[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvywhq4RcEtyNn-UQDQ_th6Yy_6NMln4EreJCYs0zeKQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2795,"Metsien mies","Korhonen, Veikko",1888,1942,"2795-korhonen-veikko-metsien-mies","2795__Korhonen_Veikko__Metsien_mies","Kolminäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1914,null,4168,26126,false,71005,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Metsien mies : Kolminäytöksinen näytelmä\" by Veikko Korhonen is a three-act play written in the early 20th century. The narrative unfolds in a rural setting where the main character, Nevalainen, struggles with the harsh realities of life in the forest and the impact it has on his relationships with his family and neighbors. The play poignantly explores themes of love, loss, and the connection to nature, reflecting the complexities of rural existence during this era.  The story revolves around Nevalainen, a woodsman who grapples with melancholy and solitude, feeling increasingly disconnected from both his family and the community. His wife, Elina, and daughter, Marjatta, epitomize the struggles of living in isolation, while also reflecting on their own pasts and identities. Various characters, including a laborer named Tuura and a farmer named Antero, bring additional dynamics to the plot, revealing societal pressures and the need for acceptance. As the narrative progresses, secrets from the past threaten to unravel the fragile existence they have built, culminating in tragic consequences and deep emotions that resonate throughout the play. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu syrjäiseen Nevalan taloon, jossa metsänkävijä Nevalainen asuu perheineen. Juoni seuraa perheen arkea ja tytär Marjatan ympärillä kehittyviä ihmissuhteita metsäisessä ympäristössä.","Veikko Korhosen 'Metsien mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2795.\nE-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","METSIEN MIES\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nTampereella,\nKansan Lehden Kirjakauppa,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nNEVALAINEN, metsänkävijä.\nELINA, hänen vaimonsa.\nMARJATTA, hänen tyttärensä.\nTUURA, työmies Nevalassa.\nANTERO VAARALAINEN, uutisviljelijä.\nROVASTI ÄYRÄPÄÄ.\nHALLIPURO, sotamies.\n\nAika: Mennyt.\n\n\n\n\nEnsimäinen näytös.\n\n\nTalvi-ilta. Takkavalkea palaa Nevalan pirtissä. Tuura veistelee\nkirvesvartta. Elina kehrää karsinapuolella. Marjatta harjaa liinoja\ntakan ääressä.\n\n_Elina_: (Marjatalle.) Kauvampa isäsi viipyy metsässä.\n\n_Tuura_: Ei liene tulta lähtenyt lainaamaan.\n\n_Marjatta_: Äiti, minä vähän pelkään.\n\n_Elina_: Mitä sitte?\n\n_Marjatta_: Jos susi on isän yhyttänyt. (Katsoo ulos ikkunasta.)\n\n_Elina_: Kyllä isäsi aina yhden suden kaikkoaa.\n\n_Tuura_: Lienee isomman otuksen yhyttänyt.\n\n_Marjatta_: Eihän vaan karhu olisi —?\n\n_Tuura_: Hirvi kuuluu Repokorvessa liikkuneen.\n\n_Marjatta_: Kuka kertoi?\n\n_Tuura_: Antero sanoi nähneensä, kun oli käynyt rihmojaan kokemassa.\n\n_Marjatta_: (Tuuralle.) On minullakin rihmoja vireessä. On\njänislankojakin.\n\n_Tuura_: Ei Tapio sinulle elukoitaan anna.\n\n_Marjatta_: Miks’ei?\n\n_Tuura_: (Hymähtäen.) Kun susia ja karhuja pelkäät.\n\n_Marjatta_: Senpähän näkee, kun käyn kokemassa.\n\n_Tuura_: (Hymyillen Marjatalle.) Minä kun tai'at neuvon, niin saanet.\n\n_Marjatta_: Minä viis tapoistasi! (Menee peräikkunan ääreen, katselee\nulos.) Kuu paistaa niin heleästi.\n\n_Elina_: (Lakaten kehräämästä.) Ja kuollut ajaa keveästi.\n\n_Marjatta_: Eihän kuolleet liiku.\n\n_Elina_: (Hymähtäen.) Liikkuu välistä. Pahoilla ilmoilla.\n\n_Marjatta_: (Naurahtaa.) Siksipä minä en uskallakaan ulos pyryllä.\n\n_Elina_: Pitänee navetassa käydä. Käynet sinä saunaa katsomassa. (Menee\nulos.)\n\n_Marjatta_: (Palaa takan luo.) Minä en usko olevan kummituksia.\n\n_Tuura_: (Naurahtaa.) Uskonpahan minä.\n\n_Marjatta_: Sinä! Eiväthän kuolleet liiku.\n\n_Tuura_: Liikkuu joskus kuolleiden henget.\n\n_Marjatta_: (Jää tuijottamaan hiilokseen.)\n\n_Tuura_: Pelkäätkö?\n\n_Marjatta_: Tuntuu niin oudolta. Nyt en uskalla öisin yksin nukkua.\n\n_Tuura_: (Istuu penkille Marjatan viereen.) Kyllä minä haaveet pois\najan.\n\n_Marjatta_: (Hymyillen.) Satut nukkumaan.\n\n_Tuura_: Minä joka ilta viimeksi valvon.\n\n_Marjatta_: Minkätähden?\n\n_Tuura_: Mietin, milloin sinut omaksi saanen. (Hyväilee Marjattaa.)\n\n_Marjatta_: Elähän, jos äiti sattuu tulemaan.\n\n_Tuura_: Mitähän jos tietäisi?\n\n_Marjatta_: Sinut ehken pois ajaisi.\n\n_Tuura_: Sinut mukanani veisin.\n\n_Marjatta_: Minut! Ei — äiti anna.\n\n_Tuura_: Ellei kerran hyvällä anna, vienen väkisten.\n\n_Marjatta_: (Naurahtaa.) Suuttuu. Ajaa jälestä.\n\n_Tuura_: Ei kauan aja. Kyllästyy... Isäsi?\n\n_Marjatta_: Luulen olevan sinulle suopeamman. (Naurahtaa.) Mihin minut\nveisit?\n\n_Tuura_: Repokorpeen tupamme rakentaisin.\n\n_Marjatta_: Siellä karhut karjamme söisi.\n\n_Tuura_: Minä karhun kaikkoisin.\n\n_Marjatta_: (Naurahtaa.) Kyllä otso sinut voittaisi.\n\n_Tuura_: (Nousee, aikoo syleillä.) Sinä!\n\n_Marjatta_: (Juoksee peräikkunan luo.) Jopahan isä tulee.\n\n_Elina_: (Tulee.) Joko kävit saunassa?\n\n_Marjatta_: En muistanut. Nyt menen. (Menee.)\n\n_Elina_: Ei kuulu metsämiestä.\n\n_Tuura_: Jopa tuo näkyy tulevan.\n\n_Elina_: (Ikkunassa.) Ka, eikö tule! Ja komea hirventalja hartioilla.\n\n_Nevalainen_: (Astuu huurteisena pirttiin. Heittää taljan ja jäniksen\nlattialle.) Tuoss' on tuomiset!\n\n_Elina_: Löysitpäs hirven. Tässä jo Tuura sanoikin sen Repokorvessa\nliikkuneen.\n\n_Nevalainen_: (Alakuloisena.) Vanha on vakka. (Istuu peräpenkille\nsynkkänä.)\n\n_Marjatta_: (Palaa saunasta.) Käykäähän saunaan.\n\n_Tuura_: Ompahan jänis käynyt...\n\n_Nevalainen_: Marjatan lankaan.\n\n_Marjatta_: Minunko? (Tuuralle.) Eipä pelkää metsän väki vaikka sanoit!\n\n_Tuura_: (Hymähtää.) Vahingossa lienee käynyt.\n\n_Nevalainen_: Pelkäävän nuo minua näkyy, otukset.\n\n_Elina_: (Tuo oluthaarikon.) Et hirveä nähnyt?\n\n_Nevalainen_: Ei tuo metsänväki ennen omaansa pelännyt.\n\n_Elina_: Pelänneekö nuo nytkään.\n\n_Nevalainen_: Ei ole metsä suosiollinen kuin ennen.\n\n_Tuura_: Vähenee jo näillä mailla otukset.\n\n_Nevalainen_: Eipä tuo ole ihmekään. Vieraita latuja näkyy ilmestyvän.\n\n_Tuura_: (Osanotolla.) Mistähän nuo on lähtöjään.\n\n_Nevalainen_: Kukapa niistä selvän ottaa. Joka suunnalla on hiihdetty.\n\n_Elina_: Ei hanget hiihtäen kulu.\n\n_Nevalainen_: (Vihaisena.) Mieliin kai se sinusta on kun naapureja\nilmestyy.\n\n_Elina_: Eihän tuosta niin vihoittelemaan. Käyhän saunaan.\n\n    (Nevalainen ja Tuura menevät)\n\n_Marjatta_: (On levittänyt taljan lattialle.) Ompa se komea.\n\n_Elina_: Kun ei vaan toisi onnettomuutta tuokin.\n\n_Marjatta_: Kuinka niin?\n\n_Elina_: Sanovat olevan sakon hirven taposta.\n\n_Marjatta_: (Pelästyneenä.) Ja isä vaan tappoi. On tappanut jo monta.\n\n_Elina_: Eihän tuosta mitään liene. Kukapa täällä korven keskellä\nmuuten eläisi, jollei metsänanteilla.\n\n_Marjatta_: Huono oli metsäonni isällä.\n\n_Elina_: Siksipä olikin nyreissään.\n\n_Marjatta_: Synkkänä kulkee isä kotona.\n\n_Elina_: Vielä synkempänä metsässä. Pelkää vieraita erämiehiä liikkuvan\nladuillaan.\n\n_Marjatta_: Minäkin pelkään tuota korpea. Se öisin niin oudosti kohisee.\n\n_Elina_: Ei ole lapseni siellä mitään peljättävää. Koski siellä vaan\nöistä lauluaan laulaa.\n\n_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Minkätähden isä niin ikävöi tänne\nkorpeen?\n\n_Elina_: Metsä häntä miellyttää. Ei ole isäsi milloinkaan ihmisten\nilmoilla viihtynyt Mikä lienee painajainen hänessä.\n\n_Marjatta_: Eikö isä ole ollut koskaan iloinen?\n\n_Elina_: (Hetken kuluttua.) Oli nuorempana. Siksi häneen hyvästyin.\nLuulin että hän maata muokkaisi, perkaisi peltoja. Tänne korpeen piti\npäästäkseen, kesät kaskia kaataa ja talvet metsissä hiihtää.\n\n_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Etkö ole oikein tyytyväinen häneen, äiti?\n\n_Elina_: (Säpsähtäen.) Olenhan. Olisin kumminkin ihmisten ilmoilla\nmieluummin.\n\n_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Olisipa kotimme siellä Kotalammin\nrannalla. Siellä päivä kauniimmin paistoi. Kuu kohta koreammin kumotti.\n\n_Elina_: Pois ajoi isäntä torpasta. Siellähän muutoin olisimmekin.\n\n_Marjatta_: Minkätakia hän ei antanut meidän siellä asua?\n\n_Elina_: Ka, kateeksi lienee käynyt kun hyvin toimeen tulimme.\n\n_Marjatta_: Kaatoihan salama karjan. Hevonen suohon sortui.\n\n_Elina_: (Huoaten.) Kohtalo lienee sortanut.\n\n    (Nevalainen ja Tuura tulevat.)\n\n_Tuura_: (Istuu takan ääreen,) Leppeä on kylpy korven keskellä.\n\n_Nevalainen_: (Asettuu hänkin takan ääreen.) Huomenna käymme\nilveshautoja kokemassa.\n\n_Elina_: Olen tästä aikonut minäkin lähteä.\n\n_Nevalainen_: Mihin?\n\n_Elina_: Käväsempähän naapurissa. Kuuluu tulevan pappi selityksiä\npitämään.\n\n_Nevalainen_: (Jyrkästi.) Et tule niistä selityksistä hullua\nhurskaammaksi.\n\n_Elina_: Tahdon kumminkin kuunnella Jumalan sanaa.\n\n_Nevalainen_: (Naurahtaa.) Jumalan! Ei ole niistä Jumalista.\n\n_Elina_: Mistä sitten?\n\n_Nevalainen_: Ei mistään. Milloinka olet niiden nähnyt auttavan?\n\n_Elina_: Auttavat salaisesti.\n\n_Nevalainen_: (Kuohahtaa) Salaisesti!\n\n_Tuura_: (Naurahtaa. On pukenut päälleen. Aikoo ulos.)\n\n_Nevalainen_: Minne ai’ot?\n\n_Tuura_: Pyydyksillä käväsen. Suorin heiniä hevoselle. (Menee.)\n\n_Elina_: (Hetken kuluttua.) Etkö sinä kumminkin pelkää?\n\n_Nevalainen_: (Jyrkästi.) En.\n\n_Elina_: Mutta täytyyhän ihmisen kumminkin johonkin uskoa.\n\n_Nevalainen_: Ei ole pelkoa.\n\n_Elina_: Minä vaan pelkään.\n\n_Nevalainen_: Mitä sitten?\n\n_Elina_: Että meitä vielä joku onnettomuus kohtaa.\n\n_Nevalainen_: Kun minä en sen ukkorähjän edessä pokkuroi.\n\n_Elina_: (Painuu hervotonna istumaan.) Sinähän pilkkaat jo Jumalaa!\n\n_Nevalainen_: Mitäs minulle aina sitä Jumalaasi tyrkytät.\n\n_Elina_: (Hetken kuluttua.) Meillä on aina vastoinkäymistä.\n\n_Nevalainen_: (Synkistyy.)\n\n_Elina_: Muut näkyy hyvin edistyvän.\n\n_Nevalainen_: (Ivallisesti.) Kumarra ukkoa jos sinulle antaisi! Minulle\nei ole antanut.\n\n_Elina_: (Varovasti.) Eläisit kuten muut elävät. Perkaisit peltoa.\n\n_Nevalainen_: Ja halla sitten viljan veisi. Veisivät pellot vieläkin,\nkuten jo veivät.\n\n_Elina_: Ei tuosta näy metsän käynnistäkään kostuvan.\n\n_Nevalainen_: (Kuohahtaen.) Kun ei saa pitää rauhassa pyydysmaitaan\nkaiken maailman kiertäjiltä.\n\n_Elina_: Sinä vihaat naapuriasi.\n\n_Nevalainen_: Rakasta sinä niitä sitä enemmän.\n\n_Elina_: Tahtoisin kumminkin joskus naapurissa käydä.\n\n_Nevalainen_: Käy, käy!\n\n_Elina_: Aina sieltä jotakin uutta oppia ja tietoja saisi.\n\n_Nevalainen_: Minä en ainakaan niitä tietoja tarvitse.\nOmat on tietoni paremmat.\n\n_Elina_: Ei ne tiedot sinullekaan pahaa tekisi.\n\n_Nevalainen_: Minä vihaan niitä tietoja, jotka tulevat ulkopuolelta\nkotipiiriäni.\n\n_Elina_: Miksi.\n\n_Nevalainen_: Siksi että ne tulevat sieltä, josta minut köyhtyneenä ja\nmurtuneena miehenä häädettiin pois, jossa osoitettiin minua sormella\nihmisjoukoissa, ja sanottiin: »tuossa on outo mies, hän tahtoo elää\nomilla voimillaan, erillään muista».\n\n_Elina_: Synkkänä sinä kulet täälläkin, vaikka ei näy liioin ihmisiä.\n\n_Nevalainen_: Minä aavistan, että minä en saa rauhaa täälläkään. Ne\ntulevat vielä kerran tännekin.\n\n_Elina_: (Panee puita pesään.) Ikäväksi vaan minun aikani käy täällä\njoskus.\n\n_Nevalainen_: Erehdyin kun sinut otin. Luulin korpikumppalin saavani,\nsainkin naisen markkinamelua rakastavan.\n\n_Elina_: (Poistuu perään, katselee ulos.) Kukahan näinkin myöhällä\najanee.\n\n    (Pihasta kuuluu kulkusen helähdys. Nevalainen nousee\n    säikähtäneenä ylös.)\n\n_Elina_: (Ikkunassa.) Outo on vieras.\n\n_Nevalainen_: (Pelästyneenä.) Sulje ovi!\n\n\n_Elina_: Ka, eihän tuo purematta niele.\n\n_Hallipuro_: (Astuu sisään.) Terve taloon.\n\n_Elina_: Terve vieraalle. Mistä vieras näin myöhällä ajaa?\n\n_Hallipuro_: Tulen suoraan kirkonkylästä.\n\n_Nevalainen_: (Takan ääreen istuen.) Aikoneeko vieras etemmäksikin ajaa?\n\n_Hallipuro_: (verkkaan.) Eipä ole asiaa etemmäksi. Kaukanapa tuo on\ntämäkin talo ihmisten ilmoista. Päiväkauden saa korpea ajaa.\n\n_Elina_: Käykäähän peremmälle. (Ojentaa haarikan.)\n\n_Hallipuro_: Kaukana on tosiaankin asumuksesi, Nevalainen.\nEn yrittänyt osatakaan.\n\n_Nevalainen_: (Itsekseen.) Eipä tuosta niin väliä, jos olisit\neksynytkin.\n\n_Elina_: Mitä kirkonkylään kuuluu?\n\n_Hallipuro_: Ei liikoja kuulu. Kuukauden päästä on käräjät (Nevalainen\nhätkähtää) ja samalla jaetaan kirkonkylässä maanviljelyslainoja\nkuntalaisille.\n\n_Elina_: Vai viljelyslainoja. Kellenkä nuo antavat. Antanevatko\njokaiselle?\n\n_Hallipuro_: Antavat jokaiselle, joka peltoa perkaa, niittyä raivaa.\n\n_Elina_: (Nevalaiselle.) Pitäisipä sinunkin käydä kuulemassa.\n\n_Nevalainen_: Ei ole minulle ennenkään apua annettu.\n\n_Hallipuro_: Voisivat nyt antaa.\n\n_Nevalainen_: Elän omillani.\n\n_Elina_: Elähän sano. Huono on vuosi ja paljo on vaurioita ollut.\n\n_Nevalainen_: Ne kestetään.\n\n_Hallipuro_: Hyvä se olisi sinullekin Nevalainen, jos kävisit\npyytämässä.\n\n_Nevalainen_: Kumpahan rikkaimmillekin riittäisi. — Eikä uhita sinne\nottavia.\n\n_Hallipuro_: Sinä vaan elelet metsän käynnillä.\n\n_Nevalainen_: Käynhän joskus metsässäkin.\n\n_Hallipuro_: Kesällä kaskia kaadat?\n\n_Nevalainen_: Lieneehän tuota tullut kaadetuksi.\n\n_Hallipuro_: Parempi olisi kumminkin kun peltoa perkaisit.\n\n_Nevalainen_: Perkasin jo peltoakin.\n\n_Hallipuro_: Eikö auttanut?\n\n_Nevalainen_: (Jäykästi.) Etkö tuota tienne. Ilman vaan kyselet.\n\n_Elina_: Halla vei viljan. Pois otti isäntä pellot.\n\n_Hallipuro_: (Naurahtaa.) Siitä suutuit ja korpeen samosit.\n\n_Nevalainen_: Täällä elän lopun ikäni.\n\n_Hallipuro_: Et sinä liiku muilla maailmoilla?\n\n_Nevalainen_: Pidän kotini parempana.\n\n_Hallipuro_: Et sinä käy kirkossa.\n\n_Nevalainen_: Eipä tuota tunnu tarvitsevan.\n\n_Hallipuro_: Olisi se kumminkin hyväksi.\n\n_Nevalainen_: Hyväksikö lie vai pahaksi.\n\n_Hallipuro_: (Naurahtaa.) Sinusta on tullut julki jumalaton.\n\n_Nevalainen_: Minun ei tarvitse siitä muille tiliä tehdä.\n\n_Hallipuro_: Mutta hän ei jätä sinua rankaisematta.\n\n_Nevalainen_: Kuka?\n\n_Hallipuro_: Jumala!\n\n_Nevalainen_: Hyh!... rangaiskoon nyt kerrankin muita, minua on jo\nkylliksi rangaissut. — Jos Jumalaa lienee.\n\n_Hallipuro_: Kunnon mies olet. Nyt sinua kumminkin esivalta rankaisee.\n\n_Nevalainen_: (Hätkähtää.) Häh?\n\n_Hallipuro_: (Nousten seisaalleen.) käsken sinua saapumaan tuleviin\nkäräjiin vastaamaan luvattomasta hirvientaposta. Käräjät, niinkuin\nkuulit, alkavat kuukauden perästä.\n\n_Nevalainen_: (joka on edellisen puhuessa noussut seisomaan, painuu\nhervottomana istumaan.)\n\n_Hallipuro_: Mitäs siitä sanot?\n\n_Nevalainen_: Sinä valehtelet!\n\n_Hallipuro_: Sittepähän valheeni näet. (Aikoo poistua.)\n\n_Nevalainen_: Herroilleko se olisi pitänyt jättää.\n\n_Hallipuro_: Ei saa ottaa valtion omaa.\n\n_Nevalainen_: (Nousee seisomaan.) Kestän minä sen vielä. Ulos sinä\nsiitä! Se on sinun työtäsi! Pois! (Vaipuu istumaan. Hallipuro poistuu.)\nEnkö saa rauhaa täälläkään? Luulin liikojen eksyvän talottomalle\ntaipaleelle, vaan ne löytävät tiensä tännekin. Minä en saa olla yksin.\nOnko se kohtalon kirous joka painaa?\n\n_Elina_: (Hiilustan ääressä.) Enkö jo sanonut sinulle, että kosto sinua\nkohtaa.\n\n_Nevalainen_: Siitäkö, etten liiaksi kumarra ketään, en sitä sinun\nJumalaasikaan!\n\n_Elina_: Siitäpä juuri.\n\n_Nevalainen_: (Hetken kuluttua nousten seisomaan.) Niinkö luulet etten\nennen rukoillut, vaan sainko apua? Tulkoon tuho, mutta minä en kumarra.\n(Pukeutuu, ottaa jousensa, aikoo ulos.)\n\n_Elina_: Minne ai’ot?\n\n_Nevalainen_: (jurosti.) Korvessa käväsen. Siellä mieleni tyyntyy. (Menee.)\n\n_Marjatta_: (Tulee ulkoa.) Äiti, kuka se vieras oli? Huu, kun on kylmä!\n\n_Elina_: Olipahan mies kirkonkylästä.\n\n_Marjatta_: Mitä hän isältä tahtoi?\n\n_Elina_: Lienee hirventaposta hätyytellyt.\n\n_Marjatta_: Johan minä pelkäsin. Mihin isä nyt meni?\n\n_Elina_: Lie ulkona mennyt käymään.\n\n_Marjatta_: Ottihan jousensa.\n\n_Elina_: Lie otuksia peltojen perillä.\n\n    (Pakkanen paukahtaa pirtin nurkassa.)\n\n_Marjatta_: Hui. Mikä se oli?\n\n_Elina_: Pakkanen siellä vain... (Hiilos on sammunut takassa.\nUunin takaa kuuluu sirkan laulu.)\n\n_Tuura_: (Tulee.) Huh, ompa siellä pakkanen. Luulisi metsänväen\nlämpimikseen liikkuvan. Outo mies näkyi hiihtävän metsän rantaa.\n\n_Elina_: (Naurahtaa.) Liekö tuo niin outo ollut. Simo tästä lähti\nhiihtelemään.\n\n_Tuura_: Pitemmälle metsämatkalle sanoi huomenna lähtevänsä. Lie mennyt\naseitaan terästämään.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nToinen näytös.\n\n\nPappilan pirtti, jonka perällä pöytä, jossa valkea liina ja muutamia\nkirjoja. Karsinapuolella kangaspuut. Hämärä talvinen päivä. Nevalainen\nja Antero istuvat vastakkain takan luona penkillä.\n\n_Nevalainen_: Repokorvesta sanoit tulleesi.\n\n_Antero_: Niin. Läksin vähän hiihtelemään.\n\n_Nevalainen_: Läksin minäkin kerran kirkonkylässä käymään.\n\n_Antero_: (Naurahtaa.) Etpä usein liiku talostasi.\nOlet kotirakas kuin minäkin. Et asioitta liiku?\n\n_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Onhan vähän asiaakin. Kuuluvat\nmaanviljelyslainoja antavan.\n\n_Antero_: Senpä takia minäkin.\n\n_Nevalainen_: (Arvellen.) Antavatko nuo minulle.\n\n_Antero_: (Naurahtaa.) Kuinka osaat kumartaa.\n\n_Nevalainen_: (Samoin.) Osasin ennen. Nyt ovat jo jänteeni jäykistyneet.\n\n_Antero_: Niin olisi minunkin, vaan — puutteet käskevät.\n\n_Nevalainen_: Nepä ne...\n\n_Antero_: Puutteista emme pääse. Ne kiertävät joka suunnalta.\n\n_Nevalainen_: (Naurahtaa.) Liekö muita sinulla puutteita.\n\n_Antero_: Ilmankos tässä apua anomaan.\n\n_Nevalainen_: Vaikeata se on avunpyynti minustakin. En ole tottunut\napua anomaan.\n\n_Antero_: (Naurahtaa.) Niin se on, vaan täytyy — sinunkin.\n\n_Nevalainen_: Enhän olisi tänne kerjäämään tullutkaan, jollei...\n(Keskeyttää.)\n\n_Antero_: Mitä?\n\n_Nevalainen_: (Vältellen.) Ei mitään... Sitä vaan tahdoin sanoa... että\nmetsä ei anna omiaan.\n\n_Antero_: Eipä näy antavan. Ikäväksi käy jo minustakin metsänkäynti.\n\n_Nevalainen_: Näkyy ilmestyvän outoja erämiehiä.\n\n_Antero_: Sinne missä on parhaimmat eräpaikat (Hetken kuluttua.)\nKun nyt saisit lainan sinäkin.\n\n_Nevalainen_: En heidän edessään matele! Antakoot tahi ei.\n\n_Antero_: Ka, elähän kiivastu. Sattuu rovastikin tulemaan.\n(Äänettömyys.)\n\n_Antero_: (Varovaisesti.) Sinulle taisi tulla tuomio hirventaposta\nviime käräjissä.\n\n_Nevalainen_: (Jäykästi.) Niin. Mikä sitte?\n\n_Antero_: Eipä mitään. Ikävä vain, jos kärsimään joudut.\n\n_Nevalainen_: Kestän pienet kärsimykset\n\n_Antero_: Näytät kumminkin masentuneelta.\n\n_Nevalainen_: Täällä ihmisten ilmoilla outo ahdistus mieltäni\npainaa.\n\n_Antero_: Lie muitakin murheita mielessäsi.\n\n_Nevalainen_: Milloinkapa niitä ei minulla liene.\n\n_Antero_: Etkö uskoisi huoliasi minulle?\n\n_Nevalainen_: (Naurahtaa.) Sinulle! Puhelen metsän puille, haastan\nhaavan lehtisille. Ne minua ymmärtävät.\n\n_Antero_: Tahtoisin kumminkin olla ystäväsi.\n\n_Nevalainen_: Ei ole ystävistä, ovat silloin sitä, tällöin tätä.\n\n_Antero_: (Hymähtää.) Olet ihmisvihaaja.\n\n_Nevalainen_: Väärin ymmärrät sinäkin minua. Kohtalo on kolhinut minua\npahasti. Luulin ennen kohtalon kuljettavan minne rautainen miehen tahto\najaa, vaan — yhä kireämmälle kiertyy verkko. Kohta en pääse yli enkä\nympäri. (Vaitiolo.)\n\n_Antero_: Aijot suorittaa sakot, jos saat lainan.\n\n_Nevalainen_: Niin. Lienen muuten mennyttä miestä.\n\n_Antero_: Tiedätkö, kuka on kertonut nimismiehelle?\n\n_Nevalainen_: Mistäpä sen tiedän. Jos tietäisinkin, jousellani\nlävistäisin. (Vilkaisee syrjäsilmällä Anteroa.)\n\n_Antero_: Ethän minua epäile?\n\n_Nevalainen_: Mitäpä minä sinusta.\n\n_Antero_: (Hetken kuluttua.) Et ole kertonut kotiväestäsi. Miten\njaksanevat?\n\n_Nevalainen_: Siinähän nuo — torailevat.\n\n_Antero_: (Naurahtaa.) Vaimosi taitaa olla välistä — ankara eukko.\n\n_Nevalainen_: Ei ole liiaksi lempeä.\n\n_Antero_: Mutta Marjatta?\n\n_Nevalainen_: Ainoa kotini valo. Tähdentuike talviyössä.\n\n_Antero_: (Salaperäisesti.) Mutta jos tuo tähti kerran sattuisi —\nsammumaan.\n\n_Nevalainen_: Mitä tarkoitat?\n\n_Antero_: Empähän niin erityistä. Ai'otko vielä pitää Tuuran talossasi?\n\n_Nevalainen_: Ka, miks'ei. Tokkopa muuanne mielineekään.\n\n_Antero_: Eihän vaan nuoret toisiaan lähennelle?\n\n_Nevalainen_: Entä jos lähenteleisi?\n\n_Antero_: (Itsekseen.) Hän ei siis tiedä mitään. (Ääneen.) Antaisitko\ntyttäresi Tuuralle?\n\n_Nevalainen_: Mikäpä siinä muukaan auttaisi, jos kerran...\n\n_Antero_: (Itsekseen.) No nyt ei kunniankukko laula! (Ääneen.) Pitänee\nkäydä Tuuraa puhuttelemassa.\n\n_Nevalainen_: Käy vaan. (Äänettömyys.)\n\n_Antero_: Eipä kuulu kirkonmiestä.\n\n_Nevalainen_: Suotta tässä ehkä vuottelemme.\n\n_Antero_: Tulee kun joutuu.\n\n_Nevalainen_: Pelkään ettei hän ole suosiollinen minulle.\n\n_Antero_: (Naurahtaa.) Eipä se ole sinun tapaistasi.\n\n_Nevalainen_: Mikä?\n\n_Antero_: Sanoithan — pelkääväsi!\n\n_Nevalainen_: Niin, näetkös, minä en ole oikein turvallinen muualla\nkuin kotona. (Kuuluu kirkonkellojen soittoa. Nevalainen on noussut\nseisomaan. Kuuntelee jännitettynä.)\n\n_Antero_: Tuo soitto varmaankin vie rauhasi.\n\n_Nevalainen_: Siitä on kau'an kun tuota kuuntelin. Taisivat silloin\näitiraukalle soittaa. Sittemmin en ole ollut tuon kellon kuuluvilla.\n(Äänettömyys.)\n\n_Rovasti Äyräpää_: (Tulee, käy pöydän päähän. Miehet käyvät arkaillen\ntervehtimään.) Mistäpäin miehet hiihtää ja mitä on asiaa?\n\n_Antero_: Kotimökiltä tulimme. Olisi vähän asiaakin. Kuuluu apurahaa\njaetun perkaajille antavan. Läksimme pyytämään kirkon herralta\nsuositusta.\n\n_Äyräpää_: (Naurahtaa.) Vai suositusta... eikö metsänkäynti kannata?\nOlettehan metsämiehiä?\n\n_Antero_: Huonoksi käy metsänanteet ja pitkä on talvi edessä.\n\n_Äyräpää_: Olisi kesällä pitänyt koota talven varoja.\n\n_Antero_: Halla vei viljan viime suvena.\n\n_Äyräpää_: Olette luottaneet omiin voimiinne, miehet. Pitäisi rukoilla\nilmojen isäntää.\n\n_Antero_: Liehän tuota rukoiltukin.\n\n_Äyräpää_: (Hetken kuluttua.) Ette käy kirkossa. Siellä sydänmailla\nmöyritte ja sitte tulette minulta apua anomaan.\n\n_Antero_: (Hymähtää.) On käyty kirkossakin.\n\n_Äyräpää_: (Ottaa kirkonkirjan.) Katsotaanpa. Mikä tämän toisen miehen\nnimi olikaan?\n\n_Nevalainen_: Nevalaiseksi nuo ovat sanoneet.\n\n_Äyräpää_: Nevalainen? (Muistelee.) Jaa... metsänkävijä...\nkatsotaanpa... Tulit pyytämään apurahaa... Niinkö?\n\n_Nevalainen_: Niin tulin.\n\n_Äyräpää_: (Hetken kuluttua.) Niinpähän se oli. Ei ole Nevalainen\nkäynyt kirkossa viiteen vuoteen. Kirkkokuria sietäisit junkkari.\n\n_Antero_: Onhan tätä Herra jo kurittanut. Viimekesänä hevonen kuoli.\nLie kuollut lehmäkin.\n\n_Äyräpää_: (Nevalaiselle.) Siinä se näkyy. Jumala on rankaisevan\nkätensä laskenut päällesi, eikä ota sitä pois, ennenkuin sydämesi\npehmenee. Miksi et ole käynyt kirkossa?\n\n_Nevalainen_: (Jäykästi.) Ei ole tuntunut tarvitsevan.\n\n_Äyräpää_: (Kuohahtaen.) Sinä olet julki jumalaton! Sinua on Jumala\nrangaissut, vaan et ole kääntynyt pois pahoilta teiltäsi.\n\n_Nevalainen_: Mihinkäpä tuota kääntynee.\n\n_Äyräpää_: Herran tielle.\n\n_Nevalainen_: (Kuohahtaen.) Kuljen omaa tietäni.\n\n_Äyräpää_: Ja mihin joudut?\n\n_Nevalainen_: Joudun mihin joudun.\n\n_Äyräpää_: (Neuvotonna.) Mutta hyvä mies, mikä on sydämesi noin\npaaduttanut?\n\n_Nevalainen_: Elämä.\n\n_Äyräpää_: Eihän elämä ole muita kivikovaksi koventanut.\n\n_Nevalainen_: Lienevät parempiosaisia.\n\n_Äyräpää_: Jokaiselle on Jumala antanut osansa, ja siihen tulee tyytyä\nja olla kiitollinen.\n\n_Nevalainen_: (Naurahtaa katkerasti, aikoo poistua.)\n\n_Äyräpää_: Poisko ai’ot? Älähän mene, minulla on vielä sinulle\nsanottavaa.\n\n_Nevalainen_: Mitä rovastilla olisi?\n\n_Äyräpää_: (Hetken kuluttua, katsellen kirkonkirjaa.) Täällä näkyy\nolevan vielä sinulta suorittamatta saatavanikin. On rästiäkin. Etkö aio\nantaa Jumalalle mikä Jumalan on?\n\n_Nevalainen_: Jopa tuo pilvienpitäjä otti omansa. Teille ei ole ollut\nvielä varaa maksaa. Koetanhan, kun jaksan.\n\n_Äyräpää_: Sen verran kyllä varoja löytyy, mutta sinä et tahdo maksaa.\nPilvienpitäjä... (naurahtaa) mitä se sinulta otti?\n\n_Nevalainen_: Hevosen ja kaksi lehmää.\n\n_Äyräpää_: Sekö se ne otti?\n\n_Nevalainen_: (Naurahtaa.) Se lie ottanut.\n\n_Äyräpää_: (Itsekseen.) Merkillinen mies. (Nevalaiselle.) Mihin tautiin\nne kuolivat?\n\n_Nevalainen_: Salama tappoi lehmät. Hevonen suohon sortui.\n\n_Äyräpää_: Se on ollut herran työtä. Se on tahtonut sinua muistuttaa.\n\n_Nevalainen_: Mistä?\n\n_Äyräpää_: Pahoista töistäsi.\n\n_Nevalainen_: Enhän ole tehnyt mitään, josta olisi tarvinnut\nerikoisemmin minua rangaista kuin muitakaan.\n\n_Äyräpää_: Kierräthän kun pahantekijä ainakin herran pyhää kirkkoa ja\npappia.\n\n_Nevalainen_: (Hetken kuluttua, naurahtaen.) Saisihan käydä\nkirkossakin, jos saisi sen lainan.\n\n_Äyräpää_: Senkö panet ehdoksi, pakana! Mutta kyllä minä vielä sinut\ntaivutan.\n\n_Nevalainen_: Tyhjin käsin saa siis palata metsämies. (Menee\novensuuhun.)\n\n_Antero_: (Rovastille.) Sillä olisi sakkoja suoritettavana. Kyllä se\ntarvitseisi.\n\n_Äyräpää_: Mistä?\n\n_Antero_: Lie hirven kolhaissut.\n\n_Äyräpää_: (Nevalaiselle.) Oletko rikkonut, pakana maallistakin lakia\nvastaan.\n\n_Nevalainen_: Otinhan kun oli pakko.\n\n_Äyräpää_: Mikä pakoitti?\n\n_Nevalainen_: Nälkä!\n\n_Äyräpää_: Siitä saat nyt palkkasi mies parka.\n\n_Nevalainen_: (Menee.)\n\n_Äyräpää_: Ei koko kirkkokunnassani ole toista tuonlaista pakanaa.\nSaa se nyt toki pehmitystä.\n\n_Antero_; Mikä lie painajainen miehessä, kovin se on kummallinen.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nKolmas näytös.\n\n\nSama pirtti kuin ensimäisessä näytöksessä. Iltapäivä. Elina kehrää.\nMarjatta kutoo kangasta.\n\n_Marjatta_: (Laulaa jotain suruvoittoista laulua. Painuu kaidepuuta\nvasten hiljaiseen nyyhkytykseen.)\n\n_Elina_: Ka, mitä nyt? (Marjatta ei vastaa.) Onko sinullakin suruja\nlapseni? (Hetken kuluttua.) Varrohan, saapuu ne sulhot sinullekin,\nkunhan joutuu aika.\n\n_Marjatta_: En sitä sure, äiti.\n\n_Elina_: Mitä sitte?\n\n_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Ei äiti sitä ymmärrä.\n\n_Elina_: Kuka sitte, jos ei äiti. Puhu, lapseni. (Hetken kuluttua.)\nOlet käynyt niin alakuloiseksi viime aikoina. Olisi pitänyt ottaa sinut\nkanssani kun läksin sukutaloihin. Täällä korven keskellä on liiaksi\nyksinäistä ja ikävää sinulle.\n\n_Marjatta_: Hyvinhän täällä viihdyn. En kaipaa muuanne.\n\n_Elina_: Kunhan tulee kesä, lähdemme tästä vähän liikkeeseen.\n\n_Marjatta_: Kuka sitte kotia hoitaa?\n\n_Elina_: Emännöiköön isäsi vuorostaan silläaikaa.\n\n_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Äiti varmaankin asuisi muualla\nmieluummin.\n\n_Elina_: En ole tyytyväinen korpielämään. Lienetkö sinäkään.\n\n_Marjatta_: Onhan täällä niin rauhallista. En kaipaa täältä enää pois,\nvaikka peloittaakin.\n\n_Elina_: Mikä, lapseni?\n\n_Marjatta_: Tuo koski öisin niin oudosti kohisee.\n\n_Elina_: Koski — niin — (Katsoo hämmästyen Marjattaan.) Se minuakin\npeloittaa.\n\n_Marjatta_: Näin unta viimeyönä koskesta.\n\n_Elina_: (Naurahtaa.) Unta? Kerrohan unesi.\n\n_Marjatta_: Tuura ajoi koskesta valkoisella hevosella. Kuohujen\nalapuolella oli punainen hirviö joka ahdisti isää. Hui — ihan vieläkin\npelkään.\n\n_Elina_: (Levottomasti.) Unesi ei ennusta hyvää. (Vaipuu mietteisiin,\nhetken kuluttua.) Se koskihan minutkin vangitsi tänne korpeen. Sen\nrannalla kerran — (keskeyttää.)\n\n_Marjatta_: Mitä, äiti?\n\n_Elina_: Ei mitään. (Kehrää. Äänettömyys.)\n\n_Elina_: (Lakkaa kehräämästä.) Olen pelännyt, että koski lumoo kerran\nsinutkin. (Tutkivasti.) Olet käynyt viimeaikoina niin kummalliseksi.\n\n_Marjatta_: (Hämmästyen.) Ei se ole mitään.\n\n_Elina_: Olet perinyt isältäsi salaperäisen luonteesi. (Hetken\nkuluttua, kuin itsekseen puhellen.) Missä hänkin lienee... en ole\nvuosiin häntä nähnyt. Kuin salaa metsämaillaan hiihtelee.\n\n_Marjatta_: Kuka?\n\n_Elina_: (Kuin edellä.) Isäsi.\n\n_Marjatta_: Isä... et ole häntä nähnyt? Mitä sanoitkaan? Isähän meni\nkirkonkylään.\n\n_Elina_: (Hämmästyen.) Minä puhun välistä puuta heinää. Ei se ollut\nmitään.\n\n_Marjatta_: (Miettii hetken aikaa, lähestyy äitiään.) Äiti... sinä\n— et varmaankaan ole oikein onnellinen. Olet varmaankin nuorempana\nrakastanut — vaan ethän pahastu, äiti — olet rakastanut toista.\n\n_Elina_: (Katsoo hajamielisenä Marjattaan.) Hänen näköisensä... suu,\nsilmät... (peittää kasvot käsiinsä, nyyhkyttää.) Rakastin häntä —\nmitäpä sitä salaan.\n\n_Marjatta_: (Hellästi.) Kuka oli hän?\n\n_Elina_: Sinun isäsi.\n\n_Marjatta_: (Hämmästyen.) Minun... mutta... ethän ole isää... Äiti,\nminä en nyt ymmärrä...\n\n_Elina_: Saat tietää totuuden... en sitä enää sinulta voi salata...\nolen jo niin kauvan salannut. Se on hän, Antero, sinun isäsi, kosken\npoika. (Painuu istumaan.) Kerran keväisenä iltana kohtasin hänet\ntuon kosken rannalla, jonka kohina alati soi korvissani. Hän oli\nsilloin nuori, uljas. Hän rakasti minua. Hänen silmänsä, äänensä, koko\nolentonsa vaati yhä syvempään lupaukseen. Ja kerran kesäisenä yönä sinä\nsynnyit. (Painaa kasvot käsiinsä.)\n\n_Marjatta_: (Vaipuu kalpeana istumaan.) Äiti!\n\n_Elina_: (Kuin edellä.) Mutta hän ei pitänytkään lupaustaan...\nHän jätti minut yksin, vaikka vaati lupauksen niin syvän. (Hetken\nkuluttua.) Hän, tuo korven kuningas kosiskeli minua samaan aikaan. Minä\npelkäsin seurauksia ja tulin hänen vaimokseen.\n\n_Marjatta_: (Tuskallisesti.) Isä... tokko hän tietää vieläkään?\n\n_Elina_: Hän ei ole saanut sitä tietää. Olemme olleet vieraita\ntoisillemme, läpi elämän.\n\n_Marjatta_: Oi, isä! Sinä olet kärsinyt vääryyttä!\n\n_Elina_: Etkö soimaa minua?\n\n_Marjatta_: En, äiti rakas. (Painuu pää käsien varaan. Elina menee\nhiljaa ulos. Äänettömyys.)\n\n_Nevalainen_: (Tulee synkkänä, riisuu kauhtanansa ja vaipuu penkille\nistumaan.)\n\n_Marjatta_: (Ääni värähtäen.) Isä.\n\n_Nevalainen_: Ka, sinäkö... Luulin yksin olevani.\n\n_Marjatta_: Kuinka onnistui asiasi kirkonkylässä?\n\n_Nevalainen_: Huonosti. Papille oli saatavat suorittamatta. Haukkui\nhyvänpäiväiseksi.\n\n_Marjatta_: Hänkö esti lainan saannin?\n\n_Nevalainen_: Hän. Ei antanut suositusta.\n\n_Marjatta_: Voi, isä... Sinua ei koskaan onni seuraa.\n\n_Nevalainen_: Kova on kohtalon koulu. Luulin sen voittavani.\nHukka nyt perii.\n\n_Marjatta_: Ehkäpä vielä joku keino auttaa.\n\n_Nevalainen_: Ei saa apua mistään. Metsä ei anna. Sakot saan nyt\nsuorittaa siellä mihin en ikinä olisi luullut joutuvani.\n\n_Marjatta_: Sinä saat kärsiä liian paljon isä, meidän tähdemme.\n\n_Nevalainen_: Oletko sen huomannut. Sinä ehken ymmärrätkin minua\nenemmän kuin — äitisi.\n\n_Marjatta_: Paljon enemmän. Ymmärrän nyt sinun kiintymyksesi korpeen,\nsen salaperäiseen elämään.\n\n_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Täällä olisinkin lopun elämäni\nelänyt, jos olisin saanut rauhan maailmalta. Olisin opettanut sinutkin\nkorpea rakastamaan.\n\n_Marjatta_: Olen jo oppinut, isä.\n\n_Nevalainen_: Olet perinyt luonteesi isältäsi.\n\n_Marjatta_: (Vaipuu istumaan.) En... ei mitään yhteyttä...\n(Itsekseen.) Tämä on kauheata.\n\n_Nevalainen_: Sanoitko jotain?\n\n_Marjatta_: Sanoin vaan — että — oliko sinulla isä, silloin kuin\ntutustuit äitiin — tarkoitan — rakastitko häntä?\n\n_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Kyllä ensiaikoina — mutta sittemmin —.\n\n_Marjatta_: Isä parka.\n\n_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Odotin sinua... olen elänyt ja\ntaistellut sinun tähtesi.\n\n_Marjatta_: Surkeaa pettymystä.\n\n_Nevalainen_: Mikä?\n\n_Marjatta_: (Itsekseen.) Sanoisinko? Täytyyhän se hänen tietää\nkumminkin. (Ääneen.) Isä...\n\n_Nevalainen_: Mitä?\n\n_Marjatta_: (Itkuun tyrskähtäen.) Minä en olekaan lapsesi!\n\n_Nevalainen_: (Tuijottaa Marjattaan.) Mikä sille nyt tuli? Mitä\ntarkoitat.\n\n_Marjatta_: Sinua on loukattu, petetty kauheasti, isä. Antero on minun\nisäni.\n\n_Nevalainen_: (Synkistyy, hetken kuluttua.) Mistä sen tiedät?\n\n_Marjatta_: Lupaathan antaa anteeksi hänelle sen? Onhan hän äitini.\n\n_Nevalainen_: (Painuu penkille istumaan.) Nyt sammui viimeinen elon\nkipinä. Yö pitkä on edessä matkamiehen.\n\n_Marjatta_: Onhan koti vielä.\n\n_Nevalainen_: Ei tuika sieltä minulle tuli talviyöhön. Ei ole\nkodista onnettoman. (Nousee, miettii, käy ulos. Äänettömyys. Tuli on\ntakassa sammunut. Kuu paistaa kirkkaasti sisään. Marjatta nyyhkii\nkarsinapenkillä.)\n\n_Tuura_: (Tulee, ei ensin huomaa Marjattaa.) Huh! ompa siellä pakkanen.\nOn toki tupa lämmin. (Heittää turkin naulaan.) Kun vaan olisi oma tupa.\nMissähän lienee Marjatta? (Huomaa.) Ka, tuiretuiseni, siellähän sinä\noletkin. Mutta — miksi itket? Onko äitisi — mitä on tapahtunut? (Istuu\nMarjatan viereen, joka väistyy.) Ka, oletko suuttunut minuun?\n\n_Marjatta_: En.\n\n_Tuura_: Mikä on sitte mieltäsi pahoittanut?\n\n_Marjatta_: Minä en jaksa nyt sitä sanoa.\n\n_Tuura_: (Masentuneena.) Varmaankin ovat sinua loukanneet — minun\ntähteni?\n\n_Marjatta_: Ei. Suruni syyt ovat syvemmällä. (Hetken kuluttua.)\nEn voikkaan sinua rakastaa.\n\n_Tuura_: Et voi — miksi? Selitä! Olenko pahoittanut mieltäsi?\n\n_Marjatta_: Ethän ole.\n\n_Tuura_: (Käyden levottomaksi.) Nyt en sinua ymmärrä. Onko joku toinen\nsydämesi vienyt?\n\n_Marjatta_: Kukapa sen olisi vienyt? Enhän enää voi muitakaan rakastaa.\n\n_Tuura_: Etkö minuakaan?\n\n_Marjatta_: Kyllä, veljenäni.\n\n_Tuura_: (Neuvottomana.) Mutta ei muuten? Joku on sinua riivannut.\nMutta kuule, minä en tyydy muihin kuin sinuun. Minun täytyy saada\nrakkautesi kokonaan, kuuletko, ainoastaan minun.\n\n_Marjatta_: (Epätoivon tuskalla.) Se ei ole enää mahdollista. Oi,\njumalani, jos en olisi tullut tietämään. (Heittäytyy Tuuran rinnoille.)\nOlet veljeni, oi taivas, minä en voi olla muuta kuin sisko sinulle.\n\n_Tuura_: Nyt en ymmärrä sinua.\n\n_Marjatta_: Sinun isäsi on myöskin minun isäni. (Riistäytyy irti\nTuuran sylistä.) Morsiusuneni kuoli. (Purskahtaa itkuun.)\n\n_Tuura_: Sinä hourailet. Olet sairas.\n\n_Marjatta_: En vähääkään.\n\n_Tuura_: Miten se olisi mahdollista. Se on sittenkin —\n\n_Marjatta_: Totta. Kauheaa totta. Ajattele, jos emme vieläkään\ntietäisi!\n\n_Tuura_: Kuka on sinulle sanonut tämän?\n\n_Marjatta_: Äiti.\n\n_Tuura_: (Aikoo ulos, seisahtuu ala-näyttämölle.) Ah, autioksi käy nyt\nelämäni.\n\n_Marjatta_: Ethän ole kokonaan minua kadottanut.\n\n_Tuura_: Ei ole sisko vaimon veroinen. — Olethan nyt kuin vieras ja\nsiltä — niinkuin ystävä. Liian varhain sammuu ilot ihmislasten.\n\n_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Mitä nyt ai'ot?\n\n_Tuura_: Käyn markkinateille. Siellä unhottaakseni lyhyttä onnen\nuntani.\n\n_Marjatta_: (Kääntyen ikkunaan.) Lie minullakin tupa tuonelassa.\n(Aikoo ulos, kääntyy katsoen Tuuraan.) Hyvästi. (Peittää silmänsä\nesiliinaan, ulos. Äänettömyys. Karsinapuolen ikkunasta näkyy outo\nvalaistus. Kuuluu kuin tuulen tohinaa.)\n\n_Nevalainen_ (Tulee oudosti hymyillen.) Lämpiää se nyt siellä, konna,\nkotini häpäisijä. (Huomaa Tuuran.) Ka, sinä, herjan sikiö! Lopo,\nhelvettiin minun pirtistäni!\n\n_Tuura_: Joutaa kai tästä. (Itsekseen.) Mihin lie mennyt tyttöraukka.\nKunhan ei olisi vaan — (Menee ulos.)\n\n_Nevalainen_: (Ikkunan ääressä.) Kunhan ei pönkkä putoisi ovelta.\nTuli kiertää jo katon reunaa. Helvettiin se nyt joutuu, senkin portto.\n(Valaistus käy voimakkaaksi, jonka valossa näkyy Nevalaisen vapiseva\nhaamu.) Teinköhän väärin? Mikä minua nyt niin ahdistaa? Jos kuka\nhuomasi..? Missä on Marjatta? (Kävelee levottomasti.) Tuura! Hän\nvarmaankin! (Aikoo ulos. Kuuluu huutoja ja outoa kohinaa. Valaistus käy\nvoimakkaammaksi.)\n\n_Elina_: (Syöksyy sisään tukka hajallaan, vaatteet epäkunnossa.)\nMurhapolttaja! Työsi ei onnistunut. Kaikkivalta varjeli omansa.\n\n_Nevalainen_: (On jäänyt tyrmistyneenä keskelle lattiaa seisomaan.)\n\n_Elina_: Voi onneton päiviäni! Että jouduinkaan kanssasi kulkemaan\nelämän erämaassa. Oli vaivainen vähällä polttaa. Lisää sinä teostasi\nlinnaa saat entisen lisäksi.\n\n_Nevalainen_: (Itsekseen.) Kaikki käy hirveäksi painoksi minulle.\nMiksi kohtalo minulle on näin raskas. Lienen vihoittanut kaikkivallan.\nNyt seuraa kosto. Vielä olisin jaksanut kestää, jos olisi ollut\nminulla isän onni. (Seisoo hetken liikkumatta, tarttuu molemmin käsin\npäähänsä, tekee sitte äkkipäätöksen, ottaa seinältä kirveen, jolla\naikoo lyödä Elinaa.) Kuole kirottu konna!\n\n_Elina_. (Vaipuu parkaisten lattialle.)\n\n_Tuura_: (Tulee hengästyneenä.) Murhaaja! Vaimosi tapoit. Marjatta\nkosken kuohuihin syöksi! Hänen henkensä sinulle kostoa huutaa.\n(Vaipuu pää käsien varaan.)\n\n_Nevalainen_: (Pudottaa kirveen, joka on ollut hänen kädessään,\nlattialle.) Marjatta koskeen!?\n\n_Elina_: (Nevalaiselle.) Nyt saat minut lopettaa. Iske nyt kirveesi,\niske. (Vaikeroiden.) Sinnekö suistuit, lempeni lapsi, kosken kylmiin\nkuohuihin. Voi minua. —\n\n_Nevalainen_: (On vaipunut istumaan. Puhelee itsekseen.) Marjatta, et\nollutkaan lapseni. (Nousee, pysähtyy keskinäyttämölle.) Elina, anna\nanteeksi. (Elina ei vastaa.) Elina! Et siis sinäkään anna anteeksi\nminulle. Rakastinhan sinua kerran. Elina! (Kääntyy mennäkseen.)\nMarjatta — (tarttuu päähänsä) minulle kosken kuohuista kostoa huutaa.\nKuulen hänen äänensä kuohujen läpi. — Marjatta, enhän sinua — tappanut.\n— Kostoa minulle — isälle! (Räjähtää mielipuolen nauruun. Syöksyy ulos.\nTuura istuu takan luona penkillä pää käsien varassa, nyyhkyttää.)\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]