Painomuste ja punaviini

PAINOMUSTE JA PUNAVIINI

Lukuelokuva

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1930.

I.

1.

Mies — viisissäkymmenissä — istuu kirjoituspöydän ääressä ja puhuu
mikrofoniin.

Ilmeisesti keskustelua jo on kestänyt kotvan, koskapa hän aloittaa
ensimmäisen tietoomme tulevan vuorosanan toteamalla:

— Niin: me olemme menneet liian pitkälle. Sen vuoksi meidän onkin
ajoissa ajateltava peräytymistä hyvässä järjestyksessä. Taistelu
tuulimyllyjä vastaan on aina epäilyttävää, ja lehdelle se voi käydä
suorastaan kohtalokkaaksi.

Viimeinen lause paljastaa puhujan, joka nyt jää kuuntelemaan: hän on
sanomalehtimies.

Ja ympäristö, jossa hän istuu, ilmaisee meille hänen asemansa lehdessä.
Tosin mahonkisen kirjoituspöydän intarsiakoristeet ovat sikin sokin
pinottujen paperien peitossa, mutta sen — samoin kuin raskaan
nahkasohvan ja leveydellään rehentelevien nojatuolien — muodot eroavat
niin jyrkästi kaikkien muiden toimistohuoneiden standardisoidusta
tammikiilloituksesta, että me, vaikk'emme kiinnittäisikään huomiota
paksun lattiamaton väärentämättömään itämaiseen alkuperään ja seinien
muotokuvamaalauksiin, kuitenkin arvaamme olevamme toimituksen kaikkein
pyhimmässä: päätoimittajan työhuoneessa.

Nyt naurahtaa Päätoimittaja:

— Oletko koskaan kuullut, että kokonaista puoluetta on sanottu
luopioksi? Kun yksityinen ihminen muuttaa uskontunnustusta, on hän
luopio, mutta kun kokonainen puolue vaihtaa ohjelmaa, niin asia saa
aina edullisemman valaistuksen...

Arvattavasti langan toisesta päästä yritetään esittää jonkinlaisia
vastaväitteitä, koskapa päätoimittaja katsoo tarpeelliseksi lohdutella:

— Valtiollinen vakaumus ei ole lainkaan niin vaarallinen asia
kuin miksi maallikot sitä uskottelevat. Siihen mahtuu aivan yhtä
paljon venyväisyyttä kuin muihinkin omantunnonasioihin. Sitäpaitsi:
iskusanoilla tehdään tähän maailman aikaan ihmeitä. Sen tiedämme
parhaiten me, joiden usein on pakko elää pelkillä otsikoilla.

Ilmeisesti tämä viimeinen argumentti tehoaa. Sillä päätoimittajan
äänestä kajahtaa voitonvarmuus, kun hän tuokion kuluttua taas saa
sananvuoron:

— Huomisesta alkaen me siis tulemme noudattamaan uutta linjaa yhtä
suoraviivaisesti kuin tähän asti olemme noudattaneet vanhaa.

Päätoimittajan vielä kuunnellessa, minkä vaikutuksen hänen päättäväiset
sanansa ovat tehneet puhekumppaniin, avautuu ovi, ja kirjoituspöydän
luo hiipii hento ja kalpea neitonen, joka ojentaa käyntikortin.
Päätoimittaja — yhä edelleen kuunnellen — ottaa kortin vapaana olevaan
käteensä, lukee nimen ja antaa miimillisin keinoin yksityissihteerinsä
ymmärtää, että hänen on jäätävä odottamaan. Sitten hän sanoo puhelimeen:

— Juuri niin, muuta keinoa ei ole.

Ja hiukan arkisemmalla äänellä hän pyytää:

— Suo anteeksi, hyvä veli, silmänräpäys. Hän kääntyy neitosen puoleen:

— Pyytäkää odottamaan... vain hetkinen... tulen itse kutsumaan sisälle.

Kalpea neitonen katoaa. Kun ovi sulkeutuu hänen jälkeensä, kohoaa
mikrofoni. Mutta päätoimittajan ääni on nyt puolittain kuiskaava:

— Pääministeri ilmoittautui juuri puheilleni. Tietysti sanon hänelle
peittelemättä, mitä aiomme tehdä. Saanen myöskin mainita neuvotelleeni
veljen kanssa ja todenneeni, että käsityksemme tilanteesta ovat aivan
yhtäpitävät?

Puheensävystä kuulee, että myöntävä vastaus lankeaa luonnostaan.

— Niin juuri. Kiitos sinulle! Näkemiin!

Mikrofoni putoaa helähtäen pitimeen.

Ja päätoimittaja kohoaa tuolistaan ja kohentelee takkinsa rinnusta.

Päätoimittaja Martens on komea mies. Pitkä, solakka ja ryhdikäs
varreltaan. Otsalla on tosin muutama vako ja silmänkulmissa joitakin
ryppyjä, mutta sileiksi ajettujen kasvojen väri on terve, leuka on
tarmokas, siniset silmät virkeät ja eloisat. Siksipä hän, ohimoiden
harmaantumisesta huolimatta, vaikuttaakin vuosiaan nuoremmalta.

Nytkin, kun hän lähtee ulos huoneesta, ovat hänen askelensa joustavat
kuin nuorukaisen. Suun ympärillä on ankaran päättäväisyyden ilme, mutta
sitä lieventävät silmät, jotka hymyilevät melkein veitikkamaisesti.

Ovi jää auki hänen jälkeensä.

Etuhuoneessa yksityissihteeri järjestelee postia. Hän istuu pikkuisena
ja surkastuneena ison pöytänsä ääressä, jonka täyttävät lehtikääröt
ja kirjepinot. Hän tekee työtään aivan konemaisesti. Silmät eivät
seuraa käsien liikkeitä, ne vilkaisevat vain ohimennen ja hät’hätää
osoitteisiin, sitten siirtyy katse ulos ikkunasta, jonnekin kauas.
Mutta kädet tekevät säännöllisesti toistuvat liikkeensä, sormet eivät
kertaakaan epäröi, niiden tuntohermot ovat herkistyneet, jokainen lehti
ja jokainen kirje joutuu erehtymättömästi oikeaan kasaan.

Sama työ joka aamu. Ja muutenkin samanlaista. Oudon hiljaista,
epätodellisen kuollutta. Kuinka pitkät ovatkaan nämä aamutunnit,
vuorokauden ainoat hiljaiset hetket suuressa sanomalehtitalossa!
Rotatsionijättiläisten seiniä vavahdutteleva jyrinä on tauonnut,
kuljetusautot ovat palanneet viimeiseltä postitusmatkaltaan, ja
latomosalien Intertype-rivit lepäävät äänettöminä suojapeitteittensä
alla. Toimitushuoneet ovat autiot ja tyhjät. Vain pitkän käytävän
päässä olevassa lasiovessa näkyy yksinäisen miehen varjokuva. Ja
juoksupoikien komerosta kuuluu kortinpeluun läiskettä.

Yksinäinen mies siellä lasioven takana on kuin hämähäkki, joka
kehrää tahmeita lankojaan joka päivä kudottavaa verkkoa varten. Hän
istuu kyyryselkäisenä ja likinäköisenä tarkastelemassa lehtiä ja
päiväkirjoja, joista hän tekee muistiinpanoja paperilipuille, jotka
sitten lähetetään toimittajien pöydille osviitoiksi päivän tehtäviä
varten.

Kalpea neitonen ei ole koskaan voinut sietää hämähäkkiä,
toimitussihteeriä. Miksi ei — sitä hän ei itsekään tiedä. Mutta joka
kerta, kun hänen täytyy mennä päätoimittajan asialle tohtori Reinerin
huoneeseen, tuntuu hänestä, kuin hän tulisi vihollisalueelle. Ja
kuitenkin tohtori aina muistaa sanoa hänelle jonkin ystävällisen
sanan eikä koskaan mörähtele kuten usein toisille toimistonaisille.
Mutta hän ei osaa uskoa tuohon ystävällisyyteen, vaan kuvittelee sen
johtuvan vain siitä, että Reiner ja hänen isä-vainajansa ovat olleet
nuoruudenystäviä. Hänen isänsä... niin, olihan hänkin aikoinaan
tehnyt työtä tässä talossa, mutta hän ei koskaan ollut viihtynyt
sen ilmakehässä... hän oli runoilija, oikea runoilija, ei vain
sellainen, joka kirjoitti runoja joutohetkinään, ja siksi hän kuolikin
puutteeseen ... Mutta Reiner oli ollut vain puolirunoilija; siksi hän
olikin lihonut...

Kalpean neitosen hennot käsivarret liikkuvat, liikkuvat ja pudottelevat
kirjeitä oikeihin kasoihin yhtä erehtymättömästi kuin latomakoneitten
ohkaiset vivunvarret tunnin parin perästä alkavat kilahutella
messinkimatriiseja makasiiniensa uurteisiin.

Kuuluu askeleita käytävästä.

Päätoimittaja laskee pääministerin edellään ovesta. Herrat menevät
nopeasti etuhuoneen lävitse, mutta pääministeri ehtii sentään
ohimennessään viskata hyvän huomenen yksityissihteerille.

— Veli on hyvä ja painaa puuta, sanoo päätoimittaja osoitellen mukavaa
asiakastuolia pöytänsä päädyn vierellä.

Herrat istuutuvat, ja päätoimittaja ojentaa sikarilaatikon:

— Etkö sytytä?

— Kiitos, ei pala vielä tähän aikaan.

— Minulla tämä jo on kolmas, virkahtaa päätoimittaja raapaistessaan
tulen.

Syntyy tauko, puolittain painostava vaitiolo, jonka aikana herrat
salavihkaa kulmiensa alta tarkastavat toisiaan.

Pääministeri aloittaa keskustelun:

— Niin... Tahdoin itse tulla vakuuttautumaan niiden panettelujen
perättömyydestä, joita nykyisin vastapuolueitten taholta levitellään
eduskuntapiireissä ja jo niiden ulkopuolellakin...

Päätoimittaja Martens näyttelee perin hämmästynyttä:

— Veli suonee anteeksi, mutta minä en alunkaan aavista, mitä
tarkoitat... Onko todellakin liikkeellä epäedullisia tahi vääristeleviä
huhuja?

— On. Ja minä ihmettelen, ettei täällä tiedetä, mitä piireissä jo
puhutaan aivan avoimesti!

Martens ei ole huomaavinaan huudahduksen kärkeä, vaan kysäisee
viattoman näköisenä:

— Koskevatko huhut hallitusta? Vastaus tulee kuin piiskansivallus:

— Ne koskevat lehteä.

Päätoimittaja viheltää ylimielisesti ja sanoo:

— Lehdellä on jo sellainen asema, etteivät panettelut siihen pysty...
Tilaajamäärä on taas viime vuodesta noussut lähes kahdellakymmenellä
prosentilla, ja ilmoitusten kasvu on ollut vieläkin suurempi...

Pääministeri keskeyttää:

— Mutta onhan lehdellä toki muutakin kuin tilaukset ja ilmoitukset.

— En todellakaan ymmärrä, mitä muuta sillä voisi olla.

— Kanta.

— Sen määräävät tietysti tilaajat ja ilmoittajat.

Nyt pääministeri hämmästyy, ja hänen hämmästyksensä on todellista:

— Minä luulin, että toimittajat sen määräävät.

— Määrääkö kauppias, mitä tavaraa hänen asiakkaansa tulee ostaa? kysyy
päätoimittaja.

— Sanomalehdentoimittajahan ei myy tavaroita, vaan ajaa aatteita.

— Mutta tilaajat määräävät, minkälaisia aatteita he rahoistaan tahtovat.

— Veljen mielestä sanomalehti siis on aivan yksinkertaisesti
kauppapuoti?

— Aatteellinen tavaratalo. Pääministeri kohauttaa olkapäitään:

— Ennen oli toisin!

— Niin oli. Siksi eivät sanomalehdet päässeetkään kasvamaan ja
kehittymään.

— Mutta niiden toimittajat kasvoivat ja kehittyivät itsenäisiksi
persoonallisuuksiksi...

— ... ja jäivät vaarattomiksi harrastelijoiksi, joiden suurille sanoille
määräävät piirit vain hymähtelivät sääliväisesti...

Pääministeri ei vastaa mitään, vaan puistelee päätään omissa
ajatuksissaan. Ja päätoimittaja puhaltelee savurenkaita ilmaan.
Ikkunaruudulla surisee eksynyt kärpänen.

Vasta minuutin perästä jatkuu keskustelu.

Päätoimittaja: Mutta ehkäpä veli sentään suvaitsee sanoa minulle,
mitä nuo huhut tietävät kertoa?

Pääministeri: Miksipä en — vaikka suoraan sanoen jo alankin aavistaa,
ettei savu tässäkään tapauksessa ole ollut tuletonta. No niin.
Sanotaan, että lehti tullikysymyksessä aikoo muuttaa kantaansa. Onko se
totta?

Päätoimittaja: Lehti ei koskaan muuta kantaansa.

Pääministeri (silminnähtävästi ilostuen): Se tulee siis edelleenkin
ajamaan hallituksen ohjelmaa?

Päätoimittaja: Ei. Sitä se ei enää voi tehdä... Sen täytyy nyt
siirtyä uudelle linjalle...

Pääministeri: Ja mikä on tämä uusi linja?

Päätoimittaja: Se on lyhyesti sanoen luopuminen hallituksen
tulliohjelman kannattamisesta.

Pääministeri: Mutta kaiken järjen nimessä: sehän juuri on täydellinen
kannanmuutos.

Päätoimittaja (tyynesti): Ei se sitä ole.

Pääministeri (yhä kiihtyneempänä): Mitä se sitten on?

Päätoimittaja (yhtä tyynesti kuin ennenkin): Se on kannan tarkistus.

Pääministeri: Mutta siihen ei puolue ikinä suostu.

Päätoimittaja: Puolue on jo suostunut — neuvottelin juuri äsken
puoluesihteerin kanssa puhelimitse.

Pääministeri: Miten se on mahdollista?

Päätoimittaja: Salliiko veli, että sanon sen?

Pääministeri: Pyydän sitä.

Päätoimittaja: Puolue, s.o. sen johto, toivoo aina oman hallituksensa
kaatumista, koska puoluejohdon muodostavat ne, jotka itse olisivat
tahtoneet päästä hallitukseen, mutta jäivät pääsemättä.

Pääministeri: Se on surkeaa.

Päätoimittaja: Mutta totta.

Pääministeri: Sitä en olisi uskonut...

Päätoimittaja: ... omista puoluetovereista — eikö niin?

Pääministeri: En todellakaan heistä.

Päätoimittaja: Omatkin puoluelaiset ovat vain ihmisiä — ei paraskaan
puolueohjelma pysty tekemään ihmisistä yli-ihmisiä...

Pääministeri (hajamielisesti): Niin... niin... ei tietystikään.
Ystävät ovat vaarallisempia kuin viholliset...

Päätoimittaja: Yllätykset, epämieluisat nimittäin, tulevat aina
ystävien taholta.

Pääministeri (puolittain itsekseen): Asia on siis selvä: me kaadumme.

Päätoimittaja: Niin, mutta kunnialla.

Pääministeri: Kuka sen takaa?

Päätoimittaja: Lehti.

Pääministeri (ivallisesti): Mutta sallivatko sen tilaajat ja
ilmoittajat?

Päätoimittaja (samassa äänilajissa): He eivät ainoastaan salli, vaan
vieläpä vaativatkin, että ristiin tulee komea kultaus... Inhimillinen
sovinnollisuus puhkeaa aina kauneimpaan kukkaansa haudalla. Ja
tavallaanhan... no, niin... tietysti kaikki vertaukset jossakin määrin
ontuvat...

Pääministeri (terävästi): Myöskin "aatteellinen tavaratalo", jos
aatteellisuutta liiaksi alleviivataan.

Päätoimittaja: Niin... mitä siihen tulee, niin kai veli nyt taas
rupeaa kirjoittamaan valtiollisia viikkokatsauksiaan?

Pääministeri: Mutta eikö kaatuneen miehen käsiala vaikuta vainajien
kummittelulta ja säikytä herkkähermoisia lukijoita?

Päätoimittaja (naurahtaen): Päinvastoin: entinen ministeri saa
kirjoittaa paljon vapaammin kuin me muut, joita voidaan epäillä
tuleviksi ministereiksi. — Minun ei tarvinne huomauttaa, että
nimimerkillä varustetuista kirjoituksista palkkio tämän jälkeen on
kaksinkertainen.

Pääministeri: Kiitos. (Nousee.) Menen nyt neuvottelemaan
virkatovereitteni kanssa. Tietysti saan selostaa heille meidän
keskustelumme?

Päätoimittaja (nousee niinikään): Luonnollisesti. Eihän tässä ole
puhuttu mitään salaisuuksia... (hidastuttaen puhettaan) paitsi
tietysti...

Pääministeri: Mitä?

Päätoimittaja: Kirjoituspalkkiokysymystä — sen toivon jäävän
kahdenkeskiseksi asiaksemme. Les affaires sont les affaires. Ja
entisiä ministerejä alkaa jo olla niin paljon...

Pääministeri ei vastaa mitään, vaan ojentaa kätensä ja lähtee.

Päätoimittaja saattaa hänet ovelle.

Kun hän palaa takaisin pöytänsä ääreen, kuvastuu tyytyväisyys hänen
kasvoiltaan. Huulilla karehtiva hymy sanoo: "Nyt on sitten sekin
leikkaus tehty!"

Martensin hyvä onni on sananlaskuna toimituksessa. Se on seurannut
häntä kehdosta asti, ja hän uskoo siihen itsekin horjumattomalla
varmuudella: se on isän perintöä.

Isä oli aloittanut uransa latojana ja lopettanut sen kirjapainon
ja suuren sanomalehden omistajana. Hänkin oli ollut komea mies,
ehkäpä vielä poikaansakin komeampi. Kun hän nuorella iällä oli
tullut kirjapainon faktoriksi, olivat konttorineidit iskeneet häneen
silmänsä. Mutta hän ei ollut kiinnittänyt vähäisintäkään huomiota
muihin kuin kukkeaan kassanhoitajaan, jonka suhde isäntään, hienoon
tirehtööri Sterneen, oli julkinen salaisuus. Mutta tirehtööri Sterne
oli jo iäkäs mies, ja kassanhoitajan keski-ikäinen kukkeus kaipasi
nuorempaa intohimoa. Siksipä ei faktorin tarvinnutkaan häntä kauan
turhaan katsella. Ja kun tirehtööri Sterne korjattiin isiensä luo,
testamenttasi hän koko omaisuutensa rakastajattarelleen, joka empimättä
laillistutti suhteensa faktoriin. — Martens senior oli ollut sangen
kaukokatseinen mies kaikissa liikeasioissaan. Hän oli antanut ainoalle
pojalleen erittäin huolellisen kasvatuksen.

Ja onni oli seurannut kaikkia nuoren Martensin edesottamisia. Lehti
oli kasvanut vuosi vuodelta, ja sen päätoimittajasta oli tullut
yhteiskunnan pylväs, jonka nimi oli välttämätön koriste ei vain
hyväntekeväisyyskehoituksissa ja yleisisänmaallisten yritysten
julistuksissa, vaan myöskin vakavien yhtiöitten johtokunnissa ja
pankkien tilintarkastuskertomuksissa. Isän hännystakin vaatimattomat
rintaristit olivat toisessa polvessa kasvaneet ja kavunneet kaulaan.
Laskukone, toimi täsmällisesti: summat suurenivat ja kunniaa karttui.

Päätoimittaja Martens ei ole kiittämätön poika. Hän muistelee usein
isäänsä.

Äitiään hän muistaa harvemmin. Vanha rouva Martens oli ollut toimelias
ja tarmokas nainen vielä senkin jälkeen kuin hän oli päässyt
nauttimaan uskollisten konttorihyveittensä palkkaa kunnianarvoisena
porvarirouvana. Ja hänellä oli ollut nöyrä ja alistuvainen mieli.
Hän oli ollut hellä ja hyvä. Ei vain lapselleen vaan myöskin isälle.
Kuinka monet iltapuhteet he olivatkaan istuneet kolmisin ikkunassa
tähtiä laskemassa... Ja kun laskut olivat menneet sekaisin, oli
äiti virkahtanut: "Die Sterne, die begehrt man nicht." Johon isä
oli vastannut: "Aber die Sterne begehren..." Silloin äiti oli
hyväillyt isää, ja pojasta oli tuntunut, että he ymmärsivät toisensa
täydellisesti.

Oveen koputetaan. Hiljaa ja hienovaraisesti. Martens tuntee koputuksen
ja huudahtaa lyhyesti:

— Sisään.

Yksityissihteeri soluu melkein äänettömästi ovenraosta huoneeseen,
laskee muutamia kirjeitä pöydänkulmalle, hiipii yhtä hiljaa ulos
ja sulkee oven jälkeensä kuulumattomasti. Päätoimittaja silmäilee
välinpitämättömästi päällimmäistä kirjettä kurottautumatta ottamaan
sitä käteensä.

Mainio yksityissihteeri, mutta ei mitään muuta, hän ajattelee. Ei
sukupuolta nimeksikään, ei mitään, mikä kiihoittaisi miestä.

Ja Martens muistaa, että hän kerran on nähnyt etuhuoneensa kalpean
neitosen taivaansinisessä iltapuvussa, avokaulaisessa ja hihattomassa.
Hänen rintansa olivat surkastuneet, ja vasemmassa käsivarressa oli
kolme hevosenkengänmuotoista rokotusarpea.

Päätoimittaja naurahtaa:

— Ilmanko hänellä onkin kirkkoisä Augustinuksen äidin nimi: Monica!

Toimitussihteeri tulee ilmoittamatta päätoimittajan puheille. Hänellä
on siihen yksinoikeus, sekä virka-asemansa että virkaikänsä perusteella
— hän on vanha talossa.

Martens ei nosta päätään papereista, kun tulija tervehtii:

— Kuuluuko mitään?

Reiner painautuu nojatuoliin.

— Hallituksen asema näyttää lopultakin käyneen perin horjuvaksi, hän
sanoo.

— Hallitus kaatuu ensi viikolla, vastaa päätoimittaja lukemistaan
keskeyttämättä.

— Tuleeko hallituspulasta pitkäaikainenkin?

— En usko... on olemassa eräitä mahdollisuuksia...

— Hyvä on. Entä kuka kirjoittaa hallituksen nekrologin?

Nyt päätoimittaja kohottaa katseensa ja pyyhkäisee kädellään leukansa
alustaa:

— Tekisin sen itse, mutta olen kutsuttu päivällisille joka ilta:
ministeri Simonsille, Ranskan lähetystöön, kreivi Cavallinille... tänä
iltana on sitäpaitsi oopperan ensi-ilta... Niin, apropos ooppera,
kuka siitä kirjoittaa? Eihän vain Do-Re? — hänhän suorastaan potee
vainoamishulluutta aina kuin madame Petrella laulaa...

Tohtori Reiner hymähtää:

— Do-Re:llä on samaan aikaan konsertti — Beethovenin kahdeksas tai
yhdeksäs — hän menee tietysti sinne paljon mieluummin... Hankin
oopperaan jonkun nuorukaisen konservatoriosta — siellä on eräs varsin
vaaraton, jota joskus ennenkin olen käyttänyt — ja annan tarpeelliset
ohjeet...

— Katso, että siitä tulee säädyllinen juttu... pari kuvaa, tarpeeksi
isoa... ja sitten vähän lämpöä ja persoonallista väriä... Madame
Petrella on myöskin kutsuttu kreivi Cavallinille...

— Hyvä on. Koetan hakea leikkelearkistosta nuorukaiselle sopivan
mallin... Oliko sinulla vielä muuta asiaa?

Päätoimittaja napsauttaa sormillaan:

— Oli helkkarissa pääasia! Mikä sen huomiseksi aiotun pääkirjoituksen
otsikko olikaan?

— "Hallituksella oikeutettu vaatimus."

— Purata se! Ja kirjoituta uusi. Otsikoksi esim. "Turha jännittää
jousta liiaksi" — ja sisällys siihen suuntaan, että...

Martens karistaa tuhkan sikaristaan, Reiner etsii pöydältä lyijykynän
ja taskustaan muistilehtiön.

— ... että vaikka voimmekin ymmärtää hallituksen tarkoituksen, emme
kuitenkaan saata hyväksyä sitä, että se nyt panee kaikki yhden kortin
varaan, etenkin kun eivät edes hallituksen tukena olleet puolueet enää
täydellisesti kannata hallituksen vaatimusta... Ja sitten osoitetaan
asiallisesti suojelustullien hyöty... aivan yhtä tyynesti kuin tähän
saakka olemme osoittaneet niiden vaarallisuuden... Ymmärräthän:
varovaisesti, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi... Voit lähettää
vedoksen illalla oopperaan... menen viimeiseen näytökseen.

Toimitussihteeri miettii:

— Taitaa olla viisainta antaa vanhan ukko Grünbergin hoitaa asia; hän
on iästään huolimatta notkein...

Martens katselee toimitussihteeriä tutkivan epäluuloisesti:

— Notkein mikä?

— Kuperkeikkojen tekijä.

— Mitä sillä tarkoitat? Pitäisikö meidän sinun mielestäsi edelleen
puolustaa asemaa, jonka jo lapsikin huomaa kestämättömäksi?

— Ei laisinkaan...

— No mitä sitten? Kansalliset Villatehtaat kirjoittavat katsovansa
parhaaksi lopettaa ilmoittamisen meillä, koska...

Päätoimittaja ottaa kirjeen pöydältään ja lukee:

— ... "koska lehtenne kirjoituksillaan suorastaan vahingoittaa koko sitä
teollisuutta, jota me harjoitamme ja josta me lehdessänne ilmoitamme..."

Martens viskaa kirjeen takaisin pöydälle:

— Tiedätkö sinä, kuinka suuri heidän vuotuinen ilmoitustilinsä on?

— En, mutta arvaan, että se on hyvin suuri.

— No niin. Mitä sitten neuvoisit tekemään?

— Juuri samaa, jota sinä nyt aiot...

Toimitussihteeri nousee hiukan vaivalloisesti syvästä tuolista, ja
hänen näyttelijäkasvojensa pippurisilmissä välähtää kipinä, kun hän
jatkaa:

— ... häränpyllyä, jolla hallitus heitetään yli laidan.

Sitten hän menee. Mutta Martens puistelee päätään ja mutisee itsekseen:

— Tuolle ihmiselle ei mikään maailmassa ole vakavaa eikä pyhää.

Talo herää.

Kun tohtori Reiner tulee eteishalliin, juoksee häntä pahki läähättävä,
pitkäkoipinen reportteri.

— Onko tuli irti? kysyy toimitussihteeri.

— Paljon parempaa, vastaa nuori mies ja pyyhkii hikeä otsaltaan. —
Kaksoismurha viime yönä. Ilmeisesti rakkausdraama. Ruumiit löydettiin
tänä aamuna metsästä. Olen kopioinut jälkeen jätetyn kirjeen ja
toimittanut valokuvaajan paikalle...

— Hyvä on! Meillä ei olekaan ollut kunnollista murhaa pitkään aikaan.
Voitte tehdä pari palstaa ja hankkia muutamia henkilötietoja. Mutta
tapahtumadetaljeja ennen kaikkia.

Toimitussihteeri aikoo jatkaa matkaansa, mutta muistaa yht'äkkiä jonkin
asian ja kutsuu takaisin reportterin, joka on jo ehtinyt harpata
huoneensa kynnykselle.

— Teillä on nyt tilaisuus ansaita kannuksenne, sanoo tohtori Reiner
suopealla äänellä, — ja näyttää, että olen teihin nähden ollut väärässä.

Ilmeinen anteeksipyyntö. Ja nuori mies punastuu korviaan myöten.
Ennenkuin hän ehtii vastata mitään, on tohtori jo lähtenyt kiireesti
lasioveaan kohti... Ja nuori mies jää tuokioksi katsomaan hänen
jälkeensä.

Puhelimet kilisevät. Lennättimen lähetit paiskelevat ovia. Ja
sinimekkoiset korrehtuuripojat kuljettelevat pitkin käytäviä kosteita
oikolukuvedoksia.

Ilmassa on kuumeista kiirettä, jännitystä, odotusta. Ja sulan lyijyn,
märän paperin ja vanhan tupakan epämääräistä tuoksua.

2.

Päätoimittaja Martensin kaksikymmentäkolmevuotias tytär seisoo peilin
edessä ja puuteroi poskiaan.

Hän on tyytyväinen itseensä. Kasvot ovat tosin pikemmin tavalliset
kuin erikoiset. Mutta piirteet ovat säännölliset, ja hiuksissa on
sama kullankiilto, jonka sanotaan olleen isänäidin vaalean kauneuden
kruununa. Ohkaisten huulten karmiini on kuin harpilla vedetty, ja
yläripsien tushi antaa kiillon silmien ehkä hiukan arkiselle sinelle.

Hänellä on operettinimi: Serpentine. Mutta siitä huolimatta, taikka
ehkä juuri sen vuoksi, hän ottaa kaikki asiat vakavalta kannalta,
yksin rakkaudenkin. Hän on sitäpaitsi lyhentänyt nimensä: ei kenenkään
ole lupa sanoa häntä muuksi kuin Serp Martensiksi. Eikä hän maalaa
huuliaan ja silmäripsiään keimailuhalusta, vaan saman vakaumuksellisen
tyylitajunsa vaatimuksesta, joka kerran on myöskin vievä hänet miehen
syliin. Kevytmielisyys on hänen olemukselleen vieras ominaisuus. Hän ei
kuulu niihin, jotka joutuvat ensimmäisen vastaantulijan saaliiksi. Hän
valitsee... ja kun hän sitten antautuu, ei se suinkaan tapahdu hetken
hurmiosta, vaan tyynen ja tarkan harkinnan perusteella.

Näin hän ajattelee peilin edessä seisoessaan.

Ja kun hän muistaa puheet ensi silmänräpäyksen rakkaudesta, vetäytyvät
hänen huulensa ylenkatseelliseen hymyyn. Hän on nykyaikainen nuori
nainen, ja hän vihaa sydämensä pohjasta kaikkea "romanttisuutta". Se
on hänen mielestään lastentautia, jolle meidän päiviemme järkiperäisen
kasvatuksen täytyy keksiä tehokkaat parannuskeinot.

Serp Martens kääntyy peilistä ja menee ikkunan luo istumaan.

On kirkas päivä, mutta varhaiskevään loiste on kovaa ja kylmää. Ihmiset
kutistuvat siinä jollakin tavoin. Ja ikkunastakatsojasta tuntuu,
että ohikulkijain ajatukset, jotka pyrkivät kirkkaaseen korkeuteen,
luiskahtavat kuin lasista takaisin maan kamaralle.

Hänen omat ajatuksensa lepattelevat levottomina.

Mitä olikaan Monica, hänen lapsuutensa ystävä, uskonut hänelle, kun
hän eilen oli käynyt hakemassa hänet sunnuntaikävelylle? Monica on
rakastunut, Monica, uneksija ja unissakävijä! Suomukset ovat pudonneet
silmiltä, maailma on muuttunut uudeksi, ihmiset ovat tulleet lihaksi ja
vereksi, ja lihalla on himonsa ja verellä viettinsä... Monican silmät
olivat palaneet ja posket hehkuneet hänen tunnustaessaan verensä äsken
virinneen palon.

Serp Martens hymähtää itsekseen.

Monica on vuotta häntä vanhempi, mutta on tähän asti elänyt vain
puolinaista elämää. Kirjat ja kaikenlaiset merkilliset mietteet ovat
muodostaneet koko hänen maailmansa, eikä sen ulkopuolella ole ollut
muuta kuin aivan epäolennaista arkista välttämättömyyttä, joka ei
ole voinut syvällisemmin mieltä kiinnittää. Mutta nyt uneksija on
herännyt äkkiä ja melkein väkivaltaisesti, kuten aina heräävät ne,
jotka nukkuvat lumotussa linnassa, kunnes satujen prinssi tulee heitä
herättämään heidän viattomuutensa unesta. Entä miten sitten käy?
Se riippuu kokonaan satuprinssistä. Jos viettelijä sattuu olemaan
kunnon taikka ainakin kunnian mies, niin seikkailu päättyy tietysti
vakinaiseen suhteeseen, joko arkiseen avioliittoon tahi ainakin
omantunnon vihkimään onnenkuvitteluun. Mutta jos hän sattuu olemaan
tavallinen seikkailija, seuraa huumausta katkera katumus, tuska ja
hammastenkiristys. Ja Serpillä on syytä luulla, ettei Monican prinssi,
kaljupäinen ja kimeä-ääninen toimittaja Mark, ole Herran valkeimpia
enkeleitä.

Serp Martens puistaa päätään.

Hän pelkää lapsuudenystävänsä puolesta. Monican hermot eivät ole
vahvat; ne ovat hivuttuneet romantiikan sairaalloisessa ilmakehässä.

Seuraavassa tuokiossa Serp muistaa veljensä. Tänäänhän Gregor aikoo
saattaa asiansa ratkaisuun. Mitä siitäkin tulee? Ilman taistelua hän
ei saavuta päämääräänsä. Mutta hänen ei tarvitse pelätä taistelua, hän
kestää sen vaatimat voimanponnistukset, hän on terve vaistoiltaan,
ja kun hänen olemuksensa nyt on joutunut kosketuksiin todellisuuden
kanssa, saa se uutta voimaa, sillä todellisuus on nykyajan ihmiselle
yhtä ehtymätön voimanlähde kuin maankamara oli antiikin Antaiokselle.
Gregorin hermoja ei mikään kalvetustauti ole syönyt, ne ovat yhtä
teräksiset kuin hänen karaistun ruumiinsa lihakset.

Oveen koputetaan. Palvelijatar tulee kutsumaan lounaalle.

Arkiset ateriat ovat aina ikävät Martensilla. Ne syödään suurella
kiireellä, eikä pöytäkeskustelusta tahdo tulla mitään. Talon herra on
omissa ajatuksissaan. Taikka puhuu suupalojen välillä puhelimeen, joka
siirretään hänen lautasensa viereen.

Tänään uhkaa tulla tavallistakin ikävämpi lounas. Gregor on
ilmoittanut, ettei häntä pidä odottaa pöytään; hänellä on muka asioita
kaupungilla. Ja äiti ilmestyy ruokasaliin itkettynein silmin.

Isä tulee sisään kiireisin askelin ja istuutuu paikallensa ympärilleen
katsomatta.

Ateria alkaa syvän hiljaisuuden vallitessa. Vasta kun palvelijatar on
poistunut tarjoiluhuoneeseen, katkaisee rouva Martens hiljaisuuden
purskahtamalla itkuun.

Martens kohottaa päätään:

— Mitä nyt?

Rouva Martens koettaa tukahduttaa nyyhkytystään:

— Se on niin kauheaa...

Päätoimittaja Martens: Mikä nyt on kauheaa?

Rouva Martens: En voi sitä edes sanoakaan...

Päätoimittaja Martens (tuskastuneena): Siitä minä en tule hullua
hurskaammaksi. (Kääntyy tyttärensä puoleen.) Tiedätkö sinä, mistä on
kysymys?

Serp Martens (naurahtaen): Martensien moraalista.

Rouva Martensin nyyhkytys katkeaa äkkiä, hän kohottaa päätään ja sanoo
mahtiponnella:

— Perheen kunnia on nyt vaarassa.

Martens höristää korviaan:

— Se kuulostaa jo vakavammalta. — Onko Gregor pelannut?

Rouva Martens (salaperäisesti): Niin, miksi sitä sanoo...

Päätoimittaja Martens (kiihtyneenä): Mitä tarkoitat? — Suuriko on
summa?

Serp Martens: Rauhoitu, isä. Ei tässä ensinkään ole puhetta pelistä
ja kunniavelasta...

Rouva Martens (keskeyttäen): Ei kunniavelasta vaan kunniasta.

Päätoimittaja Martens (suuttuneesti): Kunnia, kunnia — mitä se on?
Sanokaa nyt toki vihdoinkin, mitä on tapahtunut!

Rouva Martens (uudelleen itkuun purskahtaen): Skandaali... häpeä ...

Päätoimittaja Martens: Mikä skandaali? Etkö voi puhua suutasi
puhtaaksi?

Kun rouva Martens ei vastaa mitään, vaan jatkaa hysteeristä itkuaan,
sanoo Serp Martens päättävästi:

— Hyvä on. Minä sanon sen sinulle, koska äiti ei näy saavan sanotuksi.
Ensinnäkin: mitään skandaalia ei ole tapahtunut — äiti vain kuvittelee
— eikä Martensien olematon vaakunakilpi ole saanut tahraa...

Martens keskeyttää tyttärensä puheen:

— Entä asia, — mikä se on?

Rouva Martens lakkaa itkemästä ja sanoo kiivaasti:

— Minä kerron sen — Serp ei sitä kuitenkaan ymmärrä.

Serp Martens: Kyllä minä ymmärrän, vaikka toisella tavalla kuin sinä.

Rouva Martens (huokaisten): Miksi sinä ymmärrät kaikki asiat toisella
tavalla kuin minä?

Serp Martens: Siksi, että minä kuulun toiseen aikaan kuin sinä.

Päätoimittaja Martens: Kuulukaa mihin aikoihin tahdotte, mutta
sanokaa vihdoinkin asia!

Rouva Martens: Gregor on rakastunut tanssijattareen.

Pommi on räjähtänyt. Ja rouva Martens jää melkein voitonriemulla
katsomaan sen aikaansaamaa vaikutusta. Mutta hän pettyy odotuksessaan.
Sillä hänen miehensä purskahtaa sydämelliseen nauruun ja sanoo:

— Mainiota. Aivan normaali ilmiö Gregorin iässä.

Rouva Martens kauhistuu:

— Sanotko sinä todellakin niin?

— Sanon.

— Mutta Gregor aikoo mennä kihloihin hänen kanssaan.

Päätoimittaja Martens lakkaa nauramasta.

— Onko tyttö oopperan baletissa?

— Ei, hän on varieteessa. Sehän juuri on niin hirveää.

Ja taas rouva Martens purskahtaa itkuun. Mutta nyt hänen miehensä
koettaa rauhoittaa häntä:

— Ymmärräthän sinä toki, ettei sellaisen kanssa mennä kihloihin...
korkeintaan luvataan mennä...

Tytär katkaisee isänsä vuorosanan:

— ... mutta ei aiota pitää lupausta — niinkö?

Päätoimittaja Martens (hymähtäen): Juuri niin.

Serp Martens (terävästi): Unohdat, isä, ettei Gregor vielä ole
ehtinyt syödä elämän hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää yhtä paljon
kuin sinä.

Rouva Martens: Minäkin olen vakuutettu siitä, että kun Gregor kerran
on sanonut menevänsä kihloihin, niin hän sen myös tekee.

Päätoimittaja Martens: Kenelle hän sen sitten on sanonut?

Serp Martens: Äidilleen ja morsiamelleen.

Päätoimittaja Martens: Morsiamelleen! Oletteko te aivan
hulluja? Olenhan sanonut, ettei täysjärkinen mies mene kihloihin
varieteetanssijattaren kanssa.

Serp Martens: Mutta entäpä sinun täysjärkinen poikasi onkin,
huomaamattasi, kehittynyt periaatteen mieheksi...

Rouva Martens: Sehän juuri on niin kauheaa.

Serp Martens (ihmetellen): Onko se kauheaa, että pojallasi on
periaatteet?

Päätoimittaja Martens: Se on peloittavaa, kun periaatteet ovat
nurinkuriset.

Serp Martens: Mutta ettehän te edes tunne tyttöä...

Rouva Martens: Se vielä puuttuisi.

Serp Martens: Ehkä hän on paljon parempi kuin Gregor ja me kaikki
yhteensä.

Päätoimittaja Martens: Sehän ei muuta asiaa hituistakaan. Sitäpaitsi:
ei varieteessa vielä koskaan ole tanssinut valkoisia enkeleitä.

Serp Martens: Kylläpä sinä, isä, tunnet tarkkaan varieteen maailman.

Rouva Martens: Tietysti kaikki miehet sen tuntevat.

Serp Martens: Siis myöskin Gregor?

Päätoimittaja Martens: Valitettavasti hän ei näy sitä tuntevan. Mutta
siitähän on turhaa puhua sen pitemmältä; on selvää, että skandaali on
estettävä millä hinnalla hyvänsä.

Puhelin soi.

Ja päätoimittaja Martens kohottaa kuulotorven:

— Halloo... Olen puhelimessa.

— — —

— Hyvää päivää.

— — —

— Sopii kyllä. Vaikka heti paikalla.

— — —

— Hyvä on... Odotan siis... Terve tuloa... Näkemiin.

Martens laskee mikrofonin paikalleen ja rupeaa nopeasti syömään loppuun
annosta lautaseltaan.

— Sinun luoksesi tulee joku? kysyy rouva Martens.

— Niin tulee.

— Tännekö kotiin?

— Niin, tänne kotiin, aivan heti... Martens pyyhkii suupielensä ja
käärii kokoon lautasliinan.

— Etkö edes juo kahvia?

— En jouda nyt, mutta lähetä kahvi — kahdelle — minun huoneeseeni.

— Ja tämä asia jää taas tähän? huokaisee rouva Martens. — Perheasiain
täytyy tietysti väistyä muiden kiireiden tieltä?

— Valitettavasti, tällä kertaa.

— Aina, virkahtaa rouva Martens raskaasti. Mutta Serp ilakoi
ylimielisesti:

— Perheneuvottelu on päättynyt, ja keskustelu jää vastaukseksi
kysymykseen.

— Ei ensinkään, vastaa Martens. — On päätetty, että Gregor on
pakotettava luopumaan hullusta päähänpistostaan.

— Siinä tapauksessa minä pyydän saada merkitä eriävän mielipiteeni
pöytäkirjaan, Serp sanoo kärkevästi.

— Milloin sinä et sitä tekisi! virkahtaa hänen isänsä ja nousee
pöydästä.

— Tuletko kotiin tänä iltana? kysyy rouva Martens.

— Tulen vaihtamaan pukua — illalla minun on mentävä ministeri Simonsin
päivällisille.

Mennessään ovea kohti hän nyökäyttää päätään:

— Näkemiin.

Serp vastaa:

— Näkemiin taas jonakin päivänä, isä.

Äiti ja tytär jäävät kahden pöytään.

Hetken perästä äiti sanoo:

— Serp, kun sinä koettaisit joskus ymmärtää äitiäsikin niinkuin koetat
ymmärtää kaikkia muita ihmisiä...

Äänessä on rukousta. Ja Serp heltyy. Hän pitää äidistään välittömästi
ja vilpittömästi, mutta siitä huolimatta hän ei osaa ajatella eikä
tuntea samalla tavalla kuin äiti. Se kiusaa häntä itseäänkin usein.
Mutta hän ei voi sitä auttaa. Nyt hän ojentaa kätensä äidille ja
virkkaa:

— Äiti hyvä, kyllä minä koetan ja ehkä ymmärränkin...

Äidin poskelle vierähtää kyynel, kun hän sanoo:

— Tiedäthän sinä, kuinka yksin minä olen... Isällä on aina kiire...
Koti ja perhe ovat vasta toisella sijalla...

Serp koettaa saada äidin mielen keventymään ja hymähtää:

— Mutta voisivathan koti ja perhe olla vasta viidennelläkin sijalla,
nyt ne sentään ovat toisella...

Palvelijatar tulee sisään. Ja äidin ja tyttären keskustelu viilentyy
jokapäiväiseksi arkipuheeksi.

Martensin vieras on jänteväruumiinen ja teräväprofiilinen liikemies.
Hänen ohkaiset huulensa ovat melkein verettömät, ja teräsharmaitten
silmien katse on tyyni, kylmä ja läpitunkeva.

— Asiani on kiireellinen, enkä tarvitse pitkää aikaa, hän sanoo
keskustelun alkajaisiksi.

Ja Martens vastaa samaan sähkösanomasävyyn:

— Minulla on neljännestunti. Olkaa hyvä.

Herrat istuutuvat, sytyttävät sikarit, mustat ja pitkät brasilialaiset.
Ja Martens jää odottamaan vieraansa asiaa.

— Kenties kuppi kahvia?

— Kiitän!

Tarjotin on pöydällä istujien ulottuvilla.

— Liikeasioissa on turha mutkitella, sanoo Kansallisten Villatehtaitten
johtaja Mercurius. — Olette vastustanut suojelustullia — aiotteko tehdä
sitä edelleenkin?

Martens hymähtää:

— Kyllä...periaatteessa.

— Entä käytännössä?

— Riippuu olosuhteista.

— Hyvä. Minulla on syytä toivoa, että pääsemme yksimielisyyteen.

— Anteeksi, mutta tahdon jo aluksi huomauttaa, ettei teidän
ilmoituskielto-uhkanne millään tavalla vaikuta niihin olosuhteisiin,
joita minä tarkoitan.

Mercurius katsoo isäntäänsä silmiin:

— Se on vahinko. Toivoin nimittäin, että se olisi avannut silmänne
huomaamaan asemanne kestämättömyyden.

Martens hämmentää kahvikuppiaan hiukan hermostuneesti, mutta Mercurius
jatkaa aivan tyynesti:

— Suojelustulli on saatava hinnalla millä hyvänsä. Ulkomainen kilpailu,
joka estää hintojen koroittamisen, täytyy tehdä tehottomaksi...

Martens viskaa väliin kysymyksen:

— Eikö kutomateollisuus sitten nykyisin kannata?

Mercurius vastaa salamannopeasti:

— Ei niin hyvin kuin se voi kannattaa edullisemmissa olosuhteissa. —
Te saarnaatte kyllä: suosikaa kotimaista teollisuutta, mutta olette
elämässänne samanlaisia kuin entinen pappi.

— Mutta entäpä, jos suojelustullille ei voidakaan saada eduskunnan
siunausta?

— Silloin turvaudun pakkokeinoihin.

Martens katsahtaa puhujaa hämmästyneenä:

— Minkälaisiin?

Mercurius miettii murto-osan sekuntia ja sanoo sitten:

— Voinhan paljastaa korttini, sillä olen vakuutettu, että te ne
nähtyänne rupeatte liittolaisekseni: huomisesta alkaen lyhennän
työviikot nelipäiväisiksi... ja minun esimerkkiäni seuraavat muut
tehtaat...

— Mutta työväki vastaa lakolla.

— Silloin työnantajat taas vuorostaan sululla... Eikä työttömyys
nykyisenä ajankohtana liene eduskunnalle perin mieluista. Vai mitä
arvelette?

Johtaja Mercurius juo kahvikuppinsa tyhjiin yhdellä siemauksella. Mutta
päätoimittaja Martens ryhtyy taas hämmentämään omaansa ja kysyy:

— Oletteko ottanut laskuihinne sen tosiasian, että osakkeenne jo
huomisessa pörssissä laskevat huimaavasti?

Mercurius hymähtää kuivasti:

— Me kestämme kuinka huikean laskun tahansa — sitä varten on
käytettävissä... no, niin, se on liikesalaisuus. Omien osakkeitteni
lisäämiseksi on laskusuunta sitäpaitsi hyvin tervetullut...

Päätoimittaja Martens jää hetkiseksi miettimään. Mercurius arvaa hänen
ajatuksensa ja sanoo mahdollisimman välinpitämättömästi:

— Kenties haluatte tekin sijoittaa jonkin summan...

Martens koettaa vastata yhtä välinpitämättömästi:

— Sitä en todellakaan ajatellut...

Mercurius heittää puoliväliin poltetun sikarinsa tuhkakuppiin ja nousee:

— Mutta teidän kannattaa sitä ajatella; voin vakuuttaa, että sijoitus
on edullinen. Sillä suojelustulli saadaan aikaan.

Hän ojentaa kätensä Martensille, joka myöskin on noussut.

— Ja nyt toivon, herra päätoimittaja, että me vähitellen alamme katsoa
olosuhteita samasta näkökulmasta...

Martens saattaa vieraansa eteiseen. Kun hän palaa huoneeseensa, menee
hän kiireisesti kirjoituspöydän luo ja tarttuu puhelimeen:

— Taloudenhoitajalle... Onko Hermans?... Martens täällä. Olen saanut
tietää, että Kansallisten Villatehtaiden osakkeet huomisessa pörssissä
tulevat laskemaan. Anna määräys meidän pankkiirillemme, että hän
pörssin lopulla huomenna ja sen alussa ylihuomenna ostaa minulle niin
paljon kuin saa.

— — —

— Hyvä on. Ei muuta.

Martens istahtaa ja viheltelee hiljaa. Hänen huulillaan karehtii
hienoinen hymy. Hetken perästä hän tarttuu kynään ja viskaa edessään
olevalle muistilehtiölle muutaman rivin. Hän painaa pisteen niin
lujasti, että grafiitin kärki katkeaa. Ja tarttuu taas telefoniin:

— Reiner... Hyvä... Heti lisälehti... Minä sanelen tekstin... Oletko
valmis?

— — —

— Siis otsikko: "Teollisuutemme ja pulakausi", toinen: "Työviikko
lyhennetään 4-päiväiseksi". Ja sitten teksti: "Huomisesta alkaen
Kansalliset Villatehtaat ottavat käytäntöön 4-päiväisen työviikon.
Todennäköistä on, että teollisuutemme nykyinen, poikkeuksellinen
ahdinkotila pakottaa pian muitakin tehtaita ryhtymään samanlaiseen
keinoon." Siinä kaikki. Anna mennä heti koneeseen. Huomauta myöskin
Grünbergille, että hän ottaa tämän asian huomioon artikkelissaan —
sehän on hyvä lisämotiivi.

— — —

— Kuten sanot, tämä uutinen tuli todellakin kuin tilauksesta... Meillä
oli taas hyvä onni... Pistäydyn siellä vielä tänään, nyt menen tunniksi
ratsastamaan. Näkemiin.

Martens nousee ja menee pukeutumaan ratsastusta varten. Hänen täytyy
päästä lepuuttamaan hermojaan; hän tahtoo säilyttää "elämänsä kunnon",
hän tietää sitä tarvitsevansa.

Samaan aikaan Gregor Martens lounastaa tanssijattarensa kanssa eräässä
kodikkaassa pikkuravintolassa, jossa päiväsaikaan ei ole montakaan
vierasta.

Gregor Martens on kaksikolmattavuotias, isäänsä huomattavasti lyhyempi,
mutta vantterampi varreltaan. Hän on vaalea verinen ja suorakatseinen,
ja hänen koko olemuksensa säteilee aurinkoista avomielisyyttä.

Hän on äsken suorittanut diplomi-insinööritutkintonsa, ja ensi
syksynä hänen pitäisi lähteä Amerikkaan. Kirjapainoa on ennen pitkää
laajennettava, ja sen vuoksi on tarkoituksenmukaista, että liikkeen
tuleva johtaja saa perusteellisen teknillisen sivistyksen.

Hänen reittinsä on viitoitettu selväksi ja suoraksi. Ohjelma on
laadittu niin yksityiskohtaiseksi, ettei esittäjän huoleksi ole jäänyt
muuta kuin kunkin numeron suorittaminen ajallaan. Eikä se tähän asti
olekaan tuottanut vaikeuksia. Isä on ollut hyvin inhimillinen elämän
impressario ja poika kuuliainen ja tunnollinen esittäjä. Mutta nyt
Gregor Martensin olemassaoloon on ilmestynyt jotakin uutta, jota siinä
ei ennen ole ollut. Sen on tuonut siihen pikkuinen, vähäpätöinen
tyttö, joka tällä hetkellä istuu häntä vastapäätä ja puree hohtavan
valkoisilla hampaillaan koreanpunaista retiisiä ja katselee maailmaa
pitkien silmäripsiensä alta samanlaisilla suurilla ja ihmettelevillä
silmillä kuin lapsi uutta kuvakirjaa.

Gregor Martens tietää, mistä tyttö on kotoisin. Jostakin esikaupungin
työläiskorttelista. Mutta mitäpä hän siitä! Hän uskoo oppineensa
tuntemaan sielun, joka on kiirastulessa puhdistunut, ja luonteen, joka
on kamppailussa karaistunut. Eikä hän välitä siitä, mikä tyttö ennen on
ollut; hänelle on arvoa vain sillä, mikä hän nyt on.

Kun hän katselee tuota hentoa ja siroa olentoa, joka istuu
ravintola-aition haalistuneella plyyshipenkillä arkana mutta
moitteettomana asultaan ja käytökseltään, ei hän voi olla
ajattelematta, että tuossa pikkuisessa tytössä, joka itse on
viitoittanut polkunsa ja puhkaissut tiensä, on paljon enemmän
määrätietoista tahtoa ja paljon väkevämpää voimaa kuin hänessä
itsessään, joka vain kulkee talutusnuorassa vailla omaa tahtoa ja ilman
omia aloitteita. Se on alentavaa, ja Gregor Martensin poskille nousee
puna. "Niin ei saa olla", hän ajattelee, "ei enää; minunkin täytyy
itseni tietää mitä minä tahdon".

— Mitä sinä ajattelet? kysyy tyttö.

Ja Gregor vastaa:

— Sinua minä ajattelen, rakas.

Mutta hän puhuu vain puoleksi totta. Sillä hän ajattelee edelleenkin
yhtä paljon itseään ja omaa kohtaloansa. Hänessä on herännyt
oppositiohalu, nuoruuden vallankumousmieli, sama, jonka hän aina on
aavistanut olevan sisarensa Serpin alituisen vastaansanomisen takana,
mutta johon hän omalta kohdaltaan tähän saakka on suhtautunut aivan
välinpitämättömästi. Serp ymmärsikin hänet heti, kun hän aukaisi
hänelle sydämensä. Ja hän on iloinen siitä, että hän vihdoinkin on
tehnyt ensimmäisen ratkaisevan tekonsa. Tosin hän tuotti sillä surun
äidille. Hän näki sen, ja äidin kyyneleet koskivat häneen kipeästi,
mutta sittenkin hän on tyytyväinen. Hänestä tuntuu, että hänen oma
yksilöllinen minänsä vasta nyt on ristitty ja kastettu — hän ei ole
enää vain Martens, päätoimittaja Martensin poika ja Serp Martensin
veli, vaan Gregor Martens, joka kirjoittaa nimensä omalla käsialallaan
elämän kirjaan.

Hän ojentaa kätensä yli pöydän ja sanoo:

— Me kaksi kuulumme nyt yhteen...

Tyttö pälyilee varoitellen ympärilleen, ennenkuin tarttuu Gregorin
käteen ja sanoo:

— Onko se totta?

— On, se on minulle ainoa totuus, vastaa Gregor ja suutelee hänen
kättään.

— Kunpa et vain katuisi sitä jonakin päivänä.

— Kaikkea muuta ehkä kadun, mutta en koskaan sitä.

Ja tyttö hymyilee onnellisena, mutta samalla surumielisesti. Sillä
Gregor on kertonut hänelle keskustelun äitinsä kanssa, eikä hän tahdo
jaksaa käsittää, että hienon ja rikkaan perheen ainoa poika on valmis
uhraamaan mitä hyvänsä hänen, — pienen ja vähäpätöisen tanssijattaren —
takia.

Gregor rakastaa tanssijatartaan. Ensimmäinen suuri rakkaus — sen tieltä
on kaiken muun väistyttävä. Yksin isän suunnitelmienkin... Isä! Niin...
mitä hän sanookaan, kun äiti kertoo hänelle asian? Suuttuu tietysti.
Eihän hänen laskelmissaan ole ollut sellaista mahdollisuutta. Isän
elämänyhtälöissä ei saa olla tuntematonta tekijää. Mutta nyt sekin on
otettava huomioon. Ellei isän laskelmissa, niin ainakin hänen omissaan.
Tietysti hänen tästä puoleen onkin itsensä ne tehtävä. Isällähän on
sitäpaitsi omat intressinsä... Ja Gregorissa herää aavistus, että
niihin sisältyy muutakin kuin sanomalehti ja liikeasiat. Viittailihan
kerran Serpkin siihen suuntaan, vaikk'ei Gregor sitä silloin uskonut.
Kummallista, että Serp, joka on häntä vain vuotta vanhempi, tietää
elämästä paljon enemmän kuin hän. Mutta Serpillä on ollut aikaa
ajatella muutakin kuin oppikirjoja. Ja yht'äkkiä Gregor hymähtää. Hän
muistaa, mitä äiti kerran virkkoi Serpille, kun tämä sanoi jotakin
arkaa asiaa sen oikealla nimellä: "Nykyajan nuoriso on kauheata." Ja
kun Serp vastasi: "Äidin mielestä ajatteleminen on kauheata", niin äiti
sanoi aivan vakavissaan: "Ajatteleminen ei ole nuorison asia."

— Mille sinä naurat? kysyy tyttö hätkähtäen. — Minulleko?

— En, rakas, nauran vain elämälle, joka toisinaan on niin omituista.

Tyttö katsoo häntä säikähtyneenä ja sanoo arasti:

— Ei elämälle saa nauraa. Seuraavassa tuokiossa hän kysyy:

— Gregor, mitä on atavismi? Onko se jotakin hyvin pahaa taikka rumaa?

— Miksi sinä sitä kysyt?

— Meillä on eräs uusi tanssija. Ja kun hän kuuli minun eilisiltana
sanovan Edithille — tiedäthän, sille saksalaiselle tytölle, joka
istuu meidän pukuhuoneessamme —, että yhä vieläkin lavalle mennessäni
häpeän näyttää alastomuuttani vieraille ihmisille, hymähti hän niin
omituisesti ja sanoi: se on vain atavismia.

Gregor koettaa selittää, mitä atavismi on.

Kun hän on lopettanut selityksensä, kysyy tyttö:

— Ymmärrätkö sinä, mitä hän tarkoitti?

— En, vastaa Gregor lyhyesti ja kutsuu tarjoilijan.

Kun he tulevat kadulle, häikäisee päivänpaiste heidän silmänsä, eivätkä
he huomaa, että kiilto on kovaa ja kylmää ja että ihmiset siinä
kutistuvat.

3.

Mereltä on ajautunut usvaa kaupunkiin, tiheää ja tahmeaa kosteutta,
joka synnyttää katulyhtyjen ympärille sateenkaaria ja pakottaa autot
sytyttämään elottomasti kiiluvat kyklooppisilmänsä.

Ja autoista purkautuu ravintoloiden ja huvipaikkojen kirkasvaloisiin
sisäänkäytävän silinteripäisiä herroja ja turkiksiin kiedottuja naisia.
Kahisevat helmat kohoavat, ja brokadikengät astuvat varovasti märän
asfaltin ylitse.

Kello lähenee 23:a, kun Gregorin ja Serpin taksi pysähtyy Sinisen
Lyhdyn häikäisevien reklaamivalojen alle. Komea, hopeakaluunainen
ovenvartija kiiruhtaa avaamaan auton oven.

Barokkityylinen sali, puhkaistu läpi kahden kerroksen. Valkeaa, kultaa
ja punaista. Aitioita seinänvierustoilla. Keskilattialla kiilloitettu
parkettineliö tanssia varten. Kyypparit polvihousuissa; pöydillä
himmeäkupuisia lamppuja, huojuvia ilmapalloja ja korkeita laseja.
Ilmassa ruusujen, savukkeiden, viinin ja puuteroidun ihon tuoksua.
Rämisevä orkesteri — saksofoneja, helistimiä, messinkitorvia, punaisia
hännystakkeja. Iltapukuisia ihmisiä — valkoisia paidanrintoja ja
paljaita olkapäitä.

Serpiä sykähdyttää jo eteisaulan upottavalla punaisella matolla. Outo
maailma lehahtaa häntä vastaan. Se herättää uteliaisuuden ja kiihoittaa
elämännälkää.

Hovimestari kumartaa hymyillen Gregorille: tietysti hänen tavallinen
aitiopöytänsä on varattu herrasväelle... muuten onkin paljon väkeä tänä
iltana...

Serp katselee ympärilleen; häntä ihmetyttää, että yöpaikassakin on
hiljaista, säädyllistä, siivoa.

Gregor naurahtaa:

— Miksi sinä oikeastaan olet Sinistä Lyhtyä kuvitellut! Eihän tämä ole
sen pahempi Sodoma ja Gomorra kuin muutkaan tanssiravintolat.

Samppanja tuodaan aitioon. Hovimestari tulee itse valvomaan, että lasit
kunnolla jäähdytetään ja haarukkaa pistellään tarpeeksi hellävaroen
pohjalle pudotettuun hienohipiäiseen persikkaan, ennenkuin viinipullo
paukautetaan auki.

Yht'äkkiä sammuvat kaikki lamput, mutta samassa syttyy kattokuvun alla
riippuva valonheittäjä värähtelevään siniseen liekkiin. Puheensorina
on äkkiä tauonnut. Tarjoilijat hiipivät kuin varjot ovensuuhun, ja
musiikki aloittaa hentomielisen valssin.

— Tällainen on Sininen Lyhty, kuiskaa Gregor.

Serp ei sano mitään. Epätodellinen valaistus ja tanssijain
kalpeakasvoiset haamut vaikuttavat häneen jollakin tavoin ärsyttävästi.
"Tunnelman" teennäisyys on liiaksi läpinäkyvää.

— Menemmekö tanssimaan? kysyy Gregor edelleen kuiskaten.

Mutta Serp vastaa kovalla äänellä:

— Sitten kun antavat inhimillisen valon.

— Eikö tämä sinusta olekaan hauskaa? ihmettelee Gregor.

— Ei, vastaa Serp. — Tämä on hirveää humbugia.

Kun lamput syttyvät, kohottaa Gregor lasinsa:

— Kohta tulee parempaa!

Serp tarttuu korkeaan lasiinsa ja huomaa rei'ille pistetyn persikan
pyörivän helmeilevässä viinissä. Se huvittaa häntä, ja hän vastaa
veljelleen hyväntuulisesti naurahtaen:

— Se on toivottavasti hauskempaa kuin äskeinen "romantiikka".

He menevät tanssimaan tangon. Molemmat tanssivat hyvin, ja he
herättävät ilmeistä huomiota. Serp tanssii aina mielellään veljensä
kanssa — hänen kanssaan saa tanssia vain tanssin vuoksi, ja se on
sittenkin hauskinta.

Orkesteri soittaa fanfaarin. Salin neljässä nurkassa olevat
valonheittäjät syttyvät ja suuntaavat kellertävän auringonpaisteen
parketille, jolle samassa silmänräpäyksessä ilmestyy pieni, hento
tyttönen. Hän seisoo pari sekuntia liikkumatta ikäänkuin antaakseen
auringonpaisteen hyväillä alastoman ruumiinsa siroja ja sopusuhtaisia
muotoja. Hänellä ei ole yllään muuta kuin kultainen vyö ja kultaiset
kengät, ja hänen neitseellisten rintojensa pienet nännit ovat kullatut.
Kaikki katseet ja kiikarit ovat suunnatut häneen. Ja ikäänkuin tuntien
vieraiden, tungettelevien silmien polton hän katsoo häveliäästi maahan.
Mutta kun musiikki lähtee kehittämään Schubert-säveltä, kohottaa hän
katseensa ja käsivartensa. Hän tanssii, tanssii koko olemuksellaan — ei
vain jäsenillään, ei vain liikkeillä ja kasvojen ilmeillä, vaan koko
ruumiillaan ja sielullaan, hengityksellään, verellään.

Ihmiset istuvat hievahtamatta paikoillaan. Pieni, alaston olento
heittäjien auringonpaisteessa on lumonnut heidät. Katseiden kyynillinen
tungettelevaisuus ja suupielten ylimielinen sääli ovat häipyneet.

Serp vilkaisee veljeensä. Hän istuu kuolemanvakavana, hänen kasvonsa
ovat kalpeat, hän hengittää hitaasti, mutta silmissä liekehtii
riemullinen tuli.

Kun numero on lopussa, puhkeaa suosionosoitusten myrsky. Mutta
tanssijatar seisoo valokehän keskellä samanlaisena kuin siihen
ilmestyessään. Hänelle tuodaan sylillinen ruusuja; hän ottaa ne
käsivarrelleen, kumartaa syvään ja nöyrästi eikä kohota katsettaan.
Sitten sammuvat valonheittäjät, ja alaston tyttö häipyy melkein
huomaamattomasti parketilta.

Gregor kääntyy katsomaan sisartaan; hänen ilmeensä on kysyvä, mutta hän
ei virka sanaakaan. Eikä Serpkään sano mitään, kun hän kohottaa lasin
veljeänsä kohti; vasta hetken kuluttua hän kysyy:

— Mutta rakastatko sinä häntä myöskin ihmisenä etkä vain taiteilijana?

Gregor katsoo häntä pitkään ja sanoo verkalleen:

— Ihminenhän hän on tanssissaankin, vain ihminen.

Serp jää ajattelemaan veljensä viimeisiä sanoja.

Mutta uinahtanut ilo herää heidän ympärillään. Pöydästä pöytään aletaan
viskellä pehmeitä, valkoisia palloja, joita tarjoilijat jakelevat, ja
ilmapalloja räjähdytellään savukkeiden hehkulla.

Viereisestä aitiosta kuuluu musiikkitaukojen aikana kovaäänistä
puhetta. Ilmeisesti siellä on herraseura jatkamassa paremmanpuoleisia
päivällisiä. Ja Serp on tuntevinaan erään äänen, vaikk'ei heti saakaan
päähänsä, kuka puhuja on.

— Minä en maksaisi nykyisestä hallituksesta palanutta puupenniä. Sen
satu on auttamattomasti lopussa. Perjantaina punctum finale.

— Mikä sen sitten kaataa? utelee toinen ääni, viiltävän kimeä, mutta
vähän käheä.

— Sen kaataa suojelustulli, joka hyväksytään niin, että paukahtaa.

— Minä en usko, että eduskunta uskaltaa astua sosialistien varpaille.

Tuttu ääni:

— Mutta minä tiedän, että se uskaltaa.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minun ammattiini kuuluu tietää kaikki asiat vähintään vuorokautta
aikaisemmin kuin ne tapahtuvat, ja tämän asian tiedän sitäpaitsi
siitäkin, että eräs suuri herra huomenna alkaa sijoitella
perintörahojaan kotimaisiin teollisuusosakkeihin — mein Liebchen, was
willst du noch mehr?

— Se on ikävää.

— Miksi ikävää? Minusta se on hiivatin hauskaa; variatio delectat.

— Onhan se toki isku porvarillisellekin vapaamielisyydelle, inisee
kimeä ääni.

Mutta tuttu ääni naurahtaa:

— Mitä on porvarillinen vapaamielisyys? Purukumi, jota vaaratta voi
märehtiä kuinka kauan tahansa, koska siitä ei kuitenkaan lähde muuta
kuin sylkeä suuhun. Jonninjoutava henkinen asenne.

— Etkö sinä ole demokraatti?

— En. Etkä sinäkään. Kuvittelet vain olevasi.

— Vakuutan sinulle, että olen...

— Hyi hitto!

— Mitä sinun mielestäsi sitten demokratia on?

— Tyylittömyyden korkea veisu. Orkesteri rämähdyttää jazzin.

Mutta Serp on kuullut tarpeeksi tunteakseen puhujan tohtori Reineriksi.
Ja hän arvaa, että kimeä-ääninen on Monican ihmeellinen rakkaus,
kaljupäinen toimittaja Mark.

Gregor on kokonaan omassa odotuksessaan; hän vuoroin katsoo
rannekelloaan, vuoroin kurkottautuu aition kaiteen ylitse tähyilemään
salin ovelle.

— Kuulitko, mitä tuolla puhuttiin? kysyy Serp osoitellen naapuriaitiota.

Gregor säpsähtää:

— En. Mitä sitten?

— Politiikkaa, vastaa Serp rauhoitellen.

Ja taas kääntyy Gregor tähyilemään ovelle.

Mutta Serp ajattelee tohtori Reineriä. Hän on aina pitänyt tohtorin
sarkasmeista. Niissä on samaa kirpeyttä kuin meren suolassa. Ja hän
on vaistoavinaan, että niiden takana on samaa kapinahengen uhmaa,
joka pakottaa hänet itsensäkin asettumaan poikkiteloin ja pakenemaan
porvarillisuutta.

Yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin äsken alastomana tanssiparketille
ilmestyy pieni tanssijatar aitioon, nyt moitteettomaan,
vaaleanpunaiseen iltaleninkiin puettuna. Hän on hämillään eikä oikein
tiedä mitä sanoa.

Gregor nousee:

— Sisareni Serp.

Kun tyttö ojentaa kätensä, huomaa Serp, että nimettömässä on kapea
kultasormus.

— Kiitos tanssista, se oli suurenmoista. Tyttö punastuu, silmissä
väikähtää iloinen välähdys, ja hän sopertelee:

— Todellako?... Pitikö neiti siitä? Gregor naurahtaa väkinäisen
hermostuneesti:

— Totta kai minun sisareni ja morsiameni sentään sinuttelevat
toisiaan...

Tyttö katsahtaa ujosti ja kysyvästi Serpiin. Ja Serpin mielestä
on varminta ojentaa käsi, ettei tytön päähän vain pälkähdä nousta
suutelemaan häntä.

Hovimestari, ikuinen, sietämätön hymy huulillaan, tuo lasin. He
kilistävät. Mutta keskustelusta ei tahdo tulla mitään. Aina parin
kolmen vuorosanan perästä tulee tauko, ja kerta kerralta se käy yhä
pitemmäksi.

Serp ajattelee itsekseen: Gregor parka — isä ja äiti ovat sittenkin
oikeassa: poika on pelastettava...

Mutta pelastaakseen tilanteen hän ehdottaa:

— Ettekö menisi tanssimaan?

Gregorin on paha olla, hän on jollakin tavoin häpeissään.

— Ethän sinä voi jäädä tänne yksiksesi, hän sanoo.

Ja Dolly — se on tytön nimi — säestää:

— Eihän... eihän... Serp millään tavalla saa istua yksin tällaisessa
paikassa.

Tällaisessa paikassa! Serp katsahtaa Dollyä. Mutta ei värekään tytön
kasvoissa ilmaise, että hän kärsisi minkäänlaisesta alennuksen
tunteesta. Ja se tekee Serpin vakavaksi.

Gregor saa äkkiä onnellisen ajatuksen:

— Serp, etkö suostuisi tanssimaan jonkun ammattitanssijan kanssa, he
ovat tässä paikassa aivan moitteettomia?

— Miks'en, myönnyttelee Serp.

Ja Dolly ehdottaa:

— Gregor, kutsutaan se uusi mies, tiedäthän, hän, jolla on monokkeli.
Hän on kaikkein hienoin.

Gregor viittaa edeskäyvän luokseen. Ja asia on kädenkäänteessä
järjestetty.

Serp tanssii ensimmäistä kertaa elämässään palkatun tanssittajan
kanssa. Mutta se ei tunnu hänestä lainkaan vastenmieliseltä.
Päinvastoin hänen kavaljeerinsa on ensi hetkestä herättänyt hänen
mielenkiintonsa. Kasvonpiirteet ovat melkein ylhäiset, ja monokkeli
jäykistää ne sfinksimaisiksi. Hänen tanssinsa on äärimmäisen korrektia,
eikä hän yritäkään virittää keskustelua. Kun Serp sanoo jotakin, vastaa
hän kohteliaasti, mutta aivan yksitavuisesti ja ilmettään muuttamatta.
Ja kun hän saattaa Serpin aitioon, pysähtyy hän parin askelen päähän
pöydästä ja kumartaa syvään lähteäkseen.

Mutta Serp pidättää häntä:

— Näette, että seurani on vielä tanssimassa, ettehän voi jättää minua
ypöyksin.

Hän on juuri sanomaisillaan: tällaisessa paikassa, mutta saa viime
hetkessä niellyksi lauseensa lopun.

Mies jää seisomaan paikalleen.

— Ettekö suvaitse istuutua hetkiseksi? kysyy Serp.

— Anteeksi, neiti, mutta se on kielletty meidän sopimuksissamme. Emme
saa istua vieraitten pöydissä tanssin aikana.

Serp hymähtää:

— Mutta naiset saavat?

— Heidän tuleekin välikirjojensa mukaan seurustella vieraitten kanssa,
heillä ei ole oikeutta kieltäytyä...

— Sepä on omituista!

— Niin, sanoo tanssija ensimmäistä kertaa vähän värähdytellen lasitonta
silmäänsä, — tällaisissa paikoissa on sukupuolien eroavaisuus paljon
silmiinpistävämpi kuin yhteiskunnan muilla aloilla.

Serp miettii silmänräpäyksen; sitten hän kysyy:

— Sanokaa, työskentelettekö te muuallakin kuin täällä?

Mies ottaa esille lompakkonsa ja ojentaa kumartaen korttinsa Serpin
eteen pöydälle. Ja Serp panee merkille, että hänen hyvinhoidetut
kätensä ovat harvinaisen kaunismuotoiset. Hän kumartuu lukemaan
korttia: Henry Helner, mallipiirtäjä.

— Vai niin, sanoo Serp ja kohottaa katseensa.

— Painomuste ja punaviini.

Mutta mies on jo kadonnut.

Samassa Serp huomaa, että naapuriaition herrat tekevät lähtöä. Tohtori
Reiner tulee varmaankin tervehtimään — hän huomasi hänet äsken
tanssissa. Ja Serp vuorostaan huomasi myöskin, että tohtorin vieressä
istuva herra oli kaljupäinen. Muihin hän ei kiinnittänytkään huomiota.

Tohtori Reiner tulee ensimmäisenä ja poikkeaa suoraapäätä Serpin
pöytään.

— Yksin? hän kysyy ihmetellen ojentaessaan kätensä.

— Tällaisessa paikassa! vastaa Serp nauraen. — Eikö se olekin hirveätä?

— Hirveämpää on sentään nähty! vastaa tohtori. — Gregor on tietysti
tanssimassa pienen unkarittarensa kanssa?

— Onko hän unkaritar? kysyy Serp ihmetellen.

— Ohjelmassa, naureskelee Reiner, — mutta ei tietenkään
kirkonkirjoissa, joiden täytyy asukastilaston takia pysyä lähempänä
totuutta.

— Gregor on häneen rakastunut, sanoo Serp. — Minä olen oikein levoton.

— Huolestumiseen onkin syytä, vastaa tohtori vähän verkalleen. — Tyttö
on aivan liiaksi turmeltumaton.

— Ettekö istu meidän seuraamme? kysyy Serp.

— Valitettavasti, neiti Martens, minun täytyy seurata kumppaneitani
jatkuvalle paheen polulle, mutta jos sallitte, pidän seuraa, kunnes
Gregor palaa.

Tohtori istuutuu ja ottaa esille savukekotelonsa. Ojentaessaan sen
Serpiä kohti hän sanoo neuvoen:

— Vasemmalla puolella ovat paremmat, joita minä itse poltan.

Serp tarkastelee savuketta:

— Abdullaa ruusunlehti-imukkein. Tietysti. Tohtori on herkkusuu.

Tohtori sytyttää Serpin savukkeen:

— Jokaisella meistä on heikkoutensa inhimillisyytensä aatelismerkkinä.

— Ja savuke on vaarattomampi kuin tanssijatar!

— Ainakin vähemmän vaatelias.

— Mutta tämä "unkaritar" tuntuu olevan hirveän ujo.

— Hän ei ole vielä herännyt — sen vuoksi onkin riski niin suuri,
etenkin kun Gregor on aivan kokematon ja peloittavan terve sielultaan.

Valkoinen pallo tulee suhisten ja räiskyttää vettä
viininjäähdyttäjästä. Serp kääntyy katsomaan saliin ja huomaa Dollyn ja
Gregorin nauravan täyttä kurkkua aitiokaiteen edessä.

— Se oli tietysti tarkoitettu minua jäähdyttämään, sanoo tohtori.

Ja Dolly huutaa kättään huiskuttaen:

— Niin oli, setä!

Sitten he jatkavat tanssiaan.

Yht'äkkiä Serp kysyy:

— Sanokaa, tohtori Reiner, miks'ei teistä tullut taiteilijaa?

Tohtori hämmästyy odottamatonta kysymystä:

— Mistä ihmeestä sellainen kysymys pälkähtää päähänne? Kylläpä olette
leikkisällä tuulella — vai minusta taiteilija!

Mutta Serp on aivan vakavissaan:

— Juuri teistä, Adrian Reiner.

— Tarkoitatteko tätä? kysyy tohtori nauraen ja ravistelee päätään niin,
että hänen pitkä tukkansa valahtaa silmille. — Sitäpaitsi: minä pidän
itseäni taiteilijana.

— Älkää yritelkökään teeskennellä, tohtori Reiner; kyllä te hyvin
tiedätte, mitä tarkoitan.

Mutta tohtori ilakoi edelleen:

— Katsokaahan, hyvä neiti Martens, te olette kokonaan erehtynyt minun
suhteeni. Minä olen terve kuin pukki. Ja "oikeiksi" taiteilijoiksi
kelpaavat vain sairaalloiset egosentrikot, jotka eivät tunne muuta kuin
oman sielullisen hammastautinsa tuskat.

— Terveyskö teistä teki journalistin?

— Terveys. Journalismi on ainoa taiteen ala, jolla tervevaistoinen
ihminen voi työskennellä.

— Mutta "oikeat" taiteilijat halveksivat journalismia.

— Tietysti. Sairas kadehtii aina tervettä. Samassa musiikki lopettaa
räminänsä. Ja tohtori Reiner nousee:

— Nyt tulee teidän seuranne, neiti Martens, ja minun seurani on jo
tarpeeksi kauan kiroillut viipymistäni.

— Mutta entäpä he eivät enää odotakaan, yrittelee Serp.

— Kyllä he odottavat, naurahtaa tohtori, — sillä minä satun tällä
kertaa olemaan ainoa, jolla on whiskyä varastossa.

Vihdoin pitkä ilta oli lopussa. Serpin oli täytynyt jäädä odottamaan
tanssin päättymistä, sillä Dolly ei ennen sitä saanut poistua
huoneistosta.

Serp riisuutuu peilin edessä ja katselee kuvaansa. Hän on väsynyt
eikä jaksa ajatella mitään. Tuijottaa vain lasiin ja hymyilee. Mutta
yht'äkkiä hän käy vakavaksi. Hän on näkevinään, että hyvinhoidettu
ja kaunismuotoinen miehenkäsi laskeutuu hänen paljaalle olkapäälleen
ja hänen omien kasvojensa viereen ilmestyvät toiset, tummat,
ylhäispiirteiset ja monokkelin sfinksimaisiksi jäykistämät, mutta
monokkelin takana hehkuu tulta... Hän huomaa veren syöksyvän poskiinsa,
ja pää käy kuumaksi.

Ja hän juoksee nopeasti kiertämään valon sammuksiin ja viskautuu
vuoteeseensa.

4.

Serp Martens on tutkimusretkellä. Yksin.

Laitakaupungin harmaa katu. Molemmin puolin yhtä lohduttomia
vuokrakasarmeja. Kivijaloissa maitokauppoja ja silitysliikkeitä.

Tutkimusretkeilijä kääntyy pimeään porttiholviin. Tunnelin päässä
aukeaa piha. Mustapohjainen, ahdas kuilu; seinänvierustoilla
rikkalaareja ja kosteapintaisia sinkkisiä säiliöitä.

Porraskäytävässä tulvahtaa vastaan proletaariatmosfeeri; märkää
pyykkiä, paistinrasvaa, hapanta tiskivettä. Vaistomaisesti Serp nostaa
nenäliinan suunsa ja sieraintensa suojaksi. Hän nousee ahtaasti
kiertyviä ja lian patinoimia portaita kerroksesta kerrokseen ja
tähyilee ovien yläpuolella olevia mustia numeroita. Ei vieläkään.
Hän pysähtyy hetkeksi; hän on hengästynyt. Jossakin hänen päänsä
päällä reväistään ovi auki ja läimäytetään kiinni seuraavassa
silmänräpäyksessä. Kantarautojen iskut portaiden kiviaskelmia vastaan
tulevat tiheään, melkein kuin konekiväärin papatus. Ja yht'äkkiä
suhahtaa hänen ohitseen seinänvieren kaidepuuta pitkin jokin
epämääräinen käärö, josta hän ehtii erottaa vain pörröisen pellavapään.

Ovi 47 on kuudennessa kerroksessa. Serp koputtaa päättäväisesti.
Avataan. Ja kynnyksellä seisoo verevä, vaaleaverinen, siististi puettu,
keski-ikäinen nainen.

— Anteeksi, sanoo Serp, — asuukohan täällä neiti...

Hän on juuri sanomaisillaan Tokay, mutta havahtuu kahdennellatoista
hetkellä porvarilliseen todellisuuteen ja saa tokaistuksi:

—... Spiegel?

— Kyllä, vastaa ovenavaaja, — mutta hän ei ole tällä hetkellä kotona.
Minä olen Dollyn äiti...

Sitä Serp ei ole osannut odottaa. Hänen mielikuvansa Dollyn äidistä
on ollut aivan toisenlainen: ryysykorea Megaira, laiska loinen,
joka kyynillisesti keinottelee tyttärensä nuorella viehkeydellä.
Kestääkin pari silmänräpäystä, ennenkuin hän saa ajatuksensa uudelleen
orientoiduiksi:

— Olen neiti Martens...

Kynnyksellä seisova nainen ojentaa kätensä:

— Tiesin sen heti, kun näin teidät.

— Mutta miten se voi olla mahdollista? ihmettelee Serp.

— Tyttäreni on jo ehtinyt kertoa Serpistä niin paljon, vastaa nainen
makeillen.

"Serpistä"!

Tuttavallisuus menee todellakin liian pitkälle. Serpin tekee mieli
kääntää selkänsä sanaakaan sanomatta ja mennä saman tien. Mutta samassa
herää uteliaisuus. Eikä hän lähde. Vaan suostuu seuraavassa tuokiossa
astumaan kynnyksen ylitse sievään ja siistiin keittiöön, jonka uutimet
hohtavat valkeuttaan ja kuparit kiiltävät kirkkaina.

— Tänne, olkaa hyvä, sanoo nainen ja aukaisee kamarin oven.

Serp katsahtaa ympärilleen. Kamari on kuin nukkekoti. Sen puhtaus
suorastaan tuoksuu, ja kaikki esineet ovat mallikelpoisessa
järjestyksessä. Pienellä kirjoituspöydällä on puhelin ja pari
pakkaa pelikortteja kristallivadilla. Seinillä riippuu muutama hyvä
taulujäljennös, eikä halpahintaista tusinakorua näy missään.

— Vähän ahdasta meillä on, sanoo rouva Spiegel, — ja porraskäytävä
on vastenmielinen, mutta vuokra on halpa, ja meidän täytyy säästää
Dollylle opintorahoja.

— Aikooko neiti Spiegel jatkaa opintojaan? kysyy Serp ilmeisellä
mielenkiinnolla.

— "Jatkaa" lienee väärä sana, sillä tähän saakka hän ei ole opiskellut
vielä ensinkään.

Serpiä ärsyttää rouva Spiegelin puheensävy; siinä on sekaisin makeilua
ja itsekylläisyyttä. Mutta hän koettaa niellä kurkkuun nousevan
vastenmielisyyden ja jatkaa keskustelua:

— Tarkoitatteko todellakin, että tyttärenne itsekseen on oppinut kaiken
sen, minkä hän jo nyt osaa?

— Kyllä. Aivan itsekseen.

— Sehän on suurenmoista! liioittelee Serp. Mutta rouva Spiegel tekeytyy
vaatimattomaksi:

— Eihän Dollyllä toki vielä ole muuta kuin synnynnäinen
musikaalisuutensa. Sen hän on perinyt isältään... ja ehkä vähän
minultakin.

Serp vilkaisee pianoa:

— Täällä viljellään Schubertia?

— Niin, Schubertia ja Brahmsia; me olemme vanhanaikaisia.

Samassa puhelin soi.

— Suokaa anteeksi, sanoo rouva Spiegel ja menee vastaamaan.

Serp tarkastelee huonetta. Puolihämärässä nurkassa hän huomaa
seinähyllyn, jonka alla palaa lepatteleva pyhimyslamppu. Kun hän
katselee tarkemmin, näkee hän hyllyllä istuvan kullatun Buddhan.

Samassa hän kuulee rouva Spiegelin sanovan mikrofoniin:

— Minähän voin saada tiedot kirjeellisesti, kuten viimekin kerralla, ja
lakeija voi odottaa vastausta...

Serp höristää korviaan. Kotvan kuluttua rouva Spiegel sanoo:

— Eihän toki... Onhan jokaisen isänmaallisen kansalaisen velvollisuus
voimiensa mukaan auttaa vaikeina aikoina... Ja kyllä tästäkin taas
selviydytään.

Serp hämmästyy. Olisiko todellakin mahdollista —? Mutta kun hän
huomaa rouva Spiegelin kaiken aikaa kulmiensa alta vilkuilevan, minkä
vaikutuksen keskustelu tekee kuulijaan, herää hänessä epäluulo, että
koko juttu on "bluffia". Ja häntä rupeaa harmittamaan. Luuleeko tuo
nainen, että Serp Martensia vedetään huulesta miten kömpelöin keinoin
taliansa? Saapa vain nähdä!

— Aivan niin, koetan olla luottamuksen arvoinen. Hyvästi!

Rouva Spiegel laskee kuulotorven paikoilleen ja kääntyy Serpin puoleen:

— Suokaa anteeksi tämä keskeytys. Mistä me puhuimmekaan? Schubertista
ja Brahmsista — eikö niin?

— Niin, vastaa Serp. — Sanoitte heidän olevan mielisäveltäjänne. Ja
minulle muistuu mieleen, että juuri Schubertia tanssi tyttärennekin
aivan erikoisella hartaudella; katsoja näki, että hänellä oli musiikki
veressään.

Serp puhuu aivan kuin ei olisi puhelinkeskustelua huomannutkaan. Hän
alkaa kuvata, minkä vaikutuksen Dollyn tanssi teki häneen ja kuinka
koko yleisö oli sen lumoissa. Rouva Spiegel vastaa hajamielisin
päännyökkäyksin, ja Serp näkee selvästi hänen ajatuksensa kaiken aikaa
olevan kaukana tyttärestä ja tanssista. Serp puhuu puhumistaan eikä
suo toiselle pienintäkään tilaisuutta puheenaiheen vaihtamiseen. Hän
ihmettelee itsekin, mistä hän löytää sanat, mutta ne tulevat hänen
huulilleen aivan itsestään — sitä vuolaammin kuta hermostuneemmaksi
hänen kuulijansa käy. Yht'äkkiä hän hymähtää. Aivan aiheetta. Keskellä
kaunopuheista esitelmää tanssin olemuksesta. Hänestä on alkanut tuntua
siltä, kuin rouva Spiegel tuossa vastapäätä olisi ongenkoukussa
kiemurteleva mato, oikein iso motukka, ja se häntä huvittaa
vastustamattomasti.

Rouva Spiegel katsahtaa häneen otsaansa rypistäen. Ja Serp äkkää
tehneensä tyhmyyden eikä heti keksi keinoa sen korjaamiseen.

Toinen käyttää salamannopeasti hyväkseen taukoa ja kysyä tokaisee:

— Arvaatteko sattumalta, kenen kanssa minä äsken puhuin telefonissa?

Serp tekeytyy aivan viattomaksi:

— En, minulla ei ole siitä aavistustakaan. Rouva Spiegel luo häneen
voitollisen katseen ja sanoo jokaista sanaa korostaen:

— Minä puhuin tasavallan presidentin kanssa.

— Vai niin, virkahtaa Serp mahdollisimman välinpitämättömästi. — Onko
hänkin huvitettu tyttärenne tanssista?

— Hän ei tiedä tyttärestäni mitään, mutta hänellä oli asiaa minulle.

Serp pyöristää silmiään ja purskahtaa sitten nauruun:

— Sepä on hassua!

— Sitä se ei ole, sanoo rouva Spiegel. — Hänellä ja minulla on yhteisiä
asioita, jotka ovat hyvin vakavia. Nytkin presidentti itki puhelimessa.
Minulla on onni olla hänen neuvonantajansa kaikissa vaikeissa
valtiollisissa tilanteissa.

Rouva Spiegel naulaa katseensa Serpiin nähdäkseen sanojensa musertavan
vaikutuksen. Mutta Serp vastaa tyynesti ja jääkylmällä äänellä:

— Suonette minulle anteeksi, hyvä rouva, etten usko teidän sanojanne.

Rouva Spiegel lentää tulipunaiseksi, mutta hillitsee itsensä eikä sano
sanaakaan, vaan nousee tuoliltaan ja menee kirjoituspöydän luo. Hän
vetää auki laatikon, ottaa siitä kirjeen ja palaa kirje kädessä Serpin
eteen.

— Olkaa hyvä ja lukekaa tämä, hän sanoo ja ojentaa Serpille kirjeen.

Serp ottaa sen käteensä, lukee päällekirjoituksen ja ojentaa kirjeen
takaisin sanoen:

— Minulla ei ole tapana lukea toisille osoitettuja kirjeitä.

— Ei minullakaan ole tapana näyttää saamiani kirjeitä muille,
valehtelee rouva Spiegel. — Mutta kun te väitätte minua valehtelijaksi,
on minulla oikeus esittää todistuksia.

— Hyvä on, vastaa Serp. — Minä uskon lukemattakin.

— Onko se varma?

— On. Aivan varma. Peruutan syytökseni ja pyydän anteeksi.

Serp on todellakin vakuutettu asiasta. Hänen epäluulonsa on ollut
aiheeton. Ja nyt hän koettaa selvitellä ongelmaa: mitä yhteistä voi
olla valtionpäämiehellä ja tällä epämääräisellä naisella?

Rouva Spiegel arvaa hänen ajatuksensa ja virkkaa salaperäisesti:

— Olen jo parin vuoden ajan voinut auttaa tasavallan presidenttiä
eräällä kyvyllä, joka minulla on.

Jokin kyky! Serp vilkaisee vaistomaisesti ympärilleen. Hänen silmänsä
sattuvat hymyilevään Buddhaan ja siirtyvät siitä kristallivadin
korttipakkoihin. Siinähän on arvoituksen avain! Tietysti.

Ja sen enempää epäröimättä hän yllättää rouva Spiegelin sanomalla:

— Ehkä te kykynne avulla myöskin voitte tietää, miksi minä olen tullut
tänne?

Vastaus tulee yhtä empimättä:

— Tietysti.

— Ja mikä on asiani?

— Saada tietää, eikö Dollyn ja Gregorin kihlausta voida purkaa.

— Ja mikä on teidän mielipiteenne?

— Kohtalon kulkua on yhtä vaikea muuttaa kuin tehdä ympyrästä neliö...
fatum.... qvadratura circuli.

— Kuka on sanonut, että kohtalo on määrännyt heidät toisilleen?

— Kohtalo itse.

— Oletteko useinkin keskusteluissa sen kanssa?

— Olen. Jos tahdotte, voin keskustella teidänkin kohtalonne kanssa.
Vakuutan, että teen sen hyvin mielelläni.

Serp nousee:

— Kiitos jalomielisestä tarjouksestanne, mutta pidän isänmaallisena
velvollisuutenani kehoittaa teitä säästämään kykynne vaikeina aikoina
lakeijojen itkevälle herralle, joka sitä niin kipeästi tuntuu kaipaavan.

Hän huomaa itsekin, että hänen sanoissaan on siveellisen suuttumuksen
paatosta. Ja päättää lähteä, ennenkuin se ehtii laimeta.

Kun Serp laskeutuu portaita, tulee häntä vastaan pellavapäinen
pojanpalleroinen, joka iskee kantarautojaan kiveen niin että kipunat
lentelevät ja jonka Serp arvaa samaksi, joka hänen tullessaan ammuksena
suhisi kaidepuuta pitkin hänen ohitseen.

— Päivää, herra Ryysyprinssi, sanoo Serp ja aukaisee käsilaukkunsa.

Poika yrittää livahtaa hänen ohitseen, mutta pysähtyy, kun Serp lupaa:

— Saat minulta kinorahan, jos sanot erään asian.

Hän pitää hopearahaa sormiensa välissä. Ja pojan silmät kiiluvat.

— Käykö tuolla kuudennessa kerroksessa paljon vieraita? Poika irvistää:

— Jaa, tuollako povarin luona?

— Niin.

— Käy siellä. Ja eri hienoa väkeä siellä käykin, herroja ja rouvia,
jotka tulevat omilla autoillaan.

— Painomuste ja punaviini.

Serp ojentaa rahan; poika sieppaa sen käteensä ja lähtee kipittämään
portaita ylös. Mutta ennenkuin hän tulee kierteeseen, pysähtyy hän ja
huutaa:

— Juuri sellaisia siellä käy kuin tekin!

Ja sitten hän katoaa nuolena.

Kun Serp tulee kadulle, alkaa hän järjestellä ajatuksiaan. Hänestä
tuntuu, että aivot ovat kuin sotkeutunut lankavyyhti. Täytyy saada
kiinni oikeasta päästä!

Eihän mesallianssi sinänsä enää meidän päivinämme merkitse
ylitsepääsemätöntä yhteiskunnan kirousta. Se on vain harha-askel, jolle
hymähdetään yhtä hyväntahtoisesti kuin muillekin eksentrisyyksille.
Ja jos asianomainen on tarpeeksi joustava, saa hän täydellisen
synninpäästön jo ensimmäisen katumusvuoden perästä. Mutta tämä tapaus
on tavallista arkaluontoisempi. Jos tuo Pythia olisi vain tavallinen
piikojen ja puotityttöjen korteistakatsoja, niin asia vielä voisi
olla jollakin tavalla järjestettävissä. Mutta kun hänen asiakkaansa
ovat yhteiskunnan huipuilta, käy juttu vaikeaksi. Sillä samat hienot
herrat ja rouvat, jotka nyt tulevat omilla autoillaan hänen ovelleen,
eivät varmaankaan suostu yhtä herkästi avaamaan omia oviaan povarinsa
tyttärelle, vaikka tämäkin tulisi omalla autollaan.

Kerta kaikkiaan, se ei käy! ajattelee Serp ja kiiruhtaa askeleitaan.

Kun hän kääntyy kaupungin sydänseutuja sivuavalle bulevardille,
hengähtää hän syvään. Leveä, aurinkoinen puistokatu on jonkinlainen
yhteiskunnallinen päiväntasaaja, ja hänestä tuntuu vapauttavalta päästä
taas omalle pallonpuoliskolleen.

Kadun päässä näkyy kaistale merta, samaa, joka eilisiltana oli tahrinut
koko kaupungin tahmeaan sumuun, mutta joka nyt hohtaa koreansinisenä.
Tuuli tuo ulapalta suolantuoksua, tervettä, raikasta. Se selventää
päätä ja antaa ajatuksillekin omaa kirpeyttään.

Serp muistaa, että hänen taskurahansa ovat lopussa. Hänen on viime
aikoina täytynyt jakaa omasta osuudestaan Gregorille. Ja hän päättää
pistäytyä isänsä luokse toimitukseen.

— Minkälainen on tuuli tuolla sisällä? Serp kysyy Monicalta osoitellen
isänsä työhuoneen ovea.

— Ukkosta ilmassa, kuiskaa Monica ja nostaa sormen huulilleen.

— Mistä se johtuu?

— En tiedä varmasti... Mutta aavistan, että jokin pörssijuttu tänään
on mennyt vähän vinoon, sillä puhelin on soinut pitkin päivää, ja
osakkeista on ollut puhe...

Serp viheltää hiljaa itsekseen:

— Vai niin...

Yht'äkkiä hän kääntyy katsomaan Monicaa suoraan silmiin ja tarttuu
käsillään hänen hentoihin olkapäihinsä:

— No, entä sinun kevätunelmasi — vieläkö se kukkii?

Monica kääntää pois päänsä eikä vastaa mitään.

— Mitä? kysyy Serp. — Ei suinkaan se näin pian ole lakastunut?

— Ei... ei..., nyyhkyttää Monica hiljaa. — Mutta siihen on nyt tullut
jotakin muuta... Tulen jonakin iltana sinulle kertomaan... Jos saan
tulla...

Serp taputtaa häntä poskelle:

— Tietysti sinä saat tulla, rakas ystävä, milloin vain tahdot...

Sitten hän menee koputtamaan isänsä oveen.

Serp huomaa heti, että isä on hermostunut; silmät räpyttelevät, ja
ohimoilla on punaiset läikät. Hän menee suoraa päätä suutelemaan isää
poskelle ja sanoo sitten huolettomalla äänellä:

— Isä kulta, minulla on sinulle vähän asiaa...

— Kuinka paljon? kysyy Martens yksitotisesti ja rupeaa tavoittelemaan
lompakkoaan.

Serp hypähtää ketterästi tuolinnojalle ja virkahtaa vastaukseksi:

— Ikävät asiat tuonnemmaksi — puhutaan ensin muusta.

— Mistä?

— Politiikasta.

Martens naurahtaa vähän väkinäisesti:

— Mitä sinä siitä tiedät?

Serp ei ole huomaavinaan kysymyksen pientä kärkeä, vaan sytyttää
rauhallisesti savukkeen ja sanoo:

— Sinähän olet sitä mieltä, että perjantaina alkavasta hallituspulasta
selviydytään vähällä. Voitko sanoa, mihin perustelet tämän olettamuksen?

Martens katsoo tytärtään pitkään:

— Huvittaako tämä asia sinua todellakin?

— Suuresti, isä.

— No, niin, perustan sen valtionpäämiehen sanoihin: hän aikoo
tällä kertaa kääntyä sellaisen henkilön puoleen, joka varmasti saa
hallituksen kokoon viivytyksittä.

— Oletko siitä aivan varma?

— Olen. Tiedän, kuka tuo henkilö on, ja osaan arvioida hänen
mahdollisuutensa.

Serp miettii hetkisen, puhaltaa pari savurengasta ilmaan ja kysyy
sitten:

— Mutta onko tuo henkilö myöskin lupautunut ottamaan tehtävän vastaan?

— Ilmeisesti, koskapa presidentti on maininnut hänestä tulevan uuden
pääministerin.

— Milloin?

— Pari kolme päivää sitten.

Serp hypähtää alas tuolinnojalta ja menee isänsä eteen:

— Siinäpä se! Mutta nyt on joko hän kieltäytynyt tahi sitten
presidentti muuttanut mieltään.

Martens katsoo ihmetellen tytärtään:

— Kuule, Serp, mitä sinä nyt oikeastaan tiedät?

— Tiedän, vastaa Serp voitonvarmasti, että tasavallan presidentti
pelkää vaikeata kriisiä ja kerjää kyynelsilmin neuvoja uskotuimmilta
ystäviltään.

Martensin silmissä välähtää kipinä:

— Onko tuo totta?

— On, isä, totta jok'ikinen sana.

— Ja keneltä sinä sen olet saanut tietää?

Serpin suupieliä värähdyttää vastustamaton naurunhalu, — entäpä jos hän
sanoa paukauttaisi: sinun poikasi tulevalta anopilta, hovipovaajalta —,
mutta sehän pilaisi koko asian —, ja hän hillitsee itsensä.

— Se on toistaiseksi minun salaisuuteni, sanoo hän vain ja valmistautuu
lähtemään.

Martens puhelee puolittain itsekseen:

— Jos niin on, niin taitaa siitä todellakin tulla oikea kriisi...

Kun hän huomaa Serpin ottavan käsilaukkunsa, muistaa hän äkkiä rahat:

— Kuinka paljon, tyttöni?

Serp oli tullessaan aikonut pyytää viittäsataa, mutta pyytääkin nyt
tuhat ja saa kaksi.

— Ja illalla me menemme kreivi Cavallinin päivällisille...

— Niin, isä.

Kun päätoimittaja Martens jää yksikseen, miettii hän kotvan pää
käsiensä varassa. Sitten hän tarttuu puhelimeen:

— Toimitussihteerille... Onko Reiner?... Martens täällä. Mikä sinulla
on pääuutisena huomenna?

— — —

— Sehän on jo vanha asia.

— — —

— Saat ylivetojutun, jos lähetät jonkun miehen tänne.

— — —

— Hyvä on.

Parin sekunnin perästä koputetaan oveen. Kaljupäinen Mark ilmestyy
kynnykselle pikakirjoituslehtiö kädessään ja kynä korvan takana.

— Oletko jo tehnyt uutista siitä, että välikysymyskeskustelu kaataa
hallituksen?

— En.

Päätoimittaja viittaa hänet istumaan. Ajatellessaan alkulausetta
katselee Martens aputoimittajansa profiilia: nenä terävä kuin
partaveitsi ja silmät kuin olkipillillä puhalletut saippuakuplat. Mutta
mies on toimituksen nokkelimpia — ei muuta vikaa kuin vähän liian
säännöllinen viinan viljely.

— Pääotsikko: "Valtiollinen tilanne kärjistyy." Sitten: "Hallitus
kaatuu perjantaina." Ja kolmanneksi: "Odotettavissa vaikeasti
ratkaistava pula." Alun teet itse, selität syyt nykyisen ministeristön
kaatumiseen j.n.e. Mutta sitten: "Mikäli luotettavasta lähteestä olemme
saaneet tietää, ovat jo muutamia päiviä vireillä olleet suunnitelmat
uuden hallituksen muodostamisesta rauenneet alkuunsa. Tilanne on sen
johdosta arveluttavasti kärjistynyt. Pulasta uhkaa tulla pitkäaikainen
ja vaikeasti selvitettävä. Sillä tällä hetkellä ei kukaan voi sanoa,
miltä puolelta uuden ministeristön muodostaja voidaan löytää." Siinä se!

Martens viskaa pöydälle lyijykynän, jolla hän sanelun aikana on
leikitellyt. Ja Mark nousee mennäkseen.

Mutta päätoimittaja kutsuu hänet takaisin:

— Voit vielä lisätä lauseen: "Tasavallan presidentti on kuulemamme
mukaan eilen yksityisesti kääntynyt valtiollisten neuvonantajainsa
puoleen."

— Eikö muuta? kysyy Mark.

Martens naurahtaa:

— Eikö sinusta siinä jo ole tarpeeksi?

Kun Mark tulee toimitussihteerin huoneeseen, kysyy Reiner happamesti:

— No, mikä loistojuttu se oli?

Mark lukee pikakirjoituksestaan uutisen lopun.

— Kuka piru tuon on sanellut?

— Martens itse.

— Niin tietysti sinulle, aasi, mutta kai sinä ymmärrät, että joku on
sen hänelle syöttänyt. Ja minä tahtoisin kernaasti tietää, kuka...

Puhelin soi. Kaukolinja, ulkomailta...

— Mitä hiivattia heillä on tähän aikaan?... Halloo... Ja, ja, hier
ist's... Ei saa katkaista... Perhana... Halloo...

Mark livahtaa ulos huoneesta. Hän on luvannut viedä Monican
päivälliselle, ja kello on jo paljon.

5.

Päätoimittaja Martens tulee tyttärensä kanssa kahden kreivi Cavallinin
päivällisille, — rouva Martens ei puhu ranskaa ja on sen vuoksi
säännöllisesti sairauden takia estetty diplomaattikutsuista.

Serp saa pöytäritarikseen kreivi Cavallinin lähetystösihteerin,
pienen mustanpuhuvan ja tulisilmäisen italialaisen, joka ensi
hetkestä on hullaantunut hänen vaaleuteensa ja jo liemen aikana
aloittaa ankaran flirtin silmillään. Serp hymyilee hänelle; häntä
huvittaa etelämaalainen malttamattomuus, se on herttaisen naiivia ja
avuttoman avomielistä. Hänen vasemmalla puolellaan istuu lähetystön
sotilasasiamies, nuori yleisesikuntakapteeni, jolta siviili hännystakki
nipistää juuri sen verran sotilasjäykkyyttä, ettei ryhti vaikuta
teennäiseltä. Häntä Serp vilkaisee tuon tuostakin salavihkaa — hän
on ainoa mielenkiintoinen mies koko seurassa. Kun Serp ensiksi
keksi hänet — hän seisoi salongin flyygelin kupeella kultareunainen
cocktail-lasi kädessään ja keskusteli komentavan kenraalin kanssa —,
hätkähti hän: missä olen ennen tavannut tuon miehen? Mutta kun heidät
esiteltiin, huomasi hän erehtyneensä. Kapteenin pöytänaisena on Chilen
asiainhoitajan Carmen-tyyppinen puoliso. Kuvankaunis nainen, ellei
hänen suunsa olisi typerä, arvostelee Serp.

Puhutaan ilmasta, joka on alkanut tuoksuta kevättä, ja teatterista,
josta amerikkalaisuus on karkoittanut suuren draaman.

— Tout passe, tout casse, tout lasse, sanoo madame Petrella
haikeasti, mutta hymyilee samalla niin, että hänen molemmat
moitteettomat hammasrivinsä paljastuvat.

Madame Petrella istuu päätoimittaja Martensin ja ulkoministerin
välissä. Hän on puettu viininpunaiseen, ja hänen kaulahelmensä ovat
silmiinpistävän isot, mutta hänen puheäänensä on omituisen kalsea. Serp
panee merkille, että hänen isänsä on loistavalla tuulella. Ja yht'äkkiä
hänessä herää madame Petrellaa kohtaan vaistomainen vastenmielisyys,
jonka syitä hän ei kuitenkaan kykene itselleen selvittämään.

— Shakespeare ei kuole koskaan, sanoo kreivi Cavallini vierellään
istuvalle pääministerin rouvalle, joka vuorostaan vastaa:

— Eikä Molière.

Kun kala — siniforelleja — tarjoillaan, ovat Serp ja lähetystösihteeri
ehtineet Pirandellon laskeneeseen tähteen. Serp ei pidä Pirandellosta,
mutta lähetystösihteeri puolustaa maanmiestään.

— Hänen teatterinsa on pelkkää dialektiikkaa, siinä ei ole lihaa eikä
verta, ei elämää, toteaa Serp.

Kapteeni puuttuu puheeseen:

— Luulen, että Pirandellon pyrkimys päästä yleisinhimillisesti pätevään
elämänkuvaan on aikaansaanut näköhäiriön; nykyhetken katsomo on
tottunut asettamaan yhtäläisyysmerkin vain aktuaalisten ilmiöiden ja
elämän välille.

Hän kohottaa kunnioittavasti valkoviinilasinsa. Mutta Serp ei antaudu:

— Onko sellainen elämänkuva yleispätevä, joka päättyy kysymysmerkkiin?

— Ulkonainen juoni voi hyvinkin päättyä kysymysmerkkiin siitä
huolimatta, että teesi on tullut täydelleen todistetuksi, vastaa
kapteeni.

Serp puraisee huultaan ja sanoo:

— Minuun ei se mene...

— Ei minuunkaan, virkahtaa chiletär. — Pirandello on liian vakava.

Pöydän yläpäässä puhutaan tenoreista. Madame Petrella sanoo:

— Parhaimman tenorin olen tavannut Kanarian saarilla. Vaikka hän oli
mies kiireestä kantapäihin, lauloi hän kuin enkeli.

— Oli tietysti oppinut lauluntaidon kanarialinnuilta, pilailee talon
isäntä.

Mutta Ranskan lähettiläs, joka istuu suu auki, alkaa liikuttaa
degeneroitunutta leukaansa ja kysyy:

— Eivätkö kanarialinnut pikemminkin ole sopraanoja?

— Maurice, huomauttaa hänen puolisonsa pöydän ylitse, täytyyhän toki
kanarialinnuissakin olla sekä tenoreja että sopraanoja, eihän siitä
muuten mitään tulisi...

Ja yleinen, vapauttava nauru kirvoittuu aivan pakotta.

Mutta hilpeys muuttuu vakavuudeksi, kun lintu — foulard demi-deuil
— tarjoillaan. Herrat seuraavat melkein henkeään pidättäen punaviinin
äärimmäisen varovaista kaatamista laseihin. Edeskäyvät liikkuvat
varpaillaan ja kantavat pullojaan hellävaroen kuin pyhimyskuvia.
Päivällisten korkein hetki on koittanut. Sillä kreivi Cavallinin
punaviini on tehnyt omistajastaan kuuluisuuden, se on antanut hänelle
kiistämättömän johtoaseman diplomaattikunnassa — ja toivotonta on
edes Yhdysvaltain arvovaltaisen lähettilään yrittää sitä horjuttaa
erikoistilauksesta valmistetuilla havannasikareillaan. Herroista
tarttuu hartaus naisiin. Puhutaan puoliääneen — aivan kuin pelattaisiin
ääniaaltojenkin läikyttelevän sameaksi pikarien purppuran. Kun talon
isäntä kohottaa lasinsa, käy hiljaisuus täydelliseksi. Ja ikäänkuin
uskonnollista seremoniaa suoritettaessa viedään lasit huulille
juhlallisen verkkaan. Herrat ottavat suunsa täyteen, nielevät hitaasti,
lipaisevat kieliään ja katsovat merkitsevästi toisiaan. Naiset vain
kostuttavat maalatut huulensa, mutta huokaisevat kuitenkin pitkän ja
ihailevan oo-oon, koska he ymmärtävät sen kuuluvan asiaan. Ja madame
Petrella sulkee silmänsä ja sanoo haaveksien:

— Se on kuin unta.

— Mitä neiti sanoo siitä? kuiskaa lähetystösihteeri Serpille.

— Se maistuu musteelta, vastaa Serp.

Vähitellen havahdutaan juhlallisuudesta. Ja jo ennen kuin lasit
uudelleen täytetään, keskustellaan taas "luonnollisesti".

— Onko kreivi Cavallini leskimies? kysyy Serp vierustoveriltaan.

— Tosiasiallisesti, mutta ei muodollisesti. Kreivitär on jo
kolmattakymmentä vuotta mielisairaalassa... parantumattomana.

— Mikä hänet teki sairaaksi?

Lähetystösihteeri sytyttää silmänsä ilmiliekkiin:

— Mustasukkaisuus.

— Keneen oli kreivi silloin rakastunut?

— Ei hän ollut rakastunut sen pahemmin... huvitteli vain satunnaisesti
jonkun varieteetähden kanssa... Se tapahtui Madridissa, hän oli silloin
siellä lähetystösihteerinä.

— Sehän oli hirveätä, sanoo Serp.

Lähetystösihteeri katsoo häntä uneksien:

— Niin oli... Eikä kreivi sen jälkeen ole koskaan käynyt varieteessa...

— Mies parka! Ei ole helppoa kenelläkään.

— Ei ole, huokaisee lähetystösihteeri ja yrittää laskea alas kuperat
silmäluomensa.

Hedelmät ja Veuve Clicquot tulevat pöytään. Ja puheensorina kiihtyy
kiihtymistään. Chiletär taittaa pöytämaljakosta orkidean ja
kiinnittää sen kapteenin napinläpeen — eteläamerikkalaisille annetaan
päähänpistot anteeksi. Mutta kun madame Petrella ojentaa lautaseltaan
jättiläismittaisen rypäleen päätoimittaja Martensille, katsotaan häntä
pitkään, ja pääministerin vakavamielinen rouva pudistaa päätään.

Juustot ja kuiva sherry. Sitten noustaan pöydästä.

Talon isäntä ei tupakoi. Hän pitää mokan aikana seuraa naisille.

Pääministerin puolison kanssa hän keskustelee uskonnonopetuksen
tehostamisesta kansakouluissa. Ja he ovat aivan yksimieliset
uudistuksen tarpeellisuudesta — vaikka pääministerin rouvan täytyykin
tunnustaa, että nykyinen aika kenties ei ole aivan otollinen tällaisen
reformin toteuttamiselle.

— Nykyinen aika, sanoo kreivi hymyillen, — ei ole vähemmin otollinen
kuin muutkaan ajat, kun vain osataan valita oikea psykologinen momentti.

Ja sitten hän kääntyy ulkoministerin luisevan laihan elämänkumppanin
puoleen ja alkaa puhua urheilun vaikutuksesta nykyiseen
kauneusihanteeseen ja alastomuuskulttiin.

Serp seuraa häntä silmillään ja korvillaan ja antaa pikkuisen
lähetystösihteerin vierellään rupatella minkä mitäkin. He istuvat
salongin nurkkauksessa. Aivan heidän lähellään istuvat Ranskan
ministerin puoliso ja madame Petrella. He kertovat toisilleen vanhoja
kaskuja ja nauravat kohteliaasti vuoron perään. Kun kreivi Cavallini
tulee heidän luokseen, rupeavat he puhumaan kunniamerkeistä, sillä
madame Petrella on juuri saanut jonkin mitalin, josta hän on hyvin
iloinen.

— Sieviä koruja, sanoo kreivi. — Sitäpaitsi niillä on eräs perin
sympaattinen ominaisuus: ne maksavat paljon vähemmän kuin muut korut;
useimmiten ne tulevat aivan ilmaiseksi.

— Kuinka herra kreivi voi sanoa niin? kysyy madame Petrella pettyneellä
äänellä.

Kreivin harmaisiin silmiin tulee veikeä välähdys:

— Omasta kokemuksesta, madame. Jospa tietäisitte, miksi esimerkiksi
allekirjoittanut aikoinaan sai ensimmäisen suurristinsä, niin olisitte
varmasti yhtä mieltä kanssani.

— Kertokaa toki, herra kreivi, pyytelee rouva ministeri.

— En tiedä, onko se aivan sopivaa naisseurassa —?

Rouva ministeri yltyy:

— Vakuutan, että kreivi meidän seurassamme voi kertoa mitä tahansa.

— No niin, sanoo kreivi istahtaen heitä vastapäätä, — Saksan keisari
teki virallisen visiitin apostolisen majesteetin luokse, ja koska minä
juuri silloin satuin olemaan väliaikaisena asiainhoitajana Berlinissä,
määrättiin minut vierailun ajaksi kotiin. Keisaria ja hänen mukanaan
olevaa prinssiä juhlittiin suurenmoisesti. M.m. antoi pääkaupunki
heidän kunniakseen loistavat päivälliset, ja juuri niillä päivällisillä
sain hallitsijaltani ne kaksi tehtävää, jotka tuottivat minulle
saksalaisen suurristin.

— Ja mitkä olivat tehtävät?

Kreivin suupielet vetäytyvät hymyyn:

— Minun piti näyttää keisarille, missä oli W.C., ja hetkistä myöhemmin
tehdä sama vapauttava palvelus prinssille. Muita tehtäviä ei minulla
koko vierailun aikana ollut. Mutta suurristi tuli.

Rouva ministeri nauraa katketakseen:

— Ihmeellistä on "salainen diplomatia".

Mutta madame Petrella huomauttaa kuivasti:

— Ja runsaat ruhtinaalliset juomarahat. Kreivi Cavallini nousee ja
kumartaa:

— Niin ovat.

Ja jatkaa kiertokulkuaan vieraittensa parissa.

Madame Petrella kääntyy rouva ministerin puoleen ja kuiskaa:

— Hän alkaa jo käydä vähän vanhaksi, meidän hyvä kreivimme.

Serp kuulee kuiskauksen ja kohauttaa olkapäitään.

Mutta kreivillisen työhuoneen tupakkapöytien ääressä valetaan kannuja.
Pienissä ryhmissä ja puoliääneen — varmuuden vuoksi.

— Onko totta, että te lähdette perjantaina? kysyy Yhdysvaltain
lähettiläs aivan kursailematta pääministeriltä, joka hermostuneesti
imee lihavaa sikaria.

— On. Se on tämän päivän kuluessa käynyt selviöksi, kun oma puoluekin
on päättänyt kieltää meiltä tukensa.

— Mistä se johtuu?

— En tiedä... konjunktuuripolitiikkaa... Tuolla kai se tiedetään
tarkemmin.

Ja pääministeri osoittaa päännyökkäyksellä Martensia, joka istuu
sohvassa ulkoministerin kanssa.

— Ikävää, sanoo amerikkalainen.

Mutta Ranskan ministeri, joka on kuullut keskustelun, lohduttelee
filosofisesti:

— Les ministres passent — les bureaux restent.

Sohvassa puhutaan samasta asiasta. Ulkoministeri sanoo:

— Onko tarpeellista hermostuttaa ihmisiä ennustamalla kriisiä?
Muutenkin on ilmassa sähköä. Työttömyys uhkaa lisääntyä varsin
huolestuttavassa määrässä — Kansallisten Villatehtaitten esimerkkiä
tulevat ehkä seuraamaan useat muut teollisuudet...

— Kansalliset Villatehtaat palaavat tietysti normaaliin työviikkoon
heti kun suojelustulli saadaan...

— Ei se ole niinkään varmaa.

Martens nykäisee selkänsä suoraksi:

— Kuinka niin?

Ulkoministeri rypistää otsaansa:

— Yhtiön tila on kriitillinen, myymätöntä varastoa on ainakin vuoden
ajaksi eteenpäin.

— Minun tietojeni mukaan taas yhtiön tila on niin luja, että se hyvin
kestää pahempiakin kolauksia.

Ulkoministeri hymyilee kuuluisaa "apollonista" hymyään (joka on tehnyt
hänestä diplomaatin):

— Niin vakuuttaa tietysti Mercurius, mutta... mutta...

Alkaa kuulua soittoa, "Zwei Herzen in dreiviertel Takt". Tanssi on
alkanut. Ja herrat lähtevät galleriaan.

Pikkuinen italialainen tanssii kuin suutari. Ja Serp on kiukuissaan.
Hän katsahtaa tuon tuostakin kavaljeerinsa olan ylitse. Kapteeni
tanssii chilettären kanssa. Ja hetken kuluttua hän huomaa isänsä vievän
tanssiin madame Petrellan. Silloin hän tuntee punastuvansa — miksi?
Kai vain sen vuoksi, ettei hän voi sietää tuota naista. Vihdoin tanssi
loppuu, ja Serp menee puuteroimaan itseään.

Kun hän palaa takaisin, soitetaan tangoa, ja kapteeni odottaa häntä.

He sopivat täydellisesti yhteen. Askelet ja liikkeet sulavat toisiinsa.
Serp tuskin huomaa, että hänen parinsa käsivarsi tukee hänen vartalonsa
notkahtelua ja ohjaa hänen askeleitaan. On kuin sama paine määräisi
heidän ruumiidensa rytmin, sama aallonkäynti veressä. Serp tuntee,
ettei hän koskaan ennen ole tanssinut tällä tavoin — ei Gregorin kanssa
— ei Sinisessä Lyhdyssä — ei missään. Ja hän vaistoaa, ettei tämä enää
ole vain tanssia tanssin vuoksi... on tullut lisäksi jotakin huumaavaa,
väkevää, melkein väkivaltaista. Joskus hän katsahtaa tanssitoveriinsa —
hänen kasvoissaan on unissakävijän ilme, mutta silmien suurentunut iris
ympäröi läikkyvää ja säkenöivää mustaa pohjattomuutta. Ja Serp tuntee
koko olemuksensa vavahtelevan.

He ovat ainoa pari lattialla. Ja kaikkien katseet ovat heihin
naulittuina. Kun musiikki lopettaa, saavat he myrskyisen applodin.

Madame Petrella tulee heidän luokseen ja sanoo:

— Suurenmoista, aivan suurenmoista.

Ja Ranskan ministeri puristaa Serpin kättä:

— Vous avez le diable au corps.

Mutta Serp kääntyy kapteenin puoleen:

— Enfin! Nyt menemme jonnekin polttamaan savukkeen.

Ja kapteeni tarjoaa hänelle käsivartensa.

Serp Martens ja kapteeni Luigi Busoito istuvat kahden pienessä
budoaarissa — punertavan ruskeat silkkiseinät, pähkinäpuiset
huonekalut siroa italialaista rokokoota vihrein päällisin, kattokruunu
Murano-lasia, liekkiensä lämmittäjinä keltaiset varjostimet.

— Pidättekö tanssista, neiti Martens?

Serp puhaltaa savurenkaan kattokruunua kohti:

— Paljon. Entä te?

— Toisinaan.

Serp hymyilee tietoisesti keimaillen:

— Entä tänä iltana —?

— Più che mai, Signorina — tarvitseeko teidän sitä kysyä?

Hänen silmänsä tuiskuvat tummia säkeniä — mustaa ja kultaa —
aivan kuin äsken tanssissa. Ja Serp vaistoaa, että leikki voi
käydä kohtalokkaaksi, mutta hän nauttii pingoitetusta nuorasta ja
vaarallisesta tasapainosta eikä halua lopettaa leikkiä. Etäältä kuuluva
soitto — straussilainen valssi—, kattokruunun himmennetty auringonvalo,
vienosti parfymoitu savu ja pöydän toisella puolella uljas mies, jonka
silmät palavat ja sieraimet värähtelevät, ovat sytyttäneet hänessä
seikkailun kaipuun. Hän haluaa jatkoa äskeiselle tangolle — sen
jännitys katkesi kesken.

Hän heittää puoleksi poltetun Abdullansa pöydän marmoriuurnaan ja
jättäytyy pariksi silmänräpäykseksi katsomaan sinisen savun nousua
uhrimaljasta. Ja hän tuntee, että kaiken aikaa polttavat toisen katseet
häntä — tukkaa, otsaa, paljasta kaulaa. Hän nousee tuolistaan, ojentaa
keveästi vartalonsa ja kysyy: Jatkammeko tanssiamme? Mies on myöskin
noussut. Hän kumartaa ja tulee hänen rinnalleen. Serp kääntää päänsä
häntä kohti. Samassa tarttuu häneen voimakas, vavahteleva käsivarsi
ja taivuttaa hänen päänsä taaksepäin. Hän tuntee kosteat, kuumat
huulet omissaan; ne värisevät kiihkeinä, polttavat rajusti, juovat ja
juovuttavat. Serp tuntee jäseniensä raukeavan. Hän ei ajattele mitään,
ei muista mitään; hänen valtimonsa jyskyttävät, korvissa humisee. Ja
hän suutelee vastaan — pidättäytymättä, huumaantuneena.

He havahtuvat äkkiä ja lennähtävät erilleen toisistaan. Viereisestä
huoneesta kuuluu askeleita. Serp ravistaa itsensä hereille. Sitten hän
menee uuninpäällyspeilin eteen järjestämään tukkaansa. Hän on tyyni —
tasapainotila on palautunut. Hän toteaa sen kuvastaankin, ja se tuottaa
hänelle tyydytystä. Kun hän korjaa huultensa karmiinia, ei hänen
kätensä vapise vähääkään. Ja hän ajattelee: "Jumalan kiitos, minua on
ennenkin suudeltu — ellei olisi, niin tiesi miten tässä kävisikään..."
Hänen ylähuulensa kaartuu ylimielisesti: "Vain Monicat kuvittelevat
suudelmaa elämänkohtalon avaimeksi."

— Kas niin, sanoo hän ja kääntyy pois peilistä. — Jokohan me nyt, herra
kapteeni, olemme tarpeeksi valmistautuneet wieniläisvalssiin?

Luigi Busoito seisoo ovenpieleen nojaten ja mittaa Serpiä katseellaan.
Hänen äänensä värähtelee kumeasti, kun hän vastaa:

— Kuten neiti haluaa.

Serp hymähtää:

— Miksikä Hamletia, hyvä kapteeni? Näettehän, että minä olen
mahdoton Ofeliaksi — en sovi luostariin, eikä minussa ole rakkauden
raskasmielisyyttäkään.

Mutta Serp huomaa, että hänen iloittelunsa on pakotettua, ja se tekee
hänet epävarmaksi.

— Mitä ei vielä ole, se voi tulla, sanoo kapteeni vakavasti eikä
hellitä hänestä katsettaan.

— Ette suinkaan toivo minusta mielipuolta?

Serpin nauru katkeaa. Hän on äkkiä muistanut kreivitär Cavallinin,
ja hänestä tuntuu jollakin tavalla sopimattomalta laskea leikkiä
mielipuolisuudesta etenkin tässä talossa.

Luigi Busoiton silmissä välähtää tummasti:

— En toivo teistä enkä... itsestäni...

Hänen äänensä takertuu paksuna kurkkuun. Ja Serpiä värisyttää hänen
vakavuutensa.

— Menemmekö? kysyy Serp ja huomaa itsekin, että häntä peloittaa.

Taas kuuluu askeleita etuhuoneesta. Ja he lähtevät.

Madame Petrella tulee heitä vastaan. Hän hymyilee aurinkoisesti:

— Minäkin etsin hetkeksi rauhallista soppea. Mutta Serpin mielestä
hänen hymyssään on pirullisuutta, ja hän kysyy itseltään, mistä hänen
vastenmielisyytensä madame Petrellaa kohtaan voi johtua. Mutta ei keksi
siihen syytä.

Päätoimittaja Martens ja hänen tyttärensä eivät kotimatkalla autossa
vaihda montakaan sanaa. He istuvat omissa ajatuksissaan. Martens
miettii ulkoministerin vihjausta Kansallisten Villatehtaiden
asioista. Se tuli hänelle täydellisenä yllätyksenä. Mutta olisiko se
sittenkin ulkoministerin puolelta ollut vain sotajuoni? Mahdollista.
Tuskin sentään... sillä eihän hallituksella enää voi olla mitään
voitettavissa... sen kohtalo on jo ratkaistu... Ei! Siitä ei saattanut
olla mitään hyötyä. Ja äkkiä iskee toinen kysymys hänen päähänsä:
Miksi Kansallisten Villatehtaitten osakkeita tänään oli vain mitätön
määrä saatavissa? Miksi eivät ihmiset niitä myyneet, vaikka jatkuva
kurssinlasku oli aivan ilmeinen? Se on merkillistä... siinä täytyy olla
koira haudattuna...

Serp istuu silmät ummessa. Hän ei saa mielestään kohtausta
rokokoo-budoaarissa. Ei vaikka koettaakin. Hän kutsuu avuksi järkensä
ja yrittää päästä ivalliseen asenteeseen. Mutta ei sekään ota
onnistuakseen. Luigi Busoiton kuva väikkyy hänen silmissään — kalpeissa
kasvoissa suurina palavat silmät ja omaa voimaansa vavahteleva
käsivarsi ja kuuman kosteitten huulten juovuttava intohimo... Suudelma,
tanssiaissuudelma! ivailee Serp. Mitä se merkitsee? Tuleeko minusta
samanlainen kuin Monicasta? Mutta sittenkin! Siinä miehessä on jotakin,
joka erottaa hänet muista... häneen voisi rakastua... Serp tuntee
punastuvansa pimeässäkin.

Martens naksauttaa sormillaan niin kovasti, että Serp säpsähtää.

— Mitä nyt?

Martens naurahtaa:

— Luulin, että olit nukahtanut ja tahdoin herättää.

— Vai niin, isä.

Ja Serp vajoaa takaisin ajatuksiinsa.

Mutta Martens on keksinyt selityksen pörssijuttuun, joka häntä koko
päivän on harmittanut. Hän on sadatellut sitä, ettei hänen pankkiirinsa
saanut ostetuksi osakkeita, vaikka hänen olisi päinvastoin pitänyt taas
kiittää hyvää onneaan. Sillä tietysti oli Mercurius järjestänyt asiat
niin, ettei osakkeita ollut tarjolla. Jos niitä olisi ollut, olisivat
ihmiset alkaneet aavistaa jotakin... Mercurius on luonnollisesti
syöttänyt osakkaille saman jutun kuin hänellekin. Hänen virittämänsä on
sotajuoni eikä kenenkään muun. "Olipa onni — niin, minun hyvä onneni...
Huomisaamuna peruutan ostomääräyksen..."

Auto pysähtyy. He ovat kotona.

6.

Toimituksessa on kuumeista kiirettä.

Ja Reiner on kuin sähköpatteri, joka pienimmästäkin kosketuksesta
kipinöi ja rätisee. Hän huutaa määräykset reporttereille, ärjyy
juoksupojille, sadattelee uutistoimiston huolimattomuutta ja soittaa
joka neljännestunti parlamentin sanomalehtimieshuoneeseen:

— Eikö vieläkään ratkaisua?

Ja langan toisesta päästä vastataan:

— Ei. Vielä toistakymmentä puheenvuoroa... He puolustautuvat kuin
leijonat, pääministeri on parhaimmalla väittelytuulellaan...

Tohtori Reiner iskee kuulotorven telineeseen niin, että helähtää.

— Mitä hiivatin järkeä siinä on, että ihmiset, jotka hyvin tietävät
asiansa jo ratkaistuksi, puhuvat ja lörpöttävät tuntikaupalla?
Tekisivät piinan lyhyeksi teuraille — isku otsaan täydellä voimalla.
Pang! Eikä mitään muuta. Ja kaatuneet pitäisivät suunsa kiinni.

— Täytyy kaatua kunnialla, sanoo Mark.

— Täytyy kaatua ajoissa, niin että siitä saa lisälehden, ennenkuin
ihmiset ehtivät mennä nukkumaan tai kapakkaan. Minä toki luulin, että
pääministeri ymmärtäisi rajoittua yhteen puheenvuoroon, mutta se
perhana onkin äänessä alituiseen. Ja miksi hyväksi? Mennyttä miestä
jokatapauksessa — menisi kotiinsa ja antaisi muidenkin mennä.

— Älä nyt tiuski. Ymmärräthän sinä, että ihmisen täytyy puolustaa
vakaumustaan viimeiseen hetkeen asti. Ja sitäpaitsi kukapa ei tahtoisi
hautajaisiaan vähän koristeellisiksikin... ave Caesar, morituri te
salutant...

— Kyllä on Caesar! nauraa Reiner.

— Kansan majesteetti, deklamoi Mark..

— Häh? Vai kansan majesteetti — Pekat ja Paavot — suutarit ja räätälit
ja puhtaanapitolaitoksen likakaivojen onkijat — sinun piikasi ja minun
piikani...

— Ja myöskin sinä ja minä...

— No, me emme paljonkaan kohota majesteetillisuutta — sinun
alkoholistikaljusi ja minun rasvoittunut sydämeni.

Mark inttää vastaan:

— Enhän minä tarkoita, että sinä ja minä ja suutari ja räätäli
muodostaisimme kansan majesteetin, vaan meidän kaikkien yhteinen
tahtomme, meidän mielipiteittemme yhteissumma.

Reiner räjähtää:

— Se yhteissumma on yhtä kuin plus minus nolla. Tästä maasta sinä
et ikinä löydä kahta ihmistä, joilla olisi sama mielipide. Ja jos
joskus sattuisikin niin, että jostakin asiasta ollaan yksimielisiä,
niin syntyy heti erimielisyyttä siitä, miten tätä yksimielisyyttä on
käytettävä yhteisen asian hyväksi...

Päätoimittaja tulee huoneeseen:

— Siellä kestää vielä kauan...

Reiner heittää hänen eteensä korrehtuurivedoksen:

— Minulla on lisälehti valmiina. Tuollainen... Martens silmäilee
vedosta:

— Hyvä on. Asia on kyllä selvä, mutta siellä puhutaan...

— Miksi?

Martens kohottaa olkapäitään:

— Lehtereille tietysti ja valitsijoille. Mutta me otamme asian lyhyesti
— pääministerin puheet täytyy kuitenkin painattaa lyhentämättä. — Minä
menen kohta sinne takaisin. Eihän täällä ole mitään?

— Ei mitään.

Päätoimittaja menee ulos huoneesta.

— Kuulitko sinä? kysyy Reiner. — Pääministerin fraasit painetaan
lyhentämättä.

— Sehän on aivan luonnollista, vastaa Mark. — Onhan hän oman puolueen
mies; lehdellä on velvollisuuksia...

— Lehti on viskannut hänet yli laidan — reippaammin kuin ehkä kenenkään
muun.

— Sehän onkin aivan ihmeellistä.

Reiner heittää häneen halveksivan silmäyksen:

— Ihmeellistä se ei ole ensinkään.

— Vai ei? Ensin usutettiin pääministeriä asettumaan määrätylle
kannalle, ja kun hän asettui sille, käänsi usuttaja äkkiä kelkkansa.
Olisiko sinun mielestäsi pääministerinkin pitänyt tehdä täysikäännös?
Silloinhan hän olisi ollut marionetti.

— Pääministerin tuleekin olla marionetti, mutta hän ei saa näyttää
olevansa. Siinä on hallitsemisen taidon ainoa salaisuus. Tämä ei ole...

Puhelin soi. Ja Mark menee ulos huoneesta.

— Halloo... Vai niin...

— — —

— Soita sitten heti äänestyksen tulos; minulla on numeroita varten
aukot ladelmassa.

Mark menee Monican huoneeseen. Mutta se on tyhjä. Martens on tänään
enimmäkseen parlamentissa, ja hänen yksityissihteerillään on vapaa
aamupäivä.

Mutta päätoimittajan huoneesta kuuluu kovaäänistä keskustelua. Ovi on
huonosti suljettu. Eikä Mark malta olla jäämättä kuuntelemaan. Hän
kuulee Martensin sanovan:

— Etkö sinä todellakaan ymmärrä, että se kerta kaikkiaan on mahdotonta?
Siitähän ei tulisi muuta kuin häpeää meille kaikille ja onnettomuutta
sinulle itsellesi. Katsohan, sinulla on toistaiseksi niin vähän
kokemusta — ethän sinä vielä ole nähnyt maailmaa etkä ihmisiä —, että
sinun täytyy luottaa kokeneempien neuvoihin.

— Mutta minä en luovu hänestä, en hinnalla millään. Minä rakastan häntä
enkä voi elää ilman häntä.

Mark tuntee Martens juniorin kiihkeän äänen ja ymmärtää, että on puhe
hänen rakkaudestaan Sinisen Lyhdyn pieneen tanssijattareen, joka
on julkinen salaisuus niissä piireissä, jotka liikkuvat huvittelun
maailmassa.

— No niin, sanoo isä pojalleen, — älä luovu hänestä. Ota hänet
rakastajattareksesi... minä lupaan pitää huolta asian rahallisesta
puolesta.

Gregor kivahtaa pystyyn — Mark kuulee nahkatuolin patjajousien
vingahtavan — ja sanoo suuttumustaan hillitsemättä:

— Sinä et kai itsekään ymmärrä, miten häpeällinen sinun tarjouksesi on.
Sinä et tiedä, minkälainen minun morsiameni on. Luuletko sinä, että
kaikki maailmassa on sinun likaisella rahallasi ostettavissa? Ei, isä,
jos sinä uskot, että kaikki ovat samanlaisia kuin sinun turmeltuneen
seurapiirisi ihmiset, niin minulla on oikeus sanoa, ettet sinä tunne
maailmaa etkä ihmisiä. Katsohan, nykyajan nuoriso on korkeammalla
eetillisellä tasolla kuin sinun aikasi nuoret olivat. Me katsomme
elämää toisista näkökulmista ja uskomme elämän arvoihin, jotka ovat
paljon ihanteellisempia kuin koskaan ne "ihanteet", joita te kerskuitte
palvelevanne ja joista me olemme luopuneet.

Gregor puhuu vakaumuksella, hänen sanansa leimuavat.

— Hyvä on, sanoo Martens hetken kuluttua tyynesti. — Uskon sinun
vilpittömyyteesi, sinun tunteeseesi, ja annan sille arvoa. Mutta
minun on sinun isänäsi ajateltava asioita myöskin käytännölliseltä
kannalta... Istuhan nyt, poikani, niin keskustellaan tästä asiasta
aivan kiihkotta ja rauhallisesti.

Mark kuulee Gregorin istuutuvan. Ja Martens jatkaa:

— Oletko ajatellut erästä pientä, mutta varsin tärkeätä asiaa: millä te
elätte?

— Teemme työtä molemmat, vastaa Gregor empimättä.

— Niin, tietysti. Mutta sinä et vielä ole valmis. Sinulla on vasta
teoreettiset opinnot takanasi, eikä niillä päästä pitkälle ilman
käytännön koulua.

— Minä hankin sen itselleni, sitä minä juuri tahdon.

— Kas niin, poikani, siinä asiassa me siis olemme aivan yksimielisiä.
Ja minä luulen, että me keskustelemalla pian pääsemme yksimielisyyteen
muistakin seikoista.

Martens puhuu lämpimällä äänellä; Mark ei koskaan muista kuulleensa
päätoimittajan äänessä niin hyväntahtoisia värähtelyjä.

— Eihän myöskään hän, jota sinä rakastat ja jonka tahdot
elämänkumppaniksesi, ole valmis. Jos hänellä todellakin on
lahjakkuutta, jota minä en tahdo epäillä, niin hänen täytyy
ehdottomasti päästä lahjojaan kehittämään, opiskelemaan. Sillä
eihän hän saa eikä voi jäädä — kaikkein vähimmin sinun vaimonasi —
varieteetanssijattareksi. Hänestä täytyy tulla taiteilija.

— Sitä hän itsekin tahtoo.

— No niin. Nyt minä teen sinulle ehdotuksen: te lähdette molemmat
opiskelemaan pariksi vuodeksi, ja jos te vielä sitten palatessanne
olette... niin, miten minä sanoisin?... olette yhtä rakastuneet
toisiinne kuin nyt; niin te menette naimisiin.

— Usko minua, isä, meidän päätöstämme ei mikään voi muuttaa, meidän
tunteemme kestää.

— Sitä parempi, silloin te myöskin kestätte oppiaikanne eron.

— Mutta, isä, miks'ei yhtä hyvin nyt kuin sitten, kun asia kuitenkin on
aivan varma ja tulos joka tapauksessa sama?

— Asia ei ole aivan sama, vastaa Martens verkalleen. — Johan minä sen
sinulle selitin: teidän täytyy ensin oppia — eikä vain ammattianne,
vaan myöskin elämää...

Mark on hiipinyt lähemmäksi ovea. Hän ajattelee: "Vanha kettu — ken
voittaa aikaa, voittaa kaikki!"

Mutta Martens jatkaa:

— Sitäpaitsi siinä on vielä eräs asia.

— Ja mikä se on?

Martens rykäisee hiukan hermostuneesti, ennenkuin hän vastaa:

— Tunnustetun taiteilijattaren entisyys saa olla mikä hyvänsä — sitä
kysytään hyvin harvoin, ja jos kysytäänkin, niin lasketaan vain
ansioksi, että hänellä on ollut tarmoa aukaista tie itselleen
ylöspäin...

— Me emme välitä yhteiskunnasta.

— Mutta sitä enemmän välittää yhteiskunta teistä.

— Sama ihminenhän hän on nytkin...

— Tietysti. Mutta yleinen mielipide on aina ennakkoluuloinen.

— Puhdistetaan sitä — sinullahan on siihen mahdollisuudet.

Martens naurahtaa:

— Poikani, maailmanparantajat ovat aina joutuneet naurunalaisiksi.

Mark kuulee Martensin liikahtelevan tuolissaan ja arvaa hänen
katselevan kelloaan; päätoimittajalla on tietysti kiire parlamenttiin,
jossa ratkaisu lähenee lähenemistään. Hän menee hiljaa varpaisillaan
ulos huoneesta. Ja ajattelee mennessään: "Varmasti poika lähtee
Amerikkaan ja tyttö jonnekin muualle Martensin rahoilla, ja asia
oikenee aivan itsestään."

Monica on mennyt Serpin luo.

He istuvat kahden Serpin huoneessa. Ja Monica aukaisee sydämensä
lapsuutensa ystävälle.

Hän on edelleenkin rakastunut. Enemmänkin kuin ennen — Mark on kerta
kaikkiaan hänen kohtalonsa, siitä hän on elävästi vakuutettu. Ja hän
uskoo myöskin, että Mark pitää hänestä. He ovat olleet paljon yksissä,
milloin missäkin... On hän pari kertaa ollut Markin luonakin... Ja Mark
on niin hyvä. Jospa vain Serp tietäisi, miten vakavasti hän ajattelee
elämää ja kaikkia sen ilmiöitä. Ja kuinka kauniisti hän puhuu. Hän
on hyvä ihminen — jalo ihminen, uskaltaa Monica väittää. Mutta häntä
ei ymmärretä, hän ei osaa tuoda avujaan kaduille ja turuille eikä
tehdä niistä numeroa. Toimituksessakin häntä pidetään vain nokkelana
reportterina, vaikka hänen pitäisi päästä paljon vaikutusvaltaisemmalle
paikalle — esimerkiksi ulkomaanosaston toimittajaksi taikka ainakin
artikkelien kirjoittajaksi. Jos hän lähtisi pois lehdestä, niin
silloinpahan näkisivät, mitä hänessä kadottaisivat.

Serp istuu ystävätärtään vastapäätä ja kuuntelee hänen rippiään.
Mutta ajatukset ovat toisaalla. Serp kuulee Monican sanat aivan kuin
kaukaa, seinän takaa, eikä kaljupäisen Markin kuva kertaakaan tule
hänen silmiinsä. Serp ajattelee kapteeni Luigi Busoitoa. Hän ei saa
tummaa, miehekästä soturihahmoa silmistään eikä hänen sointuvaa
ääntään korvistaan. Hän huomaa muistavansa jokaisen sanan, jokaisen
äänenpainon. Ja pienestä rokokoo-budoaarista on jok'ikinen esine
syöpynyt hänen mieleensä — seinäsilkin kuviot, Murano-lasin välke,
pöydän marmorimaljakosta sinisenä nouseva savukkeensauhu. Ja kostean
kuumat huulet polttavina omissaan.

Mutta Monica jatkaa rippiään. Mark on ihana ihminen, ja rakkaus on
ihanaa. Monica on ollut niin sanomattoman onnellinen — ei hän ennen
osannut niin suurta onnea kuvitellakaan. Se on ollut kuin unta,
vielä ihanampaa unta kuin lapsuuden unet ja unelmat. Koko maailma on
muuttunut, ikäänkuin se olisi nuorentunut ja sen kauneus puhjennut
uuteen kukkaan. Oh, elämä on niin rikasta — sen mahdollisuudet ovat
aivan rajattomat. Mutta viime aikoina häntä on ruvennut peloittamaan:
tämä on niin ihanaa, ettei sitä voi kauan kestää. Hän herää toisinaan
keskellä yötä siihen, että jokin outo ääni kuiskaa hänen korvaansa:
Kavahda! Ja jokin olematon käsivarsi kohottaa hänet väkivaltaisesti
istualleen. Hän vapisee, ja sydän lakkaa lyömästä.

Monican ääni tyrehtyy nyyhkytykseen. Ja Serp, joka on katsellut ulos
ikkunasta, kääntyy häneen päin. Monica tarttuu hänen käteensä:

— Katso, minä pelkään, etten saa häntä pitää kauan, etten koskaan saa
häntä omakseni...

— Ja miksi?

— Siellä toimituksessa on toinenkin, joka on häneen rakastunut,
konekirjoittajatar, sievä tyttö, kastanjatukka ja mantelinmuotoiset
silmät. Ja hän koettaa pyydystää Markia itselleen. Hän vihaa minua,
ja tietysti minäkin vihaan häntä. Ajattele, eräänä iltana, kun minä
odottamatta tulin toimitukseen, istuivat he kaikki Markin huoneessa ja
joivat rommiteetä...

— Ketkä kaikki? kysyy Serp.

— Mark ja konekirjoittajatar ja yötoimittaja. Ja minä tiedän, että
hän ainakin kahtena yönä on saanut Markin saattamaan itsensä kotiin
toimituksesta. Hän on hauska tyttö ja tietysti tottunut seurustelemaan
herrojen kanssa...

Monica purskahtaa rajuun itkuun. Ja Serp koettaa lohduttaa häntä:

— Älä nyt turhia kuvittele... Jos Mark kerran pitää sinusta, niin ei
hän tietystikään toisesta välitä. Kyllä hän on sinulle uskollinen...

Serp säpsähtää omia sanojaan: pitikö hänen mennä toiselle vakuuttamaan
sellaista, jota ei itsekään usko?

Mutta Monica vaikeroi:

— Sinä et tiedä, kuinka katala ihminen hän on. Eilen hän tuli minua
vastaan porraskäytävässä ja huusi päivää sanomatta: "Ei peli vielä ole
lopussa — älkää olko liian varma voitosta!" Enkä minä milloinkaan ole
hänelle mitään tehnyt. Jos hän vie minulta Markin, niin en tiedä mitä
teen.

Serp virkahtaa:

— Jos Mark on niin helposti vietävissä, niin ei hän ole sen arvoinen,
että sinä tekisit mitään.

Monica katsoo häntä ihmetellen:

— Älä sano niin, Serp. Ei Markissa mitään syytä ole, hän on niin herkkä
ja hienovarainen. Ei, syy on kokonaan sen vampyyrin.

Oveen koputetaan. Palvelijatar tuo sisään ison ruusukimpun,
tummanpunaisia, tuoksuvia kukkia, joiden terälehdillä vesipisarat
välkkyvät kuin kastehelmet. Serp vie ruusut kasvoilleen:

— Ruusut ovat ihania...

Hän käskee palvelijattaren tuoda kristallimaljakon. Palvelijattaren
mentyä kysyy Monica:

— Etkö katso, keneltä ruusut ovat?

Serp havahtuu kuin unesta ja alkaa irroittaa kultanauhassa riippuvaa
korttia. Mutta ennenkuin hän on ehtinyt aukaista kirjekuoren, sanoo
Monica:

— Vaikka sinä taidatkin tietää, mistä kukat tulevat... katsomattakin...

Monica hymyilee, mutta hänen hymynsä on surullista.

— Kyllä minä melkein arvaan, vastaa Serp.

Mutta siitä huolimatta hän tuntee punastuvansa, kun hän lukee nimen. Ja
hän pistää kortin kiireisesti povelleen. Monica huoahtaa:

— Mahtaa olla ihanaa saada ruusuja siltä, jota rakastaa.

Serp katsoo ulos ikkunasta ja sanoo:

— On aina ihanaa saada ruusuja.

Rouva Martens on todellakin sairas. Hänen hermonsa ovat pilalla. Ja
lääkäri neuvoo jotakin ulkomaan kylpypaikkaa — uutta ympäristöä ja
täydellistä lepoa pitemmäksi aikaa.

Rouva Martens tulee päivällispöytään itkettynein silmin. Hänestä tuntuu
aivan mahdottomalta lähteä pois kotoa juuri nyt, kun Gregorinkin asia
vielä on niinä vaikeassa vaiheessa. Eikä hän tiedä, uskaltaako hän edes
sanoa, mitä lääkäri tahtoo.

Koko perhe on koolla.

Serp puhuu isänsä kanssa politiikkaa.

— Näyttää siltä, ettei auta muu kuin hajoittaa parlamentti, julistaa
uudet vaalit ja nimittää toimitusministeristö, kunnes uusi parlamentti
kokoontuu, selittää isä.

— Entä sitten? kysyy Serp.

— Sitten täytyy taas yrittää saada parlamentaarinen hallitus.

— Kuka sen muodostaa?

— Sitä on vaikea sanoa, ennenkuin uusien vaalien tulokset ovat tiedossa.

Hetken perästä Serp kysyy:

— Isä, miks'et sinä? Martens hymähtää:

— On parempi hallita hallitusta... Mutta Serp pysyy vakavana:

— Älä sano niin. Minusta tuntuu, että sinulla olisi suuremmat
mahdollisuudet kuin useimmilla muilla. Olisihan sinulla aina ja joka
asiassa lehti ehdottomasti takanasi...

— Niin, oma lehti, mutta eivät toiset. Nyt puuttuu rouva Martens
puheeseen:

— Sitä minä en enää kestäisi...

— No, äiti kulta, kyllä sinä yhtä hyvin voit olla pääministerin rouvana
kuin päätoimittajan, sanoo Serp leikkisästi.

— Päätoimittajankin rouvana on kuorma toisinaan liian raskas...

Gregor kääntyy äitinsä puoleen:

— Meidän kaikkien velvollisuutena on koettaa sitä keventää, äiti hyvä.

Rouva Martens katsoo hämmästyneenä poikaansa:

— Sanotko sinä todellakin niin?

— Sanon.

Myöskin Martens kohottaa katseensa poikaansa kohti. Mutta Gregor jatkaa:

— Katsohan, äiti, isä on tehnyt erään ehdotuksen minun asiani
järjestämiseksi...

— Ja sinä hyväksyt sen? keskeyttää Martens malttamattomana.

— Olen puhunut siitä morsiameni ja hänen äitinsä kanssa, eikä sen
toteuttamisessa enää ole kuin yksi este...

— Onko se taloudellista laatua?

Gregor miettii hetkisen:

— On. Minun morsiamellani ei vielä ole kylliksi rahaa lähteäkseen
kahdeksi vuodeksi opiskelemaan.

Serp ei voi olla hymähtämättä itsekseen: tietysti rouva Spiegel käyttää
tilaisuutta hyväkseen.

Mutta Martens sanoo:

— Sen puolen asiasta minä lupaan järjestää.

Aterian jälkeen mennään rouva Martensin huoneeseen. Tunnelma on ehyt ja
sopusuhtainen. Vallitsee täydellinen keskinäinen ymmärtämys. Ja rouva
Martens on liikutettu — näin viihtyisää ei hän muista olleen pitkiin
aikoihin. Tulee puheeksi myöskin hänen matkansa.

— Onhan luonnollista, että sinä lähdet, sanoo hänen miehensä. — Nyt,
kun Gregorkin lähtee pois...

— Mutta Serp —! Minusta tuntuu niin vaikealta ajatella, että hän jää
tänne yksikseen...

— Älä ole huolissasi, äiti, minä kyllä tulen toimeen.

— Serp jää emännäksi taloon, sanoo Martens. — Siinä kyllä aika menee...

— Siihen minä en kykene, isä, eikä minua siihen virkaan tarvitakaan.
Mutta minä aion ruveta tekemään muuta työtä.

— Mitä?

— Minä tulen lehteen — sinun on järjestettävä minulle paikka
toimituksessa.

Martens katsoo tytärtään hämmästyneenä:

— Mutta, tyttöni, enhän minä voi ajaa pois Monicaa, eikä kahdelle
yksityissihteerille riitä työtä.

— Ei, isä, vastaa Serp, — minä en tahdokaan ruveta sellaiseen toimeen.
Minä tahdon päästä tekemään omintakeista työtä, samanlaista kuin
muutkin toimittajat. Tahdon itse ottaa selkoa asioista, muodostaa
niistä oman mielipiteeni ja kirjoittaa vakaumukseni mukaan.

— No, no, hymähtää Martens. — Voithan sinä ainakin yrittää huviksesi...

— Kun minä kerran aloitan, niin teen sen aivan vakavasti. En huvikseni
enkä harrasteena, vaan oikeana journalistina, työntekijänä.

— Mutta journalistiksi ei ruveta, siksi synnytään, huomauttaa rouva
Martens puoleksi itsekseen.

Gregor kääntyy äitinsä puoleen:

— Jos kukaan, niin Serp on siksi syntynyt. Etkö sinä, äiti, ole sitä
huomannut?

Rouva Martens katselee lapsiaan ja hymyilee onnellisena:

— En ole tullut sitä ajatelleeksi.

— Mutta ajattele sitä. Serpillä on monin verroin enemmän edellytyksiä
siihen ammattiin kuin minulla, sanoo Gregor.

Ja Serp virkahtaa isälleen:

— Ainakin enemmän intressiä. Siitä luulen muuten sinun, isä, jo saaneen
pienen todistuksenkin...

Martens viheltää hiljaa. Mutta Serp jatkaa:

— Tietysti en vielä pitkiin aikoihin ole valmis journalisti. Minulta
puuttuvat sekä kokemus että tarpeelliset tiedot. Mutta nehän ihminen
voi hankkia, jos hänellä vain on hyvää tahtoa. Ja minä uskallan
vakuuttaa, että minulla sitä on... ehkä...

Serp katkaisee lauseen ja jää miettimään itsekseen.

— Mitä sinä aioit sanoa, tyttöni? kysyy Martens, kun lauseen jatkoa ei
ala kuulua.

— Sitä vain, että olen niin usein ihmetellyt, kuinka vähän itsensä
kehittämisen halua useimmilla sinun aputoimittajillasi on. He tyytyvät
vain ammattirutiiniin, jonka kuka tahansa luku- ja kirjoitustaitoinen
ihminen voi hankkia itselleen. Ja he hoitavat tointaan kuin mitä
virkaa hyvänsä — palkan takia, leivän vuoksi — ilman pienintäkään
persoonallista suhtautumista työhönsä. Minun käsitykseni journalistin
elämäntehtävästä on toisenlainen...

— Katsohan, tyttöseni, sanoo Martens, — elämä on sellaista, että se
kuluttaa ja karistaa kultauksen meidän haaveistamme. Kyllä heilläkin
siellä toimituksessa kerran jokaisella on ollut unelmansa ja
ihanteelliset pyrkimyksensä. He ovat uneksineet vapaan sanan ritareina
valloittavansa maailmoja ja rakennelleet tuulentupia aivan kuin sinä
nyt. Mutta kova ja säälimätön arkityö on kovettanut heidän sielunsa
aivan kuten ojankaivu kovettaa kourat känsäisiksi. Jokapäiväinen
aherrus karkaisee, mutta myöskin paaduttaa; sitä ei voi suorittaa
romanttisessa bengaalivalossa. Siksi minä pelkään, että sinäkin pian
huomaat pettyneesi...

Serp purskahtaa nauruun, heleään ja sydämelliseen:

— Jos sinä, isä, luulet minun kuvittelevan bengaalivaloa
tienviitakseni, niin erehdyt täydellisesti. Maailmanvalloitushaaveista
olen kemiallisesti puhdas.

— Haaveet ja Serp eivät vielä tähän päivään asti ole mahtuneet saman
katon alle, sanoo Gregor.

Ja rouva Martens virkahtaa sohvankulmasta, josta hän pitsikudelma
sylissään on seurannut keskustelua:

— Serp on aivan liiankin realistinen.

— No, mikä on sitten sinun käsityksesi journalistin elämäntehtävästä?
kysyy Martens ja vetää sikaristaan pitkän sauhun, jonka hän pieninä
villaisina pilvinä laskee toisesta suupielestään verkalleen ilmaan.

— No niin, vastaa Serp, — se on sellainen, että journalisti on enemmän
taiteilija kuin virkamies. Hänen tehtävänään on totuuden etsiminen ja
totuuden esittäminen, siis aivan sama kuin taiteilijankin.

— Olenko sitten minä sinusta taiteilija? kysyy Martens hyväntahtoisesti
naurahtaen.

— Et ole, isä, vastaa Serp vakavasti. — Mutta sinun ei tarvitsekaan
olla. Lehdessä kaivataan myöskin aatteiden ja asiain käytännöllistä
toteuttajaa, organisaattoria. Eihän suuri yritys pysyisi pystyssä
ilman hallintoa. Ja sinä olet juuri se, joka pidät huolta, että kellon
koneisto käy täsmällisesti, että kaikkien hammasrattaiden pykälät
tarttuvat tiukasti toisiinsa.

Serp on puhunut innostuksella. Hänen silmänsä kiiltävät ja posket
hehkuvat.

Martens karistaa valkoisen tuhan mustasta sikaristaan ja sanoo
verkalleen:

— Mikäpä siinä... kun kerran mielesi tekee...

Kun Serp aukaisee huoneensa oven, pysähtyy hän hetkeksi kynnykselle
hengittämään ruusujen tuoksua, joka tulvahtaa häntä vastaan. Sitten hän
menee ikkunaan. Kalpea kuunsirppi kiiltää vaalealla kevättaivaalla,
kalpea kuunsirppi ja muutamia viluisia tähtiä. Mutta Serp vetää uutimet
ikkunan eteen ja sytyttää sähkön.

II.

1.

Kesä on tullut.

Puistojen tuuheat kastanjat ovat sytyttäneet valkoisten kukkiensa
kynttilät. Ilma elää — siinä väreilevät miljardit kultahiukkaset.

Ja toimituksen ikkunat on varustettu markiiseilla.

Serp istuu työpöytänsä ääressä. Hän on jo täydellisesti koteutunut
tupakansavuun, painomusteen tuoksuun, puhelimenkilinään ja
kirjoituskoneitten rätinään. Hän osaa ottaa uutisen telefonissa,
siepata haastattelun laivarannassa tai kahvilapöydän ääressä, udella
kuulumisia ministeriöiden tärkeiltä kansliapäälliköiltä ja urkkia
rikoksia tylyiltä poliisikomissaareilta. Hän osaa myöskin tehdä tikusta
asian, kärpäsestä härkäsen. Reiner on ollut hyvä opettaja ja Serp
tarkkaavainen oppilas.

Hän on kiertänyt puhtaan paperin Underwoodiinsa. Ja nyt hän miettii,
miten aloittaa "juttunsa". Se ei ole aivan yksinkertaista — siihen
pitäisi saada persoonallista väriä ja keveän ironian sävyä. Niin on
Reiner määrännyt. Mutta Serp ei ole alunkaan ivallisella tuulella.
Päinvastoin. Hänen myötätuntonsa on kokonaan niiden puolella, joita
hänen tulisi pilkata.

Serp rypistää otsaansa, ja silmien väliin syntyy syvä vako. Hän alkaa
aavistaa, että ammatilla on myöskin varjopuolensa. Se ei ole pelkkää
totuuden etsimistä ja esittämistä... Ja yht'äkkiä hän muistaa isänsä
epäilykset sinä iltana, jona hän ensimmäisen kerran puhui toimitukseen
tulostaan. Hän hymähtää itsekseen: isä tietysti häpesi...

Serp lyö otsikon paperin reunaan: "Eilinen työttömien kokous." Sitten
hän ottaa muistiinpanolehtiönsä ja rupeaa sitä lukemaan. Kun hän on
lopettanut lukemisen, sanoo hän puoliääneen:

— Minä kirjoitan alastoman totuuden enkä mitään muuta.

Ja rupeaa kirjoittamaan:

"Se osa Kansallisten Villatehtaiden henkilökuntaa, joka työviikon
supistamisen vuoksi keväällä sanottiin irti toimistaan, piti eilen
kokouksen. Useat puhujat valaisivat työttömiksi joutuneiden vaikeaa
tilaa. Nälkä on tullut vieraaksi köyhiin koteihin. Hätä on suuri,
ja sen torjumiseksi on keksittävä keinot. Mutta mistäpäin on apu
löydettävissä? Tehtaan johdon puoleen on käännytty useat kerrat,
mutta lähetystöt ovat aina saaneet saman vastauksen: 'Vielä ei voida
palata säännöllisiin työoloihin.' Näin ollen ei ole muuta keinoa kuin
työtaistelu: on saatava tehtaan koko työväki solidaariseksi omatta
syyttään työttömiksi joutuneiden kanssa ja julistettava lakko. Ellei
se auta, on taistelurintamaa laajennettava muillekin työaloille. —
Suurimman suosion saavutti eräs puhuja, joka leimuavin sanoin vaatien
oikeutta lopetti puheensa seuraavin lausein: 'Meitä on petetty, ja me
olemme menneet ansaan ummessa silmin. Kun parlamentissa oli päätettävä
suojelustulleista, sanottiin työnantajain taholta: antakaa suojaa
kotimaiselle teollisuudelle, että se jälleen voi ruveta täydellä
voimalla työskentelemään, — ellei se sitä saa, täytyy sen jatkuvasti
supistaa tuotantoaan, ja siitä on seurauksena yhä uhkaavammaksi kasvava
työttömyys. Näin sanottiin. Ja suojelustullit päätettiin. Mutta tuliko
niistä apua? Päinvastoin. Tuho siitä tuli: me jäimme yhtä työttömiksi
kuin ennenkin, mutta saimme ruveta maksamaan entistä kalliimpia hintoja
tavaroista, joita ilman me köyhyydestämme huolimatta emme voi olla.
Meidät petettiin kaksinkertaisesti.'"

Serp ojentaikse levähtämään. Hän näkee vieläkin edessään
leimuavasanaisen puhujan: keski-ikäinen, intelligentin näköinen mies,
vakavan kalvakka kasvoiltaan, kumaraharteinen, raskaan työn painama.
Hänen vakuuttava äänensä värähteli, hänen yksitotiset sanansa paloivat
— koko hänen esiintymisensä oli kuin nykyistä yhteiskuntaa vastaan
heitetty anateema. Ja se tehosi; sen vakuuttavaisuus oli siinä,
että puhuja osasi pukea katkeruutensa asiallisuuteen eikä laskenut
suuttumusta särkemään sanojaan.

Ja taas Serp kirjoittaa:

"Keskustelun päätyttyä valittiin 'yhteishyvän valiokunta', jolle
läsnäolijat uskoivat asiansa edelleenajamisen ja antoivat valtuudet
ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin. Tämän valiokunnan oli
myöskin selostettava maan hallitukselle työttömäin asiaa."

Siinä on asia — alaston totuus, ajattelee Serp, enkä minä siihen lisää
mitään. Hän kiertää liuskan koneesta, lukee ja korjaa selostuksen ja
lähtee viemään sitä toimitussihteerille.

Reiner on puhelimessa, kun Serp tulee lasiovesta sisään:

— Vai niin, vai niin. Mutta tuskinpa nykyinen hallitus ottaa
ratkaistavakseen niin laajakantoista periaatteellista kysymystä.
Yleensähän toimitusministeristö ei puutu muuhun kuin juokseviin
juttuihin. Katsohan, se ei kerta kaikkiaan ole omissa silmissäänkään
hallitus, vaan ainoastaan hallituksen välttämättömien virastoasiain
väliaikainen hoitaja.

Tohtori jää kuuntelemaan ja nyökäyttää päällään Serpille
istuutumismerkin. Heidän välinsä ovat sangen tuttavalliset, ja Serp
hypähtää kursailematta istumaan pöydänkulmalle.

— Tietysti sen täytyy tehdä budjettiesitys uudelle parlamentille, sanoo
Reiner mikrofoniin. — Mutta senkin se tekee mahdollisimman varovaisesti
ja koettaa välttää uusia menoeriä.

Taas Reinerin täytyy kuunnella. Ja kuta pitemmältä langan toisessa
päässä puhutaan, sitä tuskaantuneemmiksi käyvät toimitussihteerin
ilmeet. Hän pudistaa päätään, irvistää ilkeästi ja ummistaa silmänsä
ikäänkuin nukkuakseen. Kun hän vihdoinkin pääsee ääneen, sanoo hän
aivan kuivasti:

— Kuten jo sanoin, en luule asiaa voitavan ottaa meilläkään
käsiteltäväksi vaalien alla. Mutta lupaan sinulle, että neuvottelen
Martensin kanssa — voit soittaa parin päivän perästä.

Reiner sulkee puhelimen ja kääntyy Serpin puoleen:

— Mikä juttu meillä olikaan tänään? Niiden irtisanottujen työläisten
kokous — eikö niin? No, minkälaista siellä oli — paljon porua ja vähän
villoja tietysti?

— Se oli varsin vakava tilaisuus, vastaa Serp ja ottaa savukkeen
tohtorin pöydällä olevasta avonaisesta kotelosta.

— Tietysti, naurahtaa Reiner. — Sellaiset tilaisuudet ovat aina
vakavia. Hätä on huutava, mutta vielä huutavampi porvarillisen
yhteiskunnan vääryys. Ne osaavat konstinsa.

— Mutta tänään ei tehty konsteja. Eikä niitä tarvinnutkaan tehdä, sillä
heitä on todellakin petetty.

— Heitä petetään aina silloin, kun he eivät itse pääse vetämään
nenästä, mörähtää Reiner.

Ja Serp vastaa:

— Homo homini lupus. Miks'eivät he yhtä hyvin kuin toisetkin! Mutta
tällä kertaa on heillä ehdottomasti oikeus puolellaan, siitä ei päästä
mihinkään.

— Saanko minä nähdä? pyytää tohtori ja ojentaa kätensä ottaakseen
Serpin käsikirjoituksen.

Reiner lukee selostuksen tarkkaan ja korjaa tahi pyyhkii aina silloin
tällöin jonkin sanan. Kun hän tulee loppupuolelle, alkaa hän hiukan
hermostuneesti nyppiä leukaansa vasemman kätensä sormilla.

— Jaha, jaha..., hän sanoo. — Minä olin tosin ajatellut, että
ottaisimme asian vähän toiselta kannalta... mutta ehkäpä me voimme
käsitellä sitä näinkin... se voi olla hyväkin nyt vaalitaistelun
aikana...

— Juuri sellaista siellä oli, sanoo Serp.

— Tietysti... tietysti... Mercurius on vanha kettu ja — näin meidän
kesken sanoen — suuri sika...

— Miks'ei häntä sitten paljasteta?

— Ei ihmistä koskaan saa paljastaa, ennenkuin hän romahtaa.

— Miks'ei?

— Se voi käydä vaaralliseksi — paljastettu saattaa myöskin ruveta
tekemään paljastuksia. Ja jos kaikki vain paljastaisivat toisiaan, niin
koko ihmiskunta jäisi viikunalehdettömäksi. Mikä siitä sitten tulisi?

— Paratiisi, naurahtaa Serp.

— Mutta sen ilothan eivät ole pitkäaikaisia —, kun portista astutaan
ulos, alkavat Kain ja Abel tapella...

— Joka tapauksessa, virkahtaa Serp, — sai tämän päivän viimeinen puhuja
minut vakuutetuksi, että peli on ollut kieroa...

— Niin, ne paholaiset puhuvat kuin enkelit.

— Ei se ollut vain hänen puheensa, vaan koko ihmisen olemus.

Reiner miettii kotvan ja kysyy sitten:

— Minkänäköinen mies se oli?

— Keski-ikäinen, kalvakka, mustat viikset...

— ... kumaraharteinen, keskeyttää hänet Reiner, — ja vakava kuin
haudankaivaja.

— Niin, raskaan työn ja tietysti nyt puutteenkin leimaama.

Reiner purskahtaa nauruun:

— Raskasta työtä se mies ei ole tehnyt koskaan, ja puute on aina ollut
kaukana hänen oveltaan.

Serp hämmästyy ja katsoo tohtoria suurin silmin:

— Kuka hän sitten on?

— Ammattiosaston asiamies, kolmetuhatta kuussa, vapaa asunto, valo ja
lämpö sekä palkkio riviluvun mukaan "Kutomatyöläisessä".

Serp hypähtää alas pöydänkulmalta:

— Se on mahdotonta.

Hän on kuin puulla päähän lyötynä. Reiner painaa soittokellon nappulaa.
Ja juoksupoika tulee sisään.

— Hae minulle taksoituskalenteri, käskee Reiner.

— En minä sitä tarkoittanut, sanoo Serp.

— Mitä sitten? kysyy Reiner.

Mutta Serp ei vastaa mitään, vaan pyytää:

— Saanko minä tehdä koko jutun uudestaan?

— Tämä on aivan hyvä, vastaa Reiner ja heittää paperin latomoon
vietävien käsikirjoitusten koriin. — Koska kerran ammattiosaston
sihteeri on tarttunut asiaan, on tilanne vakava, sillä hän ei
turhanpäiten maalaa pirua seinälle. Oikein hyvä — annetaan pommin vain
räjähtää.

Serp viskaa puoleksipalaneen savukkeenpätkän lattialle ja menee
huoneeseensa. Hänen on ilkeä olo — eikä hän itsekään tiedä, onko se
harmia vaiko surua.

Kello neljältä Serp lähtee toimituksesta. Hän on luvannut juoda teetä
kapteeni Busoiton kanssa Rantaravintolan lasikuistilla.

Hän on tavannut kapteenin silloin tällöin kevään kuluessa.
Kutsuilla, aamuisilla ratsastusretkillä, joskus sattumalta ja joskus
sopimuksestakin. Toisinaan he ovat pelanneet tennistä yhdessä. Mutta
viime aikoina harvemmin; toimitus on vienyt Serpin ajan — hän on
pitänyt päätöksensä: hän on todellakin antautunut työhönsä.

Kun Serp kääntyy bulevardille, joka johtaa satamaan, muistuvat hänen
mieleensä kreivi Cavallinin keväiset päivälliset. Oikeastaan on
niiden syy, että hän nyt on toimituksessa. Häntä alkoi peloittaa —
hän alkoi liian usein tuntea kosteankuumat huulet omissaan ja nähdä
kalpeissa kasvoissa palavien silmien tumman tulen... Hänen täytyi
keksiä itselleen muuta ajattelemista. Ja hän tarttui työhön — kuin
hukkuva oljenkorteen. Kun hän nyt ajattelee asiaa, kaartuvat hänen
suupielensä hymyyn. Oljenkorsi olikin ollut rantaraidan taipuisa
oksa — se oli kyllä pelastanut hukkumasta, mutta kuivalle kamaralle
ei sen turvin kuitenkaan päässyt. Sillä hänen täytyy tunnustaa — ja
itselleenhän ihminen voi olla rehellinen —, että tuon tummanpuhuvan
etelämaalaisen kuva usein vieläkin nousee hänen silmiinsä, ja hän
saattaa pitkiksi rupeamiksi jäädä sitä tuijottamaan. Se tapahtuu
toisinaan toimituksessakin, kesken kiireen, mutta vielä useammin
kotona, yksinäisyydessä, kun hän herää yöllä tahi ennen kuin uni tulee
illalla. Ja hän tuntee aina silloin poskiaan polttavan ja kuulee
valtimoiden jyskyttävän.

Serp tulee rantatorille. Päivän kilot välkkyvät sulana kultana
sisäsataman laiskoilla laineilla, ja suihkukaivon hopeavihmeessä
hohtaa pieniä lelusateenkaaria. Altaan partaalla istuu huivipäisiä
mummoja kaupitsemassa kesää: tuoksuvia, sinipunervia syreenejä. Ja
tuontuostakin tekevät valkeat lokit kaarroksen maihin.

Ja äkkiä valtaa Serpin kiihkeä ikävä merelle, suolantuoksuisille
ulapoille, ja merten taa, outoihin ja uusiin maihin. Siellä on nyt
Gregor, mutta eihän hän enää odota satua ja seikkailua — ne ovat jo
olleet hänen kohdallaan, vanginneet hänet, leikanneet hänen siipensä.
Ja jossakin kaukana on äitikin, mutta äiti-raukka on jo palanut
loppuun... Serpin tulee ikävä äitiä, taikka ei oikeastaan ikäväkään,
vaan pikemminkin sääli. Täytyy olla hirveätä, kun tietää, ettei
elämällä enää ole mitään annettavana...

Serp havahtuu äkkiä mietteistään. Asfaltin käry pistää nenään. Kun hän
kohottaa katseensa, näkee hän Luigi Busoiton seisovan kadunkorjaajien
padan savussa.

— Huvittaako teitä tierakennus vai muistuttaako käry ruudinsavua?

— En kyennyt siirtämään pataa, se oli asetettu juuri sille paikalle,
jolla meidän piti tavata.

He kääntyvät ilakoiden ravintolapuistikon sorakäytävälle. Ja nousevat
lasiverannalle.

— Teetäkö?

— Niin. Ja leivoksia.

— Ja minulle kahvia, mustaa ja väkevää. Serp naurahtaa:

— Kuinka monta kuppia mustaa kahvia italialainen juo vuorokaudessa?

— Riippuu olosuhteista ja ympäristöstä. Musiikki soittaa "Toscaa", ja
puhe kääntyy madame Petrellaan.

— Olen pelannut tennistä hänen kanssaan viime aikoina, kun te olette
suvainnut vaihtaa mailan kynään, kertoo Busoito. — Hänhän on nyt
vapaana oopperasta ja on päättänyt käyttää kesälomansa laihtumiseen.
Hän on ruvennut ratsastamaankin.

— Onko hänen pelissään samaa intohimoa kuin näyttämöllä? kysäisee Serp.

Busoito kohauttaa olkapäitään:

— Ainakin yhtä paljon teatteria pelissä kuin peliä teatterissa.

— Olette ilkeä madame Petrellalle.

— En erikoisesti hänelle — teatraalisuus on kaikilla italialaisilla
veressä.

— Teilläkin siis?

Busoito käy vakavaksi:

— Minä olen sisilialainen...

— Eivätkö sisilialaiset ole italialaisia?

— Tavallaan, mutta...

— Heikko puolustus, pilailee Serp.

— Mutta on ero teatraalisuudella ja teatraalisuudella samoin kuin
intohimollakin...

— Myönnetään..., vastaa Serp verkalleen.

— Mitä te nyt ajattelette?

— Meikäläistä teatraalisuutta.

— Onko sitä teissäkin? Sitä en olisi uskonut — pohjoismaalaisen
rehellisyys on sananpartena ainakin etelässä.

— Samoinkuin etelämaalainen välittömyys pohjolassa, replikoi Serp. —
Siinä näette.

Ja he nauravat molemmat.

— Missä syötte päivällisen tänään?

— Perheperunat odottavat... ja isä on yksin.

— Sepä vahinko — olisin pyytänyt saada tarjota italialaista ruokaa:
spaghetti tagliatelli, pollo, cassate siciliana.

— Onko viimeksimainittu tulikuumaa?

— Ei, päinvastoin jääkylmää... aivan vaaratonta.

Serp joutuu syömään perheperunat yksikseen. Isä on soittanut, että
hän syö jonkun toisen kesälesken seurassa. Serpiä harmittaa: miks'ei
hän sittenkin ottanut vastaan italialaista päivälliskutsua? Olisi
hänkin vain soittanut, ettei pääse kotiin. Sillä totta totisesti on
ikävää istua ypöyksin ison ruokapöydän ääressä. Ja sitten sattuu vielä
olemaan lammasta, jota hän ei lainkaan siedä — ei ruokana, ei laupiaana
eläimenä eikä typeränä ihmisenä.

Hän lopettaa ateriansa nopeasti. Ja soittaa palvelijattaren sisään.

— Saa korjata ruoan. Minä menen lepäämään, mutta minut on herätettävä
kello puoli yhdeksältä.

Serpillä on iltavuoro toimituksessa, ja vahti venyy pitkäksi — nykyisin
on sähkösanomatulva aivan ehtymätön. Hän viskautuu vuoteelleen,
sytyttää savukkeen ja katselee yöpöydällään olevaa sosiaalista
aikakauslehteä, kunnes uni tulee.

Serp herää, kun hänen oveensa koputetaan.

— Sisään, huutaa hän, hieroo unen silmistään ja ponnahtaa pystyyn.

Se on palvelijatar.

— Kello on puoli yhdeksän, neiti.

— Hyvä on. Kiitos, Mathilde.

Hän ravistaa väsymyksen jäsenistään, menee peilipöytänsä luo
ja alkaa huolellisesti järjestellä tukkaansa. Eikä hän unohda
myöskään silmäkulmiaan eikä huuliaan. Hän pitää velvollisuutenaan
kunnioittaa työtään ja työpaikkaansa. Ja sitäpaitsi hän tietää, että
pitsikauluksinen, sininen toimistomekko on mainio kehys punaisille
huulille ja tushatuille silmäripsille.

— Cassate siciliana, sanoo hän itsekseen huulia maalatessaan.

Päätoimittaja Martens syö päivällistä entisen pääministerin kanssa.
Entinen pääministeri — nyt vain tohtori Glanz — on jälleen asettautunut
ehdokkaaksi. Hänen on lähdettävä vaalipiiriinsä kiertomatkalle, ja
kun hän ei tahdo enää toista kertaa puhua läpiä päähänsä, katsoo hän
viisaimmaksi jo edeltäpäin neuvotella Martensin kanssa. He syövät
kahden ikkunapöydässä ja puhuvat puoliääneen; ravintolassa on paljon
väkeä, ja heidän yhdessäolonsa herättää jonkin verran huomiota.

Tohtori Glanz: En tahdo mitenkään puhua omaan pussiini, mutta
siitä ei päästä yli eikä ympäri, että keikaus tullikysymyksessä oli
taktillinen virhe. Se vie meiltä monta tuhatta ääntä — pieneläjät
ovat suutuksissaan ja kallistavat korvansa vasemmiston hunajaisille
houkutuksille.

Martens (hymyillen): Ei se, veliseni, ollut virhe, vaan taktillinen
välttämättömyys. Sinä olet kai nuoruudessasi purjehtinut sen verran,
että tiedät, mikä lehmänkäännös on? No niin, se on kielletty temppu,
myötätuuleen ei saa kääntyä, koska sellainen käännös helposti kaataa
venheen. Mutta toisinaan on tilanteita, joissa oikea merimieskin
tekee sen empimättä. Sillä on toki parempi rikkoa sääntöjä kuin
ajaa aluksensa karille. Jos me emme viime keväänä olisi kääntäneet
tuulen mukaan, vaan itsepintaisesti sitä vastaan, niin olisi meidän
purtemme auttamattomasti särkynyt kareihin, joiden tyrskyt jo olivat
arveluttavan lähellä ylähangan puolella.

Tohtori Glanz: Mutta miten selität sen valitsijoille?

Martens: Aivan suoraan ja peittelemättä — niinkuin nyt sinulle.

Tohtori Glanz: Mutta meneekö se heihin?

Martens (ääneensä naurahtaen): Heihin menee mikä tahansa, kun sen
vain tarpeellisella vakuuttavuudella panee menemään.

Valkotakkinen edeskäypä tulee vaihtamaan lautaset, ja keskustelu
katkeaa tuokioksi.

Tohtori Glanz (aloittaa keskustelun uudelleen): On hiukan vaikeata
olla vakuuttava, kun täytyy puhua vakaumustaan vastaan...

Martens (hämmästyen): Mutta nythän sinä juuri säätkin puhua
vakaumuksesi mukaan.

Tohtori Glanz: Vaikka sekä puolue että lehti ovat asettuneet
suojelustullin kannalle?

Martens (laskee haarukan ja veitsen lautaselleen): Vain
satunnaisesti, sillä ne eivät ole hetkeksikään luopuneet
periaatteestaan, jona aina on ollut ja edelleenkin on vapaakauppa.
Hauku sinä vain suojelustullit alusta loppuun, sillä eiväthän ne kelpaa
mihinkään; niiden kaksiteräisyys on aivan liian ilmeinen...

Tohtori Glanz: Mutta mitä minä sanon, kun kysytään, kuinka
meikäläiset saattoivat mennä hyväksymään asian, jonka he itsekin
myöntävät aivan kelvottomaksi?

Martens (leikkaa itselleen vahvan juustonkimpaleen): Pakkotila,
pakkotila... kun kahdesta pahasta on valittava toinen, niin valitaan
tietysti vähemmin paha. Ja huonon asian hyväksymiseen sisältyy aina
hiljainen vastalause, joka merkitsee, että jäljestäpäin väärä vielä
oikaistaan...

Johtaja Mercurius menee heidän pöytänsä ohitse. Hän tervehtii Martensia
rakastettavasti hymyillen, mutta Martens vastaa tervehdykseen varsin
viileästi ja huomauttaa Glanzille:

— Kuinkahan kauan tuokin pysyy pinnalla?

— Miks'ei hän nyt pysyisi?

— Siksi, että hänen asiansa ovat toivottomat.

— Mutta ei hän ainakaan näyttänyt murheelliselta.

— Se onkin varmin merkki. Katsohan, kun mies, joka koko elämänsä on
kulkenut vakavana, yht'äkkiä vetää suunsa messingille, niin se johtuu
siitä, että hän tahtoo salata kohtalonhetkensä tulon.

Herrat ovat päässeet kahviin ja sikareihin. Illansuun kävelijä-laumat
tihenevät kadulla; ikkunan ohitse soluu keskeytymätön ihmisten virta,
ja keveitten askelten kapsahtelu tunkeutuu iloisen puheensorinan
säestämänä verkalleen hämärtyvään ravintolasaliin.

Glanz katsoo ulos ikkunasta; hän näkee kapean siekaleen laskevan
auringon kultaamaa iltataivasta, ja hänen mieleensä valuu ikävä.
Vakavamielinen puoliso on kuuliaisten lasten kanssa kaukaisilla
kesälaitumilla, ja lämmin hämärä sytyttää yksinäisessä miehessä kaipuun.

— Onko sinulla vapaa ilta? kysyy hän Martensilta.

— Ei minulla ole mitään erikoista... Onko sinulla jokin ehdotus?

— Ajattelin vain, että voisi tästä mennä kesäteatterin operettiin, kun
ei ole muutakaan... Sanovat siellä olevan kauniita ääniä.

Martens naurahtaa:

— Sano sinä vain suoraan: kauniita sääriä — ethän ole enää ministeri
etkä vielä edustaja.

Ja herrat lähtevät.

2.

Pari kertaa viikossa Serpillä on aamuvahti toimituksessa. Hän
menee niinä aamuina työhönsä samoihin aikoihin kuin muutkin
itsensäelättäjät. Ja hän on tyytyväinen istuessaan raitiovaunussa
voileipäkääröjä pitelevien konekirjoittajattarien ja salkkuja
kantavien virastoneitosten välissä. Hänestä tuntuu jollakin tavalla
hyvältä ja turvalliselta tietää kuuluvansa yhteiskunnan hyödyllisiin
jäseniin. Se tieto antaa sosiaalista selkärankaa — se on eräänlaisena
elämänoikeutuksen vakuutena.

Niinä vuosina, joina hän — ylioppilastutkinnon onnellisesti
suoritettuaan — ei tehnyt muuta kuin kävi näön vuoksi joillakin
luennoilla, urheili ja huvitteli, kiusasi kaiken aikaa ajatus:
tietysti ne hänen toverinsa, jotka ahertavat ja ahkeroivat, näkevät
hänen laiskojen leikittelyopintojensa tarkoituksettomuuden — ja
merkillistä olisi, elleivät he selän takana osoittelisi sormellaan
ja kuiskuttelisi: tuossakin taas vain miehen odottaja, loinen! Koko
toissatalven hän oli ulkomailla — Parisi, Italia, taidehistoria
verukkeena — ja hän oppi museot, kuuli oopperat, näki teatterit,
maistoi Montmartren yösamppanjaa ja hengitti katakombien ummehtunutta
ilmaa. — Kun hän palasi kotiin, kuvitteli hän oppineensa kuinka paljon
hyvänsä ja nähneensä koko sen maailman, joka oli näkemisen arvoinen.

Eikä hän kuitenkaan ollut oppinut mitään siitä, mikä oli tärkeintä:
sokkona hän oli kulkenut keskellä sykkivää elämää, ummistanut silmänsä
omalle ajalleen, sen pyrkimyksille ja probleemoille — ja elävät
numerothan kuitenkin merkitsevät ihmiselle monenkertaisesti enemmän
kuin ammoin kuolleet vanhat vuosiluvut.

Serp tapaa Monican joka päivä toimituksessa. Mutta useimmiten
vain ohimennen. Sillä yksityissihteeri istuu uskollisesti
päätoimittajan etuhuoneessa, ja päätoimittajan puolelle on muilla
kuin toimitussihteerillä ja artikkelien kirjoittajilla vain harvoin
asiaa. Voi vierähtää useita päiviä, ettei Serpkään pistäydy isänsä
työhuoneeseen. Ei Monica pääse myöskään tarinatunnille yhteiseen
kahvipöytään, koska hänen silloin täytyy vartioida puhelinta. Paljon
lähemmässä kosketuksessa Serp on toimituksen miespuolisiin jäseniin —
alinomaa on työssä neuvottelemista ja kyselemistä. Markin kanssa Serp
keskustelee paljon useammin kuin Monica — heidän työhuoneensa ovat
sitäpaitsi vierekkäin.

Ja Serp huomaa, että Monica on hänelle kade ja katkera. Heidän
seurustelussaan ei enää ole entistä välittömyyttä; heillä ei ole
toisilleen juuri mitään sanomista silloinkaan, kun he sattuvat
tapaamaan kahden kesken. Serpistä tuntuu, että Monica epäilee häntäkin,
kuten kaikkia naisia, jotka joutuvat Markin lähistölle.

Niinkuin Serp välittäisi Markista! Ei, pikku Monica. Päinvastoin:
hän ei siedä koko miestä. Vielä vähemmän nyt, kun on oppinut
hänet tuntemaan, kuin ennen. Hänessä on jotakin, joka Serpin
mielikuvituksessa muistuttaa nilviäistä — hänen kätensä ovat aina
kosteat. Mutta Serp ymmärtää hyvin, että Monica vahtii kaljupäistä
kohtaloaan. Sillä Mark on todellakin heikko naisiin — Wein, Weib
und Gesang... Niin pian kuin taloon ilmestyy uusi hame, häärii Mark
heti tulokkaan liepeillä. Yritti hän tietysti lähennellä Serpiäkin,
mutta yritys katkesi alkuunsa — Serp antoi hänen kutakuinkin selvään
ymmärtää, että näpit pois, taikka tulee korvapuusti.

Mark on olevinaan aatteen mies, ja hän kierittelee kielenkärjellään
aamusta iltaan suuria sanoja. Vapaamielisyys on hänen keppihevosensa.
Mutta hänen liberalisminsa on vain suukopua. Hänellä on hyvä muisti,
ja hän käyttelee huolella lajiteltua sitaattivarastoaan varmalla
tottumuksella. Hän rakastaa fraasia, ja mahtipontinen retoriikka on
hänen korkein tyyli-ihanteensa. Kieltämättä hän on nokkela ammattimies
— hän ampuu uutisen lennosta ja tekee vaivatta tyhjästä tärkeää —,
mutta kaikki, mikä hänen kirjoituskoneestaan lähtee, on muottiin
valettua, ja jokainen hänen lauseensa on kuin valmiiden vaatteiden
kaupasta tuleva ihminen. Serp sattuu huomauttamaan siitä Reinerille.
Tohtori naurahtaa herttaisesti:

— Se on vanhaa klassillista koulua.

— Entä mitä tohtori sanoo Schmiedmannista? Uutta koulua —?

Reiner työntää silmälasit otsalle:

— Niin... Asiallista, täsmällistä, mutta ei silti kuivaa eikä
alastonta. Hänen juttujaan viitsii lukea, niissä on verta ja väriä...
Kun hän vielä saa vähän tottumusta ja harjoittaa vainuaan, niin minä
luulen, että hänestä tulee hyvä.

Serp on iloinen. Hän pitää kaikkein eniten Schmiedmannista, joka
seuraa aikaansa ja kehittää itseään sekä ammattimiehenä että ihmisenä.
Schmiedmann on varmasti lahjakas — hän on nuoresta iästään huolimatta
jo julkaissut pari romaania, jotka ovat herättäneet huomiota, ja hänen
kirjoituksissaan on omintakeinen ote ja persoonalliset äänenpainot.

— Hän on ollut yllätys minullekin ja hän on saattanut jokseenkin
koulitun ihmistuntemukseni häpeään, jatkaa Reiner. — Kun hän tuli
tänne, niin minä kohtelin häntä samalla epäluuloisuudella kuin kaikkia
nuoria kirjailijoita, jotka tulevat sanomalehteen. Sillä pitkäaikainen
kokemus on opettanut minulle, ettei sellaisista herroista yleensä
ole mihinkään — he halveksivat arkista uutista ja haukottelevat
puhelimessa; he eivät viitsisi tehdä muuta kuin arvostella toistensa
kirjoja ja teatterikappaleita ja kirjoittaa sillä välin pakinoita —
ja minkälaisia pakinoita! Mutta tämä nuori mies tuli eräänä päivänä
minun luokseni ja ilmoitti väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei hän
journalistina tahtonut olla missään tekemisissä kirjallisuuden ja
taiteen kanssa, vaan halusi ansaita jokapäiväisen leipänsä rehellisellä
työllä... Ja eikö poika hoitanutkin pari päivää myöhemmin muudatta
kaksoismurhaa aivan kuin vanha tekijä!

— Niin, virkahtaa Serp, — minulla on se käsitys, että hänestä tulee
sekä hyvä sanomalehtimies että hyvä kirjailija.

— Ja voi vielä tulla hyvä ihminenkin, kun sikseen sattuu...

— Onko se sitten niin harvinaista tässä ammatissa? naureskelee Serp.

Reiner käy vakavaksi:

— Oikeastaan ei. Sillä pohjaltamme me kaikki neekerit olemme sangen
hyviä ihmisiä — joka tapauksessa meidän sielumme ovat paljon valkeammat
kuin pintakuori —, mutta ammatti leimaa meidät jollakin tavoin
erikoisiksi. Ajatelkaapa nyt vain tätäkin menageriaa! Onko siinä
ainuttakaan ihan normaalisti kehittynyttä ihmistä? Kaikilla on jokin
ruuvi löyhässä, useimmilla pari kolme — eikö totta? Mutta kun heidät
oppii tarkemmin tuntemaan, niin omituisuudet joutuvat sovinnolliseen
valoon, ja niiden alta tulevat esiin oikein herttaisen kultaiset
sydämet. Ja iäisyyden näkökulmasta sydämet sittenkin merkinnevät
enemmän kuin pienet privaattikärpäset ja vähäiset lihan ja tahdonkin
heikkoudet. Reiner katsoo Serpiä hymyillen ja nyökyttelee päätään:

— Niin se on, niin se on... Tämä meidän maailmamme on oma maailmansa,
mutta paras kaikista maailmoista...

Sitten hän ottaa pitkän ja kapean päiväkirjansa:

— Mitä tässä tämän päivän ruokalistassa onkaan? Puolustusministeriön
uusi laboratorio... vaalikokous... esitelmä lastenhuollosta — se on
tietysti pelkkää palturia, lapset olivat ennen parempia, kun he itse
saivat pitää huolta itsestään...

Mutta Serp sanoo.

— Minä menisin sinne hyvin mielelläni — eikö se sovi?

— Tietysti, jos vain viitsitte, vastaa Reiner. — Mutta siitä ei saa
irti muuta kuin kuivan referaatin.

Serp tahtoo kuitenkin mennä. Hän on viime viikkoina käyttänyt hyväkseen
jok'ikistä tilaisuutta, joka vain jollakin tavoin sivuaa sosiaalisia
kysymyksiä. Hän tietää niistä niin vähän, että pieninkin valistus tekee
hyvää Ja häneen tehoaa puhuttu sana paremmin kuin luettu.

— Eikä minulla toistaiseksi muuta olekaan, sanoo Reiner ja paukauttaa
kiinni pitkän ja kapean kirjansa.

Ja Serp lähtee huoneeseensa.

Kun hän menee ison uutissalin avonaisen oven ohitse, huutaa joku hänet
sisään.

Siellä istuvat miehet rykelmässä luutnantti Kragerin ympärillä ja
nauravat katketakseen. Markilla on kyynelet silmissä, ja bassoääninen
Nagel mörähtelee ihastusta.

— Mistä riemu? kysyy Serp tullessaan herrojen luokse.

Mark vastaa:

— Meidän uljas luutnanttimme on viime yönä saanut selkäänsä kahdelta
akalta.

Luutnantti Krager on upseeri reservissä. Mutta hän on edelleenkin
olevinaan urhea soturi. Hän on herkkä kiivastumaan, ja kun hän suuttuu,
on hän kiukkuinen kuin ampiainen. Nuoret reportterit huvittelevat
kuninkaallisesti hänen kustannuksellaan, sillä häntä on hyvin helppo
ärsyttää — siihen ei tarvita kuin sana tai korkeintaan pari.

Luutnantti asuu jossakin esikaupungissa. Ja kun hänen palkkansa
on pieni ja perheensä suuri, tahtoo hän pitää ruumiinsa kunnossa
kävelemällä iltamyöhällä kaupungista kotiin. Eilisiltana hän oli
eksynyt ravintolaan, ja ilta oli venynyt myöhälle. Oli sitäpaitsi
ollut sangen hämärä, kun luutnantti saapui viertotielle, joka yhdistää
kaupunkialueen huvilayhdyskuntaan, sillä yö oli synkkä ja pilvinen.
Luutnantti koetti pysytellä keskellä tietä ja virkisti mieltään
laulunhyräilyllä. Kulku ei ollut aivan vaivatonta, ja sadettakin
alkoi tihkua. Matka oli kuitenkin sujunut pahemmitta kommelluksitta
huvilayhdyskunnan ensimmäisen talon portille asti. Mutta siinä oli
tullut tenä. Yht'äkkiä oli näet hyvän luutnanttimme kimppuun hyökännyt
aidan takaa kaksi muijaa varsiluudat käsissään ja alkaneet piestä
lyhyttä miehennappulaa minkä voivat.

— Ja ne paholaiset vasta voivatkin, sanoo Krager, jonka otsassa on
kuhmu ja toisessa poskessa pitkä naarmu. — Ja sitten ne huusivat kuin
metsäpirut.

— No, miks'et sinä antanut heille takaisin? kysyy Nagel.

— Mene sinä antamaan kahdelle hullulle akalle, jotka luulevat, että
minä olen heidän kapakkareissulle eksynyt miehensä...

— Molempienko mies? tokaisee Mark.

— Luultavasti, vastaa Krager, — sillä yhtä innostuneesti he survoivat
molemmat.

Serp yhtyy nauruun.

Mutta Mark kiusoittelee Krageria:

— Tunsitko sinä heidät?

— Mistä minä tuntisin... Ja Nagel mörisee:

— Ehkäpä toinen olikin rouva luutnantska?

Mutta silloin Krager kivahtaa pystyyn nyrkit ojossa:

— Suu poikki, herra!

Ja Serp pakenee nauraen ulos huoneesta.

Kun Serp tulee omaan huoneeseensa, on hänen pöydällään postia.

Päällimmäisenä on kirje Amerikasta — hän huomaa sen jo kirjekuoren
pitkulaisesta muodosta, ennenkuin on ehtinyt nähdä postimerkit ja
käsialan. Hän ottaa kirjeen käteensä; sen alla on postikortti, josta
hän tuntee äidin käsialan. Hän lukee ensiksi kortin:

 "Rakas Serp,

 Täällä on aivan ihanaa. Meri on niin satumaisen kaunis. Etenkin
 auringonlaskussa. Mutta kauneus tuo mieleen kotikaipuun. Toivottavasti
 Mathilde pitää teistä hyvää huolta. Sano hänelle, että hän tuulettaa
 hyvin huoneita — muuten tulee koita. Minä voin jo paljon paremmin.
 Äiti."

Serp katsahtaa kuvaa: kaunis bretagnelainen maisema. Ja Serpin aivojen
lävitse vilahtaa ajatus: olisihan sielläkin hauska olla.

Mutta sitten hän istuutuu ja aukaisee kirjeen. Gregor kirjoittaa
pitkälti. Hän kertoo koko matkansa alusta loppuun. Ja sitten tulonsa
New Yorkiin.

"Täällä sinun pitäisi olla, Serp. Rautaa ja lasia, työtä ja kiirettä —
ei muuta. Nykyaikaa. Ei tunteilua ensinkään. Eikä muuta haaveita kuin
raha. Minä luulen, että se sinuakin sentään tympäisisi."

Gregor-parka, ajattelee Serp Hän on nähnyt amerikkalaisuudesta vain
pinnan ja puitteet ja luulee kuitenkin jo oppineensa tuntemaan sen
olemuksen. Kaiken tuonhan me tiedämme Amerikkaan menemättäkin. Ja
paljon enemmänkin. Jokainen turisti — — —

Hän lukee kirjeen loppuun ja viskaa sen sitten pöytälaatikkoonsa. Mutta
eiköpähän Amerikka vielä herätä Gregoriakin — siellä ei todellakaan
tunteilla...

Puhelin soi.

— Minä olen.

— — —

— Vai niin. Minä olen myöskin saanut kirjeen, joten rouva Spiegelin ei
todellakaan tarvitse vaivautua kertomaan. — Oliko muuta asiaa?

— — —

— Minulla on kiirettä, eivätkä toimituksen puhelimet ole
yksityiskeskusteluja varten. Hyvästi.

Serp on raivoissaan. Se vielä puuttui! Tuo povari on todellakin
häikäilemätön. Ja Gregor — että hän viitsiikin kirjoittaa akalle —
tytärtähän hän rakastaa eikä akkaa... Äsh!

Serp aikoo lähteä kertomaan isälleen rouva Spiegelin hävyttömyydestä.
Isän on jyrkästi kiellettävä kaikki lähentelemisyritykset sillä uhalla,
että rahalähetykset loppuvat. Oveen koputetaan.

Schmiedmann tulee sisään:

— Häiritsenkö?

— Ette ensinkään. Minulla ei ole mitään tekemistä ennen kello
viittätoista.

Serp katsoo kelloaan. Ja Schmiedmann sanoo:

— Kello on nyt kaksitoista. Kuulin, että teillä on jokin esitelmä,
ja minulla on juuri samaan aikaan haastattelu. Ajattelin, että ehkä
voisimme mennä jonnekin lyhentämään odotusaikaa...

Serpille tulee ehdotus vähän odottamatta, Schmiedmann huomaa sen ja
kiiruhtaa selittämään:

— Satuin muistamaan, että neiti Martens kerran sanoi haluavansa
pistäytyä siihen kahvilaan, jossa nuori polvi kokoontuu...

— Mainiota, sanoo Serp, — mennään, mennään...

Serpin tekee todellakin mieli tutustua "nuoriin"; hän tuntee
kuuluvansa heihin — samat aatteet, elämäntunnot ja sama suhtautuminen
probleemoihin, mutta ennen kaikkea sama tapa ajatella. Hän
on tutustunut heidän parolleihinsa, ja hän ymmärtää heidän
ylimielisyytensäkin... eihän se ole muuta kuin oikeutettua ja tervettä
oppositiohalua...

He menevät.

Kahvila ei ole iso. Sen pienten huoneitten kalkkiväriseinät ovat
alastomat — vain siellä täällä jokin kehyksetön kynäpiirros ja
pastelliharjoitelma: muotokuvia ja alastomia, rohkeita, mutta
puolivalmiita. Tuolit ja pöydät ovat yksinkertaisia, tuoleissa
nuorapunoksiset istuimet ja liinattomissa pöydissä lasipäällykset.

Mutta Serp ei suinkaan säikähdä interiöörin vaatimattomuutta.
Päinvastoin: se tuntuu hänestä aivan luonnolliselta kehykseltä sille
nuorelle elämälle, joka seinien sisällä epäilemättä kiehuu. Ja hänen
huomionsa kiintyy alunpitäen ihmisiin, jotka pöytien vieressä istuvat.

Ilma on täynnä paksua tupakansavua. No, se ei tee mitään — siihen Serp
on tottunut toimituksessa. Hän sytyttää itsekin savukkeen, kun kahvi
tulee pöytään.

Heidän lähimpänä naapurinaan istuu yksinäinen nainen. Puuterikerros
peittää hänen kellertävän kasvohipiänsä, mutta siinä on läikkiä, ja
puoleksi avoin suu paksuine, sinertävine huulineen on kuin tyhjiin
juossut verihaava. Silmät ovat raukeat eivätkä anna eloa kasvoille,
jotka ulkonevine poskipäineen ja heikosti kehittyneine leukoineen
ovat kummallisen kolmiomaiset. Hänellä ei ole edessään pöydällä
muuta kuin savukelaatikko, ja hän polttaa yhtä mittaa — hän vetää
savun syvälle keuhkoihinsa ja puhaltaa sen hitaasti ulos suunsa ja
sieraintensa kautta. Hän on nostanut säärensä toisen polven päälle,
hänen hameensa on liukunut liiaksi ylös, ja liian lyhytvartisen sukan
ja housunreunuksen välistä paistaa kaistale paljasta kylmänvalkeaa ihoa.

Toisessa pöydässä istuu viisi kuusi nuorta miestä. Heillä on nokkiensa
alla whiskylasit, heidän silmänsä punoittavat, ja he puhuvat pelkkää
roskaa. Kun joku naurahtaa, yhtyvät heti kaikki muutkin tolkuttomaan
hohotukseen.

Ikkunan alla täytetään yhteisvoimin vekselilomaketta ja pidetään
kuiskaamalla pankkineuvottelua.

Mutta ovennurkassa istuu hiljainen pariskunta syömässä makkaroita.
Serp ihmettelee — tällaistako? Schmiedmann naurahtaa: — Tällaista
täällä on arkisin ja aamupäivisin. Ne, jotka ovat jotakin ja tietävät
mitä he tahtovat, ovat tietysti töissään, sillä he tekevät työtä
ja osaavat tehdä ja heidän täytyykin sitä tehdä. Mutta nämä täällä
eivät tee mitään... he ovat vain... vetelehtivät... kuluttavat
aikaansa tyhjällä... aivan kuin vuosisadanlopullakin vegetoiva
tyhjäntoimittajapolvi.

— Mutta millä he elävät?

— Toisten aatteilla, naurahtaa Schmiedmann. — He ovat olevinaan
aatteiden kannattajia, se on heidän elämänvaiheensa.

Serp katsahtaa ylös ja huomaa juuri päänsä päällä tushipiirroksen:
nainen, sama olento, joka istuu sääri toisen polven päällä ja
vetelee savuja. Kuvassa hänen huulensa ovat irvokkaasti liioitellut—
niihin on vedetty koreaa punaa —, ja paheellisuus on alleviivautunut
säikyttäväksi.

Serpin tulee paha olla — onko tuo synnin sfinksi tämän paikan symboli?
Hän ehdottaa lähtöä.

Hän oikein kaipaa lastenhuoltoesitelmää.

3.

Viikot kuluvat.

Aika ei pysy paikallaan, ja sanomalehti on torninkello. Aina tapahtuu
jotakin. Ja jollei jonakin päivänä tapahtuisi, niin uskotellaan
tapahtuvan. Sillä viisarit eivät saa pysähtyä. Uutispalstat vaativat
alituiseen annoksensa.

Serp alkaa perehtyä ammattiin.

Mutta yhä edelleen hän odottaa sitä "suurta juttua", joka on jokaisen
journalistin suurena haaveena. Vaalitaistelu ei ole ollut hänen
alaansa. Pienet pistokset ja alituinen näykkiminen, lihavat lupaukset
ja laihat lohdutukset, oma kiitos ja muitten moite — mitä ne häntä
liikuttivat! Hänen näkökulmansa on toinen: siihen mahtuvat vain
tosiasiat ja todelliset aatteet, jotka eivät kaipaa hiuksenhalkomista
oikeutuksensa todisteeksi. Politiikka — miks'ei? Kunhan se vain on
asiallista, suoraviivaista ja rehellistä. Serp on nähnyt puoluepelin
humbugin lävitse: "lehmäkauppojen" ja persoonallisten juonittelujen
takaa ovat hänelle paljastuneet itsekkäät vallanpyyteet. Ja hän on
vähitellen alkanut ymmärtää sitä kyynillisyyttä, jolla hänen isänsä
suhtautuu julkisen elämän ilmiöihin, ja sitä skeptillistä ironiaa,
jolla hänen isällinen ystävänsä Reiner käsittelee asioita ja ihmisiä.
Mutta hän pitää ajatuksensa omina tietoinaan... vielä toistaiseksi...
kunnes hänen siipensä ovat kasvaneet ja hänen hetkensä on tullut. Sillä
siitä hän on vakuutettu, että se kerran tulee —!

Ollaan jo syksyssä.

Illat käyvät koleiksi, sade rapisee lohduttoman yksitoikkoisesti
ikkunaan, ja harmaan usvan lävitse välähtelevät valoreklaamien
silmäniskut ärsyttävän julkeina.

Mark tulee Serpin huoneeseen.

— Oletteko kuullut skandaalia? kysyy hän kynnykseltä.

Serp istuu kirjoituskoneensa ääressä eikä kohota katsettaan — Markilla
on aina jokin juoru kielellään —, vaan vastaa työtään keskeyttämättä:

— En.

Mark naurahtaa ja hieroo käsiään:

— Aivan ensiluokkainen juttu, ennen kuulumaton, oikea cause celebre...

Serp kirjoittaa yhä edelleen, ja hänen välinpitämättömyytensä harmittaa
Markia.

— Kyllä madame Petrella nyt saa jättiläismittaisen reklaamin, mutta
hänen iässään sellainen taitaakin olla tarpeen.

— Madame Petrella?

Serp katkaisee äkkiä kirjoittamisen.

— Niin. Hänen huvilansa avonaisesta ikkunasta on eräänä yönä, noin
viikko sitten, tullut mies suoraan madamen makuuhuoneeseen. Petrella
on herännyt kolinaan. On syntynyt dramaattinen oopperakohtaus. Mies
on uhannut revolverilla, ja madamen on täytynyt vaiti ollen katsella
sängystään, kun hänen jalokivilippaansa on avattu ja jättiläishelmistä
kokoonpantu kaulakoriste on liukunut varkaan taskuun. Sitten mies on
kohteliaasti toivottanut hyvää yötä ja mennyt samaa tietä, jota oli
tullutkin.

— Tuleeko siitä uutinen lehteen?

— Tietysti. Olen sen juuri kiikuttanut toimitussihteerille.

— Mutta miten asia nyt vasta on tullut tietoon?

— Siinäpä juuri onkin jutun bouquet, sen kaikkein herkullisin
skandaali-arooma... Madame Petrella ilmoitti asian vasta eilen
poliisille siksi, että hän tuntee varkaan, joka kuuluu hänen
seurapiiriinsä ja jonka kanssa hän viime aikoina on seurustellut varsin
ahkeraan.

— Kuka se on?

— Nimeä ei poliisi suostu ilmoittamaan, ja se tekee asian aivan
pikantiksi. Kuiskaillaan nimittäin... vaikka en minä voi uskoa, että
huhussa on perää...

— Mitä kuiskaillaan? keskeyttää Serp kiivaasti.

— Että varas kuuluu diplomaattikuntaan ja on madame Petrellan maanmies.

Serp ponnahtaa pystyyn:

— Sehän on toki mahdotonta.

— Niin tuntuu minustakin, sanoo Mark, — mutta madame Petrella kuuluu
vannovan...

Oveen koputetaan.

— Sisään! — Madame Petrella...

Monica tulee huoneeseen kiireisin askelin, mutta pysähtyy äkkiä
suolapatsaaksi.

— Anteeksi, että tulen häiritsemään, sanoo hän jäätävän kylmällä
äänellä.

Serp purskahtaa nauruun:

— No, mutta Monica...

Monica alkaa nyyhkyttää. Ja Mark kysyy hermostuneesti:

— Oliko asiaa... kenelle...?

— Ei sinulle — enää koskaan, tiuskaisee Monica kesken nyyhkytystensä. —
Mutta Serpin isä odottaa tohtori Reinerin luona...

— Ketä? kysyy Serp.

— Sinua, vastaa Monica kiukkuisen lyhyesti. Serp lähtee nopeasti
toimitussihteerin huoneeseen.

Martens ja Reiner ovat salaperäisen näköisiä, kun Serp astuu sisään.

— Lue tämä, sanoo Martens ja ojentaa pari käsikirjoitusliuskaa
tyttärelleen.

— Minä tiedän jo asian, sanoo Serp ja viskaa paperit takaisin pöydälle.

— Mitä sanot?

— Minä en usko, että se on totta.

— Mutta poliisi uskoo.

— Myöskinkö sen, että varas on diplomaatti?

— Toistaiseksi senkin...

— Mitä merkitsee "toistaiseksi"?

— Sitä, että kunnes toinen varas on keksitty, on kapteeni Busoito...

Serp melkein kirkaisee:

— Kapteeni Busoito — hänkö?

— Hän, vastaa Martens ja katsoo ihmetellen tytärtään.

Serpiä pyörryttää, hänen täytyy tarttua kiinni pöydän kulmaan molemmin
käsin ja ponnistaa koko tahdonlujuutensa hillitäkseen itsensä.

Reiner sanoo:

— Sehän tässä on epäilyttävintä. Upseeri hyvässä asemassa...

— Mutta minkälainen ihminen on oikeastaan madame Petrella? kysyy Serp,
joka on muistanut Busoiton sanat: hänellä on pelissään yhtä paljon
teatteria kuin teatterissa peliä.

— Aivan moitteeton nainen, vastaa Martens.

— Mikä ei kuitenkaan merkitse, etteikö hän olisi yhtä luulevainen ja
hysteriaan herkkä kuin muutkin näyttämön primadonnat, sanoo Reiner.

Serp antaa hänelle kiitollisen katseen, vaistomaisesti ja ollenkaan
ajattelematta miksi. Sillä hänen aivoissaan on vain yksi ajatus: tämä
arvoitus on nyt hänen selitettävä.

— Tuskinpa vain, virkahtaa Martens. — Madame Petrella on minuun aina
tehnyt erittäin luotettavan vaikutuksen.

— Näyttelijätär kuin näyttelijätär, mutisee Reiner ja viskaa
käsikirjoituskoriin muutamia liuskoja.

Samassa soi puhelin, ja Reiner vastaa:

— Oui, votre excellence, un moment...

Ja hän ojentaa kuulotorven Martensille.

Kreivi Cavallini pyytää, ettei lehdessä vielä mainittaisi asiasta
mitään. Se olisi perin ikävää lähetystölle. Ja sitäpaitsi on juttu
vielä aivan selvittämätön. Siinä on epäilemättä jokin merkillinen
mystifikatio — erehdys, väärinkäsitys... Sillä onhan aivan mahdotonta,
että kapteeni Busoito, joka on harvinaisen hieno mies ja moitteeton
upseeri... Kreivi on suunniltaan — tällaista ei ole tapahtunut koko
hänen pitkänä diplomaattikautenaan. Niin, madame Petrella on tietysti
myöskin täydellinen maailmannainen, ja kreivin on hyvin vaikea mennä
sanomaan, keneen hän tässä tapauksessa luottaa ehdottomammin...
Mutta joka tapauksessa hän vetoaa rakkaaseen päätoimittajaan: ei
vielä toistaiseksi mitään julkisuuteen, sillä skandaalia täytyy
mahdollisimman kauan välttää.

Ja Martens lupaa — sillä ehdolla tietysti, että muutkin lehdet...

Serp kuuntelee isänsä sanoja henkeään pidättäen. Hänen aivonsa
työskentelevät täydellä paineella. Mystifikatio, väärinkäsitys, erehdys
— siinä täytyy olla lähtökohta, mutta perin häilyvä ja epämääräinen.

— Mitä tehdään? hän kysyy,

— Noudatetaan kreivi Cavallinin toivomusta, kunnes asia on selvitetty,
sanoo Martens päättäväisesti. — Missä Mark on?

Reiner soittaa pojan ja lähettää hakemaan Markia.

— Selvitettävä tämä asia on, virkkaa Reiner. — Ja jos se selville
saadaan, niin siitä tuleekin juttu, joka saattaa varjoon kaikki muut
tämän syksyn sensatiot.

Serp hätkähtää. Todellakin. Tässähän nyt on se tilaisuus, jota hän on
haaveillut.

Mark tulee huoneeseen. Hän on hermostunut. Ja Serpin huulet vetäytyvät
silmänräpäykseksi hienon hymyn väikkeeseen — hän muistaa Monican
lapsellisen mustasukkaisuuden purkauksen.

— Ei vielä mitään lehteen Busoiton jutusta, Mark, sanoo Martens
kuivasti. — Mutta asian kehittymistä on seurattava; minä tahdon siitä
tiedot päivittäin.

— Ja kun kaikki on selvillä, niin viiden palstan otsikko ja — pang!
huudahtaa Reiner ja tekee suuren liikkeen lyhyillä käsivarsillaan.

Mark on tyytymätön:

— Mutta miten sen voi saada selville, ja kuka pääsee tietolähteille?
Poliisi on äärimmäisen pidättyväinen, eikä tietysti lähetystöstä vuoda
mitään — uutinen sitävastoin pakottaisi heidät aukaisemaan suunsa...

— Ei missään tapauksessa vielä uutista, sanoo Martens jyrkästi. — Minä
olen antanut sanani kreivi Cavallinille.

Serp on seisonut hiljaa paikallaan. Hän on kalpea, ja häntä värisyttää
sisällinen vilu. Hän kuulee itsekin, että hänen äänensä vavahtelee, kun
hän sanoo:

— Minä otan tämän asian hoitaakseni. Martens katsoo pitkään tytärtään:

— Sinäkö?

— Niin, minä, vastaa Serp lyhyesti.

Ja Reiner applodeeraa:

— Hyvä! Silloin siitä jotakin tulee.

Mutta Mark on käärmeissään ja tekeytyy ivalliseksi:

— Voihan neiti koettaa — sanotaanhan, että naisen viekkaus voittaa
miehen älyn.

Ja menee ulos. Reiner mörähtää:

— Naisen äly voittaa miehen typeryyden. Serp miettii pari
silmänräpäystä ja katsahtaa rannekelloaan. Sitten hän sanoo ripeästi:

— Kello on 20,25. Antakaa vahtimestarin tilata minulle auto nyt heti.

— Mihin sinä lähdet? kysyy Martens.

— Ottamaan selkoa asioista, vastaa Serp ja kääntyy lähteäkseen.

— Minä menen klubiin... jos tarvitset jotakin, niin soita sinne.

— Hyvä on, isä, mutta en luule tarvitsevani ketään toistaiseksi, vastaa
Serp ja menee huoneeseensa.

Viiden minuutin perästä Serp jo istuu autossa. Hän on matkalla
Busoiton asuntoon. Hänen päässään suhisee satoja ajatuksia, ja hän
koettaa selvitellä niitä, mutta ei kykene saamaan niihin järjestystä.
Kuinka tämä voisi olla mahdollista? Eihän siitä ollut kuin vajaa
viikko, kun hän viimeksi tapasi Busoiton. He olivat pitkällä kävelyllä
kellastuneessa puistossa meren rannalla. He puhuivat minkä mitäkin.
Luigi Busoito oli iloinen kuin lapsi — hän oli juuri saanut tiedon,
että hän uudeksi vuodeksi saa majurinylennyksen. Ja sitten he menivät
pieneen kahvilaan, josta oli näköala merelle. He joivat mustaa kahvia,
ja Busoito sanoi ulappaa osoitellen: "Noin kylmä ei Välimeri ole
koskaan." Hän oli huoleton ja vapaa — ei mikään ahdistanut hänen
mieltään.

Auto pysähtyy. Sataa rankasti. Serp juoksee porraskäytävään. Kapteeni
Luigi Busoito — kolmas kerros. Hissin ovi rämähtää kiinni. Sydän
hakkaa. "Mitä minä sanon — mitä hän ajattelee?"

Hän soittaa. Kuuluu askeleita oven takaa. Varmuusketju rasahtaa. Luigi
Busoito on itse aukaisemassa.

— Tekö? En todellakaan osannut odottaa... Hän on ilmeisesti hämillään.

— Niin, sanoo Serp, — minä ja tärkeällä asialla. He menevät
työhuoneeseen, jossa palaa vain kirjoituspöydän lamppu.

Serp aloittaa heti keskustelun:

— Arvaatte tietysti ilmoittamattoman tuloni syyn...

Luigi Busoito nyökäyttää päätään, eikä Serp voi olla huomaamatta, että
hän on tavallista kalpeampi ja että silmien alla on leveät, tummat
juovat.

— Tuo kirottu nainen, sanoo Busoito kumealla äänellä, — on joko
mielipuoli tahi rikollinen. Enkä minä käsitä, kuinka hän saa olla
vapaana. Hänhän on kumpaisessakin tapauksessa yhteiskunnalle
vaarallinen ihminen.

Serp tuijottaa puhujaa suoraan silmiin:

— Kertokaa nyt kaikki, mitä te tiedätte tästä jutusta.

— Minun tietoni ovat hyvin vähäiset... Eräänä kauniina päivänä tuodaan
minulle kirje... aikaisin aamulla...

— Saanko nähdä kirjeen? keskeyttää hänet Serp.

Busoito nousee ja hakee kirjoituspöydältä sinisen kirjekuoren, jonka
hän ojentaa Serpille.

Serp tarkastaa kuoren, se lemuaa jo pitkän matkan päähän makealle
parfyymille, ja osoite on kirjoitettu korkealla, vähän kulmikkaalla
käsialalla, sellaisella, jonka primadonnat mielellään omaksuvat
muka temperamenttinsa ilmaukseksi. Sitten hän lukee kirjeen; se on
italiankielinen, ja lukeminen käy senvuoksi Serpiltä hitaasti:

 "Rakas,

 En käsitä, miksi menitte luotani, kun kerran niin omituisella tavalla
 olitte tullut. Olinko tyly Teille? Jos olin aluksi, johtui se vain
 siitä, että säikähdin niin pahasti — olin vakuutettu, että murtovaras
 oli tunkeutunut huoneeseeni. Mutta heti, kun Teidät tunsin, täytti
 riemu sydämeni. Vihdoinkin! ajattelin, vihdoinkin hän on tullut. Sillä
 minä olen rakastanut Teitä jo kauan ja vain toivonut, että Te sen
 huomaisitte. Sanokaa, miksi ette jäänyt, vaikka minä pyysin. Teitte
 julmasti minua kohtaan. Ajatelkaa, mihin vaaraan saatoitte maineeni —
 olisihan joku voinut nähdä, kun kiipesitte ikkunaani. Mutta en välitä
 siitäkään nyt, kun tiedän, että kaipaatte minua niin kiihkeästi kuin
 viime yönä osoititte kaipaavanne. Rakas, odotan Teitä. Tulkaa, tulkaa
 heti, kun nämä rivit olette saanut.

                                                    Teidän
                                                   Petrella."

— Mitä tämä merkitsee? kysyy Serp.

— Sanokaa te, minä en käsitä, vastaa Busoito ja nousee tuolistaan.

— Oletteko ollut madame Petrellan luona öiseen aikaan?

— En ikänäni, melkein tiuskaisee Busoito ja alkaa kävellä edestakaisin.

Serp seuraa häntä silmillään ja näkee, että hänen suupielensä
nytkähtelevät ja sininen suoni otsassa pullistuu.

— Entä sitten? kysyy Serp.

Luigi Busoito pysähtyy hänen eteensä:

— Kirjoitin hänelle heti vastauksen, jossa kohteliaasti ilmoitin, että
hän ilmeisesti erehdyksestä oli pannut minulle osoitettuun kuoreen
toiselle henkilölle tarkoitetun kirjeen, ja kysyin, tahtoiko hän, että
sen palauttaisin vaiko hävittäisin. Hän voisi ilmoittaa vastauksen
puhelimitse — olisin kotosalla koko aamupäivän.

— Tuliko vastausta?

— Tuli. Mutta ei puhelimitse, vaan kirjeellisesti.

Busoito ojentaa hänelle toisen tuoksuvan, sinisen kirjeen. Ja Serp
lukee:

 "Roisto,

 En uskonut, että oman maani kansalainen voisi olla niin alhainen kuin
 Te nyt olette osoittanut olevanne. Tunkeudutte yöllä makuuhuoneeseeni,
 säikähdytätte minut puolikuolleeksi, ja kun huomaatte minun
 pelästykseni, lankeatte polvillenne ja deklamoitte minulle tulista
 rakkauttanne. Mutta ei siinä kyllin: kun minä, suodakseni Teille
 tilaisuuden selitykseen ja anteeksipyyntöön, ilmoitan odottavani
 Teitä kotiini, ette tule, vaan lähetätte vielä hävyttömän kirjelipun.
 Ymmärtänette, etten voi enää olla tuttavanne, samoin kuin senkin, että
 ilmoitan asian lähetystöpäälliköllenne.

                                                 Madame Petrella."

Serp puistaa päätään:

— Mutta olipa sentään onni, ettette hävittänyt tahi palauttanut
ensimmäistä kirjettä.

Busoito naurahtaa katkerasti:

— Siitä ei ole paljon hyötyä — eihän se millään tavalla lievennä sitä
skandaalisyytöstä, jonka hän minua vastaan on tehnyt kreiville.

— Mutta se voi tehdä tyhjäksi sen syytöksen, jonka hän on ilmoittanut
poliisille, sanoo Serp.

Busoito hätkähtää:

— Mitä sanotte? Onko tuo katala olento todellakin —?

— On, sanoo Serp tyynesti. — Mutta älkää olko siitä pahoillanne. Minun
nähdäkseni se juuri on teidän kannaltanne onnellisinta.

Busoito vääntää käsiään:

— Kuinka niin? Julkinen häväistys... minun upseerikunniani...

Hän vaipuu nojatuoliin ja kääntää katseensa oikealla puolellaan
olevaan seinään. Serp seuraa hänen katsettaan silmillään ja huomaa
sen pysähtyvän seinällä riippuviin kiiltäviin aseihin. Se tekee
Serpiin vastenmielisen vaikutuksen — muistuttaa liiaksi halpahintaista
"följetongia" —, ja hän virkkaa viileästi:

— Hän syyttää teitä helminauhan varastamisesta, mutta siinä on teidän
pelastuksenne.

Luigi Busoito ojentaikse salamannopeasti ja huudahtaa käheästi:

— Vieläkö varkaudestakin? Minä... minä ammun hänet...

— Se olisi kaikkein suurin tyhmyys, toteaa Serp aivan asiallisella
äänensävyllä.

Busoito katsahtaa häneen.

— Te pohjoismaalaiset olette niin kadehdittavan kylmäjärkisiä,
virkahtaa hän surullisesti hymähtäen.

Serp ei voi olla tarrautumatta hymyyn ja sanoo veikeästi:

— Onhan teilläkin kuumuutenne jäähdyttäjä, cassate siciliana — ja
sitä tässä nyt tarvitaan.

Mutta sitten hän taas muuttaa äänilajinsa asialliseksi:

— Sanokaa minulle, millä kannalla on kreivi Cavallini tässä asiassa.

Busoito kohauttaa olkapäitään:

— En tiedä... hän on diplomaatti... Mutta millä kannalla olette te? —
se merkitsee minulle paljon enemmän.

Serp katsoo häntä silmiin:

— Sen kai tiedätte, hyvä ystävä, jo siitä, että olen täällä...

Busoito tulee hänen luokseen ja suutelee hänen kättään:

— Kiitos. Serp virkahtaa:

— Mutta nyt ei ole aikaa kohteliaisuuksiin. Meidän täytyy harkita, mitä
teemme, ja toimia. Madame Petrella on vaarallinen vastustaja — hänet
tekee vaaralliseksi hänen loukattu naisellinen ylpeytensä.

— Kuka sitä on loukannut? ihmettelee Busoito.

— Kapteeni Luigi Busoito, joka hylkäsi hänen intiimin
rendez-vous-tarjouksensa ja johon hän ilmeisesti on rakastunut tukan
peittämiä — ja siis arvatenkin vähemmän kauniita — korviaan myöten.

— Mutta mitä me voimme tehdä? Hän väittää minun tunkeutuneen hänen
makuuhuoneeseensa Romeon klassillista polkua pitkin ja vieneen
muistoksi hänen kaulanauhansa. Ja minä väitän, että hän valehtelee.
Mutta millä minä todistan väitteeni? Ei edes palvelijani tiedä, milloin
tulin kotiin tuona kohtalokkaana iltana. Hän ei pidä kirjaa tulostani
ja menostani.

Serp miettii kotvasen.

— Me todistamme sen sillä, sanoo hän sitten melkein virallisesti, —
että aivan yksinkertaisesti otamme selville, kuka on varastanut madamen
kaulanauhan taikka onko sitä ensinkään varastettu.

— Me? Miten me voimme sen tehdä — eikö se ole poliisin asia?

— Tällaisissa asioissa on meillä suuremmat edellytykset kuin poliisilla.

Serp katsoo kelloaan.

— Ehkä, sanoo Busoito, ja hänen äänessään on epäilys.

— Varmasti, vakuuttaa Serp. — Mutta nyt pyydän teitä tilaamaan auton —
minulla on vielä paljon tekemistä toimituksessa.

Kun Busoito menee puhelimeen, sattuu Serpin katse kirjoituspöydällä
olevaan valokuvaan. Nuori nainen, kuvankaunis — aivan kuin marmoriin
veistetty Vestan neitsyen profiili, sysimusta tukka, silmissä satua ja
unelmaa.

— Kuka tuo on — teidän sisarenneko? Busoito kääntyy nopeasti, mutta
sanoo hitaasti:

— Minulla ei ole sisarta... eikä veljeä... olen aivan yksin...

Ja Serp nousee lähteäkseen.

Hän istuu auton pimeässä kammiossa ja miettii. Kreivi Cavallinin sana
"mystifikatio" soi yhtämittaa hänen korvissaan. Hänestä tuntuu, että se
merkitsee jotakin. Mutta mitä? Hän katsahtaa ulos ikkunasta ikäänkuin
etsien vastausta ohikiitävistä valoista, mutta vauhti on kiivas, ja
lyhtyjen valot yhtyvät epämääräiseksi pisteviivaksi. Kun hän tulee
toimitukseen, rientää hän suoraa päätä toimitussihteerin huoneeseen.
Hän näkee jo himmeän lasioven varjoista, että Mark on Reinerin luona.

— Onko mitään uutta Petrellan asiassa? kysyy hän heti sisään tultuaan.

— Ei ole, vastaa Reiner, — ei mitään. Mutta Mark utelee hapan ilme
kasvoillaan:

— Neidillä on varmaankin jo paljon tietoja?

— Verraten paljon, sanoo Serp kuivasti. — Mutta ei vielä aivan kaikkia.

Markin naama venyy pitkäksi. Reiner hykertää käsiään:

— Tietysti loput tulevat huomenna.

— Arvattavasti, vastaa Serp, toivottaa hyvää yötä ja lähtee kotiin.

Mutta Serp ei saa unta. Sade pieksää ikkunoita, ja tuuli ulvoo.

Mikä mystifikatio? Olisiko todellakin joku tullut madame Petrellan
ikkunasta, joku, joka on puhunut Petrellan ja Busoiton äidinkieltä?
Mutta eihän tavallinen murtovaras toki puhu italiaa, ja tuskinpa hän
myöskään on niin kekseliäs, että heti, kun huomaa joutuneensa ilmi,
rupeaa näyttelemään rakastajaa. Ei. Tavallinen rikollinen se ei ole
voinut olla. Joko se on ollut aivan ensiluokkainen kansainvälinen
salonkiryöväri tahi sitten... niin, kuka? Uudelleen ja uudelleen Serpin
ajatukset kiertävät samaa kehää, mutta pidemmälle ne eivät pääse.

Alkaa jo valjeta, kun hän sammuttaa yöpöytänsä lampun. Mutta juuri
ennenkuin hän nukahtaa, sukeltautuu hänen väsyneihin aivoihinsa ajatus:
kiinnittääkö tämä asia minun mieltäni siksi, että olen journalisti,
vaiko siksi, että...? Hän säpsähtää itsekin, sillä hän ajattelee
todellakin: siksi, että minä rakastan Luigi Busoitoa. Hän hymyilee
unenhorroksessaan: minä siirrän vastauksenannon siihen kysymykseen
siksi, kunnes Petrellan probleema on ratkaistu.

Ja sitten hän nukahtaa.

Mutta hänen unensa on levotonta. Hän näkee miehen, hännystakkiin ja
valkoiseen liiviin puettuna, nousevan ikkunalaudalle. Ja hän on ensin
pelästyvinään, mutta kun hän tuntee tulijan Luigi Busoitoksi, viittaa
hän hänet luokseen... Mutta samalla seisookin nainen Busoiton rinnalla,
nuori nainen, kuvankaunis — Vestan neitsyt. Ja Serp parkaisee unissaan
oudosta tuskasta, joka kouristaa sydänalaa.

4.

Serp herää herätyskellonsa kimeään kilinään. Kello soi harmittavan
pitkään, ja tavallisesti hän hautaakin sen päänaluksen alle. Mutta
tällä kertaa se saa kilistä loppuun asti yöpöydän marmorilaatalla.
Viisarit osoittavat puolta yhdeksää. Ja Serp ponnahtaa vuoteestaan.
Hän tuntee päänsä raskaaksi — aivan kuin olisi rautavanne ohimoilla —,
ja jäsenissä on lyijyä, kuten aina niukan ja levottoman unen jälkeen.
Mutta Serpillä ei nyt ole aikaa turhiin siekailuihin. Hän juoksee
kylpyhuoneeseensa ja vääntää veden valumaan ammeeseen. Ja sillä välin
kuin amme täyttyy, hän voimistelee väsymyksen pois ruumiistaan.

Kun hän on syönyt kahviaamiaisen — kaikessa kiireessä — odottamatta
isää —, rientää hän toimitukseen.

Siellä ei vielä ole elävää sielua, ja ikkunat ovat sepo selällään
aamusiivouksen jäljiltä.

Serp alkaa laatia sotasuunnitelmaa.

Ensiksi hänen on päästävä yhteyteen madame Petrellan kanssa. Yhteys
ehkä ei ole aivan helposti aikaansaatavissa. Mutta se on välttämätön.
Hänen täytyy saada kuulla madamen oma esitys tapahtumasta. Entä mitä
muuta? Serpin siinä — puhdas käsikirjoitusliuska edessään ja teroitettu
lyijykynä sormiensa välissä — miettiessä kysymyksiä sukeltautuvat
hänen muistiinsa viimeöisen unen siekaleet, ja hän näkee Busoiton
kapuavan ikkunalaudalle hännystakkiin ja valkoiseen liiviin puettuna.
Ja yht'äkkiä hänestä tuntuu hirveän tärkeältä saada tietää, miten
Petrellan makuuhuoneeseen tunkeutunut mies oli puettu. Hän kirjoittaa
paperiin: "1. Mikä puku?" ja samaa kyytiä toisen kysymyksen: "2. Mitä
kieltä puhui mies, kumpi aloitti keskustelun, puhuiko mies paljon?"
Edelleen... Niin, mitä? Serp miettii ja miettii. Mutta ei keksi
enempää. Ja viskaa lyijykynän pöydälle niin lujasti, että terä katkeaa.
Hän katsoo kelloa. Heti 10. Mutta tietysti on vieläkin liian aikaista
soittaa Petrellalle.

Hän kuulee askeleita käytävässä. Nyt Reiner menee huoneeseensa. Ja heti
hänen jälkeensä tulee Monica... korot kapisevat tiheään ja keveästi
eteishallin mosaiikkipermannolla...

— Miten olisi soittaa rikospoliisille? ajattelee Serp puoliääneen. —
Eihän sieltä tietysti mitään heru, mutta voihan sentään yrittää.

Ja hän soittaa.

Poliisitarkastaja on puhelimessa:

— Asia on vielä sillä asteella... niin, ja myöskin senluontoinen,
ettei poliisi voi antaa mitään tietoja... Sitäpaitsi olisi erittäin
valitettavaa, jos juttu pääsisi julkisuuteen... ulkolaisten
lähetystöjen suhteen täytyy olla varovainen, diplomaattiset asiat ovat
perin arkaluontoisia.

Serp hymyilee.

— Aivan, aivan..., hän sanoo. — Minä ymmärrän poliisin näkökannan.

— Ja minä tietysti sanomalehdistön, vastaa poliisitarkastaja. —
Tällä kertaa minun kuitenkin, kuten sanottu, valitettavasti on
kieltäydyttävä...

Saattoihan sen arvata. Tällä kertaa "tällä kertaa" kuitenkin oli
ymmärrettävissä paremmin kuin tavallisesti.

Nyt isä tulee toimitukseen. Serp kuulee hänen antavan joitakin
määräyksiä eteisessä vahtimestarille. Sitten hän painuu huoneeseensa.
Isä on myöhässä tänään, ajattelee Serp; ilmeisesti hän joutui valvomaan
pitkään klubissa.

Hän katsoo taas kelloa; se on jo puoli 11.

Ja hän soittaa madame Petrellan numeroon.

Palvelijatar on vastaamassa:

— Kenen saan ilmoittaa?

— Neiti Martensin, vastaa Serp.

— Pyydän odottamaan hetkisen.

Serp on jännittynyt. Hän kuulee kellon tikityksen ranteestaan.

— Halloo...

Sama ääni kuin äsken. Ja Serp rypistää otsaansa.

— Halloo...

— Madame Petrella valittaa, ettei hän jaksa tulla puhelimeen. Hän ei
voi oikein hyvin. Mutta hän lähettää terveiset, että jos neiti olisi
ystävällinen ja vaivautuisi soittamaan tunnin perästä uudelleen...

— Hyvä on, vastaa Serp, minä soitan uudelleen.

Nyt hän tietää, mitä hän tekee. Hän soittaa suoraa päätä kukkakauppaan
ja tilaa kaksikymmentä ruusua:

— Mutta niiden pitää olla kauniita. Juoksupoika tuo heti kortin. Ja
sitten kukat on viipymättä lähetettävä, aivan viipymättä.

Hän kirjoittaa korttiinsa:

M:LLE SERP MARTENS

  tervehtii ja pyytää saada esittää valittelunsa
         sattuneen ikävyyden johdosta.

— Poika! Tämä kukkakauppaan. Juoksujalkaa. Ymmärrätkö, on kiire? Serp
lähtee Reinerin puheille.

— Ei mitään uutta etelärintamalta? kysyy Reiner.

— Ei vielä, mutta minä olen vakuutettu, että kohta tulee...

Mutta samassa hän säpsähtää omaa varmuuttaan. Mistä hän on sen saanut?
Sillä eihän hän vielä tiedä mitään — ei ole edes päässyt jäljillekään.

Ruusut ovat tehneet lasketun vaikutuksen.

Madame Petrella pyytää Serpiä tulemaan luokseen.

Ja Serpistä tuntuu jo hänen autossa istuessaan, että taistelu alkaa
kallistua voiton puolelle. Eilisen sateen jälkeen on kaupunkikin
syksyisessä päivänpaisteessa hohtavan puhdas — se on pessyt kasvonsa,
ja sen katse on kirkkaan valoisa.

Madame Petrella asuu huvilakaupunginosassa. Ylhäisiä yksityistaloja,
herkullisia arkkitehtuuripalasia, yhden perheen asumuksia taikka
enintään kahden, useimmat pienten puutarha-istutusten tahi ainakin
nurmikkokaistaleiden ympäröimiä. Nyt ovat puut paljaat ja nurmi
lakastunut. Madame asuu kaksikerroksisen huvilan alakerrosta.

Pieni halli — komeilevan koristeellinen. Ja takassa tuli —
näyttämölleasetusta. Valkomyssyinen palvelijatar johdattaa Serpin
budoaariin. Petrella viruu puoleksi makuullaan lepotuolissa. Hänellä
on yllään koruompeleinen silkkikimono. Kalpea naamioitus, väsyneiksi
varjostetut silmät, tavallista vaaleampi huuliväri, tukka käherretty
epätasaisille aalloille. Järkytyksen jäljiltä uupuneen naisen hahmo.

— Terve tuloa, rakas ystävä, sanoo hän vienosti kuiskaten ja ojentaa
valkean kätensä. — Ja tuhannet kiitokset ihanista kukistanne.

Hän osoittaa lähimmällä pöydällä olevaa ruusuvihkoa:

— Ne ovat suurenmoisia — oo!

Sitten hän osoittaa toisella pöydällä olevia kukkia.

— Ja nuo ovat hyvältä kreiviltämme.

Serpin on vaikea pitää suupieliään aisoissa: onpa hänkin kerran ollut
diplomaatti — sama temppu kuin ministerillä!

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä iskee hänen aivoihinsa ajatus,
joka värisyttää koko hänen olemustaan. Petrellan sanat "hyvältä
kreiviltämme" ovat vieneet hänet Cavallinin salonkiin, ja aivan kuin
salaman valossa hän näkee Luigi Busoiton seisomassa flyygelin kupeella
kultareunainen cocktail-lasi kädessään ja muistaa, kuinka hän hämmästyi
hänen ja jonkun toisen henkilön yhdennäköisyyttä.

Serp on niin ymmällä, ettei hän tahdo saada sanaa suustaan. Kuinka hän
ei aikaisemmin ole tullut yhdennäköisyysmahdollisuutta ajatelleeksi?
Kaipa se johtuu siitä, ettei hän ole tuota toista miestä nähnytkään
kuin yhden ainoan kerran.

Hän sopertelee:

— Uskallanko pyytää madamea kertomaan tuon järkyttävän tapauksen?
Tunnustan olevani utelias — — — tunnenhan minäkin kapteenin — ja...
Niin, mutta eihän se vain rasita hermojanne?

Madame Petrella hymyilee väsyneesti: — Shokki on ohitse. Älkää olko
levoton minun tähteni. Minä alan jo toipua, vaikka tietysti se otti
lujille silloin, yön pimeässä...

Ja madame Petrella alkaa kertoa. Hän vilkastuu vilkastumistaan, tekee
liikkeitä käsillään, unohtaa väsynyt naamioituksensa ja sairasposensa,
kuvaa tarkoin säikähdyksensä, hämmästyksensä, pelkonsa, ja nousee
seisomaan dramaattisimmassa kohdassa, siinä, jossa Busoito ojentaa
pistolin ja kädenliikkeellä vaatii häntä olemaan hiljaa ja liikkumatta.

Petrella kertoo kertomistaan. Ja Serp on olevinaan ihmeissään, vaikk'ei
selostuksessa olekaan mitään uutta. Serp on rekonstruoinut tapauksen
niin monta kertaa omassa mielikuvituksessaan, että hänestä tuntuu, kuin
Petrella kuvailisi hänen näkemystään.

Mutta äkkiä keskittyy Serpin huomio Petrellan kertomukseen:

— Silloin avautui hänen päällystakkansa ja sen alta tuli näkyviin
iltapuku, hännystakki ja valkoiset liivit. Minä hämmästyin. Sillä hänen
ulsterinsa oli kömpelö, ja päässä hänellä oli sixpence. Ja samassa
minä myöskin tunsin hänet — mies oli Luigi Busoito, siitä ei ollut
epäilystäkään. Voitte käsittää tyrmistykseni. Olenhan seurustellut
kapteenin kanssa viime aikoina hyvinkin paljon ja tunnustan suoraan
olleeni häneen hiukan kiintynytkin. Huudahdin ihmeissäni: "Tekö?" —
"Niin", vastasi hän ja tuijotti minuun oudosti suurentunein ja jäykin
silmin, joiden valkuaiset verestivät. Käsitin, että mies oli tullut
mielipuoleksi, ja kun olen kuullut, ettei mielisairaan päähänpistoja
saa vastustaa, sanoin: "Tulkaa lähemmäksi, niin voimme paremmin
keskustella." En tiedä, mistä sain voimia pysyä tyynenä, mutta
ääneni ei vavissut. Hän ei liikahtanut paikaltaan. Kysyin: "Miksi
tulitte näin outoon aikaan?" Silloin hän lankesi polvilleen, pisti
pistolin taskuunsa, ojensi molemmat kätensä minua kohti ja sanoi: "En
voinut olla tulematta — kaipasin teitä niin kiihkeästi... rakastan,
rakastan teitä..." Olin myöntyvinäni hänen houreisiinsa ja näytellen
rakastunutta kuiskasin: "Rakas, rakas, joko vihdoinkin tunnustitte
tunteenne — minä olen rakastanut teitä jo kauan — tulkaa!" Mutta hän
pudisti surumielisesti päätään, juoksi sitten äkkiä ikkunaan ja katosi.

Serpiä värisyttää. Tuo ihminen on todellakin vakuutettu, että Busoito
on ollut hänen huoneessaan, ja hänen rakkautensa Busoitoon on
mielipuolisuuden rajoilla. Hän ei ole sitä näytellyt.

Serp kuuntelee mahdollisimman tarkkaan. Mutta samalla kuin hän
painaa jokaisen sanan ja yksityiskohdan muistiinsa, askartelee hänen
alitajuntansa toisaalla, — Sinisessä Lyhdyssä. Sillä siellähän hän
oli nähnyt Busoiton kaksoisolennon — nyt hän muisti sen selvästi.
Monokkelisilmäinen tanssittaja! Mikä miehen nimi olikaan? Olihan
hän antanut korttinsa, mutta Serp on aikoja sitten repinyt sen
käsilaukkuaan siivotessaan. Mikä ihme —? Nyt hän muistaakin...
Helner... Helner... Henry Helner... ja mallipiirtäjä... Juuri niin.
Jumalan kiitos, että hän vielä muisti nimen.

— Madame, minä ihailen teidän rohkeuttanne ja näyttelemistaitoanne.
Mahtoi olla hirveätä pyytää mielipuolta tulemaan... luokseen.

Hän katsoo Petrellaa silmiin. Hän on huomaavinaan, että ne kostuvat. Ja
madame huokaisee.

— Siunasin sinä yönä ammattiani... ehkä ensimmäisen kerran elämässäni.

— Mutta miten on pistoli selitettävissä? kysyy Serp.

Petrella levittää käsivarsiaan:

— Sehän minut saikin mielipuolisuutta ajattelemaan... kukaties... niin,
sehän oli järjetöntä... mutta hullun houreiden logiikkahan on terveelle
sielulle käsittämätön... Ja minä uskoin, että hänet oli kohdannut
mielenhäiriö, siihen asti kuin totesin, että hän oli varas, viekas ja
kekseliäs rikollinen.

— Ja madame aloitti keskustelun?

— Niin, hänen ensimmäiset sanansa olivat: si, signora — vastauksena
minun kysymykseeni.

Serp on saanut tietää, mitä hän tahtoo. Hänen mielensä lainehtii
levottomana. Häntä polttaa toiminnan kuume, hän haluaisi juosta
tiehensä. Nythän hänellä on johtolanka — tosin se vielä on vain
hypoteesi, mutta sen todennäköisyys on päivänselvä. Se viittaa tien,
jota hän voi lähteä kulkemaan. Serp käsittää, ettei hän voi suinpäin
rynnätä ulos huoneesta. Hänen täytyy muodon vuoksi jatkaa keskustelua.
Tietysti se edelleenkin liikkuu tapahtuman ympärillä. Ja äkkiä Serp
huomaa, että hän onkin unohtanut erään tärkeän asian.

— Entä milloin hän anasti helminauhan?

— Sitä en tiedä, vastaa Petrella. — Vasta aamulla havaitsin, että se
oli poissa toalettipöydältäni, jolle sen riisuutuessani olin jättänyt.

— Eikä kukaan muu tietysti ole voinut...? Petrella naurahtaa:

— Kuka? Ei. Luigi Busoito sen on ottanut. Sitä vartenhan hän tänne
tulikin — mitä muuta asiaa hänellä olisi ollut? Mutta kun minä
heräsin ja hän näki, että tunsin hänet, alkoi hän teeskennellä,
näytellä, päästäkseen pakenemaan. Hän kuvitteli tietysti rajattomassa
omahyväisyydessään, että minäkin olin rakastunut häneen silmittömästi.
Ja siihen olettamukseen hän rakensi koko juonensa. Hän pani sen alulle
jo illalla — mehän olimme samana iltana samoilla päivällisillä Chilen
asiainhoitajan luona.

— Niinkö? huudahtaa Serp, jolle tämä tieto on aivan uusi.

— Niin — enkö sitä vielä ole sanonutkaan? — olen vieläkin
hajamielinen... No niin, hän oli minulle siellä varsin kohtelias ja
rakastettava, ja minä — miks'en voisi sitä tunnustaa? — keimailinkin
vähin hänen kanssaan... Panin merkille, että hän pari kertaa katsoi
minua omituisen pitkään...

Serp puraisee huultaan. Ja madame Petrellan ääni muuttuu katkeraksi:

— Hän katsoi luonnollisesti vain helminauhaani, sillä tietysti hän
jo silloin oli suunnitellut tekonsa. Hän meni kotiin, vaihtoi hienon
päällystakin nukkavieruun ulsteriin ja kiiltävän silinterin lakkiin...

Serp on toista mieltä, mutta ei sano mitään. Sinisen Lyhdyn tanssittaja
peittää tietysti, samoin kuin viinuritkin, silmiinpistävän työpukunsa
arkisen ulsterin ja lippalakin suojaan — hän tulee yömyöhällä työstään,
huomaa avonaisen ikkunan eikä voi vastustaa kiusausta — ikkuna ei
ole korkealla maasta, ja pienoispuistikon kadunpuolin en suojamuuri
on lapsellisen matala. Kaikki on niin selvää — Serpin ajatukset
kulkevat suoraa ja tasaista tietä. Mutta yht'äkkiä ne haksahtavat
korkeaan kynnykseen: italiankieli — mistä olisi mallipiirustaja sen
oppinut? Serp on tuijottanut itsensä niin sokeaksi mielikuvaansa, että
kielijuttu, jonka hän jo eilen osasi ottaa laskuissaan huomioon, nyt
kokonaan on unohtunut. Ja kuitenkin se on niin tärkeä, että koko Serpin
teoria auttamattomasti särkyy siihen. Veri tulvahtaa hänen päähänsä,
korvissa humisee. Ja hän nousee lähteäkseen niin pian kuin on saanut
sanotuksi välttämättömimmät kohteliaisuudet.

Tuntuu hyvältä päästä ulkoilmaan. Tuuli viilentää ohimoita ja poskia.

Serp kävelee lähimmälle autoasemalle.

... Olisiko ehkä mallipiirtäjä ollut oppimassa ammattiaan ulkomailla —
harjoittelemassa jossakin tehtaassa Italiassa?... Mutta eikö sellainen
mahdollisuus ole niin teoreettinen, että esimerkiksi poliisi jättää sen
kokonaan huomioonottamatta?...

Serp hymähtää itsekseen: poliisi — niin, salapoliisin teitähän hän,
Serp Martens, nyt on joutunut kulkemaan. Ja miksi? Tietysti viran
puolesta. Eikö ensinkään muista syistä?

Serp nousee autoon.

... Eihän hän todellakaan koko päivänä ole hetkeäkään ajatellut Luigi
Busoitoa muuna kuin tekijänä siinä probleemassa, jonka hän on ottanut
ratkaistakseen. Hän ihmettelee sitä itsekin. Mutta miksi hän otti
tehtävän suorittaakseen? Tekikö hän sen yksinomaan journalistisesta
kunnianhimosta?... Oli miten oli — nyt ei hänellä missään tapauksessa
ole aikaa ruveta vaikuttimia erittelemään...

Hän ravistaa itsensä vapaaksi mietteistään. Kääntyykö hän Markin
puoleen? — hän on kuitenkin vanha tekijä! —ja nyt hän tarvitsee
taitavaa avustajaa. Ei sittenkään. Mark ei saa pistää nenäänsä joka
asiaan. Mutta Schmiedmann? Niin juuri hän.

Serp tulee hengästyneenä toimitukseen. Hän on juossut portaat — ei
malttanut jäädä odottamaan hissiä. Hän menee suoraan huoneeseensa.

Schmiedmann...

Serp selittää hänelle lyhyesti tilanteen.

— Mitä neuvotte tekemään?

Nuori mies miettii hetkisen, ja Serp huomaa, että hän on innostunut
asiaan — hänen suunsa ympärillä on päättäväinen ilme, hän puristaa
yhteen ohkaisia huuliaan.

— Meidän on joka tapauksessa saatava selvä tuosta mallipiirtäjästä, hän
sanoo. — Mikä hänen nimensä olikaan?

Schmiedmann kirjoittaa nimen muistiin. Sitten hän nousee lähteäkseen:

— Tulen takaisin viimeistään puolen tunnin perästä.

Hän menee. Serp sytyttää savukkeen. Mitä hän nyt voi tehdä? Hän istuu
kotvan mietteissään. Sitten hän istuutuu kirjoituskoneen ääreen
ja rupeaa naputtamaan kuumeisella kiireellä. Tietysti — nyt se on
tehtävä! Hänestä tuntuu, että huomiseen lehteen joka tapauksessa tulee
arvoituksen ratkaisu.

Hän kirjoittaa tarkan kuvauksen yöllisestä tapahtumasta,
mutta ei mainitse sanaakaan madame Petrellan luulosta, että
huoneeseen tunkeutuja oli Busoito, vaan tyytyy ylimalkaiseen
mielipuoli-olettamukseen ja esittää Petrellan näyttelemisen pelkästään
kylmäverisen mielenmaltin näytteenä. Hän eläytyy työhönsä, liuska
toisensa jälkeen täyttyy. Eikä hän huomaa, että Schmiedmannin lähdöstä
jo vähitellen on kulunut kokonainen tunti.

Kun Schmiedmann vihdoin palaa, on Serpin kuvaus jo valmis. Hän istuu
parhaillaan kynä kädessä sitä korjaamassa.

— Mystillinen historia, aloittaa nuori mies. — Mallipiirtäjä
Henry Helneriä ei ole olemassa. Senniminen henkilö löytyi kyllä
osoitetoimiston luetteloista, mutta oli merkitty kuolleeksi. Menin
kirkkoherranvirastoon: mallipiirtäjä Henry Helner on kuollut toista
vuotta sitten keuhkotautiin 26 vuoden ikäisenä.

Serpin kasvot kirkastuvat:

— Tämähän kuulostaa jo joltakin... Eikö teistäkin?

Schmiedmann nyökkää myöntymystä ja sanoo:

— Minusta meidän nyt on käännyttävä Sinisen Lyhdyn hovimestarin puoleen.

Muutamien puhelinkyselyjen jälkeen heidän onnistuu päästä yhteyteen
hovimestarin kanssa.

— Sennimistä henkilöä meillä ei ole ollut palveluksessamme. Voin sen
vakuuttaa. Tunnen koko henkilökuntani.

— Mutta, sanoo Serp, — siellä oli viime keväänä eräs tummaverinen nuori
mies, joka käytti monokkelia...

— Ah, hän, vastaa hovimestari,— me sanoimme häntä kreiviksi. Hänen
nimensä oli Reis, Richard Reis, entinen lainopin ylioppilas, hieno
mies, kaikin puolin aivan mallikelpoinen, mutta köyhä. Hänen oli
täytynyt keskeyttää opintonsa — vanha äiti ja nuori sisar elätettävinä.
Ikävä kyllä hän lopetti meillä viikko sitten, oli saanut vakinaisen
paikan...

— Sattuuko hovimestari tietämään hänen osoitettaan?

— Valitettavasti en. Tanssittajiemme yksityiselämän kanssa ei minulla —
liikkeen ulkopuolella — ole mitään tekemistä...

Serp kiittää tiedoista.

— Aina jotakin, sanoo hän Schmiedmannille iloisesti. — Mallipiirtäjä
Henry Helner on ent. lainopin ylioppilas Richard Reis.

Schmiedmann vastaa:

— Lähden uudestaan osoitetoimistoon...

Ja Serp alkaa miettiä jatkoa selostukseensa. Väärällä nimellä
esiintyminen on hänen vakaumuksensa mukaan uusi raskauttava asianhaara.
Hän kirjoittaa kuvaustaan jo siinä mielessä kuin olisi varkaan
henkilöllisyys selvitetty.

Schmiedmann palaa tällä kertaa puolen tunnin perästä:

— Myöskin Richard Reis on luetteloissa, mutta hän on kaksitoista
vuotta sitten matkustanut Amerikkaan, eikä hän ollut lainopin, vaan
lääketieteen ylioppilas. Sattumalta on hänen nykyinenkin osoitteensa
selvillä: Kansas City...

Serp huudahtaa:

— Mainiota! Kuta sekavampaa, sitä selvempää —!

— Niin, sanoo Schmiedmann. — Mutta nyt täytyy poliisin ruveta häntä
etsimään.

Serp hämmästyy:

— Poliisinko?

— Luonnollisesti. Meillä ei ole siihen mahdollisuuksia; sitäpaitsi: jos
löytäisimmekin hänet, niin hän tietysti livahtaisi käsistämme, sillä
eihän meillä ole oikeutta vangita ketään.

Sitä Serp ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta hänen täytyy myöntää, että
Schmiedmann on oikeassa.

Poliisitarkastaja on aluksi varsin epäilevällä kannalla. Kielijuttu —
siinä on tietysti se "mutta", johon hän heti tarttuu kiinni, kun Serp
kertoo, että hänen epäluulonsa melkein alunpitäen ovat kohdistuneet
Helner-Reisiin.

— Neiti Martens on lähtenyt valmiista teoriasta, hän sanoo, — ja se on
aina vaarallista...

Mutta Serp on itsepintainen:

— Voinettehan joka tapauksessa tutkia myöskin sitä linjaa... Minusta
on aina epäilyttävää, kun ihminen esiintyy väärällä nimellä, ja vielä
epäilyttävämpää lienee useammalla väärällä nimellä esiintyminen...

Poliisitarkastaja höristää korviaan:

— Onko tässä todistettavasti sellaistakin tapahtunut?

Serp kertoo tutkimustensa tuloksista. Ja poliisitarkastajan silmät
suurenevat:

— Vai niin. Sellaista! Näyttääpä todellakin kummalliselta.

Serp takoo rautaa niin kauan kuin se on kuumana.

Ja poliisitarkastaja tekee muistiinpanoja.

— Me pääsemme kyllä hänen jäljilleen..., virkahtaa hän. — Aina on joku
— talonmies, ovenvartija—, joka voi antaa vihjeen. Minä lähetän heti
mieheni liikkeelle.

— Mutta, sanoo Serp, — minä vaadin myöskin, että saan pysyä kaiken
aikaa tutkimustenne tulosten tasalla. Se ei liene kohtuutonta, koska
minä olen antanut teille jäljet.

— Myönnän, vastaa poliisitarkastaja, — että olemme teille suuressa
kiitollisuuden velassa siinäkin tapauksessa, että tämä mies
osoittautuisi syyttömäksi madame Petrellan juttuun, sillä ilmeisesti
hän joka tapauksessa on valonarka lintu.

— Ja edelleen, jatkaa Serp varmalla äänellä, — täytyy minun vaatia,
ettette toistaiseksi anna sanomalehdille mitään tietoja asiasta.

Schmiedmann, joka on seurannut Serpiä rikospoliisiin, heittää ihailevan
syrjäsilmäyksen virkasisareensa, joka aivan kylmäverisesti osaa valvoa
lehtensä etuja.

Poliisitarkastaja on rakastettavan myöntyväinen ja kirjoittaa Serpin
toimistopuhelinnumeron pöytäalmanakkaansa.

— Ja mitä sanomalehtitietoihin tulee, virkahtaa hän hymyillen, —
niin neiti Martens kai jo tämänaamuisen henkilökohtaisen kokemuksen
perusteella tietää, millä tavoin minä niihin suhtaudun...

Rikospoliisilla on kova ja vaikea työ. Sinisen Lyhdyn "kreivi"
osoittautuu viekkaaksi ja taitavaksi jälkiensä peittäjäksi. On
erinomaisen työlästä saada selville hänen asuntojaan, joita hän
alinomaan on muuttanut.

Ja Serpin täytyy odottaa hyvin kauan ensimmäisiä tiedonrippeitä.

Mutta hän viipyy uskollisesti toimituksessa eikä suo itselleen edes
päivällisaikaa, vaan tyytyy kahvilan voileipiin. Hän on äärimmilleen
jännittynyt, hänen on vaikea pysyä paikallaan, ja häntä palelee
sisällisesti.

Serp on heti poliisitarkastajan luota tultuaan kertonut Reinerille
olettamuksensa ja tutkimustensa tulokset. Ja tohtori on tyytyväisenä
hieroskellut käsiään:

— Sehän on aivan selvää, lapsikinhan ymmärtää, ettei asiassa enää ole
muuta tekemistä kuin napata varas kiinni.

— Mutta poliisi ei vielä ole vakuutettu huomauttaa Serp.

— Poliisi..., sanoo Reiner halveksivasti ja kohauttaa olkapäitään.

Eikä toimitussihteeri jää odottamaan poliisitarkastajan puhelinsoittoa,
vaan ryhtyy heti toimiin. Madame Petrellan asunto on valokuvattava
ulkoa — risti makuuhuoneen ikkunan kohdalle! — ja sisältä. Sitäpaitsi
on hankittava privaattikuva madamesta, mieluimmin sellainen, jossa
hänellä on varastetut helmet kaulassaan... Kun on saatu apajaan iso
juttu, niin se myöskin on hoidettava kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Tunnit kuluvat verkalleen.

Pari kertaa päätoimittaja Martens käy tytärtään katsomassa:

— Etkö menisi vähäksi aikaa edes kävelemään?

— En, vastaa Serp. — Ymmärräthän, että minun täytyy joka hetki olla
puhelimen ulottuvilla.

Martens myhäilee tyytyväisesti. Hänen tyttäressään on väärentämätöntä
journalistiverta. Kunpa olisi sitä pojassakin —!

Kuta myöhemmälle ilta kuluu, sitä suuremmaksi kasvaa jännitys. Nekin
toimittajat, joille ei asiasta ole mitään puhuttu, — sitä pidetään
hyvin rajoitetun piirin salaisuutena, ettei vain mitään pääse vuotamaan
toisiin toimituksiin — huomaavat ilmassa olevan jotakin erikoista, ja
monet jäävät jos minkälaisin verukkein pöytiensä ääreen vuorojensa
loputtua.

Vihdoinkin, kellon jo lähetessä puoltayötä, Serpin puhelin soi ja
poliisitarkastaja on langan toisessa päässä.

— Pyydän saada onnitella neiti Martensia, aloittaa poliisitarkastaja.

— Joko mies on kiinni? keskeyttää hänet Serp.

— Ei vielä... hän näkyy livahtaneen jo muutamia päiviä sitten rajan
ylitse.

— Niinkö? huokaisee Serp pettyneenä.

— Olemme sähköttäneet ja telefonoineet kaikille Europan poliiseille,
sillä tuo Helner-Reis on ilmeisesti aivan ensiluokkainen kansainvälinen
rikollinen. Hänen erikoisalanaan ovat jalokivet, ja meillä on syytä
luulla hänen matkustaneen Amsterdamiin, jonka timanttihiojien
kortteleista häntä parhaillaan etsitäänkin.

— Entä madame Petrellan juttu? kysyy Serp hermostuneesti.

— Tietysti se on hän. Olemme löytäneet hänen ulsterinsa, jonka rouva
Petrella jo on tuntenut; lakin hän sitävastoin näkyy hävittäneen...

Serpin jännitys laukeaa. Hänestä tuntuu, että hän kohta lysähtää
kokoon. Mutta hän ponnistaa kaikki voimansa terästääkseen tahtoaan.

— Taitavimmatkin tekevät aina jonkin virheen..., naureskelee
poliisitarkastaja. — Tämä lintu oli jättänyt siipensä — tuon vanhan
ulsterin — viimeiseen pesäänsä. Hän oli tosin pyytänyt emäntää
lahjoittamaan sen heti seuraavana päivänä jollekin köyhälle...
luultavasti pirullisesti ajateltu juoni mahdollisten epäluulojen
johtamiseksi harhaan... mutta emäntä ei vielä onneksi ollut ehtinyt
lahjoittaa sitä.

Serp on viskellyt paperille muistinsa tueksi sanan silloin, toisen
tällöin. Nyt hän kysyy:

— Miten löysitte pesän? Poliisitarkastaja naureskelee:

— Erään varieteetytön avulla... Varkaankin liha on heikko — hänellä oli
pikku ystävättärensä...

— ... joka kavalsi hänet...

— Ei se kana aavistanutkaan, mitä hän teki.

Serp kiittää tiedoista.

Ja rupeaa sitten kirjoittamaan. Kuumeisella kiireellä. Sormet lentävät
yli kosketinten, ja liuska liuskalta lennätetään käsikirjoitus
Reinerille, jonka pyöreät kasvot loistavat onnesta ja tyytyväisyydestä,
ja sitten latomoon.

Viiden palstan otsikko jättiläiskirjaimin ja kolme kuvaa ensi sivulle!

Kello kolmen tienoissa aamulla on kaikki valmiina. Reiner jättää
mahdollisesti vielä tulevat asiat yötoimittajan huoleksi ja lähtee
saattamaan Serpiä kotiin.

Serp on aivan lopussa. Tuskin hän jaksaa kunnolla riisuutua. Hän
viskautuu vuoteelleen ja nukahtaa heti. Yölamppu jää palamaan pöydälle.

5.

Tietysti suuri uutinen herättää huomiota. Toimituksessa riemuitaan.
Yksin happamen Markin täytyy tunnustaa, että neiti Martens on ansainnut
korkeimman arvosanan "kisällinäytteestään".

— Mestarinnäyte se on, mörähtelee Nagel, joka mielellään on
oppositiossa Markia vastaan sen vuoksi, että tämä kerran on vienyt
hänen käsistään uutisen, joka oli vaatinut viikkokausien esityöt,
poiminut aivan raa'asti valmiiksi kypsytetyt kastanjat hiilloksesta.

— Minusta se ei enää ole mikään näyte, vaan aivan yksinkertaisesti
journalistinen teko, virkahtaa Schmiedmann, joka tavallisesti istuu
vaiti kahvipöydässäkin, missä ei yleensä kukaan säästä suutaan.

— Oikein! huudahtaa Reiner ja keskeyttää kahvikuppinsa hämmentämisen. —
Sitä se juuri on: suuri teko.

Mutta Mark yrittää kaventaa kehumista — hän ei kernaasti suo toisia
kiitettävän —:

— Konstiko on tehdä, kun on mistä tekee! Minä hänelle sen ensiksi
kerroinkin.

— Näkyypä olevan, koska et uskaltanut itse ottaa tehtävää
suorittaaksesi, vaikka sitä sinulle tarjottiin, kiusoittelee Reiner.

Ja Mark tupsahtaa:

— Kuka sanoo, etten minä uskaltanut?

— Minä sanon, vastaa Reiner tyynesti. — Kuulinhan omin korvin, kun
eilen tunnustit kykenemättömyytesi.

— Se ei ole totta.

Jo kivahtaa toimitussihteerikin:

— Vai ei ole! Etkö sinä sanonut, ettei heitä saa puhumaan, jollei
julkaise pientä valmistavaa uutista "koepalloksi"?

— Sanoin. Ja se olisikin ollut ainoa mahdollisuus minulle, sillä
eihän tavallisella päivätyöläisellä ole niitä suhteita, jotka
työnantajan tyttärelle aukaisevat ovet mihin tahansa...

— Kuten poliisitarkastajan virkahuoneeseen, Sinisen Lyhdyn hovimestarin
tuttavuuteen ja balettirottien pukulooshiin, jatkaa Reiner ivallisen
kuivasti.

Ja Nagel höhöttää:

— Etenkin viimeksimainitussa paikassa on tietysti neiti Martensilla
paljon läheisemmät suhteet kuin sinulla!

Yleisen naurun keskeyttää luutnantti Kragerin korkea diskantti — hän
on aikoinaan ollut paljon käytetty ensimmäinen tenori ylioppilaitten
kansanvalistuskiertueilla —:

— Minä en ihaile niin paljon tehtävän suoritusta kuin sen suunnittelua.
Sotilaana minun täytyy tehdä kunniaa neiti Martensin strategeja,
nerokkuudelle.

— Häntä eivät akat taitaisikaan päästä pieksämään yhtä helposti kuin
eräitä toisia strategeja, pistelee Mark.

Ja Krager vastaa:

— Varo sinä vain, ettei hameväki kerran kosta sinulle sitä teerenpeliä,
jota sinä harjoitat kaikilla ilmansuunnilla!

— Panevat vielä pussiin ja upottavat avantoon, huutaa Nagel.

— Kuten Rasputinin, ilkkuu Krager. Mark kohauttaa olkapäitään ja inisee:

— Te teette nyt jumalatonta numeroa rikosuutisesta. Ymmärtäisin
herrojen haltioitumisen, jos asia olisi valtiollinen paljastus,
poliittinen sensatio. Silloinhan sillä olisi merkitystä ja kantavuutta.
Mutta tavallinen poliisiasia — no niin, nehän aina uskotaankin
toimituksen nuorimmille, harjoitukseksi.

Reiner leimahtaa:

— All right! Hyvät herrat, annetaan mestari Markille aikaa kaksi
viikkoa ensiluokkaisen sensation hankkimiseen — silloin pitäisi
parlamentissakin asiat jo olla niin pitkällä, että nykyinen
toimitusministeristö on kypsä pakkaamaan kapsäkkinsä.

Reiner ottaa lompakostaan taskukalenterin ja liivintaskustaan
lyijykynän.

— Minä merkitsen muistiin: joulukuun 12 päivä.

Ja Reiner kirjoittaa vekselimuistiinpanojensa väliin: "Viiden palstan
otsikko ensisivulla Markille." Sitten hän kääntyy Markin puoleen:

— Uskallatko ottaa vastaan haasteen? Mark hymyilee ylimielisesti:

— Tietysti. Mielihyvän, riemulla... Mutta hänen sormensa hypistelevät
hermostuneesti pöytäliinan päärmettä.

Krager sanoo pöydän päästä:

— Jos minä olisin Mussolini, niin tietäisinpä mitä tekisin.

— No, mitä sitten? kysyy Nagel.

— Antaisin neiti Martensille ritarimerkin.

— Etkö ylentäisi häntä yksin tein korkeimpaan sotilaalliseen arvoon —
tekisit hänestä luutnantin? honottaa Mark.

Nyt tulee päätoimittaja kahvihuoneeseen ja istahtaa pöydän ääreen.

— Mistä herrat ovat keskustelleet? kysäisee hän puheen aluksi.

Ja Reiner vastaa:

— Tietysti suuresta uutisesta — siitähän kaikki puhuvat.

Martens hymähtää vahingoniloisesti:

— Niin, taisivat naapurit olla vähän harmissaan.

Muuta hän ei siitä asiasta sano. Hänen tapoihinsa ei kuulu alaistensa
työn kiittäminen. Ja herrat ymmärtävät, että hän jo pitää tytärtäänkin
tavallisena, toisten veroisena aputoimittajana.

Serp nukkuu.

Hän on jo aamulla, kun Reiner saattoi hänet kotiin, ilmoittanut
pitävänsä vapaapäivän. Ja Reiner on luvannut: vaikka kaksikin.

Mathilde tietää, ettei häntä saa herättää. Se on sovittu kerta
kaikkiaan — hänellähän on yöpöydällään herättäjäkello —; vain joskus,
kun hän iltapäivällä lepää ennen yövuoroa, pyytää hän Mathildea
koputtamaan oveen.

Martens on syönyt yksin aamiaisen — se tapahtuu usein muulloinkin.
"Vieläkö neiti nukkuu?" hän on kysynyt Mathildelta. Ja kun Mathilde
on vastannut myöntävästi, on päätoimittaja määrännyt: "Häntä tullaan
mahdollisesti pyytämään puhelimeen, mutta on vastattava, ettei hän
ole tavattavissa, vaikka pyytäjä sanoisi asiaansa kuinka tärkeäksi
tahansa. Neidillä oli hyvin paljon työtä eilen, hänen täytyi valvoa
kauan ja hän on väsynyt." Mathilde on uskaltanut tehdä kysymyksen:
"Onko neidilläkin ollut tekemistä sen suurvarkaan paljastamisessa?"
Päätoimittaja on katsonut pitkään vanhaa palvelijatartaan, onpa vielä
tainnut rypistää otsaansakin, sillä hän ei ole tottunut tunkeilevaan
uteliaisuuteen siltä taholta. Mutta sitten hänen huulilleen on tullut
oikein hyvä hymy ja silmiin aivan lämmin loiste, ja hän on virkahtanut:
"Neiti on hoitanut koko sen asian." Eikä Mathilde enää ole voinut
pidättää itseään, vaan on huudahtanut: "Herra varjelkoon!" Ja sitten
hän on rientänyt keittiöön kertomaan toisille... Mutta Martens on
aamiaisen jälkeen mennyt työhuoneeseensa ja hetken perästä soittanut
sinne Mathilden. "Tämä kirje on pantava neidin lautasliinan alle
aamiaispöytään." Ja Mathilde on asettanut Serpin lautaselle sinisen
kirjekuoren, johon on kirjoitettu: "Toimittaja Serp Martens. — Käteen."

Ja sitten on päätoimittaja lähtenyt.

Mutta jokaisen puolen tunnin perästä Mathilde on käynyt Serpin
oven takana kuuntelemassa: ei, sieltä ei kuulu mitään! Se on
harmillista, sillä heti päätoimittajan lähdettyä on tuotu kaksi suurta
kukkaslähetystä, ja puhelimessa on kysytty neiti Martensia alinomaa.

Serp nukkuu syvästi ja rauhallisesti. Ei edes näe unta. Hän on niin
lopen väsynyt.

Herätyskello on asetettu soimaan kello 12.

Kun se alkaa kilistä, havahtuu Serp. Miten on mahdollista, että hän
vielä on vuoteessa? Niin, sehän on totta: hän tuli myöhään kotiin,
ja tänään hänellä on vapaapäivä... Hän hypähtää sängystään ja menee
hakemaan lehdet, jotka aina asetetaan tuolille hänen ovensa viereen.
Serp juoksee nopeasti takaisin vuoteeseen — hänen on vilu, permanto on
kylmä.

Mainio ensisivu! Isot, mustat otsikot ja hyvät kuvat. Siinä on
yllätyskin: Helner-Reisin kuva — iltapuku, monokkeli. Mistä ihmeestä
Reiner on saanut sen hankituksi? Eikä hän virkahtanut siitä
sanaakaan...

Sanomalehtimies lukee aina ensiksi oman kirjoituksensa — hänen täytyy
kontrolloida, miltä se vaikuttaa painettuna. Mutta tällä kertaa Serp
ei malta olla tekemättä poikkeusta sääntöön. Hän vilkaisee nopeasti
toisten lehtien otsikot. Ja vasta kun hän on vakuuttautunut siitä,
ettei niissä ole riviäkään Petrellan kaulakoristeen varastamisesta,
rupeaa hän lukemaan omaa selostustaan. Hän lukee sen hitaasti kappale
kappaleelta. Se tuntuu hyvältä... Ja hän lukee sen vielä toiseen
kertaan. Se kestää...

Sitten hän nousee, menee kylpyyn.

Hän pukeutuu vain aamukimonoonsa. On niin suloista laiskoitella... Ja
hänhän on kuitenkin aivan yksin aamiaispöydässä.

Serp tulee ruokasaliin ja istuutuu paikalleen.

Hän repäisee auki sinisen kirjekuoren. Siinä on puoliarkkinen, jolle
lyijykynällä on viskattu muutama rivi:

 "Serp,

 Annan tänään määräyksen taloudenhoitokonttoriin, että sinun palkkasi
 t.k:n 1 p:stä lukien on laskettava kaksinkertaiseksi.

                                                        Isä."

Kevyt kareilu väikähtää Serpin huulilla. Tämä on niin isän tapaista!
Lyhyttä ja asiallista, liikemiehen sähkösanoma-onnittelu. Niin,
todellakin onnittelu. Sillä Serp tietää, että tuohon tiedonantoon
sisältyy paljon suurempi tunnustus kuin kauneimpiinkin korulauseisiin.
Ja se liikuttaa hänen mieltään. "Kaksinkertaiseksi"... se on jo
korkea kiitos, sillä ihminen, joka ajattelee numeroissa, ajattelee
täsmällisesti —sanat voivat venyä, mutta luku ilmaisee määrätyn mitan..
Siksi kai koulussakin arvolauseet olivat numeroita...

Serpin on hyvä olla. Hän soittaa. Ja Mathilde tulee sisään.

— Olen tänään ollut unikeko...

— No, kyllä kannattaakin nukkua, kun on tehnyt sellaisen
jymyuutisen... Sehän oli hirveä voro... Mutta neiti sai vain
selville...

— Mistä Mathilde tietää, että minä sen jutun olen tehnyt?

Mathilden suuri suu vetäytyy leveään hymyyn:

— Päätoimittaja sen aamulla sanoi minulle.

— Mitä? Sanoiko isä —?

Serpin silmiin nousevat kyynelet. Onpa isän todellakin täytynyt
olla mielissään, kun hän, joka tavallisesti ei muista tervehtiäkään
palvelijoita, on puhellut Mathilden kanssa.

Mathilde nyökyttää päätään:

— Kyllä vain sanoi ja varoitteli vielä... Mutta minähän aivan unohdan
tässä sekä kahvin että muut asiat...

Hän pyörähtää ketterästi ja pyrähtää ulos ovesta.

Serp levittää voita leivälle ja tuumii puoliääneen itsekseen:

— Vai niin, vai niin...

Mathilde tulee takaisin. Hän kantaa isoa kukkalaitetta ja on tärkeän
näköinen. Ja hänen jäljessään tulee keittäjätär kantaen toista kääröä.

Serp katsoo heitä hämmästyneen uteliaana. He laskevat kantamuksensa
pöydälle ja alkavat irroitella käärepapereita.

— Voitonseppeleet, sanoo Mathilde.

Jättiläismittainen kukkakori. Ja sankaan kiinnitetty kirjekuori, jossa
on kohokuvana kultainen kreivi-kruunu.

 "Hyvä neiti,

 Pyydän Teitä vastaanottamaan kunnioittavat kiitokseni siitä
 suurteosta, jonka Te olette suorittanut ja joka on pelastanut
 Kuninkaallisen Lähetystön ja minut hyvin ikävästä tilanteesta.

                                                  Teidän
                                             Kreivi Cavallini."

Toisessa käärössä on tummanpunaisia ruusuja — samanlaisia muistaa Serp
saaneensa kerran aikaisemminkin ja punastuu. Mutta kortissa ei ole kuin
yksi sana: "Kiitos" ja sen alla nimikirjaimet L.B.

Kummallista, ajattelee Serp, en ole ajatellut häntä koko aamuna, ja
hänen tähtensä kai minä sittenkin...

— Kyllä on kukkia! sanoo Mathilde.

— Maksavat varmaankin monta sataa, ihmettelee keittäjätär.

— Ja kauniita ne ovat, virkahtaa Serp jotakin sanoakseen, sillä hänen
ajatuksensa ovat muualla.

"Varmasti hän tahtoo tavata minua... ehkä onkin jo soittanut", miettii
Serp. "Soittaisinko minä hänelle? Ei! On parempi, että odotan. Jos minä
soitan, näyttää tietysti aivan siltä, kuin tahtoisin..."

Serp kääntyy palvelijain puoleen:

— Ja nyt kahvia ja munia, minun on hirveä nälkä.

Palvelijattaret kiiruhtavat ulos.

Puhelin soi — se on vielä isän aamiaisen jäljiltä ruokapöydällä.

Serp hätkähtää — onko se hän?

Mutta se onkin madame Petrella — ei ole Serp tullut häntäkään
ajatelleeksi, ja hänen asemansahan on nyt melkein säälittävän nolo.

— Neiti Martens on tietysti lukenut sanomalehden, aloittaa madame vähän
epävarmasti.

— Kyllä olen, vastaa Serp.

— Niin, se minun varkaanihan on nyt muka saatu selville, taikka ainakin
vakuuttaa poliisi saaneensa hänet selville.

— Luuleeko sitten madame, että poliisi on väärillä jäljillä? kysyy Serp
reportteri kylmästi.

— Minä pidän luuloni omina tietoinani, vastaa Petrella salaperäisesti.
— Mutta olkoon asia miten tahansa, minä en enää jaksa kuluttaa
hermojani sen takia. Tarvitsen työrauhaa, ja kun en sitä täällä
nähtävästi saa, olen päättänyt matkustaa muualle. Lähden jo tänä iltana
yöjunassa. Siksi tahdoin soittaa teille, rakas ystävä, joka eilen
osoititte niin vilpitöntä myötätuntoa minulle. Pyydän teitä myöskin
sanomaan terveiseni herra isällenne...

— Vai niin, vastaa Serp edelleenkin yhtä kylmästi. — Lähtö tuli äkkiä.

— Päätin sen tänä aamuna.

— Toivotan madamelle hauskaa matkaa, sanoo Serp. — Vien isälleni
terveisenne.

Serp saa kahvinsa ja alkaa syödä aamiaistaan Syötyään hän sytyttää
savukkeen ja lukee kolmanteen kertaan suuren juttunsa.

Ja odottaa.

Mutta toimituksessa on uutta kiirettä. Kansallisten Villatehtaiden
asema on kiristynyt äärimmilleen. Romahdusta on enää mahdoton välttää.
Tiedetään, että pankki on päättänyt antaa asiain mennä menojaan. Se on
saanut omat saatavansa turvatuiksi eikä sillä siis enää ole syytä tukea
Mercuriusta. Osakkeita tarjotaan pörssissä polkuhintaan, mutta ostajat
ovat haluttomia.

Mercurius tekee epätoivoisia yrityksiä pelastaakseen tilanteen, taikka
ainakin hankkiakseen itselleen hengähdysaikaa.

Kello 15:n tienoissa Monica ilmoittaa hänet Martensille.

Mercurius on hermostunut. Ääni vavahtelee ja pingoittautuu kurkkuun. Ja
Martens panee merkille, ettei mies malta edes sytyttää sikaria, vaan
imee sitä kuiviltaan.

— Tulin tänne puhumaan meidän pankkipolitiikastamme. Se on viime
aikoina käynyt aivan sietämättömäksi...

Martens hypistelee paperiveistään — kylläpä on miehen esiintymistapa
muuttunut: entisen täsmällisen sähkösanomatyylin tilalle ovat tulleet
kierrellen kaartelevat ylimalkaisuudet.

—... Näkyy tulleen säännöksi, että ainakin maan suurin pankki, joka
muka on perustettu kansallisen yritteliäisyyden herättämiseksi, vain
odottaa tilaisuutta viskatakseen hirttosilmukan niiden liikkeiden
kaulaan, joiden perustamiseen se itse on kehoittanut auliilla, etten
sanoisi rajattomalla, luotolla...

Martens raapaisee tulta ja ojentaa palavan tikun Mercuriukselle.

— Te olette joutunut vaikeuksiin? kysyy päätoimittaja. — Suojelustulli
ei auttanut?

— Eihän se vielä ole voinut vaikuttaa mitään. Vasta ensi keväänä alkaa
sen vaikutus tuntua — minä voin sen todistaa selvillä numeroilla.
Mutta pankki ei ota todisteluani kuuleviin korviin. Se on niin
nurinkurista, ettei tässä tiedä, pitäisikö itkeä vaiko nauraa.
Ajatelkaa itse: viimeistään kuuden kuukauden perästä minä voin
lyhentää luottotarvettani vähintään 30 prosentilla, mutta pankki, joka
tähän asti ei kertaakaan vielä ole asettanut määräaikaa, vaatii nyt
yht'äkkiä, että minun 45 päivän kuluessa on järjestettävä viisikolmatta
prosenttia. Eivätkä mitkään järkisyyt mahdu johtajiin. Mutta heillä on
tietysti omat suunnitelmansa...

— Mitä tarkoitatte? kysyy Martens ja ojentaa uuden tulitikun, sillä
Mercuriuksen sikari on syttynyt vain toisesta syrjästään.

Mercurius irvistää väkinäisesti:

— No, eihän se ole mikään salaisuus... Kun jokin liikeyritys on
joutunut ahtaalle, ottaa pankki sen haltuunsa ja vie sen kuivalle
maalle, ja kun se taas on varmalla pohjalla, lopettaa pankki
holhouksensa.

Martens katsoo häntä silmiin:

— Mutta sehän on minun ymmärtääkseni erinomaisen terve ja epäitsekäs
liikeperiaate.

Mercurius naurahtaa kuivan katkerasti:

— Epäitsekäs! Kyllä tosiaankin. Hyvä päätoimittaja, luulin suoraan
sanoen, että te olitte nähnyt humbugin lävitse: kun holhous lakkaa,
ovat osakkeet tietysti siirtyneet pankinjohtajien haltuun... Siinähän
juuri on koko taktiikan häikäilemätön sikamaisuus.

— Ja te arvelette, että Kansallisten Villatehtaitten käy samalla
tavalla?

Mercuriuksen suunpielet kohoavat ylenkatseellisesti:

— En arvele mitään. Mutta minä tiedän, että sellainen on suunnitelma.
Siinä on kuitenkin pieni mutka tiellä.

— Ja mikä se on?

- Se olen minä, sanoo Mercurius ja nousee tuolista. — Ja
toivottavasti myöskin julkinen sana, jonka velvollisuuksiin kai kuuluu
väärinkäytösten paljastaminen myöskin liike-elämän alalla.

Hän menee. Eikä Martens voi olla tekemättä mielessään vertailua hänen
tulonsa ja menonsa välillä: hänen onnistui suurilla sanoilla suggeroida
itsensä eräänlaiseen paatokseen, joka kenties olisi voinut tehotakin,
ellei päätoimittajalla sattumalta olisi ollut jo edeltäpäin vihiä
asiain todellisesta tilasta. Nyt mahtiponsi jää ontoksi kulkusen
kilinäksi, joka vain vahvistaa huhut.

Kotvan Martens miettii: "Jos me huomenna julkaisemme uutisen, kaatuu
Mercurius tietysti heti... Mutta kaatuuhan hän kuitenkin... Eikä
minulla sitäpaitsi ole syytä sääliin — yrittihän hän keväällä kyniä
minutkin. Ja mitä pankinjohtajiin tulee, niin se on tietysti heidän
asiansa — kukapa ei tekisi afääriä, kun pääsee tekemään?"

Hän tarttuu puhelimeen.

— Toimitussihteerille.

— — —

— Kansallisten Villatehtaitten satu on selvä — Mercurius kävi juuri
luonani — pankki ottaa liikkeen hoitoonsa. Anna mennä vain isona
uutisena.

Monica tuo päiväpostin päätoimittajalle. Ja Martens tulee
katsahtaneeksi häntä. Eikö tyttö ole alkanut saada vähän muotoja? —
kas vain! Päätoimittaja hymähtää — hän on pari kertaa tavannut Markin
etuhuoneessaan ja kerran ovat Monica ja Mark tulleet yhdessä häntä
vastaan kadulla. Eihän sitä koskaan tiedä, mistäpäin jänis juoksee...

Serpin täytyy odottaa kauan. Vasta viiden tienoissa iltapäivällä
Busoito soittaa. Hänen äänessään on oudonsävyinen tumma sointu. Serp
kiittää kukista.

— Ymmärrätte, että välttämättä tahdon tavata teidät, soitin jo aamulla,
mutta sanottiin, ettette voinut tulla puhelimeen.

— Minä aivan yksinkertaisesti nukuin...

— Kuinka väsynyt mahdoittekaan olla.

— Mutta en ole enää — väsymys paranee unella.

— En osaa kiittää teitä... olette tehnyt minulle niin suuren
palveluksen...

Serp keskeyttää hänet naurahtamalla:

— Minähän teille olen kiitollisuudenvelassa.

— Mistä? kysyy Busoito hämmästyneenä.

— No, hankittehan te minulle ensiluokkaisen uutisen.

He sopivat tapaamisesta.

— Tänään syön mielelläni italialaisen päivällisen...

Ja Serp menee pukeutumaan.

Hän suorittaa pukeutumisensa huolellisesti, kuten aina. Naisen
velvollisuus on huolehtia ulkonäöstään, tehdä itsensä mahdollisimman
miellyttäväksi.

Kun Serp on pukeutunut, lähtee hän heti ulos. Tekee hyvää kävellä
puolituntinen.

— Mathilde, hän huutaa ruokasalin ovesta.

Ja Mathilde tulee.

— En tule kotiin päivälliselle — minut on kutsuttu ulos...

Mathilde sulkee oven hänen jälkeensä hymyillen — hän on huomannut, että
neiti on kiinnittänyt ruusun rintaansa, tummanpunaisen, ja hän ymmärtää
tehdä johtopäätöksen.

Busoito on löytänyt kodikkaan pikkuravintolan ruokapaikakseen.
Rauhallinen luola, hyvä keittiö ja ystävällinen palveluskunta. Hän on
syönyt siellä jo vuoden ajan. Hänellä ori oma nurkkapöytänsä ja talon
puolesta hopeinen rengas lautasliinan ympärillä. Hän on aivan kuin
kotonaan, tuntee koko henkilökunnan astiainpesijätärtä myöten. Kokki on
venäläinen. Tietysti emigrantti, joka ennen on nähnyt parempia päiviä.
Hän on usein jutellut hänen kanssaan. Mies puhuu aivan ihanteellista
ranskaa, on kulkenut maailmaa ja nähnyt paljon. Mutta silti hän on
huvitettu nykyisestäkin ammatistaan. Hän ottaa sen vakavalta kannalta
ja on oikein halusta perehtynyt keittotaidon salaisuuksiin. Busoito on
luotsannut hänet italialaisen keittiön öljyisiin sokkeloihin, ja hän
osaa valmistaa aivan moitteettoman makaronin ja paistaa kananpojan yhtä
kultapintaiseksi kuin Rooman kokit.

Luigi Busoito odottaa päivällisvierastaan. Pöytä on katettu talon
parhaimmalla kalustolla. Kukkia on kristallimaljakossa, ja Ennie,
tarjoilijatar, on saanut erikoisohjeet. Isäntä on itse käynyt
kellarissa ja tuonut pari pulloa sellaista, jota ei ole arkiyleisön
viinilistassa, ja Busoito on saanut lahjaksi kreiviltä fiascon
loisto-chiantia. Pienen ravintolan kahdessa matalassa huoneessa on
juhlallinen tunnelma — tämä ei ole tavallista arkea, odotuksen jännitys
kuvastuu yksin kassaluukusta, jossa päivän kunniaksi on pari koreata
kukkaa korkeassa olutlasissa.

Serp tulee. Hän katsahtaa ympärilleen: — Täällähän on hauskaa — lystin
paikan olettekin löytänyt itsellenne. Ymmärrän, että viihdytte
täällä...

Mutta vielä tiukemmin tarkastetaan Serpiä, kun Busoito vie hänet omaan
soppeensa katetun pöydän ääreen. Isäntä iskee silmää kassanhoitajalle,
hänen kasvojensa ilme ilmaisee vilpitöntä hyväksymistä. Ja
eteisvahtimestari tekee itselleen asian tarjoiluhuoneeseen kertoakseen
tytöille, että turkin vuorisilkissä on parisilainen leima.

Mutta eniten hermostunut on Ennie. Hän huomaa kätensä vapisevan, kun
hän asettaa spaghettivadin ja hienonnetun juuston pöydälle. Liekö
atmosfeerin jännitys tarttunut päivällispöydässä-istujiinkin vai liekö
päinvastoin heidän oman jännityksensä laukeaminen aikaansaanut reaktion
— heidän yhdessäolostaan on välittömyys kaikonnut. He koettavat
molemmat ylläpitää keskustelua, mutta he pingoittavat sen teennäisen
vilkkaaksi ja vaihtelevat alinomaa puheenaihetta. On aivan kuin
kumpikin leikkisi piilosillaoloa — ei tahallisesti, vaan vaistomaisesti
— ja kiertäisi ja kaartelisi jotakin arkaa ja kipeää, tietämättä
kuitenkaan varmasti ja määrätysti, mitä he karttavat.

— Me olemme siis nyt Italiassa! huudahtaa Serp, kun hänen
pöytätoverinsa kaataa olkikoristeisen pullon tummaa punaa laseihin.

Mutta Busoito sanoo:

— Kunpa olisimmekin! Siellä olisi toki aivan toisenlaista...

Kirjoituspöydän Vestan neitsyen profiili väikähtää Serpin silmissä, ja
hän kysyy melkein pilkallisesti hymyillen:

— Onko teillä ikävä kotiin?

— On... toisinaan..., vastaa Luigi Busoito verkalleen. — Mutta minä
tiedän, että jos nyt olisin kotona, niin minun olisi ikävä tänne...

Serp vainuaa taas Busoiton sanoissa sarastavan tunteellisuuden uhkaa,
samaa, jolla hän muistaa hänen välttäneen suoran vastauksen antamista
kysymykseen: "Kuka tuo on — sisarenneko?" Ja Serp alkaa puhua puuta
heinää.

— Mitä luulette madame Petrellan nyt sanovan?

— Oh... älkäämme puhuko hänestä..., vastaa Busoito, ja tumma puna
nousee hänen poskilleen.

Serp ajattelee: onkohan tuo puna harmia vai johtuuko se siitä, että
Busoitolla sittenkin on ollut Petrellankin kanssa jotakin yhteistä,
kuten tietysti myöskin "Vestan neitsyen" ja monien muiden kanssa.

Päivällinen kuluu kulumistaan, mutta tunnelma ei parane. Vuorosanat
luiskahtelevat toistensa ohitse — yhteisvirettä ei synny.

Ja Serp rupeaa itsekseen analysoimaan suhdettaan Busoitoon. Hän
muistaa, miten kiihkeästi hän aamupäivällä odotti puhelimensoittoa —
miksi? Nyt kun Busoito istuu häntä vastapäätä, hän on aivan kuin vieras
mies. Ja vierashan hän onkin — sattuma vain on johtanut heidän polkunsa
ristimään toisensa. Rakkautta — ei se toki tällaista ole. Johan sen
huomaa siitäkin, että hän näin kylmän järkevästi voi eritellä asioita
ja kehrätä lankoja kerälle. Eikä hän sitäpaitsi tahdo olla numerona
kenenkään lemmenvoittojen kokoelmassa.

Cassate siciliana — Serp ei voi olla hymyilemättä. Jäätelön nimi
herättää eloon muistojen mielikuvia niiltä ajoilta, joina hän toisinaan
vielä hairahtui haaveilemaan... Ei, Luigi Busoito on ollut hänelle vain
journalistinen aihe, ja sellaisena tietysti kiinnittänyt hänen mieltään.

Kun he tulevat kadulle, huutavat sanomalehtipojat lisälehteä.
Petrellan helmien varas on vangittu Brüsselin asemalla — vaarallinen
kansainvälinen rikollinen.

Ja Serpin päähän iskee ajatus, että journalistinen "aihe Luigi Busoito"
nyt on loppuunkäsitelty. Lisälehti on sen loppulauseen huutomerkkinä.

6.

Kreivi Cavallini rakastaa juhlallisuutta. Hän tahtoo antaa arkisillekin
asioille loistoa — sitä on hänen mielestään nykyaikaisessa elämässä
yleensä valitettavan vähän.

Päätoimittaja Martens on saanut kutsukortin, jossa Hänen Majesteettinsa
lähettiläs pyytää häntä saapumaan Kuninkaalliseen Lähetystöön klo 2
päivällä. Asia on virallinen. Kutsuun ei voi ilmoittaa estettä. Se on
harmillista. Sillä juuri samaan aikaan on puolueen parlamenttiryhmällä
kokous, jossa pää-äänenkannattajan edustus on välttämätön.

Martens miettii, kenet hän lähettäisi sijaisekseen. Grönberg on liian
selvästi vanhoillinen — hänet saa ylipuhutuksi melkein mihin tahansa...
eikö hän äskettäinkin antanut narrata itseään patavanhoillisen
Isänmaanpelastajien klubin johtokuntaan?... Hän ei osaa epäillä
ihmisiä; luulee, että kaikki ovat yhtä rehellisiä kuin hän itse. — Mark
on tietysti ovelampi ja sitäpaitsi vanhana parlamenttireportterina
perehtynyt kulissientakaiseen puoluepeliin, mutta hän on laskematon
vapaamielisyydessään — saattaa milloin hyvänsä yhtyä kuinka
radikaalisiin maailmanparannushullutuksiin tahansa. — Vahinko, että
kauppaosaston toimittaja sattuu olemaan sairaana — hän kuvittelee
pilaantumattomassa yksinkertaisuudessaan olevansa poliitikko, mutta
hänen liberalisminsa on aivan vaaratonta, koska hän on säästänyt
itselleen vähän varoja... Täytyy neuvotella Reinerin kanssa.

Reiner katsoo päätoimittajaansa ihmetellen:

— Lähetä Flaxmann — hänhän kirjoittaa nykyisin poliittisia artikkeleita
jo useammin kuin ukko Grünberg.

— Juuri siksi hän ei missään nimessä saa mennä sinne.

— Miksi ei?

— Siksi, että sinne tulee myöskin Glanz, vastaa Martens tiukasti.

— Ovatko he sitten riidoissa?

— Päinvastoin. Mutta sinä tiedät, että Glanzilla saattaa toisinaan olla
omiakin mielipiteitä, ja jos hän saa niitä istutetuksi heikkoon päähän,
niin ne voivat itää ja käydä vaarallisiksi. Reiner viheltää:

— Sinä et toisin sanoen tahtoisi vaarantaa Flaxmannin lojaalista
epäitsenäisyyttä.

— En millään muotoa — meillä ei ole varaa tehdä hänestä
käyttökelvotonta.

— Eipä tietenkään... Mutta entäpä tyttäresi? Tosin hänessä on
itsenäisyyttä, mutta sen vastapainona on se, että hän vielä on
vasta-alkaja politiikassa ja sitäpaitsi aivan liiaksi viisas
antautuakseen keskusteluun niin toivottomista asioista kuin
puolueohjelmista...

Todellakin — Serp! Häntä ei Martens ole tullut ajatelleeksi. Voihan
olla hyvä, että hän vähitellen perehtyy politiikkaankin. Eihän sitä
tiedä, miten tässä vielä sattuu käymään... Mutta suostuuko Serp?

Martens menee kotiin pukeutuakseen Cavallinin virallista tilaisuutta
varten. Hän tapaa tyttärensä lounaspöydässä.

Serp hämmästyy isänsä ehdotusta:

— Enhän minä, isä kulta, ole ollenkaan perillä politiikassa...

— Mutta siihen perehtyy pian, ei mihinkään maailmassa perehdy niin
helposti.

— Minä olen tähän asti pelännyt sitä siksi, että olen luullut sitä
hirveän monimutkaiseksi.

Martens naurahtaa:

— Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan vaihtokauppa — hanki halvalla ja
luovuta kalliilla, tingi ostaessasi ja koroita hintaa myydessäsi...

Serp katsoo isäänsä silmiin:

— Jotain sellaista minä kyllä olen epäillyt, mutta en ole uskonut, että
sitä saa noin avoimesti tunnustaa.

Isän silmät välkähtävät veitikkamaisesti:

— Eiväthän ammattipoliitikot sitä tietysti tunnustakaan — he ovat
kylläksi ovelia ymmärtääkseen korean käärepaperin merkityksen.

— Mitä sinä tarkoitat käärepaperilla?

— Aatteellisuutta. Ja rihmana ovat kauniit puheet ja nappuloina
epäitsekkäät asenteet.

— Entä mitä on käärepaperin alla?

— Edut ja vaikutusvalta.

Serp on käynyt vakavaksi. Isä laskee leikkiä, mutta Serp arvaa, että
pilan alta pilkistää esiin alaston todellisuus. Hän tahtoo tutustua
siihen. Ja hän suostuu isänsä ehdotukseen.

Martens nousee lähetystön portaita yhdessä sisäministerin kanssa.

Sisäministeri — normaalisissa oloissa tavallinen esittelijä, vaatimaton
virkamies ja ujo ihminen — on hermostunut.

— Minusta tämä on kiusallista, hän valittaa. — Olen tähän asti
onnistunut välttämään diplomaattikutsuja, mutta ulkoministeri väitti,
etten tästä tilaisuudesta millään verukkeella voinut kieltäytyä...
Kaikkein pahinta on, etten puhu muita vieraita kieliä kuin
koulusaksaa...

Ministeri on hengästynyt ja alkaa yskiä astmaattisesti. Herrojen täytyy
pysähtyä hetkeksi.

— Minä viihdyn parhaiten virastopöytäni ääressä... Ja vastoin
tahtoanihan minut raahattiinkin keväällä tähän väliaikaiseen
toimitusministeriöön... Jumalan kiitos siitä nyt pääsee vapaaksi...

Hänen huokaisunsa vilpittömyydestä ei ole epäilystäkään. Eikä Martens
voi olla pidättämättä hienoa hymyä, sillä hän on tottunut aina lukemaan
kaatuvan ministerin teeskennellystä tyytyväisyydestä vain kömpelösti
naamioitua katkeruutta.

Polvihousuinen ja kultanappinen pikentti auttaa päällysvaatteet
herrojen yltä. Ja sisäministeri pyyhkii vielä salin kynnyksellä tuskan
hikeä otsaltaan. Mutta Martens lohduttelee häntä:

— Kreivi Cavallini puhuu aivan esteittä saksaa.

Sisällä on ennestään ulkoministeri — hän on ainoa, joka edellisestä
hallituksesta on jäänyt paikalleen, sillä hänen ammattitaitonsa
välttämättömyydestä on tehty uskonkappale. Koko lähetystön henkilökunta
on saapuvilla. Kreivi, lähetystösihteeri ja kauppa-attasea ovat
puetut juhlallisiin diplomaattitakkeihin, mutta Luigi Busoito on
sotilaspuvussa — se antaa vähän väriä seurakunnan hautajaisvakavuudelle.

Samppanja tuodaan sisään — valmiiksi täytetyt korkeat lasit
hopeatarjottimella.

Ja kreivi Cavallini astuu pari askelta keskilattialle ja ottaa
povitaskustaan paperin.

— Hyvät ja korkeasti kunnioitetut herrat, hän aloittaa puheensa. —
Minulla on tänään suoritettavanani erittäin mieluinen ja samalla hyvin
kunniakas tehtävä. Minun armollinen hallitsijani on, huomioonottaen ne
suuret palvelukset, joita te, arvoisat herrat, jotka kuninkaallinen
lähetystö tänään näkee vierainaan, olette tehneet Hänen Majesteettinsa
maalle ja kansalle, suvainnut antaa sydäntänsä lähinnä olevan korkean
ritarikunnan arvomerkit: hänen ylhäisyydelleen ulkoministerille
suurristin sekä herra sisäasiainministerille ja herra päätoimittaja
Martensille ensimmäisen luokan komentajamerkit. Samalla kuin minä
esiintuon herroille Hänen Majesteettinsa tervehdyksen, pyydän omasta
ja lähetystön puolesta vilpittömästi onnitella herroja. Kohotan lasini
herrojen kunniaksi.

Kreivi pistää paperin taskuunsa ja antaa pienellä kädenviitteellä
merkin lähetystösihteerille, joka kiiruhtaa ottamaan pöydällä olevat
kotelot käsiinsä ja ojentamaan ne yksitellen kreiville sitä myöten kuin
tämä ehtii astua vuoron perään kunkin onnellisen ritarin eteen.

Kun kaikki ovat saaneet kotelonsa, pitää ulkoministeri kiitospuheen.
Se on yhtä korea kuin hän itsekin, ja siinä vakuutetaan, että ne
palvelukset, jotka nyt ovat näin yllättävän runsaan tunnustuksen
osakseen saaneet, ovat vain murto-osa siitä, minkä asianomaiset
tahtoisivat tehdä kreivin niin loistavasti edustamalle maalle ja sen
armolliselle hallitsijalle sekä sen erinomaiselle hallitukselle.

Sitten juodaan samppanjalasit pohjaan ja siirrytään kreivin
työhuoneeseen. Siellä odottavat sikarit ja whisky, ja niiden avulla
hupenee juhlallinen jäykkyys väleen.

Kreivi keskustelee erittäin rakastettavasti sisäministerin kanssa,
joka ensimmäisen whiskykulauksen jälkeen alkaa itsekseen ihmetellä
saksankielensä luistavuutta. Ja sillä välin tulevat ulkoministeri ja
Martens — puoliääneen kuiskaten — yksimielisiksi uuden parlamentaarisen
hallituksen ohjelmakysymyksistä.

— Mutta kuka sen muodostaa? kysyy Martens

— Eikö se jo ole tiedossa?

— Ei. Kuka?

Ulkoministeri hymyilee apollonista hymyään:

— Me, jotka olemme lähdössä, emme tietysti tiedä mitään — olemme kerta
kaikkiaan poissa pelistä.

Viimeisiä sanoja hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä niistä arvaa
Martens, että ulkoministeri aikoo kavuta uuteenkin hallitukseen. Sitkeä
herra.

Sisäministeri ja Martens lähtevät yhdessä — ulkoministerillä on
kahdenkeskistä neuvottelemista kreivin kanssa. Kun pikentti on auttanut
päällystakit herrojen ylle, työntävät he kotelot palttoittensa
taskuihin. Kun he tulevat kadulle, kääntyy sisäministeri äkkiä
Martensin puoleen:

— Voitteko te, herra päätoimittaja, sanoa minulle, miksi minä sain
tämän kunniamerkin?

Martens hämmästyy — onko mies todellakin niin naiivi, että hän luulee
ritarimerkin saamiseen tarvittavan syytä? Joka tapauksessa hän vastaa:

— Tietysti samasta syystä kuin minäkin — madame Petrellan
jalokivivarkauden selvittämisen johdosta.

— Mutta poliisihan sen suoritti — minä en tiennyt siitä mitään,
ennenkuin luin selostuksen lehdestänne.

Martens virkahtaa:

— Poliisille ei anneta ritarimerkkejä, ne kuuluvat ministerien
luontaisetuihin.

Mutta itsekseen hän ajattelee: Tuon miehen ei koskaan pitäisi juoda
whiskyä.

Herrat eroavat molemminpuolisin kunnioituksenvakuutuksin.

Tohtori Glanz on saanut täydellisen hyvityksen puolueensa
parlamenttiryhmältä: hänet on yksimielisesti valittu sen
puheenjohtajaksi. Ja tyytyväisyys loistaa hänen näyttelijänkasvoistaan,
joille poikkeuksellisen pitkä ylähuuli antaa jollakin tavoin papillisen
arvokkuuden.

Ryhmälle on tullut tarjous yhdessä muiden porvarillisten puolueiden
kanssa muodostaa koalitsionihallitus. Tarjotaan kolmea paikkaa.

Puheenjohtaja esittää asian ja käyttää samalla ensimmäisen puheenvuoron:

— Minusta on aivan selvää, että hyväksymme tarjouksen, joka kieltämättä
on edullinen. Meidän ryhmämme on siksi pieni, ettei sen vaikutus
parlamentissa pääse oikeuksiinsa oppositiopuolueena. Hallituksessa
meillä sitävastoin on tilaisuutta saada äänemme kuuluville. Tarjous
on myöskin niin sanoakseni enemmän kuin kohtuullinen. Jäsenlukuumme
nähden, jos paikat hallituksessa jaettaisiin tarkassa suhteessa, meillä
ei olisi oikeutta enempään kuin 2 1/4 paikkaan. Nyt annetaan meille
kuitenkin kokonaista kolme paikkaa. Se merkitsee, että vaikutusvaltamme
hallituksessa tulee olemaan suhteellisesti suurempi kuin muiden
puolueiden. Näin ollen olisi varsin lyhytnäköistä, jos hylkäisimme nyt
tehdyn tarjouksen.

Serp istuu ryhmän kahden naisedustajan vieressä ja kuulee heidän
kuiskaavan toisilleen:

— Glanz puhuu omaan pussiinsa...

— Tietysti hän pitää itseään oikeutettuna yhteen salkkuun...

Serp nyökkää vaistomaisesti — saman ajatuksen Glanzin alustus on
herättänyt hänessäkin.

Ja ilmeisesti monessa muussakin, koska heti pyydetään useampia
puheenvuoroja, ja ensimmäiset puhujat vastustavat jyrkästi Glanzin
ehdotusta. Kolme paikkaa on aivan liian vähän — vähintään pitää saada
neljä. Kolme kahdestatoista! Olkoon, että matemaattinen suhde on
sellainen — tässä ei tyydytä matematiikkaan — puolueen arvovalta vaatii
muutakin kuin laskutaitoa...

Mutta Glanzilla on myöskin puolustajansa. Ja keskustelu venyy pitkäksi,
toisin ajoin se käy varsin kiihkeäksikin.

Serp kuuntelee sitä ihmeissään. Muusta ei ole puhettakaan kuin siitä,
onko hallitukseen mentävä vai eikö, ja jos on mentävä, montako paikkaa
on pidettävä minimivaatimuksena. Kun eräs ryhmän jäsen — nuori
ensikertalainen — uskaltaa ehdottaa, ettei hallitukseen menosta sen
enempää keskusteltaisi, ennenkuin toisten puolueiden kanssa on sovittu
yhteisestä ohjelmapohjasta, saa hän heti yliolkaisen ojennuksen:
ohjelma on tulevan ajan murhe, kunhan ensin on saatu hallitus — niin on
ollut ennen ja niin on tietysti nytkin.

Serp tekee muistiinpanoja välittämättä vähääkään siitä, että sitä
katsotaan karsain silmin.

Kun kolmen neljän tunnin keskustelun jälkeen vihdoinkin on huomattu,
ettei päästä yksimielisyyteen, ehdottaa puheenjohtaja, että ryhmä
päättäisi kokoontua parin päivän perästä uudelleen käsittelemään asiaa.
Ehdotus hyväksytään.

— Vielä, sanoo Glanz, — on meidän vanhan tavan mukaan sovittava
siitä muodosta, joka annetaan sanomalehtiuutiselle. Ehdotan aivan
lyhyttä tiedonantoa: "Ryhmä käsitteli eilisessä kokouksessaan
hallituskysymystä, mutta ei vielä tehnyt mitään päätöstä, vaan jatkaa
käsittelyä lähipäivinä."

Kun tämäkin ehdotus on hyväksytty, kääntyy Glanz Serpin puoleen ja
sanoo hyväntahtoisen neuvovalla äänensävyllä:

— Muuta ei tietysti sitten tästä kokouksesta lehdessä ole julkaistava.

Ja alkaa koota papereitaan. Mutta hän keskeyttää äkkiä touhunsa, kun
Serp nousee vastaamaan:

— Luonnollisestikaan lehti ei tästä kokouksesta julkaise muuta
kuin äsken päätetyn tiedonannon, mutta itse hallituskysymystä
ja suhtautumista siihen se tulee käsittelemään huomisessa
pääkirjoituksessaan.

Glanz hämmästyy. Ryhmän jäsenet ovat jo alkaneet poistua salista. Mutta
puheenjohtajan vasara kutsuu heidät takaisin:

— Puolueen pää-äänenkannattajan taholta on juuri tehty ilmoitus, että
lehti jo huomisessa pääkirjoituksessaan käsittelee hallituskysymystä ja
puolueen suhtautumista siihen. Tämän ilmoituksen johdosta pyydän kysyä
ryhmän jäsenten mielipidettä.

Serp saa ryöpyn niskaansa. On ennenkuulumatonta, että lehti ehättää
puolueen parlamenttiryhmän ja ilmeisesti puoluehallituksenkin edelle.
Sellaista ei saa tapahtua. Serp istuu tyynenä paikallaan ja kuuntelee
vihaisia vuorosanoja, aivan kuin eivät ne häntä lainkaan liikuttaisi.
Silloin tällöin hän tekee muistiinpanon lehtiöönsä. Hän nauttii
tilanteesta — hänestä tuntuu jollakin tavoin hauskalta, että hän on
kyennyt puhaltamaan myrskyn... vaikkapa vain vesilasiin, niin myrskyn
kuitenkin. Se kutkuttaa hänen itserakkauttaan ja samalla se antaa
hänelle varmuutta ja itseluottamusta.

Viimeisen puheenvuoron käyttää ryhmän veteraani, professori Bärenhatz,
jonka oveluus on kouliintunut sekä parlamentin puhujalavalla että
hallituksen neuvospöydän ääressä. Hän on myrkyllinen. Pilkallisella
äänellä ja ylenkatseellinen hymy verettömillä huulillaan hän sanoo:

— Minusta tuntuu, että pää-äänenkannattajan taholta tehtyyn
ilmoitukseen täällä on kiinnitetty turhanpäiten liian suurta huomiota.
Tuo tiedonanto on ilmeisestikin vietävä lehden läsnäolevan edustajan
kokemattomuuden tiliin. Se on, luvalla sanoen, nuoruuden liiallista
virkaintoa — ei mitään sen vakavampaa eikä vaarallisempaa.

Sitten hän kääntyy suoraan Serpin puoleen:

— Miten voisi lehti käsitellä kysymystä, johon nähden puolueen johtavat
orgaanit eivät vielä ole määritelleet kantaansa? Minä vain kysyn.

Serp pyytää puheenvuoron, ennenkuin likinäköinen professori on
ehtinyt kunnolleen istuutua — hän on kiukuissaan, mutta hän hillitsee
kuohahduksensa ja sanoo tyynesti:

— Ja minä vastaan: lehti voi sen tehdä siksi, että se jo on määrännyt
kantansa.

— Milloin? kysyy professori ivallisesti istualtaan.

— Lopullisesti tämän kokouksen aikana, vastaa Serp, heilauttaa päätään
ja lähtee ovea kohti.

Hän tuntee saliin jääneiden katseet selässään ja on erottavinaan äänten
sorinasta suuttumuksen huudahduksia: "ennenkuulumatonta" — "kylläpä
oli röyhkeä" — "munatko tässä opettavat kanaa munimaan?" Mutta ne vain
huvittavat häntä.

Serp menee toimituksessa suoraa päätä huoneeseensa. Hän ei malta
poiketa isänsä eikä edes Reinerin luokse, vaan istuutuu heti
kirjoituskoneen ääreen. Hän ei ole kerskunut turhia kokouksessa.
Kanta on määritelty — hänen kantansa, mutta hän on aivan varma siitä,
että myöskin isä sen hyväksyy, — se kypsyi ja selkeni sen hengettömän
väittelyn aikana, jossa käsiteltiin ministeripaikkojen hankintaa.
Sanoihan eräskin puhuja, että, jos tyydytään kolmeen paikkaan, on
toiveita saada hallituksen ohjelmaan enemmän puolueen vaatimusten
mukaisia asioita, mutta jos vaaditaan neljää, on tässä suhteessa
tingittävä. Todellakin: kaupankäyntiä.

Ja Serp kirjoittaa. Hallituskysymys on joutunut päiväjärjestykseen. Ja
asia on saatava mahdollisimman pian ratkaistuksi. Kokoomushallituksen
ajatus on ilmassa. Ihmiset ovat kyllästyneet siihen, että maa vaihtaa
hallitusta yhtä usein kuin mustalainen hevosta. On vihdoinkin
päästävä sellaiseen tilanteeseen, ettei ensimmäinen puolue-intrigi
pysty puhaltamaan hallitusta kumoon. Ja siihen päästään, jos
lähdetään kyllin laajalta parlamentaariselta pohjalta ja kyllin
täsmällisestä ohjelmasta. "Olemme kuulleet, että parlamenttiryhmien
alustavissa neuvotteluissa ohjelmakysymys on kokonaan syrjäytetty
persoonakysymysten tieltä. Tällainen käsittelyjärjestys on aivan
nurinkurinen — se tuo mieleen rakennusmestarin, joka ensiksi rakentaa
talon ja vasta, kun seinät ovat pystyssä, huomaa niiden ratkeilevan
liitoksistaan, koska perustus on unohtunut. Tällaisia huojuvia ja
alunperin ratkeilevia rakennuksia meillä on ollut niin monta, että
luulisi kokemuksen jo hajamielisimmällekin rakentajalle opettaneen,
ettei perustusta pidä yrittää kaivaa valmiin rakennuksen alle, vaan
että rakennus on pystytettävä valmiille ja varmalle perustukselle."

Serp on innostunut. Lauseet putoilevat kuin itsestään paperille. Ja hän
lopettaa artikkelinsa vaatimukseen: ensin ajettavat asiat selviksi ja
vasta sitten keskustelua asiain ajajista! Karhua ei ruveta nylkemään,
ennenkuin se on kaadettu.

Hän lukee tarkoin lävitse kirjoituksensa. Terästää sanan siellä,
toisen täällä, muuttaa sanajärjestystä, pyyhkii kokonaisia lauseita
ja kirjoittaa pyyhittyjen rivien väliin uusia. Hän tahtoo, että hänen
ensimmäinen poliittinen artikkelinsa on hyvä.

Sitten hän menee isän huoneeseen. Monicaa ei ole etuhuoneessa. Mutta
ovi on raollaan, ja hän kuulee isän puhuvan puhelimeen.

— Tietysti minä määrään, mitä lehdessä julkaistaan, mitä ei. Sehän on
selvää, ja pitäisihän professorin se tietää kokemuksestakin. Mutta minä
en voi mennä antamaan etukäteen minkäänlaisia vaikenemislupauksia,
ennenkuin olen keskustellut sen toimituksen jäsenen kanssa, jonka
hoitoon olen asian uskonut.

— — —

— Siitä vastaan minä. Ja minä pidätän myöskin itselleni oikeuden valita
aputoimittajani ja jakaa heille tehtävät oman harkintani mukaan.

— — —

— Pelkään, että puolue tarvitsee lehteä paljon kipeämmin kuin lehti
puoluetta.

Kun Serp ilmestyy kynnykselle, hymyilee isä aurinkoisinta hyväätuultaan:

— Tuntuvat pelkäävän sinua, tyttöseni. Se on hiivatin hyvä merkki.

Serp alkaa selostaa isälleen kokousta, mutta Martens keskeyttää hänet:

— Glanz on referoinut minulle koko jutun. Ja äsken soitti vielä
professori Bärenhatz.

Serp ojentaa hänelle käsikirjoituksensa:

— Tämä on minun käsitykseni...

Isä alkaa lukea artikkelia, ja Serp sytyttää savukkeen ja viskautuu
nojatuoliin. Isä lukee tarkkaan joka sanan, rypistää joskus otsaansa,
on taas tyytyväisen näköinen, tekee jonkin korjauksen. Ja Serp seuraa
jännittyneenä jokaista hänen kasvojensa ilmettä. Hänestä tuntuu, että
nyt lyödään jollakin tavoin arpaa hänen kohtalostaan.

Kun Martens on lopettanut tarkastelun, merkitsee hän korpusvälikkeet
käsikirjoitukseen ja kääntyy tyttärensä puoleen. Hän katselee Serpiä
silmänräpäyksen, ja Serp kuvittelee, että katseessa on aivan kuin
jotakin ennennäkymätöntä. Mutta sitten hän sanoo aivan tavallisella
äänellään:

— Ole hyvä ja vie tämä Reinerille. Siitä tulee huominen pääkirjoitus.
Sano, että se, joka siellä on ennestään, puretaan.

Serp ponnahtaa pystyyn kuin teräsjousi. Hänen tekisi mielensä huudahtaa
ilosta, mutta... kosk'ei isä sano mitään, niin ei hänkään. Ja aivan
rauhallisesti hän lähtee toimitussihteerin huoneeseen. Mutta hänen
askelensa ovat riemullisen keveät.

Reinerin huoneessa on Mark. Tietysti. Hän vetelehtii siellä alinomaa.

Serp lähettää asiansa aivan jokapäiväisesti, mutta ei malta olla
heittämättä syrjäsilmäystä Markiin. Mutta tämän ilme ei muutu
ensinkään, ja se on Serpin mielestä hiukan omituista.

Reiner lähettää Serpin käsikirjoituksen latomoon. Sitten hän kääntyy
Serpin puoleen:

— Niin, ihmeitä tapahtuu vielä meidänkin päivinämme...

— Kuinka niin? Reiner naurahtaa:

— Kaksi viikkoa sitten lupasi Mark hankkia täksi illaksi ensiluokkaisen
sensatiouutisen, jonka minä vuorostani lupasin painattaa ensisivulle
viiden palstan otsikolla...

Mark viittilöi merkkejä Reinerille. Mutta Reiner ei välitä niistä, vaan
jatkaa:

— Ja, voitteko ajatella, hän on todella kerrankin pitänyt sanansa,
mutta on tehnyt sen niin ovelalla tavalla, etten minä, joka olen
kuuluisa sanassani pysymisestä, voi täyttää lupaustani ensisivusta.

Reiner ottaa käsikirjoitusliuskan käteensä.

— Minä tunnustan, että tämä on huomiotaherättävin uutinen viimeisen
vuosikymmenen aikana ja sellaisena se hyvinkin ansaitsisi ensisivun
kokonaankin, mutta sittenkin minun lienee mahdotonta kohdella sitä
ansion mukaan.

Hän ojentaa käsikirjoitusliuskan Serpille. Siinä on vain kaksi
riviä: "Kihlauksensa ovat julkaisseet neiti Monica Bernhard ja
sanomalehdentoimittaja Theodor Mark."

Reiner nauttii Serpin hämmästyksestä, ja Mark katselee hermostuneesti
kengänkärkeään.

Serp menee hänen luokseen:

— Onnittelen.

— Kiitos, neiti Martens.

Ja Serp ajattelee: Monica-parka! Mutta kysyy:

— Missä Monica on?

— Hän on äitinsä luona — minä lähden sinne myöskin kohta...

— Viekää hänelle minun sydämellisimmät terveiseni.

— Kiitän.

Mutta Reiner alkaa viheltää nuoruutensa varieteemelodiaa: "Mein Herz,
das ist ein Bienenhaus..."

Ja Serp palaa huoneeseensa.

7.

Niin on Serp joutunut politiikkaan. Sattumalta.

Mutta kun pirulle antaa sormen, niin se vie koko käden. Päivä päivältä
Serp painuu yhä syvemmälle labyrintin sokkeloihin. Se on jännittävää —
siinä on löytöretkeilijän seikkailua. Mutta Serp ei ota sitä pelkästään
pelin kannalta. Hän on vielä toistaiseksi niin turmeltumaton, että hän
viitsii suhtautua politiikkaankin asiallisesti, ja niin nuori, että hän
vaivautuu ajattelemaan omillakin aivoillaan.

Siksi hän pian huomaa olevansa puolueen enfant terrible, ja tämä
huomio kannustaa häntä eteenpäin. Hänelle tuottaa nautintoa lingota
omilla ajatuksilla kumoon poliittisille aksiomeille perustuvat
parlamentaariset todistelut ja saada yllättää vanhat herrat tuoreella
johtopäätöksellä. Mutta tyytyväisin hän on silloin, kun arvostelun
nuoli sattuu keskelle maalitaulua ja täysosuma ravistaa hereille
sellaisetkin, jotka auktoriteettien jalkojen juuressa ovat nukkuneet
viattomuuden autuasta unta. Hänen oppositiohalunsa on saanut päämäärän,
hänen nuorekkaalla kapinahengellään on tehtävä ja tarkoitus.

Ja vanhat herrat ravistelevat viisaita päitään. Glanz ihmettelee, että
niinkin harkitseva ja kylmäjärkinen mies kuin Martens heti menettää
arvostelukykynsä, kun oma lapsi on kyseessä. Hän ei kuitenkaan vaivu
toivottomuuteen — kylläpä päätoimittaja havahtuu, kunhan tilaajat ja
ilmoittajat alkavat liikehtiä.

Mutta tilaajat ja ilmoittajat pysyvätkin alallaan, ja irtonumeroiden
menekki kasvaa. Joka aamu ilmestyy päätoimittajan pöydälle
jakelukonttorin raportti, ja joka aamu Martens vertaa sitä edellisen
vuoden tilastonumeroihin. Hänellä ei ole pienintäkään syytä ruveta
taltuttamaan tyttärensä temperamenttia — pikemminkin hänellä on aihetta
rohkaista Serpiä. Ja hän tekeekin sitä omalla tavallaan. Hän ei osoita
tyytyväisyyttään sanoilla, mutta hän höllentää ohjaksia — vähän
kerrallaan ja niin viisaasti, että Serp tuskin itsekään panee merkille
vaikutusvaltansa nopean kasvun.

Toiset sen kyllä huomaavat. Harva se päivä tulee Monica Serpin
huoneeseen — heidän suhteensa on taas eheytynyt kihlauksen jälkeen:
Monica tuntee asemansa varmaksi sormuksen turvissa — ja tuo osan postia
hänen käsiteltäväkseen:

— Isäsi pyytää, että sinä hoitaisit nämä asiat.

Ja tapahtuu yhä useammin, että yksin Mark, saatuaan ongituksi
poliittisen juorun tahi napattuaan parlamentin kuloaareista jonkin
paremmanpuoleisen uutisen kuteet, astelee päätoimittajan oven
ohitse hänen tyttärensä työhuoneeseen. Hän on oppinut tavan tohtori
Reineriltä, joka — kuten Flaxmann väittää — ei enää tunnusta muuta
valtikkaa kuin neiti Martensin.

Flaxmannilla onkin syytä myrtyneisyyteen. Hän on tähän asti saanut
kirjoittaa artikkelinsa vakiintuneitten kaavojen mukaan: tarkastella
asiain eri puolia — "toiselta puolen ja toiselta puolen" — ja lopuksi
tehdä yhteenveto, jossa painopiste on sijoitettu sille puolelle,
jolle Martens on määrännyt, taikka sitten — ja sitä on tapahtunut
niin usein, että lehden pääkirjoitukset ovat saavuttaneet eräänlaisen
maineen — on kannanotto kokonaan unohdettu, kysymys jätetty avoimeksi
ja valistuneille lukijoille varattu tilaisuus mielensämukaiseen
ratkaisuun. Mutta nyt on muka lähdetty uusille urille. Kun Flaxmann
ensimmäisen kerran — päätoimittajan määräyksestä — oli vienyt
kirjoituksensa neiti Martensin luettavaksi, oli tämä suvainnut
nenäkkäästi huomauttaa, että alkulause pitää paikkansa, mutta todistelu
on aivan väritön ja loppuponsi puuttuu kokonaan.

— Kirjoittakaa se uudelleen, antakaa dialektiikallenne persoonallinen
väri ja väitteillenne määrätietoinen poleeminen suunta...

Flaxmann oli tullut häntä koipien välissä ukko Grönbergin huoneeseen ja
kysynyt, onko tarkoitus, että pääkirjoituksetkin on tehtävä pakinoiksi.
Ukko oli pudistellut päätään ja huokaissut syvään, sillä saman aamun
lehdestä hänen oli täytynyt lukea oman kirjoituksensa johtava ajatus
muokattuna aivan päinvastaiseksi kuin miksi hän sen edellisenä päivänä
oli kirjoittanut.

— Uudet luudat lakaisevat..., hän oli mörähdellyt ja vaipunut uudelleen
edessään olevan "Times'in" tiheihin petiittipalstoihin.

Ja toisella kerralla Flaxmann oli tullut aivan raivoissaan Serpin
huoneesta ja alkanut purkaa sisuaan Reinerille:

— Mitä tämä oikeastaan merkitsee? Tahtooko nuori neiti saattaa meidät,
vanhat journalistit, naurunalaisiksi? Hän sanoo minulle, joka jo olen
kirjoittanut vähintään kuusisataa artikkelia, että kirjoitukseni on
pelkkää jaaritusta. Siitä puuttuvat muka tyyli ja iskevyys! Pitääkö
tässä vielä ruveta tekemään kaunokirjallisuutta taikka ehkäpä
keksimään uusia teorioja? Ei kiitoksia! Ei ainakaan minun palkallani
kannata aivojaan kuluttaa. Mieluummin minä rupean toimittamaan vaikka
Sunnuntailiitteen lastenosastoa.

Mutta Reiner oli vain huomauttanut aivan kuivasti:

— On parasta, että puhut Martensin itsensä kanssa lastenosaston
toimittamisesta, sillä siihen ei neiti Martensin mielenkiinto
luonnollisista syistä vielä riitä.

Naisvaltikka on todellakin murheellinen!

Sen on parlamenttiryhmäkin saanut sangen kovakouraisesti kokea. Ja
tavallaan koko parlamenttikin. Sillä jo kolmen viikon ajan on uusi
hallitus ollut aivan valmistumaisillaan, mutta aina on viime tingassa
noussut jokin kynnys nimityksen tielle. Ja useimmat kynnykset ovat
olleet vain tuon itsepäisen tytön tekemät. Kun illalla on erottu siinä
varmassa vakaumuksessa, että huomenna saadaan ministeristö, niin eikö
lehti aamulla taas olekin osannut sekoittaa kortit uudelleen?

Professori Bärenhatz on kokonaan menettänyt hermojensa hallintakyvyn.
Hän on niin suunniltaan, ettei enää tiedä mitä puhuu. Kerrotaan hänen
valtionpäämiehellekin sanoneen, että kaiken syynä on vain Martensin
tytär ja että hän on aivan kuin pikkulapsen takapuoli — ei koskaan voi
edeltäpäin tietää, mitä sieltä tulee. Presidentti ei ollut pahastunut
lapsenpäästöopin professorin kieltämättä vähän epäparlamentaarisesta
vertauksesta, sillä hän oli tietysti ymmärtänyt, että suu puhuu sydämen
kyllyydestä. Mutta hän oli käynyt varsin vakavaksi, raapinut kaikkein
korkeinta korvallista ja kysynyt, eikö sitten kukaan ollut ajatellut
päätoimittaja Martensin kutsumista hallitukseen. Silloin Bärenhatz
oli räjähtänyt: "Ei, ja tuhat kertaa ei! Silloinhan vasta tuo tytön
tyllykkä paisuisi aivan pakahtuakseen!" Presidentti oli vastannut:
"Eiköhän päinvastoin silloin olisi helppo pitää häntä aisoissa?" Mutta
professori oli pyöritellyt silmiään: "Hänen suutansa ei tuki mikään."

Juttu oli kerrottu Serpille. Ja hän oli nauranut sille.
Professori-parka! Mutta sisimmässään hän oli ollut erinomaisen
tyytyväinen: asiat kehittyvät. Ja kun parlamenttiryhmä oli hallituksen
huutokaupassa päässyt siihen, että sillä jo oli ollut neljä
ministeripaikkaa hyllyllään, oli Serp julkaissut pääkirjoituksen,
jossa pidettiin aivan mahdottomana, että puolueen jäsenet menisivät
hallitukseen, ellei toisten puolueitten taholta taattu myötävaikutusta
kahden periaatteellista luonnetta olevan lakiehdotuksen hyväksymiseen.
Ja huutokauppa oli alkanut uudelleen.

Serp säälii professori Bärenhatzia. On todellakin valitettavaa,
että hänen vanhoilla päivillään täytyy nähdä illusionin oman
auktoriteettinsa järkkymättömyydestä romahtavan. Mutta sille ei voi
mitään; hänet täytyy nujertaa, ennenkuin hän tulee — lapseksi uudelleen.

Serp naurahtaa itsekseen professorin irvokkaalle vertaukselle. Itse hän
kyllä tietää, mitä hänestä milloinkin tulee. Eikä muiden huolikaan sitä
tietää — ei ainakaan toistaiseksi. Aikanaan he kyllä vielä tunnustavat,
että hän on kulkenut suoraa linjaa.

— Eikö minulla sitten ole minkäänlaisia persoonallisia pyyteitä
politiikassani? kysyy hän toisinaan itseltään.

Ja aina on vastaus sama:

— Ei. Ainoa henkilökysymys, jota minä ajan, on ankaran asiallisuuden
vaatima — ehdottomasti.

Mutta sittenkin häntä kiusaa se, että tuollainen kysymys toistuu
hänen mielessään — eikö se merkitse, että hän itsekin epäilee
epäitsekkyyttään?

Eräänä päivänä Schmiedmann tuo Serpin luokse nuoren miehen, jonka
hän esittelee "nuorten johtajana". Hienon näköinen ja huolellisesti
puettu herrasmies, jonka hillitty ja kultivoitunut esiintymistapa
ensi hetkestä pistää silmiin. Hänen nimensä on Steinhell. Serp
on kuullut nimen aikaisemmin, niin, ja nähnyt sen parin kirjan
kannessa — vähän ohkaisia, mutta sivistyneitä ja sangen viisaitakin
esseitä kirjallisuudesta, taiteesta, politiikasta. Serp on siis jo
ennakolta sympaattisessa vireessä, sillä ne vähäiset "literääriset"
teennäisyydet, joilla hän on huomannut "nuorten johtajan" keimailevan,
ovat toki paljon miellyttävämpiä kuin ne raakuudet, joilla eräät
toiset "nuoret" kirjailijat kuvittelevat ilmaisevansa nerokkuutensa
omintakeista alkuvoimaisuutta.

— Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo Serp. — Olen oikein iloinen saadessani
tutustua teihin henkilökohtaisesti.

— Ilo on minun puolellani, vastaa Steinhell kumartaen. — Minun on jo
monta kertaa aikaisemmin tehnyt mieleni tulla tänne, neiti Martens,
kiittämään teitä...

— Mistä sitten?

Steinhell tekee pienen kädenliikkeen:

— Niin, oikeastaan en tiedä, miten sen teille selittäisin...
Katsokaahan, meistä nuorista tuntuu siltä, kuin te kuuluisitte meihin
— aivan kokonaan ja paljon likeisemmin kuin monet meidän omasta
piiristämme... Te olette taistellut samojen päämäärien puolesta, joihin
me pyrimme, ja asettanut samat vaatimukset julkiselle elämälle ...

Serp ei malta olla kysymättä:

— Ja siitäkö te nyt tahdotte puristaa minun kättäni?

— Siitä. Mutta samalla minun täytyy valittaa sitä, ettei meillä ole
ollut kunniaa saada teitä liittymään piiriimme, jossa juuri kaivataan
aktiivisia voimia...

Nyt Serp hymähtää:

— Mutta enköhän minä sentään ole hyödyttänyt meidän yhteisiä
päämääriämme enemmän sillä rintamalla, johon sattuma on minut
määrännyt, kuin siellä teillä?

Steinhell innostuu:

— Epäilemättä. Mutta minusta tuntuu, että meidän kaikkien kuitenkin on
pysyttävä koossa, yhtenä falangina, neuvoteltava yhdessä ja iskettävä
saman suunnitelman mukaan.

Serp miettii hetkisen; sitten hän sanoo:

— Minä en koskaan ole voinut ymmärtää minkäänlaista klikki-elämää —
kollektivismi on minulle aivan vierasta... Sitäpaitsi: minä yritin
kerran lähestyä teitä...

— Milloin? kysyy Steinhell ihmetellen.

— No, eihän se ollut muuta kuin pieni yritys liittyä teidän
kahvilakerhoonne, naureskelee Serp. — Mutta minä sain tarpeekseni
neljännestunnista. Se oli vallan kauheaa: nähdä keskellä päivää
nuoria ja työkykyisiä ihmisiä vetelehtimässä kahvilapöydän ääressä
— toimettomina vain siksi, että he "nuorten" piirin jäseninä eivät
muka voi tehdä hyödyllistä työtä, koska "nuorten" täytyy filosofoida
ja teoretisoida ja puhua roskaa taikka vain istua tylsinä Diogeneen
asenteessa "suunnan" verukkeella ... On sekin suhtautumista elämään!

Steinhell kuuntelee häntä tarkkaan. Ja Serp jatkaa:

— Sitä puolta teissä "nuorissa" en ymmärrä enkä myöskään hyväksy. Mitä
ihmettä teette tuolla laiskiaislaumalla liepeillänne?

— Totta puhuen, neiti Martens, minä halveksin noita kahvilasankareita
yhtä syvästi kuin tekin, vastaa Steinhell. — Mutta, ikävä kyllä,
he ovat olleet meille tarpeelliset, taipaleemme alussa, ennenkuin
oli muuta yleisöä, joka meille kallisti korvansa. Meidän täytyi
saada ympärillemme uskollisten piiri. Muuten me olisimme tunteneet
olevamme kuin pelikaanit erämaassa tahi taiteilijat tyhjän salongin
lavalla. Sitäpaitsi: jos joskus vaivautuisitte klubi-iltoihimme, niin
huomaisitte, että heidänkin joukossaan on monia hyviä aivoja ja myöskin
muutamia valiosydämiä.

— Kenties, sanoo Serp. — Mutta mitä hyötyä on tyhjää jauhavista
myllynkivistä? — pianhan ne tärvelevät itsensä ja koko myllyn.

He keskustelevat puolisen tuntia. Ja sillä aikaa muuttuu Serpin kuva
"nuorista" sangen olennaisesti. Mutta jotakin siihen edelleenkin jää
häiritsemään sen ehdotonta edullisuutta. Hän ei tiedä mitä — onko
se ehkä entisen ennakkoluulon jätettä? —, mutta joka tapauksessa
vaistomaista varovaisuutta, ehkä epäilystäkin. Steinhell nousee
lähteäkseen:

— Minun hartain toivoni on, että liitytte meihin... samalle
barrikadille.

Serp vastaa:

— Mutta tulkaa te minun barrikadilleni. Vakuutan teille, että täällä on
rintama paljon uhatumpi.

Steinhell katsoo häntä silmiin:

— Tarkoitatteko, että liittyisin tämän lehden toimitukseen?

— Juuri sitä — minun rinnalleni, jos kerran luette minut teikäläisiin.

— Niin, sanoo Steinhell epäröiden, — se olisi se olisi epäilemättä
erittäin mielenkiintoista, ei suurenmoistakin... mutta... mutta...

— Mikä "mutta" siinä on?

— Siinä on vain se, että minä pelkään, että sitä meikäläisten piirissä
pidettäisiin lipun pettämisenä... porvarillistumisena, emmekä me
kavahda mitään niin paljon kuin porvarillisuutta...

— Kahvilasankaritko sitä pelkäävät?

— Hekin.

— Eikä teillä ole oikeutta kääntää heille selkäänne?

— Ei. Sillä he eivät petä meitä.

Ovelle koputetaan. Vahtimestari ilmoittaa, että tohtori Glanz odottaa
puheillepääsyä. Ja Steinhell lähtee.

Glanzista on vähitellen tullut diplomaatti. Katkerat kokemukset ovat
vihdoinkin herättäneet hänen luonteensa pohjalla piilleen joustavuuden,
sen, joka sallii ihmisen siirtyä toisesta katsantokannasta toiseen
niin kivuttomasti, ettei hän itsekään sitä huomaa. Keväinen kaatuminen
kasvatti häntä enemmän kuin mitkään aikaisemmat kolahdukset hänen
elämässään. Hän on hioutunut sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Hän
käyttää helmenharmaita damaskeja lakeerikenkiensä suojustimina ja
välttää tunnontarkasti jyrkkiä mielipiteitä. Hänestä tulisi tuota pikaa
oivallinen lähettiläs, ellei hänen rouvansa olisi niin parantumattoman
vakavamielinen.

Serp on kyllä pannut merkille hänen mielenmuutoksensa, mutta silti
hän hiukan hämmästyy, kun entinen pääministeri ja parlamenttiryhmän
puheenjohtaja tulee hänen puheilleen.

— Kiitän teitä, neiti Martens, tämänpäiväisestä pääkirjoituksesta; se
oli erinomainen...

Serpin huulet vetäytyvät uhkaavan lähelle hymyä — kylläpä häntä nyt
tänään kiitetään, sekä vasemmalta että oikealta! —, mutta hän koettaa
pysyä vakavana:

— Hauska kuulla, ettei ainakaan tämänpäiväinen ole herättänyt
pahennusta korkea-arvoisessa parlamenttiryhmässä.

— No, tietysti Bärenhatz ja hänen kannattajansa murisivat, mutta heihin
ei enää tarvitse kiinnittää vakavampaa huomiota...

Serpin silmät pyöristyvät: — mitä ihmettä — ovatko Glanzin ja
Bärenhatzin välit jo katkeamaisillaan?

— Meidän asiamme on nyt ratkaisevassa vaiheessa, jatkaa Glanz. —
Tunnin perästä minut on kutsuttu presidentin puheille. Ja minun täytyy
silloin tehdä positiivinen ehdotus — siellä ovat kaikkien tulevien
hallituspuolueiden ryhmät edustettuina. Ja siksi tahdoin tulla ensiksi
neuvottelemaan teidän kanssanne.

— Ja mikä on ehdotuksenne? kysyy Serp mahdollisimman asiallisella
äänellä.

— Me olemme nyt päässeet niin pitkälle — kiitos ennen kaikkea
teidän järkähtämättömän johdonmukaisuutenne —, että saamme
hallituksen ohjelmaan ne kaksi lakiehdotusta, joita olette pitänyt
ehdottomana minimivaatimuksena, sillä ehdolla, että tyydymme kahteen
ministerinpaikkaan. Minun mielestäni tähän on suostuttava. Mutta
Bärenhatzin lahko ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan — he luopuvat
mielellään lakiehdotuksista, kunhan saavat kolme paikkaa. Bärenhatz
tahtoo kynsin hampain hallitukseen. Hän sanoo haluavansa päättää
poliittisen uransa ministerinä.

— Niin, minun mielipiteeni, joka myöskin on lehden kanta, lienee
herroilla tiedossaan...

— Aivan. Sehän on pilkulleen sama kuin minunkin nykyinen kantani. Ja
siksi minä aioinkin ehdottaa pientä yhteistä sotajuonta: minä vastaan
presidentille, että meidän taholtamme on saatavissa kaksi ministeriä...
niin: meidän taholtamme... Mitä neiti Martens siitä sanoo?

Serp miettii pari silmänräpäystä:

— Asettakaa vielä ehto: koska me saamme vain kaksi paikkaa
hallituksessa, niin on meidän saatava korvausta vähälukuisuudesta,
ja luonnollisena korvauksena on silloin se vaikutusvalta, minkä
pääministerin paikka aina antaa.

— Mainiota! riemuitsee Glanz, joka ensi ihastuksessaan tietysti pitää
itseään luonnostaan lankeavana pääministerinä. — Suorastaan nerokasta!

— Ketä olette ajatellut toiseksi ministeriksi? kysyy Serp ja huomaa
samalla, että nythän hänkin on joutunut huutokauppaan.

— Tasavallan presidenttihän on itse ehdottanut Bärenhatzille teidän
isäänne, ja minä ajattelin kannattaa ehdotusta.

— Tehkää niin, vastaa Serp edelleenkin yhtä asiallisella äänellä kuin
ennen, silloinhan lehden kannatus on vakuutettu...

— Entä luuletteko isänne suostuvan? Serp vastaa verkalleen:

— En ole puhunut hänen kanssaan tällaisesta mahdollisuudesta enkä
tiedä, onko hän sitä itsekseenkään ajatellut...

Sitten hän jatkaa nopeammin ikäänkuin saaden äkillisen impulssin:

— Luulen, että on viisainta yllättää hänet. Ei puhuta mitään
edeltäkäsin, vaan asetetaan hänet tosiasian eteen: fait accomplista
on vaikeampi livahtaa tiehensä kuin ennakkoehdotuksesta.

— Se on ehkä todellakin varovaisinta. Glanz hykertelee käsiään.

— Ja Bärenhatz saa pitkän nenän, huomauttaa Serp.

— Niin saa, hirnahtelee Glanz.

Hänen vahingonilonsa on aivan vilpitön. Ilmeisesti herrat ovat
joutuneet tukkanuottasille keskenään.

Kun Glanz on mennyt, jää Serp miettimään tilannetta. On todellakin
merkillistä, että oikeastaan hän on sen herrana — on kuin onkin,
sillä eihän Glanz muutoin olisi tullut hänen luokseen. Kaikki Serpin
suunnitelmat ovat menneet lukkoon: isästä tulee pääministeri —
Glanzistahan ei voi sitä tulla keväisen epäluottamuslauseen jälkeen.
Hänen suunnitelmiensa ainoa persoonakysymys saa siis myönteisen
ratkaisun ilman hänen painostustaan, aivan itsestään. Serp voi olla
tyytyväinen. Ja hän onkin. Mutta ei silti aivan onnellinen. Sillä
Serpin omalta kohdalta merkitsee isän hallitukseen meno sitä, että
myöskin hän, Serp, joutuu julkiseen elämään, niin kokonaan, ettei
paluun mahdollisuutta enää ole. Hänen täytyy tietysti ottaa lehden
johto käsiinsä, täytyy sukeltaa umpisukkulaan politiikan lainehtivaan
mereen, keskittää koko elämänsä ja koko olemuksensa vain siihen... Serp
tietää, että ken siitä portista sisään astuu, hänen on jätettävä kaikki
toiveet... Ja se on kipeä totuus kolmekolmattavuotiaalle sydämelle.
Isä oli jo kaksikymmentäkolmevuotiaana mennyt naimisiin... ja äiti
oli ollut vuotta nuorempi... No, niin, miehet voivat tietysti täyttää
kutsumuksensa rinnan tunneasiainsa ohellakin. Taikka päinvastoin.
Heidän sielunsa on jollakin tavalla jaollinen... Mutta naisen
olemus on toisenlaista kudosta, hienosyisempää ja herkempää, mutta
myöskin ehyempää ja kokonaisempaa. Miehen elämään mahtuu tuskitta
"molempi parempi"-oppi, mutta naista hallitsee säälimättömän ankara
"joko — tahi". Itsehän minä olen kohtaloni määrännyt, yrittää Serp
sanoa levottomalle mielelleen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
hänen täytyy myöntää itselleen, että kohtalon määrääminen oli vain
hetkellistä hätävarjelusta, itsepuolustuksen oljenkorsi... Eräs mies
oli säikyttänyt hänet suinpäin siitä elämäntanssista, joka tavallisesti
vasta nyt, juuri hänen iässään, alkaa merkitä nuorelle naiselle
muutakin kuin viatonta huvia ja hurmiota... Serp oli pelännyt sitä,
mitä hänen ikätoverinsa toivovat: suurta seikkailua, vakavaa leikkiä...
Oliko hän sitten toisenlainen kuin muut — erikoinen — oliko hänen
sielunsa rakenteessa jokin vajavaisuus — olivatko aivot anastaneet
itsevaltiuden?

Luigi Busoito! Olisiko Serp edes muistanut viime viikkoina hänen
olemassaoloaan, elleivät he jonkin kerran olisi sattumalta tavanneet?
Ihmeellistä, kuinka kauaksi hän oli luisunut —! Täydellisesti Serpin
kehän ulkopuolelle. Ja kuitenkin hän, juuri hän...

Vahtimestari tuo postin. Siinä on oudonmuotoinen, pitkulainen kirje.
Serp tuntee sen Gregorin kirjeeksi jo ennen kuin on ehtinyt tarkastaa
osoitetta ja postimerkkiä.

Serp aukaisee kirjeen.

Häntä huvittaa Gregorin käsiala. Se on muuttunut aivan
silmiinpistävästi muutamassa kuukaudessa — siihen on tullut voimaa,
miehekkyyttä, varmuutta. Ja Serpistä tuntuu, että käsialan muutos
havainnollisesti alleviivaa sen henkisen äänenmurroskauden päättymistä,
josta koko sisällyksenkin sävy puhuu.

Gregor on jo aikoja sitten oppinut katsomaan Amerikkaa toisilla
silmillä kuin millä hän näki sen maahan tullessaan. Hän on oppinut
tuntemaan sen elämän rytmin liikkeellepanevat voimat ja osaa antaa
niille arvoa. "Täällä puhaltavat huomispäivän tuulet — ne, jotka
tulevat sinne Europpaan vasta ylihuomenna, sillä te siellä vanhassa
maailmassa elätte aina jäljessä, heräätte vasta, kun aurinko jo on
korkealla taivaalla." Ja Gregor on innostunut työstään — "toivoisin
vain, että voisin jäädä tänne pidemmäksi aikaa..." Mitä se merkitsee?
Miks'ei hän sitten muka voi jäädä niin pitkäksi aikaa kuin ikänä
tahtoo? Olisiko Dolly —? Koko kirjeessä ei ole hänestä ainoatakaan
sanaa. Eikä ole ollut monta edellisessäkään. Kyllä hän vielä paranee
siitäkin... Amerikkalainen atmosfeeri on Gregorille yhtä terveellinen
kuin Välimeren ilmasto äidille...

Äiti! Hän on ollut poissa kotoa jo yli puoli vuotta — kuinka nopeasti
aika rientääkään! — eikä lääkäri tahdo laskea häntä vieläkään tulemaan,
ei ennen kevättä. Kun hänen syksyn tullen oli lähdettävä Bretagnesta
etelään, oli hän ollut aivan onneton. "Minä kuolen koti-ikävästä
ja levottomuudesta", hän oli kirjoittanut. Ja isällä ja Serpillä
oli ollut täysi työ saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotona
kaikki luistaa hyvin, että ruoka on hyvää, isän sukat parsitaan ja
kaktuksia kastellaan. Mutta nyt hän on alistunut kohtaloonsa, näkyypä
viihtyvänkin... ja on varmaankin sydämessään kiitollinen saadessaan
olla kaukana pääministerin puolison edustusvelvollisuuksista.

Asiat ovat järjestyksessä!

Serp katsahtaa ulos ikkunasta. Päivä paistaa taas kerran pitkästä
aikaa! Siellä pakastaa. Varmaankin on ilma kevyttä hengittää. Ja ehkäpä
narskuu jo yöllisten sadelampareiden jääkuori anturoitten alla.

Serp menee kävelemään ennen päivällistä.

Isä tulee hännystakkiin puettuna päivällispöytään. Ja Serp hätkähtää
hänen ilmestyessään kynnykselle — mitä nyt? joko asiat ovat
kunnossa? Mutta samassa hän tulee ajatelleeksi, etteihän presidentin
yksityisaudienssiin mennä hännystakissa, ja muistaa, että tänä iltana
on ensi-ilta oopperassa.

Päätoimittaja Martens rakastaa oopperaa. Se on kai oikeastaan ainoa
taidelaji, joka tyydyttää hänen kauneudenkaipuutaan. Hän ei ole
tarpeeksi musikaalinen nauttiakseen puhtaasta musiikista, hän kaipaa
orkesterin oheen näkemistä, että silmät pysyvät auki. Mutta teatteria
hän ei myöskään harrasta — siellä hän kaipaa musiikkia. Serp taas ei
siedä oopperaa — se on hänen mielestään epäsikiö, luonnottomuus. Hän
tahtoo musiikin musiikkina ja teatterin teatterina. Siksi Martens käy
yksin oopperassa.

Serp ja hänen isänsä syövät päivällisensä nopeaan. Serp kertoo, mitä
Gregor kirjoittaa. Ja isä puhuu pörssistä ja Mercuriuksen vararikosta
— hän aikoo ostaa Mercuriuksen uuden Packardin. Hallituskysymykseen
ei kajota sanallakaan. Serp välttää sitä tarkoituksellisesti — isä on
yllätettävä —, eikä Martenskaan näy sitä ajattelevan.

Mutta koko aterian ajan Serp on jännityksissä — soiko puhelin vai eikö?
—, ja kun he päivällisen päätyttyä menevät isän huoneeseen tupakoimaan,
istuutuu hän vaistomaisesti lähelle puhelinta.

Kun isä lähtee oopperaan, menee Serp toimituksen. Hänestä tuntuu,
että hän siellä on paremmin asiain keskipisteessä kuin täällä kotona
yksikseen — ainakin kuluu odotusaika siellä nopeammin.

Ulkona on kylmä. Talvi tekee todella tuloaan. Tähdet syttyvät samoihin
aikoihin kuin katulyhdyt.

Kun Serp tulee kadulle, on hämärä jo tihentynyt iltapimeäksi.
Asfaltti on liukasta. Autojen kumit luiskahtelevat äkkikäänteissä, ja
raitiovaunujen pyörät vinkuvat ilkeästi pysäkeille jarrutettaessa. Serp
vetää turkin tiukasti ympärilleen ja kiirehtää askeleitaan.

Hän pistäytyy Reinerin huoneeseen.

— Onko mitään uutta?

— Ei vielä. Mutta täällä on pari kertaa käynyt muudan papukaija —
hänellä kuuluu olevan henkilökohtaista asiaa — annoin hänelle toivon
kipinän käskemällä tulemaan kahdeksan korvilla uudelleen.

— Mikä otus se oli?

— En tiedä... ei tavallinen kerjäläinen, mutta ehkä
hyväntekeväisyystäti... kenties Valkonauha, vaikka tosin siksi vähän
liian värikäs.

Serp menee huoneeseensa.

Kirjoituspöydällä on kukkia juomalasissa. Mitä ihmettä? Serp on
utelias. Lasin vierellä on paperilippu:

"Rakas Serp! En ole nähnyt sinua moneen päivään. Tervehdys Monicalta."

Serp viheltää pitkään. Olisiko Mark terävällä nenällään nuuskinut
jotakin?... Tietysti on Monican huomaavaisuudella jokin tarkoitus...
Omaa etuaan hän ei etsi, mutta miehen takia hän on valmis niihin
tahansa... Monica-parka — hänhän kuvittelee vieläkin, että Mark on
maailman paras ihminen, hän on tehnyt kaljupäisestä sulhasestaan
yli-ihmisen, epäjumalan.

Serp menee riisumaan turkkinsa.

— Hyi, kun minusta on tullut häijy... Olen oppinut epäilemään kaikkia,
ja aina ajattelen heistä ensiksi rumaa.

Hän ripustaa turkkinsa naulakkoon, istuutuu pöytänsä ääreen ja rupeaa
lukemaan iltalehtiä. Hallituskysymys — tietysti. Ratkaisu lähenee,
mutta merkillisen kauan kestää, ennenkuin mitään kuuluu... Pitäisihän
Glanzin toki ilmoittaa jotakin.

Koputus oveen. Ei liiaksi vaatelias, mutta itsetietoisen varma.

— Sisään!

Ja kynnykselle ilmestyy Reinerin papukaija. Hatussa vipajaa valtava
vihreä pyrstösulka, korea ja metallinhohtoinen.

Rouva Spiegel.

Hänellä on kaulassaankin punainen silkkiliina, ja korvissa roikkuvat
kiiltävät kivihiilipallot. Kun hän verkkaisen mahtavasti lipuu
kynnykseltä keskilattialle ja kaikki koristeet hiljaa heilahtelevat,
muuttuu hän Serpin silmissä juhlaliputetuksi lastilaivaksi.

Rouva Spiegel hymyilee ylenpalttisen rakastettavasi, mutta
ylenpalttisuudessa Serp vainuaa palaneen käryä ja päättää olla
varuillaan.

— Pyydän anteeksi, että tulen vaivaamaan neiti Martensia vielä
työpäivän yhdennellätoista hetkellä, mutta minun pieni uutiseni on
tällä kertaa sellainen, että luulen sen jonkin verran kiinnostavan
teitäkin.

Serp tekeytyy kysymysmerkiksi, mutta koettaa itsekseen arvailla, mikä
koira ystävällisyyteen on haudattuna.

— Tyttäreni on saavuttanut Wienissä hiukan menestystä, sanoo
rouva Spiegel vaatimattomaksi johdannoksi ja rupeaa penkomaan
jättiläismittaisen käsilaukkunsa pussinpohjaa. — Tahtoisin tietysti
maininnan siitä lehteen, pienen mainosuutisen vain, ja sitä varten toin
tänne eräitä leikkeleitä, jotka tyttäreni on minulle lähettänyt — sain
ne tänä aamuna... Kas niin, tuossahan ne ovatkin...

Hän ojentaa Serpille leikkeleet, ja Serp pyytää rouvaa istuutumaan.

Serp huomaa jo ensimmäisellä vilkaisulla, että rouva Spiegelin
vaatimattomuus tällä kertaa on aivan aiheeton. Jo ensimmäisen
leikkeleen — "Neue Freie Presse" — pituusmitta todistaa, että Dollyn
menestys on ollut todellinen. Ja Serp ryhtyy lukemaan leikkeleitä
tarkkaavaisesti. Ei epäilystäkään — "tanssijatar osoittautui kuuluvansa
niiden armoitettujen verrattain vähälukuiseen joukkoon, joilla on
taiteen henki olemuksessaan — joiden ei tarvitse etsiä ilmaisumuoto
jaan maitten ja merien takaa, vaan jotka löytävät sen itsestään" —
hänet on otettu vakavalta kannalta. Ja "Neues Wiener Journal" väittää
häntä ilmiöksi, jonka veroista ei ole nähty vuosikymmeneen, — "hänelle
lieneekin jo tehty mitä mairittelevimpia ja edullisimpia tarjouksia
— tänään hänestä puhuu koko Wien, huomenna Europpa ja ylihuomenna
Amerikka, sellainenhan on suurten tähtien rata".

— Onnittelen, sanoo Serp, — tämähän on aivan suurenmoista.

Serp on vilpitön — hän onkin ensi hetkestä asti uskonut Dollyn
poikkeuksellisiin lahjoihin, ja hän iloitsee vaistonsa varmuudesta.

— Tahdoin puhua tästä nimenomaan teidän kanssanne, selittää rouva
Spiegel. — Kun Dolly on ollut määrätyssä suhteessa teidän perheeseenne,
niin katsoin välttämättömäksi, että ensin neuvottelen jonkun perheen
jäsenen kanssa...

— Tietysti, vastaa Serp vähän hajamielisesti, sillä hänen silmänsä on
sattunut puhelinkoneeseen ja hänestä tuntuu, että sen kellon nyt kohta
täytyy alkaa kilistä.

— Otin myöskin mukaani Dollyn kuvan siltä varalta, että mahdollisesti...

— Luonnollisesti me sen julkaisemme uutisen yhteydessä.

— Olen teille hyvin kiitollinen, neiti Martens, sanoo rouva Spiegel ja
nousee lähteäkseen.

Serp ojentaa hänelle kätensä:

— Päinvastoin on minun asiani kiittää teitä.

Ja liputettu laiva lähtee solumaan takaisin ulapoilleen. Mutta juuri
sataman suulla tekee se äkkikäännöksen:

— Minä onnittelen myöskin teitä. Serp katsoo häntä kummeksien:

— En ymmärrä...

— Isänne nimityksen johdosta, hymyilee rouva Spiegel.

— En todellakaan käsitä... vakuutan, etten tiedä mitään...

Serp on aivan hämillään — onko "neuvonantajalla" sormensa tässäkin
pelissä? —, mutta hän hillitsee itsensä täydellisesti ja saa
tietämättömyytensä omasta mielestään uskottavaksi.

— Mutta minä tiedän, vastaa rouva Spiegel tärkeästi.

Sitten laiva kääntyy toistamiseen. Ja katoaa omille reiteilleen.

Serp lähettää uutisaineiston taideosastoon merkinnällä: "Tehtävä
kunnollinen uutinen ja klisheerautettava kuva."

Sitten hän alkaa odottaa. Hän saa käsiinsä kirjan — Steinhell on
lähettänyt vereksimmän teoksensa: "Nykyhetken kasvot eli Pakanamaan
kartta." Omistuskirjoitus on piirretty nimilehdelle violetilla
musteella: "Toimittaja Serp Martensille, nuorten aatteiden ajajalle,
kunnioittavimmin tekijältä." Mutta kirjan sisällys on mielenkiintoinen
— ei tietysti millään tavoin maailmaamullistava, mutta pirteä ja
aktuelli. Ja Serp ajattelee: Teoriassa "nuoret" ovat uusien arvojen
löytäjiä — he julistavat, ettei vanha kelpaa mihinkään ja että he
tuovat uutta ja luovat uutta, mutta käytännössä heidän uutuutensa
kutistuu vain siihen, että he käännättävät vanhat, käytetyt vaatteet ja
uskottelevat sekä itselleen että muille niiden olevan ensikertaa yllä.
Hän lukee sivu sivulta ja vilkaisee aina lehteä kääntäessään puhelimen
nikkelikelloon: eikö läppä jo pärise? — ja hänestä tuntuu joka kerta,
että sähkövirta jo on langassa ja juuri tulossa kellon kieleen...

Mark on todellakin saanut jotakin nuuskituksi. Hän on palkannut kaksi
miestä, jotka vuorotellen vartioivat katukäytävällä presidentin linnan
ulkopuolella ja puhelimella ilmoittavat heti, kun joku tunnetumpi
henkilö menee linnaan.

Yhdeksän ajoissa on tullut raportti: "Hetki sitten lähti tohtori
Glanz presidentin autolla oopperaan ja juuri nyt hän palasi mukanaan
päätoimittaja Martens." Ja hetkeä myöhemmin uusi ilmoitus: "Useita
herroja — kymmenkunta —, mutta en ehtinyt erottaa, keitä he olivat."

Reiner ja Mark pohtivat tilannetta. Ilmassa on sitä uutisjännityksen
sähköistä värähtelyä, joka vaikuttaa oikeaan journalistiin yhtä
kutkuttavasta kuin musiikki vanhaan sirkushevoseen. — Tämäpä tuli
kuin salama kirkkaalta taivaalta... Martens... nyt on siis hänen
etsikkoaikansa tullut, sanoo Reiner ja pudistelee päätään. — En
olisi uskonut, että hän vielä taipuisi ikeeseen... Hän täyttää vasta
ylihuomenna viisikymmentä... Mies parka, lyhyeen loppui häneltäkin
elämänilo.

— Onko hänellä sitä koskaan ollutkaan? kysyy Mark epäillen.

— On ainakin sen verran kuin hän on sitä tarvinnut. Hän on pohjaltaan
vaatimaton mies — paljon vaatimattomampi kuin sinä ja minä.

Serp on lukenut Steinhellin kirjan loppuun. Hän pitkästyy odottamiseen
ja menee kotiin. —

Kello on jo yli puolenyön, kun isä tulee. Serp odottaa häntä hänen
työhuoneessaan.

Isä on vakava, melkein kiusaantuneen näköinen, ja otsalla palavat
punaiset läikät:

— Minä koetin vastustaa viimeiseen asti, mutta he väittivät, että minun
velvollisuuteni oli pelastaa tilanne... Ei auttanut, täytyi taipua.

Isä riisuu hännystakin, vetää silkkisen aamunutun ylleen ja sytyttää
sikarin.

— Sinulle alkaa nyt rasittava aika, Serp, sanoo isä.

Ja Serp huomaa, että isän äänessä on sydämellistä lämpöä, melkein
hellyyttä.

— Siihenhän minä olen valmistunut, isä, sitä toivonutkin, vastaa Serp.

Mutta itsekseen hän miettii: isä ajattelee kyllä minua... työtä
ja rasitusta..., mutta ymmärtääkö hän myöskin, että minä uhraan
lopullisesti nuoruuteni...

Isä rupeaa puhumaan asiain käytännöllisestä järjestelystä.
Muodolliseksi päätoimittajaksi täytyy tietysti määrätä Grönberg — häntä
on mahdoton syrjäyttää, ja ehkä näyttäisi vähän sopimattomaltakin,
jos pääministerin oma tytär tulisi liiaksi näkyviin. Hallituksen
äänenkannattajaksi lehti nyt joka tapauksessa leimataan, mutta on
varottava, ettei se kadota kokonaan vapauttaan...

— Luotan sinuun, Serp, täydellisesti, sanoo Martens tyttärelleen. —
Olet nuori, mutta nuoruus ei minun mielestäni koskaan ole ollut vika,
vaan pikemminkin ansio.

Nuoruus! Siinä se nyt tuli. Mutta kuinka keveästi isä sen lausuikaan!
Serp tuntee pistoksen sydämessään, mutta virkahtaa leikkiä yritellen:

— Sanotaanhan, että kenelle Jumala antaa viran, hänelle antaa hän
älynkin.

Mutta kun Serp valvoo vuoteessaan ja katsoo kylmästi kiiluvia tähtiä
uutimien raosta, tuntuu hänestä elämä yhtä oudon juhlalliselta kuin
ennen lapsena uudenvuodenyönä.

III

1.

Kaksi vuotta on kulunut siitä marraskuisesta illasta, jonka verkalleen
valuvina tunteina päätoimittaja Martensista tuli pääministeri
Martens. Kaksi vaivaista kertaa vain on matoinen maapallo ehtinyt
kiertää auringon, mutta oman itsensä ympäri se on pyörinyt yli
seitsemänsataa kertaa, ja enemmän kuin 700x700 ihmistä on jokaisella
kierroksella syttynyt, sammunut, suistunut raiteiltaan tai jähmettynyt
suolapatsaaksi. Martenskin on jo lähes vuoden ollut ent. pääministeri.

Parlamentin jäsen Serp Martens istuu vakavana peilinsä edessä.
Tushikaarien vetäminen silmäkulmiin on tarkkaa työtä, ja hän suorittaa
sen edelleenkin yhtä suurella huolella kuin ennen. Sitten hän punaa
huulensa ja puuteroi kasvonsa.

Hän ei laiminlyö kauneuttaan koskaan. Olipa parlamentin istunto
kestänyt vaikka kukonlauluun asti ja alkoipa valiokunnan kokous kuinka
aikaisin hyvänsä, sen verran hän aina varastaa nukkumisajasta, ettei
toalettipuuhia tarvitse hutiloida. Hänen tyylitajuansa eivät mitkään
myrskyt ole horjuttaneet, sillä myrskyjä ei hänen elämäänsä ole
mahtunut.

Eikä siihen ole mahtunut paljon muutakaan siitä, mikä tekee elämän
elämäksi, ei verta eikä väriä — kuviteltu kutsumus vain, keksitty
elämäntehtävä, keinotekoinen korvike. Ja kuitenkin kadehtivat sitä
kanssasisaret, ja puhuvat siitä arvonannolla miehet. Äidit asettavat
hänet viisaitten neitsyiden jalustalle esikuvaksi tyttärilleen, kun
öljynkulutus lampuissa käy uhkaavaksi, ja isät haaveilevat häntä
tuhlaajapoikiensa pelastavaksi pyhimykseksi.

— Jospa he vain tietäisivät —! Niin, onhan hänellä ollut menestystä
maailmassa... mutta, hyvä isä, millä hinnalla se on täytynyt ostaa! Ja
mitä merkitsee menestys? — meren vaahtoa se on, se kiiltää ja kimmeltää
aallonharjalla, mutta kun saat sen käteesi, muuttuu se köyhäksi
vedenpisaraksi.

Serp on nukkunut huonosti. Hän pääsi myöhään vuoteeseen viime yönä
— istunto kesti iankaikkisuuden, ja sen jälkeen piti vielä poiketa
toimitukseen tekemään parlamenttipäätöksen aiheuttama korjaus
artikkeliin.

Äkkiä hän kumartuu likelle peililasia. Onko se mahdollista? Hän on
ollut keksivinään pari pientä viirua silmänsä nurkkauksessa.

— Varjoviiruja vain — Jumalan kiitos! huokaisee hän, kun kuvastin
todistaa hipiän eheäksi ja sileäksi.

Hän pelästyi todellakin. Se vielä puuttuisi, että hän jo vanhenisikin!

Serp pelkää vanhuutta, rumuutta, kuivettumista ja kuihtumista. Hän
tahtoo ainakin ulkonaisesti säilyä nuorena — pintakuoreen ei saa
ilmestyä säröjä, jotka paljastavat vuosirenkaat, sillä kahden vuoden
kuluessa on renkaita tullut liian monta... luonnottoman monta.

Mutta hän nauttiikin tavallaan tästä pelostaan, se antaa eräänlaista
tyydytystä: se vakuuttaa hänelle, ettei naisellisuus vielä ole hänen
olemuksestaan kuollut.

Niinkuin hän ei tietäisi sitä muutenkin! Toisinaan, kun levottomat
unet herättävät hänet valtimoiden väkivaltaiseen jyskeeseen ja veren
kirvelevään paloon, käy hänen kaipuunsa niin henkeä salpaavaksi, että
hän luulee menettävänsä järkensä. Silmissä kipunoi. Hänen täytyy
viskellä ja vieritellä ruumistaan, aivan kuin se olisi täynnänsä
kihelmöiviä haavoja. Kun hän koettaa ummistaa silmänsä, alkavat
mielikuvat repiä aivoja, eivätkä ne häviä, ennenkuin aamu ajaa ne
pakoon.

Ja näiden piinaöiden levottomista unista erottautuu melkein aina
Luigi Busoiton hahmo hänen silmiinsä... Vielä nytkin, vaikka siitä
jo on kaksi vuotta, kun hän häipyi Serpin näköpiiristä, ja vaikka
hän ei koskaan merkinnytkään muuta kuin elämänseikkailun ja kaipuun
kohteen henkilöitymää, jonkinlaista vertauskuvaa... Pari kirjettä
Serp on häneltä saanut; hän on ottanut ne vastaan ilman pienintäkään
mielenliikutusta, eikä käsi ole vähääkään vavissut, kun hän on
leikannut auki kuoren reunan. Busoito on kirjoittanut yksitoikkoisesta
elämästään pienessä pohjois-italialaisessa garnisonikaupungissa,
johon hänen bersaglieripataljoonansa on sijoitettuna, ajatuksistaan,
ikävästään..., mutta kaikkeen on Serp voinut suhtautua aivan tyynesti,
aivan objektiivisesti, niinkuin suhtaudutaan siihen, mikä on oman
elämän ulkopuolella. Ei edes Vestan neitsyen arvoitus ole enää
häirinnyt hänen mielensä tasapainoa. Ja Serp toteaa, että Luigi Busoito
oli loitonnut hänen elämänsä ulkopuolelle jo silloin, kun hän täältä
lähti. Serp oli saattamassa häntä laivarantaan — harmaa joulukuun
aamu, sumua ilmassa ja musta meri—, eikä hänestä tuntunut ensinkään
vaikealta, kun valkoisen laivan kokka kääntyi talvista ulappaa kohti,
ei ollenkaan siltä kuin tuntuu silloin, kun lähtevä laiva vie mukanaan
kappaleen saattajan elämää... Mutta kaipa se kuitenkin oli vienyt
siitä sirun, koska unet aina kehittävät juuri hänen kuvansa silmän
verkkokalvoon... ja koska hän kaipasi häntä kuumeisen kiihkoisasti.

Serp naurahtaa katkerasti omille mietteilleen: — Kenen muun kuvan unet
voisivatkaan tuoda.

Sitten hän nousee tuoliltaan peilin edestä, vaihtaa huomenkimononsa
leninkiin ja menee aamiaiselle.

Serp ei enää asu vanhempiensa kodissa. Hänellä on oma pieni koti —
kolme huonetta ja Mathilde taloudenhoitajana. Hän perusti kodin heti,
kun isän hallitus kaatui. Se tapahtui vuosi sitten. Äiti oli taas
käynyt sairaaksi; hän tarvitsi rauhaa ympärilleen, ja Serp tiesi
tuovansa levottomuutta taloon. Hänen elämänsä oli sellaista, taikka
oikeammin: hänen työnsä. Isä istui kyllä vielä päivisin toimituksessa
- hän johti suurta liikettä samalla tarmolla ja joustavuudella kuin
ennenkin. Mutta politiikan hän oli uskonut Serpille — eihän isä
koskaan ollutkaan ollut poliitikko, vaan liikemies. Hänessä ei ollut
poliittista intohimoa. Mutta Serpissä sitä oli...

Ja taas kaareutuvat Serpin huulet katkerasti:

— Täytyyhän ihmisen kohdistaa intohimonsa johonkin.

Serp syö yksinäistä aamiaistaan ja silmäilee suupalojen välissä lehtiä.
Kansalliset Villatehtaat tekevät nykyisin suurta reklaamia... niillä
on taas tuulta purjeissaan... Ihmekö tuo! Pankki takana ja iso koroton
valtiolaina... Isän hallituksen aikana asia järjestettiin. Aivan
korrektisti tietysti: onhan valtion velvollisuus tukea kotimaista
teollisuutta — se onkin laiminlyönyt sitä aivan liiaksi- ja sitäpaitsi
uhkasi työttömyys... Gregor on teknillisenä johtajana — sanotaan, että
hän on etevä ammattimies.

Gregor... Amerikka teki hänestä miehen juuri sellaisen, jollaiseksi
Serp aina oli toivonut veljensä kehittyvän: todellisuusihmisen,
terveen ja ehyen, haihattelusta vapaan ja aivoillaan ajattelevan.
Nyt Serp ei ole tavannut Gregoria pariin viikkoon. Ja hänen on häntä
ikävä; Gregorin kanssa on hauska jutella — pojalla on omintakeinen ja
pilaantumaton arvostelukyky ja kirpeä kieli.

Serp selailee lehteä. Tottuneesti silmät siirtyvät palstoja pitkin
ylhäältä alas, vasemmalta oikealle, ja journalistin kouliintunut
taito lukea otsikoista asiat säästää tekstiin takertumasta. Mutta
yht'äkkiä hän nostaa lehden lähemmäksi — hän on keksinyt uutisen, joka
kiinnittää hänen mieltään. "Maanjäristyksessä kodittomiksi ja hätään
joutuneiden hyväksi järjestää täkäläinen italialainen yhdistys t.k.
15 p:nä Kansallisteatterissa suuren hyväntekeväisyysjuhlan. Ohjelman
avustajiksi ovat lupautuneet meidän etevimmät taiteilijamme. M.m. on
meillä ilo saada nähdä kuuluisa tanssitaiteilijamme Dolly Spiegel, joka
juuri on päättänyt harvinaisen voitollisen Amerikan-kiertueensa, jonka
valtavasta menestyksestä..."

Dolly... Gregorin lapsensydämen suuri haave. Se satu loppui aikanaan,
Dolly lopetti sen, vapautti Gregorin. Mutta mitähän Gregor nyt sanoo —
ja miltä hänestä tuntuu?

Mathilde tulee sisään. Hänellä on talousasioita emännälleen.

Serp istuu toimituspöytänsä ääressä. Ja vastapäätä — asiakastuolilla —
istuu Steinhell.

Hän on jo ollut vuoden talossa. Hän tuli Flaxmannin tilalle — mies
kävi mahdottomaksi ja siirtyi kivuttomasti vastapuolueen lehteen.
Mutta Steinhell on erinomainen voima. Hänellä on silmää ja sivistystä
innostuksensa tueksi. Hän on persoonallisuus, hänellä on selkärankaa.
Jokapäiväinen työ on karistanut hänen tyylistään snobbismit,
yksinkertaistanut sen asialliseksi, antanut sille terästä. Steinhell
on kasvanut — mutta hänen synnynnäinen skeptillisyytensä on pelastanut
hänet mahtiponnesta ja antanut hänelle poliittisen kirjailijan
tehoisimman aseen: ironian. Hän osaa olla pureva — mato ei ole syönyt
nuoria hampaita.

Serp ja Steinhell sopivat hyvin keskenään, heidän välinsä on
toverillisen tuttavallinen.

— Budjettiesitys valmistuu näinä päivinä, sanoo Serp. — Siitä
on jo olemassa korrehtuuri, mutta sitä on vaikea saada — ovat
kuulemma vannottaneet kirjapainonkin henkilökunnan. En ymmärrä,
mitä teitä saisimme sen käsiimme — viime vuonna Markin onnistui
lainata se muutamaksi tunniksi faktorilta, ja se jaettiin arkittain
koko toimituksen käsiteltäväksi. Mutta vahingosta näkyvät ihmiset
viisastuvan yksin valtiovarain ministeriössäkin.

— Taisi olla helpompaa silloin, kun ei lehden toimituksesta kukaan
ollut vielä istunut lähellä lähteitä, naureskelee Steinhell. — Muistan
nimittäin sinun kerran sanoneen, että mahdottominta oli saada uutisia,
kun isäsi oli hallituksessa.

— Niin. Se oli aivan mahdotonta. Jos minä sen olisin osannut edeltäpäin
arvata, niin en ikinä olisi laskenut häntä hallitukseen.

— Et taidakaan antaa mennä toista kertaa?

— En. Eikä hän itsekään sinne enää nenäänsä pistä.

Steinhell miettii tuokion:

— Mitä arvelet, jos kirjoittaisimme huomiseen lehteen jostakin muusta
kuin politiikasta — minusta me viime aikoina olemme jakaneet vähän
liian runsaskätisesti valtiollista valistusta.

— Ehkä niinkin. Mutta mistä sinä kirjoittaisit?

— Kirjoittaisin mielelläni kerran suorat sanat meidän
kulttuurikriisistämme. Serp katsoo häntä pitkään:

— Onko meillä sellainenkin?

Steinhell hymähtää hänen hämmästykselleen:

— Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi?

— En. Olen vain ajatellut politiikkaa ja taloudellista pulakautta.
Mutta kulttuurikriisi — mitä sinä sillä tarkoitat?

— Se on vähän liian monimutkainen juttu mahtuakseen muutamaan
sanaan... Mutta ehkäpä ymmärrät minut, jos väitän että meidän nykyisen
kulttuurimme luonteenomaisimpana ilmiönä on paikallaan-pysyminen,
henkinen tasapäisyys, keskinkertaisuuden ylivalta — ja
paikallaan-pysyminenhän on ensimmäinen askel taantumusta kohti.
Ajattele kirjallisuutta ja taidetta, ajattele tiedettä — esimerkiksi
korkeakoulujamme —, ajattele sivistynyttä nuorisoamme —: kaikkialla
kasvun pysähtymistä, vanhan vatkaamista, vaatimuksista tinkimistä...

Serp käy miettiväiseksi:

— Mutta mikä siihen on syynä?

— Syyt ovat tietysti monet. Mutta minä luulisin päävaikuttimeksi sitä
henkisen elämän aliarviointia, joka meillä ei koskaan ole päässyt
nousemaan siltä patriarkaaliselta platonisen tunnustuksen asteelta,
jolle se isoisiemme päivinä pysähtyi. Katsohan, meillä on sellaisen
henkisen työn tekijä, joka ei kykene tekemään suorastaan kaupallisia
tuotteita, kuten kykenemme esimerkiksi me journalistit ja sanokaamme
insinöörit, arkkitehdit ja koristemaalarit, niin, ne jotka eivät siihen
pysty siksi, että he ovat liian lahjakkaita ja liian omintakeisia,
ovat yhä edelleenkin yhteiskunnallisessa mielessä parioita, loisia.
Eihän heitä tietysti enää ylenkatsota — päinvastoin heille myönnetään
jo kunnioitustakin —, mutta vain sanoissa, jotka eivät maksa edes
nikkelirahaa.

— Eiköhän kaikkialla maailmassa ole niin?

— Ei yhtä suuressa määrässä kuin meillä. Ja vaikkapa olisikin, niin
onhan se perin laiha lohdutus — eikö totta?

— Tietysti, vastaa Serp vähän hajamielisesti.

Sillä hän on äkkiä tullut ajatelleeksi omaa yksipuolisuuttaan.
Todellakin: hän on jäänyt perin harvasärmäiseksi, hänen aivojensa
säteen ulottuvaisuus on rajoittunut. Hän ei osaa ajatella — ei keksi
ajatuksia muilta aloilta kuin niiltä, jotka sattuma on asettanut aivan
hänen nenänsä alle. Hän on huomannut sen ennenkin, ja se on jollakin
tavoin koskenut häneen. Hän on melkein kade Steinhellille — hän
tahtoisi...

Serp tulee katsahtaneeksi kelloaan. Neljännestunnin kuluttua alkaa
parlamentin istunto, eikä hän ensikertalais-edustajana saa myöhästyä
nimenhuudostakaan — ei missään nimessä, kaikkein vähimmin hän,
jonka edeltäjä samalla tuolilla, professori Bärenhatz, ei kahden
vuosikymmenen aikana kuulemma kertaakaan myöhästynyt istunnosta.

Serp huokaisee huomaamattaan. Hän tietää, että edessä on tappavan
pitkä lakipykälien tarkastus alituisine äänestyksineen. Olisi paljon
hauskempaa päästä ulos kävelemään — siellä pilkistelee aurinkokin
aina silloin tällöin pilvien raoista — ja sitten kotoisen työpöydän
rauhaan — ajattelemaan. Siinäpä se on: hänellä ei koskaan ole aikaa
ajatella mitä hän itse tahtoisi... Mutta Steinhellillä on ja professori
Bärenhatzilla — kuka käskikin hänen ruveta Bärenhatzin vastaehdokkaaksi
viime vaaleissa!

Serp nousee:

— Minun täytyy lähteä parlamenttiin... Kirjoita sinä
kulttuurikriisiartikkeli, sehän on aivan paikallaan, ehkäpä herättääkin
jonkun ihmisen... Minä pistäydyn mennessäni Reinerin luokse
neuvottelemaan budjettikorrehtuurin varastamismahdollisuuksista.

Steinhell auttaa turkin hänen ylleen.

Toimitussihteerin huoneessa ei ole muuttunut mitään muuta kuin
vuosiluku seinäalmanakassa. Ei edes tohtori keltaiseksi kiilloitetun
amerikkalaisen kirjoituspöytänsä ääressä — hän istuu samassa asennossa,
tarttuu kynäänsä ja saksiinsa samalla otteella, pitää savukettaan
samojen sormien välissä ja puhuu kaikista asioista taivaan ja maan
välillä pilkulleen yhtä täydellisellä kunnioituksen puutteella kuin
ennenkin.

Ei hän liikahda paikaltaan, kun Serp tulee sisään, nyökähyttää vain
päätään. Mutta hänen silmiinsä lennähtää sentään pieni ilon kipinä,
joka silmänräpäykseksi sytyttää kääpiösalaman paksujen lasienkin
kupuun, sillä Serp on edelleenkin hänen ehdottomassa suosiossaan.

— Kuulehan, Reiner, meidän pitäisi taas saada käsiimme se siunattu
budjettiesitys, ennenkuin toiset pääsevät sitä repeloimaan... Reiner
työntää lasit otsalle:

— Niin pitäisi, niin pitäisi... Puhuin siitä viimeksi eilen
Schmiedmannin kanssa, mutta hän vakuutti, ettei hän koskaan ole tullut
valinneeksi ryyppyseuraansa korkeamman virkamiehistön piiristä;
hänellä tuntuu olevan aivan kehittynyt — ilmeisestikin atavistinen —
vastenmielisyys virkamiehiä kohtaan, sillä hänen isänsä ja esi-isänsä
ovat olleet enemmän tahi vähemmän rehellisiä kauppiaita aina
seitsemänneltätoista vuosisadalta asti, ja äidin puolelta hän taas on
selvää sotilassukua.

— Entä Mark, hänhän tavallisesti ennenkin on hoitanut tämän asian...

Reiner kohottautuu suoraksi, ja kirjoitustuolin vieteri vongahtaa.

— Hyvä Serp, sanoo hän juhlallisesti, — ihmiselämässä on hetkiä, joina
paatuneimmankin reportterin pitkät sormet käyvät lyhyiksi ja hänen
houkutteleva äänensä epävarmaksi...

Serp katsoo häntä kummeksuen:

— No, mitä Markille sitten on tapahtunut — onko hän perinyt?

— Ei, Serp, perinyt hän ei ole, mutta hän tarjoaa minulle tänään
samppanjaa ja potee huomenna luvallista ja luonnollista päänkipua
sen johdosta, että hän on saanut paljon enemmän kuin perinnön, joka
kenties ei olisikaan eduksi hänen kalliisti hankitulle mutta halvalla
hoidetulle vatsakatarrilleen, hän on saanut — perillisen.

— Mitä sinä sanot — onko se ihan totta?

— Totta, ihmeitten aika ei totta totisestikaan vielä ole päättynyt.

Serp on aivan hämmästyksissään:

— Joko siitä on niin kauan, kun he menivät naimisiin?

Mark myhähtää:

— Jo melkein... esikoinenhan toisinaan unohtaa täydellisimmän
täsmällisyyden...

Serp ei voi olla naurahtamatta.

Mutta sisimmässään hän on aivan vakava. Monicallakin on lapsi — kuinka
hän mahtaakaan olla onnellinen. Lapsi, lapsi, jokaisen naisen kuumin
unelma, elämän täyttymys... Ja hän tuntee polttavan kivun sydämessään.

— Hauskaa päivällistä, toivottaa hän Reinerille.

— Hauskaa itsellesi, vastaa Reiner.

Ja Serpin korvissa soivat tohtorin hyväntahtoiset sanat pistävältä
ivalta.

Mennessään parlamenttiin Serp poikkeaa kukkakauppaan — sylillinen
ruusuja Monicalle. Mutta hän ehtii siitä huolimatta paikalleen
istuntosaliin, ennenkuin käheä sihteeri on tullut hänen nimensä
kohdalle luettelossaan.

Vahtimestari ilmoittaa päätoimittaja Martensille rouva Hedwig Spiegelin.

Martens miettii tuokion — mitä hän nyt enää tahtoo? —ja sanoo sitten
hermostuneesti:

— No, antakaa hänen tulla.

Ja rouva Spiegel tulee.

Mutta hän ei enää hymyile ylenpalttisen rakastettavaa hymyään, vaan on
arvokkaan näköinen ja melkein ylhäisen alentuvainen kumarruksessaan.
Eikä hänen hatussaan vipaja vihreätä pyrstösulkaa — mustan
nauhakoristeen yksinkertaisuus ilmaisee kantajan itsensä päässeen
vihreälle oksalle.

Martens viittaa hänet istumaan, ja kädenliike käy vaistomaisesti
kohteliaaksi:

— Millä voin palvella?

Rouva Spiegel ottaa käsilaukustaan paperin ja ojentaa sen Martensille:

— Pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tarkastamaan, onko laskelma oikea,
ja siinä tapauksessa, että se pitää paikkansa, laskemaan loppusummalle
kohtuulliseksi katsomanne koron.

Martens on aivan ymmällään:

— Mutta, hyvä rouva Spiegel, eihän minun tarkoitukseni koskaan ole
ollut...

Rouva Spiegel keskeyttää hänet pienellä, sulavalla kädenliikkeellä ja
sanomalla:

— Mutta meidän tarkoituksemme oli alunpitäen, että Dollyn tilille
tehdyt maksuerät katsottaisiin lainaksi, koska emme missään tapauksessa
tahdo olla pienimmässäkään kiitollisuudenvelassa Dollyn entisen
sulhasen perheelle...

Martens tarkastaa laskelman. Se on oikea. Jokainen erä on merkitty
tarkasti muistiin ja yhteenlasku suoritettu virheettömästi. Martens
ojentaa paperin takaisin:

— Korkoa en missään tapauksessa suostu edes ajattelemaankaan...

— Minä arvasin sen... siksi onkin shekki kirjoitettu pääoman summalle.
Mutta minulla on kyllä rahaa mukanani korkojakin varten. Koska ette
kuitenkaan ota niitä vastaan, vien ne kreivi Cavallinille avustukseksi
maanjäristyksessä hätään joutuneille.

Rouva Spiegel ojentaa shekin.

Ja Martens sanoo:

— Niin, teidän tyttärennehän tulee esiintymään suuressa
hyväntekeväisyysiltamassa.

— Kyllä. Hänen mielestään se on sopivin geste nyt, kun hänellä jo
alkaa olla kansainvälinen nimi.

— Epäilemättä. Sehän on hyvin kaunista... Minusta olisi oikein
mielenkiintoista saada tutustua tyttäreenne.

Rouva Spiegel nousee:

— En usko tyttärelläni olevan mitään sitä vastaan. Hän tulee, taikka me
tulemme, tietysti nyt ottamaan osaa seuraelämäänkin täällä kotona...

— Niin tietysti..., vastaa Martens. — Mutta paras rouva, teidän pitää
saada kuitti rahoista... raha-asiat ovat täsmällisiä asioita.

Ja Martens kirjoittaa kuitin.

Rouva Spiegel ojentaa hänelle kätensä:

— Kiitän teitä — te olette ollut kaikin puolin korrekti meille senkin
jälkeen kuin Dollyn ja Gregorin kihlaus purkautui...

Kun rouva Spiegel on mennyt, jää Martens tuokioksi ajattelemaan häntä.
Joka tapauksessa tuossa naisessa on jotakin, joka herättää respektiä,
olkoonpa se vähemmänkin miellyttävää — olisiko se ehkä luonnetta?...

Mutta Serp istuu parlamenttipulpettinsa ääressä ja ajattelee Monican
lasta. Hänestä tuntuu niin omituiselta, että pikkuinen Monica on
äiti... Se mahtaa olla ihanaa... pieni olento vierellään, elävä olento,
jota itse on kantanut sydämensä alla ja jolle nyt saa antaa rintansa...
Serp ummistaa silmänsä. Hän näkee Monican vuoteellaan kalpeana mutta
onnellinen ja kirkastunut hymy kasvoillaan.

Puhemiehen vasara paukahtaa.

Parlamentin istunto keskeytetään puoleksi tunniksi. Ja Serp
nousee paikaltaan ja soluu muiden mukana ravintolasaliin —
"tupakkavaliokuntaan".

Hänen ympärilleen kokoontuu piiri, — miehisiä edustajia enimmäkseen
— Serp on herrojen suosiossa... hän on kauniimpi ja nuorempi kuin
muut naisedustajat. Ja keskustelu on pian käynnissä esilläolevasta
lakiehdotuksesta. Mutta Serp on tänään hajamielinen, hänellä ei ole
yhtä varmoja mielipiteitä kuin tavallisesti, ja hänen vuorosanansa
jäävät ylimalkaisiksi ja sovinnaisiksi. Hän on kuin unessa ... siellä
Monican ja lapsen luona... Hän on nainen — kerrankin vain nainen.
Ja unessakävijänä hän taas nousee portaita istuntosaliin ja menee
paikalleen.

Lakiehdotuksen yksityiskohtaista tarkastelua jatkuu pykälä pykälältä.
Mutta Serp ajattelee Monicaa ja lasta.

2.

Suuri hyväntekeväisyysjuhla maanjäristyksen takia hätään joutuneiden
hyväksi on syyskauden suurin tapaus seuraelämässä. Muotisalongeissa
on viikkokausia tehty työtä täydellä paineella — järkyttävä
luonnonkatastrofi on ollut erittäin mieltäkohottava tapahtuma
ompeluliikkeiden omistajille, jotka sen vuoksi suunnittelevatkin
kevätmatkojensa ulottamista tällä kertaa Parisia pidemmälle, aina
siunatulle Vesuviukselle saakka. Juhlatoimikunta on myöskin kokoontunut
moniin viiden-teen kokouksiin. Ja odotuksen jännitystä on jo kauan
ollut ilmassa.

Kreivi Cavallini on juhlatoimikunnan kunniapuheenjohtaja. Kunniakas
toimi, joka sitäpaitsi kunniakkaalla tavalla päättää kunniakkaan
diplomaattiuran. Sillä on viikon perästä kreivillinen ministeri jättää
takaisinkutsumiskirjeensä tasavallan presidentille. Hän on jo ylittänyt
ikärajan, ja hän vetäytyy viisaan lepoon umbrialaisille sukutiloilleen.

Hyväntekeväisyysjuhlan jälkeen kreivi on kutsunut diplomaatit,
toimikunnan, esiintyjät ja lähimmän seurapiirinsä luokseen
illanviettoon, joka siis samalla on hänen jäähyväistilaisuutensa.

Pitoja on myöskin valmisteltu kauan. Ja valmistelut on suoritettu
huolella ja harkiten, sillä ministeri on tarkka siitä, että hänen
muistonsa jää mieluisana elämään ihmisten mieliin tässäkin kaukaisessa
maassa, jossa hän muuten onkin tuntenut olonsa varsin viihtyisäksi ja
hyväksi.

Kreivi tekee viimeisen kierroksen huoneistossaan ennen lähtöään
Kansallisteatteriin. Hän tahtoo vakuuttautua siitä, että kaikki on
kunnossa — hän ei tahdo antaa hermostuksen häiritä juhlatunnelmaa
teatterissa, jossa hän tietää olevansa yleisen huomion keskipisteenä.

Ensiksi hän menee ruokasaliin. Jo edellisenä päivänä hän on kannattanut
sinne kellarista viimeiset hämähäkinseittiset punaviinipullonsa.
Illansuussa hän sitten on tarkastanut, mittari mukanaan, huoneen
lämpötilan ja säätänyt johtopatterien toiminnan — viinin tulee lämmetä
verkalleen ja tasaisesti. Nyt hän astuu tarjoilupöydän luokse ja antaa
sinisuonisen mutta valkeapintaisen vanhanmiehen-kätensä hellävaroen
liukua täyteläiseltä pullonkupeelta toiselle. Ja tyytyväinen myhäily
nousee hänen huulilleen — kaikki on kunnossa!

Kunnossa ovat myöskin salongit: kukkia on maljakoissa, ja uudet
kynttilät kruunuissa, seinälampeteissa ja peilien marmorilaattojen
kandelaabereissa odottavat vain sytyttämistä — kreivi rakastaa eläviä
kukkia ja eläviä kynttiläinliekkejä. Vieraat saavat saapua minä hetkenä
hyvänsä.

Sikarilaatikot ja savukerasiat ovat paikoillaan kreivin työhuoneessa,
johon myöskin on varattu pari vihreäverkaista pelipöytää avaamattomine
korttipakkoineen, jos sattumalta olisi pelinhaluisia. Kaikki
mahdolliset mielihalut on otettava huomioon...

Kiertokulkunsa lopetettuaan kreivi menee eteiseen ja soittaa
palvelijaa. Hän tarkastaa itsensä huolellisesti peilin edessä, kohentaa
hiukan suurristinsä olkanauhaa ja kolmea rintatähteään, pyyhkäisee
harmaan kiehkuran otsaltaan ja antaa palvelijan auttaa turkit ylleen.

Orkesteri aloittaa Mendelssohnin Kesäyön unelman alkusoitolla.
Salonkiin on unohdettu täysi valaistus, eikä kukaan kuuntele musiikkia,
vaan jokainen käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen yleissilmäyksen
yleisöstä. Se on edustavinta, mitä pääkaupungissa voi nähdä. Tasavallan
päämies puolisoineen, koko diplomaattikunta, hallituksen jäsenet,
parlamentin huiput, korkein upseeristo, liike-elämän mahtavimmat,
sanomalehdistön sekä kirjallisuuden ja taiteen tunnetuimmat kasvot.
Silkin koreutta, paljaita kauloja ja selkiä, jalokiviä, valkoista ja
mustaa, rintaristejä ja kaulatähtiä. Kumarrutaan aitioreunustojen
ylitse, käännytään permannolla, kumarretaan kohteliaasti, nyökätään
tuttavallisesti. Ja ylimmällä parvella kuroitetaan kauloja, osoitellaan
sormilla ja kuiskataan kursailematta nimiä.

Alkusoiton loppuakordi kajahtaa. Velvollisuusapplodi kapellimestarille.
Sitten ohjelmalehtisten kahinaa, ilmeistä odotuksen jännitystä.

Valo himmenee hitaasti sammuksiin. Salonki vaikenee. Orkesterinjohtaja
naputtaa tahtipuikollaan, oudon omituinen ja utuinen soitto alkaa —
aarniometsän huminaa ja heräävää huomenta —, ja verkalleen jakautuu
väliverhon raskas sametti.

Käy humahdus halki katsomon. Näyttämöllä nukkuu metsä. Puunrungoille
valuvat kuutamon hopearihmat, sammal tuoksuu kostealle, kivet ja kannot
uneksivat, soista nousevat utuiset sumupilvet... Ja musiikki soi
nukkuvan metsän huminaa.

Mutta yht'äkkiä metsä herää. Keskellä kuvaa olevan puun latva
heilahtelee — orkesterissa huhuilevat huilut huomenen tuloa —,
kaukaisen taivaan rannalle syttyy aamuruskon punertava kajo, — Panin
ruokopillin liverrys erottuu huminasta —, ja puun rungosta irtautuu
elävä olento: Puck. Hetkisen seisoo Puck paikallaan, varjostaa
kädellään silmäkulmiaan, tähyilee puiden pimentoihin, mutta kirmaisee
sitten elämänriemuaan, hypähtää ilmaan, pyörähtää ympäri ja aloittaa
karkelonsa. Ja minkä karkelon! Alkuvaistoisen, väkevän, burleskin,
eläimellisen, mutta samalla kiehtovan, notkean, lumoavan. Siinä elää
metsä, siinä elää luonto nauraen, ilkamoiden, riemua ja hurmiota
uhoten. Pörheä, karhea, ilakoiva, huhuileva Puck. Lapsen ruumis ja
lapsen liikkeet. Paimenten pukinjalkaisen suojelijan, makean mahlan
juojan, Panin, poika — Böcklinin pieni Pan — hyppii omaa iloaan, metsän
iloa, elämän riemua. Taikka lentelee tulikärpäsenä yli näyttämön
surisevin siivin, kultakipinänä — suoraan runoilijan aivoista ja
säveltäjän sydämestä kirvonneena. Kun karkelo loppuu, muuttuu hän
jälleen puunrungon osaksi, katoaa samaksi sammaleeksi, josta on
syntynyt.

Kestää kotvan, ennenkuin katsomo havahtuu applodiin, ennenkuin
lumous on lauennut. Mutta sitten vyöryvät taputukset myrskynä. Ja
kerta toisensa jälkeen on taiteilijan astuttava näyttämöpartaaseen
vastaanottamaan haltioituneen yleisön suosionosoituksia, jotka
kohoavat huippuunsa, kun kreivi Cavallini ilmestyy näyttämölle tuomaan
juhlatoimikunnan kukkia.

Serp istuu aitiossaan liikahtamatta. Hän ei ole koskaan ollut niin
täydelleen esittävän taiteen vallassa, ei koskaan elänyt niin väkevästi
ja välittömästi sen sykähdyttävää elämää. Ja hän muistaa applodimyrskyn
pauhatessa, että jo silloin, kun hän näki alastoman tytön Sinisen
Lyhdyn valonheittäjäkeilan liekeissä, hän aavisti tuohon hentoon
olemukseen piilotetuksi sen hengen väkevyyden, josta taiteen täytyy
syntyä.

Äkkiä hän tulee ajatelleeksi Gregoria, joka istuu aitiossa hänen
vierellään, ja hän kääntyy melkein arasti katsomaan veljeään. Mutta
Gregor on aivan tyyni ja hillitty, kenties vain hiukan tavallista
kalpeampi, eikä hänen äänessään ole vähäisintäkään värähtelyä, kun hän
asiallisesti toteaa:

— Hän tanssi mestarillisesti.

Serp ilostuu. Gregor on ilmeisesti elänyt nuoruutensa episodin loppuun
täydellisemmin kuin sisar on uskaltanut olettaakaan. Hän on sittenkin
lujasyistä rakennetta, hän osaa ja uskaltaa jo katsoa todellisuutta
suoraan kasvoihin, hän on voittanut itsensä, hempeämielisyytensä,
tunteilunsa. Hän on nyt se Gregor, joksi Serp aina on toivonut hänen
kasvavan, hän on karaistunut, kiteytynyt mieheksi. Ja sisar on ylpeä
veljestään.

Kreivi Cavallinilla on paljon vieraita. Koko hänen seurapiirinsä on
koolla. Tunnelma on hyvä, miltei hilpeä. Teatteri-iltama herkisti
mielet, valmisti kaikupohjan seurustelulliselle yhdessäololle.

Tanssitaan, keskustellaan keveästi, leikitään sanoilla ja joskus
ajatuksillakin.

Eikä talon isäntä paljasta hiventäkään siitä kaihomielisyydestä,
joka hänen sydämensä pohjalla asuu — onhan tämä nyt hänen viimeinen
suuri juhlansa, ja tyhjennetäänhän tänä iltana viimeinen pisara sitä
kallisarvoista punaviiniä, jonka purppuravuo on piirtänyt hänen
nousunsa ylpeän rataviivan —; hän keskustelee hymyssäsuin vieraittensa
kanssa, on jäljittelemättömän kohtelias ritari naisten piirissä ja
hyväntahtoisen rakastettava maailmanmies herrojen joukossa.

Illan kuningattarena on Dolly Spiegel. Suloinen ilmestys, kuiskailevat
rouvat keskenään. Ja herrat sanovat toisilleen kieltä maiskutellen:
herkkupala! Dolly on todellakin viehättävä vaatimattoman valkoisessa
pitsileningissään, arka, melkein ujo, ilman pienimpiäkään
primadonnaelkeitä. Hän on lapsellisen iloinen ylenpalttisista
kiitoksista, mutta nauraa aivan avomielisesti imartelulle. Ja Serp,
joka seuraa häntä silmillään, panee merkille, että kun Dolly keksii
vieraitten joukosta Gregorin, rientää hän iloisesti ja ojennetuin
käsin hänen luokseen, ja heidän keskustelunsa on aivan pakottoman
luonnollista.

Tanssi käy.

Uusi sotilasasiamies on iskenyt silmänsä Serpiin — ja Serpiä se
huvittaa: minustahan näkyy tulleen tässä talossa oikein upseerien
silmätikku. Majuri on vilkas ja hauska mies, koko olemukseltaan
koruttoman arkinen ja suorasukainen. Serpistä hänen kanssaan tarina
käy varsin vaivattomasti — ehkä siksi, ettei mies lainkaan muistuta
edeltäjäänsä.

Sillä sille Serp ei mahda mitään, että Luigi Busoiton kuva pakostakin
alinomaan pyrkii hänen silmiinsä tutun ympäristön kehyksistä.

Mutta korttipöydän ääressä istuu rouva Spiegel. Siellä on innostunut
bridge-seura: Yhdysvaltain ministerin hyvinvoipa rouva, valkea ja
punainen, Espanjan kristuspartainen ja paksuhuulinen lähettiläs, josta
Cavallinin jälkeen tulee doyen ja joka jo on hyvin tietoinen tulevasta
arvonylennyksestään, sekä talon isännän edustajana kauppa-attasea,
pitkä ja holtiton nuori mies, jonka rosopintaiset kasvot näyttävät
eksoottisen keltaisilta valkoista paidanrintaa vastaan. Hän ja rouva
Spiegel pelaavat vastakkain, ja kortit käyvät hyvin.

Ilmassa leijailevat siniset savuharsot, ja tuhkakupeissa hohtaa
sikarien valkeaa lunta. Mutta pilvien keskellä lepattelevat pelipöydän
keltaiset kynttilänliekit. Ja pelaajien ympärillä on uteliaitten piiri.

Päätoimittaja Martens seisoo poltellen kevyin vedoin sikariaan — H.
Upmann, Corona — rouva Spiegelin tuolin takana. Hän on huvitettu
pelistä, nimenomaan rouva Spiegelin pelistä, joka on varmaa ja
harkittua. Martens miettii itsekseen: tuolla naisella täytyy olla
valioaivot — ne toimivat täsmällisesti ja salamannopeasti. Ja kun
joku hänen vierellään huomauttaa, että rouva Spiegelillä on "makua
peukalossa", vastaa Martens:

— Hän ei jätä mitään sattuman varaan — siinä on hänen makunsa.

Kun pelissä syntyy tauko, suoristautuu rouva Spiegel tuolillaan ja
kääntyy selittämään kombinatioitaan päätoimittajalle kuten ainakin
asiantuntijalle. Ja Martens havaitsee, että leninki on sangen
avokaulainen, eikä hän malta estää katsettaan mittaamasta kypsän poven
täyteläisiä holveja. Ne herättävät hänessä, jonka kuihtunut puoliso
taas on vuoteenomana, mielikuvan terveestä naisellisuudesta.

— Teillä on erinomainen onni, arvoisa rouva, virkahtaa Espanjan
ministeri ja pyyhkäisee kevyesti parfymoitua partaansa.

Rouva Spiegel hymyilee huolellisesti harjoitettua korkeamman
seuraelämän hymyä:

— Kortit rakastavat sitä, joka niitä rakastaa...

Amerikatar kysyy arkisella äänellään:

— Voiko korttejakin rakastaa?

Rouva Spiegel ummistaa puoleksi silmänsä ja kuiskaa salaperäisesti:

— Ne tietävät paljon, kun vain oppii niiden kieltä ymmärtämään...

— Se mahtaa olla vaikea kieli, naurahtaa rouva ministeri. — Vaatii
varmaankin mielikuvitusta...

— Onhan hieroglyfejäkin opittu tulkitsemaan — eikö totta, herra
ministeri? kysyy rouva Spiegel kääntyen kristusparran puoleen.

— On, on...

Espanjan ministeri ojentaa karvaiset kätensä kootakseen korttinsa.
Häntä kiusaa keskustelu, sillä hän on pari kertaa noussut rouva
Spiegelin takapihanportaita siihen aikaan, kun rouva vielä harjoitti
ammattiaan.

— Hertta on minun värini, sanoo kauppa-attasea.

Peli jatkuu.

Ja galleriassa jatkuu tanssi.

Dolly tanssii Gregorin kanssa. Wieniläisvalssi — siro, keinuva,
kultivoitu, europpalainen karkelo.

On merkillistä, Gregor ajattelee, että kaksi ihmistä, jotka kerran ovat
olleet sairaita kipeästä ikävästä, voivat parantua niin täydellisesti,
ettei tauti ole jättänyt heihin pienintäkään jälkeä, ei arpeakaan.

Mutta Dolly kuiskaa hänen korvaansa: — Nosta minut ilmaan niinkuin
ennen nostit, kun me tanssimme Sinisen Lyhdyn parketilla.

Ja Gregor nostaa, ja Dolly tekee hyppynsä keveästi ja sirosti.

Katsojat taputtavat käsiään. Serp katselee tanssia. Hän istuu Chilen
Carmenin vieressä, ja he keskustelevat madame Petrellasta, joka
nyt on Monte Carlon oopperassa — miten lieneekään päässyt sinne
keskellä sesonkia? Chiletär säestää ihmettelyään paljon sanovalla
kaksimielisellä hymyllä, josta Serp päättää, että Petrellan osakkeet
ovat alapuolella parin. Applodi pistää Serpin sydämeen — kunhan eivät
vain alkaisi soittaa tangoa —!

Dolly ja Gregor tulevat Serpin luokse, ja Serp valmistaa Dollylle
istumatilaa vierelleen sohvalla.

— Joko naiset tuntevat toisensa? kysyy Serp.

— Toki, toki..., vastaa Carmen aurinkoisimmalla ilmeellään ja aloittaa
pitkän kiitosvirren Dollyn kunniaksi. Ja Dolly kuuntelee häntä
kärsivällisesti loppuun asti. Sitten hän kääntyy Serpin puoleen:

— Sano sinä, Serp, mitä pidit minusta teatterissa?

Serp panee mielihyvin merkille, että Dolly sinuttelee häntä
arastelematta.

— Sinä olit aivan suurenmoinen, vastaa Serp. — En ole voinut
kuvitellakaan, että tanssilla voi sanoa niin paljon.

Dolly säteilee onnea:

— Tanssilla voi sanoa mitä tahansa... Olen niin iloinen, kun sinä pidit
minusta.

Serp tulee melkein liikutetuksi. Dollyn ilo on vilpitöntä, ja Serp
vaistoaa, että tyttö todellakin on kiintynyt häneen. Hänen tekisi mieli
suudella häntä, ja hän puristaa lämpimästi hänen kättään.

Samassa tulee johtaja Mercurius heidän luokseen.

Mercurius uiskentelee taas pinnalla. Hän ajelee uudenuutukaisella
Isotta Fraschinilla, näyttäytyy uskollisesti kaikkialla, missä ihminen
huomataan, ja on tuntuvan tehokkaasti ottanut osaa tämäniltaisenkin
hyväntekeväisyysjuhlan järjestämiseen.

Hän taputtaa Gregoria hyväntahtoisesti olalle:

— Nuori mies, siirtykää ajoissa villasta silkkiin... se on paljon
kestävämpää ja kevyempää... puhun kokemuksesta, kuten tiedätte.

Mercurius on vaihtanut alaa, ja keinotekoinen silkki on ollut hänen
pelastusrenkaansa — hän myy sitä tukuttain, mutta antaa toisten hoitaa
valmistuksen. Hän on myöskin vaihtanut naamiota: entisen ankaran
amerikkalaisuuden tilalle on tullut päivänpaisteinen leppoisuus — liekö
se sitten silkin ansiota vai johtuneeko se siitä, että ahdinkoajan
pakotettu hymy on pusertautunut lähtemättömäksi hänen olemukseensa.

Sitten Mercurius kääntyy Dollyn puoleen:

— Sallikaa, neiti Spiegel, paatuneen porvarin laskea sydämensä teidän
ihmeellisten jalkojenne juureen.

Serp katsahtaa Dollyä. Dolly on aivan sen näköinen kuin tahtoisi sanoa:
"Mene niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!"

Mercurius aikoo juuri aloittaa uuden tiradin, kun hän huomaa pikkuisen
lähetystösihteerin. Hän kumartaa nopeasti ja rientää ripustautumaan
lähetystösihteerin käsivarteen. Pikkuinen lähetystösihteeri on
nähtävästi kiusaantunut tukkukauppiaan tuttavallisesta ystävyydestä,
mutta ei tietystikään voi karistautua siitä irti, vaan on pakotettu
kuuntelemaan kaunopuheisuutta, joka vuolaana virtaa tukkukauppiaan
huulilta, käsivarsista ja yläruumiista.

Gregor seuraa Mercuriusta katseellaan ja virkahtaa:

— Eihän hän vain aikone siirtyä tekosilkistä oikeaan silkkiin?

Chiletär puuttuu puheeseen kylmästi leikkaavalla veitsenterä-äänellään:

— Minä luulen, että hän vaanii vain silkkinauhaa hännystakkiinsa, joka
toistaiseksi näkyy olevan aivan alaston.

Kreivi Cavallini osoittaa erityistä huomiota rouva Glanzille. Se
johtuu siitä, että tohtori Glanzin tulossaoleva nimitys lähettilääksi
Roomaan on jo aivan julkinen salaisuus. Kreivi Cavallini iloitsee
vilpittömästi tästä nimityksestä. Hän laskeekin sen suureksi osaksi
omaksi ansiokseen. Hän on vakuutettu, että rouva Glanz tekee loistavan
karrieerin ikuisen kaupungin seuraelämässä. Rouva Glanz olisi
epäilemättä liian vakava, jos hän tulisi luterilaisen maan luterilaisen
ministerin luterilaisena puolisona Roomaan. Mutta sellaisena hän ei
nyt tulekaan. Hän on kuukausi sitten kääntynyt katoliseen uskoon. Ja
äskenkääntyneelle on tietysti vakavuus vain meriitti. Tohtori Glanz
on todellinen diplomaatti! naureskelee kreivi tyytyväisenä hyvin
hoidettuun partaansa.

Tohtori Glanz häärii ulkoministerin loistavasti leikatun frakin
hännyksissä. Ja vahtii tarkalleen jokaista hänen askeltaan — ei koskaan
pidä olla varma, ennenkuin nimitys on allekirjoitettu.

Tasavallan presidentti ei ole voinut ottaa vastaan kreivin kutsua,
häntä vaivaa itsepintainen ischias, ja hänen täytyy olla äärimmäisen
varovainen. Hänen poissaolonsa on tietysti pettymys, mutta sitä
lieventää hänen puolisonsa läsnäolo. Rouva presidentti tanssii
mielellään — tanssi pelastaa keskustelusta, joka aina hänen asemassaan
olevalle ihmiselle on sekä vaivalloista että vaarallista, kun ei saa
olla yhtä typerä eikä yhtä varomaton kuin tavalliset kuolevaiset.
Ja pääministeri, joka uskollisesti virkansa puolesta istuu hänen
vierellään, on vanha kettu.

Kello kaksitoista avautuvat ison ruokasalin ovet.

Kreivi Cavallini taluttaa pöydän ääreen rouva presidentin, ja
pääministeri ulkoministerin rouvan. Ulkoministeri on vapaa valitsemaan
naisekseen kenen tahtoo, koska pääministerin puoliso ei ole saapuvilla
— koko kaupunki tietää hänen odottavan seitsemättä lastaan —, ja
hän valitsee Chilen Carmenin. Mutta Yhdysvaltain ministeri tarjoaa
aivan ennakkoluulottomasti tukevan chicagolaisen käsivartensa
rouva Spiegelille, joka ottaa sen vastaan kuin kuningatar kruunun
kruunajaisissaan. Ja sitten tulevat kaikki muut. Serp tietysti
majurinsa turvin ja Dolly pikkuisen lähetystösihteerin rinnalla. Ja
musiikki soittaa Mendelssohnin häämarssia.

Istutaan pienissä ryhmissä pikkupöytien ääressä, ja tunnelma viriää
alunpitäen vapaaksi ja iloiseksi. Puheensorina nousee nousemistaan,
eikä edes kuuluisa punaviini katkaise iloa. Sitä tarjotaankin tänä
iltana niin huolettomasti ja viljalti, että vain harvat huomaavat
juovansa jaloimpain rypälten jalointa verta — tuskin muut kuin
isäntä itse, aina rakastettavasti hymyilevä ulkoministeri, joka
ei koskaan unohda etikettivelvollisuuksia, päätoimittaja Martens,
jolla on kouliintunut maku, ja rouva Spiegel, jolla on syntyperäisen
tarkkanäköisyyden poikkeuksellinen lahja.

Toimitussihteeri kutsuu päivystävän iltamiehen huoneeseensa. Se on
Schmiedmann.

— Etkö sinä jo ala olla irti töistäsi? kysyy Reiner. — Aika käy niin
pirun pitkäksi, kun ei ole tottunut olemaan yksikseen iltaisin.

— Miks'et mene kapakkaan?

— En malta. Mark munii yhä vieläkin selostustaan Vesuviuksen purkauksen
juhlinnasta — enkä minä uskalla laskea sitä latomoon lukematta. Nuoret
isät ovat yhtä laskemattomia kuin heidän lapsensa, ja Mark on jo
luonnostaankin vähän epävarma, kun hänen pitää ruveta lyyrilliseksi.

— Onko se sitten ehdottomasti tarpeen tässä yhteydessä?

— On. Ajattelehan nyt itse! Tulivuoren purkaus — kauhean onnettomuuden
kurjat uhrit — nuori, säteilevä tanssijatar — hienon hieno yleisö
— kallisarvoiset puvut — korkea ja iloinen juhlamieli. Millä sinä
siitä kaikesta pääset, ellet tartu lyriikkaan? Asiallinen referaatti
ei tyydytä ketään, ei läsnäolleita (joita varten juhlaselostukset
ensi sijassa tehdään) eikä myöskään poissaolleita, jotka tahtovat
täyden korvauksen siitä, etteivät päässeet mukaan. Draamallinen
kuvaus taas muuttuisi tragikomediaksi, ja tragikoomillisuus on
sanomalehdenlukijoille suunnilleen samaa kuin jumalanpilkka. Ainoa
mahdollisuus on tunteelliseen hymistystyyliin kirjoitettu lastu. Eikä
sellaista ole aivan helppo tehdä. Siihen vaaditaan yli-inhimillistä
itsensähillitsemistä — täytyy näet osata pitää niin vakavaa naamaa,
että lukijat uskovat koko roskan tulevan suoraan kirjoittajan
itkevästä sydämestä. Katso, minä sen tiedän: minun on täytynyt
kahden vuoden aikana vuodattaa Parkeristani kilometrittäin tilattua
sentimentaalipetiittiä leipätyökseni, ja happamampaa limppua on harva
työmies syönyt.

Reiner naurahtaa:

— Annetaan nyt Markin kerran vuorostaan hikoilla.

— Kernaasti minun puolestani! Mutta, kuulehan, minkälainen se
tanssijatar oikeastaan lienee ollut?

— Dolly! Oo — oh! Hän on ihme — hän tanssii milloin hyvänsä sadat päät
hopeavadille. Jos nimittäin tahtoo päitä. Mutta hän ei tahdo. Hän ei
yleensä tahdo mitään muuta kuin tanssia. Sillä hänen oma päänsä on
vialla.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyy Schmiedmann hieman ihmetellen.

— Sitä, että hän on taiteilija, vain taiteilija; huomaa se:
yksinomaan taiteilija, ilman sivutarkoituksia, ilman kunnianhimoa,
ilman oman voiton pyyntiä! Ja sellainenhan toki on abnormia, hulluutta,
mielipuolisuutta.

— Sinä tunnet hänet jo entuudesta.

Nyt on Reinerin vuoro hämmästyä:

— Kuinka en tuntisi? Minullahan on kärpäseni minullakin.

— Tanssijattaretko ovat sinun kärpäsesi?

— Yleensä kaikki ihmiset, jotka ovat lapsipuolia elämässä —
katsohan, minä olen sittenkin sentimentaali pohjimmiltani —,
tarkoitan, että tunnen sääliä kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät
ymmärrä hoitaa solideja arkileivisköitä omaksi vaurastumisekseen ja
jälkeentulevaistensa hyödyksi, vaan rupeavat palvelemaan niinsanottuja
ihanteita, jotka ovat perin turmiollisia yhteiskunnalliselle
menestykselle, koska ne ovat kotoisin sielunvihollisen äidinmaitoomme
salakuljettamista taudinsiemenistä.

Nyt tulee Mark huoneeseen.

Hän on aivan lopussa. Kalpea, tukka pörröisenä, silmänalukset kuopilla,
frakkipaidan rinta rypyssä ja valkoinen rusetti niskassa.

— Se oli vasta urakka!

Reiner nauraa:

— Saitpa kerran kokea sinäkin, vanha pukki, minkälaisia ovat
synnytystuskat. Olen oikein vahingoniloinen vaimosi puolesta.

Reiner ottaa liuskat ja alkaa lukea. Silloin tällöin hän mörähtää
puoliääneen:

— Ei hullumpaa... oikein hyvä... tuota voisi kadehtia kuka tahansa...

Taikka:

— Älä helkkarissa... nyt tuli pelkkää peetä...

Ja hän ottaa sinikynän ja pyyhkii:

— Eihän toki nuoresta naisihmisestä saa sanoa, että hän on kuin metsän
elukka...

Kun Reiner vihdoin saa käsikirjoituksen lähetetyksi latomoon, huokaisee
Mark:

— Kyllä nyt maistuisi whisky-grogi. Toimitussihteeri naurahtaa:

— Sen minä arvasin, ja siksi olenkin varannut kylmää soodavettä. Haehan
sinä, Schmiedmann, laseja.

Markin kasvot kirkastuvat.

Reiner vetää alimmasta laatikostaan kolmikulmaisen John Haigin
ja pöydän alta vesipulloja. Ja herrat asettuvat mukavasti pöydän
ympärille. Reiner sanoo kohottaessaan lasinsa:

— En siedä, että työssä juopotellaan, mutta kun työ on päättynyt, on
työmies ansainnut palkkansa. Markilla on sitäpaitsi ollut tavallista
kovempi urakka. Ohjelma oli pitkä, eikä hänen frakkinsa ole ainoastaan
liiaksi lyhyt, vaan myöskin liiaksi ahdas.

— Mutta tyttö tanssi hyvin? kysyy Schmiedmann.

Mark juo syvän kulauksen:

— Ei se enää ollut tanssia...

— Mitä sitten?

— Katsohan, hyvä Schmiedmann, selittää Reiner. — Mark käsittää
tanssilla vain balettivarpailua tahi sitten seuraelämän karkeloa.

Steinhell tulee ovesta sisään. Hänkin on iltapuvussa.

— Kas vain, oikein herra Haigia, virkahtaa tulija huomatessaan pullon
pöydällä. — Whiskyä minä en kreivi Cavallinilla saanutkaan, lähdin
aikaisemmin...

— Jos tahdot pienen pinnan, niin anna pojan huuhtoa itsellesi lasi,
sanoo Mark.

— Kiitos. Mielelläni.

Steinhell menee hommaamaan lasia. Ja Mark ynähtää:

— Minkähän vuoksi Steinhell oikeastaan sai kutsun?

Reiner vastaa naurahtaen:

— Siksi, että hänellä on parempi hännystakki kuin sinulla. Ja
sitäpaitsi hän osaa ranskan epäsäännöllisten verbien taivutukset, joita
sinä et milloinkaan ole viitsinyt opetella.

— Minusta on hauskaa, että nuoriakin vähitellen aletaan ottaa
huomioon ylhäisemmissä seurapiireissä, huomauttaa Schmiedmann aivan
vilpittömästi.

Mutta Reiner pudistaa päätään:

— Se on vaarallista "nuorille" itselleen.

— Miksi? kysyy Schmiedmann.

— Siksi että porvarillistuminen aina on "nuoruuden" hävittäjä.
Seuraelämä tekee ihmisen normaaliksi.

Steinhell tulee laseineen, joka vielä tihkuu vettä huuhtelun jäljiltä.

— No, minkälaista siellä oli? kysyy Reiner kaataessaan whiskyä lasiin.
— Panitko sattumalta merkille punaviinin?

— Kyllä minä sitä join, mutta en huomannut mitään erikoista...

— Se oli vahinko. Katsohan, kreivin punaviini on melkein
historiallista. Se on hienon hienoa Beaune'ia vuodelta 1904, jolloin
oli aivan verraton aurinkokesä. Kreivi on perinyt viinin vanhemmalta
veljeltään, joka oli Europan parhaita rypäleitten tuntijoita,
ennenkuin sairastui pahaan vatsahaavaan. Beaune'ia oli hänen jälkeen
jäämistössään kaikkiaan 628 pulloa, ja kreivi on käytellyt sitä
äärimmäisen säästävästi, enintään kolmekymmentä pulloa vuodessa...

— Mistä sinä kaiken tuon tiedät? irvistelee Mark. — Omasta päästäsikö?

Reiner heittää häneen halveksivan katseen:

— Valehdella saa sanomalehtimies kaikesta muusta taivaan ja maan
välillä, mutta ei koskaan viinistä eikä naisista.

— Apropos viini ja naiset, sanoo Steinhell. — Poikkesin tänne
oikeastaan tehdäkseni uutisen kreivin kutsuista... pitäisi kai niistä
olla lehdessäkin jotakin...

Reiner naurahtaa hyväntahtoisesti:

— Nuori mies, se uutinen ladottiin jo aikoja ennen kuin aloit ajaa
partaasi tänä iltana. Katkera kokemus on opettanut minut teettämään
kaikkien parempien kutsujen selostukset valmiiksi vähintään kuusi
tuntia ennen kekkereiden alkua.

Toimitussihteeri katsahtaa kelloaan ja tarkastaa sitten pulloa
kohottamalla sitä valoa kohti:

— La comédie est fini — tirez le rideau! Kello on kolme, hyvät herrat.

Ja herrat rupeavat tekemään lähtöä.

Kun Mark tukkii jotakin päällystakkinsa taskuun, käy Reiner kiinni
hänen käsivarteensa:

— Ethän sinä vain salakuljeta itsellesi kaappiryyppyä?

Mark koettaa irroittaa käsivarttaan, mutta Reinerin ote on luja, ja
pian on käärö tarkastajan kädessä. Reiner tunnustelee sitä; se on
pehmeä, ja kun sitä puristelee, lähtee siitä kimakka piipitys.

Herrat nauravat.

— Mikä siinä on? tiukkaa Reiner tuimasti. Mark lentää tulipunaiseksi ja
änkyttää:

— Se on... se on vain... kuminukke lapselleni.

Ja herrojen nauru katkeaa äkkiä.

Serp Martensilla oli ollut hauska ilta. Pitkästä aikaa hän kerran taas
oli tuntenut itsensä nuoreksi: huolettomaksi, huvitteluhaluiseksi ja
— kauniiksi. Todellakin: hän oli tiennyt kaiken iltaa olevansa kaunis
— ei vain siitä, että häneen oli kiinnitetty huomiota, vaan ennen
kaikkea eräänlaisesta varmuuden ja tyytyväisyydentunteesta hänen omassa
olemuksessaan. Hänelle oli sanottu kohteliaisuuksia. Häntä oli ihailtu
— vain naisena, nuorena, kauniina naisena... ei parlamentin jäsenenä,
ei journalistina... ei hänen asemansa eikä työnsä tähden, vaan
kerrankin yksinomaan hänen itsensä takia. Ja hän oli nauttinut siitä —
juonut täysin siemauksin maljasta, ahnaasti, ylimielisen riemukkaasti.
Hän oli huvitellut, tanssinut, hymyillyt ja säteillyt. Ja pitkiksi
rupeamiksi hän oli unohtanut kaiken muun — kiitävän hetken siipi oli
suhissut hänen korvissaan huolettoman nuorta laulua.

Mutta samana hetkenä, jona hän oli astunut kotinsa kynnyksen ylitse,
oli laulu katkennut.

Väkivaltaisen äkisti, keskellä akordia. Ovi oli läimähtänyt kiinni,
amerikkalainen lukko lipsahtanut, ja yksinäisyys oli tuijottanut häneen
jo eteisen tyhjistä vaatenaulakoista. Hän oli pysähtynyt tyrmistyneenä
keskelle lattiaa, oli jäänyt kuuntelemaan askeleita, kun hänen
saattajansa oli laskeutunut alas portaita. Ja silmänräpäyksen ajaksi
oli hänen aivoihinsa välähtänyt ajatus: minä kutsun hänet takaisin.
Mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Ja sitten ulko-ovi oli kumahtanut.

Serp istuu taas mielipaikallaan: peilipöytänsä edessä. Hän on
sytyttänyt kynttilät kahden puolen kuvastimen. Ja hänestä tuntuu, että
pöytä on kuin alttari... Jos hän nyt sittenkin olisi kutsunut sisään
Steinhellin, joka saattoi hänet kotiin, — mitä siitä olisi tullut?...
Toveruussuhde olisi särkynyt, se turvallisuudentunne, jonka seurustelu
Steinhellin kanssa aina herättää, häipynyt... Steinhellistä tulee
varmaankin hyvä aviomies, järkevä, tyyni, tasainen, hienovarainen...
mutta rakastajaksi hänestä ei ole.

Serp säpsähtää omaa ajatustaan. Rakastaja! — niin, miks'ei hän voisi
ottaa itselleen rakastajaa? Ottaako? Otetaanko rakastaja? Ei. Sen antaa
kohtalo, se on elämän yllätys, sen suuri seikkailu...

Mutta Steinhellissä ei ole seikkailua. Hänen harmaat silmänsä ovat
vain viisaat — niissä ei ole hukuttavaa pohjattomuutta, ei kultaisia
kipinöitä... ei Luigi Busoiton tummaa paloa.

Ja Serp tuijottaa peiliin, tuijottaa omaa kuvaansa. Eihän hänen
elämänsä alttaritauluun enää toista kuvaa tulekaan.

Yksinäisyys humisee hänen ympärillään tyhjyyden yksitoikkoista
lohduttomuutta. Ja Serp tuntee, etteivät kyynelet ole kaukana silmistä.
Hän nousee päättäväisesti ja ravistaa itseään. Yöpöydällä on kirjekuori:

"Valiokunta kokoontuu klo 11. Käsiteltävänä lakiehdotus
äitiysvakuutuksesta."

Serp naurahtaa kylmästi, kovasti. Asettaa herättäjäkellonsa soimaan
kello puoli kymmeneksi. Ja rupeaa sitten riisuutumaan.