[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftcz4GXUosHgYTQ5BBshzoeist-lEpu7CFkWCIlgxgKI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2797,"Hiilipiirroksia","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2797-sienkiewicz-henryk-hiilipiirroksia","2797__Sienkiewicz_Henryk__Hiilipiirroksia",null,"novelli",[],[15],"nobel","fi",1877,1901,17452,109223,false,53594,[24],"Poland -- Social life and customs -- Fiction",[26,27],"Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Hiilipiirroksia\" by Henryk Sienkiewicz is a collection of stories written during the late 19th century. This work likely reflects on rural life in Poland, spotlighting the lives and struggles of the common people through its characters, including the local judge, Herrastuomari Burak, and the ambitious young clerk, Zolzikiewicz. The book delves into themes of social class, ambition, and the everyday occurrences in village life.  The opening of \"Hiilipiirroksia\" introduces the characters in a small village office, where Herrastuomari Burak is busy at work, and his clerk Zolzikiewicz is less than eager to assist. Their conversation reflects a petty rivalry, with Burak's status as the local authority being questioned by Zolzikiewicz. The setting is lively, with details of the surroundings coming to life, such as the annoying flies and the sound of a cow outside. As their banter unfolds, Zolzikiewicz's disdain for village life and his desire for upward mobility are palpable, establishing a backdrop for the themes of class and aspirations that the stories will likely explore. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Talvio, Maila",295,"Satiirinen kertomus kuvaa puolalaisen kyläyhteisön arkea ja hallintoa 1800-luvun loppupuolella. Teos nostaa esiin paikallisten virkamiesten mielivallan ja juonittelut, jotka johtavat tavallisten talonpoikien ahdinkoon.","Henryk Sienkiewiczin 'Hiilipiirroksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2797. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HIILIPIIRROKSIA\n\nKirj.\n\nHenryk Sienkiewicz\n\n\nPuolankielestä [engl. \"Charcoal Sketches\"] suomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kertomuksen sankarit.\n   II. Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.\n  III. Sankari keksii keinon.\n   IV. Peto pauloissa.\n    V. Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.\n   VI. Alhaison lapsi.\n  VII. Alhaison lapsi (jatk.)\n VIII. Alhaison lapsi (jatk.)\n   IX. Alhaison lapsi (jatk.)\n    X. Neron voitto.\n   XI. Tarun loppu.\n       Jälkikirjoitus.\n\n\n\n\nI.\n\nKertomuksen sankarit.\n\n\nHerrastuomarin kansliassa Pässinpään kylässä vallitsi haudan\nhiljaisuus. Vanhanpuoleinen mies, herrastuomari Frans Burak, istui\npöydän ääressä, kirjoittaa raaputellen tavattomalla tarkkaavaisuudella.\nHänen kirjurinsa, nuori, toivorikas herra Zolzikiewicz[1] seisoi\nikkunan ääressä ja hätisteli kärpäsiä kasvoiltaan.\n\nKansliassa oli kärpäsiä ihan kuin navetassa. Ne olivat läämineet seinät\nniin likaisiksi, ettei niiden alkuperäisestä karvasta ollut jälkeäkään\njälellä. Lasi joka peitti pöydän yläpuolella riippuvan kuvan,[2]\npaperit, sinetti, krusifiksi[3] ja kansliakirjat — kaikki oli\npaksunaan kärpäsenjälkiä.\n\nKärpäset ryömivät herrastuomarin päällä ihan yhtä huolettomasti kuin\njos hän olisi ollut tavallinen lautamies, mutta herra Zolzikiewiczin\nvoideltu ja hyvänhajuinen pää niitä varsinkin houkutteli puoleensa. Sen\npään ympärillä parveili kokonaisia kärpäslaumoja ja kaljulla päälaella\nistui eläviä, liikkuvia, mustia täpliä. Tuontuostakin nosti herra\nZolzikiewicz varovaisesti kättään, mutta päästi samassa kämmenensä\nläjähtämään päätä vastaan. Silloin surahti kärpäsparvi lentoon ja herra\nZolzikiewicz rupesi ravistamaan pörröänsä, sormillaan keräämään raatoja\nja heittämään niitä lattialle.\n\nOli iltapäivä, kello saattoi ehkä olla neljä. Kylässä vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus, sillä ihmiset olivat vainioillaan.\nKansliahuoneen ikkunan takana syyhytti lehmä selkäänsä seinää vastaan,\nvähäväliä näkyi ruudun läpi sen pärisevät sieraimet ja kuono, josta\nvalui kinaa.\n\nVälistä heilautti se taappäin raskasta päätään, suojellakseen itseään\nkärpäsiltä ja silloin raapasivat sarvet seinää. Samassa katsahti herra\nZolzikiewicz ikkunaan ja huudahti:\n\n— Kyllä minä sinut siitä opetan!\n\nSitte katsoi hän peiliin joka riippui ikkunan pielessä ja silitti\nhiuksiaan.\n\nVihdoin katkaisi herrastuomari hiljaisuuden.\n\n— Herra Zolzikiewicz, virkkoi hän masurilaismurteella, —\nkirjoittakaappa te nyt se raportti, minulta ei se oikein tahdo luistaa\nja olettehan te sitäpaitsi kyläkunnan kirjuri.\n\nMutta herra Zolzikiewicz sattui olemaan huonolla tuulella ja kun hän\noli huonolla tuulella, niin täytyi herrastuomarin pitää huolta\nkaikesta.\n\n— No ja entä jos olenkin kirjuri? — vastasi hän ylenkatseellisesti.\n— Kirjurin tehtävä on kirjoittaa päällikölle ja komisariukselle, mutta\nherrastuomareille, teidän vertaisillenne, saatte itse kirjoittaa.\n\nMajesteetillisella ylenkatseella lisäsi hän vielä:\n\n— Mikä se herrastuomari muka on olevinaan? Talonpoika se on eikä\nmitään muuta. Talonpoika on talonpoika, vaikka voissa paistettaisiin.\n\nSitte hän taaskin sukasi hiuksiaan ja katsahti peiliin.\n\nHerrastuomari loukkaantui ja puhkesi puhumaan:\n\n— No jopa nyt jotakin! Tietäkää, että minä olen juonut teetä\n_komsarjuksen_ kanssa.\n\n— Teetä! onpa siinä kehumisen varaa! vastasi Zolzikiewicz entiseen\ntapaansa. — Ehkäpä vielä ilman aarakkia?\n\n— Aarakin kanssa! niinpä niinkin.\n\n— Vaikkapa vaan aarakin kanssa — mutta minä en siltä kirjoita\nraporttia.\n\nHerrastuomari tulistui.\n\n— Koska herra on niin hentoa tekoa, niin kuka käski pyrkimään\nkirjuriksi?\n\n— Kuka teitä sitte käski pyrkimään? Minä olin päällikön tuttava ja...\n\n— Kyllä kai, mutta kun hän tänne tulee, niin ei herra uskalla\nhiiskahtaakaan...\n\n— Burak, Burak! huomaan ettette pidä kieltänne kurissa. Minä olen jo\nmuutenkin kyllästynyt talonpoikiinne ja kirjurintoimiinne. Ihminen joka\non saanut hienon kasvatuksen aivan raaistuu teidän joukossanne. Jahka\nminä tässä vielä oikein suutun, niin heitän sekä teidät että koko\nkirjurinviran hiiteen.\n\n— Vai niin! No mitä herra sitte rupeaa tekemään?\n\n— Ettäkö mitä? Luuletteko että minun pitää panna hampaat naulaan ilman\ntätä kirjurin virkaa? Hienosti kasvatettu mies kyllä tulee toimeen.\nÄlkää te ensinkään surko hienosti kasvatetun miehen kohtaloa. Vasta\neilen sanoi minulle reviisori Stolbicki:[4] \"aijai sinua Zolzikiewicz,\nsinusta se vasta helkkarin alireviisori tulisi: sinähän kuulet ruohon\nkasvavan.\" Sellaisia sanoja ei sanota tyhmeliineille. Minä annan\npalttua teidän kirjurinviroillenne. Hienosti kasvatettu mies...\n\n— No, no, ei se maailma nyt siltä nurin mene.\n\n— Ei, maailma tosin ei mene nurin, mutta te saatte kastaa sutinne\ntervapyttyyn ja sillä sudilla kirjoittaa kirjanne. Ja kyllä teidän\ntulee lämmin, kun patukka paukkuu selässänne.\n\nHerrastuomari alkoi raappia päätään.\n\n— Mitä herra kanssa paikalla nousee takajaloilleen!\n\n— Mitä te sitte älmennätte suun täydeltä...\n\n— Jätetään se nyt sikseen.\n\nTaas syntyi hiljaisuus, ainoastaan herrastuomarin kynä raapiskeli\nhitaasti paperia.\n\nVihdoin hän oikaisihe, pyyhkäisi kynää takkiinsa ja huudahti:\n\n— No, nyt se on valmis, jumalankiitos.\n\n— Lukekaappas nyt sitte mitä siinä olette töhrinyt.\n\n— Töhrin mitä piti töhriä, kirjoitin kaikki mitä piti kirjoittaa.\n\n— Lukekaa nyt vaan, kun sanon.\n\nHerrastuomari kävi molemmin käsin kiinni paperiin ja alkoi lukea:\n\n\"Herrastuomarille _Ovisalvan_ seurakunnassa. Nimeen Isän ja Pojan ja\nPyhän Hengen. Amen. Päällikkö on käskenyt että sotamiesluettelot pitää\nlähettää Maarianpäiväksi ja että henkiluettelot kirkonkirjan mukaan\nsiellä pappilassa ja ne meidän talonpojat tulevat teidän luo\nleikkuulle, ymmärrättekö että se pitää kirjoittaa ja että leikkuumiehet\nkanssa pitää lähettää Maarianpäiväksi, kun ovat täyttäneet\nkahdeksantoista vuotta, sillä jos ette sitä tee, niin saatte pitkin\nturpaanne, jota itselleni ja teille toivotan Amen.\"\n\nKelpo herrastuomari oli joka sunnuntai kuullut rovastin lopettavan\nsaarnansa tällä tavalla, sentähden piti hän tietysti tätä loppua sekä\nvälttämättömänä että virallisen kirjoitustavan mukaisena. Mutta\nZolzikiewicz purskahti nauruun.\n\n— Sekö siitä nyt tuli? virkkoi hän.\n\n— Herra saa sitte kirjoittaa paremmin.\n\n— Tietysti minä kirjoitan, sillä minua hävettää koko Pässinpään\npuolesta.\n\nNäin sanottuaan Zolzikiewicz istuutui, otti kynän käteensä, piirsi\nsillä kaaren ilmaan ikäänkuin päästäkseen alkuun ja rupesi sitte\nnopeasti kirjoittamaan.\n\nPian oli kirjoitus valmis; sen tekijä silitti hiuksiaan ja luki sitte\nääneen:\n\n\"Pässinpään seurakunnan herrastuomari Ovisalvan seurakunnan\nherrastuomarille!\"\n\n\"Koska korkeitten viranomaisten käskyn mukaan sotilasluetteloiden tulee\nolla valmiina sinä ja sinä päivänä sitä ja sitä vuotta, tehdään täten\nOvisalvan seurakunnan herrastuomarille tiettäväksi, että luettelot\npässinpääläisistä talonpojista, jotka löytyvät sikäläisessä\nkirkonkansliassa, ovat sieltä ulosotettavat ja viipymättä Pässinpään\nseurakuntaan lähetettävät. Samaten tulee Pässinpään talonpoikien, jotka\nOvisalvan seurakunnassa oleskelevat raha-ansiolla, asianomaisena\npäivänä olla täällä saapuvilla.\"\n\nHerrastuomarin korvaa hivelivät nämä sanat ja hänen kasvoihinsa tuli\naltis, melkeinpä uskonnollisen hartauden ilme. Kuinka tuo kirjoitus\nkuului kauniilta, juhlalliselta, läpeensä viralliselta! Esimerkiksi tuo\nalku: \"koska korkeitten viranomaisten käskystä\" j.n.e. Herrastuomari\nihaili suuresti tuota \"koska korkeitten viranomaisten käskystä\", mutta\nei millään saanut sitä päähänsä, tai oikeastaanhan hän alun jo osasi,\nmutta ei koskaan päässyt sen pitemmälle! Mutta Zolzikiewiczin kynästä\nsitä valui kuin vettä, ei sitä piirikaupunginkaan kanslioissa sen\nparemmin kirjoitettu. Eikä enään muuta kuin sinetti perään jotta pöytä\ntärisee!\n\n— No, ei puutu päätä, sanoi herrastuomari.\n\nZolzikiewicz oli jo leppynyt.\n\n— Kirjurihan minä olenkin, siis kirjoitan kirjoja.\n\n— Kirjoittaako herra sitte todella kirjojakin?\n\n— Kysytte ikäänkuin ette tietäisi, mutta kuka se sitte kansliakirjat\nkirjoittaa?\n\n— Tosiaan! huudahti herrastuomari.\n\nHetkisen perästä hän lisäsi:\n\n— Luettelot valmistuvat kuin lentämällä.\n\n— Kunhan te toimittaisitte edes heittiöt pois tästä kylästä.\n\n— Millä hitolla niistä pääsee?\n\n— Mutta minäpä sanon teille, että piiripäällikkö on moittinut\nPässinpään kansaa. Hän on sanonut ettei ne muuta tee kun juovat. Burak\nei pidä niitä silmällä, siis syy on hänen.\n\n— Kyllä minä tiedän, sanoi herrastuomari, — että kaikesta syytetään\nminua. Kun Sepän Rosalia teki lapsen, niin hän tuomittiin saamaan\nkaksikymmentäviisi paria raippoja jotta toisen kerran muistaisi, ettei\nsellainen ole tytölle soveliasta. Kuka käski antaa ne hänelle? En\nsuinkaan minä vaan tuomari. Mitä se minuun kuului? Minun puolestani\nsaavat vaikka kaikki tytöt tehdä lapsia. Tuomari käski, mutta syy\nlankesi minun niskoilleni.\n\nSamassa töytäsi lehmä sellaisella jyryllä seinään, että koko\nkansliahuone tärisi.\n\n— Piru sinut vieköön, senkin...! huusi herrastuomari suuttuneena.\n\nKirjuri joka jonkun aikaa oli istunut pöydällä, alkoi taasen katsoa\npeiliin.\n\n— Oikein se on teille, puhui hän, — miksette pidä heitä kurissa.\nJuominen kasvaa kasvamistaan. Joku tuhmeliini asettuu etunenään ja\nvetää kaikki ihmiset perässään kapakkaan.\n\n— Minä vaan en tiedä kenenkään juopottelemisesta, mutta täytyyhän\nväsyneen työmiehen saada juoda janoonsa.\n\n— Sen minä teille vaan sanon, että toimittakaa se Rzepa[5] pois\ntäältä, niin palaa rauha maahan.\n\n— Pitäisikö minun sitte napata häneltä pää poikki?\n\n— Ei teidän tarvitse häneltä päätä napata, mutta kun nyt\nsotilasluettelot tulevat, niin pankaa hänet listaan, hän nostaa arvan\njotta helähtää.\n\n— Hänhän on naimisissa, johan hänellä on vuoden vanha poikakin.\n\n— Entä sitte. Ei hän rupea nostamaan kannetta ja jos nostaisikin, niin\nkuka häntä kuuntelisi! Ei sellaisiin ole aikaa sotamiesoton kestäessä.\n\n— Voi, voi herra kirjuri! Mitä siitä juopporentusta, mutta mihin vaimo\njoutuisi. Se olisi sulaa Jumalan pilkkaamista.\n\n— Mitä te siitä välitätte. Muistakaa että oma poikanne on\nyhdeksäntoista vanha ja että hänenkin täytyy nostaa arpaa.\n\n— Kyllä minä sen tiedän, mutta minäpä en hänestä luovu. Jollei muuta\nkeinoa ole, niin ostan hänet vapaaksi...\n\n— Jos kerran olette niin rikas mies...\n\n— Vähänpä Jumala minulle on kolikoita antanut, mutta ehkä ne nyt\nriittävät...\n\n— Kahdeksansataa ruplaa teidän täytyy luovuttaa kolikoistanne.\n\n— Minä maksan ne, koska olen sanonut maksavani ja jos Jumala suo minun\npysyä herrastuomarina, niin Hänen korkealla avullaan ehkä jo parissa\nvuodessa hankin ne takaisin.\n\n— Hankkikaa tai olkaa hankkimatta. Mutta minulla on vaatimukseni\nminullakin, enkä minä aio niistä luopua. Hienosti kasvatetulla miehellä\non aina suuremmat menot kuin yksinkertaisilla ihmisillä ja jos te\npoikanne sijalle kirjoittaisitte Rzepan, niin olisihan se teille aika\nsäästö... ei sitä kahdeksaasataa ruplaa niinkään tiepuolesta siepata.\n\nHerrastuomari mietti hetkisen. Mainitun summan säästäminen alkoi häntä\nhoukutella ja hän hymähteli tyytyväisesti.\n\n— Niin, virkkoi hän vihdoin, — mutta se on aika vaarallinen juttu.\n\n— No ei teidän päänne siltä mene.\n\n— Mutta sitä minä juuri pelkään, että herrojen päät keksivät koukut ja\nminun pääni niistä vastaa.\n\n— Tehkää niinkuin tahdotte, maksakaa vaan kahdeksansataa ruplaa...\n\n— Pahaltahan se tuntuu, enhän minä sitä kiellä.\n\n— Miltäs pahalta se tuntuu, koska pian aiotte hankkia rahat takaisin!\nMutta älkää te niin lujasti luottako herrastuomarinvirkaanne. Kaikki\neivät vielä tiedä mitä minä, mutta saisivatpa tietää...\n\n— Kantaahan herra enemmän kansliakuluja kuin minä.\n\n— En minä nyt puhu kansliakuluista vaan entisistä ajoista...\n\n— Minä en pelkää. Olen vain tehnyt niinkuin käskettiin.\n\n— No, saattepahan selvittää asianne asianomaisessa paikassa.\n\nNiin sanottuaan otti kirjuri viheriäraitaisen lakkinsa ja läksi\nkansliasta. Aurinko oli jo alhaalla ja väki palasi vainioilta.\nSentähden tuli herra kirjuria vastaan viisi heinämiestä, viikatteet\nolalla. He kumarsivat hänelle, sanoen: \"ylistetty\", mutta herra kirjuri\nvaan nyökäytti heille pomaadalla voideltua päätänsä eikä vastannut\n\"iankaikkisesta iankaikkiseen\",[6] sillä se ei hänen mielestään sopinut\nhienosti kasvatetulle miehelle. Kaikki tiesivät että herra Zolzikiewicz\noli saanut hienon kasvatuksen; sitä epäilivät ainoastaan häijyt ja\npahansuovat ihmiset, jotka eivät siedä ainoankaan yksilön pään kohoavan\nmuita ylemmä, paikalla rupeamatta pitämään häntä silmätikkunaan ja\nhäiritsemään hänen öittensä unta.\n\nJos kaikkien kuuluisten miestemme elämäkerrat olisivat kirjoitetut\nmuistiin, niin saisimme tämän mainion miehen elämäkerrasta lukea, että\nhän oli saanut alkusivistyksensä Aasinkorvan piirikunnan samannimisessä\npääkaupungissa, jossa piirikunnassa Pässinpääkin on. Seitsemäntoista\nvanhana oli nuori Zolzikiewicz jo toisella luokalla ja varmaan hän\nsamalla vauhdilla olisi ylennyt, jolleivät myrskyiset ajat äkkiä ja\nainiaaksi olisi katkaisseet hänen niin puhtaasti tieteellistä uraansa.\nNuoruudenkiihkossaan herra Zolzikiewicz, joka muuten jo aikaisemmin oli\nsaanut kärsiä kaikellaista vääryyttä opettajien puolelta, asettui\nsamoinajattelevien virkaveljien etunenään ja toimitti vainoojilleen\nkissannaukujaiset; hän repi rikki kirjansa, katkoi viivoittimensa ja\nkynänsä, hylkäsi Minervan ja astui uudelle uralle. Tätä uutta uraa\nmyöten astellen hän jo oli päässyt kyläkunnan kirjuriksi ja uneksi,\nkuten tiedämme, alireviisorinvirkaa.\n\nTässä kirjurinvirassakin hänen sentään oli aika hyvä olla.\nPerusteelliset tiedot tuottavat ihmiselle aina kunnioitusta ja koska\ntämän kertomuksen miellyttävä sankari tiesi jotakin jokainoasta\nihmisestä Aasinkorvan piirikunnassa, niin kaikki kunnioittivat häntä,\nsamalla vaarinottaen jonkillaista varovaisuutta hänen seurassaan,\njotteivät vaan loukkaisi mainiota miestä. Hienosto tervehti häntä ja\ntalonpojat paljastivat jo kaukaa päänsä, sanoen hänelle: \"ylistetty\nolkoon!\" Tässä minun sentään täytyy tarkemmin selittää lukijoilleni,\nminkätähden ei herra Zolzikiewicz tervehdykseen \"ylistetty olkoon\"\nvastannut tavanmukaisella \"iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\n\nMuistamme hänen olleen sitä mieltä ettei se sovi miehelle joka on\nsaanut hienon kasvatuksen; mutta siihen oli vielä muitakin syitä.\nLäpeensä itsenäiset henget ovat usein uhkarohkeat ja hurjat. Sentähden\nherra Zolzikiewiczkin tuli siihen johtopäätökseen, että ihmisen sielu\ntotisesti on paljasta tomua. Lisäksi herra kirjuri paraikaa luki\nvarsovalaisen kirjakauppiaan, herra Breslauerin kustantamaa teosta\n\"Isabella Espanjalainen eli Madridin hovin salaisuudet.\" Tämä kuuluisa\nromaani miellytti häntä suuresti, jopa innostutti häntä siihen määrään,\nettä hän jo aikoinaan oli ollut heittämäisillään kaikki ja\nlähtemäisillään Espanjaan. \"Koska Marforin yritykset onnistuivat, niin\nmikseivät minun onnistuisi!\" mietti hän itsekseen. Ja ehkä hän olisikin\nlähtenyt matkaan, sillä olihan hän sitä mieltä ettei tässä typerässä\nmaassa kukaan tule toimeen, mutta onneksi tuli väliin muita\nasianhaaroja, joista tässä epopeassa edempänä kerrotaan.\n\nLuettuaan tätä Espanjan Isabellaa, joka suureksi kunniaksi Puolan\nkirjallisuudelle vihottain oli ilmestynyt herra Breslauerin\nkustannuksella, katseli herra Zolzikiewicz epäilevin silmin hengellistä\nsäätyä ja kaikkea mikä välillisesti tai välittömästi oli sen kanssa\nyhteydessä. Sentähden ei hän heinämiehillekään vastannut\n\"iankaikkisesta iankaikkiseen\", kuten oli tapana, vaan kulki ääneti\neteenpäin. Kulkiessaan hän vihdoin kohtasi tytötkin, jotka sirpit\nolalla palasivat vainiolta. He olivat juuri kulkemassa suuren\nvesilätäkön sivutse; heidän piti astella peräkanaa ja he nostelivat\ntakaapäin hameitaan, joten punertavat pohkeet näkyivät. Nyt vasta herra\nZolzikiewicz avasi suunsa ja sanoi: \"mitä teille kuuluu, lintuseni?\"\nHän pysähtyi keskelle polkua ja kun tytöt tulivat, koppasi hän heiltä\njokaiselta suudelman ja sysäsi heidät lätäkköön, noin vaan lystikseen.\n\"Voi, voi!\" huusivat tytöt ja nauroivat jotta takahampaat näkyivät. Kun\nhe sitte vihdoin olivat päässeet ohitse, kuunteli kirjuri tyytyväisenä\nheidän puheitaan. \"Korea poika tuo meidän kirjurimme!\" sanoi toinen\ntoiselle. \"Ja punainen kuin mättään puola.\" \"Ja sen pää hajahtelee kuin\nruusu. Ihan olet pyörtymäisilläsi, kun se kaulaan kapsahtaa\", virkkoi\nkolmas tytöistä. Herra kirjuri asteli eteenpäin mitä parhaimmalla\ntuulella. Erään mökin kohdalla kuuli hän äkkiä, että puhuttiin hänestä.\nSilloin hän kätkeytyi aidan taakse. Puutarhassa aidan toisella puolen\noli tiheä kirsikkametsä ja mehiläiskekoja. Vähän matkan päässä\nmehiläiskeoista seisoi kaksi akkaa, puhellen keskenään. Toisen helmassa\noli perunoita joita hän veitsellä kaaputteli, toinen puhui:\n\n— Voi, voi, hyvä ystävä, kuinka minä pelkään että vievät Fransini\nsotamieheksi. Ihan sydäntäni vihlasee kun sitä ajattelen.\n\n— Lähtekää kirjurin luo, virkkoi toinen akoista. — Jollei hän auta,\nniin ei mikään auta.\n\n— Mutta mitä minä hänelle vien, hyvä naapuri! Eihän hänen luokseen\nsovi mennä tyhjin käsin. Herrastuomari on höylimpi: viet hänelle\ntuoreita krapuja tai voita tai nipun pellavia tai kanan, niin kelpaahan\nhänelle kaikki. Mutta kirjuri ei ole näkevinäänkään. Hän on hirveän\nylpeähenkinen. Hänelle pitää paikalla käydä aukaisemaan liinansolmua ja\nvetämään esiin ruplaa!\n\n— Älkää odottakokaan, mutisi kirjuri itsekseen, — että minä teidän\nmunianne ja kanojanne huolisin! Vai rupeisin minä ottamaan vastaan\nlahjoja! Vie sinä vaan herrastuomarille kanasi!\n\nNäin ajatellen siirsi hän syrjään kirsikkapuiden oksia ja oli jo\npuhuttelemaisillaan vaimoja, kun äkkiä takaapäin alkoi kuulua rattaiden\nräminää. Herra kirjuri kääntyi katsomaan. Rattailla istui nuori\nylioppilas, lakki kallellaan päässä, paperossi hampaissa ja ohjaksissa\nsama Frans, josta vaimot vasta olivat puhuneet.\n\nYlioppilas kääntyi katsomaan, tunsi herra Zolzikiewiczin, heilautti\nkättään tervehdykseksi ja huudahti:\n\n— Mitä kuuluu, herra Zolzikiewicz? Mitä uutta? Vieläkö te voitelette\nhiuksenne pomaadalla yhtä paksulta kuin ennen?\n\n— Nöyrin palvelijanne! vastasi Zolzikiewicz syvään kumartaen, mutta\nkun vankkurit olivat vierineet edemmäksi, huusi hän hiljaa perässä: —\nkunhan edes niskasi taittaisit ennenkuin pääset perille!\n\nHerra Zolzikiewicz ei sietänyt ylioppilasta. Hän oli herrasväki\nSkorabiewskin serkku ja hän tuli aina viettämään kesää heille. Herra\nZolzikiewicz ei ainoastaan vihannut häntä vaan hän häntä pelkäsi kuin\ntulta, sillä ylioppilas oli aika irvihammas ja suuri keikari: hän teki\nherra Zolzikiewiczistä pilkkaa ihan tahallaan ja hän oli ainoa koko\nkylässä, joka ei vähääkään välittänyt kirjurista. Kerran hän keskellä\nkäräjäistuntoa oli tullut kansliaan ja sanonut Zolzikiewiczille vasten\nnaamaa, että hän on tyhmyri ja talonpojille, ettei heidän tarvitse\nhäntä totella. Kyllä herra Zolzikiewiczin olisi tehnyt mieli hänelle\nkostaa... mutta mitä hän hänelle mahtoi? Muitten syntiluettelon hän\nedes osaksi tunsi, mutta hänestä hän ei tietänyt hölynpölyä.\n\nTuon ylioppilaan tulo ei ollut hänelle ensinkään mieluinen, sentähden\nhän synkkänä asteli eteenpäin. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen, joka\noli vähän matkan päässä tiestä ja hänen otsansa kirkastui, kun hän sen\nnäki. Mökki oli ehkä muita köyhempi, mutta siellä näytti siistiltä.\nPihamaa oli puhdas ja sinne tänne oli istutettu sipulia. Aidan luona\noli pilkotuita puita ja tukkiin oli lyöty kirves. Vähän etempää näkyi\nriihi, jonka ovet olivat auki, ja sen vieressä lato, jota samalla\npidettiin sekä sikolättinä että navettana; etempänä oli aitaus jossa\nhevonen kävi laitumella. Sikolätin edessä oli suuri likalätäkkö ja\nsiinä vetelehti kaksi sikaa. Hanhet kahlivat lätäkön ympärillä.\nPuupinon luona, keskellä lastukasaa seisoi kukko, raapimassa maata.\nLöydettyään jyvän tai matosen, alkoi se kotkottaa; kanat karkasivat\nkilvan paikalle ja koettivat vuoronperään noukkaista itselleen\nherkkupalaa.\n\nMökin ovella istui nainen loukuttamassa hamppuja. Hän hyräili hiljaa\nitsekseen ja hänen vieressään makasi koira, etukäpälät ojollaan ja\nkuono hätyyttämässä kärpäsiä, jotka pyrkivät istuutumaan sen\nhaavoittuneelle korvalle.\n\nNainen oli nuori, ehkä kahdenkymmenen vanha, ja erinomaisen kaunis.\nHänen päässään oli huntu, jommoisia naidut naiset käyttävät ja hänen\nvalkea paitansa oli nyörätty kiinni punaisella nauhalla. Hän oli\nvoimakkaan näköinen kuin itse terveys, harteva ja leveä lanteiltaan,\nmutta vyötäisen kohdalta hoikka ja notkea, — sanalla sanoen aivan kuin\nvuorikauris.\n\nHänen kasvonpiirteensä olivat hienot, pää pieni, iho kalpeahko ja\nainoastaan hiukan auringonsäteitten kultaama; silmät olivat suuret,\nmustat, kulmakarvat kuin maalatut, nenä pieni ja ohut, suu punainen\nkuin kirsikka. Kauniit, tummat hiukset tunkivat esiin hunnun alta.\n\nHerra kirjurin lähestyessä nousi koira joka oli maannut loukun\nvieressä, veti hännän koipien väliin ja rupesi murisemaan,\ntuontuostakin näyttäen hampaitaan, ikäänkuin olisi nauranut.\n\n— Musti, huudahti nainen heläjävällä, miellyttävällä äänellä — oletko\nsiivolla, mitä sinä nyt siinä...!\n\n— Hyvää iltaa, Rzepowa![7] — alkoi kirjuri.\n\n— Hyvää iltaa, herra kirjuri, vastasi nainen, työtään keskeyttämättä.\n\n— Onko miehenne kotona?\n\n— Työssä metsällä.\n\n— Sepä vahinko. Hänelle olisi tässä vähän asiaa kunnan puolesta.\n\nYksinkertaisen kansan silmissä tietävät \"asiat kunnan puolesta\" aina\npahaa. Rzepan vaimo lakkasi loukuttamasta, nosti silmänsä ja kysyi\nlevottomasti:\n\n— No, mikä nyt on?\n\nHerra kirjuri astui sisään portista ja seisahtui ihan hänen viereensä.\n\n— Jos annatte minulle suudelman, niin sanon teille.\n\n— No kaikkea tässä vielä! vastasi nainen.\n\nMutta herra kirjuri oli jo kietaissut kätensä hänen ympärilleen ja\npainoi häntä vastaansa.\n\n— Herra, minä huudan! kirkasi Rzepowa, koettaen riistäytyä irti.\n\n— Oma herttainen Rzepowani... Marysiani!\n\n— He-erra! Tämä on synti ja häpeä. Herra...\n\nHän ponnisti kaikki voimansa, mutta herra Zolzikiewicz oli aika väkevä\neikä päästänyt irti.\n\nSilloin riensi Musti auttamaan emäntäänsä. Sen niskakarvat nousivat\npystyyn ja vimmatusti haukkuen se karkasi herra kirjurin kimppuun,\nmutta koska herra kirjurin yllä oli vain lyhyt takki, niin Musti\ntarttui suojattomiin nankini-kankaasta tehtyihin housuihin, repi ja\nraastoi niitä, pääsi ihoon asti, repi sitäkin ja vihdoin, tuntien\nsaaneensa kitansa täyteen, alkoi vimmatusti ravistella päätään ja\ntempoa.\n\n— Jeesus Maria! huusi herra kirjuri, joka nyt kokonaan unohti\nkuuluvansa niihin voimakkaisiin henkiin, jotka eivät tarvitse uskontoa.\n\nMutta Musti ei päästänyt herra kirjuria rauhaan ennenkuin tämä oli\nsaanut käsiinsä halon, jolla umpimähkää alkoi hosua taaksensa. Halko\nsattui vihdoin Mustin selkään ja koira pakeni, surkeasti ulisten.\n\nHetkisen perästä se taas alkoi tappelun.\n\n— Korjaa siitä jo koiraperkeleesi! huusi herra kirjuri, heristellen\nhalkoa ilmassa.\n\nNainen huusi koiran luokseen ja ajoi sen ulos portista.\n\nSitte he kirjurin kanssa hetkisen katselivat toisiansa silmästä\nsilmään, vaieten.\n\n— Voi minua onnetonta, mitä te nyt oikeastaan tahdotte minusta?\nhuudahti vihdoin Rzepowa, jota asian verinen käänne peloitti.\n\n— Kyllä minä teille kostan! huusi herra kirjuri. — Kostan kun\nkostankin! Odottakaappa! Rzepa viedään sotaväkeen! Tarkoitukseni oli\nteitä suojella... mutta nyt... Kyllä te vielä pakenette turviini...\nKyllä minä teille kostan!\n\nNainen kalpeni niinkuin häntä olisi kirveenhamaralla lyöty, kytki kädet\nristiin ja avasi huulensa ikäänkuin jotakin sanoakseen, mutta herra\nkirjuri vaan nosti maasta vihriäraitaisen lakkinsa ja läksi kiireesti\ntiehensä, toisella kädellä heiluttaen halkoa, toisella pidellen koossa\nhirveästi runneltuja, nankini-kankaasta tehtyjä housujaan.\n\n\n\n\nII.\n\nUusia henkilöjä ja rumia kuvia.\n\n\nTuntia myöhemmin tuli Rzepa nikkari Lukaksen kanssa kartanon\nvankkureilla metsästä. Rzepa oli tanakka poika, sorja kuin poppelipuu\nja muutenkin kuin kirveellä veistetty. Hän kävi tätänykyä joka päivä\nmetsässä, sillä kartanon herra oli myynyt sen osan metsää, joka ei\nollut talonpoikien yhteisomaisuutta[8] juutalaiselle ja sentähden\nkaadettiin siellä nyt honkia. Siitä oli Rzepalla hyvää raha-ansiota,\nsillä hän teki työtä kuin mies. Kun hän sylkäsi kämmeniinsä, tarttui\nkirveeseen, heilautti sitä, ähkäsi ja iski, niin jo vapisi honka ja\npuolen kyynärän lastu lensi rungosta. Kun tukkia sitte ladottiin\nkuormaan, niin hän tässäkin työssä vei voiton muilta. Juutalaiset\njotka, mittapuu kädessä, kiertelivät metsää, tarkastellen\npetäjänlatvoja ikäänkuin olisivat etsineet variksenpesiä, kummastelivat\nhänen voimiaan. Rikas kauppias Drysla Aasinkorvasta sanoi hänelle\nmonasti:\n\n— Aijai sinua, Rzepa, piru sinut vieköön. Tuoss'on kuusi äyriä! ota\nryyppy niillä... äläs sentään! Tuossa saat viisi äyriä!\n\nRzepa ei siitä paljon välitä. Hän vain heilauttaa kirvestä ja iskee.\nMutta välistä hän huvikseen huutelee metsässä:\n\n— Hohoi! hohoi!\n\nHänen äänensä lentää runkojen välitse ja palaa kaikuna takaisin.\n\nEikä taas pitkään aikaan kuulu muuta kuin Rzepan kirveen iskut. Välistä\npuhelevat petäjät keskenään, humisten toisilleen tuuheitten oksiensa\nläpi.\n\nVälistä työmiehet laulavat, Rzepa taaskin ensimmäisenä. Kelpaa sitä\nkuulla, kun hän heidän kanssaan laulaa laulua, jonka itse on heille\nopettanut:\n\n    Ja mikäs siellä metsässä humisee?\n       Huhuu! huhuu!\n    Ja rytisee ja kumisee!\n       Huhuu! huhuu!\n    Putos' oksalta hyttynen tammipuun\n       Huhuu! huhuu!\n    Ja taittoi siinä niskaluun.\n       Huhuu! huhuu!\n    Ja kärpänen säälistä itkein\n       Huhuu! huhuu!\n    Paikalle lensi ja kysyi:\n       Huhuu! huhuu!\n    Eikö olis tohtori tarpeen?\n       Huhuu! huhuu!\n    Ei ole tohtori tarpeen\n       Huhuu! huhuu!\n    Eikä apteekin rohdot.\n       Huhuu! huhuu!\n    Lapio vaan on tarpeen\n       Huhuu! huhuu!\n\nKapakassa Rzepa niinikään keikkui muita ylinnä. Hän piti viinasta ja\noli paha tappelemaan, kun päihtyi. Kerran hän puhkasi erään kartanon\nrengin päähän sellaisen reiän, että emännöitsijä vannoi voivansa sen\nläpi nähdä hänen sielunsa. Kerran joutui hän kapakassa tappeluun\nirtolaisten kanssa — hän oli silloin tuskin seitsemäntoista vuoden\nvanha. Herra Skorabiewski, joka siihen aikaan vielä oli lautamiehenä,\nkutsutti hänet kansliaan, veti häntä pari kertaa korvalle — vaikka\nvaan näön vuoksi — ja kysyi leppeästi:\n\n— Taivaan tähden, Rzepa, mitenkä sinä saatoit tulla toimeen heidän\nkanssaan, heitähän oli seitsemän?\n\n— Kas, hyvä herra, vastasi Rzepa, — heidän jalkansa olivat\nmarssimisesta niin veltostuneet, että kun vaan vähänkin tönäsi, niin\nkaatuivat siihen paikkaan.\n\nHerra Skorabiewski sovitti asian. Hän oli ennenkin kohdellut Rzepaa\ntavattoman suosiollisesti. Akat kuiskuttelivat keskenään, että Rzepa on\nhänen poikansa: \"näkeehän sen tok' paikalla, että siinä hunsvotissa on\naatelisvertä.\"\n\nMutta se ei ollut totta, vaikka kaikki tunsivatkin Rzepan äidin eikä\nkukaan hänen isäänsä. Rzepa itse oli vuokrannut mökin ja kolme morgia\nmaata, jotka hän sittemmin hankki omakseen. Nyt hallitsi hän isäntänä\nomaa maatilkkuaan ja koska hän oli reiru mies, niin hän tuli toimeen\nkutakuinkin. Hän meni naimisiin ja sai niin hyvän vaimon, ettei\nparempaa olisi löytänyt, vaikka olisi hakenut kynttilä kädessä. Hänen\nasiansa olisivat siis olleet mainiolla kannalla, jollei hän vähän\nliiaksi olisi pitänyt viinasta.\n\nMutta häntä ei ollut neuvominen. Jos joku yrittikään varoittaa, niin\nhän paikalla vastasi:\n\n— Juon omillani, mitä se teihin kuuluu?\n\nHän ei pelännyt ketään koko kylässä, paitsi kirjuria. Kun hän vaan\nkaukaakin näki vihriäraitaisen lakin, pystyn nokan ja pienen\npukinparran korkeilla jaloillaan ja hiljalleen likenevän, niin hän\npaikalla kävi kiinni lakkiinsa. Kirjuri tiesi hänestäkin pienen jutun.\nKerran myrskyisinä aikoina oli Rzepaa käsketty viemään eräitä papereita\njohonkin ja hän oli ne vienyt. Sen enempää hän ei niistä tietänyt.\nOlihan hän siihen aikaan vasta viidentoista vanha poika ja paimensi\nhanhia ja sikoja. Mutta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että häntä\nehkä sentään vaaditaan tilinteolle noitten paperien kuljetuksesta ja\nsentähden hän pelkäsi kirjuria.\n\nTällainen henkilö oli Rzepa.\n\nKun hän nyt tänäpänä palasi kotiin metsästä, karkasi vaimo suurella\nitkulla häntä vastaan ja alkoi:\n\n— Voi sinua onnetonta, eivät silmäni enään kauvankaan saa sinua\nkatsella, en saa paitojasi pestä, en ruokaasi keittää. Sinä menet,\nonneton, kaiken maailman tietä.\n\nRzepa hämmästyi.\n\n— Mitä sinä hulluttelet, vaimo, sanoi hän, — oletko syönyt\npiparjuurta tai onko sinua ampiainen pistänyt.\n\n— En ole syönyt piparjuurta eikä minua ampiainen ole pistänyt, mutta\nkirjuri kävi täällä ja sanoi, ettei sinua enään mikään pelasta\nsotaväestä... Voi, voi, kyllä sinä nyt menet kaiken maailman tietä!\n\nRzepa rupesi tarkemmin kyselemään ja vaimo kertoi hänelle kaikki.\nAinoastaan kirjurin hakkailemisen hän salasi, sillä hän pelkäsi, että\nRzepa sanoisi kirjurille jotakin tyhmyyksiä tai ehkä karkaisi hänen\nniskaansa. Jumala varjelkoon! Siitä ei asia paraneisi!\n\n— Sinä olet hullu! sanoi Rzepa vihdoin — mitä sinä itket? ei ne minua\nsotaväkeen vie, sillä enhän minä enään siinä iässä ole; ja onhan\nminulla lisäksi mökki ja maata ja vaimo hupakko ja tuo pahankurinen\npikku rapu tuossa...\n\nHän osoitti kehtoa jossa \"pahankurinen rapu\", s.o. tukeva, vuoden vanha\npoikanen vallattomasti liikutteli jalkojaan ja kirkui, jotta ihan\nkorvat olivat mennä lukkoon.\n\nVaimo pyyhki silmänsä esiliinalla ja lausui:\n\n— Mitä siitä? Kyllä hän tietää, että sinä kannoit ne paperit toisesta\nmetsästä toiseen.\n\nRzepa raapasi korvallistaan.\n\n— Taitaa vaan tietää.\n\nHetkisen perästä hän jatkoi:\n\n— Lähdenpä itse puhumaan hänelle. Ehkei se nyt ole niin vaarallista.\n\n— Mene, mene, kehoitti vaimo. — Mutta ota rupla mukaasi. Älä mene\nhänen luokseen ilman ruplaa.\n\nRzepa otti rasiasta ruplan ja läksi herra kirjurin luo.\n\nKirjuri oli nuorimies, hänellä ei siis ollut omaa taloutta, vaan hän\nasui neliskulmaisessa, niinkutsutussa \"rapatussa talossa\", joka oli\nlammin rannalla. Hänellä oli siellä erityinen etehinen ja kaksi\nhuonetta. Ensimmäisessä huoneessa ei ollut muuta kuin hiukan olkia ja\npäällyssaappaat. Toista huonetta käytettiin sekä salina että\nmakuuhuoneena. Vuode näytti siltä kuin ei sitä ikinä olisi järjestetty,\ntyynyissä ei ollut vaaruja ja höyhenet pistivät esiin. Vuoteen vieressä\noli pöytä, pöydällä mustepullo, kyniä, kansliakirjoja, muutama vihko\nherra Breslauerin kustantamaa Isabella Espanjalaista, kaksi likaista\nenglantilaista kaulusta, pomaadapurkki, paperossihylssyjä ja lopuksi\ntalikynttilä, joka seisoi läkkisessä jalassa ja jonka sydän oli\nruskeahtava; kärpäsiä oli hukkunut taliin kynttilän sydämen ympärille.\n\nIkkunan luona riippui suurehko peili ja vastapäätä ikkunaa oli\npiironki, jonka päälle herra kirjurin hienonhieno vaatevarasto oli\nsälytetty: siinä oli kaikenkarvaisia housuja, satumaisen kauniita\nliivejä, kaulaliinoja, hansikkaita, lakeerisaappaita, jopa\nsilinterihattukin, jota herra kirjuri käytti, kun hänen piti esiintyä\nAasinkorvan piirikaupungissa.\n\nTällä hetkellä oli tuolilla vuoteen vieressä myöskin herra kirjurin\nnankini-kankaasta valmistetut housut ja liivit. Itse herra kirjuri oli\npitkänään sängyssä ja luki paraikaa \"Isabella Espanjalaista\", joka oli\nilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella.\n\nHän — nimittäin ei herra Breslauer vaan herra kirjuri — oli surkeassa\ntilassa; hänen tilansa oli niin surkea, ettei sitä surkeutta pystyisi\nkuvaamaan kuin Victor Hugo'n kynä. Hänen haavaansa pakotti vimmatusti.\nIsabellan lukeminen oli aina ennen tuottanut hänelle suurinta huvia ja\nvirkistystä, mutta nyt se vaan enensi tuskaa ja kiihoitti katkeruutta,\njonka kohtaus Mustin kanssa oli synnyttänyt. Hänellä oli hiukan\nhaavakuumetta ja hän ei millään tahtonut saada ajatuksiaan pysymään\nkoossa. Tuontuostakin näki hän kauheita näkyjä. Hän oli juuri lukenut\nnuoren Serranon tulosta Escorialiin: hän on saanut loistavan voiton\nkarlisteista ja hän on täynnä haavoja. Nuori Isabella ottaa hänet\nvastaan kalpeana, mielenliikutuksissaan. Harsokangas kohoilee\nkiihkeästi hänen rinnoillaan.\n\n— Kenraali, oletko haavoitettu? kysyy hän Serranolta ja hänen äänensä\nvapisee.\n\nOnneton Zolzikiewioz kuvittelee tällä hetkellä olevansa Serrano.\n\n— Voi, voi, olen! vastaa hän ääntänsä hilliten. — Suo anteeksi,\nkuningatar! Varjelkoon sinua korkein...\n\n— Lepää, kenraali! Istuudu! Kerro minulle sankartöistäsi.\n\n— Kertoa minä kyllä voin, mutta en millään muotoa istuutua, huudahtaa\nepätoivoissaan Serrano... Suo anteeksi, kuningatar! Se kirottu Musti...\ntarkoitan: Don José... Voi, voi, voi!\n\nNyt mielikuvien täytyi väistyä kivun tieltä. Serrano katsahti\nympärilleen: pöydällä palaa kynttilä, joka ritisee ja räiskii, sillä\ntaliin tarttunut kärpänen on juuri syttynyt palamaan; seinillä kulkee\ntoisia kärpäsiä. Onko hän siis kotona eikä Escorialissa? Eikö\nkuningatar Isabella olekaan täällä? Nyt herra Zolzikiewicz vasta herää\ntäyteen tajuntaan, nousee istumaan vuoteelleen, kastaa liinasen\nvesiastiaan joka on sängyn alla ja muuttaa käärettä.\n\nSitte hän kääntyy seinään päin, menee uneen ja mielikuvittelu vie hänet\ntaaskin, puoleksi unessa, puoleksi valveilla, ylimääräisellä kyydillä\nEscorialiin.\n\n— Kallis Serrano! armaani! tahdon itse hoitaa haavasi, kuiskaa\nkuningatar.\n\nHiukset Serranon päässä nousevat pystyyn. Hän tuntee asemansa koko\nsurkeuden. Mitä tehdä? Kieltäytyäkö täyttämästä kuningattaren pyyntöä\ntai antautuako hänen vaalittavakseen? Kylmä hiki nousee hänen\notsalleen, kun äkkiä...\n\nÄkkiä kuningatar katoaa, ovi avautuu naristen ja kynnykselle astuu\nSerranon leppymätön vihollinen, Don José.\n\n— Mitä sinä tahdot? Kuka olet? huutaa Serrano.\n\n— Minä vaan, Rzepa! vastaa synkästi Don José.\n\nZolzikiewicz herää; Escorial muuttuu taas hänen tavalliseksi\nasunnokseen. Kynttilä palaa pöydällä, kärpänen, joka on tarttunut\nsydämeen, ritisee ja ratisee sinertävässä valossa, ovella seisoo Rzepa\nja hänen takaansa... voi kauhistus! näkyy oven raosta Mustin pää.\n\nPeto iskee silmänsä herra Zolzikiewicziin ja näyttää nauravan.\n\nHerra Zolzikiewiczin kasvoilla on kylmä hiki ja hänen päähänsä lentää\najatus: Rzepa on tullut tänne hakatakseen poikki jalkani ja Musti...\n\n— Mitä te molemmat täältä haette? huutaa hän kauhistuksissaan.\n\nMutta Rzepa laskee ruplan pöydälle ja vastaa nöyrästi:\n\n— Armollinen kirjuri! Minä tulin vaan puhumaan siitä sotamiesotosta.\n\n— Ulos, ulos, ulos! huusi Zolzikiewicz, joka äkkiä sai takaisin\nrohkeutensa.\n\nVimmoissaan aikoi hän karata Rzepan niskaan, mutta karlistilaista\nhaavaa vihlasi silloin niin kipeästi, että hänen täytyi laskeutua\ntakaisin vuoteeseen. Eikä sieltä enään kuulunut kuin hiljainen valitus:\n\n— Voi, voi, voi!\n\n\n\n\nIII.\n\nSankari keksii keinon.\n\n\nHaava ärtyi.\n\nArvaan että ihanat lukijattaret jo alkavat itkeä kertomukseni sankaria.\nRiennän sentähden ilmoittamaan, ennenkuin joku ehtii pyörtyä, ettei\nhaava kuitenkaan tappanut sankaria. Hänelle oli vielä sallittu pitkä\nelonaika. Jos hän olisi kuollut, niin minä tietysti olisin heittänyt\nkynän nurkkaan ja lopettanut koko kertomuksen. Mutta koska hän ei\nkuollut, niin minä jatkan.\n\nHaava siis ärtyi ja rupesi tekemään märkää, mutta vastoin kaikkea\nodotusta koitui siitäkin uusi etu Pässinpään kylän kirjurille. Asiain\nkulku oli sangen yksinkertainen. Märän kanssa meni paha tuuli päästä\npois. Zolzikiewicz alkoi siis ajatella selvemmin ja huomasi silloin,\nettä hän tähän asti oli tehnyt pelkkiä tyhmyyksiä. Kuulkaappa vaan!\nKanslianpäällikkö oli pannut päänsä pantiksi siitä, että hän voittaa\nitselleen Rzepan vaimon. Tämä halu ei ollut ensinkään hämmästyttävä,\nsillä toista niin kaunista naista ei löytynyt koko Aasinkorvan\npiirikunnassa, mutta siksi tahtoi Zolzikiewicz saada Rzepan pois\ntieltä. Kun Rzepa viedään sotaväkeen, niin koittaa kanslianpäällikölle\nilonpäivät. Mutta ei ole ensinkään helppoa herrastuomarin pojan sijasta\npistää Rzepan nimeä listoihin. Kirjuri on aina mahtimies ja\nZolzikiewicz on kirjureidenkin joukossa mahtimies, mutta\nonnettomuudeksi hän ei ollut viimeisenä virkamiehenä ratkaisemassa\nsotamiesottoa. Tässä piti joutua tekemisiin maapoliisin,\nsotamieskomissionin, piiripäällikön ja maapoliisipäällikön kanssa.\nKellään näistä henkilöistä ei ollut vähintäkään syytä lahjoittaa\narmeijalle ja valtakunnalle Rzepaa Burakin sijasta. \"Jos hänet panisi\nasevelvollisuuslistaan. Mutta entä sitte?\" mietti miellyttävä\nsankarimme itsekseen. Luettelot tarkastetaan, niihin liitetään ote\nhenkikirjoista ja koska ei Rzepan suuta saata tukkia, niin minä saan\npitkän nenän, minut potkaistaan pois kirjurintoimesta ja siinä lorun\nloppu.\n\nSuurimmatkin miehet ovat intohimon vallassa tehneet tyhmyyksiä, mutta\nheidän suuruutensa on perustunut juuri siihen, että he ajoissa ovat\narvanneet oman tilansa. Zolzikiewicz myönsi tehneensä ensimmäisen\ntyhmyytensä silloin, kun oli luvannut herrastuomarille pistää Rzepan\nsotilasluetteloihin. Toisen tyhmyytensä oli hän tehnyt silloin, kun hän\nmeni Rzepan vaimon luo ja ahdisti häntä hänen loukuttaessaan pellavia.\nPelotellessaan häntä ja hänen miestänsä asevelvollisuudella, oli hän\ntehnyt kolmannen tyhmyyden. Oi ylevää hetkeä, jona todella suuri mies\nlausuu itselleen: \"minä olen aasi!\" — tämä hetki oli nyt koittanut\nPässinpään kylälle, se oli lentänyt sinne kuin siivillä, tullut siitä\nmaasta, jossa ylevyys ja jalous kulkevat käsikädessä, sillä\nZolzikiewicz sanoi itselleen suoraan: \"minä olen aasi!\" Mutta olisiko\nhänen pitänyt luopua suunnitelmasta, jonka tähden hän jo oli\nvuodattanut vertansa (innoissaan tuli hän sanoneeksi \"sydänvertansa\"),\nolisiko hänen pitänyt luopua tuumastaan, uhrattuaan sen tähden uudet\nhousunsa, joita hän ei vielä ollut räätäli Srulille edes maksanut, ja\nalushousunsa, jotka hänellä, tietääkseen, vasta pari kertaa oli ollut\njalassa?\n\nEi ikinä! Päinvastoin tahtoi hän kostaa sekä Rzepalle että hänen\nvaimolleen ja Mustillekin. Zolzikiewicz vannoi, että hän on narri,\njollei hän vielä kärvennä Rzepan nahkaa. Koko ensimmäisen päivän,\nmuuttaessaan kääreitä, hän mietti, mietti toisen, muuttaessaan\nkääreitä, mietti vielä kolmannenkin, muuttaessaan kääreitä — ja\ntiedättekö mihinkä päätökseen hän tuli? Hän ei tullut mihinkään\npäätökseen. Neljäntenä päivänä toi kanslianpalvelija Aasinkorvan\napteekista laastaria. Zolzikiewicz levitti sitä liinakankaalle, pani\npaiseen päälle ja, voi ihme, kuinka tämä lääke vaikutti! melkein\nsamassa hetkessä hän huudahti: \"nyt olen sen keksinyt!\" Hän oli todella\ntehnyt keksinnön.\n\n\n\n\nIV.\n\nPeto pauloissa.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin — en oikein muista, olisiko ollut viidentenä\nvaiko kuudentena päivänä — istuivat herrastuomari Burak, lautamies\nGomula ja nuori Rzepa Pässinpään kapakan kulmakamarissa. Herrastuomari\ntarttui lasiinsa.\n\n— Heittäisittepä nyt riitanne, virkkoi hän, — kun ei ole mitään syytä\nriitaan.\n\n— Mutta sen minä sanon, ettei ranskalainen anna perään\npreussiläiselle, sanoi Gomula, iskien nyrkkinsä pöytään.\n\n— Preussiläiskoirat ovat viekasta väkeä! sanoi Rzepa.\n\n— Mitä heidän viekkaudestaan? Turkkilainen auttaa Ranskaa ja\nturkkilainen se sittenkin on niistä kaikista väkevin.\n\n— Mitä turhia! Väkevin kaikista on Garibaldi.\n\n— Se oli oikein osattu. Mutta mistä te sen Garibaldin keksitte?\n\n— Mitä keksimistä hänessä olisi? Ovathan ihmiset jo kauvan puhuneet,\nkuinka hän suurella laivastolla ja voimalla seilasi pitkin Veikseliä.\nMutta ei kuulunut pitäneen varsovalaisesta oluesta, kun kotona saa\nparempaa. Sentähden hän kääntyikin takaisin.\n\n— Älkää lörpötelkö! Kaikki saksalaiset ovat juutalaisia.\n\n— Mutta Garibaldi ei ole mikään saksalainen.\n\n— Mikä hän sitte on?\n\n— Mikäkö on? Keisari hän on!\n\n— Voi sitä kauheata viisautta!\n\n— Te ette ole ensinkään viisaampi!\n\n— No, koska olette olevinanne niin kovin viisas, niin sanokaa, mikä\noli ensimmäisen ihmisen nimi?\n\n— Jaa mikäkö oli ensimmäisen ihmisen nimi? Aatami.\n\n— Niin, se oli ristimänimi, mutta entä liikanimi?\n\n— Mistä minä sen tiedän.\n\n— Kas niin! Mutta minäpä tiedän. Hänen liikanimensä oli:\n\"Nieleväinen.\"\n\n— Jo te nyt puhutte hulluja!\n\n— Jollette usko, niin kuulkaa:\n\n    \"Meren tähti, emo Herran,\n    Armollas jok' autoit kerran\n    Ihmisistä ensimmäisen\n    _Nieleväise_\n    Synnin suosta, surman vuosta.\"\n\n— No, eikö se nyt ollut?\n\n— Taisi vaan olla!\n\n— Parempi olisi, että kallistaisitte lasejanne! huudahti\nherrastuomari.\n\n— Maljanne, kuomaseni!\n\n— Maljanne!\n\n— Haim!\n\n— Siulim![9]\n\n— Onneks' olkoon!\n\nHe joivat kaikki kolme, mutta koska siihen aikaan juuri oli sota\nRanskan ja Preussin välillä, niin lautamies Gomula taasen palasi\npolitiikkaan.\n\n— No! juodaan nyt vielä! virkkoi hetkisen perästä Burak.\n\n— Onneks' olkoon!\n\n— Kost' jumala!\n\n— No, teidän terveydeksenne!\n\nTaasen he joivat aarakkilasit pohjaan. Äkkiä Rzepa kolautti\ntyhjennettyä lasiaan pöytään ja huusi:\n\n— Hei vaan, se oli helkkarin makeaa!\n\n— Otetaankos vielä? huusi Burak.\n\n— Antaa tulla!\n\nRzepan kasvot kävivät yhä punaisemmiksi, Burak täytti täyttämistään\nhänen lasiansa.\n\n— Kuulkaappas, lausui hän vihdoin Rzepalle, — vaikka te nyt yhdellä\nkädellä heilautattekin nelikon herneitä selkäänne, niin taitaisi\nsentään peloittaa lähteä sotaan.\n\n— Mitä vielä! Saisihan sitä tapellakin, jos niiksi tulisi!\n\n— Moni on mies päältä pieni, sanoi Gomula, — mutta rohkea sisältä;\nmoni on myöskin suuren ja muhkean näköinen, mutta pelkuri mieleltään.\n\n— Valehtelette! huusi Rzepa, — minä en pelkää!\n\n— Mikä teidän tietää! sanoi Gomula.\n\n— Mutta minäpä sanon, tulistui Rzepa ja näytti nyrkkiään, joka oli\nkuin paksu leivänkimpale, — että jos minä tällä karkaisin kimppuunne,\nniin te hajoaisitte kuin ravistunut tynnöri.\n\n— Ei ole sanottu.\n\n— Tahdotteko koettaa?\n\n— Olkaa siivolla, keskeytti nyt herrastuomari. — Oikeinko te aiotte\ntapella? Juodaan pois vielä.\n\nJa he joivat taasen, mutta Burak ja Gomula vain kostuttivat huuliaan,\nkun sensijaan Rzepa nielasi koko lasillisen aarakkia. Hänen silmissään\nalkoi säkenöidä.\n\n— Sopikaa nyt pois! kehoitti herrastuomari.\n\nSyleillessään ja suudellessaan riitatoveriaan Rzepa purskahti itkuun.\nHän ei itkenyt muuta kuin silloin kun hän oli aika lailla juovuksissa;\nnyt alkoi hän haikeasti valittaa ja vaikeroida lihavaa vasikkaa, joka\nhäneltä oli kuollut pari viikkoa sitte eräänä yönä navetassa.\n\n— Voi, voi, minkä vasikan Jumala minulta korjasi! sanoi hän\nsurullisesti.\n\n— No, älä sinä sure! virkkoi Burak. — Kirjurille on jo paperi\nsaapunut siitä että ehkä kartanon metsä lankeaa kunnan omaksi.\n\n— Se on oikeus ja kohtuus, vastasi Rzepa. — Kartanon herra ei ole\nkylvänyt sitä metsää.\n\nHetkisen perästä hän taasen alkoi:\n\n— Voi sitä vasikkaa, se se vasta oli vasikka! Kun se imi lehmää ja\nlehmä tokasi sitä otsallaan, niin se iloissaan hyppäsi kattoon asti.\n\n— Kirjuri sanoi...\n\n— Viis minä kirjurista! keskeytti Rzepa vihaisesti. — Se on minulle\nihan yhtäkaikki, sanoiko kirjuri vaiko Mikko vaiko Matti!\n\n— Kunhan ei hän ryhtyisi kostoon! Soh, lasit pohjaan, pojat!\n\nTaas he ryyppäsivät. Rzepan mieli lauhtui ja tyynenä istuutui hän\npenkille. Äkkiä avautui ovi ja aukkoon ilmestyi — vihriä lakki, pysty\nnokka ja kirjurin pikkuinen pukinparta.\n\nRzepa oli istunut lakki takaraivolla. Nyt hän kiireesti vetäisi sen\npäästään, pudotti maahan, nousi ja änkötti:\n\n— Ylistetty...\n\n— Onko herrastuomari täällä? kysyi kirjuri.\n\n— On! vastasi kolme ääntä yhtaikaa.\n\nKirjuri astui likemmä ja samassa kapakoitsija Szmulkin[10] lennätti\npöydälle aarakkilasin. Zolzikiewicz haisteli sitä, rypisteli nenäänsä\nja istuutui pöydän ääreen.\n\nHetkisen ajan vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin alkoi Gomula:\n\n— Herra kirjuri...\n\n— Mitä?\n\n— Onko se metsäasia tosiaan sillä kannalla?\n\n— On. Kunhan vaan kaikki kuntalaiset allekirjoitatte anomuksen.\n\n— Minä vaan en allekirjoita, tokasi siihen paikalla Rzepa, joka kuten\nmuutkin talonpojat kauhulla ajatteli kaikkea allekirjoittamista.\n\n— Ei sinua kukaan pyydäkään. Tee miten tahdot. Ole vaan\nkirjoittamatta, mutta älä myöskään odota metsäosuutta.\n\nRzepa rupesi raappimaan korvallistaan. Mutta kirjuri kääntyi\nherrastuomarin ja lautamiehen puoleen ja puhui virallisella äänellä:\n\n— Metsäasia on tosi, mutta jokaisen täytyy aidata osansa, jottei\nsyntyisi riitoja.\n\n— Ja sitte se aita kanssa maksaa enemmän kuin koko metsä, ehätti Rzepa\nsanomaan.\n\nKirjuri ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa.\n\n— Aitaamiskustannusten peittämiseksi, puhui hän herrastuomarille ja\nlautamiehelle, — on hallitus lähettänyt rahoja. Jokainen voi niistä\nvielä voittaakin, sillä niistä jää viisikymmentä ruplaa miestä päälle.\n\nRzepan silmät säkenöivät kuten ainakin juopuneen.\n\n— Mutta sitte minä kirjoitankin. Missä rahat ovat?\n\n— Minulla ovat, sanoi kirjuri. — Ja tässä on paperi.\n\nTämän sanottuaan veti hän taskustaan esiin paperin, joka oli taitettu\nnelikulmaiseksi ja luki siitä jotakin, jota talonpojat eivät laisinkaan\nymmärtäneet. He iloitsivat kuitenkin suuresti. Jos Rzepa olisi ollut\nselvänä, niin hän kyllä olisi huomannut, että herrastuomari iski silmää\nlautamiehelle.\n\nVoi ihmettä! nyt kirjuri todella veti esiin rahaa taskustaan.\n\n— No, virkkoi hän, — kuka ensiksi kirjoittaa?\n\nMiehet kirjoittivat vuoronperään, mutta kun Rzepa tarttui kynään, niin\nZolzikiewicz siirsi paperia syrjään ja sanoi:\n\n— Ehket sinä tahdo. Tämä on ihan vapaaehtoista.\n\n— Miksen minä tahtoisi?\n\n— Szmul! huusi kirjuri.\n\nSzmul tuli ovelle.\n\n— Mitä herra kirjuri tahtoo?\n\n— Ole sinäkin nyt tässä vieraanamiehenä, että tämä kaikki tapahtui\nvapaasta tahdosta.\n\n— Ehket sinä sentään tahdo? kysyi hän vielä uudestaan Rzepalta.\n\nMutta Rzepa oli jo kirjoittanut, vieläpä pudottanut paperille aika\nmustepilkun. Hän otti kirjurilta rahat, kokonaista viisikymmentä ruplaa\nja pistettyään ne povelleen, huusi:\n\n— Tuo nyt tänne aarakkiasi!\n\nSzmul toi ja miehet joivat. Sitte Rzepa päästi kyynärpäänsä nojaamaan\npolvia vastaan ja torkkui siihen.\n\nPari kertaa hän nyökäytti sinne tänne, keikahti sitte alas penkiltä,\nsopersi mennessään: \"Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!\" ja\nnukkui.\n\nRzepowa ei tullut häntä noutamaan. Hän tiesi, että Rzepa juovuspäissään\npian antoi korville. Seuraavana päivänä Rzepa sensijaan pyysi\nvaimoltaan anteeksi ja suuteli hänen käsiään. Selvänä ollessaan ei hän\nkoskaan sanonut vaimolleen pahaa sanaa, mutta juovuspäissään oli aika\npahankurinen.\n\nRzepa makasi kapakassa koko yön. Aamulla, auringon noustessa hän\nheräsi. Hän katselee ympärilleen, levittää silmänsä ja huomaa, ettei\nhän olekaan omassa mökissään vaan kapakassa, eikä edes kulmakamarissa\nmissä eilen istuttiin, vaan suuressa kapakkatuvassa, missä\nviinatynnörikin on.\n\n— Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.\n\nHän katselee vielä tarkemmin. Aurinko on jo noussut ja paistaa\nmaalattujen ruutujen läpi viinatynnöriin. Ikkunan ääressä seisoo Szmul,\nrukouspaita yllään ja hetaleita päässä; siinä hän huojuttaa ruumistaan\nedestakaisin ja rukoilee ääneensä.\n\n— Szmul, sinä koiranuskolainen! huusi Rzepa.\n\nMutta Szmul ei ollut kuulevinaankaan. Hänen ruumiinsa huojahti milloin\neteenpäin, milloin sivullepäin ja rukousta yhä jatkui.\n\nRzepa rupesi nyt koettelemaan paikkojaan, kuten talonpoika aina tekee,\nnukuttuaan yön kapakassa. Hän tapasi povestaan rahaa.\n\n— Jeesus Maria! mitä tämä merkitsee?\n\nSillaikaa oli Szmul lopettanut rukouksensa, riisunut rukouspaidan ja\nhetaleet ja vienyt ne kulmakamariin. Hän palasi tupaan hitain askelin,\ntyynenä ja arvokkaana.\n\n— Szmul!\n\n— No, mitä tahdot?\n\n— Mitä rahoja nämät ovat?\n\n— Etkö, tyhmyri, sitä tiedä? Sinähän eilen sovit herrastuomarin\nkanssa, että nostat arpaa hänen poikansa sijasta ja otit jo rahat ja\nallekirjoitit kontrahdin.\n\nNuori talonpoika kävi valkeaksi kuin vaate, viskasi lakkinsa maahan,\nkaatui pitkäkseen sen päälle ja itkeä jollotti niin että ikkunaruudut\ntärisivät.\n\n— No, korjaa siitä nyt luusi, sotamies! sanoi Szmul tyynesti.\n\nPuoli tuntia myöhemmin likeni Rzepa mökkiään. Hänen vaimonsa oli\nparaikaa valmistamassa ruokaa ja kun hän kuuli portin narahtavan,\nkarkasi hän suoraan lieden äärestä miestään vastaan, vihan vimmassa.\n\n— Sinä juopporenttu! alkoi hän.\n\nMutta nähtyään miehensä, kavahti hän, sillä Rzepa oli muuttunut melkein\ntuntemattomaksi.\n\n— Mikä sinun on?\n\nRzepa astui tupaan mutta ei aluksi saanut sanaa suustaan. Hän vaan\nistui penkillä ja tuijotti maahan. Mutta vaimo rupesi urkkimaan ja sai\nvihdoin viimein urkituksi koko asian.\n\n— He ovat pettäneet minut! huusi Rzepa.\n\nVaimo vaikeroi ääneensä ja mies hänen kanssaan; lapsikin rupesi\nkätkyessään parkumaan ja Musti ulvoi ovella niin surkeasti, että\nnaapurinakat karkasivat ulos, kauhat kädessä, kuuntelemaan ja\nkyselemään toisiltaan:\n\n— Mitä siellä Rzepan mökissä on tapahtunut?\n\n— Eiköhän mies mahtane kurittaa vaimoaan.\n\nRzepowa älmensi vielä pahemmin kuin hänen miehensä, sillä rakastihan\nhän, vaimo raukka, miestään enemmän kuin mitään maan päällä.\n\n\n\n\nV.\n\nPässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.\n\n\nSeuraavana päivänä oli kylässä käräjät. Koko pitäjän lautamiehet olivat\nsaapuneet paikalle, paitsi herrat aatelismiehet, joista muutamat olivat\nlautamiehinä piirikunnassa. Koska he eivät tahtoneet erota suuresta\nyleisöstä, noudattivat he englantilaista, s.o. sekaantumattomuuden\npolitiikkaa, jota kuuluisa valtiomies John Bright niin suuresti oli\nylistänyt. N.s. \"sivistynyt\" luokka ei siltä ollut vaikuttamatta kunnan\nkohtaloihin. Jos jollakin \"sivistyneistä\" sattui olemaan asiaa\nkäräjiin, niin hän istunnon edellisenä päivänä kutsui luokseen herra\nZolzikiewiczin; sivistyksen edustaja tarjosi hänelle nyt viinaa ja\nsikareja ja asia pohdittiin pohjia myöten. Päivällisaikaan kehoitettiin\nherra Zolzikiewicziä ystävällisesti jäämään päivälliselle. \"Istukaa\ntoki syömään, herra Zolzikiewicz, istukaa!\" sanottiin hänelle.\n\nJa herra Zolzikiewicz istuutui, mutta seuraavana päivänä kertoi hän\nikäänkuin sivumennen herrastuomarille: \"olin eilen päivällisillä\nMiedzizsewskillä, Skorabiewskillä tai Oscierzynskillä. Kyllähän minä\nymmärrän yskän: talossa on tytär...!\" Päivällispöydässä herra\nZolzikiewicz koetti käyttäytyä niin hienosti kuin suinkin, hän koetti\nsyödä mitä eriskummallisimpia ruokalajeja samalla tavalla kuin näki\nmuiden niitä syövän, eikä hänen käytöksestään pitänyt kenenkään\nhuomata, että tutunomainen kohtelu herrasväen puolelta oli hänelle\nhyvin mieluinen.\n\nHän oli mies joka tiesi hienon maailman tavat ja joka ei koskaan\njoutunut hämilleen. Hän ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan\nsekaantui rohkeasti keskusteluun, muistellen joko \"tuota kelpo\nkomisariusta\" tai \"tuota erinomaista tirehtööriä\", jonka kanssa hän\n\"eilen tai tässä tuonnoin\" pelasi yhden kopeekan tikkiä. Sanalla\nsanoen: Zolzikiewicz koetti kaikin voimin näyttää, että hän ja\nAasinkorvan piirikunnan johtavat miehet ovat likeisissä väleissä\nkeskenään. Tosin hän huomasi, että herrasväet hänen kertoessaan vähän\noudosti painuivat katselemaan lautasiaan, mutta hän ajatteli\nettä tapa sen vaatii. Monasti häntä myöskin oli hämmästyttänyt se,\nettei aatelinen isäntä, päivällisen päätyttyä, odottanut hänen\nhyvästijättöään, vaan itse tuli taputtamaan häntä olalle ja sanomaan:\n\"no, jääkää hyvästi nyt, herra Zolzikiewicz!\" mutta hän arveli taaskin\nettä tapa hienossa seurassa sen vaati. Kun hän sitte hyvästi sanoessaan\npainoi talon herran kättä, tapasi hän aina siitä jotakin kilisevää.\nPaikalla hän pusersi kokoon sormensa ja raapaisten aatelisherran\nkämmentä, koppasi siitä kilisevän kappaleen. Mutta samalla ei hän\nkoskaan unohtanut lisätä: \"voi, hyvä herra, ei sitä nyt olisi ensinkään\ntarvittu!... Tuohon käräjäjuttuun nähden taas ei herran ensinkään\ntarvitse huolehtia.\"\n\nNäin erinomaisella johdolla ja katsoen herra Zolzikiewiczin\nsynnynnäisiin lahjoihin, olisivat kunnan asiat varmaan käyneet\nerinomaisessa järjestyksessä, jos herra Zolzikiewicz vaan aina olisi\nesiintynyt ja selittänyt tuomioistuimelle, miten asianomaista juttua on\nkäsiteltävä oikeuden kannalta. Mutta hän korotti äänensä kuuluville\nvaan muutamissa erityisissä tapauksissa: sellaiset jutut joita ei\nedeltäkäsin oltu valmistettu kilisevillä kolikoilla, jätti hän\ntuomioistuimen omaan harkintaan ja istui, niitä käsiteltäessä,\nlevollisena paikallaan, suureksi levottomuudeksi lautamiehille, jotka\nsilloin tunsivat olevansa aivan päättömät.\n\nAatelisista eli tarkemmin sanoen herroista, otti ainoastaan muuan herra\nFloss, Pikkuedistyksen kartanon pehtori, lautamiehenä osaa kunnan\nasioihin. Mutta siitä sai hän osakseen yleistä paheksumista. Aatelisto\nhuomautti, että hän tietysti on \"punainen\", kuten saksalainen nimi\nFloss'kin jo osoittaa, ja talonpojat, arvaten oman erityisen\ntalonpoikaisen asemansa, väittivät itsepintaisesti, ettei herran sovi\nistua samalla penkillä talonpojan kanssa: johan sen parhaiten todistaa\nsekin, etteivät \"toiset herrat sitä tee.\" Yleensä talonpojat moittivat\nherra Flossia siitä, ettei hän ollut \"oikea herra\" ja ettei herra\nZolzikiewiczkään pitänyt hänestä, koskei herra Floss koskaan\nkilisevillä kolikoilla ollut pyrkinyt hänen suosioonsa. Kerran hän\nlautamiehenä istunnossa oli käskenyt herra Zolzikiewicziä vaikenemaan.\nTyytymättömyys häneen oli siis yleinen ja eräänä kauniina päivänä sai\nhän keskellä istuntoa vieressään istuvan lautamiehen suusta kuulla\nseuraavan huomautuksen: \"onko herra mikään oikea _herra_? Herra\nOscierzynski on herra ja herra Skorabiewski on myöskin herra, mutta te,\nhyvä herra ette ole herra, vaan ammattilainen!\" Tämän kuultuaan herra\nFloss, joka hiljan oli ostanut itselleen maatilan, antoi kunnan\nasioille palttua, kuten hän aikoinaan oli kääntänyt selkänsä\nkaupungillekin. \"Hän on pelannut itsensä pussiin\", sanoivat aateliset\nja sekaantumattomuuden politiikkaa tukeakseen mainitsivat he\nsananlaskun, jonka — kuten kaikkien sananlaskujen — tuli sisältää\nkansan syvää viisautta ja tässä tilaisuudessa todistaa, että talonpoika\non talonpoika — häntä ei mikään paranna.\n\nRauhassa sivistyneitten neuvoilta ja ilman heidän valistunutta apuaan,\nkeskusteli kunta siis nyt asioistaan, turvautuen ainoastaan\npässinpääläiseen älyynsä. Olisihan sen tosin pitänyt Pässinpäälle\nriittää, ainakin sen väitteen mukaan että parisilainen äly riittää\nParisille. Onhan sitäpaitsi tunnustettu asia, että käytännöllinen\nymmärrys eli niinkutsuttu \"terve talonpoikainen järki\" merkitsee\nenemmän kuin epäkansallinen, ulkoapäin tullut sivistys. \"Terveen\njärjen\" ovat maan omat asukkaat jo syntyessään tuoneet maailmaan —\nsitäkään ei, ymmärtääkseni, kukaan väitä valheeksi..\n\nKaikki tämä tuli ilmi Pässinpään käräjissä. Siellä luettiin esitys,\njossa viranomaiset anovat, että kunta omalla kustannuksellaan\nkorjauttaisi maantien, joka Pässinpään maiden halki vie Aasinkorvaan.\nEsitys ei ensinkään miellyttänyt kokoontuneita kunnan isiä ja eräs\npaikkakunnan senaattoreista ilmilausui selvästi, ettei tie ensinkään\nole korjauksen tarpeessa, sillä voidaan ajaa herra Skorabiewskin niityn\npoikki. Jos herra Skorabiewski olisi ollut läsnä istunnossa, niin hän\nehkä olisi huomannut olevan syytä vastustaa tätä yleishyvää\ntarkoittavaa huomautusta, mutta hän ei ollut läsnä, sillä hän suosi\nsekaantumattomuuden politiikkaa. Kyllä senaattorin esitys varmaan olisi\nsaavuttanut yksimielistä kannatusta, jollei herra Zolzikiewicz\nedellisenä päivänä olisi ollut päivällisillä herra Skorabiewskin luona.\nHän oli silloin kertonut neiti Jadwigalle kahden espanjalaisen\nkenraalin kuristamisesta Madridissa, jonka kohtauksen hän oli lukenut\nherra Breslauerin kustantamasta \"Isabella Espanjalaisesta.\" Päivällisen\njälkeen painaessaan herra Skorabiewskin kättä, oli hänen käteensä\nsattunut kilisevä kolikka. Herra kirjuri ei ollut huolinut panna\nvastaustaan paperille, vaan laski nyt kynän kädestään, josta kaikki\npaikalla ymmärsivät, että hän haluaa puheenvuoroa.\n\n— Herra kirjuri tahtoo sanoa jotakin, kajahti useista suista yhtaikaa.\n\n— Minä tahdon vaan sanoa, että olette aika tyhmyrejä, virkkoi herra\nkirjuri tyynesti.\n\nTämän todella valtioviisaan puheen voima, tässä sen supistuneessakin\nmuodossa, oli sangen suuri. Lausutut sanat sisälsivät vastalauseen sekä\nlautamiehen huomautusta että yleensä Pässinpään koko lainsäätävää\nhallintoa vastaan. Mainitun hallinnon jäsenet rupesivatkin nyt\nlevottomina katselemaan toisiinsa ja raappimaan ajatuskyvyn jaloa\njäsentä, päätä. Se osoitti, että Pässinpään hallinnon jäsenet olivat\npainuneet punnitsemaan asiaa pohjia myöten. Pitkän vaitiolon jälkeen\nmuuan edustajista vihdoin aukaisi suunsa ja kysyi:\n\n— Mutta minkätähden?\n\n— Siksi että olette tyhmyrejä!\n\n— Ehkä! virkkoi muuan ääni.\n\n— Niitty on aina niitty, huomautti toinen.\n\n— Keväällä ei siitä pääse edes kulkemaankaan, jatkoi kolmas.\n\nTämän johdosta hylättiin herra Skorabiewskin niittyä koskeva esitys,\nhallituksen ehdotus hyväksyttiin ja myötäseuranneen kustannusarvion\nmukaan ryhdyttiin keskustelemaan siitä, miten korjauskustannukset\nolisivat jaettavat kuntalaisten kesken. Oikeudentunto oli jo siihen\nmäärään juurtunut Pässinpään lainsäätävän hallinnon katsantokantaan,\nettei kenenkään muun kuin herrastuomarin ja lautamies Gomulan päähän\npälkähtänyt koettaa päästä vapaaksi yllämainitusta taakasta. Sensijaan\nottivat he niskoilleen vastuunalaisen toimen pitää huolta siitä, että\nasiain käsittely luistaisi hyvin nopeasti.\n\nHuomattava kuitenkin on, että herrastuomarin ja lautamiehen epäitsekäs\nuhrautuminen, joka kuten hyveet yleensä ei mahtunut jokapäiväisen\nihmisen ajatuspiirin sisäpuolelle, herätti kateutta muissa\nlautamiehissä. Muuan ääni nousi heitä vastustamaan, virkkaen kiivaasti:\n\n— Miksette te sitte maksaisi?\n\n— Mitä me turhaan panisimme rahaa likoon, kun se jo riittää mitä te\nmaksatte, vastasi siihen Gomula.\n\nTätä todistuskappaletta vastaan ei Pässinpään terveellä järjellä ollut\nmitään sanomista, eikä toivottavasti olisi ollut kenelläkään muulla.\nVastustava ääni vaikeni hetkiseksi ja virkkoi sitte vakuutuksella:\n\n— Onhan se niinkin!\n\nAsia oli siis lopullisesti päätetty ja piti juuri siirryttämän muiden\nasiain käsittelyyn, kun äkkiä ja odottamatta käräjätupaan karkaa kaksi\nporsasta, suoraa päätä avoimesta ovesta sisään, ihan vimmoissaan. Ilman\npienintäkään järkevää syytä alkavat ne nyt juosta pitkin huonetta,\nsuikahdella ihmisten jalkojen välitse ja röhkiä riivatusti. Tietysti\nistunto keskeytettiin, lakiasäätävä eduskunta rupesi ajamaan takaa\nrauhanhäiritsijöitä ja kokonaisen tunnin kuluessa edustajat\nharvinaisella yksimielisyydellä toistelivat: \"siku, siku, siku! Sikan',\nsikan', sikan'\" — tai muita senkaltaisia. Porsaat pakenivat herra\nZolzikiewiczin jalkoihin ja tahrivat ne hiekankarvaiset housut, jotka\nnyt olivat hänen jalassaan, vihriähtäviksi. Eikä niitä vihriöitä\ntahroja sitte saanut pois, vaikka herra Zolzikiewicz pesi housujaan\nglyseriinisaippualla ja omalla hammasharjallaan.\n\nTavanmukaisella innollaan ja kestävyydellään Pässinpään kunnan\nedustajat kuitenkin nytkin puolustivat asemaansa: kiihkeästä\nvastarinnasta huolimatta otettiin porsaat kiinni takajaloista ja\nviskattiin menemään pihalle. Sitte saattoi lainsäätävä eduskunta taas\nsiirtyä päiväjärjestykseen. Seurasi erään Sroda nimisen maalaisen\nriita-asia edellämainittua herra Flossia vastaan. Kuulustelussa kävi\nselville, että Srodan härät yöllä olivat käyneet herra Flossin\napilaspellossa ja syöneet ylenmäärin. Aamulla ne sitte olivat\nheittäneet tämän surun ja murheen laakson, muuttaakseen parempaan\nhärkämaailmaan. Epätoivoissaan Sroda nyt esitti surullisen asiansa\ntuomioistuimelle, rukoillen apua ja oikeutta.\n\nTuomioistuin syventyi asiaan ja, ollen nopea toimissaan, tuli piankin\nsiihen johtopäätökseen, että vaikka Sroda tahallaan olikin päästänyt\nhärkänsä herra Flossin vainiolle, härät, jos vainio olisi kasvanut\nkauraa tai vehnää eikä tuota apilapakanaa, eivät suinkaan olisi\njoutuneet surkean turvotustaudin uhreiksi, vaan olisivat vielä tänäkin\npäivänä parhaimmissa terveyden voimissa. Tästä edellytyksestä lähtien\ntuli tuomioistuin siihen sekä järkevään että lainmukaiseen\njohtopäätökseen, että syynä härkien kuolemaan oli herra Floss eikä\nSroda; herra Flossin tulee siis Srodalle maksaa härät sekä\nvaroitukseksi tulevaisuuden varalta luovuttaa kunnan kassaan\nkansliakuluja 5 hopearuplaa. Jos syyllinen kieltäytyisi maksamasta,\nniin on summa korotettuna vaadittava Icik Zwejnosilta, joka on\nvuokrannut herra Flossin maitotalouden.\n\nSitte käsiteltiin vielä useita siviilialaan kuuluvia asioita ja ne\nratkaistiin kaikki, mikäli eivät jollakin lailla koskeneet nerokasta\nZolzikiewicziä, aivan itsenäisesti, puhtaan oikeuden vaa'alla,\nPässinpään terveen järjen punninnan mukaan. Englantilaisen\nsekaantumattomuuspolitiikan mukaan, jota paikkakunnan sivistynyt sääty\nnoudatti, kulki käräjissäkin kaikki tasaista kulkuaan, ainoastaan\nsilloin tällöin häiriytyi yleinen sopu ja yksimielisyys siitä, että\njoko riitapuolet tai itse tuomarit viskasivat toisilleen\nsivuletkauksia, toivottaen halpausta, ruttoa tai paiseita.\n\nTuota kallisarvoista sekaantumattomuuden periaatetta luultavasti on\nkiittäminen siitäkin, että kaikissa riita-asioissa sekä voittava että\nkärsivä puoli aina sai suorittaa melkoisen määrän \"kansliakuluja.\" Se\nteki herrastuomarin ja kirjurin aseman riippumattomaksi — tila jota\nkunnan laitoksissa aina on toivottu —. Sitäpaitsi se saattoi\nvieroittaa ihmisiä käräjöimästä ja kohottaa Pässinpään kunnan\nsiveellistä kantaa niin korkealle, että sellaista tuskin saattoivat\nuneksiakaan 1700-luvun filosofit. Huomattava on myöskin, että herra\nZolzikiewicz — me puolestamme emme tahdo lausua hänen menettelystään\nsitä emmekä tätä — merkitsi kirjoihin aina vaan puolet kansliakuluiksi\nmäärätyistä sakoista, jotavastoin toinen puoli oli määrätty\n\"odottamattomia tapauksia\" varten, jommoisia saattoi sattua kirjurille,\nherrastuomarille ja lautamies Gomulalle.\n\nVihdoin siirryttiin käsittelemään rikosasioita ja kunnanpalvelija\nsai käskyn tuoda syylliset tuomarien kasvojen eteen. Ohimennen\nmainittakoon, että Pässinpään kunnassa tietysti oli otettu käytäntöön\nuusin, paras ja ajanmukaisin koppi- eli komerojärjestelmä vanoja\nvarten. Sitä eivät pahat kieletkään voi tehdä epäilyksen alaiseksi,\nsiellä vielä tänäkin päivänä saattaa kuka tahansa nähdä, että\nPässinpään herrastuomarin sikolätissä on neljä väliseinää, jotka\nmuodostavat koppeja. Näissä istuivat vangit yksin, seuranaan vain se\nelukka, josta muuan \"Eläintieteen oppikirja nuorisolle\" sanoo: \"sika\nkantaa syystä nimeään likaisuutensa vuoksi\" j.n.e., ja jolta luonto\nehdottomasti on kieltänyt sarvet. Tähän viimemainittuunkin\ntoimenpiteeseen on luonto varmaan ryhtynyt tarkoituksella. Vangit\nistuivat siis kopeissaan, seurassa, joka kuten näkyy, ei voinut häiritä\nheitä vaipumasta ajatuksiin. He saattoivat vapaasti miettiä sitä pahaa\nmitä olivat tehneet ja tapojensa parantamista tulevaisuudessa.\n\nPalvelija läksi nyt viipymättä tähän koppivankilaan ja kuljetti sen\nkopeista tuomarien kasvojen eteen kaksi pahantekijää. Mutta he eivät\noikeastaan olleet kaksi eri pahantekijää, vaan pariskunta. Lukija\nsaattaa siis käsittää, että Pässinpään tuomareilla nyt oli\nhienotunteinen, syvästi sielutieteellinen ja monimutkainen juttu\nratkaistavana. Asia oli todella erittäin arkatuntoista laatua. Muuan\nRomeo, tai toisin sanoen Wach Rechnio ja muuan Julia, toisin sanoen\nBaska Zabianka, olivat yhtaikaa palvelleet samalla isännällä, toinen\nrenkinä toinen piikana. Ja mitä siinä on salaamista: he rakastuivat\ntoisiinsa eivätkä voineet elää ilman toisiaan, aivan kuten oikea Romeo\nja Julia Shakespearen näytelmässä. Pian kuitenkin mustasukkaisuus hiipi\nRomeon ja Julian välille, kun Julia kerran näki Romeon liian kauvan\njuttelevan Jagnan, karjapiian kanssa. Onneton Julia odotti nyt vaan\nsopivaa tilaisuutta. Eräänä päivänä, kun Romeo Julian mielestä tuli\nkotiin vainiolta liian aikaiseen ja pyysi ruokaa liian hätäisesti,\nsyntyi kahakka. Molemminpuolisia selityksiä antaessa vaihdettiin\nmyöskin muutamia tusinallisia korvapuusteja: toinen löi nyrkillään,\ntoinen kauhalla. Tappelun jälkiä saattoi vielä sinisinä kuhmuina nähdä\nJulian ihanassa naamassa ja Romeon otsa oli halki, hänen miehekkäät ja\nälykkäät kasvonsa sinermillä. Oikeuden piti nyt päättää, kuka oli\noikeassa ja kenen piti uskottomuudesta tai tappelun tuottamista\nvammoista maksaa toiselle sakkoja viisi puolalaista guldenia tai\nvirallisesti lausuen seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa hopeassa.\n\nLännen tuulahdukset eivät vielä olleet päässeet turmelemaan tuomarien\ntervettä mieltä; he inhosivat syvästi naisemansipatsioonin henkeä, joka\nmuuten kokonaan sotiikin slaavilaisten herttaisia luonnollisia\ntaipumuksia vastaan, ja antoivat sentähden puheenvuoron ensiksi\nRomeolle; pidellen haavoitettua otsaansa tämä alkoi:\n\n— Korkea laki ja oikeus! Tuo heittiö ei ole enään moneen aikaan\nantanut minulle rauhaa. Yhtenäkin iltana tulen mitään pahaa\naavistamatta illalliselle, silloin hän jo kiljumaan vastaani: \"vai\ntulet sinä koira jo kotiin, vaikka isäntä jäi pellolle! Aiot kai nousta\nuunille vetelehtimään ja sieltä iskemään silmää minulle!\" Minä en ikinä\nole iskenyt silmää hänelle. Mutta kun hän kerran näki minut Jagnan,\nkarjapiian kanssa, kun minä autoin häntä nostamaan vesiämpäriä\nkaivolta, niin hän siitä asti on vihannut minua. Ja ruokavaditkin hän\nviskeli eteeni pöydälle sellaisella jyryllä, että keitot läikähtivät\npäälleni. Eikä sitte antanut syödä, vaan haukkui kaiken aikaa pakanaksi\nja heittiöksi ja peijakkaaksi ja sufragaaniksi.[11] Vasta kun\nsufragaaniksi sanoi, suutuin minä ja annoin vasten kuonoa, mutta\nsilloin hän korvilleni kauhalla...\n\nNyt ei ihanteellinen Julia enään voinut pidättyä, hän puristi kätensä\nnyrkille ja heristeli sitä Romeon nenän alla.\n\n— Sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! huusi hän käheällä äänellä.\n— Sinä haukut kuin koira!\n\nSiinä hän purskahti itkemään koko ylivuotavan sydämensä kyllyydestä ja\nvirkkoi kääntyen tuomarien puoleen:\n\n— Korkea laki ja oikeus! Voi auttakaa minua, minua onnetonta orpoa,\nJumalan tähden auttakaa! Piru heiltä silmät sokaiskoon! vai kaivolla\nminä muka olisin nähnyt hänet Jagnan kanssa! Etkö sinä, saastainen\nsikiö, muista sen seitsemän kertaa sanoneesi minulle, että niin\nrakastat minua, että tekisi mielesi suuhusi syödä. Saisit siihen\npaikkaan nutistua, saisi kielesi ikipäiviksi kangistua! Vai kauhalla\nminä sinua otsaan iskin! eipäs ollutkaan kuin vaahterainen halko! Päivä\non vielä korkealla, kun hän jo tulee pellolta ja tahtoo ruveta syödä\nhotkimaan. Minä puhun hänelle ihan kauniisti ja kohteliaasti: kas vaan\nsitä veijaria, kun jo tulee kotiin ja isäntä on vielä pellolla! Mutta\nsufragaaniksi en minä häntä ole sanonut, niin totta kuin Herra Jumala\nminua auttakoon. Periköön hänet per...\n\nHerrastuomari kutsui hänet nyt järjestykseen, antaen oikaisunsa\nkysymyksen muodossa.\n\n— Pidätkö siitä jo kitasi kiinni, akka?\n\nSeurasi hetkisen hiljaisuus; tuomarit rupesivat miettimään\nlangetettavaa tuomiota ja voi heidän hienotunteisuuttaan! eivät\ntuominneet kumpaakaan riitapuoluetta viiden guldenin sakkoihin! Oman\narvonsa vuoksi ja varoitukseksi kaikille rakastuneille pareille koko\nPässinpäässä, tuomitsi oikeus valittajat istumaan kopeissa vielä\nkaksikymmentäneljä tuntia ja maksamaan kansliakuluja hopearuplan\nkutakin henkeä kohden.\n\n\"Wach Rechniolta ja Baska Zabiankalta kansliakuluja viisikymmentä\nkopeekkaa hopeassa\", kirjoitti herra Zolzikiewicz kirjoihin.\n\nSiihen loppui istunto. Herra Zolzikiewicz nousi, veti ylöspäin\nhiekankarvaisia housujaan ja alaspäin sinipunertavia liivejään,\nlautamiehet, aikeissa erota, ottivat myöskin jo hattunsa ja piiskansa.\nSilloin ovi, joka porsaitten hyökkäyksen jälkeen oli suljettu, äkkiä\navautui selkosen selälleen ja sisään astui Rzepa, synkkänä kuin yö, ja\nhänen perässään Rzepowa ja Musti.\n\nRzepan vaimo oli kalpea kuin liinavaate: hänen kauniit, hienot\npiirteensä henkivät surua ja nöyryyttä, mutta mustista silmistä vieri\nkyyneleitä poskille.\n\nRzepa astui sisään uhkamielisenä, pää pystyssä, mutta nähdessään koolla\nkoko korkean oikeuden, katosi häneltä rohkeus ja hiljentäen ääntään,\nvirkkoi hän:\n\n— Ylistetty olkoon!\n\n— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — vastasivat lautamiehet kuorossa.\n\n— Mitä te täältä haette? kysyi herrastuomari kiivaasti. Hän oli ensin\nkäynyt hiukan hämilleen, mutta tointui pian. — Mitä asiaa teillä on?\nOletteko tapelleet, vai mitä?\n\nVastoin tavallisuutta sekaantui kirjuri nyt puheisiin:\n\n— Antaa heidän puhua, lausui hän.\n\nRzepa alkoi:\n\n— Korkea laki ja oikeus... jos kaikkein armollisin...\n\n— Ole vaiti, ole vaiti, keskeytti vaimo äkkiä. — Anna kun minä puhun\nja ole sinä hiljaa.\n\nNäin sanottuaan pyyhki hän esiliinallaan silmänsä ja nenänsä ja alkoi\nvapisevalla äänellä kertoa asiaa alusta alkaen. Mutta mihin hän,\nonneton olikaan joutunut? Syyttämään herrastuomaria ja kirjuria —\nsaman herrastuomarin ja kirjurin eteen! \"Ottivat hänet\", kertoi vaimo,\n\"lupasivat hänelle metsää, jos hän vaan kirjoittaisi nimensä ja hän\nkirjoitti. Antoivat hänelle viisikymmentä ruplaa, mutta hän oli\njuovuksissa eikä tietänyt, että hän myi sekä omansa että minun ja\nlapsen kohtalon. Hän oli juovuksissa, korkea oikeus, juovuksissa kuin\njärjetön luontokappale\", kertoi vaimo, itku kurkussa. \"Eihän juopunut\ntiedä mitä tekee, sentähden häntä oikeudessakin armahdetaan, vaikka hän\non rikkonut, sillä sanotaan: hän ei tietänyt mitä hän teki. Jumalan\narmollisen tähden! eihän selvä mies menisi myymään elämäänsä\nviidestäkymmenestä ruplasta! Voi, armahtakaa minua ja häntä ja lasta\nviatonta! Mihin minä onneton joudun yksin, ihan yksin maailmassa,\njollei hän, rakas raukkani ole luonani! Voi, Jumala teille palkitsee\nmeidän köyhien puolesta, antaa teille kaikkea onnea!\"\n\nSiinä itku keskeytti hänen puheensa. Rzepakin itki ja niisti yhtämittaa\nnenää sormiinsa. Lautamiehet olivat käyneet vakaviksi, he vilkuilivat\nvuoroin toisiinsa, vuoroin herrastuomariin ja kirjuriin eivätkä\nkäsittäneet, mitä tehdä.\n\n— Poika elää kuin hänen sisässään olisi myrkkyä. Sinut, sanoo hän,\nminä tapan, lapsen kuristan ja mökin poltan, mutta sotamieheksi en\nmene. Millä minä, onneton, sitte olen rikkonut? tai mitä lapsi on\ntehnyt? Ei hän enään välitä töistä, ei katso viikatteeseen eikä\nkirveeseen, istuu vaan tuvan penkillä ja ähkii ja puhkii. Minä odotin\nkäräjiä, olettehan te ihmisiä ja asuuhan teidän sydämissänne Jumala,\nettehän te salli meidän kärsiä tällaista vääryyttä! Voi Jeesus\nNaatsarealainen, voi lempeä Jumalan äiti Czenstochowassa,[12] rukoilkaa\npuolestamme!\n\nVähään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin Rzepowan nyyhkytykset,\nvihdoin virkkoi lautamiesten joukosta muuan vanhus:\n\n— Onhan se rumaa juottaa ihminen juovuksiin ja myydä hänet.\n\n— Rumaa on! myönsivät muut.\n\n— Jumala ja Hänen kaikkein pyhin Synnyttäjänsä siunatkoot teitä\nsanoistanne! huudahti Rzepowa, langeten polvilleen kynnykselle.\n\nHerrastuomaria hävetti ja lautamies Gomula oli aika lailla harmissaan;\nhe katselivat molemmat kirjuriin, mutta tämä pysyi vaiti, kunnes\nRzepowa oli lakannut puhumasta.\n\n— Tyhmyrejä te olette! huusi hän sitte tyytymättömille lautamiehille.\n\nSanat synnyttivät haudan hiljaisuuden. Kirjuri jatkoi:\n\n— Seisoo ihan selvästi kirjoitettuna, että joka sekaantuu\nvapaaehtoiseen konhtrahtiin, joutuu merilain mukaan tuomittavaksi,\nmutta tiedättekö te, tomppelit, edes mikä merilaki on? Te olette niin\ntyhmiä ettette tiedä, että merilaki...\n\nKirjuri veti nyt taskustaan liinasen ja niisti nenänsä. Sitte hän\nkylmällä, virallisella äänellä jatkoi puhettaan:\n\n— Joka tomppeli ei tiedä mikä merilaki on, se pistäköön vaan\nlusikkansa tällaiseen soppaan. Kyllä sitte tietää mikä merilaki on, kun\nluita ja ytimiä polttaa. Jos mies vapaaehtoisesti on kirjoittanut\nitsensä sotaväkeen, niin varokoon sekä yksi että toinen sekaantumasta\nsiihen asiaan. Välikirja on allekirjoitettu vieraittenmiesten\nläsnäollessa — se pitää siis paikkansa. Niin seisoo lakitieteessä,\njollet usko, niin katso lakiin ja asetuksiin. Kuka sille mitä voi, että\nkaupan päälle juodaan? Ainahan te juotte, tyhmeliinit, aina ja\nalituisesti!\n\nJos itse oikeuden jumalatar, toisessa kädessä vaaka ja toisessa\npaljastettu miekka, äkkiä olisi astunut esiin käräjätuvan uunin takaa\nja seisahtunut lautamiesten eteen, niin ei hän olisi taitanut heitä\nenemmän kauhistuttaa kuin sanat merilaki, laki ja asetukset. Hyvän\naikaa vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus. Vihdoin rupesi lautamies\nGomula puhumaan. Hän puhui hiljaisella äänellä, mutta kaikki kääntyivät\nhäneen katsomaan, ikäänkuin kummissaan hänen rohkeudestaan.\n\n— Sellaistahan se on tässä maailmassa! Mikä myy hevosensa ja juo sen,\nmikä härkänsä, mikä sikansa ja antaa mennä alas kurkustaan.\nSellainenhan se on tapa.\n\n— Vanhan tavan mukaanhan me vaan juotiinkin! sanoi herrastuomari.\n\nLautamiehetkin kohtelivat Rzepaa nyt rohkeammin.\n\n— Kosk'olet oluesi tällä lailla laittanut, niin juo pois!\n\n— Oletko sinä mikä kapalovauva, ettes tiedä mitä teet?\n\n— Ei sinulta siellä päätä viedä.\n\n— Ja kun menet sotaväkeen, niin voithan pestata taloon rengin, joka\ntekee työt ja on vaimon kanssa.\n\nKorkea oikeus alkoi jo päästää valloille hyvää tuultansa.\n\nÄkkiä kirjuri taas avasi suunsa ja kaikki muut vaikenivat:\n\n— Ette te näy yhtään tietävän, virkkoi hän, — koska teidän pitää\nsekaantua asioihin ja koska olla sekaantumatta. Siihen että Rzepa on\nuhannut vaimoaan ja lastaan, että hän on luvannut polttaa oman\nmökkinsä, siihen te kyllä saatte sekaantua ja sellaista asiaa ette edes\n_saa_ heittää leväperäiselle kannalle. Koska Rzepowa on tullut\nvalittamaan, niin ei hän luvatta saa jättää käräjätaloa.\n\n— Se ei ole totta, se ei ole totta, huusi Rzepowa epätoivoissaan. —\nEn ole tullut valittamaan, hän ei ikinä ole sanonut minulle pahaa\nsanaa. Oi Jeesus, oi elävän Jumalan suloiset haavat, joko tästä tulee\nmaailman loppu!\n\nMutta, tuomioistuin kokoontui taasen ja lopulliseksi päätökseksi tuli,\nettei Rzepa eikä hänen vaimonsa olleet saaneet aikaan mitään. Eikä\nsiinä kyllä, vaan kiitettävässä virkainnossaan ja turvatakseen Rzepowan\nhengen, sulki korkea oikeus vielä Rzepan kahdeksi päiväksi sikolättiin.\nJottei Rzepan päähän tulevaisuudessa enään johtuisi tällaisia\nsynnillisiä ajatuksia, tuomittiin hän sitäpaitsi suorittamaan kaksi\nruplaa viisikymmentä kopeekkaa hopeassa kansliakuluja.\n\nRzepa viskeli itseään raivoissaan ja sanoi ettei hän lähde sikolättiin.\nKansliakuluja hän sensijaan maksoi kokonaista viisikymmentä ruplaa,\nsillä hän heitti kaikki kirjurilta saamansa rahat maahan ja huusi:\n\"ottakoon kuka tahtoo!\" Syntyi kauhea meteli. Kunnanpalvelija tuli\nkuljettamaan Rzepaa ulos, Rzepa häntä nyrkillään uhkaamaan, hän Rzepaa\nniskasta kiinni. Rzepowa nosti hirveän huudon, yksi lautamiehistä\ntarttui hänen kurkkuunsa, laahasi hänet ulos ovesta ja tyrkkäsi hyvää\nkyytiä pihalle; toiset lautamiehet auttoivat palvelijaa, joka tukasta\ntalutti Rzepaa sikolättiin.\n\nSillaikaa kirjoitti kirjuri kirjoihin: \"Wawrzon Rzepalta 1 r. 25 kop.\nhop. kansliakuluja.\"\n\nMelkein tajuttomana kulki Rzepowa autiota mökkiään kohti. Hän ei\nensinkään nähnyt mitä hänen eteensä sattui, vaan kompastui kiviin ja\nkantoihin.\n\n— Voi! voi! voi! vaikeroi hän, väännellen käsiään.\n\nHerrastuomari joka oli hyväsydäminen mies, asteli hiljalleen kapakkaan\npäin Gomulan kanssa.\n\n— Minun käy totisesti sääli tuota vaimoa, virkkoi hän. —\nLahjoittaisinkohan heille vielä nelikon herneitä, vai kuinka arvelette?\n\n\n\n\nVI.\n\nAlhaison lapsi.\n\n\nToivottavasti lukija nyt on täydelleen käsittänyt miellyttävän\nsankarini suunnitelman ja osaa antaa sille sen arvon. Herra\nZolzikiewicz piti jo Rzepaa ja hänen vaimoaan nutistettuina. Rzepan\nkirjoittamisesta sotilasluetteloihin ei olisi ollut mitään hyötyä,\nmutta juttu oli käynyt aika monimutkaiseksi senkautta, että Rzepa oli\nsaatu juotetuksi juovuksiin, itse vapaaehtoisesti allekirjoittamaan\nkontrahdin ja ottamaan vastaan rahat. Suotuisten asianhaarojen\nvallitessa saattoi herra Zolzikiewicz toivoa saavansa näytellä mainion\nosansa loppuun asti. Herrastuomari joka olisi ollut valmis maksamaan\npojastaan kahdeksansataa ruplaa, s.o. kaikki \"säästetyt kolikkansa\",\nsuostui tähän tuumaan ilolla, varsinkin koska Zolzikiewicz vaati\nitselleen ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa koko vaivasta.\nZolzikiewicz oli yhtä vaatimaton kuin hän oli nerokas. Ei se ollut\nrahanhimo joka sai hänet jakamaan \"kansliakulut\" Burakin kanssa. Minun\ntäytyy tunnustaa, että herra Zolzikiewicz alituisesti oli velkaa\nAasinkorvan räätälille Srulille, joka puetti koko ympäristön \"Parisin\nviime muodin mukaan.\"\n\nMutta koska tässä nyt olen alkanut tehdä tunnustuksia, niin voinpa\nilmoittaa syynkin, miksi herra Zolzikiewicz pukeutui niin\nhuolellisesti. Osaksi se tietysti johtui hänen esteetillisen tunteensa\nvaatimuksista, mutta oli siihen toinenkin syy. Herra Zolzikiewicz oli\nrakastunut. Älkää sentään luulko Rzepowaa hänen lempensä esineeksi.\nRzepowaa hänen, kuten hän itse sanoi, teki vaan mieli hiukan\n\"maistella.\" Ei! herra Zolzikiewiczissä liikkui paljon laajempia ja\nmonimutkaisempia tunteita. Arvelen että jolleivät lukijat, niin ainakin\nlukijattaret jo tietävät, ettei näitten ihanain tunteitten esineenä\nsaattanut olla kukaan muu kuin neiti Jadwiga Skorabiewski. Monasti, kun\nhopeinen kuu nousi taivaalle, oli herra Zolzikiewioz ottanut\nkäsihanurinsa, jota hän taitavasti osasi soittaa, istuutunut penkille\nasuntonsa seinustalla, luonut katseensa kartanoon päin ja surumielisen,\nhiukan sorahtelevan soittokoneen säestyksellä hyräillyt:\n\n    \"Ah, päivät ikävässä\n    Ma kuljen itkevässä;\n    Öin tuskiin sydän turtuvi,\n    Murheesen toivo murtuvi.\"\n\nÄäni kajahteli kartanoa kohti läpi kesäyön runollisen hiljaisuuden.\nHetkisen perästä herra Zolzikiewicz jatkoi:\n\n    \"Oi sukulaiset ankarat,\n    Miks' nuorukaisen surmaatte?\"\n\nSille joka luulee herra Zolzikiewicziä ylenmäärin tunteelliseksi, voin\nmuuten vakuuttaa että hän erehtyy. Tämän suuren miehen luonne oli ihan\nliian järkevä ollakseen tunteellinen. Ainoastaan unissa hän kuvitteli\nneiti Jadwigaa Isabellaksi ja itseään Serranoksi tai Marforiksi. Mutta\nkoskeivät unelmat olleet yhtäpitävät todellisuuden kanssa, niin tämä\nrautainen mies kerran tuli antaneeksi ilmi tunteensa. Se tapahtui\neräänä iltana, kun hän halkoliiterin luona näki kuivumaan ripustettuja\nalushameita, jotka hän tunsi Jadwigan omiksi, koska niissä oli\nkirjaimet J.S. sekä kruunu. Sanokaa, hyvät ystävät, kuka tällaisessa\ntilaisuudessa olisi jaksanut hillitä itseään? Hän ei koettanutkaan,\nvaan astui lähemmä ja alkoi tulisesti suudella yhtä alushametta. Mutta\nsen näki palvelustyttö Malgoska ja hän juoksi paikalla sisään\nkantelemaan, että \"herra kirjuri niistää nenäänsä neidin\nalushameeseen.\" Onneksi ei kukaan uskonut hänen sanojaan ja niin herra\nkirjurin tunteet yhä pysyivät salassa maailmalta.\n\nToivoiko hän sitte todellakin? Älkää panko pahaksi, hyvät herrasväet,\nmutta hän toivoi todellakin! Monasti kun hän kartanoa likeni, kuuli hän\nsisällisen äänen, tosin heikosti, mutta lakkaamatta kuiskaavan\nkorvaansa: \"entäs jos neiti Jadwiga tänään päivällistä syödessä polkee\nvarpaitasi pöydän alatse...?\"\n\n— Viis lakeerisaappaistani! lisäsi hän ja hänen mielessään liikkui\nylevyys, jota ainoastaan rakastunut voi tuntea.\n\nHerra Breslauerin kustantama teos oli herättänyt hänessä uskon\ntuollaisten poljentojen mahdollisuuteen. Mutta neiti Jadwiga ei\nlaisinkaan polkenut hänen varpaitansa. Päinvastoin — niin, kuka\nkäsittää naisen mielen? — hän katseli häntä samalla katseella, jolla\nhän katseli aitaa tai kissaa tai lautasta tai jotakin muuta esinettä.\nJa mies raukka mietti päänsä halki, miten hän saisi impyen huomion\nheräämään. Kuinka monasti hän oli sitonut kaulaansa uskomattoman\nheleävärisen huivin tai vetänyt jalkaansa satumaisen kaunisraitaiset\nhousut ja ajatellut: \"kyllä hän nyt huomaa!\" Yksin Srulkin, tuodessaan\nhänelle uusia vaatteita, oli monasti sanonut: \"no, tällaisissa\ntamineissa kelpaa jo mennä kosimaan vaikka kreivin tytärtä.\" Mitä\nkanssa! Hän tulee päivällisille ja neiti Jadwigakin astuu huoneeseen,\npuhtoisena, neitseellisenä, ylpeänä kuin kuningatar. Hänen pukunsa\nrimssuineen ramssuineen kahisee; hän istuutuu, ottaa hienojen\nhyppystensä väliin lusikan, mutta ei katsokaan!\n\n— Eikö hän toki käsitä, mitä tämä minulle maksaa! miettii herra\nZolzikiewicz epätoivoissaan.\n\nMutta hän ei sittenkään lakannut toivomasta. \"Kunhan tästä pääsee\nalireviisoriksi\", mietti hän. \"Sitte on aina asiaa kartanoon.\nAlireviisorista ei ole pitkä matka reviisorin virkaan! Sitte sopii\nhankkia ajopelit ja hevoset... ja kyllä se jo sitte ojentaa ainakin\nkätensä pöydän alatse...\" Herra Zolzikiewicz teki näiden pöydänalaisten\nmerkkien nojalla vielä paljon johtopäätöksiä, mutta jääkööt nämät\nsydämen salaisuudet nyt ilmiantamatta.\n\nHerra Zolzikiewiczin monipuolisuutta ja runsaita luonnonlahjoja\ntodistaa sekin, että hänen sydämeensä aivan helposti mahtui sekä\nihanteellinen rakkaus neiti Jadwigaan että tuo niinkutsuttu\n\"maistelemisenhalu\", jonka Rzepowa hänessä herätti. Rzepowa oli\nkieltämättä kaunis nainen, mutta ei Pässinpään kylän Don Juan\nkuitenkaan ikinä olisi viitsinyt nähdä hänestä tällaista vaivaa, jollei\ntuon naisen kummallinen ja hävytön itsepintaisuus olisi häntä\närsyttänyt. Talonpoikaisnainen tekee itsepintaisesti vastarintaa — ja\nkenelle? Hänelle! Se on julkeata ja kuulumatonta, mutta sen kautta käy\nRzepowa hänen silmissään viehättäväksi, kuin itse kielletty hedelmä.\nKyllä se nainen sen ohessa ansaitsee aika läksyt ja ne päättää kirjuri\nhänelle antaakin. Kahakka Mustin kanssa vielä lujittaa hänen\npäätöstään. Hän tietää, että hänen uhrinsa koettaa puolustaa itseään,\nsentähden ehdottaa hän vapaaehtoista sopimusta Rzepan ja herrastuomarin\nvälillä; tämän toimenpiteen kautta Rzepa vaimoineen päivineen, ainakin\nnäennäisesti, joutuu hänen armoihinsa.\n\nRzepowan mielestä eivät asiat laisinkaan vielä olleet hukassa, vaikka\nkäräjiltä olikin palattu tyhjin toimin. Seuraava päivä oli sunnuntai,\npiti siis lähteä messuun Ovisalpaan, kuten tavallisesti. Hän päätti\nsamalla käydä kysymässä neuvoa papilta. Heitä oli kaksi pappia: toinen\nlääninrovasti Ulanowski, mutta hän oli jo niin vanha, että silmät\nvanhuuttaan olivat pullahtaneet pystyyn kuin kalalla ja pää keikkui\nkaiken aikaa kahden puolen; hänen luokseen Rzepowan siis ei kannattanut\nmennä. Mutta hänen apulaisensa, pappi Czyzyk[13] oli hyvin hurskas ja\nymmärtäväinen mies, hän voi varmaan antaa hyviä neuvoja ja lohduttaa.\nRzepowa olisi tahtonut lähteä matkaan ajoissa, jotta jo ennen messua\nolisi saanut puhua pappi Czyzykin kanssa, mutta hänen täytyi ensin\nsaada pois tieltä sekä omat että miehensä työt, sillä Rzepa istui\nsikolätissä. Ennenkuin hän siis oli puhdistanut mökkinsä, ruokkinut\nhevosen, siat ja lehmän, valmistanut aamiaisen ja lennättänyt sen\nsikolättiin Rzepalle, oli aurinko jo niin korkealla, että hän huomasi\nmahdottomaksi ehtiä kirkolle ennen messua.\n\nJumalanpalvelus olikin jo alkanut, kun hän tuli kirkolle. Naiset,\npuettuina viheriöihin röijyihin, istuivat hautausmaalla, kiireesti\npanemassa jalkaansa kenkiä, joita olivat kantaneet käsissään. Rzepowa\nteki niinkuin hekin ja astui sitte kirkkoon. Pappi Czyzyk oli juuri\nsaarnassa ja rovasti, baretti päässä, istui tuolilla alttarin vieressä,\nloksotellen silmillään ja huojuttaen päätään omalla omituisella\ntavallaan. Evankeliumin luettuaan rupesi pappi Czyzyk — en muuten\nkäsitä mistä syystä — puhumaan keskiaikaisista uskonlahoista ja\nselittämään oppilapsilleen, miltä kannalta heidän tulee katsoa noita\nuskonlahkoja sekä paavin niitä vastaan tähtäämää bullaa Ex stercore.\nSitte hän kaunopuheisesti ja suurella innolla varoitti lampaitansa,\netteivät he jotka ovat yksinkertaisia ja köyhiä niinkuin taivaan linnut\nja juuri sentähden Jumalalle rakkaita, kuuntelisi kaikellaisia vääriä\nviisaita, oppineita ja yleensä saatanallisen ylpeyden sokaisemia\nihmisiä, jotka kylvävät ohdakkeita nisujen sijasta ja niittävät\nkyyneleitä ja syntiä. Sitte hän sivumennen mainitsi Condillac'in,\nVoltairen, Rousseaun ja Ochorowiczin,[14] tekemättä muuten mitään eroa\nnäitten miesten välillä, ja teki lopulta perinpohjaisesti ja\nyksityiskohtia myöten selkoa niistä erilaisista tuskista, joihin\npaatuneet tuomitaan tulevassa maailmassa. Mutta Rzepowan oli äkkiä\nvallannut ikäänkuin uusi henki. Hän ei ymmärtänyt mitä pappi Czyzyk\npuhui, mutta hän ajatteli, että hän \"mahtaa puhua hyvin kauniisti,\nkoska huutaa niin että hiki virtana valuu otsasta ja koska ihmisraukat\nhuokaavat niinkuin viimeisiä henkiään päästäisivät rinnasta.\" Jo loppui\nsaarna ja messu alkoi. Oi, kuinka hartaasti Rzepowa raukka rukoili, hän\nrukoili hartaammin kuin koskaan ennen ja sydämessä rupesikin heti\ntuntumaan helpommalta.\n\nVihdoin tuli juhlallinen hetki. Valkeana kuin kyyhkynen otti rovasti\nKaikkeinpyhimmän Sakramentin alttarikaapista, kääntyi seurakunnan\npuoleen ja piteli vapisevin käsin, ihan likellä kasvojaan,\nmonstranssia, joka loisti auringon kirkkaudella. Jonkun aikaa hän\nseisoi silmät suljettuina, pää kumarassa ja vaipuneena syviin\nmietteisiin, mutta alkoi sitte laulaa: \"Pyhää Sakramenttiamme...!\"\n\nJa pauhuna yhtyi häneen heti kansa, veisaten sadoin äänin:\n\n    \"Pyhää sakramenttiamme\n    Polvistuin me kumarramme.\"\n\nVirsi vyöryi niin voimakkaana, että ikkunaruudut tärisivät; urut\npauhasivat, kellot soivat ja kilisivät; kirkon edustalla pärisi rumpu,\npyhä savu kiiri sinertävinä pilvinä korkeutta kohti ja ikkunasta loisti\naurinko, värjäten savukiemurat taivaankaaren karvaisiksi. Keskellä\npauhua, savua, valoa ja äänten hyminää loisti nyt Kaikkeinpyhin\nSakramentti, jota pappi milloin nosti, milloin laski. Valkea vanhus,\njoka piteli monstranssia, oli kuin taivaallinen ilmestys, joka\nsavupilviin verhottuna loisti ja valoi autuutta ja lohtua kaikkiin\nsydämiin, kaikkiin hurskaisiin mieliin. Tuo autuus ja suuri rauha\njohdattivat Rzepowankin kidutetun sielun Jumalan siipien suojaan.\n\"Jeesus, joka asut kätkettynä Kaikkeinpyhimpään Sakramenttiin\", huusi\nonneton nainen, — \"Jeesus, älä hylkää minua kurjaa!\" Ja hänen\nsilmistään vuosi kyyneltulva, mutta hän ei enään itkenyt samalla\ntavalla kuin herrastuomarin edessä, vaan hänen kyyneleensä olivat\nsuuret kuin karpalot, suloiset vuodattaa ja täynnä rauhaa. Rzepowa\nheittäysi polvilleen kaikkivaltiaan Jumalan eteen ja painoi otsansa\npermantoa vastaan. Vihdoin ei hän enään itsekään tietänyt, mitä hänelle\ntapahtui. Tuntui siltä kuin taivaan enkelit olisivat nostaneet hänet\nmaasta ja vieneet, ikäänkuin hän olisi ollut kuiva lehti vaan,\ntaivaaseen asti, ijäiseen onneen, jossa ei ole herra Zolzikiewicziä, ei\nherrastuomaria eikä sotilasluetteloja, vaan ainainen aamun koi ja\nkeskellä sitä punertavaa koita Jumalan istuin ja ympärillä sellainen\nkirkkaus, että silmiä häikäisee, ja kokonaisia enkelilaumoja valkeine\nsiipineen...\n\nRzepowa viipyi kauvan siinä permannolla. Kun hän nousi, oli messu jo\nloppunut ja kirkko tyhjeni tyhjenemistään; savupilvet kiertelivät jo\nkaton rajalla; viimeiset kirkkomiehet astuivat jo ovesta ja alttarilta\nsammutteli vanha kirkonpalvelija kynttilöitä. Rzepowa läksi pappilaan\npuhumaan apulaisen kanssa.\n\nPappi Czyzyk oli paraikaa päivällisellä, mutta hän nousi heti, kun\nkuuli, että joku itkettynyt nainen tahtoo häntä puhutella. Pappi oli\nvielä nuori, hänen kalpeat kasvonsa olivat tyynet, otsa oli valkea,\nkorkea, ja huulilla lempeä hymy.\n\n— Mitä te tahdotte, ystäväni? kysyi hän hiljaisella, sointuvalla\näänellä.\n\nRzepowa kumarsi syvään ja rupesi sitte kertomaan asiaansa. Vähäväliä\nhän purskahti itkuun tai suuteli papin käsiä. Vihdoin hän loi mustat\nsilmänsä pappiin ja lausui:\n\n— Oi armollinen herra, tulin kysymään teiltä neuvoa.\n\n— Ette ole tullut turhaan, ystäväni, vastasi pappi Czyzyk lempeästi,\n— mutta minä voin antaa vain yhden neuvon. Uhratkaa Jumalalle kaikki\ntuskanne: Jumala koettelee uskovaisiaan, koettelee kovastikin, kuten\nJobia, jonka pakottavia haavoja koirat nuolivat, tai Asariasta, jonka\nhän teki sokeaksi. Mutta Jumala tietää mitä hän tekee ja uskollisiaan\nhän voi palkitakin. Pitäkää sitä onnettomuutta joka on kohdannut\nmiestänne Jumalan rangaistuksena hänen suuresta synnistään\njuopumuksesta ja kiittäkää Jumalaa siitä että hän, rankaisemalla tässä\nelämässä, ehkä armahtaa häntä kuoleman jälkeen.\n\nRzepowa katsoi häneen mustilla silmillään, kumarsi syvään ja läksi pois\nhiljaa, sanaakaan sanomatta.\n\nMutta matkalla hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kurkusta\nkuristettu.\n\nHän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut.\n\n\n\n\nVII.\n\nAlhaison lapsi.\n\n\nKello viiden aikaan iltapäivällä välähteli valtamaantiellä mökkien\nvälissä sininen päivänvarjostin, keltainen, sinisillä nauhoilla\nkoristettu olkihattu ja mantelinkarvainen, niinikään sinisellä\nkoristettu puku: neiti Jadwiga oli iltapäiväkävelyllä. Hänen rinnallaan\nasteli serkku Wiktor.\n\nNeiti Jadwiga oli ihana immyt, hänestä sopi todella sanoa että hänen\nhiuksensa ovat mustat kuin yö, silmät taivaan siniset ja iho valkea\nkuin maito. Tavattoman aistikas, siro ja huolellinen puku vielä enensi\nhänen kauneuttaan, muodostaen hänen ympärilleen ikäänkuin sädekehän.\nHänen sorja, neitseellinen vartalonsa näytti miltei leijailevan\nilmassa, kun hän liikkui. Toisessa kädessään piti neiti Jadwiga\npäivänvarjostinta, toisella kädellään kantoi hän hamettaan, jonka alta\nnäkyi valkean alushameen rimssu ja somat pienet, unkarilaisiin\nnyörikenkiin puetut jalat.\n\nHerra Wiktor joka asteli hänen rinnallaan oli hänkin kaunis kuin kuva,\nvaikka hänen vaalea tukkansa liehui suurena kiharaisena pörrönä ja\nvaikka parta olikin vasta alulla.\n\nTuossa ihmisparissa hehkui terveys, nuoruus, ilo, onni; heistä\nmolemmista henki tuo korkeampi, pyhäisempi elämä, joka pyrkii kohoamaan\nlentoon eikä tyydy yksin näkyväiseen maailmaan, vaan nousee ajatusten\nja kaihojen ja suurten ihanteiden maille, tai painuu kultaisten ja\nsäteilevien ja suloisten unelmien mereen.\n\nKeskellä töllejä, talonpoikien ja heidän lastensa rinnalla, keskellä\nkoko tätä arkipäiväistä ympäristöä näyttivät he molemmat vierailta\nolennoilta, jotka ovat kotoisin jostakin toisesta taivaankappaleesta.\nJa suloiselta tuntui tietää ettei tämän komean, kehittyneen ja\nrunollisen ihmisparin ja tuon arkipäiväisen, harmaan todellisuuden\norjuuttaman ja melkein eläimistyttämän kyläkansan välillä ole mitään\nyhteistä. Heidän välillään ei todellakaan ollut mitään yhdyssidettä, ei\nainakaan mitään henkistä. He astelivat rinnan, jutellen runoudesta ja\nkirjallisuudesta, kuten herrasmiehen ja herrasnaisen sopii. Kylän\nkarkeapukuiset miehet ja vaimot eivät olisi ymmärtäneet edes heidän\nsanojaan ja kieltään. Eikö ole suloista sitä ajatella? myöntäkää pois\nvaan, hyvät herrasväet!\n\nTämän uljaan parin keskustelussa ei ollut mitään sellaista jota ei jo\nolisi kuultu satoja kertoja. He lensivät kirjasta kirjaan, niinkuin\nperhonen lentää kukkasesta kukkaseen. Mutta tuollainen keskustelu ei\nkoskaan tunnu turhalta eikä arkipäiväiseltä, kun keskustelet rakkaan\nhenkilön kanssa. Keskustelu on silloin vain loimena, johon oman\nsielusi, omien tunteittesi ja ajatustesi kultaiset kukat kutoutuvat, ja\njoka silloin tällöin kehittyy avaamaan teränsä kirkkaaksi kuin valkean\nruusun terä. Tuollainen keskustelu kohoaa kuin lintu ilmoihin, kohti\nsinistä korkeutta, se imeytyy kiinni hengen maailmaan ja nousee\nylöspäin, ylöspäin niinkuin humala nousee pitkin riukuansa. Tuolla\nkapakassa juopottelee alhaiso, puhellen raa'asti raa'oista asioista,\nnämät kaksi tulevat muilta mailta, purjehtivat laivalla, josta Gounod\nlaulaa:\n\n    \"Sen masto on elfenluusta,\n    Jossa silkkinen lippu liehuu,\n    Ja ruori on puhdasta kultaa.\"\n\nMainittakoon vielä että neiti Jadwiga harjoituksen vuoksi oli päättänyt\npanna serkkunsa pään pyörälle. Ja sellaisten asianhaarojen vallitessa\non aina paras puhella runoudesta.\n\n— Onko neiti lukenut Elyn[15] viimeisen kirjan? kysyi nuori herra.\n\n— Tiedättekö, herra Wiktor, huudahti neiti Jadwiga, — minä jumaloin\nElyä. Kun häntä luen, tuntuu minusta siltä kuin kuulisin ihanaa soittoa\nja ehdottomasti tulen sovittaneeksi mielialaani Ujejskin[16] runon:\n\n    \"Päällä pilven leijaan\n    Aamun kultakyliin,\n    Kyyneleenä syliin\n    Haihdun siinnon seijaan;\n    Tyyntyy tuulten juoksu,\n    Orvokkien tuoksu\n    Täyttää avaruuden;\n    Liitän käden käteen,\n    Liidän lailla säteen\n    Ääriin kaukaisuuden...\"\n\n— Oi! keskeytti hän äkkiä, — tiedän varmaan että rakastuisin häneen,\njos tuntisin hänet. Me ymmärtäisimme varmaan toisemme.\n\n— Onneksi hän on naimisissa! virkkoi herra Wiktor kuivasti.\n\nNeiti Jadwiga painoi päätään hiukan alas, pusersi kokoon hymyilevät\nhuulensa, jotta poskiin syntyi kuoppaset, katsahti syrjästä herra\nWiktoriin ja kysyi:\n\n— Miksi te sanotte \"onneksi\"?\n\n— Onneksi kaikille niille, joille elämä ei sitte enään tarjoaisi\nmitään viehätystä.\n\nNäitä sanoja lausuessaan herra Wiktor oli hyvin synkännäköinen.\n\n— Oi, nyt te luulette minusta liian hyvää!\n\nHerra Wiktor palasi lyriikkaan.\n\n— Te olette enkeli, neiti...\n\n— No... vai niin... puhutaan sitte jostakin muusta. Te siis ette pidä\nElystä?\n\n— Rupesin inhoamaan häntä pari minuuttia sitte.\n\n— Olettepa te aika mörökölli. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ruvetkaa\ntaas hyvälle tuulelle ja sanokaa minulle, kuka teidän lempirunoilijanne\non.\n\n— Sowinski,[17] mutisi herra Wiktor jurosti.\n\n— Ja minä häntä suorastaan pelkään. Ivaa, verta, tulta... rajuja\npurkauksia!\n\n— Ne eivät minua laisinkaan peloita.\n\nNäitä sanoja lausuessa näytti herra Wiktor niin sotaiselta, että koira\njoka oli juossut tielle, peloissaan ja häntä koipien välissä pakeni\nkotimökkiinsä.\n\nHe olivat nyt tulleet rapatun talon kohdalle, jonka ikkunasta loisti\npukinparta, pysty nenä ja heleänvihreä kaulaliina, mutta he\nseisahtuivat vasta kun tulivat soman pienen talon luo, jonka seinät\nolivat villin viiniköynnöksen peitossa. Taemmat ikkunat olivat lammelle\npäin.\n\n— Katsokaapa kuinka soma talo! Se on ainoa runollinen paikka koko\nPässinpäässä.\n\n— Mikä talo se on?\n\n— Siinä oli ennen lastentarha. Kylän lapset saivat siellä oppia\nlukemaan, kun vanhemmat olivat vainiolla. Isä antoi vartavasten\nrakentaa talon siihen tarkoitukseen.\n\n— Mitä siellä nyt on?\n\n— Viinatynnöreitä...\n\nNäitä ajatuksia ei jatkunut sen pitemmältä, sillä nyt he tulivat\nsuurelle lätäkölle, jossa rypi muutamia sikoja eli niitä elukoita,\n\"jotka syystä kantavat nimeänsä likaisuutensa vuoksi.\" Päästäkseen\nlätäkön sivuitse täytyi heidän kulkea Rzepowan mökin ohi.\n\nRzepowa istui ovella, halkotukin päällä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat\npolviin ja pää oli käsien varassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nikäänkuin kivettyneet, verestävät silmät tuijottivat sameina kauvas\npois; niissä ei kuvastunut mitään ajatusta.\n\nRzepowa ei edes huomannut tulijoita, mutta neiti huomasi hänet paikalla\nja huudahti:\n\n— Hyvää iltaa, Rzepowa.\n\nRzepowa nousi, tuli likemmä ja kumarsi syvään neiti Jadwigalle ja herra\nWiktorille. Kyyneleet valuivat hiljaa alas hänen poskiaan.\n\n— Mikä teidän on, Rzepowa? kysyi neiti.\n\n— Voi kultainen marjaseni, voi punertava aamuruskoni, ehkä Jumala itse\non sinut lähettänyt luoksesi! Lohduta sinä minua hädässämme!\n\nRzepowa kertoi nyt hänelle asiat alusta loppuun asti, itkeä nyyhkytti\nkaiken aikaa ja suuteli vähäväliä neidin käsiä, tai oikeastaan\nhansikkaita, jotka vallan tahri kyynelillään. Neiti joutui kovin\nhämilleen; hänen kauniisiin kasvoihinsa syntyi levoton ilme, hän ei\nkäsittänyt mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi, hiukan epävarmana:\n\n— Mitä neuvoa minä teille voisin antaa, hyvä Rzepowa? Minun on teitä\nhyvin sääli .. Minä todellakaan en voi antaa teille mitään neuvoa.\nMutta jos menisitte isän luo... ehkä isä... Niin, no hyvästi nyt,\nRzepowa...\n\nNäin sanottuaan nosti neiti Jadwiga mantelinkarvaista hamettaan niin\nkorkealle, että kenkien yläpuolelta välähti valkeat, siniraitaiset\nsukat. Neiti Jadwiga ja herra Wiktor jatkoivat matkaansa.\n\n— Jumala sinua, ihanainen kukka, siunatkoon! huusi Rzepowa heidän\njälkeensä.\n\nNeiti Jadwiga oli käynyt surulliseksi ja herra Wiktor oli huomaavinaan\nkyyneleitä hänen silmissään. Karkoittaakseen hänen suruaan rupesi herra\nWiktor puhumaan Kraszewskista ja muista pienemmistä kaloista\nkirjallisuuden meressä. Keskustelu kävi pian vilkkaaksi ja koko tuo\n\"ikävä tapaus\" unohtui.\n\n— Kartanoon! virkkoi Rzepowa äkkiä itsekseen. — Sinnehän minun\nkaikista ensiksi olisikin pitänyt mennä. Kylläpä minä, vaimo raukka,\nolenkin ollut tyhmä!\n\n\n\n\nVIII.\n\nAlhaison lapsi.\n\n\nKartanon kuistia kierteli upea viiniköynnös, sieltä näkyi piha ja\npoppelikuja. Kesäisin oli herrasväellä tapana juoda iltapäiväkahvit\ntällä kuistilla. Siellä he istuivat nytkin ja heidän vierainaan oli\nlääninrovasti Ulanowski, pappi Czyzyk ja viinakontrolööri Stolbicki.\nHerra Skorabiewski, lihavahko mies, kasvot punaisina, suuret viikset\npystyssä, istui tuolilla, polttaen piippua. Rouva Skorabiewski kaasi\nkahvia, kontrolööri joka oli skeptikko, teki pientä pilaa vanhasta\nlääninrovastista.\n\n— No, eikö rovasti nyt olisi hyvä ja kertoisi siitä kuuluisasta\ntappelusta, virkkoi kontrolööri.\n\nRovasti nosti kätensä korvan taa ja kysyi:\n\n— Häh?\n\n— Tappelusta! toisti kontrolööri, ääntään korottaen.\n\n— Tappelustako? huusi rovasti ja alkoi, ikäänkuin hänen mieleensä nyt\nolisi muistunut jotakin, soperrella itsekseen ja tuijottaa ylöspäin:\nkontrolöörin kasvot olivat jo naurun asennossa ja kaikki odottivat\nkertomusta, jonka olivat kuulleet satoja kertoja ja johon he kuitenkin\naina houkuttelivat ukkoruhjan.\n\n— No niin, alkoi lääninrovasti, — minä olin vielä silloin apulaisena\nja rovastina oli pappi Gladysz... se sama pappi Gladysz, joka\nrakennutti sakariston uudelleen... Rauha hänen tomuilleen!... Heti\nmessun päätyttyä virkan minä hänelle: kuulkaapas rovasti? Ja hän\nvastaa: mitä? Minä luulen että nyt siitä tulee jotakin, sanon taasen.\nJa hän vastaa: niin, minustakin näyttää että sieltä tulee jotakin.\nKatsomme ikkunasta: tuulimyllyn takana kulkee jo miehiä ratsain,\nmarssii jalkaväkeä, tulee lippuja, tykkiä. Minä paikalla ajattelemaan:\nmitähän toiselta puolen tulee? Lampaitakohan? ajattelen; ei sieltä\nlampaita tule vaan ratsuväkeä. Kun sitte huomaavat toiset, niin\nhuutavat: seis! Ja vastaiselta puolen huudetaan kanssa: seis! Samassa\nkarkaa metsästä ratsuväkeä, toiset oikealle, toiset vasemmalle, toiset\ntoisten perässä. Vasta nyt he huomaavat, että jo nyt paha perii, sillä\npäällekarkaajat tulevat. Samassa he rupeavat ampumaan ja vuoren\ntakanakin taas välkkyy jotakin. Mitä rovasti näkee? kysyn, ja rovasti\nvastaa: näen että tuolla jo lataavat tykkejään ja pyssyjään; toiset\nyrittävät joelle; toiset tekevät vastarintaa; jo joutuvat\nkäsikahakkaan; milloin ovat voiton, milloin tappion puolella. Melua!\nsavua! jo käydään kiinni painetteihin! Nyt minusta jo tuntui siltä kuin\ntoiset olisivat olleet tappiolla. Rovasti, virkan, jo nuo nyt ovat\nlyödyt! Hän vastaa: niin minustakin! Tuskin olin sanat lausunut, kun ne\nlyödyt karkasivat pystyyn ja ne toiset heidän niskaansa: sitte ne\nhukuttivat toisiaan, tappelivat ja ottivat vangiksi. Minä ajattelen:\nnyt se loppuu... mutta mitä vielä! niin... sanon, juuri sillä lailla!\n\nUkko heilautti kättään, painui syvälle nojatuoliin ja unohtui\nmietteisiinsä. Hänen päänsä vaan heilui tavallista kiivaammin ja silmät\nloksahtelivat kovasti.\n\nKontrolööri nauroi ihan katketakseen.\n\n— Kunnianarvoisa rovasti, lausui hän, — kutka sitte oikeastaan\ntappelivat ja missä ja koska?\n\nRovasti nosti käden korvan taakse.\n\n— Häh?\n\n— Minä kuolen nauruun! huusi kontrolööri herra Skorabiewskille.\n\n— Tahdotteko sikarin?\n\n— Tai ehkä kahvia?\n\n— En voi... minä nauran...\n\nSkorabiewskin herrasväki nauroi kohteliaisuudesta kontrolööriä kohtaan,\nvaikka heidän, kuten sanottu, joka sunnuntai täytyi kuulla sama juttu.\nMieliala kuistilla oli hilpeimmillään, kun äkkiä parvekkeen alta kuului\narka, hiljainen ääni:\n\n— Ylistetty olkoon!\n\nHerra Skorabiewski nousi, likeni kaidepuuta ja kysyi:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Minä, Rzepowa.\n\n— Mitä nyt?\n\nRzepowa kumarsi niin syvään kuin hän lapsi sylissä suinkin taisi.\n\n— Tulin rukoilemaan pelastusta, armollinen herra, ja neuvoa!\n\n— Hyvä Rzepowa, antakaa minun nyt edes sunnuntaina olla rauhassa,\nkeskeytti herra Skorabiewski äänellä josta saattoi päättää, että hän\nmilloin hyvänsä viikolla on valmis auttamaan Rzepowaa. — Näettehän\nsitäpaitsi että minulla nyt on vieraita. Enhän minä toki teidän\ntähtenne voi jättää heitä.\n\n— Kyllä minä odotan.\n\n— No odottakaa sitte. Valitettavasti minä en voi jakaa itseäni\nkahtia...\n\nJa tämän sanottuaan lihava herra Skorabiewski meni takaisin kuistille.\nRzepowa vetäytyi puutarhan aidan luo ja jäi sinne nöyrästi odottamaan.\nKauvan hän saikin odottaa. Herrasväet juttelivat iloisesti, raikas\nnauru kuului Rzepowankin korviin. Omituisesti se hänen sydäntään\nvihlasi, sillä hän ei ollut naurutuulella. Myöhemmin palasi neiti\nJadwiga herra Wiktorin kanssa kotiin ja kaikki läksivät sisään.\nVähitellen likeni aurinko laskuaan. Passaripoika Jasiek, jota herra\nSkorabiewskin oli tapana kutsua \"erääksi\", tuli kuistille kattamaan\nteepöytää. Hän muutti toisen pöytäliinan, asetti kupit pöydälle ja\nlaski lusikat lautasille, jotta kilisi. Rzepowa odotti odottamistaan.\nHänen päähänsä lensi ajatus että ehkä olisi paras lähteä kotiin ja\npalata myöhemmällä, mutta hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Hän\nistuutui siis nurmeen aidanvierustalle ja rupesi imettämään lastaan.\nLapsi söi ja meni sitte uneen, mutta sen uni oli levotonta, sillä se ei\nkoko päivänä ollut ollut terve. Rzepowakin tunsi vuoroin kylmän,\nvuoroin kuuman väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi, kiireestä\nkantapäähän asti. Tuontuostakin häneen tuli kuin suonenveto, mutta hän\nei välittänyt siitä, vaan odotti kärsivällisesti. Alkoi hämärtää ja kuu\nnousi taivaalle. Teepöytä oli jo katettu, mutta herrasväet viipyivät\nsisällä, sillä neiti soitti pianoa. Rzepowa rupesi rukoilemaan \"Jumalan\nenkelin\" rukousta ja ajatteli sitte herra Skorabiewskiä, joka pelastaa\nhänet. Tosin ei hän käsittänyt millä tavalla, mutta hän tiesi että\nherra on herra ja herra tuntee sekä komisariuksen että päällikön; eihän\nhänen tarvitse muuta kuin parilla sanalla selittää, miten kaikki on\ntapahtunut, niin Jumalan avulla asiat kääntyvät parhaiten päin. Ja jos\nZolzikiewicz tai herrastuomari paneekin vastaan, niin kyllä herra\ntietää, mistä oikeatta on etsittävä. \"Herra on aina kohdellut kansaa\nhyvästi ja armollisesti\", ajatteli Rzepowa, \"ei hän minuakaan heitä.\"\nHän oli oikeassa: herra Skorabiewski oli todella ihmisystävällinen\nmies. Hänen mieleensä muistui että herra aina oli ollut Rzepallekin\nystävällinen ja että hänen, Rzepowan äiti vainaja oli imettänyt neiti\nJadwigaa. Nämät ajatukset rauhoittivat hänen sydäntään. Hän oli saanut\nodottaa jo pari tuntia, mutta se oli hänestä niin luonnollista, ettei\nhän siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Herrasväki palasi nyt\nkuistille. Rzepowa näki viiniköynnöksen lehtien lomitse neiti Jadwigan\nhopeakannusta kaatavan teetä tai \"sellaista hyvänhajuista vettä, joka\non niin makeata suussa että kielensä tahtoo niellä\", kuten Rzepowan\näiti vainaja oli sanonut. Kaikki herrasväet joivat teetä, puhelivat ja\nnauroivat iloisesti. Nyt vasta tuli Rzepowa ajatelleeksi, että\nherrassäätyläisten elämässä sentään aina on enemmän onnea kuin rahvaan\nelämässä ja kyyneleet alkoivat taasen valua alas hänen poskipäitään,\nhän ei itsekään tietänyt miksi. Mutta pian väistyivät kyyneleet toisen\ntunteen tieltä, sillä \"eräs\" kantoi juuri kuistille höyryävää\nruokavatia. Rzepowa muisti äkkiä, että hänen on nälkä, sillä\npäivällistä ei hän ollut saanut maistaakaan ja aamulla oli hän ehtinyt\njuoda vain hiukan maitoa.\n\n— Voi, kun antaisivat edes luun kalvettavakseni! ajatteli hän\nitsekseen ja hän tiesi varmaan, että olisi annettu luu ja lihaakin,\nmutta hän ei uskaltanut pyytää, sillä hän ei tahtonut häiritä,\nvarsinkin kun oli vieraita; siitä olisi herra voinut suuttuakin.\n\nVihdoin loppui illallinen; kontrolööri läksi paikalla matkaan ja puolen\ntunnin kuluttua istuutuivat molemmat papit kartanon vaunuihin. Rzepowa\nnäki herran auttavan lääninrovastia ajopeleihin, hän arveli siis\nsopivan hetken nyt tulleen ja likeni kuistia.\n\nVaunut läksivät liikkeelle. \"Jos sinä kaadat siellä lammikon luona\",\nhuusi herra kuskille, \"niin saat selkääsi!\" Sitte hän katseli taivasta,\nnähtävästi voidakseen päättää, kummoinen ilma huomenna tulisi, ja\nhuomasi vihdoin pimeästä Rzepowan vaalean hameen.\n\n— Kuka siellä?\n\n— Rzepowa.\n\n— Vai tekö! Puhukaa nyt sitte pian asianne, sillä on jo myöhäistä.\n\nRzepowa kertoi taaskin kaikki tyyni; herra kuunteli piippua poltellen\nja virkkoi vihdoin:\n\n— Rakas ystävä! auttaisin teitä mielelläni, jos voisin, mutta minä\nolen tehnyt sen pyhän lupauksen, etten sekaannu kunnan asioihin.\n\n— Minä tiedän sen, armollinen herra, sanoi Rzepowa vapisevalla\näänellä, — mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä armollinen herra\narmahtaa minua!\n\nHänen äänensä katkesi äkkiä.\n\n— Hyvähän se olisi, huudahti herra Skorabiewski, mutta mitä minä\nsaatan tehdä? Enhän minä teidän tähtenne voi rikkoa sanaani enkä liioin\nmatkustaa päällikköä puhuttelemaan, sillä hän moittii minua jo\nmuutenkin siitä, että alituisesti vaivaan häntä omilla asioillani...\nOnhan teidän kunnassanne tuomioistuin ja jollette sieltä saa apua, niin\ntiedättehän tien päällikön luo yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä minun nyt\npitikään sanoa, hyvä ystävä? Niin, no Jumalan haltuun nyt!\n\n— Jumala teitä palkitkoon! pääsi raskaasti vaimon huulilta ja hän\nkumarsi syvään kartanon herran edessä.\n\n\n\n\nIX.\n\nAlhaison lapsi.\n\n\nKun Rzepa pääsi sikolätistä, niin meni hän suoraa päätä kapakkaan, eikä\nkotiinsa. Tunnettu asia on, että kun talonpoikaa painaa huoli, niin hän\njuo. Kapakasta läksi hän, saman ajatuksen johtamana kuin Rzepowakin,\nherra Skorabiewskin luo ja teki siellä tyhmyyksiä.\n\nMies joka on juovuksissa ei tiedä mitä hän puhuu. Rzepa oli kiivas ja\nkun hän sai kuulla saman minkä Rzepowa oli kuullut sekaantumattomuuden\nperiaatteesta, niin ei hänen juro, talonpoikainen järkensä tietysti\nymmärtänyt mitään koko tuosta valtioviisaasta periaatteesta. Talonpojan\ntapaan antoi hän raa'an vastauksen ja heitettiin ulos ovesta.\n\nKun hän palasi mökilleen, kertoi hän itse vaimolleen:\n\n— Olin kartanossa.\n\n— Etkä saanut aikaan mitään.\n\nRzepa iski nyrkkinsä pöytään.\n\n— Kärventää minä tahtoisin ne kirotut koirat!\n\n— Puhu hiljemmin, hurjapää! Mitä herra sanoi sinulle?\n\n— Käski menemään päällikön puheille. Hitto hänet...\n\n— Pitää sitte lähteä Aasinkorvaan.\n\n— Aasinkorvaan minä lähdenkin, sanoi Rzepa kiireesti, — ja näytän\nheille, että tulen toimeen ilman heitä.\n\n— Älä mene sinä, mies rukka, oma rakkaani, anna minun mennä. Sinä\nsiellä joisit, käyttäytyisit sopimattomasti ja vaan pahentaisit asian.\n\nAlussa Rzepa pani vastaan, mutta heti iltapäivällä hän läksi kapakkaan\n\"tappamaan mielensä matoa.\" Sama tapahtui taas seuraavana päivänä.\nHänen vaimonsa ei enään osannut ajatella minnekään päin, vaan heitti\nkaikki Jumalan haltuun ja läksi keskiviikkona Aasinkorvaan, lapsi\nsylissä.\n\nHevosta tarvittiin sinä päivänä työssä, hänen täytyi siis käydä\njalkaisin. Hän läksi hyvissä ajoin, sillä Aasinkorvaan oli runsaasti\nkolme peninkulmaa. Hän toivoi tiellä tapaavansa hyviä ihmisiä, jotka\nsallisivat hänen istuutua rattailleen, mutta ei tullut vastaan ketään.\nKello yhdeksän aikaan hän väsyneenä istuutui metsänlaitaan, söi\nleipäpalasen ja pari munaa, jotka oli pannut pieneen koppaan evääkseen\nja jatkoi sitte matkaansa. Aurinko rupesi jo paahtamaan. Vihdoin\nsaavutti hänet Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja, joka\nhäkkirattailla oli kuljettamassa hanhia kaupunkiin. Rzepowa pyysi häntä\nottamaan rattailleen.\n\n— Jumal' avita, hyvä Rzepowa, vastasi Herszek, — tässä on jo\nsellainen kuorma, että hevonen tuskin jaksaa vetää minuakaan. Mutta\notan kuitenkin, jos annatte guldenin.\n\nRzepowa muisti nyt köyttäneensä huivinsa kulmaan vain kuudenäyrin\nrahan. Hän tarjosi sitä paikalla juutalaiselle, mutta tämä virkkoi:\n\n— Vai kuusi äyriä? Sellaista rahaa ei kukaan viitsi maastakaan nostaa,\nmikäs raha se on! Ehei!\n\nJa tämän sanottuaan hän tarttui ohjaksiin ja ajoi eteenpäin. Auringon\npaahde kävi yhä polttavammaksi, virtoina valui hiki pitkin Rzepowan\nruumista, mutta hän koetti vaan rientää eteenpäin ja saavuttikin jo\ntunnin kuluttua Aasinkorvan.\n\nJoka vähänkin osaa maantiedettä, tietää, että Pässinpään puolelta\ntullessa Aasinkorvaan, täytyy kulkea sen kirkon ohitse, joka nykyään on\nreformeeratun seurakunnan hallussa. Tässä kirkossa kuuluu joskus olleen\nmerkillinen Jumalan Äidin kuva ja sentähden istuu sen ulkopuolella\nvielä nytkin joka sunnuntai kadun täydeltä kerjäläisiä, veisaten\nhengellisiä lauluja. Näin arkipäivänä ei kirkkoaitauksen sisäpuolella\nnäkynyt kuin yksi ainoa kerjäläinen, mutta hän pisti paikalla\nrääsyjensä alta esiin paljaan jalan, jossa ei ollut varpaita ja\nojentaen kätensä, jossa piteli kenkämusterasian kantta, lauloi:\n\n    \"Oi, tahraton sa taivahainen,\n    Sa puhdas, pyhä, jumalainen!\"\n\nKun hän huomasi jonkun astuvan ohitse, lakkasi hän laulamasta, mutta\ntyrkkäsi jalkaansa vieläkin ulomma ja huusi ikäänkuin olisi ollut\nnylkijöiden käsissä:\n\n— Hyvät ihmiset! Kurja raajarikko rukoilee apua! Antakoon armollinen\nHerra Jumala teille kaikkea hyvää tässä maailmassa!\n\nKun Rzepowa huomasi hänet, irroitti hän rahan huivinsa kulmasta, meni\nhänen luokseen ja kysyi:\n\n— Voittekos antaa takaisin viisi äyriä?\n\nHän olisi tahtonut antaa vain yhden äyrin, mutta kun kerjäläinen oli\nsaanut koko rahan hyppysiinsä, puhkesi hän puhumaan: \"Jollette te raski\nantaa Herralle Jumalalle kuutta äyriä, niin ei Herra Jumalakaan anna\nteille apuaan. Ja menkää nyt tiehenne, ennenkuin tästä suutun.\"\n\n— Tapahtukoon sitte Jumalan tahto! virkkoi Rzepowa ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nKun hän saapui torille, niin hän vasta oikein pelästyi. Aasinkorvaan\noli kyllä ollut helppo löytää, mutta vielä helpommin Aasinkorvassa\neksyi. Ei se kaupunginmatka ole leikintekoa! Vieraassa kylässäkin jo\ntäytyy kysyä, missä tuttava asuu, entä sitte tällaisessa Aasinkorvassa!\n\"Ihan minä täällä eksyn kuin metsässä\", mietti Rzepowa. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin kysyä ihmisiltä. Pian hän löysi komisariuksen asunnolle,\nmutta siellä ilmoitettiin komisariuksen lähteneen virkamatkoille.\nPäällikköä neuvottiin hakemaan piirivirastosta. Mutta missä se\npiirivirasto sitte on? No, jo nyt olet tyhmä, vaimo parka! Missä se\nolisi jollei Aasinkorvassa! Missäs muualla.\n\nHän rupesi siis etsimään Aasinkorvan piirivirastoa. Vihdoin hän näkee\nedessään hirveän palatsin ja sen edustalla lukemattomia kuormia,\nvankkureita ja juutalaisten puoteja. Rzepowa tuli siihen käsitykseen,\nettä kaupungissa paraikaa on suuret messut. \"Missäs täällä on\npiirivirasto?\" kysyi hän frakkiin puetulta herralta ja kumarsi syvään.\n\"Tuossahan se on edessäsi.\" Nainen rohkaisi mieltään ja astui\npalatsiin. Nyt hän näki joukottain käytäviä, vasemmalla ovia ja\noikealla ovia ja etempänä taas yhä uusia ovia ja jokaisessa ovessa oli\njoku kirjoitus. Rzepowa siunasi itsensä ja avasi arasti, hyvin hiljaa\nensimmäisen oven. Hän tuli suureen tupaan, josta osa oli erotettu\nristikolla niinkuin kirkossa.\n\nRistikon takana istui herra, kiiltävät napit frakissa ja kynä korvan\ntakana. Ristikon etupuolella oli lukematon joukko kaikellaisia herroja\nja he maksoivat maksamistaan sille herralle joka oli frakissa. Hän taas\npoltti paperossia ja kirjoitti kuitteja, joita antoi herroille. Joka\notti kuitin, se meni pois. Ensin Rzepowa ajatteli, että täällä täytyy\nmaksaa ja pahoitteli jo että oli antanut pois rahansa. Hyvin peloissaan\nhän vihdoin astui ristikolle. Mutta kukaan ei edes katsahtanut häneen.\nHän odottaa odottamistaan; kuluu melkein tunti, toisia tulee, toisia\nmenee, kello naksuttaa ristikon takana — hän yhä vaan seisoo\nodottamassa. Vihdoin tyhjentyi huone eikä uusia kävijöitä enään tullut.\nVirkamies istuutui pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan. Rzepowa\nrohkaisi nyt mieltään:\n\n— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!...\n\n— Kuka siellä?\n\n— Armollinen päällikkö!...\n\n— Tämä on kassa.\n\n— Armollinen päällikkö!\n\n— Tämä on kassa, sanon minä.\n\n— Ja entä päällikkö?\n\nVirkamies viittasi kynän toisella päällä oveen.\n\n— Tuolla.\n\nRzepowa tuli taaskin käytävään. Täälläkö? Niin, mutta missä täällä?\nOvia oli suuri määrä, mistä mennä? Vihdoin hän edestakaisin virtaavan\nihmisjoukon keskellä huomaa talonpojan seisomassa, piiska kädessä.\nHänen luokseen hän suuntaa askeleensa.\n\n— Vaari kulta...\n\n— Mitä tahdotte?\n\n— Mistäs olette?\n\n— Sikomäestä.\n\n— Missäs täällä on päällikkö?\n\n— En minä vaan tiedä.\n\nRzepowa teki saman kysymyksen eräälle herralle, jonka nutussa oli\nkiiltäviä nappia, vaikkei se ollutkaan frakki, ja jonka hihat\nkyynärpäiden kohdalta olivat rikki, mutta tämä ei kallistanut korvaansa\nsinnepäinkään, vastasi vaan:\n\n— Ei minulla ole aikaa.\n\nRzepowa meni siitä ovesta joka ensinnä eteen sattui. Raukka ei nähnyt\nettä ovella oli kirjoitus: \"henkilöiltä jotka eivät kuulu virastoon on\npääsy kielletty.\" Hän ei kuulunut virastoon, mutta hän ei myöskään\nollut nähnyt kirjoitusta.\n\nHän tuli suureen, tyhjään huoneeseen. Penkillä ikkunan alla makasi\njoku. Ovi seuraavaan huoneeseen oli auki, univormuihin ja frakkeihin\npuettuja herroja kulki siellä edestakaisin.\n\nRzepowa likeni miestä joka oli penkillä pitkänään. Hän ei pelännyt\nhäntä, sillä hän näytti olevan yhteistä kansaa ja hänen saappaansa\nolivat rikki.\n\nRzepowa kosketti häntä olkapäähän.\n\nMies hypähti ylös, näki naisen ja huusi paikalla:\n\n— Ei tänne saa tulla!\n\nRzepowa läksi kiireen kautta ulos ja mies sulki oven hänen jälkeensä.\n\nNyt hän kolmannen kerran tuli samaan käytävään. Hän istuutui jonkun\noven eteen ja päätti kärsivällisesti odottaa siinä vaikka maailman\nloppuun asti. \"Täytyyhän toki jonkun kysyä minulta asiaani\", mietti\nhän. — Hän ei itkenyt, mutta hänen piti kehnätä silmiään, sillä niitä\nsyhytti. Hän tunsi että koko käytävä ja kaikki ovet alkavat pyöriä\nhänen silmissään.\n\nIhmisiä kulki hänen ohitsensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan; ovet\nläjähtelivät, ihmiset keskustelivat. Oli sellainen hälinä että olisi\nluullut olevansa markkinoilla.\n\nVihdoin Jumala sentään armahti Rzepowaa. Siitä ovesta jonka edessä hän\nistui, tuli komea aatelisherra, jonka hän joskus oli nähnyt Ovisalvan\nkirkossa; ohi astuessaan tuli hän tuupanneeksi Rzepowaa ja kysyi\nsilloin:\n\n— Miksi te tässä istutte, vaimo? Ketä te haette?\n\n— Päällikköä...\n\n— Täällä tavataan kamreeri eikä päällikkö.\n\nAatelisherra osoitti ovea käytävän päässä.\n\n— Tuolla missä tuo vihriä taulu näkyy, ymmärrättekö? Mutta älkää nyt\nmenkö hänen luokseen, sillä nyt hänellä on työtä, ymmärrättekö? Vaan\nodottakaa täällä, hänen täytyy tulla tästä.\n\nAatelisherra poistui, mutta Rzepowa katseli hänen jälkeensä ikäänkuin\nhän olisi pitänyt häntä suojelusenkelinään.\n\nKauvan sai hän vielä odottaa, vihdoin sentään ovi, jossa oli se vihriä\ntaulu, avautui naristen; vanhanpuoleinen sotaherra tuli käytävään ja\nalkoi kiireesti astua ulko-ovea kohden. Voi, heti paikalla saattoi\nnähdä että se oli päällikkö, sillä sekä oikealta että vasemmalta\nkarkasi ihmisiä hänen luokseen ja Rzepowakin saattoi kuulla heidän\nhuudahduksiaan: \"korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!\" \"Sananen\nvain, herra päällikkö!\" \"Armollinen herra päällikkö!\" Mutta hän ei\nottanut niitä korviinsa, astui vaan eteenpäin. Kun Rzepowa hänet näki,\nmusteni kaikki hänen silmissään. \"Tapahtukoon Jumalan tahto!\" ehti hän\najatella ja heittäytyen polvilleen keskelle käytävän permantoa, kädet\nristissä, sulki hän tien päälliköltä.\n\nPäällikkö seisahtui katselemaan; kaikki ihmiset kerääntyivät Rzepowan\nympärille.\n\n— Mikä on? kysyi päällikkö.\n\n— Kaikkein ylhäisin päällik...\n\nHän ei voinut jatkaa; häntä peloitti niin että ääni takertui kurkkuun:\nkieli kankeni puupulikaksi.\n\n— Mitä?\n\n— Oi, oih, tahtovat... sotamieheksi.\n\n— Tahtovatko teitä sotamieheksi? Mitä? kysyi päällikkö.\n\nYmpärillä seisovat purskahtivat nauruun, sillä he tahtoivat pitää\npäällikköä hyvällä tuulella, mutta päällikkö huomautti heille heti:\n\n— Hiljaa, hiljaa, pyydän!\n\nHiukan malttamattomana virkkoi hän sitte Rzepowalle:\n\n— Sanokaa pian asianne. Minulla ei ole aikaa.\n\nMutta herrojen nauru oli vienyt Rzepowalta viimeisenkin rohkeuden.\n\n— Burak! Rzepa! Rzepa! Burak, voi...! sammalsi hän samana\nsekamelskana.\n\n— Hän on varmaan juovuksissa, huomautti eräs katselijoista.\n\n— Häneltä on kieli jäänyt kotiin, sanoi toinen.\n\n— Mitä te tahdotte? kysyi päällikkö entistä kärsimättömämpänä. —\nOletteko juonut?\n\n— Oi Jeesus, Maria! huusi Rzepowa epätoivoissaan, tuntien viimeisen\npelastuksen ankkurin luisuvan käsistään. — Kaikkein armollisin\npäällikkö...\n\nPäälliköllä oli todellakin paljon työtä, sillä sotamiesluettelojen\nkirjoittaminen oli jo alkanut ja piirikunnassakin oli paljon asioita\nhoidettavana. Eihän tuon naisen kanssa sitäpaitsi voinut puhua.\nPäällikkö kohautti olkapäitään.\n\n— Sitä viinaa, sitä viinaa! lausui hän. — Ja nainen on nuori ja\nkaunis.\n\nSitte hän kääntyi Rzepowan puoleen ja hänen äänensä oli sellainen, että\nRzepowa olisi tahtonut vaipua maan alle.\n\n— Kun nyt selviät, niin esitä asiasi oman kuntasi tuomioistuimelle,\nesittäköön tuomioistuin sen sitte minulle!\n\nPäällikkö jatkoi kiireesti matkaansa ja herrat häärivät taas hänen\nympärillään, huudahdellen: \"korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!\"\n\"Sananen vain, herra päällikkö!\" \"Armollinen herra päällikkö!\"\n\nKäytävä tyhjeni, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, ainoastaan Rzepowan\nlapsi rupesi kitisemään. Vaimo heräsi kuin unesta, nousi, nosti lasta\nja rupesi hyräilemään sille. Hänen äänensä tuntui niin ihmeellisen\nvieraalta.\n\n— Aa! aa! aa!\n\nHän astui ulos talosta. Taivas oli peittynyt pilviin, metsän reunalla\nsalamoi.\n\nIlma oli tukahduttavan raskas.\n\nEn koetakaan kuvata mitä Rzepowan mielessä liikkui, kun hän kulki\nreformeeratun kirkon sivutse, paluumatkalla Pässinpäähän. Jos neiti\nJadwiga joutuisi sellaiseen tilaan, niin minä paikalla kirjoittaisin\njännittävän romaanin, jolla pakoittaisin itsepintaisimmatkin\npositivistit uskomaan, että maailmassa vielä löytyy ihanteellisuutta.\nMutta neiti Jadwigassa kehittyisi jokainen vaikutus itsetietoiseksi;\nhänen sielunsa epätoivoiset liikkeet olisivat esitettävät vastaavalla\nepätoivolla ajatuksissa ja sanoissa; ne tulisivat siten erittäin\ndramaatisiksi. Tämä tila: olla avuttomana, neuvottomana, ylivoiman\nmurskaamana, tuntea haikeaa, syvää epätoivoa, olla lehtenä keskellä\nmyrskyä, tietää ettei tule mitään pelastusta, ei taivaasta eikä maan\npäältä — tämä tila olisi varmaan saanut neiti Jadwigan sepittämään\ninnostuneen yksinpuhelun. Eikä minun olisi muuta tarvinnut kuin panna\nse paperille, niin olisin tullut kuuluisaksi mieheksi. Entä Rzepowa?\nKun yksinkertainen kansa kärsii, niin se vaan kärsii ja kärsii. Rzepowa\nkärsi kohtalon kovissa käsissä niinkuin lintu kituu ilkikurisen lapsen\nkynsissä. Hän asteli ajatuksiin vaipuneena, tuuli kiidätti häntä, hiki\nvalui hänen otsaltaan ja pitkin ruumista. Vain kun kipeä lapsi välistä\nrupesi aukomaan suutaan ja läähättämään, ikäänkuin sinä hetkenä\nsammuakseen, puheli hän sille: \"Jasek, pikku kultaseni, oma lintuseni!\"\nja painoi äidilliset huulensa lapsen polttavalle poskelle.\n\nHän oli astunut reformeeratun kirkon ohitse ja kulki jo kaukana,\nmaalaisvainioilla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä juopunut mies tuli\nhäntä vastaan.\n\nPilviä kerääntyi kerääntymistään taivaalle, ne näyttivät ennustavan\nrajuilmaa; tuontuostakin salamoi, mutta mies ei siitä välittänyt. Hän\nleikitteli takkinsa liepeillä, antaen niiden lepatella tuulessa, työnsi\nlakin toiselle korvalleen, hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle\nja lauloi:\n\n    Mari juoksi\n    Tarhan luoksi,\n    Minä takaa\n    Naurishakaan.\n    Keppi kävi jalkaan,\n    Mari huutaa alkaa:\n               uu, uu!\n\nNähdessään Rzepowan, avasi hän sylinsä ja huusi:\n\n— Tule tänne, henttu!\n\nHän oli jo tulemaisillaan halailemaan, mutta Rzepowa pakeni tiepuoleen.\nMies perässä, mutta juopuneena ei hän päässyt pitkälle, ennenkuin teki\nkuperkeikan. Hän nousi paikalla, mutta ei enään ajanut takaa, heitti\nvaan kivellä perässä, jotta ilma vinkui. Rzepowan otsaan koski, maailma\nmusteni hänen silmissään ja hän vaipui polvilleen. Mutta samassa muisti\nhän lapsensa ja alkoi juosta pakoon. Vasta ristin viereen hän pysähtyi\nja uskalsi katsoa taakseen: mies oli jo puolen virstan päässä ja kulki\nhoippuen kaupunkiin päin.\n\nÄkkiä tunsi hän kaulallaan jotakin kummallisen lämmintä. Hän koetti\nkädellään, katseli sitte sormiaan ja huomasi niiden olevan veressä.\n\nHänen silmissään musteni, hän vaipui tiedotonna maahan.\n\nKun hän heräsi, huomasi hän nojaavansa ristiin. Kaukaa likenivät\nOscieszynin kääsit ja niissä istuivat nuori herra Oscieszynski ja\nkartanon kotiopettajatar.\n\nHerra Oscieszynski ei tuntenut Rzepowaa, mutta Rzepowa oli nähnyt hänet\nkirkossa; sentähden päätti hän juosta kääsejä vastaan ja rukoilla, että\nhe Jumalan tähden ottaisivat edes lapsen mukaansa ennen rajuilman\ntuloa. Hän nostautui pystyyn, mutta ei voinut kävellä.\n\nNuori herra oli jo ajanut kohdalle ja huomannut tuntemattoman naisen\nristin juurella:\n\n— Vaimo, vaimo, huusi hän hänelle, — istukaa!\n\n— Jumala teitä...\n\n— Maahan, maahan tietysti!\n\nHehei! nuori herra Oscieszynski oli aika hulivili. Koko ympäristö hänet\ntunsi, sillä hän teki pieniä kepposia jokaiselle joka tiellä vastaan\ntuli. Kun Rzepowa oli saanut osansa, jatkoi hän matkaansa. Rzepowan\nkorviin kuului selvästi sekä hänen että kotiopettajattaren nauru; sitte\nhän näki kuinka he rupesivat suutelemaan toisiaan. Vihdoin he kääsineen\npäivineen hävisivät kaukaiseen hämärään.\n\nRzepowa jäi yksin. Eipä turhaan sanota sananlaskussa, että \"naista ja\nkilpikonnaa et saa tapetuksi kirveelläkään.\" Tunnin perästä hän taas\nnousi ylös ja vaikka jalat huojuivat, niin hän kulki eteenpäin!\n\n— Mitä tämä lapsi rukka, tämä kultainen pääskynen on tehnyt, hyvä\nJumala? virkkoi hän tuontuostakin, painaen lasta rintaansa vastaan.\n\nMutta äkkiä hänet valtasi kuumehoure ja hän rupesi lavertelemaan kuin\njuopunut.\n\n— Tyhjänä on töllissä kehto ja minun kultani otti pyssyn ja läksi\nsotaan.\n\nTuuli riisti myssyn hänen päästään; hänen kauniit hiuksensa\nhajaantuivat olkapäille ja jäivät liehumaan tuuleen. Äkkiä leimahti\nsalama: ukkonen jyrähti niin likellä että tulikiven haju tuntui.\nRzepowa istuutui ja hänen tajuntansa palasi. \"Ja sana tuli lihaksi!\"\nhuudahti hän ja katseli taivasta, raivoisaa, armotonta, hirmuista...\n\"Joka korkeimman suojeluksessa istuu\", alkoi hän laulaa vapisevalla\näänellä. Pahaa ennustava, vaskenkarvainen kajastus putosi pilvistä\nmaahan. Rzepowa tuli metsään, mutta metsässä tuntui vielä pimeämmältä\nja kauheammalta. Ajottain ei kuulunut muuta kuin kohinaa, oli kuin\nhongat kauhistuksissaan, valtaavalla kuiskeella olisivat kuiskanneet\ntoisilleen: \"mitä tästä tulee! Oi, auta Jumala!\" Sitte kaikki taas\nhiljeni, mutta äkkiä oli metsän syvyydestä kuuluvinaan ääni. Rzepowan\npintaa karmi. Varmaan siellä nyt peikko nauraa taikka paholainen\ntanssittaa väkiään. \"Kunhan ei olisi metsää, kunhan ei olisi metsää!\"\najatteli hän itsekseen. \"Mutta metsän takana on mylly ja myllärin\nmökki!\" Hän läksi nyt juoksemaan, pannen liikkeelle viimeiset voimansa\nja työläästi vetäen ilmaa kuivaan suuhunsa: Taivas oli avannut kaikki\nsulkunsa hänen päänsä päällä: rakeensekaista vettä tuli kuin saavista\nkaatamalla; tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että hongat taipuivat\nmaahan saakka; metsä oli sumun, höyryn ja sadeaaltojen vallassa; tietä\nei näy missään, puut kiertelevät pitkin maata, narisevat ja humisevat;\noksat taittuvat rasahdellen. On pilkkosen pimeä yö.\n\nRzepowa tunsi käyvänsä kovin voimattomaksi.\n\n— Auttakaa! ihmiset! huusi hän heikolla äänellä, mutta kukaan ei\nkuullut. Tuuli ajoi äänen takaisin kurkkuun ja tukahdutti hengityksen.\nRzepowa tunsi, ettei hän pääse edemmäksi.\n\nHän otti huivin hartioiltaan, riisui röijynsä, esiliinansa, kaikki\nmiltei paitaan asti, ja kääri lapsen niihin. Sitte hän nelinryömin\nlaahautui itkuraidan alle, jonka oli huomannut likeisyydessä, laski\nlapsen oksien suojaan ja heittäytyi maahan sen viereen.\n\n— Jumala! ota haltuusi minun sieluni! kuiskasi hän hiljaa.\n\nJa sulki silmänsä.\n\nRajuilmaa kesti vielä jonkun ajan, mutta vihdoin tyyntyi. Oli jo pimeä;\nrepaleisten pilvien lomista alkoi pilkoittaa tähtiä. Itkuraidan alta\nhäämöitti Rzepowan ruumis, liikkumattomana.\n\n— Soh! kuului äkkiä ääni pimeydestä.\n\nHetken perästä erottautui jo rattaiden räminää ja loiskintaa, kun\nhevosen jalat astuivat vesilätäkköihin.\n\nHerszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja oli myynyt hanhensa\nkaupungissa ja palasi nyt kotiin.\n\nKun hän äkkäsi Rzepowan, laskeusi hän alas rattailtaan.\n\n\n\n\nX.\n\nNeron voitto.\n\n\nHerszek oli nostanut Rzepowan raidan alta ja kuljettanut hänet\nPässinpäähän. Tiellä olivat he kohdanneet Rzepan, joka nähdessään\nrajuilman likenevän, oli valjastanut hevosensa ja lähtenyt vaimoaan\nvastaan. Sen yön ja seuraavan päivän oli vaimo vuoteen omana, mutta\ntoisena päivänä hän jo nousi hoitamaan sairasta lastaan. Kummitkin\ntulivat nyt taloon, polttivat vihityitä seppeleitä ja Cisowa, sepän\nvanha vaimo luki sairaalle, toisessa kädessään seula, toisessa musta\nkana. Lapsi rupesikin pian paranemaan, mutta Rzepa itse oli kaikkein\ntukalimmassa tilassa: hän kaasi tätä nykyä viinaa sisäänsä aivan\nmäärättömästi, eikä kukaan tahtonut saada tulluksi aikaan hänen\nkanssaan. Kun Rzepowa rupesi tointumaan tainnoksistaan, kysyi hän\npaikalla lasta. Kumma kyllä ei Rzepa silloin antanut hänelle\nystävällistä vastausta, vaan ärähti: \"sinä vaan juoksentelet\npitkin kaupunkia ja piru vie lapsen! Mutta kyllä sinut olisi hukka\nperinyt, jos sille jotakin olisi tapahtunut!\" Nainen tunsi näiden\nkiittämättömien sanojen valavan kovaa katkeruutta mieleensä ja hän oli\njo päästämäisillään särkevän sydämensä äänen puhumaan, mutta hän ei\nsaanut suustaan muuta kuin: \"Wawrzon!...\" Ja siinä hän loi mieheensä\nkatseen kyyneltensä läpi. Mutta mies hypähti äkkiä pystyyn kirstulta,\njonka päällä oli istumassa. Hetkisen ajan pysyi hän ihan hiljaa, mutta\nsitte alkoi hän aivan muuttuneella äänellä:\n\n— Oma Marysko, kultaseni, anna anteeksi sanani, olen loukannut sinua!\n\nRzepa itki ääneen ja heittäytyi suutelemaan vaimonsa jalkoja. Rzepowa\nsäesti häntä itkullaan. Rzepa tunsi, ettei hän ansaitse tällaista\nvaimoa. Mutta tätä sopua ei kestänyt kauvan. Ärtyvänä haavana ärsytti\nsuru heitä toisiaan vastaan. Kotiin palatessa ei Rzepa puhunut\nvaimolleen sanaakaan; hän vaikeni itsepintaisesti sekä juovuspäissään\nettä selvänä, istuutui vaan kirstulle ja tuijotti siinä maahan kuin\nsusi. Ja siinä hän istui tuntikausia ihan kuin kivettyneenä. Vaimo\naskaroitsi pirtissä kuten ennenkin, mutta vaieten. Vihdoin kun\njompikumpi olisi tahtonutkin sanoa jotakin toiselle, niin ei puhe\nluistanut. He elivät yhdessä, mutta ikäänkuin olisivat kantaneet vihaa\ntoisiaan kohtaan ja mökissä vallitsi haudan hiljaisuus. Mistä he\nolisivatkaan osanneet puhua, kun molemmat tiesivät, ettei apua voi\ntulla mistään ja että heidän kohtalonsa jo on ratkaistu. Muutamia\npäiviä sitte oli miehen päässä alkanut liikkua pahoja tuumia. Hän oli\nmennyt korvaripille pappi Czyzykin luo, mutta pappi ei antanut hänelle\nsynninpäästöä, vaan käski palaamaan seuraavana päivänä. Määrättynä\npäivänä läksi Rzepa kapakkaan eikä kirkkoon. Ihmiset kuulivat hänen\njuovuspäissään sanovan, että jollei Jumala häntä auta, niin hän myy\nsielunsa pirulle. Siitä alkoivat ihmiset häntä väistellä. Hänen\nmökkiään painoi heidän silmissään kirous. He rupesivat jo huutamaan,\nettä herrastuomari ja kirjuri ovat tehneet hyvän työn, sillä johan\ntuollainen roisto tuottaisi Jumalan vihan koko Pässinpään kylälle.\nRzepowastakin tiesivät kylän ämmät kertoa kummallisia asioita.\n\nRzepalla sattui näihin aikoihin kaivo kuivumaan. Rzepowan piti siis\nnoutaa vettä kylältä ja hänen täytyi aina kulkea kapakan ohi. Tiellä\nkuuli hän poikien puhuvan keskenään: \"kas, kas sotamiehen akkaa!\" Ja\ntoinen poika virkkoi: \"ei se ole sotamiehen akka vaan pirun akka!\"\nSanaa lausumatta jatkoi vaimo matkaansa, näki vaan että pojat tekivät\nristinmerkin. Hän otti astiansa vettä täyteen ja kääntyi kotiinpäin.\nKapakan edessä seisoi Szmul. Rzepowan nähdessään päästi hän paikalla\nhampaistaan porsliinisen piipun, joka oli riippunut partaa vasten.\n\n— Rzepowa! sanoi hän.\n\n— Mitä te tahdotte? sanoi Rzepowa vastaan ja pysähtyi.\n\nKapakoitsija jatkoi:\n\n— Oletteko käynyt kunnan käräjissä?\n\n— Olen!\n\n— Entä papin puheilla?\n\n— Olen!\n\n— Entä kartanossa?\n\n— Olen!\n\n— Entä piiripäällikön puheilla?\n\n— Olen!\n\n— No ettekö ole saanut aikaan mitään?\n\nRzepowa huokasi syvään ja Szmul jatkoi:\n\n— No olettepa te niin tyhmä, ettei koko Pässinpäässä enään toista sen\ntyhmempää! Mitä te sellaisiin menitte?\n\n— Mihin minun sitte olisi pitänyt mennä?\n\n— Mihin? matki juutalainen. — Missä sopimus seisoo? Paperilla\ntietysti. Jollei paperia ole, niin ei ole sopimustakaan: paperi on siis\nrevittävä.\n\n— Se on totta! äänteli Rzepowa. — Kun vaan olisin saanut sen käsiini,\nniin jo aikoja sitte olisin repinyt sen!\n\n— Ettekö te sitte tiedä, että paperi on kirjurilla? No niin... minä\ntiedän, että te, Rzepowa, saatte aikaan paljon, jos menette hänen\nluokseen; itse hän sanoi minulle: tulkoon vaan, sanoi, Rzepowa\npyytämään, niin minä revin koko paperin, sanoi!\n\nRzepowa ei puhunut mitään, nosti vaan kannun olkapäälleen ja rupesi\nastelemaan rapattua taloa kohti.\n\nOli jo hämärä — — — — —\n\n\n\n\nXI.\n\nLorun loppu.\n\n\nTähdet jo tuikkivat taivaalla, kun ovi narahti ja Rzepowa hiljaa astui\nmiehensä majaan, Hän seisahtui samassa, ikäänkuin olisi siihen paikkaan\nkivettynyt, sillä hän oli toivonut, että Rzepa viettäisi yön kapakassa,\nkuten tavallisesti; mutta Rzepa istuikin penkillä, selkä seinää\nvastaan, kädet polvilla, ja tuijotti maahan. Hiilos hehkui.\n\n— Missä sinä olit? kysyi Rzepa synkästi.\n\nVastauksen asemasta heittäysi vaimo maahan hänen jalkainsa juureen ja\nhuusi itkien ja nyyhkyttäen:\n\n— Wawrzon! Wawrzon! sinun tähtesi, sinun tähtesi minä häpeään\nalistuin. Hän petti, hän petti minut ja ajoi sitte menemään. Wawrzon,\narmahda edes sinä minua, oma rakkaani! — Wawrzon! Wawrzon!\n\nRzepa otti kirstun takaa kirveen.\n\n— En, virkkoi hän tyynesti, — sinun loppusi on nyt tullut, vaimo\nraukka! Ota sinä vaan jäähyväiset tältä maailmalta, sillä et sinä enään\nsitä näe. Et sinä, onneton, enään saa istua tässä pirtissä, sinä saat\nnukkua hautausmaassa... et sinä...\n\nVasta nyt Rzepowa loi häneen kauhistuneen katseensa.\n\n— Aiotko sinä surmata minut?\n\nMies vastasi:\n\n— No, Marysko! älä tuhlaa aikaa turhaan; siunaa itsesi, niin lopetan\nsinut, se käy niin helposti, että tuskin tunnetkaan...\n\n— Wawrzon, aiotko todella...?\n\n— Laske pääsi kirstun laitaa vastaan...\n\n— Wawrzon!\n\n— Laske pääsi kirstun laitaa vastaan! huusi hän ja hänen huulensa\nolivat jo vaahdossa.\n\n— Jumalan tähden! tulkaa auttamaan! ihmiset! autta...\n\nKuului kumea isku, ähkinää, voivotusta.... Pää kolahteli permantoon. Jo\nkumahti toinen isku, vaikka heikompana, sitte kolmas, neljäs, viides,\nkuudes isku. Permannolla kulki verivirta. Hiilet takassa olivat\nsammuneet. Rzepowan ruumis vavahti kiireestä kantapäähän asti,\noikaisihe äkisti suoraksi ja jäi sitte liikkumattomana paikoilleen.\n\nVähän ajan perästä leimahti suuri, verenkarvainen liekki yön pimeyteen:\nkartanon rakennukset olivat ilmi tulessa.\n\n\n\n\nJälkikirjoitus.\n\n\nNyt minä, näin meidän kesken, uskon teille, arvoisat lukijattaret,\nettei Rzepaa laisinkaan olisi viety sotaväkeen. Se sopimus joka\nkirjoitettiin kapakassa, ei olisi merkinnyt mitään. Mutta kas\ntalonpojat eivät tiedä sellaisia asioita, ja sivistyneet eivät myöskään\ntiedä paljon, koska he tahtovat noudattaa sekaantumattomuuden\nperiaatetta. Herra Zolzikikiewicz joka tiesi kaiken tämän, toivoi että\nasian selvitys kestäisi ainakin jonkun aikaa ja että vaimo\npelästyksissään heittäytyisi hänen syliinsä.\n\nTämä nerokas mies oli tehnyt laskunsa aivan oikein.\n\nTahdotteko tietää miten hänen kävi?\n\nPistettyään kartanon rakennukset tuleen läksi Rzepa kirjurin asunnolle,\nkostaakseen hänellekin. Mutta koko kylä heräsi, kun se kuuli huudon:\n\"tuli on irti!\" ja siinä mellakassa pelastui Zolzikiewiczkin.\n\nHän on vielä kirjurina Pässinpäässä, mutta hänellä on syytä aivan\nvarmasti toivoa, että hänet pian valitaan tuomariksi. Hän on juuri\nsaanut luetuksi loppuun Barbara Ubrykin ja elää siinä varmassa\ntoivossa, että neiti Jadwiga jonakin kauniina päivänä painaa hänen\nkättään pöydän alatse.\n\nToteutuvatko hänen toiveensa: pääseekö hän tuomariksi ja painetaanko\nhänen kättään pöydän alatse? Sen voi vasta tulevaisuus osoittaa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Lue: Solsikiewitsh.\n\n[2] Virastohuoneissa Venäjällä ja Puolassa pitää aina olla hallitsijan\nmuotokuva.\n\n[3] Krusifiksia eli ristiinnaulitun kuvaa käytetään katolisissa maissa\nm.m. valanteossa. Suoment. muist.\n\n[4] Lue: Stolbitski.\n\n[5] Lue: Sheepa.\n\n[6] Tervehdys kansan kesken Puolassa kuuluu: \"ylistetty olkoon Jeesus\nKristus\" ja siihen vastataan: \"iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\nJuhlallisemmissa tilaisuuksissa tervehdys vastauksineen lausutaan\nlyhentämättä, mutta arkipuheessa se tavallisesti lyhennetään. Suoment.\nmuist.\n\n[7] Rzepowa = Rzepan vaimo.\n\n[8] Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen saivat talonpojat Puolassa ja\nLiettuassa — päinvastoin kuin Venäjällä — omakseen kappaleen maata,\nmutta metsä oli yhteinen. Suoment. muist.\n\n[9] _Haim_ ja _Stulim_ ovat heprealaisia tervehdyssanoja, merkitsevät:\n_elämää, rauhaa_. Paikkakuntalaiset ovat tietysti juutalaiselta\nkapakoitsijalta oppineet ne. Suoment. muist.\n\n[10] Lue: Shmul.\n\n[11] Sufragaani on katolisessa kirkossa piispan apulainen, mutta Baska\nkun ei ymmärtänyt tätä ylhäistä latinankielistä arvonimeä, luuli sitä\nhaukkumasanaksi. Suoment. muist.\n\n[12] Czenstochowa (lue Tshenstohoova) on Puolan kuuluisin\npyhiinvaelluspaikka ihmeitätekevine Neitsyt-Mariankuvineen. Suoment.\nmuist.\n\n[13] Lue: Tshiishik.\n\n[14] _Ochorowicz_ eräs vielä nykyään elävä vapaamielinen puolalainen\nkirjailija. Suoment. muist.\n\n[15] _Ely_, puolalaisen runoilijan Adam Asnykin salanimi.\n\n[16] _Ujejski_, puolalainen runoilija s. 1823 k. 1897.\n\n[17] _Sowinski,_ puolalainen runoilija, s. 1831 k. 1887.\n\n\n\n"]