[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8Ix9BxeNRtHTZ8Qwtq_iY14iBzV8INdlKH47tQaE-EE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2794,"Minä tahdon kostaa","Orczy, Emmuska",1865,1947,"2794-orczy-emmuska-mina-tahdon-kostaa","2794__Orczy_Emmuska__Minä_tahdon_kostaa",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1906,1919,44389,312678,false,71394,[24],"France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction",[26,27,28],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Minä tahdon kostaa\" by Baroness Emmuska Orczy is a historical novel written in the early 20th century. Set in the tumultuous backdrop of the French Revolution, the story revolves around themes of vengeance and honor as characters navigate the complexities of love and social standing during a time of great societal upheaval. The main characters include Paul Déroulède, a gentleman entangled in a duel over a woman's honor, and Juliette de Marny, who is driven by a vow to avenge her brother’s death.  The opening of the book introduces a pivotal duel scene in Paris in 1783, where young Count de Marny confronts Paul Déroulède after a perceived slight against a woman they both admire. The tension escalates as the characters prepare to fight, and the narrative unfolds with a mix of youthful bravado and the expectations of societal honor. As the duel progresses, Déroulède accidentally kills de Marny, setting in motion a tragic series of events that intertwine the fates of both families. The initial chapters establish a vivid picture of the social norms and pressures of the time, highlighting the consequences of pride and revenge that will likely play a significant role in the unfolding story. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Enckell, Armida",227,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen kuohuihin. Tarina seuraa Paul Déroulèdea, joka joutuu valitsemaan koston ja rakkauden välillä kohdatessaan salaperäisen Tulipunaisen neilikan ja tämän vaaralliset pelastusoperaatiot Pariisissa.","Emmuska Orczyn 'Minä tahdon kostaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2794. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MINÄ TAHDON KOSTAA\n\nKirj.\n\nParonitar Orczy\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nArmida Enckell\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1919\n\n\n\n\n\n      »Kosto on minun; minä tahdon\n      kostaa, sanoo Herra». —\n\n                   Room. XII. 19.\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nProloogi:\n\n     I. Pariisi: 1783.\n    II. —\n\nLuku.\n\n     I. Parisiisi 1793 — Väkivalta.\n    II. Kansanvaltuutettu.\n   III. Vierasvaraisuus.\n    IV. Uskollinen kotikoira.\n     V. Päivä metsässä.\n    VI. Tulipunainen neilikka.\n   VII. Varoitus.\n  VIII. Anne Mie.\n    IX. Mustasukkaisuus.\n     X. Ilmianto.\n    XI. »Kosto on minun.».\n   XII. Damokleen miekka.\n  XIII. Sotkeutuneet silmukat.\n   XIV. Onnekas hetki.\n    XV. Paljastettu.\n   XVI. Pidätetty.\n   XVII. Sovitus.\n XVIII. Luxembourgin vankilassa.\n   XIX. Sekavuutta.\n    XX. Cheval Borgne.\n   XXI. Jakobinilaispuhuja.\n  XXII. Päivän päättyessä.\n XXIII. Oikeus.\n  XXIV. Julietten tutkiminen.\n   XXV. Puolustus.\n  XXVI. Kuolemantuomio.\n XXVII. Fructidorin mellakat.\nXXVIII. Odottamatonta.\n  XXIX. Père Lachaise.\n   XXX. Loppu.\n\n\n\n\n\n\nPROLOOGI.\n\n\n\n\nI\n\nPariisi 1783.\n\n\n»Pelkuri! Pelkuri! Pelkuri!»\n\nSanat kajahtivat selvästi ja äreän kiihkoisasti tuskallisen\nnöyryytyksen niitä korostaessa.\n\nVihasta vavisten hypähti poika pystyyn, ja tasapainonsa menetettyään\nhän horjahti eteenpäin käsillään tavoitellen pöytää ja samalla koettaen\nsilmäluomiensa vavahtavilla liikkeillä turhaan tukahduttaa häpeän\nkyyneleitä, jotka sokaisivat hänen silmiään.\n\n»Pelkuri!» Hän koetti huutaa loukkaussanaa kaikkien kuultavaksi,\nmutta hänen kuiva kurkkunsa ei sitä sallinut. Hänen vapiseva kätensä\nhaeskeli pöydälle hajoitettuja kortteja. Hypistellen niitä kuumeisen\ntarmokkaasti hän sai ne kootuiksi nopeasti ja hermostuneesti. Sitten\nhän heitti ne vastapäätä seisovaan miehen yrittäen vielä kerran\nsopertaa: »Pelkuri!»\n\nVarttuneet miehet yrittivät väliin, mutta nuoret vain nauroivat ollen\nvalmiina seikkailuun, jonka täytyi välttämättä seurata ja joka olikin\nsellaisen riidan ainoa mahdollinen loppu.\n\nSovintoa tai välittelyä ei otettu kysymykseenkään. Déroulèden olisi\npitänyt ymmärtää asia paremmin eikä puhua halveksuen Adèle de\nMontchéri'sta, sillä olihan kreivi de Marnyn hurmaantuminen kuuluisaan\nkaunottareen ollut Pariisin ja Versailles’n puheenaiheena viime\nkuukausina.\n\nAdèle oli sangen suloinen, ahneuden ja itsekkyyden todellinen\nlinnoitus. Marnyt olivat rikkaita ja pieni kreivi hyvin nuori. Juuri\nsilloin koreahöyheninen haukka kyni ahkeraan nuorinta kyyhkystä, joka\nvasta oli sukunsa lakasta lennähtänyt.\n\nPojan ihastus oli vasta alullaan. Adèle oli hänestä kaikkien hyveiden\nesikuva, ja hän olisi ollut valmis kaunottaren puolesta taisteluun\nvaikkapa Ranskan koko ylimystöä vastaan — turha ponnistus, jolla hän\nolisi puolustanut omaa ylevää mielipidettään sen ajan kevytmielisistä\nnaisista. Kreivi oli myöskin ensiluokkainen miekkailija, ja hänen\nystävänsä olivat jo oppineet, että oli parasta olla viittaamatta Adèlen\nkauneuteen ja heikkouksiin.\n\nMutta Déroulèdehan oli kuuluisa hölmö. Hän oli sangen vähän perehtynyt\nylhäisen luokan käytöstapoihin. Ylhäisön keskuudessa hän yhä vielä\nnäyttikin tungettelijalta. Hän ei tietystikään olisi päässyt Ranskan\nylimystön tuttavallisiin piireihin suuritta rikkauksittaan. Hänen\nesivanhempansahan olivat jotensakin epäilyttäviä, ja hänen vaakunansa\nesi-isien koristeita vailla.\n\nHänen perheensä tai sen rikkauden alkuperä oli sangen tuntematon;\ntiedettiin vain, että hänen isänsä oli äkkiä kohonnut entisen kuninkaan\nparhaimmaksi ystäväksi, ja yleensä oletettiin, että Déroulèden kulta\noli useammin kuin kerran täyttänyt Ranskan ensimäisen herran raha-arkut.\n\nDéroulède ei ollut halunnut riitaa. Hän oli vain takertunut asiaan\nomalla kömpelöllä tavallaan, jonka hän epäilemättä oli perinyt\nporvarillisilta vanhemmiltaan. Hän ei tuntenut kreivin yksityisasioita,\nvielä vähemmin hänen suhteitaan Adèleen, mutta hän oli sangen\nperehtynyt maailmaan ja Pariisiin, joten hän tunsi mainitun naisen\nmaineen. Hän ei ollut koskaan pitänyt naisista puhumisesta. Hän ei\nkuulunut niihin, joita siihen aikaan olisi sanottu »naisten miehiksi»,\neikä hän ollut juuri naisten suosiossakaan. Mutta sillä hetkellä oli\nkeskustelu sujunut siihen suuntaan, ja kun Adèlen nimi mainittiin,\nvaikenivat kaikki muut paitsi pieni kreivi, joka innostui kovasti.\n\nDéroulèden olankohautus ja lisäksi muutamat sanat olivat sytyttäneet\npojan vihan. Arvaamatta oli loukkaus singahtanut, ja kortit\nlennähtäneet vanhemman miehen kasvoille.\n\nDéroulède ei liikahtanut paikaltaan. Hän istui suorana ja tyynenä\npolvet ristissä, totiset melkein mustahkot kasvot tavallista\nkalpeampina. Näytti kuin hänen kasvonsa eivät olisi tienneet\nloukkauksesta eivätkä kortit sattuneet hänen poskeensa.\n\nHän oli huomannut erehdyksensä juuri parikymmentä sekuntia liian\nmyöhään. Hän oli pahoillaan pojan puolesta ja suuttunut itseensä, mutta\noli myöhäistä vetäytyä syrjään. Välttääkseen yhteentörmäystä olisi hän\nsillä hetkellä uhrannut puolet omaisuudestaan, mutta ei hituistakaan\narvokkuudestaan.\n\nHän tunsi vanhan herttua de Marnyn ja kunnioitti häntä heikkoa melkein\nhassahtavaa ukkoa, jonka siihenastista puhdasta kilpeä nuori kreivi,\nhänen poikansa, koetti parhaansa mukaan tahria.\n\nKun poika kaatui vihan vimmansa sokaisemana, nojautui Déroulède hänen\nylitseen vaistomaisesti ja auttoi hänet hyvin ystävällisesti pystyyn.\nHän olisi poikaselta pyytänyt anteeksi omaa ajattelemattomuuttaan, jos\nse olisi ollut mahdollista, mutta n.s. kunnian pöyhkeä laki kielsi niin\njärkevän menettelyn. Siitä ei olisi ollut hyötyä, ja olisi se vain\nsaattanut hänen oman maineensa vaaraan torjumatta perinnäistapojen\nseurausta.\n\nKuuluisan pelihuoneen laudoitetut seinät olivat usein olleet sellaisten\nnäytöksien todistajina. Kaikki läsnäolijat toimivat tottuneesti.\nKaksintaistelun säännöissä oli määrätty erikoisia muodollisuuksia, ja\ntarkalleen niitä heti noudatettiinkin.\n\nNuoren kreivin ympärille kertyi heti lähennen ystäväpiiri. Hänen suuri\nnimensä, varallisuutensa ja isänsä vaikutusvaltainen asema olivat\navanneet hänelle Versailles'n ja Pariisin ovet. Sillä hetkellä hän\nolisi voinut saada kokonaisen sotajoukon tukemaan itseään lähestyvässä\nottelussa.\n\nDéroulède oli jäänyt vähäksi aikaa yksikseen pelipöydän luo, jolla\nniistämättömät kynttilät alkoivat kynttiläjaloissa savuta. Tapausten\näkillisestä käänteestä oli hän noussut pystyyn verrattain hämillään.\nHänen tummat, levottomat silmänsä katselivat hetken huonetta, niinkuin\nne olisivat tahtoneet pian löytää ystävän.\n\nMutta missä kreivi oli kotiutunut oikeuksiensa perustalla, sinne\nDéroulède oli saanut pääsyn rikkautensa vuoksi. Hänellä oli paljon\ntuttavia ja mielistelijöitä, mutta hyvin vähän ystäviä.\n\nEnsi kerran hän tunsi sen. Kaikki läsnäolijat varmaankin tiesivät ja\nkäsittivät, ettei hän ollut tahallaan riitaa halunnut ja että hän oli\nkoko ajan käyttäytynyt _gentlemanin_ tavoin, mutta kun päätös oli\ntehtävä, kukaan ei ilmoittautunut hänen puolustajakseen.\n\n»Herra, valitsisitteko todistajanne muodon vuoksi?»\n\nKysyjä oli nuori markiisi de Villefranche. Hän puhui hiukan\nylimielisesti ja ivallisen armollisesti rikkaalle nousukkaalle, jolla\noli kunnia päästä miekan mittelyyn Ranskan ylhäisöön kuuluvan herran\nkanssa.\n\n»Herra Markiisi, pyytäisin teitä valitsemaan puolestani. Nähkääs,\nminulla ei ole Pariisissa ystäviä.»\n\nMarkiisi kumarsi heilutellen luontevasti nenäliinaansa. Hän oli\ntottunut siihen, että häneen vedottiin kaikissa seuraelämään kuuluvissa\nasioissa, puvussa, takin viimeisessä kuosissa ja kaksintaistelun\nmenoissa. Hyväluontoinen, narrimainen ja toimeton kun oli, tuntui\nhänestä sangen miellyttävältä, kun hänet oli määrätty järjestämään\nsurullista ilveilyä, joka oli näyteltävä pelihuoneen parkettilattialla.\n\nHetkisen hän katseli ympäri huonetta tarkaten läsnäolijain kasvoja.\nKullankoristeiset nuorukaiset ympäröivät de Marnyn. Muutamia\nvarttuneita miehiä seisoi ryhmittyneenä huoneen toisessa päässä.\nMarkiisi kääntyi puhuttelemaan yhtä heistä, vanhanpuoleista miestä,\njolla oli sotilaallinen ryhti ja ruskea, nukkavieru takki:\n\n»Everstin!», sanoi hän miellyttävästi kumartaen, »herra Déroulède on\nvaltuuttanut minut hankkimaan itselleni todistajan tähän kunniakkaaseen\ntoimeen, saisinko pyytää teitä.»\n\n»Kernaasti, kernaasti», vastasi eversti. »Tosin en ole herra Déroulèden\nläheinen tuttava, mutta kun te, herra markiisi, takaatte —»\n\n»Oi», vastasi markiisi huolettomasti, »niinkuin tiedätte, on se vain\nmuodon vuoksi. Herra Déroulède on hänen majesteettinsa läheisiä\nseuralaisia. Hän on kunnon mies. Mutta en ole hänen takaajansa. Marny\non ystäväni, ja ellei teistä ole parempi —»\n\n»Olen tosiaan kokonaan herra Déroulèden käskettävissä», sanoi eversti,\njoka oli pikaisen tutkivasti katsahtanut pöydän luona erillään\nseisovaan olentoon, »jos hän vain vastaanottaa palvelukseni —»\n\n»Hyvä everstini, hän mielihyvin vastaanottaa», kuiskasi markiisi\nivallisesti mutistellen ylimyshuuliaan. »Hänellä ei ole ystäviä meidän\npiirissä, ja jos te ja de Quetarre sillä kunnioitatte häntä, luulisin\nhänen olevan kiitollisen.»\n\nHerra de Quetarre, herra everstin ajutantti, oli valmis päällikköään\nseuraamaan, ja mainitulla tavalla tervehdittyään herra markiisi de\nVillefranchea menivät molemmat miehet Déroulèdea puhuttelemaan.\n\n»Herra, jos haluatte vastaanottaa», alkoi eversti äkkiä, »minun ja\najutanttini herra de Quetarren palvelusta, olemme kokonaan teidän\nkäskettävissänne.»\n\n»Herrat, kiitoksia paljon», vastasi Déroulède, »koko juttu on vain\nilveilyä, ja tuo nuori mies on narri, mutta minä olin väärässä ja —»\n\n»Te haluaisitte pyytää anteeksi?» kysyi eversti kylmästi.\n\nArvoisa sotilas oli kuullut puhuttavan Déroulèden mainehikkaasta\nporvarissukuperästä. Anteeksipyyntö sopi epäilemättä keskiluokan\ntapoihin, mutta eversti tietystikin sanoillaan tavoitteli sellaisen\nmenettelyn arvottomuutta. Anteeksipyyntökö? Pyh! Inhoittavaa!\nPelkurimaista! Herrasmiehen arvokkuutta loukkaavaa, olipa hän kuinka\nväärässä tahansa. Kuinka voisikaan hänen majesteettinsa armeijan kaksi\nsotilasta tunnustaa sillä tavoin menetelleensä?\n\nMutta Déroulède ei näyttänyt käsittävän hänen ehdotuksensa\nsuunnattomuutta.\n\n»Jos voisin välttää taistelua», lausui Déroulède, »sanoisin kreiville,\netten ollenkaan tiennyt hänen ihailevan naista, josta keskustelimme\nja —»\n\n»Herra, niinkö paljon pelkäätte miekan iskua?» keskeytti eversti\nkärsimättömästi! herra de Quetarren kohautellessa ylimyksellisiä\nsilmäkulmiaan hämmästyneenä sellaisesta tavattoman petollisesta\npelkuruuden osoituksesta.\n\n»Herra eversti, tarkoitatteko?» — kysyi Déroulède.\n\n»Teidän on joko taisteltava tänä iltana kreivi de Marnyn kanssa tai\npoistuttava huomenna Pariisista. Te ette voisi säilyttää asemaanne\nmeidän parissa», vastasi eversti ystävällisesti, sillä vaikka Déroulède\nolikin erikoisessa tilanteessa, hänen käytöksensä ja esiintymisensä\neivät osoittaneet arkuutta eivätkä pelkoa.\n\n»Herra eversti, kumarran ystävienne korkealle opille», vastasi\nDéroulède vetäisten miekkansa hiljalleen huotrasta.\n\nHuoneen keskusta tyhjentyi pian. Todistajat mittasivat miekat ja\nasettuivat seisomaan taistelijoiden taakse, hiukan lähemmä kuin\nkatselijat, joita ryhmittäin seisoi huoneessa.\n\nHe edustivat Ranskan parhaimpia ja ylhäisimpiä nimiä ja sukuja sekä\nritarillisuutta armon vuonna 1783. Myrskypilvi, jonka muutamien\nvuosien kuluttua oli määrä nousta heidän päänsä päälle pyyhkäisemään\nheidät palatseistaan vankilaan ja giljotiinille, kohosi hyvin hitaasti\nlikaisen, nälkäisen Pariisiin himmeällä taivaanrannalla. Kuusi vuotta\nhe vielä tanssivat, löivät korttia, taistelivat ja kiemailivat,\nympäröivät horjuvaa valtaistuinta ja pettivät heikkoa hallitsijaa.\nKohtalon kostava miekka oli vielä huotrassaan; kova, väsymätön ajan\npyörä kannatti heitä vielä huvitusten pyörteessä; se oli juuri alkanut\nliikahtaa alaspäin. Ranskan sorrettujen huuto ei ollut vielä voittanut\ntanssimusiikin ja rakastajain serenaadien pauhua.\n\nSaapuvilla oli m.m. nuori kreivi de Châteudun, joka yhdeksän\nvuotta myöhemmin syyskuun koleana aamuna astui giljotiinille tukka\nviimeisen muodin mukaisesti järjestettynä ja hihansuut hienoimmalla\nmechliniläispitsillä koristeltuina. Hän lopetteli viimeistä\nkorttipeliään nuorimman veljensä kanssa, kun vankkurit kuljettivat\nheitä giljotiinille Pariisin puolialastomien väkijoukkojen kaiuttaessa\nivahuutojaan.\n\nSiellä oli myöskin kreivi de Mirepoix, joka muutamia vuosia myöhemmin\ngiljotiinin lavalla seistessään löi vetoa herra de Miranges'n kanssa,\nettä hänen oma verensä vuotaa sinisempänä kuin kenenkään muun Ranskan\nsinä päivänä päänsä menettäneen. Kansalainen Samson kuuli vedon, ja kun\nde Mirepoix'n pää putosi koriin, kohotti hän sen herra de Miranges'n\nnähtäväksi. Jälkimäinen naurahti!\n\n»Mirepoix oli ainainen kerskuri», sanoi hän välinpitämättömästi\nasettaessaan päänsä mestauslavalle. »Kuka haluaa lyödä vetoa kanssani\nsiitä, että minun vereni osoittautuu sinisemmäksi kuin hänen?»\n\nMutta kaikista senaikaisista huvinäytelmistä ja\nmurhenäytelmä-ilveilyistä ei ollut silloin vielä aavistustakaan niillä,\njotka olivat saapuvilla kreivi de Marnyn taistellessa Paul Déroulèden\nkanssa.\n\nHe katselivat aluksi molempia taistelevia satunnaisella\nmielenkiinnolla, niinkuin olisivat katselleet ensi kertaa minuetin\nuusia liikkeitä tanssittavan.\n\nDe Marny polveutui suvusta, joka oli miekkaa heiluttanut useat\nvuosisadat, mutta hän oli tulinen, kiihkeä ja aika tavalla viinin ja\nvihan heikentämä. Déroulède oli onnekas; hän varmaankin voi päästä\ntaistelusta vain pienellä naarmulla.\n\nHyvä miekkailija myöskin, tuo nousukas! Oli mielenkiintoista katsella\nhänen miekkailuleikkiään; ensin hyvin hiljaa valeiskuitta ja\ntorjumatta, vastalyöntejä tuskin ollenkaan, ainoastaan varuillaan, aina\ntarkkaan ja varmasti varuillaan, valmiina vastustajata vasten kaikissa\nkäänteissä ja tilaisuuksissa.\n\nVähitellen pieneni taistelevia ympäröivä piiri. Varovaiset\nihastushuudahdukset tervehtivät Déroulèden menestyksellistä torjumisia.\nDe Marny kävi yhä kiihtyneemmäksi, häntä vanhempi mies yhä tyynemmäksi\nja varovaisemmaksi.\n\nÄkillinen ajattelematon isku saattoi kreivin vastustajansa valtaan.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli hän aseeton, ja todistajat astuivat\nesille lopettaakseen taistelun.\n\nKunnian vaatimus oli tyydytetty. Nousukas ja vanhan suvun jälkeläinen\nolivat mitelleet miekkoja muutaman Ranskan kevytmielisimmän naisen\nmaineesta. Déroulèden maltti oli opetukseksi kaikille huimapäisille\nnuorille, jotka leikkivät hengellään, kunniallaan ja maineellaan\nyhtä kevyesti kuin pitsireunaisilla nenäliinoillaan ja kultaisilla\nmuuskarasioillaan.\n\nDéroulède oli jo vetäytynyt syrjään. Ystävällisen ihmisen lempeän\ntahdikkaalla tavalla vältti hän katsomasta aseetonta vastustajaansa.\nMutta Déroulèden ryhdissä oli jotakin, mikä näytti yhä ärsyttävän\nkreivin äärimmilleen kiihoittunutta tunteellisuutta.\n\n»Herra, tämä ei ole lasten leikkiä, —» sanoi hän kiihkeästi. »Vaadin\ntäyttä hyvitystä.»\n\n»Ettekö olekaan tyytyväinen?» kysyi Déroulède. »Te olette ollut\nurhoollinen, olette taistellut valtiattarenne kunniaksi. Minä\npuolestani —»\n\n»Teidän», huusi poika käheästi, »teidän on julkisesti\nanteeksipyydettävä jalosukuiselta ja siveältä naiselta, jota te olette\nhäväissyt — nyt — heti — polvillanne».\n\n»Kreivi, te olette hullu», vastasi Déroulède kylmästi. »Olen halukas\npyytämään teiltä anteeksi, kömpelyyttäni —»\n\n»Anteeksi — julkisesti — polvillanne —»\n\nPoika oli käynyt yhä kiihkoisammaksi. Hän oli saanut kärsiä\nnöyryytyksen toisensa jälkeen. Hän oli hemmoteltu ja imarreltu\npoikanen, jota lapsuudesta saakka oli ylenpalttisesti syötetty. Viini\noli noussut hänen päähänsä, raivoisan vihan kiihko oli himmentänyt\nhänen terveen arvostelukykynsä.\n\n»Pelkuri!» huusi hän yhä uudestaan. Hänen todistajansa yrittivät\nsekaantua asiaan, mutta kuumeisen jännittyneesi! hän osoitti heidät\ntiehensä. Hän ei tahtonut kuunnella ketään eikä nähnyt muita kuin\nAdélen häpäisijän, joka kokosi naiselle uusia solvauksia kieltäytymällä\njulkisesti tunnustamasta hänen hyveitään.\n\nDe Marny vihasi Déroulèdea sillä hetkellä niin kovasti kuin, kuvitella\nsaattaa. Déroulèden tyyneys, kohteliaisuus ja huomaavaisuus vain\nlisäsivät pojan suuttumusta ja häpeää.\n\nOli syntynyt yleinen hälinä. Omituinen kreivin suonissa kiehuva vihan\nkiukku näytti vallanneen kaikki. Useimmat nuoret miehet piirittivät de\nMarnyn koettaen rauhoittaa häntä. Markiisi de Villefranche sanoi asian\nkehittyvän aivan säännöistä poikkeavaksi.\n\nKukaan ei juuri kiinnittänyt huomiotaan Déroulèdeen. Huoneen\näärimäisessä kolkassa muutamat vanhanpuoleiset keikarit löivät vetoa\nriidan lopullisesta ratkaisusta.\n\nDéroulède alkoi jo kuitenkin menettää malttiansa. Hänellä ei ollut\nhuoneessa yhtään ystävää, ja sentähden hänen katseensa synkkeni myrskyä\nennustavan pilven tavoin yhdenkään myötätuntoisen katselijan sitä\nhuomaamatta.\n\n»Herrat, pyytäisin että lopettaisimme ottelun», sanoi hän viimeinkin\nkovalla, kärsimättömällä äänellä. »Herra kreivi de Marny haluaa vielä\nopetusta, ja, jumaliste, sitä hän saakin! Huomio, herra kreivi!»\n\nVäkijoukko peräytyi. Todistajat koettivat vielä kerran esiintyä\nkylmäverisinä, jota heidän tärkeä asemansa vaati. Hälinä lakkasi, kun\nmiekat alkoivat kalskahdella.\n\nKaikki huomasivat, että ilveily alkoi vaihtua murhenäytelmäksi.\n\nJa kuitenkin näytti ensihetkestä, että Déroulède aikoi vain saada\nvastustajansa aseista ja opettaa häntä vielä kerran vähän ankarammin\nkuin viime kerralla. Olihan hän mainehikas miekkailija ja de Marny\nkiihtynyt, joten Déroulède oli alusta alkaen voiton puolella.\n\nKukaan ei voinut sanoa jälkeenpäin, miten se tapahtui. Epäilemättä\noli pienen kreivin miekan heilutus käynyt yhä hurjemmaksi, ja hän\nosottautui uhkarohkeaksi heittäessään miekkansa vastustajansa rintaa\nkohti, kunnes hän viimeinkin hurjan varomattomasti silmänräpäyksessä\nnäytti kirjaimellisesti sanoen heittäytyvän Déroulèden aseelle.\n\nDéroulède yritti salaman nopein ranneliikkein välttää kuolettavaa\niskua, mutta se tapahtui liian myöhään, ja valituksen huokauksetta\njopa, melkein väristyksettä kaatui kreivi de Marny.\n\nMiekka putosi hänen kädestään, ja Déroulède tarttuen poikaan otti itse\nhänet syliinsä.\n\nSe oli tapahtunut niin nopeasti ja äkkiä, ettei kukaan ollut sitä\nedes todeksi huomannut, ennenkuin tapaus jo oli ohi, ja poika makasi\nsuullaan maassa sininen silkkitakki veren tahrimana vastustajan\nnojatessa hänen ylitsensä.\n\nMuuta ei saatettu tehdä. Sääntöjen mukaan oli Déroulèden poistuttava.\nHän ei saanut tehdä mitään pojan hyväksi, jonka hän tahtomattaan oli\nhengiltä saattanut.\n\nKukaan ei huomannut häntä sen enempää kuin ennenkään. Suuren Mestarin\nläsnäolon aiheuttama kauhistuttava hiljaisuus valtasi kaikki\nkatselijat. Vain etäisimmästä nurkasta kuului kimakka ääni sanovan:\n\n»Markiisi, lyön vetoa viidestäsadasta louisista. [Louis nyk. 20 frangin\nkultaraha. Suoment. huom.] Nousukas on oiva miekkailija.»\n\nMiesryhmät hajosivat Déroulèden huoneesta poistuessa. Häntä seurasivat\neversti ja herra de Quetarre, jotka olivat tukeneet häntä loppuun\nasti. He olivat molemmat vanhoja kokeneita sotureita, ritarillisia ja\nrohkeita, joten he kyllä kykenivät osoittamaan suosiotaan urhealle\nmiehelle, jonka todistajina he juuri olivat olleet.\n\nHe kohtasivat huoneuston ovella lääkärin, jota oli kutsuttu sinne\nsaapumaan ollakseen valmiina kaiken mahdollisen varalta.\n\nSuuri mahdollisuus oli tapahtunut. Lääkärin oppi ei siihen riittänyt.\nYläkerran komeasti valaistussa salissa hengitti herttua de Marnyn ainoa\npoika viimeisiä kertojaan, joll'aikaa Déroulède kietoen vaippansa\ntiukkaan ympärilleen harppasi pitkin askelin pimeää katua — aivan yksin.\n\n\n\n\nII\n\n\nMarnyn perheen päämies ei ollut siihen aikaan vielä täyttänyt\nseitsemääkymmentä vuotta. Mutta hän oli elänyt täysin siemauksin kaikki\nelämänsä tunnit ja minuutit aina siitä päivästä, jolloin Suuri monarkki\noli ensi kerran nimittänyt hänet hovipojakseen hänen vielä ollessa\nkahdentoista vuotias, siihen hetkeen — noin kymmenen vuotta sitten —\njolloin luonnon kova koura osui häneen huvitusten pyörteessä, kuihdutti\nhänet muutamassa hetkessä niinkuin vanhan tukevan tammen ja kiinnitti\nhänet — raajarikon, melkein tylsän ukon — sairastuoliin, josta hän\npoistui vain siirtyäkseen viimeiseen lepopaikkaansa.\n\nJuliette oli siihen aikaan vielä pelkkä tytön huikale, vanhan miehen\nlapsi, hänen viimeisten onnellisten vuosiensa hemmoteltu lemmikki.\nJuliette oli perinyt surumielisyyden, joka oli ollut luonteenomaista\nhänen äidilleen, lempeälle naiselle, joka kärsivällisesti oli kestänyt\npaljon ja joka oli jättänyt perinnöksi viimeisen liikuttavan taakkansa\n— pienen tyttärensä — komealle, kauniille puolisolleen, jota hän oli\nkovasti rakastanut ja jolle hän oli paljon anteeksiantanut.\n\nKun herttua de Marny alkoi loistavan uransa viimeistä kauhistuttavaa\nvaihetta, kuolontapaista elämää, jota hän kyllästyneenä elää kituutti\nkymmenen vuotta haudan partaalle saakka, oli Juliette hänen ainoa\nilonsa, hänen ainoa onnen välähdyksensä kiusallisten muistojen lomassa.\n\nTytön syvissä tunteellisissa silmissä näki hän Julietten nykyisyyden\nja tulevaisuuden kuvastuvan. Hän unohti menneisyyden kaikkine\nkuvitteluineen, hurjine hupaisine vuosineen, joista ei ollut muuta\njäljellä kuin katkera katumus ja laiminlyötyjen mahdollisuuksien\nloppumaton sarja.\n\nOlihan vielä poikakin. Pieni alikreivi, tuleva herttua de Marny,\njonka oli _omalla_ elämällään ja _omalla_ nuoruudellaan uudistettava\nperheen kunnia ja saatava taaskin Ranskassa toistetuiksi urotyöt ja\nritariseikkailut, mitkä olivat tehneet Marnyjen nimen sekä hovissa että\nsotatantereella kuuluisaksi.\n\nIsä ei rakastanut nuorta kreiviä, mutta isä ylpeili hänestä, ja\nison patjoitetun nojatuolin pohjalta kuunneli vanha mies mielissään\nPariisin ja Versailles'n juttuja nuoresta kuningattaresta ja lumoavasta\nLamballesta, viimeisistä näytelmistä ja uusimmista näyttämön taivaalla\nloistavista tähdistä. Hänen heikko horjuva mielensä johdatti hänet\njälleen muistojen teitä nuoruuden aikoihin ja voittoihin, ja pojastaan\niloiten ja ylpeillen unohti hän itsensä tämän tähden.\n\nKun nuori kreivi tuotiin kotiin yöllä, heräsi Juliette ensimäisenä. Hän\nkuuli portin edustalta melua, vaunujen hiljalleen saapumisen, kuuli\novenvartijaa soitettavan ja Mathieu nimisen vartijan murisemista.\nHänestä ei tietystikään ollut mieleen, että hänet herätettiin\nkeskiyöllä porttia avaamaan.\n\nAavistaen pahinta nuori tyttö säpsähti. Kivitetyltä pihalta ja isoilta\ntammiportailta kuului raskaita vaimennettuja askeleita. Tuntui kuin\nolisi kannettu jotakin raskasta, jotakin hervotonta tai kuollutta.\n\nJuliette hypähti vuoteestaan ja kietoi, kiireesti vaipan laihoille,\nhennoille hartioilleen samalla pistäen tohvelit jalkaansa. Sitten hän\navasi makuuhuoneen oven ja katseli portaille.\n\nKaksi tuntematonta miestä astui vieretysten portaita ylös, kaksi muuta\nkantoi raskasta kuormaa ja Matthieu kulki jäljessä katkerasti itkien ja\nvalittaen.\n\nJuliette ei liikahtanut. Hän seisoi ovella jäykkänä kuin muistopatsas.\nPieni saattue kulki hänen ohitseen. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä\n»hotel de Marnyn» porraskäänteet ovat tilavat, ja Matthieun lyhty\nheitti vain himmeän lepattavaa valoa lattialle.\n\nMiehet pysähtyivät kreivin huoneen eteen. Matthieu aukaisi oven, ja\nsitten viisi miestä raskaine taakkoineen hävisi sisään.\n\nHetken kuluttua vanha Pétronelle, joka oli ollut Julietten hoitaja ja\nnyt oli hänen uhrautuva orjansa, tuli hänen luokseen aivan kyynelien\nvallassa.\n\nHän oli juuri kuullut uutisen ja tuskin kykeni puhumaan, mutta hän\nsulki syliinsä nuoren tytön, oman lemmikkikaritsansa, ja keinutellen\ntyttöä edestakaisin hän nyyhkytti keventäen pakottavaa äidinsydäntään.\n\nMutta Juliette ei itkenyt. Tapaus oli niin äkillinen ja kauhistuttava!\nHän, neljäntoista vuotias ei ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa; ja\nsiinä oli nyt hänen veljensä Philippe, josta hän oli paljon iloinnut ja\nylpeillyt — hän oli kuollut — ja isälle täytyi kertoa —\n\nTehtävä tuntui Juliettesta niin kauhealta kuin viimeinen tuomiopäivä.\nSe oli niin hirveä, niin kammottava, niin mahdoton, että, enkelilauma\noli tarpeen sen välttämättömyyttä julistamaan.\n\nPojan kuolleena kotiintuomisesta täytyi kertoa vanhalle raajarikolle,\njonka toinen jalka oli jo haudassa ja jonka heikot sielunvoimat ja\nviimeinen toivon välähdys olivat hänen poikaansa keskitetyt.\n\n»Pétronelle, tahtoisitteko kertoa isälle?» kysyi hän yhä uudelleen, kun\nvanhan hoitajan suru varmentui aika ajoin hetkeksi.\n\n»En — en — lemmittyni — en voi — en voi —» valitti Pétronelle uudistaen\nnyyhkytyksiänsä.\n\nJulietten koko sydän — lapsen sydän se oli — nousi kapinaan hänen\najatellessaan tehtäväänsä. Hän oli suuttunut Jumalaan, joka oli\nmäärännyt hänelle sellaisen tehtävän. Mikä oikeus Hänellä oli vaatia\nniin paljon sieluntuskia hänen ikäiseltään tyttöseltä.\n\nVeljen menettäminen ja isän murheen todistajana olo! Hän ei voinut, ei\nvoinut, ei! Jumala oli paha ja väärässä!\n\nKaukaa kuuluva kellon kilinä sai hänet äkkiä värisemään. Hänen isänsäkö\nsiis valveilla? Hän oli kuullut melun ja soitti kelloa kysyäkseen sen\nsyytä.\n\nNopein liikkein hypähti Juliette hoitajansa sylistä, ja ennenkuin\nPétronelle ehti estää häntä, oli hän juossut huoneesta porraskäänteen\npoikki vastapäiselle suurelle tammiovelle.\n\nVanha herttua de Marny istui vuoteensa reunalla pitkät laihat sääret\nvoimattomina riippuen.\n\nRaajarikko oli yrittänyt päästä pystyyn ponnistellen säälittävän\nkovasti kohottautuakseen. Hän oli myöskin kuullut raskaita askeleita,\nmiesten laahustavaa käyntiä heidän painokasta taakkaa kantaessaan.\n\nHänen mieleensä juolahti aika puoli vuosisataa sitten, jolloin hän vain\npuolittain kiinnitti mieltänsä tapahtumain kulkuun. Hän tunsi hyvin\nkamaripalvelijain ja ystävien muodostaman kulkueen sekä lääkärin taakan\nvieressä, kallisarvoisen taakan, jota kannettiin vuoteelle surevan\nperheen hoivaan jätettäväksi.\n\nKen tietää millaisia kuvia väikkyi hänen heikentyneessä mielessään?\nMutta hän arvasi asian. Ja kun Juliette syöksähti hänen huoneeseensa\nja kalpeana vavisten seisoi hänen edessään onnettomuuden maailman\nkuvastuessa hänen sinisissä silmissään, tiesi Juliette, että hänen\nisänsä oli arvannut asian hänen tarvitsematta sitä isälleen kertoa.\nJumala oli sen tehnyt hänen puolestaan.\n\nPietari, vanhan herttuan uskollinen kamaripalvelija puki hänet\nmahdollisimman pian. Herra herttua tahtoi pukeutua juhlavaatteisiin,\nmustaan samettipukuun, joka oli koristettu kallisarvoisilla pitseillä\nja timanttinapeilla ja johon hän oli ollut puettuna, kun »Kuningas\naurinko» oli kätketty ikuiseen lepoonsa.\n\nKunniamerkit hän ripusti rinnalleen ja kiinnitti miekan vyölleen.\nKomeat vaatteet, jotka olivat soveltuneet hänelle hyvin hänen parhaina\nmiehuusvuosinaan, riippuivat jotensakin väljinä hänen laihtuneella\nvartalollaan, mutta hän näytti loisteliaalla ja miellyttävältä. Hänen\nvalkea tukkansa oli isolla mustalla nauharuusukkeella niskaan sidottu,\nja hieno, kauniista englantilaisesta pitsistä tehty pehmeälaskoksinen\nrinnus oli hänen leukansa alla.\n\nKoettaen pysyä mahdollisimman suorana istui hän sairastuolissaan, ja\nneljä palvelijaa täydellisissä virkapuvuissaan kantoi hänet hänen\npoikansa kuolinvuoteen ääreen.\n\nKoko talo oli jo silloin liikkeellä. Tilavassa eteisessä ja pitkin\ntammisia portaita paloi soihtuja isoissa jalustoissaan, ja aavemaisesti\nsadat kynttilät lepattivat ruhtinaallisen kartanon tilavissa huoneissa.\n\nLukuisa palvelijajoukko puettuna herttuallisen huoneen komeaan\nliveripukuun oli järjestynyt porraskäänteelle.\n\nMarnyn suvun perillisen kuolema on tapahtuma, joka on merkitty\nhistorian lehdille.\n\nVanhan herttuan tuoli asetettiin vuoteen viereen, jossa nuoren kreivin\nruumis lepäsi. Herttua ei ollut liikahtanut, puhunut eikä edes\nhuoahtanut. Läsnäolijat sanoivat, että hän oli aivan tylsistynyt ja\nettei hän pystynyt tuntemaan eikä käsittämään poikansa kuolemaa.\n\nMarkiisi Villefranche, joka oli seurannut ystäväänsä loppuun asti,\nsanoi viimeiset jäähyväiset surevalle talolle.\n\nJuliette tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli kiintynyt vain\nisäänsä eikä häntä haluttanut katsella veljen ruumista. Hänet oli äkkiä\nvallannut lapsellinen pelko kahden äänettömän henkilön seurassa: elävän\nja kuolleen.\n\nMutta juuri kun markiisi aikoi poistua huoneesta, puhui vanha mies\nensimäisen kerran.\n\n»Markiisi», sanoi hän hyvin hiljaa, »te olette unohtanut — sanoa, kuka\npoikani surmasi.»\n\n»Herra herttua, se tapahtui kunniallisessa taistelussa», vastasi nuori\nmarkiisi, joka vaikka olikin pintapuolinen ja kevytmielinen, pelkäsi\noutoa, melkeinpä salaperäistä murhenäytelmää.\n\n»Herra markiisi, kuka surmasi poikani?» kertasi vanha mies\nkoneellisesti. »Minulla on oikeus saada se tietää», lisäsi hän\nkaameasta ja äkillisen tarmokkaasti.\n\n»Herra herttua, se oli herra Paul Déroulède», vastasi markiisi.\n»Toistan, se tapahtui kunniallisessa taistelussa.»\n\nVanha mies huokasi kuin tyydytyksestä. Loistoisan aikakauden kohteliain\njäähyväisliikkein hän lisäsi:\n\n»Markiisi, minun ja omaisteni kiitokset tuntuisivat pilanteolta.\nTeidän kiintymyksenne poikaani on ihmiskiitoksen yläpuolella. En tahdo\npidättää teitä kauemmin. Hyvästi.»\n\nKahden lakeijan saattamana markiisi poistui huoneesta.\n\n»Juliette, anna kaikkien palvelijoiden poistua; minulla on vähän\nsinulle sanomista», sanoi vanha herttua, ja äänettömänä totellen teki\nnuori tyttö isänsä käskyn mukaisesti.\n\nKahden isä ja sisar olivat kuolleen kanssa.\n\nNiin pian kuin poistuvien palvelijoiden hiljenevät askeleet\nvaimentuivat etäisyyteen näytti herttua de Marny karistavan päältään\nhorrostilan, johon hän oli verhoutunut siihen asti. Nopein kuumeisin\nliikkein tarttui hän tyttärensä ranteeseen ja mutisi kiihtyneesti:\n\n»Juliette, hänen nimensä, sinähän kuulit hänen nimensä?»\n\n»Kyllä, isä», vastasi lapsi.\n\n»Paul Déroulède! Paul Déroulède! Ethän unohda sitä?»\n\n»Isä, en koskaan!»\n\n»Hän surmasi sinun veljesi! Käsitäthän sen? Surmasi ainoan poikani,\nperheeni toivon, viimeisen miespuolisen jälkeläiseni, joka kuului\nmainehikkaimpaan sukuun, mikä koskaan on Ranskan historialle kunniaa\ntuottanut.»\n\n»Isä, kunniakkaassa taistelussa!» väitti lapsi.\n\n»Ei ole kunniakasta, että mies surmaa pojan», vastasi vanhus tarmokkaan\nraivoisasti. »Déroulède on kolmenkymmenen, poikani oli tuskin\nkahdenkymmenen. Jumala kostakoon murhaajalle!»\n\nJuliette katseli kauhistuneena ja peloissaan isäänsä isoin ihmettelevin\nsilmin. Isä ei ollut näköisensä. Hänen kasvoillaan oli haltioitumisen\nja vihan toivonriemuinen ilme hänen katsellessaan järkähtämättömästi\nlapseensa.\n\nTyttö oli liian nuori käsittämään, että himmeän järjen viimeinen\nvälähdys poistui nopeasti pakottavasta pääparasta. Hulluus oli sana,\njosta hänellä oli epämääräinen käsite. Vaikkei hän ymmärtänytkään\nisäänsä sillä hetkellä ja vaikka hän puolittain pelkäsi häntä, olisi\nhän torjunut inhoten ja ylenkatseellisesti vihjauksenkin isänsä\nhulluudesta.\n\nSentähden, kun isä tarttui hänen käteensä ja veti hänet lähemmäksi\nkuolinvuodetta ja itseään sekä asetti tytön käden kuolleen veljen\nrinnalle, peräytyi Juliette elottoman ruumiin koskettamisesta, sillä se\noli niin erilainen verrattuna hänen ennen koskemiinsa esineisiin, mutta\nhän totteli isäänsä kyselemättä ja kuunteli hänen sanojaan niinkuin\nviisaan miehen puhetta ainakin.\n\n»Juliette, sinä olet nyt neljäntoista vuotias ja ymmärrät hyvin mitä\nsinulta pyydän. Ellen olisi itse sidottu tähän onnettomaan tuoliin,\nellen olisi toivoton, avuton, kurja vaivainen, en valtuuttaisi ketään,\nen sinuakaan, lapseni, tekemään mitä Jumala vaatii meiltä kummalta\ntahansa.»\n\nHän pysähtyi hetkeksi jatkaakseen sitten vakavasti:\n\n»Juliette, muista, että kuulut Marnyn perheeseen, että olet\nkatolilainen ja että Jumala kuulee sinua nyt. Sillä sinun on vannottava\nhänelle ja minulle vala, josta vain kuolema voi sinut vapauttaa.\nLapseni, tahdotko vannoa?»\n\n»Isä, jos niin haluat.»\n\n»Juliette, olet kai vasta ollut rippi-isän puheilla?»\n\n»Olen, isä, myöskin pyhällä ehtoollisella eilen», vastasi lapsi.\n»Niinkuin tiedät, oli pyhän-ruumiin-juhla eilen.»\n\n»Olet siis, lapseni, armoitettu?»\n\n»Isä, olin eilisaamuna», vastasi nuori tyttö luonnollisesti, »mutta\nolen senjälkeen tehnyt pikkusyntejä.»\n\n»Tunnusta, ne nyt sydämessäsi Jumalalle. Sinun täytyy olla armoitettu\nvalaa vannoessasi.»\n\nLapsi sulki silmänsä, ja kun vanha mies tarkkasi häntä, saattoi hän\nnähdä tytön huulten mutisevan uskonnollisen tunnustuksen sanoja.\n\nJuliette teki ristinmerkin, avasi silmänsä katsahtaen isäänsä.\n\n»Isä, olen valmis», sanoi hän. »Toivon, että Jumala on anteeksiantanut\neiliset pikkusyntini.»\n\n»Lapseni, tahdotko siis vannoa?»\n\n»Mitä, isä?»\n\n»Että kostat veljesi kuoleman hänen murhaajalleen?»\n\n»Isä, mutta —»\n\n»Vanno se lapseni!»\n\n»Kuinka voin täyttää valan? — Sitä en ymmärrä —»\n\n»Lapseni, Jumala johtaa sinua. Kun tulet vanhemmaksi, ymmärrät kyllä.»\n\nHetken Juliette vielä epäröi. Hän oli juuri lapsuus- ja naisiän\nrajalla, jolloin herkkyys, hermot ja tunteet ovat kireimmilleen\njännittyneet.\n\nKoko lyhyen elämänsä ajan oli hän sydämensä pohjasta jumaloinut isäänsä\nkiihkeän antaumuksellisesti Se oli kokonaan sokaissut hänet näkemästä\nisän mielen laimeutta ja heikentyviä henkisiä kykyjä.\n\nHän oli myöskin haaveilevan hartauden alkuasteella, joka valtaa\njokaisen roomalaiskatoliseen uskontoon kasvatetun vilkasluontoisen\ntytön, kun hän on päässyt perehtymään sakramenttien salaisuuksiin.\n\nJuliette oli ollut rippi-isän puheilla ja ripillä. Hänen ylhäisyytensä\narkkipiispa oli hänet ripille päästänyt. Hänen tulinen luonteensa oli\ntäydellisesti sopusoinnussa vanhan uskonnon liikuttavien ja hurmaavien\nmuotojen kanssa.\n\nHänen isänsä toivomus, veljensä kuolema, ne näyttivät liittyvän hänen\najatuksissaan uskontoon, jonka puolesta hän oli halukas antamaan\nhenkensä.\n\nHän ajatteli kaikkia pyhimyksiä, joista hän oli lukenut. Hänen nuori\nsydämensä värisi hänen ajatellessaan _pyhimysten_ uhrauksia, heidän\nmarttyyrikuolemaansa ja velvollisuudentuntoaan.\n\nMelkein sairaalloinen ja taikauskoinen haltioituminen valtasi hänen\nmielensä, ehkäpä se oli myöskin hänen sydämensä sisimmissä sopukoissa\npiilevää ylpeyttä omasta tärkeydestään, elämäntehtävästään, omasta\nyksilöllisyydestään: sillä kaikissa tapauksissa hän oli kuitenkin vain\nnaiseksi kehittymässä oleva lapsi.\n\nMutta vanha herttua alkoi käydä levottomaksi.\n\n»Juliette, sinä et tietystikään epäröi, sillä huutaahan kuolleen\nveljesi ruumis äänetönnä kostoa? Sinä ainoa elossa oleva Marny! — Sillä\ntästä päivästä lähtien olen minä kuin kuollut.»\n\n»En, isä», sanoi nuori tyttö kauhistuksissaan kuiskaten.\n\n»Minä en epäröi. Vannon niinkuin käsket.»\n\n»Lapseni, toista lausumani sanat.»\n\n»Kyllä, isä.»\n\n»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut —»\n\n»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut»,\ntoisti Juliette varmasti.\n\n»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»\n\n»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»\n\n»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai\nhäpeän veljeni kuoleman kostoksi.»\n\n»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai\nhäpeän veljeni kuoleman kostoksi.» sanoi Juliette juhlallisesti.\n\n»Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin\nvalani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,\njolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»\n\n»Kidutettakooon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin\nvalani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,\njolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»\n\nLapsi lankesi polvilleen. Vala oli lausuttu, vanha mies oli tyytyväinen.\n\nHän kutsui kamaripalvelijansa luokseen ja lasketutti itsensä hiljalleen\nvuoteeseen.\n\nHetkessä oli lapsi muuttunut naiseksi. Vaarallinen muutos, kun mieli\non täpötäynnä tunteita, kun hermot ovat ylen jännittyneet, ja sydän\nkyllyydestä pakahtumaisillaan.\n\nHetkisen vielä pyrki lapsen luonto oikeuksiinsa, sillä nyyhkyttäen\npakeni Juliette oman suojansa yksinäisyyteen ja heittäytyi kiihtyneenä\nrakkaan Pétronellen syliin.\n\n\n\n\n\n\nLUVUT.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nPariisi 1793.\n\nVÄKIVALTA.\n\n\nOlisi ollut vaikea sanoa, minkätähden kansalainen Déroulède oli niin\nsuosittu kuin hän oli. Vielä vaikeampaa olisi ollut esittää syitä,\nmiksi hän säilyi syytöksiltä, joita tehtiin kymmenittäin päivässä\nmilloin maltillisia girondilaisia, milloin kiihkoisia vuorelaisia\nvastaan, kunnes koko Ranska oli tullut jättiläisvankilaksi, jolla oli\nloppumattomasti ruokaa giljotiinille.\n\nMutta Déroulède säilyi vahingoittumattomana. Eipä edes Merlinin\nepäiltyjen lakikaan ollut vielä saanut häntä syytetyksi. Kun Marat'n\nmurha saattoi kokonaisen polttouhrisaaliin giljotiinille — alkaen Adam\nLuxista, joka aikoi pystyttää Charlotte Cordayn kunniaksi muistopatsaan\nkirjoituksineen: »Brutusta suurempi», Chalier'hen saakka, joka olisi\nantanut julkisesti piinata Charlotte Cordayta ja polttaa hänet roviolla\nhänen rikoksestaan — vaikeni Déroulède yksin, ja hänen sallittiin\njatkaa vaitioloaan.\n\nOli kuohuvan vallankumouksen riehuvin aika. Aamuisin kenkään ei\ntiennyt, oliko hänen päänsä vielä illalla omilla hartioilla vai\nkohottiko johtaja, kansalainen Samson sen Pariisin sansculottien\nnähtäväksi. [Sansculottes (sankylot) ilman polvihousuja. Kuuluivat\nkuningasvallan vastustajiin. Suoment. huom.]\n\nDéroulèden sallittiin kuitenkin kulkea omia teitään. Hänestä oli\nMarat' kerran sanonut: »Hän ei ole vaarallinen.» Lause oli painunut\nihmisten mieliin. Kansalliskonventin piirissä pidettiin Marat’ta yhä\npäällikkönä, hänen omien vakaumustensa marttyyrinä, vakaumusten, jotka\ntavoittelivat äärimäisyyksiä, saastaa ja likaa, ihmisen alentamista\nalhaisimmaksi olennoksi. Hänen lauseitaan yhä vain pidettiin arvossa,\neivät edes girondilaisetkaan uskaltaneet hyökätä hänen muistonsa\nkimppuun. Marat' oli kuoltuaan mahtavampi kuin koskaan eläessään.\n\nHän oli sanonut, ettei Déroulède ollut vaarallinen. Hän ei ollut\nvaarallinen tasavaltaisuudelle, vapaudelle, tasa-arvoisuuteen\nkehittymiselle, vanhojen perintätapojen riistämiselle etkä entisaikojen\nvaatimusten tuhoamiselle.\n\nDéroulède oli kerran ollut hyvin rikas. Hän oli kyllin varovainen\nluopuessaan jo hyvissä ajoin siitä, joka häneltä myöhemmin olisi\nepäilemättä riistetty.\n\nHän luovutti osuutensa mielellään aikana, jolloin Ranska kipeästi\ntarvitsi varoja ja jolloin se ei ollut vielä oppinut itseään auttamaan.\n\nRanska ei ollut unohtanut, että näkymätön muuri ympäröi Déroulèden\npitäen hänen vihollisensa loitolla. Vihollisia ei ollut paljon, mutta\nkuitenkin niitä oli. Kansalliskonventti luotti häneen. Hän ei ollut\nheille vaarallinen. Kansa, piti häntä joukkoonsa kuuluvana, sillä\nlahjoittelihan hän, kun hänellä vain oli lahjoittamista. Kuka voi\noikein arvioida kaikista pettävimmän: kansansuosion.\n\nHän vietti hiljaista elämää eikä hän ollut koskaan alistunut\nkirjoittelemaan lentokirjasia, johon kiusaus oli kaikkialla vallalle\npäässyt, vaan hän asui äitinsä ja Anne Mien pienen serkkunsa kanssa,\njosta orvosta rouva Déroulède oli huolehtinut aina lapsen ryömimisiästä\nasti.\n\nKaikki tunsivat Déroulèden talon Ecole de Médecine kadun varrella. Se\nei ollut kaukana Marat'n elin- ja kuolintalosta, joka oli ainoa jykevä\nkivirakennus siivottomien, pahanhajuisten hökkelirivien joukossa.\n\nSiihen aikaan oli katu kapea, niinkuin se vielä nytkin on.\nPariisilla oli täysi touhu katkoessaan lastensa kauloja vapauden ja\nveljeyden nimessä, joten se ei joutanut huolehtimaan puhtaudesta ja\nterveysasioista.\n\nEcole de Médecinen katu ei suinkaan kohottanut samannimisen koulun\narvoa, vaikka se olikin siitä nimensä saanut. Mitä epämiellyttävin\nväkijoukko täytti tavallisesti sen epätasaiset ja liejuiset\nkatukäytävät.\n\nSiisti puku ja puhdas liina olivat aivan tavallisuudesta poikkeava näky\nsiellä, sillä Anne Mie oli harvoin ulkona liikkeellä, ja vanha rouva\nDéroulède poistui tuskin koskaan kodistaan. Suuret määrät konjakkia\njuotiin kapean pitkän kadun kumpaisessakin päässä sijaitsevassa\nkapakassa, ja jo noin viiden ajoissa iltaisin oli naisten parasta\npysytellä sisässä.\n\nKadunkulmauksessa seisoi jutellen joukko huonosti puettuja sotaisia\nnaisia, joita nykyään tuskin voitaisi naisiksi nimittää. Repaleinen\nalushame, punainen rasvainen liina, risainen tahrainen paita —\nsellaiseen siivottomuuteen ja häpeään oli vapaus vienyt Ranskan\ntyttäret.\n\nJa he pilkkasivat jokaista ohikulkijaa, joka ei ollut niin siivoton ja\nalentunut kuin he itse.\n\n»Voi, katsokaahan ylimystä!» huusivat he siistipukuisen miehen\ntai puhtaaseen esiliinaan ja päähineeseen puetun naisen kadulla\nkiirehtäissä.\n\nIltapäivisin oli katuliike vilkas. Oli silloin paljon\nkatseltavaa. Erikoista huomiota herättivät kuormavankkurit, jotka\nvankiloista suuntasivat kulkunsa Place de la Revolutionille eli\nVallankumoustorille. Yleisen turvallisuuskomitean neljäkymmentäneljä\nosastoa lähetti kukin vuorostaan giljotiinille osuutensa.\n\nVäliin sisälsivät vankkurit kuninkaallisia naisia ja herroja, entisiä\nherttuoita ja prinsessoja, ylhäisöä kaikista Ranskan maakunnista, mutta\nsekin varasto alkoi jo loppua. Kuningatar Marie Antoinette poloinen\nsai vain yhä olla Temppelitornissa poikansa ja tyttärensä kanssa.\nRouva Elisabethilla oli vielä lupa lukea rukouksiansa rauhassa, mutta\nentiset herttuat ja kreivit alkoivat käydä harvinaisiksi. Keiden elämää\nkansalainen Samson ei ollut vielä lopettanut, he harjoittivat jotakin\nelinkeinoa Saksassa tai Englannissa.\n\nUlkomailla oli ylhäissukuisia puuseppiä, ravintoloitsijoita ja\nkähertäjiä. Lontoon ja Hamburgin liikkeiden nimikilpien kätkössä piili\nRanskan komeimpia nimiä. Lukuisat ylimykset saivat kiittää henkensä\npelastumisesta salaperäistä Tulipunaista neilikkaa, tuntematonta\nenglantilaista, joka oli siepannut kymmenittäin uhreja syyttäjä\nTinvillen käsistä ja lähettänyt herra Chauvelinin nolattuna Ranskaan\ntakaisin.\n\nYlhäisö alkoi käydä harvinaiseksi, joten kansalliskonventin\nvaltuutettujen oppineiden, tieteen ja taiteen edustajien, henkilöiden,\njotka kaksitoista kuukautta sitten olivat lähettäneet muita\ngiljotiinille, ja niiden, jotka olivat suuriäänisimmin puolustaneet\nanarkiaa ja hirmuhallitusta, vuoro oli myöskin tullut.\n\nKalenterin oli vallankumous muuttanut. Kansanedustajat ja jokainen\nkunniallinen kansalainen nimitti elokuun 19 päivää uuden ajanlaskun\nI:sen vuoden Fructidor-kuukauden 2:ksi päiväksi.\n\nSaman päivän iltana noin kuuden ajoissa kääntyi nuori tyttö äkkiä Ecole\nde Médecinen kadun kulmauksesta ja katsahdettuaan pikaisesti molemmille\npuolilleen alkoi hän kulkea päättäväisesti kapealla kadulla.\n\nSillä hetkellä se sattui juuri olemaan kansaa täynnä. Joka oven\nedessä seisoi kiihtyneitä naisia. Oli kotiintulon aika tavallisen\nVallankumoustorilla tapahtuneen näytelmän päätyttyä. Miehet olivat\npysähtyneet suurissa joukoin juomakojujen ääreen syrjäyttäen naiset\ntieltään.\n\nSenjälkeen tuli sotaisten naisien vuoro viinakauppoihin. Sillä\nhetkellä he kumminkin saivat tyytyä juttelemiseen ja ohikulkijoiden\npilkkaamiseen.\n\nEnsin nuori tyttö ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Hän astui ripeästi\nja uhmaavasti eteensä katsellen. Pää pystyssä hän kulki ja asteli\nhuolellisesti vierinkiveltä toiselle välttääkseen liejua, joka olisi\ntöhrinyt hänen sievät kenkänsä.\n\nVanhat naikkoset tervehtivät häntä rivoin, sopimattomin sanoin.\nNuorella tytöllä oli yksinkertainen harmaa, puku, hieno palttinainen\nliina somasti rinnalla ristissä, ja iso liehuvanauhainen hattu varjosti\nmitä suloisimpia kasvoja. Ne olisivat olleet vieläkin kauniimmat, ellei\nhänen päättäväinen katseensa olisi tehnyt niitä kovapiirteisiksi ja\nvanhannäköisiksi.\n\nHänellä oli vyöllään trikolori eli kolmivärinen silkkinauha, muutoin\nhäntä olisikin kovin matkalla ahdisteltu. Tasavallan värit suojelivat\nhäntä hänen hitaasti eteenpäin astellessaan.\n\nSilloin näytti omituinen mielijohde vahaavan hänet. Se tapahtui juuri\nkansanvaltuutettu Déroulèden ison kivirakennuksen edustalla. Siihen\nasti hän ei ollut kiinnittänyt huomiotaan vastaantuleviin naisiin. Kun\nhe olivat täyttäneet katukäytävän, oli hän tyynesti astunut keskelle\ntietä.\n\nSe oli viisainta ja varovaisinta, sillä siten hän saattoi sulkea\nkorvansa rivouksilta, eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiotaan\nloukkauksiin.\n\nÄkkiä hän kohotti uhmaavasti päätään.\n\n»Antaisitteko minun jatkaa matkaani», sanoi hän kovasti, kun\nsiivoton miehekäs nainen seisoi kädet puuskassa hänen edessään\nkatsellen ivallisesti pitsistä alushametta, joka vilahti nuoren tytön\nyksinkertaisen harmaan puvun alta.\n\n»Antaako hänen mennä? Antaako mennä? Ho, ho, ho — o!» nauroi vanha\nnainen kääntyen lähimpien laiskottelijoiden puoleen samalla kirota\npamahuttaen. »Oletteko, kansattaret, kuulleet, että tämä katu on\nerikoisesti tehty ylhäisten kuljettavaksi?»\n\n»Minulla on kiire, sallikaa minun mennä heti!» komensi nuori tyttö\nkärsimättömästi ja jalkaa polkien.\n\nOikealla oli kadun leveydeltä tilaa, joka olisi; kyllin riittänyt hänen\nkävellä. Näytti suoranaiselta hulluudelta ruveta yksin herättämään\nriitaa meluavan kiihkoisassa naisjoukossa, joka oli juuri saapunut\nhirvittävästä näytelmästä giljotiinin äärestä.\n\nJa kuitenkin hän näytti tekevän sen tahallaan, niinkuin hänen\nkärsivällisyytensä olisi loppunut, niinkuin hänen koko ylpeytensä ja\nylimysverensä olisivat kapinoineet häntä ympäröivää pahanhajuista\nväkijoukkoa vastaan.\n\nPuolipäihtyneitä miehiä ja meluavia, alastomia nulikoita näytti\nkerääntyneen siihen kaikkialta.\n\n»Oh — hoh, mikä ylimys!» he huusivat ivallisen hämmästyneesti\nhypistellen nuoren tytön pukua ja kurkottaen likaiset ja vihanvääntämät\nkasvonsa tytön silmien alle tarkastaakseen häntä.\n\nVaistomaisesti hän säpsähti ja peräytyi vasemmalle läheiseen\ntaloon. Sitä koristi vahvoista tammenrungoista tehty tiilikattoinen\nporttiholvi. Katossa riippui rautalyhty. Alhaalla oli kivinen\nsuojusaita, ja raskaalle ovelle johtivat muutamat jyrkät portaat.\n\nNuori tyttö löysi turvapaikan portailla. Ylpeänä, uhkaavana hän kohtasi\nkirkuvan roskajoukon, jota hän oli tahallaan yllyttänyt.\n\n»Kansatar Margot, harmaa puku pukee teitä tosiaankin hyvin!» sanoi\nnuori mies, jonka ilkeillä ja irstaannäköisillä kasvoilla punaisen\nlakin repaleet riippuivat.\n\n»Ja tuosta hienosta pitsistä saataisiin komea röyhelö ylimyksen\nkaulaan, kun kansalainen Samson nostaa hänen päänsä nähtäväksemme»,\nlisäsi muutama kumartuessaan pilkallisen sirosti, ja parilla likaisella\nsormellaan hän kohautti nuoren tytön harmaan hameen helmaa näyttääkseen\nsiten tytön pitsihelmaista alushametta.\n\nSadatusten myrsky ja äänekäs pilkallinen nauru tervehti raakaa kujetta.\n\n»Noin kaunista, hienoa pitsiä piilossa», lisäsi muutama vanhanpuoleinen\nnaikkonen. »Hieno rouvani, voitteko uskoa säärieni olevan paljaina\ntämän mekon alla?»\n\n»Ja ne ovat totta totisesti likaiset», sanoa murahutti joku joukosta.\n»Saippua on kallista nykyään Pariisissa.»\n\n»Ylimyksen kaulaliinaa reunustava pitsi riittäisi kokonaisen perheen\nviikon leivän maksuksi!» huudahti muuan kiihtynyt ääni.\n\nKuumuus ja konjakki puolestaan turmelivat tätä kiihoittunutta\nväkijoukkoa, viha kiilui jokaisen silmästä. Väkivalta uhkasi. Nuori\ntyttö näytti tietävän sen, mutta hän pysyttelihe uhmaavan maltillisena\nhiljalleen astellen portaita ylös hyökkääjien seuratessa kintereillä.\n\n»Helyt juutalaiselle!» ärjyi laiha hurjistunut nainen ilkeästi tarttuen\nsamassa nuoren tytön liinaan, ja pilkallisen voitollisesti nauraen hän\nkiskaisi sen tytön rinnalta.\n\nLoukkaus näytti olevan viimeistenkin sulkujen murtamisen merkinantona —\nsulkujen, jotka tavallinen säädyllisyys olisi rakentanut. Kielenkäyttö\nja herjaus kävivät sellaisiksi, etteivät historioitsijat saata niitä\ntoistaa.\n\nTytön siro, valkoinen kaula, puhdas iho, olkapäiden ja rinnan\nhienostuneet viivat näyttivät herättäneen hurjissa olennoissa hirveän\nvihanhimon, jonka nälkä ja siivottomuus olivat eläimelliseksi\nsaattaneet.\n\nNäytti kuin he olisivat keskenään kilpailleet sanoista, jotka enin\nolisivat kyenneet loukkaamaan tytön pieniä ylimyskorvia.\n\nNuori tyttö ryömi ovea kohti tukkien korviaan käsillä säästyäkseen\nkuulemasta kauheita ääniä. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan\nkauhistuneelta hirveästä aiheuttamastaan mielenpurkauksesta.\n\nYhtäkkiä muuan hurja naikkonen löi häntä suoraan vasten kasvoja kovalla\nlikaisella nyrkillään, ja riemun remakka tervehti hirveätä tekoa kotvan\naikaa.\n\nAinoastaan silloin näytti tyttö menettäneen malttinsa.\n\n»Auttakaa», hän huusi ääneensä kolkuttaen jykevää ovea. »Auttakaa!\nMurha! Murha! Murha! Kansalainen Déroulède, auttakaa!»\n\nMutta hyökkääjät tervehtivät hirmutekoa yhä vain riemuiten. Heidän\nraivonsa oli kohonnut jo korkeimmilleen. Ranskalaisjoukko oli valmis\nhillittömän vihansa tyydytykseksi jo seuraavana hetkenä vetäisemään\navuttoman tytön hänen pakopaikaltaan ja laahaamaan likaan hänet,\nhäväistysuhrin.\n\nMutta juuri kun kuudet petomaiset kädet tavoittivat hänen hamettaan\naukeni äkkiä hänen takanaan oleva ovi. Tyttö tunsi jonkun tarttuvan\nkovasti hänen käsivarteensa laahaten hänet kiireesti kynnyksen suojaan.\n\nHän oli menettää tajuntansa juuri kärsimästään rasituksesta, jonka\nkauhea uhkarohkeus oli hänelle tuottanut. Hän kuuli jykevän oven\nsulkeutuvan karkoittaen ilkkuvan raivon ivallisen naurun ja irstaat\npuheet, jotka kuuluivat hänen korviinsa Danten kadotettujen kirkunan\ntavoin.\n\nHän ei saattanut nähdä pelastajaansa, sillä eteinen, johon hänet\noli laahattu, oli vain himmeästi valaistu. Mutta varma ääni sanoi\nkiireisesti:\n\n»Rapuista ylös, suoraan edessänne olevaan huoneeseen, äitini on siellä.\nMenkää joutuin!»\n\nHän oli langennut polvilleen kyyristyen vasten vankkaa tammihirttä,\njoka kannatti kattoa, ja hän koetti ponnistaa silmiään nähdäkseen\nmiehen, jolle hän ehkä enin sillä hetkellä oli velkaa hengestään, mutta\nmies seisoi selin oveen pitäen kädellään oven rivasta.\n\n»Mitä aiotte tehdä?» kysyä mutisi tyttö.\n\n»Estää heitä talooni murtautumasta laahatakseen teidät ulos», vastasi\nhän vaiteliaasta. »Pyytäisin teitä noudattamaan käskyjäni.»\n\nKuin kone totteli hän, nousi pystyyn ja kääntyen portaisiin päin alkoi\nhitaasti kiivetä matalia portaita. Hänen polvensa vapisivat koko hänen\nruumiinsa värisi kauhusta hänen ajatellessaan pelottavaa pulmaa, josta\nhän oli juuri päässyt.\n\nHän ei uskaltanut katsoa taaksensa pelastajaansa. Hänen kulkiessaan pää\nriipuksissa mutisivat hänen huulensa puoliääneen sanoja.\n\nUlkona kävi huuto ja kirkuna yhä äänekkäämmäksi. Raivostuneet nyrkit\ntakoivat kiivaasti jykevää ovea.\n\nPortaiden yläpäässä vastustamattomasta syystä hän kääntyi katsellen\neteiseen.\n\nHän näki Déroulèden vartaloviivan hämärässä, toinen käsi rivassa ja pää\ntaaksepäin kääntyneenä tytön liikkeitä seuratakseen.\n\nJulietten edessä oleva ovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui\nsisään.\n\nSamassa alaovella seisova mies avasi oven. Huutavan joukon kirkuna\nkuului taaskin tytön korviin. Näytti kuin se olisi ympäröinyt miehen.\nTyttö olisi, halunnut tietää, mitä alhaalla tapahtui, ja häntä\nkummastutti, että mies yksin uskalsi kohdata kauhistuttavan väkijoukon.\n\nHuone, johon hän oli saapunut, oli hauskan- ja iloisennäköinen sievine\nkirjavine verhoineen ja hienoine huonekaluineen. Nuori tyttö katsahti\nylös, kun ystävällinen ääni tilavan nojatuolin pohjalta sanoi hänelle:\n\n»Sisään, sisään, rakas lapsi, ja sulkekaa ovi! Ahdistivatko heittiöt\nteitä? Vähät siitä! Paul puhuu heille. Tulkaa tänne, rakas lapsi, ja\nistukaa. Ei ole nyt syytä pelkoon.»\n\nSanaa sanomatta astui nuori tyttö esiin. Hän näytti astelevan kuin\nunessa verhojen heilahdellessa aavemaisesti hänen ympärillään ja\nkirkunan ja huudon alhaalta kuin maan uumenista kuuluessa.\n\nVanha nainen jatkoi juttelemistaan. Hän oli tarttunut tytön käteen ja\nlempeästi vaati häntä istumaan matalalle rahille nojatuolin viereen.\nHän puhui Paulista, sanoi jotakin Anne Miestä ja kansalliskonventista\nsekä pedoista ja villeistä, mutta enin hän puhui Paulista.\n\nUlkona oli melu hiljentynyt. Tyttö tunsi olevansa omituisen sairas ja\nväsynyt. Hänen päätään huimasi, huonekalut näyttivät hyppelevän hänen\nympärillään. Vanha nainen tuntui katselevan häntä kuin hulmuilevan\nharson läpi, ja sitten — ja sitten —\n\nVäsynyt luonto sai tahtonsa lopultakin perille; se sulki värisevän\nnuoren ruumiin äidilliseen syleilyynsä ja kääri polttavat aivot\ntajuttomuuden laupiaaseen vaippaan.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nKANSANVALTUUTETTU.\n\n\nHerättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää\ntunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.\n\nTämä oli siis Déroulèden koti! Hän oli todellakin vieraana,\npelastettuna suojattina kansalaisen Déroulèden katon alla.\n\nDéroulède oli kantanut hänet kirkuvan roistolauman kynsistä,\nroskajoukon, jota hän oli yllyttänyt. Déroulèden äiti oli\ntoivottanut tervetulleeksi hänet, sievän näköisen, surukatseisen ja\nhentorakenteisen nuoren tytön, joka ei ollut vielä kahtakymmentä\ntäyttänyt; hän oli palvellut tyttöä ja tehnyt hänen olonsa hauskaksi ja\nmukavaksi.\n\nJuliette de Marny oli siis sen miehen kodissa, jota hän oli sekä\nJumalalle että isälleen vannonut vihaten ja kostaen vainoovansa.\n\nKymmenen vuotta oli jo siitä kulunut.\n\nLeväten suloisen tuoksuvalla vuoteella, jonka Déroulèden\nvieraanvaraisuus oli hänelle varustanut, näki Juliette kuluneiden\nkymmenen vuoden varjojen vierivän silmiensä ohitse — neljä ensimäistä\nveljen kuoleman jälkeen, kunnes vanhan kreivi de Marnyn ruumis hitaasti\nsieluaan seuraten vaipui hautaan.\n\nViimeisen kerran elämän välähtäessä pojan vuoteen ääressä oli vanha\nkreivi todellisesti lakannut elämästä. Äänetönnä, kuihtuneena varjona,\noli hän vain olemassa. Ymmärrys katosi, ja muisti hävisi. Onneksi,\nluonto vihdoinkin muisti ihmishylkyä riistäen hänet lopultakin\nsairastuolista, joka oli ollut hänen maailmansa.\n\nSitten seurasi muutamia vuosia Ursulan luostarissa. Juliette oli\ntoivonut saavansa erikoisen kutsumuksen. Koko sydämestään halusi hän\neristettyyn uskonnolliseen elämään saavuttaakseen juhlallisten valojen\nja rukouksessa ja mietiskelyssä vietettyjen päivien suuret esteet\noman itsensä ja hirvittävän yön muistojen välille — yön, jolloin hän\nkuuliaisena isänsä tahdolle oli juhlallisesti vannonut kestävänsä oman\nveljensä kuoleman.\n\nHän oli vain kahdeksantoista vuotias mennessään luostariin heti isänsä\nkuoleman jälkeen, jolloin hän tunsi olevansa yksin — sekä siveellisesti\nettä henkisesti yksin — ja valan painostuksen ahdistamana.\n\nHän ei puhunut koskaan siitä muille kuin rippi-isälleen, joka\nhyvänahkainen, suuresti oppinut mies oli aivan ymmällä neuvoja\nantaessaan, sillä häneltä puuttui kokonaan elämän tuntemusta.\n\nNeuvoteltiin arkkipiispan kanssa. Hän olisi voinut myöntää\nerivapautuksen ja vapauttaa tytön hänen vakavasta valastaan.\n\nKun asia esitettiin Juliettelle, riemastui hän. Koko hänen luontonsa,\njoka itse asiassa oli terve, iloinen ja sairaalloisuuden vastakohta,\nkapinoitsi hänen hartioilleen sälytettyä luonnotonta tehtävää\nvastaan. Ainoastaan uskonto — erikoisiän omituisen vääristelty\nuskonto — kielloillaan pidätti häntä kevytmielisesti rikkomasta mitä\nluonnottominta valaa.\n\nArkkipiispalla oli paljon velvollisuuksia, paljon toimia. Hän suostui\nkiinnittämään tytön omantunnonasiaan suurta huomiota. Hän ei tehnyt\nlupauksia. Mutta neiti de Marny oli rikas. Ehkäpä antelias lahjoitus\nPariisin köyhille tai jollekin itse pyhän isän sydäntä lähellä olevalle\nasialle oli Jumalalle mieluisempi kuin pakollinen valan täyttäminen.\n\nJuliette odotti kärsivällisesti luostarin muurien sisällä arkkipiispan\npäätöstä juuri sillä hetkellä, kun suuri kansannousu alkoi horjuttaa\nitse Ranskan perustuksia.\n\nArkkipiispalla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin yksityisten\nomantunnonasioita. Luultavasti hän unohti Julietten kokonaan. Hänellä\noli täysi työ lohduttaa kuningasta valtaistuimen menettämisestä\nja valmistaa häntä ja itseään mestauslavalle. Ursulan luostari\nhajoitettiin hirmuvallan aikana. Kaikki muistivat Thermidor-kuukauden\nverilöylyn ja kolmekymmentäneljä nunnaa, kaikki Ranskan vanhojen\nperheiden tyttäriä, jotka ilomielin astuivat mestauslavalle.\n\nJuliette kuului niiden joukkoon, jotka välttivät tuomion. Kuinka ja\nminkätähden, sitä hän ei voinut itsekään sanoa. Hän oli sangen nuori\nja vielä oppilas. Hän sai asua erillään Pétronellen, vanhan hoitajansa\nkanssa, joka oli kuluneina vuosina pysynyt hänelle uskollisena.\n\nSilloin syytettiin arkkipiispaakin ja, hänet vangittiin. Juliette\nkoetti kovasti päästä hänen puheilleen, mutta turhaan. Kun piispa\nkuoli, piti Juliette hengellisen isänsä kuolemaa Jumalan antamana\nsuoranaisena merkkinä siitä, ettei mikään voinut vapauttaa häntä\nvalasta.\n\nHän oli katsellut vallankumouksen meteliä pienen ullakkokamarinsa\nikkunasta Pariisissa. Uskollisen Pétronellen hoivissa oli hän\npakoitettu elämään vanhan arvokkaan naisen säästöillä, sillä koko\nhänen omaisuutensa, kaikki Marnyn tilukset, kapiot, jotka hän oli\nottanut mukaansa luostariin — kerrassaan kaikki — oli anastanut\nvallankumouksellinen hallitus, joka oli asettautunut omaisuutta\ntasoittamaan ja yksilöitä yhdenvertaistuttamaan.\n\nUllakkoikkunastaan oli hän nähnyt Pariisin kiemurtelevan kauhun\nhengen armottoman ruoskan alla, jota se oli ärsyttänyt. Hän oli\nkuullut vankkurien jyrinän, niiden viedessä päivän toisensa jälkeen\nuhrilastejaan veljeyden vallankumouksen kyllästymättömälle luojalle —\ngiljotiinille.\n\nHän oli nähnyt tähtenä loistavan kaupungin iloisten, hauskojen\nasukkaiden muuttuvan ulvoviksi petoeläimiksi, sen naisten muuttuvan\nsiivottomiksi korppikotkiksi, joiden murhaavat kynnet tarttuivat\nkaikkeen jaloon, suureen ja kauniiseen.\n\nHän ei ollut vielä kahdenkymmenenkään, kun heikko horjuva kuningas\nja hänen ylimielinen puolisonsa — nöyryytetty vankipari — laahattiin\ntakaisin pääkaupunkiin, josta he olivat koettaneet paeta.\n\nKaksi vuotta myöhemmin hän oli kuullut kokonaisen kansan riemuitsevan\nkuninkaan murhasta. Sitten Marat'n murha, minkä teki hänen ikäisensä\nnuori tyttö, kalpea suurisilmäinen Charlotte, joka teki rikoksensa\nvakaumuksesta. »Brutusta suurempi!» olivat muutamat sanoneet hänestä.\nJohanna d'Arcia suurempi, sillä olihan hänet kutsuttu bretonilaisen\nkylän perukoilta pahan ja synnin tekoon, eikä maineeseen ja\nvoitonriemuun.\n\n»Brutusta suurempi!»\n\nJuliette seurasi Charlotte Cordayn tutkimusta haltioituvan luonteensa\nintohimoisella kiihkolla.\n\nKuvitelkaamme sen vaikutusta nuoreen tyttöön, joka yhdeksän vuotta\n— parhaimmassa iässään — oli ikävöinyt jaloa, sydäntä täyttävää\nkutsumusta.\n\nJuliette tarkasteli Charlotte Cordayta tutkimustilaisuudessa. Voittaen\nluonteenomaisen vastenmielisyytensä sellaisiin näytöksiin ja niitä\nkatselemassa oleviin joukkoihin hän oli tunkeutunut kapean parvekkeen\nensimäiselle riville, josta näki vallankumouksen tuomioistuinsaliin.\n\nHän kuuli syytöksen, Tinvillen puheen ja todistajien saliin kutsumisen.\n\n»Tämä kaikki on tarpeetonta. Minä murhasin Marat'n!» kuuli Juliette\nnuoren raikkaan äänen heleänä sointuvan puheen sorinasta kirousten\nsadatellessa. Hän näki nuoret kauniit kasvot kirkkaina, tyyninä ja\ntunteettomina.\n\n»Minä murhasin Marat'n!»\n\nKansanvaltuutetulle erikoisesti määrätyssä paikassa niiden joukossa,\njotka edustivat maltillisia girondilaisia, istui Paul Déroulèdekin,\njolle Juliette oli vannonut kostavansa samalla mitalla kuin Charlotte\nCorday oli kostanut Marat'lle.\n\nJuliette katseli Déroulèdea tutkimuksen aikana miettien, tokko hänellä\noli ollenkaan aavistusta itseään vaanivasta vihasta, joka Marat'takin\noli yhä uhannut.\n\nDéroulède oli hyvin tumma, melkein mustanpuhuva etelän lapsi, jolla oli\nruskea puuteroimaton ja taaksepäin kammattu tukka, joten hänen paljas\notsansa muistutti enemmän ylioppilasta kuin lainsäätäjää. Vakavasti hän\nkatseli Charlotte Cordayta, ja Juliette, joka puolestaan tarkasteli\nDéroulèdea, huomasi tämän suunnattoman sääliväisen katseen lieventävän\nhänen lähekkäin olevien silmiensä muutoin niin ankaraa ilmettä.\n\nDéroulède piti kiivaan, puolustuspuheen, joka on historiallisesti\nkuuluisa. Joku toinen olisi saanut maksaa, sen päällään.\n\nJuliette ihmetteli hänen rohkeuttaan. Charlotte Cordayn puolustaminen\noli yhtäkuin Marat'n kuoleman hyväksyminen — Marat'n, kansan ystävän;\nMarat'n, jota hänen haudallaan puhujat olivat verranneet ihmiskunnan\nsuureen, pyhään Sovittajaan!\n\nDéroulèden esitys ei ollut puolustus- vaan vetoamispuhe.\n\nKaunopuheisimman aikakauden kaunopuheisimman miehen sanat näyttivät\nlöytävän tunteiden salatun sopukan, joka vielä piili merkillisten\nvihanjulistajien sydämessä.\n\nKaikki saapuvillaolijat kuuntelivat puhetta. »Se on kansalainen\nDéroulède!» kuiskasivat verenhimoiset miesmäiset naiset, jotka istuivat\nparvekkeella sukkaa kutoen.\n\nMutta muita huomautuksia ei kuulunut. Suunnattoman iso, upeasti\nvarustettu lasten sairaala oli avattu Pariisissa juuri samana aamuna.\nSe oli kansalaisen Déroulèden lahja kansalle. Tietystikin oli hänellä\noikeus puhua vähän, jos häntä vain halutti. Sairaalahan voi peittää\nsangen monet kavallukset.\n\nJopa hurja Mountain, Danton, Merlin ja Santerrekin kohauttivat\nhartioitaan. »Se on Déroulède, antakaa hänen puhua, jos häntä haluttaa.\nMurhattu Marat' sanoi, ettei hän ole vaarallinen.»\n\nJuliette kuuli sen kaiken. Kutojat hänen ympärillään puhuivat ääneensä.\nCharlottekin melkein unohti itsensä Déroulèden puhuessa. Déroulèdella\noli voimakas, hienostunut ääni, joka kaikui kovasti salissa.\n\nHän oli lyhyenpuoleinen, mutta leveäharteinen ja lujarakenteinen. Hänen\nkätensä olivat ilmehikkäät, ja ne näyttivät hoikilta ja hennoilta\nhienopitsisissä hiharöyhelöissä.\n\nCharlotte Corday tuomittiin. Déroulèden kaunopuheisuus ei voinut häntä\npelastaa.\n\nJuliette lähti oikeudesta hurjasti riemuiten. Hän oli sangen nuori,\njoten kahden viime vuoden näytelmät, joita hän oli katsellut,\neivät voineet tukahuttaa, vaan päinvastoin kiihoittaa nuoren tytön\nmielikuvitusta, sillä hänhän oli kokonaan jäänyt oman älynsä ja\nsiveellisyytensä turviin.\n\nMillaisia näytelmiä! Suuri Jumala!\n\nTilaisuutta vain oli odotettava! Charlotte Corday, puolisivistynyt\npieni maalaistyttö ei saanut saattaa häpeään neiti de Marnya, satojen\nherttuoiden tyttäriä, herttuoiden, jotka olivat luoneet Ranskan,\nennenkuin se oli alkanut tuhota itseään.\n\nMutta hän ei voinut laatia määrättyä suunnitelmaa. Pétronelle, vanha\nihmisparka, hänen ainoa uskottunsa ei ollut luotu sankarittaren\nverestä. Juliette tunsi velvollisuuden pakoittavan itseään, ja\nvelvollisuus parhaimmillaankaan ei ole yhtä aulis neuvonantaja kuin\nviha tai rakkaus.\n\nHänen Déroulèden talon edustalla tapahtunut seikkailunsa ei ollut\nedeltäkäsin suunniteltu. Yllyke ja yhteensattuma olivat olleet yhtä\nmieltä hänen kanssaan. Joka päivä viime kuukausien kuluessa oli\nhänellä ollut tapana kävellä Ecole de Médecinen katua näennäisesti\ntarkastellakseen Marat'n asuntoa niinkuin laiskottelijain tapa oli,\nmutta todenteolla hän halusikin katsella Déroulèden taloa. Kerran pari\noli hän nähnyt Déroulèden tulevan kotoaan ja palaavan sinne. Kerran\nhän sattui näkemään sisäeteiseen ja tummaan pukuun ja lumivalkeaan\nkaulaliinaan puetun tytön heittävän Déroulèdelle hyvästiä ovella.\nToisen kerran hän näki Déroulèden kadunkulmassa auttamassa samaa tyttöä\nliejuisen katukäytävän yli. Hän oli juuri tavannut tytön, joka kantoi\nruokakoria. Déroulède otti sen tytöltä ja kantoi sen kotiinsa.\n\nKohtelias — niinkö? — ja luontaisesti nähtävästi, sillä tyttö\noli hiukan viallinen, melkein kyttyräselkäinen, heikko ja\nepämiellyttävännäköinen. Hänen silmänsä olivat surulliset ja kasvot\nkalpean puristuneet.\n\nVaatimaton kohteliaisuuskohtaus, jonka todistajana hän oli päivää ennen\nollut, sai Julietten aiheuttamaan näytöksen, joka ilman Déroulèden\najoissa tapahtuvaa sekaantumista olisi saattanut päättyä onnettomasti.\nJuuri Déroulèden väliintuloonhan Juliette perustakin laskelmansa.\nÄkkiä oli asia johtunut hänen mieleensä, ja hän oli toteuttanut\nmielijohteensa.\n\nEikö hänen isänsä ollut vakuuttanut hänelle, että Jumala oli hänelle\naikanaan osoittava keinot päämääränsä saavuttamiseksi.\n\nNyt hän oli sen miehen luona, joka, oli murhannut hänen veljensä\nja toimittanut hänen surevan isänsä, tajuttoman raivohullu raukan,\nraihnaisena hautaan.\n\nOsoittaako Jumalan sormi vieläkin, ja näyttääkö hänelle, mitä sitten on\ntehtävä, miten hän parhaiten voi toteuttaa vannomansa aikomuksen?\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nVIERASVARAISUUS.\n\n\n»Neitiseni, voisinko palvella teitä vielä jollain muulla?» Lempeän arka\nääni herätti Julietten menneisyyden mietteistä.\n\nHän hymyili Anne Mielle ojentaen kätensä hänelle.\n\n»Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä», sanoi hän, »nousen\nkiitääkseni teitä kaikkia.»\n\n»Älkää liikkuko, ellette voi hyvin.»\n\n»Olen jo aivan terve. Nuo hirveät ihmiset pelästyttivät minut,\nsentähden pyörryin.»\n\n»He olisivat saattaneet teidät puolikuolleeksi, ellei —»\n\n»Tahtoisitteko sanoa, missä nyt olen?» kysyi Juliette.\n\n»Herra Paul Déroulèden kodissa. Minunhan olisi pitänytkin sanoa\nkansanvaltuutettu Déroulèden. Hän pelasti teidät roskajoukon käsistä\nja sai heidät rauhoittumaan. Hänellä on niin kaunis ääni, että hän voi\nsaada kenen tahansa puhettaan kuuntelemaan ja —»\n\n»Neitiseni, te pidätte hänestä?» lisäsi Juliette tuntiessaan kyynelten\nsamentavan silmiään.\n\n»Tietysti pidän hänestä», sanoi Anne Mie vaatimattomasti lempeän\nihailun kaunistaessa hänen kasvojaan. »Hän ja rouva Déroulède ovat minun\nkasvattajani, sillä en tunne vanhempiani. He ovat pitäneet minusta\nhuolta, ja Déroulède on opettanut minulle kaiken minkä tiedän.»\n\n»Neitiseni, mikä on nimenne?»\n\n»Anne Mie.»\n\n»Ja minun nimeni on Juliette — Juliette Marny», lisäsi hän hetken\nepäröidään, »Minullakaan ei ole vanhempia. Vanha hoitajani Pétronelle\non minun kasvattajani ja — Mutta kertokaa enemmän Déroulèdesta — Olen\nhänelle paljosta kiitollinen, haluaisin tietää hänestä enemmän.»\n\n»Ettekö antaisi minun somistaa tukkaanne?» sanoi Anne Mie aivankuin\ntahallaan koettaen välttää suoranaista vastausta. »Herra Déroulède on\nvierashuoneessa rouvan kanssa, joten voitte tavata hänet.»\n\nJuliette ei kysellyt sen enempää, vaan antoi Anne Mien somistaa\ntukkansa, saipa häneltä vielä lainaksi puhtaan kaulaliinankin, ja hän\nantoi tytön ylipäätään poistaa kauhistuttavan seikkailunsa jäljet.\nHän tunsi olevansa ymmällä: ja yhä kyynelten vallassa. Anne Mien\nlempeys näytti saattavan epäsointua hänen mieleensä. Hän ei voinut\nymmärtää tytön asemaa Déroulèden kodissa. Olikohan hän sukulainen vai\nparemmanpuoleinen palvelijako? Sellaisena tukalana aikana olisi hän\nvoinut olla molempia.\n\nKaikissa tapauksissa hän oli Déroulèden lapsuuden toveri — joko\nyhdenvertainen tai alemmalla tasolla. Juliette olisi luopunut paljosta\npäästäkseen asian perille.\n\nKiivasluontoisen ihmeellisellä vaistolla hän oli jo aavistanut Anne\nMien rakastavan Déroulèdea. Nuoren raajarikkoisparan sielu näytti\nvärisevän kuin magreellneula Déroulèden pelkkää nimeä mainitessa.\nKoko hänen olemuksensakin kirkastui. Juliettestä hän näytti silloin\nkauniilta.\n\nJuliette tarkasteli tutkivasti itseään peilissä ja järjesteli kiharaa,\njonka kapinallinen muoto näytti hänestä hyvin sopivalta. Hän tarkasteli\nkasvojaan huolellisesti. Miksi? sitä hän ei voinut sanoa. Ehkäpä sekin\nkuului naisen tarkkoihin vaistoihin.\n\nSen ajan yksinkertainen ja pukeva muoti sopi hänelle erinomaisesti.\nUumenviiva, sangen pitkä, mutta tarkkaan määrätty — jäännös\naikaisemmalta korostetulta kuosikaudella — teki hänen pitkän solakan\nvartalonsa miellyttäväksi ja entistään notkeammannäköiseksi. Hienolla\npitsillä reunustettu kaulaliina, joka oli sievästi solmittu hänen\nrinnalleen sulostutti tyttömäistä povea ja olkapäitä.\n\nKuin aito sädekehä ympäröi hänen tukkansa sieviä pirteitä kasvoja.\nPehmeänä ja vaaleakiharaisena se kultakiehkuran tavoin pisti näkyviin\nmitä sievimmän pienen pitsipäähineen alta.\n\nHän kääntyi Anne Miehen päin valmiina häntä huoneesta seuraamaan. Pikku\nraajarikko tyttö huoahti silitellessään oman esiliinansa poimuja ja\nlopetellessaan Julietten asun parantamista.\n\nKuin unelmien hetki mennä sujahti Juliettesta aika ennen illallista.\n\nHän oli oleskellut niin paljon yksin, oli viettänyt\nitsetutkisteluelämää siinä määrin, ettei hän voinut käsittää ja\nymmärtää kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Siihen aikaan kun Ranskan\nsisäinen elinvoima ensimäisen kerran totesi olemassaolonsa ja sitten\npoisti tieltään sen hurjaa edentymistä estävät sulut, oli Juliette\nollut sidottuna puolitylsistyneen isänsä sairastuolin ääreen.\nSenjälkeen Ursulan luostarin suojaavat muurit olivat kätkeneet\nhänen henkisiltä silmiltään vanhan ja uuden aikakauden suuren\nyhteentörmäyksen todellisen tarkoituksen.\n\nDéroulède ei ollut rikkiviisas eikä myöskään vallankumouksellinen.\nHänen teoriansa olivat haaveita ja hänellä oli harvinaisen voimakas\nmyötätunto lähimäisiinsä.\n\nLausuttuaan ensimäisen satunnaisen tervehdyksensä Juliettelle oli\nDéroulède jatkanut äitinsä kanssa keskustelua, jonka nuoren tytön\nsaapuminen oli keskeyttänyt.\n\nHän ei näyttänyt kiinnittävän Julietteen paljon huomiota, vaikka hänen\ntummat kiivaat silmänsä etsivät tuontuostakin tytön katsetta niinkuin\nhäneltä vastausta vaatien.\n\nHänen puheensa kosketteli Pariisin roskajoukkoa, jota hän nähtävästi\nymmärsi hyvin. Sellaiset tapahtumat kuin Julietten herättämä olivat\nsitä ennen johtaneet varkauksiin ja ryöstöihinkin, useinpa murhiinkin,\nmutta kansanvaltuutetun Déroulèden talon edustalla oli aivan hiljaista\njo puoli tuntia sen jälkeen, kun Juliette oli paennut kirkuvan,\npetomaisen joukon käsistä.\n\nDéroulède oli puhunut heille vain noin parikymmentä minuuttia,\nja he olivat poistuneet aivan rauhallisina koskettamatta hänessä\nhiuskarvaakaan. Hän näytti rakastavan heitä ja tiesi, miten heissä\npiilevä vähäinenkin hyvä oli parhaiten erotettava pahuuden paksusta\nkuoresta, jolla kurjuus oli heidän sydämensä ympäröinyt.\n\nKerran hän puhutteli Juliettea jotensakin äkkiä: »Anteeksi, neitiseni,\nmutta teidän itsenne tähden on meidän teitä säilytettävä vankina jonkun\naikaa. Kukaan ei tee teille pahaa tämän katon alla, mutta teidän ei\nolisi turvallista liikkua lähimmillä kaduilla tänä iltana.»\n\n»Mutta, herra, minun täytyy mennä. Todenteolla täytyy!» sanoi hän\nvakavasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, mutta en voi jättää\nPétronellea!»\n\n»Kuka Pétronelle on?»\n\n»Herra, vanha rakas hoitajani. Hän ei ole koskaan minua jättänyt,\nyksin. Ajatelkaahan, kuinka onneton hän onkaan minun näin kauan\nviipyessäni.»\n\n»Missä hän asuu?»\n\n»N:o 15 Taitbout’n kadun varrella.»\n\n»Suvaitsetteko minun toimittaa asianne hänelle? — sanoa hänelle,\nettä olette hyvässä turvassa ja minun kattoni alla, jossa teidän on\nilmeisesti varovaisinta nykyisin pysytellä.»\n\n»Herra, jos se teistä on parasta», vastasi hän.\n\nHän tunsi sisimpänsä värisevän innostuksesta. Jumala ei ollut\nainoastaan johdattanut häntä siihen taloon, vaan hän tahtoi hänen sinne\njäävänkin.\n\n»Neitiseni, kenenkä nimessä toimitan asianne?» kysyi Déroulède.\n\n»Juliette Marny on nimeni.»\n\nKovasti hän tarkasti Déroulèdea mainitessaan nimensä, mutta Déroulèden\nkasvoilla ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi ilmaissut hänen\ntunteneen nimen.\n\nKymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon oli saatu kokea niinä vuosina.\nKova viha välähti Julietten sydämessä, kun hän huomasi Déroulèden\nunohtaneen asian. Nimi ei merkinnyt mitään hänelle! Se ei muistuttanut\nhäntä siitä, että hänen kätensä oli verellä tahrittu. Kymmenen vuotta\noli Juliette kärsinyt, oli taistellut itsensä kanssa, oli taistellut\nDéroulèdenkin puolesta kohtaloa vastaan, joka hänen oli määrättävä\nDéroulèdelle tämän unohtaessa asian tai ainakin heretessä sitä\najattelemasta.\n\nDéroulède kumarsi hänelle ja poistui huoneesta.\n\nVihan laine laskeutui, ja hän jäi kahdenkesken rouva Déroulèden kanssa.\nSamassa Anne Miekin astui sisään.\n\nKolme naista jutteli keskenään odotellen talon isännän paluuta.\nJuliette tunsi voivansa hyvin kaikesta huolimatta, olipa hän\nmelkein iloinenkin. Hän oli asunut niin kauan pienessä, kurjassa\nullakkohuoneessa Pétronellen kanssa, että hän nautti hienostuneen\nkodin mukavuuksista. Se ei tietystikään ollut niin komea ja\nloistelias kuin hänen isänsä jo silloin tuhottu ruhtinaallinen\npalatsi vastapäätä Louvrea, sillä kansallinen puolustuskomitea oli\nvallannut sen sotilasmajoitukseen. Mutta oleellisesti oli Déroulèden\nkoti hienostunut. Hienot porsliiniesineet korkealla takalla,\nmuutamat huoneessa löytyvät Buhlin ja Vernis Martinin taideteokset\nja avonaisesta ovesta näkyvä, hienon valkoisen liinan peittämä\naamiaispöytä, jolla hohtivat hopeat — kaikki tämä todisti hienoa makua,\nylellisen hienostuneita tottumuksia, joita tasa-arvoisuuden ja anarkian\nhengen ei vielä ollut onnistunut juurineen hävittää.\n\nKun Déroulède palasi, toi hän mukanaan iloisen tuulahduksen. Kadulla\noli jo hiljaista, ja kulkiessaan sairaalan ohi — hänen lahjansa\nkansalle — oli häntä tervehditty äänekkäin riemuhuudoin. Pari\nivallista ääntä oli kysynyt, mitä hän oli tehnyt ylimyksellä ja hänen\npitsikoristeillaan, mutta siihen he tyytyivät, ja neiti Marnyn ei\ntarvinnut olla peloissaan.\n\nDéroulède toi Pétronellen kanssaan. Hänen huolettoman tuhlaavainen\nvierasvaraisuutensa olisi herättänyt eloon Julietten koko kotitalouden,\njos Juliettella vain sellainen olisi ollut.\n\nVanhan arvon naisen ilokyyneleet olivat sulattaneet Déroulèden\nystävällisen sydämen. Hän tarjosi naiselle ja hänen nuorelle\nemännälleen turvapaikan, kunnes pienet pilvet olivat liitäneet ohi.\n\nSenjälkeen hän ehdotti Englannin matkaa. Maastapoistuminen oli silloin\nainoa turva, ja onnettomuudeksi oli neiti Marny kiinnittänyt itseensä\nPariisin alhaison huomion. Muutamien päivien kuluttua esiintyy\nhänen nimensä varmaankin epäiltyjen joukossa. Turvallisinta olisi\nolla poissa maasta, eikä hän voi menetellä paremmin kuin turvautua\nenglantilaiseen intoilijaan, häneen, joka oli auttanut monen monta\nvainottua ranskalaista pakenemaan vallankumouksen hirmuja — mieheen,\njoka oli pistävänä piikkinä yleisen turvallisuuskomitean ihossa ja\njonka salanimenä oli Tulipunainen neilikka.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nUSKOLLINEN KOTIKOIRA.\n\n\nIllallisen jälkeen puhuivat he Charlotte Cordaysta.\n\nJuliette koetti säilyttää sankarittaren kuvaa mielessään ja puhui\nhänestä kernaasti. Hän oli Juliettesta kuin hänen omien tekojensa\npuolustus, jotka teot tuntuivat vaativan jonkinlaista puolustamista.\n\nHän rakasti Paul Déroulèden ääntä; hänestä oli mieluisia saada\nkiihottaa Déroulèden innostusta ja nähdä hänen ankarat tummat kasvonsa\nintoilijan sisäisen tulen valaisemina.\n\nHän oli julkisesti tunnustanut olevansa herttua de Marnyn tytär. Kun\nhän mainitsi isänsä ja kaksintaistelussa kaatuneen veljensä, huomasi\nhän Déroulèden katselevan häneen pitkään ja tutkivasti. Nähtävästi hän\nmietti, liesikö Juliette kaiken, mutta tyttö puolestaan katsoi häneen\npelottomasti ja vilpittömästi ja Déroulède näytti tyytyväiseltä.\n\nRouva Déroulède ei näyttänyt tietävän mitään kaksintaistelusta.\nDéroulède koetti saada Julietten puhumaan veljestään. Hän vastasikin\nDéroulèden kysymyksiin avomielisesti; mutta tytön sanat eivät\nilmaisseet hänen tienneen ken hänen veljensä murhaaja oli.\n\nJuliette halusi ilmaista itsensä Déroulèdelle. Jos Déroulède pelkäsi\nlöytävänsä hänessä vihollisen, oli vielä aika sulkea ovet häneltä.\n\nEi minuuttiakaan kulunut kun Déroulède uudisti vierasvaraisuutensa\nparhaimmat tarjoukset.\n\n»Kunnes voimme järjestää Englannin matkanne», lisäsi hän huokaisten,\nniinkuin Juliettesta eroaminen olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.\n\nJuliettesta näytti, että Déroulède suhtautui välinpitämättömästi\nvääryyteen, jonka tämä oli tehnyt hänelle ja hänen isälleen. Hän tunsi\nolevansa kostava henki, jolla oli välkkyvä miekka kädessään ja joka\nvainusi veljensä murhaajaa taipumattoman Nemesiksen tavoin.[Oikeuden\n(koston) jumala. Suoment. huom.] Hän olisi tahtonut nähdä Déroulèden\nmasentuneena jopa peloissaanko itsensä edessä, vaikka hän olikin vain\nnuori hento tyttö.\n\nJuliette ei ymmärtänyt, että Déroulèden vaatimaton sydän halusi korjata\nerehdyksen. Déroulède oli pakoitettu riitaan nuoren kreivi de Marnyn\nkanssa. Taistelu oli ollut kunniallinen ja rehellinen, ja hän oli\npuolestaan tehnyt parhaansa säästääkseen nuorta miestä taistelussa.\nHän oli ollut vain kohtalon välikappale, mutta hän tunsi olevansa\nonnellinen, kun kohtalo oli käyttänyt häntä aseenaan, tällä kertaa\nsisaren pelastajana.\n\nDéroulèden ja Julietten keskustellessa Anne Mie korjasi illallisen\npöydältä. Sitten hän istuutui matalalle rahille rouva Déroulèden\njalkojen juureen. Hän ei puuttunut keskusteluun, vaan tuon tuostakin\nJuliette tunsi tytön surullisten silmien olevan melkein moittivasti\nhäneen kiinnitettyinä.\n\nJulietten ja Pétronellen poistuttua tarttui Déroulède Anne Mien käteen.\n\n»Anne Mie, tahdothan olla hyvä vieraalleni, vai kuinka? Hänellä näyttää\nolevan ikävä, ja hän on saanut paljon kokea.»\n\n»Ei suinkaan enempää kuin minäkään», mutisi nuori tyttö tahtomattaan.\n\n»Anne Mie, sinä et ole onnellinen? Luulin —»\n\n»Onko vaivainen, viallinen olento koskaan onnellinen?» sanoi hän äkkiä\nkiivastuen, kun nöyryytyksen kyyneleet väkisin tulvivat hänen silmiinsä.\n\n»En tullut ajatelleeksi, että olet vaivainen», vastasi hän\nsurullisesti, »et ole äitini etkä minun nähdäkseni viallinen millään\ntavoin.»\n\nÄkkiä muuttui tytön mieli. Hän tarttui. Déroulèdeen puristaen hänen\nkättään.\n\n»Anteeksi! E — en tiedä, mikä minua tänä iltana vaivaa», sanoi hän\nlevottomasti naurahdellen. »Antaahan olla, pyysit minua olemaan\nystävällinen neiti Marnylle, eikö niin?»\n\nDéroulède nyökäytti hymyillen päätään.\n\n»Tietysti tahdon olla ystävällinen. Eivätkö kaikki ole ystävällisiä\nnuorille, kauniille ja niille, joilla on suuret ilmehikkäät silmät\nja pehmeät kiharat? Voi sentään, kuinka helppo onkaan muutamien\nelämän polku! Paul, mitä minun pitää tehdä? Palvellako häntä? Ollako\nhänen peni kamarineitinsä? Viihdyttääkö hänen hermojaan vai mitä?\nTeen kaiken sen, vaikka pysyisinkin hänen silmissään sekä vaivaisena\nettä viallisena, säälittävänä olentona, vaarattoman tarpeellisena\nkotikoirana.»\n\n57\n\nHän pysäytti puheensa hetkeksi ja sanoi Déroulèdelle hyvää\nyötä poistuakseen kynttilä kädessä, hyvin liikutettuna ja\nraihnaisennäköisenä hartioiden ruman ääriviivan selvään erottuessa,\njota viivaa Déroulède ei ollut sanonut huomanneensa.\n\nKynttilä lepatti vedossa valaisten uskollisen kotikoiran laihoja\npingottuneita kasvoja ja isoja surullisia silmiä.\n\n»Ken voi vartioida ja purra!» sanoi hän kuiskaten huoneesta\nhiipiessään. »Hieno neitiseni, en luota teihin, sillä tämäniltaisessa\nhuvinäytelmässä oli minusta jotakin käsittämätöntä.»\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nPÄIVÄ METSÄSSÄ.\n\n\nVaikka miehet ja naiset ryhtyivätkin muuttamaan Ranskan kaupunkeja\nhirmupesiksi kirkumisellaan ja huudoillaan, pilakuulusteluillaan ja\nverisellä giljotiinillaan, eivät he kuitenkaan voineet estää luontoa\nsuosimasta heidän maataan.\n\nKesä-, heinä- ja elokuu olivat saaneet uudet nimet — Messidor,\nThermidor ja Fructidor olivat niiden nimet, mutta uudennimisinä ne\njatkoivat vanhojen hedelmien, samojen kukkasten, saman ruohon ja puiden\nlehtien anteliasta tuottamista maaemon pinnalle.\n\nMessidor kasvatti pensastoihin villiruusuja niinkuin vanhentunut\nkesäkuukin oli tehnyt. Thermidor peitti karut pellot tulipunaisten\nunikkojen hohtavalla vaipalla, ja Fructidor — vaikka sitä nyt sanotaan\nelokuuksi — yhä vain lahjoitti villille hierakalle punaisia pilkkuja ja\npainoi ensimäisen hennon värityksensä kypsyvien persikkojen kalpeille\nposkille.\n\nJa Juliette —nuori tyttömäinen, naisellinen ja epäjohdonmukainen kun\noli — hän oli toivonut pääsevänsä maalle ja päivänpaisteeseen, oli\nikävöinyt metsää, lintujen laulua ja päivänkukilla sirotettuja niittyjä.\n\nHän oli lähtenyt Déroulèden kotoa aamulla aikaiseen Pétronellen kanssa.\nVenheellä hän oli matkannut jokea pitkin aina Suresnes'hen saakka.\nHeillä oli mukanaan leipää ja tuoretta voita, vähän viiniä ja hedelmiä\nkopassa, ja sieltä hän aikoi astella kotiin metsän läpi.\n\nSiellä kaukana oli niin ihmeellistä. Ei edes kirkuvan ja huutavan\nPariisin melukaan kuulunut Suresnes’n lehteviin viidakkoihin.\n\nTuntui kuin Ranskan hävittäjät olisivat unohtaneet tämän pienen\nvanhanaikuisen kylän. Siellä ei ollut milloinkaan ollut kuninkaallista\nasuntoa eikä metsiä oltu säästetty kuninkaan metsästysmaiksi. Ei siis\ntarvinnut purkaa kostoa kylän rauhallisille ahoille ja uinuvasti\ntuoksuville niityille.\n\nJuliettella oli hauska päivä. Hän rakasti kukkia, puilta ja lintuja.\nPétronellekin oli vaiti ja herttainen. Päivän painuessa tuli\nkotiinmenon aika, ja huokaisten kääntyi Juliette kaupunkiin päin.\n\nPariisista luoteeseen olevan metsän läpi kulkeva tie on yleensä\ntuttu. Syrjäisessä lehtevässä metsässä ei ole vanhoja satavuotisia\npuita, ei komeita tammia eikä entisaikain jalavia, vaan lukemattomia\npähkinäpuiden ja nuorien saarnien hentoja runkoja, joita kesäiseen\naikaan peittää suloisen tuoksuva kuusama. Siellä tuntuu niin\nrauhoittavalta kaupungin kauheasta metelistä päästyä.\n\nRouva Déroulèden ehdotuksesta oli Juliette sitonut kolmivärisen nauhan\nvyötäisilleen, ja punainen fryygialainen kangaslakki, jonka sivulla oli\nvälttämätön nauharuusuke, koristi hänen kiharaista päätään.\n\nHän oli poiminut ison kimpun unikkoja, päivänkukkia ja sinisiä\nlupiineja — luonnon suosionosoitus kansallisväreille. Kun hän asteli\nlehteviä aukeita, näytti hän omituiselta metsän asukkaalta — melkeinpä\nhaltialta — vanhan Pétronelle-muorin kävellä hölkytellessä hänen\njäljessään niinkuin mikäkin seuralaisnoita.\n\nÄkkiä hän pysähtyi, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän astellen yli\nlehtisien turpeiden, ja siinä tuokiossa ilmestyikin Paul Déroulède\ntiheiköstä astuen kiireissään häntä kohti.\n\n»Olimme levottomia teistä kotona», sanoi hän melkein kuin\nanteeksipyytäen. »Äitini kävi niin levottomaksi —»\n\n»Häntä rauhoittaaksenne tulitte siis minua hakemaan!» vastasi Juliette\niloisesti naurahtaen niinkuin ainakin nuori tyttö, joka tuskin on vielä\nnaiseksi kehittynyt, joka tuntee olevansa kaunis katsella, hauska\npuhutella ja joka ensi kerran tuntee omaavansa siivet — sellaiset\nsiivet, joilla voi kohota hurjan iloiseen ja petollisen romanttiseen\nunelmamaahan. Niin, siivet! Mutta myöskin valta! Naisen suloisen viisas\nvalta — ies, jota miehet rakastavat, moittivat ja taas rakastavat —\nies, joka orjuuttaa heitä ja antaa heidän tuntea kuningasten iloa.\n\nKuinka hauska päivä se olikaan! Kuitenkin oli sillä\npuutteellisuutensakin!\n\nPétronelle oli sangen ikävällä tuulella, ja Juliette oli liian nuori\nvoidakseen kauan iloita omien ajatustensa seurasta. Äkkiä näytti ilo\nkumminkin muuttuvan täydelliseksi. Oli eräs, joka osasi antaa arvoa\nmetsän viehätykselle ja kuusaman peittämien puiden tiheiden lehtien\nläpi pilkoittavalle sinitaivaalle. Oli eräs, jonka kanssa voi puhella\nja joka osasi ihailla uutta valkoista pukua, joka verhosi Juliettea\nsinä aamuna.\n\n»Mutta mistä tiesitte minua täältä hakea?» kysyi hän omituisen\nkypsymättömästi kiemaillen.\n\n»En sitä tiennyt», vastasi hän hiljaa. »Sanottiin teidän menneen\nSuresnes'hen ja palaavan metsätietä kotiin. Pelkäsin puolestanne, sillä\nteidän on kuljettava luoteisen katusulun kautta ja —»\n\n»Entä sitten?»\n\nDéroulède hymyili ja katseli totisesti sievää ilmiötä edessään.\n\n»No, niinkuin tiedätte», sanoi hän iloisesti, »tuo kolmivärinen nauha\nja punainen lakki eivät riitä valepuvuksi. Te näytätte kaikelta muulta\nkuin uskolliselta kansan ystävältä. Arvasin että teidän harsopukunne on\npuhdas ja, että se on petollisilla pitseillä koristettu.»\n\nJuliette nousi taaskin, ja hennoilla sormillaan hän kohotti\nharsohamettaan paljastaen siten helmansa alta valkoiset\nliuhukoristeiset reunustat.\n\n»Kuinka lapsellinen ja huoleton!» sanoi Déroulède melkein töykeästi.\n\n»Tahtoisitteko, että olisin puettu karkeisiin ja likaisiin vaatteisiin\nsopiakseni puoluelaisillenne?» vastasi Juliette terävästi.\n\nDéroulèden neuvova äänensävy ärsytti häntä. Déroulède näytti\nviisastelevalta ja komentavalta, ja niinkuin aurinko piilottautuu\nyhtäkkiä pilven taakse, niin Juliettenkin lapsellinen hilpeys vaihtui\nselittämättömän pettymyksen tunteeseen.\n\n»Pyydän nöyrimmästi anteeksi» sanoi Déroulède hiljaa, »ja osoittakaa\nystävällistä suopeuttanne pahalle tuulelleni, sillä olen ollut niin\nlevoton —»\n\n»Miksi olette ollut minusta levoton?»\n\nJuliette aikoi sanoa sen välinpitämättömästi, niinkuin hän olisi vähät\nperustanut siihen saatavasta vastauksesta, mutta välinpitämättömyyttä\nnäytellessä muuttui, hänen äänensä ylimieliseksi, joka ominaisuus oli\njäännös niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli herttua de Marnyn tytär,\nRanskan rikkain ja ylhäissyntyisin perijätär.\n\n»Oliko se itsetietoisuutta?» kysyi Déroulède hiukan ivallisesti\nvastaukseksi Julietten kopeuteen.\n\n»Se oli vain tarpeetonta», vastasi Juliette. »Olen jo sälyttänyt liian\nmonta taakkaa hartioillenne, etten tahdo levottomuudella enää lisätä\nniitä.»\n\n»Ette ole sälyttänyt yhtään taakkaa minulle», vastasi hän hiljaa,\n»paitsi kiitollisuuden kuorman.»\n\n»Kiitollisuudenko? Mitä olen sitten tehnyt?»\n\n»Teitte mielettömän ja ajattelemattoman teon oveni ulkopuolella, ja\nvalmistitte minulle siten tilaisuuden poistamaan omaltatunnoltani\nraskaan taakan.»\n\n»Millä tavoin?»\n\n»En ollut koskaan voinut toivoa kohtalon olevan minulle niin\nystävällisen, että se olisi minun sallinut perheenne jäsenelle tehdä\npienen palveluksen.»\n\n»Herra Déroulède, ymmärrän teidän pelastaneen henkeni muutama\npäivä sitten. Tiedän, että vaara vieläkin uhkaa minua ja että\nturvallisuudestani saan kiittää teitä —»\n\n»Tiedättekö myöskin, että veljenne saa kiittää kuolemastaan minua?»\n\nJuliette puri huultaan kykenemättä vastaamaan ja oli kiukuissaan siitä,\nettä Déroulède äkkiä ja yllättäen oli painanut kömpelöllä kädellään\nsalattua haavaa.\n\n»Minä olen aina aikonut kertoa teille», jatkoi Déroulède sangen\nkiireissään, »sillä minusta tuntuu niinkuin olisin pettänyt teitä viime\naikoina. En luule teidän oikein käsittävän miltä minusta sen kertominen\nteille tuntuu juuri, nyt, mutta luullakseni on velvollisuuteni tehdä\nse. Myöhemmin voisitte saada siitä selkoa, ja silloin katuisitte\nkattoni alla oleskeluanne. Sanoin äsken teitä lapselliseksi, teidän\non se minulle anteeksiannettava. Tiedän että olette nainen ja toivon\nsentähden, että ymmärrätte minua. Surmasin veljenne rehellisessä\ntaistelussa. Hän ärsytti minua enemmän kuin ketään ennen on ärsytetty —»\n\n»Herra Déroulède, onkohan sen kertominen minulle tarpeellista?»\nkeskeytti Juliette vähän kärsimättömästi.\n\n»Arvelin, että teidän tulisi tietää.»\n\n»Toiselta puolen teidän tulee tietää, etten nyt kumminkaan saa kuulla\nriitajuttuanne veljeni silmillä katsottuna.»\n\nSamassa kun Juliette oli lausunut sanansa, huomasi hän puheensa\njulmuuden. Déroulède ei vastannut; hän oli liian kohtelias, liian\nlempeä soimatakseen Juliettea. Ehkäpä Déroulède käsitti ensi kerran,\nkuinka katkeria tunteita veljen kuolema oli Juliettessa herättänyt ja\nkuinka paljon hän kärsi sillä hetkellä katsellessaan veljensä murhaajaa\nsilmästä silmään.\n\nJuliette katsoa vilahutti Déroulèdeen kyyneltensä läpi. Hän katui\nsuuresti sanojaan. Luonteen kaksinaisuuden tunsi hän itsessään\ntaistelevan.\n\nVeljen nimen mainitseminen, muisto hirveästä yöstä hänen ruumiinsa\nääressä, muistot neljän vuoden ajalta, jolloin hän oli odotellut isänsä\nhimmeän järjen hitaasti vaeltavan hautaa kohti, ne näyttivät hänessä\nherättävän pahaa kapinahenkeä, jota hän ei kumminkaan tuntenut kokonaan\nomasta itsestään lähteneeksi.\n\nMetsässä oli aivan hiljaista. Oli myöhäinen iltapäivä, ja he olivat\nvähitellen kulkeneet yhä kauemmaksi kauniista metsäisestä Suresnes’sta\nisoa anarkistista ja kuolemaatuottavaa Pariisia kohti. Siinä paikoin\nmetsää olivat linnut lähteneet pesistään; puut, joiden alaoksat olivat\npoistetut, näyttivät riutuneilta aaveilta, jotka nostelivat surullista\npäätään hiljaista, taipumatonta taivasta kohden.\n\nNoin kahden mailin päästä, katusulkujen takaa, kuului tykin pamahdus.\n\n»Katusalvat suljetaan», sanoi Déroulède hiljaa pitkän vaitiolon\njälkeen. »Olen iloinen, että onnistuin tapaamaan teidät.»\n\n»On suuri ystävyyden osoitus lähteä minua hakemaan», sanoi Juliette\nlempeästi. »En tarkoittanut mitään äskeisillä sanoillani —»\n\n»Pyytäisin, ettette puhuisi sen enempää siitä. Ymmärrän hyvin.\nToivoisin vain —»\n\n»Minun olisi kai parasta poistua teidän kodistanne», sanoi Juliette\nsävyisästi, »olen huonosti palkinnut vierasvaraisuutenne. Pétronelle ja\nminä voimme hyvin palata asuntoomme.»\n\n»Te murtaisitte äitini sydämen, jos nyt lähtisitte meiltä», sanoi\nDéroulède melkein töykeästi. »Hän pitää teistä ja tuntee niinkuin\nminäkin ne vaarat, jotka teiltä kohtaisivat kotini ulkopuolella.\nKarkeilla ja likaisilla puoluelaisillani», hän lisäsi purevan\npilkallisesti, »on se hyvä puoli, että he ovat minulle uskollisia\neivätkä vahingoittaisi teitä ollessanne minun kattoni alla.»\n\n»Mutta te — » mutisi Juliette.\n\nHän tunsi loukanneensa Déroulèdea sangen kovasti ja oli puolittain\nsuuttunut itseensä, että oli näyttänyt kiittämättömyyttään. Kuitenkin\nhän oli lapsellisesti iloinen saatuaan ehkäistyksi Déroulèden neuvovan\nsävyn, jolla hän oli alkanut Juliettea kohdella.\n\n»Neitiseni, teidän ei tarvitse pelätä, että läheisyyteni loukkaa\nteitä kauan», sanoi Déroulède kylmästi. »Voin hyvin ymmärtää, kuinka\nvastenmieliseltä se teistä tuntuu, vaikka olisin toivonut teidän\nluottavan vilpittömyyteeni.»\n\n»Lähdettekö siis pois?»\n\n»En kokonaan Pariisista. Olen vastaanottanut Conciergerien vankilan\njohtajan paikan.»\n\n»Voi — missä kuningatar parka —»\n\nJuliette sai itsensä hillityksi. Ne sanat olisivat olleet Ranskan\nkansan korvissa rikollisia.\n\nVaistomaisen salaperäisesti ja pikaisesti katsahti hän taakseen,\nniinkuin kaikki siihen aikaan tekivät.\n\n»Ei teidän tarvitse pelätä», sanoi hän, »täällä on vain Pétronelle.»\n\n»Entä te?»\n\n»Oi, minä toistan sananne. Marie Antoinette parka.»\n\n»Te siis säälitte häntä?»\n\n»Voisinko muuta?»\n\n»Mutta tehän kuulutte hirveään kansalliskonventtiin, joka haluaa häntä\nkuulustella, haluaa tuomita ja mestata hänet niinkuin kuninkaankin.»\n\n»Kuulun tosin kansalliskonventtiin. Mutta minä en tahdo häntä tuomita\nenkä olla enää osallinen toiseen rikokseen. Conciergerien johtajana\nmenen häntä auttamaan, jos vain voin.»\n\n»Mutta entä kansansuosionne — henkenne — jos autatte häntä?»\n\n»Neitiseni, niinkuin sanoitte, henkeni, jos häntä autan», sanoi hän\nvaatimattomasti.\n\nJuliette tarkkasi häntä uudistuneella uteliaisuudella.\n\nKuinka omituisia olivatkaan ihmiset siihen aikaan. Paul Déroulède,\ntasavaltalainen, Ranskan lakiapolkevan kansan epäjumala, aikoi uskaltaa\nhenkensä naisen tähden, jota hän oli ollut valtaistuimelta syöksemässä.\n\nHänen säälinsä ei vain ulottunut Pariisin roskajoukkoon, se oli\ntavoitellut Charlotte Cordaytakin, vaikkei se onnistunutkaan häntä\npelastamaan, ja viraltapantuun kuningatar parkaankin se kohdistui.\nMiten lie ollutkaan, Juliette ei huomannut sillä kertaa menestymisen\neikä kuoleman ilmettä Déroulèden kasvoilla.\n\n»Ja milloin lähdette?» kysyi Juliette.\n\n»Huomisiltana.»\n\nJuliette ei sanonut sen enempää. Omituista kylläkin, oli\nsurunvoittoinen tunne vallannut hänen mielensä. Epäilemättä oli\nkaupungin läheisyys siihen syynä. Hän saattoi jo erottaa vaimennettujen\nrumpujen tuttua pärinää, roskajoukon äänekästä ja kiihottunutta huutoa,\nsillä se seisoi Pariisin porttien luona odotellen saavansa niihin\naikoihin nähdä jonkun tärkeän vangitsemisen — ehkäpä jonkun vihatun\nylimyksen yrittävän paeta kansan kostavaa kättä.\n\nHe olivat saapuneet metsänreunaan, ja Julietten astellessa putoilivat\nhänen huomaamattaan kukkaset yksitellen hänen hervottomista käsistään.\n\nEnsin siniset lupiinit. Niiden nupukkaat latvat olivat painavat, joten\nne tippuivat maahan. Niitä seurasivat valkeat päivänkukat, jotka verhon\ntavoin peittivät nurmikon hänen takanaan. Keveimmät olivat punaiset\nunikot, joiden tahmaiset varret tarrautuivat hänen käsiinsä kauemmaksi\naikaa kuin muut. Viimein hän antoi niidenkin pudota yksitellen isojen\nverenpisaroiden tavoin, ja välkkyen ne loistelivat hänen pitkän valkean\nhameensa pyyhkäistessä ne syrjään.\n\nDéroulède oli vaipunut ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan häntä.\nKatusulun luona hän heräsi kuitenkin ajatuksistaan ja veti esiin\npassit, jotka yksin auttoivat Juliettea ja Pétronellea kaupunkiin\npalaamaan kenenkään huomaamatta. Itse hän kansanvaltuutettuna sai mennä\nja tulla mielensä mukaan.\n\nJuliettea puistatti, kun isot portit sulkeutuessaan kovasti kolisivat\nhänen takanaan. Tuntui kuin ulkopuolelle olisi jäänyt onnellisen päivän\nmuistokin, päivän, joka hetkisen oli tuottanut tyydytystä.\n\nJuliette ei tuntenut Pariisia tarkalleen, ja hän kummasteli missä\nsynkkä Conciergerie sijaitsi, vankila, jossa valtaistuimensa menettänyt\nkuningatar vietti viimeisiä päiviään menneen ajan kiusallisissa\nmuistoissa. Mutta kun he olivat sillalla, hän huomasi ympärillään\nison kaupungin jykevät tornit: Notre Dame, La Sainte Chapellen\nsiron tornihuipun, St. Gervais’n synkän hahmon ja historiallisesti\nkuuluisan ja voittamattoman ylevän Louvren, Miten pieneltä näyttikään\nhänen oma murhenäytelmänsä suuren, verisen näytelmän rinnalla,\njonka viimeinen näytös ei ollut edes vielä alkanutkaan. Hänen\noma kostonsa, valansa, ahdistuksensa, mitä olivat ne verrattuna\nsuureen liekehtivään Nemesikseen — koston jumalattareen — joka oli\npyyhkäissyt valtaistuimen, kostoon, jonka tuhannet ihmiset olivat\nvannoneet panevansa täytäntöön, pitkälliseen alentumiseen, kuningas-\nja veljesmurhaan, hirvittäviin tapauksiin, joita saatiin yhä enemmän\npaljastetuiksi?\n\nHän tunsi olevansa mitättömän pieni. Tunsi häpeävänsä iloa, jota hän\noli metsässä tuntenut, häpeävänsä hyvää tuultaan ja hilpeyttään,\nhäpeävänsä äkillisen säälin- ja ihailuntunnettaan miestä kohtaan, joka\noli häntä ja hänen perhettään kovasti loukannut, jolle hän oli liian\nhorjuva ja voimaton kostamaan.\n\nLouvren ylevät ääriviivat näyttivät katselevan ivallisen karsaasti\nhänen voimattomuuttaan, hiljainen joki näytti pilkkaavan häntä ja hänen\nhorjahtelevia aikomuksiaan. Vieressä kulkeva mies oli tehnyt vääryyttä\nhänelle ja hänen omaisilleen paljon enemmän kuin Bourbonit kansalle.\nRanskan kansa oli kostohankkeissa, ja Jumala oli tämän viimeisen\nonnellisen päivän iltana osoittanut hänelle taaskin keinon hänen suuren\ntehtäviänsä suorittamiseen.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nTULIPUNAINEN NEILIKKA.\n\n\nMuutamia tunteja myöhemmin istuivat naiset, äänettöminä ja levottomina\nseurusteluhuoneessa.\n\nHeti illallisen jälkeen oli talossa käynyt vieras, joka oli sulkeutunut\npariksi tunniksi Paul Déroulèden kanssa tämän työhuoneeseen.\n\nPitkä, jotakuinkin veltonnäköinen olento hän oli istuessaan pöydän\nääressä vastapäätä kansanvaltuutettua. Tuolilla hänen vieressään\noli päähystimellä varustettu raskas päällystakki, joka oli tomun ja\nmatkalla roiskuneen lian peittämä. Hän oli itse puettu vaatteisiin,\njotka ilmaisivat täsmällistä makua ja täydellisintä vaatturitaitoa.\nNähtävästi oli hänestä helppoa käyttää sen ajan kummallisinta kuosia\n— monikäänteistä, lyhytselkäistä takkia, kaksinkertaisia liivejä ja\nhienoja pitsilaskoksia. Päinvastoin kuin Déroulède oli hän pitkä.\nHänellä oli vaalea tukka ja aika veltto ilme hyväntahtoisissa sinisissä\nsilmissään. Hänen puheensa tuntui hiukan ulkolaiselta hänen lausuessaan\nranskalaisia ääntiöitä, o:n ja a:n erikoista venyttelemistä, josta\ntarkka korva tunsi hänet brittiläiseksi.\n\nMolemmat miehet juttelivat vakavasti jonkun alkaa. Pitkä englantilainen\ntarkasteli ystäväänsä hauskan miellyttävän hymyilyn leikkiessä hänen\nlujapiirteisissä suu- ja leukapielissään. Déroulède asteli levottoman\ninnostuneena edestakaisin.\n\n»Mutta rakas Blakeney, en voi käsittää mitenkä menettelitte Pariisiin\npäästäksenne», sanoi Déroulède viimeinkin asettaen levottoman kätensä\nystävänsä hartioille. »Hallitus ei ole unohtanut Tulipunaista\nneilikkaa.»\n\n»No niin! Huolehdin siitä!» vastasi Blakeney miellyttävästi naurahtaen.\n»Lähetin omakätisen kirjeen Tinvillelle tänä aamuna.»\n\n»Blakeney, tehän olette aivan hullu!»\n\n»Ystäväni, en aivan. Totisesti ei pelkkä tyhmä rohkeuteni saattanut\nminua taasen näyttämään tuolle pirulliselle syyttäjälle tulipunaista\nnimimerkkiäni. Tiesin mitä teillä hulluilla oli täällä tekeillä,\nsentähden saavuin _Untolalla_ tälle puolelle nähdäkseni, voisinko\nleikissä olla osallisena.»\n\n»Leikiksikö sitä sanotte?» kysyi Déroulède katkerasti.\n\n»No miksikä minun pitäisi sitä sanoa? Hurjaksi, mielettömän\njärjettömäksi murhenäytelmäksikö, joka vie vain yhteen tulokseen —\ngiljotiinille teidät kaikki?»\n\n»Minkätähden siis tulitte?»\n\n»Ah — ystäväni; mitä sanoisinkaan?» vastasi Blakeney jäljentämättömällä\nvenytyksellään. »Antaakseni teidän kirotulle hallituksellenne jotain\nmuuta ajateltavaa teidän hommatessanne omaa päätänne satimeen.»\n\n»Mikä teidät on saanut siihen luuloon?»\n\n»Ystäväni kolme seikkaa — saisinko tarjota teille hyppysellisen\nnuuskaa — enkö? — no niin!» — Ja aito keikarin miellyttävin liikkein\nsipaisi sir Percy hiukkasen nuuskaa puhtosesta mechliniläisestä\npitsiröyhelöstään.\n\n»Kolme seikkaa», jatkoi hän hiljalleen, »vangitun kuningattaren,\njota aiotaan syyttää kuolemanrikoksesta, ranskalaisen luonteen —\nmuutamien — ja yleensä ihmiskunnan heikkojärkisyyden tähden. Nämä\nkolme seikkaa saattavat minut siihen luuloon, että eräs huimapäinen\ntasavaltalaisjoukkue, te, rakas Déroulède, siihen luettuna ja\nvieläpä etunenässä, aikoo koettaa mitä typerintä, järjettömintä ja\ntarkoituksettominta yritystä, jota milloinkaan kirotun ranskalaisen\närtyisä mieli on suunnitellut.»\n\nDéroulède hymyili.\n\n»Blakeney, eikö teistä itsestännekin siinä istuminen ja muiden hurjan\nmielettömien järjettömyyksien tuomitseminen ole hassunkurista.»\n\n»No niin, en haluakaan istua, seistä vain!» vastasi Blakeney naurahtaen\nsuoristautuessaan ja ojennellessaan velttoja pitkiä jäseniään. »Ja\nystäväni, sallikaa minun sanoa, ettei Punaisen neilikan liitto ole\nkoskaan yrittänyt turhia ja että kuningattaren sieppaaminen veristen\nroistojen kynsistä nyt on saavuttamaton yritys.»\n\n»Ja kumminkin aiomme koettaa.»\n\n»Tiedän sen. Arvasin sen, sentähden tulinkin tänne. Sitävarten lähetin\nmyöskin yleiselle turvallisuuskomitealle sen hauskan kirjelippusen,\njonka allekirjoituksena oli tuo tuttu Tulipunainen neilikka.»\n\n»Niinkö?»\n\n»Niin, tulos on selvä. Robespierre, Danton, Tinville, Merlin ja\nkoko se kirottu lauma on ahkerassa puuhassa etsien minua — neulaa\nheinäruo’sta. He koettavat saada käsiinsä minut, tosin menestyksettä,\nja te voisitte — totta tosiaankin! Ehdottaisin vain, että _voisitte_\n— paeta turvallisesti Ranskasta — _Untolalla_ ja nöyrän palvelijanne\navustamana.»\n\n»Mutta sill'aikaa he löytävät teidät eivätkä salli teidän toista kertaa\npakenevan.»\n\n»Ystäväni, jos rottakoira menettäisi malttinsa, se ei saavuttaisi\nrottaa. Teidän vallankumouksellinen hallituksenne on ollut minulle\nvihainen aina siitä asti, kun livahdin tieheni Chauvelinin käsistä.\nHeidän oma vimmansa sokaisee heidät, kun minä puolestani olen aivan\niloinen ja kylmäverinen kuin kurkku. Ystäväni, henkeni on käynyt\nminulle rakkaaksi. Kanaalin tuonpuoleisella rannalla istuu eräs minua\nitkemässä, kun minua ei kuulu — Ei, ei, ei ole pelkoa — he eivät\nsaavuta Tulipunaista neilikkaa tällä matkalla.»\n\nTapansa mukaisesti hän naureskeli iloisen miellyttävästi, ja hänen\nvoimakkaat lujat piirteensä näyttivät lauhtuvan hänen ajatellessaan\nkaunista puolisoaan, joka Englannissa levotonna odotteli hänen\nonnellista paluutaan.\n\n»Ja kuitenkaan ette tahdo avustaa kuningattaren pelastamista?» sanoi\nDéroulède hiukan katkerasti.\n\n»Kaikilla vallassani olevilla keinoilla», vastasi Blakeney, »paitsi\nmielettömillä. Mutta tahdon auttaa teitä kaikkia kirotusta ansasta, kun\nolette epäonnistuneet puuhissanne.»\n\n»Mutta mepä emme epäonnistukaan», vakuutti Déroulède kiivastuneena.\n\nSir Percy Blakeney astui ystävänsä luo ja painoi pitkän hoikan kätensä\nmelkein naisellisen lempeästi ystävänsä olalle.\n\n»Tahtoisitteko kertoa minulle suunnitelmistanne?»\n\nSiinä hetkessä oli Déroulède tulta ja innostusta täynnänsä,\n\n»Meitä ei ole siinä montakaan», alkoi hän, »vaikka puoli Ranskaa suosii\nmeitä. Meillä on tietystikin runsaasta rahaa ja tarpeellinen salapuku\nkuningatarta varten.»\n\n»Niinkö?»\n\n»Olen hakenut ja saanutkin Conciergerien vankilan johtajan paikan.\nHuomenna aloitan uuden virkani. Sillävälin järjestän äitini — ja muiden\nminusta riippuvien asiat, jotta he voisivat heti lähteä Ranskasta.»\n\nBlakeney oli huomannut Déroulèden hiukan epäröivän mainitessaan sanat\n»muiden minusta riippuvien.» Hän tarkkasi tutkivasti ystäväänsä, joka\nnopeasti jatkoi:\n\n»Kansa suosii minua yhä vieläkin. Perheeni voi liikkua\nhäiritsemättömästi. Minun täytyy kuitenkin toimittaa heidät Ranskasta\nsiinä tapauksessa — siinä tapauksessa —»\n\n»Tietysti», vastasi Blakeney vaatimattomasti.\n\n»Heti kun olen varma heidän turvallisuudestaan, ystäväni ja minä voimme\npanna suunnitelmamme täytäntöön. Niinkuin tiedätte, kuningattaren\ntutkimisaikaa ei ole vielä päätetty, mutta tunnen sen jo ilmassa. Me\ntoivomme saavamme hänet kansalliskaartilaiseksi puettuna pelastetuksi.\nMinun velvollisuuteni on käydä viimeisellä iltatarkastuksella\nvankilassa ja pitää huolta, että kaikki on yöksi varmassa tallessa.\nKaksi miestä on koko yön vahdissa kuningattaren viereisessä huoneessa.\nTavallisesti he juovat ja pelaavat korttia koko yön. Tarvitsen vain\nhyvän tilaisuuden sekoittaakseni jotakin heidän konjakkiinsa siten\nsaattaen heidät vielä kömpelömmiksi ja tylsämielisemmiksi kuin he\ntavallisesti ovat; sitten isku päähän, se vie heiltä tajunnan. Se olisi\nhelppoa, sillä minulla on vahva nyrkki ja sitten —»\n\n»Niinkö? Ystäväni, entä sitten?» kysyi Percy vakavasti, »entä sitten?\nLisäänkö vielä yksityisseikatkin kuvaukseen? — Miten aiotte päästä\nkahdenkymmenenviiden vartijan ohi, jotka seisovat Conciergerien\nulkopuolella?»\n\n»Minä johtajana ja yhden vartijan seuraamana —»\n\n»Mennäksenne — mihinkä?»\n\n»Minulla on oikeus mennä ja tulla mieleni mukaisesti.»\n\n»Niin, totisesti teillä on, mutta vartija — häh? Käärittynäkö silmiin\nasti vaippaan, joka piilottaa naisen vartalon? Olen ollut Pariisissa\nvain muutamia tunteja, ja olen jo huomannut, ettei sen muurien sisällä\nole yhtään kirottua kansalaista, joka ei epäilisi jonkin toisen kirotun\nkansalaisen ummistaneen silmiään kuningattaren paolle. Jopa räystäällä\nistuvia varpusiakin epäillään. Tästä päivästä alkaen ei Pariisista\npääse ainoakaan vaippaan kääritty olento esteittä.»\n\n»Mutta ystäväni, entä te itse?» virkkoi Déroulède. »Te luulette\nvoivanne lähteä Pariisista kenenkään huomaamatta — siis miksei\nkuningatarkin?»\n\n»Koska hän on nainen ja onpa vielä ollut kuningatarkin. Hän on\nhermostunut, ihmisparka, ja on heikko sekä sielultaan että ruumiiltaan.\nVoi häntä! Voi Ranskaa, joka hankki turhaa kostoaan sellaiselle\nvihollisraukalle! Jos saatte Marie Antoinetten käsiinne, asettakaa\nhänet kuormarattaiden pohjalle ja peittäkää hänet perunasäkeillä.\nSillä tavoin menettelin kreivitär de Tournain ja hänen tyttärensä\nkanssa, jotka molemmat uppiniskaiset ranskatarylimykset — jos ketkään\n— olisivat ansainneet giljotiinin mielettömistä ennakkoluuloistaan.\nMuilta voitteko menetellä siten Marie Antoinetten kanssa? Hän nuhtelisi\nteitä julkisesti ja mieluummin ilmaisisi itsensä kuin alistuisi arvonsa\nmenettämiseen.»\n\n»Mutta jättäisittekö te hänet surman suuhun?»\n\n»Voi, ystäväni, siinäpä se pulma onkin! Luuletteko tarvitsevanne\nvedota minun liittoni ritarillisiin tunteisiin? Meitä on vielä yhä\nkaksikymmentä voimakasta miestä, jotka täydestä sydämestä suosimme\nmieletöntä suunnitelmaanne. Kuningatar parka! Mutta te ette onnistu, ja\nkuka teitä kaikkia auttaa, jos meidät saadaan pois tieltä?»\n\n»Me onnistumme, jos te vain auttaisitte meitä. Muutamaan aikaan teillä\noli tapana ylpeästi sanoa: Tulipunaisen neilikan liitto ei ole koskaan\nepäonnistunut.»\n\n»Sillä se ei ole yrittänytkään mahdottomia. Mutta tosiaankin, siitä\nasti kun te olette minua yllyttänyt — — Kirottu olkoon! Minun täytyy\navustamistani ajatella!»\n\nJa hän naureskeli omituista tyhjänpäiväisiä nauruaan, joka oli pettänyt\nkahden maan viisaat miehet häntä tuntemasta.\n\nDéroulède meni jykevän tammipulpetin luo, joka vei paljon tilaa\nkeskellä seinämää. Hän avasi sen ja vetäisi sieltä paperipinkan.\n\n»Haluatteko lukea nämä?» kysyi hän ojentaen ne sir Percy Blakeneylle.\n\n»Mitä ne ovat?»\n\n»Suunnitelmia, joita olen laatinut, ellei alkuperäinen ehdotus\nonnistuisi.»\n\n»Ystäväni, polttakaa ne», sanoi Blakeney lyhyesti. »Ettekö ole vielä\noppinut, ettei papereihin saa sormiaan pistää?»\n\n»En voi näitä polttaa. Niinkuin huomaatte, en voi saada pitkää\nkeskustelutilaisuutta Marie Antoinetten kanssa. Minun on annettava\nehdotukseni hänelle kirjallisesti, jotta hän saisi tutkia sitä ja\njottei hän tietämättömyydessään tuottaisi minulle pettymystä.»\n\n»Ystäväni, parempi sekin kuin paperit tähän aikaan. Jos nämä paperit\nlöydettäisiin, lähettäisivät he teidät tutkimatta giljotiinille.»\n\n»Olen varovainen, ja nykyisin ei minua ollenkaan epäillä, Sitäpaitsi\non näiden paperien joukossa täydellinen passikokoelma. Niistä voivat\nkuningatar ja hänen seuralaisensa valita passit mille pakosta\nomaksumalleen arvonimelle tahansa. Minun on täytynyt käyttää niiden\nkokoamiseen muutamia kuukausia, jotten olisi herättänyt epäilystä.\nVähitellen olen ne kumminkin saanut kootuiksi milloin milläkin\ntekosyyllä. Olen nyt valmis kaikkien mahdollisuuksien varalta —»\n\nÄkkiä hän pysähtyi. Ystävänsä kasvoihin katseleminen oli antanut\nhänelle äkillisen varoituksen.\n\nHän kääntyi, ja ovella seisoi Juliette miellyttävästi hymyillen ja\npidellen raskasta oviverhoa syrjässä. Hän näytti hiukan kalpealta, joka\nepäilemättä johtui niistämättömien kynttilöiden lepattavasta liekistä.\n\nHän näytti niin nuorelta ja tyttömäisellä valkeassa harsopuvussaan,\nettä Déroulèden piirteet kirposivat jännityksestä, kun hän huomasi\ntytön. Vaistomaisesti hän heitti paperit takaisin pulpettiin, mutta\nhänen katseensa lauhtui sanomattoman helläksi entisestä itsepintaisesta\ntarmokkuudestaan.\n\nBlakeney katseli vaieten nuorta tyttöä tämän ovella hiukan ujona ja\nepävarmana seistessä.\n\n»Rouva Déroulède lähetti minut tänne», sanoi hän epäröiden, »hän\nkäski sanoa, että hän on levoton. Herra Déroulède, tulisitteko häntä\ntyynnyttämään?»\n\n»Neitiseni, aivan heti», vastasi hän iloisesti, »ystäväni kanssa olemme\njuuri lopettaneet keskustelumme. Saisinko kunnian esittää tämän herran?\n— Sir Percy Blakeney, matkustaja Englannista. Blakeney, tässä on neiti\nJuliette de Marny, äitini vieras.»\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nVAROITUS.\n\n\nSir Percy kumarsi hyvin syvään tehden huolellisen kohteliaita ja\nkomeita liikkeitä, niinkuin sen ajan omituinen tapa vaati.\n\nHän ei ollut lausunut sanaakaan ensimäisen varoitusmerkin jälkeen,\njolla hän oli kiinnittänyt ystävänsä huomion nuoreen ovella seisovaan\ntyttöön.\n\nJuliette hiipi huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin jättäen\njälkeensä kukkaistuoksun siitä kimpusta, jonka hän oli metsässä\npoiminut ja sinne sirotellut.\n\nHuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Déroulède lukitsi pulpetin ja\nsuljahutti avaimet taskuunsa.\n\n»Blakeney, menisimmekö hetkeksi äitini luo?» sanoi hän astuen ovelle\npäin.\n\n»Olen ylpeä saadessani osoittaa kunnioitustani», vastasi Percy, »mutta\nennenkuin lopetamme keskustelumme, arvelen, että muutan mieltäni noista\npapereista. Jos aiotte hyötyä minusta, on kai parasta, että luen ne ja\nilmaisen mielipiteeni suunnitelmistanne.»\n\nDéroulède katsahti häneen terävästi.\n\n»Kernaasti», hän sanoi vihdoinkin mennen pulpettinsa luo. »Olen\nsaapuvilla teidän niitä lukiessanne.»\n\n»No niin, ystäväni, en tänä iltana», sanoi sir Percy huolettomasti,\n»on jo myöhä ja rouva odottaa meitä. Ne ovat minun hallussani varmassa\ntallessa, jos uskotte ne minulle.»\n\nDéroulède näytti epäröivän. Blakeney oli puhunut tavallisella hilpeällä\ntavallaan, ja taaskin hän ahkeraan suoristeli oivallisesti käypää\ntakkiaan.\n\n»Ehkäpä ette luolakaan minuun?» naurahti sir Percy iloisesti.\n\n»Blakeney, en tarkoita sitä», sanoi Déroulède vihdoinkin hiljaisella\näänellä. »Minä en epäile, epäilys kuuluu teille.»\n\n»Todellakin! —» alkoi sir Percy.\n\n»Älkää selitelkö. Ymmärrän ja annan arvoa ystävyydellenne, mutta\ntahtoisin vakuuttaa teille, että olette väärässä epäillessänne Jumalan\nenkeliä, joka on puhtaimpia olentoja, mitä maan päällä on koskaan\nliikkunut.»\n\n»Ohoh, ystäväni Déroulède, siinäpä se onkin! Luulin teidän vannoneen\nkokonaan eristäytyvänne naissuvusta, mutta tehän olettekin rakastunut!»\n\n»Mielettömästi, sokeasti, tyhmästi rakastunut», sanoi Déroulède\nhuokaisten. »Ja toivottomasti, pahoin pelkään!»\n\n»Miksi toivottomasti?»\n\n»Hän on herttua de Marny vainaan tytär, Ranskan vanhimpia nimiä;\nkuningasmielinen luihin ja ytimiin saakka.»\n\n»Siitä teidän ylenmääräinen kuningatarsäälinne!»\n\n»Ei, ystäväni, te loukkaatte minua. Olisin koettanut pelastaa\nkuningattaren, vaikken koskaan olisi Juliettea oppinut edes\ntuntemaankaan. Mutta nyt näette, kuinka väärässä olitte epäillessänne.»\n\n»Epäilinkö minä?»\n\n»Älkää kieltäkö sitä. Kiihkoisastihan vaaditte minua polttamaan nämä\npaperit juuri äsken. Te sanoitte niitä tarpeettomiksi ja vaarallisiksi\nja nyt —»\n\n»Vieläkin pidän niitä tarpeettomina ja vaarallisina, ja niiden\nlukemisella tahtoisin vahvistaa mielipiteeni oikeaksi ja väitökseni\npätevyyden!»\n\n»Jos nyt luopuisin niistä, näyttäisi siltä kuin en luottaisi\nJulietteen.»\n\n»Hyvä Déroulède, tehän olette aivan mieletön idealisti.»\n\n»Mitä muuta voisin olla? Olen asunut hänen kanssaan saman katon alla\nkolme viikkoa. Olen alkanut käsittää, millaisia pyhimykset ovat.»\n\n»Kun opitte ymmärtämään, että epäjumalallanne on jalat savesta, vasta\nsilloin tunnette mitä rakkaus on», sanoi Blakeney vakavasti. »Onko\ntaivaassa asuvan pyhimyksen palvominen rakkautta, pyhimyksen, jota ette\nuskalla koskettaa ja joka liitelee päänne päällä kuin silmäinne editse\npakeneva pilvi. Rakkaus on kahden henkilön välinen yksimielisyyden\nja yhdenvertaisuuden tunne niin paheissa kuin hyveissäkin. Me miehet\nsanomme rakkaudeksi naisen syleilemistä, kun tunnemme, että hänkin\nelää ja hengittää niinkuin mekin, kärsii niinkuin mekin, ajattelee\nja rakastaa sekä ennen kaikkea lankeaa syntiin kanssamme. Teidän\ntekopyhimyksenne, joka seisoo uuninsyvennyksessä, ei ole nainen, ellei\nhän ole kärsinyt, vielä vähemmin on hän nainen, ellei hän ole tehnyt\nsyntiä. Langetkaa polvillenne epäjumalanne eteen, jos haluatte, mutta\nvetäkää hänet sitten omalle tasollenne — sydämenne, anoa taso, johon\nhänen on koskaan pyrittävä.»\n\nKukapa voisi tarkalleen tulkilta sitä vetovoimaa, joka virtasi tästä\nmerellisestä miehestä hänen puhuessaan — tästä hyvin puetusta suuren\ninhimillisen rakkauden keikarimaisesta apostolista. Hänen oman suuren\nrakkautensa tositarina — rakkauden naiseen, joka oli kerran loukannut\nhäntä kovasti — näytti hänen puhuessaan olevan selvästi piirrettynä\nvoimakkaan uneliaissa ja iloisen ystävällisissä kasvoilta, jotka\nhehkuivat rakkautta hänen ajatellessaan puolisoaan.\n\nDéroulède tunsi vetovoiman, ja sentähden hän ei loukkaantunut hienosta\nhuomautuksesta, mikä koski hänen tyytyväisin mielin palvomaansa\npyhimystä.\n\nUneksijana ja idealistina pysyi hän suurten yhteiskunnallisten\nkysymysten lumoissa, kysymysten, jotka olivat syynä koko maan nousuun.\nHän ei ollut vielä saanut aikaa opetellakseen suloista oppia, jonka\nluonto valituilleen antaa — suuren, todellisen, inhimillisen ja\ntulisen rakkauden oppia. Juliette edusti hänestä sillä hetkelle hänen\nihanteellisten unelmiensa täydellistä henkilöitymistä. Juliette oli\nhänen mielestään niin paljon yläpuolella häntä itseään, että hän tuskin\nolisi kärsinyt, jos Juliette olisi osoittautunut saavuttamattomaksi. Se\noli entisaikojen lujamielisyyttä.\n\nEnsiksi Blakeneyn sanat herättivät hänen sydämessään toivon johonkin\nmuuhun kuin tuohon puoleksi keskiaikaiseen palvomiseen, johonkin\nheikompaan, mutta kuitenkin paljon voimakkaampaan, johonkin\nmaallisempaan, mutta kuitenkin melkein taivaalliseen.\n\n»Ja menemmekö siis naisten luo?» sanoi Blakeney kauan vaiettuaan, ja\nhänen vilkas ajatustoimintansa kuvastui vakavassa katseessa, jonka\nhän suuntasi ystäväänsä. »Teidän on pidettävä paperit pulpetissanne,\nannettava ne pyhimyksen talteen, mieluummin luotettava täydellisesti\nhäneen kuin ei ollenkaan. Jos tulee aika, jolloin taivaaseen asti\nkorottamanne ihanne romahtaa verraten kovasti maahan, sallikaa minun\nsilloin olla onnenne todistajana.»\n\n»Blakeney, yhä te vain epäilette», sanoi Déroulède huolettomasti. »Jos\nteillä vielä on paljon sanomista, annan nämä paperit neiti Marnyn\nhaltuun huomiseksi.»\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nANNE MIE.\n\n\nSinä iltana, jolloin Blakeney viittaansa käärittynä käveli Ecole de\nMédisinen katua omaan asuntoonsa päin, tunsi hän äkkiä käden painuvan\narasti hänen käsivarrelleen.\n\nAnne Mie seisoi hänen vieressään hänen kalpeiden surullisten kasvojensa\npitkään englantilaiseen tirkistellessä tumman leuan alle kiinnitetyn\npäähineensä laskoksista.\n\n»Herra», sanoi hän arasti, »älkää pitäkö minua hyvin julkeana.\nTahtoisin keskustella kanssanne viitisen minuuttia — saisinko?»\n\nBlakeney katsahti ystävällisesti omituisen kauhistuneeseen pieneen\nolentoon, ja hänen lujat piirteensä muuttuivat lempeämmiksi hänen\nnähdessään viallisen olkapää paran, nuoren suun puristuneisuuden ja\nyleensä tytön kovasti liikuttavan avuttomuuden, jolla on suuri vaikutus\nritarillisiin mieheen.\n\n»Todellakin, neitiseni», sanoi hän lempeästi, »te saatatte minut\nylpeäksi; jos voin palvella teitä jollain tavoin, pyytäisin teitä vain\nkäskemään minua. Mutta», lisäsi hän nähdessään Anne Mien pelästyneen\nkatseen, »tämä katu ei taida olla sovelias keskustelupaikaksi.\nKoetammeko hankkia paremman?»\n\nPariisi ei ollut vielä käynyt levolle. Siihen aikaan oli tosiaankin\nturvallisinta olla kadulla. Kaikki olivat siellä touhussa ja liikkeessä\nsekä hakivat epäiltäviä taloja, joten kadullakulkijat saivat olla\nrauhassa.\n\nBlakeney johdatti Anne Mien Luxembourgin puutarhaan päin, entisten\nkansan tyrannien isolle hävitetylle huvikentälle. Itävallan kaunis\nAnne ja mediciläinen ennen häntä, Ludvig VIII sekä hänen komeat\nmuskettisoturinsa — olivat suoneet tilaa piiritetyn tasavallan suurelle\ntykistöteollisuudelle.\n\nKaikilla puolilta ahdistettuna Ranska pakoittaa poikansa\npuolustautumaan. Se on kumminkin heidän äitinsä, vaikka se onkin\nvainonnut, kiduttanut ja tappanut heitä. Isänmaa tarvitsee heidän\naseitaan vihollista vastaan. Englanti uhkaa pohjoisesta, Preussi ja\nItävalta idästä. Amiraali Hoodin lippu liehuu Toulonin asevaraston\nkatolla.\n\nTasavallan piiritys!\n\nJa tasavalta taistelee kalliista elämästään. Tuileriet ja Luxembourgin\npuutarha ovat muuttuneet jättiläismäisiksi pajakaupungeiksi. Anne Mie\nkatse pelästyneenä ja Blakeneyn käsivarressa riippuen heittää salaisia\nkauhistuneita silmäyksiä suunnattoman isoihin tehdaspiippuihin ja\ntehtaissa olevien työmiesten synkän — ja uhmaavannäköisiin kasvoihin.\n\n»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!» Isoja julistuksia, joissa\non rohkaisevia sanoja, on kiinnitetty hirsipuun tapaisiin pylväisiin.\nNe lepattavat iltatuulessa, jonka ympäristön piippujen kuumuus on\ntehnyt polttavaksi.\n\nLoitommalla joukko varttuneita miehiä maassa kyyryllään valmistelee\nahkerasti telttojaan, ja muutamat naiset — samat Megairat [=\npahasuiset, raivostuneet naiset. Suoment. huom.], jotka joka päivä\nhuutavat giljotiinin luona, käyttävät ahkerasti neulaansa ja saksiaan\nsotilaille vaatteita valmistaessaan.\n\nSotilaat ovat Ranskan työtehoisimmat miehet.\n\n»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!»\n\nSe on heidän tunnusmerkkinsä, heidän tavaraleimansa. Eräs julistus\npihkasoihdun huonosti valaisemana kohoaa yli lapsijoukon, joka\nrepelee vanhoja liinariepuja — äitiensä ja sisariensa vaatteita —\nvalmistaakseen liinanöyhtä haavoittuneelle.\n\nÄänekkäät kiroukset ja tuhahdettu mutina täyttävät läpeensä savuisen\nilman.\n\nRanskan kansa aseissa hirmuvaltaa vastaan taivuttaa leveää selkäänsä\nrikollisimmalle, rajattomimmalle ja petomaisimmalle orjuuttamiselle,\njota ihmiskunta on milloinkaan harjoittanut.\n\nKeskiaikainen kristillisyyskään ei uskaltanut koskaan käyttää sellaista\noppinsa summittaista pakottamista kuin tämä vapauden ja veljeyden laki.\n\nMerlinin »epäiltyjen laki» oli juuri laadittu. Siitä lähtien täytyi\nkaikkien Ranskan kansalaisten huolehtia sanoistaan, katseistaan ja\nliikkeistään, muutoin saattoi joutua epäillyksi. Mistä — tasavallanko,\nkansanko kavaltamisesta? Ei, pahemmasta, joutumasta epäillyksi siitä,\nettä epäili vapauden suurta aikakautta.\n\nSentähden pajoissa ja teltanvalmistajien parissa hetken laiminlyönti\nja huolimaton työskentely saattoi johtaa seuraavana päivänä lyhyeen\ntutkimukseen ja välttämättömälle giljotiinille. Laiminlyönti on\ntasavallan parhaiden harrastusten kavallusta.\n\nBlakeney vei Anne Mien sitä näkemästä. Huutavat savutorvet pelottivat\nhäntä. Blakeney johdatti hänet Pyhän Mikaelin torille, joelle päin.\nSiellä oli rauhallisempaa.\n\n»Kuinka kauheita heistä on tullutkaan», sanoi hän väristen, »minäkin\nvoin muistaa heidät aivan erilaisina.»\n\nJoen varrella sijaitsevat talot olivat muutetut sairaaloiksi, valmiina\nsuurta piiritystä varten. Muutamia satoja metriä alempana kohosi\nkansanvaltuutettu Déroulèden lahjoittama uusi lasien sairaala valkeana,\npuhtaana ja kodikkaana likaisten rakennusten keskeltä.\n\n»Luullakseni on parasta, ettemme istuudu», lausui Blakeney, »ja\nviisainta että laskette päähineenne kasvoiltanne.»\n\nHän ei näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan; hänestä sanottiin,\nettä hänen elämänsä oli noiduttu, ja siitä asti kun amiraali Hood\noli pystyttänyt lippunsa Toulonin asevaraston katolle, pelättiin\nenglantilaisia enemmän kuin koskaan ennen, ja Tulipunaista neilikkaa\nvihattiin enemmän kuin ketään muuta.\n\n»Te halusitte puhua kanssani Paul Déroulèdesta», sanoi hän\nystävällisesti huomatessaan, että nuori tyttö teki epätoivoisia\nyrityksiä keventääkseen nuorta sydäntään. »Niinkuin tiedätte, hän on\nystäväni.»\n\n»Niin, senpätähden toivoinkin saavani kysyä teiltä muutamaa asiaa»,\nvastasi Anne Mie.\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Kuka Juliette de Marny on, ja minkätähden pyrki hän Paulin kotiin?»\n\n»Pyrkikö hän?»\n\n»Kyllä, näin tapauksen parvekkeelta. Silloin se ei näyttänyt\nminusta ilveilyiltä. Luulin häntä vain hiukan tylsistyneeksi ja\ntyhmänrohkeaksi. Mutta olen miettinyt asiaa. Hän ärsytti tahallaan\nkatuyleisöä saapuessaan Déroulèden ovelle. Hänen tarkoituksensa oli\nvedota Déroulèden ritarillisuuteen, ja sentähden hän huusi apua tietäen\nsitä Déroulèdelta saavansa.»\n\nUnohtaen ujoutensa ja vaatimattomuutensa puhui Anne Mie nopeaan ja\nkiihtyneesti. Blakeneyn täytyi keskeyttää hänen kiihkonsa, jota\njoutilaat ja epämiellyttävät kansalaiset olisivat voineet pitää\n»epäiltävänä».\n\n»No, entä sitten?» kysyi Blakeney, sillä nuori tyttö keskeytti puheensa\nniinkuin olisi hävennyt kiihkoansa.\n\n»Ja nyt hän oleskelee talossa edelleen päivästä toiseen», jatkoi Anne\nMie hiljempää, vaikkeikaan kiihkottomasti. »Minkätähden hän ei poistu?\nRanska ei tarjoa hänelle turvapaikkaa. Hän kuuluu enin vihattuun\nkansanluokkaan — vanhan hallituksen rikkaisiin joutilasylimyksiin.\nPaul on monta kertaa ehdottanut hänen siirtymistään Englantiin. Rouva\nDéroulède, joka on itse enkeli, rakastaa häntä eikä tahtoisi hänestä\nerota, mutta viisaampaa olisi hänen lähteä, ja kuitenkin hän vain\nviivyttelee. Minkätähden?»\n\n»Luultavasti sentähden —»\n\n»Sentähdenkö, että hän rakastaa Paulia?» keskeytti Anne Mie kiivaasti.\n»Ei, ei, hän ei rakasta — ei ainakaan — Voi, toisinaan en tiedä! Hänen\nsilmänsä loistavat Paulin lähestyessä, ja hän on hajamielinen hänen\npoistuessaan. Hän pukeutuu aina kauan, kun odotamme Paulia kotiin\npäivälliselle», lisäsi hän typerästi. »Mutta — jos se on rakkautta, on\nse omituisen epänaisellista; sellainen rakkaus ei ole Paulin hyväksi —»\n\n»Minkätähden niin ajattelette?»\n\n»En tiedä», sanoi tyttö yksinkertaisesti, »Eiköhän se ole vaistomaista?»\n\n»Pahoin pelkään, ettei vaistonne aivan erehdy tässä asiassa.»\n\n»Miksi?»\n\n»Sillä oma rakkautenne Paul Déroulèdeen on sokaissut teidät — Voi,\nneitiseni, suokaa anteeksi! Te enkä minä pyysitte keskustelua, ja nyt\nluulen loukanneeni teitä. Kuitenkin toivoisin teidän tietävän, että\nmyötätunnolla ajattelen teitä ja että haluaisin teitä palvella, jos\nvain voisin.»\n\n»Herra, aioin pyytää teidän apuanne.»\n\n»Pyytäisin teitä vain antamaan minulle käskynne.»\n\n»Olettehan Paulin ystävä — vakuuttakaa hänelle, että tuo nainen hänen\nkodissaan alati uhkaa hänen henkeään ja vapauttaan.»\n\n»Hän ei kallistaisi korviansa puheelleni.»\n\n»Kyllä mies toista miestä aina kuuntelee.»\n\n»Paitsi yhdessä asiassa — joka koskee hänen rakastamaansa naista.»\n\nHän sanoi sen hyvin lempeästi, mutta sangen varmasti. Sydämensä\npohjasta sääli Blakeney viallista hentoa tyttö parkaa, joka oli\ntuomittu näkemään sydäntäsärkevää murhenäytelmää — hänen oman onnensa\nkatoamista, onnen, jota hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan. Mutta\nBlakeney tunsi, että ystävällisin teko sillä hetkellä oli koko\ntotuuden ilmaiseminen. Hän tiesi, että Paul Déroulèden sydän sykki\nkokonaan Juliette de Marnylle. Anne Mien tavoin epäili Blakeneykin\nvaistomaisesti kaunista tyttöä ja hänen omituisen hiljaista\nkäytöstänsä, mutta päinvastoin kuin kyttyräselkä parka hän tiesi,\nettei mikään Julietten rikos kyennyt tempaisemaan häntä Déroulèden\nsydämestä. Ja vaikka Juliette olisi huomattukin teeskentelijäksi jopa\npetturiksikin, olisi hän kumminkin säilyttänyt paikkansa Déroulèden\nsydämen sisimmässä, jossa kukaan muu ei ollut koskaan löytävä sijaansa.\n\n»Te siis luulette Déroulèden rakastavan häntä?» kysyi Anne Mie\nviimeinkin.\n\n»Olen varma siitä.»\n\n»Entä hän?»\n\n»Sitä en tiedä. Luottaisin paremmin teidän — naisen — vaistoon kuin\nomaani.»\n\n»Hän on petollinen, sanon sen, ja miettii vain miten saisi Paulin\nkavalletuksi.»\n\n»Siis meidän ainoa tehtävämme on vain odottaa.»\n\n»Odottaa —?»\n\n»Ja valvoa häntä huolellisesti ja vakavasti koko ajan. Kas niin,\nhaluatteko minun takaavan, ettei mikään vaara Déroulèdea kohtaa?»\n\n»Luvatkaa erottavanne hänet tuosta naisesta.»\n\n»En, se menee yli voimieni. Paul Déroulèden kaltainen mies rakastaa\nainoastaan kerran elämässään, mutta kerta syttyneenä pysyy hänen\nrakkautensa.»\n\nTaaskin Anne Mie oli vaiti puristellen huuliaan yhteen niinkuin olisi\npelännyt sopimattomia sanovansa.\n\nBlakeney huomasi Anne Mien katkerasti pettyneen, ja hän koetti keksiä\nkeinoja voidakseen lieventää iskun julmuutta.\n\n»Teidän tehtävänne on Paulin valvominen», sanoi hän, »hänen\nvartioimisensa ja suojelemisensa ystävyydellänne. Luullakseni emme\ntarvitse pelätä vaaran häntä kohtaavan.»\n\n»Tahdon vartioida», vastasi Anne Mie hiljaa.\n\nVähitellen oli Blakeney johtanut tytön askeleet Ecole de Médecinen\nkadulle päin.\n\nSynkkä surumielisyys oli vallannut Blakeneyn reippaan ja\nseikkailuhaluisen mielen. Kuinka täynnä surunäytelmiä olikaan tämä\nsuurkaupunki, kun se viimeisissä synnytystuskissaan kamppaili\njärjettömän julmasti saavuttamattoman päämääränsä puolesta. Ja\nkuitenkin, huolimatta sen giljotiinista ja pilakuulusteluista, sen\nankarista laeista ja täpötäysistä vankiloista, sen todelliset murheet\nkalpenivat tämän vaivaisen tytön kuolettavan raskaan sydänsurun\nrinnalla.\n\nHurja kiihtymys ja innostuksen tuli tekivät hurmaaviksi näytelmät,\njoita joka päivä esitettiin Vallankumoustorilla. Niiden loppunäytökset\nkehittyivät räikeän synkiksi melodraamoiksi, melkeinpä epätodelliseksi\nkovasti tunteisiin vedotessaan.\n\nMutta tässä oli vain kuolettavan raskas suru, kirvelevä sydän, heikko\nihmisparka hirvittävän kamppailun tuskissa nopeasti katoavan onnensa\npuolesta.\n\nTuskinpa Anne Mie tiesi mitä oli toivonut halutessaan puhutella\nsir Percy Blakeneyä. Vaipuessaan toivottomuuden aaltoihin hän oli\ntarttunut! siihen, mikä osoittautui mahdolliseksi pelastukseksi. Järki\nsanoi hänelle, että Paulin ystävä oli oikeassa. Déroulède oli mies,\njoka rakasti vain kerran elämässään. Hän ei ollut koskaan rakastanut —\nsillä hän oli liiaksi säälinyt — pientä, surkuteltavaa Anne Mie parkaa.\n\nEi; miksi sanoisinkaan rakkauden ja säälin olevan toisilleen sukua?\n\nRakkaus, suuri, voimakas, valloittava jumala — rakkaus, joka voittaa\nmaailman ja menettelee häikäilemättömästi periaatteiden, hyveiden,\nperinnäistapojen, kodin, sukulaisuuden ja uskonnon kanssa — paljonko\nse välittää säälittävän olennon helposta valloituksesta, olennon, joka\nvetoaa sen myötätuntoon?\n\nRakkaus merkitsee tasa-arvoisuutta — yhtä paljon sankaruutta tai\nsyntiä. Kun rakkaus alentuu säälimään, on se lakannut kohoamasta\nrajattomuuteen, ohentuneeseen ilmapiiriin, jossa ihminen vihdoinkin\ntuntee olevansa todella Jumalan kuvaksi luotu.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nMUSTASUKKAISUUS.\n\n\nBlakeney erosi Anne Miestä tämän kodin ovella hyvästellen häntä yhtä\nkohteliaasti kuin oman maansa arvokkainta naista.\n\nAnne Mie avasi raskaan oven omalla avaimellaan, sulki sen äänettömästi\nja pujahti yläkertaan oudon pienen haamun tavoin.\n\nKäytävässä tapasi hän Paul Déroulèden, joka oli juuri tullut\nhuoneestaan ja oli vielä täysissä pukimissaan.\n\n»Anne Mie!» huudahti hän niin mielissään, että nuori tyttö sykkivin\nsydämin pysähtyi hetkeksi portaiden yläpäähän ikäänkuin toivoen\nuudelleen kuulevansa huudahduksen ja tuntien, että Déroulède todellakin\nilostui hänen näkemisestään ja että hän oli ollut levoton hänen\npitkällisestä poissaolostaan.\n\n»Olenko syypää levottomuuteesi?» kysyi Anne Mie vihdoinkin.\n\n»Levottomuuteeni!» huudahti hän. »Pienoiseni, tuskinpa voin sanoa\neläneeni viime hetkinä huomattuani sinun lähteneen niin myöhään ulos,\nvieläpä ypöyksin.»\n\n»Mistä sen tiesit?»\n\n»Neiti de Marny naputti ovelleni tunti sitten. Hän oli käynyt\nhuoneessasi sinua etsimässä, ja kun hän ei löytänyt, haki hän sinua\nkoko talosta ja lopuksi tuli levottomana minun luokseni. Emme\nuskaltaneet kertoa äidilleni. En tahdo kysyä missä olet ollut, mutta\nmuista vasta, Anne Mie, että Pariisin kaduilla ei ole turvallista ja\nettä ne, jotka sinua rakastavat, kärsiväin kovasti tietäessään sinun\nolevan vaarassa.»\n\n»Ne, jotka minua rakastavat», toisti tyttö itsekseen.\n\n»Etkö voinut pyytää minua mukaasi?»\n\n»En, halusin olla yksin. Kaduilla oli aivan turvallista ja — halusin\npuhutella sir Percy Blakeneyä.»\n\n»Blakeneyä», huudahti hän suuresti hämmästyneenä.\n\n»Mitä maailmassa halusit hänelle sanoa?»\n\nValehtelemiseen tottumattomana oli tyttö ilmaissut totuuden melkein\nvasten tahtoaan.\n\n»Luulin hänen voivan auttaa minua epätietoisuudessani ja\nlevottomuudessani.»\n\n»Mieluummin menit hänen luokseen kuin minun», nuhteli Déroulède\nlempeästi yhä ihmetellen tavallisesti aran ja sulkeutuneen tytön\ntavatonta tekoa.\n\n»Levottomuuteni koski sinua, ja sinä olisit vain nauranut minulle.»\n\n»Anne Mie, sinulle en koskaan nauraisi. Mutta miksi olit levoton minun\ntähteni?»\n\n»Kun näen sinun sokeasti kulkevan vaaran partaalla ja luottavan niihin,\njoita olisi paras epäillä.»\n\nDéroulède rypisti otsaansa ja puraisi huultaan pidättäytyäkseen\nlausumasta karkeita sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.\n\n»Onko sir Percy Blakeney niitä, joita minun olisi paras epäillä?»\nkysäsi hän ohimennen.\n\n»Ei», kuului lyhyt vastaus.\n\n»Siis, ystäväni, ei ole levottomuuden syytä. Hän on ainoa ystäväni,\njota sinä et tarkoin tunne. Kaikkiin läheisiini, niinkuin tiedät,\nvoit luottaa ja voit rakastaa heitä jokaista», lisäsi hän vakavan\nmerkitsevästi.\n\nHän tarttui Anne Mien käteen, joka vapisi ilmeisesti tukahutetusta\nkiihtymyksestä. Tyttö tiesi Déroulèden arvanneen hänen ajatuksensa,\nja tekoaan hän kovasti häpesi. Mustasukkaisuus oli kiusannut häntä\nviimeiset kolme viikkoa, mutta yksinhän hän oli kärsinyt. Kukaan ei\nollut saanut haavaa koskettaa, sillä sen seurauksenahan on useimmiten\npilkka eikä sääli. Hänen oma tekonsa oli ilmaissut hänen salaisuutensa\nkahdelle miehelle. Kumpikin oli osaaottava ja ystävällinen, mutta\nDéroulède loukkautui Anne Mien soimauksista. Blakeneykään ei ollut\nkyennyt häntä auttamaan.\n\nSairaalloinen itsensätutkimispuuska täytti hänen sielunsa. Yhdessä\nhetkessä huomasi hän, kuinka alhaiset ja pikkumaiset hänen ajatuksensa\nolivat olleet ja kuinka tarkoituksettomat hänen tekonsa. Hän olisi\nsiinä silmänräpäyksessä uhrannut henkensäkin, jos hän Déroulèden\nmielestä olisi voinut poistaa tiedon omasta mustasukkaisuudessaan; hän\ntoivoi, ettei ainakaan Déroulède ollut arvannut hänen salaisuuttaan.\n\nHän koetti lukea Déroulèden ajatuksia, mutta hämärässä käytävässä,\njota vain Déroulèden kaukaisen huoneen kynttilät heikosti valaisivat,\nei hän erottanut Déroulèden kasvojen ilmeitä, mutta käsi, joka piteli\nhänen omaansa, oli lämmin ja värisevä. Hän tunsi, että häntä säälittiin\nja hän punastui sitä ajatellessaan. Nopeasti toivottaen hyvää yötä\npakeni hän pitkin käytävää ja sulkeutui huoneeseensa vihdoinkin yksin\najatuksineen.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nILMIANTO.\n\n\nEntä Juliette?\n\nKuinka oli käynyt tuon rajun, kiihkeän, romanttisen olennon, jota\njättiläismäinen taistelu kidutti? Hän, hento tyttö, tuskin vielä\nnaiseksi kehittynyt, häntä raastoivat suurimmat vastakkaiset\nvoimat, jotka ihmissielussa ovat milloinkaan taistelleet. Toisaalla\nvelvollisuus, perinnäistavat, velivainaja ja isä sekä ennen kaikkea,\nuskonto ja hänen Jumalan edessä vannomansa vala, toisaalla oikeus ja\nkunnia, oikeudenmukaisuus ja vääryys, rehellisyys ja sääli.\n\nKuinka hän taistelikaan niitä vastaan!\n\nHän taisteli niitä vastaan, painiskeli polvillaan niiden kanssa. Hän\nkoetti tukahuttaa muistot, unohtaa tuon kauhean keskiöisen näytelmän\nkymmenen vuotta sitten, veljensä kuolleen ruumiin, isänsä kostavan\nkäden, joka piti omassaan hänen kättään isänsä pyytäessä häntä\nsuorittamaan työn, johon hän itse oli liian heikko, liian vanha.\n\nKaukaisesta menneisyydestä kaikuivat Julietten korvissa yhä isän sanat:\n\n»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut,\nvannon —»\n\nHän oli toistanut sanat äänekkäästi ja vapaasta tahdostaan käsi veljen\nrinnalla itse Jumalan katsellessa häntä, sillä olihan hän pyytänyt\nJumalaa kuulemaan häntä.\n\n»Vannon etsiväni Paul Déroulèden ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan\nhänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.\nKidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin\nvalani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,\njolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»\n\nHänestä tuntui kuin isä ja veli olisivat seisoneet vieressä, kun hän\npolvistui rukoilemaan. Oi, kuinka hän rukoili!\n\nMonessa suhteessa oli hän vain lapsi. Koko ikänsä oli hän viettänyt\nrajoitettua, elämää joko kuolemaa odottavan isänsä vuoteen ääressä\ntai myöhemmin Ursulan luostarin neljän seinän sisällä. Ja koko sinä\naikana oli hänen sieluaan ruokittu mietiskelevällä, haltioituneella\nuskonnolla, eräänlaisella pyhitetyllä taikauskolla, jonka vastustamista\nhän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä.\n\nEnsimäisen askeleensa naisena astui hän vala huulillaan; siitä asti\noli hän järkähtämättömän velvollisuudentunteen pakoituksesta ruoskinut\nitseään kokonaiset päivätkin hänelle määrättyä suurta tehtäväänsä\nmuistaakseen.\n\nSen laiminlyöminen olisi hänestä ollut samaa kuin Jumalan kieltäminen.\n\nHänellä oli vain hämärä käsitys uskonnon opillisesta puolesta.\nKiirastuli oli hänestä pelkkä sana, mutta sellainen, joka esitti\ntosihengellistä tilannetta — odotusta, levottomuutta, surua. Aluksi\nepäröiden, mutta sittemmin varmasti hän uskoi veljensä sielun kärsivän\nsyystä, että hän oli ollut liian heikko valaansa täyttämään.\n\nKirkko ei ollut voinut häntä auttaa. Hänen kirkkokuntansa papit olivat\nhajoitetut ahdistetun, kiusaantuneen Ranskan kaikkiin maanääriin. Häntä\nei ollut kukaan auttamassa eikä lohduttamassa. Rauhaisa, mietiskelevä\nluostarielämä oli vain suurentanut hänessä juhlallisuuden tunnetta,\njonka hänen tehtävänsä aiheutti.\n\nSe oli totta, se oli välttämätöntä, koska se oli niin kovaa.\n\nNiille harvoille, jotka läpi levottoman ajan olivat säilyttäneet\nkunnioituksen uskontoon, oli sama uskonto muuttunut kieltäymyksen ja\nmarttyyriuden uskonnoksi.\n\nTaipumaton jansenilaisuus [Alankomaalaisen jumaluusoppineen Cornelius\nJansenin oppi, jonka vuosikymmenien sorto oli muuttanut mystillisen\nintoilevaksi liikkeeksi.] näytti vaativan uhrautumista ja luopumista,\nsamalla kun kuluneen vuosisadan huoleton katolilaisuus tarjosi vain\nhelpon kukitetun tien mukavasti varustettuun taivaaseen.\n\nMitä vaikeammalta Juliettesta hänelle määrätty tehtävä tuntui, sitä\ntodellisemmaksi se muuttui. Hän uskoi varmasti Jumalan vihdoinkin\nkymmenen vuoden kuluttua osoittaneen hänelle keinon veljensä murhan\nkostamiseen. Jumala oli johdattanut hänet tähän taloon, oli antanut\nhänen nähdä ja kuulla Déroulèden ja Blakeneyn keskustelun, kaiken\nhetkellä, jolloin salaliiton vivahduskin tasavaltaa vastaan tuotti\nyhden ainoan peruuttamattoman tuloksen: ensin häpeän, pikaisen\nkuulustelun oikeuspalatsissa ja vihdoin giljotiinin.\n\nHän koetti olla Déroulèdea vihaamatta. Hän toivoi voivansa arvostella\nhäntä kylmästi ja puolueettomasti tai mieluummin syyttää häntä Jumalan\nvaltaistuimen edessä ja rangaista häntä hänen kymmenen vuotta sitten\ntekemästään rikoksesta. Hänen omia henkilökohtaisia tunteitaan ei\nvoinut ottaa kysymykseen.\n\nOliko Charlotte Corday ajatellut omia tunteitaan, kun hän omin käsin\nlopetti Marat'n päivät?\n\nJuliette viipyi polvillaan tuntikausia. Hän kuuli Anne Mien palaavan\nkotiin ja Déroulèden tervehdyksen käytävässä. Se oli ehkä katkerin\nhetki hänen sielunsa hirvittävässä kamppailussa, sillä se johdatti\nhänen mieleensä muutkin, jotka saattoivat myöskin joutua kärsimään ja\njotka olivat viattomia — rouva Déroulèden ja ramman Anne Mie raukan.\nHe eivät olleet vääryyttä harjoittaneet, ja kuitenkin kuinka ankaran\nrangaistuksen he voivat saadakaan!\n\nVäliin pääsi hetkeksi voitolle terve arvostelu, inhimillisen siveysopin\nvakava laki. Silloin Juliette nousi polvistuneesta asennostaan, kuivasi\nkyyneleensä, valmistautui äänettömänä menemään levolle ja unohtamaan\nkauhean, kovakouraisen kohtalon, joka vaati häntä tahtoansa täyttämään,\nväliin hän taas syventyi särkynein sydämin kuiskaaviin ja kiihkeisiin\nrukouksiin pyytäen anteeksiantoa isältään, veljeltään ja Jumalaltaan.\n\nHän oli nuori, tulinen sielu, joka taisteli kieltäymyksen,\nmarttyyriuden ja ankaran velvollisuuden puolesta; hänen lapsellinen\nruumiinsa taisteli rauhan, tyytyväisyyden ja oikeudentunnon puolesta.\n\nJärkevän ruumiin voitti kumminkin kiihkeän voimakas sielu.\n\nLasta ei saanut syyttää, sillä hän oli itse asiassa viaton. Hänhän oli\nvain noita julman, järjettömästi hermostuneen ajan ja taipumattoman\nhirmuvallan monia uhreja, hirmuvallan, joka väkivallalla pahoitti\nheikkojen omaksumaan oppinsa.\n\nPäivän koittaessa nousi Juliette vihdoinkin polvistuneesta asennostaan,\nvaleli vedellä polttavia silmiään ja kasvojaan, ja siliteltyään\nhiuksiansa ja pukuansa hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.\n\nHän oli aivan muuttunut, ei enää lapsi, vaan oleellisesti nainen, jolla\noli Johanna d'Arc'in tapaiset tehtävät ja Charlotte Cordayn tavoin\nmenossa marttyyrikuolemaan, erehtyvä ihmissielu, joka teki suuren\nrikoksen aatteensa puolesta.\n\nHän kirjoitti huolellisesti ja vakavalla kädellä antaen ilmi\nkansanvaltuutettu Déroulèden. Siitä syntyi historiallinen asiapaperi,\njota säilytetään vielä Ranskan aikakirjoissa.\n\nSen olette nähneet Carnavalet’in museossa lasikaapissa. Sen kellastunut\npaperi ja vaalennut muste eivät ilmaise niitä sieluntuskia, joiden\nvoiton huippuna se oli. Koukeroinen koulutyttömäinen käsiala todistaa\näänettömän liikuttavasi surullisinta murhenäytelmää, jonka surujen ja\nrikosten aikakausi tunsi:\n\n Kansalliskonventin kokouksessa nykyisin istuville kansanedustajille.\n\n Te uskotte ja luotatte kansanedustaja, kansanvaltuutettu Paul\n Déroulèdeen. Hän on petollinen ja tasavallan kavaltaja. Hän\n suunnittelee ja toivoo voivansa panna täytäntöön entisen Marie\n Antoinetten, petturi Louis Capetta lesken vapautuksen. Kiiruhtakaa,\n te kansanedustajat. Tämän väitteen todisteet, paperit ja suunnitelmat\n ovat vielä kansanvaltuutettu Déroulèden kodissa.\n\n Näin väittää eräs, joka tietää.\n\n                                             Fructidorin 23 p:nä.\n\nKirjoitettuaan kirjeen hän tarkasti sen huolellisesti, teki pari pientä\nkorjausta, mitkä vieläkin nähdään asiapaperissa, sitten hän taittoi\npaperin, kätki sen kaulaliinansa poimuihin, ja kääriytyen viittaan ja\npäähineeseen hän pujahti hiljaa huoneestaan.\n\nHiljaisuus ja äänettömyys vallitsi talossa. Häntä hieman puistatti\nviileän aamuilman hivellessä hänen poskiaan, se tuntui aaveiden\nhenkäykseltä.\n\nKiiruhtaen häh juoksi portaita alas ja niin vikkelästi kuin suinkin\ntyönsi syrjään katuoven raskaat salvat ja pujahti kadulle.\n\nKaupunki alkoi jo herätä. Ei ollut aikaa nukkua, paljon oli tekemistä\nuhatun tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi. Suunnaten askeleensa\nvirtaan päin kohtasi Juliette työmiesjoukon, jota Ranska käytti\npuolustuksekseen.\n\nHänen takanaan Luxembourgin puistossa ja pitkin koko vastakkaista\njoenrantaa olivat sulatot jo käynnissä ja sepät pyssyjä takomassa.\n\nJoka askeleella tapasi Juliette hirsipuun tapaisiin pylväisiin\nnaulattuja isoja julistuksia, jotka ilmoittivat ohikulkeville\nkansalaisille, että Ranskan kansa on valveilla ja aseissa.\n\nAivan vastapäätä Place de l’Institutia kääntyy hitaasti kaupungin\nkeskustaa kohden jono torivaunuja vihanneksia ja hedelmiä täynnä.\nKussakin on pieni kolmivärinen lippu ja tangon päässä peitsi ja\nvapauden lakki.\n\nToripuutarhurit ovat hyviä isänmaanystäviä, sillä he tulevat joka\npäivä ruokkimaan Pariisin nälkäistä roskajoukkoa muutamilla vetisillä\nperunakourallisilla ja kurjilla madonsyömillä kaalinkuvuilla, joita\nveljellinen vallankumous vielä sallii heidän esteettömästä kasvattaa.\n\nKaikki näyttävät olevan kiireissään varhaisena aamuna; ihmisten\nsurmaaminen alkaa vasta myöhemmin päivällä.\n\nSillä hetkellä Juliette pääsee etenemään kenenkään ahdistelematta.\nPääasiallisesti naiset ja lapset kiiruhtivat Tuilerien suunnattomia\nleirejä kohden, joissa kaiken päivää valmistetaan liinanöyhtä, siteitä\nja vaatteita sotilaille.\n\nKaikkien talojen seiniä peittivät suuret isänmaalliset tunnuslauseet:\n»Liberté, Egalité, Fraternité, sinon La Mort.» [Vapaus, tasa-arvoisuus,\nveljeys tai kuolema.] Toisissa julistuksissa oli valtiollinen sävy: »La\nRepublique une et indivisible.» [Yksi ja jakamaton tasavalta.]\n\nMutta Louvren — entisten hallitsijain suuren palatsin, jossa kuningas\nAurinko piti hovia ja liehitteli Ranskan kauneimpia naisia — seinälle\nuusi ja mahtava vallankumous oli kiinnittänyt viimeisen määräyksensä.\n\nSeinään liimatussa suuressa kuulutuksessa luettiin sanat: »La Loi\ncoucernant les Suspects» [Epäiltyjä koskeva laki. Suoment. huom.]\nKuulutuksen alla oli iso puulaatikko, jonka kannessa oli rako.\n\nSe oli viimeinen keksintö yhden ja jakamattoman tasavallan\nturvallisuuden säilyttämiseksi.\n\nSiitä lähtien pidettiin petturina jokaista, jonka joku tyhjäntoimittaja\ntai henkilökohtainen vihamies vain yhdellä sanalla ilmiantoi, ja\nEspanjan inkvisitioni julmimman ajan tapaan asetettiin puolet kansasta\ntoista puolta vakoilemaan. Puisen laatikon rakokin vastaanotti\nilmiannot, jotka toinen kansalainen toisesta oli valmis tekemään.\n\nJos Juliette olisi sekunniksikaan pysähtynyt lukemaan seinillä\nkuulutettua inhoittavaa lakia, jos hän olisi edes asiaa harkinnut,\nolisi hän peräytynyt ja väistänyt hirveän häpeällistä laatikkoa,\nniinkuin vaarallista ja inhottavaa matelijaa tai ruttoa paetaan.\n\nMutta pitkällinen valvominen, rukoukset ja sankarillisten marttyyrien\nhuumaavat näyt olivat täydelleen herpaisseet hänen aistinsa. Hänen\nelinvoimansa ja tunteensa olivat hävinneet; hänestä oli tullut kone,\njoka ajatuksetta tai vavahduksetta luisuu tuomiotaan kohden.\n\nHän vetäisi kirjeen poveltaan ja vapisematta pudotti sen laatikkoon.\nPeruuttamattomasti se oli tehty. Ei ainoakaan vastaisuudessa lausuttu\nsana tai teko, rukoukset, yönvalvomiset eivätkä edes ihmeet voineet\nsaada tehtyä tekemättömäksi tai pelastaa Paul Déroulèdea tutkinnosta ja\ngiljotiinilta.\n\nPari työhön kiiruhtavaa joukkuetta oli nähnyt hänen pudottavan kirjeen\nlaatikkoon. Kaksi pikkulasta pysähtyi sormi suussa katselemaan häntä\nhuolettoman uteliaasti. Muutama nainen lasketteli raakaa pilaa,\nohikulkijat kohauttelivat olkapäitään jatkaen matkaansa. Keiden\noli tapana usein sivuuttaa paikka, he olivat tottuneet sellaisiin\nnähtävyyksiin.\n\nPuulaatikko suun kaltaisine reikineen muistutti pohjatonta hirviötä,\njota aina syötettiin ja joka aina suu ammollaan odotteli lisää saalista.\n\nTekonsa tehtyään kääntyi Juliette poistuakseen väliaikaiseen kotiinsa\nyhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin.\n\nKoti se ei enää ollut. Hänen täytyi heti lähteä sieltä, samana päivänä,\njos mahdollista. Hän käsitti, ettei hän enää voinut koskea pettämänsä\nmiehen leipään. Hän ei aikonut mennä aamiaiselle, voi syyttää\npäänsärkyä, ja iltapäivällä voi Pétronelle pakata hänen tavaransa.\n\nHän poikkesi muutamaan läheiseen pieneen puotiin ja pyysi lasin maitoa\nja pienen palan leipää. Myyjätär silmäili häntä uteliaana, sillä\nJuliette näytti olevan melkein suunniltaan.\n\nHän ei vielä ollut alkanut ajatella ja oli jo lakannut kärsimästä.\n\nMutta pian palasi hänen ajatus- ja kärsimyskykynsä sekä viimeisen,\nperuuttamattoman hetken muisto ja hänen tekonsa oikeudenmukainen\narvostelu.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n»KOSTO ON MINUN.»\n\n\nSyyttäen päänsärkyä sai Juliette tilaisuuden pysytellä huoneessaan\nmelkein koko päivän. Hän olisi halunnut poistua koko maailmasta\nmuutamiksi tunneiksi, jotka hän vietti omissa ajatuksissaan ja omia\nkärsimyksiään miettien.\n\nAnne Mien liikuttavien pienten kasvojen näkeminen, kun tämä toi hänelle\nruokaa, herkkuja ja muita virvokkeita, oli todellista kidutusta\nJulietten raadellulle sydämelle.\n\nPienimmästäkin äänestä, joka kuului ison talon hiljaisuudessa, hän\nhypähti pystyyn pelosta ja kauhusta vapisten. Oliko hänen itsensä\nojentama Damokleen miekka jo pudonnut niiden päähän, jotka olivat\nosoittaneet hänelle vain pelkkää ystävällisyyttä?\n\nHän ei voinut ajatellakaan rouva Déroulèdea eikä Anne Mietä tuntematta\ntuskallisinta, kiduttavinta häpeätä.\n\nEntä hän — mies, jonka hän niin tunnottomasti, niin säälimättömästi oli\nkavaltanut armottomalle tuomioistuimelle?\n\nJuliette ei uskaltanut edes ajatellakaan häntä.\n\nHän ei ollut milloinkaan yrittänyt eritellä omia Déroulèdeen\nkohdistuvia tunteitaan. Kun Charlotte Cordayn tutkimuksessa Déroulèden\ntäyteläinen ääni oli liikuttavasi pyytänyt apua harhaanjohdetulle\nnaiselle, oli Juliette ahmien ihaillut häntä. Hän muisti, kuinka\nvoimakkaasti Déroulèden mielenkiintoinen personallisuus oli herättänyt\nhänessä ihastusta tyttö raukkaan, joka oli saapunut hiljaisen\nmaalaiskotinsa kätköistä toimittamaan kauheaa tehtävää. Hänen hirveä\ntyönsä on kuitenkin ikuistuttanut hänen nimensä ja saanut hänen\nkansalaisensa julistamaan hänet »Brutusta suuremmaksi.»\n\nDéroulède pyysi hartaasti naisen hengen puolesta ja juuri hänen\navunpyyntönsä oli herättänyt Julietten uinailevan tarmon taisteluun\nsen asian puolesta, johon hänen isävainajansa oli hänet velvoittanut.\nDéroulèdenhan hän vain muutamia viikkoja sitten oli nähnyt seisovan\nyksinään roskajoukon edessä, joka oli valmis repimään hänet, Julietten\nkappaleiksi. Silloin Déroulède oli puhunut hänen puolestaan lausuen\nheille sanottavansa hillityn voimakkaalla äänellä. Hän hillitsi heitä\nrakkauden ja säälin voimalla muuttaen heidän vihansa lempeydeksi.\n\nVihasiko hän silloin Déroulèdea?\n\nVarmasti, aivan varmasti hän vihasi häntä, sillä olihan Déroulède\ntunkeutunut hänen elämäänsä, aiheuttanut hänen veljensä kuoleman ja\ntäyttänyt hänen isänsä riutumisvuodet murheella. Ja yli kaiken vihasi\nJuliette häntä — vihaa se totisesti oli — sillä olihan Déroulède\naiheuttanut mitä kauhistuttavimman teon hänen elämässään, teon, johon\nhänet oli pakoitettu vasten tahtoaan. Sehän oli halpamaisen kiittämätön\nja petollinen teko, kokonaan vieras hänen sydämensä tunteille,\nvieläpä pelkurimaisen kurja, oudon magnetismin tiedoton purkaus —\nmagnetismin, joka virtasi Déroulèdesta lumoten hänet ja muuttaen\nhänen yksilöllisyytensä ja tahdonvoimansa, joten hänestä tuli aivan\ntietämättään kohtalon koneellinen väline.\n\nHän ei aikonut enää puhua Jumalan sormesta — kohtalo se oli —\npakanallinen, pirullinen kohtalo — kaameat, kurttuiset naiset, jotka\nistuvat loppumatonta, lankaa kehräten! He olivat päättäneet; ja\nJuliette taistelemiseen kykenemättömänä, sokeana ja ristiriitojen\nmurtamana oli sortunut Megairain ja heidän armottoman pyöränsä alle.\n\nVihdoin hiljaisuus ja yksinäisyys kävivät sietämättömiksi. Hän kutsui\nPétronellen luokseen ja käski valmistaa matka-arkut kuntoon.\n\n»Lähdemme tänään Englantiin», ilmoitti hän lyhyesti.\n\n»Englantiinko?» läähätti kunnioitettava vanhus, joka piti\noloansa onnellisena ja mukavana vierasvaraisessa talossa haluten\nvastahakoisesti jättää sen. »Niinkö pian?»\n\n»Niin, olemmehan siitä puhuneet jo kotvan aikaa. Emme voi ainaiseksi\njäädä tänne. Serkkuni De Crécy ja tätini De Coudremont ovat, siellä.\nPétronelle, jos koskaan sinne pääsemme, olemme ystävien parissa.»\n\n»Jos koskaan sinne pääsemme!» huokasi Pétronelle parka, »lemmittyni,\nmeillä on kovin vähän rahaa eikä passeja lainkaan. Oletteko ajatellut\npyytää niitä hra Déroulèdelta?»\n\n»En, en», vastasi Juliette nopeasti. »Pétronelle, huolehdin passeista\njollakin tavoin. Sir Percy Blakeney on englantilainen, hän sanoo mitä\non tehtävä.»\n\n»Lemmittyni, tiedättekö missä hän asuu?»\n\n»Tiedän, kuulin hänen sanovan rouva Déroulèdelle eilen illalla,\nettä hän asuu Brogar nimisen maalaisen luona lähellä Cruche Casséen\nmuistomerkkiä, Menen etsimään häntä, varmaankin hän auttaa minua.\nEnglantilaiset ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä. Tiedän hänen\nhankkivan meille passit ja neuvovan mitä olisi paras tehdä. Jääkää te\nvain tänne ja järjestäkää matkatamineet. En viivy kauan.»\n\nHän otti viitan ja päähineen, ja heittäen ne käsivarrelleen pujahti\nhuoneesta.\n\nDéroulède oli jo lähtenyt aikaisemmin päivällä. Juliette ei toivonut\nhänen vielä palaavan. Hän juoksi nopeasti portaita alas voidakseen\nlähteä ulos kenenkään huomaamatta.\n\nRauha ja hiljaisuus vallitsi talossa. Juliettesta tuntui oudolta, ettei\nsitä verhonnut vaipan tapainen onnettomuuden aavistus.\n\nEteisestä vähän matkan päässä olevasta keittiöstä kuului Anne Mien ääni\nhyräilevän vanhaa laulua:\n\n    »De ta tige détachée\n    Pauvre feuille désséchée\n    Ou vas-tu?»\n\n[Minne menet kuivunut lehtiparka oksastasi irtautuneena?]\n\nJuliette pysähtyi hetkeksi. Kauhea tuska oli vallannut hänen\nsydämensä. Vaistomaisesti täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä katseen\nharhaillessa ympäri talon seiniä, jotka olivat suojelleet häntä\nvierasvaraisesti kolmena kuluneena viikkona.\n\nJa mihin hän aikoi mennä? Niinkuin laulun kuihtunut lehtiraukka oli\nhänkin hylätty, revitty oksastaan, koditon, ilman ystäviä, hylättyään\nsen ainoan käden, joka ystävällisesti ja rakkaasti oli hänelle\nojennettuna suuren vaaran hetkellä.\n\nOmatunto alkoi nousta häntä vastustamaan ja samoin tuo hirviöpäinen\nvaltias — katumus. Hän sulki silmänsä päästäkseen katselemasta\nrikoksensa hirveätä näkyä; hän koetti unohtaa tämän kodin, jonka hänen\npetoksensa oli saastuttanut.\n\n    »Je vais ou va toute chose\n    Ou va la feuille de rose\n    Et la feuille de laurier».\n\n[Menen minne kaikki menee, minne ruusun- ja laakerinlehti menee.]\n\nAnne Mie lauloi surunvoittoisesti.\n\nVoimakas nyyhkytys tunkeutui Julietten tuskaisesta sydämestä.\nOnnettomuus oli suurempi kuin hän kantaa jaksoi. Oi, sääli häntä, jos\nvoit! Hän oli taistellut ja ponnistellut, ja hänet oli voitettu. Nuoren\ntytön sydän on kokematon ja vaikutuksille altis! Hän oli kasvanut\ntuon ainoan, pelottavan, kaikki läpitunkevan velvollisuusaatteen\ntoteuttamista varten, jonka hän oli kuolevalle isälleen ja veljensä\nruumiin ääressä mitä juhlallisimmin vannonut täyttävänsä. Hän oli\npyytänyt ohjausta, rukoillut vapautusta, mutta ylhäällä oleva ääni oli\nvaiennut, Heikkona, kurjana, pelosta kyyristyneenä täytyi ihmissydämen\nmaisen intohimon raastamana luottaa omiin voimiinsa taistelussaan.\n\nLoppu oli lähestynyt. Pikainen, tuskin todellinen rauhanunelma,\njoka oli sivellyt hänen mieltään muutamina kuluneina viikkoina,\noli haihtunut päivän koittaessa ja hän jäi hylätyksi, yksin suurta\nsyntiänsä elämäniäkseen sovittamaan.\n\nVaivoin tietäen mitä oli tehtävä hän lankesi polvilleen kodin\nkynnykselle, jonka aikoi ainaiseksi jättää. Kohtalo oli pannut hänen\nnuorille hartioilleen liian raskaan taakan.\n\n»Juliette!»\n\nEnsin hän ei liikahtanut. Déroulèden ääni kuului hänen takanaan\nolevasta kirjastosta. Sen taikavoima, kiihkeä, voimakas, hellä,\nvärisytti häntä niinkuin tuona päivänä oikeussalissa. Se näytti\nherättävän vastakaikua hänen sydämessään. Hän piti sitä unena ja jäi\npolvilleen, ettei se olisi haihtunut.\n\nSilloin hän kuuli Déroulèden askeleita eteisen kivilattialla. Anne Mien\nsurunvoittoinen laulu oli häipynyt etäisyyteen. Hän vavahti ja hypähti\npystyyn nopeasti kuivaten silmiänsä. Hetkellinen uni oli hävinnyt, ja\nhän häpesi heikkouttaan.\n\nHänellä, Julietten kaikkien surujen, syntien ja alennuksen\naiheuttajalla ei ollut oikeutta nähdä hänen kärsivän.\n\nJuliette olisi paennut talosta, mutta oli liian myöhäistä.\n\nDéroulède oli tullut kirjastostaan, ja nähdessään Julietten polvillaan\nitkemässä hän läheni nopeasti koettaen rehellisen luonteensa\nsynnynnäisellä ritarillisuudella salata Juliettelta nähneensä hänen\nkyyneleensä.\n\n»Neitiseni, oletteko menossa ulos?» kysyi hän kohteliaasti, kun\nJuliette käärien viittaa ympärilleen kääntyi ovelle päin.\n\n»Olen, olen», vastasi hän nopeasti; »pienelle asialle, jonka minä —»\n\n»Voinko teitä jollakin tavoin palvella?»\n\n»Ette.»\n\n»Jos» — lisäsi hän huomattavasti hämillään, »jos teidän asianne\nsietää viivytystä, saisinko kunnioittavasti pyytää teitä kirjastooni\nhetkeksi?»\n\n»Kansalainen Déroulède, asiani ei siedä viivytystä», sanoi hän niin\ntyynesti kuin voi, »mutta ehkäpä palattuani —»\n\n»Neiti, lähden aivan heti kotoa, ja tahtoisin hyvästellä teitä.»\n\nDéroulède astui syrjään antaakseen Julietten mennä joko katuovesta ulos\ntai eteisen poikki hänen kirjastoonsa.\n\nHänen äänensä sävy ei moittinut vierasta, joka hyvästiä sanomatta\naikoi jättää hänet. Ehkäpä Juliette olisi vastustanut häntä hyvästiä\nsanoessaan. Voittamaton magnetismi näytti vetävän häntä Déroulèden\npuoleen, ja antaen melkein huomaamattoman myönnytysmerkin hän astui\nDéroulèden ohi tämän huoneeseen.\n\nKirjasto oli hämärä ja viileä, sillä huone oli lännen puolella, ja\nikkunaluukut olivat olleet suljettuina, ettei kuuma elokuun aurinko\npäässyt paistamaan sinne. Ensin Juliette ei nähnyt mitään, mutta hän\ntunsi Déroulèden läsnäolon, kun tämä seurasi häntä huoneeseen heittäen\noven hiukan raolleen.\n\n»Neiti, teitte ystävällisesti», sanoi hän lempeästi, »suostuessanne\npyyntööni, joka oli ehkä julkea. Mutta, nähkääs, lähden tästä talosta\ntänään, ja minut valtasi itsekäs halu kuulla ääntänne hyvästellessänne.»\n\nJulietten suurien, hehkuvien silmien katse tunkeutui vähitellen\nympäröivän hämärän läpi. Hän saattoi nyt selvästi nähdä Déroulèden\nseisovan aivan hänen lähettyvillään suuresti kunnioittavassa asennossa.\n\nKirjasto oli siisti ja sievä niinkuin tavallisesti ilmaisten siten\ntoiminnan ja tarmon miehen säännöllisiä tapoja. Lattialla oli\nmatkalaukku valmiiksi hihnoitettuna niinkuin matkaa varten ainakin,\nja sen päällä paksu siannahkainen kirjesalkku varustettuna pienellä\nteräslukolla. Julietten lumotut ja kauhistuneet silmät kiintyivät\nsalkkuun. Nähtävästi se sisälsi Déroulèden paperit, Marie Antoinetten\npakosuunnitelmat, passit, joista hän oli edellisenä päivänä puhunut\nystävälleen sir Percy Blakeneylle — juuri ne todistuskappaleet, joita\nhän oli tarjonnut kansanedustajille vahvistaakseen kansanvaltuutettua\nkoskevaa ilmiantoaan.\n\nPyyntönsä tehtyään Déroulède ei ollut sanonut sanaakaan. Hän odotti\nJulietten puhuvan, mutta tämän ääni oli kurkkuun kuivettunut. Tuntui\nkuin rautakourat olisivat tarttuneet hänen kaulaansa tukahuttaen sanat,\nmitkä hän aikoi lausua.\n\n»Neitiseni, ettekö toivota minulle onnea matkalle?» toisti hän\nystävällisesti.\n\n»Onneako matkalle?» Voi, kaiken hirveää ironiaa! Olisiko onni hänen\nmatkallaan pilkkakuulusteluun ja giljotiinille? Sinne hän meni,\nvaikkei sitä tiennyt, ja nytkin vielä koetti hän tarttua käteen, joka\ntahallisesti oli toimittanut hänet sinne.\n\nVihdoin Juliette yritti puhua, ja soinnuttomalla, tyynellä äänellä\nhänen onnistui mullista:\n\n»Kansanvaltuutettu, ettehän mene pitkäksi aikaa?»\n\n»Neiti», vastasi hän, »tähän aikaan kaikki hyvästit saattavat olla\nviimeiset. Mutta itse asiassa menen kuukaudeksi Conciergerieen\nhuolehtimaan siellä olevasta onnettomasta vangista.»\n\n»Kuukaudeksi!» toisti Juliette koneellisesti.\n\n»Niin!» virkkoi hän hymyillen. »Meidän nykyinen hallitus pelkää, että\nMarie Antoinette parka lumoaa vankilan johtajat, jos nämä jäävät liian\npitkäksi aikaa hänen läheisyyteensä, joten joka kuukausi määrätään\nuusi. Minä tulen huolehtimaan hänestä ensi Vendémiairen kuluessa.\nToivon saavani palata ennen myrskyä, mutta — ken tietää.»\n\n»Kansalainen Déroulède, siis joka tapauksessa tämän iltaiset hyvästit\novat pitkän ajan varalta.»\n\n»Kuukausi tulee tuntumaan minusta vuosisadalta», sanoi hän vakavasti,\n»sillä minun täytyy viettää ne teitä näkemättä, mutta —.»\n\nHän katsoi pitkään ja tutkivasta Julietteen. Hän ei ymmärtänyt tyttöä\ntämän silloisessa mielentilassa, niin pelästyneeltä ja sekavalta hän\nnäytti, niin toisellaiselta kuin tyttömäinen, suruton Juliette, joka\nmenneiden viikkojen kuluessa oli tehnyt vanhan synkän talon niin\niloiseksi.\n\n»Mutta en uskaltaisi toivoa», mutisi hän, »että samallainen syy\naiheuttaisi teitä sanomaan sitä pitkäksi.»\n\nJuliette kävi ehkä hiukan kalpeammaksi kuin oli ollut siihen saakka,\nja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, niinkuin ansaan joutuneen\njäniksen, joka hakee pakopaikkaa.\n\n»Kansalainen Déroulède, te käsitätte minut väärin», sanoi hän\nvihdoinkin nopeasti. »Kaikki te olette olleet ystävällisiä — hyvin\nystävällisiä — mutta Pétronelle ja minä emme enää voi käyttää\nhyväksemme vierasvaraisuuttanne. Meillä on ystäviä Englannissa ja monta\nvihollista täällä —»\n\n»Tiedän sen», keskeytti Déroulède hiljaa; »olisi kurjinta\nitsekkäisyyttä minun puoleltani ehdottaa, että jäisitte tänne\ntuntiakaan kauemmaksi kuin on tarpeellista. Pelkään ettei tämän\npäivän jälkeen minun kattoni voi suojella teitä. Mutta sallittako\nminun järjestää asianne niinkuin järjestän äitini ja Anne Miankin?\nEnglantilaisella ystävälläni sir Percy Blakeneyllä, on pursi valmiina\nNormandian rannikolla. Olen jo pitänyt huolta passistanne ja\njärjestänyt koko matkanne sinne saakka, ja sir Percy tai joku hänen\nystävistään vie teidät turvallisesti englantilaiseen purteen. Hän on\nluvannut minulle tekevänsä sen, ja minä luotan häneen niinkuin itseeni.\nRanskaan matkustamistanne varten on nimeni riittävänä takeena, ettei\nteitä ahdisteta; ja jos sallitte, matkustavat äitini ja Anne Mie\nseurassanne. Sitten —»\n\n»Kansalainen Déroulède, pyytäisin teitä lopettamaan», keskeytti\nJuliette äkkiä kiivaasti. »Teidän täytyy suoda anteeksi, mutta en voi\nsallia teidän järjestävän minun asioitani. Pétronellen ja minun täytyy\ntulla toimeen miten parhaiten voimme. Teidän tulisi kuluttaa aikanne\nja vaivanne niiden hyväksi, joilla on oikeus teiltä jotain vaatia,\njotavastoin minä —»\n\n»Neiti, puhutte tylysti, ei ole kysymys vaatimuksista.»\n\n»Eikä teillä ole oikeutta ajatella — » jatkoi hän yhä hermostuneemmin\nja kiihtyneemmin vetäen nopeasti pois kätensä, johon Déroulède oli\nkoettanut tarttua.\n\n»Voi, suokaa anteeksi», keskeytti hän vakavasti, »olette väärässä.\nMinulla on oikeus ajatella teitä ja teidän puolestanne — jonka\nperuuttamattoman oikeuden minulle antaa suuri rakkauteni teihin.»\n\n»Kansanvaltuutettu!»\n\n»Ei, Juliette, tunnen mielettömyyteni ja julkeuteni. Tunnen teidän\nsäätynne ja puolueenne ylpeyden, tunnen kuinka suuresti halveksitte\nRanskan likaisen roskajoukon puoluelaista. Olenko jo sanonut haluavani\nvoittaa rakkautenne? Olenkohan koskaan uneksinut sitä? Tiedän vain,\nJuliette, että olette minusta enkelimäinen, teissä on jotain valkeaa\nja henkimäistä, koskettamatonta ja ehkä käsittämätöntä. Kuitenkin,\nvaikka tunnenkin mielettömyyteni, riemuitsen siitä, rakkaani, enkä\ntahtoisi teidän häviävän elämästäni minun kertomatta teille siitä, mikä\non kuluneina viikkoina tehnyt minulle jokaisen tunnin paratiisiksi —\nrakkauteni teihin, Juliette.»\n\nHän puhui miellyttävästi ja matalan pehmeällä, mielenkiintoisella\nsoinnulla, jolla Juliette oli kerran kuullut hänen puhuvan Charlotte\nCordayn puolesta. Nyt hän ei kuitenkaan puhunut omasta puolestaan,\nei itsekkään toivomuksensa eikä oman onnellisuutensa tähden, vaan\nainoastaan rakkautensa puolesta, että Juliette olisi tiennyt sen, ja\ntietäen sen olisi säälinyt häntä sydämessään ja antanut hänen palvella\nhäntä loppuun asti.\n\nHän ei sanonut pitkään aikaan muuta; hän oli tarttunut Julietten\nkäteen, jota tämä ei enää vetänyt pois, sillä tuntui suloiselta, kun\nDéroulède voimakkain ottein sulki hänen vapisevat kätensä voimakkaaseen\nkädenpuristukseen. Déroulède painoi huulensa Julietten kädelle,\npehmeälle kämmenelle ja hennolle ranteelle, hänen polttavat suudelmansa\ntodistivat voimakkaita tunteita, joita hän kunnioituksesta tyttöön\nkoetti hillitä.\n\nJuliette yritti riistäytyä irti, mutta Déroulède ei päästänyt häntä.\n\n»Juliette, älkää menkö vielä», rukoili hän. »Ajatelkaa, ehken koskaan\nenää näe teitä, mutta kun olette kaukana minusta — Englannissa ehkä\n— omaistenne ja sukulaistenne parissa, koetatteko joskus ajatella\nystävällisesti häntä, joka niin kiihkeästi, niin mielettömästi palvoo\nteitä?»\n\nJos olisi ollut mahdollista, olisi Juliette pysäyttänyt sydämensä\ntykytyksen, sydämen, joka vihdoinkin taipui koko suuren, tukahutetun\nrakkauden kiihkeällä voimalla. Jokainen Déroulèden sana herätti\nvastakaikua hänen sydämensä syvyydessä, ja hän koetti olla kuulematta\nDéroulèden hellää pyyntöä, näkemättä hänen tummaa päätään, joka\ntaipui Juliettea palvoakseen. Hän koetti unohtaa Déroulèden läsnäolon\n— sen miehen, jonka hän oli kavaltanut toteuttaakseen omat kurjat\nkostohankkeensa ja jota hän mielettömässä, kiihtyneessä raivossaan oli\nluullut vihaavansa, mutta jota hän nyt tiesi rakastavansa enemmän kuin\nelämäänsä, enemmän kuin omaa sieluaan, perinnäistapojaan tai valaansa.\n\nSillä hetkellä hän koetti kaikin keinoin loihtia sielunsa silmiin\nmielikuvaa veljestään, joka tuotiin koliin paareilla, isänsä\nriutumisvuosista, jotka olivat käyneet niin hirveiksi suuren surun\nmieltä järkyttäessä.\n\nHän koetti ajatella Jumalan kostavan sormen viittaavan hänelle tietä\nvalan täyttämiseen, ja Juliette rukoili Häntä olemaan läsnä hänen\nkauheissa sieluntuskissaan.\n\nJa vihdoinkin Jumala puhutteli häntä rajattoman maailmankaikkeuden\nikuisista avaruuksista. Taivaasta, joka ei ollut sääliä tuntenut,\nkuului nyt Hänen äänensä kirkkaana, pelottavana ja leppymättömänä:\n\n»Kosto on minun! Minä tahdon kostaa!»\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nDAMOKLEEN MIEKKA.\n\n\n»Tasavallan nimessä!»\n\nAjatuksiinsa, unelmiinsa, onnellisuuteensa vaipuneena Déroulède ei\nollut kuullut mitä talossa tapahtui äsken kuluneina hetkinä.\n\nOvikellon kova soiminen ei tuntunut tavallisuudesta poikkeavalta\nAnne Miestä, joka yhä vain hyräili surullista lauluaan keittiössä\ntyöskennellessään. Hän vetäisi hihansa laihoille käsivarsilleen,\nsuoristeli esiliinaansa ja vasta sitten juoksi katsomaan, kuka tulija\noli.\n\nHeti oven avattuaan hän oli asiasta selvillä.\n\nHänen edessään seisoi viisi miestä, neljä kansalliskaartin univormussa,\nja viides oli koristettu kultareunaisella kolmivärinauhalla, joka\nilmaisi hänen olevan kansalliskonventin palveluksessa.\n\nTämä mies, joka näytti olevan toisten johtaja, astui heti eteiseen,\nja häntä seurasi neljä toveria. Häneltä merkin saatuaan he tahallaan\npysäyttivät Anne Mien, joka nähtävästi aikoi juosta kirjastoon\nDéroulèdea vaarasta varoittamaan.\n\nAnne Mie ei epäillyt hetkeäkään vakavan vaaran uhkaa. Hän olisi\narvannut asian ilman vaistonsa varoitusta. Silmäys viiteen mieheen\nriitti ilmaisemaan sen, heidän asentonsa, heidän lyhyt käskynsä, heidän\nvirallinen käytöksensä eteisen poikki mennessään, kaikki ilmaisi\nmissä tarkoituksessa he olivat sinne tulleet: kotitarkastukseen\nkansanvaltuutettu Déroulèden luo.\n\nMerlinin epäiltyjen laki oli täydessä käynnissä. Joku oli ilmiantanut\nkansanvaltuutetun yleiselle turvallisuuskomitealle, ja armon vuonna\n1793 ja vallankumouksen ensimäisenä lähetettiin epäiltyjä naisia ja\nmiehiä joka päivä giljotiinille.\n\nAnne Mie olisi huutanut, jos hän olisi vain uskaltanut, mutta hänen\nvaistonsa oli aivan liian tarkka, jotta häntä olisi voitu petkuttaa\nniin ymmärtämättömään tekoon. Hänestä tuntui, että Paul Déroulède olisi\ntoivonut hänen pysyvän tyynenä ja ulkonaisesti rauhallisena, jos hän\nolisi häntä sillä hetkellä katsellut.\n\nEtumainen mies — kolmivärisellä nauhalla koristettuna — oli jo mennyt\neteisen poikki ja seisoi kirjaston oven ulkopuolella. Vasta hänen\nkäskynsä herätti Déroulèden unelmista.\n\n»Tasavallan nimessä!»\n\nDéroulède ei heti päästänyt pientä kättä, jolle hän hetki sitten oli\nsuudelmiaan painanut. Hän nosti sen vielä kerran huulilleen hyvin\nhellästi viivytellen viimeistä rakasta hyväilyä niinkuin ikuisia\njäähyväisiä sanoessaan. Sitten hän oikaisi leveän, jalorakenteisen\nvartalonsa ja kääntyi ovelle päin.\n\nDéroulède oli sangen kalpea, mutta hänen syvissä, vakavissa silmissään\nei näkynyt pelkoa eikä edes ihmettelyäkään. Ne näyttivät yhä katselevan\nkauas, tuijottavan taivaallista näkyä, jonka Julietten käden kosketus\nja hänen oma rakkaustunnustuksensa olivat loihtineet esiin.\n\n»Tasavallan nimessä!»\n\nVielä kolmannen kerran — tavanmukaisesti — kaikuivat sanat kirkkaina,\nselvinä, varmoina.\n\nNoita kahta sanaa lausuttaessa harhaili Déroulèden katse nopeasti\nraskaaseen kirjesalkkuun, joka sisälsi hänen tuomionsa, ja hurja\nmieletön ajatus — pelkkä eläimellinen halu paeta vaaraa — välähti hänen\naivoissaan.\n\nMarie Antoinetten pakosuunnitelmat, monet passit, kirjoitetut niiden\nmahdollisten valepukujen varalta, joita onneton kuningatar saattoi\nkäyttää — kaikki ne paperit olivat riittäviä todisteita siitä, että hän\noli pettänyt tasavallan.\n\nHän saattoi jo kuulla oman syytöksensä, saattoi jo nähdä Pariisin\nlikaisen roskajoukon tanssivan hurjaa espanjalaista tanssia rattaiden\nympärillä, jotka kuljettivat häntä giljotiinille; hän saattoi\nkuulla niiden, jotka olivat enimmän häntä ihailleet, enimmän häntä\nkadehtineet, kiroovan häntä, saattoi tuntea heidän häneen suunnatut\nloukkauksensakin. Ja kaikesta siitä hän olisi paennut, jos olisi voinut\nja ellei se olisi ollut liian myöhäistä.\n\nNäiden sanojen lausuminen hänen ovensa ulkopuolella kesti vain sekunnin\najan tai vielä vähemmän, joll'aikaa mieletön pakenemishalu voitti hänen\nkaikki muut ajatuksensa. Tekipä hän eleenkin siepatakseen kirjesalkun\nja piilottaakseen sen vaatteisiinsa. Mutta se oli painava ja paksu,\nsiihen varmasti huomio kiintyi, ja se saattoi aiheuttaa hänelle uuden\nloukkauksen, jos hänet pakotettiin alistumaan ruumiintarkastukseen.\n\nHän näki, että Julietten katse oli kiintynyt häneen ilmaisten mitä\npohjattominta rakkautta. Silloin oli sekunnin heikkous mennyttä, hän\noli taas hiljainen, luja toiminnan mies, tottunut vaaroja rohkeasti\nkohtaamaan, hallitsemaan ja hiljentämään pöyhkeintäkin roskajoukkoa.\n\nÄänettömästi kohauttaen olkapäitään hän lakkasi ajattelemasta\nikävyyksiä tuottavaa kirjesalkkua ja meni ovelle.\n\nKun kolmanteen käskyyn ei tullut vastausta, oli ovi jo työnnetty auki\nulkoapäin ja Déroulède huomasi edessään viisi miestä.\n\n»Kansalainen Merlin!» sanoi hän hiljaa tuntiessaan etumaisen miehen.\n\n»Hän itse, kansanvaltuutettu», vastasi jälkimäinen hymyillen\nivallisesti, »teidän palvelijanne.»\n\nAnne Mie seisoessaan eteisen nurkassa oli kuullut nimen, ja se herätti\nhänen sydämessään suurta inhoa.\n\nMerlin! Häpeällisen epäiltyjen lain keksijä, joka oli kiihottanut\nihmiset toisiaan vastaan, isän poikaansa, veljen veljeään, ystävän\nystäväänsä vastaan, oli tehnyt jokaisesta inhimillisestä olennosta\nverikoiran, joka vainusi kanssaihmistensä jälkiä ahdistellen heitä,\nettei häntä itseään olisi ahdistettu, ilmiantaen, vakoillen, yllyttäen\nheitä, ettei häntä itseään olisi ilmiannettu.\n\nJa hän, Merlin, riemuitsi tästä pirullisimman ilkeästä laista, mitä\nkoskaan on laadittu ihmisrotua alentamaan.\n\nCarnavalet’n museossa on hänen kuvansa, piirrettynä juuri ennen kuin\nhän vuorostaan meni sovittamaan rikoksiaan samalle giljotiinille,\njota hän oli teroitellut ja käyttänyt uupumatta toveriensa\nkukistamiseksi. Taiteilija on onnistuneesti kuvannut hänen irstaan,\nvelton, renttumaisen vartalonsa, hänen pitkät raajansa, kapean päänsä,\nkäärmemäiset silmänsä ja hiukan sisäänpäin kääntyneen leukansa.\nNiinkuin hänen mallinsa ja esikuvansa Marat' niin Merlinkin teeskenteli\nlikaisissa, risaisissa vaatteissa. Todellinen sansculottismi —\nlähimäisten laahaaminen yhteiskunnallisten rappujen alimmalle portaalle\n— esiintyi perinpohjin tämän suuren vallankumouksen huomattavan\ntuotteen kaikissa teoissa.\n\nDéroulèdekin, jonka jalo, kaikkiymmärtävä sydän sääli ihmiskunnan\nheikkouksia, säpsähti nähdessään siivottomuuden hengen\nruumiillistumisen aaveen, ainoan, mikä oli jäännös vallankumouksen\nalkuunpanijat jaloista, kuvitelluista teorioista.\n\nMerlin irvisteli nähdessään Déroulèden seisovan siinä tyynenä,\ntunteettomana, hyvin puettuna ikäänkuin valmiina vastaanottamaan\nkunnioitettua vierasta, vaikka saikin haasteen alistua suurimpaan\nloukkaukseen, mitä ylpeää miestä on koskaan vaadittu kärsimään.\n\nMerlin oli aina vihannut suosittua kansanvaltuutettua. Marat'n ja tämän\nseuralaisten ystävänä ja juomatoverina hän oli jo yli kaksi vuolta\nkäyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen Déroulèden epäillyksi.\n\nMuitta Déroulèdella oli kansan luottamus. Kukaan muu ei ymmärtänyt\nniin hyvin Pariisin roskajoukkoa, ja kansalliskonventti aina peläten\nsytyttämäänsä tulivuorta tiesi, että sen piiriin kuuluva jäsen oli\nhyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.\n\nMutta nyt vihdoinkin Merlin sai tahtonsa perille. Nimettömän ilmianto\nDéroulèdesta oli saapunut yleiselle syyttäjälle samana aamuna.\nTinville ja Merlin olivat hyviä ystäviä, joten jälkimäinen helposti\nsai kunnian ensimäisenä julistaa tiedon vihatulle viholliselleen hänen\nkukistumisestaan.\n\nHän seisoi hetken Déroulèden edessä nauttien täysin siemauksin\ntilanteesta. Avarasta eteisestä tulviva valo lankesi suoraan\nkansanvaltuutetun voimakkaalle vartalolle ja hänen lujapiirteisille\ntummille kasvoilleen sekä hänen ilmehikkäisiin, levottomiin silmiinsä.\nHänen takanaan oleva kirjasto, jota tiiviisti suljetut ikkunaluukut\npimittivät, näytti hämärään verhoutuneelta.\n\nMerlin kääntyi miehiinsä, ja iloiten saadessaan leikkiä kissaa ja\nhiirtä osoitti hän Déroulèdea hymyillen ja olkapäitään kohautellen.\n\n»Katsohan mokomaa», sanoi hän laskien raakaa leikkiä ja sylkäisten\nhalveksivasti lattialle, »ylimys ei näytä ymmärtävän, että olemme\ntäällä tasavallan nimessä. Kansanvaltuutettu, näytätte unohtaneen erään\nerittäin hyvän sananlaskun, joka kuuluu: Liian usein kaivolla käypä\nruukku lopultakin särkyy. Te olette vehkeillyt kansan vapautta vastaan\nviimeiset kymmenen vuotta. Palkkanne olette vihdoinkin saanut; Ranskan\nkansa on tullut järkiinsä. Kansalliskonventti haluaa tietää mitä\npetosta haudotte näiden neljän seinän sisällä, ja se on valtuuttanut\nminut ottamaan selkoa kaikesta mitä oli selvillesaatavissa.»\n\n»Kansanvaltuutettu, teidän käytettävissänne!» virkkoi Déroulède astuen\nääneti syrjään tehdäkseen tilaa Merlinille ja hänen miehilleen.\n\nVastustus oli turhaa, ja niinkuin kaikki voimakkaat, päättäväiset\nluonteet, tiesi hänkin milloin oli parasta myöntyä.\n\nJuliette ei ollut liikahtanut eikä edes äännähtänyt. Hiukan toista\nminuuttia oli kulunut siitä, kun ensimäinen järkähtämätön määräys\ntasavallan nimessä käski avaamaan. Se kajahti niinkuin hätäkello\ntalon hiljaisuudessa. Déroulèden suudelmat olivat vielä kuumina hänen\nkädellään, hänen rakkaudentunnustuksensa kaikui vielä hänen korvissaan.\n\nJa sitten hirveä, kuolemaatuottava vaara, jonka hän itse oli\naikaansaanut miehelle, jota hän rakasti.\n\nJos sielu saa hetken tuskissa sovittaa elinkautisen syntinsä, silloin\ntosiaan Juliettekin hyvitti sen yhdessä kauheassa sekunnissa,.\n\nHänen omatuntonsa, hänen sydämensä, hänen koko olentonsa nousi kapinaan\nhänen omaa rikostaan vastaan. Hänen valansa, hänen elämänsä kaikessa\nkauheudessaan.\n\nJa kaikki oli liian myöhäistä.\n\nDéroulède seisoi leppymättömän vihollisensa edessä. Merlin antoi\nmääräyksiä miehilleen talon tarkastamisesta, ja siinä aivan\nmatkalaukulla oli kirjesalkku nähtävästi sisältäen paperit, joihin\nJuliette edellisenä päivänä oli kuullut Déroulèden viittaavan\npuhuessaan ystävälleen sir Percy Blakeneylle.\n\nSelittämätön vaisto ilmaisi Juliettelle, että paperit olivat salkussa.\nHänen silmänsä kiintyivät siihen kuin lumottuina. Hirveä kauhu jännitti\nhäntä vielä sekunnin verran, samalla kun kaikki hänen ajatuksensa,\nhänen kaipauksensa, hänen halunsa keskittyivät luon yhden esineen\npelastamiseen.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli siepannut sen ja heittänyt sen\nsohvalle. Sitten istuutuen itse viereen, ryhti kuin kuningattarella\nja suloisena kuin pariisitar ainakin hän levitti hameensa runsaat\nlaskokset ikävyyksiä tuottavan salkun yli peittäen sen kokonaan\nnäkyvistä.\n\nEteisessä Merlin määräsi kaksi miestä seisomaan Déroulèden kahden\npuolen, ja kaksi muuta seuraamaan itseään huoneeseen. Sitten hän\nastui itse sisään, hänen tihrusilmänsä koettivat tunkea katsettaan\npuolihämärään, joka oli sitäkin tuntuvampi, kun eteinen oli kirkkaan\nvaloisa.\n\nHän ei ollut nähnyt Julietten liikettä, mutta oli kuullut hänen\nhameittensa kahinan hänen istuutuessaan sohvalle.\n\n»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette ole yksin», sanoi hän\nvirnistellen, kun hänen käärmemäiset silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön.\n\n»Kansalainen Merlin», vastasi Déroulède mahdollisimman tyynesti\n— »vieraani, kansatar Juliette Marny. Näissä olosuhteissa tiedän\nhyödyttömäksi pyytää kunnioitusta naisille, mutta pyydän teitä\nmuistamaan mikäli mahdollista, että vaikka kaikki olemmekin\ntasavaltalaisia, olemme myöskin ranskalaisia ja kaikki vielä\nyhdenveroisia kohteliaisuuskäsitteissämme äitejämme, sisariamme tai\nvieraitamme kohtaan.»\n\nMerlin naurahti ja katseli ivallisesti Juliettea. Hän oli samana aamuna\npitänyt petolinnunkynsissään ohutta paperisuikaletta, johon koululaisen\nkäsialalla oli kirjoitettu kansanvaltuutettu Déroulèden ilmianto.\n\nRaakaluontoisena, mutta ajatuksiltaan vieläkin raaempana oli tämä\nkansan edustaja nopeasti tehnyt johtopäätöksen niinkutsutun vieraan\nolosta Déroulèden talossa.\n\n»Hylätty rakastajatar», mumisi hän itsekseen. »Heillä on luullakseni\njuuri ollut toisellainen näytelmä. Mies on kyllästynyt häneen, ja\nnainen toimittaa hänet uhalla tieltään.»\n\nTyytyväisenä näin selittämäänsä tilanteeseen hän taipui kohtelemaan\nJuliettea ystävällisesti. Sitäpaitsi hän oli huomannut matkalaukun ja\nvieläpä luuli nuoren tytön ohjanneen hänen huomionsa siihen.\n\n»Avatkaa nuo luukut», käski hän, »täällä on kuin kellarissa.»\n\nYksi miehistä totteli heti, ja kun kirkas elokuun aurinko virtasi\nhuoneeseen kääntyi Merlin vielä kerran Déroulèden puoleen.\n\n»Kansanvaltuutettu», sanoi hän, »teidät on ilmiantanut nimetön henkilö,\njoka mainitsee teillä juuri nyt olevan kirjeitä ja muita papereita,\njotka on aiottu leski Capet'lle, ja yleinen turvallisuuskomitea on\nuskonut minulle ja näille kansalaisille tehtäväksi ottaa haltuumme\nmainittu kirjeenvaihto ja saattaa teidät syytteeseen siitä, että se\nlöytyi tästä talosta.»\n\nDéroulède epäröi silmänräpäyksen. Heti kun luukut avattiin ja aurinko\ntulvehti huoneeseen, hän huomasi, että hänen kirjesalkkunsa oli\nkadonnut ja hän arvasi Julietten sohvalla istumisesta, että hän oli sen\nsalannut. Se sai hänet epäröimään.\n\nHän tunsi sydämessään rajatonta kiitollisuutta Juliettelle hänen\njalosta pelastamisyrityksestään, ja hän olisi antanut henkensäkin sillä\nhetkellä saadakseen Julietten teon tekemättömäksi.\n\nHirmuvaltiaat eivät kunnioittaneet sen enempää henkilöitä kuin\nsukupuoltakaan. Silloinen kotitarkastusmääräys antoi täydet valtuudet\ntoimeenpanijoille, ja minä hetkenä tahansa olisi Juliettea voitu\njärkähtämättömästi käskeä nousemaan. Hänen tekonsa oli saattanut hänet\nkansanvaltuutetun rikostoveriksi; jos salkku olisi löytynyt hänen\nhameensa laskoksista, olisi häntä syytetty rikoksen osallisuudesta tai\nainakin yhtä suuresta rikoksesta — petturin suojaamisesta.\n\nMiehekäs ja ylpeä Déroulède ei voinut olla hänelle kiitollisuuden\nvelassa henkensä pelastamisesta, mutta kuitenkaan hän ei voinut hylätä\navustusta paljastamatta Juliettea auttamattomasti.\n\nHän ei edes uskaltanut katsahtaa Julietteen, sillä hän tunsi\nheidän molempain hengen olevan sillä hetkellä hiuskarvan varassa.\nMerlinin terävät tihrusilmät vaanivat värähtämättä häntä keksiäkseen\npienimmänkin pelon tai syyllisyyden välähdyksen hänen ilmeissään.\n\nJuliette istui tyynen rauhallisena ja halveksivannäköisenä,\nja Déroulèdesta hän näytti entistä enemmän enkelimäiseltä ja\nsaavuttamattomalta. Déroulède olisi voinut jumaloida häntä hänen\nrohkeutensa ja kekseliäisyytensä tähden sekä sen erilaisuuden\ntähden, mikä eroitti hänet raaoista olennoista, jotka täyttivät\nhuoneen likaisten vaatteittensa hajulla, karkeilla pilapuheillaan ja\näänekkäillä huomautuksillaan.\n\n»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette vastaa», virnisteli Merlin hetken\nkuluttua.\n\n»Kansalainen, huomautus ei ansaitse vastausta», vastasi Déroulède\nhiljaa. »Palvelukseni tasavallan hyväksi tunnetaan yleisesti. Olisin\nluullut yleisen turvallisuuskomitean halveksivan nimetöntä ilmiantoa,\njoka kohdistuu Ranskan kansan uskolliseen palvelijaan.»\n\n»Yleinen turvallisuuskomitea tietää parhaiten omat asiansa», keskeytti\nMerlin töykeästi. »Sitä parempi teille, jos syytös on väärä. Otaksun»,\nlisäsi hän ivallisesti hymyillen, »ettette tee vastarintaa näiden\nkansalasten minun johdollani tarkastellessa taloanne.»\n\nSanaa sanomatta ojensi Déroulède vierellään seisovalle miehelle\navainkimpun. Vastustus tai väittely oli turhaa vieläpä vahingollistakin.\n\nMerlin oli määrännyt matkalaukun ja kirjoituspöydän tarkastettaviksi,\nja kaksi miestä purki kiireesti molempain sisällyksen lattialle. Mutta\nkirjoituspöytä sisälsi ainoastaan muutamia yksityisiä talouslaskuja\nja puheiden suunnitelmia, joita Déroulède oli eri aikoma pitänyt\nkansalliskonventin istunnoissa. Niiden joukosta. Merlin kiihkeästi\nsieppasi muutamia Déroulèden Charlotte Cordayn hyväksi pitämän suuren\npuolustuspuheen lyijykynämerkintöjä, ja hänen likaiset, petolinnun\nkynsiä muistuttavat kätensä puristivat paperipalaa kuin tervetullutta\nsaalista ainakin.\n\nMuuta tärkeätä ei löytynyt. Ajattelevana ja toimeliaana miehenä\nDéroulède omasi todellakin vakaumuksen innon olematta huoleton\nkiihkoilija. Kirjesalkussa olevia papereita, jotka hän aikoi viedä\nmukanaan Conciergerien piti hän suunnitelmiensa onnistumiseksi\nvälttämättöminä, muussa tapauksessa hän ei olisi niitä ollenkaan\nsäilyttänyt, ja ne olivatkin ainoat todistuskappaleet, jotka voitiin\nesittää häntä vastaan.\n\nMatkalaukkuun oli pakattu vain muutamia tarpeellisia esineitä kuukauden\nConciergeriessä oleskelua varten, ja miehet Merlinin johtamina\nkoettivat turhaan löytää jotain, mitä tahansa, jota olisi voitu\ntulkita Déroulèden ja siellä olevan onnettoman vangin petolliseksi\nkirjeenvaihdoksi.\n\nMiesten innokkaasti etsiessä rehenteli Merlin suuressa,\nnahkapäällyksisessä tuolissa, jonka käsinojaa hänen likaiset\nsormenpäänsä rummuttivat kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan välittänyt\nsalata miten suuri hänen pettymyksensä olisi, jos tarkastusretki\nosoittautuisi tuloksettomaksi.\n\nHänen tihrusilmänsä katsahtivat silloin tällöin Julietteen ikäänkuin\napua ja ohjausta pyytäen. Jälkimäinen ymmärtäen hänen mielentilansa\nvastasi katseeseen. Välittämättä raa'oista vihjauksista, joita Merlin\nhänelle lausui, esitti Juliette osansa ovelasti ja horjahtamatta.\nVilkaisten sinne tänne ohjasi hän miesten etsintää. Itse Déroulèdekaan\nei malttanut olla katselematta tyttöä; hän oli ymmällä ja ihmetteli\nJulietten taitoa tämän esittäessä osaansa loppuun asti.\n\nMerlin tunsi olevansa nolattu.\n\nHän tiesi varsin hyvin, ettei kansanvaltuutetun Déroulèden kaltaista,\nmiestä sopinut kohdella kevytmielisesti. Pelkkä epäluulo tai nimetön\nilmianto ei riittänyt häntä saattamaan vallankumoustuomioistuimen\neteen. Ilman todisteita, varmoja, kumoamattomia, vääjäämättömiä\ntodisteita Paul Déroulèden kavalluksesta ei yleinen syyttäjä ikinä\nolisi uskaltanut laatia syytöstä häntä vastaan. Pariisin roskajoukko\nvoi nousta epäjumalaansa puolustamaan; mestauslavan juurella sukkaa\nkutovat hirvittävät noidat mieluummin repivät giljotiinin alas kuin\nsallivat Déroulèden nousta sille.\n\nDéroulèden turvana oli siis Pariisin roskajoukko, jota hän oli\nrakastanut heidän häpeässään ja jota hän oli hoivannut ja auttanut\nheidän yksityisissä tarpeissaan. Ennen kaikkea olivat hänen turvanaan\nPariisin naiset, joiden lapsille hän oli toimittanut hoitoa\nperustamissaan sairaaloissa, ja Merlin tiesi, etteivät he vielä olleet\nunohtaneet sitä. Jonakin päivänä, ehkäpä piankin, he voivat unohtaa.\nSilloin he varmaankin kääntyvät entistä epäjumalaansa vastaan ja\nkiukkuisten kiroushuutojen kaikuessa saattavat hänet ulvoen kuolemaan.\nSen päivän tultua ei tarvitse huolehtia kavalluksesta eikä todisteista.\nKansan unohtaessa kaikki hänen hyvät työnsä on hänen kukistumisensa\nlähellä.\n\nMutta se aika ei ollut vielä tullut.\n\nMiehet olivat lopettaneet huoneen tarkastuksen. Jokaisen paperipalan,\njokaisen irtonaisen esineen kimppuun oli innokkaasti hyökätty.\n\nRaivon sokaisemana oli Merlin hypähtänyt pystyyn.\n\n»Tarkastakaa hänet!» kuului hänen järkähtämätön määräyksensä.\n\nVastustamatta puri Déroulède hammasta ja käytti kaiken sisäisen\ntarmonsa voidakseen ääneti alistua häpeään. Merlinin raakaa pilaa\nlaskiessa puristi Déroulède kyntensä kämmeniinsä voidakseen olla\nlyömättä! törkeäsuista miestä vasten kasvoja. Mutta hän alistui ja\nseisoi tyynenä sotilasten karkeiden käsien käännellessä nurin hänen\ntaskujaan.\n\nKoko ajan oli Juliette pysynyt vaiti ja katsellut Merliniä niinkuin\nhaukka saalistaan. Luonteensa raakuuden tähden joutui hirmuvaltias näin\nperinpohjin petkutetuksi.\n\nHän tiesi Julietten ilmiantaneen Déroulèden, ja omaksi\ntyytyväisyydekseen hän oli selittänyt tytön teon vaikuttimet, Ollen\nmatalamielinen, eläimellinen ja raaka hän ei aavistanut totuutta\neikä huomannut nuoren kaunottaren kaksinaista luonnetta, joka oli\nitseäänkiduttava ja sangen merkillinen, ja jossa toisinaan esiintyi\nuskonnollisen velvollisuudentunteen sekaista sairaalloisuutta. Tämä\nkaksinaisuus soti hänen rehellistä, tervettä luonnettaan vastaan.\n\nAlhaissyntyinen ja itsensä turmelema hirmuvaltias oli omalla tavallaan\narvostellut Julietten teon. Hän oli sangen tyytyväinen, sillä se\nvastasi hänen omaa ihmisarvioimistaan, sillä koettihan hän parhaansa\nmukaan vetää ihmisiä eläinten tasolle.\n\nMerlin ei sentähden häirinnyt Juliettea, vaan tyytyen pelkin elein ja\nliikkein vihjaamaan tytön osan päivän työssä. Näihin huomautuksiin\nDéroulède ei tietenkään kiinnittänyt huomiota. Hänestä Juliette oli\nvaltiollisista juonista yhtä etäällä kuin enkelit. Yhtä hyvin hän olisi\nvoinut epäillä Notre Damen alttaripyhimyksiä kuin ihanaa, melkeinpä\nhenkimäistä olentoa, joka oli taivaasta lähetetty ilahuttamaan hänen\nsydäntään ja kohottamaan hänen jokaista ajatustaan.\n\nMutta Juliette ymmärsi Merlinin aseman ja arvasi kirjallisen\nilmiantonsa joutuneen tämän käsiin. Koko hänen ajatus- ja tunnepiirinsä\nkeskittyivät yhteen asiaan: saada rakastettunsa pelastetuksi oman\nrikoksensa seurauksista. Sitä varten täytyi epäluulon varjokin saada\nhänestä poistetuksi. Merlinin kohtuuton laki ei saanut uudelleen\nkoskettaa häntä.\n\nKun Déroulède vihdoin vapautui solvauksesta, jonka alaiseksi hän\noli joutunut, katseli Merlin sekä kirjaimellisesti että myöskin\nkuvaannollisesti sanoen ympärilleen päästäkseen epävarmasta\ntilanteestaan.\n\nArvostellen muita oman käytöksensä mukaisesti pelkäsi Merlin suositun\nkansanvaltuutetun kiihottavan roskajoukkoa häntä vastaan kostoksi\nkärsimästään loukkauksesta. Päällepäätteeksi oli hirmuvaltias varma,\nettä Déroulède oli syyllinen ja että todisteita hänen petollisuudestaan\noli olemassa, jos ne vain olisi saatu käsiin.\n\nHän kääntyi Julietteen lausumaton kysymys käärmeitä muistuttavissa\nsilmissään. Juliette kohautti olkaansa ja teki eleitä ikäänkuin\nosoittaen ovelle.\n\n»Tässä talossa on muitakin huoneita kuin tämä», näytti hänen eleensä\nilmaisevan. »Etsikää niistä. Todistuskappaleita on, teidän tehtävänne\non löytää ne.»\n\nMerlin oli seisonut Julietten ja Déroulèden välissä, ettei jälkimäinen\nollut nähnyt kysymystä enempää kuin vastaustakaan.\n\n»Kansanvaltuutettu, olette ovela», virkkoi Merlin kääntyen hänen\npuoleensa, »ja epäilemättä olette nähnyt paljon vaivaa piilottaessanne\npetollisen kirjeenvaihtonne. Teidän on ymmärrettävä, ettei yleinen\nturvallisuuskomitea tyydy vain kirjastonne tarkastamiseen», lisäsi hän\npilkallisen hyväntahtoisesti »ja otaksun, ettette pane vastaan, jos\nminä ja nämä kansalaiset vierailemme talonne muissa osissa.»\n\n»Niinkuin haluatte», vastasi Déroulède kuivakiskoisesti.\n\n»Valtuutettu, te seuraatte meitä!» komensi toinen lyhyesti.\n\nNeljä kansalliskaartilaista asettui riviin kirjaston oven ulkopuolelle;\npäättävästi nyökäyttäen määräsi Merlin Déroulèden kulkemaan heidän\nvälitsensä, sitten hänkin valmistautui seuraamaan. Ovella hän kääntyi\nvielä kerran Julietteen päin.\n\n»Kansatar, mitä teihin tulee», virkkoi hän äkkiä yhä katalammin, »jos\nolette toimittanut meidät tänne tyhjän vuoksi, käy teidän huonosti,\nmuistakaa, se! Älkää lähtekö talosta ennen palaamistamme! Minulla\nsaattaa olla teillä kysyttävää.»\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nSOTKEUTUNEET SILMUKAT.\n\n\nJuliette odotti pari minuuttia, kunnes miesten askeleita ei enää\nkuulunut jykeviltä tammiportailta.\n\nEnsi kertaa Damokleen miekan pudottua oli hän yksin ajatuksineen.\n\nMuutamassa hetkessä oli hänen keksittävä miten irtautua sotkeutuneista\nsilmukoista, joihin hän itse oli rakastettunsa kietonut.\n\nMerlin miehineen palaa pian. Näytelmää ei voida jatkaa heidän\npalattuaan, ja niinkauan kuin vaarallinen kirjesalkku oli Déroulèden\nyksityiskirjastossa, oli hän vihollisensa käsissä uhkaavassa vaarassa.\n\nHetkisen hän arveli piilottaa salkun omiin vaatteisiinsa, mutta tuokion\nharkinta osoitti sellaisen toimenpiteen arvottomuuden. Itse hän ei\nollut nähnyt papereita; mikä tahansa niistä saattoi olla Déroulèden\nsyyllisyyden täysi todiste; kirjeenvaihdossa oli mahdollisesti käytetty\nhänen omaa käsialaansa.\n\nRaivoisan nolattuna ja kiihottuneena Merlin ehkä määrää hänet\ntarkastettavaksi! Moisen loukkauksen kauhu vapisutti häntä, mutta\nsiihenkin hän olisi alistunut, jos vain siten olisi voinut pelastaa\nDéroulèden. Siitä ei hän kuitenkaan saattanut olla varma, ennenkuin hän\noli tarkastanut paperit, ja siihen ei ollut aikaa.\n\nHänen ensimäinen ja suurin ajatuksensa oli: Pois Déroulèden\nyksityiskirjastosta vaaralliset paperit muassa. Niistä ei saa löytyä\njälkeäkään talossa, jos mieli vapauttaa Déroulède kaikista epäluuloista.\n\nJuliette nousi sohvalta ja kurkisti oven raosta. Eteisessä ei ollut\nketään, mutta vasemman siipirakennuksen yläkerrasta kuului selvään\nsotilaiden raskaat askeleet ja silloin tällöin Merlinin raaka nauru.\n\nJuliette kuunteli hetkisen saadakseen selville mitä tapahtui. Miehet\nolivat varmaan kaikki menneet Déroulèden makuuhuoneeseen, joka oli\nviimeinen vasemmalla ensi kerroksen käytävän päässä. Varmaankin oli\nkylliksi aikaa päätöksen toteuttamiseen.\n\nParhaansa mukaan hän piilotti paksun nahkasalkun hameensa laskoksiin.\nSillä hetkellä ei ollut kysymys sen vähemmästä kuin hänen hengestään.\nJos joku sotilaista tapaa hänet portailla, ei mikään voi pelastaa häntä\neikä — mahdollisesti — Déroulèdeakaan. Jos taas hän jää paikalleen ja\nantaa asiain vapaasti kehittyä, hänet varmasti keksitään. Hän päätti\nuskaltaa.\n\nÄänettömästi hän pujahti huoneesta kiirehtien suuria tammiportaita\nylös. Innokkaasti tarkastaessaan Déroulèden makuuhuonetta Merlin\nmiehineen ei ollenkaan huomannut mitä takana tapahtui. Juliette saapui\nkäytävään ja kääntyen äkkiä oikealle juoksi äänettömästi paksun\naubussonilaisen maton yli omaan huoneeseensa.\n\nSiihen ei kulunut minuuttiakaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän\nkuuli Merlinin määräävän yhden miehen vahdiksi käytävään, mutta silloin\nhän oli jo onnellisesti omassa huoneessaan. Hiljaa hän sulki oven.\n\nPétronelle koko iltapäivän ahkerasti pakattuaan nuoren emäntänsä\ntavaroita oli nukahtanut nojatuoliin. Tietämättä kauheista tapauksista,\njotka nopeasti seurasivat toisiaan, kuorsasi kunnioitettava vanhus\nrauhallisesti kädet tyytyväisesti ristissä korkealla povella.\n\nJuliette ei sillä hetkellä välittänyt hänestä. Niin nopeasti ja\ntaitavasti kuin suinkin repi hän painavan nahkasalkun auki terävillä\nsaksilla ja pian oli sen sisällys levällään pöydällä hänen edessään.\n\nSilmäys niihin riitti vakuuttamaan, että useimmat paperit epäilemättä\nolisivat toimittaneet Déroulèden giljotiinille, jos ne vain olisi\nlöydetty. Suurin osa kirjeistä oli kansanvaltuutetun käsialaa.\nJuliettella ei tietysti ollut aikaa niiden yksityiskohtaiseen\ntarkastamiseen, mutta vaistomaisesti hän tunsi niiden olevan mitä\nvaarallisinta laatua.\n\nHän keräsi paperit yhteen repien muutamia kappaleiksi; sitten sirotteli\nhän ne tuhkakuppiin huoneen nurkassa olevan suuren kaakeliuunin eteen.\n\nOnnettomuudeksi oli kuuma elokuun päivä. Jos hän olisi halunnut\nhävittää paperipinkan sydäntalvella, kun uunissa oli tulta, olisi\ntehtävä ollut paljon helpompi.\n\nMutta hänellä oli suuri ja jalo päämäärä, mitä suurempaa ei ole ollut\nkoskaan kannustamassa ihmiskuntaa urotöihin.\n\nHän ei välittänyt seurauksista. Hänellä oli vain yksi ajatus —\nDéroulèden pelastaminen millä hinnalla tahansa.\n\nSeinällä, vastapäätä hänen vuodettaan ja aivan samettipäällyksisen\nrukoustuolin yläpuolella oli pieni veistos, Neitsyt Maria Jeesus-lapsi\nsylissä. Se oli noita hienon hienoja keksintöjä pyhän veden\nsäilyttämiseksi. Sellaista kuluneen vuosisadan nöyrä taikausko piti\nvälttämättömänä jokaisen tytön huoneessa.\n\nVeistoksen edessä paloi pieni lamppu. Sen Juliette otti varovasti\nsormiensa väliin, ettei heikko liekki olisi päässyt sammumaan. Ensin\nhän kaatoi öljyä tuhka-astiassa oleville paperipalasille, sitten hän\nsytytti lampun sydämellä koko vaarallisen kirjenipun.\n\nÖljy sai paperit heti syttymään; käry tai ehkäpä Julietten olo\nhuoneessa herätti kunnianarvoisan Pétronellen.\n\n»Pétronelle, ei mitään erikoista», puhui Juliette hiljaa, »poltan\nainoastaan muutamia vanhoja kirjeitä. Mutta haluan olla yksin muutaman\nhetken — menisittekö alas keittiöön, kunnes kutsun teitä?»\n\nTottuneena noudattamaan emäntänsä käskyjä nousi Pétronelle heti\nsanaakaan hiiskahtamatta.\n\n»Olen lopettanut vähien tavarainne pakkaamisen, lemmikkini. Kas\nniin, miksette käskenyt minua polttamaan noita papereita? Nyt olette\ntahrannut sievät kätösenne ja —»\n\n»Hiljaa, Pétronelle, hiljaa!» Virkkoi Juliette kärsimättömästi! samalla\nlempeästi työntäen kielasta vanhusta ovea kohden. »Juoskaa nyt nopeasti\nkeittiöön, älkääkä lähtekö sieltä, ennenkuin kutsun. Ja Pétronelle»,\nlisäsi hän, »te ehkä näette sotilaita talossa.»\n\n»Sotilaita! Armahtakoon hyvä Jumala meitä!»\n\n»Pétronelle, älkää pelästykö. Mutta he saattavat kysyä teiltä jotain.»\n\n»Kysyäkö?»\n\n»Niin minusta.»\n\n»Aarteeni, lemmikkini», huudahti Pétronelle pelästyneenä. »Ovatko nuo\npirut —?»\n\n»Mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tiedättehän, että tähän aikaan\non aina vaara tarjolla.»\n\n»Hyvä Jumala! Pyhä Maria! Jumalan äiti!»\n\n»Mitään ei tapahdu, jos koetatte pysyä aivan tyynenä ja teette juuri\nniinkuin käsken. Menkää keittiöön ja odottakaa siellä, kunnes kutsun.\nJos sotilaat tulevat sisään ja kyselevät, jos he koettavat pelotella\nteitä, niin muistakaa, ettei meidän tarvitse ihmisiä pelätä ja että\nhenkemme on Jumalan käsissä.»\n\nPuhuessaan piti Juliette koko ajan silmällä paperikasaa, joka\nvähitellen muuttui tuhaksi. Hän koetti lietsoa liekkejä parhaansa\nmukaan, mutta muutamat kirjeet olivat sitkeätä paperia ja paloivat aika\nhitaasti. Kyyneleitä vuodattaen, mutta tottelevaisena, valmistautui\nPétronelle lähtemään huoneesta. Hänen emäntänsä hajamielinen ilme\nherätti hänessä pelkoa. Koetut kärsimykset olivat tehneet Julietten\nkasvot henkevän kauniiksi. Silmät loistivat suurina ja kiehtovina\nkuin olisivat ne nähneet kuolemattomille silmille näkymättömiä\nhenkiolentoja; kullankeltaiset hiukset ympäröiden valkean puhdasta,\nnuorta otsaa näyttivät pyhimyskehältä.\n\nPétronelle teki ristinmerkin niinkuin olisi seisonut pyhimyksen edessä.\nPétronellen ovea avatessa äkillinen veto sammutti viimeisen hiipuvan\nliekin tuhka-astiasta. Nähdessään Pétronellen poistuneen käänteli\nJuliette kiireesti muutamia jäljelle jääneitä puoleksi palaneita\npaperipaloja. Mihinkään ei ollut kirjoitus jäänyt selväksi. Mikä oli\nDéroulèdelle vaarallista, se oli kaikki todellakin muuttunut tomuksi.\nNeitsyt Marian jalkain juuressa oleva pieni lampun sydän oli sammunut\nöljyn puutteesta eikä Juliette keksinyt, millä sen olisi sytyttänyt\nuudelleen ja hävittänyt palamattoman jäännöksen. Sivuilta turmeltu\nnahkasalkku oli vielä jäljellä — sitä oli mahdoton hävittää.\n\nSille ei voinut mitään. Tuokion mietittyään heitti Juliette sen\nmatkalaukkuun pukujansa joukkoon.\n\nSitten hänkin lähti huoneesta.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nONNEKAS HETKI.\n\n\nKansanvaltuutetun makuuhuoneessa näyttäytyi etsintä yhtä\ntuloksettomaksi kuin kirjastossakin. Merlin alkoi jo epäillä tulleensa\nperinpohjin petkutetuksi.\n\nHän käyttäytyi jo Déroulèdea kohtaan aivan toisella tavalla. Hän\noli käynyt miellyttäväksi ja joustavaksi, joten kaikista hänen\nsovintoyrityksistään kuvastui ääretön iva. Häntä ja yleistä syyttäjää\nvarmaankin tuomitaan ankarasti päivän tapahtumista, jos suosittu\nkansanvaltuutettu Pariisin roskajoukon kannattamana vain suvaitsee\nkostaa.\n\nVallankumouksen loistovuonna oli Ranskassa vain yksi askel moitteen\nja syytöksen välillä, ja Merlin tiesi sen. Vaikkei hän siis ollutkaan\nkadottanut Déroulèden todisteiden löytämisen toivoa ja vaikka\nDéroulèden käytöksestä päättäen hän jäi täysin vakuutetuksi, että\nsellaisia todisteita oli, suunnitteli hän makupalaa — jäniksen käpälää,\njolla voi sivellä Kerberosta [Kerberos manalan monipäinen hirmukoira\nkreikk. tarust. Suoment. huom.], yleistä turvallisuuskomiteaa, itsensä\npuhdistamiseksi.\n\nMakupala oli Juliette, ilmiantaja, ilmiannetun Déroulèden sijasta.\n\nMutta vieläkin hän hetki todisteita.\n\nMuuttaen hiukan menettelytapaansa hän salli Déroulèden mennä tämän\näidin luo arkihuoneeseen, ja itse hän lähti keittiöön etsimään Anne\nMietä, jonka oli tullessaan nähnyt eteisessä. Siellä hän tapasi vanhan\nPétronellenkin, jota saattoi mielin määrin peloitella, mutta jolta oli\naivan mahdoton saada hyödyllisiä tietoja. Pétronelle oli liian tyhmä\nollakseen vaarallinen ja Anne Mie oli liiaksi varuillaan.\n\nMutta epäillen, että ovela henkilö saattoi valita mahdottomimmatkin\npaikat vaarallisen omaisuuden kätköksi, tutki hän keittiön lattiasta\nkattoon saakka.\n\nArkihuoneessa koetti Déroulède parastaan tyynnyttääkseen äitiään,\njoka vuorostaan pakottautui olemaan rohkea yrittäen olla näyttämättä\nkyyneleitään, jotka todistivat hänen suurta pelkoaan poikansa\npuolesta. Päästyään sotilaista oli Déroulède heti kiiruhtanut takaisin\nkirjastoon, josta hän huomasi Julietten poistuneen ja kirjesalkunkin\nkadonneen. Tietämättä mitä ajatella, ja vavisten jumaloimansa naisen\nturvallisuutta ajatellessa mietti hän, etsiäkö tyttöä tämän omasta\nhuoneesta vai muualtako. Samassa Juliette asteli häntä kohden\nporrassillalla.\n\nPyhimyskehä näytti ympäröivän tyttöä. Déroulèden mielestä hän ei ollut\nkoskaan esiintynyt niin ihanana ja saavuttamattomana. Sisäinen ääni\ntuntui kuiskaavan hänelle, että Juliette oli sillä hetkellä hyvin\nkaukana hänestä, niinkuin olisi hän ollut toisen maapallon, henkimäisen\nkiertotähden asukas.\n\nNähdessään Déroulèden tulevan vastaansa, asetti Juliette sormen\nhuulilleen ja kuiskasi:\n\n»Hiljaa, hiljaa, paperit ovat hävitetyt, poltetut.»\n\n»Ja minä olen teille pelastuksestani velkaa!»\n\nHän sanoi sen sielunsa syvyydestä, rajaton kiitollisuus täytti hänen\nsydämensä, ilo ja ylpeys siitä, että Juliette oli huolehtinut hänen\npelastuksestaan.\n\nMutta hänen sanoistaan oli Juliette tullut entistäänkin kalpeammaksi.\nHänen suuret, tummat silmänsä laajenivat kiintyessään Déroulèdeen niin\njännittynein katsein, että jälkimäinen melkein hätkähti. Hän luuli\nJulietten pyörtyvän, luuli äskeisen mielenliikutuksen olleen hänen\njännittyneille hermoilleen liikaa, ja tarttuen hänen käteensä hän veti\ntytön hellävaroen arkihuoneeseen.\n\nJuliette vaipui tuolille perin raukeana ja uupuneena. Déroulède\nunohtaen vaaran, unohtaen maailman ja kaiken muun polvistui hänen\njalkainsa juureen pitäen hänen kättään omassaan.\n\nJuliette istui jäykkänä suuret silmänsä yhä kiinnitettyinä\nhäneen. Ensin näytti kuin Déroulède ei olisi saanut kyllikseen\ntytön katselemisesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan\nnähnyt Juliettea, joka oli ollut hänen kauneuden unelmansa siitä\nkohtalokkaasta iltapäivästä saakka, jolloin hän oli pitänyt tyttöä\npuolipyörtyneenä käsivarsillaan ja vetänyt hänet kattonsa suojaan.\n\nSiitä hetkestä oli Déroulède palvonut häntä. Juliette oli tenhonnut\nhänet hienostuneisuudellaan, nuoruudellaan ja viattomuudellaan, joka\nvoimakkaasti vaikuttaa tuntehikkaisiin ihmisiin.\n\nHän oli palvonut Juliettea yrittämättäkään ymmärtää häntä. Hän olisi\npitänyt melkein pyhyyden häväistyksenä kurkistaa tytön sisäisen elämän\nsalaisuuksiin, päästä selville hänen toisesta luonnostaan, joka\najoittain teki Julietten vaiteliaaksi, melkeinpä äreäksi ja joka heitti\nsynkän varjon hänen nuorelle kauneudelleen.\n\nJa vaikka hänen rakkautensa Julietteen olikin yhä kiihtynyt, oli se\nsilti pysynyt yhtäläisenä taivaan lahjana kuin tyttökin oli hänelle —\nkuolevaisen rakkautena pyhimykseen, Pyhän Fransiskuksen hurmaantuneena\nmadonnan ihailuna.\n\nSir Percy Blakeney oli sanonut Déroulèdea idealistiksi. Sitä hän oli\nsanan täydessä merkityksessä, ja Julietteen olikin keskittynyt kaikki,\nmikä oli parasta hänen idealismissaan.\n\nEnsi kertaa piti hän silloin Julietten kättä omassaan hetkistä\nkauemmin kuin sovinnaistapa olisi sallinut. Ensimäinen suudelma tytön\nsormenpäille oli saanut veren hurjasti syöksemään hänen sydämeensä.\nMutta yhä hän vain palvoi häntä ja tuijotti häneen kuin jumalalliseen\nolentoon.\n\nIstuen aivan suorana tuolilla antoi. Juliette Déroulèden kuumeisin\nottein puristaa hänen pieniä kylmiä käsiään.\n\nKiihkeästi Déroulède halusi sulkea Julietten syliinsä, vetää hänet\npuoleensa ja tuntea hänen suomensa sykähtelevän omiaan vastaan. Oli\nkiduttavaa katsella Julietten kauneutta — pieniä, soikeita, lapsimaisia\nkasvoja, suuria silmiä, jotka ajoittain näyttivät sinisiltä, mutta\nsillä hetkellä kuvastivat syvää, määräämätöntä väriä niinkuin\nmyrskyinen meri.\n\n»Juliette», mutisi hän vihdoinkin hänen sielunsa kiihkoisesti ensi\nsuudelmaa pyytäessä.\n\nJuliette näytti värähtelevän, hänen huulensa kalpenivat kylmeten, ja\nDéroulède aivan käsittämättä peloissaan ja ritarillisen nöyränä luuli\ntytön vastustavan hänen tulisuuttaan ja pelkäävän hänen intohimoaan,\njohon Julietten puhtaassa olennossa ei ollut vastakaikua Yksi ainoa\nsana oli lausuttu — vain hänen nimensä, voimakkaan miehen pyyntönä,\nmiehen, jonka hänen rajaton rakkautensa oli viimeinkin voittanut — ja\nJuliette, haavoitettu tyttö parka, joka oli niin paljon rakastanut,\nniin kovasti rikkonut, vapisi ajatellessaan mitä olisi voinut tapahtua,\nellei kohtalo olisi häntä pelastustyössä auttanut.\n\nHäveten kiihtyneitä tunteitaan laski Déroulède tumman päänsä Julietten\nkäsille, ja pakottautuen vieläkin kerran tyyneksi hän kunnioittavasti\nsuuteli Julietten sormenpäitä.\n\nJulietten katsahtaessa ylös näyttivät hänen piirteensä pehmenneiltä ja\npari kyyneltä vieri hitaasti hänen kalpeita poskiaan pitkin.\n\n»Suotteko, madonna, anteeksi?» pyysi hän ystävällisesti. »Minä olen\nvain ihminen, ja te olette ihmeen ihana. Ei, älkää vetäkö pois\nkätösiänne. Olen aivan tyyni nyt, ja tiedän kuinka enkeleille on\npuhuttava.»\n\nJärki, oikeudentunto ja rehellisyys vaativat Juliettea sulkemaan\nkorvansa rakkauden sanoilta, joita hänen pettämänsä mies lausui. Mutta\nkuka voi syyttää häntä hänen tarkatessaan suloisinta ääntä, jota\nrakastuneen naisen korva voi kuulla — rakastettunsa ääntä hänen ensi\nkertaa rakkauttansa tunnustaessaan.\n\nJuliette istui kuunnellen Déroulèden hänelle kuiskaamia suloisia\nrakkaudensanoja, joiden lumoava salaisuus on ainoastaan voimakkaalla\nmiehellä.\n\nHän istui kuunnellen koko ympäristön vaietessa. Huoneen toisessa päässä\nluki rouva Déroulède hiljaa rukouksiaan.\n\nHe olivat vain kahden järjettömän ihanassa ilmapiirissä, jonka ihminen\non itselleen luonut — romantiikan maailmassa, joka on ihmeellisempi\nkuin taivas, ja sinne pääsevät vain ne, jotka ovat opetelleet rakkauden\nsuloista oppia. Déroulède harhaili siellä mielin määrin. Hän oli luonut\noman romantiikkansa, missä hän nöyränä palvojana vietti elämäänsä\nmadonnansa palveluksessa.\n\nJuliettekin unohti maailman, unohti todellisuuden, valansa, rikoksensa\nja sen rangaistuksen. Hän alkoi ajatella kuinka hyvä oli elää, hyvä\nrakastaa ja pitää jalkainsa juuressa miestä, ainoata, jota koko\nmaailmassa saattoi mielettömästi ihailla.\n\nKuka voi sanoa mitä Déroulède kuiskaili? Siinä kyllin, että Juliette\nkuunteli ja hymyili; ja nähdessään hänen hymyilevän tunsi Déroulède\nolevansa onnellinen.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nPALJASTETTU.\n\n\nOven avaaminen ja sulkeminen herätti heidät unelmistaan.\n\nAnne Mie vapisten ja kalpeana sekä mielettömin ja kauhistunein katsein\npujahti huoneeseen.\n\nDéroulède hypähti pystyyn. Silmänräpäyksessä syrjäytti hän oman\nonnellisuutensa nähdessään lapsi paran ilmeisen tuskan. Nopeasti hän\nriensi tytön luo aikoen puhutella häntä, mutta Anne Mie suunniltaan ja\nselittämättömän kauhun vallassa sivuutti hänet juosten rouva Déroulèden\nluo.\n\n»Anne Mie, mikä on hätänä?» kysyi Déroulède päättäväisesti, »Ovatko nuo\nhiivatin paholaiset uskaltaneet —»\n\nTuokiossa oli todellisuus palannut valtavan tulvan tavoin, ja hän\ntunsi sydämessään katkeria soimauksia siitä, että hän itsekkään riemun\nhetkenä oli unohtanut ne, jotka odottivat häneltä apua ja suojaa.\n\nHän tunsi raakalaisten luonteen, jotka olivat lähetetyt hänen jälkiään\nseuraamaan, tunsi halpamielisen Merlinin ja hänen meluisat tapansa,\nja hän soimasi ankarasti itseään, että oli jättänyt Anne Mien ja\nPétronellen Merlinin seuraan edes muutamiksi hetkiksikään.\n\nMutta Anne Mie tyynnytti hänet pian.\n\n»He eivät ole paljoakaan meitä ahdistaneet», virkkoi hän ilmeisesti\nponnistaen ja pakoittautuen tyyneksi. »Pétronelle ja minä olimme\nyhdessä, ja he pakoittivat meidät avaamaan kaikki kaapit ja näyttämään\nkaikki astiat. Sitten he kyselivät paljon.»\n\n»Kyselivät? Mitä?» tiedusteli Déroulède,\n\n»Teistä, Paul», vastasi Anne Mie, »ja äidistä sekä myöskin\nkansattaresta, vieraastanne.»\n\nDéroulède silmäili häntiä tarkasti ja epäröivästi ihmetellen lapsen\nmerkillistä käytöstä. Hän varmaankin taisteli kovan kiihtymyksen\nvallassa, ja laihassa ruskeassa kätösessään puristi hän pientä\npaperiliuskaa.\n\n»Anne Mie, lapsi!» puhui hän hyvin lempeästi, »näytät olevan aivan\nsuunniltasi, niinkuin olisi jotain kauheata tapahtunut. Ystäväni, mikä\npaperi sinulla on kädessäsi?»\n\nAnne Mie tuijotti siihen. Nähtävästi hän yritti kaikin voimin hillitä\nitseään.\n\nAnne Mien nähdessään oli Juliette kivettynyt kirjaimellisesti sanoen.\nHän istui suorana ja jäykkänä kuin patsas, katse kiinnitettynä\nkyyryselkäiseen tyttö raukkaan niinkuin heltymättömään tuomariin, joka\non julistamaisillaan hänelle elämän tai kuoleman tuomiota.\n\nVaisto, tuo tarkka, uhkaavan vaaran aavistus, minkä luonto toisinaan\nlahjoittaa valituilleen, oli ilmaissut hänelle, että muutamien\nsilmänräpäysten kuluessa langetetaan hänen tuomionsa ja että kohtalo\nlähestyy häntä pitäen Nemesiksen miekkaa kädessään; Anne Mien pieni\npuolikurttuinen käsi oli ojentanut miekan kohtalon kouraan.\n\n»Mikä tuo paperi on? Annatko minun nähdä sen, Anne Mie?» toisti\nDéroulède.\n\n»Kansalainen Merlin antoi sen minulle äsken», alkoi Anne Mie yhä\nhiljempää. »Paul, hän näyttää varsin suuttuneelta, kun ei löytänyt\nmitään teitä syyttävää. He viipyivät kauan keittiössä, ja nyt he\novat jo menneet tarkastamaan sekä minun että Pétronellen huonetta,\nmutta Merlin — voi! Se kauhea mies! Hän näytti julmistuneelta pedolta\npettymyksessään.»\n\n»Niin, niin.»\n\n»En tiedä mitä hän tahtoi minusta, sillä sanoin hänelle, ettette ole\nkertonut äidillenne ettekä minulle valtiollisia asioita ja ettei\nminulla ollut tapana kuunnella avaimen rei'ästä.»\n\n»Niin. Ja —»\n\n»Sitten hän alkoi puhua vieraasta — meidän vieraasta — mutta siitäkään\nasiasta en voinut mitään sanoa. Hän näytti olevan ymmällä, kuka\nteidät on ilmiantanut Hän puhui nimettömästä ilmiannosta, joka saapui\nyleiselle syyttäjälle aikaisin tänä aamuna. Se oli kirjoitettu pienelle\npaperiliuskalle ja pudotettu nähtävästi yleisön laatikkoon, ja —»\n\n»Se on tosiaan ihmeellistä», virkkoi Déroulède aprikoiden outoa\ntapausta ja vielä enemmän Anne Mien kummallista jännitystä tämän\nsiitä kertoessa. »En tiennyt, että minulla oli salainen vihollinen.\nSaanenkohan koskaan selvää —»\n\n»Sitähän minäkin sanoin kansalaiselle Merlinille», ehätti Anne Mie.\n\n»Mitä?»\n\n»Että saattekohan te tai kukaan meistä, jotka rakastamme teitä, koskaan\nselvää salaisesta vihollisesta.»\n\n»Erehdyit, pieni ystäväni, puhuessasi niin paljon moiselle\nraakalaiselle.»\n\n»En sanonut paljoa, ja pidin viisaimpana olla hänelle mieliksi, kun hän\nkerran näytti haluavan puhella asiasta.»\n\n»No, ja mitä hän sanoi?»\n\n»Hän nauroi ja kysyi, olinko kovin halukas saamaan siitä selvän?»\n\n»Anne Mie, toivon, että sanoit et.»\n\n»Vielä mitä, sanoin kyllä», hän vastasi äkillisen tarmokkaasti katse\nkuin naulittuna Julietteen, joka jäykän äänetönnä tarkasteli Anne Mien\npienintäkin elettä siitä hetkestä alkaen, jolloin tämä kertomisensa\naloitti. »Paul, enkö haluaisi tietää kuka vihollisenne on, kuka on\nolento, joka on ollut kyllin halpamainen ja petollinen yrittääkseen\nteidän luovuttamistanne noiden armottomien roistojen käsiin. Mitä\nvääryyttä olette te kenellekään tehnyt?»\n\n»Hiljaa, Anne Mie, hiljaa! olet liian kiihtynyt», sanoi hän hymyillen\nvasten tahtoaan nuoren tytön kiihkolle asian puolesta, joka hänestä\nitsestään näytti pikkuseikalta — koskihan se vain hänen oman\nvihollisensa keksimistä.\n\n»Olen pahoillani, Paul. Kuinka voisin olla kiihtymättä?» vastasi Anne\nMie omituisen ystävällisesti, »kun puhun niin halpamaisesta petoksesta\nkuin Merlinin esittämä on.»\n\n»No, ja mitä hän esitti?»\n\n»Hän teki enemmän kuin esitti», kuiskasi Anne Mie melkein\nkuulumattomasti. »Hän antoi minulle tämän paperin — nimettömän\nilmiannon, joka saapui yleiselle syyttäjälle tänä aamuna — hän arveli\njonkun meistä tuntevan käsialan.»\n\nSitten Anne Mie vaikeni ja noin viiden askeleen päässä Déroulèdesta\nojensi hän Déroulèdea kohden rypistynyttä paperia, jota hän siihen\nsaakka oli päättäväisesti puristanut kädessään. Déroulède oli\nottamaisillaan sen häneltä, mutta juuri ennenkuin hän ryhtyi siihen,\nosui hänen katseensa Julietteen.\n\nTyttö ei ollut virkkanut sanaakaan, hän oli vain vaistomaisesti noussut\nja silmänräpäyksessä astunut Anne Mien viereen.\n\nKaikki tapahtui yhdessä tuokiossa kuolon hiljaisuuden vallitessa\nhuoneessa, muitta Déroulède oli ennättänyt huomata syyllisyyden ilmeen\nJulietten kasvoilla.\n\nPelkkä vaisto se oli, äkkinäinen, kauhea, selittämätön ilmestys.\nJulietten sielu näytti äkkiä täydellisesti paljastaneen kurjuutensa ja\nsyyllisyytensä Déroulèden silmissä.\n\nOli kuin taivaan tuli olisi kauhealla pysähdyksellä laskeutunut ja\nhaudannut hirvittäviin liekkeihinsä Déroulèden ihanteet, hänen onnensa\nja jumaloitunsa, jota ei ollut enää, hänen madonnansa oli lakannut\nolemasta.\n\nHänen edessään seisoi ihana nainen, jolle hän oli tuhlannut rakkautensa\ntukahutetut aarteet, nainen, jota hän oli lohduttanut, suojannut ja\nturvannut ja joka sillä tavoin oli hänet palkinnut.\n\nJuliette oli väkisin tunkeutunut hänen kotiinsa, oli vakoillut häntä,\nkulkenut hänen kintereillään ja valehdellut hänelle. Hetki tuli liian\näkkiä, liian kauheana, jotta hän olisi voinut edes arvata Julietten\nvaikuttimia. Hänen koko elämänsä, menneisyytensä, nykyisyytensä ja\ntulevaisuutensa olivat poispyyhkäistyt hänen rakkaimpien unelmiensa\nhävitessä niin kauhealla tavalla. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi\nJulietten hirveän petoksen; kuinka saattoi hän edes muistaa, että hän\nkerran, kauan sitten oli oikeutetussa taistelussa surmannut Julietten\nveljen.\n\nJuliette ei koettanutkaan salata syyllisyyttään. Liikuttavan\nluottavaisesti anoi hän apua rukoilevin katsein Déroulèdelta\npäästäkseen enemmästä häpeästä. Ehkä hän tunsi, ettei, sellainen\nrakkaus kuin Déroulèden sammunut hetkessä.\n\nDéroulède sääli häntä täydestä, sydämestään, ja Déroulèden\nsääliväisyyteen Juliette vetosikin pyytäessään vapautusta\nnöyryytyksistä rouva Déroulèden ja Anne Mien edessä.\n\nJa Déroulède vielä lumoissa siitä hetkestä, jolloin oli polvistunut\nhänen jalkainsa juureen, ymmärsi hänen rukouksensa ja sulki tuokioksi\nsilmänsä poistaakseen iäksi kirkkaan näyn puhtaasta, palvomastaan\nenkelistä ja kääntyi hiljaa Anne Mien puoleen.\n\n»Anne Mie, anna minulle paperi», sanoi hän kylmästi. »Ehkä tunnen\nsuurimman viholliseni käsialan.»\n\n»Nyt se on tarpeetonta», vastasi Anne Mie hitaasti yhä katsellen\nJulietten kasvoja, joista hänkin oli lukenut mitä oli toivonut.\n\nPaperi putosi hänen kädestään.\n\nDéroulède kumartui ottamaan sen. Hän aukaisi sen, silitti sitä ja\nhuomasi sen puhtaaksi.\n\n»Eihän tälle paperille ole mitään kirjoitettu», virkkoi hän\nkoneellisesti.\n\n»Ei», ehätti Anne Mie; »ei muuta kuin hänen petosjuttunsa selitys.»\n\n»Anne Mie, tekosi on ilkeä ja häpeällinen.»\n\n»Ehkäpä, mutta arvasin totuuden ja halusin tietää varmasti. Jumala\nosoitti minulle keinon miten menetellä ja miten ilmoittaa teillekin.»\n\n»Sitä parempi, luullakseni, kuta vähemmän puhut juuri nyt Jumalasta.\nHuolehtisitko äidistäni. Hän näyttää raukealta ja sairaalta.»\n\nRouva Déroulède oli nojatuolistaan seurannut surullista näytelmää\näänetönnä ja hiljaisena melkein puolueettoman katselijan tavoin. Koko\nhänen käsitys- ja ajatuspiirinsä oli lamautunut aina siitä hetkestä,\njolloin ensimäinen ovella tehty vaatimus oli varoittanut häntä hänen\npoikaansa uhkaavasta vaarasta.\n\nJulietten petoksen lopullinen paljastus oli jättänyt rouva Déroulèden\ntunteettomaksi. Koska hänen poikansa oli vaarassa, välitti hän vähät\nmistä vaara oli aiheutunut.\n\nTotellen Déroulèden toivomusta huolehti Anne Mie vanhan rouvan\nmukavuudesta. Kyyryselkäinen tyttö raukka tunsi jo miten kauheat hänen\ntekonsa vaikutukset olivat.\n\nLapsellisessa mielessään oli hän suunnitellut keinon petturin\nhäpäisemiseksi. Anne Mie ei tiennyt eikä välittänyt vaikuttimista,\njotka olivat vaatineet Juliettea toimimaan. Hänen ainoana tietonaan\noli, että Juudaan tapaisesti oli kohdeltu miestä, jolle hän itse oli\ntuhlannut liikuttavan, toivottoman rakkautensa.\n\nTukahutettu mustasukkaisuus, joka oli kiduttanut häntä kolmena viime\nviikkona, heräsi ärsyttäen häntä paljastamaan kilpailijansa.\n\nHetkeäkään hän ei epäillyt Julietten syyllisyyttä. Rakkauden Jumala\nsaattaa olla sokea, niinkuin perinnäistapa on sen säätänyt, mutta\nmustasukkaisuuden pahalla hengellä on sata silmää, jotka ovat tarkemmat\nkuin ilveksen.\n\nVaikka Merlinin miehet väkivalloin rynnätessään Déroulèden kirjastoon\ntyönsivätkin Anne Mien syrjään, oli hän kuitenkin seurannut heitä\novelle. Kun uutimet vedettiin sivulle, ja valo täytti huoneen, oli hän\nnähnyt Julietten istuvan näennäisesti tyynen tunteettomana sohvalla.\n\nVaisto, oman hylätyn intohimonsa vaisto, antoi hänelle aihetta lukea\nihanan tytön kasvoista kaiken, mikä oli salattuna tuon kalpean,\ntunteettoman naamarin alla. Samainen lisäaisti sai hänet ymmärtämään\nMerlinin vihjaukset ja viittaukset. Hän huomasi hänen äänensä jokaisen\nväreen, kuuli kaikki ja näki kaikki.\n\nKesken levottomuutta ja pelkoa sen miehen tähden, jota hän rakasti,\nvaltasi Anne Mien kiihkeä; alkuperäinen ja perin inhimillinen riemu,\nkun hän ajatteli saavansa vihdoinkin kukistetuksi maan tasalle\nepäjumalan, joka oli varastanut Déroulèden rakkauden.\n\nAnne Mie ei ollut viisas. Hän oli yksinkertaisen lapsellinen,\nintohimon ja älyn harhailevaa sekavuutta vailla. Hänen alkeellinen\nmustasukkaisuutensa keksi viekkaan suunnitelman Julietten\npaljastamiseksi. Hän aikoi nöyryyttää ja pelottaa tyttöä, uhata häntä\npaljastuksilla ja pelottelemalla häntä, häpäistä hänet Paul Déroulèden\nnähden.\n\nKaikki oli tehty; kaikki oli käynyt niinkuin hän oli suunnitellutkin.\nPaul tiesi, että hän oli tuhlannut rakkauttaan valehtelijalle ja\npelkurille, ja Juliette seisoi kalpeana, nöyryytettynä häväistyn\nihmisyyden aito hylkynä.\n\nAnne Mie oli voittanut, mutta hän oli perin onneton voitostaan.\nVoimakkaat nyyhkytykset näyttivät repivän hänen sydänjuuriaan. Hän oli\npyyhkäissyt Paulin ihanteen korokkeelta, mutta yksi ainoa katse hänen\nkasvoihinsa oli osoittanut, että hän oli tuhonnut Paulin elämänkin.\n\nDéroulède näytti sillä hetkellä melkein vanhalta. Vakava, levoton katse\noli hävinnyt hänen silmistään; hän tuijotti mykkänä eteensä kiertäen\nlevottomissa sormissaan paperiliuskaa, joka oli ollut hänen unelmiensa\ntuhoamisen välikappaleena.\n\nTarmokas ryhti ja voimakas esiintyminen, jotka olivat olleet hänen\npääasialliset luonteenominaisuutensa, näyttivät hävinneen. Hänen\nveltossa olennossaan oli täydellisen tyhjyyden ja toivottomuuden leima.\n\n»Kuinka hän rakastaakaan Juliettea!» huokasi Anne Mie hellästi huivia\nkääriessään rouva Déroulèden hartioille.\n\nJuliette ei hiiskahtanut sanaakaan, jopa näytti henkikin paenneen\nhänestä. Sillä hetkellä oli hän pelkkä patsas, jonka mieli oli\nturtunut, sydän kuollut, koko olemus näytti huonolta koneelta. Mutta\nhän vain katseli Déroulèdeen; vain yksi aisti toimi hänessä — näkö.\n\nHän katseli yhä uudelleen ja näki pikaisen poistuvan sieluntuskan\nkuvastuvan Déroulèden kasvoilla: hänen rikoksensa paljastuminen,\nhämmästyksen kauhistuttavan romahduksen tapahtuessa ja hirvittävän,\nkuoleman kaltaisen tyhjyyden hänen sydämessään.\n\nHän ei huomannut niillä inhon eikä vastenmielisyyden jälkeäkään.\nDéroulède oli koettanut pelastaa hänet uusilla nöyryytyksillä äitinsä\nnähden, mutta Déroulèden katseessa ei ollut vihaa eikä halveksimista,\nkun hän huomasi, että hänen paljastamisekseen oli käytetty juonia.\n\nJuliette katseli yhä vain, sillä hänellä ei ollut toivon eikä\ntoivottomuudenkaan kipinää. Hänen sielunsa ei sisältänyt sen enempää\nkuin hänen mielensäkään, pelkkää elotonta tyhjyyttä vain.\n\nMinuuttien vähitellen vieriessä hän kuitenkin näki Déroulèden\nvoimakkaan sielun nousevan taisteluun epätoivoista synkkyyttä vastaan.\nHänen sormiensa liike kävi joustavammaksi; hänen voimakas, tarmokas\nvartalonsa suoristautui; muiden asioiden muistaminen sekä muut\nharrastukset alkoivat keventää hänen surunsa liian raskasta taakkaa.\n\nHän muisti vaarallisia papereita sisältävän kirjesalkun. Hän alkoi\nmietiskellä Julietten teon vaikuttimia, kun tämä salaamalla paperit\ntorjui ratkaisevan hetken Merlinin niitä hakiessa.\n\nEttä Julietten koko olemus oli muuttunut ja että hän halusi pelastaa\nDéroulèden, se ei juolahtanut hänen mieleensäkään; jos niin olisi\nkäynyt, olisi hän torjunut sen luotaan herkän tunteellisuuden\ntuloksena, narrin oikkuna, narrin, joka luulee olevansa vastustamaton.\n\nHänen oma, itseään kiduttava vaatimattomuutensa huomasi vain yhden\nainoan johtopäätöksen: että Juliette oli ilvehtinyt kaiken aikaa,\nilvehtinyt etsiessään häneltä suojaa, ilvehtinyt opettaessaan häntä\nrakastamaan, ilvehtinyt ennen kaikkea hetkenä, jolloin hän itse\nkiihkeän intohimonsa kukistamana oli tuokioksi lakannut palvomasta\ntyttöä rakastaakseen häntä.\n\nKun suloisimman hulluuden hetken katkera muisto elpyi uudelleen hänen\npolttavissa aivoissaan, kiinnitti hän vihdoin Julietteen viimeisen\ntuskallisen moittivan katseen, niin voimakkaan, niin lempeän ja\nkuitenkin niin ratkaisevan, että Anne Mie, joka sen näki, tunsi kuin\nolisi hänen oma sydämensä säälistä murtunut.\n\nJuliettekin oli huomannut katseen. Hänen hermojensa jännitys näytti\näkkiä lauenneen. Muisti palasi rajun voimakkaana. Vähitellen hänen\npolvensakin taipuivat, ja hän vaipui lattialle Déroulèden eteen kullan\nkeltainen pää kumartuneena rikoksen ja häpeän taakasta.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nPIDÄTETTY.\n\n\nDéroulède ei edes yrittänytkään lähestyä häntä.\n\nVasta Merlinin ja hänen miestensä raskaiden askelten vielä kerran\nkajahdettua käytävässä nousi Juliette hiljaa pystyyn.\n\nHän oli saanut nöyrtyä ja katua heidän kaikkien nähden. Hän katsahti\nviimeistä kertaa heihin, joita niin kovasti oli loukannut, ja sydämensä\nhiljaisuudessa hän lausui ikuiset hyvästit sumeile, voimakkaalle\nja pyhälle rakkaudelle, jonka hän oli herättänyt ja sitten niin\ntoivottomasti murskannut.\n\nHän oli sovitukseen valmis.\n\nMerlin oli jo tepastellut huoneeseen. Pitkä ja työläs kotitarkastus ei\nollut parantanut hänen huonoa tuultaan eikä muotoaan. Hän oli entistään\npaksumman lian peitossa, ja hänen matala otsansa melkein hävisi\nhuonosti kammatun, sotkuisen tukan alle, jota hän oli alituisesti\närtyisessä kärsimättömyydessään pöyhötellyt ja otsalleen vetäissyt.\n\nYksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa oli jo Juliettelle ilmaissut mitä\nMerlin halusi tietää. Hän oli tarkastanut tytön huoneen ja löytänyt\npalaneiden paperien jäännöksiä, mitkä Juliette oli tahallaan jättänyt\ntuhka-astiaan.\n\nMitä Merlin aikoi tehdä, oli Julietten tärkein miettimisaihe. Ettei hän\nvälttänyt vangitsemista ja tuomiota, oli hänelle päivän selvä. Merlinin\nhalveksiva ivahymy hänen katsahtaessaan Julietteen oli ilmaissut sen.\n\nDéroulède puolestaan oli tuntenut suurta huojennusta miesten huoneeseen\npalatessa. Jännitys oli käynyt sietämättömäksi. Kun hän näki\nkauhistuneen madonnansa nöyryytettynä jalkainsa juuressa, ääretön tuska\nmursi hänen sydäntään.\n\nEikä hän kuitenkaan voinut lähestyä Juliettea. Hänen tulinen sydämensä\ntunsi ylpeyden riemua nähdessään Julietten siinä.\n\nJuliette ei enää ollut häntä ylevämpi eikä enkelimäinen. Hieman hän\naavisti Merlinin löytävän nahkasalkun. Sen piilopaikkaa hän ei voinut\nsanoa, ehkäpä Juliette itse oli antanut sen sotilaille. Hän oli\npiilottanut sen vain muutamiksi hetkiksi luultavasti mielijohteesta,\nkun hän pelkäsi Merlinin pettävän hänet heti sen löydyttyä.\n\nDéroulède muisti nyt hirmuvaltiaan Juliettelle osoittamat viittaukset\nja vihjaukset kirjastoa tarkastettaessa. Silloin oli hän pitänyt niitä\nhalpamaisina loukkausyrityksinä, ja hän oli kiusannut itseään melkein\nyli voimiensa koettaessaan olla rankaisematta raakasuista olentoa, joka\nuskalsi kinastella hänen madonnansa kanssa.\n\nHän ymmärsi ja tunsi sydämensä häpeästä kouristuvan muistellessaan sitä.\n\nMerlinin ja hänen miestensä paluu, noiden likaisten turmeltuneiden\nroistojen läsnäolo oli tosiaankin tervetullut. Hän olisi tahtonut'\nkerätä koko maailman, kaikki sen asukkaat itsensä ja langenneen\nmadonnansa välille.\n\nMerlinin käytös häntä kohtaan ei ollut kadottanut ivallista\nhyväntahtoisuuttaan. Matelevaisuudenkin piirre ilmeni rumilla kasvoilla\nkansanedustajan lähestyessä suosittua kansanvaltuutettua.\n\n»Kansanvaltuutettu», alkoi Merlin, »minun on kerrottava teille se\ntervetullut uutinen, ettemme ole talossanne löytäneet mitään, joka\nmillään tavalla saattaisi uskollisuutenne tasavallalle epäiltäväksi.\nMinut määrättiin kuitenkin viemään teidät yleisen turvallisuuskomitean\neteen välittämättä, löytyykö todisteita syyllisyydestänne vai eikö.\nNiitä en ole löytänyt.»\n\nHän tarkasteli terävästi Déroulèdea toivoen vielä yhdennellätoista\nhetkellä keksivänsä hakemiansa todisteita tämän katseista tai eleistä.\nVähäpätöisinkin Déroulèden kasvoilla kuvastuva helpotuksen ilme\ntai tyytyväisyyden huoahdus hänen rinnastaan olisi riittänyt sillä\nhetkellä vakuuttamaan hänelle ja yleiselle turvallisuuskomitealle, että\nkansanvaltuutettu oli kuitenkin syyllinen.\n\nMutta Déroulède ei edes liikahtanut. Hän hallitsi itsensä täydelleen\nosoittamatta hämmästystä tai tyytyväisyyttä. Kuitenkin hän tunsi\nkumpaakin — tyytyväisyyttä ei oman turvallisuutensa, vaan äitinsä ja\nAnne Mien tähden, jotka hän aikoi heti lähettää maasta, kauas kaikista\nvaaroista, ja myöskin hänen, Juliette Marnyn, vieraansa tähden, jolla\noli oikeus vaatia hänen suojelustaan, kuinka paljon hän liekin rikkonut\nhäntä vastaan. Hänen vähäinen hämmästyksensä oli aivan ohimenevää\nlaatua. Merlin ei ollut löytänyt kirjesalkkua. Ehkäpä Julietten oli\nmyöhäisen katumuksen valtaamana onnistunut piilottaa se. Asia oli\njoka tapauksessa lakannut kiinnittämästä hänen mieltään. Hänestä\noli yhtä kiusallista olla kiitollisuuden velassa Juliettelle omasta\nkavalluksestaan kuin lopullisesta pelastuksestaankin.\n\nHän suuteli hellästi äitiään hyvästiä sanoessaan ja puristi lämpimästi\nAnne Mien arkaa, pientä kättä. Hän teki voitavansa tyynnyttääkseen\nheitä, mutta heidän itsensä tähden ei hän uskaltanut Merlinin kuullen\nlausua sanaakaan suunnitelmistaan heidän pelastamisekseen.\n\nSitten oli hän valmis sotilaita seuraamaan.\n\nSivuuttaessaan Julietten aivan läheltä kumarsi hän ja kuiskasi melkein\nkuulumattomasti:\n\n»Hyvästi!»\n\nJuliette kuuli kuiskauksen, mutta ei vastannut. Vain hänen katseensa\nvastasi ikuiseksi hyvästiksi.\n\nDéroulèden ja hänen seuraajiensa askeleet kaikuivat heidän\nlaskeutuessaan portaita, sitten eteisen ovi aukeni ja sulkeutui.\nAvonaisesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen käheä ilonhuuto suositun\nkansanvaltuutetun kadulla näyttäytyessä.\n\nMerlin jäi kahden miehen kanssa pylväistöön; kahden muun hän\nkäski saattamaan Déroulèdea oikeuspalatsiin saakka, jossa yleisen\nturvallisuuskomitean jäsenet istuivat. Hirmuvaltias aavisti\nkansanvaltuutetun puhuvan roskajoukolle.\n\nHillitön naisjoukko oli nähtävästi odottanut hänen tuloaan. Kaduille\noli pian levinnyt tieto, että Merlin, itse Merlin, tuo innokas,\nverenhimoinen jakobiini oli alentunut menemään Paul Déroulèden taloon\nneljän sotilaan seuraamana. Sellainen loukkaus miestä kohtaan, johon he\nkaikista konventin jäsenistä enin luottivat, oli suuresti kiihottanut\njoukkoa. Naiset ilkamoivat sotilaille heti heidän näyttäydyttyään, eikä\nMerlin uskaltanut kieltää Déroulèdea puhumasta.\n\n»_Hirteen, vanha tomppeli!_» karjui yksi naisista pudistaen nyrkkiään\nMerlinin nenän edessä.\n\n»Kansanvaltuutettu, antakaa merkki», liittyi puheeseen toinen, »ja me\nmurskaamme hänen ilkeän naamansa. _Me katkaisemme hänen kaulansa!_»\n\n»_Hirteen! Hirteen!_»\n\nYksi ainoa Déroulèden lausuma sana olisi aiheuttanut julkisen metelin,\nja siihen aikaan tulkittiin itsepuolustus roskajoukkoa vastaan kansan\nvihaamiseksi.\n\nMerlininkään työ ei ollut vielä suoritettu. Hän ei ollut aikonutkaan\nitse saattaa Déroulèdea. Hänellä oli vielä tärkeitä toimia talossa,\njosta hän juuri oli poistunut. Hän oli vain halunnut lähettää\nkansanvaltuutetun tieltään ennenkuin hän taas meni yläkertaan.\n\nSitäpaitsi hän oli odottanut jonkunlaista katumellakkaa. Pariisin\nväestön mielentila oli sillä hetkellä kiehumispisteessä. Väestön vihaa\nmäärättyä kansanluokkaa ja määrättyä yksilöä kohtaan voi verrata vain\nsiihen intoon, millä he muutamia suosivat.\n\nHe olivat palvoneet Marat’ta hänen siivottomuutensa ja paheidensa\nvuoksi; he palvoivat Dantonia hänen tarmonsa ja Robespierreä hänen\ntyyneytensä tähden. Déroulèdea he palvoivat hänen äänensä, hänen\nlempeytensä ja sääliväisyytensä tähden, hänen kaunopuheisuutensa ja\nhuolenpitonsa vuoksi heidän lapsistaan.\n\nHänen kaunopuheisuuttaan Merlin juuri pelkäsikin; mutta huonosti hän\ntunsi ne ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä.\n\nDéroulèden vaikutusvaltaa hillittömimpään ja turmeltuneimpaan kansaan,\nmitä maailman historia on koskaan tuntenut, ei suinkaan saavutettu sen\nintohimoja lietsomalla. Suurinkin kansansuosio on aina lyhytaikainen.\nRoskajoukon intohimot kohdistuvat aina niihin, jotka ovat ne\nherättäneet. Marat' ei elänyt nähdäkseen tähtensä laskeutumista;\nDantonin laahasivat giljotiinille ne, joita hän oli opettanut pitämään\ntuota kuolonvälinettä ainoana ja kumoamattomana valtiollisena\njohtopäätöksenä; Robespierre sortui niihin hurjiin verenvuodatuksiin,\njotka hän itse oli aikaansaanut. Mutta Déroulède pysyi Pariisin kansan\njohtajana niin kauan kun hän itse halusi pysyttäytyä siinä asemassaa\nKuunnellessaan häntä tunsi väkijoukko tulevansa paremmaksi, jalommaksi\nja vähemmän turmeltuneeksi.\n\nHän ylläpiti heidän kurjissa, harhaanjohdetuissa sydämissään miehuuden\nviimeisiä lepattavaa tunnetta, jota verenhimoiset tyrannit veljeyden ja\ntasa-arvoisuuden nimessä yrittivät parhaansa mukaan tukahuttaa.\n\nSilläkin hetkellä hän olisi saattanut käyttää ovensa ulkopuolella\nolevan pienen joukon mielentilaa omaksi hyväkseen, mutta hän piti\nvaitioloa parempana; vieläpä hän tyynnytti heitä käden liikkeilläänkin.\n\nHän tiesi hyvin, että ne, joita hän olisi voinut kiihottaa Merliniä\nvastaan, olisivat veren kuohahtaessa varmasti muutamissa minuuteissa\nkääntyneet häntä itseään vastaan.\n\nMerlin, joka kaiken aikaa oli aikonut palata taloon, käyttikin\nsillä hetkellä tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi Déroulèden mennä\nedellä kahden miehen saattamana ja kiirehti takaisin taloon naisten\nivahuutojen seuraamana.\n\n»Hirteen vanha tomppeli!» huusivat he heti, kun eteisen ovi sulkeutui.\nMuutamat alkoivat nyrkeillään takoa ovea; sitten he huomasivat, että\nheidän erityinen suosikkinsa, kansanvaltuutettu Déroulède marssi kahden\nsotilaan välissä niinkuin vanki. Huhu tiesi kertoa, että hänet oli\npidätetty ja vietiin oikeus palatsiin — vankina.\n\nSe ei saanut tapahtua. Pariisin roskajoukolle oli opetettu, että\nse oli kaupungin valtias, ja se oli oppinut läksynsä hyvin. Sillä\nhetkellä se oli valinnut Paul Déroulèden erityiseen suojelukseensa,\nja hänen kunniavartijanaan — naiset rikkinäisissä hameissaan, miehet\npaljasjaloin ja puolialastomina, lapset kirkuen, rääkyen ja huutaen —\nse seurasi häntä valvoakseen, ettei vain kukaan saanut häntä loukata.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nSOVITUS.\n\n\nMerlin odotti hetkisen eteisessä, kunnes kuuli meluavan joukon häviävän\netäisyyteen, sitten hän vielä kerran nousi portaita tyytyväisesti\nmyhähtäen.\n\nKaikki oli tapahtunut muutamissa minuuteissa. Rouva Déroulède ja Anne\nMie sangen levottomina kadulla sattuneiden tapahtumain vuoksi eivätkä\nolleet huomanneet Juliettea.\n\nHe eivät olleet uskaltaneet astua parvekkeelle katsomaan mitä tapahtui,\nja senvuoksi he eivät ymmärtäneet mitä ulko-oven uudelleen avaaminen ja\nsulkeminen merkitsi.\n\nSeuraavassa hetkessä Merlinin raskaat, veltot askeleet portaissa saivat\nkuitenkin Anne Mien pelästyneenä katsahtamaan ympärilleen.\n\n»Sotilaat ovat vain tulleet takaisin noutamaan minua», sanoi Juliette\nhiljaa.\n\n»Teitä?»\n\n»Niin, he ovat tulleet viemään minut pois. Eivät luullakseni halunneet\ntehdä sitä herra Déroulèden läsnäollessa peläten —»\n\nHänellä ei ollut aikaa sanoa sen enempää. Anne Mie katseli häntä\npelokkaasti ja äänettömästi kummastellen Merlinin huoneeseen astuessa.\n\nMerlinillä oli kädessään nahkasalkku, jonka koko toinen pää oli\nrevitty, sekä muutamia pieniä puolihiiltyneitä paperipalasia. Hän\ntuli suoraan Julietten luo ja epäkohteliaasti heitti sekä salkun että\npaperit tytön kasvoille.\n\n»Teidänkö nämä ovat?» kysyi hän töykeästi.\n\n»Minun.»\n\n»Luullakseni tiedättekin mistä ne löytyivät?»\n\nJuliette nyökkäsi ääneti vastaukseksi.\n\n»Mitä papereita te poltitte?»\n\n»Rakkauskirjeitä.»\n\n»Valehtelette!»\n\nJuliette kohautti olkaansa.\n\n»Niinkuin haluatte», vastasi hän lyhyesti.\n\n»Mitä papereita ne olivat?» toisti Merlin kiroten kovasti ja rivosti,\nmikä kuitenkaan ei häirinnyt nuoren tytön tyyneyttä.\n\n»Olen sanonut teille», vastasi hän, »rakkauskirjeitä, jotka halusin\npolttaa.»\n\n»Kuka oli rakastettunne?» kysyi hän.\n\nKun Juliette ei vastannut, osoitti hän kadulle, jossa sanat »Déroulède,\neläköön Déroulède», vielä kaukaa kaikuivat.\n\n»Olivatko kirjeet häneltä?»\n\n»Eivät.»\n\n»Teillä oli siis useampiakin rakastajia kuin yksi?»\n\nMerlin naurahti ja teeskennelty iloisuus näytti yhä enemmän vääntelevän\nhänen ilkeitä piirteitään.\n\nHän tunki kasvonsa aivan lähelle Julietten poskia, ja tämä sulki\nsilmänsä inhoten kurjan heittiön kosketusta. Anne Miekin oli\npäästänyt osanotonhuudahduksen nähdessään pahanhajuisen likaisen\nhylkiön kiduttavan läheisyydellään hänen edessään seisovaa ihanaa ja\nhienostunutta tyttöä.\n\nTöykein liikkein hän pisti sorkkamaiset kätensä Julietten siron leuan\nalle pakoittaen tytön kääntymään ja katsomaan häneen, Juliette kavahti\ninhottavasta kosketuksesta, mutta tyyneyttään hän ei hetkeksikään\nunohtanut.\n\nSellaisten hylkiöiden valtaan oli hän tahallaan toimittanut miehen,\njota hän rakasti. Raa’an olennon tuttavallisuus antoi viimeisen\nvoitelun hänen omalle alennukselleen, mutta samalla se antoi hänelle\nrohkeutta suunnitelmansa lopulliseen toteuttamiseen.\n\n»Teillä oli siis useampia kuin yksi rakastaja?» nauroi Merlin\nsellaisella tavalla, joka olisi itse pakolaistakin miellyttänyt. »Ja te\ntoivoitte voivanne lähettää yhden niistä giljotiinille valmistaaksenne\ntoiselle tilaa. Niinkö?»\n\n»Niinkö?» kertasi Merlin äkkiä tarttuen tytön ranteeseen ja sitä niin\nlujasti puristaen, että Juliette oli melkein kirkaista tuskasta.\n\n»Niin», vastasi Juliette varmasti,\n\n»Tiedättekö, että saitte aprillinarrinanne minut tänne?» kysyi hän\nilkeästi; »ja ettei kansanvaltuutettu Déroulèdea voida lähettää\ngiljotiinille pelkästä epäluulosta, häh? Tiesittekö sen ilmiantoanne\nkirjoittaessanne?»\n\n»En tiennyt.»\n\n»Luulitteko meidän voivan vangita hänet pelkän epäluulon nojalla?»\n\n»Luulin.»\n\n»Tiesittekö hänet viattomaksi?»\n\n»Tiesin.»\n\n»Minkätähden poltitte rakkauskirjeenne?»\n\n»Pelkäsin, että ne löytyisivät ja että ne joutuisivat kansanvaltuutetun\nhaltuun.»\n\n»Oivallinen yhteensattuma, kunniani kautta!» kirosi Merlin kääntyessään\ntoisten naisten puoleen, jotka istuivat kalpeina ja vapisevina huoneen\nnurkassa ymmärtämättä mitä tapahtui, tietämättä mitä uskoa tai\najatella. He eivät tienneet Déroulèden suunnitelleen Marie Antoinetten\npakoa eivätkä kirjesalkun sisällystä. Kuitenkin he kumpikin aavistivat\nhiukan, että ihana tyttö, joka seisoi siinä tyynenä inhottavan\nhirmuvaltiaan edessä, ei ollut irstas, vaikka hän siksi tekeytyi, vaan\nettä hän oli harhaanjohdettu, ehkäpä mielipuoli — tai marttyyri.\n\n»Tiesittekö te asiasta?» tiedusteli Merlin töykeästi vapisevalta Anne\nMieltä.\n\n»En ollenkaan», vastasi hän.\n\n»Kukaan ei tiennyt yksityisasioistani eikä yksityisestä\nkirjeenvaihdostani», virkkoi Juliette kylmästi. »Niinkuin sanoitte,\noli se oivallinen yhteensattuma. Toivoin sen onnistuvan. Mutta\nymmärrän nyt, että kansanvaltuutettu Déroulède on liian tärkeä henkilö\njoutuakseen kuulusteltavaksi pelkän epäluulon nojalla, eikä minun\nilmiantoni perustunut tosiasioihin.»\n\n»Tiedättekö myöskin, hieno ylimyksettäreni», virnisteli Merlin\nilkeästi, »ettei ole viisasta ilvehtiä yleisen turvallisuuskomitean\nkanssa eikä aiheettomasti ilmiantaa kansanedustajia?»\n\n»Tiedän», sanoi hän hiljaa, »että te, kansalainen Merlin, olette\npäättänyt antaa jonkun maksaa tämänpäiväisen erehdyksen. Ette uskalla\nnyt hyökätä kansanvaltuutetun kimppuun, siis teidän täytyy tyytyä\nminuun.»\n\n»Riittää jo; minulla ei ole aikaa kinastella ylimysten kanssa», vastasi\nhän karskisti. »Kas niin, seuratkaa sävyisästi miehiä. Vastustus vain\npahentaisi asiaanne.»\n\n»Olen aivan valmis seuraamaan teitä. Saanko lausua pari sanaa\nystävilleni ennen lähtöäni?»\n\n»Ette.»\n\n»Ehken koskaan enää saa heitä puhutella.»\n\n»Olen sanonut ei, ja se on tarkoitukseni. Kas niin, eteenpäin, mars!\nOlen jo tuhlannut liian paljon aikaa.»\n\nJuliette oli liian ylpeä toistaakseen pyyntöänsä. Hän oli toivonut\nyhdellä sanalla voivansa voittaa puolelleen rouva Déroulèden ja Anne\nMien sydämet. Hän ei tiennyt, uskoivatko he halpamaisen valheen, jonka\nhän oli puhunut Merlinille; hän vain arvasi, että he sillä hetkellä yhä\nvain pitivät häntä Paul Déroulèden kavaltajana.\n\nMutta sitä ei hänen sallittu lausua. Hänen oli mentävä tutkittavaksi,\nmahdollisesti kuolemaankin kauhean varjon leimaamana, jonka hän\nitselleen oli aiheuttanut.\n\nHän kääntyi hiljalleen ja käveli ovea kohden, jossa molemmat miehet jo\nseisoivat odottelemassa.\n\nSilloinpa taivaasta tullut vaisto näytti äkkiä ohjaavan Anne\nMietä. Tyttö raukka ratkaisi sielutieteellistä tehtävää, joka\nitse asiassa kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hän aavisti sen\nkuitenkin olevan tärkeän probleemin. Julietten kasvojen ilme\noli jo saanut tytön katkerasti katumaan tekoaan, ja kun ihana\nhienostunut nainen oli vaihtamaisillaan Déroulèden kodin suojan\nkauhean vallankumoustuomioistuimen julmaan julkisuuteen ja hirveään\nkidutukseen, heltyi Anne Mien sydän rajattomaan osanottoon.\n\nEnnenkuin Merlin tai miehet ennättivät estää häntä, oli hän jo juossut\nJulietten luo, tarttunut hänen levottomaan kylmään käteensä ja\nsuudellut sitä hellästi.\n\nJuliette näytti heräävän kuin unesta. Hän loi Anne Miehen toivon,\nmelkein riemun silmäyksen ja kuiskasi:\n\n»Se oli vala — vannoin sen isälleni ja veli vainajalleni. Sanokaa se\nhänelle.»\n\nAnne Mie saattoi vain nyökätä; hän ei voinut puhua, sillä kyyneleet\ntukahuttivat hänen äänensä.\n\n»Mutta minä sovitan — hengelläni. Sanokaa hänelle», kuiskasi Juliette.\n\n»Kas niin», huusi Merlin, »pois tiellä, kyttyräselkä, ellette halua\ntulla mukaan.»\n\n»Anteeksi!» pyysi Anne Mie kyynelsilmin.\n\nMiehet työnsivät hänet töykeästi syrjään. Mutta ovella Juliette kääntyi\nvielä kerran häneen päin ja sanoi:\n\n»Pétronelle — pitäkää huolta hänestä —.»\n\nVarmoin askelin hän sitten seurasi sotilaita huoneesta.\n\nPian avautui ulko-ovi ja sulkeutui jälleen kovasti paukahtaen Ecole de\nMédecinen kadun varrella sijaitsevan talon verhoutuessa hiljaisuuden\nvaippaan.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nLUXEMBOURGIN VANKILASSA.\n\n\nVihdoinkin oli Juliette yksin — s.o. verrattain yksin, sillä oli\nliian paljon aatelisia, liian paljon rikollisia ja pettureja Pariisin\nvankiloissa, jotta yksinäisyyden rauhaa olisivat saaneet nauttia ne,\njoita piakkoin aiottiin tutkia, tuomita ja giljotiinilla surmata.\n\nNuorta tyttöä oli marssitettu pitkin Pariisin sullottuja katuja\nivallisen roskajoukon häntä seuratessa. Se huomasi heti ylhäissyntyisen\ntytön sopivaksi saaliiksi, jonka yleinen turvallisuuskomitea saattoi\nheittää vallankumouksen nälkäiselle hirmukoiralle.\n\nViime aikoina oli meluavan näytelmän likaisilla katselijoilla ollut\nvähän varsin tervetulleita nähtävyyksiä Place de la Guillotinella:\nylhäisöä, todellisia, loisteliaan hienostuneita naisia kasvot ylpeän\nkalpeina ja kädet lumivalkoisina nousemassa saman mestauslavan\nportaita, jolla inhottavimmat rikolliset ja halpamaisimmat roistot\nmenettivät henkensä.\n\nRouva Guillotinen taipumukset olivat pääasiallisesti vapaamieliset.\nHänen laihat, veripunaisiksi maalatut käsivartensa olivat yhtä auliisti\navomaa murhaajalle, varkaalle ja liassa rypevälle köyhälistölle kuin\nvanhasta sukujuuresta polveutuvalle ylimyksellekin.\n\nMutta viime aikoina olivat mestaukset johtuneet yksinomaan\nvaltiollisista syistä. Vallankumouksen verisellä areenalla olivat\ngirondilaisten viimeiset taistelut käynnissä. Toisiaan seuraten\nhe kaatuivat yhä vain taistellen ja saarnaten maltillisuutta, yhä\nennustaen häviötä ja vedoten kansaan, jonka he olivat orjuudesta\nkohottaneet heittääkseen sen suinpäin entistä raaemman ja\nperinpohjaisemman hirmuikeen alle.\n\nPariisissa oli siihen aikaan kaksitoista vankilaa ja Ranskassa\nneljäkymmentätuhatta, kaikki täpösen täynnä. Ympäri maata kulki\nkokonainen armeija haalimassa vankeja. Erikoiskopeissa ei ollut tilaa\neikä yksinoloon tilaisuutta, ei ollut halua alkeellisimpaankaan\nhienotunteisuuteen.\n\nNaiset, miehet ja lapset, kaikki olivat yhteensullotut, ja päivän tai\nparin ehkäpä vain yön kuluttua kuolema jo poisti pienet harmit ja\nalentavasta läheisyydestä johtuvat naiselliset punastumiset.\n\nKuolema tasoitti kaiken, pyyhkäisi kaiken unhoon.\n\nKun Marie Antoinette nousi giljotiinille, unohti hän, että hän kuusi\nviikkoa yötä päivää oli elänyt alhaisten sotilaiden välittömässä\nläheisyydessä.\n\nJulietten marssiessa pitkin katuja kahden kansalliskaartilaisen välissä\nja Merlinin seuraamana pilkattiin ja ivattiin häntä, loukattiin\nja viskeltiin lokaa hänen päälleen. Eräs nainen koetti työntäytyä\nsotilaiden ohi lyödäkseen Juliettea kasvoille — nainen, joka ei vielä\nollut kolmeakymmentä täyttänyt ja joka kädestä veti likaisen kalpeata\npientä poikasta!\n\n»Sylkäise toki ylimyksen silmille!» sanoi nainen kurjalle, pienelle\nihmisalulle sotilaiden työntäessä tätä kovakouraisesti syrjään.\n»Sylkäise ylimyksen silmille!» Ja lapsi mullisteli pieniä kuivahkoja\nhuuliaan voidakseen äitiänsä totellen sylkäistä ihanan viattoman tytön\npäälle liaten hänet.\n\nSotilaat koettivat nauraen parantaa asiaa uusilla loukkauksilla.\nTapauksesta ihastuneena unohti Merlinkin suuttumuksensa.\n\nMutta Juliette ei ollut ollenkaan huomannut heidän raakaa käytöstään.\n\nHän käveli kuin unissaan. Roskajoukko ei ollut häntä varten: hän ei\nkuullut loukkauksia eikä herjauksia. Hän ei nähnyt likaisia, ilkeitä\nkasvoja; hän ei tuntenut sotilaiden karkeiden käsien kosketusta heidän\ntuupellessaan häntä eteenpäin väkijoukossa. Hän oli palannut omaan\nromanttiseen maailmaansa, jossa hän eli kahden rakastettunsa kanssa.\nPariisin veljeys- ja tasa-arvolauseilla varustettujen talojen sijasta\nympäröi häntä ihanat puut, laakerit ja ruusupensaat sulostuttaen\nilmaa hienolla, huomaavalla tuoksullaan. Suloiset äänet kuin unelmien\nmaasta täyttivät ilmapiirin vienolla hyminällään, samalla kun ylhäällä\npilvetön taivas valaisi tätä maallista paratiisia.\n\nHän oli onnellinen, ylen onnellinen. Hän oli pelastanut Déroulèden\noman, epäoikeutetun rikoksensa seurauksista, ja hän oli antamaisillaan\nhenkensä hänen edestään turvatakseen yhä paremmin hänen pelastumisensa.\n\nHänen rakkauttaan Déroulède ei saa milloinkaan tietää. Hän tietää\nvain hänen rikoksensa, mutta pian, kun hänet tutkitaan ja tuomitaan\nmuutamien palaneiden paperipalasten ja revityn kirjesalkun nojalla,\nsaa hän tietää, että Juliette on kestänyt hänen omaan syytökseensä\nperustuvan tutkinnon ja että hän aikoo kuolla hänen puolestaan.\n\nSentähden olivat muutamat kuluneet hetket kokonaan hänen omiaan.\nHänellä oli oikeus syventyä muutamiin onnellisen sekunteihin\nkuunnellen Déroulèden rakkaustunnustusta. Se oli henkimäistä ja\nmelkein yli-inhimillistä, mutta se oli hänen omaansa. Olihan hän ollut\nDéroulèden jumala, hänen madonnansa. Déroulède oli rakastanut hänessä\nhänen todellista parasta itseään.\n\nAlhainen hänessä ei tosiaankaan ollut hänen omaansa. Juhlallisesti\nvannottu kauhea vala oli ollut hänen taipumaton hirmuvaltiaansa; ja\nhänen uskontonsa — taikauskon ja väärien ihanteiden uskonto — oli\nsokaissut hänet ja johdattanut hänet rikokseen.\n\nHän oli ollut väärässä omaksuessaan yksin Jumalalle kuuluvan —\n»koston», joka ei ole ihmisten.\n\nRakkauden tuntemukseen pääseminen ja sen liikuttavien salaisuuksien\noppiminen sillä keinoin oli enemmän kuin hän ansaitsi. Déroulèden\npolttavat suudelmat hänen kädellään olivat taivaallinen korvaus hänen\nkaikista tulevista kärsimyksistään.\n\nSiten hän antautui laahattavaksi Pariisin roskajoukon läpi, joka halusi\nrepiä hänet kappaleiksi siinä tuokiossa, ettei vain kuoleman näkemisen\nilo olisi lykkäytynyt tuonnemmaksi.\n\nHe veivät hänet Luxembourgiin, joka kerran oli ollut Medicin, tuon\nsuuren hallitsijan, ylpeän »Monsieurin» aikana palatsi, sillä hetkellä\ninhottava täpö täysi vankila.\n\nOli noin kuuden aika muistorikkaan päivän iltaan painuessa. Juliette\nannettiin vankilan johtajan, lyhyen tanakan miehen huostaan, joka oli\npuettu mustiin housuihin, mustaan nukkaiseen villapaitaan, ja likainen,\npunainen lakki kolmivärinen ruusuke sivulla oli hänen takkuisessa\npäässään.\n\nHän tarkasteli Juliettea kiireestä kantapäähän tämän kulkiessa kapeasta\novesta, sitten hän kysäistä tokaisi Merliniltä.\n\n»Vaarallinenko?»\n\n»On», vastasi Merlin tyynesti.\n\n»Ymmärrättehän», lisäsi johtaja, »meillä on niin täyttä. Meidän olisi\ntarvis tietää, tarvitaanko henkilökohtaista vartioimista.»\n\n»Tietysti», sanoi Merlin, »te olette tästä vangista henkilökohtaisesti\nvastuunalainen yleiselle turvallisuuskomitealle.»\n\n»Sallitaanko vieraskäyntejä?»\n\n»Ei millään muotoa ilman yleisen syyttäjän erikoista lupaa.»\n\nJuliette kuuli lyhyen sananvaihdon tulevasta kohtalostaan.\n\nKukaan vieras ei saanut häntä tavata. Ehkäpä se olikin parasta. Häntä\nolisi pelottanut tavata Déroulèdea, olisi pelottanut lukea Déroulèden\nsilmistä tämän rakkauden kuolleen, joka kuolema olisi hävittänyt hänen\nnykyisen onnellisuutensa.\n\nEikä hän halunnutkaan tavata ketään. Hän eli muistojaan varten —\nlyhyitä, taivaallisia muistoja. Niihin sisältyivät muutamat sanat,\nsuutelo — viimeinen — hänen kädelleen ja kiihkoisa kuiske, joka oli\nkuulunut Déroulèden huulilta hänen polvistuessaan tytön jalkain juureen:\n\n»Juliette!»\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nSEKAVUUTTA.\n\n\nYleinen turvallisuuskomitea oli puhutellut kansanvaltuutettu Déroulèdea\nerikseen ja hänen sallittiin tilapäisesti liikkua vapaasti.\n\nLyhyet alkuvalmistelut olivat olleet aivan yksityisluontoisia. Pariisin\nkansan ei vielä sallittu tietää sen suosikin olevan huonossa maineessa.\nDéroulèden vastattua kaikkiin kysymyksiini ja Merlinin palattua\nasialtaan Luxembourgin palatsista sekä hänen annettuaan selityksensä\nkansanvaltuutetun talossa tekemästään kotitarkastuksesta ilmoitettiin\nDéroulèdelle lyhyesti, ettei tasavallalla ollut sillä hetkellä hänestä\nvalittamista.\n\nHän tiesi kuitenkin varsin hyvin mitä sillä tarkoitettiin. Siitä\nlähtien hän on epäluulon alainen, alituiseen pidetään häntä silmällä,\nniinkuin kissa vaanii hiirtä, hänen kimppuunsa hyökätään juuri sillä\nhetkellä, jota pidetään suotuisana hänen lopulliselle kukistumiselleen.\n\nTerävät, kateelliset silmät varmaankin huomasivat, että hän\nalkoi menettää kansansuosiotaan, ja Déroulède tarkan ihmis- ja\nluonnetuntemuksensa perusteella tiesi varsin hyvin sen ennemmin tai\nmyöhemmin lähentelevän loppuaan niinkuin kaikki muukin hetkellinen\ntässä maailmassa.\n\nLyhyen lykkäyksen aikana, jonka hänen vihollisensa sallivat hänelle,\nhänen ainoa toivonsa ja velvollisuutensa oli äitinsä ja Anne Mien\nonnellisesti maasta toimittaminen.\n\nJa myöskin —\n\nIhmetellen mitä oli tapahtunut ajatteli Déroulède _häntä_. Kulkiessaan\nkiireesti yli kapean kävelysillan ja saapuessaan virran toiselle\nrannalle, tulvivat viime tuntien tapahtumat vyöryen hänen mieleensä\nhirvittävän ylivoimaisina.\n\nKatkera tuska täytti hänen sydämensä hänen muistellessaan Julietten\npetollisuutta. Olihan se halpamaisen kauhistuttava. Hän koetti miettiä,\noliko hän koskaan tehnyt Juliettelle vääryyttä, ja ihmetteli, rakastiko\ntyttö ehkä jotakin muuta toivoen siten pääsevänsä hänestä eroon.\n\nMutta olihan hän ollut rakkaudessaan niin nöyrä, niin vaatimaton. Eihän\nhän ollut oikeudettomasti vaatinut itselleen mitään, ei pyytänyt eikä\nhalunnut mitään suojelusvaltansa nojalla.\n\nHän kiusasi itseään ihmettelemällä kovasti, minkätähden Juliette oli\nkohdellut häntä sillä tavoin.\n\nKostoksi veljensä kuolemasta — siinä ainoa selitys, jonka hän voi\nkeksiä, Julietten rikoksen ainoa lieventävä asianhaara.\n\nValasta, jonka Juliette oli vannonut isälleen, hänellä ei ollut\naavistustakaan, eikä hän tietystikään ollut kuullut surullista\ntarinaa nuoren tuntehikkaan tytön hirvittävästä hetkestä velivainajan\nja mielipuolen isän vuoteen ääressä. Hän ajatteli vain tavallista\nhalpamaista kostoa rikkomuksen seurauksena, rikkomuksen, jonka Juliette\noli ollut pahoitettu tekemään.\n\nKuinka hän olikaan rakastanut Juliettea!\n\nNiin, _rakastanut_ — sillä se oli mennyttä. Juliette oli lakannut\nolemasta pyhimys tai madonna, hän oli pudonnut korokkeelta niin\nalas, ettei Déroulède tiennyt, miten laskeutua keräämään ihanteensa\njäännöksiä.\n\nHänen huoneensa ovella tuli Anne Mie kyynelsilmin häntä vastaan.\n\n»Hän on mennyt», nyyhkytti nuori tyttö. »Minusta tuntuu kuin olisin\nmurhannut hänet.»\n\n»Mennyt? Kuka? Mihin?» uteli Déroulède kiireesti jäätävän kauhun\ntunteen hänen sydän juuriaan jäytäessä.\n\n»Juliette on mennyt», vastasi Anne Mie, »nuo kauheat roistot veivät\nhänet.»\n\n»Koska?»\n\n»Heti sinun lähdettyäsi. Se mies — Merlin — löysi vähän tuhkaa ja\npaperipalasia hänen huoneestaan — —»\n\n»Tuhkaa?»\n\n»Niin, ja revityn kirjesalkun!»\n\n»Suuri Jumala!»\n\n»Juliette sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä, jotka hän oli polttanut\npeläten niiden joutuvan sinun käsiisi.»\n\n»Niinkö hän sanoi? Anne Mie, Aarne Mie, oletko aivan varma?»\n\nOli niin kauheata, eikä hän oikein asiaa ymmärtänyt; hänen tavallisesti\nterävä ja toimintakykyinen järkensä kieltäytyi palvelemasta häntä\nhirveän käännekohdan hetkenä.\n\n»Olen, olen aivan varma», jatkoi Anne Mie kyyneleisenä. »Ja voi, tuo\nkauhea Merlin kertoi arkaluontoisia asioita. Mutta Juliette pysyi\nsanoissaan, että hänellä oli — toinen rakastaja. Oi Paul, varmastikaan\nei se ole totta. Minä vihasin häntä, koska — koska sinä rakastit häntä\nniin kovasti, ja epäilin häntä, mutta en voi kuitenkaan uskoa hänen\nolleen aivan niin halpamaisen.»\n\n»Ei, ei, lapseni», virkkoi Déroulède soinnuttoman surkealla äänellä,\n»hän ei ollut niin halpamainen. Kerro mitä hän vielä sanoi -»\n\n»Ei hän paljon muuta sanonut. Mutta Merlin kysyi häneltä, oliko hän\nilmiantanut sinut päästäkseen eroon sinusta. Merlin antoi ymmärtää että\n— että —.»\n\n»Että minäkin olen hänen rakastajansa?»\n\n»Niin», kuiskasi Anne Mie.\n\nAnne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat\npiirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.\n\n»Ja Julietteko salli heidän sanoa sellaista?» kysyi hän viimeinkin,\n\n»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin\nilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle\nkansan edustajain kanssa ilvehtimisestä.»\n\n»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin»,\nlisäsi hän puoliääneen.\n\nAnne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen\nsydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.\n\n»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen\nlaihan hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen\nsanomaan hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta\nminun onnistui suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani\nmuutamia sanoja.»\n\n»Niinkö? Mitkä ne olivat?»\n\n»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni.\nSanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.\n\nVala!\n\nHän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti\nolikaan Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen\nluontonsa kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!\n\nHänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja\nJulietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa\nloppumatonta tuskaa!\n\nVoi, sovitus ei vapauta häntä milloinkaan itsesyytösten taakasta!\n\nHän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen\nomaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka\nperuuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!\n\nYhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko\nja väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea\nvääryyden sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.\n\nEikä Juliette ollut koskaan rakastanut häntä.\n\nSiinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä\nenemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman\nihanteensa häipyminen.\n\nKiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut\nsovittamaan tuottamansa pahan.\n\nMutta kuitenkin olivat Déroulèden toiveet ja unelmat joutuneet karille!\n\nSiihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut\nJulietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen\ntoiveensa olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut\nkatsetta Julietten silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että\nhänkin — hänen saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä\nmaanpinnalle ja lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.\n\nSilloin tällöin kun Julietten ihanat kasvot ilostuivat nähdessään\nDéroulèden, kun hän hymyili tervehdykseksi Déroulèden työstä palattua,\nkun hän yleisön penkiltä konventin istunnoissa katseli häntä ylpeän\nihastuneena — silloin olivat Déroulèden toiveet, ajatukset ja unelmat\nheränneet.\n\nHarhanäkyjä ne vain olivat! Naamio Julietten sielussa riehuvasta\nhirveästä taistelusta, muuta se ei ollut.\n\nJuliette ei rakastanut häntä, siitä hän tunsi olevansa varma. Miesten\ntavoin hän ei täysin ymmärtänyt suurta ja ihmeellistä arvoitusta, joka\non hämmästyttänyt maailmaa ammoisista ajoista: naisen sydäntä.\n\nIkuiset ristiriitaisuudet, jotka muodostavat tuntehikkaan naisen\nmonimutkaisen luonteen, olivat hänelle aivan käsittämättömät. Juliette\noli kavaltanut hänet tyydyttääkseen omaa oikeuden- ja totuudentuntoaan,\ntyydyttääkseen kostonhaluaan ja täyttääkseen valansa. Siis ei Juliette\nrakastanut häntä.\n\nSe oli johdonmukaisuutta ja tervettä järkeä. Naisia koskevan\nepäluulonsa kannustamana tuntui se hänestä aivan kiistämättömältä.\n\nPaul Déroulèden kaltaiselle ajattelevalle ja tarkoituksenmukaisesti\ntoimivalle miehelle rakastetun pettäminen ja vihan ja rakkauden\nkeskinäinen vaihtuminen olivat vieraita ja uskomattomia käsitteitä. Hän\npuolestaan ei ollut koskaan rakastanut ketään vihaamaansa henkilöä.\nMiesten tunteet näissä asioissa eivät ole kovin monimutkaisia eivätkä\nristiriitaisia.\n\nVoiko rehellinen henkilö kavaltaa ystävänsä? Ei — ei koskaan.\nVihollisensa, inhoamansa henkilön, jonka sortuminen tuottaa hänelle\niloa, hän saattaa pettää. Mutta ystävänsä? Pelkkä ajatuskin on\nvastenmielinen, mahdoton rehelliselle luonteelle.\n\nJulietten rajattoman jalomielisyyden hänen koettaessaan pelastaa\nDéroulèdea kun Juliette vihdoinkin joutui katsomaan kauheaa vääryyttä\nsilmästä silmään, luki Déroulède niiden jalojen vaikuttimien ansioksi,\njoihin hän tiesi Julietten sielun täysin kykeneväksi. Niidenkin\nDéroulèden oma epäluulo otaksui johtuneen enemmän hänen äitinsä tai\nAnne Mien kuin hänen oman itsensä vuoksi.\n\nMitä siis elämä sillä hetkellä merkitsi hänelle? Olihan hän iäksi\nkadottanut Julietten, onnistuipa hänen sitten siepata hänet\ngiljotiinilta tai ei. Hänellä oli perin vähän, tuskinpa ollenkaan\ntoivoa saada hänet pelastetuksi, mutta missään tapauksessa ei hän jää\nhänelle kiitollisuuden velkaa hengestään.\n\nNähdessään hänen vaipuvan ajatuksiinsa oli Anne Mie hiljaa vetäytynyt\nsyrjään. Hänen oma terve järkensä sanoi, että Paul Déroulèden\nensimäinen tehtävä oli hänen äitinsä vaarasta pelastaminen ja maasta\nlähettäminen, mikäli aika sen vielä salli, joten hän odottamatta\nohjeita alkoi samana iltana pakata rouva Déroulèden ja omia tavaroitaan.\n\nSydämessään ei hän enää vihannut Juliettea. Mikä Paul Déroulèdelta jäi\nymmärtämättä, sen Anne Mie oli jo arvannut. Tyttö uskoi varmasti, ettei\nmikään enää pelastanut Juliettea kuolemasta, ja hänen sydämeensä hiipi\nvoimakas hellyyden tunne naista kohtaan, jota hän oli vihollisenaan ja\nkilpailijanaan pitänyt.\n\nLyhyessä ajassa oli hänkin oppinut suuren läksyn, että kosto on vain\nJumalan.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\nCHEVAL BORGNE.\n\n\nOli puoliyö.\n\nHuone oli käynyt tukahuttavan kuumaksi; eltautuneen tupakan, härskin\nvoin ja sekoittamattoman viinan löyhkä leijaili kuin sumu ilmassa.\n\nCheval Borgnen ravintolan suurinta huonetta oli viimeisten viiden\nvuoden aikana käytetty äärimmäistasavaltalaisten, sansculottien,\nkokouspaikkana.\n\nItse rakennus sijaitsi likaisen, kurjannäköisen ja mitättömän kadun\nvarrella. Sellaisten katujen kapeus ja ulkonevat rakennukset estävät\nauringon, ilman ja valon pääsemästä kurjille asukkaille.\n\nCheval Borgne oli viheliäisimmännäköisiä asumuksia huonomaineisen\nkadun varrella. Rappaus oli halkeillut, vieläpä näyttivät seinätkin\npullistuvan ulospäin ennen lopullista romahdustaan. Huoneet olivat\nmatalat ja kattoja kannattivat ajan ja lian mustaamat hirret.\n\nKerran se oli ollut kuuluisa avaroista kellareistaan, jotka sisälsivät\nharvinaisen vanhoja viinejä. Suuren hallitsijan aikana oli nuorten\nkeikarien tapana lähteä naisien komeista salongeista viettämään Cheval\nBorgnessa yöllisiä juominkejaan.\n\nSiihen aikaan olivat avarat kellarit olleet monen ankaran taistelun,\nmonen salaperäisen kuoleman todistajina; jos limaiset seinät olisivat\nvoineet puhua, olisivat ne kertoneet tapauksista, jotka saattaisivat\nhäpeään herra Vidocqin mielettömimmätkin kronikat.\n\nSe aika oli mennyttä.\n\nAsiat toimitettiin nyt selkeällä päivällä Place de la Revolutionilla;\nei tarvittu synkkiä salaperäisiä kellareita murhien ja\nkostotoimenpiteiden suorittamiseksi.\n\nRotat ja kaikellaiset vahingolliset eläimet kaivoivat käytäviään\nrakennuksen kellarikerroksessa. Ne söivät toisiaan ja remusivat siellä\nihmisten menetellessä samoin yläpuolella olevissa huoneissa.\n\nYläkerrassa oli tasa-arvoisuuden ja veljeyden kerho. Kellä\nohikulkijalla tahansa oli vapaus astua sisään ja liittyä väittelyihin;\nsatunnaisen jäsenyyden ainoana pätevyysehtona oli giljotiinin hillitön\nrakastaminen.\n\nCheval Borgnen likaisista kammioista olivat lähtöisin useimmat\nilmiannot, jotka kaikki päättyivät samaan välttämättömään loppuun —\nkuolemaan.\n\nKokousta pitämässä istui siellä aluksi nelisenkymmentä sorretun Ranska\nraukan hurjaa isänmaanystävää. Enimmäkseen he puhuivat vapaudesta\nkiroten ja sadatellen hirmuvaltiaita, ja sittemmin he itsekin käyttivät\nhirmuvaltaa — yksinvaltaa — kymmenentuhatta kertaa kauheammin kuin\nirstaat Bourbonit ikänään.\n\nSiinä oli vapauden pyhäkkö, tuo musta, kostea, pahanhajuinen porttola\nkapeine, särkyneine ikkunaruutuineen, joista vain hiukkanen ilmaa pääsi\nsisään, sekin löyhkäävää ja epäterveellistä.\n\nLattia oli lankuista, aivan alkuperäistä tekoa, madon syömä ja\npaljas lukuunottamatta paksua, rasvaista tomukerrosta, joka vaimensi\nsaapasjalkaisten askelten kolinan. Pyhäkkö saattoi ylpeillä vain\nkahdesta tuolista, jotka ilman seinän tukea olisivat särkyneet ja\npudottaneet istujan lattialle. Tyhjät viinitynnyrit hoitivat istuimien\nvirkaa, ja pöytien sijasta oli siellä höyläämättömiä honkalautoja\nrakennuspukkien nojassa.\n\nKerran olivat seinien verhona olleet paperitkin, jotka nyt\nriekaleina riippuen paljastivat halkeilleen rappauksen. Kaikki oli\nkellertävänharmaan lian peitossa. Ainoastaan keskellä huonetta oli\ntulipunainen vapaudenlakki heijastamassa synkkään ympäristöön kuoleman\nväriään.\n\nSiellä täällä seinille kirjoitettu ikuinen tunnuslause, joka oli\nylevämietteinen, mutta kehno käytännössä, muistutti n.s. kerhon\ntarkoitusta: »Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus tai kuolema.»\n\nTunnuslauseiden alla parissa nurkassa oli sitä paitsi alkuperäisiä\nhiilipiirroksia, jotka useimmat olivat siveettömiä. Ne oli piirtänyt\neräs kerhon jäsen, joka sillä tavoin turmeli taidettaan.\n\nSinä iltana ei kokouksen jäsenluku noussut edes kahteenkymmeneen.\n\nVeljeysapostolien säädösten mukaisesti toimi giljotiini lakkaamatta.\nSe oli tullut suuren vallankumous-hallituskoneiston tärkeimmäksi\ntekijäksi, ja sitä oli melkein joka päivä ja tunti syöttänyt mainitun\nsiveettömän kerhon toimeliaisuus, kerhon, joka piti kaameita,\nkauhistuttavia istuntojaan Cheval Borgnen kosteahkossa kahvilassa.\n\nToimivien jäsenten luku oli vähentynyt. Niinkuin rotat rakennuksen\nkellarissa olivat hekin syöneet, nielleet ja repineet kappaleiksi\ntoisensa kuvitellun veljeyden raivoisassa tavoittelussaan.\n\nJärjestön perustajan Marat'n oli tytön käsi surmannut. Mutta Chardon,\nManuel ja Osselin olivat menneet tavallista tietä virkaveljiensä\nilmiantamina; Rabaut'n, Custinen ja Bisonin olivat vuorostaan\nlähettäneet giljotiinille heitä itseään voimakkaammat ehkäpä\nkaunopuheisemmatkin henkilöt.\n\nKansalliskonventin huomattavin henkilö oli se, joka jaksoi huutaa\näänekkäimmin:\n\n»_Giljotiini toimikoon lakkaamatta!_»\n\nMarat'n kuoleman jälkeen tuli Merlin kerhon huomattavimmaksi jäseneksi\n— hän ja hänen paras ystävänsä, yleinen syyttäjä Foucquier-Tinville,\nmurhakauden verenhimoisin murhaaja.\n\nVaikka olivatkin parhaita ystäviä, toimivat he toisiaan vastaan\nsalaisesti vahingoittaen saavuttamaansa kansansuosiota ja alituisesti\ntoisistaan kuiskaten: »Hän on petturi!»\n\nHeidän toimensa oli käynyt rinnakkaiseksi kilpajuoksuksi\nvälttämättömään päämaaliin.\n\nFoucquier-Tinvillen vaikutusvalta oli siihen aikaan nousemaisillaan.\nMerlinille oli annettu tehtävä, jota hän ei voinut suorittaa. Jo\npäiväkausia, vieläpä viikkojakin oli jalon kokouksen tärkeimpänä\nkeskusteluaiheena ollut kansanvaltuutettu Déroulèden kukistaminen.\nHänen nauttimansa kansansuosio, hänen tyyni varmuutensa hirmuvallan ja\nanarkian aikana oli ollut silmätikkuna hurjille jakobiineille.\n\nOli jo päästy huippukohtaan. Nimetön ilmianto oli herättänyt\nverenhimoisten isänmaanystävien toivon. Kaikki tuntui täysin\ntodennäköiseltä. Marie Antoinetten, Louis Capet’n lesken\npelastamisyritys oli juuri sellainen suunnitelma, joka saattoi syntyä\nPaul Déroulèden aivoissa.\n\nSydämessään oli hän aina ollut ylimys, ja hänen ritarillisuutensa\nvainottua naista kohtaan oli ainoa, ulkonainen merkki, joka ilmaisi\nhänen salaisesti kuuluvan vihattuun luokkaan.\n\nMerlin oli lähetetty kansanvaltuutetun taloon etsimään todisteita hänen\nrikollisuudestaan.\n\nMutta tyhjin käsin oli Merlin palannut.\n\nYlimysnaisen — Déroulèden mahdollisen rakastajattaren, joka\ntodennäköisesti oli ilmiantanut hänet — vangitseminen oli vain mitätön\nkorvaus tärkeimmän vangitsemisen epäonnistumisesta.\n\nSaavuttuaan ystäviensä luo matalaan, himmeästi valaistuun ja\npahanhajuiseen huoneeseen huomasi Merlin heti siellä vallitsevan\nvihamielisyyden häntä itseään kohtaan.\n\nTinvilleä ympäröi hänen omat äreät liittolaisensa hänen istuessaan\ntoisella niistä tuoleista, joista Cheval Borgne saattoi ylpeillä.\n\nRaakaa punaviinaa sisältävät puolitäydet lasit pukkipöydillä\nheijastivat kokouksen jäsenten mielentilan perussäveltä.\n\nKaikki läsnäolijat olivat mustanukkaisissa nutuissa, kuluneissa\nmustissa polvihousuissa ja läntistyneissä kengissä, joita tamineita\npidettiin sansculottien erityisenä vihapukimena. Välttämätön, enemmän\ntai vähemmän kulunut ja likainen fryygialaislakki kolmivärinen ruusuke\nlaidassa oli kaikkien läsnäolijoiden päässä.\n\nTinvillestä oli parasta puhutella ivallisella äänellä entistä\nystäväänsä Merliniä. Kyynärpäin pöydällä kaiveli hän teräshaarukalla\nhampaitaan, ja mielenkiintoisen työnsä lomassa ilmaisi hän\nmielipiteensä isänmaallisuuden suurista periaatteista.\n\nHänen seuralaisensa tiesivät hänen onnentähtensä olevan\nnousemaisillaan, ja he alentuivat hänen kiertotähdikseen. Huoneeseen\ntullessaan oli Merlin murahtanut äreästi »hyvää iltaa» ja istahtanut,\nhuoneen etäisimpään nurkkaan.\n\nHänen tervehdyksensä oli saanut vastaukseksi vähän ivaa ja sangen\npaljon uhkaavia katseita. Tinville itse oli kumartanut hänelle purevan\nivallisesti ja vastenmielisin ilmein.\n\nEräs isänmaanystävistä, suunnattoman pitkä, jättiläismäinen olento,\njonka suuret kovat nyrkit ja leveät hartiat selvästi ilmaisivat hänet\nhiilikaivosmieheksi, oli muutamien ivallisten huomautusten jälkeen\nhaalannut tyhjän viinitynnyrin Merlinin pöydän luo ja istuutunut hänen\neteensä.\n\n»Kansalainen Lenoir, ole varuillasi», nauroi Tinville ilkeästi,\n»kansanvaltuutettu Merlin vangitsee sinut kansanvaltuutettu Déroulèden\nsijasta, jonka hän on antanut livistää sormiensa läpi.»\n\n»Ei, ei tarvitse pelätä», vastasi Lenoir kiroten. »Kansalainen Merlin\non liian ylimyksellinen loukatakseen ketään, hänen kätensä ovat liian\npuhtaat, hän ei halua suorittaa tasavallan likaista työtä. Eikö\nniin, _herra_ Merlin», lisäsi jättiläinen pilkallisesti kumartaen\nja korostaen arvonimeä, jota ei ollenkaan käytetty tasa-arvoisuuden\naikakaudella.\n\n»Isänmaallisuuteni tunnetaan sangen hyvin», sanoi Merlin karskisti,\n»tarvitakseni pelätä kateellisten vihollisten hyökkäyksiä; ja mitä\ntulee tarkastukseeni; kansanvaltuutetun talossa iltapäivällä käskettiin\nminun etsiä todisteita häntä vastaan, mutta en löytänyt mitään.»\n\nLenoir sylkäisi lattialle, levitti tummat, karvaiset käsivartensa\npöydälle ja virkkoi hiljaisella äänellä:\n\n»Tosi isänmaanrakkaus, sellaisena kuin todellinen jakobiini sen\nkäsittää, valmistaa tarvitsemansa todisteet jättämättä mitään sattuman\nvaraan.»\n\nKäheiden äänien murina — »Eläköön vapaus» — tervehti tanakan\nhiilijätkän puhetta.\n\nTuntiessaan saaneensa kuulijain kannatuksen ja hyväksymisen näytti\nLenoir pöyhistellen tavoittelevan johtavaa asemaa tyytymättömien\njoukossa, joka Déroulèden kukistamishommista pettyneenä oli valmis\nriemuitsemaan Merlinin häviöstä.\n\n»Kansalainen Merlin, olitte typerä», sanoi Lenoir hitaasti ja\nmerkitsevästi, »kun ette älynnyt naisen pelaavan omaa leikkiään.»\n\nMerlinin likaiset kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi.\nJättiläismäisen, pörröisen sansculottin seisoessa hänen edessään tuntui\nhänestä, niinkuin olisi hän jo seisonut syytettynä kauhean, armottoman\ntuomioistuimen edessä, jonne hän oli monen monia viatonta uhria\nlaahannut.\n\nIstuessaan turvassa huoneen peränurkassa olevan pöydän ääressä tuntui\nhänestä, niinkuin olisi hän jo ollut vankina tuomioistuimen edessä\nvastaamassa hengellään toimensa onnistumattomuudesta.\n\nHänen omat lakinsa, omat teoriansa muodostivat verisen\ntaistelujärjestön häntä itseään vastaan. Itsehän hän oli laatinut\nsyytökset kenraali Custinea vastaan, samoin kenraali Westermania,\nBrunet'tä ja Beauharnais'ta vastaan heidän alituiseen uudistetuista\nonnistumattomista yrityksistään.\n\nHänen vuoronsa oli tullut.\n\nVerenhimoiset sakaalit olivat pettyneet saaliissaan, he voivat repiä\nhänet kappaleiksi korvatakseen tappionsa.\n\n»Mistä olisin sen tiennyt?» murisi hän äreästi. »Nainen oli ilmiantanut\nhänet.»\n\nMiesten vihainen ivanauru tervehti tätä heikkoa puolustusyritystä.\n\n»Kansanvaltuutettu Merlin», huomautti Tinville ivallisesti, »oma lakinne\nsanoo, että on rikollista olla epäiltynä petoksesta tasavaltaa vastaan.\nMutta aivan eri asia on laatia lakia kuin toteuttaa sitä käytännössä.»\n\n»Mitä olisi minun pitänyt tehdä?»\n\n»Kuulkaahan viatonta», tokaisi Lenoir virnistellen. »Mitä hänen olisi\npitänyt tehdä? Isänmaanystävät, toverit, veljet, kysyn teiltä, mitä\nhänen olisi pitänyt tehdä.»\n\nJättiläinen oli työntänyt syrjään viinitynnyrin, joka vieri hänen\naltaan tiehensä. Perinpohjin halveksien Merliniä ja tuntien tämän\nvoimattomuuden seisoi hän siinä kaikkien edessä ja syytti ankarasti\npetollista saamattomuutta.\n\n»Kysyn teiltä!», toisti hän äänekkäästi kiroten, »mitä jokainen\nisänmaanystävä tekisi, mitä te tai minä olisimme tehneet sellaisen\nmiehen talossa, jonka kaikki _tiedämme_ tasavallan petturiksi? Veljet,\nystävät, - kansanvaltuutettu Merlin löysi palaneita papereita uunista,\nhän löysi kirjesalkun, joka ilmeisesti oli sisältänyt tärkeitä\nasiapapereita, ja hän kysyy meiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä!»\n\n»Déroulède on liian tärkeä henkilö todisteitta tutkittavaksi. Koko\nPariisin roskajoukko kääntyy meitä vastaan, jos laahaamme hänet\noikeuteen ja rohkenemme koskettaa hänen pyhää personaansa.»\n\n»Todisteittako? Kuka sanoo, ettei todisteita ole?» kysyi Lenoir.\n\n»Löysin palaneet paperit ja revityn kirjesalkun naisen huoneesta.\nHän ilmoitti niiden olevan rakkauskirjeitä ja sanoi ilmiantaneensa\nDéroulèden päästäkseen hänestä.»\n\n»Kansanvaltuutettu Merlin, sallikaa minun siis sanoa, että tosi\nisänmaanystävä olisi löytänyt paperit Déroulèden eikä naisen huoneesta;\nettä asiapapereiden jouduttua vallankumouksen uskollisen ystävän käsiin\nniitä ei olisi kaikkia hävitetty, sillä hän olisi 'löytänyt' niiden\njoukossa yhden leski Capet'lle osoitetun kirjeen, joka olisi sitovasti\ntodistanut kansanvaltuutettu Déroulèden olevan petturin. Niin olisi\ntodellinen isänmaanystävä tehnyt — niin minä olisin tehnyt. Totisesti,\nkoska siis Déroulède on niin tärkeä henkilö, että meidän on pantava\nhansikkaat käsiimme tarttuessamme häneen, niin taistelkaamme hänen\nkanssaan toisin keinoin! Olemmeko ylimyksiä, jotta meidän on epäröitävä\nsakaalin osan näyttelemistä ovelaa kettua vastaan? Kansanvaltuutettu\nMerlin, oletteko jonkun entisen herttuan tai prinssin poika, kun\nette uskalla _väärentää_ asiapaperia, joka tuomitsee petturin. Ei,\nystävät, sallikaa minun sanoa, ettei tasavalta roistoja tarvitse. Se\nsanoo petturiksi sitä, joka sallii sen vihollisen jäädä tahrattomaksi\noman pelkuruutensa vuoksi ja koskettamattoman, ohivilahtavan varjon —\nPariisin roskajoukon vihan — pelosta.»\n\nJyrisevät hyvähuudot kaikuivat puheen lopussa, jonka esitystä\nolivat avustaneet voimakkaat eleet ja monet rivot nimitykset, joita\nkertojan on mahdoton toistaa. Lenoirin ääni oli viiltävä, särähtelevä\nja kimeä. Hän puhui leveää maalaiskieltä, jonka murrealuetta oli\nvaikea tarkalleen määritellä, mutta aivan toisellaista se oli kuin\nPariisin alhaison käheät kurkkuäänet. Hänen intonsa antoi hänelle\nmiellyttävän leiman. Risaisissa, tomuisissa vaatteissaan näytti\nhän ruumiillistuneelta, likaiselta laumalta, joka oli saattanut\nsivistyksen, taiteen ja hienostuksen mestauslavalle valmistaakseen\ntietä inhottaville paheille ja tyydytetylle vihanhimolle.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\nJAKOBINILAISPUHUJA.\n\n\nTinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti\nvuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi\ninnokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön\nhuomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen\nitseensä.\n\n»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette\nverrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että\nvoitte tehdä muutakin kuin puhua.»\n\n»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki\nLenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan.\nIstutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä\nhulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»\n\n»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville,\nsillä kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan\nkootakseen. Hän oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui\nsiinä hajasäärin Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan\nlepattava talikynttilä muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta\npäästään fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita\nnukkavieru villapaita ja matala alaskäännetty kaulus peittivät.\n\nHänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat\nhiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki\nluonnottomia liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan\njonkun elävän olennon kurkkuun.\n\n»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,»\nkysyi hän seurueelta yleensä.\n\n»Tiedämme», kuului kaikkien läsnäolijain yhteinen myönnytys.\n\n»Äänestäkäämme siis! Kyllä merkitsee kuolemaa, ei vapautusta.»\n\n»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta;\nja kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa\nkansanvaltuutettu Déroulèdelle.\n\n»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää,\nkuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»\n\nMielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista\nkonnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin\nlaahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän\njakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean\nkauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen\narvoinen.\n\n»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille\näärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän\nvoivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»\n\n»Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän,\n»ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»\n\n»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat\ntasavallan kavaltajia.»\n\n»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne\nmukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»\n\n»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin —»\nalkoi Merlin.\n\n»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita.\nKaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous\nvähät välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla\nmenestyksellä, mutta koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee\nRanska teitä — saadakseen _muita_ pettureita giljotiinille.»\n\nHän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen\n'mutta' sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden\ntunkeutuvan syvälle Merlinin aivoihin.\n\n»Kansalainen Lenoir, mitä siis neuvotte?»\n\nNiinkuin yhteisestä suostumuksesta oli Ranskan syrjäisestä maakunnasta\nsaapunut hiilenkantaja hiljaisuudessa tunnustettu joukon johtajaksi.\nYhä peloissaan toivoi Merlin häneltä neuvoa; Tinvillekin oli valmis\nsuostumaan hänen johdettavakseen. Kaikki he yksimielisesti halusivat\npäästä Déroulèdesta, joka puhtaan elämänsä tähden ja pidättäytymällä\nheidän kauheista juomingeistaan ja hirveästä vihastaan näytti heistä\nkaikista heille tarkoitetulta elävältä nuhteelta. Kaikki he tunsivat\nLenoirilla olleen salaista kaunaa kansanvaltuutettuun, mikä seikka\nparhaiten selitti hänelle keinot Déroulèden kukistamiseksi.\n\n»Mitä siis neuvotte?» kuului Merlinin kysymys, ja kaikki kuuntelivat\ninnokkaasti mitä tulossa oli.\n\n»Olemme kaikki yhtä mieliä», alkoi Lenoir hiljalleen, »että tällä\nhetkellä olisi epäviisasta haastaa kansanvaltuutettua oikeuteen\ntärkeittä todisteitta. Pariisin roskajoukko palvoo häntä ja kääntyy\nmeitä vastaan, jotka syöksevät valtaistuimelta heidän epäjumalansa.\nKansalainen Merlin ei kyennyt hankkimaan todisteita Déroulèden\nsyyllisyydestä, Tällä hetkellä Déroulède on vapaa ja niinkuin luulen\n— myöskin viisas. Kahden päivän kuluttua hän on jo poissa maasta,\nsillä hän tietää hyvin, että jos hän viivyttelee vähääkään nähdäkseen\nosakseen tulleen kansansuosion lähenevän loppuaan, niin hänkään ei ole\ntässä maailmassa enää suosittu.»\n\n»Niinpä niin», sanoivat muutamat miehet hyväksyvästi toisten kaameasti\nleikkiä laskien ja käheä-äänisesti naurahdellen.\n\n»Ehdottaisin siis», jatkoi Lenoir lyhyen vaitiolon jälkeen, »että\ntoimittakoon kansanvaltuutettu Déroulède itse Ranskan kansalle\ntodisteet tasavallan pettämisestään.»\n\n»Mutta miten, miten?» tulvi pikaisia äänekkäitä ja kiihtyneitä kyselyjä\nmaalaisjättiläisen tavattoman ehdotuksen johdosta.\n\n»Varsin yksinkertaisesti», vastasi Lenoir järkkymättömän tyynesti.\n»Eivätkö isoäitimme usein käyttäneet hyvää sananlaskua, joka\nsanoo: 'Jos vain ihminen saa tarpeeksi pitkän nuoranpätkän, niin\nhän varmastikin hirttää sillä itsensä'. Takaan, että annamme\nrunsaasti nuoraa kansanvaltuutettuylimykselle, jos vain nykyinen\noikeusministerimme», lisäsi hän osoittaen Merliniä, »haluaa meitä\nauttaa toimeenpanemalla pienen huvinäytelmän, jonka ehdotan\nesitettäväksemme.»\n\n»Haluan, haluan, jatkakaa!» huudahti Merlin innostuneena.\n\n»Nainen, joka ilmiantoi Déroulèden — siinä meidän valttimme», jatkoi\nLenoir ihastuen omaan suunnitelmaansa ja kaunopuheisuuteensa. »Hän\nilmiantoi hänet. Siis Déroulède oli hänen rakastajansa, josta hän\ntoivoi pääsevänsä — minkätähden? Ei suinkaan kansalaisen Merlinin\notaksumalla tavalla, että Déroulède oli hänet hylännyt. Eipä suinkaan;\nhänellä oli toinen rakastaja — senhän hän on myöntänyt. Antaakseen\ntilaa toiselle toivoi hän pääsevänsä Déroulèdesta, joka oli liian\nitsepintainen — siis Déroulède rakasti häntä.»\n\n»No, ja mitä se todistaa?» uteli Tinville pilkallisesti.\n\n»Se todistaa, että Déroulède rakastaessaan naista on valmis paljoonkin\npelastaakseen hänet giljotiinilta.»\n\n»Tietysti.»\n\n»Totisesti! Antakaa hänen yrittää, sanon minä», vastasi Lenoir\ntyynesti. »Antakaa hänelle hirttonuora.»\n\n»Mitä hän tarkoittaa?» kysyivät jotkut miehistä, joiden tylsä järki ei\nvielä täysin käsittänyt luonnottoman juonen tarkoitusta.\n\n»Kansalaiset, ette ymmärrä tarkoitustani, pidätte minua mielipuolena,\npäihtyneenä tai petturina niinkuin Déroulèdeakin. No hyvä, kuunnelkaa\nminua vielä viisi minuuttia niin ymmärrätte. Olettakaamme, että\nolemme saapuneet siihen hetkeen, jolloin nainen — mikä hänen nimensä\nonkaan? Niin, aivan oikein! Juliette Marny — seisoo syytettynä yleisen\nturvallisuuskomitean edessä. Kansalainen Foucquier-Tinville, suurimpia\nisänmaanystäviämme lukee syytöksen: Salaisesti poltetut ja revityt\npaperit, salaperäinen kirjesalkku löydetty hänen huoneestaan. Jos\nsyytös edellyttää näiden olevan petollisen, kirjeenvaihdon tasavallan\nvihollisten kanssa, seuraa tuomio heti ja sitten giljotiini. Ei\npuolustusta eikä lykkäystä. Varsinaisissa petosasioissa oikeusministeri\noman laatimansa lain IX:nnen pykälän mukaan ei myönnä asianajajaa\nsyytetylle. Mutta», jatkoi jättiläinen hitaasti ja tyynen tehokkaasti,\n»kun on kysymys tavallisista sivilisyytöksistä, yleistä siveellisyyttä\nkoskevista tai rikoslain alaisista rikkomuksista, oikeusministeri\nsallii syytettyä julkisesti puolustettavan. Syyttäkää julkisesti\nJuliette Marnya ja varmasti hänet työnnetään oikeussalista muutamassa\nminuutissa muiden petturien joukossa, laahataan takaisin vankikoppiinsa\nja mestataan aamun koittaessa, ennenkuin Déroulèdella on ollut\naikaa punoa juonia hänen pelastuksekseen tai puolustamisekseen.\nJos hän sittenkin yrittää mullistaa taivaan ja maan vapauttaakseen\nrakastettunsa, saattaa Pariisin roskajoukko — ken tietää — lämpimästi\npuolustaa häntä. He ovat hulluja Déroulèdea koskevissa asioissa.\nKaikkihan tiedämme, että kaksi toisiinsa kiintynyttä rakastunutta on\nennenkin voittanut Ranskan kansan suosion — omituinen jäännös vanhaa\ntunteellisuutta — ja suosittu kansanvaltuutettu tietää paremmin kuin\nkukaan muu maailmassa miten kansan tunteisiin on vedottava. Mitä taas\ntulee rikosjuttuun, niin huomatkaa eroitus! Naista, Juliette Marnya\nsyytetään kevytmielisyydestä, yleisten siveellisyyslakien rikkomisesta;\npoltetut kirjeet, jotka hän ilmoitti olevan rakastettunsa kirjeitä —\nhänen vihansa Dérouilèdea kohtaan, joka aiheuttaa väärän ilmiannon.\nSilloin oikeusministeri sallii asianajajan puolustaa häntä. Hänellä\nei ole asianajajaa istuntosalissa, mutta luuletteko, ettei Déroulède\nastu esiin käyttämään kaikkea kaunopuheisuuttaan rakastettunsa\npuolustukseksi. Voitteko kuulla hänen innokkaasti puhuvan naisen\npuolesta? — Minä voin. Kansalaiset, sillä nuoralla hän hirttäytyy.\nMyöntäisikö hän julkisessa oikeussalissa, että palaneet kirjeet\nolivat toisen rakastajan? Ei — tuhat kertaa ei! — ja hänen kovasti\nkieltäessään Julietten toisen rakastajan olemassaolon jää meidän\ntaitavan yleisen syyttäjän asiaksi saada Déroulède tunnustamaan, että\nnainen poltti ne pelastaakseen hänet.»\n\nVihdoinkin hän vaikeni hengästyneenä pyyhellen otsaansa ja juoden\nkonjakkia ahnein kulauksin kostuttaakseen kuivunutta kurkkuaan.\n\nYleinen ihastushuuto kuului pitkän puheen loputtua. Viekas, melkein\npirullisen ovela suunnitelma, joka osoitti ihmisluonteen ja erikoisesti\nDéroulèden kaltaisen jaloluontoisen miehen ajatuselämän tuntemusta,\nihastutti isänmaanystäviä, jotka kiihkeästi toivoivat heitä ylevämmän\nvihollisensa kukistusta.\n\nTinvillekin kadotti kuivahkon ivallisuutensa ja hänen laihat poskensa\nhehkuivat taisteluhalusta.\n\nJo muutamia kuukausia olivat yleisen turvallisuuskomitean istunnot\nolleet ikäviä, yksitoikkoisia ja mielenkiinnottomia. Charlotte Cordayn\nasia oli ollut hauska tapahtuma, mutta muutoin koskivat ne vain eri\nvaltuutettuja, joiden mielipiteet olivat käyneet liian maltillisiksi,\ntai kenraaleja, jotka eivät olleet onnistuneet eteläisten kaupunkien\nkukistamisessa.\n\nMutta seuraavan päivän oikeudenkäynti — sen jännitykset ja Déroulèdelle\nasetettu ansa, mielihyvä, kun sai nähdä hänen astuvan ensimäisen\naskeleensa omaa häviötään kohden! Kaikki läsnäolijat olivat\ninnostuneita ja ihastuneita ottelusta. Puhuttuaan kauan vaikeni Lenoir,\nmutta kaikki muut juttelivat, joivat viinaa ja hellivät omaa vihaansa\nja todennäköistä voittoaan.\n\nMonta tuntia myöhään yöhön jatkettiin istuntoa. Kaikilla jäsenillä oli\njotain huomautettavaa Lenoirin puheeseen tai jotakin ehdotettavana.\n\nLenoir itse ensimäisenä jo hajoitti saaliistaan riemuitsevan\nihmissakaalien kaamean kokouksen. Hiljaa hän toivotti tovereilleen\nhyvää yötä ja poistui pimeälle kadulle.\n\nHänen mentyään vallitsi täydellinen hiljaisuus muutaman sekunnin\npimeässä ja likaisessa huoneessa, jossa ihmisten pahimmat intohimot\nottivat vapaasti vallalla. Jättiläisen raskaat askeleet kaikuivat\nhuonosti! kivitetyllä kadulla ja häipyivät vähitellen etäisyyteen.\n\nViimeinkin Foucquier-Tinville, yleinen syyttäjä, katkaisi hiljaisuuden,\n\n»Kuka on tuo mies?» kysyi hän isänmaanystäviltä.\n\nUseimmat eivät tienneet.\n\n»Maalainen pohjoisista maakunnista», sanoi vihdoinkin eräs mies.\n»Hän on ollut täällä jo useita kertoja ennenkin, ja viime vuonna hän\nkävi täällä alituiseen. Luulen hänen olevan teurastajan ammatiltaan\nja kotoisin Calais’sta, Ensikerran toi hänet tänne Brogard, joka on\nkylläkin tosi isänmaanystävä.»\n\nVeljeysliiton jäsenet alkoivat toinen toisensa jälkeen poistua Cheval\nBorgnesta, Pienellä päännyökkäyksellä he sanoivat hyvää yötä toisilleen\nja lähtivät sitten asuntoihinsa, joille ei tosiaankaan kodin nimitys\nsovi.\n\nTinville oli viimeisten joukossa. Hän ja Merlin näyttivät äkkiä\nsopineen. Muutamia tunteja sitten oli ottelu uhannut kukistaa\njommankumman hyvistä ystävyksistä.\n\nPari kolme tulisinta innokasta äärimmäisyysmiestä oli kerääntynyt\nyleisen syyttäjän ja Merlinin, epäiltävien lain laatijan, ympärille.\n\n»Kansalaiset, mitä tuumitte?» kysyi Tinville vihdoinkin hiljaa, »Tuo\nmies, Lenoir, näyttää minusta liian kaunopuheiselta — vai mitä?»\n\n»Vaarallinen», julisti Merlin toisten nyökätessä myöntymyksen merkiksi.\n\n»Mutta hänen suunnitelmansa on hyvä», tokaisi eräs.\n\n»Ja me käytämmekin sitä hyväksemme», myönsi Tinville, »mutta\njälkeenpäin —»\n\nHellin käsin siveli Tinville pitkää, giljotiinin muotoista pylvästä,\njoka oli pystyssä keskellä huonetta. Hänen kasvoillaan oli paha ilme,\nmurhanhaluisen, villin ja kateellisen pedon ilme. Toiset nauroivat\nhirvittävän tyytyväisesti. Merlin murahti happamasti myönnähtäen. Hän\nei tuntenut rakkautta maalaishiilenkantajaan, joka kähein äänin oli\nuhannut häntä.\n\nNyökäten toisilleen erosivat viimeisetkin isänmaanystävät yön\nhiljaisuuteen tyytyväisinä illan työhönsä.\n\nVartija kulki kierrostaan lyhty kädessä ja kaiutteli tavanmukaista\nhuutoansa:\n\n»Pariisin asukkaat, nukkukaa huoletta! Järjestys kaikkialla, rauha\nkaikkialla!»\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\nPÄIVÄN PÄÄTTYESSÄ.\n\n\nDéroulède oli viettänyt koko pitkän yön etsien Juliettea intohimoisen\nuskaliaasta. Aikaiseen päivällä, heti Anne Mien ilmoituksen tapahduttua\noli hän mennyt tapaamaan ystäväänsä, sir Percy Blakeneyä, ja sopinut\nhänen kanssaan lopullisista toimenpiteistä rouva Déroulèden ja Anne\nMien Pariisista siirtämiseksi.\n\nVaikka Paul Déroulède oli synnynnäisesti ihanteellinen haaveilija, ei\nhän toivonut milloinkaan turhia saavuttamastaan kansansuosiosta. Hän\ntiesi Pariisin roskajoukon osoittaman rakkauden voivan helposti muuttua\nvihaksi millä hetkellä tahansa ja kuinka vähäpätöisestä syystä hyvänsä.\nHän oli nähnyt kansan suosiman Mirabeaun häviön, samoin La Fayetten\nja Desmoulinin — ei suinkaan hän yksin voinut säilyä hetkellisyyden\nvaatimalta kuolemalta.\n\nSentähden ollessaan vallassa ja rakastettuna sekä nauttiessaan\nluottamusta hän sekä kuvaannollisesti sanoen että todellisuudessa oli\njärjestänyt asiansa. Hän oli täydellisesti valmistautunut sekä oman\nvälttämättömän kukistumisensa että myös hänestä riippuvien henkilöiden\nmahdollisen Pariisista paon varalta.\n\nJo vuosi sitten oli hän hankkinut itselleen tarpeelliset passit ja\nsaanut englantilaisen ystävänsä lupauksen, että tämä ryhtyy toimeen\nsuojellakseen hänen äitiään ja avutonta pientä sukulaistaan. Nyt oli\nkysymyksessä vain näiden toimenpiteiden toteuttaminen.\n\nKahden tunnin kuluttua Juliette Marnyn vangitsemisen jälkeen olivat\nrouva Déroulède ja Anne Mie lähteneet Ecole de Médesinen kadun varrella\nolevasta talosta. Heillä oli mukanaan vain hiukan matkatavaroita ja he\nnäyttivät olevan matkalla maaseudulle erään sairaan serkun luo.\n\nSuositun kansanvaltuutetun äidillä oli vapaus matkustaa kenenkään\nahdistelematta. Tasavallan turvallisuuden vuoksi vaaditut passit olivat\naivan kunnossa, ja rouva Déroulède ja Anne Mie kulkivat Pariisin\npohjoisportista tuntia ennen auringonlaskua Fructidorin 24 päivänä.\n\nHeidän isot vaununsa kuljettivat heidät jonkun matkan päähän pohjoiseen\npäin, missä heidän oli määrä tavata lordi Hastings ja lordi Anthony\nDewhurst, Tulipunaisen neilikan kaksi luotettavaa apulaista, joiden oli\nsaatettava heidät onnellisesti englantilaisen purren suojaan.\n\nSiitä siis Déroulède ei ollut levoton. Hänen tärkein velvollisuutensa\nkohdistui hänen äitiinsä ja Anne Miehen, ja sehän oli jo täytetty.\n\nVielä oli vanha Pétronellekin.\n\nNuoren emäntänsä vangitsemisesta saakka oli vanhusparka ollut\nmielipuolisuuden partaalla, eikä Déroulède kaunopuheisuudellaan saanut\nhäntä houkutelluksi poistumaan Pariisista ilman Juliettea.\n\n»Jos lempikaritsani täytyy kuolla», sanoi hän sydäntäsärkevien\nnyyhkytysten lomassa, »ei minullakaan ole syytä elää. Ottakoot nuo\nroistot minutkin, jos tarvitsevat minunlaistani hyödytöntä vanhaa\nnaista. Mutta jos lemmikkini vapautetaan, miten kävisi hänen tässä\nhirvittävässä kaupungissa minutta? Hän ja minä emme koskaan ole olleet\nerossa; hän ei tietäisi mistä kotia hakisi. Ja haluaisinpa tietää, ken\nkeittäisi hänen ruokansa ja silittäisi hänen liinansa?»\n\nTerve järki oli tietystikin voimaton vastustamaan jalomielistä,\nurhoollista lapsellisuutta. Kellään ei ollut sydäntä sanoa vanhukselle,\nettä vallankumouksen verenhimoinen koira harvoin hellitti kynsiään,\nkerran saaliiseen iskettyään.\n\nAinoa mitä Déroulède voi tehdä, oli saattaa Pétronelle vanhaan\nasuntoon, josta Juliette oli lähtenyt tullakseen hänen taloonsa ja\njosta ei vielä oltu luovuttu. Tyyntyneenä ja virkistyneenä antautui\nkunnianarvoisa vanhus sen ajatuksen valtaan, että hän odotteli nuoren\nemäntänsä paluuta, sillä hän aivan ilostui nähdessään tutun huoneen.\n\nDéroulède oli varustanut hänet rahalla ja tarpeellisilla tavaroilla.\nDéroulèden sydämen toiveet olivat vähäiset, mutta hartain niistä oli,\nettei Pétronellen mitättömänä henkilönä tarvinnut kiinnittää yleisen\nturvallisuuskomitean huomiota.\n\nYön lähetessä oli hän huolehtinut arvoisan vanhuksen onnellisesta\nsijoittamisesta. Silloin vasta tunsi hän olevansa vapaa.\n\nViimeinkin saattoi hän antautua tehtävään, joka hänestä tuntui elämänsä\nainoalta tarkoitukselta — Julietten löytämiseen.\n\n— Tusina vankiloita suunnattomassa Pariisissa!\n\n— Yli viisituhatta vankia samana iltana odottamassa oikeudenkäyntiä,\ntuomiota ja kuolemaa!\n\nLuottaen valtaansa ja persoonallisuuteensa oli Déroulède ensin luullut\ntehtäväänsä verrattain helpoksi.\n\nPalais de Justice vankilassa hänelle ei ilmoitettu mitään; uusien\npidätettyjen luettelo ei ollut vielä saapunut Pariisin päälliköltä,\nkansalaiselta Santerrelta, joka luokitteli ja merkitsi kirjoihin\nonnettoman ehdokasjoukon seuraavan päivän giljotiinille.\n\nSitäpaitsi luetteloa ei päätetty ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin\nuusien vankien oikeudenkäynnit jo lähestyivät.\n\nYleisen turvallisuuskomitean työ suoritettiin pilkittä viivytyksittä.\n\nSitten alkoi Déroulèdella väsyttävä tiedustelu Pariisin kahdessatoista\nvankilassa.\n\nKulkiessaan Temppelitornista Conciergerieen, Palais Condé'sta\nLuxembourgiin hän kulutti tuntikausia tuloksettomaan etsintään.\n\nKaikkialla sama olankohautus, sama välinpitämätön vastaus hänen\ninnokkaaseen tiedusteluunsa.\n\n»Juliette Marnyko? Tuntematon.»\n\nTuntematon! Häntä ei oltu vielä merkitty kirjoihin eikä luokiteltu.\nHän kuului vielä suunnattomaan karjalaumaan, joka yhä lisääntyneenä\nlähetettiin teurastamoon.\n\nPian, ehkäpä jo seuraavana päivänä, noin kymmenen minuuttia kestäneen\nkuulustelun, nopean tuomion ja pikaisen vankilaan paluun jälkeen hänet\nmerkitään luetteloon pettureiden joukkoon, joita suuri ja armelias\nRanska lähetti päivittäin giljotiinille.\n\nTurhaan koetti Déroulède houkutella, rukoilla ja lahjoa. Kahdentoista\nruumishuoneen äreät vartiat eivät tienneet kerrassaan mitään\nyksityisistä vangeista.\n\nMutta kansanvaltuutetun sallittiin itsensä etsijä hakemansa\nvankiloista. Hänet johdettiin Temppelitornin suuriin holvisuojiin,\nPalais Condén avariin tanssisaleihin, joissa tuomitut ja kuulustelua\nodottavat oleskelivat. Hänen sallittiin olla näkemässä julmia\nilveilynäytelmiä, joilla vangit huvitteleiksen juuri ennen kuolemaansa.\n\nSiellä näyteltiin pilakuulusteluja; matkittiin Tinvilleä,\nvallankumouspaikkaa ja teloittaja Samsonia ylösalaisin käännettyjen\ngiljotiinia esittävien tuolien ääressä.\n\nHerttuoiden ja prinssien tyttäret, vanhojen sukujen jälkeläiset\nnäyttelivät kaameita, kamalia huvinäytelmiä. Naiset hiukset päälaelle\nsidottuina polvistuivat ylösalaisin asetettujen tuolien eleen ja\nojensivat valkeat kaulansa kuvitellulle giljotiinille. Puheita\npidettiin valeyleisölle Santerreksi tekeytyneen määrätessä valerumpujen\npärryttämisellään tukahuttamaan oletetun uhrin viimeistä kaunopuheista\nsanatulvaa.\n\nVoi kauhistuttavaa — kamalan ilveilyn säälittävää intohimoa ja\nsurkeutta itse ylevän kuoleman silmien edessä!\n\nDéroulèdea puistatti nähdessään ilveilyn, puistatti pelkkä\najatuskin, että Juliette voi löytyä noiden huolettomien, nauravien,\najattelemattomien näyttelijäin parista.\n\nHänen oma ihana ylpeäkasvoinen Juliettensa, jolla oli ruhtinaalliset\nkuningattaren liikkeet; oli tosiaankin helpotus, ettei hän ollut siellä.\n\n»Juliette Marnyko? Tuntematon», oli viimeinen sana, jonka Déroulède\nhänestä kuuli.\n\nKukaan ei kertonut hänelle, että edustaja Merlinin jyrkimmästä\nmääräyksestä hänet oli merkitty »vaaralliseksi» ja viety Luxembourgin\npalatsin äärimmäiseen sivurakennukseen muutamien muiden kanssa, jotka\nniinkuin hänkään eivät saaneet nähdä ketään, eivätkä puhutella ketään.\n\nIltakellojen soitua, kun kaikki julkiset paikat olivat suljetut\nyövartijan kiertoaan alkaessa tiesi Déroulède, että hänen tiedustelunsa\nsinä iltana oli tulokseton.\n\nMutta levätä hän ei voinut. Edestakaisin Pariisin kiemurtelevia katuja\nhän kulki melkein koko yön. Hän odotteli vain aamunkoittoa julkisesti\nvaatiakseen oikeutta saada tukea Juliettea.\n\nHänen sydämensä valtasi toivoton tuska, elämän lopun ikävöiminen. Vain\nyksi asia piti vireillä hänen ajatuksiaan, selvänä hänen mietteitään;\nJulietten pelastamisen toivo.\n\nPäivä alkoi jo sarastaa idässä, kun hänen kävellessään pitkin virran\nrantaa joku äkkiä kosketti häntä käsivarteen.\n\n»Tulkaa hökkeliini», sanoi miellyttävä, veltto ääni aivan hänen\nkorvaansa ystävällisen käden vetäessä häntä pimeän, äänettömän virran\ntarkastelusta. »Hiton kehno paikka se tosin on, mutta voimmehan ainakin\nrauhassa jutella siellä.»\n\nHeräten mietiskelystään kohautti Déroulède päätään ja näki ystävänsä\nsir Percy Blakeneyn seisovan aivan vierellään. Pitkänä, sävyisänä ja\nhyvin puettuna näytti hän jo pelkällä esiintymisellään karkoittavan\nsairaalloisen ilmapiirin, joka Déroulèden toimeliasta mieltä alkoi\npainostaa.\n\nDéroulède seurasi häntä varsin auliisti vanhan Pariisin eksyttävien\nsokkeloiden kautta Des Arts-kadulle, kunnes sir Percy pysähtyi\nulkopuolelle pientä majataloa, jonka ovi oli selko selällään.\n\n»Isäntäni ei menetä mitään suosiessaan maantierosvoja, ja varkaita»,\nselitti englantilainen ohjatessaan ystäväänsä kapeasta ovesta ja\nhuojuvia portaita yläkerran pieneen huoneeseen. »Hän antaa kaikkien\novien olla selällään kenen tahansa sisäänpäästämistä varten, mutta\nhitto vieköön! Talon sisusta näyttää niin epämieluisalta, ettei se\nketään sisään viekoittele.»\n\n»On ihme, että te viitsitte täällä olla», huomautti Déroulède hieman\nhymyillen verratessaan ystävänsä huoliteltua muotoa ja ympäristön\nlikaisen harmaata väriä.\n\nSir Percy istutti tukevan vartalonsa narisevalle tilavalle tuolille,\noikaisi pitkät säärensä ja sanoi hiljaisella äänellä:\n\n»Asustan tässä kehnossa luolassa ainoastaan siihen saakka, kunnes saan\nteidät laahattua tästä kuoleman kaupungista.»\n\nDéroulède pudisti päätään.\n\n»Teidän on paras lähteä Englantiin», sanoi hän, »sillä minä en enää\nmilloinkaan lähde Pariisista.»\n\n»Sanokaamme ettette ilman Juliette Marnya», lisäsi sir Percy tyynesti.\n\n»Ja pahoin pelkään, ettei hän enää ole meidän tavattavissamme», lisäsi\nDéroulède synkästi.\n\n»Tiedättekö hänen olevan Luxembourgin vankilassa?» kysyi englantilainen\näkkiä.\n\n»Arvelin, vaan en saanut varmuutta siihen.»\n\n»Ja että häntä kuulustellaan huomenna?»\n\n»He eivät koskaan pidä vankeja liian kauan riutumassa», vastasi\nDéroulède katkerasti. »Arvasin senkin.»\n\n»Mitä aiotte tehdä?»\n\n»Puolustaa häntä viimeiseen hengenvetooni asti.»\n\n»Rakastatte siis yhä häntä?» kysyi Blakeney hymyillen.\n\n»Yhäkö?» Katse, äänenpaino, toivoton intohimon tuska ilmaisi yhdellä\nsanalla kaiken, mitä sir Percy Blakeney halusi tietää.\n\n»Ja kuitenkin hän kavalsi teidät?» uskalsi hän koetteeksi.\n\n»Ja hyvittääkseen rikoksensa — valan, huomatkaa ystäväni, isälleen\nvannomansa — hän oli valmis antamaan henkensäkin puolestani.»\n\n»Ja te olette valmis antamaan anteeksi?»\n\n»Ymmärtäminen on anteeksiantoa», sanoi Déroulède vaatimattomasti, »ja\nminä rakastan häntä.»\n\n»Madonnaanne», hymyili Blakeney lempeän ivallisesti.\n\n»En, naista — rakastan häntä kaikkine heikkouksineen, kaikkine\nsynteineen! voittaakseni hänet antaisin sieluni ja pelastaakseni hänet\nantaisin henkenikin.»\n\n»Entä hän?»\n\n»Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin kavaltanut minut?»\n\nHän istui pöydän ääressä ja peitti päänsä käsiinsä. Hänen rakkain\nystävänsäkään ei saanut nähdä, kuinka paljon hän oli kärsinyt, kuinka\nsyvästi hänen rakkauttaan oli haavoitettu.\n\nSir Percy ei virkkanut sanaakaan, omituinen, miellyttävä hymy vain\npiileskeli hänen herkissä suupielissään. Hänen mieleensä vilahti kuva\nihanasta Margueritesta, joka oli niin paljon rakastanut ja kuitenkin\nniin kovasti tehnyt hänelle vääryyttä, ja katsoen ystäväänsä ajatteli\nhän, että Déroulèdekin oppii pian tuntemaan ristiriitaisuudet, jotka\nalituiseen taistelevat ihmissydämen sisimmissä sopukoissa.\n\nHänen eleensä ilmaisivat hänen haluavan lisätä jotain vakavan tärkeätä,\nsitten näytti hän muuttavan mieltään ja kohauttavan olkaansa kuin\nsanoakseen.\n\n»Aika ja sattuma huolehtikoot keinoista.»\n\nKatsahtaessaan taas ylös näki Déroulède sir Percyn istuvan tyynesti\nnojatuolissaan aivan ilmeettömin kasvoin.\n\n»Ystäväni, nyt tiedätte kuinka paljon rakastan häntä», sanoi Déroulède\nheti liikutuksensa voitettuaan, »Tahtoisitteko siis pitää hänestä\nhuolta ja pelastaa hänet minun tähteni, kun minut on tuomittu?»\n\nOuto, arvoituksellinen hymy valaisi äkkiä sir Percyn vakavat kasvot.\n\n»Pelastaa hänet? Luuletteko minun tai Tulipunaisen neilikan voivan\nhallita yliluonnollisia voimia?»\n\n»Luulen teidän», vastasi Déroulède vakavasti.\n\nTaaskin oli sir Percy ilmaisemaisillaan jotain erikoisen tärkeää\nystävälleen, mutta kuitenkin hän vielä kerran voitti itsensä.\nTulipunainen neilikka oli ennen kaikkea kaukonäköinen ja\nkäytännöllinen, toiminnan eikä mielijohteiden mies. Hänen ystävänsä\nhehkuvat silmät, hermostuneet, kuumeiset liikkeet eivät osoittaneet,\nhänen olevan sellaisessa tilassa, että hänelle olisi voinut uskoa\nsuunnitelmia, joiden onnistuminen riippui hiuskarvan varassa.\n\nSiksi sir Percy vain hymyili ja sanoi hiljaa:\n\n»Hyvä, koetan parastani.»\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\nOIKEUS.\n\n\nOli ollut tavattoman kiire päivä.\n\nKolmekymmentäviisi vankia haastettuna yleisen turvallisuuskomitean\nkuulusteltavaksi viime kuluneina kahdeksana tuntina, keskimäärin\nrunsaasti neljä tunnissa; kahdessatoista ja puolessa minuutissa\nlähetettiin elämää ja terveyttä uhkuva ihmisolento ratkaisemaan suurta\narvoitusta, joka on kätkössä Tuonelanjoen toisella puolella.\n\nYleinen syyttäjä, kansanvaltuutettu Foucquier-Tinville oli voittanut\nitsensä. Hän näytti väsymättömältä.\n\nKutakin kolmeakymmentäviittä vankia oli syytetty tasavallan\nkavaltamisesta, osallisuudesta salaliittoon vihollisten kanssa.\nKaikista heistä vaadittiin kumoamattomia petollisuustodisteita\nyleiselle turvallisuuskomitealle annettaviksi. Joskus ulkomailla\nolevalle ystävälle lähetetty kirje, joka oli siepattu rajalla;\ntuomitseva sana äärimäismielisten toimista; kauhunilmaus, joka oli\nlausuttu verilöylyn johdosta vallankumoustorilla, jossa giljotiini\nalituiseen vinkui — siinä kumoamattomia todisteita; tai muissa\ntapauksissa pistooli tai vanha perhemiekka, joka oli anastettu\nrauhallisen kansalaisen kodista, paljastettiin kumoamattomana\ntodisteena vangin tasavallan vastaisista sotaisista taipumuksista. Voi,\neihän se ollut vaikeata!\n\nKolmestakymmenestäviidestä syytöksestä oli Foucquier-Tinville päässyt\nvarmuuteen kolmessakymmenessä tapauksessa.\n\nEipä ihme, että ystävät sanoivat hänen voittaneen itsensä. Oli\ntosiaankin ollut mainehikas päivä, ja yhtä paljon tyytyväisyyden kuin\nkuumuudenkin hehku sai yleisen syyttäjän pyyhiskelemään korkeaa,\nluisevaa päälakeaan, ennenkuin hän keskeytti istunnon rientääkseen\nkaivatulle virkistyshetkelle.\n\nPäivän työ ei ollut vielä päättynyt.\n\n»Valtiolliset» oli toimitettu pois, ja niiden luku oli viime aikoina\nkasvanut niin suureksi, että vangitsemistapaukset voittivat kaikki muut\ntoimenpiteet.\n\nRikollistenkaan lukumäärä suurkaupungissa ei ollut vähentynyt. Vaikka\nihmiset teurastivatkin toisiaan tasa-arvoisuuden nimessä, silti\nveljeyden harrastajissa ei ollut sen vähempää varkaita, näpistelijöitä,\ntavallisia murhaajia tai julkisia irstailijoita.\n\nHeihinkin täytyi lain kourin käydä käsiksi. Giljotiini oli puolueeton\nja putosi yhtä nopeasti ylpeän herttuan ja Bourbonien jälkeläisten kuin\nkadulla maleksivan ilotytön ja porttolassa syntyneen hylkiönkin niskaan.\n\nViralliset säädökset suosivat köyhälistöä. Rikos tasavaltaa\nvastaan oli puolustamaton, mutta yksityisiä vastaan tehtyä rikosta\nkäsiteltiin huolellisesti lainkäytön kaikkia salajuonia käytellen. Oli\nkansalaistuomareita ja kansalaisasianajajia sekä roskajoukkoa, joka\ntutkimustilaisuuksissa tungeskellen toimi kunnialautakuntana.\n\nKaikki toimitettiin perinpohjin. Kansalaisrikollisille myönnettiin\nkaikki mahdolliset helpotukset.\n\nKuuma elokuun ilta — loistoisan Fructidorin viimeisiä — alkoi jo\nlähetä, ja varjot lankesivat jo pitkään, autioon huoneeseen, jossa muka\noikeutta jaettiin.\n\nKansalaispresidentti istui huoneen perällä korkealla puupenkillä\npapereilla lastattu pulpetti edessään.\n\nAivan hänen yläpuolellaan paljaalla, valaistulla seinällä olivat sanat:\n»Tasavalta: yksi ja jakamaton», ja niiden alla mielilause: »Vapaus,\ntasa-arvoisuus ja veljeys.»\n\nKansalaispresidentin molemmin puolin istui neljä kirjuria\nahkerassa toimessa vieden syytöksiä painavaan pääkirjaan,\n»Vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoihin», joka on häpeällisimpien\nrikosten hämmästyttävin luettelo, mitä milloinkaan on tunnettu.\n\nSillä hetkellä kukaan ei puhunut, ja kirjurien sulkakynien paperilla\nrapiseminen oli ainoa ääni, joka häiritsi huoneen hiljaisuutta.\n\nPresidenttiä alempana olevalla istuimella istui Foucquier-Tinville.\nLevättyään ja virkistyttyään oli hän valmiina ryhtymään toimeensa niin\nmoneksi tunniksi kuin hänen maansa vain vaati.\n\nKaikilta pöydiltä heittivät savuavat, rätisevät kynttilät kaameata\nvaloaan ja vielä kaameampia varjoja sihteerien ja presidentin\nkasvoille, paljaille seinille ja pahaaennustaville mielilauseille.\n\nRauta-aitauksen ympäröimä lava huoneen keskellä oli valmis syytettyjä\nvastaanottamaan. Sen edessä riippui korkealta katto-orresta pieni\nvihreävarjostiminen messinkilamppu.\n\nValkaistuja seiniä pitkin oli kolme veistoksilla koristettua\npenkkiriviä, kauniita tammisia kirkonpenkkejä, jotka olivat anastetut\nNotre Damesta ja Pyhän Eustachen sekä Pyhän Germain l'Auxerrois'n\nkirkoista. Keskiajan hurskaiden hartausharjoittajien sijasta istuivat\nniissä kauhunnäytelmän katsojat nähdäkseen onnettomia uhreja heidän\nhetkisen levähtäessään ennen mestauslavalle menoa.\n\nEtumainen penkkirivi oli varattu kansanvaltuutetuille, jotka\nhalusivat olla läsnä vallankumoustuomioistuimen väittelyissä. Heidän\netuoikeutensa, melkeinpä velvollisuutensa kansaedustajina oli\nhuolehtia, että istuntoja johdettiin oikein.\n\nPenkit ovat jo melko täydet. Vasemmanpuoleisessa päässä istuu\nkansalainen Merlin, oikeusministeri, hänen vierellään kansalainen,\nministeri Lebrun; myöskin kansalainen Robespierre, joka parhaillaan on\nmaineensa kukkuloilla, seuraten oikeudenkäyntiä värittömin, vetisin\nsilmin ja omituisen halveksivasti hymyillen, josta hymyilystä hän oli\nsaanut pilkkanimen »turmeltumaton meren vihannuus».\n\nMuidenkin tunnettujen kasvojen epäselviä piirteitä näkyy huoneen yhä\nhämärtyessä. Mutta kaikki huomaavat kansanvaltuutettu Déroulèden,\nkansan epäjumalan, hänen istuessaan oikealla olevan penkin päässä\nkäsivarret lujaan puristettuina rinnalla ristissä, riippuvasta\nlampusta valon sattuessa suoraan hänen tummaan päähänsä, ylpeään,\nsuoraviivaiseen otsaansa ja suuriin, levottomiin, innokkaisiin\nsilmiinsä.\n\nPian presidentti soittaa kelloa ja epäsointuinen melu syntyy käheästä\nnaurusta ja muutamien äänekkäistä kirouksista toisten työnnellessä,\ntuupellessa ja sadatellessa yleisöä oikeussaliin päästettäessä.\n\nTaivas varjelkoon! Millaista roistojoukkoa!\n\nKuuluuko ihmiskuntaan todellakin moista roskaa?\n\nSiinä on naisia, joilla on päällään yksi ainoa risainen hame ja paita,\njoiden liitteistä paljas, lian peittämä iho paistaa häpeämättä, sääret\npaljaina ja jalat raskaissa puukengissä, hiukset hajallaan ja kasvot\nilkeästi viinan turvottamina; naisia ilman naisellisuuden merkkiäkään,\nkurttuisat, kuivettuneet rinnat, kuivat kovettuneet huulet, jotka eivät\nmilloinkaan ole osanneet suudella. Vain vihaa tuntevia ja nälän ja\njanon tyydyttämistä ajattelevia naisia, jotka ovat täynnä kostonhimoa\nheitä itseään naisellisempia ja vähemmän kurjia sisariaan kohtaan. He\nryntäävät sisään tuupellen toisiaan ja parveillen etupenkeille, mistä\nparemmin näkevät uhriparat, jotka pian sijoitetaan häpeäpaaluun heidän\nsilmiensä edessä.\n\nSiellä on miehiä ilman miehuuden jälkeäkään, kumarina oman alennuksensa\nraskaan painon alla, tuntematta sääliä, rakkautta, ritarillisuutta,\ntuntematta muuta kuin hillitöntä veren näkemisen halua.\n\nJumala auttakoon kaikkia! Siellähän on lapsiakin! Lapsia — mitkä\ntunnusmerkit! — kalpeat, varhaiskypsyneet kasvot, joita nälänhätä on\nnipistellyt, katselevat samein, verhotuin silmin petomaista, hirveätä\nmaailmaa!\n\nLapsia, jotka ovat nähneet kuoleman!\n\nVoi kauheata! Ei kaunista rauhallista kuolemaa, ei uinailua eikä\nunelmaa, ei rakastettuja vanhempia eikä armasta sisarta tai veljeä,\njoka lepää valkoisiin puettuna kukkasten ympäröimänä, vaan kuoleman\nkauhistuttavimmassa muodossaan, väkivaltaisen, synkän, kamalan kuoleman.\n\nHe tuijottavat ympärilleen innokkain, ahnein silmin odottaen näytelmän\nhauskuutta. He tuijottavat presidenttiin, jolla on korkea fryygialainen\nlakki päässä, kirjureihin, joiden väsymättömät sulkakynät liikkuvat\nheidän lakkaamatta kirjoittaessaan ja lepatteleviin kynttilöihin, jotka\ntupruttavat nokisia savupilviä mustaa kattoa kohden.\n\nÄkkiä erään tyttösen katse, pienokaispiltin, joka ei vielä\nole kymmenvuotiaskaan, osuu Paul Déroulèden kasvoihin huoneen\nvastakkaisella puolella.\n\n»Kas vain! Isä Déroulède!» huudahtaa tyttö osoittaen häntä hennolla,\npienellä sormellaan ja kääntyen innostuneena läsnäolijain puoleen.\nHänen silmänsä suurenevat kaihosta hänen muistellessaan onnellista,\nisä Déroulèden talossa viettämäänsä iltaa. Siellä oli yltäkyllin hyvää\nvalkeaa leipää ja isot astiat vaahtoavaa maitoa.\n\nDéroulède herää välinpitämättömyydestään, ja hänen suurista vakavista\nsilmistään katoaa tuskallisen surkea ilme hänen vastatessaan\npienokaisen tervehdykseen.\n\nSilmänräpäykseksi — vain tuokioksi — lauhtuvat joukon likaiset, kurjat,\nnälkiintyneet ilmeet heidän nähdessään hänet. Naisten huulilta kuuluu\nvieno mutina, jonka Jumalan enkelit luultavasti merkitsivät kirjoihin\nsiunausten joukkoon.\n\nFoucquier-Tinville koettaa tukahuttaa virnistystään ja presidentti\nsoittaa taaskin kärsimättömästi kelloa.\n\n»Tuokaa syytetty esille», komentaa hän jyrisevällä äänellä.\n\nTyytyväisenä väkijoukko liikahtaa', ja Jumalan enkelin täytyy taaskin\npiilottaa kasvonsa.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\nJULIETTEN TUTKIMINEN.\n\n\nAsia kerrotaan kumoamattomasti vallankumous-tuomioistuimen\nasiakirjoissa, päivätty Fructidorin 25 p:nä I:nä vallankumousvuonna.\n\nKen haluaa lukekoon sen, sillä asiakirjaa säilytetään Pariisin\nkansalliskirjaston arkistoissa.\n\nSyytetyt tuotiin esille yksitellen kahden kansalliskaartilaisen heitä\nseuratessa risaisen likaisissa, punavalkosinisissä pukimissa. Heidät\nvietiin huoneen keskellä olevalle pienelle korokkeelle, jossa he saivat\nkuunnella syyttäjän, kansalaisen Foucquier-Tinvillen, lukevan heitä\nvastaan tehdyn syytöksen.\n\nEnimmäkseen olivat ne mitättömiä syytöksiä: näpistely-, petkutus-\nja varkausjuttuja, silloin tällöin koskivat ne murhapolttoa tai\nmiestappoa. Erästä miestä syytettiin kuitenkin ryöstömurhasta ja erästä\nnaista häpeällisimmästä kaupasta, mitä naisen ilkeä nerokkuus voi\nkeksiä.\n\nNämä kaksi tuomittiin giljotiinille, toiset lähetettiin\nkaleerilaivoilla Brestiin tai Touloniin — väärentäjä pikkuvarkaudesta\nsyytetyn mukana, murtovaras toimestaan paenneen kirjurin kanssa.\n\nVankiloissa ei ollut tilaa tavallisille rikollisille. Ne olivat täpö\ntäynnä n.s. tasavallan kavaltajia.\n\nKolme naista lähetettiin Salpêtrièren kuritushuoneeseen, ja heidät\nlaahattiin tuomioistuinsalista heidän kimeällä äänellä syyttömyyttään\nvakuuttaessaan ja katselijapenkeillä istujain rivojen ivahuutojen\nseuraamina.\n\nSitten seurasi tuokion hiljaisuus.\n\nJuliette Marny tuotiin sisään.\n\nHän oli aivan tyyni ja erittäin ihana sileässä harmaassa hameessaan,\njota musta nauha hoikalla vyötäisellä ja pehmeän valkea liina\nrinnalla ristissä koristivat. Pienen valkean päähineen alta näkyivät\nkullankeltaiset tuuheat kiharat. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa\nolivat sangen kalpeat, mutta muutoin sangen rauhalliset.\n\nHän ei näyttänyt tietävän ympäristöstään, ja katselematta oikealle tai\nvasemmalle hän käveli vakavin askelin lavalle.\n\nSentähden hän ei nähnyt Déroulèdeakaan. Ihmeellinen loisto heijastui\nhänen suurista silmistään — uhrautuvaisuuden säteily.\n\nRakastettunsa turvallisuuden tähden oli hän valmis uhraamaan ei\nainoastaan henkensä vaan kaiken, mitä hieno nainen pitää rakkaimpana.\n\nNiin kiihkeä tunne, että se tuntui melkein ruumiilliselta tuskalta,\nvaltasi Déroulèden kuullessaan yleisen syyttäjän vihdoinkin kovalla\näänellä mainitsevan Julietten nimen.\n\nKoko päivän oli hän odottanut hirveätä hetkeä unohtaen oman\nkurjuutensa, omat tuskalliset tunteensa auttamattomasta tappiostaan.\nKauhistuneena ajatteli Déroulède mitä _hän_ kärsii, mitä _hän_\najattelee käsitettyään hirmuisen loukkauksen, josta häntä syytetään.\n\nMutta hänen tähtensä, hänen pelastumismahdollisuutensa ja lopullisen\nvapautumisensa tähden se oli epäilemättä parasta.\n\nSyytettynä vehkeilystä tasavaltaa vastaan hänet voitiin kuulustella,\ntuomita ja mestata ennenkuin hän, Déroulède, edes sai tiedon hänen\nolinpaikastaan, ennenkuin hän voi heittäytyä tuomarien eteen ja omistaa\nkaiken syyn itselleen.\n\nTasavallan kavalluksesta epäillyt menettivät Merlinin kohtuuttoman\nlain mukaan sekä kansalaisoikeutensa että julkisen kuulustelu- ja\npuolustusoikeutensa.\n\nKaikki voi olla lopussa, ennenkuin Déroulède saa edes tuomiosta tiedon.\n\nToinen vaihtoehto oli sitäkin kauheampi. Hänet voidaan tuoda oikeuteen\nrikollisen Pariisin heittiöiden mukana ja voidaan syyttää asiasta,\njonka kauheutta — niin Déroulède arastellen toivoi — Juliette on liian\nviaton täysin käsittämään. Hän ei uskaltanut edes ajatella, kuinka\npaljon Juliette sai kärsiä.\n\nMutta epäilemättä se oli parasta.\n\nJulietten puhtauden kaapuun heitetty lika ei voi tarttua tyttöön\nitseensä, ja ainakin kuulustelu on julkinen. Déroulède aikoo olla\nsaapuvilla ottaakseen omalle osalleen kaiken häpeän, häväistyksen ja\nherjauksen.\n\nHänen vetoomuksensa voimallisuus voi kääntää tuomarien vihan\nJuliettesta häneen itseensä, muutamien tuskallisten hetkien kuluttua\nvoi Juliette olla vapaa Pariisista ja Ranskasta lähtemään, tulee\nonnelliseksi ja unohtaa hänet, vieläpä hänen muistonsakin.\n\nKoko hänen olentonsa täytti valtava, kaikkivoittava rakkaus ihanaan\ntyttöön, joka oli paljon rikkonut häntä vastaan, mutta jalomielisesti\nyrittänyt pelastaa hänet. Kaipaus tuotti ruumiillistakin kipua hänelle.\nMadonna Juliettea ei enää ollut hänelle. Hänen kauneutensa saattoi\nDéroulèden värisemään kiihkeästä, melkein aistillisesta halusta saada\nuhrata henkensä Julietten puolesta.\n\nJuliette Marnyn syytös on piirretty historian lehdille.\n\nFructidorin 25 päivänä seitsemän aikana illalla luki sen yleinen\nsyyttäjä syytetyn kuunnellessa — niin asiakirja kertoo — täysin tyynenä\nja ilmeisesti välinpitämättömänä. Hän seisoi samassa häpeäpaalussa,\njossa kerran syyllinen Charlotte Corday parka seisoi, ja jossa pian\nylpeä, syytön Marie Antoinettekin oli seisova.\n\nDéroulède kuunteli töykeää asiapaperia tahdonlujasti ja ulkonaisesti\ntyynenä. Hän olisi halunnut nousta istuimeltaan sillä hetkellä,\nheti mielettömästi ja eläimellisen raivoisasti tukahuttaa sanat\nnyrkiniskullaan Foucquier-Tinvillen valehtelevaan kurkkuun.\n\nMutta Julietten vuoksi oli hänen kuunneltava ja ennen kaikkea\ntoimittava melua pitämättä ja harkitusti, tavanmukaisesti ja\nmuodollisuuksia noudattaen, ettei millään muotoa voitu vahingoittaa\ntytön asiaa.\n\nSentähden hän vain kuunteli yleisen syyttäjän puhuessa.\n\n»Juliette Marny, teitä syytetään täten siitä, että olette tehnyt\nkansanedustajaa vastaan väärän ja ilkeämielisen ilmiannon, että\ntämä ilkeä erehdyksenne on saanut vallankumous-tuomioistuimen\nsyyttämään mainittua kansanedustajaa ja määräämään tarkastuksen\nhänen kodissaan sekä kuluttamaan kallista aikaa, joka muutoin olisi\nollut tasavallan käytettävissä. Tätä ette tehnyt harhaanjohdetusta\nvelvollisuudentunnosta maanne puolesta, vaan kevytmielisessä alhaisessa\ntarkoituksessa vapautuaksenne miehen valvonnasta, jonka sydämen\nhaluna oli teidän menestyksenne ja joka koetti estää siveetöntä\nelämäänne, mikä on julkinen häpeä ja mikä on saattanut teidät\nnyt tämän tuomioistuimen eteen vastaamaan kevytmielisyydestänne,\nsiveettömyydestänne, parjaamisestanne ja yleisten siveyskäsitteiden\nturmelemisesta. Todistukseksi esitän tuomioistuimelle oman\nmyönnytyksenne, että olette useamman kuin yhden tasavallan kansalaisen\njohtanut siveettömään suhteeseen kanssanne; ja edelleen, että oman\ntunnustuksenne mukaan syytöksenne kansanvaltuutettu Déroulèdea kohtaan\noli väärä ja ilkeä, ja lopuksi, että olette muutamien tuntemattomien\nhenkilöiden kanssa ollut siveettömän rivossa kirjeenvaihdossa, jota\nkoetitte turhaan hävittää. Ottaen huomioon tämän ja Ranskan kansan\nnimessä, jonka puolesta puhun, vaadin että tästä oikeuspalatsista\nteidät sydämenne saastaisuuden merkkinä viedään vallankumoustorille\nvalkeassa, tahritussa pukimessa Pariisin ja sen ympäristöllä asuvien\nkansalaisten nähtäväksi, ja että teidät siellä julkisesti ruoskii\nkansalainen Samson, yleinen mestaaja, jonka jälkeen teidät viedään\nSalpêtrièren vankilaan siellä pidettäväksi yleisen turvallisuuskomitean\nharkinnan mukaan. Ja nyt Juliette Marny, haluatteko tämän kuultuanne\nkysyä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»\n\nRiemu- ja ivahuudot, nauru ja kiroukset seurasivat yleisen syyttäjän\npuhetta.\n\nMikä haaveita ja vapautta tavoittelevassa harhan johdetussa, kurjassa\nkansassa oli viheliäisintä ja eläimellisintä, se näytti kohoavan\npinnalle heidän kuunnellessaan mitä häpeällisimmän asiakirjan lukemista.\n\nAlentuneiden heittiöiden todellisena, mieluisana nautintona oli\nnähdä ihana henkimäinen nainen melkein yliluonnollisena ja ylpeän\nitsenäisenä, vaikka hän olikin tahrittu inhottavimman likaisella\nparjauksella, minkä herjaukseen vaipuneet ihmiset voivat keksiä.\n\nNaiset ilmaisivat hyväksymisensä käheästi kirkumalla; lapset\nymmärtämättä asiaa nauroivat ilotonta nauruaan; miehet kunnioittivat\nFoucquier-Tinvillen puhetta äänekkäästi kiroten.\n\nMitä Déroulèdeen tulee, olivat hänen kärsimänsä sieluntuskat\nkovempia kuin mitä paholaisen sanotaan kadotetuille varanneen. Hänen\nyrittäessään hillitä itseään naksahtelivat hänen jänteensäkin; hän\npuristi kynsiään kouriinsa koettaessaan vaimentaa sielunsa tuskia\nruumiillisilla kivuilla.\n\nHän luuli menettäväin järkensä ja tulevansa hulluksi moisten\nhäpeällisten sanojen uudistuessa. Likaisen roskajoukon ulvonta ja\nkirkuna muistutti kadotettujen huutoja helvetissä. Hän ei voinut\nenää sääliä heitä, ei rakastaa ihmiskuntaa eikä uhrautua kärsivän\nköyhälistön puolesta.\n\nSuunnaton, kiihkeä viha kauhistuttavaa vallankumousta ja kansaa\nkohtaan, jonka se oli vapauttavinaan, valtasi koko hänen olentonsa.\nHänen sydämensä täytti mieletön, kauhea halu saada nähdä heidän\nkärsivän, nääntyvän nälkään ja joutuvan kurjan, inhottavan kuoleman\nuhreiksi. Hänen vihansa intohimo, jonka valtaan hän sillä hetkellä oli\nantautunut, oli yhtä alhainen kuin heidänkin. Vain hetkisen hän tunsi\nheidän kanssaan hillitöntä kostonhimoa.\n\nJuliette oli ainoa, joka koko ajan pysyi tyynenä ja kylmänä.\n\nHän oli kuullut syytöksen, kuullut inhottavan tuomion, sillä hänen\nkalpeat poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, mutta ylpeätä\nryhtiään hän ei kadottanut hetkeksikään.\n\nKertaakaan hän ei kääntynyt häntä herjaavaan roskajoukkoon päin.\nTäysin toimettomana, kunnes kirkuna ja huuto lakkasivat, hän odotti\nliikuttamatta muuta kuin sormenpäitään, joilla hän kärsimättömästä\nrummutti rauta-aitaa.\n\nAsiakirjat kertovat hänen vetäneen esiin nenäliinansa ja pyyhkineen\nsillä kasvojaan. »Hän pyyhki otsaansa, joka oli hikihelmien peittämä.»\nKuumuus oli käynyt tukahuttavaksi.\n\nIlman täytti likaisten, höyryävien vaatteiden kostean läpitunkeva\nlöyhkä. Huoneessa, vaikka se olikin avara, oli ummehtunutta ja\ntukahuttavaa; kosteassa, kuumassa ilmassa lepattavat talikynttilät\nsaivat presidentin ja kirjurien kasvot näyttämään korkokuvilta, joista\nvalo ja varjot muodostelivat hauskoja pilakuvia.\n\nSyytetyn yläpuolella olevan öljylampun sydän oli kohonnut, lamppu\nalkoi savuta ja lasi halkesi kovasti risahtaen. Tämä välikohtaus sai\nväkijoukon hetkeksi vaikenemaan, ja yleinen syyttäjä saattoi toistaa\nkysymyksensä:\n\n»Juliette Marny, onko teillä jotain sanottavaa syytöksestänne ja siitä,\nminkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»\n\nLampun nokinen savu laskeutui pieninä, mustina, rasvaisina hiutaleina;\nhennolla sormellaan Juliette sipaisi nokihiutaleen hihaltaan ja vastasi:\n\n»Minulla ei ole mitään siihen sanottavaa.»\n\n»Oletteko hankkinut asianajajan puolustamaan itseänne niinkuin\nlaki kansalaisoikeutenne nojalla sallii?» lisäsi yleinen syyttäjä\njuhlallisesti.\n\nJuliette aikoi vastata heti; hänen huulillaan oli jo sana _en_\nvastaukseksi.\n\nMutta vihdoinkin oli Déroulèden hetki koittanut. Sitä varten oli\nhän vaiennut, kärsinyt ja pysynyt rauhallisena, vaikka kaksi kertaa\nkaksikymmentäneljä tuntia olikin hitaasti vierinyt hänen rakastettunsa\nvangitsemisesta.\n\nSiinä tuokiossa oli kaikkien edessä pystyssä Déroulède, puhumaan,\nhallitsemaan ja käskemään tottuneena.\n\n»Kansatar Juliette Marny on uskonut minulle puolustuksensa», sanoi hän,\nennenkuin kieltävä sana pääsi Julietten valkeilta huulilta, »ja minä\nolen täällä kumotakseni häntä vastaan tehdyt syytökset ja vaaliakseni\nRanskan kansan nimessä hänelle hänen täydellistä oikeuttaan ja\nvapauttamistaan.»\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\nPUOLUSTUS.\n\n\nSuunnaton innostus ja raikuvat hyvähuudot seurasivat Déroulèden\nesitystä.\n\n»_Käy päinsä! Käy päinsä! Pitäkää puolianne, Déroulède!_» kuului täpö\ntäysiltä penkeiltä, ja miehet, naiset ja lapset väsyneinä edellisten\nkeskustelujen yksitoikkoisuuteen asettuivat paikoilleen nauttimaan\nmuutamien minuuttien huvituksesta.\n\nJos Déroulède olisi saanut vaikuttaa asiaan olisi kuulustelu\nvarmastikin päättynyt yleiseen innostukseen, sillä kansa oli aina\nvalmiina kuuntelemaan erikoissuosikkiaan.\n\nPitkän painostavan päivän jälkeen näytti mielenkiintoinen asia\nherättävän uneliaat kansanvaltuutetut. Suuren, pörröisen koiran tavoin\npudistautui Lebrun painostavasta uneliaisuudestaan. Robespierre hymy\nohkasilla huulillaan tarkasteli vastapäätä istuvaa Merliniä nähdäkseen,\nmiten tilanne häneen vaikutti. Oikeusministerin ja Déroulèden välinen\nvihamielisyys oli tunnettu asia, ja kaikki olivat mielissään, että\nedellisen kasvoilla kuvastui odotetun koiton kiihkeä ilme.\n\nKorkealla, ylimmällä penkillä istui kansalainen Lenoir, tärisyttävän\nnäytelmän ohjaaja. Hän katseli ilmeisesti tyytyväisenä näytelmää,\njonka hän itse oli edellisenä iltana ehdottanut jakobiinikerhon\njäsenille. Merlinin teräväkatseiset silmät koettivat hämärän verhoaman\nkatselijaparven joukosta turhaan eroittaa maalaisjättiläisen leveää\nvartaloa ja isoa päätä.\n\nÖljylampusta lankeava valo loisti suoraan Déroulèden vakavapiirteisille\ntummille kasvoille hänen katsoessaan vasten silmiä Julietten\nhäpeällistä syyttäjää, mutta presidentin pöydällä velhomaisesti\nlepattava kynttilä muodosti Tinvillen lyhyestä, laihasta vartalosta ja\nisosta sukimattomasta päästä sangen eriskummallisen varjokuvan seinälle.\n\nJuliette ei näyttänyt kadottaneen tyyneyttään eikä kukaan ollut niin\nhuvitettu hänen personastaan, että olisi huomannut vienon punan\nvähitellen leviävän hänen kalpeille poskilleen Déroulèden ensimäisten\nsanojen kaiuttua.\n\nTinville odotti, kunnes kiihko oli häipynyt odotusten tulvaan.\n\nSitten hän jatkoi:\n\n»Kansalainen Déroulède, mitä te haluatte sanoa, minkätähden syytetyn\ntuomiota ei pantaisi täytäntöön?»\n\n»Minä sanon, että syytetty on viaton kaikkeen, mitä syytteessä\nesitetään», vastasi Déroulède päättävästi.\n\n»Kansanvaltuutettu, miten todistatte tämän väitteenne?» tiedusteli\nTinville teennäisen innostuneesti.\n\n»Kansalainen Tinville, varsin yksinkertaisesti. Tarkoittamanne\nkirjeet eivät olleet syytetyn, vaan minun. Niissä olevat tiedot aioin\nilmoittaa Conciergeriessa olevalle vangille, Marie Antoinettelle,\nhoitaessani siellä vankilanjohtajan sijaisuutta. Kansatar Juliette\nMarny ilmiantaessaan minut teki tasavallalle palveluksen, sillä Marie\nAntoinettelle aikomani tiedonannot koskivat omia toiveitani saadakseni\nhänet poistumaan maasta ja löytämään turvapaikan synnyinmaassaan.»\n\nDéroulèden puhuessa syntyi vähitellen yläpenkeillä olevan joukon\nkeskuudessa etäisen merentyrskyn tapainen kohina. Hänen tyynenä ja\nvarmana puhetta jatkaessaan kasvoi se yhä äänekkäämmäksi, ja hänen\nviimeiset sanansa hukkuivat mahtavaan jyrisevään kauhun ja sadatusten\npauhuun.\n\nDéroulède, kansan epäjumala ja ystävä, hillittömien ihmisten\netuoikeutettu lemmikki, lasten isä, naisten ystävä ja murheessa\nlohduttaja, isä Déroulède, niinkuin lapset häntä nimittivät — hän,\npetturi oman syytöksensä mukaan suunnittelemassa ja vehkeilemässä\nentisen hirmuvaltijaan puolesta, porton, joka nimitti itseään\nkuningattareksi, Itävallan Marie Antoinetten, joka oli halunnut Ranskan\nkukistamista ja toiminut sen toteuttamiseksi. Hän, Déroulède, petturi!\n\nSilmänräpäyksessä, vielä hänen puhuessaan muuttui heidän raa'an\nsydämensä eläimellisen alkuperäinen rakkaus yhtä edesvastuuttomaksi\nvihaksi häneen. Hän oli pettänyt heidät, nauranut heille, yrittänyt\nlahjoa heiltä ruokkimalla heidän pienokaisiaan!\n\nHyi! Kavaltajan leipää! Sehän olisi voinut tukehduttaa lapset.\n\nEnsiksi he olivat aivan hengästyksissään hämmästyksestä. Sitten he\nsaattoivat kummastella, minkätähden hän nousi porttoa puolustamaan.\nEhkäpä hän aavisti asian tulevan ilmi ja piti sentähden parempana\npetoksensa tunnustamisen kansansuosioon ja vaikutusvaltaansa luottaen.\n\nHyi!!!\n\nHänen puolustuksekseen ei löytynyt heidän kovettuneissa sydämissään\nainoatakaan lieventävää asianhaaraa.\n\nHän oli ollut heidän epäjumalansa säilytettynä heidän likaisen\nalhaisessa mielessään, mutta nyt hän oli pudonnut maahan, särkynyt\nauttamattomasti, ja he vihasivat ja inhosivat häntä yhtä paljon kuin\nennen olivat rakastaneet.\n\nSen hänen vihollisensa huomasivat ja hymyilivät perin tyytyväisesti.\n\nMerlin huokasi helpotuksesta. Tinville nyökkäsi pörröistä päätään\nsuuren ilonsa merkiksi.\n\nMaalaishiilenkantajan ennustus oli toteutunut.\n\nKansa, tämän epävakaisen maailman häilyvin tuote, oli äkkiä kääntynyt\nsuosikkiaan vastaan. Sitä oli Lenoir ennustanutkin, ja muutos tapahtui\nnopeampaan kuin hän oli voinut aavistaakaan.\n\nDéroulèdelle oli annettu nuoranpätkä, ja kuvaannollisesti sanoen oli\nhän jo hirttäytynyt.\n\nAsian toteuttamiseen tarvittiin vain muutamia tunteja. Seuraavan päivän\nkoittaessa giljotiini ja Pariisin roskajoukko, joka päivää ennen olisi\nraastanut hänen parjaajaltaan jäsenen toisensa perästä, laahaa hänet\nhuomenna kirkuen, huutaen ja ulvoen mestauslavalle.\n\nEpävarmin tuki mitä olla saattaa — kansan oikku — oli jo horjahtanut.\nHänen vihollisensa tiesivät sen ja riemuitsivat iloissaan. Hän tiesi\nsen itsekin ja seisoi tyynen uhmaavana, valmiina kaikkeen, kunhan hänen\nvain onnistui temmata Julietten ihana pää giljotiinin halukkaasta\nsyleilystä.\n\nJuliette puolestaan oli kuin huumaantunut. Puna oli taaskin paennut\nhänen poskiltaan jättäen ne tuhkanharmaiksi ja entistäänkin\nkalpeammiksi. Hän näytti sillä hetkellä kärsivän enemmän kuin ihminen\nvoi kestää ja joutuneen entistä julmemman kidutuksen alaiseksi.\n\nDéroulède ei halunnut olla hänelle kiitollisuuden velassa hengestään.\n\nSe oli Julietten ainoa valtava ajatus, joka poisti kakki muut tieltään.\nDéroulèden rakkaus häneen oli kuollut, eikä Déroulède halunnut\nvastaanottaa Julietten tarjoamaa suurta uhria.\n\nSellaisina he kumpikin elämänsä kohtalokkaimpina hetkinä näkivät\ntoisensa, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäneet toisiaan. Yksi ainoa sana\ntai kosketus olisi heille avannut toistensa sydämet. Näytti kumminkin\nkuin kuolema olisi erottanut heidät iäksi suuren arvoituksen jäädessä\nratkaisematta.\n\nYleinen syyttäjä oli odottanut, kunnes melu oli jonkunverran\nhiljentynyt ja hänen äänensä saattoi kuulua yli hälinän. Sitten hän\nsanoi huonosti salaten tyytyväisyyden hymyilyhän:\n\n»Kansanvaltuutettu Déroulède, onko tuomioistuimen ymmärrettävä asia\nniin, että te yrititte polttaa kavalluskirjeet ja hävittää salkun,\njossa niitä säilytettiin?»\n\n»Kavalluskirjeet olivat minun ja minä ne hävitin.»\n\n»Mutta syytetty myönsi kansalaiselle Merlinille, että hän itse\nyritti polttaa muutamia rakkauskirjeitä, jotka olisivat ilmaisseet\nhänen laittoman suhteensa toiseen mieheen kuin te», väitti Tinville\nmiellyttävästi. Ehkei nuoranpätkä ollut tarpeeksi pitkä; Déroulèden\npiti saada vastaanottaa kaikki mahdollisuudet ennenkuin ikimuistettava\nistunto päättyi.\n\nMutta Déroulède vastaamatta suoraan viholliselleen kääntyi\nvastapäisillä penkeillä istuvan sankan katselijajoukon puoleen.\n\n»Kansalaiset, ystävät, veljet», virkkoi hän lämpimästi, »syytetty on\nvain nuori ja viaton tyttö, jolle vaarat ja synti ovat tuntemattomia.\nTeillä kaikilla on äiti; sisaria, tyttäriä — olettehan tarkanneet\nrakkaillenne monellaisia mielentiloja; joihin vain naissydän\nkykenee, ettekö ole nähneet heitä rakastavina, lempeinä ja hetken\nmielijohteista toimivina? Rakastaisitteko heitä niin suuresti vain\nheidän vaihtelevan mielensä tähden? Ettekö ole palvoneet heitä\nsydämissänne noiden ylevien mielijohteiden vuoksi, jotka saattavat\nhäpeään miesten suunnitelmat ja laskelmat? Kansalaiset, katsokaa\nsyytettyä. Hän rakastaa tasavaltaa, Ranskan kansaa ja pelkäsi, että\nminä Ranskan poikien arvoton edustaja haudoin mielessäni suuren\näitimme kavallusta. Hänen ensimäinen, oikullinen päähänpistonsa oli —\nminun aikeitteni estäminen, ennenkuin ehdin tehdä hirveän rikoksen,\nrangaista minua tai ehkä vain varoittaa minua. Kansalaiset! Onko\nnuorella tytöllä laskelmia? Hän toimii sydämensä käskystä, hänen\njärkensä herää uinailustaan vasta myöhemmin, kun teko jo on tehty.\nSitten tulee katumus — toisinaan; lempeyden puuska, jota kaikki\nkunnioitamme. Puserratteko etikkaa ruusunlehdistä? Yhtä helposti voitte\nlöytää järkeä nuoren tytön päästä. Onko se rikos? Hän halusi estää\nminua kavalluksesta; silloin huomatessaan minut vaarassa voitti hänen\ntosiystävyytensä minuun vielä kerran. Hän rakasti äitiäni, joka voi\nkadottaa poikansa; hän rakasti kivulloista kasvatussisartani; _heidän_\ntähtensä, ei minun — petturin — antautui hän taivaallisen mielijohteen\nvaltaan pelastaakseen minut oman tyhmyyteni seurauksista. Kansalaiset,\noliko se rikos? Kun sairastatte, eivätkö äitinne, sisarenne, vaimonne\nhoida teitä? Kun te olette vakavasta sairaina, eivätkö he ole\nvalmiita antamaan vaikka sydänverensä teidän pelastukseksenne? Ja kun\nelämänne synkkinä hetkinä teko, jota ette avoimesti tahdo tunnustaa\nmaailmalle, painostaa sydäntänne katumuksen taakkana, eivätkö taasenkin\nnaisomaisenne tule luoksenne lausuen lempeitä sanoja ja tyynnyttävin\näänin koeta keventää pahaa omaatuntoanne tuoden lohdutusta, lievitystä\nja rauhaa? Kansalaiset, niin kävi syytetynkin. Hän oli huomannut\nrikoksen ja halusi korjata sen; hän näki heidät, jotka kohtelivat\nhäntä ystävällisesti hänen murheessaan, ja hän yritti lieventää heidän\ntuskaansa ottamalla hartioilleen _minun_ rikokseni. Enemmän kuin kukaan\nnainen ennen häntä on hän kärsinyt jalosta valheesta, jota hän minun\ntähteni oli puhunut. Hän oli puhdas ja viaton kuin vastasyntyneet\nlapsenne häpeäpaalussa seisoessaan. Hän oli valmis kuolemaan ja\nkymmenen kertaa kuolemaa pahempaan oman lämpimän sydämensä tunteiden\nvuoksi. Mutta te Ranskan kansalaiset, jotka ennen kaikkea olette\njaloja, totuudenmukaisia ja ritarillisia, te ette salli nuoren, hennon\nnaisen suloisia mielijohteita rangaistavan maankavalluksesta. Teihin,\nRanskan naiset, vetoan lapsuutenne, nuoruutenne, äitiytenne nimessä.\nPainakaa hänet sydämellenne, hän ansaitsee sen, ansaitsee sen paremmin\nkuin muut Ranskan suurten aikakirjain sankarinaiset.»\n\nHänen miellyttävä äänensä kaikui avaran, siivottoman tuomiosalin\nkatto-orsia myöten täyttäen salin ennen kuulumattomalla\nloisteliaisuudella. Hänen intonsa saattoi kuulijat väräjämään, hänen\nritarillisuutensa ja vetoomuksensa heidän kunniantuntoonsa herättivät\nkaikki heidän jaloimmat tunteensa. Vaikka he vielä vihasivatkin\nDéroulèdea hänen petoksensa vuoksi, oli hänen lumoava heihin\nvetoamisensa kääntänyt heidän sydämensä syytetyn puolelle.\n\nHe olivat kuunnelleet Déroulèdea keskeyttämättä, ja hänen vaietessaan\nkävi murisevista huudahduksista ja Julietteen luoduista katseista\nselville, että yleisön tunteet, jotka siihen saakka olivat olleet\ntytöstä aivan välinpitämättömät, kääntyivät siitä hetkestä hänen\npersonaansa rajattoman myötätuntoisina.\n\nJos Julietten kohtalo olisi sillä hetkellä jätetty kansan\näänestettäväksi, olisi hänet yksimielisesti vapautettu.\n\nDéroulèden puhuessa oli Merlin pari kertaa koettanut päästä ystävänsä\nFoucquier-Tinvillen arvoituksellisista ilmeistä selville, mutta yleinen\nsyyttäjä, jonka kasvoilla oli synkät varjot, ei ollut liikauttanut\nlihastakaan kansanvaltuutetun puheen aikana. Hän istui pulpettinsa\nääressä leuka käden varassa tuijottaen eteensä välinpitämättömin,\nmelkeinpä ikävystynein ilmein.\n\nKun Déroulède lakkasi puhumasta ja väkijoukon ihastuksen purkaus hiukan\nlaimeni, hän nousi ja sanoi hiljaisella äänellä:\n\n»Kansanvaltuutettu, väitättekö siis edelleen, että syytetty on siveä ja\nviaton tyttö, jota väärin syytetään siveettömyydestä?»\n\n»Väitän», vastasi Déroulède voimakkaalla äänellä.\n\n»Ja tahtoisitteko sanoa tuomioistuimelle, minkätähden olette niin\nhalukas julkisesti syyttämään itseänne tasavallan kavaltamisesta\ntietäessänne varsin hyvin toimintanne seuraukset?»\n\n»Haluaisiko kukaan ranskalainen pelastaa oman henkensä naisen kunnian\nkustannuksella?» kysyi puolestaan Déroulède ylpeästi.\n\nHyvähuudot seurasivat näitä sanoja ja Tinville huomautti innokkaasti:\n\n»Aivan niin, kansanvaltuutettu, aivan niin. Pidämme arvossa\nritarillisuuttanne. Sama henki epäilemättä saa teidät väittämään, että\nsyytetty ei tiennyt mitään papereista, jotka sanotte hävittäneenne?»\n\n»Hän ei tiennyt niistä. Minä hävitin ne; en tiennyt niiden löytyneen;\npalattuani kotiin huomasin kansatar Juliette Marnyn väärin syyttävän\nitseään muutamien paperien salaisesta hävittämisestä.»\n\n»Hän sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä.»\n\n»Se ei ole totta.»\n\n»Vakuutatteko hänen olevan puhtaan ja siveän?»\n\n»Koko maailman edessä.»\n\n»Kuitenkin teillä oli tapana käydä tämän talossanne asuvan puhtaan ja\nsiveän tytön makuuhuoneessa», virkkoi Tinville hitaasti ja harkitun\nivallisesti.\n\n»Se ei ole totta.»\n\n»Kansalainen Déroulède, jos se ei ole totta», jatkoi Tinville yhä\nteeskennellyn miellyttävästi, »mistä siis johtuu, että kirjeet, joiden\nmyönnätte olleen petollisia ja siis otaksuttavasti myöskin salaisia\n— mistä siis johtuu, että ne vielä kytevinä löytyivät siveän, nuoren\nnaisen makuuhuoneesta ja revitty nahkasalkku matkalaukkuun piiloteltuna\nnaisen pukujen joukosta?»\n\n»Se ei ole totta.»\n\n»Oikeusministeri, kansanvaltuutettu Merlin vastaa sen\ntotuudenmukaisuudesta.»\n\n»Se on totta», sanoi Juliette hiljaa.\n\nHänen äänensä kuului kirkkaana, melkein riemuisana hiiskahtamattomasta\nhiljaisuudesta, jonka äskeiset kiireelliset kysymykset ja äänekkäät\nvastaukset olivat aikaansaaneet.\n\nDéroulède jäi aivan sanattomaksi.\n\nTätä yksinkertaista asiaa ei hän tiennyt. Kertoessaan Déroulèdelle\nvangitsemista koskevat seikat oli Anne Mie unohtanut mainita\nsen pikkuseikan, että poltetut kirjeet löytyivät nuoren tytön\nmakuuhuoneesta.\n\nAina siihen hetkeen, jolloin yleinen syyttäjä esitti kysymyksen oli\nDéroulède käsittänyt asian niin, että Juliette oli hävittänyt paperit\nja kirjesalkun kirjastossa, jonne hän oli jäänyt yksin Merlinin\nlähdettyä miehineen. Hän olisi helposti voinut polttaa ne siellä, koska\npieni spriilamppu aina paloi sivupöydällä tupakoitsijoita varten.\n\nTämä pieni seikka muutti nyt koko tapauksen kulun. Tinvillen oli vain\nsuuttuneesi huudahdettava:\n\n»Ranskan kansalaiset, katsokaahan nyt miten teitä pilkataan ja\npetetään!»\n\nSitten hän uudelleen kääntyi Déroulèden puoleen.\n\n»Kansalainen Déroulède — » alkoi hän.\n\nMutta tapausta seuranneen melun vuoksi oli hänen mahdotonta kuulla omaa\nääntään. Koko Pariisin roskajoukon pidätetty raivo näytti pääsevän\nvalloilleen, ja ulvonnallaan se yritti tukahuttaa loppukuulustelun.\n\nNiinkuin heidän raa'at sydämensä olivat äkkiä heltyneet Juliettelle\nDéroulèden kiihkeän puheen vaikutuksesta, samoin heidän osanottonsa\nvaihtui kauheaksi kiroilemiseksi.\n\nKaksi henkilöä oli tehnyt heistä pilaa ja pettänyt heidät. Toista he\nolivat kunnioittaneet ja uskoneet, mikäli heidän turmeltunut mielensä\nkykeni ketään kunnioittamaan, sentähden hänen syntinsä näyttikin\nkaksinverroin inhottavalta.\n\nHän ja kalpeakasvoinen aatelisnainen olivat jo viikkokausia, kuukausia,\nehkäpä vuosiakin vehkeilleet tasavaltaa ja vallankumousta vastaan,\njonka vapautta janoova kansa oli toimeenpannut. Näinä kuukausina ja\nvuosina oli hän puhunut heille, ja he olivat kuunnelleet; hän oli\nlumonnut heidät kaunopuheisuudellaan ja voittanut heidät puolelleen\nniinkuin äskenkin.\n\nMelu ja hälinä kävi yhä voimakkaammaksi. Jos Tinvillen ja Merlinin\nhalu oli ollut roskajoukon raivostuttaminen, olivat he onnistuneet yli\nodotuksensa. Pariisin väestön raain ja epäinhimillisin puoli nousi\npinnalle hurjana, raivoisana kostonhaluna.\n\nJoukko ryntäsi penkeiltä toistensa pään päällitse, ja maahan\nkaatuneiden lasten yli he ryntäsivät käydäkseen käsiksi häneen,\nentiseen suosikkiinsa ja hänen kalpeakasvoiseen rakastajattareensa\nrepiäkseen heidät kappaleiksi, lyödäkseen heitä ja puhkoakseen heiltä\nsilmät. He murisivat kuin villipedot, naiset kirkuivat, lapset\nhuusivat, ja paikalle kiirehtivillä kansalliskaartilaisilla oli paljon\ntyötä pidättäessään vihan aaltojen vyörymistä.\n\nJos yksikään heistä olisi riistäytynyt heihin ojennetun kiväärisulun\nläpi olisi Déroulèden ja Julietten käynyt huonosti.\n\nPresidentti soitti kiivaasti kelloa, ja hänen kiihkosta värisevä\näänensä kuului pari kertaa yli melun.\n\n»Tyhjentäkää sali! Tyhjentäkää sali!» Mutta ihmiset kieltäytyivät\nlähtemästä.\n\n»_Hirteen kavaltajat! Kuolema Déroulèdelle! Hirteen ylhäisö_.»\n\nSankimmasta joukosta kohosi yli muiden kansalaisen Lenoirin tukeva pää\nja leveät hartiat.\n\nEnsin näytti kuin hän olisi tahtonut kiihottaa roskajoukon raivoa.\nHänen viiltävä äänensä ja leveä maalaismurteensa kuuluivat selvästi\nhänen kovalla äänellä herjauksia syytetylle huutaessaan.\n\nMutta määrätyllä hetkellä, kun meteli oli kiihtyneimmillään, kun\nkansalliskaartilaiset huomasivat kivääriensä taipuvan ihmissakaalien\neteenpäin rynnätessä, muutti Lenoir menettelytapaansa.\n\n»_Se on typerää_», huusi hän raikuvalla äänellä. »Pääsemme paremmin\npettureiden kimppuun, kun saamme heidät ulos. Kansalaiset, mitä\nsanotte? Jätämmekö tuomarit tänne lopettamaan ilveilyn, ja\njärjestämmekö itse jatkon 'Keltaisen tiikerin' ulkopuolelle?»\n\nEnsin ei kiinnitetty paljoakaan huomiota hänen ehdotukseensa, ja hän\ntoisti sen pari kertaa lisäten mielenkiintoisia yksityisseikkoja.\n\n»Kadulla on tilaa. Siellä nuo kaartilaisapinat eivät pääse Ranskan\nkansan ja heidän oikeutetun kostonsa väliin. Kunniani kautta!» lisäsi\nhän kohautellen leveitä hartioitaan ja tunkeutuen väkijoukon läpi\novelle, »minä ainakin lähden katsomaan missä sopivin hirsipuu on.»\n\nKuin lammaslauma seurasi väkijoukko häntä.\n\n»_Lähin katulyhty hirsipuuksi!_» huusivat he. »_Kadulle, kadulle!\nHirteen petturit!_»\n\nJa monin ivahuudoin, monin inhottavin kirouksin ja vielä inhottavammin\npilapuhein alkoi joukkoa virrata ulos. Vain muutamat jäivät ilveilyn\nloppua katsomaan.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\nKUOLEMANTUOMIO.\n\n\nVallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjoissa kerrotaan, että molemmat\nsyytetyt pysyivät täysin tyyninä metelin aikana, joka raivosi\noikeuspalatsin paljaiden seinien sisällä.\n\nMutta aikakirjat kertovat, että kansanvaltuutettu Déroulède, vaikka\nnäyttikin tunteettomalta, oli kumminkin sangen liikutettu. Hänen\nsilmänsä olivat ilmehikkäät kuvastaen rehellistä, puhdasta sielua, ja\nniissä esiintyi jännitetyn liikutuksen ilme hänen tarkastellessaan\njoukkoa, jota hän usein oli hilliten hallinnut ja joka nyt oli\nvihamielisenä kääntynyt häntä vastaan.\n\nHän näki hengessään, että hänen saavuttamansa kansansuosio väheni ja\nläheni loppuaan.\n\nMutta kun sankka joukko oli tungeksien ja tuupellen tunkeutunut\nsalista, näytti ohimenevä liikutus häviävän, ja tyynesti hän salli\nitseänsä johdettavan etupenkiltä, jossa hän kansalliskonventin\netuoikeutettuna jäsenenä oli istunut, aivan korokkeen takana olevalle\npaikalle kahden kansalliskaartilaisen väliin.\n\nSiitä hetkestä alkaen oli hän vanki, jota syytettiin tasavallan\nkavaltamisesta, ja varmaankin hänen vihollisensa halusivat kiirehtää\npikakuulustelua kansan mielialan ollessa kiehumispisteessään häntä\nvastaan.\n\nTäydellinen hiljaisuus vallitsi äskeisen raivoavan metelin\njälkeen. Hiiskahdustakaan ei kuulunut suuressa huoneessa paitsi\nFoucquier-Tinvillen nopeasti kuiskaamia ohjeita lähimmällä kirjurille\nja tämän sulkakynän rapinaa paperilla.\n\nYhtä nopeasti allekirjoitti presidentti toisten kirjurien hänelle\nojentamat paperit. Muutamat jäljelläolevat katselijat, valtuutetut ja\nne kansanjoukosta, joiden mielestä kuulustelun loppu oli hyvä nähdä,\nodottivat äänettöminä.\n\nMerlin hieroi otsaansa kuin lopen väsyneenä kovan ponnistuksen jälkeen;\nRobespierre otti kylmäverisesti nuuskaa.\n\nSeisomapaikaltaan näki Déroulède Julietten miellyttävän vartalon\nkuvastuvan lampun valoa vastaan. Hänen sydäntään raastoi kova tuska\npelastusyrityksensä onnistumattomuudesta, mutta sen täytti myöskin\nriemuisa ilo tietäessään saavansa kuolla Julietten kanssa.\n\nHän tunsi vallankumous-tuomioistuimen toimenpiteet varsin hyvin —\ntiesi, että muutamassa tuokiossa hänetkin tuomitaan, että heidät\nmolemmat työnnetään väkijoukon läpi ja laahataan Pariisin katuja sekä\nlopuksi heitetään samaan vankilaan toisten joukkoon, joilla niinkuin\nheilläkin oli vain muutamia tunteja elinaikaa.\n\nJa seuraavan päivän koittaessa kummallekin kuolema giljotiinilla.\nJulkinen kuolema kaikkine siihen liittyvine kauhuineen; täpö täydet\nrattaat; jumalattoman hallituksen määräämä sivilipukuinen pappi, joka\nmutisee tavanmukaisia rukouksiaan ja arvottomia kehoituksiaan.\n\nHänen sydämessään ei ollut muuta kuin rakkautta Julietteen — rakkautta\nja suurta sääliä — Sillä tytön kärsimä rangaistus oli paljoa suurempi\nhänen rikostaan. Hän toivoi, ettei Julietten sydämen katumus ollut\nliian katkera, ja hän odotti iloiten seuraavia tunteja, jotka sai\nviettää Julietten läheisyydessä ja joiden kuluessa ehkä voi vielä\nlohduttaa ja rauhoittaakin häntä.\n\nJuliette oli vain ihanteittensa uhri, kohtalon, joka oli hänen omaa\ntahtoaan voimakkaampi. Hän oli elämänsä suuren erehdyksen viaton\nmarttyyri.\n\nMutta minuutit riensivät, Foucquier-Tinville oli nähtävästi lopettanut\nuudet syytöksensä.\n\nJuliette Marnya koskeva syytös luettiin ensin. Häntä syytettiin Paul\nDéroulèden kanssa salaliitosta tasavallan turvallisuutta vastaan, sillä\nhän tunsi sen petollisen kirjeenvaihdon, jota harjoitettiin vangitun\nMarie Antoinetten kanssa. Tämän syytteen nojalla yleinen syyttäjä\nkysyi, oliko hänellä mitään sanottavaa.\n\n»Ei», vastasi Juliette äänekkäästi ja varmasti. »Rukoilen Jumalaa\nturvaamaan ja vapauttamaan kuningatar Marie Antoinetten ja kukistamaan\ntämän julman ja anarkistisen hallituksen.»\n\nNäitä sanoja, jotka ovat merkityt vallankumous-tuomioistuimen\npöytäkirjaan, pidettiin lopullisina ja kumoamattomina todisteina hänen\nsyyllisyydestään, ja muitta mutkitta hänet tuomittiin kuolemaan.\n\nHänen käskettiin sitten astua alas korokkeelta, ja Déroulède määrättiin\nhänen paikalleen.\n\nDéroulède kuunteli tyynenä pitkää syytöstä, jonka Foucquier-Tinville\noli jo edellisenä iltana laatinut valmiiksi tilaisuutta varten. Sanat\n»tasavallan kavaltaminen» esiintyivät silmiinpistävinä ja toistuivat\nusein. Itse asiapaperi on samallainen kuin tuhannet muutkin kirjalliset\nsyytteet, joita inhottava Foucquier-Tinville laati verilöylyn aikana ja\njotka itse asiassa ankarasti syyttävät ivaoikeutta, jota rikollisesti\nkäytiin hänen avustamanaan.\n\nKoska Déroulède oli syyttänyt itseänsä ja tunnustanut olevansa\nkavaltaja, ei häneltä edes kysytty, oliko hänellä jotakin sanottavaa;\nhänen kuolemantuomionsa julistettiin samallaisella nopeudella ja\nkylmäverisyydellä kuin senaikaisille toimenpiteille oli ominaista.\n\nSenjälkeen Paul Déroulède ja Juliette Marny vietiin vahvan vartioston\nsaattamana kadulle.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\nFRUCTIDORIN MELLAKAT.\n\n\nUseita joko enemmän tai vähemmän luotettavaa selostuksia on julaistu\ntapahtumista, joita historia sanoo Fructidorin mellakoiksi.\n\nAsiain kulku oli seuraava. Siinä valossa kertoi ne muutamia päiviä\nmyöhemmin sir Percy Blakeney Walesin prinssille Englannissa, ja kukapa\nolisikaan tiennyt ne paremmin kuin itse Tulipunainen neilikka?\n\nDéroulède ja Juliette Marny olivat viimeiset vangit, joita\nkuulusteltiin tuona ikimuistettavana Fructidorin päivänä.\n\nVankeja oli ollutkin sellainen joukko, että kaikki käytettävissä\nolevat vankkurit, joilla vankeja kuljetettiin oikeuspalatsiin ja\nsieltä, oli jo lähetetty viemään ihmislastiaan; siitä johtui, että vain\nkarkeatekoiset kuomittomat ja horjuvat puurattaat olivat enää vapaina,\nja niille käskettiin Déroulèden ja Julietten nousta.\n\nKello oli lähes yhdeksän illalla. Pariisin kadut, joita himmeästi\nvalaisivat sinne tänne talojen väliin kiinnitetyistä rautalangoista\nriippuvat öljylamput, tarjosivat surkean ja likaisen näön. Ohut sumu\noli alkanut laskeutua muuttaen huonosti tasoitetut kadut upottavaksi\nliejuksi.\n\nOikeuspalatsia ympäröi ulvova ja kirkuva roskajoukko, joka\ntyhjennettyään läheisten kapakkain kaikki viinavarastot odotti\nvartavasten tihusateessa saadakseen purkaa siihen asti pidätetyn, nyt\nviinan valloilleen päästämän raivonsa sille miehelle, jota se kerran\noli palvonut, mutta, jota se nyt vihasi. Miehet, naiset jopa lapsetkin\nparveilivat oikeuspalatsin pääovien läheisyydessä ja kulkivat pitkin\njoen rantaa aina Pont du Changen ja Luxembourgin palatsiin päin, joka\noli muutettu vankilaksi ja johon tuomitut epäilemättä aiottiin viedä.\n\nPitkin joen rantaa ja aivan oikeuspalatsia vastapäätä oli rivi\nhirsipuuntapaisia pylväitä sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Niissä\nkaikissa riippui savuava öljylamppu noin kahdeksan jalkaa maasta.\n\nYksi lampuista oli pudotettu maahan, ja pylväästä riippui\npahaaennustavana nuoranpätkä silmukka päässä.\n\nTämän tilapäisen hirsipuun lähistöllä liejussa istui tai oikeammin\nkyyristeli naisjoukkue. Heidän tihusateen liottamat, risaiset\npaitansa ja hameensa peittivät heidän kuihtuneita vartaloitaan.\nHeidän hiuksensa, muutamien harmaat, toisten tummat tai oljenväriset,\ntakertuivat takkuisina märkiin kasvoihin, joihin lika ja kosteus oli\nuurtanut luonnottoman velhomaisia vakoja.\n\nMiehet olivat levottomia ja melusivat rynnätessään päättömästi sinne\ntänne, sillankorvasta aina Palais'n kadulle asti, sillä he pelkäsivät,\nettä heidän saaliinsa loihditaan tiehensä, ennenkuin he saavat\nkostonhalunsa tyydytetyksi.\n\nKuinka he vihasivatkaan entistä epäjumalaansa! Kansalainen Lenoir\nleveäharteisena ja voimakkaana pää lian peitossa kohosi yli joukon.\nHänen viiltävän käheä maalaismurteensa kuului yli melun kiihottaen\nmiehiä, huutaen naisille, lietsoen vihaa vangeille, missä se vain\nnäytti laimenemisen oireita.\n\nSyrjäisestä maakunnasta tullut hiilenkantaja näytti ottaneen julmaksi\ntehtäväkseen kannustaa raivostunutta väkijoukkoa kostamaan Déroulèdelle\nja Juliettelle hirveällä tavalla.\n\nPimeä katu ja sankka sumu, joka himmensi kehnojen öljylamppujen\nvaloa, näytti lisäävän liikkuvan, kuohuvan joukon kammottavaisuutta.\nKukaan ei voinut nähdä naapuriaan. Yön pimeydessä liikkuivat\nmutisevat tai kiljuvat olennot kuin helvetin alueiden aaveet — kuin\nhenkiolennot, jotka ilmestyvät kuoleville. Tihkuvassa liejussa nuoran\nalla kyyristelevät naiset näyttivät noitajoukkueelta, joka odottaa\nsapattinsa lähestymistä.\n\nDéroulèden kadulle ilmestyessä lankesi heiluvasta ovilampusta valo\nsuoraan hänen kasvoilleen. Väkijoukon etumaiset tunsivat hänet.\nPilviselle taivaalle kohosi kirouksia ja ulvontaa, ja kuolemaa uhaten\nojentui satakunta kättä häntä tavoittaakseen.\n\nNäytti kuin olisivat he tahtoneet repiä hänet kappaleiksi.\n\n»_Hirteen! Hirteen! Kavaltaja!_»\n\nHäntä värisytti niinkuin kostea, kylmä tuuli olisi puhaltanut, mutta\ntyynesti hän nousi rattaille Julietten seuraamana.\n\nKansalliskaartin vahvalla suojelusvartiostolla, jota päällikkö Santerre\nja hänen kaksi rummuttajaansa johtivat, oli täysi työ pitäessään\nroskajoukkoa loitolla. Tasavallan hallituksen menettelytavan mukaisesti\nei sallittu summittaisia ja liioiteltuja katutuomioita. Kavaltajien\njulkista mestaamista Vallankumoustorilla ja vankkurikulkueita\npidettiin terveellisinä esimerkkeinä vastaisille pettureille heidän\nhuomioonotettavakseen ja sulatettavakseen.\n\nKansalainen Santerre, Pariisin sotilaspäällikkö, oli käskenyt miestensä\nsäälimättömästi käyttämään pistimiä, ja pelottaakseen väkijoukkoa hän\nmääräsi rumpuja jatkuvasti pärrytettäväksi sen varalta, että Déroulèden\npisti päähän puhua joukolle.\n\nMutta Déroulède ei ollut sitä aikonutkaan; hänen päähuolensa näytti\nolevan Julietten kylmällä suojeleminen. Heidät istutettiin rattaille\nvierekkäin, ja Déroulède riisui takkinsa ja kääri sen Julietten\nympärille suojellakseen häntä läpitunkevalta sateelta.\n\nNäiden muistorikkaiden tapausten näkijät ovat kertoneet, että äkkiä\nDéroulède katsahti ylöspäin jännittynyt ilme silmissään, ja sitten hän\nkohottautui rattailla yrittäen katsella ympäröivään hämärään niinkuin\nolisi etsinyt jonkun kasvoja tai ehkäpä kuunnellut ääntä.\n\n»_Hirteen! Hirteen!_» kaikuivat taukoamatta roskajoukon sortuneet\nhuudahdukset.\n\nSotilaat, joita takaapäin suojasivat oikeuspalatsin ulkoseinät, olivat\nsiihen saakka verrattain helposti pitäneet roskajoukon loitolla. Mutta\nrattaiden oli siirryttävä suojattomalle kadulle vankien kuljettamiseksi\nPalais'n katua Luxembourgin vankilaan.\n\nSilloin oli tehtävä käynyt yhä vaikeammaksi. Pariisilaiset, joille\nhirmuvaltiaat kahden vuoden aikana olivat yhä uudelleen toistaneet,\nettä juuri he olivat luomakunnan ylin herra, joutuivat raivosta aivan\nmielipuoliksi nähdessään muutamien sotilaiden estävän heitä toiveitaan\ntäyttämästä.\n\nRummutus vastaanotettiin kauhistuttavalla kiljunnalla, joka\nylivoimaisesti voitti sen pärrynnän; rattaiden liikehtimistä\ntervehdittiin kovasti metelöiden.\n\nVain hirsipuun lähistöllä kyyristelevät naiset eivät hievahtaneet\nhyviltä paikoiltaan; yksi Megairoista asetti äänetönnä paikoilleen\nsijoiltaan luiskahtaneen nuoran.\n\nMutta kaikki miehet ja jotkut naiset kirjaimellisesti sanoen\npiirittivät rattaat ja uhkailivat sotilaita, jotka seisoivat heidän ja\nheidän raivonsa esineen välillä.\n\nNäytti siltä kuin Déroulèden ja Julietten pelastaminen pikaisesta ja\nkauheasta kuolemasta olisi ollut mahdoton.\n\n»_Kuolema! Kuolema! Hirteen kavaltajat!_»\n\nItse Santerrekaan, joka oli huutanut äänensä sorruksiin ei tiennyt mitä\ntehdä. Hän oli lähettänyt yhden miehen läheiseen ratsuväen kasarmiin,\nmutta apujoukon tuloon viipyi vielä jonkun aikaa; sillävälin hänen\nmiehensä alkoivat nääntyä, ja roskajoukko yhä kiihtyneempänä uhkasi\njoka hetki murtaa heidän rivinsä.\n\nSekuntiakaan ei saanut kadottaa.\n\nSanterre olisi myöntynyt roskajoukon tahtoon ja mielihyvin heittänyt\nheille saaliin, jota he meluten vaativat, mutta säädökset olivat\nsäädöksiä ja vallankumouksen I:nä vuonna tottelemattomuus ei ollut hyvä.\n\nÄärimäisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi äkkiä jonkun koskettavan\nhäntä kunnioittavasti käsivarteen.\n\nAivan hänen takanaan seisoi tervehdysasennossa kansalliskaartilainen,\njoka ei ollut hänen omia miehiään, pidellen pientä taitettua paperia\nkädessään.\n\n»Oikeusministerin lähetti teille», kuiskasi sotilas kiireesti.\n»Kansanvaltuutetut ovat oikeussalista katselleet meteliä; he käskevät\nsanoa, ettei teidän ole menetettävä hetkeäkään.»\n\nLukiessaan hänen paksut, raa'at piirteensä ilmaisivat hartainta\ntyytyväisyyttä.\n\n»Onko teillä kaksi miestä mukananne?» kysyi hän nopeasti.\n\n»Kansalainen, on», vastasi mies viitaten oikealle, »ja\nkansalaisministeri sanoi, että te annatte kaksi lisää.»\n\n»Viettehän vangit äänettömästi vastapäätä olevaan Temppeli tornin\nvankilaan — ymmärrättehän?»\n\n»Kansalainen, kyllä. Kansalainen Merlin on antanut minulle täydelliset\nohjeet, Te voitte antaa rattaiden vetäytyä hiukan syrjään pylväistön\nvarjoon, jossa vankien annetaan laskeutua rattailta. Sitten heidät\njätetään minun huostaani. Sillävälin te miehinenne jäätte tänne tyhjien\nrattaiden läheisyyteen niin kauaksi aikaa kuin voitte. Apuväkeä on\nlähetetty noutamaan, ja sen tulisi saapua piankin. Sen saavuttua\njatkatte matkaa rattaitten kanssa, niinkuin kulkisitte Luxembourgin\nvankilaa kohden. Sillä keinoin on meillä aikaa toimittaa vangit\nonnellisesti Temppelitorniin.»\n\nMies puhui kiireesti ja varmasti, ja Santerre oli sangen valmis\ntottelemaan. Hän tunsi huojennusta ajatellessaan apujoukkoja ja ilostui\npäästessään työlästen vankien kuljetusvelvollisuudesta.\n\nPaksu, yhä tihenevä sumu suosi uutta keinoa, ja rumpujen alituinen\npärrytys esti kiireessä annettujen määräysten kuulumista.\n\nRattaat sysättiin suuren pylväistön synkimpään varjoon, ja katuyleisön\nyhä äänekkäämmin huutaessa ja kirkuessa sekä mielettömästi vaatiessa\npettureita käsiinsä Déroulèdelle ja Juliettelle annettiin lyhyt määräys\nastua rattailta. Kukaan ei nähnyt heitä, sillä juuri sillä paikalla\nvallitsi synkkä pimeys.\n\n»Seuratkaa sävyisästi!» kuiskasi sortunut ääni heidän korvaansa heidän\nrattailta laskeutuessaan, »tai minulla on käsky ampua teidät siihen\npaikkaan.»\n\nKumpikaan heistä ei kuitenkaan halunnut vastustaa, Kylmästä\nkangistuneena Juliette oli hakenut turvaa Déroulèdelta, joka oli\nkiertänyt suojelevan kätensä hänen vyötäröilleen.\n\nSanterre oli määrännyt kaksi miestä liittymään uuteen\nsuojelusvartiostoon, ja pian alkoi pieni joukkue nopeasti rientää\nmetelipaikalta oikeuspalatsin seinävierustaa pitkin.\n\nDéroulède huomasi heidän vartiostoonsa kuuluvan noin kuusi miestä,\nmutta tihusade esti häntä näkemästä, yökin oli sysimusta, ja väkijoukon\nhuudot häipyivät etäisyyteen.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\nODOTTAMATONTA.\n\n\nPieni seurue jatkoi äänettömästi matkaansa. Siihen näytti kuuluvan\nmuutamia kansalliskaartilaisia, joiden komentamisen Santerre oli\nluovuttanut sotilaalle, joka hänelle oli tuonut kansanvaltuutettujen\nmääräyksen.\n\nJuliette ja Déroulède tuumivat mihin heitä vietiin; ehkäpä johonkin\nmuuhun vankilaan kansan vihan välttämiseksi. He olivat tyytyväisiä\najatellessaan vapautuvansa raivoavien petojen kynsistä.\n\nMuusta he eivät vähääkään välittäneet.\n\nKumpikin tunsi jo kuolon varjon liitelevän päänsä päällä. Elon\nviimeinen hetki oli koittanut, ja se oli tavannut heidät vieretysten.\n\nMiia pelko ja katumus, suru ja ilo eivät voineet toimittaa, sen\nsuoritti suuri ja mahdoton varjo yhdessä tuokiossa.\n\nKatsoen rohkeasti kuolemaa vasten silmiä ojensi Juliette kätensä etsien\nrakastettunsa kättä.\n\nHe eivät vaihtaneet sanaakaan, ei edes hiiskahdusta kuulunut heidän\nhuuliltaan.\n\nEpäitsekkään intohimonsa erehtymättömällä vaistolla ymmärsi Déroulède\nkaiken, mitä pieni käsi tahtoi hänelle ilmaista.\n\nTuokiossa unohtui kaikki muu paitsi kosketuksen riemu. Kuolema tai\nkuolemanpelko oli hävinnyt. Elämä oli ihana ja kahdessa ihmissielussa\nvallitsi pelkkä rauha, melkeinpä täydellinen onni.\n\nKädenpuristuksella olivat he etsineet ja löytäneet toistensa sydämet.\nMitä merkitsi väkijoukon kirkuminen tai likaisen maailman melu ja\nhälinä? He olivat löytäneet toisensa ja käsi kädessä ja olka olkaa\nvasten he lähtivät vaeltamaan unelmiensa maihin. Siellä ei ollut\nepäilystä, petosta eikä mitään anteeksiannettavaa.\n\nDéroulède ei enää sanonut: »Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin\npettänyt minut?» Hän tunsi tytön käden luottavan puristuksen ja tiesi,\nettä kaikkine vikoineen, suurine rikkomuksineen ja kestävine suruineen\nJulietten naissydän, taivaan verraton aarre, kuului todellakin hänelle.\n\nJuliette myöskin tiesi, että Déroulède oli antanut anteeksi — ei,\nettä hänellä ei ollut anteeksiannettavaa — sillä rakkaus on suloinen\nja lempeä eikä tuomitse. Rakkaus on rakkautta — ehjää, luottavaista,\nkiihkeätä. Rakkaus on pelkkää ymmärtämistä ja täydellistä rauhaa.\n\nJa he seurasivat suojelusvartiostoa, mihin sillä vain oli aikomus viedä\nheidät.\n\nIlman päämäärää harhaili heidän katseensa eroittaen vain aution\nPariisin sumuiset kadut. He olivat kääntyneet virralta ja kulkivat\nArts-kadulle. Aivan lähellä oikealla oli synkännäköinen majatalo »La\nCruche Cassée», jossa sir Percy Blakeney asui. Lähestyessään paikkaa\nalkoi Déroulède tuumia, mitä hänen englantilainen ystävänsä sillä\nhetkellä toimi.\n\nMutta Tulipunaisen neilikan kekseliäisyys ei ollut kylliksi kahden\nhuomatun vangin Pariisista toimittamiseksi sinä päivänä. Vaikkapa —\n\n»Seis!»\n\nKomennussana kuului raikuvasti ja selvästi sateen puhdistamassa ilmassa.\n\nDéroulède kohotti päätään kuunnellakseen. Hänen herkkä korvansa eroitti\nkomennussanassa oudon selittämättömän vivahduksen.\n\nSeurue oli kuitenkin pysähtynyt, ja jotakin raksahti niinkuin kiväärejä\nja pyssyjä olisi ojennettu ampuma-asentoon.\n\nSe tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Heti senjälkeen kajahti\näänekäs huuto:\n\n»Tulkaa tänne, Déroulède, minä olen Tulipunainen neilikka!»\n\nNäkymättömän käden voimakas isku oli kaatanut lähimmän katulyhdyn\nsammuttaen sen.\n\nDéroulède tunsi, että häntä ja Juliettea vedettiin kiireesti vieressä\nsijaitsevaan oviaukkoon iloisen äänen kaikuessa kapealla kadulla.\n\nKuusi miestä otteli maassa mudassa, ja sieltä kuului aito\nenglantilaisten kirousten tulva. Kansalliskaartilaiset näyttivät\nryntäävän toistensa niskaan. Ilman englantilaisia kirouksia olisikin\nDéroulèden ja Julietten ollut vaikea ymmärtää asianlaitaa.\n\n»Tony, hyvin tehty! Tuhat tulimaista, Ffoulkes, olipa se ripeää\nkamppailua!»\n\nUneliaasta, miellyttävästä äänestä ei voinut erehtyä, mutta, taivaan\nnimessä, mistä se kuuluikaan?\n\nYhtä seikkaa ei saattanut epäillä. Kaksi Santerren lähettämää miestä\nmakasi kykenemättömänä maassa kolmen muun heitä nuorilla sitoessa.\n\nMitä se merkitsi?\n\n»Kas niin, ystäväni Déroulède, ette kai ajatellut minun jättävän neiti\nJuliettea sellaiseen kirotun epämukavaan luolaan?»\n\nJa siinä Déroulèden ja Julietten vierellä seisoi pitkä\njakobiinilaispuhuja, verenhimoinen kansalainen Lenoir. Nuoret yhä vain\ntuijottivat sanattomina häneen tuskin luottaen omiin silmiinsä, sillä\njättiläismäisen hiilenkantajan likanaamarin alta katseli iloisen\nutelias silmäpari heitä huvikseen.\n\n»Kas niin, tiedän kyllä näyttäväni kurjalta olennolta», sanoi vihdoin\nsalaperäinen hiilenkantaja, »mutta se oli ainoa keino saada nuo\nmurhamieliset paholaiset noudattamaan tahtoani. Neiti, tuhannesti\nanteeksi, minäpä juuri saatoin teidät kauheaan tilanteeseen, mutta nyt\nolette ystävien parissa. Suvaitsetteko antaa anteeksi?»\n\nJuliette katsahti ylös. Hänen suuret vakavat silmänsä, jotka olivat\nkyynelten vallassa, etsivät urhoollisen miehen katsetta, miehen, joka\nniin jalosti oli seisonut hänen vierellään ja jota hän rakasti.\n\n»Blakeney — » alkoi Déroulède.\n\nMutta Sir Percy keskeytti hänet kiireesti.\n\n»Sh, mies, meillä on vain muutamia hetkiä käytettävinämme. Muistakaa\nolevanne vielä Pariisissa. Jumala yksin tietää kuinka tänä iltana\npääsemme pois iästä surman kaupungista. Olen sanonut, että te ja\nneiti olette ystävien parissa. Se riittää tällä hetkellä. Minun\noli saatava teidät yhteen, muussa tapauksessa en olisi onnistunut.\nAinoa onnistumisen mahdollisuus oli saattaa teidät ja neiti\nhirmuisten loukkausten alaiseksi. Liittomme voi suunnitella vain\nyhden pelastumismahdollisuuden, ja minun oli hyväksyttävä paras\nkäytettävissäni oleva keino saadakseni teidät tuomituiksi ja sieltä\nyhdessä viedyiksi. Kunniani kautta!» lisäsi hän miellyttävästi\nnaurahtaen, »ystäväni Tinville ei ilostune huomatessaan, että\nkansalainen Lenoir on vetänyt kansanvaltuutettuja nenästä.»\n\nPuhellessaan hän johti Déroulèden ja Julietten majatalon alakerran\nsynkkään kapeaan huoneeseen ja kutsui sitten kovaäänisesti Brogardia,\nepämiellyttävän asunnon isäntää.\n\n»Brogard», huusi sir Percy. »Missä Brogard aasi on? Voi teitä, mies»,\nlisäsi hän, kun kansalainen Brogard kehitellen ja hätäillen laahusteli\nesiin taskut englantilaista kultaa täynnänsä, »mihin piilotatte\nmiellyttävät kasvonne? Kas niin! toinen nuoranpätkä ritarillisille\nsotilaille. Tuokaa heidät sisään ja kaatakaa heidän kurkkuunsa\nmääräämäni juoma. Senkin saakeli! Olisin toivonut, ettei meidän olisi\ntarvinnut tuoda heitä muassamme, mutta Santerre paholaisessa olisi\nmuutoin saattanut herätä epäluulo. Heille ei kuitenkaan tehdä pahaa,\neivätkä he voi vahingoittaa meitä.»\n\nHän jatkoi iloisesti rupatustaan. Pohjaltaan ystävällisenä ja\nritarillisena tahtoi hän antaa Déroulèdelle ja Juliettelle aikaa\nhuumaavasta hämmästyksestä toipumiseen.\n\nMuutos synkästä epätoivosta vilkkaaseen toivoon oli tapahtunut liian\näkkiä; siihen oli mennyt vain vajaata kolme minuuttia.\n\nOttelu oli tapahtunut nopeaan ja kiireesti. Santerren kahden sotilaan\nkimppuun oli hyökätty aivan heidän aavistamattaan, ja Tulipunaisen\nneilikan kolme nuorta apulaista oli rynnännyt niin tarmokkaasti, että\nkansalliskaartilaisilla tuskin oli aikaa avun huutoon.\n\nSitäpaitsi olisikin huuto ollut turha. Oli pimeä yö ja satoi, ja melua\nhaluavat kansalaiset ahdistelivat oikeuspalatsia puolentoista englannin\npeninkulman päässä. Pari päätä oli tosin ilmestynyt vastapäätä olevien\nlikaisten talojen ikkunoihin, mutta pimeässä ei voinut nähdä, ja ottelu\noli pian saatu lopetetuksi.\n\nArts-kadulla oli perin hiljaista ja Cruche Casséen likaisessa\nkahvilahuoneessa makasi kaksi kansalliskaartilaista sidottuna suukapula\nsuussa kolmen muun iloisesti nauraessa märkiä käsiään ja kasvojaan\npyyhiskellessä.\n\nHeidän keskellään seisoi pitkä, rivakka ja uljas seikkailija, joka oli\nsuunnitellut uhkarohkean kaappauksen.\n\n»Kas niin, ystävät, näin pitkälle olemme päässeet», virkkoi hän\nhilpeästi, »ja ajatelkaamme nyt tulevaisuutta. Meidän kaikkien täytyy\ntänä iltana päästä Pariisista, muussa tapauksessa on giljotiini\nosanamme huomenna.»\n\nHän puhui iloisesti ja miellyttävästi venytellen, mikä tapa hyvin\ntunnettiin Lontoon hienoissa piireissä. Mutta hänen äänessään oli\nvakava sävy ja hänen apulaisensa katsahtivat häneen ollen valmiina\nhänen käskyilleen, mutta kuitenkin tietoisina uhkaavasta vaarasta.\n\nLordi Anthony Dewhurst, sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings\nkansalliskaartilaispukimissaan olivat näytelleet osansa hyvin. Lordi\nHastings oli esittänyt käskyn Santerrelle, ja kolme nuorta veitikkaa\noli päälliköltä merkin saatuaan hyökännyt miesten kimppuun, joiden\nhuostaan Pariisin päällikkö oli vangit antanut.\n\nSiihen asti olivat asiat hyvin. Mutta miten päästä Pariisista? Jokainen\nkatsoi! Tulipunaiseen neilikkaan saadakseen ohjeita.\n\nSir Percy kääntyi nyt Julietteen päin tehden hänelle täysin\nkunnioittavan hovikumarruksen, jota ajan huolelliset seurustelusäännöt\nvaativat.\n\n»Neiti de Marny», lausui hän, »sallikaa minun viedä teidät huoneeseen,\njoka, vaikka onkin teille arvoton, antaa teille tilaisuuden hetken\nlepoon, joll'aikaa annan Déroulède-ystävälleni lisäohjeita ja neuvoja.\nHuoneessa näette valepuvun, johon pyytäisin teitä nopeasti pukeutumaan.\nNe ovat vain likaisia riepuja, sen myönnän, mutta teidän henkenne — ja\nmeidänkin riippuu avustuksestanne.»\n\nRitarillisesti hän suuteli Julietten sormenpäitä ja avasi hänelle\nviereisen huoneen oven, sitten hän astui itse syrjään, jotta tyttö\nohimennessään sai vielä kerran katsahtaa Déroulèdeen.\n\nOven sulkeuduttua kääntyi hän uudelleen miesten puoleen.\n\n»Nuo univormut eivät enää sovi!», sanoi hän järkähtämättömästi.\n»Tony, täällä on mytyllinen inhottavia vaatteita. Pukeutukaa niihin\nmahdollisimman nopeasti. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana näyttää\nniin likaiselta sansculottijoukolta kuin milloinkaan on Pariisin\nkaduilla liikkunut.»\n\nHänen veltto, venyttelevä äänensävynsä oli mennyttä. Sillä hetkellä\noli hän harkinnan ja toiminnan mies, rohkea seikkailija, jonka käsissä\nmonen ystävän henki oli-.\n\nNeljä miestä totteli heti. Lordi Anthony Dewhurst — Lontoon\nseurapiirien hienoimpia keikareita — oli vetäissyt kosteasta kaapista\nvaatemytyn, joka sisälsi pelkkiä likaisia, mutta hyödyllisiä riepuja.\n\nKymmenessä minuutissa oli heidän muotonsa muuttunut, ja neljä likaisen\nkömpelöä olentoa asettautui päällikkönsä eteen.\n\n»Mainiota!» virkkoi sir Percy iloisesti. »Nyt neiti de Marnyn luo.»\n\nJuuri hänen lausuttuaan nämä sanat sysäistiin viereisen huoneen\novi auki, ja hirvittävä olento seisoi siinä miesten edessä. Nainen\nsiivottomaan puseroon ja hameeseen puettuna, kasvot lian peittämät, ja\nrasvattu kasvoille takertunut keltainen tukka oli työnnetty likaisen,\nrypistyneen myssyn alle.\n\nIloiset ihastushuudahdukset seurasivat hirveän näköistä ilmestystä.\n\nTosi naisena oli Juliette saanut takaisin kaiken tarmonsa ja\nrohkeutensa tietäen, että hänen oli suoritettava tärkeä tehtävä. Hän\nheräsi unelmistaan havaitessaan, että jalot ystävät olivat panneet\nhenkensä alttiiksi hänen ja hänen rakastettunsa tähden.\n\nItseään hän ei ajatellut; hän vain muisti, että tarvittiin hänen\nmielenmalttiaan, hänen ruumiillista ja henkistä voimaansa pelastuksen\nja onnellisen lopun saavuttamiseksi.\n\nSiksi oli hän pukeutunut Pariisin tricoteusein tavoin. [Naisia, jotka\nistuivat giljotiinin juurella sukkaa kutoen, sanottiin _tricoteuseiksi_\n= kutojiksi.] Hän näytteli urhoollisesti osaansa, ja silmäys hänen\nperinpohjaiseen valepukuunsa riitti vakuuttamaan sankarijoukon\njohtajaa, että hänen ohjeitaan seurattiin täsmällisesti.\n\nDéroulède näytti ihan risaiselta sansculotilta, jolla oli paljaat\nmutaiset jalat, kuluneet housut ja nukkavieru musta päällysnuttu.\nMiehet seisoivat Julietten kanssa odotellen sir Percyn lopullisia\nohjeita.\n\n»Me yhdymme väkijoukkoon», sanoi hän, »a toimimme samoin kuin sekin.\nMeidän on huolehdittava, että hillitön joukko tekee mitä tahdomme.\nNeiti de Marnylle tuhannet onnittelut! Pyydän teitä tarttumaan\nDéroulède-ystäväni käteen, mutta älkää mistään syystä päästäkö sitä\nirti. Kas, se kai ei ole vaikea tehtävä», lisäsi hän miellyttävästi\nhymyillen, »ja teidän tehtävänne, Déroulède, on yhtä helppo. Minä\nvelvoitan teitä huolehtimaan neiti Juliettesta, ettekä millään ehdolla\nsaa poistua hänen viereltään, ennenkuin olemme päässeet Pariisista.»\n\n»Pariisista!» toisti Déroulède huolestuneena huokaisten.\n\n»Niin!» huudahti sir Percy rohkeasti, »Pariisista, kintereillämme\nulvova roskajoukko, joka aiheuttaa viranomaiset ryhtymään\nkaksinkertaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ja ystävät muistakaa,\nennenkaikkea, että kokoontumishuutonamme on kalalokin kimeä kirkuna\nkolmasti toistettuna. Seuratkaa siitä kunnes pääsette Pariisin\nporteista. Niin pitkälle saavuttuanne kuunnelkaa sitä toistamiseen,\nse johtaa teidät vapauteen ja vihdoinkin turvallisuuteen. Niin!\nPariisista, Jumalan armon avulla.»\n\nLäsnäolijat tunsivat sydämensä sykähtelevän häntä kuunnellessaan.\nKukapa olisi voinut muuta kuin seurata rohkeata ja urheata\nseikkailijaa, jolla oli lumoava ääni ja jalo ryhti?\n\n»Ja nyt matkalle!» huudahti Blakeney kaiken lopuksi. »Santerre aasi\non tähän mennessä jo hajoittanut kirkuvan hyenaparven ratsuväkensä\navustamana. He menevät Temppelitorniin saalistaan noutamaan, ja me\nperässä. Kas niin ystäväni, ja muistakaa kalalokin kirkunaa!»\n\nDéroulède tarttui Julietten käteen.\n\n»Olemme valmiit», sanoi hän, »ja Jumala siunatkoon Tulipunaista\nneilikkaa!»\n\nSitten viisi miestä Juliette keskellään lähti taaskin kadulle.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\nPÈRE LACHAISE.\n\n\nEi ollut vaikeata arvata, mitä tietä väkijoukko oli kulkenut;\nkirkumista, rääkymistä ja käheitä huutoja kuului virran toiselta puolen.\n\nKansalainen Santerre ei ollut voinut pidättää roskajoukkoa ratsastavan\napujoukon tuloon saakka. Viiden minuutin kuluttua Déroulèden ja\nJulietten poistumisesta oli joukko murtanut sotilasketjun ja rynnännyt\nrattaille sekä huomannut ne tyhjiksi ja saaliin hävinneeksi.\n\n»He ovat nyt jo Temppelitornin muurien suojassa», huusi Santerre\nkäheästi ja hurjasti riemuiten nähdessään heidät noloina.\n\nEnsin näytti kuin kostonhimoisen, petkutetun ja raivostuneen joukon\nviha olisi suuntautunut Pariisin päällikköön ja hänen sotureihinsa.\nHetkeksi olivat Santerrenkin punakat posket kalvenneet hänen\nhuomatessaan odottamattoman vaaran.\n\nSiiloin aivan äkkiä kuului huuto:\n\n»Temppelitorniin!»\n\n»Temppelitorniin, temppelitorniin!» kuului ripettä vastauksia.\n\nHuutoon yhtyi pian koko joukko ja vajaassa kahdessa minuutissa\ntyhjentyi oikeuspalatsin ympäristö ja Pont St. Michel. Cité ja Pont\ndu Change olivat metelöitsijöitä täynnä. Sieltä vyöryi joukko joen\npohjoisrantaan, Templen kadulle, yhä vain kirkuen, muristen, laulaen\n»_Käy päinsä_», sekä huutaen: »_Hirteen, hirteen!_»\n\nSir Percy Blakeney ja hänen muutamat seuralaisensa huomasivat Pont\nNeufin melkein tyhjäksi. Muutamat väkijoukosta eksyneet henkilöt, jotka\nsade oli kastellut läpimäriksi ja joiden kurkun sumu oli tukkinut,\npalasivat innostuksestaan laimentuneina ja nyrpeinä kotiinsa.\n\nHajanainen kuusihenkinen sansculotti-joukko kiinnitti tuskin\nnimeksikään ihmisten huomiota ja rohkeasti uhmasi sir Percy jokaista\nohikulkijaa.\n\n»Kansalainen, missä on Templen katu?» kysyi hän kerran pari,\n\n»Kansatar, voitteko sanoa, onko petturi jo hirtetty?»\n\nTavallinen vastaus oli murahdus tai kirous, mutta kukaan ei\nkiinnittänyt sen enempää huomiota, jättiläismäiseen hiilenkantajaan tai\nhänen risaisiin ystäviinsä.\n\nEräässä kadun risteyksessä, Templen ja Achieves'n katujen kulmassa,\nkääntyi Sir Percy Blakeney äkkiä seuraajiensa puoleen.\n\n»Olemme nyt aivan roskajoukon kintereillä», kuiskasi hän englanniksi,\n»seuratkaa kaikki lähintä kuljeksijaa ja liittykää mahdollisimman pian\nsankimpaan joukkoon. Tapaamme taas vankilan ulkopuolella — ja muistakaa\nkalalokin kirkunaa.»\n\nVastausta odottamatta katosi hän pian sumuun.\n\nVähitellen tulivat näkyviin muutamat maleksijat joukon jatkona, ja\nheidän huutonsa kuului selvästi. Roskajoukko oli nähtävästi kerääntynyt\nvankilan ulkopuolella olevalle suurelle torille huutamalla vaatien\nvihansa esinettä käsiinsä.\n\nKylmäverisen toiminnan hetki oli lyönyt. Tulipunainen neilikka oli\nsuunnitellut koko jutun, mutta hänen seuralaistensa ja niiden, joita\nhän yritti pelastaa varmasta kuolemasta, oli häntä autettava täydestä\nsydämestä.\n\nDéroulède puristi yhä lujemmin Julietten pientä kättä.\n\n»Pelkäätkö, rakkaani?» kuiskasi hän.\n\n»En, kun sinä olet lähelläni», vastasi hän.\n\nVain muutamia minuutteja käveltyään Achievs'n kadulla olivat he\njoutuneet sankimpaan väkijoukkoon. Sir Andrew Ffoulkes, lordi Anthony\nDewhurst ja lordi Hastings, nämä kolme englantilaista kulkivat\netunenässä; Déroulède ja Juliette heti heidän takanaan.\n\nRoskajoukko itse kuljetti heitä eteenpäin. Kirjavaa ja läpimärkää\njoukkoa se oli; viina sen oli villinnyt, ja se oli oman raivonsa\nsokaisemana.\n\nKaikki huusivat, naiset muita kovemmin, eräs heistä laahasi jäljessään\nnuoranpätkää arvellen sitäkin tarvittavan.\n\n»_Käy päinsä! käy päinsä! Hirteen, hirteen, kavaltajat!_»\n\nJa Déroulède pidellen Juliettea kädestä huusi voimainsa takaa:\n\n»_Käy päinsä!_»\n\nSir Andrew Ffoulkes käännähti naurahtaen. Nuoret keikarit nauttien\nharvinaisesta huvituksesta heittäytyivät täysin siemauksin sen valtaan.\nKaikki huusivat »_hirteen_» siten kiihottaen ja rohkaisten ympäristöään.\n\nDéroulède ja Juliette elivät seikkailun ja yhtymisen ilon huumauksessa,\nja heidät valtasi hurja, mieletön ja kiihkeä vapauden- ja elämänhalu —\n— — Elämän- ja rakkaudenhalu!\n\nHe työntäytyivät ja tuuppelivat edellään liejussa kulkijoita, ja\njoukon seuraamana he lauloivat ja kirkuivat kovemmin kuin muut. Itse\nväkijoukkohan olikin heidän paras turvansa ja suojamuurinsa.\n\nYhtä hyvin olisi voinut etsiä neulaa heinäruosta kuin kahta\npakolaisvankia kiihkoisan hurjasti tungeksivasta väkijoukosta.\n\nIso avonainen tori Temppelitornin edustalla näytti suurelta, kuohuvalta\nja mustalta ihmiskasalta.\n\nMelkein sysimusta pimeys vallitsi, maa oli suon tapaista, jota peitti\nmonen tuuman vahvuinen savilieju takertuen kaikkeen. Muutamat vankilan\nseiniin ja pylväistöön kiinnitetyt lamput eivät ollenkaan valaisseet\ntoria.\n\nKun pieni joukkue, johon kuului kolme englantilaista ja Déroulède,\npidellen Juliettea kädestä saapui aukealle paikalle, kuulivat he\nkalalokin vihlovaa kirkumista kolmasti toistettuna, ja sortunut ääni\nkarjui pimeässä:\n\n»Kunniani kautta, enpä usko vankien enää olevan Temppelitornissa!\nYstävät, kansalaiset, luulenpa että meitä on petkutettu taaskin!»\n\nHuudahdus lausuttiin oudolla, selittämättömällä tavalla, joka ei\nmuistuttanut mitään Ranskan murretta, mutta se kuului kumminkin\nkovemmin kuin korvia vihlova melu; se tunkeutui väkijoukon\nviinantylsyttämiin aivoihin, sillä puhe vastaanotettiin uudistetuilla,\nhurjilla vihahuudahduksilla.\n\nSuuren, elävän, kuohuvan massan tavoin painautui väkijoukko\nsuunnatonta, synkkää vankilaa kohden. Tuupellen työnnellen, kiljuen,\nnaiset kirkuen ja miehet kiroten — näytti kuin pelottava päivä —\nheinäkuun 14:s — olisi saanut verisen vastineensa sinä yönä, kuin\nTemppelitorni olisi ollut määrätty saamaan Bastillen kohtalon osakseen.\n\nTotellen johtajansa määräystä jäi kolme englantilaista pahimpaan\ntungokseen; yhdessä Déroulèden kanssa onnistui heidän muodostaa luja\nvalli Julietten ympärille ja siten tehokkaasti suojella häntä kovilta\nsysäyksiltä.\n\nOikealla, Ménilmontant'in suunnalta kuuluva kalalokin kirkuna antoi\nheille aika ajoin voimaa ja rohkeutta.\n\nJoukon eturivi oli saapunut rakennuksen pylväistöön. Ulvoen,\nkatulaulajaan hoilotellen ja äänekkäästi huutaen vaati se julman\nvankilan vartijaa.\n\nKetään ei näkynyt; jykeväsalpaiset ja -saranaiset isot portit pysyivät\näänettömän uhmaavina.\n\nVäkijoukko alkoi käydä vaaralliseksi: kuiskaukset viisi vuotta\nsitten tapahtuneen Bastillen valloituksesta synnyttivät ryöstö- ja\nmurhapolttoajatuksia.\n\nSilloin kuului taaskin vihlova ääni:\n\n»_Totisesti!_ Vangit eivät olekaan Temppelitornissa! Pölkkypäät ovat\nantaneet heidän paeta ja pelkäävät nyt kansan vihaa!»\n\nKummallisen helposti roskajoukko omaksui uuden ajatuksen. Ehkäpä tumman\nsynkät, jykevät rakennukset olivat pelottaneet heitä rauhallisella\nvoimallaan, ehkäpä lakkaamaton sade ja pursuva lieju oli laimentanut\nheidän haluaan rynnätä heti julmaa vankilaa vastaan; ehkäpä oli vain\nihmisluonteen kaltaista toivoa jotakin uutta, jotakin odottamatonta.\n\nKuinka asianlaita lie ollutkaan, kaikki liittyivät huutoon ihmeteltävän\nnopeasti.\n\n»Vangit ovat paenneet! vangit ovat paenneet!»\n\nMuutamat halusivat jatkaa Temppelitorniin ryntäämistä, mutta he\nolivat vähemmistönä. Koko ajan oli väkijoukko ollut halukkaampi\nyksityiskostoon kuin rohkeisiin urotöihin. Bastille oli valloitettu\npäivällä; yritys ei ehkä voinut onnistua yhtä hyvin sysimustassa yössä,\njolloin omaa kättään ei näe ja tihusade tunkeutuu luihin ja ytimiin\nsaakka.\n\n»He ovat jo tähän mennessä päässeet katusulusta», lausui sama ääni\npimeässä.\n\n»Kutusululle, katusululle!» kuului lammasmainen kaiku joukosta.\n\nPieni pakolaisryhmä ystävineen liittyi yhä lujemmin yhteen.\n\nVihdoinkin he ymmärsivät.\n\n»Meidän on huolehdittava, että väkijoukko tekee mitä tahdomme», oli\nTulipunainen neilikka sanonut.\n\nHän halusi sen kuljettavan Tulipunaisen neilikan ja hänen ystävänsä\nPariisista, ja jumaliste, hän näytti toiveissaan onnistuvankin!\n\nJulietten sydän sykki niin, että se oli tukahuttaa hänet; hänen vahva\npieni kätösensä tarttui Déroulèden käteen hurjan voimakkaasti ja\nmielettömästi riemuiten.\n\nLähinnä sitä miestä, jolle hän oli antanut rakkautensa ja sydämensä,\nihaili ja kunnioitti Juliette kuuluisaa ja jaloa seikkailijaa,\nylhäissyntyistä hienoa keikaria, joka likaisin kasvoin ja siivottomiin\nvaatteisiin puettuna näytteli loistavinta osaa, mitä milloinkaan\nnäyttämöllä on esitetty.\n\n»Katusululle — katusululle!»\n\nNiinkuin villi hevoslauma, jota paimenen ruoska ajaa, alkoi roskajoukko\nhajota kaikille suunnille. Tietämättä mitä halusi, tietämättä mitä\ntoivoi löytävänsä, puolittain unohtaen vihansa syyt ja esineen ryntäsi\nse voimakkaasti suurkaupungin porteille, joista vankien otaksuttiin\npaenneen.\n\nKolme englantilaista ja Déroulède, joiden huostassa Juliette oli\nhyvässä turvassa, eivät vielä liittyneet yleiseen ryntäykseen. Torilla\noli viedä sankka parvi väkeä, ja sinne johtavat kadut olivat hyvin\nkapeat. Niillä rynnäten, kiirehtien ja vyöryen kuin pyörremyrskystä\nlähtenyt ryöppy syöksyi kansanpaljous päätä pahkaa katusulkuja kohden.\n\nTurbigon katua Béllevillen portille, Filles'n ja Chemin Vert'in katuja\nPopincourtiin he juoksivat kaataen toisensa kumoon, sysäten heikot\nsyrjään, polkien muutamat jalkoihinsa. Kaikki olivat sivistymättömiä,\nraakoja olentoja, moisiin hurjiin metodeihin tottuneita, valmiita\nnousemaan pystyyn montakin kertaa kaaduttuaan, sillä liejuhan oli vain\npehmeän liukasta, ja poljeksijat olivat paljasjaloin.\n\nÖiset olennot ryntäsivät pimeältä torilta vieläkin pimeämmille kaduille.\n\nEteenpäin he juoksivat — yhä eteenpäin, milloin sankkana, kuohuvana\nkasana, milloin irrallisina, hajanaisina ryhminä — toiset pohjoiseen\ntai etelään, toiset itään tai länteen.\n\nPieni joukkue juoksi rohkeasti itäänpäin Vallankumouskatua seuraten\njohtajansa kutsua. Siellä oli väkeä sankasti; Ménilmontant'in\nvallitukset olivat aivan lähellä, ja niiden takana oli Père\nLachaisen hautausmaa. Se oli Temppelitornin vankilan lähin portti,\nja roskajoukko halusi olla valmiina eikä tahtonut kuluttaa liiaksi\naikaa juoksentelemiseen mutaisilla kaduilla, joilla kastumisen ja\nvilustumisen vaara oli tarjolla. Se halusi uudistaa heinäkuun 14:nnen\nloistavat urotyöt ja vallata Pariisin muurit tahdon eikä aseiden\nvoimalla.\n\nEteenpäin ryntäävän roskaväen hillittömässä joukossa Juliette\nkeskellään pysytteli neljä miestä vain pelkkinä yksilöinä, joita kukaan\nei uhmaillut.\n\nNeljännestunnissa saavuttiin Ménilmontant'ille.\n\nKaupungin suuria portteja vartioivat tarkasti kaartilaisosastot\nupseeriensa johdolla — enintään kaksikymmentä miestä kussakin — mutta\nmitä se oli moista tungosta vastaan?\n\nOlisiko kukaan uneksinut Pariisin valtaamista sisäpuolelta tapahtuvalla\nrynnäköllä?\n\nJokaisella pohjoiseen ja itään vievällä kaupunginportilla oli neljä-\ntai viisituhathenkinen roskajoukko, jolla ei ollut aavistustakaan mitä\nse tahtoi. Kaikki olivat unohtaneet minkätähden he ryntäsivät niin\nsokeasti, niin mielettömästi lähimmälle katusululle.\n\nMutta kaikki tiesivät, että he tahtoivat päästä katusulusta eteenpäin,\ntahtoivat hyökätä sotilaiden kimppuun ja iskeä kaartin kapteenin maahan.\n\nTuulen nostattaman suunnattoman aallon tavoin mursi väkijoukko\nmuistorikkaana Fructidorin yönä sotilasketjun, joka turhaan yritti\npidättää sitä. Naiset ja miehet viinan ja riemun huumaamina huusivat:\n»Heinäkuun 14:s päivä.» Ja kirouksin ja uhkauksin se vaati, portit auki.\n\nRanskan kansa _tahtoi_ saada tahtonsa perille.\n\nEikö se ollut maan yliherra ja hallitsija, suuren, ihanan ja\nmielettömän valtakunnan kohtalon yliherra?\n\nKansalliskaarti oli voimaton, komentajaupseeri voi tehdä vain vähän\nvastarintaa.\n\nTarkoitukseton tuli, joka pimeässä ja rankkasateessa sai varsin vähän\ntuhoa aikaan, raivostutti vain yhä enemmän roskajoukkoa.\n\nTihusade oli muuttunut tulvaksi, oikeaksi kesäiseksi rankkasateeksi.\nSilloin tällöin kuului kaukaa ukkosen jyrähdys, ja salama välähteli\nlakkaamatta valaisten kaamealla, oikullisella valollaan kuohuvaa\njoukkoa, noita likaisia kasvoja, joita vapauslakit koristivat,\nja noitia muistuttavia naisia, märät hiukset hajallaan ja laihat\nkäsivarret uhkaavina.\n\nPuolessa tunnissa oli Pariisin väestö omien porttiensa ulkopuolella.\n\nVoitto oli täydellinen. Vartiosto ei vastustanut, upseeri antautui;\nsuuri ja mahtava roskajoukko sai tahtonsa täytetyksi.\n\nRiemuiten se parveili linnoituksille ja rajattomille alueille, jotka se\noli valloittanut tahtonsa voimalla.\n\nMutta rankkasadetta jatkui, ja voiton mukana tuli kyllästyminen\n— kyllästyminen märkään ihoon, mutaisiin jalkoihin, väsyneisiin,\nraukeisiin jäseniin ja alituisesta huutamisesta kuivettuneisiin\nkurkkuihin.\n\nMénilmontant'in luona, missä joukko oli ollut sankin, mieliala kiihkein\nja kirkuminen vihlovin, siellä levisi nyt väsyneen ja kiihtyneen joukon\nsilmien eteen Père Lachaisen suunnaton, rauhaisa hautausmaa.\n\nSynkkien hautakivien pelkät rivit ja kaameat seetripuut, joiden oksat\nmuistuttavat satojen haamujen käsivarsia, hiljensivät ja pelottelivat\nrappeutuneen ihmiskunnan rääkyvää joukkoa.\n\nKuolleiden kaupungin hiljainen mahtavuus näytti katselevan karsaasti ja\nylenkatseellisesti sisarkaupunkinsa intohimoja.\n\nVäkijoukko pelästyi aivan vaistomaisesti. Hautausmaalla oli synkkää,\npimeää ja autiota. Salamaniskut näyttivät valaisevan Ranskan kuolleiden\nsankarien aavemaisia kulkueita, joita ääneti vaelsi hautojen välitse.\n\nVavisten kääntyi väki pois ikuisen rauhan äärettömiltä alueilta.\n\nHautausmaalla kuului äkkiä kalalokin kirkuna kolmasti kutsuen\ntoveriaan. Ja viisi tummaa kaapuihin puettua olentoa irtautui\nvähitellen tungoksesta ja pujahti yksitellen Père Lachaisen alueelle\nmuurissa olevasta aukosta, joka on aivan pääportin vieressä.\n\nTaaskin kalalokin huudahdus.\n\nKen sen kuuli värisi likomärissä vaatteissaan. Sitä pidettiin haudasta\nnousseen tuskaisen sielun huutona, ja muutamat naiset unohtaen ajan\njumalattomuuden tekivät nopeasti ristinmerkin ja höplöttivät rukouksia\nNeitsyt Marialle.\n\nPorttien sisäpuolella oli tyyntä ja rauhaisaa. Upottava maa ei\nkaiuttanut hiljaisia askeleita, jotka hitaasti hiipivät kohti suurta\nkivipatsasta, mikä peittää kuolemattomien rakastavaisten — Abélard’in\nja Heloïsen — haudat.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\nLOPPU.\n\n\nVain hiukan enää kerrottavaa.\n\nHistoria kertoo, että arat, väsyneet, läpimärät, suuret ja kaikkivoivat\npariisilaiset hiljaa hiipivät koteihinsa kukon ensimäisen kirkumisen\ntervehtiessä kaupungin lähikylissä aamusarastuksen vaaleata juovaa.\n\nMutta paljon ennen sitä, vieläpä ennenkuin suurkaupungin kirkonkellot\nolivat kajahuttaneet keskiyön lyöntinsä, oli sir Percy Blakeney ja\nhäntä seurannut pieni joukkue saapunut Père Lachaisen etäisimmän portin\nluona sijaitsevaan pieneen majataloon.\n\nSanaakaan hiiskahtamatta olivat he kuuden äänettömän haamun tavoin\nkulkeneet ison hautausmaan läpi ja tulleet hiljaiseen majataloon,\njonne kuohuvan vallankumouksen melu saapui vaimennuttuaan kuolleiden\nrauhallisen kaupungin läpi kulkiessaan.\n\nEnglantilaisella kullalla oli helppo ostaa syrjäisen majatalon puoleksi\nnälkiintyneen isännän vaitiolo ja hyvä tahto. Suuret matkavaunut\nseisoivat jo valmiina, ja neljä hyvää flanderilaista hevosta oli\npuolen tuntija kärsimättömästä kuopinut maata. Vaunujen ikkunasta\nkurkistelivat levottomina vanhan Pétronellen kyyneleiset kasvot.\n\nIlon ja ihmetyksen huudahduksia pääsi Déroulèden ja Julietten huulilta,\nja he kääntyivät kumpikin melkein pelkoa muistuttavin tuntein\nihmeelliseen mieheen, joka oli sekä suunnitellut että toimeenpannut\nrohkean seikkailun.\n\n»Ei, ystäväni», sanoi sir Percy puhuen etupäässä Déroulèdelle, »jos\nvain tietäisitte, kuinka yksinkertaista se oli! Kulta saa paljon\naikaan, ja minun ainoa ansioni näyttää olevan, että omistan runsaasti\nsitä tavaraa. Tehän itse kerroitte, kuinka olitte huolehtinut vanhasta\nPétronellesta. Mitä juhlallisimmin vakuuttaen hänen tapaavan täällä\nnuoren emäntänsä sain hänet Pariisista. Hän tuli sangen urheana\ntänään torikärryillä. Hän on aito kansannainen, jottei kukaan häntä\nedes epäillytkään. Arvoisa pariskunta, joka hoitaa tätä syrjäistä\nmajataloa, on hyvin palkittu, ja raha toimittaa pian vaunut ja\nhevoset. Englantilaisilla ystävilläni ja minulla on omat passit ja\nmyöskin neiti Juliettea varten, jonka tulee matkustaa englannittarena\nvanhan hoitajansa Pétronellen kanssa. Majatalossa on meille kaikille\nvarattu säädylliset puvut. Neljännestunnissa on niihin pukeuduttava\nja sitten matkalle. Tehän voitte tietystikin käyttää omaa passianne.\nVangitsemisenne tapahtui, niin äkkiä, ellei sitä ole vielä peruutettu,\nja me olemme kahdeksan tuntia vihollisistamme edellä. He heräävät\nhuomisaamuna, ja voi taivas, heidän huomatessaan teidän livistäneen\nheidän käsistään!»\n\nHän puheli luontevan huolimattomasti ja hitaan venyttelevällä äänellä,\nniinkuin hän olisi jutellut hilpeitä tyhjänpäiväisyyksiä jossakin\nLontoon salongissa, vaikka hän itse asiassa selosti seikkailijan\nkeksimää uskaliainta ja julkeinta suurtekoa.\n\nDéroulède ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hänen jalo sydämensä tunsi,\nsangen suurta kiitollisuutta ystäväänsä kohtaan, joten hän ei voinut\nilmaista sitä vain muutamin sanoin.\n\nOli sitäpaitsi sangen täpärällä aikaa.\n\nNeljännestunnissa oli pieni sankarijoukkue riisuutunut likaisista,\nrisaisista vaatteistaan, ja he esiintyivät sillä hetkellä säädyllisinä\nPariisin porvareina matkalla maaseudulle. Sir Percy Blakeney oli\npukeutunut varakkaan talon ajuriksi, ja lordi Anthony Dewhurst esiintyi\nenglantilaisena lakeijana.\n\nViisi minuuttia myöhemmin auttoi Déroulède Julietten matkavaunuihin,\nja vaikka Juliette olikin uupunut levottomuudesta ja liikutuksesta,\noli hän äärettömän onnellinen, kun Déroulède kiersi käsivartensa hänen\nympärilleen iloisin ja luottavaisin mielin.\n\nSir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings seurasivat heitä vaunuihin; lordi\nAnthony istui sir Percyn vieressä ajurin istuimella.\n\nPariisin väestön vielä ihmetellessä miksi he olivat rynnänneet\nportteja vastaan, matkasivat paenneet vangit Ranskan liejuisia teitä\nhengenvaarallisen nopeasti pohjoista rannikkoa kohden.\n\nSir Percy Blakeney ajoi itse. Jalo sydän täynnä riemua ohjasi\nritarillinen seikkailija itse ystävänsä turvallisuuteen.\n\nHe olivat joutuneet matkalle kahdeksan tuntia ennen toisia.\nTulipunaisen neilikan liitto oli suorittanut tehtävänsä\nperusteellisesti. He olivat kaikki hyvin varustetut passeilla,\nvarahevoset odottelivat aina noin 50 mailin päässä olevassa\npysähdyspaikassa, ja matka, vaikkakin väsyttävä, kului ilman enempiä\nseikkailuja.\n\nLe Havressa astui pieni seurue sir Percy Blakeneyn purteen _Untolaan_,\njossa he tapasivat rouva Déroulèden ja Anne Mien.\n\nMainitut naiset olivat sir Percyn ohjeiden mukaisesti jatkaneet\nmatkaansa pohjoiseen, väkirikkaaseen satamakaupunkiin.\n\nAnne Mien ja Julietten kohtaaminen oli liikuttava. Vaivainen tyttö\nraukka oli viettänyt viime päivät tuskallisen katumuksen vallassa\nraskaiden matkavaunujen kuljettaessa häntä yhä kauemmaksi Pariisista.\n\nHän luuli Julietten kuolleen ja Paulin joutuneen epätoivon uhriksi, ja\nhänen hellää sydäntään särki hänen muistaessaan, että juuri hän oli\nantanut viimeisen, kuolettavan iskun miehelle, jota hän rakasti.\n\nHän oli kieltäymyksiin syntynyt, ja hän löysi niissä vielä onnensakin.\nJa kun hän Paul Déroulèden kasvoista näki saaneensa anteeksi, ei\nhänen ilomaljassaan ollut pisaraakaan katkeruutta hänen katsellessaan\nDéroulèdea, joka onnesta säteilevänä seisoi rakastettunsa vieressä.\n\nEräänä ihanana, ruusunhohteisena aamuna, joka oli muistorikkaan\nFructidorin viimeisiä, seisoivat Juliette ja Paul Déroulède _Untolan_\nkannella nähden Ranskan rannikon vähitellen häipyvän näköpiiristä.\n\nDéroulèden käsi kiertyi rakastetun ympärille, ja Julietten\nkullankellervät hiukset koskettivat Déroulèden poskea vienon tuulen\nniitä leyhytellessä.\n\n»Madonna!» kuiskasi hän.\n\nHän käänsi päänsä Déroulèdeen päin. Ensi kertaa olivat he kahden, ensi\nkertaa oli vaaran pelko muuttunut pelkäksi unelmaksi.\n\nMitä oli tulevaisuus varannut heille ihanassa, vieraassa maassa, jonne\nsorea pursi heitä kiidätti?\n\nEnglanti, vapauden maa, oli varmaankin suojaava heidän onneaan, ja\niloaan. He katsahtivat pohjoiseen, missä valkoiset liitukalliot olivat\nvielä kaukaisen taivaanrannan kätkössä sumun yhä kääriessä peittävään\nsyleilyynsä sen maan rannikkoja, jossa he kumpikin olivat kärsineet,\njossa he kumpikin olivat oppineet rakastamaan.\n\nDéroulède kiersi käsivartensa hänen vyötäröilleen.\n\n»Lemmittyni!» kuiskasi hän.\n\nPunertava hohde kultasi Julietten hiukset. Déroulède kohotti Julietten\nkasvot puoleensa, ja sydämet tapasivat toisensa pitkässä, kiihkoisassa\nsuutelossa.\n\n\n\n"]