[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCh_Ru6LwgfYosfJnalMOUbWiND9r3VBk-T9NGmma3_k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2798,"Painomuste ja punaviini","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"2798-kivijarvi-erkki-painomuste-ja-punaviini","2798__Kivijärvi_Erkki__Painomuste_ja_punaviini","Lukuelokuva","romaani",[],[],"fi",1930,null,41994,266804,true,[],[],[],"Elokuvallista kerrontaa hyödyntävä toimitusromaani sijoittuu 1920-luvun Helsingin sanomalehtimaailmaan ja seurapiireihin. Teos kuvaa suuren lehden sisäistä valtataistelua, aatteellisia ristiriitoja sekä jyrkkää vastakohtaa loisteliaiden diplomaattikutsujen ja laitakaupungin köyhyyden välillä.","Erkki Kivijärven 'Painomuste ja punaviini' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2798. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PAINOMUSTE JA PUNAVIINI\n\nLukuelokuva\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\n1.\n\n\nMies — viisissäkymmenissä — istuu kirjoituspöydän ääressä ja puhuu\nmikrofoniin.\n\nIlmeisesti keskustelua jo on kestänyt kotvan, koskapa hän aloittaa\nensimmäisen tietoomme tulevan vuorosanan toteamalla:\n\n— Niin: me olemme menneet liian pitkälle. Sen vuoksi meidän onkin\najoissa ajateltava peräytymistä hyvässä järjestyksessä. Taistelu\ntuulimyllyjä vastaan on aina epäilyttävää, ja lehdelle se voi käydä\nsuorastaan kohtalokkaaksi.\n\nViimeinen lause paljastaa puhujan, joka nyt jää kuuntelemaan: hän on\nsanomalehtimies.\n\nJa ympäristö, jossa hän istuu, ilmaisee meille hänen asemansa lehdessä.\nTosin mahonkisen kirjoituspöydän intarsiakoristeet ovat sikin sokin\npinottujen paperien peitossa, mutta sen — samoin kuin raskaan\nnahkasohvan ja leveydellään rehentelevien nojatuolien — muodot eroavat\nniin jyrkästi kaikkien muiden toimistohuoneiden standardisoidusta\ntammikiilloituksesta, että me, vaikk'emme kiinnittäisikään huomiota\npaksun lattiamaton väärentämättömään itämaiseen alkuperään ja seinien\nmuotokuvamaalauksiin, kuitenkin arvaamme olevamme toimituksen kaikkein\npyhimmässä: päätoimittajan työhuoneessa.\n\nNyt naurahtaa _Päätoimittaja:_\n\n— Oletko koskaan kuullut, että kokonaista puoluetta on sanottu\nluopioksi? Kun yksityinen ihminen muuttaa uskontunnustusta, on hän\nluopio, mutta kun kokonainen puolue vaihtaa ohjelmaa, niin asia saa\naina edullisemman valaistuksen...\n\nArvattavasti langan toisesta päästä yritetään esittää jonkinlaisia\nvastaväitteitä, koskapa päätoimittaja katsoo tarpeelliseksi lohdutella:\n\n— Valtiollinen vakaumus ei ole lainkaan niin vaarallinen asia\nkuin miksi maallikot sitä uskottelevat. Siihen mahtuu aivan yhtä\npaljon venyväisyyttä kuin muihinkin omantunnonasioihin. Sitäpaitsi:\niskusanoilla tehdään tähän maailman aikaan ihmeitä. Sen tiedämme\nparhaiten me, joiden usein on pakko elää pelkillä otsikoilla.\n\nIlmeisesti tämä viimeinen argumentti tehoaa. Sillä päätoimittajan\näänestä kajahtaa voitonvarmuus, kun hän tuokion kuluttua taas saa\nsananvuoron:\n\n— Huomisesta alkaen me siis tulemme noudattamaan uutta linjaa yhtä\nsuoraviivaisesti kuin tähän asti olemme noudattaneet vanhaa.\n\nPäätoimittajan vielä kuunnellessa, minkä vaikutuksen hänen päättäväiset\nsanansa ovat tehneet puhekumppaniin, avautuu ovi, ja kirjoituspöydän\nluo hiipii hento ja kalpea neitonen, joka ojentaa käyntikortin.\nPäätoimittaja — yhä edelleen kuunnellen — ottaa kortin vapaana olevaan\nkäteensä, lukee nimen ja antaa miimillisin keinoin yksityissihteerinsä\nymmärtää, että hänen on jäätävä odottamaan. Sitten hän sanoo puhelimeen:\n\n— Juuri niin, muuta keinoa ei ole.\n\nJa hiukan arkisemmalla äänellä hän pyytää:\n\n— Suo anteeksi, hyvä veli, silmänräpäys. Hän kääntyy neitosen puoleen:\n\n— Pyytäkää odottamaan... vain hetkinen... tulen itse kutsumaan sisälle.\n\nKalpea neitonen katoaa. Kun ovi sulkeutuu hänen jälkeensä, kohoaa\nmikrofoni. Mutta päätoimittajan ääni on nyt puolittain kuiskaava:\n\n— Pääministeri ilmoittautui juuri puheilleni. Tietysti sanon hänelle\npeittelemättä, mitä aiomme tehdä. Saanen myöskin mainita neuvotelleeni\nveljen kanssa ja todenneeni, että käsityksemme tilanteesta ovat aivan\nyhtäpitävät?\n\nPuheensävystä kuulee, että myöntävä vastaus lankeaa luonnostaan.\n\n— Niin juuri. Kiitos sinulle! Näkemiin!\n\nMikrofoni putoaa helähtäen pitimeen.\n\nJa päätoimittaja kohoaa tuolistaan ja kohentelee takkinsa rinnusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäätoimittaja Martens on komea mies. Pitkä, solakka ja ryhdikäs\nvarreltaan. Otsalla on tosin muutama vako ja silmänkulmissa joitakin\nryppyjä, mutta sileiksi ajettujen kasvojen väri on terve, leuka on\ntarmokas, siniset silmät virkeät ja eloisat. Siksipä hän, ohimoiden\nharmaantumisesta huolimatta, vaikuttaakin vuosiaan nuoremmalta.\n\nNytkin, kun hän lähtee ulos huoneesta, ovat hänen askelensa joustavat\nkuin nuorukaisen. Suun ympärillä on ankaran päättäväisyyden ilme, mutta\nsitä lieventävät silmät, jotka hymyilevät melkein veitikkamaisesti.\n\nOvi jää auki hänen jälkeensä.\n\nEtuhuoneessa yksityissihteeri järjestelee postia. Hän istuu pikkuisena\nja surkastuneena ison pöytänsä ääressä, jonka täyttävät lehtikääröt\nja kirjepinot. Hän tekee työtään aivan konemaisesti. Silmät eivät\nseuraa käsien liikkeitä, ne vilkaisevat vain ohimennen ja hät’hätää\nosoitteisiin, sitten siirtyy katse ulos ikkunasta, jonnekin kauas.\nMutta kädet tekevät säännöllisesti toistuvat liikkeensä, sormet eivät\nkertaakaan epäröi, niiden tuntohermot ovat herkistyneet, jokainen lehti\nja jokainen kirje joutuu erehtymättömästi oikeaan kasaan.\n\nSama työ joka aamu. Ja muutenkin samanlaista. Oudon hiljaista,\nepätodellisen kuollutta. Kuinka pitkät ovatkaan nämä aamutunnit,\nvuorokauden ainoat hiljaiset hetket suuressa sanomalehtitalossa!\nRotatsionijättiläisten seiniä vavahdutteleva jyrinä on tauonnut,\nkuljetusautot ovat palanneet viimeiseltä postitusmatkaltaan, ja\nlatomosalien Intertype-rivit lepäävät äänettöminä suojapeitteittensä\nalla. Toimitushuoneet ovat autiot ja tyhjät. Vain pitkän käytävän\npäässä olevassa lasiovessa näkyy yksinäisen miehen varjokuva. Ja\njuoksupoikien komerosta kuuluu kortinpeluun läiskettä.\n\nYksinäinen mies siellä lasioven takana on kuin hämähäkki, joka\nkehrää tahmeita lankojaan joka päivä kudottavaa verkkoa varten. Hän\nistuu kyyryselkäisenä ja likinäköisenä tarkastelemassa lehtiä ja\npäiväkirjoja, joista hän tekee muistiinpanoja paperilipuille, jotka\nsitten lähetetään toimittajien pöydille osviitoiksi päivän tehtäviä\nvarten.\n\nKalpea neitonen ei ole koskaan voinut sietää hämähäkkiä,\ntoimitussihteeriä. Miksi ei — sitä hän ei itsekään tiedä. Mutta joka\nkerta, kun hänen täytyy mennä päätoimittajan asialle tohtori Reinerin\nhuoneeseen, tuntuu hänestä, kuin hän tulisi vihollisalueelle. Ja\nkuitenkin tohtori aina muistaa sanoa hänelle jonkin ystävällisen\nsanan eikä koskaan mörähtele kuten usein toisille toimistonaisille.\nMutta hän ei osaa uskoa tuohon ystävällisyyteen, vaan kuvittelee sen\njohtuvan vain siitä, että Reiner ja hänen isä-vainajansa ovat olleet\nnuoruudenystäviä. Hänen isänsä... niin, olihan hänkin aikoinaan\ntehnyt työtä tässä talossa, mutta hän ei koskaan ollut viihtynyt\nsen ilmakehässä... hän oli runoilija, oikea runoilija, ei vain\nsellainen, joka kirjoitti runoja joutohetkinään, ja siksi hän kuolikin\npuutteeseen ... Mutta Reiner oli ollut vain puolirunoilija; siksi hän\nolikin lihonut...\n\nKalpean neitosen hennot käsivarret liikkuvat, liikkuvat ja pudottelevat\nkirjeitä oikeihin kasoihin yhtä erehtymättömästi kuin latomakoneitten\nohkaiset vivunvarret tunnin parin perästä alkavat kilahutella\nmessinkimatriiseja makasiiniensa uurteisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuuluu askeleita käytävästä.\n\nPäätoimittaja laskee pääministerin edellään ovesta. Herrat menevät\nnopeasti etuhuoneen lävitse, mutta pääministeri ehtii sentään\nohimennessään viskata hyvän huomenen yksityissihteerille.\n\n— Veli on hyvä ja painaa puuta, sanoo päätoimittaja osoitellen mukavaa\nasiakastuolia pöytänsä päädyn vierellä.\n\nHerrat istuutuvat, ja päätoimittaja ojentaa sikarilaatikon:\n\n— Etkö sytytä?\n\n— Kiitos, ei pala vielä tähän aikaan.\n\n— Minulla tämä jo on kolmas, virkahtaa päätoimittaja raapaistessaan\ntulen.\n\nSyntyy tauko, puolittain painostava vaitiolo, jonka aikana herrat\nsalavihkaa kulmiensa alta tarkastavat toisiaan.\n\nPääministeri aloittaa keskustelun:\n\n— Niin... Tahdoin itse tulla vakuuttautumaan niiden panettelujen\nperättömyydestä, joita nykyisin vastapuolueitten taholta levitellään\neduskuntapiireissä ja jo niiden ulkopuolellakin...\n\nPäätoimittaja Martens näyttelee perin hämmästynyttä:\n\n— Veli suonee anteeksi, mutta minä en alunkaan aavista, mitä\ntarkoitat... Onko todellakin liikkeellä epäedullisia tahi vääristeleviä\nhuhuja?\n\n— On. Ja minä ihmettelen, ettei täällä tiedetä, mitä piireissä jo\npuhutaan aivan avoimesti!\n\nMartens ei ole huomaavinaan huudahduksen kärkeä, vaan kysäisee\nviattoman näköisenä:\n\n— Koskevatko huhut hallitusta? Vastaus tulee kuin piiskansivallus:\n\n— Ne koskevat lehteä.\n\nPäätoimittaja viheltää ylimielisesti ja sanoo:\n\n— Lehdellä on jo sellainen asema, etteivät panettelut siihen pysty...\nTilaajamäärä on taas viime vuodesta noussut lähes kahdellakymmenellä\nprosentilla, ja ilmoitusten kasvu on ollut vieläkin suurempi...\n\nPääministeri keskeyttää:\n\n— Mutta onhan lehdellä toki muutakin kuin tilaukset ja ilmoitukset.\n\n— En todellakaan ymmärrä, mitä muuta sillä voisi olla.\n\n— Kanta.\n\n— Sen määräävät tietysti tilaajat ja ilmoittajat.\n\nNyt pääministeri hämmästyy, ja hänen hämmästyksensä on todellista:\n\n— Minä luulin, että toimittajat sen määräävät.\n\n— Määrääkö kauppias, mitä tavaraa hänen asiakkaansa tulee ostaa? kysyy\npäätoimittaja.\n\n— Sanomalehdentoimittajahan ei myy tavaroita, vaan ajaa aatteita.\n\n— Mutta tilaajat määräävät, minkälaisia aatteita he rahoistaan tahtovat.\n\n— Veljen mielestä sanomalehti siis on aivan yksinkertaisesti\nkauppapuoti?\n\n— Aatteellinen tavaratalo. Pääministeri kohauttaa olkapäitään:\n\n— Ennen oli toisin!\n\n— Niin oli. Siksi eivät sanomalehdet päässeetkään kasvamaan ja\nkehittymään.\n\n— Mutta niiden toimittajat kasvoivat ja kehittyivät itsenäisiksi\npersoonallisuuksiksi...\n\n— ... ja jäivät vaarattomiksi harrastelijoiksi, joiden suurille sanoille\nmääräävät piirit vain hymähtelivät sääliväisesti...\n\nPääministeri ei vastaa mitään, vaan puistelee päätään omissa\najatuksissaan. Ja päätoimittaja puhaltelee savurenkaita ilmaan.\nIkkunaruudulla surisee eksynyt kärpänen.\n\nVasta minuutin perästä jatkuu keskustelu.\n\n_Päätoimittaja:_ Mutta ehkäpä veli sentään suvaitsee sanoa minulle,\nmitä nuo huhut tietävät kertoa?\n\n_Pääministeri:_ Miksipä en — vaikka suoraan sanoen jo alankin aavistaa,\nettei savu tässäkään tapauksessa ole ollut tuletonta. No niin.\nSanotaan, että lehti tullikysymyksessä aikoo muuttaa kantaansa. Onko se\ntotta?\n\n_Päätoimittaja:_ Lehti ei koskaan muuta kantaansa.\n\nPääministeri (silminnähtävästi ilostuen): Se tulee siis edelleenkin\najamaan hallituksen ohjelmaa?\n\n_Päätoimittaja:_ Ei. Sitä se ei enää voi tehdä... Sen täytyy nyt\nsiirtyä uudelle linjalle...\n\n_Pääministeri:_ Ja mikä on tämä uusi linja?\n\n_Päätoimittaja:_ Se on lyhyesti sanoen luopuminen hallituksen\ntulliohjelman kannattamisesta.\n\n_Pääministeri:_ Mutta kaiken järjen nimessä: sehän juuri on täydellinen\nkannanmuutos.\n\n_Päätoimittaja (tyynesti):_ Ei se sitä ole.\n\n_Pääministeri (yhä kiihtyneempänä):_ Mitä se sitten on?\n\n_Päätoimittaja (yhtä tyynesti kuin ennenkin):_ Se on kannan tarkistus.\n\n_Pääministeri:_ Mutta siihen ei puolue ikinä suostu.\n\n_Päätoimittaja:_ Puolue on jo suostunut — neuvottelin juuri äsken\npuoluesihteerin kanssa puhelimitse.\n\n_Pääministeri:_ Miten se on mahdollista?\n\n_Päätoimittaja:_ Salliiko veli, että sanon sen?\n\n_Pääministeri:_ Pyydän sitä.\n\n_Päätoimittaja:_ Puolue, s.o. sen johto, toivoo aina oman hallituksensa\nkaatumista, koska puoluejohdon muodostavat ne, jotka itse olisivat\ntahtoneet päästä hallitukseen, mutta jäivät pääsemättä.\n\n_Pääministeri:_ Se on surkeaa.\n\n_Päätoimittaja:_ Mutta totta.\n\n_Pääministeri:_ Sitä en olisi uskonut...\n\n_Päätoimittaja:_ ... omista puoluetovereista — eikö niin?\n\n_Pääministeri:_ En todellakaan heistä.\n\n_Päätoimittaja:_ Omatkin puoluelaiset ovat vain ihmisiä — ei paraskaan\npuolueohjelma pysty tekemään ihmisistä yli-ihmisiä...\n\n_Pääministeri (hajamielisesti):_ Niin... niin... ei tietystikään.\nYstävät ovat vaarallisempia kuin viholliset...\n\n_Päätoimittaja:_ Yllätykset, epämieluisat nimittäin, tulevat aina\nystävien taholta.\n\n_Pääministeri (puolittain itsekseen):_ Asia on siis selvä: me kaadumme.\n\n_Päätoimittaja:_ Niin, mutta kunnialla.\n\n_Pääministeri:_ Kuka sen takaa?\n\n_Päätoimittaja:_ Lehti.\n\n_Pääministeri (ivallisesti):_ Mutta sallivatko sen tilaajat ja\nilmoittajat?\n\n_Päätoimittaja (samassa äänilajissa):_ He eivät ainoastaan salli, vaan\nvieläpä vaativatkin, että ristiin tulee komea kultaus... Inhimillinen\nsovinnollisuus puhkeaa aina kauneimpaan kukkaansa haudalla. Ja\ntavallaanhan... no, niin... tietysti kaikki vertaukset jossakin määrin\nontuvat...\n\n_Pääministeri (terävästi):_ Myöskin \"aatteellinen tavaratalo\", jos\naatteellisuutta liiaksi alleviivataan.\n\n_Päätoimittaja:_ Niin... mitä siihen tulee, niin kai veli nyt taas\nrupeaa kirjoittamaan valtiollisia viikkokatsauksiaan?\n\n_Pääministeri:_ Mutta eikö kaatuneen miehen käsiala vaikuta vainajien\nkummittelulta ja säikytä herkkähermoisia lukijoita?\n\n_Päätoimittaja (naurahtaen):_ Päinvastoin: entinen ministeri saa\nkirjoittaa paljon vapaammin kuin me muut, joita voidaan epäillä\ntuleviksi ministereiksi. — Minun ei tarvinne huomauttaa, että\nnimimerkillä varustetuista kirjoituksista palkkio tämän jälkeen on\nkaksinkertainen.\n\n_Pääministeri:_ Kiitos. _(Nousee.)_ Menen nyt neuvottelemaan\nvirkatovereitteni kanssa. Tietysti saan selostaa heille meidän\nkeskustelumme?\n\n_Päätoimittaja (nousee niinikään):_ Luonnollisesti. Eihän tässä ole\npuhuttu mitään salaisuuksia... _(hidastuttaen puhettaan)_ paitsi\ntietysti...\n\n_Pääministeri:_ Mitä?\n\n_Päätoimittaja:_ Kirjoituspalkkiokysymystä — sen toivon jäävän\nkahdenkeskiseksi asiaksemme. _Les affaires sont les affaires_. Ja\nentisiä ministerejä alkaa jo olla niin paljon...\n\nPääministeri ei vastaa mitään, vaan ojentaa kätensä ja lähtee.\n\nPäätoimittaja saattaa hänet ovelle.\n\nKun hän palaa takaisin pöytänsä ääreen, kuvastuu tyytyväisyys hänen\nkasvoiltaan. Huulilla karehtiva hymy sanoo: \"Nyt on sitten sekin\nleikkaus tehty!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMartensin hyvä onni on sananlaskuna toimituksessa. Se on seurannut\nhäntä kehdosta asti, ja hän uskoo siihen itsekin horjumattomalla\nvarmuudella: se on isän perintöä.\n\nIsä oli aloittanut uransa latojana ja lopettanut sen kirjapainon\nja suuren sanomalehden omistajana. Hänkin oli ollut komea mies,\nehkäpä vielä poikaansakin komeampi. Kun hän nuorella iällä oli\ntullut kirjapainon faktoriksi, olivat konttorineidit iskeneet häneen\nsilmänsä. Mutta hän ei ollut kiinnittänyt vähäisintäkään huomiota\nmuihin kuin kukkeaan kassanhoitajaan, jonka suhde isäntään, hienoon\ntirehtööri Sterneen, oli julkinen salaisuus. Mutta tirehtööri Sterne\noli jo iäkäs mies, ja kassanhoitajan keski-ikäinen kukkeus kaipasi\nnuorempaa intohimoa. Siksipä ei faktorin tarvinnutkaan häntä kauan\nturhaan katsella. Ja kun tirehtööri Sterne korjattiin isiensä luo,\ntestamenttasi hän koko omaisuutensa rakastajattarelleen, joka empimättä\nlaillistutti suhteensa faktoriin. — Martens senior oli ollut sangen\nkaukokatseinen mies kaikissa liikeasioissaan. Hän oli antanut ainoalle\npojalleen erittäin huolellisen kasvatuksen.\n\nJa onni oli seurannut kaikkia nuoren Martensin edesottamisia. Lehti\noli kasvanut vuosi vuodelta, ja sen päätoimittajasta oli tullut\nyhteiskunnan pylväs, jonka nimi oli välttämätön koriste ei vain\nhyväntekeväisyyskehoituksissa ja yleisisänmaallisten yritysten\njulistuksissa, vaan myöskin vakavien yhtiöitten johtokunnissa ja\npankkien tilintarkastuskertomuksissa. Isän hännystakin vaatimattomat\nrintaristit olivat toisessa polvessa kasvaneet ja kavunneet kaulaan.\nLaskukone, toimi täsmällisesti: summat suurenivat ja kunniaa karttui.\n\nPäätoimittaja Martens ei ole kiittämätön poika. Hän muistelee usein\nisäänsä.\n\nÄitiään hän muistaa harvemmin. Vanha rouva Martens oli ollut toimelias\nja tarmokas nainen vielä senkin jälkeen kuin hän oli päässyt\nnauttimaan uskollisten konttorihyveittensä palkkaa kunnianarvoisena\nporvarirouvana. Ja hänellä oli ollut nöyrä ja alistuvainen mieli.\nHän oli ollut hellä ja hyvä. Ei vain lapselleen vaan myöskin isälle.\nKuinka monet iltapuhteet he olivatkaan istuneet kolmisin ikkunassa\ntähtiä laskemassa... Ja kun laskut olivat menneet sekaisin, oli\näiti virkahtanut: \"_Die Sterne, die begehrt man nicht_.\" Johon isä\noli vastannut: \"_Aber die Sterne begehren_...\" Silloin äiti oli\nhyväillyt isää, ja pojasta oli tuntunut, että he ymmärsivät toisensa\ntäydellisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOveen koputetaan. Hiljaa ja hienovaraisesti. Martens tuntee koputuksen\nja huudahtaa lyhyesti:\n\n— Sisään.\n\nYksityissihteeri soluu melkein äänettömästi ovenraosta huoneeseen,\nlaskee muutamia kirjeitä pöydänkulmalle, hiipii yhtä hiljaa ulos\nja sulkee oven jälkeensä kuulumattomasti. Päätoimittaja silmäilee\nvälinpitämättömästi päällimmäistä kirjettä kurottautumatta ottamaan\nsitä käteensä.\n\nMainio yksityissihteeri, mutta ei mitään muuta, hän ajattelee. Ei\nsukupuolta nimeksikään, ei mitään, mikä kiihoittaisi miestä.\n\nJa Martens muistaa, että hän kerran on nähnyt etuhuoneensa kalpean\nneitosen taivaansinisessä iltapuvussa, avokaulaisessa ja hihattomassa.\nHänen rintansa olivat surkastuneet, ja vasemmassa käsivarressa oli\nkolme hevosenkengänmuotoista rokotusarpea.\n\nPäätoimittaja naurahtaa:\n\n— Ilmanko hänellä onkin kirkkoisä Augustinuksen äidin nimi: Monica!\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimitussihteeri tulee ilmoittamatta päätoimittajan puheille. Hänellä\non siihen yksinoikeus, sekä virka-asemansa että virkaikänsä perusteella\n— hän on vanha talossa.\n\nMartens ei nosta päätään papereista, kun tulija tervehtii:\n\n— Kuuluuko mitään?\n\nReiner painautuu nojatuoliin.\n\n— Hallituksen asema näyttää lopultakin käyneen perin horjuvaksi, hän\nsanoo.\n\n— Hallitus kaatuu ensi viikolla, vastaa päätoimittaja lukemistaan\nkeskeyttämättä.\n\n— Tuleeko hallituspulasta pitkäaikainenkin?\n\n— En usko... on olemassa eräitä mahdollisuuksia...\n\n— Hyvä on. Entä kuka kirjoittaa hallituksen nekrologin?\n\nNyt päätoimittaja kohottaa katseensa ja pyyhkäisee kädellään leukansa\nalustaa:\n\n— Tekisin sen itse, mutta olen kutsuttu päivällisille joka ilta:\nministeri Simonsille, Ranskan lähetystöön, kreivi Cavallinille... tänä\niltana on sitäpaitsi oopperan ensi-ilta... Niin, apropos ooppera,\nkuka siitä kirjoittaa? Eihän vain Do-Re? — hänhän suorastaan potee\nvainoamishulluutta aina kuin madame Petrella laulaa...\n\nTohtori Reiner hymähtää:\n\n— Do-Re:llä on samaan aikaan konsertti — Beethovenin kahdeksas tai\nyhdeksäs — hän menee tietysti sinne paljon mieluummin... Hankin\noopperaan jonkun nuorukaisen konservatoriosta — siellä on eräs varsin\nvaaraton, jota joskus ennenkin olen käyttänyt — ja annan tarpeelliset\nohjeet...\n\n— Katso, että siitä tulee säädyllinen juttu... pari kuvaa, tarpeeksi\nisoa... ja sitten vähän lämpöä ja persoonallista väriä... Madame\nPetrella on myöskin kutsuttu kreivi Cavallinille...\n\n— Hyvä on. Koetan hakea leikkelearkistosta nuorukaiselle sopivan\nmallin... Oliko sinulla vielä muuta asiaa?\n\nPäätoimittaja napsauttaa sormillaan:\n\n— Oli helkkarissa pääasia! Mikä sen huomiseksi aiotun pääkirjoituksen\notsikko olikaan?\n\n— \"Hallituksella oikeutettu vaatimus.\"\n\n— Purata se! Ja kirjoituta uusi. Otsikoksi esim. \"Turha jännittää\njousta liiaksi\" — ja sisällys siihen suuntaan, että...\n\nMartens karistaa tuhkan sikaristaan, Reiner etsii pöydältä lyijykynän\nja taskustaan muistilehtiön.\n\n— ... että vaikka voimmekin ymmärtää hallituksen tarkoituksen, emme\nkuitenkaan saata hyväksyä sitä, että se nyt panee kaikki yhden kortin\nvaraan, etenkin kun eivät edes hallituksen tukena olleet puolueet enää\ntäydellisesti kannata hallituksen vaatimusta... Ja sitten osoitetaan\nasiallisesti suojelustullien hyöty... aivan yhtä tyynesti kuin tähän\nsaakka olemme osoittaneet niiden vaarallisuuden... Ymmärräthän:\nvarovaisesti, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi... Voit lähettää\nvedoksen illalla oopperaan... menen viimeiseen näytökseen.\n\nToimitussihteeri miettii:\n\n— Taitaa olla viisainta antaa vanhan ukko Grünbergin hoitaa asia; hän\non iästään huolimatta notkein...\n\nMartens katselee toimitussihteeriä tutkivan epäluuloisesti:\n\n— Notkein mikä?\n\n— Kuperkeikkojen tekijä.\n\n— Mitä sillä tarkoitat? Pitäisikö meidän sinun mielestäsi edelleen\npuolustaa asemaa, jonka jo lapsikin huomaa kestämättömäksi?\n\n— Ei laisinkaan...\n\n— No mitä sitten? Kansalliset Villatehtaat kirjoittavat katsovansa\nparhaaksi lopettaa ilmoittamisen meillä, koska...\n\nPäätoimittaja ottaa kirjeen pöydältään ja lukee:\n\n— ... \"koska lehtenne kirjoituksillaan suorastaan vahingoittaa koko sitä\nteollisuutta, jota me harjoitamme ja josta me lehdessänne ilmoitamme...\"\n\nMartens viskaa kirjeen takaisin pöydälle:\n\n— Tiedätkö sinä, kuinka suuri heidän vuotuinen ilmoitustilinsä on?\n\n— En, mutta arvaan, että se on hyvin suuri.\n\n— No niin. Mitä sitten neuvoisit tekemään?\n\n— Juuri samaa, jota sinä nyt aiot...\n\nToimitussihteeri nousee hiukan vaivalloisesti syvästä tuolista, ja\nhänen näyttelijäkasvojensa pippurisilmissä välähtää kipinä, kun hän\njatkaa:\n\n— ... häränpyllyä, jolla hallitus heitetään yli laidan.\n\nSitten hän menee. Mutta Martens puistelee päätään ja mutisee itsekseen:\n\n— Tuolle ihmiselle ei mikään maailmassa ole vakavaa eikä pyhää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalo herää.\n\nKun tohtori Reiner tulee eteishalliin, juoksee häntä pahki läähättävä,\npitkäkoipinen reportteri.\n\n— Onko tuli irti? kysyy toimitussihteeri.\n\n— Paljon parempaa, vastaa nuori mies ja pyyhkii hikeä otsaltaan. —\nKaksoismurha viime yönä. Ilmeisesti rakkausdraama. Ruumiit löydettiin\ntänä aamuna metsästä. Olen kopioinut jälkeen jätetyn kirjeen ja\ntoimittanut valokuvaajan paikalle...\n\n— Hyvä on! Meillä ei olekaan ollut kunnollista murhaa pitkään aikaan.\nVoitte tehdä pari palstaa ja hankkia muutamia henkilötietoja. Mutta\ntapahtumadetaljeja ennen kaikkia.\n\nToimitussihteeri aikoo jatkaa matkaansa, mutta muistaa yht'äkkiä jonkin\nasian ja kutsuu takaisin reportterin, joka on jo ehtinyt harpata\nhuoneensa kynnykselle.\n\n— Teillä on nyt tilaisuus ansaita kannuksenne, sanoo tohtori Reiner\nsuopealla äänellä, — ja näyttää, että olen teihin nähden ollut väärässä.\n\nIlmeinen anteeksipyyntö. Ja nuori mies punastuu korviaan myöten.\nEnnenkuin hän ehtii vastata mitään, on tohtori jo lähtenyt kiireesti\nlasioveaan kohti... Ja nuori mies jää tuokioksi katsomaan hänen\njälkeensä.\n\nPuhelimet kilisevät. Lennättimen lähetit paiskelevat ovia. Ja\nsinimekkoiset korrehtuuripojat kuljettelevat pitkin käytäviä kosteita\noikolukuvedoksia.\n\nIlmassa on kuumeista kiirettä, jännitystä, odotusta. Ja sulan lyijyn,\nmärän paperin ja vanhan tupakan epämääräistä tuoksua.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPäätoimittaja Martensin kaksikymmentäkolmevuotias tytär seisoo peilin\nedessä ja puuteroi poskiaan.\n\nHän on tyytyväinen itseensä. Kasvot ovat tosin pikemmin tavalliset\nkuin erikoiset. Mutta piirteet ovat säännölliset, ja hiuksissa on\nsama kullankiilto, jonka sanotaan olleen isänäidin vaalean kauneuden\nkruununa. Ohkaisten huulten karmiini on kuin harpilla vedetty, ja\nyläripsien tushi antaa kiillon silmien ehkä hiukan arkiselle sinelle.\n\nHänellä on operettinimi: Serpentine. Mutta siitä huolimatta, taikka\nehkä juuri sen vuoksi, hän ottaa kaikki asiat vakavalta kannalta,\nyksin rakkaudenkin. Hän on sitäpaitsi lyhentänyt nimensä: ei kenenkään\nole lupa sanoa häntä muuksi kuin Serp Martensiksi. Eikä hän maalaa\nhuuliaan ja silmäripsiään keimailuhalusta, vaan saman vakaumuksellisen\ntyylitajunsa vaatimuksesta, joka kerran on myöskin vievä hänet miehen\nsyliin. Kevytmielisyys on hänen olemukselleen vieras ominaisuus. Hän ei\nkuulu niihin, jotka joutuvat ensimmäisen vastaantulijan saaliiksi. Hän\nvalitsee... ja kun hän sitten antautuu, ei se suinkaan tapahdu hetken\nhurmiosta, vaan tyynen ja tarkan harkinnan perusteella.\n\nNäin hän ajattelee peilin edessä seisoessaan.\n\nJa kun hän muistaa puheet ensi silmänräpäyksen rakkaudesta, vetäytyvät\nhänen huulensa ylenkatseelliseen hymyyn. Hän on nykyaikainen nuori\nnainen, ja hän vihaa sydämensä pohjasta kaikkea \"romanttisuutta\". Se\non hänen mielestään lastentautia, jolle meidän päiviemme järkiperäisen\nkasvatuksen täytyy keksiä tehokkaat parannuskeinot.\n\nSerp Martens kääntyy peilistä ja menee ikkunan luo istumaan.\n\nOn kirkas päivä, mutta varhaiskevään loiste on kovaa ja kylmää. Ihmiset\nkutistuvat siinä jollakin tavoin. Ja ikkunastakatsojasta tuntuu,\nettä ohikulkijain ajatukset, jotka pyrkivät kirkkaaseen korkeuteen,\nluiskahtavat kuin lasista takaisin maan kamaralle.\n\nHänen omat ajatuksensa lepattelevat levottomina.\n\nMitä olikaan Monica, hänen lapsuutensa ystävä, uskonut hänelle, kun\nhän eilen oli käynyt hakemassa hänet sunnuntaikävelylle? Monica on\nrakastunut, Monica, uneksija ja unissakävijä! Suomukset ovat pudonneet\nsilmiltä, maailma on muuttunut uudeksi, ihmiset ovat tulleet lihaksi ja\nvereksi, ja lihalla on himonsa ja verellä viettinsä... Monican silmät\nolivat palaneet ja posket hehkuneet hänen tunnustaessaan verensä äsken\nvirinneen palon.\n\nSerp Martens hymähtää itsekseen.\n\nMonica on vuotta häntä vanhempi, mutta on tähän asti elänyt vain\npuolinaista elämää. Kirjat ja kaikenlaiset merkilliset mietteet ovat\nmuodostaneet koko hänen maailmansa, eikä sen ulkopuolella ole ollut\nmuuta kuin aivan epäolennaista arkista välttämättömyyttä, joka ei\nole voinut syvällisemmin mieltä kiinnittää. Mutta nyt uneksija on\nherännyt äkkiä ja melkein väkivaltaisesti, kuten aina heräävät ne,\njotka nukkuvat lumotussa linnassa, kunnes satujen prinssi tulee heitä\nherättämään heidän viattomuutensa unesta. Entä miten sitten käy?\nSe riippuu kokonaan satuprinssistä. Jos viettelijä sattuu olemaan\nkunnon taikka ainakin kunnian mies, niin seikkailu päättyy tietysti\nvakinaiseen suhteeseen, joko arkiseen avioliittoon tahi ainakin\nomantunnon vihkimään onnenkuvitteluun. Mutta jos hän sattuu olemaan\ntavallinen seikkailija, seuraa huumausta katkera katumus, tuska ja\nhammastenkiristys. Ja Serpillä on syytä luulla, ettei Monican prinssi,\nkaljupäinen ja kimeä-ääninen toimittaja Mark, ole Herran valkeimpia\nenkeleitä.\n\nSerp Martens puistaa päätään.\n\nHän pelkää lapsuudenystävänsä puolesta. Monican hermot eivät ole\nvahvat; ne ovat hivuttuneet romantiikan sairaalloisessa ilmakehässä.\n\nSeuraavassa tuokiossa Serp muistaa veljensä. Tänäänhän Gregor aikoo\nsaattaa asiansa ratkaisuun. Mitä siitäkin tulee? Ilman taistelua hän\nei saavuta päämääräänsä. Mutta hänen ei tarvitse pelätä taistelua, hän\nkestää sen vaatimat voimanponnistukset, hän on terve vaistoiltaan,\nja kun hänen olemuksensa nyt on joutunut kosketuksiin todellisuuden\nkanssa, saa se uutta voimaa, sillä todellisuus on nykyajan ihmiselle\nyhtä ehtymätön voimanlähde kuin maankamara oli antiikin Antaiokselle.\nGregorin hermoja ei mikään kalvetustauti ole syönyt, ne ovat yhtä\nteräksiset kuin hänen karaistun ruumiinsa lihakset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOveen koputetaan. Palvelijatar tulee kutsumaan lounaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkiset ateriat ovat aina ikävät Martensilla. Ne syödään suurella\nkiireellä, eikä pöytäkeskustelusta tahdo tulla mitään. Talon herra on\nomissa ajatuksissaan. Taikka puhuu suupalojen välillä puhelimeen, joka\nsiirretään hänen lautasensa viereen.\n\nTänään uhkaa tulla tavallistakin ikävämpi lounas. Gregor on\nilmoittanut, ettei häntä pidä odottaa pöytään; hänellä on muka asioita\nkaupungilla. Ja äiti ilmestyy ruokasaliin itkettynein silmin.\n\nIsä tulee sisään kiireisin askelin ja istuutuu paikallensa ympärilleen\nkatsomatta.\n\nAteria alkaa syvän hiljaisuuden vallitessa. Vasta kun palvelijatar on\npoistunut tarjoiluhuoneeseen, katkaisee rouva Martens hiljaisuuden\npurskahtamalla itkuun.\n\nMartens kohottaa päätään:\n\n— Mitä nyt?\n\nRouva Martens koettaa tukahduttaa nyyhkytystään:\n\n— Se on niin kauheaa...\n\n_Päätoimittaja Martens:_ Mikä nyt on kauheaa?\n\n_Rouva Martens:_ En voi sitä edes sanoakaan...\n\n_Päätoimittaja Martens (tuskastuneena):_ Siitä minä en tule hullua\nhurskaammaksi. _(Kääntyy tyttärensä puoleen.)_ Tiedätkö sinä, mistä on\nkysymys?\n\n_Serp Martens (naurahtaen):_ Martensien moraalista.\n\nRouva Martensin nyyhkytys katkeaa äkkiä, hän kohottaa päätään ja sanoo\nmahtiponnella:\n\n— Perheen kunnia on nyt vaarassa.\n\nMartens höristää korviaan:\n\n— Se kuulostaa jo vakavammalta. — Onko Gregor pelannut?\n\n_Rouva Martens (salaperäisesti):_ Niin, miksi sitä sanoo...\n\n_Päätoimittaja Martens (kiihtyneenä):_ Mitä tarkoitat? — Suuriko on\nsumma?\n\n_Serp Martens:_ Rauhoitu, isä. Ei tässä ensinkään ole puhetta pelistä\nja kunniavelasta...\n\n_Rouva Martens (keskeyttäen):_ Ei kunniavelasta vaan kunniasta.\n\n_Päätoimittaja Martens (suuttuneesti):_ Kunnia, kunnia — mitä se on?\nSanokaa nyt toki vihdoinkin, mitä on tapahtunut!\n\n_Rouva Martens (uudelleen itkuun purskahtaen):_ Skandaali... häpeä ...\n\n_Päätoimittaja Martens:_ Mikä skandaali? Etkö voi puhua suutasi\npuhtaaksi?\n\nKun rouva Martens ei vastaa mitään, vaan jatkaa hysteeristä itkuaan,\nsanoo Serp Martens päättävästi:\n\n— Hyvä on. Minä sanon sen sinulle, koska äiti ei näy saavan sanotuksi.\nEnsinnäkin: mitään skandaalia ei ole tapahtunut — äiti vain kuvittelee\n— eikä Martensien olematon vaakunakilpi ole saanut tahraa...\n\nMartens keskeyttää tyttärensä puheen:\n\n— Entä asia, — mikä se on?\n\nRouva Martens lakkaa itkemästä ja sanoo kiivaasti:\n\n— Minä kerron sen — Serp ei sitä kuitenkaan ymmärrä.\n\n_Serp Martens:_ Kyllä minä ymmärrän, vaikka toisella tavalla kuin sinä.\n\n_Rouva Martens (huokaisten):_ Miksi sinä ymmärrät kaikki asiat toisella\ntavalla kuin minä?\n\n_Serp Martens:_ Siksi, että minä kuulun toiseen aikaan kuin sinä.\n\n_Päätoimittaja Martens:_ Kuulukaa mihin aikoihin tahdotte, mutta\nsanokaa vihdoinkin asia!\n\n_Rouva Martens:_ Gregor on rakastunut _tanssijattareen_.\n\nPommi on räjähtänyt. Ja rouva Martens jää melkein voitonriemulla\nkatsomaan sen aikaansaamaa vaikutusta. Mutta hän pettyy odotuksessaan.\nSillä hänen miehensä purskahtaa sydämelliseen nauruun ja sanoo:\n\n— Mainiota. Aivan normaali ilmiö Gregorin iässä.\n\nRouva Martens kauhistuu:\n\n— Sanotko sinä todellakin niin?\n\n— Sanon.\n\n— Mutta Gregor aikoo mennä kihloihin hänen kanssaan.\n\nPäätoimittaja Martens lakkaa nauramasta.\n\n— Onko tyttö oopperan baletissa?\n\n— Ei, hän on _varieteessa_. Sehän juuri on niin hirveää.\n\nJa taas rouva Martens purskahtaa itkuun. Mutta nyt hänen miehensä\nkoettaa rauhoittaa häntä:\n\n— Ymmärräthän sinä toki, ettei sellaisen kanssa mennä kihloihin...\nkorkeintaan _luvataan_ mennä...\n\nTytär katkaisee isänsä vuorosanan:\n\n— ... mutta ei aiota pitää lupausta — niinkö?\n\n_Päätoimittaja Martens (hymähtäen):_ Juuri niin.\n\n_Serp Martens (terävästi):_ Unohdat, isä, ettei Gregor vielä ole\nehtinyt syödä elämän hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää yhtä paljon\nkuin sinä.\n\n_Rouva Martens:_ Minäkin olen vakuutettu siitä, että kun Gregor kerran\non sanonut menevänsä kihloihin, niin hän sen myös tekee.\n\n_Päätoimittaja Martens:_ Kenelle hän sen sitten on sanonut?\n\n_Serp Martens:_ Äidilleen ja morsiamelleen.\n\n_Päätoimittaja Martens:_ Morsiamelleen! Oletteko te aivan\nhulluja? Olenhan sanonut, ettei täysjärkinen mies mene kihloihin\nvarieteetanssijattaren kanssa.\n\n_Serp Martens:_ Mutta entäpä sinun täysjärkinen poikasi onkin,\nhuomaamattasi, kehittynyt periaatteen mieheksi...\n\n_Rouva Martens:_ Sehän juuri on niin kauheaa.\n\n_Serp Martens (ihmetellen):_ Onko se kauheaa, että pojallasi on\nperiaatteet?\n\n_Päätoimittaja Martens:_ Se on peloittavaa, kun periaatteet ovat\nnurinkuriset.\n\n_Serp Martens:_ Mutta ettehän te edes tunne tyttöä...\n\n_Rouva Martens:_ Se vielä puuttuisi.\n\n_Serp Martens:_ Ehkä hän on paljon parempi kuin Gregor ja me kaikki\nyhteensä.\n\n_Päätoimittaja Martens:_ Sehän ei muuta asiaa hituistakaan. Sitäpaitsi:\nei varieteessa vielä koskaan ole tanssinut valkoisia enkeleitä.\n\n_Serp Martens:_ Kylläpä sinä, isä, tunnet tarkkaan varieteen maailman.\n\n_Rouva Martens:_ Tietysti kaikki miehet sen tuntevat.\n\n_Serp Martens:_ Siis myöskin Gregor?\n\n_Päätoimittaja Martens:_ Valitettavasti hän ei näy sitä tuntevan. Mutta\nsiitähän on turhaa puhua sen pitemmältä; on selvää, että skandaali on\nestettävä millä hinnalla hyvänsä.\n\nPuhelin soi.\n\nJa päätoimittaja Martens kohottaa kuulotorven:\n\n— Halloo... Olen puhelimessa.\n\n— — —\n\n— Hyvää päivää.\n\n— — —\n\n— Sopii kyllä. Vaikka heti paikalla.\n\n— — —\n\n— Hyvä on... Odotan siis... Terve tuloa... Näkemiin.\n\nMartens laskee mikrofonin paikalleen ja rupeaa nopeasti syömään loppuun\nannosta lautaseltaan.\n\n— Sinun luoksesi tulee joku? kysyy rouva Martens.\n\n— Niin tulee.\n\n— Tännekö kotiin?\n\n— Niin, tänne kotiin, aivan heti... Martens pyyhkii suupielensä ja\nkäärii kokoon lautasliinan.\n\n— Etkö edes juo kahvia?\n\n— En jouda nyt, mutta lähetä kahvi — kahdelle — minun huoneeseeni.\n\n— Ja tämä asia jää taas tähän? huokaisee rouva Martens. — Perheasiain\ntäytyy tietysti väistyä muiden kiireiden tieltä?\n\n— Valitettavasti, tällä kertaa.\n\n— Aina, virkahtaa rouva Martens raskaasti. Mutta Serp ilakoi\nylimielisesti:\n\n— Perheneuvottelu on päättynyt, ja keskustelu jää vastaukseksi\nkysymykseen.\n\n— Ei ensinkään, vastaa Martens. — On päätetty, että Gregor on\npakotettava luopumaan hullusta päähänpistostaan.\n\n— Siinä tapauksessa minä pyydän saada merkitä eriävän mielipiteeni\npöytäkirjaan, Serp sanoo kärkevästi.\n\n— Milloin sinä et sitä tekisi! virkahtaa hänen isänsä ja nousee\npöydästä.\n\n— Tuletko kotiin tänä iltana? kysyy rouva Martens.\n\n— Tulen vaihtamaan pukua — illalla minun on mentävä ministeri Simonsin\npäivällisille.\n\nMennessään ovea kohti hän nyökäyttää päätään:\n\n— Näkemiin.\n\nSerp vastaa:\n\n— Näkemiin taas jonakin päivänä, isä.\n\nÄiti ja tytär jäävät kahden pöytään.\n\nHetken perästä äiti sanoo:\n\n— Serp, kun sinä koettaisit joskus ymmärtää äitiäsikin niinkuin koetat\nymmärtää kaikkia muita ihmisiä...\n\nÄänessä on rukousta. Ja Serp heltyy. Hän pitää äidistään välittömästi\nja vilpittömästi, mutta siitä huolimatta hän ei osaa ajatella eikä\ntuntea samalla tavalla kuin äiti. Se kiusaa häntä itseäänkin usein.\nMutta hän ei voi sitä auttaa. Nyt hän ojentaa kätensä äidille ja\nvirkkaa:\n\n— Äiti hyvä, kyllä minä koetan ja ehkä ymmärränkin...\n\nÄidin poskelle vierähtää kyynel, kun hän sanoo:\n\n— Tiedäthän sinä, kuinka yksin minä olen... Isällä on aina kiire...\nKoti ja perhe ovat vasta toisella sijalla...\n\nSerp koettaa saada äidin mielen keventymään ja hymähtää:\n\n— Mutta voisivathan koti ja perhe olla vasta viidennelläkin sijalla,\nnyt ne sentään ovat toisella...\n\nPalvelijatar tulee sisään. Ja äidin ja tyttären keskustelu viilentyy\njokapäiväiseksi arkipuheeksi.\n\nMartensin vieras on jänteväruumiinen ja teräväprofiilinen liikemies.\nHänen ohkaiset huulensa ovat melkein verettömät, ja teräsharmaitten\nsilmien katse on tyyni, kylmä ja läpitunkeva.\n\n— Asiani on kiireellinen, enkä tarvitse pitkää aikaa, hän sanoo\nkeskustelun alkajaisiksi.\n\nJa Martens vastaa samaan sähkösanomasävyyn:\n\n— Minulla on neljännestunti. Olkaa hyvä.\n\nHerrat istuutuvat, sytyttävät sikarit, mustat ja pitkät brasilialaiset.\nJa Martens jää odottamaan vieraansa asiaa.\n\n— Kenties kuppi kahvia?\n\n— Kiitän!\n\nTarjotin on pöydällä istujien ulottuvilla.\n\n— Liikeasioissa on turha mutkitella, sanoo Kansallisten Villatehtaitten\njohtaja Mercurius. — Olette vastustanut suojelustullia — aiotteko tehdä\nsitä edelleenkin?\n\nMartens hymähtää:\n\n— Kyllä..._periaatteessa_.\n\n— Entä käytännössä?\n\n— Riippuu olosuhteista.\n\n— Hyvä. Minulla on syytä toivoa, että pääsemme yksimielisyyteen.\n\n— Anteeksi, mutta tahdon jo aluksi huomauttaa, ettei teidän\nilmoituskielto-uhkanne millään tavalla vaikuta niihin olosuhteisiin,\njoita minä tarkoitan.\n\nMercurius katsoo isäntäänsä silmiin:\n\n— Se on vahinko. Toivoin nimittäin, että se olisi avannut silmänne\nhuomaamaan asemanne kestämättömyyden.\n\nMartens hämmentää kahvikuppiaan hiukan hermostuneesti, mutta Mercurius\njatkaa aivan tyynesti:\n\n— Suojelustulli on saatava hinnalla millä hyvänsä. Ulkomainen kilpailu,\njoka estää hintojen koroittamisen, täytyy tehdä tehottomaksi...\n\nMartens viskaa väliin kysymyksen:\n\n— Eikö kutomateollisuus sitten nykyisin kannata?\n\nMercurius vastaa salamannopeasti:\n\n— Ei niin hyvin kuin se voi kannattaa edullisemmissa olosuhteissa. —\nTe saarnaatte kyllä: suosikaa kotimaista teollisuutta, mutta olette\nelämässänne samanlaisia kuin entinen pappi.\n\n— Mutta entäpä, jos suojelustullille ei voidakaan saada eduskunnan\nsiunausta?\n\n— Silloin turvaudun pakkokeinoihin.\n\nMartens katsahtaa puhujaa hämmästyneenä:\n\n— Minkälaisiin?\n\nMercurius miettii murto-osan sekuntia ja sanoo sitten:\n\n— Voinhan paljastaa korttini, sillä olen vakuutettu, että te ne\nnähtyänne rupeatte liittolaisekseni: huomisesta alkaen lyhennän\ntyöviikot nelipäiväisiksi... ja minun esimerkkiäni seuraavat muut\ntehtaat...\n\n— Mutta työväki vastaa lakolla.\n\n— Silloin työnantajat taas vuorostaan sululla... Eikä työttömyys\nnykyisenä ajankohtana liene eduskunnalle perin mieluista. Vai mitä\narvelette?\n\nJohtaja Mercurius juo kahvikuppinsa tyhjiin yhdellä siemauksella. Mutta\npäätoimittaja Martens ryhtyy taas hämmentämään omaansa ja kysyy:\n\n— Oletteko ottanut laskuihinne sen tosiasian, että osakkeenne jo\nhuomisessa pörssissä laskevat huimaavasti?\n\nMercurius hymähtää kuivasti:\n\n— Me kestämme kuinka huikean laskun tahansa — sitä varten on\nkäytettävissä... no, niin, se on liikesalaisuus. Omien osakkeitteni\nlisäämiseksi on laskusuunta sitäpaitsi hyvin tervetullut...\n\nPäätoimittaja Martens jää hetkiseksi miettimään. Mercurius arvaa hänen\najatuksensa ja sanoo mahdollisimman välinpitämättömästi:\n\n— Kenties haluatte tekin sijoittaa jonkin summan...\n\nMartens koettaa vastata yhtä välinpitämättömästi:\n\n— Sitä en todellakaan ajatellut...\n\nMercurius heittää puoliväliin poltetun sikarinsa tuhkakuppiin ja nousee:\n\n— Mutta teidän kannattaa sitä ajatella; voin vakuuttaa, että sijoitus\non edullinen. Sillä suojelustulli _saadaan_ aikaan.\n\nHän ojentaa kätensä Martensille, joka myöskin on noussut.\n\n— Ja nyt toivon, herra päätoimittaja, että me vähitellen alamme katsoa\nolosuhteita samasta näkökulmasta...\n\nMartens saattaa vieraansa eteiseen. Kun hän palaa huoneeseensa, menee\nhän kiireisesti kirjoituspöydän luo ja tarttuu puhelimeen:\n\n— Taloudenhoitajalle... Onko Hermans?... Martens täällä. Olen saanut\ntietää, että Kansallisten Villatehtaiden osakkeet huomisessa pörssissä\ntulevat laskemaan. Anna määräys meidän pankkiirillemme, että hän\npörssin lopulla huomenna ja sen alussa ylihuomenna ostaa minulle niin\npaljon kuin saa.\n\n— — —\n\n— Hyvä on. Ei muuta.\n\nMartens istahtaa ja viheltelee hiljaa. Hänen huulillaan karehtii\nhienoinen hymy. Hetken perästä hän tarttuu kynään ja viskaa edessään\nolevalle muistilehtiölle muutaman rivin. Hän painaa pisteen niin\nlujasti, että grafiitin kärki katkeaa. Ja tarttuu taas telefoniin:\n\n— Reiner... Hyvä... Heti lisälehti... Minä sanelen tekstin... Oletko\nvalmis?\n\n— — —\n\n— Siis otsikko: \"Teollisuutemme ja pulakausi\", toinen: \"Työviikko\nlyhennetään 4-päiväiseksi\". Ja sitten teksti: \"Huomisesta alkaen\nKansalliset Villatehtaat ottavat käytäntöön 4-päiväisen työviikon.\nTodennäköistä on, että teollisuutemme nykyinen, poikkeuksellinen\nahdinkotila pakottaa pian muitakin tehtaita ryhtymään samanlaiseen\nkeinoon.\" Siinä kaikki. Anna mennä heti koneeseen. Huomauta myöskin\nGrünbergille, että hän ottaa tämän asian huomioon artikkelissaan —\nsehän on hyvä lisämotiivi.\n\n— — —\n\n— Kuten sanot, tämä uutinen tuli todellakin kuin tilauksesta... Meillä\noli taas hyvä onni... Pistäydyn siellä vielä tänään, nyt menen tunniksi\nratsastamaan. Näkemiin.\n\nMartens nousee ja menee pukeutumaan ratsastusta varten. Hänen täytyy\npäästä lepuuttamaan hermojaan; hän tahtoo säilyttää \"elämänsä kunnon\",\nhän tietää sitä tarvitsevansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan Gregor Martens lounastaa tanssijattarensa kanssa eräässä\nkodikkaassa pikkuravintolassa, jossa päiväsaikaan ei ole montakaan\nvierasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGregor Martens on kaksikolmattavuotias, isäänsä huomattavasti lyhyempi,\nmutta vantterampi varreltaan. Hän on vaalea verinen ja suorakatseinen,\nja hänen koko olemuksensa säteilee aurinkoista avomielisyyttä.\n\nHän on äsken suorittanut diplomi-insinööritutkintonsa, ja ensi\nsyksynä hänen pitäisi lähteä Amerikkaan. Kirjapainoa on ennen pitkää\nlaajennettava, ja sen vuoksi on tarkoituksenmukaista, että liikkeen\ntuleva johtaja saa perusteellisen teknillisen sivistyksen.\n\nHänen reittinsä on viitoitettu selväksi ja suoraksi. Ohjelma on\nlaadittu niin yksityiskohtaiseksi, ettei esittäjän huoleksi ole jäänyt\nmuuta kuin kunkin numeron suorittaminen ajallaan. Eikä se tähän asti\nolekaan tuottanut vaikeuksia. Isä on ollut hyvin inhimillinen elämän\nimpressario ja poika kuuliainen ja tunnollinen esittäjä. Mutta nyt\nGregor Martensin olemassaoloon on ilmestynyt jotakin uutta, jota siinä\nei ennen ole ollut. Sen on tuonut siihen pikkuinen, vähäpätöinen\ntyttö, joka tällä hetkellä istuu häntä vastapäätä ja puree hohtavan\nvalkoisilla hampaillaan koreanpunaista retiisiä ja katselee maailmaa\npitkien silmäripsiensä alta samanlaisilla suurilla ja ihmettelevillä\nsilmillä kuin lapsi uutta kuvakirjaa.\n\nGregor Martens tietää, mistä tyttö on kotoisin. Jostakin esikaupungin\ntyöläiskorttelista. Mutta mitäpä hän siitä! Hän uskoo oppineensa\ntuntemaan sielun, joka on kiirastulessa puhdistunut, ja luonteen, joka\non kamppailussa karaistunut. Eikä hän välitä siitä, mikä tyttö ennen on\nollut; hänelle on arvoa vain sillä, mikä hän nyt on.\n\nKun hän katselee tuota hentoa ja siroa olentoa, joka istuu\nravintola-aition haalistuneella plyyshipenkillä arkana mutta\nmoitteettomana asultaan ja käytökseltään, ei hän voi olla\najattelematta, että tuossa pikkuisessa tytössä, joka itse on\nviitoittanut polkunsa ja puhkaissut tiensä, on paljon enemmän\nmäärätietoista tahtoa ja paljon väkevämpää voimaa kuin hänessä\nitsessään, joka vain kulkee talutusnuorassa vailla omaa tahtoa ja ilman\nomia aloitteita. Se on alentavaa, ja Gregor Martensin poskille nousee\npuna. \"Niin ei saa olla\", hän ajattelee, \"ei enää; minunkin täytyy\nitseni tietää mitä minä tahdon\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mitä sinä ajattelet? kysyy tyttö.\n\nJa Gregor vastaa:\n\n— Sinua minä ajattelen, rakas.\n\nMutta hän puhuu vain puoleksi totta. Sillä hän ajattelee edelleenkin\nyhtä paljon itseään ja omaa kohtaloansa. Hänessä on herännyt\noppositiohalu, nuoruuden vallankumousmieli, sama, jonka hän aina on\naavistanut olevan sisarensa Serpin alituisen vastaansanomisen takana,\nmutta johon hän omalta kohdaltaan tähän saakka on suhtautunut aivan\nvälinpitämättömästi. Serp ymmärsikin hänet heti, kun hän aukaisi\nhänelle sydämensä. Ja hän on iloinen siitä, että hän vihdoinkin on\ntehnyt ensimmäisen ratkaisevan tekonsa. Tosin hän tuotti sillä surun\näidille. Hän näki sen, ja äidin kyyneleet koskivat häneen kipeästi,\nmutta sittenkin hän on tyytyväinen. Hänestä tuntuu, että hänen oma\nyksilöllinen minänsä vasta nyt on ristitty ja kastettu — hän ei ole\nenää vain Martens, päätoimittaja Martensin poika ja Serp Martensin\nveli, vaan Gregor Martens, joka kirjoittaa nimensä omalla käsialallaan\nelämän kirjaan.\n\nHän ojentaa kätensä yli pöydän ja sanoo:\n\n— Me kaksi kuulumme nyt yhteen...\n\nTyttö pälyilee varoitellen ympärilleen, ennenkuin tarttuu Gregorin\nkäteen ja sanoo:\n\n— Onko se totta?\n\n— On, se on minulle ainoa totuus, vastaa Gregor ja suutelee hänen\nkättään.\n\n— Kunpa et vain katuisi sitä jonakin päivänä.\n\n— Kaikkea muuta ehkä kadun, mutta en koskaan sitä.\n\nJa tyttö hymyilee onnellisena, mutta samalla surumielisesti. Sillä\nGregor on kertonut hänelle keskustelun äitinsä kanssa, eikä hän tahdo\njaksaa käsittää, että hienon ja rikkaan perheen ainoa poika on valmis\nuhraamaan mitä hyvänsä hänen, — pienen ja vähäpätöisen tanssijattaren —\ntakia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGregor rakastaa tanssijatartaan. Ensimmäinen suuri rakkaus — sen tieltä\non kaiken muun väistyttävä. Yksin isän suunnitelmienkin... Isä! Niin...\nmitä hän sanookaan, kun äiti kertoo hänelle asian? Suuttuu tietysti.\nEihän hänen laskelmissaan ole ollut sellaista mahdollisuutta. Isän\nelämänyhtälöissä ei saa olla tuntematonta tekijää. Mutta nyt sekin on\notettava huomioon. Ellei isän laskelmissa, niin ainakin hänen omissaan.\nTietysti hänen tästä puoleen onkin itsensä ne tehtävä. Isällähän on\nsitäpaitsi omat intressinsä... Ja Gregorissa herää aavistus, että\nniihin sisältyy muutakin kuin sanomalehti ja liikeasiat. Viittailihan\nkerran Serpkin siihen suuntaan, vaikk'ei Gregor sitä silloin uskonut.\nKummallista, että Serp, joka on häntä vain vuotta vanhempi, tietää\nelämästä paljon enemmän kuin hän. Mutta Serpillä on ollut aikaa\najatella muutakin kuin oppikirjoja. Ja yht'äkkiä Gregor hymähtää. Hän\nmuistaa, mitä äiti kerran virkkoi Serpille, kun tämä sanoi jotakin\narkaa asiaa sen oikealla nimellä: \"Nykyajan nuoriso on kauheata.\" Ja\nkun Serp vastasi: \"Äidin mielestä ajatteleminen on kauheata\", niin äiti\nsanoi aivan vakavissaan: \"Ajatteleminen ei ole nuorison asia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mille sinä naurat? kysyy tyttö hätkähtäen. — Minulleko?\n\n— En, rakas, nauran vain elämälle, joka toisinaan on niin omituista.\n\nTyttö katsoo häntä säikähtyneenä ja sanoo arasti:\n\n— Ei elämälle saa nauraa. Seuraavassa tuokiossa hän kysyy:\n\n— Gregor, mitä on atavismi? Onko se jotakin hyvin pahaa taikka rumaa?\n\n— Miksi sinä sitä kysyt?\n\n— Meillä on eräs uusi tanssija. Ja kun hän kuuli minun eilisiltana\nsanovan Edithille — tiedäthän, sille saksalaiselle tytölle, joka\nistuu meidän pukuhuoneessamme —, että yhä vieläkin lavalle mennessäni\nhäpeän näyttää alastomuuttani vieraille ihmisille, hymähti hän niin\nomituisesti ja sanoi: se on vain atavismia.\n\nGregor koettaa selittää, mitä atavismi on.\n\nKun hän on lopettanut selityksensä, kysyy tyttö:\n\n— Ymmärrätkö sinä, mitä hän tarkoitti?\n\n— En, vastaa Gregor lyhyesti ja kutsuu tarjoilijan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he tulevat kadulle, häikäisee päivänpaiste heidän silmänsä, eivätkä\nhe huomaa, että kiilto on kovaa ja kylmää ja että ihmiset siinä\nkutistuvat.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMereltä on ajautunut usvaa kaupunkiin, tiheää ja tahmeaa kosteutta,\njoka synnyttää katulyhtyjen ympärille sateenkaaria ja pakottaa autot\nsytyttämään elottomasti kiiluvat kyklooppisilmänsä.\n\nJa autoista purkautuu ravintoloiden ja huvipaikkojen kirkasvaloisiin\nsisäänkäytävän silinteripäisiä herroja ja turkiksiin kiedottuja naisia.\nKahisevat helmat kohoavat, ja brokadikengät astuvat varovasti märän\nasfaltin ylitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello lähenee 23:a, kun Gregorin ja Serpin taksi pysähtyy Sinisen\nLyhdyn häikäisevien reklaamivalojen alle. Komea, hopeakaluunainen\novenvartija kiiruhtaa avaamaan auton oven.\n\nBarokkityylinen sali, puhkaistu läpi kahden kerroksen. Valkeaa, kultaa\nja punaista. Aitioita seinänvierustoilla. Keskilattialla kiilloitettu\nparkettineliö tanssia varten. Kyypparit polvihousuissa; pöydillä\nhimmeäkupuisia lamppuja, huojuvia ilmapalloja ja korkeita laseja.\nIlmassa ruusujen, savukkeiden, viinin ja puuteroidun ihon tuoksua.\nRämisevä orkesteri — saksofoneja, helistimiä, messinkitorvia, punaisia\nhännystakkeja. Iltapukuisia ihmisiä — valkoisia paidanrintoja ja\npaljaita olkapäitä.\n\nSerpiä sykähdyttää jo eteisaulan upottavalla punaisella matolla. Outo\nmaailma lehahtaa häntä vastaan. Se herättää uteliaisuuden ja kiihoittaa\nelämännälkää.\n\nHovimestari kumartaa hymyillen Gregorille: tietysti hänen tavallinen\naitiopöytänsä on varattu herrasväelle... muuten onkin paljon väkeä tänä\niltana...\n\nSerp katselee ympärilleen; häntä ihmetyttää, että yöpaikassakin on\nhiljaista, säädyllistä, siivoa.\n\nGregor naurahtaa:\n\n— Miksi sinä oikeastaan olet Sinistä Lyhtyä kuvitellut! Eihän tämä ole\nsen pahempi Sodoma ja Gomorra kuin muutkaan tanssiravintolat.\n\nSamppanja tuodaan aitioon. Hovimestari tulee itse valvomaan, että lasit\nkunnolla jäähdytetään ja haarukkaa pistellään tarpeeksi hellävaroen\npohjalle pudotettuun hienohipiäiseen persikkaan, ennenkuin viinipullo\npaukautetaan auki.\n\nYht'äkkiä sammuvat kaikki lamput, mutta samassa syttyy kattokuvun alla\nriippuva valonheittäjä värähtelevään siniseen liekkiin. Puheensorina\non äkkiä tauonnut. Tarjoilijat hiipivät kuin varjot ovensuuhun, ja\nmusiikki aloittaa hentomielisen valssin.\n\n— Tällainen on Sininen Lyhty, kuiskaa Gregor.\n\nSerp ei sano mitään. Epätodellinen valaistus ja tanssijain\nkalpeakasvoiset haamut vaikuttavat häneen jollakin tavoin ärsyttävästi.\n\"Tunnelman\" teennäisyys on liiaksi läpinäkyvää.\n\n— Menemmekö tanssimaan? kysyy Gregor edelleen kuiskaten.\n\nMutta Serp vastaa kovalla äänellä:\n\n— Sitten kun antavat inhimillisen valon.\n\n— Eikö tämä sinusta olekaan hauskaa? ihmettelee Gregor.\n\n— Ei, vastaa Serp. — Tämä on hirveää humbugia.\n\nKun lamput syttyvät, kohottaa Gregor lasinsa:\n\n— Kohta tulee parempaa!\n\nSerp tarttuu korkeaan lasiinsa ja huomaa rei'ille pistetyn persikan\npyörivän helmeilevässä viinissä. Se huvittaa häntä, ja hän vastaa\nveljelleen hyväntuulisesti naurahtaen:\n\n— Se on toivottavasti hauskempaa kuin äskeinen \"romantiikka\".\n\nHe menevät tanssimaan tangon. Molemmat tanssivat hyvin, ja he\nherättävät ilmeistä huomiota. Serp tanssii aina mielellään veljensä\nkanssa — hänen kanssaan saa tanssia vain tanssin vuoksi, ja se on\nsittenkin hauskinta.\n\nOrkesteri soittaa fanfaarin. Salin neljässä nurkassa olevat\nvalonheittäjät syttyvät ja suuntaavat kellertävän auringonpaisteen\nparketille, jolle samassa silmänräpäyksessä ilmestyy pieni, hento\ntyttönen. Hän seisoo pari sekuntia liikkumatta ikäänkuin antaakseen\nauringonpaisteen hyväillä alastoman ruumiinsa siroja ja sopusuhtaisia\nmuotoja. Hänellä ei ole yllään muuta kuin kultainen vyö ja kultaiset\nkengät, ja hänen neitseellisten rintojensa pienet nännit ovat kullatut.\nKaikki katseet ja kiikarit ovat suunnatut häneen. Ja ikäänkuin tuntien\nvieraiden, tungettelevien silmien polton hän katsoo häveliäästi maahan.\nMutta kun musiikki lähtee kehittämään Schubert-säveltä, kohottaa hän\nkatseensa ja käsivartensa. Hän tanssii, tanssii koko olemuksellaan — ei\nvain jäsenillään, ei vain liikkeillä ja kasvojen ilmeillä, vaan koko\nruumiillaan ja sielullaan, hengityksellään, verellään.\n\nIhmiset istuvat hievahtamatta paikoillaan. Pieni, alaston olento\nheittäjien auringonpaisteessa on lumonnut heidät. Katseiden kyynillinen\ntungettelevaisuus ja suupielten ylimielinen sääli ovat häipyneet.\n\nSerp vilkaisee veljeensä. Hän istuu kuolemanvakavana, hänen kasvonsa\novat kalpeat, hän hengittää hitaasti, mutta silmissä liekehtii\nriemullinen tuli.\n\nKun numero on lopussa, puhkeaa suosionosoitusten myrsky. Mutta\ntanssijatar seisoo valokehän keskellä samanlaisena kuin siihen\nilmestyessään. Hänelle tuodaan sylillinen ruusuja; hän ottaa ne\nkäsivarrelleen, kumartaa syvään ja nöyrästi eikä kohota katsettaan.\nSitten sammuvat valonheittäjät, ja alaston tyttö häipyy melkein\nhuomaamattomasti parketilta.\n\nGregor kääntyy katsomaan sisartaan; hänen ilmeensä on kysyvä, mutta hän\nei virka sanaakaan. Eikä Serpkään sano mitään, kun hän kohottaa lasin\nveljeänsä kohti; vasta hetken kuluttua hän kysyy:\n\n— Mutta rakastatko sinä häntä myöskin ihmisenä etkä vain taiteilijana?\n\nGregor katsoo häntä pitkään ja sanoo verkalleen:\n\n— Ihminenhän hän on tanssissaankin, _vain_ ihminen.\n\nSerp jää ajattelemaan veljensä viimeisiä sanoja.\n\nMutta uinahtanut ilo herää heidän ympärillään. Pöydästä pöytään aletaan\nviskellä pehmeitä, valkoisia palloja, joita tarjoilijat jakelevat, ja\nilmapalloja räjähdytellään savukkeiden hehkulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViereisestä aitiosta kuuluu musiikkitaukojen aikana kovaäänistä\npuhetta. Ilmeisesti siellä on herraseura jatkamassa paremmanpuoleisia\npäivällisiä. Ja Serp on tuntevinaan erään äänen, vaikk'ei heti saakaan\npäähänsä, kuka puhuja on.\n\n— Minä en maksaisi nykyisestä hallituksesta palanutta puupenniä. Sen\nsatu on auttamattomasti lopussa. Perjantaina _punctum finale_.\n\n— Mikä sen sitten kaataa? utelee toinen ääni, viiltävän kimeä, mutta\nvähän käheä.\n\n— Sen kaataa suojelustulli, joka hyväksytään niin, että paukahtaa.\n\n— Minä en usko, että eduskunta uskaltaa astua sosialistien varpaille.\n\nTuttu ääni:\n\n— Mutta minä tiedän, että se uskaltaa.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Minun ammattiini kuuluu tietää kaikki asiat vähintään vuorokautta\naikaisemmin kuin ne tapahtuvat, ja tämän asian tiedän sitäpaitsi\nsiitäkin, että eräs suuri herra huomenna alkaa sijoitella\nperintörahojaan kotimaisiin teollisuusosakkeihin — _mein Liebchen, was\nwillst du noch mehr?_\n\n— Se on ikävää.\n\n— Miksi ikävää? Minusta se on hiivatin hauskaa; _variatio delectat_.\n\n— Onhan se toki isku porvarillisellekin vapaamielisyydelle, inisee\nkimeä ääni.\n\nMutta tuttu ääni naurahtaa:\n\n— Mitä on porvarillinen vapaamielisyys? Purukumi, jota vaaratta voi\nmärehtiä kuinka kauan tahansa, koska siitä ei kuitenkaan lähde muuta\nkuin sylkeä suuhun. Jonninjoutava henkinen asenne.\n\n— Etkö sinä ole demokraatti?\n\n— En. Etkä sinäkään. Kuvittelet vain olevasi.\n\n— Vakuutan sinulle, että olen...\n\n— Hyi hitto!\n\n— Mitä sinun mielestäsi sitten demokratia on?\n\n— Tyylittömyyden korkea veisu. Orkesteri rämähdyttää jazzin.\n\nMutta Serp on kuullut tarpeeksi tunteakseen puhujan tohtori Reineriksi.\nJa hän arvaa, että kimeä-ääninen on Monican ihmeellinen rakkaus,\nkaljupäinen toimittaja Mark.\n\nGregor on kokonaan omassa odotuksessaan; hän vuoroin katsoo\nrannekelloaan, vuoroin kurkottautuu aition kaiteen ylitse tähyilemään\nsalin ovelle.\n\n— Kuulitko, mitä tuolla puhuttiin? kysyy Serp osoitellen naapuriaitiota.\n\nGregor säpsähtää:\n\n— En. Mitä sitten?\n\n— Politiikkaa, vastaa Serp rauhoitellen.\n\nJa taas kääntyy Gregor tähyilemään ovelle.\n\nMutta Serp ajattelee tohtori Reineriä. Hän on aina pitänyt tohtorin\nsarkasmeista. Niissä on samaa kirpeyttä kuin meren suolassa. Ja hän\non vaistoavinaan, että niiden takana on samaa kapinahengen uhmaa,\njoka pakottaa hänet itsensäkin asettumaan poikkiteloin ja pakenemaan\nporvarillisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtä hiljaa ja huomaamatta kuin äsken alastomana tanssiparketille\nilmestyy pieni tanssijatar aitioon, nyt moitteettomaan,\nvaaleanpunaiseen iltaleninkiin puettuna. Hän on hämillään eikä oikein\ntiedä mitä sanoa.\n\nGregor nousee:\n\n— Sisareni Serp.\n\nKun tyttö ojentaa kätensä, huomaa Serp, että nimettömässä on kapea\nkultasormus.\n\n— Kiitos tanssista, se oli suurenmoista. Tyttö punastuu, silmissä\nväikähtää iloinen välähdys, ja hän sopertelee:\n\n— Todellako?... Pitikö neiti siitä? Gregor naurahtaa väkinäisen\nhermostuneesti:\n\n— Totta kai minun sisareni ja morsiameni sentään sinuttelevat\ntoisiaan...\n\nTyttö katsahtaa ujosti ja kysyvästi Serpiin. Ja Serpin mielestä\non varminta ojentaa käsi, ettei tytön päähän vain pälkähdä nousta\nsuutelemaan häntä.\n\nHovimestari, ikuinen, sietämätön hymy huulillaan, tuo lasin. He\nkilistävät. Mutta keskustelusta ei tahdo tulla mitään. Aina parin\nkolmen vuorosanan perästä tulee tauko, ja kerta kerralta se käy yhä\npitemmäksi.\n\nSerp ajattelee itsekseen: Gregor parka — isä ja äiti ovat sittenkin\noikeassa: poika on pelastettava...\n\nMutta pelastaakseen tilanteen hän ehdottaa:\n\n— Ettekö menisi tanssimaan?\n\nGregorin on paha olla, hän on jollakin tavoin häpeissään.\n\n— Ethän sinä voi jäädä tänne yksiksesi, hän sanoo.\n\nJa Dolly — se on tytön nimi — säestää:\n\n— Eihän... eihän... _Serp_ millään tavalla saa istua yksin tällaisessa\npaikassa.\n\nTällaisessa paikassa! Serp katsahtaa Dollyä. Mutta ei värekään tytön\nkasvoissa ilmaise, että hän kärsisi minkäänlaisesta alennuksen\ntunteesta. Ja se tekee Serpin vakavaksi.\n\nGregor saa äkkiä onnellisen ajatuksen:\n\n— Serp, etkö suostuisi tanssimaan jonkun ammattitanssijan kanssa, he\novat tässä paikassa aivan moitteettomia?\n\n— Miks'en, myönnyttelee Serp.\n\nJa Dolly ehdottaa:\n\n— Gregor, kutsutaan se uusi mies, tiedäthän, hän, jolla on monokkeli.\nHän on kaikkein hienoin.\n\nGregor viittaa edeskäyvän luokseen. Ja asia on kädenkäänteessä\njärjestetty.\n\nSerp tanssii ensimmäistä kertaa elämässään palkatun tanssittajan\nkanssa. Mutta se ei tunnu hänestä lainkaan vastenmieliseltä.\nPäinvastoin hänen kavaljeerinsa on ensi hetkestä herättänyt hänen\nmielenkiintonsa. Kasvonpiirteet ovat melkein ylhäiset, ja monokkeli\njäykistää ne sfinksimaisiksi. Hänen tanssinsa on äärimmäisen korrektia,\neikä hän yritäkään virittää keskustelua. Kun Serp sanoo jotakin, vastaa\nhän kohteliaasti, mutta aivan yksitavuisesti ja ilmettään muuttamatta.\nJa kun hän saattaa Serpin aitioon, pysähtyy hän parin askelen päähän\npöydästä ja kumartaa syvään lähteäkseen.\n\nMutta Serp pidättää häntä:\n\n— Näette, että seurani on vielä tanssimassa, ettehän voi jättää minua\nypöyksin.\n\nHän on juuri sanomaisillaan: tällaisessa paikassa, mutta saa viime\nhetkessä niellyksi lauseensa lopun.\n\nMies jää seisomaan paikalleen.\n\n— Ettekö suvaitse istuutua hetkiseksi? kysyy Serp.\n\n— Anteeksi, neiti, mutta se on kielletty meidän sopimuksissamme. Emme\nsaa istua vieraitten pöydissä tanssin aikana.\n\nSerp hymähtää:\n\n— Mutta naiset saavat?\n\n— Heidän tuleekin välikirjojensa mukaan seurustella vieraitten kanssa,\nheillä ei ole oikeutta kieltäytyä...\n\n— Sepä on omituista!\n\n— Niin, sanoo tanssija ensimmäistä kertaa vähän värähdytellen lasitonta\nsilmäänsä, — tällaisissa paikoissa on sukupuolien eroavaisuus paljon\nsilmiinpistävämpi kuin yhteiskunnan muilla aloilla.\n\nSerp miettii silmänräpäyksen; sitten hän kysyy:\n\n— Sanokaa, työskentelettekö te muuallakin kuin täällä?\n\nMies ottaa esille lompakkonsa ja ojentaa kumartaen korttinsa Serpin\neteen pöydälle. Ja Serp panee merkille, että hänen hyvinhoidetut\nkätensä ovat harvinaisen kaunismuotoiset. Hän kumartuu lukemaan\nkorttia: Henry Helner, mallipiirtäjä.\n\n— Vai niin, sanoo Serp ja kohottaa katseensa.\n\n— Painomuste ja punaviini.\n\nMutta mies on jo kadonnut.\n\nSamassa Serp huomaa, että naapuriaition herrat tekevät lähtöä. Tohtori\nReiner tulee varmaankin tervehtimään — hän huomasi hänet äsken\ntanssissa. Ja Serp vuorostaan huomasi myöskin, että tohtorin vieressä\nistuva herra oli kaljupäinen. Muihin hän ei kiinnittänytkään huomiota.\n\nTohtori Reiner tulee ensimmäisenä ja poikkeaa suoraapäätä Serpin\npöytään.\n\n— Yksin? hän kysyy ihmetellen ojentaessaan kätensä.\n\n— Tällaisessa paikassa! vastaa Serp nauraen. — Eikö se olekin hirveätä?\n\n— Hirveämpää on sentään nähty! vastaa tohtori. — Gregor on tietysti\ntanssimassa pienen unkarittarensa kanssa?\n\n— Onko hän unkaritar? kysyy Serp ihmetellen.\n\n— Ohjelmassa, naureskelee Reiner, — mutta ei tietenkään\nkirkonkirjoissa, joiden täytyy asukastilaston takia pysyä lähempänä\ntotuutta.\n\n— Gregor on häneen rakastunut, sanoo Serp. — Minä olen oikein levoton.\n\n— Huolestumiseen onkin syytä, vastaa tohtori vähän verkalleen. — Tyttö\non aivan liiaksi turmeltumaton.\n\n— Ettekö istu meidän seuraamme? kysyy Serp.\n\n— Valitettavasti, neiti Martens, minun täytyy seurata kumppaneitani\njatkuvalle paheen polulle, mutta jos sallitte, pidän seuraa, kunnes\nGregor palaa.\n\nTohtori istuutuu ja ottaa esille savukekotelonsa. Ojentaessaan sen\nSerpiä kohti hän sanoo neuvoen:\n\n— Vasemmalla puolella ovat paremmat, joita minä itse poltan.\n\nSerp tarkastelee savuketta:\n\n— Abdullaa ruusunlehti-imukkein. Tietysti. Tohtori on herkkusuu.\n\nTohtori sytyttää Serpin savukkeen:\n\n— Jokaisella meistä on heikkoutensa inhimillisyytensä aatelismerkkinä.\n\n— Ja savuke on vaarattomampi kuin tanssijatar!\n\n— Ainakin vähemmän vaatelias.\n\n— Mutta tämä \"unkaritar\" tuntuu olevan hirveän ujo.\n\n— Hän ei ole vielä herännyt — sen vuoksi onkin riski niin suuri,\netenkin kun Gregor on aivan kokematon ja peloittavan terve sielultaan.\n\nValkoinen pallo tulee suhisten ja räiskyttää vettä\nviininjäähdyttäjästä. Serp kääntyy katsomaan saliin ja huomaa Dollyn ja\nGregorin nauravan täyttä kurkkua aitiokaiteen edessä.\n\n— Se oli tietysti tarkoitettu minua jäähdyttämään, sanoo tohtori.\n\nJa Dolly huutaa kättään huiskuttaen:\n\n— Niin oli, setä!\n\nSitten he jatkavat tanssiaan.\n\nYht'äkkiä Serp kysyy:\n\n— Sanokaa, tohtori Reiner, miks'ei teistä tullut taiteilijaa?\n\nTohtori hämmästyy odottamatonta kysymystä:\n\n— Mistä ihmeestä sellainen kysymys pälkähtää päähänne? Kylläpä olette\nleikkisällä tuulella — vai minusta taiteilija!\n\nMutta Serp on aivan vakavissaan:\n\n— Juuri teistä, Adrian Reiner.\n\n— Tarkoitatteko tätä? kysyy tohtori nauraen ja ravistelee päätään niin,\nettä hänen pitkä tukkansa valahtaa silmille. — Sitäpaitsi: minä pidän\nitseäni taiteilijana.\n\n— Älkää yritelkökään teeskennellä, tohtori Reiner; kyllä te hyvin\ntiedätte, mitä tarkoitan.\n\nMutta tohtori ilakoi edelleen:\n\n— Katsokaahan, hyvä neiti Martens, te olette kokonaan erehtynyt minun\nsuhteeni. Minä olen terve kuin pukki. Ja \"oikeiksi\" taiteilijoiksi\nkelpaavat vain sairaalloiset egosentrikot, jotka eivät tunne muuta kuin\noman sielullisen hammastautinsa tuskat.\n\n— Terveyskö teistä teki journalistin?\n\n— Terveys. Journalismi on ainoa taiteen ala, jolla tervevaistoinen\nihminen voi työskennellä.\n\n— Mutta \"oikeat\" taiteilijat halveksivat journalismia.\n\n— Tietysti. Sairas kadehtii aina tervettä. Samassa musiikki lopettaa\nräminänsä. Ja tohtori Reiner nousee:\n\n— Nyt tulee teidän seuranne, neiti Martens, ja minun seurani on jo\ntarpeeksi kauan kiroillut viipymistäni.\n\n— Mutta entäpä he eivät enää odotakaan, yrittelee Serp.\n\n— Kyllä he odottavat, naurahtaa tohtori, — sillä minä satun tällä\nkertaa olemaan ainoa, jolla on whiskyä varastossa.\n\nVihdoin pitkä ilta oli lopussa. Serpin oli täytynyt jäädä odottamaan\ntanssin päättymistä, sillä Dolly ei ennen sitä saanut poistua\nhuoneistosta.\n\nSerp riisuutuu peilin edessä ja katselee kuvaansa. Hän on väsynyt\neikä jaksa ajatella mitään. Tuijottaa vain lasiin ja hymyilee. Mutta\nyht'äkkiä hän käy vakavaksi. Hän on näkevinään, että hyvinhoidettu\nja kaunismuotoinen miehenkäsi laskeutuu hänen paljaalle olkapäälleen\nja hänen omien kasvojensa viereen ilmestyvät toiset, tummat,\nylhäispiirteiset ja monokkelin sfinksimaisiksi jäykistämät, mutta\nmonokkelin takana hehkuu tulta... Hän huomaa veren syöksyvän poskiinsa,\nja pää käy kuumaksi.\n\nJa hän juoksee nopeasti kiertämään valon sammuksiin ja viskautuu\nvuoteeseensa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSerp Martens on tutkimusretkellä. Yksin.\n\nLaitakaupungin harmaa katu. Molemmin puolin yhtä lohduttomia\nvuokrakasarmeja. Kivijaloissa maitokauppoja ja silitysliikkeitä.\n\nTutkimusretkeilijä kääntyy pimeään porttiholviin. Tunnelin päässä\naukeaa piha. Mustapohjainen, ahdas kuilu; seinänvierustoilla\nrikkalaareja ja kosteapintaisia sinkkisiä säiliöitä.\n\nPorraskäytävässä tulvahtaa vastaan proletaariatmosfeeri; märkää\npyykkiä, paistinrasvaa, hapanta tiskivettä. Vaistomaisesti Serp nostaa\nnenäliinan suunsa ja sieraintensa suojaksi. Hän nousee ahtaasti\nkiertyviä ja lian patinoimia portaita kerroksesta kerrokseen ja\ntähyilee ovien yläpuolella olevia mustia numeroita. Ei vieläkään.\nHän pysähtyy hetkeksi; hän on hengästynyt. Jossakin hänen päänsä\npäällä reväistään ovi auki ja läimäytetään kiinni seuraavassa\nsilmänräpäyksessä. Kantarautojen iskut portaiden kiviaskelmia vastaan\ntulevat tiheään, melkein kuin konekiväärin papatus. Ja yht'äkkiä\nsuhahtaa hänen ohitseen seinänvieren kaidepuuta pitkin jokin\nepämääräinen käärö, josta hän ehtii erottaa vain pörröisen pellavapään.\n\nOvi 47 on kuudennessa kerroksessa. Serp koputtaa päättäväisesti.\nAvataan. Ja kynnyksellä seisoo verevä, vaaleaverinen, siististi puettu,\nkeski-ikäinen nainen.\n\n— Anteeksi, sanoo Serp, — asuukohan täällä neiti...\n\nHän on juuri sanomaisillaan Tokay, mutta havahtuu kahdennellatoista\nhetkellä porvarilliseen todellisuuteen ja saa tokaistuksi:\n\n—... Spiegel?\n\n— Kyllä, vastaa ovenavaaja, — mutta hän ei ole tällä hetkellä kotona.\nMinä olen Dollyn äiti...\n\nSitä Serp ei ole osannut odottaa. Hänen mielikuvansa Dollyn äidistä\non ollut aivan toisenlainen: ryysykorea Megaira, laiska loinen,\njoka kyynillisesti keinottelee tyttärensä nuorella viehkeydellä.\nKestääkin pari silmänräpäystä, ennenkuin hän saa ajatuksensa uudelleen\norientoiduiksi:\n\n— Olen neiti Martens...\n\nKynnyksellä seisova nainen ojentaa kätensä:\n\n— Tiesin sen heti, kun näin teidät.\n\n— Mutta miten se voi olla mahdollista? ihmettelee Serp.\n\n— Tyttäreni on jo ehtinyt kertoa Serpistä niin paljon, vastaa nainen\nmakeillen.\n\n\"Serpistä\"!\n\nTuttavallisuus menee todellakin liian pitkälle. Serpin tekee mieli\nkääntää selkänsä sanaakaan sanomatta ja mennä saman tien. Mutta samassa\nherää uteliaisuus. Eikä hän lähde. Vaan suostuu seuraavassa tuokiossa\nastumaan kynnyksen ylitse sievään ja siistiin keittiöön, jonka uutimet\nhohtavat valkeuttaan ja kuparit kiiltävät kirkkaina.\n\n— Tänne, olkaa hyvä, sanoo nainen ja aukaisee kamarin oven.\n\nSerp katsahtaa ympärilleen. Kamari on kuin nukkekoti. Sen puhtaus\nsuorastaan tuoksuu, ja kaikki esineet ovat mallikelpoisessa\njärjestyksessä. Pienellä kirjoituspöydällä on puhelin ja pari\npakkaa pelikortteja kristallivadilla. Seinillä riippuu muutama hyvä\ntaulujäljennös, eikä halpahintaista tusinakorua näy missään.\n\n— Vähän ahdasta meillä on, sanoo rouva Spiegel, — ja porraskäytävä\non vastenmielinen, mutta vuokra on halpa, ja meidän täytyy säästää\nDollylle opintorahoja.\n\n— Aikooko neiti Spiegel jatkaa opintojaan? kysyy Serp ilmeisellä\nmielenkiinnolla.\n\n— \"Jatkaa\" lienee väärä sana, sillä tähän saakka hän ei ole opiskellut\nvielä ensinkään.\n\nSerpiä ärsyttää rouva Spiegelin puheensävy; siinä on sekaisin makeilua\nja itsekylläisyyttä. Mutta hän koettaa niellä kurkkuun nousevan\nvastenmielisyyden ja jatkaa keskustelua:\n\n— Tarkoitatteko todellakin, että tyttärenne itsekseen on oppinut kaiken\nsen, minkä hän jo nyt osaa?\n\n— Kyllä. Aivan itsekseen.\n\n— Sehän on suurenmoista! liioittelee Serp. Mutta rouva Spiegel tekeytyy\nvaatimattomaksi:\n\n— Eihän Dollyllä toki vielä ole muuta kuin synnynnäinen\nmusikaalisuutensa. Sen hän on perinyt isältään... ja ehkä vähän\nminultakin.\n\nSerp vilkaisee pianoa:\n\n— Täällä viljellään Schubertia?\n\n— Niin, Schubertia ja Brahmsia; me olemme vanhanaikaisia.\n\nSamassa puhelin soi.\n\n— Suokaa anteeksi, sanoo rouva Spiegel ja menee vastaamaan.\n\nSerp tarkastelee huonetta. Puolihämärässä nurkassa hän huomaa\nseinähyllyn, jonka alla palaa lepatteleva pyhimyslamppu. Kun hän\nkatselee tarkemmin, näkee hän hyllyllä istuvan kullatun Buddhan.\n\nSamassa hän kuulee rouva Spiegelin sanovan mikrofoniin:\n\n— Minähän voin saada tiedot kirjeellisesti, kuten viimekin kerralla, ja\nlakeija voi odottaa vastausta...\n\nSerp höristää korviaan. Kotvan kuluttua rouva Spiegel sanoo:\n\n— Eihän toki... Onhan jokaisen isänmaallisen kansalaisen velvollisuus\nvoimiensa mukaan auttaa vaikeina aikoina... Ja kyllä tästäkin taas\nselviydytään.\n\nSerp hämmästyy. Olisiko todellakin mahdollista —? Mutta kun hän\nhuomaa rouva Spiegelin kaiken aikaa kulmiensa alta vilkuilevan, minkä\nvaikutuksen keskustelu tekee kuulijaan, herää hänessä epäluulo, että\nkoko juttu on \"bluffia\". Ja häntä rupeaa harmittamaan. Luuleeko tuo\nnainen, että Serp Martensia vedetään huulesta miten kömpelöin keinoin\ntaliansa? Saapa vain nähdä!\n\n— Aivan niin, koetan olla luottamuksen arvoinen. Hyvästi!\n\nRouva Spiegel laskee kuulotorven paikoilleen ja kääntyy Serpin puoleen:\n\n— Suokaa anteeksi tämä keskeytys. Mistä me puhuimmekaan? Schubertista\nja Brahmsista — eikö niin?\n\n— Niin, vastaa Serp. — Sanoitte heidän olevan mielisäveltäjänne. Ja\nminulle muistuu mieleen, että juuri Schubertia tanssi tyttärennekin\naivan erikoisella hartaudella; katsoja näki, että hänellä oli musiikki\nveressään.\n\nSerp puhuu aivan kuin ei olisi puhelinkeskustelua huomannutkaan. Hän\nalkaa kuvata, minkä vaikutuksen Dollyn tanssi teki häneen ja kuinka\nkoko yleisö oli sen lumoissa. Rouva Spiegel vastaa hajamielisin\npäännyökkäyksin, ja Serp näkee selvästi hänen ajatuksensa kaiken aikaa\nolevan kaukana tyttärestä ja tanssista. Serp puhuu puhumistaan eikä\nsuo toiselle pienintäkään tilaisuutta puheenaiheen vaihtamiseen. Hän\nihmettelee itsekin, mistä hän löytää sanat, mutta ne tulevat hänen\nhuulilleen aivan itsestään — sitä vuolaammin kuta hermostuneemmaksi\nhänen kuulijansa käy. Yht'äkkiä hän hymähtää. Aivan aiheetta. Keskellä\nkaunopuheista esitelmää tanssin olemuksesta. Hänestä on alkanut tuntua\nsiltä, kuin rouva Spiegel tuossa vastapäätä olisi ongenkoukussa\nkiemurteleva mato, oikein iso motukka, ja se häntä huvittaa\nvastustamattomasti.\n\nRouva Spiegel katsahtaa häneen otsaansa rypistäen. Ja Serp äkkää\ntehneensä tyhmyyden eikä heti keksi keinoa sen korjaamiseen.\n\nToinen käyttää salamannopeasti hyväkseen taukoa ja kysyä tokaisee:\n\n— Arvaatteko sattumalta, kenen kanssa minä äsken puhuin telefonissa?\n\nSerp tekeytyy aivan viattomaksi:\n\n— En, minulla ei ole siitä aavistustakaan. Rouva Spiegel luo häneen\nvoitollisen katseen ja sanoo jokaista sanaa korostaen:\n\n— _Minä puhuin tasavallan presidentin kanssa_.\n\n— Vai niin, virkahtaa Serp mahdollisimman välinpitämättömästi. — Onko\nhänkin huvitettu tyttärenne tanssista?\n\n— Hän ei tiedä tyttärestäni mitään, mutta hänellä oli asiaa _minulle_.\n\nSerp pyöristää silmiään ja purskahtaa sitten nauruun:\n\n— Sepä on hassua!\n\n— Sitä se ei ole, sanoo rouva Spiegel. — Hänellä ja minulla on yhteisiä\nasioita, jotka ovat hyvin vakavia. Nytkin presidentti itki puhelimessa.\nMinulla on onni olla hänen neuvonantajansa kaikissa vaikeissa\nvaltiollisissa tilanteissa.\n\nRouva Spiegel naulaa katseensa Serpiin nähdäkseen sanojensa musertavan\nvaikutuksen. Mutta Serp vastaa tyynesti ja jääkylmällä äänellä:\n\n— Suonette minulle anteeksi, hyvä rouva, etten usko teidän sanojanne.\n\nRouva Spiegel lentää tulipunaiseksi, mutta hillitsee itsensä eikä sano\nsanaakaan, vaan nousee tuoliltaan ja menee kirjoituspöydän luo. Hän\nvetää auki laatikon, ottaa siitä kirjeen ja palaa kirje kädessä Serpin\neteen.\n\n— Olkaa hyvä ja lukekaa tämä, hän sanoo ja ojentaa Serpille kirjeen.\n\nSerp ottaa sen käteensä, lukee päällekirjoituksen ja ojentaa kirjeen\ntakaisin sanoen:\n\n— Minulla ei ole tapana lukea toisille osoitettuja kirjeitä.\n\n— Ei minullakaan ole tapana näyttää saamiani kirjeitä muille,\nvalehtelee rouva Spiegel. — Mutta kun te väitätte minua valehtelijaksi,\non minulla oikeus esittää todistuksia.\n\n— Hyvä on, vastaa Serp. — Minä uskon lukemattakin.\n\n— Onko se varma?\n\n— On. Aivan varma. Peruutan syytökseni ja pyydän anteeksi.\n\nSerp on todellakin vakuutettu asiasta. Hänen epäluulonsa on ollut\naiheeton. Ja nyt hän koettaa selvitellä ongelmaa: mitä yhteistä voi\nolla valtionpäämiehellä ja tällä epämääräisellä naisella?\n\nRouva Spiegel arvaa hänen ajatuksensa ja virkkaa salaperäisesti:\n\n— Olen jo parin vuoden ajan voinut auttaa tasavallan presidenttiä\neräällä kyvyllä, joka minulla on.\n\nJokin kyky! Serp vilkaisee vaistomaisesti ympärilleen. Hänen silmänsä\nsattuvat hymyilevään Buddhaan ja siirtyvät siitä kristallivadin\nkorttipakkoihin. Siinähän on arvoituksen avain! Tietysti.\n\nJa sen enempää epäröimättä hän yllättää rouva Spiegelin sanomalla:\n\n— Ehkä te kykynne avulla myöskin voitte tietää, miksi minä olen tullut\ntänne?\n\nVastaus tulee yhtä empimättä:\n\n— Tietysti.\n\n— Ja mikä on asiani?\n\n— Saada tietää, eikö Dollyn ja Gregorin kihlausta voida purkaa.\n\n— Ja mikä on teidän mielipiteenne?\n\n— Kohtalon kulkua on yhtä vaikea muuttaa kuin tehdä ympyrästä neliö...\n_fatum.... qvadratura circuli_.\n\n— Kuka on sanonut, että kohtalo on määrännyt heidät toisilleen?\n\n— Kohtalo itse.\n\n— Oletteko useinkin keskusteluissa sen kanssa?\n\n— Olen. Jos tahdotte, voin keskustella teidänkin kohtalonne kanssa.\nVakuutan, että teen sen hyvin mielelläni.\n\nSerp nousee:\n\n— Kiitos jalomielisestä tarjouksestanne, mutta pidän isänmaallisena\nvelvollisuutenani kehoittaa teitä säästämään kykynne vaikeina aikoina\nlakeijojen itkevälle herralle, joka sitä niin kipeästi tuntuu kaipaavan.\n\nHän huomaa itsekin, että hänen sanoissaan on siveellisen suuttumuksen\npaatosta. Ja päättää lähteä, ennenkuin se ehtii laimeta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Serp laskeutuu portaita, tulee häntä vastaan pellavapäinen\npojanpalleroinen, joka iskee kantarautojaan kiveen niin että kipunat\nlentelevät ja jonka Serp arvaa samaksi, joka hänen tullessaan ammuksena\nsuhisi kaidepuuta pitkin hänen ohitseen.\n\n— Päivää, herra Ryysyprinssi, sanoo Serp ja aukaisee käsilaukkunsa.\n\nPoika yrittää livahtaa hänen ohitseen, mutta pysähtyy, kun Serp lupaa:\n\n— Saat minulta kinorahan, jos sanot erään asian.\n\nHän pitää hopearahaa sormiensa välissä. Ja pojan silmät kiiluvat.\n\n— Käykö tuolla kuudennessa kerroksessa paljon vieraita? Poika irvistää:\n\n— Jaa, tuollako povarin luona?\n\n— Niin.\n\n— Käy siellä. Ja eri hienoa väkeä siellä käykin, herroja ja rouvia,\njotka tulevat omilla autoillaan.\n\n— Painomuste ja punaviini.\n\nSerp ojentaa rahan; poika sieppaa sen käteensä ja lähtee kipittämään\nportaita ylös. Mutta ennenkuin hän tulee kierteeseen, pysähtyy hän ja\nhuutaa:\n\n— Juuri sellaisia siellä käy kuin tekin!\n\nJa sitten hän katoaa nuolena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Serp tulee kadulle, alkaa hän järjestellä ajatuksiaan. Hänestä\ntuntuu, että aivot ovat kuin sotkeutunut lankavyyhti. Täytyy saada\nkiinni oikeasta päästä!\n\nEihän mesallianssi sinänsä enää meidän päivinämme merkitse\nylitsepääsemätöntä yhteiskunnan kirousta. Se on vain harha-askel, jolle\nhymähdetään yhtä hyväntahtoisesti kuin muillekin eksentrisyyksille.\nJa jos asianomainen on tarpeeksi joustava, saa hän täydellisen\nsynninpäästön jo ensimmäisen katumusvuoden perästä. Mutta tämä tapaus\non tavallista arkaluontoisempi. Jos tuo Pythia olisi vain tavallinen\npiikojen ja puotityttöjen korteistakatsoja, niin asia vielä voisi\nolla jollakin tavalla järjestettävissä. Mutta kun hänen asiakkaansa\novat yhteiskunnan huipuilta, käy juttu vaikeaksi. Sillä samat hienot\nherrat ja rouvat, jotka nyt tulevat omilla autoillaan hänen ovelleen,\neivät varmaankaan suostu yhtä herkästi avaamaan omia oviaan povarinsa\ntyttärelle, vaikka tämäkin tulisi omalla autollaan.\n\nKerta kaikkiaan, se ei käy! ajattelee Serp ja kiiruhtaa askeleitaan.\n\nKun hän kääntyy kaupungin sydänseutuja sivuavalle bulevardille,\nhengähtää hän syvään. Leveä, aurinkoinen puistokatu on jonkinlainen\nyhteiskunnallinen päiväntasaaja, ja hänestä tuntuu vapauttavalta päästä\ntaas omalle pallonpuoliskolleen.\n\nKadun päässä näkyy kaistale merta, samaa, joka eilisiltana oli tahrinut\nkoko kaupungin tahmeaan sumuun, mutta joka nyt hohtaa koreansinisenä.\nTuuli tuo ulapalta suolantuoksua, tervettä, raikasta. Se selventää\npäätä ja antaa ajatuksillekin omaa kirpeyttään.\n\nSerp muistaa, että hänen taskurahansa ovat lopussa. Hänen on viime\naikoina täytynyt jakaa omasta osuudestaan Gregorille. Ja hän päättää\npistäytyä isänsä luokse toimitukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minkälainen on tuuli tuolla sisällä? Serp kysyy Monicalta osoitellen\nisänsä työhuoneen ovea.\n\n— Ukkosta ilmassa, kuiskaa Monica ja nostaa sormen huulilleen.\n\n— Mistä se johtuu?\n\n— En tiedä varmasti... Mutta aavistan, että jokin pörssijuttu tänään\non mennyt vähän vinoon, sillä puhelin on soinut pitkin päivää, ja\nosakkeista on ollut puhe...\n\nSerp viheltää hiljaa itsekseen:\n\n— Vai niin...\n\nYht'äkkiä hän kääntyy katsomaan Monicaa suoraan silmiin ja tarttuu\nkäsillään hänen hentoihin olkapäihinsä:\n\n— No, entä sinun kevätunelmasi — vieläkö se kukkii?\n\nMonica kääntää pois päänsä eikä vastaa mitään.\n\n— Mitä? kysyy Serp. — Ei suinkaan se näin pian ole lakastunut?\n\n— Ei... ei..., nyyhkyttää Monica hiljaa. — Mutta siihen on nyt tullut\njotakin muuta... Tulen jonakin iltana sinulle kertomaan... Jos saan\ntulla...\n\nSerp taputtaa häntä poskelle:\n\n— Tietysti sinä saat tulla, rakas ystävä, milloin vain tahdot...\n\nSitten hän menee koputtamaan isänsä oveen.\n\nSerp huomaa heti, että isä on hermostunut; silmät räpyttelevät, ja\nohimoilla on punaiset läikät. Hän menee suoraa päätä suutelemaan isää\nposkelle ja sanoo sitten huolettomalla äänellä:\n\n— Isä kulta, minulla on sinulle vähän asiaa...\n\n— Kuinka paljon? kysyy Martens yksitotisesti ja rupeaa tavoittelemaan\nlompakkoaan.\n\nSerp hypähtää ketterästi tuolinnojalle ja virkahtaa vastaukseksi:\n\n— Ikävät asiat tuonnemmaksi — puhutaan ensin muusta.\n\n— Mistä?\n\n— Politiikasta.\n\nMartens naurahtaa vähän väkinäisesti:\n\n— Mitä sinä siitä tiedät?\n\nSerp ei ole huomaavinaan kysymyksen pientä kärkeä, vaan sytyttää\nrauhallisesti savukkeen ja sanoo:\n\n— Sinähän olet sitä mieltä, että perjantaina alkavasta hallituspulasta\nselviydytään vähällä. Voitko sanoa, mihin perustelet tämän olettamuksen?\n\nMartens katsoo tytärtään pitkään:\n\n— Huvittaako tämä asia sinua todellakin?\n\n— Suuresti, isä.\n\n— No, niin, perustan sen valtionpäämiehen sanoihin: hän aikoo\ntällä kertaa kääntyä sellaisen henkilön puoleen, joka varmasti saa\nhallituksen kokoon viivytyksittä.\n\n— Oletko siitä aivan varma?\n\n— Olen. Tiedän, kuka tuo henkilö on, ja osaan arvioida hänen\nmahdollisuutensa.\n\nSerp miettii hetkisen, puhaltaa pari savurengasta ilmaan ja kysyy\nsitten:\n\n— Mutta onko tuo henkilö myöskin lupautunut ottamaan tehtävän vastaan?\n\n— Ilmeisesti, koskapa presidentti on maininnut hänestä tulevan uuden\npääministerin.\n\n— Milloin?\n\n— Pari kolme päivää sitten.\n\nSerp hypähtää alas tuolinnojalta ja menee isänsä eteen:\n\n— Siinäpä se! Mutta nyt on joko hän kieltäytynyt tahi sitten\npresidentti muuttanut mieltään.\n\nMartens katsoo ihmetellen tytärtään:\n\n— Kuule, Serp, mitä sinä nyt oikeastaan tiedät?\n\n— Tiedän, vastaa Serp voitonvarmasti, että tasavallan presidentti\npelkää vaikeata kriisiä ja kerjää kyynelsilmin neuvoja uskotuimmilta\nystäviltään.\n\nMartensin silmissä välähtää kipinä:\n\n— Onko tuo totta?\n\n— On, isä, totta jok'ikinen sana.\n\n— Ja keneltä _sinä_ sen olet saanut tietää?\n\nSerpin suupieliä värähdyttää vastustamaton naurunhalu, — entäpä jos hän\nsanoa paukauttaisi: sinun poikasi tulevalta anopilta, hovipovaajalta —,\nmutta sehän pilaisi koko asian —, ja hän hillitsee itsensä.\n\n— Se on toistaiseksi minun salaisuuteni, sanoo hän vain ja valmistautuu\nlähtemään.\n\nMartens puhelee puolittain itsekseen:\n\n— Jos niin on, niin taitaa siitä todellakin tulla oikea kriisi...\n\nKun hän huomaa Serpin ottavan käsilaukkunsa, muistaa hän äkkiä rahat:\n\n— Kuinka paljon, tyttöni?\n\nSerp oli tullessaan aikonut pyytää viittäsataa, mutta pyytääkin nyt\ntuhat ja saa kaksi.\n\n— Ja illalla me menemme kreivi Cavallinin päivällisille...\n\n— Niin, isä.\n\nKun päätoimittaja Martens jää yksikseen, miettii hän kotvan pää\nkäsiensä varassa. Sitten hän tarttuu puhelimeen:\n\n— Toimitussihteerille... Onko Reiner?... Martens täällä. Mikä sinulla\non pääuutisena huomenna?\n\n— — —\n\n— Sehän on jo vanha asia.\n\n— — —\n\n— Saat ylivetojutun, jos lähetät jonkun miehen tänne.\n\n— — —\n\n— Hyvä on.\n\nParin sekunnin perästä koputetaan oveen. Kaljupäinen Mark ilmestyy\nkynnykselle pikakirjoituslehtiö kädessään ja kynä korvan takana.\n\n— Oletko jo tehnyt uutista siitä, että välikysymyskeskustelu kaataa\nhallituksen?\n\n— En.\n\nPäätoimittaja viittaa hänet istumaan. Ajatellessaan alkulausetta\nkatselee Martens aputoimittajansa profiilia: nenä terävä kuin\npartaveitsi ja silmät kuin olkipillillä puhalletut saippuakuplat. Mutta\nmies on toimituksen nokkelimpia — ei muuta vikaa kuin vähän liian\nsäännöllinen viinan viljely.\n\n— Pääotsikko: \"Valtiollinen tilanne kärjistyy.\" Sitten: \"Hallitus\nkaatuu perjantaina.\" Ja kolmanneksi: \"Odotettavissa vaikeasti\nratkaistava pula.\" Alun teet itse, selität syyt nykyisen ministeristön\nkaatumiseen j.n.e. Mutta sitten: \"Mikäli luotettavasta lähteestä olemme\nsaaneet tietää, ovat jo muutamia päiviä vireillä olleet suunnitelmat\nuuden hallituksen muodostamisesta rauenneet alkuunsa. Tilanne on sen\njohdosta arveluttavasti kärjistynyt. Pulasta uhkaa tulla pitkäaikainen\nja vaikeasti selvitettävä. Sillä tällä hetkellä ei kukaan voi sanoa,\nmiltä puolelta uuden ministeristön muodostaja voidaan löytää.\" Siinä se!\n\nMartens viskaa pöydälle lyijykynän, jolla hän sanelun aikana on\nleikitellyt. Ja Mark nousee mennäkseen.\n\nMutta päätoimittaja kutsuu hänet takaisin:\n\n— Voit vielä lisätä lauseen: \"Tasavallan presidentti on kuulemamme\nmukaan eilen yksityisesti kääntynyt valtiollisten neuvonantajainsa\npuoleen.\"\n\n— Eikö muuta? kysyy Mark.\n\nMartens naurahtaa:\n\n— Eikö sinusta siinä jo ole tarpeeksi?\n\nKun Mark tulee toimitussihteerin huoneeseen, kysyy Reiner happamesti:\n\n— No, mikä loistojuttu se oli?\n\nMark lukee pikakirjoituksestaan uutisen lopun.\n\n— Kuka piru tuon on sanellut?\n\n— Martens itse.\n\n— Niin tietysti sinulle, aasi, mutta kai sinä ymmärrät, että joku on\nsen hänelle syöttänyt. Ja minä tahtoisin kernaasti tietää, kuka...\n\nPuhelin soi. Kaukolinja, ulkomailta...\n\n— Mitä hiivattia heillä on tähän aikaan?... Halloo... _Ja, ja, hier\nist's_... Ei saa katkaista... Perhana... Halloo...\n\nMark livahtaa ulos huoneesta. Hän on luvannut viedä Monican\npäivälliselle, ja kello on jo paljon.\n\n\n\n\n5.\n\n\nPäätoimittaja Martens tulee tyttärensä kanssa kahden kreivi Cavallinin\npäivällisille, — rouva Martens ei puhu ranskaa ja on sen vuoksi\nsäännöllisesti sairauden takia estetty diplomaattikutsuista.\n\nSerp saa pöytäritarikseen kreivi Cavallinin lähetystösihteerin,\npienen mustanpuhuvan ja tulisilmäisen italialaisen, joka ensi\nhetkestä on hullaantunut hänen vaaleuteensa ja jo liemen aikana\naloittaa ankaran flirtin silmillään. Serp hymyilee hänelle; häntä\nhuvittaa etelämaalainen malttamattomuus, se on herttaisen naiivia ja\navuttoman avomielistä. Hänen vasemmalla puolellaan istuu lähetystön\nsotilasasiamies, nuori yleisesikuntakapteeni, jolta siviili hännystakki\nnipistää juuri sen verran sotilasjäykkyyttä, ettei ryhti vaikuta\nteennäiseltä. Häntä Serp vilkaisee tuon tuostakin salavihkaa — hän\non ainoa mielenkiintoinen mies koko seurassa. Kun Serp ensiksi\nkeksi hänet — hän seisoi salongin flyygelin kupeella kultareunainen\ncocktail-lasi kädessään ja keskusteli komentavan kenraalin kanssa —,\nhätkähti hän: missä olen ennen tavannut tuon miehen? Mutta kun heidät\nesiteltiin, huomasi hän erehtyneensä. Kapteenin pöytänaisena on Chilen\nasiainhoitajan Carmen-tyyppinen puoliso. Kuvankaunis nainen, ellei\nhänen suunsa olisi typerä, arvostelee Serp.\n\nPuhutaan ilmasta, joka on alkanut tuoksuta kevättä, ja teatterista,\njosta amerikkalaisuus on karkoittanut suuren draaman.\n\n— _Tout passe, tout casse, tout lasse_, sanoo madame Petrella\nhaikeasti, mutta hymyilee samalla niin, että hänen molemmat\nmoitteettomat hammasrivinsä paljastuvat.\n\nMadame Petrella istuu päätoimittaja Martensin ja ulkoministerin\nvälissä. Hän on puettu viininpunaiseen, ja hänen kaulahelmensä ovat\nsilmiinpistävän isot, mutta hänen puheäänensä on omituisen kalsea. Serp\npanee merkille, että hänen isänsä on loistavalla tuulella. Ja yht'äkkiä\nhänessä herää madame Petrellaa kohtaan vaistomainen vastenmielisyys,\njonka syitä hän ei kuitenkaan kykene itselleen selvittämään.\n\n— Shakespeare ei kuole koskaan, sanoo kreivi Cavallini vierellään\nistuvalle pääministerin rouvalle, joka vuorostaan vastaa:\n\n— Eikä Molière.\n\nKun kala — siniforelleja — tarjoillaan, ovat Serp ja lähetystösihteeri\nehtineet Pirandellon laskeneeseen tähteen. Serp ei pidä Pirandellosta,\nmutta lähetystösihteeri puolustaa maanmiestään.\n\n— Hänen teatterinsa on pelkkää dialektiikkaa, siinä ei ole lihaa eikä\nverta, ei elämää, toteaa Serp.\n\nKapteeni puuttuu puheeseen:\n\n— Luulen, että Pirandellon pyrkimys päästä yleisinhimillisesti pätevään\nelämänkuvaan on aikaansaanut näköhäiriön; nykyhetken katsomo on\ntottunut asettamaan yhtäläisyysmerkin vain aktuaalisten ilmiöiden ja\nelämän välille.\n\nHän kohottaa kunnioittavasti valkoviinilasinsa. Mutta Serp ei antaudu:\n\n— Onko sellainen elämänkuva yleispätevä, joka päättyy kysymysmerkkiin?\n\n— Ulkonainen juoni voi hyvinkin päättyä kysymysmerkkiin siitä\nhuolimatta, että teesi on tullut täydelleen todistetuksi, vastaa\nkapteeni.\n\nSerp puraisee huultaan ja sanoo:\n\n— Minuun ei se mene...\n\n— Ei minuunkaan, virkahtaa chiletär. — Pirandello on liian vakava.\n\nPöydän yläpäässä puhutaan tenoreista. Madame Petrella sanoo:\n\n— Parhaimman tenorin olen tavannut Kanarian saarilla. Vaikka hän oli\nmies kiireestä kantapäihin, lauloi hän kuin enkeli.\n\n— Oli tietysti oppinut lauluntaidon kanarialinnuilta, pilailee talon\nisäntä.\n\nMutta Ranskan lähettiläs, joka istuu suu auki, alkaa liikuttaa\ndegeneroitunutta leukaansa ja kysyy:\n\n— Eivätkö kanarialinnut pikemminkin ole sopraanoja?\n\n— Maurice, huomauttaa hänen puolisonsa pöydän ylitse, täytyyhän toki\nkanarialinnuissakin olla sekä tenoreja että sopraanoja, eihän siitä\nmuuten mitään tulisi...\n\nJa yleinen, vapauttava nauru kirvoittuu aivan pakotta.\n\nMutta hilpeys muuttuu vakavuudeksi, kun lintu — _foulard demi-deuil_\n— tarjoillaan. Herrat seuraavat melkein henkeään pidättäen punaviinin\näärimmäisen varovaista kaatamista laseihin. Edeskäyvät liikkuvat\nvarpaillaan ja kantavat pullojaan hellävaroen kuin pyhimyskuvia.\nPäivällisten korkein hetki on koittanut. Sillä kreivi Cavallinin\npunaviini on tehnyt omistajastaan kuuluisuuden, se on antanut hänelle\nkiistämättömän johtoaseman diplomaattikunnassa — ja toivotonta on\nedes Yhdysvaltain arvovaltaisen lähettilään yrittää sitä horjuttaa\nerikoistilauksesta valmistetuilla havannasikareillaan. Herroista\ntarttuu hartaus naisiin. Puhutaan puoliääneen — aivan kuin pelattaisiin\nääniaaltojenkin läikyttelevän sameaksi pikarien purppuran. Kun talon\nisäntä kohottaa lasinsa, käy hiljaisuus täydelliseksi. Ja ikäänkuin\nuskonnollista seremoniaa suoritettaessa viedään lasit huulille\njuhlallisen verkkaan. Herrat ottavat suunsa täyteen, nielevät hitaasti,\nlipaisevat kieliään ja katsovat merkitsevästi toisiaan. Naiset vain\nkostuttavat maalatut huulensa, mutta huokaisevat kuitenkin pitkän ja\nihailevan oo-oon, koska he ymmärtävät sen kuuluvan asiaan. Ja madame\nPetrella sulkee silmänsä ja sanoo haaveksien:\n\n— Se on kuin unta.\n\n— Mitä neiti sanoo siitä? kuiskaa lähetystösihteeri Serpille.\n\n— Se maistuu musteelta, vastaa Serp.\n\nVähitellen havahdutaan juhlallisuudesta. Ja jo ennen kuin lasit\nuudelleen täytetään, keskustellaan taas \"luonnollisesti\".\n\n— Onko kreivi Cavallini leskimies? kysyy Serp vierustoveriltaan.\n\n— Tosiasiallisesti, mutta ei muodollisesti. Kreivitär on jo\nkolmattakymmentä vuotta mielisairaalassa... parantumattomana.\n\n— Mikä hänet teki sairaaksi?\n\nLähetystösihteeri sytyttää silmänsä ilmiliekkiin:\n\n— Mustasukkaisuus.\n\n— Keneen oli kreivi silloin rakastunut?\n\n— Ei hän ollut rakastunut sen pahemmin... huvitteli vain satunnaisesti\njonkun varieteetähden kanssa... Se tapahtui Madridissa, hän oli silloin\nsiellä lähetystösihteerinä.\n\n— Sehän oli hirveätä, sanoo Serp.\n\nLähetystösihteeri katsoo häntä uneksien:\n\n— Niin oli... Eikä kreivi sen jälkeen ole koskaan käynyt varieteessa...\n\n— Mies parka! Ei ole helppoa kenelläkään.\n\n— Ei ole, huokaisee lähetystösihteeri ja yrittää laskea alas kuperat\nsilmäluomensa.\n\nHedelmät ja Veuve Clicquot tulevat pöytään. Ja puheensorina kiihtyy\nkiihtymistään. Chiletär taittaa pöytämaljakosta orkidean ja\nkiinnittää sen kapteenin napinläpeen — eteläamerikkalaisille annetaan\npäähänpistot anteeksi. Mutta kun madame Petrella ojentaa lautaseltaan\njättiläismittaisen rypäleen päätoimittaja Martensille, katsotaan häntä\npitkään, ja pääministerin vakavamielinen rouva pudistaa päätään.\n\nJuustot ja kuiva sherry. Sitten noustaan pöydästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalon isäntä ei tupakoi. Hän pitää mokan aikana seuraa naisille.\n\nPääministerin puolison kanssa hän keskustelee uskonnonopetuksen\ntehostamisesta kansakouluissa. Ja he ovat aivan yksimieliset\nuudistuksen tarpeellisuudesta — vaikka pääministerin rouvan täytyykin\ntunnustaa, että nykyinen aika kenties ei ole aivan otollinen tällaisen\nreformin toteuttamiselle.\n\n— Nykyinen aika, sanoo kreivi hymyillen, — ei ole vähemmin otollinen\nkuin muutkaan ajat, kun vain osataan valita oikea psykologinen momentti.\n\nJa sitten hän kääntyy ulkoministerin luisevan laihan elämänkumppanin\npuoleen ja alkaa puhua urheilun vaikutuksesta nykyiseen\nkauneusihanteeseen ja alastomuuskulttiin.\n\nSerp seuraa häntä silmillään ja korvillaan ja antaa pikkuisen\nlähetystösihteerin vierellään rupatella minkä mitäkin. He istuvat\nsalongin nurkkauksessa. Aivan heidän lähellään istuvat Ranskan\nministerin puoliso ja madame Petrella. He kertovat toisilleen vanhoja\nkaskuja ja nauravat kohteliaasti vuoron perään. Kun kreivi Cavallini\ntulee heidän luokseen, rupeavat he puhumaan kunniamerkeistä, sillä\nmadame Petrella on juuri saanut jonkin mitalin, josta hän on hyvin\niloinen.\n\n— Sieviä koruja, sanoo kreivi. — Sitäpaitsi niillä on eräs perin\nsympaattinen ominaisuus: ne maksavat paljon vähemmän kuin muut korut;\nuseimmiten ne tulevat aivan ilmaiseksi.\n\n— Kuinka herra kreivi voi sanoa niin? kysyy madame Petrella pettyneellä\näänellä.\n\nKreivin harmaisiin silmiin tulee veikeä välähdys:\n\n— Omasta kokemuksesta, madame. Jospa tietäisitte, miksi esimerkiksi\nallekirjoittanut aikoinaan sai ensimmäisen suurristinsä, niin olisitte\nvarmasti yhtä mieltä kanssani.\n\n— Kertokaa toki, herra kreivi, pyytelee rouva ministeri.\n\n— En tiedä, onko se aivan sopivaa naisseurassa —?\n\nRouva ministeri yltyy:\n\n— Vakuutan, että kreivi meidän seurassamme voi kertoa mitä tahansa.\n\n— No niin, sanoo kreivi istahtaen heitä vastapäätä, — Saksan keisari\nteki virallisen visiitin apostolisen majesteetin luokse, ja koska minä\njuuri silloin satuin olemaan väliaikaisena asiainhoitajana Berlinissä,\nmäärättiin minut vierailun ajaksi kotiin. Keisaria ja hänen mukanaan\nolevaa prinssiä juhlittiin suurenmoisesti. M.m. antoi pääkaupunki\nheidän kunniakseen loistavat päivälliset, ja juuri niillä päivällisillä\nsain hallitsijaltani ne kaksi tehtävää, jotka tuottivat minulle\nsaksalaisen suurristin.\n\n— Ja mitkä olivat tehtävät?\n\nKreivin suupielet vetäytyvät hymyyn:\n\n— Minun piti näyttää keisarille, missä oli W.C., ja hetkistä myöhemmin\ntehdä sama vapauttava palvelus prinssille. Muita tehtäviä ei minulla\nkoko vierailun aikana ollut. Mutta suurristi tuli.\n\nRouva ministeri nauraa katketakseen:\n\n— Ihmeellistä on \"salainen diplomatia\".\n\nMutta madame Petrella huomauttaa kuivasti:\n\n— Ja runsaat ruhtinaalliset juomarahat. Kreivi Cavallini nousee ja\nkumartaa:\n\n— Niin ovat.\n\nJa jatkaa kiertokulkuaan vieraittensa parissa.\n\nMadame Petrella kääntyy rouva ministerin puoleen ja kuiskaa:\n\n— Hän alkaa jo käydä vähän vanhaksi, meidän hyvä kreivimme.\n\nSerp kuulee kuiskauksen ja kohauttaa olkapäitään.\n\nMutta kreivillisen työhuoneen tupakkapöytien ääressä valetaan kannuja.\nPienissä ryhmissä ja puoliääneen — varmuuden vuoksi.\n\n— Onko totta, että te lähdette perjantaina? kysyy Yhdysvaltain\nlähettiläs aivan kursailematta pääministeriltä, joka hermostuneesti\nimee lihavaa sikaria.\n\n— On. Se on tämän päivän kuluessa käynyt selviöksi, kun oma puoluekin\non päättänyt kieltää meiltä tukensa.\n\n— Mistä se johtuu?\n\n— En tiedä... konjunktuuripolitiikkaa... Tuolla kai se tiedetään\ntarkemmin.\n\nJa pääministeri osoittaa päännyökkäyksellä Martensia, joka istuu\nsohvassa ulkoministerin kanssa.\n\n— Ikävää, sanoo amerikkalainen.\n\nMutta Ranskan ministeri, joka on kuullut keskustelun, lohduttelee\nfilosofisesti:\n\n— _Les ministres passent — les bureaux restent_.\n\nSohvassa puhutaan samasta asiasta. Ulkoministeri sanoo:\n\n— Onko tarpeellista hermostuttaa ihmisiä ennustamalla kriisiä?\nMuutenkin on ilmassa sähköä. Työttömyys uhkaa lisääntyä varsin\nhuolestuttavassa määrässä — Kansallisten Villatehtaitten esimerkkiä\ntulevat ehkä seuraamaan useat muut teollisuudet...\n\n— Kansalliset Villatehtaat palaavat tietysti normaaliin työviikkoon\nheti kun suojelustulli saadaan...\n\n— Ei se ole niinkään varmaa.\n\nMartens nykäisee selkänsä suoraksi:\n\n— Kuinka niin?\n\nUlkoministeri rypistää otsaansa:\n\n— Yhtiön tila on kriitillinen, myymätöntä varastoa on ainakin vuoden\najaksi eteenpäin.\n\n— Minun tietojeni mukaan taas yhtiön tila on niin luja, että se hyvin\nkestää pahempiakin kolauksia.\n\nUlkoministeri hymyilee kuuluisaa \"apollonista\" hymyään (joka on tehnyt\nhänestä diplomaatin):\n\n— Niin vakuuttaa tietysti Mercurius, mutta... mutta...\n\nAlkaa kuulua soittoa, \"Zwei Herzen in dreiviertel Takt\". Tanssi on\nalkanut. Ja herrat lähtevät galleriaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikkuinen italialainen tanssii kuin suutari. Ja Serp on kiukuissaan.\nHän katsahtaa tuon tuostakin kavaljeerinsa olan ylitse. Kapteeni\ntanssii chilettären kanssa. Ja hetken kuluttua hän huomaa isänsä vievän\ntanssiin madame Petrellan. Silloin hän tuntee punastuvansa — miksi?\nKai vain sen vuoksi, ettei hän voi sietää tuota naista. Vihdoin tanssi\nloppuu, ja Serp menee puuteroimaan itseään.\n\nKun hän palaa takaisin, soitetaan tangoa, ja kapteeni odottaa häntä.\n\nHe sopivat täydellisesti yhteen. Askelet ja liikkeet sulavat toisiinsa.\nSerp tuskin huomaa, että hänen parinsa käsivarsi tukee hänen vartalonsa\nnotkahtelua ja ohjaa hänen askeleitaan. On kuin sama paine määräisi\nheidän ruumiidensa rytmin, sama aallonkäynti veressä. Serp tuntee,\nettei hän koskaan ennen ole tanssinut tällä tavoin — ei Gregorin kanssa\n— ei Sinisessä Lyhdyssä — ei missään. Ja hän vaistoaa, ettei tämä enää\nole vain tanssia tanssin vuoksi... on tullut lisäksi jotakin huumaavaa,\nväkevää, melkein väkivaltaista. Joskus hän katsahtaa tanssitoveriinsa —\nhänen kasvoissaan on unissakävijän ilme, mutta silmien suurentunut iris\nympäröi läikkyvää ja säkenöivää mustaa pohjattomuutta. Ja Serp tuntee\nkoko olemuksensa vavahtelevan.\n\nHe ovat ainoa pari lattialla. Ja kaikkien katseet ovat heihin\nnaulittuina. Kun musiikki lopettaa, saavat he myrskyisen applodin.\n\nMadame Petrella tulee heidän luokseen ja sanoo:\n\n— Suurenmoista, aivan suurenmoista.\n\nJa Ranskan ministeri puristaa Serpin kättä:\n\n— _Vous avez le diable au corps_.\n\nMutta Serp kääntyy kapteenin puoleen:\n\n— _Enfin!_ Nyt menemme jonnekin polttamaan savukkeen.\n\nJa kapteeni tarjoaa hänelle käsivartensa.\n\nSerp Martens ja kapteeni Luigi Busoito istuvat kahden pienessä\nbudoaarissa — punertavan ruskeat silkkiseinät, pähkinäpuiset\nhuonekalut siroa italialaista rokokoota vihrein päällisin, kattokruunu\nMurano-lasia, liekkiensä lämmittäjinä keltaiset varjostimet.\n\n— Pidättekö tanssista, neiti Martens?\n\nSerp puhaltaa savurenkaan kattokruunua kohti:\n\n— Paljon. Entä te?\n\n— Toisinaan.\n\nSerp hymyilee tietoisesti keimaillen:\n\n— Entä tänä iltana —?\n\n— _Più che mai, Signorina_ — tarvitseeko _teidän_ sitä kysyä?\n\nHänen silmänsä tuiskuvat tummia säkeniä — mustaa ja kultaa —\naivan kuin äsken tanssissa. Ja Serp vaistoaa, että leikki voi\nkäydä kohtalokkaaksi, mutta hän nauttii pingoitetusta nuorasta ja\nvaarallisesta tasapainosta eikä halua lopettaa leikkiä. Etäältä kuuluva\nsoitto — straussilainen valssi—, kattokruunun himmennetty auringonvalo,\nvienosti parfymoitu savu ja pöydän toisella puolella uljas mies, jonka\nsilmät palavat ja sieraimet värähtelevät, ovat sytyttäneet hänessä\nseikkailun kaipuun. Hän haluaa jatkoa äskeiselle tangolle — sen\njännitys katkesi kesken.\n\nHän heittää puoleksi poltetun Abdullansa pöydän marmoriuurnaan ja\njättäytyy pariksi silmänräpäykseksi katsomaan sinisen savun nousua\nuhrimaljasta. Ja hän tuntee, että kaiken aikaa polttavat toisen katseet\nhäntä — tukkaa, otsaa, paljasta kaulaa. Hän nousee tuolistaan, ojentaa\nkeveästi vartalonsa ja kysyy: Jatkammeko tanssiamme? Mies on myöskin\nnoussut. Hän kumartaa ja tulee hänen rinnalleen. Serp kääntää päänsä\nhäntä kohti. Samassa tarttuu häneen voimakas, vavahteleva käsivarsi\nja taivuttaa hänen päänsä taaksepäin. Hän tuntee kosteat, kuumat\nhuulet omissaan; ne värisevät kiihkeinä, polttavat rajusti, juovat ja\njuovuttavat. Serp tuntee jäseniensä raukeavan. Hän ei ajattele mitään,\nei muista mitään; hänen valtimonsa jyskyttävät, korvissa humisee. Ja\nhän suutelee vastaan — pidättäytymättä, huumaantuneena.\n\nHe havahtuvat äkkiä ja lennähtävät erilleen toisistaan. Viereisestä\nhuoneesta kuuluu askeleita. Serp ravistaa itsensä hereille. Sitten hän\nmenee uuninpäällyspeilin eteen järjestämään tukkaansa. Hän on tyyni —\ntasapainotila on palautunut. Hän toteaa sen kuvastaankin, ja se tuottaa\nhänelle tyydytystä. Kun hän korjaa huultensa karmiinia, ei hänen\nkätensä vapise vähääkään. Ja hän ajattelee: \"Jumalan kiitos, minua on\nennenkin suudeltu — ellei olisi, niin tiesi miten tässä kävisikään...\"\nHänen ylähuulensa kaartuu ylimielisesti: \"Vain Monicat kuvittelevat\nsuudelmaa elämänkohtalon avaimeksi.\"\n\n— Kas niin, sanoo hän ja kääntyy pois peilistä. — Jokohan me nyt, herra\nkapteeni, olemme tarpeeksi valmistautuneet wieniläisvalssiin?\n\nLuigi Busoito seisoo ovenpieleen nojaten ja mittaa Serpiä katseellaan.\nHänen äänensä värähtelee kumeasti, kun hän vastaa:\n\n— Kuten neiti haluaa.\n\nSerp hymähtää:\n\n— Miksikä Hamletia, hyvä kapteeni? Näettehän, että minä olen\nmahdoton Ofeliaksi — en sovi luostariin, eikä minussa ole rakkauden\nraskasmielisyyttäkään.\n\nMutta Serp huomaa, että hänen iloittelunsa on pakotettua, ja se tekee\nhänet epävarmaksi.\n\n— Mitä ei vielä ole, se voi tulla, sanoo kapteeni vakavasti eikä\nhellitä hänestä katsettaan.\n\n— Ette suinkaan _toivo_ minusta mielipuolta?\n\nSerpin nauru katkeaa. Hän on äkkiä muistanut kreivitär Cavallinin,\nja hänestä tuntuu jollakin tavalla sopimattomalta laskea leikkiä\nmielipuolisuudesta etenkin tässä talossa.\n\nLuigi Busoiton silmissä välähtää tummasti:\n\n— En toivo teistä enkä... itsestäni...\n\nHänen äänensä takertuu paksuna kurkkuun. Ja Serpiä värisyttää hänen\nvakavuutensa.\n\n— Menemmekö? kysyy Serp ja huomaa itsekin, että häntä peloittaa.\n\nTaas kuuluu askeleita etuhuoneesta. Ja he lähtevät.\n\nMadame Petrella tulee heitä vastaan. Hän hymyilee aurinkoisesti:\n\n— Minäkin etsin hetkeksi rauhallista soppea. Mutta Serpin mielestä\nhänen hymyssään on pirullisuutta, ja hän kysyy itseltään, mistä hänen\nvastenmielisyytensä madame Petrellaa kohtaan voi johtua. Mutta ei keksi\nsiihen syytä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäätoimittaja Martens ja hänen tyttärensä eivät kotimatkalla autossa\nvaihda montakaan sanaa. He istuvat omissa ajatuksissaan. Martens\nmiettii ulkoministerin vihjausta Kansallisten Villatehtaiden\nasioista. Se tuli hänelle täydellisenä yllätyksenä. Mutta olisiko se\nsittenkin ulkoministerin puolelta ollut vain sotajuoni? Mahdollista.\nTuskin sentään... sillä eihän hallituksella enää voi olla mitään\nvoitettavissa... sen kohtalo on jo ratkaistu... Ei! Siitä ei saattanut\nolla mitään hyötyä. Ja äkkiä iskee toinen kysymys hänen päähänsä:\nMiksi Kansallisten Villatehtaitten osakkeita tänään oli vain mitätön\nmäärä saatavissa? Miksi eivät ihmiset niitä myyneet, vaikka jatkuva\nkurssinlasku oli aivan ilmeinen? Se on merkillistä... siinä täytyy olla\nkoira haudattuna...\n\nSerp istuu silmät ummessa. Hän ei saa mielestään kohtausta\nrokokoo-budoaarissa. Ei vaikka koettaakin. Hän kutsuu avuksi järkensä\nja yrittää päästä ivalliseen asenteeseen. Mutta ei sekään ota\nonnistuakseen. Luigi Busoiton kuva väikkyy hänen silmissään — kalpeissa\nkasvoissa suurina palavat silmät ja omaa voimaansa vavahteleva\nkäsivarsi ja kuuman kosteitten huulten juovuttava intohimo... Suudelma,\ntanssiaissuudelma! ivailee Serp. Mitä se merkitsee? Tuleeko minusta\nsamanlainen kuin Monicasta? Mutta sittenkin! Siinä miehessä on jotakin,\njoka erottaa hänet muista... häneen _voisi_ rakastua... Serp tuntee\npunastuvansa pimeässäkin.\n\nMartens naksauttaa sormillaan niin kovasti, että Serp säpsähtää.\n\n— Mitä nyt?\n\nMartens naurahtaa:\n\n— Luulin, että olit nukahtanut ja tahdoin herättää.\n\n— Vai niin, isä.\n\nJa Serp vajoaa takaisin ajatuksiinsa.\n\nMutta Martens on keksinyt selityksen pörssijuttuun, joka häntä koko\npäivän on harmittanut. Hän on sadatellut sitä, ettei hänen pankkiirinsa\nsaanut ostetuksi osakkeita, vaikka hänen olisi päinvastoin pitänyt taas\nkiittää hyvää onneaan. Sillä tietysti oli Mercurius järjestänyt asiat\nniin, ettei osakkeita ollut tarjolla. Jos niitä olisi ollut, olisivat\nihmiset alkaneet aavistaa jotakin... Mercurius on luonnollisesti\nsyöttänyt osakkaille saman jutun kuin hänellekin. Hänen virittämänsä on\nsotajuoni eikä kenenkään muun. \"Olipa onni — niin, minun hyvä onneni...\nHuomisaamuna peruutan ostomääräyksen...\"\n\nAuto pysähtyy. He ovat kotona.\n\n\n\n\n6.\n\n\nToimituksessa on kuumeista kiirettä.\n\nJa Reiner on kuin sähköpatteri, joka pienimmästäkin kosketuksesta\nkipinöi ja rätisee. Hän huutaa määräykset reporttereille, ärjyy\njuoksupojille, sadattelee uutistoimiston huolimattomuutta ja soittaa\njoka neljännestunti parlamentin sanomalehtimieshuoneeseen:\n\n— Eikö vieläkään ratkaisua?\n\nJa langan toisesta päästä vastataan:\n\n— Ei. Vielä toistakymmentä puheenvuoroa... He puolustautuvat kuin\nleijonat, pääministeri on parhaimmalla väittelytuulellaan...\n\nTohtori Reiner iskee kuulotorven telineeseen niin, että helähtää.\n\n— Mitä hiivatin järkeä siinä on, että ihmiset, jotka hyvin tietävät\nasiansa jo ratkaistuksi, puhuvat ja lörpöttävät tuntikaupalla?\nTekisivät piinan lyhyeksi teuraille — isku otsaan täydellä voimalla.\nPang! Eikä mitään muuta. Ja kaatuneet pitäisivät suunsa kiinni.\n\n— Täytyy kaatua kunnialla, sanoo Mark.\n\n— Täytyy kaatua ajoissa, niin että siitä saa lisälehden, ennenkuin\nihmiset ehtivät mennä nukkumaan tai kapakkaan. Minä toki luulin, että\npääministeri ymmärtäisi rajoittua yhteen puheenvuoroon, mutta se\nperhana onkin äänessä alituiseen. Ja miksi hyväksi? Mennyttä miestä\njokatapauksessa — menisi kotiinsa ja antaisi muidenkin mennä.\n\n— Älä nyt tiuski. Ymmärräthän sinä, että ihmisen täytyy puolustaa\nvakaumustaan viimeiseen hetkeen asti. Ja sitäpaitsi kukapa ei tahtoisi\nhautajaisiaan vähän koristeellisiksikin... _ave Caesar, morituri te\nsalutant_...\n\n— Kyllä on Caesar! nauraa Reiner.\n\n— Kansan majesteetti, deklamoi Mark..\n\n— Häh? Vai kansan majesteetti — Pekat ja Paavot — suutarit ja räätälit\nja puhtaanapitolaitoksen likakaivojen onkijat — sinun piikasi ja minun\npiikani...\n\n— Ja myöskin sinä ja minä...\n\n— No, me emme paljonkaan kohota majesteetillisuutta — sinun\nalkoholistikaljusi ja minun rasvoittunut sydämeni.\n\nMark inttää vastaan:\n\n— Enhän minä tarkoita, että sinä ja minä ja suutari ja räätäli\nmuodostaisimme kansan majesteetin, vaan meidän kaikkien yhteinen\ntahtomme, meidän mielipiteittemme yhteissumma.\n\nReiner räjähtää:\n\n— Se yhteissumma on yhtä kuin plus minus nolla. Tästä maasta sinä\net ikinä löydä kahta ihmistä, joilla olisi sama mielipide. Ja jos\njoskus sattuisikin niin, että jostakin asiasta ollaan yksimielisiä,\nniin syntyy heti erimielisyyttä siitä, miten tätä yksimielisyyttä on\nkäytettävä yhteisen asian hyväksi...\n\nPäätoimittaja tulee huoneeseen:\n\n— Siellä kestää vielä kauan...\n\nReiner heittää hänen eteensä korrehtuurivedoksen:\n\n— Minulla on lisälehti valmiina. Tuollainen... Martens silmäilee\nvedosta:\n\n— Hyvä on. Asia on kyllä selvä, mutta siellä puhutaan...\n\n— Miksi?\n\nMartens kohottaa olkapäitään:\n\n— Lehtereille tietysti ja valitsijoille. Mutta me otamme asian lyhyesti\n— pääministerin puheet täytyy kuitenkin painattaa lyhentämättä. — Minä\nmenen kohta sinne takaisin. Eihän täällä ole mitään?\n\n— Ei mitään.\n\nPäätoimittaja menee ulos huoneesta.\n\n— Kuulitko sinä? kysyy Reiner. — Pääministerin fraasit painetaan\nlyhentämättä.\n\n— Sehän on aivan luonnollista, vastaa Mark. — Onhan hän oman puolueen\nmies; lehdellä on velvollisuuksia...\n\n— Lehti on viskannut hänet yli laidan — reippaammin kuin ehkä kenenkään\nmuun.\n\n— Sehän onkin aivan ihmeellistä.\n\nReiner heittää häneen halveksivan silmäyksen:\n\n— Ihmeellistä se ei ole ensinkään.\n\n— Vai ei? Ensin usutettiin pääministeriä asettumaan määrätylle\nkannalle, ja kun hän asettui sille, käänsi usuttaja äkkiä kelkkansa.\nOlisiko sinun mielestäsi pääministerinkin pitänyt tehdä täysikäännös?\nSilloinhan hän olisi ollut marionetti.\n\n— Pääministerin tuleekin olla marionetti, mutta hän ei saa näyttää\nolevansa. Siinä on hallitsemisen taidon ainoa salaisuus. Tämä ei ole...\n\nPuhelin soi. Ja Mark menee ulos huoneesta.\n\n— Halloo... Vai niin...\n\n— — —\n\n— Soita sitten heti äänestyksen tulos; minulla on numeroita varten\naukot ladelmassa.\n\nMark menee Monican huoneeseen. Mutta se on tyhjä. Martens on tänään\nenimmäkseen parlamentissa, ja hänen yksityissihteerillään on vapaa\naamupäivä.\n\nMutta päätoimittajan huoneesta kuuluu kovaäänistä keskustelua. Ovi on\nhuonosti suljettu. Eikä Mark malta olla jäämättä kuuntelemaan. Hän\nkuulee Martensin sanovan:\n\n— Etkö sinä todellakaan ymmärrä, että se kerta kaikkiaan on mahdotonta?\nSiitähän ei tulisi muuta kuin häpeää meille kaikille ja onnettomuutta\nsinulle itsellesi. Katsohan, sinulla on toistaiseksi niin vähän\nkokemusta — ethän sinä vielä ole nähnyt maailmaa etkä ihmisiä —, että\nsinun täytyy luottaa kokeneempien neuvoihin.\n\n— Mutta minä en luovu hänestä, en hinnalla millään. Minä rakastan häntä\nenkä voi elää ilman häntä.\n\nMark tuntee Martens juniorin kiihkeän äänen ja ymmärtää, että on puhe\nhänen rakkaudestaan Sinisen Lyhdyn pieneen tanssijattareen, joka\non julkinen salaisuus niissä piireissä, jotka liikkuvat huvittelun\nmaailmassa.\n\n— No niin, sanoo isä pojalleen, — älä luovu hänestä. Ota hänet\nrakastajattareksesi... minä lupaan pitää huolta asian rahallisesta\npuolesta.\n\nGregor kivahtaa pystyyn — Mark kuulee nahkatuolin patjajousien\nvingahtavan — ja sanoo suuttumustaan hillitsemättä:\n\n— Sinä et kai itsekään ymmärrä, miten häpeällinen sinun tarjouksesi on.\nSinä et tiedä, minkälainen minun morsiameni on. Luuletko sinä, että\nkaikki maailmassa on sinun likaisella rahallasi ostettavissa? Ei, isä,\njos sinä uskot, että kaikki ovat samanlaisia kuin sinun turmeltuneen\nseurapiirisi ihmiset, niin minulla on oikeus sanoa, ettet sinä tunne\nmaailmaa etkä ihmisiä. Katsohan, nykyajan nuoriso on korkeammalla\neetillisellä tasolla kuin sinun aikasi nuoret olivat. Me katsomme\nelämää toisista näkökulmista ja uskomme elämän arvoihin, jotka ovat\npaljon ihanteellisempia kuin koskaan ne \"ihanteet\", joita te kerskuitte\npalvelevanne ja joista me olemme luopuneet.\n\nGregor puhuu vakaumuksella, hänen sanansa leimuavat.\n\n— Hyvä on, sanoo Martens hetken kuluttua tyynesti. — Uskon sinun\nvilpittömyyteesi, sinun tunteeseesi, ja annan sille arvoa. Mutta\nminun on sinun isänäsi ajateltava asioita myöskin käytännölliseltä\nkannalta... Istuhan nyt, poikani, niin keskustellaan tästä asiasta\naivan kiihkotta ja rauhallisesti.\n\nMark kuulee Gregorin istuutuvan. Ja Martens jatkaa:\n\n— Oletko ajatellut erästä pientä, mutta varsin tärkeätä asiaa: millä te\nelätte?\n\n— Teemme työtä molemmat, vastaa Gregor empimättä.\n\n— Niin, tietysti. Mutta sinä et vielä ole valmis. Sinulla on vasta\nteoreettiset opinnot takanasi, eikä niillä päästä pitkälle ilman\nkäytännön koulua.\n\n— Minä hankin sen itselleni, sitä minä juuri tahdon.\n\n— Kas niin, poikani, siinä asiassa me siis olemme aivan yksimielisiä.\nJa minä luulen, että me keskustelemalla pian pääsemme yksimielisyyteen\nmuistakin seikoista.\n\nMartens puhuu lämpimällä äänellä; Mark ei koskaan muista kuulleensa\npäätoimittajan äänessä niin hyväntahtoisia värähtelyjä.\n\n— Eihän myöskään hän, jota sinä rakastat ja jonka tahdot\nelämänkumppaniksesi, ole valmis. Jos hänellä todellakin on\nlahjakkuutta, jota minä en tahdo epäillä, niin hänen täytyy\nehdottomasti päästä lahjojaan kehittämään, opiskelemaan. Sillä\neihän hän saa eikä voi jäädä — kaikkein vähimmin sinun vaimonasi —\nvarieteetanssijattareksi. Hänestä täytyy tulla taiteilija.\n\n— Sitä hän itsekin tahtoo.\n\n— No niin. Nyt minä teen sinulle ehdotuksen: te lähdette molemmat\nopiskelemaan pariksi vuodeksi, ja jos te vielä sitten palatessanne\nolette... niin, miten minä sanoisin?... olette yhtä rakastuneet\ntoisiinne kuin nyt; niin te menette naimisiin.\n\n— Usko minua, isä, meidän päätöstämme ei mikään voi muuttaa, meidän\ntunteemme kestää.\n\n— Sitä parempi, silloin te myöskin kestätte oppiaikanne eron.\n\n— Mutta, isä, miks'ei yhtä hyvin nyt kuin sitten, kun asia kuitenkin on\naivan varma ja tulos joka tapauksessa sama?\n\n— Asia ei ole aivan sama, vastaa Martens verkalleen. — Johan minä sen\nsinulle selitin: teidän täytyy ensin oppia — eikä vain ammattianne,\nvaan myöskin elämää...\n\nMark on hiipinyt lähemmäksi ovea. Hän ajattelee: \"Vanha kettu — ken\nvoittaa aikaa, voittaa kaikki!\"\n\nMutta Martens jatkaa:\n\n— Sitäpaitsi siinä on vielä eräs asia.\n\n— Ja mikä se on?\n\nMartens rykäisee hiukan hermostuneesti, ennenkuin hän vastaa:\n\n— Tunnustetun taiteilijattaren entisyys saa olla mikä hyvänsä — sitä\nkysytään hyvin harvoin, ja jos kysytäänkin, niin lasketaan vain\nansioksi, että hänellä on ollut tarmoa aukaista tie itselleen\nylöspäin...\n\n— Me emme välitä yhteiskunnasta.\n\n— Mutta sitä enemmän välittää yhteiskunta teistä.\n\n— Sama ihminenhän hän on nytkin...\n\n— Tietysti. Mutta yleinen mielipide on aina ennakkoluuloinen.\n\n— Puhdistetaan sitä — sinullahan on siihen mahdollisuudet.\n\nMartens naurahtaa:\n\n— Poikani, maailmanparantajat ovat aina joutuneet naurunalaisiksi.\n\nMark kuulee Martensin liikahtelevan tuolissaan ja arvaa hänen\nkatselevan kelloaan; päätoimittajalla on tietysti kiire parlamenttiin,\njossa ratkaisu lähenee lähenemistään. Hän menee hiljaa varpaisillaan\nulos huoneesta. Ja ajattelee mennessään: \"Varmasti poika lähtee\nAmerikkaan ja tyttö jonnekin muualle Martensin rahoilla, ja asia\noikenee aivan itsestään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonica on mennyt Serpin luo.\n\nHe istuvat kahden Serpin huoneessa. Ja Monica aukaisee sydämensä\nlapsuutensa ystävälle.\n\nHän on edelleenkin rakastunut. Enemmänkin kuin ennen — Mark on kerta\nkaikkiaan hänen kohtalonsa, siitä hän on elävästi vakuutettu. Ja hän\nuskoo myöskin, että Mark pitää hänestä. He ovat olleet paljon yksissä,\nmilloin missäkin... On hän pari kertaa ollut Markin luonakin... Ja Mark\non niin hyvä. Jospa vain Serp tietäisi, miten vakavasti hän ajattelee\nelämää ja kaikkia sen ilmiöitä. Ja kuinka kauniisti hän puhuu. Hän\non hyvä ihminen — jalo ihminen, uskaltaa Monica väittää. Mutta häntä\nei ymmärretä, hän ei osaa tuoda avujaan kaduille ja turuille eikä\ntehdä niistä numeroa. Toimituksessakin häntä pidetään vain nokkelana\nreportterina, vaikka hänen pitäisi päästä paljon vaikutusvaltaisemmalle\npaikalle — esimerkiksi ulkomaanosaston toimittajaksi taikka ainakin\nartikkelien kirjoittajaksi. Jos hän lähtisi pois lehdestä, niin\nsilloinpahan näkisivät, mitä hänessä kadottaisivat.\n\nSerp istuu ystävätärtään vastapäätä ja kuuntelee hänen rippiään.\nMutta ajatukset ovat toisaalla. Serp kuulee Monican sanat aivan kuin\nkaukaa, seinän takaa, eikä kaljupäisen Markin kuva kertaakaan tule\nhänen silmiinsä. Serp ajattelee kapteeni Luigi Busoitoa. Hän ei saa\ntummaa, miehekästä soturihahmoa silmistään eikä hänen sointuvaa\nääntään korvistaan. Hän huomaa muistavansa jokaisen sanan, jokaisen\näänenpainon. Ja pienestä rokokoo-budoaarista on jok'ikinen esine\nsyöpynyt hänen mieleensä — seinäsilkin kuviot, Murano-lasin välke,\npöydän marmorimaljakosta sinisenä nouseva savukkeensauhu. Ja kostean\nkuumat huulet polttavina omissaan.\n\nMutta Monica jatkaa rippiään. Mark on ihana ihminen, ja rakkaus on\nihanaa. Monica on ollut niin sanomattoman onnellinen — ei hän ennen\nosannut niin suurta onnea kuvitellakaan. Se on ollut kuin unta,\nvielä ihanampaa unta kuin lapsuuden unet ja unelmat. Koko maailma on\nmuuttunut, ikäänkuin se olisi nuorentunut ja sen kauneus puhjennut\nuuteen kukkaan. Oh, elämä on niin rikasta — sen mahdollisuudet ovat\naivan rajattomat. Mutta viime aikoina häntä on ruvennut peloittamaan:\ntämä on niin ihanaa, ettei sitä voi kauan kestää. Hän herää toisinaan\nkeskellä yötä siihen, että jokin outo ääni kuiskaa hänen korvaansa:\nKavahda! Ja jokin olematon käsivarsi kohottaa hänet väkivaltaisesti\nistualleen. Hän vapisee, ja sydän lakkaa lyömästä.\n\nMonican ääni tyrehtyy nyyhkytykseen. Ja Serp, joka on katsellut ulos\nikkunasta, kääntyy häneen päin. Monica tarttuu hänen käteensä:\n\n— Katso, minä pelkään, etten saa häntä pitää kauan, etten koskaan saa\nhäntä omakseni...\n\n— Ja miksi?\n\n— Siellä toimituksessa on toinenkin, joka on häneen rakastunut,\nkonekirjoittajatar, sievä tyttö, kastanjatukka ja mantelinmuotoiset\nsilmät. Ja hän koettaa pyydystää Markia itselleen. Hän vihaa minua,\nja tietysti minäkin vihaan häntä. Ajattele, eräänä iltana, kun minä\nodottamatta tulin toimitukseen, istuivat he kaikki Markin huoneessa ja\njoivat rommiteetä...\n\n— Ketkä kaikki? kysyy Serp.\n\n— Mark ja konekirjoittajatar ja yötoimittaja. Ja minä tiedän, että\nhän ainakin kahtena yönä on saanut Markin saattamaan itsensä kotiin\ntoimituksesta. Hän on hauska tyttö ja tietysti tottunut seurustelemaan\nherrojen kanssa...\n\nMonica purskahtaa rajuun itkuun. Ja Serp koettaa lohduttaa häntä:\n\n— Älä nyt turhia kuvittele... Jos Mark kerran pitää sinusta, niin ei\nhän tietystikään toisesta välitä. Kyllä hän on sinulle uskollinen...\n\nSerp säpsähtää omia sanojaan: pitikö hänen mennä toiselle vakuuttamaan\nsellaista, jota ei itsekään usko?\n\nMutta Monica vaikeroi:\n\n— Sinä et tiedä, kuinka katala ihminen hän on. Eilen hän tuli minua\nvastaan porraskäytävässä ja huusi päivää sanomatta: \"Ei peli vielä ole\nlopussa — älkää olko liian varma voitosta!\" Enkä minä milloinkaan ole\nhänelle mitään tehnyt. Jos hän vie minulta Markin, niin en tiedä mitä\nteen.\n\nSerp virkahtaa:\n\n— Jos Mark on niin helposti vietävissä, niin ei hän ole sen arvoinen,\nettä sinä tekisit mitään.\n\nMonica katsoo häntä ihmetellen:\n\n— Älä sano niin, Serp. Ei Markissa mitään syytä ole, hän on niin herkkä\nja hienovarainen. Ei, syy on kokonaan sen vampyyrin.\n\nOveen koputetaan. Palvelijatar tuo sisään ison ruusukimpun,\ntummanpunaisia, tuoksuvia kukkia, joiden terälehdillä vesipisarat\nvälkkyvät kuin kastehelmet. Serp vie ruusut kasvoilleen:\n\n— Ruusut ovat ihania...\n\nHän käskee palvelijattaren tuoda kristallimaljakon. Palvelijattaren\nmentyä kysyy Monica:\n\n— Etkö katso, keneltä ruusut ovat?\n\nSerp havahtuu kuin unesta ja alkaa irroittaa kultanauhassa riippuvaa\nkorttia. Mutta ennenkuin hän on ehtinyt aukaista kirjekuoren, sanoo\nMonica:\n\n— Vaikka sinä taidatkin tietää, mistä kukat tulevat... katsomattakin...\n\nMonica hymyilee, mutta hänen hymynsä on surullista.\n\n— Kyllä minä melkein arvaan, vastaa Serp.\n\nMutta siitä huolimatta hän tuntee punastuvansa, kun hän lukee nimen. Ja\nhän pistää kortin kiireisesti povelleen. Monica huoahtaa:\n\n— Mahtaa olla ihanaa saada ruusuja siltä, jota rakastaa.\n\nSerp katsoo ulos ikkunasta ja sanoo:\n\n— On aina ihanaa saada ruusuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Martens on todellakin sairas. Hänen hermonsa ovat pilalla. Ja\nlääkäri neuvoo jotakin ulkomaan kylpypaikkaa — uutta ympäristöä ja\ntäydellistä lepoa pitemmäksi aikaa.\n\nRouva Martens tulee päivällispöytään itkettynein silmin. Hänestä tuntuu\naivan mahdottomalta lähteä pois kotoa juuri nyt, kun Gregorinkin asia\nvielä on niinä vaikeassa vaiheessa. Eikä hän tiedä, uskaltaako hän edes\nsanoa, mitä lääkäri tahtoo.\n\nKoko perhe on koolla.\n\nSerp puhuu isänsä kanssa politiikkaa.\n\n— Näyttää siltä, ettei auta muu kuin hajoittaa parlamentti, julistaa\nuudet vaalit ja nimittää toimitusministeristö, kunnes uusi parlamentti\nkokoontuu, selittää isä.\n\n— Entä sitten? kysyy Serp.\n\n— Sitten täytyy taas yrittää saada parlamentaarinen hallitus.\n\n— Kuka sen muodostaa?\n\n— Sitä on vaikea sanoa, ennenkuin uusien vaalien tulokset ovat tiedossa.\n\nHetken perästä Serp kysyy:\n\n— Isä, miks'et sinä? Martens hymähtää:\n\n— On parempi hallita hallitusta... Mutta Serp pysyy vakavana:\n\n— Älä sano niin. Minusta tuntuu, että sinulla olisi suuremmat\nmahdollisuudet kuin useimmilla muilla. Olisihan sinulla aina ja joka\nasiassa lehti ehdottomasti takanasi...\n\n— Niin, oma lehti, mutta eivät toiset. Nyt puuttuu rouva Martens\npuheeseen:\n\n— Sitä minä en enää kestäisi...\n\n— No, äiti kulta, kyllä sinä yhtä hyvin voit olla pääministerin rouvana\nkuin päätoimittajan, sanoo Serp leikkisästi.\n\n— Päätoimittajankin rouvana on kuorma toisinaan liian raskas...\n\nGregor kääntyy äitinsä puoleen:\n\n— Meidän kaikkien velvollisuutena on koettaa sitä keventää, äiti hyvä.\n\nRouva Martens katsoo hämmästyneenä poikaansa:\n\n— Sanotko _sinä_ todellakin niin?\n\n— Sanon.\n\nMyöskin Martens kohottaa katseensa poikaansa kohti. Mutta Gregor jatkaa:\n\n— Katsohan, äiti, isä on tehnyt erään ehdotuksen minun asiani\njärjestämiseksi...\n\n— Ja sinä hyväksyt sen? keskeyttää Martens malttamattomana.\n\n— Olen puhunut siitä morsiameni ja hänen äitinsä kanssa, eikä sen\ntoteuttamisessa enää ole kuin yksi este...\n\n— Onko se taloudellista laatua?\n\nGregor miettii hetkisen:\n\n— On. Minun morsiamellani ei vielä ole kylliksi rahaa lähteäkseen\nkahdeksi vuodeksi opiskelemaan.\n\nSerp ei voi olla hymähtämättä itsekseen: tietysti rouva Spiegel käyttää\ntilaisuutta hyväkseen.\n\nMutta Martens sanoo:\n\n— Sen puolen asiasta minä lupaan järjestää.\n\nAterian jälkeen mennään rouva Martensin huoneeseen. Tunnelma on ehyt ja\nsopusuhtainen. Vallitsee täydellinen keskinäinen ymmärtämys. Ja rouva\nMartens on liikutettu — näin viihtyisää ei hän muista olleen pitkiin\naikoihin. Tulee puheeksi myöskin hänen matkansa.\n\n— Onhan luonnollista, että sinä lähdet, sanoo hänen miehensä. — Nyt,\nkun Gregorkin lähtee pois...\n\n— Mutta Serp —! Minusta tuntuu niin vaikealta ajatella, että hän jää\ntänne yksikseen...\n\n— Älä ole huolissasi, äiti, minä kyllä tulen toimeen.\n\n— Serp jää emännäksi taloon, sanoo Martens. — Siinä kyllä aika menee...\n\n— Siihen minä en kykene, isä, eikä minua siihen virkaan tarvitakaan.\nMutta minä aion ruveta tekemään muuta työtä.\n\n— Mitä?\n\n— Minä tulen lehteen — sinun on järjestettävä minulle paikka\ntoimituksessa.\n\nMartens katsoo tytärtään hämmästyneenä:\n\n— Mutta, tyttöni, enhän minä voi ajaa pois Monicaa, eikä kahdelle\nyksityissihteerille riitä työtä.\n\n— Ei, isä, vastaa Serp, — minä en tahdokaan ruveta sellaiseen toimeen.\nMinä tahdon päästä tekemään omintakeista työtä, samanlaista kuin\nmuutkin toimittajat. Tahdon itse ottaa selkoa asioista, muodostaa\nniistä oman mielipiteeni ja kirjoittaa vakaumukseni mukaan.\n\n— No, no, hymähtää Martens. — Voithan sinä ainakin yrittää huviksesi...\n\n— Kun minä kerran aloitan, niin teen sen aivan vakavasti. En huvikseni\nenkä harrasteena, vaan oikeana journalistina, työntekijänä.\n\n— Mutta journalistiksi ei ruveta, siksi synnytään, huomauttaa rouva\nMartens puoleksi itsekseen.\n\nGregor kääntyy äitinsä puoleen:\n\n— Jos kukaan, niin Serp on siksi syntynyt. Etkö sinä, äiti, ole sitä\nhuomannut?\n\nRouva Martens katselee lapsiaan ja hymyilee onnellisena:\n\n— En ole tullut sitä ajatelleeksi.\n\n— Mutta ajattele sitä. Serpillä on monin verroin enemmän edellytyksiä\nsiihen ammattiin kuin minulla, sanoo Gregor.\n\nJa Serp virkahtaa isälleen:\n\n— Ainakin enemmän intressiä. Siitä luulen muuten sinun, isä, jo saaneen\npienen todistuksenkin...\n\nMartens viheltää hiljaa. Mutta Serp jatkaa:\n\n— Tietysti en vielä pitkiin aikoihin ole valmis journalisti. Minulta\npuuttuvat sekä kokemus että tarpeelliset tiedot. Mutta nehän ihminen\nvoi hankkia, jos hänellä vain on hyvää tahtoa. Ja minä uskallan\nvakuuttaa, että minulla sitä on... ehkä...\n\nSerp katkaisee lauseen ja jää miettimään itsekseen.\n\n— Mitä sinä aioit sanoa, tyttöni? kysyy Martens, kun lauseen jatkoa ei\nala kuulua.\n\n— Sitä vain, että olen niin usein ihmetellyt, kuinka vähän itsensä\nkehittämisen halua useimmilla sinun aputoimittajillasi on. He tyytyvät\nvain ammattirutiiniin, jonka kuka tahansa luku- ja kirjoitustaitoinen\nihminen voi hankkia itselleen. Ja he hoitavat tointaan kuin mitä\nvirkaa hyvänsä — palkan takia, leivän vuoksi — ilman pienintäkään\npersoonallista suhtautumista työhönsä. Minun käsitykseni journalistin\nelämäntehtävästä on toisenlainen...\n\n— Katsohan, tyttöseni, sanoo Martens, — elämä on sellaista, että se\nkuluttaa ja karistaa kultauksen meidän haaveistamme. Kyllä heilläkin\nsiellä toimituksessa kerran jokaisella on ollut unelmansa ja\nihanteelliset pyrkimyksensä. He ovat uneksineet vapaan sanan ritareina\nvalloittavansa maailmoja ja rakennelleet tuulentupia aivan kuin sinä\nnyt. Mutta kova ja säälimätön arkityö on kovettanut heidän sielunsa\naivan kuten ojankaivu kovettaa kourat känsäisiksi. Jokapäiväinen\naherrus karkaisee, mutta myöskin paaduttaa; sitä ei voi suorittaa\nromanttisessa bengaalivalossa. Siksi minä pelkään, että sinäkin pian\nhuomaat pettyneesi...\n\nSerp purskahtaa nauruun, heleään ja sydämelliseen:\n\n— Jos sinä, isä, luulet minun kuvittelevan bengaalivaloa\ntienviitakseni, niin erehdyt täydellisesti. Maailmanvalloitushaaveista\nolen kemiallisesti puhdas.\n\n— Haaveet ja Serp eivät vielä tähän päivään asti ole mahtuneet saman\nkaton alle, sanoo Gregor.\n\nJa rouva Martens virkahtaa sohvankulmasta, josta hän pitsikudelma\nsylissään on seurannut keskustelua:\n\n— Serp on aivan liiankin realistinen.\n\n— No, mikä on sitten sinun käsityksesi journalistin elämäntehtävästä?\nkysyy Martens ja vetää sikaristaan pitkän sauhun, jonka hän pieninä\nvillaisina pilvinä laskee toisesta suupielestään verkalleen ilmaan.\n\n— No niin, vastaa Serp, — se on sellainen, että journalisti on enemmän\ntaiteilija kuin virkamies. Hänen tehtävänään on totuuden etsiminen ja\ntotuuden esittäminen, siis aivan sama kuin taiteilijankin.\n\n— Olenko sitten minä sinusta taiteilija? kysyy Martens hyväntahtoisesti\nnaurahtaen.\n\n— Et ole, isä, vastaa Serp vakavasti. — Mutta sinun ei tarvitsekaan\nolla. Lehdessä kaivataan myöskin aatteiden ja asiain käytännöllistä\ntoteuttajaa, organisaattoria. Eihän suuri yritys pysyisi pystyssä\nilman hallintoa. Ja sinä olet juuri se, joka pidät huolta, että kellon\nkoneisto käy täsmällisesti, että kaikkien hammasrattaiden pykälät\ntarttuvat tiukasti toisiinsa.\n\nSerp on puhunut innostuksella. Hänen silmänsä kiiltävät ja posket\nhehkuvat.\n\nMartens karistaa valkoisen tuhan mustasta sikaristaan ja sanoo\nverkalleen:\n\n— Mikäpä siinä... kun kerran mielesi tekee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Serp aukaisee huoneensa oven, pysähtyy hän hetkeksi kynnykselle\nhengittämään ruusujen tuoksua, joka tulvahtaa häntä vastaan. Sitten hän\nmenee ikkunaan. Kalpea kuunsirppi kiiltää vaalealla kevättaivaalla,\nkalpea kuunsirppi ja muutamia viluisia tähtiä. Mutta Serp vetää uutimet\nikkunan eteen ja sytyttää sähkön.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKesä on tullut.\n\nPuistojen tuuheat kastanjat ovat sytyttäneet valkoisten kukkiensa\nkynttilät. Ilma elää — siinä väreilevät miljardit kultahiukkaset.\n\nJa toimituksen ikkunat on varustettu markiiseilla.\n\nSerp istuu työpöytänsä ääressä. Hän on jo täydellisesti koteutunut\ntupakansavuun, painomusteen tuoksuun, puhelimenkilinään ja\nkirjoituskoneitten rätinään. Hän osaa ottaa uutisen telefonissa,\nsiepata haastattelun laivarannassa tai kahvilapöydän ääressä, udella\nkuulumisia ministeriöiden tärkeiltä kansliapäälliköiltä ja urkkia\nrikoksia tylyiltä poliisikomissaareilta. Hän osaa myöskin tehdä tikusta\nasian, kärpäsestä härkäsen. Reiner on ollut hyvä opettaja ja Serp\ntarkkaavainen oppilas.\n\nHän on kiertänyt puhtaan paperin Underwoodiinsa. Ja nyt hän miettii,\nmiten aloittaa \"juttunsa\". Se ei ole aivan yksinkertaista — siihen\npitäisi saada persoonallista väriä ja keveän ironian sävyä. Niin on\nReiner määrännyt. Mutta Serp ei ole alunkaan ivallisella tuulella.\nPäinvastoin. Hänen myötätuntonsa on kokonaan niiden puolella, joita\nhänen tulisi pilkata.\n\nSerp rypistää otsaansa, ja silmien väliin syntyy syvä vako. Hän alkaa\naavistaa, että ammatilla on myöskin varjopuolensa. Se ei ole pelkkää\ntotuuden etsimistä ja esittämistä... Ja yht'äkkiä hän muistaa isänsä\nepäilykset sinä iltana, jona hän ensimmäisen kerran puhui toimitukseen\ntulostaan. Hän hymähtää itsekseen: isä tietysti häpesi...\n\nSerp lyö otsikon paperin reunaan: \"Eilinen työttömien kokous.\" Sitten\nhän ottaa muistiinpanolehtiönsä ja rupeaa sitä lukemaan. Kun hän on\nlopettanut lukemisen, sanoo hän puoliääneen:\n\n— Minä kirjoitan alastoman totuuden enkä mitään muuta.\n\nJa rupeaa kirjoittamaan:\n\n\"Se osa Kansallisten Villatehtaiden henkilökuntaa, joka työviikon\nsupistamisen vuoksi keväällä sanottiin irti toimistaan, piti eilen\nkokouksen. Useat puhujat valaisivat työttömiksi joutuneiden vaikeaa\ntilaa. Nälkä on tullut vieraaksi köyhiin koteihin. Hätä on suuri,\nja sen torjumiseksi on keksittävä keinot. Mutta mistäpäin on apu\nlöydettävissä? Tehtaan johdon puoleen on käännytty useat kerrat,\nmutta lähetystöt ovat aina saaneet saman vastauksen: 'Vielä ei voida\npalata säännöllisiin työoloihin.' Näin ollen ei ole muuta keinoa kuin\ntyötaistelu: on saatava tehtaan koko työväki solidaariseksi omatta\nsyyttään työttömiksi joutuneiden kanssa ja julistettava lakko. Ellei\nse auta, on taistelurintamaa laajennettava muillekin työaloille. —\nSuurimman suosion saavutti eräs puhuja, joka leimuavin sanoin vaatien\noikeutta lopetti puheensa seuraavin lausein: 'Meitä on petetty, ja me\nolemme menneet ansaan ummessa silmin. Kun parlamentissa oli päätettävä\nsuojelustulleista, sanottiin työnantajain taholta: antakaa suojaa\nkotimaiselle teollisuudelle, että se jälleen voi ruveta täydellä\nvoimalla työskentelemään, — ellei se sitä saa, täytyy sen jatkuvasti\nsupistaa tuotantoaan, ja siitä on seurauksena yhä uhkaavammaksi kasvava\ntyöttömyys. Näin sanottiin. Ja suojelustullit päätettiin. Mutta tuliko\nniistä apua? Päinvastoin. Tuho siitä tuli: me jäimme yhtä työttömiksi\nkuin ennenkin, mutta saimme ruveta maksamaan entistä kalliimpia hintoja\ntavaroista, joita ilman me köyhyydestämme huolimatta emme voi olla.\nMeidät petettiin kaksinkertaisesti.'\"\n\nSerp ojentaikse levähtämään. Hän näkee vieläkin edessään\nleimuavasanaisen puhujan: keski-ikäinen, intelligentin näköinen mies,\nvakavan kalvakka kasvoiltaan, kumaraharteinen, raskaan työn painama.\nHänen vakuuttava äänensä värähteli, hänen yksitotiset sanansa paloivat\n— koko hänen esiintymisensä oli kuin nykyistä yhteiskuntaa vastaan\nheitetty anateema. Ja se tehosi; sen vakuuttavaisuus oli siinä,\nettä puhuja osasi pukea katkeruutensa asiallisuuteen eikä laskenut\nsuuttumusta särkemään sanojaan.\n\nJa taas Serp kirjoittaa:\n\n\"Keskustelun päätyttyä valittiin 'yhteishyvän valiokunta', jolle\nläsnäolijat uskoivat asiansa edelleenajamisen ja antoivat valtuudet\nryhtyä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin. Tämän valiokunnan oli\nmyöskin selostettava maan hallitukselle työttömäin asiaa.\"\n\nSiinä on asia — alaston totuus, ajattelee Serp, enkä minä siihen lisää\nmitään. Hän kiertää liuskan koneesta, lukee ja korjaa selostuksen ja\nlähtee viemään sitä toimitussihteerille.\n\nReiner on puhelimessa, kun Serp tulee lasiovesta sisään:\n\n— Vai niin, vai niin. Mutta tuskinpa nykyinen hallitus ottaa\nratkaistavakseen niin laajakantoista periaatteellista kysymystä.\nYleensähän toimitusministeristö ei puutu muuhun kuin juokseviin\njuttuihin. Katsohan, se ei kerta kaikkiaan ole omissa silmissäänkään\nhallitus, vaan ainoastaan hallituksen välttämättömien virastoasiain\nväliaikainen hoitaja.\n\nTohtori jää kuuntelemaan ja nyökäyttää päällään Serpille\nistuutumismerkin. Heidän välinsä ovat sangen tuttavalliset, ja Serp\nhypähtää kursailematta istumaan pöydänkulmalle.\n\n— Tietysti sen täytyy tehdä budjettiesitys uudelle parlamentille, sanoo\nReiner mikrofoniin. — Mutta senkin se tekee mahdollisimman varovaisesti\nja koettaa välttää uusia menoeriä.\n\nTaas Reinerin täytyy kuunnella. Ja kuta pitemmältä langan toisessa\npäässä puhutaan, sitä tuskaantuneemmiksi käyvät toimitussihteerin\nilmeet. Hän pudistaa päätään, irvistää ilkeästi ja ummistaa silmänsä\nikäänkuin nukkuakseen. Kun hän vihdoinkin pääsee ääneen, sanoo hän\naivan kuivasti:\n\n— Kuten jo sanoin, en luule asiaa voitavan ottaa meilläkään\nkäsiteltäväksi vaalien alla. Mutta lupaan sinulle, että neuvottelen\nMartensin kanssa — voit soittaa parin päivän perästä.\n\nReiner sulkee puhelimen ja kääntyy Serpin puoleen:\n\n— Mikä juttu meillä olikaan tänään? Niiden irtisanottujen työläisten\nkokous — eikö niin? No, minkälaista siellä oli — paljon porua ja vähän\nvilloja tietysti?\n\n— Se oli varsin vakava tilaisuus, vastaa Serp ja ottaa savukkeen\ntohtorin pöydällä olevasta avonaisesta kotelosta.\n\n— Tietysti, naurahtaa Reiner. — Sellaiset tilaisuudet ovat aina\nvakavia. Hätä on huutava, mutta vielä huutavampi porvarillisen\nyhteiskunnan vääryys. Ne osaavat konstinsa.\n\n— Mutta tänään ei tehty konsteja. Eikä niitä tarvinnutkaan tehdä, sillä\nheitä on todellakin petetty.\n\n— Heitä petetään aina silloin, kun he eivät itse pääse vetämään\nnenästä, mörähtää Reiner.\n\nJa Serp vastaa:\n\n— _Homo homini lupus_. Miks'eivät he yhtä hyvin kuin toisetkin! Mutta\ntällä kertaa on heillä ehdottomasti oikeus puolellaan, siitä ei päästä\nmihinkään.\n\n— Saanko minä nähdä? pyytää tohtori ja ojentaa kätensä ottaakseen\nSerpin käsikirjoituksen.\n\nReiner lukee selostuksen tarkkaan ja korjaa tahi pyyhkii aina silloin\ntällöin jonkin sanan. Kun hän tulee loppupuolelle, alkaa hän hiukan\nhermostuneesti nyppiä leukaansa vasemman kätensä sormilla.\n\n— Jaha, jaha..., hän sanoo. — Minä olin tosin ajatellut, että\nottaisimme asian vähän toiselta kannalta... mutta ehkäpä me voimme\nkäsitellä sitä näinkin... se voi olla hyväkin nyt vaalitaistelun\naikana...\n\n— Juuri sellaista siellä oli, sanoo Serp.\n\n— Tietysti... tietysti... Mercurius on vanha kettu ja — näin meidän\nkesken sanoen — suuri sika...\n\n— Miks'ei häntä sitten paljasteta?\n\n— Ei ihmistä koskaan saa paljastaa, ennenkuin hän romahtaa.\n\n— Miks'ei?\n\n— Se voi käydä vaaralliseksi — paljastettu saattaa myöskin ruveta\ntekemään paljastuksia. Ja jos kaikki vain paljastaisivat toisiaan, niin\nkoko ihmiskunta jäisi viikunalehdettömäksi. Mikä siitä sitten tulisi?\n\n— Paratiisi, naurahtaa Serp.\n\n— Mutta sen ilothan eivät ole pitkäaikaisia —, kun portista astutaan\nulos, alkavat Kain ja Abel tapella...\n\n— Joka tapauksessa, virkahtaa Serp, — sai tämän päivän viimeinen puhuja\nminut vakuutetuksi, että peli on ollut kieroa...\n\n— Niin, ne paholaiset puhuvat kuin enkelit.\n\n— Ei se ollut vain hänen puheensa, vaan koko ihmisen olemus.\n\nReiner miettii kotvan ja kysyy sitten:\n\n— Minkänäköinen mies se oli?\n\n— Keski-ikäinen, kalvakka, mustat viikset...\n\n— ... kumaraharteinen, keskeyttää hänet Reiner, — ja vakava kuin\nhaudankaivaja.\n\n— Niin, raskaan työn ja tietysti nyt puutteenkin leimaama.\n\nReiner purskahtaa nauruun:\n\n— Raskasta työtä se mies ei ole tehnyt koskaan, ja puute on aina ollut\nkaukana hänen oveltaan.\n\nSerp hämmästyy ja katsoo tohtoria suurin silmin:\n\n— Kuka hän sitten on?\n\n— Ammattiosaston asiamies, kolmetuhatta kuussa, vapaa asunto, valo ja\nlämpö sekä palkkio riviluvun mukaan \"Kutomatyöläisessä\".\n\nSerp hypähtää alas pöydänkulmalta:\n\n— Se on mahdotonta.\n\nHän on kuin puulla päähän lyötynä. Reiner painaa soittokellon nappulaa.\nJa juoksupoika tulee sisään.\n\n— Hae minulle taksoituskalenteri, käskee Reiner.\n\n— En minä sitä tarkoittanut, sanoo Serp.\n\n— Mitä sitten? kysyy Reiner.\n\nMutta Serp ei vastaa mitään, vaan pyytää:\n\n— Saanko minä tehdä koko jutun uudestaan?\n\n— Tämä on aivan hyvä, vastaa Reiner ja heittää paperin latomoon\nvietävien käsikirjoitusten koriin. — Koska kerran ammattiosaston\nsihteeri on tarttunut asiaan, on tilanne vakava, sillä hän ei\nturhanpäiten maalaa pirua seinälle. Oikein hyvä — annetaan pommin vain\nräjähtää.\n\nSerp viskaa puoleksipalaneen savukkeenpätkän lattialle ja menee\nhuoneeseensa. Hänen on ilkeä olo — eikä hän itsekään tiedä, onko se\nharmia vaiko surua.\n\nKello neljältä Serp lähtee toimituksesta. Hän on luvannut juoda teetä\nkapteeni Busoiton kanssa Rantaravintolan lasikuistilla.\n\nHän on tavannut kapteenin silloin tällöin kevään kuluessa.\nKutsuilla, aamuisilla ratsastusretkillä, joskus sattumalta ja joskus\nsopimuksestakin. Toisinaan he ovat pelanneet tennistä yhdessä. Mutta\nviime aikoina harvemmin; toimitus on vienyt Serpin ajan — hän on\npitänyt päätöksensä: hän on todellakin antautunut työhönsä.\n\nKun Serp kääntyy bulevardille, joka johtaa satamaan, muistuvat hänen\nmieleensä kreivi Cavallinin keväiset päivälliset. Oikeastaan on\nniiden syy, että hän nyt on toimituksessa. Häntä alkoi peloittaa —\nhän alkoi liian usein tuntea kosteankuumat huulet omissaan ja nähdä\nkalpeissa kasvoissa palavien silmien tumman tulen... Hänen täytyi\nkeksiä itselleen muuta ajattelemista. Ja hän tarttui työhön — kuin\nhukkuva oljenkorteen. Kun hän nyt ajattelee asiaa, kaartuvat hänen\nsuupielensä hymyyn. Oljenkorsi olikin ollut rantaraidan taipuisa\noksa — se oli kyllä pelastanut hukkumasta, mutta kuivalle kamaralle\nei sen turvin kuitenkaan päässyt. Sillä hänen täytyy tunnustaa — ja\nitselleenhän ihminen voi olla rehellinen —, että tuon tummanpuhuvan\netelämaalaisen kuva usein vieläkin nousee hänen silmiinsä, ja hän\nsaattaa pitkiksi rupeamiksi jäädä sitä tuijottamaan. Se tapahtuu\ntoisinaan toimituksessakin, kesken kiireen, mutta vielä useammin\nkotona, yksinäisyydessä, kun hän herää yöllä tahi ennen kuin uni tulee\nillalla. Ja hän tuntee aina silloin poskiaan polttavan ja kuulee\nvaltimoiden jyskyttävän.\n\nSerp tulee rantatorille. Päivän kilot välkkyvät sulana kultana\nsisäsataman laiskoilla laineilla, ja suihkukaivon hopeavihmeessä\nhohtaa pieniä lelusateenkaaria. Altaan partaalla istuu huivipäisiä\nmummoja kaupitsemassa kesää: tuoksuvia, sinipunervia syreenejä. Ja\ntuontuostakin tekevät valkeat lokit kaarroksen maihin.\n\nJa äkkiä valtaa Serpin kiihkeä ikävä merelle, suolantuoksuisille\nulapoille, ja merten taa, outoihin ja uusiin maihin. Siellä on nyt\nGregor, mutta eihän hän enää odota satua ja seikkailua — ne ovat jo\nolleet hänen kohdallaan, vanginneet hänet, leikanneet hänen siipensä.\nJa jossakin kaukana on äitikin, mutta äiti-raukka on jo palanut\nloppuun... Serpin tulee ikävä äitiä, taikka ei oikeastaan ikäväkään,\nvaan pikemminkin sääli. Täytyy olla hirveätä, kun tietää, ettei\nelämällä enää ole mitään annettavana...\n\nSerp havahtuu äkkiä mietteistään. Asfaltin käry pistää nenään. Kun hän\nkohottaa katseensa, näkee hän Luigi Busoiton seisovan kadunkorjaajien\npadan savussa.\n\n— Huvittaako teitä tierakennus vai muistuttaako käry ruudinsavua?\n\n— En kyennyt siirtämään pataa, se oli asetettu juuri sille paikalle,\njolla meidän piti tavata.\n\nHe kääntyvät ilakoiden ravintolapuistikon sorakäytävälle. Ja nousevat\nlasiverannalle.\n\n— Teetäkö?\n\n— Niin. Ja leivoksia.\n\n— Ja minulle kahvia, mustaa ja väkevää. Serp naurahtaa:\n\n— Kuinka monta kuppia mustaa kahvia italialainen juo vuorokaudessa?\n\n— Riippuu olosuhteista ja ympäristöstä. Musiikki soittaa \"Toscaa\", ja\npuhe kääntyy madame Petrellaan.\n\n— Olen pelannut tennistä hänen kanssaan viime aikoina, kun te olette\nsuvainnut vaihtaa mailan kynään, kertoo Busoito. — Hänhän on nyt\nvapaana oopperasta ja on päättänyt käyttää kesälomansa laihtumiseen.\nHän on ruvennut ratsastamaankin.\n\n— Onko hänen pelissään samaa intohimoa kuin näyttämöllä? kysäisee Serp.\n\nBusoito kohauttaa olkapäitään:\n\n— Ainakin yhtä paljon teatteria pelissä kuin peliä teatterissa.\n\n— Olette ilkeä madame Petrellalle.\n\n— En erikoisesti hänelle — teatraalisuus on kaikilla italialaisilla\nveressä.\n\n— Teilläkin siis?\n\nBusoito käy vakavaksi:\n\n— Minä olen sisilialainen...\n\n— Eivätkö sisilialaiset ole italialaisia?\n\n— Tavallaan, mutta...\n\n— Heikko puolustus, pilailee Serp.\n\n— Mutta on ero teatraalisuudella ja teatraalisuudella samoin kuin\nintohimollakin...\n\n— Myönnetään..., vastaa Serp verkalleen.\n\n— Mitä te nyt ajattelette?\n\n— Meikäläistä teatraalisuutta.\n\n— Onko sitä teissäkin? Sitä en olisi uskonut — pohjoismaalaisen\nrehellisyys on sananpartena ainakin etelässä.\n\n— Samoinkuin etelämaalainen välittömyys pohjolassa, replikoi Serp. —\nSiinä näette.\n\nJa he nauravat molemmat.\n\n— Missä syötte päivällisen tänään?\n\n— Perheperunat odottavat... ja isä on yksin.\n\n— Sepä vahinko — olisin pyytänyt saada tarjota italialaista ruokaa:\n_spaghetti tagliatelli, pollo, cassate siciliana_.\n\n— Onko viimeksimainittu tulikuumaa?\n\n— Ei, päinvastoin jääkylmää... aivan vaaratonta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerp joutuu syömään perheperunat yksikseen. Isä on soittanut, että\nhän syö jonkun toisen kesälesken seurassa. Serpiä harmittaa: miks'ei\nhän sittenkin ottanut vastaan italialaista päivälliskutsua? Olisi\nhänkin vain soittanut, ettei pääse kotiin. Sillä totta totisesti on\nikävää istua ypöyksin ison ruokapöydän ääressä. Ja sitten sattuu vielä\nolemaan lammasta, jota hän ei lainkaan siedä — ei ruokana, ei laupiaana\neläimenä eikä typeränä ihmisenä.\n\nHän lopettaa ateriansa nopeasti. Ja soittaa palvelijattaren sisään.\n\n— Saa korjata ruoan. Minä menen lepäämään, mutta minut on herätettävä\nkello puoli yhdeksältä.\n\nSerpillä on iltavuoro toimituksessa, ja vahti venyy pitkäksi — nykyisin\non sähkösanomatulva aivan ehtymätön. Hän viskautuu vuoteelleen,\nsytyttää savukkeen ja katselee yöpöydällään olevaa sosiaalista\naikakauslehteä, kunnes uni tulee.\n\nSerp herää, kun hänen oveensa koputetaan.\n\n— Sisään, huutaa hän, hieroo unen silmistään ja ponnahtaa pystyyn.\n\nSe on palvelijatar.\n\n— Kello on puoli yhdeksän, neiti.\n\n— Hyvä on. Kiitos, Mathilde.\n\nHän ravistaa väsymyksen jäsenistään, menee peilipöytänsä luo\nja alkaa huolellisesti järjestellä tukkaansa. Eikä hän unohda\nmyöskään silmäkulmiaan eikä huuliaan. Hän pitää velvollisuutenaan\nkunnioittaa työtään ja työpaikkaansa. Ja sitäpaitsi hän tietää, että\npitsikauluksinen, sininen toimistomekko on mainio kehys punaisille\nhuulille ja tushatuille silmäripsille.\n\n— _Cassate siciliana_, sanoo hän itsekseen huulia maalatessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäätoimittaja Martens syö päivällistä entisen pääministerin kanssa.\nEntinen pääministeri — nyt vain tohtori Glanz — on jälleen asettautunut\nehdokkaaksi. Hänen on lähdettävä vaalipiiriinsä kiertomatkalle, ja\nkun hän ei tahdo enää toista kertaa puhua läpiä päähänsä, katsoo hän\nviisaimmaksi jo edeltäpäin neuvotella Martensin kanssa. He syövät\nkahden ikkunapöydässä ja puhuvat puoliääneen; ravintolassa on paljon\nväkeä, ja heidän yhdessäolonsa herättää jonkin verran huomiota.\n\n_Tohtori Glanz:_ En tahdo mitenkään puhua omaan pussiini, mutta\nsiitä ei päästä yli eikä ympäri, että keikaus tullikysymyksessä oli\ntaktillinen virhe. Se vie meiltä monta tuhatta ääntä — pieneläjät\novat suutuksissaan ja kallistavat korvansa vasemmiston hunajaisille\nhoukutuksille.\n\n_Martens (hymyillen):_ Ei se, veliseni, ollut virhe, vaan taktillinen\nvälttämättömyys. Sinä olet kai nuoruudessasi purjehtinut sen verran,\nettä tiedät, mikä lehmänkäännös on? No niin, se on kielletty temppu,\nmyötätuuleen ei saa kääntyä, koska sellainen käännös helposti kaataa\nvenheen. Mutta toisinaan on tilanteita, joissa oikea merimieskin\ntekee sen empimättä. Sillä on toki parempi rikkoa sääntöjä kuin\najaa aluksensa karille. Jos me emme viime keväänä olisi kääntäneet\ntuulen mukaan, vaan itsepintaisesti sitä vastaan, niin olisi meidän\npurtemme auttamattomasti särkynyt kareihin, joiden tyrskyt jo olivat\narveluttavan lähellä ylähangan puolella.\n\n_Tohtori Glanz:_ Mutta miten selität sen valitsijoille?\n\n_Martens:_ Aivan suoraan ja peittelemättä — niinkuin nyt sinulle.\n\n_Tohtori Glanz:_ Mutta meneekö se heihin?\n\n_Martens (ääneensä naurahtaen):_ Heihin menee mikä tahansa, kun sen\nvain tarpeellisella vakuuttavuudella panee menemään.\n\nValkotakkinen edeskäypä tulee vaihtamaan lautaset, ja keskustelu\nkatkeaa tuokioksi.\n\n_Tohtori Glanz (aloittaa keskustelun uudelleen):_ On hiukan vaikeata\nolla vakuuttava, kun täytyy puhua vakaumustaan vastaan...\n\n_Martens (hämmästyen):_ Mutta nythän sinä juuri säätkin puhua\nvakaumuksesi mukaan.\n\n_Tohtori Glanz:_ Vaikka sekä puolue että lehti ovat asettuneet\nsuojelustullin kannalle?\n\n_Martens (laskee haarukan ja veitsen lautaselleen):_ Vain\nsatunnaisesti, sillä ne eivät ole hetkeksikään luopuneet\nperiaatteestaan, jona aina on ollut ja edelleenkin on vapaakauppa.\nHauku sinä vain suojelustullit alusta loppuun, sillä eiväthän ne kelpaa\nmihinkään; niiden kaksiteräisyys on aivan liian ilmeinen...\n\n_Tohtori Glanz:_ Mutta mitä minä sanon, kun kysytään, kuinka\nmeikäläiset saattoivat mennä hyväksymään asian, jonka he itsekin\nmyöntävät aivan kelvottomaksi?\n\n_Martens (leikkaa itselleen vahvan juustonkimpaleen):_ Pakkotila,\npakkotila... kun kahdesta pahasta on valittava toinen, niin valitaan\ntietysti vähemmin paha. Ja huonon asian hyväksymiseen sisältyy aina\nhiljainen vastalause, joka merkitsee, että jäljestäpäin väärä vielä\noikaistaan...\n\nJohtaja Mercurius menee heidän pöytänsä ohitse. Hän tervehtii Martensia\nrakastettavasti hymyillen, mutta Martens vastaa tervehdykseen varsin\nviileästi ja huomauttaa Glanzille:\n\n— Kuinkahan kauan tuokin pysyy pinnalla?\n\n— Miks'ei hän _nyt_ pysyisi?\n\n— Siksi, että hänen asiansa ovat toivottomat.\n\n— Mutta ei hän ainakaan näyttänyt murheelliselta.\n\n— Se onkin varmin merkki. Katsohan, kun mies, joka koko elämänsä on\nkulkenut vakavana, yht'äkkiä vetää suunsa messingille, niin se johtuu\nsiitä, että hän tahtoo salata kohtalonhetkensä tulon.\n\nHerrat ovat päässeet kahviin ja sikareihin. Illansuun kävelijä-laumat\ntihenevät kadulla; ikkunan ohitse soluu keskeytymätön ihmisten virta,\nja keveitten askelten kapsahtelu tunkeutuu iloisen puheensorinan\nsäestämänä verkalleen hämärtyvään ravintolasaliin.\n\nGlanz katsoo ulos ikkunasta; hän näkee kapean siekaleen laskevan\nauringon kultaamaa iltataivasta, ja hänen mieleensä valuu ikävä.\nVakavamielinen puoliso on kuuliaisten lasten kanssa kaukaisilla\nkesälaitumilla, ja lämmin hämärä sytyttää yksinäisessä miehessä kaipuun.\n\n— Onko sinulla vapaa ilta? kysyy hän Martensilta.\n\n— Ei minulla ole mitään erikoista... Onko sinulla jokin ehdotus?\n\n— Ajattelin vain, että voisi tästä mennä kesäteatterin operettiin, kun\nei ole muutakaan... Sanovat siellä olevan kauniita ääniä.\n\nMartens naurahtaa:\n\n— Sano sinä vain suoraan: kauniita sääriä — ethän ole enää ministeri\netkä vielä edustaja.\n\nJa herrat lähtevät.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPari kertaa viikossa Serpillä on aamuvahti toimituksessa. Hän\nmenee niinä aamuina työhönsä samoihin aikoihin kuin muutkin\nitsensäelättäjät. Ja hän on tyytyväinen istuessaan raitiovaunussa\nvoileipäkääröjä pitelevien konekirjoittajattarien ja salkkuja\nkantavien virastoneitosten välissä. Hänestä tuntuu jollakin tavalla\nhyvältä ja turvalliselta tietää kuuluvansa yhteiskunnan hyödyllisiin\njäseniin. Se tieto antaa sosiaalista selkärankaa — se on eräänlaisena\nelämänoikeutuksen vakuutena.\n\nNiinä vuosina, joina hän — ylioppilastutkinnon onnellisesti\nsuoritettuaan — ei tehnyt muuta kuin kävi näön vuoksi joillakin\nluennoilla, urheili ja huvitteli, kiusasi kaiken aikaa ajatus:\ntietysti ne hänen toverinsa, jotka ahertavat ja ahkeroivat, näkevät\nhänen laiskojen leikittelyopintojensa tarkoituksettomuuden — ja\nmerkillistä olisi, elleivät he selän takana osoittelisi sormellaan\nja kuiskuttelisi: tuossakin taas vain miehen odottaja, loinen! Koko\ntoissatalven hän oli ulkomailla — Parisi, Italia, taidehistoria\nverukkeena — ja hän oppi museot, kuuli oopperat, näki teatterit,\nmaistoi Montmartren yösamppanjaa ja hengitti katakombien ummehtunutta\nilmaa. — Kun hän palasi kotiin, kuvitteli hän oppineensa kuinka paljon\nhyvänsä ja nähneensä koko sen maailman, joka oli näkemisen arvoinen.\n\nEikä hän kuitenkaan ollut oppinut mitään siitä, mikä oli tärkeintä:\nsokkona hän oli kulkenut keskellä sykkivää elämää, ummistanut silmänsä\nomalle ajalleen, sen pyrkimyksille ja probleemoille — ja elävät\nnumerothan kuitenkin merkitsevät ihmiselle monenkertaisesti enemmän\nkuin ammoin kuolleet vanhat vuosiluvut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerp tapaa Monican joka päivä toimituksessa. Mutta useimmiten\nvain ohimennen. Sillä yksityissihteeri istuu uskollisesti\npäätoimittajan etuhuoneessa, ja päätoimittajan puolelle on muilla\nkuin toimitussihteerillä ja artikkelien kirjoittajilla vain harvoin\nasiaa. Voi vierähtää useita päiviä, ettei Serpkään pistäydy isänsä\ntyöhuoneeseen. Ei Monica pääse myöskään tarinatunnille yhteiseen\nkahvipöytään, koska hänen silloin täytyy vartioida puhelinta. Paljon\nlähemmässä kosketuksessa Serp on toimituksen miespuolisiin jäseniin —\nalinomaa on työssä neuvottelemista ja kyselemistä. Markin kanssa Serp\nkeskustelee paljon useammin kuin Monica — heidän työhuoneensa ovat\nsitäpaitsi vierekkäin.\n\nJa Serp huomaa, että Monica on hänelle kade ja katkera. Heidän\nseurustelussaan ei enää ole entistä välittömyyttä; heillä ei ole\ntoisilleen juuri mitään sanomista silloinkaan, kun he sattuvat\ntapaamaan kahden kesken. Serpistä tuntuu, että Monica epäilee häntäkin,\nkuten kaikkia naisia, jotka joutuvat Markin lähistölle.\n\nNiinkuin Serp välittäisi Markista! Ei, pikku Monica. Päinvastoin:\nhän ei siedä koko miestä. Vielä vähemmän nyt, kun on oppinut\nhänet tuntemaan, kuin ennen. Hänessä on jotakin, joka Serpin\nmielikuvituksessa muistuttaa nilviäistä — hänen kätensä ovat aina\nkosteat. Mutta Serp ymmärtää hyvin, että Monica vahtii kaljupäistä\nkohtaloaan. Sillä Mark on todellakin heikko naisiin — _Wein, Weib\nund Gesang_... Niin pian kuin taloon ilmestyy uusi hame, häärii Mark\nheti tulokkaan liepeillä. Yritti hän tietysti lähennellä Serpiäkin,\nmutta yritys katkesi alkuunsa — Serp antoi hänen kutakuinkin selvään\nymmärtää, että näpit pois, taikka tulee korvapuusti.\n\nMark on olevinaan aatteen mies, ja hän kierittelee kielenkärjellään\naamusta iltaan suuria sanoja. Vapaamielisyys on hänen keppihevosensa.\nMutta hänen liberalisminsa on vain suukopua. Hänellä on hyvä muisti,\nja hän käyttelee huolella lajiteltua sitaattivarastoaan varmalla\ntottumuksella. Hän rakastaa fraasia, ja mahtipontinen retoriikka on\nhänen korkein tyyli-ihanteensa. Kieltämättä hän on nokkela ammattimies\n— hän ampuu uutisen lennosta ja tekee vaivatta tyhjästä tärkeää —,\nmutta kaikki, mikä hänen kirjoituskoneestaan lähtee, on muottiin\nvalettua, ja jokainen hänen lauseensa on kuin valmiiden vaatteiden\nkaupasta tuleva ihminen. Serp sattuu huomauttamaan siitä Reinerille.\nTohtori naurahtaa herttaisesti:\n\n— Se on vanhaa klassillista koulua.\n\n— Entä mitä tohtori sanoo Schmiedmannista? Uutta koulua —?\n\nReiner työntää silmälasit otsalle:\n\n— Niin... Asiallista, täsmällistä, mutta ei silti kuivaa eikä\nalastonta. Hänen juttujaan viitsii lukea, niissä on verta ja väriä...\nKun hän vielä saa vähän tottumusta ja harjoittaa vainuaan, niin minä\nluulen, että hänestä tulee hyvä.\n\nSerp on iloinen. Hän pitää kaikkein eniten Schmiedmannista, joka\nseuraa aikaansa ja kehittää itseään sekä ammattimiehenä että ihmisenä.\nSchmiedmann on varmasti lahjakas — hän on nuoresta iästään huolimatta\njo julkaissut pari romaania, jotka ovat herättäneet huomiota, ja hänen\nkirjoituksissaan on omintakeinen ote ja persoonalliset äänenpainot.\n\n— Hän on ollut yllätys minullekin ja hän on saattanut jokseenkin\nkoulitun ihmistuntemukseni häpeään, jatkaa Reiner. — Kun hän tuli\ntänne, niin minä kohtelin häntä samalla epäluuloisuudella kuin kaikkia\nnuoria kirjailijoita, jotka tulevat sanomalehteen. Sillä pitkäaikainen\nkokemus on opettanut minulle, ettei sellaisista herroista yleensä\nole mihinkään — he halveksivat arkista uutista ja haukottelevat\npuhelimessa; he eivät viitsisi tehdä muuta kuin arvostella toistensa\nkirjoja ja teatterikappaleita ja kirjoittaa sillä välin pakinoita —\nja minkälaisia pakinoita! Mutta tämä nuori mies tuli eräänä päivänä\nminun luokseni ja ilmoitti väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei hän\njournalistina tahtonut olla missään tekemisissä kirjallisuuden ja\ntaiteen kanssa, vaan halusi ansaita jokapäiväisen leipänsä rehellisellä\ntyöllä... Ja eikö poika hoitanutkin pari päivää myöhemmin muudatta\nkaksoismurhaa aivan kuin vanha tekijä!\n\n— Niin, virkahtaa Serp, — minulla on se käsitys, että hänestä tulee\nsekä hyvä sanomalehtimies että hyvä kirjailija.\n\n— Ja voi vielä tulla hyvä ihminenkin, kun sikseen sattuu...\n\n— Onko se sitten niin harvinaista tässä ammatissa? naureskelee Serp.\n\nReiner käy vakavaksi:\n\n— Oikeastaan ei. Sillä pohjaltamme me kaikki neekerit olemme sangen\nhyviä ihmisiä — joka tapauksessa meidän sielumme ovat paljon valkeammat\nkuin pintakuori —, mutta ammatti leimaa meidät jollakin tavoin\nerikoisiksi. Ajatelkaapa nyt vain tätäkin menageriaa! Onko siinä\nainuttakaan ihan normaalisti kehittynyttä ihmistä? Kaikilla on jokin\nruuvi löyhässä, useimmilla pari kolme — eikö totta? Mutta kun heidät\noppii tarkemmin tuntemaan, niin omituisuudet joutuvat sovinnolliseen\nvaloon, ja niiden alta tulevat esiin oikein herttaisen kultaiset\nsydämet. Ja iäisyyden näkökulmasta sydämet sittenkin merkinnevät\nenemmän kuin pienet privaattikärpäset ja vähäiset lihan ja tahdonkin\nheikkoudet. Reiner katsoo Serpiä hymyillen ja nyökyttelee päätään:\n\n— Niin se on, niin se on... Tämä meidän maailmamme on oma maailmansa,\nmutta paras kaikista maailmoista...\n\nSitten hän ottaa pitkän ja kapean päiväkirjansa:\n\n— Mitä tässä tämän päivän ruokalistassa onkaan? Puolustusministeriön\nuusi laboratorio... vaalikokous... esitelmä lastenhuollosta — se on\ntietysti pelkkää palturia, lapset olivat ennen parempia, kun he itse\nsaivat pitää huolta itsestään...\n\nMutta Serp sanoo.\n\n— Minä menisin sinne hyvin mielelläni — eikö se sovi?\n\n— Tietysti, jos vain viitsitte, vastaa Reiner. — Mutta siitä ei saa\nirti muuta kuin kuivan referaatin.\n\nSerp tahtoo kuitenkin mennä. Hän on viime viikkoina käyttänyt hyväkseen\njok'ikistä tilaisuutta, joka vain jollakin tavoin sivuaa sosiaalisia\nkysymyksiä. Hän tietää niistä niin vähän, että pieninkin valistus tekee\nhyvää Ja häneen tehoaa puhuttu sana paremmin kuin luettu.\n\n— Eikä minulla toistaiseksi muuta olekaan, sanoo Reiner ja paukauttaa\nkiinni pitkän ja kapean kirjansa.\n\nJa Serp lähtee huoneeseensa.\n\nKun hän menee ison uutissalin avonaisen oven ohitse, huutaa joku hänet\nsisään.\n\nSiellä istuvat miehet rykelmässä luutnantti Kragerin ympärillä ja\nnauravat katketakseen. Markilla on kyynelet silmissä, ja bassoääninen\nNagel mörähtelee ihastusta.\n\n— Mistä riemu? kysyy Serp tullessaan herrojen luokse.\n\nMark vastaa:\n\n— Meidän uljas luutnanttimme on viime yönä saanut selkäänsä kahdelta\nakalta.\n\nLuutnantti Krager on upseeri reservissä. Mutta hän on edelleenkin\nolevinaan urhea soturi. Hän on herkkä kiivastumaan, ja kun hän suuttuu,\non hän kiukkuinen kuin ampiainen. Nuoret reportterit huvittelevat\nkuninkaallisesti hänen kustannuksellaan, sillä häntä on hyvin helppo\närsyttää — siihen ei tarvita kuin sana tai korkeintaan pari.\n\nLuutnantti asuu jossakin esikaupungissa. Ja kun hänen palkkansa\non pieni ja perheensä suuri, tahtoo hän pitää ruumiinsa kunnossa\nkävelemällä iltamyöhällä kaupungista kotiin. Eilisiltana hän oli\neksynyt ravintolaan, ja ilta oli venynyt myöhälle. Oli sitäpaitsi\nollut sangen hämärä, kun luutnantti saapui viertotielle, joka yhdistää\nkaupunkialueen huvilayhdyskuntaan, sillä yö oli synkkä ja pilvinen.\nLuutnantti koetti pysytellä keskellä tietä ja virkisti mieltään\nlaulunhyräilyllä. Kulku ei ollut aivan vaivatonta, ja sadettakin\nalkoi tihkua. Matka oli kuitenkin sujunut pahemmitta kommelluksitta\nhuvilayhdyskunnan ensimmäisen talon portille asti. Mutta siinä oli\ntullut tenä. Yht'äkkiä oli näet hyvän luutnanttimme kimppuun hyökännyt\naidan takaa kaksi muijaa varsiluudat käsissään ja alkaneet piestä\nlyhyttä miehennappulaa minkä voivat.\n\n— Ja ne paholaiset vasta voivatkin, sanoo Krager, jonka otsassa on\nkuhmu ja toisessa poskessa pitkä naarmu. — Ja sitten ne huusivat kuin\nmetsäpirut.\n\n— No, miks'et sinä antanut heille takaisin? kysyy Nagel.\n\n— Mene sinä antamaan kahdelle hullulle akalle, jotka luulevat, että\nminä olen heidän kapakkareissulle eksynyt miehensä...\n\n— Molempienko mies? tokaisee Mark.\n\n— Luultavasti, vastaa Krager, — sillä yhtä innostuneesti he survoivat\nmolemmat.\n\nSerp yhtyy nauruun.\n\nMutta Mark kiusoittelee Krageria:\n\n— Tunsitko sinä heidät?\n\n— Mistä minä tuntisin... Ja Nagel mörisee:\n\n— Ehkäpä toinen olikin rouva luutnantska?\n\nMutta silloin Krager kivahtaa pystyyn nyrkit ojossa:\n\n— Suu poikki, herra!\n\nJa Serp pakenee nauraen ulos huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Serp tulee omaan huoneeseensa, on hänen pöydällään postia.\n\nPäällimmäisenä on kirje Amerikasta — hän huomaa sen jo kirjekuoren\npitkulaisesta muodosta, ennenkuin on ehtinyt nähdä postimerkit ja\nkäsialan. Hän ottaa kirjeen käteensä; sen alla on postikortti, josta\nhän tuntee äidin käsialan. Hän lukee ensiksi kortin:\n\n \"Rakas Serp,\n\n Täällä on aivan ihanaa. Meri on niin satumaisen kaunis. Etenkin\n auringonlaskussa. Mutta kauneus tuo mieleen kotikaipuun. Toivottavasti\n Mathilde pitää teistä hyvää huolta. Sano hänelle, että hän tuulettaa\n hyvin huoneita — muuten tulee koita. Minä voin jo paljon paremmin.\n Äiti.\"\n\nSerp katsahtaa kuvaa: kaunis bretagnelainen maisema. Ja Serpin aivojen\nlävitse vilahtaa ajatus: olisihan sielläkin hauska olla.\n\nMutta sitten hän istuutuu ja aukaisee kirjeen. Gregor kirjoittaa\npitkälti. Hän kertoo koko matkansa alusta loppuun. Ja sitten tulonsa\nNew Yorkiin.\n\n\"Täällä sinun pitäisi olla, Serp. Rautaa ja lasia, työtä ja kiirettä —\nei muuta. Nykyaikaa. Ei tunteilua ensinkään. Eikä muuta haaveita kuin\nraha. Minä luulen, että se sinuakin sentään tympäisisi.\"\n\nGregor-parka, ajattelee Serp Hän on nähnyt amerikkalaisuudesta vain\npinnan ja puitteet ja luulee kuitenkin jo oppineensa tuntemaan sen\nolemuksen. Kaiken tuonhan me tiedämme Amerikkaan menemättäkin. Ja\npaljon enemmänkin. Jokainen turisti — — —\n\nHän lukee kirjeen loppuun ja viskaa sen sitten pöytälaatikkoonsa. Mutta\neiköpähän Amerikka vielä herätä Gregoriakin — siellä ei todellakaan\ntunteilla...\n\nPuhelin soi.\n\n— Minä olen.\n\n— — —\n\n— Vai niin. Minä olen myöskin saanut kirjeen, joten rouva Spiegelin ei\ntodellakaan tarvitse vaivautua kertomaan. — Oliko muuta asiaa?\n\n— — —\n\n— Minulla on kiirettä, eivätkä toimituksen puhelimet ole\nyksityiskeskusteluja varten. Hyvästi.\n\nSerp on raivoissaan. Se vielä puuttui! Tuo povari on todellakin\nhäikäilemätön. Ja Gregor — että hän viitsiikin kirjoittaa akalle —\ntytärtähän hän rakastaa eikä akkaa... Äsh!\n\nSerp aikoo lähteä kertomaan isälleen rouva Spiegelin hävyttömyydestä.\nIsän on jyrkästi kiellettävä kaikki lähentelemisyritykset sillä uhalla,\nettä rahalähetykset loppuvat. Oveen koputetaan.\n\nSchmiedmann tulee sisään:\n\n— Häiritsenkö?\n\n— Ette ensinkään. Minulla ei ole mitään tekemistä ennen kello\nviittätoista.\n\nSerp katsoo kelloaan. Ja Schmiedmann sanoo:\n\n— Kello on nyt kaksitoista. Kuulin, että teillä on jokin esitelmä,\nja minulla on juuri samaan aikaan haastattelu. Ajattelin, että ehkä\nvoisimme mennä jonnekin lyhentämään odotusaikaa...\n\nSerpille tulee ehdotus vähän odottamatta, Schmiedmann huomaa sen ja\nkiiruhtaa selittämään:\n\n— Satuin muistamaan, että neiti Martens kerran sanoi haluavansa\npistäytyä siihen kahvilaan, jossa nuori polvi kokoontuu...\n\n— Mainiota, sanoo Serp, — mennään, mennään...\n\nSerpin tekee todellakin mieli tutustua \"nuoriin\"; hän tuntee\nkuuluvansa heihin — samat aatteet, elämäntunnot ja sama suhtautuminen\nprobleemoihin, mutta ennen kaikkea sama tapa ajatella. Hän\non tutustunut heidän parolleihinsa, ja hän ymmärtää heidän\nylimielisyytensäkin... eihän se ole muuta kuin oikeutettua ja tervettä\noppositiohalua...\n\nHe menevät.\n\nKahvila ei ole iso. Sen pienten huoneitten kalkkiväriseinät ovat\nalastomat — vain siellä täällä jokin kehyksetön kynäpiirros ja\npastelliharjoitelma: muotokuvia ja alastomia, rohkeita, mutta\npuolivalmiita. Tuolit ja pöydät ovat yksinkertaisia, tuoleissa\nnuorapunoksiset istuimet ja liinattomissa pöydissä lasipäällykset.\n\nMutta Serp ei suinkaan säikähdä interiöörin vaatimattomuutta.\nPäinvastoin: se tuntuu hänestä aivan luonnolliselta kehykseltä sille\nnuorelle elämälle, joka seinien sisällä epäilemättä kiehuu. Ja hänen\nhuomionsa kiintyy alunpitäen ihmisiin, jotka pöytien vieressä istuvat.\n\nIlma on täynnä paksua tupakansavua. No, se ei tee mitään — siihen Serp\non tottunut toimituksessa. Hän sytyttää itsekin savukkeen, kun kahvi\ntulee pöytään.\n\nHeidän lähimpänä naapurinaan istuu yksinäinen nainen. Puuterikerros\npeittää hänen kellertävän kasvohipiänsä, mutta siinä on läikkiä, ja\npuoleksi avoin suu paksuine, sinertävine huulineen on kuin tyhjiin\njuossut verihaava. Silmät ovat raukeat eivätkä anna eloa kasvoille,\njotka ulkonevine poskipäineen ja heikosti kehittyneine leukoineen\novat kummallisen kolmiomaiset. Hänellä ei ole edessään pöydällä\nmuuta kuin savukelaatikko, ja hän polttaa yhtä mittaa — hän vetää\nsavun syvälle keuhkoihinsa ja puhaltaa sen hitaasti ulos suunsa ja\nsieraintensa kautta. Hän on nostanut säärensä toisen polven päälle,\nhänen hameensa on liukunut liiaksi ylös, ja liian lyhytvartisen sukan\nja housunreunuksen välistä paistaa kaistale paljasta kylmänvalkeaa ihoa.\n\nToisessa pöydässä istuu viisi kuusi nuorta miestä. Heillä on nokkiensa\nalla whiskylasit, heidän silmänsä punoittavat, ja he puhuvat pelkkää\nroskaa. Kun joku naurahtaa, yhtyvät heti kaikki muutkin tolkuttomaan\nhohotukseen.\n\nIkkunan alla täytetään yhteisvoimin vekselilomaketta ja pidetään\nkuiskaamalla pankkineuvottelua.\n\nMutta ovennurkassa istuu hiljainen pariskunta syömässä makkaroita.\nSerp ihmettelee — tällaistako? Schmiedmann naurahtaa: — Tällaista\ntäällä on arkisin ja aamupäivisin. Ne, jotka ovat jotakin ja tietävät\nmitä he tahtovat, ovat tietysti töissään, sillä he tekevät työtä\nja osaavat tehdä ja heidän täytyykin sitä tehdä. Mutta nämä täällä\neivät tee mitään... he ovat vain... vetelehtivät... kuluttavat\naikaansa tyhjällä... aivan kuin vuosisadanlopullakin vegetoiva\ntyhjäntoimittajapolvi.\n\n— Mutta millä he elävät?\n\n— Toisten aatteilla, naurahtaa Schmiedmann. — He ovat olevinaan\naatteiden kannattajia, se on heidän elämänvaiheensa.\n\nSerp katsahtaa ylös ja huomaa juuri päänsä päällä tushipiirroksen:\nnainen, sama olento, joka istuu sääri toisen polven päällä ja\nvetelee savuja. Kuvassa hänen huulensa ovat irvokkaasti liioitellut—\nniihin on vedetty koreaa punaa —, ja paheellisuus on alleviivautunut\nsäikyttäväksi.\n\nSerpin tulee paha olla — onko tuo synnin sfinksi tämän paikan symboli?\nHän ehdottaa lähtöä.\n\nHän oikein kaipaa lastenhuoltoesitelmää.\n\n\n\n\n3.\n\n\nViikot kuluvat.\n\nAika ei pysy paikallaan, ja sanomalehti on torninkello. Aina tapahtuu\njotakin. Ja jollei jonakin päivänä tapahtuisi, niin uskotellaan\ntapahtuvan. Sillä viisarit eivät saa pysähtyä. Uutispalstat vaativat\nalituiseen annoksensa.\n\nSerp alkaa perehtyä ammattiin.\n\nMutta yhä edelleen hän odottaa sitä \"suurta juttua\", joka on jokaisen\njournalistin suurena haaveena. Vaalitaistelu ei ole ollut hänen\nalaansa. Pienet pistokset ja alituinen näykkiminen, lihavat lupaukset\nja laihat lohdutukset, oma kiitos ja muitten moite — mitä ne häntä\nliikuttivat! Hänen näkökulmansa on toinen: siihen mahtuvat vain\ntosiasiat ja todelliset aatteet, jotka eivät kaipaa hiuksenhalkomista\noikeutuksensa todisteeksi. Politiikka — miks'ei? Kunhan se vain on\nasiallista, suoraviivaista ja rehellistä. Serp on nähnyt puoluepelin\nhumbugin lävitse: \"lehmäkauppojen\" ja persoonallisten juonittelujen\ntakaa ovat hänelle paljastuneet itsekkäät vallanpyyteet. Ja hän on\nvähitellen alkanut ymmärtää sitä kyynillisyyttä, jolla hänen isänsä\nsuhtautuu julkisen elämän ilmiöihin, ja sitä skeptillistä ironiaa,\njolla hänen isällinen ystävänsä Reiner käsittelee asioita ja ihmisiä.\nMutta hän pitää ajatuksensa omina tietoinaan... vielä toistaiseksi...\nkunnes hänen siipensä ovat kasvaneet ja hänen hetkensä on tullut. Sillä\nsiitä hän on vakuutettu, että se kerran tulee —!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOllaan jo syksyssä.\n\nIllat käyvät koleiksi, sade rapisee lohduttoman yksitoikkoisesti\nikkunaan, ja harmaan usvan lävitse välähtelevät valoreklaamien\nsilmäniskut ärsyttävän julkeina.\n\nMark tulee Serpin huoneeseen.\n\n— Oletteko kuullut skandaalia? kysyy hän kynnykseltä.\n\nSerp istuu kirjoituskoneensa ääressä eikä kohota katsettaan — Markilla\non aina jokin juoru kielellään —, vaan vastaa työtään keskeyttämättä:\n\n— En.\n\nMark naurahtaa ja hieroo käsiään:\n\n— Aivan ensiluokkainen juttu, ennen kuulumaton, oikea _cause celebre_...\n\nSerp kirjoittaa yhä edelleen, ja hänen välinpitämättömyytensä harmittaa\nMarkia.\n\n— Kyllä madame Petrella nyt saa jättiläismittaisen reklaamin, mutta\nhänen iässään sellainen taitaakin olla tarpeen.\n\n— Madame Petrella?\n\nSerp katkaisee äkkiä kirjoittamisen.\n\n— Niin. Hänen huvilansa avonaisesta ikkunasta on eräänä yönä, noin\nviikko sitten, tullut mies suoraan madamen makuuhuoneeseen. Petrella\non herännyt kolinaan. On syntynyt dramaattinen oopperakohtaus. Mies\non uhannut revolverilla, ja madamen on täytynyt vaiti ollen katsella\nsängystään, kun hänen jalokivilippaansa on avattu ja jättiläishelmistä\nkokoonpantu kaulakoriste on liukunut varkaan taskuun. Sitten mies on\nkohteliaasti toivottanut hyvää yötä ja mennyt samaa tietä, jota oli\ntullutkin.\n\n— Tuleeko siitä uutinen lehteen?\n\n— Tietysti. Olen sen juuri kiikuttanut toimitussihteerille.\n\n— Mutta miten asia nyt vasta on tullut tietoon?\n\n— Siinäpä juuri onkin jutun _bouquet_, sen kaikkein herkullisin\nskandaali-arooma... Madame Petrella ilmoitti asian vasta eilen\npoliisille siksi, että hän tuntee varkaan, joka kuuluu hänen\nseurapiiriinsä ja jonka kanssa hän viime aikoina on seurustellut varsin\nahkeraan.\n\n— Kuka se on?\n\n— Nimeä ei poliisi suostu ilmoittamaan, ja se tekee asian aivan\npikantiksi. Kuiskaillaan nimittäin... vaikka en minä voi uskoa, että\nhuhussa on perää...\n\n— Mitä kuiskaillaan? keskeyttää Serp kiivaasti.\n\n— Että varas kuuluu diplomaattikuntaan ja on madame Petrellan maanmies.\n\nSerp ponnahtaa pystyyn:\n\n— Sehän on toki mahdotonta.\n\n— Niin tuntuu minustakin, sanoo Mark, — mutta madame Petrella kuuluu\nvannovan...\n\nOveen koputetaan.\n\n— Sisään! — Madame Petrella...\n\nMonica tulee huoneeseen kiireisin askelin, mutta pysähtyy äkkiä\nsuolapatsaaksi.\n\n— Anteeksi, että tulen häiritsemään, sanoo hän jäätävän kylmällä\näänellä.\n\nSerp purskahtaa nauruun:\n\n— No, mutta Monica...\n\nMonica alkaa nyyhkyttää. Ja Mark kysyy hermostuneesti:\n\n— Oliko asiaa... kenelle...?\n\n— Ei sinulle — enää koskaan, tiuskaisee Monica kesken nyyhkytystensä. —\nMutta Serpin isä odottaa tohtori Reinerin luona...\n\n— Ketä? kysyy Serp.\n\n— Sinua, vastaa Monica kiukkuisen lyhyesti. Serp lähtee nopeasti\ntoimitussihteerin huoneeseen.\n\nMartens ja Reiner ovat salaperäisen näköisiä, kun Serp astuu sisään.\n\n— Lue tämä, sanoo Martens ja ojentaa pari käsikirjoitusliuskaa\ntyttärelleen.\n\n— Minä tiedän jo asian, sanoo Serp ja viskaa paperit takaisin pöydälle.\n\n— Mitä sanot?\n\n— Minä en usko, että se on totta.\n\n— Mutta poliisi uskoo.\n\n— Myöskinkö sen, että varas on diplomaatti?\n\n— Toistaiseksi senkin...\n\n— Mitä merkitsee \"toistaiseksi\"?\n\n— Sitä, että kunnes toinen varas on keksitty, on kapteeni Busoito...\n\nSerp melkein kirkaisee:\n\n— Kapteeni Busoito — hänkö?\n\n— Hän, vastaa Martens ja katsoo ihmetellen tytärtään.\n\nSerpiä pyörryttää, hänen täytyy tarttua kiinni pöydän kulmaan molemmin\nkäsin ja ponnistaa koko tahdonlujuutensa hillitäkseen itsensä.\n\nReiner sanoo:\n\n— Sehän tässä on epäilyttävintä. Upseeri hyvässä asemassa...\n\n— Mutta minkälainen ihminen on oikeastaan madame Petrella? kysyy Serp,\njoka on muistanut Busoiton sanat: hänellä on pelissään yhtä paljon\nteatteria kuin teatterissa peliä.\n\n— Aivan moitteeton nainen, vastaa Martens.\n\n— Mikä ei kuitenkaan merkitse, etteikö hän olisi yhtä luulevainen ja\nhysteriaan herkkä kuin muutkin näyttämön primadonnat, sanoo Reiner.\n\nSerp antaa hänelle kiitollisen katseen, vaistomaisesti ja ollenkaan\najattelematta miksi. Sillä hänen aivoissaan on vain yksi ajatus: tämä\narvoitus on nyt hänen selitettävä.\n\n— Tuskinpa vain, virkahtaa Martens. — Madame Petrella on minuun aina\ntehnyt erittäin luotettavan vaikutuksen.\n\n— Näyttelijätär kuin näyttelijätär, mutisee Reiner ja viskaa\nkäsikirjoituskoriin muutamia liuskoja.\n\nSamassa soi puhelin, ja Reiner vastaa:\n\n— _Oui, votre excellence, un moment_...\n\nJa hän ojentaa kuulotorven Martensille.\n\nKreivi Cavallini pyytää, ettei lehdessä vielä mainittaisi asiasta\nmitään. Se olisi perin ikävää lähetystölle. Ja sitäpaitsi on juttu\nvielä aivan selvittämätön. Siinä on epäilemättä jokin merkillinen\nmystifikatio — erehdys, väärinkäsitys... Sillä onhan aivan mahdotonta,\nettä kapteeni Busoito, joka on harvinaisen hieno mies ja moitteeton\nupseeri... Kreivi on suunniltaan — tällaista ei ole tapahtunut koko\nhänen pitkänä diplomaattikautenaan. Niin, madame Petrella on tietysti\nmyöskin täydellinen maailmannainen, ja kreivin on hyvin vaikea mennä\nsanomaan, keneen hän tässä tapauksessa luottaa ehdottomammin...\nMutta joka tapauksessa hän vetoaa rakkaaseen päätoimittajaan: ei\nvielä toistaiseksi mitään julkisuuteen, sillä skandaalia täytyy\nmahdollisimman kauan välttää.\n\nJa Martens lupaa — sillä ehdolla tietysti, että muutkin lehdet...\n\nSerp kuuntelee isänsä sanoja henkeään pidättäen. Hänen aivonsa\ntyöskentelevät täydellä paineella. Mystifikatio, väärinkäsitys, erehdys\n— siinä täytyy olla lähtökohta, mutta perin häilyvä ja epämääräinen.\n\n— Mitä tehdään? hän kysyy,\n\n— Noudatetaan kreivi Cavallinin toivomusta, kunnes asia on selvitetty,\nsanoo Martens päättäväisesti. — Missä Mark on?\n\nReiner soittaa pojan ja lähettää hakemaan Markia.\n\n— Selvitettävä tämä asia on, virkkaa Reiner. — Ja jos se selville\nsaadaan, niin siitä tuleekin juttu, joka saattaa varjoon kaikki muut\ntämän syksyn sensatiot.\n\nSerp hätkähtää. Todellakin. Tässähän nyt on se tilaisuus, jota hän on\nhaaveillut.\n\nMark tulee huoneeseen. Hän on hermostunut. Ja Serpin huulet vetäytyvät\nsilmänräpäykseksi hienon hymyn väikkeeseen — hän muistaa Monican\nlapsellisen mustasukkaisuuden purkauksen.\n\n— Ei vielä mitään lehteen Busoiton jutusta, Mark, sanoo Martens\nkuivasti. — Mutta asian kehittymistä on seurattava; minä tahdon siitä\ntiedot päivittäin.\n\n— Ja kun kaikki on selvillä, niin viiden palstan otsikko ja — pang!\nhuudahtaa Reiner ja tekee suuren liikkeen lyhyillä käsivarsillaan.\n\nMark on tyytymätön:\n\n— Mutta miten sen voi saada selville, ja kuka pääsee tietolähteille?\nPoliisi on äärimmäisen pidättyväinen, eikä tietysti lähetystöstä vuoda\nmitään — uutinen sitävastoin pakottaisi heidät aukaisemaan suunsa...\n\n— Ei missään tapauksessa vielä uutista, sanoo Martens jyrkästi. — Minä\nolen antanut sanani kreivi Cavallinille.\n\nSerp on seisonut hiljaa paikallaan. Hän on kalpea, ja häntä värisyttää\nsisällinen vilu. Hän kuulee itsekin, että hänen äänensä vavahtelee, kun\nhän sanoo:\n\n— Minä otan tämän asian hoitaakseni. Martens katsoo pitkään tytärtään:\n\n— Sinäkö?\n\n— Niin, minä, vastaa Serp lyhyesti.\n\nJa Reiner applodeeraa:\n\n— Hyvä! Silloin siitä jotakin tulee.\n\nMutta Mark on käärmeissään ja tekeytyy ivalliseksi:\n\n— Voihan neiti koettaa — sanotaanhan, että naisen viekkaus voittaa\nmiehen älyn.\n\nJa menee ulos. Reiner mörähtää:\n\n— Naisen äly voittaa miehen typeryyden. Serp miettii pari\nsilmänräpäystä ja katsahtaa rannekelloaan. Sitten hän sanoo ripeästi:\n\n— Kello on 20,25. Antakaa vahtimestarin tilata minulle auto nyt heti.\n\n— Mihin sinä lähdet? kysyy Martens.\n\n— Ottamaan selkoa asioista, vastaa Serp ja kääntyy lähteäkseen.\n\n— Minä menen klubiin... jos tarvitset jotakin, niin soita sinne.\n\n— Hyvä on, isä, mutta en luule tarvitsevani ketään toistaiseksi, vastaa\nSerp ja menee huoneeseensa.\n\nViiden minuutin perästä Serp jo istuu autossa. Hän on matkalla\nBusoiton asuntoon. Hänen päässään suhisee satoja ajatuksia, ja hän\nkoettaa selvitellä niitä, mutta ei kykene saamaan niihin järjestystä.\nKuinka tämä voisi olla mahdollista? Eihän siitä ollut kuin vajaa\nviikko, kun hän viimeksi tapasi Busoiton. He olivat pitkällä kävelyllä\nkellastuneessa puistossa meren rannalla. He puhuivat minkä mitäkin.\nLuigi Busoito oli iloinen kuin lapsi — hän oli juuri saanut tiedon,\nettä hän uudeksi vuodeksi saa majurinylennyksen. Ja sitten he menivät\npieneen kahvilaan, josta oli näköala merelle. He joivat mustaa kahvia,\nja Busoito sanoi ulappaa osoitellen: \"Noin kylmä ei Välimeri ole\nkoskaan.\" Hän oli huoleton ja vapaa — ei mikään ahdistanut hänen\nmieltään.\n\nAuto pysähtyy. Sataa rankasti. Serp juoksee porraskäytävään. Kapteeni\nLuigi Busoito — kolmas kerros. Hissin ovi rämähtää kiinni. Sydän\nhakkaa. \"Mitä minä sanon — mitä hän ajattelee?\"\n\nHän soittaa. Kuuluu askeleita oven takaa. Varmuusketju rasahtaa. Luigi\nBusoito on itse aukaisemassa.\n\n— Tekö? En todellakaan osannut odottaa... Hän on ilmeisesti hämillään.\n\n— Niin, sanoo Serp, — minä ja tärkeällä asialla. He menevät\ntyöhuoneeseen, jossa palaa vain kirjoituspöydän lamppu.\n\nSerp aloittaa heti keskustelun:\n\n— Arvaatte tietysti ilmoittamattoman tuloni syyn...\n\nLuigi Busoito nyökäyttää päätään, eikä Serp voi olla huomaamatta, että\nhän on tavallista kalpeampi ja että silmien alla on leveät, tummat\njuovat.\n\n— Tuo kirottu nainen, sanoo Busoito kumealla äänellä, — on joko\nmielipuoli tahi rikollinen. Enkä minä käsitä, kuinka hän saa olla\nvapaana. Hänhän on kumpaisessakin tapauksessa yhteiskunnalle\nvaarallinen ihminen.\n\nSerp tuijottaa puhujaa suoraan silmiin:\n\n— Kertokaa nyt kaikki, mitä te tiedätte tästä jutusta.\n\n— Minun tietoni ovat hyvin vähäiset... Eräänä kauniina päivänä tuodaan\nminulle kirje... aikaisin aamulla...\n\n— Saanko nähdä kirjeen? keskeyttää hänet Serp.\n\nBusoito nousee ja hakee kirjoituspöydältä sinisen kirjekuoren, jonka\nhän ojentaa Serpille.\n\nSerp tarkastaa kuoren, se lemuaa jo pitkän matkan päähän makealle\nparfyymille, ja osoite on kirjoitettu korkealla, vähän kulmikkaalla\nkäsialalla, sellaisella, jonka primadonnat mielellään omaksuvat\nmuka temperamenttinsa ilmaukseksi. Sitten hän lukee kirjeen; se on\nitaliankielinen, ja lukeminen käy senvuoksi Serpiltä hitaasti:\n\n \"Rakas,\n\n En käsitä, miksi menitte luotani, kun kerran niin omituisella tavalla\n olitte tullut. Olinko tyly Teille? Jos olin aluksi, johtui se vain\n siitä, että säikähdin niin pahasti — olin vakuutettu, että murtovaras\n oli tunkeutunut huoneeseeni. Mutta heti, kun Teidät tunsin, täytti\n riemu sydämeni. Vihdoinkin! ajattelin, vihdoinkin hän on tullut. Sillä\n minä olen rakastanut Teitä jo kauan ja vain toivonut, että Te sen\n huomaisitte. Sanokaa, miksi ette jäänyt, vaikka minä pyysin. Teitte\n julmasti minua kohtaan. Ajatelkaa, mihin vaaraan saatoitte maineeni —\n olisihan joku voinut nähdä, kun kiipesitte ikkunaani. Mutta en välitä\n siitäkään nyt, kun tiedän, että kaipaatte minua niin kiihkeästi kuin\n viime yönä osoititte kaipaavanne. Rakas, odotan Teitä. Tulkaa, tulkaa\n heti, kun nämä rivit olette saanut.\n\n                                                    Teidän\n                                                   Petrella.\"\n\n— Mitä tämä merkitsee? kysyy Serp.\n\n— Sanokaa te, minä en käsitä, vastaa Busoito ja nousee tuolistaan.\n\n— Oletteko ollut madame Petrellan luona öiseen aikaan?\n\n— En ikänäni, melkein tiuskaisee Busoito ja alkaa kävellä edestakaisin.\n\nSerp seuraa häntä silmillään ja näkee, että hänen suupielensä\nnytkähtelevät ja sininen suoni otsassa pullistuu.\n\n— Entä sitten? kysyy Serp.\n\nLuigi Busoito pysähtyy hänen eteensä:\n\n— Kirjoitin hänelle heti vastauksen, jossa kohteliaasti ilmoitin, että\nhän ilmeisesti erehdyksestä oli pannut minulle osoitettuun kuoreen\ntoiselle henkilölle tarkoitetun kirjeen, ja kysyin, tahtoiko hän, että\nsen palauttaisin vaiko hävittäisin. Hän voisi ilmoittaa vastauksen\npuhelimitse — olisin kotosalla koko aamupäivän.\n\n— Tuliko vastausta?\n\n— Tuli. Mutta ei puhelimitse, vaan kirjeellisesti.\n\nBusoito ojentaa hänelle toisen tuoksuvan, sinisen kirjeen. Ja Serp\nlukee:\n\n \"Roisto,\n\n En uskonut, että oman maani kansalainen voisi olla niin alhainen kuin\n Te nyt olette osoittanut olevanne. Tunkeudutte yöllä makuuhuoneeseeni,\n säikähdytätte minut puolikuolleeksi, ja kun huomaatte minun\n pelästykseni, lankeatte polvillenne ja deklamoitte minulle tulista\n rakkauttanne. Mutta ei siinä kyllin: kun minä, suodakseni Teille\n tilaisuuden selitykseen ja anteeksipyyntöön, ilmoitan odottavani\n Teitä kotiini, ette tule, vaan lähetätte vielä hävyttömän kirjelipun.\n Ymmärtänette, etten voi enää olla tuttavanne, samoin kuin senkin, että\n ilmoitan asian lähetystöpäälliköllenne.\n\n                                                 Madame Petrella.\"\n\nSerp puistaa päätään:\n\n— Mutta olipa sentään onni, ettette hävittänyt tahi palauttanut\nensimmäistä kirjettä.\n\nBusoito naurahtaa katkerasti:\n\n— Siitä ei ole paljon hyötyä — eihän se millään tavalla lievennä sitä\nskandaalisyytöstä, jonka hän minua vastaan on tehnyt kreiville.\n\n— Mutta se voi tehdä tyhjäksi sen syytöksen, jonka hän on ilmoittanut\npoliisille, sanoo Serp.\n\nBusoito hätkähtää:\n\n— Mitä sanotte? Onko tuo katala olento todellakin —?\n\n— On, sanoo Serp tyynesti. — Mutta älkää olko siitä pahoillanne. Minun\nnähdäkseni se juuri on teidän kannaltanne onnellisinta.\n\nBusoito vääntää käsiään:\n\n— Kuinka niin? Julkinen häväistys... minun upseerikunniani...\n\nHän vaipuu nojatuoliin ja kääntää katseensa oikealla puolellaan\nolevaan seinään. Serp seuraa hänen katsettaan silmillään ja huomaa\nsen pysähtyvän seinällä riippuviin kiiltäviin aseihin. Se tekee\nSerpiin vastenmielisen vaikutuksen — muistuttaa liiaksi halpahintaista\n\"följetongia\" —, ja hän virkkaa viileästi:\n\n— Hän syyttää teitä helminauhan varastamisesta, mutta siinä on teidän\npelastuksenne.\n\nLuigi Busoito ojentaikse salamannopeasti ja huudahtaa käheästi:\n\n— Vieläkö varkaudestakin? Minä... minä ammun hänet...\n\n— Se olisi kaikkein suurin tyhmyys, toteaa Serp aivan asiallisella\näänensävyllä.\n\nBusoito katsahtaa häneen.\n\n— Te pohjoismaalaiset olette niin kadehdittavan kylmäjärkisiä,\nvirkahtaa hän surullisesti hymähtäen.\n\nSerp ei voi olla tarrautumatta hymyyn ja sanoo veikeästi:\n\n— Onhan teilläkin kuumuutenne jäähdyttäjä, _cassate siciliana_ — ja\nsitä tässä nyt tarvitaan.\n\nMutta sitten hän taas muuttaa äänilajinsa asialliseksi:\n\n— Sanokaa minulle, millä kannalla on kreivi Cavallini tässä asiassa.\n\nBusoito kohauttaa olkapäitään:\n\n— En tiedä... hän on diplomaatti... Mutta millä kannalla olette te? —\nse merkitsee minulle paljon enemmän.\n\nSerp katsoo häntä silmiin:\n\n— Sen kai tiedätte, hyvä ystävä, jo siitä, että olen täällä...\n\nBusoito tulee hänen luokseen ja suutelee hänen kättään:\n\n— Kiitos. Serp virkahtaa:\n\n— Mutta nyt ei ole aikaa kohteliaisuuksiin. Meidän täytyy harkita, mitä\nteemme, ja toimia. Madame Petrella on vaarallinen vastustaja — hänet\ntekee vaaralliseksi hänen loukattu naisellinen ylpeytensä.\n\n— Kuka sitä on loukannut? ihmettelee Busoito.\n\n— Kapteeni Luigi Busoito, joka hylkäsi hänen intiimin\n_rendez-vous_-tarjouksensa ja johon hän ilmeisesti on rakastunut tukan\npeittämiä — ja siis arvatenkin vähemmän kauniita — korviaan myöten.\n\n— Mutta mitä me voimme tehdä? Hän väittää minun tunkeutuneen hänen\nmakuuhuoneeseensa Romeon klassillista polkua pitkin ja vieneen\nmuistoksi hänen kaulanauhansa. Ja minä väitän, että hän valehtelee.\nMutta millä minä todistan väitteeni? Ei edes palvelijani tiedä, milloin\ntulin kotiin tuona kohtalokkaana iltana. Hän ei pidä kirjaa tulostani\nja menostani.\n\nSerp miettii kotvasen.\n\n— Me todistamme sen sillä, sanoo hän sitten melkein virallisesti, —\nettä aivan yksinkertaisesti otamme selville, kuka on varastanut madamen\nkaulanauhan taikka onko sitä ensinkään varastettu.\n\n— _Me?_ Miten me voimme sen tehdä — eikö se ole poliisin asia?\n\n— Tällaisissa asioissa on meillä suuremmat edellytykset kuin poliisilla.\n\nSerp katsoo kelloaan.\n\n— Ehkä, sanoo Busoito, ja hänen äänessään on epäilys.\n\n— Varmasti, vakuuttaa Serp. — Mutta nyt pyydän teitä tilaamaan auton —\nminulla on vielä paljon tekemistä toimituksessa.\n\nKun Busoito menee puhelimeen, sattuu Serpin katse kirjoituspöydällä\nolevaan valokuvaan. Nuori nainen, kuvankaunis — aivan kuin marmoriin\nveistetty Vestan neitsyen profiili, sysimusta tukka, silmissä satua ja\nunelmaa.\n\n— Kuka tuo on — teidän sisarenneko? Busoito kääntyy nopeasti, mutta\nsanoo hitaasti:\n\n— Minulla ei ole sisarta... eikä veljeä... olen aivan yksin...\n\nJa Serp nousee lähteäkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän istuu auton pimeässä kammiossa ja miettii. Kreivi Cavallinin sana\n\"mystifikatio\" soi yhtämittaa hänen korvissaan. Hänestä tuntuu, että se\nmerkitsee jotakin. Mutta mitä? Hän katsahtaa ulos ikkunasta ikäänkuin\netsien vastausta ohikiitävistä valoista, mutta vauhti on kiivas, ja\nlyhtyjen valot yhtyvät epämääräiseksi pisteviivaksi. Kun hän tulee\ntoimitukseen, rientää hän suoraa päätä toimitussihteerin huoneeseen.\nHän näkee jo himmeän lasioven varjoista, että Mark on Reinerin luona.\n\n— Onko mitään uutta Petrellan asiassa? kysyy hän heti sisään tultuaan.\n\n— Ei ole, vastaa Reiner, — ei mitään. Mutta Mark utelee hapan ilme\nkasvoillaan:\n\n— Neidillä on varmaankin jo paljon tietoja?\n\n— Verraten paljon, sanoo Serp kuivasti. — Mutta ei vielä aivan kaikkia.\n\nMarkin naama venyy pitkäksi. Reiner hykertää käsiään:\n\n— Tietysti loput tulevat huomenna.\n\n— Arvattavasti, vastaa Serp, toivottaa hyvää yötä ja lähtee kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Serp ei saa unta. Sade pieksää ikkunoita, ja tuuli ulvoo.\n\nMikä mystifikatio? Olisiko todellakin joku tullut madame Petrellan\nikkunasta, joku, joka on puhunut Petrellan ja Busoiton äidinkieltä?\nMutta eihän tavallinen murtovaras toki puhu italiaa, ja tuskinpa hän\nmyöskään on niin kekseliäs, että heti, kun huomaa joutuneensa ilmi,\nrupeaa näyttelemään rakastajaa. Ei. Tavallinen rikollinen se ei ole\nvoinut olla. Joko se on ollut aivan ensiluokkainen kansainvälinen\nsalonkiryöväri tahi sitten... niin, kuka? Uudelleen ja uudelleen Serpin\najatukset kiertävät samaa kehää, mutta pidemmälle ne eivät pääse.\n\nAlkaa jo valjeta, kun hän sammuttaa yöpöytänsä lampun. Mutta juuri\nennenkuin hän nukahtaa, sukeltautuu hänen väsyneihin aivoihinsa ajatus:\nkiinnittääkö tämä asia minun mieltäni siksi, että olen journalisti,\nvaiko siksi, että...? Hän säpsähtää itsekin, sillä hän ajattelee\ntodellakin: siksi, että minä rakastan Luigi Busoitoa. Hän hymyilee\nunenhorroksessaan: minä siirrän vastauksenannon siihen kysymykseen\nsiksi, kunnes Petrellan probleema on ratkaistu.\n\nJa sitten hän nukahtaa.\n\nMutta hänen unensa on levotonta. Hän näkee miehen, hännystakkiin ja\nvalkoiseen liiviin puettuna, nousevan ikkunalaudalle. Ja hän on ensin\npelästyvinään, mutta kun hän tuntee tulijan Luigi Busoitoksi, viittaa\nhän hänet luokseen... Mutta samalla seisookin nainen Busoiton rinnalla,\nnuori nainen, kuvankaunis — Vestan neitsyt. Ja Serp parkaisee unissaan\noudosta tuskasta, joka kouristaa sydänalaa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSerp herää herätyskellonsa kimeään kilinään. Kello soi harmittavan\npitkään, ja tavallisesti hän hautaakin sen päänaluksen alle. Mutta\ntällä kertaa se saa kilistä loppuun asti yöpöydän marmorilaatalla.\nViisarit osoittavat puolta yhdeksää. Ja Serp ponnahtaa vuoteestaan.\nHän tuntee päänsä raskaaksi — aivan kuin olisi rautavanne ohimoilla —,\nja jäsenissä on lyijyä, kuten aina niukan ja levottoman unen jälkeen.\nMutta Serpillä ei nyt ole aikaa turhiin siekailuihin. Hän juoksee\nkylpyhuoneeseensa ja vääntää veden valumaan ammeeseen. Ja sillä välin\nkuin amme täyttyy, hän voimistelee väsymyksen pois ruumiistaan.\n\nKun hän on syönyt kahviaamiaisen — kaikessa kiireessä — odottamatta\nisää —, rientää hän toimitukseen.\n\nSiellä ei vielä ole elävää sielua, ja ikkunat ovat sepo selällään\naamusiivouksen jäljiltä.\n\nSerp alkaa laatia sotasuunnitelmaa.\n\nEnsiksi hänen on päästävä yhteyteen madame Petrellan kanssa. Yhteys\nehkä ei ole aivan helposti aikaansaatavissa. Mutta se on välttämätön.\nHänen täytyy saada kuulla madamen oma esitys tapahtumasta. Entä mitä\nmuuta? Serpin siinä — puhdas käsikirjoitusliuska edessään ja teroitettu\nlyijykynä sormiensa välissä — miettiessä kysymyksiä sukeltautuvat\nhänen muistiinsa viimeöisen unen siekaleet, ja hän näkee Busoiton\nkapuavan ikkunalaudalle hännystakkiin ja valkoiseen liiviin puettuna.\nJa yht'äkkiä hänestä tuntuu hirveän tärkeältä saada tietää, miten\nPetrellan makuuhuoneeseen tunkeutunut mies oli puettu. Hän kirjoittaa\npaperiin: \"1. Mikä puku?\" ja samaa kyytiä toisen kysymyksen: \"2. Mitä\nkieltä puhui mies, kumpi aloitti keskustelun, puhuiko mies paljon?\"\nEdelleen... Niin, mitä? Serp miettii ja miettii. Mutta ei keksi\nenempää. Ja viskaa lyijykynän pöydälle niin lujasti, että terä katkeaa.\nHän katsoo kelloa. Heti 10. Mutta tietysti on vieläkin liian aikaista\nsoittaa Petrellalle.\n\nHän kuulee askeleita käytävässä. Nyt Reiner menee huoneeseensa. Ja heti\nhänen jälkeensä tulee Monica... korot kapisevat tiheään ja keveästi\neteishallin mosaiikkipermannolla...\n\n— Miten olisi soittaa rikospoliisille? ajattelee Serp puoliääneen. —\nEihän sieltä tietysti mitään heru, mutta voihan sentään yrittää.\n\nJa hän soittaa.\n\nPoliisitarkastaja on puhelimessa:\n\n— Asia on vielä sillä asteella... niin, ja myöskin senluontoinen,\nettei poliisi voi antaa mitään tietoja... Sitäpaitsi olisi erittäin\nvalitettavaa, jos juttu pääsisi julkisuuteen... ulkolaisten\nlähetystöjen suhteen täytyy olla varovainen, diplomaattiset asiat ovat\nperin arkaluontoisia.\n\nSerp hymyilee.\n\n— Aivan, aivan..., hän sanoo. — Minä ymmärrän poliisin näkökannan.\n\n— Ja minä tietysti sanomalehdistön, vastaa poliisitarkastaja. —\nTällä kertaa minun kuitenkin, kuten sanottu, valitettavasti on\nkieltäydyttävä...\n\nSaattoihan sen arvata. Tällä kertaa \"tällä kertaa\" kuitenkin oli\nymmärrettävissä paremmin kuin tavallisesti.\n\nNyt isä tulee toimitukseen. Serp kuulee hänen antavan joitakin\nmääräyksiä eteisessä vahtimestarille. Sitten hän painuu huoneeseensa.\nIsä on myöhässä tänään, ajattelee Serp; ilmeisesti hän joutui valvomaan\npitkään klubissa.\n\nHän katsoo taas kelloa; se on jo puoli 11.\n\nJa hän soittaa madame Petrellan numeroon.\n\nPalvelijatar on vastaamassa:\n\n— Kenen saan ilmoittaa?\n\n— Neiti Martensin, vastaa Serp.\n\n— Pyydän odottamaan hetkisen.\n\nSerp on jännittynyt. Hän kuulee kellon tikityksen ranteestaan.\n\n— Halloo...\n\nSama ääni kuin äsken. Ja Serp rypistää otsaansa.\n\n— Halloo...\n\n— Madame Petrella valittaa, ettei hän jaksa tulla puhelimeen. Hän ei\nvoi oikein hyvin. Mutta hän lähettää terveiset, että jos neiti olisi\nystävällinen ja vaivautuisi soittamaan tunnin perästä uudelleen...\n\n— Hyvä on, vastaa Serp, minä soitan uudelleen.\n\nNyt hän tietää, mitä hän tekee. Hän soittaa suoraa päätä kukkakauppaan\nja tilaa kaksikymmentä ruusua:\n\n— Mutta niiden pitää olla kauniita. Juoksupoika tuo heti kortin. Ja\nsitten kukat on viipymättä lähetettävä, aivan viipymättä.\n\nHän kirjoittaa korttiinsa:\n\n\n             M:LLE SERP MARTENS\n\n  tervehtii ja pyytää saada esittää valittelunsa\n         sattuneen ikävyyden johdosta.\n\n— Poika! Tämä kukkakauppaan. Juoksujalkaa. Ymmärrätkö, on kiire? Serp\nlähtee Reinerin puheille.\n\n— Ei mitään uutta etelärintamalta? kysyy Reiner.\n\n— Ei vielä, mutta minä olen vakuutettu, että kohta tulee...\n\nMutta samassa hän säpsähtää omaa varmuuttaan. Mistä hän on sen saanut?\nSillä eihän hän vielä tiedä mitään — ei ole edes päässyt jäljillekään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuusut ovat tehneet lasketun vaikutuksen.\n\nMadame Petrella pyytää Serpiä tulemaan luokseen.\n\nJa Serpistä tuntuu jo hänen autossa istuessaan, että taistelu alkaa\nkallistua voiton puolelle. Eilisen sateen jälkeen on kaupunkikin\nsyksyisessä päivänpaisteessa hohtavan puhdas — se on pessyt kasvonsa,\nja sen katse on kirkkaan valoisa.\n\nMadame Petrella asuu huvilakaupunginosassa. Ylhäisiä yksityistaloja,\nherkullisia arkkitehtuuripalasia, yhden perheen asumuksia taikka\nenintään kahden, useimmat pienten puutarha-istutusten tahi ainakin\nnurmikkokaistaleiden ympäröimiä. Nyt ovat puut paljaat ja nurmi\nlakastunut. Madame asuu kaksikerroksisen huvilan alakerrosta.\n\nPieni halli — komeilevan koristeellinen. Ja takassa tuli —\nnäyttämölleasetusta. Valkomyssyinen palvelijatar johdattaa Serpin\nbudoaariin. Petrella viruu puoleksi makuullaan lepotuolissa. Hänellä\non yllään koruompeleinen silkkikimono. Kalpea naamioitus, väsyneiksi\nvarjostetut silmät, tavallista vaaleampi huuliväri, tukka käherretty\nepätasaisille aalloille. Järkytyksen jäljiltä uupuneen naisen hahmo.\n\n— Terve tuloa, rakas ystävä, sanoo hän vienosti kuiskaten ja ojentaa\nvalkean kätensä. — Ja tuhannet kiitokset ihanista kukistanne.\n\nHän osoittaa lähimmällä pöydällä olevaa ruusuvihkoa:\n\n— Ne ovat suurenmoisia — oo!\n\nSitten hän osoittaa toisella pöydällä olevia kukkia.\n\n— Ja nuo ovat hyvältä kreiviltämme.\n\nSerpin on vaikea pitää suupieliään aisoissa: onpa hänkin kerran ollut\ndiplomaatti — sama temppu kuin ministerillä!\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä iskee hänen aivoihinsa ajatus,\njoka värisyttää koko hänen olemustaan. Petrellan sanat \"hyvältä\nkreiviltämme\" ovat vieneet hänet Cavallinin salonkiin, ja aivan kuin\nsalaman valossa hän näkee Luigi Busoiton seisomassa flyygelin kupeella\nkultareunainen cocktail-lasi kädessään ja muistaa, kuinka hän hämmästyi\nhänen ja jonkun toisen henkilön yhdennäköisyyttä.\n\nSerp on niin ymmällä, ettei hän tahdo saada sanaa suustaan. Kuinka hän\nei aikaisemmin ole tullut yhdennäköisyysmahdollisuutta ajatelleeksi?\nKaipa se johtuu siitä, ettei hän ole tuota toista miestä nähnytkään\nkuin yhden ainoan kerran.\n\nHän sopertelee:\n\n— Uskallanko pyytää madamea kertomaan tuon järkyttävän tapauksen?\nTunnustan olevani utelias — — — tunnenhan minäkin kapteenin — ja...\nNiin, mutta eihän se vain rasita hermojanne?\n\nMadame Petrella hymyilee väsyneesti: — Shokki on ohitse. Älkää olko\nlevoton minun tähteni. Minä alan jo toipua, vaikka tietysti se otti\nlujille silloin, yön pimeässä...\n\nJa madame Petrella alkaa kertoa. Hän vilkastuu vilkastumistaan, tekee\nliikkeitä käsillään, unohtaa väsynyt naamioituksensa ja sairasposensa,\nkuvaa tarkoin säikähdyksensä, hämmästyksensä, pelkonsa, ja nousee\nseisomaan dramaattisimmassa kohdassa, siinä, jossa Busoito ojentaa\npistolin ja kädenliikkeellä vaatii häntä olemaan hiljaa ja liikkumatta.\n\nPetrella kertoo kertomistaan. Ja Serp on olevinaan ihmeissään, vaikk'ei\nselostuksessa olekaan mitään uutta. Serp on rekonstruoinut tapauksen\nniin monta kertaa omassa mielikuvituksessaan, että hänestä tuntuu, kuin\nPetrella kuvailisi hänen näkemystään.\n\nMutta äkkiä keskittyy Serpin huomio Petrellan kertomukseen:\n\n— Silloin avautui hänen päällystakkansa ja sen alta tuli näkyviin\niltapuku, hännystakki ja valkoiset liivit. Minä hämmästyin. Sillä hänen\nulsterinsa oli kömpelö, ja päässä hänellä oli sixpence. Ja samassa\nminä myöskin tunsin hänet — mies oli Luigi Busoito, siitä ei ollut\nepäilystäkään. Voitte käsittää tyrmistykseni. Olenhan seurustellut\nkapteenin kanssa viime aikoina hyvinkin paljon ja tunnustan suoraan\nolleeni häneen hiukan kiintynytkin. Huudahdin ihmeissäni: \"Tekö?\" —\n\"Niin\", vastasi hän ja tuijotti minuun oudosti suurentunein ja jäykin\nsilmin, joiden valkuaiset verestivät. Käsitin, että mies oli tullut\nmielipuoleksi, ja kun olen kuullut, ettei mielisairaan päähänpistoja\nsaa vastustaa, sanoin: \"Tulkaa lähemmäksi, niin voimme paremmin\nkeskustella.\" En tiedä, mistä sain voimia pysyä tyynenä, mutta\nääneni ei vavissut. Hän ei liikahtanut paikaltaan. Kysyin: \"Miksi\ntulitte näin outoon aikaan?\" Silloin hän lankesi polvilleen, pisti\npistolin taskuunsa, ojensi molemmat kätensä minua kohti ja sanoi: \"En\nvoinut olla tulematta — kaipasin teitä niin kiihkeästi... rakastan,\nrakastan teitä...\" Olin myöntyvinäni hänen houreisiinsa ja näytellen\nrakastunutta kuiskasin: \"Rakas, rakas, joko vihdoinkin tunnustitte\ntunteenne — minä olen rakastanut teitä jo kauan — tulkaa!\" Mutta hän\npudisti surumielisesti päätään, juoksi sitten äkkiä ikkunaan ja katosi.\n\nSerpiä värisyttää. Tuo ihminen on todellakin vakuutettu, että Busoito\non ollut hänen huoneessaan, ja hänen rakkautensa Busoitoon on\nmielipuolisuuden rajoilla. Hän ei ole sitä näytellyt.\n\nSerp kuuntelee mahdollisimman tarkkaan. Mutta samalla kuin hän\npainaa jokaisen sanan ja yksityiskohdan muistiinsa, askartelee hänen\nalitajuntansa toisaalla, — Sinisessä Lyhdyssä. Sillä siellähän hän\noli nähnyt Busoiton kaksoisolennon — nyt hän muisti sen selvästi.\nMonokkelisilmäinen tanssittaja! Mikä miehen nimi olikaan? Olihan\nhän antanut korttinsa, mutta Serp on aikoja sitten repinyt sen\nkäsilaukkuaan siivotessaan. Mikä ihme —? Nyt hän muistaakin...\nHelner... Helner... Henry Helner... ja mallipiirtäjä... Juuri niin.\nJumalan kiitos, että hän vielä muisti nimen.\n\n— Madame, minä ihailen teidän rohkeuttanne ja näyttelemistaitoanne.\nMahtoi olla hirveätä pyytää mielipuolta tulemaan... luokseen.\n\nHän katsoo Petrellaa silmiin. Hän on huomaavinaan, että ne kostuvat. Ja\nmadame huokaisee.\n\n— Siunasin sinä yönä ammattiani... ehkä ensimmäisen kerran elämässäni.\n\n— Mutta miten on pistoli selitettävissä? kysyy Serp.\n\nPetrella levittää käsivarsiaan:\n\n— Sehän minut saikin mielipuolisuutta ajattelemaan... kukaties... niin,\nsehän oli järjetöntä... mutta hullun houreiden logiikkahan on terveelle\nsielulle käsittämätön... Ja minä uskoin, että hänet oli kohdannut\nmielenhäiriö, siihen asti kuin totesin, että hän oli varas, viekas ja\nkekseliäs rikollinen.\n\n— Ja madame aloitti keskustelun?\n\n— Niin, hänen ensimmäiset sanansa olivat: _si, signora_ — vastauksena\nminun kysymykseeni.\n\nSerp on saanut tietää, mitä hän tahtoo. Hänen mielensä lainehtii\nlevottomana. Häntä polttaa toiminnan kuume, hän haluaisi juosta\ntiehensä. Nythän hänellä on johtolanka — tosin se vielä on vain\nhypoteesi, mutta sen todennäköisyys on päivänselvä. Se viittaa tien,\njota hän voi lähteä kulkemaan. Serp käsittää, ettei hän voi suinpäin\nrynnätä ulos huoneesta. Hänen täytyy muodon vuoksi jatkaa keskustelua.\nTietysti se edelleenkin liikkuu tapahtuman ympärillä. Ja äkkiä Serp\nhuomaa, että hän onkin unohtanut erään tärkeän asian.\n\n— Entä milloin hän anasti helminauhan?\n\n— Sitä en tiedä, vastaa Petrella. — Vasta aamulla havaitsin, että se\noli poissa toalettipöydältäni, jolle sen riisuutuessani olin jättänyt.\n\n— Eikä kukaan muu tietysti ole voinut...? Petrella naurahtaa:\n\n— Kuka? Ei. Luigi Busoito sen on ottanut. Sitä vartenhan hän tänne\ntulikin — mitä muuta asiaa hänellä olisi ollut? Mutta kun minä\nheräsin ja hän näki, että tunsin hänet, alkoi hän teeskennellä,\nnäytellä, päästäkseen pakenemaan. Hän kuvitteli tietysti rajattomassa\nomahyväisyydessään, että minäkin olin rakastunut häneen silmittömästi.\nJa siihen olettamukseen hän rakensi koko juonensa. Hän pani sen alulle\njo illalla — mehän olimme samana iltana samoilla päivällisillä Chilen\nasiainhoitajan luona.\n\n— Niinkö? huudahtaa Serp, jolle tämä tieto on aivan uusi.\n\n— Niin — enkö sitä vielä ole sanonutkaan? — olen vieläkin\nhajamielinen... No niin, hän oli minulle siellä varsin kohtelias ja\nrakastettava, ja minä — miks'en voisi sitä tunnustaa? — keimailinkin\nvähin hänen kanssaan... Panin merkille, että hän pari kertaa katsoi\nminua omituisen pitkään...\n\nSerp puraisee huultaan. Ja madame Petrellan ääni muuttuu katkeraksi:\n\n— Hän katsoi luonnollisesti vain helminauhaani, sillä tietysti hän\njo silloin oli suunnitellut tekonsa. Hän meni kotiin, vaihtoi hienon\npäällystakin nukkavieruun ulsteriin ja kiiltävän silinterin lakkiin...\n\nSerp on toista mieltä, mutta ei sano mitään. Sinisen Lyhdyn tanssittaja\npeittää tietysti, samoin kuin viinuritkin, silmiinpistävän työpukunsa\narkisen ulsterin ja lippalakin suojaan — hän tulee yömyöhällä työstään,\nhuomaa avonaisen ikkunan eikä voi vastustaa kiusausta — ikkuna ei\nole korkealla maasta, ja pienoispuistikon kadunpuolin en suojamuuri\non lapsellisen matala. Kaikki on niin selvää — Serpin ajatukset\nkulkevat suoraa ja tasaista tietä. Mutta yht'äkkiä ne haksahtavat\nkorkeaan kynnykseen: italiankieli — mistä olisi mallipiirustaja sen\noppinut? Serp on tuijottanut itsensä niin sokeaksi mielikuvaansa, että\nkielijuttu, jonka hän jo eilen osasi ottaa laskuissaan huomioon, nyt\nkokonaan on unohtunut. Ja kuitenkin se on niin tärkeä, että koko Serpin\nteoria auttamattomasti särkyy siihen. Veri tulvahtaa hänen päähänsä,\nkorvissa humisee. Ja hän nousee lähteäkseen niin pian kuin on saanut\nsanotuksi välttämättömimmät kohteliaisuudet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntuu hyvältä päästä ulkoilmaan. Tuuli viilentää ohimoita ja poskia.\n\nSerp kävelee lähimmälle autoasemalle.\n\n... Olisiko ehkä mallipiirtäjä ollut oppimassa ammattiaan ulkomailla —\nharjoittelemassa jossakin tehtaassa Italiassa?... Mutta eikö sellainen\nmahdollisuus ole niin teoreettinen, että esimerkiksi poliisi jättää sen\nkokonaan huomioonottamatta?...\n\nSerp hymähtää itsekseen: poliisi — niin, salapoliisin teitähän hän,\nSerp Martens, nyt on joutunut kulkemaan. Ja miksi? Tietysti viran\npuolesta. Eikö ensinkään muista syistä?\n\nSerp nousee autoon.\n\n... Eihän hän todellakaan koko päivänä ole hetkeäkään ajatellut Luigi\nBusoitoa muuna kuin tekijänä siinä probleemassa, jonka hän on ottanut\nratkaistakseen. Hän ihmettelee sitä itsekin. Mutta miksi hän otti\ntehtävän suorittaakseen? Tekikö hän sen yksinomaan journalistisesta\nkunnianhimosta?... Oli miten oli — nyt ei hänellä missään tapauksessa\nole aikaa ruveta vaikuttimia erittelemään...\n\nHän ravistaa itsensä vapaaksi mietteistään. Kääntyykö hän Markin\npuoleen? — hän on kuitenkin vanha tekijä! —ja nyt hän tarvitsee\ntaitavaa avustajaa. Ei sittenkään. Mark ei saa pistää nenäänsä joka\nasiaan. Mutta Schmiedmann? Niin juuri hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerp tulee hengästyneenä toimitukseen. Hän on juossut portaat — ei\nmalttanut jäädä odottamaan hissiä. Hän menee suoraan huoneeseensa.\n\nSchmiedmann...\n\nSerp selittää hänelle lyhyesti tilanteen.\n\n— Mitä neuvotte tekemään?\n\nNuori mies miettii hetkisen, ja Serp huomaa, että hän on innostunut\nasiaan — hänen suunsa ympärillä on päättäväinen ilme, hän puristaa\nyhteen ohkaisia huuliaan.\n\n— Meidän on joka tapauksessa saatava selvä tuosta mallipiirtäjästä, hän\nsanoo. — Mikä hänen nimensä olikaan?\n\nSchmiedmann kirjoittaa nimen muistiin. Sitten hän nousee lähteäkseen:\n\n— Tulen takaisin viimeistään puolen tunnin perästä.\n\nHän menee. Serp sytyttää savukkeen. Mitä hän nyt voi tehdä? Hän istuu\nkotvan mietteissään. Sitten hän istuutuu kirjoituskoneen ääreen\nja rupeaa naputtamaan kuumeisella kiireellä. Tietysti — nyt se on\ntehtävä! Hänestä tuntuu, että huomiseen lehteen joka tapauksessa tulee\narvoituksen ratkaisu.\n\nHän kirjoittaa tarkan kuvauksen yöllisestä tapahtumasta,\nmutta ei mainitse sanaakaan madame Petrellan luulosta, että\nhuoneeseen tunkeutuja oli Busoito, vaan tyytyy ylimalkaiseen\nmielipuoli-olettamukseen ja esittää Petrellan näyttelemisen pelkästään\nkylmäverisen mielenmaltin näytteenä. Hän eläytyy työhönsä, liuska\ntoisensa jälkeen täyttyy. Eikä hän huomaa, että Schmiedmannin lähdöstä\njo vähitellen on kulunut kokonainen tunti.\n\nKun Schmiedmann vihdoin palaa, on Serpin kuvaus jo valmis. Hän istuu\nparhaillaan kynä kädessä sitä korjaamassa.\n\n— Mystillinen historia, aloittaa nuori mies. — Mallipiirtäjä\nHenry Helneriä ei ole olemassa. Senniminen henkilö löytyi kyllä\nosoitetoimiston luetteloista, mutta oli merkitty kuolleeksi. Menin\nkirkkoherranvirastoon: mallipiirtäjä Henry Helner on kuollut toista\nvuotta sitten keuhkotautiin 26 vuoden ikäisenä.\n\nSerpin kasvot kirkastuvat:\n\n— Tämähän kuulostaa jo joltakin... Eikö teistäkin?\n\nSchmiedmann nyökkää myöntymystä ja sanoo:\n\n— Minusta meidän nyt on käännyttävä Sinisen Lyhdyn hovimestarin puoleen.\n\nMuutamien puhelinkyselyjen jälkeen heidän onnistuu päästä yhteyteen\nhovimestarin kanssa.\n\n— Sennimistä henkilöä meillä ei ole ollut palveluksessamme. Voin sen\nvakuuttaa. Tunnen koko henkilökuntani.\n\n— Mutta, sanoo Serp, — siellä oli viime keväänä eräs tummaverinen nuori\nmies, joka käytti monokkelia...\n\n— Ah, hän, vastaa hovimestari,— me sanoimme häntä kreiviksi. Hänen\nnimensä oli Reis, Richard Reis, entinen lainopin ylioppilas, hieno\nmies, kaikin puolin aivan mallikelpoinen, mutta köyhä. Hänen oli\ntäytynyt keskeyttää opintonsa — vanha äiti ja nuori sisar elätettävinä.\nIkävä kyllä hän lopetti meillä viikko sitten, oli saanut vakinaisen\npaikan...\n\n— Sattuuko hovimestari tietämään hänen osoitettaan?\n\n— Valitettavasti en. Tanssittajiemme yksityiselämän kanssa ei minulla —\nliikkeen ulkopuolella — ole mitään tekemistä...\n\nSerp kiittää tiedoista.\n\n— Aina jotakin, sanoo hän Schmiedmannille iloisesti. — Mallipiirtäjä\nHenry Helner on ent. lainopin ylioppilas Richard Reis.\n\nSchmiedmann vastaa:\n\n— Lähden uudestaan osoitetoimistoon...\n\nJa Serp alkaa miettiä jatkoa selostukseensa. Väärällä nimellä\nesiintyminen on hänen vakaumuksensa mukaan uusi raskauttava asianhaara.\nHän kirjoittaa kuvaustaan jo siinä mielessä kuin olisi varkaan\nhenkilöllisyys selvitetty.\n\nSchmiedmann palaa tällä kertaa puolen tunnin perästä:\n\n— Myöskin Richard Reis on luetteloissa, mutta hän on kaksitoista\nvuotta sitten matkustanut Amerikkaan, eikä hän ollut lainopin, vaan\nlääketieteen ylioppilas. Sattumalta on hänen nykyinenkin osoitteensa\nselvillä: Kansas City...\n\nSerp huudahtaa:\n\n— Mainiota! Kuta sekavampaa, sitä selvempää —!\n\n— Niin, sanoo Schmiedmann. — Mutta nyt täytyy poliisin ruveta häntä\netsimään.\n\nSerp hämmästyy:\n\n— Poliisinko?\n\n— Luonnollisesti. Meillä ei ole siihen mahdollisuuksia; sitäpaitsi: jos\nlöytäisimmekin hänet, niin hän tietysti livahtaisi käsistämme, sillä\neihän meillä ole oikeutta vangita ketään.\n\nSitä Serp ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta hänen täytyy myöntää, että\nSchmiedmann on oikeassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoliisitarkastaja on aluksi varsin epäilevällä kannalla. Kielijuttu —\nsiinä on tietysti se \"mutta\", johon hän heti tarttuu kiinni, kun Serp\nkertoo, että hänen epäluulonsa melkein alunpitäen ovat kohdistuneet\nHelner-Reisiin.\n\n— Neiti Martens on lähtenyt valmiista teoriasta, hän sanoo, — ja se on\naina vaarallista...\n\nMutta Serp on itsepintainen:\n\n— Voinettehan joka tapauksessa tutkia myöskin sitä linjaa... Minusta\non aina epäilyttävää, kun ihminen esiintyy väärällä nimellä, ja vielä\nepäilyttävämpää lienee useammalla väärällä nimellä esiintyminen...\n\nPoliisitarkastaja höristää korviaan:\n\n— Onko tässä todistettavasti sellaistakin tapahtunut?\n\nSerp kertoo tutkimustensa tuloksista. Ja poliisitarkastajan silmät\nsuurenevat:\n\n— Vai niin. Sellaista! Näyttääpä todellakin kummalliselta.\n\nSerp takoo rautaa niin kauan kuin se on kuumana.\n\nJa poliisitarkastaja tekee muistiinpanoja.\n\n— Me pääsemme kyllä hänen jäljilleen..., virkahtaa hän. — Aina on joku\n— talonmies, ovenvartija—, joka voi antaa vihjeen. Minä lähetän heti\nmieheni liikkeelle.\n\n— Mutta, sanoo Serp, — minä vaadin myöskin, että saan pysyä kaiken\naikaa tutkimustenne tulosten tasalla. Se ei liene kohtuutonta, koska\nminä olen antanut teille jäljet.\n\n— Myönnän, vastaa poliisitarkastaja, — että olemme teille suuressa\nkiitollisuuden velassa siinäkin tapauksessa, että tämä mies\nosoittautuisi syyttömäksi madame Petrellan juttuun, sillä ilmeisesti\nhän joka tapauksessa on valonarka lintu.\n\n— Ja edelleen, jatkaa Serp varmalla äänellä, — täytyy minun vaatia,\nettette toistaiseksi anna sanomalehdille mitään tietoja asiasta.\n\nSchmiedmann, joka on seurannut Serpiä rikospoliisiin, heittää ihailevan\nsyrjäsilmäyksen virkasisareensa, joka aivan kylmäverisesti osaa valvoa\nlehtensä etuja.\n\nPoliisitarkastaja on rakastettavan myöntyväinen ja kirjoittaa Serpin\ntoimistopuhelinnumeron pöytäalmanakkaansa.\n\n— Ja mitä sanomalehtitietoihin tulee, virkahtaa hän hymyillen, —\nniin neiti Martens kai jo tämänaamuisen henkilökohtaisen kokemuksen\nperusteella tietää, millä tavoin minä niihin suhtaudun...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRikospoliisilla on kova ja vaikea työ. Sinisen Lyhdyn \"kreivi\"\nosoittautuu viekkaaksi ja taitavaksi jälkiensä peittäjäksi. On\nerinomaisen työlästä saada selville hänen asuntojaan, joita hän\nalinomaan on muuttanut.\n\nJa Serpin täytyy odottaa hyvin kauan ensimmäisiä tiedonrippeitä.\n\nMutta hän viipyy uskollisesti toimituksessa eikä suo itselleen edes\npäivällisaikaa, vaan tyytyy kahvilan voileipiin. Hän on äärimmilleen\njännittynyt, hänen on vaikea pysyä paikallaan, ja häntä palelee\nsisällisesti.\n\nSerp on heti poliisitarkastajan luota tultuaan kertonut Reinerille\nolettamuksensa ja tutkimustensa tulokset. Ja tohtori on tyytyväisenä\nhieroskellut käsiään:\n\n— Sehän on aivan selvää, lapsikinhan ymmärtää, ettei asiassa enää ole\nmuuta tekemistä kuin napata varas kiinni.\n\n— Mutta poliisi ei vielä ole vakuutettu huomauttaa Serp.\n\n— Poliisi..., sanoo Reiner halveksivasti ja kohauttaa olkapäitään.\n\nEikä toimitussihteeri jää odottamaan poliisitarkastajan puhelinsoittoa,\nvaan ryhtyy heti toimiin. Madame Petrellan asunto on valokuvattava\nulkoa — risti makuuhuoneen ikkunan kohdalle! — ja sisältä. Sitäpaitsi\non hankittava privaattikuva madamesta, mieluimmin sellainen, jossa\nhänellä on varastetut helmet kaulassaan... Kun on saatu apajaan iso\njuttu, niin se myöskin on hoidettava kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.\n\nTunnit kuluvat verkalleen.\n\nPari kertaa päätoimittaja Martens käy tytärtään katsomassa:\n\n— Etkö menisi vähäksi aikaa edes kävelemään?\n\n— En, vastaa Serp. — Ymmärräthän, että minun täytyy joka hetki olla\npuhelimen ulottuvilla.\n\nMartens myhäilee tyytyväisesti. Hänen tyttäressään on väärentämätöntä\njournalistiverta. Kunpa olisi sitä pojassakin —!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuta myöhemmälle ilta kuluu, sitä suuremmaksi kasvaa jännitys. Nekin\ntoimittajat, joille ei asiasta ole mitään puhuttu, — sitä pidetään\nhyvin rajoitetun piirin salaisuutena, ettei vain mitään pääse vuotamaan\ntoisiin toimituksiin — huomaavat ilmassa olevan jotakin erikoista, ja\nmonet jäävät jos minkälaisin verukkein pöytiensä ääreen vuorojensa\nloputtua.\n\nVihdoinkin, kellon jo lähetessä puoltayötä, Serpin puhelin soi ja\npoliisitarkastaja on langan toisessa päässä.\n\n— Pyydän saada onnitella neiti Martensia, aloittaa poliisitarkastaja.\n\n— Joko mies on kiinni? keskeyttää hänet Serp.\n\n— Ei vielä... hän näkyy livahtaneen jo muutamia päiviä sitten rajan\nylitse.\n\n— Niinkö? huokaisee Serp pettyneenä.\n\n— Olemme sähköttäneet ja telefonoineet kaikille Europan poliiseille,\nsillä tuo Helner-Reis on ilmeisesti aivan ensiluokkainen kansainvälinen\nrikollinen. Hänen erikoisalanaan ovat jalokivet, ja meillä on syytä\nluulla hänen matkustaneen Amsterdamiin, jonka timanttihiojien\nkortteleista häntä parhaillaan etsitäänkin.\n\n— Entä madame Petrellan juttu? kysyy Serp hermostuneesti.\n\n— Tietysti se on hän. Olemme löytäneet hänen ulsterinsa, jonka rouva\nPetrella jo on tuntenut; lakin hän sitävastoin näkyy hävittäneen...\n\nSerpin jännitys laukeaa. Hänestä tuntuu, että hän kohta lysähtää\nkokoon. Mutta hän ponnistaa kaikki voimansa terästääkseen tahtoaan.\n\n— Taitavimmatkin tekevät aina jonkin virheen..., naureskelee\npoliisitarkastaja. — Tämä lintu oli jättänyt siipensä — tuon vanhan\nulsterin — viimeiseen pesäänsä. Hän oli tosin pyytänyt emäntää\nlahjoittamaan sen heti seuraavana päivänä jollekin köyhälle...\nluultavasti pirullisesti ajateltu juoni mahdollisten epäluulojen\njohtamiseksi harhaan... mutta emäntä ei vielä onneksi ollut ehtinyt\nlahjoittaa sitä.\n\nSerp on viskellyt paperille muistinsa tueksi sanan silloin, toisen\ntällöin. Nyt hän kysyy:\n\n— Miten löysitte pesän? Poliisitarkastaja naureskelee:\n\n— Erään varieteetytön avulla... Varkaankin liha on heikko — hänellä oli\npikku ystävättärensä...\n\n— ... joka kavalsi hänet...\n\n— Ei se kana aavistanutkaan, mitä hän teki.\n\nSerp kiittää tiedoista.\n\nJa rupeaa sitten kirjoittamaan. Kuumeisella kiireellä. Sormet lentävät\nyli kosketinten, ja liuska liuskalta lennätetään käsikirjoitus\nReinerille, jonka pyöreät kasvot loistavat onnesta ja tyytyväisyydestä,\nja sitten latomoon.\n\nViiden palstan otsikko jättiläiskirjaimin ja kolme kuvaa ensi sivulle!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kolmen tienoissa aamulla on kaikki valmiina. Reiner jättää\nmahdollisesti vielä tulevat asiat yötoimittajan huoleksi ja lähtee\nsaattamaan Serpiä kotiin.\n\nSerp on aivan lopussa. Tuskin hän jaksaa kunnolla riisuutua. Hän\nviskautuu vuoteelleen ja nukahtaa heti. Yölamppu jää palamaan pöydälle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTietysti suuri uutinen herättää huomiota. Toimituksessa riemuitaan.\nYksin happamen Markin täytyy tunnustaa, että neiti Martens on ansainnut\nkorkeimman arvosanan \"kisällinäytteestään\".\n\n— Mestarinnäyte se on, mörähtelee Nagel, joka mielellään on\noppositiossa Markia vastaan sen vuoksi, että tämä kerran on vienyt\nhänen käsistään uutisen, joka oli vaatinut viikkokausien esityöt,\npoiminut aivan raa'asti valmiiksi kypsytetyt kastanjat hiilloksesta.\n\n— Minusta se ei enää ole mikään näyte, vaan aivan yksinkertaisesti\njournalistinen teko, virkahtaa Schmiedmann, joka tavallisesti istuu\nvaiti kahvipöydässäkin, missä ei yleensä kukaan säästä suutaan.\n\n— Oikein! huudahtaa Reiner ja keskeyttää kahvikuppinsa hämmentämisen. —\nSitä se juuri on: suuri teko.\n\nMutta Mark yrittää kaventaa kehumista — hän ei kernaasti suo toisia\nkiitettävän —:\n\n— Konstiko on tehdä, kun on mistä tekee! Minä hänelle sen ensiksi\nkerroinkin.\n\n— Näkyypä olevan, koska et uskaltanut itse ottaa tehtävää\nsuorittaaksesi, vaikka sitä sinulle tarjottiin, kiusoittelee Reiner.\n\nJa Mark tupsahtaa:\n\n— Kuka sanoo, etten minä uskaltanut?\n\n— Minä sanon, vastaa Reiner tyynesti. — Kuulinhan omin korvin, kun\neilen tunnustit kykenemättömyytesi.\n\n— Se ei ole totta.\n\nJo kivahtaa toimitussihteerikin:\n\n— Vai ei ole! Etkö sinä sanonut, ettei heitä saa puhumaan, jollei\njulkaise pientä valmistavaa uutista \"koepalloksi\"?\n\n— Sanoin. Ja se olisikin ollut ainoa mahdollisuus _minulle_, sillä\neihän tavallisella päivätyöläisellä ole niitä suhteita, jotka\ntyönantajan tyttärelle aukaisevat ovet mihin tahansa...\n\n— Kuten poliisitarkastajan virkahuoneeseen, Sinisen Lyhdyn hovimestarin\ntuttavuuteen ja balettirottien pukulooshiin, jatkaa Reiner ivallisen\nkuivasti.\n\nJa Nagel höhöttää:\n\n— Etenkin viimeksimainitussa paikassa on tietysti neiti Martensilla\npaljon läheisemmät suhteet kuin sinulla!\n\nYleisen naurun keskeyttää luutnantti Kragerin korkea diskantti — hän\non aikoinaan ollut paljon käytetty ensimmäinen tenori ylioppilaitten\nkansanvalistuskiertueilla —:\n\n— Minä en ihaile niin paljon tehtävän suoritusta kuin sen suunnittelua.\nSotilaana minun täytyy tehdä kunniaa neiti Martensin strategeja,\nnerokkuudelle.\n\n— Häntä eivät akat taitaisikaan päästä pieksämään yhtä helposti kuin\neräitä toisia strategeja, pistelee Mark.\n\nJa Krager vastaa:\n\n— Varo sinä vain, ettei hameväki kerran kosta sinulle sitä teerenpeliä,\njota sinä harjoitat kaikilla ilmansuunnilla!\n\n— Panevat vielä pussiin ja upottavat avantoon, huutaa Nagel.\n\n— Kuten Rasputinin, ilkkuu Krager. Mark kohauttaa olkapäitään ja inisee:\n\n— Te teette nyt jumalatonta numeroa rikosuutisesta. Ymmärtäisin\nherrojen haltioitumisen, jos asia olisi valtiollinen paljastus,\npoliittinen sensatio. Silloinhan sillä olisi merkitystä ja kantavuutta.\nMutta tavallinen poliisiasia — no niin, nehän aina uskotaankin\ntoimituksen nuorimmille, harjoitukseksi.\n\nReiner leimahtaa:\n\n— _All right!_ Hyvät herrat, annetaan mestari Markille aikaa kaksi\nviikkoa ensiluokkaisen sensation hankkimiseen — silloin pitäisi\nparlamentissakin asiat jo olla niin pitkällä, että nykyinen\ntoimitusministeristö on kypsä pakkaamaan kapsäkkinsä.\n\nReiner ottaa lompakostaan taskukalenterin ja liivintaskustaan\nlyijykynän.\n\n— Minä merkitsen muistiin: joulukuun 12 päivä.\n\nJa Reiner kirjoittaa vekselimuistiinpanojensa väliin: \"Viiden palstan\notsikko ensisivulla Markille.\" Sitten hän kääntyy Markin puoleen:\n\n— Uskallatko ottaa vastaan haasteen? Mark hymyilee ylimielisesti:\n\n— Tietysti. Mielihyvän, riemulla... Mutta hänen sormensa hypistelevät\nhermostuneesti pöytäliinan päärmettä.\n\nKrager sanoo pöydän päästä:\n\n— Jos minä olisin Mussolini, niin tietäisinpä mitä tekisin.\n\n— No, mitä sitten? kysyy Nagel.\n\n— Antaisin neiti Martensille ritarimerkin.\n\n— Etkö ylentäisi häntä yksin tein korkeimpaan sotilaalliseen arvoon —\ntekisit hänestä _luutnantin_? honottaa Mark.\n\nNyt tulee päätoimittaja kahvihuoneeseen ja istahtaa pöydän ääreen.\n\n— Mistä herrat ovat keskustelleet? kysäisee hän puheen aluksi.\n\nJa Reiner vastaa:\n\n— Tietysti suuresta uutisesta — siitähän kaikki puhuvat.\n\nMartens hymähtää vahingoniloisesti:\n\n— Niin, taisivat naapurit olla vähän harmissaan.\n\nMuuta hän ei siitä asiasta sano. Hänen tapoihinsa ei kuulu alaistensa\ntyön kiittäminen. Ja herrat ymmärtävät, että hän jo pitää tytärtäänkin\ntavallisena, toisten veroisena aputoimittajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerp nukkuu.\n\nHän on jo aamulla, kun Reiner saattoi hänet kotiin, ilmoittanut\npitävänsä vapaapäivän. Ja Reiner on luvannut: vaikka kaksikin.\n\nMathilde tietää, ettei häntä saa herättää. Se on sovittu kerta\nkaikkiaan — hänellähän on yöpöydällään herättäjäkello —; vain joskus,\nkun hän iltapäivällä lepää ennen yövuoroa, pyytää hän Mathildea\nkoputtamaan oveen.\n\nMartens on syönyt yksin aamiaisen — se tapahtuu usein muulloinkin.\n\"Vieläkö neiti nukkuu?\" hän on kysynyt Mathildelta. Ja kun Mathilde\non vastannut myöntävästi, on päätoimittaja määrännyt: \"Häntä tullaan\nmahdollisesti pyytämään puhelimeen, mutta on vastattava, ettei hän\nole tavattavissa, vaikka pyytäjä sanoisi asiaansa kuinka tärkeäksi\ntahansa. Neidillä oli hyvin paljon työtä eilen, hänen täytyi valvoa\nkauan ja hän on väsynyt.\" Mathilde on uskaltanut tehdä kysymyksen:\n\"Onko neidilläkin ollut tekemistä sen suurvarkaan paljastamisessa?\"\nPäätoimittaja on katsonut pitkään vanhaa palvelijatartaan, onpa vielä\ntainnut rypistää otsaansakin, sillä hän ei ole tottunut tunkeilevaan\nuteliaisuuteen siltä taholta. Mutta sitten hänen huulilleen on tullut\noikein hyvä hymy ja silmiin aivan lämmin loiste, ja hän on virkahtanut:\n\"Neiti on hoitanut koko sen asian.\" Eikä Mathilde enää ole voinut\npidättää itseään, vaan on huudahtanut: \"Herra varjelkoon!\" Ja sitten\nhän on rientänyt keittiöön kertomaan toisille... Mutta Martens on\naamiaisen jälkeen mennyt työhuoneeseensa ja hetken perästä soittanut\nsinne Mathilden. \"Tämä kirje on pantava neidin lautasliinan alle\naamiaispöytään.\" Ja Mathilde on asettanut Serpin lautaselle sinisen\nkirjekuoren, johon on kirjoitettu: \"Toimittaja Serp Martens. — Käteen.\"\n\nJa sitten on päätoimittaja lähtenyt.\n\nMutta jokaisen puolen tunnin perästä Mathilde on käynyt Serpin\noven takana kuuntelemassa: ei, sieltä ei kuulu mitään! Se on\nharmillista, sillä heti päätoimittajan lähdettyä on tuotu kaksi suurta\nkukkaslähetystä, ja puhelimessa on kysytty neiti Martensia alinomaa.\n\nSerp nukkuu syvästi ja rauhallisesti. Ei edes näe unta. Hän on niin\nlopen väsynyt.\n\nHerätyskello on asetettu soimaan kello 12.\n\nKun se alkaa kilistä, havahtuu Serp. Miten on mahdollista, että hän\nvielä on vuoteessa? Niin, sehän on totta: hän tuli myöhään kotiin,\nja tänään hänellä on vapaapäivä... Hän hypähtää sängystään ja menee\nhakemaan lehdet, jotka aina asetetaan tuolille hänen ovensa viereen.\nSerp juoksee nopeasti takaisin vuoteeseen — hänen on vilu, permanto on\nkylmä.\n\nMainio ensisivu! Isot, mustat otsikot ja hyvät kuvat. Siinä on\nyllätyskin: Helner-Reisin kuva — iltapuku, monokkeli. Mistä ihmeestä\nReiner on saanut sen hankituksi? Eikä hän virkahtanut siitä\nsanaakaan...\n\nSanomalehtimies lukee aina ensiksi oman kirjoituksensa — hänen täytyy\nkontrolloida, miltä se vaikuttaa painettuna. Mutta tällä kertaa Serp\nei malta olla tekemättä poikkeusta sääntöön. Hän vilkaisee nopeasti\ntoisten lehtien otsikot. Ja vasta kun hän on vakuuttautunut siitä,\nettei niissä ole riviäkään Petrellan kaulakoristeen varastamisesta,\nrupeaa hän lukemaan omaa selostustaan. Hän lukee sen hitaasti kappale\nkappaleelta. Se tuntuu hyvältä... Ja hän lukee sen vielä toiseen\nkertaan. Se kestää...\n\nSitten hän nousee, menee kylpyyn.\n\nHän pukeutuu vain aamukimonoonsa. On niin suloista laiskoitella... Ja\nhänhän on kuitenkin aivan yksin aamiaispöydässä.\n\nSerp tulee ruokasaliin ja istuutuu paikalleen.\n\nHän repäisee auki sinisen kirjekuoren. Siinä on puoliarkkinen, jolle\nlyijykynällä on viskattu muutama rivi:\n\n \"Serp,\n\n Annan tänään määräyksen taloudenhoitokonttoriin, että sinun palkkasi\n t.k:n 1 p:stä lukien on laskettava kaksinkertaiseksi.\n\n                                                        Isä.\"\n\nKevyt kareilu väikähtää Serpin huulilla. Tämä on niin isän tapaista!\nLyhyttä ja asiallista, liikemiehen sähkösanoma-onnittelu. Niin,\ntodellakin onnittelu. Sillä Serp tietää, että tuohon tiedonantoon\nsisältyy paljon suurempi tunnustus kuin kauneimpiinkin korulauseisiin.\nJa se liikuttaa hänen mieltään. \"Kaksinkertaiseksi\"... se on jo\nkorkea kiitos, sillä ihminen, joka ajattelee numeroissa, ajattelee\ntäsmällisesti —sanat voivat venyä, mutta luku ilmaisee määrätyn mitan..\nSiksi kai koulussakin arvolauseet olivat numeroita...\n\nSerpin on hyvä olla. Hän soittaa. Ja Mathilde tulee sisään.\n\n— Olen tänään ollut unikeko...\n\n— No, kyllä kannattaakin nukkua, kun on tehnyt sellaisen\njymyuutisen... Sehän oli hirveä voro... Mutta neiti sai vain\nselville...\n\n— Mistä Mathilde tietää, että minä sen jutun olen tehnyt?\n\nMathilden suuri suu vetäytyy leveään hymyyn:\n\n— Päätoimittaja sen aamulla sanoi minulle.\n\n— Mitä? Sanoiko isä —?\n\nSerpin silmiin nousevat kyynelet. Onpa isän todellakin täytynyt\nolla mielissään, kun hän, joka tavallisesti ei muista tervehtiäkään\npalvelijoita, on puhellut Mathilden kanssa.\n\nMathilde nyökyttää päätään:\n\n— Kyllä vain sanoi ja varoitteli vielä... Mutta minähän aivan unohdan\ntässä sekä kahvin että muut asiat...\n\nHän pyörähtää ketterästi ja pyrähtää ulos ovesta.\n\nSerp levittää voita leivälle ja tuumii puoliääneen itsekseen:\n\n— Vai niin, vai niin...\n\nMathilde tulee takaisin. Hän kantaa isoa kukkalaitetta ja on tärkeän\nnäköinen. Ja hänen jäljessään tulee keittäjätär kantaen toista kääröä.\n\nSerp katsoo heitä hämmästyneen uteliaana. He laskevat kantamuksensa\npöydälle ja alkavat irroitella käärepapereita.\n\n— Voitonseppeleet, sanoo Mathilde.\n\nJättiläismittainen kukkakori. Ja sankaan kiinnitetty kirjekuori, jossa\non kohokuvana kultainen kreivi-kruunu.\n\n \"Hyvä neiti,\n\n Pyydän Teitä vastaanottamaan kunnioittavat kiitokseni siitä\n suurteosta, jonka Te olette suorittanut ja joka on pelastanut\n Kuninkaallisen Lähetystön ja minut hyvin ikävästä tilanteesta.\n\n                                                  Teidän\n                                             Kreivi Cavallini.\"\n\nToisessa käärössä on tummanpunaisia ruusuja — samanlaisia muistaa Serp\nsaaneensa kerran aikaisemminkin ja punastuu. Mutta kortissa ei ole kuin\nyksi sana: \"Kiitos\" ja sen alla nimikirjaimet L.B.\n\nKummallista, ajattelee Serp, en ole ajatellut häntä koko aamuna, ja\nhänen tähtensä kai minä sittenkin...\n\n— Kyllä on kukkia! sanoo Mathilde.\n\n— Maksavat varmaankin monta sataa, ihmettelee keittäjätär.\n\n— Ja kauniita ne ovat, virkahtaa Serp jotakin sanoakseen, sillä hänen\najatuksensa ovat muualla.\n\n\"Varmasti hän tahtoo tavata minua... ehkä onkin jo soittanut\", miettii\nSerp. \"Soittaisinko minä hänelle? Ei! On parempi, että odotan. Jos minä\nsoitan, näyttää tietysti aivan siltä, kuin tahtoisin...\"\n\nSerp kääntyy palvelijain puoleen:\n\n— Ja nyt kahvia ja munia, minun on hirveä nälkä.\n\nPalvelijattaret kiiruhtavat ulos.\n\nPuhelin soi — se on vielä isän aamiaisen jäljiltä ruokapöydällä.\n\nSerp hätkähtää — onko se hän?\n\nMutta se onkin madame Petrella — ei ole Serp tullut häntäkään\najatelleeksi, ja hänen asemansahan on nyt melkein säälittävän nolo.\n\n— Neiti Martens on tietysti lukenut sanomalehden, aloittaa madame vähän\nepävarmasti.\n\n— Kyllä olen, vastaa Serp.\n\n— Niin, se minun varkaanihan on nyt muka saatu selville, taikka ainakin\nvakuuttaa poliisi saaneensa hänet selville.\n\n— Luuleeko sitten madame, että poliisi on väärillä jäljillä? kysyy Serp\nreportteri kylmästi.\n\n— Minä pidän luuloni omina tietoinani, vastaa Petrella salaperäisesti.\n— Mutta olkoon asia miten tahansa, minä en enää jaksa kuluttaa\nhermojani sen takia. Tarvitsen työrauhaa, ja kun en sitä täällä\nnähtävästi saa, olen päättänyt matkustaa muualle. Lähden jo tänä iltana\nyöjunassa. Siksi tahdoin soittaa teille, rakas ystävä, joka eilen\nosoititte niin vilpitöntä myötätuntoa minulle. Pyydän teitä myöskin\nsanomaan terveiseni herra isällenne...\n\n— Vai niin, vastaa Serp edelleenkin yhtä kylmästi. — Lähtö tuli äkkiä.\n\n— Päätin sen tänä aamuna.\n\n— Toivotan madamelle hauskaa matkaa, sanoo Serp. — Vien isälleni\nterveisenne.\n\nSerp saa kahvinsa ja alkaa syödä aamiaistaan Syötyään hän sytyttää\nsavukkeen ja lukee kolmanteen kertaan suuren juttunsa.\n\nJa odottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta toimituksessa on uutta kiirettä. Kansallisten Villatehtaiden\nasema on kiristynyt äärimmilleen. Romahdusta on enää mahdoton välttää.\nTiedetään, että pankki on päättänyt antaa asiain mennä menojaan. Se on\nsaanut omat saatavansa turvatuiksi eikä sillä siis enää ole syytä tukea\nMercuriusta. Osakkeita tarjotaan pörssissä polkuhintaan, mutta ostajat\novat haluttomia.\n\nMercurius tekee epätoivoisia yrityksiä pelastaakseen tilanteen, taikka\nainakin hankkiakseen itselleen hengähdysaikaa.\n\nKello 15:n tienoissa Monica ilmoittaa hänet Martensille.\n\nMercurius on hermostunut. Ääni vavahtelee ja pingoittautuu kurkkuun. Ja\nMartens panee merkille, ettei mies malta edes sytyttää sikaria, vaan\nimee sitä kuiviltaan.\n\n— Tulin tänne puhumaan meidän pankkipolitiikastamme. Se on viime\naikoina käynyt aivan sietämättömäksi...\n\nMartens hypistelee paperiveistään — kylläpä on miehen esiintymistapa\nmuuttunut: entisen täsmällisen sähkösanomatyylin tilalle ovat tulleet\nkierrellen kaartelevat ylimalkaisuudet.\n\n—... Näkyy tulleen säännöksi, että ainakin maan suurin pankki, joka\nmuka on perustettu kansallisen yritteliäisyyden herättämiseksi, vain\nodottaa tilaisuutta viskatakseen hirttosilmukan niiden liikkeiden\nkaulaan, joiden perustamiseen se itse on kehoittanut auliilla, etten\nsanoisi rajattomalla, luotolla...\n\nMartens raapaisee tulta ja ojentaa palavan tikun Mercuriukselle.\n\n— Te olette joutunut vaikeuksiin? kysyy päätoimittaja. — Suojelustulli\nei auttanut?\n\n— Eihän se vielä ole voinut vaikuttaa mitään. Vasta ensi keväänä alkaa\nsen vaikutus tuntua — minä voin sen todistaa selvillä numeroilla.\nMutta pankki ei ota todisteluani kuuleviin korviin. Se on niin\nnurinkurista, ettei tässä tiedä, pitäisikö itkeä vaiko nauraa.\nAjatelkaa itse: viimeistään kuuden kuukauden perästä minä voin\nlyhentää luottotarvettani vähintään 30 prosentilla, mutta pankki, joka\ntähän asti ei kertaakaan vielä ole asettanut määräaikaa, vaatii nyt\nyht'äkkiä, että minun 45 päivän kuluessa on järjestettävä viisikolmatta\nprosenttia. Eivätkä mitkään järkisyyt mahdu johtajiin. Mutta heillä on\ntietysti omat suunnitelmansa...\n\n— Mitä tarkoitatte? kysyy Martens ja ojentaa uuden tulitikun, sillä\nMercuriuksen sikari on syttynyt vain toisesta syrjästään.\n\nMercurius irvistää väkinäisesti:\n\n— No, eihän se ole mikään salaisuus... Kun jokin liikeyritys on\njoutunut ahtaalle, ottaa pankki sen haltuunsa ja vie sen kuivalle\nmaalle, ja kun se taas on varmalla pohjalla, lopettaa pankki\nholhouksensa.\n\nMartens katsoo häntä silmiin:\n\n— Mutta sehän on minun ymmärtääkseni erinomaisen terve ja epäitsekäs\nliikeperiaate.\n\nMercurius naurahtaa kuivan katkerasti:\n\n— Epäitsekäs! Kyllä tosiaankin. Hyvä päätoimittaja, luulin suoraan\nsanoen, että te olitte nähnyt humbugin lävitse: kun holhous lakkaa,\novat osakkeet tietysti siirtyneet pankinjohtajien haltuun... Siinähän\njuuri on koko taktiikan häikäilemätön sikamaisuus.\n\n— Ja te arvelette, että Kansallisten Villatehtaitten käy samalla\ntavalla?\n\nMercuriuksen suunpielet kohoavat ylenkatseellisesti:\n\n— En arvele mitään. Mutta minä _tiedän_, että sellainen on suunnitelma.\nSiinä on kuitenkin pieni mutka tiellä.\n\n— Ja mikä se on?\n\n- _Se olen minä_, sanoo Mercurius ja nousee tuolista. — Ja\ntoivottavasti myöskin julkinen sana, jonka velvollisuuksiin kai kuuluu\nväärinkäytösten paljastaminen myöskin liike-elämän alalla.\n\nHän menee. Eikä Martens voi olla tekemättä mielessään vertailua hänen\ntulonsa ja menonsa välillä: hänen onnistui suurilla sanoilla suggeroida\nitsensä eräänlaiseen paatokseen, joka kenties olisi voinut tehotakin,\nellei päätoimittajalla sattumalta olisi ollut jo edeltäpäin vihiä\nasiain todellisesta tilasta. Nyt mahtiponsi jää ontoksi kulkusen\nkilinäksi, joka vain vahvistaa huhut.\n\nKotvan Martens miettii: \"Jos me huomenna julkaisemme uutisen, kaatuu\nMercurius tietysti heti... Mutta kaatuuhan hän kuitenkin... Eikä\nminulla sitäpaitsi ole syytä sääliin — yrittihän hän keväällä kyniä\nminutkin. Ja mitä pankinjohtajiin tulee, niin se on tietysti heidän\nasiansa — kukapa ei tekisi afääriä, kun pääsee tekemään?\"\n\nHän tarttuu puhelimeen.\n\n— Toimitussihteerille.\n\n— — —\n\n— Kansallisten Villatehtaitten satu on selvä — Mercurius kävi juuri\nluonani — pankki ottaa liikkeen hoitoonsa. Anna mennä vain isona\nuutisena.\n\nMonica tuo päiväpostin päätoimittajalle. Ja Martens tulee\nkatsahtaneeksi häntä. Eikö tyttö ole alkanut saada vähän muotoja? —\nkas vain! Päätoimittaja hymähtää — hän on pari kertaa tavannut Markin\netuhuoneessaan ja kerran ovat Monica ja Mark tulleet yhdessä häntä\nvastaan kadulla. Eihän sitä koskaan tiedä, mistäpäin jänis juoksee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerpin täytyy odottaa kauan. Vasta viiden tienoissa iltapäivällä\nBusoito soittaa. Hänen äänessään on oudonsävyinen tumma sointu. Serp\nkiittää kukista.\n\n— Ymmärrätte, että välttämättä tahdon tavata teidät, soitin jo aamulla,\nmutta sanottiin, ettette voinut tulla puhelimeen.\n\n— Minä aivan yksinkertaisesti nukuin...\n\n— Kuinka väsynyt mahdoittekaan olla.\n\n— Mutta en ole enää — väsymys paranee unella.\n\n— En osaa kiittää teitä... olette tehnyt minulle niin suuren\npalveluksen...\n\nSerp keskeyttää hänet naurahtamalla:\n\n— Minähän teille olen kiitollisuudenvelassa.\n\n— Mistä? kysyy Busoito hämmästyneenä.\n\n— No, hankittehan te minulle ensiluokkaisen uutisen.\n\nHe sopivat tapaamisesta.\n\n— Tänään syön mielelläni italialaisen päivällisen...\n\nJa Serp menee pukeutumaan.\n\nHän suorittaa pukeutumisensa huolellisesti, kuten aina. Naisen\nvelvollisuus on huolehtia ulkonäöstään, tehdä itsensä mahdollisimman\nmiellyttäväksi.\n\nKun Serp on pukeutunut, lähtee hän heti ulos. Tekee hyvää kävellä\npuolituntinen.\n\n— Mathilde, hän huutaa ruokasalin ovesta.\n\nJa Mathilde tulee.\n\n— En tule kotiin päivälliselle — minut on kutsuttu ulos...\n\nMathilde sulkee oven hänen jälkeensä hymyillen — hän on huomannut, että\nneiti on kiinnittänyt ruusun rintaansa, tummanpunaisen, ja hän ymmärtää\ntehdä johtopäätöksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBusoito on löytänyt kodikkaan pikkuravintolan ruokapaikakseen.\nRauhallinen luola, hyvä keittiö ja ystävällinen palveluskunta. Hän on\nsyönyt siellä jo vuoden ajan. Hänellä ori oma nurkkapöytänsä ja talon\npuolesta hopeinen rengas lautasliinan ympärillä. Hän on aivan kuin\nkotonaan, tuntee koko henkilökunnan astiainpesijätärtä myöten. Kokki on\nvenäläinen. Tietysti emigrantti, joka ennen on nähnyt parempia päiviä.\nHän on usein jutellut hänen kanssaan. Mies puhuu aivan ihanteellista\nranskaa, on kulkenut maailmaa ja nähnyt paljon. Mutta silti hän on\nhuvitettu nykyisestäkin ammatistaan. Hän ottaa sen vakavalta kannalta\nja on oikein halusta perehtynyt keittotaidon salaisuuksiin. Busoito on\nluotsannut hänet italialaisen keittiön öljyisiin sokkeloihin, ja hän\nosaa valmistaa aivan moitteettoman makaronin ja paistaa kananpojan yhtä\nkultapintaiseksi kuin Rooman kokit.\n\nLuigi Busoito odottaa päivällisvierastaan. Pöytä on katettu talon\nparhaimmalla kalustolla. Kukkia on kristallimaljakossa, ja Ennie,\ntarjoilijatar, on saanut erikoisohjeet. Isäntä on itse käynyt\nkellarissa ja tuonut pari pulloa sellaista, jota ei ole arkiyleisön\nviinilistassa, ja Busoito on saanut lahjaksi kreiviltä _fiascon_\nloisto-chiantia. Pienen ravintolan kahdessa matalassa huoneessa on\njuhlallinen tunnelma — tämä ei ole tavallista arkea, odotuksen jännitys\nkuvastuu yksin kassaluukusta, jossa päivän kunniaksi on pari koreata\nkukkaa korkeassa olutlasissa.\n\nSerp tulee. Hän katsahtaa ympärilleen: — Täällähän on hauskaa — lystin\npaikan olettekin löytänyt itsellenne. Ymmärrän, että viihdytte\ntäällä...\n\nMutta vielä tiukemmin tarkastetaan Serpiä, kun Busoito vie hänet omaan\nsoppeensa katetun pöydän ääreen. Isäntä iskee silmää kassanhoitajalle,\nhänen kasvojensa ilme ilmaisee vilpitöntä hyväksymistä. Ja\neteisvahtimestari tekee itselleen asian tarjoiluhuoneeseen kertoakseen\ntytöille, että turkin vuorisilkissä on parisilainen leima.\n\nMutta eniten hermostunut on Ennie. Hän huomaa kätensä vapisevan, kun\nhän asettaa spaghettivadin ja hienonnetun juuston pöydälle. Liekö\natmosfeerin jännitys tarttunut päivällispöydässä-istujiinkin vai liekö\npäinvastoin heidän oman jännityksensä laukeaminen aikaansaanut reaktion\n— heidän yhdessäolostaan on välittömyys kaikonnut. He koettavat\nmolemmat ylläpitää keskustelua, mutta he pingoittavat sen teennäisen\nvilkkaaksi ja vaihtelevat alinomaa puheenaihetta. On aivan kuin\nkumpikin leikkisi piilosillaoloa — ei tahallisesti, vaan vaistomaisesti\n— ja kiertäisi ja kaartelisi jotakin arkaa ja kipeää, tietämättä\nkuitenkaan varmasti ja määrätysti, mitä he karttavat.\n\n— Me olemme siis nyt Italiassa! huudahtaa Serp, kun hänen\npöytätoverinsa kaataa olkikoristeisen pullon tummaa punaa laseihin.\n\nMutta Busoito sanoo:\n\n— Kunpa olisimmekin! Siellä olisi toki aivan toisenlaista...\n\nKirjoituspöydän Vestan neitsyen profiili väikähtää Serpin silmissä, ja\nhän kysyy melkein pilkallisesti hymyillen:\n\n— Onko teillä ikävä kotiin?\n\n— On... toisinaan..., vastaa Luigi Busoito verkalleen. — Mutta minä\ntiedän, että jos nyt olisin kotona, niin minun olisi ikävä tänne...\n\nSerp vainuaa taas Busoiton sanoissa sarastavan tunteellisuuden uhkaa,\nsamaa, jolla hän muistaa hänen välttäneen suoran vastauksen antamista\nkysymykseen: \"Kuka tuo on — sisarenneko?\" Ja Serp alkaa puhua puuta\nheinää.\n\n— Mitä luulette madame Petrellan nyt sanovan?\n\n— Oh... älkäämme puhuko hänestä..., vastaa Busoito, ja tumma puna\nnousee hänen poskilleen.\n\nSerp ajattelee: onkohan tuo puna harmia vai johtuuko se siitä, että\nBusoitolla sittenkin on ollut Petrellankin kanssa jotakin yhteistä,\nkuten tietysti myöskin \"Vestan neitsyen\" ja monien muiden kanssa.\n\nPäivällinen kuluu kulumistaan, mutta tunnelma ei parane. Vuorosanat\nluiskahtelevat toistensa ohitse — yhteisvirettä ei synny.\n\nJa Serp rupeaa itsekseen analysoimaan suhdettaan Busoitoon. Hän\nmuistaa, miten kiihkeästi hän aamupäivällä odotti puhelimensoittoa —\nmiksi? Nyt kun Busoito istuu häntä vastapäätä, hän on aivan kuin vieras\nmies. Ja vierashan hän onkin — sattuma vain on johtanut heidän polkunsa\nristimään toisensa. Rakkautta — ei se toki tällaista ole. Johan sen\nhuomaa siitäkin, että hän näin kylmän järkevästi voi eritellä asioita\nja kehrätä lankoja kerälle. Eikä hän sitäpaitsi tahdo olla numerona\nkenenkään lemmenvoittojen kokoelmassa.\n\n_Cassate siciliana_ — Serp ei voi olla hymyilemättä. Jäätelön nimi\nherättää eloon muistojen mielikuvia niiltä ajoilta, joina hän toisinaan\nvielä hairahtui haaveilemaan... Ei, Luigi Busoito on ollut hänelle vain\njournalistinen aihe, ja sellaisena tietysti kiinnittänyt hänen mieltään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he tulevat kadulle, huutavat sanomalehtipojat lisälehteä.\nPetrellan helmien varas on vangittu Brüsselin asemalla — vaarallinen\nkansainvälinen rikollinen.\n\nJa Serpin päähän iskee ajatus, että journalistinen \"aihe Luigi Busoito\"\nnyt on loppuunkäsitelty. Lisälehti on sen loppulauseen huutomerkkinä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKreivi Cavallini rakastaa juhlallisuutta. Hän tahtoo antaa arkisillekin\nasioille loistoa — sitä on hänen mielestään nykyaikaisessa elämässä\nyleensä valitettavan vähän.\n\nPäätoimittaja Martens on saanut kutsukortin, jossa Hänen Majesteettinsa\nlähettiläs pyytää häntä saapumaan Kuninkaalliseen Lähetystöön klo 2\npäivällä. Asia on virallinen. Kutsuun ei voi ilmoittaa estettä. Se on\nharmillista. Sillä juuri samaan aikaan on puolueen parlamenttiryhmällä\nkokous, jossa pää-äänenkannattajan edustus on välttämätön.\n\nMartens miettii, kenet hän lähettäisi sijaisekseen. Grönberg on liian\nselvästi vanhoillinen — hänet saa ylipuhutuksi melkein mihin tahansa...\neikö hän äskettäinkin antanut narrata itseään patavanhoillisen\nIsänmaanpelastajien klubin johtokuntaan?... Hän ei osaa epäillä\nihmisiä; luulee, että kaikki ovat yhtä rehellisiä kuin hän itse. — Mark\non tietysti ovelampi ja sitäpaitsi vanhana parlamenttireportterina\nperehtynyt kulissientakaiseen puoluepeliin, mutta hän on laskematon\nvapaamielisyydessään — saattaa milloin hyvänsä yhtyä kuinka\nradikaalisiin maailmanparannushullutuksiin tahansa. — Vahinko, että\nkauppaosaston toimittaja sattuu olemaan sairaana — hän kuvittelee\npilaantumattomassa yksinkertaisuudessaan olevansa poliitikko, mutta\nhänen liberalisminsa on aivan vaaratonta, koska hän on säästänyt\nitselleen vähän varoja... Täytyy neuvotella Reinerin kanssa.\n\nReiner katsoo päätoimittajaansa ihmetellen:\n\n— Lähetä Flaxmann — hänhän kirjoittaa nykyisin poliittisia artikkeleita\njo useammin kuin ukko Grünberg.\n\n— Juuri siksi hän ei missään nimessä saa mennä sinne.\n\n— Miksi ei?\n\n— Siksi, että sinne tulee myöskin Glanz, vastaa Martens tiukasti.\n\n— Ovatko he sitten riidoissa?\n\n— Päinvastoin. Mutta sinä tiedät, että Glanzilla saattaa toisinaan olla\nomiakin mielipiteitä, ja jos hän saa niitä istutetuksi heikkoon päähän,\nniin ne voivat itää ja käydä vaarallisiksi. Reiner viheltää:\n\n— Sinä et toisin sanoen tahtoisi vaarantaa Flaxmannin lojaalista\nepäitsenäisyyttä.\n\n— En millään muotoa — meillä ei ole varaa tehdä hänestä\nkäyttökelvotonta.\n\n— Eipä tietenkään... Mutta entäpä tyttäresi? Tosin hänessä on\nitsenäisyyttä, mutta sen vastapainona on se, että hän vielä on\nvasta-alkaja politiikassa ja sitäpaitsi aivan liiaksi viisas\nantautuakseen keskusteluun niin toivottomista asioista kuin\npuolueohjelmista...\n\nTodellakin — Serp! Häntä ei Martens ole tullut ajatelleeksi. Voihan\nolla hyvä, että hän vähitellen perehtyy politiikkaankin. Eihän sitä\ntiedä, miten tässä vielä sattuu käymään... Mutta suostuuko Serp?\n\nMartens menee kotiin pukeutuakseen Cavallinin virallista tilaisuutta\nvarten. Hän tapaa tyttärensä lounaspöydässä.\n\nSerp hämmästyy isänsä ehdotusta:\n\n— Enhän minä, isä kulta, ole ollenkaan perillä politiikassa...\n\n— Mutta siihen perehtyy pian, ei mihinkään maailmassa perehdy niin\nhelposti.\n\n— Minä olen tähän asti pelännyt sitä siksi, että olen luullut sitä\nhirveän monimutkaiseksi.\n\nMartens naurahtaa:\n\n— Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan vaihtokauppa — hanki halvalla ja\nluovuta kalliilla, tingi ostaessasi ja koroita hintaa myydessäsi...\n\nSerp katsoo isäänsä silmiin:\n\n— Jotain sellaista minä kyllä olen epäillyt, mutta en ole uskonut, että\nsitä saa noin avoimesti tunnustaa.\n\nIsän silmät välkähtävät veitikkamaisesti:\n\n— Eiväthän ammattipoliitikot sitä tietysti tunnustakaan — he ovat\nkylläksi ovelia ymmärtääkseen korean käärepaperin merkityksen.\n\n— Mitä sinä tarkoitat käärepaperilla?\n\n— Aatteellisuutta. Ja rihmana ovat kauniit puheet ja nappuloina\nepäitsekkäät asenteet.\n\n— Entä mitä on käärepaperin alla?\n\n— Edut ja vaikutusvalta.\n\nSerp on käynyt vakavaksi. Isä laskee leikkiä, mutta Serp arvaa, että\npilan alta pilkistää esiin alaston todellisuus. Hän tahtoo tutustua\nsiihen. Ja hän suostuu isänsä ehdotukseen.\n\nMartens nousee lähetystön portaita yhdessä sisäministerin kanssa.\n\nSisäministeri — normaalisissa oloissa tavallinen esittelijä, vaatimaton\nvirkamies ja ujo ihminen — on hermostunut.\n\n— Minusta tämä on kiusallista, hän valittaa. — Olen tähän asti\nonnistunut välttämään diplomaattikutsuja, mutta ulkoministeri väitti,\netten tästä tilaisuudesta millään verukkeella voinut kieltäytyä...\nKaikkein pahinta on, etten puhu muita vieraita kieliä kuin\nkoulusaksaa...\n\nMinisteri on hengästynyt ja alkaa yskiä astmaattisesti. Herrojen täytyy\npysähtyä hetkeksi.\n\n— Minä viihdyn parhaiten virastopöytäni ääressä... Ja vastoin\ntahtoanihan minut raahattiinkin keväällä tähän väliaikaiseen\ntoimitusministeriöön... Jumalan kiitos siitä nyt pääsee vapaaksi...\n\nHänen huokaisunsa vilpittömyydestä ei ole epäilystäkään. Eikä Martens\nvoi olla pidättämättä hienoa hymyä, sillä hän on tottunut aina lukemaan\nkaatuvan ministerin teeskennellystä tyytyväisyydestä vain kömpelösti\nnaamioitua katkeruutta.\n\nPolvihousuinen ja kultanappinen pikentti auttaa päällysvaatteet\nherrojen yltä. Ja sisäministeri pyyhkii vielä salin kynnyksellä tuskan\nhikeä otsaltaan. Mutta Martens lohduttelee häntä:\n\n— Kreivi Cavallini puhuu aivan esteittä saksaa.\n\nSisällä on ennestään ulkoministeri — hän on ainoa, joka edellisestä\nhallituksesta on jäänyt paikalleen, sillä hänen ammattitaitonsa\nvälttämättömyydestä on tehty uskonkappale. Koko lähetystön henkilökunta\non saapuvilla. Kreivi, lähetystösihteeri ja kauppa-attasea ovat\npuetut juhlallisiin diplomaattitakkeihin, mutta Luigi Busoito on\nsotilaspuvussa — se antaa vähän väriä seurakunnan hautajaisvakavuudelle.\n\nSamppanja tuodaan sisään — valmiiksi täytetyt korkeat lasit\nhopeatarjottimella.\n\nJa kreivi Cavallini astuu pari askelta keskilattialle ja ottaa\npovitaskustaan paperin.\n\n— Hyvät ja korkeasti kunnioitetut herrat, hän aloittaa puheensa. —\nMinulla on tänään suoritettavanani erittäin mieluinen ja samalla hyvin\nkunniakas tehtävä. Minun armollinen hallitsijani on, huomioonottaen ne\nsuuret palvelukset, joita te, arvoisat herrat, jotka kuninkaallinen\nlähetystö tänään näkee vierainaan, olette tehneet Hänen Majesteettinsa\nmaalle ja kansalle, suvainnut antaa sydäntänsä lähinnä olevan korkean\nritarikunnan arvomerkit: hänen ylhäisyydelleen ulkoministerille\nsuurristin sekä herra sisäasiainministerille ja herra päätoimittaja\nMartensille ensimmäisen luokan komentajamerkit. Samalla kuin minä\nesiintuon herroille Hänen Majesteettinsa tervehdyksen, pyydän omasta\nja lähetystön puolesta vilpittömästi onnitella herroja. Kohotan lasini\nherrojen kunniaksi.\n\nKreivi pistää paperin taskuunsa ja antaa pienellä kädenviitteellä\nmerkin lähetystösihteerille, joka kiiruhtaa ottamaan pöydällä olevat\nkotelot käsiinsä ja ojentamaan ne yksitellen kreiville sitä myöten kuin\ntämä ehtii astua vuoron perään kunkin onnellisen ritarin eteen.\n\nKun kaikki ovat saaneet kotelonsa, pitää ulkoministeri kiitospuheen.\nSe on yhtä korea kuin hän itsekin, ja siinä vakuutetaan, että ne\npalvelukset, jotka nyt ovat näin yllättävän runsaan tunnustuksen\nosakseen saaneet, ovat vain murto-osa siitä, minkä asianomaiset\ntahtoisivat tehdä kreivin niin loistavasti edustamalle maalle ja sen\narmolliselle hallitsijalle sekä sen erinomaiselle hallitukselle.\n\nSitten juodaan samppanjalasit pohjaan ja siirrytään kreivin\ntyöhuoneeseen. Siellä odottavat sikarit ja whisky, ja niiden avulla\nhupenee juhlallinen jäykkyys väleen.\n\nKreivi keskustelee erittäin rakastettavasti sisäministerin kanssa,\njoka ensimmäisen whiskykulauksen jälkeen alkaa itsekseen ihmetellä\nsaksankielensä luistavuutta. Ja sillä välin tulevat ulkoministeri ja\nMartens — puoliääneen kuiskaten — yksimielisiksi uuden parlamentaarisen\nhallituksen ohjelmakysymyksistä.\n\n— Mutta kuka sen muodostaa? kysyy Martens\n\n— Eikö se jo ole tiedossa?\n\n— Ei. Kuka?\n\nUlkoministeri hymyilee apollonista hymyään:\n\n— Me, jotka olemme lähdössä, emme tietysti tiedä mitään — olemme kerta\nkaikkiaan poissa pelistä.\n\nViimeisiä sanoja hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä niistä arvaa\nMartens, että ulkoministeri aikoo kavuta uuteenkin hallitukseen. Sitkeä\nherra.\n\nSisäministeri ja Martens lähtevät yhdessä — ulkoministerillä on\nkahdenkeskistä neuvottelemista kreivin kanssa. Kun pikentti on auttanut\npäällystakit herrojen ylle, työntävät he kotelot palttoittensa\ntaskuihin. Kun he tulevat kadulle, kääntyy sisäministeri äkkiä\nMartensin puoleen:\n\n— Voitteko te, herra päätoimittaja, sanoa minulle, miksi minä sain\ntämän kunniamerkin?\n\nMartens hämmästyy — onko mies todellakin niin naiivi, että hän luulee\nritarimerkin saamiseen tarvittavan syytä? Joka tapauksessa hän vastaa:\n\n— Tietysti samasta syystä kuin minäkin — madame Petrellan\njalokivivarkauden selvittämisen johdosta.\n\n— Mutta poliisihan sen suoritti — minä en tiennyt siitä mitään,\nennenkuin luin selostuksen lehdestänne.\n\nMartens virkahtaa:\n\n— Poliisille ei anneta ritarimerkkejä, ne kuuluvat ministerien\nluontaisetuihin.\n\nMutta itsekseen hän ajattelee: Tuon miehen ei koskaan pitäisi juoda\nwhiskyä.\n\nHerrat eroavat molemminpuolisin kunnioituksenvakuutuksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori Glanz on saanut täydellisen hyvityksen puolueensa\nparlamenttiryhmältä: hänet on yksimielisesti valittu sen\npuheenjohtajaksi. Ja tyytyväisyys loistaa hänen näyttelijänkasvoistaan,\njoille poikkeuksellisen pitkä ylähuuli antaa jollakin tavoin papillisen\narvokkuuden.\n\nRyhmälle on tullut tarjous yhdessä muiden porvarillisten puolueiden\nkanssa muodostaa koalitsionihallitus. Tarjotaan kolmea paikkaa.\n\nPuheenjohtaja esittää asian ja käyttää samalla ensimmäisen puheenvuoron:\n\n— Minusta on aivan selvää, että hyväksymme tarjouksen, joka kieltämättä\non edullinen. Meidän ryhmämme on siksi pieni, ettei sen vaikutus\nparlamentissa pääse oikeuksiinsa oppositiopuolueena. Hallituksessa\nmeillä sitävastoin on tilaisuutta saada äänemme kuuluville. Tarjous\non myöskin niin sanoakseni enemmän kuin kohtuullinen. Jäsenlukuumme\nnähden, jos paikat hallituksessa jaettaisiin tarkassa suhteessa, meillä\nei olisi oikeutta enempään kuin 2 1/4 paikkaan. Nyt annetaan meille\nkuitenkin kokonaista kolme paikkaa. Se merkitsee, että vaikutusvaltamme\nhallituksessa tulee olemaan suhteellisesti suurempi kuin muiden\npuolueiden. Näin ollen olisi varsin lyhytnäköistä, jos hylkäisimme nyt\ntehdyn tarjouksen.\n\nSerp istuu ryhmän kahden naisedustajan vieressä ja kuulee heidän\nkuiskaavan toisilleen:\n\n— Glanz puhuu omaan pussiinsa...\n\n— Tietysti hän pitää itseään oikeutettuna yhteen salkkuun...\n\nSerp nyökkää vaistomaisesti — saman ajatuksen Glanzin alustus on\nherättänyt hänessäkin.\n\nJa ilmeisesti monessa muussakin, koska heti pyydetään useampia\npuheenvuoroja, ja ensimmäiset puhujat vastustavat jyrkästi Glanzin\nehdotusta. Kolme paikkaa on aivan liian vähän — vähintään pitää saada\nneljä. Kolme kahdestatoista! Olkoon, että matemaattinen suhde on\nsellainen — tässä ei tyydytä matematiikkaan — puolueen arvovalta vaatii\nmuutakin kuin laskutaitoa...\n\nMutta Glanzilla on myöskin puolustajansa. Ja keskustelu venyy pitkäksi,\ntoisin ajoin se käy varsin kiihkeäksikin.\n\nSerp kuuntelee sitä ihmeissään. Muusta ei ole puhettakaan kuin siitä,\nonko hallitukseen mentävä vai eikö, ja jos on mentävä, montako paikkaa\non pidettävä minimivaatimuksena. Kun eräs ryhmän jäsen — nuori\nensikertalainen — uskaltaa ehdottaa, ettei hallitukseen menosta sen\nenempää keskusteltaisi, ennenkuin toisten puolueiden kanssa on sovittu\nyhteisestä ohjelmapohjasta, saa hän heti yliolkaisen ojennuksen:\nohjelma on tulevan ajan murhe, kunhan ensin on saatu hallitus — niin on\nollut ennen ja niin on tietysti nytkin.\n\nSerp tekee muistiinpanoja välittämättä vähääkään siitä, että sitä\nkatsotaan karsain silmin.\n\nKun kolmen neljän tunnin keskustelun jälkeen vihdoinkin on huomattu,\nettei päästä yksimielisyyteen, ehdottaa puheenjohtaja, että ryhmä\npäättäisi kokoontua parin päivän perästä uudelleen käsittelemään asiaa.\nEhdotus hyväksytään.\n\n— Vielä, sanoo Glanz, — on meidän vanhan tavan mukaan sovittava\nsiitä muodosta, joka annetaan sanomalehtiuutiselle. Ehdotan aivan\nlyhyttä tiedonantoa: \"Ryhmä käsitteli eilisessä kokouksessaan\nhallituskysymystä, mutta ei vielä tehnyt mitään päätöstä, vaan jatkaa\nkäsittelyä lähipäivinä.\"\n\nKun tämäkin ehdotus on hyväksytty, kääntyy Glanz Serpin puoleen ja\nsanoo hyväntahtoisen neuvovalla äänensävyllä:\n\n— Muuta ei tietysti sitten tästä kokouksesta lehdessä ole julkaistava.\n\nJa alkaa koota papereitaan. Mutta hän keskeyttää äkkiä touhunsa, kun\nSerp nousee vastaamaan:\n\n— Luonnollisestikaan lehti ei _tästä kokouksesta_ julkaise muuta\nkuin äsken päätetyn tiedonannon, mutta itse hallituskysymystä\nja suhtautumista siihen se tulee käsittelemään huomisessa\npääkirjoituksessaan.\n\nGlanz hämmästyy. Ryhmän jäsenet ovat jo alkaneet poistua salista. Mutta\npuheenjohtajan vasara kutsuu heidät takaisin:\n\n— Puolueen pää-äänenkannattajan taholta on juuri tehty ilmoitus, että\nlehti jo huomisessa pääkirjoituksessaan käsittelee hallituskysymystä ja\npuolueen suhtautumista siihen. Tämän ilmoituksen johdosta pyydän kysyä\nryhmän jäsenten mielipidettä.\n\nSerp saa ryöpyn niskaansa. On ennenkuulumatonta, että lehti ehättää\npuolueen parlamenttiryhmän ja ilmeisesti puoluehallituksenkin edelle.\nSellaista ei saa tapahtua. Serp istuu tyynenä paikallaan ja kuuntelee\nvihaisia vuorosanoja, aivan kuin eivät ne häntä lainkaan liikuttaisi.\nSilloin tällöin hän tekee muistiinpanon lehtiöönsä. Hän nauttii\ntilanteesta — hänestä tuntuu jollakin tavoin hauskalta, että hän on\nkyennyt puhaltamaan myrskyn... vaikkapa vain vesilasiin, niin myrskyn\nkuitenkin. Se kutkuttaa hänen itserakkauttaan ja samalla se antaa\nhänelle varmuutta ja itseluottamusta.\n\nViimeisen puheenvuoron käyttää ryhmän veteraani, professori Bärenhatz,\njonka oveluus on kouliintunut sekä parlamentin puhujalavalla että\nhallituksen neuvospöydän ääressä. Hän on myrkyllinen. Pilkallisella\näänellä ja ylenkatseellinen hymy verettömillä huulillaan hän sanoo:\n\n— Minusta tuntuu, että pää-äänenkannattajan taholta tehtyyn\nilmoitukseen täällä on kiinnitetty turhanpäiten liian suurta huomiota.\nTuo tiedonanto on ilmeisestikin vietävä lehden läsnäolevan edustajan\nkokemattomuuden tiliin. Se on, luvalla sanoen, nuoruuden liiallista\nvirkaintoa — ei mitään sen vakavampaa eikä vaarallisempaa.\n\nSitten hän kääntyy suoraan Serpin puoleen:\n\n— Miten voisi lehti käsitellä kysymystä, johon nähden puolueen johtavat\norgaanit eivät vielä ole määritelleet kantaansa? Minä vain kysyn.\n\nSerp pyytää puheenvuoron, ennenkuin likinäköinen professori on\nehtinyt kunnolleen istuutua — hän on kiukuissaan, mutta hän hillitsee\nkuohahduksensa ja sanoo tyynesti:\n\n— Ja minä vastaan: lehti voi sen tehdä siksi, että _se_ jo on määrännyt\nkantansa.\n\n— Milloin? kysyy professori ivallisesti istualtaan.\n\n— Lopullisesti tämän kokouksen aikana, vastaa Serp, heilauttaa päätään\nja lähtee ovea kohti.\n\nHän tuntee saliin jääneiden katseet selässään ja on erottavinaan äänten\nsorinasta suuttumuksen huudahduksia: \"ennenkuulumatonta\" — \"kylläpä\noli röyhkeä\" — \"munatko tässä opettavat kanaa munimaan?\" Mutta ne vain\nhuvittavat häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerp menee toimituksessa suoraa päätä huoneeseensa. Hän ei malta\npoiketa isänsä eikä edes Reinerin luokse, vaan istuutuu heti\nkirjoituskoneen ääreen. Hän ei ole kerskunut turhia kokouksessa.\nKanta on määritelty — hänen kantansa, mutta hän on aivan varma siitä,\nettä myöskin isä sen hyväksyy, — se kypsyi ja selkeni sen hengettömän\nväittelyn aikana, jossa käsiteltiin ministeripaikkojen hankintaa.\nSanoihan eräskin puhuja, että, jos tyydytään kolmeen paikkaan, on\ntoiveita saada hallituksen ohjelmaan enemmän puolueen vaatimusten\nmukaisia asioita, mutta jos vaaditaan neljää, on tässä suhteessa\ntingittävä. Todellakin: kaupankäyntiä.\n\nJa Serp kirjoittaa. Hallituskysymys on joutunut päiväjärjestykseen. Ja\nasia on saatava mahdollisimman pian ratkaistuksi. Kokoomushallituksen\najatus on ilmassa. Ihmiset ovat kyllästyneet siihen, että maa vaihtaa\nhallitusta yhtä usein kuin mustalainen hevosta. On vihdoinkin\npäästävä sellaiseen tilanteeseen, ettei ensimmäinen puolue-intrigi\npysty puhaltamaan hallitusta kumoon. Ja siihen päästään, jos\nlähdetään kyllin laajalta parlamentaariselta pohjalta ja kyllin\ntäsmällisestä ohjelmasta. \"Olemme kuulleet, että parlamenttiryhmien\nalustavissa neuvotteluissa ohjelmakysymys on kokonaan syrjäytetty\npersoonakysymysten tieltä. Tällainen käsittelyjärjestys on aivan\nnurinkurinen — se tuo mieleen rakennusmestarin, joka ensiksi rakentaa\ntalon ja vasta, kun seinät ovat pystyssä, huomaa niiden ratkeilevan\nliitoksistaan, koska perustus on unohtunut. Tällaisia huojuvia ja\nalunperin ratkeilevia rakennuksia meillä on ollut niin monta, että\nluulisi kokemuksen jo hajamielisimmällekin rakentajalle opettaneen,\nettei perustusta pidä yrittää kaivaa valmiin rakennuksen alle, vaan\nettä rakennus on pystytettävä valmiille ja varmalle perustukselle.\"\n\nSerp on innostunut. Lauseet putoilevat kuin itsestään paperille. Ja hän\nlopettaa artikkelinsa vaatimukseen: ensin ajettavat asiat selviksi ja\nvasta sitten keskustelua asiain ajajista! Karhua ei ruveta nylkemään,\nennenkuin se on kaadettu.\n\nHän lukee tarkoin lävitse kirjoituksensa. Terästää sanan siellä,\ntoisen täällä, muuttaa sanajärjestystä, pyyhkii kokonaisia lauseita\nja kirjoittaa pyyhittyjen rivien väliin uusia. Hän tahtoo, että hänen\nensimmäinen poliittinen artikkelinsa on hyvä.\n\nSitten hän menee isän huoneeseen. Monicaa ei ole etuhuoneessa. Mutta\novi on raollaan, ja hän kuulee isän puhuvan puhelimeen.\n\n— Tietysti minä määrään, mitä lehdessä julkaistaan, mitä ei. Sehän on\nselvää, ja pitäisihän professorin se tietää kokemuksestakin. Mutta minä\nen voi mennä antamaan etukäteen minkäänlaisia vaikenemislupauksia,\nennenkuin olen keskustellut sen toimituksen jäsenen kanssa, jonka\nhoitoon olen asian uskonut.\n\n— — —\n\n— Siitä vastaan minä. Ja minä pidätän myöskin itselleni oikeuden valita\naputoimittajani ja jakaa heille tehtävät oman harkintani mukaan.\n\n— — —\n\n— Pelkään, että puolue tarvitsee lehteä paljon kipeämmin kuin lehti\npuoluetta.\n\nKun Serp ilmestyy kynnykselle, hymyilee isä aurinkoisinta hyväätuultaan:\n\n— Tuntuvat pelkäävän sinua, tyttöseni. Se on hiivatin hyvä merkki.\n\nSerp alkaa selostaa isälleen kokousta, mutta Martens keskeyttää hänet:\n\n— Glanz on referoinut minulle koko jutun. Ja äsken soitti vielä\nprofessori Bärenhatz.\n\nSerp ojentaa hänelle käsikirjoituksensa:\n\n— Tämä on minun käsitykseni...\n\nIsä alkaa lukea artikkelia, ja Serp sytyttää savukkeen ja viskautuu\nnojatuoliin. Isä lukee tarkkaan joka sanan, rypistää joskus otsaansa,\non taas tyytyväisen näköinen, tekee jonkin korjauksen. Ja Serp seuraa\njännittyneenä jokaista hänen kasvojensa ilmettä. Hänestä tuntuu, että\nnyt lyödään jollakin tavoin arpaa hänen kohtalostaan.\n\nKun Martens on lopettanut tarkastelun, merkitsee hän korpusvälikkeet\nkäsikirjoitukseen ja kääntyy tyttärensä puoleen. Hän katselee Serpiä\nsilmänräpäyksen, ja Serp kuvittelee, että katseessa on aivan kuin\njotakin ennennäkymätöntä. Mutta sitten hän sanoo aivan tavallisella\näänellään:\n\n— Ole hyvä ja vie tämä Reinerille. Siitä tulee huominen pääkirjoitus.\nSano, että se, joka siellä on ennestään, puretaan.\n\nSerp ponnahtaa pystyyn kuin teräsjousi. Hänen tekisi mielensä huudahtaa\nilosta, mutta... kosk'ei isä sano mitään, niin ei hänkään. Ja aivan\nrauhallisesti hän lähtee toimitussihteerin huoneeseen. Mutta hänen\naskelensa ovat riemullisen keveät.\n\nReinerin huoneessa on Mark. Tietysti. Hän vetelehtii siellä alinomaa.\n\nSerp lähettää asiansa aivan jokapäiväisesti, mutta ei malta olla\nheittämättä syrjäsilmäystä Markiin. Mutta tämän ilme ei muutu\nensinkään, ja se on Serpin mielestä hiukan omituista.\n\nReiner lähettää Serpin käsikirjoituksen latomoon. Sitten hän kääntyy\nSerpin puoleen:\n\n— Niin, ihmeitä tapahtuu vielä meidänkin päivinämme...\n\n— Kuinka niin? Reiner naurahtaa:\n\n— Kaksi viikkoa sitten lupasi Mark hankkia täksi illaksi ensiluokkaisen\nsensatiouutisen, jonka minä vuorostani lupasin painattaa ensisivulle\nviiden palstan otsikolla...\n\nMark viittilöi merkkejä Reinerille. Mutta Reiner ei välitä niistä, vaan\njatkaa:\n\n— Ja, voitteko ajatella, hän on todella kerrankin pitänyt sanansa,\nmutta on tehnyt sen niin ovelalla tavalla, etten minä, joka olen\nkuuluisa sanassani pysymisestä, voi täyttää lupaustani ensisivusta.\n\nReiner ottaa käsikirjoitusliuskan käteensä.\n\n— Minä tunnustan, että tämä on huomiotaherättävin uutinen viimeisen\nvuosikymmenen aikana ja sellaisena se hyvinkin ansaitsisi ensisivun\nkokonaankin, mutta sittenkin minun lienee mahdotonta kohdella sitä\nansion mukaan.\n\nHän ojentaa käsikirjoitusliuskan Serpille. Siinä on vain kaksi\nriviä: \"Kihlauksensa ovat julkaisseet neiti Monica _Bernhard_ ja\nsanomalehdentoimittaja Theodor _Mark_.\"\n\nReiner nauttii Serpin hämmästyksestä, ja Mark katselee hermostuneesti\nkengänkärkeään.\n\nSerp menee hänen luokseen:\n\n— Onnittelen.\n\n— Kiitos, neiti Martens.\n\nJa Serp ajattelee: Monica-parka! Mutta kysyy:\n\n— Missä Monica on?\n\n— Hän on äitinsä luona — minä lähden sinne myöskin kohta...\n\n— Viekää hänelle minun sydämellisimmät terveiseni.\n\n— Kiitän.\n\nMutta Reiner alkaa viheltää nuoruutensa varieteemelodiaa: \"Mein Herz,\ndas ist ein Bienenhaus...\"\n\nJa Serp palaa huoneeseensa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nNiin on Serp joutunut politiikkaan. Sattumalta.\n\nMutta kun pirulle antaa sormen, niin se vie koko käden. Päivä päivältä\nSerp painuu yhä syvemmälle labyrintin sokkeloihin. Se on jännittävää —\nsiinä on löytöretkeilijän seikkailua. Mutta Serp ei ota sitä pelkästään\npelin kannalta. Hän on vielä toistaiseksi niin turmeltumaton, että hän\nviitsii suhtautua politiikkaankin asiallisesti, ja niin nuori, että hän\nvaivautuu ajattelemaan omillakin aivoillaan.\n\nSiksi hän pian huomaa olevansa puolueen _enfant terrible_, ja tämä\nhuomio kannustaa häntä eteenpäin. Hänelle tuottaa nautintoa lingota\nomilla ajatuksilla kumoon poliittisille aksiomeille perustuvat\nparlamentaariset todistelut ja saada yllättää vanhat herrat tuoreella\njohtopäätöksellä. Mutta tyytyväisin hän on silloin, kun arvostelun\nnuoli sattuu keskelle maalitaulua ja täysosuma ravistaa hereille\nsellaisetkin, jotka auktoriteettien jalkojen juuressa ovat nukkuneet\nviattomuuden autuasta unta. Hänen oppositiohalunsa on saanut päämäärän,\nhänen nuorekkaalla kapinahengellään on tehtävä ja tarkoitus.\n\nJa vanhat herrat ravistelevat viisaita päitään. Glanz ihmettelee, että\nniinkin harkitseva ja kylmäjärkinen mies kuin Martens heti menettää\narvostelukykynsä, kun oma lapsi on kyseessä. Hän ei kuitenkaan vaivu\ntoivottomuuteen — kylläpä päätoimittaja havahtuu, kunhan tilaajat ja\nilmoittajat alkavat liikehtiä.\n\nMutta tilaajat ja ilmoittajat pysyvätkin alallaan, ja irtonumeroiden\nmenekki kasvaa. Joka aamu ilmestyy päätoimittajan pöydälle\njakelukonttorin raportti, ja joka aamu Martens vertaa sitä edellisen\nvuoden tilastonumeroihin. Hänellä ei ole pienintäkään syytä ruveta\ntaltuttamaan tyttärensä temperamenttia — pikemminkin hänellä on aihetta\nrohkaista Serpiä. Ja hän tekeekin sitä omalla tavallaan. Hän ei osoita\ntyytyväisyyttään sanoilla, mutta hän höllentää ohjaksia — vähän\nkerrallaan ja niin viisaasti, että Serp tuskin itsekään panee merkille\nvaikutusvaltansa nopean kasvun.\n\nToiset sen kyllä huomaavat. Harva se päivä tulee Monica Serpin\nhuoneeseen — heidän suhteensa on taas eheytynyt kihlauksen jälkeen:\nMonica tuntee asemansa varmaksi sormuksen turvissa — ja tuo osan postia\nhänen käsiteltäväkseen:\n\n— Isäsi pyytää, että sinä hoitaisit nämä asiat.\n\nJa tapahtuu yhä useammin, että yksin Mark, saatuaan ongituksi\npoliittisen juorun tahi napattuaan parlamentin kuloaareista jonkin\nparemmanpuoleisen uutisen kuteet, astelee päätoimittajan oven\nohitse hänen tyttärensä työhuoneeseen. Hän on oppinut tavan tohtori\nReineriltä, joka — kuten Flaxmann väittää — ei enää tunnusta muuta\nvaltikkaa kuin neiti Martensin.\n\nFlaxmannilla onkin syytä myrtyneisyyteen. Hän on tähän asti saanut\nkirjoittaa artikkelinsa vakiintuneitten kaavojen mukaan: tarkastella\nasiain eri puolia — \"toiselta puolen ja toiselta puolen\" — ja lopuksi\ntehdä yhteenveto, jossa painopiste on sijoitettu sille puolelle,\njolle Martens on määrännyt, taikka sitten — ja sitä on tapahtunut\nniin usein, että lehden pääkirjoitukset ovat saavuttaneet eräänlaisen\nmaineen — on kannanotto kokonaan unohdettu, kysymys jätetty avoimeksi\nja valistuneille lukijoille varattu tilaisuus mielensämukaiseen\nratkaisuun. Mutta nyt on muka lähdetty uusille urille. Kun Flaxmann\nensimmäisen kerran — päätoimittajan määräyksestä — oli vienyt\nkirjoituksensa neiti Martensin luettavaksi, oli tämä suvainnut\nnenäkkäästi huomauttaa, että alkulause pitää paikkansa, mutta todistelu\non aivan väritön ja loppuponsi puuttuu kokonaan.\n\n— Kirjoittakaa se uudelleen, antakaa dialektiikallenne persoonallinen\nväri ja väitteillenne määrätietoinen poleeminen suunta...\n\nFlaxmann oli tullut häntä koipien välissä ukko Grönbergin huoneeseen ja\nkysynyt, onko tarkoitus, että pääkirjoituksetkin on tehtävä pakinoiksi.\nUkko oli pudistellut päätään ja huokaissut syvään, sillä saman aamun\nlehdestä hänen oli täytynyt lukea oman kirjoituksensa johtava ajatus\nmuokattuna aivan päinvastaiseksi kuin miksi hän sen edellisenä päivänä\noli kirjoittanut.\n\n— Uudet luudat lakaisevat..., hän oli mörähdellyt ja vaipunut uudelleen\nedessään olevan \"Times'in\" tiheihin petiittipalstoihin.\n\nJa toisella kerralla Flaxmann oli tullut aivan raivoissaan Serpin\nhuoneesta ja alkanut purkaa sisuaan Reinerille:\n\n— Mitä tämä oikeastaan merkitsee? Tahtooko nuori neiti saattaa meidät,\nvanhat journalistit, naurunalaisiksi? Hän sanoo minulle, joka jo olen\nkirjoittanut vähintään kuusisataa artikkelia, että kirjoitukseni on\npelkkää jaaritusta. Siitä puuttuvat muka tyyli ja iskevyys! Pitääkö\ntässä vielä ruveta tekemään kaunokirjallisuutta taikka ehkäpä\nkeksimään uusia teorioja? Ei kiitoksia! Ei ainakaan minun palkallani\nkannata aivojaan kuluttaa. Mieluummin minä rupean toimittamaan vaikka\nSunnuntailiitteen lastenosastoa.\n\nMutta Reiner oli vain huomauttanut aivan kuivasti:\n\n— On parasta, että puhut Martensin itsensä kanssa lastenosaston\ntoimittamisesta, sillä siihen ei neiti Martensin mielenkiinto\nluonnollisista syistä vielä riitä.\n\nNaisvaltikka on todellakin murheellinen!\n\nSen on parlamenttiryhmäkin saanut sangen kovakouraisesti kokea. Ja\ntavallaan koko parlamenttikin. Sillä jo kolmen viikon ajan on uusi\nhallitus ollut aivan valmistumaisillaan, mutta aina on viime tingassa\nnoussut jokin kynnys nimityksen tielle. Ja useimmat kynnykset ovat\nolleet vain tuon itsepäisen tytön tekemät. Kun illalla on erottu siinä\nvarmassa vakaumuksessa, että huomenna saadaan ministeristö, niin eikö\nlehti aamulla taas olekin osannut sekoittaa kortit uudelleen?\n\nProfessori Bärenhatz on kokonaan menettänyt hermojensa hallintakyvyn.\nHän on niin suunniltaan, ettei enää tiedä mitä puhuu. Kerrotaan hänen\nvaltionpäämiehellekin sanoneen, että kaiken syynä on vain Martensin\ntytär ja että hän on aivan kuin pikkulapsen takapuoli — ei koskaan voi\nedeltäpäin tietää, mitä sieltä tulee. Presidentti ei ollut pahastunut\nlapsenpäästöopin professorin kieltämättä vähän epäparlamentaarisesta\nvertauksesta, sillä hän oli tietysti ymmärtänyt, että suu puhuu sydämen\nkyllyydestä. Mutta hän oli käynyt varsin vakavaksi, raapinut kaikkein\nkorkeinta korvallista ja kysynyt, eikö sitten kukaan ollut ajatellut\npäätoimittaja Martensin kutsumista hallitukseen. Silloin Bärenhatz\noli räjähtänyt: \"Ei, ja tuhat kertaa ei! Silloinhan vasta tuo tytön\ntyllykkä paisuisi aivan pakahtuakseen!\" Presidentti oli vastannut:\n\"Eiköhän päinvastoin silloin olisi helppo pitää häntä aisoissa?\" Mutta\nprofessori oli pyöritellyt silmiään: \"Hänen suutansa ei tuki mikään.\"\n\nJuttu oli kerrottu Serpille. Ja hän oli nauranut sille.\nProfessori-parka! Mutta sisimmässään hän oli ollut erinomaisen\ntyytyväinen: asiat kehittyvät. Ja kun parlamenttiryhmä oli hallituksen\nhuutokaupassa päässyt siihen, että sillä jo oli ollut neljä\nministeripaikkaa hyllyllään, oli Serp julkaissut pääkirjoituksen,\njossa pidettiin aivan mahdottomana, että puolueen jäsenet menisivät\nhallitukseen, ellei toisten puolueitten taholta taattu myötävaikutusta\nkahden periaatteellista luonnetta olevan lakiehdotuksen hyväksymiseen.\nJa huutokauppa oli alkanut uudelleen.\n\nSerp säälii professori Bärenhatzia. On todellakin valitettavaa,\nettä hänen vanhoilla päivillään täytyy nähdä illusionin oman\nauktoriteettinsa järkkymättömyydestä romahtavan. Mutta sille ei voi\nmitään; hänet täytyy nujertaa, ennenkuin hän tulee — lapseksi uudelleen.\n\nSerp naurahtaa itsekseen professorin irvokkaalle vertaukselle. Itse hän\nkyllä tietää, mitä hänestä milloinkin tulee. Eikä muiden huolikaan sitä\ntietää — ei ainakaan toistaiseksi. Aikanaan he kyllä vielä tunnustavat,\nettä hän on kulkenut suoraa linjaa.\n\n— Eikö minulla sitten ole minkäänlaisia persoonallisia pyyteitä\npolitiikassani? kysyy hän toisinaan itseltään.\n\nJa aina on vastaus sama:\n\n— Ei. Ainoa henkilökysymys, jota minä ajan, on ankaran asiallisuuden\nvaatima — ehdottomasti.\n\nMutta sittenkin häntä kiusaa se, että tuollainen kysymys toistuu\nhänen mielessään — eikö se merkitse, että hän itsekin epäilee\nepäitsekkyyttään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Schmiedmann tuo Serpin luokse nuoren miehen, jonka\nhän esittelee \"nuorten johtajana\". Hienon näköinen ja huolellisesti\npuettu herrasmies, jonka hillitty ja kultivoitunut esiintymistapa\nensi hetkestä pistää silmiin. Hänen nimensä on Steinhell. Serp\non kuullut nimen aikaisemmin, niin, ja nähnyt sen parin kirjan\nkannessa — vähän ohkaisia, mutta sivistyneitä ja sangen viisaitakin\nesseitä kirjallisuudesta, taiteesta, politiikasta. Serp on siis jo\nennakolta sympaattisessa vireessä, sillä ne vähäiset \"literääriset\"\nteennäisyydet, joilla hän on huomannut \"nuorten johtajan\" keimailevan,\novat toki paljon miellyttävämpiä kuin ne raakuudet, joilla eräät\ntoiset \"nuoret\" kirjailijat kuvittelevat ilmaisevansa nerokkuutensa\nomintakeista alkuvoimaisuutta.\n\n— Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo Serp. — Olen oikein iloinen saadessani\ntutustua teihin henkilökohtaisesti.\n\n— Ilo on minun puolellani, vastaa Steinhell kumartaen. — Minun on jo\nmonta kertaa aikaisemmin tehnyt mieleni tulla tänne, neiti Martens,\nkiittämään teitä...\n\n— Mistä sitten?\n\nSteinhell tekee pienen kädenliikkeen:\n\n— Niin, oikeastaan en tiedä, miten sen teille selittäisin...\nKatsokaahan, meistä nuorista tuntuu siltä, kuin te kuuluisitte meihin\n— aivan kokonaan ja paljon likeisemmin kuin monet meidän omasta\npiiristämme... Te olette taistellut samojen päämäärien puolesta, joihin\nme pyrimme, ja asettanut samat vaatimukset julkiselle elämälle ...\n\nSerp ei malta olla kysymättä:\n\n— Ja siitäkö te nyt tahdotte puristaa minun kättäni?\n\n— Siitä. Mutta samalla minun täytyy valittaa sitä, ettei meillä ole\nollut kunniaa saada teitä liittymään piiriimme, jossa juuri kaivataan\naktiivisia voimia...\n\nNyt Serp hymähtää:\n\n— Mutta enköhän minä sentään ole hyödyttänyt meidän yhteisiä\npäämääriämme enemmän sillä rintamalla, johon sattuma on minut\nmäärännyt, kuin siellä teillä?\n\nSteinhell innostuu:\n\n— Epäilemättä. Mutta minusta tuntuu, että meidän kaikkien kuitenkin on\npysyttävä koossa, yhtenä falangina, neuvoteltava yhdessä ja iskettävä\nsaman suunnitelman mukaan.\n\nSerp miettii hetkisen; sitten hän sanoo:\n\n— Minä en koskaan ole voinut ymmärtää minkäänlaista klikki-elämää —\nkollektivismi on minulle aivan vierasta... Sitäpaitsi: minä yritin\nkerran lähestyä teitä...\n\n— Milloin? kysyy Steinhell ihmetellen.\n\n— No, eihän se ollut muuta kuin pieni yritys liittyä teidän\nkahvilakerhoonne, naureskelee Serp. — Mutta minä sain tarpeekseni\nneljännestunnista. Se oli vallan kauheaa: nähdä keskellä päivää\nnuoria ja työkykyisiä ihmisiä vetelehtimässä kahvilapöydän ääressä\n— toimettomina vain siksi, että he \"nuorten\" piirin jäseninä eivät\nmuka voi tehdä hyödyllistä työtä, koska \"nuorten\" täytyy filosofoida\nja teoretisoida ja puhua roskaa taikka vain istua tylsinä Diogeneen\nasenteessa \"suunnan\" verukkeella ... On sekin suhtautumista elämään!\n\nSteinhell kuuntelee häntä tarkkaan. Ja Serp jatkaa:\n\n— Sitä puolta teissä \"nuorissa\" en ymmärrä enkä myöskään hyväksy. Mitä\nihmettä teette tuolla laiskiaislaumalla liepeillänne?\n\n— Totta puhuen, neiti Martens, minä halveksin noita kahvilasankareita\nyhtä syvästi kuin tekin, vastaa Steinhell. — Mutta, ikävä kyllä,\nhe ovat olleet meille tarpeelliset, taipaleemme alussa, ennenkuin\noli muuta yleisöä, joka meille kallisti korvansa. Meidän täytyi\nsaada ympärillemme uskollisten piiri. Muuten me olisimme tunteneet\nolevamme kuin pelikaanit erämaassa tahi taiteilijat tyhjän salongin\nlavalla. Sitäpaitsi: jos joskus vaivautuisitte klubi-iltoihimme, niin\nhuomaisitte, että heidänkin joukossaan on monia hyviä aivoja ja myöskin\nmuutamia valiosydämiä.\n\n— Kenties, sanoo Serp. — Mutta mitä hyötyä on tyhjää jauhavista\nmyllynkivistä? — pianhan ne tärvelevät itsensä ja koko myllyn.\n\nHe keskustelevat puolisen tuntia. Ja sillä aikaa muuttuu Serpin kuva\n\"nuorista\" sangen olennaisesti. Mutta jotakin siihen edelleenkin jää\nhäiritsemään sen ehdotonta edullisuutta. Hän ei tiedä mitä — onko\nse ehkä entisen ennakkoluulon jätettä? —, mutta joka tapauksessa\nvaistomaista varovaisuutta, ehkä epäilystäkin. Steinhell nousee\nlähteäkseen:\n\n— Minun hartain toivoni on, että liitytte meihin... samalle\nbarrikadille.\n\nSerp vastaa:\n\n— Mutta tulkaa te minun barrikadilleni. Vakuutan teille, että täällä on\nrintama paljon uhatumpi.\n\nSteinhell katsoo häntä silmiin:\n\n— Tarkoitatteko, että liittyisin tämän lehden toimitukseen?\n\n— Juuri sitä — minun rinnalleni, jos kerran luette minut teikäläisiin.\n\n— Niin, sanoo Steinhell epäröiden, — se olisi se olisi epäilemättä\nerittäin mielenkiintoista, ei suurenmoistakin... mutta... mutta...\n\n— Mikä \"mutta\" siinä on?\n\n— Siinä on vain se, että minä pelkään, että sitä meikäläisten piirissä\npidettäisiin lipun pettämisenä... porvarillistumisena, emmekä me\nkavahda mitään niin paljon kuin porvarillisuutta...\n\n— Kahvilasankaritko sitä pelkäävät?\n\n— Hekin.\n\n— Eikä teillä ole oikeutta kääntää heille selkäänne?\n\n— Ei. Sillä he eivät petä meitä.\n\nOvelle koputetaan. Vahtimestari ilmoittaa, että tohtori Glanz odottaa\npuheillepääsyä. Ja Steinhell lähtee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGlanzista on vähitellen tullut diplomaatti. Katkerat kokemukset ovat\nvihdoinkin herättäneet hänen luonteensa pohjalla piilleen joustavuuden,\nsen, joka sallii ihmisen siirtyä toisesta katsantokannasta toiseen\nniin kivuttomasti, ettei hän itsekään sitä huomaa. Keväinen kaatuminen\nkasvatti häntä enemmän kuin mitkään aikaisemmat kolahdukset hänen\nelämässään. Hän on hioutunut sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Hän\nkäyttää helmenharmaita damaskeja lakeerikenkiensä suojustimina ja\nvälttää tunnontarkasti jyrkkiä mielipiteitä. Hänestä tulisi tuota pikaa\noivallinen lähettiläs, ellei hänen rouvansa olisi niin parantumattoman\nvakavamielinen.\n\nSerp on kyllä pannut merkille hänen mielenmuutoksensa, mutta silti\nhän hiukan hämmästyy, kun entinen pääministeri ja parlamenttiryhmän\npuheenjohtaja tulee hänen puheilleen.\n\n— Kiitän teitä, neiti Martens, tämänpäiväisestä pääkirjoituksesta; se\noli erinomainen...\n\nSerpin huulet vetäytyvät uhkaavan lähelle hymyä — kylläpä häntä nyt\ntänään kiitetään, sekä vasemmalta että oikealta! —, mutta hän koettaa\npysyä vakavana:\n\n— Hauska kuulla, ettei ainakaan tämänpäiväinen ole herättänyt\npahennusta korkea-arvoisessa parlamenttiryhmässä.\n\n— No, tietysti Bärenhatz ja hänen kannattajansa murisivat, mutta heihin\nei enää tarvitse kiinnittää vakavampaa huomiota...\n\nSerpin silmät pyöristyvät: — mitä ihmettä — ovatko Glanzin ja\nBärenhatzin välit jo katkeamaisillaan?\n\n— Meidän asiamme on nyt ratkaisevassa vaiheessa, jatkaa Glanz. —\nTunnin perästä minut on kutsuttu presidentin puheille. Ja minun täytyy\nsilloin tehdä positiivinen ehdotus — siellä ovat kaikkien tulevien\nhallituspuolueiden ryhmät edustettuina. Ja siksi tahdoin tulla ensiksi\nneuvottelemaan teidän kanssanne.\n\n— Ja mikä on ehdotuksenne? kysyy Serp mahdollisimman asiallisella\näänellä.\n\n— Me olemme nyt päässeet niin pitkälle — kiitos ennen kaikkea\nteidän järkähtämättömän johdonmukaisuutenne —, että saamme\nhallituksen ohjelmaan ne kaksi lakiehdotusta, joita olette pitänyt\nehdottomana minimivaatimuksena, sillä ehdolla, että tyydymme kahteen\nministerinpaikkaan. Minun mielestäni tähän on suostuttava. Mutta\nBärenhatzin lahko ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan — he luopuvat\nmielellään lakiehdotuksista, kunhan saavat kolme paikkaa. Bärenhatz\ntahtoo kynsin hampain hallitukseen. Hän sanoo haluavansa päättää\npoliittisen uransa ministerinä.\n\n— Niin, minun mielipiteeni, joka myöskin on lehden kanta, lienee\nherroilla tiedossaan...\n\n— Aivan. Sehän on pilkulleen sama kuin minunkin nykyinen kantani. Ja\nsiksi minä aioinkin ehdottaa pientä yhteistä sotajuonta: minä vastaan\npresidentille, että meidän taholtamme on saatavissa kaksi ministeriä...\nniin: meidän taholtamme... Mitä neiti Martens siitä sanoo?\n\nSerp miettii pari silmänräpäystä:\n\n— Asettakaa vielä ehto: koska me saamme vain kaksi paikkaa\nhallituksessa, niin on meidän saatava korvausta vähälukuisuudesta,\nja luonnollisena korvauksena on silloin se vaikutusvalta, minkä\npääministerin paikka aina antaa.\n\n— Mainiota! riemuitsee Glanz, joka ensi ihastuksessaan tietysti pitää\nitseään luonnostaan lankeavana pääministerinä. — Suorastaan nerokasta!\n\n— Ketä olette ajatellut toiseksi ministeriksi? kysyy Serp ja huomaa\nsamalla, että nythän hänkin on joutunut huutokauppaan.\n\n— Tasavallan presidenttihän on itse ehdottanut Bärenhatzille teidän\nisäänne, ja minä ajattelin kannattaa ehdotusta.\n\n— Tehkää niin, vastaa Serp edelleenkin yhtä asiallisella äänellä kuin\nennen, silloinhan lehden kannatus on vakuutettu...\n\n— Entä luuletteko isänne suostuvan? Serp vastaa verkalleen:\n\n— En ole puhunut hänen kanssaan tällaisesta mahdollisuudesta enkä\ntiedä, onko hän sitä itsekseenkään ajatellut...\n\nSitten hän jatkaa nopeammin ikäänkuin saaden äkillisen impulssin:\n\n— Luulen, että on viisainta yllättää hänet. Ei puhuta mitään\nedeltäkäsin, vaan asetetaan hänet tosiasian eteen: _fait accomplista_\non vaikeampi livahtaa tiehensä kuin ennakkoehdotuksesta.\n\n— Se on ehkä todellakin varovaisinta. Glanz hykertelee käsiään.\n\n— Ja Bärenhatz saa pitkän nenän, huomauttaa Serp.\n\n— Niin saa, hirnahtelee Glanz.\n\nHänen vahingonilonsa on aivan vilpitön. Ilmeisesti herrat ovat\njoutuneet tukkanuottasille keskenään.\n\nKun Glanz on mennyt, jää Serp miettimään tilannetta. On todellakin\nmerkillistä, että oikeastaan hän on sen herrana — on kuin onkin,\nsillä eihän Glanz muutoin olisi tullut hänen luokseen. Kaikki Serpin\nsuunnitelmat ovat menneet lukkoon: isästä tulee pääministeri —\nGlanzistahan ei voi sitä tulla keväisen epäluottamuslauseen jälkeen.\nHänen suunnitelmiensa ainoa persoonakysymys saa siis myönteisen\nratkaisun ilman hänen painostustaan, aivan itsestään. Serp voi olla\ntyytyväinen. Ja hän onkin. Mutta ei silti aivan onnellinen. Sillä\nSerpin omalta kohdalta merkitsee isän hallitukseen meno sitä, että\nmyöskin hän, Serp, joutuu julkiseen elämään, niin kokonaan, ettei\npaluun mahdollisuutta enää ole. Hänen täytyy tietysti ottaa lehden\njohto käsiinsä, täytyy sukeltaa umpisukkulaan politiikan lainehtivaan\nmereen, keskittää koko elämänsä ja koko olemuksensa vain siihen... Serp\ntietää, että ken siitä portista sisään astuu, hänen on jätettävä kaikki\ntoiveet... Ja se on kipeä totuus kolmekolmattavuotiaalle sydämelle.\nIsä oli jo kaksikymmentäkolmevuotiaana mennyt naimisiin... ja äiti\noli ollut vuotta nuorempi... No, niin, miehet voivat tietysti täyttää\nkutsumuksensa rinnan tunneasiainsa ohellakin. Taikka päinvastoin.\nHeidän sielunsa on jollakin tavalla jaollinen... Mutta naisen\nolemus on toisenlaista kudosta, hienosyisempää ja herkempää, mutta\nmyöskin ehyempää ja kokonaisempaa. Miehen elämään mahtuu tuskitta\n\"molempi parempi\"-oppi, mutta naista hallitsee säälimättömän ankara\n\"joko — tahi\". Itsehän minä olen kohtaloni määrännyt, yrittää Serp\nsanoa levottomalle mielelleen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nhänen täytyy myöntää itselleen, että kohtalon määrääminen oli vain\nhetkellistä hätävarjelusta, itsepuolustuksen oljenkorsi... Eräs mies\noli säikyttänyt hänet suinpäin siitä elämäntanssista, joka tavallisesti\nvasta nyt, juuri hänen iässään, alkaa merkitä nuorelle naiselle\nmuutakin kuin viatonta huvia ja hurmiota... Serp oli pelännyt sitä,\nmitä hänen ikätoverinsa toivovat: suurta seikkailua, vakavaa leikkiä...\nOliko hän sitten toisenlainen kuin muut — erikoinen — oliko hänen\nsielunsa rakenteessa jokin vajavaisuus — olivatko aivot anastaneet\nitsevaltiuden?\n\nLuigi Busoito! Olisiko Serp edes muistanut viime viikkoina hänen\nolemassaoloaan, elleivät he jonkin kerran olisi sattumalta tavanneet?\nIhmeellistä, kuinka kauaksi hän oli luisunut —! Täydellisesti Serpin\nkehän ulkopuolelle. Ja kuitenkin hän, juuri hän...\n\nVahtimestari tuo postin. Siinä on oudonmuotoinen, pitkulainen kirje.\nSerp tuntee sen Gregorin kirjeeksi jo ennen kuin on ehtinyt tarkastaa\nosoitetta ja postimerkkiä.\n\nSerp aukaisee kirjeen.\n\nHäntä huvittaa Gregorin käsiala. Se on muuttunut aivan\nsilmiinpistävästi muutamassa kuukaudessa — siihen on tullut voimaa,\nmiehekkyyttä, varmuutta. Ja Serpistä tuntuu, että käsialan muutos\nhavainnollisesti alleviivaa sen henkisen äänenmurroskauden päättymistä,\njosta koko sisällyksenkin sävy puhuu.\n\nGregor on jo aikoja sitten oppinut katsomaan Amerikkaa toisilla\nsilmillä kuin millä hän näki sen maahan tullessaan. Hän on oppinut\ntuntemaan sen elämän rytmin liikkeellepanevat voimat ja osaa antaa\nniille arvoa. \"Täällä puhaltavat huomispäivän tuulet — ne, jotka\ntulevat sinne Europpaan vasta ylihuomenna, sillä te siellä vanhassa\nmaailmassa elätte aina jäljessä, heräätte vasta, kun aurinko jo on\nkorkealla taivaalla.\" Ja Gregor on innostunut työstään — \"toivoisin\nvain, että voisin jäädä tänne pidemmäksi aikaa...\" Mitä se merkitsee?\nMiks'ei hän sitten muka voi jäädä niin pitkäksi aikaa kuin ikänä\ntahtoo? Olisiko Dolly —? Koko kirjeessä ei ole hänestä ainoatakaan\nsanaa. Eikä ole ollut monta edellisessäkään. Kyllä hän vielä paranee\nsiitäkin... Amerikkalainen atmosfeeri on Gregorille yhtä terveellinen\nkuin Välimeren ilmasto äidille...\n\nÄiti! Hän on ollut poissa kotoa jo yli puoli vuotta — kuinka nopeasti\naika rientääkään! — eikä lääkäri tahdo laskea häntä vieläkään tulemaan,\nei ennen kevättä. Kun hänen syksyn tullen oli lähdettävä Bretagnesta\netelään, oli hän ollut aivan onneton. \"Minä kuolen koti-ikävästä\nja levottomuudesta\", hän oli kirjoittanut. Ja isällä ja Serpillä\noli ollut täysi työ saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotona\nkaikki luistaa hyvin, että ruoka on hyvää, isän sukat parsitaan ja\nkaktuksia kastellaan. Mutta nyt hän on alistunut kohtaloonsa, näkyypä\nviihtyvänkin... ja on varmaankin sydämessään kiitollinen saadessaan\nolla kaukana pääministerin puolison edustusvelvollisuuksista.\n\nAsiat ovat järjestyksessä!\n\nSerp katsahtaa ulos ikkunasta. Päivä paistaa taas kerran pitkästä\naikaa! Siellä pakastaa. Varmaankin on ilma kevyttä hengittää. Ja ehkäpä\nnarskuu jo yöllisten sadelampareiden jääkuori anturoitten alla.\n\nSerp menee kävelemään ennen päivällistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä tulee hännystakkiin puettuna päivällispöytään. Ja Serp hätkähtää\nhänen ilmestyessään kynnykselle — mitä nyt? joko asiat ovat\nkunnossa? Mutta samassa hän tulee ajatelleeksi, etteihän presidentin\nyksityisaudienssiin mennä hännystakissa, ja muistaa, että tänä iltana\non ensi-ilta oopperassa.\n\nPäätoimittaja Martens rakastaa oopperaa. Se on kai oikeastaan ainoa\ntaidelaji, joka tyydyttää hänen kauneudenkaipuutaan. Hän ei ole\ntarpeeksi musikaalinen nauttiakseen puhtaasta musiikista, hän kaipaa\norkesterin oheen näkemistä, että silmät pysyvät auki. Mutta teatteria\nhän ei myöskään harrasta — siellä hän kaipaa musiikkia. Serp taas ei\nsiedä oopperaa — se on hänen mielestään epäsikiö, luonnottomuus. Hän\ntahtoo musiikin musiikkina ja teatterin teatterina. Siksi Martens käy\nyksin oopperassa.\n\nSerp ja hänen isänsä syövät päivällisensä nopeaan. Serp kertoo, mitä\nGregor kirjoittaa. Ja isä puhuu pörssistä ja Mercuriuksen vararikosta\n— hän aikoo ostaa Mercuriuksen uuden Packardin. Hallituskysymykseen\nei kajota sanallakaan. Serp välttää sitä tarkoituksellisesti — isä on\nyllätettävä —, eikä Martenskaan näy sitä ajattelevan.\n\nMutta koko aterian ajan Serp on jännityksissä — soiko puhelin vai eikö?\n—, ja kun he päivällisen päätyttyä menevät isän huoneeseen tupakoimaan,\nistuutuu hän vaistomaisesti lähelle puhelinta.\n\nKun isä lähtee oopperaan, menee Serp toimituksen. Hänestä tuntuu,\nettä hän siellä on paremmin asiain keskipisteessä kuin täällä kotona\nyksikseen — ainakin kuluu odotusaika siellä nopeammin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona on kylmä. Talvi tekee todella tuloaan. Tähdet syttyvät samoihin\naikoihin kuin katulyhdyt.\n\nKun Serp tulee kadulle, on hämärä jo tihentynyt iltapimeäksi.\nAsfaltti on liukasta. Autojen kumit luiskahtelevat äkkikäänteissä, ja\nraitiovaunujen pyörät vinkuvat ilkeästi pysäkeille jarrutettaessa. Serp\nvetää turkin tiukasti ympärilleen ja kiirehtää askeleitaan.\n\nHän pistäytyy Reinerin huoneeseen.\n\n— Onko mitään uutta?\n\n— Ei vielä. Mutta täällä on pari kertaa käynyt muudan papukaija —\nhänellä kuuluu olevan henkilökohtaista asiaa — annoin hänelle toivon\nkipinän käskemällä tulemaan kahdeksan korvilla uudelleen.\n\n— Mikä otus se oli?\n\n— En tiedä... ei tavallinen kerjäläinen, mutta ehkä\nhyväntekeväisyystäti... kenties Valkonauha, vaikka tosin siksi vähän\nliian värikäs.\n\nSerp menee huoneeseensa.\n\nKirjoituspöydällä on kukkia juomalasissa. Mitä ihmettä? Serp on\nutelias. Lasin vierellä on paperilippu:\n\n\"_Rakas Serp! En ole nähnyt sinua moneen päivään. Tervehdys Monicalta_.\"\n\nSerp viheltää pitkään. Olisiko Mark terävällä nenällään nuuskinut\njotakin?... Tietysti on Monican huomaavaisuudella jokin tarkoitus...\nOmaa etuaan hän ei etsi, mutta miehen takia hän on valmis niihin\ntahansa... Monica-parka — hänhän kuvittelee vieläkin, että Mark on\nmaailman paras ihminen, hän on tehnyt kaljupäisestä sulhasestaan\nyli-ihmisen, epäjumalan.\n\nSerp menee riisumaan turkkinsa.\n\n— Hyi, kun minusta on tullut häijy... Olen oppinut epäilemään kaikkia,\nja aina ajattelen heistä ensiksi rumaa.\n\nHän ripustaa turkkinsa naulakkoon, istuutuu pöytänsä ääreen ja rupeaa\nlukemaan iltalehtiä. Hallituskysymys — tietysti. Ratkaisu lähenee,\nmutta merkillisen kauan kestää, ennenkuin mitään kuuluu... Pitäisihän\nGlanzin toki ilmoittaa jotakin.\n\nKoputus oveen. Ei liiaksi vaatelias, mutta itsetietoisen varma.\n\n— Sisään!\n\nJa kynnykselle ilmestyy Reinerin papukaija. Hatussa vipajaa valtava\nvihreä pyrstösulka, korea ja metallinhohtoinen.\n\nRouva Spiegel.\n\nHänellä on kaulassaankin punainen silkkiliina, ja korvissa roikkuvat\nkiiltävät kivihiilipallot. Kun hän verkkaisen mahtavasti lipuu\nkynnykseltä keskilattialle ja kaikki koristeet hiljaa heilahtelevat,\nmuuttuu hän Serpin silmissä juhlaliputetuksi lastilaivaksi.\n\nRouva Spiegel hymyilee ylenpalttisen rakastettavasi, mutta\nylenpalttisuudessa Serp vainuaa palaneen käryä ja päättää olla\nvaruillaan.\n\n— Pyydän anteeksi, että tulen vaivaamaan neiti Martensia vielä\ntyöpäivän yhdennellätoista hetkellä, mutta minun pieni uutiseni on\ntällä kertaa sellainen, että luulen sen jonkin verran kiinnostavan\nteitäkin.\n\nSerp tekeytyy kysymysmerkiksi, mutta koettaa itsekseen arvailla, mikä\nkoira ystävällisyyteen on haudattuna.\n\n— Tyttäreni on saavuttanut Wienissä hiukan menestystä, sanoo\nrouva Spiegel vaatimattomaksi johdannoksi ja rupeaa penkomaan\njättiläismittaisen käsilaukkunsa pussinpohjaa. — Tahtoisin tietysti\nmaininnan siitä lehteen, pienen mainosuutisen vain, ja sitä varten toin\ntänne eräitä leikkeleitä, jotka tyttäreni on minulle lähettänyt — sain\nne tänä aamuna... Kas niin, tuossahan ne ovatkin...\n\nHän ojentaa Serpille leikkeleet, ja Serp pyytää rouvaa istuutumaan.\n\nSerp huomaa jo ensimmäisellä vilkaisulla, että rouva Spiegelin\nvaatimattomuus tällä kertaa on aivan aiheeton. Jo ensimmäisen\nleikkeleen — \"Neue Freie Presse\" — pituusmitta todistaa, että Dollyn\nmenestys on ollut todellinen. Ja Serp ryhtyy lukemaan leikkeleitä\ntarkkaavaisesti. Ei epäilystäkään — \"tanssijatar osoittautui kuuluvansa\nniiden armoitettujen verrattain vähälukuiseen joukkoon, joilla on\ntaiteen henki olemuksessaan — joiden ei tarvitse etsiä ilmaisumuoto\njaan maitten ja merien takaa, vaan jotka löytävät sen itsestään\" —\nhänet on otettu vakavalta kannalta. Ja \"Neues Wiener Journal\" väittää\nhäntä ilmiöksi, jonka veroista ei ole nähty vuosikymmeneen, — \"hänelle\nlieneekin jo tehty mitä mairittelevimpia ja edullisimpia tarjouksia\n— tänään hänestä puhuu koko Wien, huomenna Europpa ja ylihuomenna\nAmerikka, sellainenhan on suurten tähtien rata\".\n\n— Onnittelen, sanoo Serp, — tämähän on aivan suurenmoista.\n\nSerp on vilpitön — hän onkin ensi hetkestä asti uskonut Dollyn\npoikkeuksellisiin lahjoihin, ja hän iloitsee vaistonsa varmuudesta.\n\n— Tahdoin puhua tästä nimenomaan teidän kanssanne, selittää rouva\nSpiegel. — Kun Dolly on ollut määrätyssä suhteessa teidän perheeseenne,\nniin katsoin välttämättömäksi, että ensin neuvottelen jonkun perheen\njäsenen kanssa...\n\n— Tietysti, vastaa Serp vähän hajamielisesti, sillä hänen silmänsä on\nsattunut puhelinkoneeseen ja hänestä tuntuu, että sen kellon nyt kohta\ntäytyy alkaa kilistä.\n\n— Otin myöskin mukaani Dollyn kuvan siltä varalta, että mahdollisesti...\n\n— Luonnollisesti me sen julkaisemme uutisen yhteydessä.\n\n— Olen teille hyvin kiitollinen, neiti Martens, sanoo rouva Spiegel ja\nnousee lähteäkseen.\n\nSerp ojentaa hänelle kätensä:\n\n— Päinvastoin on minun asiani kiittää teitä.\n\nJa liputettu laiva lähtee solumaan takaisin ulapoilleen. Mutta juuri\nsataman suulla tekee se äkkikäännöksen:\n\n— Minä onnittelen myöskin teitä. Serp katsoo häntä kummeksien:\n\n— En ymmärrä...\n\n— Isänne nimityksen johdosta, hymyilee rouva Spiegel.\n\n— En todellakaan käsitä... vakuutan, etten tiedä mitään...\n\nSerp on aivan hämillään — onko \"neuvonantajalla\" sormensa tässäkin\npelissä? —, mutta hän hillitsee itsensä täydellisesti ja saa\ntietämättömyytensä omasta mielestään uskottavaksi.\n\n— Mutta minä tiedän, vastaa rouva Spiegel tärkeästi.\n\nSitten laiva kääntyy toistamiseen. Ja katoaa omille reiteilleen.\n\nSerp lähettää uutisaineiston taideosastoon merkinnällä: \"Tehtävä\nkunnollinen uutinen ja klisheerautettava kuva.\"\n\nSitten hän alkaa odottaa. Hän saa käsiinsä kirjan — Steinhell on\nlähettänyt vereksimmän teoksensa: \"Nykyhetken kasvot eli Pakanamaan\nkartta.\" Omistuskirjoitus on piirretty nimilehdelle violetilla\nmusteella: \"Toimittaja Serp Martensille, nuorten aatteiden ajajalle,\nkunnioittavimmin tekijältä.\" Mutta kirjan sisällys on mielenkiintoinen\n— ei tietysti millään tavoin maailmaamullistava, mutta pirteä ja\naktuelli. Ja Serp ajattelee: Teoriassa \"nuoret\" ovat uusien arvojen\nlöytäjiä — he julistavat, ettei vanha kelpaa mihinkään ja että he\ntuovat uutta ja luovat uutta, mutta käytännössä heidän uutuutensa\nkutistuu vain siihen, että he käännättävät vanhat, käytetyt vaatteet ja\nuskottelevat sekä itselleen että muille niiden olevan ensikertaa yllä.\nHän lukee sivu sivulta ja vilkaisee aina lehteä kääntäessään puhelimen\nnikkelikelloon: eikö läppä jo pärise? — ja hänestä tuntuu joka kerta,\nettä sähkövirta jo on langassa ja juuri tulossa kellon kieleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMark on todellakin saanut jotakin nuuskituksi. Hän on palkannut kaksi\nmiestä, jotka vuorotellen vartioivat katukäytävällä presidentin linnan\nulkopuolella ja puhelimella ilmoittavat heti, kun joku tunnetumpi\nhenkilö menee linnaan.\n\nYhdeksän ajoissa on tullut raportti: \"Hetki sitten lähti tohtori\nGlanz presidentin autolla oopperaan ja juuri nyt hän palasi mukanaan\npäätoimittaja Martens.\" Ja hetkeä myöhemmin uusi ilmoitus: \"Useita\nherroja — kymmenkunta —, mutta en ehtinyt erottaa, keitä he olivat.\"\n\nReiner ja Mark pohtivat tilannetta. Ilmassa on sitä uutisjännityksen\nsähköistä värähtelyä, joka vaikuttaa oikeaan journalistiin yhtä\nkutkuttavasta kuin musiikki vanhaan sirkushevoseen. — Tämäpä tuli\nkuin salama kirkkaalta taivaalta... Martens... nyt on siis hänen\netsikkoaikansa tullut, sanoo Reiner ja pudistelee päätään. — En\nolisi uskonut, että hän vielä taipuisi ikeeseen... Hän täyttää vasta\nylihuomenna viisikymmentä... Mies parka, lyhyeen loppui häneltäkin\nelämänilo.\n\n— Onko hänellä sitä koskaan ollutkaan? kysyy Mark epäillen.\n\n— On ainakin sen verran kuin hän on sitä tarvinnut. Hän on pohjaltaan\nvaatimaton mies — paljon vaatimattomampi kuin sinä ja minä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerp on lukenut Steinhellin kirjan loppuun. Hän pitkästyy odottamiseen\nja menee kotiin. —\n\nKello on jo yli puolenyön, kun isä tulee. Serp odottaa häntä hänen\ntyöhuoneessaan.\n\nIsä on vakava, melkein kiusaantuneen näköinen, ja otsalla palavat\npunaiset läikät:\n\n— Minä koetin vastustaa viimeiseen asti, mutta he väittivät, että minun\nvelvollisuuteni oli pelastaa tilanne... Ei auttanut, täytyi taipua.\n\nIsä riisuu hännystakin, vetää silkkisen aamunutun ylleen ja sytyttää\nsikarin.\n\n— Sinulle alkaa nyt rasittava aika, Serp, sanoo isä.\n\nJa Serp huomaa, että isän äänessä on sydämellistä lämpöä, melkein\nhellyyttä.\n\n— Siihenhän minä olen valmistunut, isä, sitä toivonutkin, vastaa Serp.\n\nMutta itsekseen hän miettii: isä ajattelee kyllä minua... työtä\nja rasitusta..., mutta ymmärtääkö hän myöskin, että minä uhraan\nlopullisesti nuoruuteni...\n\nIsä rupeaa puhumaan asiain käytännöllisestä järjestelystä.\nMuodolliseksi päätoimittajaksi täytyy tietysti määrätä Grönberg — häntä\non mahdoton syrjäyttää, ja ehkä näyttäisi vähän sopimattomaltakin,\njos pääministerin oma tytär tulisi liiaksi näkyviin. Hallituksen\näänenkannattajaksi lehti nyt joka tapauksessa leimataan, mutta on\nvarottava, ettei se kadota kokonaan vapauttaan...\n\n— Luotan sinuun, Serp, täydellisesti, sanoo Martens tyttärelleen. —\nOlet nuori, mutta nuoruus ei minun mielestäni koskaan ole ollut vika,\nvaan pikemminkin ansio.\n\nNuoruus! Siinä se nyt tuli. Mutta kuinka keveästi isä sen lausuikaan!\nSerp tuntee pistoksen sydämessään, mutta virkahtaa leikkiä yritellen:\n\n— Sanotaanhan, että kenelle Jumala antaa viran, hänelle antaa hän\nälynkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Serp valvoo vuoteessaan ja katsoo kylmästi kiiluvia tähtiä\nuutimien raosta, tuntuu hänestä elämä yhtä oudon juhlalliselta kuin\nennen lapsena uudenvuodenyönä.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\n1.\n\n\nKaksi vuotta on kulunut siitä marraskuisesta illasta, jonka verkalleen\nvaluvina tunteina päätoimittaja Martensista tuli pääministeri\nMartens. Kaksi vaivaista kertaa vain on matoinen maapallo ehtinyt\nkiertää auringon, mutta oman itsensä ympäri se on pyörinyt yli\nseitsemänsataa kertaa, ja enemmän kuin 700x700 ihmistä on jokaisella\nkierroksella syttynyt, sammunut, suistunut raiteiltaan tai jähmettynyt\nsuolapatsaaksi. Martenskin on jo lähes vuoden ollut ent. pääministeri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParlamentin jäsen Serp Martens istuu vakavana peilinsä edessä.\nTushikaarien vetäminen silmäkulmiin on tarkkaa työtä, ja hän suorittaa\nsen edelleenkin yhtä suurella huolella kuin ennen. Sitten hän punaa\nhuulensa ja puuteroi kasvonsa.\n\nHän ei laiminlyö kauneuttaan koskaan. Olipa parlamentin istunto\nkestänyt vaikka kukonlauluun asti ja alkoipa valiokunnan kokous kuinka\naikaisin hyvänsä, sen verran hän aina varastaa nukkumisajasta, ettei\ntoalettipuuhia tarvitse hutiloida. Hänen tyylitajuansa eivät mitkään\nmyrskyt ole horjuttaneet, sillä myrskyjä ei hänen elämäänsä ole\nmahtunut.\n\nEikä siihen ole mahtunut paljon muutakaan siitä, mikä tekee elämän\nelämäksi, ei verta eikä väriä — kuviteltu kutsumus vain, keksitty\nelämäntehtävä, keinotekoinen korvike. Ja kuitenkin kadehtivat sitä\nkanssasisaret, ja puhuvat siitä arvonannolla miehet. Äidit asettavat\nhänet viisaitten neitsyiden jalustalle esikuvaksi tyttärilleen, kun\nöljynkulutus lampuissa käy uhkaavaksi, ja isät haaveilevat häntä\ntuhlaajapoikiensa pelastavaksi pyhimykseksi.\n\n— Jospa he vain tietäisivät —! Niin, onhan hänellä ollut menestystä\nmaailmassa... mutta, hyvä isä, millä hinnalla se on täytynyt ostaa! Ja\nmitä merkitsee menestys? — meren vaahtoa se on, se kiiltää ja kimmeltää\naallonharjalla, mutta kun saat sen käteesi, muuttuu se köyhäksi\nvedenpisaraksi.\n\nSerp on nukkunut huonosti. Hän pääsi myöhään vuoteeseen viime yönä\n— istunto kesti iankaikkisuuden, ja sen jälkeen piti vielä poiketa\ntoimitukseen tekemään parlamenttipäätöksen aiheuttama korjaus\nartikkeliin.\n\nÄkkiä hän kumartuu likelle peililasia. Onko se mahdollista? Hän on\nollut keksivinään pari pientä viirua silmänsä nurkkauksessa.\n\n— Varjoviiruja vain — Jumalan kiitos! huokaisee hän, kun kuvastin\ntodistaa hipiän eheäksi ja sileäksi.\n\nHän pelästyi todellakin. Se vielä puuttuisi, että hän jo vanhenisikin!\n\nSerp pelkää vanhuutta, rumuutta, kuivettumista ja kuihtumista. Hän\ntahtoo ainakin ulkonaisesti säilyä nuorena — pintakuoreen ei saa\nilmestyä säröjä, jotka paljastavat vuosirenkaat, sillä kahden vuoden\nkuluessa on renkaita tullut liian monta... luonnottoman monta.\n\nMutta hän nauttiikin tavallaan tästä pelostaan, se antaa eräänlaista\ntyydytystä: se vakuuttaa hänelle, ettei naisellisuus vielä ole hänen\nolemuksestaan kuollut.\n\nNiinkuin hän ei tietäisi sitä muutenkin! Toisinaan, kun levottomat\nunet herättävät hänet valtimoiden väkivaltaiseen jyskeeseen ja veren\nkirvelevään paloon, käy hänen kaipuunsa niin henkeä salpaavaksi, että\nhän luulee menettävänsä järkensä. Silmissä kipunoi. Hänen täytyy\nviskellä ja vieritellä ruumistaan, aivan kuin se olisi täynnänsä\nkihelmöiviä haavoja. Kun hän koettaa ummistaa silmänsä, alkavat\nmielikuvat repiä aivoja, eivätkä ne häviä, ennenkuin aamu ajaa ne\npakoon.\n\nJa näiden piinaöiden levottomista unista erottautuu melkein aina\nLuigi Busoiton hahmo hänen silmiinsä... Vielä nytkin, vaikka siitä\njo on kaksi vuotta, kun hän häipyi Serpin näköpiiristä, ja vaikka\nhän ei koskaan merkinnytkään muuta kuin elämänseikkailun ja kaipuun\nkohteen henkilöitymää, jonkinlaista vertauskuvaa... Pari kirjettä\nSerp on häneltä saanut; hän on ottanut ne vastaan ilman pienintäkään\nmielenliikutusta, eikä käsi ole vähääkään vavissut, kun hän on\nleikannut auki kuoren reunan. Busoito on kirjoittanut yksitoikkoisesta\nelämästään pienessä pohjois-italialaisessa garnisonikaupungissa,\njohon hänen bersaglieripataljoonansa on sijoitettuna, ajatuksistaan,\nikävästään..., mutta kaikkeen on Serp voinut suhtautua aivan tyynesti,\naivan objektiivisesti, niinkuin suhtaudutaan siihen, mikä on oman\nelämän ulkopuolella. Ei edes Vestan neitsyen arvoitus ole enää\nhäirinnyt hänen mielensä tasapainoa. Ja Serp toteaa, että Luigi Busoito\noli loitonnut hänen elämänsä ulkopuolelle jo silloin, kun hän täältä\nlähti. Serp oli saattamassa häntä laivarantaan — harmaa joulukuun\naamu, sumua ilmassa ja musta meri—, eikä hänestä tuntunut ensinkään\nvaikealta, kun valkoisen laivan kokka kääntyi talvista ulappaa kohti,\nei ollenkaan siltä kuin tuntuu silloin, kun lähtevä laiva vie mukanaan\nkappaleen saattajan elämää... Mutta kaipa se kuitenkin oli vienyt\nsiitä sirun, koska unet aina kehittävät juuri hänen kuvansa silmän\nverkkokalvoon... ja koska hän kaipasi häntä kuumeisen kiihkoisasti.\n\nSerp naurahtaa katkerasti omille mietteilleen: — Kenen muun kuvan unet\nvoisivatkaan tuoda.\n\nSitten hän nousee tuoliltaan peilin edestä, vaihtaa huomenkimononsa\nleninkiin ja menee aamiaiselle.\n\nSerp ei enää asu vanhempiensa kodissa. Hänellä on oma pieni koti —\nkolme huonetta ja Mathilde taloudenhoitajana. Hän perusti kodin heti,\nkun isän hallitus kaatui. Se tapahtui vuosi sitten. Äiti oli taas\nkäynyt sairaaksi; hän tarvitsi rauhaa ympärilleen, ja Serp tiesi\ntuovansa levottomuutta taloon. Hänen elämänsä oli sellaista, taikka\noikeammin: hänen työnsä. Isä istui kyllä vielä päivisin toimituksessa\n- hän johti suurta liikettä samalla tarmolla ja joustavuudella kuin\nennenkin. Mutta politiikan hän oli uskonut Serpille — eihän isä\nkoskaan ollutkaan ollut poliitikko, vaan liikemies. Hänessä ei ollut\npoliittista intohimoa. Mutta Serpissä sitä oli...\n\nJa taas kaareutuvat Serpin huulet katkerasti:\n\n— Täytyyhän ihmisen kohdistaa intohimonsa johonkin.\n\nSerp syö yksinäistä aamiaistaan ja silmäilee suupalojen välissä lehtiä.\nKansalliset Villatehtaat tekevät nykyisin suurta reklaamia... niillä\non taas tuulta purjeissaan... Ihmekö tuo! Pankki takana ja iso koroton\nvaltiolaina... Isän hallituksen aikana asia järjestettiin. Aivan\nkorrektisti tietysti: onhan valtion velvollisuus tukea kotimaista\nteollisuutta — se onkin laiminlyönyt sitä aivan liiaksi- ja sitäpaitsi\nuhkasi työttömyys... Gregor on teknillisenä johtajana — sanotaan, että\nhän on etevä ammattimies.\n\nGregor... Amerikka teki hänestä miehen juuri sellaisen, jollaiseksi\nSerp aina oli toivonut veljensä kehittyvän: todellisuusihmisen,\nterveen ja ehyen, haihattelusta vapaan ja aivoillaan ajattelevan.\nNyt Serp ei ole tavannut Gregoria pariin viikkoon. Ja hänen on häntä\nikävä; Gregorin kanssa on hauska jutella — pojalla on omintakeinen ja\npilaantumaton arvostelukyky ja kirpeä kieli.\n\nSerp selailee lehteä. Tottuneesti silmät siirtyvät palstoja pitkin\nylhäältä alas, vasemmalta oikealle, ja journalistin kouliintunut\ntaito lukea otsikoista asiat säästää tekstiin takertumasta. Mutta\nyht'äkkiä hän nostaa lehden lähemmäksi — hän on keksinyt uutisen, joka\nkiinnittää hänen mieltään. \"Maanjäristyksessä kodittomiksi ja hätään\njoutuneiden hyväksi järjestää täkäläinen italialainen yhdistys t.k.\n15 p:nä Kansallisteatterissa suuren hyväntekeväisyysjuhlan. Ohjelman\navustajiksi ovat lupautuneet meidän etevimmät taiteilijamme. M.m. on\nmeillä ilo saada nähdä kuuluisa tanssitaiteilijamme Dolly Spiegel, joka\njuuri on päättänyt harvinaisen voitollisen Amerikan-kiertueensa, jonka\nvaltavasta menestyksestä...\"\n\nDolly... Gregorin lapsensydämen suuri haave. Se satu loppui aikanaan,\nDolly lopetti sen, vapautti Gregorin. Mutta mitähän Gregor nyt sanoo —\nja miltä hänestä tuntuu?\n\nMathilde tulee sisään. Hänellä on talousasioita emännälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerp istuu toimituspöytänsä ääressä. Ja vastapäätä — asiakastuolilla —\nistuu Steinhell.\n\nHän on jo ollut vuoden talossa. Hän tuli Flaxmannin tilalle — mies\nkävi mahdottomaksi ja siirtyi kivuttomasti vastapuolueen lehteen.\nMutta Steinhell on erinomainen voima. Hänellä on silmää ja sivistystä\ninnostuksensa tueksi. Hän on persoonallisuus, hänellä on selkärankaa.\nJokapäiväinen työ on karistanut hänen tyylistään snobbismit,\nyksinkertaistanut sen asialliseksi, antanut sille terästä. Steinhell\non kasvanut — mutta hänen synnynnäinen skeptillisyytensä on pelastanut\nhänet mahtiponnesta ja antanut hänelle poliittisen kirjailijan\ntehoisimman aseen: ironian. Hän osaa olla pureva — mato ei ole syönyt\nnuoria hampaita.\n\nSerp ja Steinhell sopivat hyvin keskenään, heidän välinsä on\ntoverillisen tuttavallinen.\n\n— Budjettiesitys valmistuu näinä päivinä, sanoo Serp. — Siitä\non jo olemassa korrehtuuri, mutta sitä on vaikea saada — ovat\nkuulemma vannottaneet kirjapainonkin henkilökunnan. En ymmärrä,\nmitä teitä saisimme sen käsiimme — viime vuonna Markin onnistui\nlainata se muutamaksi tunniksi faktorilta, ja se jaettiin arkittain\nkoko toimituksen käsiteltäväksi. Mutta vahingosta näkyvät ihmiset\nviisastuvan yksin valtiovarain ministeriössäkin.\n\n— Taisi olla helpompaa silloin, kun ei lehden toimituksesta kukaan\nollut vielä istunut lähellä lähteitä, naureskelee Steinhell. — Muistan\nnimittäin sinun kerran sanoneen, että mahdottominta oli saada uutisia,\nkun isäsi oli hallituksessa.\n\n— Niin. Se oli aivan mahdotonta. Jos minä sen olisin osannut edeltäpäin\narvata, niin en ikinä olisi laskenut häntä hallitukseen.\n\n— Et taidakaan antaa mennä toista kertaa?\n\n— En. Eikä hän itsekään sinne enää nenäänsä pistä.\n\nSteinhell miettii tuokion:\n\n— Mitä arvelet, jos kirjoittaisimme huomiseen lehteen jostakin muusta\nkuin politiikasta — minusta me viime aikoina olemme jakaneet vähän\nliian runsaskätisesti valtiollista valistusta.\n\n— Ehkä niinkin. Mutta mistä sinä kirjoittaisit?\n\n— Kirjoittaisin mielelläni kerran suorat sanat meidän\nkulttuurikriisistämme. Serp katsoo häntä pitkään:\n\n— Onko meillä sellainenkin?\n\nSteinhell hymähtää hänen hämmästykselleen:\n\n— Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi?\n\n— En. Olen vain ajatellut politiikkaa ja taloudellista pulakautta.\nMutta kulttuurikriisi — mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n— Se on vähän liian monimutkainen juttu mahtuakseen muutamaan\nsanaan... Mutta ehkäpä ymmärrät minut, jos väitän että meidän nykyisen\nkulttuurimme luonteenomaisimpana ilmiönä on paikallaan-pysyminen,\nhenkinen tasapäisyys, keskinkertaisuuden ylivalta — ja\npaikallaan-pysyminenhän on ensimmäinen askel taantumusta kohti.\nAjattele kirjallisuutta ja taidetta, ajattele tiedettä — esimerkiksi\nkorkeakoulujamme —, ajattele sivistynyttä nuorisoamme —: kaikkialla\nkasvun pysähtymistä, vanhan vatkaamista, vaatimuksista tinkimistä...\n\nSerp käy miettiväiseksi:\n\n— Mutta mikä siihen on syynä?\n\n— Syyt ovat tietysti monet. Mutta minä luulisin päävaikuttimeksi sitä\nhenkisen elämän aliarviointia, joka meillä ei koskaan ole päässyt\nnousemaan siltä patriarkaaliselta platonisen tunnustuksen asteelta,\njolle se isoisiemme päivinä pysähtyi. Katsohan, meillä on sellaisen\nhenkisen työn tekijä, joka ei kykene tekemään suorastaan kaupallisia\ntuotteita, kuten kykenemme esimerkiksi me journalistit ja sanokaamme\ninsinöörit, arkkitehdit ja koristemaalarit, niin, ne jotka eivät siihen\npysty siksi, että he ovat liian lahjakkaita ja liian omintakeisia,\novat yhä edelleenkin yhteiskunnallisessa mielessä _parioita_, loisia.\nEihän heitä tietysti enää ylenkatsota — päinvastoin heille myönnetään\njo kunnioitustakin —, mutta vain sanoissa, jotka eivät maksa edes\nnikkelirahaa.\n\n— Eiköhän kaikkialla maailmassa ole niin?\n\n— Ei yhtä suuressa määrässä kuin meillä. Ja vaikkapa olisikin, niin\nonhan se perin laiha lohdutus — eikö totta?\n\n— Tietysti, vastaa Serp vähän hajamielisesti.\n\nSillä hän on äkkiä tullut ajatelleeksi omaa yksipuolisuuttaan.\nTodellakin: hän on jäänyt perin harvasärmäiseksi, hänen aivojensa\nsäteen ulottuvaisuus on rajoittunut. Hän ei osaa ajatella — ei keksi\najatuksia muilta aloilta kuin niiltä, jotka sattuma on asettanut aivan\nhänen nenänsä alle. Hän on huomannut sen ennenkin, ja se on jollakin\ntavoin koskenut häneen. Hän on melkein kade Steinhellille — hän\ntahtoisi...\n\nSerp tulee katsahtaneeksi kelloaan. Neljännestunnin kuluttua alkaa\nparlamentin istunto, eikä hän ensikertalais-edustajana saa myöhästyä\nnimenhuudostakaan — ei missään nimessä, kaikkein vähimmin hän,\njonka edeltäjä samalla tuolilla, professori Bärenhatz, ei kahden\nvuosikymmenen aikana kuulemma kertaakaan myöhästynyt istunnosta.\n\nSerp huokaisee huomaamattaan. Hän tietää, että edessä on tappavan\npitkä lakipykälien tarkastus alituisine äänestyksineen. Olisi paljon\nhauskempaa päästä ulos kävelemään — siellä pilkistelee aurinkokin\naina silloin tällöin pilvien raoista — ja sitten kotoisen työpöydän\nrauhaan — _ajattelemaan_. Siinäpä se on: hänellä ei koskaan ole aikaa\najatella mitä hän itse tahtoisi... Mutta Steinhellillä on ja professori\nBärenhatzilla — kuka käskikin hänen ruveta Bärenhatzin vastaehdokkaaksi\nviime vaaleissa!\n\nSerp nousee:\n\n— Minun täytyy lähteä parlamenttiin... Kirjoita sinä\nkulttuurikriisiartikkeli, sehän on aivan paikallaan, ehkäpä herättääkin\njonkun ihmisen... Minä pistäydyn mennessäni Reinerin luokse\nneuvottelemaan budjettikorrehtuurin varastamismahdollisuuksista.\n\nSteinhell auttaa turkin hänen ylleen.\n\nToimitussihteerin huoneessa ei ole muuttunut mitään muuta kuin\nvuosiluku seinäalmanakassa. Ei edes tohtori keltaiseksi kiilloitetun\namerikkalaisen kirjoituspöytänsä ääressä — hän istuu samassa asennossa,\ntarttuu kynäänsä ja saksiinsa samalla otteella, pitää savukettaan\nsamojen sormien välissä ja puhuu kaikista asioista taivaan ja maan\nvälillä pilkulleen yhtä täydellisellä kunnioituksen puutteella kuin\nennenkin.\n\nEi hän liikahda paikaltaan, kun Serp tulee sisään, nyökähyttää vain\npäätään. Mutta hänen silmiinsä lennähtää sentään pieni ilon kipinä,\njoka silmänräpäykseksi sytyttää kääpiösalaman paksujen lasienkin\nkupuun, sillä Serp on edelleenkin hänen ehdottomassa suosiossaan.\n\n— Kuulehan, Reiner, meidän pitäisi taas saada käsiimme se siunattu\nbudjettiesitys, ennenkuin toiset pääsevät sitä repeloimaan... Reiner\ntyöntää lasit otsalle:\n\n— Niin pitäisi, niin pitäisi... Puhuin siitä viimeksi eilen\nSchmiedmannin kanssa, mutta hän vakuutti, ettei hän koskaan ole tullut\nvalinneeksi ryyppyseuraansa korkeamman virkamiehistön piiristä;\nhänellä tuntuu olevan aivan kehittynyt — ilmeisestikin atavistinen —\nvastenmielisyys virkamiehiä kohtaan, sillä hänen isänsä ja esi-isänsä\novat olleet enemmän tahi vähemmän rehellisiä kauppiaita aina\nseitsemänneltätoista vuosisadalta asti, ja äidin puolelta hän taas on\nselvää sotilassukua.\n\n— Entä Mark, hänhän tavallisesti ennenkin on hoitanut tämän asian...\n\nReiner kohottautuu suoraksi, ja kirjoitustuolin vieteri vongahtaa.\n\n— Hyvä Serp, sanoo hän juhlallisesti, — ihmiselämässä on hetkiä, joina\npaatuneimmankin reportterin pitkät sormet käyvät lyhyiksi ja hänen\nhoukutteleva äänensä epävarmaksi...\n\nSerp katsoo häntä kummeksuen:\n\n— No, mitä Markille sitten on tapahtunut — onko hän perinyt?\n\n— Ei, Serp, perinyt hän ei ole, mutta hän tarjoaa minulle tänään\nsamppanjaa ja potee huomenna luvallista ja luonnollista päänkipua\nsen johdosta, että hän on saanut paljon enemmän kuin perinnön, joka\nkenties ei olisikaan eduksi hänen kalliisti hankitulle mutta halvalla\nhoidetulle vatsakatarrilleen, hän on saanut — _perillisen_.\n\n— Mitä sinä sanot — onko se ihan totta?\n\n— Totta, ihmeitten aika ei totta totisestikaan vielä ole päättynyt.\n\nSerp on aivan hämmästyksissään:\n\n— Joko siitä on niin kauan, kun he menivät naimisiin?\n\nMark myhähtää:\n\n— Jo _melkein_... esikoinenhan toisinaan unohtaa täydellisimmän\ntäsmällisyyden...\n\nSerp ei voi olla naurahtamatta.\n\nMutta sisimmässään hän on aivan vakava. Monicallakin on lapsi — kuinka\nhän mahtaakaan olla onnellinen. Lapsi, lapsi, jokaisen naisen kuumin\nunelma, elämän täyttymys... Ja hän tuntee polttavan kivun sydämessään.\n\n— Hauskaa päivällistä, toivottaa hän Reinerille.\n\n— Hauskaa itsellesi, vastaa Reiner.\n\nJa Serpin korvissa soivat tohtorin hyväntahtoiset sanat pistävältä\nivalta.\n\nMennessään parlamenttiin Serp poikkeaa kukkakauppaan — sylillinen\nruusuja Monicalle. Mutta hän ehtii siitä huolimatta paikalleen\nistuntosaliin, ennenkuin käheä sihteeri on tullut hänen nimensä\nkohdalle luettelossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVahtimestari ilmoittaa päätoimittaja Martensille rouva Hedwig Spiegelin.\n\nMartens miettii tuokion — mitä hän nyt enää tahtoo? —ja sanoo sitten\nhermostuneesti:\n\n— No, antakaa hänen tulla.\n\nJa rouva Spiegel tulee.\n\nMutta hän ei enää hymyile ylenpalttisen rakastettavaa hymyään, vaan on\narvokkaan näköinen ja melkein ylhäisen alentuvainen kumarruksessaan.\nEikä hänen hatussaan vipaja vihreätä pyrstösulkaa — mustan\nnauhakoristeen yksinkertaisuus ilmaisee kantajan itsensä päässeen\nvihreälle oksalle.\n\nMartens viittaa hänet istumaan, ja kädenliike käy vaistomaisesti\nkohteliaaksi:\n\n— Millä voin palvella?\n\nRouva Spiegel ottaa käsilaukustaan paperin ja ojentaa sen Martensille:\n\n— Pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tarkastamaan, onko laskelma oikea,\nja siinä tapauksessa, että se pitää paikkansa, laskemaan loppusummalle\nkohtuulliseksi katsomanne koron.\n\nMartens on aivan ymmällään:\n\n— Mutta, hyvä rouva Spiegel, eihän minun tarkoitukseni koskaan ole\nollut...\n\nRouva Spiegel keskeyttää hänet pienellä, sulavalla kädenliikkeellä ja\nsanomalla:\n\n— Mutta meidän tarkoituksemme oli alunpitäen, että Dollyn tilille\ntehdyt maksuerät katsottaisiin lainaksi, koska emme missään tapauksessa\ntahdo olla pienimmässäkään kiitollisuudenvelassa Dollyn entisen\nsulhasen perheelle...\n\nMartens tarkastaa laskelman. Se on oikea. Jokainen erä on merkitty\ntarkasti muistiin ja yhteenlasku suoritettu virheettömästi. Martens\nojentaa paperin takaisin:\n\n— Korkoa en missään tapauksessa suostu edes ajattelemaankaan...\n\n— Minä arvasin sen... siksi onkin shekki kirjoitettu pääoman summalle.\nMutta minulla on kyllä rahaa mukanani korkojakin varten. Koska ette\nkuitenkaan ota niitä vastaan, vien ne kreivi Cavallinille avustukseksi\nmaanjäristyksessä hätään joutuneille.\n\nRouva Spiegel ojentaa shekin.\n\nJa Martens sanoo:\n\n— Niin, teidän tyttärennehän tulee esiintymään suuressa\nhyväntekeväisyysiltamassa.\n\n— Kyllä. Hänen mielestään se on sopivin _geste_ nyt, kun hänellä jo\nalkaa olla kansainvälinen nimi.\n\n— Epäilemättä. Sehän on hyvin kaunista... Minusta olisi oikein\nmielenkiintoista saada tutustua tyttäreenne.\n\nRouva Spiegel nousee:\n\n— En usko tyttärelläni olevan mitään sitä vastaan. Hän tulee, taikka me\ntulemme, tietysti nyt ottamaan osaa seuraelämäänkin täällä kotona...\n\n— Niin tietysti..., vastaa Martens. — Mutta paras rouva, teidän pitää\nsaada kuitti rahoista... raha-asiat ovat täsmällisiä asioita.\n\nJa Martens kirjoittaa kuitin.\n\nRouva Spiegel ojentaa hänelle kätensä:\n\n— Kiitän teitä — te olette ollut kaikin puolin korrekti meille senkin\njälkeen kuin Dollyn ja Gregorin kihlaus purkautui...\n\nKun rouva Spiegel on mennyt, jää Martens tuokioksi ajattelemaan häntä.\nJoka tapauksessa tuossa naisessa on jotakin, joka herättää respektiä,\nolkoonpa se vähemmänkin miellyttävää — olisiko se ehkä luonnetta?...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Serp istuu parlamenttipulpettinsa ääressä ja ajattelee Monican\nlasta. Hänestä tuntuu niin omituiselta, että pikkuinen Monica on\näiti... Se mahtaa olla ihanaa... pieni olento vierellään, elävä olento,\njota itse on kantanut sydämensä alla ja jolle nyt saa antaa rintansa...\nSerp ummistaa silmänsä. Hän näkee Monican vuoteellaan kalpeana mutta\nonnellinen ja kirkastunut hymy kasvoillaan.\n\nPuhemiehen vasara paukahtaa.\n\nParlamentin istunto keskeytetään puoleksi tunniksi. Ja Serp\nnousee paikaltaan ja soluu muiden mukana ravintolasaliin —\n\"tupakkavaliokuntaan\".\n\nHänen ympärilleen kokoontuu piiri, — miehisiä edustajia enimmäkseen\n— Serp on herrojen suosiossa... hän on kauniimpi ja nuorempi kuin\nmuut naisedustajat. Ja keskustelu on pian käynnissä esilläolevasta\nlakiehdotuksesta. Mutta Serp on tänään hajamielinen, hänellä ei ole\nyhtä varmoja mielipiteitä kuin tavallisesti, ja hänen vuorosanansa\njäävät ylimalkaisiksi ja sovinnaisiksi. Hän on kuin unessa ... siellä\nMonican ja lapsen luona... Hän on nainen — kerrankin vain nainen.\nJa unessakävijänä hän taas nousee portaita istuntosaliin ja menee\npaikalleen.\n\nLakiehdotuksen yksityiskohtaista tarkastelua jatkuu pykälä pykälältä.\nMutta Serp ajattelee Monicaa ja lasta.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSuuri hyväntekeväisyysjuhla maanjäristyksen takia hätään joutuneiden\nhyväksi on syyskauden suurin tapaus seuraelämässä. Muotisalongeissa\non viikkokausia tehty työtä täydellä paineella — järkyttävä\nluonnonkatastrofi on ollut erittäin mieltäkohottava tapahtuma\nompeluliikkeiden omistajille, jotka sen vuoksi suunnittelevatkin\nkevätmatkojensa ulottamista tällä kertaa Parisia pidemmälle, aina\nsiunatulle Vesuviukselle saakka. Juhlatoimikunta on myöskin kokoontunut\nmoniin viiden-teen kokouksiin. Ja odotuksen jännitystä on jo kauan\nollut ilmassa.\n\nKreivi Cavallini on juhlatoimikunnan kunniapuheenjohtaja. Kunniakas\ntoimi, joka sitäpaitsi kunniakkaalla tavalla päättää kunniakkaan\ndiplomaattiuran. Sillä on viikon perästä kreivillinen ministeri jättää\ntakaisinkutsumiskirjeensä tasavallan presidentille. Hän on jo ylittänyt\nikärajan, ja hän vetäytyy viisaan lepoon umbrialaisille sukutiloilleen.\n\nHyväntekeväisyysjuhlan jälkeen kreivi on kutsunut diplomaatit,\ntoimikunnan, esiintyjät ja lähimmän seurapiirinsä luokseen\nillanviettoon, joka siis samalla on hänen jäähyväistilaisuutensa.\n\nPitoja on myöskin valmisteltu kauan. Ja valmistelut on suoritettu\nhuolella ja harkiten, sillä ministeri on tarkka siitä, että hänen\nmuistonsa jää mieluisana elämään ihmisten mieliin tässäkin kaukaisessa\nmaassa, jossa hän muuten onkin tuntenut olonsa varsin viihtyisäksi ja\nhyväksi.\n\nKreivi tekee viimeisen kierroksen huoneistossaan ennen lähtöään\nKansallisteatteriin. Hän tahtoo vakuuttautua siitä, että kaikki on\nkunnossa — hän ei tahdo antaa hermostuksen häiritä juhlatunnelmaa\nteatterissa, jossa hän tietää olevansa yleisen huomion keskipisteenä.\n\nEnsiksi hän menee ruokasaliin. Jo edellisenä päivänä hän on kannattanut\nsinne kellarista viimeiset hämähäkinseittiset punaviinipullonsa.\nIllansuussa hän sitten on tarkastanut, mittari mukanaan, huoneen\nlämpötilan ja säätänyt johtopatterien toiminnan — viinin tulee lämmetä\nverkalleen ja tasaisesti. Nyt hän astuu tarjoilupöydän luokse ja antaa\nsinisuonisen mutta valkeapintaisen vanhanmiehen-kätensä hellävaroen\nliukua täyteläiseltä pullonkupeelta toiselle. Ja tyytyväinen myhäily\nnousee hänen huulilleen — kaikki on kunnossa!\n\nKunnossa ovat myöskin salongit: kukkia on maljakoissa, ja uudet\nkynttilät kruunuissa, seinälampeteissa ja peilien marmorilaattojen\nkandelaabereissa odottavat vain sytyttämistä — kreivi rakastaa eläviä\nkukkia ja eläviä kynttiläinliekkejä. Vieraat saavat saapua minä hetkenä\nhyvänsä.\n\nSikarilaatikot ja savukerasiat ovat paikoillaan kreivin työhuoneessa,\njohon myöskin on varattu pari vihreäverkaista pelipöytää avaamattomine\nkorttipakkoineen, jos sattumalta olisi pelinhaluisia. Kaikki\nmahdolliset mielihalut on otettava huomioon...\n\nKiertokulkunsa lopetettuaan kreivi menee eteiseen ja soittaa\npalvelijaa. Hän tarkastaa itsensä huolellisesti peilin edessä, kohentaa\nhiukan suurristinsä olkanauhaa ja kolmea rintatähteään, pyyhkäisee\nharmaan kiehkuran otsaltaan ja antaa palvelijan auttaa turkit ylleen.\n\nOrkesteri aloittaa Mendelssohnin Kesäyön unelman alkusoitolla.\nSalonkiin on unohdettu täysi valaistus, eikä kukaan kuuntele musiikkia,\nvaan jokainen käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen yleissilmäyksen\nyleisöstä. Se on edustavinta, mitä pääkaupungissa voi nähdä. Tasavallan\npäämies puolisoineen, koko diplomaattikunta, hallituksen jäsenet,\nparlamentin huiput, korkein upseeristo, liike-elämän mahtavimmat,\nsanomalehdistön sekä kirjallisuuden ja taiteen tunnetuimmat kasvot.\nSilkin koreutta, paljaita kauloja ja selkiä, jalokiviä, valkoista ja\nmustaa, rintaristejä ja kaulatähtiä. Kumarrutaan aitioreunustojen\nylitse, käännytään permannolla, kumarretaan kohteliaasti, nyökätään\ntuttavallisesti. Ja ylimmällä parvella kuroitetaan kauloja, osoitellaan\nsormilla ja kuiskataan kursailematta nimiä.\n\nAlkusoiton loppuakordi kajahtaa. Velvollisuusapplodi kapellimestarille.\nSitten ohjelmalehtisten kahinaa, ilmeistä odotuksen jännitystä.\n\nValo himmenee hitaasti sammuksiin. Salonki vaikenee. Orkesterinjohtaja\nnaputtaa tahtipuikollaan, oudon omituinen ja utuinen soitto alkaa —\naarniometsän huminaa ja heräävää huomenta —, ja verkalleen jakautuu\nväliverhon raskas sametti.\n\nKäy humahdus halki katsomon. Näyttämöllä nukkuu metsä. Puunrungoille\nvaluvat kuutamon hopearihmat, sammal tuoksuu kostealle, kivet ja kannot\nuneksivat, soista nousevat utuiset sumupilvet... Ja musiikki soi\nnukkuvan metsän huminaa.\n\nMutta yht'äkkiä metsä herää. Keskellä kuvaa olevan puun latva\nheilahtelee — orkesterissa huhuilevat huilut huomenen tuloa —,\nkaukaisen taivaan rannalle syttyy aamuruskon punertava kajo, — Panin\nruokopillin liverrys erottuu huminasta —, ja puun rungosta irtautuu\nelävä olento: Puck. Hetkisen seisoo Puck paikallaan, varjostaa\nkädellään silmäkulmiaan, tähyilee puiden pimentoihin, mutta kirmaisee\nsitten elämänriemuaan, hypähtää ilmaan, pyörähtää ympäri ja aloittaa\nkarkelonsa. Ja minkä karkelon! Alkuvaistoisen, väkevän, burleskin,\neläimellisen, mutta samalla kiehtovan, notkean, lumoavan. Siinä elää\nmetsä, siinä elää luonto nauraen, ilkamoiden, riemua ja hurmiota\nuhoten. Pörheä, karhea, ilakoiva, huhuileva Puck. Lapsen ruumis ja\nlapsen liikkeet. Paimenten pukinjalkaisen suojelijan, makean mahlan\njuojan, Panin, poika — Böcklinin pieni Pan — hyppii omaa iloaan, metsän\niloa, elämän riemua. Taikka lentelee tulikärpäsenä yli näyttämön\nsurisevin siivin, kultakipinänä — suoraan runoilijan aivoista ja\nsäveltäjän sydämestä kirvonneena. Kun karkelo loppuu, muuttuu hän\njälleen puunrungon osaksi, katoaa samaksi sammaleeksi, josta on\nsyntynyt.\n\nKestää kotvan, ennenkuin katsomo havahtuu applodiin, ennenkuin\nlumous on lauennut. Mutta sitten vyöryvät taputukset myrskynä. Ja\nkerta toisensa jälkeen on taiteilijan astuttava näyttämöpartaaseen\nvastaanottamaan haltioituneen yleisön suosionosoituksia, jotka\nkohoavat huippuunsa, kun kreivi Cavallini ilmestyy näyttämölle tuomaan\njuhlatoimikunnan kukkia.\n\nSerp istuu aitiossaan liikahtamatta. Hän ei ole koskaan ollut niin\ntäydelleen esittävän taiteen vallassa, ei koskaan elänyt niin väkevästi\nja välittömästi sen sykähdyttävää elämää. Ja hän muistaa applodimyrskyn\npauhatessa, että jo silloin, kun hän näki alastoman tytön Sinisen\nLyhdyn valonheittäjäkeilan liekeissä, hän aavisti tuohon hentoon\nolemukseen piilotetuksi sen hengen väkevyyden, josta taiteen täytyy\nsyntyä.\n\nÄkkiä hän tulee ajatelleeksi Gregoria, joka istuu aitiossa hänen\nvierellään, ja hän kääntyy melkein arasti katsomaan veljeään. Mutta\nGregor on aivan tyyni ja hillitty, kenties vain hiukan tavallista\nkalpeampi, eikä hänen äänessään ole vähäisintäkään värähtelyä, kun hän\nasiallisesti toteaa:\n\n— Hän tanssi mestarillisesti.\n\nSerp ilostuu. Gregor on ilmeisesti elänyt nuoruutensa episodin loppuun\ntäydellisemmin kuin sisar on uskaltanut olettaakaan. Hän on sittenkin\nlujasyistä rakennetta, hän osaa ja uskaltaa jo katsoa todellisuutta\nsuoraan kasvoihin, hän on voittanut itsensä, hempeämielisyytensä,\ntunteilunsa. Hän on nyt se Gregor, joksi Serp aina on toivonut hänen\nkasvavan, hän on karaistunut, kiteytynyt mieheksi. Ja sisar on ylpeä\nveljestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Cavallinilla on paljon vieraita. Koko hänen seurapiirinsä on\nkoolla. Tunnelma on hyvä, miltei hilpeä. Teatteri-iltama herkisti\nmielet, valmisti kaikupohjan seurustelulliselle yhdessäololle.\n\nTanssitaan, keskustellaan keveästi, leikitään sanoilla ja joskus\najatuksillakin.\n\nEikä talon isäntä paljasta hiventäkään siitä kaihomielisyydestä,\njoka hänen sydämensä pohjalla asuu — onhan tämä nyt hänen viimeinen\nsuuri juhlansa, ja tyhjennetäänhän tänä iltana viimeinen pisara sitä\nkallisarvoista punaviiniä, jonka purppuravuo on piirtänyt hänen\nnousunsa ylpeän rataviivan —; hän keskustelee hymyssäsuin vieraittensa\nkanssa, on jäljittelemättömän kohtelias ritari naisten piirissä ja\nhyväntahtoisen rakastettava maailmanmies herrojen joukossa.\n\nIllan kuningattarena on Dolly Spiegel. Suloinen ilmestys, kuiskailevat\nrouvat keskenään. Ja herrat sanovat toisilleen kieltä maiskutellen:\nherkkupala! Dolly on todellakin viehättävä vaatimattoman valkoisessa\npitsileningissään, arka, melkein ujo, ilman pienimpiäkään\nprimadonnaelkeitä. Hän on lapsellisen iloinen ylenpalttisista\nkiitoksista, mutta nauraa aivan avomielisesti imartelulle. Ja Serp,\njoka seuraa häntä silmillään, panee merkille, että kun Dolly keksii\nvieraitten joukosta Gregorin, rientää hän iloisesti ja ojennetuin\nkäsin hänen luokseen, ja heidän keskustelunsa on aivan pakottoman\nluonnollista.\n\nTanssi käy.\n\nUusi sotilasasiamies on iskenyt silmänsä Serpiin — ja Serpiä se\nhuvittaa: minustahan näkyy tulleen tässä talossa oikein upseerien\nsilmätikku. Majuri on vilkas ja hauska mies, koko olemukseltaan\nkoruttoman arkinen ja suorasukainen. Serpistä hänen kanssaan tarina\nkäy varsin vaivattomasti — ehkä siksi, ettei mies lainkaan muistuta\nedeltäjäänsä.\n\nSillä sille Serp ei mahda mitään, että Luigi Busoiton kuva pakostakin\nalinomaan pyrkii hänen silmiinsä tutun ympäristön kehyksistä.\n\nMutta korttipöydän ääressä istuu rouva Spiegel. Siellä on innostunut\nbridge-seura: Yhdysvaltain ministerin hyvinvoipa rouva, valkea ja\npunainen, Espanjan kristuspartainen ja paksuhuulinen lähettiläs, josta\nCavallinin jälkeen tulee doyen ja joka jo on hyvin tietoinen tulevasta\narvonylennyksestään, sekä talon isännän edustajana kauppa-attasea,\npitkä ja holtiton nuori mies, jonka rosopintaiset kasvot näyttävät\neksoottisen keltaisilta valkoista paidanrintaa vastaan. Hän ja rouva\nSpiegel pelaavat vastakkain, ja kortit käyvät hyvin.\n\nIlmassa leijailevat siniset savuharsot, ja tuhkakupeissa hohtaa\nsikarien valkeaa lunta. Mutta pilvien keskellä lepattelevat pelipöydän\nkeltaiset kynttilänliekit. Ja pelaajien ympärillä on uteliaitten piiri.\n\nPäätoimittaja Martens seisoo poltellen kevyin vedoin sikariaan — H.\nUpmann, Corona — rouva Spiegelin tuolin takana. Hän on huvitettu\npelistä, nimenomaan rouva Spiegelin pelistä, joka on varmaa ja\nharkittua. Martens miettii itsekseen: tuolla naisella täytyy olla\nvalioaivot — ne toimivat täsmällisesti ja salamannopeasti. Ja kun\njoku hänen vierellään huomauttaa, että rouva Spiegelillä on \"makua\npeukalossa\", vastaa Martens:\n\n— Hän ei jätä mitään sattuman varaan — siinä on hänen makunsa.\n\nKun pelissä syntyy tauko, suoristautuu rouva Spiegel tuolillaan ja\nkääntyy selittämään kombinatioitaan päätoimittajalle kuten ainakin\nasiantuntijalle. Ja Martens havaitsee, että leninki on sangen\navokaulainen, eikä hän malta estää katsettaan mittaamasta kypsän poven\ntäyteläisiä holveja. Ne herättävät hänessä, jonka kuihtunut puoliso\ntaas on vuoteenomana, mielikuvan terveestä naisellisuudesta.\n\n— Teillä on erinomainen onni, arvoisa rouva, virkahtaa Espanjan\nministeri ja pyyhkäisee kevyesti parfymoitua partaansa.\n\nRouva Spiegel hymyilee huolellisesti harjoitettua korkeamman\nseuraelämän hymyä:\n\n— Kortit rakastavat sitä, joka niitä rakastaa...\n\nAmerikatar kysyy arkisella äänellään:\n\n— Voiko korttejakin rakastaa?\n\nRouva Spiegel ummistaa puoleksi silmänsä ja kuiskaa salaperäisesti:\n\n— Ne tietävät paljon, kun vain oppii niiden kieltä ymmärtämään...\n\n— Se mahtaa olla vaikea kieli, naurahtaa rouva ministeri. — Vaatii\nvarmaankin mielikuvitusta...\n\n— Onhan hieroglyfejäkin opittu tulkitsemaan — eikö totta, herra\nministeri? kysyy rouva Spiegel kääntyen kristusparran puoleen.\n\n— On, on...\n\nEspanjan ministeri ojentaa karvaiset kätensä kootakseen korttinsa.\nHäntä kiusaa keskustelu, sillä hän on pari kertaa noussut rouva\nSpiegelin takapihanportaita siihen aikaan, kun rouva vielä harjoitti\nammattiaan.\n\n— Hertta on minun värini, sanoo kauppa-attasea.\n\nPeli jatkuu.\n\nJa galleriassa jatkuu tanssi.\n\nDolly tanssii Gregorin kanssa. Wieniläisvalssi — siro, keinuva,\nkultivoitu, europpalainen karkelo.\n\nOn merkillistä, Gregor ajattelee, että kaksi ihmistä, jotka kerran ovat\nolleet sairaita kipeästä ikävästä, voivat parantua niin täydellisesti,\nettei tauti ole jättänyt heihin pienintäkään jälkeä, ei arpeakaan.\n\nMutta Dolly kuiskaa hänen korvaansa: — Nosta minut ilmaan niinkuin\nennen nostit, kun me tanssimme Sinisen Lyhdyn parketilla.\n\nJa Gregor nostaa, ja Dolly tekee hyppynsä keveästi ja sirosti.\n\nKatsojat taputtavat käsiään. Serp katselee tanssia. Hän istuu Chilen\nCarmenin vieressä, ja he keskustelevat madame Petrellasta, joka\nnyt on Monte Carlon oopperassa — miten lieneekään päässyt sinne\nkeskellä sesonkia? Chiletär säestää ihmettelyään paljon sanovalla\nkaksimielisellä hymyllä, josta Serp päättää, että Petrellan osakkeet\novat alapuolella _parin_. Applodi pistää Serpin sydämeen — kunhan eivät\nvain alkaisi soittaa tangoa —!\n\nDolly ja Gregor tulevat Serpin luokse, ja Serp valmistaa Dollylle\nistumatilaa vierelleen sohvalla.\n\n— Joko naiset tuntevat toisensa? kysyy Serp.\n\n— Toki, toki..., vastaa Carmen aurinkoisimmalla ilmeellään ja aloittaa\npitkän kiitosvirren Dollyn kunniaksi. Ja Dolly kuuntelee häntä\nkärsivällisesti loppuun asti. Sitten hän kääntyy Serpin puoleen:\n\n— Sano sinä, Serp, mitä pidit minusta teatterissa?\n\nSerp panee mielihyvin merkille, että Dolly sinuttelee häntä\narastelematta.\n\n— Sinä olit aivan suurenmoinen, vastaa Serp. — En ole voinut\nkuvitellakaan, että tanssilla voi sanoa niin paljon.\n\nDolly säteilee onnea:\n\n— Tanssilla voi sanoa mitä tahansa... Olen niin iloinen, kun sinä pidit\nminusta.\n\nSerp tulee melkein liikutetuksi. Dollyn ilo on vilpitöntä, ja Serp\nvaistoaa, että tyttö todellakin on kiintynyt häneen. Hänen tekisi mieli\nsuudella häntä, ja hän puristaa lämpimästi hänen kättään.\n\nSamassa tulee johtaja Mercurius heidän luokseen.\n\nMercurius uiskentelee taas pinnalla. Hän ajelee uudenuutukaisella\nIsotta Fraschinilla, näyttäytyy uskollisesti kaikkialla, missä ihminen\nhuomataan, ja on tuntuvan tehokkaasti ottanut osaa tämäniltaisenkin\nhyväntekeväisyysjuhlan järjestämiseen.\n\nHän taputtaa Gregoria hyväntahtoisesti olalle:\n\n— Nuori mies, siirtykää ajoissa villasta silkkiin... se on paljon\nkestävämpää ja kevyempää... puhun kokemuksesta, kuten tiedätte.\n\nMercurius on vaihtanut alaa, ja keinotekoinen silkki on ollut hänen\npelastusrenkaansa — hän myy sitä tukuttain, mutta antaa toisten hoitaa\nvalmistuksen. Hän on myöskin vaihtanut naamiota: entisen ankaran\namerikkalaisuuden tilalle on tullut päivänpaisteinen leppoisuus — liekö\nse sitten silkin ansiota vai johtuneeko se siitä, että ahdinkoajan\npakotettu hymy on pusertautunut lähtemättömäksi hänen olemukseensa.\n\nSitten Mercurius kääntyy Dollyn puoleen:\n\n— Sallikaa, neiti Spiegel, paatuneen porvarin laskea sydämensä teidän\nihmeellisten jalkojenne juureen.\n\nSerp katsahtaa Dollyä. Dolly on aivan sen näköinen kuin tahtoisi sanoa:\n\"Mene niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!\"\n\nMercurius aikoo juuri aloittaa uuden tiradin, kun hän huomaa pikkuisen\nlähetystösihteerin. Hän kumartaa nopeasti ja rientää ripustautumaan\nlähetystösihteerin käsivarteen. Pikkuinen lähetystösihteeri on\nnähtävästi kiusaantunut tukkukauppiaan tuttavallisesta ystävyydestä,\nmutta ei tietystikään voi karistautua siitä irti, vaan on pakotettu\nkuuntelemaan kaunopuheisuutta, joka vuolaana virtaa tukkukauppiaan\nhuulilta, käsivarsista ja yläruumiista.\n\nGregor seuraa Mercuriusta katseellaan ja virkahtaa:\n\n— Eihän hän vain aikone siirtyä tekosilkistä oikeaan silkkiin?\n\nChiletär puuttuu puheeseen kylmästi leikkaavalla veitsenterä-äänellään:\n\n— Minä luulen, että hän vaanii vain silkkinauhaa hännystakkiinsa, joka\ntoistaiseksi näkyy olevan aivan alaston.\n\nKreivi Cavallini osoittaa erityistä huomiota rouva Glanzille. Se\njohtuu siitä, että tohtori Glanzin tulossaoleva nimitys lähettilääksi\nRoomaan on jo aivan julkinen salaisuus. Kreivi Cavallini iloitsee\nvilpittömästi tästä nimityksestä. Hän laskeekin sen suureksi osaksi\nomaksi ansiokseen. Hän on vakuutettu, että rouva Glanz tekee loistavan\nkarrieerin ikuisen kaupungin seuraelämässä. Rouva Glanz olisi\nepäilemättä liian vakava, jos hän tulisi luterilaisen maan luterilaisen\nministerin luterilaisena puolisona Roomaan. Mutta sellaisena hän ei\nnyt tulekaan. Hän on kuukausi sitten kääntynyt katoliseen uskoon. Ja\näskenkääntyneelle on tietysti vakavuus vain meriitti. Tohtori Glanz\non todellinen diplomaatti! naureskelee kreivi tyytyväisenä hyvin\nhoidettuun partaansa.\n\nTohtori Glanz häärii ulkoministerin loistavasti leikatun frakin\nhännyksissä. Ja vahtii tarkalleen jokaista hänen askeltaan — ei koskaan\npidä olla varma, ennenkuin nimitys on allekirjoitettu.\n\nTasavallan presidentti ei ole voinut ottaa vastaan kreivin kutsua,\nhäntä vaivaa itsepintainen ischias, ja hänen täytyy olla äärimmäisen\nvarovainen. Hänen poissaolonsa on tietysti pettymys, mutta sitä\nlieventää hänen puolisonsa läsnäolo. Rouva presidentti tanssii\nmielellään — tanssi pelastaa keskustelusta, joka aina hänen asemassaan\nolevalle ihmiselle on sekä vaivalloista että vaarallista, kun ei saa\nolla yhtä typerä eikä yhtä varomaton kuin tavalliset kuolevaiset.\nJa pääministeri, joka uskollisesti virkansa puolesta istuu hänen\nvierellään, on vanha kettu.\n\nKello kaksitoista avautuvat ison ruokasalin ovet.\n\nKreivi Cavallini taluttaa pöydän ääreen rouva presidentin, ja\npääministeri ulkoministerin rouvan. Ulkoministeri on vapaa valitsemaan\nnaisekseen kenen tahtoo, koska pääministerin puoliso ei ole saapuvilla\n— koko kaupunki tietää hänen odottavan seitsemättä lastaan —, ja\nhän valitsee Chilen Carmenin. Mutta Yhdysvaltain ministeri tarjoaa\naivan ennakkoluulottomasti tukevan chicagolaisen käsivartensa\nrouva Spiegelille, joka ottaa sen vastaan kuin kuningatar kruunun\nkruunajaisissaan. Ja sitten tulevat kaikki muut. Serp tietysti\nmajurinsa turvin ja Dolly pikkuisen lähetystösihteerin rinnalla. Ja\nmusiikki soittaa Mendelssohnin häämarssia.\n\nIstutaan pienissä ryhmissä pikkupöytien ääressä, ja tunnelma viriää\nalunpitäen vapaaksi ja iloiseksi. Puheensorina nousee nousemistaan,\neikä edes kuuluisa punaviini katkaise iloa. Sitä tarjotaankin tänä\niltana niin huolettomasti ja viljalti, että vain harvat huomaavat\njuovansa jaloimpain rypälten jalointa verta — tuskin muut kuin\nisäntä itse, aina rakastettavasti hymyilevä ulkoministeri, joka\nei koskaan unohda etikettivelvollisuuksia, päätoimittaja Martens,\njolla on kouliintunut maku, ja rouva Spiegel, jolla on syntyperäisen\ntarkkanäköisyyden poikkeuksellinen lahja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimitussihteeri kutsuu päivystävän iltamiehen huoneeseensa. Se on\nSchmiedmann.\n\n— Etkö sinä jo ala olla irti töistäsi? kysyy Reiner. — Aika käy niin\npirun pitkäksi, kun ei ole tottunut olemaan yksikseen iltaisin.\n\n— Miks'et mene kapakkaan?\n\n— En malta. Mark munii yhä vieläkin selostustaan Vesuviuksen purkauksen\njuhlinnasta — enkä minä uskalla laskea sitä latomoon lukematta. Nuoret\nisät ovat yhtä laskemattomia kuin heidän lapsensa, ja Mark on jo\nluonnostaankin vähän epävarma, kun hänen pitää ruveta lyyrilliseksi.\n\n— Onko se sitten ehdottomasti tarpeen tässä yhteydessä?\n\n— On. Ajattelehan nyt itse! Tulivuoren purkaus — kauhean onnettomuuden\nkurjat uhrit — nuori, säteilevä tanssijatar — hienon hieno yleisö\n— kallisarvoiset puvut — korkea ja iloinen juhlamieli. Millä sinä\nsiitä kaikesta pääset, ellet tartu lyriikkaan? Asiallinen referaatti\nei tyydytä ketään, ei läsnäolleita (joita varten juhlaselostukset\nensi sijassa tehdään) eikä myöskään poissaolleita, jotka tahtovat\ntäyden korvauksen siitä, etteivät päässeet mukaan. Draamallinen\nkuvaus taas muuttuisi tragikomediaksi, ja tragikoomillisuus on\nsanomalehdenlukijoille suunnilleen samaa kuin jumalanpilkka. Ainoa\nmahdollisuus on tunteelliseen hymistystyyliin kirjoitettu lastu. Eikä\nsellaista ole aivan helppo tehdä. Siihen vaaditaan yli-inhimillistä\nitsensähillitsemistä — täytyy näet osata pitää niin vakavaa naamaa,\nettä lukijat uskovat koko roskan tulevan suoraan kirjoittajan\nitkevästä sydämestä. Katso, minä sen tiedän: minun on täytynyt\nkahden vuoden aikana vuodattaa Parkeristani kilometrittäin tilattua\nsentimentaalipetiittiä leipätyökseni, ja happamampaa limppua on harva\ntyömies syönyt.\n\nReiner naurahtaa:\n\n— Annetaan nyt Markin kerran vuorostaan hikoilla.\n\n— Kernaasti minun puolestani! Mutta, kuulehan, minkälainen se\ntanssijatar oikeastaan lienee ollut?\n\n— Dolly! Oo — oh! Hän on ihme — hän tanssii milloin hyvänsä sadat päät\nhopeavadille. Jos nimittäin tahtoo päitä. Mutta hän ei tahdo. Hän ei\nyleensä tahdo mitään muuta kuin tanssia. Sillä hänen oma päänsä on\nvialla.\n\n— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyy Schmiedmann hieman ihmetellen.\n\n— Sitä, että hän on taiteilija, _vain_ taiteilija; huomaa se:\nyksinomaan taiteilija, ilman sivutarkoituksia, ilman kunnianhimoa,\nilman oman voiton pyyntiä! Ja sellainenhan toki on abnormia, hulluutta,\nmielipuolisuutta.\n\n— Sinä tunnet hänet jo entuudesta.\n\nNyt on Reinerin vuoro hämmästyä:\n\n— Kuinka en tuntisi? Minullahan on kärpäseni minullakin.\n\n— Tanssijattaretko ovat sinun kärpäsesi?\n\n— Yleensä kaikki ihmiset, jotka ovat lapsipuolia elämässä —\nkatsohan, minä olen sittenkin sentimentaali pohjimmiltani —,\ntarkoitan, että tunnen sääliä kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät\nymmärrä hoitaa solideja arkileivisköitä omaksi vaurastumisekseen ja\njälkeentulevaistensa hyödyksi, vaan rupeavat palvelemaan niinsanottuja\nihanteita, jotka ovat perin turmiollisia yhteiskunnalliselle\nmenestykselle, koska ne ovat kotoisin sielunvihollisen äidinmaitoomme\nsalakuljettamista taudinsiemenistä.\n\nNyt tulee Mark huoneeseen.\n\nHän on aivan lopussa. Kalpea, tukka pörröisenä, silmänalukset kuopilla,\nfrakkipaidan rinta rypyssä ja valkoinen rusetti niskassa.\n\n— Se oli vasta urakka!\n\nReiner nauraa:\n\n— Saitpa kerran kokea sinäkin, vanha pukki, minkälaisia ovat\nsynnytystuskat. Olen oikein vahingoniloinen vaimosi puolesta.\n\nReiner ottaa liuskat ja alkaa lukea. Silloin tällöin hän mörähtää\npuoliääneen:\n\n— Ei hullumpaa... oikein hyvä... tuota voisi kadehtia kuka tahansa...\n\nTaikka:\n\n— Älä helkkarissa... nyt tuli pelkkää peetä...\n\nJa hän ottaa sinikynän ja pyyhkii:\n\n— Eihän toki nuoresta naisihmisestä saa sanoa, että hän on kuin metsän\nelukka...\n\nKun Reiner vihdoin saa käsikirjoituksen lähetetyksi latomoon, huokaisee\nMark:\n\n— Kyllä nyt maistuisi whisky-grogi. Toimitussihteeri naurahtaa:\n\n— Sen minä arvasin, ja siksi olenkin varannut kylmää soodavettä. Haehan\nsinä, Schmiedmann, laseja.\n\nMarkin kasvot kirkastuvat.\n\nReiner vetää alimmasta laatikostaan kolmikulmaisen John Haigin\nja pöydän alta vesipulloja. Ja herrat asettuvat mukavasti pöydän\nympärille. Reiner sanoo kohottaessaan lasinsa:\n\n— En siedä, että työssä juopotellaan, mutta kun työ on päättynyt, on\ntyömies ansainnut palkkansa. Markilla on sitäpaitsi ollut tavallista\nkovempi urakka. Ohjelma oli pitkä, eikä hänen frakkinsa ole ainoastaan\nliiaksi lyhyt, vaan myöskin liiaksi ahdas.\n\n— Mutta tyttö tanssi hyvin? kysyy Schmiedmann.\n\nMark juo syvän kulauksen:\n\n— Ei se enää ollut tanssia...\n\n— Mitä sitten?\n\n— Katsohan, hyvä Schmiedmann, selittää Reiner. — Mark käsittää\ntanssilla vain balettivarpailua tahi sitten seuraelämän karkeloa.\n\nSteinhell tulee ovesta sisään. Hänkin on iltapuvussa.\n\n— Kas vain, oikein herra Haigia, virkahtaa tulija huomatessaan pullon\npöydällä. — Whiskyä minä en kreivi Cavallinilla saanutkaan, lähdin\naikaisemmin...\n\n— Jos tahdot pienen pinnan, niin anna pojan huuhtoa itsellesi lasi,\nsanoo Mark.\n\n— Kiitos. Mielelläni.\n\nSteinhell menee hommaamaan lasia. Ja Mark ynähtää:\n\n— Minkähän vuoksi Steinhell oikeastaan sai kutsun?\n\nReiner vastaa naurahtaen:\n\n— Siksi, että hänellä on parempi hännystakki kuin sinulla. Ja\nsitäpaitsi hän osaa ranskan epäsäännöllisten verbien taivutukset, joita\nsinä et milloinkaan ole viitsinyt opetella.\n\n— Minusta on hauskaa, että nuoriakin vähitellen aletaan ottaa\nhuomioon ylhäisemmissä seurapiireissä, huomauttaa Schmiedmann aivan\nvilpittömästi.\n\nMutta Reiner pudistaa päätään:\n\n— Se on vaarallista \"nuorille\" itselleen.\n\n— Miksi? kysyy Schmiedmann.\n\n— Siksi että porvarillistuminen aina on \"nuoruuden\" hävittäjä.\nSeuraelämä tekee ihmisen normaaliksi.\n\nSteinhell tulee laseineen, joka vielä tihkuu vettä huuhtelun jäljiltä.\n\n— No, minkälaista siellä oli? kysyy Reiner kaataessaan whiskyä lasiin.\n— Panitko sattumalta merkille punaviinin?\n\n— Kyllä minä sitä join, mutta en huomannut mitään erikoista...\n\n— Se oli vahinko. Katsohan, kreivin punaviini on melkein\nhistoriallista. Se on hienon hienoa Beaune'ia vuodelta 1904, jolloin\noli aivan verraton aurinkokesä. Kreivi on perinyt viinin vanhemmalta\nveljeltään, joka oli Europan parhaita rypäleitten tuntijoita,\nennenkuin sairastui pahaan vatsahaavaan. Beaune'ia oli hänen jälkeen\njäämistössään kaikkiaan 628 pulloa, ja kreivi on käytellyt sitä\näärimmäisen säästävästi, enintään kolmekymmentä pulloa vuodessa...\n\n— Mistä sinä kaiken tuon tiedät? irvistelee Mark. — Omasta päästäsikö?\n\nReiner heittää häneen halveksivan katseen:\n\n— Valehdella saa sanomalehtimies kaikesta muusta taivaan ja maan\nvälillä, mutta ei koskaan viinistä eikä naisista.\n\n— Apropos viini ja naiset, sanoo Steinhell. — Poikkesin tänne\noikeastaan tehdäkseni uutisen kreivin kutsuista... pitäisi kai niistä\nolla lehdessäkin jotakin...\n\nReiner naurahtaa hyväntahtoisesti:\n\n— Nuori mies, se uutinen ladottiin jo aikoja ennen kuin aloit ajaa\npartaasi tänä iltana. Katkera kokemus on opettanut minut teettämään\nkaikkien parempien kutsujen selostukset valmiiksi vähintään kuusi\ntuntia ennen kekkereiden alkua.\n\nToimitussihteeri katsahtaa kelloaan ja tarkastaa sitten pulloa\nkohottamalla sitä valoa kohti:\n\n— _La comédie est fini — tirez le rideau!_ Kello on kolme, hyvät herrat.\n\nJa herrat rupeavat tekemään lähtöä.\n\nKun Mark tukkii jotakin päällystakkinsa taskuun, käy Reiner kiinni\nhänen käsivarteensa:\n\n— Ethän sinä vain salakuljeta itsellesi kaappiryyppyä?\n\nMark koettaa irroittaa käsivarttaan, mutta Reinerin ote on luja, ja\npian on käärö tarkastajan kädessä. Reiner tunnustelee sitä; se on\npehmeä, ja kun sitä puristelee, lähtee siitä kimakka piipitys.\n\nHerrat nauravat.\n\n— Mikä siinä on? tiukkaa Reiner tuimasti. Mark lentää tulipunaiseksi ja\nänkyttää:\n\n— Se on... se on vain... kuminukke lapselleni.\n\nJa herrojen nauru katkeaa äkkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSerp Martensilla oli ollut hauska ilta. Pitkästä aikaa hän kerran taas\noli tuntenut itsensä nuoreksi: huolettomaksi, huvitteluhaluiseksi ja\n— kauniiksi. Todellakin: hän oli tiennyt kaiken iltaa olevansa kaunis\n— ei vain siitä, että häneen oli kiinnitetty huomiota, vaan ennen\nkaikkea eräänlaisesta varmuuden ja tyytyväisyydentunteesta hänen omassa\nolemuksessaan. Hänelle oli sanottu kohteliaisuuksia. Häntä oli ihailtu\n— vain naisena, nuorena, kauniina naisena... ei parlamentin jäsenenä,\nei journalistina... ei hänen asemansa eikä työnsä tähden, vaan\nkerrankin yksinomaan hänen itsensä takia. Ja hän oli nauttinut siitä —\njuonut täysin siemauksin maljasta, ahnaasti, ylimielisen riemukkaasti.\nHän oli huvitellut, tanssinut, hymyillyt ja säteillyt. Ja pitkiksi\nrupeamiksi hän oli unohtanut kaiken muun — kiitävän hetken siipi oli\nsuhissut hänen korvissaan huolettoman nuorta laulua.\n\nMutta samana hetkenä, jona hän oli astunut kotinsa kynnyksen ylitse,\noli laulu katkennut.\n\nVäkivaltaisen äkisti, keskellä akordia. Ovi oli läimähtänyt kiinni,\namerikkalainen lukko lipsahtanut, ja yksinäisyys oli tuijottanut häneen\njo eteisen tyhjistä vaatenaulakoista. Hän oli pysähtynyt tyrmistyneenä\nkeskelle lattiaa, oli jäänyt kuuntelemaan askeleita, kun hänen\nsaattajansa oli laskeutunut alas portaita. Ja silmänräpäyksen ajaksi\noli hänen aivoihinsa välähtänyt ajatus: minä kutsun hänet takaisin.\nMutta hän ei ollut sitä tehnyt. Ja sitten ulko-ovi oli kumahtanut.\n\nSerp istuu taas mielipaikallaan: peilipöytänsä edessä. Hän on\nsytyttänyt kynttilät kahden puolen kuvastimen. Ja hänestä tuntuu, että\npöytä on kuin alttari... Jos hän nyt sittenkin olisi kutsunut sisään\nSteinhellin, joka saattoi hänet kotiin, — mitä siitä olisi tullut?...\nToveruussuhde olisi särkynyt, se turvallisuudentunne, jonka seurustelu\nSteinhellin kanssa aina herättää, häipynyt... Steinhellistä tulee\nvarmaankin hyvä aviomies, järkevä, tyyni, tasainen, hienovarainen...\nmutta rakastajaksi hänestä ei ole.\n\nSerp säpsähtää omaa ajatustaan. Rakastaja! — niin, miks'ei hän voisi\nottaa itselleen rakastajaa? Ottaako? Otetaanko rakastaja? Ei. Sen antaa\nkohtalo, se on elämän yllätys, sen suuri seikkailu...\n\nMutta Steinhellissä ei ole seikkailua. Hänen harmaat silmänsä ovat\nvain viisaat — niissä ei ole hukuttavaa pohjattomuutta, ei kultaisia\nkipinöitä... ei Luigi Busoiton tummaa paloa.\n\nJa Serp tuijottaa peiliin, tuijottaa omaa kuvaansa. Eihän hänen\nelämänsä alttaritauluun enää toista kuvaa tulekaan.\n\nYksinäisyys humisee hänen ympärillään tyhjyyden yksitoikkoista\nlohduttomuutta. Ja Serp tuntee, etteivät kyynelet ole kaukana silmistä.\nHän nousee päättäväisesti ja ravistaa itseään. Yöpöydällä on kirjekuori:\n\n\"Valiokunta kokoontuu klo 11. Käsiteltävänä lakiehdotus\näitiysvakuutuksesta.\"\n\nSerp naurahtaa kylmästi, kovasti. Asettaa herättäjäkellonsa soimaan\nkello puoli kymmeneksi. Ja rupeaa sitten riisuutumaan.\n\n\n\n"]