\nhumoristisia kansantyyppejä. Puhuttuaan ensinnä Kullervosta ja\nluonnonrunoilijalle ominaisesta tuoreudesta ja voimasta, mutta myös\nhillittömyydestä, jatkaa Lönnbeck (_Studier i finska vitterheten efter\n1830_, ss. 48—50):\n\n\n\"Tämä käy selvästi ilmi niistä teoksista, joihin Kiven maine\netupäässä perustuu, hänen kansankomedioistaan Nummisuutareista ja\nKihlauksesta, sekä Seitsemän veljestä-nimisestä romaanista. Hän\nantautuu näissä teoksissaan mitä rohkeimpaan realismiin, kuvaten\ntodellisuutta sellaisena kuin hän on sen nähnyt, erikoisesti pyrkimättä\nyhdistämään näitä ilmiöitä taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Varsinkaan\nNummisuutareissa ja Seitsemässä veljeksessä hän ei tunnu noudattaneen\nmitään määrättyä selvää suunnitelmaa, vaan toiminnan pääasiallinen\nkulku pyöri vain hämäräpiirteisenä hänen ajatuksissaan. Hänen\nesiinloihtimansa hahmot tempaavat hänet mukaansa, valliten häntä.\nKun jokin asia tehoo hänen mielikuvitukseensa, valtaa hänet aivan\nkuin iloinen hämmästys, ja hän kuvaa sen ilmeisin tyydytyksen tuntein\nvälittämättä siitä, onko kuvattavalla paljoakaan liitekohtia pääasiaan.\nSopinee sanoa, että tekoja ja toimia on kyllin, mutta toimintaa\nvähän. Mutta tämä huoleton halu ilmiöitten jälkien seuraamiseen tuo\nhänen teoksiinsa hartaan naiivisuuden piirteen, joka tosin edellyttää\ntietämättömyyttä kauneuslakien vaatimuksista, mutta ei johdu siitä,\nvaan on hänen luonteenlaatunsa synnynnäinen perustaipumus. Hän\non voinut pitää runollisena tehtävänään todellisuuden kuvaamista\nsellaisena kuin se oli, mutta tämä hänen realisminsa ei ollut niinkään\npaljon harkinnan luoma esteettinen oppisääntö kuin pikemminkin sen\nsydämellisen riemun ilmaus, jonka elämän ilmiöt hänessä synnyttivät.\n\nTämän hänen realisminsa naiivisuus, luonnollisuus, välittömyys pistää\nenin silmiin kielenkäytössä. Se on täydellistä rahvaan kieltä, jonka\nhän otti arvelematta käytäntöön, vahinko kyllä, hiukan epäpuhtaalta\nkielialueelta koko sen kömpelyydessä ja raakuudessa, mutta myös koko\nsen raikkaudessa, sukkelasanaisuudessa ja voimakkuudessa. Siinäkin\non samaa välittömyyttä ja harkinnan puutetta kuin hänen usein aika\nkarkeissa sukkeluuksissaan. \"Se on hilpeyttä, jolla ei ole aikaa\npunastua, ennenkuin on jo purskahdettu nauruun\", voimme sanoa käyttäen\nKellgrenin sanoja Bellmanista.\n\nKun tähän tulevat lisäksi Kiven erikoiset draamalliset lahjat,\njoiden vuoksi hänen on vaikea kertoa mitään, ellei hän saa liikkua\nvuoropuhelun muodossa, mistä hänen romaaninsa Seitsemän veljestä on\nsattuvana todisteena, on luonnollista, että hänen täytyy ennen kaikkea\nolla etevä kuvaamaan jyrkästi yksilöllistettyjä, elämästä otettuja\nluonteita. Niinpä perustuukin hänen teostensa suurin runollinen arvo\njuuri voimakkaaseen, eloisaan luonteenkuvaukseen, jonka on peitettävä\ntaiteellisen sommittelun puute, niinkuin hänen sydämellinen ilonsa\nelämänilmiöistä joutuu korvaamaan sitä komiikan voimaa, joka ilmenee\ntodella koomillisessa juonen kaavauksessa. Niinpä kupperehtivat tai\ntalsivat hänen henkilönsä näkymölle olemassaolonsa tarkoituksesta\ntietämättöminä, samoin kuin hollantilaisten markkinain hupaiset olennot\njuovat tai riehuvat täyden rauhan ja riemun vallassa.\n\nMutta suomalaisten kansanrunoilijoitten tapaan, joihin Kivellä\non useassakin suhteessa kosketuskohtia, täytyy hänen ottaa nämä\nkuvauksensa siitä todellisuudesta, minkä hän perinpohjin tuntee,\nmuutoin niistä katoaa koko elinvoima eikä hänen realisminsa ole hänelle\nmiksikään hyödyksi. Myöskin tämä kykenemättömyys kokemuksesta saadun\nmiellepiirin ulkopuolella liikkumiseen osoittaa, että Kivi vielä on\nmonessa suhteessa luonnonrunoilijan kannalla.\n\nMutta samalla hänellä on kuitenkin siksi paljon sivistystä ja tietoista\nlahjakkuutta, että hänen on pakko asettua luonnonrunoilijan välittömän\nkannan yläpuolelle. Hänen olemuksensa pohjalla piili siveellistä\nvakavuutta, joka koroittaa hänen ihmishahmonsa rahvaanomaista\nkoomillisuutta ylemmä ja nostaa heidät toisinaan miltei huumorin\njalompaan piiriin. Siitä se syvä myötätunto, jota tunnemme hänen\nsuutareitaan ja räätäleitään, jopa Seitsemän veljeksen raakoja\ntalonpoikaistyyppejä kohtaan. Tunnemme, että nämä ihmiset karkeudestaan\nja hurjuudestaan huolimatta ovat pohjaltaan turmeltumattomia olentoja,\nsen luonnon raikkaita lapsia, jonka helmassa he ovat kasvaneet.\nPaikoittain pukeutuu tämä vakavuus ulkonaisesti usein mahtipontisuutta\nhipovaan hartaaseen paatokseen, jonka näytteitä ei puutu yhdestäkään\nKiven draamateoksesta. Muistutamme esimerkiksi Nummisuutarien\nhääpuheesta ja Seitsemän veljeksen saduista. Tämä hänen luonnonlaatunsa\npuoli on kaiken huomiomme arvoinen, sillä se osoittaa, että arvostelu\non ollut kenties liian hätäinen, kun on otaksuttu hänen tyhjentäneen\nkansankomedioihinsa runoilijahenkensä varsinaisen sisällön.\nMahdollisesti nämä olisivat jääneet vain hänen runoilijauransa\nensi vaiheeksi, jos ulkonaiset olosuhteet olisivat sallineet hänen\njatkuvasti kehittyä. Tekee mieli pitää niitä puolinaisuus-asteena,\njolloin hän vielä haparoi ja etsii muotoa, luonnonrunoilijan kaikista\nkauneuslaeista piittaamattoman vaiston ja taiderunoilijan kriitillisen\nharkinnan puolelle ja toiselle tempomana, ja sitäkin perustellummin,\nkun hänen myöhemmissä runoelmissaan ilmenee halua liikkua ylevämmillä\naloilla, joskin tuo pyrkimys vain kerran onnistui. Ja aivan varmasti ei\ntämä taistelu ollut niinkään helppo; pikemmin sen tuimuus oli omalta\nosaltaan syynä runoilijan sortumiseen. Ilmeistä on, että sikäli kuin\nrunoilija näyttää heräävän taiteelliseen harkintaan, sitä selvemmin\ntulevat näkyviin myös vakavuus ja pateettisuus, jälkimmäinen tosin yhä\npuhtaammassa muodossa. Ehkä tästä seikasta häämöittää se suunta, jota\nhänen kehityksensä olisi voinut kulkea, elleivät, hänen sivistyksensä\nvaikeasti korvattavissa olleen puutteellisuuden ohella, ulkonaiset ja\nsisäiset seikat olisi tehneet sitä tyhjäksi.\n\nNäin ilmaistuamme, mitä pidämme Kiven runoilijalaadulle\nluonteenomaisimpana, emme pysähdy erittelemään hänen eri teoksiaan.\n_Nummisuutarit_ ilmestyi samana vuonna kuin Kullervo, 1864. Tätä\nsuurta kansankomediaa on syystä pidetty Kiven alkuperäisimpänä,\nelleikään tosin hänen ehjimpänä luomuksenaan. Etupäässä tämän\nnäytelmän pohjalla olemmekin yllä kuvanneet hänen luonnonlaatuaan,\neikä meidän siksi tarvitse viivähtää esittääksemme näytelmän kulun\nja sen lopun yhtenäisyyden ja kaikenpuolisen välttämättömyyden\npuutetta. Mutta Nummisuutarit on kuin kokonainen kuvakokoelma\nkuolemattomia, humoristisia tai ainakin hullunkurisia kansantyyppejä.\nLähinnä juuri tästä seikasta sekä perin eloisasta ja lystikkään\nvakaasta vuoropuhelusta, niin leveätä kuin se onkin, johtuu kappaleen\nnäyttämömenestys. Arvostelu soi Nummisuutareille varsin yleisen,\nelleikään jakamattoman tunnustuksen. Tunnustuksena siitä, mitä se\nmerkitsi alkavalle suomalaiselle kirjallisuudelle, voidaan pitää\nSenaatin 1865 ensi kerran jakamaa suurta 2500 markan kilpapalkintoa,\njoka silloin määrättiin Kivelle.\"\n\n\n_Suomalaisen kirjallisuuden vaiheissaan_ (ss. 431—435) ei Julius Krohn\nuhraa _Nummisuutareille_ niinkään paljoa tilaa kuin _Kullervolle_,\nvaikka hän muutoin suuresti ihaileekin tämän huvinäytelmän luonteiden\ntodenmukaisuutta ja rehevää koomillisuutta. Paitsi taipumusta\nkoomillisuuteen oli Kivi _Kullervossa_ osoittanut Krohnin mielestä\nmyös \"taitoa esittää talonpoikaista elämää, joka ei siinä kappaleessa\nkuitenkaan ole aina paikallansa\". _Nummisuutareissa_ pääsi hänen\nkansankuvauskykynsä \"oikeaan elementtiinsä\". Juonessa on jo paljon\nkoomillisia kohtia: rahanhimo avioliiton oikean vaikuttimen, rakkauden,\nvastakohtana; Topiaksen ja Eskon herkkäuskoisuus muka tapahtuneeseen\nkihlaukseen nähden; Eskon tyytyminen kohtaloonsa häätalossa: rakkaus ei\nollut traagillisen syvää; hääretki ja sen varustukset tuovat mukanansa\nraha vahinkoa hyödyn sijasta, mutta \"Jaanan hyvyyden kautta taittuu\ntältäkin vahingolta koskeva kärki\"; klarinetinsoittajan lähettäminen\nhää joukkoa vastaan ja \"mustalaiskuorman\" saapuminen sekä tämän kuorman\nsalaisuuden paljastuminen.\n\n\"Kappaleen pääansio ei kuitenkaan ole itse juonessa, niinkuin\nranskalaisten huvinäytelmäin, sillä se on kaikissa tapauksissa\njokseenkin mutkaton ja yksinkertainen. Se on n.k. luonne-komedia, jonka\nesteetikot syystä asettavat kaikkein korkeimmalle asteelle. Useat\nhenkilöt ovat siinä täydesti koomillisia\", niinkuin esim. Topias, Esko\nja Sepeteus, joiden koomillisia luonteenpiirteitä selvitellään.\n\n\"Tämä luonteiden todenmukaisuus ja tosikoomillisuus tekevät\nNummisuutarit ikuiseksi tuoreeksi näytelmäksi, niin että sitä voi\nväsymättä vaikka kuinka monta kertaa nähdä esitettävän, jota vastoin\nkoomillinen juoni yksin pian kadottaa viehätyksensä, kun on kerran\ntullut tutuksi. Perinsuomalaista pitkämielisyyttä siinä edustavat,\nEskon ohella, vielä häätalon isäntä Karri ja sulhasmies Jaakko.\nEdellisessä on myös suomalaisen taipumus filosofeeraamiseen kuvattuna.\nPaitsi sitä on tämä näytelmä täynnä lystillisiä kansan suusta otettuja\npuheenparsia, sanansutkauksia ja pieniä juttuja, joista mainittakoon\nkertomus kymnasistin saarnasta. Monestakin sen sukkeluuksista on tullut\nn.k. 'lentävä sana' jokapäiväiseen puhekieleemme.\"\n\n\nTämän Krohnin toteaman elävän suhteensa suureen yleisöön on\n_Nummisuutarit_ säilyttänyt kautta aikojen. Alkuaan Kaarlo Bergbomin\nohjaamana on _Nummisuutareista_ tullut _Kihlauksen_ ja _Lean_ ohella\nerinomaisen suurta ja kestävää suosiota nauttiva kappale, joka\nSuomalaisen Teatterin alkuajoista lähtien on vakinaisesti pysynyt sen\nohjelmistossa. Ensi kerran esitti sen Suomalaisen Teatterin puheosasto\nOulussa syyskuun 24 p. 1875: \"Teaterisali oli täynnä väkeä ja mieltymys\nsuuri\", mainitsee _U. Suometar_.\n\nPieneksi lisänäytteeksi tästä suosiosta otettakoon tähän pari lyhyttä\nuutista Nummisuutarien aivan tavallisesta esityksestä Suomalaisessa\nTeatterissa, sanokaamme v. 1877. _Uusi Suometar_ huomauttaa n:o 30:n\nLisälehdessä lauantaina 10 p. maalisk. 1877:\n\n\"_Suomalainen teateri_ on kaiketi huomenna täpötäynnä väkeä, sillä\nKiven mainio komedia _Nummisuutarit_ esitetään.\"\n\nJa seuraavassa numerossaan maanantaina 12 p. maalisk. kertoo _U.\nSuometar_:\n\n\"_Suomalainen teateri_. Eilen oli jok’ainoa piletti myyty; armosta\nmuutamat vielä pääsivät käytäville seisomaan. Hillitsemätöntä iloa\npitivät Nummisuutarit vireillä koko illan. Nuo vanhat tuttavamme\nkotisaloilta meitä naurattivat, mutta samalla juurtui rakkaus heitä\nkohtaan meissä entistä syvemmälle. Päätehtävät toimitettiin, niinkuin\nennenkin, verrattomasti. Hra _Leino_ Eskona, hra _Vilho_ Topiaksena\nja hra Kallio kanttorina näyttelevät oivallisesti ja muutkin, melkein\nkaikki, suorittavat osansa hyvin.\"\n\n\nHuhtikuussa 1884 oli taasen m.m. Sortavalassa harrastelijavoimin\npantu toimeen tuollainen _Nummisuutarien_ esitys, jollaiset eivät\nole maaseuduillamme olleet minkään harvinaisia, kun on nimenomaan\nkysymys _Nummisuutareista, Kihlauksesta ja Leasta_. Tämä esitys antoi\nsikäläiselle _Laatokka_-lehdelle aiheen ottaa palstoilleen laajahkon\ntutkielman Nummisuutareista nimellä _Onkohan A. Kiven \"Nummisuutarit\"\ntodellakin ansiokas näytelmä_? _Laatokan_ vastaavana toimittajana oli\nsilloin lehtori Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen, niin että tutkielman\ntekijää on kai etsittävä siltä taholta, varsinkin kun sen alla ei\nole tekijän nimeä eikä edes nimimerkkiä ja kun tunnetaan lehtori\nSuomalaisen suuri Kivi-harrastus. Tutkielma, joka on kansanomaisen\npirteästi ja elävästi kirjoitettu ja joka koskettelee osittain samoja\nasioita kuin Cygnæuksen suuri kirjoitus, puhuessaan _Nummisuutarien_\nuskonnollisuudesta, henkilöiden perinjuurisesti suomalaisesta\nluonteesta, Karrin jaloudesta, vanhempain ja lain arvovallasta\nsekä varsin taitavasti puolustaessaan _Nummisuutareita_ raakuuden\nmoitteelta ja joka samalla tekee _Nummisuutarien_ ymmärtämisestä\nkansallisen mielen koetuskiven, ilmestyi Laatokan 18. ja 19. numerossa\n29 p. huhtik. ja 6 p. toukok. 1884. Tämä tutkielma puolustanee tässä\npaikkaansa näytteenä 1880-luvun tavasta käsittää ja arvostaa Kiveä\nyleensä ja _Nummisuutareita_ erikseen.\n\n\n\"Viime viikolla esitettiin täällä, kaukana Karjalassa, Aleksis Kiven\nkuuluisa komedia 'Nummisuutarit'. Ei ole tässä aikomuksemme, eikä se\nolisi soveliastakaan, ruveta arvostelemaan näyttelemistä. Tahtoisimme\nvaan lausua moniaita mielipiteitä itse näytelmästä, jota niin paljo\nkiitetään, mutta jolta ei moitteitakaan puutu.\n\nOnkohan \"Nummisuutarit\" todellakin ansiokas näytelmä?\n\nMitästä me tässä näytelmässä ensinnäkin näemme? Näemmehän vaan joukon\njommoisenkin suomalaisia talonpoikia, tavallisia, jokapäiväisiä\nihmisiä, virheitä ja vikoja täynnä. He tekevät työtä ja iloitsevat,\nitkevät ja nauravat, naivat ja kuolevat, riitelevät ja sopivat ja\n— miten olleekaan — katoavat näkyvistämme jälleen jokapäiväisinä\nihmisinä. Mutta yleisö se kumminkin taputtaa mielihyvissään käsiänsä.\n\nJa jos muistelemme erityisiä kohtia näytelmässä, niin olihan siinä\nmonta karkeata sanaa, monta epäsievää kohtaa, olihan siinä riitaa,\nolihan tappelua, olihan siinä krouvikin viinoineen ja juomarineen,\nolihan siinä juopuneita ja juopuneen mieletöntä melua. Mutta yleisö se\nmielihyvissään kumminkin taputtaa käsiään.\n\nEntäs näytelmän juoni sitten? Onhan se kieltämättä vähäpätöinen, jopa\nepäselvä. Tuo viiden sadan riksin perintö, joka on koko tapauksen\njohtona, — onhan se vähän mitätön ja onnistumaton juoni. Mutta yleisö\nse sittenkin vaan on mielihyvissään.\n\nMiksikä siis Nummisuutarit miellyttävät yleisöä?\n\nEnsinnäkin täytyy meidän eroittaa yksi osa yleisöä ulkopuolelle tätä\nmielihyvän ja ihastuksen piiriä. Se, joka ulkonaisen sivistyksensä\nkorkeudesta ei vielä ole oppinut laskeutumaan kansan kannalle, tai,\noikeammin sanoen, se, joka sivistyksensä korkeudesta ei vielä ole\njaksanut kohota kansan kannalle, se, joka ei tunne kansaansa, ei\ntunne sen käsityskantaa, sen ajatustapaa, — sille on \"Nummisuutarit\"\naina oleva loukkauksena, sille on \"Nummisuutarit\" aina oleva raakana\nkuvauksena raakain talonpoikain typeryydestä ja epähienosta elämästä.\n\nSitä vastoin se, joka on oleskellut kansansa keskuudessa, joka tuntee\ntämän jörömäisen kansan, se, joka osaa tuntea kuin sekin, osaa nauraa\nja itkeä yhdessä sen kanssa, tuntee olevansa verta samasta verestä\nja pitää sitä kunnianansa, — se katsoo \"Nummisuutareita\" toisin\nsilmin. Hänen mieltänsä se ilahduttaa, hänen rintaansa se lämmittää,\nhäneen vaikuttaa se samaa kuin matkamieheen, joka maailman touhussa\ntemmellettyään, jälleen näkee kotilietensä loimottavan valon ja sen\nääreen istuu oman äitinsä rinnalle.\n\nNummisuutarit on suomalainen näytelmä, se on kansallinen näytelmä,\nja ainoastaan se, jolla on kansallinen mieli, ainoastaan se voipi\ntodellisesti käsittää tämän näytelmän.\n\nJa niin he sitten astuvat meidän eteemme henkemme heimolaisina nuo\nTopiaat ja Eskot, Sepeteukset ja Karrit, Erikit ja kaikki; tuttavata\nheissä on kaikki, sillä kaikki heissä on meidän omaamme. Mutta ei siinä\nkyllä; he opettavat meille vielä monta ihanaa asiata, joita ennen\nkenties olemme liian vähän huomanneet.\n\nMutta siinäkin yleisössä, joka ihailee Nummisuutareita kansallisena\nnäytelmänä, on mielestämme kaksi puoluetta, jotka aivan eri tavalla\nkäsittävät tämän näytelmän uskonnolliset puolet. Toisten mielestä nuo\nuseat raamatun ja virsikirjan lauseet ovat siinä vaan sopimattomina\naikoina käytettyjä puheen höysteitä, jotka sopimattomuutensa kautta\njuuri herättävät naurua. Toiset taas loukkaantuvat niistä, arvellen\nniitä Jumalan sanan pilkaksi. Meidän mielestämme nämä käsitykset\novat vääriä kumpainenkin. Runoilija on ottanut henkilönsä suorastaan\nkansasta, elävinä valokuvina siitä, pienimpiä piirteitäkin myöten\ntarkkoina kuvina, ja koska meidän kansamme uskonnollinen mieli on\nomituinen ja aina huomattava puoli, niin astuu tämä uskonnollinen\nmieli niin muodoin näytelmässäkin esiin. Eivät nuo raamatun lauseet\nole siihen pantu naurun, vielä vähemmin pilkan tähden, ne ovat siinä\nkansan sydämmestä lähteneitä lauseita, kansan uskonnollisen kannan\nluonnollisia tuloksia. Ja tämä uskonnollinen kanta ei ole maailman\nviisastelevaa kantaa, vaan on lapsellisen uskon maailmanvoittavaa\nkantaa.\n\nVäärin niin muodoin on ottaa kanttorin kertomusta nuoren lukiolaisen\nsaarnasta naurettavana, väärin on käsittää sitä pilkkana. Juuri sillä\ntapaa kertoisi mikä siveä ja hurskasmielinen lukkari, suomalainen\nlukkari, missä hyvänsä tämmöisen kertomuksen. Totta se on ja vakavata\nalusta loppuun, ilman vähintäkään ivaa tahi pilkkaa. Kanttori puhuu\nsiinä sydammensä kieltä, ja Topias, kesken poikansa naimapuuhia, niin\nkokonaan vaipuu tämän kauniin kertomuksen kuuntelemiseen, että hän\n— herkkä kuin on —-arvelee että tämä nuori saarnamies viimein ehkä\nkääntää puolen maailmaa. \"Kaikkivaltias suojelkoon tätä poikaa.\" Tämä\nTopiaan lause ei ole pilkkaa, vaan sydämmestä lähtenyt toivotus. Ja\nkuinka, todellinen on lukkarin kertomus! Ken meistä ei oksi ollut\njoskus kirkossa, jossa tuommoinen nuori kimnasisti on ensi kertaa\nsaarnannut kotiseurakunnalleen? Ken meistä ei ole kuullut tuota \"ihanaa\nliikutuksen humausta\" naisväessä, ja ken ei olisi tuntenut sydämmensä\nliikahtavan silloin kuin jäykät miehetkin ovat viimein nostaneet\nkarhean nyrkkinsä silmilleen, kyyneltä pyyhkiäkseen, silloin kuin\n\"kohina raskas on kuulunut yli kirkon, niinkuin metsässä, koska rakeita\nsataa, ukkonen pauhaa ja Herran voima korkeudessa jylisee!\" Ja kun\nkertoilee meille lukkari tuommoista, niin syntyypä sydämmessä toivotus:\njospa meidän kansamme aina eteenkinpäin tuntisi sydämmen liikutusta\ntuommoisesta Kurkelan Juhon yksinkertaisesta saarnasta, kallistelematta\nkorvaansa nykyajan hienon hienoille siveysopiilisille esitelmille.\n\nMutta tämä uskonnollinen henki ei ainoastaan astu esiin tässä lukkarin\nkertomuksessa kirkonmenosta, vaan pitkin matkaa koko näytelmässä.\nMuistelkaamme vaan, millä hartaudella Topias kertoo pojalleen tapausta\npipliasta; muistakaamme, millä luottamuksella Esko luulee kumoavansa\nTeemun laulut, vetäessään hänen eteensä vertauksen myllynkivestä;\nmuistakaamme vaan, millä lujalla vakuutuksella kanttori, kun puhe on\nmaailman muodosta, viittaa psalmiin; muistakaamme vihdoin kanttorin\nkehoitusta kristillisellä tavalla vastaanottamaan ylkää ja morsianta,\nja muistakaamme kuinka Topias, ilonsa humauksessa, samassa muistaa\nvertauksen kymmenestä neitseestä ja — luontonsa mukaan, ajattelematta,\nsopiiko se tähän vai ei — huudahtaa: niin, kristillisellä tavalla,\npalavat lamput kädessä!\n\nMe pyydämme vielä kerran saada huomauttaa, että tuosta kaikesta on\npilkka kaukana. Me saatamme tosin hymyillä Eskon tai Topiaan lauseitten\najattomuudelle (tilaisuuteen soveltumattomuudelle), mutta niiden\npohjana on sittenkin Suomen kansan uskonnollinen mieli, ne ovat\nlapsellisessa uskossansa lujan Suomen talonpojan sydämmestä lähteneitä.\nJa sanokaamme tässä kerrassaan, että me emme suinkaan väitä Kiven\nkirjoittaneen tätä näytelmäänsä uskonnolliseksi tendensinäytelmäksi,\nmutta hän on verrattomalla taidolla osannut tuoda esiin suomalaista\nkansaa juuri semmoisenaan kuin se on, ja silloin hän ei ole voinut\njättää tätä kansallemme omituista ja sille kunniaa tuottavaa\nuskonnollista mieltäkään syrjään.\n\nHuomattavimpia kohtia näytelmässä on myös lapsen ja vanhemman\nkeskinäinen väli. Eskon äiti on tavattoman äreä ja ynseä vaimo, joka\npitää poikiaan ankarassa kurissa. Mutta tämän kurin alaisena pitää\nitseään tuo muutoin itsepäinen Eskokin nöyryydellä, ilman nurkumatta.\nEi sanaakaan moitetta, ei sanaakaan pahan mielen ilmausta kuulla\nhäneltä, vaikka hän juuri kertoo äitinsä kamalasta pampusta, jonka\npienempää päätä hän taas saa maistaa. Äidin ankaran vallan alaiseksi\ntunnustaa itsensä tämä mies, nöyränä kuin piskuinen lapsi. Eikös\ntämäkin ole suomalaista, eikös tämäkin ole kansassamme huomattava puoli?\n\nSuomen kansan siveyden ja oikeuden tunto astuu näytelmästä esiin samoin\nmonessa kohdin, ja tämän on tekijä osannut kuvata niin erinomaisen\nsattuvasti. Kun Esko ensimmäisen päihtymisensä vimmassa lyö kraatarin\nmaahan ja luulee tehneensä miestapon, niin mitä hän silloin tekee?\nYksinäänhän hän on silloin metsässä, — miks’ei hän mene pakoon ja\npeitä jälkiänsä? Ei, sillä hän on, niin' sivistymätön kuin onkaan,\nkasvanut kristinopissa, sen vuoksi hän ei pakene, vaan — hirmuinen\ntuska sydämmessään —- jääpi uhrinsa viereen, tunnustaa samassa tekonsa\nja kutsuu muita katsomaan \"vihan ja synnin hedelmiä\", ja nähtyänsä\nIivarin, heti kohta varoittaa tätä nuorempaa veljeänsä ottamasta\nesimerkkiä hänestä. Verraton kohtaus: täynnä syviä siveellisiä\ntotuuksia! Lisätkäämme tähän vielä Eskon nuhdesanat luullulle\nvarkaalle: aatteles mikä kamala rikos (varkaus nimittäin), aatteles\nsitä, sinä kurja mies! Tässä, jos missään, astuu Suomen kansan\nsiveellinen katsantokanta sanomattoman yksinkertaisesti, mutta samalla\nselvästi esiin.\n\nJos taas yleis-kansalliselta kannalta katselemme Nummisuutareita, niin\nkaikkihan siinä on supi suomalaista, henkilöt ja luonto ja kaikki.\nMuukalainen ei voisi vähintäkään siinä pitää omanaan. Ottaaksemme\nvaan yhden ainoan esimerkin, missä olisi Suomen talonpoika kuvattu\nselvemmin kuin Karrissa? Missä olette nähneet teaterissa muualla\ntuollaista vakaata, hiljaista, rauhaa hakevaista, lain pyhänä pitävää\nraitismielistä talonpoikaa, joka vaimo-vainajansa muistelemista sanoo\nsalaiseksi ilokseen. Missä olette nähneet teaterin lavalla suomalaista\ntalonpoikaa, joka hiljaisella riemulla katsoo tulevaisuuteen, jolloin\nhänen vävynsä \"Koutin korven isäntänä hallitsee\", jolloin viljelystä\nraivaavan kirveen tieltä karhu maristen sijansa siirtää ja kurjet\npesäpaikkansa muuttavat, jolloin seudun ihmiset sanovat: tuolla palaa\nKoutinkorven Jaakon kaski, jolloin synkän salon sijalla viljapellot\nlainehtii, ja rauhallinen suomalaisen talonpojan elämä kuvautuu\nhiljaisessa iltaisessa asussaan eteemme niin viehättävän ihanana. Missä\nolette muualla semmoista nähneet?\n\nPuhukaamme vielä pari sanaa päähenkilöstä, Eskosta, yleisinhimilliseltä\nkannalta. Mehän nauramme niin sydämmemme pohjasta hänelle. Tuo hänen\nhäähommansa, häätaloon tulonsa, pettymisensä siellä, kiivautensa,\nsittemmin riitansa Mikon kanssa, katumuksensa, kotiatulonsa —\nkuinka paljon, sanomattoman paljon me kaikki tuolle nauramme! Mutta\nvastatkoonpas kukin käsi sydämmellään: eiköhän Esko ole meille\njokaiselle yhdessä tai toisessa asiassa ollut selvä kuvastin? Emmekö\nole tunteneet hänessä omaa itseämme? Kuka ei meistä, vääryyttä\nkärsittyään, ole tuntenut närkästystä, vihaa ja kostonhimoa\nsydämmessään? Kuka ei meistä muodossa tahi toisessa ole kostanut\nmuitten meille tekemää vääryyttä viattomalle, heikolle olennolle? Kuka\nmeistä loukattuna ei ole niin kovin mielellään kallistanut korvaansa\npanetteluille, jotka ovat vihamiehestämme meille pahaa kuiskanneet? Me\ntahtoisimme niin mielellämme uskoa pahaa vihamiehestämme, vaikk’ emme\nvielä rohkene tätä ensin aivan totena pitää, mutta siihen ei tarvita\nkuin mitätön Mikko Vilkastus, joka ajaa myrkkyä sydämmeemme lisää ja\nkuiskaa \"hän kamppasi!\" niin heti olemme hänen pahuudestaan täysin\nvakuutetut. \"Jaa-a, hän kamppasi\", — se on nyt meille aivan selvä.\n\nEskon kohtaus Mikko Vilkastuksen kanssa on kaunopuheliaisin raittiuden\nsaarna, mitä saattaa ajatella. Esko ei ole vielä milloinkaan viinaa\nmaistanut. Hän kammoaa sitä uskonnollisena miehenä, sen todistaa\nhänen tähän jälleen — vaikka taaskin vähän hassusti — sovittamansa\nlause katkismuksesta, hän muistaa Nakkisten vanhan sedän kokemuksesta\n\"kiroilleen viinaa kauheasti\" ja nimittäneen sitä \"myrkyksi syvyyden\nkaivosta.\" Mutta kiusaus lähestyy häntä yhä pakottavaisempana. Hänen\nmasennettu mielensä on se arka paikka, johon kiusaaja nuolensa ampuu:\nviinasta muka lähtee rohkeutta, Esko lankeaa viimein ja ojentaa kätensä\ntuohon \"kirkkaasen pulloon.\" Mutta vielä kerran saa hyvä voiman, ja\nhän lykkää viinan luotansa, kunnes jonkun hetken perästä kumminkin,\ntoisen yltyneestä viettelyksestä, vihdoin _juopi ensimmäisen kerran_.\nEikö meillä jokaisella ole ollut tänkaltaista kiusausta ja lankeemusta,\nyhdellä yhteen, toisella toiseen himoon? Eiköhän jokainen meistä ole\nmilloin kulloin ollut Esko?\n\nJa kun Esko, viimein kotia tultuansa, kun kaikki varottu vaara ja\npelätty tuska on ohitse, helpotetulla sydämmellä tekee sovinnon\nkilpailijansa kanssa ja kuvailee mieleensä kuinka hän tästä puolin on\nhiljaisesti elelevä kotilieden ääressä, osaten nyt välttää entiset\nvaarat ja kiusaukset, — emmekö jälleen tunne omaa itseämme? Saatuamme\njonkun raskaan huolen tahi ahdistavan tuskan sydämmestämme pois, — voi\nkuinka ruusuisessa valossa meille maailma kajastaa! Tahtoisimmehan\nsilloin anteeksi antaa, Topiaksen sanoja käyttääksemme, \"itse\npaholaisellekin.\"\n\nTopias, näytelmän toinen päähenkilö, — naurammehan hänenkin\ntyperyydelleen. Mutta hän on isä, hänenkin karhean takkinsa alla piilee\nhellä isän sydän, joka paisuu riemusta naimisiin lähtevän pojan tähden;\njoka on hyvillään poikansa — hänen mielestään — tavattoman näppärille\nvastauksille; joka meitä kyllä naurattavalla, mutta kumminkin hänen\npuolestaan täysin vakaalla tavalla haastelee poikansa kanssa siitä\nsuuresta muutoksesta, joka pojalle nyt on tapahtuva, ja käskee hänen\n\"menemään siunauksella.\" Kuinka inhimillistä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta johan meidän lienee aika puhua Nummisuutarien \"raakuudesta\",\njosta muutamat hienon hienot ihmiset sitä soimaavat. Vaikea sentään\nylipäänsä on vakuuttaa ihmisiä mistään, jota he ajattelevat\nennakkoluulolla. Vaikea on puhua kansallisesta asiasta ihmisille,\njotka ennakkoluuloisina pitävät kansallisuuden asiata ja ruotsin\nkielen väkivaltaista hävittämistä yhtenä ainoana asiana. Vaikea on\npuhua kansallisesta runoudesta ihmisille, jotka ulkoa osaavat kaikki\nFredmanin laulut ja Waennerbergin Gluntit, mutta suomalaisesta\nrunoudesta tuskin osaavat muuta kuin 3 värsyä Savolaisen laulusta (Ja\nniistäkin laulavat toisen värssyn väärin: \"Jos kieli voisi kertoa\"!)\nVaikea on selitellä Nummisuutarien suurta merkitystä ihmisille, jotka\ntuntevat suomalaisen talonpojan ainoastaan tuommoisena \"tuppina\", joka\nlakki kourassa herraapuhuttelee ja torille tavaroita tuo ja — veroja\nmaksaa.\n\nMutta se raakuus sitten?\n\nNo niin, hienot neitoset ja hienot herrat! Nummisuutarit on niin\nmuodoin raaka näytelmä. Siinä on niin paljon törkeyttä. No niin.\nMutta sanokaas minulle, miltä kannalta te ihailette Runebergin\nHirvenhiihtäjiä? Onhan siinäkin tuota teidän moittimaanne raakuutta:\nsiinähän tapellaan, siinähän päihtynyt laukkuryssä tukasta kiskoo\nnuorempata virkakumppaliaan ja siinähän — aatelkaa — aivan teidän\nedessänne, hienot neitoset, kerjäläisen likainen mekko pestään\npuhtaaksi. Ja voinpa teille vakuuttaa, että oli todellakin aika,\njolloin Runebergin Hirvenhiihtäjiä pidettiin raakana. Niin oli laita\nHirvenhiihtäjäin ensimmäisen ilmestymisen aikoina. (Vertaa A.V.\nIngmanin muistelmia Hämäläisten albumissa I.) Tämä raakana pitäminen\noli surkeata sokeutta ja on nyt, kunniaksi maallemme, jo voitettua\nkantaa. Mutta sanokaa vainenkin, mikä Hirvenhiihtäjissä on hyvää?\nEiköhän juuri sen verraton kansallinen merkitys? Mutta tämä kansallinen\nmerkitys on juuri Nummisuutareissakin.\n\nVaan ottakaamme toinen esimerkki. Nummisuutarit on raaka näytelmä. No\nniin. Viskatkaa se nurkkaan, ja ensikerran kuin yhteen tulette kainoon\nseuraanne, ottakaa ja lukekaa joku Shakespearen teoksista, esimerkiksi\nRomeo ja Julia, tuo romantisuuden iki-ihana kukkanen. Sallikaa minunkin\nkuunnella. No? Miksikäs punastutte, miksikäs jätätte pois tuon paikan?\nLukekaa kaikki tyyni! Onko mahdotonta? Vai niin. Kuulen teidän sanovan:\nRomeo ja Julia on sentään jotakin erinomaista, vaikka tämän jätämmekin\nlukematta. Aivan oikein, sitä se on, ja minä nautin siitä myös\näärettömästi, mutta, uskokaa minua, Nummisuutareissa on myöskin tuota\n\"jotakin erinomaista\", vaikka \"nämä paikat\" jättäisimmekin sikseen.\nMiksikä kammoatte Nummisuutareita?\n\nVaan ottakaamme vielä esimerkki. Ken ei tuntisi Frithiofin satua,\ntuota suurta runoelmaa, suuren Tegnerin kirjoittamaa, saman, joka on\nrunoellut \"Rippilapsen?\" Lukekaamme se! Tuhannethan ovat sitä lukeneet\nja ihailleet. Miksikäs jälleen takerrutte, lukiessanne Ingeborgin\nsilkkipeitteistä? Miksikä? Onko tuo niin hurmaavan ihanaa, vai onko\ntuossa jotain muuta, joka kielenne panee kammitsaan? Suokaa anteeksi,\njos minä sanon suoraan, että kaikki Nummisuutarien \"raakuudet\" eivät\nole rahtuakaan sen hienon, mutta sitä myrkyllisemmän, epäsiveellisyyden\nrinnalla, mistä Tegnér teille tässä julkeaa puhua.\n\nMutta onhan tuo vähän harmillista, ett'ei voi kainossa seurassa lukea\nkaikkea. Täytyy odottaa, kunnes ihan yksinään saapi \"nämä paikat\"\nlukea. Pankaa siis pois Romeot ja Juliat ja Frithiofin sadut myös!\nOttakaa Eugen Sue tai Dumas tai Victor Hugo. Ne ovat niin puhtaita,\nniin jaloja, ne eivät tunteita loukkaa, saatikka sitten turmele! Ne\novat niin jännittäviä, niin henkeviä. Niinpä sitten imekää niistä\nhenkenne voimaa, tunteitten puhtautta, kansanne rakkautta. Minä pakenen\nmyrkkyä, kultaisessakin kupissa tarjottua, ja menen kauas saloille,\nmenen Hirvenhiihtäjäin luo ja itken ja nauran heidän kanssaan, ja menen\nNummisuutarien luo ja itken ja nauran heidän kanssaan. Ja siellä on\nkaikki tuttua ja omaa: Siellä näen sun jälleen, Suomen salo,\n\n    Näen sinut ennellään, näen taas tutut lempeät kasvot,\n    joit’ olen kaivannut kuin kesä lämmintään.\n    Kaikki mä taasen nään: lukemattomat armahat muistot\n    Kuin kukat kirren alt’ elpyvät taas elohon.\n\n\n\n\n4. NUMMISUUTARIEN PALKITSEMINEN.\n\n\nCygnæuksen nerokas arvostelu kuljetti _Nummisuutarien_ mainetta kauas\nja korkealle ja avasi varmaan noille juhlallisille suutarimestareille\npääsyn sellaisiinkin piireihin, jotka tuskin olisivat aikaisemmin\nlainkaan voineet sietää moisten ihmisten läheisyyttä. Jaakko\nForsmankin kirjoittaa ylempänä mainitussa kirjeessään tästä Kiven\nkappaleesta, vaikka Cygnæuksen arvostelusta oli sillä hetkellä vasta\nensimmäinen osa neljä päivää aikaisemmin ilmestynyt: \"Minä olen siihen\n[_Nummisuutareihin_] ihastunut. Cygnæus on kirjoittanut siitä loistavan\narvostelun.\"\n\nLisäksi voidaan liioittelematta sanoa, että Cygnæuksen arvostelu,\nilmestyessään jatkuvasti ja laajuudeltaan huomiota herättävänä juuri\nkysymyksen ollessa polttavimmillaan, suuresti vaikutti siihen, että\n_Nummisuutareille_ monista juonitteluista ja hyvinkin mahtavista\nvastavoimista huolimatta myönnettiin v. 1865 suuri valtion palkinto\nkokonaisenaan. Kun Cygnæus, niinkuin ylempänä lukemistamme mietelmistä\nnäkyy, piti Kiveä sellaisena henkenä, jota tuskin tullaan unohtamaan\nsuomalaisen runouden aikakirjoissa, piti hän myös turmiollisena ja\ntuomittavana, että sellaisen hengen annettaisiin sortua aineelliseen\npuutteeseen. Sentähden toimi hän Nummisuutarien arvostelun lisäksi\ntarmokkaasti sanallaan ja kynällään suojattinsa puolesta. Ja kylläpä\ntuo köyhä nurmijärveläisen kyläräätälin poika tarvitsikin tukea, sillä\nhän joutui taistelemaan suorastaan epätoivoista taistelua Runebergia,\n_Salamiin kuninkaiden_ runoilijaa, ajan kirjallista valtiasta vastaan.\nMyöskin hänen vanha vainoojansa, professori August Ahlqvist oli\nSäkeninensä hänen kilpailijanaan.\n\nKohtalo oli nimittäin johtanut asiat siten, että silloinen rahaasiain\npäällikkö, senaattori J.V. Snellman, joka muistitietojen mukaan juuri\nNummisuutarien _ruotsinkieliseen_ alkuluonnokseen tutustuttuaan oli\ninnostunut aineellisesti tukemaan nuoren kynänkäyttäjän ponnisteluja\nja joka oli Yliopistossa ollut mukana myöntämässä kehoituspalkintoa\nKiven _Eriikalle_, oli, ensi kertaa maassamme, toimittanut senaatin\nsäästövaroista yhteensä 7500 markkaa jaettavaksi kolmena eränä maan\nkirjallisen elämän elähdyttämiseksi — ehkäpä toivoi hän nytkin tuon\nlupaavan suomalaisen kyvyn onnistuvan näiden palkintojen tavoittelussa.\n\nKeisarillinen käskykirje, joka oli allekirjoitettu 10 p. elok.\n1864, määritteli palkintokilpailun sekä kysymykseen tulevat teokset\nseuraavasti:\n\n\"Siihen katsoen, että on tarpeen jollakin sopivalla rohkaisulla\nherättää ja edistää kirjallista toimintaa maassa, olemme Me, Suomen\nSenaattimme siitä alamaisesti tekemän esityksen johdosta, nähneet\narmollisesti hyväksi sallia, että siitä rahamäärästä, joka on jäänyt\nsäästöön Senaatin viimevuotisista käyttövaroista, määrätään kolme\npalkintoa, kahdentuhannen viidensadan markan suuruisia kukin, toimeen\nvalittujen palkintotuomarien jaettaviksi asianomaisille kirjailijoille\nseuraavissa kolmessa ryhmässä edullisimman arvostelun saaneista\nruotsin-tai suomenkielisistä teoksista, jotka ovat ilmestyneet Suomessa\nvuoden 1863 kuluessa tai julkaistaan nyt kuluvan vuoden aikana ja jotka\nkatsotaan tällaisen palkinnon arvoisiksi, nimittäin:\n\n1:o Tieteellistä laatua olevat teokset, lukuunottamatta niitä,\njotka ovat liitetyt Suomen Tiedeseuran toimituksiin, ja samoin\nyliopistollisia opinnäytteitä, joita teoksia arvostelemaan mainittu\nTiedeseura ja Aleksanterin Yliopistomme asianomaiset Tiedekunnat\nvalitsevat palkintotuomarit;\n\n2:o Kaunokirjallisuuteen kuuluvat teokset, joita arvostelemaan\nFilosoofisen Tiedekunnan Historiallis-kielitieteellisen osaston sekä\nHelsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran on palkintotuomarit\nvalittava;\n\n3:o Kansantajuiset kirjoitelmat, joiden arvostelijoiksi on\nensimmäisessä ryhmässä lueteltujen oppineitten seurojen sekä\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran valittava palkintotuomarit.\"\n(Julkaistu esim. _Hufvudstadsbladetissa_, n:o 85, 12 p. huhtik. 1865.)\n\nEdellisen päivän virallisesta lehdestä ottivat Helsingin lehdet\ntorstaina 23 p. helmik. 1865 saman helmik. 16 p. päivätyn, näin\nsäädettyjä kirjallisia palkintoja koskevan kuulutuksen, joka\nsuomenkielisenä esiintyy seuraavassa muodossa (_Suometar_, n:o 45, 23\np. helmik. 1865):\n\n\n\"Sittekuin _Hänen Keisarillinen Majesteettinsa_, senvuoksi että\ntarvitaan sopivaa kehoitusta kirjallisen vaikutuksen herättämiseksi ja\nedistyttämiseksi maassa, Suomen Senaattinsa alamaisuudessa tehdystä\nesityksestä, on armossa nähnyt hyväksi sallia määrättäväksi siitä\nrahasummasta, joka Senaatin määräämysvaroista vuosilta 1863 ja 1864 on\nsäästöön jäänyt, kolme kilpapalkintoa, kukin 2500 markan suuruinen,\nannettavaksi semmoisten tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten sekä\nkansankirjain tekijöille, jotka vuosina 1863 ja 1864 ovat suomen tahi\nruotsin kielellä painosta ulostulleet ja palkintotuomareilta, jotka\nkeisarillisen Aleksanderin yliopiston tiedekunnat, Suomen tiedeseura\nja Suomalaisen Kirjallisuuden seura tulevat valitsemaan, ovat saaneet\netuisimman lauseen sekä pidetään semmoisen palkinnon ansaitsevina; —\nniin saavat allekirjoitetut, saadun velvoituksen perustuksella, täten\nkehoittaa asianomaisia kirjantekijöitä ennen tulevan maaliskuun loppua\nAleksanderin yliopiston kanseliin jättämään semmoset heidän tekemänsä\npainetut kirjat, jotka mainittuin armollisten säätämysten turvassa\nvoinevat tulla aineena-olevain kilpapalkintoin jaossa kysymykseen, ja\ntulee niiden nimensä julistamattomain tekijäin teoksia, jotka siinä\ntapauksessa, että heille kilpapalkinto ei lankeakaan, haluavat pitää\nnimensä salassa, seurata lukittu nimiseteli. Helsingissä 16 p. Helmik.\n1865.\n\n                            Gabr. Rein. A. E. Arppe. Wilh. Lagus.\"\n\n\nMääräajan umpeen kuluttua alkaa huhtikuun alkupäivinä näkyä lehdissä\nuutisia kilpailuun jätetyistä teoksista. Niinpä mainitsee _Suometar_\n80. numerossaan torstaina 6 p. huhtik. 1865 hyvän joukon tuollaisia\nteoksia, m.m. Rothstenin latinalais-suomalaisen sanakirjan, A.V.\nLindgrenin maakuntakuvauksen _Hämeenmaa_, M. Putkosen _Kristillisen\nSiveysopin_, mutta kaunokirjallisiin luettavia vain K. Collanin\n_Kalevalan_ ruotsinnoksen ja Kiven _Kullervon_ ja _Nummisuutarit_.\nSiitä syystä ilmoitetaankin — päätetyn odottaa kilpakirjoituksia\nseuraavaan lauantaihin.\n\n_Helsingfors Tidningar_, joka seuraavana päivänä julkaisee\n_Suomettaren_ uutisen palkittaviksi jätetyistä teoksista,\nilmoittaa 83. numerossaan maanantaina 10 p. huhtik. 1865\naikaisemmin mainittujen teosten lisäksi tulleen lehtori Gottlundin\nsuomennoskokoelman _Fredmannin lauluja ja loiluja_ sekä Yliopiston ja\ntieteellisten seurojen edellisenä lauantaina valinneen edustajansa\npalkintolautakuntiin, jolloin Yliopiston hist. kielitieteellistä\nosastoa joutuivat _kaunokirjallisia_ teoksia palkittaessa edustamaan\nprofessorit Cygnæus, B.O. Lille ja Z. Topelius sekä tri O. Toppelius ja\nmaisteri J. Krohn. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka oli määrä\nvalita toiset viisi palkintotuomaria, toimitti välikokouksessaan 12 p.\nhuhtik. tämän vaalin, jolloin äänestyksen nojalla seuran edustajiksi\ntulivat professori Georg Z. Forsman sekä maisterit A. Törneroos, Kaarlo\nBergbom, J.O. Forsman ja J.W. Calamnius: tämä viimeksimainittu voitti\narvassa senaattori J.V. Snellmanin, joka oli saanut yhtä monta ääntä\n(Suomi, II, 5, s. 282).\n\n_Suometar_ sisältää 83. numerossaan maanantaina 10 p. huhtik. edellisen\nlisäksi sen ainakin nykyaikaista lukijaa hämmästyttävän tiedon, että\nlauantain kokouksessa olivat eräät vastavalitut palkintotuomarit\nomasta puolestaan ilmoittaneet kymmenen uutta kirjaa palkittaviksi,\n\"paitse mitä jo oli tullut tekijöiltä\": virallisessa kuulutuksessahan\noli selvästi kehoitettu \"kirjantekijöitä\" ennen maaliskuun loppua\n\"Aleksanterin yliopiston kanseliin jättämään\" tekemänsä painetut\nkirjat; sama määräpaikka ja -aika koski tietysti myös painamattomien\nkäsikirjoitusten lähettäjiä, jotka saattoivat pysyä tuntemattominakin.\nTällä tavalla, ja määräaikaa yli ilmoitetun tuntuvasti pitentämällä,\nhuomattiin saapuneita ja ilmoitettuja teoksia lopullisesti\nluokiteltaessa kaunokirjallisiin tulleen Collanin ja Kiven teosten\nlisäksi m.m. A. Oksasen _Säkeniä_ (1. sikermä ilmestynyt v. 1860 ja\nsen uusi lisätty painos v. 1863) J.L. Runebergin _Kungarne på Salamis_\n(ilmestynyt v. 1863), J.J. Wecksellin _Daniel Hjort_ (valmistunut\nkeväällä v. 1862, esitetty syksyllä samana vuonna, ilmestynyt painosta\nv:n 1863 lopulla).\n\nEsittäessään äskenmainitussa 83. numerossaan palkittaviksi\nilmoitettujen kirjojen luettelon liittää _Suometar_ siihen seuraavat\nmietteet, joissa heti paikalla pidetään luonnollisena, ettei sellainen\nvanhempi, ylivoimaisesti muiden yläpuolelle kohoava runoilija kuin\nRuneberg saattaisi tulla tämäntapaisia kehoituspalkintoja jaettaessa\nkysymykseen:\n\n\"Kun palkittaviksi annettujen kirjojen joukossa ei ole missään luokassa\nmonta, jotka ansaitsisivat saada Senaatin määräämät palkinnot, kukin\ntekevä 2,400 markkaa, kokonaisena, päätettiin ehdottaa ne jaettaviksi\nuseampiin pienempiin osiin, joten myös voitaisiin ehdottaa useampia\nkirjoja jokaisesta luokasta palkinnon saamiseksi. Ymmärtävä lukija\nhuomaa tämän päätöksen perustauvan todellisiin syihin, niinkuin myös\nettä jokaisessa luokassa löytyy kirjoja, jotka juuri eivät voi tulla\nkysymykseen palkintoja antaessa. Nämät palkinnot ovat myös aiotut\n_kehoitukseksi_, josta syystä vanhempia kirjoittajia, niinkuin esm.\n_Runeberg’iä_, jonka ansiot ovat yli kaiken kiitoksen, ei pitäisi\nlukuun otettaman. Niin ja näin on, miten sanomalehtiäkään voidaan\npalkintokirjain joukkoon lukea. Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, ettei\n_Suomessa_ voitaisi palkita sanomalehtiäkin, erinomattainkin kuin\nmonelle kirjoittajalle niistä ei ole tänä aikana tuskin suolaa ruokaan.\"\n\nNämä mietteet antoivat seuraavan päivän _Helsingfors Dagbladille_\n(n:o 84, tiistaina 11 p. huhtik. 1865) aiheen puolestaan varustaa\npalkittaviksi jätettyjen teosten luettelonsa seuraavalla huomautuksella:\n\n\"_Kirjalliset palkinnot_ eli yhä paranemistaan paranee. Suomettaren\nmukaan lienee nyt kysymys hallituksen puoleen kääntymisestä ja luvan\npyytämisestä näiden palkintojen jakamiseksi useihin pienempiin,\nniin että useammat kirjailijat voisivat saada oman pikku roponsa\nkestityksestä! Kilpailussa huomioonotettaviksi valikoidut teokset ovat\nmuutoin seuraavat...\"\n\nTähän urahtaa _Suometar_ seuraavana päivänä (n:o 85, keskiviikkona 12\np. huhtik.):\n\n\"_Dagblad horisee_. Jokohan? Totta! Palkittaviksi ilmoitetut kirjat\neivät ole jaetut, niinkuin Dbld eilesessä n:ssansa sanoo, sillä tavalla\nettä jokainen niistä tulisi kysymykseen palkintoja antaessa. Tämän jaon\ntekevät arvattavasti vasta palkinto tuomarit, jos niin hyväksi näkevät.\nOsaako Dbld lukea sisältä?\"\n\nSamaisena keskiviikkona alkoi _Hufvudstadsbladetissa_ kirjoitus, joka\njatkui vielä seuraavan päivän numerossa (n:ot 85 ja 86, 12 ja 13 p.\nhuhtik. 1865) ja jossa voimakkaasti, mitään nimiä mainitsematta,\najettiin _Suometarta_ vastaan Runebergin ehdokkuutta, vastustettiin\npalkintosummien pirstomista liian pieniin osiin, epäiltiin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran puolueettomuutta ja kykyä ruotsinkielisten\nteosten arvostelussa, j.n.e. Kirjoitus, jonka otsakkeena on Några\nfrågor angående de litterära premierna (Muutamia kysymyksiä\nkirjallisten palkintojen johdosta), esittää aluksi ylempänä jäljennetyn\nkeisarillisen käskykirjeen sisällön ja jatkaa sitten:\n\n\n\"Hallituksen kirjelmän sanamuodon ja siitä tähän asti kuulemiemme\nerilaisten tulkintojen johdosta rohkenemme tässä esittää vain muutamia\nmonista mieleemme johtuneista kysymyksistä.\n\nKun on sanottu, että annettaviksi määrättyjen palkintojen tarkoituksena\non \"sopivalla rohkaisulla herättää ja edistää kirjallista toimintaa\nmaassa\" -— kuinka on sana \"rohkaisu\" tässä kohdin käsitettävä? Onko\nse niin ymmärrettävä, niinkuin monet näyttävät tehneenkin, että\npalkinnot on annettava ainoastaan niin sanoaksemme tekeilläoleville\nkirjailijoille, t.s. sellaisille nuorille miehille, jotka julkaisemalla\njonkin teoksen ovat herättäneet hyviä toiveita vastaisesta\nhedelmällisestä kirjailijatoiminnasta ja joita on siihen rohkaistava?\n— Vaiko onko se käsitettävä siten, että paras rohkaisu kirjallisen\ntoiminnan herättämiseksi ja edistämiseksi on kunnian ja palkintojen\nantaminen sellaisille kirjallisille tuotteille, joilla on pysyvää\narvoa, jotka ovat korkeamman neron vaikutuksen, syvällisen tutkimuksen\ntai uhrautuvan vaivannäön hedelmiä ja kunniaksi maalleen ja sen\nkirjallisuudelle?\n\nAnnettaviksi määrättyjen palkintojen meidän oloihimme nähden varsin\nsuuri rahamäärä tekee jokseenkin itsestään selväksi, että asia on\nkäsitettävä jälkimmäisellä tavalla. Ja ellei sitä käsitetä näin, niin\nkuka kykenee vetämään rajan, kenen teokset voivat tulla kysymykseen,\nkenen eivät. Kukapa muu kuin kaikkein hillittömin mielivalta? Jos\nkerran ruvetaan kilpailevain riveistä ylhäältä lähtien poistamaan\nniitä, jotka ovat \"liian vanhoja\" tai \"liian huomattuja\", mihin lopuksi\npysähdytään? Kenties ei ennen kuin vasta-alkajain kaikkein alimpiin\nriveihin?\n\nJa jos kilpailun ulkopuolelle jätettäisiin joku sen vuoksi,\nettä hänen kirjailijamaineensa on jo liian vakiintunut ja liian\nsuuri, niin eikö siten sanottaisi asianomaisille kirjailijoille:\nkirjoittakaa, kirjoittakaa kaikin mokomin, mutta varokaa hankkimasta\nitsellenne kuuluisaa nimeä tai mainetta, jos teidän mieli päästä\nnauttimaan tällaista kunnianosoitusta ja palkintoa? Jos tällä tavalla\nrohkaistaisiin ja herätettäisiin ja edistettäisiin kirjallista\ntoimintaa — niin voisikohan sitä tapaa hevin sanoa parhaaksi?\n\nEiköhän sitäpaitsi keisarillisen kirjeen sanamuoto, jonka mukaan\npalkinnot on jaettava noiden kolmen ryhmän \"edullisimman arvostelun\nsaaneille ruotsin- ja suomenkielisille teoksille, jotka ovat\nilmestyneet Suomessa vuoden 1863 kuluessa tai julkaistaan nyt kuluvan\nvuoden aikana ja joita katsotaan tällaisen palkinnon arvoisiksi\", tehne\naivan epäilemättömäksi, ettei voi tulla kysymykseen minkäänlainen\ntoisen tai toisen henkilön jättäminen kilpailun ulkopuolelle? Eikö\nole selvää, että sen on saava noiden kolmen ryhmän piiristä paras\nteos, mikä on ilmestynyt näinä kahtena vuotena (jos sitä pidetään näin\nsuuren palkinnon arvoisena), olkoonpa sen tekijä kuka tahansa? Eikö ole\nselvää, että teosta on palkittava eikä kirjailijaa, ja etteivät tämän\nmuut ansiot saa tulla lainkaan kysymykseen?\n\nJatkamme kysymyksiämme.\n\nNiiden tieteellisten teosten joukosta, joista voidaan antaa palkinto,\novat ratkaisevasti erotetut sellaiset, jotka ovat olleet liitetyt\nTiedeseuran toimituksiin, samoin kuin yliopistolliset opinnäytteet.\nYliopistollisten opinnäytteiden erottaminen joukosta tuntuu meistä\naivan luonnolliselta ja oikeudenmukaiselta syystä että nämä teokset\novat lähinnä aineellisten etujen eikä puhtaasti tieteellisen\nharrastuksen synnyttämiä ja kun ne useimmiten palkitsee jo se oppiarvo\ntai virka, joka on ollut niiden nojalla hankittavissa; mutta miksi\novat ne teokset, jotka sisältyvät Tiedeseuran toimituksiin, luetut\npoikkeuksiksi? Kun sen lisäksi on kilpailusta suljettu kaikki vieraalla\nkielellä ja vieraassa maassa julkaistut teokset, niin mitä jää\njäljelle oman maan synnyttämää tieteellistä kirjallisuutta? Ovatkohan\nTiedeseuran toimituksiin kirjoittaneet aikaisemmin saaneet siksi\nrunsaita palkkioita niihin sisältyvistä teoksistaan, että kaikkea muuta\npalkitsemista pidetään tarpeettomana? Mikäli tiedämme, ei seura maksa\ntekijänpalkkioita lainkaan. Ja eikö näissä toimituksissa ole varsin\nusein ollut teoksia, jotka tuottavat todellista kunniaa tieteelle? Ja\nkuinka usein julkaistaan meidän maassamme eri kirjoina tieteellisiä\nteoksia, joista voi antaa saman mainesanan? Eikö valittujen\npalkintotuomarien arvosteltaviksi joutuvien tieteellisten teosten\nluettelo vastaa parhaiten tähän viimeiseen kysymykseen?\n\nMitä tulee kaunokirjallisten teosten arvostelemiseen, niin voineekohan\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura nykyisen kokoonpanonsa pohjalla\nesiintyä minkäänlaisin senkaltaisin vaatimuksin, että sitä olisi\npidettävä pätevänä ja jäävittömänä kirjallisena areopagina, kun on\narvosteltava ei vain suomen-, vaan myös ruotsinkielisiä teoksia?\n\nEiköhän ole pidettävä epäkohtana, että palkinto parhaasta\nkansantajuisesta kirjoitelmasta on määrätty yhtä suureksi kuin\nparhaasta tieteellisestä tai kaunokirjallisesta teoksesta? Jos kerran\njoku kansantajuinen kirjoitelma on siksi arvokas, että se voidaan\nrinnastaa runouden parhaisiin luomiin tai tieteellisen tutkimuksen\nvaivaloisimpiin tuotteisiin, niin eikö yleensä voine otaksua, että se\nlaajan leviämisensä ja hyvän menekkinsä avulla runsaasti itse palkitsee\nitsensä rahallisesti?\n\nEllei noiden kolmen ryhmän kirjoitelmista yhtäkään teosta, kuten k.\nkirjelmä edellyttää, \"katsottaisi tällaisen palkinnon arvoiseksi\",\njääkö silloin jaettavaksi määrätty palkintorahamäärä käyttämättä\nvai voidaanko se jakaa pienin erin useampien vähemmän ansiokkaiden\nteosten kesken? Ehkä hallitus suostuu tällaiseen jakoon, mutta\neiköhän silloin ole katsottava näiden palkintojen alkuperäisen\ntarkoituksen, joka kai lienee ollut se, että olisi kunnollisesti\npalkittava todella huomattavaa kirjailijatoimintaa ja siten sellaiseen\ntoimintaan rohkaistava, jääneen saavuttamatta? Ja eikö voida pitää\npalkintorahamääriä itse asiassa hukkaan men-_ neinä, jos ne pirstotaan,\njoku satanen sinne, toinen mokoma tänne?\n\nJa lopuksi, jottemme väsyttäisi sen enemmin kysymyksin, totenako vai\nleikkinä on pidettävä, kun palkintotuomarien arvosteltaviksi joutuvien\nkansantajuisten kirjoitelmain ryhmään näkyy otetun kaksi lehteäkin\n(Maiden ja Merien Takaa sekä Österbotten)? Meillä ei ole suinkaan\nsyytä eikä halua alentaa sanomalehtikirjallisuuden arvoa ja vielä\nvähemmän olemme tietämättömiä siitä suuresta työmäärästä, jota voidaan\nuhrata sanomalehteen, mutta eiköhän sentään \"teos\"-sana kirjallisessa\nmielessä etääntyne hyvinkin kauas sanomalehdestä? Eikö jokainen lehti,\nolivatpa sen tarkoitusperät miten yleviä tahansa, ole pohjimmaltaan\nliikeyritys, (nuo kaksi mainittua lehteä, olkoon se niiden kunniaksi\nsanottu, eivät ole vähin liikemiesmäisesti toimitettuja lehtiä\nmaassamme), ja lieneeköhän palkintojen tarkoituksena liikeyritysten\ntukeminen? Eiköhän sen kirjallisen työn rohkaiseminen, jota tehdään\nyksinomaan innoituksesta tai puhtaasta asianharrastuksesta, johon ei\nole sekoittunut minkäänlaisia taloudellisia laskelmia?\"\n\n\nRunebergia puolustavan _Hufvudstadsbladetin_ avuksi riensi,\nsamana päivänä kuin sen artikkelin toinen osa ilmestyi, eräs\npalkintotuomareiksi määrätyistä, prof. Z. Topelius, joka salanimeä\n_Undecumque_ käyttäen vanhassa tehdessään _Helsingfors Tidningarissa_,\nsen 86. numerossa torstaina 13 p. huhtik. 1865, hyvin ponnekkaasti,\nmutta niinikään mitään nimiä mainitsematta, edusti sitä Runebergiin\ntähtäävää katsantokantaa, että kysymys on \"asiasta eikä henkilöstä,\nkirjallisuudesta eikä kirjailijoista, parhaasta kirjasta eikä siitä tai\ntästä tekijästä\". Topeliuksen taitava kirjoitus kuului:\n\n\n\"Senaatin myöntämien 2,500 markan suuruisten kirjallisten palkintojen\njakaminen useihin vähäisiin määriin olisi suuren asian tuhlaamista\nvähäpätöisyyksiin. Kirjalliset palkinnot tietävät sitä, että\nvaltio katsoo hyvän, kirjallisuuden yhteiskunnalliseksi asiaksi ja\nkirjallisen toiminnan kansalaisansioksi. Sen tehokkaampaa rohkaisua ei\nhallitus voi näyttää maansa kirjallisuudelle. Ja siitä johtuu, että\nhuomionosoituksen tulee yksinomaan, jakamattomana ja ehdottomasti,\ntulla etevinten teosten osaksi.\n\nKirjalliset palkinnot eivät ole armolahjoja, jotka muruina heitetään\nvaltion runsaalta pöydältä niistä kilpaileville nälkäisille\nkirjailijoille. Jos nämä haluavat alentua sellaiseen, käyttäkööt muita\nteitä. Kirjalliset palkinnot ovat kunnianosoituksia, eikä isänmaan\nkunnioitusta haeta, se ansaitaan. Mutta mihin kilpajuoksu johtaa,\nsen osoittaa muun muassa sekin seikka, että muuan kirjanpainaja on\nilmoittautunut halukkaaksi palkinnonsaajaksi sen perusteella, että hän\non painanut kaksi painosta Zweygbergkin aritmetiikan käännöstä.\n\nKaikki, mikä on uutta, saa valmistautua kohtaamaan selvittämättömiä\nkäsitteitä. Ei ole siksi ihmeteltävä, että kilpailuun ilmoitetut\nkirjoitelmat ovat arvoltaan hyvin erilaisia. Mutta tämä asianlaita\nei kelpaa syyksi, miksi koko tarkoitus olisi tehtävä tyhjäksi\npahoittelemalla palkinnot pikku erin niin monille kuin suinkin. Se ei\nedes kelpaa syyksi jakaa palkintoa, ellei yhdellä tai useammallakaan\nnoista kolmesta ryhmästä olisi nykyään tarjota mitan täyttävää teosta.\n\nOn kysymys asiasta eikä henkilöstä, kirjallisuudesta eikä\nkirjailijoista, parhaasta kirjasta eikä siitä tai tästä tekijästä.\nMikäli luovutaan tästä ainoasta kiinteästä periaatteesta, joudutaan\nhenkilökohtaisten näkökohtien alueelle, ja missä on raja?\n\nKirjalliset palkinnot ovat nyt kokeilua. Toivokaamme, että se tuottaa\nhyvän hedelmän, että hallitus vastakin pitää niitä suurenmoisten\nkansanvalistussuunnitelmiensa hyödyllisenä täydennyksenä.\n\nEi sovi ihmetellä, että tällainen ensi yritys kärsii haitoista, jotka\ntulevaisuudessa helposti voidaan, poistaa. Arvosteleminen on nyt niin\nmonimutkaista, että sitä on verrattu Tringmanin testamenttiin. Toisen\nkerran lienee yksinkertaisinta ja oikeinta, että Suomen Tiedeseura\nyksinään arvostelee kaikkia tieteellisiä teoksia kutsuen avukseen\nsopiviksi katsomiaan asiantuntijoita kun taas kaunokirjallisuuden ja\nkansantajuisten kirjoitelmien arvostelijoina on kummallakin kolme\nhallituksen valitsemaa jäävitöntä palkintotuomaria.\n\nLienee turhaa huomauttaa näiden palkintojen suuresta merkityksestä,\nkun ne oikein arvostellaan, oikein jaetaan, oikein vastaanotetaan,\npuolueettomasti, kateudetta. Tässä maassa ei kirjallisuudella ole sijaa\narvojärjestyksessä, ei ansioita virka-alalla (paitsi yliopistossa,\nkoulussa ja kirkossa), ei varmaa elämänuraa, useinkaan ei yleisöä,\nvielä useammin ei leipää. Kirjallisuus on ollut Suomessa sivuseikka,\njohon on antauduttu joutohetkinä ja joka on taas heitetty syrjään, kun\npäivän velvollisuudet tai huolet vaativat oikeuttaan. Ja kuitenkin\non kai tätä leivätöntä, tätä syrjäytettyä, tätä satoja vaikeuksia\nvastaan taistelevaa kirjallisuutta pidettävä täällä niinkuin\nkaikkialla muuallakin maan sivistyksen kukkana ja hedelmänä, sen\nkulttuurihistoriallisen edistyksen mittana, sen älyllisen, esteettisen\nja siveellisen kehityksen tehoisana käyttövoimana. On katsottava\nolleen entisajan suurimpia puutteita tämän valtavan kulttuuriaineksen\nsuojatta, hoidotta ja rohkaisutta jättäminen pelkästään ehkäisevien\nlakien aitaamaksi, samoin kuin nykyisen hallituksen jokainen\ntämänsuuntainen edistävä toimenpide tultaneen kerran lukemaan sen\nkunniakkaimpiin muistoihin. Kirjallisuus, niinkuin taidekin, on arka\nkasvi, kaikille tuulenpuuskille herkkä, herkkä varsinkin sen kansan\narvonannolle tai halveksunnalle, jonka maaperään se on juurtunut ja\njosta se imee ravintonsa. Kaikkinainen tunnustus sentähden varmasti\nelähdyttää ja kaikkinainen vähäksyminen ehkäisee sen kasvua. Ja\nkuta kehittymättömämpi on jonkin maan kirjallisuus, sitä enemmän se\ntarvitsee yleisen mielipiteen tukea. Mutta tämä puolestaan saa usein\nesikuvansa yhteiskunnan huipuilta. Jos siis hallitus tahtoo omaksua\nerääksi kauneimmaksi etuoikeudekseen kansanvalistuksen etunenässä\nkäymisen, tulee sen osaksi myöskin se kunnia, että se saa olla\nmuiden edelläkävijänä näkyvin todistein tunnustamalla kirjallisuuden\nyhteiskunnalliseksi ansioksi. Tämä tunnustus kohottaa, se elähdyttää,\nse kylvää hedelmällisiä siemeniä. Se on suurella korolla lainattua\npääomaa, sillä sen hedelmänä on sivistys ja sen näköalana elämää ja\nedistystä uhkuva tulevaisuus. Undecumque.\"\n\n\n_Nummisuutareja_ tutkiessaan ja sen syvää nerollisuutta muillekin\nselittäessään oli Fredrik Cygnæus, jolle Aleksis Kiven taloudellinen\nhätä oli liiankin tuttu, tullut vakuutetuksi siitä, että kansakunnan\nvelvollisuus oli estää sellaisen kirjailijan sortuminen puutteeseen\nja siitä johtuva hänen lahjojensa hukkaantuminen. Niinpä kun tuli\nkysymys tästä ajan oloihin katsoen harvinaisen suuresta ja samalla\nlaatuaan ensimmäisestä valtion palkinnosta, kypsyi ilmeisesti\nCygnæuksessa kypsymistään se ajatus, että tässä oli nyt sopiva\ntilaisuus koettaa pelastaa Kiveä aineellisesta ahdingosta ja samalla\nantaa hänelle parasta mahdollista kehoitusta ja rohkaisua. Kun nyt\nyleensä ruotsinkielisissä piireissä Runeberg nostettiin musertavaksi\nvastapainoksi Kivelle, ei Cygnæus puolestaan voinut siihen käsitykseen\nyhtyä, koska Kiven kaltaisen luonnonneron pelastaminen oli hänen\nnähdäkseen kansakunnalle edullisempaa kuin pienen lisän hankkiminen\nRunebergin jo ennestäänkin ylivoimaiseen maineeseen ja palkintosumman\nantaminen kirjailijalle — tosin tautivuoteessa viruvalle, halvauksen\nsatuttamalle — jolle se sentään merkitsi niin tavattoman vähän\nnuorempaan suomalaiseen kilpailijaan verrattuna.\n\nKun nyt yleisen mielipiteen ja palkintotuomarien muokkaaminen\nRunebergille edulliseen suuntaan tuntui käyvän näin voimaperäisesti\nja kun oli pelättävissä, että Kiven esillesaaminen yhä vaikeutuisi,\nellei hänenkin puolestaan jotakin julkisuudessa lausuttaisi, katsoi\nCygnæus hetken tulleen iskeä sekä Hufvudstadsbladetin aikaisempaan\nettä Topeliuksen kirjoitukseen. Häneltä meni 3—4 päivää vastineensa\nsepittämiseen, mutta niinpä siitä tulikin sitten pieni mestariteos,\ntoisin paikoin pureva, toisin lennokkaan kaunopuheinen. Se ilmestyi\nHufvudstadsbladetissa, sen 88. numerossa, tiistaina 18 p. huhtik. 1865,\nja oli toimitus varustanut sen seuraavalla esittelyllä:\n\n\"Me otamme mielellämme lehteen seuraavan meille suosiollisesti\nlähetetyn, helposti tunnettavasta kädestä lähteneen kirjoitelman,\nvaikka itse puolestamme emme, voi olla yhtymättä pääasiallisesti herra\nUndecumquen lausumiin mielipiteisiin, joita vastaan tämä kirjoitus on\ntähdätty.\"\n\nCygnæuksen kirjoitus kuului seuraavasti:\n\n\n\"_YKSI VIRHE, YKSI VIRHE VAIN_!\"\n\nEdestään säästänyt löytää. Maan hallitus ei ole tähän asti katsonut\nolevan aihetta kirjallisia palkintoja jakamalla ilmaista harrastustaan\nkotimaiseen kirjalliseen tuotantoon, vaikka hallitus on viime aikoina\nvarsin usein painatusavustuksia y.m.s. myöntämällä sangen tehokkaasti\nedistänyt tieteitten menestymistä. Tällaisia avustuksia pidettäneen\nmeillä jo peräti jokapäiväisenä ja itsestään selvänä asiana. Muulla\ntavoin tuskin voitaneen selittää sitä, etteivät tekijät itse, joille\nniitä on suotu, tai kukaan toinenkaan ole pitänyt tällaisten tosiasiain\nmainitsemista vaivanarvoisena, vielä vähemmän on katsottu olleen syytä\ntuhlata niihin kiitollisen tunnustuksen sanaa. Hallitus on sitäpaitsi\njäänyt kokonaan vaille neuvoja ja oikaisuja niiden taholta, jotka\npaljon paremmin kuin se itse pystyvät arvostelemaan, kuinka sen olisi\nkokemattomana tullut tietään nuhteettomasti käydä.\n\nAivan toisin on, joka suhteessa, kirjallisten palkintojen laita. Niillä\nei ole vain uutuuden yleistä viehätystä, vaan uutisten erikoisviehätys;\nne tavataankin siksi sanomalehdissä niiden palstojen tervetulleina\njokapäiväisvieraina. Ne tekee kaksinverroin tervetulleiksi tälle\nalueelle se seikka, että niiden antamistapaa koskevat määräykset\ntarjoavat aihetta monenmoisiin arveluihin ja loputtomiin kysymyksiin.\n\nHedelmöittävän kykynsä ovat siis nämä palkinnot tuoneet jo ennakolta\nilmi synnyttämällä monilla tahoin palkinnonarvoisia tyyliharjoitelmia.\nLoistavimpia tämäntapaisia harjoitelmia, jotka ovat näihin asti nähneet\npäivänvalon, ovat kiistämättä herra Undecumquen kaleidoskooppimaiset\ntaidonnäytteet H. Tidningar’in viime torstainumerossa. Mehän tiedämme\nkaikki, että tätä kirjailijaa ei voita kukaan korulauseiden sirossa\nkäyttelemisessä. Mutta niin vaatimattomalta kuin hän tuntuukin, ei\nherra U. kuitenkaan joskus malta kieltää itseltään oman itsensäkin\nylittämisen iloa. Tällaisen ylimielisyyden puuska on ohjannut hänen\nkynäänsä, kun hän, milloin tuulenhenkäyksenä, milloin myrsky vihurina,\non koettanut nostaa sinistä utua yleisön silmiin sekoittaakseen\nsiltä käsityksen sen \"rohkaisun\" varsinaisesta tarkoituksesta, johon\nkirjalliset palkinnot tähtäävät. Herra U. on tällöin niin innoissaan,\nettä kirjanpainaja F-s-raukkakin kelpaa hänelle liittolaiseksi. Hän ei\njätä ottamatta kiitollisin mielin todisteluittensa heikkojen kohtien\ntueksi sitä vahvistusta, mitä mahdollisesti on saatavissa Zweygbergkin\naritmetiikan käännöksestä.\n\nKun lauseet saavat kupperehtia ilmoille aivan omin päin ja toisistaan\nriippumattomina, sattuu helposti, että jälkimmäinen heittää edellisen\nnurinniskoin. Herra Undecumquen loistonäyte vahvistaa tämän sanan\nsattuvammin kuin hänen onnistuu todistaa oikeiksi niitä mielipiteitä,\njoihin todistelu pääasiallisesti tähdännee. Seuratkoon se, joka jaksaa,\nnäitä _associatio idearumin_ sokkeloita, kun siitä kokemuksesta,\nettä \"kirjallisuudella ei ole tässä maassa varmaa elämänuraa,\nuseinkaan ei yleisöä, vielä useammin ei leipää\", ponnahdetaan\nsellaiseen lopputulokseen, ettei kirj. palkintoja ole jaettava edes\npalkintotuomarien suunnitteleman ehdotuksen mukaisesti, nim. yhdeksi\nisommaksi 1500 markan suuruiseksi ja yhdeksi pienemmäksi, arvoltaan\n1000 samaa rahalajia. Ja yhä parempaa! Meikäläisten kirjailijain\ntoisinaan epätoivoista asemaa ajatellessa lienee herra U:ssa\nvahvistunut se vakaumus, minkä hän totisin ilmein, jotka eivät olisi\nniinkään huonosti sopineet vaikka itse Aristarkukselle, lausuu julki:\n\"se ei edes kelpaa syyksi jakaa palkintoa, ellei yhdellä tai useammalla\n(kenties siis ei yhdelläkään?) noista kolmesta ryhmästä olisi nykyään\ntarjota mitan täyttävää teosta.\" Näkyy, että korulauseiden vallan\nväärinkäyttö tarpeettomiin tarkoituksiin täten panee mitä tarmokkaimman\nvastalauseensa sitä vallan väärinkäyttöä vastaan, jota luonnehtivat\nsanat: _divide ac impera_! Olisi kuitenkin varsin ikävää, jos herra\nU:n onnistuisi uskotella sekä vallassaolijoille että muille, että\nkirjalliset palkinnot määrätyissä tapauksissa vastaavat parhaiten\ntarkoitustaan, ellei niitä lainkaan jaeta. Tämäntapaista kielteistä\nkirjallisen tuotannon rohkaisua on meidän maamme saanut nauttia jo\nkyllin kauan, jottei täällä mielenkiinnolla, joka ei ole pelkkää\nuteliaisuutta, nähtäisi tässäkin suhteessa ryhdyttävän myönteisempiin\ntoimenpiteisiin kirjallisten palkintojen muodossa. Tuskinpa se\ntapa, jolla taru kertoo Tantaluksen janoa sammutetun, houkutellee\nvähemmänkään inhimillisiä ihmisiä kuin herra U:ta esimerkkiä\nnoudattamaan. Ja jos mahdollista vieläkin epäkäytännöllisempää olisi\nkieltää pirstomasta annettaviksi määrättyjen palkintojen rahamäärää.\nTämä koskee varsinkin kansantajuisten kirjoitelmani palkintoa, joka,\nniinkuin Hufvudstadsbladet on syystä jo aikaisemmin huomauttanut, on\npantu liian runsaaksi verrattuna molempien muiden ryhmien palkintoihin.\nKaikeksi onnettomuudeksi sitäpaitsi ei maamme ehdottomasti etevintä\nkansantajuisten kirjoitelmani sepittäjää, And. Svedbergiä, voida\nehkä ottaa muodollisista syistä lukuun, eivätkä Aleksis Stenvallin\nmerkilliset Nummisuutarit, kenties lähinnä sen nimen vuoksi, joka\nkirjalla sattuu olemaan, voine saada sijaansa sillä alueella, missä\nsillä on oma verraton paikkansa suomalaisessa kirjallisuudessa.\n\nHerra Undecumquen korulauseet ovat tosin kyllin häikäiseviä, jotta\nniissä olisi jo sellaisinaan tarkoitusperää aivan riittämiin.\nMutta todennäköisesti on niillä joku muukin määrä kuin sen\nopetuksen antaminen, että kotimaista kirjallisuuttamme ehkä\nparhaiten rohkaistaisiin, ellei kirjallisia palkintoja lainkaan\nannettaisi ja ettei niitä millään muotoa saisi pirstoa. Luulin\ntodella olleen jonkinlaista, syytä otaksua, ettei herra Undecumquen\ntoimintasuunnitelma sentään rajoittuisi pelkästään tuollaiseen\nkielteiseen eleeseen. Mutta luettuani nuo komeat antiteesit: \"on\nkysymys asiasta eikä henkilöistä\" j.n.e., en enää tiedä mitä asiasta\najatella, vaikka olenkin jotensakin varma, ettei näin peräti hieno\nabstraktio kuin, tämä, joka jyrkästi silpaisee keskuudessamme elävän\nkirjailijan irti omasta kirjastaan, onnistu herra Undecumquelta yhtään\nparemmin kuin meiltä muilta.\n\nOlipa nyt asianlaita miten tahansa, en ikinä saisi ryhdytyksi niin\nvastenmieliseen työhön kuin kiistelemään herra Undecumquen kanssa\nnäistä tai samantapaisista jonninjoutavuuksista. \"Yksi virhe, yksi\nvirhe vain!\" se se on, niinkuin näitten rivien otsakekin jo ilmoittaa,\nvoittanut kaiken epäröintiin. Herra Undecumquen aivan määrättömän\nliioiteltu käsitys kirjallisten palkintojen merkityksestä on pontevasti\ntorjuttava.\n\nKirjallisten, palkintojen rahamäärän suunnattomasta suuruudesta\nhurmaantuneena herra U. huudahtaa pateettisesti: \"Kirjalliset\npalkinnot tietävät sitä, että valtio katsoo hyvän kirjallisuuden\nyhteiskunnalliseksi asiaksi. — Sen tehokkaampaa rohkaisua ei hallitus\nvoi näyttää (Sana \"näyttää\" on erikoisen taitavasti valittu, ja sitä\non luultavasti käytetty valmistamaan meitä siihen, ettei palkintoja\nehkä ollenkaan anneta. \"Katsele, älä koske\", niinhän sanotaan kilteille\nlapsille.) maansa kirjallisuudelle.\" Jos hallituksen silmät sattumalta\nosuisivat näkemään tämän korkealentoisen huudahduksen, olisi sillä\nkai kyllin syytä yhtyä siihen naiiviin sanaan, mihin muuan toinen\nhallitsija, jolla myös oli jonkin verran sananvaltaa tässä maassa,\npurki hämmästyksensä: Potz Donnerwetter, haben wir alles dies gethan!\n\nJos kaikesta, mitä tarvitaan ei vain rohkaisun _näyttämiseen_, vaan\nsen todelliseen antamiseen maamme kirjallisuudelle, olisi päästy\nsillä, että jokunen yksityinen kirjallinen ansio olisi saanut osakseen\npoikkeuksellisen tunnustuksen ja palkitsemisen hallituksen taholta,\nvoisi olla kai puhe aivan toisenlaisista ja paljon huomattavammista\nrohkaisuista kuin kirjalliset palkinnot. Johtamalla ajatukset herra\nUndecumqueen itseensä voitaisiin paljoa helpommin kuin monilla muilla\nkeinoin todistaa tämän mietelmän totuus. Mutta tällaista todistelua\npäähän saakka seuraamasta ei minua pidätä vain hienotunteisen\nvaatimattomuuden loukkaamisen pelko. Pysähdyn puolitiehen siitä syystä,\nettei mikään voi horjuttaa vakaumustani, että sellainen palkinto, joka\nkruunaa ennestään yleisesti tunnustetun ja arvossapidetyn kirjallisen\nansion, ei ole sitä rohkaisua, jota varsinkin niin ihmisten kuin\nvarojen puutteessa elävän maan kirjallisuus _etupäässä_ kaipaa.\nTällainen kirjallisuuden vielä elossaolevien ruhtinaiden kruunaaminen\nhallituksen taholta lienee kiistämättä yhtä suureksi kunniaksi\nkruunaajille kuin kruunatuille. Moiset juhlamenot ovat kuitenkin\nvain suurten keskeisiä asioita, joista pienet varsin vähän hyötyvät.\nKahdeksannentoista vuosisadan teräväpäisimmän neron säkeessä:\n\n    \"Quand Auguste avait bû, la Pologne était ivre\"\n    (\"Augustin juotua oli Puola humalassa.\")\n\nei ollut totuutta kuin siteiksi. Mutta vielä vähemmän totuudenmukainen\non väite, että nuoremman polven kirjailijat näkisivät vähemmän nälkää,\nheitä palelisi vähemmän ja ennen kaikkea he kirjoittaisivat paremmin,\nkunhan heille olisi hätäavuksi viskattu tieto, että yksi tai kaksi\nkirjallisuuden kunniavanhusta on pistänyt taskuunsa palkinnon, jonka\nihanteellinen arvo tuo näille herroille vain vähäisen vaivan lisän\nsiihen kunniaan, mitä he ovat aikaisemmin niin runsaasti niittäneet\nja joka ei aineellisesti paina suuriakaan enemmän kuin heidän\nkunniansakaan vaakakupissa.\n\nJa samalla kuin nämä kirjallisuuden korkeitten huippujen ruhtinaat\n\"haukotellen, kylmästi\" viskaavat ohuesti kullatun uuden laakerinsa\nentisten kasaan, jolla he jo lepäävät, katsahtaa nuorempi polvi, joka\nparastaikaa raivaa itselleen sijaa, missä taistella oma \"Kampf der\nAnerkennung'insa\", alakuloisena, ehkäpä vihlovasti kadehtienkin tuonne\nkorkeuksiin, missä ne, joilla on paljon ennestään, saavat vielä lisää.\nTämän polven keskuudesta nousee ehkä muutamia tai ainakin yksi, jolle\ntuo tuhlattu palkinto ei olisi ainoastaan merkinnyt sanan täydessä\nmielessä rohkaisua, vaan vieläkin enempää. Tämä ajattelee, kenties\nsanookin jollekulle, josta hän on varma, että hän voi puhua hänelle\nkuin omalletunnolleen: \"Jos olisin saanut sen palkinnon, olisin\nollut pelastettu!\" Ja hänen olisi pitänyt saada se: saada se, mutta\nei ylpeästi heitettynä armopalana; saada se, ei siksi, että hänen\nasuinmajansa on niin ahdas, vaan sen vuoksi, että se maja voisi olla\narvaamattomiin urkenevan uran lähtökohtana; saada se, ei siksi, että\nhetken hätä painaa hänet maahan, vaan siksi, että tulevaisuus mitä\nrunsaimmin määrin voisi kuulua hänelle; saada se vihdoin, ei siksi,\nettä hän vielä on hämärän peitossa, vaan siksi, että hänen sydämeensä\non tuikahtanut hehkumaan kipinä, joka lupaa sytyttää aamun sarastuksen\nisänmaamme kirjallisuudelle.\n\nOllen sinä hetkenä jotensakin tämäntapaisessa tilanteessa ja\nvarustettuna tällaisin tulevaisuuden mahdollisuuksin julkaisi muuan\nnuori mies, nimeltään Joh. Ludv. Runeberg, useita vuosikymmeniä sitten\nvihkosen lyyrillisiä runoja ja Hirvenhiihtäjät-nimisen laajanpuoleisen\nrunoelman. Maan hienoimman sivistyksen edustajat tunsivat niihin\naikoihin itsensä aivan kuin persoonallisesti loukatuiksi varsinkin\nviimemainitun runoelman monista arkipäiväisistä, ranskalaisen\nrunosanaston kanssa varsin vähän yhtäpitävistä puheenparsista. Ja\nnekin, jotka eivät voineet aivan yhtä pätevin vaatimuksin puhua\nkansallisen säädyllisyyden nimessä, tiedoittivat kuitenkin meille\nmuille, että \"kaikki, mitä Runeberg on kirjoittanut, ei ole yhteensä\nyhden ainoan Tegnerin rivin veroista\". Murhemielin ja myös vähemmän\nalistunein tuntein kuultiin Consistorium academicum’in äänestyksen\nsynkeä tulos, joka vaivaista kirjallista apurahaa annettaessa tuomitsi\nRunebergin arvottomaksi pääsemään suosiolliseen huomioon. On siis\nhelppoa kuvitella, kuinka olisi käynyt, jos sellaisia kirjallisia\npalkintoja kuin nyt kyseessäolevat olisi silloin ollut käytettävissä\nkotimaisten kirjailijoiden rohkaisemiseksi ja jos Franzen-vanhus olisi\nsaatu lukea heidän joukkoonsa. Epäilemättä olisi arveltu, että juuri\nhäntä olisi etupäässä ollut rohkaistava muutamalla sadalla ruplalla.\nMutta vielä paljon epäilemättömämpää on, että tuo jalo, ylevä runoilija\nolisi kaikella sillä suuttumuksella, mikä joskus saattoi purkautua\nhänenkin lapsellisen hurskaasta sydämestään, torjunut nämä juomarahat —\nja viitannut erääseen toiseen, joka oli kaikin puolin enemmän rohkaisun\ntarpeessa kuin hän.\n\n                _Muuan, joka ei tavoittele kirjallisia palkintoja_.\"\n\n\nTähän kirjoitukseen liitti Cygnæus, julkaistessaan sen uudelleen\nv. 1874 kokoelmassa _Drag ur våra kulturförhållanden_, seuraavan\nhuomautuksen, johon hänellä tosiaankin oli syytä:\n\n\n\"Tällä huhtikuussa 1865 annetulla lausunnolla oli onni olla mukana\npelastamassa Aleksis Kivelle apurahaa, jonka tarpeessa hän silloin oli,\nmikäli mahdollista, vielä enemmän kuin tavallisesti, pelastuakseen\nitse sortumasta. Vastakkaisessa leirissä, joka näytti kirjoittaneen\nlippuunsa: _fiat justitia, pereat Kivi_! puolustettiin sitä oppia, että\nkyseessäoleva palkinto olisi ollut annettava rohkaisuksi lupaavalle\nkirjailijalle — Joh. Ludv. Runebergille!\" (_Samlade arbeten_, VI, s.\n364; vrt. VI, s. 644.)\n\n\nSamana päivänä kuin Cygnæuksen kirjoitus oli _Hufvudstadsbadetissa_,\nsisälsi _Suometar_ (n:o 88, tiist. 18 p. huhtik.) \"kirjallisista\npalkinnoista\" pääkirjoituksen, josta varsin hauskasti selviää näiden\npalkintojen ympärillä käynyt huuto ja hälinä ja jossa yleensä vain\nmoititaan tätä turhaa touhua, mutta annetaan kyllä rivien välistä\nymmärtää sama Runebergin palkitsemista vastustava kanta, mikä lehdellä\noli aikaisemminkin:\n\n\n\"Kirjallisuuden palkinnot! siinäpä vasta päivän polttava kysymys.\nSanomalehdet jo viskelevät sen polttopallona toisiansa vastaan; moni\nmielellään polttaisi samassa roviossa sekä palkinnot että palkittavat.\nYksi arvelee, että vika on hallituksessa, joka asian on asettanut sille\nja sille kannalle. Toinen soimaa niitä tieteellisiä ja kirjallisia\nseuroja, joiden toimeen asia on uskottu. Kolmas kannustelee tehtyin\nkirjain esittelijöitä ja esiteltyjen kirjain tekijöitä. Sanalla sanoen,\nmeillä on täysi sota kaikkien kaikkia vastaan. Mikä lopuksi tullee,\nmikä soimausten raesade silloin syntynee, kun vihdoin palkinnot\novat määrätyt ja monen ystävät ja ystäväinystävät näkevät toiveensa\npettyneiksi, — se on vielä ihan mahdoton arvata. Toivottavaa kuitenkin\nolisi, että koko tämä yksityisten himoin tulva sitten edes lakkaisi,\ntaikkapa purkautuisi kielittelijäseurain umpilampiin eikä julkisuuden\navonaiseen mereen. Ne kateuden nesteet, jotka tätä nykyä kohisevat\nsanomalehtien palstoissa, saattaisivat aian pitkään myrkyttää yleisön\ntyyntä ja tervestä järkeä. Siis lienee aika tehdä tulvasta loppu:\n\"_claudite jam rivos_\".\n\nMeidän mielestä on hallituksen käytös tässä asiassa ollut sekä\nvalistunut että viisas. Senaatin yksityisistä käytäntövaroista on\njoku summa säästynyt; sen se on tahtonut käyttää kehoitukseksi\nkirjallisuudelle. Kirjallisuus meidän maassa ei ylipäänsä nauti suurta\nkehoitusta. Yleisömme on vähäinen; tämä vähäinen yleisö lukee vielä\nvähemmin. Niinkutsuttu herrasväki maaseuduilla tyydyttää helposti\nhengelliset tarpeensa, jos tuon tuostakin saapi jonkun ruotsalaisen\nromaanin lainaksi naapuripitäjästä; oman maan ruotsinkielisistä\nkirjateoksista varsin vähän huolitaan, ja suomalaisia kirjoja tuskin\ntiedetään löytyvänkään. Kaupunkien herrasväki ja ammattilaiset\neivät tästä luokasta paljon eriä. Eikä talonpoikaissääty myöskään\nmitään kirjallisuutta kannata; — sehän, varsin vähän lukee, ja\njos se enemmin lukisikin, se ei kuitenkaan voisi milloinkaan olla\nkirjallisuuden varsinaisena kannattajana. Tämä kaikenpuolinen heikkous\nenenee vielä lisäksi sen kautta että kirjallisuutemme ja yleisömme\non jaettu kahden kielen välille. Kuinka varsin vähän kirjoja meidän\nmaassa ostetaan, havaitaan kustantajani vakuuttamisessa, että\nsuomenkielisiäkin kirjoja melkein yhtä paljon kuluu pääkaupungissa\nyksin kuin koko muussa Suomessa yhteensä. Jos Runeberg eroitetaan,\nluulemme kirjailijain harvoin saavan enemmän hintaa teoksistaan,\nkuin mitä puhtaaksi kirjoittamalla voisivat samalla ajalla ansaita.\nTämä on kirjallisuutemme tila. Mutta näin ollessa on hallitus\nosoittanut jaloa huolenpitoa, määrätessään rahapalkkioita parhaimmille\nteoksille kolmessa kirjallisuuden lajissa. Että hallitus on heittänyt\ntoimeenpanon kolmelle kunnioitetulle yhdyskunnalle, ei lie myöskään\nmoitittavaa. Joku on arvellut, että Senaatti itse olisi voinut\narvata ansiollisimmat ja määrätä palkittavat, tai kumminkin itse\nvalita palkintotuomarit. Me emme ymmärrä, minkä vuoksi se keino\nolisi otollisempi ollut. Hallitus on ennenkin, milloin jonkun miehen\nkirjallinen ansio on ollut erinomainen, tiennyt palkita häntä milloin\nrahoilla milloin viroilla. Joskus on tapahtunut, että yleisökin on\nottanut semmoisia erinomaisia ansioita palkitaksensa, esim. rahain\nkeräyksillä. Mutta nyt on kysymyksenä ei miehet, vaan teokset; ja\nteokset ovat kysymyksenä juuri siinä määrässä, mitenkä ne lupaavat\nerinomaisempaa kirjallista edistymistä, joka palkintojen kautta\nsaattaisi tulla kehoitukseksi. Asia on siis tavallista monihaaraisempi,\nja sopikin senvuoksi heittää kirjallisten yhdyskuntain holhottavaksi.\n\nNäiden yhdyskuntain tointa ei sovi myöskään liioin moittia. Tosin\nkatsomme tarpeettomaksi tuon hakemus-aian; olemme vakuutetut, ettei\nmikään kelvollinen teos olisi jäänyt unohdukseen, vaikk’ei olisi\nhalullisia hakijoita kehoitettukaan itseänsä ilmoittamaan. Mutta\ntälläkään tavalla ei ole mitään vahinkoa tehty. Että kenties liian\nmonta kirjaa on ehdolle pantu, emme tahdo kieltää; mutta haitallisempi\nolisi ollut, jos liian vähän olisi esitetty. Myöskin tuomarikuntain\nvaali on ollut niin hyvä, kuin suinkin hallituksen määräämä valiokunta\nolisi voinut olla. Kaikki on tähän saakka käynyt rauhassa ja\nystävyydessä. Ainoastaan ulkona sanomakirjallisuudessa — ja kenties\nystäväin ja ystäväin-ystäväin juttuseuroissa — on pauhinoittu.\n\nEnin pauhina on kuitenkin nostettu paljaista aaveista, — noista\ntuomioista, jotka vielä ovat tekemättä. Yksi varoo, että maamme suurin\nrunoilija, jota ei enää liene mahdollisuus kehoittaa eikä tarve\npalkita, tulisi solvaistuksi, jos nouseviakin voimia nostettaisiin.\nToinen tietää omasta kokemuksestaan, että sanomakirjallisuus ei aina\nlevitä sivistystä kansaan ja sovittaa tämän yksityisen totuuden myös\nsemmoiseenkin lehteen, jonka ainoa tarkoitus on sivistyttää kansaa\nlaveimmassa merkityksessä. Vihdoin huudetaan palkintojen jakamisesta,\nmyötä tai vastaan, ikäänkuin ei olisi selvä asia, että kun ikinä\njossakin luokassa löytyy teos, joka niin suurta palkintoa ansaitsee,\nse ansiollisinna yksin tulee saamaan jakamattoman palkinnon, jos kohta\nmuutkin saattavat ansiollisia olla.\n\nKaikki nämä seikat ovat mielestämme niin selviä, että se pauhina,\njoka monessa kohden on nostettu, lienee tuiki tarpeeton. Sananlasku\nvakuuttaa, että tähän avaraan maailmaan kyllä ääntä mahtuu; tähän\nsaakka ei olekkaan ääntämisestä ollut sen suurempaa vahinkoa. Mutta kun\ntuomiot ovat tehtynä, lienee toivomista, että asianomaiset ääntäjät\ntietävät käyttää jonkinmoista arkatuntoisuutta.\"\n\n\nKuvaavaa on, että vain kaunokirjallisten teosten palkitseminen ja\nlähinnä Runebergin ja Kiven keskinäinen kamppailu, johon varmaan\neräillä tahoilla sekaantui myös kielipolitiikkaa, antoi aihetta tähän\n\"pauhinaan\": tieteellisten ja kansankirjojen ympärillä vallitsi\njokseenkin suuri hiljaisuus.\n\nKaunokirjallisten teosten palkitsemislautakunta tarvitsi puolitoista\nkuukautta tullakseen tulokseen ja voidakseen allekirjoittaa Senaatille\nlähetettävän kirjelmän. Lautakunnassa oli melkoinen määrä Kivelle\nsuosiollisia henkilöitä sekä näiden tukena ennen kaikkea Fredrik\nCygnæuksen ponteva arvovalta, mutta varmaankin pohdittiin siinä asiaa\npitkin ja poikin, ennenkuin päätökseen päästiin. Viimeinen kokous\noli keskiviikkona 17 p. toukok. 1865, kirjelmä allekirjoitettiin 18\np. toukok., lähetettiin Senaattiin 31 p. toukok. ja esiteltiin 15 p.\nkesäk. Palkintotuomarien kirjelmä, josta kyllä selvästi näkyy, mitä\nvastakkaisia virtauksia lautakunnassa oli ollut, koska Runebergin\n_Kungarne på Salamis_ otetaan heti aluksi puheeksi ja koska Z. Topelius\nja O. Toppelius lausuvat enemmistön kannasta eroavan mielipiteensä,\nkuuluu seuraavasti:\n\n\n\"Allekirjoittaneet, jotka Filosoofisen Tiedekunnan\nHistorialliskielitieteellinen Osasto sekä Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeura ovat valinneet arvostelemaan sellaisia kaunokirjallisuuteen\nkuuluvia teoksia, jotka voitaisiin katsoa arvollisiksi saamaan\n_Teidän Keisarillisen Majesteettinne_ maamme kirjallisen toiminnan\nrohkaisemiseksi armollisesti säätämän palkinnon, pyytävät täten\nalamaisesti antaa seuraavan lausunnon:\n\nSiinä tapauksessa, että otettaisiin huomioon ainoastaan kirjallinen\narvo, on selvää, että \"Kungarne på Salamis\"-tragedia tekisi kaiken\nkilpailun mahdottomaksi; mutta sen tekijällä, aivan varmasti\nkaikkein useimpain mielipiteen mukaisesti, on sellainen asema maamme\nkirjallisuudessa, että hän on kaiken mainitunlaisen kehoituksen\nyläpuolella. Samoin voitaneen katsoa olevan laita muutamien muiden\nvanhempien, yleisesti tunnettujen kaunokirjallisella alalla\ntyöskentelevien kirjailijain.\n\nNiistä kirjoitelmista, jotka voivat tulla kysymykseen luvattua\npalkintoa jaettaessa, katsovat allekirjoittaneet salanimi Kiven\n\"Nummisuutarit\"-huvinäytelmän täyttävän tällaisen rohkaisun ja\npalkitsemisen tärkeimmät ehdot.\n\nTämän arvostelunsa he perustavat siihen harvinaiseen alkuperäisyyteen,\nsuomalaisen kansanluonteen erikoisuuden syvään tuntemukseen,\nerinomaista kyvykkyyttä osoittavaan todenperäiseen ja johdonmukaiseen\nluonteenkuvaukseen sekä siihen eloisaan, ytimekkääseen tyyliin,\njotka ovat ominaisia tälle draamatuotteelle; ansioita, jotka ovat\nsitä suurempia, kun tekijä on tällä alalla itsenäisesti raivannut\nitselleen tietä, ja jotka antavat hänen teokselleen suuren merkityksen\nalkavan suomalaisen kirjallisuuden alalla sekä oikeuttavat tavallista\nrunsaampiin toiveisiin.\n\nKun lisäksi sama kirjailija, joka meidän tietomme mukaan on\nAleksanterin Yliopiston ylioppilas Alexis Stenvall, on säädetyn ajan\nkuluessa julkaissut toisenkin hyvin ansiokkaan draamallisen teoksen,\nKullervo-nimisen tragedian, tuntuu olevan täydet perusteet hänen\npalkitsemisekseen koko armollisesti säädetyllä palkinnolla.\n\nYllä ilmaistuun mielipiteeseen palkittavaksi nyt esitetyn\nteoksen ansioista ja arvosta yhtyy tosin pääasiallisesti myöskin\nallekirjoittanut, Z. Topelius, mutta katsoo kuitenkin, että J.L.\nRunebergin \"Kungarne på Salamis\" on ehdotettava palkittavaksi, mikäli\nteoksen tekijästä riippumatonta kirjallista arvoa on pidettävä\narvostelun ainoana kiinteänä lähtökohtana; ja tähän mielipiteeseen\npyydän myöskin minä, O. Toppelius, yhtyä.\n\nHelsinki, toukokuun 18 p:nä 1865,\n\nB.O. Lille. Georg Z. Forsman. Joh. Viktor Calamnius. Karl Bergbom.\nFredr. Cygnæus. Osc. Toppelius. J.O. Forsman. Z. Topelius. J. Krohn. A.\nTörneroos.\n\n\nLautakunnan päätöksestä alkoivat lehdet sisältää uutisia heti 18 p.\ntoukok. lähtien. _Helsingfors Dagblad_, ilmoittaa (n:o 115,19 p.\ntoukok.) tuloksesta seuraavasti:\n\n\"_Kirjalliset palkinnot_. Kaunokirjallisten teosten luokasta on niitä\narvostelemaan asetettu komitea myöntänyt jakamattoman palkinnon —\nAleksis Kiven näytelmälle _Nummisuutarit_.\"\n\nTuo ajatusviiva palkittavaksi ehdotetun teoksen ja tekijän nimen edessä\nsanoo paljon! Mutta myöntää täytyy, että lehdet näyttävät yleensä\npidättyneen enemmistä mielenosoituksista.\n\nSenaatin talousosasto päätti puolestaan jakaa palkinnot aivan eri\nlautakuntien lausuntojen mukaisesti, jolloin siis ylioppilas Alexis\nStenvall sai salanimellä Kivi julkaisemastaan huvinäytelmästä\n_Nummisuutarit_ kaunokirjallisen palkinnon jakamattomana, 2500 mk.\n_Suomettaren_ uutinen (n:o 140, tiist. 20 p. kesäk. 1865) koko tästä\nsuurta hälyä nostaneesta palkintokilpailusta kuuluu:\n\n\"_Kirjallis-palkinnot_. Keisarillinen Senaatti on nykyjään päättänyt\nnuorille kirjailijoille määrätyistä palkinnoista annettaviksi\nkuten palkintotuomaritkin esittivät: Tieteellinen palkinto\nmaisteri Rothstenille hänen Latinais-Suomalaisesta sanakirjastaan;\n_Kaunokirjallinen_ Yliopistolaiselle _A. Kivelle_ (Stenvall) hänen\nkomediastaan _Nummisuutarit_. Sitä vastaan ei Keis. Senaatti ole\nluullut voivansa päättää mitään kansan kirjojen palkinnosta, vaan on\nalamaisuudessa jättänyt siitä Suuriruhtinamme itsensä päättää. Kuten\nlukijat muistanevat oli tämä palkinto esitetty jaettavaksi _Topeliusen\nLuonnon kirjan_ ja _M. Putkosen Siveyden opin_ välillä.\"\n\n\nVoitaneen liioittelematta sanoa, että ilman Fredrik Cygnæuksen\nvakaumuksellista, pontevaa toimintaa, ilman hänen arvostelujaan ja\nlausuntojaan, Aleksis Kivi ei olisi saanut tätä suurta palkintoa.\nNummisuutarien tekijä oli luonnollisesti siitä itsekin selvillä, ja\nCygnæusta piti hän edelleenkin parhaana turvanaan. Niinpä tiedustelee\nhän kirjeessä suojelijaltaan 1 p. maalisk. 1866, vieläkö tämä pysyy\nseuraavanakin vuonna Suomal. Kirjall. Seuran palkintolautakunnan\njäsenenä, toivoen hartaasti niin tapahtuvan, koska muutoin olisi\npelättävissä, että \"toinen henkilö, jonka oikeudenmukaisuuteen en tässä\ntapauksessa paljoa luota, kannattajineen pääsisi palkintotuomarien\njoukossa voitolle, eikä minulla silloin olisi mitään toivomista\"\n{Kootut t., IV, ss. 370—371). Voikin sentähden luottaa siihen, että\nse kaunis kirje, jonka Kivi \"kunnioittaen ja kiitollisena\" kirjoitti\n6 p. huhtik. 1867 Fredrik Cygnæukselle, tämän täytettyä 60 vuotta,\nlähti todella sydämestä: \"Suokoon Kaitselmus vielä pitkän eliniän sille\nmiehelle, jota minun on niin suuresti kiittäminen sekä henkisestä että\naineellisesta menestyksestäni! Kiitän Teitä kaikesta ja toivon voivani\nnäyttää maailmalle, että Te ette ole turhaan tehnyt työtä, uhrautunut\nminun hyväkseni!\" (_Kootut t_., IV, ss. 384-385).\n\nKivi onkin todella \"näyttänyt maailmalle\", ettei hänen\nvaikutusvaltainen suosijansa ollut turhaan tehnyt työtä hänen\npuolestaan. Ja Cygnæukselle koituu suureksi kunniaksi, että hän\nniin varhain ja niin vakaumuksellisesti käsitti Kiven kirjallisen\nmerkityksen ja suuruuden ja että hän myös niin pontevasti ja\nhellittämättä puolusti tätä vakautumustaan. Näin luovat nämä molemmat\nnerokkaat miehet kirkasta valoa toisiinsa ja iän erosta huolimatta\nympäröi heitä sama maineen sädekehä.\n\n\n\n\n5. KARKURIT.\n\n\n\"Se palkinto, jonka sain senatilta, siitä meni suurin osa velkoin,\njoita minä kymmenen vuoden kuluessa, enemminkin, olin tehnyt elääkseni,\nkoska ei ollut apua keltään. Velkoja jäikin vielä.\"\n\nNain kirjoitti Kivi joulukuussa 1869 Th. Reinille (_Kootut t_., IV, s.\n434). Ja saman vuoden (1865) loppupuolella, jonka keskivaiheilla hän\noli tuon palkinnon saanut, on hän kirjeistään, noista hänen hätänsä\nusein sydäntäsärkevän kaunopuheisista todistajista päättäen jo taasen\n\"joteskin kovassa tarpeessa\".\n\nMutta onhan toisaalta luonnollista, että tuo melkoinen rahasumma\nsentään aivan tuntuvasti helpotti hänen asemaansa ja että varsinkin\nitse niin huomatun palkinnon saamisen tosiasia oli omiaan tuota\nvaatimatonta miestä mitä suurimmassa määrin innostuttamaan ja\nrohkaisemaan.\n\nJos todellakin voimme katsoa olevan olemassa jotakin yhteyttä tämän\npalkinnon elähdyttävän vaikutuksen ja Aleksis Kiven kirjallisen\ntoiminnan välillä, niin harvoinpa on silloin joku kirjallinen\ntunnustus osoittautunut hedelmällisemmäksi kuin tässä tapauksessa.\nKehittäähän Aleksis Kivi vuoden 1865 loppupuolella ja seuraavana vuonna\ntuotteliaisuutensa niin runsaaksi ja monipuoliseksi, että se suorastaan\nhämmästyttää. Veljellensä Emmanuelille sanookin hän syyskuussa 1866\nkirjoitelleensa sinä kesänä \"enemmin kuin koskaan\" (_Koot. t_., IV,\n379). Suuri viisinäytöksinen näytelmä _Karkurit_, yksinäytöksinen\nhuvinäytelmä _Kihlaus_, yksinäytöksinen vakava kappale _Yö ja päivä_,\nlaaja nelinäytöksinen huvinäytelmä _Olviretki Schleusingenissä_,\nkaksi melkoista runosikermää, joista toinen ilmestyi _Kirjallisessa\nKuukauslehdessä_ ja toinen erikoisena julkaisuna _Kanervalan_ nimellä,\novat tämän kauden tuotteita. Niiden ohella kehkeytyy kehkeytymistään\nmyös Kiven pääteos, suuri romaani seitsemästä veljeksestä, jota hän ei\ntaloudellisesta ahdingosta huolimatta väsy yhä uudelleen hiomaan ja\nmuokkaamaan ja yhä uudelleen alusta loppuun asti kirjoittamaan. Myöskin\nseuraavat vuodet 1867 ja 1868 ovat hyvin ahkeria ja tuloksellisia.\n\nJo kevättalvella 1865, kiistan vielä käydessä Nummisuutarien\npalkitsemisesta, oli Kivi pannut _Karkurit_ alulle ja jatkanut kesällä\nponnekkaasti sen kirjoittamista, niin että hän 29 p. elok. 1865 saattoi\nkirjoittaa maisteri E.A. Forssell'ille: \"Minä saan kohta teokseni\nvalmiiksi ja rupeen pitämään siitä aina enemmin ja enemmin. Jos se nyt\nvaan onnistuisi tiellänsä!\" (_Koot. t_., IV, s. 368). 8 p. marrask.\n1865 tiesikin _Suometar_, että \"uusi näytelmä viidessä näytöksessä\nherra A. Kiveltä kuuluu olevan valmis\". Tämän uuden näytelmän toinen\nnäytös julkaistiin ennakolta _Kirjallisen Kuukauslehden_ helmikuun\nnumerossa 1866, ja 4 p. huhtik. 1866 tehtiin Suomal. Kirjall. Seuran\nkokouksessa ilmoitus siitä, että Seuralle tarjottiin painettavaksi\n\"_Karkurit_, näytelmä viidessä näytöksessä, tehnyt A. Kivi\" (_Suomi_,\nII, 7, s. 335). Uusi teos lykättiin luonnollisesti Runoustoimikuntaan,\nja sen johdosta on 23 p. toukok. 1866 pidetyn välikokouksen\npöytäkirjassa seuraava hyvin kuvaava merkintä:\n\n\"8 §. Provessori Ahlqvist ilmoitti ei olevansa tilaisuudessa ottamaan\nosaa _Karkurein_ tutkimisessa, jonkatähden Runoustoimikunta, ennenkin\nkäytetyn tavan mukaan, aikoi valita itselleen yhden apujäsenen sijaan\"\n(_Suomi_, II, 7, s. 343). Tällä kerralla oli siis aiheeton se pelko,\nminkä Kivi oh Fredrik Cygnæukselle ilmaissut Ahlqvistin nousemisesta\npuoluelaisineen määrääväksi Seuran Runoustoimikunnassa.\n\nSeuran pöytäkirjoissa ei tällä kerralla näy Runoustoimikunnan\narvostelua Kiven näytelmästä, mutta tulos oli joka tapauksessa\nmyönteinen, koska Karkurit ilmestyi Seuran Näytelmistön 4. osassa\nsyksyllä 1866 500 kpleen painoksena. Julius Krohnin tiedetään\nkorjailleen Karkurien kieliasua, jopa siinä määrin, että tekijä\nkatsoi hänen menneen liiallisuuksiin ja hävittäneen hänen tyylinsä\nomaperäisyyttä ja voimaa (_Koot. t_., II, s. 491, 1; V. Tarkiainen, _A.\nKivi_, ss. 273-274).\n\nOn hyvin uskottavaa, niinkuin prof. Tarkiainen on esittänyt (_m.t_.,\nss. 280-281), että Kivi kirjoitti _Karkurit_, ulkopuolelle _Kullervon_\nja _Nummisuutarien_ maailmaa sijoitetun säätyläisnäytelmän,\nnoudattaakseen Kirjallisuuden Seuran Tutkijakunnan sekä August\nAhlqvistin Kullervon johdosta lausumia toivomuksia runomitan\nkäyttämisestä näytelmän viehätysvoiman lisäämiseksi sekä murhenäytelmän\nsankarin pitämisestä \"kirkastuksen korkeudessa\", sanalla sanoen:\ntarjotakseen arvostelijoilleen ja yleisölle kaikin puolin \"hienon\"\nnäytelmän.\n\nIlmeisesti juuri tämän tarkoitusperän oivaltaminen ja hyväksyminen\nlienee saanut Kiven hyvän ystävän Kaarlo Bergbomin melkeinpä\nliiallisella innostuksella tervehtimään _Karkureita_ siinä laajassa\narvostelussa, jonka hän omisti _Näytelmistön_ 4. osalle ja erikoisesti\ntälle näytelmälle _Kirjallisen Kuukauslehden_ huhtikuun numerossa 1867\n(ss. 110-113). Tämä arvostelu kuuluu seuraavasti:\n\n\n\"Tämä näytelmistön neljäs osa sisältää yhden alkuperäisen ja kaksi\nkäännettyä kappaletta. Käännökset ovat molemmat tehtyinä Holbergin\nmukaan; osan suomalainen kappale on paraan näytelmäkirjailijamme,\nA. Kiven, tekemä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siis katsonut\nsoveliaimmaksi ottaa Näytelmistöönsä ainoastaan semmoisia teoksia,\njoiden taiteellinen arvo on epäilemätöin ja jotka sentähdenkin\nkartuttavat kirjallisuuttamme. Ja siinä on Seura mielestämme ihan\noikeassa. Jotkut ovat pitäneet hyödyllisempänä, jos Seura noiden\npitkien mestariteosten sijaan antaisi kääntää kaikenlaisia pieniä,\nhelppoja kappaleita, sopivaisia seura-näytelmiin. Meidän mielestä taas\ntätä varsin hyvin sopii heittää yksityisen toimeliaisuuden tehtäväksi,\nkun Kirjallisuuden Seuran on asia pukea suomalaiseen muotoon ainoastaan\nsemmoisia teoksia, joilla on kirjallinenkin arvo. (Seuraa muutamia\nlauseita Holberg-käännöksistä.)\n\nViehättävin ja merkittävin kaikista dramoista tässä osassa on\nkuitenkin A. Kiven \"Karkurit\". Se ei ainoastaan vie vähäpätöistä\ndramallisuuttamme tärkeätä askeletta eteenpäin, se on luettava maamme\nkirjallisuuden parhaimpiin tuotteisiin. Näinä aikoina, jolloin\nvaltiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset erittäin täyttävät\nkansan mieltä, on varsin vaikeata alkaville runoniekoille vetää\nyleisön huomiota teoksiinsa; Kivi on onnistunut siinä paremmin kuin\nmuut; jokainen uusi teos häneltä odotetaan sekä anteliaisuudella että\ntoivolla. Tavallisesti tämä toivo ei olekkaan tähän asti pettynyt.\n(Seuraa muutamia arvostelevia ja ylistäviä huomautuksia Kullervosta ja\nNummisuutareista, joihin olemme ylempänä tutustuneet).\n\nMuita teoksiansa heikompi on sitä vastoin \"Kanervala\"-niminen\nlyrillisten runoelmien kokoilema, josta jo tarkastus on ollut tässä\nlehdessä luettavana. Jos onkin \"Nummisuutarit\" Kiven neron mahtavin\ntuote, on taas \"Karkurit\" hänen valmistunein ja ehein näytelmänsä. Sekä\ndramallisen toiminnan että runollisen kirjoitustavan puolesta Karkurit\non vanhempia sisariansa taiteellisempi ja kirkkaampi. Runoniekan taito\non siis tässäkin teoksessa edistynyt ilahuttavalla tavalla ja antanut\nkauniit ennustukset tulevaisuudesta.\n\nOnko aine Karkureihin otettu muutamasta vanhasta tarusta vai onko se\ntekijän oma keksimä, sitä emme tiedä, vaikka viimeinen kohta näkyy\nmeille mitä luultavimmalta. Kivi on tässä jättänyt sekä Kalevalan\njumalaistarullisia että jokapäiväisen talonpoikais-elämän oloja, joiden\ntarkka kuvaeleminen antoi semmoisen miellytys-voiman Kullervolle\nja Nummisuutarille; hän on koettanut tehdä pelkän sielu-kuvauksen,\njossa dramalliset ristikohtaukset ainoastaan ilmautuuvat toimittavien\nihmisten sisussa. Semmoiset täydellisen ihanteiset aineet tarjoovat\narvattavasti paljo vastuksia niin malliselle kirjailijalle kuin Kivi\non, mutta hänelle on onnistunut voimakkaasti voittaa enimmät vaikeudet.\nVaikk’ei vuosisata, eikä seutu, missä näytelmä on tapahtuvinaan,\nole määrätty; vaikka me saamme varsin vähän selkoa oloista, joissa\ndraman henkilöt elävät, koko runoelman värinvalo on niin omituinen,\nniin selkeä, että me, samalla lajilla kuin Shakespeare’n \"Kuningas\nLear'issa\" tai \"Macheth'issa\", mielikuvituksessamme ajattelemme siihen\nhistoriallista pohjaa. Sillä emme ole sanoneet, ettei runoniekka\nyhtä hyvin olisi voinut asettaa näytelmän toimintaa määrättyyn\naikakauteen ja määrättyihin oloihin; muutamat perustelemat (motivit)\nolisivat kenties silloin joutuneet selvemmiksi, kuin nyt: esm. tuo\nvaltiollisista syistä syntynyt viha Markuksen ja Maunon välillä. Siinä\nkohdassa Kivi olisi voinut ottaa hyviä opetuksia Shakespeare’n \"Romeo\nja Julia'sta\" tai W. Scott'in teoksesta \"Morsian Lammermoorista\", joissa\nsama vihan ja rakkauden ristikohtaus esitellään kuin Karkureissakin.\nYleisesti ovat, koko maailman runoilijat harvoin käsittäneet minkään\naineen tai ristikohtauksen niin innollisesti, jopa sitten onnellisesti\ntai onnettomasti, kuin juuri tämän — ja ylpeydellä voimme lukea\nKarkurit onnistuneempien joukkoon. Kivi on muodostanut aineensa jalon\ntragilliseksi ja vaikka (niinkuin useimmiten semmoisissa aineissa\ntapahtuu) sattumuksen osa on muutamissa paikoissa ottanut melkein\nliika tärkeän sijan, niin päähenkilöiden omat mieliluonteet kuitenkin\npääasiassa päättävät toiminnan kehityksen.\n\nSanoimme Karkurit taiteellisemmaksi kuin Kiven entiset näytelmät; sitä\nvoi erittäin havaita toiminnan suhteen. Kullervossa ja Nummisuutareissa\nkahden-puheen laveus ja väliseikkojen paljous alinomaisesti tyrehdytti\ntapausten tulvaa. Karkureissa kirjoitustapa on paljoa tärkimpi ja\nainoastaan harvoin tekijä on käyttänyt tarpeettomia sivu-seikkoja\n(esm. tuon vanhan akan ennustukset ensimäisessä näytöksessä, Paulin\nja Hannan rakkaus, joista lukija hyvin voisi päästä j.n.e.). Toiminta\netenee jatkauvalla ylentämisellä näytöksestä näytökseen ja herättää\nlukijassa tuon mielenjännityksen, joka on mitä ilahuttavin merkki\njokaiselle näytelmälliselle teokselle. Eikä ole tämä mielen-kiintomme\nainoastaan paljasta teaterillista uuteliaisuutta, semmoista, jolla me\nesim. katsomme A. Dumas’in näytelmiä, vaan oikea dramallinen jännitys,\njoka aina todistaa runollisen mahdin löytyvän tekijässä. Samaa kiitosta\nei kuitenkaan, luullaksemme, ulkonainen juoni (intrig) ansaitse; siinä\nkohden muutamat paikat ovat taikka liika tavallisia taikka liika\ntavattomia. Tykon vale-pukemus esm. lienee tuskin todenmuotoinen; Elman\nunijuoma taas sopisi myöskin paremmin franskalaiseen melodraamaan\nà la Victor Hugo, kuin suomalaiseen tragediaan. Vielä vähemmin\ntahtoisimme kiittää tuota onnetointa avioliiton välikirjaa, jonka\nkirjoittaminen kyllä antaa tilan varsin viehättävälle kohtaukselle,\nmutta joka kuitenkin olisi ollut vältettävä. Kun tuota naimistapaa,\nnäet, ei milloinkaan ole käytetty Suomenmaassa, niin on sen käyttäminen\nnäytelmässä, joka on Suomessa tapahtuminaan, melkein liikanainen\nlicentia poetica.\n\nKaikista Kiven entisissä näytelmissä löytyvistä ansioista tuo\nsieluopillinen ja realinen kaavaustaito, jolla hän osasi kuvaella\nihmisten mieli-luonteita eläviksi, kenties enimmin on saavuttanut\nhänelle yleisön mielisuosion. Erittäin sisälsi Nummisuutarit kokonaisen\ngallerian omituisia kuvia, jotka pian ja selvästi tarttuivat lukijain\nmuistoon; esm. Esko, Sepeteus, Topias, Karri, Teemu j.n.e. eivät\nsuinkaan aivan pian haihdu mielestä ja muistosta. Nummisuutarissa\nvallitsi luonnonmukaisin tarkin huolellisuus eri osien suhteen, joka\nmuistutti alankomaisten maalarien laatukuvista. Karkureissa runoniekka\non kuvannut henkilöitänsä paljoa leveämmällä siveltimehä. Henkilöt\novat sillä ehkä kadottaneet hiukan suoraa välineettömyyttänsä, mutta\njo ainekin vaati suuremman ihanteisyyden ja runoniekka on myös sen\nkautta välttänyt paljon epädramallista sieluopillista vähäpätöisyyttä\nja turhamaisuutta. Elma Karkureissa ilmoittaa erittäin ihan uutta\nkohtaa runoniekan voimassa kuvaelemaan naisten mieli-luonteita. Tähän\nasti kaikki Kiven nais-henkilöt (paitsi Kullervon äiti, jonka hän sai\nKalevalasta) ovat olleet vähäpätöisiä — Elma taas on Karkurien miltei\nviehättävin ja loistavin henkilö. Elma, on omituinen ilmaus maamme\nrunollisuudessa; tavallisesti runoniekkamme kuvaelevat rakastavaa,\nsuomalaista tyttöä Runeberg’in Torpan-tytön mukaan, jossa rakkaus ja\nkärsiväisyys (resignation) ovat sisarina; Elma sitä vastoin on uhkea,\ninnokas vaimo, jonka rakkaus palaa tulena ja jonka sielussa ei ole\nvähintäkään tilaa laukealle malttavaisuudelle. Semmoinen mieliluonne\nvoisi kenties näyttää enemmän italialaiselta, kuin suomalaiselta, mutta\nElman häaveksivainen ikävöitseminen antaa kuitenkin hänen luonteelleen\npohjois-ihanteisen vivahduksen. Tyko on Elman vastine miehenä,\nvoimakas, ylpeä, raivokaskin, mutta myöskin jalo ja luja; hän on oikea\nritari, sans peur et sans reproche, joka ansaitsee Elman rakkautta.\nKuvaellessaan näiden nuorten onnettomien lempeä, on Kivi keksinyt\nsäveliä niin suloisia, niin innostuneita, niin hehkuvia ja kuitenkin\nhelliä, että tämä kohta epäilemättä on näytelmän silmiin pistävin\nansio. Draman muiden henkilöiden joukossa ovat viholliset isät, Markus\nja Mauno, onnistuneet tekijältä parhaiten; Markuksen jäykkä, ynseä\nmieli-luonne on sopivaisin vastakohta Maunon ihmis-ystävälliselle,\nvaikka heikolle julki-totisuudelle. Lyhyesti, mutta oikein\nmestarillisella tavalla on vanha Martti esitelty. Pauli, Hanna ja\nYrjö ovat sivu-henkilöitä, joista ei voi sanoa hyvää eikä pahaa. Sitä\nvastoin tekijä itse myöntänee Niilonsa kelvottomaksi dramalliseksi\nhenkilöksi. Hänen kavaluutensa, hänen kiittämättömyytensä, hänen\nhimollisuutensa ovat niin alhaisia, niin häpeällisiä, että hän\ninhoittaa eikä kauhistuta meitä. Hän on konna, joko liian paljon tai\nliian vähän.\n\nKieli on paljoa tarkempi, ylevämpi ja oikeampi kuin Kullervossa,\nvaikk’ei yhtä alkuperäinen. Kirjoitustavassa värsy ja suora sana\nvaihtelevat; sitä vastaan ei ole mitään sanomista, päinvastoin pidämme\ntätä vaihtelua sekä luonnollisena että noudatettavana, mutta Kivi\nvuoroittelee suoraa puhettansa ja värsyjään usein vähimmättäkään syyttä\naineen puolesta. Värsy on yleisesti rikas, loistava ja sujuvakin,\nainoastaan harvoin paikoin kova, kankea tai viallinen. — Toivomme\nettä eräs kummallinen taipumus kaikenlaisiin outoihin houreisin, joka\non huomattava syrjäseikoissa Kiven teosten sekä sisällön että muodon\nsuhteen, katoo katoomistaan; tämä saattaa olla vähäpätöistä, se on\ntotta, mutta se loikkaa kuitenkin välistä sivistynyttä makua. Vikoja\nei ole vaikeata löytää Kiven runollisuudessa, mutta ne painavat vähän\nansioin rinnalla. Hän on oikea runoniekka, hän on oikea dramallinen\nrunoniekka ja hän on oikea suomalainen dramankirjoittaja. Nuorempain\nEuropalaisten runoilijani joukossa, jotka näinä 15 viimeisinä vuosina\novat ryhtyneet näytelmien tekoon, emme muista yhtään, jonka varmuudella\nvoisimme sanoa Kiveä etevämmäksi ja ainoastaan kaksi (Björnstjeme\nBjörnson Norjassa ja Otto Ludvig Saksanmaalla), jotka asettaisimme\ntäydelleen hänen rinnallensa. Lukiessamme \"Karkurit\" suomalaisen\nteaterin puute tuntuu meille mitä katkerimmalta, sillä tämä drama on\ntäydellisesti sovitettu teaterin vaatimuksien mukaan.\"\n\n\nSen käsityksensä mukaisesti, että Karkurit on \"täydellisesti\nsovitettu teaterin vaatimuksien mukaan\", otti Bergbom tämän näytelmän\nperustamansa Suomalaisen Teatterin ohjelmistoon ja esitytti sen ensi\nkerran Jyväskylässä 17 p. lokak. v. 1877. Menestys ei kuitenkaan\nliene lainkaan vastannut toiveita, varsinkin kun jo eräät näyttelijät\n\"hirveästi halveksivat tätä näytelmää\" (Eliel Aspelin-Haapkylä,\n_Suomalaisen Teatterin historia_, II, 1907, ss. 368; 378).\n\nYhtä kylmän vastaanoton näyttää kappale saaneen myös Helsingissä, missä\nSuomalainen Teatteri esitti sen lokakuun viimeisenä päivänä 1877. _U.\nSuometar_ (n:o 132, 2 p. marrask.) kertoo näytöksessä olleen hyvin\nvähän väkeä — mahdollisesti huonon säänkin takia. Lehti toivoo, ettei\nhelsinkiläinen yleisö sentään niin vähäksy _Karkureita_. \"Tämä näytelmä\nei tosin ole Kiven parhaimpia, päinvastoin on siinä useita heikkoja\nkohtia, jotka selvästi osoittavat, ettei Kivi sitä kirjoittaessaan ohut\nomalla alallaan. Mutta tätäkin teosta kannattaa kuitenkin neron henki;\nja jos kaikki osat tässä näytelmässä esitettäisiin hyvin ja se siten\nsuintuisi yhteen eheäksi kuvaksi, niin 'Karkurit' epäilemättä voisi\nhyvinkin miellyttää.\"\n\nBergbom otti vielä _Karkurit_ esille Suomalaisen Teatterin ollessa\nKuopiossa syksyllä 1883, mutta toteaa samalla, ettei kappale ole\nniitä, \"jotka kasvavat harjotellessa ja sitten näytettäessä esiintyvät\naavistamattomassa valossa\" (Ehei AspelinHaapkylä, m. t., III, 1909, s.\n165).\n\nTätä ennen oli Karkurit kuitenkin jo joutunut näyttämön palkeille,\njoulukuussa 1872, vaikkakin ruotsiksi käännettynä ja vahvasti\nmuokattuna. Kirjailija Raphael Hertzberg oli nimittäin Helsingin\nruotsalaista teatteria varten laatinut Karkureista eräänlaisen\nmukaelman, jota teatteri alkoi esittää, tekemättä minkäänlaista\nsopimusta runoilijan valtuutetun ja ystävän Kaarlo Bergbomin kanssa.\nKirjailijain oikeuksien nimessä pani Bergbom tällaista menettelyä\nvastaan ankaran vastalauseen, jonka hän täydellä nimellään varustettuna\njulkaisi m.m. _Morgonbladetissa_, sen 291. numerossa, perjantaina 13 p.\njoulukuuta 1872 ja joka kuului näin:\n\n\n\"Vastalause.\n\nKaupunkimme sanomalehtien ilmoitukset kertovat, että Uusi Teatteri\naikoo tänä iltana esittää Aleksis Kiven \"Karkurit\"-nimisen näytelmän\nnäyttämöä varten mukaeltuna käännöksenä.\n\nNiin suuresti kuin iloitsenkin, että nerokkaan draamakirjailijamme\nteoksista on yksi vallannut sille tulevan oikeudenmukaisen sijan\nteatterin ohjelmistossa, en voi kuitenkaan olla lausumatta julki suurta\nihmetystäni siitä hienotunteisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimusten\ntäydellisestä syrjäyttämisestä, jota teatterin johtokunta on tällöin\nosoittanut.\n\nTeatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti,\ntekijän tai hänen edustajainsa lupaa pyytämättä, anastaneet Kiven\nteoksen näyttämöä varten. Ja lisäksi he ovat ylimielisesti halveksien\nkaikkialla muualla laiksi ja myöskin meillä tavaksi tunnustettua\nsääntöä, että kirjallista omaisuutta on katsottava omaisuudeksi ja\nsiis sen anastus korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään\nsiitä tulosta, minkä he tulevat Kiven teoksella ansaitsemaan.\nTeatterin johtokunnan taloudellisen neuvokkuuden ja runoilijan\nvoimattomuuden välinen ristiriita käy sitäkin räikeämmäksi, kun\nAleksis Kivi elää mitä surkeimmassa kurjuudessa. Teatterin johtokunta\nja teoksennäyttämömukailija eivät voi tässä tapauksessa puolustautua\ntietämättömyydellään eivätkä unohtamisellaan, sillä heille on\nyksityisesti huomautettu kaikista näistä seikoista.\n\nKirjailijan oikeudeton asema keinottelua vastaan on sivistyselämämme\nsynkkiä puolia, mutta sen johdosta, että teatterin kaltainen\nsivistyslaitos käyttää sitä hyväkseen, on tämä seikka vielä enemmän\nomiaan synnyttämään meissä häpeän tunnetta. Kuten tiettyä sisältyi\nvuoden 1865 painolakiin säännöksiä, jotka soivat yhteiskunnan\nlapsipuolillekin, runoilijalle ja taiteilijalle, omaisuuden suojaa;\nsamaa suojaa ovat myöskin vuoden 1872 säädyt anoneet. Teatterin\njohtokunta on kuitenkin käyttänyt hyväkseen sitä seikkaa, ettei\ntämä Suomen kansan toivomus ole vielä saavuttanut lain voimaa,\nkaunistellakseen tekoaan laillisen muodon varjolla. Mutta silloinkin\nkun ei valtion laeissa ole mitään määräyksiä, ovat kunnian lait sitovia\n— niiden vartijana on yleinen mielipide, ja sen tuomioistuimen edessä\npanee allekirjoittanut sekä runoilijan lähimpien omaisten valtuuttamana\nettä hänen ystävänään vastalauseensa \"Karkurien\" teatterin ohjelmistoon\nottamista vastaan, pitäen sitä toisen henkilön omistusoikeuden\nloukkaamisena.\"\n\n\nSeuraavan päivän Morgonbladetissa, jatkui asian selvittely sekä\nHertzbergin että Bergbomin puolelta.\n\n\n\"Herra Raphaël Hertzberg on siihen vastalauseeseen, jonka\nallekirjoittanut pani Aleksis Kiven 'Karkurien' omavaltaista Uuden\nTeatterin ohjelmistoon ottamista vastaan, eilisessä Dagbladissa\nlisännyt seuraavat rivit:\n\n\"Koska Helsingfors Dagblad’in toimitus (Kaarlo Bergbom oli julkaissut\nvastalauseensa myöskin perjantain _Helsingfors Dagbladissa_, ja\nsiihen oli Raphael Hertzberg liittänyt huomautuksensa) soi eilen\nillalla minulle hyväntahtoisesti tilaisuuden silmäillä ylläolevaa\nvastalausetta, pyydän toimituksen lupaa saada sen julkaisemisen\nyhteydessä lisätä muutaman rivin. Mikäli olen kuullut, on teatterin\njohtokunta herra Bergbomin suullisesti esittämien vaatimusten johdosta,\njoiden ohella hän ei liene esittänyt minkäänlaista valtuutusta yhtä\nvähän A. Kiven kuin kenenkään hänen oikeudenomistajansakaan taholta,\nkehoittanut häntä näytelmän esittämisen aiheuttamassa korvausasiassa\ntarpeen vaatiessa _kääntymään allekirjoittaneen puoleen_, joka on\nkyseessäolevan näytelmän ruotsalainen mukailija. Tämän on herra Bergbom\nkuitenkin laiminlyönyt. Ja kuitenkin väittää herra B. nyt julkisesti,\nettä olisin kieltäytynyt maksamasta minkäänlaista korvausta herra\nKivelle.\n\nPäinvastoin en aijo, vaikka en katso itseäni siihen lain mukaan\nvelvolliseksi, kieltäytyä jakamasta minulle tulevaa palkkiota herra\nKiven kanssa, vaikka herra Bergbom, siinä tilaisuudessa, missä asia\notettiin meidän välillämme puheeksi, teatterikäytävässä ohimennen\ntavattaessa, kieltäytyi neuvottelemasta asiasta minun kanssani.\n\nPyydän tuoda tämänkin seikan yleisen mielipiteen tuomioistuimen eteen,\ntarpeelliseksi valaistukseksi ylempänä olevaan vastalauseeseen.\n\n                                               Raphael Hertzberg.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sen syvän säälin, jota tunnen herra Raphaël Hertzbergiä kohtaan, kun\nnäet teatterin johtokunta on valinnut hänet ja hän itse antautunut\nteatterin syyllisyyden syntipukiksi, pitäisi tosin taivuttaa minua\nolemaan panematta sen enempää kiviä kuormaan, mutta paha kyllä sisältää\nherra Hertzbergin oikaisu niin monia — toivoakseni tahattomia —\nerehdyksiä, että näen olevani pakotettu valaisemaan ainakin muutamia\nkohtia.\n\nHerra Hertzberg viittailee ensinnäkin siihen, ettei minulla olisi\nollut Kiven tai hänen oikeudenomistajiensa valtuutusta. Niin ei ole\nsuinkaan laita, ja herra Hertzberg voi milloin tahansa vakuuttautua\nsiitä pistäytymällä luonani. Syy, miksi en ole neuvotteluissamme sitä\nesittänyt, on aivan yksinkertaisesti se, ettei herra Hertzberg ole\npyytänyt sitä nähdä, yhtä vähän kuin minun mieleeni on johtunut vaatia\nherra Hertzbergiltä jonkinlaisen valtuuden esittämistä teatterin\njohtokunnan taholta, kun hän on puhunut sen nimissä.\n\nHerra Hertzberg sanoo minun kieltäytyneen neuvottelemasta hänen\nkanssaan. Näin on sitäkin vähemmän asian laita, kun päinvastoin\njuuri minä olen innokkaasti yrittänyt saada käyntiin neuvotteluja\nherra Hertzbergin kanssa, mutta joka kerta vain vaivoin onnistunut.\nEnsimmäisen kohtaamisemme jälkeen herra Hertzberg lupasi vastata\nminulle \"mitä pikimmin\", mutta kului kuitenkin toista viikkoa,\nennenkuin tuli mitään vastausta. Levottomana etsin herra Hertzbergiä\nkäsiini ensin kotoa, ja kun tämä oli turhaa, teatterista. Todella\nomituista menettelyä henkilön puolelta, joka haluaa _kieltäytyä\nneuvottelemasta_.\n\nMutta joskin herra Hertzberg on kokonaan erehtynyt väittäessään minun\nkieltäytyneen neuvottelemasta hänen kanssaan, on sitä vastoin totta,\netten millään muotoa katso teatterin johtokunnan vapautuneen _omista_\nvelvollisuuksistaan vierittämällä kaiken vastuun mukailijan niskoille.\nOn totta, että mukailija oli velvollinen hankkimaan kirjailijan tai\nhänen edustajainsa luvan näytelmän käyttämiseen, mutta tämä ei missään\nmäärin vähennä johtokunnan velvollisuutta maksaa jonkinlaista palkkiota\ntai osinkoa, koska se itse juuri saa näytelmän esittämisestä kertyvän\nrahallisen voiton.\n\nHerra Hertzberg sanoo lisäksi aikovansa korvata tekijälle hänen\nteoksensa kääntämisoikeuden. Tahdon uskoa, että niin on nyt herra\nHertzbergin aikomus, tahdon uskoa, että niin on aina ollutkin\n— paha kyllä on herra Hertzberg pukenut ajatuksensa sellaisiin\nsanoihin, joista ei voinut päätellä muuta kuin että niihin sisältyi\nkieltäytyminen. Herra Hertzberg selitti nimittäin mainitussa\nkohtaamisessamme teatterin käytävässä, mikä sattui viime sunnuntaina,\nettä hän, eikä pelkästään oikeudellisista syistä — siitä pääsimme\nkohta yksimielisiksi, etteivät ne tässä tapauksessa olleet sitovia\n— katsoi olevansa vapautettu korvausta maksamasta, koska herra\nHertzberg piti itseään mukailijana eikä kääntäjänä. Minä huomautin\ntällaisen ajatustavan sofistisuudesta. Samalla pyytämällä pyysin\nherra Hertzbergiä ihmisyyden nimessä puhumaan teatterin johtokunnalle\nrunoilijan ja oikeuden puolesta, lisäten, että jos näytelmä minun\ntietämättäni ilmoitetaan esitettäväksi, katson olevani pakotettu\npanemaan julkisen vastalauseeni. Luulin ilokseni huomanneeni, että\nponnisteluni teatterin varjelemiseksi tältä häpeältä herättivät herra\nHertzbergissä vastakaikua, sillä herra Hertzberg lupasi vastata\nlopullisesti maanantaina. Kun vastausta ei kuitenkaan kuulunut,\nhuomasin siis sanojeni menneen hukkaan. Ja kaiken lisäksi ilmoitettiin\nnäytelmä esitettäväksi minua kuulematta — oli siis selvää, että herra\nHertzberg piti kiinni kieltäytymisestään. Mutta joka tapauksessa\ntunnustan mielelläni tekijän puolesta kiitollisuuteni siitä, että herra\nHertzberg ystävällisesti aikoo luovuttaa osan luultavasti muutoinkin\nniukasta käännöspalkkiostaan, ja valitan vain, että herra Hertzberg\nvälttämällä minulle vastaamasta sai minut ymmärtämään väärin hänen\ntarkoituksensa.\n\nMutta — käännösoikeus on sivuasia; vastalauseeni pääkohtana ei ole\nnäytelmän kääntäminen, vaan sen esittäminen, ja siitä ei ole kukaan\nmuu vastuussa kuin teatterin johtokunta, koska siitä ei voi kukaan\nmuu päättää kuin teatterin johtokunta. Ja tässä suhteessa eivät herra\nHertzbergin selittelyt järkytä vastalausettani. Tahdon vielä kerran\nhuomauttaa vastalauseeni pääkohdista: Herra Raphael Hertzberg on\ntekijää tai hänen edusmiehiään kuulematta luovuttanut teatterille Kiven\n\"Karkurien\" mukaelman; teatterin johtokunta ottaa siitä huolimatta,\nettä mainittu seikka on sen tiedossa, tämän mukaelman esitettäväksi; se\nkieltäytyy millään tavalla korvaamasta kappaleen näyttämöesitystä; tämä\non vieraan omaisuuden loukkaamista. Nämä tosiasiat pysyvät kohdallaan,\neikä niitä voida millään viisasteluilla tyhjiksi tehdä.\n\n                                                   K. Bergbom.\"\n\n\nSaman lauantain _Helsingfors Dagblad_ (n:o 342 B) ilmoittaa\nKarkurien ruotsinkielisen mukaelman esittämisen johdosta saaneensa\nkaksi kiistakirjoitusta, toisen Uuden Teatterin johtokunnalta,\njonka lausunnon lehti julkaisee, toisen hra K. Bergbomilta, joka\nkuitenkin oli jättänyt kirjoituksensa lehdelle niin myöhään, että\nsen julkaiseminen oli siirrettävä seuraavaan numeroon. Toimitus\nkatsoo siitä huolimatta olevansa velvollinen jo ennakolta lyhyesti\nilmoittamaan hra Bergbomin vastineen kaksi pääväitettä, nimittäin\nettä hänellä oli valtuudet esiintyä tässä asiassa sekä ettei hän\nsuinkaan ollut kieltäytynyt neuvottelemasta hra Hertzbergin kanssa.\nBergbom näyttää kuitenkin jättäneen asian selvittelyn _Morgonbladetin_\nkirjoituksen varaan, koska _Dagbladin_ seuraavissa numeroissa ei\nluvattua julkaisemista tapahdu.\n\nJohtokunnan kirjoitus kuului seuraavasti:\n\n\n\"Vastine.\n\nErään pääkaupungin lehdissä näkyneen vastalauseen johdosta katsoo\ntäkäläisen näyttelijäseurueen johtokunta olevansa velvollinen\nselittämään, että johtokunta on vastaanottanut A. Kiven\n\"Karkurit\"-näytelmän mukaelman täydellisesti vakuutettuna siitä, että\nmukailija hra Hertzberg hyvittäisi alkuperäisen tekijää tarjoamalla\nhänelle sen korvauksen, minkä hänen säälittävät olosuhteensa saattoivat\ntehdä tarpeelliseksi. Siitä selvityksestä, jonka hra Hertzberg on\nliittänyt Dagbladetissa julkaistuun vastalauseeseen, käykin ilmi, että\nmukailija on tehnyt voitavansa, mutta että hra Bergbom, joka kuitenkin\nsanoo olevansa tekijän valtuutettu, ei ole halunnut neuvotella hänen\nkanssaan. Kuinka tämä sopii siihen hra Bergbomin väitteeseen, että\n\"he ovat kieltäytyneet suorittamasta penniäkään\", on yhtä vaikeasti\nselitettävää kuin on ilmeistä, että tämän n.s. ystävän ja valtuutetun\nsydämellä on ollut jotakin muuta kuin hra Kiven paras. Kohtuullinen\nkorvaus hra Kivelle oli ja on yhä vielä saatavissa mukailijalta,\nmutta hra Bergbomille oli tärkeää jälleen iskeä hampaansa täkäläisen\nteatterin asioihin.\n\nMitkä seikat lienevätkään pohjimmaltaan olleet syinä näihin hra\nBergbomin toistuviin hyökkäyksiin, on muutoin samantekevää, ja\njohtokunta pyytää vain lisätä, että mukailijaa jo hänen luovuttaessaan\nkappaleen syyskauden alussa muistutettiin siitä, että hänen\nvelvollisuutensa oli selvittää asia alkuperäisen tekijän kanssa. Näin\ntapahtui sen käytännön mukaisesti, jota on noudatettu täkäläisessä\nteatterissa, mutta ei suinkaan sentähden, että joku vallitseva tapa\nolisi vaatinut sellaista korvausta. Lienee sattunut peräti harvoin,\nettä joku suomalainen kirjailija on saanut hyvitystä silloin kun hänen\nteoksensa on siirretty ruotsinkielestä suomeen, eikä tiettävästi ole\nmilloinkaan otettu kysymykseen kirjallista omistusoikeutta silloin kun\non käännetty joku suomenkielinen teos ruotsiksi. Huoleti voitaneen\nväittää, että silloin kun johtokunta teki mainitun huomautuksensa,\notettiin ensi kertaa kysymykseen sellainen tekijänpalkkio, ja kuitenkin\nväittää hra Bergbom, että meillä olisi käytännössä joku tapa, joka\nolisi säätänyt maksettavaksi korvausta \"kirjallisen omaisuuden\nanastamisesta\".\n\nEttei mitään tapaa ole tässä suhteessa voinut syntyä, saa helposti\nselityksensä siitä vähäpätöisestä menekistä, minkä kirjalliset tuotteet\nylipäänsä meillä saavat osakseen. Elleivät ne tuota juuri paljoa\nalkuperäisinä, tuottavat ne vielä vähemmän käännöksinä, ja tekijät\novat sentähden saaneet katsoa päässeensä palkkioille jo sen suuremman\njulkisen huomion takia, mikä on seurauksena kääntämisestä. Tältäkin\nkannalta katsoen on johtokunta uskonut toimineensa hra Kiven edun\nmukaisesti tekemällä hänen tuotantoaan, mikäli mahdollista, tunnetuksi\npääkaupungin sivistyneelle yleisölle. Kappale, joka ei saattanut\nluvata mitään taloudellista voittoa, otettiin esitettäväksi vain jotta\nkotimainen kirjallisuus olisi ollut mitä täydellisimmin edustettuna\nohjelmistossa, mutta, niinkuin näkyy, johtokunnalta vaaditaan sangen\npaljon kärsivällisyyttä, jos sen mieli jatkaa tähän suuntaan, sen kun\non tällöin pakko alinomaa torjua kimpustaan hra Bergbomin tapaisia\nahdistelijoita. Jää kuitenkin johtokunnan omaksi asiaksi, sietääkö se\nnäitä pistoksia mieluummin kuin antautuu mihinkään henkilökohtaisiin\nkosketuksiin hra Bergbomin kanssa.\"\n\n\nJohtokunnan äänensävy on kieltämättä ärtyisä, niin ettei ole ihme se,\nmitä sitten tapahtui: asiasta syntyi kuin syntyikin oikeudenkäynti, ja\nvarsin pitkällinen, ruotsalaisen teatterin johtokunnan ja Bergbomin\nvälille, ja päättyi se siten, että Bergbom sai tämän johtokunnan\nsolvaamisesta 200 markkaa sakkoa.\n\nHertzbergin kunniaksi on mainittava, että hän jo ennen oikeudenkäynnin\nalkamista lupauksensa mukaan luovutti koko palkkionsa, 113 markkaa,\nKiven hyväksi, ja käytettiin summa seuraavan vuoden alussa\nKiven hautajaiskustannuksiin. (Tämän kiistan vaiheet on Eliel\nAspelin-Haapkylä kertonut teoksessaan _Muoto- ja muistikuvia_, II,\n1912, ss. 63—68).\n\n\nMillainen Hertzbergin mukaelma oli, käy selville siitä arvostelusta,\njonka Bergbom toimituksen nimissä, ilman omaa nimeään tai\nnimimerkkihän, julkaisi sen esityksestä Morgonbladetin 296. numerossa\ntorstaina 19 p. jouluk. 1872. Samalla kuvastuu arvostelusta Bergbomin\nehkä hiukan viilentynyt käsitys Kiven alkuperäisestäkin näytelmästä.\n\n\n\"_Teatteri. Flyktingarne_, viisinäytöksinen näytelmä, R. Hertzbergin\nmukaelma A. Kiven 'Karkureista', on esitetty kaksi kertaa, perjantaina\nja sunnuntaina. Se seikka, että suomenkielestä mukaeltu kappale on\nensi kerran otettu ruotsalaisen näyttämömme ohjelmistoon, seka eräät\nmuut asianhaarat ovat kiinnittäneet näihin esityksiin eräänlaista\nhätyyttävää huomiota. Tosiasiallisena tuloksena on, ettei 'näytelmällä'\nole ollut menestystä: yleisö on ottanut sen kylmästi vastaan, ja\navustavat taiteilijat ovat näytelleet osansa suosiota niittämättä.\n\nKäymme tarkastamaan mukaelmaa, joka ei ole ollenkaan tyydyttävä. —\nEi ilmene, että mukailija olisi noudattanut työssään mitään muuta\nperiaatetta kuin mahdollisimman runsaan lyhentelyn. Eikä lyhentely ole\nkuitenkaan tapahtunut siten, että sanonta olisi tehty kiinteämmäksi\nja ajatuspitoisemmaksi, vaan melkein jokainen mukaelman vuorosana\non myöskin alkuteoksessa, mutta siinä vain muodoltaan rikkaampana\nja täysipainoisempana. Henkilöt ovat samoja, aiheet samoja; mutta\nsiitä huolimatta on mukaelma ainakin kolmannesta lyhyempi alkuteosta.\nSuunnitelmattomasta lyhentelystä ovat useimmat luonnekuvat kärsineet\narveluttavasti. Toisen ja kolmannen näytöksen, jotka ovat alkuteoksen\ntärkeimmät ja joissa Elman ja Tykon luonteitten intohimoinen hehku ja\nNiilon karkea brutaalisuus ja petollisuus tapaavat ehjän ilmaisunsa,\non lyhentely kutistanut kohtauksiksi, joihin ei ole jäänyt luonteitten\nkehitykselle mitään sijaa. Loppuratkaisu, joka ei traagillisen\nluonteensa, vaan epätaiteellisen laveutensa vuoksi on \"Karkurien\"\nheikko kohta, sietää sitä vastoin sekä lyhentelyä että muovailua.\nMukailija onkin jättänyt pois neljännen näytöksen koko jälkimmäisen\nkuvaelman ja siirtänyt sen toiminnan ensi osan (Elman ja Hannan tulon\nkaksintaistelupaikalle) viidennen alkuun. Tämän järjestelyn hyväksymme,\nmutta yhtä sopimatonta kuin rohkeata on varmasti draaman ratkaisun\nmuuttaminen \"onnelliseksi\" (huom! rakastavat saavat toisensa) — kun\nkuitenkin aiheet ja luonnesuunnittelu on pysytetty ennallaan. Mutta\nnämä eivät ole muutoksista ainoat, joita emme voi hyväksyä. Ei sovellu\nlainkaan kovan ja taipumattoman Markuksen luonteeseen, että hän avaa\nsylinsä hylkäämälleen pojalle heti tämän näyttäytyessä — Kivi antaa\nhänen mielensä murtua vasta kun hän näkee ainoan poikansa kuoleman\nkourissa — ja vielä vähemmän se, että hänenlaisensa paatunut syntinen\nlopettaa näytelmän puhumalla mahtipontisesti Jumalan armosta, joka on\nsuonut pojan palata y. m. Kivi panee hänet voipunein voimin ja aivan\nmuserrettuna poistumaan näyttämöltä. Sivuhenkilöistä olisi povariakka\nvoinut huoleti jäädä pois, sillä hän on aivan asiaankuulumaton. Martin\nkuva on mukaelmassa mennyt kokonaan piloille. \"Aih, sitä leiniä!\"\nei ole suinkaan hänen luonteensa pääpiirre, ja Kivi paneekin hänet\npuhkeamaan tähän rumaan vaikerrukseen ainoastaan tuossa ensi näytöksen\nburleskissa (mukaelmasta poisjätetyssä) kohtauksessa, jossa hän antaa\nMarkus-paroonin paimenpojan kouriintuntuvasti kokea hänen tämän isäntää\nkohtaan tuntemaansa katkeruutta. Sen sijaan on mukailija aivan oikein\nlyhentänyt Paulin ja Hannan rakkaustarinaa. Ja samoin on määrätyltä\nnäkökannalta paikallaan, että naimasopimus on kadonnut, niin että Elman\nja Niilon kihlaus tapahtuu kolmannessa näytöksessä sormusta käyttämällä.\n\nRuotsalaisen mukaelman kieli on tosin luontevaa ja sujuvaa; mutta\nvarmaa on, etteivät siinä esiinny Kiven kielenkäytön viat enempää\nkuin sen ansiotkaan. Kiven draamojen sanonta häilähtelee omituisesti\nlempeän sydämellisen ja toisaalta voimakkaan, useinpa rumankin välillä,\nmutta se on aina realistista ja draamallisen kuvakasta. Mukaelma ei\ntuonut ilmi tätä. Ruotsalaiset säkeet olivat siloiteltuja, niissä oli\nkajahtavia loppusointuja ja kielellisiä koristeita, joita Kiveltä\npuuttuu. Mukailija oli poistanut rohkeat puheenparret; mutta minkä\nkirjoitustapa oli voittanut lyyrillistä siroutta, saman verran se oli\nmenettänyt alkuperäistä värikkyyttä ja draamallista täsmällisyyttä.\n\nLuonteitten täydellinen väärinymmärtäminen, jota näyttelijät\nosoittivat, johtui varmaan suureksi osaksi siitä katkonaisesta asusta,\njossa ne esiintyvät mukaelmassa. Sekä neiti Dorsch, Elma, että herra\nLindberg, Tyko, käsittivät osansa hempeätunteisesti, sen sijaan\nettä molemmat ovat uhmamielisiä, kiihkeän intohimoisia luonteita.\nPahoittelemme tätä väärinymmärtämistä sitäkin enemmän, kun neiti\nDorsch muutamissa kolmannen näytöksen kohdissa, sekä herra Lindberg\nneljännessä osoittivat näyttelemisellään, ettei heiltä kummaltakaan\nolisi puuttunut kykyä esittää näitä osiaan oikeammankin käsityksen\nmukaisesti. Herra Fehnström, Niilo, näytteli yhtä hiljaisesti,\nvaikka hänen olisi tullut ilmaista samaa intohimoista voimaa kuin\nensinmainitut, joskin karkeassa muodossa, ollakseen siten Elman ja\nTykon jalon mielenlaadun räikeänä vastakohtana. Kaikista tärkeämmistä\nhenkilöistä oli Yrjö (herra Rydberg) vähin kärsinyt mokailusta, ja\ntämän vaatimaton, suoraviivainen luonne tuli suhteellisesti parhaiten\nesitetyksi.\n\nTästä johtuen puuttui yhteisnäyttelemisestä ryhmittely kokonaan, ja\nalkuteoksessa tuntuvan traagillisesti jännittävän tunnelman sijaan\nympäröi koko esitystä raskas, painostava ilma. Luonnollisesti eivät\nnäyttelijät eikä yleisö voineet lämmetä eivätkä kiinnostua, kun\nviidestä näytöksestä (joista yksi jakaantuu kahteen kuvaelmaan)\nsuoriudutaan — kahdessa tunnissa. Kun Macbeth esitettiin viime keväänä,\nkesti näytäntö yli kello 10, ja näin tapahtui, vaikka murhenäytelmästä\noli jätetty pois muutamia kohtauksia. \"Karkurit\" (alkuteos) on\nkuitenkin (samaan kirjaan ja samoin kirjasinlajein painettuna) kuusi\nsivua Macbethia pitempi.\n\nUseista luonnollisista syistä on meistä ollut ikävää, että olemme\nvoineet ylläolevassa kirjoitelmassa suoda niin vähän tunnustusta sekä\nmukaelmalle että esitykselle. Ymmärrämme hyvin, mitä vaivaa mukailija\nsamoin kuin avustavat taiteilijat ovat nähneet siitä, ja annamme sille\ntunnustuksemme. Mutta olemme pitäneet velvollisuutenamme nimenomaan\nAleksis Kiven kunniaksi huomauttaa, että \"Flyktingarne\" siinä\nruotsalaisessa asussa, missä se nyt on esiintynyt yleisöllemme, _ei\nanna minkäänlaista käsitystä_ hänen kyseessäolevasta näytelmästään yhtä\nvähän kuin hänen runoilijatoiminnastaan yleensä.\n\nEmme tahdo väittää, että \"Karkureilla\" olisi ollut menestystä\nteatterissamme, jos tämä murhenäytelmä olisi esitetty suorana\nkäännöksenä. Kappale ei merkitse Kiven draamallisen tason huippukohtaa\neikä siitä puutu suuriakaan virheitä; mutta nytkin näkemämme esityksen\npohjalla on meillä se vakaumus, että \"Karkurien\" ottaminen ruotsalaisen\nnäyttämömme ohjelmistoon olisi voinut, jos mukailu olisi suoritettu\nsuuremmalla draamallisella taidolla ja edes hiukankaan suuremmalla\nkunnioituksella tekijää kohtaan, muodostua moninverroin onnellisemmaksi\ntekijälle, kiitollisemmaksi taiteilijoille ja viehättävämmäksi\nyleisölle\".\n\nVaikka _Karkurit_ joutuikin täten välillisesti herättämään melkoista\nhälinää ja huomiota pääkaupungin kirjallisissa piireissä, ei sitä\ntiettävästi ole sen ilmestymisen aikoihin kukaan muu varsinaisesti\narvostellut kuin Kaarlo Bergbom.\n\nSensijaan näkyi siitä, samoin kuin Aleksis Kiven koko siihenastisesta\nnäytelmätuotannosta, kiittävä maininta eräässä huomatussa saksalaisessa\naikakauskirjassa.\n\nHämeenlinnassa ilmestyvä _Hämäläinen_, jonka vastaavana toimittajana\noli silloin lehtori G.E. Euren, julkaisi 10. numerossaan 5 p. lokak.\n1866 otsakkeella \"Suomen kirjallisuus ulkomaalla\" tästä saksalaisen\naikakauslehden selostuksesta lähetetyn, nimimerkittömän kirjoituksen,\njoka vie meidät sopivasti asiaan. Tämä monessa suhteessa varsin kuvaava\nkirjoitus, jossa käytetään tilaisuutta ankaraan ruotsinmielistemme\nsuomalaista kirjallisuutta kohtaan osoittaman välinpitämättömyyden\nruoskimiseen, kuuluu näin:\n\n\"Maamme nimellisesti sivistyneessä ja kirjallisessa yleisössä,\nherrassäädyissä, ei vielä muka hyvä tapa vaadi Suomenkielisen\nkirjallisuuden tuntemista ja suosimista. Vähäpätöisin ilmestynyt\nRuotsinkielinen kynänkyhäys on hyväntapaisessa seurassa tarpeellisempi\ntuntea, kuin mitä suurinta suomen kirjallisuus tuottaa. Että,\nasiain täällä näin ollessa, 'veljeskansamme' Ruotsalaiset, jotka\nmuutoin luulevat itsensä parahiksi ystäviksemme, eivät vaivaa\nitseänsä millään tiedolla kirjallisuudestamme, ei voi kummastuttaa.\nTuo kylmäkiskoisuus yleisössämme on haitallinen kirjallisuuden\nvaralliselle menestykselle, ja se on siinä ikävin kohta. Muutoin ei\nansaitsisi puhumista mitä tuo ruotsinkieleen kangistunut murto-osa\nkansastamme tuumailee. Kylmäkiskoisuudellaan kansan rientoja kohtaan\nlangettaa se itse päällensä henkisen kuoleman tuomion. Tärkeämpi\nmeille on että kansalliset olomme ja työmme mielihalulla seurataan ja\ntarkastellaan Europan sivistysmaissa. Kansan, niinkuin yksityisenkin,\non oikeus iloita, kun sen harrastuksensa ja teoksensa tunnustetaan\nhyviksi mailmassa, ja sellainen tunnustaminen vaikuttaa elähyttävänä\nvirekkeenä takaisin. Tuo hyväksi tunnettu saksalainen aikakauskirja\n'Magazin für die Litteratur des Auslandes', joka ennenkin on silloin\ntällöin antanut tietoja suomalaisesta ja varsinkin suomenkielisestä\nkirjallisuudesta, sisältää, Elokuun 18 päivän numerossaan, kertomuksen\nja arvostelut meidän ja Viron kirjallisuuden nykyisemmästä tuotteista,\nantaen siinäkin, niinkuin oikeus vaatii, etevimmän sian ja laveimman\ntilan suomenkielisille teoksille. Ruotsinkielisiä kirjoja mainitaan\npari käännöksiä, toinen Estlanderin ruotsintama vanha espanjalainen\nrunoelma: 'Poema del Cid', toinen Donnerin kääntämä sanskritalainen\nkertomus otettu ikivanhasta sankari-runosta Ramâjâna. Kirjoituksen\nalku kuuluu suomeksi: \"Viimeisinä vuosina on taasen melkoinen määrä\nteoksia, varsinkin Suomenlahden pohjois puolelta meille tullut.\nVoittava enemmistö viimemainitulta käyttää jaloa Suomenkieltä, joka\nyhäti tunkeutuu syvemmin, myös sivistyneisiin ja tieteellisiin\nkeskuksiin, ja, uusien käsitteiden ja havaintojen sanoissa karttuneena,\npalaa niistä talonpojalle, joka kauan aikaa on ollut sen varsinaisena\nkannattajana. Kaiketi eivät alkuperäiset teokset vielä ole lukumääränsä\npuolesta käännösten vertaisia; vaan kun muistaa kuinka uusi koko\nkirjallisuus ja kuinka vähäinen kirjoittajani luku on, täytyy\nkohtuullisesti vaatimuksiansa alentaa.\"\n\nTämän jälkeen puhuu kirjoittaja näytelmä kirjoitteliamme, (Lukia\nhelposti havainnee ettei Hämäläisen toimittaja koskaan ole juljennut\ntuota Karamattisanaa \"Näytelmä\" käyttää niin ylevistä asioista kuin\nteateriliiset teelmät todellakin ovat. Toim.) Kivin, teoksista, joita\nmoni pseudo-sivistynyt taiteensuosittelija omassa maassamme tuskin\nnimeltäkään tuntenee. \"Etevimpänä näytelmätekijänä maan kielellä,\nsanoo hän, on eräs herra Alexis Kivi kolmella tiheässä perättäin\nilmestyneellä näytelmäkappaleella maineen voittanut. Ensiksi koetti\nhän voimiansa tehdessään näytelmäksi tuota suuremmoista, laadussaan\nverratonta _Kullervo_ runoa, joka vasta Kalevalan toisen laitoksen\nkautta (v. 1849) on tullut tunnetuksi.\" Kerrottuansa mitenkä eräs\nsuomalainen tarkastelija viime vuoden Helsingfors Tidningarissa on\nkiittäen arvostellut Kullervo-näytelmän, mainitsee kirjoituksen tekijä\nnäytelmän henkilöistä erittäin, Kullervon vastakohtana, Nyyrikin,\n\"kerskaavaisen pelkurin (suomalaisen Falstaffin lajia, vaikka ei\nsuinkaan Shakespearen Falstaffin kopiaa) joka pöyhkeitä lauseita\nlaskee, kun hyvässä turvassa on, vaan matona maassa matelee, missä\nvähinkin vaara uhkaa.\"\n\n\"Toisesta saman herran tekemästä näytelmästä, nimeltä 'Karkurit', sanoo\nkirjoittaja edempänä, emme voi sallia meidän vielä mitään lausuntoa\nlaskea koska vasta olemme, kaiketi hyvin mielenjännittävän, osan siitä\nlukeneet, joka uudessa Kuukauslehtinimisessä aikakauskirjassa on\njulkaistu. Vuonna 1864 painetussa komediassa 'Nummisuutarit' ilmauu\ntuo omituinen leikkimielisyyden, hyväluontoisuuden, uppiniskaisuuden,\nrohkeuden ja ilveisyyden sekoitus, joka on Suomen alhaisen kansan,\nvarsinkin maaseuduilla asuvan merkkinä. Tuota todellakin kansallista\ntuotetta juuri sentähdenkin ei voi täydellisesti arvostella, joka ei\ntarkemmin maan tapoja tunne.\"\n\nTämän jälkeen seuraa tilinteko \"Kirjallisen Kuukauslehden\" neljästä\nensimäisestä numerosta, jossa kirjoittaja erittäin mainitsee\nalkuperäiset kirjoitukset: \"Mietteitä rahanmuutoksesta\". Franskan\ntoinen keisarikunta ja sen kirjallisuus\", \"Yhteiskunta uutena aikana\"\ny.m. sekä pari tarkastelua.\n\n\"Maiden ja Merien takaa\", jonka lakkaamisesta kirjoittaja ei vielä\nnäy saaneen tietää, kiitetään hyväksi ja vaihtelevaiseksi sisällön\npuolesta, ja sen ohessa muistuttaa kirj:ja kuvalehden ulosantajan\n\"suloisista, Andersenin satujen vertaisista, 'Kuun tarinoista’, jotka\njo aikaa sitten ovat saksannettuinakin julkaistut.\n\nVielä kirjoittaja mainitsee Herra O. Blomstedtin \"Kuvaelmia 1808\nvuoden sodasta Suomessa\" ja \"Kapina Kauhajoella\", joissa \"hänet\nopitaan tuntemaan raittiina, virkeänä ja hartaana isänmaanrakkauden\nelähdyttämänä historioitsijana\"; \"Suomen kansan satuja ja tarinoita\",\nAhlmannin \"Ruotsalais-Suomalainen Sanakirja\" ja Lönnrotin suuren\nvielä ainoasti osaksi valmistuneen Suomalais-Ruotsalaisen sanakirjan,\n\"aarteen, jota Suomen kirjallisuuden rakastajat niin kuin myöskin\nAltai-Uralisen kielialan tiedoitsijat jo kauan aikaa hartaasti\nhaluavat\". Valitettava kyllä että tämä aarre melkoisesti kadottaa\nkäytöllisyyttänsä, kun Suomi siinä on käännetty niin vähäisen\ntunnettuun kieleen, kuin Ruotsi on.\n\nViron kirjallisuus ei ole kirjoittajan mukaan \"Kalevi\"-runon\nilmestymisen jälkeen paljoa mainittavaa tuottanut; — eikä sopine tässä\nkertoella mitä hän siitä lausuu. Saakoon kuitenkin tässä sijansa eräs\nlause Suomen ja Viron kielistä, löytyvä Tarton Oppineen Virolaisen\nSeuran kustantamassa kirjassa: \"Lyhyt Opetuskirja parannetussa\noikokirjoituksessa\". Kirjan tekijä sanoo: \"Suomalaiset, kaikissa kohden\nmeitä edistyneemmät, ovat myöskin, ennen kuin me, alkaneet paremmin\nymmärtää ja kirjoittaa omaa kieltänsä, ja me voimme heiltä paljon\noppia, varsinkin kirjoitus- ja kieli-asioissa, sillä Viro ja Suomi\novat oikeittain yksi kieli eivätkä eroa toisistansa enemän kuin kaksi\nkielimurretta.\"\n\n\nTämä selostus antaa meille hyvän käsityksen siitä, kuinka valppaasti ja\nyksityiskohtaisesti tuo puheenaoleva saksalainen aikakauskirja _Magazin\nfür die Literatur des Auslandes_, joka 33. numerossaan (ss. 469-471)\n18 p. elok. 1866, otsakkeella _Finnland, Neueste Erscheinungen der\nfinnischen und esthnischen Literatur_, sisältää mainitun kirjoituksen,\nseurasi Suomen kirjallisuutta.\n\nSen saattoi aikakauskirja tehdä sitäkin paremmin, kun sillä oli\navustajanaan tunnettu kielinero ja kielentutkija Wilhelm Schott, joka\nkaikesta päättäen osasi myös aivan mainiosti suomea ja joka lisäksi\nihaili rajattomasti kieltämme, \"das edle Suomi\" — on harvinaista tavata\nvieraskielisessä julkaisussa niin pitkiä suomenkielisiä otteita aivan\nvirheettöminä tai ainakin hyvin vähän virheellisinä, kuin ne ovat,\njoita Schott esittää esim. suomalaisia runoteoksia selostaessaan. Tämä\nsuomenkielen ihailu vei myöskin Schottin ankaraan suomenmielisyyteen,\nja ennustipa hän tulevan sellaisenkin ajan, jolloin Runebergin runoja\nei enää lueta Suomessa alkukielisinä, vaan mieluummin suomalaisina\nkäännöksinä.\n\nUseat vuosikymmenet selosti Schott tähän erinomaisesti toimitettuun\naikakauskirjaan suomalaisia asioita, käyttäen väliin koko nimeään\ntai sen alkukirjaimia \"W. Sch.\" ja \"Sch.\", väliin jättäen nimimerkin\nkokonaan poiskin: silti käy helposti päätteleminen, milloin hän on\nselostuksen laatinut. Joitakin esimerkkejä mainitaksemme selostetaan\nv. 1859 jokseenkin laveasti kaikki August Ahlqvistin siihenastiset\ntutkimusmatkat sekä niiden johdosta syntyneet tutkimukset ja\nkirjoitelmat. V. 1860 esitellään saksalaiselle yleisölle pari\n_Suomi_-kirjan vuosikertaa ja niiden huomattavimpia kirjoituksia sekä\nC.G. Estlanderin tutkimus Rikhard Leijonamielestä historiassa ja\nrunoudessa. V. 1861 selostetaan suomalaisia tautien loitsuja, esitetään\njoitakin serbialaisen ja suomalaisen kansanrunouden vertailukohtia,\nilmoitetaan laajasti Runebergin _Vänrikin Tarinoiden_ 2. osan\nilmestymisestä, selostetaan laajoin suomenkielisin ottein Oksasen\nkääntämää _Laulua kellosta, Näytelmistön_ 1. osaa, _Suomi_-kirjaa, Yrjö\nKoskisen _Nuijasotaa_, _Suomen Kasvistoa_, Fr. Cygnæuksen Zacharias\nDunckeria käsittelevää teosta. V. 1863 sisältää _Magazin_ Suonion\n_Kuun tarinat_ saksaksi käännettyinä sekä käännöksen ja vertailevan\ntutkimuksen _Velisurmaaja_-ballaadista. Europæuksen ja Donnerin teoriat\nja tutkimukset, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamat eri\nalojen tietokirjat, Suomen valtiollinen suhde Venäjään, Kuukauslehden\neräät artikkelit, Oksasen _Säkenien_ 2. osan ylistävä selostus\nkäännösnäytteineen, Runebergin _Salamiin kuninkaiden_ selostus,\nKoskisen _Suomen kansan historian oppikirjan_ selostus ja sen mukaan\ntehdyt katsaukset, useiden suomalaisten satujen käännökset, v. Tettaun\n_Kalevala_-teoksen selostus y. m. ovat lähimpien vuosikertojen aiheina.\n\n_Magazin für die Literatur des Auslandes_ mainitsee Aleksis Kiven\nensi kertaa tuossa _Hämäläisen_ selostamassa kirjoituksessa, johon\nkiinnitetään huomiota myöskin _Kirjallisen Kuukauslehden_ lokakuun\nnumerossa (s. 246) v. 1866. Puhuessaan Kiven _Kullervosta_ viittaa\nsaksalainen selostaja alahuomautuksessa siihen seikkaan, että Wilhelm\nSchott oli v. 1852 julkaissut Kalevalan Kullervoepisoodista akateemisen\ntutkimuksen, missä Kullervo kuvataan orjuuden ruumiillistuneeksi\nkiroukseksi ja osoitetaan täten oikea näkökulma tämän henkilön\narvostelemiseksi. Vuotta myöhemmin, jatkaa selostaja, julkaisi\nsuomalainen kriitikko Cygnæus laajemman esteettis-psykoloogisen\ntutkielman tästä Kalevalan traagillisesta aineksesta.\n\nKun selostaja oli elokuussa v. 1866 tutustunut väin _Kuukauslehdessä_\nsaman vuoden helmikuussa julkaistuun _Karkurien_ toiseen näytökseen,\npalaa hän (Schott) _Magazinin_ 4. numerossa 23 p. tammik. 1869\n(as. 53-54) uudelleen asiaan ja mainitsee v. 1867 ilmestynyttä\n_Näytelmistön_ 4. nidettä selostaessaan, että siihen on liitetty\nmyöskin eräs \"komea suomalainen 5-näytöksinen alkuperäisnäytelmä,\njonka on kirjoittanut herra Kivi, näytelmäksi muodostetun Kullervon\nja Nummisuutarien tekijä\". Selostaja jatkaa: \"Me tutustumme kahteen\nvihamieliseen naapuriin, joista toinen on tullut toisen, oikean,\nmutta lopulliseen katumukseen ja mielenmurtumukseen vielä kykenevän\nmaalaisaatelisen velalliseksi. Näiden naapurien vihamielisyys maksaa,\nniinkuin Romeossa ja Juliassa, mutta kuitenkin toisenlaisissa\nolosuhteissa ja ilman itsemurhaa, kahden uskollisen rakastavaisen\nhengen. Tämän juoneltaan melko monimutkaisen kappaleen lähempi erittely\ntäytyy meidän jättää: meidän nähdäksemme ovat sen ansiot suuremmat kuin\nsen puutteet. Luonteiden monipuolisuus ja osittainen itsenäisyys ja\nalkuperäisyys (zum Theil Originalität), niiden johdonmukainen kehittely\nja jalo, aito runollinen, pöyhkeäpuheisuudesta ja liioittelusta vapaa\nkieli hankkisivat tälle näytelmälle ehkä saksalaisenkin yleisön.\nEpätodennäköistä kuitenkin on, että kaksi kovasta venäläisestä\nvankeudesta paennutta rakastajaa pysyvät ranskalaisessa valepuvussaan\ntuntemattomina, vaikka heidän sotaanlähdöstään on kulunut vasta\nmuutamia vuosia ja vaikka ei olekaan helposti otaksuttavissa, että\nhe olisivat Uraalin kaivoksissa niin pettävästi perehtyneet Pariisin\ntapoihin. Näytelmän nimi on _Karkurit_.\"\n\n20 p. huhtik. 1872,16. numerossaan, mainitsee Magazin jälleen\nAleksis Kiven, ilmoittaessaan Bergbomin selostavan _Kuukauslehdessä\nMargaretaa_, \"lahjakkaan, vaikkeikaan kielensä puolesta suinkaan\nmoitteettoman nuoren runoilijan Kiven viimeistä näytelmää, runoilijan,\njonka me toisessa tilaisuudessa olemme esitelleet näytelmäksi\nmuodostetun Kullervon, _Nummisuutarien_ ja _Karkurien_ tekijänä ja joka\nennen runolliseen kypsyyteen pääsemistään on vaipunut mielipuolisuuden\nyöhön\".\n\nPuhuessaan 31 p. heinäk. 1875 (n:ssa 31, ss. 459—460) Ahlqvistin\n_Kielettärestä_ ja sen eri kirjoituksista, antaa nimimerkki \"Sch.\"\nseuraavan loppulausunnon Ahlqvistin hyökkäyksistä Kiveä vastaan ja\nKiven merkityksestä, käyttäen Kivestä tuota kaunista, mutta meikäläisen\nmieleen harvemmin johtuvaa nimitystä \"Dichterjungling\": \"Samaten\ntäytyy meidän antaa tekijän niihin usein liittämän kiistakirjoittelun\nmennä ohitsemme ja mainita vain hänen kielellisillä, siveellisillä ja\nesteettisillä syillä tuettu hylkäystuomionsa eräästä suomalaisesta\nalkuperäisromaanista _Seitsemän veljestä_. Sen on kirjoittanut monilla\ntahoilla intomielisesti ihailtu, varhain kuollut Kivi (Stenvall), joka\nsentään ansainnee ainakin kansanomaisen näytelmän alalla uskollisena ja\nvoimakkaana luonteenkuvaajana arvonantoa (mitä tosin herra Ahlqvist on\nyhtä vähän taipuvainen myöntämään). Tuo meteoorin tavoin kirjallisen\nSuomen taivaalle ilmestynyt ja pian taasen kadonnut, kieltämättä hyvin\ntuottelias runoilijanuorukainen odottaa vielä täysin puolueetonta\nteostensa arviointia.\"\n\nMitä _Karkurien_ myöhempiin arvosteluihin tulee, niin osoittaa\nEliel Aspelin tuossa v. 1872 pidetyssä esitelmässään (_Kirjall.\nKuukauslehti_, 1872, ss. 232-233) saaneensa tästä kappaleesta\njokseenkin yhtä edullisen käsityksen kuin Bergbom. Hän lausuu:\n\n\"Kalevalasta oli runoilija saanut aineen Kullervo-näytelmään;\n'Karkureihin', joka näytelmä ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, hänellä\nsitä vastoin ei näy muuta lähdettä olleen, kuin voimakas, runollinen\nmielikuvituksensa. Kivi on kuitenkin, kuten vast'edes saamme nähdä,\netupäässä realinen kuvaaja ja sen vuoksi tuntuu hän meille tässä hiukan\nvieraalta ja me kaipaamme ajan määräystä ja pohjaa, jolla toiminta\nliikkuu. Itse pääjuonessa ei ole omituisuutta, eikä sivuseikatkaan\n(esim. Tykon ja Paulin arvaamatoin ilmestyminen kaukamatkoiltaan,\nvalepukujen hankkiminen, naimakirja, myrkkyjuoma) ole uusia taikka\nonnistuneita. Mutta runoilija on kuitenkin vanhat juonet tuoreilla\nväreillä kaunistanut ja omituisella tavalla käyttänyt. Hän on toimeen\nsaanut oivallisen näytelmän, joka melkoisesti laventaa ja vakauttaa\nhänen runoilija-neroansa tragilliseen suuntaan.\n\nParoonit Markus ja Mauno ovat valtiollisista syistä toista kymmentä\nvuotta eläneet ilmivihassa toisiansa kohtaan. Heidän lapsensa Tyko ja\nElma, jotka rakastavat toinen toistansa, ovat näytelmän päähenkilöt,\njoiden päälle rangaistus isien synnistä lankeaa.\n\nEttei perikato saavuttaisi Elmaa ja Tykoa itsestänsä aivan syyttöminä,\ntekee heidät runoilija taitavasti velkapäiksi siten, että molemmat\nrikkovat toisiansa kohtaan. Elma, näet, suostuu isää pelastaakseen\nNiilon naimis-ehdotukseen, ehkä Tykolle oli pyhällä valalla sanansa\nantanut; Tyko taasen vähäpätöisistä syistä päästää sydämeensä\nepäilyksen lemmittyänsä kohtaan. Toiminnan kehitys riippuu henkilöiden\nmieliluonteista ja rientää harvalla poikkeamisella (noita-akan ennustus\nja Paulin ja Hannan rakkaus) yhtenä ja sidottuna edelleen, herättäen\nlukijassa todellista dramallista jännitystä.\n\nElma on henkilöistä merkillisin.\n\nKivi on harvoin naishenkilöltä tuottanut; paitsi Elmaa ovat ainoastaan\nLea ja Margareta erittäin mainittavat. Kaikki kolme ovat hyvinkin\nsamanluonteisia, ja kumma kyllä ovat kaikki enemmin etelämaisia\nkuin suomalaisia taikka pohjoismaiden lapsia. Elma, josta tässä on\npuhuminen, on hehkuva, innokas vaimo. Hänen rakkautensa on tulinen,\neikä hän, sitä pelastaakseen vaaran hetkenä, kuolemata kammoa,\nvaan etsii. Hänen puheensa on aina sangen ylevätä. Innostuneet\nja suloiset haaveksimiset ovat toki Elman pohjoismaiden perintö.\nTyko, Elman lemmitty, on jalo, ritarillinen henkilö ja onnellisesti\nluotu vastine hänehen. Vakavilla piirteillä ovat Markus ja Maunokin\nkuvatut, edellinen kova ja jäykkä: hänen vihansa on armoton; Mauno\ntaas on itsestään sovinnollinen, avosydäminen ja heikko: hän vihaa\ntäytymyksestä, Maunon mieliluonne astuu paraiten esiin toisessa\nnäytöksessä. Siinä on muun muassa aatelismiehen muistoperäinen\nrehellisyys hyvin kuvattu, kun, näet, Mauno on kyllä joutuisa myömään\ntyttärensä onnen ilkeälle Niilolle, mutta inholla kuultelee uskollisen\npehtorin yksinkertaista pelastus-neuvoa, nimeksi lahjoittaa omaisuus\nhänelle, siksikuin myrsky on ohitse mennyt. Pehtori Martti on sukua\nRavenswoodin Kalebin ja monen muun uskollisuudessaan koomillisen,\nvanhan palvelijan kanssa, ja hänen kuvansa jää elävänä muistoon.\nNiilon, näytelmän konnan, kuvaaminen on runoilijalta huonosti\nonnistunut, kun, näet, hän ei herätä muuta tunnetta kuin inhoa ja\niletystä.\n\nTämä on ainoa Kiven painetuista näytelmistä, jossa hän on\nrunomitallista lausetapaa käyttänyt, kuitenkin suorasanaisella\nvaihetellen. Pahasti kyllä vaihetteleminen on kokonaan satunnainen.\nJambit soivat niin somasti, että lukija sureksii, ettei runoilija\nole enemmän sitä lausetapaa käyttänyt. Otan osoitteeksi muutaman\nvärsyn ilman erinäistä valitsemista. Kun Tyko ja Pauli, palattuaan\nretkiltänsä, etäältä näkevät kotokartanot, lausuu Tyko:\n\n    \"Ei, Tornivuorella me seisomme\n    Ja tuossa toivon ompi valtakunta.\n\n    Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,\n    Käy, riehu, ilostasi hurjapäänä\n    Ja siipes ihanasti jähdyttäköön\n    Tät’ otsan ihanata polttoa!\n\n    Käy, tuuli, lempeästi liehutellen\n    Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,\n    Mi kenties käyskelee nyt kankahalla\n    Tuoll’ kultaisella, hämärässä illan!\n\n    Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on!\"\n\nGustaf Lönnbeckin mielipide tästä näytelmästä on sensijaan aivan\ntäydellisesti kielteinen: hän ei näe Karkureissa pienintäkään\nvalopilkkua. Hänelle näyttää niinikään olevan tuntematonta, että\nkappaletta oli jo hänen sitä arvostellessaan v. 1879 pari kertaa\nnäytelty (_Finsk Tidskrift_, VI, ss. 406—407).\n\n\n\"On vielä jäljellä kaksi Kiven näytelmää, joiden maaperä, vaikkakaan,\nne eivät liiku kansanelämän eivätkä liioin kansantarun pohjalla, on\nkuitenkin suomalainen sekin: _Karkurit_, viisinäytöksinen näytelmä eli\noikeammin sanoen tragedia, sekä yksinäytöksinen draama _Margareta_.\nOikeastaan voimme kuitenkin vain näytelmissä esiintyvien henkilöitten\nvakuutusten pohjalla sanoa, että he ovat lihaa meidän lihastamme,\nsillä totta puhuen puuttuu heiltä sekä lihaa että verta ja he voisivat\nsiis huoleti olla kotoisin mistä maasta ja miltä ajalta tahansa, eikä\ntätä arvostelua tee tyhjäksi edes sekään seikka, että jälkimmäisessä\nnäistä näytelmistä meille suomalaisille tärkeä historiallinen hetki luo\ntoimintaan synkän varjonsa.\n\n\"Karkureistaan\" on Kivi yrittänyt tehdä jännittävää,\nhuomiotaherättävää, monimutkaiselle juonelle rakentuvaa näytelmää.\nSiinä esiintyy poikia, jotka kohtalo tuo vieraasta maasta monivuotisen\nkovan vankeuden jälkeen takaisin kotiin, isiä, jotka eivät tunne\nomia poikiaan enää, enkelimäisiä tyttäriä, jotka uhrautuvat isiensä\ntähden, pikimusta paholainen, joka pitää käsissään kaikkia juonen\nlankoja, kaksintaisteluja, myrkkyä, monenlaisia kuolemantapoja.\nSiinäkin on lopulta pohjana kahden naapuruksen — kahden suomalaisen\nparoonin — viha ja heidän lastensa rakkaus. Mutta kaikkea tätä ei Kivi\nole kyennyt luonnollisesti ja uskottavasti kehittämään tai luomaan\nkoko esitykseensä sitä häikäisevää kiintoisuutta, joka saisi meidät\nunohtamaan epätodenmukaisuudet. Ensinnäkään hän ei hallitse keksimäänsä\njuonta: siinä esiintyy ristiriitaisuuksia ja tekijän mielivaltaisesti\nesiinmanaamia niin selkkauksia kuin niiden selviytymiä. Ja lisäksi\nhän ei ole voinut puhaltaa henkeä ja elämää luonnekuviin: hän\nei ilmeisestikään ole pitänyt niitä lähtökohtanaan, ei nähnyt\nmielikuvituksensa silmin eläviä persoonallisuuksia, joiden ympärille\ntoiminta olisi ryhmittynyt, vaan hän on ensin hahmotellut juonen kaavan\nja sitten täyttänyt sen näytelmän varuskammion teko-olennoilla; —\nmutta tällainen luomistapa, sehän kaikkein vähiten soveltui Kivelle,\nja niin luonnehtimisen mestari kuin hän onkin silloin kun hän\nliikkuu tutulla ja varmalla pohjalla, on hän \"Karkureissa\" antanut\nmeille vain varjoja, jotka ovat vailla todellisuutta, vailla lujaa\nmaata jalkainsa alla. Vuoropuhelu tapahtuu milloin suorasanaisena,\nmilloin runomuodossa; mutta säkeet eivät miellytä, ja siirtymiset\ntoisesta lajista toiseen ovat usein aivan aiheettomia. Emme arvostele\nnäytelmää kokonaisuudessaan liian ankarasti, kun väitämme, että siitä\nvoi lukiessa tuskin ollenkaan nauttia; luultavasti se kysyisi aivan\nerinomaisia kykyjä, jos mieli saada siitä näyttämöllä jotakin aikaan.\"\n\nAlbin Lönnbeck ilmaisee aivan lyhyesti yhtä kielteisen kannan\nKarkureihin sekä samassa yhteydessä _Yöhön ja päivään_ nähden (_Studier\ni finska vitterheten_, s. 52);\n\n\"Samana vuonna kuin hänen lyyrillinen runokokoelmansa ilmestyi Kiven\ntoinen kansankomedia Kihlaus, joka suunnitelman eheydessä voittaa\nNummisuutarit, sekä vuotta sen jälkeen näytelmät Karkurit ja Yö\nja päivä. Näissä molemmissa teoksissa Kivi on yrittänyt käsitellä\nsellaisista sivistyspiireistä otettuja aiheita, jotka olivat hänen\nkokemusalueensa ulkopuolella. Varsinkin ensinmainittua lienee\npidettävä hänen heikoimpana tuotteenaan. Niissä on samoin kuin\nedellisissä näytelmissä arveluttavia sommitteluvirheitä, mutta niiltä\npuuttuu lisäksi kokonaan ryhti, niinkuin ne myös ovat vailla sitä\nluonteenkuvauksen ja vuoropuhelun alkuperäisyyttä ja raikkautta, jotka\novat ominaisia Nummisuutareille ja Kihlaukselle.\"\n\n\nSensijaan tuntuu Julius Krohn käyvän Bergbomin jälkiä antaessaan\n_Karkureille_ varsin suuren arvon ja huomauttaessaan suunnilleen\nsamoista ansioista ja vioista kuin Bergbom (_Suomal. kirjall. vaiheet_,\nss. 435-437), Krohn siirtyy puhumaan _Karkureista_ seuraavaan tapaan:\n\n\n\"Kiven edellämainituissa teoksissa, varsinkin Kullervossa ja\nNummisuutareissa, haittaa toiminnan edistymistä vielä liikanainen\nvenytteleminen. Vuoropuhelut ovat tarpeettoman laveita ja väliseikkoja\non paljon. Myös kieli on yleensä alhaista laatua ja usein raaka.\n_Karkureissa_ ovat nämät viat suurimmaksi osaksi vältetyt. Dialoogit\novat siinä supeammat ja vähemmän on tarpeettomia sivukohtauksia.\nKieli miellyttää jaloudellaan ja ylhäisyydellään. Itse juonessa,\njoka perustuu kahden vanhan ylimyksen keskenäiseen vihaan ja heidän\nlastensa väliseen rakkauteen, on jännittävä voima. Kuitenkaan ei tämä\nnäytelmä kiinnitä mieltämme samassa määrin kuin esim. Nummisuutarit.\nSiinä on, näet, esitettynä kirjailijalle aivan vieras maailma,\njota hän ainoasti kirjoista lukemalla on tullut tuntemaan.\" Esim.\nhienojen aatelisherrojen elämään viittaavat vain vieraskieliset\nhyväily- ja kiroussanat, joiden rinnalla silti käytetään aivan\nkarkeita supisuomalaisia voimasanoja. Puhemiehen käyttäminen on taas\nhyvin talonpoikamaista. Kuvauksessa, ei ole vähääkään ajallista\neikä paikallista väritystä. Juonen — mahdottomiin kohtiin kuuluvat\ntaasen Suomessa outo kirjallinen naimasopimus, valepuvun käyttäminen,\nkotimaahan palaavien pysyminen niin kauan tuntemattomina sekä\nmyrkyksi luultuun unijuomaan turvautuminen, mikä muistuttaa pikemmin\netelämaalaisia oloja.\n\n\"Eivät luonteetkaan tässä näytelmässä ole niin elävästi kuvatut kuin\nedellisissä. Ainoasti molempain isäin sekä varsinkin vanhan Martti\npehtorin kuvausta sopii pitää onnistuneena. Mutta toiselta puolen ei\nvoi kieltää, että Karkurit sisältävät yksityisiä, hyvinkin kauniita\nkohtia, joiden vertaisia runoilija ei sitä ennen ollut luonut, erittäin\nmissä Elman ja Tykon rakkautta esitetään.\" Näytteeksi otetaan kappale\nElman hyvästijättöpuheesta elämälle.\n\n\n\n\n6. KIHLAUKSESTA MARGARETAAN.\n\n\n_Kihlaus_, tuo nerokas pikkunäytelmä, joka on ikäänkuin\n_Nummisuutareja_ veistellessä singahtanut lastunen, ei välittömästi\nsaanut osakseen minkäänlaista arvostelua. Siihen vaikutti ehkä sekin\nseikka, että näytelmä ei ilmestynyt missään erillisessä julkasussa,\nvaan _Kirjall. Kuukauslehden_ elo- ja syyskuun numeroissa 1866.\n\nMuiden Kiven näytelmien joukosta mainitsee Kaarlo Bergbom\nkatsauksessaan _Neljä vuotta Suomen kirjallishistoriasta,\nKirjall. Kuukauslehden_ helmik. numerossa 1870 (ss. 27-28), myös,\nKihlauksen ja sanoo siinä esiintyvän \"muutamia noita totisia,\nviattomassa ja alkuperäisessä komillisuudessaan omituisia olentoja\nhämäläisestä talonpoikais-elämästä, jotka Kiven kautta ovat saaneet\nkansalaisoikeuden kirjallisuudessamme.\"\n\nEliel Aspelinin _Kihlausta_ koskeva lausunto näyttäisi viittaavan\nsellaiseen käsitykseen kuin olisi tämä pikkunäytelmä jollakin tavalla\nkeskeneräinen, koska se muka on kuin muutamalla harvalla, rohkealla\npiirrolla kankaalle kiinnitetty, mutta sitten heti paikalla sikseen\njätetty aate. Ilmeisesti tahtoo Aspelin kuitenkin vain tähdentää\n_Kihlauksen_ \"ravakkaa\", tuokiokuvamaista luonnetta. Esitelmän tämä\nkohta kuuluu .(_Kirjall. Kuukausi_., 1872, s. 234):\n\n\"Rehelliset suutarit ovat saaneet ansaitun huomion; mutta ansaitsevatpa\nräätälitkin sian näkymöllä, 'joka on mailma'. Yksinäytöksisessä\nilveilyksessä 'Kihlaus' on räätälien, Apelin ja Enokin, vuoro\nastua esiin sillä erinomaisella oman arvon tunnolla, jonka tämä\nvirka harjoittajillensa antaa. Paha kyllä ovat he joutuneet erään\npahasisuisen Evan kynsiin, jok’ei ensinkään heidän ylevyyttänsä käsitä\neikä kunnioita. Kuvaaminen on tässä pienessä teoksessa ravakkaampi kuin\n'Nummisuutareissa'. 'Kihlaus' muistuttaa jotakuta alkupiirrosta, johon\ntaideniekka muutamalla harvalla rohkealla piirteellä on kiinnittänyt\njonkun äkkinäisen, nerokkaan aatteen, jättäen sen heti paikalla\nsiksensä.\"\n\nGustaf Lönnbeck on puolestaan melkein yhtä mieltynyt _Kihlaukseen_ kuin\n_Nummisuutareihin_, ja perinpohjin selostelee ja erittelee hän myös\ntätä kappaletta, seuraavaan tapaan (_Finsk Tidskrift_, VI, ss. 398-401):\n\n\"Kiven toinen komedia, yksinäytöksinen _Kihlaus_, on niitä kotimaisia\nkappaleita, jotka nuorella suomalaisella näyttämöllä ovat menestyneet\nparhaiten, kykenemällä näihin asti heikentymättömästi synnyttämään\nmitä vallattominta hilpeyttä. 'Nummisuutareissa' oli tekijä tavannut\nverekseltä koomillisesta tilanteesta pitäjän suutarit, nyt tässä sen\nräätälit. Räätäli Aapeli, jonka tupaan kohtaus on sijoitettu, on\nodottamatta saanut kirjeen 'HerrojenEevalta', jonka nimi johtuu siitä,\nettä hän on kahden naimattoman herran emännöitsijä; kirjeessään hän\nselittää lyhyesti olevansa valmis, 'jos Jumala niin on sallinut',\ntulemaan Aapelin vaimoksi, sekä että hän aikoo 'tämän ijankaikkisen\npilkun päällä' jättää herrat. Asianlaita on nimittäin sellainen,\nniinkuin pian käy ilmi, että hän on joutunut riitaan herrojen kanssa\nja on vihapäissään astunut tämän päättävän askeleen. Räätäli-parka,\njoka on jo vanhapoika ja jonka nyt aivan odottamaton naimatarjous\nsaattaa kiusaukseen, on joutunut hirmuiseen hämminkiin; sen sijaan että\nolisi istunut neulansa ääressä on hän käyskennellyt edes ja takaisin\ntuvassansa ja raapinut korvallistaan; yöllä hän ei ole saanut pahaakaan\nrauhaa, vaan on kolme kertaa juossut kaivolle valamaan vettä päähänsä,\nja kolmannen kerran perästä on hän herättänyt oppipoikansa Joosepin,\nkertonut hänelle kirjeen sisällön ja pyytänyt häneltä neuvoa omantunnon\nnimessä j.n.e. Päätökseksi tulee, että Aapeli seuraavana aamuna\nlähtee morsianta noutamaan, ja näytelmän alkaessa on hän vielä tällä\nmatkallaan. Joosepin vuoropuhelusta Eenokki-räätälin kanssa (Niinkuin\nnäkyy antaa Kivi mielellään komedioittensa henkilöille raamatullisia\nnimiä. Katkaisematta, lieneekö Kiven tarkoitus ollut täten tehostaa\nkoomillista vastakohtaisuutta, huomautamme vain, että nämä nimet ovat\nviime aikoihin saakka olleet ehkä kaikkein tavallisimpia rahvaamme\nkeskuudessa, ainakin määrätyillä seuduilla.), joka on kutsuttu olemaan\ntoimitusmiehenä läsnä kihlauksessa, saa katsoja tietää nyt kerrotut\nasiat. Siitä saamme myös sellaisen käsityksen asemasta, ettemme voi\npitää Herrojen-Eevaa hyvänä naimiskauppana kunnon Aapelille emmekä\nliioin luottaa siihen, että Eeva, kun tosi tulee, päättäisi yhdistää\nelämänsä langan räätäliin, eikä meitä siksi ihmetytä, että Eeva nyt,\nmolempien tultua perille, ensin hillitymmin ja sitten aivan ilmeisesti\nosoittaa täydellisesti halveksivänsa koko naimahanketta, samalla\nilmaisten yhä enemmän katuvansa liian hätäistä päätöstään vaihtaa\nihana elonsa ja olonsa iloisten herrojensa luona räätäliin ja hänen\nköyhään majaansa. Aapelin kehoituksesta, Aapelin, joka ei vielä huomaa,\nettä tarjolle asettunut morsian oli tarvinnut vain kyytirattaitten\nsuoman liikunnon muuttaakseen mieltä, aloittaa kuitenkin Eenokki\nkihlaustoimituksen juhlallisella puheella, mutta kun kihlaus on sitten\nvahvistettava sormuksia vaihtamalla, ei morsian enää voi hillitä\nitseään, vaan hyökkää äkisti kiivain sanoin Aapelia, Eenokkia ja\nkoko räätälien sukukuntaa vastaan. Kohteliaisuus synnyttää toisen\nkohteliaisuuden, ja asianomaiset sinkoavat nyt siinä toisilleen teräviä\ntotuuksia. Aapelin säyseämmät vuorosanat ilmaisevat kuitenkin saman\nseikan, minkä hän itsekin myöntää, että hän on puolestaan vahvasti\nrakastunut. Miten hämillinen Aapeli nyt sitten siinä koperoineekaan\nsattuu hän särkemään kallisarvoisimman kappaleen Eevan mukanaan\ntuomasta irtaimistosta, hänen \"ehtaposliinisen sokerirasiansa, rakkaan\nnimipäivälahjan herroilta\", ja silloin hän on mennyttä miestä: välit\nrikkoutuvat kokonaan. Aapelin kehoituksesta kysyy Eenokki varmuuden\nvuoksi vielä kolme kertaa \"Eeva Matintytär Helanderilta, onko hänellä\nvakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle\", ja saa tältä\ntenhottarelta joka kerta yhä pilkallisemman ja katkeroituneemman\nvastauksen. Nyt seuraa liittokumppanusten välinen lyhyt tilinteko,\nEevan vaatimus särkyneen sokerirasian korvaamisesta samoin kuin\ntakaisinkyyditsemisestä torjutaan yhtä ivallisesti; hiljaa hyräillen\nhän kerää nyyttiin kompeensa ja menee tiehensä. Aapeli on kuitenkin\nsangen onneton, kun hänelle niin äkkiä kangastanut avio-onni on yhtä\näkkiä luisunut hänen käsistään; häntä lohduttaakseen Eenokki kertoo,\nettä Viitamäen luutnantin on tapana pahalla tuulella ollessaan panna\ntyttärensä soittamaan valssia, ja kun hän on sitten muutaman kerran\npyörähdellyt rouvansa kanssa soiton tahtiin, on kaikki taas hyvin.\nKeinoa koetellaan nytkin; oppipoika Jooseppi pakotetaan itkua vääntäen\nrallattamaan valssia, ja molempien räätälien pyöriessä esirippu putoaa.\n\nKuten on nähtävissä, ei koomillinen juoni — mikäli tässä\nnäytelmässä voi juonesta edes puhuakaan — voisi mitenkään olla sen\nyksinkertaisempi. Siinä ei tapahdu mitään sellaisten selkkausten\npohjalla, jotka ensin pitävät vireillä katselijan mielenkiintoa ja\nsitten päättyvät onnellisesti; mutta jos katsottaisiin oikeaksi, että\nkoomillinen tapahtuma yleensä esiintyy ylen kärjistyneenä odotuksena,\njoka äkkiä raukeaa tyhjiin, olisi käsiteltävänämme mallikomedia; sillä\nkun toiset komediat alkavat vaikeuksin ja päättyvät kihlaukseen, on\ntässä asiain kulku aivan päinvastainen; tässä on alkuna mielissä\nkangasteleva kihlaus, jota ei kukaan näytä tahtovan tai voivan\nestää, ja kuitenkin päädytään siihen — ettei siitä tulekaan mitään.\n\"Kihlauksen\" koomillinen vaikutus perustuu kuitenkin vähimmin tähän\nseikkaan; korkeintaan voimme sanoa, että katsoja on yhtä tyytyväinen,\nvaikka kihlauksesta ei tällä kertaa tulekaan mitään, kuin muulloin\nsiihen, että nuori pari saa toisensa, ja tältä kannalta on siis loppu\nonnekas, niinkuin sen tuleekin aina olla hyvissä komedioissa. Mutta\ntässä, niinkuin \"Nummisuutareissa\", perustuu koomillisuuden voimakkuus\netupäässä luonteisiin, ja pääasiallisesti juuri niiden alkuperäisyys\nja naiivisuus se se pitää vireillä katsojan mielenkiintoa, huolimatta\nsiitä, että jännittävä toiminta kokonaan puuttuu. Joka on aikaisemmin\ntutustunut \"Nummisuutareihin\", hänestä tuntunee, että Kiven suutarit\ntoistuvat hänen räätäleinään. Lähemmin tarkastellessa ja vertaillessa\nselviää kuitenkin pian, että tämä pitää paikkansa vain sikäli,\nettä molemmat ovat otetut samasta ahtaasta piiristä, ja siksi ovat\nmäärätyt niin puhe- kuin menettelytavat jotensakin tarkalleen toistuen\nsamanlaiset. Mutta muutoin ovat nämä räätälit uusia hahmoja niin\nKiven tuotannossa kuin yleensä meidän kirjallisuudessamme. Kenties\nvielä paremmin kuvattu kuin molemmat mestarit on oppipoika Jooseppi,\njoka yhtä järkkymättömän hartaasti sekottaa pataansa, kuvailee\nmestarinsa mielentilaa ja päätöstä, ottaa tulijat vastaan ja suorittaa\ntanssimusiikkia tupaanjääneille. Tyypillisin henkilöhahmo on kuitenkin\nnäistä neljästä ylpeä ja kevytmielinen emännöitsijä, jota hänen\nlyhyet, kärkevät eivätkä varsin hienot vuorosanansa mestarillisesti\nluonnehtivat.\n\nPari muutakin seikkaa selvittänee \"Kihlauksen\" näyttämömenestyksen\nja — se meidän on lisättävä — sen huvin, minkä, se myöskin luettuna\ntarjoo. Näytelmän henkilöitten ei ole laisinkaan tarkoitus vaikuttaa\nkoomillisilta sen kautta, mitä heillä on sanottavana — hehän ovat\nmilloin juhlallisella, milloin ärtyneellä mielellä — mutta niin\nhupaisa on kuitenkin vuoropuhelu, että muumioita olisimme, ellei se\nmeitä naurattaisi; tämä on sitäkin onnellisempaa, kun vuoropuhelu\nmuutoin Kiven tavallisen laajasanaisuuden vuoksi ei ole omiaan\npeittämään näytelmän toiminnan puutetta. Parhaaksi todisteeksi tämän\nvuoropuhelun väkevästä koomillisuudesta kelpaa se seikka, että vaikka\njuonen kehittyminen osittain esitetään vain kertomalla, me kuitenkin\nseuraamme myötä, emme ainoastaan väsymättä, vaan huvitettuina; näin on\nlaita Joosepin kertomuksen naimatarjouksesta ja sen seurauksista ja\nsamoin Aapelin kuvauksen käynnistä herrain luona ja sieltä lähdöstä.\nSe seikka, että nämä kertomukset liittyvät kiinteästi näyttämöllä\nesiintyviin henkilöihin, eivätkä siis tunnu syntyneen katsojain vuoksi\ntai vartavasten naurattamaan, on niiden draamallisena oikeutuksena\nja lisää niiden vaikuttavuutta. Lopuksi sisältyy \"Kihlaukseen\" oiva\nannos satiiria, jonka kohteena on varsinkin \"Herrojen-Eeva\" ja hänessä\nolennoitu luuloteltu hienostus; se on kuitenkin ytimeltään karkeaa,\neikä enää kansanomaisesti raikasta. \"Kihlauksen\" tarjoama kuva on\nvielä vähemmän kuin \"Nummisuutarien\" hieno ja tunteellisen runollinen,\nja vielä vähemmän kuin viimemainitussa draamassa seuloo tekijä tässä\nrohkeita kuviaan ja kansanomaisia puheenparsiaan; samoin on näytelmän\nkirjoitustapa vieläkin vähemmän hiottua kuin Kiven suuren komedian.\"\n\nSensijaan ei Albin Lönnbeck kiinnitä mitään huomiota _Kihlaukseen_,\nkun taasen Julius Krohn asettaa sen \"_Nummisuutarien_ rinnalle\ntäysiarvoisena, vaikka pienoisena kuvauksena\" (_Suomal. kirjall.\nvaiheet_, s. 435). Krohn valaisee parilla sanalla Kihlauksen juonen\nkoomillisuutta, luonnehtii lyhyesti Aapelin ja Eenokin, jota hän vertaa\nkanttori Sepeteukseen, pitäen hänen saarnaa matkivaa kihlajaispuhettaan\nperäti koomillisena.\n\n\n_Kihlaus_ liittyi heti ensimmäisiä askeleitaan ottavan Suomalaisen\nTeatterin ohjelmistoon, ja se esitettiin ensi kerran Porissa 25\np. lokak. 1872. Helsingissä oli ensi-ilta 13 p. maalisk. 1873.\nSanomalehtien lausunnot ovat luonnollisesti varsin myönteisiä:\nKihlaus panee ainakin naurujänteet liikkeelle, se on yllättävän\nuskollinen kuvaus kansamme elämästä ja se muistuttaa hollantilaisten\nmestarien laatukuvia (_Björneborg_, 1872, N:o 43; _Morgonbladet_, 1873,\nN:o 62). Niinpä saattaakin Aspelin-Haapkylä, joka näihin aikoihin oli\n_Morgonbladetin_ teatteriarvostelijana, Suomal. Teatterin historiassaan\n(II, s. 39) todeta, että _Kihlauksella_ oli teatterin alotellessa\nkotimaisista kappaleista suurin menestys.\n\n\nTänä kiihkeänä luomiskautena v. 1866 syntynyt toinen pikkunäytelmä,\n_Yö ja päivä_, josta Kiven tarkoituksen mukaisesti onkin _Kihlauksen_\nohella tullut seuranäyttämöittemme parhaita suosikkeja, innostutti,\nlehtori P. Th. Stolpen kustannuksella v. 1867 ilmestyttyään, tri J.W.\nCalamniuksen kirjoittamaan siitä suosiollisen arvostelun _Kirjallisen\nKuukauslehden_ joulukuun numeroon 1867 (s. 325). Arvostelija pitää\nkappaletta pienenä välityönä suurempien yritysten lomassa, huomauttaa\nluonnekuvien ja toiminnan ristiriitaisuudesta, mutta kohtelee muutoin\ntekijää suurta kunnioitusta ja huomiota ansaitsevana nerona, jolta on\nvielä paljon odotettavissa. Arvostelu kuuluu:\n\n\"Yleisö kun parhaillaan hra Stenvall’ilta odottaa suurempaa ilostelevaa\nkuvaelmaa 'seitsemästä veljestä', lähettää hän äkki-arvaamatta sen\nnautittavaksi pienen yhden näytöksen näytelmän, joka ei sekään, jos\nsaapi salaa hiiskua, ole ainoa tämmöinen, mikä viimeisinä aikoina on\nlähtenyt hänen nerokkaasta kädestänsä. Kaksi naapuri-perhettä elää\ntoistensa kesken tulisessa riidassa. Mutta heidän lapsensa lempivät\ntoisiansa hellästi. Morsian on sokea, ja syynä hänen sokeuteensa on\nsulhon isä. Vanhempien mielestä on se varmana asiana, etteivät nuoret\nlempiväiset ensinkään saa mennä naimisiin. Morsiamen sokeutta koetetaan\nnoitaakalla parantaa. Ollaan hyvällä toivolla onnistumisesta. Mutta\nnoita-akka on nimeänsä parempi. Hän ei ainoastaan tahdo uudestaan saada\nvaloa morsiamen himmentyneisin silmiin, vaan mielii sen lisäksi jälleen\nsaada rauhaa ja sovintoa riiteleväisten naapurien sydämiin. Nyt on\nhetki tullut, jolloin peite ensi kerta avataan sokean tytön silmiltä.\nNaapurit ovat vastikään tulleet nuotalta, ja kylän väkeä on kokoontunut\nviettämään sulhon ampuman karhun peijaisia. Side otetaan pois, ja nuori\ntyttö katselee ihastuksella sinertävää taivasta, viheriöitsevätä maata\nja suloista maisemaa 'Saiman huokaelevalla rannalla'. Vihdoin näkee\nhän myös sulhonsa kauniit kasvot ja pyörtyy hänen syliinsä. Naapurit\nlaskeuvat toistensa syliin: sovinto on tehty.\n\nTämä on näytelmän perusta. Vaikk’ei aate ole uusi ja alkuperäinen,\ntäytyy myöntää, että se on kaunis. Mutta dramallinen se ei ole. Ei ole\nmyöskään kehitys perustettu luonteisin eikä tapauksiin. Koko kappale ei\nole muuta kuin yksityinen kohtaus. Tekijä saapi anteeksi antaa, ettei\nlukija oikein vakaasti voi luottaa semmoiseen sovintoon, minkä kuvailtu\nkohtaus äkkiarvaamatta aikaan saattaa kahden talonpojan välillä, jotka\nrinnassaan kantavat seitsemäntoistavuotistä vihaa, ja jotka puheissaan\nnäyttävät, etteivät juuri ole aivan hennot sydämensä ja tunteittensa\npuolesta. Mutta — kenpä tahtonee vaatia pieneltä yhden näytöksen\nnäytelmältä niin jyrkän esteetillistä täydellisyyttä. Tähän katsoen\nei voi muuta kuin kiittää kappaletta vallan sieväksi. Tuo kaunis\nidyllinen loppukohtaus, kun nuori neitsy ihaellen nauttii luonnon\nerinomaista kauneutta, tuntuisi lukijalle milt’ei kummallekin, kun sen\ntietää \"Kullervon\" ja \"Nummisuutarien\" runoilijan tekemäksi, ellei jo\nmuutamat eri kohdat viimemainitussa kappaleessa, samaten kuin muutamat\nhänen pienemmistä runoelmistansa olisi huomaavalle osoittaneet, ettei\ntämmöinen tunne ole runoilijalle vieras. Muistutamme esm. \"Linnunkoto\"\nnimisestä runoelmasta (Ks. K. Kuukausi ehden N:o 3, vuodelta 1866).\n\nLuulemme, että kappaleella on asemansa, minkä, se oikein hyvin\ntäyttää: seura-teaterissa. Pieni sievä näytelmä harvoine henkilöineen,\nyksinkertaisina laitoksineen ja keveine osineen on pienille varoille\naivan sopiva. Sen pahempi täytyy meidän valittaa, että kappale, niin\nlyhyt ja siisti kuin se muutoin on, on täynnä kielivirheitä semmoisia,\njoita toisenkin luokan koulupoika voisi helposti korjata, mutta\ntiedämmehän, että nerot usein ovat huolimattomat sellaisten vähäisten\nasiain suhteen. Vika on mielestämme tässä kohden kustantajan, joka ei\nole parempaa huolta pitänyt korrehtuurin lukemisesta.\"\n\n\nEliel Aspelin ei anna _Yölle ja päivälle_ kovinkaan suurta arvoa. Hänen\nesitelmänsä tämä kohta kuuluu (_Kirjall. Kuukausi_., 1872, s. 238):\n\n\n\"_Yö ja Päivä_\" on vähäpätöinen runoelma, paremmin kutsuttava\ndramalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin v:na 1867\nja on sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. —\nVanha viha kahden perhekunnan kesken on (samoin kuin \"Kullervossa\"\nja \"Karkureissa\" — siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea\ntyttö, näistä kummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto\nsyntyy ihmetyön kautta, kuin, näet, noita-akka parantaa tytön silmät.\nLyyrillinen innostus, jolla tytön ensimäinen silmäys mailman ihanuuteen\non kuvattu, on näytelmän mainittava ansio.\"\n\n\nGustaf Lönnbeck puolestaan käsittelee _Yötä ja päivää_ kappaleena,\njossa Kivi ei enää liiku yhtä tukevalla kansanomaisella pohjalla kuin\n_Nummisuutareissa_ ja _Kihlauksessa_, ei senkään takia, että hän on\nsaanut aiheen kappaleeseensa H. Hertzin lyyrillisestä näytelmästä\n_Kuningas Renén tytär_. Niinpä esiintyykin hänen luonnehtimiskykynsä\ntässä kappaleessa melkoista heikompana kuin noissa mainituissa\ntodellisissa kansankuvauksisaa. Lönnbeckin arvostelu _Yöstä ja\npäivästä_ kuuluu seuraavasti (Finsk Tidskrift, VI, ss. 401—404):\n\n\n\"Nämä Kiven molemmat komediat [Nummisuutarit ja Kihlaus] ovat kuitenkin\nhänen näytelmistään ainoat, joiden sekä aihe että luonnekuvat on otettu\nkansanelämästä; sillä kolmannesta kappaleesta, _Yö ja päivä_-nimisestä\nyksinäytöksisestä draamasta, lienee oikeampaa sanoa, että tekijä on\nsijoittanut sen toiminnan kansanelämään, ja tämä sana ei perustu\nyksinomaan siihen, että näytelmän pääajatus muistuttaa siksi paljon\nH. Hertzin lyyrillistä draamaa 'Kuningas Renén tytär', että olisi\nihmeellistä, ellei Kivi oksi saanut siitä virikettä näytelmäänsä. Tuota\najatusta on kuitenkin käsitelty itsenäisesti, vaikkakaan ei erikoisen\ntaitavasti; sen sijaan käy kappaleesta ilmi, että Kivi kykenee\nkohoutumaan myöskin lyyrillisempään, lämpimämpään ja sanan ahtaammassa\nmielessä puhtaasti runolliseen tunnelmaan. Näyttämö on erään Saimaan\nlahdelman rannalla; siellä on rinnan kaksi talonpoikaistaloa. On\nkesäyö ennen auringon nousua. Saimaa lepää rauhallisena ja ihanana;\nmutta naapurusten, talonpoikaistalojen asujainten välillä ei suinkaan\nvallitse rauha ja sopu. Toisiaan soimattuaan ja sadateltuaan he\nlähtevät juron äänettöminä yhteiseen nuotanvetoon. Heidän vihansa\njuontaa juurensa jo monien vuosien takaa, jolloin itäisen vihollisen\nhyökätessä toinen naapuri Keimo oli puolustanut rauhallista\nalistumista, kun taasen toinen heistä, Mannila-niminen, oli kourallinen\nväkeä apunaan asettunut vastustamaan vihollista, mistä kuitenkin oli\nlopulta seurauksena, että koko kylä poltettiin ja sen asukkaat vain\nvaivoin pelastautuivat järven toiselle puolelle; tällöin menetti\nKeimon kolmivuotias tytär näkönsä. Liisa on nyt täysikasvuinen neito,\njota rakastaa Tapani, Mannilan poika. Tämä suhde ei kuitenkaan anna\naihetta toivoon, että vanhemmat sopisivat riitansa; sillä vaikka näillä\non tiedossa nuorten molemminpuolinen kiintymys, ovat he kovemmat ja\nvihamielisemmät kuin konsanaan. Mutta Keimon kotiin on ilmestynyt\nKerttu-niminen, lääkitsemistaitoon perehtynyt vanha vaimo; hän on\nryhtynyt yrittämään sokean Liisan parantamista, ja, niinkuin pian\ntulee ilmi, myös onnistunut, vaikkakin, toistaiseksi vain Liisa itse\ntietää siitä; päivän kirkkautta hän ei ole kuitenkaan vielä nähnyt,\nvain huoneen hämärälle valolle on hänen silmänsä voitu näihin asti\navata: ulkona hän liikkuu vielä side silmillä. Aamuvarhaisella tulee\nTapanikin sinne, kotiutuneena onnistuneesta karhunajosta, jossa hän\non ollut sankarina. Pian tulevat toveritkin tuoden mukanaan kaatuneen\nmetsän kuninkaan, ja kun myöskin nuottaväki on palannut ja kun juuri\nauringon ensi säteet tervehtivät metsiä ja niittyjä ja Saimaan avaraa\npintaa, otetaan side silmiltä. \"Ja tämäkö on maailma!\" huudahtaa Liisa.\n\"Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo! Taivas, niin juhlallinen ja\npyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten asunto. Miksi ei\nenkelten?\" Tapahtuman valtaamina käyvät naapurukset toisiinsa syliksi,\nviha on vihdoinkin häipynyt, ja vain rakkaus vallitsee.\n\nTässä on siis Kivi laatinut näytelmälleen lujemman rungon, toiminnan,\njoka määrätystä vaikeuksien täyttämästä lähtökohdasta kirvoten johtaa\nhyvään päätökseen; mutta Kiven haluttomuus määrätyn suunnitelman\nluomiseen ja noudattamiseen ilmenee siitä tavasta, miten Kivi on\nkäyttänyt tai oikeammin sanoen ollut käyttämättä niitä draamallisia\nkeinovaloja, jotka hänellä olisi pitänyt olla näytelmän pääajatuksen\npohjalla aivan käsissä. Niinpä joutuu heti alusta katsojan tietoon,\nettä Liisa on saanut näkönsä jälleen; loppupäätöksen jännittävä odotus,\njonka olisi voinut saada aikaan pitämällä häntä asiasta epätietoisena,\nmuuttuu nyt pelkäksi psykoloogiseksi kiinnostukseksi siihen, kuinka\nmuutos on vaikuttava sokeaan tyttöön itseensä. Sitä vastoin tämän\nmuutoksen mahdollisuus on tuskin ollenkaan päässyt tunkeutumaan muiden\ntoimivien henkilöiden tietoisuuteen, ja siten tulee sovinto ilman\nedelläkäyvää valmistelua. Saattanee olla aivan todenmukaista, että\njuuri sokeassa tapahtuvan onnellisen muutoksen äkillisyys vaikuttaa\nniin voimakkaasti näihin yksinkertaisiin kansanluonteisiin, että se\naivan äkkiä tempaa heidät mukaansa; mutta sitä siltaa, joka johtaa\nedellisestä mielentilasta seuraavaan, ei saa draamasta koskaan puuttua,\nja sen täytyy näkyä, olipa se sitten miten hentojen säikeitten\nvarassa tahansa. Tämän sillan rakentamisen on Kivi lyönyt laimin, ja\nsiksi on hieman vaikeata uskoa, että naapurukset, jotka ovat lähes\nkahdenkymmenen vuoden kuluessa eläneet toistensa rinnalla vihan\nkovettamina, nyt hetkessä heltyisivät.\n\nTästä näytelmästä käy muutoin ilmi se merkittävä seikka, että heti\nkun Kivi poistuu siitä piirista, jonka luonteen ja omituisuudet\nhän omakohtaisen havainnon tietä tarkoin tuntee, ja vaikka hän\nedelleenkin pysyy itse kansanelämän alalla, hän aivan kohta\nkadottaa tunnusmerkillisen luonnehtimiskykynsä. Sillä verrattuina\n\"Nummisuutareissa\" ja \"Kihlauksessa\" käytetyn varman ja leveän\nsiveltimen luomiin värikkäisiin maalauksiin, ovat nämä luonteet\npelkkiä, ääriviivoja ja sen lisäksi vailla erikoisen selvää\nyksilöllisyyttä. Vielä muuan toinenkin seikka vaikuttaa siihen, ettei\n\"Yö ja päivä\" ole niin eloisa kuin kaksi ensinmainittua näytelmää.\nVuoropuhelun laajuus masentaa nimittäin siinäkin toiminnan, suomatta\nkorvaukseksi komediojen virkistävää huumoria; tässä näytelmässä Kivi\neksyy parhaasta päästä laveihin lyyrillisiin purkauksiin, mutta\nlyyrillinen ilmaisu ei ole hänen vahvoja puoliaan, ja sanonta on sen\nvuoksi paikoittain raskasta, paikoittain pöyhistelevää. Näytelmän\nrunollinen huippukohta on hetki, jolloin side otetaan sokean silmiltä.\nTässä kohdassa samoin kuin useissa muissakin on kauneutta, joka saa\nsentään kiinnostuneena ja nautintoa tuntien lukemaan näytelmän; emme\ntiedä, onko sitä milloinkaan yritetty esittää näyttämöllä.\"\n\n\nSilloin kun G. Lönnbeck v. 1879 kirjoitti tämän arvostelunsa oli\nSuomalainen Teatteri jo 4 vuotta aikaisemmin, heinäkuussa 1875,\nesittänyt _Yön ja päivän_ Oulussa. Sittemminkin on tämä pikkunäytelmä\nollut tuon tuostakin Suomalaisen Teatterin ohjelmassa, ja, niinkuin on\nmainittu, maaseudun seuranäyttämöt ovat sitä myös suosineet.\n\n\nAlbin Lönnbeck koskettelee vain sivumennen _Yötä ja päivää_, pitäen\ntätä hänen nähdäkseen aivan merkityksetöntä kappaletta sekä _Karkureja_\neräänlaisina _Lean_ teknillisinä esiharjoitelmina. Julius Krohn (_Suom.\nkirjall. vaiheet_, s. 437) toteaa myöskin, että \"Yö ja päivä on\nverrattain vähempiarvoinen kappale\", ja että \"vastakohdat ovat siinä\nsamat kuin Karkureissa: vanhempain keskenäinen vihamielisyys ja lasten\nvälinen rakkaus\". Erittäin kauniisti on kuvattu näkönsä saaneen tytön\n\"ihastus hänelle auenneesen Jumalan luontoon\".\n\n\nNelinäytöksinen huvinäytelmä _Olviretki Schleusingenissä_, niinikään\nv. 1866 syntynyt, jäi kirjoittajan pöytälaatikkoon, joutumatta yleisön\nenempää kuin arvostelijainkaan käsiin ennen kuin vasta Kiven _Kootuissa\nteoksissa_ v. 1916.\n\nVuoden 1867:n satoa olivat pieni näytelmä _Sankarteos_, yksinäytöksinen\n_Leo ja Liina_ sekä suurimmaksi osaksi _Lea_, joka valmistui\nlopullisesti vuoden 1868:n puolella, samoin kuin suuri 5-näytöksinen\nmurhenäytelmä _Canzio_, joka oli pantu alulle v. 1867, mutta joka\nvalmistui arvattavasti vasta v. 1869.\n\nNäistä on _Sankarteos_ hävinnyt jäljettömiin, mutta Viipurin\nSuomalainen Kirjallisuusseura, jolle Kivi oli lähettänyt tämän\nkappaleen _Leon ja Liinan_ ja _Lean_ ohella julkaisemista varten, on\narvostelijakuntansa lausuntona merkityttänyt siitä 6 p. lokak. 1868\npöytäkirjoihinsa seuraavaa:\n\n\n\"'Sankarintyö’ on kiitettävä sekin, sillä kuvaus siinä on Suomen\nkansasta otettu, mutta taiteellisuutensa puolesta on teos\npuolitekoinen, kun kuvauksen lopullinen selviäminen siinä ihan puuttuu.\nLukija ei saa vastausta kuka voittaa, tytön hellä rakkausko vai hänen\nisänsä selvä ymmärrys ja vaka kokemus, eikä myöskään tule selville,\nmiksi Heribert parooni muuttuu. Pait sitä, niin paroonin ja isänki\nmieliluonteet ovat loppupuolella raukeammasti kuvatut kuin alussa.\nTämä näytelmä-kappale ei siis tyydytä lukijaa eikä näkijääkään. Siihen\nolisi pantava enemmän taiteellisuutta, paroonin ja isän mieliluonteet\nolisivat parannettavat ja isän vatsatauti ihan jätettävä pois,\nsekä koko teos jatkettava 2:lla näytöksellä, missä kuvauksen loppu\nselviäisi\" (Tri O.J. Brummerin lähettämän pöytäkirjanjäljennöksen\nmukaan, § 2.)\n\n\n_Leo ja Liina_ ei sekään korjaamattomana kelvannut Viipurinseuralle,\nja ilmestyi se vasta v. 1878 Kiven Valituissa teoksissa. Viipurilainen\ntutkijakunta, johon oli nimenomaan Kiven lähettämien kolmen kappaleen\narvostelemista varten valittu herrat E.O Isoni, Fr. Polén ja R.\nMallenius sekä apujäseneksi Rick. Relander, oli _Jäähyväishetkestä_ —\nse on _Leon ja Liinan_ toinen nimi — lausunut: \"Tässä on keskustelu\nhyvä ja henkilöiden mieliluonteet myös hyvästi kuvatut, mutta kertomus\nkokonaan pitkämäistä, kun ei ole tapausta mitään koko aikana; se\ntarvitseisi siis tapauksia, kunnolliseksi tullakseen\" (Sama pöytäkirjan\npykälä kuin edellä).\n\n_Lea_ sensijaan oli Viipurin Kirjallisuusseuralle \"kaikin puolin\nmuuten otollinen\" paitsi että siinä oli Seuran arvostelijakunnan\nlausunnon mukaisesti joitakin \"yksinpuheita\" lyhennettävä ja \"kieltä\nyleiseen koko teoksessa varotellen parannettava ja korjailtava\" —\nmuuta tuskin kuitenkaan korjattiin kuin että Fr. Polénin ehdotuksesta\ntehtiin Sakeuksesta \"Sakaio\", Natsarenuksesta \"Natsareno\" ja että\n\"näyttää mullaksi\" korjattiin \"näyttää mullalle\". Huomattava on, että\nlehtori B.F. Godenhjelm, jolle Kivi lähetti m.m. Lean kielen puolesta\ntarkastettavaksi ennen sen Viipuriin toimittamista, sanoo Lean olleen\n\"kielenkin puolesta niin hyvin kirjoitettu, ett’ei antanut aihetta\nmihinkään korjauksiin\" (A. Kivi, _Koot. t_., II, s. 513). Niinpä sitten\nLea ilmestyikin Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Näytelmien\n2. osassa helmikuussa y. 1869. Painos oli 500 kpl., ja tekijä sai\npalkkiota 25 markkaa painetulta arkilta.\n\nNiinkuin tunnettua, on _Lealla_ aivan erikoinen asema kansallisen\nnäyttämömme historiassa. Se oli ilmestynyt painosta helmikuussa\n1869, ja jo saman vuoden toukokuun 10 p:nä esitettiin se ensi\nkerran tilaisuudessa, jota on tapa mainita suomalaisen teatterin\nsyntymistilaisuudeksi, suositun ruotsalaisen näyttelijättären Hedvig\nCharlotte Raa’n näytellessä pääosaa suomenkielellä. Kiven ystävä\nKaarlo Bergbom, joka johti keväällä 1869 Helsingissä toimeenpantuja\nseuranäytäntöjä, oli pyytänyt ja saanut Viipurin Kirjallisuusseuralta\nLean käsikirjoituksen käytettäväkseen ennen kappaleen ilmestymistä\npainosta. Hän ryhtyi puuhaamaan Lean esittämistä mainituissa\nseuranäytännöissä ja oli asiasta kirjeenvaihdossa Kiven kanssa, joka\npiti Leaa liian vaikeana osana \"jollekin nuorelle tutentipojalle\",\njollaiset tavallisesti esiintyivät tyttöjen osissa: ellei toimeen\nsaataisi etevää näyttelijätärtä, olisi Kiven mielestä parasta jättää\nkappale esittämättä. Kuultuaan sitten ystävänsä todellisista aikeista,\nilmaisi hän tyytyväisyytensä asiaan ja aikoi itsekin olla läsnä\nensi-illassa, mutta ei sitten hermostuneelta arkuudeltaan voinutkaan\ntoteuttaa tuumaansa, koska pelkäsi joutuvansa huomion esineeksi.\n\nPääkaupungin lehdissä ilmoitettiin hyvissä ajoin, että Uudessa\nTeatterissa annetaan maanantaina 10 p. toukok. \"Suomalainen\nseuranäytelmä\" samalla ohjelmalla kuin viimeksi Arkadia-teatterissa,\npaitsi että Z. Topeliuksen laulukappaleen _Saaristoseikkailun_ sijasta\nesitetään _Lea_, yksinäytöksinen näytelmä, jonka on kirjoittanut A.\nKivi ja jonka nimiosassa rouva Haa tulee ensi kerran esiintymään\nsuomenkielellä. Muuna ohjelmana, jonka suoritus alkaa klo ½ 8 i.p.,\non pari Mozartin ja Flotowin alkusoittoa, \"näytelmällinen kuvaelma\"\n_Pilven veikko_ ja toinen näytös Flotowin oopperasta _Martha_ suomeksi.\n\nUusi Suometar kertoo perjantaina 7 p. toukok. 1869 36. numerossaan\nnäistä seuranäytännöistä ja odotettavissa olevasta Lean esityksestä\nseuraavasti:\n\n\n\"_Suomalainen seuranäytelmä viime maanantaina_. Osittain iloisella\nmielellä, osittain levottomuudella, osittain myöskin päätä\npullistuttavalla epäilyksellä kokountui maanantai-iltana runsaslukuinen\nkatselijajoukko Arkadia teateriin. Suomen kieli oli näet ensikerran\ntäällä Helsingissä näkymölle astuva korkeamman sivistyneen elämän\nlausekeinoksi, vallasnaisten puhuttavaksi, vieläpä operassa\nlaulettavaksi. Esiripun kohotessa yleisön silmiä ihastutti erittäin\nsoma näytelmällinen kuvaelma 'Pilven veikko', joka isänmaallisen\naineensa sekä kauniin musikinsa vuoksi miellytti niin, että sitä\ntoistamiseen näytettäväksi pyydettiin. Tämän jälkeen toimitettiin aivan\ntaitavasti laulunsekainen kahden näytöksen kappale 'Saaristossa',\nkäännös Z. Topeliuksen kirjoittamasta 'Ett skärgärdsäfventyr'.\nOlipa muun muassa aivan hauska kuulla kuinka prinssit, amiraalit ja\nkreivinnat haastelivat suomea, jommoista erinomaisuutta ainoastaan\ntaiteen vielä on lupa esiin tuoda. Illan jaloin tuote oli kuitenkin\ntuo toinen näytös Flotowin mainiosta operasta 'Marthasta', jonka\njohdannoksi soitettiin saman säveltäjän yhtä kuuluisan operan\nAlessandro Stradellan ouverturi. Juuri tässä toisessa näytöksessä\n\"Marthasta\" ilmauntuu Flotowin ylevä taito erittäin suuressa määrässä,\njonka lisäksi tuo ikikaunis Irlantilainen laulu 'Kesän viimeinen\nkukka' tässä on saanut sijansa. Se tapa, jolla tämä näytös nyt\nsuoritettiin, näytti suuresti tydyttävän yleisöä ja osoittaa kuinka\ntarkkaa huolta on harjoituksiin laskettu sekä myöskin kuinka oivallisia\nlaulukykyjä ovat meidän tarjonamme. Oli erittäinki ilahuttavaa, että\nniin etevä laulajatar kuin neiti E. Mechelin, oli ottanut Marthan osan\ntoimittaaksensa, emmekä saata olla sydämellisiä kiitoksia lausumatta\nsekä hänelle, että kaikille niille, jotka ovat panneet aikaa ja vaivaa\nnäihin taiteellisiin yrityksiin, joiden menestyminen suuresti edistää\nkansallista sivistystyötämme.\n\nToinen suomenkielinen seuranäytelmä annetaan ensi maanantaina, tämän\nkuun 10:nä, uudessa teaterissa. Silloin näytetään, paitsi 'Pilven\nveikko' ja toinen näytös 'Marthasta', A. Kiven kaunis ja viehättävä\nnäytelmä 'Lea'. Voimme ilmaista yleisölle sen yhtä odottamattoman kuin\nihastuttavan uutisen, että pääjäsenenä tässä kappaleessa näyttelee\ntäällä olevan ruotsalaisen teaterijoukon etevin näyttelijätär rouva\nRaa. Arvattavasti on teaterisali tuleva täpötäyteen katselijoita,\nkosk’ei \"Leaa\" voida antaa enemmän kuin kerran. — Piljettejä saapi\nennakolta tilata uudessa teaterissa tänäpänä k:lo 4-6 j.p.p. sekä\nseuraavina päivinä, josta likemmin programmeista.\"\n\n\n38. numerossaan torstaina 13 p. toukok. 1869 kuvailee sitten _Uusi\nSuometar_ tuon \"suuren maanantain\" \"tavattomia tapauksia\" ja merkitystä:\n\n\n\"_Suomenkielinen Näytelmä_ viime maanantai-iltana oli tavattomimpia\ntapauksia pääkaupunkimme taiteellisessa elämässä. Se oli ensimäinen\nkerta, milloin suomenkielinen näytelmä-programmi oli laitoja myöden\ntäyttänyt uuden komean teateri-huoneemme, — ensimäinen kerta\nmyöskin, jolloin alkuperäinen kappale kansallisella kielellämme oli\ntäydellisemmältä taiteen kannalta esitettävä. Että tämä on tullut\nmahdolliseksi, siitä yleisö saapi kiittää kaikkia niitä herroja ja\nneitiä, jotka olivat uhranneet aikansa ja toimensa tähän asiaan, mutta\netupäässä Ruotsalaista näyttelijätärtä rouva Charlotte Raa’ta, joka\noli ottanut näytelläksensä päähenkilön osat Aleksis Kiven kauniissa\n'Lea'-kappaleessa. Rva Raa tietysti ei ole voinut tai ennättänyt\nkäyttää suomen kielen oppimiseen enemmän aikaa, kuin mitä hänelle\nmuutaman kuukauden kuluessa on muista ahkerista näyttelijä-toimistaan\nliiennyt. Myöntää siis täytyy, että hänen päätöksensä lainata ylevää\ntaidettansa suomenkielen palvelukseen oli mitä uskaliainta, ja tämä\nuskallus on sitä ihmeteltävämpi, kun tiedetään, että juuri ne, jotka\nniin mielellään tahtovat olla dramallisen taiteen varsinaisina\nkannattajina tässä maassa, eivät suinkaan ole kehoituksilla häntä\nvahvistaneet. Vaan rouva Raa on voittanut kaikki vastukset tavalla\nsemmoisella, josta ei voi olla kuin yksi ääni. Jos itse kappaleella\non se ansio, että se antaa dramalliselle taideniekalle kylläksi\ntilaisuutta osoittamaan taiteellista mahtiansa, niin vasta rouva\nRaa’n esitys on osoittanut mitä Kiven \"Lea\" oikeastaan on, — hehkuva\nitämainen kuvaus ihaninta laatua. Mitä rouva Raa’n suomen kieleen\ntulee, se oli tarkka, sujuva ja puhdas. Yleisön ihastus olikin\nrajaton ja huone kaikui todellisesta suosion myrskystä. 'Lean'\njälkeen huudettiin rouva Raa useat erät ulos ja tervehdittiin\nkättentaputuksilla sekä kukkaskimpuilla. Näistä kukkaskimpuista yksi\ntavallista isompi sisälsi kultaisen rannerenkaan, johon seppelöitty\nkantele oli kuvattu ja johon oli sisäpuoleen piirretty muistosanat:\nCharlotte Raa'lle. Helsingissä 18 10/5 69. Kuin kesän lempeä sade,\nniin vuotakoon onni ja rauha sinulle.\"(Lause on otettu Lean viimeisestä\nsanelmasta itse kappaleessa.) \"Lean\" edellä näytettiin nyt, niinkuin\nedellisellä kerralla Arkadiassa, tuo kaunis tableau 'Pilven veikko'\nlaulun kanssa, ja samate 'Lean' jälkeen 'Marthan' toinen näytös,\nmolemmat niinkuin ennenkin erinomaisella menestyksellä.\n\nJos kysymme, mikä tämän tapauksen merkitys on, täytyy vastata, että\nennen kaikkia se on osoittanut suomenkielisen teaterin mahdollisuutta\nmeidän maassa. Se into, joka on pannut nämä seuranäytelmät\ntoimeen, ja se into, joka niiden onnistumisesta on syntynyt,\nennustavat toivoaksemme valoisampaa tulevaisuutta kansalliselle\nteateri-taiteellemme. Ja aivan merkillinen kohta on sekin, että\nmuukalainen ensimäisen luokan näyttelijätär on tahtonut näin\njalolla alttiiksi-antamuksella lainata apuansa tähän kansalliseen\ntoimeen; sillä se merkitsee, että kansallinen asiamme voimakkaasti\nvalloittaa alaa. Me olemme ennen lausuneet mielipahan sanoja siitä\nteateri-harrastuksesta, joka ei pidä sopimattomana käyttää Suomen\nkansan hiellä ja vaivalla ansaittuja varoja ulkomaalaisen teaterijoukon\nylläpitämiseen. Että nyt kuitenkin tästä vieraasta joukosta yksi,\nsen etevin jäsen on ikäänkuin sanaimme tutkaimen katkaissut, on asia\njosta vielä enemmän iloitsisimme, jos ei se olisi sula sattumus, josta\nansio ei missään määrässä tule teaterijohtokunnalle, vaan yksistään\nrouva Raa’lle. Vaan totta on, että hänen ansionsa onkin erinomaisen\nsuuri. Hänen ainoa palkintonsa on, että hänen nimensä on säilytettävä\ntavallista merkillisempänä meidän kansallisen taiteemme historiassa.\nSillä senpä uskallamme nyt toivoa, että se myötäinen hetki, joka\nnäkyy tulleen suomenkieliselle dramataiteelle, ei ole päästettävä\ntyhjään haihtumaan, vaan että jotakin perustusta nyt koetetaan laskea\ntulevaisuudelle. Ja siinä tapauksessa kenties ei ole mahdotonta, että\nvielä saadaan luottaa rouva Raa’n jäntevään tahtoon ja intoon.\"\n\n\nMyöskin _Kirjallinen Kuukauslehti_ tehostaa toukokuun numeronsa\n(s. 131) kuukauskirjeessä, jonka arvattavasti Yrjö Koskinen on\nkirjoittanut, voimakkaasti _Lean_ ensi-esityksen merkitystä:\n\n\n\"Viime-mainitusta tapauksesta käännymme toiseen monta vertaa\nilahuttavampaan, josta viime-kulunut kuukausi on ollut merkillinen.\nMe tarkoitamme niitä kahta suomenkielistä näytelmää, jotka täyttivät,\ntoinen Arkadian, toinen ison teaterin salin yhtä lukuisalla kuin\ninnostuneellakin katsojakunnalla. Näiden iltain runsaasta huvituksesta\non yleisö suuressa kiitollisuuden velassa kaikille niille naisille ja\nherroille, jotka tähän yritykseen ovat panneet aikaa ja vaivaa, niitä\nikäviä rettelöitäkään pelkäämättä, joilla tässäkin asiassa eräältä\ntaholta lienee koetettu vaikeuttaa tämän hyvän yrityksen menestymistä.\nSuurin on kumminkin yleisön kiitollisuuden velka sille mainiolle\nruotsalaiselle taiteilijattarelle, jolle joku aika sitten meidän\nkieli vielä oli tuiki tuntemattomana, vaan joka nyt hyväntahtoisesti\notti toimittaaksensa pääosan hra Kiven 'Lea' näytelmässä ja suoritti\ntehtävänsä niin mainiolla tavalla, monta vertaa mainiommalla, kuin\nkukaan olisi voinut toivoakkaan. Rouva Charlotte Raa, ottaessansa\nosaa tähän toimeen, antoi jo sillä kansallisille riennoillemme\nja erittäinkin työlle suomenkielisen teaterin aikaansaamiseksi\nhyväksymisen osoitteen, jonka merkitykselle yleisö tiesi antaa täyden\narvon. Ne innolliset suosion osoitukset, joilla häntä ylistettiin,\neivät olleet ainoastaan etevän taiteilijakyvyn kunnioittamista. Se\nlämpeys, joka niissä ilmaantui, todisti, että rouva Raa’n myöskin\noli onnistunut katsojain sydämmissä virittää tunteita, jotka vielä\nsyvemmällä piilevät kuin esteetillinen ihastus. Jokainen tunsi,\nett’ei tämä ollut tavallinen teaterinäytelmä, vaan juhla, jolla oli\nsuuri, ikimuistettava merkillisyys kansallisen taiteemme suhteen.\nTämä sen merkillisyys meidän mielestämme ei ole juuri siinä, että\nsuomenkieli sai osoittaa kelpaavansa menestyksellä käytettäväksi\nniin teateri-puheessa kuin operassakin — sillä sitä ei kukaan\nennakkoluuloista vapaa ihminen enää liene epäillytkään —, vaan\nenemmin siinä, että vastaisen suomalaisen teaterin kuva kerran ihka\nelävänä sai astua yleisön silmien eteen, että tämä ajatus niinmuodoin\ntuli entistään selvemmäksi sekä levisi laajemmalle alalle ja että\nsuomalainen teateri siis tällä tapaa on siirtynyt hyvän kappaleen\nedemmäksi tyhjän mahdollisuuden alalta sen vastaiseen toteuntumiseen\npäin. Vakuutuksemme on, että moni, jonka mieleen ei mitään semmoista\nennen ole johtunut, näytelmähuoneesta lähteissä ajatteli: eiköhän\nsuomalainen teateri toki olisi mahdollinen? Ja jollei näistä\nnäytelmistä olisikkaan muuta hyötyä ollut, kuin että monessa olisi\nsyntynyt tuommoisia ajatuksia, tulisi niiden merkitystä sangen suureksi\narvata. Me puolestamme toivomme niiden alustavan jakson silloin\ntällöin, jonkun — ei aivan pitkän — väliajan perästä uudistettavia\nsuomalaisia seuranäytelmiä. Tämmöisen yrityksen menestystä ei tarvitse\nepäillä, koska on nähty, että toiselta puolen sopii toivoa yleisön\nniitä kiitollisesti vastaanottavan, että toiselta puolen tarjona\nolevat varat sekä draamallisuuden että laulannon puolesta eivät ole\nvähäpätöisiä.\"\n\n\n_Lean_ tekijästä, joka maalle paettuaan luonnollisesti jännittyneenä\nodotti tietoja Bergbomin ja rouva Raan uhkayrityksen onnistumisesta,\ntuntui tietysti mieluisalta ja rohkaisevalta lukea tämäntapaisia\nkuvauksia kappaleensa saavuttamasta suuresta menestyksestä ja näin\nsyntyneen menestyksen arvattavasta käänteentekevästä vaikutuksesta\nsuomenkielisen teatterin tulevaisuuteen. Hän tarvitsi näitä lausuntoja\nsitäkin enemmän, kun ensimmäinen varsinainen arvostelu _Leasta_ ei\nollut suinkaan yksinomaan ylistävä, vaan kohtuuttoman ankara ja eräitä\nkappaleen kohtia väärinkin tulkitseva, ja kun se lisäksi ilmestyi\nvielä heti näytännön jälkeisenä päivänä, tiistaina 11 p. toukok. 1869\n_Helsingfors Dagbladin_ 106. numerossa. Arvostelu, jonka alla ei ollut\nmitään nimimerkkiä, mutta jonka kirjoittaja oli tiettävästi professori\nC.G. Estlander, oli sovitettu heti näytännön jälkeiseen numeroon, mutta\ntarkoitti oikeastaan _Lean_ painettua laitosta, sellaisena kuin se\nHolbergin _Arabian-pulverin_ kanssa oli ilmestynyt Viipurin Suomalaisen\nKirjallisuusseuran Näytelmiä-vihkossa.\n\n\n\"Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura on julkaisemalla tämän\ntoisenkin vihkon hankkinut suomalaiselle näyttämölle todella\nnäyteltävää lisäainesta. 'Arabian-pulveria' on hyvä suomennos Holbergin\n'Thet arabiske pulvers'-nimisestä näytelmästä. (Seuraa lyhyt selostus\nkappaleen sisällöstä).\n\nVihkon toinen näytelmä, \"Lea\", on kotimainen alkuperäisteos,\nkirjoittajanaan tunnettu Aleksis Kivi, jonka on tässä onnistunut\nkeskittää yhden näytöksen puitteisiin huomiota ansaitseva sielunkuvaus.\nEmme voi kyllin kiittää suomalaista näytelmäkirjallisuutta siitä,\nettä se on viime aikoma alkanut omaksua raamatullisia aiheita.\nOllen yksinkertaisia ja kuitenkin sisällökkäitä elävät nämä aiheet\neloisampina kuin mikään muu historia yleisön mielikuvissa ja tunteissa.\nAlkuselvitys voi siksi olla aivan lyhyt, ja kirjailija voi varmasti\nuskoa saavansa alttiin vastaanoton katsojain tai lukijain taholta,\njos hän vain ymmärtää oikein koskettaa ja taitavasti käsitellä\nuskonnollisia kieliä.\n\nTämä juuri on ensi sijassa ominaista Kiven draamalliselle kuvaukselle.\nLean lämmin ja lempeä haaveilu leviää toisesta tuon yksinkertaisen\ntoiminnan osanottajasta toiseen. Sitä voi verrata suloisen\naamunsarastuksen synnyttämään tunnelmaan, kun aurinko nousee ja esine\ntoisensa jälkeen alkaa hehkua sen sädetulvassa. Toiminta tapahtuu\nnimittäin publikaani Sakeuksen talossa siihen aikaan, jolloin Vapahtaja\nmatkallaan Jerusalemiin lähestyy Jerikoa, opettaen ja saarnaten. Lea,\npublikaanin tytär, on kuullut häntä ja palaa kotiin mieli uuden opin\nvalan semana. Nöyrästi hän taipuu isän tahtoon ja ojentaa kätensä\nfariseus Joakselle, siten uhraten sydämensä kiintymyksen erääseen\nnuoreen sadukealaiseen, nimeltä Aram.\n\nTämä jonkinverran tarkoituksellinen asetelma suo tekijälle tilaisuuden\nkuvailla Kristuksen julkisen esiintymisen aikuisten puolueitten\nedustajia, ja sikäli on luonnehdinta varsin onnistunutta. Heistä\njää ainoastaan kerskuva fariseus kylmäksi ihmeelliselle opille,\njota vastoin Lean innostus raivaa sille tietä niin materialistisen\nfilosoofin kuin vanhan saiturin sydämeen. Sakeus poistuu, osaksi\nsiksi, että häntä vetää eräänlainen halu kuulemaan ihmeitätekevää\nNatsaretin miestä, osaksi joidenkin maallisten toimien vuoksi, ja\njuuri tällä matkalla hänet huomaa silkkiäispuusta profeetta, joka sen\njälkeen käy hänen taloonsa (toiseen kuin siihen, missä näyttämökohtaus\ntapahtuu), tuon Luukkaan evankeliumin tunnetun kohdan mukaan, josta\nnäytelmä on saanut aiheensa. Palatessaan hän tapaa molemmat kilpailijat\nkäsikähmässä. Joas on yllättänyt Lean, kun tämä eronhetkenä nojaa\npäätään sadukealaisen rintaan. Sakeus on nyt toinen mies, hän pysyy\nfariseukselle antamassaan lupauksessa, joka koskee Lean kättä, mutta\nhän on tehnyt toisenkin lupauksen, jota hän käy oitis täyttämään\nluovuttamalla köyhille väärin kootun omaisuutensa. Tästä aiheutuu\nratkaisu, sillä ylpeän fariseuksen alentuminen suhteisiin publikaanin\nkanssa onkin johtunut siitä, että hän on salaisesti himoinnut hänen\naarteitaan.\n\nTämä asiain yksinkertainen kulku ei ole vailla draamallista\nmielenkiintoa. Kohtaukset ovat taidokkaasti järjestetyt ja henkilöiden\nesiintymiset ja poistumiset asianomaisesti perustellut. Pääasiallisesti\njohtuu kiinnostuksemme kuitenkin henkilöiden sieluntilojen sekä paikan\nkuvauksesta. Tämä jälkimmäinen viehättää onnistunein vertauksin\nja viittauksin, jotka käyvät samaan lämpimään sävyyn kuin mikä on\nominainen sielunkuvaukselle. Sitävastoin ei tekijä ole pystynyt\nhienompaan luonnehtimiseen, joka olisi tehnyt henkilöistä todella\neläviä olentoja. Sakeuksen kuva tarjoaa nähtäväksemme lähinnä sellaisia\nvivahteita, jotka ovat välttämättömät todelliseen luonteeseen, mutta\nLea on alusta loppuun kiihtyneessä mielentilassa, jossa luonto\nei saa sananvaltaa. Kun hän ilonkyynelin kiittää Joasta, tämän\nhyljätessä hänet, siitä, että hän siten \"pääsee näistä kylmistä\nkahleista\", on tämä luonnollinen tunteenilmaus kokonaan ristiriidassa\nuhrautuvaisuuden kanssa. Vaikeudet johtuvat myös siitä, että hänen ylen\nräikeänä vastakohtanaan on Joas, jonka epäononnistuneesti piirretty\nhenkilökuva on raa’asti käsitetty ja karkeasti suoritettu. Selkäsaunaa\nlukuunottamattakaan pistää hänen melkein liian avomielisesti ja\nalinomaa syrjään lausumiensa sanojen halpamainen häijyys sitäkin\nräikeämmin silmään kun vuoropuheluun muutoin tunteen hartaus luo\nhuomattavaa lennokkuutta.\n\nTähän puutteeseen verrattuna on katsottava vain vähäpätöiseksi\nvirheeksi, että tekijä jatkaa vuoropuhelua vielä pitkälti toiminnan\npäätyttyä. Myös vuoropuhelun liiallinen laveus toiminnan kehittymisen\ntai luonnevivahdusten esittämisen rinnalla on virhe, joka on\npyyhkimällä korjattavissa. Olennaisemmin puuttuu tästä näytelmästä,\njossa selvänä ilmenee lämpimästi, havainnollisesti työskentelevä\nmielikuvitus, tarkoin muovailtuja luonteita ja sattuvia vuorosanoja\nsynnyttävä järjenterävyys.\"\n\n\nTämä arvostelu vaikutti varsin masentavasta Kiveen, niinkuin näkyy\nkirjeestä, jonka hän 19 p. toukok. 1869 kirjoitti Siuntiosta\nBergbomille. Hän sanoo omasta puolestaan pitäneensä Joasta \"parhain\nesiteltynä, ja muiden silmissä on se perin onnistumaton\". Mutta\nIsraelin kansan luonteessa ilmeneviin voimakkaisiin vastakohtiin\nvedoten tahtoo hän puolustaa Joaksen luonteesta antamaansa kuvaa, ja\nperustelee myös juonen kehittelyä Joakseen nähden. Hän katsoo niinikään\nolevansa ehdottomasti oikeassa vastoin sitä _Dagbladin_ väitettä,\nettei muka Joasta se ihmeellinen oppi lainkaan liikuta ja että muka\ntoiminta loppuisi ennen kappaleen loppua. Hän nimittäin huomauttaa,\nettä vaikka Joas \"oksentaa ympärillensä kirousta\", hän \"saa takasin\npaljasta siunausta (Kristinuskon tärkein pykelä)\". Joas kummastuu,\nmutta kun aina vain \"sataa hänen päällensä rakkautta\", hän \"poistuu\nkovin, aattelevana ja käsi otsalla\" — merkki siitä, että taivaallinen\nrakkaus on alkanut vaikuttaa hänenkin kivikovaan sydämeensä, mikä\nkappaleen yleisen hengen kannalta on juuri eräs osa toimintaa. Mutta\nehkäpä, arvelee Kivi, _Dagblad_ ei olekaan huomannut näitä Joaksesta\nsulkumerkkien välissä lausuttuja sanoja, ehkäpä ei näyteltäessäkään\nkiinnitetty tähän seikkaan huomiota. Eihän sopinut sentään Joaksen\nosoittaa niin selvää kääntymystä, että hän olisi yhtynyt yleiseen\nriemuun, \"vaan parasta, että hän poistui\" — epäilemättä on Lean tekijä\nharkinnut asian tässä aivan kohdalleen. \"Mutta\", jatkaa hän, \"nyt tulen\nkolmanteen kysymykseen: Dagblad sanoo, etten ole 'ymmärtänyt ensinkään\nesitellä jäsenten sisällistä hengellisyyttä’ (niinkuin muistan sanain\nkuuluneen). Tämä on moitteista vaikein; ja jos se (moite) on kaikissa\npaikoissa oikea, niin eihän siinä löydy minulle muuta lohdutusta kuin:\n’den som är slagen till slant’, j.n.e. Siinä on oman henkeni ikivoiman\npuute kysymyksessä. — Kerran vielä: kuinka hyväänsä; mutta Dagbl.\npiti kyllä murheen, että samasta koususta kuin hänen täytyi (Frouva\nRaa’n kautta) antaa vähän lämmintä, hän toiselta viereltä antoi kyllä\njähdytystä (itsen kappaleen arvostelemisen kautta)\" (_Koot. t_., IV,\nss. 413-415) — samassa _Helsingfors Dagbladin_ numerossa, missä oli\nLean arvostelu, oli nimittäin myös uutinen edellisen illan suuresta\ntapauksesta: uutinen käy täysin myötätuntoiseen henkeen ja pitää rouva\nRaa’n suoritusta melkein uskomattomana siihen liittyneiden vaikeuksien\ntakia.\n\nTämä laaja arvostelun arvostelu osoittaa, kuinka tarkoin Kivi oli\nkappaleensa kaikki seikat ja puolet harkinnut ja kuinka loukkaavasti\nhäneen vaikutti tuollainen huolimattoman yliolkainen suhtautuminen\nteokseen, jonka sittemmin niin yleisesti tunnustetusta arvosta hän\nitse tuntuu alusta alkaen olleen selvillä. Paria, kolmea kuukautta\nmyöhemmin sanookin Kivi eräässä toisessa kirjeessä _Dagbladia_\nkaiken suomalaisuuden ja todellisten suomalaisten \"suurimmaksi ja\nvaarallisimmaksi vihamieheksi\".\n\nKiven myrtynyttä mieltä lohduttaakseen ja hänen taloudellista tilaansa\nhuojentaakseen pani Bergbom 27 p. toukok. toimeen lahjanäytännön Kiven\nhyväksi. Asiasta tiedoitti esim. Uusi Suometar mainittuna päivänä:\n\n\n\"Viimeinen suomenkielinen seuranäytelmä annetaan tänäpänä\nArkadiateaterissä. Programmi on sama kuin ensi kerrallakin. Tulot\novat määrätyt 'Lean' tekijälle, hra A. Kivelle; me olemme sentähden\nvakuutetut, että teaterisali on tuleva täytetyksi.\"\n\nTarkoituksena oli myös valmistaa maisterinvihkiäisiin saapuneille\ntilaisuus kuulla suomenkieltä näyttämöltä. Ohjelmassa ei ollut Leaa,\nvaan sen sijalla Topeliuksen laulunäytelmä. Tuloja oli noin 300 mk. Ne\nluovutettiin Kivelle, joka oli vähää ennen kirjoittanut Bergbomille:\n\"Ja kuitenkan ei ole minulla mitään oikeutta saada penniäkän Leasta;\nmitä annatte, sen annatte paljaasta hyvyydestä\" (_Koot. t_., IV, s.\n418).\n\nKaarlo Bergbom, joka on tosiaankin osoittanut Kiveä kohtaan aina\nkiitollisuudella muistettavaa ystävällisyyttä, tahtoi toisellakin\ntavalla tehdä oikeutta _Dagbladin_ arvostelusta masentuneelle\nystävälleen: hän julkaisi samana vuonna _Kirjallisen Kuukauslehden_\nsyyskuun numerossa (ss. 215-217) _Leasta_ hyvin lämpimän ja ymmärtävän\narvostelun, missä hän erikoisesti kiittää juuri niitä kohtia, joista\nKivi oli kirjeessään maininnut olevansa _Dagbladin_ kanssa eri mieltä,\nsiten siis asettuen päättävästi tukemaan Kiven käsitystä teoksestaan.\n\nArvostelun aiheena on hänelläkin Viipurin Kirjallisuusseuran\n_Näytelmiä_-kokoelma. Puhuttuaan ensinnä seuran kiitettävästä\nyrityksestä sekä Holbergin _Arabian-pulverin_ suomennoksesta, jatkaa\nBergbom:\n\n\"_Leallansa_ on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun\nkiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on\nsäilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen\nkirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina\nmenneiltä ajoilta, Libanonin seterien ja Saaronin liljain kertoelma,\nja samassa tämä suloinen tarina käsittää erästä ihmiskunnan ja\nihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näkyala aukenee meille;\nItämaan helottava iltaaurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valon\nheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat\ntuohon yhteiseen sovintoon.\n\nDraaman toiminta nojautuu puoleksi erääseen tunnettuun kertomukseen\nUudessa Testamentissa — historiaan Zakeuksen kääntymyksestä, —\npuoleksi omatekoiseen taruun, joka taitavasti on tähän sovitettu.\nTämä taru ei ole juuri uusi, eikä alkuperäinen — rikas, vaikka\nitara isä hylkää köyhää rehellistä kosiomiestä, jota tyttärensä\nrakastaa, pakoittaaksensa häntä menemään kavalalle ulkokullatulle\npuolisoksi, mutta joutuu tuntemaan tämän viheliäisyyden ja sovittaa\nentisen kovuutensa lempivien yhdistämisellä; onpa sitä kertomuksen\njuoksua useinkin draamoissa käytetty. Mutta tekijä on runollisella\nloihtuvoimalla tästä vähäpätöisestä aineesta kehittänyt merkillisiä\ndraamallisia mieli-luonteita, jotka, vaikka kyllä selvästi ilmaantuen\nerityisinä ihmisinä, kuitenkin ovat ikäänkuin kasvaneet yleisellä\nhistoriallisella pohjalla ja perustalla. Zakeus, tuo vanha publikani,\non harmauntunut viheliäisissä töissä, hän ylenkatsoo ja kammoo kaikkia,\nmitä hän ei voi rahassa arvata, välistä viihdyttäen pistävää omaatuntoa\nsillä, ett’ei hän muka ole muita pahempi, kunnes viimein uusi valo\nhäneenkin leviää ja uudistaa koko hänen elämänsä; Joas, tuo paatunut\nfariseus, joka luulee palvelevansa Jumalaa, mutta todella jumaloitsee\nainoastaan omia himojansa ja omia mielentekojansa, vaikka julma\nvakavasti juurtunut kansallis-vihansa Roomalaisia vastaan johonkin\nmäärään häntäkin jalostaa; viimein Aram, tuo miettivä filosofiallinen\nsadducealainen, joka on irtaunut kansansa muistotietoisesta uskosta,\nkun sen muoto, näet, ei enään voi tyydyttää hänen mieltään —\netsiäksensä totuuden valoa kreikkalaisesta sivistyksestä, kunnes\nhänenkin täytyy tunnustaa Jesusta Israelin voimalliseksi Messiaaksi,\nhän kuin tekee semmoista, mitä \"ei saata aikaan ihmisvoima\". Nämät\nkolme henkilöä edustavat kolme tärkeintä suuntaa juutalaisessa elämässä\nKristuksen aikana ja onpa näiden vastariitaisuus draamassa sentähden\nyhtä merkillinen, kuin sen kehkiäminen on tekijältä tyydyttävästi\nonnistunut.\n\nItse runollinen päävaikutin Leassa on vaikeimpia, joita näytelmäntekijä\nvoi käyttää — nimittäin ihmetyö, vieläpä eräs ihmetyö, joka ei tule\nkatsojain silmihin, vaan jota ainoastaan esitellään kertomuksessa.\nIhmetyöt tietysti eivät voi vakuuttaa muita, kuin niitä, joita\nne koskevat; draamassa, jossa syyn ja seurauksen yhdenmukaisuus\non välttämätön asia, näyttänee tuo olevan jokseenkin heikko\nvaikutin. Mutta tekijä on runollisella älyllä tietänyt välttää\naineen arveluttavia kohtia. Hän on itse henkilöiden mieliluonteiden\nsielutieteellisessä kuvaelemisessa osoittanut ihmetyön mahdolliseksi,\nkäsitettäväksi. Koko Lean hempeä olento ihan kuin vapisee jumaluuden\nläheisyydestä, hänen kiihoittunut mielensä levittää kaikkiin\ninnostuksen kirkastavaista valoa ja pyhä, sisällinen hehku ikäänkuin\nsyö hänen sydäntänsä. Juuri Lean innokkaassa, profeetallisen syvässä\nmieli-luonteessa Kivi on käyttänyt värejä ja säveliä, niin heleitä,\nett’ei kukaan toinen Suomenmaan runoilija olisi keksinyt niiden\nvertaisia. Semmoisina aikoina, joina Leat ovat mahdolliset, ovat\nihmetyötkin mahdollisia. Ja jos katsomme draaman muihin ihmisiin,\nheidän kääntymyksensä näyttää ensin ihmetyön synnyttämällä; mutta\nheissä on sisällinen, siveydellinen kehkiäminen jokaisen erinäistä\nluonnetta myöden; Kristuksen ruumiillinen ilmautuminen ja puhe koskee\nsuoraan tuohon maalliseen Zakeukseen; filosofiallinen Aram käsittää\nuuden uskon totuuden nähdessänsä sen puhdistuttavan, siveydellisen\nvaikutuksen; kristittyjen todellinen, nöyrä hurskaus taas hämmästyttää\ntuota kylmää jäykkää Joasta.\n\nVaikka näytelmä muuten on sangen taiteellisesti rakennettu, se\nkun tyydyttää ankarimmat esteetilliset vaatimukset, täytyy meidän\nmoittia Lean viimeistä kertomusta kokonaan epädraamalliseksi ja siis\ntarpeettomaksi. Tuo siinä vivahtava, korkean ihana, lyyrillinen kauneus\ntekee kuitenkin tämän vian melkein ansioksi.\n\nNiinkuin tietty on, näytettiin Lea — ensimäisenä suomalaisen\nkirjailijan teoksena — viime keväänä varsin suurella menestyksellä\nHelsingin isossa teaterissa. Yleisössä silloin ilmestyvä ihastus antaa\nmeidän toivoa, ett’ei se aika ole aivan kaukana, jolloin A. Kiven\nmerkilliset teokset puhuvat suomalaisessa teaterissa suomalaisille\nsydämmille.\"\n\n\nTämä ihastus on aina sittemminkin tullut Lean osaksi. Ensi esityksen\nsynnyttämä innostus ja voimmepa sanoa hurmio toistui jos mahdollista\nvielä voimakkaampana silloin kun rouva Raa syyskuussa 1873 uudelleen\nesiintyi Leana: loppumattomia esiinhuutoja, ylioppilassaattueita,\nkomeita juhlia! Rouva Raa aikoi esittää Leaa myös Ruotsissa ja\nNorjassa, ja sitä varten tehty ruotsinnos, jossa oli osalta käytetty\nloppusoinnutonta jambimittaa, ilmestyi samassa syyskuussa 1873\n_Morgonbladetin_ alakerrassa (V. Tarkiainen, _A. Kivi_, s. 444;\nViipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran tammik. 7 p. 1873 pidetyn\nkokouspöytäkirjan 6 §:n mukaan pyysi Bergbom seuralta lupaa kääntää\nLean ruotsiksi, jotta sitä voitaisiin näytellä Norjassa, ja seura\nsuostui anomukseen sillä ehdolla, että käännöksen nimilehdellä ja\nnäytelmäilmoituksissa selvästi mainitaan teoksen olevan alkuperältään\nsuomenkielinen ja A. Kiven kirjoittama).\n\nMyöhemmistä käännöksistä puhumatta mainittakoon, että _Lea_ oli v. 1875\nkäännetty unkariksi ja ilmestyi painosta v. 1877 tekijän elämäkerralla\nvarustettuna. _Uuden Suomettaren_ 82. numerossa 16 p. heinäk. 1875\n(vrt. _Uusi Suometar_, n:o 77, 27 p. kesäk. 1877) kertoo tästä asiasta\nnimimerkki A. — ilmeisesti lehtori Antti Almberg, myöh. Jalava —\nBudapestissä heinäk. 2. päivätyssä 37. \"kirjeessään ulkomaalta\":\n\n\n\"Kirjallisena uutisena voin mainita, että Kiven tunnettu näytelmä\nLea on unkariksi käännetty. Unkarinnoksen, joka lienee jotensakin\nhyvä, ovat tehneet kaksi suomea osaavaa ylioppilasta, herrat Fischer\nja Sonnenfeld. Toispäivänä luettiin suurin osa näytelmästä Kisfaludy\nTársáság nimisen kaunotieteellisen seuran kokouksessa ja herätti\nyleistä mieltymystä. Gyönyöru! (oivallista, viehättävää) nagyon szép!\n(sangen kaunista) kuulin muutamain jäsenten lausuvan, kun kappale oli\nloppuun luettu. Sihteeri professori Greguss, joka luki näytelmän, antoi\nsitä ennen muutamia tietoja Kivestä sekä hänen nyt luettavan teoksensa\nluonteesta.\n\nTämä Lean unkarinnos tulee painettavaksi mainitun Kisfaludy-Seuran\naikakauskirjaan ynnä Kiven elämäkerran kanssa. Näyteltäväksi se ei sitä\nvastoin tule, koska sen katsojilta vaadittaisiin peräti toisenlainen\nmieliala kuin mitä Budapestin teaterissa-käyvällä yleisöllä on. Sitä\npaitsi asuu täällä suunnattoman paljo juutalaisia, joita tämä näytelmä\nei tietysti liioin voimiellyttää.\"\n\n\nSekä luettuna että näyteltynä onkin _Lea_ kaikkein elävimpiä ja\nmiellyttävimpiä Aleksis Kiven teosten joukossa.\n\nLuonnollisesti on Eliel Aspelinkin siihen perinpohjin ihastunut,\nniinkuin Kaarlo Bergbom, joka edellisen lisäksi katsauksessaan _Neljä\nvuotta Suomen kirjallishistoriasta_ v. 1870 sanoo _Leaa_ \"erinomaisen\nihanaksi draamalliseksi idylliksi\". Aspelin tulkitsee ja perustelee\ntätä ihastustaan seuraavasti (_Kirjall. Kuukausi_., 1872, ss. 237-238):\n\n\n\"Ikäänkuin me näimme tuosta vasta luetusta otteesta Seitsemän veljeksen\nromanista, koittaa työmiehelle viikon kuluttua sunnuntai-päivä, joka\ntuottaa suloisen rauhan hänen mieleensä ja nostaa hänen ajatuksensa\nihanihin korkeuksiin. Semmoinen sunnuntaipäivä koitti Alexis Kivelle,\nkun hänen innostuneen sielunsa silmät ensikerran näkivät 'Lean' kuvan.\n\nYlen ihana on tää itämainen idylli, jonka runoilija on meille\n\"Lea\"-näytelmässään tuottanut. Pyhällä hetkellä salli korkea runotar\nhänen kanteleensa suloisimpain sävelten yhtyä sointuun, jolle\nihanuutensa vuoksi suotiin silmin, korvin käsitettävä, ikuinen muoto.\nTämä tuote tuntuisi meille aivan oudolta, ellemme Kiven edellisissä\nteoksissa olisi havainneet hänen puhdasta rakkauttaan kuvailunsa\nesineihin ja rikasta mielikuvitustaan ja ellemme tietäisi hänen\nhurskaan äitinsä suusta saaneen pyhiä opetuksia, joita ei elämän\nmyrskyt voineet hänen sielustansa iäksi hävittää. — Mutta etupäässä on\nrunoilija \"Lean\" tuottanut oman kansansa poikana. Ihana todistus on\ntää runoelma meidän kansamme syvästä jumalan-pelvosta. Vai onko tähän\naikaan kenenkään muun kansan keskuudesta runoilija lähtenyt, joka\nolisi laatinut runoelman, jossa uskonnon ihmistä pyhittäväinen voima\ntunnustettaisiin niin välittömästi ja ihanasti kuin \"Leassa\"?\n\nNäytelmä on Kiven tunnetuin, eikä arvostelut suuresti eriä. Yhteisesti\nkiitetään näytelmän dramallisuutta (kiitos olkoon näyttelijättärelle\nCharlotta Raa'lle! se seikka on todistettukin), kiitetään sitä\nerinäistä ansiota että eri henkilöt yksilöisyyttänsä kadottamatta,\nedustavat niitä jokaisen tuntemia lahkokuntia, joihin Juutalaiset\nVapahtajan aikana jakautuivat, ja vihdoin draman tavattoman\nonnistunutta, ajan mukaista itämaista pukua. Itse päähenkilöstä on\njoskus sanottu, että hänen muuttumatoin innostunut mielentilansa ja\nsen mukainen alati korkealentoinen, innostunut lausetapansa himmentää\nhänen luonteensa kuvan; mutta jos muistamme hänen ihmeellisen\naikakautensa lapseksi, niin tuskin voimme epäillä hänen kaikenpuolista\ntodellisuuttansa.\n\nMuistutukset, jotka oksivat tehtävät esim, ihmetyön epäiltävästä\nkelvollisuudesta dramalliseksi päävaikuttimeksi, ovat juuri tämän\nnäytelmän suhteen vähä-arvoiset ja katoavaiset.\n\n\"Lea\" on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja sopiikin onnettoman\nrunoilijan — \"joutsen-lauluksi\".\n\n\nMyöskin Gustaf Lönnbeck antaa ehkä ehdottomimman tunnustuksensa\njuuri _Lealle_, jonka korkeata ihanteellisuutta ja samalla sattuvaa\nihmiskuvausta hän erikoisesti ihailee (_Finsk Tidskrift_, VI, ss.\n409—412).\n\n\n\"Hänen viimeinen näytelmänsä oli 'Margareta'; mutta lähinnä ennen\nsitä, pari vuotta aikaisemmin, hän kirjoitti draaman, joka hänen\nmolempien komedioittensa ohella on tehnyt hänestä huomattavan\nrunoilijan, yksinäytöksisen Lean. Ei voi olla toivomatta, että tämä\nnäytelmä olisi saanut jäädä Kiven viimeiseksi, että hänen olisi\nsuotu päättää työnsä tähän suloiseen, sovittavaan kuvaan, jonka\nylevä ihanteellisuus ei tapaa kirjallisuudessamme monia vastineita,\nsamalla kuin sen aatteen kannattajat ovat yksinkertaisia ja\ntodellisia ihmisiä. Aika ja paikka, missä toiminta tapahtuu, ovat\nmeistä mahdollisimman etäällä, mutta kuitenkin niin valitut, että\nKivi liikkuu niissä yhtä tutulla maaperällä ja yhtä kansanomaisen\naiheen piirissä kuin parhaimmassa kansannäytelmissään. Kohtaus on\nsovitettu Kristuksen aikaiseen Palestiinaan, ja runoteoksen pohjana\non Uuden Testamentin kertomus Sakeuksesta, jonka talossa toiminta\ntapahtuukin. Jeesus Natsarealainen ei esiinny näyttämöllä, mutta niin\nvoimakkaasti vaikuttaa hänen läheisyytensä toimintaan, että monin\nhetkin melkein sydän sykkien odottaa hänen tuloaan. Ei sovi kieltää,\nettä tämä, samalla kuin se on näytelmän suurimpana dramaattisena\njännityksenä, samalla toisinaan synnyttää jonkinlaisen levottoman\ntunnelman, sitäkin tuntuvamman, mitä enemmän katsoja on tottunut\nnäkemään Jeesus Natsarealaisessa ainoastaan pyhän Ristiinnaulitun. Lea\non Sakeuksen tytär; hän on ennen isäänsä nähnyt Messiaan ja kuullut\nHäntä ja palaa nyt kotiin kääntyneenä ja Hänen persoonallisuutensa,\ntekojensa ja oppinsa lumoomana. Muuan Joas-niminen farisealainen on,\nhuolimatta lahkolleen ominaisesta vastenmielisyydestä ja pelosta\nantautua seurustelemaan halveksitun publikaanin kanssa, pesiytynyt\nSakeuksen kotiin ja luottamukseen, tavoitellakseen hänen tytärtään,\ntoisin sanoen, oikeastaan tytön myötäjäisiä. Aikaisemmin oli Lea,\njoka rakasti Aramia, nuorta saduseusta, sen vuoksi sitäkin suurempaa\ninhoa tuntien torjunut vastenmielisen kosijansa. Mutta nyt, kun uusi\nelämänkatsomus on vallannut koko hänen olemuksensa ja hän katsoo\nnöyryyden ja kuuliaisuuden velvollisuudekseen, on hän altis alistumaan\nisänsä tahtoon ja uhraamaan mitä hänelle on rakkainta ja kalleinta\nmaan päällä; tämä ei kuitenkaan tapahdu kovatta taistelutta: kipeä\nja samalla suloinen on hänen eronsa rakastetustaan. Mutta sama uusi\nmaailma, joka vallatessaan tyttären on saanut hänet katkaisemaan\nkaikkein hellimmät siteensä, aiheuttaa nyt, kun sen henki tunkee\nisäänkin, että samat siteet solmitaan jälleen ja ainaiseksi. Niin hyvin\ntyttären kertomus kuin mielenmuutos ajaa nimittäin vastustamattomasti\nSakeuksen katsomaan kuulua profeettaa, ja näyttämöltä poistumisen\nja takaisinpalaamisen välillä oletetaan tapahtuneen tuon tunnetun\nkohtaamisen Jeesuksen kanssa. Sen yhtä tunnetuista seurauksista,\nSakeuksen päätöksestä jakaa omaisuutensa köyhille ja niille, joille\nhän on tehnyt vääryyttä, johtuu nyt, että fariseus paljastaa koko\nrumuutensa, kun sen sijaan toisaalta Aramin puhdas ja voimakas rakkaus\nkäy vasta oikein ilmi. Sakeus antaa tyttärensä hänelle, ja tämä\nepäilijä tunnustaa, niiden ihmeiden valtaamana, joiden hän on nyt\nnähnyt tapahtuvan, muutamien ihmissydänten muuttuessa kokonaan uusiksi,\nuskovansa sielun kuolemattomuuteen ja jumal’olennon olemassaoloon.\nSadatellen Joas poistuu, ja vastakääntyneet kristityt vastaavat hänelle\nsiunauksin. \"Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha\nsinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste!\" ovat Lean viimeiset sanat.\n\nNiitä kaunokirjallisia luomuksia, jotka ovat ottaneet esittääkseen\nristiriitaa entisyyden ja sen maailmaamullistavan uuden välillä,\nmikä sisältyy kristinuskoon, on tosin monta, mutta ei yhdessäkään\ntuntemassamme nykyaikaisessa draamassa ole tätä ristiriitaa, niinkuin\n\"Leassa\", johdettu alkulähteensä välittömään läheisyyteen. Kiven ajatus\nsijoittaa ristiriita sinne oli tavattoman rohkea, tarkoituksena kun ei\nkuitenkaan ollut uskonnollisesti rakentavan näytelmän kirjoittaminen;\nmutta onneksi sekä hänelle että aiheelle hän on suorittanut tehtävänsä\narvokkaasti. Jos hän olisi ottanut käyttääkseen tätä ristiriitaa vain\nantaakseen kahden rakastavaisen saada toisensa juuri kun he ovat\nvähällä joutua toisistaan eroitetuiksi, ei olisi vain uskonnollisen\ntunteen, vaan kaikkinaisen uskonnollisten tunteitten kunnioituksenkin\ntäytynyt leimata yritys pyhän häväisyksi. Mutta yhtä vähän kuin Kivi\non pannut mitään dogmia, mitään määrättyä uskonkappaletta, mitään\ntämän uuden opin yksipuolista suuntaa ristiriidan pohjaksi, vaan\nantanut sen vielä sitomattoman hengen vaikuttaa kaikella alkuperäisellä\nraikkaudellaan ja lumoavalla voimallaan, yhtä vähän kiinnostaa \"Leassa\"\neniten toiminnan kehitys, joskin se on mallikelpoiseminin perille\njohdettu kuin missään muussa Kiven draamassa. Psykologinen kiintoisuus\non tässäkin voitolla, niinkuin aina, milloin Kivi on oma itsensä:\nmielenkiinto päästä näkemään, kuinka tämä koko ihmissuvun veljeyden ja\nrakkauden oppi valtaa maailman elämänperusteena nämä yksinkertaiset ja\nhyvät ihmiset, ja kuinka heidän uudet tunteensa törmäävät fariseuksen\nkerskailua ja saituutta, Sakeuksen entistä vääryyttä, Lean tosin\njaloa ja oikeutettua, mutta itsekästä tottelemattomuutta ja Aramin\nfilosoofista epäilyä vastaan.\n\nVarsinkin on oltava Kivelle kiitollisia, ettei hän sallinut\nLeastaan tulla mitä myöhemmin tuli hänen Margaretastaan. Kenties\nei ole maan päällä koskaan ollut niin saastaista ja alhaista\nuskontoa tai uskonnollista lahkoa, ettei ainakin joku puhdas henki\nolisi harhaanjohdetun hurmion ajamana omaksunut sitä itselleen ja\nkantanut mitä suurimpia uhreja sen ahnaille epäjumalille. Kun oli\nhavainnollistutettava tuon samalla inhimillisimmän ja jumalallisimman\nuskonnon puhtaita ja alkuperäisiä vaikutuksia, olisi ollut virhe,\njos kohteeksi olisi valittu hurmioitunut, kaikesta piittaamaton,\nkaikelle muulle tunteeton olento. Sellainen olento ei Lea onneksi\nole. Hän palaa sydän lämpimänä ja innostuneena Messiasta kohtaamasta,\nmutta jo tätä kohtaustaan kuvatessaan hän pysyttelee ainakin yhtä\npaljon eepillisesti maalailevana kuin lyyrillisesti lennokkaana.\nJa kuinka hyvä lapsi, kuinka etelämaalaisesti rakastava nainen hän\nonkaan samalla kertaa! Kuinka hän voisikaan peittää onneaan, kun hän\nkotiinpalattuaan väsyneenä nukahtaa ja herää Araminsa suudelmaan!\nTai voisiko hän varkain saatuna eronhetkenä vastustaa haluaan saada\nkerran nojata päätään tämän rintaa vasten? Siihen hän pystyy yhtä vähän\nkuin kätkemään vastenmielisyyttään yljäksi katsottua ja nyttemmin\nhänen itsensä vapaaehtoisesti valitsemaa Joasta kohtaan. Näin hän\non kaiken kaikkiaan psykoloogisen totuudenmukaisesti ja hienosti\nkuvattu nainen. Ja yhtä inhimillisesti, yhtä tarkkaan, katsoipa sitten\npsykoloogiselta tai historiallisraamatulliselta kannalta, ovat muutkin\nhenkilöt kuvatut. Ainoana vaikutelmaa häiritsevänä seikkana on tässäkin\nvuoropuhelun paikoittainen laveus, joka pakottaa näyttämöesitystä\nvarten tekemään lyhennyksiä ja poistoja.\"\n\n\nNiinikään antaa Albin Lönnbeck (_Studier i finska vitterheten_, s. 52)\nLealle mainesanan \"aivan varmaan Kiven muodoltaan täydellisin teos\",\nsekä jatkaa:\n\n\n\"Tämän yksinäytöksisen draaman aihe on raamatullinen ja käsitys Juudean\noloista niihin aikoihin, jolloin Vapahtaja kulki siellä oppiaan\njulistaen, on tosin kansanomainen, mutta aito ja lämmin. Nämä olot\nolivat merkillisiä, sisältörikkaita, mutta runoilija tunsi olevansa\nniihin täysin perehtynyt, ja tämän seikan ansioksi voitaneen kai\netupäässä lukea, että tämä draama osoittautuu vankkarakenteisemmaksi,\nsiinä kun eivät vain luonteet, vaikka ovatkin ylevämpiä ja sisäisesti\nrikkaampia kuin hänen kansankomedioissaan, ole erinomaisesti kuvattuja,\nvaan siinä kun myöskin selvä perusajatus on viety varsin tyydyttävästi\nkappaleen päästä päähän, ajankuvauksen ollessa värikäs ja kiintoisa.\nTämän näytelmän esittämistä toukokuun 10 pmä 1869, jolloin nimiosaa\nnäytteli rouva Raa, voidaan pitää suomalaisen teatterin alkuna.\"\n\n\nRyhtyessään käsittelemään _Leaa_ (_Suomal. kirjall. vaiheet_, ss.\n442-443) toteaa Julius Krohn ensinnäkin, että Leassa esiintyy\njälleen aihe, jota kuvailija ei ole omin silmin nähnyt, mutta joka\non hänelle \"lapsuudesta asti aivan tuttu äidin kertomusten ja oman\nlukemisen kautta. Sen vuoksi ovat siinä henkilöjen luonteet yhtä hyvin\nonnistuneet kuin kansanelämästä otetuissa kappaleissa.\"\n\nLuonnehdittuaan Sakeuksen ja Joaksen lausuu Krohn Leasta:\n\n\n\"Lea on mitä suloisin haaveksivan ja itsensä uhraavan naisen perikuva,\nhyvin Elman kuvan kaltainen, vaan siitä vielä kirkastettu. Tämä luonne\non jotain ihan toista kuin Kiven kuvaamain kansannaisten. Se osoittaa,\nettä hän oli oppinut käsittämään sivistyneitäkin naisia, vaikka\nhänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta seurustella heidän kanssaan.\nUseimmat niistä kohtauksista, joissa Lean alttiiksi-antautuvaisuus\ntai rakkaus ilmenee, esim. hänen herätessään Aramin suudelmasta ja\nkäskiessään Aramia lähtemään, vaan samalla häntä pidätellessään, ovat\nihaninta runoutta, mitä ajatella voi.\" Lean lempeys on joskus hyvin\ntaitavasti asetettu vastakohdaksi Joaksen ilkeydelle. \"Mestarillista\non se, että Jeesusta ei ole tuotu näyttämölle, joka ei olisi ollut\nsopivaakaan, vaan kuitenkin annettu hänen henkensä vaikuttaa koko\najan, aivan kuin hän itse olisi läsnä.\" Jeesuksen saarnan sydämiä\npuhdistava ja rakkautta sytyttävä voima ilmenee läpitse kappaleen mitä\nsuloisimmalla tavalla. Tämä antaa koko kuvaukselle loistavan ja ikään\nkuin kirkastavan yleisvalaistuksen. Kirjoitustapa on hyvin toisellainen\nkuin muissa Kiven teoksissa: kauttaaltansa hieno, idealistinen, täynnä\nvienointa tuoksua ja itämaalaisista vertauksista uhkuva. Joskus vaan\ntavataan joku ainoa Nurmijärven raaoista puheenparsista, esim, kun Joas\nvaatii Aramia heitettäväksi ulos, niin \"että koivet ryskää\".\n\n\nV. 1869 valmistunut suuri, italialaisaiheinen murhenäytelmä _Canzio_\njäi tekijänsä pöytälaatikkoon. Kokonaisuudessaan on se julkaistu\nvasta Kiven kootuissa teoksissa v. 1916. Neljännen näytöksen\njulkaisi Bergbom v. 1897 ja maaliskuussa 1901 esitettiin _Canziosta_\nkolme näytöstä ensin Kaunokirjailijaliiton muistojuhlassa ja\nsitten kerran Suomalaisessa Teatterissa. Juhla oli loistava ja\narvostelijat katselivat teatterissakin tyytyväisinä Finnen huolellista\nnäyttämöllepanoa ja kuuntelivat mielihyvin Kiven \"helmeilevää\nrunollisuutta\", jota esiintyi tässäkin \"tärisyttävässä\", vaikkakin\n\"ehkä pitkäveteisessä\" murhenäytelmässä, mutta \"yleisö, kunnioitti\nrunoilijaa poissaolollaan; tyhjempänä kuin eilen ei Arkadiaa moni lie\nnähnyt\". (_U. Suometar_, n:o 73; _Päivälehti_, n:o 47).\n\n\nKatkelmiksi jääneet pikku näytelmät _Selman juonet_ vuodelta 1869\nja samoihin aikoihin syntynyt _Alma_ ovat niinikään päässeet\njälkeenjääneistä papereista ilmoille vasta kootuissa teoksissa.\n\nKiven viimeinen näytelmä ja samalla hänen viimeinen teoksensa,\nyksinäytöksinen _Margareta_, jonka hän ystävänsä Emil Nervanderin\nlaatimaa ja Bergbomin muovailemaa \"kehäystä\" noudattaen sai suurella\nvaivalla kirjoitetuksi — \"ne viimeiset sivut tahtoivat minun perin\ntappaa\" — syyskesällä 1870, joutui sitävastoin suuren yleisön käsiin\ntekijän vielä eläessä, vaikkakin eläessä mielipuolisuuden saartamana.\n_Margareta_ ilmestyi nimittäin loppupuolella v. 1871 Bergbomin\nsukulaisen Oskar af Heurlinin kustannuksella.\n\nTähän _Margaretan_ ensimmäiseen painokseen kirjoitti Fredrik Cygnaeus,\njohon Kiven hengen pimentyminen oli vaikuttanut järkyttävästi,\nkauniin alkulauseen, jossa hän _Margaretan_ suopean arvioinnin ohella\npuhui Kiven yleisestä merkityksestä. Alkulauseen kirjoitti Cygnaeus\nluonnollisesti ruotsiksi ja tästä tekstistä se käännettiin suomeksi ja\nliitettiin kappaleen alkuun. Ruotsinkielinen teksti joutui kuitenkin\nmyöhemmin hukkaan, niin että kun on tahdottu saada Fredrik Cygnaeuksen\nkoottuihin teoksiin tämäkin kirjoitelma ruotsinkielisenä, on se ollut\npakko taas kääntää ruotsiksi suomalaisesta tekstistä, joka siis on\nnykyään lähinnä alkuperäinen teksti (_Samlade skrifter_, VI, ss.\n371—374). Alkulause, joka on seurannut _Margaretaa_ myös sen liittyessä\nv. 1877 Kiven Valittujen teosten ensimmäiseen niteeseen, kuuluu\nseuraavasti:\n\n\n\"Meidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöivää\nrunoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä,\nkohtalo tehnyt vielä mustemmaksi sumullaan. Hänen voimallisen\nhenkensä viimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polville\nnousevaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja;\nse vielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa,\nmissä Suomen pääkaupungin väsyneet henget saavat rauhassa levätä,\non saman Lappvikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, vaikka\nvaloisammat, eivät kuitenkaan saata usein luoda valoa hautojen sivuitse\neksyneiden henkien pimentyneisin ajatussyvyyksiin.\n\nYhdessä näistä kamottavista kammioista, jotka ovat aiotut meiltä\npoistemmatuille, vaan ei vielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi\npäässeille, on kätketty meidän näkyvistämme, vaikk’ei sentään meidän\nsäälistämme — Stenvall, Kivi. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä\nsamassa paikassa, samassa mielentilassa, _Daniel Hjort_'in nerokas\nluoja. Se ei ole aivan vähäinen asia niin vähäiselle maalle kuin\nSuomi, että se saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista\nrunoilijaa.\n\nMutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas, että siltä on voinut\nkadota kaksi senvertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on\ntoiselta puolen kovin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta.\nSe hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee tämän\nkaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa,\nettä se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan runohenki on\nviettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin\nmuuttuva hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatavaa vanhemmalta\nrunoniekkapolveltaan, sen se on melkein viimeiseen tähteesen asti\nsaanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuvat nuoremman polvikunnan\nvoimallisimmissa käsissä, niin on aika, että täälläkin valmistautaan\nvastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa, joka jo kaikissa muissa\nmaissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain aikakausien sijaan.\nErittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin nähty ihmeellinen\nvoima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa ilmiin uuden,\nrehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin\nlikeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä\nsiis uskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule\nnähtäväksi uutta todistusta siihen? Mutta varmemmalla kuin toivolla me\nemme kuitenkaan saattane sitä odottaa.\n\nMutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät rivit kirjoitan,\nennen kuin _Kiven_ nimi voisi pimentyä hänen maanmiehillensä\nselittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulevainen kohtalomme\npimentyvä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on\nalkuun päässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee vasta myönnettäväksi,\nettä hänen runointonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt\numpeenmenemättömiä jälkiä runovoimansa voittoretkestä. Ja semmoiseen\npäätökseen kumminkin ovat epäilemättä kaikki yhdistyvät, että\nKivelle, siinä runouden lajissa, johon tämäkin teos kuuluu, nimittäin\nnäytelmärunoudessa, meidän maassa näille päivin saakka ei ole kohonnut\nvertaista, jos vaan arvostelija suopi täyden arvon kaiken dramallisen\nrunouden pääperusteelle, runoilijan monipuolisille luonnonlahjoille.\nMinä puolestani tunnustan peittelemättä, etten näytelmäkirjallisuuden\nsankareissa tunne kovin monta, jotka voittaisivat Kiven siinä\nsuhteessa. Näin päättäessäni en ole muistamatta, että varsinkin\ndramallisessa runoudessa sivistys on välttämättömän tarpeellinen,\nsivistys, joka valmistelee runoniekan luonnonlahjan luomia ja valaa,\nne täydelliseen, taiteelliseen muotoon. Mutta sen tiedän myös, että \"i\ntusen former trifs det sköna\"; minä tiedän, että Belvederen Apollonin\nja Laokoonin kuvat ovat keskenänsä yhtä erimuotoiset, kuin Pindaron\nja Sofokleen runoelmat eriluonteiset. Ja etenkin tahtoisin tässä\nhuomauttaa tuota aivan epäilemätöntä seikkaa, että runoniekan suuri\nluonnonlahja, silloin kun sen on täytynyt tulla toimeen ilman sitä\nsivistystä, jonka kirja-oppi sekä seurallinen kanssakäynti suovat\nonnen syli-lapsille, yksinkin joskus on luonut nerollisia teoksia,\njoiden vertaa ei paljas sivistys ja oppi koskaan olisi saaneet\naikaan. Yhtä hyvin kuin Kalevalan nimettömiä runoilijoita vedetään\nesiin tämän lauseen todisteeksi, yhtä hyvin sopii siihen Kivenkin\nnimi. Katsokaamme, kuinka, paljon hänen runohenkensä on luonut\nkovimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän, jotka\nolemme kasvatuksemme avuksi saaneet käyttää kaikkia sivistyksen suomia\nkeinoja, tulee vielä nöyremmin kuin muulloin tunnustaa, että me olemme\nsangen vähässä määrässä tehneet, mitä meiltä olisi ollut oikeus vaatia.\n\nKiven ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt\nhänen runohengelleen ehtymättömän voiman lähteen, joka meiltä muilta\nenemmän tai vähemmän puuttuu. Hänen henkensä ei ollut vieraantunut\npois kansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin\nkuin jaloimmissa viinilajeissa, voimallisesti kasvinpaikan tuore\nhaju. Hämmästyttävä on nähdä millä sanain voimalla hän usein luopi\nelävää henkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuvausten, vaan\nmyös ihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä viehättävä dramallinen\nsanainvoima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta\nensimäisissä sanoissa, ja samallaisia tavataan tiheässä edempänäkin.\nNämät voimalliset sanat ja niin myös koko se mieli-ala, joka tästä\nrunoelmasta puhuu, on kaiku Suomen kansan syvimmästä sydämestä,\nsydämestä, jonka rakkaus on yhtä voimallinen kuin sen vihakin.\n\nMuutenkin on tämän runoelman koko periaatos samallaista kaikua. Siitä\nsyystä ei ole helppo päättää, mihin luokkaan näytelmäkirjallisuudessa\nse on asetettava. Tuossa kammottavassa teossa, joka tässä Rikkuvien\nhenkilöiden mieltä kuohuttaa, ei heillä ole mitään osallisuutta —\npaitsi yhdellä ainoalla — vieläpä on se teko jo tapahtunut ja tehty.\nEipä voi oikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s.o.\nmuuttumisista näytelmän henkilöiden mielentilassa, vaikka kyllä\ntuimia tunteita tragillisella tavalla heissä on riehumassa. Kenties\nvoivat kuitenkin todellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon\nsydäntäsortavaisen ulkonaisen tapahtuman vaikutus kajahtelee, olla\njonkunlaisena vastapainona niille puutteille, jotka dramataiteen\ntieteellinen silmä on havaitseva tässä merkillisessä runoelmassa.\nTotisesti dramallinen paitsi sitä on varmaan kumminkin se ihana\npyrintö sovitukseen tässäkin hirveässä tilassa, joka myös muissa Kiven\nteoksissa kajastaa kaikkien sumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos\nsamallainen tulevaisuuden kajastus sallisi toivoa vielä jotain Kiven\nvoimallisen neron luomaa. Mutta synkkä sumu on meiltä kaiken toivon\nijankaikkiseksi peittänyt.\"\n\nViitaten tähän suomalaisen kirjallisuuden ystävien syvää murhetta\nja kaipausta niin kaunopuheisesti tulkitsevaan Fredrik Cygnæuksen\nalkulauseeseen, julkaisi nuori maisteri Eliel Aspelin, joka tällöin\nensi kerran julkisuudessa kohdisti huomiota Aleksis Kiveen ja joka\nsaman vuoden lopulla oli Pohjalaisessa osakunnassa pitävä ja sitten\nmyös lehdissä, sekä suomen- että ruotsinkielisissä, julkaiseva erittäin\nlämminhenkisen ja asiallisia ensi käden tietoja tarjoavan esitelmän\nAleksis Kiven elämästä ja tuotannosta, 20 p. tammik. 1872 Morgonbladetm\n16. numerossa laajan arvostelun Margaretasta. Siinä hän m.m. vertailee\ntoisiinsa Leaa ja Margaretaa, antaen tällöin viimemainitulle ehkä\nliiankin korkean arvon. Kirjoitus, jonka alla ei näy tekijän nimeä eikä\nnimimerkkiä, kuuluu seuraavasti:\n\n\"Tämä Aleksis Kiven uusi draamallinen runoteos liittyy edeltäjistään\nlähinnä 'Leaan', ja lukija tuntee elävää vertailemisen halua. 'Lea' ja\n'Margareta' ovat määrätyssä mielessä Kiven luomuksista kiintoisimmat\nja hankkivat itselleen varmasti pysyvän sijan yleisön mielisuosioon.\nSyyt siihen ovat myös aivan luonnolliset. Sillä niinkuin 'Lea' on\npuhjennut syvällisen uskonnollisen tunteen pohjalta, samoin elähdyttää\n'Margaretaa' ylevä isänmaanrakkaus — ja nämä kaksi ominaisuuttahan\novat juuri ennen kaikkea tehneet Suomen kansan voimakkaaksi sen\npienuudesta huolimatta. Että Kiven innoittajina ovat olleet nämä\nmolemmat tunteet, sehän, samoin kuin hänen tarkat realistiset\nkansanelämänkuvauksensa, on todisteena siitä, \"ettei hän ole käynyt\nhengeltään vieraaksi omalle kansalleen\". Mutta näissä runoteoksissa\non muutakin sisäisesti vastaavaa. Kummassakin on nainen päähenkilönä\nja näytelmän aatteen kannattajana. Kumpaakin haittaa sama, tosin\ndraaman kannalta katsoen suuri virhe, ettei näet varsinainen toiminta\ntapahdu katsojan silmäin edessä; esiintyvien henkilöitten sisäisten\nsielunliikkeiden perusteluina ovat pelkästään selostukset siitä, mitä\ntapahtuu näyttämön ulkopuolella. 'Leassa' kohoaa sitävastoin sanonnan\nrikkaus ja loisteliaisuus paljon 'Margaretan' yläpuolelle, jossa se\nusein käy laimeaksi ja kaavamaiseksi. Siitä, johtuu tietysti myös,\nettä edellistä lukiessa jää mieleen vaikutelma, että runoelma on\nlähtöisin innoituksesta, josta ei saa yhtä lämmintä ja syvää tuntua\njälkimmäisessä. Sittenkin saattaa joutua epäröimään, jos tulisi\nkyseeseen, kumpi on palkinnon arvoinen; sillä vaikka luonnekuvaus\non molemmissa varmaa ja ilmenee joka vuorosanassa, tekisi kuitenkin\nmieli pitää 'Margaretassa' tavattavia luonteita 'Leassa' esiintyviä\netevämpinä. Fariseus, saduseus ja publikaani eivät ole nimittäin\nniinkään paljon luonteita kuin tyyppejä, jotka ovat meille kaikille\nmelko tuttuja niiltä päivin, jolloin luimme 'raamatunhistoriaa';\nnäiden vastakohtana on 'Margaretan' sivuhenkilöiden joukossa ainakin\nyksi, Karin, jonka todenperäinen ja rakastettava kuva voittaa\npuolelleen jokaisen lukijan sydämen. Saattaaksemme vertailumme\npäätökseen on siis vielä vain katsottava päähenkilöitä, Leaa ja\nMargaretaa rinnan. Tässäpä olemme kahden vaiheilla. Leassa viehättää\nvastustamattomasti hänen puheensa etelämaalainen hehku ja hänen palava\nalttiutensa hänen tahtoessaan uhrata elämänsä onnen noudattaakseen\npyhää oppia, joka on hänet vallannut. Margareta tenhoaa meidät ensin\npohjoismaisen haaveellisella, lujalla uskollaan, jonka varassa\nhän torjuu luotaan kaikki pahat aavistukset isänmaata kohtaavasta\nonnettomuudesta ja rakastetustaan, että tämä olisi voinutkaan muuta\nkuin suoriutua voittajana tai kunniakkaasti kuolla, — ja sitten\nylevällä varmuudellaan, itsensä kieltäen, viitatessaan ainoaan keinoon,\nmillä Anian saattoi hävittää epäilyksen varjonkin syyllisyydestään\nkavallukseen. Kun näin asetamme Lean ja Margaretan rinnan, emme pysty\nvalitsemaan. He liittyvät niihin runouden jaloihin, yleviin naisiin,\njoiden keskuuteen kukaan ei rohkene heittää Eriksen omenaa.\n\nKun jotkut lukijoistamme eivät ehkä ole vielä päässeet tutustumaan\nlähemmin \"Margaretaan\", lienee lyhyt selonteko sen sisällöstä\ntervetullut.\n\nNäytelmä liikkuu Tampereen tienoilla toukokuussa 1808. Näyttämö\nesittää metsäseudun läpi kulkevaa maantietä; taustalla kukkula\nkaskettuine rinteineen ja sen huipulla mäntymetsä. Ensin astuu esiin\nKarin; mielessään levottomana, kun kaupunkiin lähtenyt viestintuoja\nviipyy uutisineen, hän vaikertaa entisen ilonsa katoamista Suomelle\nkoittaneina kovina päivinä. Hän kutsuu luokseen Margaretaa. Sisar\ntulee, eikä Karin voi käsittää hänen tyyneyttään. Margaretanhan\nolisi syytä olla vielä levottomampi kuin hän, sillä hänen Anianinsa\non Viaporin puolustajain joukossa, ja surusanoma hänen kuolemastaan\nvoi tulla milloin tahansa. Häntä eivät kuitenkaan häiritse sisaren\nyhtä vähän kuin isänkään puheet siitä, mitä ehkä voisi sattua;\nhän uskoo Viaporin valloittamattomaksi, ja jos Anian kaatuu, niin\nitsehän hän pyysi tätä lähtemään. \"Minä tahdoin\", hän sanoo, \"antaa\nkorkeimpani täällä uhriksi isänmaalleni; sillä Suomi ja Anian he\nolivat minusta yhtä ja minä — olin sankarin morsian.\" Viimein\ntulee odotettu viestintuoja, mutta tuo murhesanan. Kun Viaporin\nurhokkailla puolustajilla ei ollut enää voiton mahdollisuutta, he\nolivat epätoivoissaan räjähdyttäneet uljaan linnoituksen ja itsensä\nilmaan. Tieto järkyttää voimakkaasti kaikkia; mutta murheeseen on\nyksi lohdutus. He ovat kunniakkaasti kaatuneet ja kuollen voittaneet!\nMatti, joka on tuonut murhesanoman ja joka tuntee isänmaan nyt\ntarvitsevan kaikki aseisiin kykenevät poikansa, pyytää isännältään\nlupaa päästä Suomen armeijaan Pohjanmaalle, missä sodan liekki raivoaa.\nConon, entinen-eversti, pyytää häntä lähtemään sinne, minne hän itse\nrientäisi, ellei vanhuus olisi murtanut hänen voimiaan. Karin saattaa\nvanhuksen lähteelle, ja Margareta jää yksin. On siis totta, ettei viha,\nei sota eikä kuolema enää saavuta Aniania. Hänen sankarimuistonsa\njää Margaretan ainoaksi surunsekaiseksi iloksi. Silloin hän näkee\nnuorukaisen lähenevän. Anianinko varjo vai hän itse? Se on Anian, mutta\nhänen kasvonsa ovat synkät. Kaamea ajatus syntyy Margaretan povessa;\nViapori on kavallettu, ja hän kääntää nuorukaiselle selkänsä. Anian\nkertoo päällystön myyneen Suomen viimeisen linnoituksen; hän totteli\nvain käskyä lähtiessään pois toisten mukana. Silloin Margareta puhkeaa\nnäin alkaviin jylhän kauniisiin sanoihin: \"Nyt tahdon kuolla, kaatua\nkuin tumma kuusi metsän huomaan.\" Conon ja Karin palaavat. Heitäkin\nAnianin näkeminen säikähdyttää vielä enemmän kuin ensimmäinen viesti.\nEpätoivon synnyttämä välinpitämättömyys saa Anianin viivyttelemään\npuolusteluaan; Conon kiroaa hänet, ja lempeä Karinkin syyttää häntä.\nSilloin astuu Margareta väliin vaatien, että Anianin tulee saada\npuolustautua, ennenkuin hänelle singotaan \"kavaltajan\" nimi. Anian\nkertoo sitten salaa hiipineen kavalluksen kulun. Miehistö uhosi\nrohkeutta ja taistelunhalua, kun sanat: \"heitetty on linna\" iskivät\nheihin salamana. Toiset itkivät vimmasta, toiset iskivät kiväärinsä\npirstaleiksi vasten lujia valleja, mutta ei yksikään ääni kehoittanut\nkunniakkaaseen kuolemaan. \"Mi hetki äänetön\", sanoo Anian, \"kuin\ntuomiolla. Tuonne tänne risteili aatoksia kiehuvassa aivossani, mutta\nulos tuliseen toimintoon ei yksikään ehtinyt. Mitä taisin minä,\nalajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen? Voinut olis syntyä\nhirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä päällysmiestäni; ehkä\nturhaan olisin laskenut petoksen mustalle taakalle vielä velimurhan\npainon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa häiriössä, minä\nvietiin virrassa ulos.\" Hänen tuskaansa säälien Karin katuu kovia\nsanojaan; Conon peruuttaa omansa, sillä hän tuntee kurin korkeamman\nvälttämättömyyden. Myöskin Margareta antaa anteeksi, mutta Anian ei\nesiinny enää hänen silmissään niin kirkkaassa valossa kuin ennen.\nHänenkin otsalleen lankee synkän kavalluksen varjo. Miksi ei _hänen_\näänensä kehoittanut kuolemaan? Tämä on traagillisen ristiriidan\nydinkohta; kurin velvoituksen ja yksilön urhoollisuuden velvoituksen\nyhteentörmääminen. Conon ja Karin poistuvat murheellisina lausuttuaan\nAnianin tervetulleeksi heidän vieraakseen; Anian ja Margareta jäävät\nkahden. Anian lähestyy Margaretaa, mutta tämä kääntyy poispäin. Anian\nsanoo tahtovansa rientää sinne, missä taistellaan isänmaan puolesta,\nja hän on puhdistava nimensä kaikista tahroista. Mutta, hän kysyy,\nsaanko palattuani sanoa sinua omakseni? Margareta vastaa kieltävästi,\nsillä silloinhan Anian taistelisi vain hänen tähtensä; vain Anianin\nkuollessa sankarina isänmaan puolesta voivat heidän sielunsa sovintoon\npäässeinä löytää toisensa. \"Riennä, riennä\", sanoo Margareta, ja hetken\npäästä: \"Viivy hetki vielä, sinä kaunoinen!\" Mutta Anian menee — menee\njaloimmasta kuolemasta onneaan etsimään. Margareta rukoilee: \"Taivaan\nruhtinas, kuule Suomen naisten rukoileva ääni: Oi, mikä etelässä vaipui\nmeren synkeään kohtuun, se nouskoon pohjan tuntureilta ylös pilvihin,\nmoninkerroin kirkastettuna taas! — Jaa, mun sieluni jo ihanuuden\nnäkee, jo loistaa korkealla sankarkunniamme; ja mailma on imehtivä\nurostöitämme Suomen autioilla ahoilla.\"\n\nSamaa traagillista ristiriitaa, johon \"Margareta\" perustuu, on kerran\nennenkin käytetty aiheena meidän kirjallisuudessamme. Runebergin\n\"Veljeksissä\" Johan Wadenstjerna hylkää veljensä samoista syistä kuin\nMargareta Anianin. Sovinto, johon Kiven draama päättyy, on kuitenkin\nRunebergin runon loppusäkeistön esittämää ylevämpi ja todempi.\n\nEmme halua ryhtyä lähemmin luettelemaan \"Margaretan\" yksityisiä\nkauneuksia tai heikkouksia. Sallittakoon meidän vain huomauttaa,\nettä kauneudet ja heikkoudet toisinaan omituisesti hävittävät toinen\ntoisensa. Niinpä emme esim. tiedä oikein, onko syytä pahoitella\nloppukohtauksen liikaa pituutta, se kun muun muassa suo tilaa\nsellaiselle maisemakuvaukselle kuin tuo näin alkava: \"Tyyni,\nihmeellinen yö!\"\n\nTämän runoteoksen suomaa nautintoa häiritsee kuitenkin yhäti toistuva\ntuskallinen ajatus: \"Tämä on Aleksis Kiven viimeinen lahja kansalleen.\"\nSe on viimeinen, sillä hänet itsensä ovat pimeät voimat ainaiseksi\ntämän maan päällä riistäneet niistä valoisista avaruuksista, jonne\nhän on meitä ohjannut. Fredrik Cygnæus, joka on kirjoittanut. Kiven\nviimeisen teoksen alkusanat, ei ole tälläkään kertaa väistänyt\nsurullista tehtäväänsä: sen katkeran kaipauksen sanoiksi pukemista,\nminkä tämä uusi tappio on jättänyt kaikkien niiden mieleen,\njoille kansamme kunnia ja maine on rakas ja joilla on uskoa sen\ntulevaisuuteen.\"\n\nNäistä myötätuntoisista lausunnoista ja varsinkin kirjaa\nseuraavasta Cygnæuksen alkulauseesta ärtyneenä hyökkäsi nyt tutulle\ntaistelutantereelleen Aleksis Kiven vanha vastustaja Aug. Ahlqvist,\njoka aivan äskettäin oli tehnyt parhaansa nuijiakseen hengiltä Jukolan\n\"ruokottomat\" veljekset. Kielettärensä 2. vihkossa v. 1872, ss. 44-47,\njulkaisi hän Margaretasta ilman nimimerkkiä, mutta selvästi toimittajan\ntiliin otetun arvostelun, joka saivartelevassa ilkeämielisyydessään\nsaa kaiketi kauan etsiä vertaistaan ja jossa hän suoraan sanoo, että\nhäntä on aina inhoittanut se jumaloiminen, \"jolla Suomen kielelle\nja kirjallisuudelle vieraat ja näiden oikeata henkeä tuntemattomat\novat Kiveä huutaneet niiden edistäjäksi\" — ilmeinen isku Fredrik\nCygnæukselle, vaikutusvaltaisimmalle Kiven \"jumaloijalle\". Tämän\narvostelun loppuosa saa kylmät väreet käymään lukijan selkäpiissä.\n\n\"Tämä jo kauan mainioksi huhuttu kappale tuli viimeinkin ulos jouluksi.\nSen taru on seuraava. Eräs vanha eversti Conon, joka 1808 vuoden sodan\najalla elää maatilallaan kahden tyttärensä kanssa, on näistä kihlannut\ntoisen erään upsierin Anianin kanssa. Tämä upsieri on joutunut Viaporin\nlinnueesen, ja tulee, juuri kuin Cononin kotona on saatu kuulla linnan\nantauminen, sinne. Hän on muka karannut sotavangiksi joutumasta. Täällä\nkohdellaan häntä jokseenkin tylysti ja pidetään miltei maankavaltajana,\nkunnes hän saapi kerrotuksi, että linnan antautuminen tapahtui linnan\nylipäällikön pettuuden kautta, jonka kuultuaan Margareta, Anianin\nmorsian, leppyy taas, vaan kehoittaa hänen rientämään Pohjassa\nkamppailevaan armeijaan ja sen otteluissa vihoillisen kanssa etsimään\nitsellensä kuoleman. Itse lupaa Margareta jäädä hänelle ikuiseksi\nmorsiameksi. Anian suostuu tähän, ja he päättävät pitää häänsä vasta\ntoisessa elämässä. Eroavat, useampia kertoja 'tempailtuaan' toinen\ntoistaan syliinsä; loppu.\n\nTästä huomannee lukija jo ilmankin osoittamatta, että tässä kappaleessa\nei ole paljo mitään toimintoa ja että siinä muuta ei voi sanoa\ndraamalliseksi kuin ulkomuodon. Sisällys on paljasta puhetta vaan,\njoka ei anna syytä mihinkään tekoihin: alkupuoli isän laverruksia\ntyttärineen sodasta, loppupuoli ja enin osa sulhasen ja morsiamen\ntaivaanryntääviä sydämenpurkauksia. Eikä hengetkään ole mitään\nalkuperäistä tahi uutta. Hra Conon on aivan mitätöin vanha herra;\njos hän edes kiroilla karskautteleisi muutamia kertoja Viaporin\nkavaltajia, niin olisi se asun mukaista, ja siinä aineessa olisi tekijä\nKivi, hänen entisistä teoksistansa päättäen, voinut tuottaa jotain\nomituista; vaan vieläkö! Hra Anian on milt’ei samanlainen mitätöin\nherra ja sievä kapteini, joka Viaporia annettaissa on vaan \"totellut\npäällikköiden käskyä\" eikä sormea liikauttanut poistaaksensa tätä\nkamalata onnettomuutta. Kappaleen sankaritar Margareta on toki vähän\nparempi ja puhuu innokkaasti isänmaasta (\"isäinmaa\" kuuluu sana tässä\nteoksessa) ja rakkaudesta ja isänmaan-rakkaudesta. Vaan ei hänkään ole\nmikään alkuperäinen ja uusi runollinen luoma meidän kirjallisuudessa.\nNäitä jaloja neitiä 1808 vuoden sota-ajoilta, jotka muka isänmaan eteen\nuhraavat rakkautensa, on jo kuvailtu useampia. Runebergin Pilvenveikon\nmorsian on ensimmäinen; hän sanoo tappelussa kaatuneesta rakkaastansa:\n\n    Kaikkein kalliin unille maailmassa\n    Ol' hän sylihini suljettuna,\n    Kahta vertaa hän nyt kallihimpi\n    On maan mustaan syliin suljettuna.\n    Enämp’ on kuin elo, näin mä, rakkaus,\n    Enämpi kuin rakkaus moinen kuolo!\n\nToinen on Runebergin Torpantyttö, joka, havaittuaan että hänen\nsulhasensa oli ollut kurja pelkuri ja paennut tappelua, sanoo:\n\n    Ah äitikulta, hautani jo teetä mulle musta,\n    Se mies, ken sai mun sydämen’, pakeni tappelusta,\n    Mua muistel’ vaan ja itseään ja omaa onneaan,\n    Mut petti kurja kumppanit ja kalliin isänmaan!\n\nSamanluontoinen tyttö kuin nämät kaksi on myöskin kuvattuna Bemdtsonin\nnäytelmässä \"Ur lifvets strid\", ja luultavasti löytyy niitä vielä\njoidenkuiden muidenkin runoniekkain teelmissä, vaikka en kaikkia\nmuista. Niitä on siis kirjallisuudessamme kyllä näitä kuvauksia\nneitisistä, jotka oman onnensa panevat altiiksi isänmaalle, ja kuin\nKivi nyt otti vielä kuvataksensa erään tämmöisen, niin ei hän silloin\nkeksinyt mitään uutta.\n\nKieli on tässä Kiven teoksessa melkein yhdenlaista kuin hänen muissakin\nteelmissänsä s.o. oikokirjoituksessa ja muussa ulkoasussa joita Kivi ei\nkoskaan ole tuntenut, jonkun syrjäisen höyläämää ja siis menettelevää,\nvaan lauserakennuksessa samaa puista, teeskenneltyä ja epäluonnollista\nkuin ennenkin. Eikö se ole juuri kuin puujaloilla kävelemistä, kuin\njoku sanoo esim. \"ah älähän vielä! vaan vielä viivy hetki lyhyt tässä\nystäväsi kanssa ja yhtä lyhyt kodolles jäähyväisilläsi uhraa, ja sinua\nkuitenkaan ei saavuta aamun koi\"? Taikka: \"huutaa minua isäinmaa\",\nkuin luonnollista olisi sanoa: isänmaa huutaa (t. kutsuu) minua.\nTaikka: \"sun sanas, sun äänes pyhä tuliseen rautapaitaan kietovat mun\nruumiini, ja tuimasti himoon että kuulisin jo tappelon jylinän; ah,\nheti ryntäisin sen pyrskivään kitaan, sen hurjimpaan Urianleikkiin!\"\nPaitse teeskentelyä sanojen järjestyksessä sisältää tämä Anianin\nrepliikki muutakin mielettömyyttä. Hänet kietoo muka Margaretan äänen\npyhä (tavallisen mukaan luettuna: pyhä ääni) tuliseen _rautapaitaan_!\nAjattelematta juohtuu tästä lukijalle mieleen Deianiran miehelleen\nHerkuleelle lahjoittama myrkky kaapu, joka poltteli onnettoman\nsankarin ruumista. Vaan meidän sankarilla on paksumpi nahka: se\ntulinen rautapaita päällä ryntää hän tappelun \"kitaan\" (tappelulla\non siis kitakin!), sen \"pyrskivään\" kitaan (mitä on pyrskivä?) ja\nsen hurjimpaan \"Urianleikkiin\". Tappelu isänmaan vihoillista vastaan\non siis suomalaisesta nuorukaisesta \"Urian-leikkiä\", vaikka hänen\nmorsiamensa \"pyhä\" ääni ikään juuri on vihkinyt hänet kuolemaan ja\nvarustanut hänet vielä \"tulisella rautapaidallakin\"! Onko tässä järkeä?!\n\nJärjettömyyttä ja selvää epäjärjestystä ajatuskoneessa osoittavat\nmyöskin semmoiset tässä kappaleessa löytyvät lauseet kuin: \"mutta\ntempaan sun vieläkin _syyliinsä toinen aalto_\" (s. 35); \"varahinpa\nsinä, pienoiseni, kuoletkin, kylmenethän nuorukaisna kauvas _jylisevään\njylhistöön_\" (s. 30); \"mutta murheisena siellä väikkyi hän aina,\nheleinä helminä välähtelivät hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta\nalas\" (s. 23); \"_haa! kaukana yössähän punertaen leimahti sankarien\nkuolema_\" (s. 13); \"esteitä on astunut hänen eteensä; mutta eihän ole\nhänen liikuntonsakaan juuri kärpän _vertaiset nopeuiset_\" (s. 4); mi\nsoma, ihmeellinen hetki; _se oli sitten aamu tahi päivä, tahi illan\nhämäränaika_\" (s. 2). Näitä ja tämmöisiä ei kukaan järjellinen ihminen\nvoi ymmärtää.\n\nHra Kivi kuuluu kirjoittaneen ensimmäiset teelmänsä Ruotsin kielellä.\nUsein tuntuu suomalaisesta lukijasta, lukiessaan hänen teoksiansa,\nkuin olisivatkin ne alkuperäisesti kirjoitetut mainitulla kielellä;\nniin ruotsalainen on niissä usein paikoin ajatuksen juoksu. Ei tämä\nviimeinenkään teos ole tättä merkittä. Jo ensi sivulla on lause\n\"siivitetty lauma\" ruotsinmukaista ja sen pitäisi olla \"siivillisten\nparvi\". Toisella sivulla sanoo Margaretan sisar tälle: \"siitä päivästä\nasti, jona lempesi tunsit ja _annoit_ urollesi _kätesi_\". Lausetta\n_antaa kätensä_ (ruots. gifva sin hand) ei Suomalainen ymmärrä\nensinkään merkityksessä _mennä miehelle_; paitse sitä olisi tämä lause\ntässä kohdin Ruotsin kielinkin lausuen väärin käytetty, sillä vasta\nnaimisessa oleva, ei kihlautunut, vaimo on, tämän kielen käytäntötavan\nmukaan puhuen, antanut kätensä uroolleen. Siv. 6 sanoo Conon: \"se on\ntotuus, mun tyttäreni, surullinen totuus\", joka on pelkkää ruotsia\nja kuuluu suomeksi: se on tosi, tyttäreni, surullinen tosi. Siv. 15\n_vyöttää_ (ruots. \"lindar\"!) Margareta _kätensä_ kuusen ympäri! Siv.\n14 ja 16 _kiljahtaa_ hän; siv. 35 \"haastelee hän _vaikertelevalla_,\nmelkein _kiljuvalla_, mutta hiljaisella äänellä\". _Kiljuvan_ taikka\n_kiljahtavankaan_ ei voi sanoa edes Pohjan akan harvahampaankaan,\nsaatikka siveän kaunottaren; ja mitenkä sitä voipi samalla _kiljua_\nja haastella sekä _vaikertelevalla_ että hiljaisella äänellä? Vaan\nkaikkeahan meidän tulee suvaita tältä 'Suomen Shakespeareltä'! Niin\nnoita tuommoisia sanojakin (joita ei kukaan ymmärrä) kuin: pallistan,\nloimo, väikkyä, mieliisti, vaisu, liesu, hieman, kiirii, j.m.m.\n\nMinä tiedän, että nämät muistutukseni eivät enää tule hyödyttämään\nKiveä. Se järjettömyys tahi hengellinen epäjärjestys joka jo ennen,\non näkeville näkynyt hänen kirjateoksistansa, on nyt vallannut\nhänen henkensä kokonaan. Vaan arvosteluni kirjoitan minä, yhtä\npaljon muidenkin kirjoittajain luettaviksi kuin sen, minkä teos\nmilloinkin on kysymyksessä, ja näitä muita luulen tämänkin arvostelun\nhyödyttävän. Mitä Kiven kirjalliseen toimeen vielä tulee, olen\nminä, totuuden puhumalla, tahtonut suomalaiselta kirjallisuudelta\ntorjua sen vaaran, jolla aatteellinen ja kielellinen ruokottomuus\nuseimmissa hänen teoksistaan uhkasi sekä kirjallisuutta että kieltä.\nKirjallinen ja kielellinen omatuntoni ei ole sallinut minun muuten\nmenetellä, olletikin kuin minua on inhottanut se jumaloiminen, jolla\nSuomen kielelle ja kirjallisuudelle vieraat ja näiden oikeata henkeä\ntuntemattomat ovat Kiveä huutaneet niiden edistäjäksi. Tämä kumma\nleikki on nyt päättynyt kauhealla katastrofilla. Olkoon se opiksi\nvasta ilmautuville sekä kirjoittajille että heidän ystävillensä! Minä\npuolestani nojaudun Runebergiin, joka kirjallisesta jumaloitsemisesta\nja sen kuvista sanoo seuraavat painavat sanat: \"Att efter förmåga rycka\nglittret af bilderna och blotta dem till deras sanna värde, en åtgärd,\nsom i början vanligen får namn af kitslighet och vrånghet, blir -- en\nmensklig och medborgerlig pligt.\"\n\nAina uskollinen Kaarlo Bergbom rientää leimaamaan Ahlqvistin\ntämäntapaisen arvostelutoiminnan \"herostratilliseksi huvitukseksi\"\nsiinä _Margaretan_ arvostelussa, jonka hän puolestaan julkaisi\nKirjallisen Kuukauslehden helmikuun numerossa 1872 (ss. 48-49). Siinä\nantaa hän mielenkiintoisia tietoja Alman ja Margaretan syntyhistoriasta\nja vertailee myöskin Leaa ja Margaretaa: hänen kuvauksensa näiden\nkappaleiden vastakohtaisuudesta on niin sanoaksemme \"näytelmällisempi\"\nkuin Aspelinin.\n\n\"Ihmeellisesti vaihtelevat suru ja ilo lukijan mielessä, tätä pientä\nkirjaa katsellessa. Surra hänen täytyy muistaessansa, mikä rikas, mikä,\nuljas henki on temmattu pois isänmaallisen runouden toimista; iloita\nhänen täytyy siitä, että tämän hengen sallittiin antaa kansallensa\nparasta, mikä hänen rinnassansa kätkeytyi. Tavalliselta kannalta\nkatsoen, oli Alexis Kivi köyhintä köyhempi; mutta kuitenkin antoi hän\nisänmaalleen kalliimmat lahjat, kuin mitkä rikkahimmat olisivat voineet\nantaa. Hänen viimeinen lahjansa oli tämä Margareta.\n\nTämän ihanan runoelman syntymisen tarina on seuraava. Kun Lea\nkeväällä 1869 näytettiin Helsingissä, ihastui sen tekijä niin tuohon\nkauniisen taitoon, jolla näyttelijätär, Charlotte Raa, antoi muodon\npäähenkilölle, että hän päätti sepittää draaman erittäin tätä etevää\ntaiteilijatarta varten. Sen hän tekikin ja kirjoitti erään pienen\n\"Alma\" nimisen näytelmän, jota oli aiottu näyttää syksyllä v. 1870.\nPian kuitenkin huomattiin, kuinka tämä kappale, vaikka lyyrillisesti\nkaunis, oli kokonaan epä-draamallinen eikä olisi voinut tehdä mitään\nvaikutusta näyttö-alan permannoilla. Kivi tahtoi silloin toimittaa\njotakin uutta samassa tarkoituksessa. Mutta tuo kamala hengen yö, joka\nodotti häntä, oli jo ruvennut uuvuttamaan hänen aivojensa voimat.\nKatkerassa tuskassa valitti hän eräälle ystävälle ja pyysi jonkun\nvalmiin aineen. Tämä kertoi hänelle suunnitelman erääsen- näytöksiseen\ndraamaan, jonka runoniekkamme Emlekyl oli kirjoittanut nuoruudessaan;\ntämä draama oli kypsymätöin, mutta sen peri-ajatus oli kaunis ja\nsopiva; vielä tarjousi sama ystävä hankkimaan Kivelle Emlekylin\nnäytelmän. Siitä Kivi ei huolinut. Hän tahtoi vaan tukeevan luurangon\ndraamallensa — muodon, vartalon, kasvot, hengen tunsi hän itsensä\nparaiten osaavan antaa. Niin syntyi Margareta, runoniekan ottolapsi,\nmutta kasvatettu samalla rakkaudella, samalla huolella, kuin jos se\nolisi ollut hänen omansa.\n\nToiminnan ytimenä on tuo onnetoin ristikohtaus uskollisuuden ja\nkavaluuden välillä, josta isänmaamme epä-vapaa historiallinen asema\ntekee historiamme tragillisen keskuksen. Pitääkö Anianin rikkoman\nvalansa, rikkoman tuota lain-kuuliaisuuden tuntoa, joka sodassa on\nsotilaan ensimäinen velvollisuus? Pitääkö hänen totteleman tuota\nsisällistä ääntä rinnassansa, joka käskee hänen pelastaa Sveaporin\nsekä vihollisesta että päämiehestä, kavaltajasta? Jos hän noudattaa\nlaillisen järjestyksen käskyjä, lonkkaa hän isänmaallisuuden\nkorkeampia vaatimuksia; hän tulee osalliseksi maan kavaluuden kamalaan\nrikokseen. Mutta rakkaus, joka kaikki kirkastaa ja sovittaa, osoittaa\nhänellekin sovinnon tien; hänelle on vielä yksi pelastus suotu, hän\nsaa kuolla isänmaan edestä. Ihanasti runoilija tässä on kuvaillut\ntaistelua sen rakkauden välillä, joka tahtoo kaikki omistaa, ja tuon\nkorkeamman rakkauden, joka voi kaikesta kieltäytyä;- kyynel ja hymy,\nikävöitseminen ja ihaileminen sointuvat samaan säveleen, joka ori\npuoleksi huokaus, puoleksi sana.\n\nViehättävä on myöskin toinen näytelmän kohta. Hienolla älyllä on\nrunoniekka esitellyt rakkauden ristikohtauksen, ihanteen ja olemuksen\ntaistelun. Margareta on sulkenut koko olentonsa yhteen tuntoon —\nrakkauteen. Rakastaako hän Aniania, rakastaako hän isänmaataan — sitä\nei hän tiedä; sillä ne ovat hänelle yhtä. Kun ne eriävät, särkyy hänen\nsydämmensä — ja hän kuihtuu maahan vaipuen kuin taitettu kukka. Hän ei\nlausu syytöksiä, hän ei valita, hän rakastaa kuolemaan asti.\n\nNäytelmän kantataru ei ole lavea; sen sisältö sulkeutuu yhteen ainoahan\nnäytökseen. Taitavasti on runoniekka ymmärtänyt, ett'ei semmoisessa\npienessä draamassa toiminta, vaan situationi on se runoelman keskus,\njohon mielenliikutus soveltuu. Tuo siihen tarpeellinen, omituinen\nrunollinen valaistus on Kiveltä onnistunut yhtä mainiosti, kuin ennen\nhänen Leassansa. Mutta samassa kuinka erilainen on väri Leassa ja\nMargaretassa! Tuolla haamoittava, hehkuva, riemuitseva itämaan maisema,\njota aurinko valaisee kirkastavilla sätehillä, täällä tyyni, viileä\npohjan yö humisevin kuusistoineen kuutamon kehneässä valossa. Tuolla\nelämä, täällä kuolema, tuolla teko, täällä kieltämys, tuolla rakkauden\nonni, täällä rakkauden epätoivo!\n\nOlemme tässä ainoastaan tahtoneet viitata muutamiin tämän näytelmän\navuihin, jotka ennen kaikkia ovat pistäneet silmäämme. Mielellämme\nheitämme muille tuon herostratillisen huvituksen onkia virheitä sekä\nkieliopillisessa että esteetillisessä suhteessa, joita löytyy tässä\nteoksessa, niinkuin jokaisessa ihmisteossa. Mahdollista on, että heidän\nsaaliinsa on vähän runsaampi, kuin mikä se oli Kiven eheämmissä,\naikaisemmissa runoelmissa. Aurinkoa kohden kiitää täälläkin kotka,\nmutta — toinen siipi on ammuttu.\"\n\nPari vuotta aikaisemmin oli Bergbom katsauksessaan _Neljä vuotta Suomen\nkirjallishistoriasta_, joka oli painettuna _Kirjallisen Kuukauslehden_\nhelmikuun numeroon v. 1870, antanut erittäin suosiollisen\nyleisarvostelun neljästä Kiven varhaisemmasta kappaleesta (ss. 27-28):\n\n\"Jos käännymme draamalliseen kirjallisuuteen, A. Kiven teokset tietysti\nensin vetävät huomiomme puoleensa. Hän on näinä neljänä vuotena\npainettavaksi antanut neljä kappaletta: murhenäytelmän 'Karkurit',\nnäytelmät 'Yö ja Päivä' sekä 'Lea' ja pienen ilveilyksen 'Kihlaus'.\nKun tekijän hallussa löytyy muitakin, painamattomia kappaleita,\ntämä tuotteliaisuus kieltämättä todistaa A. Kiven olevan niitä\nreheviä, alkuperäisiä realisteja, jotka ovat nykyisen draamallisuuden\nsuosituimmat kannattajat. Hän rakastaa voimakkaita, ytimellisiä\nhenkilöitä, heidän luonteissaan on aina rikas omituisuus; heidän\nsilmistään mahtava innostus, kiihoittuneet mielenhalut meitä vastaan\nsalamoitsevat, heidän käytöksensä on pateetillisen uljasta. Hänen\ndraamallinen runottarensa on täynnä älyllisiä oikkuja ja vihaa kaikkea\nakademiallista säännöllisyyttä. Komillisissa osissa hänen humorinsa\non tuota karskeaa, rehevää laatua, joka kenties kauhistuttaa jokaista\nteeveden-esteetikkoa, mutta sievistelemättömässä raittiudessaan juuri\non todellinen tunnusmerkki. löytyykö '_vis comica_' tekijässä. Paras\nnäistä Kiven neljästä kappaleesta lienee erinomaisen ihana draamallinen\nidylli 'Lea', jossa erittäin tuo runollinen perustelma erinomaisessa\nitämaisessa valaistuksessaan tekee mitä täydellisimmän vaikutuksen.\n'Karkurein' toiminta välistä nojautuu vaikuttimiin, joiden draamallinen\nkäytännöllisyys on melkein arveluttava; mutta kirjoituslaadussa hehkuu\nkiivas innostus, luonteissa viehättää jalomielinen jäykkyys, joka vie\nmeitä tuohon oikeahan tragilliseen kauhistukseen. Näytelmässä 'Yö\nja Päivä' miellyttää eräs soma suloisuus ja 'Kihlauksessa' tavataan\nmuutamia noita totisia, viattomassa ja alkuperäisessä komillisuudessaan\nomituisia olentoja hämäläisestä talonpoikais-elämästä, jotka Kiven\nkautta ovat saaneet kansalais-oikeuden kirjallisuudessamme. Kiven\nnäytelmät ennakoitsevat kaikki suomalaista teateria; erittäinkin hänen\nkomillisissa kappaleissaan koko galleria viehättäviä kuvia tarjouu\nSuomalaista talonpoikais-elämää tuntevalle näyttelijälle. Tuokon 'Saul'\nkuuluu sitä vastaan ainoastaan luettavaksi määrättyjen näytelmien\njoukkoon, erääsen runouslajiin, joka paljaan esteetillisyyden kannalta\nkatsoen kenties näyttänee arveluttavalta, mutta jonka oikeutta\nkirjallisuudessa ei sovi kieltää semmoisessa maassa, jossa muureja,\neikä ihmisiä, on luultu pääasiaksi teaterissa. Tuokko on Kiven\nrunollinen vastakohta; tuolla jylhä salo tummin honkineen, pauhaavin\nkoskineen, täynnä sylvänteitä, joissa esteetillinen 'maku' kompastuu,\ntäällä tuuhea puisto hiekka-käytävineen, suorin kanavineen, mutta\nuseinkin melkein liika tasainen.\"\n\n\"Kiven näytelmät ennakoitsevat kaikki suomalaista teateria\",\nlausui Bergbom v. 1870. Julkaistessaan _Kirjallisen Kuukauslehden_\nmaaliskuun numerossa v. 1872 (ss. 73-82) tuon vuoriasiirtävää uskoa\nuhkuvan, ratkaisevan kirjoituksensa Muutamia sanoja nykyisistä\nteaterioloistamme, käyttääkin Bergbom Kiven näytelmätuotantoa\nparhaana tukenaan suomenkielistä teatteria suunnitellessaan. Vaikka\nsuomenkielisiltä kirjailijoilta onkin puuttunut heidän paras ja\nainoa koulunsa, teatteri, sanoo Bergbom, on kuitenkin kunnioitusta\nansaitsevia tuloksia saavutettu:\n\n\"Ja eikö Suomen kansa näilläkin haitallisilla oloilla ole kyennyt\ntuottamaan semmoista dramatikkoa, kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse\nhävetä, jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sittenkuin tuon suuren\nmestarin, Runebergin, kantele on vaiennut 'Salamiin kuninkaissa', ei\nole ruotsinkielellä missään syntynyt draamallinen tuote, joka olisi\nNummisuutarien taikka Lea’n vertainen — eipä koko ruotsinkielisessä\nkirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa, niin nerokasta humoria uhkuvaa\nkomediaa, kuin Nummisuutarit\".\n\nLuetellessaan painettuja suomenkielisiä näytelmiä mainitsee Bergbom\nm.m. Kiven _Nummisuutarit, Yön ja päivän, Kullervon, Karkurit,\nMargaretan, Lean ja Kihlauksen_. Ja Kiven jälkeenjääneistä näytelmistä\nsanoo hän ansaitsevan huomiota _Canzion, Sankarinteoksen, Jäähyväisten,\nAlman_. Siihen väitteeseen taas, ettei muka olisi olemassa suomalaista\nteatteriyleisöä, Bergbom vastaa:\n\n\"Jokainen, joka esm. on nähnyt sen innostuksen, jonka Lea ensikerran\nnäytettynä, herätti, ei ole epäävä näiden sanojemme totuutta\".\n\nJa eräässä väittelyn kohdassa linkoaa hän:\n\n\"Se on siis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta\nhoukutellaan pois 'Richelieu'n' kynismeistä kuuntelemaan Lean\nkertomusta jaloimmasta, mitä maa on tuottanut .\"\n\nTosiasia onkin, että vähää myöhemmin perustetun suomalaisen teatterin\nparhaaseen kantaohjelmistoon ovat aina kuuluneet Kiven näytelmät, ennen\nmuita _Nummisuutarit, Kihlaus ja Lea_ ja osittain myös _Kullervo_.\n\n_Margaretaan_ palataksemme on meidän huomautettava, että Eliel\nAspelinin oli, Morgonbladetissa tammikuulla v. 1872 julkaisemansa\nlaajan arvostelun lisäksi, lausuttava jokin sana _Margaretasta_ siinä\nesitelmässä, jonka hän saman vuoden marraskuussa piti Aleksis Kivestä.\nEsitelmöitsijä supistaa nyt sanottavansa seuraa vaan (Kirj. Kl., s.\n238):\n\n\"Viimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme\n\"_Margareta_\"näytelmässä. Itse perusjuoni on Emlekyl'in keksimä.\nHenkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman\ntoisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar\neniten vaikuttanut. 'Margaretassa' hän ei kuitenkaan ole peräti uutta\ntuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättä, jälitellyt;\neroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan palava\nkiihko. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin runoilijan\ninnostuksella vielä alkuperäistä voimaa olleen. Ja ne lauseet, joihin\nisänmaanrakkaus tässä pukeuu ovat pidettävät runoilijan viimeisenä\nkalliina perintönä ja runollisena todistuksena seikasta, jonka toki\nmuutoinkin tiedämme, että näet isänmaan rakkaus oli mahtavimpia\ntunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä.\"\n\nOttaessaan Porissa ensi askeleitaan oli Suomalainen Teatteri siellä\nnäytellyt _Margaretan_ 23 p. lokak. ja 17 p. marrask. 1872 ja pitänyt\nsitä ohjelmistossa muissakin maaseutukaupungeissa kiertäessään.\nJa silloin kun Suomalainen Teatteri antoi ensimmäisen näytäntönsä\nHelsingissä sunnuntaina 2 p. maalisk. 1873 oli _Margareta_ ensimmäisenä\nillan ohjelmassa (Eliel Aspelin-Haapkylä, Suomalaisen teatterin\nhistoria, II, 1907, ss. 12, 13, 17, 37).\n\nMilloin sanomalehtiarvostelu kajoaa tähän näytelmään, tekee se\nsen yleensä vain muutamin sanoin, mutta enimmäkseen hyvinkin\nmyötätuntoisesti. Kappaleessa ei tosin sanota olevan paljoa toimintaa,\nmutta se vaikuttaa \"mitä lämpimimmin\" yleisöön isänmaallisia asioita\nniin läheisesti koskettavalla eloisalla vuoropuhelullaan. Sen\nkorkeanrunollinen, traagillinen tunnelma asettaa samalla nuorten\nnäyttelijäin taidolle kaikista suurimmat vaatimukset (_Björneborg_,\n1872, n:ot 43, 47; _Morgonbladet_, 1873, n:o 60; _U. Suometar_, 1873,\nn:o 26). Kirjoittaessaan (_Finsk Tidskrift_, VI, ss. 407- 409) Kiven\nnäytelmistä viittaa Gustaf Lönnbeck näihin _Margaretan_ esityksiin ja\nkäy sitten omasta puolestaan erittelemään ja arvostelemaan tätä Kiven\nviimeistä näytelmää, josta hän on saanut peräti kielteisen käsityksen,\ntoisenlaisen kuin Bergbom ja Aspelin.\n\n\"Margareta\" on joskus esitetty suomalaisella näyttämöllä, ja ellemme\nmuista väärin, on arvostelu ollut suosiollinen, jopa kiittävä.\nTätä emme voi pitää muuna kuin kunnianosoituksena näytelmän\nisänmaalliselle ajatukselle ja sen tekijälle. Sillä jos lukee tämän\nnäytelmän tyynesti ja hiukankin arvostellen, ei voine tulla muuhun\njohtopäätökseen kuin että se on mitä epädramaattisin ja sitä paitsi\nkauttaaltaan niin kiihtynyt ja hermostunut, että sen todellista\nydintä käy vaikeaksi nähdä. Näytelmä on sijoitettu maaseudulle\nlähelle Tamperetta, erään vanhan everstin taloon. Näytelmän alkaessa\neivät hän ja hänen tyttärensä ole vielä saaneet tietoa siitä, että\nViapori, jonka varusväessä on myöskin toisen tyttären, Margaretan,\nsulhanen, nuori Anian-niminen upseeri, on antautunut; heidän\nkeskustelunsa koskettelee, niinkuin luonnollista onkin, tätä Suomen\nsuojaa sekä sen valloittamismahdollisuuksia. Vanhan soturin ja hänen\nisänmaallisten tyttäriensä mieleenkään ei voi johtua, että se voisi\nmissään tapauksessa antautua viholliselle: pahimmassa tapauksessa,\nniin he arvelevat, riittää ruutikellariin viskattu kipinä ainakin\npelastamaan kunnian ja kohottamaan linnoituksen ja sen puolustajani\nmaineen taivaaseen saakka. Tietoja kuitenkin on odotettavissa ja niitä\nsaadaankin pian; talon vanha palvelija palaa kotiin kertoen Viaporin\nantautuneen — mutta juuri sillä tavalla kuin hänen kuulijansa olivat\nmielikuvituksessaan ennakolta kuvitelleet. Vielä heidän ollessaan tämän\ntiedonannon synnyttämien ristiriitaisten tunteitten vallassa heiltä\nriistää tämän harhauskon Anianin tulo ja tunnustus, että linnoitus\non antautunut miekan iskutta. Aluksi näyttää siltä kuin tämän tiedon\ntuoja, johon täytyy häneenkin langeta jonkin verran pelkuruuden\nhäivettä, heti ilman muuta saisi hylkäystuomion. Mutta kun hänen on\nsallittu selittää asiansa, saa hän omalta osaltaan anteeksi, jopa\nkutsutaan hänet everstin kotiinkin, mutta hän päättää Margaretan\ninnoittamana lähteä taisteluun, siinä kaatuakseen.\n\nNäytelmän epädramaattisuus ei ilmene vain siinä, että kaukana\nnäyttämöltä ja jo aikoja sitten sattunut tapaus on vipusimena, joka\npanee liikkeelle henkilöt ja heidän tunteensa, vaikka tämäkin on jo\nvarsin uskallettua ja olisi vaatinut näytelmän alkuotteen erinomaisen\nvoimakkaaksi, jotta tämän tapahtuman vaikutus olisi yhtä eloisana\nkatsojan kuin toimivien henkilöidenkin mielikuvituksessa. Mutta\nedellyttäen, että tämä olisi onnistunut, on kuitenkin ajateltavissa,\nettä tällainen kohtalokas tapahtuma, johon muuan toimivista henkilöistä\non sekaantunut, olisi antanut riittävästi aihetta sisäisiin ja\nulkonaisiin ristiriitoihin. Niihin sen ei ole kuitenkaan sallittu\njohtaa: henkilöiden suhde toisiinsa pysyy entisellään, sillä on\nyhdentekevää, luuleeko Margareta Anianinsa jo lentäneen kohti taivasta\nvai lähettääkö hän tämän nyt ehdottoman surman suuhun. Sisällisistä\nristiriidoista ei liioin voi olla puhetta, sillä sellaisena, miksi\nMargareta on alusta asti kuvattu, luulisi hänen pystyvän milloin\ntahansa panemaan Anianinsa kanuunanruuaksi, jos niiksi tulisi, eikä\nmuissakaan voi huomata sisäisen taistelun jälkiä, sillä sitä nimeä ei\nansaitse everstin hetkellinen kuohahdus ja Anianin yhtä hetkellinen\nepäröinti. Ristiriita olisi kuitenkin voinut tähän viimemainittuun\nnähden paisua paljon suuremmaksi, jos olisi otettu huomioon se\nkunniasana, jolla hän varmaan antautumisen tapahtuessa lupasi olla\nenään aseihin tarttumatta.\n\nSellaisena, miksi Kiven käsi nyt on näytelmän juonen muovaillut,\nemme voi pitää sitä muuna kuin vuoropuhelun muotoisena lyyrillisenä\ntunteidenpurkauksena, ja jos rajoitumme käsittämään sen täten ja\nsiitä huolimatta, että muotoa vastaan on paljon huomautettavaa, on\nnäytelmässä tällöin kuitenkin jonkinlainen ydin. Sillä ken _tahtoo_\neläytyä tekijää innoittaneeseen ajatukseen, voi ainakin myötätuntoisena\nyhtyä niihin isänmaallisen hehkun ja suuttumuksen tunteisiin, jotka\novat vallitsevina \"Margaretassa\". Ja silloin voi myöskin jonkin verran\nkiinnostuneena lukea näytelmän.\n\nMutta tämä Margareta, näiden tunteitten pääkannattaja — mitä hän\noikeastaan on? Lieneeköhän hän suomalainen tyttö vuodelta 1808,\n\"Torpantytön\" ja \"Pilvenveikon\" ylevä sisar? On kyllä, jos ensin vain\nvoisimme sanoa, että hän ainakin on ihminen. Mutta hän leijailee\nalusta loppuun saakka niin korkealla, pilvissä, ettei edes hänen\nkengänpohjissaan ole tämän maan tomua — ja mitäpä meitä silloin\nliikuttaa, vaikka hän julistaisi Suomestamme kuinka ihania näkyjä\ntahansa. Kappaleen muut henkilöt ovat suhteellisesti inhimillisempiä,\nmutta heissäkin näyttää palavan sen kuumeen hehku, joka jo näytelmää\nluodessa hiiviskeli onnettoman runoilijan suonissa.\"\n\nKäsiteltyään tällä tavoin kaikki Kiven _Valittujen teosten_\nensimmäisessä niteessä julkaistut näytelmät, kokoaa Gustaf Lönnbeck\nsaamansa yleisvaikutelmat loppumietteiksi, jotka sopivimmin saanevat\npaikkansa tähän (ss. 413-415):\n\n\n\"Monasti on näitä Kiven näytelmiä lukiessa väikkynyt mielessämme\nkertomus siitä, kuinka nuori Aleksis käyttäen tervaa värinään maalasi\ntuvan seinälle taivaan ja helvetin. Yhtä karkeita ja alkuperäisiä ovat\nusein kirjailijan teknilliset apuneuvot, mutta jos hänen onnistui jo\ntuohon lapsuutensa maalaukseen luoda jonkinmoista 'luonnonomaisuuden'\nsävyä, on hän kieltämättä myöhemmin, ryhtyessään maalaamaan ihmispoven\ntaivasta ja helvettiä, saanut näine yksinkertaisine keinoineen\nhahmoihinsa eloa ja totuudenmukaisuutta.\n\nSillä kiistämättä on Kivellä erinomainen kyky eloisasti ja\nvähäisintäkin yksityiskohtaa myöten tarkasti esittää luonteita,\njotka ovat liikkuneet joko hänen oman kansanomaisen ympäristönsä tai\nsen yleisluontoisempien ihanteellisten käsitysten rajoissa. Eikä\ntämä pysähdy pelkkään ulkonaiseen matkimiseen tai jäljentämiseen,\nvaan on todella psykoloogisesti syvällistä. Tässä mielessä on Kiven\nkansannäytelmillä etevä sija tämän draamakirjallisuuden lajin piirissä.\n\nMutta yhtä kiistämätöntä on, että kun on ollut liitettävä nämä\nluonteet sopusuhtaisen, ajatukseltaan kiinteän ja kaikin puolin\nsymmetrisen taideteoksen aineksiksi, ovat Kiveltä yleensä voimat\nloppuneet kesken. Hänen harvinaisten lahjojensa myöhäinen viljely\noli sitäkin puutteellisempaa, kun se näyttää joutuneen törmäämään\nitseensäsulkeutuneeseen ja jonkinlaisen suomalaisen itsepintaisuuden\npanssaroimaan luonteeseen, eikä tämä viljely sentähden hioin\nriittänyt hankkimaan sille voimakkaalle realismin tajulle, joka\nsamoin näyttää olleen tälle kirjailijaluonteelle synnynnäinen, niitä\nmuotoaistin ohjaksia, joita vailla ei taideteokseen saada kiinteyttä,\ntasasuhtaisuutta ja tarpeellista rajoitusta. Kukaan ei ole paremmin\nkuin Kivi tuntenut, että draaman on oltava elämän kuva; mutta Kivelle\nei ollut selvillä, että jokaisen taideteoksen, ja ennen kaikkea juuri\ndraaman, tulee olla kiinteä ja tarkoin muovailtu elämänkuva, josta\nkaikkinaiset tilapäisyydet on kitkettävä yhtä tarkkaan kuin malmi on\ntulessa käyttämällä vapautettava kaikista satunnaisista ainesosistaan,\njotta se olisi lopulta pelkkää yhtenäistä metallia. Sitä loistavammaksi\nosoittautuu hänen luonnehtimiskykynsä, kun se näistä puutteista\nhuolimatta on ollut riittävä aikaansaamaan todella kiinnostavia ja\narvoltaan pysyviä luomia.\n\nPaitsi tätä realismin tajua on hänen kirjailijaluonteensa omituisuutena\npari muuta voimakkaasti ilmenevää piirrettä, nimittäin huumori,\njoka määrätyllä alalla, kuta välittömämpänä, sitä varmemmin tapaa\nilmaisunsa, ja paatos, joka tuntuu alati hapuilevan itselleen muotoa.\nNämä Kiven kirjailijaluonteen molemmat puolet esiintyvät kauttaaltaan\nhänen kaikissa näytelmissään, kohtaavat toisensa, risteilevät ja\nhimmentävät toisiaan siten hämäännyttäen arvostelijan, joka ensi\nsilmäykseltä luulee näkevänsä pelkkää tehoatavoittelevaa piintynyttä\ntapaa, kun päinvastoin itselleen muotoa etsivä henki puhuukin siinä\nsisimpänsä syvyyksistä. Huumori, joka on tavannut ehjimmän ilmaisunsa\nKiven molemmissa komedioissa, ei ole etsimättä itselleen johdatinta\nyhdessäkään hänen draamassaan. Tällaisena johdattimena toimii esim.\nNyyrikki \"Kullervossa\", Martti \"Karkureissa\", Joas \"Leassa\"; niin,\nonpa ylen kiihtyneessä \"Margaretassakin\" oma Mattinsa. Kiven miltei\nkaikki koomilliset luonteet ovat kotoisin naiivisuuden piiristä ja\nkaikki ovat liian paljon luonnonlapsia ollakseen joutumatta hipomaan\nburleskimaisuuden rajaa. Mutta tietysti on suomalainen kansanluonne\npainanut tähän koomillisuuteen niin ominaisen leiman, että se esiintyy\nkirjallisuudessa suorastaan uutuutena. Uutta on tuo verkkaisa,\nhidas, miltei järkkymättömään tyyneyteen pukeutunut kansanhuumori,\njoka näyttää hiljaisesti ja salaa iloitsevan kaiken kärsimättömyyden\npilkkaamisesta, ja tämä ominaisuus, aivan yhtä hyvin kuin Kiven\nrealismi, on pääsyynä hänen vuoropuhelujensa sitkeään laveuteen.\n\nKiven paatos on puolestaan päässyt parhaiten ilmi \"Leassa\", ja\n\"Margaretassa\" se on auttamattomasti ampunut yli maalin, mutta\nyrittää muutoin tunkea esiin joka ainoassa hänen draamassaan, jopa\nkomedioissakin. Juuri tämä paatos, miten kömpelösti ja ajattomasti\nse usein esiintyneekin, osoittaa, että Kivi oli sittenkin korkeammin\nlahjoin varustettu luonne kuin pelkkä jäljittelytaitoinen kyky. Tämä\npaatos osoittaa, että kansanrunoilijan povessa paloi alati eloisana,\nehkä toisinaan kuluttavanakin liekkinä rakkaus ja haltioitunut\nkiintymys tähän maahan ja sen kansaan, kaikkeen, mikä on elämässä\nsuurta, kaunista ja jaloa, ja se osoittaa myös selvästi, että hän oli\nrunoillessaan alati tietoinen runoilijan kutsumuksen ylevyydestä.\nTämä tietoisuus valtasi hänet silloinkin kun hän realistisesti\nesitti tuttuja piirteitä arkisesta ympäristöstään, ja kun hän tämän\ntuntonsa pakottamana luuli, että hänen oli puettava heidän puhetapansa\njonkinlaiseen niin sanoaksemme pyhäpukuun, eksyi hän helposti\ntyyliin, joka hänen vakavammissa näytelmissään usein vääristyy\nmahtipontisuudeksi ja hänen komedioissaankin silloin tällöin tuntuu\netsityltä ja teennäiseltä ja johon moni on loukkaantunut. Kuten olemme\nmaininneet, saa Kivi muutoin kamppailla muodon kanssa kaikessa, mitä\nhän on kirjoittanut, mutta hänelle suotuna lyhyenä elinaikana ei hän\nennättänyt päästä sitä hallitsemaan. Väitetäänpä niinkin, että hänen\nnäytelmiensä olisi täytynyt puhtaasti kielellisestikin käydä toisen\nkäden korjattavina — väite, jonka paikkansapitävyyttä emme kuitenkaan\nvoi taata.\n\nSiten ei Kivestä tullut koskaan taiteilijaa, joka olisi jättänyt\njälkeensä muodoltaan ehjiä luomuksia, mutta nerokas runoilijahenki hän\noli, joka lahjoitti kansansa kirjalliseen aartehistoon muutamia aitoja,\njoskin hieman hiomattomia, todella kirkkaina heloittavia helmiä. Ja kun\nlisäksi muistamme hänen surullista elämänosaansa: tietämättömyyttä,\njossa hänen lapsuutensa kului, hänen nuorukaisikäänsä painostavia\npuutteita, kieltäymyksiä ja taisteluita, hänen sisäänpäinkääntynyttä\nluonnettaan, hänen hairahduksiaan ja lopulta sitä synkkää kohtaloa,\njoka niin varhain saarsi hänet läpitunkemattomaan yöhön — niin emme\nmuuta voi kuin lahjoittaa lämpimimmän myötätuntomme tälle sydämelle,\njoka särkyi, ensin kiitollisena koetettuaan maksaa valolle takaisin ne\nkauneuden ja onnen säteet, jotka se kerran sai juoda valon ikuisesta\nlähteestä.\"\n\nAlbin Lönnbeck lausuu lyhyen ja jyrkän arvostelun _Margaretasta_, mutta\non loppukatsauksessaan Kiven näytelmätuotantoon historiallisena ilmiönä\nsentään varsin myönteinen (_Studier i finska vitterheten_, ss. 53—54):\n\n\"Mutta Kiven terveydentila oli käynyt mitä arveluttavimmaksi; hänen\nsynkkämielisyytensä alkoi muuttua mielisairauden luontoiseksi, ja\n'Seitsemän Veljeksen' saama kylmä vastaanotto pahensi tautia. Sielulta\nja ruumiilta murtuneena hän kyhäsi vielä yhden näytelmän, 'Margaretan',\njonka aate on kuitenkin toisen keksimä. Se on kiihoittunut,\nkuumeenomainen, sekä suunnitelmaltaan että luonteiltaan mahdoton\nkappale\".\n\n\n\"Aleksis Kivi laski syntyperäisesti suomalaiselle draamalliselle\nkirjallisuudelle pohjan, jota ei sovi halveksia, sillä ennen häntä\nolemassa olleet alkuperäisdraamat eivät kestä missään suhteessa\nvertailua hänen luomustensa rinnalla. Syystä onkin hänen kypsimmän\nteoksensa, Lean, esittämisen kautta suomalaisen teatterin synty\nliitetty Kiven nimeen.\"\n\nMyöskin Julius Krohn sivuuttaa _Margaretan_ lyhyellä, vähäksyvällä\nmaininnalla: \"Kiven viimeisessä näytelmässä, _Margaretassa_, ei\nole juoni hänen oma keksimänsä. Esityksessä ilmaantuu kivulloista\nsentimentaalisuutta\" (_Suomall. kirjall. vaiheet_, s. 443).\n\n\n\n\n7. ALEKSIS KIVI RUNOILIJANA.\n\n\nNiinkuin on huomautettu ja niinkuin kaikesta edellisestä näkynee,\nsaavutti Aleksis Kivi aikalaistensa keskuudessa näytelmien\nkirjoittajana suurimman tunnustuksen ja arvon. Pienimmän merkityksen\nantoivat hänelle hänen parhaat ystävänsäkin runoilijana. Se kamppailu\nkielen ja muodon tuottamia vaikeuksia vastaan, jonka he näkivät hänen\nnäytelmissään, tuntui heistä sitäkin häiritsevämmältä lyyrillisessä\nrunoudessa, jonka viehätysvoima yleisen katsantokannan mukaisesti\non niin suuresti riippuvainen moitteettomasta muodosta ja jossa\ntärkeätä uudis ja raivaustyötä niihin aikoihin tehtiin juuri muodon\nalalla. Mutta Aleksis Kivi oli nimenomaan lyyrillisen runoudenkin\npiirissä muita aikalaisiaan omaperäisempi, syvällisempi luonne, joka\nvaati runojensa arvon punnitsemista kokonaan toisin kuin puhtaasti\nmuodollisin keinoin. Ne perin harvat arvostelut, joita Kiven aikalaiset\novat hänen runoistaan antaneet, kohdistuvat kuitenkin pääasiassa ja\nmelkein yksinomaan muotoon. Myötämielisinkin arvostelu niistä, tuo\nKiven uskollisen ystävän Kaarlo Bergbomin lentäväksi lauseeksi tullut\nvertaus, että Siiven lyyrilliset runoelmat ovat \"kultaa, jota ei\nole ollenkaan rahaksi myntätty\", kieltää oikeastaan kokonaan niiden\nmuodolliset mahdollisuudet, mitä arvoa se onkin taipuvainen antamaan\nniiden sisällölle ja hengelle.\n\nKiven runojen pääsemistä arvostelijain ja suuren yleisön huomioon\nvaikeutti luonnollisesti vielä sekin seikka, että niitä ilmestyi\nerillisenä julkaisuna vain yksi ainoa vaatimaton, 15 runoa sisältävä\n_Kanervala_-niminen vihkonen tekijän omalla kustannuksella v. 1866.\nSamana vuonna painatti _Kirjallinen Kuukauslehti_ niitä palstoillensa\n12 kappaletta, niiden joukossa tosin eräitä kaikkein merkittävimpiä,\nmutta kolmannen sikermän julkaiseminen jäi Kiveltä toimeenpanematta:\nnämä runot esiintyvät hänen jälkeenjääneissä papereissaan ja\nmuodostavat hyvin huomattavan ryhmän nekin. Näin jäi aluksi\naikalaisille joka tapauksessa Kivestä runoilijana varsin vajavainen\nkäsitys, jota eivät edes _Valittuihin teoksiin_ v. 1878 otetut 19 runoa\nkyenneet täydellisesti korjaamaan, niin rohkeasti kuin B.F. Godenhjelm\nolikin julkaistujen runojen kieltä \"parannellut\".\n\nEnsimmäiset jonkin painotuotteen välityksellä ilmestyneet Kiven runot\nolivat _Unelma_ ja _Kaunisnummella_, jotka näemme _Mansikoita ja\nmustikoita_-nimisen lukemiston v. 1860 julkaistussa toisessa niteessä.\nOli kuin tulevien hurjien hyökkäysten alkusoittoa, että juuri Aug.\nAhlqvist (nimim. A.O.) joutui näitä nimimerkki l:n tekemiksi merkittyjä\nvaatimattomia sepitelmiä arvostelemaan (_Mehiläinen_, 1861, n:o 1,\ns. 18) ja suuntaamaan kaiken huomionsa niiden kieleen. Hän antaa\njo tällöin aloittelijalle sen neuvon, minkä hän on sittemmin usein\ntoistava, nimittäin että tämän olisi joka tapauksessa parasta lakata\nkynää käyttämästä. Arvostelu kuuluu:\n\n\"Nimimerkin l:n kappale 'Kaunisnummella' on vähäinen, vaan 'Unelman'\nsisällys on runollinen. Kieltä ei näy tämä kirjoittaja kuitenkaan\nvielä tuntevan. Hän sanoo: 'vaitina hän juoksi', vaikka se kyllä on\ntuttu asia, että vaiti on samanlaisia sanoja kuin: _poikki, irti,\nrikki, halki_, joilla ei ole minkäännäköistä taivutusta. Lauseesen:\n\"_siirsin_ mielel intovalla pojes Suomeen ihanaan\", voisi kysyä: _minkä\nsiirsit_? Vaan arvaamalla panen, että tässä pitäisi olla: _siirryin_.\nJoka voipi tehdä tämmöisen vian, josta ankara koulu-mestari panisi\npoikaa kämmenelle, sillä lienee vähin oikeus ruveta semmoiseksi\nuudistusten ilmasijaksi kielessä kuin hra I kappaleissansa. Hän\nleikkelee nim. sanoja niinkuin äkkinäinen nauriinlistijä naurista.\nLukiessasi, hänen teoksiansa luulisit, ett’ei Suomella ole kirjallista\nkieltä, ei kielioppia eikä sääntöjä, vaan että Uusmaan poikkinainen\nja törkeä murre nyt on korotettu kirjakieleksi. Jos hra I mielii\nkukoistaa suomalaisessa kirjallisuudessa, niin heittäköön pois tämän\nuudistajan-viran ja oppikoon kieli-opista ja muusta kirjallisuudesta,\nkuinka Suomen kieli on kirjoitettava. Sitten laulakoon niin, että\nvaarat raikuu!\"\n\n\nKäyttäen kirjailijanimeään Suonio julkaisi sitten Julius Krohn\n_Kirjallisen Kuukauslehden_ tammikuun numerossa 1867, osastossa\nKotimaan kirjallisuutta (ss. 19-21) arvostelun _Kanervalasta_.\nArvostelijan mukaan herättää tämän vihkosen sisältö jokaisessa\n\"Kiven runolahjan rakastajassakin\" \"petetyn toivon katkeruutta\",\nsillä parhaatkin runot ovat semmoisia, joissa kuningatar loistaa\nvain ryysyjen läpi ja joissa ei yleensä ilmau \"sitä omituista ja\nuutuudellaan viehättävää henkeä, mikä herra Kiven näytelmissä\".\nVarmaankin Gottlundiin viitaten varoittaa arvostelija Kiveä kielen\nmurteellisuuksista ja muodon eriskummallisuuksista ja vetoaa myöskin\nRunebergiin runokielen ylevyyden ja hienouden vaalijana.\n\n\n\"Aleksis Kivi on jo vanha ja hyvä tuttava suomalaisen kirjallisuuden\nlukijoille. Hänen näytelmänsä Kullervo ja Nummisuutarit, joihin pian\non liittyvä painosta tuleva Karkurit, ovat syystä vetäneet puoleensa\nyleisen huomion. Sillä vaikka niissä tosin vielä kaipaa täysoppineen\nmestarin kättä sekä luomisessa että muodon lopullisessa silittämisessä,\njota viimein-mainittuakin paitsi ei voi syntyä täydellistä\ntaide-teosta, niin harva kuitenkin kieltänee, että mainitut näytelmät\novat täynnä neroa ja omituista henkeä. Herra Kivellä näkyy olevan\ntodellinen näytelmänkirjoittajan lahja, josta voimme toivoa yhä uusia\nja jalompia hedelmiä kirjallisuutemme kaunistukseksi.\n\nViime aikoina on hra Kivi myöskin kääntynyt toiseen runouden haaraan,\nnimittäin lyrilliseen (laulurunouteen). Mennä vuonna oli tässä lehdessä\nuseampia hänen antamiansa laulurunoelmia luettavina, ja nyt on koko\nvihkonen niitä meille tarjona.\n\nUuteliaisuudella on jokainen Kiven runolahjan rakastaja tainnut ottaa\nnämät runoelmat käsiinsä. Mutta tuskin sanonen liikoja kun sanon, että\njokaisessa, sitä tehdessänsä, tuntui petetyn toivon katkeruus. Suoraan\nsanoen, näissä runoelmissa \"soitto ei soitolle ylene\", Kivi ei Kivelle\ntunnu. Ei niin tosin, että niillä ei olisi mitään runollista arvoa.\n\"Karhunpyynti\" ja \"Mies\" esimerkiksi ovat semmoisia, joissa kuningatar\nryysyjenki läpi loistaa. Mutta ylimalkaan ei ilmau tässä runovihkossa\nsitä omituista ja uutuudellaan viehättävää henkeä, mikä herra Kiven\nnäytelmissä.\n\nJa muoto — infandum regina jubes renovare dolorem. Ne viat ja puutteet,\njotka herra Kiven näytelmissäkin hämmentävät nauttimista, vaikuttavat\ntässä, niinkuin luonnollista onkin, vielä paljo turmele vaisemmin, ja\novat uusillakin rumennoksilla lisätyt.\n\nPaitsi sitä ettei tekijä näissäkään ole osannut välttää kielivarheitä\nja epäsuomalaisia tai aivan mahdottomiakin lauseita (esim.\n_karkaen_ = karaten, hänen _huulill_ = hänen huulillansa (sama paha vika\nmonessa paikassa), _hymyit_ = hymysit; juhlallist muotoa _kantoivat_\nkuuset; kuusien tutkaimilla ja; kunnahille, _kuusten kranssaamat_\nj.m.s.), paitsi että hän näissäkin toisinaan käyttää sopimattomia tai\nluonnottomia vertauskuvia (esim. päivän lamppu seisoo _hymyten_; pelto\n— _kuvailee nyt hävityksen leirii_ y.m.) ei hän myös ole tahtonut\nnoudattaa tavallisia runopuvun kauneuden muotoja, halveksien niitä muka\nhempeinä koruina.\n\nNiinpä ensiksikin hän ei ole käyttänyt riimiä, jota kuitenkin\njalommatkin runomestarit lyrillisissä teoksissaan ovat melkein aina\nkatsoneet tarpeelliseksi. He ovat, näet, älynneet että riimi onkin\npaljon enemmän kuin paljas ulkonainen koristus, paljas kulkunen,\njonka voi panna kilisemään Pegasus-hevosen vempeleesen. He ovat\nälynneet että lauluruno olennoltansa on tunteen taiteellista\nilmoitusta ja siis musiikin läheinen sukulainen. \"Sointu musiikissa\",\nsanoo nykyajan syvin kauneustieteen sääntöin selittäjä, _Vischer_,\n\"ilmoittaa _yhden_ tunteen yhä uudelleen kaikumista yhdessä tai\nuseammissa sydämissä; samaa syvennettyä, laajennettua tunteellisuutta\nilmoittaa riimin kaikukin.\" Ja toisessa paikassa arvelee hän riimin\njuuri laulurunoelmassa olevan erittäin paikallaan: \"Riimi on\nperiluonteeltansa tunteellinen ja sanoa voi, että lyrillinen muoto\nvasta riimiä käyttäen kokonaan täyttää tehtävänsä runollisen tunteen\ntaiteena.\" — Onpa kuitenkin hra Kivikin yhdessä näitä runoelmia\nkäyttänyt riimiä, mutta — aivan takaperin. Riimin paikka tietysti on\nlopussa, jossa se päätössanat yhteensoinnuttamalla liittää runoelman\neri rivit toisiinsa. Siitä syystä on nelirivisessä värsyssä, niinkuin\npuheenalainen \"Metsämiehen laulu\", riimi tietysti pantava kaikkiin\nriviin taikka _toiseen ja neljänteen_. Ensimäisen ja kolmannen rivin\nriimillä soinnuttaminen ei vaikuta mitään, sentähden että loppurivit\nkuitenkin jäävät rentolleen roikkumaan ja koko runoelma pysyy yhtä\nhajallisna.\n\nRiimin puutteen hra Kivi on koettanut peittää runomitan suurella\nvaihtelevaisuudella. Luultavasti on esikuvana siihen ollut muinainen\nkreikkalais-romalainen runous, joka ei myöskään tiedä riimistä\nmitään. Mutta siinä oli asian laita aivan toinen. Kreikan ja Roman\nriimittömissä laulurunoelmissa yhtähyvin oli toinen soinnullinen aine,\nnimittäin se että runomitta oli tavuitten laajuudelle (pituudelle ja\nlyhyydelle) perustettu. Hra Kivi on, niinkuin oikein onkin, perustanut\nrunoutensa korolle; mutta sentähden hänen olisikin pitänyt ottaa\nomakseen riimi, joka uudemmassa runoudessa on muinaisen laajuussoinnun\nkorvauksena.\n\nRunomittaa korolle perustaessakin ei saa kuitenkaan olla niin aivan\nhuolimatta laajuudesta kuin näissä runoelmissa on laita, varsinkin\ndaktyleissa, sillä siten tulee värssy raskaaksi, kankeaksi. Jos\ntäytyneekin hyväksyä semmoisia daktyleja kuin _kanerva, ääressä,\nveistellen_, niin toki lienevät liian kankeat tällaiset: _kankaalla,\nhohteessa, hurskaitten_, tuskinpa saakaan suustansa mokomia vänkkäleitä\nkuin: _mietteilee, vuoteeltans, Pohjoseen, päästetään, kaatuneen_,\njoissa viimeinenki tavut on pitkä. Eipä muissakaan uudemmissa kielissä,\nvaikka niissä korko on paljo täydellisemmin kukistanut laajuuden\nallensa, sallittaisi niin kankeita daktyleja.\n\nMuun kankeuden lisäksi tulee vielä, että sanat ovat yhtä armottomasti\nkatkaistut ja typistetyt kuin vanhassa virsikirjassamme. Tekijä tätä\ntapaa oikein puolusteleekin esipuheessaan, turvaten muka niin vahvan\nkilven kuin Lönnrotin sanain taakse. Mutta mitä Lönnrot sanoillaan\noikeastaan on tarkoittanut, sitäpä herra Kivi ei olekaan ymmärtänyt.\nNe nähtävästi eivät tarkoita mitään muuta kuin _oikokirjoitusta_, että\nnimittäin sanoja lyhentäessä ei tarvitsisi panna _lyhennysmerkkiä_.\nLönnrotin virsissä, joiden loppuun liitetyissä muistutuksissa mainitut\nsanat löytyvät, ei näet tapaa paitsi juuri harvoin muita lyhennyksiä\nkuin mitä yleiseen pidetään luvallisena, nimittäin äänekkään edellä.\nNe lyhennykset eivät voi kankeutta vaikuttaa ja niihin on vanhassa\nkansarunoudessammekin esikuvia. Jos Lönnrot virsissään toisinaan on\ntämän luvallisen _licentia poetican_ rajain yli poikennut, niin on\nsiihen tainnut olla syynä, että oli kovin vaikea, milt’ei mahdoton\nsaada kaikki katkinaiset sanat raivatuiksi noista parannettavista\nvirsistä, jotka semmoisista vilisivät, ja vielä vaikeampi, koska\ntarkoin rajoitettu ainekin ei sallinut tarpeeksi liikkumisen sijaa.\n\nHra Kivi ennustaa sen ajan tulevan, koska Suomen kieli sekä\ntavallisessa puheessa että kirjoissa on lyhentävä sanansa sillä\ntavalla. Se on mahdollista, luultavaa; mutta silloinkin kaikki\nrunoilijat, joilla on soinnulle herkkä korva, karttanevat semmoisia\nkuin esim. _kullast, krysoliiteist, luolist kaikuu, vuorilt’ kiljuu_\ny.m. Vaan kuinka silloin käyneekin, niin nykyajan kirjailijain täytyy\nnykyajan Suomea käyttää, jos tahtovat että nykyajan Suomalaiset\nlukisivat heidän teoksiaan. Tätä nykyä puhutaan tuota katkonaista\nmurretta ainoasti kapeassa rantaliepeessä, ei koko Etelä-Suomessakaan,\nniinkuin Kivi väärin väittelee. Ja murteellista kieltä saa kaikkein\nvähimmin runoudessa käyttää, jonka puheena pitää olla kirjakielen\nhienoin, ylevin laji. Miltäpä kuuluisi, jos Runeberg ruotsinkielisten\nrantalaistemme tavalla olisi käyttänyt tuommoisia ihania sanamuotoja\nkuin esim. _ja bega mej ti spring, tilöp_ j.n.e. Eipä hän ole käyttänyt\nkaikkia niitäkään lyhennyksiä, jotka ovat yleiset sivistyneessäkin\nRuotsin puheessa esim. sa (sade), sku (skulle) y.m. Hänessä on, näet,\nollut se oikea kauneusaisti, että on tietänyt runottaren kadottavan\nkaiken suloutensa, jos se kielenopettajaksi, guvernantiksi rupeaa.\n\nSe on aina mitättömän pikkuhengen tunnusmerkki, kun pyytää vähäisissä,\nmitättömissä asioissa tavallisesta poiketa, ja herra Kivellä,\nluullakseni, on tarpeeksi omituisuutta itse runolahjassaan, ettei hänen\ntarvitse koettaa kummastuttaa lukijoitansa erinomaisuuksilla kielessä\nja runopuvussa. Jos joku sivistyneesen seuraan, missä kaikki muut ovat\nfrakissa, tulisi hännättömässä tröijyssä, moittien tavallista pukua\nliian pitkäksi, ja ennustaen että nuot tarpeettomat hännät tulevaisina\naikoina varmaankin leikataan pois, niin häntä pidettäisiin houkkana,\nvaikka olisi muutoin kuinka kunnollinen mies hyvänsä. Ja jos joku\nrunoilija antaa runonsa kulkea jonkun nurkkamurteen raivaamatonta\nlouhikkoa myöten, arvellen että kiviä myöten hyppääminen tuopi enemmän\nvoimaa ja urhoutta, niin tavallinen seuraus on, että lukeva yleisö\nastelee hänen teostensa sivuitse kirjakielen tavallista tasaista\ntietä myöten. Meillä on jo omassa kirjallisuudessamme varoittavainen\nesimerkki siitä kuinka jokseenki kaunis kirjailijalahja, senvuoksi\nkun se murteellisuuteen eksyi, on jäänyt melkein hedelmättömäksi.\nSe on ollut vahingoksi kirjallisuudellemme, mutta vielä verrattoman\nsuurempi vahinko olisi, jos herra Kivikin tulisi syypääksi samallaiseen\nrunolliseen itsemurhaan\".\n\n\nTästä Suonion arvostelusta kirjoitti Kivi Thiodolf Reinille joulukuussa\n1869, puhuessaan myöhemmistä runoistaan, jotka hänen omasta mielestään\novat \"parhaat kaikista entisistä\" ja jotka näin vertailtuina johtavat\naikaisempien runojen arvostelut hänen mieleensä: \"Suonion sortaamisesta\n'Kanervalaa' en minä juuri pidä lukua. Epäilemättä on hän monessa\nkohtaan oikeassa, mutta hänellä on kuitenkin toinen käsite suomen\nrunoushengestä kuin minulla ja — monella muulla. Hän onkin Saksalainen\".\n(_Koot. t_., IV, s. 430).\n\n\nKaarlo Bergbomin ylempänä mainitussa katsauksessa _Neljä vuotta Suomen\nkirjallishistoriasta_ (Kirjall. Kuukauslehti, helmikuu 1870, s. 27)\nkuuluu Aleksis Kiven runoutta koskeva kohta seuraavasti:\n\n\n\"Näiden sievien, suloisten, hellien, ulkomaalaista koulua käyneitten\nsalongi-runoilijain [Emlekylin, Runebergin y. m.] rinnalla on A.\nKivi 'Kanervalassaan' metsän uljaan, rehevän, vaikka usein jyrkän\npojan näköinen. Yleisesti alkavan ruotsalaisen ja alkavan suomalaisen\nrunoilijan tulee välttää ihan erilaiset harhatiet. Ruotsin yltäkyllin\nmuodostettu, yltäkyllin harjoiteltu lyyrillinen kieli tekee, että\nrunoilijat usein antavat kirjallisten muistojensa vai loittaa\nmielenkuvituksensa, antavat kullattua kuparia kullan sijasta;\nSuomalaiset vasta-alkajat lyyrillisyydessä taitavat paremmin säilyttää\nalkuperäisyyttänsä, mutta vietellään helposti tarjoomaan meille kultaa,\njota ei ole ollenkaan rahaksi myntätty. Semmoisia kultarakeita ovat\nKiven lyyrilliset runoelmat. Niiden sisältö on omituinen, kuvat ja\nvertaukset erinomaisen voimakkaita, koko henki jalo ja perisuomalainen,\nmutta tekijän ylenkatse muotoa kohtaan on tehnyt esitystavan kankeaksi,\nkielen huolimattomaksi ja värsyt epäsoinnullisiksi.\"\n\n\nUsein mainitussa esitelmässään v. 1872 viittaa Eliel Aspelin tähän\nBergbomin kuuluisaan lauseeseen, hyväksyen sen, mutta antaen muutoin\nsuuren arvon Kiven voimakkaalle runoilijalahjalle (s. 238):\n\n\n\"Pari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän\non painattanut Kuukauslehteen ja runoelma-vihkoon 'Kanervala'.\nYleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole syytä\nsitä kummaksua, sillä runoilija ei ole niissä voinut aatteitansa\nläheskään tyydyttäväisesti muodostaa. Kuitenkaan eivät nekään ole\npidettävät aivan halpoina osoitteina hänen voimakkaasta omituisesta\nrunoilijalahjastaan. Heti pistää silmihin, että runoelmien\nesineet ovat suuremmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten\ntavallisten runosepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat:\n'Kanervakankaalla', 'Karhunpyynti', 'Helavalkea', 'Mieg', 'Eksynyt\nimpi', 'Ruususolmu' ja 'Lintukoto'. Näistä voi todella käyttää erään\ntarkastajan vertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi\nmyntätty. Erittäin kauniit ja sulotunteiset ovat kolme viimemainittua,\njoista 'Lintukoto' on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen\nvuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma. Ihan\nyksinänsä seisoo runoelma 'Ikävyys'. Runoilija suo siinä kauhistuttavan\nsilmäyksen sielunsa tilaan:\n\n    Turha vaiva täällä,\n    Turha ompi taistelo\n    Ja kaikkisuus mailman, turha.\n    En taivasta\n    Mä tahdo, en yötä Gehennan,\n    Enp’ enään neitosta syliini suo,\n    Osani vaan olkoon:\n    Tietämisen tuskast pois,\n    Kaikk’ äänetön tyhjyys olkoon.\n\nRunoelma on painettu 1866; \"Lea\" kolme vuotta myöhemmin!\"\n\nSen hylkäystuomion, minkä August Ahlqvist antoi Kiven kahdesta\nensimmäisestä runosta v. 1861, uudisti hän v. 1874 _Kielettäressä_ (6.\nvihko, s. 41) _Seitsemää veljestä_ rusikoidessaan, laajentaen sen koko\nKiven \"runollisuutta\" käsittäväksi:\n\n\"Peräti onnetoin oli tämä 'runoilija' runoniekkana. Ne paikat hänen\nnäytelmäteoksissansa, jotka ovat runoin tehdyt, ovat kaikki muiden\nuudesta tekemiä. Lyyrillisiä kappaleita kirjoitti hän aivan vähän.\nTäänkaltaisia julkasi hän kuitenkin jonkun kymmenkunnan eräässä Kirj.\nKuukauslehden vuosikerrassa. Niitä ei näytä kukaan korjailleen; ja ne\novatkin kaikki ihan kelvottomia; ei yksikään seikka niissä ilmoita,\nettä ne ovat kirjoitetut (_lauletut_ olisi pitänyt sanoani, vaan tätä\nsanaa en uskaltanut käyttää, kuin hyvin tiedän ett’ei Kivi itsekään\nniitä olisi voinut _laulaa_) Kantelettaren ja Kallion ja Poppiuksen ja\nKemellin ja Tuokon kielellä. Runomitta, sointu, kielellinen kaunistus\nolivat kaikki Kivelle aivan tuntemattomia asioita.\"\n\nJa varmemmaksi vakuudeksi vahvisti professori Ahlqvist tämän\nylt’yleisen hylkäystuomionsa \"kommalla\" _Eräs runoilija haudastaan_,\njonka hän samana vuonna 1874 lennätti säkeneksi Suomen kirjalliselle\nsyystaivaalle.\n\nRuotsinkieliseltä Albin Lönnbeckiltä ei luonnollisesti sovi\nodottaakaan, että hänellä olisi Kiven laulurunoudesta edullisempi\nkäsitys kuin suomalaisilla tarkastajilla. Hän mainitsee Kiven\nrunojulkaisuista vain _Kanervalan_, \"joka lienee kaikista Kiven\nteoksista vähäpätöisin\", sekä jatkaa (_Studier_, s. Bl):\n\n\"Kivi kamppaili koko ikänsä runomuodon vaikeuksia vastaan,\nkoskaan voittamatta niitä; hänen runonsa ovat muodollisesti perin\nepätäydellisiä, varsinkin koska hän tällöin soi itselleen eräitä\nkielellisiä vapauksia, joista kaikki arvostelijat ovat häntä ankarasti\nmoittineet. Mutta sitäkin pahempi on, että Kiveltä puuttui varsinainen\nlyyrillinen lahja. Useimmat hänen runoistaan ovat kertovaa lyriikkaa\neivätkä kohoa keskinkertaisuutta korkeammalle. Erittäinkin eroottisia\nkieliä kosketeltaessa soi hänen lyyransa laimeana ja heikkona.\nParempia ovat metsälaulut, jotka raikkaina ja voimakkaina mielestämme\nylittävät muut. Vain ani harvoissa runoissa hän laulaa suoraan ilmi\nsisimpänsä, ja näistä tahdomme huomauttaa _Ikävyys_-nimisestä runosta,\nkoska se suo meidän katsahtaa runoilijan kaikkea muuta kuin iloiseen\nsieluntilaan.\"\n\n_Suomalaisen kirjallisuuden vaiheissa_ (ss. 443-444) toistaa Julius\nKrohn suurin piirtein sen arvostelun, minkä hän v. 1867 antoi\nKiven _Kanervalasta_ ja missä suurin huomio kiinnitetään muodon\npuutteellisuuksiin. Krohn lausuu:\n\n\"Kiven lyyrilliset runoelmat ovat milt’ei kaikki kertovaisia. Niissä\non hienoja ajatuksia, syviä tunnelmia ja kauniita kuvauksia. Kuitenkin\nhaittaa niitä runoilijan taipumus kuvata ylen laajasti. Mutta enimmän\nhäiritsee niiden nauttimista peräti huolimaton runopuku. Riimistä Kivi\njoko ei ollenkaan pidä lukua taikka, kun joskus yrittää, käyttää sitä\ntakaperoisesti. Esimerkkinä mainittakoon: _Keinu_, jossa kuitenkin\nriimin puutteen korvaa antiikkiseen tapaan vaihteleva runomitta, ja\n_Metsämiehen laulu_, joka on muuten miellyttävä, vaan siinä suhteessa\nvaillinainen, että viidestä värssyn säkeestä ainoasti ensimmäinen ja\nkolmas ovat loppusointuisia. Muun kankeuden lisäksi tulee armoton\nsanojen katkominen vanhan virsikirjan tapaan, jota tekijä vielä\npuolustaa sillä, että se muka oli myös tulevaisuuden suomea. Kiven\n_Valituissa teoksissa_ on näitä runoja siitä syystä täytynyt, jos kohta\nsuurimmalla varovaisuudella, kielen puolesta korjata, ett’ei niiden\nsisällinen kauneus kokonaan peittyisi muodollisten epämukaisuuksien\nalle.\"\n\n\n\n\n8. SEITSEMÄN VELJESTÄ.\n\n\nSuunnilleen kymmenen vuotta kypsytteli ja kirjoitteli Aleksis Kivi\n_Seitsemää veljestä_. Hän tunsi, että siitä oli tuleva hänen elämänsä\ntärkein tuote, hänen kirjallisen olemassaolonsa pätevin oikeutus\nja murenemattomin muistomerkki, hänen eepillisten, lyyrillisten ja\ndraamallisten lahjojensa täyteläisin yhtymä. Hän aavisti, että hän,\nseisten väärentämättömän maalaiselämän ja sivistyksen rajalla, oli\nikäänkuin kutsuttu kuvaamaan maaseudun heräämistä uuteen päivään,\nsuomalaisuusliikkeen luomaan valistukseen ja edistykseen, kansalliseen\ntietoisuuteen. Hän tunsi rakastavansa noita karkeita hämäläisiä\ntalonpoikiaan, hän tunsi kunnioittavansa heidän henkisiä lahjojaan\nja mahdollisuuksiaan, vaikka hän olikin hyvin selvillä myös heidän\npuutteistaan ja vioistaan. Hän varmaankin tajusi vaistomaisesti,\nettä he olivat mielenkiintoisimpia, historiallisesti arvokkaimpia\nkuvattavia juuri silloin, kun he, kun koko maaseutu seisoi kehityksensä\ntaitekohdassa, valmiina käymään uusia uria. Vain tämän yhden ainoan\nkerran saattoi syntyä sellainen romaani kuin _Seitsemän veljestä_.\n\nNiin kauan heidän kanssaan askarrellessaan oli Kivi ikäänkuin kasvanut\nkiinni heihin. Hän oli tarkastellut heitä joka taholta, suunnitellut\nkuvaustansa heistä milloin näytelmäksi, milloin kertomukseksi,\nlyhennellyt eräitä kuvauksia, paisuttanut toisia, valanut kokonaisuuden\nyhä uudelleen, vuosia ennen romaanin lopullista valmistumista\ntarjoillut sitä yleisölle tilattavaksi, aijottuaan ensin myydä sen\njatkoromaaniksi johonkin kuvalehteen. Hän oli halukas kuulemaan\nystäviensä neuvoja, hiinhyvin suuren suosijansa Fredrik Cygnaeuksen,\njolla oli romaanin \"perustelmasta joku tieto\" ja joka oli kehoittanut\nhäntä sitä valmistamaan, kuin myös muiden, mutta samalla oli hän\ntietoinen työnsä arvosta, tietoisempi kuin minkään muun teoksensa.\nNiinpä saattoikin hän mennä myönnytyksissään vain erääseen määrättyyn\nrajaan asti: elleivät veljekset sittenkään kelvanneet, ei hän ainakaan\nheistä milloinkaan luopuisi. \"Minä itse en veljeksiä koskaan hylkää,\nvaihka te perin pohjin katsositte sen mitättömäksi\", kirjoittaa hän\nBergbomille v. 1869.\n\nKivi tarvitsi kyllä kaiken itsevarmuutensa, sillä tästä hänen\npääteoksestaan nousi suurempi hälinä kuin mistään aikaisemmasta, niin\npaljon kuin nekin olivat melua herättäneet. Siihen hälinään hän sitten\nennätti kuollakin, saatuaan suuresta teoksestaan pelkkää pettymystä.\nHänen \"veljeksensä\" taas joutuivat monivuotiseen jalkapuuhun,\npääsemättä paikoiltaan.\n\nMahtavana vastavoimana oli jälleen professori Aug. Ahlqvist.\n\n\nNiinkuin _Kullervon ja Karkurit_ joutui Suomal. Kirjallisuuden\nSeura julkaisemaan myös _Seitsemän veljestä_. Fredrik Cygnaeuksen\ntietätasoittava apu näkyy siitä seuran Runoustoimikunnan lausunnosta,\njonka marrask. 2:na 1868 päivättynä maisteri A. Törneroos esitti Seuran\nkokouksessa 4 p. marrask. 1868 (_Suomi_ II, 9, ss. 420-421, pöytäkirjan\n5 §):\n\n\"Puheenjohtajansa, Herra Valtioneuvos Fredr. Cygnæus’en\nkutsumuksesta kokoontui runoustoimikunta yllämainittuna päivänä\nklo 1 Tiedekuntain kokoussaliin keskustelemaan novelleista, joita\notettaisiin Kirjallisuuden-Seuran kustannettavaan aikakautiseen\nnovellikirjallisuuteen, ja mitä ulkomaalaisia novelleja sitä varten\ntoimitettaisiin suomennettaviksi. Puheenjohtaja ehdotteli, että kun\nhänen tietääksensä Herra A. Kiven novelli 'Seitsemän veljestä' olisi\njuuri tulossa toimikunnan tutkittavaksi, sitä ensin odotettaisiin ja\nsen kelvollisuutta toimikunnassa piammiten tarkastettaisiin; sillä\nPuheenjohtaja arveli novellikirjallisuudelle aivan otolliseksi ja\nisänmaallisen kirjallisuuden suhteen tuiki tärkeäksi saada alkuperäinen\nkotimainen novelli ensimäiseksi aikakauskirjaan. Tähän ehdotukseen\nsuostui toimikunta. Kuitenkin päätettiin Björnstjerne Björnson’in\nnovelli 'Fiskerjenten', julkisen ilmoituksen jälkeen tulevan kuun\nalussa, ottaa suomennettuna novellien ensimaiseen vihkoon, ellei Kiven\nedellämainittu teos valmistuisi eikä toimikunta sitä tarkastettuansa\nhyväksyisi.\"\n\nSeuraavan toukokuun 5 p:n kokouksessa 1869 tehtiinkin sitten odotettu\ntarjous (Suomi, II, 10, s. 180, 3 §):\n\n\"Herra Alexis Kivi tarjosi Seuran kustannettavaksi kertomuksen nimellä:\nSeitsemän Veljestä ja oli ilmoittanut suostuvansa kaikkiin niihin\nmuutoksiin, jotka Seura näkisi hyväksi tehdä tässä teoksessa; lykättiin\nRunoustoimikunnan tarkastettavaksi.\"\n\nRunonstoimikunta, johon kuuluivat prof. Kr. Cygnaeus, dos. J. Krohn,\ntri K. Bergbom, tri 0. Toppelius ja maist. A. Törneroos, saattoi antaa\nlausuntonsa vasta 27 p. lokak. 1869. Tämä lausunto esitettiin marrask.\n3 p:n kokouksessa — siis melkein päivälleen vuosi sen jälkeen kun Fr.\nCygnseus oli Seurassa ensi kerran julkisesti viitannut Seitsemään\nveljekseen (Suomi, II, 10, ss. 209210, 8 §):\n\n\"Teosta l:o kansalliselta kannalta katseltua oli toimikunnan\nmieli: että teoksen etevämpiä ja arvollisempia puolia on sen\nomituinen ja nerokas kuvaus kansanluonteesta, jommoista tähän\nsaakka kirjallisuutemme alalla ei ole huomattu. Se avaa ihan\nuuden katsantoalan Suomalaisten, etenkin Hämäläis-Uusmaalaisten\nkansa-elämään. — Suomen luonto ei ole siinä vaan etnografillisesti\nkuvattu, mutta kansan katsomustavan mukaan, jossa se ikäänkuin\nkuvastimessa kuvauu. Luonto ulkomaailmassa ja luonne ihmismielessä ovat\nsiinä saatetut runolliseen sopusointoisuuteen. — Humorin alalta taas on\nteos erittäin omituisesti ja sattuvasti kuvannut kansaelämää.\n\n2:o Kirjailijan omituisesta runo-kuvituksesta: vaali aineesta on\nrunollista. Aine, vaikka otettu kansan jokapäiväisestä elämästä, ei\nkuitenkaan ryhdy sen jokapäiväiseen mitättömyyteen. Kirjailija on\nnäyttänyt erinomaista kykyä ja rohkeutta kuvausaistissaan valitsemalla\naineensa alalta, jonka luonnollisuutta yleinen sivistys ja viljelys\nei vielä ole ehtinyt yleisen mallin mukaan tasoittaa ja tukehduttaa.\nToiminta teoksessa liikkuu enemmiten erämaissa, esim, metsästäjäin\ntoimissa raikkaassa metsäilmassa. Sen asema on läpi-luonnollinen ilman\nmitään teeskenneltyjä asetelmia. — Kirjailijan suurimmaksi ansioksi on\nkuitenkin luettava hänen nerokas ja todellinen kuvaamisensa henkilöinsä\nluonteesta.\n\n3:o Mitä esitykseen tulee, ei toimikunta voinut antaa aivan samaa\nkiitosta siitä kuin teoksen edellämainituista puolista. Se on\npaikoittain liian pitkää ja ikävystyttävää, semminkin silloin, kuin\npitkät dramalliset kanssa-puheet hämmentävät sen kertomarunollista\ntyyneyttä. Kieli kumminkin siinä on tervettä ja omituista, vaikka\noikeenkirjoituksen puolesta vähän huolimatonta, joka vika kuitenkin\ntoimikunnan mielestä voidaan helposti korjauksella poistaa.\n\nLoppupäätös, johon toimikunta teosta tarkasteltuaan tuli, on: että\nisänmaiselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä\npainon kautta saataisiin yleiseen luettavaksi.\"\n\n\"Päätettiin kahden viikon perästä pidettävässä välikokouksessa\nkeskustella miten tämä teos saataisiin painetuksi.\"\n\nTerävänäköisesti Runoustoimikunta huomauttaa jo tässä lyhyessä\nlausunnossa _Seitsemän veljeksen_ parhaista ja pysyvimmistä ansioista:\nettä sen antama kuvaus kansan luonteesta on läpeensä nerokas ja\nsuomalaisessa kirjallisuudessa aivan uusi, että luonto ja ihmiset ovat\nsaatetut \"runolliseen sopusointoisuuteen\", että itse aihe-ala on ennen\nviljelemätön ja että sen käsittely tapahtuu peräti luonnollisella,\nkaikkea teennäisyyttä karttavalla tavalla ja että vihdoin henkilöiden\nluonnekuvaus on nerokasta. Vain draamallisia keskusteluja, joiden\nkatsotaan pitkästyttävän esitystä, ja oikeinkirjoitusta hellävaroen\nmoititaan.\n\nNiinpä ei välikokouksen päätös voinutkaan olla muuta kuin myönteinen,\nkuten näkyy pöytäkirjasta 17 p. marrask. 1869 (Suomi, II, 10, s. 211, 2\n§):\n\n\"Otettaissa esiin viime kokouksesta tähän välikokoukseen lykättyä\nasiaa, koskeva A. Kiven kertomusta _Seitsemän veljestä_, ilmoitti\ndosentti J. Krohn Viipurin Kirjallisuuden Seuran tarjoutuneen jonku\nvuoden perästä, kun sen varat ovat parantuneet, painattamaan mainittua\nteosta jos Kirjallisuuden Seura Helsingissä maksaisi tekijälle palkan.\nAsiasta keskusteltua päätettiin painattaa tämä kertomus tulevan vuoden\n_Novellikirjastoon_, johon se olisi sijoitettava neljään, tarpeen\nmukaan lavennettuun, vihkoon. Tekijälle määrättiin palkinnoksi tästä\nteoksesta _seitsemänsataa_ (700) markkaa, joista hänen tulisi palkita\nmaisteri A. Törneroosin vaivat, joka oli luvannut korjata teoksessa\nlöytyvät kielivirheet.\"\n\n\nKatsoen romaanin laajuuteen ja siihen monien vuosien kuluessa pantuun\ntyöhön ei ole lainkaan ihmeteltävää, että Kivi tunsi melkoista\npettymystä palkkion määrästä, 700 markasta, josta vielä oh lohkaistava\n100 markkaa kielenkorjaajalle — vaikka Kivi eräässä kirjeessään\nBergbomille uskoo saavansa kielivirheet \"ojennetuiksi ilman melkein\nyhtään markkaa\". \"Korusesti kyllä se [Seura] antoi ja otti\", on Kiven\nmielipide palkkiosta. Julius Krohn, joka ennemminkin — ja myöhemmin —\noli ollut altis rahallisiin uhrauksiin Kiven hyväksi, mitä mieltä hän\nlieneekään ollut _Kanervalan_ tekijän runo-opillisista erikoisuuksista,\nluovutti hänelle nuo palkkiosta vähennetyt 100 markkaa, sillä hän,\neikä Tömeroos, oli suorittanut korjausluvun ja hänelle oli alkuaan\nnoiden sadan markan maksumääräys annettukin (E. A. Tunkelo, _Kuinka\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura on tullut Aleksis Kiven teosten\nkustantajaksi_, 1927, s. 16).\n\nMaalisk. 16 p. 1870 esitetyssä vuosikertomuksessaan saattoi Seuran\nsihteeri ilmoittaa painosta tulleen Novellikirjaston 1. ja 2. vihkon,\n\"jotka sisältävät alkupuolen A. Kiven romaania 'Seitsemän Veljestä'\n(_Suomi_, II, 10, s. 239, 2 §). Pian ilmestyivät sitten myös 3.\nja 4. vihko, niin että romaani oli aivan toukokuun alkupäivinä\nkokonaisuudessaan luettavana.\n\nHeti paikalla kiiruhti Aug. Ahlqvist lausumaan jyrisevän tuomionsa\ntästä ensimmäisestä todella huomattavasta suomenkielisestä romaanista.\n_Finlands Allmänna Tidningin_ 115. ja 116, numerossa 20 ja 21 p.\ntoukok. 1870 julkaisi hän nimimerkillä A. A. Seitsemästä veljeksestä\narvostelun, joka osalta suuntaa kärkensä Suomat Kirjallisuuden\nSeuraa ja sen Runoustoimikunnan myönteistä lausuntoa vastaan, mutta\njoka suurimmalta osaltaan on Kiven teoksen mitä häikäilemättömintä\nja kohtuuttominta mustausta — ilman pienintäkään ymmärtämisen ja\nmyötämielisyyden yritystä. Kalmukkilainen buddhankuva ja Belvederen\nApollo ovat hänen vertailujansa äärimmäiset rajat, kun on kysymys\nSeitsemästä veljeksestä ja Walter Scottin romaaneista.\n\n\"Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä\ntoimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä\nja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta,\nsäälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt\nhuonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille\ntällaisen huonon kirjan. Innokkaita kun oltiin 'das theure Vaterland\nzu retten', luultiin herra Kiven 'Seitsemässä Veljeksessä' tavatun\njotakin alkusuomalaista, aito tschuudilaista, joka oli yhdellä iskulla\nnostava suomalaisen kirjallisuuden kunnian kukkuloille ja näyttävä\nmaailmalle mongoolilais-turaanilaisen hengen koko sen loistossa ja\nalkuperäisyydessä. Korvat tukittiin varovaisempien varoituksilta,\nnäiden sanoessa, että taideteoksen on, käydäkseen taideteoksesta,\noltava kaunis niinhyvin arjalaisten kuin turaanilaisten, niinhyvin\nranskalaisten kuin suomalaisten keskuudessa, mutta että tämä kertomus,\n'Seitsemän Veljestä', ei ollut ainoastaan vailla kauneutta, vaan\noli se, raa’asti kuvatessaan raakaa, myös tosiasiallisesti ruma ja\nsitä paitsi vielä varsin ikävä. Tällaisia ja tämäntapaisia puheita\npidettiin epäisänmaallisina tai sellaisten henkilöitten lausumina,\njotka eivät ymmärtäneet, mikä on kaunista ja alkuperäistä. Ja niin\nonnellistutettiin suomalaista yleisöä romaanilla, joka yhtä vähän\nmuistuttaa esim, jotakuta W. Scottin romaania kuin kalmukkien\nbuddhankuva Belvederen Apolloa.\n\nTästä arvostelusta huudeltaneen selostajalle oi ja voi; mutta\nhänen vakaumuksensa on, että jokainen, jolla on hiukankaan\nkauneustajua, — mitä minä sanon, kauneustajua! ei, ainoastaan hitunen\nsäädyllisyydentajua — on yhtyvä tähän arvosteluun, n, b. mikäli hän\non jaksanut, ei lukea kirjaa loppuun, mitä ei liene tehnyt monikaan\nmuu paitsi oikaisuvedoksenlukijaa ja minua, vaan silmäillä siitä vain\nmuutaman kymmenkunta sivua.\n\nJotta yleisö voisi muodostaa itselleen käsityksen tästä aito\nsuomalaisesta taideteoksesta, pyytää selostaja esittää yhtä ja toista\nsekä siitä itsestään että sen johdosta.\n\nSen sisältö on lyhyesti seuraava. Jukolan huonosti hoidetulla tilalla\njossakin \"eteläisessä Hämeessä\" elää talonpoika, joka on laiminlyönyt\nmaanviljelyksen ja sen sijaan antautunut kokonaan Nimrodin ammattiin,\nmikä myös, hänen kamppaillessaan mahtavan karhun kanssa, koituu hänen\nsurmakseen. Häneltä jää leski ja seitsemän poikaa, joista vanhin on\nkertomuksen alkaessa 25- ja nuorin 18-vuotias. Pian kuolee äitikin,\nja pojat, jotka paitsi jättiläisvoimiaan ovat isältä perineet\nmetsästyshalun, ovat aluksi epätietoisia 'vitae genus'estaan,\nmutta päättävät kuitenkin viimein jäädä taloon, vanhimman veljen\nruvetessa isännäksi. Mutta talonpoikaistaloudessa tarvitaan emäntää,\nja ehdolle pannaan läheisessä mökissä asuvan vanhan muorin tytär;\nmutta jos tahtoo saada vaimon, pitää olla ripilläkäynyt ja siihen\ntaas tarvitaan kristinopin tuntemista, eikä yksikään veljeksistä\nosaa rahtuakaan lukea! Kaiken päälliseksi käy selville, että\nkuusi heistä on rakastunut tyttöön! Neuvottelussa, joka tuo nämä\nvaikeudet ilmi, he päättävät kaikki, kaupungista ennakolta ostettuine\naapiskirjoineen ja eväspusseineen, lähteä lukkarin luo \"lukukouluun\".\nNeuvotteluissa sattuu muutamain veljesten välillä tappelun nujakka\n(s. 23). Matkalla lukkarin luo he pistäytyvät mainitun muorin mökissä\nyhteisesti kosimassa hänen tytärtään, mutta saavat kaikki kuusi\nrukkaset. Vihoissaan he törmäävät ulos, ja muuan veljeksistä purkaa\nsisuaan viskaamalla kiven mökin oveen, niin että seinät jyskähtävät!\nTiellä tulee vastaan joukko naapurikylän \"iloisia poikia\", jotka\nviettävät \"vapaamaanantaita\"; heidän kanssaan syntyy suuri ja verinen\nmellakka, josta jukolaiset suoriutuvat voittajina (s. 36). Lukkarin\naapiskoulussa, tämän koettaessa turhaan haukkumasanojen, tukkapöllyjen\nja arestin voimalla ajaa heiliin tiedon alkeita, he eivät kestä\nkahta päivää kauemmin, vaan murtautuvat ikkunasta mäkeen ja juoksevat\ntiehensä. Harhailtuaan pari päivää metsäisiä mäkiä ja lähitienoota he\njoutuvat äsken tappiolle joutuneitten Toukolan poikien väijytyksen\nuhreiksi, jolloin jälleen syntyy aika tappelu, ja veljekset kotiutuvat\nviimein pahoin vammoin (s. 68). \"Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa:\nvaatteensa olivat pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja\nhaavoista. Juhanilta oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin\nolivat turpuneet Aapon huulet; Timon otsasta oh puhjennut ulos\nankara sarvi, ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää oli\nheiltä kaikilta pahoin pehmitetty\". Kotona he lämmittävät saunan\nja kylvettyään voitelevat ruumiinsa voiteella, jonka yksi heistä\nvalmistaa pannen tulelle vanhaan malmiseen pannuun \"tuopin viinaa,\nkaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivi-jauhoja ja suoloja saman\nverran\". Varmuuden vuoksi pyyhkäistään vielä haavojen päälle \"uutta,\nkellanruskeata tervaa\".\n\nSeuraavana päivänä tulee \"lautamies\" viralliselle käynnille. Tämä\ntiedoittaa heille saaneensa \"provastilta\" käskyn haastaa jukolaiset\nensi sunnuntaiksi kirkolle jalkapuuhun pantaviksi, osaksi siksi,\nett’eivät olleet suorittaneet ripillepääsyyn tarpeellista tutkintoa,\nosaksi siksi, että olivat väkivalloin karanneet lukkarin luota ja\nosaksi myös joistakin rovastista lausumistaan \"sikamaisista\" sanoista.\nTämä uhkaava vaara saa heidät nyt panemaan täytäntöön jo aikaisemmin\npuheena olleen ehdotuksen, nimittäin että he jättävät talonsa\nkymmeneksi vuodeksi vuokralle ja itse muuttavat läheiseen Impivaaran\nkorpeen, missä heidän isoisällään oli aikoinaan ollut metsämaja ja\nmissä hän oli polttanut sysiä ja kaskennut. Tähän askeleeseen saa\nheidät lisäksi sekin seikka, että talon sauna oli parannuskylvyn\nvuoksi liian kuumaksi lämmitettynä seuraavana yönä palanut. Korpeen\nhe rakentavat tuvan ja pienen aitan; ja rovastin uhkauksista ei sen\nkoommin kuulla. Paitsi pyssyjään ja tarpeellisia työkaluja he ovat\ntuoneet mukanaan vanhan hevosen, kaksi koiraa, kukon ja kissan. Kaikki\nnämä eläimet majoitetaan nekin uuteen tupaan, joka lisäksi saa tehdä\nsaunan virkaa. He viettävät nyt yksinomaan metsästäjän elämää ja ovat\nsiihen tyytyväisiä.\n\nTätä onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan. Oli tullut jouluaatto, ja\nhe olivat täksi suureksi juhlaksi tehneet olutta. Olutta juoden ja\ntapellen hurjasti vietetyn juhlaillan jälkeen veljekset vaipuvat\nuneen, mutta heräävät yöllä siihen, että tupa on ilmiliekissä. He\npelastautuvat eläimineen palavasta tuvasta, mutta ovat nyt talviyössä\npuilla paljailla, ilman muuta suojaa tuulta ja pakkasta vastaan\nkuin \"Tohtiminen, lyhykäinen paita\". Mikä nyt keinoksi? Lyhyesti\nneuvoteltuaan he päättävät yrittää, mikäli mahdollista, entiseen\nkotiinsa; pyssyt ja ampumavarat otetaan pikku aitasta, johon tuli ei\nonneksi ole päässyt käsiksi, ja matkalle lähdetään nyt siten, että\nkaksi veljestä istuu vanhan hevosen selässä, toisten talsiessa paljain\njaloin perässä; hetken kuluttua laskeutuvat ratsastajat maahan ja kaksi\nmuuta saa vuorostaan istua hevosen selkään. Tuntikausia kestävällä\nmatkalla ei kuitenkaan pakkanen ole heidän pahimpana vihollisenaan.\nHeidän kintereilleen on asettunut nälkäinen susiparvi; pedot käyvät\nyhä julkeammiksi, kunnes viimein keksitään keinoksi, että kahdella\nsamanaikaisella laukauksella yritetään kaataa niistä joku. Se onnistuu,\nsudet pysähtyvät syömään kaatunutta toveriaan, ja alastomat yökulkijat\njatkavat kiireisesti matkaansa, tavaten muun muassa joulukirkkoon\najavan rekikunnan, ja \"pahoin pelästyvät niin hevoset kuin miehet\",\njotka tietysti pitävät heitä aaveina. Viimein he pääsevät taloon, ja\nisäntä ottaa heidät ystävällisesti vastaan.\n\nTalvi kuluu nyt siellä. Kevään tullen he muuttavat uudestaan\nImpivaaraan ja rakentavat uuden tuvan. Nyt he rupeavat jälleen\nmetsästäjiksi. Muun muassa he kaatavat kerran kovan taistelun perästä\nuroskarhun. Tuskin on tästä taistelusta päästy, ennenkuin on uusi\nedessä. Metsästä hyökkää hirvittävästi mylvien kymmenen raivoisaa\nhärkää miesten kimppuun. Syntyy sitkeä kamppailu, jolloin kuitenkin\nseitsemän härän täytyy kellistyä tantereelle, kolmen jäljelle jääneen\npaetessa. Kovasta leikistä uupuneina veljekset istuutuvat maahan, kun\ntoistamiseen kuuluu metsästä kamalaa jymyä ja mörinää ja ennen pitkää\nhyökkää heitä vastaan kolmekymmentäkolme (sanoo 33) raivostunutta\nhärkää. Tällä kertaa he eivät kuitenkaan ryhdy tähän liian epätasaiseen\ntaisteluun, vaan lähtevät käpälämäkeen, härät kintereillään. Ei\nmikään pidätä hurjia eläimiä; ne särkevät tieltään lujat aidat kuin\nheinänkorret ja pääsevät ihmeellisesti hetteikön poikki, jonka yli\nmiehet ovat lähteneet pakenemaan toivoen sen pysähdyttävän vihollisen\nja jonne lie ovat monasti vajonneet kaulaa myöten. Vaara lähenee yhä,\nkunnes viimein muuan veljeksistä muistaa näillä tienoilla olevan\nsuuren kiven, jolle he voivat päästä suojaan häriltä. Tämä onnistuu,\nja nolona seisahtuu eteenpäin syöksyvä härkälauma kiven juurelle,\nsaamatta sarviinsa pakolaisia. Mutta siihen ei leikki suinkaan pääty.\nHärät, jotka ovat läheltä tavanneet hyvän laitumen, päättävät piirittää\nkivelläolijoita, niin että aina muutamia jää vartioimaan, ja jos\nkivellä oudommin liikahdellaan, ne heti iskevät peloittavat katseensa\nmiehiin. Nämä päästävät monta kertaa kamalan sotahuudon, mutta härät\neivät poistu eikä liioin ketään kuulu muualta apuun. Pakomatkallaan\novat veljekset huojennuksekseen viskanneet selästään eväskonttinsa,\nja vain yksi heistä on pitänyt tallella konttinsa, jossa hänellä on\nonneksi myös viinavarasto. Näiden eväsvarojensa varassa kestävät\nveljekset piiritystä kolme vuorokautta, jona aikana muun muassa\nheidän välillään sattuu yleinen tappelu (s. 181), niin että he ovat\nvaarassa pudota maahan härkien saaliiksi, jotka \"sakeammin kuin ennen\nkokoontuivat kiven ympärille katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa\notteloa\". Yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle,\nja nälän ahdistamina he päättävät neljännen vuorokauden iltana\nampumalla vapauttaa itsensä piirittävistä häristä. Tämä päätös pannaan\ntäytäntöön sillä menestyksellä, että ennen päivän päättymistä kaikki\nkolmekymmentäkolme härkää makaavat maassa joko kuolleina tai kuolemaa\ntehden, minkä jälkeen veljekset laskeutuvat kiveltä, sytyttävät\nnuotion ja leikkaavat härän reidestä muhkeita paloja, jotka paistetaan\nja heti ahnaasti syödään. Seuraavina päivinä nyljetään sekä nämä\nkolmekymmentäkolme härkää että ennen kaadetut seitsemän ja karhu, ja\nnahat ja lihat raahataan vähitellen kotiin. \"Ja nytpä kiehui molskien\nja kuohuen hirveän suuri lihapata kantoisella aholla lähellä pirttiä,\nkiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja täysinä ponnistelivat\nveljesten vatsat. Siinä he viettivät suruttomia, iloisia päiviä nyt.\nMilloin he söivät, milloin he haastelivat satuja ja tarinoita, ja\nmilloin taasen he makeasti makasivat, mättäällä pää, ja kuorsauksista\njyrähteli kumiseva aho.\"\n\nVeljekset olivat tehneet laskun ilman isäntää. Teloitetuilla härillä\noli sentään omistajakin, nimittäin Viertolan patruuna. Lautamies Mäkelä\ntulee taas vierailulle veljesten luo ja haastaa heidät tämän herran\nnimessä käräjiin. Tämä on kertomuksen huippukohta. Veljekset huomaavat,\nettä härät on korvattava ja ettei metsänriista, joka jo on muutenkin\nalkanut vähetä, riitäkään siihen, minkä vuoksi he päättävät kaataa\nison kasken ja luovuttaa runsaan toisen puolen vuodentulosta Viertolan\nherralle, joka suostuukin tähän ehdotukseen. Sato tulikin niin\nhyvä, etteivät vain hänen vaatimuksensa tulleet tyydytetyiksi, vaan\nveljeksille jäi itselleenkin kaksikymmentä tynnyriä. Tästä viljasta\npoltettiin viinaa, ja nyt alkoi metsäpirtissä iloinen elämä. \"Rupesivat\nnyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta iltaan,\nja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden päivän päästä jo\nkaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen\npasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmissänsä.\nPaitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli\nja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin\nrähinä ja jyske.\" Jotta voitaisiin oikein kunniallisesti viettää\nlähenevää Mikonpäivää, päätettiin lähettää Hämeenlinnaan vilja- ja\nviinakuorma ja sen hinnalla ostaa kaupungista \"rommia, putelli-olutta,\nnahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä\". Kaksi veljeksistä lähti matkaan.\nKotiinjääneet heittäytyivät edelleen nauttimaan Cereksen antimista.\nEivät kaupunkimiehetkään paastonneet tiellä, ja myytyään tavaransa he\nriemun remakassa menettivät hinnan, palaten kotiin kymmenentenä päivänä\nlähdöstään surkeassa tilassa, rahoitta ja tavaroitta. Julmistuneina,\nkun uusien ja hienompien nautintojen toivo näin petti, veljet\nlöylyyttivät toisen kotiutuneista (s. 219), mutta toinen kaapaisi\nkäpälämäkeen. Moneen päivään ei hänestä kuulunut mitään, niin että\nveljekset kävivät levottomiksi ja lähtivät metsään häntä etsimään.\nSilloin kertoi kadonneen matkatoverina kaupunkiretkellä ollut veli\nkaameita asioita tämän tilasta heidän kotiinpalatessaan: hän oli nähnyt\npikkuäijiä! (s. 222). Viimein hänet löydettiin tajuttomana kuusen\njuurelta. Tultuaan pitkän ajan päästä tuntoihinsa hän kertoi olleensa\nitse paholaisen kanssa kuussa ja nähneensä siellä ihmeellisiä seikkoja.\n\nVeljen kertomuksen järkyttäminä ja kovasti katuen tähän asti\nviettämäänsä elämää jukolaiset iskevät viinapannun säpäleiksi ja\nlähtevät seuraavana päivänä kirkkomatkalle. Kulkiessaan he saapuvat\ntaloon, jossa on paljon väkeä koolla ja nimismies pitämässä\nhuutokauppaa. Tätä ihmetellen jukolaiset kysyvät seisoskelijoilta,\nkuinka pyhänä tällaisia toimituksia tehtiin. Ivaten ja pilkaten\nselitettiin heille, että nyt olikin maanantai; mutta ylpeät veljekset\ntulistuivat pilkasta, varsinkin kun näkivät väkijoukossa entiset\nvihamiehensä toukolaiset, ja pian riehui näiden ja veljesten välillä\nhurja tappelu, josta tekijä antaa oikein homerolaisen kuvauksen (ss.\n234-237). Veljekset lähtevät viimein tappelutantereelta ja palaavat\nvarsin pahoin pideltyinä kotiin.\n\nTarkemmin asiaa harkittuaan he ymmärsivät, että tästä mellakasta\nsaattoi tulla pahat jälkilaskut. Välttääkseen lain kouraa he päättävät\npestautua sotamiehiksi. \"Kasarmi on pelastanut kiikistä monta\nhurjapäätä poikaa ennenkin.\" Ja jalkapuustakin, jolla rovasti on\nuhkaillut, he luulevat pääsevänsä pukeutumalla \"kruunun harmaaseen\ntakkiin\". Pannakseen täytäntöön tämän aikomuksensa he todella lähtevät\nmatkaan, mutta tapaavat tiellä nimismiehen, jonka virkatoimia he olivat\nniin sopimattomasti häirinneet, ja käsittämättömän lempeydenpuuskan\nvaltaamana tämä tyrkyttää veljeksille anteeksiantoaan. Iloisina\npalaavat nämä kotiinsa, sillä nimismies ottaa lepyttääkseen rovastinkin.\n\nHe päättävät nyt ruveta kelpo miehiksi, ryhtyä kunnollisesti\nviljelemään maata ja oppia lukemaankin. Viimeksimainitussa\ntarkoituksessa lähetetään nuorin veli, joka on veljessarjan neropatti\nja kompaniekka, jahtivoudin luokse oppimaan lukemisen taitoa, jonka hän\nkotiin palattuaan sitten vaivoin ajaa veljiensä päähän. Tällöin hän saa\nkerran, tehtyään pilaa heidän typeryydestään, oppilailtaan \"vakavan\npieksiäissaunan\" (s. 255). Kaksi hallavuotta pakottaa veljekset\ntavallista pontevammin raatamaan, ja senaikainen suolivyön kiristys\nparantaa myös heidän lukutaitoaan, niin että heidät kolme vuotta sen\njälkeen kun Eero palasi jahtivoudin luota päästettiin ripille. Pian\nsen jälkeen he palaavat kotiinsa Jukolaan, mistä vuokraaja muuttaa\nvuokraajan nyt mentyä umpeen. Tätä tapahtumaa vietetään juhlapidoin.\nKotiinmuuttomatkalla sattuu kaksi tappelua, toinen kahden veljeksen\nvälillä (s. 278), toinen erään heikäläisen ja erään vastaantulevan\nukon välillä (s. 287). Kaikki maat jaetaan nyt kuuden veljeksen kesken\n(seitsemäs jää loiseksi vanhimman veljen luokse). Kaikki kuusi naivat\nennen pitkää. Yksi heistä pääsee lautamieheksi; toinen (neropatti)\njopa jahtivoudiksi; kolmas rupeaa hurskastelemaan; naimaton, loisena\nelävä veli yrittää itsemurhaa. Lautamies-veli harjoittelee myös\nlääkitsemistaitoa: varsinkin hän on taitava parantamaan \"ruusua,\nruiskutautia, pyörrytystauteja, siannappeja ja syhelmää\" sekä\npainajaista. Kertomuksen lopussa luodaan katsaus kaikkien veljesten\ntalonpitoon ja elämään. Viimeinen kirjassa esiintyvistä kahdestatoista\ntai viidestätoista tappelusta sattuu erään veljen ja hänen vaimonsa\nvälillä, jota mainitaan äkäpussiksi (s. 322).\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä on nyt tuon 21 tiheään painettua arkkia vaativan romaanin\nköyhä, lapsellinen ja naurettava sisältö. Edellisestä selviää, ettei\nsiinä ole juonen merkkiäkään. Yhtä vähän tapaa siitä pilkahdustakaan\nluonteenkuvauksesta. Nuo seitsemän veljestä samoin kuin kaikki muutkin\nsiinä esiintyvät henkilöt ovat varjoja, jotka puhuvat ja toimivat\nkaikki samalla tavalla. Vain vanhin ja nuorin erottuvat muista\njonkinlaisiksi luonteen yrityksiksi; edellinen on rajuista rajuin ja\njälkimmäinen, kuten aikaisemmin on mainittu, veljessarjan älyniekka ja\npilkkakirves. Ei ainoakaan hellempi kohtaus lievennä yksitoikkoista\nraakuutta, ei ainoakaan naishahmo keskeytä miehistä hurjaulua, sillä\nmuori tyttärineen vilahtaa vain nopeasti ohitsemme niin kertomuksen\nalussa kuin sen lopussa, ja ne naiset, joista tulee veljesten\nvaimoja, joutuvat lyhyesti puheeksi vasta viimeisillä sivuilla. Muuan\nkiertävä kerjäläisakka miehineen ja lapsineen on kuvattu ilmeisin\nmielenkiinnoin, mutta hän on sanoiltaan ja käytökseltään yhtä\nruokkoamaton kuin miehinenkin henkilökunta.\n\nTekijän esityksestä on vaikeata päästä selville, mihin hän oikeastaan\nteoksellaan pyrkii. Raa’an itsekkyyden kamppailua sivistyksen,\nyhteiskunnan ja uskonnon voimien kanssa ja sen alistamista niiden\nvaltaan olisi voitu esittää hänen käytettävissään ollein aineksin,\nmutta se ei ottanut tekijältä onnistuakseen. Näitä voimia edustavat\nkirjassa lukkari, nimismies ja näkymätön rovasti; mutta joko tekevät\nveljekset heistä pilaa kuten lukkarista, tai nämä esiintyvät\nkäsittämättömän veltosti heitä kohtaan, kuten rovasti ja nimismies.\nVeljekset valtaa kyllä aika ajoin hillittömän elämän aiheuttama\nkatumus; mutta vähimmästäkin syystä puhkeaa entinen hurjuus esiin ja\nvielä lopuksikin on heidän uskonnollisuutensa varsin epäilyttävää\nlaatua. Heidän muutostaan korpeen ja uudistalon raivaamisestaan\nolisi myös voinut syntyä taitavammissa käsissä miellyttävä kuva.\nUudisasukkaiden sekä sisäisessä että ulkonaisessa elämässä tapahtuva\nvähittäinen parannus olisi saattanut kuvattuna käydä kiintoisaksi;\nmutta sellainen kuvaus ei huvita tekijää, joka vain ohimennen koskettaa\nnäitä seikkoja, kun sen sijaan neljä viidesosaa teoksesta on omistettu\ntämän tekijän mieliaiheelle: hurjan voiman, hillittömän mielen ja\nrajujen mellakoiden kuvaukselle.\n\nJa siinä on hänen menettelynsä taiturimaista. Luultavasti ei ole\nkoskaan koko maailmassa painettu kirjaa, jossa olisi niin paljon\nhaukkumasanoja, kirouksia, herjauksia ja raakoja kuvauksia kuin\ntässä kirjassa. Melkein keskeytymättä raatelevat lukijan tunteita\nkaikkein julkeimmat puheenparret. Sellaisia haukkumasanoja kuin: sika,\nlurjus, konna, pöllö, ryökäle, kelmi, rakki, rakkikoira, hunsvotti,\ntyhmä pässi, vuohipukki, kalmukki, koirankuonolainen, villipeto,\npiikkisika, sonni, sarvipää sonni, nuijapää-sonni, musta sonni, lunttu\n(naisista), aasintamman varsa (myös naisista) ja lukemattomia muita\nsamantapaisia käyttävät kertomuksen henkilöt tavantakaa toisistaan.\nTällaiset sanantavat kuin: \"pidä _leipäläpes_ kiinni\", \"_kitas_\nkiinni\", \"_turpas_ kiinni\", \"kuinka on _turpas_ laita\", \"saatpa\nmuutoin vastoin _kuonoas_\", \"hellitä kaulukseni, saatpa muutoin\nvastoin _klanias_\", \"etkö sinä, _perkeleen juuti_, hellitä\", \"viekäät\n_kakaranne hiiteen_\", \"mene _helvettiin_, keskustelemaan _perkeleen_\nkanssa\"; \"likistänpä sinut muutoin ett _rapas lentää_\", \"kävelee pitkin\nkyliä ja _tekee piioille lapsia_\" — joita on kirjassa vilisemällä; ovat\nsenlaatuisia, ettei niitä suvaittaisi hollituvassakaan. Vielä useammin\nkuin haukkumasanoja tapaa siinä kirouksia; lievempiä: hiisi, peeveli,\npeijakas, sarvipää, samoin kuin karkeampia: helvetti, perkele, saatana\nesiintyy siinä lukemattomin muunnoksin ja usein niin alkuperäisen\nvoimakkaina, että kauhistaa.\n\nUskonnollisia, käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja\nloukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja. Niinpä\non ss. 177-179 ivamukaelma saarnasta, täynnä pilantekoa. Niittykohtaus\nss. 302-303 on kauhea. Ss. 66-67 tapaamme seuraavanlaisen ukkosilman\nselityksen: \"Jumala jyrää peltoansa, jyrää ja livauttelee oikein\nmakeita iskuja sonninsuoroisella piiskallansa.\" Vain se, joka ymmärtää\nsanan _sonninsuoroinen_, pystyy oikein käsittämään, kuinka, hirvittävä\ntämä pila on.\n\nSiitä, mitä olemme jo esittäneet, käy kyllin ilmi, minkälaiset kauneus\n— (ettemme sanoisi säädyllisyys- ja sopivaisuus-) käsitykset tekijällä\non. Otettakoon tähän vielä seuraava herkkupala ss. 30-31 näytteeksi\nhänen maustaan.\n\n\"_Eero_. Merkillistä, kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen\ntoisestamme. Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään\nseisoitte sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina\nylös pilviin. Siellähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä,\nniinkuin rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli,\nkuultelivat metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä\näänettömyydessä varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös\nlopulta eräs vanha varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja\nehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän\npäällenne, mutta käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti\nkoipensa ja laski jotakin valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti\npoikaa ja tyttöä vasten otsaa, pläiskähti vasten pläsiä vallan.\"\n\nTätä ennenkuulumatonta raakuutta ei voi kääntää millekään\nsivistyskielelle. Kirjoitus- ja painomuste punastuvat niitä\ntoistuessaan, mutta eivätpä ole punastuneet Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran toimihenkilöt, jotka ovat panneet painoon tällaisia\njärjettömyyksiä.\n\nOnneksi on tekijän esitystapa sellainen, että vain mitä lujin päätös\ntekee mahdolliseksi lukea kirjan loppuun. Vaikka tämän tekeleen\non määrä olla novelli tai romaani, hajoaa kertomus loppumattomiin\nvuoropuheluihin, jotka juuri ovat höystetyt sillä kukkaiskielellä,\nmistä olemme tässä esittäneet muutamia näytteitä, ja jotka varmasti\nsaavat useimmat niistä harvoista lukijoista, joita Novelli-Kirjastolla\nnyttemmin enään on, inhoten viskaamaan kirjan luotaan.\n\nTeos on, ikävä kyllä, hassutusta ja häpeäpilkku suomalaisessa\nkirjallisuudessa. Varsinkin se on suomalaisen rahvaamme ilkeää\nhäpäisyä, tekijä kun näet uskottelee, että kuvaukset ovat muka\nluonnonmukaisia. Tämä rahvas ei ole missään sellainen, eikä ole koskaan\nollutkaan sellainen kuin tämän kirjan sankarit; hiljainen, vakaa kansa,\njoka on raivannut ja yhä edelleen raivaa maamme korvet viljelykselle,\non aivan toista laatua kuin Impivaaran uudisasukkaat.\"\n\n\nTämä tappelujen, haukkumasanojen, kirousten ja raakuuksien luettelo\nteki heti paikalla vaikutuksensa: toinen syntipukki, Suomal.\nKirjallisuuden Seura, pelästyi ja kävi arvelemaan, oliko se sittenkin\ntehnyt varomattoman työn painattaessaan tuon kovanonnen romaanin\nja sopiko sitä lainkaan nykyisessä asussaan eri kirjana julkaista.\nVälikokouksessa, jonka Seura piti 21 p. toukok. 1870, siis saman\npäivän iltana, jolloin Ahlqvistin hurjan hyökkäyksen jälkimmäinen osa\noli _Allmänna Tidningissä_ julkaistuna, ilmenevät mainitut mielialat\npöytäkirjasta varsin selvästi (Suomi, II, 11, ss. 279-280, 8 §):\n\n\n\"Puheeksi otettiin tämänvuotiseen Novellikirjastoon painetun ja nyt eri\nkirjana ulosannettavan 'Seitsemän Veljeksen' kertomuksen hinta. Vaan\nkoska oli julkisesti lausuttu kovia moitteita tästä teoksesta, jota\nkuitenkin Seuran Runous-toimikunta oli hyväksynyt ja kustannettavaksi\nehdoitellut, luvaten siinä tarpeellisia korjauksia tehdä, päätti\nSeura, ennenkuin mitään hinnan suhteen määrättiin, kysyä mainitulta\ntoimikunnalta, hyväksyykö se tätä kertomusta semmoisena kuin se nyt on\nilmestynyt ja sopiiko siis Toimikunnan mielestä Seuran sitä nykyisessä\nasussaan eri kirjana julkaista. Runous-toimikunnan miete oli tulevassa\nkokouksessa esiin tuotava.\"\n\n\nOn vain luonnollista, että tämä Seuran virallisen kokouksen aikailu\nlonkkasi Runoustoimikuntaa, varsinkin kun tähän aikailuun sisältyi\nepäilevä viittaus siihen, ettei toimikunta ehkä ollutkaan kylliksi\nharkinnut asiaa eikä tehnyt romaanissa kaikkia tarpeellisia korjauksia.\nToimikunta jätti vaaditun \"mietteensä\" aivan oikein kokoukselle, joka\npidettiin 1 p. kesäk. 1870. Tämän Seuraa kohtaan ärtyisen, mutta\nKiveä hyvin taitavasti ja ritarillisesti puolustavan lausunnon oli\nkirjoittanut valtioneuvos Cygnaeus, kolme muuta jäsentä olivat siihen\nkaikin puolin yhtyneet ja sen luki kokoukselle tri Bergbom. Aikomus oli\njulkaista se jossakin lehdessä sekä myös suomennettuna ottaa Seuran\npöytäkirjoihin. Pöytäkirjan 8 § esittää asian ja lausunnon seuraavasti\n(_Suomi_, II, H, ss. 281-287):\n\n\"Tämänvuotiseen Novellikirjastoon painetusta 'Seitsemän Veljeksen'\nkertomuksesta tohtori Bergbom luki Valtioneuvos Cygnaeuksen\nkirjoittaman ruotsinkielisen lauseen, johon muista Runoustoimikunnan\njäsenistä dosentti Krohn, maisteri Törneroos sekä tohtori Bergbom itse\nolivat kaikin puolin yhtyneet ja joka heidän aikomustansa myöden oli\njossakin sanomalehdessä julkaistava sekä jälkeenpäin suomennettuna\nSeuran pöytäkirjaan jätettävä, jommoisena se sitten onkin tähän pantu\nnäin kuuluvilla sanoilla:\n\n\n\"Suomen Kirjallisuuden Seuralle!\n\nAllekirjoittaneita jäseniä Suomen Kirjallisuuden Seuran\nrunoustonnikunnassa on näinä päivinä kunnioitettu eräällä\nkirjoituksella, jonka oikea tarkoitus ei ole meille täysin selvä.\nKuitenkin pysymme mielellämme siinä uskossa, ettei Kirj. Seuran aikomus\nsillä voi olla niin halventavainen loukkaus, kuin löytyisi siinä\nluulossa, että me, säikähtyneinä siitä hillitsemättömästä parkunasta,\njonka Kirj. Seuran huolesta julkaistu, \"Seitsemän Veljestä\" niminen,\npitempi novelli sai aikaan, peruuttaisimme ja epäisimme sen arvostelun,\njonka me varhemmin _ex officio_ paraan vakuutuksemme mukaan lausuimme\ntästä teoksesta. Mutta kaikessa kohden pidämme velvollisuutenamme\nvähän tarkemmin osoittaa ne perusteet, jotka saattavat meidän pysymään\nsiinä mielessä, että, jos Kirj. Seuran kunnia ja arvo on tässä asiassa\njoutunut alttiiksi, se ei ole tapahtunut meidän kauttamme.\n\nMutta ennenkuin käymme tätä toteen-näyttämään, pyydämme huomauttaa\nerästä, vienoimmin puhuen, vähemmän tarkkaa ilmoitusta, joka haittaa\nsanotun kirjoituksen luotettavuutta. Siinä nim. sangen epävakaisesti\nmainitaan meidän luvanneemme _parantaa_ hra Kiven novellia. Jos seikka\ntosiaan olisi sellainen, olisi huokeinta mitä maailmassa on, siirtää\nsyyksemme kirjantekijän kaikki sekä todelliset että luullut virheet,\njoita osittain on huomattu osittain _tahdottu_ hakea kertomuksessa.\nMutta nyt supistui lupaamamme korjaus-velvollisuus ainoastaan niiden\n'kielellisten epähuomioin oikaisemiseen, jotka eivät ole joutuneet\nkirjoittajan havaintoon. Ja tämän velvollisuuden lienee se eli ne\nmeistä, jotka ottivat tähän kuuluvat seikat toimekseen, jotenkin\ntyydyttävästi täyttäneet. Kun sitä vastoin emme tahtoneet emmekä\ntaitaneet päästää korjausintoamme äsken mainittuja rajoja edemmäksi,\noli meillä tähän supistamiseen syitä, jotka monen mielestä ovat\nyhtä mitättömät, kuin ne meihin nähden ovat suurimman-arvoiset. Me\nnim. pidimme ja pidämme vielä hra Kiveä kirjailijana senarvoisena,\nettemme usko itsellämme olevan oikeutta kohdella hänen henkensä\ntuotteita mielivaltaisesti, niinkuin joku kiukkuinen koulumestari\nmenettelee aloittelijan ainekirjoituksen kanssa, joka on joutunut\nhänen epäsuosioonsa. Luulomme on, että vaikka vaikea on löytää joku\njohonkin määrin lauseimamuotoon totutettu kynäilijä, joka ei kyllä\nhelposti voisi välttää niitä törkeimpiä vikoja ja virheitä, joita niin\narmottomasti on heitetty Kiven runotarta vasten silmiä, olisi sitä\nvastaan kaikkein useimmassa tapauksessa hyödytöntä vaivaa, jos kokisi\nlöytää kuntoa niin monessa suhteessa runsaasti varustettua, kuin sitä,\njoka hänen runollisen innostuksensa ylevämpinä hetkinä tuhansista tekee\nmainioksi Alexis Stenvallin.\n\nUrkkikoon se, jolla on siitä huvitusta, omaksi ja sielunheimolaistensa\nylennykseksi ja ripustakoon ikäänkuin rukousnuoraan kuolleiden luista\nne raakuudet lauseessa, joilla Kivi luulee velvollisuudeksensa liian\nluonnonmukaisesti antaa pontevuntta kieliäänille meidän erämaissa;\nluetelkoot ne, joille ylenmääräisen intomielisyyden hetkinä esineet\nnäyttävät kahta-suuremmalta, sanotussa novellissa tappeluita aina\nviiteentoista: allekirjoittaneilla on oikeus luulla tunnetuksi,\nettei yksikään meistä omissa kirjoituksissamme ole näyttänyt\ntaipumusta semmoisiin kaunokirjallisiin koristuksiin. Pitäisi siis\nolla varmaa, ettemme muillekaan lue sitä ansioksi, jos sellaista\nheissä tavattaisiin. Mutta vaikk’emme tunnekaan itseämme kehoitetuksi\nvaikuttimista, jotka voisivat näyttää itsepuolustukselta, eikä\nmuistakaan syistä puolustamaan tämmöisiä kirjallisia pahkoja, joille\nainoastaan erinomaisen suuret ansiot pääasiassa voivat toimittaa\nanteeksisuomista, olemme ainakin tarpeeksi tutkineet kirjallisuuden ja\ntaiteen historiaa tietääksemme, ettei joku rukousnuora äsken osoitettua\nlaatua eikä kangastus kaksinkerroin näkemistä nyrkkikahakoista, eipä\nvielä taipumuskaan väkeviin juomiin, joka saattaa itse Fallstaffin\nsienimäisen luonnon kuivaneen rahkasuon näköiseksi, riitä ryöstämään\nmahtavain kykyjen tuotteilta niiden kirjallista ja taiteellista arvoa\nmuiden tuomarein silmissä, kuin sääksenseulojain, jotka tahtovat\npeittää arvosteensa yksipuolisuutta hienohermoisen taidemakunsa\nhämärään.\n\nYllämainitussa arvostelussamme huomautimme vakavasti sitä\npitkävenyisyyttä, joka välisti tekee sepityksen Kiven novelEssa enemmän\nkuin kohtuullista ikävystyttäväksi. Mutta juuri täänlaatuisia vikoja\non jokseenkin arka tuntoisen vieraan kädelle vielä vaarallisempi\npoisleikata, kuin monta muuta, sillä tämmöinen leikkaus voi helposti\ntunkeutua terveeseenkin elopaikkaan; jonka tähden katsoimme parhaaksi\npysyä erillään leikkaustoimesta, joka virheettömälle arvostelijalle\nolisi antanut aihetta hartaimman itsensäjumaloitsemisen juhliin.\n\nMe mainitsimme niin kirjallisuuden kuin taiteen historian tarjoovan\nyhtä ja toista, joka on sopiva rauhoittamaan mieliä, jotka\nluulottelevat Kiven novellissa kohtaavansa eriskummaisuuksia, joiden\nvertaisia ei milloinkaan ennen ole kuultu. Muutamat tämän väitteen\ntotuutta vahvistavat seikat oksivat tässä paikallaan.\n\nVaikka vastapäisiäkin mietteitä on kuultu lausuttavan, lienee\nkumminkin liian varhaista lukea Shakespeare’n runoutta sellaiseksi\nkaunokirjallisuudeksi, jota täällä katsotaan jääneeksi jollekin\nnerollisuuden kannalle, niiltä jo on päästy edistymään. Se ei\nkuitenkaan missään tapauksessa ole Kiven puolustukseksi, vaan\nainoastaan yhtenä perusteena selityksiimme hänen luonnonkuvaustansa\nepälaatuisuuksista, kuin me mainitsemme, että esimerkit niistä monista\nvallattomuuksista siivouden arimpia sääntöjä vastaan, joita Britannian\nsuuri runoilija on sallinut itsellensä, ovat vaarallisella viettelyllä\nvaikuttaneet maanmieheemme, tähän amfibioon luonnonrunoilijan ja\nsivistyksen rieskamaidolla apatetun runoniekan välillä. Kun herra\nKivi sekä ihmetyksellä että ihastuksella huomasi, kuinka tuttavasti\nShakespeare menettelee historiallisen perintöruhtinaan kanssa, joka\noli aiottu uljaimmaksi kuninkaaksi, mikä jalolla Englannilla ikinä\non ollut, hän joutui siihen hairaukseen, ettei häntä itsekkään olisi\nkielty yhtä vapaasti menettelemästä ihmisolentoin kanssa, jotka\nniinkuin Hebrealaiset syntipukit olivat syöstyt meidän kolkoimpiin\nerämaihin. Se on Kivelle totinen onni, ettei hän tuntenut sitä\njättiläisrohkeutta, millä Rabelais’in humori uskaltaa leikitellä\nuseain sääntötapaisten muotoin kanssa aikana ja maassa, jolloin ja\njossa ritarillisin kuninkaallisia ritaria punoi ojennusnuoria ei\nainoastaan alammaistensa omatunnoille, mutta useinpa heidän nerolleen\nja taidemaullensakin. Millä vastustamattomalla viehätysvoimalla tuon\nmahdikkaan Ranskalaisen humoristin luontoraikas henki olisi vaikuttanut\ntähän Suomalaiseen kirjailijaan, jonka melkein kaikilla kirjallisilla\nsynneillä on juurensa siinä tukehduttamattomassa uskossa, että luonnon\näänet voivat vienontumatta saada sijansa kaunotaidon sivistyneissä\nlaeissa!\n\nHenkilöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta muodostaa mieltänsä realismin\noikeudesta taiteessa muiden mallien mukaan kuin niiden, jotka\ntarjoutuvat v. Wright veljesten kauneissa, sievissä ja siivotuissa\nlinnuissa, luulotteleivat helposti, ettei realistinen taidekäsite\nmilloinkaan ole valinut eikä saa valita itselleen muita ilmausmuotoja,\nkuin nämät hyvin kasvatetut kuvastukset luonnon ilmeistä. Tämä arvelu\nperustuu kuitenkin erhetykseen, jonka jo pikaisimmankin silmäyksen\nuseimpaan puuhun ja moneen aitaan j. m. ynnä niiden lisäyksiin,\nnoihin siivillisiin muuttolaisiin, pitäisi haihduttaman. Vielä\nperinpohjaisemmin se saataisiin aikaan, jos katsottaisiin esim, yhtä\nainoata Dav. Teniers’in taulua. Se auttaa vähän, että poistaaksensa\ntämän tuen siltä esityslaadulta, johon Kiven runolliset taulut\nkuuluvat, väitetään Teniers herrain kuvailusten voineen kyllä olla\nhyviä heidän maanmiehilleen, Flamilaisille talonpojille, mutta että\nme kumminkin puolestamme olemme ehtineet jo kauas heidän ohitsensa.\nValitettavasti on aivan totta, että me olemme niin kauaksi ehtineet\nheistä, että meidän maassa töintuskin löytyy yhtäkään maalausta, joka\nvoi antaa täysin luotettavan käsityksen siitä, miten he ajattelevat ja\nesittelevät taiteellisia aatteitaan. Mutta sittenkin on kieltämätöntä,\nettei koko sivistyneessä maailmassa ole ainoatakaan kuvakokoelmaa,\njossa ei pidettäisi kaunistuksena omistaa joku näitä maalauksia jotka\nniin jyrkkämuotoisella realismilla ilmaantuvat näön ulkonaiselle\naistille, että Kiven taulut esiteltyinä sisälliselle silmälle,\nnäihin verrattuina, välisti voivat näyttää kallistuvan aatteellisen\nihanteisuuden eli idealiteetin puoleen. Ja kuitenkin on sivistyneelle\nihmiskunnahe Teniers’in taulujen suosiminen niin vähän todistuksena\nbarbarilaisesta taide-älystä, että sitä pikemmin katsottaisiin\nraakuuden jäännökseksi, jota sivistys ei vielä ole tarpeeksi\nkuluttanut, jos tunnettaisiin halua luomaan niihin niin halveksivat\nsilmäykset, kuin kuka hyvänsä, parhain taikka kehnoin, luulee olevansa\noikeutettu luomaan Stenvallin tuotteisin.\n\nVaikk’emme suinkaan toivo, että Kivi koettaisi matkia niitä makeasti\nsopertelevia ääniä, joilla toisinaan harmiksensa kuulee Suomalaisten\ntalonpojan poikain, jotka ovat ruvenneet melskaamaan Ruotsin kieltä,\nkokevan saada meitä unohtamaan syntyperäänsä, emme myöskään kelpoita\nKiven liian vähän hillittyä halua siirtää henkensä luomiin jokaista\nraaka-ainetta, jota hänen ulkonaiset aistimensa ovat huomanneet\nsemmoisissakin piireissä, joihin sivistys ei ole kylläksi tunkeunut. Me\npaheksimme sellaista menetystä sitä enemmän, kuin siihen ei saattanut\nhäntä kykenemättömyytensä tuntea, missä sivistyksen määräämä raja\nviittaa: tähän vaan ei edemmäksi! Ei ainoastaan hänen kummasteltavan\nkaunis draamallinen idyllinsä 'Lea' todista Kivellä olevan, milloin\nhän vaan tahtoo sillä kuunnella, sielun-korvan, joka voi käsittää\nvienoimmatkin väreet siitä, mikä on ylevässä kirjailussa sopivaa. Sitä\nkyllä ei voi kieltää, että hän \"Seitsemässä Veljeksessä\" useinkin on\nnäyttäinnyt kuurommaksi tältä korvalta kuin hyvä olisi ollut. Mutta\nyhtä vähän, kuin mielessään voi kuvailla, minkä näköinen oikeastaan\njoku kaunis ja nerokas ihminen on aikanaan ollut, jos arvelun ohjeeksi\notetaan anatomiallinen luuranko, saadaan selkoa puheenalaisesta\nkirjoituksesta, jos pysähdytään vaan siinä sisällysluettelossa, jonka\njoku on huviksensa harmistuneena tehnyt, — yllämainittu rukousnuora\nsiihen luettuna. Mutta sen sijaan kuin yksinomaisesti syytetään\nkova-onnista Kiveä siitä, ettei hän paremmin ole kohonnut niiden\nseikkojen ynnä niitä seuraavien lauseparsien yli, joita hän uutterasti\non koettanut kuvata, olisi surumielin surkutteleminen, että tämä\nnäin runsaasti lahjoitettu henki itse on syösty elon-ehtoihin, jotka\nniin vähän ovat olleet soveliaat vaurastuttamaan ja kannattamaan\nnäitä harvinaisia lahjoja, että pikemmin kummastuttaa tämän sitkeän\nrunoilijaluonnon elinvoima, joka aina tähän asti on voinut päältään\ntorjua uhkaavan perikatonsa. Ja kuitenkin olisi Kiven nero tarvinnut\nmaailmassa niin vähän maailman kokonaisuudesta nauttiakseen jokseenkin\ninhimillisen tapaista oloa. Ja siinä oli koko maallemme toivetta\nkunnian voitosta, jota ei mikään anteliaisuus yhteiskunnan puolesta\nnäissäkään voi tuottaa, missä ei luonnon tuhlaava käsi ole ensin\nlaskenut oikeata perustusta. Se on kaikkina aikoina luettava Suomen\nKirj. Seuran kunniaksi, että se toisinaan suopealla hyväksymisellään\non pystössä pitänyt Kiven horjuvaa elämänhalua ja varallisilla\navunannoilla pelastanut hänet jo perikatoon joutumasta, muserrettuna ja\nhervaistuna välttämättömimpäin tarpeitten puutteesta.\n\nMeidän pysyväinen ja järkähtämätön uskomme on, että Seura on voittanut\nitselleen hyvän ansion maamme kirjallisuudessa sillä jalomielisellä\navulla, jonka se viimeksikin on suonut \"Seitsemän Veljeksen\"\nkirjoittajalle. Vaikka tätä kirjaa ei suinkaan voi pitää vastaavana\nniitä puhtauden vaatimuksia, joita on tekeminen _in usum Delphini_\nkorjatun painoksen suhteen, sisältää se kuitenkin niin runsaan\nmäärän monenkaltaista runollista omaisuutta, että Seuralla on täysi\noikeus puoleltaan peräyttää nuhteet sen ulosantamisesta Thorild’in\niki-totisella lauseella: ei mitään työtä tehdä virhettensä, vaan\nansionsa vuoksi. Jos yhtä kovakäsin, kuin puristat meillä tahtovat,\nmuualla maailmassa kouristettaisiin kansakirjoitusten sisältöä,\njoutuisivat sellaisetkin mestarit kuin Björnstjerne-Björnson, hurskas\nGotthelf j. m. surkeaan pulaan. Ainoa, mitä \"Seitsemästä Veljeksestä\"\nolisi hylkiminen, olisi taipumus siivottomuuteen ja siihen kuuluvat\nseikat. Mutta jotakin semmoista katkeruuden terävimminkin teroitetun\narvostelun tuskin onnistunee siitä esiin tuoda.\n\nLopuksi pyydämme muutamilla riveillä kertoa periajatuksemme tästä\naineesta. Jos perattua painosta \"Seitsemästä Veljeksestä\" katsotaan\nvälttämättömän tarpeelliseksi, sellainen puhdistustyö voidaan jättää\nja on jätettävä ainoastaan enemmän kuin tarpeeksi varoitetun ja\nvaroillansa olevan kirjantekijän omaksi.\n\nMutta jos Suomen Kirjallisuuden Seura arvelee velvollisuudeksensa\nalentua välikappaleeksi sille hävitystä uhkaavalle vainoomiselle, joka\nsuuremmalla tuimuudella kuin joskus ennen on kääntänyt ryntäyksensä\n\"Seitsemän Veljeksen\" niin monessa kohden kovin koeteltua kirjoittajaa\nvastaan, tuntevat allekirjoittaneet älynsä ja omatuntonsa kieltävän\nitseänsä käymästä semmoisia asioita; ja me pyydämme siinä tapauksessa\neroa meille tähän asti niin kunnioittavasti uskotusta toimesta olla\njäseninä Seuran runoustoimikunnassa\".\n\n\nTätä lausetta hyväksyen Seura päätti, että se oli painettava\njohdannoksi puheen-alaiseen Seitsemän Veljeksen kertomukseen, joka\nsitten oli eri kirjana julkaistava sekä hinnaksi pantava kolme (3)\nmarkkaa 50 penniä kappaleelta.\n\n\n_Seitsemän veljeksen_ julkaisemisesta ei kuitenkaan kolmeen vuoteen\ntullut mitään. Tähän Runoustomikunnan lausuntoon — joka on kaikkein\nluonteenomaisinta Fr. Cygnæuksen käsialaa ja jossa selvästi tuntuu,\nkuinka tuo moitittu raakuus ja siitä esitetyt esimerkit sittenkin\nolivat puolustajalle kiusallisin kohta, mihin hän yhä uudestaan palaa,\ntavallaan myöntäen moitteen oikeutuksen — suunniteltiin, ennen kuin\nromaani sillä varustettuna erikseen julkaistaisiin, lyhyttä lisäystä\nkertomuksen yleisestä periaatteesta. Alkuperäisen lausunnon laatijan\nsairasteleminen ja hidastelu lykkäsi asiaa vuodesta vuoteen, niin että\n_Seitsemän veljestä_ pääsi takavarikosta vasta Kiven kuoltua.\n\nKaikeksi varmuudeksi tiedusteli Cygnaeus tällä välin Lönnrotilta, mitä\nmieltä tämä oli _Seitsemän veljeksen_ kielestä ja arvosta yleensäkin.\nLönnrotin vastaus on varsin kuvaava:\n\n\"Veli Cygnaeus. Mitä tulee kieleen Kiven novellissa 'Seitsemän\nveljestä' saan minä lausua, että minä pidän sitä kaikkine karkeuksineen\ntodellisuuden tarkkana ilmauksena, jota ei kauan sitten löytyi\nja valitettavasti vieläkin on olemassa monin paikoin, varsinkin\nkapakoissa, hevosen vaihtopaikoilla markkinoilla ja hollituvissa,\nkuten jokainen, kenen haluttaa, voi helposti itse tulla huomaamaan ei\nainoastaan Suomen, mutta myöskin muitten kansojen raaemman rahvaan\nkesken.\n\nJos novellilla jotakin tarkoitusta (tendens) on, niin ei se ole mikään\nmuu kuin näyttää, että myös semmoisetkin junkkarit, kuin seitsemän\nveljestä olivat, voivat lujalla tahdolla ja kestävyydellä tulla kelpo\nihmisiksi, joka monen heidän kaltaistensa suhteen olisikin suuresti\ntoivottavaa.\n\nNovellin muu arvosteleminen veisi minut estetikan alalle, jossa en\nuskalla esiintyä, muistaen sananlaskua: \"_ne sutor ultra crepidam!_\"\n(Suutari pysy lestilläsi!) EL.\n\n\n(Julkaissut Emil Nervander _U. Suomettaressa_, n:ssa 300 A, v. 1888.)\n\nLiioittelematta voitaneen sanoa, että Kiven pääteoksen tuottama\nmoninkertainen pettymys antoi hänen epätoivoiselle mielialalleen\nja hermoheikkoudelleen viimeisen iskun. Bergbomille syyskuussa v.\n1870 kirjoittamassaan kirjeessä toivoo hän ystäviensä toimittavan\njonkinlaisen puolustuskirjoituksen \"Ahlqvistin hävyttömälle\nhaukkumiselle\". Hän sanoo itsekin saaneensa kuluneena kesänä kuulla\ntodistuksia tuon sydämettömän arvostelun vaikutuksesta: on lasketeltu\n\"loukkaavia soimauksia\" Seitsemästä veljeksestä, vaikka ei ole edes\nluettu kirjaa. On luotettu professorin arvosteluun, jota sitäkään\nei ole kaikistellen luettu, on vain kuultu siitä puhuttavan! \"Tässä\nkivuloisessa, ärrytetyssä tilassaan\" uskoo onneton kirjailija, että\n\"moni hänen n. k. ystävistäänkin\" näkee mielellään Ahlqvistin urotyön\nseisovan rauhassa ja tekevän työnsä (tätä epäluuloaan Kivi kuitenkin\npian katuu!). Vaikka Cygnaeuksen lausunto seuraakin kirjaa, ei se auta\nmitään, koska vain varsin harvat fennomaanit enää sitä ostavat, eikä\nole kovin suurta merkitystä silläkään, että Kuukauslehden palstoilla\nolisi jokin \"suosivampi tarkastele\". Kaikkien näiden selkkausten pahin\nseuraus on kuitenkin se, ettei yhdelläkään kustantajalla ole enää\nluottamusta hänen kirjoituksiinsa, ja kylmä ja toivoton on kirjoittajan\nmieli, kun ei ole juuri toivoa palkinnosta (_Koot. t._, IV, ss.\n445-446).\n\nKuinka, vähän arvoa mieleltään masentunut kirjailija antoikaan\nKuukauslehden astumiselle hänen puolustajainsa riviin, Kuukauslehden\ntoimituksen omatunto, B.F. Godenhjelmin omatunto näyttää vaatineen\njohonkin toimintaan ryhtymistä Kiven puolesta. Niinpä ilmestyy\nKuukauslehden toukokuun numerossa v. 1871 (ss. 122-123) B. F.\nGodenhjelmin kirjoittama lyhyt, mutta Ahlqvistin herjaukset päättävästi\ntorjuva puolustuskirjoitus — Kiveä se ei enää kyennyt lohduttamaan,\nsillä silloin oli hän jo Helsingin Uudessa klinikassa, lähellä\nlopullista suistumistaan mielipuolisuuteen: Lapinlahden mielisairaala\notti hänet hoiviinsa 1 p. kesäk.\n\nGodenhjelm kirjoittaa Novellikirjaston vuosikerroista 1869 ja 1870, ja\nSeitsemää veljestä koskeva kohta kuuluu seuraavasti:\n\n\"Merkillisimmistä edellisen vuosikerran novelleista on jo tässä\nlehdessä aikanansa puhuttu. Menneenvuotinen Novellikirjasto alkoi\nmeidän tunnetun runoilijamme, Alexis Kiven, romaanilla 'Seitsemän\nveljestä'. Jos siinä väitöksessä olisikin perää, ett'ei Kirjallisuuden\nSeura, määrätessään tämän kertomuksen Novellikirjastoon painettavaksi,\nole tarpeeksi muistanut säästää hentohermoista yleisöämme, täytyy\nSeuralle kumminkin olla kiitollisuuden velassa siitä, että se tälle\nomituiselle ja nerokkaalle teokselle on valmistanut tilaisuuden\nilmestyä. Se kritiikki, joka 'kurnitsee hyttysen ja kamelin nielee',\non muutamain ylemluonnonmukaisten sananparsien ja kuvausten johdosta\npäättänyt koko teoksen raakuuden tuotteeksi ja koettanut sen humoria\nuhkuvasta esitystavasta vainuta epäsiveyttä, jopa jumalattomuuttakin.\nMutta joka vilpittömästi tarkastaa tätä teosta, on päinvastoin huomaava\nsiveydellisen aatteen siinä olevan pohjana, sen aatteen, ett’ei ihminen\nvoi vetäytyä pois yhteiskunnasta ja sivistyksestä, vaan että hänen\noma luontonsa ja järkensä aina saattavat häntä sivistykseen takaisin.\nPuheena olevan teoksen oivalliset luonnon ja ihmisluonteen kuvaukset,\nse nerollinen runollisuus, jota kaikkialla havaitaan, se todellisesti\nopillinen esitystapa, joka toisinaan juhlallisella vakaisuudella,\ntoisinaan luonnon-omaisella humorilla asettaa kaikki selvästi\nsilmiemme eteen, ne hupaiset mietteet ja keskustelut, jotka elävällä\ntodenperäisyydellä kuvailevat puhujain mieltä ja käsitystapaa, vihdoin\nse peri-suomalainen henki, joka ilmaantuu sekä tapausten, ja luonteiden\nkuvauksessa että kielessä ja esitystavassa, nämä kaikki tekevät että\ntämä koomillinen romaani on luettava merkillisimpien ja omituisimpien\nteosten joukkoon, jotka meidän maassa ovat ilmestyneet. Sen vuoksi\non tosiaan ikävä, ett’ei vieläkään ole saatu sitä eri kirjana\njulkaistuksi; näyttää melkein siltä, kuin arvoisa Kirjallisuuden Seura\nolisi säikähtynyt yllämainitun kritiikin tyhjästä melusta.\"\n\n\nYlimielisesti halveksuen viittaa Aug. Ahlqvist tähän Godenhjelmin\nlausuntoon, arvostellessaan, ja hyvin myötätuntoisesti, jopa kehuen\narvostellessaan K. J. Gummeruksen _Ylhäisiä ja alhaisia_, tuota\nmauttoman romanttista, kehittymätöntä tuotetta, joka Seitsemän\nveljeksen rinnalle asetettuna vasta oikein osoittaa Kiven teoksen\nsuunnattomasti korkeamman taiteellisen arvon ja elinvoiman. Ahlqvistin\nmielestä on Gummeruksen kuvastin-aisti vilkas, kerronta sujuu häneltä\nhyvästi, ilman Seitsemän veljeksen äärettömiä kanssapuheita, ja, mikä\ntärkeintä, hän koettaa omaksua eurooppalaisen kirjallisuuden muotoja ja\nkäytöstapoja. Tästä johtuu Ahlqvist sitten ilmaisemaan periaatteellisen\nkantansa, jonka mukaan hän on Seitsemää veljestäkin soimannut ja joka\nasettaa päättävästi muodon moitteettoman yleiskaavallisuuden ja kerran\nhyväksyttyjen esikuvien noudattamisen rohkeata omaperäisyyttä ja neron\nitsevaltiutta paremmaksi. Tämä mielenkiintoinen kirjoitus ilmestyi\nAhlqvistin omassa _Kielettäressä_ v. 1871, 1. vihkossa (ss. 46-47) ja\nkuuluu alkuosaltaan seuraavasti:\n\n\n\"Hra Gummerus ei ole ensimmäinen, joka on koettanut sommitella\nalkuperäisiä novelleja suomen kielellä. Aikaisin teos tätä laatua\non minun tietääkseni _Haaksirikko, suomalainen perustuskielinen\nTaru Niilolta, Hels. 1838_, jonka tekijä Niilo Aejmelaeus oli\nkonsistorin-notarius Porvoossa. Vähää myöhemmin häntä koetti\nkomedian-tekijä Hannikainen kykyänsä tälläkin kaunokirjallisuuden\nalalla ja osoitti siinä yhtä suurta taitoa ja luonnollista lahjaa\nkuin komediassakin. Tässä mainittakoon myös se kummituksellisen\nluonteensa kautta mainioksi tullut kertomus Seitsemän Veljestä; jonka\ntekijän ei kuitenkaan voida sanoa teoksellaan edistäneen suomalaista\nnovellikirjallisuutta, ell’ei raakuutta pidettäne alkuperäisyytenä\nja muodottomuutta sekä inhoittavaa rumuutta kauneutena.(Että tämmöi\nsilläkin teoksilla voipi olla ihmettelijänsä näkyy viime toukokuun\nKirj. Kuukauslehdestä, jossa eräs hra B. F. G. oikein väen takaa\npramaa mainittua kertomusta. 'Jokaisella on oma makunsa', sanoi ennen\nPetanderikin.)\n\nHedelmällisin kaikista talle runouden alalle yrittäneistä on\nepäilemättä tämän kirjoituksen alussa mainittu kirjoittaja. Hän on\nnimimerkillä -1 -b -s Suomettaressa ja muissa sanomalehdissä julaissut\nkoko joukon novelleja, joista tosin enin osa lienee mukailemia, vaan\nmonta myöskin tekijän omaa keksintöä. Hra Gummeruksen keksimyslahja\nei kyllä ole suuresti omaperäinen, vaan hänen kuvastin-aistinsa\non vilkas ja kerronta sujuu häneltä hyvästi, haihtumatta noiksi\näärettömiksi kanssapuheiksi, jotka \"Seitsemässä Veljeksessä\" niin\nikävystyttävät lukijaa. Hra G:lla on vielä eräs omaisuus, joka\ntekee hänet aivan vastaksi tämän kertomuksen tekijälle: hän kokee\nteoksissansa omistaa itselleen niitä muotoja ja käytöstapoja, jotka\nyleisesti vallitsevat europalaisen kirjallisuuden novelleissa. Ja tätä\npyrkimystä emme kylliksi voi kiitellä. Tämän kirjoittajalla on sama\najatus, jonka Suom. Kirj. Seuran esimies lausui viime vuosijuhlassa,\nkuinka mm. suomalaiselle kirjallisuudelle ennen kaikkea on tarpeen\nettä esitystapa saadaan säännölliseksi, kevyeksi ja viehättäväksi,\nja että koetaan mukailemalla europalaisia taiteenmuotoja saattaa ne\nmeillä kotoisiksi. Äly ja suurempi omaperäisyys ovat Luojan lahjat,\njoita ei millään toivotuksilla ja pyrinnöillä saada ilmi. Vaan niiden\nesikuvien noudattaminen, joita on tarjona sivistyneiden kansojen\nkaunokirjallisuudessa, sekä runoilevan taideniekan ulkokeinon,\nkielen, huolellinen ja taiteellinen käyttäminen eivät ole mahdottomia\nvähempilahjaisellenkaan runoilijalle. Ja turhaa onkin odottaa\ntäydellisten älyniekkain ilmautumista suomalaisessa runoudessa\nennenkuin tämmöiset vähempilahjaiset ojankaivajat ja kuokkijat ensin\novat muokanneet ja tasoitelleet alan. Ja täänkaltaisia alustajoita —\neikä muuta — olemme me kaikki, jotka nykyisessä miespolvessa olemme\ntehneet ja teemme työtä suomalaisen runouden ja kaunokirjallisuuden\nalalla. Ja meiltä kaikilta sekä saapi että pitääkin vaatia ennemmin\nsäännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta kielessä kuin\nuskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä aatteissa.\"\n\nNiinpä luetaankin Gummeruksen romaanille ansioksi, että \"Sen\nsankarit ajattelevat, rakastavat ja menettelevät aivan samoin kuin\nromaanisankarit ylipään. Tapaukset eivät myöskään ole ylen tavattomia,\nVain kieltä ja lauserakennetta moititaan.\n\n\nErinomaisen voimakkaan puolustajan saivat seuraavana vuonna Aleksis\nKivi, hänen _Seitsemän veljestään_ ja hänen muutkin teoksensa nuoresta\npohjalaisesta kandidaatista Eliel Aspelinista, joka jo tammikuussa\nkirjoitti _Morgonbladetiin_ kauniin arvostelunsa Margaretasta ja joka\nPohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. marrask. 1872 piti tuon nyttemmin\nkuuluisan esitelmänsä Aleksis Kiven elämästä ja tuotannosta. Tämä\nlaaja esitelmä, joka ilmestyi yhtäjaksoisesti painettuna _Kirj.\nKuukauslehden_ loka-marraskuun yhteisnumerossa ss. 227-240 ja sittemmin\nmyös _Kuukauslehdestä_ ruotsiksi käännettynä _Morgonbladetissa_, sen\nnumeroissa 286, 287, 288,289,292,7,9,10,11 ja 14 p. jouluk. 1872\n(Aspelin on ottanut sen kielen puolesta korjattuna myöskin _Muoto-\nja muistikuviensa_ 2. sarjaan, 1912, ss. 3-35), tarjosi yleisölle\nensi kerran yksityiskohtaisia, mielenkiintoisia, tietoja runoilijan\nelämästä, joita sitten muistosanojen kirjoittajien Kiven pian\ntapahtuvan kuoleman sattuessa sopi käyttää hyväkseen ja jotka v.\n1877 saivat täydennyksekseen saman kirjoittajan sepittämän laajemman\nelämäkerran Valittujen teosten alussa. Esitelmässä luotiin myöskin\nsyvällä ymmärtämyksellä ja hartaalla myötätunnolla tehtyjä katsauksia\nAleksis Kiven teoksiin, yksinpä runoihinkin, joihin kaikkiin olemme\nylempänä tutustuneet. Kaikkein suurinta huomiota omistettiin tällöin\nSeitsemälle veljekselle, jota sanottiin Kiven vähimmin tunnetuksi ja\nsenvuoksi ristiriitaisimmin arvostelluksi teokseksi ja jonka juonta\nsiis laveasti selostetaan. Nuori esitelmöitsijä ei saata olla rohkeasti\nnousematta Ahlqvistia vastaan, jopa suoraan heittämättä hänelle\ntaisteluhaastetta. Katsaus Seitsemään veljekseen sisältää useita uusia,\nomaperäisiä näkökohtia ja on varmaankin osaltaan paljon vaikuttanut\ntämän teoksen oikeaan ymmärtämiseen samoin kuin yleensä Aleksis Kiven\narvostamiseen.\n\nTämän merkillisen esitelmän yleinen elämäkerrallinen sekä _Seitsemää\nveljestä_ käsittelevä osa lienee parasta julkaista tässä yhteydessä,\nkoska tämä kirja olisi tosiaan paljoa vailla, ellei Aspelinin\nlämminhenkinen nuoruudenesitelmä mahdollisimman kokonaisena ja\nalkuperäisessä asussaan saisi siihen sijaansa.\n\n\n\"H. H.!\n\nMinun esitelmäni esineenä on runoilija _Alexis Kivi_.\n\nTätä esitelmää kirjoittaissani ei minua ole elähyttänyt ainoastaan\ntoivo voidakseni johonkin määrin ansaita kunniaa vuorooni astua\nesittelijän paikalle Pohjalaisten vuosijuhlassa. Monta vertaa enemmän\non minua innostuttanut tieto ja tunto siitä velasta, jossa me, hänen\naikalaisensa, olemme tälle runoilijalle.\n\nMiksi on Kiven elämä niin kurja ollut? Onko hän itse ihan yksinänsä\nsyypää siihen sielunsa toivottomuuteen, joka nyt on yöksi synkistynyt?\nMiksi ovat, hänen teoksensa niin vähän tunnetut? Eivätkö ne lähempää\ntuttavuutta ansaitse?\n\nJos esitelmäni antaa jotenkin tyydyttäväisen vastauksen viimeiseen\nkysymykseen, niin on tarkoitukseni saavutettu. Mitä toisten kysymysten\nvastauksiin tulee, löytynee kentiesi joku viittaus esitelmässäni; mutta\nparaimmat viittaukset saanee jokainen, joka tahtoo, omasta sydämestänsä.\n\nRunoilijan nykyinen sielun ja ruumiin tila on kaikille tunnettu.\nMaallisesti ei siis hänelle voi kunnioitusta ja kiitosta osoittaa.\nMutta hengellinenkin velka on maksettava. Me olemme onnellisemmat\ntämän seikan suhteen, kuin voisi olla. Kiven aikalaiset voivat,\nnäette, vieläkin keventää jälkimaailman tuomion siten, että he\nkirjeitse ottavat huolelliseen hoitoon sen perinnön, jonka runoilija on\nkansallensa jättänyt. — — —\n\nMinä katson suureksi onneksi saada Kivestä puhua juuri läsnä olevalle\nseuralle. Meidän seurahan kuuluvat näette jo ennestään useammat.\nkova-onnisen runoilijan ystävistä ja kunnioittajista. Hyvällä\nluottamuksella pyydän siis hetkeksi teidän huomiotanne.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Alexis Stenvall_ syntyi Palojoen kylässä, Nurmijärven pitäjäässä,\n10 p. Lokakuuta v:na 1834. Vanhempansa olivat räätäli _Erik Johan\nStenvall_ ja hänen vaimonsa _Anna Stina Ramberg_, sepäntytär\nNakkilan kylästä, Tuusulan pitäjäästä. Räätäli Stenvall oli syntynyt\nHelsingissä, josta hän isänsä, vanhan merimiehen, kanssa v:na 1811 oli\nmuuttanut Nurmijärvelle. Kaupungissa kun oli kasvanut ja kouluakin\nkäynyt, oli Stenvall Nurmijärvelle tullessa kieleltään ruotsalaistanut;\nmutta Suomalaista alkuperää oli suku kuitenkin (luultavasti juuri\nsamasta pitäjäästäkin) ja nouseva perhe kasvoi taasen niin peräti\nsuomalaiseksi, että Alexin täytyi käydä ruotsin-oppia, ennenkuin pääsi\nkouluun. Räätäli Stenvallilla oli neljä poikaa ja yksi tytär; nuorin\nsisaruksista ja kaikkein hempilapsi oli Alexis. Sisar Agnes kuoli\nnuorra 14:n vuotiaana; kaikki veljekset ovat elossa.\n\nKuulemani kertomukset ja muistot Alexis-veljen lapsuudesta ja\nnuoruudesta ovat mitä viehättävimpiä; ne ovat (kentiesi sallinette\nminun niin sanoa) niin säännöllisesti omituisia kuin ikinä jonkun\nkoittavan neron.\n\nJos joku teistä matkustaa maantietä Palojoen kylän kautta ja\nnäkee oikealla puolen tietä (Helsingistä tullen) kaksikertaisen\ntuparakennuksen taite-katolla, niin ottakoon vaivaksensa käydä Alexia\nKiven lapsuuden kodossa. Seinässä uunin kohdalla näette Alexin\nensimäisen neron-tuotteen. Pienenä poikana hän siihen kuvasi —\ntaivaan ja helvetin! Värien vaihtelo tosin ei ole mainittava, sillä\nhän maalasi tervalla. Mutta oivallisesti on hän hyväksensä käyttänyt\ntämän vaillinaisuudenkin; pirujen tulihangot, joiden kuvaamiseen\nväri-varat paraite riittivät, on, näette, esitelty peloittavalla\ntodenmukaisuudella. Sittemmin ostettiin nuorelle taideniekalle\nmaalilaatikko, ja nyt hän muutaman kopeikan hinnasta tyydytti koko\nkylän nuorison \"iloiset tarpeet\" maalaustaiteen suhteen. — Kaksi kertaa\nsanotaan isän käskeneen poikaa pöydälle neulomaan. Alexis naurahteli\nvaan: ei hänestä ollut isän ammattiin! Hän sieppasi sen siaan pyssyn\nseinästä ja lähti metsästämään. Kas, mitäs tapahtui — ei aikaakaan,\nennenkuin Alexis astuu hohtavin poskin tupaan, pyssy kädessä ja aika\nteeri-rötkäle seljässä. Silloin oli hän kahdentoista vuoden vanha. —\nKylän poikien leikeissä oh Alexis aina päämiehenä. Mäelle tuvan takana\nhän rakennutti kivi-kirkkoa. Alexis oli arkitehti ja johtaja, ja kaikki\npalkattomat, vapaa-ehtoiset työmiehet tottelivat kernaasti hänen\nkäskyjänsä. Hän oli oikeuden pitävä, toisia älykkäämpi ja silloin vielä\niloinen, kuni leikkien kuninkaan ainakin tulee olla.\n\nEräs Alexin paras lapsuuden ystävä lausui päätteeksi, näistä\nsuruttomista päivistä kerrottuansa: \"kaikista hänen toimistaan ja\nkäytöksistään näkyi, että hänestä piti herra tuleman.\"\n\nRäätälin vaimo sanotaan olleen jumalaapelkääväinen ja \"viisas\"\nihminen, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja mailmankin asioista.\nHänen kertomuksiansa kuunteli Alexis hartaudella. Hellyydellä hän\näitiänsä jälestäpäin muisteli ja suloisesti hän joskus kuvaili\nniitä hartaudenhetkiä, joita äitin vaikutuksesta pidettiin\nsunnuntai-ehtoopäivillä. Isästänsä ei Alexis koskaan puhunut. Isä\nrakasti samoin kuin äiti aivan hellästi nuorimpaa poikaansa, erittäin\nhänen hyvän päänsä vuoksi; mutta hyvä räätäli oli viinaan taipuvainen\nja, luultavasti kyllä, se seikka kiinnitti hänen kuvaansa surullisia\nmuistoja, joita ei Alexis mielinyt uudistaa. Räätäli Stenvall oli\nmuuten kynämies ja kyläläisten turva ja apu, kun kirjoitustaitoa\nkysyttiin reversin-tekohon, naimaluvanpiirtämiseen taikka muuhun.\nIsältä sai siis Alexis tänkaltaisia tietoja. Paitsi tätä opetusta\nkotona harjoitti poika jonkun aikaa lukemista pitäjään kiertokoulun\nopettajan, tunnetun Malakias Costianderin luona, joka asui kirkon\ntykönä.\n\nJuhannus-päivänä v:na 1851 astui nuori Alexis ensikerran Herran p.\nehtoolliselle, jonka pyhän hetken hän myöhemmin kuvasi kauniissa\nrunoelmassaan, \"Rippilapset\". Samaan aikaan hän laskettiin kouluun\n\"kaupunkiin\" (s. o. Helsinkiin). Isänsä oli niin varakas, että aluksi\nvoi poikaansa tälle retkelle varustaa; mutta tuskin olisi siitä sen\nenempää tullut, ellei vanhin veli Juhani, jolla silloin oli hyvänlainen\npuukhollarin virka kaupungissa, olisi voinut Alexia autella. Vanhemmat\nolivat yksimieliset siinä asiassa, että Alexis oli koulutettava, ehkä\näitillä ja isällä olivat eri toiveet pojastansa. Äiti toivoi näkevänsä\nrakkaimman, nuorimman poikansa pöntössä paukutelevan; isästä taasen\ntiedetään, ett’ei hän papeista paljon huolinut, vaikk’ei juuri olekkaan\ntiedossa, miksi \"herraksi\" hän Alexia aikoi.\n\nKuinka varain Alexis alkoi runoilija-lahjojansa näyttää, en tiedä.\nNuoruutensa ajoilta kodossa ei siitä mitään mainita. Mutta kun tiedämme\nhänen jo, ennenkuin pääsi ylioppilaaksi, Fredr. Cygnseus’elle tuoneen\ndramallisen kappaleen ranskalaisesta aineesta, niin voimme päättää\nhänen jo aikaisin runoilija-kynään tarttuneen, sillä tuskin olisi\nhän uskaltanut ensimäistä koelmatansa tarjota maamme ankarimmalle\nestetikolle. Kuinka rohkea tämä askel olikin, niin toteutui nytkin\nsananlasku: \"rohkeus vaaran voittaa\". Nuori runoilija sai mainion\ntaiteilijain holhojan ystäväkseen ja samalla tarpeellisen turvan, kun\nhän viimein uskalsi ryhtyä tuohon hengen-vaaralliseen yritykseen, jota\nkutsutaan ylioppilas-tutkinnoksi.\n\nEnsimäisinä ylioppilasvuosina oleskeli Alexis Stenvall vielä paljon\nkodossaan. Hänen sanotaan tähän aikaan yhä enemmän yksinäisyyttä\nrakastaneen. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion viljaa\ntavoittamassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimillä.\nLähellä ketokyläänsä on Vantaankoski. Sen partaalle hän teki\nlehtimajan, jossa hän istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän\nkernas kalan ja kravun pyyntöönkin ja koskessa hän usein väänteli\nkivilohkareita, rakastaen tuota veden salamielistä kohinaa. Kotona kun\noli, hän muittenkin suomalaisten ylioppilaisten tavalla asui pienessä\nvinttikamarissa, jonka akkunasta nähdään lavea näköala kylän peltojen\nja niittyjen ylitse aina noille ylängöille saakka, jotka kuusien ja\nlehtipuiden valloittamina ympäröitsevät lakean kotilaakson. Tässä\nkamarissa hän ehtoopäivillä kirjoitteli, aina tavan takaa tehden\nkävelyn ulkona syvissä ajatuksissa. Erittäin halukas oli hän kuulemaan\nkaikenmoisia tarinoita, ja hänen omaisensa toimittivat usein erään\nvanhan ukon, joka oli mainio satujen tietäjä, vinttikamariin Alexin\nhuviksi. Suuria seuroja hän kartti. Ainoastaan harvoin kävi hän toisten\nkanssa häissä taikka maahanpaniaisissa.\n\nErittäin kauniin muiston näkyy runoilija jättäneen koto-seurakuntaansa.\nJoka mökissä hänestä ystävällisesti jutellaan ja sääli hänen kurjasta\nkohtalostansa on teeskentelemätöin. Hänen sanotaan esim. olleen\nniin anteliaan, että hän voi takin päältänsä taikka ainoan ruplan\ntaskustansa kerjäläiselle antaa. Hän ei mielinyt kuulla kiertopuheita\nmuista ihmisistä; \"se on synti\", sanoi hän, \"joutavia toisista\nihmisistä jaaritella\". Hänen hellätuntoisuutensa omaisiansa kohtaan\nhavaitaan siitä, ett’ei hän silloin, eikä nytkään mielipuolisena,\nmalta itseänsä nimitettävän \"Kiveksi\", Stenvall oli isänsä nimi, siis\nhänenkin — \"Kivi\" ainoastaan kirjailija-nimensä.\n\nÄiti kuoli v:na 1863; isä 1866.\n\nÄitin hellin toivo ei pitänyt täyttymän. Useamman \"ihanan\" saarnan\nkuuluu Alexis kirjoittaneen, mutt'ei hän koskaan tullut menneeksi\npastorilta saamalupaa pyytämään.\n\nNuot ajat kotona olivat runoilijan onnellisimmat. Noita päiviä,\nvinttikamariansa, lehtimajaansa Vantaan kosken partaalla,\nmetsänkäyntiänsä ja kalastamistansa hän nytkin aina muistelee, sydäntä\npolttavalla äänellä lausuen: \"silloin’olin minä onnen poika, nyt olen\nminä surun poika!\"\n\nAlexis Stenvallin elämäkerta tarjoaa aivan surullisiakin kohtia.\nNe synkeät pimennot, jotka vihdoin runoilijamme ruumiin ja sielun\nvalloittivat, rupesivat jo varain häntä piirittämään. Minä tunnustan,\nett’en ole kylläksi tutkinut Stenvallin elkeitä viimeisellä\nkymmenluvulla, uskaliaakseni ryhtyä laveampiin kertomuksiin. Minä\njätän siis kertomatta sen surkuteltavan sielun-taudin kehkeämisen ja\nmahdolliset syyt, jonka uhrina hän nyt omistaa jokaisen suomalaisen\nhartaimman sääliväisyyden. Tässä seuraa ainoastansa muutama muistutus\nhänen oloistaan ja mielenluonteestaan.\n\nYlioppilas-tutkinto, jonka hän suoritti syksyllä 1857, oli ensimäinen\nja viimeinen opinnäyte hänen iässänsä. Järjestykselliseen lukemiseen\nStenvallin levoton runoilijaluonne ei kyennyt. Ihan lukematta hän ei\nkuitenkaan ollut. Ruotsalaisissa käännöksissä oli hän lukenut esim.\nHomeroksen, Teukydideen ja muita kreikkalaisia kirjailijoita, Ossianin\nja Tasson, mutta mielikirjansa olivat toki: Kalevala, Shakespeare ja\nCervantes. Shakespearen näytelmiä taisi hän osaksi ulkoa, niin esim.\nCordelian osan \"Kuningas Learissa\". Jos joku muukin miellyttäväinen\nkirja sattui hänen käteensä, tutki hän sen perinjuurin kannesta\nkanteen. Tällä keinoin kokoili hän monenlaisia tietoja, joita hän\nmietiskeli ja hyväksensä käytti. Niin muodosteli hän itselleen oman\nomituisen ihanne-opin, jota hän syystäkin neron oikeudella paraimpana\npiti.\n\nKovin kurja oli useimmiten toimeentulonsa täällä. Teoksistaan sai\nhän tosin palkintoja, ja monet ystävänsä, joiden nimille runoilijan\nelämänkertomuksessa sia kerran on annettava, todistivat ystävyytensä\ntuon tuostakin ei ainoastaan sanoissa, vaan teossakin; mutta kaikki\ntämä ei kuitenkaan voinut hänen tilaansa paljon parantaa. Hän oli\nkylläksi runoilija, ett’ei hänessä itsessä nimeksikään löytynyt\ntarpeellista mielenvakavuutta aineellisen toimeentulon rakentamiseen.\nSurkea on kertoa, mutta totta on, että Kiveltä joskus puuttui\nvälttämättömät tarpeet. Hänen täytyi nälkää kärsiä, kun hänellä ei\nollut leivänpalaa, ei ropoa sitä saadakseen!\n\nYleisissä ylioppilas-seuroissa Stenvall ei menestynyt. Hänellä oli\nylioppilaskunnan etevimpiä ystävinänsä, mutta samalla seuraili hän\nkehnojenkin kanssa. Aivan lukuisat eivät ystävänsä kuitenkaan olleet,\neikä hän ollut juuri kerkeä ystävyyteen. Luonteeltaan oli hän, näette,\nhyvin epäluuloinen. Seurassa oli hän enemmiten synkeämielinen.\nKoomillisia kohtia havaitsemaan oli hänellä erinomaisen tarkka silmä,\nja ainoastaan joku lystillinen kertomus tai tekemänsä havainto voi\nsaada hänet nauramaan. Hiljainen käytöksensä taisi jolloinkulloin,\nkoska joku loukkasi hänen tunteitansa, ja erittäin koska hän oli\nBacchos-jumalata liiallisesti palvellut, muuttua hurjaksi ja\nvallattomaksi.\n\nToiveissaan oli hän vaatimatoin. Tulevaisuudestansa ja\ntarkoituksistansa hän harvoin puhui. Mutta lausuipa hän kuitenkin\njolloin kulloin hiljaisella, syvämielisellä tavallaan toivovansa\njotakin hyvää, hänkin puolestansa, kansallensa tuottaa, todenmukaisesti\nkuvaellen sen luonteita ja omaisuuksia.\n\nV:sta 1865 oleskeli Stenvall Siuntioon pitäjäässä erään vanhan\nrouvasihmisen luona, joka kunnioitti hänen runoilijalahjojansa,\nja mieli hänen kivistä polkuansa tasoittaa. Täallä runoilija\npäivänlaskunsa lähetessä kirjoittelee yhä edelleen, siksi kuin yö hänet\nsaavuttaa.\n\nKun vertailee Alexis Stenvallin teoksia hänen elämäänsä, näyttää siltä,\nkuin olisi hän niihin pannut, mitä hän edellisinä aikoina oli kokoillut\nilman uutta lisää saamatta. \"Onnen poikana\" kodossa, lapsuuden ystäväin\nseurassa oli hän varustanut poltetta neronsa tulelle. Kun sitten ajat\nmuuttuivat ja hän tuli toisiin eduttomampiin oloihin, paloi tuli\nkirkkaalla liekillä, siksi kuin varustetut poltteet olivat kulutetut -\nvaan ei kauemmin.\n\nKoska runoilijan elämä ja olot eivät enään voi mitään ilahuttavaa\ntarjota, niin astukaamme nyt niille ilon ja kauneuden lähteille, jotka\nhän Jumalan antamalla sauvalla on meille herättänyt, ehk’ei juuri\nkalliohon, niin kuitenkin ahoon, jota kuivuutensa vuoksi on pidetty\nihannekukkia kasvamattomana.\n\nEräs nimittämätöin oli v:na 1858 lähettänyt Suom. Kirj. Seuralle.\n100 ruplaa ja seuraavana vuonna vielä lisäksi 50 ruplaa annettavaksi\npalkinnoksi paraimmasta suomalaisesta näytelmästä. Tätä palkintoa\nvarten sai Seura vastaanottaa kolme näytelmää, joista yksi oli\nKullervo, alkuperäinen murhenäytelmä 5:ssä näytöksessä. Lauseessansa\ntästä näytelmästä moitti tutkijakunta tapausten hajallisuutta (l:ssä\nnäytöksessä kuvaeltiin Kullervon lapsuutta, 20 vuotta ennen pääjuonen\nalkua), aineen dramallista pukua, ettei näet ajatukset, puheet ja teot\nolleet kuvatun ajan mukaiset, kieltä, joka oli muka jokapäiväistä ja\nalhaista; mutta myönsi kuitenkin teoksen erinomaiseksi sattumaksi\nSuomen kielen ja kirjallisuuden alalla, kiitti tekijän rohkeutta\ntarttua niin ankaraan aineesen ja päätti siitä taitavuudesta, jolla\nnäytelmä yleensä oli tehty, \"että tekijällä on toivollinen tulevaisuus\nSuomen kirjallisuudessa\". Tämän ohessa määrättiin 16 p. Maaliskuuta\n1860 palkinto Kullervon tekijälle, joka nimilipun avattua nähtiin\nolevan ylioppilas Alexis Stenvall. Tämä ensimäinen Kullervo-näytelmä\noli kirjoitettu värsyillä. Tutkijakunta sanoi niitä kehnoiksi ja lausui\nsuovansa \"tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamasta siksi, että\nnäyttää paremmin harjaantuneensa kielen käyttämiseen runollisessa\npuvussa\".\n\nAlussa vuotta 1864 tarjottiin \"Kullervo\" ihan uudestaan ja\nsuorasanaiseksi kirjoitettuna Seuralle painettavaksi. Tämä uudistus,\njoka otettiin Näytelmistön 3:teen osaan, on vapaa useimmista\nyllämainituista moitteen syistä ja ansaitsee sen suhteen samat ja\nkorkeammatkin kiitoslauseet kuin edellinen.\"\n\n\nKäsiteltyään sitten yksityiskohtaisesti sekä _Kullervoa_ että muita\nAleksis Kiven varhaisempia näytelmiä, jotka ovat ylempänä kukin\nvuorollaan kulkeneet ohitsemme, joutuu Aspelin laveasti puhumaan\n_Seitsemästä veljeksestä_, sekä _Lean, Yön ja päivän, Margaretan_ ja\nlyyrillisten runojen tarkastelun jälkeen antamaan hyvin suosiollisen\nloppulausunnon esitelmänsä aiheesta (_Kirjall. Kuukauslehti_, 1872, ss.\n234-237; 238-240).\n\n\"Kiven vähimmin tunnettu ja sen vuoksi erilaisimmin arvosteltu teos on\nromani, \"_Seitsemän Veljestä_\". Runoilija itse piti tätä laveata teosta\netevimpänä. Me muutamme lauseen siten, että kutsumme 'Nummisuutarit'\nja \"Seitsemän Veljestä\" etevimmiksi, määräämättä heidän keskinäistä\narvoansa.\n\n\"Seitsemän Veljestä\" on painettu Novellikirjastoon v:na 1870. Koska,\nei romani ole kirjakaupassa saatavana ja sen vuoksi useimmat eivät\nole sitä lukeneet, pyydän saada lyhyesti kertoa sen sisällön, joten\npääajatuskin paraiten tulee näkyviin.\n\n\"Kasvatti emo kanoja\" ... Jukolan talossa on seitsemän poikaa, joista\nvanhin on 25, nuorin tuskin 18 vuotta. Isä on innokas metsämies,\nviidenkymmenen karhun tappaja; äiti suora ja karhea, mutta kuitenkin\nhellä lapsilleen. Pojat ovat saaneet lapsuudestansa metsissä\nmekastella, nuorempana metsoille ansoja virittäen, vanhempana otsojen\nkimpussa; sokea eno heille ehtoisin on kertoillut matkoistansa ja\nraamatusta — siinä heidän ainoa kasvatuksensa. Jukolan talo on\nhäviöllä, kun vanhemmat kuolevat, ja veljesten on nyt sen hoitamiseen\nryhtyminen. Provasti heitä samaan aikaan ankarasti vaatii lukkarille\nluku-oppiin, sillä ei kellään veljeksistä ole tätä tarpeellista taitoa.\nOstetaan siis 7 punakansista aapista ja päätetään käydä lukkarilla.\nTämä retki on onneton. Ensin miehissä kositaan Männistön muorin Venlaa,\njohon kaikki ovat rakastuneet; Venla antaa rukkaset. Toukolan pojat\ntulevat tiellä vastaan, laulaen pistävää pilkkalaulua veljeksistä.\nToukolaiset saavat tosin selkään, mutta lukkari rääkkää kovapäisiä\npoikia, että lopuksi karkaavat akkunasta ulos. Toukolan pojat ovat\nväijyksissä ja lyövät ja repivät veljekset vähiin henkiin. Yöllä palaa\nsauna, joten koto jää \"ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan\nkohisevaa löylyä\". Vihdoin tulee vielä lautamies Mäkelä provastin\nlähettiläänä ja uhkaa veljeksiä jalkapuulla, jossa kovan sallimuksen\njuonesta on niin monta läpeä kuin tähteä Otavassa ja Jukolassa\npoikaa. Näin monen vastoinkäymisen jälkeen ei juuri kummastuta,\nettä Juhani kysyy: \"eikö ole miehellä valta elää rauhassa tahtonsa\nmukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei\nloukkaa kenenkään oikeutta?\" Rauhalliset metsät, Impivaaran suojat\nheitä houkuttelevat ja he päättävät: \"sinne siirrymme ja rakennamme\nuuden mailman!\" Nahkapeitturi saa talon kymmeneksi vuodeksi arennille\nja nyt alkaa vapaa elämä humisevien metsien kohdussa. Tämä elämä\ntoki ei olekkaan niin ihana ja ilman vastuksitta kuin miksi sitä\nensin itsellensä kuvailivat. Ahne tuli polttaa joulu-yönä veljesten\npirtin tuhaksi. Milt’ei alastomina he hirveällä vauhdilla henkeänsä\npelastaakseen kiitävät, nälkäisten susien ajamina, korven kautta\nJukolaan. Mutta keväällä raketaan uusi, uhkeampi pirtti ja hauska\nmetsä-elämä alkaa taasen. Onni vaan ei kestä. Äkisti nostaa ankara\nkohtalo miehet kamalalle Hiidenkivelle, hirmuiseen koetukseen. 33:n\nharjan piirittäminä veljekset nyt näljässä ja surkeassa tuskassa\nviettävät neljä armotonta päivää, siksi kuin viimein pelastuvat\nsiten, että ampuvat härjät kuoliaaksi. Lepyttääksensä Viitalan herraa\nhärkien häviöstä, tekevät veljekset huikean kasken. Mutta saatuansa\njyviä rupeavat miehet viinan polttoon. Viina toki heidät saattaa\nkadotuksen partaalle. Simeonin kummallinen hengennäkö ja Laurin\nuni hämmästyttävät veljeksiä. Päätetään kääntymistä synnin tieltä\nja lähdetään kirkkoon. Mutta pahaksi onneksi on päivä, jota pyhänä\npitävät, maanantai. Toukolaiset pilkkaavat heitä, ja Tammiston pihalla\nsyntyy hirveä tappelu. Tästä arvelevat miehet tuhon ilman armotta\ntulevan, sillä komsarjus itse oli nähnyt koko kähäkän. Päinvastoin on\nnyt onnen päivä koittava. Nimismies kieltää asian käräjiin viemistä.\nProvastiltakin kuuluu hyviä; hän, näet, ei enään huoli pahoittaa\nheitä lukemaan, vaan sanoo iloitsevansa, jos veljekset joskus omasta\npäätöksestä hänen luoksensa tulevat. Ansaitsematon! hyvyys murtaa\nuppiniskaisten miesten mielet. Eero oppii ensin jahtivoudin luona\nlukemaan ja rupee toisten opettajaksi. Monen itkun ja tuskan perästä\nsaavat kaikki aapiset päähänsä ja käydäänpä nyt provastinkin luona\nlukemassa. Ahkerasti tehdään samaan aikaan maallistaisin työtä; pulskea\nImpivaaran talo nousee \"iloiselle päivänkaltevalle aholle\". Hallavuosia\nja nälkää kärsitään, vaan tuleva aika on veljeksillä aina \"Hyvän onnen\nniemi\", eikä heidän toiveensa pety. Kun kymmenen vuotta on kulunut, on\nveljesten arvo ja kunnia mainio koko pitäjäässä. Ihana on veljesten\nmatka takasin Jukolaan. Heidän vanhat vihollisensa, lukkari, Rajamäen\nrykmentti, Männistön muori Venloinensa, tulevat tiellä vastaan. Sovinto\ntehdään kaikkein, jopa Toukolaistenkin kanssa; kaikki käsketään\nJukolaan, jossa iloiset tuliaispidot vietetään.\n\nKunnioitettuina miehinä veljekset yhä pysyvät, vaurastuvat ja naivat\nja heidän elämänsä päivä kulkee rauhaisesti puolipäivän korkeudelle\nylös ja kallistuu rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen auringon\nkiertäessä.\n\nTästä kertomasta jo nähdään, että romanin pääjohdanto on merkillinen\nja suuremmoinen. Kuten Don Quixote ja kaikki todelliset romanisankarit\nlähtevät nämä seitsemän veljestäkin harhaluuloilla kokemusmatkallensa\nelämän kautta. Metsissä kun ovat vallattomina kasvaneet, luulevat he,\nkoska heidän huoletonta vapauttansa häiritään, koko mailman yhtyneen\nheitä yksin mielin kiusaamaan — luulevat aapiset, komsarjukset,\nlukkarit ja provastit s.o. koko yhteiskunnan keksityksi \"kristittyjen\"\nvaivaksi ja tuskaksi. Kokemukset erämaissa ja varsinkin ihmisten hyvyys\nheidät kääntää tunnustamaan aapisten, kaiken opin ja järjestyksen,\ntarpeellisuutta. Sivistys ja inhimillisyys harvoin käyvät moista\nriemukulkua, kuin seitsemän veljeksen vaellus takaisin Jukolaan,\nrakentaen sovintoa ja rauhaa jokaisen vastaan tulevan vihollisen kanssa.\n\nVarmaan todistaa runoilija itsensä suomalaiseksi ja kansan keskuudesta\nlähteneeksi, kun hän panee ihmisten 'hyvyyden päävaikuttimeksi\nveljesten kääntymisen suhteen. Jos jollakin saa itsepintaisen, karkean\nsuomalaisen luonteen murtumaan, niin on se todellisesti juuri hyvällä\neikä pahalla.\n\nKoko kirjan \"sens-moral\" on lautamies Mäkelän lause: \"Mutta\naapiskirjasta täytyy teidän alkaa päästäksenne kristillisen seurakunnan\noikeiksi jäseniksi\", ehk’ei siinä merkityksessä, että runoilija olisi\njotakin \"opettavaista\" tendensiromania tarkoittanut. — Samoin kuin Don\nQuixote oli viimeinen vaeltava ritari, on näiden seitsemän veljeksen\nmetsäelämä viimeinen yritys meidän kansassamme, saada rehellistä,\nvapaata elämää viettää järjestetyn yhteiskunnan ulkopuolella.\n\nSamaa runollista rohkeutta, kuin itse aatteen keksiminen, todistaa\ntoiminnan asettaminen oloihin ja luontoon, jotka ovat kaikin puolin\nalkuperäiset ja raittihit. Runoilija on täten toimeen saanut oivallisen\nkansan-kertomarunon meidänkin aikakaudessa, jolta tavallisesti sanotaan\npuuttuvan kylläksi alkuperäisyyttä kertomarunon tarpeeksi. Taiteellinen\nmuodostus ei yleensä ole aivan yhtä kiitettävästi toimitettu; mutta\nsivuseikat tarjoavat paljon erittäin huomattavia ja onnistuneita kohtia.\n\nVeljesten erinkaltaiset, mutta yleensä yksinkertaiset, suorat,\nniin sanoakseni alkuperäiset luonteet on runoilija vakavalla,\nvoimakkaalla kädellä kuvannut. Elävinä ja koristelemattomina toimivat\nja keskustelevat veljekset lukijan nähden ja kuullen. Hurja Juhani,\nkovapäinen ja kankeatukkainen vanhin veli, harteva, hiljainen Tuomas,\nviisas papiksi syntynyt toisten aaroni Aapo, jumalinen fariseus\nSimeoni, Timo, vakava ja tyyni kuin talven suoja, harvasanainen\nmietteliäs Lauri, sekä nuorin veli Eero, teräväpäinen, irvihammas,\npitkä kanto kaskessa, ovat tarkasti luonteensa mukaiset joka tilassa.\n\nNoiden luonteiden suomalainen omituisuus on niin mahtava, että tuskin\nmuu kuin suomalainen lukija niitä voi käsittää.\n\nKohtausten keksimisessä, joissa veljesten erinkaltaiset luonteet\nilmestyvät, on runoilija antanut rikkaan mielikuvituksensa ihan\nvapaasti menetellä. Seuratakseen veljeksiä heidän oloissaan ja\nvehkeissään on lukijan tosin kauas heittäminen hentomielinen etiketti\nja sievätapaisuus; mutta se, joka sen tekee, saa nähdä, ettei\nrunoilijallamme ole ainoastaan tuo todella merkillinen, vaan kuitenkin\ntavallisempi vis comica, joka ilmestyy hänen komedioissaan, vaan Esaksi\nkyky ja rohkeus perin burleskia kohtauksia keksimään, johon ei yksikään\nnyky-ajan \"fiini\" kynäniekka pystyne.\n\nVeljesten sivistyksellinen maltti on niin vallan mitätöin, että se\nharvoin voi heidän himojansa ja päähän pistojansa hillitä. Se olisi\nsiis runoilijan tekeminen; mutta hän ei siihen rupea. Hän antaa\nveljesten puhua ja menetellä heidän mielensä mukaan; sillä juuri\nsemmoisina on hän oppinut heidät tuntemaan ja — rakastamaan. Kaikessa\nsivistymättömyydessään ovat veljekset todellisia ihmisiä; heidän\nsielunsa omistavat inhimillisiä tunteita ja tarjoavat hedelmällistä\nmaata kylväjälle. Kauhistukoon lukija, kun veljekset hurjapäisinä\nkäyvät hirveään tappeluun, milloin keskenänsä, milloin yhteisiä\nvihollisia vastaan, mutta antakoon hän taasen arvon sille ahkeruudelle,\njolla tutkivat maailmallisia ja taivaallisia kysymyksiä, sille\ntaipuvaisuudelle, jolla järjellisiä neuvoja vaariin ottavat. Juhani\nnostaa vihan vimmassa halon veljeänsä kohtaan, mutta sama mies voi\nyletä sille itsehuomion kannalle, jolla hän innostuneena lausuu: \"ken\ntaitaa viskellä verkkoja aatoksen teille!\"\n\nSama omituinen alkuperäisyys ilmestyy luonnon kuvaamisessa. Ensikerran\nperäti suomalainen runoilija kuvailee Suomen luontoa, sekä sen iloista\nihanuutta että synkeätä jylhyyttä. Kun esim. lukee katsanto-alasta\nTeerimäeltä, Sompiosuosta, Impivaaran humisevista metsistä, niin\nsykkivin sydämin kävelemme Hämeen kankaita, soikeita suoportaita tai\nsalaluonteisia metsiä. Varsin onnistuneella tavalla kuvailee runoilija\nlaveita katsantoaloja. Hänen maisemakuvillaan on näet taiteellinen\nperspektivi, jonka tapaista minä en puolestani kellään runoilijalla\nmuista tavanneeni. Monta esimerkkiä löytyy tähän, ei ainoastaan\ntässä romanissa, vaan muuallakin (Lean kertomuksessa rukoilevasta\nVapahtajasta y. m.).\n\nMutta oikeastaan on minulta väärin tehty, eriksensä mainita\nihmisluonteiden ja luonnon kuvauksesta. Ne kuuluvat ihan yhteen. Nämä\nseitsemän veljestä ovat, näet, niin sen luonnon lapset, jossa elävät\nja oleskelevat, että eroittaminen olisi kuolettavainen. Tämä seikka on\nluettava romanin suurimmaksi ansioksi.\n\nKertomustapa on yleensä tyvenesti opillinen, joka kuitenkin usein\nkatkaistaan pitkien dramallisten keskustelujen kautta. Keskustelut ovat\nvälisti pitkäpinnaiset ja ikävät. Itse opillinen kertomus taasen on\nniin omituisesti raitis ja selvä, että sen venyminen harvoin ikävältä\ntuntuu, jos kohta sitä ei taiteen kannalta voi puolustaa. Muutamin\nkohdin on kertomus erityisesti ponteva ja voimakas, niin esim. kertomus\nveljesten paosta sydäntalven yöllä korvesta ja suden suusta Jukolaan,\nhärkien verisaunasta Hiidenkivellä ukkosen ajaessa (tämä kohta sopisi\nAmerikan erämetsihin) y.m. Taula-Matin, ensimäisen suomalaisen kertovan\nmetsämiehen, kertomuksessa Pohjanmaalta on luonnonmukainen, erittäin\nomituinen mieli-ala. Viehättävinä episodeina ovat kertomuksessa Aapon\nrunolliset tarinat. Esimerkiksi minkaltaisia lempeitäkin runollisia\nkohtia kirjassa on tavattavana, pyydän saada näytteeksi lukea seuraavan\nlyhykäisen otteen:\n\n\"Oli Kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntai-päivä; Impivaaran avatusta\novesta virtasi sisään auringon heleä paiste, kuvaten kultaisen kaavan\ntuvan lehditetylle laattialle. Pöydän ääressä istuivat äänettöminä\nTuomas ja Simeoni, lukien kukin uutta testamenttiansa; Juhani, Timo\nja Eero käyskelivät ulkona viljamailla ja katselivat ihastellen tämän\nherttaisen kesän kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri,\nmutta Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli\ntaivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa\nväikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua\nympärillensä kauas. Impivaaran pellolla laine lainetta kepeästi ajeli\nja vilja välkähteli paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti\nylös puolipäivän korkeuteen. -- Mutta palasivatpa veljekset kotiansa:\ntulivat käyskelijät pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri\nnummen helmasta ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa\nhuonettansa, joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan,\nja sen poutaisella katolla hyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin.\nTyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn\nväljään tupaan.\"\n\nSuloisen \"rauhan taivaassa ja maassa\" ovat Runeberg ja Stenbäck voineet\nkuvata niinkuin Alexis Kivi tässä, vaan eipä moni muu.\n\nEntäs romanin moitteenalaiset kohdat, kysynee joku kuulijoistani,\neikö niitä olekkaan? -- Kirjassa on todella kohtia, jotka lukijaa\nloukkaavat; mutta ne ovat vähäpätöiset ansioiden suhteen. Ne pistävät\njokaisen silmään ja ovat jo saaneet tilastollisen tutkijansa; suokaa\nminulle onni olla ensimäinen, joka näinkään yleisesti saa huomauttaa\njoistakuista kirjan ansioista.\"\n\nLoppulausunto ja siihen sisältyvä Aleksis Kiven runoilijakuva ovat taas\nsaaneet seuraavan muodon:\n\n\"Nyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Alexis Kiven teokset, on\nminun yrittäminen hajallisten piirteiden yhdistämisellä muodostaa\nhänen runoilija-kuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten\ntarkastuksissa.\n\nRunoilija Alexis Kivi on meidän realisen, ehkä samalla välillisesti\naatteellisen aikakautemme lapsi. Hän tarkasti ottaa vaarin todellisen\noloperäisyyden pienimmistä kohdista, mutta ainoastaan siinä lujassa\nuskossa, että noissa pienissäkin kohdissa henki ja aatteellisuus\nilmestyy. Tämä usko herättää rakkautta olevaan varsinaisuuteen\nja saattaa sovinnollisen, aatteellisen mieli-alan hengähtämään\nsemmoistenkin olojen kuvauksista, joissa aineellisuus näyttää\naatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun tämä katsantotapa on todella\nluonnonperäinen, eikä miettimisen kautta saatu, soveltuu sen kanssa\nhyvin yhteen usko korkeimman hengellisen, s.o. Jumalan voiman\nilmestymisestä ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä). Runoilija, joka suosii\ntämänkaltaista, niin sanoakseni, realista aatteellisuutta, voi hyvän\nuskonsa turvassa joskus käydä jollekin suunnalle liian kauaksi, mutt'ei\nmilloinkaan koskea siveyttömyyteen.\n\nNäillä sanoilla luulisin lyhyesti lausuneeni, millä silmillä,\nteoksistansa määräten, Kivi yleisesti katseli mailman oloja, ja\nteoksensa huomattavimmat omaisuudet.\n\nAlexis Kivellä oli runsaat ja laveat runoilijan lahjat. Koomillisesta\nky’ystänsä on hän meille mainioimmat todistukset antanut, mutt’ei\nsuinkaan paljoa halvemmaksi ole hänen tragillinen kuntonsa eli kykynsä,\nyksinkertaisesti ihania kohtia kuvaamaan, luettava. Siis on suureksi\nosaksi puuttuvaisuus hänen taiteellisessa kasvatuksessaan syytettävä\nsiitä, mitä moitteenalaista hänen teoksissansa löytynee.\n\nMerkillisin on runoilijamme kuvatessaan meidän talonpoikaista\nkansaamme, luontoa ynnä niitä oloja ja mieliluonteita, joiden\nkeskellä hän oh kasvanut ja jotka hän tunsi kuin oman itsensä.\nHän ei tarvitse näitä todellisesti käsittääksensä muuttaa\nkatsantotapaansa niiden kannalle, sillä hän on alkuansa ja elää\nvieläkin hengellisessä yhteydessä heidän kanssansa. Tämä seikka sekä\naivan tavaton objektivisen kuvaamisen voima tekevät hänen tuottamat\nluonteensa ja luonnonkuvauksensa niin erinomaisen selviksi ja peräti\nsuomalaisiksi. Hänen realinen kaavaustapansa on syynä siihen, että\njokaisessa, mutta erittäin hänen koomillisissa teoksissansa, niin\nusein tavataan pitkällisiä kohtia ja sivuseikkoja; mutta, vaikka ne\novat taiteellisuutta loukkaavia ja tarpeettomia, eivät ne kuitenkaan\nluonteiden selvyyttä himmennä. Syy siihen on tuo mainittu runoilijan\nvarsinainen hengellinen yhteisyys kuvattujen esineittensä kanssa. Joka\nluonteen-osoitteella on todellinen runoilijan käsittämä pohja; eikä\nrunoilija menettele monen muun realisen taideniekan tavalla, joka\nkokoelee tuhansia vähäpätöisiä ilmeitä luullessaan siten voivansa\nkorvata puuttuvaista käsitystä esineiden sisällisestä hengestä.\n\nKivi ei koskaan kuvaele pilkallisesti. Nummisuutareissa vallitsee\nyleensä yksinkertainen koomillisuus. Henkilöt lausuvat ja menettelevät\nnaurattavasti ihan itseksensä, itse siitä tietämättä. Seitsemän\nVeljeksen romanissa ovat sankarit usein burleskisen humorin esineinä.\nMuistutan tuosta kuuman ja pakkasen kohtalosta jouluyönä, aivotusta\nsorsanpyynnistä Kourusuolla, onnettomasta kirkkomatkasta; useimmissa,\ntappelukohtauksissa sitä vastoin ei synny koomillista liikuntoa.\n\nJo mainittu puuttuvaisuus runoilijan kasvatuksessa on toiseksi\nsupistanut hänen aineittensa piirin. Paitsi talonpoikaiselämää\noli kolme lähdettä häntä lähellä: Kalevala, Raamattu ja oma\nmielikuvituksensa. Näistä kaikista on hän runollisuutta ammentanut.\nEnsimäisen ja runsaimman lähteen tuotteista, Kiven koomillisista\nteoksista, olen jo puhunut; mitä toisihin tulee, ilmestyy niissä\nuseimmin erinomainen mielen suloisuus, samalla kuin niissä\nyleensä ilmaantuu samanlaatuiset edut ja moitteen syyt kuin\nedellisissä. Mainiolla mielenkuvituksen voimalla on hän runollisella\ntodenmukaisuudella kuvannut kaukaiset ajat ja luonnon-alat,\njoihin Kullervo ja Lea kuuluvat. Näissä havaitaan sama nerollinen\nkeksinnönkin kyky kuin hänen koomillisissa teoksissaan. Pelkän\nrunollisen mielikuvituksen tuotteissa (Karkurit, Yö ja Päivä) on\nsekä keksintö heikompi, että ajat ja olot (Karkurit) puuttuvaisella\ntotuudella kuvattu. Tämä soveltuu juuri hänen realiseen katsanto- ja\nkuvaustapaansa. Mitä lähempänä aine on hänen omaa kokemustansa, sitä\nedullisempi se on hänen runollisuudellensa.\n\n\"Lean\", kirjallisuutemme itämaisen helmen tuottamiseen näyttää Kiven\ntaiteelliset pää-omaisuudet paraiten yhtyneen.\n\nAlexis Kiven henkilöt ovat reheviä, voimakkaita luonteita.\nMies-henkilöitä hän kernaimmin on tuottanut ja niitä onkin aika\ngalleria Eskosta ja Tykosta alkaen aina Nyyrikkiin ja pikku Eeroon\nsaakka. Etevimmät naishenkilöt, Lea, Elma ja Margareta ovat, kuten\njo olemme nähneet, oikeastaan samaa luonnetta, ainoastaan eri mielen\nlaiholla.\n\nRunoilijan kieli on useinkin kieli-opin kannalta virheellistä. Sitä\nei käy kieltää, ehkä hän itse oli vakuutettu käytetyn kielensä\nkaikenpuolisesta kelvollisuudesta. Kuitenkin on hän oivallisesti\nedistänyt kielemme käytäntöä korkeimmissa runollisissa aineissa. Ja\nvarma on, ettei kukaan suomalainen mies ole jalon kielemme varoja niin\nnerokkaasti suorasanaisessa kerronnassa käyttänyt kuin Kivi suuressa\nromanissaan. Sillä on oleva vastaisille suomalaisille novellisteille\nsama merkitys, kuin Oksasen runoelmilla lyyrillisten alkajiemme suhteen.\n\nSuuremmoisella tavalla on Alexis Kivi meidän dramallista\nkirjallisuuttamme edistänyt. Hänen maineensa on Suomessa pysyvä, niin\nkauan kuin runollisuutta meidän saloilla ja tasangoilla rakastetaan.\n\nKiittämätöin ja kurja on kova-onnisen runoilijamme elämä ollut; mutta\nhän on kuitenkin korvan kuulematta rohjennut korottaa äänensä lauluhun\nomalla omituisella tavallaan. Se olkoon hänen ikuinen kunniansa!\n\nHän on rohjennut koristelematta kuvata kansaansa, kertoa sen hyviä ja\npahoja puolia. Ja Jumalalle kiitos! katsoja ja kuulija on lausuva:\nvahva kerros kansassani on vielä raakaa ja sivistymätöntä, mutta tämä\nkansa on rakastettava, ja ansaitsee elämämme ja henkemme, sillä se\non kansa, joka voi runsaasti kaiken sivistyksen siemeniä kasvattaa.\nSivistymättömässäkin tilassa omistaa se ihanuutta, samoin kuin vaeltaja\nsynkeimmässä erämaassamme kohtaa näkö-aloja, joiden kauneutta viljelys\nei voisi parantaa. Se olkoon Alexis Kiven ikuinen kunnia!\"\n\n\nTämä lämmin ja asiallisesti harvinaisen rikas esitelmä herätti varmaan\nvastakaikua kaikkialla, missä pantiin vähänkin arvoa kansallisen\nkirjallisuutemme kehittymiselle. Niinpä innostutti se välittömästi\nerään tuollaisen kirjallisuudenystävän toimittamaan Jyväskylässä\nilmestyvään Keski-Suomeen, sen 50. numeroon 14 p. jouluk. 1872\nlähetetyn kirjoituksen, jossa Kirjallisuuden Seuraa hartaasti\nkehoitetaan toimittamaan yleisön saataviin _Seitsemän veljestä_,\nkoska tämän hyödyllisen ja huvittavan teoksen enempi salaileminen on\n\"suureksi vahingoksi kansalliselle sivistyksellemme\". Kirjoitus, joka\non lehdessä ensimmäisenä, kuuluu:\n\n_Yksi harras toive_.\n\nIlokseni Kirjallisen Kuukauslehden viime numerossa luin Pohjalaisen\nosakunnan vuosijuhlassa pidettyä esitelmää, jonka aineena oli\nA. Kivi’n elämän vaiheet ja kirjalliset teokset. Ehkä on ollut\nsyytä luulla, että se kova tuomio, jonka eräs meidän etevimmistä\nkirjailioistamme niistä on langettanut, tulisi vaikuttamaan, että ne\nvastaiseksi tulisivat ansaitsemattomaan unhotukseen jäämään, kunnes\njoku tulevaisuudessa, niiden arvoa tyynemmällä mielellä punniten,\nuudestaan toisi ne esiin kansalaistensa luettaviksi, näyttää kuitenkin\ntästäkin esitelmästä, niinkuin monesta muustakin ajan merkistä, että\nniillä nykyäänkin on ihmetteliöitä. Nuori näyttelijä-seuramme ei näy\nhänen näytelmiänsä halveksivan; se kun pääsee vaurastumaan, varmaan\ntulee yleisön katseltavaksi ja arvosteltavaksi paraimpia niistä\nnäyttimöllä esittelemään. Mutta yksi hänen teoksistansa, ja mielestäni\narvoisin kaikista, kertomus \"Seitsemän Veljestä\" näyttää tuomituksi\npidempään unhotukseen. Se on painosta ilmestynyt Kirjallisuuden Seuran\npainattamassa Novelli-kirjastossa ja siis halulliset voivat ainoastaan\nkoko kokouksen ostamalla sen itsellensä saada. Jos Novelli-kirjastoa\nolisikin useita eksemplaria myytävänä, tekee sittekin korkea hinta\nsen laveammalle levenemiselle estettä. Sentähden se onkin joksikin\nharvoille tuttu. Ja tämä on suureksi vahingoksi kansalliselle\nsivistyksellemme. Mainitun kirjan sisällöstä voi sanoa, että ei\nmissäkään teoksessa tähän asti ole Suomen kansan elämää niin tarkasti\nja todenmukaisesti kuvattu kuin siinä. Jos täytyykin myöntää, että tätä\ntodenmukaisuutta muutamissa kohden, raakoja henkilöitä kuvatessa, on\nliiaksi seurattu, niin että se törkeydellään lukian tuntoa loukkaa,\nei kuitenkaan koko kertomuksesta voi sanoa, että se siveydettömyyttä\nopettaisi tai puolustaisi. Päinvastoin koko sen johto osoittaa, että\nihminen ainoastaan siveydellä ja siisteydellä onnellisena voi elää.\nSuomen kansa ei ole niin rikas kirjallisuudesta, että sillä olisi\nvaraa heittää tämmöistä arvollista teosta unhotuksen omaksi. Jos se\ntahtoo tulla itseänsä tuntemaan, se ei saa halveksia kenenkään, sanoja,\njoka hänelle osoittaa hänen huonot ja hyvät puolensa. Jos mainitusta\nkirjasta, uudestaan painettaissa, hienolla ja varovalla kädellä\nruokottaisi pois ne törkeydet, jotka sitä vaivaavat, tulisi siitä ei\nainoastaan niinkutsutuille sivistyneille, vaan myös alhaisimmallekin\nkansalle niin mielellinen, hyödyllinen ja huvittava kirja, että se\nvielä eläisi monta painosta. Ja tämmöisiä kirjoja meillä ei voida sanoa\nolevan, erittäin mitä kansan kirjallisuudeksi kelpaisi. Sittenkuin A.\nWarelius’en Enon opetuksista voidaan sanoa, että Suomen kansa on ne\njo oppinut, ei tietääkseni ole nykyään yhtäkään yleisesti tunnettua.\nKirjallisuutta kaipaavan suuren yleisön hyödyksi siis vaatisin, että\nedellä mainittu kirja mitä pikemmin painosta laitettaisiin joko\nsemmoisenaan, taikka hiukan siivottuna. Muistaakseni Kirjallisuuden\nSeura on päättänyt painattaa sen erinänsä esipuheella varustettuna,\nmutta miksi se niin kauan viipyy, on vaikea ymmärtää.\"\n\n\nTässä kirjoituksessa oli pidetty luonnollisena, että Seitsemästä\nveljeksestä \"ruokottaisi pois ne törkeydet, jotka sitä vaivaavat\".\nMuutamaa kuukautta myöhemmin esiintyy Keski-Suomessa (n:o 12, 22\np. maalisk. 1873) eräs toinen lähettäjä, joka niinikään pyytää\nKirjallisuuden Seuraa eri kirjana painattamaan Seitsemän veljestä,\nmutta vastustaa romaanin ruokkoamista, vaatien sen tarjoamista kansalle\n\"ihan senlaisena kuin se jalon runoilija-vainaja, A. Kivi’n kynästä\nlähti\".\n\n\n\"Kunn, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle\n\nHelsingissä!\n\nOtamme täten kunnian kysyäksemme: mikä on syynä ett’ei Seura ole\nlupauksensa mukaan erikirjana painattanut A. Kivi’n \"Seitsemän\nVeljestä\"? Koska myös olemme kuulleet ääniä, tosin ainoasti muutamia,\njotka tahtovat, että ruokottaisiin pois ne siinä muka löytyvät\nraakuudet, niin vastustamme täten sitä mielipidettä, ja lausumme\ntoivomme, että \"Seitsemän Veljestä\" painettaisiin ihan senlaisena\nkuin se jalon runoilija-vainaja, A, Kivi’n kynästä lähti. Ei yksikään\nkirjailija ole vielä kyennyt kuvailemaan Suomen kansan elämää niin\nelävästi kuin sen Kivi mainitussa teoksessaan on tehnyt. Miksi siis\ntahdotaan karsimista? Luulemme ja olemme myös vakuutetut, että se kirja\ntulee yhteisessäkin kansassa saamaan suuren lukija-joukon. Esimerkiksi\ntahdomme mainita, että äskettäin kuulimme talonpoikain, kun heille\nluettiin \"Seitsemän Veljestä\", lausuvan: \"kas! tämähän vasta on kirja,\nsiinä oli kielikin semmoista, jota ymmärrämme\".\n\n\nVihdoin päästiinkin niin pitkälle, että Seitsemän veljestä saatiin\nilmestymään eri kirjana huhtikuun 4 p:nä v. 1873. Se oli ikäänkuin\njonkinlainen lepytysuhri Aleksis Kiven hengelle. Runoilijahan oli\naivan äsken kuollut, ja ehkäpä oltiin eräillä tahoilla iloisesti\nhämmästyneitä ja toisilla tahoilla ilmeisesti raivostuneita siitä\nlämpimästä kaipauksesta ja ihailusta, joka oli poismennyttä\nsaatellut. Tästä oli saatu rohkeutta, ehkäpä tunnettu suorastaan\nvelvollisuudeksikin päästää jälleen julkisuuteen teos, josta oli tällä\nvälinkin kuultu niin voimakkaasti perusteltuja ihailevia lausuntoja.\n\nMikään seikka, paitsi pieni huomautus esipuheessa, ei kuitenkaan\nkirjassa ilmoittanut, että se pääsi uudelleen julkisuuteen v. 1873.\nNiinkuin se painatukseltaan itse asiassa olikin täsmälleen sama kuin\n_Novellikirjastossa_ ilmestyessään v. 1870, se kun oli erotukseksi\ntästä saanut vain harmaat kannet, näkyi sen kannessa rehellisesti\nvuosiluku 1870, ja sivuluku 333 on sama kuin sen ilmestyessä\n_Novellikirjastossa_. Ei siis voida hevin puhua 1873 ilmestyneestä\nuudesta _painoksesta_ tai _laitoksesta_, niinkuin näkee joskus\ntehtävän, sillä teksti ei ole rahtuakaan muuttunut, vaan ainoastaan\n_Novellikirjastosta_ erikseen nidottujen 366 kappaleen kauppaan\nlaskemisesta.\n\n_Uutta_ oli se laaja _Esipuhe_, jolla _Novellikirjaston_ vanha teksti\noli varustettu. Pääosan muodostaa siitä tuo Suomal. Kirjall. Seuran\nRunoustoimikunnan lausunto, johon ylempänä olemme tutustuneet ja joka\n1 p. kesäk. 1870 oli otettu Seuran pöytäkirjoihin, Suomenkieliseltä\nsanamuodoltaan ei tämä v. 1873 julkaistu lausunto ole kuitenkaan\nsama kuin v. 1870 esitetty, koska sen on nyt Cygnæuksen tekstistä\nsuomentanut Julius Krohn, kun taas aikaisempi käännös oli arvattavasti\nmaist. A. TörneroosTuokon tekoa. Allekirjoittajina olivat tällä\nkerralla F. Cygnæus, K. Bergbom ja J. Krohn. Näiden kahden lausunnon\neroavaisuus suurenee vielä sen johdosta, että myöhäisemmän lausunnon\ntakana ja oikeastaan huomattavalta osalta sen kirjoittajanakin on Kiven\nvanha uskollinen suosija J. V. Snellman. Alkuperäinen lausuntohan\njäi lepäämään niin pitkäksi aikaa, niinkuin v. 1873 ilmoitetaan,\nsentähden, että Seura halusi siihen lisäyksen \"teoksen yleisestä\nperiajatuksesta\", ja se lisäys viipyi \"taudin tuottamien\" esteiden\ntakia. Ja loppujen lopuksi ei sitä lisäystä kirjoittanutkaan Cygnæus,\nvaan — J. V. Snellman, niinkuin Cygnæus itse tiedoittaa alkuperäiseen\nkäsikirjoitukseen tekemässään huomautuksessa: \"P. S. Tillägget är\nmycket för skickligt, att jag skulle täckas tillegna mig äran af dess\nförfattareskap\" (J. K. Lisäys on aivan liian taitava, jotta minä\njulkeaisin omistaa itselleni kunnian sen kirjoittamisesta. — Kts. V.\nTarkiainen, A. Kivi, s. 556,1). Suomalaisessa tekstissä kuuluu tämä\nSnellmanin lisäys seuraavasti [se liittyy ylempänä s. 255 luettavaan\ntekstiin lauseiden \"Mutta jotakin semmoista. Lopuksi pyydämme .\"\nväliin]:\n\n\n\"Tämmöisen seikan todistaminen [sen, että _Seitsemässä veljeksessä_\nhavaittaisiin mielihalua siveettömyyden ja siihen kuuluvien seikkojen\nkuvaamiseen] olisikin kaikkein ihmeyttävin konstitemppu, kun tiedetään\nperiajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot\ntavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä\nonnelle. Tavallisen tarkoitus-romaanin kirjoittaja olisi kenties\nsillä keinoin teroittanut tämän totuuden lukijainsa mieleen että\nolisi kuvannut yhtä tai useampia henkilöitä pahuuden esimerkeiksi,\ntoisia sitä vastaan kaiken mahdollisen hyvyyden perikuviksi, hän olisi\nlopussa antanut edellisille aika kurituksen, ja palkinnut jälkimmäiset\n-luultavasti suurella perinnöllä, taikkapa, vielä liikuttavammalla\ntavalla, rikkaalla aviovaimolla. Mutta Kivi on runoilija; hänen\nmielestään ei siis tämmöinen typerä oikeuden jakaminen ollut runollista\noikeutta.' Hän ei ole antanut yhden ainoankaan noista seitsemästä\nveljestä saada loppuansa hirsipuussa. Se loppu oli enemmän hänen\nrunoluonteensa mukainen, että he oman kokemuksensa ja miettimisensä\nkautta tulisivat näkemään sivistyksen arvon, ja että he omin voimin\nponnistaisivat ylös hurjasta ja raa’asta metsäläiselämästään ihmiselle\nsopivaan sivistykseen ja tapoihin. Siihen heitä saattaaksensa hän ei\nkäytä avukseen mitään muita ulkonaisia välikappaleita, paitsi erämaan\nrajatonta vapautta -- joka keino sekin myös todistaa että tekijällä\non pettymätön runollinen silmä. Että kertomuksen päähenkilöt alusta\nmielemmin valitsivat erämaan kuin sivistyneen elämän piirin, siihen\ntaas on kyllin selittävänä syynä heidän aikaisempi kasvatuksensa —\ntaikka kasvatuksen puutteensa — ja sekin seikka on erään suomalaisen\nkansallisluonteen omituisuuden mukainen. Mutta yllämainitun\ntarkoituksen vuoksi juuri olikin välttämätön asia, että veljesten\naikaisempi kaiken ihmistavan ulkopuolella vietetty elämä oli riehahtava\ntuommoisiin hillittömiin hurjuuksiin, joista se oli saava oman\nrangaistuksensa ja varsinkin saava nähdä, että se oli poikennut tielle,\njoka ei vapauteen vie. Siihen tarpeellisten todistuskeinoin määrä\npiti tietysti oleman henkilöin henkisen edistymiskannan mukaan; ja\nsitä, joka tämän koko runoteoksen kutomuksen läpi käyvän langan voipi\nkäsittää, sitä arveluttaa tuomarina käydä liiaksumaan tekijän mielestä\ntässä kohdassa tarpeellista mittaa. Mutta semmoiselle arvostelemiselle,\njonka ojennusnuorana ainoasti on moittimisen halu, on helpoimman helppo\ntodisteeksi tekijän mielitaipumuksesta tämmöiseen ruokottomuuteen\npoimia esiin kuvauksia veljesten aikaisemmasta raa’asta elämästä,\nhuolimatta siitä kertomuksen koko periluonnoksessa olevasta syystä,\njoka on vaatinut kertojaa leveämmillä piirteillä tätä kuvan edustaa\nmaalailemaan.\"\n\n\nSitten palaa kirjoitus jälleen v. 1870:n raiteille, pian loppuakseen.\n\nMutta tätä Runoustoimikunnan lisättyä lausuntoa edelsi v. 1873\nkirjoitettu selvitys asiain kulusta ja tämän lausunnon synnystä. Tämä\njohdanto kuului:\n\n\n\"Vuoden 1871 alulla jaettiin jo Novelli-kirjaston tilaajoille tämäkin\nAlexis Stenvallin kertomus 'Seitsemän Veljestä'. — Ei kulunut siitä\nmonta päivää, ennenkuin ilmestyi eräässä ruotsalaisessa sanomalehdessä\ntarkastus, josta tässä lienee sopivin mainita ainoastaan, että\ntarkastaja väitti kirjan olevan peräti kelvottoman, katsoen häpeäksi\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, että semmoinen hänen mielestään\nhuono ja törkeä teos oli tullut painetuksi Seuran avulla ja sen\nsuojassa.\n\nKirjallisuuden Seura, joka, niinkuin tämmöisissä asioissa ainakin, oli\nnojautunut Kaunotieteellisen tutkijakuntansa antamaan lauseesen kirjan\nansiosta, päätti kuitenkin pyytää tutkijakunnalta uuden, laveamman\nlauseen, jota sopisi esipuheena kirjaan liittää, siinä tarkoituksessa,\nettä lukeva yleisö tulisi tietämään, millä perustuksilla tätä\nStenvallin kertomusta on katsottu sen arvoiseksi, ettei sen\nulosantaminen halventaisi sitä kunniaa, jota Seuran edelliset toimet\noksivat Seuralle tuottaneet.\n\nKun Tutkijakunnan lause Seuran kokouksessa luettiin, katsottiin se\nkyllä kaikin puolin otolliseksi; eikä saattanekaan kukaan isänmaan\nkirjallisuutta tunteva olla havaitsematta, että itse kirjoitus on\nlähtenyt semmoisen miehen kädestä, jota etevämpää kaunotieteessä ei\nmeidän maassa ketään, eikä muuallakaan monta löytyne. Kuitenkin katsoi\nSeura soveliaaksi Tutkijakunnalta pyytää, että lause lisättäisiin\nmuutamilla sanoilla teoksen yleisestä periajatuksesta, jota lisäystä\nSeura piti aivan tarpeellisena vastauksena niihin soimauksiin, mitkä\nyllämainittu tarkastus oli paraasta päästä holvannut sekä kirjantekijän\nettä myös Kirjallisuuden Seuran niskoille.\n\nTämän pyynnön otti Seuran esimies viedäkseen lauseeni kirjoittajalle.\n-- Erinäiset kohdat, taudin tuottamat, viivyttivät kuitenkin sanotun\nvähäisen lisäyksen valmistumista’, ja on Tutkijakunnan lauseen\npainaminen siis vasta nyt Maaliskuussa 1873 tullut toimeen. Surettava\nkyllä on, että se ilmestyy vasta nyt, kun jo Stenvallin hauta on\nmullattu. Mutta jos ei se ehtinyt vähän lohduttamaan hänen särkynyttä\nmieltänsä, niin ei se suinkaan ole tekevä hänen hautansa peitettä\nraskaammaksi. -- Tässä seuraa Kaunotieteellisen toimikunnan lause.\"\n\nKun lukija ottaa huomioon tuon Snellmanin kirjoittaman lisäyksen,\njonka juuri esitimme, voi hän muilta kohdilta tyytyä Kaunotieteellisen\ntutkijakunnan lausuntoon siinä muodossa, missä se ylempänä\n(ss. 249-255) esiintyy Kirjall. Seuran pöytäkirjaan liitettynä\nsuomennoksena, vaikka Julius Krohnin käännös ehkä olisikin\nnykyaikaisempi. Lisäksi on tämä Krohnin käännös luettavana esim. Kiven\n_Koottujen teosten_ 1. niteen alussa.\n\nMutta samaan aikaan kuin nämä molemmat toisiaan tukevat lausunnot\nilmestyivät suomeksi, eri niteenä julkaistun _Seitsemän veljeksen_\nesipuheessa, saatettiin koko tämä selvittely vielä laajemmassa\nmuodossa ruotsinkielisen yleisön luettavaksi _Morgonbladetin_ 82. ja\n83. numerossa 9 ja 10 p. huhtik. 1873. Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran silloinen esimies J. V. Snellman lähetti nimittäin\n_Morgonbladetin_ toimitukselle kirjelmän, jossa hän selitti _Seitsemän\nveljeksen_ joutumista Seuran kustannettavaksi ja johon hän liitti\nRunoustoimikunnan eli Kaunotieteellisen tutkijakunnan lisätyn lausunnon\nsekä sen tätä edeltävän johdannon, jonka olemme juuri edellä suomeksi\nlukeneet. Kaikki nämä kolme selvitystä ja lausuntoa olivat siis\n_Morgonbladetissa_ toinen toisensa jälkeen luettavina. Kun lukija\ntuntee jo kaikki muut, otetaan tähän vain esimiehen selitys suomeksi\nkäännettynä. Se kuuluu:\n\n\n\"_A. Kiven 'Seitsemän Veljestä_'.\n\nOlemme saaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimieheltä seuraavan\nkirjelmän:\n\nKoska se arvostelu, josta mainitaan tähän käännöksenä liittyvässä\nA. Kiven \"Seitsemän Veljestä\"-nimisen novellin esipuheessa, sisälsi\nkarkeita soimauksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa vastaan siitä,\nettä tämä novelli oli otettu Seuran julkaisemaan Novellikirjastoon,\nkatsoo Seuran silloinen ja nykyinen esimies velvollisuudekseen saattaa\njulkisuuteen mainitun käännöksen ja samalla antaa muutamia tietoja\nSeuran työtavoista sille lukevan yleisön osalle, jolta niitä puuttuu;\nminkävuoksi nöyrimmin pyydetään niille sijaa Morgonbladetin palstoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuralla on satoja jäseniä. -- Joka kuukauden määrättynä päivänä\npidetyissä kokouksissa on jokaisella jäsenellä oikeus olla läsnä,\ntehdä esityksiä ja ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin. Kun\non kyseessä jokin painettavaksi jätetty käsikirjoitus tai jonkin\nSeuran toimesta suoritetun työn tarkastus, ei niiden tarkastus ja\narvosteleminen tietystikään voi tapahtua itse kokouksessa. Seura on\nsentähden asettanut, paitsi yleistä tarkastusvaliokuntaa, erikoisia\nkielitieteellisiä, historiallisia ja kaunokirjallisia osastoja,\njoiden jäsenet vahtaan vuosittain. Tarkastus uskotaan nyt jollekulle\nnäistä valiokunnista, joka tavallisesti jättää Seuralle perustellun\nkirjallisen arvostelunsa. Tämä luetaan lähimmässä kokouksessa ja\nSeura tekee sen pohjalla päätöksensä. Vaikkakaan ei ketään jäsentä\nkielletä pyytämästä käsikirjoitusta nähtäväkseen, ei sellaista koskaan\nsatu, syystä että luotetaan täydellisesti valittujen valio kunnan\njäsenten ymmärrykseen ja arvostelukykyyn. Sitä paitsi ei heidän\nhartioilleen ottamansa vaivannäkö ole niinkään vähäistä, varsinkin\nkun heidät tavallisesti valitaan vuosittain uudestaan ja he siten\nuhraavat vuosikaudet aikaansa ja vaivaansa Seuran tarkoituksiin. Syystä\nvoivatkin he sentähden odottaa Seuran taholta kiitollista luottamusta\nja yleisön taholta — ainakin säädyllistä kohtelua.\n\nKyseessäolevan novellin käsikirjoitus jätettiin toukokuun 5 p:nä 1869\npidetylle kokoukselle -- ja teos päätettiin antaa Kaunotieteelhsen\ntutkijakunnan tarkastettavaksi. Tutkijakunnan kirjallinen\nlausunto luettiin julki samana vuonna marraskuun 3 p:nä pidetyssä\nkokouksessa. Siinä kiitetään esiintyvien henkilöiden ajatus- ja\nkatsomustavan kuvailua, joka luo toden ja alkuperäisen kuvan\nsuomalaisesta kansanelämästä, samoinkuin myöskin kehuen huomautetaan\nsiinä ilmenevästä runollisesta käsityksestä. Sitä vastoin tehdään\nmuistutuksia esitystapaa vastaan. -- Loppuarvosteluksi jää, \"että\nisänmaiselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä\npainon kautta saataisi yleiseen luettavaksi\". Tutkijakunnan jäseninä\nolivat silloin: valtioneuvos Cygnaeus, dosentti J. Krohn, tohtori K.\nBergbom, tohtori O. Toppehus, maisteri A. Tömeroos. Päätettiin harkita\nsiinä ylimääräisessä kokouksessa, joka oh pidettävä kahden viikon\npäästä, millä tavalla teos saataisiin painetuksi.\n\nNovellin tavallista suurempi laajuus oh näet pannut epäilemään,\nvoitaisiinko se ottaa Novelli-kirjastoon.\n\nMarraskuun 17 p:nä 1869 pidetyssä, kokouksessa päätettiin painattaa\nteos mainittuun kokoelmaan neljänä tarpeen mukaan laajennettavana eri\nvihkona. Tekijälle annettiin 700 markan suuruinen palkkio, josta hänen\noli suoritettava korvaus Maisteri Törneroosille, joka oli ottanut\noikaistakseen teoksessa esiintyvät kielivirheet. Pöytäkirjasta ei käy\nilmi, että oksi lausuttu eriäviä mielipiteitä.\n\nEsipuheesta selviää miten Tutkijakunta myöhemminkin, kun teos oli\npainettu, arvosteli sitä ja sen arvostelijaa.\"\n\n\nNäin oli nyt julkisesti, sekä suomen -- että ruotsinkielellä,\nja kaikkeen mahdolliseen arvovaltaan vedoten -- olihan sanottu\nRunoustoimikunnan lausunnon lähteneen miehen kädestä, \"jota etevämpää\nkaunotieteessä ei meidän maassa ketään, eikä muuallakaan monta\nlöytyne\" -- käyty puolustamaan Aleksis Kiveä ja vastustamaan Aug.\nAhlqvistin hänen teoksistaan ja erikoisesti Seitsemästä veljeksestä\nantamaa arvostelua. Saattoi jo ennakolta arvata, ettei Säkenien\nrunoilija ollut jäävä sanattomaksi sellaisen hyökkäyksen edessä.\nEipä ollutkaan kulunut monta päivää, kun hänen vastauksensa ilmestyi\n_Helsingfors Dagbladissa_, tuossa lehdessä, jota Aleksis Kivi V. 1869\nnimittää suomenkielen vaarallisimmaksi vihamieheksi ja jonka hän sanoo\nankarasti kiittelevän Oksasen runoja, koska se vainuaa, että Oksasen\nrunollisuus, sen kieli, henki ja lausetapa \"ei koskaan edistä suomen\nasiaa, vaan saattaa sen pikemmin ijankaikkiseksi jäätymään kankeisiin\nkaavoinsa\" (_Koot. t._, IV, s. 422). Kirjoittajan täydellä nimellä\nvarustettu vastaus vaatii kahden numeron (101 ja 102, 16 ja 17 p.\nhuhtik. 1873) tilat ja on jos mahdollista edellisiä Kiveä käsitteleviä\narvosteluja vieläkin myrkyllisempi ja herjaavampi, koettaessaan milloin\nivalla, milloin asiallisiksi tekeytyvillä huomautuksilla kumota\nRunoustoimikunnan väitteitä. Erikoisen ilon tarjoaa Ahlqvistille\n_Seitsemän veljeksen_ esipuheen ensi rivillä esiintyvä todella\nvirheellinen tieto, että muka Seitsemän veljestä olisi jaettu\n_Novellikirjaston_ tilaajille \"vuoden 1871 alulla\".\n\nVastaus kuuluu seuraavasti:\n\n\n\"SUOMALAINEN NEROTEOS.\n\nDagbladetin Toimitukselle.\n\nDagbladetin kunnianarvoiselta Toimitukselta on allekirjoittaneen pakko\nnöyrimmästi pyytää lehdessä tilaa oheenliitetylle kirjoitukselle,\nvähemmän puolustaakseni itseäni tai edes tukeakseni lausumaani\nmielipidettä, jonka kimppuun on toiselta taholta hyökätty, kuin\nkykyni mukaan taistellukseni esteettistä makusuuntaa vastaan,\njolle Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on nyt tavallaan antanut\nesiintymisluvan ja joka, jos se todella pääsee valtaan, uhkaa versovaa\nsuomalaista kirjallisuutta villiytymisellä.\n\nKysymys on nimittäin tuosta suomalaisesta romaanin tai novellin\ntapaisesta \"Seitsemän Veljestä\". Pian on kulunut kolme vuotta tämän\nteoksen viimeisen eli neljännen vihkon ilmestymisestä mainitun Seuran\njulkaisemassa Novelli-kirjastossa. Tästä tuotteesta kokonaan puuttuva\ntaiteellinen muoto, sen kuvausten alati toistuva raakuus, rahvaamme\nsaattaminen niiden kautta häpäisevään valoon ja lopuksi tekijän\nsietämättömän teennäinen kieli, kaikki tämä synnytti minussa teosta\nlukiessani suuttumusta ja hämmästystä. Tämäkö sekasortoinen kasauma jo\nhullun näkyjä näkevän mielikuvituksen tolkuttomia kuvia olisi todella,\nniinkuin eräällä taholla uskoteltiin, suomalais-kansallisen taideaistin\ntuote! Sekö todella olisi \"kansanluonteemme alkuperäinen ja nerokas\nkuva\", niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kaunokirjallinen\nosasto teoksesta antamassaan lausunnossa sanoo, sekö \"avaisi aivan\nuudet näköalat suomalaisten, varsinkin hämäläis-uusmaalaisten\nkansanelämään\" sekä \"kuvaisi suomalaista luonnetta, ei vain\nkansatieteellisesti, vaan myös kansan oman käsityksen mukaisesti\"!\nHämmästyin kuitenkin vähemmän sitä, että herra Stenvall (Kivi)\noli voinut kyhätä jotakin sellaista kuin tämä romaani, sillä olin\nhuomannut hänen useimmista edellisistä teoksistaan, että häneltä tuskin\nsaattoikaan odottaa parempaa, kuin sitä, että Suom. Kirjallisuuden\nSeura oli toimittanut sen painoon, seura, joka tähän asti on ahkeroinut\nsuomalaisen kirjallisuuden edistämistä ja kielemme jalostamista\naivan toisin keinoin ja joka tämän entisen toimintansa pohjalla on\npäässyt meillä samaan asemaan kuin mikä kansalliskielen hyväksi\ntyöskentelevillä akatemioilla on muualla. Päätin esittää ajatukseni\njulkisesti tästä \"nerokkaasta kuvauksesta\" ja julkaisin, nimimerkkinäni\nA. A., Finlands Allmänna Tidningissä toukokuun 20 ja 21 päivinä 1870\n\"Seitsemää Veljestä\" käsittelevän kirjoitelman. Tämän kirjoitelman\njohdosta lienee Kirjallisuuden Seurassa syntynyt epäilystä uuden\nneroteoksen oivallisuudesta, ja viimein oli siellä pysähdytty siihen\npäätökseen, että niihin kappaleisiin, joita siitä olisi jäljellä\nNovellikirjaston tultua jaetuksi, oli Kaunokirjallisen osaston puolesta\nliitettävä rauhoittava ja selittävä johdanto.\n\nTätä johdantoa on saatu odottaa kauan. Se on nyt viimeinkin päässyt\npäivänvaloon ja sen mukana myös itse romaani, joka on siten kokonaista\nkolme vuotta(1) tavallaan ollut takavarikoituna ja josta ovat voineet\nnauttia ainoastaan ne harvat onnelliset, jotka olivat vuonna 1870\nNovellikirjaston tilaajoita. Ennen tätä johdantoa, joka sisältää\nsuunnilleen 8 ½ sivua pientä kahdeksantaitteista kokoa, käy toinen\nKirjallisuuden Seuran puolesta puhuva (ilman nimimerkkiä, mutta\nluultavasti sihteerin kädestä lähtenyt).\n\n (1) Asianomaiset näyttävät joutuneen omituisesti hämmennyksiin\n \"Seitsemän Veljeksen\" Novellikirjastossa julkaisemisen ajasta, koskapa\n uuden laitoksen \"Esipuheen\" ensi rivillä vuosiluvuksi mainitaan\n 1871. Tämä erehdys on nyt toistunut kaikissa niissä sanomalehdissä,\n jotka ovat, mikä iloisemmin, mikä vähemmän iloisesti, lausuneet\n novellin tervetulleeksi. [ Ahlqvistin mieltä on tässä kohdassa\n poltellut se seikka, että m.m. _Morgonbladet_ 5 p., _U. Suometar_\n 7 p., _Hämäläinen_ 10 p. huhtik. olivat kiiruhtaneet \"mielihyvin\"\n ilmoittamaan tuon \"kauan odotetun teoksen\", tuon \"nerollisen kuvauksen\n Suomen kansan elämästä\", tuon \"oivallisen kertomuksen\" aivan äsken\n ilmestyneen erillisenä niteenä kirjakauppaan ja että ensimnainitut\n viittaavat myös niihin syihin, joiden esipuheen virheellisen\n tiedonannon mukaan ilmoitetaan viivyttäneen kirjan erillisenä\n julkaisemista kahden vuoden ajan ja jotka ovat \"osaksi niin ikävää\n laatua, ettemme tässä tahdo ruveta niitä mainitsemaan\" -- keinuttaen\n nyt sitä innokkaammin kaikkia tutustumaan tuohon \"merkilliseen\n teokseen\" ]. Tavallisestihan ollaan paremmin selvillä niin suuressa\n arvossa pidetyn teoksen ilmestymisestä, ja jos muisti olisikin\n pettänyt, niin olisihan voitu ottaa kirjalaudakolta 1) kultareunainen\n sidottu kappale ja siitä katsoa oikea vuosiluku.\n\n\nVarsinaisen johdannon ovat taas allekirjoittaneet herrat _F. Cygnæus,\nK. Bergbom ja J. Krohn_.\n\nKuitenkaan ei liene katsottu näillä johdannoillakaan vielä riittävästi\npestyn Seuran käsiä novellin julkaisemisesta, Esimiehenkin piti lähteä\nliikkeelle. Hän varusti näiden asiakirjojen \"käännöksen\", vielä uudella\njohdannolla ja julkaisi viime viikolla koko jutun Morgonbladetissa.\nHän perustelee esiintymistään sillä, että minun edellämainittu\nkirjoitelmani \"sisälsi karkeita soimauksia Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuraa vastaan\", jonka \"silloinen\" esimies hän myöskin oli. Yhteydestä\nei selviä täysin, mihin aikaa-ilmaiseva \"silloinen\" tähtää, mutta\notaksun sen tarkoittavan minun kirjoitelmani ilmestymisaikaa. Tämä\noli, kuten edellä on mainittu, toukokuussa 1870, ja silloin ei\n\"nykyinen\" esimies ollut kahta kuukauttakaan ollut tässä virassaan. Nuo\n\"karkeat soimaukset\" eivät siis voineet mitenkään tarkoittaa häntä,\nkoska kirjoitelmani sanat \"S. Kirjallisuuden Seuran toimihenkilöt\"\ntarkoittivat niitä, joiden toimesta \"Seitsemän Veljestä\" oli painettu,\neikä saman vuoden maaliskuun 16 p:nä valittua uutta esimiestä, joka\nluultavasti oli ainoastaan määräämällä teoksen viimeisen vihkon\npainatuskustannukset maksettaviksi ottanut osaa koko juttuun. Mikäli\ntaas uuden oli puolustettava entisen esimiehen aikuista nurinkurista\ntoimenpidettä, olisi tämä voinut syystä tapahtua hiukan aikaisemmin\nkuin kolme vuotta sen jälkeen kun tätä toimenpidettä oli julkisesti\nmoitittu, koska \"puolustuksen\" ilmestyessä moite oli jo voinut unohtua\nyleisöltä, jonka silmissä näin myöhäinen puolustus helposti tekee\nmoittijasta herjaajan.\n\nTällaiseksi leimataankin allekirjoittanut yhä yltyvin lauseparsin\nnoissa kolmessa johdannossa. Esimies sanoo, että minä olen käyttänyt\n\"karkeita soimauksia\" S. Kirjallisuuden Seuraa vastaan; sihteeri\narvelee kirjoitelmani \"holvanneen soimauksia sekä kirjantekijän että\nmyös Kirjallisuuden Seuran niskoille\", ja Kaunokirjallinen osasto\nkäyttää minusta nimitystä \"myggsilare\" (minä toistan sanantavat\n\"käännöksestä\", jota pidän varsinaisena alkuperäiskirjoituksena), \"som\nsammanletat och liksoin på ett radband af de dödas ben (?!) upphängt\nde kruditeter i uttryck, medelst hvilka Kivi alltför naturalistiskt\"\nj.n.e.; katsoo, että minä \"i ögonblick af högt uppdrifven exaltation\n(suomalaisessa 'alkuperäiskirjoituksessa', t.s. käännöksessä,\nsanotaan: 'kiihkonsa innostuksessa') ('Kiihkonsa innostuksessa' on\nKrohnin käännöksessä, kun taas Tuokko oli puhunut 'ylenmääräisen\nintomielisyyden hetkistä.') sett föremålen fördubblade\", kun minä \"uti\nifrågavarande novell räknat ihop ända till femton slagsmål\"; että minä\ntahdon \"skyla ensidigheten af mitt omdöme i en nimbus af en nervöst\nfinkänslig smak\", y.m., y.m.\n\nErään suuren miehen kerrotaan äskettäin lausuneen: \"Minun on harvoin\ntapana kerskata:\" Tahtomatta missään suhteessa vetää vertoja tälle\nsuurmiehelle, voisin kai kuitenkin käyttää tätä sanaa suhteestani\nS. Kirjallisuuden Seuraan ja tällöin lisätä, että tämän yhdistyksen\npöytäkirjat hamasta vuodesta 1846 asti tietävät kertoa, etten ole\nniinkään harvoin uhrannut sangen paljon aikaa ja vaivaa Seuran\npalvelukseen. Näin olen tehnyt aivan viime aikoihin asti, milloin minua\non käytetty. Kuinka soveltuu nyt tämä alttiuteni Seuraa kohtaan niihin\n\"karkeisiin soimauksiin\", joita olen siitä lausunut, tai \"soimauksiin\",\njoita olen \"holvannut sen niskoille.\" Siten ne soveltuvat, että\non olemassa jotakin, jonka panen Seuraa paljon korkeammalle, nim.\nsuomalaisen kirjallisuuden viljelyn ja jalostamisen, joiden hyväksi\nolen uhrannut elämäni parhaat ponnistukset. Ja kun tämän kirjallisuuden\nvainiolla tapahtuu sellaista, mikä, sen sijaan että myötävaikuttaisi\nsekä sen että kansamme jalostumiseen, uhkaa painaa ne molemmat lokaan,\nkun tämä kirjallisuus tehdään lapsekkaitten ja eriskummallisten\nesteettisten miehjohteitten kokeilukentäksi, kun inhoittava raakuus\nkoroitetaan siinä luvalliseksi \"realismiksi\", silloin katson\nvelvollisuudekseni huomauttaa näiden kokeilujen vaarallisuudesta,\nvaikkapa niitä edistämässä olisivatkin S. Kirjallisuuden Seuran\nnykyiset vallanpitäjät. Enkä muuta ole tehnyt kyseessäolevassakaan\ntapauksessa. On sekä selitettävissä että puolustettavissa, että ne\nosittain hieman kovatkin sanat, joita olen katsonut pitäväni käyttää\nsaadakseni ääneni kuuluville, ovat tuntuneet asianomaisista \"karkeilta\nsoimauksilta.\"\n\nKaunokirjallisen osaston johdanto, jonka piti näyttää valheeksi\nmitä olin kirjoitelmassani sanonut \"Seitsemästä Veljeksestä\" ja\nselittää sitä \"naturalistista\" ja \"realistista\" runouden lajia, johon\nmuka tämä \"kansankirja\" (tälläkin nimellä näet tätä mestariteosta\nmainitaan) kuuluu, ei kaipaa minun puoleltani mitään kumoamisia. On\nyhdentekevää, onko Kivi saanut teoksessaan käyttämänsä \"krudi[te]ter\"\nja \"oxiter\" (ruotsalaiset kielimiehet, rientäkää omaksumaan tämä uusi\nja niin kaunis sana!) Shakespearelta vai suomalaisista renkituvista;\ntosiasiana pysyy, että hän, \"detta amphibium mellan naturskald ooh\nen af civilisationens sötmjölk uppammad poet\", on niin runsain käsin\nsiroitellut niitä tähän tekeleeseensä, että saa etsiä kauan, ennenkuin\nsiitä löytää yhdenkään sivun, jolta niitä ei tapaisi. Kysymykseen\nvoisi ehkä panna, tuntuvatko Ténier’in entisaikoina maalaamien,\nniin räikeästi ja selvästi \"realististen\" taulujen rinnalla Kiven\nsanoin kerrotut 'taulut' \"niihin verrattuina joskus kallistuvan\nihanteellisuuteen\"; mutta se on tarpeetonta. Ei tarvitse kenenkään olla\nerikoisen etevä esteetikko tietääkseen, etteivät toisen taidelajin\nluomukset kelpaa toiselle, ja että n.s. kuvaamataiteet ovat aiheittensa\nsiveelliseen sisältöön nähden nauttineet tai omaksuneet itselleen\nvapauksia, jotka ovat runouden alalla kerrassaan hyljättäviä. Että\ntaasen Rabelais neljättäsataa vuotta sitten aivan toisenlaisissa\nyhteiskunnallisissa ja sivistysoloissa (ja kuinka peräti toisinlaisia\ntarkoituksia varten!) on tehnyt paljon pahempaa kuin meidän,\nniinkuin pikemmin voisi sanoa, sivistyksen \"tuliveden\" turmelema\n\"luonnonrunoilijamme\", ei lainkaan kelpaa jälkimmäisen puolustukseksi.\nYhdeksännellätoista vuosisadalla ei mikään niin todista alkavan\nrunoilijan kieroonkasvamista kuin se tapa, millä Kivi on pyrkinyt\n\"Seitsemässä Veljeksessään\" värittämään taulujaan. Varsinaisen luonnon\n\"rieskamaidolla apatetut\" luonnonrunoilijat, joita tämä vuosisata on\nnähnyt esiintyvän, ovat olleet aivan muuta kuin realisteja kivimäisessä\nmielessä. Mutta heidän ja Kiven välillä onkin suuri ero: he olivat\nrunoilijoita, Kivi ei ollut.\n\nKaunokirjallinen osasto sanoo minun \"kiihkoni innostuksessa\" nähneen\nesineet \"kaksinkertaisina\", mitä kirjassa esiintyvien tappeluiden\nlukumäärään tulee. Itse asiassa saattanee olla yhdentekevää, onko\nniiden lukumäärä todella 6 tai 7 ½, niinkuin valiokunta näyttää olevan\nhalukas myöntämään tai \"kahdestatoista viiteentoista\", minkä minä\nilmoitin niiden luvuksi, mutta niin homerolaisesti kuvatut ottelut\nkuin \"Seitsemän Veljeksen\" saattavat synnyttää inhoa ja ikävystymistä\nlukijassa, vaikka niitä olisi vähemmänkin. En kuitenkaan malta olla\nsanomatta, ettei minun ole tapana kirjoittaa mitään \"innostuksessa\"\n(exaltation), kaikkein vähimmin \"kiihkoni innostuksessa\", ja että\nminun tiedonantoni on itse asiassa oikea. Paitsi kirjoitelmassani\nmainitsemiani kymmentä varsinaista tappelua, esiintyy vielä 47.\nja 131. sivulla kaksi, joihin en ole viitannut, ja niiden monien\npikku \"kähäköiden\", joita kirjassa tapaa vähän vähä, voitaisiin\nyhteenlaskettuina katsoa täyttävän mainitsemani määrän. \"Kiihkonsa\ninnostuksessa\" näkemisen vika tuntuu tällä kertaa olevan osaston\ntaholla, kuitenkin niin, että osaston innostus on vaikuttanut\npäinvastaisen näköhäiriön eli esineitten pienenemisen.\n\nJokaisessa luomuksessa, joka tahtoo käydä taideteoksesta, täytyy olla\njohtava ajatus, niin sanottu aate, joka selviää helposti sillekin,\njoka ei ole tottunut arvostellen seulomaan taideteosta tai etsimään\nsiitä tuollaista aatetta. Mikäli \"Seitsemässä Veljeksessä\" ylipäänsä\nlienee tällaista aatetta, se ikäänkuin tukahtuu lähes loppuun saakka\njatkettuun veljesten raakuuden ja hurjuuden kuvaukseen. Tottumaton\nlukija — ja sellaisista on kokoonpantu lukeva suomalainen yleisö,\nvarsinkin se, joka lukee \"kansankirjoja\" — voi helposti pitää\ntätä kuvausta pääasiana ja hairahtua luulemaan noiden seitsemän\niloisen veljeksen mainitunlaisia urostekoja luvallisiksi ja myös\njäljittelemisen arvoisiksi, sillä kirjassa hän ei näe niitä\nrangaistavan eikä edes perinpohjin kaduttavankaan.\n\nNovellissa, joka on niin laaja kuin tämä nyt kyseessäoleva, täytyy olla\nedes jokin juoni. Siitä ei \"Seitsemässä Veljeksessä\" näy jälkeäkään.\nKertomus hajaantuu loputtomiin vuoropuheluihin, niinkuin laskua\npuuttuva jokikin soistuu. Nämä eivät ole 10, 15 ja 20 sivun laajuisina\nkirjassa ollenkaan harvinaisia, mutta on siinä 25, jopa 30 sivun\npituisiakin; niinpä ovat esim, sivut 160-188 pelkkää vuoropuhelua,\nlukijalle tuiki kiinnotonta.\n\nYhtä vähän siitä tapaa pilkahdustakaan luonteenkuvauksesta. Nuo\nseitsemän veljestä, samoin kuin muut siinä esiintyvät henkilöt, ovat\nvarjoja, jotka puhuvat ja toimivat kaikki samalla tavalla. Vain\nvanhin ja nuorin erottuvat muista veljeksistä jonkinlaisiksi luonteen\nyrityksiksi; edellinen on rajuista rajuin ja jälkimmäinen veljessarjan\nälyniekka ja pilkkakirves. Tässä yhteydessä sopinee myöskin mainita,\nettei ainoakaan hellempi kohtaus lievennä yksitoikkoista raakuutta,\nettei yksikään naishahmo keskeytä miesten hurjailua, sillä muori\ntyttärineen vilahtaa vain nopeasti ohitsemme kertomuksen alussa ja\nsen lopussa, ja ne naiset, joista tulee veljesten vaimoja, joutuvat\nlyhyesti puheeksi vasta viimeisillä sivuilla.\n\nOlen näissä viittauksissani kirjan sisältöön toistanut, mitä siitä\nhuomautin moititussa kirjoitelmassani. Olisin voinut painattaa\nsen kokonaan tähän. Lukija olisi silloin voinut tutustua niiden\nmonenlaisten haukkumasanojen, kirouksien, herjauksien ja raakuuksien\nsuunnattomaan määrään, joita \"Seitsemässä Veljeksessä\" esiintyy\nlukuisin muunnoksin ja joita tekijä käyttää niin alkuperäisen\nvoimakkaasti, että kauhistaa. Mutta minä en tahdo enää kajota tähän\naiheeseen. Joka haluaa siihen perehtyä, voi katsoa kirjasta.\n\nEnnenkuin lopetan, on minun vielä huomautettava eräästä seikasta.\n\nKaunokirjallinen osasto on tuonut lausunnossaan \"Seitsemästä\nVeljeksestä\" ilmi sen ajatuksen, että tämä teos olisi m. m.\nsuomalaisen kansanelämän kuvaus. Mikään ei ole vähemmän tosi kuin\ntämä väite. Esittämistäni viittauksista lukija aavistanee, etteivät\nKiven kuvaukset ole suomalaisen eivätkä minkään muunkaan kansan\nelämän kuvauksia: ne eivät ole yleensä todellisuutta ollenkaan,\nhuolimatta kaikesta luulotellusta \"realismista\", vaan pelkkiä\nsäännöttömiä houreita, \"kiihkeän innostuksen\" aiheuttamia. Tätä näiden\n\"kivimäisten\" [\"kivistiska\"] uudisasukkaitten rehentelyä \"viinalla,\nrommilla, putelli-oluella, nahkiaisilla, silleillä ja vehnäsillä\"\ny. m. herkuilla, joka on kangastellut tekijän sairaalloisessa\nmielikuvituksessa, ei tapaa todellisten uudisasukkaitten mäkituvissa,\nniiden, jotka yhä vieläkin raivaavat Suomen korpea viljelykselle, ja\njoilta, kaukana siitä että mässäisivät Kiven uudisasukkaiden tavoin,\nharvoin jää pettu leipään sekoittamatta. Joka tuntee nämä todelliset\nuudisasukkaamme, tietää heidät hiljaiseksi ja vakaaksi väeksi, tietää,\nettä heidän osoittamanaa mielenlujuus ja sitkeys on aivan toista laatua\nkuin \"Seitsemän Veljeksen\" sankaruus.\n\nLopuksi minun täytyy vain myöntää todeksi se, mitä Kaunokirjallinen\nosasto on sanonut minun maustani tässä puheenaolleisiin kysymyksiin\nnähden, nim. että se on \"kivuloisesti herkkä\" sellaisistakin\nkohtauksista puheen ollen kuin esim. se, minkä tämän novellin sivuilla\n30-31 tarjoaa nähtäväksemme Eeron unessa esiintyvä rakastava pari ja\nsen ylitse lentävä varis. Onnittelen Kaunokirjallista osastoa, että\nsillä on niin vahvat hermot, mutta en kadehdi niitä. Toivon sitäpaitsi\nvilpittömästi, että kun se toiste rupeaa suomalaisen kirjallisuuden\nhyväätarkoittavaksi suojelijaksi, se samalla tietäisi paremmin, mitä\nmainittu kirjallisuus todella kaipaa\".\n\n\nTämä Ahlqvistin vastaus ei enää Kaunotieteellisen tutkijakunnan\n1. Kaunokirjallisen osaston -- niinkuin Ahlqvist sanoo -- 1.\nRunoustoimikunnan lausunnon allekirjoittajien enempää kuin muidenkaan\ntaholta saanut minkäänlaista ojennusta. Fr. Cygnæus on kuitenkin\nilmeisesti aikonut sellaisen ojennuksen ja vastineen kirjoittaa, koska\nhänen papereistaan on tavattu seuraava \"suomalaista neroteosta\" koskeva\nkatkelma ( V. Tarkiaisen käännös, _A. Kivi_, s. 559):\n\n\"_Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus vapautettu neroteosten\nvaarasta l. Vetoaminen jälkimaailmaan eräästä suomalaista neroteosta\nkoskevasta tuomiopäätoksestä_.\n\nUskomatonta mutta totta! Varsinaisesti suomalaisen kirjallisuuden\nprofessori se on käsittänyt korkeimmaksi kirjalliseksi ja\nihmiselliseksi velvollisuudekseen rauhoittaa mainitun kirjallisuuden\nalueen _neroteoksilta_. Tunnollinen jahtivouti, jonka elämäntehtävä\non hillitä petoeläinten nenäkkäitä partioretkiä, ei saata\nkovakouraisemmalla ponnella hoitaa hävityssotaansa villejä petoja\nvastaan kuin Suomalainen Professori hoitaa _omaansa_ erästä Suomalaista\nneroteosta vastaan, niinkuin hän sitä nimittää.\n\nTodellakaan ei jahtivouti sitä voi. Hänen leppymätön vihollisuutensa ei\nvuosimääriä ahdista uhriansa kuoliaaksi; ja ainakin silloin kun se on\nsaanut hengellään maksaa sen rohkeutensa että se uskalsi olla olemassa,\nlauhtuu vainoojan teloittava ase kaatuneen vihollisen hyytyneen veren\nääressä. Niin myötämieliseksi ei osoittaudu Suomalaisen Professorin\nkostava voimanponnistus, suuntautuessaan -- vastaan.\"\n\n\nAhlqvist saattoi siis katsoa vaijentaneensä Kiven puolustajat Suomal.\nKirjallisuuden Seuran piirissä, varsinkin kun eräs Runoustoimikunnan\npuolustuslausunnon allekirjoittajista, Julius Krohn, näytti hiukan\nperääntyvän ja myöntävän ainakin erään Ahlqvistin aikaisemmista\nmoitteista oikeutetuksi. Toimittamassaan Suomen Kuvalehdessä oli\nnimittäin Julius Krohn 15 p. huhtik. ja 1 p. toukok. 1873, numeroissa\n8 ja 9, ss. 86-87 ja 99-101, julkaissut neljä otetta Seitsemästä\nveljeksestä ja varustanut ne seuraavalla alahuomautuksella:\n\n\n\"Aina asialla on kaksi puolta\", sanoo sananlasku. Tätä muistaen\ntahtoisimme tässä tuoda esiin muutaman suloisen ja muutamia sukkelia\nkohtia tästä yksipuolisesti moititusta kirjasta, näytteeksi tekijän\ntässäkin osoittamasta nerosta ja kuvausvoimasta, vaikka tosin oliskin\nsuonut veljesten raakuuden toisin paikoin näyttävän itseänsä vähemmin\nalkuperäisessä muodossa ja vaikka kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa\nlasten ja nuorison käsiin.\"\n\n\nMutta olipa olemassa eräs toinen ja vieläpä suuri ryhmä kirjoittajia,\njotka olivat rohjenneet olla Ahlqvistin kanssa toista mieltä Aleksis\nKiven arvosta kirjailijana ja erikoisesti myös hänen Seitsemästä\nveljeksestään ja joille oli siis myös osoitettava, kuinka syvästi ja\nperinpohjaisesti ja samalla vaarallisesti he olivat erehtyneet. Nämä\nkirjoittajat olivat niitä, jotka niin monilukuisina v. 1873:n alussa\nolivat maan sanomalehdistössä tulkinneet Suomen kansan surua Aleksis\nKiven kuolemasta ja jotka olivat tehostaneet hänen merkitystään\nsuomalaisen taidekirjallisuuden, varsinkin näytelmäkirjallisuuden\nluojana.\n\nNämä kirjoittajat oli siis myös vaijennettava ja heidän väärä\nylistyksensä tehtävä tyhjäksi. Sitä varten sepitti Ahlqvist totuttuun\ntapaansa tuiman artikkelin, jonka hän julkaisi _Kielettärensä_ 6.\nvihkossa 1874 (ss. 39-50). Ottaen muistosanojen kirjoittajani joukosta\nerikoiseksi syntipukiksi ja koko joukon edustajaksi hämeenlinnalaisen\nkoulu- ja sanomalehtimiehen A. W. L(indgreni)n _Hämäläisen_ 3.\nnumerossa 1873 julkaiseman innostuneen kirjoituksen (kts. ss. 335-7)\nja käyttäen samalla taitavasti hyväkseen ylempänä mainittua Julius\nKrohnin myönnytystä Ahlqvist toisti suomenkielellä aikaisempien\nruotsinkielisten arvostelujensa pääsisällön ja osoitti sekä Kiven\nnäytelmien ja runojen perinpohjaisen kehnouden että varsinkin Seitsemän\nveljeksen narrimaisuuden ja raakuuden. Kiven suuri romaani, samoin\nkuin arvattavasti hänen muutkin teoksensa, ovat vain \"harhateille\njoutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia\", se on lopputulos\ntarkastelusta, jota vielä samana vuonna tehostetaan runomuodossakin.\nHarvoin on mitään vakaumusta itsepintaisemmin ja kiihkeämmin julistettu.\n\n_Muoto-, ja muistikuvissaan_ (II, ss. 91-93, 97-103) on Eliel\nAspelin-Haapkylä, osaksi nojaten kanslianeuvos Oskar Hynnisen\nlausuntoon, koettanut etsiä syitä, jotka tekisivät tämän Ahlqvistin\ntaipumattoman kannan edes jossain määrin ymmärrettäväksi ja joiden\ntakia siis hänen voitaisiin otaksua olleen vaikeata, jopa mahdotonta\nmyönteisesti suhtautua Aleksis Kiven tuotantoon yleensä ja Seitsemään\nveljekseen erittäin. Näitä syitä olivat m.m. Ahlqvistin yltyvä\nkatkeruus Yrjö Koskisen ympärille kerääntynyttä suomenmielisten\nvaltajoukkoa kohtaan, hänen savolaisuutensa, savolaisten hämäläistä\nsäädyllisempi puheentapa ja käyttäytyminen kansankin keskuudessa ja\nNurmijärven ja nurmijärveläisten poikkeuksellisen huono maine vielä\n1870-luvulla. Tähän tulivat epäilemättä lisäksi Ahlqvistin yleensä\nperin jyrkkä luonne ja hänen professorimainen katkeruutensa tuota\nrappiolle joutunutta ylioppilasta kohtaan, joka oli sitäpaitsi hänen\nohitseen siepannut valtion suuren kirjallisuuspalkinnon. Edelleen\nvoitaneen viitata hänen runebergilaisesti ihanteelliseen käsitykseensä\nSuomen kansasta ja runouden tehtävästä samoin kuin hänen ylempänä\n(ss. 259-260) esittämäänsä periaatteelliseen katsantokantaan, jonka\nmukaan nimenomaan suomalaiselta kirjailijalta on vaadittava \"ennemmin\nsäännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta kielessä kuin\nuskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä aatteissa\".\n\nTämä Ahlqvistin viimeinen Kiveä koskeva kirjoitus kuuluu seuraavasti:'\n\n\n\"Iloitse kansa, ja riemuitse sinä, suomalainen suku, sillä sinun\npelastajas on tullut, ja se on Alexis Kivi!\"\n\nNäihin sanoihin voipi lyhykäisesti supistaa sen riemun, jolla muutamat\nsuomenkieliset lehdet tervehtivät mainitun kirjoittajan teoksia, ja sen\nylistyksen, jolla he niitä vielä Stenvallin (= Kiven) kuoltua menneen\nvuoden alussa uudestaan pramasivat. Yhdestä ainoasta esimerkistä lienee\nkyllä osoitetta, kuinka ja millä tavalla muutamilla haaroilla Kiven\nkirjallisista tuotteista silloin ajateltiin. \"Hämäläisessä\" vuodelta\n1873 n:ssa 3 lausuu eräs A. W. L. Kiven toiminnosta muun muassa\nseuraavan.\n\n\"Alexis Kivi oli niiden monien vuosikymmenien vaivain ja työntekojen\"\n(joita muka muut suomalaiset kirjoittajat olivat nähneet huonosti\nonnistuneita käännöksiä ja mukailuja kyhäillessään) \"ensimäinen\notollinen tuote. Hän oli niin perin historiallinen tapaus että taitava\npropheta olisi hänen tulonsa tietänyt ennustaa. (Kursiveeraukset\novat Kielettären toimituksen tekemiä. (Ahlqvistin alahuomautus).\nJa tyhjäänkö suomen kansallisuus olisi jo niin kauan ponnistellut\nja taistellut? Hän tuli; vaan suurempana ja jalompana kuin olisi\ntiennyt toivoakaan. Jos hänen seuraajansa verrattain samassa\nmäärässä puolensa pitävät, niin meillä todellakin on suuret toiveet\ntulevaisuudesta. Alexis Kivi on muutamassa teoksessaan kuvannut niin\ntäydellisiä ilmiöitä sen kansan ja maan hengestä ja elämästä, josta\nhän oli syntynyt, että me hyvällä omalla tunnolla uskallamme verrata\nhäntä nyky-ajan paraimpiin kuvailioihin. Hänen \"Nummisuutarinsa\" ja\n\"Seitsemän veljestänsä\" kestävät voimakkaassa alkuperäisyydessään\nverrata niihin, mitä esim. Walter Scott on saattanut näkyviin\nSkottlandin vuorimaista, Dickens Englannin keskisäädystä,\nCooper Amerikan erä-metsistä ja Björnstjerne-Björnson Norjan\ntunturi-laaksoista, kukin tavallansa ja oman luonteensa mukaan.\"\n\nHra A.W. L:stä oli siis Kivi ei ainoastaan älyniekan monstrumi\nScott-Dickens-Cooper-Bjömstjerna, vaan suorastaan Suomen kirjallisuuden\nMessias, jota muka voitiin oikein propheetoin odottaa (luultavasti piti\nhra A.W.L. itseänsä tämän Messiaksen Esaiana?!). \"Ja kuitenkin\",\nhuudahtaa hra A. W. L. kumminkin samassa hengähdyksessä, \"oli\nhänelläkin vielä kieli esteenä! Mitä sitte, jos hänellä olisi ollut\nniin täydelleen valmistettu kieli pideltävänä, kuin esim. Englannin!\"\nJaa, jaa kuitenkin! Sepä sen juuri oli! Messias ei siis ollutkaan\nMessias, eikä hra A. W. L. Esaias. Vahinko!\n\nVaan totta puhuen, kielestä ei Kivelle ollut haittaa; kieli, jonka\nKivi \"tullessaan\" tapasi, ei ollut niin raakaa, sivistymätöintä ja\ntaipumatointa -- joten hra A. W. L. Iuulettelee -- ett’ei se olisi\nkelvannut hänen kuvaelmiinsa; se oli päinvastoin Kivi itse, joka oli\nkyvytöin tätä kieltä sekä oppimaan että käyttämään. Jos esim. Walter\nScott olisi syntynyt senkaltaiseen äitinkieleen kuin suomi on, ei\nsiitä hänelle luultavasti olisi kuvaellessaan ollut mitään estettä.\nSamoin on se luultava, että Dickens tahi Cooper tahi Björnstjema\nolisi hyvinkin hyvästi tullut toimeen sillä suomella, jonka hän\nolisi tavannut ensinkin synnyinmurteestaan ja sitten oppimalla\nmuista murteista ja viimeksi suomalaisesta kirjallisuudesta. Vaan\ntässäpä se juuri näytäksenkin eroitus heidän välillänsä, jotka olivat\nsäännöllisiä älyniekkoja, ja Kiven välillä, joka ei ollut säännöllinen\neikä älyniekka. Asia on semmoinen, että Kivi, joka oli syntynyt\nmilt’ei huonoimpaan murteesen, mitä Suomen kielen alalla on, ja joka\nolikin tehnyt ensimmäiset kyhäyksensä ruotsin kielellä, ei koskaan\npyrkinyt sille kannalle suomen kielessä, että hän sitä olisi voinut\nkäyttää vapaana ja ihanana ja yleisesti tajuttavana tuotettensa\npukuna. Kiven teoksista ei ole painon kautta yhtään tullut ilmi, jonka\nkieltä eivät muut olisi korjailleet ja melkein kuin uudesta tehneet.\nNiiden kielipuvussa oli kuitenkin niin paljo kummallista, että niihin\nkorjailtuakin on sitä jäänyt inhoittavan liiaksi, niinkuin esim. tuo\ntuskastuttava lauseiden pieniksi paloiksi silppuaminen, lauseenosien\nvastoinluontoiseen epäjärjestykseen mättäminen j.m.s. Tämä koskee Kiven\nproosaa. Peräti onnetoin oli tämä \"runoilija\" runoniekkana. Ne paikat\nhänen näytelmäteoksissansa, jotka ovat runoin tehdyt, ovat kaikki\nmuiden uudesta tekemiä. Lyyrillisiä kappaleita kirjoitti hän aivan\nvähän. Täänkaltaisia julkasi hän kuitenkin jonkun kymmenkunnan eräässä\nKirj. Kuukauslehden vuosikerrassa. Niitä ei näytä kukaan korjailleen;\nja ne ovatkin kaikki ihan kelvottomia; ei yksikään seikka niissä\nilmoita, että ne ovat kirjoitetut (lauletut olisi pitänyt sanoani, vaan\ntätä sanaa en uskaltanut käyttää, kuin hyvin tiedän etfei Kivi itsekään\nniitä olisi voinut laulaa) Kantelettaren ja Kallion ja Poppiuksen ja\nKemellin ja Tuokon kielellä. Runomitta, sointu, kielellinen kaunistus\nolivat kaikki Kivelle aivan tuntemattomia asioita.\n\nTämä olkoon yleisesti sanottu Kiven \"runollisuudesta\". Dramalliseen\ntekemykseen näyttää hänellä olleen paras viettymyksensä, sillä taidoksi\nei sitä, mikä hänen teoksistansa tällä alalla ilmautuu, voi kutsua,\nkoska taito on luonnonlahjan ja miettimisen yhteinen toiminto, ja tätä\nyhteyttä ei Kiven miehessä löytynyt. Hän löysi aineensa, ja käytteli\nniitä viettyneen tavoin, ei taideniekan älyllä. Kuinka, tietämätöin hän\noikeastaan oli dramallisellakin alalla, osoittaa paraiten aine hänen\nparaassa dramassaan, tuossa Leassa, jota ainetta itse Shakespeare ei\nolisi uskaltanut saattaa näyttämön permannolle.\n\nVaan olkoonpa Kiven dramallisuuskin miten tahansa, novellissaan tahi\nromaanissaan osoitti hän vasta ei ainoastaan taitamattomuutensa, vaan\nmyöskin kelvottomuutensa. Tässä tarkoitamme olletikin \"kertomusta\"\nSeitsemän Veljestä. Niin narrimaista ja niin lapsimaista kirjaa\nkuin tämä \"romaani\" on, lienee harvassa kirjallisuudessa. Sen\nilmestyminen v. 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ulosantamassa\nNovelli-Kirjastossa olisi ihme ja kumma, eli emme tietäisi,\nettä tämän seuran Kaunokirjallisen Osaston jäsenistä, jotka sen\npainettavaksi hyväksyivät, muutamat eivät ole ymmärtäneet Suomen\nkieltä siksi että täänkaltaisessa teoksessa olisivat voineet eroittaa\nkelvollisen kelvottomasta, toiset ehkäpä eivät ole lukeneetkaan\nkoko tätä teosta, ja toiset taas ovat antaneet suomiharrastuksensa,\nettä muka \"Seitsemässä Veljeksessä\" saataisiin jotain suomalaiselle\nkirjallisuudelle aivan omituista, viehättää itsensä hyväksymään\nteosta, jonka he muulla kielellä ulostulleena epäilemättä olisivat\nhyljänneet. Kirjallisuuden Seura joutuikin hämille, kuin tämän sepus\ntämän oikea sisällys tuli ilmi erään arvostelun kautta, jonka tämän\nkirjoittaja julkasi Finl. Allm. Tidningissä n:issä 115 ja 116 vuodelta\n1870. \"Seitsemän Veljestä\" ei erittäin laskettu kirjakauppaan,\nennenkuin Kaunokirjallinen Osasto sen varustaisi sopivalla selittävällä\nesipuheella, jonka miettimiseen Osasto tarvitsi kolme vuotta, sillä\nvasta keväällä v. 1873 pääsi \"Seitsemän Veljestä\", kahdellakin\nesipuheella varustettuna, ulos takavarikostansa. Esipuhe, herrojen\nF. Cygnæuksen, K. Bergbomin ja J. Krohnin allekirjoittama, on\nnähtävästi ensiksi mainitun (arvattavasti ruotsiksi) kirjoittama, eikä\nvoi turhilla fraseillaan ja sopimattomilla vertauksillaan saattaa\njärjellistä lukijata uskomaan, että tässä teoksessa tosiaankin olisi\njotain suvaittavaakaan, saatikka kelvollista. Tämän näkyy yksi\nesipuheen allekirjoittajistakin, hra J. Krohn, pian huomaineen, koska\nhän jo Kuvalehtensä n:ssa 8 mainitulta vuodelta muun muassa lausuu\n\"Seitsemästä Veljeksestä\": \"vaikka tosin oliskin suonut veljesten\nraakuuden toisin paikoin näyttävän itseänsä vähemmin alkuperäisessä\nmuodossa ja vaikka kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison\nkäsiin, niin\" j.n.e. (Kursiveeraus on meidän tekemä. Hra Kr.\npoikkee tässä lausumassansa kokonaan siitä mielipiteestä, jonka hän\n\"esipuheessa\" on allekirjoittanut, vaan tämä poikkeus kunnioittaa sekä\nhänen kaunokirjallista että siveydellistä aistiaan. Lasten ja nuorison\nkäteen ei tätä tuon suomalaisen Scott-Dickens-Cooperin teosta siis\nvoi antaa! Me kysymme: kenen sitä siis on luettava? Ja me kysymme:\novatko Walter Scott, Dickens ja Cooper kirjoittaneet yhtään ainoata\nteosta, jota lukemaan ei juuri kädestä pitäen voisi kehoittaa lapsia\nja nuorisoa? Eikä yleisökään näytä hyvin innostuneen kirjaa lukemaan,\nkoska sen menekki kirjakaupassa ei kuulu ollenkaan vastaavan sitä\nkunnioitusta ja arvoa, joka Scott-DickensCooper-Björnstjernan tapaisen\nkirjoittajan teoksille olisi annettava.\n\n\nKatsokaammepa nyt, minkälainen teos \"Seitsemän Veljestä\" oikeastaan on.\n\nSen sisällys on lyhykäisesti kerrottuna seuraava. Rappiolla olevalla\ntilalla Jukola \"etelä-Hämeessä\" elää talonpoika, joka ei viljele\nmaataan, vaan sen sijaan rakastaa metsänpyyntöä, jossa toimessa hän\nkamppaillessaan hirveän karhun kanssa menettää henkensäkin. Hän jättää\njälkeensä lesken ja seitsemän poikaa, joista vanhin kertomuksen\ntapausten alussa on 23 ja nuorin 18 vuotinen. Pian kuolee äitikin,\nja pojat, jotka isältänsä ovat perineet jättiläisen-voimat sekä\ntaipumuksen metsästykseen, ovat alussa kahdella mielellä, mihin\nelinkeinoon tarttuisivat, vaan päättävät viimein jäädä tilalle\nja antavat isännyyden vanhimmalle veljelle. Mutta talous vaatii\nemännänkin, ja eräällä lähiseudussa asuvalla mökinämmällä on tytär,\njohon veljekset ovat luoneet silmänsä. Vaan naimaan yrittävän\npitää olla ripillä-käynyt, ja ripille pyrkivän pitää edes vähin\ntuntea kristinoppinsa; mutta veljeksistä ei yksikään tunne edes\nisoa I:täkään eikä moiskan H:ta, ja päälle päätteeksi on kokonaista\nkuusi heistä rakastunut tyttöön! Siinä keskustelussa, joka tuottaa\nnämät seikat ilmi, päättävät he kaikki, varustettuina kaupungista\ntuottamillansa aapiskirjoilla ja eväällä, mennä lukkarin tykö\nlukukouluun. Keskusteltaessa tappelevat muutamat heistä (s. 23).\nLukkarin luokse mennessänsä pistäyvät he edellä mainitun ämmän\nmökkiin ja kosivat yhteisesti hänen tytärtänsä, vaan jokainen niistä\nkuudesta rakastuneesta saapi rukkaset. Vimmassa töytävät he ulos,\nja jäähdyttääkseen vihaansa paiskaa eräs veljeksistä suuren kiven\nmökin oveen, niin että seinät jysähtävät! \"Jyskähti mökki ja kiljahti\nmökissä muija, avasi oven, kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä\npakeneville veljille.\" Tiellä tulee heille vastaan toisen kylän poikia,\njotka olivat \"jotenkin päissään\"; näiden kanssa syntyi sitkeä ja\nverinen tappelu, jossa Jukolaiset vihdoin pääsivät voitolle (s. 36).\nLukukoulussa lukkarin tykönä, joka haukkuen, tukasta vetämällä ja\npimeässä huoneessa pitämällä koettaa penätä heihin tiedon ensialkeita,\neivät he jaksa olla kuin kaksi päivää, jolloin akkunan kautta murtavat\nitsensä ulos ja karkaavat metsään. Pari päivää kuljeksittuansa metsiä\nja mäkiä myöten joutuvat he vasta lyömiensä Toukolan poikain kimppuun,\njotka väijyksissä odottavat heitä; julma tappelu syntyy, ja veljekset\ntulevat viimein pahoin piestyinä kotiinsa (s. 68). \"Viheliäinen\noli heidän muotonsa: vaatteensa pahoin revityt, kasvonsa kirjavat\nmustelmista ja haavoista. Juhanilta, joka vaelsi edellä, oli vasen\nsilmä isketty melkein umpeen, kovin olivat turpuneet Aapon huulet,\nTimon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi, ja ontuen käyskeli\nSimeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli pahoin pehmitetty.\"\nHe lämmittävät saunan ja voitelevat vammojansa voiteella, jonka\nveli Juhani teki vanhassa varrettomassa pannussa, johon hän \"kaatoi\ntuopin viinaa ja sekoitti viinaan kaksi korttelia kruutia, korttelin\ntulikivijauhoja ja suoloja saman verran\". Varmuuden vuoksi pyhkäsivät\nhe, haavojansa tällä voiteella voideltuansa, vielä \"uutta (nuorta?)\nkeltaruskeata tervaa\" päälle (s. 72).\n\nSeuraavana päivänä tulee heidän tykönsä lautamies virallisella asialla.\nHän ilmoittaa heille provastilta saaneensa käskyn ensintulevana\nsunnuntaina tuoda veljekset kirkolle, jossa heidät pantaisiin\njalkapuuhun, osittain sen tähden että he eivät olleet rippikoulussa\nolleet, osittain väkivaltaisesta karkaamisestansa lukkarin tyköä,\nosittain myöskin siitä että olivat lausuneet \"sikamaisia\" puheita\nprovastista. Tämä näin uhkaava vaara saattoi heidät nyt ryhtymään\nerääsen keinoon, joka heidän keskensä jo ennen oli ollut puheina, nim.\nettä jättäisivät tilansa kymmeneksi vuodeksi arennille ja muuttaisivat\nitse salolle erääsen paikkaan nimeltä Impivaara, jossa heidän ukollansa\nennen oli ollut metsämaja ja hän oli polttanut hiiliä ja viljellyt\nkaskea. Tähän muuttoon ryhtyivät he nyt sitä kernaammin kuin heiltä\nsaunakin, voitelukylpyä varten liiaksi lämmitettyä, oli yöllä palanut.\nImpivaaraan rakentavat he pienen tuvan ja vähäisen aitan; ja provastin\nuhkauksista ei nyt kuulu sen enempätä mitään. Paitse pyssyjänsä ja\ntarpeellisia työkaluja ovat he salolle tuoneet mukanansa vanhan\nhevoiskamsun, kaksi koiraa, kukon ja kissan. Kaikki nämät eläimetkin\nsaavat sijansa uudessa tuvassa, jota myöskin tarvittaessa pidetään\nsaunana. Heidän elämänsä muuttuu nyt kokonansa metsästäjän-elämäksi, ja\nhe tulevat täten hyvin toimeen.\n\nTämä onnellisuus ei kuitenkaan kestä kauan. Joulunaatto oli tullut, ja\nhe olivat juhlaa varten panneet olutta. Vietettyänsä juhlanaatto-illan\noluenjuomisella ja tappelulla keskenänsä nukkuvat veljekset sikeästi,\nvaan heräävät sydänyöllä siitä että tupa on ilmi tulessa. He pääsevät\nitse ulos ja saavat eläimetkin valkean väestä, vaan seisovat nyt\ntalviyönä taivas-alla, päällänsä ei muuta verhoa kuin \"Tohtiminen,\nlyhykäinen paita\". Nyt oh hätä kädessä. Vähäsen keskusteltuansa\npäättivät he rientää entiseen kotiinsa; he ottavat pyssynsä ja\nampuvarat ulos aitasta, johon tuli kaikeksi onneksi ei ollut yltänyt,\nja nyt ruvetaan matkantekoon siten, että kaksi veljeksistä istuu\nhevosen seljässä ja toiset tallustavat paljasti-jaloin perästä; jonkun\nmatkan päästä laskeuvat ne kaksi maahan, ja toista kaksi nousee taas\nvuorostansa hevosen selkään. Tätä matkantekoa kestää tuntimääriä, vaan\npakkanen ei ole matkamiesten pahin vihoillinen. Parvi nälkäisiä susia\non lyöttäytynyt heidän jälkeensä; pedot tulevat aina julkeammiksi\nja julkeammiksi, kunnes veljekset viimein keksivät sen keinon, että\nlaukasevat kaksi pyssyä yhden ajoin heitä kohdin. Yksi susista kaatuu,\nkumppalit jäävät tätä syömään, ja sill’aikaa kiiruhtavat alastomat\nmatkamiehet eteenpäin. Muun muassa tulee heille vastaan joukko\nkirkkomiehiä, ja sekä ihmiset että hevoset säikähtävät nähdessään tämän\nkummallisen matkueen, jota he pitävät yöpeikko-parvena. Vihdoin tulevat\nhe entiseen taloonsa, ja lampuoti ottaa heidät hyvästi vastaan.\n\nHe viettävät nyt talven tässä. Kevään tultua muuttavat he uudelleen\nImpivaaraan ja tekevät itsellensä uuden tuvan. Nyt rupeavat he taas\nmetsästämään. Paitse muuta tappavat he kerran kovan taistelun perästä\nukkokarhun. Tuskin on tämä kamppaus loppunut, kuin jo uusi on edessä.\nMetsästä hyökää hirmuisesti mölisten kymmenen \"kiukkuista\" härkää ja\ntöytävät miesten päälle. Kova taistelu syntyy, jossa kärjistä seitsemän\nkaatuu; toiset pötkivät pakoon. Melkein hengettömiksi väsyneinä\nankarasta ottelusta istuutuvat veljekset levähtämään, kuin uuden\nkerran kauhea jytinä ja mölinä alkaa kuulua metsästä ja ennen pitkää\nkolmeneljättä (sanoo: 33) härkää hyökää miesten päälle. Tällä kertaa\neivät he kuitenkaan antau näin epätasaiseen taisteluun, vaan lähtevät\njuoksemaan, ja härjät perästä. Nytkös on kiire! Vimmastuneita härkiä\nei mikään pidätä; vahvat aidatkin ruhtovat he mennessänsä niinkuin\nolkiristikot, ja ihmeellisellä tavalla pääsevät he vetelän suonkin\nylitse, jonka poikki miehet pakenivat toivossa että se pysäyttäisi\nhärjät ja johon _he_ uppoilivat kaulaansa myöten! Aina likemmäksi\ntulevat härjät miehiä, kunnes näille viimein juohtuu mieleen eräs\niso kivi likiseudussa, jolle härjät eivät pääsisi heidän kimppuunsa.\nOnnellisesti pääsevätkin he kivelle, ja ällistyen seisahtaa härkäjoukko\nsen juurelle, saavuttamatta pakolaisia. Vaan ei leikki kuitenkaan tähän\nlopu. Härjät, joilla kiven ympäryställä on hyvä laidun, jäävät miehiä\npiirittämään, jättäen aina muutamia heistänsä kiven luokse vahtiin,\nja kuin miehet kivellä vaan rupeavat vähän enemmän liikkumaan, katsoa\nmuljottavat härjät heidän päähensä hirvittävillä silmillä. Turhaan\nkoettavat miehet huutaakin; härjät eivät ulkone, eikä apuakaan tule\nmistään. Paetessaan ovat veljekset viskanneet eväslaukut seljästänsä;\nyksi heistä on kuitenkin pitänyt laukkunsa, ja kaikeksi onneksi on\nyhteinen eväsviina siinä. Tällä eväällä kestävät veljet piiritystä\nkolme vuorokautta, jolla ajalla liiasta viinan maistamisesta heidän\nvälillänsä syntyy tappelukin; tapellen ovat he pudota kiveltä alahalla\nvartioivien härkien saaliiksi, jotka \"sakeammin kuin ennen kokoontuivat\ntällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa\notteloa; mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle\"\n(s. 181), ja näljän vimmassa päättivät piiritetyt viimein neljännen\nvuorokauden lopulla ampumalla vapautua piirittäjistänsä. Tämän\npäätöksensä panivatkin toimeen niin onnellisesti, että kaikki\nkolmeneljättä härkää ennen päivän laskeutua olivat kellellään.\nIlomielin astuivat nyt veljekset kiveltä alas, tekivät tulen ja\nleikkasivat erään härjän reidestä kauniita lihapalasia, jotka he\npaistoivat tulessa ja heti ahnaasti söivät. Seuraavina päivinä nylkivät\nhe sekä nämät kolmeneljättä että ennen tapetut seitsemän härkää ja\nmyöskin karhun, ja vuodat sekä lihat vedetään vähitellen kotiin. \"Ja\nnytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata kantoisella\naholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja\ntäysinä ponnistelivat veljesten vatsat. Siinä he viettivät suruttomia,\niloisia päiviä nyt. Milloin he söivät, milloin he haastelivat satuja ja\ntarinoita, ja milloin taasen he makeasti makasivat, mättäällä pää, ja\nkuorsauksista jyrähteli kumiseva aho\" (s. 193).\n\nTämän ilon piti pian saaman loppunsa. Tapetuilla härjillä oli kuitenkin\nomistaja, niin. Wiertolan herra. Lautamies Mäkelä käypi taas Jukolan\npoikien luona, ja manaa heidät mainitun herran puolesta käräjiin. Tämä\nseikka tekee taitteen kertomuksen tapauksissa. Veljekset havaitsevat,\nettä härjät ovat maksettavat, ja kuin metsänvilja, joka jo ilmankin\noli ruvennut vähenemään, ei olisi riittävä tähän maksuun, päättävät\nhe hakata suuren kasken ja antaa enimmän siihen kasvavista eloista\nWiertolan herralle, joka puolestansa suostuu tähän tuumaan, Vuodentulo\noli niin hyvä, että velka hänelle tuli sillä suoritetuksi, ja jäipä\nveljeksille vielä kaksikymmentä tynnöriä itselleenkin. Näistä jyvistä\npolttivat he yhden osan viinaksi, ja heidän tuvassansa alkoi nyt\niloinen elämä. \"Rupesivat veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien\npäivät aamusta iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja\nkahden, kolmen päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton\nhumiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri\nmaailma ympäri heidän silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat\npirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loilotus, milloin\ntaasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske\" (s.\n216). Oikein \"oivallisesti\" viettääksensä lähestyvätä Mikkelinpäivää,\npäättivät veljekset lähettää Hämeenlinnaan kuorman jyviä ja viinaa,\n\"jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunniaksi: rommia,\nputelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä\". Kaksi veljeksistä\nläksi matkalle. Kotiin jääneet juoda killittävät edelleen. Eivätpä\nkaupunginmatkalle lähteneetkään elä aivan kuivin suin; myötyänsä\njyvät ja viinat kaupunkiin hurvittelivat he rahat kaikki ja palasivat\nkymmenen päivän jälkeen surkeassa tilassa kotiin, ilman rahoitta ja\nilman ostoksitta. Julmistuneina siitä että heidän toiveensa pettyivät,\nantoivat veljekset toiselle kaupungissa käyneelle hyvän selkäsaunan,\nvaan toinen pakeni metsään. Häntä ei kuulunut moneen päivään takaisin,\njonka tähden veljille tuli hätä, ja he läksivät häntä etsimään\nmetsästä. Tällöin ilmasi hänen kanssansa kaupungissa käynyt veli\nhänestä hirmuisia asioita: hän oli nähnyt pieniä äijiä! (s. 222).\nViimein löysivät he hänet tainneuksissa makaavana kuusen juurella.\nToinnuttuansa kertoi hän paholaisen kanssa käyneensä kuussa ja siellä\nereskummaisia asioita nähneensä!\n\nPeljästyneinä veljen kertomuksesta ja katkerasti katuen jumalatointa\nelämätänsä lyövät Jukolaiset nyt viinapannunsa palasiksi ja lähtevät\nseuraavana päivänä kirkkoon. Matkalla tulevat he erääsen taloon, jossa\npaljo väkeä on koolla ja nimismies pitää huutokauppaa. Kummeksien\ntätä kysyvät Jukolaiset siinä olevilta, kuinka se tapahtuu, että\ntäänkaltaista toimitusta pidetään pyhäpäivänä. Pilkaten ja irvistellen\nantavat nämät heille nyt sen tiedon, että päivä oli maanantaipäivä;\nveljesten ylpeys leimahti pilkasta tuleen, varsinkin sen tähden, että\njoukossa näkivät entiset vihoillisensa Toukolaiset, ja pian raivosi\nnäiden ja veljesten välillä verinen tappelu, josta kirjantekijä antaa\nhomeerillisen kertomuksen (ss. 234-237). Veljesten täytyy viimein\njättää tappelukenttä ja pahoin piestyinä palata kotiinsa.\n\nTarkemmin mietittyänsä asiata havaitsivat he, että tämän tapauksen\nseuraukset tulisivat heille raskaiksi. Päästäksensä rangaistuksesta\nmuka päättävät he mennä sotaväkeen. Kasarmi, arvelivat he, on jo\nennenkin pelastanut monta ylenannettua ja kelvotointa pulasta. Ja\njalkapuunkin, jolla provasti oli heitä uhannut, luulevat välttävänsä,\nkuin vaan vetävät \"kruunun harmaan takin\" päällensä. Täyttääkseen\ntämän aikomuksensa lähtevät he tosiaankin matkalle, vaan kohtaavat\ntiellä nimismiehen, jonka toimituksen he niin sopimattomalla tavalla\nolivat keskeyttäneet, ja lempeydellä, jota ei voi käsittää, tunkee tämä\nanteeksiantamuksensa veljeksille. Hyvillä mielin palaavat nämät kotiin,\nsillä provastinkin ottaa nimismies lepyttääksensä.\n\nHe päättävät nyt ruveta kunnollisiksi miehiksi, alkaa viljellä maata\nja myöskin oppia lukemaan. Viimeksi mainittua tarkoitusta varten\nlähettävät he nuorimman veljeksen, joka on veljeskunnan älyniekka ja\npilkkakirves, jahtivoudin tykö lukutaitoa oppimaan. Sieltä palattuansa\npuokuttaa hän suurella vaikeudella tätä taitoansa veljesten päähän.\nTätä tehdessään saapi hän kerran kuitenkin, kuin liiaksi pilkkasi\nveljesten tyhmyyttä, \"vakavan pieksijäissaunan\" (suomeksi: kelpo\nselkäsaunan) oppilailtansa (s. 225). Kaksi hallavuotta pahoittaa\nveljekset ponnistamaan voimiansa, ja tyhjä vatsa tällä ajalla tekee\nheidät taitavammiksi kirjanluvussakin, niin että he kolmantena vuonna\nsiitä kuin veli Eero oli käynyt jahtivoudin luona lukemista oppimassa;\nvihdoinkin pääsivät ripille. Kohta sen jälkeen muuttivat he takaisin\nJukolaan, josta lampuoti, voura-ajan loputtua, oli lähtenyt pois.\nTämän tapauksen viettävät he pidoilla. Muuttomatkalla tapahtuu kaksi\ntappelua, toinen kahden veljeksen välillä (s. 278), toinen erään\ntiellä heitä vastaan tulevan ukon ja muutaman veljen kesken (s. 287).\nTilukset jaetaan kuuden veljeksen välillä (seitsemäs jääpi loiseksi\nvanhimman veljen luokse). Kaikki kuusi naivat kohta. Yksi heistä\ntulee lautamieheksi, toinen (älyniekka) aina jahtivoudiksikin; muuan\nmuuttuu heränneeksi; naimatoin loisena elävä yrittää surmata itsensä.\nLautamiehenä oleva veljes puoskaroipi myöskin lääkärinä; \"varsinkin\noli hän mainittu vallan mahtavaksi parantamaan ruusua, ruiskutautia,\npyörrytystauteja, siannappeja ja syhelmää\" (s. 313). Kertomuksen\nlopulla tekee tekijä katsauksen jokaisen veljen eloon ja oloihin.\nViimeinen niistä kahdesta- tahi viidestätoista tappelusta, jotka\nkirjassa tavataan, tapahtuu yhden veljeksistä ja hänen vaimonsa välillä\n(s. 322).\n\nTäänkaltainen on nyt tämän \"romaanin\" köyhä, lapsekas ja naurettava\nsisällys. Ett’ei siinä ole vähäistäkään tapausten kietoumusta eli\nintriigiä, näkyy tässä antamastamme sisällyksen esityksestä. Yhtä\nvähän tapaamme siinä minkäänlaista luonteenpiirrustusta. Seitsemän\nveljestä samoin kuin muutkin kertomuksessa tavattavat henkilöt ovat\nhaamuja, jotka kaikki puhuvat ja toimivat aivan yhdellä tavalla.\nAinoastaan vanhimman ja nuorimman veljeksistä voipi lukija eroittaa\nluonteen-tapaisiksi; edellinen on rajuin rajuista, jälkimmäinen on,\nniinkuin jo edellä sanoimme, veljeskunnan älyniekka. Alinomaista\nraakuutta, joka kirjassa vallitsee, ei keskeytä mitkään hellemmät\nja tunteellisemmat välikohdat, jotka muissa romaaneissa ovat niin\ntavalliset, hurjassa nuorenmiehen-elämässä ei tule esiin mitään\nvienompaa vaimoista olentoa, sillä vaimotkin; jotka \"Seitsemässä\nVeljeksessä\" siellä täällä haamoittavat lukijan silmiin, ovat yhtä\nrajuluontoisia kuin miehet.\n\nTekijän kuvauksesta on vaikea käsittää, mitä hän tällä teoksellansa\noikeastaan tarkoittaa. Raa’an itsekkäisyyden taistelun sivistystä,\nyhteiskuntaa ja uskontoa vastaan ja kuontumisen näiden alle olisi\ntekijän aineella voinut kuvata; vaan Kiveltä ei tämä ole onnistunut.\nNäitä jaloja voimia esittävät kirjassa lukkari, vallesmanni ja\nesiintulematoin provasti; vaan näitä veljekset pilkkaavat, niinkuin\nlukkaria, tahi ovat nämät käsittämättömän leväperäisiä heitä kohtaan,\njoten vallesmanni ja provasti. Veljekset tosin aika välistä katuvat\nhillimätöintä elamoitsemistansa; vaan vähäisinkin aihe tuottaa taas\nentisen hillittömyyden ja raakuuden esiin, ja vielä aivan kertomuksen\nlopulla on heidän jumalanpelkonsakin epäiltävätä laatua. Heidän\nmuuttonsa salolle ja uudistalon perkkaaminen mustaan metsään olisi\nvoinut taitavamman kuvaajan kädessä tulla viehättäväksi kuvaelmaksi.\nKertomus, kuinka uudistalolaisten elämä sekä ulkonaisesti että\nsisällisesti vähitellen parani ja sivistyi, olisi ollut hupainen lukea;\nvaan täänkaltaiset kertomukset eivät tästä kirjoittajasta olleet\nmieleisiä; näitä ei hän kosketa kuin ohimennen. Kolme neljättä osaa\nteoksensa sisällyksestä menettää hän lempiaineittensa: rajun voiman,\nhillittömäni mielten ja väkivaltaisten kohtausten, kuvaamiseen.\n\nNäiden kuvaamisen hän toimittaakin omituisella mestaruudella.\nTuskin lienee koskaan painettu kirjaa, jossa olisi niin viljalta\nhaukkumista, kirouksia, sadatuksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä\n\"kansankirjassa\". Melkein alinomaa raastelevat hävittömimmät lauseet\nja sanat lukijan tunnetta. Lakkaamatta käyttävät kertomuksen henkilöt\ntoinen toisillensa nimityksiä senkaltaisia kuin: tulenruoka,\nkillisilmä, knääkkä, sokko, naasikka, höllökkä, napataatta, lurjus,\nryökäle, kelmi, hunsvotti, lunttu (vaimoista), sammakko, konna,\nkollikissa, pöllö, sika, piikkisika, piikkiporsas, rakki, rakkikoira,\nmärehtivä pukki, vuohipukki, tyhmä pässi, sonni, sarvipää sonni,\nnuijapää sonni, musta sonni, visakalloinen sonni, aasintamman varsa\n(neidestä), kalmukki, koirankuonolainen, villipeto, sarvipää saatana\nhelvetistä, ja lukemattomia muita senkaltaisia. Melkein joka sivulla\ntavataan lauseita, joita ei suvaittaisi hollituvassa, niinkuin \"pidä\nleipäläpes kiinni\", \"turpas kiinni\", \"kuinka on turpaa laita\", \"saatpa\nmuutoin vastoin kuonoas\", \"hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vastoin\nklanias, etkö sinä, perkeleen juuti, hellitä\", \"viekäät kakaranne\nhiiteen\", \"mene helvettiin, keskustelemaan perkeleen kanssa\",\n\"likistänpä sinut muutoin että rapas lentää\", \"kävelee pitkin kyliä\nja tekee piioille lapsia\" j.n.e. Vielä useammin kuin haukkumasanoja\ntavataan tässä kirjassa kirouksia; vienompia, semmoisia kuin: hiisi,\npeeveli, peijakas, kovempain kanssa, semmoisten kuin: helvetti,\nperkele, saatana, tuhansin eri tavoin käytettyinä, ja usein käytettyinä\nkekseliäisyydellä, joka kauhistaa.\n\nUskonnollisia ja siveydellisiä tunteita lonkkaa tekijä usein\nvallattomalla irstaisuudella. Niin tavataan ss. 177-179 pilkallinen\nsaarna, jonkalaista Suomalaiset eivät tähän asti ole tottuneet\npainetusta lukemaan. Tapaus heinäniityllä ss. 302-303 hämmästyttää\nja kauhistaa. Siv. 66-67 löytyy seuraava selitys ukkosesta: \"Jumala\njyrää peltoansa, jyrää ja livauttelee oikein makeita, iskuja\nsonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt sakenöitsee\"\nj.n.e. Se, joka tietää mikä kalu sonninsuoro on, käsittää, ‘ mikä\nsanomatoin hävittömyys ja irstaisuus tässä lauseessa löytyy. Synnin ja\ntulevaisen elämän suhteista tapaamme jo siv. 10 seuraavan pienen\nselityksen, joka \"kansankirjassa\" on oikein paikallansa:\n\n\"_Juhani_. -- -- -- Kenenpä on vuoro lähteä nauriita varkaisin?\n\n_Simeoni_. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.\n\n_Juhani_. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen\nomasta. Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään\ntässä matoisessa maailmassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta\nsynninmerkkiä kirjassani, niin eihän tuo pieni variksen-. jalka minua\njuuri estäisi pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta\nhääsalista minua piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta\nainahan annettaisi pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin\nolisi hirmuisesti lystiä\".\n\nMitkä ajatukset tällä kirjantekijällä olivat kauniista, siveästä ja\nsopivasta, näkyy jo edellisestä hyvin. Otettakoon tähän vielä seuraava\nmakupala hänen kauneusaistinsa näytteeksi (ss. 30-31).\n\n\"Eero. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme.\nMinä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte\nsinä ja Wenla, armiaasti halaillen ja katsellen totisinä ylös pilviin.\nSiellähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin\nrakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat\nmetsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä\nvarroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha\nvaris, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan\nkohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta\nkäänsi taasen pian silmänsä toisiahe, levitti koipensa ja laski jotakin\nvalkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa,\npläiskähti vasten pläsiä vallan.\"\n\nSe verratoin raakuus, joka tässä puheessa ilmestyy, lienee myöskin\nluettava Kiven muka \"luvallisen\" \"realisuuden\" tuottamaksi, vaan ei\nKaunokirjallinen Osastokaan voine sanoa tämmöistä \"idealisuuteen\nkallistuvaksi\".\n\nKaikeksi onneksi on hänen esitystapansa niin ikävätä ja pitkäpiimäistä,\nettä ainoastaan luja päätös tekee kirjan läpilukemisen mahdolliseksi.\nVaikka teos nim. on olevinansa novelli tahi romaani, hajoaa kertomus\nsiinä loppumattoman pitkiksi kanssapuheiksi, jotka täyttävät kaksi\nkolmatta osaa koko kirjasta. Niitä on siinä 10, 15 ja 20 sivun pituisia\nja vielä pitempiäkin. Sitä, joka nämät lorut ikävine ja inhoittavine\nsisällyksineen jaksaa lukea läpi, on mieheksi sanominen.\n\nTeos on sekä naurettava että hävettävä, sitä ei voi salata. Erittäin\non se vielä Suomen talonpoikaista kansaa häpäisevä siten, että se on\nolevinaan ja sen on sanottu olevan kuvaus kansanelämästä, joka on tehty\nluonnon mukaan. Ei mikään ole niin vähän totta kuin tämmöinen luuletus.\nKiven tässä \"kertomuksessa\" antamat töhräykset eivät ole kuvauksia\nenemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan _kansanelämästä_, eikä\nylipään mistään tämän maan päällä liikkuvasta _elämästä_; ne ovat vaan\nharhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia, joita\ntäysijärkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteentuottamiksi.\"\n\n\nTästä ankarasta tuomiosta ja myöskin Seitsemän veljeksen huonoon\nmenekkiin kohdistuvasta ivasta huolimatta näyttää romaani\nNovellikirjaston loppupainoksesta muodostettuna erikoissiteenä\nkuitenkin verrattain pian loppuneen kirjakaupoista, koska Seurassa\nsyksyllä 1875 suunniteltiin todellista uutta painosta. Asiasta\nkerrotaan Seuran pöytäkirjoissa lokakuun 8 p. 1875 kohdalla seuraavaa\n(_Suomi_, II, 13, s. 186, 6 §):\n\n\n\"Yhdessä edellisen ['Luonnonkirjan'] kanssa puheeksi tuli uusi painos\nA. Kiven 'Seitsemästä Veljeksestä', jolloin Esimies arveli, että tässä\nkenties tulisi paikottain tehdä muutamia, vaikka varsin hellävaraisia,\nmuutoksia, ja dosentti Krohn ilmoitti, että tämänlaisiin muutoksiin oli\ntavallansa saatu tekiän suostumus, koska hän vielä terveenä ollessaan\noli suotavaksi lausunut, että ensimäisessä vihossa samanlaisia\nkorjauksia olisi tapahtunut kuin ne, joita dosentti Krohn korrehtuurin\nlukiana oli toisessa ja kolmannessa tehnyt. Mitä hankittavaan uuteen\npainokseen muutoin koski, päätettiin siitä tarkemmin keskustella ja sen\npainattamiseen ryhtyä kohta kun muilta töiltä vähän lomaa saatiin.\"\n\n\nMuiden mukana liittyikin _Seitsemän veljestä_ vv. 1877-78 julkaistuihin\nKiven valittuihin teoksiin, ja oli siinä toimitettu muunlaisiakin\nmuutoksia kuin puhtaasti kielellisiä, sellaisiakin, ettei tekijä itse\nolisi uskottavasti niitä kaikkia hyväksynyt, vaikka Valittujen teosten\ntoimittaja B. E. Godenhjelm sanookin voitavan pitää noita muutoksia ja\nsupistuksia \"jotensakin vähäpätöisinä\".\n\n\nOn tietymätöntä, minkä, laitoksen mukaan Albin Lönnbeck on tutustunut\n_Seitsemään veljekseen_, mutta joka tapauksessa yhtyy hän pääkohdissaan\nAhlqvistin arvosteluun tästä \"määrättömän pitkästä\" ja \"mitä\nväsyttävimmästä\" romaanista (Studier, ss. 52-53):\n\n\n\"Vuonna 1870 ilmestyi hänen määrättömän pitkä romaaninsa Seitsemän\nVeljestä, joka liikkuu jälleen samoissa piireissä kuin Nummisuutarit\nja Kihlaus. Vaikka se siten joutui vasta myöhään julkisuuteen, oli se\nkuitenkin varmaan ollut jo vuosikausia työnalaisena, sillä kerrotaan\nhänen kokonaista neljä kertaa kirjoittaneen sen uudestaan. Kiven\nyritys käyttää romaanimuotoa ei ollut onnekas ote. Hän vapautui\ntällöin draaman vaatiman kiinteyden puhtaasti ulkonaisesta pakosta ja\nsaattoi sentähden levittäytyä rajattomiin, niinkuin hän tekikin. Hänen\nromaaninsa on siksi mitä suurimmassa määrin väsyttävä, ja suurempaa\neloisuutta hän tuskin on saanut aikaan antamalla kertomuksen tavan\ntakaa siirtyä draaman muotoon. Mutta tässä romaanissa on kuitenkin\nniin monia erinomaisesti piirrettyjä luonteita ja se uhkuu niin\nrunsaasti huumoria ja alkuperäisyyttä, että se on luettava suomalaisen\nkaunokirjallisuuden huomattavimpiin luomuksiin. Tuntuu kuitenkin siltä,\nkuin tämä teos olisi uuvuttanut Kiven henkiset voimat, sillä meistä\nei siinä ole samaa raikkautta ja hilpeyttä kuin Nummisuutareissa ja\nKihlauksessa. Nyt on realismi kerran jos kaksikin ajettu raakuuteen\nja sukkeluudet törkeyksiin, mikä antoikin aihetta siihen ankaraan\narvosteluun, jonka suomalaisen kirjallisuuden etevin edustaja langetti\nvarsinkin tästä Kiven teoksesta. Professori Ahlqvist sanoo 'Seitsemää\nVeljestä' arvostellessaan muun muassa: \"Eipä ollut onnekas se hetki,\njolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän\nteoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta,\nherra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus\nitselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua\", jotapaitsi\nhän toisessa kohdin leimaa kirjan \"häpeäpilkuksi suomalaisessa\nkirjallisuudessa\".\n\n\nErikoisen mielenkiintoinen on se lausunto, jonka Julius Krohn _Suomal.\nkirjall. vaiheissa_ (ss. 437-442, 444-445) antaa _Seitsemästä\nveljeksestä_. Hänhän on kyllä jo alusta alkaen Runoustoimikunnan\njäsenenä ja sen antaman puolustuslausunnon allekirjoittajana\nsuhtautunut täysin myötämielisesti tähän romaaniin, vaikka sen\nsisältämät raakamaiset puheenparret olivat ilmeisesti häntäkin\narveluttaneet. Nyt, vv. 1885-86, on hän kypsynyt yhä syvemmin tajuamaan\nSeitsemän veljeksen erikoisuutta ja henkeä, sillä hän on saanut\ntutustua nousevan naturalismin tuotteisiin ja hämmästyksekseen havaita,\nettä niiden ohjelmaan kuuluvan yhteiskunnan mätähaavojen leikkelemisen,\nrunouden hylkäämisen ja pessimistisen mustamaalauksen rinnalla Kiven\nrealismi onkin ihanteellista \"tulevaisuuden realismia\". Niinpä koettaa\nhän puolustaa noita moitittuja raakuuksiakin sisällyksen mukana\nkehittyvän kuvaustavan taiteellisuudella. Krohnin lausunto alkaa:\n\n\"Kertomus Seitsemän veljestä on nerollisin Kiven teosten joukossa ja\nylimalkain tähänastisessa suomenkielisessä kirjallisuudessa, huolimatta\nkaikista sen puutteista ja vammaisuuksista. Totta on, että se on hieman\npitkäveteinen, niin että ainakin alkupuoli tuntuu raskaalta lukea.\nMoni on luultavasti jättänyt kesken lukemisen, mutta se on ollut suuri\nvahinko. Sillä tämä teos ei ole tavallista kevyttä kaunokirjallisuutta.\nSe ei kohta ensi lukemisella huvita, mutta kuta useamman kerran\nsen käy läpi, hitaasti ja tutkimalla lukien, sitä enemmän siihen\nihastuu ja kiintyy. Pitkäveteinen se on varsinkin alinomaisten\nkeskuspuheittensa kautta, joita olisi pitänyt ja voinut vetää kokoon,\nniillä tarkoitettua luonnekuvausta miedommaksi tekemättä. Kaikkein\nenimmän luultavasti häiritsee lukijaa se, että nämät puheet esiintyvät\npaljaaltansa puhujan nimen jälkeen, ilman yhdistäviä lausetapoja 'hän\nsanoi' tai 'sanoi hän'. Näin ne tekevät sen vaikutuksen, kuin olisivat\nsuunnitellut näytelmää varten, vaikka toiselta puolen niiden eepillinen\nlaveus on aivan epädraamallinen. Seitsemää veljestä on myös moitittu\nsiitä, ett’ei kertomuksessa löydy oikeata perusjuonta, ett’ei ole\nkeskenäistä yhteyttä kuvausten välillä, jotka muka ainoasti perätysten\nseuraavat toisiaan. Perusjuoni on kuitenkin mielestäni hyvin selvä:\ntuon luonteeltaan väkivaltaisen ja voimallisen sekä kotikasvatuksen\nvaillinaisuuden kautta raa’aksi jääneen veljesjoukon kasvattaminen\nelämän kovassa koulussa kunnollisiksi ihmisiksi. Ja tämä perusjuoni on\naivan johdonmukaisesti läpi saatettu.\"\n\nKerrottuaan jokseenkin yksityiskohtaisesti romaanin juonen, jossa m. m.\nnäkyy \"pienoiskuva Suomen maanviljelyksen historiasta\", jatkaa Krohn:\n\n\"Moitittu on Seitsemää veljestä vielä siitä, että se sisältää\npaljon raakuuksia. Totta onkin, että niitä on paksulta varsinkin\nalussa, mutta kertomuksen edistyessä tämä meitä loukkaava ominaisuus\nvähenee. Taiteilija en ensin ikään kuin leveämmällä ja karkeammalla\npensselillä vetänyt, jättäen jälkeensä useita törkeitäkin löntteröitä,\nmutta vähitellen ruvennut kuvaamaan yhä hienommilla ja vienommilla\npiirteillä. Kuvaustapa siten kehittyy sisällyksen mukaisesti ja on\ntäydesti realistinen. Jos vertaa tätä teosta esim. Hirvenhiihtäjiin,\nniin täytyy myöntää, että Runebergin kuvaus, samalla kuin se on\nrealistinen, on enemmän idealistinen, ja että siinä hienommalla\nhuumorilla ja suuremmalla taiteellisuudella on lievennetty loukkaavia\npiirteitä; mutta toiselta puolen on tässä enemmän alkuperäistä voimaa.\nRuneberg on taiderunoilija, Kivi luonnonrunoilija; edellisellä on\nkorkeamman sivistyksen kautta jalostunut kuvausaisti, jälkimmäisessä\npuhkee ilmi luova kyky semmoisenaan. Kiven oppi ja sivistys,\nniinkuin olemme nähneet, oli hyvin vaillinainen ja sitä paitsi oli\nhän luonteeltaankin realistisempi kuin Runeberg. Yksi seikka on\nlisäksi vaikuttanut erilaisuuteen, nimittäin kuvattava kansanaines.\nPohjois-Hämeen Savolaisten luonne on tiettävästi paljoa hienostuneempi\nja runollisempi kuin Uudellamaalla asuvain Hämäläisten, jotka ovat\nyleensä kovasti proosallisia.\n\nOnpa sitäkin väitetty, että tässä kerrotut tapaukset, niin\nrealistisesti esitetyiltä kuin tuntuvatkin, ovat paikan ja ajan\npuolesta aivan mahdottomat. Kuitenkin todistavat Wetterhoff’in ynnä\nmuiden metsästyskertomukset, niin myös Heinäkankaan karhuntapot,\nHämeen ja Uudenmaan välillä olleen laajoja erämaita. Nurmijärven\nrosvojen tunnettu elämä, joka tämän vuosisadan alkupuolella pani\nmielet liikkeelle Hankoniemestä Porvooseen asti, sekä vielä nykyisin\npaikoittain kansassa tavattava suuri raakuus poistavat viimeisetkin\nepäilykset kuvauksen todenmukaisuudesta.\"\n\nEsitettyään lyhyesti muutamien veljesten luonnekuvat Krohn huomauttaa,\nettä nämä luonteet kuvastuvat parhaiten keskusteluissa, joissa myös\nmoni yleinen kuvattavan kansan luonteenpiirre tulee näkyviin.\n\n\"Kuitenkin, kuten on huomautettu, haittaa keskusteluja se vika, että\nne ovat liiaksi pitkäveteisiä, usein väsyttäväisiä. Sitävastoin ovat\nkertovaiset osat kaikki ytimekkäästi esitettyjä ja niin elävästi,\nkuin tapahtuisivat aivan silmien edessä. Välistä ne ovat mahtavan\nvoimakkaita, toisinaan ihastuttavan suloisia, erittäin loppupuolella\nteosta.\"\n\nLopuksi huomauttaa Krohn, että niin suuri kuin Kiven vaikutus onkin\nollut kirjallisuutemme kehitykseen, ei hänellä kuitenkaan ole ollut\nsuoranaisia seuraajia, koska realistinen kirjallisuutemme ottaa\nesikuvansa ulkomaisista kirjailijoista.\n\n\"Kiven voisi sanoa edustavan tulevaisuuden realismia. Sillä vaikka\nliankin peittelemättä kuvaa oloja ja ihmisiä semmoisenaan, näkyy\nkuitenkin kaikissa hänen teoksissaan, mutta etenkin Seitsemässä\nveljeksessä, ett'ei raakuus ja pahuus ole maailman periaate, vaan\nsivistys ja siveys.\"\n\nSe kahdenlainen realismi, joka on nykyisin vallalla, jatkaa\nKrohn, saattaa olla moraalisesti tärkeä, mutta se ei voi ajan\npitkään tyydyttää. Se on liian yksipuolinen hyljätessään kaiken\nrunouden ja pysyessään liian pessimistisenä, päätyen siis\npäinvastaiseen liiallisuuteen kuin \"tuo idealismi, joka kuvaa kaikki\nruusunkarvaiseksi. Aleksis Kiven realismissa sitä vastoin on pahaa ja\nhyvää rinnakkain sekä niiden suhteen uskoa siveellisyyden voimaan ja\nsivistyksen voittoon.\"\n\n\n\n\n9. ALEKSIS KIVEN KUOLEMA: MUISTOSANOJA.\n\n\nSilloin kun Aleksis Kivi lakkasi tajuamasta tämän maailman asioita,\ntunsi hän kaiketi itsensä kirjailijana peräti masennetuksi. Hänestä\ntuntui varmaankin siltä kuin olisi hän turhaan elänyt, koska hänen\npääteoksensa, johon hän oli liittänyt rohkeimmat toiveensa, oli\nsitä kohdanneesta ankarasta arvostelusta pelästyen painettu piiloon\nvuosikausiksi ja ainakin niin pitkäksi ajaksi, ettei hän itse enää\nnähnyt sen vapaaksi pääsemistä. Alakuloisina hetkinään sairas runoilija\nmahdollisesti unohti, että itse asiassa hänellä oli sentään aika\npaljon uhrautuvia, uskollisia ystäviä ja oikeastaan vain yksi ainoa\ntodellinen vihamies, vaikkakin sitä leppymättömämpi ja kovasydämisempi.\nHyväntahtoiset arvostelijat olivat tosin huomauttaneet, hänen\nmuodollisista puutteellisuuksistaan, mutta muutoin kohdelleet häntä\nsuurella arvonannolla ja merkinnet hänen kirjallisen toimintansa\nsuorastaan käänteentekeväksi. Ja kaikkien suomalaisen kirjallisuuden\nystäväin mielessä eli vielä lämmittävänä muisto _Lean_ ensi esityksestä.\n\nMitä taisteluja Aleksis Kiven tuotannosta vuosien varrella käytiinkään,\nvoimakkaat, kaunopuheiset ja lämpimät äänet olivat siis jo hänen\neläessään julistaneet hänen kunniaansa ja alkaneet yleisessä\ntietoisuudessa valmistaa hänelle tilaa etevimpänä suomalaisena\nkirjailijana, niin, suomalaisena kansallisrunoilijana.\n\nTähän Aleksis Kiven merkityksen ja maineen julistamiseen antoi\nluonnollisesti hänen varhainen kuolemansa etsimättömän aiheen, ja\nliikuttavaa onkin nähdä, kuinka vaatimattomammat, mutta vilpittömän\nkunnioituksen täyttämät kirjoittajat maaseudun sanomalehdistössä,\nsilloin luin näiden lehtien lausunnot pääsevät yhteisiä kiertouutisia\nja lauseparsia pitemmälle, yhtyvät vainajan mieskohtaisten ystävien\nvilpitöntä kaipausta ja suurta arvonantoa tulkitseviin lausuntoihin.\n\nNäiden lausuntojen joukossa kuuluu sekä ajallisesti että sisältöön\nkatsoen ensisija Aleksis Kiven uskollisen suosijan Fredrik Cygnæuksen\nkirjoitukselle _Ett farväl_, jonka hän täydellä nimellään varustettuna\njulkaisi _Morgonbladetin_ 1. numerossa torstaina 2 p. tammik. 1873.\nKun Kivi oli kuollut Tuusulassa tiistaina 31 p. jouluk. 1872 klo 4\naamulla, toi hänen veljensä Alpertti sanoman siitä heti samana päivänä\nvainajan ystäville Helsinkiim. Samana yönä, uudenvuodenyönä, kirjoitti\nsitten Cygnæus nuo jäähyväis- ja muistosanansa, joissa hän miehekkäästi\njälleen tunnusti uskonsa lepoon päässeen kirjailijan tavattomiin\nlahjoihin ja viittasi hänen kohtalonsa ansaitsemattomaan kovuuteen.\nCygnæus on, tekisi mieli kuvitella, kirjoittanut nämä uljaat sanansa\nnäkemällä silmiensä edessä yhtäällä surulliseksi, liikkumattomaksi\nko’oksi lysähtäneen runoilijan maallisen tomumajan ja toisaalla\ntäydessä miehuuden-voimassa mahtailevan, armahtamatonta taisteluhalua\nuhoavan Ahlqvistin hahmon. Morgonbladet varusti nämä muistosanat\npienellä esipuheella, jossa johdettiin lukijain mieliin m.m. lehdessä\nvähää aikaisemmin ollut Aspelinin esitelmä.\n\n\"_Runoilija Aleksis Kiven (Stenvallin)_ maallinen elämä päättyi viime\njoulukuun 31 p:nä kello neljä aamulla Tuusulan kirkonkylässä hänen\nveljensä, pitäjänräätälin Albert Stenvallin köyhässä majassa, missä\nhän on ollut hoidettavana viime keväästä asti. Morgonbladetissa on\nollut äskettäin pitkänpuoleinen kuvaus Aleksis Kiven elämästä ja\nteoksista. Voimme siksi heti luovuttaa puheenvuoron toiselle miehelle,\njonka arvossapidetty käsi on piirtänyt runoilijavainajasta seuraavat\nmuistosanat:\n\n\nERÄÄT JÄÄHYVÄISET.\n\nOnnellisimpain suloisin toive on, että he saisivat elää kauan maan\npäällä; onnettomimmat eivät edes itse aina muista, että heillä on vielä\nvaralla se lohdutus, että he voivat kuolla. Mutta ne, jotka suovat\nhyvää onnettomille, pitävät uskollisesti kiinni tästä lohdutuksesta,\nja he tervehtivät ystävänsä kuluttavan elämänliekin sammumista samoin\ntuntein kuin he katselisivat kotiaan uhkaavan palon sammuttamista.\n\nTällaisin tuntein kuulin, että tämän myrskyisen vuoden viimeisestä\npäivästä oli koitunut myös erään hyvin onnettoman miehen myrskyisen\nelämän viimeinen.\n\n_Runoilija Aleksis Kivi_ on tänä aamuna vapautunut siitä elämän\nja kuoleman välisestä tilasta, jossa hän on elänyt viime aikoina:\ntilasta, joka on kaamea jokaiselle kuolevaiselle, mutta kaamein\nkuitenkin ihmishengelle, joka on tässä maassa päivänvalon nähneitten\nlahjakkaimpia.\n\nTiedän kyllä mitä panen alttiiksi, kun tässä tunnustan uudelleen\njärkkymättömän uskoni niihin harvinaisiin lahjoihin, jotka miltei\nkorpien kohdussa heitettiin Aleksis Stenvallin olemukseen. Kaikkein\nvähiten kieltäisin häneltä hänen avatun hautansa partaalla\nraukkamaisesti sen tunnustuksen, joka melkoiseksi osaksi esti häntä\njo aikoja sitten sortumasta kaikkien niiden iskujen murjomalla,\njoita häneen armotta tähdättiin. Minua ihmetyttäisi yhtä paljon\nkuin surettaisi, elleivät ne, jotka suuntasivat häneen iskunsa yhtä\narmottomasti vielä silloinkin, kun satunnainen tuulenpuuska näytti\nriittävältä kaatamaan hänet, nytkään tahtoisi uskoa omantuntonsa\nkuiskausta, joka huomauttaa, että heidän olisi sopinut tyytyä\nvähempiinkin voimannäytöksiin, kun ne kohdistettiin kohtalonsa niin\nkovasti koettelemaan mielikuvituksen marttyyriin. On ymmärrettävissä,\nettä onnen ylellisesti suosima alkava kirjailija synnyttää toisissa\nhalua tehdä tuon etuoikeutetun saamaa suosiota hiukan happamammaksi;\nei olisi ollenkaan ihmeellistä, vaikka röyhkeän ärsyttävästi esiintyvä\nrunoilija yllyttäisikin kyllästyneet vastustajansa vähitellen\nvastarintaan. Mutta kenen kirjallisen tai muun vastustajansa\nkimppuun on Kivi koskaan rivilläkään hyökännyt? Hän oli päinvastoin\nanteeksiantavainen, sovinnollinen siinä määrin, että miehekkäitten\nmielestä hänen olisi pitänyt pysähtyä sen rajan ulkopuolelle, minkä\nsietämätön loukkaus oli uurtanut hänen ja hänen vastustajansa välille.\n\nVaikka hänen neronsa osoitti hänelle paikan eturivin mieheksi\nsiihen taistelevaan seurakuntaan, minne se kieli, jonka hän piankin\nomaksui kirjailijatoimensa äidinkieleksi — sehän oli aluksi ruotsi\n— viitoitti hänelle tien, oli hän niin vähän omiaan kiihoittajan\nja puolueristiriitojen johtajan osaan, että hänet pikemminkin oli\navuttomana uhrina viskattava niiden keskelle. Meidän _käytännöllinen_\naikakautemme saattoikin ehkä vain metsiemme kohdusta loihtia esiin näin\nperinpohjaisen tavallisten ilmiöittensä käytännöllisen vastakohdan. Hän\nliikkui näkyvän aistimaa ilman hyörinän ja häärinän keskellä niinkuin\nkaivoksen öisiin syvyyksiin sattumalta pudonnut haparoisi sen monien\nkompastuskivien keskellä. Ja kuitenkaan ei hänen mielikuvituksensa\nihmeellisen kirkas katse nähnyt vain elämän sisäisiä ilmiöitä, vaan\nusein ulkonaisetkin. Uupumattomia ystäviä hän kuitenkin tarvitsi\nenemmän kuin kukaan muu. Ja hän saikin niitä. Ensimmäisenä kaikesta\nja kaikista on tässä mielessä mainittava Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeura, joka on ansainnut isänmaan kiitoksen myöskin siitä auliista,\nymmärtäväisestä innosta, jolla se uskollisesti kannatti Kiven\nkirjallisia pyrintöjä.\n\nHuolimatta kaikesta runoilija-raukan usein osakseen saamasta hyvyydestä\nja hyväntahtoisuudesta, voidaan kuitenkin Almqvistin kuuluisista\nsanoista: \"Loppujen lopuksi on taiteilija-parka meistä kaikista\nonnettomin; se on hänelle kuitenkin avuksi, ettei kukaan ole niin\nauvomielinen (säll) kuin hän\", vain ensi osa soveltaa Kiveen, vaikkakin\noli aikoja, jolloin hän, joka tässäkin suhteessa tarvitsi niin perin\nvähän, luuli olevansa hyvin onnellinen. Nuoreen, kauniiseen tytönpäähän\nkiedotun valkean liinan liehunta riitti suomaan onnea runsaasti\njoksikin aikaa. Mutta yleensä pitivät hänestä paikkansa Stagneliuksen\nsyvät sanat, koko niiden kauhistava totuus: \"kuta jalompi elämä, sitä\nsuurempi tuska.\"\n\nNiukka onni oli jo aikoja sitten ollutta ja mennyttä; runsas,\nkatkera tuska on sekin viimeinkin lopussa. On koittanut uusi rauhan,\nsovituksen, oikeamielisen tuomion vuosi. Se on kestävä murheen vuosia\nkauemmin. Minä toivotan vilpittömästi, ja moni minun kerallani,\nunohtumattomalle runoilijalle onnea täksi uudeksi vuodeksi.\n\n    Uudenvuodenyönä 1872—73.\n                                       _Fredr. Cygnæus_.\n\n_Helsingfors Dagblad_, jota Ahlqvist oli vielä samana vuonna käyttävä\näänitorvenaan hyökätessään taas kerran \"erästä suomalaista neroteosta\"\nvastaan (vrt. edellä s. 286), sisälsi myöskin samaisena tammi kuun\n2 päivänä 1873 muistosanat, joissa puhuttiin melkoisen paljon siitä\nhienostumisen puutteesta, mikä haittasi Aleksis Kiveä, koska hän\nei ollut syntynyt sivistyneessä kodissa. Esitettyään laajahkon\notteen Aspelinin esitelmästä kirjoitus päättyy huudahduksiin: \"Rauha\nhänen tomulleen! Oikeutta hänen muistolleen!\" huudahduksiin, joiden\nvelvoitusta lehti ei ollut montakaan kuukautta muistava.\n\nKirjoitus kuuluu pääosaltaan:\n\n\n\"Murtunut sydän on laannut sykkimästä. Aleksis Stenvall, kirjailijana\ntunnettu salanimeltään Kivi, on eilisaamuna rauhallisesti nukahtanut\nkuoleman uneen Tuusulan kirkonkylässä, missä hän oleskeli omaistensa\nluona.\n\nVoisi pitää katkerana kohtalon ivana, että ne molemmat lahjakkaat\nhenget, jotka maamme molemmilla kielillä ovat luoneet mitä meillä\non verrattomasti huomattavinta draamallisen tuotannon alalla, Josef\nJulius Wecksell ja Aleksis Kivi, ovat kumpikin joutuneet mielisairauden\nuhreiksi, aivan kuin kivikova kohtalo tahtoisi siten ivata Suomen\nkansan pyrkimystä korkeampaan asemaan vertaistensa parissa. Mutta\nonneksi ei meidän tarvitse näistä kahdesta surullisesta tapauksesta\ntehdä yhtä surullisia johtopäätöksiä. Näihin kirjallisuutemme\nkumpaankin tuskaisaan tappioon on haettavissa luonnollisemmatkin\nsyyt kuin pelkkä kohtalon iva, joskin sekin on sikäli ollut yhdessä\nliitossa, että sama hehkuva tuli, jota meidän on kiittäminen heidän\nluomuksistaan, on ollut osaltaan vaikuttamassa tuhoisan käänteen\nmuodostumiseen tai ainakin sen jouduttamiseen.\n\nAleksis Stenvall syntyi varattomani vanhempain lapsena Palojoen\nkylässä Nurmijärven pitäjää lokakuun 10 p:nä 1834. Vuonna 1857 hän\nkirjoittautui yliopistoon opiskelijaksi. Hänen siellä olostaan ei\nollut tuloksia suoritettujen opinnäytteiden muodossa, mutta sen sijaan\nosoitti hänen varsin huomattava tuotteliaisuutensa kirjailijana, ettei\nhän suinkaan elänyt toimetonna. Lähteneenä rahvaan keskuudesta ja ollen\nsiten vailla sivistyneen kodin suomaa niin sanoaksemme myötäsyntyistä\nhienostusta, ei hän myöhemminkään elämässään kyennyt täyttämään tätä\naukkoa, sillä epäluuloisen luonteensa takia ja senkin vuoksi, että\nkova taloudellinen ahdinko, joka toisinaan paheni suoranaiseksi\npuutteeksikin, miltei pakotti hänet pysymään syrjässä, hän karttoi\nniitä piirejä, missä tätä hienostusta olisi ollut saavutettavissa.\nKiven nerokkuus esiintyy sentähden enimmäkseen hiomattomassa\nluonnontilassa, minkä vuoksi se ei aina tyydytä taiteen korkeimpia\nvaatimuksia.\n\nSiitä esitelmästä, jonka kandidaatti E. Aspelin piti Pohjalaisen\nosakunnan viime vuosijuhlassa nyt kuoleman poistempaamasta\nrunoilijasta, lainaamme seuraavan arvostelun, joka tuntuu oikeaan\nosuvalta. (Olemme lukeneet ylempänä: 'Merkillisin on runoilijamme...\nburleskisen humorin esineinä').\n\nMikäli muistamme, ovat Kiven tuotteet seuraavat: draamalliset runoelmat\nNummisuutarit, Lea, Karkurit, Yö ja päivä ja Margareta sekä kertomus\nSeitsemän Veljestä ja hänen lyyrilliset runoelmansa.\n\nEpäilemättä tulee Kiven nimi saamaan arvokkaan sijan nuoren suomalaisen\nkirjallisuuden historiassa, vaikkei hänen runoutensa arvioiminen, siinä\nkun on eri tahoilla menty liiallisuuksiin, vielä olekaan ennättänyt\nvakiintua yleispäteväksi arvosteluksi. Rauha hänen tomulleen! Oikeutta\nhänen muistolleen!\"\n\n\nMelkoisen kalsea on lausunnossaan _Vikingen_, joka niinikään tammikuun\n2. p:nä 1873 ilmestyneessä vuoden ensimmäisessä numerossaan omistaa\nmuutamia sanoja Aleksis Kivelle, mutta ei edes muista hänen _Seitsemää\nveljestään_:\n\n\"_Kuolemantapauksia_. Suomalainen runoilija _Aleksis Stenvall_, joka\non luonut itselleen nimen suomenkielisenä näytelmäkirjailijana, kuoli\neilen Tuusulan pitäjässä. Vainaja oli syntynyt lokakuun 10 p:nä 1834\nja osoitti lyhyenä elinkautenaan sangen suurta tuotteliaisuutta\netenkin draamallisella, mutta myöskin lyyrillisellä ja novellin\nalalla. _Kullervo, Karkurit, Lea ja Nummisuutarit_ ovat hänen\netevimmät teoksensa. Näistä on ainoastaan _Karkurit_ käännöksenä tuttu\nruotsalaiselle yleisölle ja lienee se _Lean_ ohella ainoa näyttämöllä\nesitetty. Olisi nyt kenties ennenaikaista lausua arvostelua Stenvallin\nrunoudesta. Aivan epäilemättä on tulevaisuus oikein arvostava hänen\nansionsa ja avoimin silmin näkevä hänen kirjalliset heikkoutensa.\"\n\n\nLämmittävän kauniit ovat sensijaan ne muistosanat, jotka\nEmil Nervander, Aleksis Kiven ihaileva ystävä, kirjoitti\n_Hufvudstadsbladetiin_ ja jotka tämä lehti julkaisi 2. numerossaan\nperjantaina 3 p. tammik. 1873. Niistä sanoista huokuu erinomaisen elävä\nkunnioitus ystävä-vainajan neronlahjoja kohtaan, harvinaisen syvä\nosanotto kärsivää ihmistä kohtaan ja vuoren vankka luottamus Aleksis\nKiven nimen yhä kirkastuvaan suuruuteen.\n\n\nNämä sanat kuuluvat:\n\n\n\"Surusanoma ja kuitenkin monen yhtä hartaasti ikävöimä kuin itse joulun\nsuloinen hiljaisuus ja rauha, saapui tänne vuoden viimeisenä päivänä.\nViesti oli tämä: _Aleksis Stenvall on kuollut_.\n\nSanat kajahtivat kuin lempeänä ia lohdullisena sovituksena elämälle,\njoka oli niin autio, suruntäyteinen ja onneton ja samalla niin rikas\nkuin harvan runoilijan.\n\nTämä harvinaisen runsaslahjainen henki, joka on nyt poistunut maisesta\nelämästä, on, vahinko kyllä, täydeltä arvoltaan miltei tuntematon\nisänmaan sivistyneelle yleisölle. Harvat aavistavat Aleksis Kiven\ntulevaa merkitystä Suomen kirjallisuushistorialle, merkitystä, joka\nvälttämättä selviää kaikille, jotka maailmankirjallisuuden äärettömän\nmonivivahteisista ja toisistaan perin eroavista nerontuotteista\nennakkoluulottomin mielin kääntyvät nuoren suomalaisen runoilijan\nalkuperäisiin, nerokkaisiin luomuksiin. Kuin ihmeen voimasta on tämä\nmeteoori luonut taiteen rohkeintä ja runsainta valaistusta Suomen\nnummimaille ja kankaille, sen omituiseen kansanelämään ja korpiemme\nkätköissä sykkivien ihmissydänten syviin, sisäänpäinkääntyneisiin\nkuiluihin. Niistä, jotka mielellään lausuvat arvostelujaan heille\ntuntemattomista asioista, tuntunee liioitellulta, kun me jo nyt Kiven\nkylmenevän tomun ääressä sanomme, ettei meidän varman vakaumuksemme\nmukaan ole milloinkaan ollut maassamme runoilijaa, joka olisi tuonut\nmaailmankirjallisuuteen niin aitoperäisesti suomalaisia, pohjaltaan\nyleviä ja ihania lahjoja kuin tämä manalle mennyt mies. Hänen\nteoksiaan ei ole koskettanut muodon kauneutta palvovan kreikkalaisen\ntaiteen sopusuhtainen ja rauhaisa käsi, mutta niissä huokuu ja elää\nsittenkin voimakkaana ja itsenäisenä runouden iäinen henki. Joka\nmielii kotimaisen uudenaikaisen kirjallisuutemme avulla tunkeutua\nsuomalaisen kansanluonteen uumeniin, hänen on käytävä käsiksi Kiven\nparhaisiin teoksiin, joissa Suomen luonnon ja kansanluonteen sisin\non saanut ilmaisun sellaisen, että se hämmästyttää meitä, pettävästi\nmuistuttamalla todellisuutta. Yhtä rakastavan turvallisina kuin me\nsuomalaiset tutkimme omaa kansaamme, varmoina siitä, että sen luonteen\npohjalta tapaamme puhtainta kultaa, yhtä turvallisina voimme raivata\nitsellemme tien Kiven teosten monesti burleskin ulkokuoren läpi\nkohuttavaan tietoisuuteen niiden henkilöiden jalosta ja puhtaasta\nluonteenpohjasta, joita hän on humoristin rohkein kynänpiirroin\nkuvannut. Sellaisena kuin Suomen kansaa on kuvattu Kiven teoksissa,\non se kunniakkaasti kestävä koetuksensa maailman ankarimmankin\noikeudenmukaisuutta noudattavan tuomioistuimen edessä, missä osataan\neroittaa tilapäinen olennaisesta, kuona jalosta metallista. Joka\nriviltä näkee suomalaisen silmä, että tässä kuvailee pojan rakkautta\nuhkuva sydän kansansa heikkouksia ja verhoaa ne puolittain vakavuuden,\npuolittain huumorin keveään harsoon.\n\nKokemus osoittaa, että huumori sangen usein vierailee onnettomien\npovessa. Kivikin, jonka vallattomat, burleskit, runsaasti huumoria\nuhkuvat kuvaukset ovat monasti houkutelleet esiin sydämellisen naurun,\noli saanut osakseen oman mittansa ja määränsä surua ja onnettomuutta\nvain liiankin anteliain käsin mitattuna. Hänen oman perusluonteensa ja\nalastoman, synkän todellisuuden tarjoaman murheen lisäksi sattui paljon\nsellaista, mikä oli hänen sovinnolliselle, tunteelliselle mielelleen\nmelkein sietämätöntä. Harvoilla kansoilla on meidän päivinämme tarjota\nnähtäväksemme yhtä runsaslahjaistä kykyä, jonka teosten, kaikkein\nnerokkaimpienkin, on täytynyt yhtä suuressa määrin kuin Kiven jäädä\nsitä sivistyneen yleisön harrastuksen elävöittävää ilmapiiriä vaille,\njonka puutteessa runoilijan voimat tukahtuvat. Meillä on jäinen\nkylmyys huokunut jokaista hänen uutta teostaan vastaan, kylmyys, jota\non toisinaan lauhduttanut julkinen tunnustus ja aina hänen ystäviensä\nlämpimin harrastus. Mutta sitä elähdyttävää tunnetta, minkä suo tieto\nsiitä, että koko kansakunta luki ja ymmärsi hänen teoksiaan, sitä ei\ntullut koskaan Aleksis Kiven osaksi. Mutta mitäpä siitä on sanottavaa,\nsellainen on ollut elämän ja olosuhteitten kulku. Murheellisempaa\non tietää, millaisia sietämättömiä haavoja sokeat ennakkoluulot\narmottomasti viilsivät runoilijan niin perin sovinnolliseen, nöyrään\nsieluun. Sanan voima on hirvittävä. Joku saattanee lady Macbethin\ntavoin ajatella pienen vesitilkan riittävän pesemään pois veren, minkä\nterävä sana on iskenyt juoksemaan. Mutta monasti tuntuu valtamerikin\nliian vähäiseltä poistamaan näitä jälkiä.\n\nAnnettakoon meille anteeksi, jos sanomme, että meistä on mieluista\ntietää, että Kivellä oli uskollisia ystäviä, jotka olisivat olleet\nvalmiit sulkemaan ystävyyden ja rakkauden valtamereen hänen nerokkaat,\nsyvät, vakaat ja jalot teoksensa, nämä raadellut, turvattomat, mutta\nikikestävät luomukset, joiden tekijää etevämpää runollista kykyä\nvarsinainen suomalainen kansanaines ei ole vielä toista synnyttänyt.\n\nNiille, jotka olivat elämässä runoilijaa lähellä, on Kiven nimellä\nomituisen liikuttava sointu. Tuota nimeä mainitessa on kuin tuntisi\nolevan lähellään ihmissydämen, tiloiltaan temmatun, turvattomana\nmaailmaan viskatun, lämpöisen, verta vuotavan, rauhattoman ja\nepätoivoisen ja kuitenkin nöyrästi maailman kanssa sovintoon pyrkivän,\nihmissydämen, josta vain mielipuolisuuden tuska sai puserretuksi\nvalituksen.\n\nKiven syntymäsijoilla, Nurmijärven yksinäisissä metsä-seuduissa, elää\nAleksis Stenvallin lapsuuden ja nuoruuden aika hyvässä ja kauniissa\nmuistossa. Jos astut näiden tienoitten köyhiin mökkeihin, tietävät\nniiden yksinkertaiset asukkaat kertoa hänestä monia jaloja, liikuttavia\nluonteenpiirteitä, kirkastaen siten yhä heleämmäksi sen lämpimän,\ninhimillisen pohjasävyn, jonka Kiveä lähemmin tunteneet harvat ystävät\nhavaitsivat käyvän tämän miehen koko levottoman olemuksen läpi.\n\nAleksis Stenvall syntyi lokakuun 10 p:nä 1834 Palojoen kylässä ja oli\nsiis kuollessaan 38 vuotta vanha. Mielisairauden pimeän harhauttamana\nhän luuli olevansa yhä nuori, vain 25-vuotias, niinkuin hänen oli aina\ntapana sanoa. Nuorekkaaksi jääkin hänen muistonsa kirjallisuutemme\nhistoriaan. Kun hän kestetyn kuolin-kamppailun jälkeen joulukuun\nviimeisen päivän aamuna ikäänkuin valmistautui lähtemään ijäiseen\nlepoon, näytti hänen omaisistaan kuin olisi järjen valo luonut\nviimeisen kajastuksensa kuolevaan. Hän painoi erään rakkaan käden\nvaikenevaa sydäntään vasten ja sanoi: \"_Minä elän._\"\n\nJa hän sanoi totuuden. Aleksis Kivi elää ijäti suomalaisen kansansa\nkiitollisessa muistossa. Ikuisuuden rauha sinun rauhattomalle, jalolle\nsydämellesi!\n\n                                                            E.N.\"\n\n\nSamaa vakaumusta, että Aleksis Kiven hengentuotteita arvostellaan\nsamassa määrässä niiden todellisen ansion mukaan kuin koko\nsivistyksemme muuttuu yhä kansallisemmaksi, huokuvat myöskin ne\nmuistosanat, jotka _U. Suometar_ julkaisee I. numerossaan 3 p. tammik.\n1873. Niiden alla ei ole kirjoittajan nimeä eikä nimimerkkiä, mutta ne\novat tiettävästi lähtöisin Eliel Aspelinin lämpimän mielen ohjaamasta\nkynästä. Kirjoituksen otsakkeena on suuri risti ja Aleksis Kiven nimi.\n\n\n\"Kun mennyt vuosi vaipui hautahansa, sammui eräs henki, joka kirkkaana,\ntoivorikkaana tähtenä oli loistanut kansallisen elämämme taivaalla.\nViime vuoden viimeisenä päivänä joutui 'Lean' ja 'Nummisuutarien'\ntunnettu tekijä, Alexis Stenvall eli kirjailija-nimeltään Alexis Kivi,\nkuoleman omaksi, joka pelasti nerokkaan, mutta kovaonnisen runoilijan\nhänen synkän kohtalonsa kurjuudesta. Kuolema, joka muutoin kumottavana\nvieraana olisi temmannut pois mahtavimman Suomen omakielisistä\nrunoilijoista, oli nyt vaan siunauksen ja rauhan tuojana hänen\nlevottomalle hengellensä.\n\nAlexis Stenvallin elämänvaiheet ovat, lyhyesti kerrottuina, seuraavat.\nHän syntyi 10 p. Lokakuuta v. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärven\npitäjässä, jossa hänen isänsä eleli räätälinä. Hänen äitiänsä\nmainitaan jumaliseksi ja \"viisaaksi\" ihmiseksi, jolla oli paljon\ntietoja raamatusta ja maailmankin asioista. Seitsemäntoista vuoden\niällä lähetettiin nuori Alexis kouluun Helsinkiin ja syksyllä v. 1857\nsuoritti hän ylioppilas-tutkinnon. Edemmäksi ei Kivi pyrkinyt opin\ntiellä; sillä Stenvallin luonto ei ollut taipuvainen tieteelliseen\ntutkintoon; hänen rikas ja hehkuva mielen-kuvituksensa saatti häntä\nmieluisemmin niitä oloja ja henkilöitä tarkastamaan, joiden keskellä\nhän eli, taikka siirtymään runouden synnyttäinille ihanoille aloille.\nInnolla luki hän runouden suurimpia malliteoksia, erittäinkin\nKalevalaa, Shakespeare’a, Cervantes’ta. Mutta Kiven perin runollinen\nluonto esti häntä myös aineellista toimeentuloansa ajattelemasta eikä\nhänen varansa muutoinkaan olleet suuren suuria, josta oli seurauksena,\nettä hän usein sai mitä kovinta kurjuutta kärsiä. Vuodesta 1865\noleskeli Stenvall Siuntion pitäjässä erään vanhan rouvas-ihmisen luona,\njoka, kunnioittaen hänen suurta runoilija-kykyänsä, tahtoi poistaa\nhuolet hänen elämästään. Viimein saavutti hänen se kamala mielen\nsairaus, joka peitti hänen henkensä pimeyteen, ennenkuin ruumiin voimat\nvielä olivat rauenneet. Näin sortui kovaan onneensa tämä suurilahjainen\nhenki, jolta isänmaa vielä toivoi monta jaloa teosta, niiden vertaisia,\njotka hän jo on kansallensa lahjoittanut.\n\nMerkillisimmät Kiven teoksista ovat: \"Kullervo\", ensimmäinen\nalkuperäinen suomalainen murhenäytelmä: kaunis, onnetonta rakkautta\nkuvaava tragedia \"Karkurit\"; runoilijan viimeinen teos, \"Margareta\",\njossa hänen kuvaus voimansa, vaikka jo sortumaisillaan, vielä\nvoimakkaana ilmaantuu; \"Nummisuutarit\", \"Lea\" ja romaani \"Seitsemän\nVeljestä\". Näistä kaikista asetamme arvelematta etupäähän tuon\nomituisen, oivallisen komedian \"Nummisuutarit\" sekä ihanan,\ntaiteellisen täydellisyytensä puolesta merkillisen itämaisen näytelmän\n_Lea_, joka sen ohessa on saanut erityisen merkityksen ja rakkaana on\nkiintynyt jokaisen Suomalaisen muistoon, sen jälkeen kuin rouva Raa\ntoimitti sen päärollin teaterin permannoilla. Suurta huomiota ansaitsee\nmyös romaani \"Seitsemän Veljestä\", vaikka harvasta kirjateoksesta\non niin paljon kiistelty ja niin eriäväisiä mietteitä lausuttu kuin\nsiitä. Sen periaatteen siveydellisyyttä, niinkuin myös sen suuret\nansiot ihmisluonteiden ja luonnon kuvauksen puolesta täytynee jokaisen\nmyöntää. Paitsi näitä paralta teoksiaan on Kivi luonut monta muutakin.\njoissa jokaisessa hänen omituisuutensa ilmaantuu.\n\nSuuri alkuperäinen mielenkuvituksen ja kuvailemisen voima on Kiven\nrunottaren pää-omaisuus. Hän on epäilemättä omituisin ja nerokkain\nrunoilija, joka suomenkielellä on kirjoittanut. Erittäinkin kansan\nelämää ja niitä luonteita, jotka hän siitä on ottanut, osaa hän\nmestarin tavalla kuvata. Hänen Eskonsa ja Sepeteuksensa ovat kuvaelmia,\njotka liikkuvat niin luonnollisesti ja hupaisesti, että ikäänkuin\novat saaneet kansalais-oikeuden elävien joukossa ja iäksi päiväksi\nsaavat vanhoina tuttuina oleskella Suomen kansan keskellä. Ihmeellistä\non myös, kuinka Kiven teoksissa tuo luonnollinen koomillisuus\n(lystillisyys) sulaa yhteen voimallisen juhlallisuuden ja vienon\nhellätuntoisuuden kanssa. — Kiven omituisuus on tehnyt, ett'ei\nhänen teoksiinsa aina ole tietty arvoa panna; mutta vakuutuksemme\non, että samassa määrässä, kuin koko sivistyksemme muuttuu yhä\nkansallisemmaksi, hänen henkensä tuotteita yhä yleisemmästi\narvostellaan niiden todellisen ansion mukaan; sillä Kiven merkitys\nmeidän kirjallisuudessamme on se, että hän on luonut suomalaisen\nnäytelmäkirjallisuuden (tuiki harva alkuperäinen suomalainen\nteaterikappale oli ennen hänen aikaansa olemassa) ja samassa perustanut\nsen kansalliselle, perisuomalaiselle pohjalle. Alexis Kiven nimi ei\nsiis ole katoava Suomen kansan muistosta, vaan Suomen kirjallisuuden,\nSuomen draamallisuuden historiassa iäti pysyvä!\"\n\n\nSuomalainen Virallinen Lehti esittää 2. numerossaan lauantaina\n4 p. tammik. 1873 lausunnon, jossa kovasti valitellaan Aleksis\nKiven opintojen keskeneräisyyttä ja hänen teostensa siitä johtuvaa\npaikoittaista raakuutta sekä epäillään, ettei suuri yleisö koskaan opi\nniitä kaikkia samassa määrin ihailemaan kuin esteetikkomme. Lausunto,\njossa on kaikuja useammaltakin taholta, kuuluu seuraavasti:\n\n\"† _Aleksis Kivi_ on nukkunut kuoleman uneen joulukuun 31 p:nä\nTuusulassa, jossa hän viime aikoina, mielisairaaksi tultuaan, oleskeli\nveljensä luona. Kuolema on vihdoinkin tehnyt lopun tälle elämälle, joka\noli niin täynnä maallista kurjuutta ja hengellistä rikkautta. Syntynyt\n10 p:nä Lokakuuta v. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärven pitäjää, jossa\nhänen isänsä eli räätälinä, pääsi Alexis Kivi eli Stenvall, niinkuin\nhänen oikia niinensä oli, ylioppilaaksi v. 1857 syksyllä. Siihen\npysähtyivät hänen opintonsa — suureksi vahingoksi hänelle itselleen\nsekä isänmaalle. Se suuri runouden lahja, jolla luonto oli varustanut\nhänen, jäi sen kautta keskieräiseksi ja sitä takomista vaille, jota\ntaide-niekalta vaaditaan. Hänen rikas ja hehkuva mielikuvituksensa ei\ntuntenut mitään rajoja, se kun ei ollut tottunut hillitsemään itseänsä.\nSentähden kohtaatkin hänen teoksissaan suloisimpia, vienoimpia kuvia\nsemmoisten rinnalla, jotka ovat aivan raakuuden rajalla. Että Alexis\nKivi kumminkin paljaalla luonnonperäisellä taiteellisella aistillaan\nsaattoi luoda semmoisen ihanan helmen kuin hänen Leansa, todistaa mikä\nmahtava runoilijan henki hänessä asui. Surkutella täytyy siis, että\ntämä runon lahjalla niin runsaasti varustettu henki ei päässyt täyteen\nkukoistukseen. Vaan semmoisinaankin, kuin hänen teoksensa nyt ovat\nedessämme, on niillä suuri merkitys alkavassa kirjallisuudessamme.\nSuuri yleisö tuskin milloinkaan oppinee niitä kaikkia ihailemaan\nniinkuin estetikomme tekevät, niissä kun kultamurut ovat kätketyt\nhiekan ja someron sekaan. Vaan ne, jotka ottavat vaivaksensa hakea\nnoita kultamurusia someron seasta, tulevat ihmeeksensä huomaamaan mikä\njalo ja omituinen henki tässä runoilijassa asui. Varsinkin luulemme,\nettä alkavilla kirjailijoillamme on paljon oppimista Alexis Kiven\nteoksista.\"\n\n\nMitä yleensä sanomalehdistöömme tulee, voimme sanoa, ettei ainoakaan\ntammikuussa 1873 maassamme ilmestyvä suomenkielinen sanomalehti näytä\njättäneen mainitsematta Aleksis Kiven kuolemaa ja sen yhteydessä\nlausumatta joitakin sanoja hänen muistolleen. Nämä lausunnot voivat\nolla joskus hyvinkin vaatimattomia ja epäyksilöllisiä, jopa toisista\nlehdistä lainattuja, mutta joskus puhuu niistä taas todellinen\npersoonallinen vakaumus. Ruotsinkielisistä eivät _Borgå-Bladet,\nÖsterbotten, Wasabladet, Folkvännen_ tiedä mitään Kivestä eikä Kiven\nkuolemasta, onneksi ei myöskään _Kurre_.\n\nTohtori Rietr. Polénin toimittama viipurilainen Suomenlehti, \"Sanomia\nkirkon, koulun ja valtion aloilta\", ei vuoden 1. numerossaan tiistaina\n7 p. tammik. 1873 saa tämän merkillisempää aikaan:\n\n\"† Alexis Kivi, etevimpiä maamme nuoremmista suomenkielisistä\nkirjaillijöistä, on 31 p. viime Jouluk. nukkunut kuolemaan.\nOdottamatoin tämä kuolon sanoma ei ollut, sillä tämä luonnon lahjoilla\nrikkaasti varustettu kirjailija oli jo kauan sairauden tähden lakannut\nelämän toimista. Hänen eronsa on luettava vahingoksi etenkin Suomen\nnäytelmälliselle kirjallisuudelle, jolle Kiven äly oli tuottanut monta\narvollista teosta. Tässä ei ole tilaisuutta laveammin kertoa vainajan\nansioista. Muistutamme vaan semmoisen kirjaillijan, joka kansallensa on\nantanut Nummisuutarit, Lean, Margarethan y.m., ei ole hukkaan elänyt.\nSiunaus hänen haudallensa ja rakkaus hänen muistollensa.\"\n\nTämän uutisen kolme ensimmäistä lausetta julkaisi Sanomia Turusta 17 p.\ntammik. 1873, muutettuina m. m. sikäli, että määritelmä \"tämä luonnon\nlahjoilla rikkaasti varustettu kirjailija\" on jätetty pois.\n\nViipurin ruotsinkielinen lehti _Wiborgs Tidning_ mainitsee samana 7\npäivänä 3. numerossaan vain lyhyesti _Helsingfors Dagbladin_ mukaan\nKiven teokset, ilmoitettuaan niiden tekijän kuolleen 13 p. kulunutta\njoulukuuta. Porin ruotsalainen lehti _Björneborgs Tidning_ lainaa\ntaas 8 p. tammik. ilmestyneeseen 2. numeroonsa _Vikingenin_ lyhyen\nkirjoituksen Kivestä, väittäen sen olevan otetun — _Morgonbladetista_,\nsekä lisäten omasta puolestaan, että Porissa on näytetty _Kihlaus_.\nOmituista kyllä ei jyväskyläläinen _Keski-Suomi_ ole lauantaina 11 p.\ntammik. ilmestyneessä 2. numerossaan päässyt sen pitemmälle kuin että\nse on lainannut Suomalaisen _Wirallisen Lehden_ muistokirjoituksesta\nalkupuolen, siihen lauseeseen asti, missä on puhetta Kiven opintojen\npysähtymisestä \"suureksi vahingoksi hänelle itselleen sekä isänmaalle\"\n— lisäämättä tähän epäkiitolliseen ja vaateliaaseen loppuajatukseen\nomasta puolestaan ainoatakaan mietettä. Vuotta myöhemmin (10 p. tammik.\n1874, n:ssa 2) on kuitenkin Keski-Suomessa lämpimämpi lausunto Kivestä\nsiinä Kirjeessä Helsingistä, jonka nimim. \"Aura\" on 6 p. tammik.\npääkaupungista lähettänyt ja jossa sanotaan m. m.:\n\n\"Ensimmäinen uutinen, sydäntä särkevä uutinen, minkä viime vuoden ensi\npäivä kertoi, oli Aleksis Kiven kuolema, jonka herättämän katkeruuden\npoistaa ainoastaan ne kirjalliset aarteet, mitkä hän jätti kansallensa\nperinnöksi.\"\n\nKuopiolainen _Tapio_, \"Sanomia Savosta ja Karjalasta\", kirjoittaa 2.\nnumerossaan 11 p. tammik.:\n\n\"_Kuollut_. Kaikilta suomalaisilta tunnettu runoilija Alexis Stenvall,\njonka kirjailijanimi oli Alexis Kivi, vaipui viime vuoden viimeisenä\npäivänä kuoleman uneen, jättäen toivorikkaan ehkä loppupuolella\nonnettoman elämänsä 38 vuoden ijässä. Kiven suurin merkitys\nmeidän kirjallisuudessamme on se, että hän on luonut suomalaisen\nnäytelmäkirjallisuuden, jonka hän juuri perusti perisuomalaiselle\npohjalle. Suomen näytelmä-runoilijoiden joukossa on siis _Alexis Kiven_\nnimi _iäti_ loistava. Rauha tomullensa! Hänen merkillisimmät teoksensa\novat: 'Nummisuutarit', 'Lea', 'Karkurit', 'Kullervo' sekä 'Seitsemän\nVeljestä'.\n\nTämän lyhyen kirjoituksen lainaa sanasta sanaan _Oulun WiikkoSanomia_\n3 b-numeroonsa 18 p. tammik. Sensijaan kykenevät Pietarin suomalaiset\nlehdet omalla kynällään kertomaan Aleksis Kiven elämästä ja\nmerkityksestä. Niinpä julkaisevat _Pietarin Sanomat_ 52. numerossaan\n30 p. jouluk. 1872 (11 p. tammik. 1873) muistokirjoituksen, jossa\nAspelinin esitelmän nojalla kuvaillaan Kiven elämää ja teoksia,\nvaikkapa pari vuosilukua onkin sattunut menemään sekaisin. Jo\nedellisessä numerossaan 22 p. jouluk. 1872 (3 p. tammik. 1873) olivat\n_Pietarin Sanomat_ ilmoittaneet:\n\n\"† Meille eilen tulleen tiedon mukaan, on Suomen etevin dramatillinen\nrunoilia _Aleksis Kivi_ joulukuun 31 p:nä Tuusalan pitäjässä vaipunut\nviimeiseen uneensa. Seuraavassa lehdessä tämän rakkaan kansalaisen\nvaikutuksesta ja elämästä enemmän.\"\n\nLehden varsinainen muistokirjoitus, johon liittyy myös lyhyt selostus\nKiven hautajaisista, kuuluu seuraavasti:\n\n\n\"Viime numerossamme saimme lyhykäisesti ilmoitetuksi, että _Aleksis\nKivi_ (Stenvall), nerokkain runoilla, mikä koskaan suomenkielellä on\nkirjoittanut, joulukuun 31 p:nä on nukkunut kuoleman uneen.\n\nVuoden viimeinen päivä oli viimeinen myöskin kovin onnettoman miehen\nelämälle, oli pelastuksen päivä synkän kohtalon omaksi joutuneelle\nhengelle!\n\nAleksis Kiven elämän vaiheet ovat, lyhyesti kerrottuina, seuraavat.\nHän oli syntynyt lokakuun 10 p:nä v. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärven\npitäjässä. Hänen vanhempansa olivat kyläräätäli E. J. Stenvall ja\ntämän vaimo Anna Hamberg. Isä oli kyllä aikonut nuoren poikansa oman\nammattinsa harjoittajaksi, mutta siihen toimeen ei nuori Aleksis\nollenkaan mieltynyt. Hänen luonteensa ei soveltunut tuohon hiljaiseen,\nyksitoikkoiseen elämään käsityöläisen työpöydän äärellä. Neulaan kun\nhäntä käskettiin tarttumaan, sieppasi hän jo nuoria poikana ollessaan\npyssyn seinältä ja meni metsään, taikka istausi hän äitinsä viereen\nkuuntelemaan niitä kertomuksia raamatusta ja muistakin asioista,\njoilla tämä hänen rakas ja hurskasmielinen äitinsä tyydytteli hänen\ntietohaluansa. — Ensimäisen opetuksen sai siten Aleksis äidiltään;\nhänen isänsä, joka oli \"kirjoitusmies\", opetti hänelle ensimäiset\nalkeet kirjoitustaiteessa. Sittemmin luki Aleksis jonkun aikaa\nmyöskin pitäjän kierto-opettajan edessä. V. 1851 lähetettiin hän\nkouluun Helsinkiin, jossa, hänen isänsä varat kun eivät juuri olleet\nliikanaiset, häntä auttoi hänen vanhin veljensä Juhana, joka toimitti\njotain konttoristipaikkaa kaupungissa. Vuonna 1857 pääsi siten\nAleksis seitsemäntoista (!) vuoden ijällä ylioppilaaksi. Mitään muuta\ntutkintoa kuin ylioppilastutkinnon ei Kivi pyrkinyt suorittamaan. Hänen\nmielikuvituksellinen henkensä ei taipunut järjestettyyn lukemiseen.\nHän tutkiskeli ennemmin niitä oloja ja ihmiselämää, jossa hän\nliikkui. Tieteitä ei hän käynyt harrastamaan, mutta sen asemesta luki\nhän innolla ja ihastuksella runoustaiteen etevimpiä teoksia. Hänen\nrakkahimmat luettavansa olivat: Kalevala. Shakespeare ja Cervantes,\njoiden viimemainittujen runoilisin mestariteosten kanssa Kiven teokset\nosoittavatkin sukulaisuutta.\n\nKiven peräti runollinen henki ei sallinut hänen ryhtyä niihin\nelinkeinoihin, jotka täällä antavat leipää, hänen luonteensa oli\ntoisaalle päin. Ensimäisten ylioppilasvuotensa ajoista, jolloin\nhän vielä usein oleskeli kotonansa, kerrotaan, miten hän, joka\nkyllä itse olisi tarvinnut kaikki mitä Jumala hänelle soi, oli niin\nhyväsydäminen, että hän antoi vaikka viimeisen kolikkansa, vaikkapa\ntakin päältänsä ensimäiselle kerjäläiselle, mikä tuli häntä vastaan.\nMuutenkin oli Kiven olo ja elämä niin epätasaista ja tavallisuudesta\npoikkeavaa, että hän usein sai kärsiä mitä kovinta kurjuutta. Hänen\nrahatulonsa ei ollut muussa kuin niissä miehen elatukseksi vallan\nriittämättömissä palkinnoissa, mitkä hän etevimmistä kirjateoksistaan\njoskus sai vastaanottaa. Ja tämmöiset palkinnot eivät suinkaan,\nniinkuin jokainen arvaa, voi olla suuret niin köyhässä maassa kuin\nSuomessa, jossa suomenkieliset kirjalliset teokset muutenkaan eivät\nvielä ole voineet valloittaa suurta lukiapiiriä. — Kiven äiti kuoli\nvuonna 1863, hänen isänsä vuonna 1866. Vuodesta 1865 oleskeli Kivi\nSiuntion pitäjässä erään vanhan rouvan luona, joka kunnioituksesta sitä\ntaidetta kohtaan, mitä Kivi niin suurella menestyksellä harjoitti, sekä\nosanottavaisuudesta Kiven omaa katkeraa eloa kohtaan, tahtoi keventää\nhänen kannettavaansa raskasta kuormaa. 1871 vuoden viimeiset päivät\nnäkivät vihdoin, hänen kohtalonsa kurjuuden kukkulaksi, hänen henkensä\nuupuvan mielipuolisuuden pimeyteen, josta hänet, vuoden kuluttua,\nkuolema nyt on pelastanut.\n\nKiven merkittävimmät teokset ovat: _Kullervo_, ensimainen alkuperäinen\nsuomenkielinen murhenäytelmä, johonka aine on otettu Kalevalasta;\n_Karkurit_, myöskin tragedia, jossa runoilla omalaatuisen neronsa\nvoimalla kuvailee onnetonta rakkautta; _Margareeta_, Kiven viimeinen\nteos, johonka aine on otettu Viaporin linnan antaumisesta;\n_Nummisuutarit_, omituinen, merkillinen komedia, kuvaava talonpoikaista\nelämää, kappale, joka on saavuttanut huomiota Suomen ulkopuolellakin;\nihana murhenäytelmä. _Lea_, jossa tekiä on kuvannut itämaista\naateliikettä Kristuksen aikana. Kiven etevimpiin teoksiin on myöskin,\nja ehkäpä \"Nummisuutarien\" verralla, luettava romaani _Seitsemän\nveljestä_, kertomus muutamien \"suorien\" suomalaisten elämästä\nerämaassa.\"\n\nJälkikirjoituksessa kerrotaan lyhyesti Kiven hautauksesta ja esitetään\nCajanderin hautalaulu kokonaisuudessaan.\n\n_Pietarin Sunnuntailehti_, \"Sanomia kodista, koulusta ja kirkosta\"\nkirjoittaa vuoden 1. numerossaan tammik. 7 (19) päivänä 1873 melkoista\nlyhyemmin ja välittömämmin, hiukan Suomalaisen Virallisen Lehden tapaan:\n\n\"† Runoilija Alexis Kivi eli Stenvall, niinkuin hänen oikea nimensä\noli, on nukkunut kuoleman uneen 19 (31) p. joulukuuta Tuusulan\npitäjässä, oltuansa viime aikana mielisairaana. Hän oli syntynyt\nNurmijärvellä 10 p. lokak. v. 1834 ja tuli ylioppilaaksi syksyllä\nv. 1857. Tätä etemäksi ei hän pyrkinytkään, sillä hänen runollinen\nluontonsa ei sallinut hänen tutkia muuta kuin runollisuutta.\nSenpätähden tutkikin hän varsinkin vaan Kalevalaa ja Englannin\nsuurimman teaterinäytösten tekijän Shakespearen teoksia, hyläten muut\ntutkinnot vallan syrjään. Tästä tuli, että niin mahtava runollinen\nhenki, kuin hänen teoksissansa löytyykin, on kuitenkin vajalla\ntäydellistä runollista kukoistusta. Kuitenkin ovat ne hyvinä ohjeina\ntuleville suomalaisille näytelmä-teosten kirjoittajille. Vainaja\nhaudattiin 23 p. viime kuuta (4 p. tammik.). Tuusulan kirkkomaahan,\njossa tilaisuudessa paitse provästi Aspegrenin siunausta, tohtori\nCalamnius lausui muutamia sanoja Kiven muistoksi ja kaksoisneliö\nylioppilaita lauloi erään latinaisen virren ja tätä tilaisuutta\nvarten sepitetyt suomalaiset värsyt. Hänen teoksistansa mainittakoon\n'Nummisuutarit' ja ihana 'Lea'. Siunaus ja rauha hänen haudallensa!\"\n\n\n_Tampereen Sanomat_ kirjoittavat 2. numerossaan 14 p. tammik.:\n\n\"† _Alexis Kivi_ eli Stenvall, mainio runoilija ja näytelmien\nkirjoittaja, on viime vuoden viimeisenä päivänä kuollut. Vainajan jalon\nhengen synnyttämä oli muiden muassa 'Nummisuutarit', jossa teoksessa\nhän liikkui kansan elämän pohjalla. Hän oli 'kansan lapsi', räätälin\npoika Nurmijärven pitäjäästä, niinkuin moni muukin jalo Suomen mies. —\nMaahanpaniaiset tapahtuivat tämän kuun 4 p:nä Tuusulan kirkkomaalla.\nSiinä tilaisuudessa laulettiin ylioppilas Cajanderiin seuraavat\nsepittämät värssyt\" (seuraa runo kokonaisuudessaan).\n\n\nJulius Krohnin toimittama _Suomen Kuvalehti_ julkaisee 2. numerossaan\n15 p. tammik. (s. 24) muistokirjoituksen, joka on arvattavasti\npäätoimittajan kynästä lähtöisin:\n\n\n\"_Aleksis Kivi kuollut_.\n\nTammik. 5 p:nä (!) aurinkoinen pitkällisen pimeän ja sumuisen ajan\nperästä taas kerran kirkkaasti pilkoitti: loppumattomat rajutuulet\nolivat viimeinkin taas' uupuneet, ja tyyni, ihana oli päivä. Juuri\nsilloin kulki pieni ruumissaatto Tuusulan kirkolle. Niillä, jotka\nkuollutta seurasivat, näkyi kasvoillaan hiljainen kaipaus, vaan ei\nkatkera suru. Olihan myös heidän ystävällensä nyt koittanut kirkas valo\npitkällisen pimeyden ja sumun perästä; olihan myös rauha nyt tullut\nhänen hengellensä monen rauhattoman vuoden päästä.\n\nAleksis Kivi on mennyt levolle! Levätköön hän makeasti vaivoistaan,\nsillä hän on lyhyellä elinajallansa tehnyt enemmän työtä ja saanut\nenemmän aikaan kuin moni parhaimmistakin. Levätköön hän makeasti, sillä\nhän on kansallensa, kerjennyt ko’ota aarteen, tosin osaksi, niinkuin\nyksi hänen ystävänsä kerran lausui, \"mynttäämätöntä kultaa\", mutta\nkuitenkin kultaa, kirkasta kultaa. Ja tästä aarteesta on Suomen alkava\nkirjallisuus pitkät ajat ammentava elatusvaroja, myntäten täydelliseen\nmuotoon senkin, jota ei kova kohtalo sallinut hänen itse myntätä.\"\n\nMerkillisimpiä Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettuja\nmuistosanoja olivat ne, jotka Hämeenlinnassa ilmestyvä _Hämäläinen_\njulkaisi 3. numerossaan 16 p. tammik. 1873. Niiden kirjoittaja oli\nkynäilevä koulumies A. W. Lindgren, jolta ei suinkaan puuttunut\nomaperäisiä ajatuksia ja joka oli v. 1865 ottanut maakuntakuvauksellaan\nosaa samaan palkintokilpailuun kuin Kivi _Nummisuutareillaan_,\nvaikka tietysti toisessa sarjassa. Juuri tämä muistokirjoitus joutui\nAhlqvistin ivailtavaksi _Kielettäressä_ 1874, ja sen ymmärtääkin\nhelposti, kun näkee, kuinka suuressa arvossa Lindgren pitää Kiveä\nja kuinka mahdoton hänen on käsittää \"erästä kirjailiaa\", joka oli\ntahtonut Kiveltä \"riistää kaiken arvon ja ansion\". \"Oliko se sokeutta\nvai kateutta?\" kysyy sentähden kirjoittaja kylläkin ärsyttävästi.\n\nEdellisessä numerossaan 9 p. tammik. oli _Hämäläinen_ ilmoittanut:\n\n\"_Alexis Kivi_, syntynyt 10 p. Lokakuuta v. 1834, Nurmijärvellä, kuoli\nmenneen vuoden viimeisenä päivänä Tuusulassa ja haudattiin tämän kuun 4\np. Tästä mainiosta runoillasta aivomme tulevassa N:ssa vähän laveammin\npuhua.\"\n\nLuvattu kirjoitus kuuluu:\n\n\n\"Kun Suomen kansallisuuden into tällä vuosisadalla heräsi täyteen\ntoimeen, otti moni mies työskennelläkseen oman kirjallisuuden alalla,\nja niiden luku, jotka kansamme kielellä ovat kirjoitelleet, on jo\nmelkein määrätön. Se on kyllä hyvä että niin on, sillä alku oman\nkansallisuutemme tärkeimmälle osalle on sillä tavoin anastettu. Mutta\nharvat näistä kirjailioista ovat vielä osoittaneet sitä harrastettua\nomituisuutta muussa kuin kielessä. Useimmat heistä ovat olleet pelkkiä\nsuomentajoita, toiset mukailijoita. Jos jätämme tässä ne kirjat,\njotka ovat syntyneet tieteellisyyden alalla ja lausumme ainoastaan\nniistä, joita kaunokirjallisuuden tuotteiksi sanomme, niin mitä\novat ne monilukuiset romanit, novellit, runoteokset y.m. muuta kuin\nsuomennoksia ja korkeintain mukaelmia. Ne ovat pian lueteltuja, jotka\najatustensa, tunteittensa y. m. suhteen liikkuisivat omituisella\nsuomalaisuuden pohjalla. Eikä ihme olekaan, että asian laita näin\non. Jokaisen, joka on tahtonut hankkia itsellensä sitä korkeampaa\nsivistystä, jota kirjailialta vaaditaan, on täytynyt kouluun\ntullessansa heittää pois oman, lapsuutensa kielen ja opetella pukemaan\nkaikki ajatuksensa ja tunteensa ruotsalaiseen. Kun hän sitte olisi\noppinsa ja sivistyksensä puolesta valmis jotakin kirjallista aikaan\nsaamaan, niin hän on vieraantunut omasta kielestänsä. Hänen on ollut\nasia käyttää kaikissa toimissansa sitä kieltä, jolla hän oppinsa on\nsaanut. Sepä on saattanut monen nuorukaisen näinä viime vuosikymmeninä\nsärjettyyn tilaan. Miehessä olisi kukatiesi runokykyä ja lahjoja\nhyväksikin kirjailiaksi tulla. Hän tahtoisi olla niiden joukossa,\njotka omaa kansaansa kohentavat ja valistavat. Vaan häneltä puuttuu\ntärkein välikappale: harjoitus sen kansan puheessa, jonka veri hänen\nsuonissansa kuohuu. Hänen on vasta myöhemmin täytynyt sitä ruveta\nharjoitelemaan. Vaan se on usein ollut myöhäistä. Harjoitellessaan on\nhän vanhentunut, ja se kyky, joka hänessä nuorena eli, on rauennut,\nja hänen on täytynyt hiljalleen kuolla, matkaan saamatta juuri mitään\ntoiveistaan. Tämä on kyllä katkeraa, mutta isänmaalliselle hengelle on\nse ollut kostuttavaa. Jokainen uusi miespolvi alkaa samaan työn, mutta\naina paremmalla menestyksellä. Ne haitat, jotka oli edellisellä, ei\nole enää kaikki seuraavalla. Se kieli, jota edelliset niin kankeasti\nkäyttivät, on jo paljon myötäisempi ja muodokkaampi seuraa ville.\nEi sen edistymistä enää estä muukalaiskieliset koulutkaan, vaikka\ntoiselta puolen omakieliset koulut sitä suuresti auttavat. Viimein\ntulee se aika, jona meidän kansallisuutemme kauniisti kukoistaa oman\nkirjallisuutemme tuuheilla lehvillä. Enteitä siihen on nähty, sen uuden\nkeväimen ensimmäiset viserrykset ovat jo kuuluneet.\n\nAlexis Kivi oli niiden monien vuosikymmenien vaivain ja työntekojen\nensimmäinen otollinen tuote. Hän oli niin perin historiallinen\ntapaus, että taitava propheta olisi hänen tulonsa tietänyt ennustaa.\nJa tyhjäänkö suomen kansallisuus olisi jo niin kauan ponnistellut ja\ntaistellut? Hän tuli; vaan suurempana ja jalompana kuin olisi tiennyt\ntoivoakaan. Jos hänen seuraajansa verrattain samassa määrässä puolensa\npitävät, niin meillä todellakin on suuret toiveet tulevaisuudesta.\nAlexis Kivi on muutamassa teoksessaan kuvannut niin täydellisiä\nilmiöitä sen kansan ja maan hengestä ja elämästä, josta hän oli\nsyntynyt, että me hyvällä omalla tunnolla uskallamme verrata häntä\nnykyajan paraimpiin kuvailioihin. Hänen \"Nummisuutarinsa\" ja \"seitsemän\nveljestänsä\" kestävät voimakkaassa alkuperäisyydessään verrata\nniihin mitä esim. Walter Scott on saattanut näky viin Skottlandin\nvuorimaista, Dickens Englannin keskisäädystä, Cooper Amerikan\nerämetsistä ja Björnstjerne Björnson Norjan tunturi laaksoista, kukin\ntavallansa ja oman luonteensa mukaan. Ja kuitenkin oli hänelläkin vielä\nkieli esteenä! Mitä sitte, jos hänellä olisi ollut niin täydelleen\nvalmistettu kieli pideltävänä, kuin esim. Englannin!\n\nTässä lehdessä ei ole tilaa pitkiin arvosteluihin. Olemme vain\ntahtoneet lausua muutaman sanan Alexis Kiven muistoksi. Hän onkin\njo saanut oivallisen elämäkertojansa Kirjallisessa kuukaus-lehdessä\nmenneeltä lokakuulta. Siinä on myöskin lueteltu hänen teoksensa ja\nniille ansaittu arvo annettu. Joku vuosi tätä ennen tahtoi eräs\nkirjailla häneltä riistää kaiken arvon ja ansion. Oliko se sokeutta\nvai kateutta? Me luulemme ja olemme vakuutetut että Alexis Kiven\nnimi tulee elämään Suomen kirjallisuuden historiassa, niinkauan kuin\nse kirjallisuuskin elää, joka nyt on alkamassa. Mitä hänen elämän\nvaiheisinsa tulee, niin olivat ne jotenkin surkuteltavia. Vaan nyt hän\non kirvoitettu kaikesta tämän ajan kurjuudesta. A. W, L.\"\n\nOn mahdollista, että tämä Lindgrenin kirjoitus, jossa niin voimakkaasti\nosoitetaan ruotsalaisuuden ja ruotsinkielen ylivallan ehkäisevä\nvaikutus suomenkielisen kirjallisuuden kehittymiseen, on omalta\nosaltaan antanut eräänlaista näennäistä yllykettä siihen mitä\nahtainta ruotsinmielistä puoluekiihkoa huokuvaan kirjoitukseen,\nminkä Åbo Underrättelser 11. numerossaan tiistaina 21 p. tammik.\n1873 omistaa Aleksis Kiven muistolle. Tässä kirjoituksessa vedetään\nhiljainen suomalainen runoilija, joka ei koskaan ollut julkisesti\nsekaantunut kielipolitiikkaan, keskelle kansallisuustaistelun\nmelskeitä, väittämällä, ettei hän itse asiassa ollut lainkaan sellainen\nkirjailijanero, kuin miksi \"fennomaaninen puolue\" väen väkisin\ntahtoi hänet koroittaa, jotta olisi voitu kehua suomalaisellakin\nkirjallisuudella olevan jotakin arvokasta näytettävänään maan\nruotsinkielisen kirjallisuuden rinnalla. Vaikka Kivi siis olisi ollut\nvieläkin lahjattomampi kuin hän oli, olisi hänestä tehty \"suomalainen\nnäytelmäkirjallinen sankari\", koska paikka oli avoin. Helppohan on olla\netevin näytelmäkirjailija, kun on — ainoa. Kun Kiveltä lisäksi puuttuu\nhienompi sivistys ja hänen aihealansa on rajoitettu vain kaikkein\nkarkeimman suomalaisen rahvaanelämän piiriin, nähdään siitäkin, kuinka\npaljon sivistys maassa taantuisi, jos fennomaanien rohkea toive, että\nsuomi astuisi ruotsin tilalle sivistyksen kielenä, voitaisiin mikäli\nmahdollista heti toteuttaa. On siis turha puhua Kiveä muka kohdanneista\nvastoinkäymisistä ja kiittämättömyydestä, koska häntä on kohdeltu\nyli ansionkin hyvin ja koska hän on saanut m. m. valtion palkintona\nmeidän oloissamme kuulumattoman suuren summan — harmi Runebergin\nsyrjäyttämisestä v. 1865 Kiven tieltä kaikuu selvästi kirjoituksen\npohjalla. Aivan turhaa on näinmuodoin myös syytellä \"epäkansallista\"\npuoluetta Kiven hyljeksimisestä ja sortamisesta, niinkuin muka kaikki\nfennomaaniset julkaisut ovat Kiven kuolemasta puhuessaan tehneet.\n\n_Åbo Underrättelser_ oli 7 p. tammik. lyhyesti ilmoittanut \"nuoren\nsuomalaisen näytelmärunoilijan\" Alexis Stenvall-Kiven kuolemasta\nja luvannut seuraavaan numeroonsa \"liittää muutamia sanoja hänen\nkirjallisesta toiminnastaan ja merkityksestään, senlaisina kuin\nme ne olemme käsittäneet\". 5. numeroonsa 11 p. tammik. oli lehti\n_Hufvudstadsbladetista_, ottanut selostuksen Aleksis Kiven\nhautajaisista, tosin ilman Cajanderin runoa, mutta vasta 21 p. oli\ntuo luvattu laajempi kirjoitus valmis, koska kirjoittaja oli ensinnä\ntahtonut täydentää Kiven teosten tuntemustaan. Tämä omalaatuinen\nkirjoitus, joka on päivän numerossa ensimmäisenä, kuuluu seuraavasti:\n\n\n\"Alexis Kivi.\n\nViime vuoden viimeinen päivä oli Alexis Stenvallin kuolinpäivä,\nmiehen, joka oli salanimellään \"Alexis Kivi\" tunnettu suomenkielisenä\nkaunokirjailijana. Julkaistessamme siitä uutisen lupasimme lausua\nmielipiteemme tämän nuoren runoilijan merkityksestä maamme\nkirjallisuudelle. Tämän lupauksen täyttäminen on lykkäytynyt näihin\nasti, koska olemme halunneet eräissä suhteissa omalta osaltamme\ntäydentää hänen teostensa tuntemusta voidaksemme epäröimättä tuoda\njulki arvostelumme.\n\nTiedon tultua Stenvallin kuolemasta kuultiin kaikkien sanomalehdistöön\nkuuluvien fennomanian äänenkannattajien yhdestä suusta toistavan\ntuota muutoin jo emienkin kuultua lausepartta, että hänen elämänsä\nsekä ihmisenä että kirjailijana oli ollut yhtä köyhää ilosta kuin\nrikasta surusta ja vastoinkäymisistä. Ei ole rajoituttu ainoastaan\nvalittamaan sitä todella valitettavaa kohtaloa, joka tuli Stenvallin\nosaksi ihmisenä, vaan on samalla koetettu yhä uudestaan asiaa\ntoistamalla vakuuttaa yleisölle, että Kivi muka joutui kirjailijana,\nmiltei yhtä kovan kohtalon uhriksi, sen nimittäin, että hän,\nosanaan kiittämättömyys, jääden ilman tunnustusta ja rohkaisua,\nkohdaten pelkästään välinpitämättömyyttä ja vastoinkäymisiä, uhrasi\nrikkaan henkensä lahjat isänmaansa kirjallisuuden hyväksi. Ja\ntästä kiittämättömyydestä on luonnollisesti helposti ymmärrettävin\nviittailuin pantu vastuuseen \"epäkansallinen\" puolue, t.s. kaikki\nne, jotka yhtä vähän esteettisissä kuin valtiollisissa kysymyksissä\npäästävät kieliharrastuksen määräämään arvosteluaan.\n\nMe olemme puolestamme sitä mieltä, että runoilija Kivelle sattui\nkadehdittavampi osa kuin useimpien muiden, suunnilleen samaa\nkirjallista suuruusluokkaa olevien kirjailijain kohdalle, ja että\nhän sai paljon enemmän tunnustusta ja rohkaisua kuin runoilijat\ntavallisesti.\n\nMuistakaamme, että Stenvall sai heti suojelijakseen ja suosijakseen\nFredrik Cygnæuksen, jonka jalo, lämmin into tien raivaamiseen neroille,\nniin pian kuin hän luulee sellaisen löytäneensä, perin helposti panee\nhänet yliarvioimaan suojattiensa ansioita, ja joka sitäpaitsi kylläkin!\nosaa julkisesti puoltaa heitä, jos niiksi tulee. Tämän suojelun etuja\njoutui Kivikin varsin usein nauttimaan: erikoisesti pyydämme huomauttaa\nCygnæuksen kirjoittamasta \"Nummisuutarien\" arvostelusta. Vähäksi ei\nole arvattava se onni, mikä tulee nuoren, vasta mestaruutta kaukaa\ntavoittelevan runoilijan osaksi, kun hän saa hyväntahtoiseksi, niin,\nihailevaksi arvostelijakseen maansa etevimpiin, arvossapidetyimpiin\nkirjallisiin suuruuksiin kuuluvan miehen. 340 Muistakaamme lisäksi,\nettä myöskin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on rohkaissut Kiven\nkirjallista tuotantoa, että se on palkinnut ja painattanut useita\nhänen teoksiaan, että hänen osakseen vuonna 1865 tuli meidän maassamme\nennenkuulumaton julkinen tunnustus, hänelle kun annettiin hallituksen\nkirjallisista ansioista säätämä suuri 2500 markan palkinto. Älkäämme\nlopuksi liioin unohtako, että Kivi, onnellista kylläkin, esiintyi\ndraamallisena kirjailijana aikaan, jolloin fennomaaninen puolue syvästi\ntunsi suomenkielisestä kirjallisuudesta draaman alalla puuttuvan\nsuurmiestä, johon voitaisiin viitata sen väitteen tosiasialliseksi\nkumoamiseksi, että suomalainen kirjallisuus jäisi tässä suhteessa\nmaamme ruotsalaisesta verrattomasti jälkeen. Luonnollisesti tämä\npuolue tervehti Kiveä ilomielin ja teki hänestä ensi luokan suuruuden\n— epäilemättä olisi samoin käynyt jonkun vähemmänkin lahjakkaan\nhenkilön, kunhan sellainen olisi vain yhtä sopivasti ilmaantunut.\nSentähden potkaisikin fennomaaneja onni, kun Kivi todella oli mies,\njolla oli useita eteviä kirjailijaominaisuuksia, sillä siten saattoi\nhänen jumaloimisellaan olla edes jonkinlaista todellista pohjaa,\neikä yliarviointi pistänyt heti silmään. Mutta kuten sanottu, on\npidettävä myös Kiveä kohdanneena onnensattumana, että hän siten tuli\noikealla hetkellä, kun fennomaaninen puolue oli julistanut suomalaisen\nnäytelmäkirjallisen sankarin toimen avoimeksi. Kun pitää mielessä\nmitä nyt olemme esittäneet, täytyy ihmetellen kysyä, mitä on tuo\npuhe kiittämättömyydestä, tunnustuksen kieltämisestä, alituisista\nvastoinkäymisistä y.m.s.? Näyttää tosiaan siltä, kuin vaadittaisiin\nSuomen kansaa suomaan runoilijapanteoniinsa Kivelle sija ennen\nRunebergin, Weckselliä, Topeliusta ja Cygnæusta, kuin vaadittaisiin\nSuomen kansaa unohtamaan 'Daniel Hjort' 'Karkurien' tähden ja 'Kungarne\npå Salamis' 'Nummisuutarien' vuoksi! Vai mitä vaadittaneen, jotta\ntunnustettaisiin Kiven saaneen kirjailijana mitä hänelle kuuluu?\n\nMutta eikö Kivi sitten ole etevin, suomenkielinen näytelmäkirjailija?\nOn kyllä, sillä hän on — ainoa, ellei nimittäin oteta lukuun muutamia\nvähäpätöisiä ja ala-arvoisia tuotteita. Näillä sanoin emme kiellä Kiven\nansioista ainoatakaan, väitämme vain, että hänen on näytelmäkirjailijana\nsaavuttamastaan suuresta maineesta hyväksi osaksi kiittäminen sitä\nseikkaa, että hän kirjoitti suomeksi ja että hänen teoksiaan on siksi\narvosteltu vielä perin köyhän ja kehittymättömän suomenkielisen\nkirjallisuuden kannalta. Jos hän olisi kirjoittanut ruotsiksi ja hänen\nrunouttaan olisi tarkastettu ja arvosteltu maamme kirjallisuuden\n(niin hyvin ruotsalaisen kuin suomalaisen) kehityksen näkökulmasta,\nhän olisi epäilemättä saanut tyytyä vaatimattomampaan sijaan maamme\nkirjallisuudenhistoriassa.\n\nSillä joskin Kivellä on muutamia ominaisuuksia, joita suurempia on\nharvalla näytelmäkirjailijalla, havaitaan toisaalta hänen kirjallisessa\ntoiminnassaan puutteita, jotka ovat ominaisia vain alemman asteen\nkirjailijoille.\n\nKiven suurin ansio on hänen kykynsä sattuvan realistisesti piirtää\nsyvien rivien luonteita sekä kuvata suomalaisen talonpojan elämää.\nVain se, joka on itse ollut talonpoikaistuvissamme niin arki- kuin\njuhlahetkin, kykenee täysin käsittämään ja nautinnokseen katselemaan\nniitä erinomaisia kuvauksia, joita meille on jäänyt Kiven kynän\njäljiltä, varsinkin niitä, jotka sisältyvät hänen meidän mielestämme\nparhaaseen teokseensa, \"Nummi-suutareihin\". Avoimin silmin hän on\nkatsellut ympärilleen siinä piirissä, missä hän vietti nuoruutensa, ja\navoimin korvin hän on kuunnellut sitä alkuperäistä, jäljittelemätöntä\nhuumorin laatua, joka esiintyy perin luonteenomaisena piirteenä meidän\nmuutoin hitaassa, useinkin hieman raskasmielisessä rahvaassamme.\n\nMutta näiden koomillisten, tavallisesti burleskien kuvausten realismi\nmenee monasti sen rajan yli, missä kauneus lakkaa, ja paljastaa\nmielikuvituksen kyynillisyyttä, kauneudentunnon puutetta, joka ei\nvarmaankaan juonna juuriaan vain tekijän kasvatuksesta, vaan myöskin\nhänen persoonallisuudestaan.\n\nLienee kuitenkin otaksuttavissa, että jos Kivellä olisi ollut\ntilaisuutta — ja jos hän olisi halunnut käyttää sitä hyväkseen —\nlaajentaa näköalojaan maalaismökin seinäin ulkopuolelle sekä tutkia\nihmisiä ja luonteita piireissä, joissa sivistys ja jonkinlainen\nhienostus on ollut vallalla, olisi se varmaankin jättänyt edullisia\njälkiä hänen kirjalliseen toimintaansa, ilman että hänen rakkautensa ja\nharrastuksensa suomalaista talonpoikaa kohtaan olisi silti tarvinnut\nvähentyä tai ilman että hänen olisi tarvinnut olla ottamatta aiheitaan\nheidän elämästään ja käsittelemättä niitä täysin realistisesti.\n\nJos Kiven näköpiiri ja ihmistuntemus olisi täten laajentunut, olisi\nhänen ehkä myös onnistunut luoda elämän eri piireihin kuuluvia\nluonnekuvia. Nyt on käynyt niin, että niin kauan kuin hän liikkuu sen\nyhteiskuntaluokan parissa, jonka hän on oppinut todella perinpohjin\ntuntemaan, on hänen luonteenkuvauksensa aivan verratonta. Silloin hän\nei luo vain talonpoikaistyyppejä, vaan todellisia ihmisiä, jotka ovat\nlihaa ja verta, niin eläviä, että heidät tapaa heti ensimmäisessä\npirtissä, mihin jalallaan astuu. Mutta kun hän ottaa kuvatakseen\nmuiden yhteiskuntaluokkien henkilöitä, ovat nämä kokonaan vailla\nraikasta, sykkivää, yksilöllistä elämää. Tämä koskee varsinkin nuoria\nnaisluonteita, joita hän on yrittänyt kuvata näytelmissään. Näkee\nselvästi, ettei tekijä ole tutkinut todellisen elämän tarjoamia\nalkuperäisolentoja, vaan jäljentänyt heidät itse luomastaan\nihannekuvasta. Pääpiirteiltään he siksi kaikki muistuttavat toisiaan.\nHe eivät elä ja tunne niin voimakkaasti kuin heidän kuvia ja runollisia\nkäänteitä tulviva puheensa ilmaisee.\n\nNäytelmäkirjailijana Kivi omaa tuon suuren kyvyn, että hän pystyy\nluomaan yksityisiin kohtauksiin ja tilanteisiin oivallista dramaattista\nvaikuttavuutta, mutta häneltä puuttuu keskittämisen taito. Lavealle\nyksityiskohtiin harhautuen hän unohtaa tavoitella keskitettyä\ndramaattista kokonaisvaikutusta. Kiven toinen suuri ja huomattava vika\non myös alkuperäisen, luovan mielikuvituksen puute. Sentähden ei hänen\nnäytelmiensä pohja-kaavaus yleensä olekaan kovin omaperäinen, ja kun\nhän toisinaan päästää mielikuvituksensa omin neuvoin luomaan tapahtumaa\ntai tilannetta, hän epäonnistuu useimmiten. Silmäimme edessä on silloin\ntosin tavallaan alkuperäisiä kuvia, mutta niin järeän groteskeja, että\nne tekijän tahtomatta synnyttävät naurua. Johdatamme vain mieliin\nesimerkkinä seitsemän veljestä (samannimisestä romaanista) istumassa\nneljä päivää Hiidenkivellä 33 härän piirittäminä!!\n\nTällainen on lyhyesti sanoen käsityksemme Alexis Kiven\nkirjailijatoiminnasta. Siitä käy ilmi, että tosin pidämme\nhäntä ansiokkaana kirjailijana, mutta emme suinkaan sellaisena\nkirjallisuudessamme käänteentekevänä nerona, jollainen hänestä on\npyydetty tehdä. Se seikka, että hän on erikoisesti suomenkielisessä\nkirjallisuudessa harvinaisen huomattava ilmiö, todistaa vain, kuinka\npaljon tämä kirjallisuus on täkäläisestä ruotsalaisesta jäljessä,\nja kuinka kauas siis painuisimme ajassa taaksepäin, jos voitaisiin\ntoteuttaa tuo fennomaanien rohkea toive, että annettaisiin suomenkielen\nsivistyksen ja kulttuurin kielenä mikäli mahdollista heti paikalla\nastua ruotsin tilalle.\n\nMäärätyssä mielessä on Kiven kirjallinen toiminta kuitenkin, niinkuin\nolemme aikaisemmin huomauttaneet, uraauurtava, nimittäin siten,\nettä hän yhtä lämpimän rakkauden kuin kyvyn ohjaamana on tutkinut\nSuomen kansan elämää ja luonteenpiirteitä sekä tuonut nämä aiheet\nkirjallisuuteen tavalla sellaisella, joka osoittaa, että runous voi\nkäyttää niitä hyväkseen ja että ne ovat runsas lähde, jonka pohjiin\nniin novelli- kuin näytelmäkirjailijan, niin valtavan kuin varsinkin\nhumoristisen kynäilijän maksaa vaivan tunkeutua. Toivomme hartaasti,\nettä Kivelle ilmestyy pian tällä alalla seuraajia, joissa hänen\nterävään huomiokykyynsä ja reippaaseen realismiinsa yhtyy korkeampi\nhumanistinen sivistys ja avarampi luova nero.\n\nSitä odotellessa on kylläkin vaivanarvoista tutustua siihen, mitä Kivi\non pystynyt saamaan aikaan tässä suhteessa. Ja tähän tarkoitukseen\nsuosittelemille lämpimästi \"Nummisuutarit\"-nimistä huvinäytelmää.\nSamoissa maailmoissa runoilija liikkuu myös yksinäytöksisessä\nkomediassaan, nimeltä \"Kihlaus\" sekä \"Seitsemän Veljestä\"-nimisessä\nromaanissaan, vaikkakaan nämä viimeksimainitut eivät läheskään kohoa\nensinmainitun rinnalle.\n\nKiven muista draamoista, jotka eivät liiku suomalaisen talonpojan\nmaailmassa, ovat hänen ensimmäinen näytelmänsä \"Kullervo\" (Kalevalan\nsyvän traagillinen Kullervo-episoodi näytelmäksi muodostettuna) sekä\nhänen viimeisensä (\"Lea\", jonka toiminta tapahtuu Palestiinassa\nKristuksen aikoina) monessa suhteessä huomattavimmat. Näissä molemmissa\nnäytelmissä hän liikkuu aloilla, joita hän — niinkuin kaikki muutkin\n— on voinut oppia tuntemaan ainoastaan kirjallisuutta tutkimalla, ja\nhän osoittaa tutkineensa näitä lähteitä yhtä tarkoin, elleikään aina\nyhtä menestyksellisesti kuin suomalaisen kansan erikoispiirteitä. Mutta\nkun hän, niinkuin esim. 'Karkureissa' tai hänen kuolemansa jälkeen\njulkaistussa 'Margaretassa', sovittaa toiminnan nykyaikaan sekä\npanee esiintymään henkilöitä, jotka kuuluvat hänen niin sanoaksemme\nvain etäältä tuntemiinsa yhteiskuntaluokkiin, silloin eivät hänen\nylempänä esittelemämme hyvät kirjailijaominaisuutensa kykene pääsemään\noikeuksiinsa, jota vastoin puutteet näkyvät sitäkin selvemmin, mikä\ntietysti ei kuitenkaan estä niissä esiintymästä erinäisiä arvokkaita ja\nkauniita kohtia. — Lyhyt draamallinen runoelma \"Yö ja päivä\" on meille\nkokonaan tuntematon, mutta lienee joka suhteessa vähäpätöinen.\n\nKivi on myös esiintynyt lyyrillisenä runoilijana julkaisemalla vuonna\n1866 runovihkosen, nimeltä \"Kanervala\", mutta ilman menestystä.\nTuossa pikku vihkossa tapaa kuitenkin runoja, joissa on kieltämättä\noikeaa runollista pyrkimystä. Tämä koskee varsinkin niitä runoja,\njoihin maalaistapaukset ovat tekijää innoittaneet, sellaisia kuin\nesim. \"Helavalkea\", \"Karhun pyynti\" y.m. Mutta muoto, johon hän on\npukenut vaikutelmansa ja niiden synnyttämät ajatukset, on toisinaan\nniin epäonnistunut, että runon nautittavuus häviää, samoin kuin itse\nkielikin on useimmiten epätasaista, särmikästä ja raskasta.\"\n\n\nSyystä kyllä otti _U. Suometar_ torjuakseen ainakin yhden väärän\nväitteen tämän kirjoituksen monista. Se kirjoitti maanantaina 27 p.\ntammik. 1873 (n:o 11):\n\n\n\"_Åbo Underrättelser_ on viime tiistai-numerossaan ollut\narvostelevinaan A. Kivi vainajan teoksia ja käyttänyt tätä tilaisuutta\nosoittaakseen, että 'fennomaanit' ovat tehneet hänestä paljoa etevämmän\ntaideniekan kuin hän todellakin oli. Toinen puoli tästä nerokkaasta\narvostelusta, joka on lähes neljän palstan pituinen, koskee oikeastaan\n'fennomaaneja' eikä Kiveä. Me emme suinkaan ole aikoneet ruveta Å. U:n\nmielipiteitä vastustamaan. Tahdomme ainoastaan mainitusta arvostelusta\nsuomentaa tähän vähäisen kappaleen, joka osoittaa kuinka suuressa\nmäärässä Å. U. pitää totuudesta lukua, kun se ottaa 'fennomaaneista'\npuhuakseen. Kohta arvostelunsa alussa sanoo Ä.U.:\n\n’Kun tieto tuli Stenvallin kuolemasta, kuultiin _kaikkien fennomanian\näänenkannattajain sanoma-kirjallisuuden alalla yhtä suuta_ kertovan\nsitä lausetta, jota muutoin ennenkin on kuultu, että nimittäin hänen\nelämänsä sekä ihmisenä että kirjailijana on ollut yhtä köyhä ilosta\nkuin rikas surusta ja vastoinkäymisestä. Siinä ei ollut kylliksi,\nettä surku tehtiin sitä todellakin surkuteltavaa kohtaloa, jonka\nalaisena Stenvall ihmisenä oli, vaan ompa myöskin koetettu, sitä\nalituisesti kertomalla, vakuuttaa yleisölle, että kirjailija Kivi\non ollut melkein yhtä kovan kohtalon uhrina, sen nimittäin, että\nhän, kiitosta, kiitollisuutta ja kehoitusta saamatta, ainoastaan\nkylmyyttä ja vastoinkäymisiä kohdaten, on uhrannut rikkaan henkensä\nlahjoja isänmaansa kirjallisuudelle. Ja tästä kiittämättömyydestä\non tietysti ymmärrettävillä viittauksilla syytetty \"epäkansallista\n('antinationella') puoluetta, s.o. kaikkia niitä, jotka yhtä vähän\nkaunotieteeilisissä kuin valtiollisissa kysymyksissä antavat\nkieliharrastuksen määrätä mielipiteitään.’\n\nHauska olisi tietää missä Å. U. 'fennomaanein' sanomalehdissä on nähnyt\nnäitä tällaisia arveluita, joita se kuitenkin väittää \"kaikkien yhtä\nsuuta\" kertoneen. Me kuulemme ne ensikerran Å.U:n suusta. Ennen me\nniitä emme ole kuulleet ja sitä vähemmin olemme itse niitä lausuneet, —\nja tottahan Å. U. kuitenkin lukenee meitäkin \"fennomaanein\" joukkoon.\"\n\n\nNiiden vaatimattomien muistosanojen lisäksi, mitkä _Suomen Kuvalehti_\noli julkaissut 15 p. tammik. 1873 ilmestyneessä 2. numerossaan,\nsisältää se 10. numerossaan (ss. 114-116) 15 p. toukok. Forssellin\npiirtämän Aleksis Kiven kuvan ohella laajemman kirjoituksen, jonka\nalla on Eliel Aspelinin tunnettu nimimerkki \"Ellei\" ja jossa eloisasti\nkertoillaan tapauksia Kiven elämästä ja myötätuntoisesti arvioidaan\nhänen teoksiaan.\n\n\n\"_Runoilija Aleksis Kivi._\n\n\nNeljä vuotta ou siitä kulunut.\n\nEhtoolla 10 p. Toukokuuta v:na 1869 oli Helsingin kiviteateri\ntäpötäynnä kansaa. Osaksi näytti läsnäoleva yleisö hyvinkin oudolta\nsille, jonka tapana oli ollut usein teaterissa käydä. Parterrilla\nja riveillä istui, näet, ylen monta täällä ennen harvoin nähtyä.\nJoka tyystemmin tarkasteli, näin siellä istuvan suomenkielisiä ja\nruotsinkielisiä, suomenmielisiä ja ruotsinmielisiä sivuttaisin.\n\nTänä ehtoona piti Suomen kielen ensikerran kaikuman pääkaupungin\nkomeassa \"Uudessa teaterissa\". Tänään oli Aleksis Kiven \"Lea\"\nensikerran näytettävä, ja mikä kaikkein kummimpaa, Rouva Raa,\numpiruotsalainen näyttelijä, oli ottanut toimittaaksensa näytelmän\npäähenkilön, Lean, osan.\n\nMikä lieneekään kaikki katsojat tänne tuonut — kentiesi pelkkä\nuteliaisuus useimmat — varmaa vaan on, että alusta aikain tuntui\nmielialassa jotakin juhlallista. Sykkivin sydämin odotettiin esiripun\nnousemista.\n\nEsirippu nousee. Katsojien edessä makaa Pilven veikko kuoleman\nkalpeana, surevien keskellä, kirkkotarhan nurmella, ja morsiamensa\nlaulaa iki-ihanat sanat:\n\n\"Enemp’ on kuin elo, näin mä, lempi, Enempi kuin lempi moinen kuolo!\"\n\nTämä kuva, kaikessa murheellisuudessaan kuitenkin voiton kuva,\nenensi tuota mielialan juhlallisuutta, ja esirippu nousee uudestaan.\nVanha publikaani Sakeus nostaa meissä surkuttelemista, fariseus Joas\nvihaa; silloin astuu Lea loistavin silmin, hohtavin poskin, kauniissa\nitämaisessa puvussa sisään. Vilkkaasti yleisö häntä tervehtää.\nMutta hiljaan! — Hän puhuu: hän kertoo innostuneena niitä ikuisen\nrakkauden sanoja, joita hän juuri on Vapahtajan suusta kuullut. Ensin\nkummastellaan näyttelijän taitoa, mutta pian kuunnellaan ainoastaan\nLeaa. Sanat hänen huuliltansa käyvät katsojille sydämeen, he yhä\nenentyvällä osanottamisella seuraavat hänen kohtaloansa, siksi kuin se\nsuuriinmaksi onneksi muuttuu ja Lea vainoojallensa lausuu viimeiset\nsanansa: \"Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle\nja viimein Jumalan kunnian loiste!\"\n\nNäitten viimeisien sanojen vaiettua vallitsee hetken hiljaisuus;\nmutta jo saa yleinen ihastus äänivuoronsa. Kaikki yhtyvät kiitokseen.\nVilkkaampia käsien taputuksia, innollisempia ylistys-huutoja ei\nHelsingin teaterissa ole kuultu. Eri mieltä, eri kieltä tässä ei\nnähty, ei kuultu. Kaikki olivat kuulleet meidän suloisen äitinkielemme\npalvelevan ylevintä taidetta. Hetken juhlallisuus oli kaikki voittanut,\nja kaikille tuntui ikään kuin tänä ehtoona olisi yksi rengas niistä\nkahleista, jotka armasta kansaamme vielä sitovat, mureniksi murtunut.\nMuistiko kukaan tässä ihastuksessa tekijää? Missä hän oli tällä\nhänen kunnian-päivänänsä? — Vielä samana päivänä oli Aleksis Kivi\nollut kaupungissa, vaikk’ei hän uskaltanut eikä mielinyt jäädä tänne\nehtooksi. Hän lähti kotia, Siuntioon, jossa hän tähän aikaan asuskeli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamat ihmiset ja tapaukset miIt'ei muutu kohta tarinan tapaisiksi,\njo silloin kun heidän kuvansa vielä pitäisi aivan selvänä muistossa\nelämän. Vaikka vielä ollen ajassa läheisiä, näyttävät ja tuntuvat he\netäisiltä.\n\nRunoilijamme Aleksis Kivi kuuluu näihin.\n\nYksinäisyyttä hän rakasti, ja yksinäisyydessä hän eli.\nNummisuutari-komedian hän meille tarjoi, samoin kuin ihanan\nLea-näytelmän, paljon kysymättä, mitä ihastusta ne nostivat. Ikäänkuin\njuuri kerrottuna iltana on hän aina elämän syrjässä, näkymättömissä\npysynyt. Hänen tuottamansa runoelmat vaan elävät yhä selvenevässä\nvalossa.\n\nAleksis Stenvall syntyi Palojoen kylässä Nurmijärven pitäjässä, 10 p.\nLokakuuta v:na 1834. Hänen isänsä oli räätäli Eerik Juhana Stenvall,\numpisuomalaista sukua, vaikka ruotsalaisella nimellä. Vuonna 1857 tuli\nAleksis ylioppilaaksi; Joulukuun 31 p. v:na 1872 hän nukkui kuoleman\nuneen Albert veljensä luona Tuusulan kirkonkylässä.\n\nHyvin varhain havaittiin Aleksis-pojassa jotakin tavatonta.\nLeikkikumppaneistaan erosi hän terävämman älyn puolesta, ja hän oli\nheidän varsinainen johtajansa. Eräs hänen lapsuuden ystävistänsä\nlausui, kerrottuansa Aleksis-pojan nuoruudesta: \"kaikista hänen\ntoimistaan ja käytöksistään näkyi, että herra piti hänestä tuleman\".\n\nYlioppilaaksi tultuansa, hän lukukausina oleskeli Helsingissä, jossa\nhän runoilijakykynsä kautta sai monta ystävää, jotka toimittivat\npalkintoja hänen kirjoitelmistansa. Näistä ystävistä ja holhojista\non Fredrik Cygnæus etupäässä mainittava. Myöskin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura on osoittanut hänelle paljon suosiota, painattaen\nja palkiten kaikki hänen suuremmat teoksensa (\"Kullervon\", \"Karkurit\"\nja \"Seitsemän Veljestä\"), Ja saipa hän v. 1865 valtionkin suuren\npalkinnon (2,000:n.) 'Nummisuutari' komediasta.\n\nIlman näitä palkintoja hän ei laisinkaan olisi toimeen tullut.\nPuutteessa sai hän sittenkin elää, usein aivan suuressakin; mutta\nhän ei koskaan valittanut. — Hänen alkuperäistä synkkämielisyyttään\ntämä tietysti kuitenkin enensi. Kesä-aikoina oli hän usein Siuntion\npitäjässä, jossa eräs hänen veljistään piti arennilla jonkun maatilan.\nTäällä tutustui hän erään vanhan rouvas-ihmisen kanssa, joka vuonna\n1865 ystävällisesti käski runoilijan Siuntioon luoksensa asumaan.\nKirjeissä, jotka hän täältä kirjoitti kotia, mainitsee hän usein\nmamselli Lönnqvist’in suurta hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, ja varma\non, että tälle kunnioitettavalle rouvasihmiselle olemme suuressa\nkiitollisuuden velassa. Sillä ilman hänen hoidottansa olisi Aleksis\nKivi tuskin voinut niin monta katoamattoman muistia meille jättää.\nKiven ruumiin ja sielun kivuloisuus, näet, oli yhä pahenemassa, siksi\nkuin mielettömyyden yö hänet kevättalvella 1870 valloitti ja piti hänet\nsiteissänsä kuolemahetkeen saakka.\n\nAleksis Kivellä oli omituinen luonne, jonka pääkohdat aivan tarkkaan\ntavataan hänen runoelmissaan. Hän oli helläsydäminen, hienotunteinen\nja yleensä hiljainen olossaan; mutta kun niin sattui, saattoi hän\nkuitenkin aivan äkkinäisesti hillitsemättömään raivoon joutua. Olkoon\ntässä kerrottuna tätä hänen luonnettansa hyvin osoittava tapaus.\nJonakin katovuonna viime kymmenluvulla saapui Kivi jollakin matkalla\nerääsen kestikievariin. Täällä sai hän sanomalehden lukeaksensa, ja\nnäki kertomuksen eräästä papista, joka oli petollisesti käyttänyt\nnälkäännääntyville kerättyjä apurahoja. Tämä epärehellinen teko\nhirmustutti runoilijan sydäntä. Samassa tuli kestikievariin toinenkin\nvieras, joka pahaksi onneksi sattui olemaan pappismies. Hänen mielensä\nnoin ollen raivoisena, kohtelee Kivi vallan pahasti tätä pappia,\nikäänkuin hänen olisi ollut jotakin tekemistä tuon kunnottoman pettäjän\nkanssa. Tästä nousi ankara juttu, jota ei suinkaan meidän runoilijamme\nkiittänyt. Eräs hänen ystävistään kysyi häneltä, tämän kuultua, oliko\nasiassa perää. \"Onpa vaan\", vastasi Kivi, \"kertomus jumalattomasta\npetoksesta minua niin inhoitti, etten voinut olla pappia loukkaamatta.\"\nOmaisiansa, varsinkin äitiänsä, ja kotiseutuja Aleksis Kivi hellästi\nrakasti. Ahkerana metsämiehenä käyskeli hän nuorempana Nurmijärven\nerämetsät ristinrastin. Hän sanoi toisille ymmärtävänsä tuulen tohinaa\nhongistossa. Ylen kauniisti onkin hän maamme luontoa kirjoissaan\nkuvaillut. Tänne kotipuoleen hän joku vuosi ennen kuolemaansa ikävöi\nSiuntiosta, ja kun jo vanhempansa olivat kuolleet, kirjoitti hän sieltä\nja pyysi veljensä vuokrata hänelle \"vinnikamarin\", jossa hän nuorena\nylioppilaana kotona oli asunut. Hän sanoo samassa kirjeessä haluavansa\ntakaisin suomalaiseen paikkakuntaan. Mikä syy lienee ollutkaan, tämä\ntoivo ei pitänyt täyttymän. Suomenkielisenä tuli Aleksis Kivi kouluun,\nmutta koulun kautta hän ruotsalaistui, niin että hän aluksi käytti\nruotsin kieltä runoelmihinsa. Jo ennenkuin hän tuli ylioppilaaksi, oli\nhän kirjoittanut, paitsi lyyrillisiä runoelmia, useita draamallisia\nkokeita. Näistä ajoista ei kuitenkaan ole tuskin riviäkään tallella.\nHänen painetut teoksensa ovat seuraavat: Kullervo (murhenäytelmä,\n1864), Nummisuutarit (komedia, 1864), Kanervala (lyyrillisiä runoelmia,\n1866), Kihlaus (komedia, 1866), Karkurit (näytelmä 1867), Yö jä\nPäivä (draamallinen kohtaus 1867), Lea (1869), Seitsemän veljestä\n(humorillinen romaani. 1870), Margareeta (näytelmä, 1871).\n\nKivi oli siis hyvin tuottelias runoilija, ja paitsi näitä painetuita on\nhän vielä käsikirjoituksinakin jälkeensä jättänyt useamman draamallisen\nkappaleen esim. \"Alma\", \"Leo ja Liina\", molemmat yksinäytöksellisiä,\nkomedian \"Olviretki\" ja murhenäytelmän viidessä näytöksessä, \"Canzion\".\nMuutoksilla voi kentiesi suomalainen teateri saada näistä kotimaisia\nlisiä itselleen.\n\nSe runoilijahenki, joka näissä teoksissa ilmestyy, on rikas\nja monipuolinen, vaikka mahtavin koomillisessa laadussa.\n\"Nummi-suutari\"-komediassa ja \"Seitsemän veljeksen\" romaanissa on\nhän Hämeenmaan kansa-elämää aivan mainiosti kuvaillut. Hän osasi sen\nniin oivallisesti tehdä, koska hän juuri tämän kansan keskuudessa oli\nsyntynyt ja mieheksi kasvanut, ja me tiedämme, että runoilija nämät\nkirjat suurimmalla innolla kirjoitti.\n\nJollei Kiveltä suuressa määrässä olisi puuttunut taiteellista\nkasvatusta, niin olisi hän runoilijana ollut verrattava kaikkein\nmaiden etevimpiin runoniekkoihin. Nyt on ainoastaan ikäänkuin\nsattumalta joskus hänen runoilija-intonsa käynyt taiteellisestikin\nlähes moittimatonta polkua, esim. \"Nummisuutari\"-komedian toisessa\nnäytöksessä ja \"Lea\"-näytelmässä. Tämä yleinen puuttuvaisuus on syynä\nsiihen, että romaania \"Seitsemän veljestä\" niin ylen tylysti on\ntuomittu.\n\nSangen kurja oli tämän nerokkaan runoilijan maallinen elämä;\nkiittäkäämme häntä sitä enemmin siitä mitä hän meidän kirjallisuutemme\nhyväksi on tehnyt. Kivi on lohduttava todistus kansamme runoilishengen\nelossa olemisesta. Että suomenkielisen kirjallisuuden alkuhetkillä\nsitä niin melkoisesti rikastuttavia miehiä syntyy, antaa hyvän\nluottamuksen tulevaisuutehen. Eläköön Aleksis Kiven muisto, tuottakoot\nhänen teoksensa yhä useammalle Suomalaiselle ihastusta ja enentäkööt\nrakkautta armasta isänmaata kohtaan. Sitä ne voivat tehdä, ja silloin\nne vaikuttavat mitä runoilijan palava sydän niillä on tarkoittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnen kaupaksi on sanottava se sattumus, että Kuvalehden lukijat nyt\nsaavat tässä hänen kuvansa nähdä. Rauhallisesti hän jo oli viimeiseen\nuneen nukkunut, kun eräs vanha ystävä saapui ruumis-arkun ääreen ja\npiirsi meille muistoksi runoilijan kasvojen kuvan. Ystävän muisto\nkasvot elähytti, ja ne, jotka Aleksis Kiven hänen eläessään tunsivat,\nkehuvat tätä kuvaa onnistuneeksi.\"\n\n\n\n\n10. ALEKSIS KIVEN HAUTAUS.\n\n\nSamoin kuin sanomalehdet yleensä ilmoittivat Aleksis Kiven kuolemasta\nja omistivat hänelle muistosanoja, laadultaan ja arvoltaan tosin hyvin\nvaihtelevia, kertoivat ne myöskin laajemmin tai suppeammin muutamia\npäiviä myöhemmin tapahtuneista runoilijan hautajaisista.\n\nKiven ihaileva ystävä Emil Nervander on Nuoressa Suomessa v. 1901 (ss.\n159-170) esittänyt seikkaperäisen selostuksen näistä hautajaisista.\nMuutamat valaisevat otteet tästä selostuksesta saakoot tässä sijansa.\nNiinpä kirjoittaa Nervander vainajan saattajista ja tämän ajan\nhautajaistavoista:\n\n\"Aleksis Stenvall olisi nähtävästi tullut haudatuksi kuin halvin\nmäkitupalainen, jollei hänellä oksi ollut kourallinen hartaita ystäviä\nHelsingissä, jotka täydellisesti ymmärsivät, mitä Suomen kansa hänessä\noli omistanut ja aina tulisi omistamaan. Kaikki olivat he nuorempia\nkuin 38 vuotiaana kuollut runoilija, kaikki olivat tuntemattomia\nmiehiä ja melkein kaikki kuuluivat he pohjalaiseen osakuntaan. Näiden\nyhtä luonnollinen kuin välttämätön velvollisuus oli, että Kivi\nsaisi silloisen tavan mukaan niin 'kunniallisen' hautauksen kuin\nsuinkin, niin pieniksi kuin juhlallisuuksien täytyikin jäädä, koska\nhänen hautansa luotiin siihen aikaan jotenkin syrjäisenä pidettyyn\nmaaseutuun, vaikka rautatie sen yhdistikin Helsinkiin.\n\nSiihen aikaan ei hautajaisissa vielä ollut sitä komeutta, joka\nmyöhemmin on käynyt tavaksi. Juhlallisempi saatto tuli ainoastaan\nkorkeassa asemassa oleville vanhemmille henkilöille osaksi; myöhemmän\najan tavatonta kukkaisloistoa haudalla ei tunnettu; laakeriseppele\narkulla oli mitä suurimmasta merkityksestä, ja muistopuheet\nmaahanpanijaisissa, jo vanhastaan tunnetut täällä, olivat tavallisia\nainoastaan etevimpien miesten haudoilla. J. J. Nervanderkin, jonka\nkuolema 1848 kumminkin herätti yleistä hämmästystä ja surua, ja\njonka muistoa Suomen ylioppilaskunta kunnioitti seuraamalla hänen\nmaallisia jäännöksiä hautaan, — siihen aikaan tavaton kunnianosotus\n— sai koristamattoman ruumisarkun, eikä yhtään puhetta pidetty hänen\nhaudallaan, vaikka hänen uskollinen ystävänsä F. Cygnæus seisoi sen\npartaalla. Kumminkin lauloivat ylioppilaat Z. Topeliuksen liikuttaville\nsanoille Paciuksen säveltämän jäähyväislaulun. Vasta suurmiestämme M.\nA. Castrenia kunnioitettiin laakeriseppeleellä, kun hänen maallinen\ntomunsa 1852 kätkettiin maan poveen. Samallainen kunnianosotus ennen\naikaansa poistemmatun, nuoren, lupaavan miehen haudalla lienee siihen\naikaan tuskin kenenkään mielestä ollut sopiva.\n\nKenties ei kenenkään — paitsi Aleksis Kiven harvojen ystävien mielestä.\nHeille oli selvää, että he silloin edustivat Suomen kansaa, joka\njonakin päivänä toivoisi, että jo Kiven kuollessa olisi ymmärretty\nhänet suomalaisen kirjallisuuden tienraivaajaksi ja että hänen\nmuistoaan olisi koetettu kunnioittaa.\"\n\nHautajaisten ohjelman valmisteluista kertoo Nervander:\n\n\"Tästä pienestä piiristä lähetettiin jo puolitiessä lämpimällä\nvastauksella varrottu anomus runoilija Paavo Cajanderille, joka siihen\naikaan oleskeli Hämeenlinnassa, että hän kirjoittaisi Kiven haudalla\nlaulettavaksi aijotun laulun. Ensi postissa saapui vastaus yhtä\nkauniina tunteen kuin muodon puolesta. _Integer vitae’n_ sävelille\nkirjoitetun runon jättäminen lämminsydämmiselle laulunjohtajalle Taavi\nHahlille oli sama kuin varma tieto tuntehikkaan ylioppilaslaulun\nsaamisesta haudalle, ja helposti saikin Hahl kokoon kaksinkertaisen\nkvartetin, joka oli valmis lähtemään hautajaismatkalle. —\nItseoikeutettu puhuja oli pohjalaisen osakunnan kuraattori, sittemmin\ntuomiorovasti, tohtori J. V. Calamnius; että hän täyttäisi tehtävänsä\nylevästi ja miehekkäästi, ei kenenkään tarvinnut epäillä, joka tunsi\nCalamniuksen miehuuden aikana etevät puhujalahjat.\n\nLopuksi olimme me vakavasti päättäneet tuoreella laakeriseppeleellä\nkoristaa Tunoilijavainajan pään, hyvin ansainnut kun hiin oli saada\ntämän neron korkeimman palkinnon, vaikkei Kivi koskaan ollut uneksinut\nsemmoisesta kunnianosotuksesta, joka vielä silloin oli niin tavaton,\nettei edes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka aina oli lämpimästi\nhellinyt runoilijaa ja joka täydellisesti käsitti hänen suuren\nmerkityksensä suomalaisessa kirjallisuudessa, tullut ajatelleeksi\nsemmoista ’jälkimuistoa'.\"\n\nNervander sai tarpeelliset laakerit Yliopiston kasvitieteellisestä\npuutarhasta ja seppeleen sitoi edellisten maisterivihkiäisten yleinen\nseppeleensitojatar neiti Minette Munck, myöhempi professorinrouva\nDonner. Kirjeellisesti pyysi Nervander 18-vuotiasta Albert Edelfeltiä,\n\"jonka älykkääseen käsitykseen, hyvään sydämmeen ja varmaan käteen me\nenimmin luotimme\", piirtämään Kiven muotokuvan, mutta tämä selitti\navoimesti, ettei hän, joka ei koskaan ollut nähnyt Kiveä elävänä,\nuskaltanut ryhtyä kokeeseen kolme vuorokautta hänen kuolemansa jälkeen.\nKun valokuvaustakaan ei silloisissa oloissa voitu ajatella, jäi siis\ntehtävä esittelijäsihteeri E. A. Forssellin suoritettavaksi, hän kun\noli entinen Suomen Taideyhdistyksen oppilas ja Kiven läheisimpiin\nystäviin kuuluva. Mutta hänkin oli Helsingissä myöhästynyt junasta\nja tuli perille hevosella viime hetkessä, juuri kun oli luovuttu\nhuonosti onnistuneista varjokuvan ottamisen kokeista ja kun arkun\nkantta aijottiin jo käydä kiinnittämään. Kellojen soidessa Forssell\nsitten piirsi puolessa tunnissa luonnoksensa Kiven kasvojenpiirteistä,\nja sen nojalla on sitten syntynyt ainoa luonnon mukaan tehty\nmuotokuva runoilijasta. Hautajaiset olivat lauantaina 4 p. tammik.\n1873. Helsingistä oli saapunut kaikkiaan 18 henkilöä ottamaan niihin\nosaa. Nervander esittää osanottajain luettelon ja on se varsin\nmielenkiintoinen: \"Ne olivat tohtori J. V. Calamnius, veljekset Th.\nja E. A, Forssell, lehtori B. F. Godenhjelm sekä allekirjoittanut,\nkaikki Stenvallin vanhoja tuttuja ja ystäviä. Godenhjelmin mukana\noli kolme lämminsydämmistä koulunopettajatarta, nimittäin hänen\npuolisonsa ja tämän sisar neiti Lindroos sekä neiti Sohlman. Näihin\noli liittynyt kaksi suomenmielistä pohjalaista, Valdemar Churberg ja\nMagnus Kjellman, sittemmin koulunopettaja Turussa. Lopuksi seurasi\nse pieni laulajaparvi, johon paitsi johtajaa Taavi Hahlia kuului\nakateemiset kansalaiset Eliel Aspelin, Mamitz Blomstedt, Emil Genetz,\nP. J. Hannikainen, (A. M.?) Hornborg, Karl Kaslin ja A. H. Snellman.\nSyynä siihen, ettei Kiven parasta, uskollisinta ystävää, hänen tukeaan\nja asiamiestään Kaarlo Bergbomia ole tässä, vähän jälkeen hautajaisten\ntehdyssä luettelossa, oli tärkeä, painava toimi suomalaisessa\nteaatterissa.\"\n\nKun tuore laakeriseppele, \"ikäänkuin vilvoittavana\", oli\npainettu vainajan päähän ja naisten laakereilla, sypresseillä ja\nmuratti-köynnöksillä koristama mustan arkun kansi pantu paikoilleen,\nlähtivät kaikki saattueeseen kuuluvat herrat, vainajan miehisten\nsukulaisten auttamina, kolmessa ryhmässä kantamalla kuljettamaan arkkua\ntuon melkoisen pitkän matkan iljanteista tietä Syvälahdesta Tuusulan\nkirkkomaalle. Täällä kauniilla kirkkoniemellä odotti saattuetta joukko\njoululomalla olevia, paikkakunnalla asuvia ylioppilaita sekä lukuisia\npitäjäläisiä ja nurmijärveläisiä. Kun laulajat olivat laulaneet virren:\n\"Mä että täältä erkanen\", siunasi Tuusulan iäkäs rovasti C. Aspegren\nhaudan ja tohtori Calamnius piti puheen. Sitten luotiin hauta umpeen\nja \"kauniina kaikui vasta kohonneella hautakummulla E. G. Geijerin\nsurumielinen laulu: \"Hiljaa, oi hiljaa, murheesta vaivu pois\", sekä\nlopuksi Paavo Cajanderin ylevä hautalaulu, joka sittemmin on päässyt\nniin laajaan käytäntöön:\n\nVaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan! Siellä Sä löydät, mitä etsit\ntäällä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein!\n\nNukkuos rauhaan! ympärilläs huokaa Huoliva luonto, surren laula jaansa,\nHautasi partaall’ itkein Suomen kansa Muistoas siimaa.\n\nMulta sun peittää, lumi hautas kattaa, Vaan äly-työsi maailmassa\nloistaa, Tuntosi hellä, jalo rakkautes Suomessa säilyy.\n\nVaipuos, vaivu, synnyinmaasi helmaan! Siellä Sä löydät, mitä etsit\ntäällä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein!\n\nCalamniuksen puhe on sittemmin julkaistu pohjalaisen osakunnan\nalbumissa _Joukahainen_ VIII (v. 1879, s. 32—34), ja kuului se tämän\nmukaan seuraavasti:\n\n\n\"Kirkko ja uskonto ovat vanhan, kunnioitetun palvelijansa kautta\nkuolleelle juhlallisesti antaneet viimeiset siunaus-menonsa,\nsallittakoon ystävienkin ystävälle sanoa viimeiset jäähyväisensä.\n\nHauta on edessämme aukaistu ja tämän kirkkomaan vihittyyn poveen\nruumis laskettu. Synkkä, kuin syksyntapainen taivas yllämme ja luonto\nympärillämme, synkkä, surua täynnä on sydämemme tämän haudan partaalla,\nsillä arvoltaan suuri ja kallis on lahja, jonka nyt tässä annamme\ntakaisin perivälle synnyinmaalle.\n\nSurussamme olkoon se meille lohdutukseksi, että meidän kanssamme\nsuomalainen isänmaa on vainajata suremassa, mutta suruamme se ei\npoista. Suuremmassa määrässä suokoon meille lievennystä se, kovan\nkohtalon seikka, että kuolema tässä vaan on tehnyt lopun elämästä,\njoka enään oli ainoastaan elämän varjona, elämästä, joka, niinkauan\nkuin se vielä elämänä oli, oli täynnänsä onnettomuutta. Kristilliseksi\nlohdutukseksi olkoon meille tieto, että levottomalle hengelle on\narmosta lepo suotu.\n\nAleksis Kivi ei ollut ajallisessa merkityksessä ja inhimillisesti\npuhuen onnen lapsi. Köyhänä tuli hän köyhään kotiin, köyhänä\nmaallisista rikkauksista erkani hän taas pois. Ja kuitenkaan ei löytyne\nisänmaassamme monta miestä, jotka häntä rikkaampana olisivat meiltä\npoistemmatut. Aleksis Kiven rikkaus oli hengen rikkaus.\n\nHarvat ovat konsanaan niissäkään kansassa olleet varustetut niin\nsuurilla, omituisilla ja, niin sanoakseni, luonto-peräisillä lahjoilla.\nJa tästäpä se tuleekin, että tähän hautaan mullataan rikkahimmat\ntoiveet.\n\nSuomen kansan kunniaksi tämä hauta ei ole ainoa, josta on sanottu, että\nse peittää rikkaita toiveita. Kun tämän voi monesta muustakin haudasta\nsanoa, niin se todistaa, että Suomen kansa jaksaa suuria miehiä, suuria\nhenkiä synnyttää, jos kohtakin kova kohtalo näitä kesken heidän ikäänsä\npoistempaa. Mutta onneksemme voimme tässä sanoa, että tämä hauta sulkee\nainoastaan toiveita, vaan ettei sen musta multa ikinänsä voi peittää\nsitä rikasta henkeä, joka eli ja vaikutti haudan tällä puolella.\n\nJa tämä henki toi meille niin suuria aarteita, että monta vertaa\nvähempikin määrä jo olisi ollut kylläksi vakuuttamaan kenelle hyvänsä\nhänen isänmaansa kiitosta, kunnioitusta.\n\nMikä oli hän siis, kallis vainaja tuossa, mitä teki hän?\n\nHän oli runoilija — mutta isänmaatansa, sen kansaa ja luontoa\nrakastava, perin suomalainen runoilija. Itse syntynyt juuri tämän\nkansan keskestä, hän ei ainoastaan rakastanut, vaan myöskin\nperin pohjin tunsikin tämän kansan, sen tapoja, sen elämää, sen\nkatsantotapaa. Senpä tähden hän onkin tätä kansaa meille kuvannut niin\ntarkasti, niin todenmukaisesti, ettei kukaan vielä, ei suomalainen\neikä muu, ole sitä niin tehnyt — ei hellittelemällä, silittämällä,\nvaan semmoisena kuin se todenperästä on, lihaa ja verta, mutta sen\nkautta juuri niin ihanteellisesti rakastettavana. Hänpä se olikin\nsemmoisena mies paikallansa huomaamaan sitä syvää mieltä, sitä hellää\nsydäntä, joka piileksii tämän kansan karkean ulkomuodon takana. Hänpä\nse aukaisi meille uudet, aavistamattoman syvät maailmat ihmishengen\nja erittäinkin suomalaisen talonpojan rinnassa, ja tämän kaiken hän\nteki niin tavattoman nerokkaalla tavalla, että hän sen kautta raivasi\nsuomalaiselle kirjallisuudelle ihan uuden radan. -- -- --\n\nMutta paikka ja aika ei laveita salli. Suomalainen kansa, kunnioita\ntässä oman henkesi lasta, etevää runoilijaa, rikkaasti lahjoitettua\nneroa! Te, vainajan sukulaiset, pitäkää sukunne kunniassa, sillä teille\ntoi vainaja kunniaa! Kunnia sille paikkakunnalle, joka oli vainajan\nsyntymäpaikka! Ja vaikkei tälle paikkakunnalle, Nurmijärven pitäjälle,\nollut suotuna saada omaa lastansa omaan multaan lepäämään, niin älköön\nse koskaan unhoittako tätä hautaa. Siitä on nähtävä, että Suomen kansa\nitseänsä kunnioittaa, jos se kunnioittaa vainajan muistoa. Sillä\ntämä muisto, joka nyt rakkaana elää näillä aloilla ja meissä hänen\naikalaisissaan, on näiltä aloilta levenevä yli koko Suomen avaroita\naloja ja meistä, aikalaisista, tuleviin sukupolviin yhä rakkaampana,\nyhä kalliimpana, yhä kirkastuneempana.\n\nMaatkoon hän levollisesti rakkaan isänmaansa hellissä helmoissa!\"\n\n\nHelsingistä tulleet ystävät viettivät, junan lähtöä odottaessaan,\nvainajan muistoa tilapäisillä peijaisilla. Näistä kertoo Emil Nervander:\n\n\"Myöskin pienillä peijaisilla, joissa Kiven muisto ensi kerran oli\nrakkaana vieraana isänmaallisen nuorison piirissä, luetettiin hänen\nhautajaisiaan. Ylioppilaat nimittäin, jotka tällä paikkakunnalla\nviettivät joululomaansa, kutsuivat meidät junan lähtöä odottaessa\ntyhjentämään muiston maljan heidän rauhallisessa maalaisasunnossaan.\nNuoret isäntämme olivat pohjalaiset ylioppilaat Paavola sekä\nHerman ja John Höckert ynnä savokarjalaiset Anton (?) Rikström ja\nveljekset Kyander (todennäköisesti sittemmin tuomari Waldemar ja\nkappalainen Ernst Gustaf), mahdollisesti vielä kaksi ylioppilasta,\njoiden nimeä minä turhaan koetan nyt muistella. Isänmaalliset\nlaulut ja lämpimät kiitossanat poismenneen runoilijan elämäntyölle\nvaihtelivat näinä nopeaan haihtuneina hetkinä Suomen ylioppilasten\nensimäisessä muistojuhlassa Aleksis Kiven kunniaksi.\" ( Vrt. mitä Eliel\nAspelin-Haapkylä _Suomalaisen Teatterin historiassa_, II, 1907, ss.\n35—36, 1, kertoo kutsutuille vieraille tarjotuista pidoista, jotka\nAlbert Stenvall tilasi Saksan emännältä niin komeat, että Bergbomin\nantamien 113 markan lisäksi, mitkä Raphael Hertzberg oli luovuttanut\nKarkurien ruotsinnospalkkionaan, oli kerättävä ystäviltä 115 mk., 5\nmk:n erissä mieheltä. Aspelin luettelee nämä miehet. )\n\n_U. Suometar_ mainitsee hautauksesta 2 b. numerossaan tiistaina 7\np. tammik., kertoen lyhyesti menoista vainajan kuolinhuoneessa sekä\nkirkkomaalla. Uutinen esittää asiat hiukan toisessa järjestyksessä\nkuin Emil Nervander muistelmissaan: virren jälkeen siunattiin ruumis,\nsitten laulettiin \"Integer vitae’n\" sävelellä Cajanderin säkeet, laulun\nvaiettua piti tri Calamnius puheensa ja jäähyväisiksi, sitten kun hauta\noli täytetty, laulettiin Geijerin _Viihdytys_.\n\nSamana tai seuraavana päivänä kertovat myös hautauksesta m. m.\n_Morgonbladet_ (n:o 4), _Hufvudstadsbladet_ (n:o 5), joka mainitsee\nmyös vainajan kuvan piirtämisestä, _Suomalainen Virallinen Lehti_\n(n:o 3), _Helsingfors Dagblad_ (n:o 6) ja kaikki ne, niinkuin _U.\nSuometarkin_, painattavat palstoilleen myös Cajanderin säkeet\nsuomalaisessa asussaan. Niiden selostukset käyvät pikemmin Nervanderin\nkuin _U. Suomettaren_ esittämään suuntaan. Cajanderin runon painattaa\nyksinään, ilman hautausselostusta, m.m. lasten lehti _Pääskynen_ 2 b.\nnumerossaan 28 p. jouluk. 1873, s. 208.\n\nPääkaupungin lehtien mukaan kertovat sitten myös useat maaseutulehdet\nhautauksesta, niinkuin on osaksi jo ylempänä muistosanojen yhteydessä\nmainittukin.\n\n\n\n\n11. ALEKSIS KIVEN HAUTAPATSAS.\n\n\nLähes neljä ja puoli vuotta myöhemmin tapahtui samalla Tuusulan\nkirkkomaalla toimitus, joka oli jälleen omiaan keskittämään\nkansakunnan huomion Aleksis Kiveen ja joka sai hänen nimensä kulkemaan\nsanomalehtien juhlaselostuksissa kautta koko maan.\n\n21 p. toukok. 1877 paljastettiin nimittäin Aleksis Kiven haudalle\npystytetty graniittinen muistopatsas, johonka tarvittavat varat oli\nsaatu kokoon yleisellä rahankeräyksellä ja joka siis oli jo ennen\npaikalleen kohoamistaan virkistänyt runoilijan muistoa suuren yleisön\nkeskuudessa.\n\nUsein mainitussa esitelmässään huomautti Eliel Aspelin ja samaan\nviittaa Emil Nervander hautausselostuksessaan, että Aleksis Kiven\nparhaat ystävät ja ihailijat ja hänen muistonsa lämpimimmät vaalijat\nolivat pohjalaisia.\n\nPohjalaisen osakunnan kuraattori pitikin Aleksis Kiven haudan ääressä\nmuistopuheen.\n\nMutta v. 1877 Kiven hautapatsasta vihittäessä oli juhlapuheen\nsepittänyt Hämäläis-Osakunnan kuraattori, joka tosin hänkin oli\nsyntyperältään pohjalaisia, mutta joka oli täydestä sydämestään\nkiintynyt hämäläisiin ja Hämäläis-Osakuntaan. Aloite patsaan\npystyttämiseksi olikin lähtenyt hämäläisten ylioppilaiden piiristä ja\nhämäläiset olivat johtaneet koko puuhaa.\n\nV. 1875, jolloin hanke pantiin vireille, oli Aleksis Kivi useammankin\nkerran huomion ja keskustelun kohteena Hämäläis-Osa-kunnassa. Niinpä\nesitti kevätlukukaudella 5 p. huhtik. maisteri K. A. Kovero osakunnassa\nkeskustelu väitöksen: \"Horatius Flaccus ja meidän Oksanen ovat\nsaman hengen lapsia ja voidaan verrata toisiinsa.\" Kun esittäjä oli\nväittänyt, että Oksanen, jonka runouden arvo on \"juuri maun ja muodon\ntäydellisyydessä\", on \"liian suuri patrioti, antaakseen klassillista\narvoa sellaisille teoksille, kuin esim. Kiven teokset ovat, jotka\npuhtaan ma’un kannalta eivät sitä ansaitse\", koski vilkas keskustelu\nerittäinkin sitä kysymystä, oliko Oksanen \"puolueeton kritikoija\",\njotta häntä siinäkin suhteessa voitaisiin verrata Horatiukseen. \"Siitä,\nmiten hän on arvostellut esim. Kiven teoksia\", arveli m. m. maist.\nSuomalainen, \"voipi päättää, että hän on kantanut leppymätöntä kaihoa\nKiveä kohtaan. Hän tuo kaikki pahat puolet esiin eikä anna arvoa niille\nmonille ansioille, joita löytyy Kiven teoksissa.\" Osakuntalainen\nLindroos uskoi Kiven Seitsemässä veljeksessä olevan sentähden \"vähemmän\nesteetillisiä paikkoja\", jotta niistä havaittaisiin huonoja puolia\nkansassamme ja ryhdyttäisiin niitä poistamaan. Kuraattori Fr. Perander\nmyönsi, että Oksasessa on satiiria, joka tuntuu hänen arvostellessaan\nKiveä. Mielikuvituksen puute on saanut aikaan, ettei Oksanen ole tehnyt\noikeutta Kivelle. Oksasen arvostelu, niinkuin Horatiuksenkin, koskee\nvain muotoa. Horatiuksella on \"ars\", mutta ei \"spiritusta\", ja niin on\nOksanenkin vailla \"spiritusta\" arvostellessaan Kiven teoksia, \"jotka\nsisällyksensä puolesta ovat antaneet suomalaiselle kirjallisuudelle\nlavean alan\".\n\nNiinkuin tästäkin keskustelusta ilmeni, oli eräistä ahlqvistilaisista\nvirtauksista huolimatta Aleksis Kivellä hartaita ja vakaumuksellisia\nystäviä osakunnassa.\n\nKun sitten seuraavalla lukukaudella osakunnassa tehtiin ehdotus\nhautapatsaan pystyttämisestä Aleksis Kivelle, kävikin osakunta\nyksimielisesti puuhaan ja se vietiin hämäläisten toimesta onnelliseen\npäätökseen.\n\nAsia sai alkunsa seuraavalla tavalla.\n\nSyyslukukaudella v. 1875 oli osakuntalainen K. Jaakkola, sittemmin fil.\ntohtori ja Tampereen klass. lyseon rehtori, oman kertomuksensa mukaan\nollut Tuusulassa pitämässä suomenmielisten ylioppilaiden järjestämiä\nluentoja. Täällä olivat eräät Kiven runoutta ihailevat ja hänen\nmuistoaan kunnioittavat henkilöt kysyneet esitelmöitsijältä, aikovatko\nylioppilaat kokonaan unohtaa Aleksis Kiven, koska hänen viimeinen\nleposijansa Tuusulan kirkkomaalla alkaa olla aivan tietymätön, kaikkea\nhoitoa ja vaalintaa vailla. Tämän huomautuksen varteen ottaen esittikin\nJaakkola kaupunkiin palattuaan osakuntansa johtohenkilöille, että\nosakunta ryhtyisi toimiin kestävän muistomerkin hankkimiseksi Aleksis\nKiven haudalle. Asian enemmästä kulusta kertoo 22 p:nä marrask. 1875\npidetyn viikkokokouksen pöytäkirja 4 §m kohdalla seuraavaa:\n\n\n\"Kuratori otti keskusteltavaksi esityksen hautakiven’ hankkimisesta\nAleksis Kivelle, ja puhui osakunnalle seuraavasti: 'Osa-kuntalainen\nJaakkola on äskettäin muistuttanut eräästä kalliista velvollisuudesta,\nnim. hankkia muistokivi Aleksis Kiven haudalle. A. Kivi on suomalainen\nrunoilija jalompaa lajia kuin muut häntä ennen. Hänen teoksensa\novat näyttäneet että hän on sen kansan lapsi, jonka helmassa hän on\nkasvanut. Hän on perustanut suomalaisen runouden, kuolemattomissa\nrunoelmissaan, lahjoittaen meille kuihtumattomia ruusuja. Vaan miten\ntälle runoilijalle palkitsemme hänen suuret lahjansa? Hänen hautansa\non muisto-kivettä, harvat tietävät, missä hänen hautansa onkaan;\nainoat mitkä hänen haudallansa käyvät, ovat kylmät syksytuulet. Suomen\nkansalla ei ole varaa unhottaa sitä paikkaa missä A. Kivi makaa!\nSentähden minä osakuntalaisen Jaakkolan puolesta esittelen eikö Häm.\nosakunta ottais kohottaakseen tämän runoilijan haudalle lujan kiven,\njoka kestäisi ilmanalaa vastaan ja tekisi Aleksis Kiven muiston\nikuiseksi.\"\n\n\nAntaakseen muillekin Kiven ystäville tilaisuuden raha-avustuksillaan\nedistää yritystä, päätti osakunta sanomalehtien kautta tiedoittaa\nhankkeesta ja valitsi suljetuin lipuin asiaa ajamaan toimikunnan,\njohon tulivat kuraattori ja osakuntalaiset K. Suomalainen, P.\nCajander, A. Granfelt ja K. Grönroos. Kokouksessa 29 p:nä marrask.\nehdotti kuraattori mainitun toimikunnan puolesta, että _U. Suometarta_\npyydettäisiin antamaan yleisölle tietoa osakunnan patsashankkeesta\nja ottamaan rahalähetykset vastaan, sekä että ensi helmikuun\nkeskivaiheilla pidettäisiin rahojen lahjoittajain kesken kokous, jossa\nosakunnan puolesta tehtäisiin patsaasta lähempi ehdotus. Samalla\nkuraattori luki kirjoituksen, jonka _U. Suometar_ tulisi omanansa\npainattamaan ja jossa asia esiteltäisiin suurelle yleisölle. Osakunta\nhyväksyi kaikki ehdotukset.\n\nNiinpä julkaisikin _U. Suometar_ 144. numerossaan 8 p:nä jouluk. 1875\nkirjoituksen, jonka hyvin helposti tuntisi Fr. Peranderin sepittämäksi\nhänen myöhemmin patsaan vihkiäisiin kirjoittamansa puheen nojalla,\nvaikkei Osakunnan pöytäkirjoissa suoraan ilmoitettaisikaan kehoitusta\nPeranderin kynästä lähteneeksi. Kirjoitus, joka on lehdessä etusivun\nensimmäisenä, kuuluu:\n\n\n\"Hautakivi Aleksis Kivelle.\n\nKolme vuotta on jo kulunut sitte kun Aleksis Kivi muutti manalan\nmajoihin, vaan hänen hautansa on vielä muistokiveä vailla. Sen\nrunoilijan hauta, jonka runsaslahjaisesta hengestä on lähtenyt\n_Kullervo, Nummisuutarit, Seitsemän veljestä, Karkurit, Kihlaus,\nLea, Margaretha_, on unohtumaisillaan. Itse paikasta, missä Aleksis\nKivi on saanut viimeisen leposijansa, on kohta vaikea saada tarkkaa\ntietoa. Nuorelle runoilijalle, joka lyhyessä elämässään meille\nloi ihailtaviksemme runouden kalliita, kuihtumattomia kukkia,\nkuka hänelle on haudallensa kantanut kuihtuviakaan seppeleitä! Ja\nkumminkin tulee Suomen kansan pitää Aleksis Kiven hautaa pyhässä\nmuistossa. Sillä Kivi on suomenkielinen runoilija jalointa lajia, hän\non runoilija-luonteensa suhteen erinomaisessa määrässä sen kansan\nlapsi, joka on synnyttänyt Kullervoja Aino-runot, hän on elävämmästi\nkuin kukaan muu suomenkielinen runoilija, kuvannut Suomen luontoa ja\nkansamme luonnetta: hän on suomenkielisen dramallisen kirjallisuuden\noikea perustaja. Noihin realisiin muotoihin, jotka ovat hänen\nkertomuksessaan niin luonnollisia kuin olisi elämä itse ne synnyttänyt,\nnoihin muotoihin, joita hän ihmeen hiljaisella, kerskaamattomalla\ntavallansa luopi ilman tuota pöyhkeilemistä, joka osoittaa että\nrunoilija ei muodosta aineitansa henkensä tarpeesta, vaan lukijoitansa\nkummastuttaakseen, noihin muotoihin, mitkä salaiset voimat, minkä\nsalaisen syvän käsityksen hän niihin on kätkenyt! Runollista tointa\nAleksis Kivi ei pitänyt ainoastaan elämänsä huviksi: se ei ollut\nhänelle vapaaehtoista sepitystyötä, se oli hänelle elämänsä kohtaloa,\nsallimusta, pakkoa. Ei mikään elämän tila voi lujemmin kiinnittää\nihmistä käsillä olevaan toimeen, kuin Aleksis Kivi oli kaikilla rikkaan\nhenkensä voimilla voitettu runouden toimelle ja siihen taipunut. Hän\noli runotarten lumouspiirin alamainen: niillä oli häntä kohtaan rajaton\nvalta. Niin todenperäisesti, kuin joku sodan uhkaavalla kentällä\nhengen vaarassa koettaa säilyttää henkeänsä, niin todenperäisesti Kivi\nrunoudessa harrasti tyydyttää henkensä syvää tarvetta. Juuri tuon\nhenkensä sisällisen pakon hellittämättömän vaikutuksen kautta hän\nlyhyessä elämässään sai tuotteita aikaan, jotka ovat suomalaiselle\nkirjallisuudelle pysyväksi kunniaksi ja ovat säilyttävät Kiven maineen\nniinkauan kuin Suomenkieli ja suomalainen runollisuus pysyy.\n\nKiven elämän kohtalo oli kova, ei ainoastaan hänen liian aikaisen\nkuolemansa tähden: luonto oli hänen rintansa täyttänyt sanomattomalla\ntuskalla. Tuo jalo äiti usein ainoastaan tällä ehdolla antaa\nlapselleen runsaat, erinomaiset lahjansa. Juuri se, että todellisessa\ntaiteilijassa hengen haaveksimat muodot ovat outoja jokapäiväisen\nelämän oloille, joita kaikenlainen puuttuvaisuus rasittaa, juuri\ntämä epäsointu herättää tuskaa. Katkeralla, haikealla, raskaalla\nmielellä astui Kivi esiin. Hänellä oli syytäkin kantaa rinnassaan\ntätä mieli-alaa, sillä Suomen kansan, tuon äitinsä, jonka helmasta\nhän oli lähtenyt, ilopäivät ovat olleet harvinaiset. Rohkeasti Kivi\nryhtyi runouden urotöillä kostamaan tuolle äitinsä kohtalon kovuudelle.\nHän sai ihmeitä toimeen. Vaan hän kumminkin uupui tuohon mielensä\nkatkeruuteen.\n\nMeidän ei ole tarkoitus tässä selittää Kiven vaikutusta. Edellä\nseisovat sanat olemme tulleet lausuneiksi erään asian johdosta, jonka\nolemme tiedoksi saaneet.\n\nHämäläisten ylioppilas-osakunta on kuratorinsa kautta meille\nilmoittanut, että Hämäläisten kesken on tehty ehdoitus pystyttää\nmuistokivi Aleksis Kiven haudalle, jota ehdoitusta osakunnan jäsenet\novat yksimielisesti ja suurella innolla kannattaneet. Kuitenkin\nHämäläiset, ajatellen että Kivi vainajalla on ystäviä yli koko\nSuomenmaan, jotka ehkä paheksuisivat, jollei heille jätettäisi\ntilaisuutta ottaa osaa tuohon aiottuun kunnianosoitukseen Kiven\nmuistolle, eivät ole rohjenneet pitää oikeutenansa yksin pystyttää\ntuota muistokiveä, vaan ovat pyytäneet tämän lehden toimitusta\nilmoittamaan Kivi vainajan ystäville aiotusta asiasta.\n\nTarkoitus on tulevan Helmikuun keski-paikoilla pitää Helsingissä kokous\nniiden kesken, jotka ovat raha-apuansa antaneet, jossa kokouksessa\nHämäläisten osakunnan puolesta on tehtävä ehdoitus muistokivestä,\njosta sekä muista asiaan koskevista seikoista mainitussa tilaisuudessa\nlopullisesti päätetään. Toimitus, jonka vakuutus on, että Hämäläiset\nmenetyksellään asiassa ovat tehneet Kiven lukuisille ystäville mieleen,\nsaapi, noudattaen Hämäläisten pyyntöä, tämän kautta lukijoillensa\nilmoittaa vastaani ottavansa rahoja, joita meille mainittua tarkoitusta\nvarten lähetetään, joista rahoista aikanansa on tehtävä tili tässä\nlehdessä.\"\n\n\nPian alkoikin ympäri maata näkyä merkkejä tämän kehoituksen\nvaikutuksesta. Niinpä turkulainen _Åbo Posten_ sisälsi 14 p. jouluk.\n1875 (n:o 146) lämpimän kirjoituksen asiasta ja selitti sekin olevansa\nhalukas ottamaan avustuksia vastaan. Kirjoitus kuuluu:\n\n\n\"_Hautapatsas runoilija Aleksis Kivelle_. Siltä Nurmijärven (!)\nkirkkomaan haudalta, joka on varhain kuolleen onnettoman runoilijan\nAleksis Kiven leposijana, puuttuu vielä muistokivi, vaikka on jo\nvierinyt kolme vuotta siitä, kun nerokkaan runoilijan tomu sinne\nkätkettiin. Varjellakseen paikkaa unhotukselta, josta jälkimaailma\nsyyttäisi meitä, on Hämäläinen ylioppilasosakunta päättänyt pystyttää\nKiven haudalle muistomerkin, jonka aikaansaamiseen on myöskin muita\nrunoilijan teosten ystäviä pyydetty osallistumaan. Kun tämän Suomen\nensimmäisen etevän suomenkielisen näytelmäkirjailijan merkitys on\nTurussakin saanut oikeamielistä ja vilpitöntä tunnustusta, ilmoittaa\ntoimitus olevansa halukas ottamaan vastaan ja ensi tammikuun alussa\nlähettämään Helsinkiin ne avustukset, jotka siihen mennessä ovat meille\nkerääntyneet yksinkertaisen patsaan pystyttämiseksi osoittamaan Kiven\nhautasijaa.\"\n\n17 p. jouluk. 1875 oli _U. Suometaressa_ (n:o 148) seuraava tiedonanto:\n\n\"_Aleksis Kiven hautakiveä varten on Janakkalan Ompeluseura_ tämän\nlehden toimitukselle lähettänyt 67 markkaa. — Siinä kirjeessä, joka\ntätä rahalahjaa seurasi, lausuttiin se toivo, että Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura toimittaisi täydellisen kokoelman kaikista Aleksis\nKiven teoksista\" — toivomus, jonka muutkin lähettäjät toistavat tämän\nrahankeräyksen yhteydessä.\n\n5 p. tammik. 1876 ilmoittaa _Hämäläinen_ (n:o 1) lyhyesti keräyksestä\nja 8 p. tammik. tietää _Keski-Suomi_ (n:o 1), että \"Aleksis Kiven\nhauta-patsaasen on kaupungissamme koottu noin 150 markkaa\": 17 p.\ntannnik. tilittääkin _U. Suomettaren_ toimitus Jyväskylästä lähetetyn\nsumman 185 mk.\n\nHämäläis-Osakunnan kokouksessa 31 p. tammik. 1876 kehoi-tettiin\npatsaskomiteaa tiedustelemaan joltakin taiteilijalta, millainen patsas\noli tehtävä, ja arveltiin rahoja karttuvan noin 1000 mk. niiden kanssa,\nmitä jo oli kerätty.\n\nYhä uusia tilitettäviä saapuikin. 5 p. helmik. 1876 kirjoittaa _U.\nSuometar_ (n:o 15) lisälehdessään:\n\n\"_Aleksis Kiven hautakiveä_ varten on tämän lehden toimitukselle\n'Viipurin Työväen Iltaseuralta' tullut 100 markkaa, joita seurasi näin\nkuuluva kirje:\n\n'Suuri on se runoilija, joka siiviltänsa voi poisluoda maallisen tomun\nja kohota niillä kirkkaana autuaallista taivasta kohti. — Me — työväki\n— olemme tuon myös käsittämään tulleet ja kunnioittaen mainioimman\nsuomalaisen runoilijamme, Aleksis Kiven hautakumpua, rohkenemme tähän\nkirjeesen sulkea sata (100) markkaa, vainajan — meidänkin sydämissä\nmyös aina muistettavan ja ylistettävän — muistopatsaan pystyttämiseksi\nsiinä toivossa, että kunnioitettava toimitus, nämät rahat tarkoitukseen\nsaattaen, myös, lausuisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle meidän\ntoivomme olevan, että Aleksis Kiven kaikki runolliset teokset tulisivat\nmainitun Seuran kustannuksella \"Kokouksena\" painetuiksi.\n\n                                      Suurimmalla kunnioituksella\n                                      Viipurin Työväen Iltaseura.\"\n\nPorilaisessa _Satakunta_-lehdessä (n:o 7) on 19 p. helmik. 1876 9 p.\nhelmik. päivätty \"Kirje Helsingistä\", jossa nimim. —d —n kirjoittaa m.\nm.:\n\n\"Teaterista juolahtaa mieleeni eräs kiitettävä tuuma, jonka varteen\npanemista tätä nykyä täällä puuhataan, — se on muistopatsasta\nAlexis Kiven haudalle. Tämä mies, joka on pidettävä suomalaisen\nteateri-kirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden etevimpinä edistäjinä,\noli jo unohduksiin joutumallansa — tuskinpa tiettiin enää sitä paikkaa\nmissä hänen luunsa lepäsivät, — kunnes Hämäläis-osakunnan ylioppilaat\nottivat ensi askeleen rahavarojen hankkimista varten tähän tarpeeseen.\nNyt ottaa 'Uuden Suomettaren' toimitus rahan keräyksiä vastaan. Eiköhän\nsyytä olisi Porissakin ottaa osaa tähän kiitollisuuden muistoon tälle\nnerokkaalle isänmaalaisellemme? Onhan sielläkin ihailtu Kiven hengen\ntuotteita.\"\n\nSeuraavassa numerossaan 26 p. helmik. 1876 palaa _Satakunta_ omastakin\npuolestaan asiaan ja julkaisee seuraavan korkealentoisen sepityksen:\n\n    \"_Muistokivi Aleksis Kiven haudalle_.\n\n    Ken on se, joka elon-virran hiekkaa,\n    Niin huuhtoo kultaa, kultaa löytääkseen?\n    Ken on se, joka halveksien miekkaa,\n    Maailman valloittaa tok’ omakseen?\n    Ken Edenin taas luopi ruusuineen enkeleineen?\n    Se on taideniekka.\n\nNäin laulaa eräs nuori runoilijamme runossaan taideniekoille. Siinä\nverrataan taideniekka kuvaannollisesti kullan huuhtojaan, maailman\nvalloittajaan ja kadotetun onnen tuojaan. Tätä kaikkea saapi\ntaideniekka toimeen mielikuvituksen aseilla, henkensä voimilla.\nSillä sielläkin missä tavallinen ihmissilmä luulee jo kaikki\nelämän kalliimmat pyrinnöt lakastuneen ja vallitsevan ainoastansa\npaljaan kuolleen hengettömyyden, sielläkin taideniekan terävä äly\nhuomaa vielä jälellä elämän kalliimmista pyrinnöistä korren, johon\ntarttumalla hän loihtii jälleen kuolleet luut eloon entistänsä\npuhtaammassa, puhdistetussa muodossa. Taideniekka siis eläissään halvan\njokapäiväisyyden pyrinnöltä ylempänä, tuottaa ihmiselämästä esiin\nsellaista, jota ihmiskunta voipi käyttää, josko ei suoraan siveyden\nesikuvana, kumminkin voimallisena kehoittajana siihen. Vaan tämä\ntyö ei ole joka miehen, se on annettu ainoastansa muutamain Luojan\nluomain nerojen tehtäväksi, ja sellaisia näyttää ihmiskunnan historia\nainoastansa yhden siellä toisen täällä.\n\nMeilläkin löytyy muutamia sellaisia miehiä, joiden tekoja ihmiskunnan\ntäytyy ihaellen ihmetellä. Vaan meidän suuret miehemme ovat erityisten\nolojen vaikutuksesta tulkinneet isänmaallista mieltään vieraalla\nkielellä. — Etevin tähän saakka niistä miehistä, jotka aatteitaan\nrunouden alalla ovat tulkinneet Suomenkielellä on _Aleksis Kivi_,\njoka kolme vuotta sitten vaipui kuoleman uneen. Mies, jonka muisto\nikuisesti elää Suomen kansassa hänen kirjallisissa tuotteissaan. Nimi,\njoka jokaiselle Suomenkielisen kirjallisuuden tuntialle on tuttu hänen\ntähän saakka verrattomalla taidolla Suomen kansan elämää kuvaavista\nkirjallisista töistänsä, joista etevimpinä mainittakoon Nummisuutarit,\nKarkurit, Kullervo ja Seitsemän veljestä sekä tuo ihmeen ihana Lea.\njoka useita kertoja on Helsingin teatterissa ihastuttanut yleisöä.\nAivan nykyään on näytetty myöskin Nummisuutarit yhtä ihastuneelle\nyleisölle kuin Leakin. Paitsi näitä löytyy tekijältä vielä joukko jo\npainetulta ja vielä painamattomia teoksia.\n\nJos pienikin lisäys meidän kansalliseen kirjallisuuteemme on\nkiitollisuudella vastaan otettava, on sitä enemmän sellainen työ,\njonka A. Kivi on sille lahjoittanut yllämainituilla teoksillansa. Ja\nkun ei nyt vielä tämän aikaisin meiltä pois menneen kirjailijamme\nhaudalla löydy minkäänlaista muistomerkkiä, joka näyttäisi mihin hänen\nmaallinen tomunsa on kätkettynä, on Hämäläis-osakunta yliopistossamme\npäättänyt keskuudessaan panna toimeen rahan keräyksen muistomerkin\nhankimiseksi Kiven haudalle. Tästä tiedon levittyä on jo ryhdytty\nsamoihin toimiin eräissä paikoin muuallakin maassamme. Täälläkin\nPorissa otetaan kirjakaupassa vastaan varoja, jos kuka haluaa A. Kiven\nhaudalle muistomerkin pystyttämistä auttaa. Toivottava on, että kaikki\nne, joille Suomalainen kirjallisuus on kallis, eivät jätä tilaisuutta\nosoittaaksensa vähäistä kiitollisuuttansa tämän kansalaisemme\nmaallisille jätteille, siitä taiteellisesta työstä, jolla hän köyhää\nkirjallisuuttamme on kartuttanut.\"\n\n_U. Suomettaressa_ (n:o 23) on taas 23 p. helmik. 1876 seuraava uutinen:\n\n\"_A. Kiven hautakiveä varten_ on tämän lehden toimitukselle Lohtajalta\nlähetetty 28 markkaa.\n\nTarkoitus oli jo tämän kuukauden keskipalkoilla pitää kokous niiden\nkesken, jotka ovat raha-apua antaneet A. Kiven hauta-kiveä varten.\nMutta koska keräystä vielä useissa paikoin tapahtuu, on päätetty lykätä\nsanottu kokous toistaiseksi.\"\n\n25 p. helmik. on _U. Suomettaressa_ (n:o 24) seuraava mielenkiintoinen\nkirje Viipurista:\n\n\"_Viipurista_. 12 p. Helmikuuta. Viimme sunnuntaina pidettiin taas\ntyöväen-iltaseuran huoneissa iltahuvit Aleksis Kiven muistopatsaan\nhyväksi. Harvoin, tuskin koskaan ennen näin pienessä seurassa on\nsaatu nauttia niin juhlallista, niin sydäntä ylentävää hetkeä kuin\ntämä oli. Juhlallisuus avattiin laulamalla 'Oi terve Pohjola', jonka\njälkeen eräs rouvas-ihminen astui puhe-lavalle — todellakin harvinainen\nnäkö — ja lausui vakaasti ja viehättävästi 'Harmonion keksinnöstä'\nmitä onnistuneemman kertoelman. Tämä puhe, joka kesti noin puolen\ntuntia, lumoi kuulijat niin täydellisesti, että tuskin hengähdystäkään\nkuului koko puheen aikana. Sitä seurasi 'Savolaisen laulu', jonka\nvaiettua herra A. Rahkonen puhui innostuttavasi! 'Suomalaisen\nisänmaanrakkaudesta', muistuttaen elävästi niitäkin aikoja, jolloin\n'esi-isämme nälissään ja paleltuessaankin voitti', (onni vaan ettei\nprov. A. Ahlqvist ollut velkakirjoineen tätä kuulemassa). Puhuja\nlausui myös J. V. Snellmanista, Yrjö Koskisesta ja J.L. Runebergista\nkansallisina miehinä ja heidän suurista ansioistaan isänmaatansa\nylentävissä toimissaan. Tätä seurasi laulu 'Maamme'. Sama puhuja lausui\nvielä Aleksis Kiven elämäkerrasta ja hänen teoksistaan, ja kuin tämä\npuhe oli päättynyt laulettiin 'Integer vitae'. Salin peräseinällä\noli kristallikivillä valostettu ja elämän puulla seppelöity 'A.K.',\njonka siiralla tuoreessa kuusessa näkyi sanat: 'Valo, Eläköön.' Nämät\ntäänlaiset iltahuvit ovat sydäntä ylentäviä. Näiden kautta kansa\nparaiten tottuu siveelliseen seuraelämään kuin myöskin kunnioittamaan\nsuurten miestensä jaloja töitä. Nuoska.\"\n\n\nTässä juhlassa esiintynyt \"herra A. Rahkonen\" julkaisee sitten seuraa\nvana päivänä ilmestyneessä _U. Suomettaren_ lisälehdessä tilityksen\njuhlan tuloista ja menoista. Kun tämä tilitys, samoin kuin Viipurin\nTyöväen Utaseuran lähetys, kertoo laajempiinkin kerroksiin levinneestä\nKiven-harrastuksesta, saakoon se sijansa tähän:\n\n\n\"_Uuden Suomettaren Toimitukselle_.\n\nOllen Aleksis Kiven ystäviä, rohkenen minä semmoisena lausua\nsulimmat kiitokset kaikille niille, jotka olivat minulle avulliset\njuhlassa hänen, suomalaisen draamallisen kirjallisuuden oikean\nperustajan, hautakiven pystyttämistä varten täällä Viipurissa, nim.\nsille kunnioitettavalle rouvas-ihmiselle, joka, näytteeksi että\nSuomen tyttäretkin pitävät mainitun runoilijan muistoa pyhänä,\nhyväntahtoisesti korotti juhlallisuutta pitämällä sangen sujuvan\nsuomenkielisen luennon, kuin myös vapaa-ehtoisen palo-sammutuskunnan\nhyvin edistyneelle laulukunnalle ja tämän nerokkaalle johtajalle herra\nKajanukselle, arvoisalle työväen-iltaseuralle vapaista huoneista\nsekä viimein kaikille vapaaehtoisien lahjain antajille, joiden\nviimemainittujen antimista samoin kuin muistakin sisääntuloista minulla\non kunnia liittää tähän seuraava:\n\n  TILI.\n\n    _Vastattavaa_.\n\n    _Vapaa-ehtoisia lahjoja_:  Johanna Vallenius 12 m.. K. Kajander 50 p.,\n    S. Nylund 2 m., O. P-nen 3 m, F, Valtonen 2 m., A. Keirio 3 m.,\n    A. Luukkonen 1 m, A. Keltanen 3 m., Erkko 3 m., Rik-ström 2 m.,\n    J. Valtonen 1 m., V. Helenius 6 m., Anders Niemi 50 p., V. Myyrä 2 m.,\n    H. Hellsten 3 m., Johan Akkanen 1 m. 75., Johan Kolhi 3 m., B.\n    Grubert 3 m., E. Vanhala 8 m., J. Häyhä 2 m. 25 p., Vilho Pynninen 8 m,\n    August Vyyryläinen 3 m., P. Meuronen 3 m., A. Ks 3 m., K.K. Hartberg\n    9 m., Hämäläinen 1 m., 0. Hellsten 4 m., E. Grönroos 6 m., ja C.\n    Kärkkänen 3 m., eli Sm. p.\n\n    Summa vapaa-ehtoisia lahjoja ................... 102:—\n    Piljeteistä 51 k. mp. à 75 p....................  38:25\n               S:n 37 k. np. à 50 p.................  18:50\n                                               Summa 158:75\n\n    _Vastaavata_:\n    Ilmoituksesta sanomalehdessä....................   3:—\n    Puhelavan kuljettamisesta.......................   2:25\n    Valosta.........................................   2:50\n    Vahtimestarille.................................   3: —\n    Piljettien vastaan-ottajalle....................   1:—\n                                               Summa  11:75\n    Säästöä hautakiven pystyttämiseksi ............. 147: —\n\nViipurissa 21 p. helmik. 1875. (!)\n\n                                               _A. Rahkonen_.\"\n\n\nAleksis Kiven syntymäpitäjä Nurmijärvi oli herännyt huomaamaan\nvelvollisuutensa. 10 p. huhtik. 1876 ilmoittaa nim. _U. Suometar_\n(n:o 43), että toisena Pääsiäispäivänä 17 p. huhtik. aijotaan\nUotilan kylässä Penttilän talossa panna toimeen arpajaiset, joiden\ntulot käytetään tasan pitäjän kansakoulukirjaston ja Aleksis\nKiven muistopatsaan hyväksi. Mutta 28 p. huhtik. kirjoitetaan _U.\nSuometarelle_ (n:o 50) Nurmijärveltä, että pitäjän säätyhenkilöiden\npuuhaamista arpajaisista taisivat tulokset jäädä pieniksi, kun huono\nkeli oli estänyt yleisöä saapumasta, niin että puolet arvoista oli\nmyytävä \"huutosummissa\". Esitelmän Kivestä piti hra K. Lindroos ja\nviisi kaartin musikanttia huolehti virkistävästä soitosta, houkutellen\n\"suloisilla säveleillään koko kuuliakunnan ihmetyksen ja ihailun\nonnellisille kukkuloille\".\n\nKeräys jatkui tällä tavoin jatkumistaan melkein patsaan paljastamiseen\nsaakka, ja esim, vielä 24 p. huhtik. 1877 ilmoittaa _U. Suometar_ (n:o\n49 b) saaneensa A. W. Skogmanin kautta Porista 23 markkaa.\n\nTässä yhteydessä on kuitenkin huomautettava, ettei _U. Suomettaressa_\nkoko v. 1877:n kuluessa näy keräyksestä mitään lopullista tilitystä,\njosta selviäisi, kuinka paljon rahoja kaikkiaan tuli, mitä patsas\ntuli kaikkiaan maksamaan, riittävätkö rahat, j.n.e., vaikka saman\nvuoden aikana, lehdessä on hyvin yksityiskohtaiset tilitykset esim.\nPunaisen Ristin keräyksestä ja Runebergin muistopatsasta varten\nviipymättä toimeenpannusta keräyksestä. 28 p. helmik. 1877 pidetyssä\npatsaskokouksessa ilmoitti dos. Perander, että _U. Suomettaressa_\nolleen kehoituksen johdosta ja Osakunnassa toimeenpannun keräyksen\nkautta oli saatu kokoon noin 1000 mk., johon vielä tulisi joitakin\nlisiä. Summan katsottiin riittävän patsaan hankkimiseen, niin että\ntositoimiin oli syytä ryhtyä. Tämä Kiven hautapatsaaseen koottu hiukan\nyli 1000 mk. oli muutoin summa, jonka suuruisia samaan aikaan aloitettu\nrahankeruu Runebergin muistopatsasta varten monasti tuotti yhdellä\nainoalla listallaan.\n\nTällä välin oli tuo vuotta aikaisemmin luvattu kokous\navustuksenantajain kesken pidetty mainittuna 28 p. helmik. 1877, ja\nkun ei siinä oltu päästy yksimielisyyteen muistomerkin suunnitelmasta\neikä kustannusarviosta, pidettiin uusi kokous 3 p. maalisk., jolloin\nasia lopullisesti ratkaistiin ja kuvanveistäjä Johan Erland Stenbergin\nuudet piirustukset hyväksyttiin. Hämäläis-Osakunnan asettama toimikunta\noli nimittäin kääntynyt hra Stenbergin puoleen ja pyytänyt häntä\nsuunnittelemaan patsaan, ja hänen uudistetun ehdotuksensa mukaan se\nsitten tehtiinkin. Kuraattorin ilmoituksen mukaan osakunnan kokouksessa\n5 p. maalisk. 1877 oli avustuksenantajain puolesta patsaskomiteaan,\njossa oli siihen asti ollut \"paljaita Hämäläisiä\", samalla valittu 2\nuutta jäsentä, niin ettei puuha ollut enään yksinomaan \"Hämäläisten\nniskoilla\". Nämä uudet jäsenet olivat lehtori B. E, Godenhjelm ja\nkuvanveistäjä Stenberg. Piirustusten mukainen patsas tilattiin\nviipymättä kivenhakkaaja H. Stigelliltä, toukokuun puolivälissä oli se\nvalmis lähetettäväksi Tuusulaan ja sen paljastamispäiväksi määrättiin\nmaanantai, toinen Helluntaipäivä, 21 p. toukok. 1877 (_U. Suometar_,\nn:o 25, Lisälehti, tiist. 27 p. helmik. 1877; n:o 26, torst. 1 p.\nmaalisk., Lisälehti; n:o 28, tiist., 6 p. maalisk., Lisälehti; n:o 59,\ntorst. 17 p. toukok., Lisälehti; n:o 60, lauant. 19 p. toukok. 1877,\nLisälehti).\n\n61. numerossaan tiistaina 22 p. toukok. 1877 kuvailee _U. Suometar_\npatsaan paljastustilaisuutta seuraavasti:\n\n\n\"_Aleksis Kiven hautapatsaan paljastaminen_.\n\nJotenkin lukuisa joukko naisia ja miehiä riensi eilen aamulla Tuusulan\nkirkolle paljastamaan muistopatsasta Aleksis Kiven haudalla. Patsas\non tehty hra Stenbergin piirustuksen mukaan mustan-harmaasta kivestä;\nsen toisella puolella on valkoisesta marmorista hakattu kannel, jota\nlaakeri-seppele ympäröi, alahalla luetaan: \"Alexis Kivi. _Syntynyt_\n1834. _Kuollut_ 1872\". Toisella puolella on seuraavat sanat Seitsemästä\nVeljeksestä: \"_Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidin kasvot\nolivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen_\".\n\nJumalanpalveluksen loputtua kokoontui koko kirkkoväki patsaan\nympärille. Ylioppilas-laulajat lauloivat \"On Herran päivä nyt\" ja\n_Integer vitae_. Sitten astui kummulle lehtori B. F. Godenhjelm ja\nilmoitti, että se kunnioitettava kansalainen (dosentti F. Perander),\njoka oli aikonut puhua tässä tilaisuudessa, oli äkisti sairastunut,\njonka tähden hän nyt lausui tämän sepittämät muistosanat (jotka ovat\nluettavina lehtemme ensi sivulla). Puheen jälkeen laulettiin Beneckenin\nhautaus-virsi ja \"Nouse lennä\". Kummulta lausuttiin vielä seuraava\nmaisteri P. Cajanderin tekemä runoelma:\n\n    Talven valta taas on mennyt,\n    Luonnon sydän sykähtää;\n    Hanget sulaa vainioilta,\n    Järvistämme lähtee jää,\n    Maasta nuori ruoho nousee\n    Uuteen lehtehen käy puu,\n    Ihmistenkin sydämihiu\n    Uusi toivo sijoittuu.\n\n    Uusi toivo nousee, kasvaa,\n    Kuvat luopi herttaiset,\n    Luopi etees kesät, syksyt\n    Sullen mielen mukaiset.\n    Marja-pensaat, hedelmistä\n    Raskaat, edessäsi näät,\n    Näet heinät tuoksuvaiset.\n    Täyteläiset tähkäpäät.\n\n    Niin se toivo kuvaa, mutta\n    Niin ei aina käyvän näy,\n    Luonnon viisaat työt ne ain’ ei\n    Ihmis-mielen mukaan käy.\n    Usein myrsky kukkas taittaa,\n    Usein halla viljaa syö,\n    Usein hedelmäs ja toivoa\n    Rankka rae maahan lyö.\n\n    Niinkuin luonnon elon laita\n    Niin myös ihmis-elämän,\n    Siinäkin on talvet, syksyt,\n    Siinä toiveet kevähän,\n    Siinäkin ne toiveet usein\n    Raukee hautaan aikaiseen,\n    Usein tähkäpää ei joudu\n    Edes täyteen heiteesen.\n\n    Senpä lainen kevään toivo,\n    Kesken mennyt hautahan\n    Sekin mies on, jollen tässä\n    Pystytämme patsahan,\n    Kaunein kevään alku, mikä\n    Suomessa on koittanut,\n    Kallein toivo, mikä meilt’ on\n    Kesken aikaan sammunut.\n\n    Niin, ja tuhlatenpa luonto\n    Hällen lahjojansa soi.\n    Parastansa antoi, minkä\n    Köyhä äiti antaa voi;\n    Antoi hengen rikkauden.\n    Antoi tunnon kirkkahan,\n    Laululahjans’ antoi hälle!\n    Soittona’ antoi sorean.\n\n    Ja hän vuorostaan nyt lauloi\n    Ylistellen äitiään,\n    Kuvasi sen äidin kasvot\n    Kauneimmilla piirteillään,\n    Kuvasi sen kesä-muodon\n    Kirkkaan, sinijärvineen,\n    Ja sen valjun talvivaipan\n    Puki runon kukkaseen.\n\n    Ja jos häntä seuraat synkkiin\n    Salomaiden pirtteihin,\n    Sama kallis äidin kuva\n    Aukee sulle sielläkin:\n    Etehes hän kuvaa kansaa\n    Suoraa, tyyntä, karkeaa,\n    Mutta jonka sydämessä\n    Piilee kultaa puhtaimpaa.\n\n    Niin — tään maan ja tämän kansan,\n    Suomen kansan etehen\n    Työnsä, toimens uhras’ hän ja\n    Sydämensä lämpöisen,\n    Sillen rakkautens antoi.\n    Kaiken mitä antaa voi;\n    Ja se rakkaus se hälle\n    Kunnian ja maineen toi.\n\n    Rauha haudall’ olkoon.\n    Sitä Suojelkohon synnyinmaa;\n    Kutokohon kesä kaunis\n    Siihen vaippaa kukkaisaa.\n    Tuottakohon syksy runsas\n    Suuremmankin laulajan:\n    Senkin rinnall’ elää _Kiven_\n    Työt ja nimi ainian.\n\nLopuksi laulettiin \"Maamme\", jota lukuisa kansa-joukko kuunteli\npaljastetuin päin. Ja niin oli tuo yksinkertainen toimi tehty, niin\noli \"Lean\" ja \"Nummisuutarien\" runoilijan haudalle pantu merkki, joka\nkestää kumminkin kauemmin kuin ne heinänkorret ja kedon kukat, jotka\nsitä tähän saakka olivat merkinneet.\n\nHelsingistä tullut seurue, jossa oli myös muutamia valtiopäivämiehiä\ntalonpoikaissäädystä, söi päivällistä läheisessä Saksan talossa ja\npalasi sitten takaisin kaupunkiin. Koko matkaa oli ihanin kesäilma\nsuosinut.\"\n\nNiinkuin juhlaselostuksestakin näkyy, julkaisi _U. Suometar_ saman\nnumeronsa etusivulla, jonka se kokonaan täyttää, Hämäläis-Osakunnan\nja patsastoimikunnan edustajan dosentti F. Peranderin puheen, sanoen\nsitä \"yleväksi\". Puhe on myöskin saanut sijansa v. 1878 ilmestyneeseen\nHämäläis-Osakunnan albumiin _Kaikuja Hämeestä III_ (ss. 1-7), joka on\njulkaistu \"Aleksis Kiven muistoksi\" ja jossa toisena kappaleena on\nPaavo Cajanderin paljastustilaisuuteen sepittämä runo (ss. 8-10). Puhe\nkuului:\n\n\n\"Viiden vuoden päivät ovat syttyneet ja sammuneet sitten kun suruiset\nystävät eräänä kolkkona päivänä kätkivät Aleksis Kiven kuolevaisen\nosan tähän hautaan, jonka vieressä nyt olemme. Runoilijanuorukainen\nuupui elämän tiellä liian aikaiseen kuolemaan, vaan Suomen kansan\näitillinen rakkaus on muuttava hänen runoilijakasvonsa entisille\nmuodoillensa ja ne säilyttävä ikipäiviksi manalan unhotuksista. Tällä\nhetkellä, jolloin useista Suomen osista näille hiljaisille tienoille\non saapunut kansalaisia, pyhitämme tämän paikan muisto jumalattaren\nhuostaan, pystyttämällä tämän patsaan, joka tässä nyt ensimmäistä\nkertaa paljastuu näkömme eteen. Se osoittaa lujuutta ja kestävyyttä.\nSe ainoa yksinkertainen kaunistus, jolla se on varustettu, näyttää\nettä vainaja, jonka muistoa nyt kunnioitamme, oli se mies, joka neron\nvoimalla sai ihmeen lumoovasti uudelleen kaikumaan sitä suomenkielistä\nkannelta, joka ajan hädissä oli vaiennut, särkynyt, sortunut. Aleksis\nKivi oli syntynyt kokonaan runoilijaksi. Hänen ei tarvinnut itse\nitselleen valita runoilijan virkaa, se oli päinvastoin hänen elämänsä\nkohtalo. Runouden jumalatar oli hänet tykkänään sulkenut piiriinsä,\nylimysvaltansa alle. Hän ei voinut muuta valtaa totella, ja tämä\nvalta oli ankara. Runotar ei katsonut runoilijaansa sulosilmin,\nhymysuin. Aleksis Kivi teki työtä runouden ja kirjallisuuden alalla\nhenkensä syvimmästä tarpeesta, hellittämättömästä pakosta. Hän kesti\nrunoudessa jaloa työtä, saaduksensa vakuutuksensa selkenemään,\nsaaduksensa näköalansa suoriumaan, saaduksensa pimeyden raivotarten\nvaltaa poistumaan elämänsä tieltä. Kuinka osoittaa tuota syvää\nhenkistä työtä, joka hänelle oli määrätty, tuo jo hänen lapsuudessaan\ntapahtunut kohtaus, kun Aleksis muilta salaa ja kaikkien peloksi ja\nhämmästykseksi oli vanhempainsa tuvan seinälle kuvannut taivaan ja\nhelvetin: siinä ne vallat, siinä ne voimat, joiden taistelua Kiven piti\npyrkiä selittämään, valaisemaan runouden keinoilla. Kun ajattelemme\npienokaista lasta tuota kuvaa tekemässä, emme voi olla muistamatta\ntuota eriskummallista tragillista lasta Suomen kansan tarinassa,\njoka, syntynyt suureen toimintaan siveellisessä maailmassa, vielä\naivan viaton, aivan tietämätön elämänsä kohtalosta piirsi puunkuoreen\nkuvat niistä esineistä, jotka tulivat olemaan hänen elämänsä toimen\nvälikappaleet, ainoat välikappaleet, joiden käyttäminen hänelle\nluonnistui. Kun jo lapsena on tuonkaltaisen sisällisen voiman,\ntuonkaltaisen henkisen valtimuksen alainen, kuin mainittu kohtaus\nKiven lapsuudessa näyttää, niin todella ei ole syntynyt nuoruuden\nja miehuuden ijässä rauhaa nauttimaan, vaan kovaa, ankaraa hengen\ntaistelua kestämään. Tuohon kohtaukseen yhdistyy vielä toinen\nmerkillinen asia, jonka tunnemme Kiven lapsuudesta. Hänen tapansa\nleikkijöissä oli rakentaa kirkkoa tornillensa. Kun muiden lasten\nluonnollinen taipumus viepi heidät rakentamaan huoneusta, jokapäiväisen\nelämän suojaa, niin Aleksis Kivi rakensi Herran temppeliä, hengellisen\nelämän suojaa. Tämä oli hämmästyttävä uskallus, hämmästyttävä rohkeus,\nhämmästyttävä ihanteellinen voima lapsessa. Minä mainitsin nämä seikat\nsentähden, että ne eivät koske ainoastaan runoilijaa, vaan samalla\nihmistä; ja mistä puhuisin haudalla kernaammin kuin juuri ihmisestä.\nVaan mainitut seikat samalla valaisevat erinomaisella, tavalla yhden\npäälähteen Aleksis Kiven runollisessa käsityksessä. Tämä lähde on\nuskonnollinen ihanteellisuus. Tämä ei koskaan jättänyt Kiveä. Hänen\nhenkensä oli kasvanut uskonnon alalla, siellä saanut lentovoimansa,\nsiipensä. Tämä uskonnollinen ihanteellisuus osoittaikse ei ainoastaan\n'Leassa', jossa se niin ihmeen viehättävällä tavalla tulee esiin, vaan\nmyöskin muissa hänen henkensä tuottamissa teoksissa. Uskonto on Kiven\nsiveellisessä maailmassa mitä valon ihmeet tuolla vuorten kukkuloilla\novat luonnon maailmassa. Kun eräässä Kiven teoksessa päähenkilöt ovat\npainuneet sivistyksen alalta erämaahan ja raakuuteen, viehättää heitä\nkumminkin vielä nähdä tuolla ilman rannalla \"kuinka kohoo korkeuteen\nHerran temppelin torni\". Tuon uskonnollisen ihanteellisuuden kautta,\njonka Kivi oli perinyt äidiltänsä, jota kohtaan hän aina piti hellintä\nrakkautta, tuon uskonnollisen ihanteellisuuden kautta tuli Kivelle\nmahdolliseksi tuo jalo käsitys siveellisen maailman valloista,\njoka näyttäikse kaikissa Kiven teoksissa. Kuka ei ole ihaillut\ntuota eriskummallisen kaunista tapaa, millä Kivi saavuttaa sovintoa\nrunollisessa maailmassa, tuota tapaa, millä inhimilliset asiat,\noltuansa myrskyiset, tuskalliset, vastariitaiset, vihdoin rauhoittuvat\ntoiminnan ja tapausten lopussa hyvyyden aatteen vaikutuksen kautta\nmaailmassa. Me emme tunne ketään runoilijaa, jota suuremmalla syyllä\nnimittäisimme sovinnon runoilijaksi kuin meidän Kiveämme. Ikäänkuin\nmyrskyinen päivä asettuu ja tyyntyneet vedet eivät enää estä taivaan\nvaloa kuvastumasta, vapaasti läpi välkkymästä, ja vasta rauhaton\nvaltameri lepää tyvenesti kuin lapsi kehdossaan, niin rauhoittuvat\nkaikki ihmeen viehättävällä tavalla Kiven runouksessa. Hän kuvaa\ntaivaan ja helvetin elävästi ja rikkaasti, mutta ei jää epätietoiseksi\nmissä ylivalta lopullisesti on. Ei ole Kiven tapa kuvata vaan\nkuolevaista ihmistä uhkeassa ja väririkkaassa muodossa, kuvata himojen,\nvääryyden ja synnin valtaa ja siihen keksiä joku pintapuolinen sovitus,\nvaan sovinto kehkenee itse olentojen omassa luonnossa ja on heidän oma\ntarpeensa, sovinto on hänellä pääasia ja tarkoitus. Niinkuin hedelmä\nkypsyy syksyn varjossa, kun luonnon uhkeus häviää ja katoo, niin kypsyy\nsovinto sisältä itse olennoista Kiven runollisessa maailmassa.\n\nJa kumminkin, vaikka Kivellä on tuo korkea ihanteellinen käsitys, on\nhän erinomaisen tarkalla älyllä käsittänyt ja kuvannut luonnon ja\nkansallisen elämän ilmiöt. Mikä suomenkielinen runoilija olisi niin\noikeasti, niin erehtymättömällä totuudella kuvannut Suomen luontoa\nja Suomen kansan luontoa kuin Aleksis Kivi! Kun ajattelemme kuinka\nlyhyt aika hänelle oli sallittu, hämmästyttää todella että hän jätti\nmeille niin runsaan kokoelman tuonkaltaisia kuvauksia luonnosta ja\nelämästä. Aleksis Kiveä emme voi käsittää, jollemme ajattele häntä\nyhteydessä nykyisen suomalaisen kansallisuuden pyrinnön kanssa.\nAleksis Kivellä on se erinomainen kunnia, että hän on suomenkielisen\ndramallisen kirjallisuuden oikea perustaja. Milloin oli tämä perustus\ntehtävä jollei tällä nuoren kansallisuutemme virkistymis- ja\nherätys-aikakaudella? Kun Suomen kansa oli havainnut pienen paikkansa\nhistoriallisella näkymöllä, tarvitsi se myöskin tuon dramaliisen\nnäkymön, jonka ilmiöt osoittavat maailmaa, tuon näkymön, jolla\nkansat tekevät havaintoja itsestään ja maailmasta, havaintoja, jotka\nmuutoin ehkä elämän rasituksissa, sen jokapäiväisissä huolissa ja\npyrinnöissä jäisivät tekemättä. Mikä suomenkielinen runoilija olisi\ndramallisen sekä muun runouden alalla enemmin kuin Kivi vaikuttanut\nSuomen kansan itsensä havaitsemiseen. Mitä Suomen luonnossa on, mitä\nSuomen kansan mielessä on vireillä, sitä hän hellällä rakkaudella\non kuvannut. Hän on tässä kohden, niinkuin jo osoitimme, meidän\nkansallisuus-pyrintömme lapsi. Hänen käsityksensä luonnon ja maiseman\nkauneudesta on Suomen kasvattama. Suomen luonto on yksityisten\nesineitten suhteen köyhä muodoista, vaan se on aiheista rikas: se\nsentähden vasta avarissa näköaloissa ilmaisee salaisuuksiansa,\nomituista elämäänsä ja kauneuttansa. Juuri nuo avarat näköalat ovat\npainuneet syvälle Kiven mieleen. Hän niitä rakastaa, niitä kuvaa\nerinomaisen lumoovalla tavalla. Kuka on paremmin kuin Kivi älynnyt ja\nkuvannut tuota himmeää siintoa ilman rannalla, tuota Suomen salojen\ntummaa haamoittavaa merta, tuota valon eloa vuorten kukkuloilla. Mutta\nhän ei sentään unhota yksityisiä pienempiä esineitä luonnossa. Hän\nei unhota noita tumman viheriöitseviä kajahtavia juovuke-pensaita\nmättähillä, tuota vuorten loivalla kamaralla seisovaa nuorta tiuhaa\nkoivistoa, jonka ruokottomilla poluilla teeret hyppelevät ja pyyt\nalakuloisesti viheltelevät y.m. Kaikkia luonnossa hän rakastaa,\nkaikissa hän merkillisellä aistin tarkkuudella huomaa heidän osoittavan\ntunnusmerkkinsä. Mutta vielä suurempi on hänen ansionsa siinä kohden\nettä hän on kuvannut kansan luonnetta, sen elämää ja elämänehtoja. Tämä\non hänen suurimmissa teoksissaan itse päätarkoitus. Yhdessä näistä hän\nnäyttää kuinka työn hedelmänä komea suomalainen talo kohoo erämaasta\nja samalla sivistys raakuudesta. Työn kiitos ja kunnia on tässä\nteoksessa sen oikea ydin. Siinä samalla kuvataan mikä on aineellisen\ntyön oikea tarkoitus, kuinka se tekee ihmisen vapaaksi ja antaa hänelle\ntilaisuuden laventaa harrastustaan kunnallisiin ja isänmaallisiin,\nkansallisiin toimiin. \"Tämänkaltaisista harrastelemisista laveni\",\nniin sanotaan tuossa teoksessa yhdestä sen päähenkilöistä, \"hänen\nkatselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enää\nepämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä\nja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyy se maa, se kallis\nmaailman kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja\njonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret,\nsen salaisesti hymyävät järvet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset\näidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja\nkaikesta tästä syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme\nonnea ja parasta.\"\n\nRunous ei ole ainoastaan leikin asia, vaan sillä on tärkeä paikkansa\nkansallisessa elämässä. Kielen nesteet jokapäiväisessä elämässä\nkuihtuvat, kuvitusvoima ja muut salaiset hengenlahjat alituisissa oman\nvoiton huolissa kuluvat ja masentuvat. Me tarvitsemme, tointuaksemme\ntuosta voipumuksesta, luonnon salaisista aarrekammioista yhä uusia\naineita, yhä uusia nesteitä, yhä uusia katsehia, muutoin sorrumme\nkuolevaisuuden vammoihin. Kuka toi noita nesteitä, noita katsehia\nrunsaammin kuin Aleksis Kivi! Kansantarinat kertovat mehiläisestä,\njota äiti, kun poikansa oli masentunut kuolevaisten vammoihin, käytti\nhakemaan vammoille voitehia. Mehiläinen, \"metsän kukkien kuningas\",\nkeitti mettä kukista, heinän helpehistä, haki voitehia metisistä\nmantereista, vaan kun näistä ei ollut apua, käski äiti mehiläistä\nlentämään taivaan \"tähtien välitse Luojan kellariin\". Täältä tuodut\nnesteet auttoivat. Tätä mehiläisen virkaa pitää todellinen runoilija.\nAleksis Kivi on tuo mehiläinen Suomen runouden alalla, joka tuo\nrunsaasti mettä siivissänsä vammoille valantehiksi. Hän nouti mettä\nmetsien kukista, monen heinän helpehestä, hän lensi korkealle vuorten\nkukkuloille siellä kastamaan siipensä puhtaimpaan valoon, lensi taivaan\n\"tähtien välitse Luojan kellariin\" ja kiiti sieltä jälleen Suomen\nsaloille.\n\n    \"Kaikki siipensä simassa.\n    Sulkansa sulassa meessä\",\n\nsiroittamaan nesteitä suomalaiseen kirjallisuuteen, ettei se kuihtuisi\nkuolevaisuuden vammoihin.\n\nSentähden on Suomen kansa aina kunnioittava hänen muistoansa ja\nsentähden mekin olemme pystyttäneet tämän patsaan. Kestäköön se ilmojen\nvaikutusta niin kuin sydämmemme Takaus on kestävä elämän vaiheet.\"\n\n\nMyöskin muut sanomalehdet kautta maan kertoivat laajemmin tai\nsuppeammin juhlatilaisuudesta. Niinpä oli _Morgonbladetissa_ 22 p.\ntoukok. 1877 (n:o 115) uutinen, jossa kuvailtiin patsasta ja kerrottiin\nsitten lyhyesti juhlamenot. Uutinen päättyi:\n\n\"Aurinko paistoi kirkkaasti, äsken kahleistaan vapautuneet aallot\nkimalsivat hopeisina niemekkeelle erittäin kauniiseen paikkaan\npystytetyn hautapatsaan ympärillä, hiljainen tuuli humisi mahtavien\npuitten latvoissa, mikä kaikki osaltaan valtavasti kohotti sitä\nsyvää vaikutelmaa, jonka jokainen läsnäolija vei myötään tuosta\nyksinkertaisesta juhlatilaisuudesta.\"\n\nSeuraavana päivänä julkaisi _Helsingfors Dagblad_ (n:o 137 A) sanasta\nsanaan tämän _Morgonbladetin_ uutisen.\n\n_Sanomia Turusta_ (n:o 39) sisälsi 23 p. toukok. lyhyen maininnan\nsiitä, että muka edellisenä maanantaina oli paljastettu Aleksis Kiven\nhautapatsas Nurmijärven kirkkotarhassa. Seuraavassa numerossaan 26\np. toukok. korjaa se kuitenkin erehdyksensä ja tarjoaa lukijoilleen\n_U. Suomettaren_ mukaan tehdyn pitkän kuvauksen Tuusulan hautuumaalla\ntoimitetusta patsaan paljastuksesta, painattaen myös Cajanderin runon\nkaikki 10 säkeistöä.\n\nTämän runon painattaa myöskin _Suomal. Virallinen Lehti_ 61. numeroonsa\n24 p. toukok., annettuaan edellisessä numerossaan 22 p. toukok. lyhyen\nselostuksen paljastustilaisuudesta, josta 2 p. kesäk. kertoo myöskin\noululainen _Pohjois-Suomi_ (n:o 42).\n\nCajanderin runo on myöskin ensimmäinen tieto, minkä _Suomen Kuvalehti_\nsamassa 15 p. toukok. 1877 ilmestyneessä 106. numerossaan, joka\nmustin reunoin kertoo Runebergin kuolemasta, antaa Aleksis Kiven\nhautapatsaan paljastamisesta. Runon otsakkeena on \"Aleksis Kiven\nhautakiveä paljastaissa\" ja sen alle on tekijäksi merkitty nimim. P.S.\n(!). 111. numerossa, 1 p. elok. ilmestyneessä, on sitten puupiirrokset\nhautapatsaasta ja sen paljastamisesta sekä vähän jälempänä lyhyt\nselostus itse toimituksesta. Kuvien sanotaan antavan, paha kyllä,\nväärän käsityksen sekä patsaasta että juhlatilaisuudesta, jossa oli\nenemmän yleisöä, \"kirkkotarha täynnä\", kuin kuvasta saattaisi päätellä.\n\nErikoisen suurta huomiota omisti maaseutulehdistä _Keski-Suomi_\n22. numerossaan 22 p. kesäk. 1877 Aleksis Kiven hautapatsaan\npaljastamiselle. Se näet julkaisi _U. Suomettaren_ seikkaperäisen\nuutisen tilaisuudesta sekä siihen liittyvät Peranderin puheen ja\nCajanderin runon kokonaisuudessaan. Omasta puolestaan lisäsi lehti\nselostukseen seuraa van alkulauseen:\n\n\"Viisi vuotta takaperin levisi Suomessa sanoma, että Aleksis Kiven\nhenki oli eronnut hänen murtuneesta ruumiistansa. Kuka oli Aleksis\nKivi? kysyi silloin moni ja taisipa olla, että kysyjä ei vastausta\nsaanutkaan. Mutta jos hän vastauksen sai, niin kuului se — tavalla tai\ntoisella — tähän tapaan: Aleksis Kivi oli runoilia, jommoisia Suomi ei\nole monta synnyttänyt. Aleksis Kivi oli kansan keskuudesta lähtenyt\nnuorukainen, joka toi näkyviin, milloin mitä Suomen kansan luonteessa\non omituista, milloin mitä ihmissydämien syvimmissä piiloissa liikkuu.\nJa omituisinta hänessä oli, että hän kaiken, minkä hän esiin toi,\nkäsitti omalla sydämellänsä jossa hän itse soti monia niitä sotia,\njoita hän kertoi.\n\nViisi vuotta on kulunut ja — sill’aikaa kun Kiven maalliset jäännökset\nmaaksi ovat muuttuneet, on hänen nimensä, hänen maineensa levinnyt,\nhänen teoksensa tullut yhä enemmän tunnetuksi. Mitä kuolematonta\nhänessä oli se elää Suomessa — elää, ja on elävä aina yhä elävämpänä. —\nSen osoittaa patsaskin, joka nyt on hänen haudallensa pystytetty.\"\n\nAleksis Kiven hautapatsas paljastettiin vain muutamia päiviä myöhemmin\nkuin Runeberg oli mahtavin juhlamenoin, J.V. Snellmanin puhuessa\nruotsiksi ja suomeksi, haudattu Porvoossa. Kaikesta osanotosta ja\nhartaasta kunnioituksesta huolimatta on sittenkin suunnaton ero näiden\nkahden niin lähekkäisen juhlatoimituksen välillä. Sanomalehtien\nlevein surureunoin kertoma Runebergin kuolema oli Kiven kuolemaan\nverraten todellinen kansallis-suru, ja Runebergin hautajaiset, koko\nmaan osanotto, lukemattomat muistojuhlat ja heti alullepantu keräys\nmuistopatsaan pystyttämiseksi olivat Kiven hautajaisiin, hautapatsaan\nhyväksi toimitettuun keräykseen ja vihdoin patsaan paljastamiseen\nverrattuina todellinen kansallinen surujuhla ja todellinen kansallinen\nkunnioituksenosoitus. Näiden kahden kuolemantapauksen ja niistä\njohtuneiden toimenpiteiden vertaileminen osoittaa selvääkin selvemmin\nRunebergin ja Kiven erilaisen aseman elämässä ja kuolemassa ja samalla\nmyös suomalaisen kansanaineksen aseman.\n\nViitaten tähän erilaisuuteen julkaisee eräs nimim. K. W. _U.\nSuomettaren_ Lisälehdessä (n:o 102) 25 p. elok. 1877 Tuusulasta\nlähetetyn, 4 p. elok. 1877 päivätyn kirjeen, jolta ei muussakaan\nsuhteessa Aleksis Kiven hautapatsaan paljastajaisten jälkimaineena\npuutu suinkaan mielenkiintoansa:\n\n\n\"Meidän kirkkotarhamme on luonnon ihanalla paikalla, pistävänä\nniemekkeenä tuuheine puunlatvoineen ihanan järven rannikolla.\nKirkkotarhassamme on tänä kesänä ollut tavallista enemmän ihailijoita,\nei suinkaan sentähden, että luonto olisi tänä vuonna täällä tavallista\nkauniimpi. Kirkkotarhassamme ei suinkaan säilytetä sellaisten yleväin\nhenkilöin ruumiita, mitkä armas Suomi, ikävä kyllä, on saanut tänä\nvuonna Porvoon kirkkotarhaan kätkeä, mutta kuitenkin lepää kirkko\ntarhassamme eräs henkilö, jota koko Suomen kansa uskaltaa kunnialla\netevimpäin poikainsa lukuun lukea, jonka elämänlanka oh lyhyt, mutta\njonka vaikutus sitä siunaavampi. Se on Aleksis Kivi. Kuten tiedetään\npaljastettiin hänen muistopatsaansa tänä vuonna Toukokuun 21 p.\nsuuren kansanjoukon läsnä-ollessa. Täällä ja muuallakin on ääniä\nkuulunut, jotka pitivät tämänlaisen kunnianosoituksen hänelle varsin\ntarpeettomana eivätkä arvostele häntä semmoiseksi kuin hän todellakin\non, aivan siitä yksinkertaisesta syystä, että joku auktoriteetti (joka\nruotsikiihkoisille on nykyään joutunut sangen suureksi luottamukseksi)\nmoitti vainajan kirjallista kykyä. Kuitenkin ovat he umpimähkään tähän\ntuomioon turvanneet eivätkä lukeneet eikä tarkemmin tutkineet hänen\nsuuria älylahjojaan. Tämän suuren kirjailijan tähden on täällä moni\nkäynyt katsomassa Aleksis Kiven muistokiveä. Surkuteltavasti on haudan\nympäristö nyt kauniimmalla kesänajalla ansaitseva suuren muistutuksen.\nTämän muistokiven ympäri ei ole istutettu kukkia, vaikka vainaja\neläissään tuotti monta kuihtumatonta kukkaa Suomen kirjallisuuden\nalalle. Muistuu mieleeni kuin hautapatsaan paljastaessa heitettiin joku\nkaunis kukkainen hänen hautansa päälle. Olikos tämä hänen haudallaan\nkevään ensimmäinen ja kesän viimeinen kukka? Emme sitä tahdo uskoa\".\n\n\n\n\n12. ALEKSIS KIVI 1870-LUVUN LOPULLA JA 1880-LUVULLA.\n\n\nNiinkuin ylempänä näimme, lausuivat eräät henkilöt ja seurat, jotka\nlähettivät varoja Aleksis Kiven hautapatsaan pystyttämiseksi, rahoja\nseuranneessa kirjeessä sen toivomuksen, että Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeura puolestaan toimittaisi painosta ikimuistettavan runoilijan\nkootut teokset. Aineellinen muistomerkki hänen haudalleen, henkiseksi\nmuistomerkiksi hänen kootut teoksensa Suomen kansan käteen, tämä oikea\najatus johti avustuksenlähettäjiä.\n\nEttä tämä ajatus hyvin pian saavutti vastakaikua myös Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran miesten keskuudessa, kävi selville Seuran\nvuosikokouksessa 16 p. maalisk. 1876, missä Seuran esimies, professori\nForsman (Yrjö Koskinen) puheessaan asetti nämä molemmat hankkeet\nrinnakkain, lausuen m. m. seuraavaa:\n\n\"Menneiden muistoa on aina terveellinen virittää. Mutta joskus se\nmuuttuu kansalliseksi velvollisuudeksi, joskus siitä voipi olla\nsuoranainen etu kansalliskirjallisuudellekkin. Seuran kunnioitettavat\njäsenet tietävät, että viime aikoina useissa paikoin on ko’ottu\nvaroja hautapatsasta varten aikaisin kuolleelle runoilijalle Aleksis\nKivelle. Jaloimpana muistopatsaana ovat kuitenkin tämän nerokkaan\nrunoilijahengen tuotteet, jotka missä kirjallisuudessa hyvänsä olisivat\nkalliita kiviä, saati meidän vielä niin köyhässä ja vast-alkuisessa.\nPyydän saadakseni tässä tilassa Seuralle ehdotella, että Seura ensi\nkokouksessaan ottaisi neuvotellaksensa, millä tavoin Aleksis Kiven\nko’otut teokset voitaisiin Seuran toimella uudesta painattaa. Enpä\nerehtyne, ajatellessani, että tämä on niitä tilaisuuksia, joilla\nSuom. Kirj. Seura voipi suoranaisesti edistää kielemme varsinaista\nkansallis-kirjallisuutta\" (_Suomi_, II, 13, s. 208).\n\nKokouksessa 5 p. huhtik. 1876 otettiinkin esimiehen ehdotus\nkäsiteltäväksi ja katsoi Seura hyväksi toimittaa mainitunlaisen\npainoksen, \"antaen samalla Yleiselle Tutkijakunnalle käskyn ottaa\ntietoa tähän koskevista asianhaaroista, kuulustella kustannuksia ja\nSeuran eteen tuoda tarpeellinen esitys\" (Suomi, II, 13, s. 222).\n\nSeuran kokouksessa 2 p. kesäk. 1876 luettiin 9 §:n kohdalla ote\nViipurin Kirjallisuusseuran 3 p. toukok. 1876 päivätystä pöytäkirjasta,\nmissä tämä seura luopuu Helsingin seuran hyväksi kustannusoikeudestaan\nAleksis Kiven _Leaan_, \"koska se täydellinen kokoelma mainion\nkirjailiamme Kiven teoksista, minkä! Helsingin Seura on aikeissa\ntoimittaa, epäilemättä voimakkaasti on edistävä molempain Seurain\nyhteistä tarkoitusta\". Samalla ilmoitettiin, että asessori P. Th.\nStolpe oli antanut Seuralle luvan käyttää hänen kustannuksellaan\nilmestyneitä teoksia _Yö ja päivä_ ja _Kanervala_ (Suomi, II, 13, s.\n235; Kanervahan joutumisesta Stolpelle kts. E. A. Tunkelo, _Kuinka\nS.K.Seura on..._, s. 26). 5 p. syysk. ilmoitettiin edelleen, että\ntohtori K. Bergbom suostuu Nummisuutarien, _Kirjallisen Kuukausilehden_\ntoimitus _Kihlauksen_ ja kirjanpainaja O. af Heurlinin jälkeläiset\n_Margaretan_ uudelleenpainattamiseen, kunhan Margaretan jäljelläolevat\nkappaleet lunastetaan puolella bruttohinnalla eli 200 markalla.\nEsimiehen ehdotuksesta päätettiin, että \"painos oli, jos mahdollista,\nvarustettava teräkseen piirretyllä muotokuvalla sekä lyhyellä\nelämäkerralla kirjailiavainajasta\". Painos määrättiin 2000 kappaleen\nsuuruiseksi (_Suomi_, II, 13, ss. 245-246).\n\n4 p. lokak. 1876 pidettyyn kokoukseen toi Yleinen Tutkijakunta\nseuraavan ehdotuksen Kiven teosten julkaisemisesta:\n\n\"Kiven teokset painetaan bourgeois antiqualla kahdessa oktaavisiteessä,\njotka kumpikin käsittävät noin 27 tai 28 paino-arkkia, molemmat siis\nyhteensä 56 arkin vaiheilla. Edellinen side sisältää ennen painetut\ndramalliset teokset kronologillisessa järjestyksessä, jälkimäinen\n'Seitsemän Veljestä', valituita lyyrillisiä runoelmia ja _opera\nposthuma_, jommoisia tiedetään kumminkin muutamia näytelmiä löytyvän.\n— Kaikista teoksista poistetaan ilmeiset kielivirheet. Mitä vähempiä\nmuutoksia muutoin 'Seitsemän Veljestä' kaipaavat, niistä niinkuin\nmyöskin siitä, mitkä ja missä määrässä _opera posthuma_ ovat lukuun\notettavat, päättää erinäinen valiokunta, jonka esimieheksi Tutkijakunta\nehdottelee lehtori B. F. Godenhjelmia ja varsinaisiksi jäseniksi\nherroja tohtoreita K. Bergbomia ja J. Forsmania, lehtori J. Krohnia\nja maisteri V. Löfgreniä. Lehtori Godenhjelmia Tutkijakunta samalla\nehdottelee koko painoksen toimittajaksi ja painotyön valvojaksi. Seuran\nEsimies, hra professori Forsman on puolestansa luvannut ottaa osaa\nvasta mainitun valiokunnan kokouksiin, sitä myöden kuin hänen aikansa\nsallii. — Maisteri E. Aspelinia pyydetään kirjoittamaan painokseen\nliitettävä elämäkerta, jonka ohessa hankitaan teräspiirros Kiven\nmuotokuvasta, jos semmoinen piirros saadaan kelvollinen\" (_Suomi_, II,\n13, ss. 250-251).\n\nVuosikertomuksessa 16 p. maalisk. 1877 mainitaan tämän ehdotuksen\ntoteuttamisesta ja 5 p. jouluk. 1877 ilmoitetaan, että Kiven teosten\nensi osa oli ilmestynyt kirjakauppaan. Kustannukset siitä nousivat\nyhteensä noin neljääntuhanteen markkaan, jolloin kappaleen hinnaksi\ntuli neljä markkaa (_Suomi_, II, 13, ss. 290, 334, 340). Toinen osa\nilmestyi seuraavana vuonna.\n\nNiin runossa kuin suorasanaisessa oli toimittaja, lehtori Godenhjelm\ntehnyt korjauksia ja tasoituksia, toisinaan melkoisiakin, eritoten\nSeitsemässä veljeksessä. Kun ei kaikkia Kiven jälkeenjääneitä näytelmiä\nja runoja katsottu olevan syytä julkaista, oli tyydyttävä vain\n\"valittuihin teoksiin\". Täten tulivat julkisuuteen, ensi kerran yhteen\nryhmään koottuina, seuraavat Kiven teokset: ensimmäisessä niteessä\n_Kullervo, Nummisuutarit, Kihlaus, Karkurit, Yö ja päivä, Lea_ ja\n_Margareta_ sekä toisessa _Seitsemän veljestä_, 19 valittua runoa,\n_Koti ja kahleet_ ja _Leo ja Liina_.\n\nToimittajan alkulauseessa lausuu Godenhjelm Kiven elämäntyön\nmerkityksestä seuraavat kaunopuheiset sanat:\n\n\n\"Puhtain runollisuus ei sameana virtaile maailman yhteisen\nkirjallisuuden ojanteessa, vaan kirkkaana ja raikkaana uhkuelee\nkunkin kansakunnan omista runohetteistä. Todellisen runoilijan mieli\non kansanhengen kuvastin; se kokoaa kaikki sen säteet ja taittelee\nniitä särmiön tavalla moniväriseksi valovyöksi. Omasta mielestään,\nomasta sydämmestään hän siis ammentelee niitä runollisuuden varoja,\njotka maailmalle ilmaisevat hänen kansansa luonteen. Näin karttuu\nuutta ainetta ihmiskunnan yhteiseen aartehistoon. Vaan harvat ovat ne\nkirjailijat, joissa on tarpeeksi neroa uutta uraa astumaan. Enimmät\nteostensa sekä esitystavan että sisällyksen puolesta noudattavat\nmonesti ennen mukailtuja malleja. Vaan että Aleksis Kivi oli niitä\nrunoilijoita, jotka oman henkensä syvyydestä luovat ennen tuntemattomia\nkuvia kansakuntansa elämästä, sitä tuskin tarvinnee mainita. Näiden\nkuvaelmien omituisuus ja tuoreus ei ole yksistään niiden ulkonaisessa\nmuodostuksessa, vaan myös esitettävissä aineissa ja aatteissa. Suuri\nonni on hänen kaltaisensa runoilijan ilmaantuminen erittäinkin\nalkavassa kirjallisuudessa, jossa muutoin ensimäinen tehtävä on muualla\nmaailmassa syntyneiden muotojen perehdyttäminen kansalliselle alalle.\nSe todistaa jemmoistakin runollisen tuotannon kypsyyttä, samalla kuin\nse on vastaisen menestyksen takeena.\"\n\n\nEnsimmäiseen niteeseen oli Eliel Aspelin, niinkuin mainittu,\nkirjoittanut Aleksis Kiven elämäkerran, joka on tavallaan laajennettu\nlaitos hänen v. 1872 pidetyn esitelmänsä elämäkerrallisesta puolesta.\nTätä elämäkertaa varten oli hän hankkinut uusia ensi käden tietoja,\nkoonnut runoilijan säilyneitä kirjeitä, julkaisten niistä valaisevia\notteita, ja yleensä tehnyt voitavansa, tarjotakseen yleisölle niin\ntäydellisen esityksen Kiven elämänvaiheista kuin siihen aikaan\noli mahdollista ja kuin niteen alkuun sopi. Niinpä tämä eloisasti\nja lämpimästi kirjoitettu elämänkuvaus täyttikin tarpeen ainoana\nKiven vaiheiden esityksenä monen vuosikymmenen aikana, aina siihen\nasti, kunnes prof. V. Tarkiaisen suuri, uudenaikaisen tutkimuksen\nkeinoilla suoritettu Kiven elämäkerta v. 1915 ilmestyi. Varsinaiseen\nelämäkertaansa liitti Aspelin vielä _Morgonbladetissa_ tammikuussa 1873\njulkaisemansa kuvauksen mielisairaan Aleksis Kiven viimeisestä joulusta\nsekä kuvauksen hänen kuolemastaan ja hautauksestaan.\n\nKesti kaksikymmentä vuotta, ennenkuin tämä kahdentuhannen kappaleen\npainos oli niin lopuilleen myyty, että Valituista teoksista oli\najateltava uuden painoksen ottamista. Tämä ilmestyi v. 1898. Kolmas\npainos tuli sitten yhdentoista vuoden kuluttua v. 1909. Eräitä teoksia\non kuitenkin myös erikseen julkaistu.\n\nToivottavasti eivät sentään monet kirjakaupat menetelleet Kiven\n_Valittujen teosten_ myyntiin nähden niinkuin helsinkiläinen\nVaseniuksen kirjakauppa, josta _U. Suometar_ kertoo 155. numerossaan 28\np, jouluk. 1877:\n\n\"Suomalainen kirjallisuus Helsingin kirjakaupoissa. Eilen meni eräs\nnaisihminen Wasenius’en kirjakauppaan täällä, ostaaksensa äsken\nilmautuneen ensimmäisen osan A. Kiven 'Valittuja teoksia' ja Sara\nWacklin’in 'Muistelmia Pohjanmaalta'; mutta hän ei niitä saanutkaan,\nsillä kirjakaupassa ilmoitettiin että mainitut kirjat olivat — ylisillä\n('pä vinden')\".\n\nValittujen teosten ensimmäisen painoksen ensimmäinen, yksinomaan\nnäytelmiä sisältävä nide antoi aihetta siihen laajaan tutkielmaan\nAleksis Kivestä näytelmienkirjoittajana, jonka G. Lönnbeck julkaisi\nFinsk Tidskriftissä v. 1879 ja johon olemme ylempänä näytelmien\nyhteydessä tutustuneet. Neljä vuotta myöhemmin omisti taasen G.\nLönnbeckin nuorempi veli Albin Lönnbeck kirjassaan Studier i finska\nvitterheten efter 1830, jossa hän käsittelee yksinomaan suomenkielistä\nkirjallisuutta, suurinta huomiota Aleksis Kivelle, tosin enimmäkseen\nhyvinkin ankarasti arvostellen _Seitsemän veljeksen_ tekijää.\n\nAivan toisenlainen on sävyltään ja tarkoitukseltaan se ruotsinkielinen\n\"muistilehti\", innostunut, melkeinpä haltioitunut, jonka Kiven\nhenkilökohtainen ystävä Emil Nervander 2 p. helmik. v. 1881 julkaisee\nkalenterissa _Tomten_ (ss. 7-11) ja joka myöskin esiintyy hiukan\nmuutettuna Nervanderin v. 1887 julkaisemassa albumissa _Finska\nbilder_ (ss. 51-54: _Från ungdomsåren, En afton med Alexis Kivi_).\nKiveä koskevaan muistelmaan liittyi _Tomten_-kalenterissa Nervanderin\nkuvaus tohtori Kaarlo Bergbomille _Lean_ ensi esityksen jälkeen\npidetyistä kemuista Kaisaniemen ravintolassa, jolloin Nervander esitti\nkunniavieraan maljan runomuodossa, toivotellen Suomen näyttämötaiteelle\nsuurta tulevaisuutta.\n\nNervanderin muistelma hauen ja Kiven iltakeskustelusta alkutalvella\n1864 käy seuraavaan lennokkaaseen tapaan:\n\n\n\"Menneiltä päiviltä.\n\n\n1.\n\nOli muuan ilta vuoden alkupuolella 1864. Helsinkiläisessä\nylioppilaskammiossa istui kaksi nuorukaista, jotka olivat olleet\nystävyksiä jo ennenkuin he jokseenkin samoihin aikoihin saivat\nylioppilaslyyrynsä ja jotka olivat molemmat joku aika sitten,\nmielessään nuorison onnellinen usko tulevaisuuteen, julkaisseet\nensimmäisen draamakokeensa.\n\nIlta oli vierinyt tuttavallisessa juttelussa, jota kuitenkin oli\nverhoamassa jonkinlainen juhlallinen vakavuus, sillä vanhempi noista\nnuorista miehistä oli muutama viikko sitten kadottanut suuresti\nrakastamansa äidin.\n\n(Kivi oli syntynyt 1834, Nervander 1840; Kiven äiti kuoli 17 p.\njoulukuuta 1863, 70 vuoden vanhana.)\n\nLopulta kääntyi keskustelu kummankin tulevaisuudensuunnitelmiin.\nNuorempi rakenteli voitonriemuisena runollisia pilvilinnoja, joiden\nhuipuille taivas oli sentään onneksi riittävän korkea. Kun hän pääsi\npäähän, oli jo myöhäinen ja huonetta valaiseva kynttilä miltei loppuun\npalanut. Silloin hän kysäisi vanhemmalta tämän aikeita.\n\nHitaasti ja häveliäästi — se häveliäisyys, niinkuin kaikki muukin\nhänessä, oli rehellinen ja tosi — tämä puhkesi sanomaan: \"Minun\nniukat ja kehnot opintoni estävät minua pyrkimästä yhtä korkealle\nkuin sinä, ja työni päämäärän täytyy siksi olla myös toinen\nkuin sinun. Mutta kiitollinen olisin, jos sen saavuttaisin.\" Ja\nveljellisen luottavaisena ja yhä kohoavalla kaunopuheisuudella, joka\nkaikessa yksinkertaisuudessaan oli mukaansatempaavaa, hän kertoi\naina halunneensa oppia perinpohjin tuntemaan suomalaisen kansamme,\nsaadakseen sitten jostakin isänmaan pienestä sopesta draaman\nrauhoitetuissa maailmoissa kuvata tätä kallista kansaa, sen koko\nsuuruutta ja jaloutta, sen kaikkia iloja ja murheita, sen köyhyyttä,\nsen voimaa kärsimysten kestämisessä. Hän halusi kuvata sitä niin, että\nkaikki rakastaisivat sitä yhtä paljon kuin hän ja että meistä siten\ntulisi rakkauden yhdistäminä väkevä ja yksimielinen kansa. [Lisäys v.\n1887: \"Aleksis Kivi, hän se näin uneksi vastaisesta urastaan.\"]\n\nNäitä hiljaisella ihastuksella lausuttuja sanoja kuunteli syvän\näänettömyyden vallassa nuorempi toveri, jokaiselta kiitävältä hetkellä\nyhä nöyremmin ja yhä palavammin sydämin. En tiedä, näkikö hän häipyvin\nsuruntuntein omien runollisten pilvi-linnojensa huojuvan, mutta sen\ntiedän, että rakkaus suomalaiseen rahvaaseen hiipi tästä hetkestä\nainaiseksi hänen poveensa. Ei ollut koskaan hänen kansansa kuva astunut\nrakastavamman käden piirtämänä hänen nuoren sielunsa eteen, ei ollut\nkoskaan suuri elämäntehtävä näyttäytynyt hänelle yksinkertaisempana ja\nvähemmän omaa kunniaa ja etua pyytävänä.\n\nValtavasti tuntien ensi kerran eläessään olevansa silmätyksin\nJumalan valitun aseen kanssa, hän nousi puhujan lopetettua ja\npuristi lämpimästi hänen kättään jäähyväisiksi, himmeänä lepattavan\nkynttilänvalon taistellessa huoneen öisen tummia, haaveellisia varjoja\nvastaan ja luodessa omituista valaistusta suomalaisen runoilijan\nälykkäisiin, kärsimyksen kalvamiin kasvonpiirteisiin.\n\nKotiin tultuaan ystävä pani paperille illan vaikutelmat suorasanaisena\nrunoelmana, joka nyt, yhdeksän vuotta Alexis Kiven kuoleman jälkeen\nastukoon esiin seitsentoistavuotisesta kätköstään profeetallisena\ntervehdyksenä menneitten päiväin ystävältä jalon ja onnettoman, liian\naikaisin murtuneen runoilijan muistolle. Tämä muisto herättänee ehkä\ntätä nuoruudenrunoakin kohtaan hitusen harrastusta. Se on nyt tässä ja\non näin kuuluva:\n\n\n_Torpan nuorukainen_.\n\nOi Jumala, Sinä ihana Jumala! Sinä elämän aurinko! Säde Sinun valostasi\non tänä yönä välähtänyt polkuni ohi. Katso, minä kiitän Sinua!\n\nMinä näin tänään torpan pojan kotimaani metsistä. Hänkö se tosiaan oli?\n\nMinä kuulin tarinan aamusta, joka koittaa maalleni. Kuulin nuorukaisen\nkertovan sadun tulevaisuudestaan. Se oli niin yksinkertainen,\nniin lyhyt, ja kuitenkin se on nyt häipynyt mielestäni. Hän puhui\nlevollisesti ja varmasti. Hänen sanansa olivat kuin minulle puhutut.\n\nAavistikohan hän, että hänen yksinkertainen satunsa värähdytti\nsydäntäni. Saattoikohan hän nähdä tulevaisuutensa yhtä selvästi kuin\nminä sen näin. —\n\nTulee päivä, jolloin hänen nimensä loistaa rakastettuna kuin\nkevätpäivän aurinko maamme taivaalla.\n\nJa jalon miehen vaatimaton muisto on lämmittävä tuhansia sydämiä.\n\nHän kertoi tulevaisuutensa rauhallisen sadun, mutta minä en nyt\nmuista sitä. Minä uneksin vanhaa tarua Siinain vuoresta, jonka\nvahvat perustukset vapisivat, kun Jumala puhui sieltä kansalleen\nukkosenjyrinässä.\n\nIstuinko torpan pojan rinnalla? En nähnyt sitä. Silmieni eteen levisi\navara, rajaton tulevaisuus kaukana kimmeltävine taivaan-rantoineen.\nJumalani! Kuinka kaunis se oli!\n\nSinä kirkas loiste polullani, siellä missä sinä välähdit, kohottivat\npalmut latvojaan kohti tummansinervää taivasta. Suuri ja ihana on\nsentään neron voima maan päällä.\n\nOi, jospa saisin levittää sydämeni matoksi jalkaisi alle, sinä jalo\nmetsätorpan poika! Sydämeni on nuori, mutta ikävöi sittenkin rauhaa.\nMikäpä kuolo tätä suloisempi.\n\nTe palmujen korkeat latvat, humiskaa hänen satuaan! \"Siunattu olkoon\nse, joka tulee Herran nimeen!\"\n\nTuntemattomana hän astuu polkujasi, kallehin kotimaani. Niin oppikaa\nsiis, te kankaitten kanervan helmasta nousevat korkeat hongat, te\nlahtien rantamilla keinuvat koivut, oppikaa hänen koruton satunsa,\nkuiskikaa hänen nimeään ja laulakaa rauhaa ja rakkautta sinne, missä\nhän kulkee!\n\nTulee päivä, jolloin hänen nimensä loistaa rakastettuna kuin\nkevätpäivän aurinko suomalaisen synnyinmaamme taivaalla!\"\n\n\nKuopiolaisessa _Tapio_-lehdessä ulottui eräs \"ka nsan-laulaj ai -sissa\"\nKuopiossa 19 p. toukok. 1882 pidetty esitelmä _Piirteitä Aleksis Kiven\nrunoilija-elämästä_, kahteen numeroon (47 ja 50) 17 p. kesak. ja 1 p.\nheinäk. 1882. Esitelmä, jossa näkyy muisteloja Peranderin sepittämästä\npuheesta Kiven hautapatsaan vihkiäisiin, käy hyvin ihailevaan sävyyn,\nmutta on muutoin yleiseltä tasoltaan sellainen, ettei ole syytä ottaa\nsitä tähän. Samaa on meidän sanominen siitä esitelmästä, joka pidettiin\neräissä iltahuveissa, missä näyteltiin _Kihlaus_, ja joka julkaistiin\nHämeen Sanomien 15. ja 16. numerossa 20 ja 24 p. helmik. 1885. Tässäkin\nesitelmässä (_Aleksis Kivestä ja hänen kirjailijamerkityksestään\nsananen_) on Peranderin äskenmainittu puhe ilmeisesti johtanut\najatusta. Esitelmän lopussa, on tilaisuuden johdosta selvitelty\n_Kihlauksen_ siveellistä opetusta. Pelkällä maininnalla voimme myöskin\nsivuuttaa _U. Suomettaren_ 2. numerossa 3 p. tammik. 1886 nimimerkki\nM.K:n (Matti Kurikan) julkaiseman kirjoitelman _Sirunen Aleksis Kiven\nelämää_.\n\n    \"Katso, vieras, jos sä joudut\n    Joskus tietä kulkemaan,\n    Kuinka kohtalo on suonut\n    Kalliin haudan Tuusulaan!\"\n\nNämä erään Tuusulassa asuvan virkamiehen papereista löytämänsä\nsäkeet on nimim. \"N\" pannut sen tunnelma palasen alkuun, jossa hän\nhaltioituneena kuvailee käyntiään Aleksis Kiven haudalla ja jonka\n_U. Suometar_ julkaisee 9 p. toukok. 1889 (n:o 107). Kauniina\nkevättalven aamuna kirjoittaja istuu hangella runoilijan haudalla,\nvuodattaen säälin kyyneleitä: \"Kuinka voikaan kohtalo olla niin kova!\"\nKun hän huomaa, etteivät talonpojat tiedä Kivestä juuri mitään,\nvannoo hän tästä lähtien joka tilaisuudessa tekevänsä runoilijaa\ntunnetuksi. Myöskin innostuu hän keräämään lisätietoja hänen elämänsä\nvaiheista. Nämä vaiheet kertoo vielä kerran lyhyesti nimim. E. A-n\n(ilmeisesti Eliel Aspelin) _Kyläkirjaston Kuvalehden_ B-sarjan 11.\nnumerossa 30 p. marrask. 1889 (ss. 81-82). Kirjoitus, jota somistaa\nkaksi puupiirrosta, toinen Kiven syntymämökistä ja toinen hänen\nhautapatsaastaan, on hyvin myötätuntoinen, samoin kuin myöskin Eliel\nAspelinin esitys Kivestä kokoomateoksessa _Suomi 19:llä vuosisadalla_\n(1893, ss. 319-320). _Biografisen Nimikirjan_ (1879-1883, ss. 369-370)\nasialliseen kirjoitukseen Kivestä tarvinnee tässä yhteydessä vain\nviitata. Kiven vanha ystävä, lehtori B. F. Godenhjelm, jonka nimi\non niin monella tavoin liittynyt Aleksis Kiven nimeen ja joka usein\nviittaa Kiveen suurisuuntaisessa, osaksi jo v. 1885 ilmestyneessä,\nmutta muutoin keskeneräiseksi jääneessä teoksessaan _Runous ja runouden\nmuodot_, joutui lyhyesti käsittelemään Kiveä myös kirjoittamassaan\nkirjallisuudenhistorian oppikirjassa. Tämä _Oppikirja suomalaisen\nkirjallisuuden historiassa_, jonka ensimmäinen painos ilmestyi v. 1884,\nkolmas v. 1898 ja seitsemäs v. 1909, tarjoaa ensin 39 §:ssään yleiset\ntiedot Kiven elämänvaiheista ja teoksista, todeten m. m., että Kivessä\n\"asui omituinen, valtava runoilijahenki\", että _Lea_ on \"kokoonpanon\nja taiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana\nitämaan idylli\", sekä päätyy vihdoinseuraa vaan loppuarvosteluun:\n\n\"Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa\non ihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa\ntaiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta\nrakentaa kuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti\ndraamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin\nhänen suuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset\ntuotteensa eikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen\nvilkas mielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita\nkuvauksia, esim. 'Lintukoto' ja 'Lapsi'. Raikkaalta soi niinikään\n'Metsämiehen laulu'. Muista runoista sopii vielä mainita 'Äiti ja\nlapsi' sekä 'Suomenmaa'.\"\n\n\nKuinka Julius Krohn, toinen Aleksis Kiven uhrautuva ystävä, samoihin\naikoihin 1880-luvun keskivaiheilla arvosteli Kiveä ja Kiven teoksia,\nsen olemme nähneet edellä kunkin teoksen kohdalla.\n\nV. 1883 ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainosta\nsuurikokoinen, 8-sivuinen vihko, nimeltä Esko, jota myytiin 25\npennillä \"Aleksis Kiven marmorisen rintakuvan hankkimista varten\".\nJulkaisijastaan ei vihkonen anna minkäänlaista tietoa, eikä myöskään\nkirjoittajistaan, yhtä vähän kuin siitä, mihin tuo rintakuva aiotaan\nhankkia. Marmorinen rintakuva oli Kivestä jo olemassa, sillä\nkuvanveistäjä Erland Stenberg, joka oli piirustanut Kiven hautapatsaan,\noli myös innostunut veistämään marmoriin luonnollista kokoa suuremman\nrintakuvan Kivestä, Se saapui Turkuun syksyllä 1879, asetettiin\nnäytteille A. W. Jahnssonin kirjakauppaan ja joutui arpajaisten kautta\nmyytäväksi. Hämäläis-Osakunnassa ehdotti osakuntalainen L. Nyman 24\np. marrask. 1879, että osakunta hankkisi kipsijäljennöksen tästä\nrintakuvasta. Kokouksessa 31 p. maalisk. 1880 ilmoitti samainen Nyman\ntaiteilija Stenbergin luvanneen tehdä Kiven rintakuvan kipsistä (?)\n400 markalla, tiedoitettuaan aikaisemmin, että kipsijäljennös maksaisi\nnoin 100 mk., mutta jos tilattaisiin 20 kpl., saataisiin kappale 20\nmarkalla. Kun ei Osakunnalla sillä hetkellä ollut vapaita varoja\nosoitettavana tähän tarkoitukseen, päätettiin niitä kerätä listoilla ja\nmyös iltahuveilla. Asia pysyi vireillä vuosikausia, iltamia pidettiin\nsen hyväksi sekä pääkaupungissa että maaseudulla ja maan sanomalehdet\ntiedoittelivat tuon tuostakin osakunnan yrityksestä. Iltamista saatiin\ntietysti jonkinlaisia tuloja, ja marraskuussa v. 1883, jolloin Osakunta\ntaas kerran päätti ryhtyä tositoimiin rintakuvan hankkimiseksi,\npuhuttiin listoista ja laatikkokeräyksestä vapaaehtoisia lahjoja\nvarten sekä 10 pennin verosta viikossa yhden vuoden kuluessa. Vaikka\nOsakunta kykenikin tänä aikana (1879-90) teettämään A.I. Arwidssonin\nja ent. inspehtorien Ingmanin ja Cleven muotokuvat, ei Aleksis Kiven\nrintakuvasta näytä koskaan tulleen mitään, ja vielä tänä päivänä\nolisi Osakunta vailla tätä mainiota kuvaa ja sen hankkiminen olisi\nsiis jäänyt vuosikymmenien takaiseksi haaveeksi, ellei Osakunnan\n60-vuosijuhlaan 26 p. tammik. 1930 olisi lahjoitettu taiteilija\nStenholmin tekemää, metalliin valettua Kiven rintakuvaa.\n\nOsakunnan pöytäkirjoista käy selville, että tuo salaperäinen\nEsko oli syntynyt osakuntalaisten toimesta samassa varojen\nkeräämistarkoituksessa _marmorista_ Aleksis Kiven rintakuvaa varten.\nOsakunnan kokouksessa 12 p. marrask. 1883 anottiin, että Osakunnan\nlehdestä Hälläpyörästä sallittaisiin ottaa sopivia kirjoituksia\nosakuntalaisten jouluksi suunnittelemaan \"sanomalehteen\", koska tämän\nlehden tarkoituksena tulee olemaan kartuttaa niin usein puheena ollutta\nrintakuvarahastoa. Osakunta suostui anomukseen ja lehti ilmestyi\njouluksi: tietymätöntä on, paljonko se tuotti. Hämäläis-Osakunnan\ntoimintaa lukuvuonna 1883-84 käsittelevässä katsauksessaan\nhistorioitsija Elias Erkko mainitsee _Eskon_ syntyneen \"aivan äkkiä\nmielenjohteesta\" satunnaisena kirjallisena tuotteena, eikä siltä siis\nvoi kovin suuria vaatia.\n\nJulkaisun nimen molemmin puolin on Fredrik Cygnæuksen lausunto Kivestä\n_Margaretan_ 1. painoksen alkulauseessa: \"Mutta ennenkuin muisto\nhänestä...\". Ensimmäisenä kirjoituksena on sangen vaatimaton runo\n_Varhainen kukka_, joka vertauskuvallisesti esittää Aleksis Kiven\nkohtalon:\n\n    Mutta liiaks varhain alkoi loistaa\n    Kukka hempeä se keväimen,\n    Ajattaren vallan tahtoi poistaa,\n    Kestää viimaa tuulten kolkkojen.\n\nMuut runot, kuusi luvultaan, ovat melkein kaikki ivarunoja, kun taasen\nvihkosen viisi suorasanaista kertomusta ovat enimmäkseen hyvinkin\nromanttisen synkkiä ja surullisia sisällöltään. Kiven kanssa ei näillä\nrunoilla enempää kuin kertomuksillakaan ole mitään tekemistä.\n\n1880-luvun ensi vuosina aletaan myöskin siellä ja täällä lokakuun\n10 p:nä panna toimeen juhlia ja iltamia Aleksis Kiven syntymäpäivän\nkunniaksi, samoin kuin aletaan myöskin maaseudulla paikallisin\nvoimin näytellä Kiven kappaleita, ei ainoastaan _Kihlausta_, vaan\nmyöskin _Yötä ja päivää, Nummisuutareita_ ja _Leaa_. Niinpä kertoo\nkuopiolainen _Sawo_-lehti 119. numerossaan 12 p. lokak. 1883\nsikamaisten lyseolaisten viettäneen Aleksis Kiven syntymäpäivää\njuhlalla, jossa pidettiin esitelmiä, laulettiin ja soitettiin, ja\neräs lyseon lehtoreista lausui Kiven runon _Kanervakankaalla_.\nJuhlasalin peräseinälle oli siniselle pohjalle kirjoitettu nuo\nAleksis Kiven hautapatsaaseenkin piirretyt sanat: \"Kotomaamme koko\nkuva ..\" Tämän uutisen otti myöskin _U. Suometar_ 241. numeroonsa\n16 p. lokak. 1883, voimatta kertoa mitään vastaavaa pääkaupungista.\nLehtori-kirjailija Kaarlo Kustaa Samuli Suomalaisen lehti, Sortavalassa\nilmestyvä _Laatokka_, tiedoittaa taasen 17. numerossaan 22 p.\nhuhtik. 1884 seuraavana päivänä Kymölän seminaarin juhlasalissa\npidettävistä iltahuveista, joiden päänumerona on _Nummisuutarien_\nkaikkien viiden näytöksen esittäminen: näytösten väliajoilla saadaan\nkuulla pianonsoittoa, torvisoittoa ja mieskuoron laulua. Juhla\npidettiin ja onnistui ilmeisesti hyvin. Juuri tämä juhla antoi\naiheen siihen _Nummisuutareja_ käsittelevään tutkielmaan, jonka\n_Laatokka_ julkaisi 29 p. huhtik. ja 6 p. toukok. 1884 ja joka on\narvattavasti Samuli Suomalaisen kynästä lähtöisin: ylempänä (ss.\n101-109) _Nummisuutareista_ puhuttaessa, olemme saaneet tutustua tähän\ntutkielmaan.\n\nEdellisenä vuonna oli taas entinen Hämäläis-Osakunnan jäsen, samainen\nlehtori Suomalainen, jonka on tapana lähettää sähkösanomia Osakunnan\nvuosijuhliin ja jonka johtaman Sortavalan Suomalaisen Seuran juhliin\ntaas Osakunta lähettää \"onnentoivotus-telegrammeja\", mainitun seuran\nvuosijuhlaan 10 p. lokak. 1883 sepittänyt laajan runon _Aleksis Kiven\nmuistoksi_, joka on julkaistuna Hämäläis-Osakunnan albumissa _Kaikuja\nHämeestä_ IV, v. 1886 (ss. 28-33). Osakuntalaisen F. J. Enquistin\nkirjoittamassa kertomuksessa Hämäläis-Osakunnan vuosijuhlasta 1 p.\nlokak. 1885 kuvataan Osakunnan entinen jäsen Kaarlo Suomalainen\naivan erikoisen innokkaaksi Aleksis Kiven maineen ja merkityksen\njulistajaksi ja hänen muistonsa palvojaksi. Hän ei koskaan unohtanut\nOsakunnan vuosijuhlissa esittää Aleksis Kiven maljaa ja selvittää,\nhänen vaikutustaan suomalaiseen kirjallisuuteen: heti kun nähtiin\nSuomalaisen nousevan, tiedettiin, niistä oli oleva kysymys! \"Samuli\nS:n runo avaa yhdessä Cajanderin molempien muistorunojen kanssa uran\nniille monilukuisille säesepitelmille, joissa on vuosien varrella\nrunon keinoin koetettu kuvailla Aleksis Kiven kohtaloa. Eräänä lajinsa\nnäytteenä saakoon se sijansa tähän ja päättäköön samalla katsauksemme\nAleksis Kiven jälkimaineeseen 1880-luvulla. Kaikessa hartaassa\navuttomuudessaan tuntuu se osaksi rakentuvan Paavo Cajanderin,\npatsasrunolle ja samalla on se taas eräiltä kohdiltaan ikäänkuin Eino\nLeinon Aleksis Kivi-runon esiharjoitelma. Sen viimeinen osasto ilmaisee\nmyös lyhyesti sen loppuvaikutelman, mikä lukijalle jää verrattomasti\nuseimpien aikalaisten Aleksis Kiveä ja hänen tuotantoaan käsittelevistä\nlausunnoista ja arvosteluista.\n\n\n\n\"_Aleksis Kiven muistoksi_.\n\n\n(Luettu Sortavalan Suomalaisen Seuran vuosijuhlassa 10 p. lokakuuta\n1883, Aleksis Kiven syntymäpäivän muistoksi.)\n\n    I.\n\n    On ulkona kolkko yöhyt,\n    Niin synkkä on yöhyt tää.\n    Vähän tähtien vaan valovyöhyt\n    Se taivaalla kimmeltää,\n    Ja luonto rauhan unta uinuu.\n\n    Mut kankahan kainalossa,\n    Mäen rinteellä kallellaan\n    Pien’ seisovi tölli, jossa\n    Yhä vieläkin valvotaan:\n    Sen akkunasta valo välkkyy.\n\n    Siell' äitikö, viihdytellen,\n    Nyt lapselle laulelee,\n    Vai sairasko, tuskitellen,\n    Yöns’ umpehen valvoilee\n    Ja unen armaan hoivaa kalpaa?\n\n\n    II.\n\n    Ja tölliss’ on niin kylmä, sen liesi lämpöään\n     Jo kaivannut on aikaa monen monta,\n    Ja pöydän kynttiläinen se tuikkii himmeään.\n    Siell’ on niin outoa, niin ilotonta.\n\n    Mut pöydän ääress’ siinä nyt istuu kalpee mies,\n    Ja kynä kuumeisesti tekee työtä.\n    Ei huomaa hän, ei tunne, ett’ tyhjä ompi lies’,\n    Ei tunne kylmää hän, ei huomaa yötä.\n\n    Häll’ otsa kirkkahana tuo jalo kaareutuu,\n    Ja silmiss’ innostuksen, tuli palaa.\n    Nyt taukoo hän, ja katseen s’ se ylös kohouu,\n    Vaiti Hengettärilleen hän haastaa halaa.\n\n    Ja onnen tunne valtaa pian hänet kokonaan,\n    Ja huulillen se hymyn armaan johtaa.\n    Oi! Niinhän hymyileepi vain lapsi kehdossaan,\n    Kun äidin, hellän äidin katseen kohtaa.\n\n    Ja silloin tuntuu niinkuin tää tölli laajeneis’,\n    Ja lämmin henkäys siihen luikahtaisi,\n    Ja kolkkona ois poissa, ja yökin hiilveneis’,\n    Ja armas päivä aamun kirkastaisi.\n\n    Ja hengetärten silloin hän tarua kuuntelee,\n    Ja sydän sykkivi ja paisuu rinta.\n    Ja tempoellen kynä se innoin kertoilee\n    Taas maailmalle tarua ihaninta.\n\n\n    III.\n\n    Ja yöt’ yhä kestää ja kestää;\n    Se vierii niin verkkahan, voi!\n    Mut kalpea mies yhä istuu,\n    Ja kynä se kyntelee.\n\n    \"Oi heitä jo työsi, mies kalpee!\n    Yhä poskes' käy kalpeemmaks!\n    Huu! kylmä sun ruumiisi jäätää,\n    Ja kätesikin väräjää.\"\n\n    \"Oi heitä jo työsi, mies kalpee!\n    Kas, aamua vainun jo yö.\n    Laske levolle väsynyt pääsi,\n    Suo rauhoa sielulleis!\"\n\n    — \"En jouda, en jouda, en jouda!\"\n    Mies kalpea äännähtää, Ja\n    oudosti seinistä töllin\n    Aan’ sortunut kajahtaa.\n\n    — \"Niin täyden täys on mun syömmein,\n    — Se uhkuvi tulvillaan.\n    — Oi salli se tyhjentääni,\n    — Se muutoin jo pakahtuu.\n\n    — \"Mulle hengettäreni kertoi\n    — Niin paljon, niin paljon, oi!\n    — Ja ma tahdon sen maalleni haastaa,\n    — Mun maallein ja kansallein!\"\n\n    \"Vaan onhan aikoa vielä,\n    Luojan päiviä vastakin.\n    Heitä hetkeksi työsi, mies kalpee,\n    Käy rauhoa nauttimaan!\"\n\n    — \"En jouda, en jouda, en jouda\n    — Ma rauhoa nauttimaan .\"\n    Ja oudosti seinistä töllin\n    Ään’ sortunut kajahtaa.\n\n    — \"Kun kohtalon Tyttäret ennen\n    — Elon lankoja kehräsivät,\n    — Niin muille he sitkeän säikeen\n    — Ja pitkän kantoivat.\n\n    — \"Mut mullenpa Tyttäret tuimat\n    — Ne säikehen antoivat\n    — Niin lyhven, niin lyhven, niin lyhven\n    — Ja hienoa hienomman.\"\n\n    — \"Ja mun lyhven lankani päissä\n    — Elon ilta ja aamun koi\n    — Ne naapuruksina kulki,\n    — Lyhyt taipale keskellään.\"\n\n    — \"Jo on taipale kuljettu kohta;\n    — Elon ilta se muuttuu yöks’,\n    — Ja mun lyhkäinen lankani silloin\n    — Pian loppuhun juoksahtaa.\n\n    — \"Ja siksi mun rientää täytyy\n    — Mun maalleni haastaaksein\n    — Kaikk’ kaikk’, mistä rintain on täysi,\n    — Sen riemut ja murheet myös.\"\n\n\n    IV.\n\n    Ja niin läp’ öisen istui hän\n    Ja istui yötä monta\n    Ja tyhjön teli syöntähän\n    Niin täyttä, ponnetonta.\n    Ja oman itsens’ unhottain,\n    Teki työtä maalleen vain.\n\n    Hän maalleen laittoi aartehet\n    Ja aarteet verrattomat:\n    Ne ei vieraan lainaa ollehet,\n    Ne oli aarteet omat.\n    Ne kansan syömmest’ tulivat\n    Ja kansan syömmeen sulivat.\n\n    Mut viimein voimat väsähtyi\n    Ja toiminnasta raukea',\n    Ja elon virrat pysähtyi,\n    Ja kalman ovi aukes’,\n    Ja hiljaa väsynehen pään\n    Hän laski rauhaan lepäämään.\n\n    Sai aarteet hältä Suomenmaa,\n    Ja ne kasvun kauniin kantaa.\n    Ne lämmittää, ne riemastaa,\n    Ne innostusta antaa.\n    Yks’ niiss’ on neuvo, oppi suur':\n    Ja se on _kansan rakkaus_ juur’,\n\n    Ja kansa kantaa lapselleen\n    Se kiitoksensa aina,\n    Ja hänen nimens' syömmehen\n    Se syvimpähän painaa.\n    Siell' iät' unohtumaton\n    _Aleksis Kiven_ nimi on.\n\n\n\n\nAleksis Kiven arvostelijain luettelo\n\n\nAleksis Kiven (1834-1872) aikalaisiksi katsottavat arvostelijat ja\nheidän lausuntonsa. (Lausunnot ovat siinä järjestyksessä missä ne\nesiintyvät tekstissä.)\n\n  Ahlqvist (Oksanen), August, runoilija, professori (1826-1889):\n  1. Arvostelu Kullervon toisesta laitoksesta 11-20 p. tammik.\n      1865 (Suometar, n:rot 8, 13-16)\n  2. Arvostelu Margaretasta v. 1872 (Kieletär, 2 vihko, ss. 44-47\n  3. Kiven kahden runon arvostelu v. 1861 (Mehiläinen, n:o 1, s. 18)\n  4. Lausunto Kivestä runoilijana v. 1874 (Kieletär, 6. vihko, s. 41;\n      \"kompa\" Eräs runoilija')\n  5. Seitsemän veljeksen ensimmäinen arvostelu 20 ja 21 p. toukok.\n      1870 (Finlands Allmänna Tidning, n:rot 115 ja 116)\n  6. Arvostelevia viittauksia Seits. veljekseen K.J. Gummeruksen.\n      Ylhäisten ja alhaisten yhteydessä v. 1871 (Kieletär, 1. vihko,\n      ss. 46-47)\n  7. Seitsemän veljeksen toinen arvostelu 16 ja 1.7 p. huhtik. 1873\n      (Helsingfors Dagblad, nmt 101 ja 102)\n  8. Seitsemän veljeksen kolmas arvostelu v. 1874\n      (Kieletär, 6.  vihko, ss. 39-50)\n\n  Aspelin(-Haapkylä), Eliel, professori (1847-1917):\n  1. Lausunto Kullervosta esitelmässä 9 p. marrask. 1872\n      (Kirjallinen Kuukauslehti, loka-marrask. numero, ss. 230-232)\n  2. Lausunto Nummisuutareista (kuten edellä, ss. 233-234)\n  3. Lausunto Karkureista (kuten edellä, ss. 232-233)\n  4. Lausunto Kihlauksesta (kuten edellä, s. 234)\n  5. Lausunto Yöstä ja päivästä (kuten edellä, s. 238)\n  6. Lausunto Leasta (kuten edellä, ss. 237-238)\n  7. Margaretan arvostelu 20 p, tammik. 1872 (Morgonbladet, nro 16)\n  8. Lausunto Margaretasta esitelmässä 9 p. marrask.1872\n      (Kirjall. Kuukauslehti, loka-marrask. numero, s. 238)\n  9. Lausunto Kiven runoista (kuten edellä, s. 238) ss. 230-231.\n  10. Katsaus Kiven elämäkertaan (kuten edellä, ss. 227-230)\n  11. Lausunto Seitsemästä veljeksestä (kuten edellä, ss, 234-237)\n  12. Aleksis Kiven runoilijakuva (kuten edellä, ss. 238-240)\n  13. Aleksis Kiven muistosanat 3 p. tammik. 1873 (U. Suometar, nro 1)\n  14. Aleksis Kiven muistosanat 15 p. toukok. 1873\n        (Suomen Kuvalehti, nro 10, ss. 114-116)\n\n  Bergbom, Kaarlo Juhana, kirjailija, Suomalaisen Teatterin\n  perustaja, fil. tri (1843-1906):\n  1. Lausunto Kullervosta huhtikuussa 1867 (Kirjallinen\n      Kuukauslehti, s. 111)\n  2. Lausunto Nummisuutareista huhtikuussa 1867. (Kirjall.\n      Kuukauslehti, s. 111)\n  3. Lausunto Karkureista huhtikuussa 1867 (Kirjall. Kuukauslehti,\n      ss. 110-113)\n  4. Vastalause Karkurien esittämistä vastaan Hertzbergin\n      mukaelmana ruotsalaisessa teatterissa sekä vastaus Hertzbergin\n      kiistakirjoitukseen, 13 ja 14 p. jouluk. 1872 (Morgonbladet, mot\n      291 ja 292)\n  5. Hertzbergin tekemän Karkurien ruotsinkielisen mukaelman ja\n      sen esityksen arvostelu 19 p. jouluk. 1872 (Morgonbladet, n:o 296)\n  6. Lausunto Leasta syysk. 1869 (Kirjall. Kuukauslehti, ss. 215-217)\n  7. Lausunto Margaretasta helmikuussa 1872\n      (Kirjall. Kuukauslehti, ss. 48-49)\n  8. Yleislausunto Kiven näytelmistä helmik. 1870 (Kirjall.\n      Kuukauslehti, ss. 27-28)\n  9. Yleislausunto Kiven runoista helmik. 1870 (Kirjall.\n      Kuukauslehti, s. 27)\n\n  Cajander, Paavo Eemil, runoilija, fil. maisteri, lehtori (1846-1913):\n  1. Aleksis Kiven hautalaulu 4 p. tammik. 1873 (m. m. U.\n      Suometar, 7 p. tammik. 1873, n:o 2 b)\n  2. Runo Aleksis Kiven hautapatsaan paljastajaisiin 21 p.\n      toukok. 1877 (m. m. U. Suometar. 22 p. toukok. 1877, n:o 61;\n      Kaikuja Hämeestä, III, 1878, ss. 8-10)\n\n  Calamnius, Juhana Viktor, kirjailija, fil. tri, tuomiorovasti\n  (1838-1891):\n  1. Lausunto Yöstä ja päivästä joulut. 1867\n      (Kirjall. Kuukauslehti, s. 325)\n  2. Puhe Aleksis Kiven haudalla 4 p. tammik. 1873 (Joukahainen, VIII,\n      1879, ss. 32-34)\n\n  Cygnæus, Fredrik, runoilija, professori (1807-1881):\n  1. Tutkielma Nummisuutareista maalisk. 1865 (Helsingfors\n      Tidningar n:rot 55, 71 ja 84, maalisk. 7 ja 27 p. ja huhtik. 11 p.\n      1865)\n  2. Hajamietteitä Nummisuutareista v. 1865 (Samlade arbeten, VI,\n      1889, ss. 359-362)\n  3. Lausunto Nummisuutarien palkitsemisasiassa 18 p.\n      huhtik. 1865 (Hufvudstadsbladet, n:o 88)\n  4. Alkulause Margaretaan v. 1871 (liittyi kappaleen v. 1871\n      ilmestyneeseen 1. painokseen)\n  5. Puolustuslausunto Seitsemästä veljeksestä Suomal. Kirjall.\n      Seuralle I p. kesäk. 1870 (Suomi, II, 11, ss. 281-287)\n  6. \"Suomalaista nero teosta\" puolustavan lausunnon katkelma\n  7. Aleksis Kiven muistosanat 2 p. tammik. 1873 (Morgonbladet, n:o 1:\n     Ett farväl).\n\n  Estlander, Carl Gustaf, kirjallisuus- ja taidehistorioitsija,\n  professori (1834-1910):\n  1. Lean arvostelu 11 p. toukok. 1869 (Helsingfors Dagblad, n:o 106)\n\n  Godenhjelm, Bernhard Fredrik, kirjailija, koulumies, fil.\n  maisteri (1840-1912):\n  1. Puolustuslausunto Seitsemästä veljeksestä toukok. 1871\n      (Kirjall. Kuukauslehti, ss. 122-123)\n  2. Toimittajan alkulause Kiven Valittuihin teoksiin 30 p. lokak.\n      1877\n  3. Yleislausunto Kiven kirjailijatoiminnasta v. 1884 (Oppikirja\n      suomal. kirjall. historiassa, 1. painos 1884, § 39)\n\n  Koskinen, Yrjö Sakari (Yrjö-Koskinen), kirjailija,\n  historioitsija, professori, senaattori (1830-1903):\n  1. Kirjoitus Lean ensi-esityksestä toukok. v. 1869 (Kirjall.\n      Kuukauslehti, s. 131)\n  2. Lausunto Aleksis Kiven koottujen teosten julkaisemisesta 16\n      p. maalisk. 1876 (Suomi, II, 13, B. 208)\n\n  Krohn (Suonio), Julius, runoilija, professori (1835-1888):\n  1. Lausunto Kullervosta vv. 1885-86 (Suomalaisen kirjallisuuden\n      vaiheet, 1897, ss. 426-431)\n  2. Lausunto Nummisuutareista (kuten edellä, ss. 431-435)\n  3. Lausunto Karkureista (kuten edellä, ss. 435-437)\n  4. Lausunto Kihlauksesta (kuten edellä, s. 435)\n  5. Lausunto Yöstä ja päivästä (kuten edellä, s. 437\n  6. Lausunto Leasta (kuten edellä, ss. 442-443)\n  7. Lausunto Margaretasta (kuten edellä, s. 443)\n  8. Kanervien, arvostelu tammik. 1867 (Kirjall. Kuukauslehti, ss. 19-21)\n  9. Yleisarvostelu Kivestä runoilijana vv. 1885-86 (Suomal.\n        kirjall. vaiheet, 1897, ss. 443-444\n  10. Lyhyt huomautus Seits. veljeksen tarprattomista raakuuksista\n        15 p. huhtik. 1873 (Suomen Kuvalehti, n:o 8, s. 86)\n  11. Lausunto Seitsemästä veljeksestä (Suomat, kirjall. vaiheet,\n        ss. 437-442. 444-445)\n  12. Aleksis Kiven muistosanat 15 p. tammik. 1873 (Suomen\n        Kuvalehti, n:o 2, s. 24)\n\n  Lindgren, Anton Wilhelm, opettajakandidaatti, sanomalehtimies,\n  kirjailija (1831-1901):\n  1. Aleksis Kiven muistosanat 16 p. tammik. 1873 (Hämäläinen, n:o 3)\n\n  Lönnbeck, Albin Aleksander, fil. tri, kirjallisuuden ja taiteen\n  tutkija, koulumies (1856-1914):\n  1. Lausunto Kullervosta v. 1883 (Studier i finska vitterheten\n      efter 1830, ss. 43-44; 46-48)\n  2. Lausunto Nummisuutareista (kuten edellä, ss. 48-50)\n  3. Lausunto Karkureista (kuten edellä, s. 52)\n  4. Lausunto Leasta (kuten edellä, s. 52)\n  5. Lausunto Margaretasta (kuten edellä, ss. 53-54)\n  6. Yleisarvostelu Kivestä runoilijana (kuten edellä, s. 51)\n  7. Lausunto Seitsemästä veljeksestä (kuten edellä, ss. 52-53)\n\n  Lönnbeck, Gustaf Ferdinand, koulumies, kasvatusopillinen\n  kirjailija, fil. tri (1847-1912):\n  1. Lausunto Kullervosta v. 1879 (Finsk Tidskrift, VI, ss.\n      404-406)\n  2. Lausunto Nummisuutareista (kuten edellä, ss. 294-295;\n      300-309)\n  3. Lausunto Karkureista (kuten edellä, ss. 406-407) ss. 161-162.\n  4. Lausunto Kihlauksesta (kuten edellä, ss. 398- 401)\n  5, Lausunto Yöstä ja päivästä (kuten edellä, ss. 401-404)\n  6. Lausunto Leasta (kuten edellä, ss. 409-412)\n  7. Lausunto Margaretasta (kuten edellä, ss. 407-409)\n  8. Yleisarvostelu Kivestä näytelmäintekijänä (kuten edellä, ss.\n      413-415)\n\n  Lönnrot, Elias, professori (1802-1884):\n  1. Kirje Fr. Cygnæukselle Seitsemän veljeksen kielestä ja\n      tarkoituksesta\n\n  Nervander, Emil Fredrik, kirjailija, taidehistorian tutkija (1840-1914):\n  1. Aleksis Kiven muistosanat 3 p. tammik. 1873\n      (Hufvudstadsbladet, n:o 2)\n  2. Aleksis Kiven hautajaisten selostus v. 1901 (Nuori Suomi, ss.\n      159-170)\n  3. \"Muistilehti\" iltakeskustelusta Kiven kanssa v. 358.\n      1864 (Tomten, 2 p. helmik. 1881, ss. 7-11;Finska bilder, 1887,\n      ss. 51-54)\n\n  Perander, Johan Julius Frithiof, professori (1838- 1880):\n  1. Kehoitus hautapatsaan pystyttämiseen Aleksis Kivelle 8 p.\n      jonluk. 1875 (U. Suometar, n:o 144)\n  2. Puhe Aleksis Kiven hautapatsasta paljastettaessa 21 p.\n      toukok. 1877 (U. Suometar, 22 p. toukok.\n      1877, n:o 61; Kaikuja Hämeestä, III, 1878, ss. 1-7)\n\n  Schott, Wilhelm, saksal. kielentutkija, professori (1862-1889):\n      1. Lyhyitä lausuntoja Kiven teoksista, nimenomaan Kullervosta,\n          Karkureista ja Seitsemästä veljeksestä vv. 1866, 1869, 1872,\n          1875 (Magazin jiir die Literatur des Auslandes, n:o 33, v. 1866;\n          n:o 4, v. 1869; n:o 16, v. 1872; n:o 31, v. 1875)\n\n  Snellman, Juliana Vilhelm, professori, senaattori (1806-1881):\n  1. Kehoitus avustaa \"lupaavilla luonnon lahjoilla\" varustettua\n     \"nuorukaista Aleksis Stenvallia\" elokuussa 1857\n  2. V. 1873 kirjoitettu lisäys \"Seitsemän veljeksen yleisestä\n      periajatuksesta\" v. 1870 sepitettyyn puolustuslausuntoon\n  3. Kirjelmä Morgonbladetille Suomal. Kirjall. Seuran\n      suhtautumisesta Seitsemään veljekseen (Morgonbladet, 9 p.\n      huhtik. 1873, n:o 82)\n\n  Suomalainen, Kaario Kustaa Samuli, kirjailija, lehtori (1850-1907):\n  1. Tutkielma Nummisuutareista v. 1884 (Laatokka, n:rot 18 ja 19,\n      29 p. huhtik. ja 6 p. toukok. 1884. Kaiken todennäköisyyden\n      mukaan on tutkielma Suomalaisen sepittämä: samaa vakuuttaa\n      Laatokan nykyinen toimituskin asianomaiseen tiedusteluun\n      lähettämässään vastauksessa)\n  2. Runo \"Aleksis Kiven muistoksi\" 10 p. lokak. 1883 (Kaikuja\n      Hämeestä, IV, 1886, ss. 28-33)\n\n  Topelius, Zachris, runoilija, professori (1818-1898):\n  1. Lausunto Nummisuutarien palkitsemisasiassa\n      13 p. huhtik. 1865 (Helsingfors Tidningar, n:o 86: salanimi\n      \"Undecumque\")\n\n  Toppelius, Oskar August, fil. tri, lehtori,\n  kirjallisuudentutkija (1828-1904):\n  1. Arvostelu Kullervon toisesta laitoksesta 22 p.\n      jouluk. 1864 (Helsingfors Tidningar, n:o 298) ... ss. 24-31.\n\n  Törneroos (Tuokko), Antti, runoilija, fil. maist. (1835-1896):\n  1. Lausunto Nummisuutareista tammik. 1865 (Maiden ja merien\n      takaa, n:o 1, ss. 7-8)\n\n  Suomal. Kirjall. Seuran Tutkijakunta 1. Runoustoimi-kunta:\n  1. Lausunto Kullervon ensimmäisestä laitoksesta 16 p. maalisk.\n      1860\n  2. Lausunto Kullervon toisesta laitoksesta 16 p. maalisk. 1864\n  3. Lausunto Seitsemästä veljeksestä 27 p. lokak. 1869. ss.\n      235-236.\n\n  Viipurin Kirjallisuusseuran arvostelijakunta:\n  1. Lausunto Sankarteoksesta lokak. 1868 (pöytä    kirja 6 p. lokak. 1868)\n  2. Lausunto Leasta ja Liinasta lokak. 1868 (niinkuin edellä)\n\n  Yliopiston Hist.-kielitiet. osasto:\n  1. Lausunto Kiven Eriikasta 23 p. toukok. 1859 ... ss. 17-18.\n\n  Yliopiston Hist.-kielitiet. osaston ja Suomal. Kirjall. Seuran\n  valitsema palkintolautakunta:\n  1. Ehdotus senaatille Nummisuutarien palkitsemisesta 18 p.\n      toukok. 1865\n\n\n  Hinta nid. 75 mk, sid. 100 mk, nahkaselkäkans. 125 mk.\n\n\n\n"]